Rooman tie
Tatu Vaaskivi (1912–1942)
Vaaskiven matkakirja sisältää kuvauksia Italiasta ja Euroopasta toisen maailmansodan kynnyksellä. Tekstit vievät lukijan muun muassa Firenzeen, Roomaan ja Assisiin, yhdistäen historiallisia havaintoja ja henkilökohtaisia tunnelmia matkan varrelta.
Tatu Vaaskiven 'Rooman tie' on Projekti Lönnrotin julkaisu n:o 1048. E-kirja on public domainissa koko EU:n alueella, joten emme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen suhteen k.o. maissa.
Tämän e-kirjan ovat tuottaneet Kirjastot.fi, Jukka Pennanen ja Projekti Lönnrot.
ROOMAN TIE
Matkakuvia Suomen Italian-ystäville
Kirj.
TATU VAASKIVI
K. J. Gummerus Oy, Jyväskylä, 1940.
SISÄLLYS:
Lukijalle Ukkosen varjo Odottava Saksa Portit Punaisen liljan kaupunki Vuonna tuhatneljäsataa Kirje Cosimo Medicille Kuparipiirroksia Köyhyyden apostolit Luostari Pietarin avaimet Capitoliumin tulet Marmorikartat Rooman tie
Lukijalle
Melkein puolitoista vuotta käsikirjoituksen valmistumisen jälkeen tämä kirja näkee päivänvalon. Minusta itsestäni se tuntuu eilispäivän fragmentilta; siinä on "historiallisuutta", joka tekee vanhat päiväkirjat joko mielenkiintoisiksi tai ikäviksi, riippuen siitä, miten kiihkeästi me olemme takertuneet nykyhetkeen. Puolitoista vuotta on joka tapauksessa ollut kyllin pitkä aika muuttaakseen tämän kirjan muistelmateokseksi. Jos kirjallisuudelta aina pitäisi vaatia journalistista päivänkohtaisuutta, valittaisin asiaa.
Painoarkit ovat edessäni pöydällä, Underwoodin näppäimet rapisevat, yritän sepittää esilausetta. Eräät tämän teoksen luvuista syntyivät neljännenkymmenennen leveysasteen eteläpuolella. Kirjoitin niitä valkohehkuisen maatalon tiilikatolla niillä seuduin, joita vanhojen karttojen juhlallinen latinan kieli nimittää Suur-Kreikaksi — Graecia Magna. Vihreät smaragdiliskot rapisivat muurin halkeamissa ja tulivat silloin tällöin parvessa kuuntelemaan kirjoituskoneen naputusta. Se oli petollinen ja kavala kutsuääni, siitä ei lähtenyt niille mitään iloa. Välimeren sini hehkui, afrikkalainen tuuli puheli epäselviä Sanoja nääntyneen taatelipalmun latvassa kuin ainakin Oraakkelipuussa. Kun illan nopeasti pimetessä keräsin paperiliuskoja, näin suuren valkoisen puuristin hehkuvan ylhäällä vuoren huipulla Joonianmeren lakeutta vasten.
Minulle kerrottiin, että hurskaat fransiskaanit olivat pystyttäneet sen noille pakanallisille kukkuloille. Se oli nostettu siihen suojaksi vanhaa merenjumalaa Poseidonia vastaan, joka yhä hallitsee iäkkäänä ja mahtavana kolmituhatvuotisia kreikkalaisia rantoja. Koko maailman jo valmistuessa sotaan täällä vallitsi lumottu, pysähtynyt hiljaisuus. Ei tarvinnut muuta kuin seurata silmillään Odysseuksen reittiä meren sinestä tai kuunnella, miten vuohipaimenet puhalsivat huiluja niissä vuorilaaksoissa, joissa auringonjumala Admetoksen karjoja. Ruokopillien kromaattien liverrys yhdessä viikunapuiden kahinan ja valon ja hiljaisuuden kanssa olivat kuin hyvää sanatonta vakuutusta, että aikaa ei ole ja että elämä on paljon, paljon väkevämpi kuin häviö. Meri, joka kolmelta taholta kalvaa meidän kotimannertamme Eurooppaa, ei koskaan pitkiksi ajoiksi hävinnyt ulottuviltani. Sen suuri mystillinen hengitys on kaiken aikaa käynyt minun matkapäiväkirjani lehtien yli. Se hehkui syvänsinisenä, heleän kirjoitusmusteen värisenä satamissa, joista laivat lähtivät Tripolikseen ja Tunisiaan Marokkoon. Tunsin sen suolan tuoksun Syrakusan amfiteatteriin, jossa istuin katsomassa, miten Istituto della Dramma Anticon näyttelijät esittivät attikalaisten huilujen ja tympanonin säestäminä Euripideen näytelmää. Myöhemmin keskisuvella sen pärskeet kastelivat joka aamu huvilani portaat, ja maininkien pauhu kasvoi aika ajoin niin valtavaksi, että Livornon konekiväärin rätinä, joka vielä kertoi pelkistä aseharjoituksista, kerrassaan siihen. Kaipasin kuumuutta valoa siitäkin huolimatta, että viikunat kypsyvät niissä oloissa nopeammin kuin ajatukset... Jonkin kirjan syntyminen on muuten hyvin monimutkainen ilmiö. Kirjoittaminen on pelkkä karkea ja konemainen loppusuoritus. Kun tekijä ehtii niin pitkälle, hän tietää, että hänen teoksensa on jo kehittynyt valmiiksi. Runsaat jaksot tästä kirjasta valmistuivat Berliinissä tai Stettinissä tai Ariadnen tupakkasalongissa laivan kyntäessä vakoa Itämereen.
Sisäistä katsettamme oli aivan liian kauan peittänyt harmaa kaihi — tuntui ilmeiseltä, että se voitiin vain leikata vain sodan kirurgialla, vaikkapa olisi epäiltykin lääkäriä ja pelätty hänen lansettiaan. Mikä oli oleva Italian osuus? Olin viettänyt Roomassa kevään, jolloin maan edustajakamarissa käytiin kiihkeätä keskustelua siirtomaakysymyksestä ja jolloin Albania liitettiin kuningaskuntaan. Suomen ministeriparin kutsuilla Palazzo Brancaeciossa ei kukaan meistä läsnä olevista voinut tietää, kuluu vain muutama kuukausi, kun Rooman nuoriso keräytyy liput käsissään Via Merulanalle ja tervehtii innostuksen huudoin kaukaisen pohjoisen lumimaan edustajaa. En luule olevani ainoa, jolle tieto tuosta tapauksesta pimeänä sotatalvena tuotti enemmän kuin iloa; se oli kaunis kädenpuristus kahden sankarimaan välillä. Lumisten, sodan silpomien kuusien läpi silmiini kangastuivat Lombardian poppelit ja Via Appian pinjat. Minä tiesin, että Rooman palmujen varjosta suuntautui moni lämmin, ystävällinen ajatus Suomen metsiin.
Suomen ja Italian sivistyksellinen vuorovaihto muuten kuuluu niihin käytännöllisen ulkopolitiikkamme lukuihin, joiden suhteen voidaan jo puhua vanhasta perinteestä. Meidän kirjallisuutemme ja taiteemme on viime sataluvulta asti jatkuvasti tehnyt oppimatkoja Italiaan. Italia on ollut maalareittemme ja kuvanveistäjiemme korkeakouluna, se on hedelmöittänyt runouttamme siitä saakka, kuin Juhana Henrik Erkko kiipesi Monte Pinciolle ihailemaan Borghesen puiston puutarhurin kylvämiä kukkia. Toiselta puolen Suomella on ollut Comparettista ja Pavolinista nuoreen Luigi Salviniin asti syvällisiä ja innokkaita ymmärtäjiä Välimeren vanhassa kulttuurimaassa. Sillanrakentajia on ollut sekä etelässä että pohjolassa. Tässäkin suhteessa on kuitenkin tapahtunut muutos. Siihen on tullut uudenlaista kulttuuritietoisuutta nykyään voidaan puhua paljon syvemmistä kosketuksista kuin mitä vuosisatojen vaihteen Suomen puolivalvetilassa tapahtui. Muuten näyttää siltä, kuin molempien maiden välinen vuorovaihto olisi aivan viime vuosina lisääntynyt. Parhaat nuorista runoilijoistamme ovat etsineet Italiasta valoa ja väriä mielikuviinsa. Meillä toimivat seurat, sellaiset kuin Dante Alighieri-yhdistys, ovat jatkuvasti muokanneet maaperää etelän rikkaan kulttuurimaan tuntemiselle. Koskenniemen sodanedellinen luentomatka Roomaan ja Napoliin oli noita merkitseviä tapahtumia, jotka suuresti auttavat kahden erilaisen sivistyksen, kahden kansan lähentymistä. Meidän virallinen edustuksemme Roomassa, Via Merulanan vanhassa kauniissa renessanssipalatsissa on vaihdellut, mutta sen "sieluna" on kauan aikaa toiminut tohtori Liisi Karttunen, henkevä ja kokoava persoonallisuus, jonka merkitys pysyvien kulttuurisuhteiden rakentajana on korvaamaton.
Olot, joissa kirja kypsyi, olivat täynnä rauhatonta odotusta. Tuo tunnehan on puolenkymmenen vuoden ajan ollut yhdyssiteenä ihmisten välillä. Kenties se oli suorastaan ajanut matkalle monta niistä, jotka passeineen ja laukkuineen seisoivat minun rinnallani Köningsbergin tullilaiturilla tai siirtyivät sitten Alppien yli hämärässä ja lumisessa yössä, etsimään jotakin. Mikä saa ihmiset matkustamaan ristiin rastiin Eurooppaa? Paikoiltaan siirtymisen ja uusien olojen romantiikka ehkä? Luulen, että vastaus aikojen mukaan. Kenties useimman nykypolven matkustajan syvin vaikutin, mistähän tuskin aina itsekään on tietoinen, on tunnustella näön ja kuulon koetinkivellä eurooppalaista maapohjaa — yhteisen tulevaisuutemme. perustaa. Vain hyvin harvat matkustavat enää vieraisiin maihin voidakseen huudahtaa: "Wunderschön!" tai "Beautiful!" Tuskin edes amerikkalaiset, joissa ajan kokemus on väkevin ja sen perspektiivi lankeaa laajan kirkkaana päiviin kuin vanhaan kulttuuriin päin. Mitä Italiaan tulee, viime sataluvulla se oli vielä eräänlainen viinintuoksuinen ulkoilmamuseo, joka ajan syrjään joutuneena levitti näkyviin suurten: muistojen rikkaan, värikkään, kimaltelevan mutta hyödyttömän jäämistön. Hyödyttömän?
Kahden vuosikymmenen kuluessa on tapahtunut huimaava muutos. Olemme ennen kaikkea oppineet käsittämään, että vanha kulttuuriperinne ei ole käyttämätöntä pääomaa elämän taloudessa, vaan kasvaa jatkuvasti tulevaisuuden korkoa. Kansakunta, jolle sen oma historiallinen menneisyys on jäänyt mykäksi, on kuin laiva ilman kompassia. Sen on vaikea valita selvää suuntaa. Ja Rooman historiallisuus on ilmennyt eläväksi voimaksi. Epäilemättä voidaan sanoa, että molemmissa diktatorisissa maissa on syvästi oivallettu vanhan kansallisen perinteen merkitys. Saksan nousun kaikista ilmauksista hehkuu yhtenäisen saksalaisen suurvallan ajatus — sama, joka kuvastelee jo kansainvaelluksen aikaisissa vanhoissa kronikoissa ja jonka ylpein toteutus oli Kaarle Suuren karolingilainen valtakunta; tiedämme sen ulottuneen Tanskan rajalta Apenniineille, Unkarin tasangoilta idässä Ebro-virtaan lännessä, ja sitä kehystivät leveänä päärmeenä veronalaiset, tributaariset alusmaat, slaavien ja avaarien kotiseudut, Beneventumin italialainen herttuakunta, Navarra, Bretagnen niemimaa, Välimeren suuret saaret... Mitä uudelle Saksalle on suuren karolingilaisruhtinaan hauta Aachenin tuomiokirkossa, sitä ovat nyky-Italialle Rooman keisariajan kiviset muistot, maan sisästä valoon kaivetut kaupungit sekä emämaassa että meren takana Afrikassa.
Kansallisen nykyisyyden suhde menneisyyteen ja sen kulttuuriperintöön ei muuten ole mikään yksiselitteinen ongelma. Siinä piilee paljon näennäisiä ristiriitaisuuksia... Kaikki "uusi" pyrkii aina kiihkeästi etääntymään "vanhasta", niin paljon kuin se toisaalta saattaakin rakentaa muinaisuuden perustalle. Italian monituhatvuotinen, kylläinen, tiheä kulttuuri-ilma olisi muutamien sukupolvien kuluessa voinut muuttaa Apenniinien niemimaan lännen Intiaksi, ellei reaktiota olisi tapahtunut. On huomattava, että samalla kun Mussolini on voimakkaasti tehostanut Rooman historiallisten muistojen velvoittavaa merkitystä, hänen on täytynyt myös ponnistella hedelmätöntä ja sovinnaisen esteettistä historiallista kuvainpalvontaa vastaan. Hän on ennen oivaltanut, että vanhojen sivistysmaiden täytyy joko vaipua turistinähtävyyksiksi, tai sitten voimakkaasti nousta uuteen elämään oman suuruudenaikansa pohjalta. Il Ducen Italiassa traditioon liittyy velvollisuuksia. Nuorelle romagnalaiselle, toscanalaiselle, roomalaiselle kulttuuri ei merkitse vain vanhoja kirkkoja ja palatseja ja raunioita, jotka ovat torkkuneet vesien partailla tai varjostaneet ahtaita katuja miespolvesta toiseen vaeltavien ulkomaalaisten iloksi ja kokonaan hyödyttöminä kansalle itselleen. Ei! Historia on saanut kielen, millä puhua. Kaikki tuo on olemassa sitä varten, että se kertoisi kansallisesta voimasta ja kannustaisi eteenpäin. Voisi paradoksaalisesti sanoa, että suhde menneisyyteen on samalla suhdetta tulevaisuuteen. Muistojen pääoma kasvaa valtiollisen todellisuuden korkoa.
Ja Rooman tie, suuren maailmankulttuurin valtatie, joka alkoi varsinaisesti puunilaissodista, on muutamien miespolvien ajan ollut soran peitossa, kunnes me näemme sen päivänä sukeltavan lujana, leveänä stradana auringonpaisteeseen. Jokainen Italian-kävijä on tuntenut tämän. Caesarien suurvallan ja Mussolinin totaalisen valtiomahdin välillä virtaa elimellinen joka jatkuvasti yhdistää vanhaa ja uutta, on siteenä kahdentuhannen vuoden yli.
Kun kirjoitan tätä, minusta tuntuu kuin papereihin lankeaisi temppelien, doomien, linnojen varjoja. Sinisiä 'ristikoita Venetsian dogeinpalatsin Porta della Cartasta, Trajanuksen pylvään tumma juhlallinen varjojuova, Firenzen ampumatornien kuviot... Olin matkustanut etsimään kulttuurin lähteitä sieltä, missä latinalainen viljely aikoinaan kasvatti kreikkalaisuuden siemenistä mahtavan viheriöitsevän puun ja Firenze puolitoista tuhatta vuotta myöhemmin länsimaisen sivistyksen, Toscanan vanhoissa kaupungeissa renessanssi avautui minulle ilmestyksen tapaisena. Sitä varten tarvitsi vain unohtua valohämäriin kirkkoihin, joiden seinälaastiin 1400-luvun mestarit olivat vanginneet oman aikansa hengen. Tai vaelsin degli Uffizin saleissa ja Michelozzon jykevässä linnassa, jonka auloihin ja halleihin oli kerätty Medicien ruhtinassuvun hoivissa kasvanut taide. Päivän ääniin yhtyi sorina etäisiltä ajoilta. Kun sitten myöhemmin kirjoitin tähän kirjaan ne luvut, jotka käsittelevät munkkilaisuutta historiallisena ilmiönä, elin mielessäni Umbriassa vietetyt päivät ja näin tomunkarvaisen Assisin kohottavan vanhaa kellotorniaan öljypuurinteiden yli. Asuin Roomassa lähellä. Piazza di Spagnaa ja, kaikki olivat sekä muinaisuuden että nykyisyyden jännitystä. Erään kirjan suunnitelma kypsyi hiljalleen mielessäni, samalla kun oma aikani kohisi vanhan suurkaupungin kaduilla ja piazzoilla, alkukevään päivänpaisteessa tai tervapannujen ja valaisemassa taikamaisessa yössä. Luultavasti meidän sisäisessä näkötavassamme vaikuttamassa kontrastivärien laki joka tapauksessa mahtava sivistys, sellaisena kuin se yhä kuvastuu doomien porttaaleissa ja maan happojen kuluttamassa, päivänvaloon nostetussa marmorissa, näkyi minun silmiini hehkuvana syyskesän uhkaavaa taivasta vasten. Kaikkialla olin tavannut elämäntarmon ilmauksia, joille edes ei edes tuhatvuotinen kuolemakaan mitään mahtanut. Antiikin ja renessanssin muistot kertoivat levottomista ajoista, jotka olivat kohdanneet kauan sitten eläneitä meidän kaltaisiamme ihmisiä. Niiden opetus piili siinä, että kansat eivät luo tulevaisuutta vain hyvinvoinnin ja rauhan ja tyynien olojen keskellä. Kaikkien näiden vaikutelmien pohjalta valoa. Väkevää, kannustavaa ja lohdullista valoa... Miten pelästyneenä kuunneltiinkin jokaista uhkaavaa risahdusta, miten oma mieleni silloin olikin, kuitenkin ajatukseni kehräsivät elinvoimaisen kulttuurin kuvia. Kaikkeen tuohon liittyi toivoa, epäilystä ja odotusta. Eikö muuten koko ympärilläni Eurooppa odottanut ja epäillyt ja toivonut? Kukapa ei olisi siristänyt silmiään nähdäkseen valonvälähdyksen, vaikkapa hyvinkin heikon, pimeyden läpi.
Jotakin tuosta sodanedellisestä tunnelmasta kiteytyi tämän kirjan lehdille. Siinä on uskon puutetta sekautuneena uskoon, ristiriitaista hapuilemista sinne tänne, jotta jokin ovenkahva osuisi sormiin yleisessä sumussa... Kun nyt luen silloisia kirjoituksiani, niiden henki tuntuu joskus aikakausien takaiselta. Ei niin, että maailma ympärillämme olisi muuttunut: vain me itse muutumme. Välillä eletyt kuukaudet ovat olleet kuin henkistä puvunvaihtoa hyvin monille niistä miljoonista, joiden koti on Euroopan niemellä.
Mitä ne ovat Suomelle merkinneet, sen me tiedämme kaikki. Menetyksen ja surun pohjalta paistaa sentään tuo arvaamattoman kallis kokemus, että kansa oli hajaannuksen uhatessa sisäisesti ehyt, että se kesti —. Euroopan sota jatkuu tätä kirjoittaessani. Useimmat joko vaistoavat tai tietävät, että se, mikä maailmassa parhaillaan tapahtuu, ei ole verrattavissa kaksikymmentä vuotta sitten käytyyn valtioiden väliseen voimanmittelyyn. Nykyinen taistelu ei ole vain Versailles'n erehdysten korjaamista. Se on ennen kaikkea sotaa vanhan ja uuden aatepiirin, häviävän ja syntyvän elämäntilan välillä. Jos ajattelen Saksaa ja Italiaa, noita kahta maata, joiden halki oman Euroopan-matkani diagonaali puolitoista vuotta sitten kävi, minusta tuntuu eittämättömältä, että niiden edustus länsimaisessa ajatuspiirissä on jäänyt hyvin monille käsittämättä. On tahdottu nähdä pelkkää politiikkaa siinä, missä on kypsymässä uusi elämäntunne, ja pelkkää elämäntunnetta siinä, missä kehittyy myös suurpoliittisia voimia. Molemmat kansat ovat vastanneet ekspansiolla ulkopuoliseen puristukseen. Niiden elämän tiellä on ollut sekä henkisiä että aineellisia esteitä, joita kaatamaan niiden kansallinen voima on jo kauan aikaa jännittynyt. Historian yksinkertainen laki kuuluu, että aatteiden, yksilöiden kansojen arvonmittana on niiden kyky muuttaa näennäiset tappionsa syvimmäksi voitokseen. Kansoilla, joilla on voimaa elää, on myöskin oikeus elämään.
Kenties jos voisimme nähdä sen savun läpi, mikä nykyään peittää yhteistä mannertamme, ja ellei pommien jyrähtely olisi kokonaan tehnyt meidän korviamme kuuroiksi — tulevaisuuden humu lisäisi luottamustamme elämään. Eurooppa on hyvin usein kestänyt sodan, kiirastulen. Eihän tuhoamisen ja säilyttämisen, hävityksen ja rakentamisen näytelmä oikeastaan ala eikä koskaan. Se on yhtä vanha kuin ihminen, jolle erotukseksi eläimistä annettiin lisänimi sapiens, "viisas". Ymmärryksen pieni kirkas liekki, joka hyvin kauan sitten leimahti luonnon sokeasta muotojen leikistä, on hänen jumalaisen kutsumuksensa merkkinä elävien mailla. Aika, jossa voimat näyttävät jännittyvän vain tuhoon, on eräässä mielessä inhimillisesti merkitsevämpi kuin hyvinvoinnin ajat: se kysyy sankaruutta, se jännittää yksilöt niin kuin kansatkin entistä suurempaan elämänvalmiuteen. On mahdollista ajatella, että se pusertaa kaiken kärsimyksen keskellä maailman tajunnasta ne tyynen kirkkaat voimat, jotka kenties muuten herpaantuisivat.
Jonkin kulttuurikauden säilyminen tai häviäminen on kokonaan riippuvainen siitä, miten vahva tämä henkinen linnoitus on. Danten "Jumalaisesta näytelmästä" Goethen "Faustiin", Bachista Beethoveniin, Michelangelosta Delacroixiin on kulkenut länsimaisen kulttuurin voimakas aalto, jonka sisäisille nousuille sotien ulkonaiset järkytykset eivät ole mitään mahtaneet. Pikemmin ne ovat jännittäneet sen voiman entistä suuremmaksi. On hyvä vaipua miettimään sitä aivan yksinkertaista tosiasiaa, että Euroopalla on kolmikymmenvuotisesta sodasta Napoleonin sotiin, Ranskan vallankumouksesta maailmansotaan asti ollut elettävänä monta rautaista aikakautta, jolloin suuret kalliit arvot on yhä uudestaan heitetty tuleen. Ja ne ovat kestäneet. Tänä päivänä elämme ratkaisevan uudestaanarvioimisen aikaa, jolloin on paljon viskattava olkapään yli. On ennen kaikkea opittava tietämään, millä seikalla todellakin on olemassaolon arvoa ja mikä on vain omien taikka toisten aivojen luoma harhakuva. Kauan aikaa on napapiiristä päiväntasaajalle ulottunut teoreettisten käsitteiden sitkeä suoraviivainen verkko, jossa pelkomme ja epäilyksemme ovat pyristelleet jaksamatta nousta ylemmäksi. Miljoonille ihmisille on tosiasioita korvannut niiden nimi. On selailtu elämää kuin hakusanakirjaa, johon "nationalismin", "imperialismin", "caesarismin", "kansainvälisyyden" tapaiset käsitteet on huolellisen likinäköisesti luetteloitu. Se uusi ja tuleva, mitä kohden olemme kulkemassa, asettaa meidät jokaisen omakohtaisten ratkaisujen eteen. Se merkitsee päättäväistä irroittumista ennakkoluuloista.
Tätä kirjoittaessani on tullut pimeä ja tähdet ovat syttyneet. Jupiterin kimallus mustan syksyisen metsän yläpuolella on kuin oppaan lyhty, joka näyttää tietä katseelleni. Sen kirkas lainavalo tulee laskeneesta auringosta, joka on muutamien yön tuntien kuluttua nouseva aurinko. Kulunut kosmillinen teema, johon sisältyy lupaus —. Se ei milloinkaan lakkaa toistumasta siinä näytelmässä, mitä Maa-tähden pinnalla esitetään...
Syksyllä 1940.
T. V.
UKKOSEN VARJO
Täten vuokraan huvilan Tyrrhenan meren rannalta, Livornon provinssista. Sitoudun maksamaan koko kesästä sienalaiselle signorinalle, joka asuu talon alakerrassa halvautuneen isänsä kanssa. Maksan Livornon poliisilaitokselle ulkomaalaisveron kuin myös huolehdin siitä, että valo, vesi ja hiilet tulevat kukin aikanaan erikseen korvatuiksi. Tällaisen sopimuksen allekirjoitan siinä toivossa, että Välimeren sinestä kuuluva jylinä ei ainakaan vielä uhkaa perheeni rauhaa. Tosin tämä seutu on rantaratojen risteyksessä — kaikki tiet vievät täällä Roomaan ja etelämmäs, Italian saappaan kärkeen ja anturaan! — mutta asejunien jyrinä häipyy huvilan merenpuoleisilla terasseilla mainingin pauhuun.
Cecinan viinitarhojen ja Antignanon tiilikattoisten talojen väliltä, kymmenen minuutin junamatkan päässä Livornosta, minun onnistui löytää kalastajakylä, jota mikään matkakirja ei mainitse. Monte Neron katolisen kukkulan huipulta katsoen se on vain pieni häviävä täplä vuorten kainalossa. Pölyinen maantie kiemurtelee täällä rantajyrkännettä pitkin; sen kahden puolen torkkuvat päivänpaahtamat italialaiset talot suljetuin ikkunanluukuin, umpimielisinä ja uneliaina. Rannat laskeutuvat rytmillisinä penkereinä mereen. Johtuipa se sitten meren tummansinisestä loputtomuudesta tai vuorten rauhallisista, toisiinsa sulautuvista aaltoviivoista, joka tapauksessa herää vaikutelma, että vuosituhannet yhtyvät täällä toisiinsa ilman havaittavia murtumia, ikään kuin nykyisyys elimellisesti syntyisi menneisyydestä... Viiniä kasvavat vuorenkyljet salaavat multakerrostensa alle pakanallisen uskon ja taikauskon koko mykistyneen jumalmaailman. Vanhat kirkot ja kappelit kohottavat ristejään seudun yli, mutta niiden perustus painuu rinteiden poveen ja koskettaa jossakin maaperän hedelmällisessä pimeydessä etruskilaista pohjaa. Luostareita, kellotorneja ja viinitarhoja... Keltakukkaisten luutakinsterien haaraiset juuret ovat turpeiden alla kietoutuneet niiden polttosavikuvien ympärille, jotka kerran koristivat mereen avautuvia temppeleitä. Tuulen huojuttamat nätkelmät, myrtit ja valkokukkaiset kärsimysruusut kasvavat maanalaisten kivijumalien silmäaukoista, ja nuoret tytöt, jotka vesperin aikaan sitovat seppeleitä Vuoren madonnalle, eivät tiedä, mistä jähmettyneestä alamaailmasta ne ovat itäneet.
Huvilan länsipääty katsoo mereen. Itäpuolella, koristeellisen rautaportin takana, kiertelee tomuinen kuja rautatieasemalta kuivuneen joen suistoon, johon kalastajaveneet aamuisin saapuvat. Muurien ympäröimä piha on merellisessä maisemassa kuin vieno säe villinjuhlallisessa runossa.
Jos istun parvekkeella, näen etäisyyden sineä vasten sen sykomorit ja punakukkaiset oleanderit; sen hiljaisuuteen keskittyy itse asiassa valon ja lämmön ihme. Kuuma päivänhehku kutoo näiden ruohottuneiden, auringonruusuja kasvavien multatöyräiden yli vipajavaa ja häilyvää valokudosta, joka välähtelee viiniköynnösten lehdissä. Unisen keskipäivän aikaan ilma on täynnä tulta — polttavaa valkoista valoa, joka palaa lukemattomina pieninä liekkeinä kukkien hetiöissä ja saa vanhan muurin hehkumaan kaktusten ja maksaruohon alla. Rypäleet paisuvat, viikuna kypsyy... Hellehattuinen puutarhuri ruiskuttaa riukuja kiertävään köynnökseen sinihappoliuosta, kunnes sen leveät, repaleiset lehdet, joita tuulenhenki joskus kahisuttaa, saavat kirpeän siniviheriän patinan. Tässä puutarhassa kasvaa viinin, persikan ja kirsikan lisäksi kolme kaarialaista viikunapuuta. Seuraan viikko viikolta niiden sipulimaisten kukkalapakkojen turpoamista. Vilkkaat pienet pistiäiset parveilevat laajojen lehtien ympärillä päästäkseen tunkemaan munatorvensa piilossa olevaan kukintoon, jonka ympärille kerran kehittyy mehevää vaaleanpunaista hedelmänlihaa. Nahkeat lehdet läiskyvät toisiaan vasten, kun tuuli herää. Tuuli — se on lakaissut rantamäntyjen latvat sileäksi mereen antavaksi seinämäksi ikään kuin jokin kosmillinen puutarhuri olisi parturoinut ne saksillaan. Niiden ja viikunapuiden ja huntumaisten ruohojen tuolla puolen avautuu meren sininen Sahara. Pieni maailma on täynnä ääntä. Kaiku tuo sitä tomuiselta tieltä ja talojen oviaukoista, radanvarsilta ja vuorten rinteiltä. Puusirkkojen intohimoista sirinää leikkaa kukkojen kiekuna kylän kanatarhoista. Kun siesta alkaa ja kaupat suljetaan, kylä kuulee päiväuneensa hedelmäkauppiaan huudon, joka tulee kuin metallipuhallimesta: "Frut-ta-aa-aa... frutta-aa-aa...!" Se liukuu sävelasteesta toiseen sulavan veltosti kuin itämaisen muezzinin luikkaus. Se on kaiken sen signaali, mitä kasvaa vuorten hedelmätarhoissa: kullankeltaisten kirpeiden nespolien, mustien ja viheriöiden viikunoiden, kuivalihaisten aprikoosien, punaisen linnunkirsikan ja mehukkaan susine-hedelmän merkkihuuto! Vain Ardenzan säkkipillinsoittajat voittavat sen musikaalisen tunteen yltäkylläisyydessä.
Meren ääni on tämän seudun todellinen ja muuttumaton perussävel. Se tunkeutuu tajuntaan tuhansia tiehyeitä myöten, se tuntuu omalla salaisella tavallaan säestävän kaikkea, mitä tapahtuu, ja ylläpitävän valon ja varjon, päivän ja yön ikuista vaihtumista. Sen jylinä täyttää nousuveden aikaan pimeän huvilan ikään kuin talo olisi simpukka, joka Vastaa omalla huminallaan kuohujen rumpuihin. Joskus — aamun rajalla — voin jäädä seuraamaan, miten pimeys vaihtuu asteittain syvään hãmäränvaloisaan sineen. Valvotun yön jälkeen tämä tarkkailu on kuin paluuta pauhaavasta epätodellisuudesta realiteettien luo.
Se, joka aikoinaan suunnitteli kesäasunnokseni tulleen huvilan, antoi koristaa kolmen, neljän huoneen kattoparrut samalla kirjailulla, mitä Pompeijin ylimykset käyttivät atriumeissaan: mytologisia sekaolentoja, lintuja, kukkia ja köynnöstyviä kiehkuroita sinertävällä ja punertavalla pohjalla. Tähyilen herkeämättä laipioon. Parrujen varjoista välkkyy metallinastoja kuin tuijottavia kultaisia silmiä. Siinä tilassa, jossa ihminen ei täysin nuku eikä valvo, tajunta availee huomaamattomia salaovia ikivanhalle pakanalliselle kammolle...
Meren kohina on vaarallista vaipumista näiden seutujen mykistyneeseen menneisyyteen, maanalaisten kivijumalien lumoavaan outoon varjomaailmaan, jota nykyisyys peittää särkyvän hauraana kerroksena. Yksinäisen kyläkappelin kellot alkavat soida. Niiden hätäytynyt kumahtelu häipyy vuoroveden pauhuun väräjävänä tremolona.
Kun aurinko nousee Castiglioncellon pinjojen takaa, meri avautuu aineettomassa sinessään. Mäntyä kasvavilta "japanilaisilta" kallioterasseilta Gorgonan ja Elban saariin leviää Välimeren tummasti palava lakeus, joka käy auringon kohotessa homeerisen siniseksi.
Laskeudun jyrkissä mutkissa kiemurtelevia kallioportaita syvään, huumaavaan valomaailmaan. Maininkien pauhu kantautuu niiden ylimmälle askelmalle kuin humina, joka nousee piiloitettujen jättiläisurkujen pilleistä. Silti näen vain tyynen vedenselän; vuolukiviparveke katkaisee näköalan. Sininen erämaa hehkuu rannattomana ja hämäränkuumana, ikään kuin meren syvyydessä palaisivat suuret lamput. Sen väri vaihtuu päivän tuntien mukaan. Vedenalaisten onkaloiden violetit varjot ja valkoinen kuohu rantariutoilla luovat vaihtelevaa päärmettä tuohon äärettömään malakiittimattoon. Katson sitä puolittain luhistuneelta rantaparvekkeelta, josta mukulakiviaskelmat johtavat syvyyteen. Kuka suunnitteli nämä oikuttelevat portaat muureineen ja terasseineen? Pujotellessaan luulen tuivertamien huntumaisten tamariskien keskellä ne tuovat mieleen sekä Nipponin että Caprin. Tamariskit! Syksyisin nuo puut, joiden harmaanviheriät oksanharsot lakaisevat kaikkia rantoja, puhkeavat kukkiin, ja silloin kansa kutsuu niitä Venuksen hunnuiksi. Suomumaisten lehtien oksankärkiin syntyy lukemattomia kukkaterttuja, jotka riippuvat kuin sinipunaiset mannaryynivitjat syvyyksien yläpuolella. Mutta niiden alla, viettävillä rinteillä valuu asterikaktusten mehevänviheriä matto merta kohti; kukat näyttävät kaukaa katsoen heleänpunaisilta koralleilta, jotka ovat tarttuneet kallion kupeeseen. Karien ja tyrskyjen yläpuolella pyyhkii ikuinen tuuli näitä riippuvia puutarhoja, ja niiden ruskeasta, sametinvihreästä, sitruunankeltaisesta kukkaloistosta nousevat agaven siniharmaat miekantupet jäykkinä ja liikkumattomina. Saattaa tapahtua, että lähimmät kallionjyrkänteet saavat joskus keskipäivisin aineettoman leiman, sillä väräjävä ilma voi muuttaa ne autereisiksi kuin Silloin alkaa etäisyys vaatia huomiota... Mikä ennen peittyi näköpiirin puolihämärään, saa vaikuttavan aineellisuuden, ikään kuin se olisi siirtynyt lähemmäs.
Valo kipinöi porrasmuurien kivissä. Soraan upotetut mukulakivet välähtelevät kuin lasi ja hartsi; aurinko loihtii niiden kiilleliuskeista timantin tapaisia heijastuksia. Tihkuva kosteus syö kahden kalliomuurin lomaan tippukiviluolaa, yrittäen epätoivoisesti kilpailla maininkien kanssa — maininkien, jotka ovat vuosituhansien ajan uurtaneet, kovertaneet, jäytäneet ja tyylitelleet tämän rannan kasvoja. Nyt niiden kivinen ilme on jylhän villi kuin myytti. Portaiden kulmakkeelta näkee suoraan meren huuhtomien riuttojen ja louhikoiden syvyyteen. Ne muistuttavat mykeneläisen palatsin raunioita — niiden muodoissa on hämärästi tuntevinaan pylväiden, asuinsalien, neliömäisten jätteitä. Nousuvesi tuo maneetteja ja simpukoita niiden kylkiin. Nuoret meritomaatit itsepäisesti vesirajaan ja luisuvat: velton kasvimaisesti alemmas, milloin maininki peräytyy kuuma auringonvalo paistaa niiden asuinpaikkaan. Mutta rantakivillä hyppelevät taskukrapuja keräävät kalastajapojat haaveineen ja verkolla peitettyine pyyntikattiloineen ja irroittavat niitä kynäveitsellään kiven kupeesta. He syövät kaikkea, mitä meri tuo: karvaita merivuokkoja ja ostereita, merisiilin sisälmyksiä, jotka uiskentelevat romminvärisessä nesteessä, erakkoäyriäisen pehmeitä takaosia... He kumartuvat uteliaina tutkimaan riuttojen väliin muodostuneita poukamia. Vesi kuplii ja solisee vuolukiven muodostamissa kattiloissa, siniviheriät levät huljuvat merivirroissa niin oudon elävinä, että niiden joukosta voi tuskin erottaa mustekalan, sepian, pyyntilonkeroita. Tämä kihisevä, liehuva, rauhaton pienoismaailma on kuin sen ikuisen muuttumisen keskitetty kuva, joka todellisuudessa luo meren ilmeen. Sitä ei tule ajatelleeksi, jos tyhjää helteistä vedenselkää.
Kun tulin tänne, kevätmyrsky oli kastellut ensimmäisen porraspengermän viheriällä limalla. Vaahdon on 'täytynyt räiskähtää kolmen metrin korkeudelle, ennen kuin se on yltänyt noille sijoille. Nyt on tuuli ja aurinko kuivannut tasanteen; voin huoleti siirtää sinne kirjoituskoneeni ja paperit...
Mutta kestää kauan, ennen kuin käsi alkaa jälleen totella ajatusta ja ennen kuin kaikki, mitä aistin ja näen, tulee eläväksi sanaksi: agaven viirumaiset varjot vanhassa marmorissa, mukulakiven välkkeet, kalastajan merellä ja vihdoin itse Tyrrhena. Silmä hakee rauhattomasti sen valoisantummasta sinestä jotakin tukikohtaa. Mutta näköala on ääretön kuin aika, yhtä leveä ja loppumaton kuin olemassaolon näytelmä sen rannoilla, ja sen vuoksi sillä on tietty syvällinen lumous. Olen katsonut sitä macchiaa kasvavilta vuorilta, jotka ovat kääntäneet kasvonsa länteen, ikään kuin ne yhä odottaisivat foinikialaisten, etruskien, roomalaisten monisoutujen tuloa.
Tuossa puhtaassa ja yksitoikkoisessa perspektiivissä syntyy mielikuvia, jotka ovat yhtä ikivanhoja kuin ihminen ja jotka kukaties ovat lähellä olemassaolon ainoaa mahdollista ilmausta. Lukemattomat ihmiset ovat unohtuneet tuijottamaan tuota rajatonta vedenselkää, ja sen näky on hetkeksi palauttanut heidät alkuperäisten kuvien pimeään maailmaan, jossa syntymisen ja kuolemisen vuorovesi vyöryy hiljaisella jylinällä ja jossa kaikki elollinen, jumalat, ihmiset ja tähdet, saa syntynsä merestä. Liikkeellä, jota katson, ei ole alkua ja loppua kuin ajalla. Näen tämän herakleitolaisen elementin myrskyn aikaan, jolloin mainingit kaatuvat kumeasti pauhaten rantaan. Vaahto kiehuu laajenevissa suppiloissa, paiskautuu kohisten auringon kuumentamia kiviä vasten, särkyy repeileväksi pitsiksi ja luisuu moniäänisesti solisten riuttojen onkaloihin. Kokonaiset uskonnot ovat kuunnelleet tuon pauhun oraakkelia. On auringon valoleikin syy, että muuan veden kalvama kivi, joka on jäänyt yksinään seisomaan väriherneiden sekaan, näyttää etäältä katsoen vanhan merenjumalan rapautuneelta päältä. Muodottomat kivikasvot tuijottavat kauas merelle kuin kuulostaen maininkien jyminästä tuttua kajahdusta... Lapset ovat pudotelleet robinian valkeita terttuja laakealle kivipaadelle, ja tällä kertaa se muistuttaa erehdyttävästi alttaria, jolle Poseidonin palvojat ovat tuoneet kukkauhreja.
Tunne historian ikuisesta jatkuvaisuudesta säilyy täällä. Mutta siihen ei liity mitään levottomuutta, kuten Roomassa, eikä Syrakusan ja Akragaan raunioilla väräjävää etäisyyden paatosta. Pikemmin joutuu sen vaikutelman lumoihin, että menneisyys ja nykyisyys elävät täällä samanaikaisesti, sulautuen toisiinsa ja hedelmöittäen toisiaan. Ligurian rantojen viinirinteet, macchian peittämät kalliot, sammaleenviheriät rannat, luostarit, kirkot ja campanilet kuuntelevat yllä arkielämän lävitse soivia vanhoja kaikuja. Ne tulevat ajoilta, jolloin Cumaen etruskilainen siirtokunta oli vielä valloittamaton ja Quintus Fabius ei vielä ollut marssittanut roomalaisia legioonia Ciminisen metsiin... Vanha mahtava sivistys on peräytynyt täältä kuin maininki rantariutoilta. Mutta koko tuosta kulttuurista, jonka tuntematon rotu toi jostakin Vähästä-Aasiasta tai kenties Alppien takaa, seudun nykyiseen elämään oli jäänyt kalvomaisia heijastuksia. Silmä hakee vaistomaisesti kalastajien, villanloukuttajien, kutojien päivänpaahtamista kasvoista muinaisia rotupiirteitä. Joskus, vaikkapa vain siinä tavassa, millä vuoriston naiset kantavat päälaellaan täysinäisiä hedelmävasuja laskeutuessaan kallioportaita alas kylään, on erottavinaan Kristuksen edellisten aikakausien hienon ja huumaavan tuoksun.
Kylän elämä oli painunut suloiseen suvantoon. Suuren sivistyksen ja hitaan rappeutumisen tilinpäätös, hiljainen dolce far niente, jonka voi laskea alkaneen jo siihen aikaan, kun munkit upottivat ensimmäisiä katekumeeneja pyhiin lähteisiin! Italialainen kansansielu on aina taipuvainen kasvimaiseen olemiseen. Se ei kiirehdi. Se mieluummin ikuisessa köyhyydessä kuin jättää nukkumatta välttämätöntä päivällisuntaan. Helteinen tie pölyää menevien ja tulevien autojen jäljiltä, rannikkoradan junat syöksyvät jyristen etelään, mutta kaikki tuo kiirehtiminen ja levottomuus ei häiritse tienoon rauhaa. Uniset ja likaiset kissat torkkuvat tylsän levollisuuden symboleina sykomoripuiden varjossa. Moskiitot survovat hautovassa kuumuudessa, joka vaipuu taivaan kupolista kuin jokin jumalien lähettämä turtumus talojen pergoloihin ja pihoihin. Ryysyiset ruskeat tytöt ompelevat kynnyksillä pieniä batistiliinoja, ahkerasti mutta kiirehtimättä. Kalastajat, jotka kuluttavat päivää Giovannin viinikaupassa, alkavat työnsä vasta pimeän tullen, ja sen vuoksi heillä on hyvää aikaa tuijottaa kaikkea, mitä tiellä tapahtuu. Paputarhat ja maissipellot saisivat ruohottua, viikunat saisivat mädäntyä puissa, ellei toimeentulon huoli ajaisi ponnistelemaan juuri sen verran kuin on tarpeen.
Iltaisin näen, miten kalastajat varustavat venheensä ja soutavat merelle. Tähdet palavat suurina ja lämpöisinä pimeydessä — Otavan vaunut ovat kääntyneet ylösalaisin, kuu syntyy päinvastaiselta puolelta kuin pohjoisessa...
Mutta taivaan valoihin vastaavat pimeistä puutarhoista tulikärpästen vilkkuvalot. Ilma on tuulettomina iltoina täynnä niiden kimaltelevaa lentoa ikään kuin lukemattomat levottomat kipinät leijailisivat pimeydessä. Nuo pienet pehmeäsiipiset valaisevat yöllisillä tanssiaisillaan kaikkia Livornon laaksoja, ei kunnioituksesta seudun arkeologisia arvoja kohtaan, vaan oman kiihkonsa hurmaamina. Konstantinus Suuren aikana muuan piispa saarnasi niille kristinuskoa Rooman puutarhoissa, mutta luonnostaan pakanallisina ja äärettömän typerinä nämä hyönteiset eivät lainkaan välittäneet evankeliumista. Seuraan niiden lentoa huvilan parvekkeelta. Hehkuva savukkeenkärki vetää niitä puoleensa ne kiertävät sitä uteliaasti välähdellen kuin jotakin suurta ja salaperäistä lemmittyä. Meren pimeydessä palavat tuulastajien karbidilamput. Se on eräs tapa pyydystää mustekaloja. Mutta usein, kun Välimeri luo omia fosforisia heijastuksiaan, kalastajat sitovat pitkien riukujen kärkeen valkean kangaspussin ja upottavat sen syvyyteen, kunnes kahdeksanjalkaisen imulonkerot ovat lujasti kiertyneet tuohon vaaleaan esineeseen. He pyydystävät tonnikaloja, joiden liha on tummaa ja ryydikästä ikään kuin meri olisi pippuroinut sen tuntemattomilla mausteilla. Aamuisin levitetään joen suistoon yön saalis — pienet litteät sepiat, panssaroidut jättiläisäyriäiset, Tyrrhenan vihreät ja viininpunaiset pikkukalat ja mustat palombat, hait, joiden valkoinen liha on muodostunut kuin lukemattomista valkeista sahanteristä.
Välimeren suuret kalat eivät kestä pitkää säilyttämistä. Seudun parkkiutunein alkuasukas syö ne tuoreeltaan, minä majoneesin ja pippurin kera. Aamutuuli leyhähdyttää joskus poukamasta niiden lemua, joka yhtyy valkosipulin, kärsimysruusujen ja tomun tuoksuun.
Joka aamu nousen terassille tai istun porrasmuurille. Yritän kirjoittaa. Tuulee, ilmavirta saa tyhjät valkoiset arkit lepattamaan. Avatuista hohtaa valo, johon rivien mustat ketjut kunnes en näe niitä. Tässä hiljaisuudessa ei tapahdu mitään tai tapahtuu paljon. Halvautunut vanha mies istuu puutarhassa ja tuijottaa hellehattunsa lierin alta merelle. Petopistiäiset ja verhoilijamehiläiset kiertävät suristen muurin rakoa; artisokan suuret siniset kukinnot ovat auenneet puutarhassa ja alakerran signorina näyttää niitä kahdelle pappiskokelaalle... Tomuinen maantie on tyhjä. Ei, siellä marssivat sinisiin mekkoihin puetut luostarikoululaiset pitkänä lörpöttelevänä rivinä. Heidän kaitsijansa, kaksi ranskalaista Armon Sisarta, joiden hintelä ruumis on mustien kangasvaippojen alla kiedottu varpaista poskiin saakka valkoisiin käärinliinoihin, ovat heleässä päivänpaisteessa kuin balsamoituja muumioita. Tämän jäsenet käyttävät mielettömän leveälieristä valkoista hilkkaa, joka on saanut alkunsa siitä servietistä, minkä Ranskan kuningas kerran sitoi heidän abbedissansa päähän. Elämän piiri on täällä supistunut hyvin pieneksi; siihen mahtuvat kalastajat, paljasjalkaiset fransiskaanit, nämä nunnat tyttöoppilaineen, mehiläiset, kukat ja meren pauhu... Ajatus seuraa levottomana jyrkkien rantavuorten majesteettista viivaa, kunnes se tavoittaa jotakin olennaista tämän kesäpäivän tunnelmasta. Mitä syvimmässäni tunnen? Kuta tyynempi on meri ja kuta tapauksettomampia tunnit, sitä painostavampi on ilmakehä...
Jokin minussa kurkottuu pelokkaaseen odotukseen. Totean puolittain kyynillisesti, että tämä odotus viimeisten kuukausien aikana ollut valkoisen rodun sisin elämäntila. Täällä, missä maisema ja maaperä vetävät ajatusta omiin salattuihin muistoihinsa, tuo tunne on kuin etäinen ukkonen, jonka välähdystä ja jyrinää ei vielä erota, mutta joka ahdistaa hengitystä. Livornon satamasta soluu harmaita panssariristeilijöitä typötyhjälle merelle. Aurinko on valaissut monen viikon ajan täysiä asejunia, jotka vyöryvät etelään ja joissa näkee harmaalla purjekankaalla peitettyjä tykkejä. Elokuun toisella viikolla, jolloin uusia alettiin nopeassa tahdissa kutsua aseihin, junat kiidättivät aamusta iltamyöhään elävää lastia — pingoitetun iloisia, laulavia, häliseviä sotilasjoukkoja, jotka eivät oikein tietäneet, viedäänkö heitä Brindisiin vai Palermoon. Mutta epätietoisuuden pilvi on pysynyt yhtä tiheänä jo kolmen, neljän kuukauden ajan, ja Saksasta, Danzigista, Puolan koridorista saapuvat viestit leimahtelivat siitä kuin liekit savusta.
Englanninmistelin lehdet välkkyvät ja arbutus tekee hedelmää, kun kuljen vuorille. Suunnattoman suurista aumoista leikataan olkikakkuja aasien ja muulien appeeseen. Valkoisten maalaistalojen, poderein, ympärillä säilyy arjen ja rauhan tavanomainen ilmakehä, mutta mistä johtuu, että tuo turvallisuuden tuntu ei enää ole yhtä tiivis kuin ennen —? On kuin ajatus hakisi suojaa näiden rinteiden rehevästä kukinnasta. Miksi? Jonakin itsetutkistelun hetkenä tunnustan aivan tyynesti, että olemme tottuneet siihen uhanalaiseen olemiseen, jota on jatkunut parin vuoden ajan. Ehkä tavallinen elämänjärjestys pysyy ennallaan, vaikka heiluri huojahtelee sodan ja rauhan, pelon ja toivon välillä. Mutta eikö tämä levollisuus ole itsepetosta? Mikään ei näinä elokuun alkupäivinä vielä ilmaissut, mitä ratkaisua kohti Eurooppa kulki. Kun istuin kirjoituskoneineni Tyrrhenan rantaterassilla, esirippu peitti vielä Danzigin valtausta, Westerplatten pommitusta, uppoavia sota-aluksia, Englannin ja Ranskan mobilisointia ja mielikuvituksellisia pakomatkoja kuohuvan Euroopan läpi. Mutta jos joku olisi kuiskannut korvaani, että toinen akselivalloista solmii muutaman viikon kuluttua sopimuksen Venäjän kanssa ja että Eurooppa on pian tämän jälkeen ilmitulessa, en olisi hämmästynyt... Kansallissosialismin ja neuvostodiktatuurin aatteelliset eroavaisuudet ovat pinnallisempia ilmiöitä kuin niiden sisäinen yhteys. Ei kovin kauan sitten, kirjoittaessani teosta, jonka nimi kajahtaa kolkolta mutta jonka loppuriveissä nuorekas optimismi otti ylivallan, tämä totuus valkeni minulle ilmestyksen tavoin.
Sekä totalitääriset että demokraattiset valtiot (käytän näitä yhä vakiintuneempia sanontatapoja) ovat ajaneet itsensä umpikujaan, pingoittamalla sotavarustelut niin huikean pitkälle, että leikin voi pelätä alkavan jo pelkästään lelujen tähden! Tämän ajatuksen kuulee usein. Mutta mikä määrää varustautumisen, ellei uhkaava tunne sodan mahdollisuudesta. Toiselta puolen hysteeristä pelkoa, toiselta puolen vihaista valppaanaoloa ja valmistumista pahimman varalle... Turvatakseen rajansa Saksaa vastaan Ranska on panssaroinut idänpuoleisen kylkensä suunnattomien Maginot-linnoitusten vyöhykkeellä. Turvatakseen rajansa Ranskaa vastaan Saksa suojaa länsirajojaan Siegfried-linjojen panssareilla. "Ponnistukset rauhan säilyttämiseksi" ovat samalla varustautumista sotaan. Sodan ajatus on viimeisten kymmenen vuoden ajan kalvanut syövyttävän hapon tavoin valkoisen rodun aivoja.
Lehdet kimaltavat ja hedelmät kypsyvät, mutta niitä peittää ohut pölykerros, joka nousee sotilasjunien pyöristä... Cecinassa on jonakin aamuna manööverit; konekiväärin kuiva rätinä kuuluu selvään kaikuvassa kirkkaassa ilmassa. Livornon satamasta tulleet panssarialukset lojuvat meren ja taivaan rajamailla kuin suuret harmaat krokodiilit, jotka vielä torkkuvat. Pihlajamaisten pistacia-pensaiden juurille, sinne, missä etruskien punaiset savijumalat nukkuvat monen sylen syvyydessä, on alettu virittää kenttäpuhelinta samaan aikaan kun auringonpaisteisiin muureihin ilmestyivät uudet ilmoituspaperit: viides ja kuudes kutsuntavuosikerta...! Kapuan polkuja, joilla tulee vastaan vain aaseja, hedelmäkauppiaita ja kerjäläisiä. Upseerien vahtikojussa piipittää lennätin. Miten ylös pitää nousta, etten kuulisi sen hälytystä? Kimeä, terävä ääni syöpyy aivoihini, se täyttää koko helteessä väräjävän ilman, se puhkaisee kuin myrkyllinen neula outojen maisemien ja kaupunkien kuvat —
Olen täysin varma, että jos eurooppalaisen mielialan syvyydet pääsevät vapaasti kuohumaan, syttyy sota. Näinä elokuun viikkoina se on minulle selviö... Tämä on toinen syksy, jolloin tulisuoni kiitää ruutivarastoa kohti. Epäilen, voidaanko Versailles'n erehdyksiä jatkuvasti korjata toistuvilla, viime hetkessä tapahtuvilla neuvotteluilla ja voivatko Englannin lentävät rauhanenkelit lopullisesti haihduttaa myrskypilven —. Kuuden kuukauden ajan olen nähnyt ja elänyt liian paljon, jotta voisin torjua pelon hyökkäyksiä. Muistan veripunaisiin standaareihin verhotun Münchenin suurten sotilasjuhlien aattona. Muistan sinisen sotavalaistuksen Rooman ja pilkkopimeän yöjunan, jossa matkustin perheeni kanssa Napoliin, aseistettujen sotilasvartioiden vetelehtiessä vaunun käytävässä. Kumea ja hämärä pilvi peittää Eurooppaa. On ollut hetkiä, jolloin hermostunut hiljaisuus on tuntunut pahemmalta kuin itse myrsky... Kun tulee yö, Livornon rediltä tuikkivat sotalaivojen tulet kiiluvina valppaina silminä. Porto Granden majakan vilkkuvalo välähtelee ukkosenlämpimässä pimeydessä kuin rajuilman enne.
Joka ilta näen auringon vaipuvan mereen. Kuuma punainen pallo putoaa läikkyen ja väristen etruskilaisen taivaan rannalle, sinne missä Välimeren vedet näyttävät imeytyvän suoraan iltaruskoon. Vuoria peittää purppurainen savu. Pilvet ovat pysähtyneet jähmettyneeksi vartioksi luoteeseen ja niiden kuultavia lasimassoja vasten kuvastuvat Romiton ritarilinnan tornit varjokuvana. Kaikkien näillä rannoilla uskontojen muistot nousevat iltahämärän uhrisavuna Jumalan punaista silmää kohti... Kaksituhatta — ei, kolmetuhatta vuotta sitten auringon sammumista julistivat huilut ja rummut, ja minusta tuntuu, kuin jokin tuollainen ilta olisi jälleen palannut takaisin etsiäkseen viimeistä pappiaan. "Auringon valjakot ajavat Hyperboreaan..." Punainen hehku lännessä herättelee ikivanhoja mielikuvia; meren autiudessa kaikuu uhripasuunain ääni. Mutta aurinko käy yhä suuremmaksi punaisemmaksi, kunnes se muistuttaa taivaan rannalle ripustettua japanilaista lyhtyä. Kun hehkuva pallo koskettaa vesirajaa, odotan kuulevani sähähdyksen... Miten pakanallisen rajallinen on taivaan kaariholvi pääni päällä ja, miten helppoa on nähdä, että aurinko on menossa maan suuren levyn taakse! Ilma on niin kirkasta ja läpikuultavaa, että voin seurata loppuun asti sitä muodonvaihdosten sarjaa, jonka tuo läikehtivä kiekko käy lävitse ennen kuin sammuu. Viimein se muistuttaa kaukaista, kiiluvanpunaista poijua, joka on jäänyt uimaan laivaan reunalle. Hämärä syvenee. Yö tulee nopeasti, lepakot lentävät piirtäen lyhtyjen ympärille säännöttömiä kuvioita, ja niiden levoton vikinä täyttää ilman ikään kuin hämärissä hiottaisiin kirskuvia veitsiä.
Mutta pinjojen päällä palaa uuden kuun kaari kuin sulkumerkki, jonka kosmillinen kirjoittaja on pannut pitkän ja epävarman lauseen eteen... Paperit, kirjat ja kartat ovat levällään huvilan ruokasalin pöydällä. Lamppu heittää ympärilleni ääriviivoiltaan hämärän valopiirin. Varjot häälyvät tapeeteissa, tuuli loksuttaa lasiovea. Menen parvekkeelle, imen hermostuneesti savuketta lämpimässä mustassa pimeydessä, johon kuuluu vain rantaan vyöryvien vesimassojen pauhu... Savukkeen kärki kiiluu punaisena täplänä.
— Jos inhimillisen älyn ja padot eivät kestä, vaan, tulee se, mitä pelätään, silloin... silloin on länsimainen sivistys sanonut sanottavansa! Olen paininut tuota tunnetta vastaan ennen, Berliinin öisellä rautatieasemalla ja muutaman viikon kuluttua tunnen sen kouraisun tuulisella laivankannella, kun olen pakomatkalla kotiin. Se yllättää minut nyt. Kaikki luulot ja otaksumat kasvavat tässä pimeydessä mielettömän suuriksi, painajaismaisiksi. Mutta kaikki on äärimmäisen yksinkertaista ja selvää — samalla kulttuurikin on yksinkertainen jättiläisrakennus, jonka tuhannet yksityiset rakentajat ovat muuranneet sävelistä, sanoista, väreistä, marmorista ja ajatuksista. Kuuntelen yötä... Miten kumeasti Tyrrhenan nousuvesi lyö rantoihin! Jokainen hermostunut ajatus syntyy tänä yönä sen tietoisuuden pohjalta, että talon ympärillä on vain kohisevaa mustaa pimeyttä, silmänkantamattomiin. Palaan takaisin saliin. Juna suhahtaa ohi kaukana; jyrinä häipyy.
Kalastajat ovat nähneet minut afrikkalaisine fesseineni istumassa parvekkeella kaikkein kuumimpina päivän tunteina, kirjoituskone polvilla. Mutta nyt annan Underwoodin käydä yöllä. Ajatus pyörii kuin sähkövalon huumaama kehrääjäperhonen ikuisessa surmanympyrässä. On kuin Palatinuksen rauniot ja Toscanan keskiaikaiset kirkot kietoutuisivat tiheään piikkilankaverkkoon, jonka lävitse yritän turhaan päästä —. Näkyjen ja ajatusten läpi hehkuu aavistus, että ihminen on ja jää oman itsensä pahimmaksi viholliseksi. Via Tornabuonin kirjakaupassa Firenzessä näin täydellisen valokuvakokoelman antautumista edeltäneistä "oikeudenkäynneistä". Niitä harjoitettiin eräässä vanhan Espanjan ihanimpia palatseja, rutiinilla, joka periytyi inkvisition kidutuskammioista; Guernican pommitus, Katalonian etelärintaman tapahtumat olivat leikkiä näiden sadististen menojen rinnalla —. Ihmiskunta on kehittynyt ainakin siinä suhteessa, että se osaa nykyisin yhdistää ruumiilliseen julmuuteen myös sielullisen. Sen pyövelit ovat tieteellisesti koulutettuja. Kaikista luonnon luomuksista ihminen on siinä suhteessa täydellisin, että hän voi yhdistää jumalankaltaisuuteen kuvaamattoman sisäisen pahuuden.
"Mitä enemmän ajattelen elämämme arvoitusta, sitä enemmän tulen vakuuttuneeksi siitä, että meidän olisi valittava Iva ja Sääli tuomariksemme, niin kuin muinaiset egyptiläiset kutsuivat Isis ja Nephtys jumalattaria kuolleittensa auttajiksi." Nämä ovat hyvin suuren viisaan sanoja, mutta nyt, armon vuonna 1939, ne tuntuvat luvattoman kevytmielisiltä. Vaikka kävisi ajatuksissaan lävitse sen vääryyksien, julmuuksien ja verilöylyjen kronikan, jota kutsutaan ihmiskunnan historiaksi, ei mikään menneisyyden hirmuteko järkytä meitä samalla tavoin kuin nykyhetken kauhut. Onnellisempina aikoina kuin meidän voidaan epäilemättä löytää sovittava tähystyskohta. On muistettava, että myös inhimillistä vääryyttä voidaan puolustaa psykologisilla, poliittisilla ja kulturelleilla syillä, jos se vain on tapahtunut kauan ennen meitä ja kohdannut meille vieraita ihmisiä.
Monte Subasion rinteellä, Assisin kaupunginmuurin luona, kasvaa hyvin vanhoja öljypuita. Ne ovat niin iäkkäitä, että Bernardonen hurskas poika Pyhä Fransiskus on saarnannut niiden vesoille ja Pyhä Klaara seurustellut niiden siimeessä enkelien kanssa. Vuosisadat ovat humisseet niiden hopeanhohtoisten latvojen läpi. Vanhat, pahkuraiset rungot ovat ukkomaisesti käyristyneet; mutkittelevat oksanhaarat kannattavat jäykkinä ruskeina käsivarsina paksua lehtiverhoa tai pujottelevat sen sisässä kuin sotkuiset juuret. Ei salama eikä tulipalot, ei sota eikä maanjäristys ole kukistanut näitä yrmeitä kunniavanhuksia, jotka vielä vartioivat Porta San Francescon muuria. Kun syksy tekee tuloaan Umbriaan, ne käyvät hedelmälle. Niiden runko on ontto ja ydin aikoja sitten mädäntynyt, niiden syyläinen kaarna on vuosisatojen kuluessa tullut kivikovaksi, mutta silti nämä oliivipuut lehtivät, kukkivat ja saavat aikaan muutaman polttavankirpeän marjan. Minä olen katsellut niitä samalla kunnioituksella kuin katsotaan Gizan Sfinksiä. Quidquid id est, vielä elät, Eurooppa!
Odottava Saksa
Heikoinkaan yhteys ei liitä minua maahan. Silmä näkee hikeentyvien tuulen pieksämien läpi vain pohjoiseen vyöryviä lumipilviä. Moottorin pauhu painuu rumpukalvoja vasten korviin työnnettyjen pumpulitukkojen vaimentamana; silti se hautaa täydellisesti "Völkischer Beobachterin" rapinan ja saksalaisten SA-miesten väittelyn. Viisi minuuttia sitten näin Königsbergin kattojen ja kirkontornien häviävän hyhmäiseen sumuun. Aero-yhtiön kaksitaso on neljä tuntia ponnistellut ja syöksähdellyt ilmakuoppiin. Saksan ensimmäiseltä suurelta lentokentältä olen siirtynyt Kolmannen valtakunnan sotakoneeseen, jonka on määrä viedä minut Berliinin Tempelhofille. Vain kumea jyrinä ilmoittaa, että metallilintu on jatkuvassa liikkeessä. Sivupotkuri piirtää hämärää ympyrää usvaiseen ilmaan. Harmaassa peräsimessä hehkuvat mustat ja tulipunaiset hakaristit, auringon ikivanhat kuviot, jotka ovat koristaneet hetaira Briseiksen kreikkalaista tunikaa ja hindulaisten pappien päähineitä niihin aikoihin, jolloin Germanian metsissä asui vain susia.
Irtautumisen vieno huimaus on kuin morfiinia. Lepään enkä lepää. Pehmustettu istuin kannattaa minua jylisevässä tyhjyydessä, kuumottavien pilvimassojen yläpuolella. Laivoissa, junissa, autoissa olen tuntenut, miten kiitämisen hurmaus herättää tajunnan pohjalta rytmejä, epämääräisiä ja väistyviä kuin jokin sävelmäksi pukematon laulu. On kuin liikkumisen tunne vetoaisi alkuperäisiin poljennollisiin vaistoihin... Mutta tasaisesti tärisevä kone tuntuu pysyttelevän liikkumattomana metallisiipiensä varassa ja maan karttapinta kääntyy hitaasti, liian hitaasti ja liian alhaalla, jotta aistimet voisivat tunnustella matkan nopeutta.
Olen kuin pakomatkalla ajan lävitse — ajan, jossa on aivan äskettäin sivuutettu myrskykeskus. Valvottu yö on tehnyt aivoni raskaiksi. Äsken sivuutetun Kaunasin koristeelliset siniset talot häämöttävät vielä mielessä kuin kuolleen, mykän aavekaupungin kuvat... Sumu vyöryy Suomenlahtea kohti, kelmeä päivänkilo sädehtii ikkunalaseissa. Tunnen merkillisen elävästi, miten ihmisten suuret kriisit ovat lopultakin sidotut maanpinnan paikkoihin ja miten Euroopan kohtalot juurtuvat noihin kartankohtiin, jotka luisuvat vaihtelevana kuviokudoksena huimaavassa syvyydessä. Ovatko näköalat supistuneet vai laajentuneet? Sumuinen tuuli paiskautuu vinkuen lentokoneen kylkiin ja hajoittaa pilvet. Pohjois-Saksan tasangot pienine nukkuvine kaupunkeineen ja jäätyneine peltoineen ovat kuin huurteista likaisenruskeaa parkettia, joka liukuu toivottoman hitaasti pohjoiseen päin. Vielä muutama päivä sitten tutkin Euroopan karttaa ja emmin, matkustanko Prahaan päiväkohtaisen historian palopisteeseen, ja siirrynkö Italiaan vasta kun olen nähnyt saksalaistuneen Wienin. Mutta jouduin kulkemaan miltei viivasuoraa oikotietä Berliinin-Rooman akselia pitkin. Yhä kasvava välimatka erottaa minut aamuhämärässä nukkuvan Helsingin kaikuvista, jäähileiden peittämistä kaduista ja suuresta tyhjästä lentosatamasta. Tunnen ajavani takaa kangastusta, joka joskus saa varmat ja selvät ääriviivat ja kypsyy kirjaksi. Pitkä epävakainen talvi merkitsi minulle pitkiä työpäiviä ja liian lyhyitä lepohetkiä. Mutta nyt painuu takaraivoni pehmeää, viileää nahkanojaa vasten, ja miellyttävä puutumus täyttää tajunnan. Aika on saanut uudet ulottuvaisuudet. Se kuuluu elimellisesti noihin syvyydessä vaihtuviin, geometrisiin kenttiin, joiden yli tuuli vyöryttää lumipilviä. Kylmissä kirkkaissa yläilmoissa ja minussa itsessäni se on lakannut vaikuttamasta.
Helmikuun taivas on kolea ja savunvärinen Berliinin Tempelhofin yläpuolella. Kirkas kuollut huuhtoo mustien rakennustelineiden loppumatonta panoraamaa, kun ajan Anhalter Bahnhofia kohti. Olen nähnyt Saksan sekä pohjoisesta että etelästä tultaessa, kummassakin tapauksessa sen nokisenruskeat muurimassat vaikuttavat, ahdistavilta. Uudestisyntynyt maa —! Vilhelmiläisen keisarikunnan uhittelevan mahtipontisia muistomerkkejä, saksalainen barokki yhtyy ranskalaiseen empireen, puristavat kaikilta puolilta Kolmannen valtakunnan jättiläisrakennukset. Harmaat, valkoiset, kellertävät virastotalot on sinetöity kotkin ja hakaristein. Nämä kansallisen voimantunnon mahtavat arsenaalit ovat yhtä tylyn asiallisia kuin kaduilla marssivien upseerien kasvot. Sotilaallisten virastojen lasiovet paukkuvat taukoamatta, vetinen lumi polkeutuu niiden edustalla likaiseksi sohjoksi, aseistetut vartiosotilaat seisovat ovien kahden puolen jäykkinä ja ilmeettöminä, preussilaisen järjestyksen elävinä esimerkkeinä.
Miten paljon Saksaan on viimeisten vuosien aikana tehtykin matkoja, kielteisin tai myönteisin tuloksin, kukaan ei ole voinut ummistaa silmää suurelta kansalliselta uudistumiselta. Berliinin jättiläiskoneistosta on tietysti vaikeaa erottaa pohjatahtia — mutta varmaa on, että Spreen rantakaupungin viittä miljoonaa ihmistä yhdistää aivan uusi yhtenäinen elämäntunne. Se on painanut heidän kasvoilleen kovan, jännittyneen perusilmeen. Se on vanginnut minut pimenevän Kurfürstendammin kohinassa ja asemahallien ääntensorinassa, jota Adolf Hitlerin jättiläismäiset värivalokuvat näyttävät kuuntelevan omasta korkeudestaan.
Kansanjoukkojen, kansanyhteisöjen reaktiiviseen nousuun liittyy aina jotakin väkivaltaisen pingoittunutta. Reaktioiden syvintä ponnahdusvoimaa voidaan vain aavistella mutta ei mitata. Mikä lopullinen on sillä suursaksalaisella ajatuksella, joka on luonut tyhjästä Kolmannen valtakunnan jättiläisrakennukset ja miljoona-armeijat? Missä määrin nykysaksalainen kansallistietoisuus kätkee elettä, uhmaa, itsepetosta? Uudenajan historian erääksi ihmeeksi jää joka tapauksessa se aineellinen ja henkinen ylösnousemus, joka tapahtui sodasta eniten kärsineessä ja Versailles'n politiikan rasittamassa maassa. Keski-ikään ehtinyt polvi, joka nyt kansoittaa Berliinin virastoja tai komentaa armeijanosastoja, ei unohda kiitollisuudenvelkaansa Hitlerille. Muhoileva Göring ja hermostunut aivoihminen Göbbels ovat kavunneet jättiläispropagandan portaita poliittisen kuuluisuuden korkeimmalle puolapuulle. Mutta Führer on idoli, yli-ihminen, symboli. Hän on muuttunut joukkojen tajunnassa puolittain epätodelliseksi olennoksi, johon kansakunta samastaa itsensä — ja siksi voi Ludendorffin uuspakanallinen lehti täysissä tosissaan puhua "saksalaisesta sijaiskärsijästä"! Muistuttelen mieleeni Fredrik Böökin terävää huomiota: "Kaikki maailmansodassa taistelleet kansakunnat kunnioittavat tuntematonta sotilasta. Pariisissa tuntematon sotilas lepää riemukaaren alla, Lontoossa Westminster Abbeyn mustan marmorin suojassa — mutta Berliinissä hän asuu valtakunnankansliassa. Saksa on ainoa jonka tuntematon sotilas ei ole kuollut, vaan elää..."
Muitten hallintorakennusten katoilla lepattavat hakaristiliput. Tulipunainen vaate läiskyy korkealla yläilmoissa kirskuvien ratakiskojen, autojen jyrinän, paukahtelevien kaupanovien yläpuolella kuin symbolisoiden sitä yhteyttä, joka sitoo saksalaisen arkipäivän repaleiset ilmaukset lujaksi, orgaaniseksi ykseydeksi.
Olen kulkenut väsyksiin Kurfürstendammia. Jos Berliinissä on jokin valtasuoni, jonka tykytyksestä taitava lääkäri voi tuntea kansallisen elämäntilan, tämä on Kurfürstendamm... Ennen sotaa tuo pitkä ja leveä katu oli varakkaan yläluokan hallussa. Ennen hienosto ajoi notkuvin avovaunuin sen iltaruskon valaisemaa kiveystä, aitosaksalaisen finanssiylimystön talot reunustivat sitä sametin ja pitsin peittämin ikkunoin, ja pääovia koristi kilpi: Nur für Herrschaften! Sodanjälkeisen valuuttakatastrofin aikana sen yksityispalatseihin pesiytyi juutalaisia gulasheja, se tuli maankuuluksi revolveridraamoista ja alastomuusorgioista. Nykyinen Kurfürstendamm on kuin väsähtänyt valtimo, jota pidetään toiminnassa sotilaallisen järjestyksen kamferttiruiskeilla. Tupakkakauppojen, rohdosliikkeiden, sekatavaramyymälöiden pitkä kirjava rivi kajahtelee Hitler-Jugendin marssiaskelista, kumea rummutus vyöryy kadun päästä päähän ja vastaa taivaalla kaartelevien lentokoneiden jyrinään. Tulen Friedrichswerderille. Vanhoissa talonpäädyissä, häämöttää vielä epämääräisesti saksalainen keskiaika... Lyhtyjen valo leikkii kosteiden bulevardien asfaltilla, sotilasjoukot tungeksivat Spreen varsilla, jossa kirjavat mainokset uurtavat levotonta väylää hämyyn. Berliinin Blaue Stunde —! Miljoonakaupungin pauhu tuntuu tänä hetkenä irtautuvan kohisevista kaduista ja kumisevista toreista, ikään kuin se imeytyisi kaikuvina ääniaaltoina talvitaivaan tyhjyyteen.
Sumuinen ilta, tulee nopeasti. Se pyyhkisi Hohenzollernien vanhan residenssin kasvoilta kaikki kansalliset jäljet, Berliini muistuttaisi mitä tahansa jättiläiskaupunkia rauhattomine valtakatuineen, ellei germaaninen kirjoitustapa ja näyteikkunoiden pääsemätön "berliiniläisyys" pistäisi silmään. Juon bieriä savuisissa työläiskapakoissa. Siniset nikotiinihuurut peittävät seinäpaperien barokkimaisia kuvioita. Käkikellon kukunta sulautuu politikointiin; se on kuin hyvin vanhanaikainen klaveerinsävel, joka helähtää nykyaikaisten synkooppien halki... Kuulen, näen, aistin, miten porvarillinen sovinnainen Saksa puristuu näiden ihmisten eleissä ja puheissa uuden spartalaisen valtakunnan rautaiseen sotilaallisuuteen. On kulunut kuukausia siitä, jolloin tämän maan reservit varustautuivat marssimaan Siegfried-linjoille ja jolloin Euroopan kaikista valtioista suunnattiin hätäytynyt huomio tänne. Nyt sivuaa oluttuvan kantavieraiden puhetulva jatkuvan itsepintaisesti ratkaisun syksyä. "Münchenin jälkeinen Eurooppa! Me emme aloita, mutta jos he ovat valmiit, olemme mekin..." Tupakansavu painuu sinertävinä kiemuroina hikisille kasvoille. Ajattelen Saksan-Ranskan virallisten ystävyydenvakuutusten lujuutta. Näen von Ribbentropin ja Bonnetin allekirjoittamassa sitä yhteisdeklaraatiota, joka tehtiin Pariisissa heti kun maailmanpalon uhka oli vältetty ja Euroopan jättiläiskeuhkoja laajensi helpotuksen huokaus. Tunnen äkkiä samaa, mitä olen joskus hyvin kauan sitten tuntenut kuumina kesäpäivinä: ilmakehä on kylläinen otsonista, vaikka ukkosen jylähdystä ei kuulu.
Tämä oluttupa kuuluu niihin, joiden oviin ilmestyi aikoinaan kirjoitus: Juutalaisia ei suosita! Se ei ole mikään periaatteellinen kannanilmaus — se on Kolmannen valtakunnan juutalaispogromien kaiku, käsky.
Muistan äkkiä elävästi ne valokuvat, joita marraskuun sanomalehdet julkaisivat Saksan Pariisin suurlähetystön sihteerin nuoresta ampujasta. Tuon heprealaispojan ilme, hänen kosteanloistava katseensa, jossa päilyi hysteerinen epätoivo, vetosi silloin niin ymmärrettävästi erinäisten lukijapiirien sentimentaaliseen sääliin. Mitä Saksassa tapahtui tämän mielettömän attentaatin jälkeen, tunnetaan. Kolmannen valtakunnan ja brittiläisen imperiumin yhteisymmärrystä ei ainakaan edistänyt se, että Yhdysvaltojen Berliinin-lähettiläs sai juuri silloin käskyn palata kotiin, että Kolmannen valtakunnan pilalehtien huomio kiintyi Englantiin että anglosaksilainen lehdistö kohahti harmista ja vastenmielisyydestä; Chamberlainin varovaiset uurastukset törmäsivät tähän muuriin. No niin, sanon berliiniläiselle asianajajalle, joka panee pasianssia Bierlokalen perähuoneessa, että tuo pikkuinen Puolan juutalainen pääsi joka tapauksessa historiaan: hänen hermostunut kätensä vaikuttaa maailmanpolitiikassa, tahdoimme tai emme. Asianajaja sekoittaa kortit. Hänen hymynsä on sanomattoman monimielinen, hän on joskus lukenut Freudia ja voi sen vuoksi vetää keskustelun piiriin murhaajien perhekompleksit. "Myönnättekö sellaisten asioiden historiallisen vaikutuksen?" kysyn. Hän vastaa: jos tarkoitan, että Englannin vanhasta Old Gentlemanista alettiin juuri tuolloin julkaista enemmän pilakuvia kuin koskaan ja että hänen sateenvarjonsa, viiksensä ja forelliuistimensa tulivat liberaalisen typeryyden vertauskuviksi, olen oikeassa. Poika ampui periaatetta, jonka puolesta hän latasi revolverin, verstanden Sie...
Yö. Anhalter Bahnhofin asemaravintola kumisee menevien ja tulevien askelista. Upseerien kiiltonahkasaappaiden korot paukkuvat, seidelien kalina yhtyy edes käypien huutoon, höyryävien makkara-annosten ja kirisevän silavan tuoksu kyllästyttää huuruista, tupakansavuista ilmaa. Pienten pöytien sokkeloissa pujottelevat sanomalehtien kauppiaat tyrkyttämässä saksalaisia iltasanomia, joiden etusivulla komeilevat valtakunnan kotkat ja der Führerin valokuvat. Raskaasti koristetut barokkiseinät kaiuttavat junien kohinaa. Kovaäänisen metallinen Achtung! Achtung! törähtää tasaisten väliaikojen jälkeen kuin sotilaallinen komennus, kuin piiskan läiskäys...
Sanomalehdet rapisevat. Suuret mustat otsakkeet kirkuvat "Euroopan tilannetta" päättömän hysteerisesti, kaikilla kielillä. Viimeisten vuosien aikana olemme päässeet niin pitkälle, että aivan uusi kieli, kansainvälinen ja pintapuolinen signaalijärjestelmä, on työntänyt tieltään kaiken muun... Liputettujen pikkupöytien ääreen ahtautuneet matkustajat ahmivat silmillään sen sanoja. Ajatukset eivät enää ole yksilöllisiä, vaan yhteisiä, ne versovat propagandan, radion ja päivälehtien ruokkimista joukkoaivoista. Teen itselleni kysymyksen, eikö murhenäytelmä ala siitä, että inhimillinen tahto ja toiminta ei kasva yksilöistä, vaan on heittäytynyt suurten massojen varaan, kautta linjan, kaikissa leireissä. Euroopan älyllinen inflaatio on tavaton! Me emme ajattele, vaan meidät ajatellaan — ajatellaan persoonattomaksi, yksiaivoiseksi massaksi jättiläissanomalehtien toimituksissa, kuumeisesti työskentelevissä propagandavirastoissa, uutistoimistoissa, mikrofonien ja kovaäänisten ääressä. Politiikan leipä, josta nykyaikainen ihminen elää, tuodaan hänen eteensä valmiiksi pureskeltuna, ja hänen elämänkatsomuksensa on aikoja sitten ollut tehdastuotetta, vaikka hän ei sitä huomaa. Mitä kauemmin tuijotan ihmisten vieraita kiihtyneitä kasvoja tupakansavun lävitse, sitä painostavammaksi tämä tunne kasvaa... Olen väsynyt. Eikö myrkytys pala minunkin veressäni — enkö tutki jokaista kirjoitusta niin kuin haluaisin kiihkeästi repiä rikki mustaa esirippua?
Räikeä sähkövalo täyttää suuren hallin. Pimeys pusertaa sen seiniä, lähtevien ja tulevien kaukojunien jyrinä sammuu Anhalter Bahnhofin ratasuojaan. Viereisessä pöydässä kahisee suunnattoman paksu "Times". Vanha jonka kasvot ovat munuaisvaivojen kellastuttamat, imeskelee aperitiffia ja lukee "New York Heraldia". Baijerilaiset, joilla on yhdenmukaiset ruudulliset viheriät matkatakit, kallistelevat seideleitä lähipöydässä. Kolme univormupukuista Arbeitsdienstin miestä on levittänyt valkealle pöytäliinalle Saksan länsirajan kartan ja syventynyt tutkisteluun. Ranskalaiset, saksalaiset, ruotsalaiset sanomalehdet rapisevat kuin suuret harmaat viuhkat väsyneiden ihmiskasvojen edessä — viuhkat, jotka eivät lievitä vaan lisäävät ohimosärkyä. Tunnen, että uhattu Eurooppa istuu ympärilläni harmaissa matkaulstereissaan ja vettyneissä kengissään. Eurooppa odottaa Berliinin yöjunan lähtöä! Väsynyt avuton katras. Sen silmät ovat tulleet kaiken henkisen työn ja kaiken ylikulttuurin moninaisuuden vuoksi kovin likinäköisiksi; se tuijottaa iltalehtien uutispalstoja isontavien silmälasien läpi ja lukee maailman helppotajuisinta merkkikieltä, joka pelastaa sen ajattelemisen tuskasta... " Liettuan hallitus on tehnyt uuden myönnytyksen... Memelin saksalaisten sallitaan vannoa uskollisuuden vala Adolf Hitlerille... ja unkarilaisten sotaväenosastojen välillä jatkuvat kuumat rajakahakat..." Vihellys. Juna vyöryy verhotuin ikkunoin ratasuojaan. Huuruavien savupilvien läpi välkkyvät himmennetyt yölamput, jotka pian valaisevat minun matkaani Baijeriin.
Ensi kerran olen nähnyt Münchenin yön ja aamun rajalla, päivänkoiton sielukkaassa välitilassa, joka on kuin valoksi tullutta hiljaisuutta. Tuleva päivä torkkuu vielä kirkontornien usvaneuloissa. Frauenkirchenin kuvio on kuin vannovan jättiläisen käsi talviaamun hopeassa. Keskiaikaisten kattojen päällä lepäävät pilvet, joiden poimut kimaltavat kalpeasti ikään kuin niiden helmoihin olisi ommeltu kultahelyjä. Vaikutelma on ajaton. Kirkonkellojen läppäykset soluvat hiljenevänä kaikuna Isarin rantojen yli, etäisyys vastaa niihin ohuesti helisten; voin miltei nähdä, miten rautakieli koskettaa vanhaa metallia ja kimmahtaa takaisin sen väräjävästä kyljestä.
Mitä en löytänyt Berliinistä, se täyttää aamuhämärän Münchenin. Tässä valohuurussa viihtyvät saksalaisen muinaisuuden Kun Isarin äyräille ryhmittynyt munkkisiirtola kerran kasvoi kaupungiksi, sen kuvaan painui alusta alkaen silloisen kulttuurivaiheen selvä leima, jota ei tarvitse kauan etsiä Münchenin keskiaikaisten talojen kirkkojen otsista. Perustamisen aika, 1100-luvun keskijakso, on nähnyt omalaatuisen hohenstaufilaisen elämänmuodon nousevan unohtumattomaan loistoon. Saksan entisistä suuruudenkausista tämä on historiallisesti kiistattomin. Kun Fredrik Barbarossan keisarillinen valtikka kerran valvoi kuuliaisuutta näillä tienoilla, Saksan kansakunta oli jo astunut myyttien ja satujen hämärästä historian selvään aamupäivänvaloon. Tuo aikakausi kimaltaa sadoissa tarinoissa salaperäisen aarteen tavoin, se elää ristiretkien kronikoissa, se on kivettynyt Speyerin ja Wormsin doomien porttaaleihin, ikkunaruusuihin, pyhimyksenkuviin. Se on sen kulttuuriaallon ensimmäinen kohahtava ponnistus, joka on sittemmin käynyt niin leveänä germaanisen maan yli ja jota Kölnin, Mainzin ja Ulmin tuomiokirkot, Lindaun ja Gosslarin raatihuoneet, Rothenburgin suippokattojen runous vielä tuntuu juhlivan... Tämän muinaisuuden kimaltelevat aaveet piirittävät minua aamunhiljaisessa Münchenissä. Palava kulta vuotaa ikään kuin näkymättömästä runsaudensarvesta. Tulen ajatelleeksi, miten täällä vaikuttavat suuret esikuvat, joiden muisto itsepäisen sitkeästi baijerilaisen maaperän tuntuun.
Saksalainen rotumystiikka ei ole missään orgaanisemmalla pohjalla kuin Baijerissa. Tänne sinivihreihin metsänonkaloihin ja keskiaikaisiin, kourutiilikattoisiin kaupunkeihin, "pohjoisen ajatuksen" julistajat etsimään Kaarle Suuren ja burgundien jälkiä. Heimojen väkivaltaisesta yhteensulatuksesta syntynyt jättiläisvaltakunta on kerran ulottunut Juutinmaasta Pyreneitten vuoriin, Bretagnen tuulisilta rannoilta Tonavan tasangoille kilpaillen Rooman maailmanmahdin kanssa. Kun maataviljelevät germaanit alkoivat vaeltaa pohjoisesta etelään, he eivät vielä olleet mitään sivistyksen sanantuojia. Vasta niissä sodissa, joiden aseidenkalske kyllästää Nibelungeinlaulua, germaaneilla on etuvartiotehtävänsä itää vastaan. Legenda viheriöi ja kukkii burgundikeisarien muistoissa niin rehevänä, että se peittää näkyvistä historialliset tosiasiat. Mutta saksalainen mieli on aina rakastanut epäselvää ja varjostunutta claire obscurea. Kun ajattelen Kolmannen valtakunnan nykyistä kansallista historianselitystä, sen pohjalta pilkistää ikivanha rodullinen taipumus. Sekoitus paisuttelevaa mielikuvitusta ja höllää todellisuudentajua, fabuloivaa voimantunnetta ja erittäin tarkoituksenmukaista leikittelyä historiallisilla todistuskappaleilla...! Saksalainen kansallistietoisuus imee sankarisatujen huurua kuten lampunsydän öljyä. Kolmannen valtakunnan taiderunous on uudestaan vallannut komealla eleellä vanhat aarnihaudat aselöytöineen ja Etelä-Baijerin piparikakkutalot Hänscheneineen ja Gretcheneineen. Millainen Anschluss!
Mikä Preussin porvarillisessa pääkaupungissa alinomaa hajoaa lukemattomiin yksityishuomioihin, keräytyy Münchenissä suureksi ehjäksi ykseydeksi. Kansallisen uudistumisen leima on täällä vahva. Olkoon, että muutaman päivän vaikutelmat ovat satunnaisia; tuoreiden välähdyskuvien arvo on joka tapauksessa siinä, että niihin sisältyy kaiken tilapäisen uhallakin jotakin olennaista, määräävää... Selvemmin kuin Berliinissä tunnen täällä maan valtimoiden verenkäynnin. Näillä seuduin olivat vuoden 1918 jälkimainingit itse asiassa kaikkein rajuimmat, ja täällä sattuivat myös marraskuussa 1923 ne tapaukset, joita voi pitää Hitlerin valtaantulon ensi näytöksenä. Ei kauan ennen matkani alkua München oli se Euroopan kartan piste, johon kaikkialta maailmasta kohdistui kiinteä, levoton huomio. On melkein kuin Chamberlainin ja Mussolinin lentokoneiden jyrinä olisi jäänyt soimaan kaupungin päälle ja niin kuin neuvottelujen kaiku vielä säilyisi ilmassa...! Koristeelliset tyrolilaiset, jotka täyttivät asemahallin soinnukkailla huudoillaan, katurahvas, pieniin kahviloihin keräytyneet sotilaat puhuivat Münchenin sopimuksesta jokseenkin samoin kuin tavallinen kouluhistoria puhuu keski- ja uudenajan rajasta.
Oli puoleksi talvi, puoleksi kevät. Hiukan aikaisemmin olin ikkunasta nähnyt, miten lumiraja jossakin Königsbergin eteläpuolella aivan äkkiä vaihtui viheriään. Hiukan myöhemmin sain Innsbruckin pienellä öisellä tulliasemalla kokea Alppien pakkasta ja kuunnella lumen narinaa asemasillalla. Mutta etelän ulkoilmaelämä oli joka tapauksessa herännyt Münchenin raatihuoneen takana, torilla, joka on hukkumaisillaan rihkama-, koru-, kukka- ja vihanneskauppojen kirjavuuteen. Ensimmäiset keltaiset mimosakimput, ensimmäiset orvokit koristivat sen myymäläpöytiä. Raatihuoneen pääty välkkyi kevättalven auringossa kuin vanhan korulippaan kansi. Seinälokeroiden patsaat uneksivat homehtuneiden kaapujensa lämmössä, komeromaisten ikkuna-aukkojen tuijotus oli syvästi ja peruuttamattomasti epänykyaikainen, tulvillaan vanhan historian kultatomua.
Pyhän Mikaelin kirkossa kumahtelivat jälleen raskaat kellot, kun vaelsin Ludwigstrassen renessanssipäätyjen alla, Feldherrnhallin kaaripäätyjä kohti. Vanha koristeellinen München elää yhä. Päivänpaisteisilla kaduilla kulkevat baijerilaiset olutvankkurit; tulipunaiset ja keltaiset tupsut ja kirjavat satulanloimet peittävät tanakoita maalaishevosia otsasta kavioihin. Tomuttuvissa antiikkikaupoissa välkkyy alttarivaatteita ja goottilaisten Maarian-kuvien heleitä ornaatteja. Sinivalkoiset lemmenkukkakannut, keskiaikaiset viiniruukut, viheriät vaskiset kynttilänjalat, joita on tuotu hiljaisista kyläkappeleista, vetoavat täällä aivan erikoisesti näköaistiin.
Mutta Münchenin nykyhetkeä tulee hakea muualta. Sillä on hyvin vähän, jos lainkaan, tekemistä romanttisen ritariajan kanssa.
Kaupungin kaikkein hiljaisin tori, Königlicher Platz, on muodostunut Kolmannen valtakunnan hengen kaikkein tyypillisimmäksi ilmaukseksi. Sen äänettömyydessä on jotakin vertauskuvallista, uhkaavan jännittynyttä ja valvovaa. Torilla leikkivien lasten äänet tukahtuvat tähän hiljaisuuteen, jota ainoankaan auton kohahdus ei riko... Kun olin harhaillut Maximilianstrassen ihmisvirroissa, jossa tyrolilaiset kukonsulkahatut ja alppikiipeilijöiden siniset sukanpaulat vilkkuivat, tulin iltahämärissä Kuninkaalliselle aukealle. Molemmat Ehrentempelit, kaksi avointa vaikeaa pylväikköä, piirtyivät valaistuina syvänsinistä iltaa vasten. Avoimen taivaan alla, kuudessatoista mustassa arkussa, lepäävät nykyisen spartalaisen valtakunnan ensimmäiset sankarit ne miehet, jotka kaatuivat marraskuun yhdeksännen mellakoissa 1923. Liikkumaton sotilasvartio seisoo päivin ja öin vahdissa, yhtä jäykkänä kuin kunniatemppelien korkeat kuparisoihdut ja nelikulmaiset pilarit. Tuoreet asteriseppeleet eivät koskaan peitä näkyvistä hautakirjoitusta: Zum letzten Appell, viimeiseen voitonkatselmukseen! — Jos jokin Kölnin, Reimsin, Strassburgin doomi keskittää kiviruusuihinsa ja suippokaariinsa goottilaisen maailman kaipauksen, Münchenin tori kunniahautoineen on pienintä linjaansa myöten Kolmannen valtakunnan tahdon ilmaus. Jokainen toria reunustava pääty, jokainen klassillinen rakennuksenotsa, jokainen kunniatemppelin pilari tukee omalta kohdaltaan kokonaisuuden sopusointua. Mutta miten autio on tämän torin ilme, miten kova loppuunviedyssä koruttomuudessaan...! Jälleen tunnen, kuinka sen kivisissä viivoissa saa muodon sama voima, joka näyttää yhtenäisen aallonkäynnin tavoin kannattavan Euroopan kohtaloa jotakin tuntematonta kohti.
Ankara, puritaaninen, oman ekspansionsa vahvuuteen luottava maailma. Sotilaallisen yhdenmukaisuuden maailma, joka tahtoo yksinkertaistaa kaiken elämässä ja taiteessa. Tunnen seisovani kuin sfinksin edessä, ja se asettaa vastattavaksi yhden ainoan kysymyksen: Väsymystä vaiko voimaa? Länsimainen sivilisaatio on kautta linjan julistanut jumalakseen, asiallisuuden ja perustanut sille karuja jättiläisalttareita, joissa yksi hallitseva viiva, yksi kaikkiyhdistävä näkemys puhuu... Ihmismieli ei jaksa viipyä ilmiöiden runsaudessa. Ajatus ei tahdo omistaa enempää kuin on pakko. Siksi käy kaiken nykyaikaisen elämän halki salainen halu tapahtumien, tahtojen, ajatusten ykseyteen — pako liiasta yksilöllisyydestä ja liioista yksityiskohdista. Siksi alkavat Euroopan kaupunkien jättiläisrakennukset yhä enemmän muistuttaa faaraoiden hautoja, vanhan sivistyksen mielettömän suuria mausoleumeja, joissa rätisevät kunniatulet hälventävät tuoksupilvillään mätänemisen hajun...
Istun kauan museon porraskivellä. Pilarien mahtipontinen nousu piirtyy yötaivasta vasten. Kuparisoihtujen liekki lepattaa ja painuu savuun; sinertävästä valonheittäjästä lankeaa sankarihautoihin kirkas kuollut valokeila. Kansallissosialistisen liikkeen päämaja, Ruskea talo, hehkuu pimeässä vihertävänä massiivisena fosforimaalauksena. Suuret egyptiläiset muodot puhuvat... En pääse pakoon tunnetta, että tämä ankaranrautainen tyylittely, joka on veistänyt toria reunustavat hallintorakennukset kuin titaanisiksi hauta-arkuiksi ja antanut kunniatemppeleille kuivan puritaanisen ilmeen, voi yhtä hyvin ennustaa iltaa kuin aamua. Ei ole sanottu, onko asiallisuuden ja käytännön yliarviointi tunteen ja mielikuvituksen kustannuksella merkki siitä, että vanha kulttuurikynnös on yhä hedelmällisen syvä. Nykyaikainen sivilisaatio pakenee elähtäneenä yksinkertaisuuteen. Se rakastaa yhdenmukaistamista, olipa sitten kysymys uudesta rakennussuunnitelmasta tai elämänkatsomuksesta. Ja elämän kaikilla aloilla se tietää massan ylivaltaa yksilöstä, kvantiteetin voittoa kvaliteetista, persoonallisuuden hidasta nääntymistä joukkojen jalkoihin. Valo kimaltaa kunniatemppelien avohaudoissa kuin fosforiloiste kuolleessa puussa. Tunnen, miten torin hiljaisuus on räjähtämispisteeseen asti täynnä painostusta. Jos minulta kysyttäisiin, mitä luin "uuden nuorison" kasvoilta, vastaisin: — Uhmaa. Työleireille vyöryvistä kuorma-autoista kuuluva nauru ja marssinsävelet kumpuavat syvältä nykysaksalaisesta yhteistunnosta, mutta niiden iloisuus on persoonatonta, vapautumatonta...
Pitkä katuperspektiivi on etäiseen voittokaareen asti hulmuavien hakaristilippujen ja häilyvien standaarien täyttämä. Tulipunaiset vaatteet liekehtivät talvipäiväin paisteessa. Valtakunnan kotkat ojentelevat kultaisia siipiään hallituspalatsien päädyissä; symbolisia tammenlehväseppeleitä kannetaan sotilassoittokunnan edellä. Metallinen, räikkyvä marssimusiikki paisuu... Kaikki aistimeni ovat viime päivien ajan olleet avoinna uudelle Saksalle "sille, mikä tapahtuu siinä, mikä tapahtuu..." SA-miehiä, SS:n, Arbeitsdienstin ja Hitler-Jugendin jäseniä kuhisevat kadut näyttävät virtaavan jotakin kaukaista putousta kohti, jonka kumea kohina on soinut korviini sotilasautojen jyrinästä ja kiväärien kalahtelusta. Mihin tämä maa valmistuu? Ovatko "saksalaisen ajatuksen" ilmaukset, äskenrakennetut valtavat kentät, puoluepäivien kokouksia varten suunnitellut jättiläishallit, areenat, juhlasalit ja kongressirakennukset lopultakin vain petollista julkisivua?
Yhä kauemmas, kevättä kohti! — Kansainvälinen pikajuna, jonka puolityhjissä vaunuissa kuultavat siniset yölamput, sivuuttaa häämöttävässä kuutamossa nukkuvan tumman Rosenheimin. Syrjäasemalla nautittu mosel ja saksalaiset savukkeet ovat karkoittaneet unen. Torkun keinuvaa pehmustusta vasten, näen Baijerin pikkukaupunkien leimahtavan yöstä ja kiitävän yöhön. Läpäisemätön pimeys kätkee Etelä-Saksan vuorten kuviot.
Nämä ovat jylhiä, iättömiä, ajan ja historian kierrosta eksyneitä seutuja, joiden massiiviset muodot tuntuvat yhä viipyvän vanhassa sankariajassa. Kartalta katsoen täältä on vain kukonaskel niihin tienristeyksiin, joissa kaksi esisaksalaista heimoa, teutonit ja kimbrit, ensi kerran koetteli voimiaan etelän jättiläisvaltakunnan kanssa. Se tapahtui sata vuotta ennen Kristuksen syntymää, nykyisen Kärntenin ja Rhônen laakson roomalaisalueilla. Kun nuo vuotiinpuetut, kypäräpäiset sotajoukot samosivat pimeistä metsistään etelään, Rooman legioonainjohtajilla oli heidän varalleen vain yksi ainoa vastaus: kummasteleva, hieman hyväntahtoinen ylimielisyys. Vasta Aquae Sextiaen ja Vercellaen taisteluista germaanien suuri hämärä heimo astuu roomalaisen maailman sotahistoriaan valloittavana sankarikansana. Painan kasvoni huurteista ikkunalasia vasten; yö peittää näkyvistä maisemien muodot. Olenko ainoa, joka juuri nyt esittää itselleen kysymyksiä niiden kahden maan sisimmästä suhteesta, joiden rajat pikajuna ylittää pian...? Sekä Saksan että Italian kansallistunne nojaa tietoisen mahtipontisesti vanhoihin taistelumuistoihin. Kehittelen ajatusta, niissä määrin kansat voivat vapautua kaksituhatvuotisista rodullisista antipatioistaan ja missä määrin ne kummittelevat piilotajuisina tekijöinä... Huimaavien, yön peittämien kallioholvien hiljaisuus on kuin mystillinen lipas, joka yhä säilyttää vanhojen taisteluiden kaikua.
Ei ole vielä aamu, ei enää yö, kun tyrolilainen matkatoverini herättää minut katsomaan unohtumatonta näytelmää. Punaisessa valohuurussa nousee jättiläismäisiä varjoja: Alpit! Ne nousevat pyörryttävän, tukahduttavan korkealle; ne kasvavat ylemmäksi kuin hämärä kuu ja usmaisena hehkuva Otava. Ne näyttävät kaatuvan junan yli — pikajunan, joka kovimmassakin vauhdissaan liukuu peloittavan hitaasti näiden seinämien alta... Pilvet poimuttelevat kuin sumukääreet Alppien tyvellä; Lumen peittämät huiput tuntuvat jossakin taivaankannen keskustassa muurautuvan umpeen suunnattomaksi kupoliksi. Tässä kummittelevassa sarastuksessa niissä on jotakin, joka muistuttaa jähmettynyttä ukkosta, kivettynyttä jylinää.
Sateisessa aamussa avautuu ikivanhoja viljelysmaita; viiniköynnöksen vesoja peittää nuori vihreys, vielä aavistelevan hento lehväharso. Kuljetaan nukkuvien pohjoisitalialaisten kylien ohi — ruosteenruskeita kellotorneja, maalaiskirkkoja, joiden muurinhalkeamaan on pesiytynyt murattia, avaria vetisiä peltoja... Mutta vuorten varjo pysyttelee yhä taustalla kuin uhkaus. Tosin se hämärtyy ja tulee niin usvaiseksi, että kymmenen kilometrin päässä Bolzanosta etelään on vaikeata sanoa, mikä on kiveä, mikä pilveä.
Portit
Veronan Stazione Porta Nuovalta, Uuden portin asemalta, kulkee mutkainen ajotie kaupunkiin. Tulo modernista odotushallista Teoderikin residenssiin on kuin askel aikakauteen, jossa nykyhetki ei enää vaikuta. Saksan jälkeen tämä ajaton italialainen satukaupunki vapauttaa uusia kuvittelun ja kokemisen mahdollisuuksia.
Vaellan ilman mitään kantamusta, uteliaana ja päämäärättä Via degli Alpinin poppelien alla; muutoksen vieno huimaus tekee jalkani ihmeen keveiksi. Kaukaa nähtynä Verona muistutti vanhojen tummien kuparipiirrosten kaupunkeja; sen tornit ja linnat näyttivät leikkikalulippailta jotka oikutteleva jättiläislapsi on hajottanut Adigen rannoille. Nyt pujottelen ahtailla kaduilla kaikki aistit avoimina. Vesi läiskyy Piazza Erben suihkualtaan kouruihin. Valkoisesta kivestä veistetty Madonna Verona katsoo mustan kruununsa varjosta vanhaa toria, jonka kuluneet kivet peittävät muinaista roomalaista forumia. Sataa... Mutta vesi on lämmintä ja usvaista, se höyryää vienona huuruna katukauppiaiden kirjavien kojujen ympärillä. Villankehrääjien talon vanha tummunut seinä kaiuttaa heidän huutoaan; solisevat vesivirrat valuvat Palazzo Maffein kierreportaita, joilla kyyhkyset nokkivat jyviä. Huumaavan itämainen vaikutelma...! Kukkojen, savipillien, pojankurkkujen hornamainen kuoro on kuin kimeää ja heläjävää manausta, joka kehittää verkkokalvojen peiliin basaarien, minareettien, palmujen varjoja, niin selväpiirteisen eloisia, että ne miltei hämärtävät todellisuuden.
Kuta kauemmas kuljen, kuta ahtaamiksi käyvät kadut, sitä selvemmin tunnen, miten minun ja oman aikani väliin muodostuu eristyskerros. Palatseja, joiden savuttuneita seiniä historian home syö; vaskenruskeita fasadeja koristeellisine soihdunpidikkeineen; pimeään avautuvia lahoja ovia, taloja, jotka horjuvat muistojensa painosta ja kallistuvat väsyneinä kapeisiin soliin... Soukilla kuilumaisilla kaduilla pelataan noppaa. Pikkupoikien puseronnapit sinkoilevat kiveykseen, joka on kovertunut liian monien vaunujen jäljiltä; vesivirroissa huljuu appelsiininkuoria ja vihannesten tähteitä. Kosteiden pyykkien kevyt läiske pääni päällä on tässä mielentilassa vaikuttava sesam, joka avaa italialaisen kaupungin perusilmeen. Noita vaatteita ei ole ehditty eikä viitsitty korjata sateen tieltä; ne notkahtelevat hiljakseen katujen yli pingoitetuilla nuorilla. Vesipisarat tipahtelevat hajamielisen säännöttömästi lukemattomien nimettömien lahkeista katuun.
Karttani ja matkaoppaani ovat unohtuneet asemalle. Kuljen eksyksiin. Tulen vaiston viemänä takaisin vanhalle vihannestorille, jonka markkinahälinä pauhaa vastaan jo monen kadunkulman takaa. Sen marmoripatsas siivekkäine leijonineen — Venetsian herruuden vanha muistomerkki — on tänä aamuna pysyvä virstanpatsas Veronan labyrintissa. Koska vastaani tulee dominikaanimunkkeja, jotka ovat olleet torilla ostamassa ja öljypuunmarjoja, kysyn tietä kaupungin epäpyhimmälle paikalle, roomalaiseen amfiteatteriin. Mutta he ovat itse menossa sinne. He eivät ole, kuten luulin, Veronan Sant' Anastasia-kirkon munkkeja, vaan Bolognan dominikaaneja, jotka ovat matkalla Roomaan.
Ohut sadevihma pehmentää roomalaisen teatterin murtuneiden marmoripenkkien ääriviivoja ja loihtii orkhestran jäännöksiin hienon harmaanruskean patinan. Suunnaton katsomo neljinekymmenineviisine istuinriveineen on kuin jättiläisille aiottu kääpiöiden kaupungissa.
Veronan keskiaikaisessa miniatyyrimaailmassa se vaikuttaa säpsähdyttävän suurelta, kuin se voisi minä hetkenä hyvänsä laajeta ja pusertaa ympäröivät rakennukset kumoon. Tällaisilta tuntuvat luullakseni Polan ja Nimesin amfiteatterit nykyisessä ympäristössään. Historian kulku on aikoja sitten hävittänyt tämän muistomerkin ympäriltä alkuperäisen roomalaismaiseman loistorakennuksineen, pylväikköineen, mutta sirkusyleisön huvittelunhalulle perustettu temppeli, jonka Diocletianus rakennutti, on paljon säilyneempi kuin saman keisarin yksityispalatsi Dalmatian Spalatossa, meren rannalla. Diocletianus! Munkit kapuavat kuin musta lintuparvi sateen liottamilla marmorilohkareilla ja imeskelevät mietteissään kitkeriä oliivinmarjoja. Sanon heille, että tämän rakensi orjan poika Illyriasta, synnynnäinen satraappi, joka ei edes linnansa porfyyrivuoteessa riisunut helmin kirjailtua korupukuaan, mies, joka uskalsi heittää noppaa Rooman maailmanvaltakunnasta ja jakaa sen kahteen osaan miekallaan. Mutta he eivät puhu mitään. He potkiskelevat areenan kivensirpaleita ikään kuin hakisivat marttyyrien luita.
Veronaa peittää keskiaikaisen romantiikan patina, johon mielikuvitus lumottuna pysähtyy. Kaupungin vanhin historia peittyy armottomasti sen alle. Kelttiläisen Cenomaneksen ja ensimmäisten roomalaisten siirtolaisten ajoista on muistuttamassa vain murtunut kivenjärkäle ruohottuneessa maassa. Yhtä vaikeata on loihtia mielessään eloon Teoderikin loistokaupunkia, jonka valtakaduilla kerran kannettiin langobardien kuninkaan kultaista kantotuolia ja jonka uteliaat verkakauppiaat odottivat muurin harjalla seitsemän päivää ja seitsemän yötä nähdäkseen välähdyksen kuningatar Rosamunden kauneudesta. Sadun hämyvalo väistyy näiltä kaduilta vasta, kun guelfien ja ghibelliinien taistelut alkavat, ja noilta ajoilta periytyy Veronan omalaatuinen historiallinen ilme. Porta Borsarilta raatihuoneen torille, tummuneiden venetsialaispalatsien aatelislinnojen renessanssipäätyihin on kuohunut niiden sukutaisteluiden aalto, joista englantilainen näytelmäkirjailija kerran sai aiheen Capuletin nelitoistavuotiaan tyttären murhenäytelmään. Kummittelevana ja silti suggestiivisen totena näissä mutkittelevissa katusolissa säilyy keskiaika koko vilisevässä kirjavuudessaan, loiston ja kurjuuden, suuruuden ja vähäpätöisyyden dramaattisena aaveparaatina. On kuin savunharmaiden palazzojen ovet avautuisivat ruhtinas Can Granden hoviin... Ryysyiset katupojat ja ilotytöt tanssivat vastaan 1200-luvun kronikasta. Paljasjalkaiset fransiskaaniveljet ja rukousta hymisevät karmeliitat ovat osana sen elämän katkeamattomassa ketjussa, joka alkaa Scaligerien suvun voimanpäivistä.
Ensi kerran tunnen silmääväni vanhan italialaisen kulttuurikaupungin
sieluun. Sen lumous piilee tuossa tosiasiassa, että elämä on
tavallista näkyvämmin jäänyt mukailemaan niitä muotoja, joihin se
kerran valautui. Työn, juhlien, jokapäiväisen aherruksen kirjava
näytelmä jatkuu yhä vanhoissa puitteissaan. Veronan asukkaiden
kohtalot ovat elimellisesti juurtuneet sortuviin kivimajoihin,
jotka olivat vanhoja jo heidän sukunsa lapsuudessa, ja palatseihin,
joiden seinät ovat vain hieman mustuneet ja murentuneet viiden,
kuuden vuosisadan myrskyissä. Kuljen Piazza della Signorialta Adigen
sakaraharjaisille silloille ja tuijotan mietteissäni hiljaa joluvaa
kellanviheriää vettä. Se on kuin ikuisen historiallisen tulemisen
kuva, ilman taukoja ja pysähdyksiä. Tuomiokirkon kellotornissa
kumahtaa vanha malmi kuin äänirauta, joka herättää hämärissä
kylissä nukkuvat kaiut... Kaupunkien historia on kauppiaiden,
villankarstaajien, suutarien, vaatturien, viinikauppiaiden,
porttojen, ilveilijöiden ja munkkien historiaa yhtä hyvin kuin
ruhtinaiden ja podestain.[1] Se, että viimeksi mainittujen
kultakirjopuvut lahoavat museoiden lasivitriineissä, on elämän
yleiseen koristeellisuuteen katsoen tietenkin menetys; mutta
tavallinen kansa säilyttää näillä ahtailla kaduilla historian
ilman. On mahdollista, että tämä on erityisesti eteläisten kansojen
etuoikeus. Menneisyys kyllästää nykyisyyttä sitä voimakkaammin, kuta
etelämmäs matkustan.Tässä vanhuuden tunnelmassa on kieltämättä jotakin riipaisevaa. Elämän yli-ikäisyys kuuluu Italiassa ensimmäisiin vaikutelmiin. Ajan kellot käyvät takaperin — tai kenties ne ovat pysähtyneet... Ei merkitse paljoakaan, että katurahvaan poliittisilla intohimoilla on toinen kohde kuin Can Granden päivinä ja että jonkinlaisen sosiaalisen yhteisymmärryksen huojuva silta ojentuu luokkarajojen kuilun yli. Sisimmässä elämänotteessaan tämä kansa on syvästi ja pysyvästi vanhoillinen. Se torkkuu keskiaikaisten luoliensa kynnyksellä, ja aika virtaa sen ohi räiskyttäen hiukan vaahtoa sen ryysyihin. Mutta nämä mielikuvat eivät herätä vain ahdistusta... Tunnen kuin kasvavan huumauksen lävitse, miten jokainen askel vie yhä kauemmas menneisyyteen —
On sattumaa, että tulen Venetsiaan pilvisenä päivänä. Asemasalin laituri antaa suoraan viheriänharmaaseen veteen, jossa mustat gondolit ovat vuosisadasta toiseen tarjoilleet matkalaisille "maailman upottavimpia istuimia". Melan alakuloinen läiske ja veden solina on kuin vaarallista nukuttavaa musiikkia. Primitiivisen purren keula halkoo kömpelösti horjahdellen sumuista ilmaa, ja sen sahalaitainen kuvio tuo mieleen viikinkien lohikäärmelaivat. Käteni lepää veltosti mustan puun leikkauksissa, jotka reunustavat tämän vesillä lipuvan ruumisarkun kylkeä. Gondolieerien huudot ja moottorilaivojen pärinä Canale Grandella, kumea kellojensoitto, soutajien laulu, hankainten narahtelu säestävät kaukaa ja läheltä vaivalloista jolumista laguunikaupungin kanavissa.
Huoneeni ikkuna antaa Canale Grandelle. Hôtel Savoy on puolityhjä.
Pimeässä eteisessä torkkuvat vihreätakkiset juoksupojat, camerierit
tutkivat emännän olan yli passiani, hovimestari puhuu pienestä
ja lumisesta maasta, joka otaksuttavasti on Venäjän provinssi.
Yksinäinen päivällinen tyhjässä ruokasalissa. Se käsittää verta
kihoavan paahtopaistin, Adrian meren kaameita pikkukaloja, jotka
ovat sapekkaan vihreitä tai kiukkuisen punaisia, rouhitulla
groviera-juustolla[2] peitetyn munakkaan, mureaa leipää ja
punaviiniä. Pakenen hotellihuoneessa vallitsevan pitsin ja
sametin yltäkylläisyyttä. Rantatorilla, josta on avoin näköala
kanaaliin ja jonka hotellien edustalle kaikki Riva degli Schiavonen
katukahvilat ovat ryhmittyneet, maistelen katoksen suojassa mustaa
kitkerää espressoa, puristettua italialaista kahvia. Sumuinen
helmikuun päivä... San Giorgio Maggiore nostaa vihertävästä vedestä
kimmeltävien kupukattojen palloja kuin hyytyneitä suunnattoman
suuria kuplia. Aallot loiskuvat satama-allasta vasten, kelmeä
aurinko valaisee vettä ja pilviä kuin etäinen lyhty, jonka säteet
eivät oikein jaksa läpäistä sadevihmaa. — Mutta mereen antavien
kanavien silloilla, torilla, kujien suissa pauhaa sekava kuoro, jossa
katupoikien, kerjäläisten ja merimiesten laulavat nenä-äänet ovat
ylivoimaisesti johdossa...Maailmansodan loppuselvittelyissä tapahtui, että saksalainen
lentokone pudotti pommin "Euroopan ihmeellisimmälle torille",
San Marcon piazzalle. Kiveyksessä on vielä räjähdyksen merkki...
Jos Markuksen aukea olisi joutunut ankaramman ilmahyökkäyksen
kohteeksi, ei olisi tuhoutunut vain asyylikaupungin[3] unohtumattoman
kaunis keskus, vaan eräs länsimaisen rakennustaiteen kalleimmista
runoelmista. Venetsian maine on suurelta osaltaan laskettu tämän
torin varaan. Dogen palatsin ajan tummentamista, norsunluun värisistä
marmoriloggioista on vain lyhyt askel piazzalle, joka hallitsee
avaran juhlasalin tavoin Venetsian kuvaa. Suippo kellotorni kohoaa
suoraan edessäni... Se on jättiläismäinen ruosteenpunainen kynä, sen
vihreä kärki piirtää kuvioita alhaalla soluviin pilviin. Sen varjo
lepää Palazzo Ducalen aineettomissa marmoripitseissä, porttien,
pilarien ja suippokaariholvien kirjailuissa, jotka näyttävät
usvaisessa valonhehkussa epätodellisen keveiltä. Luulisi, että Porta
della Cartaan nojailevat matruusit voisivat minä hetkenä hyvänsä
kaataa tämän ilmavan satulinnan ja että ei tosiaankaan tarvittaisi
Jerikon torvensoittajia, ennen kuin yläkerroksen marmorimassoja
kannattavat arkadit romahtaisivat alas.Kaikki tiet johtavat torille.
Sateesta kostea piazza leviää kimaltelevana parkettina vanhojen palatsien, kirjaston ja pitkien kaarikäytävien muodostamassa nelikulmiossa. Ne näyttävät kaikki jonkin kuninkaallisen näytelmän kulisseilta pilari-ikkunoineen ja balkongeineen. Pyhän Markuksen kultainen leijona seisoo monoliittipylvään päässä levitetyin siivin ja kuuntelee ajatuksissaan torilta nousevaa ääntenkohinaa... Kuin jokin niistä linnoista, joita arabialaisten satujen kameelinkuljettajat näkivät taivaanrannan kangastuksissa, aukeamaa hallitsee San Marcon kimmeltävä haaveellinen temppeli. Juhlallisten apostolinkuvien alla, seinäsyvennyksissä, jotka muistuttavat maurilaisia ovikaaria, palavat vanhojen mosaiikkien värit niin salaperäisen heleinä, että ilma näyttää leimahtavan tuleen niiden ympärillä. Pyhimysten unikonpunaiset ja taivaansiniset vaipat erottuvat paistavalta kultapohjalta. Kupolien ja puolikupolien metallipeitteessä kipunoi vihertävä valo, kaarisarjat syvenevät mystilliseen hämärään... Kaikilla Italian kirkoilla on oma jumalansa. Pietarin kirkossa hän on majesteettinen ja virallinen, San Paolossa luoksepääsemättömän kaukainen. Luccan duomossa jumala istuu kalliissa maurilaisessa tuolissa, ylt'yleensä hauraisiin pitseihin ja helmiin verhottuna. Ravennan San Vitalessa hän on musta ja juhlallinen; hänen silmänsä ovat sinivihreää emalia ja pukunsa vanhaa raskasta kultaa. Assisissa hän muistuttaa lempeää talonpoikaa, joka on nöyränä ja hämmästyneenä pukeutunut kultatähdillä kirjailtuun yönsiniseen viittaan. Mutta Venetsian jumala kohottaa hohtokivien peittämän otsansa idän ja lännen yhteisistä salamyhkäisistä unista. Hän on sukua Markuksen kultaiselle leijonalle: puoleksi jumala, puoleksi pakanallinen eläin. Monta kertaa olen San Marcossa joutunut sen vaikutelman valtaan, että temppeli voisi oivallisesti palvella Islamin uskonnollista loistonhalua. Tämä Kristuksen moskeija lepää torin reunalla kuin kallisarvoinen reliikkirasia, jonka kylkiin taitavat kädet ovat kylväneet itämaiden kultapölyä.
Kun San Marcoa kerran ryhdyttiin rakentamaan, sen esikuvaksi kelpasi vain Hagia Sophia,[4] jonka Justinianus rakennutti Jumalalliselle Viisaudelle pyhitetyn temppelin raunioille, Mutta Bysantionin[5] keisarilla oli ollut käytettävänään kaikki ne Idän ja Lännen, antiikin ja kristinuskon kalleudet, jotka olivat hajonneet hänen maaherrojensa valvomiin maailmanvaltakunnan osiin... Pylväitä tuotiin ja Ateenasta, Euroopasta ja Aasiasta; Marmarameren Prokonnesos-saarelta saatiin valkoista, Kaariasta[6] punaista, Numidiasta[7] keltaista ja Tessaliasta[8] viheriää marmoria. Konstantinopolin kirkko kasvoi hiljalleen niistä kullan, hopean, porfyyrin[9] ja lapis lazulin[10] määristä, joita valtakunnan kaikille puolille heitetty pakkoluovutusten nuotta keräsi. Kun arkkitehdit Isidoros Miletolainen ja Anthemios Trallesilainen olivat vihdoin rakennuttaneet temppelin kymmenentuhannen miehen voimalla, keisari saattoi tuon salomolaisen loiston keskellä tuntea ylittäneensä sekä Idän että Lännen rakennustaiteelliset runoelmat. — Mutta Venetsian rakentajat ryhtyivät työhön kaksi vuosisataa myöhemmin, aikana, jolloin evankelista Markuksen luut oli jo tuotu Aleksandriasta laguunikaupunkiin ja hänen muistolleen oli päätetty pystyttää basilika Bysantionin ryöstösaaliiden avulla. Markuksen kirkon tesoreriassa, aarrekammiossa, säilytetään vielä tuon aikaisia emalisia metallitaontatöitä; niiden alkuperää tulee hakea Konstantinopolista.
Koska on se hetki, jolloin päivämessu on juuri päättynyt ja suuri kirkko on tyhjä, juomarahoja kalastava opas näyttää minulle Pala d'oron. Näen ja häikäistyn. Yhdeksän vahakynttilän tuikkivassa valossa välkkyy Bysantionista tuotu kultainen kuvaseinämä. Liekkien heijastus taittuu munan kokoisiin turkooseihin; kaksituhatta jalokiveä läikehtii tumman metallin syvennyksissä kuin suuret pisarat, joiden sisällä tuikkivat pienet liekit. Tämäntapaisista aarteista mahtoi uneksia Marco Polo, jota hänen venetsialaiset ystävänsä nimittivät Messer Millioneksi, kun hänen kauppakaravaaninsa lähestyi Timocain maata. Ohuet emalikirjailut Pala d'oron pinnassa viittaavat selvästi itään: niiden oudoissa kiemuroissa on jotakin, mikä muistuttaa persialaisten mattojen kirjailua.
Viivyn tuntimääriä avarassa, hiljaisessa kirkossa. Korkeissa sivukappeleissa säilyy ikuinen hämy; vain vanhat bysanttilaiset madonnankuvat nyökkyvät salaperäisesti pimeissä holveissa. Seinäpeitteen juovikkaat siniviheriät marmorilaatat kiiltävät; niiden sileällä pinnalla liukuu vaimeita valonheijastuksia, jotka sammuvat välisyvennysten ja palkiston tummiin kätköihin ja hehkuvat sieltä kuin linnunradan sirpaleet. Tällä hetkellä San Marcon kirkossa on vain kaksi ihmistä; minä ja pieni Venetsialaispoika.
Lapsi tulee varpaillaan keskilaivaa pitkin. Hän polvistuu pääalttarin eteen ja ristii kasvonsa. Suuret pähkinänruskeat silmäterät imevät hurmiosta supistuen kalliiden kivien ja vanhan metallin kimallusta. Tulen ajatelleeksi, miten vaikuttavan syvältä tämä maisen rikkauden mystiikka kouraisee seurakunnan pienimpien tajuntaa. Ristiinnaulitun verinen ruumis on täällä balsamoitu ylenpalttisella kauneudella, hänen verensä on hyytynyt Pala d'oron rubiineiksi. Kirkko humisee tyhjyyttään kuin jokin Adrian meren simpukoista. Pikku poika tuijottaa pääalttarin veripunaiseen samettiliinaan, johon hurskaat naisenkädet ovat kirjailleet evankelisia eläimiä. Hänen lapsellisen uskonsa ainoat todistajat, jäykät itäroomalaiset apostolit, ovat painautuneet yrmeän arvokkaasti katon kultapohjaa vasten. Punaisten ristien koristamat pyhimyskehät näyttävät pyörivän kuin tulikiekot heidän takaraivoillaan. Sormet ojentuvat paavilliseen siunaukseen. Mustat pujoparrat tärähtelevät, kun he väittelevät kupolien onkaloissa Kolmiyhteisen Jumalan olemuksista.
Idän rikkaudesta lankeaa kajasteleva salaperäinen heijastus Adrian meren kaupunkeihin. Ravennassa, itäroomalaisen keisariuden sataviisikymmenvuotisessa polttopisteessä, se on keskittynyt taikamaisen loistaviin taideaarteisiin. Siellä on, piispa Maximianuksen kuuluisasta istuimesta puhumatta, Italian manteren kalleimmat kultamosaiikit — San Vitale-kirkon hehkuvat kivikudokset, joihin alabasteri-ikkunoista vuotava valo loihtii kaikki emalin, lasisulatteiden ja jaspiksen kiillot. Siellä on oikeauskoisten kuuluisa kastekappeli metallisine akanthus-köynnöksineen ja apostoleineen. Siellä on vihdoin San Apollinaren basilikan mystillinen apsidimosaiikki ja keisarinna Placidia Gallan hautarakennuksen kultaiset, viheriät, siniset marmoriverhot. Mutta itse kaupungin kasvoilta näyttää kaikki vanhavalo sammuneen. Se oli harmaine taloineen ja jykevine linnantorneineen jo 14. vuosisadalla ikävä ja kulunut, jos uskomme erästä senaikaista kirjoittajaa. Bysantionin taidemuistot ovat tuossa ympäristössä kuin kalliit museoesineet, jotka on suljettu tavallista rumempaan vitriiniin. Toisin Venetsiassa. Sen yksityiset aarteet eivät voi kilpailla Ravennan aarteiden kanssa, mutta rikkaan Idän tuntu väreilee lähtemättömästi sen ilmassa.
Venetsian henki on syvästi ja eittämättömästi romanttinen.
Romanttinen on jo sen synty: hunnien hyökkäyksiä säikkyvät
veneetit[11] eivät suinkaan hakeneet kaupunginpaikkaa Romagnan
rannikolta, vaan perustivat asyylinsa suoraan veteen jonkin
haaveellisen vaiston ohjaamina. Minkään muun kaupungin kehitystarina
ei ole kulkenut niin oopperamaisissa käänteissä kuin tämän.
Sen historiallinen kuvakokoelma on kudottu tapahtumista ja
kohtauksista, jotka herättävät ajatuksen, että vanhoja satuja on
epäkäytännöllisesti sovellettu poliittiseen toimintaan.1200-luvulla tästä kimaltelevasta pilvestä astuu näkyviin muuan mies: maailmankulkija Marco Polo.[12] Hänen elämänsä on ollut haaveellisen ja epätodellisen miljöön, ihmeellinen aikaansaannos, ikään kuin kaikki ne romantiikan mahdollisuudet, joita tuo juhliva, loistelias, raaka, hienostunut, solisevan siniviheriän veden saartama maailma kätkee, olisivat hänessä puhjenneet koko elämän kestäväksi seikkailuksi. Venetsian ja Marco Polon välillä vallitsee magneettinen sukulaisuus. Kaupunki muovaa hänen sielunsa kuten raakunkuori antaa muodon sen sisässä elävälle simpukalle. Jos olisi mahdollista valaista hänen pimeään peittynyttä lapsuuttaan, näkisi luonteen, vähitellen mukautuvan hohtavan ja unenkaltaisen kaupungin edellytyksiin, näkisi, miten mielikuvitus kohtalokkaasti jättäytyy kanaalien epävakaisen loiskeen varaan tai kiinnittyy Palazzo Loredanin marmorisiin koruristikkoihin. Venetsia oli Marco kutonut kauppaoikeuksien seitin Bysantionista Syyrian satamiin. Tasavallan laivat olivat palanneet hulmuavin lipuin, rumpujen päristessä neljänneltä ristiretkeltä, jossa doge Dandolo[13] oli näytellyt ratkaisevaa osaa. Tuohon aikaan satujenkertojat ja jonglöörit kuvailivat palatseissa Konstantinopolin ihmeitä, sen muumioitunutta loistoa. Sieltä oli tuotu Markuksen kirkkoon sekä reliikkilippaita että liinoihin käärittyjä pyhiä luita, mutta kaikki tuo antoi vain aavistuksen sen rikkauksista. Siihen aikaan, jolloin Marco Polo lähti yhdessä isänsä Niccolòn ja setänsä Maffeon kanssa kauppamatkalle Aasiaan, kaukaisen Idän houkutus tuntui tavallista voimakkaammin Venetsian ilmapiirissä.
Pisalainen Jacopo Rusticiano, joka joutui Marco Polon kanssa sotavangiksi Genovassa, kirjoitti sittemmin muistiin hänen matkansa. Kun avaa tuon vanhan pölyisen kirjan, sen lehdet aukeavat suurina läpinäkyvinä ikkunoina kolmannentoista vuosisadan Aasiaan. Arot ja kaupungit, ruhtinaat ja munkit, tataarien kaanin keltaiset joukot saavat unen ja kansansadun eriskummallisuuden; ne näkyvät kuin kuperapeilistä... Kolme venetsialaista kauppiasta ratsastaa Armenian erämaiden halki ja ponnistelee hiekkamyrskyssä päästäkseen syvemmäs Sisä-Aasiaan. He ovat kohdanneet sen vuorenvaltiaan, joka antaa Islamin uskolaisten maistaa puutarhassaan paratiisin nautintoja kiihdyttääkseen heidän taistelunhaluaan. He matkustavat Timocain maan ohi, jossa kuningas Aleksanteri on lyönyt persialaisten joukot ja jossa noiduttu puu, Arbor secco, kantaa, oksillaan auringon ja kuun omenoita. He tulevat Kashmurin maahan, missä taikurit saavat jumalankuvat puhumaan. Kaikkien vaarojen ja seikkailujen kautta he vähitellen tunkeutuvat vanhaan Kiinaan. Siellä on kaupungista toiseen johtavia leveitä suoria teitä, joista toinen puoli on laskettu punatiilillä vankkureiden ajettavaksi ja toinen puoli jätetty pehmeäksi soraksi, jotta tataarien ratsujoukot voisivat esteettömästi karauttaa... Kauppiaat viipyvät Kambalussa ja Pekingissä. Pagodien huipuissa kilisevät kellot; vinosilmäiset jousimiehet, joiden pää on keritty mustan hiustupsun ympäriltä, ratsastavat keltaisten arojen halki, savu nousee palavista kaupungeista. Mutta Xanadussa nämä kolme venetsialaista kauppiasta pääsevät Kublai-kaanin hoviin ja suutelevat kaikkivaltiaan ruhtinaan tohvelia.
Seitsemäntoista vuotta messer Marco Polo tutkii näitä ihmeellisiä seutuja, sillä hänellä on keisarillisella sinetillä varustettu kultainen taulu, joka takaa hänelle pääsyn kaikkialle, mihin hän haluaa mennä. Hän tulee Birman[14] aarniometsiin ja kauas Intiaan. Hän palkkaa itselleen karavaanin matkustaa Quin-Saista[15] valtameren rannalta Sindi-Fuhun, joka on Tiibetin lumihuippuisten vuorten porttina. Hän näkee Quin-Saista tulevien kameelien kuljettavan neljäkymmentä kuormallista maailman harvinaisinta maustetta, mustia ja polttavanmakuisia pippurimarjoja, joista Italiassa maksetaan painonsa verran kultaa. Hän kertoo Lopin erämaasta, jossa pahojen henkien äänet ovat jääneet soimaan ilmaan; Magastarin saaresta, jossa pesii norsun kokoinen rokki-lintu; kaupungeista, jotka ovat sata peninkulmaa ympärimitaten ja joissa jokaiselle torille mahtuu markkinain aikaan viisikymmentätuhatta hälisevää keltaihoista mongolia. Vihdoin hän palaa Venetsiaan matkoihin, seikkailuihin ja rikkauteen väsyneenä ja elää kolmekymmentä vuotta hiljaisen yksinäisen vanhan herran elämää talossa, jota sanotaan Corte alla Milioneksi, Miljoonataloksi. Romantiikan valo sammuu hänen kuvansa ympäriltä. Mutta Marco Polon nimi elää Venetsialaisten mielessä monta vuosisataa, ja he puhuvat hänestä kuin rikkaan, romanttisen kotikaupunkinsa suojeluspyhimyksestä.
Venetsian historian, huokosista hehkuu aina mielikuvituksen valo,
ajattelipa sitten sen uhkapäisiä kauppamatkoja tai Pyhän Markuksen
tasavallan sotaretkiä Itään. Sen purppurapukuisissa nobileissa,
dogeissa, valloittajissa tapaa enemmän uneksijoita kuin koko Italian
historiassa yhteensä — fantasteja, jotka ovat toimineet ikään
kuin he kaiken aikaa osallistuisivat johonkin hyvin hienoon ja
juhlalliseen näytelmään. Elämä on virrannut laguuneilla kuutamoisena
ja epätodellisena. Dogein historia on loputonta pukukulkuetta;
kuuluisa kymmenen miehen neuvosto on keskitetty kummitusjuttu; niin
sanottujen "Venetsian seikkailijoiden", sellaisten kuin Casanova de
Seingaltin[16] eroottinen elämäntarina voisi erinomaisen hyvin olla
jonkin pikantin miletolaisen sadun uudelleenrunoilua. Siitä saakka,
jolloin ensimmäinen doge astui helatorstain aamuna Palazzo Ducalen
portailta juhlapurteen viettääkseen kihlajaisia Adrian meren kanssa,
kohtalo kutoo Venetsiassa yhteen todellisuutta ja satua. Kaupunkina
se on mieletön ja hurmaava oikku. Se viehättää haaveellisella
epäasiallisuudellaan kuten piazzan rihkamakauppojen lasihelmet, joita
ostetaan siksi, että ne ovat niin kauniita, helposti särkyviä ja
epäkäytännöllisiä.Nyt muistan, että nämä mietteet saivat kuin suurenmoisen kuvituksen niistä kolmesta isosta seinämaalauksesta, jotka ensimmäinen Venetsian kuvaaja Gentile Bellini[17] on tehnyt Johannes evankelistan veljeskunnan scuolaan 1400-luvulla. Ihailin niitä Venetsian kaupungin taideakatemian kokoelmissa, salissa, joka on järjestysnumeroltaan kahdeskymmeneskahdeksas ja jossa on upea renessanssikatto. Sen seinillä on sekä Tizianin[18] että Vivarinin[19] töitä, mutta Bellinin öljymaalaukset ovat kuin hieno, värikäs venetsialainen kronikka. Valkopukuinen veljeskunta vaeltaa pitkänä kulkueena San Marcon torilla tai kerääntyy lippunsa ympärille jollakin noista silloista, jotka kaartuvat vihertävien kanavien yli... Doget, prokuraattorit ja neuvosherrat kantavat vaivoin kultakirjailusta raskasta purppuraa. Heleät värit hohtavat tummasta patinasta, campanilen[20] kellot kumisevat, silkkiliput huljuvat kelmeässä valovirrassa. Venetsian taiteilijat ovat Gentile Bellinistä Canalettoon[21] ja rokokoon laatukuvamaalareihin innokkaasti kuvanneet kotikaupunkiaan — siitä tämän taiteen kevyt ja romanttinen loiste. Elämä ajaa heidän tauluissaan karnevaalivaunuissa tai lipuu kukitetussa juhlapurressa Canale Grandelle, väliin hilpeän painottomana, väliin yltäkylläisenä ja valmiina. Mutta tuossa kaikessa voi panna merkille tasaisen kypsymisen. Carpaccio[22] maalaa vielä nuorten aatelisten seikkailuretkiä tai rikkaiden kauppiaskotien tunnelmallisia sisustoja, sellaisia kuin "Pyhän Ursulan unennäössä"; niissä on puhtaan idyllin tuntu. Sata vuotta myöhemmin venetsialainen Paolo Veronese[23] levittää muhkeat kuvakirjansa Dogepalatsin seinille. Venetsian intiimi, sisäinen ilme peittyy siihen sametin ja brokadipukujen ylenpalttisuuteen, jota hänen siveltimensä on tuhlaten kuvannut. Noista maalauksista soi yhtämittainen juhlapitojen pauhu, jossa voisi, jos haluaisi, erottaa salaisen väsymyksen sointuja. Kehitys jatkuu. 1700-luvulla Venetsian taide päätyy lopulta Tiepolon[24] pursuavaan ylenpalttisuuteen, saavuttaa kypsyyden viimeisen asteen ja lakastuu.
Venetsialaisen maalauksen halki käy alusta loppuun musikaalisen tunteen suoni. Giorgionen[25] valöörit ovat kuin aivan hiljaista luutunsoittoa lämpimänhämärässä yössä. Giovanni Bellinin[26] kaikkein vapautuneimmissa Maarian-kuvissa, ennen kaikkea Akatemian kokoelmissa olevassa "Madonna degli alberettissa", on vanhan hymnin suloa. Tämä Bellini, Gentilen veli, on kuin huomaamattaan vienyt laguunikaupungin taiteen bysanttilaisesta jäykkyydestä renessanssin rajalle, puhtaan kauneuden esikartanoon. Hän on Giorgionen edelläkävijä useammassa kuin yhdessä suhteessa — tuon Castelfrancosta saapuneen taiteilijanuorukaisen, joka kuoli ruttoon juuri kun hänen oli onnistunut ratkaista pehmeiden puolivalaistusten salaisuus. Palazzo Giovanellin seinällä on eräs pieni romanttinen Giorgione: puettu mies vartioi imettävää alastonta naista salamoivan ukkostaivaan alla. Siihen keskittyy kuin polttopisteeseen se kypsyys, johon Venetsian renessanssi oli 1400-luvun lopulla päässyt. Renessanssin pitkä hellepäivä kallistuu Giorgionen taiteessa iltaa kohti. Valot palavat vaimeina ja hunajanhohtoisina, elämän kiihko kuolee raukeaan idylliin, värien ja muotojen täydellisessä harmoniassa on vaarallista kypsää hienostusta, jossa tuntuu syksyn viileä läheisyys.
Yksi ainoa taiteilija on vaikuttanut minuun Venetsiassa ilmestyksen
tavoin: värjärinpoika Jacopo Robusti, Tintorettoksi[27] kutsuttu.
Hänen töitään on hajallaan laguunikaupungin kirkoissa ja
luostareissa, Akatemian kokoelmissa, Dogen palatsissa, Scuola di San
Roccossa.Ne ovat nykyisessä kelmeäntummassa asussaan kuin mielikuvituksen tulen nuolemia. Jylisevä myrskytuuli näyttää kasaavan yhteen muotoja ja värejä, se paisuttaa mittasuhteita miltei mielettömiin... Scuola di San Roccossa, Pyhän Rochuksen veljeskunnan talossa, on yli puolensataa jättiläiskokoista maalausta, ja nämä taulut saivat minut täydellisesti unohtamaan Hotel Savoyn aamiaisen ja piazzettan kahvilat. Raamatullisia kuvasarjoja, Uuden testamentin aiheita, metafyysillisen draaman katkelmia. Atleettimainen Kristus vääntelehtii vapisevan valon ja raskaasti putoavien varjojen keskellä. Surevat naiset ovat lyyhistyneet ristin juureen kuin vihurin lyöminä; heidän itkuiset kasvonsa, heidän liehuvat vaatteenpoimunsa näkyvät maksankarvaisista myrskypilvistä välähtävässä säderyöpyssä... San Giorgio Maggioren kirkossa Tintoretto on käsitellyt viimeisen ehtoollisen aihetta valon ja pimeyden alkukantaisena taisteluna. Varmaankin näin olisi joku Memfiin pappi kuvannut Osiriksen ja Setin sotaa, jos maalauksen tekniikka olisi Egyptin suuruuden aikoina saavuttanut myöhäisrenessanssin täydellisyyden. Opetuslapset kehystävät tummina hahmoina vinottain asetettua pöytää; he maistavat viiniä ja murtavat leipäsämpylöitä kuin taulun syvyydestä kumpuavan jumalallisen valon maisina vartijoina. Santa Maria dell' Ortossa ihailen "Neitsyen temppelissäkäyntiä", Akatemian kokoelmissa "Markuksen ihmetyötä". Pieni tyttö nousee aivan yksinään suuria marmoriportaita suoraan päivänlaskua kohti. Evankelista sukeltaa kullanhohtoisesta taivaasta vapauttamaan kidutettua orjaa, ja hänen hulmuavassa viitassaan, uhrin alastomalla iholla, pyövelien ja silkkipukuisten mamelukkien hahmoissa leikkii kipinöivä väri-ilo. Kaikki, mitä on olemassa ja minkä taiteilija voi kiinnittää kankaalle, on kudottu hehkuvan valon ja syvien varjojen aineksista. Luova näkemys liikkuu niiden kaaoksessa kuin Jumala ensimmäisenä luomisaamuna ja kutsuu valkeuden yöstä. Tämä Venetsialainen värjärinpoika on ollut kaukana täydellisyydestä — niin, hänen taiteensa on yhtämittaista muodollisuuksien ja rajamuurien rikkomista, ja hän ontuu ylimittaisten tehtäviensä alla kuin mies, joka on paininut Luomisen enkelin kanssa. Mutta minua huvittaisi virittää hymni suurelle epätäydellisyydelle. Taiteessa, kuten elämässä, suuruus esiintyy useimmiten haavoittuneena, järkyttävän inhimillisenä ikuisessa särkyneisyydessään.
Tuohon tosiasiaan, että Tintoretto on renessanssin myöhäissyksyssä vielä kerran kerännyt koko pitkän kehitysvaiheen taiteellisen perinnön, kätkeytyy lohdullisuutta. Mikään aikakausi ei ole ehdottomasti hedelmätön. Kun jokin yhtenäinen kulttuurivaihe lähenee loppuaan, on silti tilaa luovan voiman ilmestyksille, joissa taiteellinen näyttää liekehtivän ja kehittävän muotoja ajasta riippumatta, menneen suuruuden viimeisenä leimahduksena. Kuvittelemme, että tuli on sammunut — ja kuitenkin se lyö odottamatta esiin kylmenneestä laavasta!
Usva ei haihdu. Suuri tyhjä Hotel Savoy kiinankeltaisine samettisohvineen on näinä päivinä kuin Pyhän Joutilaisuuden Temppeli. Giudeccan salmen viheriät ja hopeaiset heijastukset sammuvat sumuun. Piazzan kellotornissa läpäyttävät alastomat vaskijättiläiset säännöllisin väliajoin tuntien lyöntejä, ja malmin ääni jää hetkeksi väreilemään torin peililattian ylle. Teen gondolimatkoja sekä Canale Grandelle että hämärille pikkukanaville. Jos aurinko pääsisi pilkahtamaan, Venetsian palatsit eivät näyttäisi niin nokeentuneilta ja ruosteensyömiltä kohottaessaan keveitä, aineettomia marmorikudoksiaan kanaalien vedestä. Ne nousevat Adrian merestä kuin vanhat norsunluiset koruarkut, tummuneina ja kuluneina, kuunnellen aaltojen surumielistä loisketta, joka huuhtoo viheriän liman peittämiä porrasaskelmia. Venetsian todelliset kasvot peittyvät niiden marmoriharsoon. Ne muistuttavat vanhoja ilonaisia, jotka salaavat raihnaat piirteensä mantiljan[28] ja pitsiviuhkan taakse. Kun loistonkylläiset historialliset täytekuvat kerta kaikkiaan ovat hävinneet kanaaleista ja Venetsian kaupparuhtinaista on jäänyt vain romanttinen muisto, nämä menneen rikkauden tyyssijat näyttävät täysin elottomilta. Siniset kultanuppiset lipputangot, joissa Kypron ja Kandian[29] silkkistandaarit ovat kerran hulmunneet, kohoavat vedestä kuin jonkin mereen vajonneen Vinetan[30] tornit. Ca' Rezzonicon marmoripylväiden urkupilleistä soi kuoleman sorahtava sävel. Tiepolon, Papadopolin ja Pesaron palatsit muistuttavat hylättyjä kulisseja, jotka vararikon tehnyt teatteri on yrittänyt epätoivoisesti hukuttaa.
Gondoli joluu Palazzo Vendraminin koruseinämän ohi. Kysyn
kuljettajalta, asuuko noiden marmoriristikoiden takana jokin
Vendraminien viimeinen vihanta. Mutta häneltä ei ole koskaan
tiedusteltu mitään niin epähistoriallista; se ei kerta kaikkiaan
kuulu hänen alaansa. Siellä, missä kanavat kapenevat kaikkein
ahtaimmiksi, Venetsian julkipuoli saa uuden ilmeen. Jotakin
erinomaisen maalauksellista ja jumalanhylkäämää...! Hornamaisen
surkeat talot ovat lyyhistymäisillään viheriänkeltaiseen veteen.
Sillat venyttelehtivät juopuneesti kanaalien yli; ovet avautuvat
vedenrajasta tunkkaiseen pimeyteen, josta tulvivat kaikki Italian
tuoksut. Ei oikein tiedä, missä pilaantuneiden munien haju loppuu
ja lapsenriepujen lemu alkaa. Varkaiden ja trubaduurien varalta
talojen ikkuna-aukkoja peittää koristeellinen ristikko, ja vanhat
mustahuntuiset tädit rähisevät näissä linnunhäkeissä kuin papukaijat.
Porca miseria! Mitähän palkintoja joku alamaailman kuvaaja mahtaisi
täällä niittää... Tunnen eksyväni yhä syvemmälle hajujen ja hälinän
gehennaan. Musta gondoli liukuu kämmenen levyisessä solassa,
Kharonin[31] aironlapa uppoaa voimakkaasti tuoksuvaan tahtaaseen
joka on muodostunut kelluvista ruoantähteistä ja erinäisistä muista
aineksista. Kysyn gondolieerilta, osaako hän näiden aterianjäännösten
perustalla sommitella niiden henkilöiden ruokalistan, jotka sylkevät
meidän päällemme yläkerran balkongilta. Mutta hän on sorrettu,
muserrettu, nöyryytetty. Hän ei ole edes unissaan kuvitellut, että
hän saisi elämänsä illassa kuulla jotakin niin hassua!On kuin Venetsia virkoaisi vasta kun tulee yö. Kirkkaassa päivänvalossa sen elämä vetäytyy arasti seinien sisään; se alkaa ojentua ulospäin pimeän tullen. Venetsia käyttäytyy tässäkin kuin portto, jonka kuihtunut kauneus ei oikein kestä täyttä keskipäivänvaloa, mutta joka tietää olevansa edukseen kuun, lyhtyjen, tähtien epävakaisessa valossa. Vanhenemisen kirous! Adrian meren kuningatar on saanut ja vaihtelevan historiansa loppupuolella oireellisia taipumuksia, jotka kavaltavat terävälle lääkärinsilmälle hiipivän verenkalkkeutumisen. Eivätkö kaupungit olekin elimistöjä, joilla on rajoitettu ikänsä ja nuoruuden, keski-iän, vanhuuden taudit. Keskustelin näistä asioista hyvän punaviinin ja riisipiirakan ääressä nürnbergiläisen kriitikon kanssa, joka oli tullut Venetsiaan parantamaan hermojaan ja eksynyt Marion kahvibaariin. Kun puhuin hiljaisista kanaaleista, tunteellisista serenadeista ja muusta sen tapaisesta, johon matkatoimistojen prospektit pakahtuvat, hän vastasi minulle puhumalla hajuista, metelistä ja ruton saastuttamasta likavedestä. Hän puhui parjaavassa äänilajissa. Hänen käsityksensä oli, että jos hermolääkäri ylimalkaan kehoittaa matkustamaan Venetsiaan, hän on joko juovuksissa tai hullu. Hiljainen laguunikaupunki! Gott im Himmel! Kaikista historian kalvamista vanhoista kaupungeista tämä on tunnepiiriltään hermostunein ja perverssein. Venetsia on... Venetsia on... ei, hän ei löytänyt sopivaa sanaa. "Sanokaamme koinsyömä vanha täti", ehdotin ujosti. Mutta saksalaisena ja kriitikkona hän ei millään muotoa halunnut niin arkipäiväistä vertausta, vaan puhui ylikypsästä hedelmästä, jota Adrian meri on liian kauan huuhtonut.
Mahdollista on, että kaupunki itse ei öisessä juhlahumussaan ole
koskaan tullut sitä ajatelleeksi. Kun pimeys peittää laguunit ja
lukemattomien lamppujen ketjut matavat kuin pitkät Markuksen torilta
Venetsian sisäosiin, elämän levoton pohjarytmi pääsee kuuluviin.
Kellojen kumahdukset halkovat sitä Baabelin kieltensekoitusta, joka
vallitsee piazzalla. Turistien, merimiesten, rihkamakauppiaiden melu
paisuu katkeamattomaksi epäsointuiseksi kohinaksi; se muistuttaa
meren pauhua. Sumua, lyhtyjä, sadevihmaa... Mustapukuiset tytöt
pyrähtävät hulluttelevina parvina pimeihin katusoliin. Puhkeavien
jasmiinien ja puuterin tuoksu liukenee ammoniakin hajuun, joka
leyhähtelee avoimista käymälöistä. Kauppojen ovet avataan, valo
tulvii värikkäinä sädekimppuina usmaiseen yöhön; baarien ovilla
survoo matruuseja ja turisteja. Mutta loggettan pimennossa soittaa
rampa mies kitaraa. Metallikielet valittavat ja nauravat, niiden
ääni säestää sanomalehtipoikien soinnukkaita luikkauksia, jotka
kajahtelevat torin hälinästä kuin moslemien[32] uskontunnukset. Voisi
kuvitella, että juopunut soittokunta on tarttunut saksofoneihin ja
puhaltaa yöhön naukuvia hurmionhuutoja.Siellä, missä eräs kapeista valtakaduista avautuu suoraan Torre dell Orologion juurelta saaren sisuksiin, ihmistungoksen levoton imu on vahvimmillaan. Ulsterien, silkkitakkien, sadekaapujen, ryysyjen, merimiespukujen elävä kihisevä virta vetäytyy kuin näkymätöntä magneettia kohti. Pikku tytöt mellastavat sivukujilla, he ottavat toisiaan kädestä ja hyppivät kujeilevina piireinä Rialto-sillan portailla. Mihin pimentoihin, miten laajalle tämä inhimillinen kuohu hajaantuu, voin vain aavistaa. Kuljen kulkemistani etäämmäs piazzalta. Pienillä toreilla kaupataan tinasta valettuja gondoleja, hiussolkia, helmiä. Pimeys sulkeutuu myyntikojujen ympärille kuin muuri, huikaisevasti valaistut rihkamapöydät näyttävät säteileviltä aarrelippailta. Kierrän laajassa kaaressa satamaa kohti. Näillä syrjäkaduilla hälinä hiljenee ja pimeys pyrkii miltei väkivalloin sammuttamaan lyhtyjen vaisun hehkun. Kuulen, miten joku soittaa aivan lähelläni suljetun ikkunan takana virittämätöntä klaveeria.
Pienen sillan kulmassa, miltei vedenrajassa on eräs niistä lukemattomista pienistä viinibaareista, joissa Adrian meren merimiehet vaihtavat viisiliirasensa tunnelmalliseen nousuhumalaan. Juon punaista vermuttia juuri, kun ensimmäinen ikivanha venetsialainen täytekuva ilmestyy pimeän kanavan ja mustan sillan muodostamalle näyttämölle.
Regatta! Karnevaali! Solisevasta pimeydestä sukeltaa gondolien mustia lohikäärmekeuloja. Huojuvien paperilyhtyjen valo kimaltaa vedenkalvolla punaisina ja vihreinä tuliviiruina. Laulu, kirkaisut ja mandoliinin kilinä saavat yön hiljaisuudessa taikamaisen kaiun. Ellei viini kuumentaisi silmiäni, tämä öinen kohtaus jäisi vain meluisaksi välinäytökseksi Venetsian oopperassa. Mutta rypäleen veri on vapauttanut minussa uusia kuvittelun voimia. Mieletön ilonpito myrskyää kuin ahdistavan unennäön syvyydestä, lumottuna ja epätodellisena, menneen loiston kummittelevana heijastuksena. Tämä ei ole il carnavale grande — tämä on venetsialaisten seuranäyttelijöiden oma yksityinen karnevaali. He ovat pukeutuneet välkkyviin silkki- ja samettipukuihin ja sitoneet kasvoilleen suunnattoman suuria pahvinaamareita. Lyhtyjen usvaiseen hehkuun ilmestyy melonimaisia pulloposkia, ammottavia silmämunia, neniä, jotka notkuvat kuin tapiirien ja norsujen kärsät. Tuossa kaikessa on jotakin karmean seremoniallista. Juopuneet ilotytöt, joiden poskista tihkusade on huuhtonut ihomaalin, ovat kuin Rappeutumisen papittaria lakastuneessa juhlakiillossaan. He ovat kavunneet gondolien keuloihin, he loiskuttavat tanssikengillään mustaa vettä ja huutavat kilvan esilaulajan kanssa, joka johtaa kimeällä falsetillaan kuoroa. Minusta tuntuu, kuin baari meluavine vieraineen, sortuva silta, kanaali, koko öinen kaupunki liukuisi karnevaalin vanavedessä tuntematonta päämäärää kohti...
Kaksi, kolme kadunväliä kauempana yö käy peloittavan hiljaiseksi. Harhailen typötyhjillä syrjäkaduilla. Kissat pujahtelevat pimeydessä aavemaisina varjoina. Lyhtyjen valoympyrät ovat harvenneet; tihkuva kostea pimeys piiskaa kasvojani, kun tulen Rio dei Grecin kulmasta tyhjälle satamatorille. Yksi ainoa ihminen, ryysyinen nuori poika, tulee vastaan. Hän juoksee kuin hengen hädässä vanhan sillan portaita, kiitää ohitseni ja häviää. Ehdin nähdä kuumeiset, kauhusta ammottavat silmät. Hiljaisuus... Olen noussut sillalle, kun sivukadun pimeydestä kajahtaa huuto: Aiuto, aiuu-uii-to ...! Se kiirii vihlovan kimeänä sataman äänettömyydessä ja tukahtuu.
Hôtel Savoy on suoraan edessäni, valottomin ikkunoin ja tyhjin eteishallein. Nousen kuin unessa vanhoja kiviportaita; olen makuulla, mutta huimaus keinuttaa vuodettani ikään kuin kaiken aikaa liukuisin, vierisin, ajelehtisin virtaavaa kanalia pitkin... Kirottua! Jos ojentaisin käteni, se yltäisi veteen.
Vesi on Venetsian ainoa mahdollinen elämänelementti. Kaikista romantiikan suosimista kaupungeista tämä on oudoin ja mielettömin — siinä määrin, että käytännölliset amerikkalaiset unohtavat täällä todellisuuden epämukavuudet ja vaipuvat kuvitteluihin. Vesi loiskuu Huokausten sillan raskaita arkkuja vasten, solisee kirkkojen, palatsien, talojen ympärillä samalla kertaa likaisena ja lyyrillisenä. Markuksen torin ja ahtaiden kauppakujien täyttämä saari on kuin suuri, merelle liukuva laiva... Kun pimeinä iltoina tulen Torre dell' Orologion varjosta basaarimaisille pikkukaduille, luulen näkeväni, miten lukemattomista kajuutan ikkunoista heittyy kirkkaita valokimppuja valtamerilaivan kannelle... Piazzan kohina kaukainen torvisoitto ovat lahjoneet korvani. Laiva kulkee yössä. Venetsia liukuu avomerelle, lastinaan museoiden tomuiset aarteet doge Loredanin tummanpunaisesta myssystä trecenton marmorisiin vihkivesimaljoihin ja Konstantinopolin kultaisiin alttariverhoihin asti. Sen kannella, kuun vaaleanvihreässä valossa, käy Tizianin ritarien ja Veronesen pyylevien aatelisnaisten katrilli hyvin, hyvin kaukaisten klaveerinhelähdysten tahdissa. Voin kuulla, miten nuo kuolleet donnat, joiden hiukset ovat kuin himmentynyttä punaista kultaa, tömisyttävät kansipalkkeja ja miten 1500-luvun samettipukuiset aatelispojat, mamelukit, turkismyssyiset kauppiaat ja purppuraan ja kärpännahkaan pukeutuneet nobilit polkevat solkikengillään tahtia... Madre del Dio! Enkö olekin matkalla ajan merta pitkin ja eikö jokaista ajatusta, jokaista mielialaa säestä kostea, soliseva, loiskuva vesi — miletolaisten luonnonfilosofien elementti, josta kaikki on syntynyt ja johon kaikki palaa!
Mitä tuntee näissä ympäristöissä nykyaikaisen fascistijärjestön nuori jäsen? Pojat, joiden lapsuus kuluu kanaalien siroissa, tunkkaisissa, ahtaissa taloissa, tulevat jo kouluaikana tekemisiin aivan toisenlaisen hengen kanssa.
Heidät opetetaan ihailemaan kaikkea, mikä on modernia. Valoisia
sementtikatuja ja ilmavia urheiluhalleja. Hiilimurskaratoja ja
lentokoneiden teräksenvälkkeistä asiallisuutta. Ummehtuneen
kotielämän tilalle tulee ulkoilu ja ruumiinharjoitukset. He eivät
enää kuluta aikaansa kotona jonkun lasimestarin tai kultasepän
kamarissa, jonka ilmakehä on niin sakea suuren sisarusparven
eritteistä, että pyhien kiiltopaperikuvien edessä tuikkivat
kynttilät ovat tukahtumaisillaan... Puettuaan kerran ylleen mustat
järjestöpuserot he kuuluvat aivan toiseen maailmaan, jossa marssit
ja toverillinen leirielämä muodostavat tärkeän osan. Paraatien
ja työpalvelun välillä he kuuntelevat, miten valtion koulujen
opettajat tehostavat vanhojen kulttuuriarvojen merkitystä. Mutta
"kulttuuri" on heidän sanakirjassaan auttamattomasti saanut
vastenmielisen merkityksen. Venetsiassa se merkitsee homeisia
palatseja, joissa on kosteaa ja kylmää ja joiden hyödytön loisto
ei voi korvata edes kunnollista ateriaa; se merkitsee kirkkoja,
museoita ja pyhäinjäännöksiä, joita mielettömät turistit
saapuvat ihailemaan mutta jotka ovat elävän elämän taloudessa
pelkkää käyttämätöntä pääomaa. Ja tämä pitää paikkansa kaikkiin
kaupunkeihin, kaikkiin seutuihin. Muistorikkaat keskukset ovat
vanhojen arvojen kaatopaikkoja, joihin modernit elämäntuulet eivät
lainkaan pääse tunkeutumaan. Nuoriso tuntee vaistomaista vihaa
lapsuutensa ympäristöjä kohtaan; on kuin kasvava ihminen eräässä
kehitysvaiheessa kapinoisi niitä edellytyksiä vastaan, joille
hänen elämänsä tulee rakentumaan. Nuoruuden olemukseen kuuluu pako
kodista, mutta fascistisessa Italiassa tämä merkitsee samalla pakoa
liian vanhasta, liian hyödyttömästä ja seisahtuneesta kulttuurista!
Mussolini on näille koulupojille ennen kaikkea suuri ja voimakas
Italian uudenaikaistaja, mies, joka on Kemal Atatürkin[33] tavoin
modernisoinut isänmaansa.Mutta tällainen mieliala, tällainen asenne on Italiassa hyvin vanhaa. Jälleen uusiutuu ilmiö, jolle iäkkäässä latinalaisessa sivistysmaailmassa näyttää aina olleen miltei biologiset edellytykset. Ei vain uusi nuoriso, vaan myös sen johtajat ovat omalta kohdaltaan kärsineet vuosituhantisen kulttuuri-ilman painostavasta, tainnuttavasta hapenpuutteesta. Tuhruisten kotikaupunkien toimeton apaattisuus on ärsyttänyt heitä toimintaan. On oireellista, että Italian historian suuret johtajatyypit renessanssin kondottieereista Mussoliniin asti ovat lähteneet köyhistä pikkukaupungeista, joiden monisatavuotinen sivistys on kuin seisovaa vettä... Yhtä kuvaavaa on, että juuri Adrian meren rannikko on nähnyt tavallista useamman diktaattorin nousevan valtaan ja kukistuvan, ikään kuin tässä haaveellisten kulttuurimuistojen seudussa heräisi kapinallisia mielialoja, jotka kääntyvät "hyödyttömiä" kauneusarvoja vastaan. 1400-luvun puolimaissa täällä tempaa johdon käsiinsä venetsialainen Stefano Giovanni Gattamelata,[34] jota hänen palkkasotilaansa nimittävät Täplikkääksi Tiikerikissaksi, koska hän aina suorittaa strateegiset syöksynsä pantterin nopeudella; hänen ankara, sotilaallinen hahmonsa kohoaa tuonaikaisesta historiasta yhtä rautaisen eheänä kuin hänen muistopatsaansa Padovassa. Kondottieeri Colleoni[35] tulee monen seikkailun jälkeen Venetsiaan, ottaa käsiinsä kaupungin sotavoimien ylijohdon ja näyttelee hetken suhteellisen ahtaassa maantieteellisessä piirissä suuren sotilasdiktaattorin osaa. Francesco Sforza[36] tulee Milanon ruman ja taikauskoisen herttuan Filippo Viscontin[37] palkkajoukkojen päälliköksi, raivaa itselleen tietä Milanon herruuteen ja pääseekin päämääräänsä herttuan kuoltua, jolloin kaupungin sotajoukot vannovat hänelle uskollisuuden valan. Tämä yksinkertaisen talonpojan poika Romagnasta on kaikkien tulevien kansanjohtajien varhainen edelläkävijä. Hän näyttää olleen ensimmäisiä, joiden katse on tähdätty Italian valtiolliseen ykseyteen. Jatkuvien Firenzen ja Milanon välillä käytyjen neuvottelujen avulla on tosiaan 1455 saatu aikaan suuri liittokunta, johon ennen riidassa olleet pikkuvaltiot pakotetaan kuulumaan. Kun näiden elämäkertojen jälkeen lukee forlìlaisen sepänpojan Benito Mussolinin[38] tarinaa, historian analogiat käyvät ilmeisiksi.
Tämän tosiasian huomasi aikoinaan jo hänen sosialistinen oppi-isänsä
Sorel,[39] joka aavisteli hänessä 15. vuosisadan italialaista
kondottieeria. Kaikkein varhaisimpana sielullisena lähtökohtana
on jälleen lapsuudenaikainen miljöö — omalaatuinen, Italialle
tyypillinen kulttuurimuistojen, köyhyyden ja lian sulautuma.
Mussolinin koko toiminta on tähdännyt siihen, että kansakunta
voitaisiin siirtää "seisovasta" kulttuuritilasta dynaamiseen,
nykyaikaiseen elämänpoljentoon.Tämän kokee sisimmässään jokainen Adrian meren laivastoupseeri, joka
on vaihtanut ahtaan kotikanaalin avomereen, ja jokainen Romagnan
rannikon nuori talonpoika, joka heittää kädestään lapion ja tarttuu
kivääriin aivan kuin Attendelo Sforza[40] eräänä iltapäivänä
1380-luvulla, liittyessään ohi vaeltaviin suuren johtajan sotilaihin.Punaisen liljan kaupunki
Olin asettunut asumaan Firenzeen maaliskuussa, jolloin kevät tulee Toscanaan. Heleä auringonpaiste houkutteli yleisöä vastikään avattuihin katukahviloihin, mutta tasainen puheensorina ei oikein ottanut kohotakseen: kaiken hilpeyden takana vartioi pelko. Kun Accademia di Belle Artin oppilaat tulivat luonnosvihkoineen ja salkkuineen Emanuelin torin hauskojen pikkupöytien ääreen, he avasivat mykkinä sanomalehden ja unohtivat sekä Donatellon että 13-sataluvun alttaritaulut. Ilma oli huhujen myrkyttämää.
Lehtien etusivuilla toistui juuri tähän aikaan Tšekkoslovakian nimi todellisena hälytyssignaalina, jonka kaikki käsittivät kieli- ja kansallisuusrajoista riippumatta. Sen kaiku vieri Firenzen kaduilla, se kajahti suljettuihin luostarikouluihin ja lukioihin, sitä toisteltiin hotellien eteisissä, ja se hävitti gallerioissa vaeltavien turistien taideilon. Sanomalehtien kauppiaat huusivat sitä niissä käytävissä, jotka reunustavat Emanuelin torin vasenta laitaa. Kun keskikaupungin pankit ja liiketalot tyhjenivät siestan aikaan ja niiden virkailijat tapasivat toisensa kaviaarivoileipien ja pienten espressokuppien ääressä, heidän ruskeilta kasvoiltaan paistoi kiihtymys. Italialainen on luonnostaan taipuvainen politikointiin. Firenzen katukahviloissa vatvottiin noina päivinä Prahan tapahtumia intensiivisemmin kuin mitään muuta. Hurjimmat huhut levisivät nopeimmin. Puhuttiin, että vallatun maan presidentti oli hetkistä ennen Anschlussia[41] kutsuttu Berchtesgadeniin ja että hänet oli saatu puolittaisella väkivallalla allekirjoittamaan se paperi, joka lopetti Tshekkoslovakian itsenäisyyden. Lasimaalari Tsultini, mustaviittainen mefistonpartainen "vapaiden taiteiden harjoittaja", kertoi minulle yhtä paprikavoileipää ja punaviinilasia vastaan, mitä hän oli lukenut Il Giornale d'Italian[42] etusivulta: Prahan kansalliskiihkoiset nuorukaiset olivat heittäneet pommin saksalaisten turistien suosimaan hotelliin; saksalainen pankinjohtaja oli ammuttu kotimatkallaan; tshekkiläinen koulupoika oli heittänyt lumipallolla saksalaista sotilasta, kun joukot vihdoin marssivat Prahaan ja suorittivat verettömän kaappauksen. Jos Firenzessä syttyikin siellä täällä poliittisen innostuksen olkivalkeoita, yleinen mielipide ei oikein jaksanut sulattaa sitä tosiasiaa, että akselivaltioiden eteläkärjessä kuultiin, kuten kerrottiin, näistä tapahtumista vasta post festum.[43] Odotettiin Mussolinin kannanilmaisua — hänen suurta puhettaan, jonka forumiksi oli huhuiltu Torinoa. Mutta Espanjan taistelut eivät vielä olleet kehittyneet ratkaisevaan vaiheeseen, siirtomaakysymys hautui hiljaisuudessa, selvää rajankäyntiä ja ratkaisevia vaatimuksia ei kuulunut, vaan maaliskuun päivät kuluivat loppuun jyrähdyksettä, painostavan ukkostunnelman vallitessa.
Joka päivä, aamiaisajan loputtua, Café Italianon päivänvarjojen alla sorisi kansainvälinen kieltensekoitus. Amerikattaret, joiden tukka oli valkaistu kromihappoisen lyijyn väriseksi, saapuivat mustatuin raskain silmäripsin ja mantelinpunaisin kynsin; he maistelivat soodalla laimennettua vermuttia kovin mietteliäinä, arvioiden tilanteen kestävyyttä. Saksalaiset tulivat Uffizista ja Palazzo Pittistä hengähtämään makean päärynäoluen ääreen; ruskeaksi paahtuneilla hoidottomilla kasvoilla hehkui varmuus, joka pikemmin ärsytti kuin miellytti heidän romaanisia aatetovereitaan. Tässä viheriätakkisten baijerilaisten, urheilevan vuoristolaisnuorison, sattumalta maahan eksyneiden missien ja ranskattarien seurassa istui joskus vaalea, nuori äiti kohentaen väsähtäneesti roomalaista hiuslaitettaan ja leikkien savukkeella. Savuke! Siitä erittyi tuuleen voimakas aromaattinen haju. Sininen savu kierteli ohuina harsoina hänen kummallisen säännötöntä ja ikään kuin väkivaltaisesti muovattua gibboninpäätään. Vaikka hänen olemuksessaan ei ollut mitään silmiinpistävästi eteläistä, hänen läsnäolonsa sai ajattelemaan tropiikkia: Saharan keltaista kuumaa hiekkamerta, monotonisesti hakkaavia rumpuja, spaheja,[44] Marokon lumivalkoisia kivimuureja. Hän silitti hajamielisesti mustasilmäisen pikku poikansa hiuksia. Niin, lapsi oli syntynyt Firenzessä, mutta he kuuluivat kolonioihin ja palaisivat sinne. Tiesinkö, mitä merkitsee neljän vuoden oleskelu Tripoliksessa[45] ja Bengasissa? Kysyin häneltä kerran, pelkäsikö hän uutta Ual-Ualin-tapausta[46] ja siirtomaasotaa. Hän kumartui puolittain kyyryyn pöytää vasten ja hymyili:
— Jos kysyy ranskalaiselta tai englantilaiselta, voivatko he luovuttaa Tunisian, he kieltävät. Mutta italialaisena en käsitä, minkä vuoksi vain heillä olisi oikeus Tunisiaan.
Kun muistutin, että Maltan saari on laivastotukikohtana erikoisen
uhattu ja että Ranska juuri siksi pitää lujasti kiinni Tunisian
pohjoisrannikon sotasatamasta Bizertesta, sain vastaukseksi vain
raukean hymyn ja tupakansavupilven. Italialle ei riitä, hän sanoi,
että sillä on oma merilinnoituksensa Pantellerian saaressa Sisilian
ja Tunisian välillä. Se tahtoo vetää suoran linjan Bizerteen, ja
silloin... Englannin meritie Intiaan jäisi siinä tapauksessa il
Ducen armoille. Tämä on oikeudenmukaista, välttämätöntä. Tunisia
on italialainen siirtomaa, joka on joutunut ranskalaisten haltuun.
Mikään ei ole varmempaa, kuin että se ennen pitkää joutuu roomalaisen
imperiumin osaksi, ellei hyvällä, niin pahalla. Jos vaivautuisin
lukemaan "Relazioni Internationalea", ulkopoliittista viikkolehteä,
en hetkeäkään epäilisi Italian aspiratioiden oikeutusta. Ja
Djibouti![47] Rooman edustajakamarissa oli marraskuun lopulla
tapahtunut mielenosoituksia, joita sitten jatkettiin kaduilla:
oli vaadittu Tunisian, Korsikan, Nizzan, Savoijin ja Djiboutin
liittämistä Italiaan. Tiesinkö, että se seitsemänsadan kilometrin
pituinen rautatielinja, joka johtaa viimeksi mainitusta kaupungista
Addis Abeban asemalle, on Italian ainoa suora tie alusmaihinsa.
Kuitenkin se on joutunut ranskalaisten käsiin! Ranska pitää
taskussaan myös suurinta osaa Suezin osakkeista. Siitä huolimatta,
että kanava suorastaan kiehuu italialaisia lastilaivoja. Ranska kerää
tullin, Ranska määrää hallinnon ja tariffit. Ranska rakentaa patoja
Italian normaalien vaatimusten tielle. — Hän sytytti uuden savukkeen
ja syventyi niin perinpohjaisesti siirtomaakysymykseen, että
tiedustelin, kuuluiko hän fascistiseen naisjärjestöön. Mutta ei, hän
oli "tavallinen" italiatar, pieni upseerinrouva, nuoren imperiumin
erinomaisen itsetietoinen jäsen.Sodan ajatus oli hänelle itsestään selvä; hän ei salannut sitä. Hän
oli ollut neljä viikkoa Tunisissa, ja hänen hiljaisesta väsähtäneestä
puheestaan kasvoi kuvia, joihin siirtomaakriisin jännitys keskittyi.
Hän kertoi Tunisin sokkelomaisista kaduista ja niiden kuohuvasta
ihmisvilinästä. Sen jälkeen kun ranskalaiset sotilaat oli suurelta
osalta siirretty Mareth-linjoille,[48] satojen kilometrien pituiseen
vallitukseen, katuelämälle antoivat leiman Senegalin neekerit. Dio
mio, kuinka he olivat uljaita ja muhkeita koreissa univormuissaan,
sinervänmustine kasvoineen! Hän kuvasi baareja ja pelisaleja; niissä
vilahteli ranskalaisten spahien sinisiä ja tulipunaisia pukuja,
joiden olkaimilta riippui veltto valkea ratsumiesviitta ja kupeelta
etiopialainen käyräsapeli. Tai hän puhui arabialaiskaupungin
ranskalaisista, marabutien hautojen luo pystytetyistä päämajoista,
joiden ikkunoita verhosivat alaslasketut viheriät aurinkoverhot ja
joiden portti vartioitu oli kuin muurahaispesän aukko, menevien ja
tulevien sotilaiden täyttämä. Kysyin, eikö hän pelännyt, että näistä
ranskalaisista vartiopaikoista kyllä kyettäisiin vastaamaan Italian
hyökkäykseen, tulipa se sitten Välimereltä tai Libyan erämaasta. Hän
painoi savukkeen miltei väkivaltaisesti tuhkakupin laitaan.— Ei, hän sanoi ja pudisti — Vielä kerran: ei! Me olemme voitolla. Meillä on satatuhatta miestä ranskalaisten linjojen selkäpuolella. Meidän sotilaitamme on Libyassa enemmän kuin Addis Abeban valloituksen aikaan. Ranskan Somalin rajoille vyöryy joka päivä autokaravaaneja. Ne on lastattu täpötäyteen tykkejä ja askaripataljoonia.[49] Jos ette usko, mitä Virginio Gayda[50] kirjoittaa "Giornale d'Italiassa", lukekaa englantilaisia sanomalehtiä. He tietävät...! Meidän varustelujemme suuruutta ei kukaan täysin tunne. Jos Etelä-Tunisian linjoilla on kuusikymmentätuhatta ranskalaista, kuten kerrotaan, ja jos Ranskan Somalin sotavoimat täyttävät koko pienen siirtomaan, meidän varakuninkaamme Aostan herttua mobilisoi kyllä vaaran hetkellä vyöryn, jota Ranskan legioonat eivät voi vastustaa.
— Se merkitsee maailmanpaloa, huomautin.
— Tietysti, hän vastasi. — Mutta ellei Ranska suostu myönnytyksiin ja John Bull[51] napittaa itsepäisen ylpeästi liivinsä, me uskallamme maailmanpalon... Tiedättekö, olin Tunisissa, kun pikkuinen napoleonmainen Daladier[52] ajoi mustalla loistoautollaan pääkatua pitkin. Se tapahtui tammikuussa. Pariisissa odotettiin silloin suurlakkoa, kaikki horjui ja kuohui, ulkoministerin puhe Rooman parlamentissa ja parvekeyleisön välihuudot kummittelivat Pariisin päivälehdissä. Daladier teki triumfimatkan Ranskan kaikkiin mahdollisiin siirtomaihin. Oli trikoloreja ja ruusuja parvekkeilla, spahit ja legioonalaiset täyttivät Tunisin kadut. Ranskalaiset huusivat: Vive Daladier! niin kuin me huudamme: Vivat il Duce![53] Mutta tämän lavastuksen takana puitiin nyrkkiä. Yksikään italialainen siirtomaaupseeri ei näyttäytynyt; eivät edes kalastajat, jotka pyydystivät tonnoa Tunisin redillä. Ja meitä on kuitenkin tuossa kaupungissa rajattoman paljon...
— À propos, keskeytin, huhuillaan, että juuri kalastajat salakuljettavat italialaisia aseita ja varastoivat ne Tunisin säilyketehtaisiin... Hän pudisti päätään: — Ranskalaiset viranomaiset voivat milloin tahansa toimeenpanna tarkastuksen, mutta takaan, että he eivät löydä mitään.
Joka päivä kaikui Emanuelin torin pylväskäytävissä
sanomalehtikauppiaan metallinen huuto: "Il Popolo d'Ita-lia-aaa..."
Katukahviloiden sähköisessä maailmassa rakennettiin
parallelismin siltoja historiallisiin kohtalonhetkiin. Jos
Firenzen henkinen ilmapiiri tuo mieleen Pariisin, noiden päivien
tunnelman täytyi muistuttaa kesäpäiviä Seinen kaupungissa
1830,[54] ennen barrikaditaistelujen puhkeamista. Rauhatonta
ääntensorinaa emigranttien kantapöydissä. Kaduilla ja toreilla
sotilaiden tungeksimista. Sivukatujen kapakoissa maalaisia, jotka
olivat unohtaneet pelikorttinsa ja keräytyneet kuiskuttaviksi
ryhmiksi pimeihin takahuoneisiin. Kaiken tämän ahdistuksen ja
uhman, epäröimisen ja pelon yli vanhan marmorisen Campanilen kumea
kellonsoitto kuin heikko kajahdus ajoilta, jolloin Arnon rantojen
kukoistava sivistys keskitti kaikki luovat voimansa juhlimaan elämää.Apenniinien vuokko kukkii maaliskuussa. Monte Morellon pistävän kylmässä vuori-ilmassa avautuu lukemattomia teriöitä kuin violetteja samettimaljoja, joiden pohjalta hohtaa heteiden oranssinkeltainen silmä. Jos tuohon aikaan joskus vaelsin Viale dei Collia huvilakaupungin puistojen ohi, näin maalaisnaisten tuovan niitä vuorilta leveissä olkivasuissa, Tähän aikaan puhkeaa puukanervan virpimäisiin oksiin pieniä valkeita nuppuja. Aurinkoisilla metsänrinteillä avautuvat ilex-pensaan[55] kukat nahkeiden piikkilaitaisten lehtien suojassa ja ikiviheriä arbutus[56] saa marjat, joiden pinta on pienistä pähkylöistä karhea kuin ahomansikan. Lämpimän päivän ja kylmän yön välillä on jyrkkä rajat; on kuin iltahämärä siirtäisi kaupunkia pohjoisia leveysasteita kohti... Päivisin näin mimosapuiden kukkivan Monte Cecerin rinteillä; ne näyttivät sitruunankeltaisilta liekeiltä harmaanvihertävien oliivimetsien savussa. Yön aikaan, kuun ja tähtien epämääräisessä kumottavassa valossa, Fiesolen rinteet peittyivät hienoon lumiverhoon, joka kävi vahvemmaksi ylhäällä, Vingicliaton sypressien ympärillä.
Jokaiseen askeleeseen, joka johti pois kaupungista, kukkuloille,
kätkeytyi vapautumista. Kevään hieno käyminen tuhansissa silmuissa
ja korsissa pelasti minut levottomuuden tuskasta. Noilla hiljaisilla
vuoripoluilla ajatus irtautui pelosta, ikään kuin se elämän määrä,
joka teki työtään minun ympärilläni puissa, kukissa, untuvaisissa
linnunpesissä, olisi vyörynyt voitollisena tulvalaineena perikadon
aavistuksien yli. "Kaiken häviön tie" peittyi täällä kukkiin... Voin
kulkea muurien reunustamaa vanhaa etruskilaispolkua Fiesoleen tai
valita tien, joka johtaa kukkulalle kohonneen kartusiaaniluostarin
ohi Galluzzon kylään, ja aina kauemmas, Vincin lumivuorille
asti. Viinileilejä kuljettavat maalaiset huutelivat rattailtaan
kompasanoja ohikulkijoille kuten "Aeneaan" runoilijan[57] päivinä.
Hiljaisissa maakartanoissa, oliivi- ja viinikunnaiden kuumissa
laaksonpohjissa, oli tullut kevätkyntöjen aika. Lumivalkoisten
sonnien laiskanmuhkea käynti pani punaiset otsatupsut hauskasti
heilumaan, kun näinä toscanalaiset vetojuhdat kiskoivat ikivanhaa
puuauraa punaruskeilla saroilla. Näin, miten viiniköynnöstä
naitettiin oliiville: lehtevä viheriöivä ketju punoutui tiiviisti
öljypuuhun; puutarhurien kädenliikkeistä kuvastui traditiota, joka
on vanhempaa kuin kristinusko, vanhaa kuin pakanuus. Näihin näkyihin
kätkeytyi rauhallisen ihmisaskaren mittaamattoman pitkä perspektiivi;
ne olivat herpoamattoman toivon symboli. Minut valtasi epämääräinen
mutta väkevä tunne maaperän pyhyydestä, kaikista niistä kulttuurin
mahdollisuuksista, joita nämä seudut säilyttävät.Siellä, missä Fiesolen roomalainen amfiteatteri peittää murskautuneilla istuinkaarillaan etruskilaista kumpua, on monta sokkeloista polkua ja luonnon muodostaman lehtimajaa. Ikuisen vihreyden tulva on haudannut etruskien muistot. Valkeiden kivihuviloiden hedelmä- ja kukkatarhoista on tänne eksynyt paljon outoja puulajeja. Terebinttien, englanninmistelin ja kynäjalavien muodostama lehtikatto seuloo auringonpaistetta, joka tihkuu kirkkaina valovirtoina ruohoon; valon ja varjon epävakainen läike ei koskaan lakkaa näillä tuulisilla tienoilla. Täältä löysin eräänä päivänä vanhan öljypuun, jonka kyhmyinen oksa oli kuin luotu istuimeksi. Runko painui turvallisen laajana selkää vasten, lehtien hopeanvihertävästä pilvestä työntyi kaksi mutkittelevaa vesaa kädensijoiksi. Istuin kauan, passiivisena ja väsyneenä, mieli täynnä hämärää odotusta, ikään kuin jotakin olisi täytynyt näyttäytyä eteeni avautuvassa luonnossa... Rajattomiin laajeneva toscanalainen maisema näkyi riippuvien muratinlehtien lomasta. Vuorten aaltomainen varjokuva häipyi etäisyyksien sineen aineettomana ja henkisenä. Lähempien kukkuloiden rinteitä peittivät oliivi-istutukset — nuo tuuhealehtiset puut olivat täältä katsoen kuin hopeansinervää sumua, joka oli painunut pieninä pallomaisina pilvinä terrakotanruskeille pelloille. Ohut läpikuultava ylängönilma sulatti yhteen ruskean ja viheriän lukemattomat vivahdukset, vaaleanpunaisten mantelipuiden kukkaroviot, myrttipensaat, syklaamien peittämät laitumet, mehevät viiniköynnökset. Oli kuin laajan maiseman eteen olisi pingoitettu autereinen harso, joka pehmensi hehkuvia värejä; vain sypressien sinisenmustat pilarit kohottivat latvojaan valosumuun ja katse lepäsi niiden tummissa muodoissa kuin tukea hakien...
Ei tapahtunut mitään. Muratinlehdet välähtelivät ja häälyivät tuulessa. Ikivanhan lähteen vedet solisivat amfiteatterin rinteeseen uurretussa luolassa; oman ruumiini varjo siirtyi auringon mukana itää kohti, symbaaliruohon ja valkokukkaisten mättäiden yli. Mutta keskipäivän hiljaisiin kuumiin hetkiin voi kuitenkin sisältyä salaista kokemusta, joka kerran tulvii tajuntaan ja valtaa meidät ratkaisevasti kuin ilmestys. Tuona hetkenä minulle kävi varmaankin näin. Näiden ikivanhojen seutujen elimellinen harmonia, niiden vahva ja selvä kauneus puhui kieltä, jota ymmärsin. Maisema sai minut entistä syvemmin lähestymään sitä kulttuuria, joka on versonut ja kukoistanut täällä, ja ihmistyyppiä, jolle maaperä itse opetti taidon elää ehyttä elämää. Jos maisema muovaa ihmistä ja antaa hänelle henkiset peruspiirteensä, renessanssin Firenzessä on täytynyt tapahtua jotakin tuollaista. Kuta enemmän ajattelin sen voimakasta ja lyyrillistä, tarinoista ja henkeistynyttä rotua, sitä varmemmin näin siinä näiden kumpujen ja laaksojen leiman. Elämässä kuten taiteessakin renessanssi on ammentanut vastakohtien harmoniaa Toscanan aurinkoisilta rinteiltä, joilla luonnon luova voima liikkuu voimakkaan sentripetaalisesti[58] kuin ilmaisten johdonmukaista keskittämistä. Olipa ihmisen ja ympäristön suhde millainen hyvänsä, toscanalainen maisema tuli varhaisenesanssin aikaan taiteilijoiden oppisaliksi. Tuonaikaisen firenzeläisen ihmistyypin, maalarin humanistin ja kondottieerin, on täytynyt suhtautua noihin tummien neulasypressien jakamiin näköaloihin kuin johonkin vastalöydettyyn ja ihmeelliseen; maisema sai keskiajan jälkeen äkkiä henkisen sisällön, sielun. Mutta kaikki kauneus, jota etäisyyksien aurinkotomu peittää kuin vanhojen taulujen chiaroscuro, valohämärä, on hymyilevän lyyrillisyyden uhallakin samalla reaalisen juurevaa ja vahvaa. Sillä on oma erikoinen maanpäällinen sävynsä ilme, jota en ole löytänyt Umbrian sielukkaista maisemista. Vasta Fiesolen vuoriterasseilla, Settignanon mehevillä viljelysseuduilla, oppii ymmärtämään, että juuri tämän maankolkan historiassa tuli hetki, jolloin väkevä aisti otti korvauksen askeesista ja lainehti täyteläisen leveänä todellisuutta kohti. Uusi ihmislaji, jonka humanisti Leone Battista Alberti[59] tunsi löytäneensä 1400-luvun Firenzestä, ei ole suinkaan syntynyt vain oppineiden työkammioissa.
Kysyn itseltäni, eikö Firenzen ympäristön pakoton, avoin luonne viritä ja ylläpidä niitä inhimillisen sielun taipumuksia, joita nykyaikainen psykologia kutsuu ekstraversiivisiksi.[60] Renessanssin perusleimana joka tapauksessa ollut väsähtämätön elämäntarmo, joka avautui lämpimän voitonvarmasti ulospäin ja jolle nykyaikaisen ihmisen särkyneisyys oli vieras. Sillä näennäisestä monipuolisuudestaan huolimatta Firenzen monisatavuotinen kulttuurimuoto näyttää syntyneen suhteellisen yksinkertaisista sielullisista alkutekijöistä, aineellisuuden ja henkisyyden, rehevän aistielämän ja sielukkaan haaveilun selvistä vastakohdista. Näiden erilaisten elementtien yhteydestä kasvoi renessanssi-ihmisen passione.[61] Taiteen ja käsityön orgaaninen vanhanaikainen liitto on täällä herättänyt terveitä kilpailunvaistoja. Mikä toinen italialainen kulttuurikeskus puhuisi yhtä voimakasta kieltä hedelmällisen kunnianhimon puolesta kuin Firenze?
Joka kerran kun tulin kaupungin uudenaikaiselta asematorilta päin Via Cerretanin kapeaa ja kohisevaa kauppakatua pitkin duomon torille, miltei tunsin hermoissani, miten raskaalla paineella nykyaika ahdistaa menneisyyttä. Vanha marmorikirkko näytti kupoleineen ja porttaaleineen olevan kuin puristuksessa; tori oli aikoja sitten käynyt ahtaaksi. Ghirlandaion[62] enkelit kuuntelivat Manteliportin[63] kultamosaiikista liikenteen kohinaa. Liljaniitty, jolle Arnolfo di Cambio[64] 1200-luvun lopulla rakennutti tämän Kukkien Pyhälle Maarialle vihityn temppelin, peittyi sittemmin torin laakakivien alle; piazzan ääntensorina on jo kauan huuhtonut kirkon vihertäviä marmoripintoja kovana vieraana kuorona. Uusi aikakausi on pesiytynyt tähän rikkaan renessanssikaupungin keskukseen kuten erakkoäyriäinen purppurasimpukkaan. Mutta silti minut valtasi menneisyyden teho Firenzessä monin verroin voimakkaammin kuin nykyajan. Kertasin ajatuksissani ruotsalaisen Romdahlin[65] sanoja, että Arnon kaupungin harmaiden palatsinpäätyjen keskellä, sen freskoilla koristetuissa marmorikirkoissa, sen pylväshalleissa ja pihoissa renessanssi hyökyy vastaan laajan, kokonaisen aallon voimalla. Vanhoista vaskiporteista suurherttuallisen kanslian nykyisiin taidekokoelmiin, Medicien hautakappelin kivisestä unesta kirkkojen seinämaalauksiin — niin, koristeellisiin soihdunpidikkeisiin ja portinkolkuttimiin asti näin taiteen kukkivan rikkaana väreissä, marmorissa ja vaskessa. Sen vuoksi jää jokainen Firenzen kuvaus vajavaiseksi. Jokainen taide-elämys, jokainen muisto on kuin japanilainen paperikukka, joka lasimaljaan pudottuaan alkaa paisua ja laajeta monihaaraiseksi lummekimpuksi.
San Miniaton kukkulalle kiipeävä Viale dei Colli oli eräs tavallinen kävelytieni tutkimustöiden lepohetkinä. Sinne pääsee kaupungin liepeillä kohoavaa rinnettä pitkin, jalan tai raitiovaunuilla. Sinne johtaa toinenkin polku, jyrkästi vuoren kupeeseen uurrettu Ristin tie, jota reunustavat synkät mustat sypressit ja puuristit; jokainen noista kuoleman paaluista on pystytetty tien syrjään muistuttamaan kävelijöille Via dolorosan kohtauksia — sitä hetkeä, jolloin Pyhä Veronica kuivaa hikiliinalla Kristuksen kasvot, tai sitä, jolloin Josef Arimatialainen[66] näyttäytyy. Mutta ristit jäivät selkäni taakse ja ylhäällä kukkulalla oli vain valoa, tuoksuvaa ruohoa; aasien ja muulien riemullista kiljuntaa, timjamin, metsäkuusaman ja nuorten ruusujen reunustamia muureja. Tyhjän ulkoilmaravintolan terassilla surisivat villimehiläiset. Join vanhaa tummanpunaista chiantia — se maksoi seitsemän liiraa, eikä pieni olkipullo riitä pitkälle. Alhaalla laaksossa, vuorten kirkasta ja lempeää ääriviivaa vasten, levittäytyivät Firenzen ruskeanharmaat tiilikattoiset talot kauas ja laajalle. Tuo jähmettynyt kivinen malja kimalsi keskipäivän auringossa — siitä kohosi torneja kuin patsaita ja peitsiä, jotka olivat ponnahtaneet liikahtamattomaan kunniantekoon. Kaukana rautatientorin lähellä kumahtelivat kellot Santa Maria Novellan hennossa harmaassa campanilessa;[67] Palazzo Vecchion keskiaikainen tiilipilari ponnistautui muita ylemmäksi kuin uhmaten ja sen kaksinkertaisen ampumaparvekkeen kuvio, jonka olin jo lapsena nähnyt vanhoista kuparipiirroksista, vartioi ylhäältä pilvien tasalta Liljojen kaupunkia. Bargellon sakaratorni seisoi sen rinnalla kuin pieni ylpeä sisar. Badian kuusikulmainen goottilainen campanile ja Giotton[68] marmorinen kellotorni saivat täältä katsoen sen etäisyyden kultauksen, joka muuttaa niiden mahtavat ääriviivat aineettomiksi ja saa ne näyttämään satukaupungin linnanhuipuilta. Tuuli heräsi. Suuren pilven varjo liukui hyvin hitaasti Firenzen yli ja kiiti pohjoiseen. Brunelleschin[69] suunnattoman suuri kuusikulmainen kupoli, joka nousee leveänraskaana tuomiokirkon hartioista kuin punaruskea meloni, kuin mahtava kuparikello, näytti olevan pakahtumaisillaan vangituista sävelistä. Tiesin, että jossakin kaukana, talojen, palazzojen ja linnojen suojaamana torkkui Pyhän Ambrosiuksen ikivanha kirkko kuin iäkäs väsynyt peto, joka on laskenut käpälänsä San Lorenzon markkinatorin kojujen väliin ja suojaa leveällä selällään Michelangelon[70] marmorijumalien ikuista lepoa. Suuri kohiseva kuolematon kaupunki! Vallan, nautinnon ja kauneuden nälkä oli kohottanut sen Arnon rannoille. Se oli kuin vanhoista mielenkiintoisista kronikoista kerätty kirjasto, ja sen jokainen harmaa palazzo oli kirja, joka innosti minua pitkiin tutkimuksiin.
Tuomiokirkon torilla, duomon välähtelevän marmoriseinän ja Giotton kellotornin vieressä, on Firenzen ikivanha keskus, kahdeksankulmainen kastekappeli. Tämä leveärunkoinen, samalla kertaa jykevä ja siro rakennus kohoaa kaupungin keskeltä kuin kreikkalaisten tarujen omphalos, maailmannapa; se on hallinnut ympärillä kuohuvaa elämää kaikkien niiden vuosisatojen ajan, mitkä urbanisoitunut ihminen on asunut Arnon laaksossa. Aika on luonut seinien viheriään ja valkoiseen marmoripeitteeseen himmentäviä läikkiä. Lattian mosaiikista, joka on kuin brysselinpitsiä tai persialaista arabeskikirjailua, voi vielä erottaa eläinradan maagilliset merkit. On tavallaan kuvaavaa, että kun uusi elämäntunne 1400-luvun alussa heräsi ja kypsä renessanssitaide kävi talttoineen, siveltimineen, vasaroineen koristamaan kaupunkia, huomio kiintyi ensimmäiseksi kastekappeliin. Hurskas vanha trecenton[71] mestari Andrea Tafi[72] oli aikoinaan holvannut sen kupolin heleillä lasimosaiikeilla, jotka kuvaavat kerubeja, serafeja ja kahtatoista apostolia. Nyt luo kultaseppä Ghiberti[73] kastekirkon kuuluisan kolmannen oviparin, Paratiisin portin, jonka vaskiset, kultaläikkien täplittämät korkokuvat soivat ja laulavat kuin urut, tosin ei enää keskiaikaisen tummasti, vaan heleän maallisesti. Vain jokunen vanha kaunis rakennus on tuohon aikaan säilyttänyt entisten satalukujen sävyn. Sellainen oli silloin ja sellainen on vieläkin San Miniaton pieni marmoribasilika, Toscanan rikkain benediktiläiskirkko, jonka arkkipiispa Hildebrand vihki ensimmäisen tuhatluvun alussa, Henrik II:n ja keisarinna Kunigundan aikoina. Tämän vanhan temppelin hämärässä, johon pisaroi ohutta päivänhohtoa alabasteri-ikkunoista, romaanisen muinaisuuden tuoksu on suloinen kuin suitsutus. Kun maailmansodassa kaatuneille nuorukaisille valittiin hautapaikkoja, he saivat suuren hämärän kalmiston aivan San Miniaton läheltä. Tunnelmallisempaa paikkaa olisi ollut vaikeata löytää. Ikivanhasta kirkosta huokuu tähän uuden ajan hautausmaahan Firenzelle vierasta mystiikkaa, joka tulee renessanssin takaa, romaanisen keski-ajan hämystä.
Olin vuokrannut asunnon vanhan kaupungin ulkopuolelta, tyhjäksi jääneestä nunnaluostarista. Kevättalvella sen suojissa piti ehtimiseen polttaa scaldinoa, hiilipannua, jotta kylmyys ja kosteus olisi väistynyt. Hämärissä palasin kaupungilta. Abbedissan sellissä maisteltiin gorgonzolaa, nespoleita,[74] englantilaisia keksejä ja halpaa ruokaviiniä. Seura oli aina sama — suomalainen taiteilijanrouva, talon vieraat, signor Ugolini, jolla oli oravan silmät ja evankelista Johanneksen kasvot, vaimoni ja minä. Aamuisin vaelsin kaupungille kuolettavan pitkää ja kapeaa Via Cavouria, joka muistuttaisi Tukholman Drottsgatania, ellei kirjavien lautaseinien, soodavesi- ja elokuvailmoitusten, rihkamakauppojen, ruusukojujen ja jalokiviliikkeiden paraatiin osallistuisi myös jokin luostarin pääty ja hälisevä pariisilaismallinen katukahvila. Raitiovaunut pujottelivat kimeästi kellojaan kilisyttäen pappien, upseerien ja fransiskaanien tungoksessa. Vanha kuihtunut englannitar istui San Marcon torin avokahvilassa pöyhöttäen saframinkeltaista tukkansa kaihomielisin silmin siihen kuolleeseen hiekanväriseen muuriin, jonka takana on Savonarolan[75] ja Fra Angelicon[76] hiljainen maailma. Meluisat saksalaiset raivasivat kyynärpäillään tietä Medicien Vanhan harmaan linnan portille ja luovuttivat epäröiden ovenvartijalle ne viisi arvokasta hopearahaa, jotka Medici-näyttelyn johto oli määrännyt pääsymaksuksi.
Joka päivä aterioin eri puolilla Vanhaa Firenzeä. Aperitiffeja, paahtopihviä ja ruhtinas Ricasolin karmosiininväristä[77] viiniä Via dei Cerretanin "mannermaisessa" ravintolassa, jonka ikkunoihin on pantu näytteille tulipunaisia hummereita persiljanlehdet saksissaan. Tomaattisoseella maustettua makaronia Via del Solen tomuisessa luolassa, jossa paljaspakaraiset pikkulapset pyörivät lattialle levitetyillä oljilla ja hymyilevä Giovanni kantaa karvaiset käsivarret paljaina pullot ja kulhot pöytään. Vahvasti maustettuja lihapyörylöitä Via dell' Infernon ja Via Purgatorion, Helvetin ja Kiirastulen kulmassa. Siellä kaikui napolilaisen mandoliinin kilinä, raskaat kultaiset renkaat helskyivät talon vanhimman tyttären korvissa, kun hän liikkui Valkeita hampaitaan väläytellen liedestä nousevien savupilvien ja seinällä tuikkivan votiivikynttilän[78] haaveellisessa hohteessa. Miten vanhanaikaisia ovatkaan tutut pienet kadut, jotka valuvat kuin levolliset purot Piazza Signorian suvantoon, raatihuoneen torille! Palatsit torkkuvat niiden varsilla suurten harmaiden arkkujen tavoin. Raskaat katonräystäät työntyvät kuilumaisten solien yli niin kuin ne tuossa tuokiossa yhtyisivät ja loksahtaisivat lukkoon. Pilkkopimeät antiikkikaupat, liha- ja vihannesmyymälät, kukkakojut, viinituvat ja hiilikellareita muistuttavat kahvibaarit torkkuvat syvässä rembrandtilaisessa unessaan, ja niiden mystillisestä hämärästä tuikkii vain jokin yksinäinen pyhimyslamppu, jokin tummanpunainen vasikanreisi, johon osuu auringonsäde, jokin ryppyinen vaalea esiliina, joka häilähtää ja sammuu kuin liekki...
Mutta tori on luotu urbaanisen elämän keskukseksi, ja Firenzessä on vanhan raatihuoneen leveä, aurinkoinen piazza monen vuosisadan ajan ollut kaupungin magneettisena voimakenttänä, sodan ja rauhan näyttämönä. Pienestä katukahvilasta, jonka isäntä on kuin Macchiavellin aave, olen monena kevätpäivänä seurannut tällä keskiaikaisella aukealla kohisevaa elämää, jota helteinen sydänpäivän valo huuhtoo. Villankarttaajain kapinain aikana rakennettu oikeudenkäyntihalli on aikojen vieriessä saanut lämpimän keltaisen patinan. Sen korkeiden kaariholvien hämystä sukeltaa vanhojen kuvanveistosten marmoriruumiita: Cellinin[79] Perseus kohottaa uljain elein Medusan päätä, Giambolognan[80] vääntelehtivät atleetit ovat kuin jonkin rajun sinfonian katkelmia. Antiikkiset marmorileijonat, jotka on siirretty Medicien huvilasta tuohon pieneen ulkoilmamuseoon, tuijottavat torin helteeseen surullisina, huvittuneina, kavalina, miten halutaan. Amerikkalaiset turistit kiertävät Michelangelon Daavidin ja tuijottavat sitä lornjettiensa[81] läpi. Dominikaanimunkkien mustat päällysvaipat ja valkeat alusmekot hulmuavat tuulessa. Fransiskaanien sandaalien läiske yhtyy ajurinpiiskojen paukkeeseen; miniatyyrimaalarit odottavat saksalaismallisessa konditoriassa Uffizi-gallerian avaamista. Tuo vanha herttuallinen kanslia työntyy pitkine pylväikköineen virran rantaa kohti, ja siestan loppuun asti, jolloin sen määrättömät aarteet paljastetaan uteliaiden silmille, se on kapeine kylkirakennuksineen kuin suuri, soinnuton, maassa lepäävä äänirauta, josta ei lähde minkäänlaista säveltä.
Yli kuusi vuosisataa tämän torin kiveyksessä on levännyt
raatiherrojen linnan tumma raskas varjo, ja lukemattomat köyhät ja
rikkaat, viisaat ja yksinkertaiset ihmiset ovat antaneet katseensa
levätä sen tiilenpunaisessa seinässä ja taivaisiin syöksyvässä
sakaratornissa. Tuo torni... niin, sen uljaassa nousussa on
ikuistettu vanha toscanalainen virtù. "Che torre grandissima",
sanoi jäätelönmyyjä, joka oli syntynyt Messinassa ja seisoi
Cosimo I:n ratsastajapatsaan varjossa, pää taaksepäin heitettynä,
työntäen otsaltaan lakinlippaa. Se muistuttaa fallosta, hän nauroi.
Aivan katon rajasta, Palazzo Vecchion seinälokeroista helottavat
vielä vanhat firenzeläiset vaakunakilvet kuin medaljongit, jotka
suojaavat pahalta silmältä. Kaupungin vanha tunnus, lilja, hehkuu
punaiselta pohjalta; guelfi-puolueen kotka tallaa ghibelliinien[82]
lohikäärmettä; paavin kirkon kultaiset avaimet säihkyvät auringossa
ja Medicien lääkepillerit kimaltelevat viitenä tulipunaisena ja
kuudentena sinisenä pallona sydämenmuotoisessa kullatussa kilvessä.Ne tulevat pimeydestä ja painuvat pimeyteen, sanoi isä Antonio
ja osoitti yön hämärään valoon sukeltavia järkälemäisiä muureja.
Me olimme harhailleet Arnon toisella rannalla ja saapuneet Santa
Trinitan sillan yli niille ahtaille kaduille, joiden varsilla
linnat torkkuvat; niiden kulmissa näkee vielä valurautaisia kilpiä,
ehtyneitä suihkualtaita, meduusanpäitä, soihdunpidikkeitä... Kuu
valaisi vaaleansinisellä hohteella tyhjän torin. Kuun säteet
sattuivat isä Antonion partaan ja saivat sen kimaltamaan kuin vanhan
himmeän hopean. Pimeydessä kiilsivät hänen pienet agaatinväriset
silmänsä, jotka olivat nähneet seitsemän vuosikymmenen vierivän
hautaan ja joiden näkövoimaa messukirjojen lukeminen ei ollut
lainkaan heikentänyt. Kaupunki nukkui tummana, jyrkästi lankeavien
varjojen asuttamana, varjojen, jotka riippuivat kuin uniset lepakot
Palazzo Davanzatin ikkunankaarissa ja vartioivat peitsien tavoin
Spini-Ferronin herttuallisen raatihuoneen porttia. Hämärät kadut
tuntuivat entistäkin kapeammilta, syvälle maan poveen uurretuilta.
Räystäiden väliin mahtui vain ohut juova valonvälkkeistä taivasta, ja
sen kimallus taittui vanhoissa portinkolkuttimissa, jotka näyttivät
häilyvässä kuutamossa kohoavan äänettömään lyöntiin. Isä Antonio
oli kompastua valotäplään, jota hän luuli kiveksi. — Minä en pidä
kuusta, hän sanoi. — Sen valo on vain näennäisesti elävää, se ei ole
täysin pimeyttä eikä täysin kirkkautta enempää kuin niiden pakanoiden
salaperäinen välitila, joista Alighieri[83] on kertonut neljännessä
laulussaan. Se on muuttanut tämän kaupungin suureksi hylätyksi
kalmistoksi, enkä tosiaan tiedä, ovatko näinä tummat rakennukset
palatseja vai hautaholveja.Hän haroi miettiväisenä pitkää partaansa. Yössä kajahteli vain hänen sandaaliensa läiske ja minun kenkieni kopina. Ajurit, jotka torkkuivat kuskinpukeillaan fosforihohteisen tuomiokirkon luona, kuulivat unensa lävitse kaiun loittonevan Via Tornabuonille päin.
— Kuinka kauan olette asunut Firenzessä? kysyin. Hän ei näyttänyt kuulevan sanojani.
— Ennen vanhaan keräsin näiltä kaduilta turhia ja viehättäviä vaikutelmia kuten eräät ihmiset keräävät kuluneita vaskirahoja. Tunsin tämän kaupungin paremmin kuin kotiseutuni Genovan. Minä olisin voinut ummessa silmin kulkea kaikkien vähänkin tärkeiden rakennusten eteen ja selittää Giotton kellotornin korkokuvan paremmin kuin punakantinen Baedeker.[84] Minun onnettomuuteni on siinä, että olen rakastunut kaupunkiin, jonka yllä on kuusi vuosisataa levännyt maailmallisuuden kirous. Huomaatteko, miten nuo vanhat ikkunat kimaltavat kuutamossa? Tämän mustan äänettömän talon suunnitteli Michelozzo[85] rikkaille ja mahtaville Strozzeille. Kuu paistaa kirkkaana sen päätyyn — te voitte nähdä, miten neliömäiset kivet muodostavat jokaisen ikkunan yläpuolelle saman täydellisen puolikaaren, jonka tapaa vanhojen karttapallojen kuvussa. Mikä eleganssi! Mikä hillitty voima! Nuo raskaat kiviset linnat ovat jättiläisten hautoja. Ne on nähtävä kuun paistaessa. Tässä kaupungissa on kerran elänyt monta etevää rakentajaa, ja merkillisin heistä oli Arnolfo di Cambio,[86] tuo kaikkivoipa lumooja, joka hahmotti taitavalla kädellään kirkkoja ja palatseja yhtä vaivattomasti kuin muovaillaan savikuvia. Hänen sydämessään asui vanhanaikainen nöyryys. Or San Michele[87] muistuttaa suurta goottilaista alttarikaappia, niin mahtavaa ja täydellistä, että sen ympärille pitäisi rakentaa kirkko universumin omista aineksista, tähtien valosta ja yötaivaan hämystä. Santa Crocen marmorinen pääty on kuin särmikkäistä lumitähdistä sommiteltu. Muuten luulen, että joku toinen rakentaja suunnitteli viheriästä ja valkoista kivestä meidän tuomiokirkkomme, sillä sen komeus on omituisen elotonta... Kun kuolema oli sulkenut Danten suun, täällä alettiin palvella Astartea[88] ja Mammonaa. Minä olen vanha mies, minä en ole koskaan oppinut luovailemaan tuomion ja hyväksymisen välillä kuten eräät järjestömme nuoret miehet. Mutta minä rakastan tätä kaupunkia toivottomalla rakkaudella. Koko minun elämäni on valunut kuiviin sen kuumille keltaisille toreille, ja minun silmäni ovat aivan liiaksi seuranneet vanhojen kaarihallien kaunista linjaa. Jumala on tuominnut italialaiset. Meidän sielumme on kahlehdittu maisemien ja kaupunkien kauneuteen. Jokainen lapsi sopertaa jo kapaloissa la bellaa. Olen nähnyt vanhojen benediktiinien maistelevan taidetta kuin kaviaaria. Ja itse olen varoittava esimerkki.
Hän pysähtyi ja työnsi pitkät notkeat sormensa valkoisiin parranhahtuviin, joissa kimalsi kuutamo. Tunnetteko ginestrain[89] tuoksua? Niiden nuput aukeavat parhaillaan — ne ovat kaimani Pyhän Antonius Padovalaisen[90] lempikukkia, ja vielä kolmesataa vuotta sitten Firenzen tytöt kiersivät niistä seppeleitä hiuksilleen mennessään viettämään kevätjuhlaa Fiesolen kukkuloille. Missä te asutte, signor? Teidän tulee kulkea suoraan oikealle kädelle, ja kun sivuutatte löytölastenkodin loggiat, älkää unohtako ihailla Andrea della Robbian[91] sinisiä terrakottakilpiä. Luulen, että menen luostariin. Lukupulpetillani on Trimalchion pidot.[92] Addio, signore, la Madonna vi accompagni.
Ja isä Antonio kohotti hiukan ruskean kaavun helmuksia ja poistui ääneti yön varjoihin kuin vanha humanisti, jota sitoo luostarilupaus.
Myöhemmin olen ajatellut, missä määrin näiden asuntolinnojen nykyiset vuokralaiset, jotka usein kuuluvat tavalliseen firenzeläiseen rahvaaseen, ovat sopeutuneet ympäristöön. Vanhoilla loistoliesillä kytee hiilivalkeita ja kiehuu makaronia. Vanhat salit on raivattu luonnottoman suuriksi sänkykamareiksi ja ruokahuoneiksi. Vankikopeista on tehty kellareita, salaovet avautuvat ruokakomeroihin. Kun erästä näistä palazzoista äskettäin korjattiin, seinämuurista löytyi monen kerroksen syvyinen viemäri, jonka peitti yläkerran lattiaan sovitettu laskuluukku ja joka päättyi alhaalla hiilikellariin. Viemärin pohjalla oli kasoittain ihmisluita. Viimeinen muisto muinaisen rahapulaan joutuneen patriisin velkojista —!
On biologinen ihme, että kaupungin hallinnollisessa ja seuraelämässä yhä vaikuttaa Firenzen renessanssisukujen jälkeläisiä. Minulla ei ole heidän henkisen etevämmyytensä astemittaria, mutta fyysillisesti he pystyvät kilpailemaan Italian uljaimman nuorison kanssa. Skandinavian ja Baltian maissa kulttuuri on hitaasti mutta varmasti tappavaa myrkkyä. Suvut, joissa urbanisoituminen on tapahtunut ja jotka ovat omaksuneet kaupunkielämän tavat ja tottumukset, luisuvat kahden, kolmen miespolven kautta varmaa häviötä kohti. Tämä on kaikkien nuorten kulttuurien kirous. Mikä rodullinen elinvoima, mikä biologinen tekijä uudistaa vanhojen sukujen veren romaanisissa maissa? Klimaattiset vaarat, ennen kaikkea eteläeurooppalaisen lämmön veltostava vaikutus, kuuluvat luultavasti niihin epätotuuksiin, joita on vaikeata juurittaa pois, vaikka Välimeren seutujen tuhatvuotinen historia kertoo suurenmoisesta kaupallisesta, sotilaallisesta, henkisestä tarmosta! Rooman ja Firenzen suuret suvut ovat sitä paitsi ylpeän aristokraattisesti suojelleet itseään jo viidensadan vuoden ajan mesallianssiin[93] vivahtavilta avioliitoilta. Sen tapaista verensiirtoa on pidettävä pikemmin kuihduttavana kuin voimistavana. Fyysillisen kunnon merkit ovat joka tapauksessa kulkeneet suvuissa miespolvesta toiseen, ja nykyiset Antinorit, Ginorit, Rucellait, Tornabuonit ovat ikivanhoissa juhlapuvuissaan ja hopeapanssareissaan ritariajan eleganssin komeita laatunäytteitä! Olen nähnyt Rooman aatelispoikien kantavan paavin kunniatuolia. Kaulasta suippokenkiin ulottuva tulipunainen puku korosti muhkeita, sopusuhtaisen miehisiä vartaloita, eikä parhainkaan näyttämökäsittely olisi voinut parantaa kasvojen tervettä ja puhdasta kauneutta. Olen nähnyt firenzeläisen renessanssiaatelin pukeutuvan kirkollisissa sotisopaan ja nousevan ratsaille. He ratsastivat vanhaan 14-sataluvun tyyliin, vartalot jäykkinä, vasen käsi ryntäillä. Oli kuin Benozzo Gozzolin[94] kultakypäräiset ritarit olisivat karauttaneet Firenzen katuja... Tämä urheileva, ruumiinharjoitusten karaisema ylimysnuoriso pitää ylpeästi kiinni sukujen perinteistä. Kodeista, joiden taulu- ja veistokuvakokoelmat eivät ole yksityisomaisuutta vaan kuuluvat Italian valtion kulttuuripääomaan, voi tietysti löytää myös köyhtyneen sukuaatelin tragiikkaa. Niinpä on Arnon rannalla vanha palazzo ja sen saleissa miljardeihin nousevat taideaarteet. Mutta pääoma on olematon, koska se ei kasva korkoa. Se on kuin maahan haudattu kultalipas. Suku elää kalleuksiensa keskellä kituvaa elämää yrittäen epätoivoisesti pitää kunniassa traditioita ja "edustaa"...
Italian kaupunkien virallinen johto ei ole missään osoittanut niin innokasta tarmoa kuin yrittäessään tukea vanhoja paikallisia juhlaperinteitä. Kaikilla kaupungeilla on keskiaikaiset pukuparaatinsa. On fascistisen katsomuksen mukaista, että antiikin ja renessanssin mennyt suuruus herää tilapäisesti eloon. Kansan silmien eteen on levitettävä koko menneiden polvien historiallinen jäämistö. Kun Rooman vanhoja asuntokortteleita alettiin repiä Mussolinin määräyksestä, teko ei suinkaan tapahtunut vain kaupungin modernisoimiseksi, vaan jotta antiikin muistomerkit pääsisivät täyteen kunniaan. Vuodesta 1931 tähän muinaisuuden uusimiseen on pelkästään Roomassa uhrattu vuosittain 30 miljoonaa liiraa.
Toscanan, Umbrian ja Lombardian kaupungit kulkevat viitoiteltua
tietä... Traditioiden velvoitus! Siksi keinuvat Livornon redillä
Festa di palio marinaron värikkäät, silkkipurjeiset laivat ja
siksi pidetään Sienan keskiaikaisella torilla turnajaisjuhlia,
joissa ritarit, haukankantajat ja asepojat pitävät yllä vanhojen
palio-leikkien kunniakasta mainetta. Arezzolaiset kadehtivat Pisan
kaupunginkaartin pukujuhlaa ja pisalaiset Arezzon saraseeniparaatia,
kesäkuun 13. päivän Giostra del saracinoa. Näin Firenzessäkin...
Kuuluisan Gioco del calzion[95] aikaan jalkapallojoukkueet
pukeutuvat silkkimantteleihin ja kantavat välkkyviä pertuskoja.
Narrien, ylimysten ja hovipoikien kirjava kulkue kantaa soihtuja
Arnon rantojen jylhässä pimeydessä, mihin ainoakaan mainosvalo ei
luo nykyajan tuntua ja missä viidensadan vuoden takainen näytelmä
todella esitetään mahdollisimman luontevassa ympäristössä. Mutta
teokraattisen kaupunkitasavallan kuvaan kuuluu, että menneisyyden
ilme on vahvimmillaan, kun maallinen ja kirkollinen valta yhdistävät
juhlaloistonsa.Kesäkuun seitsemäntenä avautuvat kaikkien luostarien ovet, ja
munkkijärjestöt marssivat lippuineen tuomiokirkkoon. Tämä on Festa
di Corpus Domíni, Herran ruumiin juhla.[96] Sankat katsojajoukot
täyttävät ahtaan torin reunamat; kukitetuilta parvekkeilta riippuu
Kristuksen Tasavallan tulipunaisia standaareja, joita koristaa
hopeinen liljankuva. Korea juhlaliputus ulottuu Duomon torilta
Santa Crocen fransiskaanikirkkoon asti. Kaikki kadut, joiden kautta
reliikkikulkueen on määrä vaeltaa, ovat mustanaan uteliasta väkeä,
ja rakennusten julkisivut suorastaan peittyvät samettimattoihin,
ruusuihin ja ilotulituskynttilöihin.Odotan kello puoli neljästä viiteen. Silloin avautuu tuomiokirkon julkisivusta marmorinen Porta della Mandorla, Manteliportti, majesteettisen hitaasti saranoillaan ikään kuin ovea muinaisuuteen avattaisiin. Kellot alkavat kumahdella ja pauhata kaikissa kaupungin kirkoissa; lukemattomien campanilien huipuista vyöryy malmimusiikki, johon yhtyy yhä paisuva gregoriaaninen laulu. Kulkue, joka joluu Manteliportin pimennosta kadulle, näyttää loppumattomalta... Firenzen instituuttien ja koulujen oppilaat kantavat valkoisiin liljoihin kiedottuja järjestölippuja. Tässä hitaassa jonossa ovat edustettuina kaikki ikäluokat, taapertavista, nunnien, johtamista kahdeksanvuotiaista miltei täysikasvuisiin luostarikoululaisiin. Lasten kimeät äänet kiirivät kirkkaaseen ilmaan, Giotton kellotornin metallikieli jylähtelee kolkon juhlallisesti. Kuoripoikien pitsimekkoja tulvii kuin vaahtoa portin onkalosta. Heidän jäljissään kulkevat kaupungin maallikkoseurakuntien järjestöt ruskeissa ja mustissa munkinkaavuissaan, jotka on heitetty tavallisten arkipukujen päälle ikään kuin he olisivat pukeneet ylleen keskiajan. Raskaat hopeaiset kynttilänjalat kipinöivät. Ohitseni kannetaan vanhoja viirejä, joiden repaleista silkkiä koristaa Kristuksen monogrammi ja pääsiäislammas. Kirkolliset standaarit lepattavat vienossa tuulessa. On kuin vanhat kultakirjomatot ja helmistä ommellut alttarivaatteet olisivat lähteneet kulkemaan ihmisten pään päällä. Loggia del Bigallon kivikaarissa, misericordia-veljien hallissa, on pilareihin kavunneita pikkupoikia kuiskivina, levottomina rykelminä. ohi soluu katkeamaton virta munkinviittoja ja kumaria päitä, joiden tukkaan on ajeltu pyörylänmuotoinen kalju. Valkopukuiset kartusiaanit ja ruskeavaippaiset paljasjalkaveljet, San Miniaton hienot olivitaanit, musta- ja valkoviittaiset dominikaanimunkit kantavat kultakatosten peittämiä jättiläisristejä. Puusta veistetyt ristiinnaulitut vääntelehtivät pauhaavan kirkkolaulun tahdissa, johon yhtyy sotilassoittokuntien huumaava torvisoitto. Krusifiksien haavat palavat synkän punaisina norsunluisella iholla, joka alkaa salaperäisesti hehkua laskevan auringon vinojen säteiden satuttamana. Yhä uusia ristejä sukeltaa esiin yhä uudet rummut ja fagotit julistavat ihmisjoukoille kärsimyksen onnea, joka esineellistyy ja saa muodon pyhien kuvien veritahroissa. Kumpi on väkevämpi, menneisyys vai nykyisyys? Pienet lapset katuvierillä tuijottavat ammottavin silmäterin tätä pauhaavaa katolista Via dolorosaa. Kun fascistijärjestön mustiin puettu soittokunta saapuu lippuineen, väkijoukko nostaa kätensä kunniatervehdykseen: soittajat marssivat noloina ikään kuin he saattaisivat hautaan Vatikaania. Mutta hopeaseppeleet ja kultaiset reliikkiarkut, jalokiviristit, baldakiinit ja samettistandaarit välkkyvät ihmismeren yläpuolella kuin kuvastaen sen vallan suuruutta, joka on monopolisoinut iankaikkisen elämän. Raskaiden kunniavaatteiden lanteet notkuvat juhlallisessa tanssissa, jolle munkkien heleä ja haikea veisuu antaa poljennon. Ajatus takoo päässäni kuumeisena. Mikään ei ole muuttunut, kulkue on sama kuin nekin, jotka veivät inkvisition uhreja Piazza della Signorian polttoroviolle kellojen, huilujen ja kuorolaulujen kaikuessa.
Firenze ei olisi se mitä se on, ellei kirkkojuhlan vanavedessä valuisi kunnallisen elämän koko keskitetty komeus.
Kaupungin nuori kalpea ja romanttinen podestà,[97] kantaa mustaa
silkkimanttelia ja kokardihattua. Arkkipiispan kunniakatos liukuu
näkyviin... Lähimmät katsojarivit lankeavat polvilleen, mutta
pälyilevät sormien läpi prelaattien sinipunaisia samettiviittoja.
Kuoripojat heiluttavat hopeaisia suitsutuslamppuja, savu
pölähtelee kesäiltaan, kellot ja trumpetit pauhaavat. Kokonainen
renessanssiaikainen hoviseurue kulkee kantotuolin jäljissä —
Firenzen kunnalliskaarti hopeapanssareissa ja pertuskat käsissä,
korkein aateli tulipunaisissa puvuissa, hovinarrit, joiden
hiippakengät läiskyvät katuun ja joiden kupeella riippuu pitkän
pujolakin tupsu. Näytelmää, lavastusta! Mutta miten ihastuttavan
sitkeästi Firenze tahtoo säilyttää traditionsa. Tiedän, että jos
tänä hetkenä katson ympärillä survovaa nykyaikaista väkeä, sen
puvut vaikuttavat yhtä persoonattomilta kuin funkis Firenzen
renessanssilinnojen rinnalla. Kirkko ja valtio ovat psykologisessa
viisaudessaan täällä tajunneet menneen loiston tehon. Satumainen
juhlasaatto näyttää sukeltavan sen suuruudenajan hämärästä, jolloin
tähän kaupunkiin itse asiassa keskittyi länsimainen kulttuuri.Kaupungin keskuksesta guelfi-puolueen tomuisiin rakennuksiin
ja yli vanhojen sillankaarien sivukaupungin ahtaille kujille
nykyaikainen elämä virtaa vanhoissa uomissa. Tradition voima on
täällä laimenematon. Kultaseppien silta, jolle Cosimo I:n[98] aikana
pystytettiin ensimmäiset myyntikojut, notkuu kauppapuotien painosta:
kimaltelevia lasi- ja metallitavaroita, kultaa, jadea ja koralleja,
aitoa ja väärennettyä väri-iloa.Mercato Nuovon[99] tummissa jäntevissä kaariholveissa, missä rehevä
pronssisika sylkee suustaan noruvia vesipuroja, maalaistavaran tulva
on yhtä hukuttava. Naiset istuvat loggian kynnyksillä tai nojaavat
olkihattujen peittämiin myyntipöytiin. Mustat laihat sormet liikkuvat
aamuhämärästä iltahämärään hätäisen nopeasti kuin lukit, joiden on
saatava verkkonsa valmiiksi ennen yötä; he punovat olkia. Kahdeksasta
pitkästä korresta, jotka paulotaan yhteen kahdella puupuikolla,
syntyy päivän mittaan neljäkymmentä metriä vasujen ja panamahattujen
materiaalia, mutta työstä maksetaan keskimäärin vain kolme liiraa.
Firenzen laitapuolten pienet ryysyiset tytöt voivat tehdä kahden
liiran päivätöitä: he tuovat kuukausittain kotiin kuusikymppisensä!
Nämä naiset elävät, kuten firenzeläiset käsityöläiset kauttaaltaan,
sananmukaisesti tyhjästä. Luostarien ilmaisissa anniskeluissa
tarjotaan aina puolenpäivän aikaan kupillinen velliä ja valkoinen
leipäkyrsä. Kaikkein synkimmillä kujilla, Arnon toisella puolen,
voidaan sadan liiran kuukausivuokralla pesiytyä hajuun ja likaan
— luoliin, jotka eivät paljoakaan eroa hiilikellareista. Kysyin
Firenzen marmorilouhimon työläiseltä, miten hän ja hänen monilapsinen
perheensä tulevat toimeen seitsemän liiran päiväpalkoilla. Niin,
lapset totutetaan kahdeksanvuotiaista työhön, he ahertavat
kahdeksasta aamulla seitsemään illalla; he tuovat kahden vuoden
alkukoulun jälkeen oman lisäroponsa yhteiseen kassaan. Valkoinen
maissileipä ei maksa paljoa. Perhe syö kesällä ravitsevia turpeita
viikunoita, jotka ahdetaan marmeladimaiseksi tahtaaksi kahden
leipäviipaleen väliin, korvaa kalliin ruokaöljyn salaatinlehdillä,
ostaa liiralla pullollisen laihaa sakkaista punaviiniä, syö
juhlapäivinä spaghettia, mutta lihaa ei juuri koskaan. Tämä
ruokalista on sananmukaisesti kirjoitettu vanhan kaupungin
sivukujilla vilahteleviin työläiskasvoihin. Pölyistä, tummaa,
näivettynyttä väkeä...!Maassa, jonka pinta-ala on pienempi kuin Suomen mutta väkiluku
nousee yli 41 miljoonan, olemassaolon taistelu ei ole helppo.
En tiedä, kumpi on onnettomampi, suuren talouden hoitaja, joka
nostaa kuukausipalkkanaan 30 liiraa, loppumattomien verojen
rasittama pikkuvirkamies, joka on fascistisen Italian kuuliaisena
alamaisena tietysti monen lapsen isä ja jonka kuitenkin täytyy
säädyllisyyssyistä kustantaa heidän koulunkäyntinsä, voimatta
toimittaa poikia ja tyttöjä työhön! Ei ihme, että italialaisen
kaupunkielämän vanavedessä kuhisee kerjäläisiä — ei vanhojen
matkakuvausten hilpeitä maalauksellisia lazzaroneja,[100] vaan
Napolin ja Livornon yrmeitä tupakanpätkien noukkijoita. Fiesolen
mummot, jotka seisovat käsi ojossa fransiskaanikirkon ovella,
kalastavat lämmenneiltä turisteilta joka tapauksessa suuremman
päivätulon kuin oljenpunojattaret kymmentuntisesta työstä.Mutta vanhan ammattikuntalaitoksen kunniakkaat perinteet jatkuvat.
Firenzeläinen ihmistyyppi on seitsemän vuosisataa pitänyt orgaanista
käsityötä kunniassa. Keltaisten puuvillamarkiisien alla, ahtailla
syrjäkaduilla, kukoistaa sangen monivivahteinen taidekäsityö.
Suutarit istuvat leikaten naputtaen siroja kestäviä kenkiä. Vetiset
savimassat hyrräävät valajien käsinkierrettävissä valinpyörissä;
kelta- ja sinikukkaiset fajanssiruukut maalataan käsin,
vanhojenmallien mukaan. Maljakoiden, lautasten ja kirjankansien
kuviokoristelu on yhä sidottu renessanssin aikaisiin malleihin. Olen
ostanut itselleni firenzeläisiä nahkatöitä, joita koristaa Medicien
vaakunakilpi, kuuluisat seitsemän rohtopilleriä, ja sama merkki
toistuu Via Porta Rossan halvoissa, hopealasituksella päällystetyissä
majolikatöissä.[101] Firenze painautuu suuruudenaikansa perustalle
luottavana ja itsevarmana. Sillä on hoideltavana miltei rajaton
aineellinen henkinen perintö, niin suuri, että kaikki samankokoiset
Euroopan kaupungit tuntuvat sen rinnalla köyhiltä.Vuonna tuhatneljäsataa
Firenzen vanhassa kruunauskirkossa Santa Crocessa oli aamumessu juuri päättynyt ja yksinäinen pappi puhalteli kynttilöitä sammuksiin. Jokaisen pienen liekin tukahtuessa varjot liikahtivat askelen pääalttaria kohti. Metallisen barokkikomeuden ja kolkkojen hautojen yläpuolella, liian korkealla, jotta alhaalla vallitseva tyylien sekasotku sitä häiritsisi, humisi menneisyys. Urkuri improvisoi... Ikkunain sinisissä ja veripunaisissa valovirroissa häilyivät kaikkien niiden henget, jotka olivat hallinneet tätä kaupunkia taidon ja viisauden ylivallalla. Enkö tullutkin tänne vain sen seikan todistajaksi, että Firenzessä päästiin puolituhatta vuotta sitten niin lähelle elinvoimaisen kulttuurin ihannetta kuin kristillisissä länsimaissa näyttää olevan mahdollista.
Koko tässä suuressa puolihämärässä jumalanhuoneessa, jonka seinät ja holvivaipat ovat tummuneet, ikään kuin niihin olisi tarttunut myriadien rukousten tomu, en aluksi löytänyt muuta kuin suhteellisen myöhäisten ajanjaksojen marmorisia voitonmerkkejä, kuivaa ja hengetöntä paatosta. Mutta pankkiiri Bardin ja pankkiiri Peruzzin sukukappeleissa seinät peittyivät miltei lattiasta kattoon asti mahtaviin kalkkimaalauksiin, ja niiden kumean ankarasta runoudesta hehkui vielä renessanssin kirkas ja virkeä aamu, niin kuin aurinko laskettuaankin valaisee korkeimpia vuorenhuippuja. Nämä freskot tehtiin 1300-luvun alussa, samaan aikaan kuin nuori Petrarca[102] istui Carpentrasin kaupungin koulussa kuuntelemassa oppineen Convennolen[103] kertomuksia muinaisesta Roomasta. Vanhuuden ja pitkien vaellusvuosien väsyttämä Dante oli silloin asettunut asumaan Ravennaan ja tuleva mestari Boccaccio[104] makasi kehdossa Certaldon maalaishuvilassa. Mutta Santa Crocen kirkossa työskenteli kuuluisa mies, Giotto di Bondone,[105] josta jälkimaailma ei perin paljon tiedä. Tullessaan Firenzeen hän oli suorittanut jo monta mainehikasta tehtävää. Hän on, luultavasti yhdessä tuntemattoman roomalaisen mestarin kanssa, kuvannut Assisin tuomiokirkon seinillä Pyhän Fransiskuksen elämää ja tehnyt Padovan kirkkoon sarjan kalkkimaalauksia Maarian ja Jeesuksen historiasta; ne ovat levittäneet hänen mainettaan yli senaikaisen Italian.
On tunnettua, että renessanssi alkoi maalauksen ja veiston ennentuntemattomalla nousulla. Giotton taiteessa tapahtui ensi kerran ratkaiseva uppoutuminen inhimillisiin tunteisiin, aivan uudenlaisen näkemistavan läpimurto. Uffizin galleriassa saatoin verrata toisiinsa kahta samaan saliin sijoitettua alttarimaalausta, joista toisen on luonut sammuvan keskiajan viimeinen suuri mestari Cimabue[106] ja toisen heräävän uudenajan ensimmäinen mestari Giotto. Molemmat esittävät Madonnaa ja lasta mutta miten eri tavalla! Cimabue on vielä täysin kristillisen ikonitaiteen kultaisten pintojen ja kylmien, jäykkien, kuningatarmaisten uniolentojen lumoissa. Taiteellinen tunne ei hänen tauluissaan nouse eikä kuohu, elämä ei elä, Pyhä Neitsyt ei hengitä. Nasaretin nöyrä vaimo istuu enkelien kannattamalla marmorikorokkeella ruumiittomana ja hieraattisena,[107] siniviheriä vaate valuu litteältä rinnalta polville ja luo teodoramaisiin kasvoihin kelmeän valonhäiveen... Vain Assisin fransiskaanikirkossa, jossa Cimabue on työskennellyt hiukan ennen Giottoa, hänen siveltimensä tavoittaa syvemmän inhimillisen sisällön. Niinpä hän on kaupungin alakirkon kaikkein kauneimmassa freskossa sijoittanut pyhien olentojen joukkoon myös kauppias Bernardonen pojan, jonka karkeat ja lempeät munkin kasvot ovat inhimillisesti tutkituinta, mitä 1200-luvun maalarit ovat luoneet. Mutta nuorelle Giotto di Bondonelle ei riitä pyhyyden varjokuva. Hän kuvaa lapsen ja Madonnan niin kuin hänen mallinaan istuisi ruumiikas, lempeä maalaisäiti, joka on hämmentynyt oman kunniakehänsä hehkusta. Raskas sininen mantteli ei enää liimaudu koristeelliseen taustaan, vaan painuu kumpumaisille laskoksille polvien ja rintojen kohdalla. Sovinnaisen pieniksi sommitellut enkeliryhmät eivät esittäydy katsojalle suoraan en face,[108] kuten itäroomalaisissa kultamosaiikeissa ja keskiaikaisissa alttarikaapeissa. He ovat polvistuneet valtaistuimen juureen ja ojentavat liljoja.
Renessanssin taikasauva on koskettanut Firenzen marmorikirkkoja ja muuttanut ne taidekokoelmiksi. Niiden holveissa ja kappeleissa vaeltaa kuin näyttelyhalleissa. Jos kynttilät olisivat tuikkineet Santa Crocen alttareilla, niiden epävakainen heijastelu olisi vain hämärtänyt Giotton seinämaalauksia, joita ihailin maaliskuun aamun hymyilevässä hämyssä. Raamatun ja legendojen kohtaukset elävät näillä seinillä jäntevän asiallisina kuin Jumalaisen näytelmän metaforat. Rauhalliset apostolit kulkevat, polvistuvat, seisovat tummansinisen taivaan alla, hiljaisissa ja uneen vaipuneissa maisemissa, joissa yksinäiset sypressit kohottavat latvojaan ja kirkot nousevat pyhän kaupungin kattomerestä kuin lelurasioiden keskelle unohtuneet aarrearkut. Todellisuuden tuoksu ympäröi Raamatun kohtauksia ensi kerranpitkien hämärien vuosisatojen jälkeen; Pyhä Drusiana, Pyhä Fransiskus, Pyhä Johannes Evankelista jättävät vihdoinkin Danten kristallitaivaan kirkkaat ja ohuet piirit elääkseen, maanpäällisten ihmisten elämää. Voin kuvitella, miten Giotton tapainen taiteilija olisi otettu vastaan Bysantionissa.[109] Ravennan tai Agia Sophian keisarillisten juhlavaatteiden, kultaisten aurinkojen ja raskaan papillisen loiston keskellä, loiston, joka ei koskaan tehnyt heikointakaan liikettä inhimillisempää, elävämpää kohti, hänen maalaispyhimyksensä olisivat herättäneet miltei saman kuohun kuin Assisin nukkavieru pyhimys Placidia Gallan palatsissa. Kuitenkin: hän oli taiteilijana ensimmäinen, joka kuuli uuden aikakauden tulon kuten nurmikolla makaava vaeltaja erottaa lähenevän kaviontöminän. Miten suunnattoman suuri, miten uraa aukova onkaan tämä suhteellisen yksinkertainen taiteellisen näkemisen muodonvaihdos, jossa realismi yllättäen särkee kauniin sovinnaisuuden ja sivellin luopuu kuvailemasta teologisia haaveita päästäkseen lähemmäs jokapäiväistä elämää...! Giotton mielikuvitus on muovaillut pyhimysten vartalot, kasvot, vaipat niiden elävien esikuvien mukaan, joita jokainen askel Firenzen kaduilla tai maaseudulle johtavilla teillä tuo näköpiiriin. Mantelisilmäisten naisten ja parrakkaiden, leveäharteisten pyhimysten päälaella tosin liekehtii sädekehiä, mutta ne loistavat lempeän kullanruskeina kuten auringonnousun kajo Toscanan talonpoikien ohimoilla. Tästä trecenton mestarista käy suora linja renessanssin taiteen suuriin ja realisteihin, aina Masaccioon[110] asti.
Tunnen seisovani kuin ovella, samalla kynnyksellä, jolta Boccaccio
ja Petrarca ovat nähneet uuden aikakauden avautuvan korkeana ja
kirkkaana ja voimakkaana... Mutta renessanssin ovi on selkäni
takana; en pääse sisään. Santa Crocen pääalttarin edessä makaa
polvillaan kolme mustahameista noviisia katse tähdättynä hopeisiin
kynttilänjalkoihin. Vanhat naiset, joiden päätä peittää tumma
mantilja, jupisevat hiljaa; rukousnauhan pähkinäpuiset helmet
siirtyvät. Menneen ja nykyisen kaaoksesta, valon epävaltaisen
läikkeen läpi, pappien, uskovaisten ja kuolleen alttariloiston
yläpuolelle kimpoaa jälleen urkupillin heleä ja maallinen sävel kuin
hyvin vanhan canzonen[111] kajahdus.Palazzo auloissa ja saleissa avattu Medici-näyttely, johon oli kaikkialta maailmasta tuotu kuvanveistoksia, maalauksia, gobeliineja, pyhäinjäännöslippaita, mitali- ja rahakokoelmia ja ajan tummentamia, kummallisesti hymyileviä kuolinnaamioita, oli noihin aikoihin yliopistoni ja korkeakouluni. Vierailin siellä säännöllisesti. Bourbonien aikaisiin lievetakkeihin pukeutuneet santarmit tunsivat minut ulkonäöltä. Sateensuojatelineen vartija tunsi keppini, ja Cosimon yksityiskappelin hoitaja kiiruhti sytyttämään ne kuparilyhdyt, joilla valaistaan tämän hämärän huoneen seinillä olevia maalauksia. Renessanssin mieltymystä elämän koreuteen on tuskin koskaan ilmaistu avomielisemmin kuin niissä. Kultaisen pyhäinjäännösarkun ja Filippo Lippin Madonnan kahden puolen vaeltavat Benozzo Gozzolin mielikuvituksen kimaltelevat kulkueet sypressien ja oranssipuiden alla, ikuisen kevään maisemissa. Hovipojat ja haukankantajat seuraavat arabialaisia ratsuja, kultapukuiset prinssit kiristävät ohjaksia ja kuuntelevat ajotorvien ääntä... Kun kaksikymmenvuotias taiteilija survoi huhmaressaan niitä kivennäisvärejä ja valeli oliiviöljyllä niitä pensseleitä, joilla nämä quattrocenton unet on loihdittu kappelin seiniin, Firenze oli jo noussut ylpeän vuosisadan johtoon. Sen vastarakennetuissa palatseissa istuivat samettipukuiset arvokkaat pankkiirit kuin hämähäkit lymypaikoissaan. Kauppavaihdon seitit kulkivat kauas Itämaille ja länteen, guldenit ja dukaatit valuivat kilisevinä virtoina heidän kassa-arkkuihinsa. Peruzzien kauppahuone oli levittänyt kuudentoista haaraosaston kautta nuottansa yli Euroopan, Lontoon sumuisista satamista Kypros-saarelle ja Sisä-Aasian markkinoille. Bardit, Pittit, Ruccellait eivät olleet paljonkaan huonompia. Kun Albizzien suku väistyi kaupungin johdosta ja Medicien dynastia alkoi pitkän hallituskautensa, nämä renessanssin Rothschildit tekivät taideaistin kohottamiseksi enemmän kuin kukaan muu. Renessanssi ei laskeudu taivaasta imaginäärinä lahjana — sen henki on peräisin varakkaiden kaupparuhtinaiden palatseista, aivoista, joista Skotlannin puuvillapaalut ja burgundilaiset kankaat, Aasiasta saapuvien laivojen indigolastit ja kalliit hienot kultanahkatapeetit ovat anastaneet etusijan, mutta joissa itää ylivoimainen halu rikastuttaa kotikaupungin linnoja ja kirkkoja. Mitä nykypäivien englantilaiselle merkitsee kuuluminen brittiläiseen imperiumiin, sitä on tuonaikaiselle firenzeläiselle merkinnyt Medicien kaupunkivaltion jäsenyys. Siellä syntyi kerran tuo kirkas korkea odotus, jonka valoa Donatellon pronssi vielä näyttää säteilevän — tuo toivehikas eteenpäin kurkottuminen, josta kirjat ja taideteokset kertovat. Eikö menneisyyden epävarma kosketus tavoittanut minuakin vanhoilla ahtailla kaduilla? Se välkkyi kordovalaisten seinäverhojen kuvioissa ja lymysi smyrnalaisten mattojen haalistuneeseen nukkaan Palazzo Medicin halleissa. Se tuntui Nuovon ihmisäänien sorinassa. Jossakin, täällä päin sijaitsivat neljäsataa vuotta sitten värjärien fondacot, suuret synkät varastohallit, joiden päätyjä vartioi valkoista villapaalua polkeva kullan värinen vaakunakotka. Täällä kohosi vielä Or San Michelen ylpeä ja goottilainen seinä, ja sen lokeroissa, jotka oli peitetty poltetulla sinilasilla, uneksivat ammattikuntien suojeluspyhimykset vanhoja voimallisia unia. Renessanssi! Eikö jokaisella kulttuurivaiheella ole oma jäljentämätön miljöönsä? Firenze oli kerran hedelmällinen syväkyntöinen pelto josta suuri urbaaninen sivistys kohotti sirkkalehtensä.
Kun iltaisin palasin asuntooni, olin uuvuksissa kuin pitkän päivän jälkeen. Kadulta kuului myöhäisten viinivankkurien kolinaa katupoikien kimeitä sopraanoja. Kissat pitivät konserttia luostarin seinään muuratun salaoven edustalla; kauppojen oviluukut oli laskettu, mutta raoista tuikki kullankeltaista lempeää valoa siniseen hämyyn.
Silmieni ohitse vaelsi pitkän katkonaisen filmin tavoin kuvia. Saatoin nähdä, miten tämä uneen vaipuva kaupunki monta vuosisataa sitten valmistui suureen tehtäväänsä ja miten sen palatseissa ja ateljeissa heräsi uuden aikakauden elämänilo, uhittelevana ja poikamaisena kuin Donatellon vaskinen sankari. Minun ei tarvinnut turvautua mihinkään demoniin saadakseni Firenzen linnojen kullatut kasettikatot aukeamaan kuin kannet. Näin quattrocenton rikkaiden kauppiaiden saleihin. Tuntijat hivelivät laihoin valkoisin sormin Alppien toiselta puolen tuotettuja norsunluisia lippaita, joiden pintaa näytti vielä himmentävän Île-de-Francen katedraalien valohämärä. Goottilaisten kirkkojen ja islamilaisten moskeijain vanhat kauneusarvot eivät olleet menettäneet merkitystään. Mutta voin kuvitella, miten innokkaasti nämä taiteensuosijat hankkivat käsiinsä vanhoja antiikkisia veistokuvia, joita maalaiset olivat kuin sattumalta löytäneet viinitarhoistaan. Näin Cosimo dei Medicin istuvan Uccelotorion rinteellä olevassa huvilassaan, roomalaisten kivileijonien, marmorifragmenttien ja pölyisten vanhojen teosten keskellä. Marsilio Ficino[112] kumartui omassa työhuoneessaan kellastuneen messukirjan yli. Se oli liiduttua antiloopinnahkaa — hän siveli sitä kostealla sienellä ja raaputti hohkakivellä, kunnes keskiaikaiset antifonit[113] alkoivat muuttua läpikuultaviksi ja munkkilatinan alta paljastuivat kreikkalaisen runon kiemuraiset rivit. Näin taiteilijoiden köyhiin työpajoihin, joiden ohi munkit, turkkurit, kultaompelijat vaelsivat ollenkaan aavistamatta, että noiden rumien talojen jälkiä tullaan vielä viidensadan vuoden päästä arvaillen etsimään. Niissä tutkittiin anatomiaa ja perspektiivioppia. Niiden seinillä riippui suloisessa harppeja, lukinverkkoja, kuivumaan ripustettuja pensselejä, verimakkaraa, punaliidulla ja hiilellä tehtyjä luonnoksia, kuumaan liinaöljyyn kostutettuja säämiskäriepuja, joilla hangattiin temperamaalausten pohjaksi käytettyjä pyökkipuisia levyjä. Ylhäällä ovilistan päällä riippui Pyhän Luukkaan, maalarien suojeluspyhimyksen, kuva.
Jossakin näistä tuntemattomista työpajoista seisoi Sandro Botticelli viimeistellen Lorenzo Medicin huvilaan tilattua "Venuksen syntymää". Alaston valkea jumalatar näytti liukuvan kuin kirpeän aamutuulen kannattamana ruusunpunaisessa raakunkuoressa; hänen kasvoistaan saattoi erottaa kauniin Simonetta Vespuccin piirteet, mutta vienoina ja madonnamaisiksi tyyliteltyinä. Mestari työskenteli avaraan ruskeankeltaiseen kaapuun pukeutuneena, pysähtyi, hypisteli kaulassaan riippuvaa pahalta silmältä suojaavaa talismaania ja lisäsi vielä yhden kiehkuran Venuksen hiuksiin, jotka olivat kypsän vehnäntähkän väriset. Hän maalasi vaaleatukkaisia jumalattaria — vaaleus oli tullut muotiin, eikä Simonetta siinä suhteessa eronnut muista firenzeläisistä naisista, että hän uhrasi monta aamun tuntia huuhtomalla suortuviaan pähkinäpuun mehulla, johon oli sekoitettu saframia ja harmaata ambraa.
Kenties hyvin lähellä tätä yksinkertaista ateljeeta sijaitsivat toiset. Kultaseppien sillan luona pimeä bottega,[114] jossa nelikymmenvuotias Verrocchio[115] opetti kahdeksantoistavuotiaalle da Vincille ihmisruumiin mittoja ja suhteita. Domenico Ghirlandaion työpaja, jossa nuori Michelangelo piirteli luonnosvihkoonsa kuvia mestarin apulaisista ja sekoitti pienissä sulatuskupeissa vettä, punaviiniä, munankeltuaista ja viikunapuun mehua pohjamaalauksia varten. Vanhan Verrocchion litteät, vaaleat kasvot olivat hymyilleet minulle monta kertaa Palazzo Medicin taiteilijoille omistetun salin seinältä. Olin viettänyt monta aamupäivää Santa Maria Novellan pimeässä hospitaalikirkossa, johon Ghirlandaio on maalannut neljäkymmentä hienostunutta freskoa. Kirkkoon tunkeutuu johonkin aikaan päivästä vaisua valoa — ja silloin nuo seinämaalaukset aukeavat kuin suuret hämäränloistavat ikkunat Lorenzon rikkaaseen kaupunkiin. Täälläkin välkkyy raskaita silkkipukuja ja vanhaa kultaa. Mutta värit ovat vienompia; ne kuultavat hillityn hunajanruskeina. Tornabuonien tyttäret kulkevat kuin äänettömän soiton tahdissa vanhan sukukappelin seinillä, ja heidän askelensa ovat varovaiset ikään kuin he kantaisivat sormissaan täpötäyttä maljaa. Renessanssi on kypsynyt. Sen elämänviini on käynyt. He pelkäävät sen läikkyvän.
Medicien muotokuvakabinetista voi valita kaksi edustavaa hahmoa,
jotka kumpikin ovat oman ajankohtansa, renessanssin kahden toisistaan
erottuvan asteen edustajia: vanhan pankkiiri Cosimon ja ruhtinas
Lorenzo il Magnificon.[116] Edellinen on vielä hienostuneen
kulttuuri-ihmisen "raakakopio", kehitystilassa olevan sivistyksen
keskittäjä, ovela ja voimakas johtaja, joka laskee määrättömillä
rikkauksillaan pohjan kokonaisen vuosisadan henkiselle toiminnalle.
Kun kaupungin itsevaltiaaksi nousee hänen pojan poikansa Lorenzo,
elämäntyylissä on jo tapahtunut liikahdus uudenlaista hienostumista
kohti. Luonteena il Magnifico on varmaankin monisärmäisimpiä, mitä
Medicienkin tapaisesta suvusta on milloinkaan noussut. Hänen laaja
ja joustava henkensä on kudottu vastakkaisista aineksista. Hän on
despootti ja mesenaatti, henkevä seuraihminen ja häikäilemätön
sortaja, 1400-luvun "hyviä ja miellyttäviä tyranneja", kuten muuan
aikainen kirjoittaja asian määrittelee. Hän pysyy kuolemaansa asti
kaupungin johdossa ja ohjaa sen henkistä elämää rautahansikkaat
käsissään. Hän jakaa aikansa epikurolaisten pitojen ja poliittisten
salajuonien kesken, ryöstää julkiset rahastot ja tuhlaa varat
oppineille, poltattaa julmasti Volterran kaupungin ja järjestää
pauhaavia karnevaaleja sekä kaiken tuon ohessa kirjoittaa
oranssilehtojen varjostamassa huvilassaan runoja, joiden kimaltava
lyyrillisyys lankeaa kuin toisesta henkisestä maailmasta. Cosimon
rinnalla Lorenzo renessanssin syventyneempää vaihetta: hänen
henkisessä laadussaan ei ole vain tyypillisen quattrocenton ruhtinaan
sielunaineksia, vaan vaikeasti tulkittavaa särkyneisyyttä, joka jo
viittaa kauas uudenaikaista ihmistä kohti. Kulttuurin keskittäjänä
hän on mainehikkaan setänsä vertainen. Fiesolen hymyilevillä
rinteillä, joiden valoisasta väripeitteestä sypressit nousevat
kuin kukonsulat samettilakista, kohoaa joukko vaaleankeltaisesta
kivestä rakennettuja huviloita, joissa Lorenzo pitää hovia. Nämä
maakartanot ovat 1400-luvulla todellisia magneetteja, sillä niihin
imeytyvät kaikki tieteen, antiikintutkimuksen ja filosofian
virrat. Studia humanitatis, ihmishengen tutkimukset, kuuluvat
hänen hallituskautenaan firenzeläisten pitojen ohjelmaan ylitä
välttämättömästi kuin luutunsoitto, kynttilät ja vanha viini.Kun tutkii Lorenzon tummunutta, nykyään jo hiukan murenevaa kuolinnaamiota, jota Medici-näyttelyn aikaan säilytettiin lasien takana, ajatus kuten silmäkin keksii vain sulattamattomia kontrasteja. Mikä voiman ja heikkouden, avomielisyyden ja piilevien taka-ajatusten kaaos! Aikakirjat eivät voi esittää tyypillisempää kuvaa kulttuurin täydellisyyteen ponnistelevasta itsevaltiaasta, jolta puuttui jokseenkin tyystin siveellinen vastuuntunne, kun oli kysymys keinoista.
Immoralismi tai paremminkin moraalinen tunnottomuus oli ominaisuus, jonka vaistomaisesti liittää miltei jokaisen quattrocenton ruhtinaan nimeen. Jo Cosimon plutokraattisella yksinvallalla oli musta yhteiskunnallinen pohja, sillä tämä taitava kaupparuhtinas ei vallan shakkipeliä pelatessaan häikäillyt polkea Firenzen alimpia kansanluokkia yhä syvemmälle kurjuuteen; työläisen asema hänen värjäämöissään ja kehruuhuoneissaan oli miltei sama kuin orjan. Aragonian Alfonzon ja Urbinon herttuan Federigo da Montefeltron[117] hoveissa kukoistaa myrkytys, kevytmielisyys ja kulttuuripalvonta niin toisiinsa sotkeutuneina, että vain Shakespearen tapainen jumalallinen kutoja olisi voinut tummista ja heleistä langoista valmistaa jotakin psykologisesti vastaavaa. Riminin herra Sigismundo Malatesta[118] myrkyttää ja silpoo molemmat vaimonsa, nauraa pannabullalle, jossa häntä syytetään isänmurhasta, suku- ja kirkonryöstöstä, kaataa kirkkojen vihkivesimaljoihin mustetta, sortaa alamaisiaan kuin itämainen satraappi ja on kuitenkin aikansa kulttuurihienouksien syvällinen ymmärtäjä ja suosija. Riminin kirkko, jonka pyhäinjäännöksenä ovat humanisti Plethonin[119] luut, pyhitetään "jumalalliselle Isottalle", divae Isottae sacrum. Synkkä, levoton sielu on kiintynyt valoisalla rakkaudella yhteen ainoaan ihmiseen! 1400-luvun aikakirjat herättävät mielikuvan saleista, joiden ilma on myrkytetty. Taulujen, marmoripatsaiden ja reliikkilippaiden ympärillä viipyy painostava veren ja aqua tofanan[120] huuru. Toledolainen tikari pitää kreikkalaista pergamenttia levällään.
Ajan intressielämän ja taiteen yhteys on tuskin missään muualla niin saumaton, niin luonnostaanlankeava kuin Firenzessä. Jokaisella renessanssiteoksella on täällä syntymähetkensä ilme. Tästä johtuu, että taulujen ja kuvanveistosten sanottava ei rajoitu vain esteettisten vaikutelmien kehään, vaan niistä voi samalla lukea kulttuurinousun monivivahteista tarinaa. Tekisi mieli puhua taiteessa tapahtuvasta aineenvaihdunnasta ja yhteyttämisestä, jossa ajassa vaikuttavat aineelliset ja henkiset harrastukset muuttuvat väreiksi, linjoiksi, muodoiksi... Medicien Firenze poliittisine juonineen on tämän taiteen henkisenä maisemana, sen miljöönä. Maalaus ja kuvanveisto on ottanut aineksia kaupunkivaltion sosiaalisista, taloudellisista, uskonnollisista tosiasioista yhtä luontevasti kuin ruusu yhteyttää kasvaessaan vettä, norjansalpietaria, kaliumfosfaattia, magnesiumsulfaattia, ruostetta.
Palautan mieleeni firenzeläisen kuvanveiston uljaimmat saavutukset Donatellosta Michelangeloon asti vain todetakseni, että jokainen vaskipatsas ja marmorityö on tietyn valtiollisen mielialan ilmaus, tietyn kulttuurivaiheen muistomerkki. Donatellon Juudit, joka riiputtaa Holoferneksen päätä raatihuoneen muurien edustalla, on vapaan kaupunkivaltion vastalause tyrannialle. Alaston pronssinen Daavid, joka polkee filistealaisen kypärää, tummilla, siroilla kasvoillaan pilkallinen voitononni, on mediciläisen nousukauden ylpeä symboli. Samalla se avaa kimaltavalla säiläniskulla näköalan aikakauden sisäiseen tunnetilaan — 1400-luvun alkuvuosien uhittelevaan ja poikamaiseen elämänhurmaan. Kaupungin aineellisen nousun aikana taiteeseen pääsee tunkeutumaan aivan uudenlainen todellisuuden taju, fyysillisen ihmisen kunnioitus, josta keskiaika ei tietänyt mitään. Sen eräänä ilmauksena on Or San Michele -kirkon kuuluisa Pyhä Yrjänä, haarniskaseppäin suojeluspyhimys, joka nojaa ja hajasäärisenä pitkään miekkaansa. Miten tyypillisenä juuri Donatellon töissä ilmeneekään quattrocenton virtù, sen utelias ja virkeä realismi! Ja miten kuvaavaa on, että monet Firenzen taiteilijoista ottavat uuden aikakauden symboliksi nuoren Daavidin, Vanhan testamentin kevytmielisen ja aistillisen sankaripojan! Kun Donatello on jo vajaat neljä vuosikymmentä maannut arkussa, kaupungin tuomiokirkon rakennusainevarastosta löydetään suunnattoman suuri valkoisen marmorin lohkare, jonka joku taitamaton veistäjä on pilannut ja jota turhaan tarjotaan kuvanveistäjille. Vihdoin sen ottaa haltuunsa Michelangelo, hakkaa ja kaivertaa yötä päivää otsaan kiinnitetyn pyöreän lyhdyn valossa, joka tekee hänen muodottomat kasvonsa kyklooppimaisen kaameiksi. Kahdessakymmenessäviidessä kuukaudessa hän on saanut valmiiksi oman Daavidinsa; se pystytetään raatihuoneen seinää vasten, mistä se on myöhemmin siirretty Bargellon museohuoneeseen. Tuossa sankarissa ei kuvastu vain Michelangelon oma, vielä hillitty raskasverinen elämänkiihko. Siinä on samalla ilmaistu Firenzen asenne maanpakoon ajettuja Medicejä kohtaan, 1500-luvun miehinen uhma ja vapaudenhalu.
Plakaatit, mitalit, guldenit, reliefit, pronssikuvat, marmoriveistokset esittävät meille renessanssin koko henkisen asteikon. Samoin maalaukset. Firenzen musertavan rikkaissa taidekokoelmissa tai gallerioiksi muuttuneissa kappeleissa tuntee liikkuvansa 1400-luvun tiiviissä ilmakehässä, johon lankeaa välähtelevää valoa Medicien rikkauksista ja jossa dramaattisten tapahtumien varjot painostavina viipyvät. Maalarit ovat herkällä ja voimakkaalla kirjoittaneet öljyttyihin puutauluihin tai kirkkojen laastiseiniin koko sen sielullisen kehityskulun, joka alkaa suurten kauppahuoneiden kukoistusajasta ja kestää 1500-luvun keskivaiheille. Renessanssin suuri linja, realismi, on jatkuvasti valamassa uutta elämää keskiajalta periytyviin aiheisiin. Se antaa alttarimaalauksille tähän asti tuntemattoman värihehkun. Se tuo ikivanhan kristillisen motiivin, Maarian ja Jeesus-lapsen, lähemmäksi inhimillistä elämää kuin koskaan ennen.
Raamattu ja pyhimyslegenda on Giottosta asti tarjonnut uusille taiteilijoille laajan kokeilukentän. Alessio Baldovinetti[121] muovailee kuin lumesta ylhäiset, kalpeat Madonnansa ja maalaa maisemia, joiden vuoret ja metsät muistuttavat salamyhkäisen uninäytelmän kulisseja. Masaccio, joka työskentelee Arno-virran vasemmalla rannalla sijaitsevassa Santa Maria del Carminessa, täyttää luostarin sysipimeän holvin mahtavilla raamatullisilla freskoilla. Nykyään ne vaikuttavat kuin jonkin myrskyisen ja juhlallisen murhenäytelmän katkelmilta; Brancacci-kappelin pimeydessä ne saavat aivan erikoisen, syvältä kouraisevan tehon, ikään kuin nuo punaisiin ja keltaisiin kauhtanoihin kääriytyneet apostoliruhtinaat, joiden kasvoille suuren mielikuvituksen sulatusuuni heittää loimon, muuttuisivat Varjojen taikavoimasta eläviksi... Paolo Uccello[122] tutkii perspektiivistä lyhennystä ja sommittelee tieteellisellä täsmällisyydellä tummapohjaiset taistelutaulunsa. Pollaiuolon veljekset[123] etsivät intohimoisesti uusia muodon mahdollisuuksia, Signorelli[124] avaa sapekkaan realisminsa karun ja väkevän kuvakirjan, Andrea Mantegna[125] valmistaa hitaasti, kohta kohdalta, kristallinkylmien maisemiensa puita, kukkuloita ja virtoja, aivan kuin hän haluaisi loihtia legendojen kohtauksille pelkistetyn, apokalyptisen näyttämön. Näkemisen asteikko ulottuu jo 1400-luvulla lämpimästä tunteellisuudesta pohdiskelevaan aivotaiteeseen.
On tunnettua, että renessanssimaalauksen kehitys vie viimein Carlo Dolcin[126] ja Guido Renin[127] ikävään öljyiseen teknilliseen osaamiseen; Goethe ihaili Italian-matkallaan juuri heitä, mutta jäi täysin kylmäksi primitiivisten mestarien kauneudelle. Nykyään saksalaiset turistit hyrisevät hartaudesta Andrea del Sarton[128] suurten, kiiltokuvamaisten kankaiden edessä. Quattrocenton raikkaiden mestarien jälkeen ne ovat eräänlaista "taidetta kaikille", koreanhehkuvia ja yleiskauniita kuin iltarusko, kuin lemmenkukkaseppele. Kun chiaroscuro, valohämärä, on lopullisesti vallattu, renessanssin taiteessa ei avaudu vain uusien hienojen vivahdusten ja uuden valonjakamisen mahdollisuuksia, vaan kehityksen tie alkaa samalla viettää alaspäin, epäaitoa tunnemystiikkaa kohti. Luonteeltaan valoisa italialainen maalaus "espanjalaistuu". Tällainen vaikutelma herää, jos katsoo Caravaggion[129] sysimustia, synkkiä, askeettisia tauluja — pyhimyksiä ja munkkeja, joiden kupolimaisiin otsiin tai kuihtuneille poskille lankeaa kuin salalyhdyn valoviiru. Viimeisessä ylikypsässä kehitysasteessa taide ottaa uudelleen kuvatakseen nuolien lävistämää Stefanusta, Pyhää Teresaa, kyynelöivää Pyhää Agnesta, rukoilevaa Maria Magdaleenaa...
Väripaletti sivellin ovat näytelleet renessanssin kulttuurissa paljon näkyvämpää osaa kuin sulkakynä. Luovan toiminnan luonne on voittopuolisesti visuaalinen. Tässä ilmiössä voisi kieltämättä aavistella tyypillistä suurporvarillista pohjaviritystä, naiivia ja rehevää ihastumista maiseen loistoon, värien ja muotojen rikkauteen. Runous sitä vastoin ei Medicien Firenzessä kertaakaan saavuta niitä huippuja, jotka Danten,[130] Boccaccion[131] ja Petrarcan[132] triumviraatti oli vallannut; vasta 1500-luvulla esiintyy Tasson[133] ja Arioston[134] tapaisia voimailmiöitä.
Mutta ajan harrastusten äänitorvena kirjallisuudella on joka tapauksessa ollut tärkeä tehtävä ja sen edustajat ovat omalle ajalleen merkinneet huomattavasti enemmän kuin meille. Cosimon ja Lorenzon seurapiiristä tapaa verrattomia ensyklopedisia henkiä, joilla on ollut taito keskittää aikansa koko humanistinen tietämys oman persoonallisuutensa prismaan ja singota se kimaltelevana värisateena uteliaiden keskelle. Symposioni, seurapiiri, salonki, millä nimellä sitä kutsutaankin, on quattrocenton Firenzessä näytellyt yhtä tärkeää osaa kuin Perikleen ajan Ateenassa ja rokokoon Pariisissa. Eikö esimerkiksi Cosimo Medicin platonilaisilla illallisilla joudu tekemään tuttavuutta ajan puhtaimpien kulttuurityyppien kanssa! Villa Careggin[135] pidoissa, parfymoitujen kynttilöiden ja intialaisten lyhtyjen valossa, istuu Platonin teosten kääntäjä Marsilio Ficino[136] ja riidanhaluinen humanisti Filelfo,[137] molemmat miehiä, joille luostarien pölystä löydetyt vanhat pergamentit ovat kultaa kalliimpia; he kaapivat ja puhdistavat ne kristillisistä lisistä löytääkseen rakkaan kreikkalaisen alkutekstin. Täällä vierailee matkojensa väliajoilla kyynillinen Poggio Bracciolini,[138] pilakuvamaisen laiha vanhus, joka on yhtä tunnettu lukemattomista äpärälapsistaan kuin helleenisistä kirjoituksistaan. Kuva jäisi puutteelliseksi, ellen mainitsisi Niccolo Niccolia,[139] vanhojen kirjojen rakastajaa ja tuntijaa, joka pukeutuu joko hajamielisyydestä tai erikoisuuden tavoittelusta tyttömäiseen ruusunpunaiseen pukuun ja sotkeutuu sekaviin lemmenseikkailuihin. Tuo maalauksellinen seura on nähnyt uuden aikakauden valkenevan ympärillään kuin aamuruskon Villa Careggin ikkunanholveissa. Lorenzo il Magnificon hovissa humanistit ovat tietenkin yhtä korkeassa arvoasemassa ja seuranpidon kirjallinen luonne yhä voimistuu. Ruhtinaan rinnalla hänen metsästysretkillään ratsastaa ruma mutta henkevä Angelo Poliziano,[140] latinankielisten elegioiden, epigrammien, oodien sepittäjä, kreikkalaisen kulttuurin terävävainuinen tuntija, joka ryhtyi jo kuusitoistavuotiaana kääntämään Homerosta. Niin haukkajahdeilla kuin juhlissa on mukana runoilija Luigi Pulci,[141] oppinut ja elämänhaluinen prelaatti Matteo Franco, kirjallisuudentutkija Landino,[142] joka on tullut kuuluisaksi Petrarcaa ja Dantea käsittelevistä luennoistaan, ruhtinas Pico della Mirandola,[143] kaunis, henkevä, monipuolisesti sivistynyt yleisoppinut, jonka nimi kajahtaa, meidän aikoihimme asti ja jossa renessanssin kulttuuri-ihmisen ihanne jokseenkin täydellisesti ruumiillistui. Silti — kun lausumme sanan "renessanssi", nämä nimet työntyvät taka-alalle. Aikakauden sisimpiä tunneliikkeitä, sen hengitystä ja valtimonlyöntejä voi paljon helpommin tarkata Donatellon patsaista tai Botticellin maalauksista kuin kaivaa esille Marsilio Ficinon, latinalaisten kirjojen pölystä.
Niinpä Lorenzon kulttuurikauden verrattomaksi tulkiksi tulee muuan lahjakas ja haaveellinen kultasepän sälli, joka perehtyy maalauksen salaisuuksiin Filippo Lippin[144] työpajassa. Hänen oikea nimensä on Alessandro Filipepi, mutta taidehistoria tuntee hänet Botticellina.[145] Hänen siveltimensä ei ainoastaan tulkitse ajan kauneudenkulttia, vaan paljastaa samalla renessanssin ytimissä syntyneen sen halkeaman. Voiman ja riutumisen, elämänjanon ja hiipivien häviöntunnelmien kummallinen sekoitus...! Yksin Lorenzo, joka kuitenkin on jäänyt jälkipolvien mieliin nautinnonhaluisen renessanssiprinssin perikuvana, on unohtumattoman kauniissa karnevaalirunossaan vanginnut tämän ajan henkisessä ilmassa syntyneen valaistuksen — nuoruuden riemun ja nuoruuden melankolian. Botticelli kasvaa taiteilijana saman mielialan tulkiksi. Hänen varhaiset teoksensa, jotka miltei säännöllisesti esittävät Madonnaa ja lasta, ovat vielä virkeän realistisen havaintokyvyn tuotteita; niiden mallina on taiteilijan morsian Giovanna Albizzi, eikä, kuten myöhemmissä suurissa sommitelmissa, murhatun Giuliano dei Medicin rakastajatar, la bella Simonetta.
Botticellin kehitys on asteittain johtanut tuohon riutuvaan tunnehurmaan, jota vaistomaisesti muistelee, milloin hänen nimensä mainitaan. Taiteilijana hän säilytti kuin ihmeen avulla suloisen nuoruutensa, mutta sitä kalvoi tumma, kuumeinen alakuloisuus. Renessanssin Antinous[146] —! Kauneuden lääke on käynyt tehottomaksi. Parantumattoman murheen sävel paisuu ja kasvaa — se sammuttaa värien hehkun ja vaientaa viivojen musiikin. Eikö Gluck[147] ole tuonut oman tunnemaailmansa yöstä samaa epätoivon sanomaa säveltäessään Orfeuksen?[148] Nukkuvan puolijumalan uneen tunkeutuu oboen pitkien nyyhkytysten hiljetessä yksi ainoa hivuttava alttoviulun sävel, g-jänteen piinallinen ja jäytävä värähtely. Se on kuin vaanivan Erinyen[149] huuto, joka kajahtaa pohjiaan myöten palaneen sielun syvyydestä. Kukaan ei voi tarkoin tietää, minä hetkenä omantunnon painajainen tarttuu Sandro Botticellin ranteeseen ja alkaa ohjata hänen sivellintään. Mutta kukapa ei tuntisi hänen tuotannossaan sen jälkiä! Moni, joka on Firenzen kokoelmissa piirre piirteeltä tutkinut hänen myöhempiä taulujaan, on kenties huomannut, miten realistinen havaintokyky ikään kuin säteilee keskipisteestä periferiaan, Madonnasta ympärillä oleviin enkeleihin. Tällainen on Uffizi-gallerian kuuluisa tondo, ympyrämäisesti sommiteltu "Magnificat-Madonna", jossa neitseellisen nuori, ofeliamainen Maaria tuudittaa sylissään lasta ja enkelit laskevat hänen hiuksilleen kylmää välähtelevää kidekruunua. Enkelien tummille kasvoille, joista ei tiedä, ovatko ne lasten vai nuorukaisten, on levinnyt tuima aistillinen hurmio. Värit ovat ylhäisen himmeitä, viinin, kuparin ja hunajan hohtoisia. Kasvojen ääriviivat kulkevat korostetun yksinkertaisina, ikään kuin taiteilijan kättä olisi ohjannut selvänäköinen väsymys.
Tuonaikaisen taiteen rikkaasta muotokuvakokoelmasta ei löydä toista taiteilijaa, toista kohtaloa, joka olisi yhtä suurella antaumuksella kuvastanut ajan henkisiä jännitystiloja. Botticellin mielikuvitus on alussa kirkas, puhdas kuvastin; se heijastaa firenzeläisen hengenkulttuurin rikkaan hohdon. Mutta kuvastin säröilee. Jokainen luova sielu elää aina aikakautensa henkiset taistelut ominaan, ikään kuin se, mikä painiskelee ja kärsii hänessä itsessään, puhkeaisi ulospäin ja kasvaisi aatteiden ja mielipiteiden kamppailuksi. Kristillisyyden humanismin antagonismista tuli Botticellin kohtalo. Hän eli ajan jännityksen kaksijakoisen luonteensa molemmilla puolilla, jotka olivat sovittamattomat kuin yö ja päivä, valo ja pimeys. Tässä on samalla vastaus kysymykseen, mikä on taiteilijan suhde omaan aikaansa. Alessandro Filipepi ei tosiaankaan vain tulkinnut jotakin, mikä eli ja etsi muotoaan hänen ulkopuolellaan: ajan elämäntyyliä, sen henkisiä varauksia. Ei! Kaikella tuolla täytyi olla hänen omassa sielullisessa rakenteessaan syvällinen vastaavaisuus, joka kaiutti kuin kumupohja taisteluiden pauhua ja hänen kohtalonsa.
Via san Gallon kulmassa, Pyhän Apollonian luostarissa refektorion[150] peittää Andrea del Castagnon[151] "Pyhä ehtoollinen". Täällä ovat myös hänen kuvasarjansa Firenzen suuruuksista maalaukset, jotka kerran koristivat erästä Legnaian[152] patriisihuvilaa. On kuin näkisin aivan uuden tumman ja särkyneen hengen murtavan itselleen tietä valoisassa Firenzessä... Ehtoollispöydän ympärillä eivät istu kristillisen mielikuvituksen pyhät olennot, vaan Galilean meren yksinkertaiset ja karkeat kalastajat. Odotuksenkylläinen hiljaisuus täyttää huoneen; opetuslasten juroilta kasvoilta voi lukea väsymystä, levottomuutta, välinpitämättömyyttä... Tietämisen herpaiseva varmuus säteilee Jeesuksen alakuloisista kasvoista ja käsistä ja synnyttää vastapäätä istuvan Juudaksen huulille ilkeän hymynväreen. Miten väkivaltaisesti tässä on vaiennettu subjektiivinen tunne! On syntynyt omituinen sekoitus pakahduttavaa sääliä ja kylmää näkemistä kuten jossakin Alfred de Vignyn[153] ylhäisenkatkerassa runossa. Mutta Legnaian maahuvilan maalauksissa Castagno on "korvannut" sisäisen särkyneisyytensä antamalla hahmon renessanssityypille, jossa rautaisen eheyden ihanne täyttyy. Boccaccio seisoo lujana ja sulkeutuneena raskaanpunaisessa viitassaan; se valuu hartioilta nilkkoihin kuin hehkuva lyijy. Petrarca nostaa sormensa ylipapilliseen eleeseen; kondottieeri Pippo Spano[154] on jähmettynyt hajasääriseen asentoon, ankarana, säilä käsissään. Ajatus, joka on saanut muodon näissä leimuavissa kuvissa, läpäisee 1400-luvun koko ihmiskäsityksen, aineellisen ja henkisen elämän kaikki vuorilajikerrostumat. Castagno on tieten tai tietämättään tullut aikakaudelleen ominaisen yksilönpalvonnan tulkiksi. Quattrocenton loppujaksossa yksilöllinen voimantunne murtaa leveää ja avointa väylää niin taiteen ja viljelyn kuin politiikankin alalla. Aika ei ole ollut vain sivistyneen uomo universalen, vaan myös Sforzain tapaisten sotilasdiktaattorien aikaa!
Tästä persoonallisuuksien ihailusta tuli renessanssin kohtalo. Kaiken ylimittaisen ja yksilöllisen suosimisesta oli Italian pienissä kaupunkitasavalloissa se positiivinen seuraus, että tavallisten demokratioiden tasoittava vaikutus ei päässyt vaikuttamaan niiden toiminnassa. Etsittiin suuruutta niin taiteilijoiden työpajoista kuin sotakentiltä. Löydettiin laakeroitua ja panssaroitua voimaa... Mutta yksilöiden mahti avaa ovet levälleen tyrannialle. Quattrocenton voima ja heikkous on siinä, että muutamien harvojen persoonallisuuksien käsiin joutuu miltei rajaton toimintavalta. Henkilökohtaisen vapauden palvonta vie johdonmukaisesti loppuun ajateltuna häikäilemättömään yksinvaltiuteen. Voimakas vähemmistö polkee alleen heikon enemmistön.
Renessanssi on, ehkä enemmän kuin mikään toinen aikakausi, suosinut
niitä, jotka ovat uskaltaneet ajatusten ja tekojen maailmassa kohota
täydelliseen egoismiin ja elää vaarallisesti, pelata suurin panoksin.
Sen vuoksi sen historia on täynnä selvästi profiloituja kasvoja. Jos
tutkii sen muotokuvagallerian, joka alkaa Medicien kauppahuoneen
kukoistuksesta ja päättyy Urbinon herttuan, Lorenzo Medici nuoremman
kuolemaan, herää vaikutelma, että luonto on yksistään Firenzessä
tuhlaamalla tuhlannut "puhtaita tyyppejä". Poliittisen historian
näyttämöllä nousee ja häviää voimakkaita yksilöitä. Hiljainen,
humanistisiin harrastuksiin uponnut kotiopettaja, joka usein viihtyy
tuntikausia Bisticcin[155] kirjakaupassa, uurtaa itselleen tietä
Vatikaaniin, kunnes vihdoin nousee paavin istuimelle Nikolaus
V:nä. San Marcon luostarin esimies Girolamo Savonarola julistaa
kaupungin Kristuksen Tasavallaksi, tempaa käsiinsä valtion johdon,
lähettää lapsisotajoukon ryöstämään rikkaiden palatseja, perustaa
lyhytaikaisen teokraattisen vallan ja sortuu. Tuomiokirkon alttarille
murhatun Giuliano dei Medicin pojasta tulee paavi, samoin Giovanni
dei Medicistä, jonka historia tuntee Leo X:nä. Firenzeläisen
renessanssi-ihmisen tyyppi näyttäytyy kahden vuosisadan kuluessa
tuon tuostakin poliittisen toiminnan keskipisteessä, valossa, joka
lankeaa milloin Villa Careggin ikkunoista tai Piazza della Signorian
polttorovion lieskoista.Kasvojen ja naamioiden maailma... Julmien, kavalien, vallantahtoisten johtajien keskuudessa pujottelee Firenzen kansleri, pieni, laiha, hermostunut Niccolò Macchiavelli[156] kuin tuuliajolle eksynyt alus, joka hakee satamaa, mihin ankkuroisi. Hän on kylmin silmin nähnyt Savonarolan synkän ja kiihkeän hallituskauden päättyvän. Hän joutui läheltä seuraamaan 1500-luvun alkuvuosien kamppailua Italian herruudesta. Kun Firenzen hallitus lähetti hänet edustajanaan ulkomaille, hän ei jättänyt käyttämättä ainoatakaan tilaisuutta pujottautuakseen yhä syvemmäs valtiollisten juonien sokkeloon ja tutustuakseen aikansa hallitsijoihin; hän tunsi Ranskan kuninkaan, keisari Maksimilianin,[157] paavin, Cesare Borgian.[158] Levoton ja tasapainoton luonne. Jos aikakauden juoruihin on uskomista, Macchiavelli jakoi aikansa hovien ja bordellien, linnojen ja kapakoiden kesken. Hän osasi taitavasti käyttää hyväkseen vähäpätöisyyden naamiota, tämä heiveröinen, mustatukkainen virkamies, jonka yhteen nipistetyillä huulilla tuskallinen ja mateleva hymy ja jonka pienet mustat silmät läikkyivät rauhattomasti kuopissaan.
Jälkimaailma esittelee Macchiavellin ennen kaikkea harvinaisen harjaantuneena kyynikkona, joka oli yksinäisissä suunnitelmissaan Julius II:n veroinen poliitikko ja tulevaisuuden diktatuurien henkinen isä. Mutta sielullisena tyyppinä hän ei ole niinkään harvinainen. Hän kuuluu noihin lukemattomiin epäonnistuneisiin luonteisiin, noihin kapeasieluisiin tyytymättömiin, jotka lähtevät edellytyksestä, että maailma on paha ja ihmiset halpamaisia. Hänen sisäinen rakenteensa on särkynyt ja eheyteen kaipaava — sillä on taipumus suuriin kompensatorisiin vallankuvitelmiin, ikään kuin tämänlaatuiset luonteet löytäisivät syvimmän nautintonsa ajatuksesta, miten he kohtelisivat maailmaa, jos heidän käsissään olisi rajaton valta. Macchiavelli on niin intensiivisesti elänyt sen yksinvaltiaan ihanteen, jonka hän on esittänyt Il Principe -teoksessaan, että voi tosiaan kysyä, eikö hän ole juuri siinä pukenut omaa katkeruuttaan ruhtinaan samettiviittaan ja panssariin. Hänen pahoin parjatut hallitusperiaatteensa ovat pohjimmiltaan aivan samoja, mitä Englannin, Ranskan, Espanjan kuninkaat olivat koko keskiajan käytännössä soveltaneet ja mitä jokainen renessanssityranni noudatti, vaikka asiasta ei koskaan keskusteltu. "Macchiavellismi" on kaikille tunnetun tosiasian ilmaisemista sen oikealla nimellä.
Silloisen Italian poliittinen hajaannustila herätti helposti unelmia
suuresta kokoavasta persoonallisuudesta, joka olisi kylliksi rohkea
ja lahjakas pyrkiäkseen kaikin keinoin valtioruumiin ykseyteen,
miehestä, joka ei antaisi siveellisten näkökohtien horjuttaa
tahtoaan. "Ihmisiä", sanoo Firenzen kansleri, "on kohdeltava
hyvin tai sitten tuhottava heidät, sillä he kostavat pienemmät
loukkaukset, mutta suuremmille he eivät mahda mitään. Jos siis tahtoo
vahingoittaa jotakuta, on tehtävä niin, ettei ole pelkoa kostosta."
Ja Tiberiuksen[159] veroinen on vastaus kysymykseen, onko hallitsijan
oltava rakastettu vai pelätty: "Mieluummin on oltava molempia,
mutta koska on vaikea yhdistää näitä kumpaakin ominaisuutta, on
paljon turvallisempaa olla pelätty... Yleensä voidaan näet ihmisistä
sanoa, että he ovat kiittämättömiä, horjuvia, teeskenteleviä, arkoja
vaaroissa, mutta voitonhimoisia. Niin kauan kuin teet heille hyvää,
he ovat kokonaan sinun ja tarjoavat sinulle verensä, omaisuutensa,
elämänsä ja lapsensa, kun hätä on kaukana; mutta kun se uhkaa sinua,
silloin he luopuvat sinusta. Ja se ruhtinas, joka luottaa yksinomaan
heidän vakuutuksiinsa eikä muulla tavoin huolehdi turvallisuudestaan,
joutuu perikatoon..."Suuren valtiollisen johtajan aate oli 1500-luvulla, ja on yhä, jotakin, mikä vetosi syviin roomalaisvaistoihin. Silloinen kuten nykyinenkin Italia voi ylpeästi manata esiin Augustuksen[160] tapaisen yksinvaltiaan, joka rakensi eheän jättiläisvaltion proskriptioissa[161] surmattujen miesten ruumiille ja pelasi poliittista peliään hyvän ja pahan ulkopuolella, keinoista piittaamatta. Se voi muistella Trajanusta,[162] sotilaskeisaria, jonka järkkymätön kylmäkiskoinen olemus oli kuin lihaksi tullutta valtaa. Macchiavellin suurta haavetta voidaan sekä vihata että "ymmärtää" — demokratioissa sitä koskaan ihaillaan! — mutta varmaa on, että se herää Italiassa aina kun valtiollinen hajaannus on päässyt valmistamaan sille maaperää. Jos avaan "Il Principen" miltä sivulta tahansa, löydän loppujen lopuksi vain johtopäätöksiä, joihin jokainen latinalaisesta rodusta syntynyt suuri kansanjohtaja on koko toiminnallaan antanut aihetta, Augustuksesta Gattamelataan, Sforzaan ja Cesare Borgiaan, niin, aina Garibaldiin[163] ja Mussoliniin asti. "Tiedettäköön, että on kaksi eri taistelutapaa: toinen lakien, toinen raa'an voiman. Edellinen on ihmisten, jälkimmäinen eläinten tapa. Mutta koska edellinen ei useinkaan riitä, täytyy turvautua jälkimmäiseen, ja sen vuoksi ruhtinaan tulee kyetä toimimaan sekä ihmisten että eläimen tavoin..." "Viisas ruhtinas ei voi eikä hänen tulekaan pitää sanaansa, jos siitä olisi hänelle vahinkoa ja jos ne syyt ovat lakanneet vaikuttamasta, jotka saivat hänet antamaan lupauksen. Jos kaikki ihmiset olisivat hyviä, ei tämä neuvo olisi paikallaan, mutta kun he ovat kelvottomia eivätkä puolestaan pysy sinulle antamassaan sanassa, ei suinkaan tarvitse pitää heille antamiasi lupauksia..." "Tulee siis ymmärtää, että ruhtinas, eritoten vastaleivottu, ei voi noudattaa kaikkia niitä hyveitä, joita niin sanotut hyvät ihmiset noudattavat. Voidakseen säilyttää valtansa hänen täytyy usein toimia vastoin uskollisuuden, ihmisyyden, armeliaisuuden ja uskonnon lakeja..." "Hänen ei tule aiheettomasti poiketa hyveen polulta, mutta tarpeen vaatiessa hänen on osattava käydä paheenkin tietä..." "Se sota on oikea, joka on tarpeellinen; ja kun muita keinoja ei ole, on aseihin tarttuminen armeliaisuutta..." Jokainen tietää, että Macchiavelli ei tyranneista rikkaassa Italiassa löytänyt miestä, jonka haltuun hän olisi turvallisesti voinut uskoa valtioteoriansa helvetinkoneen. Sehän oli rakennettu vain suuren yksinvaltiaan käyttövälineeksi, väkeviin puhtaisiin käsiin. Mutta ajatus oli sanottu julki. Jotakin, mille roomalaisessa maaperässä on aina ollut miltei biologiset edellytykset, oli puhjennut Italian hajaannuksen aikana päivänvaloon.
Firenzen suuruudenaika päättyy 1500-luvun toisella kymmenvuotisjaksolla, jolloin Leo X:n suunnitelma yhdistää Parma, Piacenza, Modena, Reggio ja pikkuvaltiot mediciläiseksi herttuakunnaksi romahtaa taitavan johtajan puuttuessa. Macchiavellin toivo, Giuliano dei Medici, kuolee. Lorenzo nuorempi, Urbinon herttua, jolle Firenzen kansleri on omistanut valtioteoreettisen ohjekirjansa, osoittautuu pikemmin eroottiseksi kuin poliittiseksi seikkailijaksi ja siirtyy esi-isiensä tykö 27-vuotiaana, väsymyksen ja syfiliksen riuduttamana. Anno 1527 Rooman porteista ratsastavat vieraat palkkasoturit. Suuren aikakauden loppu...
Muuan Lionardo da Vincin kankaalle tehty pohjamaalaus, on kaikessa keskeneräisyydessään kuin ikkuna suuren aikakauden iltaan. Madonna istuu lapsi sylissään valohämärässä, joka säteilee polvistuvien Itämaan tietäjien kasvoille. Mutta sivellin on pysähtynyt kesken työtä; täydellisyyden rajoille ehtinyt luova voima on äkkiä säikkynyt mahdollisuuksia, ja vain hämärä alkuvälähdys on tullut kiinnitetyksi kankaalle samalla hetkellä kuin näkemyksen valo sammui... Taulu on nykyisin kuin soittamaton soitin, kuin ajatus, jota ei ole ajateltu. Ja Lionardon ongelma on samalla sen kuolevan jättiläissivistyksen ongelma, jonka salaperäisenä ylipappina hän liikkui vanhan Firenzen kaduilla. Kaikki taiteellisen luomisen voimat ovat hänen omiaan, hänen henkensä liikkuu inhimillisen tiedon äärimmäisiä rajoja kohti, mahtavana ja väsähtäen lennossaan, uljaana ja kukistuvana kuin Ikaros. Kun Lionardo kuolee Loiressa, jonne hän on seurannut Frans l:n tapaista ylikypsää renessanssikuningasta, hänen mukanaan häviää ydin ja mehu Firenzen sivistyksestä.
Tälle kulttuurille on Michelangelo rakentanut haudan Medicien kappeliin — tuohon valkoiseen holviin, missä Nemoursin ja Urbinon herttuat, kaksi mitätöntä miestä, lepäävät maailman mahtavimmissa sarkofageissa. Hän hakkasi valkeasta marmorista kupolikattoisen huoneen ja sijoitti sen vastakkaisille seinille antiikkiset hauta-arkkunsa, joiden kansilla uneksivat Aamu ja Ilta, Yö ja Päivä. Epätodellisen suuret marmoriolennot nukkuvat, nojaavat arkunkanteen, tuijottavat ja odottavat kuin arvoisensa Jumalan, tuloa. Valkoinen kivi tuntuu jylisevän pakahduttavaa voimaa. Kuolemankaltainen uni on pyyhkinyt Yön kasvoilta kaikki viiltävän mietiskelyn jäljet; Aamu ponnistautuu valveille ikään kuin sitä painaisi eloonheräämisen katkeruus; Päivä, jonka kasvot mestari on jättänyt hakkaamattomaksi hämäräksi massaksi ja iskenyt niihin taltallaan vain rajattoman tuskalliset silmät, tuijottaa olkansa yli uhmaten, kuin vihan vallassa. Kappelin seinäkomeroissa istuvat mykät, miettivät marmorisoturit, pälyillen sivuilleen tai nojaten umpimielisinä rystysiinsä. Lorenzo-kirkon kappelia on täydellä syyllä sanottu jättiläishaudaksi, jonka Michelangelo teki itselleen. Mutta täällä herää myös ajatus, että noissa arkuissa nukkuu Firenzen suuruus ja sen ovat uhman ja elämäntarmon henget, uneen rauenneet renessanssin geniukset.
Matkailijat tulevat maailman kaikilta puolilta Firenzeen saamaan esteettistä ja historiallista herätystä. He tulevat katsomaan Danten kotitalon tilalle rakennettua casaa, katujen ylle kaatuvia vesiräystäitä, Boccaccion huviseuran taloa Fiesolen laaksossa, jykevän raskaita palatseja, ulkoilmamuseoiksi muuttuneita toreja ja kaarihalleja. Ja Italian hallitus puolestaan tekee parhaansa renessanssimuistojen kirkastamiseksi.
Mutta ylen määrin politikoituneessa ilmakehässä entisen sivistyskauden jäännökset synnyttävät ristiriitaisia tunteita. Ne ovat ivallisesti muistuttamassa meitä jostakin, mitä me emme osaa... Kykeneekö väsynyt Eurooppa, kykenevätkö länsimaat koskaan vastaavanlaiseen nousuun? Mihin peltoon kulttuurin siemen on pudonnut? Tahtoisin matkustaa länteen nähdäkseni omin silmin sen nuoren sivistyksen, jota rakennetaan Quebecista Rio Granden rannoille. Itseään raatelevan Euroopan eteläkärjestä katsoen tuo valtamerentakainen manner on kuin lupaus...
Kuta kauemmas olen kulkenut Välimeren muinaisen sivistyksen valtateitä, sitä painostavampana maisemien ja kaupunkien päällä lepää lahoamisen tuntu. Eurooppa on viimeisen kahdenkymmenen vuoden aikana alkanut vaarallisesti kiinalaistua. Se tuijottaa olkansa yli menneisyyteen, se huumaa elähtäneitä valtimoita keinotekoisen elämänuskon morfiinilla. Keskustelin näistä asioista avanguardiaan kuuluvan kanssa, joka pitää mustaa fascistipaitaa ja fessiä. Hänen vastauksensa oli puhuva:
— Kulttuuri tekee tulevan kymmenvuotiskauden kuluessa huikean ja
vaarallisen salto mortalen,[164] jossa se joko kukistuu tai nousee.
Mutta ei ennen uutta maailmansotaa. Niin kauan kuin tarvitaan
varusteluja, jotta Euroopassa säilyisi rauha, ei ole toivoakaan
synteettisestä sivistyksestä. Me olemme nykyään äärettömän kaukana
kirjoista, tauluista ja musiikista. Me tahdomme tehdä tilaa uudelle
maailmalle. Ennen kuin kulttuuria voidaan rakentaa, vaaditaan rauhaa,
ja ennen kuin rauha tulee, täytyy kestää sota.Kirje Cosimo Medicille
Niinpä siis osoitan sanani neljänsadan seitsemänkymmenen viiden vuoden taakse, Sinulle, Cosimo dei Medici.
Sinun on käynyt kuten useimpien niistä ihmisistä, joille kaadoit omin käsin tummaa viiniä illallisilla: olet muuttunut historiaksi. Sinun piirteesi, joita taitavat käsityöläiset kaiversivat moneen kupariplakaattiin ja valoivat satoihin kultamitaleihin, ovat ajan kuluttamat. Tutkijat seulovat elämäntyötäsi sen suuren kirjaston pölyssä, jonka perustit Firenzeen, ja koululaiset lukevat Sinusta historiantunnilla. Pelkään häiritseväni Sinun rauhaasi Varjojen Maassa, missä olopaikkanasi ovat nuo filosofien niityt, joista firenzeläinen Alighieri kertoi "Jumalaisen näytelmän" neljännessä laulussa.
Sinä synnyit tähän maailmaan anno Domini 1389. Arnon laakson kaupungissa, jonka kuparinruskeiden sakaramuurien ja ampumatornien vaiheilla väreilee kirkonkellojen heleä tremolo, liekutellen hopealiljoilla koristettuja vaakunalippuja, olivat pitkälliset puoluetaistelut viimeinkin päättymässä. Aika oli, kuten on tapana sanoa, lupaava... Sinun isäsi oli pankkiiri ja isäsi oli pankkiiri ja pojan piti jatkaa perinnettä. Kun ohjasit äärettömän kauppavaihdon lankoja, jotka juoksivat Palazzo Medicin työhuoneesta Lontooseen, Brüggeen, Avignoniin, seurasit varmaankin toisella silmälläsi tilikirjoja ja toisella jotakin oivallista Platonin käännöstä! Nuo vanhat kalliit käsikirjoitukset, joita turkkilaisten vainoamat kreikkalaiset oppineet toivat Sinulle ja joita vanhat kerääjät, sellaiset kuin Niccolo Niccoli ja Vespasiano Bisticci, kaivoivat esiin luostareista, olivat tärkeä osa elämääsi. Mistä aineksista luonteesi alun perin oli muodostunut, en oikein osaa päättää... Sinussa oli pankkiirina ja ihmisenä aika annos kettumaista oveluutta. Kytkit paavit ja keisarit kultalainojen kahleisiin ja ohjasit leveän virran eurooppalaisen rikkauden merestä omiin pankkiholveihisi. Mutta Sinun jälkeesi ei ole tullut monta, jotka olisivat panneet pääoman kasvamaan sellaista korkoa kuin Sinä. Olet tehnyt ympärillesi sivistystä kuin perhostoukka kutoo koteloa. Olet neljännentoista vuosisadan aamuhämyssä muuan uudenaikaisen kulttuurin taitavista tarhureista.
Kun hiljainen ja tiedoissaan hieman epävarma vanha herra
rupeaa keräämään ympärilleen latinisteja ja kreikantutkijoita,
maantieteilijöitä, runoilijoita ja filosofeja, maalareita ja
marmorinveistäjiä, joille hän tuhlaa avokätisesti ruhtinaiden varoja,
hänellä on liikuttava kunnioitus sitä kohtaan, mitä nykyään sanotaan
kulttuuriksi. Kulttuuri! Huomaa, Cosimo Medici, että me ammennamme
vielä viidensadan vuoden päästä sitä elämänvettä, jota Sinä loihdit
sauvallasi... Sinun oppineista seuratovereistasi on tullut myöhempien
vuosisatojen ohjaajia ja opettajia, ei kreikan kielen fonetiikassa,
vaan humanistisessa ymmärtämisessä. Sinun taiteilijasuosikkisi,
jotka tulivat niin tuhka tiheään anomaan, että täyttäisit heidän
tyhjät kukkaronsa, ovat aikojen vieriessä vain kasvaneet tuntijoiden
silmissä. Mahdoitko kuvitella tätä —? Vanha Ghiberti happojen
tuhrimine sormineen ja nahkakalotteineen varmaan hämmästyisi sitä
mainetta, mikä niillä vaskisilla ovenkoristuksilla yhä on, jotka hän
teki kotikaupunkisi kastekappeliin. Hänen oppilaansa Donatello[165]
ja aina ärtyinen pieni arkkitehti Brunelleschi, joille uhrasit sekä
rahaa että vaikutusvaltaa, ovat perineet saman osan. Sinä teetit
Donatellolla joitakin tilaustöitä ja niitä jäljitellään innostuneesti
niin nykyisessä Britanniassa kuin Pohjolan kuvanveistäjäkouluissa.
Huomaan Sinun hymyilevän voittajanhymyä... Oikein! Kun San Marcon
dominikaaniluostarin, Sinun luostarisi kellot nykyään soittavat
päivällislepoa, lukemattomat taiteentuntijat keräytyvät niiden
rakennusten oville, joihin Sinun hoivissasi varttunut taide on pantu
näytteille.Voin himmeästi kuvitella, mitä kulttuuri merkitsi Sinun sanakirjassasi. Ajattelit kait kaikkein vaikeimpia vasikannahkakirjoja, joihin taitavat kädet olivat kirjailleet alkukirjaimia kullalla, ultramariinilla ja sinooperilla. Näit ajatuksissasi kaiken kreikkalaisen ja roomalaisen viisauden kytkettynä näihin pergamentteihin — ja samalla muistit taiteilijoita, jotka survoivat huhmareissa kivennäisvärejä tai muovailivat taltalla Carraran marmoria. Kaiken piti tapahtua käsin, sillä vain ihmiskäsi oli Sinun mielestäsi kyllin pyhä ottamaan huostaansa luomisen ja rakentamisen ihmeen. Muistatko, miten halveksit sitä uutta kirjojen tekemistä, jonka mainzilainen ylimyksenpoika oli keksinyt Alppien takana; siinä painettiin kirjoitus suoraan paperille puuruuvien ja mustattujen metallikirjasinten avulla. Mutta menetelmä voitti, ystäväni! Kirjaintenmaalaajain ammattikunnan tilalle kasvoi kirjanpainajain ammattikunta. Riviin ladottujen pikkuleimasimien alta on viidensadan vuoden mittaan vyörynyt rajattomia aaltoja. Ihmiskunnan suuruus ja häpeä, sen matalat ja korkeat puolet, sen ajatukset, toiveet ja teot on mekaanisesti sidottu maailman aineeseen — paperiin. Läheskään kaikki, mitä Sinun jälkeesi on kirjoitettu ja painettu, ei kuulu kulttuuriin. Voin lohduttaa Sinua sillä, että parhaimmatkin lauseensepittäjät tekevät yhä toivioretkiä vanhojen latinalaisten ja messer Giovanni Boccaccion luo.
Kulttuuri on velkaa ja lainanottoa niiltä, jotka ovat eläneet ennen. Kaikki kulttuuri. Niin kuin pankkiirina tiedät, että pääomia ei poljeta tyhjästä, samoin oivallat sivistyksen organisaattorina, että jokainen taulu, kirja, henkevä ajatus on aina riippuvainen "vanhojen" jättämästä perinnöstä. Eivät Sinun palatsiisi pesiytyneet Umbrian ja Toscanan maalarit oikeastaan keksineet mitään uutta, vaan jatkoivat ja täydellistivät keskiaikaisten kuvantekijäin työtä. He oppivat tuohon aikaan Venetsiassa sommittelemaani erivärisistä lasikuutioista kuvia, jotka kytkettiin lyijykehyksiin ja jotka vielä hehkuvat vanhoissa kirkoissamme kuin safiirit ja rubiinit, jos päivä valaisee niitä. He oppivat maalaamaan munanvalkuaisella ja viikunamaidolla sivellylle pinnalle uudentyylisiä tauluja tai kuvasivat raamatullisia tapahtumia kirkonseinien märkään laastiin. Nämä kaikki olivat edistysaskelia vanhasta uuteen... Kun tulit Firenzen johtajaksi, kulttuuriksi nimitettyä henkistä vuoroliikettä oli jatkunut yli kolmentoista vuosisadan, Kristuksen syntymästä lukien. Sitä ennen olivat olleet ihailemasi suuret pakanat. Mutta minä kirjoitan tätä vielä myöhempien aikojen lapsena, kun toinen tuhatluku alkaa jo ummistua ja valkoisen ihmisen kulttuuri Euroopan niemellä näyttää vanhuuttaan raihnaiselta.
Kaikkeen siihen henkiseen toimintaan, jonka Sinä herätit eloon viisisataa vuotta sitten, hiipii väsymys kuten happo syöpyy vanhaan rahaan. Et tullut ajatelleeksi, että keksimisen ja rakentamisen into on kaksiteräinen miekka. Me olemme Sinun kuolemasi jälkeen oppineet käyttämään useimpia niistä voimista, joista fyysikot puhuivat hilpeillä illallisilla, hyvän falernoviinin[166] ja mehukkaan fasaaninpaistin ääressä. Höyryllä käyvät laivat kansoittavat tätä nykyä kaikkia maailman meriä — myös Sinun livornolaista kauppasatamaasi; me olemme keksineet lentämisen taidon; me matkustamme sähkön ja kallisarvoisten paloaineiden voimalla parissa päivässä läpi Euroopan. Me olemme sitoneet ihmisäänen koneeseen ja saamme tietoja eetteristä, jossa puhutut sanat ja soitetut sävelet harhailevat. Meidän elämämme, varattomienkin, kuluu sellaisten mukavuuksien keskellä, jotka paavi Eugenius IV[167] olisi kironnut pitkässä latinankielisessä pannabullassa ja jotka olisivat saaneet Ranskan kuninkaat vihreiksi kateudesta. Mutta jotakin on kuollut tai paennut pois, Cosimo. Hirmuinen määrä painopaperia on tuhlattu, jotta voitaisiin selittää, mitä... Muistatko tarinaa pojasta,[168] joka lopetteli päivätöitään romagnalaisen maalaistalon pihamaalla, kun joukko palkkasotureita puhutteli häntä? Hän katseli hetken arvostelevasti kädessään olevaa työkalua. Sitten hän sinkautti sen pois, satuloi isänsä hevosen ja liittyi suuren kondottieerin joukkoihin. Tiedät, että tästä pojasta tuli myöhemmin sen kuuluisan Sforzan[169] isä, jonka Milanon herttua Filippo Visconti[170] nimitti sotaväen päälliköksi ja jonka kerrotaan olleen niin ruman, että hän ei koskaan sietänyt peilejä. Sinä kuuntelit omasta työhuoneestasi Firenzessä hänen ratsujoukkojensa kavionkumua, ja Sinusta tuntui, että koko onneton Italia marmorikirkkoineen, tauluineen, kirjoineen oli polkeutumassa sodan jalkoihin. Tiedä siis, että tuo Romagnan nuorukainen on tällä hetkellä miljoonien ihanne. Kuinka vapauttavaa onkaan heittää kädestään taltta, sirppi ja kynä ja elää leirielämää! Tunne, että syvälliset ihmiset ja ajatukset ovat väsyttäviä, leviää vastustamattomasti kuin mustasurma. Olet kuullut arabialaisen tarinan kaupungista, joka kivettyi. Jos Bagdadin basaarien sadunkertojat tulisivat nykyiseen Eurooppaan, he puhuisivat varmaankin kovista, aivottomista kivi-ihmisistä, jotka liikkuvat mekaanisesti kuin koneet ja joissa elämän tuli lepattaa vain sokeana laumavaistona.
Ilmaisenko Sinulle synkän salaisuuden? Me olemme äärettömän rikkaita suurista inhimillisistä saavutuksista, olemme keränneet ja säilyttäneet niin monien sukupolvien perinnön, että vaikka kaikki varasi koottaisiin yhteen, niillä ei voisi ostaa kuin vähäisen murun meidän jättiläisaarteestamme. Mutta me olemme väsyneet. Harvinaisista harvinaisin herkku, kulttuuri, on tehnyt meidät kylläisiksi. Tai ehkä olemme kuin tuo Delhin kaupungin tarunomainen rikas mies, joka keräsi kaikki kolikkonsa yhteen huoneeseen ja kylpi kullassa, kunnes tukahtui.
Tarkastelen Sinun kuvaasi piirre piirteeltä, Cosimo Medici.
Edessäni on oivallinen jäljennös taulusta, jonka Pontormo[171]
maalasi tilauksesta ja jota tätä nykyä voi ihailla Uffizin salissa.
Istut laihat valkeat kädet ristissä, epämääräinen iva huulillasi.
Päässäsi on patalakki, pukusi on raskasta tummanpunaista samettia...
Kelmeän otsan kätkössä liikkuu ajatuksia, jotka koskevat Flanderin
ja Britannian villanhintoja, armagnacilaisten ja burgundien
puolueriitaa, Firenzen villankehrääjien työpalkkoja — ja kaiken
tämän ohella asioita, joille ei luulisi olevan paljoakaan tilaa
liiketoiminnan piirissä. Sinun kasvonjuonteesi kielivät totta puhuen
monesta ilkeästä teosta. Tiedät itse hyvin, mitä tapahtui armon
vuonna 1434. Etkö karkoittanutkin kahdeksankymmentä aatelisperhettä
suoraan kadulle, ilman armoa...! Olet 14-sataluvun ihmisenä ja
luonteena niin etäinen, että saan hapuilla sanoja selittääkseni
Sinulle niitä ilmiöitä, joista kerron.Päältä katsoen näyttää tapahtuvan vain samaa, mitä Sinun aikasi
Italiassa, joskin suuremmissa mittasuhteissa. Kuten pienet
kaupunkivaltiot silloin taistelivat keskenään, niin taistelevat
nyt kokonaiset maat... Mutta huomaa — kehitys on vienyt siihen
että me emme enää pysty hallitsemaan niitä tuhon voimia, jotka
olemme päästäneet irti. Sota käy kerran alkuun päästyään kuin jokin
vaarallinen ja kauhea perpetuum mobile,[172] joka syö keksijänsä,
ihmisen. Kaksikymmentä vuotta sitten maailman kaikilla puolilla
taisteltiin kenenkään voimatta sanoa, mistä sota oli saanut alkunsa
ja mikä oikeastaan oli tarkoitus. Oi Cosimo, sen syynä ei ollut
erään herttuan murha, kuten jotkut väittivät, vaan ihmisten mieliin
syöpynyt tunne, että ukkosen on puhjettava. Tämä jättiläispalo sammui
vain antaakseen tietä uudelle, joka on nyt leimahtanut. Kaksikymmentä
vuotta Eurooppaa on vaivannut hiipivä vaarallinen rutto, joka
ilmenee siten, että sen tartuttamat käyvät penseiksi henkisille
arvoille. Luonto salaa pelastavassa viekkaudessaan totuuden eräiltä
kuumesairailta. Ei tunneta taudin kulkua — luullaan, että elämän
energiat osoittavat nousua juuri silloin, kun ne palavat loppuun.Nouse kummittelemaan Palazzo Vecchion ampumatorniin ja katso —
Kuvittelen, että Sinun ei ole lainkaan vaikeata sieltä silmätä Eurooppaa. Näkisit vihaamasi mainzilaisen keksinnön täydessä mahdissaan, sillä miljoonat kahisevat, hauraat paperilehdet antavat nyt ihmisille yhteisen pelon, yhteisen vihan, yhteisen epävarmuuden, sanalla sanoen yhteiset aivot. Näkisit paljon sellaista, mitä et voi käsittää — harmaan jalkaväen loppumattomia kypäräpäisiä joukkoja, panssaroituja kilpikonnamaisia, ajopelejä, kuormastoja ja tykkejä Saksan ja Ranskan syksyisillä teillä. Voisit nähdä niiden yläpuolella jylisevät metalliset heinäsirkkaparvet kiitämässä itää kohti... Kaikkia niitä maita, joiden mattoja, silkkejä, puuvillaa, kalliita kiviä, kuparia, hopeaa ja kultaa olet pidellyt sormissasi, yhdistää nyt pelko. Ne ovat kukin kohdaltaan lisänneet kulttuurin tilikirjaan omat piirtonsa, ne ovat kartuttaneet sen sivistyksen pääomaa, jonka hyväksi Sinä toimit. Ymmärrätkö, miltä tuntuu, kun sodan hävityskone on alkanut käydä, tosin varovasti vielä, mutta kiihtyen —? Hymyilet? Mutta arvaan että et halua tehdä tauluista ja kirjoista niin suurta numeroa. Kenties seurustelet niiden oppineiden Varjojen kanssa, jotka eläessään jakoivat pöydän ilot onnellisessa Villa Careggissa. Varo, ettei se, mikä tapahtuu maan päällä, häiritse näiden aavejuhlien rauhaa...
Kuparipiirroksia
Ahdettu vaununosasto kaikuu laulua ja Mussolinin ylistystä. Savukkeiden kitkerä huuru muodostaa kattoon paksuja harmaita harsoja. Käytävässä kulkevat tyrolilaispukuiset poliisit potkiskellen tieltään appelsiininkuoria ja permantoon liimautuneita vahatikkuja. Hälisevät koululaiset, joiden takintaskuista pilkistää Divina Commedian repaleinen lukiopainos, ovat levittäneet penkeille ruokaöljyn tahriman pyyheliinan ja maiskuttavat viheriänvalkoista juustoa, suolakurkkua, leipää. Viinipullo kiertää miehestä mieheen. Nurkkaan painautunut legioonalainen on turhaan etsinyt toaletista vettä pestäkseen jalkasiteensä ja käärii nyt kohtaloonsa alistuneena mustia riepuja nilkan ympäri. Savu leijuu, sähköjunat suhahtavat ohi, santarmien korot kopisevat käytävässä. Toscanalaiset kauppiaat selittävät kiljuen ja huitoen nuoren viinin hintoja.
Maisema vaihtelee. Sinivihreitä papupeltoja, kypsyvää viljaa
silmänkantamattomiin, kukkivia tasankoja, joilla lehtevät
viiniköynnökset kiemurtelevat riviin asetettuja riukuja pitkin
ja muodostavat ratavallista kaukaisiin vuoriin ulottuvan
jättiläismäisen pergolan... Kuuma valo palaa sinipunaisissa
kallionseinissä. Hopeanharmaa oliivimetsä vyöryy ohi kuin savu...
Valkoisten maalaistalojen, riisi- ja vehnäpeltojen päällä kaartuu
etrurialainen[173] taivas upottavana, kuumana, tummansinisenä
maljana. Mutta vuorten huipuilla ja laaksoihin viettävillä rinteillä
vartioivat kuolleen näköiset linnoitetut kaupungit. Muurit ja
kellotornit ovat vuosisatojen kuluessa juuttuneet niin tiiviisti
kallioon, että ne näyttävät kaukaa katsoen vuorenseinämien
kummallisilta kasvannaisilta, ikivanhan maan omilta erittymiltä,
jotka ovat jälleen alkaneet haihtua ja käydä huokoisiksi ja yhtyä
maisemaan niiden ympärillä. Narni, Todi, Spoleto, Foligno...
Kaupungit riippuvat terasseista kuin kiviset kotkanpesät, ne ovat
takertuneet jyrkästi nouseviin pengermiin ja katsovat umpimielisin
ilmein alhaalla hymyileviä laaksoja. Kaukaa katsoen niitä luulisi
kallioon takertuneiksi koralliriutoiksi, kun ne välkkyvät
epämääräisessä kalkkitomussaan. Tämä on etruskien kotiseutua.
Järkälemäiset muurit ovat kolmatta tuhatta vuotta paahtuneet Italian
auringonpaisteessa. Pakanalliset temppelit ovat murentuneet soraksi,
talot ovat nousseet ja luhistuneet, sodanjumalan alttarien tilalle
on perustettu keskiaikaisia kivikirkkoja, joiden homeiset kellot
kumahduttavat vielä vanhan soinnun kirkkaaseen vuori-ilmaan...Maaperä on tehnyt Italian kaupungit kaltaisikseen. Etrurian vuorten paahtuneesta, metsittyneestä kallioperästä kohonneet kaupungit ovat toisenlaisen elämänilman täyttämiä kuin maljan tapaisessa laaksossa torkkuva Arezzo tai rantasuistoon perustettu Pisa. Niillä on kullakin jyrkästi erottuva ilmeensä. Jokaisessa on kerran kukoistanut suljettu paikalliskulttuuri ja sen jäljet ovat yhä jääneet talojen ja kirkkojen tyyliin. Guelfien pesäpaikka San Gimignano on muureineen ja torneineen kuin keskitettyä sotaista puolustusvalmiutta; pikkuinen Pitigliano on ahtautunut rappeutuneena kivirykelmänä jyrkän vuoriketjun väliin, ja sen ruskeista kuolleista rakennusmassoista kuvastuu alituinen varuillaanolo, joka ei ole antanut paljonkaan aikaa henkisille harrastuksille. Herttuallinen Lucca on tomuinen ja haaveellinen, hienostunut ja ikivanha... Etruskien temppelit ovat siellä ammoin hautautuneet roomalaisen siirtolan alle, gootit, langobardit ja frankit ovat syöttäneet ratsujaan amfiteatterin nurmettuneissa |holveissa. Pompeiuksen voitonmerkkien tilalle on kohonnut Pyhän Mikaelin marmorikirkko — helottava korurakennus, jonka lehtereissä nukkuvat kirjavat satueläimet ja jonka juovikkaat, aaltoavat pilaristot ovat kuin raskasta valencialaista pitsiä. Päädyn huipussa seisoo yhä siivekäs enkeli koreana ja nukkemaisena vartioiden kaikkia niitä romanttisia muistoja, mitä maakreivitär Matildan vapaakaupunki kätkee.
Pisa on harmaankeltainen, ylimyksellinen, uninen ja luhistuva. Ajuri kuljettaa minua auringonpaisteisilla, miltei tyhjillä kaduilla, joita kehystävät kaupparuhtinaiden ylelliset palatsit ja jykevät vanhat pankit. Tunnen, miten täydellisenä kuolema kohtasi tätä porvariskulttuurin pesäpaikkaa, kun muinainen kauppasatama peittyi hiekan alle ja meritie Intiaan kuivui umpeen. Pisan loisto hävisi lastilaivojen mukana... Tallaan kuivaa ruohoa kaupungin piazzalla. Se on hieno ja surumielinen ja autio.
Mutta valkeasta marmorista rakennettu tuomiokirkko nostaa täälläkin
rikkaan ja haaveellisen seinämän kaukaisia sinisiä vuoria vasten.
Rakennus makaa torin laidalla kuin suunnaton norsunluinen
arkku, johon moslemit ja kristityt ovat yhdessä sommitelleet
rei'itettyjä kapitteleja ja ilmavia arabeskeja. Kun tulen heleästä
auringonpaisteesta hämärään päälaivaan, johon pienet värilliset
ikkunat luovat jalokivimäisen hohdon, temppelin suuruus yllättää...
Bysanttilaiset, romaaniset, lombardialaiset tyylit kiertävät
toisiinsa sulautuneina tummia kappeleita ja kukkivat antiikkisten
pilarien kannattamassa lehterissä. Basilika vaiko moskeija?
Tunnelmallisen hämärän laineesta hohtaa Giovanni Pisanon[174]
saarnatuolin vanha kelmeä marmori. Siihen aikaan, jolloin
firenzeläiset mestarit vielä makasivat kapaloissaan, Pisano hakkasi
rajuihin korkokuviin sukupolvien passionen ja elämänriemun, ikään
kuin hän olisi ennakolta tyhjentänyt renessanssin mahdollisuuksia.
Olen nähnyt paljon marmoritöitä monissa eri kaupungeissa — Arnolfo
di Cambion Madonnia, Rossellino veljesten, Settinanon, Benedetto
da Maianon hautapatsaita, alttareita ja saarnatuoleja mutta Pisan
kirkossa minut lumosi Italian ensimmäinen dramaattinen kuvanveistäjä,
joka samalla antoi avaimen tämän kaupungin liika-kypsään sieluun.Tallaan ajatuksissani vanhaa toria. Kirkon pilarikerroksista pyrähtää kyyhkysiä, nurmettuneella aukealla kehrää turistiauto. Mitä muuta kaupunki jaksoi enää 1500-luvulla kuin tarjota kokeilusalin Galileille...! Pisa on kolme, neljä vuosisataa torkkunut voitonpäiviensä raunioilla. Vaikuttaa symbolilta, että sen kuuluisin nähtävyys on Tomaso Pisanon epäonnistunut spiraalirakennus, vino torni, jota pidetään pystyssä sementtiruiskeilla mutta joka näyttää juuri nyt suorastaan kaatuvan katuun! Vuorten ääriviiva hohtaa usvaisena. Kastekappelin kupu hikoilee vihreää metallihometta, tuuli lennättää pölyä.
Mutta jos Pisa on kuin vanha kirja, josta kertomus on kulunut pois, kauempaa etrurialaisesta sisämaasta voi sen sijaan löytää monta hyvin säilynyttä menneisyyden linnoitusta. Olen ajanut penikulmittain Arbian tasankoa. Auto nousee kiemurtelevaa stradaa mehevänvihreiden hedelmäkumpujen halki kolmen kukkulan harjalle kiivenneeseen kaupunkiin, Sienaan. Civitas virginis! Palatsien ja tornien massat nousevat vuoren kyhmyistä tummanpunaisina, kuin tulen paahtamina. Tämä on kaupungin rakennuskiven, pietra senesen, väri. Kaukaa katsoen näyttää siltä, kuin rykelmä polttosavesta leivottuja lippaita olisi kasattu yhteen ja pantu näytteille iltaruskoon...
Ahtaat keskiaikaiset kadut kiemurtelevat kummuille ja kaatuvat pimeisiin porttiholveihin. Yksinäinen moottoripyörä pärisee — risukuormia kantavat aasit kiljuvat ylenkatseellisesti goottilaisille palatseille, joiden tiilenruskeihin seiniin kuulat ovat iskeneet syviä koloja. Kuilumaisista pihoista sukeltaa esiin lapsia, joilla on aikaihmisen kasvot, ja aikaihmisiä, joilla on lapsen ruumis. Sienan kääpiöt ...! Vuosisatojen pöly tuntuu sakeana lämpimässä ilmassa, punaiset kattotiilet liekehtivät, punaisissa seinissä on laajoja savuttuneita läikkiä. Illalla näen, miten lyhdynsytyttäjät hiipivät tuikkivine keppeineen hämärissä. Usmaisia tulia leimahtaa siellä täällä, mutta valo ei oikein jaksa torjua varjoja —.
Tulen torille, joka on kuin luotu turnajaisten ja pukujuhlien näyttämöksi. Näkinkengän muotoinen aukeama, campo, kovertuu loivasti keskusta kohti. Kiveys muodostaa eksyttäviä vinoviivoja ja herättää optillisen harhakuvan poimuilevasta, porrastuvasta maaperästä, vaikka tori on tasainen kuin parketti. Vanhat viljamakasiinit ja palatsit ympäröivät sitä kaikilta tahoilta kuin koristeellinen, savun mustaama vetokaihdin, joka on vedetty hanurimaisesti auki ja asetettu puoliympyrään aukeaman suojaksi. Mutta suoraan edessä kohoavat Palazzo Pubblicon kyttyräselkäiset katot ja luonnottoman hoikka kuparinpunainen torni muistuttaen erehdyttävästi kubistisen maalauksen kameelia, joka kohottaa kaulansa taivasta kohti. Vanha kello jylähtelee yksivakaisesti kattojen yllä. Sen kumahdukset tuntuvat nousevan niiden vuosisatojen haudasta, joihin Sienan loisto on lymynnyt.
Toisin kuin muissa Pohjois-Italian kaupungeissa, keskiaikaisia yksityistaloja ei Sienassa renessanssiajalla suinkaan purettu. 1200-luvun elegantit palatsit jäivät ennalleen. Suipot goottilaiset kaaret kutovat yhä mustaa kirjailua seiniin, joista aika on lohkaissut kappaleita ja joihin on vähitellen painunut homeinen patina. Talojen porttaaleissa tapaa vertauskuvallisia veistoksia puolentoista tuhannen vuoden takaa. Kaikki tyylit, joita aikojen kuluessa on täällä viljelty, yhtyvät ja liukenevat kiinteäksi kokonaisuudeksi ikään kuin ehyt sienalainen temperamentti olisi sulattanut ne yhteen ja niin kuin ajan käsi hiljaa vaivuttaisi niitä takaisin maisemaan, maaperän salaperäiseen ykseyteen.
Tyypillinen italialainen citta, suljettu keskiaikainen kaupunkivaltio. Missään en ole tuntenut vaipuvani yhtä syvälle ritariajan ilmapiiriin kuin täällä. Pujottelevissa solissa viipyy trecenton tiheä hämärä, pimeissä holveissa käy kumahtelu ja helinä ikään kuin pertuskat löisivät muureihin ja narrit tanssisivat tulipunaiset tiukulakit ohimoillaan. Ennen renessanssin nousua tämä kaupunki oli keisarillisten ghibelliinien hienostunut keskus ja sen palatseissa asui Toscanan siniverisin aateli. Se on ollut loistonhaluisten kirkkoruhtinaiden, juonittelevan ylimystön, pyhimysten, narrien ja taiteilijoiden kaupunki — kultaisten alttarikuvien ja reliikkien, tuulessa läiskyvän silkin ja kuudenkymmenen tuhannen kalliin pergamenttikirjan kaupunki. Elämä on virrannut sen kaduilla hienostuneena ja feminiinisenä, kunnes rutto ja sodat ovat sen köyhdyttäneet ja se on joutunut Medicien Firenzen valtaan.
On kulttuurihistoriallisesti erityisen kuvaavaa, että tämä kulttuurikeskus, joka ei aineellisesti enempää kuin henkisesti koskaan päässyt laajenemaan, on keskellä renessanssia kyennyt säilyttämään vain goottilaisen kirkkotaiteen.
Palazzo Pubblicossa ja tuomiokirkon museossa loistavat vielä tuonaikaiset kankeat madonnankuvat pölykerroksen alta. Sienaan on quattrocenton alkuvuosina tulvinut joukoittain ranskalaisia norsunluutöitä ja pienoisveistoksia. Goottilaiset taidearvot on löydetty uudelleen, provencelainen trubaduurirunous ja vanhan kirkkotaiteen laulavat vertikaaliviivat ovat tulleet muotiin. Samaan aikaan kuin Firenze on kohonnut uuden elämäntunteen johtoon, sienalaiset taiteilijat tutkivat ihastuneina Ravennan kirkkojen kultaisia kuvia ja itäroomalaisia alttareita tai viehättyivät niihin persialaisiin miniatyyreihin, joita Italian hoveihin tuotettiin kalifaatin aarreaitoista, Bagdadista ja Grandasta. Keksittiin Duccio di Buoninsegnan suuri kultapohjainen Maestà-maalaus, joka kerran 1300-luvulla kuljetettiin virsien ja kellojensoiton pauhatessa kaupungin tuomiokirkkoon. Madonna istuu siinä norsunluisella valtaistuimella uneksivien enkelien ja mietteisiin vaipuneiden pyhimysten ympäröimänä. Kultavaloviivat kimaltavat, lempeät vanhukset näyttävät kuuntelevan kaukaista urkujensoittoa, pyhien naisten hauraista kasvoista huokuu spiritualistinen tunnelma, joka myöhemmin läpäisee koko sienalaisen taiteen. Aihe toistuu sadoissa tauluissa. Kalpeita Madonnia palavaan kultataustaan peräytyvinä, vihrein ovaalimaisin kasvoin, kapea peukalo kuin irti viillettynä, vanhuksen näköinen lapsi sylissään... Selailen Palazzo Pubblicon museoluetteloa, joka käsittää neljäsataa sivua pelkkää kristillistä ikonografiaa. Kuljen paikallisten gallerioiden hämärissä loputtomissa saleissa. Giovanni di Paolon kirkastettu Maaria liitää taivaaseen yliluonnollisen suurena, kukikas viitta yllään ja tuijottaa ylenkatseellisin mantelisilmin Guido da Sienan[175] Madonnia, joiden naiivi kauneus ei ole vähääkään heikompaa laatua kuin hänen. Sienalaisen taiteen suurin runoilija, trecenton mestari Simone Martini,[176] on kehittänyt tämän alttariromantiikan korkeimpaan hienostukseen. Hän maalaa kotikaupunkinsa raatihuoneeseen ja Assisin fransiskaanikirkkoon hauraita neitoja, joiden päät nuokkuvan sädekehien painosta. Hän sommittelee heleälle kultapohjalle kuuluisan "Nyrpistävän Madonnan" — valkoista liljaa kantavan enkelin ja Jumalanäidin, joka painautuu tuolin korukudoksia vasten kuin säikkyen... Hän maalaa ‹Palazzo Pubblicon katonrajaan Guidoriccio Foglianon[177] kirjovaippaisen valkean orhin selässä. Tämä italialainen "Kullervon sotaanlähtö" on itse asiassa sienalaisen romantiikan loistonäyte — sekoitus poikamaista hilpeyttä ja trubaduurin haavemieltä. Mitä kauemmin vaellan näissä museohuoneissa, sitä painostavampi on taivaallisten tunteiden tuoksu. Alttarikaapit kimaltavat. Raskas tummunut kultaus hehkuu. Vanhoista kehyksistä tuijottavat katolisen mystiikan jäykät ja Vakavat emot, tahrattomat Neitsyt-Äidit kuollein kivettynein silmin... Jokainen maalaus on kuin himmeä lasiluukku keskiajan alitajuntaan, jossa Eros kalisuttaa epätoivoisesti kahleitaan ja josta kohoaa sukupuoletonta mutta kuumaa aistillisuutta. Pojan ja miehen vaistot ovat tuossa taiteessa sotkeutuneet toisiinsa. Coituksen kammoa ja "pyhää" naisenpalvontaa, kohtalokkaita Oidipus-komplekseja, jotka kuluttavat elämää kuten liekki kalvaa vahaa... Näiden alttarimaalausten Äiti ei ole maallinen nainen, vaan siveä ja kaukainen Virgo, ja lapsi, joka hykertyy hänen syliinsä tai etsii ruusuhuulillaan hänen rintojaan, muistuttaa pikemmin vanhaa miestä kuin pientä poikaa. Rakkauden hedelmätön unikuva on tullut todellisuuden tilalle. Madonna on tappanut Venuksen, taivaallinen äiti on hävittänyt maallisen vaimon.
On kuvaavaa, että juuri täällä, missä madonnanpalvelu on alituisesti
sublimoinut miehisen tunteen energioja, taiteellinen luomisvietti
riutui rinnan sukupuolisen luomisvietin kanssa. Tarvitsee vain tutkia
Sienan uusgoottilaista maalausta; se pysyy hauraana ja ylimaallisena,
kun sen sijaan joku umbrialainen mestari, joka on rakastunut vanhan
kirkkotaiteen aiheisiin, voi loihtia legendojen hahmot eloon. Olen
ihaillut Gentile da Fabrianon "Kuninkaiden kumarrusta", johon
quattrocenton visuaalinen riemu on jättänyt jälkensä. Kolmen pyhän
kuninkaan tulo Betlehemiin on siinä kuin vanhasta värikkäästä
miraakkelista, jouluyön luola huokuu sadun ja runon tuntua,
itämainen pukuloisto voittaa Rubensin. Mutta Sienan taiteilijat
jäävät naiiveiksi ja hienostuneiksi Maarian trubaduureiksi. He ovat
pyhittäneet siveltimensä taivaalle eivätkä maalle. Hetkellinen
realistinen harrastus, jota huomaa jonkun Ambrogio Lorenzettin[178]
pahoin kuluneissa freskoissa, on vain häviävä välivaihe pitkässä
raukeassa unessa.T ässä hienostuksen ilmapiirissä vaikuttaa todelliselta löydöltä
Jacopo della Quercian[179] kuuluisa murskautunut marmorikaivo,
jonka jäännökset on kerätty raatihuoneen terassille. Sen patsaat
ja korkokuvat on hakattu renessanssin esikeväässä. Kaksi solakkaa,
puolittain alastonta tyttö-äitiä kohottaa rinnoilleen bambinoja
tai antaa pienten marmoripoikien painautua kupeelleen. Tummilla,
ajan kuluttamilla kasvoilla väreilee ilme, josta ei tiedä,
kumpuaako se taivaallisen vai maisen nautinnon syvyydestä. On
kuin pakanallinen elämänonni ensi kerran hiipisi näkymättömästä
salaovesta kristilliseen mielikuvapiiriin. Kuuma päivänvalo häikäisee
silmiäni. Kuvapatsaiden sirot vartalot näyttävät liikkuvan kaukaisen
huilunsoiton tahdissa, huulet avautuvat puoliraolleen, marmoristen
silmäluomien alta välkkyy katse, joka ei ole Madonnan, vaan Venuksen.On alkanut sataa. Vesi solisee torin viettävää kiveystä pitkin, se piirtää noruvia kiemurajuovia Palazzo Tolomein seitsensatavuotisiin muureihin. Kostea usva riippuu pujottelevilla kaduilla kuin harmaa esirippu. Ajurien sateensuojat pamahtavat levälleen, lapset leipovat savikakkuja Spannochin linnan portailla ja ovat vähällä jäädä juoksevien ihmisten jalkoihin. Kuivaan likomärkiä kenkiäni vanhassa kastekappelissa. Kääpiömäinen opas lähestyy hiipien ja valaisee tulitikulla Donatellon korkokuvia, jotka kiertävät kastekaivoa. Kelmeä liekki lepattaa — Salome kantaa maljassa Pyhän Johanneksen päätä, Uskon ja Toivon vertauskuvat vääntelehtivät levottomasti, pakanalliset amoriinit lymyävät varjoihin... Palaan sateeseen. Sukellan holviin, josta on vain askel duomon torille.
Taivaan Kuningattaren kirkko kohoaa hämyisessä usvassa suunnattomana, häikäisevänä. Vaikka pilvet ovat peittäneet taivaan, vanha marmori näyttää sädehtivän omalla valollaan. Leijonat, ratsut ja aarnikotkat kuuntelevat porttaalien lokeroista sateen solinaa, evankeeliset eläimet ovat kaukaa katsoen vain muodotonta valoisaa kuohua, joka on pärskähtänyt kultamosaiikkien ympärille ja hyytynyt päätykolmioihin. Korkealla kullan, emaljin ja valkean yläpuolella nousee kirkontornin monikärkinen huippu kuin säröille isketty alttarikalkki. Kuusikerroksinen campanile on kivijalasta kärkeen asti vuorottelevien mustien ja valkoisten juovien kirjailema ja samat vertauskuvalliset värit, Madonnan nöyryyden ja tahrattomuuden symbolit, ovat jo seitsemän sataa vuotta sitten kuuluneet kaupungin kunnallislippuun, balzanaan.
Kirkko on sisältä hämyinen, vaalea, säteilevä — mutta sen suuruus lumoaa ja painostaa. Musta-valkoinen juovitus kiertää täälläkin lehtereitä ja pilarikimppuja. Kapeat ikkunat palavat hauraan väriloistoisina, verenpunainen valo kipinöi hostiassa, ikään kuin hopeaan olisi upotettu kuumia kyteviä hiiliä. Kun Siena 1200-luvulla rakennutti nämä kauniit ja korkeat kuorit ja pyhitti ne Taivaan rakentajien Kuningattarelle, rakentajien sydäntä paisutti kunnianhimoinen toive: he uneksivat basilikasta, joka voittaisi Maarian-palvonnan kaikki vanhat keskukset. Antiokian Kultainen Temppeli oli autioitunut ja unohdettu, Liberiuksen basilika Roomassa tuntui jo ajan kalvamalta, Pavian langobardilainen kirkko, jonka kuningatar Rosalinde oli perustanut, horjui vanhuuttaan. Mutta muurarit, marmorinhakkaajat ja taiteilijat työskentelivät Sienassa kasvavalla innostuksella. Kolme sukupolvea ehti osallistua jättiläistyöhön, kaksi vuosisataa kului, ennen kuin kaupunki voi juhlallisesti vihkiä Neitsyen asunnon. Ja kuitenkin oli basilika tarkoitettu vain tulevan suurkirkon päälaivaksi!
Laudat paukkuvat kengänkorkojen alla. Kirkon permanto on uurrettu
täyteen vanhatestamentillisia kohtauksia, ja tämä suunnaton
Kuvaraamattu on kulumisen varalta peitetty puulevyin. Tummat
antiikkiset pylväät voisivat hyvin olla peräisin Äitijumalattaren
pakanallis-kristillisestä palvontapaikasta Efesoksesta. Opas
valaisee kuparilampulla Kastajan kappelia. Valo siirtyy seinällä
— Pinturicchion[180] kauniit pienet freskot sukeltavat pimeydestä
ja häviävät ikään kuin varjoista astuisi esiin tummapukuisia
johanniittoja ja alastomia, salaperäisesti hymyileviä nuorukaisia.
Donatellon pronssinen Johannes käärii ympärilleen repaleista
kameelinnahkaa ja tuijottaa halveksivasti raskasta barokkiloistoa.
Kilisytän housuntaskussani olevia soldoja.Opas on muuttunut matelevan kohteliaaksi — vaikka aika on mennyt umpeen, hän kaivaa esiin avaimen ja vie minut salaisia takateitä Piccolominien kirjastoon. Avara valoisa halli. Lasivitriineissä on levällään psalttareita, saarnakirjoja, kaavittuja palimpsesteja. Tutkin hitaasti, kuva kuvalta, suuria kultaisia ja sinivihreitä kirjaimia, joita kädet ovat kirjailleet antiloopinvuotaan tai liiduttuun siannahkaan. Rubiininpunaiset hedelmät riippuvat sykomoripuusta; pantterit ja yksisarviset ovat asettuneet levolle nurmelle; heleänsiniset kalat uivat Hiddekelin hopealaineissa, joilla joluu pähkinänkuoren kokoisia kaleerilaivoja Pyhää Jerusalemia kohti. Ostan huonoja jäljennöksiä freskoista. Ovi sulkeutuu surullisesti naristen takanani. Palaan temppeliin ja annan sormieni liukua Pisanon saarnatuolin marmorikoristelussa, josta, silmä keksii toisiinsa punoutuneita hakaristejä, auringonjumalan ikivanhoja embleemoja.
Tummuneista alttaritauluista kuultavat vielä Maarian kasvot epätodellisen kalpeina. Minut on vallannut äkillinen mielikuva, että kirkko on koristeellinen jättiläislyhty, josta tuuli on puhaltanut valon sammuksiin.
Keskiajan ihmisille nämä kaupungit olivat todellisuutta. Muureilla aidattuja keskitysleirejä, joiden ainoana lakina oli vallanpitäjien oikku; ahtaita pienoismaailmoja, joissa vallitsi rikos, kurjuus ja loisto ja jotka tulipalo tai tarttuva tauti saattoi tuhota tasalle. Sienan kaduilla eivät vaeltaneet vain kirkkoruhtinaiden kulkueet, vaan myös kunnallishallituksen lähetit, jotka piirsivät punaliidulla ristejä ruton saastuttamiin taloihin, ja uskonkiihkoiset dominikaanit, jotka saattoivat kerettiläisiä kidutuskammioihin. Askeesin ja hurmahenkisyyden tyypilliset ilmaukset ovat hyvin näkyvästi värittäneet tämän seudun elämää. Kaikista Toscanan kaupungeista käydään 1300-luvulla palvomassa Sienan la Santaa, värjäri Benincasan kaksitoistavuotiasta tyttöä, joka on kuullut taivaallisen äänen puhuvan: "Jos tahdot olla taistelussa voimakas, anna kaiken suloisen olla sinulle katkeraa ja kaiken katkeran tulla sinulle makeaksi." Näin hän toteuttaa sen, mitä Madonnan kaupungissa pidetään täydellisen elämän ihanteena. Hän kulkee mustansurman hävittämissä seuduissa saarnaten ja rukoillen. Munkit näkevät hänen leijailevan ilmassa haltiotilan hetkellä; hän saa kämmeniinsä Taivaallisen Yljän veriset naulanjäljet. Paiseet ovat hänen safiirejaan ja mätänemisen löyhkä myrhan ja narduksen tuoksua. Hän vaeltaa Luccaan, ja lasihelyjen peittämät pyhät kuvat nyökkyvät hyväksyvästi kaupungin kirkoissa.
Ei — näiden jykevien muurien varjossa keskiajan uskonhurmasta haihtuu kaikki haaveellisuus. Legendat elävät verisinä ja tympeinä. Olen nähnyt liian paljon katolista jälkikukintaa — ihmeitätekeviä vahakuvia, hedelmällisyyden taikoja, pauhaavia kulkueita, veren tahraamia krusifikseja, itsensäruoskijoita, inkvisition kidutushuoneita — jotta Sienan pyhät muistot uisivat minun silmissäni minkään unielämän hehkussa. Miten totisinta totta tuo kaikki onkaan helvetin, kiirastulen ja paratiisin maailmankatedraali, kultatähtisessä sinessä istuva donna advocata, joka kääntää kuolevaisten rukouksia enkelien kielelle! Taivaallisen Jerusalemin on täytynyt olla vielä trecenton ihmisille mahtava realiteetti, joka sai heidät luopumaan maailmasta ja sen iloista. Tunnen, miten tämä jylhä, tumma, keskitetty kaupunki vaatii ratkaisemaan arvoitustaan... Mustavalkoinen balzana lepattaa tuulessa, messukirjoja lukevat munkit nojaavat San Domenicon seiniin; Torre del mangian kello kumahtelee sinisessä hämärässä.
Köyhyyden apostolit
Umbrian tasanko on Assisin kukkulalta katsoen kuin suunnaton hämäränheleä kartta. Syvällä alhaalla hehkuu oliivien violetinharmaa savu, sypressit seisovat liikkumattomina tummina liekkeinä; pellot ja viinitarhat näyttävät jatkuvasti virtaavan siniseen kaukaisuuteen, jossa vuoret kohottavat aineettomia kylkiään. Mutta kaupunki on kavunnut Punaiset tiilikatot muodostavat kuin lukemattomia murskautuneita portaita öljypuiden yläpuolelle. Kadut pujottelevat täälläkin keskiaikaisen kaitaisina, hiekankeltaiset ja tomunharmaat talot torkkuvat. Aamusta asti ovat toivioretkeläiset tuoneet vuorilta mistelinoksia Pyhän Klaaran kappeliin. Ellen kuulisi heidän paulakenkiensä läiskettä ja aasien kiljuntaa, luulisin kaupungin nukkuvan horroksissa. Umbrian sydän, kivettynyt legenda! Rauhan ja köyhyyden henki lepää sen yllä salamyhkäisen lempeänä. Uuden ajan asialliset äänet eivät millään jaksa läpäistä keskiajan pilveä, joka on verhonnut Assisin kirkkoja ja taloja monen vuosisadan ajan.
Päivästä toiseen kiertelen tämän Italian Betlehemin runollisilla kujilla, katson tomun kimallusta kirkoissa, kuuntelen, miten vesi noruu etruskilaisesta lähteensilmästä siunattuun altaaseen. Ruusut valuvat verenpunaisena sateena muurien harjoilta. Pyhän Klaaran ja Pyhän Rufinon basilikat ovat kolmena päivänä olleet pyhiinvaeltajien täyttämät, ja nyt niiden vaatimattomista päädyistä paistaa merkitsevä tärkeys; hiekanruskeat ikkunaruusukkeet ovat kuin suuria lempeitä silmiä. Öljypuut, myrtit ja purppurakukkaiset syklaamit reunustavat runollisia, alas laaksoon ja ylhäälle vuorille johtavia polkuja. Kiemurteleva ajotie oli kevätsateiden kostuttama, kun ajoin vanhaan pyhiinvaelluspaikkaan, jossa San Damianon kirkko ja luostari lymyävät vanhojen oliivipuiden siimekseen. Lapsellisen pieni, vain muutaman neliömetrin levyinen puutarha, jossa Italian ensimmäinen abbedissa on punonut piikittömistä kärsimyskukista seppeleitä, hautautuu ruusuihin. Luostarin musiikkisalissa soitetaan urkuharmonia. Heleä sävel kietoo kuin yltäkylläisen nöyryyden tuoksuun messukirjoja lehteilevät munkit, polvihousuisen saksalaisen, vanhat himmenneet alttariastiat, ihmeitätekevän ristinpuun, jota opas valaisee kynttilällä...
Muuttumisen ja ajan virtaa ei täällä tunne. Kaupunki on kerta kaikkiaan jäänyt heijastelemaan sitä elämäntilaa, johon se oli ehtinyt kehittyä Pyhän Fransiskuksen päivinä — ikään kuin alituisesti vaihtuvassa maailmassa tarvittaisiin jokin pysyvä uskonnollisen mietiskelyn keidas. Fransiskuksen muisto tukahduttaa täällä kaiken muun... Hänen varjonsa estää tajuamasta nykyaikaa, hänen lyhyt legendamainen elämänsä on kokonaan haudannut kaupungin muinaisuuden. Maalauksellisella torilla on vain Rooman aikainen muistomerkki, talojen väliin juuttunut Minervan temppeli. Keisarikunnan häviöstä, Bysantionin loistosta, langobardien ja Kaarle Suuren voittoretkistä on syrjäiseen Asisiumiin[181] kantautunut vain etäisiä kaikuja. Se on suojatulta vuoreltaan kuulostanut Sissifredin ja Totilan[182] sotajoukkojen tuloa. Bysanttilainen Narses on kukistunut, Fredrik Barbarossa on muuttunut kuolleeksi nimeksi, mutta harmaat muurit ovat täällä aina paahtuneet auringossa ja kissat ovat aina häirinneet noppapeliä hämärissä viinituvissa.
Maisema itse on painanut kaupunkilaisten elämää tapauksettomaan
olemiseen... Sen sijaan, että alhaalla tasangolla värit
hehkuisivat raikkaan realistisina kuten Toscanassa, lakeus avautuu
absoluuttisen henkisenä. Heleiden peltojen viinitarhojen yllä lepää
huimaavien välimatkojen valoharso. On helppo käsittää, että juuri
Umbria muodostui munkkilaisuuden kehdoksi. Norcian lapsipyhimys
Benedictus,[183] joka elää ja vaikuttaa, Justinianuksen loiston
päivinä, valitsee juuri näillä tienoin sielunsa morsiameksi
Kieltäymyksen, ja seitsemän vuosisataa myöhemmin Pyhä Fransiskus
rakentaa erakkomajan Monte Subasion huipulle. Maailmasta luopumisen
haave leijailee syvyydessä avautuvien tasankojen yllä lyyrillisenä ja
kiehtovana. Kerran on maisema löytänyt ilmaisun uskonnossa — kerran
on aivan uusi kristillinen tunteellisuus puhjennut Umbriassa kuin
kukka, jota maaperän mehut ovat ruokkineet.Fransiskuksen elämä ja kerjäläisveljeskunnan synty tuntuvat Assisissa miltei biologiselta välttämättömyydeltä. Kun nousen erakkomajan polkua, kun ikivanhojen tammien takaa ilmestyy luostarin muuri ja pihakaivo, silloin tunnen seisovani Italian Taaborilla. Pilvet vyöryvät jalkojen alla harmaana huuruna. Ohut vuori-ilma on kylmää ja kristallista — on kuin taivas olisi vaipunut maan päälle ja ympäröisi pisaroivana valokasteena munkkeja, tömistelevää hevosta, turistiautoa... Peltojen ja viinitarhojen äänet kantautuvat ylhäälle vain kaukaisena kohuna, joka on yhtä epämääräistä kuin värit. Maailma ihmisineen ja viettelyksineen on liian syvällä, ollakseen enää mitään kouriintuntuvaa ja todellista. Vain kerran Saatana nousi erakkomajan laskuluukusta tähän jumaluuden tyyssijaan ja ympäröi rukoilevaa Fransiskusta kaikkien niiden äänien joista legendat kertovat: maitotyttöjen nauruna, viinin pulpahteluna puisissa tynnyreissä, pelilaattojen napseena. Nykyään tätä synnin kaivoa peittää rautaristikko. Vain kello läppää erakkomajan tiheässä hiljaisuudessa.
Kuitenkin jää itse kaupungissa oleva emokirkko kaikkien pyhiinvaeltajien päämaaliksi. Kolmena, neljänä aamupäivänä kulutan aikaani tutkimalla valoisan yläkirkon seinämaalauksia, joita vuosisadat ovat pahoin tärvelleet, tai laskeudun kaikuvia kierreportaita hämäriin kuoreihin. Alempi näistä kahdesta päällekkäin rakennetusta temppelistä tulvii vanhojen kryptojen tummaa mystiikkaa. Kenties 1200-luvun kirkonrakentajat tätä kaksoisbasilikaa luodessaan tunsivat lähestyvänsä henkisen todellisuuden alkuperäistä ilmausta, joka sai muodon kirkon rakenteessa aivan samoin kuin kristikunnan hartaus on kivettynyt goottilaisten doomien vertikaaliviivoiksi. Valon ja hämärän ikuinen vuorovesi tempaa täällä kävijän valtaansa. Alhaalle kuoreihin johtavia portaita ovat vuosisatojen kuluessa astelleet monet nöyrät ja yksinkertaiset ihmiset, jotka yläkerran säteilevästä valosta saapuessaan näkivät joutuneensa lumottuun pimeyteen, ikään kuin tuntematon voima olisi siirtänyt heidät tietoisuuden kirkkaasta ullakkokamarista unen ja mystiikan maanalaiseen saliin.
Ajatus, kuten aistitkaan, ei ensin tajua vaihdosta... Vasta
vähitellen pimeydestä alkaa erottaa tuikkivia uhrilamppuja,
pylväät sukeltavat esiin varjoista, tummiin holvivaippoihin syttyy
malakiitinviheriä ja sininen hehku, jossa ui kultaisia tähtiä...
Lepattavien vahakynttilöiden valo luo epävakaisia heijastuksia
kaikkien niiden pyhien olentojen kasvoille, joita hartaat
primitivistit ovat maalanneet laastiseiniin. Niiden lapsellinen
lempeys yhdessä hämärän kanssa, joka ei koskaan täysin väisty
hohtokivenvärisistä kappeleista, herättää pehmeän, soivan tunnelman,
vanhojen maalaiskirkkojen epämääräisen turvallisen tunnun. Vielä
puoli tuntia sitten seisoin aivan toisenlaisessa pyhäkössä ja painoin
kasvoni ristikkoa vastaan, jonka takana lepäsi Pyhän Klaaran[184]
musta ruumis; nunnat suutelivat likaista kiveä, uhrikolikot
helskyivät, tunnelma oli tukahduttava... Nyt olen temppelissä, jota
ei ole rakennettu vain Pyhän Fransiskuksen muistolle, vaan kaikkien
ja uskontojen takaiselle tunteelle, jumaluuden aavistukselle, joka on
yhtä vanhaa kuin pelko ja toivo.Vihdoin alkaa typötyhjään kirkkoon tulvia etäistä valoa. Munkit tulevat pitkänä tummana rivinä, kantaen kynttilöitä ja veisaten neliäänisessä koraalissa vanhaa kirkkovirttä. Kaikkialle, minne ensimmäiset kristityt erakot 300-luvulla vaelsivat, he veivät mukanaan maailmasta-luopumisen ihanteen. Athanasius[185] oli julistanut sitä maanpaon aikoina Roomassa, Teeban anakoreetit[186] noudattivat sitä äärimmäiseen kieltäymykseen asti. Se eremus in eremo, erämaa erämaassa, missä hurskas Hieronymos[187] taisteli kuumetta, viettelyksiä ja näkyjä vastaan neljä pitkää vuotta, kasvoi myöhempien aikojen mielikuvissa todelliseksi pyhityksen pesäpaikaksi. Paahtavan kallioon koverretut onkalot, polttavat hietahaudat, orjantappuroita kasvavat kuilut, joiden autiutta häiritsi vain vesiputouksen kohina ja pöllöjen kirkaisut, olivat luostarilaitoksen ensimmäisiä heikkoja ituja. Syvimpänä lähtökohtana oli aina kaiken "oman" täydellinen kieltäminen. Omistamisen harhakuva ei saanut hetkeksikään pesiytyä erakko majoihin. Milloin liha nousi kapinaan henkeä vastaan, silloin oli ruumiillinen halu muserrettava askeesilla. Tuonaikaisten legendojen pyhät miehet virittivät kekseliäisyytensä viimeisilleen tehdäkseen maallisen olemassaolon mahdollisimman epämukavaksi ja halveksittavaksi. Simeon Pylväspyhimys[188] vietti neljäkymmentäviisi vuotta katkaistun pilarin huipulla; Pyhä Dunstan asettui asumaan destinaan, kiviarkkuun, jossa tuskin voi istua, seistä tai maata; Hilarion[189] eli kaislakekoon kaivautuneena; Thais otti kodikseen lyijyllä sinetöidyn vanhan haudan, Pyhä Alfred pakeni maailmaa maanalaiseen kuoppaan. Teeban erakkoyhdyskunnat ovat olleet askel organisoitua luostarilaitosta kohti. Jouhipaitoihin ja piikkiliiveihin pukeutuneet erakot vaelsivat seitsemän kertaa vuorokaudessa louhikkoisia polkuja yhteiseen jumalanpalvelukseen, johon kuului aamu- ja aamupuhderukouksia, kolmannen, kuudennen ja yhdeksännen hetken hartausharjoituksia, ilta- ja päätösjumalanpalveluksia. Psalttarit ja nahkapiiskat muodostivat sen asevarustuksen, joka suojeli heitä pahalta maailmalta ja sen pyyteiltä. Kun ensimmäisen järjestetyn munkkikunnan perustaja, poika-erakko Benedictus kaksi vuosisataa myöhemmin kieltää maailman, hänen esikuvanaan ovat Teeban pyhimykset. Hän valitsee Subiacon läheltä piikkisen ja ahtaan vuorenkolon, jota synkentää alituinen pimeys ja tippuvien vesipisaroiden kolkko yksinpuhelu. Tässä luolassa hän elää kolme vuotta niillä leivänmuruilla, joita ystävällinen veli Romanus säästää hänelle ja joista puolet syö koppiin asettunut kesy korppi. Vähitellen hänen pyhyytensä maine on kuitenkin houkutellut seudulle joukon ihailevia erakkoja, jotka ryhmittyvät yhdyskunnaksi ja pitävät yhteisiä hartaudenharjoituksia vuoren rinteellä. Anno 529 Benedictus jättää erakkomajan. Hän matkustaa etelään, perustaa Napolia Cassinon kukkulalle italialaisen munkkiyhdyskunnan, jota johtaessaan hän saa noudattaa käytännöllisiä vaistojaan. Tulevien benediktiiniluostarien lakikirja, Benedictuksen munkkisääntö, käsittää 73 kappaletta. Munkit ovat Jumalan sotilaita ja luostari on heidän kasarminsa. Järjestelmään kuuluu kolme lupausta, jotka jokainen noviisi joutuu tekemään: stabilitas loci eli elinaikainen sitoutuminen luostariin, conversio morum eli alistuminen köyhyyteen, puhtauteen ja vaiteliaisuuteen, ja obedientia eli ehdoton sotilaallinen kuuliaisuus luostarin apotille. Mutta hiljalleen näissä henkisten harjoitusten pesäpaikoissa alkoi viritä käytännöllisen elämän ja talouden alaan kuuluvia harrastuksia, sillä Benedictus oli erakkomajansa jätettyään ruvennut yhä enemmän lieventäãmään askeesin ja lihankidutuksen vaatimuksia. Munkit raivasivat luostarien lähistöltä pieniä maapalstoja, he alkoivat istuttaa oliiveja ja viljellä viiniköynnöstä; he lannoittivat ja kyntivät pienet peltonsa ja harjoittivat rukoushetkien lomassa laajaa hyväntekeväisyyttä. Päiväsaikaan ja illoin he keräytyivät valkoisissa liinakaavuissaan laulupulpettien ääreen, ja entisen synkän kontemplaation sijasta veisattiin Athanasianum-hymni, jota soittajaveli säesti vesiuruilla.
Senaikaisessa henkisesti orjuutetussa maailmassa Benedictuksen munkkijärjestö joutui toimimaan sivistyksen etuvartiona.
Vaikka benediktiinien lähetystyö olikin organisoimatonta ja kovin satunnaista, koska se rajoittui oikeastaan vain sairaiden hoitoon ja toivioretkeläisten majoittamiseen, luostarien henkinen vaikutus virtasi sentään monia kanavia myöten ympäristöihin. Sitä levittivät sittemmin veljeskunnasta kohonneet paavit, kardinaalit, arkkipiispat, kirjailijat ja pyhimykset. Hiljaisissa munkkikammioissa ei jäljennetty vain gregoriaanisia messukirjoja ja psalttareita, vaan myös arvokkaita maallisia teoksia. Muistelmat, legendat ja kronikat olivat levällään lukupulpeteilla. Aikakirjojen mukaan antiikin kristillinen ja pakanallinen kirjallisuus alkoi ensi kerran kiehtoa opinhaluisten veljien ajatuksia siinä hiljaisessa Vivariumissa, jonka Benedictuksen ihailija Cassiodorus[190] oli perustanut noin Vuonna 504. Kun paavi Gregorius[191] virallisesti vakiinnutti benediktiinien luostarilaitoksen, hiljaisen oppineisuuden kodit saivat entistä tärkeämmän merkityksen, ei vain latinalaisessa vaan ranskan ja englannin kieltä puhuvassa maailmassa. Moralisteilla ei aluksi ollut paljonkaan muistuttamista benediktiinejä vastaan. Mutta laitoksen maallistuessa alkoi kuitenkin ilmetä rappeutumisen merkkejä ja munkkikunnan vanha tunnuslause: Ut in omnibus glorificetur Deus, Jumalalle kaikesta kunnia! — rupesi vähitellen avartumaan niin ääriviivattomaksi, että niin sanotut pueri oblati, luostariin aikovat nuorukaiset, pitivät köyttä ja munkinkaapua tavallista suurempien lihallisten vapauksien merkkeinä.
Kehityksessä tapahtuu käänne 900-luvulla, jolloin Clunyn luostarista
leviää ankara uudistusliike. Nyt heräävät myös vanhat, haudatut
neuroosit; askeesi ja lihankidutus otetaan uudelleen ohjelmaan
ja lempeistä valkopukuisista humanisteista tulee vielä kerran
maailmankieltämisen apostoleita. Jokainen latinalaisen kirkon
historiaa jonkin verran tutkinut tietää, että Clunyn munkit
ovat tehokkaalla tavalla auttaneet paavinvallan kasvua. Mutta
Benedictuksen kehittämän järjestön vanhasta rungosta alkaa
työntyä uusia haarautumia ja oksia, Camaldolin, Grandmontin ja
Vallombrosan munkkikuntia, selestiinejä, humiliantteja, olivetaaneja,
sylvesteriläisiä, premonstratensseja, kartusiaaneja. Vuonna 1215
järjestöjen luku on kasvanut niin suureksi, että paavi Innocentius
III[192] katsoo tarpeelliseksi ehkäistä tätä kasvullisuutta ja
kieltää uusien perustamisen ilman Pietarin istuimelta tullutta
lupakirjaa. Munkit ovat silloin levinneet yli länsimaiden. He
ovat ottaneet haltuunsa henkisen ja aineellisen johdon, he
ovat monopoloineet sielujen kasvatuksen ja kehittäneet monta
erilaista pyhityksen menetelmää, askeesista aina koristeellisiin
jumalanpalveluksiin asti.Mutta luostari on vielä nimensä mukainen claustrum — suljettu, eristetty asunto. Veljien elämä kuluu enimmäkseen sen ahtaan kehän sisällä, jonka muodostavat kokouksille pyhitetty kapittelisali, keittiö, ruokahuone mustine puupöytineen, enemmän tai vähemmän vaatimaton kirjasto, lämpiö, yläkerroksen makuusali, kiviseinäiset kopit ja hiljainen, muurien ympäröimä puutarha. Vaikka luostariin kuuluu palvelevia maallikkoveljiä, vuorovaihto ympäröivän ulkomaailman kanssa on kaikissa tapauksissa kovin rajoitettu. Teeban erakkomajojen angelorum amici et aninialiizin, enkelten ja eläinten ystävät, pysyvät jatkuvasti munkkijärjestöjen esikuvana.
Katolisen Italian benediktiinien kokemus oli herättänyt ajatuksen, että jos mieli valloittaa Jumalalle uusia sieluja, munkkiveljien oli luovuttava ankarasta eristyneisyydestä. Luostarit olivat jääneet turvalinnoiksi pahan maailman myrskyissä. Ne vartioivat vuorten rinteillä ja huipuilla alhaalla pauhaavaa elämää, ne olivat hiljaisen mietiskelyn torneja, hieman mukavampia ja miellyttävämpiä kuin Pyhän Bavonin[193] ontto puu tai Columbanin[194] ja Cuthlacin luola. Mutta tarmokas ulospäin suuntautuva toiminta puuttui... Silloin lähti Umbrian Assisista uusi herätysliike, joka antoi näille kieltäymyksen sotureille tukevan jalansijan ihmisten maailmassa. Syntyi fransiskaanien kerjäläisjärjestö.
Hurskaiden legendojen kukat versovat Fransiskuksen muistosta kuin ruusut San Damianon puutarhasta... Niiden kitkeminen ei ole helppoa. Vanhojen lähteiden mukaan Francesco Bernardone[195] syntyi 1182 rikkaassa kauppiaskodissa, vietti nuoruutensa niissä iloissa, joita pikkuinen ja vaatimaton Assisi suinkin saattoi tarjota, halusi tulla trubaduuriksi ja ritariksi, mutta joutui yksinäisillä vaelluksillaan Umbrian luonnossa miettimään, eikö uhrautuvalle laupeudentyölle pyhitetty elämä paina vaa'assa enemmän kuin laulut ja aseleikit. Olihan Kristus sanonut: "Mene ja myy kaikki, mitä sinulla on, ja anna köyhille!" Apostoliset köyhyyden ihanteet olivat tällöin jo saaneet kirkon hyväksymisen ja niitä valvottiin luostarilaitoksen uusissa kongregaatioissa,[196] joiden ajatusmaailmaan Fransiskus on kenties vaeltavien saarnaajien kautta perehtynyt. Jeesuksen elämän kirjaimellinen noudattaminen tulee hänen esikuvakseen. Paljain jaloin, ruskeassa erakonviitassaan ja köysi vyötäisillä hän tekee jo 27-vuotiaana lähetysmatkoja kaukaisiin maakyliin. Mutta tuo pieni, lempeä il Poverello, joka on valinnut sydämensä naiseksi Rouva Köyhyyden, ei ole vain taivaanvaltakunnan, vaan myös kukkivan maan trubaduuri. Liljat, öljypuut, lampaat, leivoset ja aasit ovat tämän kristillisen panteistin veljiä ja sisaria Herrassa. Ajatus palautuu vaistomaisesti muinaisiin miletolaisiin... Luomakunnan mykät ja äänekkäät ilmiöt eivät ole Fransiskukselle olleet pelkästään hänen yksinäisten mietteidensä todistajia kuten kesy kauris Pyhälle Fructuosukselle[197] tai orava Pyhälle Columbanille. Hänen naiivi, lapsenkaltainen mielikuvituksensa elävöittää koko luonnon sisar Kuuta ja veli Aurinkoa myöten, ja hän näyttää elävän onnellisinta elämäänsä eräänlaisessa puolivalvetilassa, jossa kuolleet kappaleet saavat sielun.
Fransiskuksen ympärille on pian keräytynyt hartaita opetuslapsia. He luopuvat omaisuudesta, jos heillä sitä on, ja tekevät laupeudentöitä, eläen kättensä työstä ja almuista. He ovat taitavia korinpunojia, he kutovat kalastajien nuotiotulilla verkkoja ja paikkaavat jalkineita, he tulevat maalaisten avuksi viljankorjuussa, poimivat rypäleitä ja oliiveja, keräävät köyhille polttopuita, lakaisevat ja siistivät maalaisasuntoja. Kuuliaisuuden, köyhyyden ja siveyden lupaukset ovat uuden järjestön peruskivinä, kun paavi Honorius[198] vihdoin sinetöi fransiskaanien säännöt. Veljet eivät sulkeudu luostareihin, vaan kulkevat almukuppeineen kylissä ja kaupungeissa koettaen lievittää hengellistä ja aineellista hätää. Mutta munkkikunnan vaatimaton perustaja jää syrjään. Uuden innostuksen hyökylaine on viskannut hänet kerrassaan sivuun hän viettää yhä pitempiä aikoja Alverno-vuoren hiljaisuudessa ja kuolee valvomisesta ja lihankidutuksesta nääntyneenä Portiunculan kappelin kynnykselle, huulillaan "Aurinkolaulun" loppusävel. Kuihtunut kääpiömäinen ruumis haudataan suurin juhlallisuuksin ja Tuomas Celanolainen[199] alkaa ahkerasti kirjoittaa muistiin köyhyyden apostolin elämää.
Assisin evankelista ei kuitenkaan ole ainoa, joka tähän aikaan lähettää opetuslapsensa maailmalle saarnaamaan ja tekemään työtä. Kastilialainen Domingo,[200] joka on vuodesta 1199 toiminut Osman kaniikkina ja tehnyt tarkastusmatkoja Etelä-Ranskan kerettiläisiin maakuntiin, esittää miltei samanaikaisesti kuin Fransiskus Vatikaanille uuden kerjäläismunkiston suunnitelman. Veljeskunnan jäsenet, niin sanotut fratri praedicatori, pukeutuvat valkoisiin alusmekkoihin mutta käyttävät mustaa päällysvaippaa ja samanväristä suippokärkistä päähinettä. Paavi Honorius III vahvistaa heidän saarnaa ja sielunhoitoa koskevat sääntönsä ja järjestön vaakunan — koiran, joka pitää suussaan tulisoihtua. Koska mustaveljille on alusta alkaen myönnetty oikeus kaikkialla saarnata ja ottaa vastaan rippiä, heidän vaikutuksensa leviää köyhistä maakylistä ruhtinaiden ja kuninkaiden hoveihin. Seurakuntatyö, kerettiläisten vastustaminen, lähetystoimet, teologinen tieteenharjoitus joutuu vähitellen miltei kokonaan heidän käsiinsä; heitä istuu paavin kuuriassa[201] ja yliopistojen oppituoleissa, he ovat suosittuja hovisaarnaajia ja roomalaisen kirkon taitavimpia diplomaatteja. Kaikkiin maallisiin ja hengellisiin instituutioihin heijastuu aina jotakin perustajan luonteesta ja persoonallisuudesta. Assisin nöyrä pyhimys jätti fransiskaanien perinnöksi lempeyden ja vaatimattomuuden hyveen, mutta dominikaanien historiaan on langennut synkän, uskonkiihkoisen ja ankaran espanjalaisen johtajan varjo.
Roomassa toimivan kenraalin vallan alaisena dominikaanit osallistuvat jatkuvasti poliittiseen toimintaan. He ottavat ajaakseen Vatikaanin etuja maallisia vallanpitäjiä, Ludvig Baijerilaista[202] tai Wycliffeä[203] vastaan, ja tämä diplomaattinen pysytteleminen Pietarin istuimen lähellä hankkii heille yhä lujemman jalansijan hoveissa, piispanistuimissa, kardinaalikollegiossa... Heidän osuutensa kerettiläisten vainoissa ja inkvisition oikeudenkäytössä on tunnettu. Ferdinandin ja Isabellan espanjalaisessa hovissa[204] tällä kastilialaissyntyisellä munkkikunnalla on tietysti arvosija; kuningattaren rippi-isänä toimii dominikaanipriori[205] Torquemada,[206] joka nousee suurinkvisiittorina Espanjan korkeimman neuvoston johtoon.
Mutta julmuuden, verenvuodatuksen, vainojen, kirkkopolitiikan ja vehkeilyn ohessa nämä mustaviittaiset saarnaajaveljet pitävät käsissään uudenaikaisen sivistyksen avaimia. Ensimmäisten benediktiinijärjestöjen hyvät ja huonot taipumukset, keskiajan julmuus ja opillinen harrastus, luovat varjoja ja valojuovia heidän historiaansa. Jos fransiskaanit ovat uneksijoita ja runoilijoita, he ovat loogikkoja, realisteja, kylmästi laskevia aivoihmisiä. Ja jos Fransiskus on jättänyt katolisen kirkon vaalittavaksi kristillisen mystiikan, espanjalainen Domingo antaa paavin käsiin tikariakin terävämmän aseen — älyn. "Intellektualistinen kulttuuri" on dominikaanien ansiosta tullut Vatikaanin helmalapseksi.
Kaksi kohtaloa erottuu muita jyrkemmin veljeskunnan kehitystarinasta: Girolamo Savonarolan[207] ja Giordano Brunon.[208] Vaikka he ovat olleet toistensa miltei täydellisiä vastakohtia, heidän jänteviä profiileitaan valaisee jälkimaailman silmissä sama punainen hehku, kerettiläisrovion savuinen lieska. Sen valoon nousevat kahdet voimakkaasti yksilölliset kasvot — Kristuksen Tasavallan diktaattorin kuolemankalpea, mustan hiustonsuurin ympäröimä pää, kiihkeät luisevat posket, jotka muistuttavat Thotmes II:ta,[209] napolilaisen luostariveljen kauniit piirteet, kirkas otsa, johon tumma hiippalakki luo varjon. Kummallakin luonteella on ollut syvät juuret ei vain aikakauden vaan myös mahtavimman munkkijärjestön henkisessä miljöössä. Veljeskunnan laatu on heidän kohtaloissaan kantanut kahdenlaisia hedelmiä, kireää uskonkiihkoa ja avaraa ajatuksenvapautta.
Kun Savonarola ensi kerran maineettomana lääkärinalkuna tulee Firenzeen, hänen päänsä on täynnä Aristoteleen oppilauseita ja Tuomas Akvinolaisen goottilaista metafysiikkaa; kaikkeen tuohon sulautuvat Ferraran kevytmielisen hovin jättämät vaikutelmat, nuoren puritaanin polttava vastenmielisyys ruhtinas Ercole Esten[210] sukupuolisia hurjasteluita kohtaan. Ensimmäisiä tosiasioita hänen nuoruutensa tarinassa on rakastuminen Strozzien tyttäreen. Tämä kuittaa köyhän ferraralaisen nuorukaisen ylimielisellä hymyllä. Miltei heti onnettoman kosinnan jälkeen Savonarola poistuu kirvelevin sydämin Firenzestä ja liittyy Bolognassa dominikaanien veljeskuntaan. On kuin hänen olemuksensa pohjiin kävisi tuosta hetkestä asti syvä ja kohtalokas viillos kuten särö vasaralla muserretussa kristallissa. Jos hänen kireässä luonteessaan oli vielä Firenzen aikana jotakin epävarmaa ja höllää, jos hän vielä yritti sovitella maailman ja Jumalan suhteita, kaikki on loukkauksen hetkenä muuttunut. Nyt hän pukee ylleen munkinkaavun kuin panssarin. Tästä lähtien hän kulkee ihmisten keskellä leppymättömänä maailmankieltäjänä, ikään kuin hän skitsoidisen[211] sielun kiihkolla samastaisi oman huonon onnensa maailman kanssa. Aikakirjat, niin, yksinpä hänen omat aikalaisensa ovat tunteneet vain hänen panssarinsa ja naamionsa, tulisen sydämen ympärille kehittyvän jääkerroksen, joka vuosien kuluessa muuttui kovaksi kuin pii. Vuoteen 1481 hän on elänyt kokonaan uppoutuneena teologisiin tutkisteluihin. Silloin hän palaa Firenzeen, valitaan San Marcon luostarin raamatun selittäjäksi, "lehtoriksi", ja hiukan myöhemmin sen prioriksi.
Tuskin voi kuvitella sopivampaa maaperää reformaattorin toiminnalle kuin 1400-luvun lopun katolinen Italia, Firenze on Lorenzo il Magnificon elämäniloinen karnevaalikaupunki. Roomaa hallitsee aluksi Innocentius VIII,[212] joka on ostanut paavin tiaran lahjuksilla ja joka jakaa häpeämättömän avomielisesti Vatikaanin rikkauksia aviottomille lapsilleen tai lisää niitä myymällä kirkonvirkoja. Hänen jälkeensä Pietarin istuimelle nousee espanjalaissyntyinen kuurian varakansleri Rodrigo Borgia,[213] joka on jäänyt elämään tulevien vuosisatojen mielikuvituksessa turmeltuneen renessanssipaavin ruumiillistumana. Onko hän palvellut loistavassa appartementossaan tulipunaista sonnia ja antanut alastomien ilotyttöjen kynttiläin valossa poimia lattialle sirotettuja manteleita, jää hämärän peittoon... Julkeammin kuin edeltäjänsä hän avaa lapsilleen Cesarelle ja Lucretialle Vatikaanin ovet, kehittää vuosien kuluessa hienon ja tuloksellisen valehtelusysteemin, ahnehtii kardinaalien rikkauksia ja tulee kuuluisaksi niin sanotuista "paavin päivällisistä", joissa varakkaimmat kutsuvieraista saavat kohtalokkaita suolistovikoja juotuaan liiaksi punaviiniä tai syötyään suklaamakeisia; heistä on kirkon seremoniamestarin Burohardin salaisessa päiväkirjassa vain yksinkertainen merkintä: Biberat calicem, tyhjensi kalkin.
Mutta humun, loiston ja juhlien keskelle jylähtää Firenzen tuomiokellon kaiku. San Marcon synkkä ja uskonintoinen esimies on alkanut saarnata duomossa. Kerrotaan, että ei vain kirkko hämäriä sivulaivojaan myöten, vaan koko kastekappelin tori viljamakasiineihin asti on tulvillaan kuuntelijoita. Kaupunki on vaipunut odotuksenkylläiseen äänettömyyteen. Kellot eivät soi, ajopelit eivät rämise Piazza del Duomolla, pertuskat eivät kalahtele. Korkealla saarnatuolissa seisoo lepattavien vahakynttilöiden valossa laiha aavemainen munkki, ja hänen kimeä äänensä leikkaa hiljaisuutta kuin veitsi: "Hengenmiehet eivät enää ole kristittyjä, he istuvat päivät pitkät selkä kumarassa Platonin[214] ja Ciceron[215] kirjoitusten ääressä, sillä he ovat kadottaneet uskonsa Kristukseen. Silkkiin ja samettiin pukeutuneina he veisaavat kauniita messujaan taivaallisen soiton säestyksellä. Mutta minä sanon teille: näillä messuilla he palvelevat saatanaa eivätkä Jumalaa! Ennen vanhaan kalkit olivat puusta ja pappien sydän kultaa, mutta nyt ovat kalkit kultaa pappien sydän puuta ... Oi Herra, etkö kuule meidän valitustamme? Oletko unohtanut kirkkosi surkeuden? Tule ja vapahda se saatanan ja inhoittavien tyrannien vallasta...!"
Tämä uusi Aamos[216] on ruumiillistanut itsessään dominikaanien koko synkän espanjalaisen fanatismin, Kastiliasta lähteneen pelastusmystiikan ja maailmankieltämisen. Savonarolasta on tullut renessanssin painajainen — hän astuu aikakauden halki kuin musta varjo, jonka liian voimakas valo on synnyttänyt. Vuonna 1494 hänen ja koko Italian historiassa sattuu eräs noita maailmantapahtumain oikosulkuja, jotka ylittävät mielettömimmät kuvitelmat. Firenzen kirkkoon keräytyneet kansanjoukot ovat kuulleet Savonarolan ennustavan, että Jumala on antava valtakunnan uuden Kyyroksen[217] käsiin ja että vitsaus on tuleva Alppien takaa. Silloin lähtee Ranskasta liikkeelle merkillinen sotajoukko. Sitä johtaa "hänen majesteettinsa mehiläiskuningas", ruma, avuton romantikko Kaarle VIII,[218] muuan niitä säälittäviä narreja, jotka ovat kantaneet kruunua ja kärpännahkaviittaa. Koko lapsuutensa hän on Amboisen kolkossa linnassa lukenut Lancelotin ja Tristanin uroteoista,[219] ja nyt hänen usvaisissa aivoissaan on tuikahtanut mieletön haave toteuttaa se, mistä ritarisadut kertovat. Onhan hän Kaarle Suuren perillinen, onhan hänellä oikeus liittää uuden ristiretken kautta koko kristikunta Ranskan herruuteen! Hovikronikoitsijoiden, pappien ja liehittelijöiden ylistämänä tämä miltei tylsämielinen majesteetti kulkee suurella loistolla ja pauhulla Alppien yli. Hovipojat kannattavat hänen yllään sinisestä silkistä tehtyä, hopealiljoin kirjailtua kunniatelttaa. Laahaavasta punasamettisesta viitasta, johon on ommeltu kultaisia mehiläisiä, pilkistää vain kuninkaan suuri vaalea pää tyhmänsinisine silmineen ja nykivine huulineen ja kömpelöt, jalokivin koristellut sormet. Koko Italian on vallannut turmiollinen lamaannus. Ainoakaan käsi ei kohoa, ainoakaan säilä ei paljastu kulkueen vaeltaessa yhä syvemmäs Lombardiaan.
Milanon linnassa odottaa herttua Moro,[220] että Napolin Alfonso[221] vihdoinkin syöstäisiin vallasta, ja siksi hän avaa vastustelematta kaupungin portit kuninkaalle. Firenzessä joutuu Piero dei Medici[222] täydellisen neuvottomuuden valtaan. Hän on tosin toimittanut Ranskan kuninkaalle lahjoja, joukon oivallisia metsästyshaukkoja, mutta kun jännitys käy sietämättömäksi, hän pakenee suinpäin kaupungista. Kiihtynyt rahvas ryöstää Medicien palatsin, Firenze on kuin sotatilan vallassa. Sillä välin "Mars jumalan poika, Julius Caesarin jälkeläinen" marssii Toscanan halki ja tulee Roomaan vain todetakseen, että hämmästynyt paavi piiloittautuu Sant' Angeloon ja näkee sen ikkunoista vieraiden joukkojen miehittävän Ikuisen Kaupungin ilman verenvuodatusta ja miekaniskua. Kun kruunupäinen Don Quijote lähestyy Napolia, kuningas Alfonso tuntee maan polttavan jalkojaan, luopuu kiireisesti vallasta ja pakenee luostariin. Portit aukeavat jälleen Karolingien perilliselle; kaupungin vartioväki on kuin kivettynyt, pienintäkään vastarintaa ei synny. Suuressa, tyhjässä valtaistuinsalissa kuningas mittelee epävarmoin askelin permantoa ja kääntelee vaivautuneena päätään, ikään kuin hän haluaisi kysyä seremoniamestariltaan Thibaultilta, eikö kaikessa tässä ole jotakin mieletöntä ja hullua. Ja nyt häviää lumous! Ruhtinaat heräävät kuin pahasta unesta ja alkavat neuvotella ja kerätä joukkoja. Paavi, Espanjan Ferdinand ja Isabella, Saksan keisari[223] ja Italian kaupunkivaltioiden hallitsijat muodostavat nopeasti liiton, jonka onnistuu karkoittaa Kaarle VIII takaisin Alppien taakse.
Mutta tällä välin Savonarola on temmannut Firenzessä täydellisen vallan käsiinsä. Välittämättä vähääkään paavin käskykirjeistä hän irroittaa San Marcon luostarin dominikaanien järjestöstä ja tekee sen täysin itsenäiseksi organismiksi. Kaupunki julistetaan Kristuksen Tasavallaksi. Sen diktaattorina toimii priori ja vartioväkenä kaduilta värvätty lapsimiliisi, Inkvisition Pyhän Armeijan sotilaat, joiden järjestöpukuna ovat lumivalkoiset mekot ja tunnuksena veripunaiset ristit ja öljypuun lehvät. Turhaan saapuvat Vatikaanista toistuvat käskyt ja uhkaukset; turhaan lupaa paavin lähettiläs, apostolisen kanslian hieno ja ovela sihteeri Ricciardo tuolle Firenzen kardinaalin purppuramyssyä, jos hän nöyrtyisi. Savonarola enempää kuin kirkonkirouksella uhattu kansakaan ei tottele.
Ja nyt seuraa teologisen vihan sepittämä näytelmä, jossa keskiaika vielä kerran nostaa päänsä ja sinkoaa anateeman[224] renessanssia vastaan! Vuoden 1496 viimeisenä karnevaalipäivänä Pyhän Armeijan pojat ovat kulkeneet ryöstäen ja hävittäen aatelispalatseissa, pysähdyttäneet vastaantulevia vaunuja ja kantotuoleja ja kasanneet raatihuoneen torille kolmenkymmenen kyynärän korkuisen rovion ryöstetyistä taideteoksista, kirjoista, koruista, peleistä, kuvanveistoksista... Hämärissä alkavat kaupungin kaikki kirkonkellot pauhata ja kuiskuttavan kansanjoukon läpi soluu polttajien kulkue. Edellä astuvat valkoisiin viittoihin pukeutuneet pienet inkvisiittorit kantaen orjantappuralla kruunattua Jeesus-lasta, heidän jäljissään San Marcon mustapukuiset veljet, papisto, gonfalonieerit,[225] kahdeksankymmenen neuvoston jäsenet, kaniikit,[226] jumaluusoppineet, tohtorit ja maisterit, Bargellon ritarit, torvensoittajat ja Kristuksen Tasavallan airueet. Rummut pärähtävät. Kiviselle puhujanlavalle, Ringhieralle, noussut Savonarola siunaa ristiinnaulitun kuvalla kansan ja antaa merkin: "Lumen ad revelationem gentium et gloriam plebis Israel, valo pakanain valistukseksi ja Israelin kunniaksi — sytyttäkää!" Soihdut putoavat rovioon. Kun tuli hulmahtaa kreikkalaisista pergamenteista ja kasan huipulle istutettu ruudilla ja tulikivellä täytetty pukinsorkkainen nukke halkeaa kumeasti pamahtaen, munkit kohottavat helmojaan ja aloittavat tanssin. Liekkien häälyvässä loimossa, joka väliin tukahtuu sakeana tuprahtelevaan savuun, pyörii hypähtelevistä mustista hahmoista muodostunut elävä ratas yhä kiihkeämmin ja hurjemmin. Hikisten kasvojen, villien silmien, hulmuavien kauhtanoiden yläpuolella huojuvat pienet mustat krusifiksit kuin tahtipuikot. Laulu ja hälinä on vähitellen paisunut niin voimakkaaksi, että sen lävitse on vaikeata erottaa campanilen kellojen moikumista...
Liiaksi pingoitetun viulunkielen täytyy katketa. On mahdotonta osoittaa, minä hetkenä joukon suggestiossa alkoi aueta noita kohtalokkaita murtumia, joista epäusko ja viha pääsee vuotamaan. Profeetan murhenäytelmä lähenee loppuaan... On tunnettua, että fransiskaanien taholta suunniteltu tulikoe, jossa Savonarolan kannattajien tuli osoittaa oppinsa pätevyys, jäi tapahtumatta joko sateen tai vastustajien vehkeilyn takia. Välittömästi tämän jälkeen kansan raivo puhkeaa kuin rajuilma ja San Marcon luostarissa piileskelevä priori vangitaan. Toukokuun 23. 1498 profeetan raadeltu ruumis kytketään polttopaaluun samalla paikalla, missä hänen opetuslapsensa olivat vuotta aikaisemmin tanssineet turhuuksien rovion ympärillä.
Oikeudenkäynnissä ei tosin ole voitu paljastaa mitään todellista kerettiläisyyttä. Vain espanjalaisen kokeen aikana, jolloin vipulaite lennätti uhrin kädet kattoa kohti, Savonarolan huulilta kiristyi mieletön tunnustus. Väärennettyjen pöytäkirjojen, kidutuskuulustelujen ja jesuiittamaisen oikeudentulkinnan hienot terävät aseet uhkaavat nyt säälimättöminä kukistettua diktaattoria, joka on suljettu Palazzo Vecchion pieneen kylmään tornikammioon. Onhan paavi henkilökohtaisesti ilmaissut ajatuksensa: "Kuolla hänen täytyy, vaikka hän olisi itse Johannes Kastaja!" Ja näin päättyy Kristuksen Tasavallan perustajan elämä tuleen ja savuun Vasonan piispan, apostolisten komissaarien ja rähisevien katupoikien seuratessa tätä synkkää näytelmää. Savonarolan kummallekin puolelle kahlitaan hänen kaksi uskollista opetuslastaan kuten ryövärit ristiinnaulitun molemmille puolin. Kuolemaantuomituilta riistetään vaatteet aluspaitaan asti, ennen kuin heidät kuljetetaan notkuvaa lautasiltaa pitkin roviolle. Mutta sillan alle on piiloutunut joukko Pyhän Armeijan entisiä sotilaita, ja he pistelevät nyt johtajaansa jalkapohjiin terävillä puupuikoilla.
Dominikaanien mahtava järjestö on lukemattomia kertoja saatellut samantapaisia kulkueita — se on pukenut juutalaisia ja noitia, pappeja ja maallikoita kerettiläisten keltaiseen kaapuun, jonka rintaan ja selkään on ommeltu tulikuoleman merkki, veripunainen risti. Sen synkät veisaavat joukot ovat soluneet inkvisition viheriän lipun jäljissä, tuikkivat kynttilät käsissään, teilauspaikoille ja rovioille; sen pienet mustat krusifiksit ovat olleet tuhansille kuoleville viimeinen näky maailmasta. Ja samalla seremonialla veljeskunta vihkii ainoan diktaattorinsa lepoon. Savonarolan päähän painetaan kuoleman punainen lakki, paholaisten kuvilla kirjailtu paperihiippa. Aleksanteri VI:n edustaja tarttuu hänen laihaan ranteeseensa ja lukee vavahtelevalla äänellä pannaanjulistuksen hiiskumattoman hiljaisella torilla: "Separo te ab Ecclesia militante atque triumphante — erotan sinut sotivan ja voitollisen kirkon yhteydestä". Profeetan huulet liikkuvat, hän oikaisee: "Militante, non triumphante — taistelevan, ei voitollisen — se ei ole sinun vallassasi —" Kun kuolemaantuomitut on hirtetty ja käsityöläiset sytyttävät rovion, tuli ei oikein tahdo leimahtaa, vaan sortuu sakeaan kipinöivään savuun.
Savonarolan kohtalossa paljastuu kuin välähdyksenä Domingon veljeskunnan kireä uskonkiihko ja vallanhalu, tuo sielullinen joustin, joka on ollut heidän historiansa liikkeellepanevana voimana. Hänen roviokuolemassaan on jylhää vertauskuvallista suuruutta. Hän on toteuttanut omassa elämässään dominikaanien henkisen laadun, hän on elänyt johdonmukaisesti loppuun ne murhenäytelmän mahdollisuudet, jotka ovat idulla tämän näennäisesti niin askeettisen ja maailmankielteisen munkkijärjestön vallanhimossa. Hän jää kummittelemaan tulevien sukupolvien mielikuvituksessa yksinäisenä uskonsankarina, jonka elämässä on säpsähdyttävän eheästi täyttynyt profeetan ja maailman, diktaattorin ja kansan, yksilön ja joukon sovittamaton ristiriita.
Savonarolan kuolemasta on kulunut vuosisata, kun Giordano Bruno poltetaan Rooman Campo di Fiorella, kaikkien ulkomaalaisten tuntemalla "Kirpputorilla", jonka yli nykyään tulvii markkinatavaroiden, silkin ja antiikkisten pikkuesineiden väriaalto. Brunon syntymäseutu on Campanian eteläliepeellä. Wilhelm Dilthey[227] on kerran määritellyt hänet "Vesuviuksen ja Välimeren välillä olevan maakaistaleen pojaksi"; ja helposti herää ajatus, että hänen luonteensa juuret piilevät tuon kirkkaan rannikon tuliperäisessä povessa. Hän on pukenut ylleen dominikaanin kaavun jo viisitoistavuotiaana, mutta uskonnollinen innostus ei kestä kauan. Munkkiaikanaan hän näyttää perusteellisesti tutustuneen antiikin, keskiajan renessanssin filosofiaan, lukeneen Cusanuksen[228] ja Telesiuksen[229] kirjoja, omaksuneen Kopernikuksen mullistavat mielipiteet. Vuosien varrella tästä vilkkaasta kauniista pojasta kasvaa mies, jolle koko aikakausi käy yhtä ahtaaksi kuin munkinpuku. Hän jättää kerettiläisyydestä epäiltynä veljeskunnan, viettää rauhattomia vaellusvuosia milloin Pohjois-Italiassa, milloin Genevessä, Pariisissa, Lontoossa, Oxfordissa ja Saksan yliopistokaupungeissa; Toulousessa hänet vihitään tohtoriksi. Hän luennoi ranskalaisille ja saksalaisille tähtitiedettä ja filosofiaa, joutuu kaikkialla kärsimään vapaista mielipiteistään, jotka hän myöhemmin paljastaa lapsen avomielisyydellä yksin pyhän inkvisition herroillekin. Vuonna 1591 muuan italialainen ylimys Mocenigo,[230] joka tutkii kullanteon ja ikuisen nuoruuden mysteerejä, kutsuu hänet luokseen Venetsiaan. Kun Bruno ei kuitenkaan kykene auttamaan maagillisissa taidoissa,[231] ystävä kavaltaa hänet inkvisitiolle. Näyttää, kuin oikeudenpäätös olisi syystä tai toisesta aina lykkäytynyt ja uhri olisi välillä kokonaan unohdettu, sillä Bruno joutui yksistään Rooman apostolisissa vankiloissa viettämään seitsemän pitkää vuotta. Vihdoin hänet jätetään maallisen vallan käsiin ja pyydetään rankaisemaan "lempeästi ja ilman verenvuodatusta", clementissime et sine sanguinis effusione, mikä inkvisition sanakirjassa merkitsee roviokuolemaa. Niin kuin Savonarolan tuhka kerran sirotettiin Arno-virtaan, niin kylvetään Brunon tuhka Tiberiin.
"Millään muulla maalla ei ole vietettävänä niin valistuneen uhrin muistoa tuolta ajalta kuin Italialla", on Cambridgen historianprofessori Bury[232] kerran huomauttanut. Munkkilaisuuden kaikkein arvokkain perinne, humanistiset tutkimukset, kantavat juuri hänen filosofiassaan tavallista kypsemmän sadon. Mutta on syytä muistaa, että tämäkin piirre käy dominikaanien historian lävitse yhtä luonteenomaisena kuin uskonkiihko. Veljeskunnan mustista riveistä on vuosisatojen mittaan noussut monta loistavaa älyä, Albertus Magnuksesta[233] ja Tuomas Akvinolaisesta[234] Susoon,[235] Tauleriin,[236] mestari Eckhardtiin[237] asti... Tätä tosiasiaa vasten nähtynä hajoaa tuo näennäinen ristiriita, että juuri kiihkeimmin dogmaattisesta järjestöstä ilmestyy Brunon tapainen ajatuksenvapauden puolustaja. Hän on eräs niistä, joiden hallussa dominikaanien dialektinen äly on alkanut Aaronin sauvan[238] tavoin viheriöidä ja kukkia.
Giordano Brunon teokset, joille hän joutui miltei koko elämänsä ajan etsimään kustantajaa, ovat pakottoman ihmisajatuksen ensimmäisiä uljaita lentämisyrityksiä, ensimmäisiä siiveniskuja Kopernikuksen avaamassa kosmoksessa; tiedämmehän, että ajan tähtitieteelliset keksinnöt suorastaan huikaisevat hänet. Hänen spiritualistisen elämänkatsomuksensa johtoajatus paljastuu niissä sanoissa, jotka hän lapsellisen luottavasti lausuu Venetsian inkvisiittoreille: mitä kirkko nimittää Pyhäksi Hengeksi, on sama kuin pythagoralaisten "maailmansielu", joka pitää koossa ja elävöittää universumin, auringosta kaukaisimpaan tähteen, ihmisestä kaikkeuden tuntemattomiin asukkaisiin asti... "Katolisesti puhuen" sielu joutuu ihmisen kuollessa paratiisiin, kiirastuleen tai helvettiin, mutta tämä kaikki on vain maailmanhengen vaihtuvien muodonmuutosten vertauskuvaa. Jumalan immanenssia, hänen mukanaoloaan maailmassa, on harvoin tulkittu yhtä palavasti. Tämä panteismi on kaukaista sukua Pyhän Fransiskuksen runolliselle mystiikalle — mutta se on kypsempää ja älyllisempää, dominikaanien ajattelun ruokkimaa. Kun näihin mielipiteihin lisäksi liittyivät hänen hämmästyttävät oivalluksensa tähti tieteen alalla, ajatus, että aurinko pyörii oman akselinsa ympäri ja että kaikki kiintotähdet ovat planeettajärjestöjen aurinkoja, ei ole ihme, että monet aikalaisista pitivät häntä liian hulluna, jotta hän olisi kelvannut edes kunnolliseksi harhaoppiseksi!
Yli kolme vuosisataa on kulunut tämän dominikaanin marttyyrikuolemasta. Hänen kuvansa hehkuu niiden lävitse paljon kirkkaampana kuin koskaan aavistettiin. Uusi aika on nähnyt hänessä ennen kaikkea esikuvallisen vapaan hengen, munkinkaavussa vaeltavan filosofin, jonka ainoana uskonkappaleena oli ajattelemisen vapaus.
Luostari
Vuosisadat ovat uurtaneet latinalaiseen maaperään monta syvää jälkeä, mutta ne eivät ole pyyhkäisseet pois luostarilaitosta.
Nykyisin se on valtioruumiille samaa kuin liaani emokasville: sitä voi leikata, paloitella, mutta se kietoutuu sitkeästi tukipuuhun ja kukkii valkoisia ja veripunaisia kukkiaan. Ranskassa vähensi vuoden 1789 vallankumous luostarien merkitystä; valtion taholta toimeenpannut toistuvat pakkoluovutukset ovat sekä siellä että Italiassa ja Espanjassa köyhdyttäneet ennen rikkaita yhdyskuntia. Mutta keskiaika elää silti ankarana henkisenä mahtina. Voivathan fransiskaanit ja dominikaanit ylpeästi viitata kirkkoihin, joiden taide on heidän oppiensa innoittamaa, luostareihin, jotka eivät ole vain tietyn henkisen elämänmuodon linnoituksia vaan samalla romaanisen rakennustaiteen mestariteoksia, runouteen, joka on avannut terälehtensä heidän puutarhoissaan, ja katolisen dialektiikan ruokkimaan tieteelliseen ajatteluun. Tämä on mitalin valoisa puoli. Alapinnalle on yhä kirjoitettu kaikkien niiden perversiteettien nimet, jotka ovat rehoittaneet eristetyissä, Saatanan erityisesti suosimissa munkkikopeissa.
Taiteen osuus luostarien jokapäiväisessä elämässä ei missään näyttäydy niin selvään kuin Firenzen kuuluisassa San Marcossa. Kohisevalta torilta vie ahdas portti rakennukseen, jonka Cosimo Medici kerran antoi perustaa ja jonne hän vetäytyi yksinäisinä hetkinään. Valoisat kaarikolvit, murenevien Vaakunakilpien koristamat pylväiköt, päivänpaisteinen piha, jonka keskellä suunnattoman suuri libanoninsetri levittelee vaakasuoria oksiaan, ja vihdoin munkkien perättäiset kopit muodostavat eheän gallerian. Miten paljon San Marcoon liittyykin tuskallisia muistoja, niiden yli hohtavat ja säteilevät hurskaan luostariveljen Fra Angelicon maalaukset. Mikä sai hänet liittymään dominikaaneihin? Henkisesti hän on ehdottomasti paljon lähempänä Assisin nöyrää Pyhää Fransiskusta... Hän näyttää pysyneen elämänsä loppuun asti naiivina ja hyväntahtoisena lapsena, jolta armelias luonto oli lempeästi evännyt kaiken kosketuksen pahaan maailmaan. Taiteilijana hän on buon padre di pittura, "hyvä maalari-isä", joka kaunistaa luostaritoveriensa kammioita heleillä ja rikkailla freskoilla. Ovien yläpuolelle tai ikkunan kahden puolen on kuvattu raamatullisia kohtauksia, kirjavasiipinen Gabriel polvillaan hennon, hurmautuneen neitsyen edessä, yksinkertaiseen köyhään pukuun verhoutunut Vapahtaja tervehtimässä veljiään, Kristus ristinpuulla, ikuiseen vaitioloon vihkiytynyt Pietari Marttyyri... Ruusuiset ja hopeanhämärät vaipat kuultavat kuin pilvet. Pyhien ihmisten pienet, sirot kasvot ovat alttiit ja kohotetut, hurmion, valaisemat. Täällä tapaa myös rikkaan kokoelman Fra Angelicon kultapohjaisia temperamaalauksia, siroja kuin kaikkein harvinaisimmat ranskalaiset miniatyyrit, kuin goottilaisten messukirjojen kuvat. Kristillinen mystiikka kukkii niissä kirkkaimmillaan, samalla kertaa nöyränä ja loistoisena. Niiden ihmiset ovat kuin ruusuja, tulenliekkejä, mirhaminhuuruja. Leijuvat, hauraat hahmot herättävät jatkuvan ylöspäin suuntautuvan virtaamisen mielikuvia — taulujen taustaan uurretut kultavaloviivat säteilevät kruunatusta Maariasta soittaviin ja tanssiviin enkeleihin. Värit ovat sekoittamattoman heleitä — ilmavaa taivaansineä, hehkuvaa korallinpunaista... On kuin San Marcon uneksiva taiteilijamunkki olisi ikuisiin aikoihin kiinnittänyt tauluihinsa jonkin yksinkertaisuuden ilmestyksen, joka on täyttänyt silmänsä paratiisimaisilla väreillä. Mutta Cosimo dei Medicin luostari ei ole vain hänen vaan myöskin Savonarolan muiston varjostama. Hänen munkkikammionsa lukupulpetteineen, kirjoineen ja krusifikseineen avaa näköaloja paljon synkempään ilmapiiriin, joka kuitenkin kuuluu saman rajoitetun henkisen elämänmuodon, piiriin kuin Fra Angelicon hehkuvat kuvat.
Munkkilaisuuden kaikki haarautumat työntävät vesoja Italian taivaan alla. Jumalalle vihkiytymisen koko monivivahteinen asteikko pysynyt voimassa, ja lukemattomien järjestöjen emo- ja sisarluostarit ovat yhä avoinna niille, jotka tahtovat paeta maailmaa. Tunnen miltei yhtä monta luostaria kuin kirkkoa. Säännöllisen rakennusryhmän sydämenä on kirkko, jonka rei'itetyssä campanilessa vanha kello lyö tunnittain kolme lyöntiä yli tuntimäärän. Suorakaiteen muotoinen pohjasuunnitelma on säilynyt ennallaan varhaisesta keskiajasta asti. Hämärään kirkkoon, mihin ristit, alttarikalleudet ja ihmeitätekevät vahakuvat muodostavat pysyvän sisustuksen, päästään tavallisesti luostaripihan pohjoispuolelta. Länsisyrjällä on kokoussali; refektorio, ruokahuone, sijaitsee eteläpuolella. Asuinrakennus alakerrassa olevine lämpiöineen ja yläkerran makuusaleineen antaa itään.
Kun syksy vaihtuu talveen, yksitoikkoisiin hartaudenharjoituksiin tulee enemmän vilkkautta. Suuri, pitkulainen refektorio on kostea ja viluinen; kosteus uurtaa vaaleihin kalkkiseiniin mystillistä juovitusta, ja arkadien reunassa olevasta ristikkoikkunasta pääsee tihkumaan niin niukasti valoa, että salin luulisi kuuluvan kuritushuoneeseen eikä luostariin. Munkit soittavat lämpimikseen sielukelloja. He polvistuvat seinälle ripustettujen krusifiksien eteen, rukoilevat, nousevat, polvistuvat uudelleen... Mustalla höyläämättömällä pöydällä on lihaa ja vihanneksia kiilloitetuissa savikulhoissa, suolattua kalaa, valkoista leipää, joka murretaan sormin, vesiastioita, joissa pikarit ja lautaset pestään. Ateria nautitaan joko täydellisen hiljaisuuden vallitessa, mikä on tavallista kartusiaanien piirissä, tai joku munkeista nousee vuoroviikollaan krusifiksin alla olevaan kateederiin ja lukee vanhoja pyhimyslegendoja.
Inhimillisen elämän moninaisuudesta näihin yksinäisyyden tyyssijoihin
tunkeutuu vain hämäriä, usvaisia kaikuja. Unen ja valvomisen,
levon ja työn, hiljaisuuden ja kellojensoiton yksitoikkoinen
vuoroliike on yhtä katkeamaton kuin valon ja pimeän vaihtelu.
Elämä on supistunut muutamiin yksinkertaisiin muotoihin, joiden
lävitse vanhojen luostarinasukkaiden ajatus ei enää tunne mitään
tarvetta tunkeutua. Niissä ordoissa,[239] joiden toiminta
suuntautuu voimakkaimmin ulospäin, veljet voivat tietysti keksiä
paljon runsaampia vaihtelun mahdollisuuksia kuin cistersiläisten
tai camaldolilaisten vankilamaisissa luostareissa. Joutuvathan
molemmat kerjäläismunkistot, fransiskaanit ja dominikaanit,
alituisesti toimimaan sairaanhoidon, köyhäinhuollon, rahankeruun,
nuorisonkasvatuksen tehtävissä. Määrätunteina hämyiset käytävät ja
pihat tulvahtavat täyteen innostuneita ulkomaalaisia, joiden hilpeä
ja rauhaton sorina kuuluu kaukaisiinkin koppeihin, paksujen muurien
läpi.Montaguton kukkulalla, Firenzestä Sienaan johtavan tien varrella on
muuan niistä kartusiaaniluostareista, joissa benediktiinien vanha
elämäntyyli yhä jatkuu. Vuodesta 1084, jolloin Bruno Kölniläinen[240]
asettui kuuden toverinsa kanssa Grenoblen Chartreusen laaksoon,
ehti kulua lähes vuosisata, ennen kuin kirkko vahvisti uuden
erakkojärjestön säännön. Myöhemmin sen luostareita syntyi siellä
täällä roomalaiskatolisissa maissa; ranskalaiset antoivat niille
yleisnimen Chartreuse, saksalaiset Kartause, italialaiset Certosa.
Miltei kaikkialla ne ovat kiivenneet kauneimpien viinivuorten
rinteille tai uneksivat laaksoissa, joissa oliivipuut ovat tuuheimpia
ja oranssitarhat antavat runsaimman sadon. Ordo carthusiensis on
romanttinen munkkikunta. Luostareissa on vuosisadasta toiseen
kukoistanut tiede, taide ja veljet, joihin kuuluu sekä "puhuvia"
maallikoita että "mykkiä" sisäjäseniä, näyttävät elävän alituisessa
hienossa hönössä. Koska luostarin ruokalistaan kuuluu tavallisesti
vain vihanneksia, kalaa ja leipää ja koska koppeja lämmitetään
talvisaikaan vain permannolle asetetuilla hiilipannuilla, joita ei
saa nostaa jäätävän kylmiin vuoteisiin, luostarin apteekista kuuluu
aina lämmitystä hakevien munkkien sandaalien loksutus.Ranskan vallankumous vähensi huomattavasti kartusiaanien lukumäärää, sillä nykyään tällä ennen kukoistavalla järjestöllä on vain parikymmentä luostaria. Niiden rikkaudet ovat suureksi hävinneet, niiden taideaarteet on ryöstetty Napoleonin sotien aikana ja korvattu jälkeen päin epäonnistuneilla kopioilla. Mutta huolten rasittamat yksinäiset vanhat herrat vetäytyvät yhä halukkaasti näihin rauhan satamiin ja vihkiytyvät ikuiseen vaitioloon. He voivat luostarin kirjastossa pyhittää lopun elämäänsä tutkimuksille. He voivat anno Domino 1939 kokonaan luopua kiinteän ja irtaimen omaisuuden, seuraelämän, maallisten velvollisuuksien, verojen ja pankkiasioiden taakasta. Se, mitä kartusiaanin nuora ja kaapu heille takaa, ei ole enempää eikä vähempää kuin vanhan humanistin miellyttävä osa.
Kerran vuorokaudessa Certosan munkit keräytyvät kokoussaliin
ja polvistuvat seinään kiinnitettyjen rukouspulpettien ääreen.
Heidän hartautensa on mykkää — refektorion seinää koristaa
huomautus: Silentium. Mutta nuo tummanruskeasta kiiltävästä puusta
leikatut pulpetit, muuan edesmennyt kartusiaani on valmistanut,
ovat hyvin omalaatuisen mielikuvituksen tuotteita. Käsinojat
muodostavat khimairan[241] pään ja ruumiin. Rukoustuolin molemmin
puolin, fantastisen linnunpään alapuolella, on pitkiä riippuvia
naisen rintoja. Ja milloin veljet opastavat turisteja luostarin
käytävissä, he eivät voi millään selittää, minkä vuoksi vanhoissa
lyijykehysikkunoissa on sellaisia kuvia kuin niissä on...
Keltaisista, tummanpunaisista ja sinisistä lasikuutioista on
muodostettu eläimennäköisiä paholaisia, joiden helma on kaikkien
hurskaiden mietiskelyjen hauta. Kun ehdin tähän käytävään, ryhmä
saksalaisia naisia oli juuri kohottanut lornjettinsa, mutta he
pudottivat ne säpsähtäen, vilkaistuaan ikkunaruutuihin. Palveleva
veli oli kasvoiltaan sinipunainen. Hän työnsi asiakkaitaan miltei
väkivalloin kappelia kohti ja hänen äänensä kaikui hätäisen kimeänä:
"Meine Herrschaften... hier haben wir sehr interessante Sachen...!
Kardinaali Acciajolin hauta on vain parin askelen päässä..."Kaikki yksinäisyyden synnyttämät tunteen ja ajatuksen harhat ovat jääneet keskiajan perintönä luostarien ilmapiiriin. Seitsemän, kahdeksan sataa vuotta sitten nämä suljetut yhdyskunnat olivat sivistyksen vartiopaikkoja ja niillä oli ruton, verilöylyjen, raakuuden, laiskuuden, henkisen ja ruumiillisen sorron hallitsemassa maailmassa oma tärkeä tehtävänsä. Yhteiskunnan vähäväkisille ne olivat samalla kertaa kirkkoja ja apteekkeja, sairashuoneita ja rukoussaleja, henkisiä vakuutuslaitoksia kuolemankauhua vastaan, jumalallisen oikeuden maanpäällisiä sivuosastoja, neuvonta-asemia, ei opetettu vain pater nosteria vaan myös parantavien yrttien käyttöä ja öljypuiden multaamista. Mutta valistustehtävät ovat aikoja sitten joutuneet toisiin käsiin. Luostari on maallisena sivistyskeskuksena auttamattomasti vanhentunut ja hengellisenä institutiona se on nykyään kaikkein luutuneimpien käsitysten säilyttäjä. Sen kosteassa hämärässä viihtyvät uskon ja taikauskon loiskasvit yhtä sitkeästi kuin homesieni refektorioiden seinissä.
Haudattujen ajatusten ja umpeen muurattujen sydänten maailma! Italian lukemattomissa luostareissa, sinertävien suitsutuspilvien, tuoreiden ruusujen ja narsissien ympäröiminä, nousee hopealla ja sametilla peitettyjä alttareita, joilla on, silloin kun ne vielä kuuluivat pakanain temppeleihin, uhrattu oudoille jumalille. Kristuksen monogrammit, ristit, kyyhkyset ja orjantappurat ovat vuosisatoja peittäneet vanhoja maagillisia merkkejä. Mutta nyt kuten ennenkin inhimillisen luonnon matalat ja ylevät puolet sotkeutuvat niiden vaiheilla, uskonnollinen tunne haparoi itselleen tietä syvässä pimeydessä, aistillinen ja yliaistillinen kohtaavat. Lapsellisten vahakuvien rinnalla, jotka esittävät milloin seimessä nukkuvaa lasta, milloin siunaavaa pyhimystä, näissä luostarikirkoissa tapaa uskonnollisen tuskanhekuman[242] kaameita tuotteita. Pimeissä kappeleissa riippuu raskaita, mustanruskeita ristinpuita, kultanauloilla puuhun iskettyjä Kristuksen kuvia, joiden valkoinen norsunluinen ruumis on veren tahraama. Veri pisaroi metallisen okaseppeleen alta, veri pursuaa kylkeen viilletystä haavasta tai valuu tummanpunaisina virtoina rikki hankautuneista polvista, kuten Rooman San Pietro e Paolo -kirkon krusifiksissa. Kullan, rubiinien ja punamaalin sanomattoman äitelä yhdistelmä! Ikuinen ora pro nobis[243] humisee synkkänä ristien ympärillä, maassa munkit kumartuvat, nousevat kumartuvat, hurskaat mustahuntuiset naiset kantavat tuikkivia vahakynttilöitä alttarille. Usko on, kaikissa muodoissaan, löytänyt katolisessa maailmassa visuaalisen ilmauksen. Toscanan, Umbrian, Latiumin yksinkertaisissa maalaiskirkoissa nämä ilmaisut voivat samalla kertaa vaikuttaa lapsellisilta ja imeliltä. Tuoreiden niittykukkien koristamilla alttareilla seisovat lasihelyjen peittämät Madonnat hymyilevinä ja koreina, vahapyhimykset ojentavat hoikkia ruusunkarvaisia sormiaan, mannekiinimainen Hyvä Paimen painaa povelleen sokerinvalkoista lammasta, Pyhä Fransiskus näyttää käsiään, joissa on tulipunaiset naulanreiät...
Luostarielämän sielullisia vaaroja voidaan sekä yliarvioida että väheksyä. Selibaatti, johon jokaiseen munkkikuntaan kuuluvan alistua, herättää tietenkin ajatuksia eroottisista korvikkeista. Kuta suljetumpi luostari on, sitä painostavampi on tunteen pingoitus, sitä hehkuvammaksi muuttuu ristejä, hostioita, messukirjoja kiertävä mielikuvaelämä. Etelämaisen sielun veriset ja pimeät elementit eivät koskaan täysin nuku. Ne voivat sublimoitua Kristuksen kärsimysten kuumeiseksi ja alituiseksi muistelemiseksi, ne voivat johtaa tyypilliseen uskonnolliseen masokismiin, jossa tuska muuttuu nautinnoksi niin kuin jäätävä kylmyys synnyttää polttoa.
Mutta toiselta puolen munkkien ja nunnien sisäisiä mahdollisuuksia voi romanttisesti paisutella. Miten usein heidän pieniin, köyhiin aivoihinsa mahtuu vain ahdas ja lapsellinen käsitys inhimillisen luonnon pimeistä ulottuvaisuuksista! Heidän maailmankuvansa on keskiaikaisen rajoitettu. Usein he tulevat luostariin oloista, joiden karuus on virittänyt koko heidän lapsensielunsa kapinaan maailmaa vastaan ja täyttänyt sen tulevan autuuden kuvilla. Alkeellinen onnenjano liikkuu yhtä ainoaa päämäärää kohti — se on alusta asti todellisuudenvastaista, se on kiihkeästi kiinnittynyt niihin "korvauksiin", joita paterit lupaavat Jumalalle pyhitetyn elämän palkaksi. Ristit, rukousnauhat, sielumessut, kellojen soitto ja alituiset polvistumiset kylmälle kivilattialle voivat täyttää heidän harmaan elämänsä onnella, joka ei ole suurempi eikä pienempi kuin kaikki ne nautinnot, mitkä tulevat mieleen, kun esilukija mainitsee Saatanan. Unohdetaan liian usein, että inhimillinen ilo on yhtä relatiivista kuin kärsimys. Syvällä alitajuntansa unielämässä nämä ihmiset käyvät epäilemättä lävitse eroottisen hurmion astetta — mutta heidän tajuntaansa mahtuu vain musta ristinpuu ja sininen taivas.
Sekä mies- että naispuoliset luostariehdokkaat voivat valita, nyt
kuten kahdeksansataa vuotta sitten äärimmäisten mahdollisuuksien
väliltä sen hurskauden muodon, joka tyydyttää heitä. Uusi aika ei
ole paljonkaan lieventänyt ikivanhoja imperatiiveja. Trappistit
ja karmeliitat suomivat vielä leveillä nahkasiimoilla lihaansa ja
alistuvat täydelliseen askeesiin. Certosan lähellä on passionistien
synkkä suljettu luostari, jota ainoakaan nainen ei saa lähestyä.
Veljien keskuudessa vallitsee vapaaehtoinen flagellantismi[244] —
he ovat yrmeitä ja palavakatseisia maailmankieltäjiä, he käyttävät
verille ruoskitun selkänsä peitteenä karheaa jouhipaitaa kuten Teeban
anakoreetit ja Italian ensimmäiset erakot.Kun Molesmen apotti Pyhä Robert[245] 1098 perusti Langresin hiippakuntaan järjestön, joka on benediktiinien munkkikunnan haarautuma,[246] hän vakiinnutti länsimaisessa luostarilaitoksessa vanhat askeettiset taipumukset. Lihankidutus muodossa tai toisessa on ollut Benedictuksesta juurensa juontaneiden järjestöjen kirous. Paljasjalkaiset karmeliitat, jotka kantavat kaulassaan symbolista nauhaa, eivät koskaan saa istua. Niin sanotut Pyhän Sakramentin Sisaret ovat sidotut "alituiseen palvontaan". He käyttävät tunnusmerkkinä valkoista kaulavaippaa ja rinnalla kolmen tuuman korkuista hopeaista tai kuparista, kullalla päällystettyä "pientä sakramenttia". Heidän elämänsä on kokonaan pyhitetty Kristuksen lapsuutta, elämää ja kuolemaa koskeville tutkisteluille tai Madonnan neitseellisyyden mysteerille. Firenzeläisen Filippo Nerin[247] perustama oratoriaanien järjestö muistuttaa monessa suhteessa heitä. Uuden ajan myrskyt ovat tietenkin hävittäneet heidän luostareitaan Ranskassa, Espanjassa, Italiassa, mutta latinalaisella maaperällä uskonnollisen lihankidutuksen ihanne pysyy yhä sitkeästi elossa.
On yllättävää, että ankarimmat näistä järjestöistä ovat katolisen hienoston piireissä tulleet muotiin. Karmeliittaluostarien yhteydessä toimivat aatelistyttöjen opistot ovat yhtä suosittuja kuin ranskalaisten laupeudensisarten pensionaatit. Tytöt otetaan noihin nunnakouluihin pieninä, he elävät suhteellisen laihassa täysihoidossa noin 17-, 18-vuotiaiksi, jolloin he saavat suorittaa ylioppilastutkinnon. Heillä on sininen tai sinivalkoinen puku, pienin erotuksin. Sen jälkeen kuin Belgian kruununprinsessa sai kasvatuksen Firenzen Poggio Imperialen luostarikoulussa, Pyhän Annunziatan Instituutissa, jonka juronnäköinen vanha rakennus pitää sekä ulkonaisesti että sisäisesti voimassa 1600-luvun tyyliä, nunnien kollegioissa toiminta on jatkuvasti vilkastunut.
Kun Via dei Brunin karmeliittaluostari Firenzessä aikoinaan siirrettiin nykyiseen paikkaansa, koska entinen alava asuinsija oli ollut todellinen tuberkuloosin pesä, vanha luostari määrättiin samalla purettavaksi. Silloin tapahtui ihme. Muuan seinään muuratuista ruumisarkuista aukesi ja sen sisältä löytyi satakuusikymmentä vuotta sitten kuollut nunna. Hän näytti nukkuvan. Hienot, hauraat kädet, joissa kuulsi suonien sinisiä varjoja, olivat ristissä. Karkean vaipan alta pilkottivat marmorinväriset jalkaterät, suu oli avautunut puoliraolleen, kuin hymyyn, joka paljasti valkoisina säilyneet hampaat. Joko luostarin asiakirjat valehtelivat tai tapaukseen liittyi noituutta — joka tapauksessa noista vanhoista papereista paljastui hämmästyttäviä seikkoja. Tämä nuori karmeliitta oli niiden mukaan jo noviisina tullut tunnetuksi palavasta uskoninnostaan. Hänet oli kuoltuaan nostettu katafalkille tyhjään kirkkoon, jossa ruumis oli ollut kaksi pitkää viikkoa uteliaiden ihmisten nähtävänä osoittamatta mitään mätänemisen merkkejä. Tuskin nämä tiedot olivat tulleet tunnetuiksi, kun koko moderni Firenze tunsi joutuneensa selittämättömän tapauksen todistajaksi. Poliisit, kaupunginprefekti, joukko kemistejä, sanomalehtimiehet ja anatomit muodostivat ruumiin ympärille alituisen hälisevän vartion. Sensatiota ei voitu välttää — kansaa virtasi päivästä toiseen sen ristikon ääreen, jonka takana, tuikkivien kynttilöiden valossa, nuori tyttö näytti nukkuvan. Vihdoin suoritettiin virallinen ruumiinavaus, mutta mitään balsamoimisen merkkiä ei löydetty. Asia päättyi siihen, että Pius XI julisti erityisellä ediktillä vainajan pyhimykseksi ja määräsi että ruumista käsiteltäisiin säilyttävällä liuoksella ja että se haudattaisiin uudelleen. Ihme! — tuskin balsamoiminen oli saatu suoritetuksi loppuun, kun valkea iho rypistyi ja kuivui kokoon ja ruumis muuttui nopeasti mustaksi. Mutta karmeliittaluostarin kukkulalle tehtiin lukemattomia toivioretkiä, ja nunnien asema, joka oli jo alkanut arveluttavasti heikentyä, vakiintui Firenzen hengellisessä elämässä.
Luostarijärjestö, jonka tämä tapaus odottamatta kohotti alennustilasta, on täynnä hautaholvin hajua.
Täydellinen ja ehdoton kuuliaisuus niille käskyille, joita neuvoston
valitsema prioritar antaa, merkitsee alistumista mitä ankarimpaan
kuriin. Karmeliittanunnat elävät koko vuoden laihalla ravinnolla,
johon ei kuulu lainkaan lihaa, ovat paljasjalkaisia tai käyttävät
sandaaleja, joihin on tungettu herneitä, nousevat joka yö sikeimmästä
unesta rukoilemaan ja lukemaan breviarioita[248] jääkylmään kirkkoon,
paastoavat kaikkina paastopäivinä, eivät kylve, eivät puhu keskenään
kuin välttämättömistä pyhistä kysymyksistä, nukkuvat jäisillä
lavitsoilla luultavasti villalakanain ja olkien välissä, tottelevat
jokaista viittausta kuuliaisina kuin Kristuksen ääntä, ut voci
Christi. Heidän elämänsä on miltei yhtä julmien sääntöjen sitoma kuin
Martin Vergan perustaman espanjalaisen jonka jäsenet noudattivat
vielä viime vuosisadalla käsittämättömän kovia luostarisääntöjä. He
ruoskivat itseään joka perjantai ja suorittivat vuoron perään niin
sanotun reparation, jolla tarkoitetaan sitä, että luostarisisar
makaa kaksitoista tuntia yhteen menoon, kello neljästä illalla kello
neljään aamulla, kivipermannolla, polvillaan kädet ristissä ja köysi
kaulassa, edessään pyhä sakramentti ja paalu, jonka päässä palaa
vahakynttilä. Kun väsymys voittaa hänen ruumiinsa, hän saa heittäytyä
suulleen permannolle, mutta käsivarret ristissä. Näin suoritetaan
reparatio, rukous maailman kaikkien syntien puolesta.Nunnien karkeat villaiset alusvaatteet, joita alkujaan käytettiin koko vuoden, aiheuttivat kesäkuumalla kuumetta ja hermokouristuksia, jonka vuoksi niiden käyttöä on myöhemmin rajoitettu. Vaatteiden vaihto on ikimuistoisista ajoista asti tapahtunut syyskuun 14., ristillenostamisen päivänä ja edelleen pääsiäisen aikaan. Leukaan asti ulottuvat kaulavaipat, leveähihaiset mustat tai valkoiset villakaavut, paksut villahunnut, ohimoita ja poskia peittävät käärinliinat saavat useimmissa nunnajärjestöissä aikaan sen, että niiden jäsenet voivat elää vain luostarin kylmissä holveissa. He eivät aivan yksinkertaisesti kestä ulkoilmaa. Luulen, että sellainen Saatanan välikappale kuin saippua joutuu tekemisiin vain sen pienen kalpean kasvosoikion kanssa, minkä luostarisääntö sallii paljastaa.
Karmeliittanunnat tulevat luostariin hyvin nuorina, kuusi-, seitsentoistavuotiaana. Kerran sen ovesta astuttuaan he eivät koskaan pääse ulos. Tarkistamattoman mutta uskottavan tilaston mukaan heidän keski-ikänsä on kolmekymmentä vuotta, sillä mitä kylmyys, huono ravinto, kuumetaudit, tuberkuloosi, ja katarrit eivät saa aikaan, se jää hermokulutuksen tehtäväksi. He kuolevat. Vielä muutama vuosi sitten heidän jäsenyytensä luostarissa ulottui yli kuolemankin ja heidät haudattiin kirkon permantoon tai seiniin — tapa, josta on luovuttu. Jos heidän joskus sallitaan tavata maallisia omaisia, nämä saavat puhua heille vain muurin yli. Kuitenkin näihin kuoleman holveihin muuttaa aika ajoin hienojen firenzeläisperheiden tyttäriä vakaumuksen, hysterian, oikun tähden. He kadottavat nimensä ja ovat tästä lähtien vain sisar Presentation (Uhraus) tai sisar Conception (Siitos). Kun campanilen kello kumahduttaa määrätunnin, he menevät mykkinä ja konemaisesti kappeliin, veisaavat raskasta, valittavaa koraalia, tunnustavat pienet rikkomuksensa, kuten esimerkiksi sen, että heidän mieleensä on tullut jokin kirja, maallinen laulunsävel, koru, osallistuvat sielumessuihin ja heiluttavat vihkivesiviuhkaa. En tiedä, kuuluuko Firenzen niin sanottu culpa, pienten helmasyntien vapaaehtoinen tunnustus, jonka rikollinen sisar suorittaa suullaan maaten priorittaren edessä ja josta "äiti" hänet vapauttaa kopauttamalla rippituolin puuta. Tämä ripittäytymisen muoto on sitkeästi säilynyt Ranskassa.
Nuorten aatelistyttöjen kasvatuslaitokset eivät tietysti ole saman ankaruuden läpitunkemia kuin luostarit. Kaikki tämäntapaiset kollegiot Firenzessä — Pyhän Annunziatan, Piazza Michelangelon ja Via san Gallon tyttöopistot — pysyttelevät niin sanoakseni arkielämän ja pyhityksen välimailla. Jos paljasjalkaisia karmeliittoja yhdistää inhimilliseen elämään vain makki[249] ja keittiö, heidän levottomat, iloiset, lörpöttelevät holhokkinsa saavat opettajansa johdolla kulkea kaupungilla ja leikkiä luostarin puutarhassa. Sellaiset rangaistukset kuin tomun nuoleminen ovat aikoja sitten siirtyneet historiaan. Mutta siniset, kuparisydämin koristetut mekot, joita ei saa vaihtaa tavallisiin vaatteisiin, ovat joka tapauksessa alistumisen ja orjuuden merkkejä. Näissä kouluissa ei taota päähän vain ranskan kieltä ja matematiikkaa — niiden opetussuunnitelmaan sisältyy alituinen muistuttaminen maailman pahuudesta ja vapaan elämän vaaroista. Kääpiömäiset kalpeat sisaret, kahisevan kuiva prioritar, ääniäidit, jotka ovat vain luuta ja nahkaa, liikkuvat lähistöllä uhoten pyhyyttä ja hikiliinojen hajua. Kehitysvuotensa tytöt joutuvat viettämään ja legendoista raskaassa ilmakehässä. He rupattelevat ja vilkuilevat[250] kävelyretkillään Firenzen poikia ja kertovat toisilleen kaskuja, mutta heidän ajatusmaailmansa on suurelta osalta luostarin tuotetta. Lomatunteinaan he puhuvat Pyhästä Agathasta ja Pyhästä Margareetasta samassa hengenvedossa kuin pojista, ja Pascolin[251] runoista. He pälyilevät kadulla marssivia balilloja[252] mutta suutelevat silti hartaasti krusifiksiä ja sopottavat rukouksia.
Nykyaikaiselle italialaiselle luostari on samaa kuin hänen
esivanhemmilleen tuhat vuotta sitten: turvapaikka huolilta.
Uskonnollinen merkitys on voinut vähentyä — munkit eivät ehkä
yhtä luottavasti kuin ennen polvistu vahakuvien eteen ja viritä
koraaleja. Heissä tapaa hienostuneita maailmanmiehiä, jotka eivät
uhraa ajatustakaan neitseestäsyntymisen ongelmalle. He tuntevat
d'Annunzionsa[253] yhtä tarkasti kuin messukirjansa ja väittelevät
kahvibaareissa Saksan hyökkäyspolitiikasta.Mutta luostarin käytännöllinen merkitys on jäänyt. On paradoksaalista mutta totta, että täydellinen alistuminen luostarielämään ei ole koskaan merkinnyt vain itsensä kuolettamista. Vapaudesta luopuminen tuo vapauden! Siitä hetkestä asti, jolloin noviisi pukee ylleen munkinkaavun, hän ei enää ole maallisen yhteiskunnan velvollisuuksien alainen. Hänet on lopullisesti temmattu pois jokapäiväisen elämän huolista, hänet on sidottu ja päästetty samalla kertaa. Luostariin tultuaan hänen ei tarvitse huolehtia toimeentulosta, asunnosta, juomasta tai ruoasta, sillä luostari takaa hänelle kaiken tuon. Hänellä ei ole mahdollisuutta tuhlata eikä säästää. Hän on siirtynyt niiden tuskallisten huolien tuolle puolen, joita tavallinen elämänkäytäntö tuo mukanaan. Muutos on huimaava! Katolinen kirkko ei missään ole niin mahtava ihmisten kalastaja kuin avatessaan tämän pääsytien alamaisilleen, nuorille ja vanhoille. Modernin yhteiskunnan keskellä, joka sitoo jokaisen yksilön velvollisuuksien talutusnuoraan ja rajoittaa vapautta, tämä tarjous saa äärettömän käytännöllisen merkityksen. "Tavallisen ihmisen" itsenäisen mutta epävarman elämän sijasta luostari myöntää eristetyn mutta turvallisen olon, huolten sijasta se takaa huolettomuuden, uhkaavan köyhyyden sijasta niukan, mutta varman toimeentulon. Se vapauttaa sotapalveluksesta ja lupaa rauhan miltei siihen hetkeen asti, jolloin kuulat rummuttavat luostarin porttia. Se sallii itse kunkin omistautua taipumuksilleen, mikäli ne eivät sodi uskonnollisia näkökohtia vastaan. Se on sulattavinaan vapaan yksilön persoonattomaan kollektiiviseen yhteisöön, mutta itse asiassa se antaa jokaiselle luostariveljelle tilaisuuden kehittää omaa persoonallisuuttaan. Operaatio on vain näennäinen. "Minuutta" ei leikata pois, se oksastetaan kirkon lujaan emopuuhun, ja se kasvaa ja kantaa hedelmän. Maailmasta luopuminen on maailmasta pelastumista.
Olisi väärin kuvitella, että katolinen kirkko ei itse tunne näiden käytännöllisten näkökohtien merkitystä, kun sen luetteloihin lisätään uusia nuoria munkkeja. Se tietää diplomaattisessa viisaudessaan, että pelkkä taivaallisen autuuden lupaus tehoaisi vain harvoihin yksinkertaisiin sydämiin. Kirkko lupaa uskollisilleen konkreettiset edut.
Se on levittänyt nuottansa kaikkiin yhteiskunnan kerroksiin
taitavammin kuin mikään maallinen järjestö. Sen psykologinen ymmärrys
on liian terävä, jotta se kalastaisi maalaisväestöä samoilla
verkoilla kuin kaupunkien virkamiehiä tai tekisi lähetystyötään
köyhälistön kortteleissa samoin menetelmin kuin Rooman ja Firenzen
aatelispalatseissa. Ignatius Loyolan[254] henki on auttanut kirkkoa
kaikkien välillä olleiden vuosisatojen läpi, ja pelastustekniikkaan
sisältyy yhä jesuiittamaista keinojen valintaa. Jos yrittää
asettua jonkun munkkikokelaan asemaan, hänen "kääntymyksensä" ei
lopultakaan ole mikään mysteeri. Siihen ajavat monet käytännölliset
edut jokseenkin yhtä usein kuin sisäinen kutsumus. Italiassa,
jonka kaupungit ja viljelysmaat elävät kirkon vallan alaisina ja
jossa jokaista sotilasta miltei vastaa yksi munkki tai pappi,
noviisi ei edes joudu pohtimaan, häpäiseekö hän itsensä maailman
silmissä pukeutuessaan villakaapuun ja ajattaessaan päälakensa.
Luostariveljien piiri ottaa hänet seuraansa ja häivyttää ensimmäisen
arkuuden. Hän ei koskaan tunne olevansa yksin; hänellä on tovereita,
jotka polvistuvat, kun hänkin polvistuu, ja laulavat kirkkovirttä
samassa haikeassa koraalissa kuin hänkin.Tässä on katolisen kirkon voima. Pako keskiaikaisimpaan kaikista laitoksista, luostariin, on modernin yhteiskunnallisen elämän tulos. Latinalaisessa maailmassa kirkko voittaa jalansijaa rinta rinnan "ajan hengen" kanssa. Se on aikoja sitten oppinut kääntämään omaksi hyväkseen valtion taholta tulevan paineen.
"Paavin ja keisarin" taistelu ei ole Italiassa koskaan tauonnut. Vatikaanin ja il Ducen[255] välinen riita kärjistyi viime vuosikymmenen alkupuolen tunnetuissa yhteenotoissa, joiden sysäyksenä oli se, että Pius XI kardinaaleineen nousi julkisesti vastustamaan "pakanallista valtion palvontaa". Mussolinin kannattajat tekivät itsensä syypäiksi väkivallantöihin — pappeja pahoinpideltiin ja surmattiin, katolisten järjestöjen huoneistoja sytytettiin tuleen. Mutta kirkon saattaminen vainojen alaiseksi oli fascistien taholta tavaton erehdys. Maassa, missä paavinvallalla on keskuksensa ja jonka henkinen ilmakehä on raskas vuosisataisista katolisen elämänkäsityksen eritteistä, marttyyrin asemaan joutunut Pius XI saattoi tuntea valtansa lepäävän yhä tukevammin kansan sydämissä. Hänen ja il Ducen välillä käydyt neuvottelut johtivat lopulta siihen, että Vatikaanista muodostettiin maailman pienin suvereeni valtio, jonka pinta-ala käsitti 44 hehtaaria. Paavi taas tunnusti Italian kuningaskunnan, jonka hän oli kieltänyt Italian yhdistymisen jälkeen; kirkkopoliittisten ongelmien ratkaisemiseksi sovittiin konkordaatista,[256] jossa valtio suostui tekemään myönnytyksiä. Kun kiista kuitenkin myöhemmin uudelleen puhkesi, tällä kertaa nuorison kasvatuksesta, Mussolini kiristi Vatikaanille asetettuja vaatimuksia.
Mutta paavin kirkon mahti ole heikentynyt. On hyödytöntä vaipua pohtimaan, olemmeko tekemisissä keskiajan vai modernin henkisen liikkeen kanssa; kenties molemmat kohtaavat ja Pietarin istuimen vaiheilla. Kirkko levittää vaikutustaan luostarien, koulujen, lukemattomien järjestöjensä kautta rahvaan ja sivistyneistön piireihin. Orpo eurooppalainen intelligenssi on kaikkialla romaanisissa maissa alkanut suunnata toivioretkiä sen luo. Sen merkitys on tänä hetkenä huomattavasti suurempi kuin miespolvi sitten, jolloin mikään ulkoapäin tuleva painostus ei yllyttänyt sitä taisteluun. Puristus on synnyttänyt ekspansion.
Pietarin avaimet
Paastonajan päättyessä Rooma näytti joutuvan kahden voiman polttopisteeksi. Uusi paavi, jonka päähän äskettäin painettu korkeimman hengellisen vallan kruunu, valmistui viettämään ensimmäistä pääsiäistään ja siunaamaan San Pietron torille keräytyneen kansan. Samaan aikaan juhli fascistinen nuoriso kaupungin kaduilla Albanian valtausta. Pietarinkirkossa kimaltelivat kristikunnan juhlakynttilät. Imperiumin alttarilta kohoili tervapannujen pakanallisen punainen savu. Tuntui, kuin caesarien ja paavien Rooma olisi kehottanut vanhat kaksoiskasvonsa historian mudasta ja pyrkinyt näitä tuttuja pyhiä tulia kohti... Sallimus oli säätänyt, että niiden jyrkästi välähtää toisiaan vasten pääsiäisenä 1939.
Rooma oli valmistunut juhlaan jo viikkoja ennen pääsiäistä. Kauppojen pöydät notkuivat oikeauskoisesta rihkamasta. Konditorioiden ikkunoihin ilmestyi suklaamunia, joihin oli vaaleanpunaisella sokerilla kirjailtu Kristuksen nimikirjaimia. Marsipaanista valmistetut karitsat kantoivat käpälissään paavin lippua, karamellipapereita koristivat kalat ja rauhankyyhkyset. Santa Trinitàn Espanjalaisilla portailla myytiin tuoksuvia narsisseja; kojujen ylle oli viritetty heleästä punakeltaisesta kankaasta suuria auringonvarjoja, ja kukkien loisto lisääntyi päivä päivältä, pääsiäisen lähestyessä.
Näytti kuin Rooman sadat kirkot olisivat tähän aikaan vuodesta äkkiä saaneet salaperäisen tärkeyden, joka kuvastui niiden kellanharmaista päädyistä ja paisutti niiden kupoleja. Santa Maria della Pacen lämmin ruskea travertiinikuori[257] sulkeutui entistäkin suojelevammin kylmän holvin ympärille, jossa Rafaelin sibylla[258] nukkuu kuin lumottu kuninkaantytär nelisatavuotisessa unessaan. Pyhän Adrianon kirkko antiikkisine porttaaleineen, Santi Martina e Lucan vakava tumma kalkkikivivaippa, Santa Susannan barokinraskaat koristeet kuvastelivat lähestyvän hetken arvokkuutta. Kaikki Corson kirkot, joiden hiekankeltaiset julkisivut ovat voluutteineen[259] ja pilareineen ahtautuneet vanhojen palatsinseinien väliin, työntyivät väkivaltaisesti etualalle, herättääkseen kadulla vaeltavien ihmisten huomiota. Kellot kumahtelivat aamuhämärästä iltahämärään. Santa Croce in Gerusalemmesta lähti pitkä kimalteleva reliikkikulkue Tiberin siltoja kohti; siniset nunnat lauloivat míserèreä San Silvestron kappelissa, aivan postitalon vieressä. Pietarinkirkossa kannettiin murheellisen laulun kaikuessa höyläämätöntä raskasta ristiä Berninin kunniakatoksen alle.
Tähän aikaan ilmestyivät kaupungin pyhäkköihin tavanomaiset
sepolcrit.[260] Munkit ja kirkonpalvelijat pesivät tulisella
kiireellä vanhoja marmorisia alttareita, sirottivat niille tuoksuvaa
ginestraa ja verhosivat hämärien sivulaivojen seinät, pylväät
ja holvit raskaalla punaisella sametilla, kuin kuninkaallisia
tanssiaisia varten. Sadat tuikkivat kirkkaat kynttilät loivat
kappeleihin joulun tuntua. Niiden valo lankesi ruusunpunaisesta
vahasta muovailtuun Jeesus-lapseen ja kipinöi votiivikoruissa,
jotka helisivät Pyhän Neitsyen hameessa. Alttareilla oli hohtavia
lasimunia, keltaisia vehnäntähkiä, ruusuja, narsisseja ja liljoja.Näissä ylösnousemuksen näyttelyissä tulvi uteliasta yleisöä myöhäiseen iltaan asti, ja yksin Sant' Ignazion jesuiittakirkossa, joka tavallisina päivinä on espanjalaisen jylhä, kaikui pikkulasten ihastunut maiskutus. Äidit ja nunnat nostelivat heitä syliinsä. He ahmivat avoimin pähkinänruskein silmin alttarien suloisia värejä, heittivät lentosuukkoja, pienelle Jeesukselle, nauroivat ja taputtivat käsiään. Samettimatoille ja leveille tarjottimille kilahteli rahoja. Rikkaimmat kylvivät niitä kaksin käsin San Carlo al Corsossa, roomalaisen hienoston intiimissä ja upeassa pyhäkössä. Vastareformation metallinloistoisessa temppelissä il Gesùssa kaikuivat valkoisiin huntuihin pukeutuneiden heleät sopraanot kilpaa uhrikolikoiden kanssa. Kasettikaton kultaukset tuntuivat kilisevän, Pyhän Sydämen kappelissa vanhat hopeaiset kynttiläjalat, ja putoilevan metallin äänen saattoi erottaa kauas Pimeiden kauppojen kadulle, jolla pörröiset rottakoirat nuuskivat mädäntyneitä olkia.
Olin uhrannut pitkän votiivikynttilän vanhassa goottilaisessa kirkossa, Carafan kappelissa. Sen sijalla kohosi kerran Minerva Chalkidiken temppeli, mutta kristillisinä vuosisatoina, nämä puolipimeät pyhitettiin sienalaisen värjärintyttären, Pyhän Katariinan muistolle. Olin viskannut puolikymmentä soldoa Sant' Agnesen kirkon hopealautaselle ja lausunut äänettömän rukouksen sille pakanalliselle olennolle, joka nyt vartioi kappelia Pyhän Sebastianin nimisenä ja varustettuna hänen haavoillaan ja nuolillaan. Täällä seisoo ikuisten tulien uneksivassa tuikkeessa Pyhä Agnes tuhlaten lempeitä hymyjään pyhäpukuisille pikkutytöille äideille, jotka ovat sitoneet päähänsä nenäliinan. Kun palasin asuntooni, minua odotti eteishallissa suomalainen lähetystöattašea. Hän oli tuonut kortit, jotka oikeuttivat olemaan läsnä kristikunnan vanhimmassa juhlassa; Pyhän Isän kamariherra oli myöntänyt ne yhdennellätoista hetkellä. "Mutta vaimonne tulee pukeutua mustaan huntuun à la espagnole", hän varoitti. "Katoliset järjestöt saapuvat kirkkoon jo seitsemältä, paavi kahdeltatoista. Teidän on oltava hyvin varhaisia." Todella: kahdeksan aikaan San Pietro samaten kuin avara tori virran rannalle asti oli täynnä viimeistä sijaa myöten, juhlavieraat temppelissä, il popolo ja suurin osa pyhiinvaeltajista piazzalla.
Pääsiäisaamun hämärässä voi nähdä yksinäisten jalankulkijoiden vaeltavan Tiberin siltoja kohti. Kadut olivat vielä puolityhjät ja hiljaiset; talonmiehet, joiden vyötäisillä oli viheriä esiliina, kalisuttivat rikkalapioita kaikuvassa aamuhämyssä.
Koirat juoksentelivat levottomina nukkuvien kirkkojen edustalla, joiden ovista tunkeutui myrhahöyryjen vieno haju. Porttaalien paksut punaiset matot notkahtelivat kuin näkymättömien käsien koskettamina. Pylväistä riippui kuihtuneita oliivinoksia. Vielä epävarmaa uneliasta valoa vasten kohottautui cinquecenton palatsien tummanharmaita muureja ja kirkkoja — Braschien aatelistalon seinä, tyhjällä torkkuva Menelaoksen patsas, jota kansa oli ikimuistoisista ajoista nimittänyt Pasquinoksi ja jonka murentuneeseen vatsaan renessanssin runoilijat liimasivat häväistyslauluja. Sant' Andrea della Vallen syyläinen kupukatto ja hiekankeltaisten, pilarien kannattama päätykolmio siivekkäine enkeleineen hehkui aamuruskon säteiden satuttamana kuin jokin Petran ruusunpunaisista kalliotemppeleistä. Kuta lähemmäs virran rantoja ehdimme, sitä selvemmin voi huomata, että kaikilla vaeltajilla oli yhteinen päämäärä. Ahtailla pimeillä kaduilla vaelsi ihmisryhmiä. Autot kohahtivat ohi — niitä syöksyi Corson kulmauksista ja niiden toitotus kiihtyi kauempana ikään kuin ne olisivat vaivalloisesti aukoneet tietä väentungoksessa.
Keskiaikainen kaupunginosa tuntui vielä torkkuvan muureineen ja torneineen; vain epämääräinen ääntensorina ilmaisi, että sen pimeissä käytävissä avattiin ja suljettiin ovia ja että uusia toivioretkeläisiä oli tulossa palosolia muistuttavilla kujilla. Kengänkorkojen kopina kuului selvään — koleassa aamussa voi miltei erottaa murtuvan munankuoren rasahduksen.
Mutta jo Tiberin toisella rannalla, viimeisen sillanarkun kohdalla, sillalle ahtautuneet ihmiset muodostivat elävän mustan sulkuportin. Autot toitottivat nyt taukoamatta, — sorina paisui ja kasvoi kunnes se San Pietron torilla muistutti meren epäselvää kohinaa. Hermostuneet santarmit olivat yrittäneet epätoivoisesti padota tätä vyöryvää tulvaa. He juoksentelivat sinne tänne punaviiruiset univormunliepeet läpättäen, tarttuivat toisiaan kädestä ja muodostivat ketjun. Hikisten, punottavien kasvojen yläpuolella huojui elokuvakameroiden telineitä kuin suunnattoman suuria harppeja. Siellä missä tungos oli taajimmillaan, pujottelivat sanomalehtipojat ja rihkamakauppiaat tyrkyttäen Vatikaanin lehtiä ja rukousnauhoja, nostellen pienistä puksipuisista lippaista kaksin käsin rannerenkaita, votiivilevyjä, talismaaneja ja metallisia ristejä. Ecco la riproduzione di festa! Cartolini postale...! Postikortit putosivat ja seuraavassa hetkessä ne tallattiin maahan. Temmeltävä meri avautui. Nunnat marssivat mustana rivinä torin poikki, heitä seurasivat figlie di Maria, nuoret luostarikoululaiset, joiden vaaleita kasvoja peitti välkkyvä taivaansininen huntu. Tungos sulkeutui ja aukesi jälleen kuin laskuportti.
Yhä uusia järjestöjä vaelsi San Pietron portaita kohti. Dominikaaneja mustissa ja valkoisissa vaipoissaan, paljasjalkaveljiä, nuoria noviiseja pitkissä tulipunaisissa hameissaan, joiden helmat hulmusivat kuin tulenliekit. Hindujen, kiinalaisten ja etiopialaisen akatemian kahvinruskeiden oppilaiden pienet värikkäät ryhmät kulkivat pää kumarassa, tonsuuri[261] paljastettuna. Rummut pärähtivät. Kaukana tämän kiihtyneen ihmismeren edustalla, pyhillä portailla, alkoivat sveitsiläisen kaartin panssaroidut rintamat lainehtia kuin vihurin käsissä. Peitsien ja pertuskojen metsä lähti vyörymään torille kohortit[262] valuivat ja levisivät kuin kimaltelevat hopeavirrat muodostaen lakkaamatta vaihtuvia loistavia kuvioita mustaan kuohuun. Kunniakujan halki vaelsi kutsuvieraita. Yksinäinen ruusunpunainen turbaani tuikki mustien mantiljojen[263] ja tummien huntujen keskellä kuin varisten joukkoon eksynyt troopillinen lintu. Kellot jylähtivät.
Tuntia ennen Pyhän Isän tuloa seremoniamestari osoitti meille paikat täpötäydessä kirkossa, jonka ilma oli uuvuttava ja lämmin kahdeksankymmenen tuhannen ihmisen hengityksestä.
Eteishallista kauas pääalttarille huojui lukemattomien tummien olentojen muodostama elävä pelto. Hiipat, hunnut ja kasukat kävivät etäällä yhä pienemmiksi. Siellä, missä pronssinen baldakiini[264] kuvastui kuviona kullanhohtoista tribunaa,[265] ja paavin valtaistuinta vasten, katse tapasi vain värikkäiden pukujen epäselvää vaahtoa. San Pietron päälaivan kummallekin puolelle muodostivat liikkumattoman kunniakujan. Mustien livreiden poikki kulkivat raskaat nauhat; kuumat englantilaiset turkismyssyt olivat jäykästi tanassa, ja vain hikikarpalot, jotka silloin tällöin vierähtivät tämän hengellisen miliisin virkapuvuille, osoittivat, että he eivät olleet nukkeja vaan ihmisiä. Kello näyttää puolta yhtä. Ikkunanluukut suljetaan. Mutta näkymättömistä lähteistä alkaa tulvia valoa, kuin tuhansien verhottujen tulien ja kajastusta. Ylhäällä ihmisjoukkojen yläpuolella leimahtaa suunnattoman suuri kultainen kupoli itämaiseen hehkuun. Ja nyt sädehtivät baldakiinin kierrepylväät kuin pitkät veriruskeat käärmeet, seinien viheriä ja juovikas porfyyri[266] alkaa fosforimaisesti välkkyä. Kaksi espanjatarta taistelee epätoivoisesti istuinpaikoistaan nuorten kappalaisten kanssa. Valon ja odotuksen huumaama amerikatar on noussut seisomaan; hän tahtoo nähdä... Vaikka kirkonkellot ovat koko ajan soineet, niiden kumahtelu tunkeutuu tajuntaani vasta silloin, kun ensimmäiset fanfaarit ilmoittavat juhlakulkueen tulevan.
Sikstuksen kappelin poikakuoro on virittänyt laulun. Kirkossa vallitsee suuri kiihtymys. Modenan kerjäläismunkit, jotka ovat viettäneet edellisen yön San Pietron torilla, tungeksivat vartioketjua vasten ja tallaavat toisiaan varpaille. Pieni shakettipukuinen kiinalainen kurkottuu varpailleen, mutta hänen litteät keltaiset kasvonsa ovat ilmeettömät, tyynet kuin kuu. Tämän aaltoilevan ihmisjoukon keskitse valui hyvin hitaasti, juhlallisten torventoitotusten kaikuessa kulkueen värikäs virta. Pitkä jono vahakynttilöitä oli lähtenyt liikkeelle hämärästä. Pitsimekkoisten kuoripoikien jäljissä astelivat Pyhän Pietarin kapitulaarit messupaidoissaan, jotka valuivat sulaneen lumen tavoin tummanpunaisille samettihameille. Sitten tulivat Lateraanibasilikan papit ametistinvärisissä kaavuissaan, sitten kolme salaista kamariherraa sysimustissa espanjalaisissa puvuissa, röyhelökauluksissa ja polvihousuissa, synkkinä ja juroina kuin Filip II:n toledolaiset neuvokset. Laulu paisui. Kultaisen holvin säteily osui erikoiskamariherrojen ja salaisten kappalaisten kumariin kaljuihin päihin, jotka kohosivat pehmeistä vaaleankeltaisista turkiskauluksista ja näyttivät nyökkyvän hitaiden askelten tahdissa.
Joukko kääpiömäisen pieniä mustahuntuisia laupeudensisaria oli tällä välin päässyt pujottelemaan aivan pääkäytävän reunalle. He olivat matkustaneet yötä päivää kaukaa Tourainesta vain nähdäkseen tämän komeuden, ja nyt heidän silmänsä alkoivat räpyttää ja kätensä vavista pyörryttävästä innostuksesta. Ecco la musici pontifici! Cappellano segreto...! Syreeninvärisen sametin tulva valui pitkin pääkäytävää ja sitä seurasi uditorien,[267] kappalaisten ja penitentiaarien elävä laahus. Se vetäytyi velton juhlallisesti alttaria kohti kuin jonkin näkymättömän olennon jäljissä. Kaksi kappalaista kantoi veripunaisilla tyynyillä Pyhän Isän mitraa[268] ja moninkertaista kruunua, ja heidän kantapäillään asteli aivan yksin, oman suuruutensa pilven ympäröimänä, Pyhän Hospizin mestari sormeillen hansikoidulla kädellään mustaa silkkikauhtanaa. Pitkä kultainen risti ja joukko ruusuihin kiedottuja kynttilöitä keinui hänen kantapäillään. Kukkien vieno tuoksu yhtyi hien ja hajuveden lemuun ikään kuin näkymättömissä piilopaikoissa olisi survottu puhjenneita nuppuja. Heikoinkaan päivänsäde ei enää päässyt pilkahtamaan kristikunnan suurimpaan temppeliin. Valo lankesi tuntemattomista kultaisista auringoista, kaksituhatvuotisen dogmaattisen tomun paksujen pilvien halki. Näytti kuin San Pietro olisi tänä hetkenä muodostanut oman taivaansa ja maansa, joka valmistui juhlallisesti humisten vastaanottamaan ylösnousemuksen Herraa. Eikö kaikessa tuossa piillyt karmeaa symboliikkaa? Eikö pitkän kulkueen yhä lisääntyvä loisto ollut kuin aavemaista kuvitusta Raamatun sanoille: viimeiset olivat tulleet ensimmäisiksi, ensimmäiset viimeisiksi.
Yhä uusia juhlallisia ryhmiä sukelsi näkyviin. Kun piispat,
arkkipiispat ja patriarkat näyttäytyivät, kansassa kulki ihastuksen
hyminä. Pasuunain pauhun yli saattoi miltei erottaa veripunaisen
sametin ja jalokivien peittämien dalmatikoiden[269] laahaavan
kahinan. Pitkä rivi halkaistuja lumivalkoisia hiippoja huojui
hitaasti notkahdellen kahdeksankymmenen tuhannen silmäparin ohi.
Valonsäde taittui kardinaalidiakonien sormuksissa, jotka peittivät
heidän pehmeitä, valkoisia, vatsan päälle ristiin pantuja käsiään.
Näytti siltä kuin joukko kimaltelevia kovakuoriaisia olisi
näkymättömän myrskyn työntämänä hitaasti matanut kivettyneen metsän
hämärässä — metsän, jonka rungot olivat porfyyria ja jota valaisi
metallinen aurinko.Il Papa! Il Papa!
Kuoro alkoi hallelujaa. Pasuunat puhalsivat pitkiä sointuvia
huutoja. Sinä hetkenä, jolloin hengellinen aateli näyttäytyi
kantotuolin edellä, väkijoukosta rupesi kuulumaan käsientaputusta.
Se oli kuin satojen tuhansien kuivien lehtien kahinaa, se paisui
ja levisi vihurin tavoin tuon mustan huojuvan ihmispellon yli.
Varpailleen nousseet munkit, amerikkalaiset, jotka olivat kiivenneet
pilarien jalustoihin ja pysyttelivät horjuvassa tasapainossa,
päästivät kimeitä ihastuksen huutoja. Korkealla kiihtyneiden
kasvojen yläpuolella lähestyi keinuva kultainen tuoli ja kelmeä
teltta, jonka repaleiset laskokset heiluivat ja värähtelivät.
Läpäisemättömän yksinäisyyden huumaavan auran ympäröimänä istui
silmälasipäinen Pacelli[270] kalpeana ja liikkumattomana siunaten
kansaa. Kolminkertaisella kruunulla vyötetty apostolinen tiara
painoi raskaasti hänen otsaansa. Kiinankeltainen viitta, joka
oli kankea hohtokivistä, valui miltei suorassa kulmassa kurkulta
jalkoteriin. Hän keinui pääalttaria kohti kuin suggestion pilven
kantamana. Hansikoitu käsi teki hitaasti ristinmerkkejä oikealle
ja vasemmalle — viisaat laihat kasvot olivat väsymyksen tai
mielenliikutuksen kivettämät, kenties kummankin. Mutta kantotuolin
ympärillä säteilivät sveitsiläisten sotilaiden panssarit, pertuskat
kalisivat, henkivartioiden veripunaiset univormut ja kamariherrojen
mustat keskiaikaiset puvut näyttivät kaukaa katsoen muodottomalta
välkkyvältä tuhatjalkaiselta, joka mateli esiin hallelujan kaikuessa
ja jota Pyhän Isän tohveli näytti polkevan.Pius XII istui valtaistuimen punaiselle tyynylle. Alkoi messu. Suuret
egyptiläiset viuhkat, jotka olivat hiljaa läiskähdelleet vastakkain
kantotuolin ympärillä, pysähtyivät kunniavartioon. Heikko ilmanhenki
häilytti niiden pölyisiä strutsinsulkia — samanlaiset viuhkat
olivat kerran vilvoittaneet faaraoiden otsaa ja Kleopatran kuumia
ruskeita kasvoja. Jälleen, niin kuin neljätuhatta vuotta sitten, ne
varjostivat pasuunain äänen jäykistäminä papillista ornaattia[271]
yhtä uskollisesti kuin Niilin rantojen temppeleissä.Valkoisiin pitsiviittoihin pukeutuneet kirkonpalvelijat olivat
tällä välin ryhmittyneet alttarin ympärille ja heiluttivat lyhtyjä,
joiden rei'istä pölähteli tuoksuvia savupilviä. Vanha gregoriaaninen
kirkkolaulu liversi ja helkkyi kuoron aitiosta. Ylhäällä kupolin
reunassa, kuin kultaisen tomun peittämänä, kiersi kahden metrin
korkuinen latinalainen lause: Tu es Petrus et super hanc petram
aedificabo ecclesiam meam, Sinä olet Pietari ja tälle kalliolle
rakennan kirkkoni... Heikoinkaan kaiku ei tunkeutunut siihen
maanalaiseen hautakuoriin, jossa Betsaidan[272] yksinkertaisen
kalastajan luut lepäsivät pronssisessa loistoarkussa, ikuisesti
palavien hopealamppujen alla. Oliko hänen suuri kiivas henkensä
koskaan vieraillut tässä kirkossa? Eivätkö täällä viihtyneet vain
niiden ruhtinaiden välkkyvät haamut, joiden Midaksen-käsissä usko
muuttui kylmäksi metalliksi? — Mutta korkein papisto oli nyt
valinnut paikkansa ja aloittanut alttarin ympärillä tuon hitaan
vertauskuvallisen liikehtimisen, jolla tulkitaan pyhiä tapahtumia.
Kuoripoikien sopraanot kaikuivat. Latinalaiset sanat liukenivat
messun hyminään ja muuttuivat epäselväksi jupinaksi.Molemmat vieressäni istuvat espanjattaret olivat aikoja sitten torkahtaneet; he heräsivät säpsähtäen, kun mantilja kutitti heidän kaulaansa. Pieni kiinalainen seisoi yhä liikkumattomassa asennossa, kelmeillä kurttuisilla kasvoillaan Idän salaperäinen kärsivällisyys. Hopeakello kilisi. Kaksituhatvuotisen tradition haudanhämärässä valossa liikkui juhlapukuisia pappeja kuin kankeita kultasiipisiä hyönteisiä, kuin liekkejä ja eläviä jalokiviä, joita jokin taikamainen voima vierittelee edestakaisin... He polvistuivat ja nousivat, he huojuttivat suitsutuslamppuja ja nostivat kalkkia, juhlallisen ja painostavan tunnelman vallitessa. Ihmiset, jotka olivat kolme tuntia istuneet yhteen kohtaan kiilautuneina, pyyhkivät hikeä kasvoiltaan ja liikahtelivat levottomasti. Ilma kävi yhä sakeammaksi — suitsutuslamppujen rahisevista hiilistä pölähteli nyt ehtimiseen tuoksuvia pilviä ja niiden makea huumaus painoi silmäluomia kuin uni. Ei, minä en nukkunut, minä kuuntelin ympärillä olevien hengitystä. Minä näin pappien liikuttelevan ylösnousemuksen symboleja kuin kivettyneitä esineitä, jotka ovat tuhannen yhdeksänsadan vuoden aikana käyneet liian painaviksi heidän voimilleen. Mikä odotus oli kerännyt nämä ihmiset temppeliin? Mikä sai heidät tuijottamaan alttaritoimituksen elenäytelmää? Kykenivätkö pappien sormet hievahduttamaan sitä kuoleman kiveä, joka oli vieritetty ristiin naulitun haudalle kun hän poistui Isänsä luo salaisuuden sulkemina? Eikö San Pietron kultaisessa pääsiäisessä turhaan odotettu sen jumalan ylösnousemusta, jonka valtakunta ei ollut tästä maailmasta?
Mutta ylhäällä kupolin kierteessä välkkyi kirjoitus: Et tibi dabo claves regni coelorum, ja sinulle olen antava taivasten avaimet...
Monta vuosisataa nämä kuorit, kappelit ja baldakiinit olivat
peittäneet kivisenä metsänä sitä muinaista puutarhaa, jossa
mielisairas keisari oli katsonut tervattujen ihmisruumiiden paloa
ja jossa oli ristiinnaulittu viimeinen mies, joka oli omin silmin
nähnyt Galilealaisen. San Pietro oli kuin suunnaton umpeen muurattu
holvi, jossa kiilsi hohtokiviä ja metallisuonia, mutta jonka
pimeyttä päivänsäteet eivät läpäisseet. Syvällä Pietarin Kallion
sisässä liikkui pieniä kääpiöitä; kenties he hakkasivat luolaa yhä
syvemmäksi, yhä kauemmas auringosta ja kuusta ja tähdistä. Henki
nukkui kivettyneenä ja mustana kultaisessa arkussaan. Kristinuskon
elävä ruumis oli aikoja sitten tukahtunut niihin tuoksuviin
käärinliinoihin, niiden hohtavien helyjen alle, joilla papilliset
kädet olivat verhonneet jumaluuden muumion. Ja kuitenkin San
Pietrossa vieraili tänä päivänä kaksituhatvuotisen kulttuurin koditon
henki. Se oli paennut tänne suojaan — se hehkui sammumaisillaan
niissä kynttilöissä, jotka paloivat alttarilta, se ilmeni pappien
voimattomissa eleissä, kun he suorittivat suuren hiljaisuuden
vallitessa ikivanhoja menoja. Siihen keskittyi kaikki, mikä
maailmassa oli sorrettua, pahoinpideltyä, halveksittua ja kuitenkin
rajattoman uljasta heikkoudessaan ja vapaata yksinäisyydessään. San
Pietron kappeleihin ei langennut vähäisintäkään kajoa palavista
kirkoista; messun hyminä olisi haudannut sodan tuskanhuudot, jos ne
olisivat tavoittaneet tämän temppelin ja tuoksuva suitsutus olisi
hälventänyt veren hajun. Olivatko ne hengen esitaistelijat, jotka nyt
kohottivat hostiaa[273] ja kilahduttivat kelloa, kyllin voimakkaita?
Miten moni mahtoi tänä hetkenä katsoa Pyhään Isään kuin mieheen,
jonka tehtävänä oli elättää rauhan ja vapauden ajatusta itseään
raatelevassa Euroopassa.Hänen hauras hansikoitu kätensä teki merkin. Viuhkat huojahtivat. Hän astui uudelleen kantotuoliin, ja kulkue lähti hitaasti vaeltamaan keskilaivaa pitkin. Pacelli istui jälleen liikkumattomana ja kalpeana kuin jokin niistä marmorisista piispoista, jotka vartioivat San Pietron hautakappeleita. Hänen likinäköiset silmänsä tähystivät suoraan eteenpäin kolminkertainen kruunu notkui juhlallisesti, tuoli keinui ja eteni kuin kuolinpaari... Kupolin alla hänen hahmoaan ympäröi hetken aikaa aavemainen valo. Ja katsojista näytti niin kuin Pyhä Isä olisi tänä hetkenä ruumiillistanut sen mahtavan kulttuurin, joka valmistui ummehtuneen kirkon ulkopuolella viimeiseen epätoivoiseen sotaan.
Kirkonkellojen jylinä on halkaista korvani, kun pujottelen vartioketjun läpi torille. San Pietron portailta kauas virran rantaan lainehtii tumma elävä matto kuin myrskytuulen pyyhkimänä. Tungos lisääntyy joka hetki. Näyttää kuin joukon paine saisi piazzan keskeltä kohoavan obeliskin huojumaan ja vapisuttaisi Berninin pylväikköjä, jotka pusertavat suunnattomien pihtien tavoin kuohuvaa massaa. Raivaan tietä epätoivoisella tarmolla. Turhaan! Suihkukaivon luona juutun lopullisesti toisiinsa likistyneiden pyhiinvaeltajien tahtaaseen ja jään odottamaan mitä tuleman pitää... Huudon ja filmikameroiden surinan yli paisuu lähestyvä juhlallinen laulu. Kirkon harjalla, kivisten apostolien jalkain juuressa, lisätään taitavasti kovaäänisten tehoa sitä mukaa kuin pyhä kulkue nousee kiertoportaita. Kaupungin neljässäsadassa kirkossa moikuvat ja jylisevät kellot, vanha ja uusi vaski pauhaa kuin tulipalossa. Ylhäällä Pietarinkirkon päädyssä näkyy satojen tuhansien silmäparien yhteinen maalitaulu — parveke, jonka kaiteelta riippuu tummanpunainen matto ja jolla Pyhä Isä on kohta näyttäytyvä.
Kupolin juuresta pyrähtää lentoon kyyhkysiä. Se on merkki. Samassa hetkessä, jolloin kääpiömäisen pieni kimalteleva olento ilmestyy aitioonsa, toria vavahduttaa myrsky. On kuin näkymätön viikate nopeasti niittäisi mustaa elävää viljaa. Toisiinsa likistyneet ihmiset kohottavat kätensä, tekevät ristinmerkin ja lyyhistyvät polvilleen.
Tänä hetkenä auringonsäde valaisi paavin pluviaalia[274] ja
ympärillä seisovien kardinaalien hiippoja, kunnes ne hehkuivat kuin
kummalliset kivettyneet liekit. Kolme tuntia kansaa oli kiihdytetty
taitavasti lasketuilla tehokeinoilla; yksikään silmäpari ei enää
jäänyt kuivaksi, kaikkien polvet notkahtivat hervottomina toriin,
joka viimein muistutti taistelutannerta. Monache della Caritàn
pienet kuihtuneet naiset makasivat pitkällään maassa. Punapartainen
vanha mies oli kavunnut ystävällisen kapusiinin selkään nähdäkseen
paremmin, ja ojenteli nyt käsiään Pyhää Isää kohti hysteerisesti
itkien ja nauraen. Paavi kohotti sormensa siunasi. Jännitys oli
saavuttanut äärimmäisen rajansa — kirkon portailta Tiberin silloille
kävi helpotuksen värisevä huokaus. Pieni hahmo seisoi vielä
muutaman silmänräpäyksen ajan parvekkeella — seisoi täydellisen ja
loppuunsaatetun individualismin edustajana, saavuttamattoman etäisenä
kuin jokin kansajoukon yläpuolelle kohonnut yksinäinen Minä.Ja samassa, ennen kuin olin ajatellut tätä ajatusta loppuun, hän oli kadonnut.
Capitoliumin tulet
Fascismin iskujoukkojen perustamispäivän lähestyessä Roomaan alkoi kaikkialta maaseudulta tulvia mustapaitoja.
Taiteilijoiden kaupunginosan pienet halvat majatalot olivat ahdinkoon asti täynnä. Upseerit asettuivat niihin ulkomaalaisten suosimiin hotelleihin, joiden ikkunanluukkujen lävitse tunkeutuu Esedran suihkukaivojen solina ja saapuvien junien humu. Kaduilla ja puistoissa tungeksi aamusta iltahämärään asti sotilaita. Viktor Emanuelin runollinen tori palmuineen ja ehtyneine lähteineen oli aivan äkkiä tulvahtanut täyteen väenvilinää. Maalaisten vihanneskojut, joiden suojiksi oli vedetty puuvillamarkiiseja, näyttivät nopeasti kokoon kyhätyltä sotaleiriltä.
Näiden telttojen välissä hiipivät hämmästyneet kissat, sillä juhlien humu oli pahoin häirinnyt niiden mukavuutta ja ne tunsivat sieraimissaan saapasrasvan tympeän hajun sekoittuvan kalojen ja munien tuoksuun. Trattoriat olivat täydet, viinituvat olivat täydet. Pohjoisesta tulevat junat vyöryttivät asemalle yhä uusia joukkoja.
Muistorikkaan Rooman-marssin entiset osanottajat olivat lihoneet ja harmaantuneet, mutta kun he tulivat pienistä kotiseuduistaan pääkaupunkiin ja astelivat pauhaavan torin yli, heidän silmänsä alkoivat loistaa ja heidän rintansa ryhdistyivät. Öisin paloivat rosticcerioiden lamput tavallista myöhäisempään pimeillä sivukaduilla. Sotilaat kerääntyivät niihin syömään käristettyjä makkaroita ja juomaan punaviiniä seisoaltaan, suurten paistinuunien loimossa. Kaduilla kaikui laulu. Kiviset medusanpäät aatelispalatsien kyljissä kuuntelivat sitä ammottavin huulin, ikään kuin ne olisivat epätoivoisesti yrittäneet kajahduttaa ruosteen syömistä kurkuistaan Cola di Rienzin sotalaulun uudenajan äänien joukkoon. Isänmaallisuuden ja viinin huumaamat legioonalaiset tarttuivat toisiaan käsipuolesta, muodostivat meluavia patrulleja, marssivat nopeaa hanhenmarssia Foro Mussolinille päin, nukkuvan karusellin ja suljettujen marionettikaappien ohi, maaliskuun kuutamon sinivihreässä valossa. Hämyssä vaipuivat Rooman kaikki kirkot monisatavuotisen unen jylhään vaitioloon. Niiden voluutit ja päätykolmiot, niiden palkit ja näkinkenkäkiehkurat vajosivat yön varjoihin. Tyhjällä torilla hehkui Trajanuksen pylväs kuun säteiden sytyttämänä. Häälyvässä valossa näytti siltä kuin sen korkokuvat olisivat muuttuneet eläviksi ja Decebaluksen voittajan mykkä hahmo olisi hitaasti ja ääneti johtanut kivilegioonia jotakin tuntematonta päämäärää kohti.
Aamut olivat viileitä ja valoisia, päivät kuumia kuin keskikesällä. Santa Trinitàn Espanjalaisilta portailta, jotka uurtavat Pincion vuoren rinteeseen hauskan kierteen ja joiden huipulla kohoavat Kaarle VIII:n vanhan kirkon kellotornit kuin kaksi hattupäistä puunukkea, seurasin legioonalaisten ohimarssia.
He olivat äsken palanneet Espanjasta. Päivänpaahtamilla kasvoilla
näytti vielä heijastuvan palavien kaupunkien hehku — he marssivat
veltosti kanoottilakit kallellaan. Soittokunta alkoi soittaa,
mutta heillä ei ollut torvia eikä fagotteja, vain lyömäsoittimet.
Huumaava, yksitoikkoinen jylinä vyöryi torin yli. Se tuntui
vähitellen kyllästävän villillä rytmillään ilman, se sai talojen
parvekkeilta riippuvat samettimatot värisemään. Ihmiskunnan
alkukantaisin soitin soi, ja siihen vastasi uusi rumpujen ja
käsipaukkujen ukkonen, joka lähestyi Via del Babuinolta päin,
vanhan kaupunginportin solasta. Tuntui kuin tämä helvetillinen
pauhu olisi kutsunut osallistumaan hurjien vaistojen orgioihin.
Eivätkö Popolon kirkot alkaneet nyökkyä toiton tahdissa kuin vanhat
pyylevät noitamummot? Eikö torilla seisova obeliski huojunut?
Mutta portaille kokoontuneessa väkijoukossa tuo taukoamaton
rummutus herätti kaamean ja arvaamattoman humalan. Kauppojen oville
ilmestyneet liikeapulaiset, avangardian jäsenet, kukkien myyjät ja
koulupojat olisivat halunneet huutaa, mutta musiikki kuristi heidän
kurkkujaan. Heidän avoimiin kuumiin silmiinsä syttyi synkkä kiilto,
ikään kuin he olisivat nähneet verta, punaisia liekkejä, raadeltuja
ruumiita. Kolmetoistavuotias balilla[275] seisoi aivan vieressäni
ja nyki hermostunein sormin sinistä kaulusta, miten hänen pienet
kasvonsa kalpenivat lämpimän päivetyksen alla. Joku nainen kirkaisi.
Samassa alkoivat Santa Trinitàn kellot helistä ikään kuin auringon
valaisemista yläilmoista olisi lähtenyt liikkeelle uusi näkymätön
soittokunta...Aamulla, yhdentoista aikaan, olivat Foro Mussolinille keräytyneet
kutsuvieraat kuunnelleet il Ducen kauan odotettua puhetta.
Fascistiset järjestöt olivat käyneet tervehdyksellä Tuntemattoman
sotilaan haudalla ja kukittaneet Isänmaan alttarin. Sitten he
marssivat pitkinä värikkäinä riveinä stadionille ja asettuivat
paikoilleen. Kohiseva katsomo yritti suojella itseään kuumilta
auringonsäteiltä huojuttamalla ohjelmalehtisiä ja hattujaan.
Fanfaarit törähtivät. Kun Mussolini viimein saapui kreivi Cianon
ja korkeimman sotapäällystön seuraamana kunniakujaa pitkin,
raskaat kullanväriset liktorit[276] välähtivät ja muodostivat
hänen kummallekin puolelleen kimaltavan metsän. Hän otti vastaan
paraatin. Ihastuksen myrsky oli tuon tuostakin vaientamaisillaan
hänen äänensä, jota puhujanlavalle sovitetut kovaääniset kaiuttivat
yli suunnattoman kentän ja katsomon. Vihdoin seurasi satojen
valokuvakameroiden vangitsema intiimi näytelmä. Il Duce jakoi mitalit
vallankumouksen veteraaneille, hymyili, sulki nuo vanhat miehet
tiukkaan syleilyyn ja suuteli heidän molempia poskiaan. Kun hän nosti
syliinsä Figlio della Lupen pienen kahdeksanvuotiaan jäsenen, tämä
näky sai kansanjoukon puhkeamaan rajuun riemuhuutoon. Ääni vyöryi
ukkosen jyrinän kaltaisena kentän yli, se myrskysi mikrofoneja
vasten ja kaikui tuhansista vastaanottimista. Lapsi tunsi kohoavansa
kahden voimakkaan käden kannattamana ylös. Hän nauroi ja punastui
mielihyvästä. Ylhäällä kunniakorokkeella, lukemattomien katseiden ja
hetken suuruuden hämmentämänä, seisoi hänen isänsä ja itki äänetöntä
hurjaa itkua. Kun hän vihdoin laskeutui alas portaita, hän ei kyennyt
näkemään mitään kyyneliltään, jotka valuivat ryppyisiä kasvoja pitkin
mustan fascistipuseron kaulukselle.Tämän kirkkaan maaliskuunpäivän helteessä puhkesi siellä täällä raivokkaita riemunpurkauksia, ikään kuin historiallisen hetken huume olisi juovuttanut kaduilla survovia joukkoja. Vanhat palatsinseinät tuntuivat vielä kaiuttavan diktaattorin ääntä. Suurilla liikenneväylillä syntyi autojen ja ajopelien sekasortoista ruuhkaa — torvet toitottivat kiihkeästi, raitiovaunut kiilautuivat ihmismassaan ja kilisyttivät raivokkaasti kelloja. Komea humiseva Via Nazionale, Rooman sydämeen johtava päävaltimo, oli liputettu. Auringon polttamilta seiniltä riippui välkkyviä standaareja: mustia kunniavaatteita kultaisine vitsakirveineen, anemonenpunaisia mattoja, valtion trikoloreja. Näytti kuin raskaat väriaallot olisivat valuneet kuumasti liekehtien avatuista ikkunoista ja balkongeilta.
Siellä, missä mäntyjen reunustama bulevardi tyhjensi sisältöään kaupungin keskukseen, pauhu kasvoi. Hämärän odotuksen raivokkaat tuulenpyörteet liikuttivat väkijoukkoja kuuman torin yli, ja tässä vellovassa meressä kohoili kokoonkäärittyjä lippuja kuin myrskyn pyyhkimiä mastoja ja raakapuita. Pujottelin riemuitsevien, laulavien, huutavien ryhmien keskellä. Miten moni näistä miehistä elikään suurinta juhlapäiväänsä! Neljä, viisi tuntia aikaisemmin he olivat kuunnelleet sen miehen puhetta, joka keräsi heidät synkkinä sekasorron vuosina, painaneet päänsä il Ducen sotilastakkia vasten ja kantaneet ruudin mustaamia järjestöviirejä. Nyt heitä yhdisti tämän tapahtuman huumaava muisto. Viini ja innostus oli loihtinut vanhojen miesten kasvoille nuoruuden punan. Heidän mustat silkkipaitansa olivat rypistyneet, mitalit, jotka koristivat taskuja, heiluivat eräät koettelivat kuin tunnustellen, oliko se pysynyt paikoillaan tungoksessa. Mutta silmistä, otsilta, huutoon avautuvista huulista uhosi valtava kiihko. Kielen kannattimet heltisivät, he puhuttelivat lapsellisen avomielisyyden ihanassa humalassa ja tempasivat mukaan sotilaita, joiden tuhruisia ruskeanvihreitä asetakkeja Saharan aurinko oli korventanut ja jotka parveilivat viinitupienovilla.
Siellä täällä näkyi Kuoleman pataljoonan veteraaneja; heidän univormussaan erotti pienen, synkän sotamerkin, hopeaisen pääkallon ja sääriluun. Heidän joukossaan oli miehiä, jotka olivat taistelleet Aduassa ja Addis Abebassa, ja noilta ajoilta heidän otsissaan ja poskissaan oli sapelien arpia, kuin ryppyistä valkeaa kirjoitusta. He istuivat täpötäysissä baareissa muistoistaan ja viinistä juopuneina kuvaillen laajoin kädenliikkein Tana-järven lakeutta ja Erythrean aroja. Eräät heistä olivat olleet Godsamissa, Sinisen Niilin länsirantojen pienissä sotilasasemissa, joihin amraha-ylimysten villitsemät alkuasukkaat tekivät aikaan, raivoisia hyökkäyksiä. Pitkä luurankomainen milanolainen, joka oli kuin uniformuun pukeutunut Kuolema, kaatoi äkillisellä liikkeellä lasinsa. Punainen viini imeytyi nopeasti pöytäliinaan. Hänen kätensä puristuivat nyrkkiin, hän oli pyörtymäisillään. "Verta! Ecco la sangue!" Samassa hän kohotti kasvonsa. Luonnottoman kirkkaat silmät olivat sen näköiset kuin ne eivät olisi lainkaan nähneet meluavia tovereita ja seinällä tuikkivaa votiivilamppua. Teurastuksen muisto varjosi niitä kaihin tavoin. Mutta huudahdus oli joka tapauksessa saanut vanhat roomalaisveret liikkeelle. Nyt huudettiin kaikissa pöydissä. Miehet kallistelivat maljojaan ja imivät posket kuopallaan väkeviä muotisavukkeita, joiden vero lankesi Erythreassa rakennettavien linnoitusten hyväksi.
Lujia punoittavia kasvoja valaisi kiihko, joka oli hyvin vanhaa ja kaukaista alkuperää. Varmaankin se kuului roomalaisen sotilaan kasvoihin yhtä välttämättömästi kuin musta kiharatukka ja ruskeat loistavat silmät. Miten paljossa nykyaikaisen Italian sotahistoria noudattikaan vanhaa kaavaa! Vuonna 76 ennen Kristusta, aikana, jolloin Mussolinin synnyinseutu vielä oli ollut asumatonta laidunmaata, senaatti lähetti Gnaeus Pompejuksen Espanjaan taistelemaan Sertoriuksen sissejä vastaan vieraassa louhikkoisessa maassa, Sukron joen rannoilla. Roomalaisella päälliköllä oli silloin edessään sama vaikea tehtävä kuin Godsamin italialaisilla upseereilla. Mutta Pompejus eteni hitaasti päämäärää kohti. Hän oppi ennakolta laskemaan ne salamantapaiset syöksyt, joita vuoren solissa piilevä vihollinen teki hänen leiriinsä. Hän oli pahoin haavoittunut, hänen kultasuitsinen arabialainen ratsunsa oli kadonnut ja miekka painoi hänen kipeää kättään, johon Sukron taistelussa oli sattunut keihäänisku. Ellei muuan Perperna olisi murhannut espanjalaisten sissien johtajaa ja itse ottanut käsiinsä komentoa, roomalaisten valloitusretki olisi surkeasti keskeytynyt. Mutta kävi niin, että kun fascistisen Italian joukot monta vuosisataa myöhemmin taistelivat Abessiniassa sanktioista, huonoista sääsuhteista, seudun outoudesta ja vuorilla piileksivistä sisseistä välittämättä, heillä oli kannustimenaan esikuva. Roomalaisen valloituspolitiikan traditio! Johtiko heidän lippuaan Gnaeus Pompejuksen vai Scipion haamu? Sovelsivatko he tietämättään rotunsa sotahistoriaa elävään toimintaan?
Hämärsi. Piazza Venezian katukahvilan tuoleista lankesi pitkiä varjoja asfaltille, edestakaisin vaeltavien ihmisten jalkoihin. Fascistisen hallituksen synkkä tiiliseinäinen linna hehkui jurona ja suljettuna; sen ikkunoita peittivät raskaat verhot; Parveke, jolla il Ducen oli tapana näyttäytyä, oli katettu verenkarvaisella vaatteella. Imperiumin torin pohjoispuolella, Capitoliumin kukkulalla, kohottautuivat kansallismuistomerkin suunnattomat valkoiset massat taivasta kohti. Sen portailla ja pylväiköissä, sen marmorisilla tasanteilla ja sinisissä varjoissa liikkui pieniä mustia täpliä. Ne olivat turisteja, jotka olivat käyneet lukemassa Isänmaan alttarille laskettujen seppeleiden nauhoja ja kiipesivät nyt propylaioissa, ihaillakseen kuudenkymmenen metrin korkeudesta roomalaista auringonlaskua. Kohisevat kadut painuivat varjoihin. Hämärä nousi verkalleen rakennusten vyötäisiin, sammutti vanhan hiekkakiven kuullon, kosketti porttaaleja... Kupukatot kimalsivat vielä valossa kuin hämärän nousuvedestä kohonneet poreet. Kaukana Tiberin toisella puolen, tummanpunaisia pilviä vasten, kuvastui San Pietron leveä kahdeksankulmainen kupoli. Se näytti johtavan Rooman kirkontornien kokousta.
Kaduilla ja piazzoilla kasvoi pauhu. Kaukaa lännestä, vuorten lasisen
varjokuvan yli, lankesi kuin suunnattomien ametistien lävitse
sinipunaista synkkää hehkua hävinneen keisarikunnan raunioille.
Tämä valaistus sai Forum Romanumin näyttämään taistelutantereelta,
johon on jäänyt virumaan valkoisten toogien repaleita ja joka
on kaikkine valotäplineen juuri vaipumassa yön tulvan alle.
Obeliskien ja pilarien kärjistä sammui kimallus. Apostoli, joka
seisoi Trajanuksen pylvään huipussa, pudotti nopeasti kultaiset
ja punaiset harsot olkapäiltään ja verhosi päänsä hämärän tummaan
vaippaan, kuin luostariveljen huppukaulukseen. Mutta Via dell'
Imperolla leimahtivat lukemattomat lyhdyt, Corso alkoi sädehtiä
elää sähköisenä, sirkuksen ja Palatinuksen takaa, keisarillisten
muistojen pimeistä puutarhoista, välähti valonheittäjän hapuileva
keila. Rooma! Vuosisadat olivat sulautuneet tässä suunnattomassa
urbaanisessa altaassa. Aikakausien maanvieremät olivat kasanneet
tänne kerroksittain taloja ja temppeleitä, palatseja, linnoja
ja kirkkoja, tummaa graniittia ja keltaista travertiinia[277]
koko tuon lukemattomien rakennusten sekavan armeijan, jossa
esikristillisen ajan kauniit ja köyhät tornit painuivat kuin
tukea etsien pakanallisia muureja vasten ja jossa kaikki tyylit,
kaikki rakennustaiteellisen muotokielen merkit sekoittuvat kuin
noppanappulat maljassa. Mikä henki yhdisti ne kokonaisuudeksi?
Pylväät, campanilet ja laakakivikatot näyttivät saman aineen
vaihtelevilta kiteytymiltä. Tuossa joka suuntaan säteilevien
rakennusrivien verkossa oli erottavinaan yhteisen orgaanisen tahdon
ohjaavan toiminnan jälkiä. Näytti kuin tämän kaupungin suurin
paikallisjumala, Aika, olisi taitavin käsin tasoittanut vuosisatojen
halkeamia ja johtanut historiallisen periytymisen prosessia, jossa
aikakausienkaiut sulivat yhdeksi elämänpauhuksi ja jossa kulttuurit
lepäsivät rinnakkain kuin caesarien temppelit ja ritariajan kirkot.Via dell' Imperon ja Via Nazionalen valtimot ammensivat jatkuvasti elämää Piazza Venezialle. Torin itäpuolella oleva palatsi oli juhlatulitettu. Sen jokaista pylväsikkunaa valaisivat kirkkaat kynttilät; niiden valo heijastui Markuksen kultaisessa leijonassa, joka vartioi levitetyin siivin porttaalia. Kahviloihin ja viinitupiin keräytyneet ulkomaalaiset eivät tänä iltana ajatelleetkaan palata hotelleihinsa. He katselivat lyhtyjen valoon sukeltavia mustia ja tulipunaisia fessejä ja ihailivat aitoja muinaisroomalaisia kypäröitä, joiden metalliset kaaret uivat kuin pienet laivat sotilasjoukkojen laineilla. Vihdoin alkoivat Palazzo Venezian edustalle keräytyneet koululaiset tahdikkaasti toistaa il Ducen nimeä, ja huuto paisui pauhuksi, joka pakotti diktaattorin tulemaan parvekkeelle.
Kaikkina noina kiihkeinä päivinä olin omistanut aikani vanhalle Roomalle, ja suunnitelma alkoi hitaasti saada väriä. Tiesin mitä etsin. Auringonnoususta auringonlaskuun tein toivioretkiä Palatinukselle ja Capitoliumille. Keisarillisten rakennusten jäännöksille, jotka olivat vielä Caracallan aikoina koristaneet kaupungin kukkuloita, oli myöhempinä vuosisatoina kohonnut muureja ja kirkkoja kuin taajaa tiilenkarvaista sienien ryteikköä. Mutta imperaattorit elivät silti pinjojen ja palmujen alla. Heidän voittovaunujensa jyrinän saattoi vielä aavistaa Forumilla, jonka kuoppaisiin laavalevyihin keräytynyt sadevesi idätti joukottain tädykkeitä[278] ja belliksiä[279] tuolle muistojen torille.
Kevät heräsi ympärilläni etelämaisessa hehkussaan — kevät, joka oikeastaan oli kesää. Muinaisella Via Flaminialla, nykyisellä Corso Umbertolla, vyöryi pienten mustien autojen tulva. Muinaisten lähteiden vesi läiskyi suihkukaivojen altaisiin ja turistit heittelivät vanhaa tapaa noudattaen kuparirahoja Fontana di Trevin välkkyvään sammioon. Keisarien tummat kuvat katsoivat asfaltin ja rautakaiteiden yli missä Ara Coelin munkit lukivat messukirjoja suihkualtaan kaiteella, väsyneen ja raihnaisen virranjumalan lähellä.
Forum Romanum oli vielä miespolvi sitten ruohon ja kukkien peitossa.
Maasta kohoavien korinttilaisten pylväänpäiden luo oli pystytetty
markkinakojuja, ja Vestan atriumissa märehtivät lehmät. Alue
oli ollut koko keskiajan ja kauas Uudelle ajalle pilaantuneiden
muistojen kaatopaikka — kuin suunnaton tunkio, jota arkeologit ja
ulkomaalaiset pengoskelivat, voidakseen viedä kotiinsa kappaleen
Basilica Julian tai Saturnuksen temppelin marmoria. 19. vuosisadan
alussa Carlo Fea[280] aloitti ensimmäiset järjestelmälliset
kaivaustyöt — ja siitä asti tori on vähitellen kohottautunut valoon
soran alta, kuin vanha murtunut permanto. Ensi hetkellä tuntuu
mahdottomalta käsittää, miten tuolle pienelle kentälle ovat mahtuneet
kaikki ne rakennukset ja temppelit ja kadut, joita caesarien aikana
perustettiin. Forumin autius synnyttää optillisen harhakuvan, joka
häviää vasta, kun laskeutuu Tituksen riemukaaren luota Pyhälle
tielle ja kahlaa raunioiden halki Clivus Capitolinukselle, niiden
kahdeksan pilarin luo, jotka Munatius Plancus antoi neljäkymmentä
vuotta ennen syntymää uudestaan päällystää marmorilla, koska ne
olivat tasavallan ensimmäisen vuoden muistoja ja siis vanhinta,
mitä torilta voi löytää. Alueen pienuus paljastuu sieltä katsoen
näennäiseksi. On kuin maanpinta laajenisi sitä mukaa kuin kuljen.
Kerran tätä kenttää ympäröivät keisarillisten rakennusten miltei
epätodellisen loistavat kulissit. Kansa tungeksi maahan pystytettyjen
puhujalavojen, rostrain ympärillä. Ennustajat, lintujenkauppiaat,
kultasepät ja runojensepittäjät kansoittivat Vicus Sceleratusta,
josta nyt on jäljellä vain joukko valkeita mukulakiviä. Vaaleat
kultapaulaiset sandaalit ja paljaat jalkapohjat läiskyivät niitä
laavaliuskoja vasten, jotka kiemurtelevat harmaana polkuna kumpujen
lomassa. Ylhäältä linnoitusvuorelta, jota yhdisti toriin ammoin
hävinnyt silta, saapuivat senaattorit leveäsaumaisissa toogissaan
ja värikkäissä tunicoissaan, kengissä hopeiset puolikuut, ja
comitiumille keräytynyt kosmopoliittinen roskaväki huuteli heidän
nimiään sitä mukaa kuin he laskeutuivat portaita. Tapaako heikoinkaan
ääni enää korviani...? Sic transit... Mutta pappisseminaarin pojat
availevat voileipäpakettejaan Venuksen temppelin peruskivillä ikään
kuin heidän suvaitsevainen uskonsa olisi solminut aselevon s e
n pakanuuden kanssa, joka vielä elää ruohon suhinassa ja vanhan
marmorin välkkeessä. Fulvius Nobiliorin ja Aemilius Lepiduksen
basilika ei pääse pakoon valokuvauskoneita paremmin kuin Vestan
neitseiden patsaat suuressa, sortuneessa atriumissa. Kamerat
napsahtelevat kaikkialla — siveitä mutta puolustuskyvyttömiä
vestaaleja on julkeasti häväisty siitä saakka kuin heidät kaivettiin
esiin haudoista, joiden syvään tummaan multaan he kätkivät Alba
Longan jumalattaren hiiliastiat.Kerran, eräänä kirpeänlämpimänä aamuna näin, miten Forumin työläiset puhdistivat sorasta ja liejusta punagraniittista jättiläisruumista. Oliko se jumala vai caesar? Se löytyi Santa Maria Antiquan kirkon luota, niiltä tienoin, missä tutkijat ovat arvailleet Caligulan palatsin jäännösten piilevän. Joukko koulupoikia tuijotti siihen kuin johonkin rodullisen suuruuden ilmestykseen, puoliavoimin huulin, silmissä innostunut loiste. Jos se kuului Tiberiuksen kruununperijän aarteisiin, siihen liittyi vain synkkiä, pahoja muistoja — noita muistoja, joista caesarien historia on niin kammottavan rikas. Kenties Caligulan silmät olivat monta kertaa levänneet tässä kuparinvärisessä kuvassa. Ehkä se oli seisonut siinä salissa, jossa kullattuun tekopartaan ja jalokivien peittämään penulaan pukeutunut valtias oli opetellut ilkeitä ilmeitä peilin edessä. Se sai minut hetkeksi ajattelemaan erästä maailmanhistorian monista julmureista. Laakerien ja myrttien taaja varjo kätki huolellisesti häpeän vanhat jäljet, ajan tuuli oli huuhtonut pois niiden ihmisjoukkojen huudot, jotka rummuttivat Palatinuksen viljamakasiinien suljettuja ovia sinä päivänä, jolloin Caesar leikitteli alamaistensa nälällä. Sama kansa näki hänen lähtevän Bajaehen. Hän ratsasti torin poikki valkoisella tammalla, kreikkalaiseen vaippaan pukeutuneena, kupeellaan miekka ja rinnallaan espanjalainen nahkakilpi. Päivää myöhemmin huhu tiesi kertoa, että hän oli viettänyt Puteolin lahdella loistavan soihtujuhlan ja huvitellut upottamalla katsojia mereen.
Hän ei ollut täyttänyt kolmeakymmentä vuotta, kun Cassius Chaerea surmasi hänet veitsellä sadan askelen päässä siitä paikasta, missä nyt seisoin.
Historia on kuohunut Rooman yli liian kauan ja liian myrskyisenä, vaietakseen uuden ajan ääniin. Muissa miljoonakaupungeissa nykyhetki peittää tavallisesti kuohullaan menneisyyden. Berliini on historiaton ja kuumeinen, Pariisin aikamuoto on preesens, mutta Rooman kasvoille on langennut menneisyyden varjo. Sekin, mikä siellä on nykyaikaa, tuntuu ammentavan vanhoista lähteistä, ikään kuin vuosituhansien viemärit purkaisivat sisältönsä tuohon mahtavaan sekoitusastiaan. Laulu, marssinääni, kansanjoukkojen hälinä on kahdentuhannen vuoden ajan soinut sen halki. Ylpeät hallintorakennukset ovat nousseet ja luhistuneet, vaihtaneet aikakausien tyyliä kuin pukuja, mutta aina ilmaisseet samaa rodullista tahtoa ja pyrkimystä, samaa ekspansiota, joka kerran syleili koko asuttua maailmaa.
Rooman nykypäivä on eilispäivän heijastusta. Kaikki ne uteliaat vaeltajat, jotka ovat aikojen kuluessa saapuneet tähän kaupunkiin kantotuoleissa, 17-sataluvun kaleeseissa, junissa, ovat löytäneet kukin oman nykyaikansa ja sen pohjalta yhteisen muuttumattoman ilmeen. Rooma ei voi kehittää ainoatakaan poliittista tekoa, ainoatakaan valtiojärjestelmää, sosiaalista uudistusta, vallankumousta, sotaa, mihin ei liittyisi historiallisen toistumisen tuntu. En tiedä, onko valtakuntien johtajille onneksi vai onnettomuudeksi, että heidän takanaan seisoo aina niin pitkä rivi edeltäjien varjoja ja että heidän jokaiseen huutoonsa vastaa kaiku isänmaan aikakirjoista. Syvemmältä nähden he eivät voi "nykyaikaistaa" mitään. Kaikki moderni ja uusi muuttuu tässä muinaisuuden kyllästämässä ilmassa kummallisen kalpeaksi. Elävästä nykyhetkestä katoaa kärki. Kaupungit ja valtiot, olivatpa ne sitten suuria tai pieniä, joita painaa vanhuuden kirous, näyttävät uudistuvan vain näennäisesti, ei ytimeltään. Ne voivat kerrata ja kopioida vanhoja tapahtumia oman historiansa rajoissa, elää mahtavien muistojen elämää, hallita menneisyydestä käsin...
Rooma on kahdenkymmenen vuoden kuluessa kääntänyt tämän heikkouden voimaksi. Äskeinen, tuhruinen romanttinen taiteilijakaupunki, jossa oli vain murattia ja viinitupia, on ylpeästi tunnustanut vanhan valtakunnan värit. Keisariajan urbs, joka kerran hallitsi seitsemältä kukkulaltaan maailmaa, työntyy yhä voimakkaammin näkyviin. Sen temppelit ja rakennukset sysäävät tieltään uudenaikaisten talojen sekasorron; sen pylväät valaistaan valonheittäjin; sen jokainen jäännös ympäröidään aidalla; sen ikivanha kirjoitusmerkki S.P.Q.R. ilmestyy ministeriöiden seiniin ja olutpulloihin. Kun kuumina keskipäivän hetkinä vaelsin Colle Oppion humisevien plataanien alla, vanha maaperä vaati tavan takaa lukemaan omaa merkitsevää salakieltään. Tältä kukkulalta näkee sekä Konstantinuksen riemukaaren että Colosseumin. Niiden taustana nousevat Palatinuksen samettiset rinteet yksinäisine pinjoineen, jotka kuvastuvat taivasta vasten kuin tummanvihreät päivänvarjot... Talot uneksivat kuumuudessa. Ikkunoiden kirkkaat säleluukut oli suljettu. Pienen kahvikojun tuolit ja pöydät nojasivat ruohottunutta maata vasten, maata, joka ei ole tähän päivään asti paljastanut kaikkia salaisuuksiaan. Mitä olisinkaan antanut, jos olisin voinut nähdä sen pimeyteen! Monen sylen syvyydessä maatui kenties kalleuksia, jotka olivat koristaneet Neron Kultaista Taloa. Kukaties sieltä olisi löytynyt tähditetyn katon sirpaleita, stukkimaalausten kappaleita, hiotuista hohtokivistä sommiteltuja permantolaattoja. Olihan Domus Aurea ollut kuin kaupunki kaupungissa. Se ulottui Velian rinteen yli ja täytti Esquilinuksen ja Caeliuksen kukkulain välisen laakson; sen sisäänkäytävä on sijainnut Tituksen riemukaaren kohdalla. Tacitus, joka näki sen nuorukaisena, kertoo "Annaaleissaan" keinotekoisista järvistä kultalaivoineen, lampaiden ja härkien laitumista, puutarhoista, joihin oli tuotettu valkoisia riikinkukkoja. Kaikesta tuosta jäi jäljelle vain puolittain luhistunut maanalainen käytävä. Kerran laskeutui Rafael Giovanni da Udinen seurassa tähän hautamaiseen holviin ja keksi sen seinistä viehättäviä koristekuvioita, joita hän myöhemmin jäljitteli Vatikaanin stanzojen seinämaalauksissa. Ja nyt...!
Tuoksuvat japanilaiset magnoliat ja palmut kutoivat keväänvihreitä verhoja kovaksi tallatun maan ja vanhojen muurien yli. Puistossa oli kuumaa ja hiljaista. Musta kahvi pisaroi porsliinikuppiin, kottaraiset vihelsivät suuren rautatammen latvassa. Tämä viheriöivä keidas miljoonakaupungin keskellä säilytti selviä jälkiä eräästä toisesta imperaattorista, joka oli siirtänyt Rooman rajat kauemmas kuin kukaan toinen, hallinnut kaikkien rakastamana kaksikymmentä onnellista ja ylpeää vuotta ja kuollut jättämättä jälkimaailman muistoon mitään selvää kuvaa persoonallisista piirteistään. Hän oli Trajanus, espanjalaisten siirtolaisten lapsi. Hänen kylpylänsä yksinäinen tiilenpunainen apsidi kohosi vielä uljaana muurina tammien keskeltä. Siellä täällä hehkui raunioiden jäännöksiä, mutta kevät oli verhonnut ne kirjavaan kukkatulvaan ja muratti oli kietoutunut niiden ympärille niin tiiviisti, että kiveä tuskin erotti lehtien alta... Menneisyys suhisi näissä puutarhoissa väkevämmin kuin heikko tuulenhenki, joka puhalteli tomua laakerinlehdiltä. Tuhat vuotta, kaksi tuhatta vuotta oli täällä kuin yksi päivä. Kuulin kuin unessa, miten Colosseumille johtavat portaat ja muurien ympäröimä Via delle Sette Sale yhä kumahtelivat pretoriaanien askelista. Näin puutarhatuoliltani amfiteatterin mahtavien massojen vähitellen sinertyvän orvokinväriseen autereeseen, tuohon kuumaan sfumatoon, joka värisee Rooman raunioilla, ikään kuin palmujen ja pinjojen juurilta nousisi uhrisavua.
Tällä välin edistyi kevät. Huhtikuun alkupäivinä Mussolini matkusti Jesiin Adrian meren itärannalle.
Albanian merisatamaan Durazzoon saapui samaan aikaan kaksi italialaista sotalaivaa ja yksi risteilijä. Ne lepäsivät tyynellä avomerellä kuin suuret torkkuvat pedot ja niiden merkityksestä ei voinut olla mitään epäilystä. Kuningas Zogu oli kutsunut hallituksen koolle ja yritti kiihkeästi jatkaa niitä neuvotteluja, joita Albanian ja Italian välillä oli käyty jo kuukauden ajan, mutta joissa ei oltu päästy mihinkään tulokseen. Durazzon kaduilla marssivat ylioppilaat lippuineen ja mielenosoitustauluineen; kaupunki kuohui kuin mehiläispesä, jonka kennoja uhataan, mutta tämä tulinen etelämainen innostus oli organisoimatonta ja sekavaa, vailla keskittävää johtoa. Huhut kiersivät. Kerrottiin, että Italia oli päättänyt vallata maan tärkeimmät strateegiset kohdat ja että Palazzo Veneziasta oli jo kauan katsottu ahnain silmin Volonan ja Durazzon tapaisia satamakaupunkeja. Jugoslavialaiset sanomalehdet kehräsivät pitkää otaksumien lankaa, kun viimein tuli tietoon, että hallitus kokoontui ja että kaikki tärkeimmät sotilaalliset komentajat olivat saaneet kutsun saapua heti Belgradiin neuvotteluihin.
Tilanne kärjistyi hyvin nopeasti. Albanian italialaiset siirtolaiset ja turistit poistuivat maasta. Tiranassa, jossa oli paljon italialaisia hotelleja, vallitsi suuri kiihtymys ja sekasorto; suurin kaupungin hotelleista suljettiin niin nopeasti, että sen asukkaat joutuivat matkalaukkuineen sananmukaisesti kadulle. Tämä tulenarka ongelma oli ehtinyt Englannin parlamenttiin kun Tshekkoslovakian kaappauksen viimeiset mainingit vielä kohisivat. Olihan kreivi Ciano antanut hallituksensa nimessä Englannin suurlähettiläälle lausunnon, että Italia tunsi etunsa uhatuiksi Adrianmeren toisella puolen, ja tätä uhkaavaa huomautusta rupesi Chamberlain nyt varovaisesti operoimaan alahuoneessa. Rooman sanomalehdet vaikenivat aluksi kuin käskystä.
"Tilanne Otranton salmen suulla" oli kääritty epämääräisten vihjailujen harsoihin. Huhuttiin, että Italia tehostaa varustelujaan Barissa ja Brindisissä ja että kumpaankin näistä merisatamista on jo viikon ajan tulvinut sotaväkeä ja kevyttä, helposti siirrettävää tykistöä. Albanian valtaus tapahtui paastoviikon kuumimpana päivänä, pitkäperjantaina. Katolisissa maissa se ei suinkaan herättänyt samaa kauhistunutta kuohua kuin protestanttisissa, sillä paavin kirkko ei vietä ristiinnaulitsemisen juhlaa. Lyhyt, kiihkeä, salamantapainen hyökkäys. Kuningas Zogu lähti perheensä ja täydellisen pukuvarastonsa kanssa pakomatkalle pohjoiseen. Muutamia päiviä myöhemmin il Duce otti vastaan urheilujärjestöjen paraatin Foro Mussolinilla ja niiden joukossa marssivat vallatun maan jurot, lannistetut edustajat lumivalkeissa hameissaan ja punakultaisissa liiveissään.
Tuo historiallinen pitkäperjantai painui kaikkine seurauksineen syvälle kansan mieliin. Neljä kuohuvaa ja aurinkoista päivää ehti kulua — ja silloin Rooman ylle vaipui kuin lähestyvän sodan enteellinen varjo. Jo maaliskuussa olivat ulkomaalaiset hermostuneina panneet merkille katujen kulmissa palavat siniset sotalamput. Huhtikuun alkuviikkoina ne jäivät miljoonakaupungin ainoaksi valonlähteeksi. Hotelleissa naulattiin ikkunanluukut umpeen, camerieret käärivät kahviloiden ja viinitupien lamput siniseen paperiin, autot liukuivat pimeillä kaduilla peitetyin lyhdyin. Vain vanhojen palatsien ikkunoissa kuulsivat lasimaalausten Madonnankuvat vaimeasti valaistuina, ikään kuin ne olisivat halunneet hälventää yön kaameutta omalla avuttomalla ja orvolla valollaan. Pimeän tullen alkoivat hälytyssireenit ulvoa. Kadut tyhjenivät kuin taikaiskusta — myymälöiden ja baarien oville muodostui tungosta. Suuret valtakadut, jotka tavallisesti liekehtivät pauhaavana valomerenä, olivat äkkiä vaihtaneet luonnettaan ja muuttuneet sokkeloisiksi mustiksi viemäreiksi. Pimeydessä meni ja tuli varjoja, mutta keinotekoinen yö oli tappanut vilkkaan hälinän ja kutonut kiiruhtavien tummien olentojen ympärille pelon ja odotuksen auran... Kaikesta tuosta uhosi lohduttomuutta, jota radion ja sanomalehtien rohkaisut eivät kyenneet torjumaan. Miljoonat ihmiset kuuntelivat aavistustensa salaisilla vastaanottimilla jylinää, jonka lähdettä he eivät voineet tuntea, mutta joka paisui ja soi heidän ympärillään tämän kohtalokkaan kevään ilmassa. Elämä oli äkkiä saanut järjettömän sävyn, ikään kuin kaikki inhimillinen toiminta ja oleminen olisi jatkunut ilman syytä, perikadon kuilun reunalla. Mitä merkitsivät vakuutukset, että kaikki oli vain harjoitusta pahimman varalle? Eikö tuo "pahin" silti ollut alituisena uhkana? Sodan varjo säilyi sitkeästi miljoonan kolmensadantuhannen ihmisen unissa aavistuksissa, vaikka he olisivatkin unohtaneet sen tavallisissa askareissaan. Turvallisuuden harhakuva on kudottu jokapäiväisen elämän pienistä tottumuksista. Nyt se alkoi repeytyä kuin seitti.
Vihdoin, huhtikuun 13. päivän illalla, Rooma alkaa riemukkaasti säteillä ja elää. Jokin nimetön vaara on sivuutettu — sotaharjoitukset ovat päättyneet. Hitlerin vierailusta asti keisarikunnan rauniot on iltahämärissä valaistu voimakkain valonheittäjin. Nyt syttyy Capitoliumin juurelta Flaviusten amfiteatteriin asti vihertäviä, sinertäviä valopilareita ikään kuin Forumin temppelit ja keisarien riemukaaret kylpisivät aavemaisessa kuutamossa.
Sihisevän siniset keilat liukuvat mustalla taivaalla. Ihmisvirta soluu Piazza Veneziaa kohti ja tuhansissa silmäkalvoissa kuvastuu tänä hetkenä näky, joka on kuin muistutusimperiumin mahdista. Keisarienvuori, lainsäädännön ja roomalaisen valtionpalvonnan vuori, Capitolium, kylpee lukemattomien elävien liekkien hohteessa. Näen, miten savupilvet nousevat riviin asetetuista tervapannuista — näen tulien tuikkivan kukkulan korkeimman sakaratornin huipussa ja isänmaan alttarin pengermillä. Senaattorien ja Konservaattorien palatseista, Ara Coelin kirkosta kuumottaa vain hämärä julkisivu, mutta Viktor Emanuel II:n pateettisen muistomerkin pylväiköt ovat tänä iltana vaikuttavammat kuin koskaan. Luulisi tuhansien tulikipinöiden matavan sen propylaioissa, joiden marmori on alkanut salaperäisesti ruskottaa. Seitsemänkymmenen metrin korkeudessa, mustaa yötaivasta vasten, karauttavat Rooman voittovaunujen vaskiset hevoset järkkymättöminä kuin kohtalo.
Väentungos käy jo Colosseumin kohdalla liian suureksi, jotta auto pääsisi ajamaan. Saan turvautua jalkoihini. Valaistu linjasuora bulevardi välkkyy kuin kiiltomatojen kulkue. Se näyttää soluvan keskikaupungille ja sen kohina paisuu, kuta kauemmas kuljen... Vielä vuosikymmen sitten näillä seuduilla oli vanhuuttaan luhistuvia viinitupia ja taiteilijoiden kaupunginosan romanttisia taloja, joiden välissä pujottelivat ahtaat, kuilun kaltaiset kujat. Il Ducen tahdosta tämä myöhempien aikojen maalauksellinen rihkama lakaistiin pois ja revittyjen korttelien väliin aukaistiin Via dell' Impero, upea liikenneväylä, joka yhdistää keisarikunnan rauniot fascistisen Rooman keskukseen. Lyhdyt ja hämärä ovat antaneet Flaviusten amfiteatterin suunnattomille kierremuureille aivan uudenlaisen jylhyyden. Mutta kukaan ei ole tänä iltana tutkimassa niiden luolia ja areenaa. Keisarien aition murtunut marmori kuultaa pimeässä. Ikkuna-aukot näyttävät suurilta puhkaistuilta silmiltä. Vain valonheittäjän keila pyyhkii Colosseumin otsaa ja saa korinttilaiset pylväät salamyhkäisesti välähtämään ja sammumaan, ikään kuin holvien syvennyksissä hiipisi hohtavia äänettömiä olentoja...
Autot, jotka olivat päässeet liukumaan Konstantinuksen riemukaaren ohi, pysähtyivät mustaksi vartioksi Tituksen riemukaaren kohdalla. Maahan sovitettujen heijastimien sinivihreä valo sai täälläkin muinaisuuden kiviset näyt elämään. Kaaren korkokuvissa kävi levoton liike — näytti siltä kuin juutalaiset sotavangit kalisuttaisivat kahleitaan ja suuri seitsenhaarainen kynttiläjalka, jota rajusäät ja goottien sapelit ovat pahoin kolhineet, notkahtelisi myrskyn kourissa. Ylhäällä puistomaisella penkereellä juhlavalaistus oli lavastanut uudelleen kaiken, mitä Hadrianuksen vanhoista rakennuksista on jäljellä. Maxentiuksen basilikan kovera kasettikatto hehkui yössä suuren kilpikonnankuoren tavoin. Venuksen ja Rooman temppelien hoikat pylväät sukelsivat kuin jättiläisurkujen pillit hämärän epävakaisesta kuohusta.
Keisarien forumien kohdalla väkijoukko hajautui ja ryntäsi toria kohti. Jokainen koetti joutua ensimmäisenä, saadakseen hyvän paikan Palazzon parvekkeen läheltä. Mutta tässä he laskivat väärin, sillä väen tulva oli jo ehtinyt peittää koko piazzan ja ne mustat solat, jotka pujottelivat Quirinalen ja Trajanuksen toria reunustavien kirkkojen välissä. Soihtujen, tervapatojen ja kynttilöiden hehku kasvoi. Koko tuo vanhojen muistojen värikäs ja sekasortoinen kenttä, joka ulottuu Forum Romanumin aidasta espanjalaisen sotilaskeisarin kauppahalleihin ja Nervan ja Augustuksen toreihin, näytti kohoavan keinotekoisten aurinkojen sinisessä valossa yöstä ja unohduksesta, kahdentuhannen vuoden pitkien mustien varjojen alta... Sen rauniot muistuttivat kukkuloita, joiden rinteiltä tulva peräytyy. Kattojen, savupiippujen, siltojen, tornien, rakennustelineiden selvittämätön tungos häipyi ritarillisesti Rooman kuvasta, antaakseen muureille ja temppeleille sen juhlallisen yksinäisyyden, jota ne päivänvalossa saivat turhaan kaivata. Muita ylempänä liekehti Rhodoksen ritarien oranssinvärinen pylväikkö.
Se näkyi kauas yli katujen ja torien — se muistutti veripunaisella lasilla päällystettyä lyhtyä. Äkkiä alkoivat piazzalle keräytyneet soittokunnat puhaltaa pyörryttävää marssia. Valokuvaajat kiiruhtivat juoksujalkaa ohitseni kantaen selässään telineitä. Tuuli painoi soihduista nousevan savun Santa Maria di Loreton kirkkoa kohti, ja hetken aikaa sen kupolien ympärillä tanssitulikipinöitä kuin kimaltelevaa kuumaa sumua. Porttaalista riippuvat oliivinoksat, palmusunnuntain kuihtuneet jäännökset, putosivat ja sotkeutuivat ihmisten jalkoihin. Kaksi matkailijaa ryskytti epätoivoisesti ovella riippuvaa nahkapatjaa siinä toivossa, että he löytäisivät tästä lukitusta temppelistä paremman tähystyspaikan kuin kadulta...
Lamput paloivat vielä yksinäisten myrttien juurilla, mutta niiden valo oli himmentynyt. Muurit ja maassa viruvat marmorilohkareet näyttivät liikahtelevan ikään kuin ne olisivat ryömineet tulta kohti. Tulen kajastus irroitti vanhat jumalat ja diktaattorit korkokuvien pohjasta, se sai kiviset kädet ojentumaan ja ajan toukan nakertamat vaipat häälymään. Pitkin Trajanuksen pylvään spiraalimaista kuvakirjaa kävi värisevä, salaperäinen liike; tuntui kuin pienet kääpiömäiset olennot olisivat temmanneet kilpensä ja miekkansa ja marssineet kiemuraisena jonona, Apostolin luo, pylvään jalustasta sen huippuun. Elämän harhakuva ympäröi tänä iltana vanhan Rooman basilikoja, alttareita, halleja. Valo tihkui laakerien välistä forumeille pitkinä, viistoina säteinä, jotka lävistivät pimeyden kudoksen ja liehuivat levottomina täplinä sateiden ja auringonpaahteen tummentamassa marmorissa. Forum Romanum ei ollut koskaan näyttänyt niin salaperäiseltä! Vanha temppelitie, Via Sacra, jonka laakakivien välistä vilkkuivat tuhatkaunojen lukemattomat pienet silmät, kätkeytyi varjoihin. Vestaalittarien esipiha näytti liukuvan esiin yöstä. Hämärässä voi erottaa päättömiä ja kädettömiä hahmoja, vanhan kivialttarin uhrieläimiä, Romuluksen tarunomaisen haudan suun, mustat varjot Saturnuksen temppelin sorassa, josta kohosi pilarien muodostama jättiläisharppu. Mikä jumala kosketti tänä iltana noita ikivanhoja kieliä? Ne värisivät kuin näkymättömän käden painalluksesta ja niihin vastasivat Venus Cloacinan julkeat huilut, aivan kuin jumalat olisivat puhuneet sointuvaa ja käsittämätöntä kieltään muratin varjoissa. Jälleen, niin kuin kaksituhatta vuotta sitten, valo lankesi Capitoliumilta. Sen punaisessa hämärässä istui Numa Pompilius, satukuningas, ohuen kultavanteen vyöttämä otsa etelään päin käännettynä, kuunnellen augurin muminaa ja tuijottaen epäluuloisin silmin taivaalla kaartelevia pyhiä kotkia. Siellä kokoontuivat elävien liekkien ääreen tribuunien ja senaattorien haamut, seuraamaan ikuisesti toistuvaa vallan ja kunnian narripeliä. Jupiter Statorin temppeli, joka oli ollut vanhempi kuin tasavalta, vanha kuin Servius Tulliuksen muuri, oli monta vuosisataa sitten sortunut; Juno Monetan pyhäkkö oli poissa; Augustuksen Taivaan alttarin ympärille oli kasvanut kristillisen basilikan kotelo; keisariajan valtionarkistosta, tabulariumista, ei näkynyt jälkeäkään. Mutta muutaman lyhyen hetken saatoin miltei kuvitella, miten niiden pylväät ja päädyt hitaasti kohosivat tulien valopiiriin...
Piazza Venezia kuohui kuin muurahaispesä. Taas huojui ihmisten päiden yläpuolella lippuja, viirejä, standaareja. Balillat ja legioonalaiset tungeksivat parvekkeen edustalla ylpeinä etuoikeudestaan kuin papit Kaikkein Pyhimmän ovella. Tahdikas, yksitoikkoinen huuto kasvoi; se muistutti tavausta: Du-ce, Du-ce, Du-ce...! Tuon pauhaavan temmellyksen halki pujottelivat yksinäiset vaunut, joiden kuomu oli repeytynyt yleisessä sekasorrossa. Hevonen näytti rajattoman hämmästyneeltä. Siitä tuntui varmaankin, että sen kaviot irtautuivat maasta ja että sitä kannettiin ihmismeren harjalla eteenpäin, varmasti ja peruuttamattomasti eteenpäin! Vaunuissa istui kaksi hätäytynyttä pappia. Heidän silmälasinsa olivat särkyneet, he hikoilivat pelosta ja kuumuudesta ja vilkuivat epätoivoisina ympärilleen. Siellä täällä alkoi kuulua uhkaavaa mutinaa ja kohota nyrkkejä. Kolme nuorukaista, joiden silmissä paloi vaarallinen tuli, raivasi hammasta purren tietä Vatikaanin edustajia kohti. Elleivät rummut olisi samassa pärähtäneet ja il Duce astunut parvekkeelle, torilla olisi hyvin lyhyesti esitetty loppuun keisarin ja paavin välinen vanha näytelmä.
Mutta Mussolini näyttäytyi. Parvekkeella seisova tukeva, ryhdikäs mies arvioi tarkoin joukkojen kaikupohjan. Kansan mieli oli koko päivän palanut ja rätissyt kuin olkivalkea; hän osasi valaa siihen vaarallisen innostuksen öljyä. Kaksi, kolme kertaa hänen voimakas tenorinsa kerrassaan hukkui raivokkaiden suosionosoitusten myrskyyn. Hän teki kädellään harmistuneen eleen ja hymyili. Tämä inhimillisyyden ilmaus herätti suunnatonta ihastusta, rajumpaa kuin mikään taitavasti laskettu sana. Kun pauhu tasaantui, Duce astui lähemmäs kaidetta ja laski sille leveät kämmenensä. Kymmenet tuhannet silmäparit olivat tänä hetkenä kuin tyhjät kuvastimet, joissa näkyi vain parvekkeella seisova valtias. Hänen suuruutensa, hänen mahtinsa valui torille kokoontuneen kansan yli ja täytti heidän alttiit mielensä kuvaamattomalla voimantunnolla. He elivät hänessä ja hän heissä. Joukkojen hämärässä tietoisuudessa hänestä oli tullut persoonaton, kaikkivaltias Me! Sielullinen heijastusilmiö näytti jonakin hetkenä kasvavan niin voimakkaaksi, että diktaattorin eleet kertautuivat kuin tuhansien peilien toistamina alhaalla torilla. Balillat liikuttivat vaistomaisesti huuliaan, kaksi keski-ikäistä upseeria, jotka kurkottuivat varpailleen, puristivat kätensä nyrkkiin; heidän rystysensä kävivät lumivalkeiksi. Samassa alkoivat lukemattomat pienet trikolorit vilkkaasti lepattaa, ikään kuin äkillinen pyörretuuli olisi pyyhkäissyt torin yli. Mussolini kohotti kätensä. Hän poistui, mutta hänet huudettiin uudelleen esiin, ja hän ilmestyi, leveillä, voimakkailla kasvoillaan caesarien arvoinen hymy.
Kaupunki kuohui koko illan a yön. Hetkistä myöhemmin balillat ja avangardiat marssivat viireineen Quirinalen edustalle. He tahtoivat huutaa kuninkaalle, joka oli saanut uuden kruunun, ja he tahtoivat huutaa Piemontin prinssille. Ohikulkevien ihmisten kasvot ja hahmot tulivat ja katosivat Capitoliumin liekkien valossa. Ne ja siniset heijastimet saivat yhdessä aikaan painostavan epätodellisuuden vaikutelman, aivan kuin tungeksivat joukot olisivat tietämättään kuuluneet johonkin iättömään aavemaailmaan.
Heitä liikutti historiallisen tapahtumisen ikuinen myrskytuuli. He pyörivät valossa ja sukelsivat pimeyteen. Yö verhosi kuin raskas musta viitta bulevardin reunalla seisovia keisarien kuvia ja väistyi vain lyhtyjen valokehästä vyöryäkseen sitä synkempänä Palatinuksen yli.
Tässä kaikessa oli jotakin mahtavaa ja painajaismaista. Se sai kuvittelemaan kuolleita. Aika oli luonut täällä monta "nykyisyyttä". Ne olivat kaikki kerran olleet olemassa, ja mikään niistä ei ollut tuntunut vähemmän kohtalokkaalta kuin ne vuodet, joita minun oli sallittu elää. Aikakausien pitkässä perspektiivissä tämän illan tapahtumat menettivät tehonsa, ikään kuin ne toistaisivat ikivanhaa, syvimmältään synkkää, lopullisesti uudistuvaa ja aina unohtuvaa näytelmää. Mikä valonkajastus sai Saturnuksen alttarin kohoamaan yön ja ruohojen peitosta...? Kenties kaiken syynä olivat vain soihdut... Laulavat ihmisjoukot, sotilaat, avovaunuissa ajavat ulkomaalaiset virtasivat keskeytymättömänä tulvana samaan pimeyteen, jossa tasavallanjumalat kääriytyivät unisina murattiin kuin pitkään tummaan toogaan tai vaihtoivat hiljaisia sanoja Brutuksen, Collatinuksen, gallialaisten murhaamien pappien kanssa — pimeyteen, johon vaelsi pitkä kulkue yksinvaltiaita vetäen vanavedessään legioonien elävää laahusta.
Se mitä täällä oli tapahtunut kahden ja puolen vuosituhannen mittaan, ei kait koskaan lakkaisi vaikuttamasta asioiden kulkuun. Saatoin nähdä Forumilla kaikki ne uneksijat ja hirviöt, jotka puunilaissotia seurannut kauhujen aika oli nostanut näkyviin; silloin kuten nytkin hajaannus oli synnyttänyt kokoavia voimakeskuksia, suuria kansanjohtajia. Näin köyhän ja rajuverisen Gaius Mariuksen, entisen volskilaisen korpraalin, saapuvan Roomaan. Hän istui voittovaunuissaan äreänä, suuret arpiset kasvot Numantian auringon tummentamina. Vaunujen perässä laahautui beduiinikuningas Jugurtha, hieno musliinipuku kokonaan veden ja loan tahraamana, sillä raivokas katuyleisö oli pitkin matkaa ahdistanut häntä ja repäissyt korvarenkaiden mukana myös korvat. Tämän tapahtuessa olivat ensimmäiset taistelut Alpeille tunkeutuvia germaaneja vastaan alkaneet. Voitettuaan heidät Marius oli lyhyen ajan pitänyt käsissään miltei rajatonta valtaa, mutta tuo palkkasoturiensa jumaloima luonnonlapsi, joka oli luonteensa sisintä myöten vain soturi, eikä mitään muuta, käyttäytyi Forumin kansankokouksissa kovin kömpelösti ja menetti itsevarmuutensa heti kun seikkaileva leirielämä oli loppunut ja alkoi rauha. Hän on eräs Rooman historian puhtaita tyyppejä: mies, joka oli luotu voittamaan vain miekka kädessään ja asepuku yllään. Jos diktaattorien aaveet tänä iltana vierailivat Capitoliumilla, hän oli heidän joukossaan.
Tuonaikaisen Rooman asukkaat olivat nähneet toisenkin tyrannian nousevan ja haihtuvan. Mariuksen rinnalla kulkee hänen pahahenkensä ja Juudaksensa, nuori ylimyksellinen ja viekas Lucius Sulla, joka kohosi valtaan sitä mukaa kuin hänen entinen päällikkönsä siitä vieraantui. Ainoakaan kuvapatsas ei ole säilyttänyt meille tämän diktaattoriksi kiipeävän kaupunkilaispojan piirteitä. Hänen laihat kavalat kasvonsa on painettu vain roomalaisiin denaareihin ja sinetteihin, jotka hän leimasi toimiessaan sotakassanhoitajana Afrikassa. Mutta eikö Forumin ilmakehään ole jäänyt hänen olemuksensa varjo? Näin hänen palaavan kohorttien etunenässä Mustan Meren rannoilta missä hän oli kohdannut Krimin ja Kolkhiksen valloittajan, sulttaani Mithridateen. Rajut taistelut Idässä ja Kreikassa olivat loppuneet; roomalainen diktaattori oli vaihtanut rauhansuudelman aasialaisen yksinvaltiaan kanssa ja lähestyi nyt kuin koston henki sitä kaupunkia, missä hänet oli uskallettu julistaa valtiokiroukseen ja missä kansanpuolue oli koonnut joukkoja häntä vastaan. Väkivallanteot olivat olleet tavallisia siitä saakka kuin Gracchukset murhattiin. Mutta kaikista verilöylyistä Sullan toimeenpanema puhdistus muodostui julmimmaksi. Pelon jähmetyttämät katsojat näkivät hänen istuvan marmorituoliin liidunkalpeana, kasvoilla punaiset täplät, vaarallinen välke silmissään. Marssiessaan Roomaan hän antoi jo kaupungin portilla senaattorien silmien edessä surmata kuusisataa sotilasta. Kaupungin pyöveli työskentelee aamusta iltaan, kaikki ne ylimykset surmataan, joiden nimet ovat proskriptiolistalla. Praenesten linnoituksen kaksitoistatuhatta puolustajaa teloitetaan viimeistä miestä myöten, ja kultavirrat, joita huutokaupalla myyty yksityisomaisuus tuottaa, vuotavat yksinvaltiaan kassaan tai rikastuttavat hänen loistonhaluisten suosikkiensa kukkaroita. Jos Mariuksen tapainen puhdasviivainen sotilas on myöhemmin ollut Maximianuksen ja Diocletianuksen esikuvana, Sulla on kolmivuotisena hallituskautenaan ennakolta ruumiillistanut Juliusten suvun mielettömien itsevaltiaiden tyypin koko laajuudessaan. Hän oli näyttelijä kuten Nero ja julmuri kuten Caligula — veltto ja kevytmielinen, myrkyllinen, yllätyksellinen onnenritari, johon Mithridateen sulttaaninhovin itämainen julmuus ja nautinnonhalu näytti tarttuneen. Onko hänen tunnottomuutensa ollut naamiota?
Puhallettuaan Rooman yli pelon ja kauhun pilven hän laskeutuu eräänä päivänä puhujanlavalta suosikkinsa Khrysogonoksen tukemana, astelee ilman mitään henkivartiostoa ihmisjoukon halki ja luopuu vallasta, vetäytyäkseen yksityiselämään Vesuviuksen rinteelle, tuohon tuliperäiseen seutuun, joka oli aina oudosti viehättänyt hänen mieltään. Hänestä käy suora linja Marcus Antoniukseen, jonka henkisessä rakenteessa oli Mariuksen tapaisia karkeanterveitä aineksia, mutta johon irstailevalla Lentuluksella ja dekadentilla Clodiuksella näyttää olleen turmeleva vaikutus.
Noista verisistä ja melskeisistä ajoista oli kulunut kaksikymmentä vuosisataa. Yksinvallan muinaiset uhrit olivat aikoja sitten maatuneet haudoissaan; diktaattorien ja caesarien piirteet olivat kuluneet homeisista vaskirahoista. Ja kuitenkin tuntui siltä kuin kaupungin vanhojen puistojen pimeydessä olisivat vielä istuneet muinaiset hallitsijat punareunaisessa toogassaan ja Palatinuksen laakerilla seppelöityinä. Eräät heistä olivat olleet traagillisia ilman tragiikkaa, toiset purppuraan pukeutuneita narreja ja hirviöitä, hyvin harvat sankareita, jotka olivat jääneet elämään myöhempien aikojen esikuvina. Yhteistä heille oli ollut vain valta. Siitä saakka, jolloin Rooma ensi kerran ilmaisi sisimmän luonteensa ja alkoi laajentaa rajojaan sisäisen paineen vaikutuksesta, sen liikkeellepanevana joustimena oli vallanhalu. Sen historia alkaa sodalla Epeiroksen kuningasta vastaan, sen ensimmäiset aikakirjat kirjoittaa sotahistorioitsija Polybios ja sen ensimmäinen suurmies on Appius Claudius Sokea, joka torjui jyrkästi kaikki rauhanneuvottelut Pyrrhoksen kanssa ja ikuisti rotunsa rakentamistahdon siinä leveässä valtatiessä, mikä vielä tänä päivänä halkaisee Keski-Italian niittyjä.
Jokaisella kulttuurilla, jokaisella rodulla on "alkunäkynsä", orgaaninen henkinen pohjakuva, jota se noudattaa ja jonka mukaan sen historia saa muodon. Rooman luonnetta voisi verrata Campagnan pilviin. Ne paisuvat tasangon yli upeina, kiinteinä kupoleina, ne jännittyvät ja laajenevat, mutta jokin keskihakuinen voima pitää ne koossa ja kokoaa ne holviksi. Tuona iltana, jolloin levoton ihmismeri ajelehti kuin tuulen pieksämänä Capitoliumin tulien ympärillä, niihin osui vain valonheittäjän satunnainen välähdys. Mutta pimeydessä valvoivat myrskyn voimat. Saatoin aavistaa, että kosmillinen holvi oli jälleen kohoamassa Rooman suojaksi.
Kun vaelsin pimeän Colle Oppion lävitse asemaa kohti, hajanaiset mielikuvat keräytyivät varmuudeksi. Jos "Annaalien" kirjoittaja olisi astellut rinnallani varjojen keskellä, hänen kuiva ja selvä puheensa ei olisi voinut antaa minulle lujempaa käsitystä sen miehen merkityksestä, jonka varjo oli ikuisiin aikoihin langennut Rooman yli. Tätä poliittista maailmaa piti jatkuvassa liikkeessä Augustuksen idea!
Kaikki tiedot, mitä tuosta kylmästä, taitavasta miehestä oli tullut jälkipolvien korviin, olivat saaneet vuosisatojen kumupohjassa ihannoivan kaiun. Gibbon oli piirtänyt hänestä todenmukaiselta tuntuvan kuvan. Jos Gaius Octaviuksen yltä riisuu toogan, huomaa tekevänsä tuttavuutta sekä sangen erikoisen että arkipäiväisen ihmisen kanssa. Hänen isänsä ja isoisänsä olivat olleet pankkiireja ja eräänlainen liikeasiain ymmärrys oli periytynyt hänelle jo varhaisesta lapsuudesta. Hän kasvoi miltei yksinomaan naispiirissä ja tämä ympäristö totutti hänet komentamaan ja käskemään; siitä asti hän katsoi ihmisiin ylhäältä alaspäin, hemmotellun pojan tavoin. Caesarin kuoleman jälkeen hän osoittautui varsin taitavaksi strateegiksi, mutta sotaliikkeiden johtajana hän menetteli kaiken aikaa kuin shakinpelaaja, joka siirtää tunteettomin, taitavin sormin kuninkaita ja ratsuja, hyvin tietäen, että pieninkin mielenkiihko voi sotkea huolelliset laskelmat ja että vain aivojen kylmä valo voi näyttää päämäärän. Capitoliumin ja Museo Chiaramontin rintakuvat ovat tietenkin ikuistaneet ihannekeisarin par preference, mutta silti ne eivät salaa Augustuksen todellisia kasvoja. Kaunis, kylmä, vaaleaverinen, tyyni mies. Kamari-ihminen, joka sairastuu ja väsyy helposti ja luopuu vain vastenmielisesti puheittensa konsepteista, kun on lähdettävä sotaretkelle... Kuitenkin hän mukautui aina välttämättömyyteen, innottomana ja nerokkaana, kuin kirurgi, joka tietää, että vaarallinen leikkaus on tehtävä rohkeasti. Tulisen ja aistillisen Marcus Antoniuksen rinnalla, rautaisen ja taistelunhaluisen Vipsanius Agrippan rinnalla hän on viileä ja intohimoton, yhtä kylmä hyveissä ja paheissa; hänen olemustaan näyttää verhoavan aavemaisen liikkumattomuuden pilvi. Kukaan ei ole täysin selittänyt mikä mielenmuutos teki kylmäverisestä teloittajasta aivan äkkiä, kuin yhden vuorokauden sisällä, sen rauhanruhtinaan, jonka historia tuntee. Hän, kuten Sullakin, oli uhrannut paljon verta imperiumin alttarille, mutta hävitettyään perin pohjin Perugian, surmattuaan Divus Juliuksen temppelissä kolmesataa patriisia, hän pesee tyynesti kätensä; verta ja hävitystä on ollut kylliksi. Oliko hän näyttelijä, kuten hänen tunnetut jäähyväissanansa tälle maailmalle antavat uskoa? Eläytyikö hän niin täydellisesti hyvän ihmisen osaan, että vähitellen muuttui hyväksi, kuten on yritetty selittää?
Vanha, sotien ja tulipalojen pirstoma Rooma verhoutui hänen aikanaan valkoiseen marmoriin, mutta itse hän asui puhuja Hortensiuksen rumassa, pienessä talossa, joka oli rakennettu nokisesta karstakivestä ja jossa ei ollut marmoripatsaita, ei mosaiikkeja, ei kultaisia astioita. Kultakauden rikkaus ja loisto säteili hänen porvarillisen yksinkertaisesta työkamaristaan kaikkialle kaupunkiin. Hänen lähimmät ystävänsä, ennen kaikkea Maecenas, elivät ja asuivat kuin sulttaanit, mutta imperator nukkui neljänkymmenen vuoden ajan kylmässä ja epämukavassa makuukamarissa, söi huonoa vehnäleipää, maalaisjuustoa, viikunoita ja kalalientä ja maistoi viiniä vain hyvin varovaisesti. Joulukuun lahjajuhlana hän saattoi jakaa ystävilleen pesusieniä, uuniluutia ja hiilipihtejä. Kaikki tavanmukaiset mielikuvat triumfaattori Augustuksesta, loistavasta ja juhlallisesta Augustuksesta osuvat harhaan. Roomassa pidettiin hänen aikanaan tuskin ainoatakaan paraatia. Hänen ympärillään ei ollut hovia eikä hovielämää. Hän liikkui kaupungilla vain aamuvarhain tai hämärissä, jotta ei olisi herättänyt turhaa huomiota, ja silloinkin jalkaisin, vain harvoin yksinkertaisessa avonaisessa kantotuolissa. Soihdut, kunniatulet, ilotulitukset eivät ole valaisseet näitä kalpeita, laihoja kasvoja, joihin vuosikymmenien kuluessa painuu eräänlainen leppymättömän lempeyden ilme. Kun hän kuolee nelikymmenvuotisen rauhanajan jälkeen vaimonsa Livian syliin, hänessä poistuu maailmasta perustuslaillisen yksinvaltiaan täydellinen, miltei epäinhimillinen ruumiintuma.
Juliusten suvun aikana kansa muistaa hänet ihanneruhtinaana, miehenä, jossa jumalallinen hyve oli ottanut asunnon ja jonka aikana jokainen kaupungin kansalainen oppi tuntemaan, mitä on felicitas, onni... Sekä valtakunnan rakentajana että hallitsijaluonteena hän on perinyt paljon edeltäjiltään. Vanhan Caton juurevaa maalaismaista konservatiivisuutta ja Sullan kylmää julmuutta, Caesarin asiallista oveluutta ja Luculluksen rauhanhalua... Kenties kaikkeen tuohon on sulautunut myös Gracchusten idealismin vieno mutta säteilevä valonjuonne. Monta vuosisataa ennen sitä maaliskuun yötä, jolloin minä vaelsin Colle Oppiolla erään historiallisen nykyhetken voimakentässä, Rooman suuruudella ymmärrettiin Augustusta ja päin vastoin. Hänen varjonsa elää täällä kuin kyvykkään hallitsemisen haave.
Mussolinin työhuoneesta on singottu nykyisen Italian yli tämän imperaattorin henki. Kaksituhatta vuotta kuolemansa jälkeen Augustus herää uudelleen elämään teoissa, jotka ovat hänen tekojensa jälkikaikua, ja valtio-opissa, jossa on hänen valtiollisten käsitystensä aineksia, kylläkin muuttuneina ja uudenaikaistettuina. Augustuksen diktatuuri ei kuitenkaan ollut täysin vapaa demokraattisista aineksista. Hänen yksinvaltansa on levännyt juurevien perustuslakien pohjalla; hänen uudistuksissaan huomaa vanhan roomalaisen vapaavaltion salaista ihailua, ja milloinkaan hänen mielestään ei täysin häipynyt Ciceron mietelause: "Kaikki kansalaiset yhtä vapaita, arvossa yksi ensimmäinen" — libertate omnes pares, dignitate unus princeps. Se seikka, että hän puhdisti senaatin pilaantuneista aineksista ja vähentämällä patriisien valtaa samalla horjutti oman yksinvaltansa tukipylväitä, on demokraattisen mielialan ilmaus. Hän oli sacrosanctus, loukkaamaton kuten diktaattori, ja princeps, ensimmäinen kansalainen kuten presidentti. Vapauden kunnioitus ja vallanhimo, demokraattinen yhteistunto ja yksinvaltiaan määräämishalu vyyhteytyvät omalaatuisella tavalla tässä ihannehallitsijassa, ja noista aineksista kasvaa hänen imperialisminsa — rauhan imperialismi.
Ehkä on lisättävä, että Augustus jätti kehittyvälle Roomalle tämän esikuvan, tämän yksinvallan ihanteen, joka ei täysin vastaa hänen oman hallitusaikansa todellisuutta. Mutta hänen merkitystään ei tule mitata sen mukaan, millainen hän oli, vaan millaiseksi hänet on kuviteltu... Tosiasioista ei elämän yleisessä taloudessa makseta yhtä paljon kuin harhakuvista — seikka, jonka luulisi olevan jokaiselle idealistille mieluinen yllätys.
Marmorikartat
Via dell' Imperon varrella Rooman keskuksessa on Maxentiuksen basilikan muureissa neljä, suurta karttaa. Ne on sommiteltu erivärisistä marmorilevyistä.
Ensimmäinen, jossa maat on merkitty viheriällä ja meret harmaalla värillä, esittää Välimerenmaita noin vuonna 700 ennen Kristusta. Laaja Eurooppa on vielä pimeä ja neitseellinen. Rooma on puolittain liukunut valoon ikivanhojen kuningastarujen hämärästä. Latiumin ja Samniumin tasangoilla asuvat niiden paimentolaisten jälkeläiset, jotka saapuivat Tiberin rantojen kuumeseuduille, meren ja Albano-vuorten välillä avautuvalle maakaistaleelle, siihen aikaan kuin Israel oli joutunut assyrialaisten valtaan. Näillä avarilla tuulisilla kentillä kohoaa tuffimuureja ja kaislamajoja, vuotiin puetut miehet paimentavat niillä karjalaumojaan. Äidit kertovat lapsilleen satua kuningas Romuluksesta, joka joi voimaa etruskilaisen suden nisistä. Niillä kukkuloilla, mistä Numitorin paimenet hänet tarinan mukaan löysivät, kohoaa olkikattoisista savimajoista rakennettu kaupunki, tulevan valtiopuun pieni elinvoimainen oras... Kansa sekaantuu ligurialaisten, etruskien ja sabinilaisten kanssa, lainaa heidän vanhoja myyttejään viljelee peltoja ja torjuu vieraiden heimojen rynnäköitä.
Toinen kartoista kuvaa Roomaa viisi vuosisataa myöhemmin, nuoren valtiomahdin nousua.
Suuret osat Espanjaa, Sisiliaa, Sardiniaa ja muinaisen Karthagon aluetta on merkitty roomalaisen imperiumin värillä, kirkkaalla Carraran marmorilla. Jo silloin kun Dareios levitti persialaista valtakuntaa Indus-virrasta Saharaan ja Tonavaan ja Salamiin ja Himeran taisteluissa koeteltiin länsimaiden kestävyyttä itää vastaan, Rooma alkoi laajentaa poliittisia taivaanrantojaan. Sitä elähdytti alusta alkaen vahva kansallisen yhteyden tunne ä siitäkin huolimatta, että "rotu" ei ole milloinkaan esiintynyt täysin puhtaana vaan on hyvin varhain osoittanut veren sekoitusta. Rooman kansallinen suuruus perustuu sen konsentroivaan voimaan. Se on sulattanut itseensä vieraat heimot ja niiden kulttuurit, se on magneetin tavoin vetänyt puoleensa kaiken mikä on tullut sen näköpiiriin. Kun tämä kansa ratkaisevasti astuu historiaan, siihen on sulautunut gallialaisia ja kreikkalaisia, puunilaisia ja aasialaisia, vapautettujen sotavankien lapsia, jotka ovat roomalaistuneet jo toisessa sukupolvessa, ja niiden kansojen jäännöksiä, jotka se kukisti vallatessaan Italian mantereen. Kansallisen yhteenkuuluvaisuuden vahva verenside kerää nämä hajanaiset sirpaleet kokonaisuudeksi.
Valtion ajatus, joka käy sittemmin Rooman koko historian lävitse, läpäisee sen myytit ja lait ja johtaa sen sotalippuja vieraille seuduille. Hyvin varhain voidaan puhua roomalaisesta valtionpalvonnasta, valtioegoismista, valtiouskonnosta... Oikeus, poliisilaitos ja jumalanpalvelus ovat kaikki valtiollisia voimanvälineitä. Se, mitä on tapana kutsua roomalaiseksi valloituspolitiikaksi, ilmenee jo ensimmäisissä varhaisissa sodissa sabinilaisia ja etruskeja ja Tiberin suulla hyökkäileviä Välimeren rosvoja vastaan, myöhemmin niissä taisteluissa, joissa torjutaan maahan tunkeutuneet gallialaiset. Tämän sotilaallisen kansan geniusta ei tosiaan voi kuvitella muuten kuin ase kädessä, rientämässä aikakausien halki verisenä ja mahtavalla. Puunilaissodat, joissa Italian mantereen taistelunhaluinen kansa koetteli voimiaan viimeisen seemiläisen suurvallan, plutokraattisen Karthagon kanssa, ja viimein kukisti sen, ovat olleet sen maailmanpolitiikan ensimmäisenä suurena tulikasteena.
Juuri tuohon aikaan pieni alue alkoi laajeta. Siihen asti niin epäselvään ja sumuiseen historian virtaan kehittyi voimakkaita pyörteitä, selvästi näkyviä aallonnousuja, dramaattisia myrskynkeskuksia. Voisi Theodor Birtiä lainaten huomauttaa, että oli tapahtumassa minän-muodostus. Korkeampi oman itsensä kypsyttäminen, korkeampi egoismi kohotti vähitellen joukkojen sekavasta kuohusta suuria yksilöitä.
Kun lukee puunilaissotien historiaa, on kuin katsoisi barbaarista ja loistavaa filmiä. Siihen on heijastunut kaikkien suurten voittojen kunnianhehku, sen sankarit ovat kansanjohtajien perustyyppejä. Se alkaa villin kumeasti kuin lyötäisiin sotarumpua... Lumen ja kuuran peittämiltä vuorilta, sieltä, missä nykyään on Sant Gotthardtin sola, Ticinon laaksoon tulvii kimaltelevia armeijoita. Afrikkalaiset elefantit kantavat selässään ampumatorneja; gallialainen ratsuväki leviää tasangoille vastustamattoman nousuveden tavoin. Rooman sotaliput kaatuvat isku iskulta, Trasimeno-järven kaislikot käyvät punaisiksi konsuli Flaminiuksen sotilaiden verestä; Cannaen autiolla kentällä maan puolustajat syöksyvät savussa ja nuolisateessa hurjaan pakoon. Jälkipolvet ovat katsoneet karthagolaisten johtajaa miltei yksinomaan roomalaisin silmin ja nähneet hänessä pelkän verenhimoisen barbaarin. Mutta oman isänmaansa historiassa hän on kansallissankari, mies, jonka moraalinen suuruus vastasi hänen vihollisensa suuruutta ja jonka kilvessä on vaikea erottaa tahraa. Niin kuin toinen seemiläinen kansanjohtaja, Mooses, hän on kuljettanut joukkojaan luvattua maata kohti, yksinäisyyden pilveen kääriytyneenä, titaanin mittaisena vihassaan tahdossaan.
Roomalaisella nuorukaisella Scipiolla, josta tulee Hannibalin vastanäyttelijä puunilaissotien draamassa ja joka oli taistellut Ticinossa ja Cannaessa, on hänelle kostettavana monta veristä tappiota. Fascistisen Italian nuoriso voi tuskin kuvitella täydellisempää ihannesankaria kuin tämä säteilevä optimisti, joka on iskenyt ensimmäiset iskunsa jo seitsentoistavuotiaana! Hänen puolellaan ovat nuoruus, kauneus ja uljuus. Toisin kuin yksiviivaisen sotainen Pompeius ja asiallisen kuivakiskoinen Caesar, tämä ihailun seppelöimä atleetti on yhtä loistava ilmestys puhujanlavalla kuin Cartagenan taistelussa.
Jokainen balilla on ihastuneena kuvitellut, kuinka hän tempasi käskyvallan senaatin ukkojen leininsyömistä käsistä, kuinka uljaana hän seisoi Capitoliumilla uhratessaan voiton alttarilla sata nautaa, kuinka hän aediliksen torivirkailijana, ilahdutti kansaa sirkusnäytännöillä, ja ojensi ritarillisesti kätensä Masinissalle, Numidian kuninkaalle. Tyypillinen romanttinen nuorisonsankari! Karthagon lopullisessa häviössä näytteli kuitenkin, kuten tunnettua, vanha jäykkä Cato yhtä tärkeää osaa kuin nuoret sodanjumalat. Noin vuonna 140 Roomalla oli hallussaan Espanja, jossa Scipio oli viisi vuotta pitänyt yllä häikäilemätöntä sortovaltaa; Kreikka, joka oli luisunut Syyrian kuninkaan Antiokhoksen käsistä roomalaisen voittajan käsiin; Makedonia ja koko laaja Pohjois-Afrikka. Vähä-Aasia, jossa vielä hallitsi Pergamonin kuningas, joutui vasallivaltioksi. Rooma oli kerran tuhonnut maan tasalle vanhan sabinilaisen kuninkaankaupungin Alba Longan, se oli kukistanut perustuksia myöten etruskien Vejin, se oli kylvänyt suolaa mahtavan Karthagon raunioille, se oli polttanut Korinthoksen tuhkaksi. Nyt se tahtoi osoittautua yhtä suureksi rakentavassa kuin hävittävässä mahdissaan.
Kolmas kartta esittää caesarien Roomaa.
Kallisarvoinen vaalea marmori peittää nyt hyvin laajoja pintoja, se leviää Augustuksen ja Trajanuksen aikana kaukaisimpaan Pohjolaan ja Itään. Ennen kuin Augustus toteutti monarkian ihanteen, Rooma oli ehtinyt kokeilla lävitse miltei kaikkien valtiomuotojen asteikon. Mikä rikas kokoelma hallitsijankasvoja! Kun Cato ja Scipio ovat kuolleet ja valtakunta elää hyökkäyspolitiikan aikaa, aalto nostaa hetkeksi näkyviin Scipio Aemilianuksen, miehen, jota on täydellä syyllä sanottu ensimmäiseksi inhimillisyyden edustajaksi valtakunnan historiassa. Aluksi kansa luotti tähän hienoon idealistiin, jonka varovaisissa unelmissa välkkyi kuninkaankruunu, mutta hän oli keskellä raakaa ja sekasortoista aikaa liian maltillinen, liian miettivä ja lempeä voidakseen temmata sen käsiinsä. Koska hän kavahti väkivaltaa, hänen kannattajansa kävivät vähitellen välinpitämättömiksi ja Scipio Aemilianus vaipui unohdukseen kuten niin moni muu epäröivä kansanystävä. Hänestä alkaa onnistuvien ja epäonnistuvien kruununtavoittelijoiden pitkä, kirjava sarja. Jugurthan voittaja Marius, karkea soturintyyppi, rakentaa Rooman ensimmäisen tyrannian palkkasotajoukon voimalla; Sulla perustaa kolmivuotisen verisen diktatuurin. Syrjäisessä vuoristokylässä syntynyt ja kasvanut Sertorius luo keskelle Espanjaa oman pienen valtakunnan ja toteuttaa perustuslaillisen monarkian kaksikymmentä vuotta ennen kuin Gaius Octavianus on nähnyt päivänvalon Velitraen pankkiirinkodissa.
Rooman keskittävä voima oli aluksi lähtenyt maaseudulta, mutta kaupungin kasvatit ottivat pian käsiinsä johdon, ja niin hävisi muinaisroomalainen talonpoikainen tyyli, jonka ruumiintumana tavallisesti esitetään joku aurankurjessa asteleva Cincinnatus... Marius oli vielä yksinkertaisen rahvaan edustaja, mutta jo Sulla on ylhäinen kaupunki-ihminen, köyhtyneiden patriisien pilalle mennyt poika. Urbanismi, kaupunkilaisuus, voitti lopullisesti Luculluksen ja Pompeiuksen hahmoissa. Kun nuori innokas Tiberius Gracchus aikoinaan ryhtyi puuhaamaan peltolakiaan, hän yritti epätoivoisesti palauttaa roomalaista katuyleisöä turpeiden ääreen ja kääntää kehityksen virtaa takaisin maaseudulle, sinne, mistä valtakunnan voima oli lähtenyt.
80-luvulla, Sullan kuoltua, Rooman sotahistoriaan painaa jäljen Lucius Licinius Lucullus, ylimyksellinen upseeri ja elämännauttija — mies, jonka nimeä ympäröi tarunomaisten Itämaiden hämy ja jonka näennäisen hyväntahtoinen olemus oli ydintään myöten taottu kestävästä teräksestä. Kun hän vanhana miehenä kuoli lemmenjuomaan, hän tunsi suurta tyydytystä siitä, että oli jättänyt jälkipolvien perinnöksi kirsikan. Tuo Pontoksen rannoilla kasvanut hedelmäpuu levisi nyt Italiasta Reinin ja Tonavan varsille ja kotiutui viimein myös Englantiin. Mutta tämä ei ollut hänen ainoa merkkitekonsa. Ripeiden sotaliikkeiden tekijänä hän oli Caesarin esikuva ja opettaja. Hänen laivansa olivat tunkeutuneet vihollisen sotalaivaston läpi Kyrenaikaan, hän oli seikkaillut obeliskien ja pyramidien maasta vanhaan Kyprokseen ja pannut koko sotaonnensa talvimyrskyn varaan. Hän riisti sulttaani Mithridateelta merisatamia ja ajoi hänen eskaaderiaan Kyzikoksesta kauas Mustalle merelle, myrskyisen Dardanellien salmen läpi. Luculluksen tie kävi Smyrnan ja Miletoksen kuumista aprikoosimetsistä Vähän-Aasian härmäisiin erämaihin. Pitkän piirityksen jälkeen hän valloitti Mithridateen linnoittaman Kabeiran kaupungin, josta sulttaani oli kuitenkin jo eunukkiensa avulla paennut; sen raunioista löydettiin vain hänen kahden lempivaimonsa, khioslaisen Bereniken ja miletolaisen Monimen ruumiit, jotka näyttivät sammunein silmin vartioivan itämaisen hovin aarteita. Luculluksen suomuspanssari ja töyhdöillä päärmätty viitta olivat kuuden vuoden ajan olleet Aasian ruhtinaille pelon ja kauhun merkkejä. Hän oli tunkeutumassa yhä syvemmälle Armeniaan, suurkuningas Tigraneen valtakuntaan, kun ylängöillä alkoi sataa lunta ja hänen napoleonmainen onnensa hävisi syksyn mukana. Kaikista tämän loistavan päällikön voitoista ei jäänyt silloisen Rooman karttaan ainoatakaan rajajuovaa. Alueet, jotka hän oli valloittanut, luisuivat toinen toisensa jälkeen takaisin alkuperäisille hallitsijoille. Hän luopui päällikkyydestä ja palasi Roomaan. Hänen voittajansatunsa päättyi, sotarumpujen ääni vaikeni hänen ympäriltään ja sen tilalle tulivat syyrialaisten tanssijatyttöjen helskyvät krotaalit, jotka säestivät tämän vanhan herran pitoja. Hän on hämmästyttävällä tavalla toteuttanut sekä tulevien keisarillisten valloittajien että nautiskelijoiden tyypin; hän oli korkeimman asteen strategi ja häikäisevä hellenisti.
Mutta historia ei mittaa suuria miehiä heidän luonteensa vaan tekojensa mukaan, ja Lucullus on miltei unohtunut Pompeiuksen ja Caesarin varjoon. Ensiksi mainitun yliluonnollisen suuri pronssipatsas seisoo nykyään italialaisen valtio-oikeuden aulassa Palazzo Spadassa kuin muistutuksena, että kansan suuruus on miekan kärjessä ja että sotilaallinen voima on aina ollut roomalaisen valtioviisauden pohja. On tietenkin fascististen periaatteiden mukaista, että historian valoja ja varjoja sopivasti tehostetaan suurten hahmojen ympärillä. Sotilaskeisarien kasvot syöpyvät Mussolinin Italiassa jokaisen koulupojan kuvitelmiin. Niistä on olemassa täsmällinen ja yksiviivainen käsitys, ne ovat saaneet plakaattimaisen, kivettyneen selkeyden.
Maxentiuksen basilikan kartat eivät herätä mitään mielikuvaa niistä hallitsijoista, joiden käsissä rajaton yksinvalta oli monin verroin vaarallisempi kuin koskaan demokratia. Mutta jos nuorelta vannoutuneelta mustapaidalta kysyisi, keitä Juliusten suvun keisareita hän eniten vihaa ja halveksii, hän epäilemättä luettelisi nimiä, joihin ei liity vain julmuuden vaan hyödyttömän estetismin muisto. Kerran kohtasin Santa Maria del Popolon kirkossa, tarunomaisella Neron haudalla, roomalaisen lakitieteen ylioppilaan. Vanhan kertomuksen mukaan keisarin orjatar Acte etsi Phaonin autiosta huvilasta sen miehen ruumiin, jota hän oli aina salaisesti rakastanut, ja hautasi sen yön hiljaisuudessa Pincion vuoren multaan. Haudalle kasvoi suuri saksanpähkinäpuu, jossa kummitukset ja perkeleet elämöivät korppien hahmoissa, kunnes paavi Paschalis II tuhat vuotta sitten antoi sen kaataa ja polttaa Madonnan käskystä ja rakennutti paikalle kirkon. Ylioppilaalla ei ollut mitään tätä anekdoottia vastaan. Mutta yksinvallasta ja tyranniasta hän ei puhunut sanaakaan. Hän hymähti vain, ilmaisten jokaisella piirteellään rajatonta halveksumista: "Mikä esteetti! Mikä kulttuurilla mässääjä!"
Tälle nuorisolle, joka ihailee sokeasti uljasta Scipiota ja on rakastunut Picenumin karkeaan sankaripoikaan Vähän-Aasian, Juudean ja Espanjan valloittajaan Pompeiukseen, isänmaan historia kuvastuu kansallisen propagandan suoraviivaisessa valossa. Se on tehnyt tilinsä Marcus Antoniuksen kanssa, jonka heikkoutena oli se että hän antoi naisen pettää itsensä; eivätkö Kleopatran suudelmat vieneet häneltä voimaa kuten Delilan keritsimet Simsonilta! Kauniin bithynialaispojan rakastaja Hadrianus on sille äärettömän vieras — kuin toogaan pukeutunut saksalainen Wandervogel. Uuden Italian puritaaniset sotaleikeissä kasvaneet pojat eivät tunne mitään mielenkiintoa keisaria kohtaan, jonka olemusta ympäröi naisellisuuden vastenmielinen ilmapiiri ja joka piti runoilijan ja filosofin laakeria arvokkaampana kuin sotilastakkia. Ei! Kaikki Maxentiuksen muurin kartat julistavat voimaa, miehistä kuntoa, uljuutta... Siksi on nuoriso, kuten sen johtajatkin, tehnyt vaalinsa toisen keisarin, Trajanuksen hyväksi — tuon Guadalquivirin rannoilla kasvaneen alppikiipeilijän ja metsästäjän, jolle sota oli uskaliasta eränkäyntiä. Tullessaan keisariksi hän oli täyttänyt neljäkymmentäkahdeksan vuotta. Monet marmorikuvat ovat säilyttäneet hänen kasvonpiirteensä — matalan ja ylpeän otsan ja siristyneet silmät, jotka herättävät ajatuksen, että hän on aina tottunut katsomaan laajojen välimatkojen yli.
Trajanus sai tiedon edeltäjänsä Nervan kuolemasta Kölniin helmikuussa 98. Hän lähti Roomaan ja nousi Capitoliumille kansan riemun jyristessä. Hiljainen laiha mies astui kuin mietteissään Jupiterin alttarin eteen, uhrasi, polvistui ja anoi lyhyessä rukouksessa siunausta senaatille, kansalle ja lopuksi itselleen. Tungoksentäyttämillä kaduilla aukesi kapea ura, kun keisari saapui ilman minkäänlaista juhlakomeutta, jalkaisin, kävellen hitaasti, jotta kaikki nuo kymmenet tuhannet silmäparit voisivat tarkastaa häntä ja jotta vuoteista raahautuneet sairaat paranisivat hänen läheisyydessään. Kun hänet muodollisesti nimitettiin konsuliksi, hän vannoi kaikkien muiden tavoin virkavalan, vannoi sen seisaaltaan edeltäjälle, joka istui marmorituolissa ja otti valan vastaan. Keisarina hän toteutti sekä rauhan että sodan imperialismin. Toimiessaan vielä Reinin germaanisten siirtokuntien sotilaskuvernöörinä Trajanus oli uutterasti valvonut monia reformeja; hän oli painanut Neckarin varsilla oleviin seutuihin aina Württembergiin saakka häviämättömän vaurauden leiman, ja rakentamalla suuren valtatien Mainzista Heidelbergin kautta Baden-Badeniin hän osoittautui suurten roomalaisten rakentajien tasavertaiseksi perilliseksi. Puhuvammin kuin sotakertomukset hänen tietään osoittavat lukemattomat muistomerkit Euroopan eri puolilla: Espanjassa Alcantaran silta, Timgadin rauniot ranskalaisessa Afrikassa, entinen Ulpia Traiana; nykyinen Várhelyn kaupunki Siebenbürgenissä, kuudenkymmenen kilometrin mittaisen vallin jäännökset Dobrudshassa Tonavan rannoilla ja samoilla tienoilla upea mutta luhistunut voitonmerkki, jota seudun asukkaat nimittävät Adamklissiksi. Trajanuksen pylvään sata viisikymmentäviisi korkokuvaa muodostavat eloisan kronikan Dravan ja Tonavan varsilla käydyistä taisteluista. Jo Titus oli Jerusalemin hävityksenjälkeen antanut kuljettaa Rooman kaduilla telineille nostettuja, hehkuvin värein maalattuja levyjä, joissa nähtiin voitetut juutalaiset, palava temppeli, kumarassa vaeltavat sotavangit, muureille kiipeävät keisarilliset jousimiehet... Trajanus, daakialaisten voittaja, halusi ikuistaa sodan tapahtumat kestävällä kuvakielellä tulevia sukupolvia varten, ja pylväs, joka vielä seisoo Rooman sydämessä, ei ole vuosisatojen kuluessa kadottanut juuri muuta kuin värinsä. Mutta keisarin oma hahmo vaipuu noiden tapahtumien varjoon. Tonavalla soluvien laivojen airojen ääni, rumpujen ja kilpien kumahtelu on hänen olemuksensa ympärillä paisunut liian voimakkaaksi, jotta hänen persoonallista ääntään voisi enää kuulla. Hän kuuluu noihin historian suuriin tuntemattomiin, jotka ovat salaperäisiä ilman salaisuutta, ihmisiin, jotka näyttävät elävän vain tekojen ja menettelytapojen luonnottoman kirkkaassa keskipäivänvalossa, mutta eivät voi astua askeltakaan omaa sisäistä maailmaansa kohti muuttumatta aavemaisiksi, kuin kasvottomiksi...
Trajanus elää ideana niin kuin Augustus. Pojat lukevat koulumatkallaan hänen voittojensa kirjoitusta Maxentiuksen basilikan kartasta. He voisivat milloin tahansa piirtää tuonaikaisen imperiumin rajat.
Viimeinen kartoista esittää fascistista Italiaa. Saappaan muotoinen manner, Sisilia, Sardinia, Pantellerian merilinnoitus, Tripolis ja Abessinia muodostavat valkeita läikkiä Välimeren kummallekin puolelle — Välimeren, joka on jokaiselle kansallistietoiselle roomalaiselle Mare nostrum, "meremme"...
Kun Rooman herruus Länsi-Euroopassa päättyi — muodollisesti tämän lasketaan tapahtuneen vuonna 476 jälkeen Kristuksen, germaanilaisen sotilaskuninkaan Odovakarin tullessa —, suuri maailmanvalta musertui pirstaleiksi. Italia on saanut hyvin monta vuosisataa ponnistella kohotakseen valtiolliseen eheyteen. Kaikki siihen viittaavat yritykset renessanssin aikaan ja uudenajan alussa jäivät tuloksettomiksi. Mutta kansanyhteyden ihanteilla on aina ollut joitakin yksinäisiä soihdunkantajia, Manzonin, Leopardin ja Capponin kaltaisia runoilijoita, Rosminin ja Giobertin tapaisia pappeja, Cesare Balbon ja d'Azeghon veroisia valtiomiehiä, carbonarien ja tasavaltalaisten riveissä taistelleita vallankumouksellisia. On ollut Mazzini, joka julisti oppia vapaassa maassa asuvasta vapaasta kansasta kuten aikoinaan poliittinen uneksija Cola di Rienzi. Vasta Garibaldin onnistui viime vuosisadalla herättää eloon alkuvoimainen kansallistunne, joka kykeni väkivalloin muuttamaan vakiintuneet historiallis-poliittiset rajat. Hänen, Cavourin ja Viktor Emanuel II:n käsissä särkynyt alue kasvoi eheäksi. "Yhdistynyt Italia" oli kuitenkin Mussolinin esiintymiseen asti nukkuva, veltto, kuin kirouksen painama maa, joka näytti hitaasti mutta varmasti kulkevan historiatonta "fellahkulttuuria" kohti.
Kuusikymmentä vuotta sitten ranskalainen filosofi Proudhon ennusti, että Italia nousisi alennuksestaan yhden ainoan sukupolven aikana, jos voimakas mies, joku Richelieu, joku Colbert, joku Condé ilmestyisi. Ennustus toteutui. Forlilainen sepänpoika Benito Mussolini ei näytä seikkailurikkaassa nuoruudessaan paljoakaan pohtineen niitä nationalismin ihanteita, jotka hän myöhemmin otti ajaakseen; hän oli aluksi vannoutunut sosialisti ja siis kosmopoliittisen kulttuuriyhteyden kannattaja.
Juuri ennen maailmansodan puhkeamista Italian asema oli seuraava. Maa kuului Saksan ja Itävalta-Unkarin rinnalla siihen kolmiliittoon, jonka Bismarck oli 1880-luvun alussa perustanut. Tämä valtiollinen tilkkumatto ei kansan taholta saanut juuri lainkaan ihailua osakseen. Italialaiset eivät silloin enempää kuin nykyään tunteneet mitään syvällistä vetovoimaa germanismia kohtaan, jota tavallisesti edustavat liikeasioissaan ja huvikseen matkustavat kopeat, hyvin vähän goetheläiset tedescot. Tuon aikainen demokraattinen Rooma taipui paljon alttiimmin Ranskan puoleen — Ranskan, johon sitä liitti latinalainen rotusukulaisuus ja ikivanhat kulttuurisiteet. Entinen vihollismaa Itävalta herätti miltei pelkästään katkeria tunteita. Olihan Italialla Habsburgien kaksoismonarkialta perimätöntä joukko saatavaa, Etelä-Tyrolin, Istrian kannaksen ja Dalmatian irredentat, emämaan yhteyteen kaipaavat italialaiset vähemmistöt. Kun maailmansodan filminauha alkoi pyöriä ja Euroopan valtojen liikekannallepanot seurasivat tiheästi toisiaan, Roomassa epäröitiin kauan. Nuori sosialistijohtaja Mussolini ajoi aluksi milanolaisen Avanti-lehden kirjoituksissa rauhan ja syrjässäpysymisen asiaa, mutta kun hallitus vihdoin julisti puolueettomuuden voimaan, hän liittyi nationalisteihin ja siirtyi sodan kannattajien riviin. Hänet erotettiin, kuten tunnettua, vuoden 1914 marraskuussa sosialistisesta puolueesta. Hänen puheensa saivat nyt tulta ja liekkiä — hän tuli kaikkien niiden puolestapuhujaksi, jotka tahtoivat nousta länsivaltojen rinnalla entisiä liittolaisia Saksaa ja Itävalta-Unkaria vastaan, ja hänen äänenkannattajansa Il Popolo d'ItaIian jokaiselta lehdeltä uhosi maailmansodan alkuaikoina tulen ja ruudin käry. Vähitellen tämän aluksi pienen sotapuolueen kärkeen keräytyi poliittinen iskujoukko, Fasci di Azione Revoluzionaria, pieni elinvoimainen perussolu, josta aikojen mittaan kasvanut mustapaitojen armeija. Ryhmä on ensin näytellyt merkitsevää osaa siinä sekavassa draamassa, jossa Salandran ja Sonninon hallitus saatiin horjumaan ja jonka tuloksena oli sota Itävaltaa vastaan; mutta fascien satu kohoaa suureen eepilliseen tyyliin vasta maailmansodan jälkeen.
Mussolini on kokoavalla lujalla otteella tempaissut Italian hajaannuksen tilasta, joka sai sodan jälkeen entistäkin näkyvämmät muodot. Hän astui näyttämölle tyypillisenä ylimenokautena. Kansainvälisen työväenluokan enemmän tai vähemmän punaiset johtajat, Don Sturzon valkoinen katolinen kansanpuolue, Federzonin sinipaidat, harmaantuneet garibaldilaiset, liberalistit, tasavallan kannattajat, federalistit ja syndikalistit tyrkyttivät sairaalle valtioruumiille omia patenttilääkkeitään. Aika etsi ja kaipasi johtajaa.
Italian silloista nousua on verrattu Saksan kansalliseen nousuun, ja ilmiönsä myös Mussolinin maassa. Uusi valtiollinen ajatus ei voittanut ilman fascistien ja sosialistien kiivasta välienselvitystä. Ne, jotka 20-luvun alussa vierailivat Firenzessä ja kuluttivat iltojaan Gambrinus-kahvilassa Emanuelin torin varrella, kuulivat ensi kerran laulettavan sotaista Giovinezzaa. Arno-virta jakoi kaupungin mustaan ja punaiseen rintamaan. Kaikki joen yli johtavat sillat oli miehitetty ja suljettu puomeilla. Taistelut olisivat kenties rajoittuneet vain tilapäisiin laukauksiin, ellei muuan innokas nuorukainen, Luporini, olisi sekaantunut leikkiin; hänestä tuli uuden Italian Horst Wessel, sen ensimmäinen marttyyri. Hän lähti vangitsemismääräys taskussaan tapaamaan erästä kaupungin sosialistien johtajista tämän yksityispalatsiin ja oli ehtinyt kolmanteen kerrokseen, kun alhaalla vartioiva sotilas kuuli laukauksen. Vangittu ehti paeta ikkunan kautta. Luporini kuoli haavoihinsa. Hänen verisestä asetakistaan tuli kostonhimoisten mustapaitojen ensimmäinen taistelulippu. Murhan jälkeisenä yönä fascistit tunkeutuivat sosialistien asuntoihin, raahasivat heidät suoraan vuoteista kadulle, ruoskivat ja pahoinpitelivät heitä ja jättivät heidät makaamaan palavien tavarapinojen loimoon, juotettuaan heille ensin litroittain risiiniöljyä. Aamulla jatkuivat satunnaiset kahakat eri puolilla kaupunkia, kunnes fascistipäällikkö Strace nopeasti puuttui asiaan ja antoi liimata sähköpylväihin julistuksia, joissa kaikki väkivallanteot kiellettiin. Niin kuin Savonarolan aikoina Piazza della Signorialla leimusi jälleen ryöstetystä yksityisomaisuudesta kerätty rovio. Luporinin kuoleman kostajat kiertelivät kalmankalpeina ja uhkaavina kaupoissa, sanomalehtien toimituksissa, kansainvälisen maineen saaneissa kahviloissa läiskyttäen ratsupiiskojaan. Mutta poliittisen marttyyrin ruumis kannettiin juhlallisessa hautajaissaatossa Santa Crocen kirkkoon ja kätkettiin suureen autioon kryptaan, jossa fascismin ensimmäiset sankarit lepäävät marmoriarkuissa ja jonka seinillä toistuu sana: Presente — Presente — Presente... Tällä välikohtauksella on edustavan yksityistapauksen arvo. Kaikissa niissä kaupungeissa, joihin Milanosta säteili Mussolinin kiihoittava vaikutus, vallankumouksen tuli leimahteli yhtä kuumana ja kansallismielisten sota kommunismia ja kansainvälisyyttä vastaan sai samoja väkivallan ilmauksia.
Jokainen tietää, miten mustapaidat vihdoin marssivat Roomaan ja suorittivat verettömän kumouksen. Noissa legioonissa, kohorteissa, manipeleissä näytti tosiaan olevan koottuna koko kansa! Heissä oli Pisan ja Sienan, Firenzen ja Orvieton, Maremman suoalueen ja Umbrian tasangon miehiä, Elban kalastajia väljissä puseroissaan, työmiehiä, jotka käyttivät mustaa fessiä, Adrianmeren matruuseja, sinipaitaisia pellonperkaajia, harmaantuneita garibaldilaisia ja nuoria sotilaita. Mussolinin säihkyvien tummien silmien ohi vyöryi ensimmäisten järjestyneiden joukkojen paraati. Siinä marssivat Fiumen arditit ja "liekit" kantaen lippujaan, Fasci di Combattimenton kiihkeät uljaat pojat viireineen ja julisteineen, joista välähteli nyt symbolisiksi kasvaneita iskusanoja: Nazario Sauro, CesareBattista, Intrepida, Enrico Toti, Compagnia della Morte, La Disparata... Legioonien kärjessä astui kuuluisa neljän miehen direktorio, johon kuului puolueen sihteeri Michele Bianchi, kenraali de Bono, nuori ja tulisieluinen Italo Balbo ja Cesare de Vecchi, Piemonten fascistien johtaja. He nousivat Alalata laulaen Capitoliumille — roomalaisen valtiokultin ikivanhalle vuorelle, jolta suuret triumfaattorit olivat kaksituhatta vuotta sitten tervehtineet joukkojaan.
Tällä komealla eleellä il Duce julistautui caesarien perilliseksi.
Roomalaisen imperiumin ajatus on Mussolinin aikana uudistanut Rooman kuvan. Se ei kuvastu vain vanhan taiteilijakaupungin "eurooppalaistamisessa"...
Suoraviivaiset liikenneväylät, betonihallit, ministeriöiden uusasialliset palatsit, hohtavanvalkoiset virastot ja uudenaikaiset urheilukentät ovat kohonneet rinta rinnan maan povesta vapautettujen temppelien kanssa. Lapio ja kiviporat ovat kerros kerrokselta paljastaneet hautautunutta antiikkia. Italian valtionkassasta on vuosittain, vuodesta 1931, uhrattu kaupungin uusimiseen 30 miljoonaa liiraa — ei ainoastaan rakentamiseen vaan myös niiden korttelien purkamiseen, jotka ovat peittäneet keisariajan rakennuksia. Temppelit, kauppahallit, Palatinus, Forum ja Capitolium yhtyvät nyt Viktor Emanuel II:n muistomerkkiin ja Piazza Veneziaan, josta on muodostunut fascististen kansankokousten näyttämö.
Kun Mussolini antoi avata linjasuoran valtakadun Colosseumista omaan palatsiinsa, hän suoritti symbolisen teon: kaupungin antiikinaikainen ja nykyinen keskus saatettiin elimelliseen yhteyteen toistensa kanssa. Vielä kymmenen vuotta sitten Capitoliumin huipulta ei voinut lainkaan nähdä puolikaaren muotoisia Trajanuksen kauppahalleja Quirinalen vuoren länteen antavassa louhoksessa. Silloisen Via Alessandrinan talot peittivät keisarien toreja. Kun näitä kortteleita ryhdyttiin repimään, avautui väljä, keskittävä näköala. Rooman Akropoliin huipulta näkee tänä päivänä allaan maailmankaupungin muuttumattoman ytimen — tuon torien, palatsien, luhistuneiden holvien ja hiekankeltaisten pylväiden kivettyneen myrskyn. Vuonna 1924 Trajanuksen kauppahallien läheltä kaivettiin esiin Augustuksen ja Nervan forumit, ja näin sidottiin komealla eleellä kuin yhdeksi kimpuksi Augustuksen rauhanajan ja valtakunnan lopullisen sotilaallisen laajentajan jättämät muistot. Vastaavanlainen muutos tapahtui myös toisaalla. Entisen Tarpeialaisen kallion reunustama likainen ja viinintuoksuinen kaupunginosa on saanut vaihtaa ulkonäköään. Jotta talojen väliin kiilautunut Marcelluksen pyöröteatteri paljastuisi, korttelia alettiin armotta purkaa. Teatterin harmaa reikäinen seinä kohoaa nyt nykyaikaisen Via del Maren päässä kuin Colosseumin pienoisjäljennös.
Nämä keisariaikaan murretut näköalat kuuluvat olennaisesti diktatoriseen kasvatukseen. Paljon laajemmassa merkityksessä kuin Saksa on Italia tehnyt arkeologiasta propagandavälineen. Lapio on pyhitetty valtioaatteen palvelukseen. Kun Via Nazionalen näyttelyhallissa jokin aika sitten avattiin kuuluisa Mostra Augustea, johon oli kerätty musertava runsaus todistuskappaleita vanhan maailmanvallan eri alueilta, hallitus ei tällä teolla tahtonut manata esiin vain menneen suuruuden aavetta. Mussolinin koko toiminta liittyy kiinteästi keisariajan todellisuuteen — Augustuksen keskittävän valtiotaidon ja Trajanuksen valloituspolitiikan muistoihin. Antiikin aikaiset valtion vertauskuvat, kultaiset vitsakimput kirveineen, Rooman senaatin tunnus S.P.Q.R., töyhtökypärit ja keisarilliset kotkat, kuuluvat lähtemättömästi hänen Roomansa katukuvaan. Valtion vanhat pyhät merkit koristavat jokaista eboniittirakennusta, joka paraatien aikana pystytetään Via dell' Imperon varrelle.
Mutta itse rakentamisen periaate on aina kuulunut roomalaisen caesarismin luonteeseen. Historia on kaukaisista ajoista ajanut jyrisevän voittovaunuin leveää pinjojen reunustamaa Via Appiaa, joka, ei ole vain muinaisten tientekijöiden pysyvä saavutus, vaan Rooman rakentavan tahdon vertauskuva. Nykyitalialainen propaganda on aina piirtänyt yhtäläisyysmerkkejä antiikinaikaisten valtateiden ja Mussolinin autostradojen välille. Eivätkö Claudiuksen vesijohtojen kaaret Campanialla puhu kyllin selvää esikuvallista kieltä! Mahtavat uudenaikaiset rakennussuunnitelmat ovat tässä mielessä jotakin tyypillisesti ja ratkaisevasti "roomalaista"... Il Duce on lyhyenä hallitusaikanaan työskennellyt yhtä kuumeisesti kuin joku Gaius Gracchus, joka ohjasi valtionrahaston kultapurot rakennusmestarien taskuun ja valvoi arkkitehtiesikuntansa kanssa jokaisen viljamakasiinin, jokaisen valtatien valmistumista.
Pontisten soiden kuivaaminen sai kuluvan vuosikymmenen alussa kaikki valtakunnan lehdet julistamaan, että Rooman tasavallan olot oli siellä palautettu il Ducen tahdosta. Tuo seitsemänsadan viidenkymmenen neliökilometrin laajuinen alue, vanhan ajan Ager Pometinus, jota toisaalta reunustaa Volskilaisten vuorten sininen ketju, toisaalta hiekkakinokset, oli kerran ollut tiheäänasuttua ja viljeltyä... Mutta maan kuivaukselle välttämättömät viemärit tukkeutuivat. Väestö muutti pois, pellot joutuivat heitteelle ja niiden tilalle syntyi laaja vetinen suo, joka oli vuosisatoja malarian ja kuumetautien pesäpaikka. Nykyaikaisten menetelmien, ennen kaikkea suon eri puolille sijoitettujen jättiläismäisten pumppujen avulla päästiin vihdoin tunnettuihin tuloksiin. Viljelysalueiden halki uurretut kanavat kuljettavat nykyään kaiken vuorilta virtaavan veden. Häikäisevän valkoisista mallitaloista kootut kaupungit, Littoria, Pontinia, Sabaudia ja viimeisin kaikista, juuri vihitty Pomezia, luovat hohtavia geometrisia kuvioita viheriään ja keltaiseen maanpintaan. Latinalaisen veren luontainen taipumus urbanismiin, kaupunkielämään, on epäilemättä auttanut tämän siirtolan syntyä. Ne vajaat satatuhatta talonpoikaa, jotka siirrettiin seudulle, ovat helposti mukautuneet uusiin oloihin.
Vuonna 1928 pumputtiin Albano-vuorilla sijaitseva laavaseinien saartama Nemi-järvi tyhjiin, ja tarkoitus oli jälleen uudelle Roomalle tyypillinen. Tahdottiin löytää pohjamutaan uponneet keisarilliset huvipurret. Kappale Tiberiuksen ja Claudiuksen ajan loistoa tuli tosiaankin näkyviin. Mudasta paljastui joukko ruostuneita jättiläisankkureita ja liejun ja levien kietomia laivanrunkoja, veden pilaamia keulakuvia, piinkoviksi kapseloituneita mastoja, mikä kaikki ihastutti lähinnä antiikin laivanrakennustaidon tutkijoita... Tämän tapaiset faustiset teot ovat fascistisessa Italiassa nopeasti tulleet päiväjärjestykseen. Ennen maailmansotaa jokainen kaivaus- ja rakennustyö oli suhteellisen harvinainen merkkitapaus. Kun ruhtinas Alessandro Torlonia 1870-luvulla pelasti Celano-järven tulvilta joukon viljavia peltoja toteuttamalla Caesarin ja Claudiuksen vanhan suunnitelman ja porauttamalla Salvianon vuoreen tunnelin, joka säännösteli veden korkeutta, tapaus antoi aiheen kansalliselle juhlalle.
Koko vanhalla roomalaisalueella lapio ja kuokka ovat paljastaneet caesarien kulttuurimaailman jälkiä. Uudestisyntynyt Rooman keskus, nykyaikaiselle näyttämötaiteelle avatut Veronan, Ostian, Syrakusan amfiteatterit eivät suinkaan ole ainoat, joissa uusi Italia on herättänyt eloon menneisyyden aaveen. Noin vuosi sitten italialaiset tutkijat kartoittivat mittauskojeineen nykyisen Ofanto-virran, muinaisen Aufiduksen oikealle rannalla olevan valtavan kentän, jolla versoi viiniköynnöksiä ja öljypuita. Täältä paljastui suurin roomalainen sotakalmisto, Cannaen taistelutanner. Punaisesta päivänpolttamasta mullasta löytyi sadoittain sotilaiden hautoja, kypäreitä, kilpiä, karthagolaisten panssareita, miekkoja, keihäänkärkiä... Maakerrosten paine ja turmelevat hapot olivat tosin hävittäneet paljon — mutta löydön merkityshän oli jälleen enemmän aatteellinen kuin reaalinen.
Kun Caligulan murhaajat eräänä talvipäivänä vuonna 41 olivat löytäneet suurten oviverhojen takaa keisarin änkyttävän ja vapisevan sedän Claudiuksen ja raahanneet hänet riemukulussa kasarmiin, hän joutui, kuten tunnettua, näyttelemään maailmanvaltiaan epäkiitollista osaa. Keisarina hän ryhtyi puuhaamaan erästä reformia: merisatama Ostia oli saatava ennalleen! Alue oli vähitellen kokonaan joutunut liejun ja hiekan valtaan. Julius Caesar oli suunnitellut sen puhdistamista, mutta unohtanut asian, kuten niin monta muuta... Mutta Claudius aloitti työt satamassa, syvensi sitä ja rakensi Välimeren hyrskyjä vastaan aallonmurtajan, jonka yläpuolella paloi yön aikaan majakan tulenliekki, valaisten viljalaivojen tietä. Egyptistä ja Afrikasta saapuvat vehnälastit voitiin nyt, kuten vanhaan aikaan, purkaa Ostian varastoaittoihin. Minä matkustin tuohon merikaupunkiin kuumana alkukevään päivänä 1939 ja löysin suuren osan niistä rakennuksista, joissa Claudiuksen ajan merimiehet olivat tapelleet ja pelanneet noppaa.
Paljastamalla miltei kokonaan maaperään hautautuneet rakennuskorttelit italialainen arkeologia on nostanut päivänvaloon kappaleen antiikin jokapäiväistä elämää. Ostia on ennen kaikkea ollut laivanvarustajien, käsityöläisten, kauppiaiden uuttera yhdyskunta. Pääkaupungin patriiseja varten siellä tosin sijaitsi upea ja asiallinen kylpylä, jonka uimahallit on nykyään perattu ruohoista; niiden mustavalkoiset mosaiikkilattiat ovat seudun nähtävyyksiä. Siellä tapaa, tummanvihreän muratin, köynnöskuusaman ja villiruusujen peitosta, antiikkisten basilikojen tynnyriholveja ja punatiilisiä temppeleitä, jotka oli pyhitetty valtion jumalille. Mutta kaupungin erikoisuutena ovat parin vuosituhannen takaiset tavallisen elämän jäljet — merimiesten tabernat viiniastioineen, monikerroksiset porvaristalot tyhjien katujen varsilla, lämmityslaitteilla varustetut jyväaitat. Tämä kuollut kaupunki herättää vaikutelman, että sen asukkaat ovat aivan äsken jättäneet lietensä kylmilleen ja hiipineet pois... Kuolemanhiljaiset kadut pujottelevat äänettömien talojen välissä. Vain kissat ja sisiliskot katsovat mustista ikkuna-aukoista. Vain köynnösruusu on uskaltanut asettua asumaan muinaisten temppelien cellaan ja verhota vanhat muurit kuin repaleisella tummanpunaisella sametilla. Meren kaukainen pauhu ja tuuhealatvaisten pinjojen suhina on ainoa ääni, mikä tapaa korvaa. Mutta tyhjissä ihmisasunnoissa, joihin voi poiketa suoraan kadulta, näkee yhä roomalaisen arkielämän pieniä pettämättömiä merkkejä. Kellareissa on tomuisia viiniruukkuja. Seinien syvennyksistä tuijottavat penaattien harmaat polttosavikuvat sammuneita, savun mustaamia tulisijoja. Vanhat suihkulähteet ovat ehtyneet, lavendelit ja meiramit kutovat sinipunaista kukkamattoa permannoille, joita tuntemattomien ihmisten paulakengät ovat monta sataa vuotta sitten polkeneet. Joukko itkuun vääntyneitä marmorinaamareita tuijottaa puhkaistuin silmin suuren amfiteatterin penkkirivejä, ikään kuin ne yhä murehtisivat jonkin vanhan näytelmän loppua.
Ostia ei koskaan saavuttanut sitä elämän nautinnollista nousua yltäkylläisyyttä kuin jokin Pompeiji tai Herculanum. Se ei pyrkinytkään siihen... Käsittää helposti, että juuri tämän uutteran ja kukoistavan merisataman roomalainen asiallisuus on enemmän fascistisen ajatustavan mukaista kuin Vesuviuksen kaupunkien hekumallinen, veltto helleeniläisyys. Silti on nykyitalialainen arkeologia paljastanut myös ne kulttuurikeskukset, jotka Tituksen aikana peittyivät tulivuoren purkauksessa hohkakiveen ja kosteaan tuhkaan. Pompeijissa ja Herculanumissa on nostettu esiin laajoja rakennuskortteleita, ylhäisön asuntotaloja on taitavasti uusittu, jotta kaupungit saisivat alkuperäisen ulkonäkönsä. Kun Mussolini jätti kaivausten ylijohdon professori Amedeo Maiurin käsiin, hän oli löytänyt miehen, jolla näyttää olevan harvinainen sensibiili vainu, voimakas näkemys apunaan, kun hän paljastaa Vesuviuksen rinteestä roomalais-helleenistä kauneusmaailmaa.
Pompeijista ja Herculanumista on puhuttava yhdellä kertaa. Ne muistuttavat itämaisten satujen kivettyneitä kaupunkeja, kun ne nukkuvat heleänvihreän rinteen poimuissa. Polttava auringonvalo loihtii täällä lasitettuihin pylväisiin kuuman, salaperäisen sulon. Talot eivät elä, suihkukaivot eivät solise, mustiin oviaukkoihin ei ilmesty ihmisiä. Ja kuitenkin seudun rauhaa kyllästää ikuisesti jatkuvan elämän varjomainen läsnäolo; on kuulevinaan huilujen ja vaskirumpujen epämääräisen kaiun, joka yhtyy markkinatorien kohinaan... Soran, marmorin ja kimaltelevan monivärisen mosaiikin yli on langennut kuoleman varjo, mutta niin vienona ja ilmavana, että sen lävitse erottaa menneisyyden kuvat. Nuo autiokaupungit ovat hautoja, joissa vainajat eivät ole täysin kuolleita vaan lepäävät lumotussa unenhorroksessa... Vettiuksen talon ja Faunin talon avokattoiset pylväiköt juovikkaine marmoriseinineen ja ikuisesti hymyilevine, ajan murentamine patsaineen virittävät elämän ylellisyyden ja runsauden tunnelmia. Kultaisten lemmenhaltijoiden talo, jonka doorilaiset pylväät on alhaalta päällystetty tummanpunaisella silauksella, on kuin tuntemattomille nautinnoille vihitty. Zeus Neilichoksen temppelin raunioilla tai sypressien reunustamalla Hautojen kadulla voi elävästi vaistota erästä antiikin kulttuurivaihetta. Tosin elämänjäljet ovat täälläkin kivettyneet kuten ne hunajakakut ja maissileivät, joita löytyi niin runsaasti Pompeijin tuhkasta.
Miltei kaikki pienet taideteokset ja talouskalut on viety Napolin museoon. Siellä on sadoittain hapon polttamia sinivihreitä pienoispronsseja, jotka kerran koristavat Pompeijin taloja. Siellä on unohtumattoman kauniita freskojen katkelmia tuntemattomien käsityöläisten töitä, jotka antavat aavistaa, mihin valikoivaan sirouteen kreikkalainen maalaus kohosi loistonkautenaan. Mutta kaikkia noita fauneja ja kevään haltijoita ympäröi vihlovan pitkien välimatkojen viileys. Ne eivät tanssi tai naura meille kuten tuttavilleen. Ne ovat nähneet meille vieraan kulttuurikauden syöksyvän perikatoon ja niiden myytillinen sanottava on vaiennut sen mukana.
Kun katsoo Pompejin Mysterio-huvilan heleitä suuria seinämaalauksia, tuntuu siltä kuin näkisi, miten Dionysoksen papittaret tempaavat maahan pudonneet symbaalit ja alkavat tanssia, alastomina ja seppelöityinä, kauniit nuoret kasvot hurmauksen valaisemina, luomet puoliraollaan ja mustat hiukset heitettyinä taapäin. Kaksikymmentä vuosisataa he ovat hymyilleet näiden taulujen värikkäästä hämärästä vaeltajille, jotka ovat polkeneet tyhjiä kaikuvia katuja ja eksyneet autioon huvilaan.
Suurvalta, jonka rajoja voi tutkia Maxentiuksen basilikan kartoissa, ei ole aivan kokonaan hävinnyt jättämättä jälkiä maan pinnalle. Keisariajan kuolleita kaupunkeja tapaa nykyään myös kaukaa Libyasta, Italialle 1911 vallatun Tripoliin alueilta. Oean suuren antiikin aikaisen siirtolan merkkinä erämaassa seisoo yksinäinen muistokaari. Sen neljä julkisivua kannattavat meloninkuoren muotoista kupukattoa. Se pystytettiin 165 jälkeen Kristuksen, Marcus Aureliuksen hallituskaudella, niiden sotien muistoksi, joita Rooma oli käynyt parthialaisia vastaan. Täällä on kaivettu esiin myös Septimius Severuksen kaupungin Leptis Magnan rauniot koko muhkeudessaan — valtava muurien ympäröimä sotilaskasarmi, voittokaari, laaja, vain osittain paljastettu forum, urheilutalo, joka sijaitsee rannikolla, muinainen merisatama, amfiteatteri ja roomalainen basilika... Jumalaksi julistetun keisarin oma temppeli kohottaa vielä jänteviä pylväitään tummansinistä taivasta vasten erämaan keltaisesta tomusta. Kahdensadanviidenkymmenen pilarin reunustama roomalaistie johtaa forumille. Noin kahdeksan peninkulman päässä Tripoliista länteen on lapioitu esiin kaupunki, josta vielä pari vuosikymmentä sitten tiedettiin tuskin muuta kuin nimi: Sabratha! Roomalaisten suurrakennusten ja yksinäisten kivisten kolossien kaupunki...
Libyan erämaiden melskeinen historia tuli miltei välittömästi siirtomaakysymyksen rinnalla päiväjärjestykseen. Fessaninpalmujen alta löytyi laaja hautausmaa. Kyrenessä kaivettiin Apollon temppelin jäännökset, keisarillinen palatsi, kylpylä ja Kreikan aikainen teatteri, osaksi arkeologi Luigi Pernierin tarmokkaan johdon alla. Muinaisessa Apolloniassa ja muinaisessa Ptolemaissa, viimeisen egyptiläisen kuningassuvun kaupungissa, löydöt olivat vielä rikkaampia. Rakennusten lisäksi tuntijoiden silmille paljastui siellä suuri määrä roomalaisia korkokuvia ja kirjallisia fragmentteja, niiden joukossa Diocletianuksen lainsäännöksiä 300-luvun alusta. Nämä Afrikan erämaista löydetyt suuret hiljaiset kaupungit osoittavat kuin virstanpatsaina muinaisten voittojen tietä. Vuosisadat ovat humisseet niiden yli kuin samumtuuli, mutta silti niiden sanottava ei ole vaiennut. Ne ovat uuden Rooman kansalaisille samaa mitä dolmen-paadet kelteille: pyhää kivistä kieltä. Jokainen pilari ja kapitteli on kirjain, jokainen autio kaupunki on tavu, ja kirjaimista ja tavuista muodostuu käsky: Avanti Italia fascista!
Siirtäessään Italian alkuperäistä väestöä Tripoliksen ja Abessinian siirtoloihin Mussolini lainasi ajatuksen Gnaeus Pompeiukselta, joka lähetti Kilikian vastaperustettuun Pompeiopolikseen kaksikymmentätuhatta uudisasukasta; tosin he olivat kaikki merirosvoja ja siis rangaistuksen tarpeessa, mutta siirtokunnan ajatus jäi elämään. — Kohottaessaan fascistisen valtion monien jumalien joukkoon myös maanviljelyksen ikivanhan mahtavan jumaluuden Mussolini saattoi jälleen vedota rodulliseen traditioon. Miekan rinnalla oli aina ollut aura. Rooman vaunuja olivat vetäneet milloin kyntöhärät, milloin sotaratsut, ja Cincinnatuksen tapaisesta urheasta peltomiehestä oli jo vanhaan aikaan tullut roomalaisen rahvaanmiehen esikuva. "Viljataistelu", joka on jatkuvasti kuulunut il Ducen ohjelmaan, ammentaa menettelytapoja ja ajatuksia hyvin kaukaa latinalaisesta muinaisuudesta. Jo Scipio Africanus oli torivirkailijana jakanut Rooman asukkaille öljyannoksia. Tiberius Gracchus oli yrittänyt pakkoluovutusten kautta toimittaa työnhaluisille köyhille kaupunkilaisille pienviljelystiloja patriisien maatiloilta ja Trajanus kohotti myöhemmin viljantuonnin niin loistavalle tasolle, että Egyptiin voitiin siellä sattuneen nälänhädän aikana lähettää suuria jyvälasteja Aventinuksen makasiineista.
Fascistisella lisääntymispolitiikalla on yhtä syvät juuret. Julius Caesar suunnitteli jopa polygaamisen avioliiton yleistä käytäntöönottamista ja Augustus laati tunnetut ankarat avioliittolakinsa, jotka riistivät perintöoikeuden kaikilta naimattomilta miehiltä. Vanha patria potestas on uudelleen kohottanut päätään! Varhaishistorian kauniit, uljaat ja ylpeät roomattaret olivat ensi sijassa äitejä, jotka synnyttivät valtiolle henkisesti ja ruumiillisesti terveitä poikia. Fascistisen Italian naisten on etsittävä ihanteensa heistä: Lisääntykää ja täyttäkää maa! On kuin vanhan roomalaiskodin interiöörit kohoaisivat näkyviin... Kotilieden ikuisesti palava tuli, larien ja penaattien palvelus, hedelmällisyyden kultti, tehostettu patriarkallinen perhejärjestys ja naisen asema äitinä, kodinhoitajana ja säilyttävien, luovien vaistojen edustajana on jälleen saanut sijansa roomalaisessa elämänkäsityksessä. Ehkä on huomautettava, että tuohon kaikkeen ei liity sitä raskasta mystillistä kajahdusta, mikä herää niin helposti germaanisella maaperällä. Naisen asema on italialaisen keskiluokan piirissä aina muistuttanut lastensynnyttäjän ja odaliskin asemaa. Puoleksi rakastajatar, puoleksi perheenäiti! Vaikka tytöt marssivat järjestöpuseroissaan kouluihin ja yliopistoihin, vaikka naiset istuvat virastoissa ja tekevät kaikkensa vastatakseen "eurooppalaista" makua, nousu on vain näennäinen. Se voi lahjoa vain satunnaisten maassa vierailevien ulkomaalaisten silmät, jotka eivät ole koskaan päässeet kurkistamaan jonkun pikkuvirkamiehen kotiin tai työläisväestön asuntoihin. Valtion taholta johdeltu "naisten naisellistaminen" tapaa paljon syvempää vastakaikua kuin vaatimus. että uuden Italian tyttärien olisi aktiivisesti muunnettava kiihkeät vaistonsa yhteiskunnalliseksi työksi ja elettävä miesten tovereina. Italia on hedelmällisyyspolitiikan luvattu maa!
Luultavasti ei määrätietoisinkaan kansanjohtaja voi täydellisesti repiä vanhojen tapojen huntuja alamaistensa kasvoilta.
Kaikissa nopeasti modernisoiduissa maissa todellinen elämä peittyy aina jossakin määrin Potemkinin kulisseihin. Väriä antava maalaisväestö ja kaupunkien keskiluokka ei luovu tottumuksistaan, jotka ovat vähitellen tulleet sen inhimilliseksi luonnoksi. Lukemattomat roomattaret varovat vieläkin näyttäytymästä kahviloissa tai kaduilla ilman aviomiestään tai jotakuta donnaa, jonka läsnäolo riittää torjumaan pahat juorut. Lukemattomat aatelissukujen tyttäret kavahtavat elättämästä itseään: Madonna ja traditio on luonut heidät miehen elätettäviksi.
Luulisi näkevänsä syvälle romaanisen Etelän sieluun...! Italian ja Espanjan kaikkia muutoksia uhmaavat kaupungit, joissa traditio peittää elämää kuin hämähäkinseitti, kuin vanha pitsimantilja nuoren señoritan silmiä, herättävät äärettömien, unenkaltaisten erämaiden ja vuorten mielikuvia. On varmaa, että menneisyydellä on niissä hapon ja vihtrillin tapainen syövyttävä vaikutus. Uudistukset liukenevat miltei huomaamatta ikuisiin rodullisiin ilmiöihin ja haihtuvat ja vaipuvat takaisin vanhojen tottumusten pohjamultaan.
Latinalaisen maan kamaralla kaikkeen toimintaan sisältyy aina tiettyä historiallista periytymistä ja taannehtimista. Maan ilme on vanha. Nykyajan naamio ei voi salata sitä. Fascistisen Rooman urheilupalatsit, stadionit, yliopistot ja fyysillisen kunnon jumalille pyhitetyt uusasialliset temppelit herättävät juuri siksi sangen ristiriitaisia vaikutelmia. Niiden steriili ja neitseellinen uudenaikaisuus erottuu jyrkästi kaupungin kuvasta, ja kuitenkin niissä on huomaavinaan roomalaisen rakentamistahdon vanhan leiman...
Kaupungin luoteisreunalle, avaralle tuuliselle tasangolle, jonka taustalla kulkee vuorten plastillinen viiva, syntyi il Ducen tahdosta todellinen "kaupunki kaupungissa", Foro Mussolini. Kun rakennustöiden johto uskottiin arkkitehti Enrico del Debbiolle ja hänen kanssaan työskenteleville apulaisarkkitehdeille ja rakennusmestareille, heidän tehtäväkseen jäi täyttää kahdeksankymmentäviisi hehtaaria urheilukentillä ja palatseilla. Ajatus oli toden totta caesarien arvoinen! Nykyisessä valmiissa asussaan Mussolinin forum musertaa laajuudellaan. Silmä näkee suunnattomia, huikaisevan valkeita pintoja — funktionalistisen tyylin mukaista plastiikkaa, jossa mahtavat ja asialliset perusviivat hallitsevat. Täällä sijaitsee Rooman nuorisolle omistettu urheiluopisto, Accademia Fascista di Educazione Fisica, jonka urheiluhallit ja valoisat luentosalit ovat kenties Euroopan suurimpia. Täällä on dei Marmi, ellipsin muotoinen kilpakenttä, jonka istuinrivit suunniteltiin kahdellekymmenelle tuhannelle katsojalle, ja toinen vielä laajempi stadion, Stadia dei Cipressi, sataatuhatta ihmistä varten.
Lumen- ja härmänloistoiseen mosaiikkikenttään lankeaa paljaan järkälemäisen monoliittineulan, Mussolinin obeliskin varjo. Leveän kilparadan ympyränmuotoista reunaa koristavat Italian eri maakuntien lahjoittamat marmoriset atleetit. Noiden kovin eriarvoisten veistosten merkitys on kait lopulta enemmän symbolinen kuin taiteellinen. Jos koko Foro tiilenruskeine rakennuksineen ja aukeine kenttineen on uuden Italian puritaanisen kova, miltei kuivakiskoinen voimanilmaus, samaa on sanottava niistä patsaista, jotka vartioivat suurta kilparataa. Tallasin mietteissäni mustista ja valkoisista kivistä sommiteltuja mosaiikkipintoja, joiden esikuvana on käytetty Ostian kylpylän permantoa. Ympyrän muotoisen altaan keskelle, näköjään ilman mitään tukea, oli asetettu tasapainoon suuri pyöreä marmoripallo kuin kuvastamaan sitä voiman ja mahdin balanssia, mikä ilmeni tuon laajan alueen jokaisesta rakennuksesta. Egypti...! Jälleen nousivat mieleeni viimeisten faraoiden autiot ja mahtavat kuolemanhuoneet, jotka kohottavat iäkkäästä Saharasta kolkot, jättiläismäiset otsansa. Niiden paatos herättää painajaismaisia mielialoja. Eikö sama tunne, sama ahdistus vallannut minut Münchenissä, Königlicher Platzin avohaudoilla?
Fascistinen Italia ei ole pitänyt mitään rahallista uhrausta liian suurena, milloin on ollut kysymys nuorisosta. Kun Rooman yliopiston siihenastinen tyyssija oli vuosien varrella käynyt liian ahtaaksi, il Duce antoi arkkitehti Marcello Piancentinin toimeksi suunnitella kaupungin itäosaan, kuudenkymmenen hehtaarin alueelle, uuden tyylin mukaisen yliopistokaupungin. Perusvärinä on jälleen steriili valkoinen. Suuret asialliset palatsit kehystävät suoraviivaisina kuvioina ilmavia pihoja ja aukeamia. Yksistään humanistisen ja juridisen tiedekunnan siipirakennukset ja niiden väliin sijoitettu rehtoraatin rakennus muodostavat noin kahdensadan metrin pituisen ryhmän. Symmetrinen sijoittelu ei helposti pääse oikeuksiin näin laajoissa pinta-aloissa — akateeminen kaupunginosa olisi nähtävä lentokoneesta, Kun tämä uutuuttaan hohtava pienoismaailma valmistui 1935, fascistisen ajanlaskun kolmantenatoista vuonna, valtio voi joka tapauksessa ylpeästi tehostaa, että se oli jälleen toteuttanut erään Euroopan uljaimmista rakennussuunnitelmista nuorisonsa hyväksi.
Noissa rakennuksissa opetetaan kaikkia niitä viisauden aloja, joiden vertauskuvana on Minervan pöllö. Mutta humanistisen tietämisen osakkeet ovat, kuten tunnettua, laskeneet. Gioventù Italiana, uuden Italian nuoriso tarttuu mieluummin kivääriin ja lapioon kuin kynään. Se opiskelee sovellettua valtiotaitoa.
Rooman tie
Vatikaanin suunnattoman suurissa saleissa oli viileää ja unista.
Joka kerta, kun vierailin pinakoteekissa, minusta miltei näytti, että Melozzo da Forlin enkelit soittivat luuttuja ja tamburiineja vain muodon vuoksi, pettääkseen katsojaa. Luultavasti he viskasivat ne syrjään heti kun olin poistunut ja vaipuivat samaan tylsään lepoon, mihin itäroomalaiset pyhimykset ja Crivellin naiset olivat tahdittomasti heittäytyneet. Etruskilaisissa kokoelmissa hymyilivät punaiset polttosavikuvat aivan kuin Mona Lisa Gioconda puolitoistatuhatta vuotta myöhemmin. Egyptiläisissä saleissa seisoivat Isis ja Nephtys sormissaan pyhät helistimet ja kiharoillaan uraeus-käärme. Tähtitaivasta esittävästä katosta lankesi epämääräistä valoa heidän kasvoilleen, joiden ilme oli samalla kertaa raukea ja jännittynyt, aivan kuin he olisivat väsyneinä odottaneet kissojen ja ibislintujen repivän muumioliinansa. Viihdyin paremmin näiden suurten basalttisten olentojen seurassa kuin glyptoteekissa, jossa on väsyttävän paljon valkoista marmoria. Antiikin hiljainen kansa tähyili sen puolihämäristä käytävistä ja lymysi varjoihin, kuin häveten nykyistä ympäristöään. 1700-luvun molemmat upeudenhaluiset paavit, Clemens XIV ja Pius VI olivat loihtineet Vatikaanin halleihin niin raskaan loiston, että saattoi kuvitella vaeltavansa troopillisessa sademetsässä. Loggioissa peittivät Rafaelin koristekuviot hehkuvien loiskasvien tavoin jänteviä pylväänkaaria. Merensinisissä gallerioissa erotti vanhoja karttapalloja, kuin suuria homehtuneita mandariineja, joista Pietarin perilliset olivat aikojen kuluessa tutkineet kirkon vallan leviämistä.
Mutta Villa Giuliassa ja Diocletianuksen kylpylän museossa aurinko pääsi esteettömästi valaisemaan vanhaa marmoria. Paavi Juliuksen siro, ihmeellinen palatsi Borghesen puistossa oli täynnä kevättä. Sen puutarhasta levisi vienoa hunajantuoksua huoneisiin, joissa tuumanmittaiset etruskilaiset pienoispronssit hikoilivat viheriää hometta. Puistosta eksynyt sitruunaperhonen lepatti Vejin susijumalan ympärillä, ikään kuin tummilla kasvoilla väreilevä nauru olisi vetänyt sitä puoleensa. Vihdoin se laskeutui patsaan otsalle ja hehkui kuin kanariankeltainen koru hiilenmustalla iholla... Delle Termen puutarhassa, Michelangelon sypressin varjossa, unohduin kokonaan marmoristen eläimenpäiden ja nenättömien jumalien mykkään seuraan. Rautatieaseman pauhu oli kuin pumpulilla vaiennettu. Täällä hyrisivät vain uniset villimehiläiset kuusamain pastellinpunaisissa teriöissä. Ne tekivät pesää Diocletianuksen upseerin hautauurnaan, ikään kuin ne olisivat rakentaneet elämän linnoitusta tuohon kuoleman asuntoon. Ja vainaja, mitä hänestä oli jäänyt jäljelle? Oliko valkoisiin korkokuviin tarttunut kuiva tomu lähtöisin hänen murentuneista luistaan? Myrtit, lavendelit ja pienet siniset irikset olivat riemukkaasti puhjenneet haudan pohjasta. Kevät!
Kun kaksi kuukautta myöhemmin palasin tänne, suvi oli jo ehtinyt pitkälle. Tuon cinquecenton aikaisen luostarin jokaisessa loukossa tuntui paahtuvan kiven ja meiramin tuoksu. Säteet tunkeutuivat saleihin, joissa keisarit ja jumalat uneksivat. Niissä oli paljon Paroksen tai Carraran marmoriin kytkettyä kiihkeää elämää. Muutamia arkaaisia nuorukaisia ja neitoja aina seisoi niiden myöhäisantiikkisten veistosten joukossa, joihin vähäaasialainen hellenismi on jättänyt mahtipontisen jälkensä. Etsin ja löysin vestaalien talosta kaivetun ylipapittaren patsaan, kultaisen valon koskettamia kreikkalaisia marmorifragmentteja, joukon uurnia, joihin Tiberiuksen ajan taiteilijat olivat veistäneet satyyrien, villisikojen ja faunien kuvia. Pienissä kammioissa, joissa Santa Maria dein Angelin munkit olivat lehteilleet messukirjoja ja torkkuneet punaviinilasien ääressä, oli viidennen ja kuudennen vuosisadan töitä, osaksi alkuperäisiä, osaksi jäljennöksiä. Kyrenen jumalatar kohotti hohtavia lantioitaan museohuoneen hämärästä. Tuulet, auringonvalo ja multa olivat vähitellen patinoineet Penteliconin marmorin lämpimän hunajanruskeaksi. Tuo päätön ja kädetön vartalo näytti väreilevän salattua elämää. Ludovisin valtaistuimessa, vain heikosti irtautuen korkokuvan pohjasta, kiiruhtivat vuodenaikojen haltijat peittämään vaahdosta nousevan Kyprottaren kosteita jäseniä.
Siinä istui uhria suorittava nainen verhoten päänsä valkoiseen tunicaan. Alaston nuori tyttö soitti huilua, samassa lepoasennossa ja sama miettivä valo otsallaan kuin Pheidiaan aikana, jolloin maalaiset vielä koristivat kehäkukilla Tempen laakson alttareita.
Kaikki nuo nymfit, faunit, nuorukaiset ja neidot näyttivät auringonsäteiden taikavoimasta havahtuvan eloon. Vaskisia ja kivisiä jäseniä värähdytti olemisen nautinto — ne olivat kerran pysähtyneet kesken aloitettua liikettä niin kuin eteenpäin syöksyvän laavan voi kuvitella kivettyvän.
Roomalaiset patsaat ovat niin sanoakseni luonnostaan marmoria tai metallia. Niissä ei ole elävän ihmislihan lämmintä pehmeyttä, ne eivät elä sen asennon ja hetken ulkopuolella, jonka taiteilija on ikuistanut taltallaan. Mutta Kreikan kuvanveistoksissa on elämän taikamaisen jatkuvaisuuden leima. Se värehtii kivihuulilla, jotka ovat juuri avautumaisillaan hymyyn. Se säilyy pronssisissa vanhuksenkasvoissa, joille on valahtanut satunnaisen mietiskelyn kevyt varjo, kesken aloitettua sanaa, vilkkaan väittelyn hetkellä. Eikö Myronin diskoksenheittäjä voisi minä hetkenä tahansa singota kiekkonsa palestralle? Kukaan ei enää tiedä niiden mestarien nimiä, jotka jäljensivät Polykleitoksen ja Praksiteleen teoksia Rooman taiteentuntijoita varten tai veistivät kaikki ne uhrikulkueet ja menadit, jotka ovat hajautuneet Italian museoihin. Mutta elämän varjomainen heijastus on jäänyt... Näin, kosketin, aistin kahdentuhannen viidensadan vuoden takaisia muotoja, joihin häviön ota ei ole pystynyt. Kerrotaan, että kun lordi Elgin ryösti Parthenonin karyatidit viedäkseen ne Lontooseen, hänestä tuntui, niin kuin hän olisi tehnyt väkivaltaa eläville olennoille, joiden mykkyys ja kylmyys oli vain näennäistä. Nuo paroslaiset tytöt ahdistivat häntä unessa. Heidän murskatuilla kasvoillaan kareili pilkallinen hymy, jonka vaikutusta itse Canterburyn arkkipiispa ei olisi kyennyt torjumaan. Se kumpusi hyvin syvistä hetteistä — se oli vanhaa ja iätöntä ja nuorta kuin maa. Tällä hymyllä on nykyaikaiseen ihmiseen sama vaikutus kuin puolittain unohtuneella lapsuudenmuistolla.
Olen nähnyt sen hohtavan Italian kansanelämän lukemattomista huokosista. Luultavasti se läpäisee koko sen puolittain pakanallisen mielikuvamaailman, joka on jossakin määrin villimpää ja kuumempaa Sisiliassa kuin Lombardiassa ja Toscanassa. Sen magneettisina keskuksina ovat kaikkialla viljelysmaiden vihreydessä uinailevat kirkot.
Katolisen uskon ja taikauskon juuret työntyvät syvälle pakanalliseen tunnemaailmaan. Kun uskonintoiset munkit kerran kaasivat alttareita ja tuhosivat sitruunapuusta veistettyjä Priapoksen kuvia, joita maalaiset olivat pystyttäneet hedelmöittämään viinitarhojaan, he eivät olleet vain hävittämisen, vaan myös taitavan muuntamisen ja yhteensulattamisen mestareita.
Kirkon voittokulkua auttoi sen psykologinen oveluus. Muuttaessaan uskonnon ulkokuoren se jätti ytimen koskemattomaksi ja tyydytti omissa rituaaleissaan etelämaisen veren synnynnäistä pakanuutta. Tuolta ajalta periytyvät Rooman vanhojen pyhäkköjen näkinkengänmuotoiset vihkivesimaljat, jotka ovat kerran kuuluneet Venuksen alttareihin, ja epälukuiset porfyyripylväät, jotka on tuotu antiikkisista temppeleistä. Santa Maria sopra Minervan torni osoittaa vielä paikkaa, missä rakentajat muurasivat Madonnan kappelin viisauden jumalattaren alttarin ympärille: "Pyhä Maaria ylempänä Minervaa..." Augustuksen aikaisen vihannestorin Forum Holitoriumin kohdalla seisoi joitakin vuosia sitten täysin koskemattomana San Nicolain Carceren rappeutunut harmaankeltainen basilika. Mutta Mussolinin tahdosta sen seinämuuria lohkaistiin rohkeasti, kunnes tiilen ja soran sisältä ilmestyi doorilainen temppeli kuin omenansydän, kuin unohdettu aarre lukitusta lippaasta. Symboliikka on silmiinpistävä! Hurskaat katolilaiset, jotka San Pietrossa suutelevat apostolin pronssista varvasta, eivät tiedä, että sama tapa vallitsi aikoinaan Jupiterin temppelissä. Pyhiinvaeltajat eivät Santa Maria in Cosmedinin kirkkoon mennessään aavista, että eteisen seinään nojaava suuri leivän muotoinen esine, jossa voi nähdä silmät, nenän ja huulet ja jonka kuvitellaan esittävän Kristuksen kasvoja, ei ole mikään Bocca della Verità, Totuuden Suu, vaan antiikkisen merenjumalan naamio.
On kuin pakanuuden muistoista jatkuvasti säteilisi mustaa tainnuttavaa vaikutusta, joka painaa ajatukset ja tunteet takaisin vanhoihin aikoihin. Pappien siunaamilla vehnävainioilla leijailee vielä maanviljelyksen kulttien henki. Värien hehkuva yltäkylläisyys kirkollisissa juhlissa, rukoukset, uhraamiset ja polyteismia muistuttava pyhimysten palvonta on lainaa latinalaiselta antiikilta. Kerran näin Firenzen San Lorenzon reliikkikulkueen kantavan ihmeitä tekevää kuvaa pimeänä sateisena iltana. Ristien ja hopealippaiden jäljissä kulki naisia — silkkipaperilla verhotut kynttilät valaisivat heidän kalmankalpeita kasvojaan, joiden ilme oli ikivanha ja ajaton — tyhjä. Pelastusarmeijamaisen soiton saattelemana saapui vihdoin aavemaisen kaunis Madonna Bendornata, jonka sininen hameenlieve oli kulunut suudelmista ja kosketuksista.
Kuvan ympärillä leiskui näkymättömistä lähteistä tulviva salaperäinen valo. Näytti kuin Pyhä Neitsyt olisi juhlallisesti astellut salamain keskellä, korkealla uskovaisten yläpuolella, ja niin kuin sen ja kulkueen ympärille olisi muodostunut taikakehä, jossa vain vanhat seremonialliset vaistot valvoivat... Tuo ajaton, tuhansien vuosien takainen henkäys oli muutamia viikkoja aikaisemmin tavoittanut minut Roomassa, Sant' Agostinon kirkossa, jonka jylhät muurit kohoavat hammaslääkärien suojeluspyhimykselle omistetun torin luona kuin suojellen yhä jatkuvia hedelmällisyyden mysteerejä. Kynttilöiden tuikkiva pilaristo valaisi holveja, joiden seinät ovat kukkuroillaan onnellisten äitien lahjoittamia hopeasydämiä, muistotauluja, lasten valokuvia, ja tässä epäselvässä valossa liikkui varjomaisia olentoja — naisia! Suurella pääalttarilla istui Sansovinon veistämä Madonna del Parto keltaisena ja kruunupäisenä, tuijottaen marmoristen silmäluomiensa alta polvistuvaa kansaa. Olen nähnyt Rooman hienoston tyttärien makaavan liikkumattomina kuin kuolleet sillä pengermällä, jolla avio-onnen jumalatar jakaa siunauksiaan. Kun he kohottivat kalvaat, puhtaat kasvonsa ja suutelivat Madonnan jalkaa, johon niin monet huulet ovat neljän vuosisadan aikana painuneet, ne olivat sen näköiset kuin syvä uni olisi pyyhkinyt niiltä kaikki tietoisuuden jäljet. Heidän rinnallaan polvistuivat esikaupungin matroonat, rukousta jupisevat huolestuneet nuoret tytöt, äidit, jotka odottivat lasta. Lakkaamaton Ora pro nobis humisi suitsutuksen ja haaveellisen toivon kyllästämässä ilmassa. Kaksituhatta vuotta sitten nykyisten rukoilijoiden esiäidit olivat samoin elein kumartaneet Juno Lucinaa ja suudelleet hänen sandaaliaan.
Ajatus, että nämä seremoniat olisivat pelkkää pinnallista elettä, vain alistumista aistien vaatimuksiin, on lyhytnäköinen ja ulkokohtainen. Hehkuvien tummien värien ja juhlallisten uhraamisten takana, symbolien karkean ulkokuoren peittämänä, ovat aina olleet toiminnassa syvältä tulevat henkiset tarpeet. Kenties se menettelytapojen mystiikka, jonka kirkko on omaksunut, on vuosisatojen aikana tyydyttänyt niitä ja vapauttanut hermostollisia patoutumia. Kun seisoin Lateraanin torilla ja seurasin katseillani pyhiinvaeltajien virtaa, joka solui Scala Santan kappelia kohti, näin näköalojen aukeavan suoraan romaanisten kansojen sieluun. Toivioretkeläisten kappeli on seisonut paavien kruunauskirkkoa vastapäätä jo seitsemättä sataa vuotta — ajoilta, jolloin Pilatuksen linnan tarunomaiset portaat tuotiin Roomaan ja jolloin ensimmäiset parannuksentekijät suutelivat niiden valkoista kiveä. Lukemattomat ihmiset ovat niiden juurella riisuneet yhteiskunnallisen naamionsa ja alistuneet pyhän menettelytavan pakkoon. He ryömivät rukouksia lukien porras portaalta, hameet ja housunpolvet tomun tahraamina, kasvoilla ikuinen tyhjä ilme, ikään kuin älyllisen kasvatuksen kaikki jäljet olisi hetkessä pyyhkäisty pois ja vain primitiivinen nöyryys valvoisi... jälleen näin nunnien, aatelisnaisten, talonpoikien, virkamiesten ja upseerien lyyhistyvän ensimmäiselle askelmalle kuin tuntemattoman voiman nujertamina. Via Merulanan tupakkakauppojen vilkkaat tummasilmäiset tytöt viskasivat niiden juurelle jäätelötorvensa ja ristivät hurskaasti pienet puuteroidut kasvonsa. Espanjan sodasta palanneet legioonalaiset ja nuoret fascistit, joiden jokainen ele kuvasti uuden sukupolven karaistua voimantuntoa, silittivät rypistyneitä puseroitaan ja lankesivat polvilleen, koskettaen huulillaan Pyhän Helenan reliikkiä. Tuuli humisi tyhjällä torilla. Lateraanikirkon campanilessa kumahtelivat kellot taukoamatta ja juhlallisesti, kuin ilmoittaen epäuskoisille, että ihme jatkui.
Aika on sitonut ja sekoittanut vanhat ja uudet juonteet Rooman kuvassa kuten se on sulattanut toisilleen vieraat kulttuurit. Mutta kaupunkia hallitsevat yhä neljänsadan kirkon kivimassat.
Niiden keltaiset päädyt katsovat ahtaille kujille, rakennusten väliin likistyneinä. Ne ympäröivät toreja ja takertuvat kukkuloihin kuin maanvieremän viskaamina. Kattojen, savupiippujen, obeliskien, lyijypaanujen, punaisten ja ruskeiden kourutiilien yli kohoavat kupolit ja tornit ikään kuin maaperän paine olisi saanut tuon kivisen valtameren poreilemaan ja ilmanpyörre olisi nostanut siitä romaanisten campanilien patsaita. — Barokin rakennusmestarit uudistivat ja korjasivat aikoinaan Roomaa kuten Pariisia ja Berliiniä. Näytti kuin Michelangelon ja Bramanten kaupungin yli olisi Berninin aikana vyörynyt myrskytuulen puhaltamia pilviä, joiden riekaleet jäivät riippumaan kirkkojen otsiin ja palatsien päätyihin siipien, liekkien, näkinkenkien, ruusujen, ihmisruumiiden muotoisina hattaroina... Vain Rooman perusväri, peltojen ja erämaiden lämmin kuiva ruskeankeltainen, sitoo kokonaisuudeksi nuo hajanaiset ja vaihtelevat muodot. Mutta tästä kivisestä kaaoksesta nousee vielä vanhoja, ajan toukan syömiä neljännen ja viidennen vuosisadan kirkkoja, jotka ovat juurtuneet syvälle marttyyrien veren höystämään maahan... Bysantin varsinaisen valtaanpääsyn jälkeen Roomaan syntyi suuri joukko romaanisia pyhäkköjä, joista esikristillisen ajan hämärä ei ole haihtunut. Niissä vierailevat legendojen pyhimykset levittäen näihin tummiin kammioihin itäroomalaisten juhlapukujen välkettä. Pyhä Dorotea kohottaa kultasoihtuaan, Pyhä Cecilia polkee urkuja tai katsoo bysanttilaisen filigraanikruunun alta sammuneita kynttilöitä, Pyhä Agnes peittää pihtien repimät rintansa hopeapanssariin... Voi kuvitella, että pakanuuden mehut vielä virtaavat lehtereitä kannattavissa pylväissä kuin mahla ikivanhoissa puissa.
Noissa kirkoissa tapaa alttareita, jotka ovat kerran kuuluneet rikkaiden roomalaiskotien kylpyhuoneisiin; pilareita, joiden korinttilaiset kapittelit paljastavat niiden pakanallisten alkuperän; hyljättyjä vihkivesiastioita, joissa ei ole vuosisatoihin ollut vettä eikä puksipuunoksia. Kappeleissa, joissa odottaisi näkevänsä lukinverkkoja hopealamppujen ympärillä ja tribunassa nukkuvia lepakoita väreilee vanhojen alkukristillisten muistojen mystiikka ikään kuin näkymättömistä marttyyrihaudoista vuotaisi painostavaa, lempeää vaikutusta. Rakennusmestari Aika on tosin uudistanut niitä. Santa Maria Maggioren basilika, joka heittää varjonsa vilkkaalle torille, on luonut ympärilleen kuoria kuin sipuli ja tullut sekä sisältä että ulkoapäin moneen kertaan uusituksi. Sen peruskivi oli laskettu anno 352, jolloin Pyhä Neitsyt näyttäytyi unessa paavi Liberiukselle ja käski hänen rakentaa temppelin sille kohdalle kaupunkia, mihin elokuun viidennen päivän aamuna sataisi lunta. Nykyään sen kuolleessa loistossa on jotakin vertauskuvallista — kuin aavistus kristinuskon jäljissä kulkeneesta kirouksesta. Puuleikkauksin koristeltu kallisarvoinen katto päällystettiin aikoinaan espanjalaisten ryöstämällä Uuden Maanosan kullalla ja sen tummunut metallipeite luo kylmää valoa permantoon ja pääalttarille, jonka alla Matteuksen luut lepäävät tummanvihreässä kylpyammeessa.
Nuo vanhat pyhäköt ovat kuin sammaltuneita lähteensilmiä, joista kristinuskon sekoittamaton vesi kerran virtasi Rooman yli. Forumin laidalla, Palatinuksen tummanvihreää rinnettä vasten kohoaa Liberiuksen vanhan basilikan, Santa Maria Antiquan kulunut keltainen pääty Domitianuksen aikaisen kirjaston jätteistä. Paavi Felixin pieni huomaamaton kirkko, jonka päälaivaan johtaa vaikeasti löydettävä käytävä, on miltei peittynyt Forumin muurien suojaan; rakennus on puolitoista tuhatta vuotta leikkinyt sokkoleikkiä uteliaiden Rooman-kävijöiden kanssa. Fransiskaani, joka oli yhtä kumara kuin ne holvit, joissa hän toimii oppaana, näytti minulle maanalaisen kryptan ja paikan suojeluspyhimysten. Cosmaksen ja Damianoksen kuvat. Ne olisivat aivan hyvin voineet esittää Polluxia ja Castoria — virheellisen mutta paljonpuhuvan tarinan mukaan täällä sijaitsi kerran Ledan poikien temppeli, jossa palveltiin munasta syntyneitä kaksosia. 600-luvulla muuan tuntematon käsityöläinen kaunisti pyhäkköä jäykällä kultaisella tribunalla, jonka alasyrjässä seisovat apostoliset karitsat lempeänä rivinä ja jossa nähdään Maailman Tuomari seisomassa smaragdinkarvaista aamuruskoa vasten, pyhimysten ja keisarien seurassa.
Vanhat kultamosaiikit osoittivat joulutähtien tavoin roomalais-katolisen uskon syntymäsijoja. Eräs kauneimmista paistaa Santa Pudenzianan basilikassa kuin hehkuva aurinko ristiretkien aikaisiin reliikkeihin, tummaan kellariluolaan ja tomuisiin kuoreihin. Puutarhojen ja huviloiden ympäröimässä Sant'Agnese fuori le Muran kirkossa mosaiikki muistuttaa värikästä ikkunaa, josta luulisi näkevänsä suoraan Ravennaan! Tämä Konstantinuksen aikainen basilika on itäroomalaisen hengen täyttämä, sivulaivan seinään maalatusta jäykästä madonnankuvasta siihen alabasteriseen pyhimykseen asti, joka vartioi confessionia, kädet ja pää kultapronssilla siveltyinä... Vain lyhyen kävelymatkan päässä on Santa Costanzan kupolikattoinen kirkko jo vuosisatojen ajan suojellut Konstantinus Suuren tyttären hautaa kuin kivinen olento, joka on kyyristynyt maahan kätketyn aarteen yli.
Esikristillisten ja pakanallisten muistojen hämärä on kerrassaan haihduttanut näiden basilikojen ympäriltä nykyhetken ilman. Vanhimmat niistä ovat nähneet viimeisten uhrialttarien savuavan ja viimeisten uhripappien polttavan tuoksuvaa santelipuuta Latiumin jumalille. Caracallan termien lähellä — siellä, missä Pomponius Hylaan ja Scipioiden haudat muodostavat yhdessä Drusuksen riemukaaren, Porta Appian raunioiden ja vapautettujen orjien columbariumin kanssa kuin antiikille vihityn kalmiston — osoittavat San Cesareon, San Saban ja Santi Nereo ed Achilleon kirkkojen iäkkäät muurit uuden uskonnon voittotietä. Keisarin puutarhanprefektin, Fabius Xilon asunnon sijoilla uneksii San Balbinan vanha basilika hurskaita uniaan. Santa Sabinan kirkossa, johon avautuu rikkain leikkauksin koristettu puuovi, hehkuu tuntemattoman illyrilaisen mestarin mosaiikki kuin kullasta ja emaljista sommiteltu itämainen koruvarjostin. Tiherin toisella rannalla, Santa Maria in Trasteveren kirkossa, paavien kaupunki osoitti ensimmäisiä kertoja kunnioitustaan sille olennolle, joka Efeson kirkolliskokouksessa, Artemiin vanhassa palvontapaikassa, lopullisesti siirtyi teologisen mietiskelyn keskipisteeseen. Tuossa Pyhän Neitsyen ikivanhassa roomalaisessa temppelissä on naiivia hartautta ja suurpiirteisyyttä, jota myöhempien vuosisatojen lisäykset eivät ole kokonaan peittäneet. Vanhat mosaiikit ovat saaneet tumman patinan. Maarian elämää esittävät maalaukset ovat aikojen kuluessa kadottaneet kertovan sisällyksensä ja Vaienneet; ne ovat nykyään vain hämärien lapsentunteiden hieroglyyfejä.
Valkoiset kukat satavat kuin lumihiutaleet Liberiuksen basilikan permannolle elokuun viidennen juhlassa. Nunnat kostuttavat suudelmilla ja kyyneleillä San Prasseden tuhraista pyhäinjäännöstä, papit lepäävät polvillaan kirkon kryptassa, kynttilöiden ja hopealamppujen alla, rukoillen kahtatuhatta viittäsataa marttyyria, joiden olemassaolon takeena on kourallinen keltaisia luita. Toivioretkeläiset etsivät. Pudenzianan kirkon kellarista apostolin muinaista piilopaikkaa ja vaipuvat pohtimaan, onko tribunaan kuvattu kultavaippainen Kristus hahmoteltu sen silminnäkijän kuvan mukaan, jonka Pietari piirsi musteella ja styluksella pieneen liinankappaleeseen.
Turistit ajavat pölyistä Via Appiaa pitkin Quo Vadiksen kappeliin; heille näytetään suunnattoman suurta jalanjälkeä vanhassa marmorissa ja mustapukuinen donna vakuuttaa heille, että il Gesù polkaisi sen kiveen ilmestyessään San Pietrolle. He tulevat Calixtuksen viinitarhaan ja laskeutuvat syviin, mustiin, kosteisiin käytäviin, jotka muodostavat maan alle penikulmien laajuisen hautojen kaupunginosan. Löyhään tuffivuoreen louhituissa katakombeissa lähenee ja etääntyy tuikkivia kynttilöitä... Harmaista, pehmeistä seinistä välähtää silloin tällöin haalistuneita maalauksia, jotka kuvaavat kristillisen rakkaudenaterian, agapen, viettoa tai öljypuunlehviä tai vertauskuvallisia kaloja. Kahden metrin pituudella on aina kymmenen hautasyvennystä, viisi kummallakin puolen käytävää. Kuluneet nöyrät muistikirjoitukset on uurrettu syvälle sementtiin.
Pyhäpukuiset pikkutytöt nousevat leveitä portaita Capitoliumille, Ara Coelin jylhään ja iäkkääseen kirkkoon, rukoilemaan Santa Bambinoa. Kun fransiskaaniveli painaa kätkettyä joustinta, kappelin seinät liukuvat hitaasti sivuun ja jalokivien peittämä Pyhä Lapsi näyttäytyy. Hänet on veistetty Getsemanen öljypuusta, hän on parantanut sairaita ja ilmestynyt kuoleville. Hänen kruununsa on hienointa, kalleinta kultaa ja hänen pukunsa niistä uhrilahjoista kudottu, joita hurskaat ihmiset ovat hänelle lähettäneet. Leveällä hopeavadilla hänen jalkojensa juuressa on aina joukkokirjeitä, joiden postileimat osoittavat, että ne ovat saapuneet hyvin kaukaa, valtamerien ja maiden yli... Mikä tunteen side yhdistää kaiken tuon heleän ja valossa olevan siihen pimeään alamaailmaan, josta ensimmäisten uskontodistajien veren haju ei koskaan haihdu ja jossa pakanuuden jäljet vuorottelevat esikristillisten symbolien kanssa?
Villa Celimontanan sypressit seisovat kuin liikkumattomat mustat säilät väräjävän kuumassa ilmassa. Dolabellan ja Silanuksen paahtuneen muurin takana on passionistien kirkko, jonka romaaninen kellotorni kohoaa korkeammalle kuin ainoakaan puiston egyptiläisistä obeliskeista. Laskeudun kuluneita kivirappusia syvälle kellariin, maanalaiseen roomalaiseen taloon. Se oli valoisa ja asuttu Julianuksen päivinä, jolloin sen omistajat luopuivat vanhoista jumalista ja kääntyivät uuteen uskoon. Kosteista lamppujen valaisemista holveista kuultavat pakanalliset ja kristilliset kuvat. Ne ovat hyvin epäselviä — niissä voi erottaa alastomia syyrialaisia tanssijattaria, jotka ovat laskeneet krotaalit käsistään, ja rukoilevien marttyyrien karkeita, lapsellisen kömpelöitä esityksiä en face. Kosteus on syönyt valkoiseen laastiin juovia, jotka kiertelevät kuin suonet valkoisessa ihossa. Tyhjän kylpyhuoneen permannosta näkyy kloaakin aukko. Nurkassa on tyhjiä viiniruukkuja, joihin on kaiverrettu Kristuksen nimikirjaimet. On kuin sammuvan pakanamaailman ja taistelevan nuoren kristillisyyden jännittynyt välitila olisi ikuisesti jäänyt säilymään tänne, kahden urhoollisen katekumeenin kotiin.
Mutta muinaisen Maecenaksen puutarhan lähellä, San Clementen kirkon kellareissa, kaiku on vielä etäisempi ja kumeampi. Luulisi saapuvansa aikaan, jolloin iraanilainen auringonjumala ja palestiinalainen rakkaudenopettaja taistelivat roomalaisten sydämistä. Kauniin valkean basilikan alla avautuu kosteuden syömiä, miltei pilkkopimeitä käytäviä. Munkit, joiden hallussa kirkko luostareineen on ja jotka kuuluvat Euroopan salaperäisimpään kansakuntaan, iiriläisiin, ovat viime vuosisadan puolivälistä varovasti paljastaneet seinien stukkimaalauksia ja marmorifragmentteja. He ovat umpimielisiä, mykkiä, ruskeatukkaisia. Kenties heidän kelttiläinen verensä on tuntenut vaistomaista vetovoimaa näihin luoliin, joissa on vietetty Mithran mysteerejä. Syvällä katakombin perällä, pyhän lähteen solistessa, papit teurastivat sälekatoksen päällä uhrihärän ja valuttivat vielä lämpimän veren katekumeenien hiuksille ja stolalle, kunnes valkoinen pellavakaapu muuttui tummanpunaiseksi. Sotilaat ja virkamiehet omaksuivat kiihkeästi tuon Aasiasta tulleen uskonnon, ja näytti siltä, kuin Mithran palvonta olisi aluksi voitollisesti kilpaillut kristinuskon kanssa. Liittyihän kummankin uskonnon teologiaan ajan kaipaamaa mystiikkaa, ennen kaikkea ajatus uhriverestä ja sijaiskärsijästä! Haudankylmässä mithraeassa dominikaaniveli valaisee taskulampulla valkoista patsasta ja osoittaa sen korkokuvia. Näen tiarapäisen nuorukaisen, joka polkee uhrihärän ruumista. Hänen kummallakin puolellaan seisovat soihtua pitelevät suojelushaltijat; toinen soihduista on kohollaan, toinen maata kohti. Hedelmällisyyden käärme kiertää uhkean köynnöksen tavoin elämänpuuta. Mutta dominikaanien kielessä tämä on vain una simbola di male, eräs pahuuden vertauskuvista...
Lamppu sammuu. Käytävistä häämöttää epäselvää valoa, ja munkit kulkevat sitä kohti pitkissä lumivalkoisissa kaavuissaan kuin Auringon papit, jotka ovat tulleet suorittamaan myöhästynyttä uhria.
Pietarin istuin on pystytetty kansan sydämiin; sitä tukevat vanhat rodulliset tottumukset. Kuitenkin on taipuvainen piirtämään suuren kysymysmerkin, kun yrittää ennustaa Vatikaanin tulevaa historiallista tehtävää. Maailmankirkkoa vanhassa merkityksessä ei ole olemassa. Valtion ja kirkon välillä on monissa maissa käyty hiljaista ja pitkällistä sotaa Ranskan vallankumouksesta asti, mutta silti olisi liian teoreettista väittää, että tämä voimienmittely muodostaisi meidän aikamme ideologisten valtataisteluiden ytimen. Kirkko on eräs, mutta ei ainoa, kollektivismin monista vastustajista — kirkko edustaa kansainvälisyyden ja yksilöllisyyden ihanteita niiden kaikkein kalkkeutuneimmissa muodoissa. Sen vuoksi se voi ratkaisevina hetkinä siirtyä valtioviisaasti syrjään.
Italian hallituksen ja paavin välinen ristiriita ei olisi ehkä koskaan päässyt kovin jyrkästi kärjistymään, ellei kirkolla olisi fascismin taisteluvuosina ollut edustajanaan Achille Rattin tapaista pelkäämätöntä, aktiivista persoonallisuutta. Kun valtio puuttui jyrkästi Vatikaanin asioihin, kun katolisilta partiojärjestöiltä ja Azione Cattolican nuorisoryhmiltä evättiin kaikki oikeus poliittiseen elämään, heräsi helposti ajatus, että kuilu noiden kahden mahdin välillä olisi ylikulkematon. Mutta kirkon rajaton diplomaattinen passiivisuus ja valtiollisen toiminnan kokonaan muualle tähtäävä, uskonnolle välinpitämätön luonne voivat siitä huolimatta johtaa aselepoon. Kun Sikstuksen kappelin uunista nouseva olkien savu viime talvena ilmoitti maailmalle, että paavin tiara painettaisiin viisaan ja taitavan Enrico Pacellin päähän, monet roomalaiset ryhtyivät toiveikkaina profetoimaan tulevaisuutta.
Nuoriso puolestaan tekee valintansa kuolemaan ja uhreihin valmiin nationalismin ja kansainvälisyyden ihanteiden kesken. Kenties luostareihin ja pappisseminaareihin pyrkivät pojat aavistavat, että individualismin kohtalo on läheisesti sidottu kirkkoon.
Mutta nuorison ratkaisuja ei määrää nuoruus sinänsä — siihen johtavat syntyperän, kasvatuksen, yhteiskunnallisen ympäristön ja lapsuuden aikaisen miljöön syvät voimat. Vatikaanin seminaarit ja korkeakoulut — tunnetuin niistä on Milanon Università di Sacro Cuore, Pyhän Sydämen Yliopisto — keräävät oppilaansa ennen kaikkea kaupunkien älyllisen nuorison piiristä, mutta myös maaseutujen pienistä unisista kylistä, joiden kadunkulmissa votiivilamput ovat aina palaneet ja joiden hallitsijana on podestàn ja poliisipäällikön jälkeen ollut Pyhä Neitsyt. Kaikissa niissä viidessätoista kaupungissa, joissa olen käynyt, nämä mustaviittaiset, silmälasipäiset nuorukaiset ovat antaneet katuelämälle miltei yhtä näkyvän leiman kuin sotilaspukuinen väestö. Olla sotilas tai olla pappi, palvella valtiota tai palvella kirkkoa, eivät rahvaan ajatuksissa suinkaan ole sovittamattomia vastakohtia. Ristinmerkki ja fascistitervehdys vuorottelevat hyvässä sovussa Sisilian, Toscanan, Umbrian vehnäpelloilla, joissa talonpojat korjaavat pappien siunaamaa viljaa il Ducen antaman esimerkin mukaan. Homeisten kellojen angelus yhtyy sulavasti marssivien legioonalaisten lauluun ja antaa työleireillä oleville pojille merkin, milloin he laskevat kuokkansa ja lapionsa ja pyyhkivät hikeä päivänpaahtamilta kasvoiltaan. Valtion trikolorit hulmuavat pyhien reliikkikulkueiden ympärillä ja tervehtivät vahasta tehtyjä pyhimyksiä, kun ne näyttäytyvät rakettien iloisessa räiskeessä, kokonaan peittyneinä amuletteihin, peileihin ja hopeahelyihin, Väriä antava rahvas ei ole milloinkaan taipuvainen turhaan teoretisointiin; se katsoo yhtä kunnioittavasti Pyhään Isään kuin Mussoliniin ja ripustaa heidän kuvansa makuukamarien seinälle yhteisen kynttilän valoon.
Kenties juuri tällaisissa seikoissa piilee kansojen mieliala, niiden tulevaisuus... Kirkko on kietonut syntymämaansa lujin ja joustavin sitein. Se ei toimi eikä laske vuosissa, ei edes vuosikymmenissä, sillä pitkä traditio on opettanut sen odottamaan.
Mutta Gioventù Italiana del Littoria, uuden Italian nuoriso marssii.
Se marssii Rooman kaduilla ja Ostiaan ja Tivoliin johtavilla valtateillä. Kymmenen-, kolmentoista vuotiaat balillat astuvat reippaana rintamana, pärisevien rumpujen jäljissä. Heidän naarmuiset ruskeat polvensa ovat paljaat, keveät urheiluhousut heilahtelevat tahdikkaasti, ja tupsujen koristamat mustat fessit, joihin on ommeltu kultainen kotkankuva, ovat kevytmielisesti kallellaan. Neljä-, viisivuotiaina he vielä leikkivät tinasotilailla ja tankeilla; heillä oli pienet miniatyyriunivormut, he kuuluivat Figlio della Lupaan, Susiemon poikiin. Täytettyään neljätoista vuotta he pääsevät Avanguardian nuorisoryhmään, jonka organisoidut joukot on vanhan roomalaisen tavan mukaan jaettu manipoloihin, kohortteihin, centurioihin ja legiooniin. Milloin tahansa he ajattelevat tuota aikaa, heidän pähkinänväriset silmänsä alkavat loistaa ja heidän päivettyneille kasvoilleen leviää iloinen odotus.
Lapset kuuluvat valtiolle — poliittinen ja sotilaallinen koulutus liittää heidät jo hyvin varhain siihen maailmaan, jossa rummuilla, kivääreillä ja paraateilla on niin suuri merkitys. He vannovat uskollisuudenvalan il Ducelle ja liittyvät täysi-ikäisiksi tultuaan fascistiseen järjestöön. Heidän appelsiininpunaiset ja siniset kauluksensa, heidän kullanväriset olkanauhansa antavat väriä kaduilla soluville ihmisvirroille. Reipas marssilaulu ja aurinkoinen hymy ovat tämän nuorison piirissä kenties lopultakin välittömämpiä kuin toisen diktatuurimaan rajojen sisällä...
Rooman ikivanha jumaluus, mahtavin kaikista, Valtio, on jälleen saanut alttarin, joka heittää varjonsa Mussolinin nuoren imperiumin yli. "Dynaaminen" vallanjärjestelmä, oppi totaalisesta valtiosta on aina pysynyt Italiassa jossain määrin ääriviivattomana ja vailla varmaa teoreettista perustusta, jotta poliittista toimintaa voitaisiin soveltaa tilanteiden mukaan. Fascismin ydin sisältyi jo niihin sanoihin, jotka Mussolini lausui heti saatuaan vallan käsiinsä: "Kaikki valtiossa, ei mitään valtiota vastaan, ei mitään valtion ulkopuolella: valtio yksin antaa kansalle sen voiman" Yksityisen ihmisen yläpuolella on valtion ja kansakunnan irrationaalinen mahti, johon kaikki toiminta ja tahto keskittyy. Demokraattisten maiden tunnustamaa enemmistön ratkaisuvaltaa vastaan fascismi opettaa pienen valiojoukon ja johtajan, diktaattorin, valtaa valvoa kansakunnan etuja. Kaikki tuo on sanottu sekä keväällä 1925 laaditussa "kahdeksan miehen mietinnössä" että Gentilen, Roccon ja Corradinin ajatusten pohjalla muotoillussa valtioteoriassa; se sisältyy Italian työn perustuslakiin Carta del Lavoroon ja Mussolini on itse allekirjoittanut sen moneen kertaan sekä kynällä että miekalla. Tämän perusajatuksen ympärillä on parin kymmenen vuoden ajan käynyt fascistisen yhteiskuntajärjestyksen koneisto, jota syndikalistien oppien mukaiset ammattikunnat ovat yrittäneet johtaa mahdollisimman lähelle korporatiivisen valtion ihannetta — koneisto, jossa suuret julkiset työt, korkea tullitariffijärjestelmä, sekava mutta rohkea budjettipolitiikka ja monenlaiset taloudelliseen omavaraisuuteen tähtäävät järjestelyt pyörivät rattaina.
Mutta Italian valtiokoneiston käynnin määräävät kenties lopultakin ulkoapäin tulevat vaikutukset, Euroopan kartalla tapahtuvat ryhmitykset ja muutokset. Abessinian sodasta, jolloin länsivallat sovelsivat tähän maahan pakotteitaan, nuori imperium on johdonmukaisesti pyrkinyt omavaraisuuteen, voidakseen seuraavien sotiensa aikana olla täysin riippumaton ulkomaisesta tuonnista. Seuraavien sotien...? — Jos olisin viime kesänä kysynyt Rooman nuorukaisilta, mitä varten he ovat nostaneet kiväärit olalleen, vastaus olisi ollut vuorenvarma: La guerra, sota...!
Saksan-Italian akseli oli vielä virallisesti muuttumattoman luja, ja näytti tosiaan siltä, kuin tykkejä olisi hiljalleen käännetty länteen päin, Ranskaa ja Englantia kohti. 1880-luvun alusta, jolloin Pohjois-Afrikan siirtomaita jaettiin ja jolloin Ranska sai Tunisian, väkirikas ja siirtomaantuotteista riippuvainen Italia on kerran toisensa jälkeen ilmaissut peittelemättömän katkeruutensa gallialaista ja brittiläistä siirtomaiden herruutta kohtaan. Se haluaisi vapaan meritien Abessiniaan. Se kaipaa Korsikaa, Savoijia ja Nizzaa vanhan emämaan yhteyteen; sen sanomalehdet ovat kiivain äänin tahtoneet Dshibutia ja Tunisia. Tämä imperiumin laajentumisen vaatimus on eroamattomasti syöpynyt fascistiseen ajatteluun. Viime syyskesän kuumina, hautovina päivinä, jolloin yhä runsaammat reservit saivat marssia Sisiliaan tai siirtyä Tripoliksen rajoille, ranskalaisten alusmaiden kylkiin, ilmassa tuntui lähestyvän siirtomaasodan uhka.
Tänä päivänä tilanne näyttää toiselta. On sanottu, että Mussolini on joutunut uudelleen saman ratkaisun eteen kuin maailmansodan puhjetessa ja että Italian tämänpäiväinen asema muistuttaa hämmästyttävästi sen silloista asemaa suurpolitiikan pelilaudalla. Neljännesvuosisata sitten, sodan ensimmäisten laukausten pamahtaessa, Italia julistautui puolueettomaksi kuten nytkin. Sen silloinen liittotoveri, Itävalta-Unkari yritti ostaa sen keskusvaltojen puolelle lupaamalla italialaisten vähemmistöjen asuttamia maakaistaleita; Ranska ja Englanti puolestaan tarjosivat jo etukäteen osuutta sodan tulevasta voittosaaliista. Muistetaan, että silloinen nuori sosialistijohtaja Benito Mussolini painosti horjuvaa hallitusta julistamaan maan puolueettomaksi mutta siirtyi hieman myöhemmin sodan kannattajien kärkijoukkoon. Ja nyt —? Syyskuun 1. päivänä saivat Piazza Venezialle kerääntyneet roomalaiset lukea Saksan hyökkäyksestä Puolaan ja heillä oli vielä käsissään rypistyneet sähkösanomat, kun tuli tieto il Ducen päätöksestä: Italia jäisi puolueettomaksi sodan alkuvaiheissa!
Tämä ratkaisu todistaa ennen kaikkea Mussolinin kylmää, reaalista harkintaa. Onhan Italian asema strategisesti mitä uhatuin — Ranskan armeija voi marssia Alppien yli Lombardiaan kuten Hannibalin joukot erinäisiä vuosisatoja ajassa taaksepäin, Adrianmeren herruus ei ole täydellinen niin kauan kuin vihamieliset Balkanin valtiot pitävät idässä vartiota, englantilainen laivasto voi katkaista yhteyden Libyaan ja Itä-Afrikan kolonioihin, Ranskan ilmavoimilla on Korsikassa oivallinen ponnistuskohta, josta ne voivat suunnata hyökkäyksen maali läntiseen kylkeen ja saavuttaa vajaan tunnin lennon jälkeen valtakunnan ytimen, Rooman. Mutta jäädessään tyyneksi sivustakatsojaksi kuten syksyllä 1914 tämä etelän valtiomahti on tehnyt hyvin kaukonäköisen ratkaisun. Samalla kun Italia voi säilyttää sekä rannoillaan että siirtomaissaan status quon, se todistaa ystävyytensä toiselle akselivallalle toimimalla Saksan panssarina etelästä suunnattuja kauppasaarron yrityksiä vastaan. Länsivalloille il Ducen puolueettomuus on yhtä edullinen: niiden ei tarvitse hajoittaa sotavoimaansa marssimalla uutta vihollista vastaan. Onko Mussolini lopultakin päättänyt voittaa siirtomaat diplomaattisen odottamisen, "rauhan imperialismin" avulla? Toivooko hän kerran poimivansa sodan hedelmiä tulevassa Euroopan jaossa?
Kun Italian valtionhoidossa tapahtui muutama viikko sitten, lokakuun lopulla, yllättävä muutos ja ministeriöiden johto luovutettiin niiden tähänastisille nuorille alivaltiosihteereille, Lontoon lehdistö kehitti tapahtumasta johtopäätöksen, että puolueettomuuden henkeä yritettiin kotiuttaa fascismin keskusvirastoihin ja että Saksan ystävyys oli vähenemässä... Olihan Englannin suosijaksi tunnettu kruununprinssi Umberto jo aikaisemmin saanut käsiinsä maan sota-asioiden ohjakset. Mutta Italian lehdistö vaikenee. Il Duce vaikenee. Caesarien maailmanvallan perillinen on hiljainen, odottava ja valpas. Rooma lepää autiolla, vuorten reunustamalla Campagnalla kirkkoineen, temppeleineen, palatseineen ja linnoineen kuin ääretön jättiläiselimistö, ahnaana ja mahdintuntoisena, mutta kovin varovaisena. Muinaisen suuruuden muistot ovat kahden vuosikymmenen ajan tihentäneet sen ilmaa. Se on opetellut tahtomaan ja toimimaan menneisyyden esikuvien mukaan. Kenties sen valtimoita polttaa tunne, että se vielä kerran historian kuluessa voisi olla jättiläisvaltakunnan sydän, maailmanmahti, joka syleilisi koko Eurooppaa niin kuin kaksituhatta vuotta sitten.
Kun olin kirjoittanut edellä olevat rivit, paperieni päälle putosi kuihtunut muratinoksa, joka oli taitettu Palatinuksella, Livian talon atriumissa. Sen tummanvihreät, sydämen muotoiset lehdet olivat kovertuneet kuin tulen hehkussa. Siitä lähti hyvin heikko ja epämääräinen tuoksu, pikemmin mullan ja tomun ja auringonpaisteen kuin Viheriöivän kasvin Vieno hengitys. Se jäi työpöydälleni kreikkalaisen polttosavikuvan ja hindulaisen viisaudenopettajan kullattujen kasvojen eteen kuin vaatimaton kukkauhri lännen ja idän jumalille.
Mutta se oli herättänyt muistot niin kuin äänirauta saa soittimen kielet väräjämään. Vielä kerran olin nousevinani vanhaa polkua ylös Palatinukselle, myrttien ja laakerien lävitse, tyhjän, auringonvälkkeisen, puolittain sortuneen talon luo, missä Livia oli imettänyt pientä Tiberiusta ja kypsyttänyt vallanhimoisia uniaan. Näin tummanvihreiden kivitammien varjon Kybelen temppelin sorassa. Ajatukseni etsivät vanhoja muureja, joista auringonpaiste ja tuulet ovat kahdentuhannen vuoden kuluessa pyyhkineet kultakauden loiston jäljet, mutta joihin liittyy suuren ja elinvoimaisen ajan muisto. Valo pakeni nopeasti länttä kohti. Näkymättömän tanssijattaren kultainen hame hulmusi maassa viruvien marmorifragmenttien yli. Yö lähestyi. Mutta minä puolestani saatoin kuvitella, miten iäkkäistä muureista ja laakerinlehdistä säteilevä heikko valo yhä pidätti pimeyttä, ikään kuin pitkän ja rikkaan päivän jälkikajo olisi omalla paineellaan hetken aikaa torjunut yötä. Kuinka kauan...?
Kertomus toivioretkestä Roomaan päättyy tähän kysymykseen, tähän epävarmaan hämärään. Kuinka hartaasti toivoisinkaan, että eurooppalaisen kulttuurin kehdolta poimittu muratinlehvä olisi kyennyt loihtimaan kirjan viimeisille lehdille toisenlaisen valaistuksen, johon ei liittyisi mitään aavistusta häviöstä ja perikadosta.
Viiteselitykset:
[1] Podestà, korkea virkamies keskiajan Italian kaupungeissa.
[2] Gruyère, sveitsiläinen juusto.
[3] Asylon (kr.) tarkoittaa turvapaikkaa.
[4] Kirjoitettu muotoon Agia Sophia.
[5] Bysantion, Konstantinopolin ja Istanbulin alkuperäinen nimi.
[6] Kaaria, muinainen alue Vähän-Aasian lounaisosassa.
[7] Numidia, muinainen alue Afrikan pohjoisosassa nykyisen Algerian
ja Tunisian alueella.[8] Pohjois-Kreikan itäosan yksi hallinnollinen alue.
[9] Porfyyri, kivilaji, jota käytetään monissa koriste-esineissä.
[10] Lapislatsuli, harvinainen puolijalokivi.
[11] Rooman valtakunnassa nyk. Italian koillisosassa sijainneen
alueen asukkaat.[12] Marco Polo (1254-1324), venetsialainen kauppias ja
tutkimusmatkailija.[13] Enrico Dandolo (1107-1205), Venetsian doge 1192-1205.
[14] Birma, nyt. Myanmar, aikaisemmin myös Burma.
[15] Quinsai, nyk. Hangzhou.
[16] Giacomo Girolamo Casanova de Seingalt (1725-98), venetsialainen
seikkailija ja kirjailija.[17] Gentile Bellini (n. 1429-1507), ital. taidemaalari.
[18] Tiziano Vecellio, myös Titian (n. 1477-1576), ital. taidemaalari.
[19] Antonio Vivarini, ital. taidemaalari 1400-luvulla.
[20] Kampaniili, kirkon erillinen kellotorni kuten esim. Pyhän
Markuksen torni.[21] Canaletto, oik. Giovanni Antonio Canale (1697-1768), ital.
taidemaalari.[22] Vittore Carpaccio (n. 1465-1525/26), ital. taidemaalari.
[23] Paolo Veronese (1528-1588), ital. taidemaalari.
[24] Giovanni Battista Tiepolo (1696-1770) ja Giovanni Domenico
Tiepolo (1727-1804, edellisen poika) olivat molemmat venetsialaisia
taidemaalareita.[25] Giorgio Barbarelli da Castelfranco (n. 1477/8-1510), ital.
taidemaalari.[26] Giovanni Bellini (n. 1430-1516), ital. taidemaalari.
[27] Tintoretto, oik. Jacopo Comin (1518-1594), ital. taidemaalari.
[28] Mantilja, espanjalaisnaisten pitsihuivi.
[29] Sri Lanka.
[30] Legendaarinen muinainen kaupunki, jonka uskotaan sijainneen
Itämeren rannoilla mahdollisesti nykyisen Puolan alueella.[31] Kharon, kreikkalaisessa mytologiassa Haadeen lautturi.
[32] Moslemi, muslimi.
[33] Kemal Atatürk (1881-1938), Osmanien valtakunnan kenraali ja
Turkin tasavallan perustaja.[34] Gattamelata, oik. Erasmo da Narni, (1370-1443), ital.
kondottieeri eli palkkasoturipäällikkö.[35] Bartolomeo Colleoni (1400-75), venetsialainen kondottieeri.
[36] Francesco I Sforza (1401-66), venetsialainen kondottieeri.
[37] Filippo Maria Visconti (1392-1447), Milanon hallitsija 1412-47.
[38] Benito Amilcare Andrea Mussolini (1883-1945), Italian
pääministeri ja diktaattori 1922-43.[39] Georges Eugène Sorel (1847-1922), ransk. Filosofi ja politiikan
teoreetikko.[40] Muzio Attendolon (1369-1424), alkujaan romagnalainen
maanviljelijä, sittemmin kondottieeri, joka käytti lisänimeä Sforza,
väkevä.[41] Saks. Anschluss, liittäminen (Saksaan).
[42] Il Giornale d'Italia, roomalainen päivälehti, lakkautettu 1976.
[43] Post festum, juhlien, ie. tapahtuminen jälkeen.
[44] Pohjois-Afrikassa taisteleva ranskalaisiin joukkoihin kuuluva
sotilas.[45] Tripoli, Libyan pääkaupunki.
[46] V. viittaa Walwalin (ital. Ual-Ual) kaupungissa Abessiniassa
eli nykyiseen Etiopiassa sattuneisiin rajakahakoihin, jotka antoivat
Mussolinille tekosyyn aloittaa ns. Italian-Etiopian sota (1935-1936);
Italian sotatoimet tuomittiin silloin yleisesti maailmalla, mikä
aiheutti kitkaa italialaisten ja englantilaisten välille.[47] Djibouti, pieni valtio Afrikan sarvessa. Vaaskivi kirjoittaa sen
muodossa Dzhibut.[48] Ranskalaisten linnoitusjärjestelmä Tunisiassa.
[49] Askari, alkuperäiskansoista koostuvia siirtomaavaltojen joukkoja
Itä-Afrikassa ja Lähi-idässä tarkoittama nimitys.[50] Virginio Gayda (1885-1944), italialaisen Il Giornale d'Italia
sanomalehden toimittaja ja Mussolinin fasistisen hallinnon äänitorvi.[51] John Bull, fiktiivinen hahmo, joka kuvaa Englannin kansaa ja
kansanluonnetta.[52] Édouard Daladier (1884-1970), silloinen Ranskan pääministeri.
[53] Tervehdys latinaksi.
[54] Heinäkuun vallankumous.
[55] Kesälaakeri (Ilex verticillata) eli kesäorjanlaakeri.
[56] Lännenmansikkapuu eli mansikkapuu.
[57] V. viittaa runoilija Vergiliukseen (70-19 eKr.).
[58] Sentripetaalinen, keskihakuinen.
[59] Leon Battista Alberti (1404-72), ital. taidemaalari, runoilija,
kielitieteilijä, filosofi, muusikko yms.[60] Ekstraversio, ulospäin suuntautunut (asenne tai luonne).
[61] Intohimo.
[62] Domenico Ghirlandaio (1449-94), firenzeläinen renessanssiajan
taidemaalari ja freskomaalari.[63] Porta della Mandorla.
[64] Arnolfo di Cambio (n. 1240-1300/10), ital. kuvanveistäjä ja
arkkitehti.[65] Axel Ludvig Romdahl, (1880-1951), ruots. professori ja
museointendentti.[66] Uuden Testamentin mukaan Josef Arimatialainen tarjosi
Jeesukselle oman hautapaikkansa ja hautasi hänet.[67] Campanile, kellotorni.
[68] Giotto di Bondone (1267-1337), firenzeläinen taidemaalari,
arkkitehti ja kuvanveistäjä.[69] Filippo Brunelleschi (1377-1446), ital. renessanssiajan
arkkitehti ja kuvanveistäjä.[70] Michelangelo di Lodovico Buonarroti Simoni (1475-1564), ital.
taidemaalari, kuvanveistäjä, arkkitehti ja runoilija.[71] 1300-luvun.
[72] Andrea di Ricco (1213-94), ital. maalari ja mosaiikkitaiteilija.
[73] Lorenzo Ghiberti (syntyjään Lorenzo di Bartolo, 1378-1455),
firenzeläinen taiteilija ja kultaseppä.[74] Japaninmispeli, alun perin Kiinasta lähtöisin oleva eksoottinen
hedelmä, joka on päärynän muotoinen ja kooltaan ja väriltään
aprikoosin kaltainen. Sitä kutsutaan myös nimillä Lokvatti ja Nispero.[75] Girolamo (Hieronymus) Savonarola (1452-98), ital.
dominikaanimunkki ja saarnaaja.[76] Fra Angelico, tunnettu myös nimellä Il Beato Fra Giovanni
Angelico da Fiesole (1387/95-1455), firenzeläinen taidemaalari.[77] Karmiininpunainen tai sinipunainen väri.
[78] Uhriksi sytytetty kynttilä.
[79] Benvenuto Cellini (1500-71), ital. renessanssiajan kultaseppä,
kuvanveistäjä, taidemaalari ja muusikko.[80] Giambologna myös Giovanni da Bologna (oik. Jean de Boulogne)
(1524-1608), flaamilaissyntyinen Italiassa työskennellyt
kuvanveistäjä.[81] Lornetti tai lornjetti, varresta pidettävät, yksi- tai
kaksilinssiset silmälasit.[82] Guelfit ja ghibelliinit, kaksi keskiajalla Italian keski- ja
pohjoisosissa vaikuttanutta poliittista ryhmittymää.[83] Dante Alighieri (1265-1321), ital. runoilija ja kirjailija.
[84] Baedeker, matkakirja-alan saksalainen pioneeriyritys.
Punakantiset Baedekerit ovat suosituimpia matkakirjoja Euroopassa
vuosisadan alkupuolella.[85] Michelozzo di Bartolomeo Michelozzi (1396-1472), ital.
renessanssin ajan arkkitehti ja kuvanveistäjä.[86] Arnolfo di Cambio (n. 1240-1300/1310), ital. arkkitehti ja
kuvanveistäjä.[87] Tai muodossa Orsanmichele.
[88] Astarte, seemiläinen hedelmällisyyden jumalatar.
[89] Jänönvihma.
[90] Pyhä Antonius Padovalainen (1195-1231), fransiskaaniveljestön
ensimmäisiä jäseniä.[91] Andrea della Robbia (1435-1525), ital. lasitettuihin
keramiikkatöihin erikoistunut kuvanveistäjä.[92] Trimalchion pidot, room. Titus Petronius Arbiterin (27-66)
Satyricon-satiiriromaaniin sisältyvä yhtenäinen osa, joka on
julkaistu myös erillisenä kirjana.[93] Mesallianssi, epäsäätyinen avioliitto, avioliitto itseään
alempaa säätyä olevan kanssa.[94] Benozzo Gozzoli (1420-97), ital. taidemaalari.
[95] Gioco del calcio, ital. jalkapallo.
[96] Festum Sanctissimi Corporis Christi (lat.), usein lyhemmin
Corpus Christi, Pyhän ruumiin juhlapäivä tai Kristuksen pyhän ruumiin
ja veren juhla, on roomalaiskatolisen kirkon juhlapäivä.[97] Podestà, korkea ital. virkamies ital.
[98] Cosimo I de' Medici (1519-74), Firenzen herttua.
[99] (Loggia del) Mercato Nuovo, "uusi tori", 1500-luvun puolivälissä
Firenzeen rakennettu pylväsrakennus.[100] Lazzaroni, ital. tarkoittaa alemman sosiaaliluokan napolilaista.
[101] Majolika, (ital. Maiolica) värikästä, lasitettua materiaalia,
josta on tehty muun muassa seinälaattoja, taloustavaroita ja
koriste-esineitä.[102] Francesco Petrarca (1304-74), ital. runoilija,
renessanssifilosofi ja humanisti.[103] Convenevole da Prato (1270-1338), Petrarcan opettaja.
[104] Giovanni Boccaccio (1313-75), ital. kirjailija ja runoilija.
[105] Giotto (di Bondone) (1267-1337), firenzeläinen taidemaalari,
arkkitehti ja kuvanveistäjä.[106] Giovanni Cimabue, Cenni di Pepo (1240-1302), firenzeläinen
taidemaalari.[107] Hieraattinen, jäykkä (-tyylinen).
[108] Suoraan edestä, kasvoista kasvoihin.
[109] Konstantinopoli, Istanbul.
[110] Masaccio (1401-28), alk. Tommaso di Ser Giovanni di Simone,
ital. maalari.[111] Canzone, ital. laulu.
[112] Marsilio Ficino (1433-99), ital. renessanssifilosofi ja
astrologi.[113] Antifoni, psalmin alussa ja lopussa oleva kehyslause.
[114] Bottega, ital. kauppa.
[115] Andrea del Verrocchio (n. 1435-1488), tila. Kuvanveistäjä ja
kultaseppä.[116] Lorenzo Suurenmoinen (Lorenzo di Medici).
[117] Federico da Montefeltro, (1422-82), ilta. aatelismies ja
humanisti.[118] Sigismondo Pandolfo Malatesta (1417-68), ital. aatelismies ja
mesenaatti.[119] Georgios Gemistos Plethon (n. 1355-1452), bysanttilainen
uusplatonilainen filosofi ja oppinut.[120] Aqua tofana, voimakas arsenikki- ja lyijypohjainen myrkky,
käytetty 1600-luvun alun Roomassa ja Napolissa.[121] Alesso Baldovinetti (1425-99), ital. varhaisrenessanssiajan
maalari.[122] Paolo Uccello (1397-1475), firenzeläinen taidemaalari, joka
tunnetaan ennen kaikkea perspektiiviä koskevista tutkimuksistaan.[123] Antonio del Pollaiolo (1429/1433-1498), Piero del Pollaiolo (n.
1443-96), ital. maalareita.[124] Luca Signorelli (n. 1445-1523), ital. taidemaalari.
[125] Andrea Mantegna (n. 1431-1506), ital. taidemaalari.
[126] Carlo (or Carlino) Dolci (1616-86), ital. taidemaalari.
[127] Guido Reni (1575-1642), ital. taidemaalari.
[128] Andrea del Sarto (1487-1531), ital. täysrenessanssin
taidemaalari.[129] Caravaggio, oik. Michelangelo Merisi (1571-1610), ital.
taidemaalari.[130] Dante Alighieri (1265-1321), ital. kirjailija ja runoilija.
[131] Giovanni Boccaccio (1313-75), ital. kirjailija ja runoilija.
[132] Francesco Petrarca (1304-74), ital. runoilija,
renessanssifilosofi ja humanisti.[133] Torquato Tasso (1544-95), ital. runoilija.
[134] Ludovico Ariosto (1474-1533), ital. runoilija.
[135] Tai Villa Medicea di Careggi.
[136] Marsilio Ficino (1433-99), ital. humanisti.
[137] Francesco Filelfo (1398-1481), ital. humanisti.
[138] (Gian Francesco) Poggio Bracciolini (1380-1459), ital.
humanisti.[139] Niccolò de' Niccoli (1364-1437), ital. humanisti.
[140] Angelo Ambrogini, (tai Poliziano), (1454-94), ital. humanisti
ja runoilija.[141] Luigi Pulci (1432-84), ital. runoilija.
[142] Cristoforo Landino (1424-98), ital. humanisti.
[143] Giovanni Pico della Mirandola (1463-94), firenzeläinen
humanisti.[144] Fra Filippo Lippi tai Filippo Lippi (1406-69), ital.
taidemaalari.[145] Alessandro di Mariano di Vanni Filipepi, tai Sandro Botticelli
(1445-1510), ital. taidemaalari.[146] Antinoos (lat. Antinous) (n. 111-130), Rooman keisari
Hadrianuksen rakastaja ja myöhemmin häntä on pidetty nuoren, miehisen
kauneuden perikuvana.[147] Christoph Willibald (von) Gluck (1714-87), saks.
oopperasäveltäjä.[148] Orfeus ja Euridice (1762).
[149] Erinykset tai erinyit, kreikkalaisessa mytologiassa verikoston
kostottaria.[150] Refektorio, ruokasali.
[151] Andrea del Castagno (n. 1427-1457),, ital. taidemaalari.
[152] Legnaia, alue Firenzessä.
[153] Alfred Victor de Vigny (1797-1863), ransk. kirjailija.
[154] Pippo Spano, oik. Filippo Buondelmonti degli Scolari,
(1369-1426), ital. palkkasoturipäällikkö.[155] Vespasiano da Bisticci (1421-98), ital. humanisti ja kirjojen
välittäjä ("cartolaio").[156] Niccolò di Bernardo dei Machiavelli (1469-1527), firenzeläinen
renessanssiajan filosofi.[157] Maksimilian I (1459-1519), Habsburg-sukuun kuuluva Saksan
kuningas.[158] Cesare Borgia (1475-1507), Valencen herttua ja paavi
Aleksanteri VI:n avioton poika.[159] Tiberius, (42 eaa. — 37), Rooman keisari.
[160] Augustus, (63 eaa. — 14), Rooman keisari.
[161] Proskriptio (latinaksi proscriptio), valtion vihollisen
julkinen nimeäminen ja virallinen tuomitseminen, käytännössä
kuolemaan tai maanpakoon tuomitseminen.[162] Trajanus (53-117), Rooman keisari.
[163] Giuseppe Garibaldi, (1807-82), ital. nationalisti ja Italian
yhdistäjä.[164] Salto mortale, kuolonhyppy tai tanssi kuoleman kanssa.
[165] Donato di Niccolò di Betto Bardi (1386-1466), firenzeläinen
kuvanveistäjä.[166] Falernumin alueella Aglianico-rypäleistä tuotettu yksi antiikin
Rooman tunnetuimmista viineistä.[167] Eugenius IV (1383-1447), paavi.
[168] Muzio Attendolo Sforza (1369-1424), palkkasoturi.
[169] Francesco Sforza (1401-1466), ital. herttua ja sotapäällikkö.
[170] Filippo Maria Visconti (1392-1447), Milanon hallitsija.
[171] Pontormo eli Jacopo Carucci (1494-1557), ital. taidemaalari.
[172] Perpetuum mobile, ikiliikkuja.
[173] Etruria oli pääasiassa etruskien asuttama alue antiikin
aikaisessa Italiassa; sitä kutsuttiin nimellä Tyrrhenia ja se
käsitti osia nykyisestä Toscanasta, Latiumista, Emilia-Romagnasta ja
Umbriasta.[174] Giovanni Pisano (1250-1315), ital. kuvanveistäjä, taidemaalari
ja arkkitehti.[175] Guido da Siena (n. 1230-n. 1290), ital. maalari.
[176] Simone Martini (n. 1284-1344), ital. taidemaalari.
[177] Guidoriccio da Fogliano (n. 1290-1352), ital. kondottieeri.
[178] Ambrogio Lorenzetti (n. 1290-1348), ital. taidemaalari Sienasta.
[179] Jacopo di Pietro d'Agnolo di Guarnieri (1374-1438), ital.
kuvanveistäjä Sienasta.[180] Pinturicchio, oik. Bernardino di Betto, (1454-1513), ital.
taidemaalari.[181] Asisium, Assisi.
[182] Totila (k. 552), ostrogoottien kuningas vuosina 541-552.
[183] Benedictus Nursialainen (480-543), läntisen kristillisen
luostarilaitoksen isä.[184] Pyhä Klaara Assisilainen (1194-1253), Fransiskus Assisilaisen
varhaisimpia seuraajia.[185] Athanasios Aleksandrialainen, (n. 298-373), yksi
alkukristillisen ajan kirkkoisistä.[186] Anakoreetti, (kreik. anakhoretes) erakko tai asketismia
erakkona harjoittava henkilö.[187] Pyhä Hieronymus (Eusebius Sophronius Hieronymus) (n. 347-420),
Vulgata-Raamatun kääntäjä.[188] Simeon Styliitta eli Simon pylväspyhimys (388-459),
syyrialainen askeetikko.[189] Hilarion (291-371), palestiinalainen erakko.
[190] Flavius Magnus Aurelius Cassiodorus Senator (n. 485-n. 585),
roomalainen valtiomies ja kirjailija.[191] Pyhä Gregorius I (Gregorius Suuri) (n. 540-604), paavi vuodesta
590 kuolemaansa.[192] Innocentius III, oik, Lotario de' Conti (s. n. 1161), paavina
1198-1216.[193] (Ghentin) Pyhä Bavon, (622-659), munkki ja pyhimys.
[194] Columbanus (540-615), irlantilainen lähetyssaarnaaja ja
luostarien perustaja.[195] Franciscus Assisilainen (oik. Giovanni Francesco di Bernardone;
1181/1182-1226), ital. fransiskaanisen munkkiveljeskunnan perustaja.[196] Kongregaatio, luostarilaitoksen piirissä luostareiden
yhteenliittymä.[197] Pyhä Fructosus (k. 259), espanjalainen kristitty marttyyri ja
pyhimys.[198] Paavi Honorius III (1148-1227), sääntöjen sinetöiminen
(bullalla Solet annuere) tapahtui vuonna 1223.[199] Tuomas Celanolainen (n. 1200-1270), oli ital.
fransiskaanimunkki.[200] Domingo Félix de Guzmán eli Pyhä Dominicus (1170-1221), esp.
munkkiveljeskunnan perustaja.[201] Rooman kuuria tai Paavillinen kuuria tarkoittaa Pyhän istuimen
hallitusta ja keskushallintoa, sana tarkoitti alun perin paavin hovia.[202] Ludvig IV Baijerilainen (1282-1347), Saksan kuningas.
[203] John Wycliffe (n. 1320-84), engl. Raamatun kääntäjä
ja uskonpuhdistaja ja paavin vallan kyseenalaistaja, jonka
luut kaivettiin hänen kuolemansa jälkeen esiin ja poltettiin
kerettiläisyyden osoituksena.[204] Ferdinand Katolilainen (1452-1516) ja hänen puolisonsa
kuningatar Isabella Katolilainen (1451-1504) saivat paavilta
arvonimen "katolinen majesteetti" maurien karkottamisesta Espanjasta.[205] Priori on munkkiveljeskunnan johtaja, mutta saattaa olla
johtajana myös apotin alainen.[206] Tomás de Torquemada (1420-1498), dominikaani veljeskunnan jäsen
ja Espanjan inkvisition johtaja.[207] Girolamo (Hieronymus) Savonarola (1452-98), ital.
dominikaanimunkki.[208] Giordano Bruno, oik. Filippo Bruno (1548-1600), ital. filosofi,
okkultisti ja tähtitieteilijä.[209] Thutmosis II (1492-1479 eaa.), Egyptin faarao.
[210] Ercole I d'Este (1431-1505), Ferraran herttua, joka oli
Savonarolan ihailija.[211] Skitsoidi, skitsoidinen on lääketieteellisen määritelmän mukaan
jakomielisyyden piirteitä omaava henkilö, jolle ominaista läheisten
ihmissuhteiden välttäminen, kyvyttömyys ilmaista vihamielisiä
tunteita ja sulkeutuneisuus.[212] Innocentius VIII, alk. Giovanni Battista Cibo (1432-92), paavi.
[213] Aleksanteri VI, alk. Rodrigo Borgia (1431-1503), paavi.
[214] Platon (427-347 eaa.), kreik. filosofi.
[215] Marcus Tullius Cicero (106-43 eaa.), room. poliitikko ja
kirjailija.[216] Aamos (tai Amos), Vanhan testamentin profeetta, joka
karkotettiin Betelistä kansallisista rajoituksista vapaan
julistuksensa vuoksi.[217] Viittaa Persian kuninkaaseen, Kyyros II Suureen (n.576-29 eaa.).
[218] Kaarle VIII (1470-98), Ranskan kuningas.
[219] Thomas Maloryn Pyöreän pöydän ritarit (Le Morte d'Arthur ),
ilm. 1485.[220] Ludovico Sforza, myös Ludovico il Moro (1452-1508), Milanon
herttua.[221] Napolin Alfonso II, myös Alfonso II d'Aragon (1448-95), Napolin
kuningas.[222] Piero de' Medici (1472-1503), Firenzen kaupunkivaltion
hallitsija.[223] Maksimilian I (1459-1519), Saksan kuningas.
[224] Anateema, kirkonkirous, panna.
[225] Gonfalonieeri, korkean julkisen viran haltija keskiajan
Italiassa.[226] Kaniikki, kirkon säännöstön eli kaanonin noudattaja,
käytännössä esim. tuomiokirkon pappi tai tuomiokapitulin jäsen.[227] Wilhelm Dilthey (1833-1911), saks. historioitsija, psykologi ja
filosofian tutkija.[228] Nicolaus Cusanus (1401-64), saks. filosofi, matemaatikko,
kardinaali ja tähtitieteilijä.[229] Bernardino Telesio (1509-88), ital. renessanssifilosofi ja
luonnontieteilijä.[230] Giovanni Mocenigo (1558-1623), venetsialainen patriarkka.
[231] Muistitekniikoissa.
[232] John Bagnell Bury (1861-1927), irlantilainen historioitsija.
[233] Albert Suuri (Albertus Magnus) (1193-1280), saksalainen
dominikaanimunkki ja filosofi.[234] Tuomas Akvinolainen (1225-74), ital. katolinen
skolastikkofilosofi ja teologi.[235] Henry Suso (1300-66), saks. dominikaanimystikko.
[236] Johannes Tauler (n. 1300-61), saks. dominikaanimystikko.
[237] Mestari Eckhart, oik. Eckhart von Hochheim (1260-1327/8), saks.
dominikaanimystikko ja filosofi.[238] Neljännen Mooseksen kirjan luvuissa 16-17 mainitaan kertomus
lehtiä, kukkia ja kypsiä manteleita versovasta Aaronin sauvasta.[239] Ordo, sääntökunta.
[240] Bruno Kölniläinen (n. 1030-1101), kartusiaanisen sääntökunnan
perustaja.[241] Khimaira, kreik. tulta syöksevä taruhirviö, jolla on leijonan
pää, vuohen ruumis ja häntänä käärme tai skorpionin pyrstö.[242] Kirjoitettu muotoon "tuskanhekkuman".
[243] Ora pro nobis, lat., "rukoile puolestamme".
[244] Flagellantismi, näkemys ja uskonnollinen lahko, jonka mukaan
synnin aiheuttama turmelus voidaan poistaa ruumiista ruoskimalla sitä
itse.[245] Robert Pyhä, Robert de Molesme, (k. 1110).
[246] Sisterssiläinen sääntökunta.
[247] Filippo Neri (1515-95), ital. pappi ja oratoriaanien perustaja.
[248] Braviario tai breviarium on alkuperältään katolinen
hetkipalvelusten kirja.[249] (Kuiva)käymälä.
[250] Vaaskivellä muodossa "vilkuvat".
[251] Giovanni Pascoli (1855-1912) ital. runoilija.
[252] Italialainen fasistinuorten järjestö 1920- ja 30-luvuilla.
[253] Gabriele D'Annunzio (1863-1938), ital. runoilija, kirjailija ja
näytelmäkirjailija.[254] Ignatius Loyola (1491-1556), jesuiittajärjestön perustaja.
[255] Il Duce, "johtaja", oli Benito Mussolinin arvonimi.
[256] Konkordaatti eli valtiosopimus tarkoittaa valtion ja kirkon
välistä sopimusta.[257] Travertiini, eräs sedimenttikivilaji, jota käytetään
rakennuskivenä.[258] Sibylla, olivat muinaisessa Kreikassa ja Roomassa
naisennustajia, oraakkeleita.[259] Voluutti, spiraalimaisesti kiertyvä koristeaihe, joka esiintyy
muun muassa joonialaisten pylväiden kapiteeleissa.[260] Ital. hauta.
[261] Tonsuuri tarkoittaa kristillisten uskontokuntien tapaa ajella
papistolta hiukset päälaelta.[262] Kohortti, viittaa Rooman legioonan noin 500 miehen yksikköön.
[263] Mantilja, espanjalaisnaisten yleensä musta pitsihuivi.
[264] Baldakiini, valtaistuimen, alttarin, saarnastuolin tai vuoteen
suojakatos.[265] ´Tribuna, kirkon kuori.
[266] Porfyyri, silikaattikivilaji.
[267] Uditori, kirjaimellisesti tilintarkastaja-sanan monikko.
[268] Mitra, korkea, kupumainen ja koristeltu kirkollinen päähine.
[269] Dalmatika (lat. tunica dalmatica) on läntisten kirkkojen
käyttämä piispan ja diakonin vaate.[270] Eugenio Marìa Giuseppe Giovanni Pacelli, paavi Pius XII, paavi
maaliskuun 2. päivästä 1939.[271] Ornaatti, messupuku, jumalanpalveluspuku.
[272] Betsaida, Raamatun mukaan Pietarin kotikylä.
[273] Hostia, room.kat. ehtoollisleipä.
[274] Pluviaali, sadeviitta.
[275] Opera Nazionale Balilla, Italian fasistinen nuorisojärjestö,
joka toimi vuosina 1926-37.[276] Liktori (lat. lictor) oli Rooman valtakunnassa virkamiehen
palveluksessa oleva henkilö, mutta V. tarkoittaa todennäköisesti
näiden kulkueessa kantamia vitsakirveskimppuja (mon. lat. fascis),
jotka olivat Italiassa virallisen auktoriteetin ja rangaistusvallan
vertauskuva. Tästä embleemistä ottivat fasistit nimensä.[277] Travertiini, eräs sedimenttikivilaji, jota käytetään
rakennuskivenä.[278] Tädykkeet (Veronica) on kasvisuku ratamokasvien
(Plantaginaceae) heimossa.[279] Bellis perennis eli Kaunokainen.
[280] Carlo Fea (1753-1836), ital. arkeologi.