[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$f_opB38_UUSihZbawIu6QO-BBRmrStL_M6tpev0f9Ovo":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":14,"language":15,"yearPublished":16,"yearPublishedTranslation":11,"wordCount":17,"charCount":18,"usRestricted":19,"gutenbergId":11,"gutenbergSubjects":20,"gutenbergCategories":21,"gutenbergSummary":11,"gutenbergTranslators":22,"gutenbergDownloadCount":11,"aiDescription":23,"preamble":24,"content":25},1048,"Rooman tie","Vaaskivi, Tatu",1912,1942,"1048-vaaskivi-tatu-rooman-tie","1048__Vaaskivi_Tatu__Rooman_tie",null,"tietokirja",[],[],"fi",1940,59606,450233,true,[],[],[],"Vaaskiven matkakirja sisältää kuvauksia Italiasta ja Euroopasta toisen maailmansodan kynnyksellä. Tekstit vievät lukijan muun muassa Firenzeen, Roomaan ja Assisiin, yhdistäen historiallisia havaintoja ja henkilökohtaisia tunnelmia matkan varrelta.","Tatu Vaaskiven 'Rooman tie' on Projekti Lönnrotin julkaisu n:o 1048.\nE-kirja on public domainissa koko EU:n alueella, joten emme aseta mitään\nrajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen suhteen k.o. maissa.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Kirjastot.fi, Jukka Pennanen ja Projekti\nLönnrot.","ROOMAN TIE\n\nMatkakuvia Suomen Italian-ystäville\n\n\nKirj.\n\nTATU VAASKIVI\n\n\n\n\n\nK. J. Gummerus Oy, Jyväskylä, 1940.\n\n\n\n\n\n\nSISÄLLYS:\n\n Lukijalle\n Ukkosen varjo\n Odottava Saksa\n Portit\n Punaisen liljan kaupunki\n Vuonna tuhatneljäsataa\n Kirje Cosimo Medicille\n Kuparipiirroksia\n Köyhyyden apostolit\n Luostari\n Pietarin avaimet\n Capitoliumin tulet\n Marmorikartat\n Rooman tie\n\n\n\n\nLukijalle\n\n\nMelkein puolitoista vuotta käsikirjoituksen valmistumisen jälkeen\ntämä kirja näkee päivänvalon. Minusta itsestäni se tuntuu eilispäivän\nfragmentilta; siinä on \"historiallisuutta\", joka tekee vanhat\npäiväkirjat joko mielenkiintoisiksi tai ikäviksi, riippuen siitä,\nmiten kiihkeästi me olemme takertuneet nykyhetkeen. Puolitoista\nvuotta on joka tapauksessa ollut kyllin pitkä aika muuttaakseen tämän\nkirjan muistelmateokseksi. Jos kirjallisuudelta aina pitäisi vaatia\njournalistista päivänkohtaisuutta, valittaisin asiaa.\n\nPainoarkit ovat edessäni pöydällä, Underwoodin näppäimet rapisevat,\nyritän sepittää esilausetta. Eräät tämän teoksen luvuista syntyivät\nneljännenkymmenennen leveysasteen eteläpuolella. Kirjoitin niitä\nvalkohehkuisen maatalon tiilikatolla niillä seuduin, joita vanhojen\nkarttojen juhlallinen latinan kieli nimittää Suur-Kreikaksi —\nGraecia Magna. Vihreät smaragdiliskot rapisivat muurin halkeamissa\nja tulivat silloin tällöin parvessa kuuntelemaan kirjoituskoneen\nnaputusta. Se oli petollinen ja kavala kutsuääni, siitä ei lähtenyt\nniille mitään iloa. Välimeren sini hehkui, afrikkalainen tuuli puheli\nepäselviä Sanoja nääntyneen taatelipalmun latvassa kuin ainakin\nOraakkelipuussa. Kun illan nopeasti pimetessä keräsin paperiliuskoja,\nnäin suuren valkoisen puuristin hehkuvan ylhäällä vuoren huipulla\nJoonianmeren lakeutta vasten.\n\nMinulle kerrottiin, että hurskaat fransiskaanit olivat pystyttäneet\nsen noille pakanallisille kukkuloille. Se oli nostettu siihen\nsuojaksi vanhaa merenjumalaa Poseidonia vastaan, joka yhä hallitsee\niäkkäänä ja mahtavana kolmituhatvuotisia kreikkalaisia rantoja. Koko\nmaailman jo valmistuessa sotaan täällä vallitsi lumottu, pysähtynyt\nhiljaisuus. Ei tarvinnut muuta kuin seurata silmillään Odysseuksen\nreittiä meren sinestä tai kuunnella, miten vuohipaimenet puhalsivat\nhuiluja niissä vuorilaaksoissa, joissa auringonjumala Admetoksen\nkarjoja. Ruokopillien kromaattien liverrys yhdessä viikunapuiden\nkahinan ja valon ja hiljaisuuden kanssa olivat kuin hyvää sanatonta\nvakuutusta, että aikaa ei ole ja että elämä on paljon, paljon\nväkevämpi kuin häviö. Meri, joka kolmelta taholta kalvaa meidän\nkotimannertamme Eurooppaa, ei koskaan pitkiksi ajoiksi hävinnyt\nulottuviltani. Sen suuri mystillinen hengitys on kaiken aikaa käynyt\nminun matkapäiväkirjani lehtien yli. Se hehkui syvänsinisenä,\nheleän kirjoitusmusteen värisenä satamissa, joista laivat lähtivät\nTripolikseen ja Tunisiaan Marokkoon. Tunsin sen suolan tuoksun\nSyrakusan amfiteatteriin, jossa istuin katsomassa, miten Istituto\ndella Dramma Anticon näyttelijät esittivät attikalaisten huilujen ja\ntympanonin säestäminä Euripideen näytelmää. Myöhemmin keskisuvella\nsen pärskeet kastelivat joka aamu huvilani portaat, ja maininkien\npauhu kasvoi aika ajoin niin valtavaksi, että Livornon konekiväärin\nrätinä, joka vielä kertoi pelkistä aseharjoituksista, kerrassaan\nsiihen. Kaipasin kuumuutta valoa siitäkin huolimatta, että viikunat\nkypsyvät niissä oloissa nopeammin kuin ajatukset... Jonkin kirjan\nsyntyminen on muuten hyvin monimutkainen ilmiö. Kirjoittaminen\non pelkkä karkea ja konemainen loppusuoritus. Kun tekijä ehtii\nniin pitkälle, hän tietää, että hänen teoksensa on jo kehittynyt\nvalmiiksi. Runsaat jaksot tästä kirjasta valmistuivat Berliinissä tai\nStettinissä tai Ariadnen tupakkasalongissa laivan kyntäessä vakoa\nItämereen.\n\nSisäistä katsettamme oli aivan liian kauan peittänyt harmaa kaihi\n— tuntui ilmeiseltä, että se voitiin vain leikata vain sodan\nkirurgialla, vaikkapa olisi epäiltykin lääkäriä ja pelätty hänen\nlansettiaan. Mikä oli oleva Italian osuus? Olin viettänyt Roomassa\nkevään, jolloin maan edustajakamarissa käytiin kiihkeätä keskustelua\nsiirtomaakysymyksestä ja jolloin Albania liitettiin kuningaskuntaan.\nSuomen ministeriparin kutsuilla Palazzo Brancaeciossa ei kukaan\nmeistä läsnä olevista voinut tietää, kuluu vain muutama kuukausi, kun\nRooman nuoriso keräytyy liput käsissään Via Merulanalle ja tervehtii\ninnostuksen huudoin kaukaisen pohjoisen lumimaan edustajaa. En luule\nolevani ainoa, jolle tieto tuosta tapauksesta pimeänä sotatalvena\ntuotti enemmän kuin iloa; se oli kaunis kädenpuristus kahden\nsankarimaan välillä. Lumisten, sodan silpomien kuusien läpi silmiini\nkangastuivat Lombardian poppelit ja Via Appian pinjat. Minä tiesin,\nettä Rooman palmujen varjosta suuntautui moni lämmin, ystävällinen\najatus Suomen metsiin.\n\nSuomen ja Italian sivistyksellinen vuorovaihto muuten kuuluu niihin\nkäytännöllisen ulkopolitiikkamme lukuihin, joiden suhteen voidaan\njo puhua vanhasta perinteestä. Meidän kirjallisuutemme ja taiteemme\non viime sataluvulta asti jatkuvasti tehnyt oppimatkoja Italiaan.\nItalia on ollut maalareittemme ja kuvanveistäjiemme korkeakouluna,\nse on hedelmöittänyt runouttamme siitä saakka, kuin Juhana Henrik\nErkko kiipesi Monte Pinciolle ihailemaan Borghesen puiston\npuutarhurin kylvämiä kukkia. Toiselta puolen Suomella on ollut\nComparettista ja Pavolinista nuoreen Luigi Salviniin asti syvällisiä\nja innokkaita ymmärtäjiä Välimeren vanhassa kulttuurimaassa.\nSillanrakentajia on ollut sekä etelässä että pohjolassa. Tässäkin\nsuhteessa on kuitenkin tapahtunut muutos. Siihen on tullut\nuudenlaista kulttuuritietoisuutta nykyään voidaan puhua paljon\nsyvemmistä kosketuksista kuin mitä vuosisatojen vaihteen Suomen\npuolivalvetilassa tapahtui. Muuten näyttää siltä, kuin molempien\nmaiden välinen vuorovaihto olisi aivan viime vuosina lisääntynyt.\nParhaat nuorista runoilijoistamme ovat etsineet Italiasta valoa ja\nväriä mielikuviinsa. Meillä toimivat seurat, sellaiset kuin Dante\nAlighieri-yhdistys, ovat jatkuvasti muokanneet maaperää etelän\nrikkaan kulttuurimaan tuntemiselle. Koskenniemen sodanedellinen\nluentomatka Roomaan ja Napoliin oli noita merkitseviä tapahtumia,\njotka suuresti auttavat kahden erilaisen sivistyksen, kahden kansan\nlähentymistä. Meidän virallinen edustuksemme Roomassa, Via Merulanan\nvanhassa kauniissa renessanssipalatsissa on vaihdellut, mutta sen\n\"sieluna\" on kauan aikaa toiminut tohtori Liisi Karttunen, henkevä ja\nkokoava persoonallisuus, jonka merkitys pysyvien kulttuurisuhteiden\nrakentajana on korvaamaton.\n\nOlot, joissa kirja kypsyi, olivat täynnä rauhatonta odotusta.\nTuo tunnehan on puolenkymmenen vuoden ajan ollut yhdyssiteenä\nihmisten välillä. Kenties se oli suorastaan ajanut matkalle monta\nniistä, jotka passeineen ja laukkuineen seisoivat minun rinnallani\nKöningsbergin tullilaiturilla tai siirtyivät sitten Alppien yli\nhämärässä ja lumisessa yössä, etsimään jotakin. Mikä saa ihmiset\nmatkustamaan ristiin rastiin Eurooppaa? Paikoiltaan siirtymisen ja\nuusien olojen romantiikka ehkä? Luulen, että vastaus aikojen mukaan.\nKenties useimman nykypolven matkustajan syvin vaikutin, mistähän\ntuskin aina itsekään on tietoinen, on tunnustella näön ja kuulon\nkoetinkivellä eurooppalaista maapohjaa — yhteisen tulevaisuutemme.\nperustaa. Vain hyvin harvat matkustavat enää vieraisiin maihin\nvoidakseen huudahtaa: \"Wunderschön!\" tai \"Beautiful!\" Tuskin edes\namerikkalaiset, joissa ajan kokemus on väkevin ja sen perspektiivi\nlankeaa laajan kirkkaana päiviin kuin vanhaan kulttuuriin päin.\nMitä Italiaan tulee, viime sataluvulla se oli vielä eräänlainen\nviinintuoksuinen ulkoilmamuseo, joka ajan syrjään joutuneena levitti\nnäkyviin suurten: muistojen rikkaan, värikkään, kimaltelevan mutta\nhyödyttömän jäämistön. Hyödyttömän?\n\nKahden vuosikymmenen kuluessa on tapahtunut huimaava muutos. Olemme\nennen kaikkea oppineet käsittämään, että vanha kulttuuriperinne ei\nole käyttämätöntä pääomaa elämän taloudessa, vaan kasvaa jatkuvasti\ntulevaisuuden korkoa. Kansakunta, jolle sen oma historiallinen\nmenneisyys on jäänyt mykäksi, on kuin laiva ilman kompassia. Sen on\nvaikea valita selvää suuntaa. Ja Rooman historiallisuus on ilmennyt\neläväksi voimaksi. Epäilemättä voidaan sanoa, että molemmissa\ndiktatorisissa maissa on syvästi oivallettu vanhan kansallisen\nperinteen merkitys. Saksan nousun kaikista ilmauksista hehkuu\nyhtenäisen saksalaisen suurvallan ajatus — sama, joka kuvastelee\njo kansainvaelluksen aikaisissa vanhoissa kronikoissa ja jonka\nylpein toteutus oli Kaarle Suuren karolingilainen valtakunta;\ntiedämme sen ulottuneen Tanskan rajalta Apenniineille, Unkarin\ntasangoilta idässä Ebro-virtaan lännessä, ja sitä kehystivät leveänä\npäärmeenä veronalaiset, tributaariset alusmaat, slaavien ja avaarien\nkotiseudut, Beneventumin italialainen herttuakunta, Navarra,\nBretagnen niemimaa, Välimeren suuret saaret... Mitä uudelle Saksalle\non suuren karolingilaisruhtinaan hauta Aachenin tuomiokirkossa, sitä\novat nyky-Italialle Rooman keisariajan kiviset muistot, maan sisästä\nvaloon kaivetut kaupungit sekä emämaassa että meren takana Afrikassa.\n\nKansallisen nykyisyyden suhde menneisyyteen ja sen kulttuuriperintöön\nei muuten ole mikään yksiselitteinen ongelma. Siinä piilee paljon\nnäennäisiä ristiriitaisuuksia... Kaikki \"uusi\" pyrkii aina kiihkeästi\netääntymään \"vanhasta\", niin paljon kuin se toisaalta saattaakin\nrakentaa muinaisuuden perustalle. Italian monituhatvuotinen,\nkylläinen, tiheä kulttuuri-ilma olisi muutamien sukupolvien kuluessa\nvoinut muuttaa Apenniinien niemimaan lännen Intiaksi, ellei reaktiota\nolisi tapahtunut. On huomattava, että samalla kun Mussolini on\nvoimakkaasti tehostanut Rooman historiallisten muistojen velvoittavaa\nmerkitystä, hänen on täytynyt myös ponnistella hedelmätöntä ja\nsovinnaisen esteettistä historiallista kuvainpalvontaa vastaan.\nHän on ennen oivaltanut, että vanhojen sivistysmaiden täytyy joko\nvaipua turistinähtävyyksiksi, tai sitten voimakkaasti nousta uuteen\nelämään oman suuruudenaikansa pohjalta. Il Ducen Italiassa traditioon\nliittyy velvollisuuksia. Nuorelle romagnalaiselle, toscanalaiselle,\nroomalaiselle kulttuuri ei merkitse vain vanhoja kirkkoja ja\npalatseja ja raunioita, jotka ovat torkkuneet vesien partailla\ntai varjostaneet ahtaita katuja miespolvesta toiseen vaeltavien\nulkomaalaisten iloksi ja kokonaan hyödyttöminä kansalle itselleen.\nEi! Historia on saanut kielen, millä puhua. Kaikki tuo on olemassa\nsitä varten, että se kertoisi kansallisesta voimasta ja kannustaisi\neteenpäin. Voisi paradoksaalisesti sanoa, että suhde menneisyyteen on\nsamalla suhdetta tulevaisuuteen. Muistojen pääoma kasvaa valtiollisen\ntodellisuuden korkoa.\n\nJa Rooman tie, suuren maailmankulttuurin valtatie, joka alkoi\nvarsinaisesti puunilaissodista, on muutamien miespolvien ajan ollut\nsoran peitossa, kunnes me näemme sen päivänä sukeltavan lujana,\nleveänä stradana auringonpaisteeseen. Jokainen Italian-kävijä on\ntuntenut tämän. Caesarien suurvallan ja Mussolinin totaalisen\nvaltiomahdin välillä virtaa elimellinen joka jatkuvasti yhdistää\nvanhaa ja uutta, on siteenä kahdentuhannen vuoden yli.\n\nKun kirjoitan tätä, minusta tuntuu kuin papereihin lankeaisi\ntemppelien, doomien, linnojen varjoja. Sinisiä 'ristikoita\nVenetsian dogeinpalatsin Porta della Cartasta, Trajanuksen pylvään\ntumma juhlallinen varjojuova, Firenzen ampumatornien kuviot...\nOlin matkustanut etsimään kulttuurin lähteitä sieltä, missä\nlatinalainen viljely aikoinaan kasvatti kreikkalaisuuden siemenistä\nmahtavan viheriöitsevän puun ja Firenze puolitoista tuhatta vuotta\nmyöhemmin länsimaisen sivistyksen, Toscanan vanhoissa kaupungeissa\nrenessanssi avautui minulle ilmestyksen tapaisena. Sitä varten\ntarvitsi vain unohtua valohämäriin kirkkoihin, joiden seinälaastiin\n1400-luvun mestarit olivat vanginneet oman aikansa hengen. Tai\nvaelsin degli Uffizin saleissa ja Michelozzon jykevässä linnassa,\njonka auloihin ja halleihin oli kerätty Medicien ruhtinassuvun\nhoivissa kasvanut taide. Päivän ääniin yhtyi sorina etäisiltä\najoilta. Kun sitten myöhemmin kirjoitin tähän kirjaan ne luvut,\njotka käsittelevät munkkilaisuutta historiallisena ilmiönä, elin\nmielessäni Umbriassa vietetyt päivät ja näin tomunkarvaisen\nAssisin kohottavan vanhaa kellotorniaan öljypuurinteiden yli.\nAsuin Roomassa lähellä. Piazza di Spagnaa ja, kaikki olivat sekä\nmuinaisuuden että nykyisyyden jännitystä. Erään kirjan suunnitelma\nkypsyi hiljalleen mielessäni, samalla kun oma aikani kohisi vanhan\nsuurkaupungin kaduilla ja piazzoilla, alkukevään päivänpaisteessa\ntai tervapannujen ja valaisemassa taikamaisessa yössä. Luultavasti\nmeidän sisäisessä näkötavassamme vaikuttamassa kontrastivärien laki\njoka tapauksessa mahtava sivistys, sellaisena kuin se yhä kuvastuu\ndoomien porttaaleissa ja maan happojen kuluttamassa, päivänvaloon\nnostetussa marmorissa, näkyi minun silmiini hehkuvana syyskesän\nuhkaavaa taivasta vasten. Kaikkialla olin tavannut elämäntarmon\nilmauksia, joille edes ei edes tuhatvuotinen kuolemakaan mitään\nmahtanut. Antiikin ja renessanssin muistot kertoivat levottomista\najoista, jotka olivat kohdanneet kauan sitten eläneitä meidän\nkaltaisiamme ihmisiä. Niiden opetus piili siinä, että kansat eivät\nluo tulevaisuutta vain hyvinvoinnin ja rauhan ja tyynien olojen\nkeskellä. Kaikkien näiden vaikutelmien pohjalta valoa. Väkevää,\nkannustavaa ja lohdullista valoa... Miten pelästyneenä kuunneltiinkin\njokaista uhkaavaa risahdusta, miten oma mieleni silloin olikin,\nkuitenkin ajatukseni kehräsivät elinvoimaisen kulttuurin kuvia.\nKaikkeen tuohon liittyi toivoa, epäilystä ja odotusta. Eikö muuten\nkoko ympärilläni Eurooppa odottanut ja epäillyt ja toivonut? Kukapa\nei olisi siristänyt silmiään nähdäkseen valonvälähdyksen, vaikkapa\nhyvinkin heikon, pimeyden läpi.\n\nJotakin tuosta sodanedellisestä tunnelmasta kiteytyi tämän kirjan\nlehdille. Siinä on uskon puutetta sekautuneena uskoon, ristiriitaista\nhapuilemista sinne tänne, jotta jokin ovenkahva osuisi sormiin\nyleisessä sumussa... Kun nyt luen silloisia kirjoituksiani, niiden\nhenki tuntuu joskus aikakausien takaiselta. Ei niin, että maailma\nympärillämme olisi muuttunut: vain me itse muutumme. Välillä eletyt\nkuukaudet ovat olleet kuin henkistä puvunvaihtoa hyvin monille niistä\nmiljoonista, joiden koti on Euroopan niemellä.\n\nMitä ne ovat Suomelle merkinneet, sen me tiedämme kaikki. Menetyksen\nja surun pohjalta paistaa sentään tuo arvaamattoman kallis kokemus,\nettä kansa oli hajaannuksen uhatessa sisäisesti ehyt, että se\nkesti —. Euroopan sota jatkuu tätä kirjoittaessani. Useimmat joko\nvaistoavat tai tietävät, että se, mikä maailmassa parhaillaan\ntapahtuu, ei ole verrattavissa kaksikymmentä vuotta sitten käytyyn\nvaltioiden väliseen voimanmittelyyn. Nykyinen taistelu ei ole\nvain Versailles'n erehdysten korjaamista. Se on ennen kaikkea\nsotaa vanhan ja uuden aatepiirin, häviävän ja syntyvän elämäntilan\nvälillä. Jos ajattelen Saksaa ja Italiaa, noita kahta maata,\njoiden halki oman Euroopan-matkani diagonaali puolitoista vuotta\nsitten kävi, minusta tuntuu eittämättömältä, että niiden edustus\nlänsimaisessa ajatuspiirissä on jäänyt hyvin monille käsittämättä. On\ntahdottu nähdä pelkkää politiikkaa siinä, missä on kypsymässä uusi\nelämäntunne, ja pelkkää elämäntunnetta siinä, missä kehittyy myös\nsuurpoliittisia voimia. Molemmat kansat ovat vastanneet ekspansiolla\nulkopuoliseen puristukseen. Niiden elämän tiellä on ollut sekä\nhenkisiä että aineellisia esteitä, joita kaatamaan niiden kansallinen\nvoima on jo kauan aikaa jännittynyt. Historian yksinkertainen laki\nkuuluu, että aatteiden, yksilöiden kansojen arvonmittana on niiden\nkyky muuttaa näennäiset tappionsa syvimmäksi voitokseen. Kansoilla,\njoilla on voimaa elää, on myöskin oikeus elämään.\n\nKenties jos voisimme nähdä sen savun läpi, mikä nykyään peittää\nyhteistä mannertamme, ja ellei pommien jyrähtely olisi kokonaan\ntehnyt meidän korviamme kuuroiksi — tulevaisuuden humu lisäisi\nluottamustamme elämään. Eurooppa on hyvin usein kestänyt sodan,\nkiirastulen. Eihän tuhoamisen ja säilyttämisen, hävityksen ja\nrakentamisen näytelmä oikeastaan ala eikä koskaan. Se on yhtä\nvanha kuin ihminen, jolle erotukseksi eläimistä annettiin lisänimi\nsapiens, \"viisas\". Ymmärryksen pieni kirkas liekki, joka hyvin\nkauan sitten leimahti luonnon sokeasta muotojen leikistä, on hänen\njumalaisen kutsumuksensa merkkinä elävien mailla. Aika, jossa voimat\nnäyttävät jännittyvän vain tuhoon, on eräässä mielessä inhimillisesti\nmerkitsevämpi kuin hyvinvoinnin ajat: se kysyy sankaruutta,\nse jännittää yksilöt niin kuin kansatkin entistä suurempaan\nelämänvalmiuteen. On mahdollista ajatella, että se pusertaa kaiken\nkärsimyksen keskellä maailman tajunnasta ne tyynen kirkkaat voimat,\njotka kenties muuten herpaantuisivat.\n\nJonkin kulttuurikauden säilyminen tai häviäminen on kokonaan\nriippuvainen siitä, miten vahva tämä henkinen linnoitus on. Danten\n\"Jumalaisesta näytelmästä\" Goethen \"Faustiin\", Bachista Beethoveniin,\nMichelangelosta Delacroixiin on kulkenut länsimaisen kulttuurin\nvoimakas aalto, jonka sisäisille nousuille sotien ulkonaiset\njärkytykset eivät ole mitään mahtaneet. Pikemmin ne ovat jännittäneet\nsen voiman entistä suuremmaksi. On hyvä vaipua miettimään sitä aivan\nyksinkertaista tosiasiaa, että Euroopalla on kolmikymmenvuotisesta\nsodasta Napoleonin sotiin, Ranskan vallankumouksesta maailmansotaan\nasti ollut elettävänä monta rautaista aikakautta, jolloin suuret\nkalliit arvot on yhä uudestaan heitetty tuleen. Ja ne ovat kestäneet.\nTänä päivänä elämme ratkaisevan uudestaanarvioimisen aikaa, jolloin\non paljon viskattava olkapään yli. On ennen kaikkea opittava\ntietämään, millä seikalla todellakin on olemassaolon arvoa ja mikä\non vain omien taikka toisten aivojen luoma harhakuva. Kauan aikaa on\nnapapiiristä päiväntasaajalle ulottunut teoreettisten käsitteiden\nsitkeä suoraviivainen verkko, jossa pelkomme ja epäilyksemme\novat pyristelleet jaksamatta nousta ylemmäksi. Miljoonille\nihmisille on tosiasioita korvannut niiden nimi. On selailtu elämää\nkuin hakusanakirjaa, johon \"nationalismin\", \"imperialismin\",\n\"caesarismin\", \"kansainvälisyyden\" tapaiset käsitteet on huolellisen\nlikinäköisesti luetteloitu. Se uusi ja tuleva, mitä kohden olemme\nkulkemassa, asettaa meidät jokaisen omakohtaisten ratkaisujen eteen.\nSe merkitsee päättäväistä irroittumista ennakkoluuloista.\n\nTätä kirjoittaessani on tullut pimeä ja tähdet ovat syttyneet.\nJupiterin kimallus mustan syksyisen metsän yläpuolella on kuin\noppaan lyhty, joka näyttää tietä katseelleni. Sen kirkas lainavalo\ntulee laskeneesta auringosta, joka on muutamien yön tuntien kuluttua\nnouseva aurinko. Kulunut kosmillinen teema, johon sisältyy lupaus\n—. Se ei milloinkaan lakkaa toistumasta siinä näytelmässä, mitä\nMaa-tähden pinnalla esitetään...\n\nSyksyllä 1940.\n\nT. V.\n\n\n\n\nUKKOSEN VARJO\n\n\nTäten vuokraan huvilan Tyrrhenan meren rannalta, Livornon\nprovinssista. Sitoudun maksamaan koko kesästä sienalaiselle\nsignorinalle, joka asuu talon alakerrassa halvautuneen isänsä kanssa.\nMaksan Livornon poliisilaitokselle ulkomaalaisveron kuin myös\nhuolehdin siitä, että valo, vesi ja hiilet tulevat kukin aikanaan\nerikseen korvatuiksi. Tällaisen sopimuksen allekirjoitan siinä\ntoivossa, että Välimeren sinestä kuuluva jylinä ei ainakaan vielä\nuhkaa perheeni rauhaa. Tosin tämä seutu on rantaratojen risteyksessä\n— kaikki tiet vievät täällä Roomaan ja etelämmäs, Italian saappaan\nkärkeen ja anturaan! — mutta asejunien jyrinä häipyy huvilan\nmerenpuoleisilla terasseilla mainingin pauhuun.\n\nCecinan viinitarhojen ja Antignanon tiilikattoisten talojen väliltä,\nkymmenen minuutin junamatkan päässä Livornosta, minun onnistui\nlöytää kalastajakylä, jota mikään matkakirja ei mainitse. Monte\nNeron katolisen kukkulan huipulta katsoen se on vain pieni häviävä\ntäplä vuorten kainalossa. Pölyinen maantie kiemurtelee täällä\nrantajyrkännettä pitkin; sen kahden puolen torkkuvat päivänpaahtamat\nitalialaiset talot suljetuin ikkunanluukuin, umpimielisinä ja\nuneliaina. Rannat laskeutuvat rytmillisinä penkereinä mereen.\nJohtuipa se sitten meren tummansinisestä loputtomuudesta tai\nvuorten rauhallisista, toisiinsa sulautuvista aaltoviivoista,\njoka tapauksessa herää vaikutelma, että vuosituhannet yhtyvät\ntäällä toisiinsa ilman havaittavia murtumia, ikään kuin nykyisyys\nelimellisesti syntyisi menneisyydestä... Viiniä kasvavat vuorenkyljet\nsalaavat multakerrostensa alle pakanallisen uskon ja taikauskon koko\nmykistyneen jumalmaailman. Vanhat kirkot ja kappelit kohottavat\nristejään seudun yli, mutta niiden perustus painuu rinteiden\npoveen ja koskettaa jossakin maaperän hedelmällisessä pimeydessä\netruskilaista pohjaa. Luostareita, kellotorneja ja viinitarhoja...\nKeltakukkaisten luutakinsterien haaraiset juuret ovat turpeiden\nalla kietoutuneet niiden polttosavikuvien ympärille, jotka kerran\nkoristivat mereen avautuvia temppeleitä. Tuulen huojuttamat\nnätkelmät, myrtit ja valkokukkaiset kärsimysruusut kasvavat\nmaanalaisten kivijumalien silmäaukoista, ja nuoret tytöt, jotka\nvesperin aikaan sitovat seppeleitä Vuoren madonnalle, eivät tiedä,\nmistä jähmettyneestä alamaailmasta ne ovat itäneet.\n\nHuvilan länsipääty katsoo mereen. Itäpuolella, koristeellisen\nrautaportin takana, kiertelee tomuinen kuja rautatieasemalta\nkuivuneen joen suistoon, johon kalastajaveneet aamuisin saapuvat.\nMuurien ympäröimä piha on merellisessä maisemassa kuin vieno säe\nvillinjuhlallisessa runossa.\n\nJos istun parvekkeella, näen etäisyyden sineä vasten sen sykomorit ja\npunakukkaiset oleanderit; sen hiljaisuuteen keskittyy itse asiassa\nvalon ja lämmön ihme. Kuuma päivänhehku kutoo näiden ruohottuneiden,\nauringonruusuja kasvavien multatöyräiden yli vipajavaa ja häilyvää\nvalokudosta, joka välähtelee viiniköynnösten lehdissä. Unisen\nkeskipäivän aikaan ilma on täynnä tulta — polttavaa valkoista valoa,\njoka palaa lukemattomina pieninä liekkeinä kukkien hetiöissä ja saa\nvanhan muurin hehkumaan kaktusten ja maksaruohon alla. Rypäleet\npaisuvat, viikuna kypsyy... Hellehattuinen puutarhuri ruiskuttaa\nriukuja kiertävään köynnökseen sinihappoliuosta, kunnes sen leveät,\nrepaleiset lehdet, joita tuulenhenki joskus kahisuttaa, saavat\nkirpeän siniviheriän patinan. Tässä puutarhassa kasvaa viinin,\npersikan ja kirsikan lisäksi kolme kaarialaista viikunapuuta. Seuraan\nviikko viikolta niiden sipulimaisten kukkalapakkojen turpoamista.\nVilkkaat pienet pistiäiset parveilevat laajojen lehtien ympärillä\npäästäkseen tunkemaan munatorvensa piilossa olevaan kukintoon, jonka\nympärille kerran kehittyy mehevää vaaleanpunaista hedelmänlihaa.\nNahkeat lehdet läiskyvät toisiaan vasten, kun tuuli herää. Tuuli\n— se on lakaissut rantamäntyjen latvat sileäksi mereen antavaksi\nseinämäksi ikään kuin jokin kosmillinen puutarhuri olisi parturoinut\nne saksillaan. Niiden ja viikunapuiden ja huntumaisten ruohojen\ntuolla puolen avautuu meren sininen Sahara. Pieni maailma on täynnä\nääntä. Kaiku tuo sitä tomuiselta tieltä ja talojen oviaukoista,\nradanvarsilta ja vuorten rinteiltä. Puusirkkojen intohimoista\nsirinää leikkaa kukkojen kiekuna kylän kanatarhoista. Kun siesta\nalkaa ja kaupat suljetaan, kylä kuulee päiväuneensa hedelmäkauppiaan\nhuudon, joka tulee kuin metallipuhallimesta: \"Frut-ta-aa-aa...\nfrutta-aa-aa...!\" Se liukuu sävelasteesta toiseen sulavan veltosti\nkuin itämaisen muezzinin luikkaus. Se on kaiken sen signaali,\nmitä kasvaa vuorten hedelmätarhoissa: kullankeltaisten kirpeiden\nnespolien, mustien ja viheriöiden viikunoiden, kuivalihaisten\naprikoosien, punaisen linnunkirsikan ja mehukkaan susine-hedelmän\nmerkkihuuto! Vain Ardenzan säkkipillinsoittajat voittavat sen\nmusikaalisen tunteen yltäkylläisyydessä.\n\nMeren ääni on tämän seudun todellinen ja muuttumaton perussävel.\nSe tunkeutuu tajuntaan tuhansia tiehyeitä myöten, se tuntuu omalla\nsalaisella tavallaan säestävän kaikkea, mitä tapahtuu, ja ylläpitävän\nvalon ja varjon, päivän ja yön ikuista vaihtumista. Sen jylinä\ntäyttää nousuveden aikaan pimeän huvilan ikään kuin talo olisi\nsimpukka, joka Vastaa omalla huminallaan kuohujen rumpuihin. Joskus\n— aamun rajalla — voin jäädä seuraamaan, miten pimeys vaihtuu\nasteittain syvään hãmäränvaloisaan sineen. Valvotun yön jälkeen\ntämä tarkkailu on kuin paluuta pauhaavasta epätodellisuudesta\nrealiteettien luo.\n\nSe, joka aikoinaan suunnitteli kesäasunnokseni tulleen huvilan,\nantoi koristaa kolmen, neljän huoneen kattoparrut samalla\nkirjailulla, mitä Pompeijin ylimykset käyttivät atriumeissaan:\nmytologisia sekaolentoja, lintuja, kukkia ja köynnöstyviä kiehkuroita\nsinertävällä ja punertavalla pohjalla. Tähyilen herkeämättä laipioon.\nParrujen varjoista välkkyy metallinastoja kuin tuijottavia kultaisia\nsilmiä. Siinä tilassa, jossa ihminen ei täysin nuku eikä valvo,\ntajunta availee huomaamattomia salaovia ikivanhalle pakanalliselle\nkammolle...\n\nMeren kohina on vaarallista vaipumista näiden seutujen mykistyneeseen\nmenneisyyteen, maanalaisten kivijumalien lumoavaan outoon\nvarjomaailmaan, jota nykyisyys peittää särkyvän hauraana kerroksena.\nYksinäisen kyläkappelin kellot alkavat soida. Niiden hätäytynyt\nkumahtelu häipyy vuoroveden pauhuun väräjävänä tremolona.\n\nKun aurinko nousee Castiglioncellon pinjojen takaa, meri avautuu\naineettomassa sinessään. Mäntyä kasvavilta \"japanilaisilta\"\nkallioterasseilta Gorgonan ja Elban saariin leviää Välimeren tummasti\npalava lakeus, joka käy auringon kohotessa homeerisen siniseksi.\n\nLaskeudun jyrkissä mutkissa kiemurtelevia kallioportaita syvään,\nhuumaavaan valomaailmaan. Maininkien pauhu kantautuu niiden ylimmälle\naskelmalle kuin humina, joka nousee piiloitettujen jättiläisurkujen\npilleistä. Silti näen vain tyynen vedenselän; vuolukiviparveke\nkatkaisee näköalan. Sininen erämaa hehkuu rannattomana ja\nhämäränkuumana, ikään kuin meren syvyydessä palaisivat suuret lamput.\nSen väri vaihtuu päivän tuntien mukaan. Vedenalaisten onkaloiden\nvioletit varjot ja valkoinen kuohu rantariutoilla luovat vaihtelevaa\npäärmettä tuohon äärettömään malakiittimattoon. Katson sitä\npuolittain luhistuneelta rantaparvekkeelta, josta mukulakiviaskelmat\njohtavat syvyyteen. Kuka suunnitteli nämä oikuttelevat portaat\nmuureineen ja terasseineen? Pujotellessaan luulen tuivertamien\nhuntumaisten tamariskien keskellä ne tuovat mieleen sekä Nipponin\nettä Caprin. Tamariskit! Syksyisin nuo puut, joiden harmaanviheriät\noksanharsot lakaisevat kaikkia rantoja, puhkeavat kukkiin, ja\nsilloin kansa kutsuu niitä Venuksen hunnuiksi. Suomumaisten lehtien\noksankärkiin syntyy lukemattomia kukkaterttuja, jotka riippuvat\nkuin sinipunaiset mannaryynivitjat syvyyksien yläpuolella.\nMutta niiden alla, viettävillä rinteillä valuu asterikaktusten\nmehevänviheriä matto merta kohti; kukat näyttävät kaukaa katsoen\nheleänpunaisilta koralleilta, jotka ovat tarttuneet kallion\nkupeeseen. Karien ja tyrskyjen yläpuolella pyyhkii ikuinen tuuli\nnäitä riippuvia puutarhoja, ja niiden ruskeasta, sametinvihreästä,\nsitruunankeltaisesta kukkaloistosta nousevat agaven siniharmaat\nmiekantupet jäykkinä ja liikkumattomina. Saattaa tapahtua, että\nlähimmät kallionjyrkänteet saavat joskus keskipäivisin aineettoman\nleiman, sillä väräjävä ilma voi muuttaa ne autereisiksi kuin Silloin\nalkaa etäisyys vaatia huomiota... Mikä ennen peittyi näköpiirin\npuolihämärään, saa vaikuttavan aineellisuuden, ikään kuin se olisi\nsiirtynyt lähemmäs.\n\nValo kipinöi porrasmuurien kivissä. Soraan upotetut mukulakivet\nvälähtelevät kuin lasi ja hartsi; aurinko loihtii niiden\nkiilleliuskeista timantin tapaisia heijastuksia. Tihkuva kosteus syö\nkahden kalliomuurin lomaan tippukiviluolaa, yrittäen epätoivoisesti\nkilpailla maininkien kanssa — maininkien, jotka ovat vuosituhansien\najan uurtaneet, kovertaneet, jäytäneet ja tyylitelleet tämän rannan\nkasvoja. Nyt niiden kivinen ilme on jylhän villi kuin myytti.\nPortaiden kulmakkeelta näkee suoraan meren huuhtomien riuttojen\nja louhikoiden syvyyteen. Ne muistuttavat mykeneläisen palatsin\nraunioita — niiden muodoissa on hämärästi tuntevinaan pylväiden,\nasuinsalien, neliömäisten jätteitä. Nousuvesi tuo maneetteja\nja simpukoita niiden kylkiin. Nuoret meritomaatit itsepäisesti\nvesirajaan ja luisuvat: velton kasvimaisesti alemmas, milloin\nmaininki peräytyy kuuma auringonvalo paistaa niiden asuinpaikkaan.\nMutta rantakivillä hyppelevät taskukrapuja keräävät kalastajapojat\nhaaveineen ja verkolla peitettyine pyyntikattiloineen ja irroittavat\nniitä kynäveitsellään kiven kupeesta. He syövät kaikkea, mitä meri\ntuo: karvaita merivuokkoja ja ostereita, merisiilin sisälmyksiä,\njotka uiskentelevat romminvärisessä nesteessä, erakkoäyriäisen\npehmeitä takaosia... He kumartuvat uteliaina tutkimaan riuttojen\nväliin muodostuneita poukamia. Vesi kuplii ja solisee vuolukiven\nmuodostamissa kattiloissa, siniviheriät levät huljuvat merivirroissa\nniin oudon elävinä, että niiden joukosta voi tuskin erottaa\nmustekalan, sepian, pyyntilonkeroita. Tämä kihisevä, liehuva,\nrauhaton pienoismaailma on kuin sen ikuisen muuttumisen keskitetty\nkuva, joka todellisuudessa luo meren ilmeen. Sitä ei tule\najatelleeksi, jos tyhjää helteistä vedenselkää.\n\nKun tulin tänne, kevätmyrsky oli kastellut ensimmäisen\nporraspengermän viheriällä limalla. Vaahdon on 'täytynyt räiskähtää\nkolmen metrin korkeudelle, ennen kuin se on yltänyt noille sijoille.\nNyt on tuuli ja aurinko kuivannut tasanteen; voin huoleti siirtää\nsinne kirjoituskoneeni ja paperit...\n\nMutta kestää kauan, ennen kuin käsi alkaa jälleen totella ajatusta\nja ennen kuin kaikki, mitä aistin ja näen, tulee eläväksi sanaksi:\nagaven viirumaiset varjot vanhassa marmorissa, mukulakiven\nvälkkeet, kalastajan merellä ja vihdoin itse Tyrrhena. Silmä hakee\nrauhattomasti sen valoisantummasta sinestä jotakin tukikohtaa.\nMutta näköala on ääretön kuin aika, yhtä leveä ja loppumaton\nkuin olemassaolon näytelmä sen rannoilla, ja sen vuoksi sillä on\ntietty syvällinen lumous. Olen katsonut sitä macchiaa kasvavilta\nvuorilta, jotka ovat kääntäneet kasvonsa länteen, ikään kuin ne yhä\nodottaisivat foinikialaisten, etruskien, roomalaisten monisoutujen\ntuloa.\n\nTuossa puhtaassa ja yksitoikkoisessa perspektiivissä syntyy\nmielikuvia, jotka ovat yhtä ikivanhoja kuin ihminen ja jotka kukaties\novat lähellä olemassaolon ainoaa mahdollista ilmausta. Lukemattomat\nihmiset ovat unohtuneet tuijottamaan tuota rajatonta vedenselkää,\nja sen näky on hetkeksi palauttanut heidät alkuperäisten kuvien\npimeään maailmaan, jossa syntymisen ja kuolemisen vuorovesi vyöryy\nhiljaisella jylinällä ja jossa kaikki elollinen, jumalat, ihmiset\nja tähdet, saa syntynsä merestä. Liikkeellä, jota katson, ei ole\nalkua ja loppua kuin ajalla. Näen tämän herakleitolaisen elementin\nmyrskyn aikaan, jolloin mainingit kaatuvat kumeasti pauhaten rantaan.\nVaahto kiehuu laajenevissa suppiloissa, paiskautuu kohisten auringon\nkuumentamia kiviä vasten, särkyy repeileväksi pitsiksi ja luisuu\nmoniäänisesti solisten riuttojen onkaloihin. Kokonaiset uskonnot\novat kuunnelleet tuon pauhun oraakkelia. On auringon valoleikin syy,\nettä muuan veden kalvama kivi, joka on jäänyt yksinään seisomaan\nväriherneiden sekaan, näyttää etäältä katsoen vanhan merenjumalan\nrapautuneelta päältä. Muodottomat kivikasvot tuijottavat kauas\nmerelle kuin kuulostaen maininkien jyminästä tuttua kajahdusta...\nLapset ovat pudotelleet robinian valkeita terttuja laakealle\nkivipaadelle, ja tällä kertaa se muistuttaa erehdyttävästi alttaria,\njolle Poseidonin palvojat ovat tuoneet kukkauhreja.\n\nTunne historian ikuisesta jatkuvaisuudesta säilyy täällä. Mutta\nsiihen ei liity mitään levottomuutta, kuten Roomassa, eikä Syrakusan\nja Akragaan raunioilla väräjävää etäisyyden paatosta. Pikemmin\njoutuu sen vaikutelman lumoihin, että menneisyys ja nykyisyys\nelävät täällä samanaikaisesti, sulautuen toisiinsa ja hedelmöittäen\ntoisiaan. Ligurian rantojen viinirinteet, macchian peittämät kalliot,\nsammaleenviheriät rannat, luostarit, kirkot ja campanilet kuuntelevat\nyllä arkielämän lävitse soivia vanhoja kaikuja. Ne tulevat ajoilta,\njolloin Cumaen etruskilainen siirtokunta oli vielä valloittamaton\nja Quintus Fabius ei vielä ollut marssittanut roomalaisia legioonia\nCiminisen metsiin... Vanha mahtava sivistys on peräytynyt täältä\nkuin maininki rantariutoilta. Mutta koko tuosta kulttuurista, jonka\ntuntematon rotu toi jostakin Vähästä-Aasiasta tai kenties Alppien\ntakaa, seudun nykyiseen elämään oli jäänyt kalvomaisia heijastuksia.\nSilmä hakee vaistomaisesti kalastajien, villanloukuttajien, kutojien\npäivänpaahtamista kasvoista muinaisia rotupiirteitä. Joskus, vaikkapa\nvain siinä tavassa, millä vuoriston naiset kantavat päälaellaan\ntäysinäisiä hedelmävasuja laskeutuessaan kallioportaita alas kylään,\non erottavinaan Kristuksen edellisten aikakausien hienon ja huumaavan\ntuoksun.\n\nKylän elämä oli painunut suloiseen suvantoon. Suuren sivistyksen\nja hitaan rappeutumisen tilinpäätös, hiljainen dolce far niente,\njonka voi laskea alkaneen jo siihen aikaan, kun munkit upottivat\nensimmäisiä katekumeeneja pyhiin lähteisiin! Italialainen kansansielu\non aina taipuvainen kasvimaiseen olemiseen. Se ei kiirehdi. Se\nmieluummin ikuisessa köyhyydessä kuin jättää nukkumatta välttämätöntä\npäivällisuntaan. Helteinen tie pölyää menevien ja tulevien autojen\njäljiltä, rannikkoradan junat syöksyvät jyristen etelään, mutta\nkaikki tuo kiirehtiminen ja levottomuus ei häiritse tienoon rauhaa.\nUniset ja likaiset kissat torkkuvat tylsän levollisuuden symboleina\nsykomoripuiden varjossa. Moskiitot survovat hautovassa kuumuudessa,\njoka vaipuu taivaan kupolista kuin jokin jumalien lähettämä turtumus\ntalojen pergoloihin ja pihoihin. Ryysyiset ruskeat tytöt ompelevat\nkynnyksillä pieniä batistiliinoja, ahkerasti mutta kiirehtimättä.\nKalastajat, jotka kuluttavat päivää Giovannin viinikaupassa, alkavat\ntyönsä vasta pimeän tullen, ja sen vuoksi heillä on hyvää aikaa\ntuijottaa kaikkea, mitä tiellä tapahtuu. Paputarhat ja maissipellot\nsaisivat ruohottua, viikunat saisivat mädäntyä puissa, ellei\ntoimeentulon huoli ajaisi ponnistelemaan juuri sen verran kuin on\ntarpeen.\n\nIltaisin näen, miten kalastajat varustavat venheensä ja soutavat\nmerelle. Tähdet palavat suurina ja lämpöisinä pimeydessä — Otavan\nvaunut ovat kääntyneet ylösalaisin, kuu syntyy päinvastaiselta\npuolelta kuin pohjoisessa...\n\nMutta taivaan valoihin vastaavat pimeistä puutarhoista tulikärpästen\nvilkkuvalot. Ilma on tuulettomina iltoina täynnä niiden kimaltelevaa\nlentoa ikään kuin lukemattomat levottomat kipinät leijailisivat\npimeydessä. Nuo pienet pehmeäsiipiset valaisevat yöllisillä\ntanssiaisillaan kaikkia Livornon laaksoja, ei kunnioituksesta\nseudun arkeologisia arvoja kohtaan, vaan oman kiihkonsa hurmaamina.\nKonstantinus Suuren aikana muuan piispa saarnasi niille kristinuskoa\nRooman puutarhoissa, mutta luonnostaan pakanallisina ja äärettömän\ntyperinä nämä hyönteiset eivät lainkaan välittäneet evankeliumista.\nSeuraan niiden lentoa huvilan parvekkeelta. Hehkuva savukkeenkärki\nvetää niitä puoleensa ne kiertävät sitä uteliaasti välähdellen kuin\njotakin suurta ja salaperäistä lemmittyä. Meren pimeydessä palavat\ntuulastajien karbidilamput. Se on eräs tapa pyydystää mustekaloja.\nMutta usein, kun Välimeri luo omia fosforisia heijastuksiaan,\nkalastajat sitovat pitkien riukujen kärkeen valkean kangaspussin\nja upottavat sen syvyyteen, kunnes kahdeksanjalkaisen imulonkerot\novat lujasti kiertyneet tuohon vaaleaan esineeseen. He pyydystävät\ntonnikaloja, joiden liha on tummaa ja ryydikästä ikään kuin meri\nolisi pippuroinut sen tuntemattomilla mausteilla. Aamuisin levitetään\njoen suistoon yön saalis — pienet litteät sepiat, panssaroidut\njättiläisäyriäiset, Tyrrhenan vihreät ja viininpunaiset pikkukalat\nja mustat palombat, hait, joiden valkoinen liha on muodostunut kuin\nlukemattomista valkeista sahanteristä.\n\nVälimeren suuret kalat eivät kestä pitkää säilyttämistä. Seudun\nparkkiutunein alkuasukas syö ne tuoreeltaan, minä majoneesin ja\npippurin kera. Aamutuuli leyhähdyttää joskus poukamasta niiden lemua,\njoka yhtyy valkosipulin, kärsimysruusujen ja tomun tuoksuun.\n\nJoka aamu nousen terassille tai istun porrasmuurille. Yritän\nkirjoittaa. Tuulee, ilmavirta saa tyhjät valkoiset arkit lepattamaan.\nAvatuista hohtaa valo, johon rivien mustat ketjut kunnes en näe\nniitä. Tässä hiljaisuudessa ei tapahdu mitään tai tapahtuu paljon.\nHalvautunut vanha mies istuu puutarhassa ja tuijottaa hellehattunsa\nlierin alta merelle. Petopistiäiset ja verhoilijamehiläiset\nkiertävät suristen muurin rakoa; artisokan suuret siniset kukinnot\novat auenneet puutarhassa ja alakerran signorina näyttää niitä\nkahdelle pappiskokelaalle... Tomuinen maantie on tyhjä. Ei, siellä\nmarssivat sinisiin mekkoihin puetut luostarikoululaiset pitkänä\nlörpöttelevänä rivinä. Heidän kaitsijansa, kaksi ranskalaista Armon\nSisarta, joiden hintelä ruumis on mustien kangasvaippojen alla\nkiedottu varpaista poskiin saakka valkoisiin käärinliinoihin, ovat\nheleässä päivänpaisteessa kuin balsamoituja muumioita. Tämän jäsenet\nkäyttävät mielettömän leveälieristä valkoista hilkkaa, joka on saanut\nalkunsa siitä servietistä, minkä Ranskan kuningas kerran sitoi\nheidän abbedissansa päähän. Elämän piiri on täällä supistunut hyvin\npieneksi; siihen mahtuvat kalastajat, paljasjalkaiset fransiskaanit,\nnämä nunnat tyttöoppilaineen, mehiläiset, kukat ja meren pauhu...\nAjatus seuraa levottomana jyrkkien rantavuorten majesteettista\nviivaa, kunnes se tavoittaa jotakin olennaista tämän kesäpäivän\ntunnelmasta. Mitä syvimmässäni tunnen? Kuta tyynempi on meri ja kuta\ntapauksettomampia tunnit, sitä painostavampi on ilmakehä...\n\nJokin minussa kurkottuu pelokkaaseen odotukseen. Totean puolittain\nkyynillisesti, että tämä odotus viimeisten kuukausien aikana ollut\nvalkoisen rodun sisin elämäntila. Täällä, missä maisema ja maaperä\nvetävät ajatusta omiin salattuihin muistoihinsa, tuo tunne on\nkuin etäinen ukkonen, jonka välähdystä ja jyrinää ei vielä erota,\nmutta joka ahdistaa hengitystä. Livornon satamasta soluu harmaita\npanssariristeilijöitä typötyhjälle merelle. Aurinko on valaissut\nmonen viikon ajan täysiä asejunia, jotka vyöryvät etelään ja\njoissa näkee harmaalla purjekankaalla peitettyjä tykkejä. Elokuun\ntoisella viikolla, jolloin uusia alettiin nopeassa tahdissa kutsua\naseihin, junat kiidättivät aamusta iltamyöhään elävää lastia —\npingoitetun iloisia, laulavia, häliseviä sotilasjoukkoja, jotka eivät\noikein tietäneet, viedäänkö heitä Brindisiin vai Palermoon. Mutta\nepätietoisuuden pilvi on pysynyt yhtä tiheänä jo kolmen, neljän\nkuukauden ajan, ja Saksasta, Danzigista, Puolan koridorista saapuvat\nviestit leimahtelivat siitä kuin liekit savusta.\n\nEnglanninmistelin lehdet välkkyvät ja arbutus tekee hedelmää,\nkun kuljen vuorille. Suunnattoman suurista aumoista leikataan\nolkikakkuja aasien ja muulien appeeseen. Valkoisten maalaistalojen,\npoderein, ympärillä säilyy arjen ja rauhan tavanomainen ilmakehä,\nmutta mistä johtuu, että tuo turvallisuuden tuntu ei enää ole yhtä\ntiivis kuin ennen —? On kuin ajatus hakisi suojaa näiden rinteiden\nrehevästä kukinnasta. Miksi? Jonakin itsetutkistelun hetkenä\ntunnustan aivan tyynesti, että olemme tottuneet siihen uhanalaiseen\nolemiseen, jota on jatkunut parin vuoden ajan. Ehkä tavallinen\nelämänjärjestys pysyy ennallaan, vaikka heiluri huojahtelee sodan\nja rauhan, pelon ja toivon välillä. Mutta eikö tämä levollisuus ole\nitsepetosta? Mikään ei näinä elokuun alkupäivinä vielä ilmaissut,\nmitä ratkaisua kohti Eurooppa kulki. Kun istuin kirjoituskoneineni\nTyrrhenan rantaterassilla, esirippu peitti vielä Danzigin valtausta,\nWesterplatten pommitusta, uppoavia sota-aluksia, Englannin ja\nRanskan mobilisointia ja mielikuvituksellisia pakomatkoja kuohuvan\nEuroopan läpi. Mutta jos joku olisi kuiskannut korvaani, että\ntoinen akselivalloista solmii muutaman viikon kuluttua sopimuksen\nVenäjän kanssa ja että Eurooppa on pian tämän jälkeen ilmitulessa,\nen olisi hämmästynyt... Kansallissosialismin ja neuvostodiktatuurin\naatteelliset eroavaisuudet ovat pinnallisempia ilmiöitä kuin niiden\nsisäinen yhteys. Ei kovin kauan sitten, kirjoittaessani teosta, jonka\nnimi kajahtaa kolkolta mutta jonka loppuriveissä nuorekas optimismi\notti ylivallan, tämä totuus valkeni minulle ilmestyksen tavoin.\n\nSekä totalitääriset että demokraattiset valtiot (käytän näitä yhä\nvakiintuneempia sanontatapoja) ovat ajaneet itsensä umpikujaan,\npingoittamalla sotavarustelut niin huikean pitkälle, että leikin\nvoi pelätä alkavan jo pelkästään lelujen tähden! Tämän ajatuksen\nkuulee usein. Mutta mikä määrää varustautumisen, ellei uhkaava\ntunne sodan mahdollisuudesta. Toiselta puolen hysteeristä pelkoa,\ntoiselta puolen vihaista valppaanaoloa ja valmistumista pahimman\nvaralle... Turvatakseen rajansa Saksaa vastaan Ranska on panssaroinut\nidänpuoleisen kylkensä suunnattomien Maginot-linnoitusten\nvyöhykkeellä. Turvatakseen rajansa Ranskaa vastaan Saksa suojaa\nlänsirajojaan Siegfried-linjojen panssareilla. \"Ponnistukset rauhan\nsäilyttämiseksi\" ovat samalla varustautumista sotaan. Sodan ajatus\non viimeisten kymmenen vuoden ajan kalvanut syövyttävän hapon tavoin\nvalkoisen rodun aivoja.\n\nLehdet kimaltavat ja hedelmät kypsyvät, mutta niitä peittää ohut\npölykerros, joka nousee sotilasjunien pyöristä... Cecinassa on\njonakin aamuna manööverit; konekiväärin kuiva rätinä kuuluu\nselvään kaikuvassa kirkkaassa ilmassa. Livornon satamasta tulleet\npanssarialukset lojuvat meren ja taivaan rajamailla kuin suuret\nharmaat krokodiilit, jotka vielä torkkuvat. Pihlajamaisten\npistacia-pensaiden juurille, sinne, missä etruskien punaiset\nsavijumalat nukkuvat monen sylen syvyydessä, on alettu\nvirittää kenttäpuhelinta samaan aikaan kun auringonpaisteisiin\nmuureihin ilmestyivät uudet ilmoituspaperit: viides ja kuudes\nkutsuntavuosikerta...! Kapuan polkuja, joilla tulee vastaan vain\naaseja, hedelmäkauppiaita ja kerjäläisiä. Upseerien vahtikojussa\npiipittää lennätin. Miten ylös pitää nousta, etten kuulisi sen\nhälytystä? Kimeä, terävä ääni syöpyy aivoihini, se täyttää koko\nhelteessä väräjävän ilman, se puhkaisee kuin myrkyllinen neula\noutojen maisemien ja kaupunkien kuvat —\n\nOlen täysin varma, että jos eurooppalaisen mielialan syvyydet\npääsevät vapaasti kuohumaan, syttyy sota. Näinä elokuun viikkoina se\non minulle selviö... Tämä on toinen syksy, jolloin tulisuoni kiitää\nruutivarastoa kohti. Epäilen, voidaanko Versailles'n erehdyksiä\njatkuvasti korjata toistuvilla, viime hetkessä tapahtuvilla\nneuvotteluilla ja voivatko Englannin lentävät rauhanenkelit\nlopullisesti haihduttaa myrskypilven —. Kuuden kuukauden ajan olen\nnähnyt ja elänyt liian paljon, jotta voisin torjua pelon hyökkäyksiä.\nMuistan veripunaisiin standaareihin verhotun Münchenin suurten\nsotilasjuhlien aattona. Muistan sinisen sotavalaistuksen Rooman ja\npilkkopimeän yöjunan, jossa matkustin perheeni kanssa Napoliin,\naseistettujen sotilasvartioiden vetelehtiessä vaunun käytävässä.\nKumea ja hämärä pilvi peittää Eurooppaa. On ollut hetkiä, jolloin\nhermostunut hiljaisuus on tuntunut pahemmalta kuin itse myrsky... Kun\ntulee yö, Livornon rediltä tuikkivat sotalaivojen tulet kiiluvina\nvalppaina silminä. Porto Granden majakan vilkkuvalo välähtelee\nukkosenlämpimässä pimeydessä kuin rajuilman enne.\n\nJoka ilta näen auringon vaipuvan mereen. Kuuma punainen pallo putoaa\nläikkyen ja väristen etruskilaisen taivaan rannalle, sinne missä\nVälimeren vedet näyttävät imeytyvän suoraan iltaruskoon. Vuoria\npeittää purppurainen savu. Pilvet ovat pysähtyneet jähmettyneeksi\nvartioksi luoteeseen ja niiden kuultavia lasimassoja vasten\nkuvastuvat Romiton ritarilinnan tornit varjokuvana. Kaikkien näillä\nrannoilla uskontojen muistot nousevat iltahämärän uhrisavuna\nJumalan punaista silmää kohti... Kaksituhatta — ei, kolmetuhatta\nvuotta sitten auringon sammumista julistivat huilut ja rummut, ja\nminusta tuntuu, kuin jokin tuollainen ilta olisi jälleen palannut\ntakaisin etsiäkseen viimeistä pappiaan. \"Auringon valjakot ajavat\nHyperboreaan...\" Punainen hehku lännessä herättelee ikivanhoja\nmielikuvia; meren autiudessa kaikuu uhripasuunain ääni. Mutta aurinko\nkäy yhä suuremmaksi punaisemmaksi, kunnes se muistuttaa taivaan\nrannalle ripustettua japanilaista lyhtyä. Kun hehkuva pallo koskettaa\nvesirajaa, odotan kuulevani sähähdyksen... Miten pakanallisen\nrajallinen on taivaan kaariholvi pääni päällä ja, miten helppoa on\nnähdä, että aurinko on menossa maan suuren levyn taakse! Ilma on\nniin kirkasta ja läpikuultavaa, että voin seurata loppuun asti sitä\nmuodonvaihdosten sarjaa, jonka tuo läikehtivä kiekko käy lävitse\nennen kuin sammuu. Viimein se muistuttaa kaukaista, kiiluvanpunaista\npoijua, joka on jäänyt uimaan laivaan reunalle. Hämärä syvenee.\nYö tulee nopeasti, lepakot lentävät piirtäen lyhtyjen ympärille\nsäännöttömiä kuvioita, ja niiden levoton vikinä täyttää ilman ikään\nkuin hämärissä hiottaisiin kirskuvia veitsiä.\n\nMutta pinjojen päällä palaa uuden kuun kaari kuin sulkumerkki,\njonka kosmillinen kirjoittaja on pannut pitkän ja epävarman lauseen\neteen... Paperit, kirjat ja kartat ovat levällään huvilan ruokasalin\npöydällä. Lamppu heittää ympärilleni ääriviivoiltaan hämärän\nvalopiirin. Varjot häälyvät tapeeteissa, tuuli loksuttaa lasiovea.\nMenen parvekkeelle, imen hermostuneesti savuketta lämpimässä mustassa\npimeydessä, johon kuuluu vain rantaan vyöryvien vesimassojen pauhu...\nSavukkeen kärki kiiluu punaisena täplänä.\n\n— Jos inhimillisen älyn ja padot eivät kestä, vaan, tulee se,\nmitä pelätään, silloin... silloin on länsimainen sivistys sanonut\nsanottavansa! Olen paininut tuota tunnetta vastaan ennen, Berliinin\nöisellä rautatieasemalla ja muutaman viikon kuluttua tunnen sen\nkouraisun tuulisella laivankannella, kun olen pakomatkalla kotiin.\nSe yllättää minut nyt. Kaikki luulot ja otaksumat kasvavat tässä\npimeydessä mielettömän suuriksi, painajaismaisiksi. Mutta kaikki\non äärimmäisen yksinkertaista ja selvää — samalla kulttuurikin\non yksinkertainen jättiläisrakennus, jonka tuhannet yksityiset\nrakentajat ovat muuranneet sävelistä, sanoista, väreistä, marmorista\nja ajatuksista. Kuuntelen yötä... Miten kumeasti Tyrrhenan nousuvesi\nlyö rantoihin! Jokainen hermostunut ajatus syntyy tänä yönä sen\ntietoisuuden pohjalta, että talon ympärillä on vain kohisevaa mustaa\npimeyttä, silmänkantamattomiin. Palaan takaisin saliin. Juna suhahtaa\nohi kaukana; jyrinä häipyy.\n\nKalastajat ovat nähneet minut afrikkalaisine fesseineni istumassa\nparvekkeella kaikkein kuumimpina päivän tunteina, kirjoituskone\npolvilla. Mutta nyt annan Underwoodin käydä yöllä. Ajatus pyörii\nkuin sähkövalon huumaama kehrääjäperhonen ikuisessa surmanympyrässä.\nOn kuin Palatinuksen rauniot ja Toscanan keskiaikaiset kirkot\nkietoutuisivat tiheään piikkilankaverkkoon, jonka lävitse yritän\nturhaan päästä —. Näkyjen ja ajatusten läpi hehkuu aavistus,\nettä ihminen on ja jää oman itsensä pahimmaksi viholliseksi.\nVia Tornabuonin kirjakaupassa Firenzessä näin täydellisen\nvalokuvakokoelman antautumista edeltäneistä \"oikeudenkäynneistä\".\nNiitä harjoitettiin eräässä vanhan Espanjan ihanimpia palatseja,\nrutiinilla, joka periytyi inkvisition kidutuskammioista; Guernican\npommitus, Katalonian etelärintaman tapahtumat olivat leikkiä näiden\nsadististen menojen rinnalla —. Ihmiskunta on kehittynyt ainakin\nsiinä suhteessa, että se osaa nykyisin yhdistää ruumiilliseen\njulmuuteen myös sielullisen. Sen pyövelit ovat tieteellisesti\nkoulutettuja. Kaikista luonnon luomuksista ihminen on siinä suhteessa\ntäydellisin, että hän voi yhdistää jumalankaltaisuuteen kuvaamattoman\nsisäisen pahuuden.\n\n\"Mitä enemmän ajattelen elämämme arvoitusta, sitä enemmän tulen\nvakuuttuneeksi siitä, että meidän olisi valittava Iva ja Sääli\ntuomariksemme, niin kuin muinaiset egyptiläiset kutsuivat Isis ja\nNephtys jumalattaria kuolleittensa auttajiksi.\" Nämä ovat hyvin\nsuuren viisaan sanoja, mutta nyt, armon vuonna 1939, ne tuntuvat\nluvattoman kevytmielisiltä. Vaikka kävisi ajatuksissaan lävitse sen\nvääryyksien, julmuuksien ja verilöylyjen kronikan, jota kutsutaan\nihmiskunnan historiaksi, ei mikään menneisyyden hirmuteko järkytä\nmeitä samalla tavoin kuin nykyhetken kauhut. Onnellisempina aikoina\nkuin meidän voidaan epäilemättä löytää sovittava tähystyskohta. On\nmuistettava, että myös inhimillistä vääryyttä voidaan puolustaa\npsykologisilla, poliittisilla ja kulturelleilla syillä, jos se vain\non tapahtunut kauan ennen meitä ja kohdannut meille vieraita ihmisiä.\n\nMonte Subasion rinteellä, Assisin kaupunginmuurin luona, kasvaa\nhyvin vanhoja öljypuita. Ne ovat niin iäkkäitä, että Bernardonen\nhurskas poika Pyhä Fransiskus on saarnannut niiden vesoille ja Pyhä\nKlaara seurustellut niiden siimeessä enkelien kanssa. Vuosisadat ovat\nhumisseet niiden hopeanhohtoisten latvojen läpi. Vanhat, pahkuraiset\nrungot ovat ukkomaisesti käyristyneet; mutkittelevat oksanhaarat\nkannattavat jäykkinä ruskeina käsivarsina paksua lehtiverhoa tai\npujottelevat sen sisässä kuin sotkuiset juuret. Ei salama eikä\ntulipalot, ei sota eikä maanjäristys ole kukistanut näitä yrmeitä\nkunniavanhuksia, jotka vielä vartioivat Porta San Francescon muuria.\nKun syksy tekee tuloaan Umbriaan, ne käyvät hedelmälle. Niiden runko\non ontto ja ydin aikoja sitten mädäntynyt, niiden syyläinen kaarna on\nvuosisatojen kuluessa tullut kivikovaksi, mutta silti nämä oliivipuut\nlehtivät, kukkivat ja saavat aikaan muutaman polttavankirpeän marjan.\nMinä olen katsellut niitä samalla kunnioituksella kuin katsotaan\nGizan Sfinksiä. Quidquid id est, vielä elät, Eurooppa!\n\n\n\n\nOdottava Saksa\n\n\nHeikoinkaan yhteys ei liitä minua maahan. Silmä näkee hikeentyvien\ntuulen pieksämien läpi vain pohjoiseen vyöryviä lumipilviä. Moottorin\npauhu painuu rumpukalvoja vasten korviin työnnettyjen pumpulitukkojen\nvaimentamana; silti se hautaa täydellisesti \"Völkischer Beobachterin\"\nrapinan ja saksalaisten SA-miesten väittelyn. Viisi minuuttia sitten\nnäin Königsbergin kattojen ja kirkontornien häviävän hyhmäiseen\nsumuun. Aero-yhtiön kaksitaso on neljä tuntia ponnistellut\nja syöksähdellyt ilmakuoppiin. Saksan ensimmäiseltä suurelta\nlentokentältä olen siirtynyt Kolmannen valtakunnan sotakoneeseen,\njonka on määrä viedä minut Berliinin Tempelhofille. Vain kumea jyrinä\nilmoittaa, että metallilintu on jatkuvassa liikkeessä. Sivupotkuri\npiirtää hämärää ympyrää usvaiseen ilmaan. Harmaassa peräsimessä\nhehkuvat mustat ja tulipunaiset hakaristit, auringon ikivanhat\nkuviot, jotka ovat koristaneet hetaira Briseiksen kreikkalaista\ntunikaa ja hindulaisten pappien päähineitä niihin aikoihin, jolloin\nGermanian metsissä asui vain susia.\n\nIrtautumisen vieno huimaus on kuin morfiinia. Lepään enkä lepää.\nPehmustettu istuin kannattaa minua jylisevässä tyhjyydessä,\nkuumottavien pilvimassojen yläpuolella. Laivoissa, junissa,\nautoissa olen tuntenut, miten kiitämisen hurmaus herättää tajunnan\npohjalta rytmejä, epämääräisiä ja väistyviä kuin jokin sävelmäksi\npukematon laulu. On kuin liikkumisen tunne vetoaisi alkuperäisiin\npoljennollisiin vaistoihin... Mutta tasaisesti tärisevä kone tuntuu\npysyttelevän liikkumattomana metallisiipiensä varassa ja maan\nkarttapinta kääntyy hitaasti, liian hitaasti ja liian alhaalla, jotta\naistimet voisivat tunnustella matkan nopeutta.\n\nOlen kuin pakomatkalla ajan lävitse — ajan, jossa on aivan\näskettäin sivuutettu myrskykeskus. Valvottu yö on tehnyt aivoni\nraskaiksi. Äsken sivuutetun Kaunasin koristeelliset siniset talot\nhäämöttävät vielä mielessä kuin kuolleen, mykän aavekaupungin\nkuvat... Sumu vyöryy Suomenlahtea kohti, kelmeä päivänkilo sädehtii\nikkunalaseissa. Tunnen merkillisen elävästi, miten ihmisten suuret\nkriisit ovat lopultakin sidotut maanpinnan paikkoihin ja miten\nEuroopan kohtalot juurtuvat noihin kartankohtiin, jotka luisuvat\nvaihtelevana kuviokudoksena huimaavassa syvyydessä. Ovatko näköalat\nsupistuneet vai laajentuneet? Sumuinen tuuli paiskautuu vinkuen\nlentokoneen kylkiin ja hajoittaa pilvet. Pohjois-Saksan tasangot\npienine nukkuvine kaupunkeineen ja jäätyneine peltoineen ovat kuin\nhuurteista likaisenruskeaa parkettia, joka liukuu toivottoman\nhitaasti pohjoiseen päin. Vielä muutama päivä sitten tutkin\nEuroopan karttaa ja emmin, matkustanko Prahaan päiväkohtaisen\nhistorian palopisteeseen, ja siirrynkö Italiaan vasta kun olen\nnähnyt saksalaistuneen Wienin. Mutta jouduin kulkemaan miltei\nviivasuoraa oikotietä Berliinin-Rooman akselia pitkin. Yhä kasvava\nvälimatka erottaa minut aamuhämärässä nukkuvan Helsingin kaikuvista,\njäähileiden peittämistä kaduista ja suuresta tyhjästä lentosatamasta.\nTunnen ajavani takaa kangastusta, joka joskus saa varmat ja selvät\nääriviivat ja kypsyy kirjaksi. Pitkä epävakainen talvi merkitsi\nminulle pitkiä työpäiviä ja liian lyhyitä lepohetkiä. Mutta nyt\npainuu takaraivoni pehmeää, viileää nahkanojaa vasten, ja miellyttävä\npuutumus täyttää tajunnan. Aika on saanut uudet ulottuvaisuudet.\nSe kuuluu elimellisesti noihin syvyydessä vaihtuviin, geometrisiin\nkenttiin, joiden yli tuuli vyöryttää lumipilviä. Kylmissä kirkkaissa\nyläilmoissa ja minussa itsessäni se on lakannut vaikuttamasta.\n\nHelmikuun taivas on kolea ja savunvärinen Berliinin Tempelhofin\nyläpuolella. Kirkas kuollut huuhtoo mustien rakennustelineiden\nloppumatonta panoraamaa, kun ajan Anhalter Bahnhofia kohti. Olen\nnähnyt Saksan sekä pohjoisesta että etelästä tultaessa, kummassakin\ntapauksessa sen nokisenruskeat muurimassat vaikuttavat, ahdistavilta.\nUudestisyntynyt maa —! Vilhelmiläisen keisarikunnan uhittelevan\nmahtipontisia muistomerkkejä, saksalainen barokki yhtyy ranskalaiseen\nempireen, puristavat kaikilta puolilta Kolmannen valtakunnan\njättiläisrakennukset. Harmaat, valkoiset, kellertävät virastotalot\non sinetöity kotkin ja hakaristein. Nämä kansallisen voimantunnon\nmahtavat arsenaalit ovat yhtä tylyn asiallisia kuin kaduilla\nmarssivien upseerien kasvot. Sotilaallisten virastojen lasiovet\npaukkuvat taukoamatta, vetinen lumi polkeutuu niiden edustalla\nlikaiseksi sohjoksi, aseistetut vartiosotilaat seisovat ovien kahden\npuolen jäykkinä ja ilmeettöminä, preussilaisen järjestyksen elävinä\nesimerkkeinä.\n\nMiten paljon Saksaan on viimeisten vuosien aikana tehtykin\nmatkoja, kielteisin tai myönteisin tuloksin, kukaan ei ole voinut\nummistaa silmää suurelta kansalliselta uudistumiselta. Berliinin\njättiläiskoneistosta on tietysti vaikeaa erottaa pohjatahtia —\nmutta varmaa on, että Spreen rantakaupungin viittä miljoonaa ihmistä\nyhdistää aivan uusi yhtenäinen elämäntunne. Se on painanut heidän\nkasvoilleen kovan, jännittyneen perusilmeen. Se on vanginnut minut\npimenevän Kurfürstendammin kohinassa ja asemahallien ääntensorinassa,\njota Adolf Hitlerin jättiläismäiset värivalokuvat näyttävät\nkuuntelevan omasta korkeudestaan.\n\nKansanjoukkojen, kansanyhteisöjen reaktiiviseen nousuun liittyy\naina jotakin väkivaltaisen pingoittunutta. Reaktioiden syvintä\nponnahdusvoimaa voidaan vain aavistella mutta ei mitata. Mikä\nlopullinen on sillä suursaksalaisella ajatuksella, joka on\nluonut tyhjästä Kolmannen valtakunnan jättiläisrakennukset ja\nmiljoona-armeijat? Missä määrin nykysaksalainen kansallistietoisuus\nkätkee elettä, uhmaa, itsepetosta? Uudenajan historian erääksi\nihmeeksi jää joka tapauksessa se aineellinen ja henkinen\nylösnousemus, joka tapahtui sodasta eniten kärsineessä ja\nVersailles'n politiikan rasittamassa maassa. Keski-ikään ehtinyt\npolvi, joka nyt kansoittaa Berliinin virastoja tai komentaa\narmeijanosastoja, ei unohda kiitollisuudenvelkaansa Hitlerille.\nMuhoileva Göring ja hermostunut aivoihminen Göbbels ovat kavunneet\njättiläispropagandan portaita poliittisen kuuluisuuden korkeimmalle\npuolapuulle. Mutta Führer on idoli, yli-ihminen, symboli. Hän on\nmuuttunut joukkojen tajunnassa puolittain epätodelliseksi olennoksi,\njohon kansakunta samastaa itsensä — ja siksi voi Ludendorffin\nuuspakanallinen lehti täysissä tosissaan puhua \"saksalaisesta\nsijaiskärsijästä\"! Muistuttelen mieleeni Fredrik Böökin terävää\nhuomiota: \"Kaikki maailmansodassa taistelleet kansakunnat\nkunnioittavat tuntematonta sotilasta. Pariisissa tuntematon sotilas\nlepää riemukaaren alla, Lontoossa Westminster Abbeyn mustan marmorin\nsuojassa — mutta Berliinissä hän asuu valtakunnankansliassa. Saksa\non ainoa jonka tuntematon sotilas ei ole kuollut, vaan elää...\"\n\nMuitten hallintorakennusten katoilla lepattavat hakaristiliput.\nTulipunainen vaate läiskyy korkealla yläilmoissa kirskuvien\nratakiskojen, autojen jyrinän, paukahtelevien kaupanovien yläpuolella\nkuin symbolisoiden sitä yhteyttä, joka sitoo saksalaisen arkipäivän\nrepaleiset ilmaukset lujaksi, orgaaniseksi ykseydeksi.\n\nOlen kulkenut väsyksiin Kurfürstendammia. Jos Berliinissä on\njokin valtasuoni, jonka tykytyksestä taitava lääkäri voi tuntea\nkansallisen elämäntilan, tämä on Kurfürstendamm... Ennen sotaa\ntuo pitkä ja leveä katu oli varakkaan yläluokan hallussa. Ennen\nhienosto ajoi notkuvin avovaunuin sen iltaruskon valaisemaa\nkiveystä, aitosaksalaisen finanssiylimystön talot reunustivat sitä\nsametin ja pitsin peittämin ikkunoin, ja pääovia koristi kilpi:\nNur für Herrschaften! Sodanjälkeisen valuuttakatastrofin aikana\nsen yksityispalatseihin pesiytyi juutalaisia gulasheja, se tuli\nmaankuuluksi revolveridraamoista ja alastomuusorgioista. Nykyinen\nKurfürstendamm on kuin väsähtänyt valtimo, jota pidetään toiminnassa\nsotilaallisen järjestyksen kamferttiruiskeilla. Tupakkakauppojen,\nrohdosliikkeiden, sekatavaramyymälöiden pitkä kirjava rivi kajahtelee\nHitler-Jugendin marssiaskelista, kumea rummutus vyöryy kadun päästä\npäähän ja vastaa taivaalla kaartelevien lentokoneiden jyrinään.\nTulen Friedrichswerderille. Vanhoissa talonpäädyissä, häämöttää\nvielä epämääräisesti saksalainen keskiaika... Lyhtyjen valo leikkii\nkosteiden bulevardien asfaltilla, sotilasjoukot tungeksivat Spreen\nvarsilla, jossa kirjavat mainokset uurtavat levotonta väylää hämyyn.\nBerliinin Blaue Stunde —! Miljoonakaupungin pauhu tuntuu tänä\nhetkenä irtautuvan kohisevista kaduista ja kumisevista toreista,\nikään kuin se imeytyisi kaikuvina ääniaaltoina talvitaivaan\ntyhjyyteen.\n\nSumuinen ilta, tulee nopeasti. Se pyyhkisi Hohenzollernien\nvanhan residenssin kasvoilta kaikki kansalliset jäljet, Berliini\nmuistuttaisi mitä tahansa jättiläiskaupunkia rauhattomine\nvaltakatuineen, ellei germaaninen kirjoitustapa ja näyteikkunoiden\npääsemätön \"berliiniläisyys\" pistäisi silmään. Juon bieriä\nsavuisissa työläiskapakoissa. Siniset nikotiinihuurut peittävät\nseinäpaperien barokkimaisia kuvioita. Käkikellon kukunta sulautuu\npolitikointiin; se on kuin hyvin vanhanaikainen klaveerinsävel, joka\nhelähtää nykyaikaisten synkooppien halki... Kuulen, näen, aistin,\nmiten porvarillinen sovinnainen Saksa puristuu näiden ihmisten\neleissä ja puheissa uuden spartalaisen valtakunnan rautaiseen\nsotilaallisuuteen. On kulunut kuukausia siitä, jolloin tämän maan\nreservit varustautuivat marssimaan Siegfried-linjoille ja jolloin\nEuroopan kaikista valtioista suunnattiin hätäytynyt huomio tänne. Nyt\nsivuaa oluttuvan kantavieraiden puhetulva jatkuvan itsepintaisesti\nratkaisun syksyä. \"Münchenin jälkeinen Eurooppa! Me emme aloita,\nmutta jos he ovat valmiit, olemme mekin...\" Tupakansavu painuu\nsinertävinä kiemuroina hikisille kasvoille. Ajattelen Saksan-Ranskan\nvirallisten ystävyydenvakuutusten lujuutta. Näen von Ribbentropin ja\nBonnetin allekirjoittamassa sitä yhteisdeklaraatiota, joka tehtiin\nPariisissa heti kun maailmanpalon uhka oli vältetty ja Euroopan\njättiläiskeuhkoja laajensi helpotuksen huokaus. Tunnen äkkiä samaa,\nmitä olen joskus hyvin kauan sitten tuntenut kuumina kesäpäivinä:\nilmakehä on kylläinen otsonista, vaikka ukkosen jylähdystä ei kuulu.\n\nTämä oluttupa kuuluu niihin, joiden oviin ilmestyi aikoinaan\nkirjoitus: Juutalaisia ei suosita! Se ei ole mikään periaatteellinen\nkannanilmaus — se on Kolmannen valtakunnan juutalaispogromien kaiku,\nkäsky.\n\nMuistan äkkiä elävästi ne valokuvat, joita marraskuun sanomalehdet\njulkaisivat Saksan Pariisin suurlähetystön sihteerin nuoresta\nampujasta. Tuon heprealaispojan ilme, hänen kosteanloistava\nkatseensa, jossa päilyi hysteerinen epätoivo, vetosi silloin\nniin ymmärrettävästi erinäisten lukijapiirien sentimentaaliseen\nsääliin. Mitä Saksassa tapahtui tämän mielettömän attentaatin\njälkeen, tunnetaan. Kolmannen valtakunnan ja brittiläisen imperiumin\nyhteisymmärrystä ei ainakaan edistänyt se, että Yhdysvaltojen\nBerliinin-lähettiläs sai juuri silloin käskyn palata kotiin, että\nKolmannen valtakunnan pilalehtien huomio kiintyi Englantiin että\nanglosaksilainen lehdistö kohahti harmista ja vastenmielisyydestä;\nChamberlainin varovaiset uurastukset törmäsivät tähän muuriin. No\nniin, sanon berliiniläiselle asianajajalle, joka panee pasianssia\nBierlokalen perähuoneessa, että tuo pikkuinen Puolan juutalainen\npääsi joka tapauksessa historiaan: hänen hermostunut kätensä\nvaikuttaa maailmanpolitiikassa, tahdoimme tai emme. Asianajaja\nsekoittaa kortit. Hänen hymynsä on sanomattoman monimielinen, hän\non joskus lukenut Freudia ja voi sen vuoksi vetää keskustelun\npiiriin murhaajien perhekompleksit. \"Myönnättekö sellaisten\nasioiden historiallisen vaikutuksen?\" kysyn. Hän vastaa: jos\ntarkoitan, että Englannin vanhasta Old Gentlemanista alettiin juuri\ntuolloin julkaista enemmän pilakuvia kuin koskaan ja että hänen\nsateenvarjonsa, viiksensä ja forelliuistimensa tulivat liberaalisen\ntyperyyden vertauskuviksi, olen oikeassa. Poika ampui periaatetta,\njonka puolesta hän latasi revolverin, verstanden Sie...\n\nYö. Anhalter Bahnhofin asemaravintola kumisee menevien ja tulevien\naskelista. Upseerien kiiltonahkasaappaiden korot paukkuvat, seidelien\nkalina yhtyy edes käypien huutoon, höyryävien makkara-annosten ja\nkirisevän silavan tuoksu kyllästyttää huuruista, tupakansavuista\nilmaa. Pienten pöytien sokkeloissa pujottelevat sanomalehtien\nkauppiaat tyrkyttämässä saksalaisia iltasanomia, joiden etusivulla\nkomeilevat valtakunnan kotkat ja der Führerin valokuvat. Raskaasti\nkoristetut barokkiseinät kaiuttavat junien kohinaa. Kovaäänisen\nmetallinen Achtung! Achtung! törähtää tasaisten väliaikojen jälkeen\nkuin sotilaallinen komennus, kuin piiskan läiskäys...\n\nSanomalehdet rapisevat. Suuret mustat otsakkeet kirkuvat \"Euroopan\ntilannetta\" päättömän hysteerisesti, kaikilla kielillä. Viimeisten\nvuosien aikana olemme päässeet niin pitkälle, että aivan uusi kieli,\nkansainvälinen ja pintapuolinen signaalijärjestelmä, on työntänyt\ntieltään kaiken muun... Liputettujen pikkupöytien ääreen ahtautuneet\nmatkustajat ahmivat silmillään sen sanoja. Ajatukset eivät enää ole\nyksilöllisiä, vaan yhteisiä, ne versovat propagandan, radion ja\npäivälehtien ruokkimista joukkoaivoista. Teen itselleni kysymyksen,\neikö murhenäytelmä ala siitä, että inhimillinen tahto ja toiminta\nei kasva yksilöistä, vaan on heittäytynyt suurten massojen varaan,\nkautta linjan, kaikissa leireissä. Euroopan älyllinen inflaatio on\ntavaton! Me emme ajattele, vaan meidät ajatellaan — ajatellaan\npersoonattomaksi, yksiaivoiseksi massaksi jättiläissanomalehtien\ntoimituksissa, kuumeisesti työskentelevissä propagandavirastoissa,\nuutistoimistoissa, mikrofonien ja kovaäänisten ääressä. Politiikan\nleipä, josta nykyaikainen ihminen elää, tuodaan hänen eteensä\nvalmiiksi pureskeltuna, ja hänen elämänkatsomuksensa on aikoja sitten\nollut tehdastuotetta, vaikka hän ei sitä huomaa. Mitä kauemmin\ntuijotan ihmisten vieraita kiihtyneitä kasvoja tupakansavun lävitse,\nsitä painostavammaksi tämä tunne kasvaa... Olen väsynyt. Eikö\nmyrkytys pala minunkin veressäni — enkö tutki jokaista kirjoitusta\nniin kuin haluaisin kiihkeästi repiä rikki mustaa esirippua?\n\nRäikeä sähkövalo täyttää suuren hallin. Pimeys pusertaa sen seiniä,\nlähtevien ja tulevien kaukojunien jyrinä sammuu Anhalter Bahnhofin\nratasuojaan. Viereisessä pöydässä kahisee suunnattoman paksu \"Times\".\nVanha jonka kasvot ovat munuaisvaivojen kellastuttamat, imeskelee\naperitiffia ja lukee \"New York Heraldia\". Baijerilaiset, joilla\non yhdenmukaiset ruudulliset viheriät matkatakit, kallistelevat\nseideleitä lähipöydässä. Kolme univormupukuista Arbeitsdienstin\nmiestä on levittänyt valkealle pöytäliinalle Saksan länsirajan kartan\nja syventynyt tutkisteluun. Ranskalaiset, saksalaiset, ruotsalaiset\nsanomalehdet rapisevat kuin suuret harmaat viuhkat väsyneiden\nihmiskasvojen edessä — viuhkat, jotka eivät lievitä vaan lisäävät\nohimosärkyä. Tunnen, että uhattu Eurooppa istuu ympärilläni harmaissa\nmatkaulstereissaan ja vettyneissä kengissään. Eurooppa odottaa\nBerliinin yöjunan lähtöä! Väsynyt avuton katras. Sen silmät ovat\ntulleet kaiken henkisen työn ja kaiken ylikulttuurin moninaisuuden\nvuoksi kovin likinäköisiksi; se tuijottaa iltalehtien uutispalstoja\nisontavien silmälasien läpi ja lukee maailman helppotajuisinta\nmerkkikieltä, joka pelastaa sen ajattelemisen tuskasta... \"\nLiettuan hallitus on tehnyt uuden myönnytyksen... Memelin\nsaksalaisten sallitaan vannoa uskollisuuden vala Adolf Hitlerille...\nja unkarilaisten sotaväenosastojen välillä jatkuvat kuumat\nrajakahakat...\" Vihellys. Juna vyöryy verhotuin ikkunoin ratasuojaan.\nHuuruavien savupilvien läpi välkkyvät himmennetyt yölamput, jotka\npian valaisevat minun matkaani Baijeriin.\n\nEnsi kerran olen nähnyt Münchenin yön ja aamun rajalla, päivänkoiton\nsielukkaassa välitilassa, joka on kuin valoksi tullutta hiljaisuutta.\nTuleva päivä torkkuu vielä kirkontornien usvaneuloissa.\nFrauenkirchenin kuvio on kuin vannovan jättiläisen käsi talviaamun\nhopeassa. Keskiaikaisten kattojen päällä lepäävät pilvet, joiden\npoimut kimaltavat kalpeasti ikään kuin niiden helmoihin olisi ommeltu\nkultahelyjä. Vaikutelma on ajaton. Kirkonkellojen läppäykset soluvat\nhiljenevänä kaikuna Isarin rantojen yli, etäisyys vastaa niihin\nohuesti helisten; voin miltei nähdä, miten rautakieli koskettaa\nvanhaa metallia ja kimmahtaa takaisin sen väräjävästä kyljestä.\n\nMitä en löytänyt Berliinistä, se täyttää aamuhämärän Münchenin.\nTässä valohuurussa viihtyvät saksalaisen muinaisuuden Kun Isarin\näyräille ryhmittynyt munkkisiirtola kerran kasvoi kaupungiksi,\nsen kuvaan painui alusta alkaen silloisen kulttuurivaiheen selvä\nleima, jota ei tarvitse kauan etsiä Münchenin keskiaikaisten talojen\nkirkkojen otsista. Perustamisen aika, 1100-luvun keskijakso,\non nähnyt omalaatuisen hohenstaufilaisen elämänmuodon nousevan\nunohtumattomaan loistoon. Saksan entisistä suuruudenkausista tämä on\nhistoriallisesti kiistattomin. Kun Fredrik Barbarossan keisarillinen\nvaltikka kerran valvoi kuuliaisuutta näillä tienoilla, Saksan\nkansakunta oli jo astunut myyttien ja satujen hämärästä historian\nselvään aamupäivänvaloon. Tuo aikakausi kimaltaa sadoissa tarinoissa\nsalaperäisen aarteen tavoin, se elää ristiretkien kronikoissa,\nse on kivettynyt Speyerin ja Wormsin doomien porttaaleihin,\nikkunaruusuihin, pyhimyksenkuviin. Se on sen kulttuuriaallon\nensimmäinen kohahtava ponnistus, joka on sittemmin käynyt niin\nleveänä germaanisen maan yli ja jota Kölnin, Mainzin ja Ulmin\ntuomiokirkot, Lindaun ja Gosslarin raatihuoneet, Rothenburgin\nsuippokattojen runous vielä tuntuu juhlivan... Tämän muinaisuuden\nkimaltelevat aaveet piirittävät minua aamunhiljaisessa Münchenissä.\nPalava kulta vuotaa ikään kuin näkymättömästä runsaudensarvesta.\nTulen ajatelleeksi, miten täällä vaikuttavat suuret esikuvat, joiden\nmuisto itsepäisen sitkeästi baijerilaisen maaperän tuntuun.\n\nSaksalainen rotumystiikka ei ole missään orgaanisemmalla\npohjalla kuin Baijerissa. Tänne sinivihreihin metsänonkaloihin\nja keskiaikaisiin, kourutiilikattoisiin kaupunkeihin, \"pohjoisen\najatuksen\" julistajat etsimään Kaarle Suuren ja burgundien\njälkiä. Heimojen väkivaltaisesta yhteensulatuksesta syntynyt\njättiläisvaltakunta on kerran ulottunut Juutinmaasta Pyreneitten\nvuoriin, Bretagnen tuulisilta rannoilta Tonavan tasangoille\nkilpaillen Rooman maailmanmahdin kanssa. Kun maataviljelevät\ngermaanit alkoivat vaeltaa pohjoisesta etelään, he eivät vielä\nolleet mitään sivistyksen sanantuojia. Vasta niissä sodissa,\njoiden aseidenkalske kyllästää Nibelungeinlaulua, germaaneilla\non etuvartiotehtävänsä itää vastaan. Legenda viheriöi ja kukkii\nburgundikeisarien muistoissa niin rehevänä, että se peittää\nnäkyvistä historialliset tosiasiat. Mutta saksalainen mieli on aina\nrakastanut epäselvää ja varjostunutta claire obscurea. Kun ajattelen\nKolmannen valtakunnan nykyistä kansallista historianselitystä,\nsen pohjalta pilkistää ikivanha rodullinen taipumus. Sekoitus\npaisuttelevaa mielikuvitusta ja höllää todellisuudentajua,\nfabuloivaa voimantunnetta ja erittäin tarkoituksenmukaista\nleikittelyä historiallisilla todistuskappaleilla...! Saksalainen\nkansallistietoisuus imee sankarisatujen huurua kuten lampunsydän\nöljyä. Kolmannen valtakunnan taiderunous on uudestaan vallannut\nkomealla eleellä vanhat aarnihaudat aselöytöineen ja Etelä-Baijerin\npiparikakkutalot Hänscheneineen ja Gretcheneineen. Millainen\nAnschluss!\n\nMikä Preussin porvarillisessa pääkaupungissa alinomaa hajoaa\nlukemattomiin yksityishuomioihin, keräytyy Münchenissä suureksi\nehjäksi ykseydeksi. Kansallisen uudistumisen leima on täällä\nvahva. Olkoon, että muutaman päivän vaikutelmat ovat satunnaisia;\ntuoreiden välähdyskuvien arvo on joka tapauksessa siinä, että\nniihin sisältyy kaiken tilapäisen uhallakin jotakin olennaista,\nmääräävää... Selvemmin kuin Berliinissä tunnen täällä maan\nvaltimoiden verenkäynnin. Näillä seuduin olivat vuoden 1918\njälkimainingit itse asiassa kaikkein rajuimmat, ja täällä sattuivat\nmyös marraskuussa 1923 ne tapaukset, joita voi pitää Hitlerin\nvaltaantulon ensi näytöksenä. Ei kauan ennen matkani alkua München\noli se Euroopan kartan piste, johon kaikkialta maailmasta kohdistui\nkiinteä, levoton huomio. On melkein kuin Chamberlainin ja Mussolinin\nlentokoneiden jyrinä olisi jäänyt soimaan kaupungin päälle ja niin\nkuin neuvottelujen kaiku vielä säilyisi ilmassa...! Koristeelliset\ntyrolilaiset, jotka täyttivät asemahallin soinnukkailla\nhuudoillaan, katurahvas, pieniin kahviloihin keräytyneet sotilaat\npuhuivat Münchenin sopimuksesta jokseenkin samoin kuin tavallinen\nkouluhistoria puhuu keski- ja uudenajan rajasta.\n\nOli puoleksi talvi, puoleksi kevät. Hiukan aikaisemmin olin\nikkunasta nähnyt, miten lumiraja jossakin Königsbergin eteläpuolella\naivan äkkiä vaihtui viheriään. Hiukan myöhemmin sain Innsbruckin\npienellä öisellä tulliasemalla kokea Alppien pakkasta ja kuunnella\nlumen narinaa asemasillalla. Mutta etelän ulkoilmaelämä oli joka\ntapauksessa herännyt Münchenin raatihuoneen takana, torilla, joka\non hukkumaisillaan rihkama-, koru-, kukka- ja vihanneskauppojen\nkirjavuuteen. Ensimmäiset keltaiset mimosakimput, ensimmäiset\norvokit koristivat sen myymäläpöytiä. Raatihuoneen pääty välkkyi\nkevättalven auringossa kuin vanhan korulippaan kansi. Seinälokeroiden\npatsaat uneksivat homehtuneiden kaapujensa lämmössä, komeromaisten\nikkuna-aukkojen tuijotus oli syvästi ja peruuttamattomasti\nepänykyaikainen, tulvillaan vanhan historian kultatomua.\n\nPyhän Mikaelin kirkossa kumahtelivat jälleen raskaat kellot, kun\nvaelsin Ludwigstrassen renessanssipäätyjen alla, Feldherrnhallin\nkaaripäätyjä kohti. Vanha koristeellinen München elää yhä.\nPäivänpaisteisilla kaduilla kulkevat baijerilaiset olutvankkurit;\ntulipunaiset ja keltaiset tupsut ja kirjavat satulanloimet\npeittävät tanakoita maalaishevosia otsasta kavioihin. Tomuttuvissa\nantiikkikaupoissa välkkyy alttarivaatteita ja goottilaisten\nMaarian-kuvien heleitä ornaatteja. Sinivalkoiset lemmenkukkakannut,\nkeskiaikaiset viiniruukut, viheriät vaskiset kynttilänjalat, joita on\ntuotu hiljaisista kyläkappeleista, vetoavat täällä aivan erikoisesti\nnäköaistiin.\n\nMutta Münchenin nykyhetkeä tulee hakea muualta. Sillä on hyvin vähän,\njos lainkaan, tekemistä romanttisen ritariajan kanssa.\n\nKaupungin kaikkein hiljaisin tori, Königlicher Platz, on\nmuodostunut Kolmannen valtakunnan hengen kaikkein tyypillisimmäksi\nilmaukseksi. Sen äänettömyydessä on jotakin vertauskuvallista,\nuhkaavan jännittynyttä ja valvovaa. Torilla leikkivien lasten äänet\ntukahtuvat tähän hiljaisuuteen, jota ainoankaan auton kohahdus ei\nriko... Kun olin harhaillut Maximilianstrassen ihmisvirroissa,\njossa tyrolilaiset kukonsulkahatut ja alppikiipeilijöiden siniset\nsukanpaulat vilkkuivat, tulin iltahämärissä Kuninkaalliselle\naukealle. Molemmat Ehrentempelit, kaksi avointa vaikeaa pylväikköä,\npiirtyivät valaistuina syvänsinistä iltaa vasten. Avoimen taivaan\nalla, kuudessatoista mustassa arkussa, lepäävät nykyisen spartalaisen\nvaltakunnan ensimmäiset sankarit ne miehet, jotka kaatuivat\nmarraskuun yhdeksännen mellakoissa 1923. Liikkumaton sotilasvartio\nseisoo päivin ja öin vahdissa, yhtä jäykkänä kuin kunniatemppelien\nkorkeat kuparisoihdut ja nelikulmaiset pilarit. Tuoreet\nasteriseppeleet eivät koskaan peitä näkyvistä hautakirjoitusta:\nZum letzten Appell, viimeiseen voitonkatselmukseen! — Jos jokin\nKölnin, Reimsin, Strassburgin doomi keskittää kiviruusuihinsa ja\nsuippokaariinsa goottilaisen maailman kaipauksen, Münchenin tori\nkunniahautoineen on pienintä linjaansa myöten Kolmannen valtakunnan\ntahdon ilmaus. Jokainen toria reunustava pääty, jokainen klassillinen\nrakennuksenotsa, jokainen kunniatemppelin pilari tukee omalta\nkohdaltaan kokonaisuuden sopusointua. Mutta miten autio on tämän\ntorin ilme, miten kova loppuunviedyssä koruttomuudessaan...! Jälleen\ntunnen, kuinka sen kivisissä viivoissa saa muodon sama voima, joka\nnäyttää yhtenäisen aallonkäynnin tavoin kannattavan Euroopan kohtaloa\njotakin tuntematonta kohti.\n\nAnkara, puritaaninen, oman ekspansionsa vahvuuteen luottava\nmaailma. Sotilaallisen yhdenmukaisuuden maailma, joka tahtoo\nyksinkertaistaa kaiken elämässä ja taiteessa. Tunnen seisovani\nkuin sfinksin edessä, ja se asettaa vastattavaksi yhden ainoan\nkysymyksen: Väsymystä vaiko voimaa? Länsimainen sivilisaatio on\nkautta linjan julistanut jumalakseen, asiallisuuden ja perustanut\nsille karuja jättiläisalttareita, joissa yksi hallitseva viiva, yksi\nkaikkiyhdistävä näkemys puhuu... Ihmismieli ei jaksa viipyä ilmiöiden\nrunsaudessa. Ajatus ei tahdo omistaa enempää kuin on pakko. Siksi\nkäy kaiken nykyaikaisen elämän halki salainen halu tapahtumien,\ntahtojen, ajatusten ykseyteen — pako liiasta yksilöllisyydestä\nja liioista yksityiskohdista. Siksi alkavat Euroopan kaupunkien\njättiläisrakennukset yhä enemmän muistuttaa faaraoiden hautoja,\nvanhan sivistyksen mielettömän suuria mausoleumeja, joissa rätisevät\nkunniatulet hälventävät tuoksupilvillään mätänemisen hajun...\n\nIstun kauan museon porraskivellä. Pilarien mahtipontinen nousu\npiirtyy yötaivasta vasten. Kuparisoihtujen liekki lepattaa ja painuu\nsavuun; sinertävästä valonheittäjästä lankeaa sankarihautoihin kirkas\nkuollut valokeila. Kansallissosialistisen liikkeen päämaja, Ruskea\ntalo, hehkuu pimeässä vihertävänä massiivisena fosforimaalauksena.\nSuuret egyptiläiset muodot puhuvat... En pääse pakoon tunnetta,\nettä tämä ankaranrautainen tyylittely, joka on veistänyt toria\nreunustavat hallintorakennukset kuin titaanisiksi hauta-arkuiksi\nja antanut kunniatemppeleille kuivan puritaanisen ilmeen, voi yhtä\nhyvin ennustaa iltaa kuin aamua. Ei ole sanottu, onko asiallisuuden\nja käytännön yliarviointi tunteen ja mielikuvituksen kustannuksella\nmerkki siitä, että vanha kulttuurikynnös on yhä hedelmällisen syvä.\nNykyaikainen sivilisaatio pakenee elähtäneenä yksinkertaisuuteen.\nSe rakastaa yhdenmukaistamista, olipa sitten kysymys uudesta\nrakennussuunnitelmasta tai elämänkatsomuksesta. Ja elämän kaikilla\naloilla se tietää massan ylivaltaa yksilöstä, kvantiteetin voittoa\nkvaliteetista, persoonallisuuden hidasta nääntymistä joukkojen\njalkoihin. Valo kimaltaa kunniatemppelien avohaudoissa kuin\nfosforiloiste kuolleessa puussa. Tunnen, miten torin hiljaisuus\non räjähtämispisteeseen asti täynnä painostusta. Jos minulta\nkysyttäisiin, mitä luin \"uuden nuorison\" kasvoilta, vastaisin: —\nUhmaa. Työleireille vyöryvistä kuorma-autoista kuuluva nauru ja\nmarssinsävelet kumpuavat syvältä nykysaksalaisesta yhteistunnosta,\nmutta niiden iloisuus on persoonatonta, vapautumatonta...\n\nPitkä katuperspektiivi on etäiseen voittokaareen asti hulmuavien\nhakaristilippujen ja häilyvien standaarien täyttämä. Tulipunaiset\nvaatteet liekehtivät talvipäiväin paisteessa. Valtakunnan kotkat\nojentelevat kultaisia siipiään hallituspalatsien päädyissä;\nsymbolisia tammenlehväseppeleitä kannetaan sotilassoittokunnan\nedellä. Metallinen, räikkyvä marssimusiikki paisuu... Kaikki\naistimeni ovat viime päivien ajan olleet avoinna uudelle Saksalle\n\"sille, mikä tapahtuu siinä, mikä tapahtuu...\" SA-miehiä, SS:n,\nArbeitsdienstin ja Hitler-Jugendin jäseniä kuhisevat kadut\nnäyttävät virtaavan jotakin kaukaista putousta kohti, jonka kumea\nkohina on soinut korviini sotilasautojen jyrinästä ja kiväärien\nkalahtelusta. Mihin tämä maa valmistuu? Ovatko \"saksalaisen\najatuksen\" ilmaukset, äskenrakennetut valtavat kentät, puoluepäivien\nkokouksia varten suunnitellut jättiläishallit, areenat, juhlasalit ja\nkongressirakennukset lopultakin vain petollista julkisivua?\n\nYhä kauemmas, kevättä kohti! — Kansainvälinen pikajuna, jonka\npuolityhjissä vaunuissa kuultavat siniset yölamput, sivuuttaa\nhäämöttävässä kuutamossa nukkuvan tumman Rosenheimin. Syrjäasemalla\nnautittu mosel ja saksalaiset savukkeet ovat karkoittaneet unen.\nTorkun keinuvaa pehmustusta vasten, näen Baijerin pikkukaupunkien\nleimahtavan yöstä ja kiitävän yöhön. Läpäisemätön pimeys kätkee\nEtelä-Saksan vuorten kuviot.\n\nNämä ovat jylhiä, iättömiä, ajan ja historian kierrosta eksyneitä\nseutuja, joiden massiiviset muodot tuntuvat yhä viipyvän vanhassa\nsankariajassa. Kartalta katsoen täältä on vain kukonaskel niihin\ntienristeyksiin, joissa kaksi esisaksalaista heimoa, teutonit ja\nkimbrit, ensi kerran koetteli voimiaan etelän jättiläisvaltakunnan\nkanssa. Se tapahtui sata vuotta ennen Kristuksen syntymää, nykyisen\nKärntenin ja Rhônen laakson roomalaisalueilla. Kun nuo vuotiinpuetut,\nkypäräpäiset sotajoukot samosivat pimeistä metsistään etelään,\nRooman legioonainjohtajilla oli heidän varalleen vain yksi ainoa\nvastaus: kummasteleva, hieman hyväntahtoinen ylimielisyys. Vasta\nAquae Sextiaen ja Vercellaen taisteluista germaanien suuri hämärä\nheimo astuu roomalaisen maailman sotahistoriaan valloittavana\nsankarikansana. Painan kasvoni huurteista ikkunalasia vasten;\nyö peittää näkyvistä maisemien muodot. Olenko ainoa, joka juuri\nnyt esittää itselleen kysymyksiä niiden kahden maan sisimmästä\nsuhteesta, joiden rajat pikajuna ylittää pian...? Sekä Saksan että\nItalian kansallistunne nojaa tietoisen mahtipontisesti vanhoihin\ntaistelumuistoihin. Kehittelen ajatusta, niissä määrin kansat voivat\nvapautua kaksituhatvuotisista rodullisista antipatioistaan ja missä\nmäärin ne kummittelevat piilotajuisina tekijöinä... Huimaavien, yön\npeittämien kallioholvien hiljaisuus on kuin mystillinen lipas, joka\nyhä säilyttää vanhojen taisteluiden kaikua.\n\nEi ole vielä aamu, ei enää yö, kun tyrolilainen matkatoverini\nherättää minut katsomaan unohtumatonta näytelmää. Punaisessa\nvalohuurussa nousee jättiläismäisiä varjoja: Alpit! Ne nousevat\npyörryttävän, tukahduttavan korkealle; ne kasvavat ylemmäksi kuin\nhämärä kuu ja usmaisena hehkuva Otava. Ne näyttävät kaatuvan\njunan yli — pikajunan, joka kovimmassakin vauhdissaan liukuu\npeloittavan hitaasti näiden seinämien alta... Pilvet poimuttelevat\nkuin sumukääreet Alppien tyvellä; Lumen peittämät huiput tuntuvat\njossakin taivaankannen keskustassa muurautuvan umpeen suunnattomaksi\nkupoliksi. Tässä kummittelevassa sarastuksessa niissä on jotakin,\njoka muistuttaa jähmettynyttä ukkosta, kivettynyttä jylinää.\n\nSateisessa aamussa avautuu ikivanhoja viljelysmaita; viiniköynnöksen\nvesoja peittää nuori vihreys, vielä aavistelevan hento\nlehväharso. Kuljetaan nukkuvien pohjoisitalialaisten kylien\nohi — ruosteenruskeita kellotorneja, maalaiskirkkoja, joiden\nmuurinhalkeamaan on pesiytynyt murattia, avaria vetisiä peltoja...\nMutta vuorten varjo pysyttelee yhä taustalla kuin uhkaus. Tosin se\nhämärtyy ja tulee niin usvaiseksi, että kymmenen kilometrin päässä\nBolzanosta etelään on vaikeata sanoa, mikä on kiveä, mikä pilveä.\n\n\n\n\nPortit\n\n\nVeronan Stazione Porta Nuovalta, Uuden portin asemalta, kulkee\nmutkainen ajotie kaupunkiin. Tulo modernista odotushallista\nTeoderikin residenssiin on kuin askel aikakauteen, jossa nykyhetki ei\nenää vaikuta. Saksan jälkeen tämä ajaton italialainen satukaupunki\nvapauttaa uusia kuvittelun ja kokemisen mahdollisuuksia.\n\nVaellan ilman mitään kantamusta, uteliaana ja päämäärättä Via degli\nAlpinin poppelien alla; muutoksen vieno huimaus tekee jalkani\nihmeen keveiksi. Kaukaa nähtynä Verona muistutti vanhojen tummien\nkuparipiirrosten kaupunkeja; sen tornit ja linnat näyttivät\nleikkikalulippailta jotka oikutteleva jättiläislapsi on hajottanut\nAdigen rannoille. Nyt pujottelen ahtailla kaduilla kaikki aistit\navoimina. Vesi läiskyy Piazza Erben suihkualtaan kouruihin.\nValkoisesta kivestä veistetty Madonna Verona katsoo mustan kruununsa\nvarjosta vanhaa toria, jonka kuluneet kivet peittävät muinaista\nroomalaista forumia. Sataa... Mutta vesi on lämmintä ja usvaista, se\nhöyryää vienona huuruna katukauppiaiden kirjavien kojujen ympärillä.\nVillankehrääjien talon vanha tummunut seinä kaiuttaa heidän huutoaan;\nsolisevat vesivirrat valuvat Palazzo Maffein kierreportaita, joilla\nkyyhkyset nokkivat jyviä. Huumaavan itämainen vaikutelma...!\nKukkojen, savipillien, pojankurkkujen hornamainen kuoro on kuin\nkimeää ja heläjävää manausta, joka kehittää verkkokalvojen peiliin\nbasaarien, minareettien, palmujen varjoja, niin selväpiirteisen\neloisia, että ne miltei hämärtävät todellisuuden.\n\nKuta kauemmas kuljen, kuta ahtaamiksi käyvät kadut, sitä selvemmin\ntunnen, miten minun ja oman aikani väliin muodostuu eristyskerros.\nPalatseja, joiden savuttuneita seiniä historian home syö;\nvaskenruskeita fasadeja koristeellisine soihdunpidikkeineen; pimeään\navautuvia lahoja ovia, taloja, jotka horjuvat muistojensa painosta\nja kallistuvat väsyneinä kapeisiin soliin... Soukilla kuilumaisilla\nkaduilla pelataan noppaa. Pikkupoikien puseronnapit sinkoilevat\nkiveykseen, joka on kovertunut liian monien vaunujen jäljiltä;\nvesivirroissa huljuu appelsiininkuoria ja vihannesten tähteitä.\nKosteiden pyykkien kevyt läiske pääni päällä on tässä mielentilassa\nvaikuttava sesam, joka avaa italialaisen kaupungin perusilmeen.\nNoita vaatteita ei ole ehditty eikä viitsitty korjata sateen tieltä;\nne notkahtelevat hiljakseen katujen yli pingoitetuilla nuorilla.\nVesipisarat tipahtelevat hajamielisen säännöttömästi lukemattomien\nnimettömien lahkeista katuun.\n\nKarttani ja matkaoppaani ovat unohtuneet asemalle. Kuljen eksyksiin.\nTulen vaiston viemänä takaisin vanhalle vihannestorille, jonka\nmarkkinahälinä pauhaa vastaan jo monen kadunkulman takaa. Sen\nmarmoripatsas siivekkäine leijonineen — Venetsian herruuden\nvanha muistomerkki — on tänä aamuna pysyvä virstanpatsas Veronan\nlabyrintissa. Koska vastaani tulee dominikaanimunkkeja, jotka ovat\nolleet torilla ostamassa ja öljypuunmarjoja, kysyn tietä kaupungin\nepäpyhimmälle paikalle, roomalaiseen amfiteatteriin. Mutta he ovat\nitse menossa sinne. He eivät ole, kuten luulin, Veronan Sant'\nAnastasia-kirkon munkkeja, vaan Bolognan dominikaaneja, jotka ovat\nmatkalla Roomaan.\n\nOhut sadevihma pehmentää roomalaisen teatterin murtuneiden\nmarmoripenkkien ääriviivoja ja loihtii orkhestran jäännöksiin hienon\nharmaanruskean patinan. Suunnaton katsomo neljinekymmenineviisine\nistuinriveineen on kuin jättiläisille aiottu kääpiöiden kaupungissa.\n\nVeronan keskiaikaisessa miniatyyrimaailmassa se vaikuttaa\nsäpsähdyttävän suurelta, kuin se voisi minä hetkenä hyvänsä laajeta\nja pusertaa ympäröivät rakennukset kumoon. Tällaisilta tuntuvat\nluullakseni Polan ja Nimesin amfiteatterit nykyisessä ympäristössään.\nHistorian kulku on aikoja sitten hävittänyt tämän muistomerkin\nympäriltä alkuperäisen roomalaismaiseman loistorakennuksineen,\npylväikköineen, mutta sirkusyleisön huvittelunhalulle perustettu\ntemppeli, jonka Diocletianus rakennutti, on paljon säilyneempi\nkuin saman keisarin yksityispalatsi Dalmatian Spalatossa, meren\nrannalla. Diocletianus! Munkit kapuavat kuin musta lintuparvi\nsateen liottamilla marmorilohkareilla ja imeskelevät mietteissään\nkitkeriä oliivinmarjoja. Sanon heille, että tämän rakensi orjan\npoika Illyriasta, synnynnäinen satraappi, joka ei edes linnansa\nporfyyrivuoteessa riisunut helmin kirjailtua korupukuaan, mies,\njoka uskalsi heittää noppaa Rooman maailmanvaltakunnasta ja\njakaa sen kahteen osaan miekallaan. Mutta he eivät puhu mitään.\nHe potkiskelevat areenan kivensirpaleita ikään kuin hakisivat\nmarttyyrien luita.\n\nVeronaa peittää keskiaikaisen romantiikan patina, johon mielikuvitus\nlumottuna pysähtyy. Kaupungin vanhin historia peittyy armottomasti\nsen alle. Kelttiläisen Cenomaneksen ja ensimmäisten roomalaisten\nsiirtolaisten ajoista on muistuttamassa vain murtunut kivenjärkäle\nruohottuneessa maassa. Yhtä vaikeata on loihtia mielessään eloon\nTeoderikin loistokaupunkia, jonka valtakaduilla kerran kannettiin\nlangobardien kuninkaan kultaista kantotuolia ja jonka uteliaat\nverkakauppiaat odottivat muurin harjalla seitsemän päivää ja\nseitsemän yötä nähdäkseen välähdyksen kuningatar Rosamunden\nkauneudesta. Sadun hämyvalo väistyy näiltä kaduilta vasta, kun\nguelfien ja ghibelliinien taistelut alkavat, ja noilta ajoilta\nperiytyy Veronan omalaatuinen historiallinen ilme. Porta\nBorsarilta raatihuoneen torille, tummuneiden venetsialaispalatsien\naatelislinnojen renessanssipäätyihin on kuohunut niiden\nsukutaisteluiden aalto, joista englantilainen näytelmäkirjailija\nkerran sai aiheen Capuletin nelitoistavuotiaan tyttären\nmurhenäytelmään. Kummittelevana ja silti suggestiivisen totena\nnäissä mutkittelevissa katusolissa säilyy keskiaika koko vilisevässä\nkirjavuudessaan, loiston ja kurjuuden, suuruuden ja vähäpätöisyyden\ndramaattisena aaveparaatina. On kuin savunharmaiden palazzojen ovet\navautuisivat ruhtinas Can Granden hoviin... Ryysyiset katupojat ja\nilotytöt tanssivat vastaan 1200-luvun kronikasta. Paljasjalkaiset\nfransiskaaniveljet ja rukousta hymisevät karmeliitat ovat osana\nsen elämän katkeamattomassa ketjussa, joka alkaa Scaligerien suvun\nvoimanpäivistä.\n\nEnsi kerran tunnen silmääväni vanhan italialaisen kulttuurikaupungin\nsieluun. Sen lumous piilee tuossa tosiasiassa, että elämä on\ntavallista näkyvämmin jäänyt mukailemaan niitä muotoja, joihin se\nkerran valautui. Työn, juhlien, jokapäiväisen aherruksen kirjava\nnäytelmä jatkuu yhä vanhoissa puitteissaan. Veronan asukkaiden\nkohtalot ovat elimellisesti juurtuneet sortuviin kivimajoihin,\njotka olivat vanhoja jo heidän sukunsa lapsuudessa, ja palatseihin,\njoiden seinät ovat vain hieman mustuneet ja murentuneet viiden,\nkuuden vuosisadan myrskyissä. Kuljen Piazza della Signorialta Adigen\nsakaraharjaisille silloille ja tuijotan mietteissäni hiljaa joluvaa\nkellanviheriää vettä. Se on kuin ikuisen historiallisen tulemisen\nkuva, ilman taukoja ja pysähdyksiä. Tuomiokirkon kellotornissa\nkumahtaa vanha malmi kuin äänirauta, joka herättää hämärissä\nkylissä nukkuvat kaiut... Kaupunkien historia on kauppiaiden,\nvillankarstaajien, suutarien, vaatturien, viinikauppiaiden,\nporttojen, ilveilijöiden ja munkkien historiaa yhtä hyvin kuin\nruhtinaiden ja podestain.[1] Se, että viimeksi mainittujen\nkultakirjopuvut lahoavat museoiden lasivitriineissä, on elämän\nyleiseen koristeellisuuteen katsoen tietenkin menetys; mutta\ntavallinen kansa säilyttää näillä ahtailla kaduilla historian\nilman. On mahdollista, että tämä on erityisesti eteläisten kansojen\netuoikeus. Menneisyys kyllästää nykyisyyttä sitä voimakkaammin, kuta\netelämmäs matkustan.\n\nTässä vanhuuden tunnelmassa on kieltämättä jotakin riipaisevaa.\nElämän yli-ikäisyys kuuluu Italiassa ensimmäisiin vaikutelmiin.\nAjan kellot käyvät takaperin — tai kenties ne ovat pysähtyneet...\nEi merkitse paljoakaan, että katurahvaan poliittisilla intohimoilla\non toinen kohde kuin Can Granden päivinä ja että jonkinlaisen\nsosiaalisen yhteisymmärryksen huojuva silta ojentuu luokkarajojen\nkuilun yli. Sisimmässä elämänotteessaan tämä kansa on syvästi\nja pysyvästi vanhoillinen. Se torkkuu keskiaikaisten luoliensa\nkynnyksellä, ja aika virtaa sen ohi räiskyttäen hiukan vaahtoa sen\nryysyihin. Mutta nämä mielikuvat eivät herätä vain ahdistusta...\nTunnen kuin kasvavan huumauksen lävitse, miten jokainen askel vie yhä\nkauemmas menneisyyteen —\n\nOn sattumaa, että tulen Venetsiaan pilvisenä päivänä. Asemasalin\nlaituri antaa suoraan viheriänharmaaseen veteen, jossa mustat\ngondolit ovat vuosisadasta toiseen tarjoilleet matkalaisille\n\"maailman upottavimpia istuimia\". Melan alakuloinen läiske ja veden\nsolina on kuin vaarallista nukuttavaa musiikkia. Primitiivisen\npurren keula halkoo kömpelösti horjahdellen sumuista ilmaa, ja\nsen sahalaitainen kuvio tuo mieleen viikinkien lohikäärmelaivat.\nKäteni lepää veltosti mustan puun leikkauksissa, jotka reunustavat\ntämän vesillä lipuvan ruumisarkun kylkeä. Gondolieerien huudot ja\nmoottorilaivojen pärinä Canale Grandella, kumea kellojensoitto,\nsoutajien laulu, hankainten narahtelu säestävät kaukaa ja läheltä\nvaivalloista jolumista laguunikaupungin kanavissa.\n\nHuoneeni ikkuna antaa Canale Grandelle. Hôtel Savoy on puolityhjä.\nPimeässä eteisessä torkkuvat vihreätakkiset juoksupojat, camerierit\ntutkivat emännän olan yli passiani, hovimestari puhuu pienestä\nja lumisesta maasta, joka otaksuttavasti on Venäjän provinssi.\nYksinäinen päivällinen tyhjässä ruokasalissa. Se käsittää verta\nkihoavan paahtopaistin, Adrian meren kaameita pikkukaloja, jotka\novat sapekkaan vihreitä tai kiukkuisen punaisia, rouhitulla\ngroviera-juustolla[2] peitetyn munakkaan, mureaa leipää ja\npunaviiniä. Pakenen hotellihuoneessa vallitsevan pitsin ja\nsametin yltäkylläisyyttä. Rantatorilla, josta on avoin näköala\nkanaaliin ja jonka hotellien edustalle kaikki Riva degli Schiavonen\nkatukahvilat ovat ryhmittyneet, maistelen katoksen suojassa mustaa\nkitkerää espressoa, puristettua italialaista kahvia. Sumuinen\nhelmikuun päivä... San Giorgio Maggiore nostaa vihertävästä vedestä\nkimmeltävien kupukattojen palloja kuin hyytyneitä suunnattoman\nsuuria kuplia. Aallot loiskuvat satama-allasta vasten, kelmeä\naurinko valaisee vettä ja pilviä kuin etäinen lyhty, jonka säteet\neivät oikein jaksa läpäistä sadevihmaa. — Mutta mereen antavien\nkanavien silloilla, torilla, kujien suissa pauhaa sekava kuoro, jossa\nkatupoikien, kerjäläisten ja merimiesten laulavat nenä-äänet ovat\nylivoimaisesti johdossa...\n\nMaailmansodan loppuselvittelyissä tapahtui, että saksalainen\nlentokone pudotti pommin \"Euroopan ihmeellisimmälle torille\",\nSan Marcon piazzalle. Kiveyksessä on vielä räjähdyksen merkki...\nJos Markuksen aukea olisi joutunut ankaramman ilmahyökkäyksen\nkohteeksi, ei olisi tuhoutunut vain asyylikaupungin[3] unohtumattoman\nkaunis keskus, vaan eräs länsimaisen rakennustaiteen kalleimmista\nrunoelmista. Venetsian maine on suurelta osaltaan laskettu tämän\ntorin varaan. Dogen palatsin ajan tummentamista, norsunluun värisistä\nmarmoriloggioista on vain lyhyt askel piazzalle, joka hallitsee\navaran juhlasalin tavoin Venetsian kuvaa. Suippo kellotorni kohoaa\nsuoraan edessäni... Se on jättiläismäinen ruosteenpunainen kynä, sen\nvihreä kärki piirtää kuvioita alhaalla soluviin pilviin. Sen varjo\nlepää Palazzo Ducalen aineettomissa marmoripitseissä, porttien,\npilarien ja suippokaariholvien kirjailuissa, jotka näyttävät\nusvaisessa valonhehkussa epätodellisen keveiltä. Luulisi, että Porta\ndella Cartaan nojailevat matruusit voisivat minä hetkenä hyvänsä\nkaataa tämän ilmavan satulinnan ja että ei tosiaankaan tarvittaisi\nJerikon torvensoittajia, ennen kuin yläkerroksen marmorimassoja\nkannattavat arkadit romahtaisivat alas.\n\nKaikki tiet johtavat torille.\n\nSateesta kostea piazza leviää kimaltelevana parkettina vanhojen\npalatsien, kirjaston ja pitkien kaarikäytävien muodostamassa\nnelikulmiossa. Ne näyttävät kaikki jonkin kuninkaallisen näytelmän\nkulisseilta pilari-ikkunoineen ja balkongeineen. Pyhän Markuksen\nkultainen leijona seisoo monoliittipylvään päässä levitetyin siivin\nja kuuntelee ajatuksissaan torilta nousevaa ääntenkohinaa...\nKuin jokin niistä linnoista, joita arabialaisten satujen\nkameelinkuljettajat näkivät taivaanrannan kangastuksissa, aukeamaa\nhallitsee San Marcon kimmeltävä haaveellinen temppeli. Juhlallisten\napostolinkuvien alla, seinäsyvennyksissä, jotka muistuttavat\nmaurilaisia ovikaaria, palavat vanhojen mosaiikkien värit niin\nsalaperäisen heleinä, että ilma näyttää leimahtavan tuleen niiden\nympärillä. Pyhimysten unikonpunaiset ja taivaansiniset vaipat\nerottuvat paistavalta kultapohjalta. Kupolien ja puolikupolien\nmetallipeitteessä kipunoi vihertävä valo, kaarisarjat syvenevät\nmystilliseen hämärään... Kaikilla Italian kirkoilla on oma jumalansa.\nPietarin kirkossa hän on majesteettinen ja virallinen, San Paolossa\nluoksepääsemättömän kaukainen. Luccan duomossa jumala istuu kalliissa\nmaurilaisessa tuolissa, ylt'yleensä hauraisiin pitseihin ja helmiin\nverhottuna. Ravennan San Vitalessa hän on musta ja juhlallinen;\nhänen silmänsä ovat sinivihreää emalia ja pukunsa vanhaa raskasta\nkultaa. Assisissa hän muistuttaa lempeää talonpoikaa, joka on nöyränä\nja hämmästyneenä pukeutunut kultatähdillä kirjailtuun yönsiniseen\nviittaan. Mutta Venetsian jumala kohottaa hohtokivien peittämän\notsansa idän ja lännen yhteisistä salamyhkäisistä unista. Hän on\nsukua Markuksen kultaiselle leijonalle: puoleksi jumala, puoleksi\npakanallinen eläin. Monta kertaa olen San Marcossa joutunut sen\nvaikutelman valtaan, että temppeli voisi oivallisesti palvella\nIslamin uskonnollista loistonhalua. Tämä Kristuksen moskeija lepää\ntorin reunalla kuin kallisarvoinen reliikkirasia, jonka kylkiin\ntaitavat kädet ovat kylväneet itämaiden kultapölyä.\n\nKun San Marcoa kerran ryhdyttiin rakentamaan, sen esikuvaksi kelpasi\nvain Hagia Sophia,[4] jonka Justinianus rakennutti Jumalalliselle\nViisaudelle pyhitetyn temppelin raunioille, Mutta Bysantionin[5]\nkeisarilla oli ollut käytettävänään kaikki ne Idän ja Lännen,\nantiikin ja kristinuskon kalleudet, jotka olivat hajonneet hänen\nmaaherrojensa valvomiin maailmanvaltakunnan osiin... Pylväitä\ntuotiin ja Ateenasta, Euroopasta ja Aasiasta; Marmarameren\nProkonnesos-saarelta saatiin valkoista, Kaariasta[6] punaista,\nNumidiasta[7] keltaista ja Tessaliasta[8] viheriää marmoria.\nKonstantinopolin kirkko kasvoi hiljalleen niistä kullan, hopean,\nporfyyrin[9] ja lapis lazulin[10] määristä, joita valtakunnan\nkaikille puolille heitetty pakkoluovutusten nuotta keräsi. Kun\narkkitehdit Isidoros Miletolainen ja Anthemios Trallesilainen\nolivat vihdoin rakennuttaneet temppelin kymmenentuhannen miehen\nvoimalla, keisari saattoi tuon salomolaisen loiston keskellä tuntea\nylittäneensä sekä Idän että Lännen rakennustaiteelliset runoelmat.\n— Mutta Venetsian rakentajat ryhtyivät työhön kaksi vuosisataa\nmyöhemmin, aikana, jolloin evankelista Markuksen luut oli jo tuotu\nAleksandriasta laguunikaupunkiin ja hänen muistolleen oli päätetty\npystyttää basilika Bysantionin ryöstösaaliiden avulla. Markuksen\nkirkon tesoreriassa, aarrekammiossa, säilytetään vielä tuon\naikaisia emalisia metallitaontatöitä; niiden alkuperää tulee hakea\nKonstantinopolista.\n\nKoska on se hetki, jolloin päivämessu on juuri päättynyt ja suuri\nkirkko on tyhjä, juomarahoja kalastava opas näyttää minulle Pala\nd'oron. Näen ja häikäistyn. Yhdeksän vahakynttilän tuikkivassa\nvalossa välkkyy Bysantionista tuotu kultainen kuvaseinämä. Liekkien\nheijastus taittuu munan kokoisiin turkooseihin; kaksituhatta\njalokiveä läikehtii tumman metallin syvennyksissä kuin suuret\npisarat, joiden sisällä tuikkivat pienet liekit. Tämäntapaisista\naarteista mahtoi uneksia Marco Polo, jota hänen venetsialaiset\nystävänsä nimittivät Messer Millioneksi, kun hänen kauppakaravaaninsa\nlähestyi Timocain maata. Ohuet emalikirjailut Pala d'oron pinnassa\nviittaavat selvästi itään: niiden oudoissa kiemuroissa on jotakin,\nmikä muistuttaa persialaisten mattojen kirjailua.\n\nViivyn tuntimääriä avarassa, hiljaisessa kirkossa. Korkeissa\nsivukappeleissa säilyy ikuinen hämy; vain vanhat bysanttilaiset\nmadonnankuvat nyökkyvät salaperäisesti pimeissä holveissa.\nSeinäpeitteen juovikkaat siniviheriät marmorilaatat kiiltävät; niiden\nsileällä pinnalla liukuu vaimeita valonheijastuksia, jotka sammuvat\nvälisyvennysten ja palkiston tummiin kätköihin ja hehkuvat sieltä\nkuin linnunradan sirpaleet. Tällä hetkellä San Marcon kirkossa on\nvain kaksi ihmistä; minä ja pieni Venetsialaispoika.\n\nLapsi tulee varpaillaan keskilaivaa pitkin. Hän polvistuu pääalttarin\neteen ja ristii kasvonsa. Suuret pähkinänruskeat silmäterät imevät\nhurmiosta supistuen kalliiden kivien ja vanhan metallin kimallusta.\nTulen ajatelleeksi, miten vaikuttavan syvältä tämä maisen rikkauden\nmystiikka kouraisee seurakunnan pienimpien tajuntaa. Ristiinnaulitun\nverinen ruumis on täällä balsamoitu ylenpalttisella kauneudella,\nhänen verensä on hyytynyt Pala d'oron rubiineiksi. Kirkko humisee\ntyhjyyttään kuin jokin Adrian meren simpukoista. Pikku poika\ntuijottaa pääalttarin veripunaiseen samettiliinaan, johon hurskaat\nnaisenkädet ovat kirjailleet evankelisia eläimiä. Hänen lapsellisen\nuskonsa ainoat todistajat, jäykät itäroomalaiset apostolit, ovat\npainautuneet yrmeän arvokkaasti katon kultapohjaa vasten. Punaisten\nristien koristamat pyhimyskehät näyttävät pyörivän kuin tulikiekot\nheidän takaraivoillaan. Sormet ojentuvat paavilliseen siunaukseen.\nMustat pujoparrat tärähtelevät, kun he väittelevät kupolien\nonkaloissa Kolmiyhteisen Jumalan olemuksista.\n\nIdän rikkaudesta lankeaa kajasteleva salaperäinen heijastus\nAdrian meren kaupunkeihin. Ravennassa, itäroomalaisen keisariuden\nsataviisikymmenvuotisessa polttopisteessä, se on keskittynyt\ntaikamaisen loistaviin taideaarteisiin. Siellä on, piispa\nMaximianuksen kuuluisasta istuimesta puhumatta, Italian manteren\nkalleimmat kultamosaiikit — San Vitale-kirkon hehkuvat kivikudokset,\njoihin alabasteri-ikkunoista vuotava valo loihtii kaikki emalin,\nlasisulatteiden ja jaspiksen kiillot. Siellä on oikeauskoisten\nkuuluisa kastekappeli metallisine akanthus-köynnöksineen ja\napostoleineen. Siellä on vihdoin San Apollinaren basilikan\nmystillinen apsidimosaiikki ja keisarinna Placidia Gallan\nhautarakennuksen kultaiset, viheriät, siniset marmoriverhot. Mutta\nitse kaupungin kasvoilta näyttää kaikki vanhavalo sammuneen. Se oli\nharmaine taloineen ja jykevine linnantorneineen jo 14. vuosisadalla\nikävä ja kulunut, jos uskomme erästä senaikaista kirjoittajaa.\nBysantionin taidemuistot ovat tuossa ympäristössä kuin kalliit\nmuseoesineet, jotka on suljettu tavallista rumempaan vitriiniin.\nToisin Venetsiassa. Sen yksityiset aarteet eivät voi kilpailla\nRavennan aarteiden kanssa, mutta rikkaan Idän tuntu väreilee\nlähtemättömästi sen ilmassa.\n\nVenetsian henki on syvästi ja eittämättömästi romanttinen.\nRomanttinen on jo sen synty: hunnien hyökkäyksiä säikkyvät\nveneetit[11] eivät suinkaan hakeneet kaupunginpaikkaa Romagnan\nrannikolta, vaan perustivat asyylinsa suoraan veteen jonkin\nhaaveellisen vaiston ohjaamina. Minkään muun kaupungin kehitystarina\nei ole kulkenut niin oopperamaisissa käänteissä kuin tämän.\nSen historiallinen kuvakokoelma on kudottu tapahtumista ja\nkohtauksista, jotka herättävät ajatuksen, että vanhoja satuja on\nepäkäytännöllisesti sovellettu poliittiseen toimintaan.\n\n1200-luvulla tästä kimaltelevasta pilvestä astuu näkyviin muuan\nmies: maailmankulkija Marco Polo.[12] Hänen elämänsä on ollut\nhaaveellisen ja epätodellisen miljöön, ihmeellinen aikaansaannos,\nikään kuin kaikki ne romantiikan mahdollisuudet, joita tuo juhliva,\nloistelias, raaka, hienostunut, solisevan siniviheriän veden\nsaartama maailma kätkee, olisivat hänessä puhjenneet koko elämän\nkestäväksi seikkailuksi. Venetsian ja Marco Polon välillä vallitsee\nmagneettinen sukulaisuus. Kaupunki muovaa hänen sielunsa kuten\nraakunkuori antaa muodon sen sisässä elävälle simpukalle. Jos olisi\nmahdollista valaista hänen pimeään peittynyttä lapsuuttaan, näkisi\nluonteen, vähitellen mukautuvan hohtavan ja unenkaltaisen kaupungin\nedellytyksiin, näkisi, miten mielikuvitus kohtalokkaasti jättäytyy\nkanaalien epävakaisen loiskeen varaan tai kiinnittyy Palazzo\nLoredanin marmorisiin koruristikkoihin. Venetsia oli Marco kutonut\nkauppaoikeuksien seitin Bysantionista Syyrian satamiin. Tasavallan\nlaivat olivat palanneet hulmuavin lipuin, rumpujen päristessä\nneljänneltä ristiretkeltä, jossa doge Dandolo[13] oli näytellyt\nratkaisevaa osaa. Tuohon aikaan satujenkertojat ja jonglöörit\nkuvailivat palatseissa Konstantinopolin ihmeitä, sen muumioitunutta\nloistoa. Sieltä oli tuotu Markuksen kirkkoon sekä reliikkilippaita\nettä liinoihin käärittyjä pyhiä luita, mutta kaikki tuo antoi vain\naavistuksen sen rikkauksista. Siihen aikaan, jolloin Marco Polo lähti\nyhdessä isänsä Niccolòn ja setänsä Maffeon kanssa kauppamatkalle\nAasiaan, kaukaisen Idän houkutus tuntui tavallista voimakkaammin\nVenetsian ilmapiirissä.\n\nPisalainen Jacopo Rusticiano, joka joutui Marco Polon kanssa\nsotavangiksi Genovassa, kirjoitti sittemmin muistiin hänen matkansa.\nKun avaa tuon vanhan pölyisen kirjan, sen lehdet aukeavat suurina\nläpinäkyvinä ikkunoina kolmannentoista vuosisadan Aasiaan. Arot ja\nkaupungit, ruhtinaat ja munkit, tataarien kaanin keltaiset joukot\nsaavat unen ja kansansadun eriskummallisuuden; ne näkyvät kuin\nkuperapeilistä... Kolme venetsialaista kauppiasta ratsastaa Armenian\nerämaiden halki ja ponnistelee hiekkamyrskyssä päästäkseen syvemmäs\nSisä-Aasiaan. He ovat kohdanneet sen vuorenvaltiaan, joka antaa\nIslamin uskolaisten maistaa puutarhassaan paratiisin nautintoja\nkiihdyttääkseen heidän taistelunhaluaan. He matkustavat Timocain\nmaan ohi, jossa kuningas Aleksanteri on lyönyt persialaisten joukot\nja jossa noiduttu puu, Arbor secco, kantaa, oksillaan auringon ja\nkuun omenoita. He tulevat Kashmurin maahan, missä taikurit saavat\njumalankuvat puhumaan. Kaikkien vaarojen ja seikkailujen kautta he\nvähitellen tunkeutuvat vanhaan Kiinaan. Siellä on kaupungista toiseen\njohtavia leveitä suoria teitä, joista toinen puoli on laskettu\npunatiilillä vankkureiden ajettavaksi ja toinen puoli jätetty\npehmeäksi soraksi, jotta tataarien ratsujoukot voisivat esteettömästi\nkarauttaa... Kauppiaat viipyvät Kambalussa ja Pekingissä. Pagodien\nhuipuissa kilisevät kellot; vinosilmäiset jousimiehet, joiden pää on\nkeritty mustan hiustupsun ympäriltä, ratsastavat keltaisten arojen\nhalki, savu nousee palavista kaupungeista. Mutta Xanadussa nämä kolme\nvenetsialaista kauppiasta pääsevät Kublai-kaanin hoviin ja suutelevat\nkaikkivaltiaan ruhtinaan tohvelia.\n\nSeitsemäntoista vuotta messer Marco Polo tutkii näitä ihmeellisiä\nseutuja, sillä hänellä on keisarillisella sinetillä varustettu\nkultainen taulu, joka takaa hänelle pääsyn kaikkialle, mihin hän\nhaluaa mennä. Hän tulee Birman[14] aarniometsiin ja kauas Intiaan.\nHän palkkaa itselleen karavaanin matkustaa Quin-Saista[15] valtameren\nrannalta Sindi-Fuhun, joka on Tiibetin lumihuippuisten vuorten\nporttina. Hän näkee Quin-Saista tulevien kameelien kuljettavan\nneljäkymmentä kuormallista maailman harvinaisinta maustetta, mustia\nja polttavanmakuisia pippurimarjoja, joista Italiassa maksetaan\npainonsa verran kultaa. Hän kertoo Lopin erämaasta, jossa pahojen\nhenkien äänet ovat jääneet soimaan ilmaan; Magastarin saaresta,\njossa pesii norsun kokoinen rokki-lintu; kaupungeista, jotka ovat\nsata peninkulmaa ympärimitaten ja joissa jokaiselle torille mahtuu\nmarkkinain aikaan viisikymmentätuhatta hälisevää keltaihoista\nmongolia. Vihdoin hän palaa Venetsiaan matkoihin, seikkailuihin\nja rikkauteen väsyneenä ja elää kolmekymmentä vuotta hiljaisen\nyksinäisen vanhan herran elämää talossa, jota sanotaan Corte alla\nMilioneksi, Miljoonataloksi. Romantiikan valo sammuu hänen kuvansa\nympäriltä. Mutta Marco Polon nimi elää Venetsialaisten mielessä\nmonta vuosisataa, ja he puhuvat hänestä kuin rikkaan, romanttisen\nkotikaupunkinsa suojeluspyhimyksestä.\n\nVenetsian historian, huokosista hehkuu aina mielikuvituksen valo,\najattelipa sitten sen uhkapäisiä kauppamatkoja tai Pyhän Markuksen\ntasavallan sotaretkiä Itään. Sen purppurapukuisissa nobileissa,\ndogeissa, valloittajissa tapaa enemmän uneksijoita kuin koko Italian\nhistoriassa yhteensä — fantasteja, jotka ovat toimineet ikään\nkuin he kaiken aikaa osallistuisivat johonkin hyvin hienoon ja\njuhlalliseen näytelmään. Elämä on virrannut laguuneilla kuutamoisena\nja epätodellisena. Dogein historia on loputonta pukukulkuetta;\nkuuluisa kymmenen miehen neuvosto on keskitetty kummitusjuttu; niin\nsanottujen \"Venetsian seikkailijoiden\", sellaisten kuin Casanova de\nSeingaltin[16] eroottinen elämäntarina voisi erinomaisen hyvin olla\njonkin pikantin miletolaisen sadun uudelleenrunoilua. Siitä saakka,\njolloin ensimmäinen doge astui helatorstain aamuna Palazzo Ducalen\nportailta juhlapurteen viettääkseen kihlajaisia Adrian meren kanssa,\nkohtalo kutoo Venetsiassa yhteen todellisuutta ja satua. Kaupunkina\nse on mieletön ja hurmaava oikku. Se viehättää haaveellisella\nepäasiallisuudellaan kuten piazzan rihkamakauppojen lasihelmet, joita\nostetaan siksi, että ne ovat niin kauniita, helposti särkyviä ja\nepäkäytännöllisiä.\n\nNyt muistan, että nämä mietteet saivat kuin suurenmoisen kuvituksen\nniistä kolmesta isosta seinämaalauksesta, jotka ensimmäinen Venetsian\nkuvaaja Gentile Bellini[17] on tehnyt Johannes evankelistan\nveljeskunnan scuolaan 1400-luvulla. Ihailin niitä Venetsian kaupungin\ntaideakatemian kokoelmissa, salissa, joka on järjestysnumeroltaan\nkahdeskymmeneskahdeksas ja jossa on upea renessanssikatto. Sen\nseinillä on sekä Tizianin[18] että Vivarinin[19] töitä, mutta\nBellinin öljymaalaukset ovat kuin hieno, värikäs venetsialainen\nkronikka. Valkopukuinen veljeskunta vaeltaa pitkänä kulkueena San\nMarcon torilla tai kerääntyy lippunsa ympärille jollakin noista\nsilloista, jotka kaartuvat vihertävien kanavien yli... Doget,\nprokuraattorit ja neuvosherrat kantavat vaivoin kultakirjailusta\nraskasta purppuraa. Heleät värit hohtavat tummasta patinasta,\ncampanilen[20] kellot kumisevat, silkkiliput huljuvat kelmeässä\nvalovirrassa. Venetsian taiteilijat ovat Gentile Bellinistä\nCanalettoon[21] ja rokokoon laatukuvamaalareihin innokkaasti\nkuvanneet kotikaupunkiaan — siitä tämän taiteen kevyt ja romanttinen\nloiste. Elämä ajaa heidän tauluissaan karnevaalivaunuissa tai\nlipuu kukitetussa juhlapurressa Canale Grandelle, väliin hilpeän\npainottomana, väliin yltäkylläisenä ja valmiina. Mutta tuossa\nkaikessa voi panna merkille tasaisen kypsymisen. Carpaccio[22] maalaa\nvielä nuorten aatelisten seikkailuretkiä tai rikkaiden kauppiaskotien\ntunnelmallisia sisustoja, sellaisia kuin \"Pyhän Ursulan unennäössä\";\nniissä on puhtaan idyllin tuntu. Sata vuotta myöhemmin venetsialainen\nPaolo Veronese[23] levittää muhkeat kuvakirjansa Dogepalatsin\nseinille. Venetsian intiimi, sisäinen ilme peittyy siihen sametin\nja brokadipukujen ylenpalttisuuteen, jota hänen siveltimensä on\ntuhlaten kuvannut. Noista maalauksista soi yhtämittainen juhlapitojen\npauhu, jossa voisi, jos haluaisi, erottaa salaisen väsymyksen\nsointuja. Kehitys jatkuu. 1700-luvulla Venetsian taide päätyy lopulta\nTiepolon[24] pursuavaan ylenpalttisuuteen, saavuttaa kypsyyden\nviimeisen asteen ja lakastuu.\n\nVenetsialaisen maalauksen halki käy alusta loppuun musikaalisen\ntunteen suoni. Giorgionen[25] valöörit ovat kuin aivan hiljaista\nluutunsoittoa lämpimänhämärässä yössä. Giovanni Bellinin[26] kaikkein\nvapautuneimmissa Maarian-kuvissa, ennen kaikkea Akatemian kokoelmissa\nolevassa \"Madonna degli alberettissa\", on vanhan hymnin suloa. Tämä\nBellini, Gentilen veli, on kuin huomaamattaan vienyt laguunikaupungin\ntaiteen bysanttilaisesta jäykkyydestä renessanssin rajalle,\npuhtaan kauneuden esikartanoon. Hän on Giorgionen edelläkävijä\nuseammassa kuin yhdessä suhteessa — tuon Castelfrancosta saapuneen\ntaiteilijanuorukaisen, joka kuoli ruttoon juuri kun hänen oli\nonnistunut ratkaista pehmeiden puolivalaistusten salaisuus. Palazzo\nGiovanellin seinällä on eräs pieni romanttinen Giorgione: puettu\nmies vartioi imettävää alastonta naista salamoivan ukkostaivaan\nalla. Siihen keskittyy kuin polttopisteeseen se kypsyys, johon\nVenetsian renessanssi oli 1400-luvun lopulla päässyt. Renessanssin\npitkä hellepäivä kallistuu Giorgionen taiteessa iltaa kohti. Valot\npalavat vaimeina ja hunajanhohtoisina, elämän kiihko kuolee raukeaan\nidylliin, värien ja muotojen täydellisessä harmoniassa on vaarallista\nkypsää hienostusta, jossa tuntuu syksyn viileä läheisyys.\n\nYksi ainoa taiteilija on vaikuttanut minuun Venetsiassa ilmestyksen\ntavoin: värjärinpoika Jacopo Robusti, Tintorettoksi[27] kutsuttu.\nHänen töitään on hajallaan laguunikaupungin kirkoissa ja\nluostareissa, Akatemian kokoelmissa, Dogen palatsissa, Scuola di San\nRoccossa.\n\nNe ovat nykyisessä kelmeäntummassa asussaan kuin mielikuvituksen\ntulen nuolemia. Jylisevä myrskytuuli näyttää kasaavan yhteen muotoja\nja värejä, se paisuttaa mittasuhteita miltei mielettömiin...\nScuola di San Roccossa, Pyhän Rochuksen veljeskunnan talossa,\non yli puolensataa jättiläiskokoista maalausta, ja nämä taulut\nsaivat minut täydellisesti unohtamaan Hotel Savoyn aamiaisen ja\npiazzettan kahvilat. Raamatullisia kuvasarjoja, Uuden testamentin\naiheita, metafyysillisen draaman katkelmia. Atleettimainen\nKristus vääntelehtii vapisevan valon ja raskaasti putoavien\nvarjojen keskellä. Surevat naiset ovat lyyhistyneet ristin\njuureen kuin vihurin lyöminä; heidän itkuiset kasvonsa, heidän\nliehuvat vaatteenpoimunsa näkyvät maksankarvaisista myrskypilvistä\nvälähtävässä säderyöpyssä... San Giorgio Maggioren kirkossa\nTintoretto on käsitellyt viimeisen ehtoollisen aihetta valon\nja pimeyden alkukantaisena taisteluna. Varmaankin näin olisi\njoku Memfiin pappi kuvannut Osiriksen ja Setin sotaa, jos\nmaalauksen tekniikka olisi Egyptin suuruuden aikoina saavuttanut\nmyöhäisrenessanssin täydellisyyden. Opetuslapset kehystävät tummina\nhahmoina vinottain asetettua pöytää; he maistavat viiniä ja murtavat\nleipäsämpylöitä kuin taulun syvyydestä kumpuavan jumalallisen valon\nmaisina vartijoina. Santa Maria dell' Ortossa ihailen \"Neitsyen\ntemppelissäkäyntiä\", Akatemian kokoelmissa \"Markuksen ihmetyötä\".\nPieni tyttö nousee aivan yksinään suuria marmoriportaita suoraan\npäivänlaskua kohti. Evankelista sukeltaa kullanhohtoisesta\ntaivaasta vapauttamaan kidutettua orjaa, ja hänen hulmuavassa\nviitassaan, uhrin alastomalla iholla, pyövelien ja silkkipukuisten\nmamelukkien hahmoissa leikkii kipinöivä väri-ilo. Kaikki, mitä on\nolemassa ja minkä taiteilija voi kiinnittää kankaalle, on kudottu\nhehkuvan valon ja syvien varjojen aineksista. Luova näkemys\nliikkuu niiden kaaoksessa kuin Jumala ensimmäisenä luomisaamuna ja\nkutsuu valkeuden yöstä. Tämä Venetsialainen värjärinpoika on ollut\nkaukana täydellisyydestä — niin, hänen taiteensa on yhtämittaista\nmuodollisuuksien ja rajamuurien rikkomista, ja hän ontuu\nylimittaisten tehtäviensä alla kuin mies, joka on paininut Luomisen\nenkelin kanssa. Mutta minua huvittaisi virittää hymni suurelle\nepätäydellisyydelle. Taiteessa, kuten elämässä, suuruus esiintyy\nuseimmiten haavoittuneena, järkyttävän inhimillisenä ikuisessa\nsärkyneisyydessään.\n\nTuohon tosiasiaan, että Tintoretto on renessanssin myöhäissyksyssä\nvielä kerran kerännyt koko pitkän kehitysvaiheen taiteellisen\nperinnön, kätkeytyy lohdullisuutta. Mikään aikakausi ei ole\nehdottomasti hedelmätön. Kun jokin yhtenäinen kulttuurivaihe\nlähenee loppuaan, on silti tilaa luovan voiman ilmestyksille,\njoissa taiteellinen näyttää liekehtivän ja kehittävän muotoja\najasta riippumatta, menneen suuruuden viimeisenä leimahduksena.\nKuvittelemme, että tuli on sammunut — ja kuitenkin se lyö\nodottamatta esiin kylmenneestä laavasta!\n\nUsva ei haihdu. Suuri tyhjä Hotel Savoy kiinankeltaisine\nsamettisohvineen on näinä päivinä kuin Pyhän Joutilaisuuden\nTemppeli. Giudeccan salmen viheriät ja hopeaiset heijastukset\nsammuvat sumuun. Piazzan kellotornissa läpäyttävät alastomat\nvaskijättiläiset säännöllisin väliajoin tuntien lyöntejä, ja\nmalmin ääni jää hetkeksi väreilemään torin peililattian ylle. Teen\ngondolimatkoja sekä Canale Grandelle että hämärille pikkukanaville.\nJos aurinko pääsisi pilkahtamaan, Venetsian palatsit eivät näyttäisi\nniin nokeentuneilta ja ruosteensyömiltä kohottaessaan keveitä,\naineettomia marmorikudoksiaan kanaalien vedestä. Ne nousevat Adrian\nmerestä kuin vanhat norsunluiset koruarkut, tummuneina ja kuluneina,\nkuunnellen aaltojen surumielistä loisketta, joka huuhtoo viheriän\nliman peittämiä porrasaskelmia. Venetsian todelliset kasvot peittyvät\nniiden marmoriharsoon. Ne muistuttavat vanhoja ilonaisia, jotka\nsalaavat raihnaat piirteensä mantiljan[28] ja pitsiviuhkan taakse.\nKun loistonkylläiset historialliset täytekuvat kerta kaikkiaan ovat\nhävinneet kanaaleista ja Venetsian kaupparuhtinaista on jäänyt vain\nromanttinen muisto, nämä menneen rikkauden tyyssijat näyttävät\ntäysin elottomilta. Siniset kultanuppiset lipputangot, joissa\nKypron ja Kandian[29] silkkistandaarit ovat kerran hulmunneet,\nkohoavat vedestä kuin jonkin mereen vajonneen Vinetan[30] tornit.\nCa' Rezzonicon marmoripylväiden urkupilleistä soi kuoleman sorahtava\nsävel. Tiepolon, Papadopolin ja Pesaron palatsit muistuttavat\nhylättyjä kulisseja, jotka vararikon tehnyt teatteri on yrittänyt\nepätoivoisesti hukuttaa.\n\nGondoli joluu Palazzo Vendraminin koruseinämän ohi. Kysyn\nkuljettajalta, asuuko noiden marmoriristikoiden takana jokin\nVendraminien viimeinen vihanta. Mutta häneltä ei ole koskaan\ntiedusteltu mitään niin epähistoriallista; se ei kerta kaikkiaan\nkuulu hänen alaansa. Siellä, missä kanavat kapenevat kaikkein\nahtaimmiksi, Venetsian julkipuoli saa uuden ilmeen. Jotakin\nerinomaisen maalauksellista ja jumalanhylkäämää...! Hornamaisen\nsurkeat talot ovat lyyhistymäisillään viheriänkeltaiseen veteen.\nSillat venyttelehtivät juopuneesti kanaalien yli; ovet avautuvat\nvedenrajasta tunkkaiseen pimeyteen, josta tulvivat kaikki Italian\ntuoksut. Ei oikein tiedä, missä pilaantuneiden munien haju loppuu\nja lapsenriepujen lemu alkaa. Varkaiden ja trubaduurien varalta\ntalojen ikkuna-aukkoja peittää koristeellinen ristikko, ja vanhat\nmustahuntuiset tädit rähisevät näissä linnunhäkeissä kuin papukaijat.\nPorca miseria! Mitähän palkintoja joku alamaailman kuvaaja mahtaisi\ntäällä niittää... Tunnen eksyväni yhä syvemmälle hajujen ja hälinän\ngehennaan. Musta gondoli liukuu kämmenen levyisessä solassa,\nKharonin[31] aironlapa uppoaa voimakkaasti tuoksuvaan tahtaaseen\njoka on muodostunut kelluvista ruoantähteistä ja erinäisistä muista\naineksista. Kysyn gondolieerilta, osaako hän näiden aterianjäännösten\nperustalla sommitella niiden henkilöiden ruokalistan, jotka sylkevät\nmeidän päällemme yläkerran balkongilta. Mutta hän on sorrettu,\nmuserrettu, nöyryytetty. Hän ei ole edes unissaan kuvitellut, että\nhän saisi elämänsä illassa kuulla jotakin niin hassua!\n\nOn kuin Venetsia virkoaisi vasta kun tulee yö. Kirkkaassa\npäivänvalossa sen elämä vetäytyy arasti seinien sisään; se alkaa\nojentua ulospäin pimeän tullen. Venetsia käyttäytyy tässäkin\nkuin portto, jonka kuihtunut kauneus ei oikein kestä täyttä\nkeskipäivänvaloa, mutta joka tietää olevansa edukseen kuun, lyhtyjen,\ntähtien epävakaisessa valossa. Vanhenemisen kirous! Adrian meren\nkuningatar on saanut ja vaihtelevan historiansa loppupuolella\noireellisia taipumuksia, jotka kavaltavat terävälle lääkärinsilmälle\nhiipivän verenkalkkeutumisen. Eivätkö kaupungit olekin elimistöjä,\njoilla on rajoitettu ikänsä ja nuoruuden, keski-iän, vanhuuden\ntaudit. Keskustelin näistä asioista hyvän punaviinin ja riisipiirakan\nääressä nürnbergiläisen kriitikon kanssa, joka oli tullut Venetsiaan\nparantamaan hermojaan ja eksynyt Marion kahvibaariin. Kun puhuin\nhiljaisista kanaaleista, tunteellisista serenadeista ja muusta\nsen tapaisesta, johon matkatoimistojen prospektit pakahtuvat,\nhän vastasi minulle puhumalla hajuista, metelistä ja ruton\nsaastuttamasta likavedestä. Hän puhui parjaavassa äänilajissa.\nHänen käsityksensä oli, että jos hermolääkäri ylimalkaan kehoittaa\nmatkustamaan Venetsiaan, hän on joko juovuksissa tai hullu. Hiljainen\nlaguunikaupunki! Gott im Himmel! Kaikista historian kalvamista\nvanhoista kaupungeista tämä on tunnepiiriltään hermostunein ja\nperverssein. Venetsia on... Venetsia on... ei, hän ei löytänyt\nsopivaa sanaa. \"Sanokaamme koinsyömä vanha täti\", ehdotin ujosti.\nMutta saksalaisena ja kriitikkona hän ei millään muotoa halunnut niin\narkipäiväistä vertausta, vaan puhui ylikypsästä hedelmästä, jota\nAdrian meri on liian kauan huuhtonut.\n\nMahdollista on, että kaupunki itse ei öisessä juhlahumussaan ole\nkoskaan tullut sitä ajatelleeksi. Kun pimeys peittää laguunit ja\nlukemattomien lamppujen ketjut matavat kuin pitkät Markuksen torilta\nVenetsian sisäosiin, elämän levoton pohjarytmi pääsee kuuluviin.\nKellojen kumahdukset halkovat sitä Baabelin kieltensekoitusta, joka\nvallitsee piazzalla. Turistien, merimiesten, rihkamakauppiaiden melu\npaisuu katkeamattomaksi epäsointuiseksi kohinaksi; se muistuttaa\nmeren pauhua. Sumua, lyhtyjä, sadevihmaa... Mustapukuiset tytöt\npyrähtävät hulluttelevina parvina pimeihin katusoliin. Puhkeavien\njasmiinien ja puuterin tuoksu liukenee ammoniakin hajuun, joka\nleyhähtelee avoimista käymälöistä. Kauppojen ovet avataan, valo\ntulvii värikkäinä sädekimppuina usmaiseen yöhön; baarien ovilla\nsurvoo matruuseja ja turisteja. Mutta loggettan pimennossa soittaa\nrampa mies kitaraa. Metallikielet valittavat ja nauravat, niiden\nääni säestää sanomalehtipoikien soinnukkaita luikkauksia, jotka\nkajahtelevat torin hälinästä kuin moslemien[32] uskontunnukset. Voisi\nkuvitella, että juopunut soittokunta on tarttunut saksofoneihin ja\npuhaltaa yöhön naukuvia hurmionhuutoja.\n\nSiellä, missä eräs kapeista valtakaduista avautuu suoraan Torre dell\nOrologion juurelta saaren sisuksiin, ihmistungoksen levoton imu on\nvahvimmillaan. Ulsterien, silkkitakkien, sadekaapujen, ryysyjen,\nmerimiespukujen elävä kihisevä virta vetäytyy kuin näkymätöntä\nmagneettia kohti. Pikku tytöt mellastavat sivukujilla, he ottavat\ntoisiaan kädestä ja hyppivät kujeilevina piireinä Rialto-sillan\nportailla. Mihin pimentoihin, miten laajalle tämä inhimillinen\nkuohu hajaantuu, voin vain aavistaa. Kuljen kulkemistani etäämmäs\npiazzalta. Pienillä toreilla kaupataan tinasta valettuja gondoleja,\nhiussolkia, helmiä. Pimeys sulkeutuu myyntikojujen ympärille kuin\nmuuri, huikaisevasti valaistut rihkamapöydät näyttävät säteileviltä\naarrelippailta. Kierrän laajassa kaaressa satamaa kohti. Näillä\nsyrjäkaduilla hälinä hiljenee ja pimeys pyrkii miltei väkivalloin\nsammuttamaan lyhtyjen vaisun hehkun. Kuulen, miten joku soittaa aivan\nlähelläni suljetun ikkunan takana virittämätöntä klaveeria.\n\nPienen sillan kulmassa, miltei vedenrajassa on eräs niistä\nlukemattomista pienistä viinibaareista, joissa Adrian meren\nmerimiehet vaihtavat viisiliirasensa tunnelmalliseen nousuhumalaan.\nJuon punaista vermuttia juuri, kun ensimmäinen ikivanha\nvenetsialainen täytekuva ilmestyy pimeän kanavan ja mustan sillan\nmuodostamalle näyttämölle.\n\nRegatta! Karnevaali! Solisevasta pimeydestä sukeltaa gondolien\nmustia lohikäärmekeuloja. Huojuvien paperilyhtyjen valo kimaltaa\nvedenkalvolla punaisina ja vihreinä tuliviiruina. Laulu, kirkaisut\nja mandoliinin kilinä saavat yön hiljaisuudessa taikamaisen kaiun.\nEllei viini kuumentaisi silmiäni, tämä öinen kohtaus jäisi vain\nmeluisaksi välinäytökseksi Venetsian oopperassa. Mutta rypäleen\nveri on vapauttanut minussa uusia kuvittelun voimia. Mieletön\nilonpito myrskyää kuin ahdistavan unennäön syvyydestä, lumottuna\nja epätodellisena, menneen loiston kummittelevana heijastuksena.\nTämä ei ole il carnavale grande — tämä on venetsialaisten\nseuranäyttelijöiden oma yksityinen karnevaali. He ovat pukeutuneet\nvälkkyviin silkki- ja samettipukuihin ja sitoneet kasvoilleen\nsuunnattoman suuria pahvinaamareita. Lyhtyjen usvaiseen hehkuun\nilmestyy melonimaisia pulloposkia, ammottavia silmämunia, neniä,\njotka notkuvat kuin tapiirien ja norsujen kärsät. Tuossa kaikessa\non jotakin karmean seremoniallista. Juopuneet ilotytöt, joiden\nposkista tihkusade on huuhtonut ihomaalin, ovat kuin Rappeutumisen\npapittaria lakastuneessa juhlakiillossaan. He ovat kavunneet\ngondolien keuloihin, he loiskuttavat tanssikengillään mustaa vettä ja\nhuutavat kilvan esilaulajan kanssa, joka johtaa kimeällä falsetillaan\nkuoroa. Minusta tuntuu, kuin baari meluavine vieraineen, sortuva\nsilta, kanaali, koko öinen kaupunki liukuisi karnevaalin vanavedessä\ntuntematonta päämäärää kohti...\n\nKaksi, kolme kadunväliä kauempana yö käy peloittavan hiljaiseksi.\nHarhailen typötyhjillä syrjäkaduilla. Kissat pujahtelevat pimeydessä\naavemaisina varjoina. Lyhtyjen valoympyrät ovat harvenneet; tihkuva\nkostea pimeys piiskaa kasvojani, kun tulen Rio dei Grecin kulmasta\ntyhjälle satamatorille. Yksi ainoa ihminen, ryysyinen nuori poika,\ntulee vastaan. Hän juoksee kuin hengen hädässä vanhan sillan\nportaita, kiitää ohitseni ja häviää. Ehdin nähdä kuumeiset, kauhusta\nammottavat silmät. Hiljaisuus... Olen noussut sillalle, kun sivukadun\npimeydestä kajahtaa huuto: Aiuto, aiuu-uii-to ...! Se kiirii vihlovan\nkimeänä sataman äänettömyydessä ja tukahtuu.\n\nHôtel Savoy on suoraan edessäni, valottomin ikkunoin ja tyhjin\neteishallein. Nousen kuin unessa vanhoja kiviportaita; olen makuulla,\nmutta huimaus keinuttaa vuodettani ikään kuin kaiken aikaa liukuisin,\nvierisin, ajelehtisin virtaavaa kanalia pitkin... Kirottua! Jos\nojentaisin käteni, se yltäisi veteen.\n\nVesi on Venetsian ainoa mahdollinen elämänelementti. Kaikista\nromantiikan suosimista kaupungeista tämä on oudoin ja mielettömin\n— siinä määrin, että käytännölliset amerikkalaiset unohtavat\ntäällä todellisuuden epämukavuudet ja vaipuvat kuvitteluihin.\nVesi loiskuu Huokausten sillan raskaita arkkuja vasten, solisee\nkirkkojen, palatsien, talojen ympärillä samalla kertaa likaisena\nja lyyrillisenä. Markuksen torin ja ahtaiden kauppakujien täyttämä\nsaari on kuin suuri, merelle liukuva laiva... Kun pimeinä iltoina\ntulen Torre dell' Orologion varjosta basaarimaisille pikkukaduille,\nluulen näkeväni, miten lukemattomista kajuutan ikkunoista heittyy\nkirkkaita valokimppuja valtamerilaivan kannelle... Piazzan kohina\nkaukainen torvisoitto ovat lahjoneet korvani. Laiva kulkee yössä.\nVenetsia liukuu avomerelle, lastinaan museoiden tomuiset aarteet\ndoge Loredanin tummanpunaisesta myssystä trecenton marmorisiin\nvihkivesimaljoihin ja Konstantinopolin kultaisiin alttariverhoihin\nasti. Sen kannella, kuun vaaleanvihreässä valossa, käy Tizianin\nritarien ja Veronesen pyylevien aatelisnaisten katrilli hyvin,\nhyvin kaukaisten klaveerinhelähdysten tahdissa. Voin kuulla,\nmiten nuo kuolleet donnat, joiden hiukset ovat kuin himmentynyttä\npunaista kultaa, tömisyttävät kansipalkkeja ja miten 1500-luvun\nsamettipukuiset aatelispojat, mamelukit, turkismyssyiset kauppiaat\nja purppuraan ja kärpännahkaan pukeutuneet nobilit polkevat\nsolkikengillään tahtia... Madre del Dio! Enkö olekin matkalla ajan\nmerta pitkin ja eikö jokaista ajatusta, jokaista mielialaa säestä\nkostea, soliseva, loiskuva vesi — miletolaisten luonnonfilosofien\nelementti, josta kaikki on syntynyt ja johon kaikki palaa!\n\nMitä tuntee näissä ympäristöissä nykyaikaisen fascistijärjestön nuori\njäsen? Pojat, joiden lapsuus kuluu kanaalien siroissa, tunkkaisissa,\nahtaissa taloissa, tulevat jo kouluaikana tekemisiin aivan\ntoisenlaisen hengen kanssa.\n\nHeidät opetetaan ihailemaan kaikkea, mikä on modernia. Valoisia\nsementtikatuja ja ilmavia urheiluhalleja. Hiilimurskaratoja ja\nlentokoneiden teräksenvälkkeistä asiallisuutta. Ummehtuneen\nkotielämän tilalle tulee ulkoilu ja ruumiinharjoitukset. He eivät\nenää kuluta aikaansa kotona jonkun lasimestarin tai kultasepän\nkamarissa, jonka ilmakehä on niin sakea suuren sisarusparven\neritteistä, että pyhien kiiltopaperikuvien edessä tuikkivat\nkynttilät ovat tukahtumaisillaan... Puettuaan kerran ylleen mustat\njärjestöpuserot he kuuluvat aivan toiseen maailmaan, jossa marssit\nja toverillinen leirielämä muodostavat tärkeän osan. Paraatien\nja työpalvelun välillä he kuuntelevat, miten valtion koulujen\nopettajat tehostavat vanhojen kulttuuriarvojen merkitystä. Mutta\n\"kulttuuri\" on heidän sanakirjassaan auttamattomasti saanut\nvastenmielisen merkityksen. Venetsiassa se merkitsee homeisia\npalatseja, joissa on kosteaa ja kylmää ja joiden hyödytön loisto\nei voi korvata edes kunnollista ateriaa; se merkitsee kirkkoja,\nmuseoita ja pyhäinjäännöksiä, joita mielettömät turistit\nsaapuvat ihailemaan mutta jotka ovat elävän elämän taloudessa\npelkkää käyttämätöntä pääomaa. Ja tämä pitää paikkansa kaikkiin\nkaupunkeihin, kaikkiin seutuihin. Muistorikkaat keskukset ovat\nvanhojen arvojen kaatopaikkoja, joihin modernit elämäntuulet eivät\nlainkaan pääse tunkeutumaan. Nuoriso tuntee vaistomaista vihaa\nlapsuutensa ympäristöjä kohtaan; on kuin kasvava ihminen eräässä\nkehitysvaiheessa kapinoisi niitä edellytyksiä vastaan, joille\nhänen elämänsä tulee rakentumaan. Nuoruuden olemukseen kuuluu pako\nkodista, mutta fascistisessa Italiassa tämä merkitsee samalla pakoa\nliian vanhasta, liian hyödyttömästä ja seisahtuneesta kulttuurista!\nMussolini on näille koulupojille ennen kaikkea suuri ja voimakas\nItalian uudenaikaistaja, mies, joka on Kemal Atatürkin[33] tavoin\nmodernisoinut isänmaansa.\n\nMutta tällainen mieliala, tällainen asenne on Italiassa hyvin\nvanhaa. Jälleen uusiutuu ilmiö, jolle iäkkäässä latinalaisessa\nsivistysmaailmassa näyttää aina olleen miltei biologiset\nedellytykset. Ei vain uusi nuoriso, vaan myös sen johtajat ovat\nomalta kohdaltaan kärsineet vuosituhantisen kulttuuri-ilman\npainostavasta, tainnuttavasta hapenpuutteesta. Tuhruisten\nkotikaupunkien toimeton apaattisuus on ärsyttänyt heitä toimintaan.\nOn oireellista, että Italian historian suuret johtajatyypit\nrenessanssin kondottieereista Mussoliniin asti ovat lähteneet\nköyhistä pikkukaupungeista, joiden monisatavuotinen sivistys\non kuin seisovaa vettä... Yhtä kuvaavaa on, että juuri Adrian\nmeren rannikko on nähnyt tavallista useamman diktaattorin\nnousevan valtaan ja kukistuvan, ikään kuin tässä haaveellisten\nkulttuurimuistojen seudussa heräisi kapinallisia mielialoja,\njotka kääntyvät \"hyödyttömiä\" kauneusarvoja vastaan. 1400-luvun\npuolimaissa täällä tempaa johdon käsiinsä venetsialainen Stefano\nGiovanni Gattamelata,[34] jota hänen palkkasotilaansa nimittävät\nTäplikkääksi Tiikerikissaksi, koska hän aina suorittaa strateegiset\nsyöksynsä pantterin nopeudella; hänen ankara, sotilaallinen\nhahmonsa kohoaa tuonaikaisesta historiasta yhtä rautaisen eheänä\nkuin hänen muistopatsaansa Padovassa. Kondottieeri Colleoni[35]\ntulee monen seikkailun jälkeen Venetsiaan, ottaa käsiinsä kaupungin\nsotavoimien ylijohdon ja näyttelee hetken suhteellisen ahtaassa\nmaantieteellisessä piirissä suuren sotilasdiktaattorin osaa.\nFrancesco Sforza[36] tulee Milanon ruman ja taikauskoisen herttuan\nFilippo Viscontin[37] palkkajoukkojen päälliköksi, raivaa itselleen\ntietä Milanon herruuteen ja pääseekin päämääräänsä herttuan kuoltua,\njolloin kaupungin sotajoukot vannovat hänelle uskollisuuden valan.\nTämä yksinkertaisen talonpojan poika Romagnasta on kaikkien\ntulevien kansanjohtajien varhainen edelläkävijä. Hän näyttää\nolleen ensimmäisiä, joiden katse on tähdätty Italian valtiolliseen\nykseyteen. Jatkuvien Firenzen ja Milanon välillä käytyjen\nneuvottelujen avulla on tosiaan 1455 saatu aikaan suuri liittokunta,\njohon ennen riidassa olleet pikkuvaltiot pakotetaan kuulumaan. Kun\nnäiden elämäkertojen jälkeen lukee forlìlaisen sepänpojan Benito\nMussolinin[38] tarinaa, historian analogiat käyvät ilmeisiksi.\n\nTämän tosiasian huomasi aikoinaan jo hänen sosialistinen oppi-isänsä\nSorel,[39] joka aavisteli hänessä 15. vuosisadan italialaista\nkondottieeria. Kaikkein varhaisimpana sielullisena lähtökohtana\non jälleen lapsuudenaikainen miljöö — omalaatuinen, Italialle\ntyypillinen kulttuurimuistojen, köyhyyden ja lian sulautuma.\nMussolinin koko toiminta on tähdännyt siihen, että kansakunta\nvoitaisiin siirtää \"seisovasta\" kulttuuritilasta dynaamiseen,\nnykyaikaiseen elämänpoljentoon.\n\nTämän kokee sisimmässään jokainen Adrian meren laivastoupseeri, joka\non vaihtanut ahtaan kotikanaalin avomereen, ja jokainen Romagnan\nrannikon nuori talonpoika, joka heittää kädestään lapion ja tarttuu\nkivääriin aivan kuin Attendelo Sforza[40] eräänä iltapäivänä\n1380-luvulla, liittyessään ohi vaeltaviin suuren johtajan sotilaihin.\n\n\n\n\nPunaisen liljan kaupunki\n\n\nOlin asettunut asumaan Firenzeen maaliskuussa, jolloin kevät tulee\nToscanaan. Heleä auringonpaiste houkutteli yleisöä vastikään\navattuihin katukahviloihin, mutta tasainen puheensorina ei oikein\nottanut kohotakseen: kaiken hilpeyden takana vartioi pelko. Kun\nAccademia di Belle Artin oppilaat tulivat luonnosvihkoineen ja\nsalkkuineen Emanuelin torin hauskojen pikkupöytien ääreen, he\navasivat mykkinä sanomalehden ja unohtivat sekä Donatellon että\n13-sataluvun alttaritaulut. Ilma oli huhujen myrkyttämää.\n\nLehtien etusivuilla toistui juuri tähän aikaan Tšekkoslovakian\nnimi todellisena hälytyssignaalina, jonka kaikki käsittivät kieli- ja\nkansallisuusrajoista riippumatta. Sen kaiku vieri Firenzen\nkaduilla, se kajahti suljettuihin luostarikouluihin ja lukioihin,\nsitä toisteltiin hotellien eteisissä, ja se hävitti gallerioissa\nvaeltavien turistien taideilon. Sanomalehtien kauppiaat huusivat\nsitä niissä käytävissä, jotka reunustavat Emanuelin torin vasenta\nlaitaa. Kun keskikaupungin pankit ja liiketalot tyhjenivät siestan\naikaan ja niiden virkailijat tapasivat toisensa kaviaarivoileipien ja\npienten espressokuppien ääressä, heidän ruskeilta kasvoiltaan paistoi\nkiihtymys. Italialainen on luonnostaan taipuvainen politikointiin.\nFirenzen katukahviloissa vatvottiin noina päivinä Prahan tapahtumia\nintensiivisemmin kuin mitään muuta. Hurjimmat huhut levisivät\nnopeimmin. Puhuttiin, että vallatun maan presidentti oli hetkistä\nennen Anschlussia[41] kutsuttu Berchtesgadeniin ja että hänet oli\nsaatu puolittaisella väkivallalla allekirjoittamaan se paperi,\njoka lopetti Tshekkoslovakian itsenäisyyden. Lasimaalari Tsultini,\nmustaviittainen mefistonpartainen \"vapaiden taiteiden harjoittaja\",\nkertoi minulle yhtä paprikavoileipää ja punaviinilasia vastaan,\nmitä hän oli lukenut Il Giornale d'Italian[42] etusivulta: Prahan\nkansalliskiihkoiset nuorukaiset olivat heittäneet pommin saksalaisten\nturistien suosimaan hotelliin; saksalainen pankinjohtaja oli ammuttu\nkotimatkallaan; tshekkiläinen koulupoika oli heittänyt lumipallolla\nsaksalaista sotilasta, kun joukot vihdoin marssivat Prahaan ja\nsuorittivat verettömän kaappauksen. Jos Firenzessä syttyikin siellä\ntäällä poliittisen innostuksen olkivalkeoita, yleinen mielipide\nei oikein jaksanut sulattaa sitä tosiasiaa, että akselivaltioiden\neteläkärjessä kuultiin, kuten kerrottiin, näistä tapahtumista vasta\npost festum.[43] Odotettiin Mussolinin kannanilmaisua — hänen suurta\npuhettaan, jonka forumiksi oli huhuiltu Torinoa. Mutta Espanjan\ntaistelut eivät vielä olleet kehittyneet ratkaisevaan vaiheeseen,\nsiirtomaakysymys hautui hiljaisuudessa, selvää rajankäyntiä ja\nratkaisevia vaatimuksia ei kuulunut, vaan maaliskuun päivät kuluivat\nloppuun jyrähdyksettä, painostavan ukkostunnelman vallitessa.\n\nJoka päivä, aamiaisajan loputtua, Café Italianon päivänvarjojen\nalla sorisi kansainvälinen kieltensekoitus. Amerikattaret, joiden\ntukka oli valkaistu kromihappoisen lyijyn väriseksi, saapuivat\nmustatuin raskain silmäripsin ja mantelinpunaisin kynsin; he\nmaistelivat soodalla laimennettua vermuttia kovin mietteliäinä,\narvioiden tilanteen kestävyyttä. Saksalaiset tulivat Uffizista ja\nPalazzo Pittistä hengähtämään makean päärynäoluen ääreen; ruskeaksi\npaahtuneilla hoidottomilla kasvoilla hehkui varmuus, joka pikemmin\närsytti kuin miellytti heidän romaanisia aatetovereitaan. Tässä\nviheriätakkisten baijerilaisten, urheilevan vuoristolaisnuorison,\nsattumalta maahan eksyneiden missien ja ranskattarien seurassa\nistui joskus vaalea, nuori äiti kohentaen väsähtäneesti roomalaista\nhiuslaitettaan ja leikkien savukkeella. Savuke! Siitä erittyi\ntuuleen voimakas aromaattinen haju. Sininen savu kierteli ohuina\nharsoina hänen kummallisen säännötöntä ja ikään kuin väkivaltaisesti\nmuovattua gibboninpäätään. Vaikka hänen olemuksessaan ei ollut mitään\nsilmiinpistävästi eteläistä, hänen läsnäolonsa sai ajattelemaan\ntropiikkia: Saharan keltaista kuumaa hiekkamerta, monotonisesti\nhakkaavia rumpuja, spaheja,[44] Marokon lumivalkoisia kivimuureja.\nHän silitti hajamielisesti mustasilmäisen pikku poikansa hiuksia.\nNiin, lapsi oli syntynyt Firenzessä, mutta he kuuluivat kolonioihin\nja palaisivat sinne. Tiesinkö, mitä merkitsee neljän vuoden oleskelu\nTripoliksessa[45] ja Bengasissa? Kysyin häneltä kerran, pelkäsikö\nhän uutta Ual-Ualin-tapausta[46] ja siirtomaasotaa. Hän kumartui\npuolittain kyyryyn pöytää vasten ja hymyili:\n\n— Jos kysyy ranskalaiselta tai englantilaiselta, voivatko he\nluovuttaa Tunisian, he kieltävät. Mutta italialaisena en käsitä,\nminkä vuoksi vain heillä olisi oikeus Tunisiaan.\n\nKun muistutin, että Maltan saari on laivastotukikohtana erikoisen\nuhattu ja että Ranska juuri siksi pitää lujasti kiinni Tunisian\npohjoisrannikon sotasatamasta Bizertesta, sain vastaukseksi vain\nraukean hymyn ja tupakansavupilven. Italialle ei riitä, hän sanoi,\nettä sillä on oma merilinnoituksensa Pantellerian saaressa Sisilian\nja Tunisian välillä. Se tahtoo vetää suoran linjan Bizerteen, ja\nsilloin... Englannin meritie Intiaan jäisi siinä tapauksessa il\nDucen armoille. Tämä on oikeudenmukaista, välttämätöntä. Tunisia\non italialainen siirtomaa, joka on joutunut ranskalaisten haltuun.\nMikään ei ole varmempaa, kuin että se ennen pitkää joutuu roomalaisen\nimperiumin osaksi, ellei hyvällä, niin pahalla. Jos vaivautuisin\nlukemaan \"Relazioni Internationalea\", ulkopoliittista viikkolehteä,\nen hetkeäkään epäilisi Italian aspiratioiden oikeutusta. Ja\nDjibouti![47] Rooman edustajakamarissa oli marraskuun lopulla\ntapahtunut mielenosoituksia, joita sitten jatkettiin kaduilla:\noli vaadittu Tunisian, Korsikan, Nizzan, Savoijin ja Djiboutin\nliittämistä Italiaan. Tiesinkö, että se seitsemänsadan kilometrin\npituinen rautatielinja, joka johtaa viimeksi mainitusta kaupungista\nAddis Abeban asemalle, on Italian ainoa suora tie alusmaihinsa.\nKuitenkin se on joutunut ranskalaisten käsiin! Ranska pitää\ntaskussaan myös suurinta osaa Suezin osakkeista. Siitä huolimatta,\nettä kanava suorastaan kiehuu italialaisia lastilaivoja. Ranska kerää\ntullin, Ranska määrää hallinnon ja tariffit. Ranska rakentaa patoja\nItalian normaalien vaatimusten tielle. — Hän sytytti uuden savukkeen\nja syventyi niin perinpohjaisesti siirtomaakysymykseen, että\ntiedustelin, kuuluiko hän fascistiseen naisjärjestöön. Mutta ei, hän\noli \"tavallinen\" italiatar, pieni upseerinrouva, nuoren imperiumin\nerinomaisen itsetietoinen jäsen.\n\nSodan ajatus oli hänelle itsestään selvä; hän ei salannut sitä. Hän\noli ollut neljä viikkoa Tunisissa, ja hänen hiljaisesta väsähtäneestä\npuheestaan kasvoi kuvia, joihin siirtomaakriisin jännitys keskittyi.\nHän kertoi Tunisin sokkelomaisista kaduista ja niiden kuohuvasta\nihmisvilinästä. Sen jälkeen kun ranskalaiset sotilaat oli suurelta\nosalta siirretty Mareth-linjoille,[48] satojen kilometrien pituiseen\nvallitukseen, katuelämälle antoivat leiman Senegalin neekerit. Dio\nmio, kuinka he olivat uljaita ja muhkeita koreissa univormuissaan,\nsinervänmustine kasvoineen! Hän kuvasi baareja ja pelisaleja; niissä\nvilahteli ranskalaisten spahien sinisiä ja tulipunaisia pukuja,\njoiden olkaimilta riippui veltto valkea ratsumiesviitta ja kupeelta\netiopialainen käyräsapeli. Tai hän puhui arabialaiskaupungin\nranskalaisista, marabutien hautojen luo pystytetyistä päämajoista,\njoiden ikkunoita verhosivat alaslasketut viheriät aurinkoverhot ja\njoiden portti vartioitu oli kuin muurahaispesän aukko, menevien ja\ntulevien sotilaiden täyttämä. Kysyin, eikö hän pelännyt, että näistä\nranskalaisista vartiopaikoista kyllä kyettäisiin vastaamaan Italian\nhyökkäykseen, tulipa se sitten Välimereltä tai Libyan erämaasta. Hän\npainoi savukkeen miltei väkivaltaisesti tuhkakupin laitaan.\n\n— Ei, hän sanoi ja pudisti — Vielä kerran: ei! Me olemme\nvoitolla. Meillä on satatuhatta miestä ranskalaisten linjojen\nselkäpuolella. Meidän sotilaitamme on Libyassa enemmän kuin Addis\nAbeban valloituksen aikaan. Ranskan Somalin rajoille vyöryy joka\npäivä autokaravaaneja. Ne on lastattu täpötäyteen tykkejä ja\naskaripataljoonia.[49] Jos ette usko, mitä Virginio Gayda[50]\nkirjoittaa \"Giornale d'Italiassa\", lukekaa englantilaisia\nsanomalehtiä. He tietävät...! Meidän varustelujemme suuruutta\nei kukaan täysin tunne. Jos Etelä-Tunisian linjoilla on\nkuusikymmentätuhatta ranskalaista, kuten kerrotaan, ja jos Ranskan\nSomalin sotavoimat täyttävät koko pienen siirtomaan, meidän\nvarakuninkaamme Aostan herttua mobilisoi kyllä vaaran hetkellä\nvyöryn, jota Ranskan legioonat eivät voi vastustaa.\n\n— Se merkitsee maailmanpaloa, huomautin.\n\n— Tietysti, hän vastasi. — Mutta ellei Ranska suostu myönnytyksiin\nja John Bull[51] napittaa itsepäisen ylpeästi liivinsä, me\nuskallamme maailmanpalon... Tiedättekö, olin Tunisissa, kun\npikkuinen napoleonmainen Daladier[52] ajoi mustalla loistoautollaan\npääkatua pitkin. Se tapahtui tammikuussa. Pariisissa odotettiin\nsilloin suurlakkoa, kaikki horjui ja kuohui, ulkoministerin puhe\nRooman parlamentissa ja parvekeyleisön välihuudot kummittelivat\nPariisin päivälehdissä. Daladier teki triumfimatkan Ranskan kaikkiin\nmahdollisiin siirtomaihin. Oli trikoloreja ja ruusuja parvekkeilla,\nspahit ja legioonalaiset täyttivät Tunisin kadut. Ranskalaiset\nhuusivat: Vive Daladier! niin kuin me huudamme: Vivat il Duce![53]\nMutta tämän lavastuksen takana puitiin nyrkkiä. Yksikään italialainen\nsiirtomaaupseeri ei näyttäytynyt; eivät edes kalastajat, jotka\npyydystivät tonnoa Tunisin redillä. Ja meitä on kuitenkin tuossa\nkaupungissa rajattoman paljon...\n\n— À propos, keskeytin, huhuillaan, että juuri kalastajat\nsalakuljettavat italialaisia aseita ja varastoivat ne Tunisin\nsäilyketehtaisiin... Hän pudisti päätään: — Ranskalaiset\nviranomaiset voivat milloin tahansa toimeenpanna tarkastuksen, mutta\ntakaan, että he eivät löydä mitään.\n\nJoka päivä kaikui Emanuelin torin pylväskäytävissä\nsanomalehtikauppiaan metallinen huuto: \"Il Popolo d'Ita-lia-aaa...\"\nKatukahviloiden sähköisessä maailmassa rakennettiin\nparallelismin siltoja historiallisiin kohtalonhetkiin. Jos\nFirenzen henkinen ilmapiiri tuo mieleen Pariisin, noiden päivien\ntunnelman täytyi muistuttaa kesäpäiviä Seinen kaupungissa\n1830,[54] ennen barrikaditaistelujen puhkeamista. Rauhatonta\nääntensorinaa emigranttien kantapöydissä. Kaduilla ja toreilla\nsotilaiden tungeksimista. Sivukatujen kapakoissa maalaisia, jotka\nolivat unohtaneet pelikorttinsa ja keräytyneet kuiskuttaviksi\nryhmiksi pimeihin takahuoneisiin. Kaiken tämän ahdistuksen ja\nuhman, epäröimisen ja pelon yli vanhan marmorisen Campanilen kumea\nkellonsoitto kuin heikko kajahdus ajoilta, jolloin Arnon rantojen\nkukoistava sivistys keskitti kaikki luovat voimansa juhlimaan elämää.\n\nApenniinien vuokko kukkii maaliskuussa. Monte Morellon pistävän\nkylmässä vuori-ilmassa avautuu lukemattomia teriöitä kuin violetteja\nsamettimaljoja, joiden pohjalta hohtaa heteiden oranssinkeltainen\nsilmä. Jos tuohon aikaan joskus vaelsin Viale dei Collia\nhuvilakaupungin puistojen ohi, näin maalaisnaisten tuovan niitä\nvuorilta leveissä olkivasuissa, Tähän aikaan puhkeaa puukanervan\nvirpimäisiin oksiin pieniä valkeita nuppuja. Aurinkoisilla\nmetsänrinteillä avautuvat ilex-pensaan[55] kukat nahkeiden\npiikkilaitaisten lehtien suojassa ja ikiviheriä arbutus[56] saa\nmarjat, joiden pinta on pienistä pähkylöistä karhea kuin ahomansikan.\nLämpimän päivän ja kylmän yön välillä on jyrkkä rajat; on kuin\niltahämärä siirtäisi kaupunkia pohjoisia leveysasteita kohti...\nPäivisin näin mimosapuiden kukkivan Monte Cecerin rinteillä;\nne näyttivät sitruunankeltaisilta liekeiltä harmaanvihertävien\noliivimetsien savussa. Yön aikaan, kuun ja tähtien epämääräisessä\nkumottavassa valossa, Fiesolen rinteet peittyivät hienoon\nlumiverhoon, joka kävi vahvemmaksi ylhäällä, Vingicliaton sypressien\nympärillä.\n\nJokaiseen askeleeseen, joka johti pois kaupungista, kukkuloille,\nkätkeytyi vapautumista. Kevään hieno käyminen tuhansissa silmuissa\nja korsissa pelasti minut levottomuuden tuskasta. Noilla hiljaisilla\nvuoripoluilla ajatus irtautui pelosta, ikään kuin se elämän määrä,\njoka teki työtään minun ympärilläni puissa, kukissa, untuvaisissa\nlinnunpesissä, olisi vyörynyt voitollisena tulvalaineena perikadon\naavistuksien yli. \"Kaiken häviön tie\" peittyi täällä kukkiin... Voin\nkulkea muurien reunustamaa vanhaa etruskilaispolkua Fiesoleen tai\nvalita tien, joka johtaa kukkulalle kohonneen kartusiaaniluostarin\nohi Galluzzon kylään, ja aina kauemmas, Vincin lumivuorille\nasti. Viinileilejä kuljettavat maalaiset huutelivat rattailtaan\nkompasanoja ohikulkijoille kuten \"Aeneaan\" runoilijan[57] päivinä.\nHiljaisissa maakartanoissa, oliivi- ja viinikunnaiden kuumissa\nlaaksonpohjissa, oli tullut kevätkyntöjen aika. Lumivalkoisten\nsonnien laiskanmuhkea käynti pani punaiset otsatupsut hauskasti\nheilumaan, kun näinä toscanalaiset vetojuhdat kiskoivat ikivanhaa\npuuauraa punaruskeilla saroilla. Näin, miten viiniköynnöstä\nnaitettiin oliiville: lehtevä viheriöivä ketju punoutui tiiviisti\nöljypuuhun; puutarhurien kädenliikkeistä kuvastui traditiota, joka\non vanhempaa kuin kristinusko, vanhaa kuin pakanuus. Näihin näkyihin\nkätkeytyi rauhallisen ihmisaskaren mittaamattoman pitkä perspektiivi;\nne olivat herpoamattoman toivon symboli. Minut valtasi epämääräinen\nmutta väkevä tunne maaperän pyhyydestä, kaikista niistä kulttuurin\nmahdollisuuksista, joita nämä seudut säilyttävät.\n\nSiellä, missä Fiesolen roomalainen amfiteatteri peittää\nmurskautuneilla istuinkaarillaan etruskilaista kumpua, on monta\nsokkeloista polkua ja luonnon muodostaman lehtimajaa. Ikuisen\nvihreyden tulva on haudannut etruskien muistot. Valkeiden\nkivihuviloiden hedelmä- ja kukkatarhoista on tänne eksynyt paljon\noutoja puulajeja. Terebinttien, englanninmistelin ja kynäjalavien\nmuodostama lehtikatto seuloo auringonpaistetta, joka tihkuu\nkirkkaina valovirtoina ruohoon; valon ja varjon epävakainen läike\nei koskaan lakkaa näillä tuulisilla tienoilla. Täältä löysin\neräänä päivänä vanhan öljypuun, jonka kyhmyinen oksa oli kuin\nluotu istuimeksi. Runko painui turvallisen laajana selkää vasten,\nlehtien hopeanvihertävästä pilvestä työntyi kaksi mutkittelevaa\nvesaa kädensijoiksi. Istuin kauan, passiivisena ja väsyneenä, mieli\ntäynnä hämärää odotusta, ikään kuin jotakin olisi täytynyt näyttäytyä\neteeni avautuvassa luonnossa... Rajattomiin laajeneva toscanalainen\nmaisema näkyi riippuvien muratinlehtien lomasta. Vuorten aaltomainen\nvarjokuva häipyi etäisyyksien sineen aineettomana ja henkisenä.\nLähempien kukkuloiden rinteitä peittivät oliivi-istutukset — nuo\ntuuhealehtiset puut olivat täältä katsoen kuin hopeansinervää sumua,\njoka oli painunut pieninä pallomaisina pilvinä terrakotanruskeille\npelloille. Ohut läpikuultava ylängönilma sulatti yhteen ruskean ja\nviheriän lukemattomat vivahdukset, vaaleanpunaisten mantelipuiden\nkukkaroviot, myrttipensaat, syklaamien peittämät laitumet, mehevät\nviiniköynnökset. Oli kuin laajan maiseman eteen olisi pingoitettu\nautereinen harso, joka pehmensi hehkuvia värejä; vain sypressien\nsinisenmustat pilarit kohottivat latvojaan valosumuun ja katse lepäsi\nniiden tummissa muodoissa kuin tukea hakien...\n\nEi tapahtunut mitään. Muratinlehdet välähtelivät ja häälyivät\ntuulessa. Ikivanhan lähteen vedet solisivat amfiteatterin rinteeseen\nuurretussa luolassa; oman ruumiini varjo siirtyi auringon mukana\nitää kohti, symbaaliruohon ja valkokukkaisten mättäiden yli. Mutta\nkeskipäivän hiljaisiin kuumiin hetkiin voi kuitenkin sisältyä\nsalaista kokemusta, joka kerran tulvii tajuntaan ja valtaa meidät\nratkaisevasti kuin ilmestys. Tuona hetkenä minulle kävi varmaankin\nnäin. Näiden ikivanhojen seutujen elimellinen harmonia, niiden vahva\nja selvä kauneus puhui kieltä, jota ymmärsin. Maisema sai minut\nentistä syvemmin lähestymään sitä kulttuuria, joka on versonut ja\nkukoistanut täällä, ja ihmistyyppiä, jolle maaperä itse opetti\ntaidon elää ehyttä elämää. Jos maisema muovaa ihmistä ja antaa\nhänelle henkiset peruspiirteensä, renessanssin Firenzessä on\ntäytynyt tapahtua jotakin tuollaista. Kuta enemmän ajattelin sen\nvoimakasta ja lyyrillistä, tarinoista ja henkeistynyttä rotua, sitä\nvarmemmin näin siinä näiden kumpujen ja laaksojen leiman. Elämässä\nkuten taiteessakin renessanssi on ammentanut vastakohtien harmoniaa\nToscanan aurinkoisilta rinteiltä, joilla luonnon luova voima liikkuu\nvoimakkaan sentripetaalisesti[58] kuin ilmaisten johdonmukaista\nkeskittämistä. Olipa ihmisen ja ympäristön suhde millainen hyvänsä,\ntoscanalainen maisema tuli varhaisenesanssin aikaan taiteilijoiden\noppisaliksi. Tuonaikaisen firenzeläisen ihmistyypin, maalarin\nhumanistin ja kondottieerin, on täytynyt suhtautua noihin tummien\nneulasypressien jakamiin näköaloihin kuin johonkin vastalöydettyyn ja\nihmeelliseen; maisema sai keskiajan jälkeen äkkiä henkisen sisällön,\nsielun. Mutta kaikki kauneus, jota etäisyyksien aurinkotomu peittää\nkuin vanhojen taulujen chiaroscuro, valohämärä, on hymyilevän\nlyyrillisyyden uhallakin samalla reaalisen juurevaa ja vahvaa. Sillä\non oma erikoinen maanpäällinen sävynsä ilme, jota en ole löytänyt\nUmbrian sielukkaista maisemista. Vasta Fiesolen vuoriterasseilla,\nSettignanon mehevillä viljelysseuduilla, oppii ymmärtämään, että\njuuri tämän maankolkan historiassa tuli hetki, jolloin väkevä\naisti otti korvauksen askeesista ja lainehti täyteläisen leveänä\ntodellisuutta kohti. Uusi ihmislaji, jonka humanisti Leone Battista\nAlberti[59] tunsi löytäneensä 1400-luvun Firenzestä, ei ole suinkaan\nsyntynyt vain oppineiden työkammioissa.\n\nKysyn itseltäni, eikö Firenzen ympäristön pakoton, avoin luonne\nviritä ja ylläpidä niitä inhimillisen sielun taipumuksia,\njoita nykyaikainen psykologia kutsuu ekstraversiivisiksi.[60]\nRenessanssin perusleimana joka tapauksessa ollut väsähtämätön\nelämäntarmo, joka avautui lämpimän voitonvarmasti ulospäin ja jolle\nnykyaikaisen ihmisen särkyneisyys oli vieras. Sillä näennäisestä\nmonipuolisuudestaan huolimatta Firenzen monisatavuotinen\nkulttuurimuoto näyttää syntyneen suhteellisen yksinkertaisista\nsielullisista alkutekijöistä, aineellisuuden ja henkisyyden,\nrehevän aistielämän ja sielukkaan haaveilun selvistä vastakohdista.\nNäiden erilaisten elementtien yhteydestä kasvoi renessanssi-ihmisen\npassione.[61] Taiteen ja käsityön orgaaninen vanhanaikainen liitto\non täällä herättänyt terveitä kilpailunvaistoja. Mikä toinen\nitalialainen kulttuurikeskus puhuisi yhtä voimakasta kieltä\nhedelmällisen kunnianhimon puolesta kuin Firenze?\n\nJoka kerran kun tulin kaupungin uudenaikaiselta asematorilta päin\nVia Cerretanin kapeaa ja kohisevaa kauppakatua pitkin duomon\ntorille, miltei tunsin hermoissani, miten raskaalla paineella\nnykyaika ahdistaa menneisyyttä. Vanha marmorikirkko näytti\nkupoleineen ja porttaaleineen olevan kuin puristuksessa; tori oli\naikoja sitten käynyt ahtaaksi. Ghirlandaion[62] enkelit kuuntelivat\nManteliportin[63] kultamosaiikista liikenteen kohinaa. Liljaniitty,\njolle Arnolfo di Cambio[64] 1200-luvun lopulla rakennutti tämän\nKukkien Pyhälle Maarialle vihityn temppelin, peittyi sittemmin torin\nlaakakivien alle; piazzan ääntensorina on jo kauan huuhtonut kirkon\nvihertäviä marmoripintoja kovana vieraana kuorona. Uusi aikakausi\non pesiytynyt tähän rikkaan renessanssikaupungin keskukseen kuten\nerakkoäyriäinen purppurasimpukkaan. Mutta silti minut valtasi\nmenneisyyden teho Firenzessä monin verroin voimakkaammin kuin\nnykyajan. Kertasin ajatuksissani ruotsalaisen Romdahlin[65] sanoja,\nettä Arnon kaupungin harmaiden palatsinpäätyjen keskellä, sen\nfreskoilla koristetuissa marmorikirkoissa, sen pylväshalleissa\nja pihoissa renessanssi hyökyy vastaan laajan, kokonaisen aallon\nvoimalla. Vanhoista vaskiporteista suurherttuallisen kanslian\nnykyisiin taidekokoelmiin, Medicien hautakappelin kivisestä\nunesta kirkkojen seinämaalauksiin — niin, koristeellisiin\nsoihdunpidikkeisiin ja portinkolkuttimiin asti näin taiteen kukkivan\nrikkaana väreissä, marmorissa ja vaskessa. Sen vuoksi jää jokainen\nFirenzen kuvaus vajavaiseksi. Jokainen taide-elämys, jokainen muisto\non kuin japanilainen paperikukka, joka lasimaljaan pudottuaan alkaa\npaisua ja laajeta monihaaraiseksi lummekimpuksi.\n\nSan Miniaton kukkulalle kiipeävä Viale dei Colli oli eräs tavallinen\nkävelytieni tutkimustöiden lepohetkinä. Sinne pääsee kaupungin\nliepeillä kohoavaa rinnettä pitkin, jalan tai raitiovaunuilla.\nSinne johtaa toinenkin polku, jyrkästi vuoren kupeeseen uurrettu\nRistin tie, jota reunustavat synkät mustat sypressit ja puuristit;\njokainen noista kuoleman paaluista on pystytetty tien syrjään\nmuistuttamaan kävelijöille Via dolorosan kohtauksia — sitä hetkeä,\njolloin Pyhä Veronica kuivaa hikiliinalla Kristuksen kasvot, tai\nsitä, jolloin Josef Arimatialainen[66] näyttäytyy. Mutta ristit\njäivät selkäni taakse ja ylhäällä kukkulalla oli vain valoa,\ntuoksuvaa ruohoa; aasien ja muulien riemullista kiljuntaa, timjamin,\nmetsäkuusaman ja nuorten ruusujen reunustamia muureja. Tyhjän\nulkoilmaravintolan terassilla surisivat villimehiläiset. Join vanhaa\ntummanpunaista chiantia — se maksoi seitsemän liiraa, eikä pieni\nolkipullo riitä pitkälle. Alhaalla laaksossa, vuorten kirkasta ja\nlempeää ääriviivaa vasten, levittäytyivät Firenzen ruskeanharmaat\ntiilikattoiset talot kauas ja laajalle. Tuo jähmettynyt kivinen\nmalja kimalsi keskipäivän auringossa — siitä kohosi torneja kuin\npatsaita ja peitsiä, jotka olivat ponnahtaneet liikahtamattomaan\nkunniantekoon. Kaukana rautatientorin lähellä kumahtelivat kellot\nSanta Maria Novellan hennossa harmaassa campanilessa;[67] Palazzo\nVecchion keskiaikainen tiilipilari ponnistautui muita ylemmäksi kuin\nuhmaten ja sen kaksinkertaisen ampumaparvekkeen kuvio, jonka olin\njo lapsena nähnyt vanhoista kuparipiirroksista, vartioi ylhäältä\npilvien tasalta Liljojen kaupunkia. Bargellon sakaratorni seisoi sen\nrinnalla kuin pieni ylpeä sisar. Badian kuusikulmainen goottilainen\ncampanile ja Giotton[68] marmorinen kellotorni saivat täältä katsoen\nsen etäisyyden kultauksen, joka muuttaa niiden mahtavat ääriviivat\naineettomiksi ja saa ne näyttämään satukaupungin linnanhuipuilta.\nTuuli heräsi. Suuren pilven varjo liukui hyvin hitaasti Firenzen\nyli ja kiiti pohjoiseen. Brunelleschin[69] suunnattoman suuri\nkuusikulmainen kupoli, joka nousee leveänraskaana tuomiokirkon\nhartioista kuin punaruskea meloni, kuin mahtava kuparikello, näytti\nolevan pakahtumaisillaan vangituista sävelistä. Tiesin, että jossakin\nkaukana, talojen, palazzojen ja linnojen suojaamana torkkui Pyhän\nAmbrosiuksen ikivanha kirkko kuin iäkäs väsynyt peto, joka on\nlaskenut käpälänsä San Lorenzon markkinatorin kojujen väliin ja\nsuojaa leveällä selällään Michelangelon[70] marmorijumalien ikuista\nlepoa. Suuri kohiseva kuolematon kaupunki! Vallan, nautinnon ja\nkauneuden nälkä oli kohottanut sen Arnon rannoille. Se oli kuin\nvanhoista mielenkiintoisista kronikoista kerätty kirjasto, ja sen\njokainen harmaa palazzo oli kirja, joka innosti minua pitkiin\ntutkimuksiin.\n\nTuomiokirkon torilla, duomon välähtelevän marmoriseinän ja Giotton\nkellotornin vieressä, on Firenzen ikivanha keskus, kahdeksankulmainen\nkastekappeli. Tämä leveärunkoinen, samalla kertaa jykevä ja siro\nrakennus kohoaa kaupungin keskeltä kuin kreikkalaisten tarujen\nomphalos, maailmannapa; se on hallinnut ympärillä kuohuvaa elämää\nkaikkien niiden vuosisatojen ajan, mitkä urbanisoitunut ihminen\non asunut Arnon laaksossa. Aika on luonut seinien viheriään\nja valkoiseen marmoripeitteeseen himmentäviä läikkiä. Lattian\nmosaiikista, joka on kuin brysselinpitsiä tai persialaista\narabeskikirjailua, voi vielä erottaa eläinradan maagilliset merkit.\nOn tavallaan kuvaavaa, että kun uusi elämäntunne 1400-luvun alussa\nheräsi ja kypsä renessanssitaide kävi talttoineen, siveltimineen,\nvasaroineen koristamaan kaupunkia, huomio kiintyi ensimmäiseksi\nkastekappeliin. Hurskas vanha trecenton[71] mestari Andrea Tafi[72]\noli aikoinaan holvannut sen kupolin heleillä lasimosaiikeilla,\njotka kuvaavat kerubeja, serafeja ja kahtatoista apostolia. Nyt luo\nkultaseppä Ghiberti[73] kastekirkon kuuluisan kolmannen oviparin,\nParatiisin portin, jonka vaskiset, kultaläikkien täplittämät\nkorkokuvat soivat ja laulavat kuin urut, tosin ei enää keskiaikaisen\ntummasti, vaan heleän maallisesti. Vain jokunen vanha kaunis\nrakennus on tuohon aikaan säilyttänyt entisten satalukujen sävyn.\nSellainen oli silloin ja sellainen on vieläkin San Miniaton pieni\nmarmoribasilika, Toscanan rikkain benediktiläiskirkko, jonka\narkkipiispa Hildebrand vihki ensimmäisen tuhatluvun alussa, Henrik\nII:n ja keisarinna Kunigundan aikoina. Tämän vanhan temppelin\nhämärässä, johon pisaroi ohutta päivänhohtoa alabasteri-ikkunoista,\nromaanisen muinaisuuden tuoksu on suloinen kuin suitsutus. Kun\nmaailmansodassa kaatuneille nuorukaisille valittiin hautapaikkoja,\nhe saivat suuren hämärän kalmiston aivan San Miniaton läheltä.\nTunnelmallisempaa paikkaa olisi ollut vaikeata löytää. Ikivanhasta\nkirkosta huokuu tähän uuden ajan hautausmaahan Firenzelle vierasta\nmystiikkaa, joka tulee renessanssin takaa, romaanisen keski-ajan\nhämystä.\n\nOlin vuokrannut asunnon vanhan kaupungin ulkopuolelta, tyhjäksi\njääneestä nunnaluostarista. Kevättalvella sen suojissa piti\nehtimiseen polttaa scaldinoa, hiilipannua, jotta kylmyys ja\nkosteus olisi väistynyt. Hämärissä palasin kaupungilta. Abbedissan\nsellissä maisteltiin gorgonzolaa, nespoleita,[74] englantilaisia\nkeksejä ja halpaa ruokaviiniä. Seura oli aina sama — suomalainen\ntaiteilijanrouva, talon vieraat, signor Ugolini, jolla oli oravan\nsilmät ja evankelista Johanneksen kasvot, vaimoni ja minä. Aamuisin\nvaelsin kaupungille kuolettavan pitkää ja kapeaa Via Cavouria, joka\nmuistuttaisi Tukholman Drottsgatania, ellei kirjavien lautaseinien,\nsoodavesi- ja elokuvailmoitusten, rihkamakauppojen, ruusukojujen\nja jalokiviliikkeiden paraatiin osallistuisi myös jokin luostarin\npääty ja hälisevä pariisilaismallinen katukahvila. Raitiovaunut\npujottelivat kimeästi kellojaan kilisyttäen pappien, upseerien ja\nfransiskaanien tungoksessa. Vanha kuihtunut englannitar istui San\nMarcon torin avokahvilassa pöyhöttäen saframinkeltaista tukkansa\nkaihomielisin silmin siihen kuolleeseen hiekanväriseen muuriin, jonka\ntakana on Savonarolan[75] ja Fra Angelicon[76] hiljainen maailma.\nMeluisat saksalaiset raivasivat kyynärpäillään tietä Medicien Vanhan\nharmaan linnan portille ja luovuttivat epäröiden ovenvartijalle\nne viisi arvokasta hopearahaa, jotka Medici-näyttelyn johto oli\nmäärännyt pääsymaksuksi.\n\nJoka päivä aterioin eri puolilla Vanhaa Firenzeä. Aperitiffeja,\npaahtopihviä ja ruhtinas Ricasolin karmosiininväristä[77] viiniä\nVia dei Cerretanin \"mannermaisessa\" ravintolassa, jonka ikkunoihin\non pantu näytteille tulipunaisia hummereita persiljanlehdet\nsaksissaan. Tomaattisoseella maustettua makaronia Via del Solen\ntomuisessa luolassa, jossa paljaspakaraiset pikkulapset pyörivät\nlattialle levitetyillä oljilla ja hymyilevä Giovanni kantaa karvaiset\nkäsivarret paljaina pullot ja kulhot pöytään. Vahvasti maustettuja\nlihapyörylöitä Via dell' Infernon ja Via Purgatorion, Helvetin ja\nKiirastulen kulmassa. Siellä kaikui napolilaisen mandoliinin kilinä,\nraskaat kultaiset renkaat helskyivät talon vanhimman tyttären\nkorvissa, kun hän liikkui Valkeita hampaitaan väläytellen liedestä\nnousevien savupilvien ja seinällä tuikkivan votiivikynttilän[78]\nhaaveellisessa hohteessa. Miten vanhanaikaisia ovatkaan tutut\npienet kadut, jotka valuvat kuin levolliset purot Piazza Signorian\nsuvantoon, raatihuoneen torille! Palatsit torkkuvat niiden varsilla\nsuurten harmaiden arkkujen tavoin. Raskaat katonräystäät työntyvät\nkuilumaisten solien yli niin kuin ne tuossa tuokiossa yhtyisivät\nja loksahtaisivat lukkoon. Pilkkopimeät antiikkikaupat, liha- ja\nvihannesmyymälät, kukkakojut, viinituvat ja hiilikellareita\nmuistuttavat kahvibaarit torkkuvat syvässä rembrandtilaisessa\nunessaan, ja niiden mystillisestä hämärästä tuikkii vain jokin\nyksinäinen pyhimyslamppu, jokin tummanpunainen vasikanreisi, johon\nosuu auringonsäde, jokin ryppyinen vaalea esiliina, joka häilähtää ja\nsammuu kuin liekki...\n\nMutta tori on luotu urbaanisen elämän keskukseksi, ja Firenzessä\non vanhan raatihuoneen leveä, aurinkoinen piazza monen vuosisadan\najan ollut kaupungin magneettisena voimakenttänä, sodan ja\nrauhan näyttämönä. Pienestä katukahvilasta, jonka isäntä on\nkuin Macchiavellin aave, olen monena kevätpäivänä seurannut\ntällä keskiaikaisella aukealla kohisevaa elämää, jota helteinen\nsydänpäivän valo huuhtoo. Villankarttaajain kapinain aikana\nrakennettu oikeudenkäyntihalli on aikojen vieriessä saanut\nlämpimän keltaisen patinan. Sen korkeiden kaariholvien hämystä\nsukeltaa vanhojen kuvanveistosten marmoriruumiita: Cellinin[79]\nPerseus kohottaa uljain elein Medusan päätä, Giambolognan[80]\nvääntelehtivät atleetit ovat kuin jonkin rajun sinfonian katkelmia.\nAntiikkiset marmorileijonat, jotka on siirretty Medicien huvilasta\ntuohon pieneen ulkoilmamuseoon, tuijottavat torin helteeseen\nsurullisina, huvittuneina, kavalina, miten halutaan. Amerikkalaiset\nturistit kiertävät Michelangelon Daavidin ja tuijottavat sitä\nlornjettiensa[81] läpi. Dominikaanimunkkien mustat päällysvaipat\nja valkeat alusmekot hulmuavat tuulessa. Fransiskaanien sandaalien\nläiske yhtyy ajurinpiiskojen paukkeeseen; miniatyyrimaalarit\nodottavat saksalaismallisessa konditoriassa Uffizi-gallerian\navaamista. Tuo vanha herttuallinen kanslia työntyy pitkine\npylväikköineen virran rantaa kohti, ja siestan loppuun asti, jolloin\nsen määrättömät aarteet paljastetaan uteliaiden silmille, se on\nkapeine kylkirakennuksineen kuin suuri, soinnuton, maassa lepäävä\näänirauta, josta ei lähde minkäänlaista säveltä.\n\nYli kuusi vuosisataa tämän torin kiveyksessä on levännyt\nraatiherrojen linnan tumma raskas varjo, ja lukemattomat köyhät ja\nrikkaat, viisaat ja yksinkertaiset ihmiset ovat antaneet katseensa\nlevätä sen tiilenpunaisessa seinässä ja taivaisiin syöksyvässä\nsakaratornissa. Tuo torni... niin, sen uljaassa nousussa on\nikuistettu vanha toscanalainen virtù. \"Che torre grandissima\",\nsanoi jäätelönmyyjä, joka oli syntynyt Messinassa ja seisoi\nCosimo I:n ratsastajapatsaan varjossa, pää taaksepäin heitettynä,\ntyöntäen otsaltaan lakinlippaa. Se muistuttaa fallosta, hän nauroi.\nAivan katon rajasta, Palazzo Vecchion seinälokeroista helottavat\nvielä vanhat firenzeläiset vaakunakilvet kuin medaljongit, jotka\nsuojaavat pahalta silmältä. Kaupungin vanha tunnus, lilja, hehkuu\npunaiselta pohjalta; guelfi-puolueen kotka tallaa ghibelliinien[82]\nlohikäärmettä; paavin kirkon kultaiset avaimet säihkyvät auringossa\nja Medicien lääkepillerit kimaltelevat viitenä tulipunaisena ja\nkuudentena sinisenä pallona sydämenmuotoisessa kullatussa kilvessä.\n\nNe tulevat pimeydestä ja painuvat pimeyteen, sanoi isä Antonio\nja osoitti yön hämärään valoon sukeltavia järkälemäisiä muureja.\nMe olimme harhailleet Arnon toisella rannalla ja saapuneet Santa\nTrinitan sillan yli niille ahtaille kaduille, joiden varsilla\nlinnat torkkuvat; niiden kulmissa näkee vielä valurautaisia kilpiä,\nehtyneitä suihkualtaita, meduusanpäitä, soihdunpidikkeitä... Kuu\nvalaisi vaaleansinisellä hohteella tyhjän torin. Kuun säteet\nsattuivat isä Antonion partaan ja saivat sen kimaltamaan kuin vanhan\nhimmeän hopean. Pimeydessä kiilsivät hänen pienet agaatinväriset\nsilmänsä, jotka olivat nähneet seitsemän vuosikymmenen vierivän\nhautaan ja joiden näkövoimaa messukirjojen lukeminen ei ollut\nlainkaan heikentänyt. Kaupunki nukkui tummana, jyrkästi lankeavien\nvarjojen asuttamana, varjojen, jotka riippuivat kuin uniset lepakot\nPalazzo Davanzatin ikkunankaarissa ja vartioivat peitsien tavoin\nSpini-Ferronin herttuallisen raatihuoneen porttia. Hämärät kadut\ntuntuivat entistäkin kapeammilta, syvälle maan poveen uurretuilta.\nRäystäiden väliin mahtui vain ohut juova valonvälkkeistä taivasta, ja\nsen kimallus taittui vanhoissa portinkolkuttimissa, jotka näyttivät\nhäilyvässä kuutamossa kohoavan äänettömään lyöntiin. Isä Antonio\noli kompastua valotäplään, jota hän luuli kiveksi. — Minä en pidä\nkuusta, hän sanoi. — Sen valo on vain näennäisesti elävää, se ei ole\ntäysin pimeyttä eikä täysin kirkkautta enempää kuin niiden pakanoiden\nsalaperäinen välitila, joista Alighieri[83] on kertonut neljännessä\nlaulussaan. Se on muuttanut tämän kaupungin suureksi hylätyksi\nkalmistoksi, enkä tosiaan tiedä, ovatko näinä tummat rakennukset\npalatseja vai hautaholveja.\n\nHän haroi miettiväisenä pitkää partaansa. Yössä kajahteli vain\nhänen sandaaliensa läiske ja minun kenkieni kopina. Ajurit, jotka\ntorkkuivat kuskinpukeillaan fosforihohteisen tuomiokirkon luona,\nkuulivat unensa lävitse kaiun loittonevan Via Tornabuonille päin.\n\n— Kuinka kauan olette asunut Firenzessä? kysyin. Hän ei näyttänyt\nkuulevan sanojani.\n\n— Ennen vanhaan keräsin näiltä kaduilta turhia ja viehättäviä\nvaikutelmia kuten eräät ihmiset keräävät kuluneita vaskirahoja.\nTunsin tämän kaupungin paremmin kuin kotiseutuni Genovan. Minä\nolisin voinut ummessa silmin kulkea kaikkien vähänkin tärkeiden\nrakennusten eteen ja selittää Giotton kellotornin korkokuvan paremmin\nkuin punakantinen Baedeker.[84] Minun onnettomuuteni on siinä,\nettä olen rakastunut kaupunkiin, jonka yllä on kuusi vuosisataa\nlevännyt maailmallisuuden kirous. Huomaatteko, miten nuo vanhat\nikkunat kimaltavat kuutamossa? Tämän mustan äänettömän talon\nsuunnitteli Michelozzo[85] rikkaille ja mahtaville Strozzeille.\nKuu paistaa kirkkaana sen päätyyn — te voitte nähdä, miten\nneliömäiset kivet muodostavat jokaisen ikkunan yläpuolelle saman\ntäydellisen puolikaaren, jonka tapaa vanhojen karttapallojen\nkuvussa. Mikä eleganssi! Mikä hillitty voima! Nuo raskaat kiviset\nlinnat ovat jättiläisten hautoja. Ne on nähtävä kuun paistaessa.\nTässä kaupungissa on kerran elänyt monta etevää rakentajaa, ja\nmerkillisin heistä oli Arnolfo di Cambio,[86] tuo kaikkivoipa\nlumooja, joka hahmotti taitavalla kädellään kirkkoja ja palatseja\nyhtä vaivattomasti kuin muovaillaan savikuvia. Hänen sydämessään\nasui vanhanaikainen nöyryys. Or San Michele[87] muistuttaa suurta\ngoottilaista alttarikaappia, niin mahtavaa ja täydellistä, että sen\nympärille pitäisi rakentaa kirkko universumin omista aineksista,\ntähtien valosta ja yötaivaan hämystä. Santa Crocen marmorinen pääty\non kuin särmikkäistä lumitähdistä sommiteltu. Muuten luulen, että\njoku toinen rakentaja suunnitteli viheriästä ja valkoista kivestä\nmeidän tuomiokirkkomme, sillä sen komeus on omituisen elotonta...\nKun kuolema oli sulkenut Danten suun, täällä alettiin palvella\nAstartea[88] ja Mammonaa. Minä olen vanha mies, minä en ole koskaan\noppinut luovailemaan tuomion ja hyväksymisen välillä kuten eräät\njärjestömme nuoret miehet. Mutta minä rakastan tätä kaupunkia\ntoivottomalla rakkaudella. Koko minun elämäni on valunut kuiviin sen\nkuumille keltaisille toreille, ja minun silmäni ovat aivan liiaksi\nseuranneet vanhojen kaarihallien kaunista linjaa. Jumala on tuominnut\nitalialaiset. Meidän sielumme on kahlehdittu maisemien ja kaupunkien\nkauneuteen. Jokainen lapsi sopertaa jo kapaloissa la bellaa. Olen\nnähnyt vanhojen benediktiinien maistelevan taidetta kuin kaviaaria.\nJa itse olen varoittava esimerkki.\n\nHän pysähtyi ja työnsi pitkät notkeat sormensa valkoisiin\nparranhahtuviin, joissa kimalsi kuutamo. Tunnetteko ginestrain[89]\ntuoksua? Niiden nuput aukeavat parhaillaan — ne ovat kaimani Pyhän\nAntonius Padovalaisen[90] lempikukkia, ja vielä kolmesataa vuotta\nsitten Firenzen tytöt kiersivät niistä seppeleitä hiuksilleen\nmennessään viettämään kevätjuhlaa Fiesolen kukkuloille. Missä te\nasutte, signor? Teidän tulee kulkea suoraan oikealle kädelle, ja\nkun sivuutatte löytölastenkodin loggiat, älkää unohtako ihailla\nAndrea della Robbian[91] sinisiä terrakottakilpiä. Luulen, että\nmenen luostariin. Lukupulpetillani on Trimalchion pidot.[92] Addio,\nsignore, la Madonna vi accompagni.\n\nJa isä Antonio kohotti hiukan ruskean kaavun helmuksia ja poistui\nääneti yön varjoihin kuin vanha humanisti, jota sitoo luostarilupaus.\n\nMyöhemmin olen ajatellut, missä määrin näiden asuntolinnojen\nnykyiset vuokralaiset, jotka usein kuuluvat tavalliseen\nfirenzeläiseen rahvaaseen, ovat sopeutuneet ympäristöön. Vanhoilla\nloistoliesillä kytee hiilivalkeita ja kiehuu makaronia. Vanhat\nsalit on raivattu luonnottoman suuriksi sänkykamareiksi ja\nruokahuoneiksi. Vankikopeista on tehty kellareita, salaovet avautuvat\nruokakomeroihin. Kun erästä näistä palazzoista äskettäin korjattiin,\nseinämuurista löytyi monen kerroksen syvyinen viemäri, jonka peitti\nyläkerran lattiaan sovitettu laskuluukku ja joka päättyi alhaalla\nhiilikellariin. Viemärin pohjalla oli kasoittain ihmisluita.\nViimeinen muisto muinaisen rahapulaan joutuneen patriisin velkojista\n—!\n\nOn biologinen ihme, että kaupungin hallinnollisessa ja seuraelämässä\nyhä vaikuttaa Firenzen renessanssisukujen jälkeläisiä. Minulla ei\nole heidän henkisen etevämmyytensä astemittaria, mutta fyysillisesti\nhe pystyvät kilpailemaan Italian uljaimman nuorison kanssa.\nSkandinavian ja Baltian maissa kulttuuri on hitaasti mutta varmasti\ntappavaa myrkkyä. Suvut, joissa urbanisoituminen on tapahtunut ja\njotka ovat omaksuneet kaupunkielämän tavat ja tottumukset, luisuvat\nkahden, kolmen miespolven kautta varmaa häviötä kohti. Tämä on\nkaikkien nuorten kulttuurien kirous. Mikä rodullinen elinvoima,\nmikä biologinen tekijä uudistaa vanhojen sukujen veren romaanisissa\nmaissa? Klimaattiset vaarat, ennen kaikkea eteläeurooppalaisen lämmön\nveltostava vaikutus, kuuluvat luultavasti niihin epätotuuksiin, joita\non vaikeata juurittaa pois, vaikka Välimeren seutujen tuhatvuotinen\nhistoria kertoo suurenmoisesta kaupallisesta, sotilaallisesta,\nhenkisestä tarmosta! Rooman ja Firenzen suuret suvut ovat sitä paitsi\nylpeän aristokraattisesti suojelleet itseään jo viidensadan vuoden\najan mesallianssiin[93] vivahtavilta avioliitoilta. Sen tapaista\nverensiirtoa on pidettävä pikemmin kuihduttavana kuin voimistavana.\nFyysillisen kunnon merkit ovat joka tapauksessa kulkeneet suvuissa\nmiespolvesta toiseen, ja nykyiset Antinorit, Ginorit, Rucellait,\nTornabuonit ovat ikivanhoissa juhlapuvuissaan ja hopeapanssareissaan\nritariajan eleganssin komeita laatunäytteitä! Olen nähnyt Rooman\naatelispoikien kantavan paavin kunniatuolia. Kaulasta suippokenkiin\nulottuva tulipunainen puku korosti muhkeita, sopusuhtaisen miehisiä\nvartaloita, eikä parhainkaan näyttämökäsittely olisi voinut parantaa\nkasvojen tervettä ja puhdasta kauneutta. Olen nähnyt firenzeläisen\nrenessanssiaatelin pukeutuvan kirkollisissa sotisopaan ja nousevan\nratsaille. He ratsastivat vanhaan 14-sataluvun tyyliin, vartalot\njäykkinä, vasen käsi ryntäillä. Oli kuin Benozzo Gozzolin[94]\nkultakypäräiset ritarit olisivat karauttaneet Firenzen katuja...\nTämä urheileva, ruumiinharjoitusten karaisema ylimysnuoriso pitää\nylpeästi kiinni sukujen perinteistä. Kodeista, joiden taulu- ja\nveistokuvakokoelmat eivät ole yksityisomaisuutta vaan kuuluvat\nItalian valtion kulttuuripääomaan, voi tietysti löytää myös\nköyhtyneen sukuaatelin tragiikkaa. Niinpä on Arnon rannalla vanha\npalazzo ja sen saleissa miljardeihin nousevat taideaarteet. Mutta\npääoma on olematon, koska se ei kasva korkoa. Se on kuin maahan\nhaudattu kultalipas. Suku elää kalleuksiensa keskellä kituvaa elämää\nyrittäen epätoivoisesti pitää kunniassa traditioita ja \"edustaa\"...\n\nItalian kaupunkien virallinen johto ei ole missään osoittanut\nniin innokasta tarmoa kuin yrittäessään tukea vanhoja paikallisia\njuhlaperinteitä. Kaikilla kaupungeilla on keskiaikaiset\npukuparaatinsa. On fascistisen katsomuksen mukaista, että antiikin\nja renessanssin mennyt suuruus herää tilapäisesti eloon. Kansan\nsilmien eteen on levitettävä koko menneiden polvien historiallinen\njäämistö. Kun Rooman vanhoja asuntokortteleita alettiin repiä\nMussolinin määräyksestä, teko ei suinkaan tapahtunut vain kaupungin\nmodernisoimiseksi, vaan jotta antiikin muistomerkit pääsisivät\ntäyteen kunniaan. Vuodesta 1931 tähän muinaisuuden uusimiseen on\npelkästään Roomassa uhrattu vuosittain 30 miljoonaa liiraa.\n\nToscanan, Umbrian ja Lombardian kaupungit kulkevat viitoiteltua\ntietä... Traditioiden velvoitus! Siksi keinuvat Livornon redillä\nFesta di palio marinaron värikkäät, silkkipurjeiset laivat ja\nsiksi pidetään Sienan keskiaikaisella torilla turnajaisjuhlia,\njoissa ritarit, haukankantajat ja asepojat pitävät yllä vanhojen\npalio-leikkien kunniakasta mainetta. Arezzolaiset kadehtivat Pisan\nkaupunginkaartin pukujuhlaa ja pisalaiset Arezzon saraseeniparaatia,\nkesäkuun 13. päivän Giostra del saracinoa. Näin Firenzessäkin...\nKuuluisan Gioco del calzion[95] aikaan jalkapallojoukkueet\npukeutuvat silkkimantteleihin ja kantavat välkkyviä pertuskoja.\nNarrien, ylimysten ja hovipoikien kirjava kulkue kantaa soihtuja\nArnon rantojen jylhässä pimeydessä, mihin ainoakaan mainosvalo ei\nluo nykyajan tuntua ja missä viidensadan vuoden takainen näytelmä\ntodella esitetään mahdollisimman luontevassa ympäristössä. Mutta\nteokraattisen kaupunkitasavallan kuvaan kuuluu, että menneisyyden\nilme on vahvimmillaan, kun maallinen ja kirkollinen valta yhdistävät\njuhlaloistonsa.\n\nKesäkuun seitsemäntenä avautuvat kaikkien luostarien ovet, ja\nmunkkijärjestöt marssivat lippuineen tuomiokirkkoon. Tämä on Festa\ndi Corpus Domíni, Herran ruumiin juhla.[96] Sankat katsojajoukot\ntäyttävät ahtaan torin reunamat; kukitetuilta parvekkeilta riippuu\nKristuksen Tasavallan tulipunaisia standaareja, joita koristaa\nhopeinen liljankuva. Korea juhlaliputus ulottuu Duomon torilta\nSanta Crocen fransiskaanikirkkoon asti. Kaikki kadut, joiden kautta\nreliikkikulkueen on määrä vaeltaa, ovat mustanaan uteliasta väkeä,\nja rakennusten julkisivut suorastaan peittyvät samettimattoihin,\nruusuihin ja ilotulituskynttilöihin.\n\nOdotan kello puoli neljästä viiteen. Silloin avautuu tuomiokirkon\njulkisivusta marmorinen Porta della Mandorla, Manteliportti,\nmajesteettisen hitaasti saranoillaan ikään kuin ovea muinaisuuteen\navattaisiin. Kellot alkavat kumahdella ja pauhata kaikissa kaupungin\nkirkoissa; lukemattomien campanilien huipuista vyöryy malmimusiikki,\njohon yhtyy yhä paisuva gregoriaaninen laulu. Kulkue, joka joluu\nManteliportin pimennosta kadulle, näyttää loppumattomalta...\nFirenzen instituuttien ja koulujen oppilaat kantavat valkoisiin\nliljoihin kiedottuja järjestölippuja. Tässä hitaassa jonossa ovat\nedustettuina kaikki ikäluokat, taapertavista, nunnien, johtamista\nkahdeksanvuotiaista miltei täysikasvuisiin luostarikoululaisiin.\nLasten kimeät äänet kiirivät kirkkaaseen ilmaan, Giotton kellotornin\nmetallikieli jylähtelee kolkon juhlallisesti. Kuoripoikien\npitsimekkoja tulvii kuin vaahtoa portin onkalosta. Heidän jäljissään\nkulkevat kaupungin maallikkoseurakuntien järjestöt ruskeissa ja\nmustissa munkinkaavuissaan, jotka on heitetty tavallisten arkipukujen\npäälle ikään kuin he olisivat pukeneet ylleen keskiajan. Raskaat\nhopeaiset kynttilänjalat kipinöivät. Ohitseni kannetaan vanhoja\nviirejä, joiden repaleista silkkiä koristaa Kristuksen monogrammi\nja pääsiäislammas. Kirkolliset standaarit lepattavat vienossa\ntuulessa. On kuin vanhat kultakirjomatot ja helmistä ommellut\nalttarivaatteet olisivat lähteneet kulkemaan ihmisten pään päällä.\nLoggia del Bigallon kivikaarissa, misericordia-veljien hallissa, on\npilareihin kavunneita pikkupoikia kuiskivina, levottomina rykelminä.\nohi soluu katkeamaton virta munkinviittoja ja kumaria päitä,\njoiden tukkaan on ajeltu pyörylänmuotoinen kalju. Valkopukuiset\nkartusiaanit ja ruskeavaippaiset paljasjalkaveljet, San Miniaton\nhienot olivitaanit, musta- ja valkoviittaiset dominikaanimunkit\nkantavat kultakatosten peittämiä jättiläisristejä. Puusta veistetyt\nristiinnaulitut vääntelehtivät pauhaavan kirkkolaulun tahdissa,\njohon yhtyy sotilassoittokuntien huumaava torvisoitto. Krusifiksien\nhaavat palavat synkän punaisina norsunluisella iholla, joka\nalkaa salaperäisesti hehkua laskevan auringon vinojen säteiden\nsatuttamana. Yhä uusia ristejä sukeltaa esiin yhä uudet rummut\nja fagotit julistavat ihmisjoukoille kärsimyksen onnea, joka\nesineellistyy ja saa muodon pyhien kuvien veritahroissa. Kumpi on\nväkevämpi, menneisyys vai nykyisyys? Pienet lapset katuvierillä\ntuijottavat ammottavin silmäterin tätä pauhaavaa katolista Via\ndolorosaa. Kun fascistijärjestön mustiin puettu soittokunta saapuu\nlippuineen, väkijoukko nostaa kätensä kunniatervehdykseen: soittajat\nmarssivat noloina ikään kuin he saattaisivat hautaan Vatikaania.\nMutta hopeaseppeleet ja kultaiset reliikkiarkut, jalokiviristit,\nbaldakiinit ja samettistandaarit välkkyvät ihmismeren yläpuolella\nkuin kuvastaen sen vallan suuruutta, joka on monopolisoinut\niankaikkisen elämän. Raskaiden kunniavaatteiden lanteet notkuvat\njuhlallisessa tanssissa, jolle munkkien heleä ja haikea veisuu antaa\npoljennon. Ajatus takoo päässäni kuumeisena. Mikään ei ole muuttunut,\nkulkue on sama kuin nekin, jotka veivät inkvisition uhreja Piazza\ndella Signorian polttoroviolle kellojen, huilujen ja kuorolaulujen\nkaikuessa.\n\nFirenze ei olisi se mitä se on, ellei kirkkojuhlan vanavedessä\nvaluisi kunnallisen elämän koko keskitetty komeus.\n\nKaupungin nuori kalpea ja romanttinen podestà,[97] kantaa mustaa\nsilkkimanttelia ja kokardihattua. Arkkipiispan kunniakatos liukuu\nnäkyviin... Lähimmät katsojarivit lankeavat polvilleen, mutta\npälyilevät sormien läpi prelaattien sinipunaisia samettiviittoja.\nKuoripojat heiluttavat hopeaisia suitsutuslamppuja, savu\npölähtelee kesäiltaan, kellot ja trumpetit pauhaavat. Kokonainen\nrenessanssiaikainen hoviseurue kulkee kantotuolin jäljissä —\nFirenzen kunnalliskaarti hopeapanssareissa ja pertuskat käsissä,\nkorkein aateli tulipunaisissa puvuissa, hovinarrit, joiden\nhiippakengät läiskyvät katuun ja joiden kupeella riippuu pitkän\npujolakin tupsu. Näytelmää, lavastusta! Mutta miten ihastuttavan\nsitkeästi Firenze tahtoo säilyttää traditionsa. Tiedän, että jos\ntänä hetkenä katson ympärillä survovaa nykyaikaista väkeä, sen\npuvut vaikuttavat yhtä persoonattomilta kuin funkis Firenzen\nrenessanssilinnojen rinnalla. Kirkko ja valtio ovat psykologisessa\nviisaudessaan täällä tajunneet menneen loiston tehon. Satumainen\njuhlasaatto näyttää sukeltavan sen suuruudenajan hämärästä, jolloin\ntähän kaupunkiin itse asiassa keskittyi länsimainen kulttuuri.\n\nKaupungin keskuksesta guelfi-puolueen tomuisiin rakennuksiin\nja yli vanhojen sillankaarien sivukaupungin ahtaille kujille\nnykyaikainen elämä virtaa vanhoissa uomissa. Tradition voima on\ntäällä laimenematon. Kultaseppien silta, jolle Cosimo I:n[98] aikana\npystytettiin ensimmäiset myyntikojut, notkuu kauppapuotien painosta:\nkimaltelevia lasi- ja metallitavaroita, kultaa, jadea ja koralleja,\naitoa ja väärennettyä väri-iloa.\n\nMercato Nuovon[99] tummissa jäntevissä kaariholveissa, missä rehevä\npronssisika sylkee suustaan noruvia vesipuroja, maalaistavaran tulva\non yhtä hukuttava. Naiset istuvat loggian kynnyksillä tai nojaavat\nolkihattujen peittämiin myyntipöytiin. Mustat laihat sormet liikkuvat\naamuhämärästä iltahämärään hätäisen nopeasti kuin lukit, joiden on\nsaatava verkkonsa valmiiksi ennen yötä; he punovat olkia. Kahdeksasta\npitkästä korresta, jotka paulotaan yhteen kahdella puupuikolla,\nsyntyy päivän mittaan neljäkymmentä metriä vasujen ja panamahattujen\nmateriaalia, mutta työstä maksetaan keskimäärin vain kolme liiraa.\nFirenzen laitapuolten pienet ryysyiset tytöt voivat tehdä kahden\nliiran päivätöitä: he tuovat kuukausittain kotiin kuusikymppisensä!\nNämä naiset elävät, kuten firenzeläiset käsityöläiset kauttaaltaan,\nsananmukaisesti tyhjästä. Luostarien ilmaisissa anniskeluissa\ntarjotaan aina puolenpäivän aikaan kupillinen velliä ja valkoinen\nleipäkyrsä. Kaikkein synkimmillä kujilla, Arnon toisella puolen,\nvoidaan sadan liiran kuukausivuokralla pesiytyä hajuun ja likaan\n— luoliin, jotka eivät paljoakaan eroa hiilikellareista. Kysyin\nFirenzen marmorilouhimon työläiseltä, miten hän ja hänen monilapsinen\nperheensä tulevat toimeen seitsemän liiran päiväpalkoilla. Niin,\nlapset totutetaan kahdeksanvuotiaista työhön, he ahertavat\nkahdeksasta aamulla seitsemään illalla; he tuovat kahden vuoden\nalkukoulun jälkeen oman lisäroponsa yhteiseen kassaan. Valkoinen\nmaissileipä ei maksa paljoa. Perhe syö kesällä ravitsevia turpeita\nviikunoita, jotka ahdetaan marmeladimaiseksi tahtaaksi kahden\nleipäviipaleen väliin, korvaa kalliin ruokaöljyn salaatinlehdillä,\nostaa liiralla pullollisen laihaa sakkaista punaviiniä, syö\njuhlapäivinä spaghettia, mutta lihaa ei juuri koskaan. Tämä\nruokalista on sananmukaisesti kirjoitettu vanhan kaupungin\nsivukujilla vilahteleviin työläiskasvoihin. Pölyistä, tummaa,\nnäivettynyttä väkeä...!\n\nMaassa, jonka pinta-ala on pienempi kuin Suomen mutta väkiluku\nnousee yli 41 miljoonan, olemassaolon taistelu ei ole helppo.\nEn tiedä, kumpi on onnettomampi, suuren talouden hoitaja, joka\nnostaa kuukausipalkkanaan 30 liiraa, loppumattomien verojen\nrasittama pikkuvirkamies, joka on fascistisen Italian kuuliaisena\nalamaisena tietysti monen lapsen isä ja jonka kuitenkin täytyy\nsäädyllisyyssyistä kustantaa heidän koulunkäyntinsä, voimatta\ntoimittaa poikia ja tyttöjä työhön! Ei ihme, että italialaisen\nkaupunkielämän vanavedessä kuhisee kerjäläisiä — ei vanhojen\nmatkakuvausten hilpeitä maalauksellisia lazzaroneja,[100] vaan\nNapolin ja Livornon yrmeitä tupakanpätkien noukkijoita. Fiesolen\nmummot, jotka seisovat käsi ojossa fransiskaanikirkon ovella,\nkalastavat lämmenneiltä turisteilta joka tapauksessa suuremman\npäivätulon kuin oljenpunojattaret kymmentuntisesta työstä.\n\nMutta vanhan ammattikuntalaitoksen kunniakkaat perinteet jatkuvat.\nFirenzeläinen ihmistyyppi on seitsemän vuosisataa pitänyt orgaanista\nkäsityötä kunniassa. Keltaisten puuvillamarkiisien alla, ahtailla\nsyrjäkaduilla, kukoistaa sangen monivivahteinen taidekäsityö.\nSuutarit istuvat leikaten naputtaen siroja kestäviä kenkiä. Vetiset\nsavimassat hyrräävät valajien käsinkierrettävissä valinpyörissä;\nkelta- ja sinikukkaiset fajanssiruukut maalataan käsin,\nvanhojenmallien mukaan. Maljakoiden, lautasten ja kirjankansien\nkuviokoristelu on yhä sidottu renessanssin aikaisiin malleihin. Olen\nostanut itselleni firenzeläisiä nahkatöitä, joita koristaa Medicien\nvaakunakilpi, kuuluisat seitsemän rohtopilleriä, ja sama merkki\ntoistuu Via Porta Rossan halvoissa, hopealasituksella päällystetyissä\nmajolikatöissä.[101] Firenze painautuu suuruudenaikansa perustalle\nluottavana ja itsevarmana. Sillä on hoideltavana miltei rajaton\naineellinen henkinen perintö, niin suuri, että kaikki samankokoiset\nEuroopan kaupungit tuntuvat sen rinnalla köyhiltä.\n\n\n\n\nVuonna tuhatneljäsataa\n\n\nFirenzen vanhassa kruunauskirkossa Santa Crocessa oli aamumessu juuri\npäättynyt ja yksinäinen pappi puhalteli kynttilöitä sammuksiin.\nJokaisen pienen liekin tukahtuessa varjot liikahtivat askelen\npääalttaria kohti. Metallisen barokkikomeuden ja kolkkojen hautojen\nyläpuolella, liian korkealla, jotta alhaalla vallitseva tyylien\nsekasotku sitä häiritsisi, humisi menneisyys. Urkuri improvisoi...\nIkkunain sinisissä ja veripunaisissa valovirroissa häilyivät kaikkien\nniiden henget, jotka olivat hallinneet tätä kaupunkia taidon\nja viisauden ylivallalla. Enkö tullutkin tänne vain sen seikan\ntodistajaksi, että Firenzessä päästiin puolituhatta vuotta sitten\nniin lähelle elinvoimaisen kulttuurin ihannetta kuin kristillisissä\nlänsimaissa näyttää olevan mahdollista.\n\nKoko tässä suuressa puolihämärässä jumalanhuoneessa, jonka seinät\nja holvivaipat ovat tummuneet, ikään kuin niihin olisi tarttunut\nmyriadien rukousten tomu, en aluksi löytänyt muuta kuin suhteellisen\nmyöhäisten ajanjaksojen marmorisia voitonmerkkejä, kuivaa ja\nhengetöntä paatosta. Mutta pankkiiri Bardin ja pankkiiri Peruzzin\nsukukappeleissa seinät peittyivät miltei lattiasta kattoon asti\nmahtaviin kalkkimaalauksiin, ja niiden kumean ankarasta runoudesta\nhehkui vielä renessanssin kirkas ja virkeä aamu, niin kuin aurinko\nlaskettuaankin valaisee korkeimpia vuorenhuippuja. Nämä freskot\ntehtiin 1300-luvun alussa, samaan aikaan kuin nuori Petrarca[102]\nistui Carpentrasin kaupungin koulussa kuuntelemassa oppineen\nConvennolen[103] kertomuksia muinaisesta Roomasta. Vanhuuden ja\npitkien vaellusvuosien väsyttämä Dante oli silloin asettunut\nasumaan Ravennaan ja tuleva mestari Boccaccio[104] makasi kehdossa\nCertaldon maalaishuvilassa. Mutta Santa Crocen kirkossa työskenteli\nkuuluisa mies, Giotto di Bondone,[105] josta jälkimaailma ei perin\npaljon tiedä. Tullessaan Firenzeen hän oli suorittanut jo monta\nmainehikasta tehtävää. Hän on, luultavasti yhdessä tuntemattoman\nroomalaisen mestarin kanssa, kuvannut Assisin tuomiokirkon\nseinillä Pyhän Fransiskuksen elämää ja tehnyt Padovan kirkkoon\nsarjan kalkkimaalauksia Maarian ja Jeesuksen historiasta; ne ovat\nlevittäneet hänen mainettaan yli senaikaisen Italian.\n\nOn tunnettua, että renessanssi alkoi maalauksen ja veiston\nennentuntemattomalla nousulla. Giotton taiteessa tapahtui ensi kerran\nratkaiseva uppoutuminen inhimillisiin tunteisiin, aivan uudenlaisen\nnäkemistavan läpimurto. Uffizin galleriassa saatoin verrata toisiinsa\nkahta samaan saliin sijoitettua alttarimaalausta, joista toisen\non luonut sammuvan keskiajan viimeinen suuri mestari Cimabue[106]\nja toisen heräävän uudenajan ensimmäinen mestari Giotto. Molemmat\nesittävät Madonnaa ja lasta mutta miten eri tavalla! Cimabue on vielä\ntäysin kristillisen ikonitaiteen kultaisten pintojen ja kylmien,\njäykkien, kuningatarmaisten uniolentojen lumoissa. Taiteellinen tunne\nei hänen tauluissaan nouse eikä kuohu, elämä ei elä, Pyhä Neitsyt\nei hengitä. Nasaretin nöyrä vaimo istuu enkelien kannattamalla\nmarmorikorokkeella ruumiittomana ja hieraattisena,[107] siniviheriä\nvaate valuu litteältä rinnalta polville ja luo teodoramaisiin\nkasvoihin kelmeän valonhäiveen... Vain Assisin fransiskaanikirkossa,\njossa Cimabue on työskennellyt hiukan ennen Giottoa, hänen\nsiveltimensä tavoittaa syvemmän inhimillisen sisällön. Niinpä hän\non kaupungin alakirkon kaikkein kauneimmassa freskossa sijoittanut\npyhien olentojen joukkoon myös kauppias Bernardonen pojan, jonka\nkarkeat ja lempeät munkin kasvot ovat inhimillisesti tutkituinta,\nmitä 1200-luvun maalarit ovat luoneet. Mutta nuorelle Giotto di\nBondonelle ei riitä pyhyyden varjokuva. Hän kuvaa lapsen ja Madonnan\nniin kuin hänen mallinaan istuisi ruumiikas, lempeä maalaisäiti,\njoka on hämmentynyt oman kunniakehänsä hehkusta. Raskas sininen\nmantteli ei enää liimaudu koristeelliseen taustaan, vaan painuu\nkumpumaisille laskoksille polvien ja rintojen kohdalla. Sovinnaisen\npieniksi sommitellut enkeliryhmät eivät esittäydy katsojalle\nsuoraan en face,[108] kuten itäroomalaisissa kultamosaiikeissa ja\nkeskiaikaisissa alttarikaapeissa. He ovat polvistuneet valtaistuimen\njuureen ja ojentavat liljoja.\n\nRenessanssin taikasauva on koskettanut Firenzen marmorikirkkoja\nja muuttanut ne taidekokoelmiksi. Niiden holveissa ja kappeleissa\nvaeltaa kuin näyttelyhalleissa. Jos kynttilät olisivat tuikkineet\nSanta Crocen alttareilla, niiden epävakainen heijastelu olisi vain\nhämärtänyt Giotton seinämaalauksia, joita ihailin maaliskuun aamun\nhymyilevässä hämyssä. Raamatun ja legendojen kohtaukset elävät näillä\nseinillä jäntevän asiallisina kuin Jumalaisen näytelmän metaforat.\nRauhalliset apostolit kulkevat, polvistuvat, seisovat tummansinisen\ntaivaan alla, hiljaisissa ja uneen vaipuneissa maisemissa, joissa\nyksinäiset sypressit kohottavat latvojaan ja kirkot nousevat pyhän\nkaupungin kattomerestä kuin lelurasioiden keskelle unohtuneet\naarrearkut. Todellisuuden tuoksu ympäröi Raamatun kohtauksia ensi\nkerranpitkien hämärien vuosisatojen jälkeen; Pyhä Drusiana, Pyhä\nFransiskus, Pyhä Johannes Evankelista jättävät vihdoinkin Danten\nkristallitaivaan kirkkaat ja ohuet piirit elääkseen, maanpäällisten\nihmisten elämää. Voin kuvitella, miten Giotton tapainen taiteilija\nolisi otettu vastaan Bysantionissa.[109] Ravennan tai Agia Sophian\nkeisarillisten juhlavaatteiden, kultaisten aurinkojen ja raskaan\npapillisen loiston keskellä, loiston, joka ei koskaan tehnyt\nheikointakaan liikettä inhimillisempää, elävämpää kohti, hänen\nmaalaispyhimyksensä olisivat herättäneet miltei saman kuohun kuin\nAssisin nukkavieru pyhimys Placidia Gallan palatsissa. Kuitenkin:\nhän oli taiteilijana ensimmäinen, joka kuuli uuden aikakauden tulon\nkuten nurmikolla makaava vaeltaja erottaa lähenevän kaviontöminän.\nMiten suunnattoman suuri, miten uraa aukova onkaan tämä suhteellisen\nyksinkertainen taiteellisen näkemisen muodonvaihdos, jossa realismi\nyllättäen särkee kauniin sovinnaisuuden ja sivellin luopuu\nkuvailemasta teologisia haaveita päästäkseen lähemmäs jokapäiväistä\nelämää...! Giotton mielikuvitus on muovaillut pyhimysten vartalot,\nkasvot, vaipat niiden elävien esikuvien mukaan, joita jokainen askel\nFirenzen kaduilla tai maaseudulle johtavilla teillä tuo näköpiiriin.\nMantelisilmäisten naisten ja parrakkaiden, leveäharteisten pyhimysten\npäälaella tosin liekehtii sädekehiä, mutta ne loistavat lempeän\nkullanruskeina kuten auringonnousun kajo Toscanan talonpoikien\nohimoilla. Tästä trecenton mestarista käy suora linja renessanssin\ntaiteen suuriin ja realisteihin, aina Masaccioon[110] asti.\n\nTunnen seisovani kuin ovella, samalla kynnyksellä, jolta Boccaccio\nja Petrarca ovat nähneet uuden aikakauden avautuvan korkeana ja\nkirkkaana ja voimakkaana... Mutta renessanssin ovi on selkäni\ntakana; en pääse sisään. Santa Crocen pääalttarin edessä makaa\npolvillaan kolme mustahameista noviisia katse tähdättynä hopeisiin\nkynttilänjalkoihin. Vanhat naiset, joiden päätä peittää tumma\nmantilja, jupisevat hiljaa; rukousnauhan pähkinäpuiset helmet\nsiirtyvät. Menneen ja nykyisen kaaoksesta, valon epävaltaisen\nläikkeen läpi, pappien, uskovaisten ja kuolleen alttariloiston\nyläpuolelle kimpoaa jälleen urkupillin heleä ja maallinen sävel kuin\nhyvin vanhan canzonen[111] kajahdus.\n\nPalazzo auloissa ja saleissa avattu Medici-näyttely, johon oli\nkaikkialta maailmasta tuotu kuvanveistoksia, maalauksia, gobeliineja,\npyhäinjäännöslippaita, mitali- ja rahakokoelmia ja ajan tummentamia,\nkummallisesti hymyileviä kuolinnaamioita, oli noihin aikoihin\nyliopistoni ja korkeakouluni. Vierailin siellä säännöllisesti.\nBourbonien aikaisiin lievetakkeihin pukeutuneet santarmit tunsivat\nminut ulkonäöltä. Sateensuojatelineen vartija tunsi keppini,\nja Cosimon yksityiskappelin hoitaja kiiruhti sytyttämään ne\nkuparilyhdyt, joilla valaistaan tämän hämärän huoneen seinillä\nolevia maalauksia. Renessanssin mieltymystä elämän koreuteen on\ntuskin koskaan ilmaistu avomielisemmin kuin niissä. Kultaisen\npyhäinjäännösarkun ja Filippo Lippin Madonnan kahden puolen vaeltavat\nBenozzo Gozzolin mielikuvituksen kimaltelevat kulkueet sypressien\nja oranssipuiden alla, ikuisen kevään maisemissa. Hovipojat ja\nhaukankantajat seuraavat arabialaisia ratsuja, kultapukuiset\nprinssit kiristävät ohjaksia ja kuuntelevat ajotorvien ääntä...\nKun kaksikymmenvuotias taiteilija survoi huhmaressaan niitä\nkivennäisvärejä ja valeli oliiviöljyllä niitä pensseleitä, joilla\nnämä quattrocenton unet on loihdittu kappelin seiniin, Firenze oli jo\nnoussut ylpeän vuosisadan johtoon. Sen vastarakennetuissa palatseissa\nistuivat samettipukuiset arvokkaat pankkiirit kuin hämähäkit\nlymypaikoissaan. Kauppavaihdon seitit kulkivat kauas Itämaille\nja länteen, guldenit ja dukaatit valuivat kilisevinä virtoina\nheidän kassa-arkkuihinsa. Peruzzien kauppahuone oli levittänyt\nkuudentoista haaraosaston kautta nuottansa yli Euroopan, Lontoon\nsumuisista satamista Kypros-saarelle ja Sisä-Aasian markkinoille.\nBardit, Pittit, Ruccellait eivät olleet paljonkaan huonompia. Kun\nAlbizzien suku väistyi kaupungin johdosta ja Medicien dynastia alkoi\npitkän hallituskautensa, nämä renessanssin Rothschildit tekivät\ntaideaistin kohottamiseksi enemmän kuin kukaan muu. Renessanssi ei\nlaskeudu taivaasta imaginäärinä lahjana — sen henki on peräisin\nvarakkaiden kaupparuhtinaiden palatseista, aivoista, joista\nSkotlannin puuvillapaalut ja burgundilaiset kankaat, Aasiasta\nsaapuvien laivojen indigolastit ja kalliit hienot kultanahkatapeetit\novat anastaneet etusijan, mutta joissa itää ylivoimainen halu\nrikastuttaa kotikaupungin linnoja ja kirkkoja. Mitä nykypäivien\nenglantilaiselle merkitsee kuuluminen brittiläiseen imperiumiin, sitä\non tuonaikaiselle firenzeläiselle merkinnyt Medicien kaupunkivaltion\njäsenyys. Siellä syntyi kerran tuo kirkas korkea odotus, jonka\nvaloa Donatellon pronssi vielä näyttää säteilevän — tuo toivehikas\neteenpäin kurkottuminen, josta kirjat ja taideteokset kertovat.\nEikö menneisyyden epävarma kosketus tavoittanut minuakin vanhoilla\nahtailla kaduilla? Se välkkyi kordovalaisten seinäverhojen kuvioissa\nja lymysi smyrnalaisten mattojen haalistuneeseen nukkaan Palazzo\nMedicin halleissa. Se tuntui Nuovon ihmisäänien sorinassa. Jossakin,\ntäällä päin sijaitsivat neljäsataa vuotta sitten värjärien fondacot,\nsuuret synkät varastohallit, joiden päätyjä vartioi valkoista\nvillapaalua polkeva kullan värinen vaakunakotka. Täällä kohosi vielä\nOr San Michelen ylpeä ja goottilainen seinä, ja sen lokeroissa,\njotka oli peitetty poltetulla sinilasilla, uneksivat ammattikuntien\nsuojeluspyhimykset vanhoja voimallisia unia. Renessanssi! Eikö\njokaisella kulttuurivaiheella ole oma jäljentämätön miljöönsä?\nFirenze oli kerran hedelmällinen syväkyntöinen pelto josta suuri\nurbaaninen sivistys kohotti sirkkalehtensä.\n\nKun iltaisin palasin asuntooni, olin uuvuksissa kuin pitkän\npäivän jälkeen. Kadulta kuului myöhäisten viinivankkurien kolinaa\nkatupoikien kimeitä sopraanoja. Kissat pitivät konserttia luostarin\nseinään muuratun salaoven edustalla; kauppojen oviluukut oli\nlaskettu, mutta raoista tuikki kullankeltaista lempeää valoa siniseen\nhämyyn.\n\nSilmieni ohitse vaelsi pitkän katkonaisen filmin tavoin kuvia.\nSaatoin nähdä, miten tämä uneen vaipuva kaupunki monta vuosisataa\nsitten valmistui suureen tehtäväänsä ja miten sen palatseissa ja\nateljeissa heräsi uuden aikakauden elämänilo, uhittelevana ja\npoikamaisena kuin Donatellon vaskinen sankari. Minun ei tarvinnut\nturvautua mihinkään demoniin saadakseni Firenzen linnojen kullatut\nkasettikatot aukeamaan kuin kannet. Näin quattrocenton rikkaiden\nkauppiaiden saleihin. Tuntijat hivelivät laihoin valkoisin sormin\nAlppien toiselta puolen tuotettuja norsunluisia lippaita, joiden\npintaa näytti vielä himmentävän Île-de-Francen katedraalien\nvalohämärä. Goottilaisten kirkkojen ja islamilaisten moskeijain\nvanhat kauneusarvot eivät olleet menettäneet merkitystään. Mutta\nvoin kuvitella, miten innokkaasti nämä taiteensuosijat hankkivat\nkäsiinsä vanhoja antiikkisia veistokuvia, joita maalaiset olivat\nkuin sattumalta löytäneet viinitarhoistaan. Näin Cosimo dei Medicin\nistuvan Uccelotorion rinteellä olevassa huvilassaan, roomalaisten\nkivileijonien, marmorifragmenttien ja pölyisten vanhojen teosten\nkeskellä. Marsilio Ficino[112] kumartui omassa työhuoneessaan\nkellastuneen messukirjan yli. Se oli liiduttua antiloopinnahkaa —\nhän siveli sitä kostealla sienellä ja raaputti hohkakivellä, kunnes\nkeskiaikaiset antifonit[113] alkoivat muuttua läpikuultaviksi ja\nmunkkilatinan alta paljastuivat kreikkalaisen runon kiemuraiset\nrivit. Näin taiteilijoiden köyhiin työpajoihin, joiden ohi munkit,\nturkkurit, kultaompelijat vaelsivat ollenkaan aavistamatta, että\nnoiden rumien talojen jälkiä tullaan vielä viidensadan vuoden päästä\narvaillen etsimään. Niissä tutkittiin anatomiaa ja perspektiivioppia.\nNiiden seinillä riippui suloisessa harppeja, lukinverkkoja, kuivumaan\nripustettuja pensselejä, verimakkaraa, punaliidulla ja hiilellä\ntehtyjä luonnoksia, kuumaan liinaöljyyn kostutettuja säämiskäriepuja,\njoilla hangattiin temperamaalausten pohjaksi käytettyjä pyökkipuisia\nlevyjä. Ylhäällä ovilistan päällä riippui Pyhän Luukkaan, maalarien\nsuojeluspyhimyksen, kuva.\n\nJossakin näistä tuntemattomista työpajoista seisoi Sandro Botticelli\nviimeistellen Lorenzo Medicin huvilaan tilattua \"Venuksen syntymää\".\nAlaston valkea jumalatar näytti liukuvan kuin kirpeän aamutuulen\nkannattamana ruusunpunaisessa raakunkuoressa; hänen kasvoistaan\nsaattoi erottaa kauniin Simonetta Vespuccin piirteet, mutta\nvienoina ja madonnamaisiksi tyyliteltyinä. Mestari työskenteli\navaraan ruskeankeltaiseen kaapuun pukeutuneena, pysähtyi, hypisteli\nkaulassaan riippuvaa pahalta silmältä suojaavaa talismaania ja\nlisäsi vielä yhden kiehkuran Venuksen hiuksiin, jotka olivat kypsän\nvehnäntähkän väriset. Hän maalasi vaaleatukkaisia jumalattaria —\nvaaleus oli tullut muotiin, eikä Simonetta siinä suhteessa eronnut\nmuista firenzeläisistä naisista, että hän uhrasi monta aamun tuntia\nhuuhtomalla suortuviaan pähkinäpuun mehulla, johon oli sekoitettu\nsaframia ja harmaata ambraa.\n\nKenties hyvin lähellä tätä yksinkertaista ateljeeta sijaitsivat\ntoiset. Kultaseppien sillan luona pimeä bottega,[114] jossa\nnelikymmenvuotias Verrocchio[115] opetti kahdeksantoistavuotiaalle\nda Vincille ihmisruumiin mittoja ja suhteita. Domenico Ghirlandaion\ntyöpaja, jossa nuori Michelangelo piirteli luonnosvihkoonsa kuvia\nmestarin apulaisista ja sekoitti pienissä sulatuskupeissa vettä,\npunaviiniä, munankeltuaista ja viikunapuun mehua pohjamaalauksia\nvarten. Vanhan Verrocchion litteät, vaaleat kasvot olivat hymyilleet\nminulle monta kertaa Palazzo Medicin taiteilijoille omistetun salin\nseinältä. Olin viettänyt monta aamupäivää Santa Maria Novellan\npimeässä hospitaalikirkossa, johon Ghirlandaio on maalannut\nneljäkymmentä hienostunutta freskoa. Kirkkoon tunkeutuu johonkin\naikaan päivästä vaisua valoa — ja silloin nuo seinämaalaukset\naukeavat kuin suuret hämäränloistavat ikkunat Lorenzon rikkaaseen\nkaupunkiin. Täälläkin välkkyy raskaita silkkipukuja ja vanhaa kultaa.\nMutta värit ovat vienompia; ne kuultavat hillityn hunajanruskeina.\nTornabuonien tyttäret kulkevat kuin äänettömän soiton tahdissa vanhan\nsukukappelin seinillä, ja heidän askelensa ovat varovaiset ikään kuin\nhe kantaisivat sormissaan täpötäyttä maljaa. Renessanssi on kypsynyt.\nSen elämänviini on käynyt. He pelkäävät sen läikkyvän.\n\nMedicien muotokuvakabinetista voi valita kaksi edustavaa hahmoa,\njotka kumpikin ovat oman ajankohtansa, renessanssin kahden toisistaan\nerottuvan asteen edustajia: vanhan pankkiiri Cosimon ja ruhtinas\nLorenzo il Magnificon.[116] Edellinen on vielä hienostuneen\nkulttuuri-ihmisen \"raakakopio\", kehitystilassa olevan sivistyksen\nkeskittäjä, ovela ja voimakas johtaja, joka laskee määrättömillä\nrikkauksillaan pohjan kokonaisen vuosisadan henkiselle toiminnalle.\nKun kaupungin itsevaltiaaksi nousee hänen pojan poikansa Lorenzo,\nelämäntyylissä on jo tapahtunut liikahdus uudenlaista hienostumista\nkohti. Luonteena il Magnifico on varmaankin monisärmäisimpiä, mitä\nMedicienkin tapaisesta suvusta on milloinkaan noussut. Hänen laaja\nja joustava henkensä on kudottu vastakkaisista aineksista. Hän on\ndespootti ja mesenaatti, henkevä seuraihminen ja häikäilemätön\nsortaja, 1400-luvun \"hyviä ja miellyttäviä tyranneja\", kuten muuan\naikainen kirjoittaja asian määrittelee. Hän pysyy kuolemaansa asti\nkaupungin johdossa ja ohjaa sen henkistä elämää rautahansikkaat\nkäsissään. Hän jakaa aikansa epikurolaisten pitojen ja poliittisten\nsalajuonien kesken, ryöstää julkiset rahastot ja tuhlaa varat\noppineille, poltattaa julmasti Volterran kaupungin ja järjestää\npauhaavia karnevaaleja sekä kaiken tuon ohessa kirjoittaa\noranssilehtojen varjostamassa huvilassaan runoja, joiden kimaltava\nlyyrillisyys lankeaa kuin toisesta henkisestä maailmasta. Cosimon\nrinnalla Lorenzo renessanssin syventyneempää vaihetta: hänen\nhenkisessä laadussaan ei ole vain tyypillisen quattrocenton ruhtinaan\nsielunaineksia, vaan vaikeasti tulkittavaa särkyneisyyttä, joka jo\nviittaa kauas uudenaikaista ihmistä kohti. Kulttuurin keskittäjänä\nhän on mainehikkaan setänsä vertainen. Fiesolen hymyilevillä\nrinteillä, joiden valoisasta väripeitteestä sypressit nousevat\nkuin kukonsulat samettilakista, kohoaa joukko vaaleankeltaisesta\nkivestä rakennettuja huviloita, joissa Lorenzo pitää hovia. Nämä\nmaakartanot ovat 1400-luvulla todellisia magneetteja, sillä niihin\nimeytyvät kaikki tieteen, antiikintutkimuksen ja filosofian\nvirrat. Studia humanitatis, ihmishengen tutkimukset, kuuluvat\nhänen hallituskautenaan firenzeläisten pitojen ohjelmaan ylitä\nvälttämättömästi kuin luutunsoitto, kynttilät ja vanha viini.\n\nKun tutkii Lorenzon tummunutta, nykyään jo hiukan murenevaa\nkuolinnaamiota, jota Medici-näyttelyn aikaan säilytettiin lasien\ntakana, ajatus kuten silmäkin keksii vain sulattamattomia\nkontrasteja. Mikä voiman ja heikkouden, avomielisyyden ja piilevien\ntaka-ajatusten kaaos! Aikakirjat eivät voi esittää tyypillisempää\nkuvaa kulttuurin täydellisyyteen ponnistelevasta itsevaltiaasta,\njolta puuttui jokseenkin tyystin siveellinen vastuuntunne, kun oli\nkysymys keinoista.\n\nImmoralismi tai paremminkin moraalinen tunnottomuus oli ominaisuus,\njonka vaistomaisesti liittää miltei jokaisen quattrocenton ruhtinaan\nnimeen. Jo Cosimon plutokraattisella yksinvallalla oli musta\nyhteiskunnallinen pohja, sillä tämä taitava kaupparuhtinas ei\nvallan shakkipeliä pelatessaan häikäillyt polkea Firenzen alimpia\nkansanluokkia yhä syvemmälle kurjuuteen; työläisen asema hänen\nvärjäämöissään ja kehruuhuoneissaan oli miltei sama kuin orjan.\nAragonian Alfonzon ja Urbinon herttuan Federigo da Montefeltron[117]\nhoveissa kukoistaa myrkytys, kevytmielisyys ja kulttuuripalvonta niin\ntoisiinsa sotkeutuneina, että vain Shakespearen tapainen jumalallinen\nkutoja olisi voinut tummista ja heleistä langoista valmistaa jotakin\npsykologisesti vastaavaa. Riminin herra Sigismundo Malatesta[118]\nmyrkyttää ja silpoo molemmat vaimonsa, nauraa pannabullalle, jossa\nhäntä syytetään isänmurhasta, suku- ja kirkonryöstöstä, kaataa\nkirkkojen vihkivesimaljoihin mustetta, sortaa alamaisiaan kuin\nitämainen satraappi ja on kuitenkin aikansa kulttuurihienouksien\nsyvällinen ymmärtäjä ja suosija. Riminin kirkko, jonka\npyhäinjäännöksenä ovat humanisti Plethonin[119] luut, pyhitetään\n\"jumalalliselle Isottalle\", divae Isottae sacrum. Synkkä, levoton\nsielu on kiintynyt valoisalla rakkaudella yhteen ainoaan ihmiseen!\n1400-luvun aikakirjat herättävät mielikuvan saleista, joiden ilma on\nmyrkytetty. Taulujen, marmoripatsaiden ja reliikkilippaiden ympärillä\nviipyy painostava veren ja aqua tofanan[120] huuru. Toledolainen\ntikari pitää kreikkalaista pergamenttia levällään.\n\nAjan intressielämän ja taiteen yhteys on tuskin missään muualla\nniin saumaton, niin luonnostaanlankeava kuin Firenzessä. Jokaisella\nrenessanssiteoksella on täällä syntymähetkensä ilme. Tästä\njohtuu, että taulujen ja kuvanveistosten sanottava ei rajoitu\nvain esteettisten vaikutelmien kehään, vaan niistä voi samalla\nlukea kulttuurinousun monivivahteista tarinaa. Tekisi mieli puhua\ntaiteessa tapahtuvasta aineenvaihdunnasta ja yhteyttämisestä, jossa\najassa vaikuttavat aineelliset ja henkiset harrastukset muuttuvat\nväreiksi, linjoiksi, muodoiksi... Medicien Firenze poliittisine\njuonineen on tämän taiteen henkisenä maisemana, sen miljöönä. Maalaus\nja kuvanveisto on ottanut aineksia kaupunkivaltion sosiaalisista,\ntaloudellisista, uskonnollisista tosiasioista yhtä luontevasti\nkuin ruusu yhteyttää kasvaessaan vettä, norjansalpietaria,\nkaliumfosfaattia, magnesiumsulfaattia, ruostetta.\n\nPalautan mieleeni firenzeläisen kuvanveiston uljaimmat saavutukset\nDonatellosta Michelangeloon asti vain todetakseni, että jokainen\nvaskipatsas ja marmorityö on tietyn valtiollisen mielialan ilmaus,\ntietyn kulttuurivaiheen muistomerkki. Donatellon Juudit, joka\nriiputtaa Holoferneksen päätä raatihuoneen muurien edustalla, on\nvapaan kaupunkivaltion vastalause tyrannialle. Alaston pronssinen\nDaavid, joka polkee filistealaisen kypärää, tummilla, siroilla\nkasvoillaan pilkallinen voitononni, on mediciläisen nousukauden\nylpeä symboli. Samalla se avaa kimaltavalla säiläniskulla näköalan\naikakauden sisäiseen tunnetilaan — 1400-luvun alkuvuosien\nuhittelevaan ja poikamaiseen elämänhurmaan. Kaupungin aineellisen\nnousun aikana taiteeseen pääsee tunkeutumaan aivan uudenlainen\ntodellisuuden taju, fyysillisen ihmisen kunnioitus, josta keskiaika\nei tietänyt mitään. Sen eräänä ilmauksena on Or San Michele -kirkon\nkuuluisa Pyhä Yrjänä, haarniskaseppäin suojeluspyhimys, joka nojaa\nja hajasäärisenä pitkään miekkaansa. Miten tyypillisenä juuri\nDonatellon töissä ilmeneekään quattrocenton virtù, sen utelias\nja virkeä realismi! Ja miten kuvaavaa on, että monet Firenzen\ntaiteilijoista ottavat uuden aikakauden symboliksi nuoren Daavidin,\nVanhan testamentin kevytmielisen ja aistillisen sankaripojan! Kun\nDonatello on jo vajaat neljä vuosikymmentä maannut arkussa, kaupungin\ntuomiokirkon rakennusainevarastosta löydetään suunnattoman suuri\nvalkoisen marmorin lohkare, jonka joku taitamaton veistäjä on\npilannut ja jota turhaan tarjotaan kuvanveistäjille. Vihdoin sen\nottaa haltuunsa Michelangelo, hakkaa ja kaivertaa yötä päivää otsaan\nkiinnitetyn pyöreän lyhdyn valossa, joka tekee hänen muodottomat\nkasvonsa kyklooppimaisen kaameiksi. Kahdessakymmenessäviidessä\nkuukaudessa hän on saanut valmiiksi oman Daavidinsa; se pystytetään\nraatihuoneen seinää vasten, mistä se on myöhemmin siirretty Bargellon\nmuseohuoneeseen. Tuossa sankarissa ei kuvastu vain Michelangelon oma,\nvielä hillitty raskasverinen elämänkiihko. Siinä on samalla ilmaistu\nFirenzen asenne maanpakoon ajettuja Medicejä kohtaan, 1500-luvun\nmiehinen uhma ja vapaudenhalu.\n\nPlakaatit, mitalit, guldenit, reliefit, pronssikuvat,\nmarmoriveistokset esittävät meille renessanssin koko henkisen\nasteikon. Samoin maalaukset. Firenzen musertavan rikkaissa\ntaidekokoelmissa tai gallerioiksi muuttuneissa kappeleissa tuntee\nliikkuvansa 1400-luvun tiiviissä ilmakehässä, johon lankeaa\nvälähtelevää valoa Medicien rikkauksista ja jossa dramaattisten\ntapahtumien varjot painostavina viipyvät. Maalarit ovat herkällä\nja voimakkaalla kirjoittaneet öljyttyihin puutauluihin tai\nkirkkojen laastiseiniin koko sen sielullisen kehityskulun, joka\nalkaa suurten kauppahuoneiden kukoistusajasta ja kestää 1500-luvun\nkeskivaiheille. Renessanssin suuri linja, realismi, on jatkuvasti\nvalamassa uutta elämää keskiajalta periytyviin aiheisiin. Se antaa\nalttarimaalauksille tähän asti tuntemattoman värihehkun. Se tuo\nikivanhan kristillisen motiivin, Maarian ja Jeesus-lapsen, lähemmäksi\ninhimillistä elämää kuin koskaan ennen.\n\nRaamattu ja pyhimyslegenda on Giottosta asti tarjonnut uusille\ntaiteilijoille laajan kokeilukentän. Alessio Baldovinetti[121]\nmuovailee kuin lumesta ylhäiset, kalpeat Madonnansa ja maalaa\nmaisemia, joiden vuoret ja metsät muistuttavat salamyhkäisen\nuninäytelmän kulisseja. Masaccio, joka työskentelee Arno-virran\nvasemmalla rannalla sijaitsevassa Santa Maria del Carminessa, täyttää\nluostarin sysipimeän holvin mahtavilla raamatullisilla freskoilla.\nNykyään ne vaikuttavat kuin jonkin myrskyisen ja juhlallisen\nmurhenäytelmän katkelmilta; Brancacci-kappelin pimeydessä ne saavat\naivan erikoisen, syvältä kouraisevan tehon, ikään kuin nuo punaisiin\nja keltaisiin kauhtanoihin kääriytyneet apostoliruhtinaat, joiden\nkasvoille suuren mielikuvituksen sulatusuuni heittää loimon,\nmuuttuisivat Varjojen taikavoimasta eläviksi... Paolo Uccello[122]\ntutkii perspektiivistä lyhennystä ja sommittelee tieteellisellä\ntäsmällisyydellä tummapohjaiset taistelutaulunsa. Pollaiuolon\nveljekset[123] etsivät intohimoisesti uusia muodon mahdollisuuksia,\nSignorelli[124] avaa sapekkaan realisminsa karun ja väkevän\nkuvakirjan, Andrea Mantegna[125] valmistaa hitaasti, kohta kohdalta,\nkristallinkylmien maisemiensa puita, kukkuloita ja virtoja, aivan\nkuin hän haluaisi loihtia legendojen kohtauksille pelkistetyn,\napokalyptisen näyttämön. Näkemisen asteikko ulottuu jo 1400-luvulla\nlämpimästä tunteellisuudesta pohdiskelevaan aivotaiteeseen.\n\nOn tunnettua, että renessanssimaalauksen kehitys vie viimein Carlo\nDolcin[126] ja Guido Renin[127] ikävään öljyiseen teknilliseen\nosaamiseen; Goethe ihaili Italian-matkallaan juuri heitä, mutta\njäi täysin kylmäksi primitiivisten mestarien kauneudelle. Nykyään\nsaksalaiset turistit hyrisevät hartaudesta Andrea del Sarton[128]\nsuurten, kiiltokuvamaisten kankaiden edessä. Quattrocenton\nraikkaiden mestarien jälkeen ne ovat eräänlaista \"taidetta\nkaikille\", koreanhehkuvia ja yleiskauniita kuin iltarusko, kuin\nlemmenkukkaseppele. Kun chiaroscuro, valohämärä, on lopullisesti\nvallattu, renessanssin taiteessa ei avaudu vain uusien hienojen\nvivahdusten ja uuden valonjakamisen mahdollisuuksia, vaan kehityksen\ntie alkaa samalla viettää alaspäin, epäaitoa tunnemystiikkaa kohti.\nLuonteeltaan valoisa italialainen maalaus \"espanjalaistuu\". Tällainen\nvaikutelma herää, jos katsoo Caravaggion[129] sysimustia, synkkiä,\naskeettisia tauluja — pyhimyksiä ja munkkeja, joiden kupolimaisiin\notsiin tai kuihtuneille poskille lankeaa kuin salalyhdyn valoviiru.\nViimeisessä ylikypsässä kehitysasteessa taide ottaa uudelleen\nkuvatakseen nuolien lävistämää Stefanusta, Pyhää Teresaa, kyynelöivää\nPyhää Agnesta, rukoilevaa Maria Magdaleenaa...\n\nVäripaletti sivellin ovat näytelleet renessanssin kulttuurissa\npaljon näkyvämpää osaa kuin sulkakynä. Luovan toiminnan luonne on\nvoittopuolisesti visuaalinen. Tässä ilmiössä voisi kieltämättä\naavistella tyypillistä suurporvarillista pohjaviritystä, naiivia ja\nrehevää ihastumista maiseen loistoon, värien ja muotojen rikkauteen.\nRunous sitä vastoin ei Medicien Firenzessä kertaakaan saavuta niitä\nhuippuja, jotka Danten,[130] Boccaccion[131] ja Petrarcan[132]\ntriumviraatti oli vallannut; vasta 1500-luvulla esiintyy Tasson[133]\nja Arioston[134] tapaisia voimailmiöitä.\n\nMutta ajan harrastusten äänitorvena kirjallisuudella on joka\ntapauksessa ollut tärkeä tehtävä ja sen edustajat ovat omalle\najalleen merkinneet huomattavasti enemmän kuin meille. Cosimon ja\nLorenzon seurapiiristä tapaa verrattomia ensyklopedisia henkiä,\njoilla on ollut taito keskittää aikansa koko humanistinen tietämys\noman persoonallisuutensa prismaan ja singota se kimaltelevana\nvärisateena uteliaiden keskelle. Symposioni, seurapiiri, salonki,\nmillä nimellä sitä kutsutaankin, on quattrocenton Firenzessä\nnäytellyt yhtä tärkeää osaa kuin Perikleen ajan Ateenassa ja\nrokokoon Pariisissa. Eikö esimerkiksi Cosimo Medicin platonilaisilla\nillallisilla joudu tekemään tuttavuutta ajan puhtaimpien\nkulttuurityyppien kanssa! Villa Careggin[135] pidoissa, parfymoitujen\nkynttilöiden ja intialaisten lyhtyjen valossa, istuu Platonin\nteosten kääntäjä Marsilio Ficino[136] ja riidanhaluinen humanisti\nFilelfo,[137] molemmat miehiä, joille luostarien pölystä löydetyt\nvanhat pergamentit ovat kultaa kalliimpia; he kaapivat ja puhdistavat\nne kristillisistä lisistä löytääkseen rakkaan kreikkalaisen\nalkutekstin. Täällä vierailee matkojensa väliajoilla kyynillinen\nPoggio Bracciolini,[138] pilakuvamaisen laiha vanhus, joka on\nyhtä tunnettu lukemattomista äpärälapsistaan kuin helleenisistä\nkirjoituksistaan. Kuva jäisi puutteelliseksi, ellen mainitsisi\nNiccolo Niccolia,[139] vanhojen kirjojen rakastajaa ja tuntijaa,\njoka pukeutuu joko hajamielisyydestä tai erikoisuuden tavoittelusta\ntyttömäiseen ruusunpunaiseen pukuun ja sotkeutuu sekaviin\nlemmenseikkailuihin. Tuo maalauksellinen seura on nähnyt uuden\naikakauden valkenevan ympärillään kuin aamuruskon Villa Careggin\nikkunanholveissa. Lorenzo il Magnificon hovissa humanistit ovat\ntietenkin yhtä korkeassa arvoasemassa ja seuranpidon kirjallinen\nluonne yhä voimistuu. Ruhtinaan rinnalla hänen metsästysretkillään\nratsastaa ruma mutta henkevä Angelo Poliziano,[140] latinankielisten\nelegioiden, epigrammien, oodien sepittäjä, kreikkalaisen kulttuurin\nterävävainuinen tuntija, joka ryhtyi jo kuusitoistavuotiaana\nkääntämään Homerosta. Niin haukkajahdeilla kuin juhlissa on mukana\nrunoilija Luigi Pulci,[141] oppinut ja elämänhaluinen prelaatti\nMatteo Franco, kirjallisuudentutkija Landino,[142] joka on tullut\nkuuluisaksi Petrarcaa ja Dantea käsittelevistä luennoistaan, ruhtinas\nPico della Mirandola,[143] kaunis, henkevä, monipuolisesti sivistynyt\nyleisoppinut, jonka nimi kajahtaa, meidän aikoihimme asti ja jossa\nrenessanssin kulttuuri-ihmisen ihanne jokseenkin täydellisesti\nruumiillistui. Silti — kun lausumme sanan \"renessanssi\", nämä\nnimet työntyvät taka-alalle. Aikakauden sisimpiä tunneliikkeitä,\nsen hengitystä ja valtimonlyöntejä voi paljon helpommin tarkata\nDonatellon patsaista tai Botticellin maalauksista kuin kaivaa esille\nMarsilio Ficinon, latinalaisten kirjojen pölystä.\n\nNiinpä Lorenzon kulttuurikauden verrattomaksi tulkiksi tulee\nmuuan lahjakas ja haaveellinen kultasepän sälli, joka perehtyy\nmaalauksen salaisuuksiin Filippo Lippin[144] työpajassa. Hänen\noikea nimensä on Alessandro Filipepi, mutta taidehistoria tuntee\nhänet Botticellina.[145] Hänen siveltimensä ei ainoastaan tulkitse\najan kauneudenkulttia, vaan paljastaa samalla renessanssin ytimissä\nsyntyneen sen halkeaman. Voiman ja riutumisen, elämänjanon ja\nhiipivien häviöntunnelmien kummallinen sekoitus...! Yksin Lorenzo,\njoka kuitenkin on jäänyt jälkipolvien mieliin nautinnonhaluisen\nrenessanssiprinssin perikuvana, on unohtumattoman kauniissa\nkarnevaalirunossaan vanginnut tämän ajan henkisessä ilmassa\nsyntyneen valaistuksen — nuoruuden riemun ja nuoruuden melankolian.\nBotticelli kasvaa taiteilijana saman mielialan tulkiksi. Hänen\nvarhaiset teoksensa, jotka miltei säännöllisesti esittävät Madonnaa\nja lasta, ovat vielä virkeän realistisen havaintokyvyn tuotteita;\nniiden mallina on taiteilijan morsian Giovanna Albizzi, eikä, kuten\nmyöhemmissä suurissa sommitelmissa, murhatun Giuliano dei Medicin\nrakastajatar, la bella Simonetta.\n\nBotticellin kehitys on asteittain johtanut tuohon riutuvaan\ntunnehurmaan, jota vaistomaisesti muistelee, milloin hänen nimensä\nmainitaan. Taiteilijana hän säilytti kuin ihmeen avulla suloisen\nnuoruutensa, mutta sitä kalvoi tumma, kuumeinen alakuloisuus.\nRenessanssin Antinous[146] —! Kauneuden lääke on käynyt\ntehottomaksi. Parantumattoman murheen sävel paisuu ja kasvaa —\nse sammuttaa värien hehkun ja vaientaa viivojen musiikin. Eikö\nGluck[147] ole tuonut oman tunnemaailmansa yöstä samaa epätoivon\nsanomaa säveltäessään Orfeuksen?[148] Nukkuvan puolijumalan uneen\ntunkeutuu oboen pitkien nyyhkytysten hiljetessä yksi ainoa hivuttava\nalttoviulun sävel, g-jänteen piinallinen ja jäytävä värähtely. Se\non kuin vaanivan Erinyen[149] huuto, joka kajahtaa pohjiaan myöten\npalaneen sielun syvyydestä. Kukaan ei voi tarkoin tietää, minä\nhetkenä omantunnon painajainen tarttuu Sandro Botticellin ranteeseen\nja alkaa ohjata hänen sivellintään. Mutta kukapa ei tuntisi hänen\ntuotannossaan sen jälkiä! Moni, joka on Firenzen kokoelmissa piirre\npiirteeltä tutkinut hänen myöhempiä taulujaan, on kenties huomannut,\nmiten realistinen havaintokyky ikään kuin säteilee keskipisteestä\nperiferiaan, Madonnasta ympärillä oleviin enkeleihin. Tällainen\non Uffizi-gallerian kuuluisa tondo, ympyrämäisesti sommiteltu\n\"Magnificat-Madonna\", jossa neitseellisen nuori, ofeliamainen Maaria\ntuudittaa sylissään lasta ja enkelit laskevat hänen hiuksilleen\nkylmää välähtelevää kidekruunua. Enkelien tummille kasvoille, joista\nei tiedä, ovatko ne lasten vai nuorukaisten, on levinnyt tuima\naistillinen hurmio. Värit ovat ylhäisen himmeitä, viinin, kuparin\nja hunajan hohtoisia. Kasvojen ääriviivat kulkevat korostetun\nyksinkertaisina, ikään kuin taiteilijan kättä olisi ohjannut\nselvänäköinen väsymys.\n\nTuonaikaisen taiteen rikkaasta muotokuvakokoelmasta ei löydä toista\ntaiteilijaa, toista kohtaloa, joka olisi yhtä suurella antaumuksella\nkuvastanut ajan henkisiä jännitystiloja. Botticellin mielikuvitus\non alussa kirkas, puhdas kuvastin; se heijastaa firenzeläisen\nhengenkulttuurin rikkaan hohdon. Mutta kuvastin säröilee. Jokainen\nluova sielu elää aina aikakautensa henkiset taistelut ominaan, ikään\nkuin se, mikä painiskelee ja kärsii hänessä itsessään, puhkeaisi\nulospäin ja kasvaisi aatteiden ja mielipiteiden kamppailuksi.\nKristillisyyden humanismin antagonismista tuli Botticellin kohtalo.\nHän eli ajan jännityksen kaksijakoisen luonteensa molemmilla\npuolilla, jotka olivat sovittamattomat kuin yö ja päivä, valo ja\npimeys. Tässä on samalla vastaus kysymykseen, mikä on taiteilijan\nsuhde omaan aikaansa. Alessandro Filipepi ei tosiaankaan vain\ntulkinnut jotakin, mikä eli ja etsi muotoaan hänen ulkopuolellaan:\najan elämäntyyliä, sen henkisiä varauksia. Ei! Kaikella tuolla\ntäytyi olla hänen omassa sielullisessa rakenteessaan syvällinen\nvastaavaisuus, joka kaiutti kuin kumupohja taisteluiden pauhua ja\nhänen kohtalonsa.\n\nVia san Gallon kulmassa, Pyhän Apollonian luostarissa\nrefektorion[150] peittää Andrea del Castagnon[151] \"Pyhä\nehtoollinen\". Täällä ovat myös hänen kuvasarjansa Firenzen\nsuuruuksista maalaukset, jotka kerran koristivat erästä\nLegnaian[152] patriisihuvilaa. On kuin näkisin aivan uuden\ntumman ja särkyneen hengen murtavan itselleen tietä valoisassa\nFirenzessä... Ehtoollispöydän ympärillä eivät istu kristillisen\nmielikuvituksen pyhät olennot, vaan Galilean meren yksinkertaiset\nja karkeat kalastajat. Odotuksenkylläinen hiljaisuus täyttää\nhuoneen; opetuslasten juroilta kasvoilta voi lukea väsymystä,\nlevottomuutta, välinpitämättömyyttä... Tietämisen herpaiseva\nvarmuus säteilee Jeesuksen alakuloisista kasvoista ja käsistä ja\nsynnyttää vastapäätä istuvan Juudaksen huulille ilkeän hymynväreen.\nMiten väkivaltaisesti tässä on vaiennettu subjektiivinen tunne! On\nsyntynyt omituinen sekoitus pakahduttavaa sääliä ja kylmää näkemistä\nkuten jossakin Alfred de Vignyn[153] ylhäisenkatkerassa runossa.\nMutta Legnaian maahuvilan maalauksissa Castagno on \"korvannut\"\nsisäisen särkyneisyytensä antamalla hahmon renessanssityypille,\njossa rautaisen eheyden ihanne täyttyy. Boccaccio seisoo\nlujana ja sulkeutuneena raskaanpunaisessa viitassaan; se valuu\nhartioilta nilkkoihin kuin hehkuva lyijy. Petrarca nostaa sormensa\nylipapilliseen eleeseen; kondottieeri Pippo Spano[154] on jähmettynyt\nhajasääriseen asentoon, ankarana, säilä käsissään. Ajatus, joka\non saanut muodon näissä leimuavissa kuvissa, läpäisee 1400-luvun\nkoko ihmiskäsityksen, aineellisen ja henkisen elämän kaikki\nvuorilajikerrostumat. Castagno on tieten tai tietämättään tullut\naikakaudelleen ominaisen yksilönpalvonnan tulkiksi. Quattrocenton\nloppujaksossa yksilöllinen voimantunne murtaa leveää ja avointa\nväylää niin taiteen ja viljelyn kuin politiikankin alalla. Aika ei\nole ollut vain sivistyneen uomo universalen, vaan myös Sforzain\ntapaisten sotilasdiktaattorien aikaa!\n\nTästä persoonallisuuksien ihailusta tuli renessanssin kohtalo. Kaiken\nylimittaisen ja yksilöllisen suosimisesta oli Italian pienissä\nkaupunkitasavalloissa se positiivinen seuraus, että tavallisten\ndemokratioiden tasoittava vaikutus ei päässyt vaikuttamaan niiden\ntoiminnassa. Etsittiin suuruutta niin taiteilijoiden työpajoista kuin\nsotakentiltä. Löydettiin laakeroitua ja panssaroitua voimaa... Mutta\nyksilöiden mahti avaa ovet levälleen tyrannialle. Quattrocenton voima\nja heikkous on siinä, että muutamien harvojen persoonallisuuksien\nkäsiin joutuu miltei rajaton toimintavalta. Henkilökohtaisen vapauden\npalvonta vie johdonmukaisesti loppuun ajateltuna häikäilemättömään\nyksinvaltiuteen. Voimakas vähemmistö polkee alleen heikon enemmistön.\n\nRenessanssi on, ehkä enemmän kuin mikään toinen aikakausi, suosinut\nniitä, jotka ovat uskaltaneet ajatusten ja tekojen maailmassa kohota\ntäydelliseen egoismiin ja elää vaarallisesti, pelata suurin panoksin.\nSen vuoksi sen historia on täynnä selvästi profiloituja kasvoja. Jos\ntutkii sen muotokuvagallerian, joka alkaa Medicien kauppahuoneen\nkukoistuksesta ja päättyy Urbinon herttuan, Lorenzo Medici nuoremman\nkuolemaan, herää vaikutelma, että luonto on yksistään Firenzessä\ntuhlaamalla tuhlannut \"puhtaita tyyppejä\". Poliittisen historian\nnäyttämöllä nousee ja häviää voimakkaita yksilöitä. Hiljainen,\nhumanistisiin harrastuksiin uponnut kotiopettaja, joka usein viihtyy\ntuntikausia Bisticcin[155] kirjakaupassa, uurtaa itselleen tietä\nVatikaaniin, kunnes vihdoin nousee paavin istuimelle Nikolaus\nV:nä. San Marcon luostarin esimies Girolamo Savonarola julistaa\nkaupungin Kristuksen Tasavallaksi, tempaa käsiinsä valtion johdon,\nlähettää lapsisotajoukon ryöstämään rikkaiden palatseja, perustaa\nlyhytaikaisen teokraattisen vallan ja sortuu. Tuomiokirkon alttarille\nmurhatun Giuliano dei Medicin pojasta tulee paavi, samoin Giovanni\ndei Medicistä, jonka historia tuntee Leo X:nä. Firenzeläisen\nrenessanssi-ihmisen tyyppi näyttäytyy kahden vuosisadan kuluessa\ntuon tuostakin poliittisen toiminnan keskipisteessä, valossa, joka\nlankeaa milloin Villa Careggin ikkunoista tai Piazza della Signorian\npolttorovion lieskoista.\n\nKasvojen ja naamioiden maailma... Julmien, kavalien, vallantahtoisten\njohtajien keskuudessa pujottelee Firenzen kansleri, pieni, laiha,\nhermostunut Niccolò Macchiavelli[156] kuin tuuliajolle eksynyt\nalus, joka hakee satamaa, mihin ankkuroisi. Hän on kylmin silmin\nnähnyt Savonarolan synkän ja kiihkeän hallituskauden päättyvän. Hän\njoutui läheltä seuraamaan 1500-luvun alkuvuosien kamppailua Italian\nherruudesta. Kun Firenzen hallitus lähetti hänet edustajanaan\nulkomaille, hän ei jättänyt käyttämättä ainoatakaan tilaisuutta\npujottautuakseen yhä syvemmäs valtiollisten juonien sokkeloon ja\ntutustuakseen aikansa hallitsijoihin; hän tunsi Ranskan kuninkaan,\nkeisari Maksimilianin,[157] paavin, Cesare Borgian.[158] Levoton\nja tasapainoton luonne. Jos aikakauden juoruihin on uskomista,\nMacchiavelli jakoi aikansa hovien ja bordellien, linnojen ja\nkapakoiden kesken. Hän osasi taitavasti käyttää hyväkseen\nvähäpätöisyyden naamiota, tämä heiveröinen, mustatukkainen virkamies,\njonka yhteen nipistetyillä huulilla tuskallinen ja mateleva hymy ja\njonka pienet mustat silmät läikkyivät rauhattomasti kuopissaan.\n\nJälkimaailma esittelee Macchiavellin ennen kaikkea harvinaisen\nharjaantuneena kyynikkona, joka oli yksinäisissä suunnitelmissaan\nJulius II:n veroinen poliitikko ja tulevaisuuden diktatuurien\nhenkinen isä. Mutta sielullisena tyyppinä hän ei ole niinkään\nharvinainen. Hän kuuluu noihin lukemattomiin epäonnistuneisiin\nluonteisiin, noihin kapeasieluisiin tyytymättömiin, jotka lähtevät\nedellytyksestä, että maailma on paha ja ihmiset halpamaisia. Hänen\nsisäinen rakenteensa on särkynyt ja eheyteen kaipaava — sillä on\ntaipumus suuriin kompensatorisiin vallankuvitelmiin, ikään kuin\ntämänlaatuiset luonteet löytäisivät syvimmän nautintonsa ajatuksesta,\nmiten he kohtelisivat maailmaa, jos heidän käsissään olisi rajaton\nvalta. Macchiavelli on niin intensiivisesti elänyt sen yksinvaltiaan\nihanteen, jonka hän on esittänyt Il Principe -teoksessaan,\nettä voi tosiaan kysyä, eikö hän ole juuri siinä pukenut omaa\nkatkeruuttaan ruhtinaan samettiviittaan ja panssariin. Hänen pahoin\nparjatut hallitusperiaatteensa ovat pohjimmiltaan aivan samoja,\nmitä Englannin, Ranskan, Espanjan kuninkaat olivat koko keskiajan\nkäytännössä soveltaneet ja mitä jokainen renessanssityranni noudatti,\nvaikka asiasta ei koskaan keskusteltu. \"Macchiavellismi\" on kaikille\ntunnetun tosiasian ilmaisemista sen oikealla nimellä.\n\nSilloisen Italian poliittinen hajaannustila herätti helposti unelmia\nsuuresta kokoavasta persoonallisuudesta, joka olisi kylliksi rohkea\nja lahjakas pyrkiäkseen kaikin keinoin valtioruumiin ykseyteen,\nmiehestä, joka ei antaisi siveellisten näkökohtien horjuttaa\ntahtoaan. \"Ihmisiä\", sanoo Firenzen kansleri, \"on kohdeltava\nhyvin tai sitten tuhottava heidät, sillä he kostavat pienemmät\nloukkaukset, mutta suuremmille he eivät mahda mitään. Jos siis tahtoo\nvahingoittaa jotakuta, on tehtävä niin, ettei ole pelkoa kostosta.\"\nJa Tiberiuksen[159] veroinen on vastaus kysymykseen, onko hallitsijan\noltava rakastettu vai pelätty: \"Mieluummin on oltava molempia,\nmutta koska on vaikea yhdistää näitä kumpaakin ominaisuutta, on\npaljon turvallisempaa olla pelätty... Yleensä voidaan näet ihmisistä\nsanoa, että he ovat kiittämättömiä, horjuvia, teeskenteleviä, arkoja\nvaaroissa, mutta voitonhimoisia. Niin kauan kuin teet heille hyvää,\nhe ovat kokonaan sinun ja tarjoavat sinulle verensä, omaisuutensa,\nelämänsä ja lapsensa, kun hätä on kaukana; mutta kun se uhkaa sinua,\nsilloin he luopuvat sinusta. Ja se ruhtinas, joka luottaa yksinomaan\nheidän vakuutuksiinsa eikä muulla tavoin huolehdi turvallisuudestaan,\njoutuu perikatoon...\"\n\nSuuren valtiollisen johtajan aate oli 1500-luvulla, ja on yhä,\njotakin, mikä vetosi syviin roomalaisvaistoihin. Silloinen kuten\nnykyinenkin Italia voi ylpeästi manata esiin Augustuksen[160]\ntapaisen yksinvaltiaan, joka rakensi eheän jättiläisvaltion\nproskriptioissa[161] surmattujen miesten ruumiille ja pelasi\npoliittista peliään hyvän ja pahan ulkopuolella, keinoista\npiittaamatta. Se voi muistella Trajanusta,[162] sotilaskeisaria,\njonka järkkymätön kylmäkiskoinen olemus oli kuin lihaksi tullutta\nvaltaa. Macchiavellin suurta haavetta voidaan sekä vihata että\n\"ymmärtää\" — demokratioissa sitä koskaan ihaillaan! — mutta varmaa\non, että se herää Italiassa aina kun valtiollinen hajaannus on\npäässyt valmistamaan sille maaperää. Jos avaan \"Il Principen\" miltä\nsivulta tahansa, löydän loppujen lopuksi vain johtopäätöksiä, joihin\njokainen latinalaisesta rodusta syntynyt suuri kansanjohtaja on koko\ntoiminnallaan antanut aihetta, Augustuksesta Gattamelataan, Sforzaan\nja Cesare Borgiaan, niin, aina Garibaldiin[163] ja Mussoliniin asti.\n\"Tiedettäköön, että on kaksi eri taistelutapaa: toinen lakien,\ntoinen raa'an voiman. Edellinen on ihmisten, jälkimmäinen eläinten\ntapa. Mutta koska edellinen ei useinkaan riitä, täytyy turvautua\njälkimmäiseen, ja sen vuoksi ruhtinaan tulee kyetä toimimaan sekä\nihmisten että eläimen tavoin...\" \"Viisas ruhtinas ei voi eikä hänen\ntulekaan pitää sanaansa, jos siitä olisi hänelle vahinkoa ja jos\nne syyt ovat lakanneet vaikuttamasta, jotka saivat hänet antamaan\nlupauksen. Jos kaikki ihmiset olisivat hyviä, ei tämä neuvo olisi\npaikallaan, mutta kun he ovat kelvottomia eivätkä puolestaan pysy\nsinulle antamassaan sanassa, ei suinkaan tarvitse pitää heille\nantamiasi lupauksia...\" \"Tulee siis ymmärtää, että ruhtinas, eritoten\nvastaleivottu, ei voi noudattaa kaikkia niitä hyveitä, joita niin\nsanotut hyvät ihmiset noudattavat. Voidakseen säilyttää valtansa\nhänen täytyy usein toimia vastoin uskollisuuden, ihmisyyden,\narmeliaisuuden ja uskonnon lakeja...\" \"Hänen ei tule aiheettomasti\npoiketa hyveen polulta, mutta tarpeen vaatiessa hänen on osattava\nkäydä paheenkin tietä...\" \"Se sota on oikea, joka on tarpeellinen; ja\nkun muita keinoja ei ole, on aseihin tarttuminen armeliaisuutta...\"\nJokainen tietää, että Macchiavelli ei tyranneista rikkaassa Italiassa\nlöytänyt miestä, jonka haltuun hän olisi turvallisesti voinut uskoa\nvaltioteoriansa helvetinkoneen. Sehän oli rakennettu vain suuren\nyksinvaltiaan käyttövälineeksi, väkeviin puhtaisiin käsiin. Mutta\najatus oli sanottu julki. Jotakin, mille roomalaisessa maaperässä\non aina ollut miltei biologiset edellytykset, oli puhjennut Italian\nhajaannuksen aikana päivänvaloon.\n\nFirenzen suuruudenaika päättyy 1500-luvun toisella\nkymmenvuotisjaksolla, jolloin Leo X:n suunnitelma yhdistää\nParma, Piacenza, Modena, Reggio ja pikkuvaltiot mediciläiseksi\nherttuakunnaksi romahtaa taitavan johtajan puuttuessa. Macchiavellin\ntoivo, Giuliano dei Medici, kuolee. Lorenzo nuorempi, Urbinon\nherttua, jolle Firenzen kansleri on omistanut valtioteoreettisen\nohjekirjansa, osoittautuu pikemmin eroottiseksi kuin poliittiseksi\nseikkailijaksi ja siirtyy esi-isiensä tykö 27-vuotiaana, väsymyksen\nja syfiliksen riuduttamana. Anno 1527 Rooman porteista ratsastavat\nvieraat palkkasoturit. Suuren aikakauden loppu...\n\nMuuan Lionardo da Vincin kankaalle tehty pohjamaalaus, on kaikessa\nkeskeneräisyydessään kuin ikkuna suuren aikakauden iltaan. Madonna\nistuu lapsi sylissään valohämärässä, joka säteilee polvistuvien\nItämaan tietäjien kasvoille. Mutta sivellin on pysähtynyt kesken\ntyötä; täydellisyyden rajoille ehtinyt luova voima on äkkiä säikkynyt\nmahdollisuuksia, ja vain hämärä alkuvälähdys on tullut kiinnitetyksi\nkankaalle samalla hetkellä kuin näkemyksen valo sammui... Taulu on\nnykyisin kuin soittamaton soitin, kuin ajatus, jota ei ole ajateltu.\nJa Lionardon ongelma on samalla sen kuolevan jättiläissivistyksen\nongelma, jonka salaperäisenä ylipappina hän liikkui vanhan Firenzen\nkaduilla. Kaikki taiteellisen luomisen voimat ovat hänen omiaan,\nhänen henkensä liikkuu inhimillisen tiedon äärimmäisiä rajoja kohti,\nmahtavana ja väsähtäen lennossaan, uljaana ja kukistuvana kuin\nIkaros. Kun Lionardo kuolee Loiressa, jonne hän on seurannut Frans\nl:n tapaista ylikypsää renessanssikuningasta, hänen mukanaan häviää\nydin ja mehu Firenzen sivistyksestä.\n\nTälle kulttuurille on Michelangelo rakentanut haudan Medicien\nkappeliin — tuohon valkoiseen holviin, missä Nemoursin ja Urbinon\nherttuat, kaksi mitätöntä miestä, lepäävät maailman mahtavimmissa\nsarkofageissa. Hän hakkasi valkeasta marmorista kupolikattoisen\nhuoneen ja sijoitti sen vastakkaisille seinille antiikkiset\nhauta-arkkunsa, joiden kansilla uneksivat Aamu ja Ilta, Yö ja Päivä.\nEpätodellisen suuret marmoriolennot nukkuvat, nojaavat arkunkanteen,\ntuijottavat ja odottavat kuin arvoisensa Jumalan, tuloa. Valkoinen\nkivi tuntuu jylisevän pakahduttavaa voimaa. Kuolemankaltainen uni on\npyyhkinyt Yön kasvoilta kaikki viiltävän mietiskelyn jäljet; Aamu\nponnistautuu valveille ikään kuin sitä painaisi eloonheräämisen\nkatkeruus; Päivä, jonka kasvot mestari on jättänyt hakkaamattomaksi\nhämäräksi massaksi ja iskenyt niihin taltallaan vain rajattoman\ntuskalliset silmät, tuijottaa olkansa yli uhmaten, kuin vihan\nvallassa. Kappelin seinäkomeroissa istuvat mykät, miettivät\nmarmorisoturit, pälyillen sivuilleen tai nojaten umpimielisinä\nrystysiinsä. Lorenzo-kirkon kappelia on täydellä syyllä sanottu\njättiläishaudaksi, jonka Michelangelo teki itselleen. Mutta täällä\nherää myös ajatus, että noissa arkuissa nukkuu Firenzen suuruus ja\nsen ovat uhman ja elämäntarmon henget, uneen rauenneet renessanssin\ngeniukset.\n\nMatkailijat tulevat maailman kaikilta puolilta Firenzeen saamaan\nesteettistä ja historiallista herätystä. He tulevat katsomaan\nDanten kotitalon tilalle rakennettua casaa, katujen ylle kaatuvia\nvesiräystäitä, Boccaccion huviseuran taloa Fiesolen laaksossa,\njykevän raskaita palatseja, ulkoilmamuseoiksi muuttuneita toreja\nja kaarihalleja. Ja Italian hallitus puolestaan tekee parhaansa\nrenessanssimuistojen kirkastamiseksi.\n\nMutta ylen määrin politikoituneessa ilmakehässä entisen\nsivistyskauden jäännökset synnyttävät ristiriitaisia tunteita.\nNe ovat ivallisesti muistuttamassa meitä jostakin, mitä me emme\nosaa... Kykeneekö väsynyt Eurooppa, kykenevätkö länsimaat koskaan\nvastaavanlaiseen nousuun? Mihin peltoon kulttuurin siemen on\npudonnut? Tahtoisin matkustaa länteen nähdäkseni omin silmin\nsen nuoren sivistyksen, jota rakennetaan Quebecista Rio Granden\nrannoille. Itseään raatelevan Euroopan eteläkärjestä katsoen tuo\nvaltamerentakainen manner on kuin lupaus...\n\nKuta kauemmas olen kulkenut Välimeren muinaisen sivistyksen\nvaltateitä, sitä painostavampana maisemien ja kaupunkien päällä\nlepää lahoamisen tuntu. Eurooppa on viimeisen kahdenkymmenen vuoden\naikana alkanut vaarallisesti kiinalaistua. Se tuijottaa olkansa\nyli menneisyyteen, se huumaa elähtäneitä valtimoita keinotekoisen\nelämänuskon morfiinilla. Keskustelin näistä asioista avanguardiaan\nkuuluvan kanssa, joka pitää mustaa fascistipaitaa ja fessiä. Hänen\nvastauksensa oli puhuva:\n\n— Kulttuuri tekee tulevan kymmenvuotiskauden kuluessa huikean ja\nvaarallisen salto mortalen,[164] jossa se joko kukistuu tai nousee.\nMutta ei ennen uutta maailmansotaa. Niin kauan kuin tarvitaan\nvarusteluja, jotta Euroopassa säilyisi rauha, ei ole toivoakaan\nsynteettisestä sivistyksestä. Me olemme nykyään äärettömän kaukana\nkirjoista, tauluista ja musiikista. Me tahdomme tehdä tilaa uudelle\nmaailmalle. Ennen kuin kulttuuria voidaan rakentaa, vaaditaan rauhaa,\nja ennen kuin rauha tulee, täytyy kestää sota.\n\n\n\n\nKirje Cosimo Medicille\n\n\nNiinpä siis osoitan sanani neljänsadan seitsemänkymmenen viiden\nvuoden taakse, Sinulle, Cosimo dei Medici.\n\nSinun on käynyt kuten useimpien niistä ihmisistä, joille kaadoit\nomin käsin tummaa viiniä illallisilla: olet muuttunut historiaksi.\nSinun piirteesi, joita taitavat käsityöläiset kaiversivat moneen\nkupariplakaattiin ja valoivat satoihin kultamitaleihin, ovat ajan\nkuluttamat. Tutkijat seulovat elämäntyötäsi sen suuren kirjaston\npölyssä, jonka perustit Firenzeen, ja koululaiset lukevat Sinusta\nhistoriantunnilla. Pelkään häiritseväni Sinun rauhaasi Varjojen\nMaassa, missä olopaikkanasi ovat nuo filosofien niityt, joista\nfirenzeläinen Alighieri kertoi \"Jumalaisen näytelmän\" neljännessä\nlaulussa.\n\nSinä synnyit tähän maailmaan anno Domini 1389. Arnon laakson\nkaupungissa, jonka kuparinruskeiden sakaramuurien ja ampumatornien\nvaiheilla väreilee kirkonkellojen heleä tremolo, liekutellen\nhopealiljoilla koristettuja vaakunalippuja, olivat pitkälliset\npuoluetaistelut viimeinkin päättymässä. Aika oli, kuten on tapana\nsanoa, lupaava... Sinun isäsi oli pankkiiri ja isäsi oli pankkiiri ja\npojan piti jatkaa perinnettä. Kun ohjasit äärettömän kauppavaihdon\nlankoja, jotka juoksivat Palazzo Medicin työhuoneesta Lontooseen,\nBrüggeen, Avignoniin, seurasit varmaankin toisella silmälläsi\ntilikirjoja ja toisella jotakin oivallista Platonin käännöstä! Nuo\nvanhat kalliit käsikirjoitukset, joita turkkilaisten vainoamat\nkreikkalaiset oppineet toivat Sinulle ja joita vanhat kerääjät,\nsellaiset kuin Niccolo Niccoli ja Vespasiano Bisticci, kaivoivat\nesiin luostareista, olivat tärkeä osa elämääsi. Mistä aineksista\nluonteesi alun perin oli muodostunut, en oikein osaa päättää...\nSinussa oli pankkiirina ja ihmisenä aika annos kettumaista oveluutta.\nKytkit paavit ja keisarit kultalainojen kahleisiin ja ohjasit leveän\nvirran eurooppalaisen rikkauden merestä omiin pankkiholveihisi.\nMutta Sinun jälkeesi ei ole tullut monta, jotka olisivat panneet\npääoman kasvamaan sellaista korkoa kuin Sinä. Olet tehnyt ympärillesi\nsivistystä kuin perhostoukka kutoo koteloa. Olet neljännentoista\nvuosisadan aamuhämyssä muuan uudenaikaisen kulttuurin taitavista\ntarhureista.\n\nKun hiljainen ja tiedoissaan hieman epävarma vanha herra\nrupeaa keräämään ympärilleen latinisteja ja kreikantutkijoita,\nmaantieteilijöitä, runoilijoita ja filosofeja, maalareita ja\nmarmorinveistäjiä, joille hän tuhlaa avokätisesti ruhtinaiden varoja,\nhänellä on liikuttava kunnioitus sitä kohtaan, mitä nykyään sanotaan\nkulttuuriksi. Kulttuuri! Huomaa, Cosimo Medici, että me ammennamme\nvielä viidensadan vuoden päästä sitä elämänvettä, jota Sinä loihdit\nsauvallasi... Sinun oppineista seuratovereistasi on tullut myöhempien\nvuosisatojen ohjaajia ja opettajia, ei kreikan kielen fonetiikassa,\nvaan humanistisessa ymmärtämisessä. Sinun taiteilijasuosikkisi,\njotka tulivat niin tuhka tiheään anomaan, että täyttäisit heidän\ntyhjät kukkaronsa, ovat aikojen vieriessä vain kasvaneet tuntijoiden\nsilmissä. Mahdoitko kuvitella tätä —? Vanha Ghiberti happojen\ntuhrimine sormineen ja nahkakalotteineen varmaan hämmästyisi sitä\nmainetta, mikä niillä vaskisilla ovenkoristuksilla yhä on, jotka hän\nteki kotikaupunkisi kastekappeliin. Hänen oppilaansa Donatello[165]\nja aina ärtyinen pieni arkkitehti Brunelleschi, joille uhrasit sekä\nrahaa että vaikutusvaltaa, ovat perineet saman osan. Sinä teetit\nDonatellolla joitakin tilaustöitä ja niitä jäljitellään innostuneesti\nniin nykyisessä Britanniassa kuin Pohjolan kuvanveistäjäkouluissa.\nHuomaan Sinun hymyilevän voittajanhymyä... Oikein! Kun San Marcon\ndominikaaniluostarin, Sinun luostarisi kellot nykyään soittavat\npäivällislepoa, lukemattomat taiteentuntijat keräytyvät niiden\nrakennusten oville, joihin Sinun hoivissasi varttunut taide on pantu\nnäytteille.\n\nVoin himmeästi kuvitella, mitä kulttuuri merkitsi Sinun\nsanakirjassasi. Ajattelit kait kaikkein vaikeimpia\nvasikannahkakirjoja, joihin taitavat kädet olivat kirjailleet\nalkukirjaimia kullalla, ultramariinilla ja sinooperilla. Näit\najatuksissasi kaiken kreikkalaisen ja roomalaisen viisauden\nkytkettynä näihin pergamentteihin — ja samalla muistit\ntaiteilijoita, jotka survoivat huhmareissa kivennäisvärejä tai\nmuovailivat taltalla Carraran marmoria. Kaiken piti tapahtua\nkäsin, sillä vain ihmiskäsi oli Sinun mielestäsi kyllin\npyhä ottamaan huostaansa luomisen ja rakentamisen ihmeen.\nMuistatko, miten halveksit sitä uutta kirjojen tekemistä, jonka\nmainzilainen ylimyksenpoika oli keksinyt Alppien takana; siinä\npainettiin kirjoitus suoraan paperille puuruuvien ja mustattujen\nmetallikirjasinten avulla. Mutta menetelmä voitti, ystäväni!\nKirjaintenmaalaajain ammattikunnan tilalle kasvoi kirjanpainajain\nammattikunta. Riviin ladottujen pikkuleimasimien alta on viidensadan\nvuoden mittaan vyörynyt rajattomia aaltoja. Ihmiskunnan suuruus\nja häpeä, sen matalat ja korkeat puolet, sen ajatukset, toiveet\nja teot on mekaanisesti sidottu maailman aineeseen — paperiin.\nLäheskään kaikki, mitä Sinun jälkeesi on kirjoitettu ja painettu, ei\nkuulu kulttuuriin. Voin lohduttaa Sinua sillä, että parhaimmatkin\nlauseensepittäjät tekevät yhä toivioretkiä vanhojen latinalaisten ja\nmesser Giovanni Boccaccion luo.\n\nKulttuuri on velkaa ja lainanottoa niiltä, jotka ovat eläneet ennen.\nKaikki kulttuuri. Niin kuin pankkiirina tiedät, että pääomia ei\npoljeta tyhjästä, samoin oivallat sivistyksen organisaattorina, että\njokainen taulu, kirja, henkevä ajatus on aina riippuvainen \"vanhojen\"\njättämästä perinnöstä. Eivät Sinun palatsiisi pesiytyneet Umbrian ja\nToscanan maalarit oikeastaan keksineet mitään uutta, vaan jatkoivat\nja täydellistivät keskiaikaisten kuvantekijäin työtä. He oppivat\ntuohon aikaan Venetsiassa sommittelemaani erivärisistä lasikuutioista\nkuvia, jotka kytkettiin lyijykehyksiin ja jotka vielä hehkuvat\nvanhoissa kirkoissamme kuin safiirit ja rubiinit, jos päivä valaisee\nniitä. He oppivat maalaamaan munanvalkuaisella ja viikunamaidolla\nsivellylle pinnalle uudentyylisiä tauluja tai kuvasivat raamatullisia\ntapahtumia kirkonseinien märkään laastiin. Nämä kaikki olivat\nedistysaskelia vanhasta uuteen... Kun tulit Firenzen johtajaksi,\nkulttuuriksi nimitettyä henkistä vuoroliikettä oli jatkunut yli\nkolmentoista vuosisadan, Kristuksen syntymästä lukien. Sitä ennen\nolivat olleet ihailemasi suuret pakanat. Mutta minä kirjoitan tätä\nvielä myöhempien aikojen lapsena, kun toinen tuhatluku alkaa jo\nummistua ja valkoisen ihmisen kulttuuri Euroopan niemellä näyttää\nvanhuuttaan raihnaiselta.\n\nKaikkeen siihen henkiseen toimintaan, jonka Sinä herätit eloon\nviisisataa vuotta sitten, hiipii väsymys kuten happo syöpyy vanhaan\nrahaan. Et tullut ajatelleeksi, että keksimisen ja rakentamisen into\non kaksiteräinen miekka. Me olemme Sinun kuolemasi jälkeen oppineet\nkäyttämään useimpia niistä voimista, joista fyysikot puhuivat\nhilpeillä illallisilla, hyvän falernoviinin[166] ja mehukkaan\nfasaaninpaistin ääressä. Höyryllä käyvät laivat kansoittavat\ntätä nykyä kaikkia maailman meriä — myös Sinun livornolaista\nkauppasatamaasi; me olemme keksineet lentämisen taidon; me\nmatkustamme sähkön ja kallisarvoisten paloaineiden voimalla parissa\npäivässä läpi Euroopan. Me olemme sitoneet ihmisäänen koneeseen ja\nsaamme tietoja eetteristä, jossa puhutut sanat ja soitetut sävelet\nharhailevat. Meidän elämämme, varattomienkin, kuluu sellaisten\nmukavuuksien keskellä, jotka paavi Eugenius IV[167] olisi kironnut\npitkässä latinankielisessä pannabullassa ja jotka olisivat saaneet\nRanskan kuninkaat vihreiksi kateudesta. Mutta jotakin on kuollut\ntai paennut pois, Cosimo. Hirmuinen määrä painopaperia on tuhlattu,\njotta voitaisiin selittää, mitä... Muistatko tarinaa pojasta,[168]\njoka lopetteli päivätöitään romagnalaisen maalaistalon pihamaalla,\nkun joukko palkkasotureita puhutteli häntä? Hän katseli hetken\narvostelevasti kädessään olevaa työkalua. Sitten hän sinkautti\nsen pois, satuloi isänsä hevosen ja liittyi suuren kondottieerin\njoukkoihin. Tiedät, että tästä pojasta tuli myöhemmin sen kuuluisan\nSforzan[169] isä, jonka Milanon herttua Filippo Visconti[170] nimitti\nsotaväen päälliköksi ja jonka kerrotaan olleen niin ruman, että hän\nei koskaan sietänyt peilejä. Sinä kuuntelit omasta työhuoneestasi\nFirenzessä hänen ratsujoukkojensa kavionkumua, ja Sinusta tuntui,\nettä koko onneton Italia marmorikirkkoineen, tauluineen, kirjoineen\noli polkeutumassa sodan jalkoihin. Tiedä siis, että tuo Romagnan\nnuorukainen on tällä hetkellä miljoonien ihanne. Kuinka vapauttavaa\nonkaan heittää kädestään taltta, sirppi ja kynä ja elää leirielämää!\nTunne, että syvälliset ihmiset ja ajatukset ovat väsyttäviä, leviää\nvastustamattomasti kuin mustasurma. Olet kuullut arabialaisen tarinan\nkaupungista, joka kivettyi. Jos Bagdadin basaarien sadunkertojat\ntulisivat nykyiseen Eurooppaan, he puhuisivat varmaankin kovista,\naivottomista kivi-ihmisistä, jotka liikkuvat mekaanisesti kuin koneet\nja joissa elämän tuli lepattaa vain sokeana laumavaistona.\n\nIlmaisenko Sinulle synkän salaisuuden? Me olemme äärettömän\nrikkaita suurista inhimillisistä saavutuksista, olemme keränneet ja\nsäilyttäneet niin monien sukupolvien perinnön, että vaikka kaikki\nvarasi koottaisiin yhteen, niillä ei voisi ostaa kuin vähäisen murun\nmeidän jättiläisaarteestamme. Mutta me olemme väsyneet. Harvinaisista\nharvinaisin herkku, kulttuuri, on tehnyt meidät kylläisiksi. Tai\nehkä olemme kuin tuo Delhin kaupungin tarunomainen rikas mies, joka\nkeräsi kaikki kolikkonsa yhteen huoneeseen ja kylpi kullassa, kunnes\ntukahtui.\n\nTarkastelen Sinun kuvaasi piirre piirteeltä, Cosimo Medici.\nEdessäni on oivallinen jäljennös taulusta, jonka Pontormo[171]\nmaalasi tilauksesta ja jota tätä nykyä voi ihailla Uffizin salissa.\nIstut laihat valkeat kädet ristissä, epämääräinen iva huulillasi.\nPäässäsi on patalakki, pukusi on raskasta tummanpunaista samettia...\nKelmeän otsan kätkössä liikkuu ajatuksia, jotka koskevat Flanderin\nja Britannian villanhintoja, armagnacilaisten ja burgundien\npuolueriitaa, Firenzen villankehrääjien työpalkkoja — ja kaiken\ntämän ohella asioita, joille ei luulisi olevan paljoakaan tilaa\nliiketoiminnan piirissä. Sinun kasvonjuonteesi kielivät totta puhuen\nmonesta ilkeästä teosta. Tiedät itse hyvin, mitä tapahtui armon\nvuonna 1434. Etkö karkoittanutkin kahdeksankymmentä aatelisperhettä\nsuoraan kadulle, ilman armoa...! Olet 14-sataluvun ihmisenä ja\nluonteena niin etäinen, että saan hapuilla sanoja selittääkseni\nSinulle niitä ilmiöitä, joista kerron.\n\nPäältä katsoen näyttää tapahtuvan vain samaa, mitä Sinun aikasi\nItaliassa, joskin suuremmissa mittasuhteissa. Kuten pienet\nkaupunkivaltiot silloin taistelivat keskenään, niin taistelevat\nnyt kokonaiset maat... Mutta huomaa — kehitys on vienyt siihen\nettä me emme enää pysty hallitsemaan niitä tuhon voimia, jotka\nolemme päästäneet irti. Sota käy kerran alkuun päästyään kuin jokin\nvaarallinen ja kauhea perpetuum mobile,[172] joka syö keksijänsä,\nihmisen. Kaksikymmentä vuotta sitten maailman kaikilla puolilla\ntaisteltiin kenenkään voimatta sanoa, mistä sota oli saanut alkunsa\nja mikä oikeastaan oli tarkoitus. Oi Cosimo, sen syynä ei ollut\nerään herttuan murha, kuten jotkut väittivät, vaan ihmisten mieliin\nsyöpynyt tunne, että ukkosen on puhjettava. Tämä jättiläispalo sammui\nvain antaakseen tietä uudelle, joka on nyt leimahtanut. Kaksikymmentä\nvuotta Eurooppaa on vaivannut hiipivä vaarallinen rutto, joka\nilmenee siten, että sen tartuttamat käyvät penseiksi henkisille\narvoille. Luonto salaa pelastavassa viekkaudessaan totuuden eräiltä\nkuumesairailta. Ei tunneta taudin kulkua — luullaan, että elämän\nenergiat osoittavat nousua juuri silloin, kun ne palavat loppuun.\n\nNouse kummittelemaan Palazzo Vecchion ampumatorniin ja katso —\n\nKuvittelen, että Sinun ei ole lainkaan vaikeata sieltä silmätä\nEurooppaa. Näkisit vihaamasi mainzilaisen keksinnön täydessä\nmahdissaan, sillä miljoonat kahisevat, hauraat paperilehdet antavat\nnyt ihmisille yhteisen pelon, yhteisen vihan, yhteisen epävarmuuden,\nsanalla sanoen yhteiset aivot. Näkisit paljon sellaista, mitä et voi\nkäsittää — harmaan jalkaväen loppumattomia kypäräpäisiä joukkoja,\npanssaroituja kilpikonnamaisia, ajopelejä, kuormastoja ja tykkejä\nSaksan ja Ranskan syksyisillä teillä. Voisit nähdä niiden yläpuolella\njylisevät metalliset heinäsirkkaparvet kiitämässä itää kohti...\nKaikkia niitä maita, joiden mattoja, silkkejä, puuvillaa, kalliita\nkiviä, kuparia, hopeaa ja kultaa olet pidellyt sormissasi, yhdistää\nnyt pelko. Ne ovat kukin kohdaltaan lisänneet kulttuurin tilikirjaan\nomat piirtonsa, ne ovat kartuttaneet sen sivistyksen pääomaa, jonka\nhyväksi Sinä toimit. Ymmärrätkö, miltä tuntuu, kun sodan hävityskone\non alkanut käydä, tosin varovasti vielä, mutta kiihtyen —? Hymyilet?\nMutta arvaan että et halua tehdä tauluista ja kirjoista niin suurta\nnumeroa. Kenties seurustelet niiden oppineiden Varjojen kanssa, jotka\neläessään jakoivat pöydän ilot onnellisessa Villa Careggissa. Varo,\nettei se, mikä tapahtuu maan päällä, häiritse näiden aavejuhlien\nrauhaa...\n\n\n\n\nKuparipiirroksia\n\n\nAhdettu vaununosasto kaikuu laulua ja Mussolinin ylistystä.\nSavukkeiden kitkerä huuru muodostaa kattoon paksuja harmaita harsoja.\nKäytävässä kulkevat tyrolilaispukuiset poliisit potkiskellen tieltään\nappelsiininkuoria ja permantoon liimautuneita vahatikkuja. Hälisevät\nkoululaiset, joiden takintaskuista pilkistää Divina Commedian\nrepaleinen lukiopainos, ovat levittäneet penkeille ruokaöljyn\ntahriman pyyheliinan ja maiskuttavat viheriänvalkoista juustoa,\nsuolakurkkua, leipää. Viinipullo kiertää miehestä mieheen. Nurkkaan\npainautunut legioonalainen on turhaan etsinyt toaletista vettä\npestäkseen jalkasiteensä ja käärii nyt kohtaloonsa alistuneena\nmustia riepuja nilkan ympäri. Savu leijuu, sähköjunat suhahtavat\nohi, santarmien korot kopisevat käytävässä. Toscanalaiset kauppiaat\nselittävät kiljuen ja huitoen nuoren viinin hintoja.\n\nMaisema vaihtelee. Sinivihreitä papupeltoja, kypsyvää viljaa\nsilmänkantamattomiin, kukkivia tasankoja, joilla lehtevät\nviiniköynnökset kiemurtelevat riviin asetettuja riukuja pitkin\nja muodostavat ratavallista kaukaisiin vuoriin ulottuvan\njättiläismäisen pergolan... Kuuma valo palaa sinipunaisissa\nkallionseinissä. Hopeanharmaa oliivimetsä vyöryy ohi kuin savu...\nValkoisten maalaistalojen, riisi- ja vehnäpeltojen päällä kaartuu\netrurialainen[173] taivas upottavana, kuumana, tummansinisenä\nmaljana. Mutta vuorten huipuilla ja laaksoihin viettävillä rinteillä\nvartioivat kuolleen näköiset linnoitetut kaupungit. Muurit ja\nkellotornit ovat vuosisatojen kuluessa juuttuneet niin tiiviisti\nkallioon, että ne näyttävät kaukaa katsoen vuorenseinämien\nkummallisilta kasvannaisilta, ikivanhan maan omilta erittymiltä,\njotka ovat jälleen alkaneet haihtua ja käydä huokoisiksi ja yhtyä\nmaisemaan niiden ympärillä. Narni, Todi, Spoleto, Foligno...\nKaupungit riippuvat terasseista kuin kiviset kotkanpesät, ne ovat\ntakertuneet jyrkästi nouseviin pengermiin ja katsovat umpimielisin\nilmein alhaalla hymyileviä laaksoja. Kaukaa katsoen niitä luulisi\nkallioon takertuneiksi koralliriutoiksi, kun ne välkkyvät\nepämääräisessä kalkkitomussaan. Tämä on etruskien kotiseutua.\nJärkälemäiset muurit ovat kolmatta tuhatta vuotta paahtuneet Italian\nauringonpaisteessa. Pakanalliset temppelit ovat murentuneet soraksi,\ntalot ovat nousseet ja luhistuneet, sodanjumalan alttarien tilalle\non perustettu keskiaikaisia kivikirkkoja, joiden homeiset kellot\nkumahduttavat vielä vanhan soinnun kirkkaaseen vuori-ilmaan...\n\nMaaperä on tehnyt Italian kaupungit kaltaisikseen. Etrurian vuorten\npaahtuneesta, metsittyneestä kallioperästä kohonneet kaupungit ovat\ntoisenlaisen elämänilman täyttämiä kuin maljan tapaisessa laaksossa\ntorkkuva Arezzo tai rantasuistoon perustettu Pisa. Niillä on kullakin\njyrkästi erottuva ilmeensä. Jokaisessa on kerran kukoistanut suljettu\npaikalliskulttuuri ja sen jäljet ovat yhä jääneet talojen ja\nkirkkojen tyyliin. Guelfien pesäpaikka San Gimignano on muureineen ja\ntorneineen kuin keskitettyä sotaista puolustusvalmiutta; pikkuinen\nPitigliano on ahtautunut rappeutuneena kivirykelmänä jyrkän\nvuoriketjun väliin, ja sen ruskeista kuolleista rakennusmassoista\nkuvastuu alituinen varuillaanolo, joka ei ole antanut paljonkaan\naikaa henkisille harrastuksille. Herttuallinen Lucca on tomuinen\nja haaveellinen, hienostunut ja ikivanha... Etruskien temppelit\novat siellä ammoin hautautuneet roomalaisen siirtolan alle, gootit,\nlangobardit ja frankit ovat syöttäneet ratsujaan amfiteatterin\nnurmettuneissa |holveissa. Pompeiuksen voitonmerkkien tilalle on\nkohonnut Pyhän Mikaelin marmorikirkko — helottava korurakennus,\njonka lehtereissä nukkuvat kirjavat satueläimet ja jonka juovikkaat,\naaltoavat pilaristot ovat kuin raskasta valencialaista pitsiä.\nPäädyn huipussa seisoo yhä siivekäs enkeli koreana ja nukkemaisena\nvartioiden kaikkia niitä romanttisia muistoja, mitä maakreivitär\nMatildan vapaakaupunki kätkee.\n\nPisa on harmaankeltainen, ylimyksellinen, uninen ja luhistuva. Ajuri\nkuljettaa minua auringonpaisteisilla, miltei tyhjillä kaduilla,\njoita kehystävät kaupparuhtinaiden ylelliset palatsit ja jykevät\nvanhat pankit. Tunnen, miten täydellisenä kuolema kohtasi tätä\nporvariskulttuurin pesäpaikkaa, kun muinainen kauppasatama peittyi\nhiekan alle ja meritie Intiaan kuivui umpeen. Pisan loisto hävisi\nlastilaivojen mukana... Tallaan kuivaa ruohoa kaupungin piazzalla. Se\non hieno ja surumielinen ja autio.\n\nMutta valkeasta marmorista rakennettu tuomiokirkko nostaa täälläkin\nrikkaan ja haaveellisen seinämän kaukaisia sinisiä vuoria vasten.\nRakennus makaa torin laidalla kuin suunnaton norsunluinen\narkku, johon moslemit ja kristityt ovat yhdessä sommitelleet\nrei'itettyjä kapitteleja ja ilmavia arabeskeja. Kun tulen heleästä\nauringonpaisteesta hämärään päälaivaan, johon pienet värilliset\nikkunat luovat jalokivimäisen hohdon, temppelin suuruus yllättää...\nBysanttilaiset, romaaniset, lombardialaiset tyylit kiertävät\ntoisiinsa sulautuneina tummia kappeleita ja kukkivat antiikkisten\npilarien kannattamassa lehterissä. Basilika vaiko moskeija?\nTunnelmallisen hämärän laineesta hohtaa Giovanni Pisanon[174]\nsaarnatuolin vanha kelmeä marmori. Siihen aikaan, jolloin\nfirenzeläiset mestarit vielä makasivat kapaloissaan, Pisano hakkasi\nrajuihin korkokuviin sukupolvien passionen ja elämänriemun, ikään\nkuin hän olisi ennakolta tyhjentänyt renessanssin mahdollisuuksia.\nOlen nähnyt paljon marmoritöitä monissa eri kaupungeissa — Arnolfo\ndi Cambion Madonnia, Rossellino veljesten, Settinanon, Benedetto\nda Maianon hautapatsaita, alttareita ja saarnatuoleja mutta Pisan\nkirkossa minut lumosi Italian ensimmäinen dramaattinen kuvanveistäjä,\njoka samalla antoi avaimen tämän kaupungin liika-kypsään sieluun.\n\nTallaan ajatuksissani vanhaa toria. Kirkon pilarikerroksista\npyrähtää kyyhkysiä, nurmettuneella aukealla kehrää turistiauto.\nMitä muuta kaupunki jaksoi enää 1500-luvulla kuin tarjota\nkokeilusalin Galileille...! Pisa on kolme, neljä vuosisataa torkkunut\nvoitonpäiviensä raunioilla. Vaikuttaa symbolilta, että sen kuuluisin\nnähtävyys on Tomaso Pisanon epäonnistunut spiraalirakennus, vino\ntorni, jota pidetään pystyssä sementtiruiskeilla mutta joka näyttää\njuuri nyt suorastaan kaatuvan katuun! Vuorten ääriviiva hohtaa\nusvaisena. Kastekappelin kupu hikoilee vihreää metallihometta, tuuli\nlennättää pölyä.\n\nMutta jos Pisa on kuin vanha kirja, josta kertomus on kulunut pois,\nkauempaa etrurialaisesta sisämaasta voi sen sijaan löytää monta hyvin\nsäilynyttä menneisyyden linnoitusta. Olen ajanut penikulmittain\nArbian tasankoa. Auto nousee kiemurtelevaa stradaa mehevänvihreiden\nhedelmäkumpujen halki kolmen kukkulan harjalle kiivenneeseen\nkaupunkiin, Sienaan. Civitas virginis! Palatsien ja tornien massat\nnousevat vuoren kyhmyistä tummanpunaisina, kuin tulen paahtamina.\nTämä on kaupungin rakennuskiven, pietra senesen, väri. Kaukaa katsoen\nnäyttää siltä, kuin rykelmä polttosavesta leivottuja lippaita olisi\nkasattu yhteen ja pantu näytteille iltaruskoon...\n\nAhtaat keskiaikaiset kadut kiemurtelevat kummuille ja kaatuvat\npimeisiin porttiholveihin. Yksinäinen moottoripyörä pärisee —\nrisukuormia kantavat aasit kiljuvat ylenkatseellisesti goottilaisille\npalatseille, joiden tiilenruskeihin seiniin kuulat ovat iskeneet\nsyviä koloja. Kuilumaisista pihoista sukeltaa esiin lapsia, joilla on\naikaihmisen kasvot, ja aikaihmisiä, joilla on lapsen ruumis. Sienan\nkääpiöt ...! Vuosisatojen pöly tuntuu sakeana lämpimässä ilmassa,\npunaiset kattotiilet liekehtivät, punaisissa seinissä on laajoja\nsavuttuneita läikkiä. Illalla näen, miten lyhdynsytyttäjät hiipivät\ntuikkivine keppeineen hämärissä. Usmaisia tulia leimahtaa siellä\ntäällä, mutta valo ei oikein jaksa torjua varjoja —.\n\nTulen torille, joka on kuin luotu turnajaisten ja pukujuhlien\nnäyttämöksi. Näkinkengän muotoinen aukeama, campo, kovertuu loivasti\nkeskusta kohti. Kiveys muodostaa eksyttäviä vinoviivoja ja herättää\noptillisen harhakuvan poimuilevasta, porrastuvasta maaperästä,\nvaikka tori on tasainen kuin parketti. Vanhat viljamakasiinit ja\npalatsit ympäröivät sitä kaikilta tahoilta kuin koristeellinen,\nsavun mustaama vetokaihdin, joka on vedetty hanurimaisesti auki\nja asetettu puoliympyrään aukeaman suojaksi. Mutta suoraan edessä\nkohoavat Palazzo Pubblicon kyttyräselkäiset katot ja luonnottoman\nhoikka kuparinpunainen torni muistuttaen erehdyttävästi kubistisen\nmaalauksen kameelia, joka kohottaa kaulansa taivasta kohti. Vanha\nkello jylähtelee yksivakaisesti kattojen yllä. Sen kumahdukset\ntuntuvat nousevan niiden vuosisatojen haudasta, joihin Sienan loisto\non lymynnyt.\n\nToisin kuin muissa Pohjois-Italian kaupungeissa, keskiaikaisia\nyksityistaloja ei Sienassa renessanssiajalla suinkaan purettu.\n1200-luvun elegantit palatsit jäivät ennalleen. Suipot goottilaiset\nkaaret kutovat yhä mustaa kirjailua seiniin, joista aika on\nlohkaissut kappaleita ja joihin on vähitellen painunut homeinen\npatina. Talojen porttaaleissa tapaa vertauskuvallisia veistoksia\npuolentoista tuhannen vuoden takaa. Kaikki tyylit, joita aikojen\nkuluessa on täällä viljelty, yhtyvät ja liukenevat kiinteäksi\nkokonaisuudeksi ikään kuin ehyt sienalainen temperamentti olisi\nsulattanut ne yhteen ja niin kuin ajan käsi hiljaa vaivuttaisi niitä\ntakaisin maisemaan, maaperän salaperäiseen ykseyteen.\n\nTyypillinen italialainen citta, suljettu keskiaikainen\nkaupunkivaltio. Missään en ole tuntenut vaipuvani yhtä syvälle\nritariajan ilmapiiriin kuin täällä. Pujottelevissa solissa viipyy\ntrecenton tiheä hämärä, pimeissä holveissa käy kumahtelu ja helinä\nikään kuin pertuskat löisivät muureihin ja narrit tanssisivat\ntulipunaiset tiukulakit ohimoillaan. Ennen renessanssin nousua\ntämä kaupunki oli keisarillisten ghibelliinien hienostunut keskus\nja sen palatseissa asui Toscanan siniverisin aateli. Se on ollut\nloistonhaluisten kirkkoruhtinaiden, juonittelevan ylimystön,\npyhimysten, narrien ja taiteilijoiden kaupunki — kultaisten\nalttarikuvien ja reliikkien, tuulessa läiskyvän silkin ja\nkuudenkymmenen tuhannen kalliin pergamenttikirjan kaupunki. Elämä on\nvirrannut sen kaduilla hienostuneena ja feminiinisenä, kunnes rutto\nja sodat ovat sen köyhdyttäneet ja se on joutunut Medicien Firenzen\nvaltaan.\n\nOn kulttuurihistoriallisesti erityisen kuvaavaa, että tämä\nkulttuurikeskus, joka ei aineellisesti enempää kuin henkisesti\nkoskaan päässyt laajenemaan, on keskellä renessanssia kyennyt\nsäilyttämään vain goottilaisen kirkkotaiteen.\n\nPalazzo Pubblicossa ja tuomiokirkon museossa loistavat vielä\ntuonaikaiset kankeat madonnankuvat pölykerroksen alta. Sienaan\non quattrocenton alkuvuosina tulvinut joukoittain ranskalaisia\nnorsunluutöitä ja pienoisveistoksia. Goottilaiset taidearvot on\nlöydetty uudelleen, provencelainen trubaduurirunous ja vanhan\nkirkkotaiteen laulavat vertikaaliviivat ovat tulleet muotiin.\nSamaan aikaan kuin Firenze on kohonnut uuden elämäntunteen johtoon,\nsienalaiset taiteilijat tutkivat ihastuneina Ravennan kirkkojen\nkultaisia kuvia ja itäroomalaisia alttareita tai viehättyivät niihin\npersialaisiin miniatyyreihin, joita Italian hoveihin tuotettiin\nkalifaatin aarreaitoista, Bagdadista ja Grandasta. Keksittiin Duccio\ndi Buoninsegnan suuri kultapohjainen Maestà-maalaus, joka kerran\n1300-luvulla kuljetettiin virsien ja kellojensoiton pauhatessa\nkaupungin tuomiokirkkoon. Madonna istuu siinä norsunluisella\nvaltaistuimella uneksivien enkelien ja mietteisiin vaipuneiden\npyhimysten ympäröimänä. Kultavaloviivat kimaltavat, lempeät\nvanhukset näyttävät kuuntelevan kaukaista urkujensoittoa, pyhien\nnaisten hauraista kasvoista huokuu spiritualistinen tunnelma, joka\nmyöhemmin läpäisee koko sienalaisen taiteen. Aihe toistuu sadoissa\ntauluissa. Kalpeita Madonnia palavaan kultataustaan peräytyvinä,\nvihrein ovaalimaisin kasvoin, kapea peukalo kuin irti viillettynä,\nvanhuksen näköinen lapsi sylissään... Selailen Palazzo Pubblicon\nmuseoluetteloa, joka käsittää neljäsataa sivua pelkkää kristillistä\nikonografiaa. Kuljen paikallisten gallerioiden hämärissä loputtomissa\nsaleissa. Giovanni di Paolon kirkastettu Maaria liitää taivaaseen\nyliluonnollisen suurena, kukikas viitta yllään ja tuijottaa\nylenkatseellisin mantelisilmin Guido da Sienan[175] Madonnia,\njoiden naiivi kauneus ei ole vähääkään heikompaa laatua kuin hänen.\nSienalaisen taiteen suurin runoilija, trecenton mestari Simone\nMartini,[176] on kehittänyt tämän alttariromantiikan korkeimpaan\nhienostukseen. Hän maalaa kotikaupunkinsa raatihuoneeseen ja Assisin\nfransiskaanikirkkoon hauraita neitoja, joiden päät nuokkuvan\nsädekehien painosta. Hän sommittelee heleälle kultapohjalle kuuluisan\n\"Nyrpistävän Madonnan\" — valkoista liljaa kantavan enkelin ja\nJumalanäidin, joka painautuu tuolin korukudoksia vasten kuin\nsäikkyen... Hän maalaa ‹Palazzo Pubblicon katonrajaan Guidoriccio\nFoglianon[177] kirjovaippaisen valkean orhin selässä. Tämä\nitalialainen \"Kullervon sotaanlähtö\" on itse asiassa sienalaisen\nromantiikan loistonäyte — sekoitus poikamaista hilpeyttä ja\ntrubaduurin haavemieltä. Mitä kauemmin vaellan näissä museohuoneissa,\nsitä painostavampi on taivaallisten tunteiden tuoksu. Alttarikaapit\nkimaltavat. Raskas tummunut kultaus hehkuu. Vanhoista kehyksistä\ntuijottavat katolisen mystiikan jäykät ja Vakavat emot, tahrattomat\nNeitsyt-Äidit kuollein kivettynein silmin... Jokainen maalaus on\nkuin himmeä lasiluukku keskiajan alitajuntaan, jossa Eros kalisuttaa\nepätoivoisesti kahleitaan ja josta kohoaa sukupuoletonta mutta\nkuumaa aistillisuutta. Pojan ja miehen vaistot ovat tuossa taiteessa\nsotkeutuneet toisiinsa. Coituksen kammoa ja \"pyhää\" naisenpalvontaa,\nkohtalokkaita Oidipus-komplekseja, jotka kuluttavat elämää kuten\nliekki kalvaa vahaa... Näiden alttarimaalausten Äiti ei ole maallinen\nnainen, vaan siveä ja kaukainen Virgo, ja lapsi, joka hykertyy hänen\nsyliinsä tai etsii ruusuhuulillaan hänen rintojaan, muistuttaa\npikemmin vanhaa miestä kuin pientä poikaa. Rakkauden hedelmätön\nunikuva on tullut todellisuuden tilalle. Madonna on tappanut\nVenuksen, taivaallinen äiti on hävittänyt maallisen vaimon.\n\nOn kuvaavaa, että juuri täällä, missä madonnanpalvelu on alituisesti\nsublimoinut miehisen tunteen energioja, taiteellinen luomisvietti\nriutui rinnan sukupuolisen luomisvietin kanssa. Tarvitsee vain tutkia\nSienan uusgoottilaista maalausta; se pysyy hauraana ja ylimaallisena,\nkun sen sijaan joku umbrialainen mestari, joka on rakastunut vanhan\nkirkkotaiteen aiheisiin, voi loihtia legendojen hahmot eloon. Olen\nihaillut Gentile da Fabrianon \"Kuninkaiden kumarrusta\", johon\nquattrocenton visuaalinen riemu on jättänyt jälkensä. Kolmen pyhän\nkuninkaan tulo Betlehemiin on siinä kuin vanhasta värikkäästä\nmiraakkelista, jouluyön luola huokuu sadun ja runon tuntua,\nitämainen pukuloisto voittaa Rubensin. Mutta Sienan taiteilijat\njäävät naiiveiksi ja hienostuneiksi Maarian trubaduureiksi. He ovat\npyhittäneet siveltimensä taivaalle eivätkä maalle. Hetkellinen\nrealistinen harrastus, jota huomaa jonkun Ambrogio Lorenzettin[178]\npahoin kuluneissa freskoissa, on vain häviävä välivaihe pitkässä\nraukeassa unessa.\n\nT ässä hienostuksen ilmapiirissä vaikuttaa todelliselta löydöltä\nJacopo della Quercian[179] kuuluisa murskautunut marmorikaivo,\njonka jäännökset on kerätty raatihuoneen terassille. Sen patsaat\nja korkokuvat on hakattu renessanssin esikeväässä. Kaksi solakkaa,\npuolittain alastonta tyttö-äitiä kohottaa rinnoilleen bambinoja\ntai antaa pienten marmoripoikien painautua kupeelleen. Tummilla,\najan kuluttamilla kasvoilla väreilee ilme, josta ei tiedä,\nkumpuaako se taivaallisen vai maisen nautinnon syvyydestä. On\nkuin pakanallinen elämänonni ensi kerran hiipisi näkymättömästä\nsalaovesta kristilliseen mielikuvapiiriin. Kuuma päivänvalo häikäisee\nsilmiäni. Kuvapatsaiden sirot vartalot näyttävät liikkuvan kaukaisen\nhuilunsoiton tahdissa, huulet avautuvat puoliraolleen, marmoristen\nsilmäluomien alta välkkyy katse, joka ei ole Madonnan, vaan Venuksen.\n\nOn alkanut sataa. Vesi solisee torin viettävää kiveystä pitkin, se\npiirtää noruvia kiemurajuovia Palazzo Tolomein seitsensatavuotisiin\nmuureihin. Kostea usva riippuu pujottelevilla kaduilla kuin harmaa\nesirippu. Ajurien sateensuojat pamahtavat levälleen, lapset leipovat\nsavikakkuja Spannochin linnan portailla ja ovat vähällä jäädä\njuoksevien ihmisten jalkoihin. Kuivaan likomärkiä kenkiäni vanhassa\nkastekappelissa. Kääpiömäinen opas lähestyy hiipien ja valaisee\ntulitikulla Donatellon korkokuvia, jotka kiertävät kastekaivoa.\nKelmeä liekki lepattaa — Salome kantaa maljassa Pyhän Johanneksen\npäätä, Uskon ja Toivon vertauskuvat vääntelehtivät levottomasti,\npakanalliset amoriinit lymyävät varjoihin... Palaan sateeseen.\nSukellan holviin, josta on vain askel duomon torille.\n\nTaivaan Kuningattaren kirkko kohoaa hämyisessä usvassa suunnattomana,\nhäikäisevänä. Vaikka pilvet ovat peittäneet taivaan, vanha marmori\nnäyttää sädehtivän omalla valollaan. Leijonat, ratsut ja aarnikotkat\nkuuntelevat porttaalien lokeroista sateen solinaa, evankeeliset\neläimet ovat kaukaa katsoen vain muodotonta valoisaa kuohua, joka on\npärskähtänyt kultamosaiikkien ympärille ja hyytynyt päätykolmioihin.\nKorkealla kullan, emaljin ja valkean yläpuolella nousee kirkontornin\nmonikärkinen huippu kuin säröille isketty alttarikalkki.\nKuusikerroksinen campanile on kivijalasta kärkeen asti vuorottelevien\nmustien ja valkoisten juovien kirjailema ja samat vertauskuvalliset\nvärit, Madonnan nöyryyden ja tahrattomuuden symbolit, ovat jo\nseitsemän sataa vuotta sitten kuuluneet kaupungin kunnallislippuun,\nbalzanaan.\n\nKirkko on sisältä hämyinen, vaalea, säteilevä — mutta sen suuruus\nlumoaa ja painostaa. Musta-valkoinen juovitus kiertää täälläkin\nlehtereitä ja pilarikimppuja. Kapeat ikkunat palavat hauraan\nväriloistoisina, verenpunainen valo kipinöi hostiassa, ikään\nkuin hopeaan olisi upotettu kuumia kyteviä hiiliä. Kun Siena\n1200-luvulla rakennutti nämä kauniit ja korkeat kuorit ja pyhitti ne\nTaivaan rakentajien Kuningattarelle, rakentajien sydäntä paisutti\nkunnianhimoinen toive: he uneksivat basilikasta, joka voittaisi\nMaarian-palvonnan kaikki vanhat keskukset. Antiokian Kultainen\nTemppeli oli autioitunut ja unohdettu, Liberiuksen basilika\nRoomassa tuntui jo ajan kalvamalta, Pavian langobardilainen kirkko,\njonka kuningatar Rosalinde oli perustanut, horjui vanhuuttaan.\nMutta muurarit, marmorinhakkaajat ja taiteilijat työskentelivät\nSienassa kasvavalla innostuksella. Kolme sukupolvea ehti osallistua\njättiläistyöhön, kaksi vuosisataa kului, ennen kuin kaupunki voi\njuhlallisesti vihkiä Neitsyen asunnon. Ja kuitenkin oli basilika\ntarkoitettu vain tulevan suurkirkon päälaivaksi!\n\nLaudat paukkuvat kengänkorkojen alla. Kirkon permanto on uurrettu\ntäyteen vanhatestamentillisia kohtauksia, ja tämä suunnaton\nKuvaraamattu on kulumisen varalta peitetty puulevyin. Tummat\nantiikkiset pylväät voisivat hyvin olla peräisin Äitijumalattaren\npakanallis-kristillisestä palvontapaikasta Efesoksesta. Opas\nvalaisee kuparilampulla Kastajan kappelia. Valo siirtyy seinällä\n— Pinturicchion[180] kauniit pienet freskot sukeltavat pimeydestä\nja häviävät ikään kuin varjoista astuisi esiin tummapukuisia\njohanniittoja ja alastomia, salaperäisesti hymyileviä nuorukaisia.\nDonatellon pronssinen Johannes käärii ympärilleen repaleista\nkameelinnahkaa ja tuijottaa halveksivasti raskasta barokkiloistoa.\nKilisytän housuntaskussani olevia soldoja.\n\nOpas on muuttunut matelevan kohteliaaksi — vaikka aika on mennyt\numpeen, hän kaivaa esiin avaimen ja vie minut salaisia takateitä\nPiccolominien kirjastoon. Avara valoisa halli. Lasivitriineissä on\nlevällään psalttareita, saarnakirjoja, kaavittuja palimpsesteja.\nTutkin hitaasti, kuva kuvalta, suuria kultaisia ja sinivihreitä\nkirjaimia, joita kädet ovat kirjailleet antiloopinvuotaan tai\nliiduttuun siannahkaan. Rubiininpunaiset hedelmät riippuvat\nsykomoripuusta; pantterit ja yksisarviset ovat asettuneet levolle\nnurmelle; heleänsiniset kalat uivat Hiddekelin hopealaineissa, joilla\njoluu pähkinänkuoren kokoisia kaleerilaivoja Pyhää Jerusalemia kohti.\nOstan huonoja jäljennöksiä freskoista. Ovi sulkeutuu surullisesti\nnaristen takanani. Palaan temppeliin ja annan sormieni liukua Pisanon\nsaarnatuolin marmorikoristelussa, josta, silmä keksii toisiinsa\npunoutuneita hakaristejä, auringonjumalan ikivanhoja embleemoja.\n\nTummuneista alttaritauluista kuultavat vielä Maarian kasvot\nepätodellisen kalpeina. Minut on vallannut äkillinen mielikuva, että\nkirkko on koristeellinen jättiläislyhty, josta tuuli on puhaltanut\nvalon sammuksiin.\n\nKeskiajan ihmisille nämä kaupungit olivat todellisuutta. Muureilla\naidattuja keskitysleirejä, joiden ainoana lakina oli vallanpitäjien\noikku; ahtaita pienoismaailmoja, joissa vallitsi rikos, kurjuus\nja loisto ja jotka tulipalo tai tarttuva tauti saattoi tuhota\ntasalle. Sienan kaduilla eivät vaeltaneet vain kirkkoruhtinaiden\nkulkueet, vaan myös kunnallishallituksen lähetit, jotka piirsivät\npunaliidulla ristejä ruton saastuttamiin taloihin, ja uskonkiihkoiset\ndominikaanit, jotka saattoivat kerettiläisiä kidutuskammioihin.\nAskeesin ja hurmahenkisyyden tyypilliset ilmaukset ovat hyvin\nnäkyvästi värittäneet tämän seudun elämää. Kaikista Toscanan\nkaupungeista käydään 1300-luvulla palvomassa Sienan la Santaa,\nvärjäri Benincasan kaksitoistavuotiasta tyttöä, joka on kuullut\ntaivaallisen äänen puhuvan: \"Jos tahdot olla taistelussa voimakas,\nanna kaiken suloisen olla sinulle katkeraa ja kaiken katkeran\ntulla sinulle makeaksi.\" Näin hän toteuttaa sen, mitä Madonnan\nkaupungissa pidetään täydellisen elämän ihanteena. Hän kulkee\nmustansurman hävittämissä seuduissa saarnaten ja rukoillen. Munkit\nnäkevät hänen leijailevan ilmassa haltiotilan hetkellä; hän saa\nkämmeniinsä Taivaallisen Yljän veriset naulanjäljet. Paiseet ovat\nhänen safiirejaan ja mätänemisen löyhkä myrhan ja narduksen tuoksua.\nHän vaeltaa Luccaan, ja lasihelyjen peittämät pyhät kuvat nyökkyvät\nhyväksyvästi kaupungin kirkoissa.\n\nEi — näiden jykevien muurien varjossa keskiajan uskonhurmasta\nhaihtuu kaikki haaveellisuus. Legendat elävät verisinä ja tympeinä.\nOlen nähnyt liian paljon katolista jälkikukintaa — ihmeitätekeviä\nvahakuvia, hedelmällisyyden taikoja, pauhaavia kulkueita,\nveren tahraamia krusifikseja, itsensäruoskijoita, inkvisition\nkidutushuoneita — jotta Sienan pyhät muistot uisivat minun\nsilmissäni minkään unielämän hehkussa. Miten totisinta totta tuo\nkaikki onkaan helvetin, kiirastulen ja paratiisin maailmankatedraali,\nkultatähtisessä sinessä istuva donna advocata, joka kääntää\nkuolevaisten rukouksia enkelien kielelle! Taivaallisen Jerusalemin\non täytynyt olla vielä trecenton ihmisille mahtava realiteetti, joka\nsai heidät luopumaan maailmasta ja sen iloista. Tunnen, miten tämä\njylhä, tumma, keskitetty kaupunki vaatii ratkaisemaan arvoitustaan...\nMustavalkoinen balzana lepattaa tuulessa, messukirjoja lukevat munkit\nnojaavat San Domenicon seiniin; Torre del mangian kello kumahtelee\nsinisessä hämärässä.\n\n\n\n\nKöyhyyden apostolit\n\n\nUmbrian tasanko on Assisin kukkulalta katsoen kuin suunnaton\nhämäränheleä kartta. Syvällä alhaalla hehkuu oliivien violetinharmaa\nsavu, sypressit seisovat liikkumattomina tummina liekkeinä; pellot ja\nviinitarhat näyttävät jatkuvasti virtaavan siniseen kaukaisuuteen,\njossa vuoret kohottavat aineettomia kylkiään. Mutta kaupunki\non kavunnut Punaiset tiilikatot muodostavat kuin lukemattomia\nmurskautuneita portaita öljypuiden yläpuolelle. Kadut pujottelevat\ntäälläkin keskiaikaisen kaitaisina, hiekankeltaiset ja tomunharmaat\ntalot torkkuvat. Aamusta asti ovat toivioretkeläiset tuoneet\nvuorilta mistelinoksia Pyhän Klaaran kappeliin. Ellen kuulisi heidän\npaulakenkiensä läiskettä ja aasien kiljuntaa, luulisin kaupungin\nnukkuvan horroksissa. Umbrian sydän, kivettynyt legenda! Rauhan ja\nköyhyyden henki lepää sen yllä salamyhkäisen lempeänä. Uuden ajan\nasialliset äänet eivät millään jaksa läpäistä keskiajan pilveä, joka\non verhonnut Assisin kirkkoja ja taloja monen vuosisadan ajan.\n\nPäivästä toiseen kiertelen tämän Italian Betlehemin runollisilla\nkujilla, katson tomun kimallusta kirkoissa, kuuntelen, miten vesi\nnoruu etruskilaisesta lähteensilmästä siunattuun altaaseen. Ruusut\nvaluvat verenpunaisena sateena muurien harjoilta. Pyhän Klaaran ja\nPyhän Rufinon basilikat ovat kolmena päivänä olleet pyhiinvaeltajien\ntäyttämät, ja nyt niiden vaatimattomista päädyistä paistaa merkitsevä\ntärkeys; hiekanruskeat ikkunaruusukkeet ovat kuin suuria lempeitä\nsilmiä. Öljypuut, myrtit ja purppurakukkaiset syklaamit reunustavat\nrunollisia, alas laaksoon ja ylhäälle vuorille johtavia polkuja.\nKiemurteleva ajotie oli kevätsateiden kostuttama, kun ajoin vanhaan\npyhiinvaelluspaikkaan, jossa San Damianon kirkko ja luostari lymyävät\nvanhojen oliivipuiden siimekseen. Lapsellisen pieni, vain muutaman\nneliömetrin levyinen puutarha, jossa Italian ensimmäinen abbedissa\non punonut piikittömistä kärsimyskukista seppeleitä, hautautuu\nruusuihin. Luostarin musiikkisalissa soitetaan urkuharmonia. Heleä\nsävel kietoo kuin yltäkylläisen nöyryyden tuoksuun messukirjoja\nlehteilevät munkit, polvihousuisen saksalaisen, vanhat himmenneet\nalttariastiat, ihmeitätekevän ristinpuun, jota opas valaisee\nkynttilällä...\n\nMuuttumisen ja ajan virtaa ei täällä tunne. Kaupunki on kerta\nkaikkiaan jäänyt heijastelemaan sitä elämäntilaa, johon se oli\nehtinyt kehittyä Pyhän Fransiskuksen päivinä — ikään kuin\nalituisesti vaihtuvassa maailmassa tarvittaisiin jokin pysyvä\nuskonnollisen mietiskelyn keidas. Fransiskuksen muisto tukahduttaa\ntäällä kaiken muun... Hänen varjonsa estää tajuamasta nykyaikaa,\nhänen lyhyt legendamainen elämänsä on kokonaan haudannut kaupungin\nmuinaisuuden. Maalauksellisella torilla on vain Rooman aikainen\nmuistomerkki, talojen väliin juuttunut Minervan temppeli.\nKeisarikunnan häviöstä, Bysantionin loistosta, langobardien ja Kaarle\nSuuren voittoretkistä on syrjäiseen Asisiumiin[181] kantautunut vain\netäisiä kaikuja. Se on suojatulta vuoreltaan kuulostanut Sissifredin\nja Totilan[182] sotajoukkojen tuloa. Bysanttilainen Narses on\nkukistunut, Fredrik Barbarossa on muuttunut kuolleeksi nimeksi, mutta\nharmaat muurit ovat täällä aina paahtuneet auringossa ja kissat ovat\naina häirinneet noppapeliä hämärissä viinituvissa.\n\nMaisema itse on painanut kaupunkilaisten elämää tapauksettomaan\nolemiseen... Sen sijaan, että alhaalla tasangolla värit\nhehkuisivat raikkaan realistisina kuten Toscanassa, lakeus avautuu\nabsoluuttisen henkisenä. Heleiden peltojen viinitarhojen yllä lepää\nhuimaavien välimatkojen valoharso. On helppo käsittää, että juuri\nUmbria muodostui munkkilaisuuden kehdoksi. Norcian lapsipyhimys\nBenedictus,[183] joka elää ja vaikuttaa, Justinianuksen loiston\npäivinä, valitsee juuri näillä tienoin sielunsa morsiameksi\nKieltäymyksen, ja seitsemän vuosisataa myöhemmin Pyhä Fransiskus\nrakentaa erakkomajan Monte Subasion huipulle. Maailmasta luopumisen\nhaave leijailee syvyydessä avautuvien tasankojen yllä lyyrillisenä ja\nkiehtovana. Kerran on maisema löytänyt ilmaisun uskonnossa — kerran\non aivan uusi kristillinen tunteellisuus puhjennut Umbriassa kuin\nkukka, jota maaperän mehut ovat ruokkineet.\n\nFransiskuksen elämä ja kerjäläisveljeskunnan synty tuntuvat Assisissa\nmiltei biologiselta välttämättömyydeltä. Kun nousen erakkomajan\npolkua, kun ikivanhojen tammien takaa ilmestyy luostarin muuri ja\npihakaivo, silloin tunnen seisovani Italian Taaborilla. Pilvet\nvyöryvät jalkojen alla harmaana huuruna. Ohut vuori-ilma on kylmää\nja kristallista — on kuin taivas olisi vaipunut maan päälle ja\nympäröisi pisaroivana valokasteena munkkeja, tömistelevää hevosta,\nturistiautoa... Peltojen ja viinitarhojen äänet kantautuvat ylhäälle\nvain kaukaisena kohuna, joka on yhtä epämääräistä kuin värit. Maailma\nihmisineen ja viettelyksineen on liian syvällä, ollakseen enää mitään\nkouriintuntuvaa ja todellista. Vain kerran Saatana nousi erakkomajan\nlaskuluukusta tähän jumaluuden tyyssijaan ja ympäröi rukoilevaa\nFransiskusta kaikkien niiden äänien joista legendat kertovat:\nmaitotyttöjen nauruna, viinin pulpahteluna puisissa tynnyreissä,\npelilaattojen napseena. Nykyään tätä synnin kaivoa peittää\nrautaristikko. Vain kello läppää erakkomajan tiheässä hiljaisuudessa.\n\nKuitenkin jää itse kaupungissa oleva emokirkko kaikkien\npyhiinvaeltajien päämaaliksi. Kolmena, neljänä aamupäivänä\nkulutan aikaani tutkimalla valoisan yläkirkon seinämaalauksia,\njoita vuosisadat ovat pahoin tärvelleet, tai laskeudun kaikuvia\nkierreportaita hämäriin kuoreihin. Alempi näistä kahdesta päällekkäin\nrakennetusta temppelistä tulvii vanhojen kryptojen tummaa mystiikkaa.\nKenties 1200-luvun kirkonrakentajat tätä kaksoisbasilikaa luodessaan\ntunsivat lähestyvänsä henkisen todellisuuden alkuperäistä ilmausta,\njoka sai muodon kirkon rakenteessa aivan samoin kuin kristikunnan\nhartaus on kivettynyt goottilaisten doomien vertikaaliviivoiksi.\nValon ja hämärän ikuinen vuorovesi tempaa täällä kävijän valtaansa.\nAlhaalle kuoreihin johtavia portaita ovat vuosisatojen kuluessa\nastelleet monet nöyrät ja yksinkertaiset ihmiset, jotka yläkerran\nsäteilevästä valosta saapuessaan näkivät joutuneensa lumottuun\npimeyteen, ikään kuin tuntematon voima olisi siirtänyt heidät\ntietoisuuden kirkkaasta ullakkokamarista unen ja mystiikan\nmaanalaiseen saliin.\n\nAjatus, kuten aistitkaan, ei ensin tajua vaihdosta... Vasta\nvähitellen pimeydestä alkaa erottaa tuikkivia uhrilamppuja,\npylväät sukeltavat esiin varjoista, tummiin holvivaippoihin syttyy\nmalakiitinviheriä ja sininen hehku, jossa ui kultaisia tähtiä...\nLepattavien vahakynttilöiden valo luo epävakaisia heijastuksia\nkaikkien niiden pyhien olentojen kasvoille, joita hartaat\nprimitivistit ovat maalanneet laastiseiniin. Niiden lapsellinen\nlempeys yhdessä hämärän kanssa, joka ei koskaan täysin väisty\nhohtokivenvärisistä kappeleista, herättää pehmeän, soivan tunnelman,\nvanhojen maalaiskirkkojen epämääräisen turvallisen tunnun. Vielä\npuoli tuntia sitten seisoin aivan toisenlaisessa pyhäkössä ja painoin\nkasvoni ristikkoa vastaan, jonka takana lepäsi Pyhän Klaaran[184]\nmusta ruumis; nunnat suutelivat likaista kiveä, uhrikolikot\nhelskyivät, tunnelma oli tukahduttava... Nyt olen temppelissä, jota\nei ole rakennettu vain Pyhän Fransiskuksen muistolle, vaan kaikkien\nja uskontojen takaiselle tunteelle, jumaluuden aavistukselle, joka on\nyhtä vanhaa kuin pelko ja toivo.\n\nVihdoin alkaa typötyhjään kirkkoon tulvia etäistä valoa. Munkit\ntulevat pitkänä tummana rivinä, kantaen kynttilöitä ja veisaten\nneliäänisessä koraalissa vanhaa kirkkovirttä. Kaikkialle, minne\nensimmäiset kristityt erakot 300-luvulla vaelsivat, he veivät\nmukanaan maailmasta-luopumisen ihanteen. Athanasius[185] oli\njulistanut sitä maanpaon aikoina Roomassa, Teeban anakoreetit[186]\nnoudattivat sitä äärimmäiseen kieltäymykseen asti. Se eremus in\neremo, erämaa erämaassa, missä hurskas Hieronymos[187] taisteli\nkuumetta, viettelyksiä ja näkyjä vastaan neljä pitkää vuotta,\nkasvoi myöhempien aikojen mielikuvissa todelliseksi pyhityksen\npesäpaikaksi. Paahtavan kallioon koverretut onkalot, polttavat\nhietahaudat, orjantappuroita kasvavat kuilut, joiden autiutta\nhäiritsi vain vesiputouksen kohina ja pöllöjen kirkaisut, olivat\nluostarilaitoksen ensimmäisiä heikkoja ituja. Syvimpänä lähtökohtana\noli aina kaiken \"oman\" täydellinen kieltäminen. Omistamisen\nharhakuva ei saanut hetkeksikään pesiytyä erakko majoihin. Milloin\nliha nousi kapinaan henkeä vastaan, silloin oli ruumiillinen halu\nmuserrettava askeesilla. Tuonaikaisten legendojen pyhät miehet\nvirittivät kekseliäisyytensä viimeisilleen tehdäkseen maallisen\nolemassaolon mahdollisimman epämukavaksi ja halveksittavaksi.\nSimeon Pylväspyhimys[188] vietti neljäkymmentäviisi vuotta\nkatkaistun pilarin huipulla; Pyhä Dunstan asettui asumaan destinaan,\nkiviarkkuun, jossa tuskin voi istua, seistä tai maata; Hilarion[189]\neli kaislakekoon kaivautuneena; Thais otti kodikseen lyijyllä\nsinetöidyn vanhan haudan, Pyhä Alfred pakeni maailmaa maanalaiseen\nkuoppaan. Teeban erakkoyhdyskunnat ovat olleet askel organisoitua\nluostarilaitosta kohti. Jouhipaitoihin ja piikkiliiveihin\npukeutuneet erakot vaelsivat seitsemän kertaa vuorokaudessa\nlouhikkoisia polkuja yhteiseen jumalanpalvelukseen, johon kuului\naamu- ja aamupuhderukouksia, kolmannen, kuudennen ja yhdeksännen\nhetken hartausharjoituksia, ilta- ja päätösjumalanpalveluksia.\nPsalttarit ja nahkapiiskat muodostivat sen asevarustuksen, joka\nsuojeli heitä pahalta maailmalta ja sen pyyteiltä. Kun ensimmäisen\njärjestetyn munkkikunnan perustaja, poika-erakko Benedictus kaksi\nvuosisataa myöhemmin kieltää maailman, hänen esikuvanaan ovat\nTeeban pyhimykset. Hän valitsee Subiacon läheltä piikkisen ja\nahtaan vuorenkolon, jota synkentää alituinen pimeys ja tippuvien\nvesipisaroiden kolkko yksinpuhelu. Tässä luolassa hän elää kolme\nvuotta niillä leivänmuruilla, joita ystävällinen veli Romanus\nsäästää hänelle ja joista puolet syö koppiin asettunut kesy korppi.\nVähitellen hänen pyhyytensä maine on kuitenkin houkutellut seudulle\njoukon ihailevia erakkoja, jotka ryhmittyvät yhdyskunnaksi ja\npitävät yhteisiä hartaudenharjoituksia vuoren rinteellä. Anno 529\nBenedictus jättää erakkomajan. Hän matkustaa etelään, perustaa\nNapolia Cassinon kukkulalle italialaisen munkkiyhdyskunnan, jota\njohtaessaan hän saa noudattaa käytännöllisiä vaistojaan. Tulevien\nbenediktiiniluostarien lakikirja, Benedictuksen munkkisääntö,\nkäsittää 73 kappaletta. Munkit ovat Jumalan sotilaita ja luostari\non heidän kasarminsa. Järjestelmään kuuluu kolme lupausta, jotka\njokainen noviisi joutuu tekemään: stabilitas loci eli elinaikainen\nsitoutuminen luostariin, conversio morum eli alistuminen köyhyyteen,\npuhtauteen ja vaiteliaisuuteen, ja obedientia eli ehdoton\nsotilaallinen kuuliaisuus luostarin apotille. Mutta hiljalleen näissä\nhenkisten harjoitusten pesäpaikoissa alkoi viritä käytännöllisen\nelämän ja talouden alaan kuuluvia harrastuksia, sillä Benedictus\noli erakkomajansa jätettyään ruvennut yhä enemmän lieventäãmään\naskeesin ja lihankidutuksen vaatimuksia. Munkit raivasivat luostarien\nlähistöltä pieniä maapalstoja, he alkoivat istuttaa oliiveja ja\nviljellä viiniköynnöstä; he lannoittivat ja kyntivät pienet peltonsa\nja harjoittivat rukoushetkien lomassa laajaa hyväntekeväisyyttä.\nPäiväsaikaan ja illoin he keräytyivät valkoisissa liinakaavuissaan\nlaulupulpettien ääreen, ja entisen synkän kontemplaation sijasta\nveisattiin Athanasianum-hymni, jota soittajaveli säesti vesiuruilla.\n\nSenaikaisessa henkisesti orjuutetussa maailmassa Benedictuksen\nmunkkijärjestö joutui toimimaan sivistyksen etuvartiona.\n\nVaikka benediktiinien lähetystyö olikin organisoimatonta ja kovin\nsatunnaista, koska se rajoittui oikeastaan vain sairaiden hoitoon\nja toivioretkeläisten majoittamiseen, luostarien henkinen vaikutus\nvirtasi sentään monia kanavia myöten ympäristöihin. Sitä levittivät\nsittemmin veljeskunnasta kohonneet paavit, kardinaalit, arkkipiispat,\nkirjailijat ja pyhimykset. Hiljaisissa munkkikammioissa ei\njäljennetty vain gregoriaanisia messukirjoja ja psalttareita, vaan\nmyös arvokkaita maallisia teoksia. Muistelmat, legendat ja kronikat\nolivat levällään lukupulpeteilla. Aikakirjojen mukaan antiikin\nkristillinen ja pakanallinen kirjallisuus alkoi ensi kerran kiehtoa\nopinhaluisten veljien ajatuksia siinä hiljaisessa Vivariumissa,\njonka Benedictuksen ihailija Cassiodorus[190] oli perustanut noin\nVuonna 504. Kun paavi Gregorius[191] virallisesti vakiinnutti\nbenediktiinien luostarilaitoksen, hiljaisen oppineisuuden kodit\nsaivat entistä tärkeämmän merkityksen, ei vain latinalaisessa vaan\nranskan ja englannin kieltä puhuvassa maailmassa. Moralisteilla ei\naluksi ollut paljonkaan muistuttamista benediktiinejä vastaan. Mutta\nlaitoksen maallistuessa alkoi kuitenkin ilmetä rappeutumisen merkkejä\nja munkkikunnan vanha tunnuslause: Ut in omnibus glorificetur Deus,\nJumalalle kaikesta kunnia! — rupesi vähitellen avartumaan niin\nääriviivattomaksi, että niin sanotut pueri oblati, luostariin aikovat\nnuorukaiset, pitivät köyttä ja munkinkaapua tavallista suurempien\nlihallisten vapauksien merkkeinä.\n\nKehityksessä tapahtuu käänne 900-luvulla, jolloin Clunyn luostarista\nleviää ankara uudistusliike. Nyt heräävät myös vanhat, haudatut\nneuroosit; askeesi ja lihankidutus otetaan uudelleen ohjelmaan\nja lempeistä valkopukuisista humanisteista tulee vielä kerran\nmaailmankieltämisen apostoleita. Jokainen latinalaisen kirkon\nhistoriaa jonkin verran tutkinut tietää, että Clunyn munkit\novat tehokkaalla tavalla auttaneet paavinvallan kasvua. Mutta\nBenedictuksen kehittämän järjestön vanhasta rungosta alkaa\ntyöntyä uusia haarautumia ja oksia, Camaldolin, Grandmontin ja\nVallombrosan munkkikuntia, selestiinejä, humiliantteja, olivetaaneja,\nsylvesteriläisiä, premonstratensseja, kartusiaaneja. Vuonna 1215\njärjestöjen luku on kasvanut niin suureksi, että paavi Innocentius\nIII[192] katsoo tarpeelliseksi ehkäistä tätä kasvullisuutta ja\nkieltää uusien perustamisen ilman Pietarin istuimelta tullutta\nlupakirjaa. Munkit ovat silloin levinneet yli länsimaiden. He\novat ottaneet haltuunsa henkisen ja aineellisen johdon, he\novat monopoloineet sielujen kasvatuksen ja kehittäneet monta\nerilaista pyhityksen menetelmää, askeesista aina koristeellisiin\njumalanpalveluksiin asti.\n\nMutta luostari on vielä nimensä mukainen claustrum — suljettu,\neristetty asunto. Veljien elämä kuluu enimmäkseen sen ahtaan kehän\nsisällä, jonka muodostavat kokouksille pyhitetty kapittelisali,\nkeittiö, ruokahuone mustine puupöytineen, enemmän tai vähemmän\nvaatimaton kirjasto, lämpiö, yläkerroksen makuusali, kiviseinäiset\nkopit ja hiljainen, muurien ympäröimä puutarha. Vaikka luostariin\nkuuluu palvelevia maallikkoveljiä, vuorovaihto ympäröivän\nulkomaailman kanssa on kaikissa tapauksissa kovin rajoitettu. Teeban\nerakkomajojen angelorum amici et aninialiizin, enkelten ja eläinten\nystävät, pysyvät jatkuvasti munkkijärjestöjen esikuvana.\n\nKatolisen Italian benediktiinien kokemus oli herättänyt ajatuksen,\nettä jos mieli valloittaa Jumalalle uusia sieluja, munkkiveljien\noli luovuttava ankarasta eristyneisyydestä. Luostarit olivat\njääneet turvalinnoiksi pahan maailman myrskyissä. Ne vartioivat\nvuorten rinteillä ja huipuilla alhaalla pauhaavaa elämää, ne olivat\nhiljaisen mietiskelyn torneja, hieman mukavampia ja miellyttävämpiä\nkuin Pyhän Bavonin[193] ontto puu tai Columbanin[194] ja Cuthlacin\nluola. Mutta tarmokas ulospäin suuntautuva toiminta puuttui...\nSilloin lähti Umbrian Assisista uusi herätysliike, joka antoi näille\nkieltäymyksen sotureille tukevan jalansijan ihmisten maailmassa.\nSyntyi fransiskaanien kerjäläisjärjestö.\n\nHurskaiden legendojen kukat versovat Fransiskuksen muistosta kuin\nruusut San Damianon puutarhasta... Niiden kitkeminen ei ole helppoa.\nVanhojen lähteiden mukaan Francesco Bernardone[195] syntyi 1182\nrikkaassa kauppiaskodissa, vietti nuoruutensa niissä iloissa, joita\npikkuinen ja vaatimaton Assisi suinkin saattoi tarjota, halusi tulla\ntrubaduuriksi ja ritariksi, mutta joutui yksinäisillä vaelluksillaan\nUmbrian luonnossa miettimään, eikö uhrautuvalle laupeudentyölle\npyhitetty elämä paina vaa'assa enemmän kuin laulut ja aseleikit.\nOlihan Kristus sanonut: \"Mene ja myy kaikki, mitä sinulla on, ja\nanna köyhille!\" Apostoliset köyhyyden ihanteet olivat tällöin jo\nsaaneet kirkon hyväksymisen ja niitä valvottiin luostarilaitoksen\nuusissa kongregaatioissa,[196] joiden ajatusmaailmaan Fransiskus on\nkenties vaeltavien saarnaajien kautta perehtynyt. Jeesuksen elämän\nkirjaimellinen noudattaminen tulee hänen esikuvakseen. Paljain\njaloin, ruskeassa erakonviitassaan ja köysi vyötäisillä hän tekee\njo 27-vuotiaana lähetysmatkoja kaukaisiin maakyliin. Mutta tuo\npieni, lempeä il Poverello, joka on valinnut sydämensä naiseksi\nRouva Köyhyyden, ei ole vain taivaanvaltakunnan, vaan myös kukkivan\nmaan trubaduuri. Liljat, öljypuut, lampaat, leivoset ja aasit ovat\ntämän kristillisen panteistin veljiä ja sisaria Herrassa. Ajatus\npalautuu vaistomaisesti muinaisiin miletolaisiin... Luomakunnan mykät\nja äänekkäät ilmiöt eivät ole Fransiskukselle olleet pelkästään\nhänen yksinäisten mietteidensä todistajia kuten kesy kauris Pyhälle\nFructuosukselle[197] tai orava Pyhälle Columbanille. Hänen naiivi,\nlapsenkaltainen mielikuvituksensa elävöittää koko luonnon sisar Kuuta\nja veli Aurinkoa myöten, ja hän näyttää elävän onnellisinta elämäänsä\neräänlaisessa puolivalvetilassa, jossa kuolleet kappaleet saavat\nsielun.\n\nFransiskuksen ympärille on pian keräytynyt hartaita opetuslapsia. He\nluopuvat omaisuudesta, jos heillä sitä on, ja tekevät laupeudentöitä,\neläen kättensä työstä ja almuista. He ovat taitavia korinpunojia, he\nkutovat kalastajien nuotiotulilla verkkoja ja paikkaavat jalkineita,\nhe tulevat maalaisten avuksi viljankorjuussa, poimivat rypäleitä ja\noliiveja, keräävät köyhille polttopuita, lakaisevat ja siistivät\nmaalaisasuntoja. Kuuliaisuuden, köyhyyden ja siveyden lupaukset\novat uuden järjestön peruskivinä, kun paavi Honorius[198] vihdoin\nsinetöi fransiskaanien säännöt. Veljet eivät sulkeudu luostareihin,\nvaan kulkevat almukuppeineen kylissä ja kaupungeissa koettaen\nlievittää hengellistä ja aineellista hätää. Mutta munkkikunnan\nvaatimaton perustaja jää syrjään. Uuden innostuksen hyökylaine\non viskannut hänet kerrassaan sivuun hän viettää yhä pitempiä\naikoja Alverno-vuoren hiljaisuudessa ja kuolee valvomisesta ja\nlihankidutuksesta nääntyneenä Portiunculan kappelin kynnykselle,\nhuulillaan \"Aurinkolaulun\" loppusävel. Kuihtunut kääpiömäinen ruumis\nhaudataan suurin juhlallisuuksin ja Tuomas Celanolainen[199] alkaa\nahkerasti kirjoittaa muistiin köyhyyden apostolin elämää.\n\nAssisin evankelista ei kuitenkaan ole ainoa, joka tähän aikaan\nlähettää opetuslapsensa maailmalle saarnaamaan ja tekemään työtä.\nKastilialainen Domingo,[200] joka on vuodesta 1199 toiminut Osman\nkaniikkina ja tehnyt tarkastusmatkoja Etelä-Ranskan kerettiläisiin\nmaakuntiin, esittää miltei samanaikaisesti kuin Fransiskus\nVatikaanille uuden kerjäläismunkiston suunnitelman. Veljeskunnan\njäsenet, niin sanotut fratri praedicatori, pukeutuvat valkoisiin\nalusmekkoihin mutta käyttävät mustaa päällysvaippaa ja samanväristä\nsuippokärkistä päähinettä. Paavi Honorius III vahvistaa heidän\nsaarnaa ja sielunhoitoa koskevat sääntönsä ja järjestön vaakunan\n— koiran, joka pitää suussaan tulisoihtua. Koska mustaveljille on\nalusta alkaen myönnetty oikeus kaikkialla saarnata ja ottaa vastaan\nrippiä, heidän vaikutuksensa leviää köyhistä maakylistä ruhtinaiden\nja kuninkaiden hoveihin. Seurakuntatyö, kerettiläisten vastustaminen,\nlähetystoimet, teologinen tieteenharjoitus joutuu vähitellen miltei\nkokonaan heidän käsiinsä; heitä istuu paavin kuuriassa[201] ja\nyliopistojen oppituoleissa, he ovat suosittuja hovisaarnaajia ja\nroomalaisen kirkon taitavimpia diplomaatteja. Kaikkiin maallisiin\nja hengellisiin instituutioihin heijastuu aina jotakin perustajan\nluonteesta ja persoonallisuudesta. Assisin nöyrä pyhimys jätti\nfransiskaanien perinnöksi lempeyden ja vaatimattomuuden hyveen, mutta\ndominikaanien historiaan on langennut synkän, uskonkiihkoisen ja\nankaran espanjalaisen johtajan varjo.\n\nRoomassa toimivan kenraalin vallan alaisena dominikaanit osallistuvat\njatkuvasti poliittiseen toimintaan. He ottavat ajaakseen Vatikaanin\netuja maallisia vallanpitäjiä, Ludvig Baijerilaista[202] tai\nWycliffeä[203] vastaan, ja tämä diplomaattinen pysytteleminen\nPietarin istuimen lähellä hankkii heille yhä lujemman jalansijan\nhoveissa, piispanistuimissa, kardinaalikollegiossa... Heidän\nosuutensa kerettiläisten vainoissa ja inkvisition oikeudenkäytössä\non tunnettu. Ferdinandin ja Isabellan espanjalaisessa hovissa[204]\ntällä kastilialaissyntyisellä munkkikunnalla on tietysti\narvosija; kuningattaren rippi-isänä toimii dominikaanipriori[205]\nTorquemada,[206] joka nousee suurinkvisiittorina Espanjan korkeimman\nneuvoston johtoon.\n\nMutta julmuuden, verenvuodatuksen, vainojen, kirkkopolitiikan ja\nvehkeilyn ohessa nämä mustaviittaiset saarnaajaveljet pitävät\nkäsissään uudenaikaisen sivistyksen avaimia. Ensimmäisten\nbenediktiinijärjestöjen hyvät ja huonot taipumukset, keskiajan\njulmuus ja opillinen harrastus, luovat varjoja ja valojuovia heidän\nhistoriaansa. Jos fransiskaanit ovat uneksijoita ja runoilijoita, he\novat loogikkoja, realisteja, kylmästi laskevia aivoihmisiä. Ja jos\nFransiskus on jättänyt katolisen kirkon vaalittavaksi kristillisen\nmystiikan, espanjalainen Domingo antaa paavin käsiin tikariakin\nterävämmän aseen — älyn. \"Intellektualistinen kulttuuri\" on\ndominikaanien ansiosta tullut Vatikaanin helmalapseksi.\n\nKaksi kohtaloa erottuu muita jyrkemmin veljeskunnan kehitystarinasta:\nGirolamo Savonarolan[207] ja Giordano Brunon.[208] Vaikka he ovat\nolleet toistensa miltei täydellisiä vastakohtia, heidän jänteviä\nprofiileitaan valaisee jälkimaailman silmissä sama punainen\nhehku, kerettiläisrovion savuinen lieska. Sen valoon nousevat\nkahdet voimakkaasti yksilölliset kasvot — Kristuksen Tasavallan\ndiktaattorin kuolemankalpea, mustan hiustonsuurin ympäröimä pää,\nkiihkeät luisevat posket, jotka muistuttavat Thotmes II:ta,[209]\nnapolilaisen luostariveljen kauniit piirteet, kirkas otsa, johon\ntumma hiippalakki luo varjon. Kummallakin luonteella on ollut syvät\njuuret ei vain aikakauden vaan myös mahtavimman munkkijärjestön\nhenkisessä miljöössä. Veljeskunnan laatu on heidän kohtaloissaan\nkantanut kahdenlaisia hedelmiä, kireää uskonkiihkoa ja avaraa\najatuksenvapautta.\n\nKun Savonarola ensi kerran maineettomana lääkärinalkuna tulee\nFirenzeen, hänen päänsä on täynnä Aristoteleen oppilauseita ja Tuomas\nAkvinolaisen goottilaista metafysiikkaa; kaikkeen tuohon sulautuvat\nFerraran kevytmielisen hovin jättämät vaikutelmat, nuoren puritaanin\npolttava vastenmielisyys ruhtinas Ercole Esten[210] sukupuolisia\nhurjasteluita kohtaan. Ensimmäisiä tosiasioita hänen nuoruutensa\ntarinassa on rakastuminen Strozzien tyttäreen. Tämä kuittaa köyhän\nferraralaisen nuorukaisen ylimielisellä hymyllä. Miltei heti\nonnettoman kosinnan jälkeen Savonarola poistuu kirvelevin sydämin\nFirenzestä ja liittyy Bolognassa dominikaanien veljeskuntaan. On\nkuin hänen olemuksensa pohjiin kävisi tuosta hetkestä asti syvä ja\nkohtalokas viillos kuten särö vasaralla muserretussa kristallissa.\nJos hänen kireässä luonteessaan oli vielä Firenzen aikana jotakin\nepävarmaa ja höllää, jos hän vielä yritti sovitella maailman ja\nJumalan suhteita, kaikki on loukkauksen hetkenä muuttunut. Nyt hän\npukee ylleen munkinkaavun kuin panssarin. Tästä lähtien hän kulkee\nihmisten keskellä leppymättömänä maailmankieltäjänä, ikään kuin hän\nskitsoidisen[211] sielun kiihkolla samastaisi oman huonon onnensa\nmaailman kanssa. Aikakirjat, niin, yksinpä hänen omat aikalaisensa\novat tunteneet vain hänen panssarinsa ja naamionsa, tulisen sydämen\nympärille kehittyvän jääkerroksen, joka vuosien kuluessa muuttui\nkovaksi kuin pii. Vuoteen 1481 hän on elänyt kokonaan uppoutuneena\nteologisiin tutkisteluihin. Silloin hän palaa Firenzeen, valitaan\nSan Marcon luostarin raamatun selittäjäksi, \"lehtoriksi\", ja hiukan\nmyöhemmin sen prioriksi.\n\nTuskin voi kuvitella sopivampaa maaperää reformaattorin toiminnalle\nkuin 1400-luvun lopun katolinen Italia, Firenze on Lorenzo il\nMagnificon elämäniloinen karnevaalikaupunki. Roomaa hallitsee aluksi\nInnocentius VIII,[212] joka on ostanut paavin tiaran lahjuksilla\nja joka jakaa häpeämättömän avomielisesti Vatikaanin rikkauksia\naviottomille lapsilleen tai lisää niitä myymällä kirkonvirkoja. Hänen\njälkeensä Pietarin istuimelle nousee espanjalaissyntyinen kuurian\nvarakansleri Rodrigo Borgia,[213] joka on jäänyt elämään tulevien\nvuosisatojen mielikuvituksessa turmeltuneen renessanssipaavin\nruumiillistumana. Onko hän palvellut loistavassa appartementossaan\ntulipunaista sonnia ja antanut alastomien ilotyttöjen kynttiläin\nvalossa poimia lattialle sirotettuja manteleita, jää hämärän\npeittoon... Julkeammin kuin edeltäjänsä hän avaa lapsilleen Cesarelle\nja Lucretialle Vatikaanin ovet, kehittää vuosien kuluessa hienon ja\ntuloksellisen valehtelusysteemin, ahnehtii kardinaalien rikkauksia\nja tulee kuuluisaksi niin sanotuista \"paavin päivällisistä\", joissa\nvarakkaimmat kutsuvieraista saavat kohtalokkaita suolistovikoja\njuotuaan liiaksi punaviiniä tai syötyään suklaamakeisia; heistä on\nkirkon seremoniamestarin Burohardin salaisessa päiväkirjassa vain\nyksinkertainen merkintä: Biberat calicem, tyhjensi kalkin.\n\nMutta humun, loiston ja juhlien keskelle jylähtää Firenzen\ntuomiokellon kaiku. San Marcon synkkä ja uskonintoinen esimies on\nalkanut saarnata duomossa. Kerrotaan, että ei vain kirkko hämäriä\nsivulaivojaan myöten, vaan koko kastekappelin tori viljamakasiineihin\nasti on tulvillaan kuuntelijoita. Kaupunki on vaipunut\nodotuksenkylläiseen äänettömyyteen. Kellot eivät soi, ajopelit eivät\nrämise Piazza del Duomolla, pertuskat eivät kalahtele. Korkealla\nsaarnatuolissa seisoo lepattavien vahakynttilöiden valossa laiha\naavemainen munkki, ja hänen kimeä äänensä leikkaa hiljaisuutta kuin\nveitsi: \"Hengenmiehet eivät enää ole kristittyjä, he istuvat päivät\npitkät selkä kumarassa Platonin[214] ja Ciceron[215] kirjoitusten\nääressä, sillä he ovat kadottaneet uskonsa Kristukseen. Silkkiin ja\nsamettiin pukeutuneina he veisaavat kauniita messujaan taivaallisen\nsoiton säestyksellä. Mutta minä sanon teille: näillä messuilla he\npalvelevat saatanaa eivätkä Jumalaa! Ennen vanhaan kalkit olivat\npuusta ja pappien sydän kultaa, mutta nyt ovat kalkit kultaa\npappien sydän puuta ... Oi Herra, etkö kuule meidän valitustamme?\nOletko unohtanut kirkkosi surkeuden? Tule ja vapahda se saatanan ja\ninhoittavien tyrannien vallasta...!\"\n\nTämä uusi Aamos[216] on ruumiillistanut itsessään dominikaanien\nkoko synkän espanjalaisen fanatismin, Kastiliasta lähteneen\npelastusmystiikan ja maailmankieltämisen. Savonarolasta on tullut\nrenessanssin painajainen — hän astuu aikakauden halki kuin musta\nvarjo, jonka liian voimakas valo on synnyttänyt. Vuonna 1494 hänen\nja koko Italian historiassa sattuu eräs noita maailmantapahtumain\noikosulkuja, jotka ylittävät mielettömimmät kuvitelmat. Firenzen\nkirkkoon keräytyneet kansanjoukot ovat kuulleet Savonarolan\nennustavan, että Jumala on antava valtakunnan uuden Kyyroksen[217]\nkäsiin ja että vitsaus on tuleva Alppien takaa. Silloin lähtee\nRanskasta liikkeelle merkillinen sotajoukko. Sitä johtaa \"hänen\nmajesteettinsa mehiläiskuningas\", ruma, avuton romantikko Kaarle\nVIII,[218] muuan niitä säälittäviä narreja, jotka ovat kantaneet\nkruunua ja kärpännahkaviittaa. Koko lapsuutensa hän on Amboisen\nkolkossa linnassa lukenut Lancelotin ja Tristanin uroteoista,[219]\nja nyt hänen usvaisissa aivoissaan on tuikahtanut mieletön haave\ntoteuttaa se, mistä ritarisadut kertovat. Onhan hän Kaarle Suuren\nperillinen, onhan hänellä oikeus liittää uuden ristiretken kautta\nkoko kristikunta Ranskan herruuteen! Hovikronikoitsijoiden, pappien\nja liehittelijöiden ylistämänä tämä miltei tylsämielinen majesteetti\nkulkee suurella loistolla ja pauhulla Alppien yli. Hovipojat\nkannattavat hänen yllään sinisestä silkistä tehtyä, hopealiljoin\nkirjailtua kunniatelttaa. Laahaavasta punasamettisesta viitasta,\njohon on ommeltu kultaisia mehiläisiä, pilkistää vain kuninkaan\nsuuri vaalea pää tyhmänsinisine silmineen ja nykivine huulineen ja\nkömpelöt, jalokivin koristellut sormet. Koko Italian on vallannut\nturmiollinen lamaannus. Ainoakaan käsi ei kohoa, ainoakaan säilä ei\npaljastu kulkueen vaeltaessa yhä syvemmäs Lombardiaan.\n\nMilanon linnassa odottaa herttua Moro,[220] että Napolin Alfonso[221]\nvihdoinkin syöstäisiin vallasta, ja siksi hän avaa vastustelematta\nkaupungin portit kuninkaalle. Firenzessä joutuu Piero dei Medici[222]\ntäydellisen neuvottomuuden valtaan. Hän on tosin toimittanut\nRanskan kuninkaalle lahjoja, joukon oivallisia metsästyshaukkoja,\nmutta kun jännitys käy sietämättömäksi, hän pakenee suinpäin\nkaupungista. Kiihtynyt rahvas ryöstää Medicien palatsin, Firenze on\nkuin sotatilan vallassa. Sillä välin \"Mars jumalan poika, Julius\nCaesarin jälkeläinen\" marssii Toscanan halki ja tulee Roomaan vain\ntodetakseen, että hämmästynyt paavi piiloittautuu Sant' Angeloon\nja näkee sen ikkunoista vieraiden joukkojen miehittävän Ikuisen\nKaupungin ilman verenvuodatusta ja miekaniskua. Kun kruunupäinen Don\nQuijote lähestyy Napolia, kuningas Alfonso tuntee maan polttavan\njalkojaan, luopuu kiireisesti vallasta ja pakenee luostariin. Portit\naukeavat jälleen Karolingien perilliselle; kaupungin vartioväki\non kuin kivettynyt, pienintäkään vastarintaa ei synny. Suuressa,\ntyhjässä valtaistuinsalissa kuningas mittelee epävarmoin askelin\npermantoa ja kääntelee vaivautuneena päätään, ikään kuin hän haluaisi\nkysyä seremoniamestariltaan Thibaultilta, eikö kaikessa tässä ole\njotakin mieletöntä ja hullua. Ja nyt häviää lumous! Ruhtinaat\nheräävät kuin pahasta unesta ja alkavat neuvotella ja kerätä\njoukkoja. Paavi, Espanjan Ferdinand ja Isabella, Saksan keisari[223]\nja Italian kaupunkivaltioiden hallitsijat muodostavat nopeasti\nliiton, jonka onnistuu karkoittaa Kaarle VIII takaisin Alppien taakse.\n\nMutta tällä välin Savonarola on temmannut Firenzessä täydellisen\nvallan käsiinsä. Välittämättä vähääkään paavin käskykirjeistä hän\nirroittaa San Marcon luostarin dominikaanien järjestöstä ja tekee sen\ntäysin itsenäiseksi organismiksi. Kaupunki julistetaan Kristuksen\nTasavallaksi. Sen diktaattorina toimii priori ja vartioväkenä\nkaduilta värvätty lapsimiliisi, Inkvisition Pyhän Armeijan sotilaat,\njoiden järjestöpukuna ovat lumivalkoiset mekot ja tunnuksena\nveripunaiset ristit ja öljypuun lehvät. Turhaan saapuvat Vatikaanista\ntoistuvat käskyt ja uhkaukset; turhaan lupaa paavin lähettiläs,\napostolisen kanslian hieno ja ovela sihteeri Ricciardo tuolle\nFirenzen kardinaalin purppuramyssyä, jos hän nöyrtyisi. Savonarola\nenempää kuin kirkonkirouksella uhattu kansakaan ei tottele.\n\nJa nyt seuraa teologisen vihan sepittämä näytelmä, jossa keskiaika\nvielä kerran nostaa päänsä ja sinkoaa anateeman[224] renessanssia\nvastaan! Vuoden 1496 viimeisenä karnevaalipäivänä Pyhän Armeijan\npojat ovat kulkeneet ryöstäen ja hävittäen aatelispalatseissa,\npysähdyttäneet vastaantulevia vaunuja ja kantotuoleja ja kasanneet\nraatihuoneen torille kolmenkymmenen kyynärän korkuisen rovion\nryöstetyistä taideteoksista, kirjoista, koruista, peleistä,\nkuvanveistoksista... Hämärissä alkavat kaupungin kaikki kirkonkellot\npauhata ja kuiskuttavan kansanjoukon läpi soluu polttajien\nkulkue. Edellä astuvat valkoisiin viittoihin pukeutuneet pienet\ninkvisiittorit kantaen orjantappuralla kruunattua Jeesus-lasta,\nheidän jäljissään San Marcon mustapukuiset veljet, papisto,\ngonfalonieerit,[225] kahdeksankymmenen neuvoston jäsenet,\nkaniikit,[226] jumaluusoppineet, tohtorit ja maisterit, Bargellon\nritarit, torvensoittajat ja Kristuksen Tasavallan airueet. Rummut\npärähtävät. Kiviselle puhujanlavalle, Ringhieralle, noussut\nSavonarola siunaa ristiinnaulitun kuvalla kansan ja antaa merkin:\n\"Lumen ad revelationem gentium et gloriam plebis Israel, valo\npakanain valistukseksi ja Israelin kunniaksi — sytyttäkää!\"\nSoihdut putoavat rovioon. Kun tuli hulmahtaa kreikkalaisista\npergamenteista ja kasan huipulle istutettu ruudilla ja tulikivellä\ntäytetty pukinsorkkainen nukke halkeaa kumeasti pamahtaen, munkit\nkohottavat helmojaan ja aloittavat tanssin. Liekkien häälyvässä\nloimossa, joka väliin tukahtuu sakeana tuprahtelevaan savuun,\npyörii hypähtelevistä mustista hahmoista muodostunut elävä ratas\nyhä kiihkeämmin ja hurjemmin. Hikisten kasvojen, villien silmien,\nhulmuavien kauhtanoiden yläpuolella huojuvat pienet mustat\nkrusifiksit kuin tahtipuikot. Laulu ja hälinä on vähitellen paisunut\nniin voimakkaaksi, että sen lävitse on vaikeata erottaa campanilen\nkellojen moikumista...\n\nLiiaksi pingoitetun viulunkielen täytyy katketa. On mahdotonta\nosoittaa, minä hetkenä joukon suggestiossa alkoi aueta noita\nkohtalokkaita murtumia, joista epäusko ja viha pääsee vuotamaan.\nProfeetan murhenäytelmä lähenee loppuaan... On tunnettua, että\nfransiskaanien taholta suunniteltu tulikoe, jossa Savonarolan\nkannattajien tuli osoittaa oppinsa pätevyys, jäi tapahtumatta\njoko sateen tai vastustajien vehkeilyn takia. Välittömästi tämän\njälkeen kansan raivo puhkeaa kuin rajuilma ja San Marcon luostarissa\npiileskelevä priori vangitaan. Toukokuun 23. 1498 profeetan raadeltu\nruumis kytketään polttopaaluun samalla paikalla, missä hänen\nopetuslapsensa olivat vuotta aikaisemmin tanssineet turhuuksien\nrovion ympärillä.\n\nOikeudenkäynnissä ei tosin ole voitu paljastaa mitään todellista\nkerettiläisyyttä. Vain espanjalaisen kokeen aikana, jolloin\nvipulaite lennätti uhrin kädet kattoa kohti, Savonarolan huulilta\nkiristyi mieletön tunnustus. Väärennettyjen pöytäkirjojen,\nkidutuskuulustelujen ja jesuiittamaisen oikeudentulkinnan hienot\nterävät aseet uhkaavat nyt säälimättöminä kukistettua diktaattoria,\njoka on suljettu Palazzo Vecchion pieneen kylmään tornikammioon.\nOnhan paavi henkilökohtaisesti ilmaissut ajatuksensa: \"Kuolla hänen\ntäytyy, vaikka hän olisi itse Johannes Kastaja!\" Ja näin päättyy\nKristuksen Tasavallan perustajan elämä tuleen ja savuun Vasonan\npiispan, apostolisten komissaarien ja rähisevien katupoikien\nseuratessa tätä synkkää näytelmää. Savonarolan kummallekin puolelle\nkahlitaan hänen kaksi uskollista opetuslastaan kuten ryövärit\nristiinnaulitun molemmille puolin. Kuolemaantuomituilta riistetään\nvaatteet aluspaitaan asti, ennen kuin heidät kuljetetaan notkuvaa\nlautasiltaa pitkin roviolle. Mutta sillan alle on piiloutunut joukko\nPyhän Armeijan entisiä sotilaita, ja he pistelevät nyt johtajaansa\njalkapohjiin terävillä puupuikoilla.\n\nDominikaanien mahtava järjestö on lukemattomia kertoja saatellut\nsamantapaisia kulkueita — se on pukenut juutalaisia ja noitia,\npappeja ja maallikoita kerettiläisten keltaiseen kaapuun, jonka\nrintaan ja selkään on ommeltu tulikuoleman merkki, veripunainen\nristi. Sen synkät veisaavat joukot ovat soluneet inkvisition viheriän\nlipun jäljissä, tuikkivat kynttilät käsissään, teilauspaikoille ja\nrovioille; sen pienet mustat krusifiksit ovat olleet tuhansille\nkuoleville viimeinen näky maailmasta. Ja samalla seremonialla\nveljeskunta vihkii ainoan diktaattorinsa lepoon. Savonarolan päähän\npainetaan kuoleman punainen lakki, paholaisten kuvilla kirjailtu\npaperihiippa. Aleksanteri VI:n edustaja tarttuu hänen laihaan\nranteeseensa ja lukee vavahtelevalla äänellä pannaanjulistuksen\nhiiskumattoman hiljaisella torilla: \"Separo te ab Ecclesia militante\natque triumphante — erotan sinut sotivan ja voitollisen kirkon\nyhteydestä\". Profeetan huulet liikkuvat, hän oikaisee: \"Militante,\nnon triumphante — taistelevan, ei voitollisen — se ei ole sinun\nvallassasi —\" Kun kuolemaantuomitut on hirtetty ja käsityöläiset\nsytyttävät rovion, tuli ei oikein tahdo leimahtaa, vaan sortuu\nsakeaan kipinöivään savuun.\n\nSavonarolan kohtalossa paljastuu kuin välähdyksenä Domingon\nveljeskunnan kireä uskonkiihko ja vallanhalu, tuo sielullinen\njoustin, joka on ollut heidän historiansa liikkeellepanevana voimana.\nHänen roviokuolemassaan on jylhää vertauskuvallista suuruutta.\nHän on toteuttanut omassa elämässään dominikaanien henkisen\nlaadun, hän on elänyt johdonmukaisesti loppuun ne murhenäytelmän\nmahdollisuudet, jotka ovat idulla tämän näennäisesti niin askeettisen\nja maailmankielteisen munkkijärjestön vallanhimossa. Hän jää\nkummittelemaan tulevien sukupolvien mielikuvituksessa yksinäisenä\nuskonsankarina, jonka elämässä on säpsähdyttävän eheästi täyttynyt\nprofeetan ja maailman, diktaattorin ja kansan, yksilön ja joukon\nsovittamaton ristiriita.\n\nSavonarolan kuolemasta on kulunut vuosisata, kun Giordano Bruno\npoltetaan Rooman Campo di Fiorella, kaikkien ulkomaalaisten\ntuntemalla \"Kirpputorilla\", jonka yli nykyään tulvii\nmarkkinatavaroiden, silkin ja antiikkisten pikkuesineiden\nväriaalto. Brunon syntymäseutu on Campanian eteläliepeellä. Wilhelm\nDilthey[227] on kerran määritellyt hänet \"Vesuviuksen ja Välimeren\nvälillä olevan maakaistaleen pojaksi\"; ja helposti herää ajatus,\nettä hänen luonteensa juuret piilevät tuon kirkkaan rannikon\ntuliperäisessä povessa. Hän on pukenut ylleen dominikaanin kaavun jo\nviisitoistavuotiaana, mutta uskonnollinen innostus ei kestä kauan.\nMunkkiaikanaan hän näyttää perusteellisesti tutustuneen antiikin,\nkeskiajan renessanssin filosofiaan, lukeneen Cusanuksen[228] ja\nTelesiuksen[229] kirjoja, omaksuneen Kopernikuksen mullistavat\nmielipiteet. Vuosien varrella tästä vilkkaasta kauniista pojasta\nkasvaa mies, jolle koko aikakausi käy yhtä ahtaaksi kuin\nmunkinpuku. Hän jättää kerettiläisyydestä epäiltynä veljeskunnan,\nviettää rauhattomia vaellusvuosia milloin Pohjois-Italiassa,\nmilloin Genevessä, Pariisissa, Lontoossa, Oxfordissa ja Saksan\nyliopistokaupungeissa; Toulousessa hänet vihitään tohtoriksi.\nHän luennoi ranskalaisille ja saksalaisille tähtitiedettä ja\nfilosofiaa, joutuu kaikkialla kärsimään vapaista mielipiteistään,\njotka hän myöhemmin paljastaa lapsen avomielisyydellä yksin\npyhän inkvisition herroillekin. Vuonna 1591 muuan italialainen\nylimys Mocenigo,[230] joka tutkii kullanteon ja ikuisen nuoruuden\nmysteerejä, kutsuu hänet luokseen Venetsiaan. Kun Bruno ei kuitenkaan\nkykene auttamaan maagillisissa taidoissa,[231] ystävä kavaltaa\nhänet inkvisitiolle. Näyttää, kuin oikeudenpäätös olisi syystä tai\ntoisesta aina lykkäytynyt ja uhri olisi välillä kokonaan unohdettu,\nsillä Bruno joutui yksistään Rooman apostolisissa vankiloissa\nviettämään seitsemän pitkää vuotta. Vihdoin hänet jätetään\nmaallisen vallan käsiin ja pyydetään rankaisemaan \"lempeästi ja\nilman verenvuodatusta\", clementissime et sine sanguinis effusione,\nmikä inkvisition sanakirjassa merkitsee roviokuolemaa. Niin kuin\nSavonarolan tuhka kerran sirotettiin Arno-virtaan, niin kylvetään\nBrunon tuhka Tiberiin.\n\n\"Millään muulla maalla ei ole vietettävänä niin valistuneen\nuhrin muistoa tuolta ajalta kuin Italialla\", on Cambridgen\nhistorianprofessori Bury[232] kerran huomauttanut. Munkkilaisuuden\nkaikkein arvokkain perinne, humanistiset tutkimukset, kantavat\njuuri hänen filosofiassaan tavallista kypsemmän sadon. Mutta on\nsyytä muistaa, että tämäkin piirre käy dominikaanien historian\nlävitse yhtä luonteenomaisena kuin uskonkiihko. Veljeskunnan\nmustista riveistä on vuosisatojen mittaan noussut monta loistavaa\nälyä, Albertus Magnuksesta[233] ja Tuomas Akvinolaisesta[234]\nSusoon,[235] Tauleriin,[236] mestari Eckhardtiin[237] asti... Tätä\ntosiasiaa vasten nähtynä hajoaa tuo näennäinen ristiriita, että juuri\nkiihkeimmin dogmaattisesta järjestöstä ilmestyy Brunon tapainen\najatuksenvapauden puolustaja. Hän on eräs niistä, joiden hallussa\ndominikaanien dialektinen äly on alkanut Aaronin sauvan[238] tavoin\nviheriöidä ja kukkia.\n\nGiordano Brunon teokset, joille hän joutui miltei koko elämänsä ajan\netsimään kustantajaa, ovat pakottoman ihmisajatuksen ensimmäisiä\nuljaita lentämisyrityksiä, ensimmäisiä siiveniskuja Kopernikuksen\navaamassa kosmoksessa; tiedämmehän, että ajan tähtitieteelliset\nkeksinnöt suorastaan huikaisevat hänet. Hänen spiritualistisen\nelämänkatsomuksensa johtoajatus paljastuu niissä sanoissa, jotka hän\nlapsellisen luottavasti lausuu Venetsian inkvisiittoreille: mitä\nkirkko nimittää Pyhäksi Hengeksi, on sama kuin pythagoralaisten\n\"maailmansielu\", joka pitää koossa ja elävöittää universumin,\nauringosta kaukaisimpaan tähteen, ihmisestä kaikkeuden tuntemattomiin\nasukkaisiin asti... \"Katolisesti puhuen\" sielu joutuu ihmisen\nkuollessa paratiisiin, kiirastuleen tai helvettiin, mutta tämä kaikki\non vain maailmanhengen vaihtuvien muodonmuutosten vertauskuvaa.\nJumalan immanenssia, hänen mukanaoloaan maailmassa, on harvoin\ntulkittu yhtä palavasti. Tämä panteismi on kaukaista sukua Pyhän\nFransiskuksen runolliselle mystiikalle — mutta se on kypsempää\nja älyllisempää, dominikaanien ajattelun ruokkimaa. Kun näihin\nmielipiteihin lisäksi liittyivät hänen hämmästyttävät oivalluksensa\ntähti tieteen alalla, ajatus, että aurinko pyörii oman akselinsa\nympäri ja että kaikki kiintotähdet ovat planeettajärjestöjen\naurinkoja, ei ole ihme, että monet aikalaisista pitivät häntä liian\nhulluna, jotta hän olisi kelvannut edes kunnolliseksi harhaoppiseksi!\n\nYli kolme vuosisataa on kulunut tämän dominikaanin\nmarttyyrikuolemasta. Hänen kuvansa hehkuu niiden lävitse paljon\nkirkkaampana kuin koskaan aavistettiin. Uusi aika on nähnyt hänessä\nennen kaikkea esikuvallisen vapaan hengen, munkinkaavussa vaeltavan\nfilosofin, jonka ainoana uskonkappaleena oli ajattelemisen vapaus.\n\n\n\n\nLuostari\n\n\nVuosisadat ovat uurtaneet latinalaiseen maaperään monta syvää jälkeä,\nmutta ne eivät ole pyyhkäisseet pois luostarilaitosta.\n\nNykyisin se on valtioruumiille samaa kuin liaani emokasville: sitä\nvoi leikata, paloitella, mutta se kietoutuu sitkeästi tukipuuhun\nja kukkii valkoisia ja veripunaisia kukkiaan. Ranskassa vähensi\nvuoden 1789 vallankumous luostarien merkitystä; valtion taholta\ntoimeenpannut toistuvat pakkoluovutukset ovat sekä siellä että\nItaliassa ja Espanjassa köyhdyttäneet ennen rikkaita yhdyskuntia.\nMutta keskiaika elää silti ankarana henkisenä mahtina. Voivathan\nfransiskaanit ja dominikaanit ylpeästi viitata kirkkoihin, joiden\ntaide on heidän oppiensa innoittamaa, luostareihin, jotka eivät\nole vain tietyn henkisen elämänmuodon linnoituksia vaan samalla\nromaanisen rakennustaiteen mestariteoksia, runouteen, joka on avannut\nterälehtensä heidän puutarhoissaan, ja katolisen dialektiikan\nruokkimaan tieteelliseen ajatteluun. Tämä on mitalin valoisa puoli.\nAlapinnalle on yhä kirjoitettu kaikkien niiden perversiteettien\nnimet, jotka ovat rehoittaneet eristetyissä, Saatanan erityisesti\nsuosimissa munkkikopeissa.\n\nTaiteen osuus luostarien jokapäiväisessä elämässä ei missään\nnäyttäydy niin selvään kuin Firenzen kuuluisassa San Marcossa.\nKohisevalta torilta vie ahdas portti rakennukseen, jonka Cosimo\nMedici kerran antoi perustaa ja jonne hän vetäytyi yksinäisinä\nhetkinään. Valoisat kaarikolvit, murenevien Vaakunakilpien koristamat\npylväiköt, päivänpaisteinen piha, jonka keskellä suunnattoman suuri\nlibanoninsetri levittelee vaakasuoria oksiaan, ja vihdoin munkkien\nperättäiset kopit muodostavat eheän gallerian. Miten paljon San\nMarcoon liittyykin tuskallisia muistoja, niiden yli hohtavat ja\nsäteilevät hurskaan luostariveljen Fra Angelicon maalaukset. Mikä\nsai hänet liittymään dominikaaneihin? Henkisesti hän on ehdottomasti\npaljon lähempänä Assisin nöyrää Pyhää Fransiskusta... Hän näyttää\npysyneen elämänsä loppuun asti naiivina ja hyväntahtoisena lapsena,\njolta armelias luonto oli lempeästi evännyt kaiken kosketuksen\npahaan maailmaan. Taiteilijana hän on buon padre di pittura, \"hyvä\nmaalari-isä\", joka kaunistaa luostaritoveriensa kammioita heleillä\nja rikkailla freskoilla. Ovien yläpuolelle tai ikkunan kahden\npuolen on kuvattu raamatullisia kohtauksia, kirjavasiipinen Gabriel\npolvillaan hennon, hurmautuneen neitsyen edessä, yksinkertaiseen\nköyhään pukuun verhoutunut Vapahtaja tervehtimässä veljiään, Kristus\nristinpuulla, ikuiseen vaitioloon vihkiytynyt Pietari Marttyyri...\nRuusuiset ja hopeanhämärät vaipat kuultavat kuin pilvet. Pyhien\nihmisten pienet, sirot kasvot ovat alttiit ja kohotetut, hurmion,\nvalaisemat. Täällä tapaa myös rikkaan kokoelman Fra Angelicon\nkultapohjaisia temperamaalauksia, siroja kuin kaikkein harvinaisimmat\nranskalaiset miniatyyrit, kuin goottilaisten messukirjojen kuvat.\nKristillinen mystiikka kukkii niissä kirkkaimmillaan, samalla\nkertaa nöyränä ja loistoisena. Niiden ihmiset ovat kuin ruusuja,\ntulenliekkejä, mirhaminhuuruja. Leijuvat, hauraat hahmot herättävät\njatkuvan ylöspäin suuntautuvan virtaamisen mielikuvia — taulujen\ntaustaan uurretut kultavaloviivat säteilevät kruunatusta Maariasta\nsoittaviin ja tanssiviin enkeleihin. Värit ovat sekoittamattoman\nheleitä — ilmavaa taivaansineä, hehkuvaa korallinpunaista... On\nkuin San Marcon uneksiva taiteilijamunkki olisi ikuisiin aikoihin\nkiinnittänyt tauluihinsa jonkin yksinkertaisuuden ilmestyksen, joka\non täyttänyt silmänsä paratiisimaisilla väreillä. Mutta Cosimo dei\nMedicin luostari ei ole vain hänen vaan myöskin Savonarolan muiston\nvarjostama. Hänen munkkikammionsa lukupulpetteineen, kirjoineen ja\nkrusifikseineen avaa näköaloja paljon synkempään ilmapiiriin, joka\nkuitenkin kuuluu saman rajoitetun henkisen elämänmuodon, piiriin kuin\nFra Angelicon hehkuvat kuvat.\n\nMunkkilaisuuden kaikki haarautumat työntävät vesoja Italian taivaan\nalla. Jumalalle vihkiytymisen koko monivivahteinen asteikko pysynyt\nvoimassa, ja lukemattomien järjestöjen emo- ja sisarluostarit ovat\nyhä avoinna niille, jotka tahtovat paeta maailmaa. Tunnen miltei\nyhtä monta luostaria kuin kirkkoa. Säännöllisen rakennusryhmän\nsydämenä on kirkko, jonka rei'itetyssä campanilessa vanha kello lyö\ntunnittain kolme lyöntiä yli tuntimäärän. Suorakaiteen muotoinen\npohjasuunnitelma on säilynyt ennallaan varhaisesta keskiajasta asti.\nHämärään kirkkoon, mihin ristit, alttarikalleudet ja ihmeitätekevät\nvahakuvat muodostavat pysyvän sisustuksen, päästään tavallisesti\nluostaripihan pohjoispuolelta. Länsisyrjällä on kokoussali;\nrefektorio, ruokahuone, sijaitsee eteläpuolella. Asuinrakennus\nalakerrassa olevine lämpiöineen ja yläkerran makuusaleineen antaa\nitään.\n\nKun syksy vaihtuu talveen, yksitoikkoisiin hartaudenharjoituksiin\ntulee enemmän vilkkautta. Suuri, pitkulainen refektorio on kostea\nja viluinen; kosteus uurtaa vaaleihin kalkkiseiniin mystillistä\njuovitusta, ja arkadien reunassa olevasta ristikkoikkunasta\npääsee tihkumaan niin niukasti valoa, että salin luulisi kuuluvan\nkuritushuoneeseen eikä luostariin. Munkit soittavat lämpimikseen\nsielukelloja. He polvistuvat seinälle ripustettujen krusifiksien\neteen, rukoilevat, nousevat, polvistuvat uudelleen... Mustalla\nhöyläämättömällä pöydällä on lihaa ja vihanneksia kiilloitetuissa\nsavikulhoissa, suolattua kalaa, valkoista leipää, joka murretaan\nsormin, vesiastioita, joissa pikarit ja lautaset pestään. Ateria\nnautitaan joko täydellisen hiljaisuuden vallitessa, mikä on\ntavallista kartusiaanien piirissä, tai joku munkeista nousee\nvuoroviikollaan krusifiksin alla olevaan kateederiin ja lukee vanhoja\npyhimyslegendoja.\n\nInhimillisen elämän moninaisuudesta näihin yksinäisyyden tyyssijoihin\ntunkeutuu vain hämäriä, usvaisia kaikuja. Unen ja valvomisen,\nlevon ja työn, hiljaisuuden ja kellojensoiton yksitoikkoinen\nvuoroliike on yhtä katkeamaton kuin valon ja pimeän vaihtelu.\nElämä on supistunut muutamiin yksinkertaisiin muotoihin, joiden\nlävitse vanhojen luostarinasukkaiden ajatus ei enää tunne mitään\ntarvetta tunkeutua. Niissä ordoissa,[239] joiden toiminta\nsuuntautuu voimakkaimmin ulospäin, veljet voivat tietysti keksiä\npaljon runsaampia vaihtelun mahdollisuuksia kuin cistersiläisten\ntai camaldolilaisten vankilamaisissa luostareissa. Joutuvathan\nmolemmat kerjäläismunkistot, fransiskaanit ja dominikaanit,\nalituisesti toimimaan sairaanhoidon, köyhäinhuollon, rahankeruun,\nnuorisonkasvatuksen tehtävissä. Määrätunteina hämyiset käytävät ja\npihat tulvahtavat täyteen innostuneita ulkomaalaisia, joiden hilpeä\nja rauhaton sorina kuuluu kaukaisiinkin koppeihin, paksujen muurien\nläpi.\n\nMontaguton kukkulalla, Firenzestä Sienaan johtavan tien varrella on\nmuuan niistä kartusiaaniluostareista, joissa benediktiinien vanha\nelämäntyyli yhä jatkuu. Vuodesta 1084, jolloin Bruno Kölniläinen[240]\nasettui kuuden toverinsa kanssa Grenoblen Chartreusen laaksoon,\nehti kulua lähes vuosisata, ennen kuin kirkko vahvisti uuden\nerakkojärjestön säännön. Myöhemmin sen luostareita syntyi siellä\ntäällä roomalaiskatolisissa maissa; ranskalaiset antoivat niille\nyleisnimen Chartreuse, saksalaiset Kartause, italialaiset Certosa.\nMiltei kaikkialla ne ovat kiivenneet kauneimpien viinivuorten\nrinteille tai uneksivat laaksoissa, joissa oliivipuut ovat tuuheimpia\nja oranssitarhat antavat runsaimman sadon. Ordo carthusiensis on\nromanttinen munkkikunta. Luostareissa on vuosisadasta toiseen\nkukoistanut tiede, taide ja veljet, joihin kuuluu sekä \"puhuvia\"\nmaallikoita että \"mykkiä\" sisäjäseniä, näyttävät elävän alituisessa\nhienossa hönössä. Koska luostarin ruokalistaan kuuluu tavallisesti\nvain vihanneksia, kalaa ja leipää ja koska koppeja lämmitetään\ntalvisaikaan vain permannolle asetetuilla hiilipannuilla, joita ei\nsaa nostaa jäätävän kylmiin vuoteisiin, luostarin apteekista kuuluu\naina lämmitystä hakevien munkkien sandaalien loksutus.\n\nRanskan vallankumous vähensi huomattavasti kartusiaanien lukumäärää,\nsillä nykyään tällä ennen kukoistavalla järjestöllä on vain\nparikymmentä luostaria. Niiden rikkaudet ovat suureksi hävinneet,\nniiden taideaarteet on ryöstetty Napoleonin sotien aikana ja korvattu\njälkeen päin epäonnistuneilla kopioilla. Mutta huolten rasittamat\nyksinäiset vanhat herrat vetäytyvät yhä halukkaasti näihin rauhan\nsatamiin ja vihkiytyvät ikuiseen vaitioloon. He voivat luostarin\nkirjastossa pyhittää lopun elämäänsä tutkimuksille. He voivat\nanno Domino 1939 kokonaan luopua kiinteän ja irtaimen omaisuuden,\nseuraelämän, maallisten velvollisuuksien, verojen ja pankkiasioiden\ntaakasta. Se, mitä kartusiaanin nuora ja kaapu heille takaa, ei ole\nenempää eikä vähempää kuin vanhan humanistin miellyttävä osa.\n\nKerran vuorokaudessa Certosan munkit keräytyvät kokoussaliin\nja polvistuvat seinään kiinnitettyjen rukouspulpettien ääreen.\nHeidän hartautensa on mykkää — refektorion seinää koristaa\nhuomautus: Silentium. Mutta nuo tummanruskeasta kiiltävästä puusta\nleikatut pulpetit, muuan edesmennyt kartusiaani on valmistanut,\novat hyvin omalaatuisen mielikuvituksen tuotteita. Käsinojat\nmuodostavat khimairan[241] pään ja ruumiin. Rukoustuolin molemmin\npuolin, fantastisen linnunpään alapuolella, on pitkiä riippuvia\nnaisen rintoja. Ja milloin veljet opastavat turisteja luostarin\nkäytävissä, he eivät voi millään selittää, minkä vuoksi vanhoissa\nlyijykehysikkunoissa on sellaisia kuvia kuin niissä on...\nKeltaisista, tummanpunaisista ja sinisistä lasikuutioista on\nmuodostettu eläimennäköisiä paholaisia, joiden helma on kaikkien\nhurskaiden mietiskelyjen hauta. Kun ehdin tähän käytävään, ryhmä\nsaksalaisia naisia oli juuri kohottanut lornjettinsa, mutta he\npudottivat ne säpsähtäen, vilkaistuaan ikkunaruutuihin. Palveleva\nveli oli kasvoiltaan sinipunainen. Hän työnsi asiakkaitaan miltei\nväkivalloin kappelia kohti ja hänen äänensä kaikui hätäisen kimeänä:\n\"Meine Herrschaften... hier haben wir sehr interessante Sachen...!\nKardinaali Acciajolin hauta on vain parin askelen päässä...\"\n\nKaikki yksinäisyyden synnyttämät tunteen ja ajatuksen harhat ovat\njääneet keskiajan perintönä luostarien ilmapiiriin. Seitsemän,\nkahdeksan sataa vuotta sitten nämä suljetut yhdyskunnat olivat\nsivistyksen vartiopaikkoja ja niillä oli ruton, verilöylyjen,\nraakuuden, laiskuuden, henkisen ja ruumiillisen sorron hallitsemassa\nmaailmassa oma tärkeä tehtävänsä. Yhteiskunnan vähäväkisille ne\nolivat samalla kertaa kirkkoja ja apteekkeja, sairashuoneita ja\nrukoussaleja, henkisiä vakuutuslaitoksia kuolemankauhua vastaan,\njumalallisen oikeuden maanpäällisiä sivuosastoja, neuvonta-asemia, ei\nopetettu vain pater nosteria vaan myös parantavien yrttien käyttöä\nja öljypuiden multaamista. Mutta valistustehtävät ovat aikoja sitten\njoutuneet toisiin käsiin. Luostari on maallisena sivistyskeskuksena\nauttamattomasti vanhentunut ja hengellisenä institutiona se on\nnykyään kaikkein luutuneimpien käsitysten säilyttäjä. Sen kosteassa\nhämärässä viihtyvät uskon ja taikauskon loiskasvit yhtä sitkeästi\nkuin homesieni refektorioiden seinissä.\n\nHaudattujen ajatusten ja umpeen muurattujen sydänten maailma! Italian\nlukemattomissa luostareissa, sinertävien suitsutuspilvien, tuoreiden\nruusujen ja narsissien ympäröiminä, nousee hopealla ja sametilla\npeitettyjä alttareita, joilla on, silloin kun ne vielä kuuluivat\npakanain temppeleihin, uhrattu oudoille jumalille. Kristuksen\nmonogrammit, ristit, kyyhkyset ja orjantappurat ovat vuosisatoja\npeittäneet vanhoja maagillisia merkkejä. Mutta nyt kuten ennenkin\ninhimillisen luonnon matalat ja ylevät puolet sotkeutuvat niiden\nvaiheilla, uskonnollinen tunne haparoi itselleen tietä syvässä\npimeydessä, aistillinen ja yliaistillinen kohtaavat. Lapsellisten\nvahakuvien rinnalla, jotka esittävät milloin seimessä nukkuvaa\nlasta, milloin siunaavaa pyhimystä, näissä luostarikirkoissa\ntapaa uskonnollisen tuskanhekuman[242] kaameita tuotteita.\nPimeissä kappeleissa riippuu raskaita, mustanruskeita ristinpuita,\nkultanauloilla puuhun iskettyjä Kristuksen kuvia, joiden valkoinen\nnorsunluinen ruumis on veren tahraama. Veri pisaroi metallisen\nokaseppeleen alta, veri pursuaa kylkeen viilletystä haavasta tai\nvaluu tummanpunaisina virtoina rikki hankautuneista polvista,\nkuten Rooman San Pietro e Paolo -kirkon krusifiksissa. Kullan,\nrubiinien ja punamaalin sanomattoman äitelä yhdistelmä! Ikuinen ora\npro nobis[243] humisee synkkänä ristien ympärillä, maassa munkit\nkumartuvat, nousevat kumartuvat, hurskaat mustahuntuiset naiset\nkantavat tuikkivia vahakynttilöitä alttarille. Usko on, kaikissa\nmuodoissaan, löytänyt katolisessa maailmassa visuaalisen ilmauksen.\nToscanan, Umbrian, Latiumin yksinkertaisissa maalaiskirkoissa nämä\nilmaisut voivat samalla kertaa vaikuttaa lapsellisilta ja imeliltä.\nTuoreiden niittykukkien koristamilla alttareilla seisovat lasihelyjen\npeittämät Madonnat hymyilevinä ja koreina, vahapyhimykset ojentavat\nhoikkia ruusunkarvaisia sormiaan, mannekiinimainen Hyvä Paimen painaa\npovelleen sokerinvalkoista lammasta, Pyhä Fransiskus näyttää käsiään,\njoissa on tulipunaiset naulanreiät...\n\nLuostarielämän sielullisia vaaroja voidaan sekä yliarvioida että\nväheksyä. Selibaatti, johon jokaiseen munkkikuntaan kuuluvan alistua,\nherättää tietenkin ajatuksia eroottisista korvikkeista. Kuta\nsuljetumpi luostari on, sitä painostavampi on tunteen pingoitus,\nsitä hehkuvammaksi muuttuu ristejä, hostioita, messukirjoja kiertävä\nmielikuvaelämä. Etelämaisen sielun veriset ja pimeät elementit\neivät koskaan täysin nuku. Ne voivat sublimoitua Kristuksen\nkärsimysten kuumeiseksi ja alituiseksi muistelemiseksi, ne voivat\njohtaa tyypilliseen uskonnolliseen masokismiin, jossa tuska muuttuu\nnautinnoksi niin kuin jäätävä kylmyys synnyttää polttoa.\n\nMutta toiselta puolen munkkien ja nunnien sisäisiä mahdollisuuksia\nvoi romanttisesti paisutella. Miten usein heidän pieniin, köyhiin\naivoihinsa mahtuu vain ahdas ja lapsellinen käsitys inhimillisen\nluonnon pimeistä ulottuvaisuuksista! Heidän maailmankuvansa on\nkeskiaikaisen rajoitettu. Usein he tulevat luostariin oloista, joiden\nkaruus on virittänyt koko heidän lapsensielunsa kapinaan maailmaa\nvastaan ja täyttänyt sen tulevan autuuden kuvilla. Alkeellinen\nonnenjano liikkuu yhtä ainoaa päämäärää kohti — se on alusta\nasti todellisuudenvastaista, se on kiihkeästi kiinnittynyt niihin\n\"korvauksiin\", joita paterit lupaavat Jumalalle pyhitetyn elämän\npalkaksi. Ristit, rukousnauhat, sielumessut, kellojen soitto ja\nalituiset polvistumiset kylmälle kivilattialle voivat täyttää heidän\nharmaan elämänsä onnella, joka ei ole suurempi eikä pienempi kuin\nkaikki ne nautinnot, mitkä tulevat mieleen, kun esilukija mainitsee\nSaatanan. Unohdetaan liian usein, että inhimillinen ilo on yhtä\nrelatiivista kuin kärsimys. Syvällä alitajuntansa unielämässä nämä\nihmiset käyvät epäilemättä lävitse eroottisen hurmion astetta —\nmutta heidän tajuntaansa mahtuu vain musta ristinpuu ja sininen\ntaivas.\n\nSekä mies- että naispuoliset luostariehdokkaat voivat valita, nyt\nkuten kahdeksansataa vuotta sitten äärimmäisten mahdollisuuksien\nväliltä sen hurskauden muodon, joka tyydyttää heitä. Uusi aika ei\nole paljonkaan lieventänyt ikivanhoja imperatiiveja. Trappistit\nja karmeliitat suomivat vielä leveillä nahkasiimoilla lihaansa ja\nalistuvat täydelliseen askeesiin. Certosan lähellä on passionistien\nsynkkä suljettu luostari, jota ainoakaan nainen ei saa lähestyä.\nVeljien keskuudessa vallitsee vapaaehtoinen flagellantismi[244] —\nhe ovat yrmeitä ja palavakatseisia maailmankieltäjiä, he käyttävät\nverille ruoskitun selkänsä peitteenä karheaa jouhipaitaa kuten Teeban\nanakoreetit ja Italian ensimmäiset erakot.\n\nKun Molesmen apotti Pyhä Robert[245] 1098 perusti Langresin\nhiippakuntaan järjestön, joka on benediktiinien munkkikunnan\nhaarautuma,[246] hän vakiinnutti länsimaisessa luostarilaitoksessa\nvanhat askeettiset taipumukset. Lihankidutus muodossa tai toisessa\non ollut Benedictuksesta juurensa juontaneiden järjestöjen kirous.\nPaljasjalkaiset karmeliitat, jotka kantavat kaulassaan symbolista\nnauhaa, eivät koskaan saa istua. Niin sanotut Pyhän Sakramentin\nSisaret ovat sidotut \"alituiseen palvontaan\". He käyttävät\ntunnusmerkkinä valkoista kaulavaippaa ja rinnalla kolmen tuuman\nkorkuista hopeaista tai kuparista, kullalla päällystettyä \"pientä\nsakramenttia\". Heidän elämänsä on kokonaan pyhitetty Kristuksen\nlapsuutta, elämää ja kuolemaa koskeville tutkisteluille tai Madonnan\nneitseellisyyden mysteerille. Firenzeläisen Filippo Nerin[247]\nperustama oratoriaanien järjestö muistuttaa monessa suhteessa heitä.\nUuden ajan myrskyt ovat tietenkin hävittäneet heidän luostareitaan\nRanskassa, Espanjassa, Italiassa, mutta latinalaisella maaperällä\nuskonnollisen lihankidutuksen ihanne pysyy yhä sitkeästi elossa.\n\nOn yllättävää, että ankarimmat näistä järjestöistä ovat katolisen\nhienoston piireissä tulleet muotiin. Karmeliittaluostarien\nyhteydessä toimivat aatelistyttöjen opistot ovat yhtä suosittuja\nkuin ranskalaisten laupeudensisarten pensionaatit. Tytöt otetaan\nnoihin nunnakouluihin pieninä, he elävät suhteellisen laihassa\ntäysihoidossa noin 17-, 18-vuotiaiksi, jolloin he saavat suorittaa\nylioppilastutkinnon. Heillä on sininen tai sinivalkoinen puku,\npienin erotuksin. Sen jälkeen kuin Belgian kruununprinsessa sai\nkasvatuksen Firenzen Poggio Imperialen luostarikoulussa, Pyhän\nAnnunziatan Instituutissa, jonka juronnäköinen vanha rakennus pitää\nsekä ulkonaisesti että sisäisesti voimassa 1600-luvun tyyliä, nunnien\nkollegioissa toiminta on jatkuvasti vilkastunut.\n\nKun Via dei Brunin karmeliittaluostari Firenzessä aikoinaan\nsiirrettiin nykyiseen paikkaansa, koska entinen alava asuinsija\noli ollut todellinen tuberkuloosin pesä, vanha luostari\nmäärättiin samalla purettavaksi. Silloin tapahtui ihme. Muuan\nseinään muuratuista ruumisarkuista aukesi ja sen sisältä löytyi\nsatakuusikymmentä vuotta sitten kuollut nunna. Hän näytti nukkuvan.\nHienot, hauraat kädet, joissa kuulsi suonien sinisiä varjoja, olivat\nristissä. Karkean vaipan alta pilkottivat marmorinväriset jalkaterät,\nsuu oli avautunut puoliraolleen, kuin hymyyn, joka paljasti\nvalkoisina säilyneet hampaat. Joko luostarin asiakirjat valehtelivat\ntai tapaukseen liittyi noituutta — joka tapauksessa noista vanhoista\npapereista paljastui hämmästyttäviä seikkoja. Tämä nuori karmeliitta\noli niiden mukaan jo noviisina tullut tunnetuksi palavasta\nuskoninnostaan. Hänet oli kuoltuaan nostettu katafalkille tyhjään\nkirkkoon, jossa ruumis oli ollut kaksi pitkää viikkoa uteliaiden\nihmisten nähtävänä osoittamatta mitään mätänemisen merkkejä. Tuskin\nnämä tiedot olivat tulleet tunnetuiksi, kun koko moderni Firenze\ntunsi joutuneensa selittämättömän tapauksen todistajaksi. Poliisit,\nkaupunginprefekti, joukko kemistejä, sanomalehtimiehet ja anatomit\nmuodostivat ruumiin ympärille alituisen hälisevän vartion. Sensatiota\nei voitu välttää — kansaa virtasi päivästä toiseen sen ristikon\nääreen, jonka takana, tuikkivien kynttilöiden valossa, nuori tyttö\nnäytti nukkuvan. Vihdoin suoritettiin virallinen ruumiinavaus, mutta\nmitään balsamoimisen merkkiä ei löydetty. Asia päättyi siihen, että\nPius XI julisti erityisellä ediktillä vainajan pyhimykseksi ja\nmääräsi että ruumista käsiteltäisiin säilyttävällä liuoksella ja\nettä se haudattaisiin uudelleen. Ihme! — tuskin balsamoiminen oli\nsaatu suoritetuksi loppuun, kun valkea iho rypistyi ja kuivui kokoon\nja ruumis muuttui nopeasti mustaksi. Mutta karmeliittaluostarin\nkukkulalle tehtiin lukemattomia toivioretkiä, ja nunnien asema,\njoka oli jo alkanut arveluttavasti heikentyä, vakiintui Firenzen\nhengellisessä elämässä.\n\nLuostarijärjestö, jonka tämä tapaus odottamatta kohotti\nalennustilasta, on täynnä hautaholvin hajua.\n\nTäydellinen ja ehdoton kuuliaisuus niille käskyille, joita neuvoston\nvalitsema prioritar antaa, merkitsee alistumista mitä ankarimpaan\nkuriin. Karmeliittanunnat elävät koko vuoden laihalla ravinnolla,\njohon ei kuulu lainkaan lihaa, ovat paljasjalkaisia tai käyttävät\nsandaaleja, joihin on tungettu herneitä, nousevat joka yö sikeimmästä\nunesta rukoilemaan ja lukemaan breviarioita[248] jääkylmään kirkkoon,\npaastoavat kaikkina paastopäivinä, eivät kylve, eivät puhu keskenään\nkuin välttämättömistä pyhistä kysymyksistä, nukkuvat jäisillä\nlavitsoilla luultavasti villalakanain ja olkien välissä, tottelevat\njokaista viittausta kuuliaisina kuin Kristuksen ääntä, ut voci\nChristi. Heidän elämänsä on miltei yhtä julmien sääntöjen sitoma kuin\nMartin Vergan perustaman espanjalaisen jonka jäsenet noudattivat\nvielä viime vuosisadalla käsittämättömän kovia luostarisääntöjä. He\nruoskivat itseään joka perjantai ja suorittivat vuoron perään niin\nsanotun reparation, jolla tarkoitetaan sitä, että luostarisisar\nmakaa kaksitoista tuntia yhteen menoon, kello neljästä illalla kello\nneljään aamulla, kivipermannolla, polvillaan kädet ristissä ja köysi\nkaulassa, edessään pyhä sakramentti ja paalu, jonka päässä palaa\nvahakynttilä. Kun väsymys voittaa hänen ruumiinsa, hän saa heittäytyä\nsuulleen permannolle, mutta käsivarret ristissä. Näin suoritetaan\nreparatio, rukous maailman kaikkien syntien puolesta.\n\nNunnien karkeat villaiset alusvaatteet, joita alkujaan käytettiin\nkoko vuoden, aiheuttivat kesäkuumalla kuumetta ja hermokouristuksia,\njonka vuoksi niiden käyttöä on myöhemmin rajoitettu. Vaatteiden\nvaihto on ikimuistoisista ajoista asti tapahtunut syyskuun 14.,\nristillenostamisen päivänä ja edelleen pääsiäisen aikaan. Leukaan\nasti ulottuvat kaulavaipat, leveähihaiset mustat tai valkoiset\nvillakaavut, paksut villahunnut, ohimoita ja poskia peittävät\nkäärinliinat saavat useimmissa nunnajärjestöissä aikaan sen, että\nniiden jäsenet voivat elää vain luostarin kylmissä holveissa. He\neivät aivan yksinkertaisesti kestä ulkoilmaa. Luulen, että sellainen\nSaatanan välikappale kuin saippua joutuu tekemisiin vain sen pienen\nkalpean kasvosoikion kanssa, minkä luostarisääntö sallii paljastaa.\n\nKarmeliittanunnat tulevat luostariin hyvin nuorina, kuusi-,\nseitsentoistavuotiaana. Kerran sen ovesta astuttuaan he eivät koskaan\npääse ulos. Tarkistamattoman mutta uskottavan tilaston mukaan heidän\nkeski-ikänsä on kolmekymmentä vuotta, sillä mitä kylmyys, huono\nravinto, kuumetaudit, tuberkuloosi, ja katarrit eivät saa aikaan,\nse jää hermokulutuksen tehtäväksi. He kuolevat. Vielä muutama vuosi\nsitten heidän jäsenyytensä luostarissa ulottui yli kuolemankin ja\nheidät haudattiin kirkon permantoon tai seiniin — tapa, josta on\nluovuttu. Jos heidän joskus sallitaan tavata maallisia omaisia,\nnämä saavat puhua heille vain muurin yli. Kuitenkin näihin kuoleman\nholveihin muuttaa aika ajoin hienojen firenzeläisperheiden tyttäriä\nvakaumuksen, hysterian, oikun tähden. He kadottavat nimensä ja ovat\ntästä lähtien vain sisar Presentation (Uhraus) tai sisar Conception\n(Siitos). Kun campanilen kello kumahduttaa määrätunnin, he menevät\nmykkinä ja konemaisesti kappeliin, veisaavat raskasta, valittavaa\nkoraalia, tunnustavat pienet rikkomuksensa, kuten esimerkiksi sen,\nettä heidän mieleensä on tullut jokin kirja, maallinen laulunsävel,\nkoru, osallistuvat sielumessuihin ja heiluttavat vihkivesiviuhkaa.\nEn tiedä, kuuluuko Firenzen niin sanottu culpa, pienten helmasyntien\nvapaaehtoinen tunnustus, jonka rikollinen sisar suorittaa suullaan\nmaaten priorittaren edessä ja josta \"äiti\" hänet vapauttaa\nkopauttamalla rippituolin puuta. Tämä ripittäytymisen muoto on\nsitkeästi säilynyt Ranskassa.\n\nNuorten aatelistyttöjen kasvatuslaitokset eivät tietysti ole saman\nankaruuden läpitunkemia kuin luostarit. Kaikki tämäntapaiset\nkollegiot Firenzessä — Pyhän Annunziatan, Piazza Michelangelon\nja Via san Gallon tyttöopistot — pysyttelevät niin sanoakseni\narkielämän ja pyhityksen välimailla. Jos paljasjalkaisia\nkarmeliittoja yhdistää inhimilliseen elämään vain makki[249] ja\nkeittiö, heidän levottomat, iloiset, lörpöttelevät holhokkinsa\nsaavat opettajansa johdolla kulkea kaupungilla ja leikkiä luostarin\npuutarhassa. Sellaiset rangaistukset kuin tomun nuoleminen ovat\naikoja sitten siirtyneet historiaan. Mutta siniset, kuparisydämin\nkoristetut mekot, joita ei saa vaihtaa tavallisiin vaatteisiin,\novat joka tapauksessa alistumisen ja orjuuden merkkejä. Näissä\nkouluissa ei taota päähän vain ranskan kieltä ja matematiikkaa\n— niiden opetussuunnitelmaan sisältyy alituinen muistuttaminen\nmaailman pahuudesta ja vapaan elämän vaaroista. Kääpiömäiset kalpeat\nsisaret, kahisevan kuiva prioritar, ääniäidit, jotka ovat vain luuta\nja nahkaa, liikkuvat lähistöllä uhoten pyhyyttä ja hikiliinojen\nhajua. Kehitysvuotensa tytöt joutuvat viettämään ja legendoista\nraskaassa ilmakehässä. He rupattelevat ja vilkuilevat[250]\nkävelyretkillään Firenzen poikia ja kertovat toisilleen kaskuja,\nmutta heidän ajatusmaailmansa on suurelta osalta luostarin tuotetta.\nLomatunteinaan he puhuvat Pyhästä Agathasta ja Pyhästä Margareetasta\nsamassa hengenvedossa kuin pojista, ja Pascolin[251] runoista. He\npälyilevät kadulla marssivia balilloja[252] mutta suutelevat silti\nhartaasti krusifiksiä ja sopottavat rukouksia.\n\nNykyaikaiselle italialaiselle luostari on samaa kuin hänen\nesivanhemmilleen tuhat vuotta sitten: turvapaikka huolilta.\nUskonnollinen merkitys on voinut vähentyä — munkit eivät ehkä\nyhtä luottavasti kuin ennen polvistu vahakuvien eteen ja viritä\nkoraaleja. Heissä tapaa hienostuneita maailmanmiehiä, jotka eivät\nuhraa ajatustakaan neitseestäsyntymisen ongelmalle. He tuntevat\nd'Annunzionsa[253] yhtä tarkasti kuin messukirjansa ja väittelevät\nkahvibaareissa Saksan hyökkäyspolitiikasta.\n\nMutta luostarin käytännöllinen merkitys on jäänyt. On paradoksaalista\nmutta totta, että täydellinen alistuminen luostarielämään ei ole\nkoskaan merkinnyt vain itsensä kuolettamista. Vapaudesta luopuminen\ntuo vapauden! Siitä hetkestä asti, jolloin noviisi pukee ylleen\nmunkinkaavun, hän ei enää ole maallisen yhteiskunnan velvollisuuksien\nalainen. Hänet on lopullisesti temmattu pois jokapäiväisen elämän\nhuolista, hänet on sidottu ja päästetty samalla kertaa. Luostariin\ntultuaan hänen ei tarvitse huolehtia toimeentulosta, asunnosta,\njuomasta tai ruoasta, sillä luostari takaa hänelle kaiken tuon.\nHänellä ei ole mahdollisuutta tuhlata eikä säästää. Hän on siirtynyt\nniiden tuskallisten huolien tuolle puolen, joita tavallinen\nelämänkäytäntö tuo mukanaan. Muutos on huimaava! Katolinen kirkko ei\nmissään ole niin mahtava ihmisten kalastaja kuin avatessaan tämän\npääsytien alamaisilleen, nuorille ja vanhoille. Modernin yhteiskunnan\nkeskellä, joka sitoo jokaisen yksilön velvollisuuksien talutusnuoraan\nja rajoittaa vapautta, tämä tarjous saa äärettömän käytännöllisen\nmerkityksen. \"Tavallisen ihmisen\" itsenäisen mutta epävarman elämän\nsijasta luostari myöntää eristetyn mutta turvallisen olon, huolten\nsijasta se takaa huolettomuuden, uhkaavan köyhyyden sijasta niukan,\nmutta varman toimeentulon. Se vapauttaa sotapalveluksesta ja lupaa\nrauhan miltei siihen hetkeen asti, jolloin kuulat rummuttavat\nluostarin porttia. Se sallii itse kunkin omistautua taipumuksilleen,\nmikäli ne eivät sodi uskonnollisia näkökohtia vastaan. Se on\nsulattavinaan vapaan yksilön persoonattomaan kollektiiviseen\nyhteisöön, mutta itse asiassa se antaa jokaiselle luostariveljelle\ntilaisuuden kehittää omaa persoonallisuuttaan. Operaatio on vain\nnäennäinen. \"Minuutta\" ei leikata pois, se oksastetaan kirkon lujaan\nemopuuhun, ja se kasvaa ja kantaa hedelmän. Maailmasta luopuminen on\nmaailmasta pelastumista.\n\nOlisi väärin kuvitella, että katolinen kirkko ei itse tunne näiden\nkäytännöllisten näkökohtien merkitystä, kun sen luetteloihin lisätään\nuusia nuoria munkkeja. Se tietää diplomaattisessa viisaudessaan,\nettä pelkkä taivaallisen autuuden lupaus tehoaisi vain harvoihin\nyksinkertaisiin sydämiin. Kirkko lupaa uskollisilleen konkreettiset\nedut.\n\nSe on levittänyt nuottansa kaikkiin yhteiskunnan kerroksiin\ntaitavammin kuin mikään maallinen järjestö. Sen psykologinen ymmärrys\non liian terävä, jotta se kalastaisi maalaisväestöä samoilla\nverkoilla kuin kaupunkien virkamiehiä tai tekisi lähetystyötään\nköyhälistön kortteleissa samoin menetelmin kuin Rooman ja Firenzen\naatelispalatseissa. Ignatius Loyolan[254] henki on auttanut kirkkoa\nkaikkien välillä olleiden vuosisatojen läpi, ja pelastustekniikkaan\nsisältyy yhä jesuiittamaista keinojen valintaa. Jos yrittää\nasettua jonkun munkkikokelaan asemaan, hänen \"kääntymyksensä\" ei\nlopultakaan ole mikään mysteeri. Siihen ajavat monet käytännölliset\nedut jokseenkin yhtä usein kuin sisäinen kutsumus. Italiassa,\njonka kaupungit ja viljelysmaat elävät kirkon vallan alaisina ja\njossa jokaista sotilasta miltei vastaa yksi munkki tai pappi,\nnoviisi ei edes joudu pohtimaan, häpäiseekö hän itsensä maailman\nsilmissä pukeutuessaan villakaapuun ja ajattaessaan päälakensa.\nLuostariveljien piiri ottaa hänet seuraansa ja häivyttää ensimmäisen\narkuuden. Hän ei koskaan tunne olevansa yksin; hänellä on tovereita,\njotka polvistuvat, kun hänkin polvistuu, ja laulavat kirkkovirttä\nsamassa haikeassa koraalissa kuin hänkin.\n\nTässä on katolisen kirkon voima. Pako keskiaikaisimpaan kaikista\nlaitoksista, luostariin, on modernin yhteiskunnallisen elämän tulos.\nLatinalaisessa maailmassa kirkko voittaa jalansijaa rinta rinnan\n\"ajan hengen\" kanssa. Se on aikoja sitten oppinut kääntämään omaksi\nhyväkseen valtion taholta tulevan paineen.\n\n\"Paavin ja keisarin\" taistelu ei ole Italiassa koskaan tauonnut.\nVatikaanin ja il Ducen[255] välinen riita kärjistyi viime\nvuosikymmenen alkupuolen tunnetuissa yhteenotoissa, joiden sysäyksenä\noli se, että Pius XI kardinaaleineen nousi julkisesti vastustamaan\n\"pakanallista valtion palvontaa\". Mussolinin kannattajat tekivät\nitsensä syypäiksi väkivallantöihin — pappeja pahoinpideltiin ja\nsurmattiin, katolisten järjestöjen huoneistoja sytytettiin tuleen.\nMutta kirkon saattaminen vainojen alaiseksi oli fascistien taholta\ntavaton erehdys. Maassa, missä paavinvallalla on keskuksensa\nja jonka henkinen ilmakehä on raskas vuosisataisista katolisen\nelämänkäsityksen eritteistä, marttyyrin asemaan joutunut Pius XI\nsaattoi tuntea valtansa lepäävän yhä tukevammin kansan sydämissä.\nHänen ja il Ducen välillä käydyt neuvottelut johtivat lopulta\nsiihen, että Vatikaanista muodostettiin maailman pienin suvereeni\nvaltio, jonka pinta-ala käsitti 44 hehtaaria. Paavi taas tunnusti\nItalian kuningaskunnan, jonka hän oli kieltänyt Italian yhdistymisen\njälkeen; kirkkopoliittisten ongelmien ratkaisemiseksi sovittiin\nkonkordaatista,[256] jossa valtio suostui tekemään myönnytyksiä. Kun\nkiista kuitenkin myöhemmin uudelleen puhkesi, tällä kertaa nuorison\nkasvatuksesta, Mussolini kiristi Vatikaanille asetettuja vaatimuksia.\n\nMutta paavin kirkon mahti ole heikentynyt. On hyödytöntä vaipua\npohtimaan, olemmeko tekemisissä keskiajan vai modernin henkisen\nliikkeen kanssa; kenties molemmat kohtaavat ja Pietarin istuimen\nvaiheilla. Kirkko levittää vaikutustaan luostarien, koulujen,\nlukemattomien järjestöjensä kautta rahvaan ja sivistyneistön\npiireihin. Orpo eurooppalainen intelligenssi on kaikkialla\nromaanisissa maissa alkanut suunnata toivioretkiä sen luo. Sen\nmerkitys on tänä hetkenä huomattavasti suurempi kuin miespolvi\nsitten, jolloin mikään ulkoapäin tuleva painostus ei yllyttänyt sitä\ntaisteluun. Puristus on synnyttänyt ekspansion.\n\n\n\n\nPietarin avaimet\n\n\nPaastonajan päättyessä Rooma näytti joutuvan kahden voiman\npolttopisteeksi. Uusi paavi, jonka päähän äskettäin painettu\nkorkeimman hengellisen vallan kruunu, valmistui viettämään\nensimmäistä pääsiäistään ja siunaamaan San Pietron torille\nkeräytyneen kansan. Samaan aikaan juhli fascistinen nuoriso\nkaupungin kaduilla Albanian valtausta. Pietarinkirkossa kimaltelivat\nkristikunnan juhlakynttilät. Imperiumin alttarilta kohoili\ntervapannujen pakanallisen punainen savu. Tuntui, kuin caesarien\nja paavien Rooma olisi kehottanut vanhat kaksoiskasvonsa historian\nmudasta ja pyrkinyt näitä tuttuja pyhiä tulia kohti... Sallimus oli\nsäätänyt, että niiden jyrkästi välähtää toisiaan vasten pääsiäisenä\n1939.\n\nRooma oli valmistunut juhlaan jo viikkoja ennen pääsiäistä. Kauppojen\npöydät notkuivat oikeauskoisesta rihkamasta. Konditorioiden\nikkunoihin ilmestyi suklaamunia, joihin oli vaaleanpunaisella\nsokerilla kirjailtu Kristuksen nimikirjaimia. Marsipaanista\nvalmistetut karitsat kantoivat käpälissään paavin lippua,\nkaramellipapereita koristivat kalat ja rauhankyyhkyset. Santa\nTrinitàn Espanjalaisilla portailla myytiin tuoksuvia narsisseja;\nkojujen ylle oli viritetty heleästä punakeltaisesta kankaasta\nsuuria auringonvarjoja, ja kukkien loisto lisääntyi päivä päivältä,\npääsiäisen lähestyessä.\n\nNäytti kuin Rooman sadat kirkot olisivat tähän aikaan vuodesta äkkiä\nsaaneet salaperäisen tärkeyden, joka kuvastui niiden kellanharmaista\npäädyistä ja paisutti niiden kupoleja. Santa Maria della Pacen lämmin\nruskea travertiinikuori[257] sulkeutui entistäkin suojelevammin\nkylmän holvin ympärille, jossa Rafaelin sibylla[258] nukkuu kuin\nlumottu kuninkaantytär nelisatavuotisessa unessaan. Pyhän Adrianon\nkirkko antiikkisine porttaaleineen, Santi Martina e Lucan vakava\ntumma kalkkikivivaippa, Santa Susannan barokinraskaat koristeet\nkuvastelivat lähestyvän hetken arvokkuutta. Kaikki Corson kirkot,\njoiden hiekankeltaiset julkisivut ovat voluutteineen[259] ja\npilareineen ahtautuneet vanhojen palatsinseinien väliin, työntyivät\nväkivaltaisesti etualalle, herättääkseen kadulla vaeltavien ihmisten\nhuomiota. Kellot kumahtelivat aamuhämärästä iltahämärään. Santa Croce\nin Gerusalemmesta lähti pitkä kimalteleva reliikkikulkue Tiberin\nsiltoja kohti; siniset nunnat lauloivat míserèreä San Silvestron\nkappelissa, aivan postitalon vieressä. Pietarinkirkossa kannettiin\nmurheellisen laulun kaikuessa höyläämätöntä raskasta ristiä Berninin\nkunniakatoksen alle.\n\nTähän aikaan ilmestyivät kaupungin pyhäkköihin tavanomaiset\nsepolcrit.[260] Munkit ja kirkonpalvelijat pesivät tulisella\nkiireellä vanhoja marmorisia alttareita, sirottivat niille tuoksuvaa\nginestraa ja verhosivat hämärien sivulaivojen seinät, pylväät\nja holvit raskaalla punaisella sametilla, kuin kuninkaallisia\ntanssiaisia varten. Sadat tuikkivat kirkkaat kynttilät loivat\nkappeleihin joulun tuntua. Niiden valo lankesi ruusunpunaisesta\nvahasta muovailtuun Jeesus-lapseen ja kipinöi votiivikoruissa,\njotka helisivät Pyhän Neitsyen hameessa. Alttareilla oli hohtavia\nlasimunia, keltaisia vehnäntähkiä, ruusuja, narsisseja ja liljoja.\n\nNäissä ylösnousemuksen näyttelyissä tulvi uteliasta yleisöä\nmyöhäiseen iltaan asti, ja yksin Sant' Ignazion jesuiittakirkossa,\njoka tavallisina päivinä on espanjalaisen jylhä, kaikui pikkulasten\nihastunut maiskutus. Äidit ja nunnat nostelivat heitä syliinsä.\nHe ahmivat avoimin pähkinänruskein silmin alttarien suloisia\nvärejä, heittivät lentosuukkoja, pienelle Jeesukselle, nauroivat\nja taputtivat käsiään. Samettimatoille ja leveille tarjottimille\nkilahteli rahoja. Rikkaimmat kylvivät niitä kaksin käsin San Carlo\nal Corsossa, roomalaisen hienoston intiimissä ja upeassa pyhäkössä.\nVastareformation metallinloistoisessa temppelissä il Gesùssa\nkaikuivat valkoisiin huntuihin pukeutuneiden heleät sopraanot\nkilpaa uhrikolikoiden kanssa. Kasettikaton kultaukset tuntuivat\nkilisevän, Pyhän Sydämen kappelissa vanhat hopeaiset kynttiläjalat,\nja putoilevan metallin äänen saattoi erottaa kauas Pimeiden kauppojen\nkadulle, jolla pörröiset rottakoirat nuuskivat mädäntyneitä olkia.\n\nOlin uhrannut pitkän votiivikynttilän vanhassa goottilaisessa\nkirkossa, Carafan kappelissa. Sen sijalla kohosi kerran Minerva\nChalkidiken temppeli, mutta kristillisinä vuosisatoina, nämä\npuolipimeät pyhitettiin sienalaisen värjärintyttären, Pyhän\nKatariinan muistolle. Olin viskannut puolikymmentä soldoa Sant'\nAgnesen kirkon hopealautaselle ja lausunut äänettömän rukouksen sille\npakanalliselle olennolle, joka nyt vartioi kappelia Pyhän Sebastianin\nnimisenä ja varustettuna hänen haavoillaan ja nuolillaan. Täällä\nseisoo ikuisten tulien uneksivassa tuikkeessa Pyhä Agnes tuhlaten\nlempeitä hymyjään pyhäpukuisille pikkutytöille äideille, jotka ovat\nsitoneet päähänsä nenäliinan. Kun palasin asuntooni, minua odotti\neteishallissa suomalainen lähetystöattašea. Hän oli tuonut kortit,\njotka oikeuttivat olemaan läsnä kristikunnan vanhimmassa juhlassa;\nPyhän Isän kamariherra oli myöntänyt ne yhdennellätoista hetkellä.\n\"Mutta vaimonne tulee pukeutua mustaan huntuun à la espagnole\", hän\nvaroitti. \"Katoliset järjestöt saapuvat kirkkoon jo seitsemältä,\npaavi kahdeltatoista. Teidän on oltava hyvin varhaisia.\" Todella:\nkahdeksan aikaan San Pietro samaten kuin avara tori virran rannalle\nasti oli täynnä viimeistä sijaa myöten, juhlavieraat temppelissä, il\npopolo ja suurin osa pyhiinvaeltajista piazzalla.\n\nPääsiäisaamun hämärässä voi nähdä yksinäisten jalankulkijoiden\nvaeltavan Tiberin siltoja kohti. Kadut olivat vielä puolityhjät ja\nhiljaiset; talonmiehet, joiden vyötäisillä oli viheriä esiliina,\nkalisuttivat rikkalapioita kaikuvassa aamuhämyssä.\n\nKoirat juoksentelivat levottomina nukkuvien kirkkojen edustalla,\njoiden ovista tunkeutui myrhahöyryjen vieno haju. Porttaalien paksut\npunaiset matot notkahtelivat kuin näkymättömien käsien koskettamina.\nPylväistä riippui kuihtuneita oliivinoksia. Vielä epävarmaa uneliasta\nvaloa vasten kohottautui cinquecenton palatsien tummanharmaita\nmuureja ja kirkkoja — Braschien aatelistalon seinä, tyhjällä\ntorkkuva Menelaoksen patsas, jota kansa oli ikimuistoisista ajoista\nnimittänyt Pasquinoksi ja jonka murentuneeseen vatsaan renessanssin\nrunoilijat liimasivat häväistyslauluja. Sant' Andrea della Vallen\nsyyläinen kupukatto ja hiekankeltaisten, pilarien kannattama\npäätykolmio siivekkäine enkeleineen hehkui aamuruskon säteiden\nsatuttamana kuin jokin Petran ruusunpunaisista kalliotemppeleistä.\nKuta lähemmäs virran rantoja ehdimme, sitä selvemmin voi huomata,\nettä kaikilla vaeltajilla oli yhteinen päämäärä. Ahtailla pimeillä\nkaduilla vaelsi ihmisryhmiä. Autot kohahtivat ohi — niitä syöksyi\nCorson kulmauksista ja niiden toitotus kiihtyi kauempana ikään kuin\nne olisivat vaivalloisesti aukoneet tietä väentungoksessa.\n\nKeskiaikainen kaupunginosa tuntui vielä torkkuvan muureineen ja\ntorneineen; vain epämääräinen ääntensorina ilmaisi, että sen\npimeissä käytävissä avattiin ja suljettiin ovia ja että uusia\ntoivioretkeläisiä oli tulossa palosolia muistuttavilla kujilla.\nKengänkorkojen kopina kuului selvään — koleassa aamussa voi miltei\nerottaa murtuvan munankuoren rasahduksen.\n\nMutta jo Tiberin toisella rannalla, viimeisen sillanarkun kohdalla,\nsillalle ahtautuneet ihmiset muodostivat elävän mustan sulkuportin.\nAutot toitottivat nyt taukoamatta, — sorina paisui ja kasvoi\nkunnes se San Pietron torilla muistutti meren epäselvää kohinaa.\nHermostuneet santarmit olivat yrittäneet epätoivoisesti padota\ntätä vyöryvää tulvaa. He juoksentelivat sinne tänne punaviiruiset\nunivormunliepeet läpättäen, tarttuivat toisiaan kädestä ja\nmuodostivat ketjun. Hikisten, punottavien kasvojen yläpuolella\nhuojui elokuvakameroiden telineitä kuin suunnattoman suuria\nharppeja. Siellä missä tungos oli taajimmillaan, pujottelivat\nsanomalehtipojat ja rihkamakauppiaat tyrkyttäen Vatikaanin lehtiä\nja rukousnauhoja, nostellen pienistä puksipuisista lippaista kaksin\nkäsin rannerenkaita, votiivilevyjä, talismaaneja ja metallisia\nristejä. Ecco la riproduzione di festa! Cartolini postale...!\nPostikortit putosivat ja seuraavassa hetkessä ne tallattiin maahan.\nTemmeltävä meri avautui. Nunnat marssivat mustana rivinä torin\npoikki, heitä seurasivat figlie di Maria, nuoret luostarikoululaiset,\njoiden vaaleita kasvoja peitti välkkyvä taivaansininen huntu. Tungos\nsulkeutui ja aukesi jälleen kuin laskuportti.\n\nYhä uusia järjestöjä vaelsi San Pietron portaita kohti. Dominikaaneja\nmustissa ja valkoisissa vaipoissaan, paljasjalkaveljiä, nuoria\nnoviiseja pitkissä tulipunaisissa hameissaan, joiden helmat\nhulmusivat kuin tulenliekit. Hindujen, kiinalaisten ja etiopialaisen\nakatemian kahvinruskeiden oppilaiden pienet värikkäät ryhmät kulkivat\npää kumarassa, tonsuuri[261] paljastettuna. Rummut pärähtivät.\nKaukana tämän kiihtyneen ihmismeren edustalla, pyhillä portailla,\nalkoivat sveitsiläisen kaartin panssaroidut rintamat lainehtia kuin\nvihurin käsissä. Peitsien ja pertuskojen metsä lähti vyörymään\ntorille kohortit[262] valuivat ja levisivät kuin kimaltelevat\nhopeavirrat muodostaen lakkaamatta vaihtuvia loistavia kuvioita\nmustaan kuohuun. Kunniakujan halki vaelsi kutsuvieraita. Yksinäinen\nruusunpunainen turbaani tuikki mustien mantiljojen[263] ja tummien\nhuntujen keskellä kuin varisten joukkoon eksynyt troopillinen lintu.\nKellot jylähtivät.\n\nTuntia ennen Pyhän Isän tuloa seremoniamestari osoitti meille\npaikat täpötäydessä kirkossa, jonka ilma oli uuvuttava ja lämmin\nkahdeksankymmenen tuhannen ihmisen hengityksestä.\n\nEteishallista kauas pääalttarille huojui lukemattomien tummien\nolentojen muodostama elävä pelto. Hiipat, hunnut ja kasukat kävivät\netäällä yhä pienemmiksi. Siellä, missä pronssinen baldakiini[264]\nkuvastui kuviona kullanhohtoista tribunaa,[265] ja paavin\nvaltaistuinta vasten, katse tapasi vain värikkäiden pukujen epäselvää\nvaahtoa. San Pietron päälaivan kummallekin puolelle muodostivat\nliikkumattoman kunniakujan. Mustien livreiden poikki kulkivat\nraskaat nauhat; kuumat englantilaiset turkismyssyt olivat jäykästi\ntanassa, ja vain hikikarpalot, jotka silloin tällöin vierähtivät\ntämän hengellisen miliisin virkapuvuille, osoittivat, että he eivät\nolleet nukkeja vaan ihmisiä. Kello näyttää puolta yhtä. Ikkunanluukut\nsuljetaan. Mutta näkymättömistä lähteistä alkaa tulvia valoa, kuin\ntuhansien verhottujen tulien ja kajastusta. Ylhäällä ihmisjoukkojen\nyläpuolella leimahtaa suunnattoman suuri kultainen kupoli itämaiseen\nhehkuun. Ja nyt sädehtivät baldakiinin kierrepylväät kuin pitkät\nveriruskeat käärmeet, seinien viheriä ja juovikas porfyyri[266] alkaa\nfosforimaisesti välkkyä. Kaksi espanjatarta taistelee epätoivoisesti\nistuinpaikoistaan nuorten kappalaisten kanssa. Valon ja odotuksen\nhuumaama amerikatar on noussut seisomaan; hän tahtoo nähdä... Vaikka\nkirkonkellot ovat koko ajan soineet, niiden kumahtelu tunkeutuu\ntajuntaani vasta silloin, kun ensimmäiset fanfaarit ilmoittavat\njuhlakulkueen tulevan.\n\nSikstuksen kappelin poikakuoro on virittänyt laulun. Kirkossa\nvallitsee suuri kiihtymys. Modenan kerjäläismunkit, jotka ovat\nviettäneet edellisen yön San Pietron torilla, tungeksivat\nvartioketjua vasten ja tallaavat toisiaan varpaille. Pieni\nshakettipukuinen kiinalainen kurkottuu varpailleen, mutta hänen\nlitteät keltaiset kasvonsa ovat ilmeettömät, tyynet kuin kuu.\nTämän aaltoilevan ihmisjoukon keskitse valui hyvin hitaasti,\njuhlallisten torventoitotusten kaikuessa kulkueen värikäs\nvirta. Pitkä jono vahakynttilöitä oli lähtenyt liikkeelle\nhämärästä. Pitsimekkoisten kuoripoikien jäljissä astelivat Pyhän\nPietarin kapitulaarit messupaidoissaan, jotka valuivat sulaneen\nlumen tavoin tummanpunaisille samettihameille. Sitten tulivat\nLateraanibasilikan papit ametistinvärisissä kaavuissaan, sitten\nkolme salaista kamariherraa sysimustissa espanjalaisissa puvuissa,\nröyhelökauluksissa ja polvihousuissa, synkkinä ja juroina kuin\nFilip II:n toledolaiset neuvokset. Laulu paisui. Kultaisen holvin\nsäteily osui erikoiskamariherrojen ja salaisten kappalaisten kumariin\nkaljuihin päihin, jotka kohosivat pehmeistä vaaleankeltaisista\nturkiskauluksista ja näyttivät nyökkyvän hitaiden askelten tahdissa.\n\nJoukko kääpiömäisen pieniä mustahuntuisia laupeudensisaria oli tällä\nvälin päässyt pujottelemaan aivan pääkäytävän reunalle. He olivat\nmatkustaneet yötä päivää kaukaa Tourainesta vain nähdäkseen tämän\nkomeuden, ja nyt heidän silmänsä alkoivat räpyttää ja kätensä vavista\npyörryttävästä innostuksesta. Ecco la musici pontifici! Cappellano\nsegreto...! Syreeninvärisen sametin tulva valui pitkin pääkäytävää\nja sitä seurasi uditorien,[267] kappalaisten ja penitentiaarien\nelävä laahus. Se vetäytyi velton juhlallisesti alttaria kohti kuin\njonkin näkymättömän olennon jäljissä. Kaksi kappalaista kantoi\nveripunaisilla tyynyillä Pyhän Isän mitraa[268] ja moninkertaista\nkruunua, ja heidän kantapäillään asteli aivan yksin, oman suuruutensa\npilven ympäröimänä, Pyhän Hospizin mestari sormeillen hansikoidulla\nkädellään mustaa silkkikauhtanaa. Pitkä kultainen risti ja joukko\nruusuihin kiedottuja kynttilöitä keinui hänen kantapäillään. Kukkien\nvieno tuoksu yhtyi hien ja hajuveden lemuun ikään kuin näkymättömissä\npiilopaikoissa olisi survottu puhjenneita nuppuja. Heikoinkaan\npäivänsäde ei enää päässyt pilkahtamaan kristikunnan suurimpaan\ntemppeliin. Valo lankesi tuntemattomista kultaisista auringoista,\nkaksituhatvuotisen dogmaattisen tomun paksujen pilvien halki. Näytti\nkuin San Pietro olisi tänä hetkenä muodostanut oman taivaansa ja\nmaansa, joka valmistui juhlallisesti humisten vastaanottamaan\nylösnousemuksen Herraa. Eikö kaikessa tuossa piillyt karmeaa\nsymboliikkaa? Eikö pitkän kulkueen yhä lisääntyvä loisto ollut kuin\naavemaista kuvitusta Raamatun sanoille: viimeiset olivat tulleet\nensimmäisiksi, ensimmäiset viimeisiksi.\n\nYhä uusia juhlallisia ryhmiä sukelsi näkyviin. Kun piispat,\narkkipiispat ja patriarkat näyttäytyivät, kansassa kulki ihastuksen\nhyminä. Pasuunain pauhun yli saattoi miltei erottaa veripunaisen\nsametin ja jalokivien peittämien dalmatikoiden[269] laahaavan\nkahinan. Pitkä rivi halkaistuja lumivalkoisia hiippoja huojui\nhitaasti notkahdellen kahdeksankymmenen tuhannen silmäparin ohi.\nValonsäde taittui kardinaalidiakonien sormuksissa, jotka peittivät\nheidän pehmeitä, valkoisia, vatsan päälle ristiin pantuja käsiään.\nNäytti siltä kuin joukko kimaltelevia kovakuoriaisia olisi\nnäkymättömän myrskyn työntämänä hitaasti matanut kivettyneen metsän\nhämärässä — metsän, jonka rungot olivat porfyyria ja jota valaisi\nmetallinen aurinko.\n\nIl Papa! Il Papa!\n\nKuoro alkoi hallelujaa. Pasuunat puhalsivat pitkiä sointuvia\nhuutoja. Sinä hetkenä, jolloin hengellinen aateli näyttäytyi\nkantotuolin edellä, väkijoukosta rupesi kuulumaan käsientaputusta.\nSe oli kuin satojen tuhansien kuivien lehtien kahinaa, se paisui\nja levisi vihurin tavoin tuon mustan huojuvan ihmispellon yli.\nVarpailleen nousseet munkit, amerikkalaiset, jotka olivat kiivenneet\npilarien jalustoihin ja pysyttelivät horjuvassa tasapainossa,\npäästivät kimeitä ihastuksen huutoja. Korkealla kiihtyneiden\nkasvojen yläpuolella lähestyi keinuva kultainen tuoli ja kelmeä\nteltta, jonka repaleiset laskokset heiluivat ja värähtelivät.\nLäpäisemättömän yksinäisyyden huumaavan auran ympäröimänä istui\nsilmälasipäinen Pacelli[270] kalpeana ja liikkumattomana siunaten\nkansaa. Kolminkertaisella kruunulla vyötetty apostolinen tiara\npainoi raskaasti hänen otsaansa. Kiinankeltainen viitta, joka\noli kankea hohtokivistä, valui miltei suorassa kulmassa kurkulta\njalkoteriin. Hän keinui pääalttaria kohti kuin suggestion pilven\nkantamana. Hansikoitu käsi teki hitaasti ristinmerkkejä oikealle\nja vasemmalle — viisaat laihat kasvot olivat väsymyksen tai\nmielenliikutuksen kivettämät, kenties kummankin. Mutta kantotuolin\nympärillä säteilivät sveitsiläisten sotilaiden panssarit, pertuskat\nkalisivat, henkivartioiden veripunaiset univormut ja kamariherrojen\nmustat keskiaikaiset puvut näyttivät kaukaa katsoen muodottomalta\nvälkkyvältä tuhatjalkaiselta, joka mateli esiin hallelujan kaikuessa\nja jota Pyhän Isän tohveli näytti polkevan.\n\nPius XII istui valtaistuimen punaiselle tyynylle. Alkoi messu. Suuret\negyptiläiset viuhkat, jotka olivat hiljaa läiskähdelleet vastakkain\nkantotuolin ympärillä, pysähtyivät kunniavartioon. Heikko ilmanhenki\nhäilytti niiden pölyisiä strutsinsulkia — samanlaiset viuhkat\nolivat kerran vilvoittaneet faaraoiden otsaa ja Kleopatran kuumia\nruskeita kasvoja. Jälleen, niin kuin neljätuhatta vuotta sitten, ne\nvarjostivat pasuunain äänen jäykistäminä papillista ornaattia[271]\nyhtä uskollisesti kuin Niilin rantojen temppeleissä.\n\nValkoisiin pitsiviittoihin pukeutuneet kirkonpalvelijat olivat\ntällä välin ryhmittyneet alttarin ympärille ja heiluttivat lyhtyjä,\njoiden rei'istä pölähteli tuoksuvia savupilviä. Vanha gregoriaaninen\nkirkkolaulu liversi ja helkkyi kuoron aitiosta. Ylhäällä kupolin\nreunassa, kuin kultaisen tomun peittämänä, kiersi kahden metrin\nkorkuinen latinalainen lause: Tu es Petrus et super hanc petram\naedificabo ecclesiam meam, Sinä olet Pietari ja tälle kalliolle\nrakennan kirkkoni... Heikoinkaan kaiku ei tunkeutunut siihen\nmaanalaiseen hautakuoriin, jossa Betsaidan[272] yksinkertaisen\nkalastajan luut lepäsivät pronssisessa loistoarkussa, ikuisesti\npalavien hopealamppujen alla. Oliko hänen suuri kiivas henkensä\nkoskaan vieraillut tässä kirkossa? Eivätkö täällä viihtyneet vain\nniiden ruhtinaiden välkkyvät haamut, joiden Midaksen-käsissä usko\nmuuttui kylmäksi metalliksi? — Mutta korkein papisto oli nyt\nvalinnut paikkansa ja aloittanut alttarin ympärillä tuon hitaan\nvertauskuvallisen liikehtimisen, jolla tulkitaan pyhiä tapahtumia.\nKuoripoikien sopraanot kaikuivat. Latinalaiset sanat liukenivat\nmessun hyminään ja muuttuivat epäselväksi jupinaksi.\n\nMolemmat vieressäni istuvat espanjattaret olivat aikoja sitten\ntorkahtaneet; he heräsivät säpsähtäen, kun mantilja kutitti\nheidän kaulaansa. Pieni kiinalainen seisoi yhä liikkumattomassa\nasennossa, kelmeillä kurttuisilla kasvoillaan Idän salaperäinen\nkärsivällisyys. Hopeakello kilisi. Kaksituhatvuotisen tradition\nhaudanhämärässä valossa liikkui juhlapukuisia pappeja kuin kankeita\nkultasiipisiä hyönteisiä, kuin liekkejä ja eläviä jalokiviä, joita\njokin taikamainen voima vierittelee edestakaisin... He polvistuivat\nja nousivat, he huojuttivat suitsutuslamppuja ja nostivat kalkkia,\njuhlallisen ja painostavan tunnelman vallitessa. Ihmiset, jotka\nolivat kolme tuntia istuneet yhteen kohtaan kiilautuneina,\npyyhkivät hikeä kasvoiltaan ja liikahtelivat levottomasti. Ilma\nkävi yhä sakeammaksi — suitsutuslamppujen rahisevista hiilistä\npölähteli nyt ehtimiseen tuoksuvia pilviä ja niiden makea huumaus\npainoi silmäluomia kuin uni. Ei, minä en nukkunut, minä kuuntelin\nympärillä olevien hengitystä. Minä näin pappien liikuttelevan\nylösnousemuksen symboleja kuin kivettyneitä esineitä, jotka ovat\ntuhannen yhdeksänsadan vuoden aikana käyneet liian painaviksi heidän\nvoimilleen. Mikä odotus oli kerännyt nämä ihmiset temppeliin? Mikä\nsai heidät tuijottamaan alttaritoimituksen elenäytelmää? Kykenivätkö\npappien sormet hievahduttamaan sitä kuoleman kiveä, joka oli\nvieritetty ristiin naulitun haudalle kun hän poistui Isänsä luo\nsalaisuuden sulkemina? Eikö San Pietron kultaisessa pääsiäisessä\nturhaan odotettu sen jumalan ylösnousemusta, jonka valtakunta ei\nollut tästä maailmasta?\n\nMutta ylhäällä kupolin kierteessä välkkyi kirjoitus: Et tibi dabo\nclaves regni coelorum, ja sinulle olen antava taivasten avaimet...\n\nMonta vuosisataa nämä kuorit, kappelit ja baldakiinit olivat\npeittäneet kivisenä metsänä sitä muinaista puutarhaa, jossa\nmielisairas keisari oli katsonut tervattujen ihmisruumiiden paloa\nja jossa oli ristiinnaulittu viimeinen mies, joka oli omin silmin\nnähnyt Galilealaisen. San Pietro oli kuin suunnaton umpeen muurattu\nholvi, jossa kiilsi hohtokiviä ja metallisuonia, mutta jonka\npimeyttä päivänsäteet eivät läpäisseet. Syvällä Pietarin Kallion\nsisässä liikkui pieniä kääpiöitä; kenties he hakkasivat luolaa yhä\nsyvemmäksi, yhä kauemmas auringosta ja kuusta ja tähdistä. Henki\nnukkui kivettyneenä ja mustana kultaisessa arkussaan. Kristinuskon\nelävä ruumis oli aikoja sitten tukahtunut niihin tuoksuviin\nkäärinliinoihin, niiden hohtavien helyjen alle, joilla papilliset\nkädet olivat verhonneet jumaluuden muumion. Ja kuitenkin San\nPietrossa vieraili tänä päivänä kaksituhatvuotisen kulttuurin koditon\nhenki. Se oli paennut tänne suojaan — se hehkui sammumaisillaan\nniissä kynttilöissä, jotka paloivat alttarilta, se ilmeni pappien\nvoimattomissa eleissä, kun he suorittivat suuren hiljaisuuden\nvallitessa ikivanhoja menoja. Siihen keskittyi kaikki, mikä\nmaailmassa oli sorrettua, pahoinpideltyä, halveksittua ja kuitenkin\nrajattoman uljasta heikkoudessaan ja vapaata yksinäisyydessään. San\nPietron kappeleihin ei langennut vähäisintäkään kajoa palavista\nkirkoista; messun hyminä olisi haudannut sodan tuskanhuudot, jos ne\nolisivat tavoittaneet tämän temppelin ja tuoksuva suitsutus olisi\nhälventänyt veren hajun. Olivatko ne hengen esitaistelijat, jotka nyt\nkohottivat hostiaa[273] ja kilahduttivat kelloa, kyllin voimakkaita?\nMiten moni mahtoi tänä hetkenä katsoa Pyhään Isään kuin mieheen,\njonka tehtävänä oli elättää rauhan ja vapauden ajatusta itseään\nraatelevassa Euroopassa.\n\nHänen hauras hansikoitu kätensä teki merkin. Viuhkat huojahtivat. Hän\nastui uudelleen kantotuoliin, ja kulkue lähti hitaasti vaeltamaan\nkeskilaivaa pitkin. Pacelli istui jälleen liikkumattomana ja kalpeana\nkuin jokin niistä marmorisista piispoista, jotka vartioivat San\nPietron hautakappeleita. Hänen likinäköiset silmänsä tähystivät\nsuoraan eteenpäin kolminkertainen kruunu notkui juhlallisesti, tuoli\nkeinui ja eteni kuin kuolinpaari... Kupolin alla hänen hahmoaan\nympäröi hetken aikaa aavemainen valo. Ja katsojista näytti niin\nkuin Pyhä Isä olisi tänä hetkenä ruumiillistanut sen mahtavan\nkulttuurin, joka valmistui ummehtuneen kirkon ulkopuolella viimeiseen\nepätoivoiseen sotaan.\n\nKirkonkellojen jylinä on halkaista korvani, kun pujottelen\nvartioketjun läpi torille. San Pietron portailta kauas virran\nrantaan lainehtii tumma elävä matto kuin myrskytuulen pyyhkimänä.\nTungos lisääntyy joka hetki. Näyttää kuin joukon paine saisi\npiazzan keskeltä kohoavan obeliskin huojumaan ja vapisuttaisi\nBerninin pylväikköjä, jotka pusertavat suunnattomien pihtien tavoin\nkuohuvaa massaa. Raivaan tietä epätoivoisella tarmolla. Turhaan!\nSuihkukaivon luona juutun lopullisesti toisiinsa likistyneiden\npyhiinvaeltajien tahtaaseen ja jään odottamaan mitä tuleman\npitää... Huudon ja filmikameroiden surinan yli paisuu lähestyvä\njuhlallinen laulu. Kirkon harjalla, kivisten apostolien jalkain\njuuressa, lisätään taitavasti kovaäänisten tehoa sitä mukaa kuin pyhä\nkulkue nousee kiertoportaita. Kaupungin neljässäsadassa kirkossa\nmoikuvat ja jylisevät kellot, vanha ja uusi vaski pauhaa kuin\ntulipalossa. Ylhäällä Pietarinkirkon päädyssä näkyy satojen tuhansien\nsilmäparien yhteinen maalitaulu — parveke, jonka kaiteelta riippuu\ntummanpunainen matto ja jolla Pyhä Isä on kohta näyttäytyvä.\n\nKupolin juuresta pyrähtää lentoon kyyhkysiä. Se on merkki. Samassa\nhetkessä, jolloin kääpiömäisen pieni kimalteleva olento ilmestyy\naitioonsa, toria vavahduttaa myrsky. On kuin näkymätön viikate\nnopeasti niittäisi mustaa elävää viljaa. Toisiinsa likistyneet\nihmiset kohottavat kätensä, tekevät ristinmerkin ja lyyhistyvät\npolvilleen.\n\nTänä hetkenä auringonsäde valaisi paavin pluviaalia[274] ja\nympärillä seisovien kardinaalien hiippoja, kunnes ne hehkuivat kuin\nkummalliset kivettyneet liekit. Kolme tuntia kansaa oli kiihdytetty\ntaitavasti lasketuilla tehokeinoilla; yksikään silmäpari ei enää\njäänyt kuivaksi, kaikkien polvet notkahtivat hervottomina toriin,\njoka viimein muistutti taistelutannerta. Monache della Caritàn\npienet kuihtuneet naiset makasivat pitkällään maassa. Punapartainen\nvanha mies oli kavunnut ystävällisen kapusiinin selkään nähdäkseen\nparemmin, ja ojenteli nyt käsiään Pyhää Isää kohti hysteerisesti\nitkien ja nauraen. Paavi kohotti sormensa siunasi. Jännitys oli\nsaavuttanut äärimmäisen rajansa — kirkon portailta Tiberin silloille\nkävi helpotuksen värisevä huokaus. Pieni hahmo seisoi vielä\nmuutaman silmänräpäyksen ajan parvekkeella — seisoi täydellisen ja\nloppuunsaatetun individualismin edustajana, saavuttamattoman etäisenä\nkuin jokin kansajoukon yläpuolelle kohonnut yksinäinen Minä.\n\nJa samassa, ennen kuin olin ajatellut tätä ajatusta loppuun, hän oli\nkadonnut.\n\n\n\n\nCapitoliumin tulet\n\n\nFascismin iskujoukkojen perustamispäivän lähestyessä Roomaan alkoi\nkaikkialta maaseudulta tulvia mustapaitoja.\n\nTaiteilijoiden kaupunginosan pienet halvat majatalot olivat\nahdinkoon asti täynnä. Upseerit asettuivat niihin ulkomaalaisten\nsuosimiin hotelleihin, joiden ikkunanluukkujen lävitse tunkeutuu\nEsedran suihkukaivojen solina ja saapuvien junien humu. Kaduilla\nja puistoissa tungeksi aamusta iltahämärään asti sotilaita. Viktor\nEmanuelin runollinen tori palmuineen ja ehtyneine lähteineen\noli aivan äkkiä tulvahtanut täyteen väenvilinää. Maalaisten\nvihanneskojut, joiden suojiksi oli vedetty puuvillamarkiiseja,\nnäyttivät nopeasti kokoon kyhätyltä sotaleiriltä.\n\nNäiden telttojen välissä hiipivät hämmästyneet kissat, sillä\njuhlien humu oli pahoin häirinnyt niiden mukavuutta ja ne tunsivat\nsieraimissaan saapasrasvan tympeän hajun sekoittuvan kalojen ja\nmunien tuoksuun. Trattoriat olivat täydet, viinituvat olivat täydet.\nPohjoisesta tulevat junat vyöryttivät asemalle yhä uusia joukkoja.\n\nMuistorikkaan Rooman-marssin entiset osanottajat olivat lihoneet\nja harmaantuneet, mutta kun he tulivat pienistä kotiseuduistaan\npääkaupunkiin ja astelivat pauhaavan torin yli, heidän silmänsä\nalkoivat loistaa ja heidän rintansa ryhdistyivät. Öisin paloivat\nrosticcerioiden lamput tavallista myöhäisempään pimeillä\nsivukaduilla. Sotilaat kerääntyivät niihin syömään käristettyjä\nmakkaroita ja juomaan punaviiniä seisoaltaan, suurten paistinuunien\nloimossa. Kaduilla kaikui laulu. Kiviset medusanpäät aatelispalatsien\nkyljissä kuuntelivat sitä ammottavin huulin, ikään kuin ne\nolisivat epätoivoisesti yrittäneet kajahduttaa ruosteen syömistä\nkurkuistaan Cola di Rienzin sotalaulun uudenajan äänien joukkoon.\nIsänmaallisuuden ja viinin huumaamat legioonalaiset tarttuivat\ntoisiaan käsipuolesta, muodostivat meluavia patrulleja, marssivat\nnopeaa hanhenmarssia Foro Mussolinille päin, nukkuvan karusellin ja\nsuljettujen marionettikaappien ohi, maaliskuun kuutamon sinivihreässä\nvalossa. Hämyssä vaipuivat Rooman kaikki kirkot monisatavuotisen unen\njylhään vaitioloon. Niiden voluutit ja päätykolmiot, niiden palkit ja\nnäkinkenkäkiehkurat vajosivat yön varjoihin. Tyhjällä torilla hehkui\nTrajanuksen pylväs kuun säteiden sytyttämänä. Häälyvässä valossa\nnäytti siltä kuin sen korkokuvat olisivat muuttuneet eläviksi ja\nDecebaluksen voittajan mykkä hahmo olisi hitaasti ja ääneti johtanut\nkivilegioonia jotakin tuntematonta päämäärää kohti.\n\nAamut olivat viileitä ja valoisia, päivät kuumia kuin keskikesällä.\nSanta Trinitàn Espanjalaisilta portailta, jotka uurtavat Pincion\nvuoren rinteeseen hauskan kierteen ja joiden huipulla kohoavat Kaarle\nVIII:n vanhan kirkon kellotornit kuin kaksi hattupäistä puunukkea,\nseurasin legioonalaisten ohimarssia.\n\nHe olivat äsken palanneet Espanjasta. Päivänpaahtamilla kasvoilla\nnäytti vielä heijastuvan palavien kaupunkien hehku — he marssivat\nveltosti kanoottilakit kallellaan. Soittokunta alkoi soittaa,\nmutta heillä ei ollut torvia eikä fagotteja, vain lyömäsoittimet.\nHuumaava, yksitoikkoinen jylinä vyöryi torin yli. Se tuntui\nvähitellen kyllästävän villillä rytmillään ilman, se sai talojen\nparvekkeilta riippuvat samettimatot värisemään. Ihmiskunnan\nalkukantaisin soitin soi, ja siihen vastasi uusi rumpujen ja\nkäsipaukkujen ukkonen, joka lähestyi Via del Babuinolta päin,\nvanhan kaupunginportin solasta. Tuntui kuin tämä helvetillinen\npauhu olisi kutsunut osallistumaan hurjien vaistojen orgioihin.\nEivätkö Popolon kirkot alkaneet nyökkyä toiton tahdissa kuin vanhat\npyylevät noitamummot? Eikö torilla seisova obeliski huojunut?\nMutta portaille kokoontuneessa väkijoukossa tuo taukoamaton\nrummutus herätti kaamean ja arvaamattoman humalan. Kauppojen oville\nilmestyneet liikeapulaiset, avangardian jäsenet, kukkien myyjät ja\nkoulupojat olisivat halunneet huutaa, mutta musiikki kuristi heidän\nkurkkujaan. Heidän avoimiin kuumiin silmiinsä syttyi synkkä kiilto,\nikään kuin he olisivat nähneet verta, punaisia liekkejä, raadeltuja\nruumiita. Kolmetoistavuotias balilla[275] seisoi aivan vieressäni\nja nyki hermostunein sormin sinistä kaulusta, miten hänen pienet\nkasvonsa kalpenivat lämpimän päivetyksen alla. Joku nainen kirkaisi.\nSamassa alkoivat Santa Trinitàn kellot helistä ikään kuin auringon\nvalaisemista yläilmoista olisi lähtenyt liikkeelle uusi näkymätön\nsoittokunta...\n\nAamulla, yhdentoista aikaan, olivat Foro Mussolinille keräytyneet\nkutsuvieraat kuunnelleet il Ducen kauan odotettua puhetta.\nFascistiset järjestöt olivat käyneet tervehdyksellä Tuntemattoman\nsotilaan haudalla ja kukittaneet Isänmaan alttarin. Sitten he\nmarssivat pitkinä värikkäinä riveinä stadionille ja asettuivat\npaikoilleen. Kohiseva katsomo yritti suojella itseään kuumilta\nauringonsäteiltä huojuttamalla ohjelmalehtisiä ja hattujaan.\nFanfaarit törähtivät. Kun Mussolini viimein saapui kreivi Cianon\nja korkeimman sotapäällystön seuraamana kunniakujaa pitkin,\nraskaat kullanväriset liktorit[276] välähtivät ja muodostivat\nhänen kummallekin puolelleen kimaltavan metsän. Hän otti vastaan\nparaatin. Ihastuksen myrsky oli tuon tuostakin vaientamaisillaan\nhänen äänensä, jota puhujanlavalle sovitetut kovaääniset kaiuttivat\nyli suunnattoman kentän ja katsomon. Vihdoin seurasi satojen\nvalokuvakameroiden vangitsema intiimi näytelmä. Il Duce jakoi mitalit\nvallankumouksen veteraaneille, hymyili, sulki nuo vanhat miehet\ntiukkaan syleilyyn ja suuteli heidän molempia poskiaan. Kun hän nosti\nsyliinsä Figlio della Lupen pienen kahdeksanvuotiaan jäsenen, tämä\nnäky sai kansanjoukon puhkeamaan rajuun riemuhuutoon. Ääni vyöryi\nukkosen jyrinän kaltaisena kentän yli, se myrskysi mikrofoneja\nvasten ja kaikui tuhansista vastaanottimista. Lapsi tunsi kohoavansa\nkahden voimakkaan käden kannattamana ylös. Hän nauroi ja punastui\nmielihyvästä. Ylhäällä kunniakorokkeella, lukemattomien katseiden ja\nhetken suuruuden hämmentämänä, seisoi hänen isänsä ja itki äänetöntä\nhurjaa itkua. Kun hän vihdoin laskeutui alas portaita, hän ei kyennyt\nnäkemään mitään kyyneliltään, jotka valuivat ryppyisiä kasvoja pitkin\nmustan fascistipuseron kaulukselle.\n\nTämän kirkkaan maaliskuunpäivän helteessä puhkesi siellä täällä\nraivokkaita riemunpurkauksia, ikään kuin historiallisen hetken\nhuume olisi juovuttanut kaduilla survovia joukkoja. Vanhat\npalatsinseinät tuntuivat vielä kaiuttavan diktaattorin ääntä.\nSuurilla liikenneväylillä syntyi autojen ja ajopelien sekasortoista\nruuhkaa — torvet toitottivat kiihkeästi, raitiovaunut kiilautuivat\nihmismassaan ja kilisyttivät raivokkaasti kelloja. Komea humiseva\nVia Nazionale, Rooman sydämeen johtava päävaltimo, oli liputettu.\nAuringon polttamilta seiniltä riippui välkkyviä standaareja: mustia\nkunniavaatteita kultaisine vitsakirveineen, anemonenpunaisia mattoja,\nvaltion trikoloreja. Näytti kuin raskaat väriaallot olisivat valuneet\nkuumasti liekehtien avatuista ikkunoista ja balkongeilta.\n\nSiellä, missä mäntyjen reunustama bulevardi tyhjensi sisältöään\nkaupungin keskukseen, pauhu kasvoi. Hämärän odotuksen raivokkaat\ntuulenpyörteet liikuttivat väkijoukkoja kuuman torin yli, ja\ntässä vellovassa meressä kohoili kokoonkäärittyjä lippuja kuin\nmyrskyn pyyhkimiä mastoja ja raakapuita. Pujottelin riemuitsevien,\nlaulavien, huutavien ryhmien keskellä. Miten moni näistä miehistä\nelikään suurinta juhlapäiväänsä! Neljä, viisi tuntia aikaisemmin he\nolivat kuunnelleet sen miehen puhetta, joka keräsi heidät synkkinä\nsekasorron vuosina, painaneet päänsä il Ducen sotilastakkia vasten ja\nkantaneet ruudin mustaamia järjestöviirejä. Nyt heitä yhdisti tämän\ntapahtuman huumaava muisto. Viini ja innostus oli loihtinut vanhojen\nmiesten kasvoille nuoruuden punan. Heidän mustat silkkipaitansa\nolivat rypistyneet, mitalit, jotka koristivat taskuja, heiluivat\neräät koettelivat kuin tunnustellen, oliko se pysynyt paikoillaan\ntungoksessa. Mutta silmistä, otsilta, huutoon avautuvista huulista\nuhosi valtava kiihko. Kielen kannattimet heltisivät, he puhuttelivat\nlapsellisen avomielisyyden ihanassa humalassa ja tempasivat mukaan\nsotilaita, joiden tuhruisia ruskeanvihreitä asetakkeja Saharan\naurinko oli korventanut ja jotka parveilivat viinitupienovilla.\n\nSiellä täällä näkyi Kuoleman pataljoonan veteraaneja; heidän\nunivormussaan erotti pienen, synkän sotamerkin, hopeaisen pääkallon\nja sääriluun. Heidän joukossaan oli miehiä, jotka olivat taistelleet\nAduassa ja Addis Abebassa, ja noilta ajoilta heidän otsissaan ja\nposkissaan oli sapelien arpia, kuin ryppyistä valkeaa kirjoitusta. He\nistuivat täpötäysissä baareissa muistoistaan ja viinistä juopuneina\nkuvaillen laajoin kädenliikkein Tana-järven lakeutta ja Erythrean\naroja. Eräät heistä olivat olleet Godsamissa, Sinisen Niilin\nlänsirantojen pienissä sotilasasemissa, joihin amraha-ylimysten\nvillitsemät alkuasukkaat tekivät aikaan, raivoisia hyökkäyksiä.\nPitkä luurankomainen milanolainen, joka oli kuin uniformuun\npukeutunut Kuolema, kaatoi äkillisellä liikkeellä lasinsa. Punainen\nviini imeytyi nopeasti pöytäliinaan. Hänen kätensä puristuivat\nnyrkkiin, hän oli pyörtymäisillään. \"Verta! Ecco la sangue!\" Samassa\nhän kohotti kasvonsa. Luonnottoman kirkkaat silmät olivat sen\nnäköiset kuin ne eivät olisi lainkaan nähneet meluavia tovereita\nja seinällä tuikkivaa votiivilamppua. Teurastuksen muisto varjosi\nniitä kaihin tavoin. Mutta huudahdus oli joka tapauksessa saanut\nvanhat roomalaisveret liikkeelle. Nyt huudettiin kaikissa pöydissä.\nMiehet kallistelivat maljojaan ja imivät posket kuopallaan väkeviä\nmuotisavukkeita, joiden vero lankesi Erythreassa rakennettavien\nlinnoitusten hyväksi.\n\nLujia punoittavia kasvoja valaisi kiihko, joka oli hyvin vanhaa\nja kaukaista alkuperää. Varmaankin se kuului roomalaisen sotilaan\nkasvoihin yhtä välttämättömästi kuin musta kiharatukka ja ruskeat\nloistavat silmät. Miten paljossa nykyaikaisen Italian sotahistoria\nnoudattikaan vanhaa kaavaa! Vuonna 76 ennen Kristusta, aikana,\njolloin Mussolinin synnyinseutu vielä oli ollut asumatonta\nlaidunmaata, senaatti lähetti Gnaeus Pompejuksen Espanjaan\ntaistelemaan Sertoriuksen sissejä vastaan vieraassa louhikkoisessa\nmaassa, Sukron joen rannoilla. Roomalaisella päälliköllä oli\nsilloin edessään sama vaikea tehtävä kuin Godsamin italialaisilla\nupseereilla. Mutta Pompejus eteni hitaasti päämäärää kohti. Hän\noppi ennakolta laskemaan ne salamantapaiset syöksyt, joita vuoren\nsolissa piilevä vihollinen teki hänen leiriinsä. Hän oli pahoin\nhaavoittunut, hänen kultasuitsinen arabialainen ratsunsa oli kadonnut\nja miekka painoi hänen kipeää kättään, johon Sukron taistelussa\noli sattunut keihäänisku. Ellei muuan Perperna olisi murhannut\nespanjalaisten sissien johtajaa ja itse ottanut käsiinsä komentoa,\nroomalaisten valloitusretki olisi surkeasti keskeytynyt. Mutta kävi\nniin, että kun fascistisen Italian joukot monta vuosisataa myöhemmin\ntaistelivat Abessiniassa sanktioista, huonoista sääsuhteista, seudun\noutoudesta ja vuorilla piileksivistä sisseistä välittämättä, heillä\noli kannustimenaan esikuva. Roomalaisen valloituspolitiikan traditio!\nJohtiko heidän lippuaan Gnaeus Pompejuksen vai Scipion haamu?\nSovelsivatko he tietämättään rotunsa sotahistoriaa elävään toimintaan?\n\nHämärsi. Piazza Venezian katukahvilan tuoleista lankesi pitkiä\nvarjoja asfaltille, edestakaisin vaeltavien ihmisten jalkoihin.\nFascistisen hallituksen synkkä tiiliseinäinen linna hehkui jurona ja\nsuljettuna; sen ikkunoita peittivät raskaat verhot; Parveke, jolla il\nDucen oli tapana näyttäytyä, oli katettu verenkarvaisella vaatteella.\nImperiumin torin pohjoispuolella, Capitoliumin kukkulalla,\nkohottautuivat kansallismuistomerkin suunnattomat valkoiset massat\ntaivasta kohti. Sen portailla ja pylväiköissä, sen marmorisilla\ntasanteilla ja sinisissä varjoissa liikkui pieniä mustia täpliä. Ne\nolivat turisteja, jotka olivat käyneet lukemassa Isänmaan alttarille\nlaskettujen seppeleiden nauhoja ja kiipesivät nyt propylaioissa,\nihaillakseen kuudenkymmenen metrin korkeudesta roomalaista\nauringonlaskua. Kohisevat kadut painuivat varjoihin. Hämärä nousi\nverkalleen rakennusten vyötäisiin, sammutti vanhan hiekkakiven\nkuullon, kosketti porttaaleja... Kupukatot kimalsivat vielä valossa\nkuin hämärän nousuvedestä kohonneet poreet. Kaukana Tiberin toisella\npuolen, tummanpunaisia pilviä vasten, kuvastui San Pietron leveä\nkahdeksankulmainen kupoli. Se näytti johtavan Rooman kirkontornien\nkokousta.\n\nKaduilla ja piazzoilla kasvoi pauhu. Kaukaa lännestä, vuorten lasisen\nvarjokuvan yli, lankesi kuin suunnattomien ametistien lävitse\nsinipunaista synkkää hehkua hävinneen keisarikunnan raunioille.\nTämä valaistus sai Forum Romanumin näyttämään taistelutantereelta,\njohon on jäänyt virumaan valkoisten toogien repaleita ja joka\non kaikkine valotäplineen juuri vaipumassa yön tulvan alle.\nObeliskien ja pilarien kärjistä sammui kimallus. Apostoli, joka\nseisoi Trajanuksen pylvään huipussa, pudotti nopeasti kultaiset\nja punaiset harsot olkapäiltään ja verhosi päänsä hämärän tummaan\nvaippaan, kuin luostariveljen huppukaulukseen. Mutta Via dell'\nImperolla leimahtivat lukemattomat lyhdyt, Corso alkoi sädehtiä\nelää sähköisenä, sirkuksen ja Palatinuksen takaa, keisarillisten\nmuistojen pimeistä puutarhoista, välähti valonheittäjän hapuileva\nkeila. Rooma! Vuosisadat olivat sulautuneet tässä suunnattomassa\nurbaanisessa altaassa. Aikakausien maanvieremät olivat kasanneet\ntänne kerroksittain taloja ja temppeleitä, palatseja, linnoja\nja kirkkoja, tummaa graniittia ja keltaista travertiinia[277]\nkoko tuon lukemattomien rakennusten sekavan armeijan, jossa\nesikristillisen ajan kauniit ja köyhät tornit painuivat kuin\ntukea etsien pakanallisia muureja vasten ja jossa kaikki tyylit,\nkaikki rakennustaiteellisen muotokielen merkit sekoittuvat kuin\nnoppanappulat maljassa. Mikä henki yhdisti ne kokonaisuudeksi?\nPylväät, campanilet ja laakakivikatot näyttivät saman aineen\nvaihtelevilta kiteytymiltä. Tuossa joka suuntaan säteilevien\nrakennusrivien verkossa oli erottavinaan yhteisen orgaanisen tahdon\nohjaavan toiminnan jälkiä. Näytti kuin tämän kaupungin suurin\npaikallisjumala, Aika, olisi taitavin käsin tasoittanut vuosisatojen\nhalkeamia ja johtanut historiallisen periytymisen prosessia, jossa\naikakausienkaiut sulivat yhdeksi elämänpauhuksi ja jossa kulttuurit\nlepäsivät rinnakkain kuin caesarien temppelit ja ritariajan kirkot.\n\nVia dell' Imperon ja Via Nazionalen valtimot ammensivat jatkuvasti\nelämää Piazza Venezialle. Torin itäpuolella oleva palatsi oli\njuhlatulitettu. Sen jokaista pylväsikkunaa valaisivat kirkkaat\nkynttilät; niiden valo heijastui Markuksen kultaisessa leijonassa,\njoka vartioi levitetyin siivin porttaalia. Kahviloihin ja viinitupiin\nkeräytyneet ulkomaalaiset eivät tänä iltana ajatelleetkaan palata\nhotelleihinsa. He katselivat lyhtyjen valoon sukeltavia mustia\nja tulipunaisia fessejä ja ihailivat aitoja muinaisroomalaisia\nkypäröitä, joiden metalliset kaaret uivat kuin pienet laivat\nsotilasjoukkojen laineilla. Vihdoin alkoivat Palazzo Venezian\nedustalle keräytyneet koululaiset tahdikkaasti toistaa il Ducen\nnimeä, ja huuto paisui pauhuksi, joka pakotti diktaattorin tulemaan\nparvekkeelle.\n\nKaikkina noina kiihkeinä päivinä olin omistanut aikani vanhalle\nRoomalle, ja suunnitelma alkoi hitaasti saada väriä. Tiesin\nmitä etsin. Auringonnoususta auringonlaskuun tein toivioretkiä\nPalatinukselle ja Capitoliumille. Keisarillisten rakennusten\njäännöksille, jotka olivat vielä Caracallan aikoina koristaneet\nkaupungin kukkuloita, oli myöhempinä vuosisatoina kohonnut muureja\nja kirkkoja kuin taajaa tiilenkarvaista sienien ryteikköä. Mutta\nimperaattorit elivät silti pinjojen ja palmujen alla. Heidän\nvoittovaunujensa jyrinän saattoi vielä aavistaa Forumilla, jonka\nkuoppaisiin laavalevyihin keräytynyt sadevesi idätti joukottain\ntädykkeitä[278] ja belliksiä[279] tuolle muistojen torille.\n\nKevät heräsi ympärilläni etelämaisessa hehkussaan — kevät, joka\noikeastaan oli kesää. Muinaisella Via Flaminialla, nykyisellä\nCorso Umbertolla, vyöryi pienten mustien autojen tulva. Muinaisten\nlähteiden vesi läiskyi suihkukaivojen altaisiin ja turistit\nheittelivät vanhaa tapaa noudattaen kuparirahoja Fontana di Trevin\nvälkkyvään sammioon. Keisarien tummat kuvat katsoivat asfaltin ja\nrautakaiteiden yli missä Ara Coelin munkit lukivat messukirjoja\nsuihkualtaan kaiteella, väsyneen ja raihnaisen virranjumalan lähellä.\n\nForum Romanum oli vielä miespolvi sitten ruohon ja kukkien peitossa.\nMaasta kohoavien korinttilaisten pylväänpäiden luo oli pystytetty\nmarkkinakojuja, ja Vestan atriumissa märehtivät lehmät. Alue\noli ollut koko keskiajan ja kauas Uudelle ajalle pilaantuneiden\nmuistojen kaatopaikka — kuin suunnaton tunkio, jota arkeologit ja\nulkomaalaiset pengoskelivat, voidakseen viedä kotiinsa kappaleen\nBasilica Julian tai Saturnuksen temppelin marmoria. 19. vuosisadan\nalussa Carlo Fea[280] aloitti ensimmäiset järjestelmälliset\nkaivaustyöt — ja siitä asti tori on vähitellen kohottautunut valoon\nsoran alta, kuin vanha murtunut permanto. Ensi hetkellä tuntuu\nmahdottomalta käsittää, miten tuolle pienelle kentälle ovat mahtuneet\nkaikki ne rakennukset ja temppelit ja kadut, joita caesarien aikana\nperustettiin. Forumin autius synnyttää optillisen harhakuvan, joka\nhäviää vasta, kun laskeutuu Tituksen riemukaaren luota Pyhälle\ntielle ja kahlaa raunioiden halki Clivus Capitolinukselle, niiden\nkahdeksan pilarin luo, jotka Munatius Plancus antoi neljäkymmentä\nvuotta ennen syntymää uudestaan päällystää marmorilla, koska ne\nolivat tasavallan ensimmäisen vuoden muistoja ja siis vanhinta,\nmitä torilta voi löytää. Alueen pienuus paljastuu sieltä katsoen\nnäennäiseksi. On kuin maanpinta laajenisi sitä mukaa kuin kuljen.\nKerran tätä kenttää ympäröivät keisarillisten rakennusten miltei\nepätodellisen loistavat kulissit. Kansa tungeksi maahan pystytettyjen\npuhujalavojen, rostrain ympärillä. Ennustajat, lintujenkauppiaat,\nkultasepät ja runojensepittäjät kansoittivat Vicus Sceleratusta,\njosta nyt on jäljellä vain joukko valkeita mukulakiviä. Vaaleat\nkultapaulaiset sandaalit ja paljaat jalkapohjat läiskyivät niitä\nlaavaliuskoja vasten, jotka kiemurtelevat harmaana polkuna kumpujen\nlomassa. Ylhäältä linnoitusvuorelta, jota yhdisti toriin ammoin\nhävinnyt silta, saapuivat senaattorit leveäsaumaisissa toogissaan\nja värikkäissä tunicoissaan, kengissä hopeiset puolikuut, ja\ncomitiumille keräytynyt kosmopoliittinen roskaväki huuteli heidän\nnimiään sitä mukaa kuin he laskeutuivat portaita. Tapaako heikoinkaan\nääni enää korviani...? Sic transit... Mutta pappisseminaarin pojat\navailevat voileipäpakettejaan Venuksen temppelin peruskivillä ikään\nkuin heidän suvaitsevainen uskonsa olisi solminut aselevon s e\nn pakanuuden kanssa, joka vielä elää ruohon suhinassa ja vanhan\nmarmorin välkkeessä. Fulvius Nobiliorin ja Aemilius Lepiduksen\nbasilika ei pääse pakoon valokuvauskoneita paremmin kuin Vestan\nneitseiden patsaat suuressa, sortuneessa atriumissa. Kamerat\nnapsahtelevat kaikkialla — siveitä mutta puolustuskyvyttömiä\nvestaaleja on julkeasti häväisty siitä saakka kuin heidät kaivettiin\nesiin haudoista, joiden syvään tummaan multaan he kätkivät Alba\nLongan jumalattaren hiiliastiat.\n\nKerran, eräänä kirpeänlämpimänä aamuna näin, miten Forumin työläiset\npuhdistivat sorasta ja liejusta punagraniittista jättiläisruumista.\nOliko se jumala vai caesar? Se löytyi Santa Maria Antiquan kirkon\nluota, niiltä tienoin, missä tutkijat ovat arvailleet Caligulan\npalatsin jäännösten piilevän. Joukko koulupoikia tuijotti siihen kuin\njohonkin rodullisen suuruuden ilmestykseen, puoliavoimin huulin,\nsilmissä innostunut loiste. Jos se kuului Tiberiuksen kruununperijän\naarteisiin, siihen liittyi vain synkkiä, pahoja muistoja — noita\nmuistoja, joista caesarien historia on niin kammottavan rikas.\nKenties Caligulan silmät olivat monta kertaa levänneet tässä\nkuparinvärisessä kuvassa. Ehkä se oli seisonut siinä salissa, jossa\nkullattuun tekopartaan ja jalokivien peittämään penulaan pukeutunut\nvaltias oli opetellut ilkeitä ilmeitä peilin edessä. Se sai minut\nhetkeksi ajattelemaan erästä maailmanhistorian monista julmureista.\nLaakerien ja myrttien taaja varjo kätki huolellisesti häpeän vanhat\njäljet, ajan tuuli oli huuhtonut pois niiden ihmisjoukkojen huudot,\njotka rummuttivat Palatinuksen viljamakasiinien suljettuja ovia sinä\npäivänä, jolloin Caesar leikitteli alamaistensa nälällä. Sama kansa\nnäki hänen lähtevän Bajaehen. Hän ratsasti torin poikki valkoisella\ntammalla, kreikkalaiseen vaippaan pukeutuneena, kupeellaan miekka\nja rinnallaan espanjalainen nahkakilpi. Päivää myöhemmin huhu\ntiesi kertoa, että hän oli viettänyt Puteolin lahdella loistavan\nsoihtujuhlan ja huvitellut upottamalla katsojia mereen.\n\nHän ei ollut täyttänyt kolmeakymmentä vuotta, kun Cassius Chaerea\nsurmasi hänet veitsellä sadan askelen päässä siitä paikasta, missä\nnyt seisoin.\n\nHistoria on kuohunut Rooman yli liian kauan ja liian myrskyisenä,\nvaietakseen uuden ajan ääniin. Muissa miljoonakaupungeissa nykyhetki\npeittää tavallisesti kuohullaan menneisyyden. Berliini on historiaton\nja kuumeinen, Pariisin aikamuoto on preesens, mutta Rooman kasvoille\non langennut menneisyyden varjo. Sekin, mikä siellä on nykyaikaa,\ntuntuu ammentavan vanhoista lähteistä, ikään kuin vuosituhansien\nviemärit purkaisivat sisältönsä tuohon mahtavaan sekoitusastiaan.\nLaulu, marssinääni, kansanjoukkojen hälinä on kahdentuhannen vuoden\najan soinut sen halki. Ylpeät hallintorakennukset ovat nousseet ja\nluhistuneet, vaihtaneet aikakausien tyyliä kuin pukuja, mutta aina\nilmaisseet samaa rodullista tahtoa ja pyrkimystä, samaa ekspansiota,\njoka kerran syleili koko asuttua maailmaa.\n\nRooman nykypäivä on eilispäivän heijastusta. Kaikki ne uteliaat\nvaeltajat, jotka ovat aikojen kuluessa saapuneet tähän kaupunkiin\nkantotuoleissa, 17-sataluvun kaleeseissa, junissa, ovat löytäneet\nkukin oman nykyaikansa ja sen pohjalta yhteisen muuttumattoman\nilmeen. Rooma ei voi kehittää ainoatakaan poliittista tekoa,\nainoatakaan valtiojärjestelmää, sosiaalista uudistusta,\nvallankumousta, sotaa, mihin ei liittyisi historiallisen\ntoistumisen tuntu. En tiedä, onko valtakuntien johtajille onneksi\nvai onnettomuudeksi, että heidän takanaan seisoo aina niin pitkä\nrivi edeltäjien varjoja ja että heidän jokaiseen huutoonsa vastaa\nkaiku isänmaan aikakirjoista. Syvemmältä nähden he eivät voi\n\"nykyaikaistaa\" mitään. Kaikki moderni ja uusi muuttuu tässä\nmuinaisuuden kyllästämässä ilmassa kummallisen kalpeaksi. Elävästä\nnykyhetkestä katoaa kärki. Kaupungit ja valtiot, olivatpa ne\nsitten suuria tai pieniä, joita painaa vanhuuden kirous, näyttävät\nuudistuvan vain näennäisesti, ei ytimeltään. Ne voivat kerrata ja\nkopioida vanhoja tapahtumia oman historiansa rajoissa, elää mahtavien\nmuistojen elämää, hallita menneisyydestä käsin...\n\nRooma on kahdenkymmenen vuoden kuluessa kääntänyt tämän heikkouden\nvoimaksi. Äskeinen, tuhruinen romanttinen taiteilijakaupunki, jossa\noli vain murattia ja viinitupia, on ylpeästi tunnustanut vanhan\nvaltakunnan värit. Keisariajan urbs, joka kerran hallitsi seitsemältä\nkukkulaltaan maailmaa, työntyy yhä voimakkaammin näkyviin. Sen\ntemppelit ja rakennukset sysäävät tieltään uudenaikaisten talojen\nsekasorron; sen pylväät valaistaan valonheittäjin; sen jokainen\njäännös ympäröidään aidalla; sen ikivanha kirjoitusmerkki S.P.Q.R.\nilmestyy ministeriöiden seiniin ja olutpulloihin. Kun kuumina\nkeskipäivän hetkinä vaelsin Colle Oppion humisevien plataanien\nalla, vanha maaperä vaati tavan takaa lukemaan omaa merkitsevää\nsalakieltään. Tältä kukkulalta näkee sekä Konstantinuksen riemukaaren\nettä Colosseumin. Niiden taustana nousevat Palatinuksen samettiset\nrinteet yksinäisine pinjoineen, jotka kuvastuvat taivasta vasten\nkuin tummanvihreät päivänvarjot... Talot uneksivat kuumuudessa.\nIkkunoiden kirkkaat säleluukut oli suljettu. Pienen kahvikojun\ntuolit ja pöydät nojasivat ruohottunutta maata vasten, maata, joka\nei ole tähän päivään asti paljastanut kaikkia salaisuuksiaan. Mitä\nolisinkaan antanut, jos olisin voinut nähdä sen pimeyteen! Monen\nsylen syvyydessä maatui kenties kalleuksia, jotka olivat koristaneet\nNeron Kultaista Taloa. Kukaties sieltä olisi löytynyt tähditetyn\nkaton sirpaleita, stukkimaalausten kappaleita, hiotuista hohtokivistä\nsommiteltuja permantolaattoja. Olihan Domus Aurea ollut kuin kaupunki\nkaupungissa. Se ulottui Velian rinteen yli ja täytti Esquilinuksen ja\nCaeliuksen kukkulain välisen laakson; sen sisäänkäytävä on sijainnut\nTituksen riemukaaren kohdalla. Tacitus, joka näki sen nuorukaisena,\nkertoo \"Annaaleissaan\" keinotekoisista järvistä kultalaivoineen,\nlampaiden ja härkien laitumista, puutarhoista, joihin oli tuotettu\nvalkoisia riikinkukkoja. Kaikesta tuosta jäi jäljelle vain puolittain\nluhistunut maanalainen käytävä. Kerran laskeutui Rafael Giovanni da\nUdinen seurassa tähän hautamaiseen holviin ja keksi sen seinistä\nviehättäviä koristekuvioita, joita hän myöhemmin jäljitteli\nVatikaanin stanzojen seinämaalauksissa. Ja nyt...!\n\nTuoksuvat japanilaiset magnoliat ja palmut kutoivat keväänvihreitä\nverhoja kovaksi tallatun maan ja vanhojen muurien yli. Puistossa\noli kuumaa ja hiljaista. Musta kahvi pisaroi porsliinikuppiin,\nkottaraiset vihelsivät suuren rautatammen latvassa. Tämä viheriöivä\nkeidas miljoonakaupungin keskellä säilytti selviä jälkiä eräästä\ntoisesta imperaattorista, joka oli siirtänyt Rooman rajat kauemmas\nkuin kukaan toinen, hallinnut kaikkien rakastamana kaksikymmentä\nonnellista ja ylpeää vuotta ja kuollut jättämättä jälkimaailman\nmuistoon mitään selvää kuvaa persoonallisista piirteistään. Hän\noli Trajanus, espanjalaisten siirtolaisten lapsi. Hänen kylpylänsä\nyksinäinen tiilenpunainen apsidi kohosi vielä uljaana muurina tammien\nkeskeltä. Siellä täällä hehkui raunioiden jäännöksiä, mutta kevät\noli verhonnut ne kirjavaan kukkatulvaan ja muratti oli kietoutunut\nniiden ympärille niin tiiviisti, että kiveä tuskin erotti lehtien\nalta... Menneisyys suhisi näissä puutarhoissa väkevämmin kuin\nheikko tuulenhenki, joka puhalteli tomua laakerinlehdiltä. Tuhat\nvuotta, kaksi tuhatta vuotta oli täällä kuin yksi päivä. Kuulin kuin\nunessa, miten Colosseumille johtavat portaat ja muurien ympäröimä\nVia delle Sette Sale yhä kumahtelivat pretoriaanien askelista. Näin\npuutarhatuoliltani amfiteatterin mahtavien massojen vähitellen\nsinertyvän orvokinväriseen autereeseen, tuohon kuumaan sfumatoon,\njoka värisee Rooman raunioilla, ikään kuin palmujen ja pinjojen\njuurilta nousisi uhrisavua.\n\nTällä välin edistyi kevät. Huhtikuun alkupäivinä Mussolini matkusti\nJesiin Adrian meren itärannalle.\n\nAlbanian merisatamaan Durazzoon saapui samaan aikaan kaksi\nitalialaista sotalaivaa ja yksi risteilijä. Ne lepäsivät tyynellä\navomerellä kuin suuret torkkuvat pedot ja niiden merkityksestä ei\nvoinut olla mitään epäilystä. Kuningas Zogu oli kutsunut hallituksen\nkoolle ja yritti kiihkeästi jatkaa niitä neuvotteluja, joita Albanian\nja Italian välillä oli käyty jo kuukauden ajan, mutta joissa ei oltu\npäästy mihinkään tulokseen. Durazzon kaduilla marssivat ylioppilaat\nlippuineen ja mielenosoitustauluineen; kaupunki kuohui kuin\nmehiläispesä, jonka kennoja uhataan, mutta tämä tulinen etelämainen\ninnostus oli organisoimatonta ja sekavaa, vailla keskittävää johtoa.\nHuhut kiersivät. Kerrottiin, että Italia oli päättänyt vallata\nmaan tärkeimmät strateegiset kohdat ja että Palazzo Veneziasta\noli jo kauan katsottu ahnain silmin Volonan ja Durazzon tapaisia\nsatamakaupunkeja. Jugoslavialaiset sanomalehdet kehräsivät pitkää\notaksumien lankaa, kun viimein tuli tietoon, että hallitus kokoontui\nja että kaikki tärkeimmät sotilaalliset komentajat olivat saaneet\nkutsun saapua heti Belgradiin neuvotteluihin.\n\nTilanne kärjistyi hyvin nopeasti. Albanian italialaiset siirtolaiset\nja turistit poistuivat maasta. Tiranassa, jossa oli paljon\nitalialaisia hotelleja, vallitsi suuri kiihtymys ja sekasorto; suurin\nkaupungin hotelleista suljettiin niin nopeasti, että sen asukkaat\njoutuivat matkalaukkuineen sananmukaisesti kadulle. Tämä tulenarka\nongelma oli ehtinyt Englannin parlamenttiin kun Tshekkoslovakian\nkaappauksen viimeiset mainingit vielä kohisivat. Olihan kreivi Ciano\nantanut hallituksensa nimessä Englannin suurlähettiläälle lausunnon,\nettä Italia tunsi etunsa uhatuiksi Adrianmeren toisella puolen,\nja tätä uhkaavaa huomautusta rupesi Chamberlain nyt varovaisesti\noperoimaan alahuoneessa. Rooman sanomalehdet vaikenivat aluksi kuin\nkäskystä.\n\n\"Tilanne Otranton salmen suulla\" oli kääritty epämääräisten\nvihjailujen harsoihin. Huhuttiin, että Italia tehostaa varustelujaan\nBarissa ja Brindisissä ja että kumpaankin näistä merisatamista on\njo viikon ajan tulvinut sotaväkeä ja kevyttä, helposti siirrettävää\ntykistöä. Albanian valtaus tapahtui paastoviikon kuumimpana päivänä,\npitkäperjantaina. Katolisissa maissa se ei suinkaan herättänyt samaa\nkauhistunutta kuohua kuin protestanttisissa, sillä paavin kirkko ei\nvietä ristiinnaulitsemisen juhlaa. Lyhyt, kiihkeä, salamantapainen\nhyökkäys. Kuningas Zogu lähti perheensä ja täydellisen pukuvarastonsa\nkanssa pakomatkalle pohjoiseen. Muutamia päiviä myöhemmin il Duce\notti vastaan urheilujärjestöjen paraatin Foro Mussolinilla ja niiden\njoukossa marssivat vallatun maan jurot, lannistetut edustajat\nlumivalkeissa hameissaan ja punakultaisissa liiveissään.\n\nTuo historiallinen pitkäperjantai painui kaikkine seurauksineen\nsyvälle kansan mieliin. Neljä kuohuvaa ja aurinkoista päivää\nehti kulua — ja silloin Rooman ylle vaipui kuin lähestyvän\nsodan enteellinen varjo. Jo maaliskuussa olivat ulkomaalaiset\nhermostuneina panneet merkille katujen kulmissa palavat siniset\nsotalamput. Huhtikuun alkuviikkoina ne jäivät miljoonakaupungin\nainoaksi valonlähteeksi. Hotelleissa naulattiin ikkunanluukut umpeen,\ncamerieret käärivät kahviloiden ja viinitupien lamput siniseen\npaperiin, autot liukuivat pimeillä kaduilla peitetyin lyhdyin. Vain\nvanhojen palatsien ikkunoissa kuulsivat lasimaalausten Madonnankuvat\nvaimeasti valaistuina, ikään kuin ne olisivat halunneet hälventää\nyön kaameutta omalla avuttomalla ja orvolla valollaan. Pimeän tullen\nalkoivat hälytyssireenit ulvoa. Kadut tyhjenivät kuin taikaiskusta —\nmyymälöiden ja baarien oville muodostui tungosta. Suuret valtakadut,\njotka tavallisesti liekehtivät pauhaavana valomerenä, olivat\näkkiä vaihtaneet luonnettaan ja muuttuneet sokkeloisiksi mustiksi\nviemäreiksi. Pimeydessä meni ja tuli varjoja, mutta keinotekoinen\nyö oli tappanut vilkkaan hälinän ja kutonut kiiruhtavien tummien\nolentojen ympärille pelon ja odotuksen auran... Kaikesta tuosta uhosi\nlohduttomuutta, jota radion ja sanomalehtien rohkaisut eivät kyenneet\ntorjumaan. Miljoonat ihmiset kuuntelivat aavistustensa salaisilla\nvastaanottimilla jylinää, jonka lähdettä he eivät voineet tuntea,\nmutta joka paisui ja soi heidän ympärillään tämän kohtalokkaan\nkevään ilmassa. Elämä oli äkkiä saanut järjettömän sävyn, ikään\nkuin kaikki inhimillinen toiminta ja oleminen olisi jatkunut ilman\nsyytä, perikadon kuilun reunalla. Mitä merkitsivät vakuutukset, että\nkaikki oli vain harjoitusta pahimman varalle? Eikö tuo \"pahin\" silti\nollut alituisena uhkana? Sodan varjo säilyi sitkeästi miljoonan\nkolmensadantuhannen ihmisen unissa aavistuksissa, vaikka he\nolisivatkin unohtaneet sen tavallisissa askareissaan. Turvallisuuden\nharhakuva on kudottu jokapäiväisen elämän pienistä tottumuksista. Nyt\nse alkoi repeytyä kuin seitti.\n\nVihdoin, huhtikuun 13. päivän illalla, Rooma alkaa riemukkaasti\nsäteillä ja elää. Jokin nimetön vaara on sivuutettu —\nsotaharjoitukset ovat päättyneet. Hitlerin vierailusta asti\nkeisarikunnan rauniot on iltahämärissä valaistu voimakkain\nvalonheittäjin. Nyt syttyy Capitoliumin juurelta Flaviusten\namfiteatteriin asti vihertäviä, sinertäviä valopilareita ikään kuin\nForumin temppelit ja keisarien riemukaaret kylpisivät aavemaisessa\nkuutamossa.\n\nSihisevän siniset keilat liukuvat mustalla taivaalla. Ihmisvirta\nsoluu Piazza Veneziaa kohti ja tuhansissa silmäkalvoissa kuvastuu\ntänä hetkenä näky, joka on kuin muistutusimperiumin mahdista.\nKeisarienvuori, lainsäädännön ja roomalaisen valtionpalvonnan\nvuori, Capitolium, kylpee lukemattomien elävien liekkien hohteessa.\nNäen, miten savupilvet nousevat riviin asetetuista tervapannuista\n— näen tulien tuikkivan kukkulan korkeimman sakaratornin huipussa\nja isänmaan alttarin pengermillä. Senaattorien ja Konservaattorien\npalatseista, Ara Coelin kirkosta kuumottaa vain hämärä julkisivu,\nmutta Viktor Emanuel II:n pateettisen muistomerkin pylväiköt\novat tänä iltana vaikuttavammat kuin koskaan. Luulisi tuhansien\ntulikipinöiden matavan sen propylaioissa, joiden marmori on alkanut\nsalaperäisesti ruskottaa. Seitsemänkymmenen metrin korkeudessa,\nmustaa yötaivasta vasten, karauttavat Rooman voittovaunujen vaskiset\nhevoset järkkymättöminä kuin kohtalo.\n\nVäentungos käy jo Colosseumin kohdalla liian suureksi, jotta auto\npääsisi ajamaan. Saan turvautua jalkoihini. Valaistu linjasuora\nbulevardi välkkyy kuin kiiltomatojen kulkue. Se näyttää soluvan\nkeskikaupungille ja sen kohina paisuu, kuta kauemmas kuljen... Vielä\nvuosikymmen sitten näillä seuduilla oli vanhuuttaan luhistuvia\nviinitupia ja taiteilijoiden kaupunginosan romanttisia taloja,\njoiden välissä pujottelivat ahtaat, kuilun kaltaiset kujat. Il Ducen\ntahdosta tämä myöhempien aikojen maalauksellinen rihkama lakaistiin\npois ja revittyjen korttelien väliin aukaistiin Via dell' Impero,\nupea liikenneväylä, joka yhdistää keisarikunnan rauniot fascistisen\nRooman keskukseen. Lyhdyt ja hämärä ovat antaneet Flaviusten\namfiteatterin suunnattomille kierremuureille aivan uudenlaisen\njylhyyden. Mutta kukaan ei ole tänä iltana tutkimassa niiden luolia\nja areenaa. Keisarien aition murtunut marmori kuultaa pimeässä.\nIkkuna-aukot näyttävät suurilta puhkaistuilta silmiltä. Vain\nvalonheittäjän keila pyyhkii Colosseumin otsaa ja saa korinttilaiset\npylväät salamyhkäisesti välähtämään ja sammumaan, ikään kuin holvien\nsyvennyksissä hiipisi hohtavia äänettömiä olentoja...\n\nAutot, jotka olivat päässeet liukumaan Konstantinuksen riemukaaren\nohi, pysähtyivät mustaksi vartioksi Tituksen riemukaaren kohdalla.\nMaahan sovitettujen heijastimien sinivihreä valo sai täälläkin\nmuinaisuuden kiviset näyt elämään. Kaaren korkokuvissa kävi levoton\nliike — näytti siltä kuin juutalaiset sotavangit kalisuttaisivat\nkahleitaan ja suuri seitsenhaarainen kynttiläjalka, jota rajusäät\nja goottien sapelit ovat pahoin kolhineet, notkahtelisi myrskyn\nkourissa. Ylhäällä puistomaisella penkereellä juhlavalaistus\noli lavastanut uudelleen kaiken, mitä Hadrianuksen vanhoista\nrakennuksista on jäljellä. Maxentiuksen basilikan kovera kasettikatto\nhehkui yössä suuren kilpikonnankuoren tavoin. Venuksen ja Rooman\ntemppelien hoikat pylväät sukelsivat kuin jättiläisurkujen pillit\nhämärän epävakaisesta kuohusta.\n\nKeisarien forumien kohdalla väkijoukko hajautui ja ryntäsi toria\nkohti. Jokainen koetti joutua ensimmäisenä, saadakseen hyvän paikan\nPalazzon parvekkeen läheltä. Mutta tässä he laskivat väärin, sillä\nväen tulva oli jo ehtinyt peittää koko piazzan ja ne mustat solat,\njotka pujottelivat Quirinalen ja Trajanuksen toria reunustavien\nkirkkojen välissä. Soihtujen, tervapatojen ja kynttilöiden hehku\nkasvoi. Koko tuo vanhojen muistojen värikäs ja sekasortoinen kenttä,\njoka ulottuu Forum Romanumin aidasta espanjalaisen sotilaskeisarin\nkauppahalleihin ja Nervan ja Augustuksen toreihin, näytti kohoavan\nkeinotekoisten aurinkojen sinisessä valossa yöstä ja unohduksesta,\nkahdentuhannen vuoden pitkien mustien varjojen alta... Sen rauniot\nmuistuttivat kukkuloita, joiden rinteiltä tulva peräytyy. Kattojen,\nsavupiippujen, siltojen, tornien, rakennustelineiden selvittämätön\ntungos häipyi ritarillisesti Rooman kuvasta, antaakseen muureille ja\ntemppeleille sen juhlallisen yksinäisyyden, jota ne päivänvalossa\nsaivat turhaan kaivata. Muita ylempänä liekehti Rhodoksen ritarien\noranssinvärinen pylväikkö.\n\nSe näkyi kauas yli katujen ja torien — se muistutti veripunaisella\nlasilla päällystettyä lyhtyä. Äkkiä alkoivat piazzalle keräytyneet\nsoittokunnat puhaltaa pyörryttävää marssia. Valokuvaajat kiiruhtivat\njuoksujalkaa ohitseni kantaen selässään telineitä. Tuuli painoi\nsoihduista nousevan savun Santa Maria di Loreton kirkkoa kohti,\nja hetken aikaa sen kupolien ympärillä tanssitulikipinöitä kuin\nkimaltelevaa kuumaa sumua. Porttaalista riippuvat oliivinoksat,\npalmusunnuntain kuihtuneet jäännökset, putosivat ja sotkeutuivat\nihmisten jalkoihin. Kaksi matkailijaa ryskytti epätoivoisesti ovella\nriippuvaa nahkapatjaa siinä toivossa, että he löytäisivät tästä\nlukitusta temppelistä paremman tähystyspaikan kuin kadulta...\n\nLamput paloivat vielä yksinäisten myrttien juurilla, mutta niiden\nvalo oli himmentynyt. Muurit ja maassa viruvat marmorilohkareet\nnäyttivät liikahtelevan ikään kuin ne olisivat ryömineet tulta\nkohti. Tulen kajastus irroitti vanhat jumalat ja diktaattorit\nkorkokuvien pohjasta, se sai kiviset kädet ojentumaan ja ajan\ntoukan nakertamat vaipat häälymään. Pitkin Trajanuksen pylvään\nspiraalimaista kuvakirjaa kävi värisevä, salaperäinen liike; tuntui\nkuin pienet kääpiömäiset olennot olisivat temmanneet kilpensä ja\nmiekkansa ja marssineet kiemuraisena jonona, Apostolin luo, pylvään\njalustasta sen huippuun. Elämän harhakuva ympäröi tänä iltana vanhan\nRooman basilikoja, alttareita, halleja. Valo tihkui laakerien\nvälistä forumeille pitkinä, viistoina säteinä, jotka lävistivät\npimeyden kudoksen ja liehuivat levottomina täplinä sateiden ja\nauringonpaahteen tummentamassa marmorissa. Forum Romanum ei ollut\nkoskaan näyttänyt niin salaperäiseltä! Vanha temppelitie, Via Sacra,\njonka laakakivien välistä vilkkuivat tuhatkaunojen lukemattomat\npienet silmät, kätkeytyi varjoihin. Vestaalittarien esipiha näytti\nliukuvan esiin yöstä. Hämärässä voi erottaa päättömiä ja kädettömiä\nhahmoja, vanhan kivialttarin uhrieläimiä, Romuluksen tarunomaisen\nhaudan suun, mustat varjot Saturnuksen temppelin sorassa, josta\nkohosi pilarien muodostama jättiläisharppu. Mikä jumala kosketti tänä\niltana noita ikivanhoja kieliä? Ne värisivät kuin näkymättömän käden\npainalluksesta ja niihin vastasivat Venus Cloacinan julkeat huilut,\naivan kuin jumalat olisivat puhuneet sointuvaa ja käsittämätöntä\nkieltään muratin varjoissa. Jälleen, niin kuin kaksituhatta vuotta\nsitten, valo lankesi Capitoliumilta. Sen punaisessa hämärässä istui\nNuma Pompilius, satukuningas, ohuen kultavanteen vyöttämä otsa\netelään päin käännettynä, kuunnellen augurin muminaa ja tuijottaen\nepäluuloisin silmin taivaalla kaartelevia pyhiä kotkia. Siellä\nkokoontuivat elävien liekkien ääreen tribuunien ja senaattorien\nhaamut, seuraamaan ikuisesti toistuvaa vallan ja kunnian narripeliä.\nJupiter Statorin temppeli, joka oli ollut vanhempi kuin tasavalta,\nvanha kuin Servius Tulliuksen muuri, oli monta vuosisataa sitten\nsortunut; Juno Monetan pyhäkkö oli poissa; Augustuksen Taivaan\nalttarin ympärille oli kasvanut kristillisen basilikan kotelo;\nkeisariajan valtionarkistosta, tabulariumista, ei näkynyt jälkeäkään.\nMutta muutaman lyhyen hetken saatoin miltei kuvitella, miten niiden\npylväät ja päädyt hitaasti kohosivat tulien valopiiriin...\n\nPiazza Venezia kuohui kuin muurahaispesä. Taas huojui ihmisten päiden\nyläpuolella lippuja, viirejä, standaareja. Balillat ja legioonalaiset\ntungeksivat parvekkeen edustalla ylpeinä etuoikeudestaan kuin papit\nKaikkein Pyhimmän ovella. Tahdikas, yksitoikkoinen huuto kasvoi;\nse muistutti tavausta: Du-ce, Du-ce, Du-ce...! Tuon pauhaavan\ntemmellyksen halki pujottelivat yksinäiset vaunut, joiden kuomu\noli repeytynyt yleisessä sekasorrossa. Hevonen näytti rajattoman\nhämmästyneeltä. Siitä tuntui varmaankin, että sen kaviot irtautuivat\nmaasta ja että sitä kannettiin ihmismeren harjalla eteenpäin,\nvarmasti ja peruuttamattomasti eteenpäin! Vaunuissa istui kaksi\nhätäytynyttä pappia. Heidän silmälasinsa olivat särkyneet, he\nhikoilivat pelosta ja kuumuudesta ja vilkuivat epätoivoisina\nympärilleen. Siellä täällä alkoi kuulua uhkaavaa mutinaa ja kohota\nnyrkkejä. Kolme nuorukaista, joiden silmissä paloi vaarallinen tuli,\nraivasi hammasta purren tietä Vatikaanin edustajia kohti. Elleivät\nrummut olisi samassa pärähtäneet ja il Duce astunut parvekkeelle,\ntorilla olisi hyvin lyhyesti esitetty loppuun keisarin ja paavin\nvälinen vanha näytelmä.\n\nMutta Mussolini näyttäytyi. Parvekkeella seisova tukeva, ryhdikäs\nmies arvioi tarkoin joukkojen kaikupohjan. Kansan mieli oli koko\npäivän palanut ja rätissyt kuin olkivalkea; hän osasi valaa\nsiihen vaarallisen innostuksen öljyä. Kaksi, kolme kertaa hänen\nvoimakas tenorinsa kerrassaan hukkui raivokkaiden suosionosoitusten\nmyrskyyn. Hän teki kädellään harmistuneen eleen ja hymyili. Tämä\ninhimillisyyden ilmaus herätti suunnatonta ihastusta, rajumpaa\nkuin mikään taitavasti laskettu sana. Kun pauhu tasaantui, Duce\nastui lähemmäs kaidetta ja laski sille leveät kämmenensä. Kymmenet\ntuhannet silmäparit olivat tänä hetkenä kuin tyhjät kuvastimet,\njoissa näkyi vain parvekkeella seisova valtias. Hänen suuruutensa,\nhänen mahtinsa valui torille kokoontuneen kansan yli ja täytti heidän\nalttiit mielensä kuvaamattomalla voimantunnolla. He elivät hänessä\nja hän heissä. Joukkojen hämärässä tietoisuudessa hänestä oli tullut\npersoonaton, kaikkivaltias Me! Sielullinen heijastusilmiö näytti\njonakin hetkenä kasvavan niin voimakkaaksi, että diktaattorin eleet\nkertautuivat kuin tuhansien peilien toistamina alhaalla torilla.\nBalillat liikuttivat vaistomaisesti huuliaan, kaksi keski-ikäistä\nupseeria, jotka kurkottuivat varpailleen, puristivat kätensä\nnyrkkiin; heidän rystysensä kävivät lumivalkeiksi. Samassa alkoivat\nlukemattomat pienet trikolorit vilkkaasti lepattaa, ikään kuin\näkillinen pyörretuuli olisi pyyhkäissyt torin yli. Mussolini kohotti\nkätensä. Hän poistui, mutta hänet huudettiin uudelleen esiin, ja hän\nilmestyi, leveillä, voimakkailla kasvoillaan caesarien arvoinen hymy.\n\nKaupunki kuohui koko illan a yön. Hetkistä myöhemmin balillat ja\navangardiat marssivat viireineen Quirinalen edustalle. He tahtoivat\nhuutaa kuninkaalle, joka oli saanut uuden kruunun, ja he tahtoivat\nhuutaa Piemontin prinssille. Ohikulkevien ihmisten kasvot ja hahmot\ntulivat ja katosivat Capitoliumin liekkien valossa. Ne ja siniset\nheijastimet saivat yhdessä aikaan painostavan epätodellisuuden\nvaikutelman, aivan kuin tungeksivat joukot olisivat tietämättään\nkuuluneet johonkin iättömään aavemaailmaan.\n\nHeitä liikutti historiallisen tapahtumisen ikuinen myrskytuuli. He\npyörivät valossa ja sukelsivat pimeyteen. Yö verhosi kuin raskas\nmusta viitta bulevardin reunalla seisovia keisarien kuvia ja väistyi\nvain lyhtyjen valokehästä vyöryäkseen sitä synkempänä Palatinuksen\nyli.\n\nTässä kaikessa oli jotakin mahtavaa ja painajaismaista. Se sai\nkuvittelemaan kuolleita. Aika oli luonut täällä monta \"nykyisyyttä\".\nNe olivat kaikki kerran olleet olemassa, ja mikään niistä ei ollut\ntuntunut vähemmän kohtalokkaalta kuin ne vuodet, joita minun oli\nsallittu elää. Aikakausien pitkässä perspektiivissä tämän illan\ntapahtumat menettivät tehonsa, ikään kuin ne toistaisivat ikivanhaa,\nsyvimmältään synkkää, lopullisesti uudistuvaa ja aina unohtuvaa\nnäytelmää. Mikä valonkajastus sai Saturnuksen alttarin kohoamaan yön\nja ruohojen peitosta...? Kenties kaiken syynä olivat vain soihdut...\nLaulavat ihmisjoukot, sotilaat, avovaunuissa ajavat ulkomaalaiset\nvirtasivat keskeytymättömänä tulvana samaan pimeyteen, jossa\ntasavallanjumalat kääriytyivät unisina murattiin kuin pitkään tummaan\ntoogaan tai vaihtoivat hiljaisia sanoja Brutuksen, Collatinuksen,\ngallialaisten murhaamien pappien kanssa — pimeyteen, johon vaelsi\npitkä kulkue yksinvaltiaita vetäen vanavedessään legioonien elävää\nlaahusta.\n\nSe mitä täällä oli tapahtunut kahden ja puolen vuosituhannen\nmittaan, ei kait koskaan lakkaisi vaikuttamasta asioiden kulkuun.\nSaatoin nähdä Forumilla kaikki ne uneksijat ja hirviöt, jotka\npuunilaissotia seurannut kauhujen aika oli nostanut näkyviin; silloin\nkuten nytkin hajaannus oli synnyttänyt kokoavia voimakeskuksia,\nsuuria kansanjohtajia. Näin köyhän ja rajuverisen Gaius Mariuksen,\nentisen volskilaisen korpraalin, saapuvan Roomaan. Hän istui\nvoittovaunuissaan äreänä, suuret arpiset kasvot Numantian auringon\ntummentamina. Vaunujen perässä laahautui beduiinikuningas\nJugurtha, hieno musliinipuku kokonaan veden ja loan tahraamana,\nsillä raivokas katuyleisö oli pitkin matkaa ahdistanut häntä ja\nrepäissyt korvarenkaiden mukana myös korvat. Tämän tapahtuessa\nolivat ensimmäiset taistelut Alpeille tunkeutuvia germaaneja vastaan\nalkaneet. Voitettuaan heidät Marius oli lyhyen ajan pitänyt käsissään\nmiltei rajatonta valtaa, mutta tuo palkkasoturiensa jumaloima\nluonnonlapsi, joka oli luonteensa sisintä myöten vain soturi, eikä\nmitään muuta, käyttäytyi Forumin kansankokouksissa kovin kömpelösti\nja menetti itsevarmuutensa heti kun seikkaileva leirielämä oli\nloppunut ja alkoi rauha. Hän on eräs Rooman historian puhtaita\ntyyppejä: mies, joka oli luotu voittamaan vain miekka kädessään ja\nasepuku yllään. Jos diktaattorien aaveet tänä iltana vierailivat\nCapitoliumilla, hän oli heidän joukossaan.\n\nTuonaikaisen Rooman asukkaat olivat nähneet toisenkin tyrannian\nnousevan ja haihtuvan. Mariuksen rinnalla kulkee hänen pahahenkensä\nja Juudaksensa, nuori ylimyksellinen ja viekas Lucius Sulla, joka\nkohosi valtaan sitä mukaa kuin hänen entinen päällikkönsä siitä\nvieraantui. Ainoakaan kuvapatsas ei ole säilyttänyt meille tämän\ndiktaattoriksi kiipeävän kaupunkilaispojan piirteitä. Hänen laihat\nkavalat kasvonsa on painettu vain roomalaisiin denaareihin ja\nsinetteihin, jotka hän leimasi toimiessaan sotakassanhoitajana\nAfrikassa. Mutta eikö Forumin ilmakehään ole jäänyt hänen olemuksensa\nvarjo? Näin hänen palaavan kohorttien etunenässä Mustan Meren\nrannoilta missä hän oli kohdannut Krimin ja Kolkhiksen valloittajan,\nsulttaani Mithridateen. Rajut taistelut Idässä ja Kreikassa olivat\nloppuneet; roomalainen diktaattori oli vaihtanut rauhansuudelman\naasialaisen yksinvaltiaan kanssa ja lähestyi nyt kuin koston henki\nsitä kaupunkia, missä hänet oli uskallettu julistaa valtiokiroukseen\nja missä kansanpuolue oli koonnut joukkoja häntä vastaan.\nVäkivallanteot olivat olleet tavallisia siitä saakka kuin Gracchukset\nmurhattiin. Mutta kaikista verilöylyistä Sullan toimeenpanema\npuhdistus muodostui julmimmaksi. Pelon jähmetyttämät katsojat näkivät\nhänen istuvan marmorituoliin liidunkalpeana, kasvoilla punaiset\ntäplät, vaarallinen välke silmissään. Marssiessaan Roomaan hän antoi\njo kaupungin portilla senaattorien silmien edessä surmata kuusisataa\nsotilasta. Kaupungin pyöveli työskentelee aamusta iltaan, kaikki\nne ylimykset surmataan, joiden nimet ovat proskriptiolistalla.\nPraenesten linnoituksen kaksitoistatuhatta puolustajaa teloitetaan\nviimeistä miestä myöten, ja kultavirrat, joita huutokaupalla\nmyyty yksityisomaisuus tuottaa, vuotavat yksinvaltiaan kassaan\ntai rikastuttavat hänen loistonhaluisten suosikkiensa kukkaroita.\nJos Mariuksen tapainen puhdasviivainen sotilas on myöhemmin ollut\nMaximianuksen ja Diocletianuksen esikuvana, Sulla on kolmivuotisena\nhallituskautenaan ennakolta ruumiillistanut Juliusten suvun\nmielettömien itsevaltiaiden tyypin koko laajuudessaan. Hän oli\nnäyttelijä kuten Nero ja julmuri kuten Caligula — veltto ja\nkevytmielinen, myrkyllinen, yllätyksellinen onnenritari, johon\nMithridateen sulttaaninhovin itämainen julmuus ja nautinnonhalu\nnäytti tarttuneen. Onko hänen tunnottomuutensa ollut naamiota?\n\nPuhallettuaan Rooman yli pelon ja kauhun pilven hän laskeutuu\neräänä päivänä puhujanlavalta suosikkinsa Khrysogonoksen tukemana,\nastelee ilman mitään henkivartiostoa ihmisjoukon halki ja luopuu\nvallasta, vetäytyäkseen yksityiselämään Vesuviuksen rinteelle,\ntuohon tuliperäiseen seutuun, joka oli aina oudosti viehättänyt\nhänen mieltään. Hänestä käy suora linja Marcus Antoniukseen, jonka\nhenkisessä rakenteessa oli Mariuksen tapaisia karkeanterveitä\naineksia, mutta johon irstailevalla Lentuluksella ja dekadentilla\nClodiuksella näyttää olleen turmeleva vaikutus.\n\nNoista verisistä ja melskeisistä ajoista oli kulunut kaksikymmentä\nvuosisataa. Yksinvallan muinaiset uhrit olivat aikoja sitten\nmaatuneet haudoissaan; diktaattorien ja caesarien piirteet olivat\nkuluneet homeisista vaskirahoista. Ja kuitenkin tuntui siltä kuin\nkaupungin vanhojen puistojen pimeydessä olisivat vielä istuneet\nmuinaiset hallitsijat punareunaisessa toogassaan ja Palatinuksen\nlaakerilla seppelöityinä. Eräät heistä olivat olleet traagillisia\nilman tragiikkaa, toiset purppuraan pukeutuneita narreja ja\nhirviöitä, hyvin harvat sankareita, jotka olivat jääneet elämään\nmyöhempien aikojen esikuvina. Yhteistä heille oli ollut vain valta.\nSiitä saakka, jolloin Rooma ensi kerran ilmaisi sisimmän luonteensa\nja alkoi laajentaa rajojaan sisäisen paineen vaikutuksesta, sen\nliikkeellepanevana joustimena oli vallanhalu. Sen historia alkaa\nsodalla Epeiroksen kuningasta vastaan, sen ensimmäiset aikakirjat\nkirjoittaa sotahistorioitsija Polybios ja sen ensimmäinen suurmies on\nAppius Claudius Sokea, joka torjui jyrkästi kaikki rauhanneuvottelut\nPyrrhoksen kanssa ja ikuisti rotunsa rakentamistahdon siinä leveässä\nvaltatiessä, mikä vielä tänä päivänä halkaisee Keski-Italian niittyjä.\n\nJokaisella kulttuurilla, jokaisella rodulla on \"alkunäkynsä\",\norgaaninen henkinen pohjakuva, jota se noudattaa ja jonka mukaan\nsen historia saa muodon. Rooman luonnetta voisi verrata Campagnan\npilviin. Ne paisuvat tasangon yli upeina, kiinteinä kupoleina, ne\njännittyvät ja laajenevat, mutta jokin keskihakuinen voima pitää ne\nkoossa ja kokoaa ne holviksi. Tuona iltana, jolloin levoton ihmismeri\najelehti kuin tuulen pieksämänä Capitoliumin tulien ympärillä, niihin\nosui vain valonheittäjän satunnainen välähdys. Mutta pimeydessä\nvalvoivat myrskyn voimat. Saatoin aavistaa, että kosmillinen holvi\noli jälleen kohoamassa Rooman suojaksi.\n\nKun vaelsin pimeän Colle Oppion lävitse asemaa kohti, hajanaiset\nmielikuvat keräytyivät varmuudeksi. Jos \"Annaalien\" kirjoittaja\nolisi astellut rinnallani varjojen keskellä, hänen kuiva ja selvä\npuheensa ei olisi voinut antaa minulle lujempaa käsitystä sen miehen\nmerkityksestä, jonka varjo oli ikuisiin aikoihin langennut Rooman\nyli. Tätä poliittista maailmaa piti jatkuvassa liikkeessä Augustuksen\nidea!\n\nKaikki tiedot, mitä tuosta kylmästä, taitavasta miehestä oli tullut\njälkipolvien korviin, olivat saaneet vuosisatojen kumupohjassa\nihannoivan kaiun. Gibbon oli piirtänyt hänestä todenmukaiselta\ntuntuvan kuvan. Jos Gaius Octaviuksen yltä riisuu toogan, huomaa\ntekevänsä tuttavuutta sekä sangen erikoisen että arkipäiväisen\nihmisen kanssa. Hänen isänsä ja isoisänsä olivat olleet pankkiireja\nja eräänlainen liikeasiain ymmärrys oli periytynyt hänelle jo\nvarhaisesta lapsuudesta. Hän kasvoi miltei yksinomaan naispiirissä\nja tämä ympäristö totutti hänet komentamaan ja käskemään; siitä\nasti hän katsoi ihmisiin ylhäältä alaspäin, hemmotellun pojan\ntavoin. Caesarin kuoleman jälkeen hän osoittautui varsin taitavaksi\nstrateegiksi, mutta sotaliikkeiden johtajana hän menetteli kaiken\naikaa kuin shakinpelaaja, joka siirtää tunteettomin, taitavin sormin\nkuninkaita ja ratsuja, hyvin tietäen, että pieninkin mielenkiihko\nvoi sotkea huolelliset laskelmat ja että vain aivojen kylmä valo voi\nnäyttää päämäärän. Capitoliumin ja Museo Chiaramontin rintakuvat\novat tietenkin ikuistaneet ihannekeisarin par preference, mutta\nsilti ne eivät salaa Augustuksen todellisia kasvoja. Kaunis, kylmä,\nvaaleaverinen, tyyni mies. Kamari-ihminen, joka sairastuu ja väsyy\nhelposti ja luopuu vain vastenmielisesti puheittensa konsepteista,\nkun on lähdettävä sotaretkelle... Kuitenkin hän mukautui aina\nvälttämättömyyteen, innottomana ja nerokkaana, kuin kirurgi,\njoka tietää, että vaarallinen leikkaus on tehtävä rohkeasti.\nTulisen ja aistillisen Marcus Antoniuksen rinnalla, rautaisen ja\ntaistelunhaluisen Vipsanius Agrippan rinnalla hän on viileä ja\nintohimoton, yhtä kylmä hyveissä ja paheissa; hänen olemustaan\nnäyttää verhoavan aavemaisen liikkumattomuuden pilvi. Kukaan ei ole\ntäysin selittänyt mikä mielenmuutos teki kylmäverisestä teloittajasta\naivan äkkiä, kuin yhden vuorokauden sisällä, sen rauhanruhtinaan,\njonka historia tuntee. Hän, kuten Sullakin, oli uhrannut paljon verta\nimperiumin alttarille, mutta hävitettyään perin pohjin Perugian,\nsurmattuaan Divus Juliuksen temppelissä kolmesataa patriisia, hän\npesee tyynesti kätensä; verta ja hävitystä on ollut kylliksi.\nOliko hän näyttelijä, kuten hänen tunnetut jäähyväissanansa tälle\nmaailmalle antavat uskoa? Eläytyikö hän niin täydellisesti hyvän\nihmisen osaan, että vähitellen muuttui hyväksi, kuten on yritetty\nselittää?\n\nVanha, sotien ja tulipalojen pirstoma Rooma verhoutui hänen aikanaan\nvalkoiseen marmoriin, mutta itse hän asui puhuja Hortensiuksen\nrumassa, pienessä talossa, joka oli rakennettu nokisesta\nkarstakivestä ja jossa ei ollut marmoripatsaita, ei mosaiikkeja,\nei kultaisia astioita. Kultakauden rikkaus ja loisto säteili hänen\nporvarillisen yksinkertaisesta työkamaristaan kaikkialle kaupunkiin.\nHänen lähimmät ystävänsä, ennen kaikkea Maecenas, elivät ja asuivat\nkuin sulttaanit, mutta imperator nukkui neljänkymmenen vuoden ajan\nkylmässä ja epämukavassa makuukamarissa, söi huonoa vehnäleipää,\nmaalaisjuustoa, viikunoita ja kalalientä ja maistoi viiniä vain hyvin\nvarovaisesti. Joulukuun lahjajuhlana hän saattoi jakaa ystävilleen\npesusieniä, uuniluutia ja hiilipihtejä. Kaikki tavanmukaiset\nmielikuvat triumfaattori Augustuksesta, loistavasta ja juhlallisesta\nAugustuksesta osuvat harhaan. Roomassa pidettiin hänen aikanaan\ntuskin ainoatakaan paraatia. Hänen ympärillään ei ollut hovia eikä\nhovielämää. Hän liikkui kaupungilla vain aamuvarhain tai hämärissä,\njotta ei olisi herättänyt turhaa huomiota, ja silloinkin jalkaisin,\nvain harvoin yksinkertaisessa avonaisessa kantotuolissa. Soihdut,\nkunniatulet, ilotulitukset eivät ole valaisseet näitä kalpeita,\nlaihoja kasvoja, joihin vuosikymmenien kuluessa painuu eräänlainen\nleppymättömän lempeyden ilme. Kun hän kuolee nelikymmenvuotisen\nrauhanajan jälkeen vaimonsa Livian syliin, hänessä poistuu maailmasta\nperustuslaillisen yksinvaltiaan täydellinen, miltei epäinhimillinen\nruumiintuma.\n\nJuliusten suvun aikana kansa muistaa hänet ihanneruhtinaana,\nmiehenä, jossa jumalallinen hyve oli ottanut asunnon ja jonka aikana\njokainen kaupungin kansalainen oppi tuntemaan, mitä on felicitas,\nonni... Sekä valtakunnan rakentajana että hallitsijaluonteena hän on\nperinyt paljon edeltäjiltään. Vanhan Caton juurevaa maalaismaista\nkonservatiivisuutta ja Sullan kylmää julmuutta, Caesarin asiallista\noveluutta ja Luculluksen rauhanhalua... Kenties kaikkeen tuohon\non sulautunut myös Gracchusten idealismin vieno mutta säteilevä\nvalonjuonne. Monta vuosisataa ennen sitä maaliskuun yötä, jolloin\nminä vaelsin Colle Oppiolla erään historiallisen nykyhetken\nvoimakentässä, Rooman suuruudella ymmärrettiin Augustusta ja päin\nvastoin. Hänen varjonsa elää täällä kuin kyvykkään hallitsemisen\nhaave.\n\nMussolinin työhuoneesta on singottu nykyisen Italian yli tämän\nimperaattorin henki. Kaksituhatta vuotta kuolemansa jälkeen Augustus\nherää uudelleen elämään teoissa, jotka ovat hänen tekojensa\njälkikaikua, ja valtio-opissa, jossa on hänen valtiollisten\nkäsitystensä aineksia, kylläkin muuttuneina ja uudenaikaistettuina.\nAugustuksen diktatuuri ei kuitenkaan ollut täysin vapaa\ndemokraattisista aineksista. Hänen yksinvaltansa on levännyt\njuurevien perustuslakien pohjalla; hänen uudistuksissaan huomaa\nvanhan roomalaisen vapaavaltion salaista ihailua, ja milloinkaan\nhänen mielestään ei täysin häipynyt Ciceron mietelause: \"Kaikki\nkansalaiset yhtä vapaita, arvossa yksi ensimmäinen\" — libertate\nomnes pares, dignitate unus princeps. Se seikka, että hän puhdisti\nsenaatin pilaantuneista aineksista ja vähentämällä patriisien valtaa\nsamalla horjutti oman yksinvaltansa tukipylväitä, on demokraattisen\nmielialan ilmaus. Hän oli sacrosanctus, loukkaamaton kuten\ndiktaattori, ja princeps, ensimmäinen kansalainen kuten presidentti.\nVapauden kunnioitus ja vallanhimo, demokraattinen yhteistunto ja\nyksinvaltiaan määräämishalu vyyhteytyvät omalaatuisella tavalla\ntässä ihannehallitsijassa, ja noista aineksista kasvaa hänen\nimperialisminsa — rauhan imperialismi.\n\nEhkä on lisättävä, että Augustus jätti kehittyvälle Roomalle tämän\nesikuvan, tämän yksinvallan ihanteen, joka ei täysin vastaa hänen\noman hallitusaikansa todellisuutta. Mutta hänen merkitystään ei tule\nmitata sen mukaan, millainen hän oli, vaan millaiseksi hänet on\nkuviteltu... Tosiasioista ei elämän yleisessä taloudessa makseta yhtä\npaljon kuin harhakuvista — seikka, jonka luulisi olevan jokaiselle\nidealistille mieluinen yllätys.\n\n\n\n\nMarmorikartat\n\n\nVia dell' Imperon varrella Rooman keskuksessa on Maxentiuksen\nbasilikan muureissa neljä, suurta karttaa. Ne on sommiteltu\nerivärisistä marmorilevyistä.\n\nEnsimmäinen, jossa maat on merkitty viheriällä ja meret harmaalla\nvärillä, esittää Välimerenmaita noin vuonna 700 ennen Kristusta.\nLaaja Eurooppa on vielä pimeä ja neitseellinen. Rooma on puolittain\nliukunut valoon ikivanhojen kuningastarujen hämärästä. Latiumin ja\nSamniumin tasangoilla asuvat niiden paimentolaisten jälkeläiset,\njotka saapuivat Tiberin rantojen kuumeseuduille, meren ja\nAlbano-vuorten välillä avautuvalle maakaistaleelle, siihen aikaan\nkuin Israel oli joutunut assyrialaisten valtaan. Näillä avarilla\ntuulisilla kentillä kohoaa tuffimuureja ja kaislamajoja, vuotiin\npuetut miehet paimentavat niillä karjalaumojaan. Äidit kertovat\nlapsilleen satua kuningas Romuluksesta, joka joi voimaa etruskilaisen\nsuden nisistä. Niillä kukkuloilla, mistä Numitorin paimenet hänet\ntarinan mukaan löysivät, kohoaa olkikattoisista savimajoista\nrakennettu kaupunki, tulevan valtiopuun pieni elinvoimainen oras...\nKansa sekaantuu ligurialaisten, etruskien ja sabinilaisten kanssa,\nlainaa heidän vanhoja myyttejään viljelee peltoja ja torjuu vieraiden\nheimojen rynnäköitä.\n\nToinen kartoista kuvaa Roomaa viisi vuosisataa myöhemmin, nuoren\nvaltiomahdin nousua.\n\nSuuret osat Espanjaa, Sisiliaa, Sardiniaa ja muinaisen Karthagon\naluetta on merkitty roomalaisen imperiumin värillä, kirkkaalla\nCarraran marmorilla. Jo silloin kun Dareios levitti persialaista\nvaltakuntaa Indus-virrasta Saharaan ja Tonavaan ja Salamiin ja\nHimeran taisteluissa koeteltiin länsimaiden kestävyyttä itää vastaan,\nRooma alkoi laajentaa poliittisia taivaanrantojaan. Sitä elähdytti\nalusta alkaen vahva kansallisen yhteyden tunne ä siitäkin huolimatta,\nettä \"rotu\" ei ole milloinkaan esiintynyt täysin puhtaana vaan on\nhyvin varhain osoittanut veren sekoitusta. Rooman kansallinen suuruus\nperustuu sen konsentroivaan voimaan. Se on sulattanut itseensä\nvieraat heimot ja niiden kulttuurit, se on magneetin tavoin vetänyt\npuoleensa kaiken mikä on tullut sen näköpiiriin. Kun tämä kansa\nratkaisevasti astuu historiaan, siihen on sulautunut gallialaisia ja\nkreikkalaisia, puunilaisia ja aasialaisia, vapautettujen sotavankien\nlapsia, jotka ovat roomalaistuneet jo toisessa sukupolvessa, ja\nniiden kansojen jäännöksiä, jotka se kukisti vallatessaan Italian\nmantereen. Kansallisen yhteenkuuluvaisuuden vahva verenside kerää\nnämä hajanaiset sirpaleet kokonaisuudeksi.\n\nValtion ajatus, joka käy sittemmin Rooman koko historian\nlävitse, läpäisee sen myytit ja lait ja johtaa sen sotalippuja\nvieraille seuduille. Hyvin varhain voidaan puhua roomalaisesta\nvaltionpalvonnasta, valtioegoismista, valtiouskonnosta... Oikeus,\npoliisilaitos ja jumalanpalvelus ovat kaikki valtiollisia\nvoimanvälineitä. Se, mitä on tapana kutsua roomalaiseksi\nvalloituspolitiikaksi, ilmenee jo ensimmäisissä varhaisissa sodissa\nsabinilaisia ja etruskeja ja Tiberin suulla hyökkäileviä Välimeren\nrosvoja vastaan, myöhemmin niissä taisteluissa, joissa torjutaan\nmaahan tunkeutuneet gallialaiset. Tämän sotilaallisen kansan geniusta\nei tosiaan voi kuvitella muuten kuin ase kädessä, rientämässä\naikakausien halki verisenä ja mahtavalla. Puunilaissodat, joissa\nItalian mantereen taistelunhaluinen kansa koetteli voimiaan viimeisen\nseemiläisen suurvallan, plutokraattisen Karthagon kanssa, ja viimein\nkukisti sen, ovat olleet sen maailmanpolitiikan ensimmäisenä suurena\ntulikasteena.\n\nJuuri tuohon aikaan pieni alue alkoi laajeta. Siihen asti niin\nepäselvään ja sumuiseen historian virtaan kehittyi voimakkaita\npyörteitä, selvästi näkyviä aallonnousuja, dramaattisia\nmyrskynkeskuksia. Voisi Theodor Birtiä lainaten huomauttaa, että oli\ntapahtumassa minän-muodostus. Korkeampi oman itsensä kypsyttäminen,\nkorkeampi egoismi kohotti vähitellen joukkojen sekavasta kuohusta\nsuuria yksilöitä.\n\nKun lukee puunilaissotien historiaa, on kuin katsoisi barbaarista ja\nloistavaa filmiä. Siihen on heijastunut kaikkien suurten voittojen\nkunnianhehku, sen sankarit ovat kansanjohtajien perustyyppejä. Se\nalkaa villin kumeasti kuin lyötäisiin sotarumpua... Lumen ja kuuran\npeittämiltä vuorilta, sieltä, missä nykyään on Sant Gotthardtin\nsola, Ticinon laaksoon tulvii kimaltelevia armeijoita. Afrikkalaiset\nelefantit kantavat selässään ampumatorneja; gallialainen ratsuväki\nleviää tasangoille vastustamattoman nousuveden tavoin. Rooman\nsotaliput kaatuvat isku iskulta, Trasimeno-järven kaislikot käyvät\npunaisiksi konsuli Flaminiuksen sotilaiden verestä; Cannaen autiolla\nkentällä maan puolustajat syöksyvät savussa ja nuolisateessa hurjaan\npakoon. Jälkipolvet ovat katsoneet karthagolaisten johtajaa miltei\nyksinomaan roomalaisin silmin ja nähneet hänessä pelkän verenhimoisen\nbarbaarin. Mutta oman isänmaansa historiassa hän on kansallissankari,\nmies, jonka moraalinen suuruus vastasi hänen vihollisensa suuruutta\nja jonka kilvessä on vaikea erottaa tahraa. Niin kuin toinen\nseemiläinen kansanjohtaja, Mooses, hän on kuljettanut joukkojaan\nluvattua maata kohti, yksinäisyyden pilveen kääriytyneenä, titaanin\nmittaisena vihassaan tahdossaan.\n\nRoomalaisella nuorukaisella Scipiolla, josta tulee Hannibalin\nvastanäyttelijä puunilaissotien draamassa ja joka oli taistellut\nTicinossa ja Cannaessa, on hänelle kostettavana monta veristä\ntappiota. Fascistisen Italian nuoriso voi tuskin kuvitella\ntäydellisempää ihannesankaria kuin tämä säteilevä optimisti, joka\non iskenyt ensimmäiset iskunsa jo seitsentoistavuotiaana! Hänen\npuolellaan ovat nuoruus, kauneus ja uljuus. Toisin kuin yksiviivaisen\nsotainen Pompeius ja asiallisen kuivakiskoinen Caesar, tämä ihailun\nseppelöimä atleetti on yhtä loistava ilmestys puhujanlavalla kuin\nCartagenan taistelussa.\n\nJokainen balilla on ihastuneena kuvitellut, kuinka hän tempasi\nkäskyvallan senaatin ukkojen leininsyömistä käsistä, kuinka uljaana\nhän seisoi Capitoliumilla uhratessaan voiton alttarilla sata\nnautaa, kuinka hän aediliksen torivirkailijana, ilahdutti kansaa\nsirkusnäytännöillä, ja ojensi ritarillisesti kätensä Masinissalle,\nNumidian kuninkaalle. Tyypillinen romanttinen nuorisonsankari!\nKarthagon lopullisessa häviössä näytteli kuitenkin, kuten tunnettua,\nvanha jäykkä Cato yhtä tärkeää osaa kuin nuoret sodanjumalat. Noin\nvuonna 140 Roomalla oli hallussaan Espanja, jossa Scipio oli viisi\nvuotta pitänyt yllä häikäilemätöntä sortovaltaa; Kreikka, joka oli\nluisunut Syyrian kuninkaan Antiokhoksen käsistä roomalaisen voittajan\nkäsiin; Makedonia ja koko laaja Pohjois-Afrikka. Vähä-Aasia, jossa\nvielä hallitsi Pergamonin kuningas, joutui vasallivaltioksi.\nRooma oli kerran tuhonnut maan tasalle vanhan sabinilaisen\nkuninkaankaupungin Alba Longan, se oli kukistanut perustuksia\nmyöten etruskien Vejin, se oli kylvänyt suolaa mahtavan Karthagon\nraunioille, se oli polttanut Korinthoksen tuhkaksi. Nyt se tahtoi\nosoittautua yhtä suureksi rakentavassa kuin hävittävässä mahdissaan.\n\nKolmas kartta esittää caesarien Roomaa.\n\nKallisarvoinen vaalea marmori peittää nyt hyvin laajoja pintoja, se\nleviää Augustuksen ja Trajanuksen aikana kaukaisimpaan Pohjolaan ja\nItään. Ennen kuin Augustus toteutti monarkian ihanteen, Rooma oli\nehtinyt kokeilla lävitse miltei kaikkien valtiomuotojen asteikon.\nMikä rikas kokoelma hallitsijankasvoja! Kun Cato ja Scipio ovat\nkuolleet ja valtakunta elää hyökkäyspolitiikan aikaa, aalto nostaa\nhetkeksi näkyviin Scipio Aemilianuksen, miehen, jota on täydellä\nsyyllä sanottu ensimmäiseksi inhimillisyyden edustajaksi valtakunnan\nhistoriassa. Aluksi kansa luotti tähän hienoon idealistiin,\njonka varovaisissa unelmissa välkkyi kuninkaankruunu, mutta hän\noli keskellä raakaa ja sekasortoista aikaa liian maltillinen,\nliian miettivä ja lempeä voidakseen temmata sen käsiinsä. Koska\nhän kavahti väkivaltaa, hänen kannattajansa kävivät vähitellen\nvälinpitämättömiksi ja Scipio Aemilianus vaipui unohdukseen kuten\nniin moni muu epäröivä kansanystävä. Hänestä alkaa onnistuvien\nja epäonnistuvien kruununtavoittelijoiden pitkä, kirjava sarja.\nJugurthan voittaja Marius, karkea soturintyyppi, rakentaa Rooman\nensimmäisen tyrannian palkkasotajoukon voimalla; Sulla perustaa\nkolmivuotisen verisen diktatuurin. Syrjäisessä vuoristokylässä\nsyntynyt ja kasvanut Sertorius luo keskelle Espanjaa oman pienen\nvaltakunnan ja toteuttaa perustuslaillisen monarkian kaksikymmentä\nvuotta ennen kuin Gaius Octavianus on nähnyt päivänvalon Velitraen\npankkiirinkodissa.\n\nRooman keskittävä voima oli aluksi lähtenyt maaseudulta, mutta\nkaupungin kasvatit ottivat pian käsiinsä johdon, ja niin hävisi\nmuinaisroomalainen talonpoikainen tyyli, jonka ruumiintumana\ntavallisesti esitetään joku aurankurjessa asteleva Cincinnatus...\nMarius oli vielä yksinkertaisen rahvaan edustaja, mutta jo Sulla on\nylhäinen kaupunki-ihminen, köyhtyneiden patriisien pilalle mennyt\npoika. Urbanismi, kaupunkilaisuus, voitti lopullisesti Luculluksen ja\nPompeiuksen hahmoissa. Kun nuori innokas Tiberius Gracchus aikoinaan\nryhtyi puuhaamaan peltolakiaan, hän yritti epätoivoisesti palauttaa\nroomalaista katuyleisöä turpeiden ääreen ja kääntää kehityksen virtaa\ntakaisin maaseudulle, sinne, mistä valtakunnan voima oli lähtenyt.\n\n80-luvulla, Sullan kuoltua, Rooman sotahistoriaan painaa jäljen\nLucius Licinius Lucullus, ylimyksellinen upseeri ja elämännauttija\n— mies, jonka nimeä ympäröi tarunomaisten Itämaiden hämy ja\njonka näennäisen hyväntahtoinen olemus oli ydintään myöten\ntaottu kestävästä teräksestä. Kun hän vanhana miehenä kuoli\nlemmenjuomaan, hän tunsi suurta tyydytystä siitä, että oli jättänyt\njälkipolvien perinnöksi kirsikan. Tuo Pontoksen rannoilla kasvanut\nhedelmäpuu levisi nyt Italiasta Reinin ja Tonavan varsille ja\nkotiutui viimein myös Englantiin. Mutta tämä ei ollut hänen ainoa\nmerkkitekonsa. Ripeiden sotaliikkeiden tekijänä hän oli Caesarin\nesikuva ja opettaja. Hänen laivansa olivat tunkeutuneet vihollisen\nsotalaivaston läpi Kyrenaikaan, hän oli seikkaillut obeliskien ja\npyramidien maasta vanhaan Kyprokseen ja pannut koko sotaonnensa\ntalvimyrskyn varaan. Hän riisti sulttaani Mithridateelta merisatamia\nja ajoi hänen eskaaderiaan Kyzikoksesta kauas Mustalle merelle,\nmyrskyisen Dardanellien salmen läpi. Luculluksen tie kävi Smyrnan\nja Miletoksen kuumista aprikoosimetsistä Vähän-Aasian härmäisiin\nerämaihin. Pitkän piirityksen jälkeen hän valloitti Mithridateen\nlinnoittaman Kabeiran kaupungin, josta sulttaani oli kuitenkin jo\neunukkiensa avulla paennut; sen raunioista löydettiin vain hänen\nkahden lempivaimonsa, khioslaisen Bereniken ja miletolaisen Monimen\nruumiit, jotka näyttivät sammunein silmin vartioivan itämaisen\nhovin aarteita. Luculluksen suomuspanssari ja töyhdöillä päärmätty\nviitta olivat kuuden vuoden ajan olleet Aasian ruhtinaille pelon ja\nkauhun merkkejä. Hän oli tunkeutumassa yhä syvemmälle Armeniaan,\nsuurkuningas Tigraneen valtakuntaan, kun ylängöillä alkoi sataa lunta\nja hänen napoleonmainen onnensa hävisi syksyn mukana. Kaikista tämän\nloistavan päällikön voitoista ei jäänyt silloisen Rooman karttaan\nainoatakaan rajajuovaa. Alueet, jotka hän oli valloittanut, luisuivat\ntoinen toisensa jälkeen takaisin alkuperäisille hallitsijoille. Hän\nluopui päällikkyydestä ja palasi Roomaan. Hänen voittajansatunsa\npäättyi, sotarumpujen ääni vaikeni hänen ympäriltään ja sen tilalle\ntulivat syyrialaisten tanssijatyttöjen helskyvät krotaalit, jotka\nsäestivät tämän vanhan herran pitoja. Hän on hämmästyttävällä\ntavalla toteuttanut sekä tulevien keisarillisten valloittajien että\nnautiskelijoiden tyypin; hän oli korkeimman asteen strategi ja\nhäikäisevä hellenisti.\n\nMutta historia ei mittaa suuria miehiä heidän luonteensa vaan\ntekojensa mukaan, ja Lucullus on miltei unohtunut Pompeiuksen\nja Caesarin varjoon. Ensiksi mainitun yliluonnollisen suuri\npronssipatsas seisoo nykyään italialaisen valtio-oikeuden aulassa\nPalazzo Spadassa kuin muistutuksena, että kansan suuruus on miekan\nkärjessä ja että sotilaallinen voima on aina ollut roomalaisen\nvaltioviisauden pohja. On tietenkin fascististen periaatteiden\nmukaista, että historian valoja ja varjoja sopivasti tehostetaan\nsuurten hahmojen ympärillä. Sotilaskeisarien kasvot syöpyvät\nMussolinin Italiassa jokaisen koulupojan kuvitelmiin. Niistä on\nolemassa täsmällinen ja yksiviivainen käsitys, ne ovat saaneet\nplakaattimaisen, kivettyneen selkeyden.\n\nMaxentiuksen basilikan kartat eivät herätä mitään mielikuvaa\nniistä hallitsijoista, joiden käsissä rajaton yksinvalta oli\nmonin verroin vaarallisempi kuin koskaan demokratia. Mutta jos\nnuorelta vannoutuneelta mustapaidalta kysyisi, keitä Juliusten\nsuvun keisareita hän eniten vihaa ja halveksii, hän epäilemättä\nluettelisi nimiä, joihin ei liity vain julmuuden vaan hyödyttömän\nestetismin muisto. Kerran kohtasin Santa Maria del Popolon\nkirkossa, tarunomaisella Neron haudalla, roomalaisen lakitieteen\nylioppilaan. Vanhan kertomuksen mukaan keisarin orjatar Acte etsi\nPhaonin autiosta huvilasta sen miehen ruumiin, jota hän oli aina\nsalaisesti rakastanut, ja hautasi sen yön hiljaisuudessa Pincion\nvuoren multaan. Haudalle kasvoi suuri saksanpähkinäpuu, jossa\nkummitukset ja perkeleet elämöivät korppien hahmoissa, kunnes\npaavi Paschalis II tuhat vuotta sitten antoi sen kaataa ja polttaa\nMadonnan käskystä ja rakennutti paikalle kirkon. Ylioppilaalla\nei ollut mitään tätä anekdoottia vastaan. Mutta yksinvallasta ja\ntyranniasta hän ei puhunut sanaakaan. Hän hymähti vain, ilmaisten\njokaisella piirteellään rajatonta halveksumista: \"Mikä esteetti! Mikä\nkulttuurilla mässääjä!\"\n\nTälle nuorisolle, joka ihailee sokeasti uljasta Scipiota ja on\nrakastunut Picenumin karkeaan sankaripoikaan Vähän-Aasian, Juudean\nja Espanjan valloittajaan Pompeiukseen, isänmaan historia kuvastuu\nkansallisen propagandan suoraviivaisessa valossa. Se on tehnyt\ntilinsä Marcus Antoniuksen kanssa, jonka heikkoutena oli se että\nhän antoi naisen pettää itsensä; eivätkö Kleopatran suudelmat\nvieneet häneltä voimaa kuten Delilan keritsimet Simsonilta!\nKauniin bithynialaispojan rakastaja Hadrianus on sille äärettömän\nvieras — kuin toogaan pukeutunut saksalainen Wandervogel. Uuden\nItalian puritaaniset sotaleikeissä kasvaneet pojat eivät tunne\nmitään mielenkiintoa keisaria kohtaan, jonka olemusta ympäröi\nnaisellisuuden vastenmielinen ilmapiiri ja joka piti runoilijan ja\nfilosofin laakeria arvokkaampana kuin sotilastakkia. Ei! Kaikki\nMaxentiuksen muurin kartat julistavat voimaa, miehistä kuntoa,\nuljuutta... Siksi on nuoriso, kuten sen johtajatkin, tehnyt vaalinsa\ntoisen keisarin, Trajanuksen hyväksi — tuon Guadalquivirin\nrannoilla kasvaneen alppikiipeilijän ja metsästäjän, jolle sota oli\nuskaliasta eränkäyntiä. Tullessaan keisariksi hän oli täyttänyt\nneljäkymmentäkahdeksan vuotta. Monet marmorikuvat ovat säilyttäneet\nhänen kasvonpiirteensä — matalan ja ylpeän otsan ja siristyneet\nsilmät, jotka herättävät ajatuksen, että hän on aina tottunut\nkatsomaan laajojen välimatkojen yli.\n\nTrajanus sai tiedon edeltäjänsä Nervan kuolemasta Kölniin\nhelmikuussa 98. Hän lähti Roomaan ja nousi Capitoliumille kansan\nriemun jyristessä. Hiljainen laiha mies astui kuin mietteissään\nJupiterin alttarin eteen, uhrasi, polvistui ja anoi lyhyessä\nrukouksessa siunausta senaatille, kansalle ja lopuksi itselleen.\nTungoksentäyttämillä kaduilla aukesi kapea ura, kun keisari\nsaapui ilman minkäänlaista juhlakomeutta, jalkaisin, kävellen\nhitaasti, jotta kaikki nuo kymmenet tuhannet silmäparit voisivat\ntarkastaa häntä ja jotta vuoteista raahautuneet sairaat paranisivat\nhänen läheisyydessään. Kun hänet muodollisesti nimitettiin\nkonsuliksi, hän vannoi kaikkien muiden tavoin virkavalan, vannoi\nsen seisaaltaan edeltäjälle, joka istui marmorituolissa ja otti\nvalan vastaan. Keisarina hän toteutti sekä rauhan että sodan\nimperialismin. Toimiessaan vielä Reinin germaanisten siirtokuntien\nsotilaskuvernöörinä Trajanus oli uutterasti valvonut monia\nreformeja; hän oli painanut Neckarin varsilla oleviin seutuihin\naina Württembergiin saakka häviämättömän vaurauden leiman, ja\nrakentamalla suuren valtatien Mainzista Heidelbergin kautta\nBaden-Badeniin hän osoittautui suurten roomalaisten rakentajien\ntasavertaiseksi perilliseksi. Puhuvammin kuin sotakertomukset hänen\ntietään osoittavat lukemattomat muistomerkit Euroopan eri puolilla:\nEspanjassa Alcantaran silta, Timgadin rauniot ranskalaisessa\nAfrikassa, entinen Ulpia Traiana; nykyinen Várhelyn kaupunki\nSiebenbürgenissä, kuudenkymmenen kilometrin mittaisen vallin\njäännökset Dobrudshassa Tonavan rannoilla ja samoilla tienoilla\nupea mutta luhistunut voitonmerkki, jota seudun asukkaat nimittävät\nAdamklissiksi. Trajanuksen pylvään sata viisikymmentäviisi korkokuvaa\nmuodostavat eloisan kronikan Dravan ja Tonavan varsilla käydyistä\ntaisteluista. Jo Titus oli Jerusalemin hävityksenjälkeen antanut\nkuljettaa Rooman kaduilla telineille nostettuja, hehkuvin värein\nmaalattuja levyjä, joissa nähtiin voitetut juutalaiset, palava\ntemppeli, kumarassa vaeltavat sotavangit, muureille kiipeävät\nkeisarilliset jousimiehet... Trajanus, daakialaisten voittaja,\nhalusi ikuistaa sodan tapahtumat kestävällä kuvakielellä tulevia\nsukupolvia varten, ja pylväs, joka vielä seisoo Rooman sydämessä,\nei ole vuosisatojen kuluessa kadottanut juuri muuta kuin värinsä.\nMutta keisarin oma hahmo vaipuu noiden tapahtumien varjoon. Tonavalla\nsoluvien laivojen airojen ääni, rumpujen ja kilpien kumahtelu on\nhänen olemuksensa ympärillä paisunut liian voimakkaaksi, jotta hänen\npersoonallista ääntään voisi enää kuulla. Hän kuuluu noihin historian\nsuuriin tuntemattomiin, jotka ovat salaperäisiä ilman salaisuutta,\nihmisiin, jotka näyttävät elävän vain tekojen ja menettelytapojen\nluonnottoman kirkkaassa keskipäivänvalossa, mutta eivät voi astua\naskeltakaan omaa sisäistä maailmaansa kohti muuttumatta aavemaisiksi,\nkuin kasvottomiksi...\n\nTrajanus elää ideana niin kuin Augustus. Pojat lukevat\nkoulumatkallaan hänen voittojensa kirjoitusta Maxentiuksen basilikan\nkartasta. He voisivat milloin tahansa piirtää tuonaikaisen imperiumin\nrajat.\n\nViimeinen kartoista esittää fascistista Italiaa. Saappaan muotoinen\nmanner, Sisilia, Sardinia, Pantellerian merilinnoitus, Tripolis ja\nAbessinia muodostavat valkeita läikkiä Välimeren kummallekin puolelle\n— Välimeren, joka on jokaiselle kansallistietoiselle roomalaiselle\nMare nostrum, \"meremme\"...\n\nKun Rooman herruus Länsi-Euroopassa päättyi — muodollisesti tämän\nlasketaan tapahtuneen vuonna 476 jälkeen Kristuksen, germaanilaisen\nsotilaskuninkaan Odovakarin tullessa —, suuri maailmanvalta\nmusertui pirstaleiksi. Italia on saanut hyvin monta vuosisataa\nponnistella kohotakseen valtiolliseen eheyteen. Kaikki siihen\nviittaavat yritykset renessanssin aikaan ja uudenajan alussa jäivät\ntuloksettomiksi. Mutta kansanyhteyden ihanteilla on aina ollut\njoitakin yksinäisiä soihdunkantajia, Manzonin, Leopardin ja Capponin\nkaltaisia runoilijoita, Rosminin ja Giobertin tapaisia pappeja,\nCesare Balbon ja d'Azeghon veroisia valtiomiehiä, carbonarien ja\ntasavaltalaisten riveissä taistelleita vallankumouksellisia. On\nollut Mazzini, joka julisti oppia vapaassa maassa asuvasta vapaasta\nkansasta kuten aikoinaan poliittinen uneksija Cola di Rienzi. Vasta\nGaribaldin onnistui viime vuosisadalla herättää eloon alkuvoimainen\nkansallistunne, joka kykeni väkivalloin muuttamaan vakiintuneet\nhistoriallis-poliittiset rajat. Hänen, Cavourin ja Viktor Emanuel\nII:n käsissä särkynyt alue kasvoi eheäksi. \"Yhdistynyt Italia\"\noli kuitenkin Mussolinin esiintymiseen asti nukkuva, veltto, kuin\nkirouksen painama maa, joka näytti hitaasti mutta varmasti kulkevan\nhistoriatonta \"fellahkulttuuria\" kohti.\n\nKuusikymmentä vuotta sitten ranskalainen filosofi Proudhon ennusti,\nettä Italia nousisi alennuksestaan yhden ainoan sukupolven aikana,\njos voimakas mies, joku Richelieu, joku Colbert, joku Condé\nilmestyisi. Ennustus toteutui. Forlilainen sepänpoika Benito\nMussolini ei näytä seikkailurikkaassa nuoruudessaan paljoakaan\npohtineen niitä nationalismin ihanteita, jotka hän myöhemmin\notti ajaakseen; hän oli aluksi vannoutunut sosialisti ja siis\nkosmopoliittisen kulttuuriyhteyden kannattaja.\n\nJuuri ennen maailmansodan puhkeamista Italian asema oli seuraava.\nMaa kuului Saksan ja Itävalta-Unkarin rinnalla siihen kolmiliittoon,\njonka Bismarck oli 1880-luvun alussa perustanut. Tämä valtiollinen\ntilkkumatto ei kansan taholta saanut juuri lainkaan ihailua osakseen.\nItalialaiset eivät silloin enempää kuin nykyään tunteneet mitään\nsyvällistä vetovoimaa germanismia kohtaan, jota tavallisesti\nedustavat liikeasioissaan ja huvikseen matkustavat kopeat, hyvin\nvähän goetheläiset tedescot. Tuon aikainen demokraattinen Rooma\ntaipui paljon alttiimmin Ranskan puoleen — Ranskan, johon sitä\nliitti latinalainen rotusukulaisuus ja ikivanhat kulttuurisiteet.\nEntinen vihollismaa Itävalta herätti miltei pelkästään katkeria\ntunteita. Olihan Italialla Habsburgien kaksoismonarkialta perimätöntä\njoukko saatavaa, Etelä-Tyrolin, Istrian kannaksen ja Dalmatian\nirredentat, emämaan yhteyteen kaipaavat italialaiset vähemmistöt.\nKun maailmansodan filminauha alkoi pyöriä ja Euroopan valtojen\nliikekannallepanot seurasivat tiheästi toisiaan, Roomassa epäröitiin\nkauan. Nuori sosialistijohtaja Mussolini ajoi aluksi milanolaisen\nAvanti-lehden kirjoituksissa rauhan ja syrjässäpysymisen asiaa,\nmutta kun hallitus vihdoin julisti puolueettomuuden voimaan, hän\nliittyi nationalisteihin ja siirtyi sodan kannattajien riviin.\nHänet erotettiin, kuten tunnettua, vuoden 1914 marraskuussa\nsosialistisesta puolueesta. Hänen puheensa saivat nyt tulta ja\nliekkiä — hän tuli kaikkien niiden puolestapuhujaksi, jotka\ntahtoivat nousta länsivaltojen rinnalla entisiä liittolaisia Saksaa\nja Itävalta-Unkaria vastaan, ja hänen äänenkannattajansa Il Popolo\nd'ItaIian jokaiselta lehdeltä uhosi maailmansodan alkuaikoina tulen\nja ruudin käry. Vähitellen tämän aluksi pienen sotapuolueen kärkeen\nkeräytyi poliittinen iskujoukko, Fasci di Azione Revoluzionaria,\npieni elinvoimainen perussolu, josta aikojen mittaan kasvanut\nmustapaitojen armeija. Ryhmä on ensin näytellyt merkitsevää osaa\nsiinä sekavassa draamassa, jossa Salandran ja Sonninon hallitus\nsaatiin horjumaan ja jonka tuloksena oli sota Itävaltaa vastaan;\nmutta fascien satu kohoaa suureen eepilliseen tyyliin vasta\nmaailmansodan jälkeen.\n\nMussolini on kokoavalla lujalla otteella tempaissut Italian\nhajaannuksen tilasta, joka sai sodan jälkeen entistäkin näkyvämmät\nmuodot. Hän astui näyttämölle tyypillisenä ylimenokautena.\nKansainvälisen työväenluokan enemmän tai vähemmän punaiset johtajat,\nDon Sturzon valkoinen katolinen kansanpuolue, Federzonin sinipaidat,\nharmaantuneet garibaldilaiset, liberalistit, tasavallan kannattajat,\nfederalistit ja syndikalistit tyrkyttivät sairaalle valtioruumiille\nomia patenttilääkkeitään. Aika etsi ja kaipasi johtajaa.\n\nItalian silloista nousua on verrattu Saksan kansalliseen nousuun,\nja ilmiönsä myös Mussolinin maassa. Uusi valtiollinen ajatus ei\nvoittanut ilman fascistien ja sosialistien kiivasta välienselvitystä.\nNe, jotka 20-luvun alussa vierailivat Firenzessä ja kuluttivat\niltojaan Gambrinus-kahvilassa Emanuelin torin varrella, kuulivat ensi\nkerran laulettavan sotaista Giovinezzaa. Arno-virta jakoi kaupungin\nmustaan ja punaiseen rintamaan. Kaikki joen yli johtavat sillat\noli miehitetty ja suljettu puomeilla. Taistelut olisivat kenties\nrajoittuneet vain tilapäisiin laukauksiin, ellei muuan innokas\nnuorukainen, Luporini, olisi sekaantunut leikkiin; hänestä tuli\nuuden Italian Horst Wessel, sen ensimmäinen marttyyri. Hän lähti\nvangitsemismääräys taskussaan tapaamaan erästä kaupungin sosialistien\njohtajista tämän yksityispalatsiin ja oli ehtinyt kolmanteen\nkerrokseen, kun alhaalla vartioiva sotilas kuuli laukauksen. Vangittu\nehti paeta ikkunan kautta. Luporini kuoli haavoihinsa. Hänen\nverisestä asetakistaan tuli kostonhimoisten mustapaitojen ensimmäinen\ntaistelulippu. Murhan jälkeisenä yönä fascistit tunkeutuivat\nsosialistien asuntoihin, raahasivat heidät suoraan vuoteista\nkadulle, ruoskivat ja pahoinpitelivät heitä ja jättivät heidät\nmakaamaan palavien tavarapinojen loimoon, juotettuaan heille ensin\nlitroittain risiiniöljyä. Aamulla jatkuivat satunnaiset kahakat eri\npuolilla kaupunkia, kunnes fascistipäällikkö Strace nopeasti puuttui\nasiaan ja antoi liimata sähköpylväihin julistuksia, joissa kaikki\nväkivallanteot kiellettiin. Niin kuin Savonarolan aikoina Piazza\ndella Signorialla leimusi jälleen ryöstetystä yksityisomaisuudesta\nkerätty rovio. Luporinin kuoleman kostajat kiertelivät kalmankalpeina\nja uhkaavina kaupoissa, sanomalehtien toimituksissa, kansainvälisen\nmaineen saaneissa kahviloissa läiskyttäen ratsupiiskojaan.\nMutta poliittisen marttyyrin ruumis kannettiin juhlallisessa\nhautajaissaatossa Santa Crocen kirkkoon ja kätkettiin suureen\nautioon kryptaan, jossa fascismin ensimmäiset sankarit lepäävät\nmarmoriarkuissa ja jonka seinillä toistuu sana: Presente — Presente\n— Presente... Tällä välikohtauksella on edustavan yksityistapauksen\narvo. Kaikissa niissä kaupungeissa, joihin Milanosta säteili\nMussolinin kiihoittava vaikutus, vallankumouksen tuli leimahteli yhtä\nkuumana ja kansallismielisten sota kommunismia ja kansainvälisyyttä\nvastaan sai samoja väkivallan ilmauksia.\n\nJokainen tietää, miten mustapaidat vihdoin marssivat Roomaan ja\nsuorittivat verettömän kumouksen. Noissa legioonissa, kohorteissa,\nmanipeleissä näytti tosiaan olevan koottuna koko kansa! Heissä oli\nPisan ja Sienan, Firenzen ja Orvieton, Maremman suoalueen ja Umbrian\ntasangon miehiä, Elban kalastajia väljissä puseroissaan, työmiehiä,\njotka käyttivät mustaa fessiä, Adrianmeren matruuseja, sinipaitaisia\npellonperkaajia, harmaantuneita garibaldilaisia ja nuoria sotilaita.\nMussolinin säihkyvien tummien silmien ohi vyöryi ensimmäisten\njärjestyneiden joukkojen paraati. Siinä marssivat Fiumen arditit\nja \"liekit\" kantaen lippujaan, Fasci di Combattimenton kiihkeät\nuljaat pojat viireineen ja julisteineen, joista välähteli nyt\nsymbolisiksi kasvaneita iskusanoja: Nazario Sauro, CesareBattista,\nIntrepida, Enrico Toti, Compagnia della Morte, La Disparata...\nLegioonien kärjessä astui kuuluisa neljän miehen direktorio, johon\nkuului puolueen sihteeri Michele Bianchi, kenraali de Bono, nuori ja\ntulisieluinen Italo Balbo ja Cesare de Vecchi, Piemonten fascistien\njohtaja. He nousivat Alalata laulaen Capitoliumille — roomalaisen\nvaltiokultin ikivanhalle vuorelle, jolta suuret triumfaattorit olivat\nkaksituhatta vuotta sitten tervehtineet joukkojaan.\n\nTällä komealla eleellä il Duce julistautui caesarien perilliseksi.\n\nRoomalaisen imperiumin ajatus on Mussolinin aikana uudistanut\nRooman kuvan. Se ei kuvastu vain vanhan taiteilijakaupungin\n\"eurooppalaistamisessa\"...\n\nSuoraviivaiset liikenneväylät, betonihallit, ministeriöiden\nuusasialliset palatsit, hohtavanvalkoiset virastot ja uudenaikaiset\nurheilukentät ovat kohonneet rinta rinnan maan povesta vapautettujen\ntemppelien kanssa. Lapio ja kiviporat ovat kerros kerrokselta\npaljastaneet hautautunutta antiikkia. Italian valtionkassasta on\nvuosittain, vuodesta 1931, uhrattu kaupungin uusimiseen 30 miljoonaa\nliiraa — ei ainoastaan rakentamiseen vaan myös niiden korttelien\npurkamiseen, jotka ovat peittäneet keisariajan rakennuksia.\nTemppelit, kauppahallit, Palatinus, Forum ja Capitolium yhtyvät nyt\nViktor Emanuel II:n muistomerkkiin ja Piazza Veneziaan, josta on\nmuodostunut fascististen kansankokousten näyttämö.\n\nKun Mussolini antoi avata linjasuoran valtakadun Colosseumista omaan\npalatsiinsa, hän suoritti symbolisen teon: kaupungin antiikinaikainen\nja nykyinen keskus saatettiin elimelliseen yhteyteen toistensa\nkanssa. Vielä kymmenen vuotta sitten Capitoliumin huipulta ei voinut\nlainkaan nähdä puolikaaren muotoisia Trajanuksen kauppahalleja\nQuirinalen vuoren länteen antavassa louhoksessa. Silloisen Via\nAlessandrinan talot peittivät keisarien toreja. Kun näitä kortteleita\nryhdyttiin repimään, avautui väljä, keskittävä näköala. Rooman\nAkropoliin huipulta näkee tänä päivänä allaan maailmankaupungin\nmuuttumattoman ytimen — tuon torien, palatsien, luhistuneiden\nholvien ja hiekankeltaisten pylväiden kivettyneen myrskyn. Vuonna\n1924 Trajanuksen kauppahallien läheltä kaivettiin esiin Augustuksen\nja Nervan forumit, ja näin sidottiin komealla eleellä kuin\nyhdeksi kimpuksi Augustuksen rauhanajan ja valtakunnan lopullisen\nsotilaallisen laajentajan jättämät muistot. Vastaavanlainen\nmuutos tapahtui myös toisaalla. Entisen Tarpeialaisen kallion\nreunustama likainen ja viinintuoksuinen kaupunginosa on saanut\nvaihtaa ulkonäköään. Jotta talojen väliin kiilautunut Marcelluksen\npyöröteatteri paljastuisi, korttelia alettiin armotta purkaa.\nTeatterin harmaa reikäinen seinä kohoaa nyt nykyaikaisen Via del\nMaren päässä kuin Colosseumin pienoisjäljennös.\n\nNämä keisariaikaan murretut näköalat kuuluvat olennaisesti\ndiktatoriseen kasvatukseen. Paljon laajemmassa merkityksessä\nkuin Saksa on Italia tehnyt arkeologiasta propagandavälineen.\nLapio on pyhitetty valtioaatteen palvelukseen. Kun Via Nazionalen\nnäyttelyhallissa jokin aika sitten avattiin kuuluisa Mostra Augustea,\njohon oli kerätty musertava runsaus todistuskappaleita vanhan\nmaailmanvallan eri alueilta, hallitus ei tällä teolla tahtonut manata\nesiin vain menneen suuruuden aavetta. Mussolinin koko toiminta\nliittyy kiinteästi keisariajan todellisuuteen — Augustuksen\nkeskittävän valtiotaidon ja Trajanuksen valloituspolitiikan\nmuistoihin. Antiikin aikaiset valtion vertauskuvat, kultaiset\nvitsakimput kirveineen, Rooman senaatin tunnus S.P.Q.R.,\ntöyhtökypärit ja keisarilliset kotkat, kuuluvat lähtemättömästi hänen\nRoomansa katukuvaan. Valtion vanhat pyhät merkit koristavat jokaista\neboniittirakennusta, joka paraatien aikana pystytetään Via dell'\nImperon varrelle.\n\nMutta itse rakentamisen periaate on aina kuulunut roomalaisen\ncaesarismin luonteeseen. Historia on kaukaisista ajoista ajanut\njyrisevän voittovaunuin leveää pinjojen reunustamaa Via Appiaa,\njoka, ei ole vain muinaisten tientekijöiden pysyvä saavutus, vaan\nRooman rakentavan tahdon vertauskuva. Nykyitalialainen propaganda on\naina piirtänyt yhtäläisyysmerkkejä antiikinaikaisten valtateiden ja\nMussolinin autostradojen välille. Eivätkö Claudiuksen vesijohtojen\nkaaret Campanialla puhu kyllin selvää esikuvallista kieltä! Mahtavat\nuudenaikaiset rakennussuunnitelmat ovat tässä mielessä jotakin\ntyypillisesti ja ratkaisevasti \"roomalaista\"... Il Duce on lyhyenä\nhallitusaikanaan työskennellyt yhtä kuumeisesti kuin joku Gaius\nGracchus, joka ohjasi valtionrahaston kultapurot rakennusmestarien\ntaskuun ja valvoi arkkitehtiesikuntansa kanssa jokaisen\nviljamakasiinin, jokaisen valtatien valmistumista.\n\nPontisten soiden kuivaaminen sai kuluvan vuosikymmenen alussa\nkaikki valtakunnan lehdet julistamaan, että Rooman tasavallan\nolot oli siellä palautettu il Ducen tahdosta. Tuo seitsemänsadan\nviidenkymmenen neliökilometrin laajuinen alue, vanhan ajan Ager\nPometinus, jota toisaalta reunustaa Volskilaisten vuorten sininen\nketju, toisaalta hiekkakinokset, oli kerran ollut tiheäänasuttua\nja viljeltyä... Mutta maan kuivaukselle välttämättömät viemärit\ntukkeutuivat. Väestö muutti pois, pellot joutuivat heitteelle ja\nniiden tilalle syntyi laaja vetinen suo, joka oli vuosisatoja\nmalarian ja kuumetautien pesäpaikka. Nykyaikaisten menetelmien, ennen\nkaikkea suon eri puolille sijoitettujen jättiläismäisten pumppujen\navulla päästiin vihdoin tunnettuihin tuloksiin. Viljelysalueiden\nhalki uurretut kanavat kuljettavat nykyään kaiken vuorilta virtaavan\nveden. Häikäisevän valkoisista mallitaloista kootut kaupungit,\nLittoria, Pontinia, Sabaudia ja viimeisin kaikista, juuri vihitty\nPomezia, luovat hohtavia geometrisia kuvioita viheriään ja keltaiseen\nmaanpintaan. Latinalaisen veren luontainen taipumus urbanismiin,\nkaupunkielämään, on epäilemättä auttanut tämän siirtolan syntyä. Ne\nvajaat satatuhatta talonpoikaa, jotka siirrettiin seudulle, ovat\nhelposti mukautuneet uusiin oloihin.\n\nVuonna 1928 pumputtiin Albano-vuorilla sijaitseva laavaseinien\nsaartama Nemi-järvi tyhjiin, ja tarkoitus oli jälleen uudelle\nRoomalle tyypillinen. Tahdottiin löytää pohjamutaan uponneet\nkeisarilliset huvipurret. Kappale Tiberiuksen ja Claudiuksen\najan loistoa tuli tosiaankin näkyviin. Mudasta paljastui joukko\nruostuneita jättiläisankkureita ja liejun ja levien kietomia\nlaivanrunkoja, veden pilaamia keulakuvia, piinkoviksi kapseloituneita\nmastoja, mikä kaikki ihastutti lähinnä antiikin laivanrakennustaidon\ntutkijoita... Tämän tapaiset faustiset teot ovat fascistisessa\nItaliassa nopeasti tulleet päiväjärjestykseen. Ennen maailmansotaa\njokainen kaivaus- ja rakennustyö oli suhteellisen harvinainen\nmerkkitapaus. Kun ruhtinas Alessandro Torlonia 1870-luvulla pelasti\nCelano-järven tulvilta joukon viljavia peltoja toteuttamalla Caesarin\nja Claudiuksen vanhan suunnitelman ja porauttamalla Salvianon vuoreen\ntunnelin, joka säännösteli veden korkeutta, tapaus antoi aiheen\nkansalliselle juhlalle.\n\nKoko vanhalla roomalaisalueella lapio ja kuokka ovat paljastaneet\ncaesarien kulttuurimaailman jälkiä. Uudestisyntynyt Rooman\nkeskus, nykyaikaiselle näyttämötaiteelle avatut Veronan, Ostian,\nSyrakusan amfiteatterit eivät suinkaan ole ainoat, joissa uusi\nItalia on herättänyt eloon menneisyyden aaveen. Noin vuosi sitten\nitalialaiset tutkijat kartoittivat mittauskojeineen nykyisen\nOfanto-virran, muinaisen Aufiduksen oikealle rannalla olevan\nvaltavan kentän, jolla versoi viiniköynnöksiä ja öljypuita. Täältä\npaljastui suurin roomalainen sotakalmisto, Cannaen taistelutanner.\nPunaisesta päivänpolttamasta mullasta löytyi sadoittain sotilaiden\nhautoja, kypäreitä, kilpiä, karthagolaisten panssareita, miekkoja,\nkeihäänkärkiä... Maakerrosten paine ja turmelevat hapot olivat tosin\nhävittäneet paljon — mutta löydön merkityshän oli jälleen enemmän\naatteellinen kuin reaalinen.\n\nKun Caligulan murhaajat eräänä talvipäivänä vuonna 41 olivat\nlöytäneet suurten oviverhojen takaa keisarin änkyttävän ja vapisevan\nsedän Claudiuksen ja raahanneet hänet riemukulussa kasarmiin,\nhän joutui, kuten tunnettua, näyttelemään maailmanvaltiaan\nepäkiitollista osaa. Keisarina hän ryhtyi puuhaamaan erästä\nreformia: merisatama Ostia oli saatava ennalleen! Alue oli vähitellen\nkokonaan joutunut liejun ja hiekan valtaan. Julius Caesar oli\nsuunnitellut sen puhdistamista, mutta unohtanut asian, kuten niin\nmonta muuta... Mutta Claudius aloitti työt satamassa, syvensi sitä ja\nrakensi Välimeren hyrskyjä vastaan aallonmurtajan, jonka yläpuolella\npaloi yön aikaan majakan tulenliekki, valaisten viljalaivojen tietä.\nEgyptistä ja Afrikasta saapuvat vehnälastit voitiin nyt, kuten\nvanhaan aikaan, purkaa Ostian varastoaittoihin. Minä matkustin tuohon\nmerikaupunkiin kuumana alkukevään päivänä 1939 ja löysin suuren osan\nniistä rakennuksista, joissa Claudiuksen ajan merimiehet olivat\ntapelleet ja pelanneet noppaa.\n\nPaljastamalla miltei kokonaan maaperään hautautuneet\nrakennuskorttelit italialainen arkeologia on nostanut päivänvaloon\nkappaleen antiikin jokapäiväistä elämää. Ostia on ennen kaikkea ollut\nlaivanvarustajien, käsityöläisten, kauppiaiden uuttera yhdyskunta.\nPääkaupungin patriiseja varten siellä tosin sijaitsi upea ja\nasiallinen kylpylä, jonka uimahallit on nykyään perattu ruohoista;\nniiden mustavalkoiset mosaiikkilattiat ovat seudun nähtävyyksiä.\nSiellä tapaa, tummanvihreän muratin, köynnöskuusaman ja villiruusujen\npeitosta, antiikkisten basilikojen tynnyriholveja ja punatiilisiä\ntemppeleitä, jotka oli pyhitetty valtion jumalille. Mutta kaupungin\nerikoisuutena ovat parin vuosituhannen takaiset tavallisen elämän\njäljet — merimiesten tabernat viiniastioineen, monikerroksiset\nporvaristalot tyhjien katujen varsilla, lämmityslaitteilla varustetut\njyväaitat. Tämä kuollut kaupunki herättää vaikutelman, että sen\nasukkaat ovat aivan äsken jättäneet lietensä kylmilleen ja hiipineet\npois... Kuolemanhiljaiset kadut pujottelevat äänettömien talojen\nvälissä. Vain kissat ja sisiliskot katsovat mustista ikkuna-aukoista.\nVain köynnösruusu on uskaltanut asettua asumaan muinaisten temppelien\ncellaan ja verhota vanhat muurit kuin repaleisella tummanpunaisella\nsametilla. Meren kaukainen pauhu ja tuuhealatvaisten pinjojen suhina\non ainoa ääni, mikä tapaa korvaa. Mutta tyhjissä ihmisasunnoissa,\njoihin voi poiketa suoraan kadulta, näkee yhä roomalaisen arkielämän\npieniä pettämättömiä merkkejä. Kellareissa on tomuisia viiniruukkuja.\nSeinien syvennyksistä tuijottavat penaattien harmaat polttosavikuvat\nsammuneita, savun mustaamia tulisijoja. Vanhat suihkulähteet ovat\nehtyneet, lavendelit ja meiramit kutovat sinipunaista kukkamattoa\npermannoille, joita tuntemattomien ihmisten paulakengät ovat\nmonta sataa vuotta sitten polkeneet. Joukko itkuun vääntyneitä\nmarmorinaamareita tuijottaa puhkaistuin silmin suuren amfiteatterin\npenkkirivejä, ikään kuin ne yhä murehtisivat jonkin vanhan näytelmän\nloppua.\n\nOstia ei koskaan saavuttanut sitä elämän nautinnollista nousua\nyltäkylläisyyttä kuin jokin Pompeiji tai Herculanum. Se ei\npyrkinytkään siihen... Käsittää helposti, että juuri tämän uutteran\nja kukoistavan merisataman roomalainen asiallisuus on enemmän\nfascistisen ajatustavan mukaista kuin Vesuviuksen kaupunkien\nhekumallinen, veltto helleeniläisyys. Silti on nykyitalialainen\narkeologia paljastanut myös ne kulttuurikeskukset, jotka Tituksen\naikana peittyivät tulivuoren purkauksessa hohkakiveen ja kosteaan\ntuhkaan. Pompeijissa ja Herculanumissa on nostettu esiin laajoja\nrakennuskortteleita, ylhäisön asuntotaloja on taitavasti uusittu,\njotta kaupungit saisivat alkuperäisen ulkonäkönsä. Kun Mussolini\njätti kaivausten ylijohdon professori Amedeo Maiurin käsiin, hän oli\nlöytänyt miehen, jolla näyttää olevan harvinainen sensibiili vainu,\nvoimakas näkemys apunaan, kun hän paljastaa Vesuviuksen rinteestä\nroomalais-helleenistä kauneusmaailmaa.\n\nPompeijista ja Herculanumista on puhuttava yhdellä kertaa. Ne\nmuistuttavat itämaisten satujen kivettyneitä kaupunkeja, kun ne\nnukkuvat heleänvihreän rinteen poimuissa. Polttava auringonvalo\nloihtii täällä lasitettuihin pylväisiin kuuman, salaperäisen sulon.\nTalot eivät elä, suihkukaivot eivät solise, mustiin oviaukkoihin\nei ilmesty ihmisiä. Ja kuitenkin seudun rauhaa kyllästää ikuisesti\njatkuvan elämän varjomainen läsnäolo; on kuulevinaan huilujen\nja vaskirumpujen epämääräisen kaiun, joka yhtyy markkinatorien\nkohinaan... Soran, marmorin ja kimaltelevan monivärisen mosaiikin yli\non langennut kuoleman varjo, mutta niin vienona ja ilmavana, että sen\nlävitse erottaa menneisyyden kuvat. Nuo autiokaupungit ovat hautoja,\njoissa vainajat eivät ole täysin kuolleita vaan lepäävät lumotussa\nunenhorroksessa... Vettiuksen talon ja Faunin talon avokattoiset\npylväiköt juovikkaine marmoriseinineen ja ikuisesti hymyilevine, ajan\nmurentamine patsaineen virittävät elämän ylellisyyden ja runsauden\ntunnelmia. Kultaisten lemmenhaltijoiden talo, jonka doorilaiset\npylväät on alhaalta päällystetty tummanpunaisella silauksella,\non kuin tuntemattomille nautinnoille vihitty. Zeus Neilichoksen\ntemppelin raunioilla tai sypressien reunustamalla Hautojen kadulla\nvoi elävästi vaistota erästä antiikin kulttuurivaihetta. Tosin\nelämänjäljet ovat täälläkin kivettyneet kuten ne hunajakakut ja\nmaissileivät, joita löytyi niin runsaasti Pompeijin tuhkasta.\n\nMiltei kaikki pienet taideteokset ja talouskalut on viety Napolin\nmuseoon. Siellä on sadoittain hapon polttamia sinivihreitä\npienoispronsseja, jotka kerran koristavat Pompeijin taloja. Siellä\non unohtumattoman kauniita freskojen katkelmia tuntemattomien\nkäsityöläisten töitä, jotka antavat aavistaa, mihin valikoivaan\nsirouteen kreikkalainen maalaus kohosi loistonkautenaan. Mutta\nkaikkia noita fauneja ja kevään haltijoita ympäröi vihlovan\npitkien välimatkojen viileys. Ne eivät tanssi tai naura meille\nkuten tuttavilleen. Ne ovat nähneet meille vieraan kulttuurikauden\nsyöksyvän perikatoon ja niiden myytillinen sanottava on vaiennut sen\nmukana.\n\nKun katsoo Pompejin Mysterio-huvilan heleitä suuria seinämaalauksia,\ntuntuu siltä kuin näkisi, miten Dionysoksen papittaret tempaavat\nmaahan pudonneet symbaalit ja alkavat tanssia, alastomina ja\nseppelöityinä, kauniit nuoret kasvot hurmauksen valaisemina, luomet\npuoliraollaan ja mustat hiukset heitettyinä taapäin. Kaksikymmentä\nvuosisataa he ovat hymyilleet näiden taulujen värikkäästä hämärästä\nvaeltajille, jotka ovat polkeneet tyhjiä kaikuvia katuja ja eksyneet\nautioon huvilaan.\n\nSuurvalta, jonka rajoja voi tutkia Maxentiuksen basilikan kartoissa,\nei ole aivan kokonaan hävinnyt jättämättä jälkiä maan pinnalle.\nKeisariajan kuolleita kaupunkeja tapaa nykyään myös kaukaa Libyasta,\nItalialle 1911 vallatun Tripoliin alueilta. Oean suuren antiikin\naikaisen siirtolan merkkinä erämaassa seisoo yksinäinen muistokaari.\nSen neljä julkisivua kannattavat meloninkuoren muotoista kupukattoa.\nSe pystytettiin 165 jälkeen Kristuksen, Marcus Aureliuksen\nhallituskaudella, niiden sotien muistoksi, joita Rooma oli käynyt\nparthialaisia vastaan. Täällä on kaivettu esiin myös Septimius\nSeveruksen kaupungin Leptis Magnan rauniot koko muhkeudessaan —\nvaltava muurien ympäröimä sotilaskasarmi, voittokaari, laaja, vain\nosittain paljastettu forum, urheilutalo, joka sijaitsee rannikolla,\nmuinainen merisatama, amfiteatteri ja roomalainen basilika...\nJumalaksi julistetun keisarin oma temppeli kohottaa vielä jänteviä\npylväitään tummansinistä taivasta vasten erämaan keltaisesta\ntomusta. Kahdensadanviidenkymmenen pilarin reunustama roomalaistie\njohtaa forumille. Noin kahdeksan peninkulman päässä Tripoliista\nlänteen on lapioitu esiin kaupunki, josta vielä pari vuosikymmentä\nsitten tiedettiin tuskin muuta kuin nimi: Sabratha! Roomalaisten\nsuurrakennusten ja yksinäisten kivisten kolossien kaupunki...\n\nLibyan erämaiden melskeinen historia tuli miltei välittömästi\nsiirtomaakysymyksen rinnalla päiväjärjestykseen. Fessaninpalmujen\nalta löytyi laaja hautausmaa. Kyrenessä kaivettiin Apollon temppelin\njäännökset, keisarillinen palatsi, kylpylä ja Kreikan aikainen\nteatteri, osaksi arkeologi Luigi Pernierin tarmokkaan johdon alla.\nMuinaisessa Apolloniassa ja muinaisessa Ptolemaissa, viimeisen\negyptiläisen kuningassuvun kaupungissa, löydöt olivat vielä\nrikkaampia. Rakennusten lisäksi tuntijoiden silmille paljastui siellä\nsuuri määrä roomalaisia korkokuvia ja kirjallisia fragmentteja,\nniiden joukossa Diocletianuksen lainsäännöksiä 300-luvun alusta. Nämä\nAfrikan erämaista löydetyt suuret hiljaiset kaupungit osoittavat kuin\nvirstanpatsaina muinaisten voittojen tietä. Vuosisadat ovat humisseet\nniiden yli kuin samumtuuli, mutta silti niiden sanottava ei ole\nvaiennut. Ne ovat uuden Rooman kansalaisille samaa mitä dolmen-paadet\nkelteille: pyhää kivistä kieltä. Jokainen pilari ja kapitteli on\nkirjain, jokainen autio kaupunki on tavu, ja kirjaimista ja tavuista\nmuodostuu käsky: Avanti Italia fascista!\n\nSiirtäessään Italian alkuperäistä väestöä Tripoliksen ja Abessinian\nsiirtoloihin Mussolini lainasi ajatuksen Gnaeus Pompeiukselta,\njoka lähetti Kilikian vastaperustettuun Pompeiopolikseen\nkaksikymmentätuhatta uudisasukasta; tosin he olivat kaikki\nmerirosvoja ja siis rangaistuksen tarpeessa, mutta siirtokunnan\najatus jäi elämään. — Kohottaessaan fascistisen valtion monien\njumalien joukkoon myös maanviljelyksen ikivanhan mahtavan jumaluuden\nMussolini saattoi jälleen vedota rodulliseen traditioon. Miekan\nrinnalla oli aina ollut aura. Rooman vaunuja olivat vetäneet milloin\nkyntöhärät, milloin sotaratsut, ja Cincinnatuksen tapaisesta\nurheasta peltomiehestä oli jo vanhaan aikaan tullut roomalaisen\nrahvaanmiehen esikuva. \"Viljataistelu\", joka on jatkuvasti\nkuulunut il Ducen ohjelmaan, ammentaa menettelytapoja ja ajatuksia\nhyvin kaukaa latinalaisesta muinaisuudesta. Jo Scipio Africanus\noli torivirkailijana jakanut Rooman asukkaille öljyannoksia.\nTiberius Gracchus oli yrittänyt pakkoluovutusten kautta toimittaa\ntyönhaluisille köyhille kaupunkilaisille pienviljelystiloja\npatriisien maatiloilta ja Trajanus kohotti myöhemmin viljantuonnin\nniin loistavalle tasolle, että Egyptiin voitiin siellä sattuneen\nnälänhädän aikana lähettää suuria jyvälasteja Aventinuksen\nmakasiineista.\n\nFascistisella lisääntymispolitiikalla on yhtä syvät juuret.\nJulius Caesar suunnitteli jopa polygaamisen avioliiton yleistä\nkäytäntöönottamista ja Augustus laati tunnetut ankarat\navioliittolakinsa, jotka riistivät perintöoikeuden kaikilta\nnaimattomilta miehiltä. Vanha patria potestas on uudelleen kohottanut\npäätään! Varhaishistorian kauniit, uljaat ja ylpeät roomattaret\nolivat ensi sijassa äitejä, jotka synnyttivät valtiolle henkisesti\nja ruumiillisesti terveitä poikia. Fascistisen Italian naisten\non etsittävä ihanteensa heistä: Lisääntykää ja täyttäkää maa! On\nkuin vanhan roomalaiskodin interiöörit kohoaisivat näkyviin...\nKotilieden ikuisesti palava tuli, larien ja penaattien palvelus,\nhedelmällisyyden kultti, tehostettu patriarkallinen perhejärjestys\nja naisen asema äitinä, kodinhoitajana ja säilyttävien, luovien\nvaistojen edustajana on jälleen saanut sijansa roomalaisessa\nelämänkäsityksessä. Ehkä on huomautettava, että tuohon kaikkeen\nei liity sitä raskasta mystillistä kajahdusta, mikä herää niin\nhelposti germaanisella maaperällä. Naisen asema on italialaisen\nkeskiluokan piirissä aina muistuttanut lastensynnyttäjän ja odaliskin\nasemaa. Puoleksi rakastajatar, puoleksi perheenäiti! Vaikka tytöt\nmarssivat järjestöpuseroissaan kouluihin ja yliopistoihin, vaikka\nnaiset istuvat virastoissa ja tekevät kaikkensa vastatakseen\n\"eurooppalaista\" makua, nousu on vain näennäinen. Se voi lahjoa vain\nsatunnaisten maassa vierailevien ulkomaalaisten silmät, jotka eivät\nole koskaan päässeet kurkistamaan jonkun pikkuvirkamiehen kotiin\ntai työläisväestön asuntoihin. Valtion taholta johdeltu \"naisten\nnaisellistaminen\" tapaa paljon syvempää vastakaikua kuin vaatimus.\nettä uuden Italian tyttärien olisi aktiivisesti muunnettava kiihkeät\nvaistonsa yhteiskunnalliseksi työksi ja elettävä miesten tovereina.\nItalia on hedelmällisyyspolitiikan luvattu maa!\n\nLuultavasti ei määrätietoisinkaan kansanjohtaja voi täydellisesti\nrepiä vanhojen tapojen huntuja alamaistensa kasvoilta.\n\nKaikissa nopeasti modernisoiduissa maissa todellinen elämä\npeittyy aina jossakin määrin Potemkinin kulisseihin. Väriä antava\nmaalaisväestö ja kaupunkien keskiluokka ei luovu tottumuksistaan,\njotka ovat vähitellen tulleet sen inhimilliseksi luonnoksi.\nLukemattomat roomattaret varovat vieläkin näyttäytymästä kahviloissa\ntai kaduilla ilman aviomiestään tai jotakuta donnaa, jonka läsnäolo\nriittää torjumaan pahat juorut. Lukemattomat aatelissukujen tyttäret\nkavahtavat elättämästä itseään: Madonna ja traditio on luonut heidät\nmiehen elätettäviksi.\n\nLuulisi näkevänsä syvälle romaanisen Etelän sieluun...! Italian\nja Espanjan kaikkia muutoksia uhmaavat kaupungit, joissa traditio\npeittää elämää kuin hämähäkinseitti, kuin vanha pitsimantilja nuoren\nseñoritan silmiä, herättävät äärettömien, unenkaltaisten erämaiden ja\nvuorten mielikuvia. On varmaa, että menneisyydellä on niissä hapon\nja vihtrillin tapainen syövyttävä vaikutus. Uudistukset liukenevat\nmiltei huomaamatta ikuisiin rodullisiin ilmiöihin ja haihtuvat ja\nvaipuvat takaisin vanhojen tottumusten pohjamultaan.\n\nLatinalaisen maan kamaralla kaikkeen toimintaan sisältyy aina\ntiettyä historiallista periytymistä ja taannehtimista. Maan ilme\non vanha. Nykyajan naamio ei voi salata sitä. Fascistisen Rooman\nurheilupalatsit, stadionit, yliopistot ja fyysillisen kunnon\njumalille pyhitetyt uusasialliset temppelit herättävät juuri siksi\nsangen ristiriitaisia vaikutelmia. Niiden steriili ja neitseellinen\nuudenaikaisuus erottuu jyrkästi kaupungin kuvasta, ja kuitenkin\nniissä on huomaavinaan roomalaisen rakentamistahdon vanhan leiman...\n\nKaupungin luoteisreunalle, avaralle tuuliselle tasangolle, jonka\ntaustalla kulkee vuorten plastillinen viiva, syntyi il Ducen tahdosta\ntodellinen \"kaupunki kaupungissa\", Foro Mussolini. Kun rakennustöiden\njohto uskottiin arkkitehti Enrico del Debbiolle ja hänen kanssaan\ntyöskenteleville apulaisarkkitehdeille ja rakennusmestareille,\nheidän tehtäväkseen jäi täyttää kahdeksankymmentäviisi hehtaaria\nurheilukentillä ja palatseilla. Ajatus oli toden totta caesarien\narvoinen! Nykyisessä valmiissa asussaan Mussolinin forum musertaa\nlaajuudellaan. Silmä näkee suunnattomia, huikaisevan valkeita\npintoja — funktionalistisen tyylin mukaista plastiikkaa, jossa\nmahtavat ja asialliset perusviivat hallitsevat. Täällä sijaitsee\nRooman nuorisolle omistettu urheiluopisto, Accademia Fascista di\nEducazione Fisica, jonka urheiluhallit ja valoisat luentosalit ovat\nkenties Euroopan suurimpia. Täällä on dei Marmi, ellipsin muotoinen\nkilpakenttä, jonka istuinrivit suunniteltiin kahdellekymmenelle\ntuhannelle katsojalle, ja toinen vielä laajempi stadion, Stadia dei\nCipressi, sataatuhatta ihmistä varten.\n\nLumen- ja härmänloistoiseen mosaiikkikenttään lankeaa paljaan\njärkälemäisen monoliittineulan, Mussolinin obeliskin varjo. Leveän\nkilparadan ympyränmuotoista reunaa koristavat Italian eri maakuntien\nlahjoittamat marmoriset atleetit. Noiden kovin eriarvoisten\nveistosten merkitys on kait lopulta enemmän symbolinen kuin\ntaiteellinen. Jos koko Foro tiilenruskeine rakennuksineen ja aukeine\nkenttineen on uuden Italian puritaanisen kova, miltei kuivakiskoinen\nvoimanilmaus, samaa on sanottava niistä patsaista, jotka vartioivat\nsuurta kilparataa. Tallasin mietteissäni mustista ja valkoisista\nkivistä sommiteltuja mosaiikkipintoja, joiden esikuvana on käytetty\nOstian kylpylän permantoa. Ympyrän muotoisen altaan keskelle,\nnäköjään ilman mitään tukea, oli asetettu tasapainoon suuri pyöreä\nmarmoripallo kuin kuvastamaan sitä voiman ja mahdin balanssia, mikä\nilmeni tuon laajan alueen jokaisesta rakennuksesta. Egypti...!\nJälleen nousivat mieleeni viimeisten faraoiden autiot ja mahtavat\nkuolemanhuoneet, jotka kohottavat iäkkäästä Saharasta kolkot,\njättiläismäiset otsansa. Niiden paatos herättää painajaismaisia\nmielialoja. Eikö sama tunne, sama ahdistus vallannut minut\nMünchenissä, Königlicher Platzin avohaudoilla?\n\nFascistinen Italia ei ole pitänyt mitään rahallista uhrausta liian\nsuurena, milloin on ollut kysymys nuorisosta. Kun Rooman yliopiston\nsiihenastinen tyyssija oli vuosien varrella käynyt liian ahtaaksi,\nil Duce antoi arkkitehti Marcello Piancentinin toimeksi suunnitella\nkaupungin itäosaan, kuudenkymmenen hehtaarin alueelle, uuden tyylin\nmukaisen yliopistokaupungin. Perusvärinä on jälleen steriili\nvalkoinen. Suuret asialliset palatsit kehystävät suoraviivaisina\nkuvioina ilmavia pihoja ja aukeamia. Yksistään humanistisen ja\njuridisen tiedekunnan siipirakennukset ja niiden väliin sijoitettu\nrehtoraatin rakennus muodostavat noin kahdensadan metrin pituisen\nryhmän. Symmetrinen sijoittelu ei helposti pääse oikeuksiin näin\nlaajoissa pinta-aloissa — akateeminen kaupunginosa olisi nähtävä\nlentokoneesta, Kun tämä uutuuttaan hohtava pienoismaailma valmistui\n1935, fascistisen ajanlaskun kolmantenatoista vuonna, valtio voi joka\ntapauksessa ylpeästi tehostaa, että se oli jälleen toteuttanut erään\nEuroopan uljaimmista rakennussuunnitelmista nuorisonsa hyväksi.\n\nNoissa rakennuksissa opetetaan kaikkia niitä viisauden aloja, joiden\nvertauskuvana on Minervan pöllö. Mutta humanistisen tietämisen\nosakkeet ovat, kuten tunnettua, laskeneet. Gioventù Italiana, uuden\nItalian nuoriso tarttuu mieluummin kivääriin ja lapioon kuin kynään.\nSe opiskelee sovellettua valtiotaitoa.\n\n\n\n\nRooman tie\n\n\nVatikaanin suunnattoman suurissa saleissa oli viileää ja unista.\n\nJoka kerta, kun vierailin pinakoteekissa, minusta miltei näytti,\nettä Melozzo da Forlin enkelit soittivat luuttuja ja tamburiineja\nvain muodon vuoksi, pettääkseen katsojaa. Luultavasti he viskasivat\nne syrjään heti kun olin poistunut ja vaipuivat samaan tylsään\nlepoon, mihin itäroomalaiset pyhimykset ja Crivellin naiset\nolivat tahdittomasti heittäytyneet. Etruskilaisissa kokoelmissa\nhymyilivät punaiset polttosavikuvat aivan kuin Mona Lisa Gioconda\npuolitoistatuhatta vuotta myöhemmin. Egyptiläisissä saleissa\nseisoivat Isis ja Nephtys sormissaan pyhät helistimet ja kiharoillaan\nuraeus-käärme. Tähtitaivasta esittävästä katosta lankesi epämääräistä\nvaloa heidän kasvoilleen, joiden ilme oli samalla kertaa raukea ja\njännittynyt, aivan kuin he olisivat väsyneinä odottaneet kissojen\nja ibislintujen repivän muumioliinansa. Viihdyin paremmin näiden\nsuurten basalttisten olentojen seurassa kuin glyptoteekissa, jossa\non väsyttävän paljon valkoista marmoria. Antiikin hiljainen kansa\ntähyili sen puolihämäristä käytävistä ja lymysi varjoihin, kuin\nhäveten nykyistä ympäristöään. 1700-luvun molemmat upeudenhaluiset\npaavit, Clemens XIV ja Pius VI olivat loihtineet Vatikaanin\nhalleihin niin raskaan loiston, että saattoi kuvitella vaeltavansa\ntroopillisessa sademetsässä. Loggioissa peittivät Rafaelin\nkoristekuviot hehkuvien loiskasvien tavoin jänteviä pylväänkaaria.\nMerensinisissä gallerioissa erotti vanhoja karttapalloja, kuin suuria\nhomehtuneita mandariineja, joista Pietarin perilliset olivat aikojen\nkuluessa tutkineet kirkon vallan leviämistä.\n\nMutta Villa Giuliassa ja Diocletianuksen kylpylän museossa aurinko\npääsi esteettömästi valaisemaan vanhaa marmoria. Paavi Juliuksen\nsiro, ihmeellinen palatsi Borghesen puistossa oli täynnä kevättä.\nSen puutarhasta levisi vienoa hunajantuoksua huoneisiin, joissa\ntuumanmittaiset etruskilaiset pienoispronssit hikoilivat viheriää\nhometta. Puistosta eksynyt sitruunaperhonen lepatti Vejin susijumalan\nympärillä, ikään kuin tummilla kasvoilla väreilevä nauru olisi\nvetänyt sitä puoleensa. Vihdoin se laskeutui patsaan otsalle ja\nhehkui kuin kanariankeltainen koru hiilenmustalla iholla... Delle\nTermen puutarhassa, Michelangelon sypressin varjossa, unohduin\nkokonaan marmoristen eläimenpäiden ja nenättömien jumalien mykkään\nseuraan. Rautatieaseman pauhu oli kuin pumpulilla vaiennettu. Täällä\nhyrisivät vain uniset villimehiläiset kuusamain pastellinpunaisissa\nteriöissä. Ne tekivät pesää Diocletianuksen upseerin hautauurnaan,\nikään kuin ne olisivat rakentaneet elämän linnoitusta tuohon\nkuoleman asuntoon. Ja vainaja, mitä hänestä oli jäänyt jäljelle?\nOliko valkoisiin korkokuviin tarttunut kuiva tomu lähtöisin hänen\nmurentuneista luistaan? Myrtit, lavendelit ja pienet siniset irikset\nolivat riemukkaasti puhjenneet haudan pohjasta. Kevät!\n\nKun kaksi kuukautta myöhemmin palasin tänne, suvi oli jo ehtinyt\npitkälle. Tuon cinquecenton aikaisen luostarin jokaisessa loukossa\ntuntui paahtuvan kiven ja meiramin tuoksu. Säteet tunkeutuivat\nsaleihin, joissa keisarit ja jumalat uneksivat. Niissä oli paljon\nParoksen tai Carraran marmoriin kytkettyä kiihkeää elämää.\nMuutamia arkaaisia nuorukaisia ja neitoja aina seisoi niiden\nmyöhäisantiikkisten veistosten joukossa, joihin vähäaasialainen\nhellenismi on jättänyt mahtipontisen jälkensä. Etsin ja löysin\nvestaalien talosta kaivetun ylipapittaren patsaan, kultaisen valon\nkoskettamia kreikkalaisia marmorifragmentteja, joukon uurnia,\njoihin Tiberiuksen ajan taiteilijat olivat veistäneet satyyrien,\nvillisikojen ja faunien kuvia. Pienissä kammioissa, joissa Santa\nMaria dein Angelin munkit olivat lehteilleet messukirjoja ja\ntorkkuneet punaviinilasien ääressä, oli viidennen ja kuudennen\nvuosisadan töitä, osaksi alkuperäisiä, osaksi jäljennöksiä. Kyrenen\njumalatar kohotti hohtavia lantioitaan museohuoneen hämärästä.\nTuulet, auringonvalo ja multa olivat vähitellen patinoineet\nPenteliconin marmorin lämpimän hunajanruskeaksi. Tuo päätön ja\nkädetön vartalo näytti väreilevän salattua elämää. Ludovisin\nvaltaistuimessa, vain heikosti irtautuen korkokuvan pohjasta,\nkiiruhtivat vuodenaikojen haltijat peittämään vaahdosta nousevan\nKyprottaren kosteita jäseniä.\n\nSiinä istui uhria suorittava nainen verhoten päänsä valkoiseen\ntunicaan. Alaston nuori tyttö soitti huilua, samassa lepoasennossa ja\nsama miettivä valo otsallaan kuin Pheidiaan aikana, jolloin maalaiset\nvielä koristivat kehäkukilla Tempen laakson alttareita.\n\nKaikki nuo nymfit, faunit, nuorukaiset ja neidot näyttivät\nauringonsäteiden taikavoimasta havahtuvan eloon. Vaskisia ja kivisiä\njäseniä värähdytti olemisen nautinto — ne olivat kerran pysähtyneet\nkesken aloitettua liikettä niin kuin eteenpäin syöksyvän laavan voi\nkuvitella kivettyvän.\n\nRoomalaiset patsaat ovat niin sanoakseni luonnostaan marmoria tai\nmetallia. Niissä ei ole elävän ihmislihan lämmintä pehmeyttä, ne\neivät elä sen asennon ja hetken ulkopuolella, jonka taiteilija\non ikuistanut taltallaan. Mutta Kreikan kuvanveistoksissa on\nelämän taikamaisen jatkuvaisuuden leima. Se värehtii kivihuulilla,\njotka ovat juuri avautumaisillaan hymyyn. Se säilyy pronssisissa\nvanhuksenkasvoissa, joille on valahtanut satunnaisen mietiskelyn\nkevyt varjo, kesken aloitettua sanaa, vilkkaan väittelyn hetkellä.\nEikö Myronin diskoksenheittäjä voisi minä hetkenä tahansa singota\nkiekkonsa palestralle? Kukaan ei enää tiedä niiden mestarien nimiä,\njotka jäljensivät Polykleitoksen ja Praksiteleen teoksia Rooman\ntaiteentuntijoita varten tai veistivät kaikki ne uhrikulkueet\nja menadit, jotka ovat hajautuneet Italian museoihin. Mutta\nelämän varjomainen heijastus on jäänyt... Näin, kosketin, aistin\nkahdentuhannen viidensadan vuoden takaisia muotoja, joihin häviön ota\nei ole pystynyt. Kerrotaan, että kun lordi Elgin ryösti Parthenonin\nkaryatidit viedäkseen ne Lontooseen, hänestä tuntui, niin kuin hän\nolisi tehnyt väkivaltaa eläville olennoille, joiden mykkyys ja\nkylmyys oli vain näennäistä. Nuo paroslaiset tytöt ahdistivat häntä\nunessa. Heidän murskatuilla kasvoillaan kareili pilkallinen hymy,\njonka vaikutusta itse Canterburyn arkkipiispa ei olisi kyennyt\ntorjumaan. Se kumpusi hyvin syvistä hetteistä — se oli vanhaa ja\niätöntä ja nuorta kuin maa. Tällä hymyllä on nykyaikaiseen ihmiseen\nsama vaikutus kuin puolittain unohtuneella lapsuudenmuistolla.\n\nOlen nähnyt sen hohtavan Italian kansanelämän lukemattomista\nhuokosista. Luultavasti se läpäisee koko sen puolittain pakanallisen\nmielikuvamaailman, joka on jossakin määrin villimpää ja kuumempaa\nSisiliassa kuin Lombardiassa ja Toscanassa. Sen magneettisina\nkeskuksina ovat kaikkialla viljelysmaiden vihreydessä uinailevat\nkirkot.\n\nKatolisen uskon ja taikauskon juuret työntyvät syvälle pakanalliseen\ntunnemaailmaan. Kun uskonintoiset munkit kerran kaasivat alttareita\nja tuhosivat sitruunapuusta veistettyjä Priapoksen kuvia, joita\nmaalaiset olivat pystyttäneet hedelmöittämään viinitarhojaan, he\neivät olleet vain hävittämisen, vaan myös taitavan muuntamisen ja\nyhteensulattamisen mestareita.\n\nKirkon voittokulkua auttoi sen psykologinen oveluus. Muuttaessaan\nuskonnon ulkokuoren se jätti ytimen koskemattomaksi ja\ntyydytti omissa rituaaleissaan etelämaisen veren synnynnäistä\npakanuutta. Tuolta ajalta periytyvät Rooman vanhojen pyhäkköjen\nnäkinkengänmuotoiset vihkivesimaljat, jotka ovat kerran kuuluneet\nVenuksen alttareihin, ja epälukuiset porfyyripylväät, jotka on\ntuotu antiikkisista temppeleistä. Santa Maria sopra Minervan torni\nosoittaa vielä paikkaa, missä rakentajat muurasivat Madonnan kappelin\nviisauden jumalattaren alttarin ympärille: \"Pyhä Maaria ylempänä\nMinervaa...\" Augustuksen aikaisen vihannestorin Forum Holitoriumin\nkohdalla seisoi joitakin vuosia sitten täysin koskemattomana\nSan Nicolain Carceren rappeutunut harmaankeltainen basilika.\nMutta Mussolinin tahdosta sen seinämuuria lohkaistiin rohkeasti,\nkunnes tiilen ja soran sisältä ilmestyi doorilainen temppeli kuin\nomenansydän, kuin unohdettu aarre lukitusta lippaasta. Symboliikka on\nsilmiinpistävä! Hurskaat katolilaiset, jotka San Pietrossa suutelevat\napostolin pronssista varvasta, eivät tiedä, että sama tapa vallitsi\naikoinaan Jupiterin temppelissä. Pyhiinvaeltajat eivät Santa Maria in\nCosmedinin kirkkoon mennessään aavista, että eteisen seinään nojaava\nsuuri leivän muotoinen esine, jossa voi nähdä silmät, nenän ja huulet\nja jonka kuvitellaan esittävän Kristuksen kasvoja, ei ole mikään\nBocca della Verità, Totuuden Suu, vaan antiikkisen merenjumalan\nnaamio.\n\nOn kuin pakanuuden muistoista jatkuvasti säteilisi mustaa\ntainnuttavaa vaikutusta, joka painaa ajatukset ja tunteet takaisin\nvanhoihin aikoihin. Pappien siunaamilla vehnävainioilla leijailee\nvielä maanviljelyksen kulttien henki. Värien hehkuva yltäkylläisyys\nkirkollisissa juhlissa, rukoukset, uhraamiset ja polyteismia\nmuistuttava pyhimysten palvonta on lainaa latinalaiselta antiikilta.\nKerran näin Firenzen San Lorenzon reliikkikulkueen kantavan ihmeitä\ntekevää kuvaa pimeänä sateisena iltana. Ristien ja hopealippaiden\njäljissä kulki naisia — silkkipaperilla verhotut kynttilät\nvalaisivat heidän kalmankalpeita kasvojaan, joiden ilme oli ikivanha\nja ajaton — tyhjä. Pelastusarmeijamaisen soiton saattelemana\nsaapui vihdoin aavemaisen kaunis Madonna Bendornata, jonka sininen\nhameenlieve oli kulunut suudelmista ja kosketuksista.\n\nKuvan ympärillä leiskui näkymättömistä lähteistä tulviva salaperäinen\nvalo. Näytti kuin Pyhä Neitsyt olisi juhlallisesti astellut salamain\nkeskellä, korkealla uskovaisten yläpuolella, ja niin kuin sen ja\nkulkueen ympärille olisi muodostunut taikakehä, jossa vain vanhat\nseremonialliset vaistot valvoivat... Tuo ajaton, tuhansien vuosien\ntakainen henkäys oli muutamia viikkoja aikaisemmin tavoittanut minut\nRoomassa, Sant' Agostinon kirkossa, jonka jylhät muurit kohoavat\nhammaslääkärien suojeluspyhimykselle omistetun torin luona kuin\nsuojellen yhä jatkuvia hedelmällisyyden mysteerejä. Kynttilöiden\ntuikkiva pilaristo valaisi holveja, joiden seinät ovat kukkuroillaan\nonnellisten äitien lahjoittamia hopeasydämiä, muistotauluja, lasten\nvalokuvia, ja tässä epäselvässä valossa liikkui varjomaisia olentoja\n— naisia! Suurella pääalttarilla istui Sansovinon veistämä Madonna\ndel Parto keltaisena ja kruunupäisenä, tuijottaen marmoristen\nsilmäluomiensa alta polvistuvaa kansaa. Olen nähnyt Rooman hienoston\ntyttärien makaavan liikkumattomina kuin kuolleet sillä pengermällä,\njolla avio-onnen jumalatar jakaa siunauksiaan. Kun he kohottivat\nkalvaat, puhtaat kasvonsa ja suutelivat Madonnan jalkaa, johon niin\nmonet huulet ovat neljän vuosisadan aikana painuneet, ne olivat sen\nnäköiset kuin syvä uni olisi pyyhkinyt niiltä kaikki tietoisuuden\njäljet. Heidän rinnallaan polvistuivat esikaupungin matroonat,\nrukousta jupisevat huolestuneet nuoret tytöt, äidit, jotka odottivat\nlasta. Lakkaamaton Ora pro nobis humisi suitsutuksen ja haaveellisen\ntoivon kyllästämässä ilmassa. Kaksituhatta vuotta sitten nykyisten\nrukoilijoiden esiäidit olivat samoin elein kumartaneet Juno Lucinaa\nja suudelleet hänen sandaaliaan.\n\nAjatus, että nämä seremoniat olisivat pelkkää pinnallista\nelettä, vain alistumista aistien vaatimuksiin, on lyhytnäköinen\nja ulkokohtainen. Hehkuvien tummien värien ja juhlallisten\nuhraamisten takana, symbolien karkean ulkokuoren peittämänä, ovat\naina olleet toiminnassa syvältä tulevat henkiset tarpeet. Kenties\nse menettelytapojen mystiikka, jonka kirkko on omaksunut, on\nvuosisatojen aikana tyydyttänyt niitä ja vapauttanut hermostollisia\npatoutumia. Kun seisoin Lateraanin torilla ja seurasin katseillani\npyhiinvaeltajien virtaa, joka solui Scala Santan kappelia kohti,\nnäin näköalojen aukeavan suoraan romaanisten kansojen sieluun.\nToivioretkeläisten kappeli on seisonut paavien kruunauskirkkoa\nvastapäätä jo seitsemättä sataa vuotta — ajoilta, jolloin Pilatuksen\nlinnan tarunomaiset portaat tuotiin Roomaan ja jolloin ensimmäiset\nparannuksentekijät suutelivat niiden valkoista kiveä. Lukemattomat\nihmiset ovat niiden juurella riisuneet yhteiskunnallisen naamionsa\nja alistuneet pyhän menettelytavan pakkoon. He ryömivät rukouksia\nlukien porras portaalta, hameet ja housunpolvet tomun tahraamina,\nkasvoilla ikuinen tyhjä ilme, ikään kuin älyllisen kasvatuksen kaikki\njäljet olisi hetkessä pyyhkäisty pois ja vain primitiivinen nöyryys\nvalvoisi... jälleen näin nunnien, aatelisnaisten, talonpoikien,\nvirkamiesten ja upseerien lyyhistyvän ensimmäiselle askelmalle kuin\ntuntemattoman voiman nujertamina. Via Merulanan tupakkakauppojen\nvilkkaat tummasilmäiset tytöt viskasivat niiden juurelle\njäätelötorvensa ja ristivät hurskaasti pienet puuteroidut kasvonsa.\nEspanjan sodasta palanneet legioonalaiset ja nuoret fascistit,\njoiden jokainen ele kuvasti uuden sukupolven karaistua voimantuntoa,\nsilittivät rypistyneitä puseroitaan ja lankesivat polvilleen,\nkoskettaen huulillaan Pyhän Helenan reliikkiä. Tuuli humisi tyhjällä\ntorilla. Lateraanikirkon campanilessa kumahtelivat kellot taukoamatta\nja juhlallisesti, kuin ilmoittaen epäuskoisille, että ihme jatkui.\n\nAika on sitonut ja sekoittanut vanhat ja uudet juonteet Rooman\nkuvassa kuten se on sulattanut toisilleen vieraat kulttuurit. Mutta\nkaupunkia hallitsevat yhä neljänsadan kirkon kivimassat.\n\nNiiden keltaiset päädyt katsovat ahtaille kujille, rakennusten\nväliin likistyneinä. Ne ympäröivät toreja ja takertuvat kukkuloihin\nkuin maanvieremän viskaamina. Kattojen, savupiippujen, obeliskien,\nlyijypaanujen, punaisten ja ruskeiden kourutiilien yli kohoavat\nkupolit ja tornit ikään kuin maaperän paine olisi saanut tuon\nkivisen valtameren poreilemaan ja ilmanpyörre olisi nostanut siitä\nromaanisten campanilien patsaita. — Barokin rakennusmestarit\nuudistivat ja korjasivat aikoinaan Roomaa kuten Pariisia ja\nBerliiniä. Näytti kuin Michelangelon ja Bramanten kaupungin yli\nolisi Berninin aikana vyörynyt myrskytuulen puhaltamia pilviä,\njoiden riekaleet jäivät riippumaan kirkkojen otsiin ja palatsien\npäätyihin siipien, liekkien, näkinkenkien, ruusujen, ihmisruumiiden\nmuotoisina hattaroina... Vain Rooman perusväri, peltojen ja erämaiden\nlämmin kuiva ruskeankeltainen, sitoo kokonaisuudeksi nuo hajanaiset\nja vaihtelevat muodot. Mutta tästä kivisestä kaaoksesta nousee\nvielä vanhoja, ajan toukan syömiä neljännen ja viidennen vuosisadan\nkirkkoja, jotka ovat juurtuneet syvälle marttyyrien veren höystämään\nmaahan... Bysantin varsinaisen valtaanpääsyn jälkeen Roomaan syntyi\nsuuri joukko romaanisia pyhäkköjä, joista esikristillisen ajan hämärä\nei ole haihtunut. Niissä vierailevat legendojen pyhimykset levittäen\nnäihin tummiin kammioihin itäroomalaisten juhlapukujen välkettä.\nPyhä Dorotea kohottaa kultasoihtuaan, Pyhä Cecilia polkee urkuja tai\nkatsoo bysanttilaisen filigraanikruunun alta sammuneita kynttilöitä,\nPyhä Agnes peittää pihtien repimät rintansa hopeapanssariin...\nVoi kuvitella, että pakanuuden mehut vielä virtaavat lehtereitä\nkannattavissa pylväissä kuin mahla ikivanhoissa puissa.\n\nNoissa kirkoissa tapaa alttareita, jotka ovat kerran kuuluneet\nrikkaiden roomalaiskotien kylpyhuoneisiin; pilareita, joiden\nkorinttilaiset kapittelit paljastavat niiden pakanallisten alkuperän;\nhyljättyjä vihkivesiastioita, joissa ei ole vuosisatoihin ollut\nvettä eikä puksipuunoksia. Kappeleissa, joissa odottaisi näkevänsä\nlukinverkkoja hopealamppujen ympärillä ja tribunassa nukkuvia\nlepakoita väreilee vanhojen alkukristillisten muistojen mystiikka\nikään kuin näkymättömistä marttyyrihaudoista vuotaisi painostavaa,\nlempeää vaikutusta. Rakennusmestari Aika on tosin uudistanut niitä.\nSanta Maria Maggioren basilika, joka heittää varjonsa vilkkaalle\ntorille, on luonut ympärilleen kuoria kuin sipuli ja tullut sekä\nsisältä että ulkoapäin moneen kertaan uusituksi. Sen peruskivi oli\nlaskettu anno 352, jolloin Pyhä Neitsyt näyttäytyi unessa paavi\nLiberiukselle ja käski hänen rakentaa temppelin sille kohdalle\nkaupunkia, mihin elokuun viidennen päivän aamuna sataisi lunta.\nNykyään sen kuolleessa loistossa on jotakin vertauskuvallista\n— kuin aavistus kristinuskon jäljissä kulkeneesta kirouksesta.\nPuuleikkauksin koristeltu kallisarvoinen katto päällystettiin\naikoinaan espanjalaisten ryöstämällä Uuden Maanosan kullalla ja sen\ntummunut metallipeite luo kylmää valoa permantoon ja pääalttarille,\njonka alla Matteuksen luut lepäävät tummanvihreässä kylpyammeessa.\n\nNuo vanhat pyhäköt ovat kuin sammaltuneita lähteensilmiä, joista\nkristinuskon sekoittamaton vesi kerran virtasi Rooman yli. Forumin\nlaidalla, Palatinuksen tummanvihreää rinnettä vasten kohoaa\nLiberiuksen vanhan basilikan, Santa Maria Antiquan kulunut keltainen\npääty Domitianuksen aikaisen kirjaston jätteistä. Paavi Felixin pieni\nhuomaamaton kirkko, jonka päälaivaan johtaa vaikeasti löydettävä\nkäytävä, on miltei peittynyt Forumin muurien suojaan; rakennus\non puolitoista tuhatta vuotta leikkinyt sokkoleikkiä uteliaiden\nRooman-kävijöiden kanssa. Fransiskaani, joka oli yhtä kumara kuin\nne holvit, joissa hän toimii oppaana, näytti minulle maanalaisen\nkryptan ja paikan suojeluspyhimysten. Cosmaksen ja Damianoksen\nkuvat. Ne olisivat aivan hyvin voineet esittää Polluxia ja Castoria\n— virheellisen mutta paljonpuhuvan tarinan mukaan täällä sijaitsi\nkerran Ledan poikien temppeli, jossa palveltiin munasta syntyneitä\nkaksosia. 600-luvulla muuan tuntematon käsityöläinen kaunisti\npyhäkköä jäykällä kultaisella tribunalla, jonka alasyrjässä seisovat\napostoliset karitsat lempeänä rivinä ja jossa nähdään Maailman\nTuomari seisomassa smaragdinkarvaista aamuruskoa vasten, pyhimysten\nja keisarien seurassa.\n\nVanhat kultamosaiikit osoittivat joulutähtien tavoin\nroomalais-katolisen uskon syntymäsijoja. Eräs kauneimmista paistaa\nSanta Pudenzianan basilikassa kuin hehkuva aurinko ristiretkien\naikaisiin reliikkeihin, tummaan kellariluolaan ja tomuisiin\nkuoreihin. Puutarhojen ja huviloiden ympäröimässä Sant'Agnese fuori\nle Muran kirkossa mosaiikki muistuttaa värikästä ikkunaa, josta\nluulisi näkevänsä suoraan Ravennaan! Tämä Konstantinuksen aikainen\nbasilika on itäroomalaisen hengen täyttämä, sivulaivan seinään\nmaalatusta jäykästä madonnankuvasta siihen alabasteriseen pyhimykseen\nasti, joka vartioi confessionia, kädet ja pää kultapronssilla\nsiveltyinä... Vain lyhyen kävelymatkan päässä on Santa Costanzan\nkupolikattoinen kirkko jo vuosisatojen ajan suojellut Konstantinus\nSuuren tyttären hautaa kuin kivinen olento, joka on kyyristynyt\nmaahan kätketyn aarteen yli.\n\nEsikristillisten ja pakanallisten muistojen hämärä on kerrassaan\nhaihduttanut näiden basilikojen ympäriltä nykyhetken ilman. Vanhimmat\nniistä ovat nähneet viimeisten uhrialttarien savuavan ja viimeisten\nuhripappien polttavan tuoksuvaa santelipuuta Latiumin jumalille.\nCaracallan termien lähellä — siellä, missä Pomponius Hylaan ja\nScipioiden haudat muodostavat yhdessä Drusuksen riemukaaren, Porta\nAppian raunioiden ja vapautettujen orjien columbariumin kanssa kuin\nantiikille vihityn kalmiston — osoittavat San Cesareon, San Saban\nja Santi Nereo ed Achilleon kirkkojen iäkkäät muurit uuden uskonnon\nvoittotietä. Keisarin puutarhanprefektin, Fabius Xilon asunnon\nsijoilla uneksii San Balbinan vanha basilika hurskaita uniaan. Santa\nSabinan kirkossa, johon avautuu rikkain leikkauksin koristettu\npuuovi, hehkuu tuntemattoman illyrilaisen mestarin mosaiikki kuin\nkullasta ja emaljista sommiteltu itämainen koruvarjostin. Tiherin\ntoisella rannalla, Santa Maria in Trasteveren kirkossa, paavien\nkaupunki osoitti ensimmäisiä kertoja kunnioitustaan sille olennolle,\njoka Efeson kirkolliskokouksessa, Artemiin vanhassa palvontapaikassa,\nlopullisesti siirtyi teologisen mietiskelyn keskipisteeseen. Tuossa\nPyhän Neitsyen ikivanhassa roomalaisessa temppelissä on naiivia\nhartautta ja suurpiirteisyyttä, jota myöhempien vuosisatojen\nlisäykset eivät ole kokonaan peittäneet. Vanhat mosaiikit ovat\nsaaneet tumman patinan. Maarian elämää esittävät maalaukset ovat\naikojen kuluessa kadottaneet kertovan sisällyksensä ja Vaienneet; ne\novat nykyään vain hämärien lapsentunteiden hieroglyyfejä.\n\nValkoiset kukat satavat kuin lumihiutaleet Liberiuksen basilikan\npermannolle elokuun viidennen juhlassa. Nunnat kostuttavat\nsuudelmilla ja kyyneleillä San Prasseden tuhraista pyhäinjäännöstä,\npapit lepäävät polvillaan kirkon kryptassa, kynttilöiden ja\nhopealamppujen alla, rukoillen kahtatuhatta viittäsataa marttyyria,\njoiden olemassaolon takeena on kourallinen keltaisia luita.\nToivioretkeläiset etsivät. Pudenzianan kirkon kellarista apostolin\nmuinaista piilopaikkaa ja vaipuvat pohtimaan, onko tribunaan\nkuvattu kultavaippainen Kristus hahmoteltu sen silminnäkijän kuvan\nmukaan, jonka Pietari piirsi musteella ja styluksella pieneen\nliinankappaleeseen.\n\nTuristit ajavat pölyistä Via Appiaa pitkin Quo Vadiksen kappeliin;\nheille näytetään suunnattoman suurta jalanjälkeä vanhassa marmorissa\nja mustapukuinen donna vakuuttaa heille, että il Gesù polkaisi\nsen kiveen ilmestyessään San Pietrolle. He tulevat Calixtuksen\nviinitarhaan ja laskeutuvat syviin, mustiin, kosteisiin käytäviin,\njotka muodostavat maan alle penikulmien laajuisen hautojen\nkaupunginosan. Löyhään tuffivuoreen louhituissa katakombeissa lähenee\nja etääntyy tuikkivia kynttilöitä... Harmaista, pehmeistä seinistä\nvälähtää silloin tällöin haalistuneita maalauksia, jotka kuvaavat\nkristillisen rakkaudenaterian, agapen, viettoa tai öljypuunlehviä tai\nvertauskuvallisia kaloja. Kahden metrin pituudella on aina kymmenen\nhautasyvennystä, viisi kummallakin puolen käytävää. Kuluneet nöyrät\nmuistikirjoitukset on uurrettu syvälle sementtiin.\n\nPyhäpukuiset pikkutytöt nousevat leveitä portaita Capitoliumille,\nAra Coelin jylhään ja iäkkääseen kirkkoon, rukoilemaan Santa\nBambinoa. Kun fransiskaaniveli painaa kätkettyä joustinta, kappelin\nseinät liukuvat hitaasti sivuun ja jalokivien peittämä Pyhä Lapsi\nnäyttäytyy. Hänet on veistetty Getsemanen öljypuusta, hän on\nparantanut sairaita ja ilmestynyt kuoleville. Hänen kruununsa on\nhienointa, kalleinta kultaa ja hänen pukunsa niistä uhrilahjoista\nkudottu, joita hurskaat ihmiset ovat hänelle lähettäneet. Leveällä\nhopeavadilla hänen jalkojensa juuressa on aina joukkokirjeitä,\njoiden postileimat osoittavat, että ne ovat saapuneet hyvin kaukaa,\nvaltamerien ja maiden yli... Mikä tunteen side yhdistää kaiken\ntuon heleän ja valossa olevan siihen pimeään alamaailmaan, josta\nensimmäisten uskontodistajien veren haju ei koskaan haihdu ja jossa\npakanuuden jäljet vuorottelevat esikristillisten symbolien kanssa?\n\nVilla Celimontanan sypressit seisovat kuin liikkumattomat mustat\nsäilät väräjävän kuumassa ilmassa. Dolabellan ja Silanuksen\npaahtuneen muurin takana on passionistien kirkko, jonka romaaninen\nkellotorni kohoaa korkeammalle kuin ainoakaan puiston egyptiläisistä\nobeliskeista. Laskeudun kuluneita kivirappusia syvälle kellariin,\nmaanalaiseen roomalaiseen taloon. Se oli valoisa ja asuttu\nJulianuksen päivinä, jolloin sen omistajat luopuivat vanhoista\njumalista ja kääntyivät uuteen uskoon. Kosteista lamppujen\nvalaisemista holveista kuultavat pakanalliset ja kristilliset kuvat.\nNe ovat hyvin epäselviä — niissä voi erottaa alastomia syyrialaisia\ntanssijattaria, jotka ovat laskeneet krotaalit käsistään, ja\nrukoilevien marttyyrien karkeita, lapsellisen kömpelöitä esityksiä en\nface. Kosteus on syönyt valkoiseen laastiin juovia, jotka kiertelevät\nkuin suonet valkoisessa ihossa. Tyhjän kylpyhuoneen permannosta\nnäkyy kloaakin aukko. Nurkassa on tyhjiä viiniruukkuja, joihin on\nkaiverrettu Kristuksen nimikirjaimet. On kuin sammuvan pakanamaailman\nja taistelevan nuoren kristillisyyden jännittynyt välitila olisi\nikuisesti jäänyt säilymään tänne, kahden urhoollisen katekumeenin\nkotiin.\n\nMutta muinaisen Maecenaksen puutarhan lähellä, San Clementen kirkon\nkellareissa, kaiku on vielä etäisempi ja kumeampi. Luulisi saapuvansa\naikaan, jolloin iraanilainen auringonjumala ja palestiinalainen\nrakkaudenopettaja taistelivat roomalaisten sydämistä. Kauniin valkean\nbasilikan alla avautuu kosteuden syömiä, miltei pilkkopimeitä\nkäytäviä. Munkit, joiden hallussa kirkko luostareineen on ja jotka\nkuuluvat Euroopan salaperäisimpään kansakuntaan, iiriläisiin,\novat viime vuosisadan puolivälistä varovasti paljastaneet seinien\nstukkimaalauksia ja marmorifragmentteja. He ovat umpimielisiä,\nmykkiä, ruskeatukkaisia. Kenties heidän kelttiläinen verensä\non tuntenut vaistomaista vetovoimaa näihin luoliin, joissa on\nvietetty Mithran mysteerejä. Syvällä katakombin perällä, pyhän\nlähteen solistessa, papit teurastivat sälekatoksen päällä uhrihärän\nja valuttivat vielä lämpimän veren katekumeenien hiuksille ja\nstolalle, kunnes valkoinen pellavakaapu muuttui tummanpunaiseksi.\nSotilaat ja virkamiehet omaksuivat kiihkeästi tuon Aasiasta tulleen\nuskonnon, ja näytti siltä, kuin Mithran palvonta olisi aluksi\nvoitollisesti kilpaillut kristinuskon kanssa. Liittyihän kummankin\nuskonnon teologiaan ajan kaipaamaa mystiikkaa, ennen kaikkea\najatus uhriverestä ja sijaiskärsijästä! Haudankylmässä mithraeassa\ndominikaaniveli valaisee taskulampulla valkoista patsasta ja osoittaa\nsen korkokuvia. Näen tiarapäisen nuorukaisen, joka polkee uhrihärän\nruumista. Hänen kummallakin puolellaan seisovat soihtua pitelevät\nsuojelushaltijat; toinen soihduista on kohollaan, toinen maata kohti.\nHedelmällisyyden käärme kiertää uhkean köynnöksen tavoin elämänpuuta.\nMutta dominikaanien kielessä tämä on vain una simbola di male, eräs\npahuuden vertauskuvista...\n\nLamppu sammuu. Käytävistä häämöttää epäselvää valoa, ja munkit\nkulkevat sitä kohti pitkissä lumivalkoisissa kaavuissaan kuin\nAuringon papit, jotka ovat tulleet suorittamaan myöhästynyttä uhria.\n\nPietarin istuin on pystytetty kansan sydämiin; sitä tukevat vanhat\nrodulliset tottumukset. Kuitenkin on taipuvainen piirtämään suuren\nkysymysmerkin, kun yrittää ennustaa Vatikaanin tulevaa historiallista\ntehtävää. Maailmankirkkoa vanhassa merkityksessä ei ole olemassa.\nValtion ja kirkon välillä on monissa maissa käyty hiljaista ja\npitkällistä sotaa Ranskan vallankumouksesta asti, mutta silti olisi\nliian teoreettista väittää, että tämä voimienmittely muodostaisi\nmeidän aikamme ideologisten valtataisteluiden ytimen. Kirkko on\neräs, mutta ei ainoa, kollektivismin monista vastustajista — kirkko\nedustaa kansainvälisyyden ja yksilöllisyyden ihanteita niiden\nkaikkein kalkkeutuneimmissa muodoissa. Sen vuoksi se voi ratkaisevina\nhetkinä siirtyä valtioviisaasti syrjään.\n\nItalian hallituksen ja paavin välinen ristiriita ei olisi ehkä\nkoskaan päässyt kovin jyrkästi kärjistymään, ellei kirkolla olisi\nfascismin taisteluvuosina ollut edustajanaan Achille Rattin tapaista\npelkäämätöntä, aktiivista persoonallisuutta. Kun valtio puuttui\njyrkästi Vatikaanin asioihin, kun katolisilta partiojärjestöiltä ja\nAzione Cattolican nuorisoryhmiltä evättiin kaikki oikeus poliittiseen\nelämään, heräsi helposti ajatus, että kuilu noiden kahden mahdin\nvälillä olisi ylikulkematon. Mutta kirkon rajaton diplomaattinen\npassiivisuus ja valtiollisen toiminnan kokonaan muualle tähtäävä,\nuskonnolle välinpitämätön luonne voivat siitä huolimatta johtaa\naselepoon. Kun Sikstuksen kappelin uunista nouseva olkien savu viime\ntalvena ilmoitti maailmalle, että paavin tiara painettaisiin viisaan\nja taitavan Enrico Pacellin päähän, monet roomalaiset ryhtyivät\ntoiveikkaina profetoimaan tulevaisuutta.\n\nNuoriso puolestaan tekee valintansa kuolemaan ja uhreihin valmiin\nnationalismin ja kansainvälisyyden ihanteiden kesken. Kenties\nluostareihin ja pappisseminaareihin pyrkivät pojat aavistavat, että\nindividualismin kohtalo on läheisesti sidottu kirkkoon.\n\nMutta nuorison ratkaisuja ei määrää nuoruus sinänsä — siihen\njohtavat syntyperän, kasvatuksen, yhteiskunnallisen ympäristön ja\nlapsuuden aikaisen miljöön syvät voimat. Vatikaanin seminaarit\nja korkeakoulut — tunnetuin niistä on Milanon Università di\nSacro Cuore, Pyhän Sydämen Yliopisto — keräävät oppilaansa\nennen kaikkea kaupunkien älyllisen nuorison piiristä, mutta myös\nmaaseutujen pienistä unisista kylistä, joiden kadunkulmissa\nvotiivilamput ovat aina palaneet ja joiden hallitsijana on podestàn\nja poliisipäällikön jälkeen ollut Pyhä Neitsyt. Kaikissa niissä\nviidessätoista kaupungissa, joissa olen käynyt, nämä mustaviittaiset,\nsilmälasipäiset nuorukaiset ovat antaneet katuelämälle miltei\nyhtä näkyvän leiman kuin sotilaspukuinen väestö. Olla sotilas tai\nolla pappi, palvella valtiota tai palvella kirkkoa, eivät rahvaan\najatuksissa suinkaan ole sovittamattomia vastakohtia. Ristinmerkki ja\nfascistitervehdys vuorottelevat hyvässä sovussa Sisilian, Toscanan,\nUmbrian vehnäpelloilla, joissa talonpojat korjaavat pappien siunaamaa\nviljaa il Ducen antaman esimerkin mukaan. Homeisten kellojen\nangelus yhtyy sulavasti marssivien legioonalaisten lauluun ja antaa\ntyöleireillä oleville pojille merkin, milloin he laskevat kuokkansa\nja lapionsa ja pyyhkivät hikeä päivänpaahtamilta kasvoiltaan.\nValtion trikolorit hulmuavat pyhien reliikkikulkueiden ympärillä ja\ntervehtivät vahasta tehtyjä pyhimyksiä, kun ne näyttäytyvät rakettien\niloisessa räiskeessä, kokonaan peittyneinä amuletteihin, peileihin\nja hopeahelyihin, Väriä antava rahvas ei ole milloinkaan taipuvainen\nturhaan teoretisointiin; se katsoo yhtä kunnioittavasti Pyhään Isään\nkuin Mussoliniin ja ripustaa heidän kuvansa makuukamarien seinälle\nyhteisen kynttilän valoon.\n\nKenties juuri tällaisissa seikoissa piilee kansojen mieliala, niiden\ntulevaisuus... Kirkko on kietonut syntymämaansa lujin ja joustavin\nsitein. Se ei toimi eikä laske vuosissa, ei edes vuosikymmenissä,\nsillä pitkä traditio on opettanut sen odottamaan.\n\nMutta Gioventù Italiana del Littoria, uuden Italian nuoriso marssii.\n\nSe marssii Rooman kaduilla ja Ostiaan ja Tivoliin johtavilla\nvaltateillä. Kymmenen-, kolmentoista vuotiaat balillat astuvat\nreippaana rintamana, pärisevien rumpujen jäljissä. Heidän naarmuiset\nruskeat polvensa ovat paljaat, keveät urheiluhousut heilahtelevat\ntahdikkaasti, ja tupsujen koristamat mustat fessit, joihin on ommeltu\nkultainen kotkankuva, ovat kevytmielisesti kallellaan. Neljä-,\nviisivuotiaina he vielä leikkivät tinasotilailla ja tankeilla;\nheillä oli pienet miniatyyriunivormut, he kuuluivat Figlio della\nLupaan, Susiemon poikiin. Täytettyään neljätoista vuotta he\npääsevät Avanguardian nuorisoryhmään, jonka organisoidut joukot on\nvanhan roomalaisen tavan mukaan jaettu manipoloihin, kohortteihin,\ncenturioihin ja legiooniin. Milloin tahansa he ajattelevat tuota\naikaa, heidän pähkinänväriset silmänsä alkavat loistaa ja heidän\npäivettyneille kasvoilleen leviää iloinen odotus.\n\nLapset kuuluvat valtiolle — poliittinen ja sotilaallinen koulutus\nliittää heidät jo hyvin varhain siihen maailmaan, jossa rummuilla,\nkivääreillä ja paraateilla on niin suuri merkitys. He vannovat\nuskollisuudenvalan il Ducelle ja liittyvät täysi-ikäisiksi tultuaan\nfascistiseen järjestöön. Heidän appelsiininpunaiset ja siniset\nkauluksensa, heidän kullanväriset olkanauhansa antavat väriä kaduilla\nsoluville ihmisvirroille. Reipas marssilaulu ja aurinkoinen hymy ovat\ntämän nuorison piirissä kenties lopultakin välittömämpiä kuin toisen\ndiktatuurimaan rajojen sisällä...\n\nRooman ikivanha jumaluus, mahtavin kaikista, Valtio, on jälleen\nsaanut alttarin, joka heittää varjonsa Mussolinin nuoren imperiumin\nyli. \"Dynaaminen\" vallanjärjestelmä, oppi totaalisesta valtiosta\non aina pysynyt Italiassa jossain määrin ääriviivattomana ja\nvailla varmaa teoreettista perustusta, jotta poliittista toimintaa\nvoitaisiin soveltaa tilanteiden mukaan. Fascismin ydin sisältyi\njo niihin sanoihin, jotka Mussolini lausui heti saatuaan vallan\nkäsiinsä: \"Kaikki valtiossa, ei mitään valtiota vastaan, ei\nmitään valtion ulkopuolella: valtio yksin antaa kansalle sen\nvoiman\" Yksityisen ihmisen yläpuolella on valtion ja kansakunnan\nirrationaalinen mahti, johon kaikki toiminta ja tahto keskittyy.\nDemokraattisten maiden tunnustamaa enemmistön ratkaisuvaltaa vastaan\nfascismi opettaa pienen valiojoukon ja johtajan, diktaattorin, valtaa\nvalvoa kansakunnan etuja. Kaikki tuo on sanottu sekä keväällä 1925\nlaaditussa \"kahdeksan miehen mietinnössä\" että Gentilen, Roccon\nja Corradinin ajatusten pohjalla muotoillussa valtioteoriassa;\nse sisältyy Italian työn perustuslakiin Carta del Lavoroon ja\nMussolini on itse allekirjoittanut sen moneen kertaan sekä kynällä\nettä miekalla. Tämän perusajatuksen ympärillä on parin kymmenen\nvuoden ajan käynyt fascistisen yhteiskuntajärjestyksen koneisto,\njota syndikalistien oppien mukaiset ammattikunnat ovat yrittäneet\njohtaa mahdollisimman lähelle korporatiivisen valtion ihannetta —\nkoneisto, jossa suuret julkiset työt, korkea tullitariffijärjestelmä,\nsekava mutta rohkea budjettipolitiikka ja monenlaiset taloudelliseen\nomavaraisuuteen tähtäävät järjestelyt pyörivät rattaina.\n\nMutta Italian valtiokoneiston käynnin määräävät kenties lopultakin\nulkoapäin tulevat vaikutukset, Euroopan kartalla tapahtuvat\nryhmitykset ja muutokset. Abessinian sodasta, jolloin länsivallat\nsovelsivat tähän maahan pakotteitaan, nuori imperium on\njohdonmukaisesti pyrkinyt omavaraisuuteen, voidakseen seuraavien\nsotiensa aikana olla täysin riippumaton ulkomaisesta tuonnista.\nSeuraavien sotien...? — Jos olisin viime kesänä kysynyt Rooman\nnuorukaisilta, mitä varten he ovat nostaneet kiväärit olalleen,\nvastaus olisi ollut vuorenvarma: La guerra, sota...!\n\nSaksan-Italian akseli oli vielä virallisesti muuttumattoman luja,\nja näytti tosiaan siltä, kuin tykkejä olisi hiljalleen käännetty\nlänteen päin, Ranskaa ja Englantia kohti. 1880-luvun alusta,\njolloin Pohjois-Afrikan siirtomaita jaettiin ja jolloin Ranska sai\nTunisian, väkirikas ja siirtomaantuotteista riippuvainen Italia on\nkerran toisensa jälkeen ilmaissut peittelemättömän katkeruutensa\ngallialaista ja brittiläistä siirtomaiden herruutta kohtaan. Se\nhaluaisi vapaan meritien Abessiniaan. Se kaipaa Korsikaa, Savoijia\nja Nizzaa vanhan emämaan yhteyteen; sen sanomalehdet ovat kiivain\näänin tahtoneet Dshibutia ja Tunisia. Tämä imperiumin laajentumisen\nvaatimus on eroamattomasti syöpynyt fascistiseen ajatteluun. Viime\nsyyskesän kuumina, hautovina päivinä, jolloin yhä runsaammat\nreservit saivat marssia Sisiliaan tai siirtyä Tripoliksen rajoille,\nranskalaisten alusmaiden kylkiin, ilmassa tuntui lähestyvän\nsiirtomaasodan uhka.\n\nTänä päivänä tilanne näyttää toiselta. On sanottu, että Mussolini\non joutunut uudelleen saman ratkaisun eteen kuin maailmansodan\npuhjetessa ja että Italian tämänpäiväinen asema muistuttaa\nhämmästyttävästi sen silloista asemaa suurpolitiikan pelilaudalla.\nNeljännesvuosisata sitten, sodan ensimmäisten laukausten pamahtaessa,\nItalia julistautui puolueettomaksi kuten nytkin. Sen silloinen\nliittotoveri, Itävalta-Unkari yritti ostaa sen keskusvaltojen\npuolelle lupaamalla italialaisten vähemmistöjen asuttamia\nmaakaistaleita; Ranska ja Englanti puolestaan tarjosivat jo etukäteen\nosuutta sodan tulevasta voittosaaliista. Muistetaan, että silloinen\nnuori sosialistijohtaja Benito Mussolini painosti horjuvaa hallitusta\njulistamaan maan puolueettomaksi mutta siirtyi hieman myöhemmin sodan\nkannattajien kärkijoukkoon. Ja nyt —? Syyskuun 1. päivänä saivat\nPiazza Venezialle kerääntyneet roomalaiset lukea Saksan hyökkäyksestä\nPuolaan ja heillä oli vielä käsissään rypistyneet sähkösanomat, kun\ntuli tieto il Ducen päätöksestä: Italia jäisi puolueettomaksi sodan\nalkuvaiheissa!\n\nTämä ratkaisu todistaa ennen kaikkea Mussolinin kylmää, reaalista\nharkintaa. Onhan Italian asema strategisesti mitä uhatuin — Ranskan\narmeija voi marssia Alppien yli Lombardiaan kuten Hannibalin joukot\nerinäisiä vuosisatoja ajassa taaksepäin, Adrianmeren herruus ei\nole täydellinen niin kauan kuin vihamieliset Balkanin valtiot\npitävät idässä vartiota, englantilainen laivasto voi katkaista\nyhteyden Libyaan ja Itä-Afrikan kolonioihin, Ranskan ilmavoimilla\non Korsikassa oivallinen ponnistuskohta, josta ne voivat suunnata\nhyökkäyksen maali läntiseen kylkeen ja saavuttaa vajaan tunnin\nlennon jälkeen valtakunnan ytimen, Rooman. Mutta jäädessään tyyneksi\nsivustakatsojaksi kuten syksyllä 1914 tämä etelän valtiomahti\non tehnyt hyvin kaukonäköisen ratkaisun. Samalla kun Italia voi\nsäilyttää sekä rannoillaan että siirtomaissaan status quon, se\ntodistaa ystävyytensä toiselle akselivallalle toimimalla Saksan\npanssarina etelästä suunnattuja kauppasaarron yrityksiä vastaan.\nLänsivalloille il Ducen puolueettomuus on yhtä edullinen: niiden\nei tarvitse hajoittaa sotavoimaansa marssimalla uutta vihollista\nvastaan. Onko Mussolini lopultakin päättänyt voittaa siirtomaat\ndiplomaattisen odottamisen, \"rauhan imperialismin\" avulla? Toivooko\nhän kerran poimivansa sodan hedelmiä tulevassa Euroopan jaossa?\n\nKun Italian valtionhoidossa tapahtui muutama viikko sitten, lokakuun\nlopulla, yllättävä muutos ja ministeriöiden johto luovutettiin\nniiden tähänastisille nuorille alivaltiosihteereille, Lontoon\nlehdistö kehitti tapahtumasta johtopäätöksen, että puolueettomuuden\nhenkeä yritettiin kotiuttaa fascismin keskusvirastoihin ja että\nSaksan ystävyys oli vähenemässä... Olihan Englannin suosijaksi\ntunnettu kruununprinssi Umberto jo aikaisemmin saanut käsiinsä\nmaan sota-asioiden ohjakset. Mutta Italian lehdistö vaikenee. Il\nDuce vaikenee. Caesarien maailmanvallan perillinen on hiljainen,\nodottava ja valpas. Rooma lepää autiolla, vuorten reunustamalla\nCampagnalla kirkkoineen, temppeleineen, palatseineen ja linnoineen\nkuin ääretön jättiläiselimistö, ahnaana ja mahdintuntoisena,\nmutta kovin varovaisena. Muinaisen suuruuden muistot ovat kahden\nvuosikymmenen ajan tihentäneet sen ilmaa. Se on opetellut tahtomaan\nja toimimaan menneisyyden esikuvien mukaan. Kenties sen valtimoita\npolttaa tunne, että se vielä kerran historian kuluessa voisi olla\njättiläisvaltakunnan sydän, maailmanmahti, joka syleilisi koko\nEurooppaa niin kuin kaksituhatta vuotta sitten.\n\nKun olin kirjoittanut edellä olevat rivit, paperieni päälle putosi\nkuihtunut muratinoksa, joka oli taitettu Palatinuksella, Livian\ntalon atriumissa. Sen tummanvihreät, sydämen muotoiset lehdet\nolivat kovertuneet kuin tulen hehkussa. Siitä lähti hyvin heikko ja\nepämääräinen tuoksu, pikemmin mullan ja tomun ja auringonpaisteen\nkuin Viheriöivän kasvin Vieno hengitys. Se jäi työpöydälleni\nkreikkalaisen polttosavikuvan ja hindulaisen viisaudenopettajan\nkullattujen kasvojen eteen kuin vaatimaton kukkauhri lännen ja idän\njumalille.\n\nMutta se oli herättänyt muistot niin kuin äänirauta saa soittimen\nkielet väräjämään. Vielä kerran olin nousevinani vanhaa polkua\nylös Palatinukselle, myrttien ja laakerien lävitse, tyhjän,\nauringonvälkkeisen, puolittain sortuneen talon luo, missä Livia oli\nimettänyt pientä Tiberiusta ja kypsyttänyt vallanhimoisia uniaan.\nNäin tummanvihreiden kivitammien varjon Kybelen temppelin sorassa.\nAjatukseni etsivät vanhoja muureja, joista auringonpaiste ja tuulet\novat kahdentuhannen vuoden kuluessa pyyhkineet kultakauden loiston\njäljet, mutta joihin liittyy suuren ja elinvoimaisen ajan muisto.\nValo pakeni nopeasti länttä kohti. Näkymättömän tanssijattaren\nkultainen hame hulmusi maassa viruvien marmorifragmenttien yli. Yö\nlähestyi. Mutta minä puolestani saatoin kuvitella, miten iäkkäistä\nmuureista ja laakerinlehdistä säteilevä heikko valo yhä pidätti\npimeyttä, ikään kuin pitkän ja rikkaan päivän jälkikajo olisi omalla\npaineellaan hetken aikaa torjunut yötä. Kuinka kauan...?\n\nKertomus toivioretkestä Roomaan päättyy tähän kysymykseen,\ntähän epävarmaan hämärään. Kuinka hartaasti toivoisinkaan, että\neurooppalaisen kulttuurin kehdolta poimittu muratinlehvä olisi\nkyennyt loihtimaan kirjan viimeisille lehdille toisenlaisen\nvalaistuksen, johon ei liittyisi mitään aavistusta häviöstä ja\nperikadosta.\n\n\n\n\nViiteselitykset:\n\n\n[1] Podestà, korkea virkamies keskiajan Italian kaupungeissa.\n\n[2] Gruyère, sveitsiläinen juusto.\n\n[3] Asylon (kr.) tarkoittaa turvapaikkaa.\n\n[4] Kirjoitettu muotoon Agia Sophia.\n\n[5] Bysantion, Konstantinopolin ja Istanbulin alkuperäinen nimi.\n\n[6] Kaaria, muinainen alue Vähän-Aasian lounaisosassa.\n\n[7] Numidia, muinainen alue Afrikan pohjoisosassa nykyisen Algerian\nja Tunisian alueella.\n\n[8] Pohjois-Kreikan itäosan yksi hallinnollinen alue.\n\n[9] Porfyyri, kivilaji, jota käytetään monissa koriste-esineissä.\n\n[10] Lapislatsuli, harvinainen puolijalokivi.\n\n[11] Rooman valtakunnassa nyk. Italian koillisosassa sijainneen\nalueen asukkaat.\n\n[12] Marco Polo (1254-1324), venetsialainen kauppias ja\ntutkimusmatkailija.\n\n[13] Enrico Dandolo (1107-1205), Venetsian doge 1192-1205.\n\n[14] Birma, nyt. Myanmar, aikaisemmin myös Burma.\n\n[15] Quinsai, nyk. Hangzhou.\n\n[16] Giacomo Girolamo Casanova de Seingalt (1725-98), venetsialainen\nseikkailija ja kirjailija.\n\n[17] Gentile Bellini (n. 1429-1507), ital. taidemaalari.\n\n[18] Tiziano Vecellio, myös Titian (n. 1477-1576), ital. taidemaalari.\n\n[19] Antonio Vivarini, ital. taidemaalari 1400-luvulla.\n\n[20] Kampaniili, kirkon erillinen kellotorni kuten esim. Pyhän\nMarkuksen torni.\n\n[21] Canaletto, oik. Giovanni Antonio Canale (1697-1768), ital.\ntaidemaalari.\n\n[22] Vittore Carpaccio (n. 1465-1525/26), ital. taidemaalari.\n\n[23] Paolo Veronese (1528-1588), ital. taidemaalari.\n\n[24] Giovanni Battista Tiepolo (1696-1770) ja Giovanni Domenico\nTiepolo (1727-1804, edellisen poika) olivat molemmat venetsialaisia\ntaidemaalareita.\n\n[25] Giorgio Barbarelli da Castelfranco (n. 1477/8-1510), ital.\ntaidemaalari.\n\n[26] Giovanni Bellini (n. 1430-1516), ital. taidemaalari.\n\n[27] Tintoretto, oik. Jacopo Comin (1518-1594), ital. taidemaalari.\n\n[28] Mantilja, espanjalaisnaisten pitsihuivi.\n\n[29] Sri Lanka.\n\n[30] Legendaarinen muinainen kaupunki, jonka uskotaan sijainneen\nItämeren rannoilla mahdollisesti nykyisen Puolan alueella.\n\n[31] Kharon, kreikkalaisessa mytologiassa Haadeen lautturi.\n\n[32] Moslemi, muslimi.\n\n[33] Kemal Atatürk (1881-1938), Osmanien valtakunnan kenraali ja\nTurkin tasavallan perustaja.\n\n[34] Gattamelata, oik. Erasmo da Narni, (1370-1443), ital.\nkondottieeri eli palkkasoturipäällikkö.\n\n[35] Bartolomeo Colleoni (1400-75), venetsialainen kondottieeri.\n\n[36] Francesco I Sforza (1401-66), venetsialainen kondottieeri.\n\n[37] Filippo Maria Visconti (1392-1447), Milanon hallitsija 1412-47.\n\n[38] Benito Amilcare Andrea Mussolini (1883-1945), Italian\npääministeri ja diktaattori 1922-43.\n\n[39] Georges Eugène Sorel (1847-1922), ransk. Filosofi ja politiikan\nteoreetikko.\n\n[40] Muzio Attendolon (1369-1424), alkujaan romagnalainen\nmaanviljelijä, sittemmin kondottieeri, joka käytti lisänimeä Sforza,\nväkevä.\n\n[41] Saks. Anschluss, liittäminen (Saksaan).\n\n[42] Il Giornale d'Italia, roomalainen päivälehti, lakkautettu 1976.\n\n[43] Post festum, juhlien, ie. tapahtuminen jälkeen.\n\n[44] Pohjois-Afrikassa taisteleva ranskalaisiin joukkoihin kuuluva\nsotilas.\n\n[45] Tripoli, Libyan pääkaupunki.\n\n[46] V. viittaa Walwalin (ital. Ual-Ual) kaupungissa Abessiniassa\neli nykyiseen Etiopiassa sattuneisiin rajakahakoihin, jotka antoivat\nMussolinille tekosyyn aloittaa ns. Italian-Etiopian sota (1935-1936);\nItalian sotatoimet tuomittiin silloin yleisesti maailmalla, mikä\naiheutti kitkaa italialaisten ja englantilaisten välille.\n\n[47] Djibouti, pieni valtio Afrikan sarvessa. Vaaskivi kirjoittaa sen\nmuodossa Dzhibut.\n\n[48] Ranskalaisten linnoitusjärjestelmä Tunisiassa.\n\n[49] Askari, alkuperäiskansoista koostuvia siirtomaavaltojen joukkoja\nItä-Afrikassa ja Lähi-idässä tarkoittama nimitys.\n\n[50] Virginio Gayda (1885-1944), italialaisen Il Giornale d'Italia\nsanomalehden toimittaja ja Mussolinin fasistisen hallinnon äänitorvi.\n\n[51] John Bull, fiktiivinen hahmo, joka kuvaa Englannin kansaa ja\nkansanluonnetta.\n\n[52] Édouard Daladier (1884-1970), silloinen Ranskan pääministeri.\n\n[53] Tervehdys latinaksi.\n\n[54] Heinäkuun vallankumous.\n\n[55] Kesälaakeri (Ilex verticillata) eli kesäorjanlaakeri.\n\n[56] Lännenmansikkapuu eli mansikkapuu.\n\n[57] V. viittaa runoilija Vergiliukseen (70-19 eKr.).\n\n[58] Sentripetaalinen, keskihakuinen.\n\n[59] Leon Battista Alberti (1404-72), ital. taidemaalari, runoilija,\nkielitieteilijä, filosofi, muusikko yms.\n\n[60] Ekstraversio, ulospäin suuntautunut (asenne tai luonne).\n\n[61] Intohimo.\n\n[62] Domenico Ghirlandaio (1449-94), firenzeläinen renessanssiajan\ntaidemaalari ja freskomaalari.\n\n[63] Porta della Mandorla.\n\n[64] Arnolfo di Cambio (n. 1240-1300/10), ital. kuvanveistäjä ja\narkkitehti.\n\n[65] Axel Ludvig Romdahl, (1880-1951), ruots. professori ja\nmuseointendentti.\n\n[66] Uuden Testamentin mukaan Josef Arimatialainen tarjosi\nJeesukselle oman hautapaikkansa ja hautasi hänet.\n\n[67] Campanile, kellotorni.\n\n[68] Giotto di Bondone (1267-1337), firenzeläinen taidemaalari,\narkkitehti ja kuvanveistäjä.\n\n[69] Filippo Brunelleschi (1377-1446), ital. renessanssiajan\narkkitehti ja kuvanveistäjä.\n\n[70] Michelangelo di Lodovico Buonarroti Simoni (1475-1564), ital.\ntaidemaalari, kuvanveistäjä, arkkitehti ja runoilija.\n\n[71] 1300-luvun.\n\n[72] Andrea di Ricco (1213-94), ital. maalari ja mosaiikkitaiteilija.\n\n[73] Lorenzo Ghiberti (syntyjään Lorenzo di Bartolo, 1378-1455),\nfirenzeläinen taiteilija ja kultaseppä.\n\n[74] Japaninmispeli, alun perin Kiinasta lähtöisin oleva eksoottinen\nhedelmä, joka on päärynän muotoinen ja kooltaan ja väriltään\naprikoosin kaltainen. Sitä kutsutaan myös nimillä Lokvatti ja Nispero.\n\n[75] Girolamo (Hieronymus) Savonarola (1452-98), ital.\ndominikaanimunkki ja saarnaaja.\n\n[76] Fra Angelico, tunnettu myös nimellä Il Beato Fra Giovanni\nAngelico da Fiesole (1387/95-1455), firenzeläinen taidemaalari.\n\n[77] Karmiininpunainen tai sinipunainen väri.\n\n[78] Uhriksi sytytetty kynttilä.\n\n[79] Benvenuto Cellini (1500-71), ital. renessanssiajan kultaseppä,\nkuvanveistäjä, taidemaalari ja muusikko.\n\n[80] Giambologna myös Giovanni da Bologna (oik. Jean de Boulogne)\n(1524-1608), flaamilaissyntyinen Italiassa työskennellyt\nkuvanveistäjä.\n\n[81] Lornetti tai lornjetti, varresta pidettävät, yksi- tai\nkaksilinssiset silmälasit.\n\n[82] Guelfit ja ghibelliinit, kaksi keskiajalla Italian keski- ja\npohjoisosissa vaikuttanutta poliittista ryhmittymää.\n\n[83] Dante Alighieri (1265-1321), ital. runoilija ja kirjailija.\n\n[84] Baedeker, matkakirja-alan saksalainen pioneeriyritys.\nPunakantiset Baedekerit ovat suosituimpia matkakirjoja Euroopassa\nvuosisadan alkupuolella.\n\n[85] Michelozzo di Bartolomeo Michelozzi (1396-1472), ital.\nrenessanssin ajan arkkitehti ja kuvanveistäjä.\n\n[86] Arnolfo di Cambio (n. 1240-1300/1310), ital. arkkitehti ja\nkuvanveistäjä.\n\n[87] Tai muodossa Orsanmichele.\n\n[88] Astarte, seemiläinen hedelmällisyyden jumalatar.\n\n[89] Jänönvihma.\n\n[90] Pyhä Antonius Padovalainen (1195-1231), fransiskaaniveljestön\nensimmäisiä jäseniä.\n\n[91] Andrea della Robbia (1435-1525), ital. lasitettuihin\nkeramiikkatöihin erikoistunut kuvanveistäjä.\n\n[92] Trimalchion pidot, room. Titus Petronius Arbiterin (27-66)\nSatyricon-satiiriromaaniin sisältyvä yhtenäinen osa, joka on\njulkaistu myös erillisenä kirjana.\n\n[93] Mesallianssi, epäsäätyinen avioliitto, avioliitto itseään\nalempaa säätyä olevan kanssa.\n\n[94] Benozzo Gozzoli (1420-97), ital. taidemaalari.\n\n[95] Gioco del calcio, ital. jalkapallo.\n\n[96] Festum Sanctissimi Corporis Christi (lat.), usein lyhemmin\nCorpus Christi, Pyhän ruumiin juhlapäivä tai Kristuksen pyhän ruumiin\nja veren juhla, on roomalaiskatolisen kirkon juhlapäivä.\n\n[97] Podestà, korkea ital. virkamies ital.\n\n[98] Cosimo I de' Medici (1519-74), Firenzen herttua.\n\n[99] (Loggia del) Mercato Nuovo, \"uusi tori\", 1500-luvun puolivälissä\nFirenzeen rakennettu pylväsrakennus.\n\n[100] Lazzaroni, ital. tarkoittaa alemman sosiaaliluokan napolilaista.\n\n[101] Majolika, (ital. Maiolica) värikästä, lasitettua materiaalia,\njosta on tehty muun muassa seinälaattoja, taloustavaroita ja\nkoriste-esineitä.\n\n[102] Francesco Petrarca (1304-74), ital. runoilija,\nrenessanssifilosofi ja humanisti.\n\n[103] Convenevole da Prato (1270-1338), Petrarcan opettaja.\n\n[104] Giovanni Boccaccio (1313-75), ital. kirjailija ja runoilija.\n\n[105] Giotto (di Bondone) (1267-1337), firenzeläinen taidemaalari,\narkkitehti ja kuvanveistäjä.\n\n[106] Giovanni Cimabue, Cenni di Pepo (1240-1302), firenzeläinen\ntaidemaalari.\n\n[107] Hieraattinen, jäykkä (-tyylinen).\n\n[108] Suoraan edestä, kasvoista kasvoihin.\n\n[109] Konstantinopoli, Istanbul.\n\n[110] Masaccio (1401-28), alk. Tommaso di Ser Giovanni di Simone,\nital. maalari.\n\n[111] Canzone, ital. laulu.\n\n[112] Marsilio Ficino (1433-99), ital. renessanssifilosofi ja\nastrologi.\n\n[113] Antifoni, psalmin alussa ja lopussa oleva kehyslause.\n\n[114] Bottega, ital. kauppa.\n\n[115] Andrea del Verrocchio (n. 1435-1488), tila. Kuvanveistäjä ja\nkultaseppä.\n\n[116] Lorenzo Suurenmoinen (Lorenzo di Medici).\n\n[117] Federico da Montefeltro, (1422-82), ilta. aatelismies ja\nhumanisti.\n\n[118] Sigismondo Pandolfo Malatesta (1417-68), ital. aatelismies ja\nmesenaatti.\n\n[119] Georgios Gemistos Plethon (n. 1355-1452), bysanttilainen\nuusplatonilainen filosofi ja oppinut.\n\n[120] Aqua tofana, voimakas arsenikki- ja lyijypohjainen myrkky,\nkäytetty 1600-luvun alun Roomassa ja Napolissa.\n\n[121] Alesso Baldovinetti (1425-99), ital. varhaisrenessanssiajan\nmaalari.\n\n[122] Paolo Uccello (1397-1475), firenzeläinen taidemaalari, joka\ntunnetaan ennen kaikkea perspektiiviä koskevista tutkimuksistaan.\n\n[123] Antonio del Pollaiolo (1429/1433-1498), Piero del Pollaiolo (n.\n1443-96), ital. maalareita.\n\n[124] Luca Signorelli (n. 1445-1523), ital. taidemaalari.\n\n[125] Andrea Mantegna (n. 1431-1506), ital. taidemaalari.\n\n[126] Carlo (or Carlino) Dolci (1616-86), ital. taidemaalari.\n\n[127] Guido Reni (1575-1642), ital. taidemaalari.\n\n[128] Andrea del Sarto (1487-1531), ital. täysrenessanssin\ntaidemaalari.\n\n[129] Caravaggio, oik. Michelangelo Merisi (1571-1610), ital.\ntaidemaalari.\n\n[130] Dante Alighieri (1265-1321), ital. kirjailija ja runoilija.\n\n[131] Giovanni Boccaccio (1313-75), ital. kirjailija ja runoilija.\n\n[132] Francesco Petrarca (1304-74), ital. runoilija,\nrenessanssifilosofi ja humanisti.\n\n[133] Torquato Tasso (1544-95), ital. runoilija.\n\n[134] Ludovico Ariosto (1474-1533), ital. runoilija.\n\n[135] Tai Villa Medicea di Careggi.\n\n[136] Marsilio Ficino (1433-99), ital. humanisti.\n\n[137] Francesco Filelfo (1398-1481), ital. humanisti.\n\n[138] (Gian Francesco) Poggio Bracciolini (1380-1459), ital.\nhumanisti.\n\n[139] Niccolò de' Niccoli (1364-1437), ital. humanisti.\n\n[140] Angelo Ambrogini, (tai Poliziano), (1454-94), ital. humanisti\nja runoilija.\n\n[141] Luigi Pulci (1432-84), ital. runoilija.\n\n[142] Cristoforo Landino (1424-98), ital. humanisti.\n\n[143] Giovanni Pico della Mirandola (1463-94), firenzeläinen\nhumanisti.\n\n[144] Fra Filippo Lippi tai Filippo Lippi (1406-69), ital.\ntaidemaalari.\n\n[145] Alessandro di Mariano di Vanni Filipepi, tai Sandro Botticelli\n(1445-1510), ital. taidemaalari.\n\n[146] Antinoos (lat. Antinous) (n. 111-130), Rooman keisari\nHadrianuksen rakastaja ja myöhemmin häntä on pidetty nuoren, miehisen\nkauneuden perikuvana.\n\n[147] Christoph Willibald (von) Gluck (1714-87), saks.\noopperasäveltäjä.\n\n[148] Orfeus ja Euridice (1762).\n\n[149] Erinykset tai erinyit, kreikkalaisessa mytologiassa verikoston\nkostottaria.\n\n[150] Refektorio, ruokasali.\n\n[151] Andrea del Castagno (n. 1427-1457),, ital. taidemaalari.\n\n[152] Legnaia, alue Firenzessä.\n\n[153] Alfred Victor de Vigny (1797-1863), ransk. kirjailija.\n\n[154] Pippo Spano, oik. Filippo Buondelmonti degli Scolari,\n(1369-1426), ital. palkkasoturipäällikkö.\n\n[155] Vespasiano da Bisticci (1421-98), ital. humanisti ja kirjojen\nvälittäjä (\"cartolaio\").\n\n[156] Niccolò di Bernardo dei Machiavelli (1469-1527), firenzeläinen\nrenessanssiajan filosofi.\n\n[157] Maksimilian I (1459-1519), Habsburg-sukuun kuuluva Saksan\nkuningas.\n\n[158] Cesare Borgia (1475-1507), Valencen herttua ja paavi\nAleksanteri VI:n avioton poika.\n\n[159] Tiberius, (42 eaa. — 37), Rooman keisari.\n\n[160] Augustus, (63 eaa. — 14), Rooman keisari.\n\n[161] Proskriptio (latinaksi proscriptio), valtion vihollisen\njulkinen nimeäminen ja virallinen tuomitseminen, käytännössä\nkuolemaan tai maanpakoon tuomitseminen.\n\n[162] Trajanus (53-117), Rooman keisari.\n\n[163] Giuseppe Garibaldi, (1807-82), ital. nationalisti ja Italian\nyhdistäjä.\n\n[164] Salto mortale, kuolonhyppy tai tanssi kuoleman kanssa.\n\n[165] Donato di Niccolò di Betto Bardi (1386-1466), firenzeläinen\nkuvanveistäjä.\n\n[166] Falernumin alueella Aglianico-rypäleistä tuotettu yksi antiikin\nRooman tunnetuimmista viineistä.\n\n[167] Eugenius IV (1383-1447), paavi.\n\n[168] Muzio Attendolo Sforza (1369-1424), palkkasoturi.\n\n[169] Francesco Sforza (1401-1466), ital. herttua ja sotapäällikkö.\n\n[170] Filippo Maria Visconti (1392-1447), Milanon hallitsija.\n\n[171] Pontormo eli Jacopo Carucci (1494-1557), ital. taidemaalari.\n\n[172] Perpetuum mobile, ikiliikkuja.\n\n[173] Etruria oli pääasiassa etruskien asuttama alue antiikin\naikaisessa Italiassa; sitä kutsuttiin nimellä Tyrrhenia ja se\nkäsitti osia nykyisestä Toscanasta, Latiumista, Emilia-Romagnasta ja\nUmbriasta.\n\n[174] Giovanni Pisano (1250-1315), ital. kuvanveistäjä, taidemaalari\nja arkkitehti.\n\n[175] Guido da Siena (n. 1230-n. 1290), ital. maalari.\n\n[176] Simone Martini (n. 1284-1344), ital. taidemaalari.\n\n[177] Guidoriccio da Fogliano (n. 1290-1352), ital. kondottieeri.\n\n[178] Ambrogio Lorenzetti (n. 1290-1348), ital. taidemaalari Sienasta.\n\n[179] Jacopo di Pietro d'Agnolo di Guarnieri (1374-1438), ital.\nkuvanveistäjä Sienasta.\n\n[180] Pinturicchio, oik. Bernardino di Betto, (1454-1513), ital.\ntaidemaalari.\n\n[181] Asisium, Assisi.\n\n[182] Totila (k. 552), ostrogoottien kuningas vuosina 541-552.\n\n[183] Benedictus Nursialainen (480-543), läntisen kristillisen\nluostarilaitoksen isä.\n\n[184] Pyhä Klaara Assisilainen (1194-1253), Fransiskus Assisilaisen\nvarhaisimpia seuraajia.\n\n[185] Athanasios Aleksandrialainen, (n. 298-373), yksi\nalkukristillisen ajan kirkkoisistä.\n\n[186] Anakoreetti, (kreik. anakhoretes) erakko tai asketismia\nerakkona harjoittava henkilö.\n\n[187] Pyhä Hieronymus (Eusebius Sophronius Hieronymus) (n. 347-420),\nVulgata-Raamatun kääntäjä.\n\n[188] Simeon Styliitta eli Simon pylväspyhimys (388-459),\nsyyrialainen askeetikko.\n\n[189] Hilarion (291-371), palestiinalainen erakko.\n\n[190] Flavius Magnus Aurelius Cassiodorus Senator (n. 485-n. 585),\nroomalainen valtiomies ja kirjailija.\n\n[191] Pyhä Gregorius I (Gregorius Suuri) (n. 540-604), paavi vuodesta\n590 kuolemaansa.\n\n[192] Innocentius III, oik, Lotario de' Conti (s. n. 1161), paavina\n1198-1216.\n\n[193] (Ghentin) Pyhä Bavon, (622-659), munkki ja pyhimys.\n\n[194] Columbanus (540-615), irlantilainen lähetyssaarnaaja ja\nluostarien perustaja.\n\n[195] Franciscus Assisilainen (oik. Giovanni Francesco di Bernardone;\n1181/1182-1226), ital. fransiskaanisen munkkiveljeskunnan perustaja.\n\n[196] Kongregaatio, luostarilaitoksen piirissä luostareiden\nyhteenliittymä.\n\n[197] Pyhä Fructosus (k. 259), espanjalainen kristitty marttyyri ja\npyhimys.\n\n[198] Paavi Honorius III (1148-1227), sääntöjen sinetöiminen\n(bullalla Solet annuere) tapahtui vuonna 1223.\n\n[199] Tuomas Celanolainen (n. 1200-1270), oli ital.\nfransiskaanimunkki.\n\n[200] Domingo Félix de Guzmán eli Pyhä Dominicus (1170-1221), esp.\nmunkkiveljeskunnan perustaja.\n\n[201] Rooman kuuria tai Paavillinen kuuria tarkoittaa Pyhän istuimen\nhallitusta ja keskushallintoa, sana tarkoitti alun perin paavin hovia.\n\n[202] Ludvig IV Baijerilainen (1282-1347), Saksan kuningas.\n\n[203] John Wycliffe (n. 1320-84), engl. Raamatun kääntäjä\nja uskonpuhdistaja ja paavin vallan kyseenalaistaja, jonka\nluut kaivettiin hänen kuolemansa jälkeen esiin ja poltettiin\nkerettiläisyyden osoituksena.\n\n[204] Ferdinand Katolilainen (1452-1516) ja hänen puolisonsa\nkuningatar Isabella Katolilainen (1451-1504) saivat paavilta\narvonimen \"katolinen majesteetti\" maurien karkottamisesta Espanjasta.\n\n[205] Priori on munkkiveljeskunnan johtaja, mutta saattaa olla\njohtajana myös apotin alainen.\n\n[206] Tomás de Torquemada (1420-1498), dominikaani veljeskunnan jäsen\nja Espanjan inkvisition johtaja.\n\n[207] Girolamo (Hieronymus) Savonarola (1452-98), ital.\ndominikaanimunkki.\n\n[208] Giordano Bruno, oik. Filippo Bruno (1548-1600), ital. filosofi,\nokkultisti ja tähtitieteilijä.\n\n[209] Thutmosis II (1492-1479 eaa.), Egyptin faarao.\n\n[210] Ercole I d'Este (1431-1505), Ferraran herttua, joka oli\nSavonarolan ihailija.\n\n[211] Skitsoidi, skitsoidinen on lääketieteellisen määritelmän mukaan\njakomielisyyden piirteitä omaava henkilö, jolle ominaista läheisten\nihmissuhteiden välttäminen, kyvyttömyys ilmaista vihamielisiä\ntunteita ja sulkeutuneisuus.\n\n[212] Innocentius VIII, alk. Giovanni Battista Cibo (1432-92), paavi.\n\n[213] Aleksanteri VI, alk. Rodrigo Borgia (1431-1503), paavi.\n\n[214] Platon (427-347 eaa.), kreik. filosofi.\n\n[215] Marcus Tullius Cicero (106-43 eaa.), room. poliitikko ja\nkirjailija.\n\n[216] Aamos (tai Amos), Vanhan testamentin profeetta, joka\nkarkotettiin Betelistä kansallisista rajoituksista vapaan\njulistuksensa vuoksi.\n\n[217] Viittaa Persian kuninkaaseen, Kyyros II Suureen (n.576-29 eaa.).\n\n[218] Kaarle VIII (1470-98), Ranskan kuningas.\n\n[219] Thomas Maloryn Pyöreän pöydän ritarit (Le Morte d'Arthur ),\nilm. 1485.\n\n[220] Ludovico Sforza, myös Ludovico il Moro (1452-1508), Milanon\nherttua.\n\n[221] Napolin Alfonso II, myös Alfonso II d'Aragon (1448-95), Napolin\nkuningas.\n\n[222] Piero de' Medici (1472-1503), Firenzen kaupunkivaltion\nhallitsija.\n\n[223] Maksimilian I (1459-1519), Saksan kuningas.\n\n[224] Anateema, kirkonkirous, panna.\n\n[225] Gonfalonieeri, korkean julkisen viran haltija keskiajan\nItaliassa.\n\n[226] Kaniikki, kirkon säännöstön eli kaanonin noudattaja,\nkäytännössä esim. tuomiokirkon pappi tai tuomiokapitulin jäsen.\n\n[227] Wilhelm Dilthey (1833-1911), saks. historioitsija, psykologi ja\nfilosofian tutkija.\n\n[228] Nicolaus Cusanus (1401-64), saks. filosofi, matemaatikko,\nkardinaali ja tähtitieteilijä.\n\n[229] Bernardino Telesio (1509-88), ital. renessanssifilosofi ja\nluonnontieteilijä.\n\n[230] Giovanni Mocenigo (1558-1623), venetsialainen patriarkka.\n\n[231] Muistitekniikoissa.\n\n[232] John Bagnell Bury (1861-1927), irlantilainen historioitsija.\n\n[233] Albert Suuri (Albertus Magnus) (1193-1280), saksalainen\ndominikaanimunkki ja filosofi.\n\n[234] Tuomas Akvinolainen (1225-74), ital. katolinen\nskolastikkofilosofi ja teologi.\n\n[235] Henry Suso (1300-66), saks. dominikaanimystikko.\n\n[236] Johannes Tauler (n. 1300-61), saks. dominikaanimystikko.\n\n[237] Mestari Eckhart, oik. Eckhart von Hochheim (1260-1327/8), saks.\ndominikaanimystikko ja filosofi.\n\n[238] Neljännen Mooseksen kirjan luvuissa 16-17 mainitaan kertomus\nlehtiä, kukkia ja kypsiä manteleita versovasta Aaronin sauvasta.\n\n[239] Ordo, sääntökunta.\n\n[240] Bruno Kölniläinen (n. 1030-1101), kartusiaanisen sääntökunnan\nperustaja.\n\n[241] Khimaira, kreik. tulta syöksevä taruhirviö, jolla on leijonan\npää, vuohen ruumis ja häntänä käärme tai skorpionin pyrstö.\n\n[242] Kirjoitettu muotoon \"tuskanhekkuman\".\n\n[243] Ora pro nobis, lat., \"rukoile puolestamme\".\n\n[244] Flagellantismi, näkemys ja uskonnollinen lahko, jonka mukaan\nsynnin aiheuttama turmelus voidaan poistaa ruumiista ruoskimalla sitä\nitse.\n\n[245] Robert Pyhä, Robert de Molesme, (k. 1110).\n\n[246] Sisterssiläinen sääntökunta.\n\n[247] Filippo Neri (1515-95), ital. pappi ja oratoriaanien perustaja.\n\n[248] Braviario tai breviarium on alkuperältään katolinen\nhetkipalvelusten kirja.\n\n[249] (Kuiva)käymälä.\n\n[250] Vaaskivellä muodossa \"vilkuvat\".\n\n[251] Giovanni Pascoli (1855-1912) ital. runoilija.\n\n[252] Italialainen fasistinuorten järjestö 1920- ja 30-luvuilla.\n\n[253] Gabriele D'Annunzio (1863-1938), ital. runoilija, kirjailija ja\nnäytelmäkirjailija.\n\n[254] Ignatius Loyola (1491-1556), jesuiittajärjestön perustaja.\n\n[255] Il Duce, \"johtaja\", oli Benito Mussolinin arvonimi.\n\n[256] Konkordaatti eli valtiosopimus tarkoittaa valtion ja kirkon\nvälistä sopimusta.\n\n[257] Travertiini, eräs sedimenttikivilaji, jota käytetään\nrakennuskivenä.\n\n[258] Sibylla, olivat muinaisessa Kreikassa ja Roomassa\nnaisennustajia, oraakkeleita.\n\n[259] Voluutti, spiraalimaisesti kiertyvä koristeaihe, joka esiintyy\nmuun muassa joonialaisten pylväiden kapiteeleissa.\n\n[260] Ital. hauta.\n\n[261] Tonsuuri tarkoittaa kristillisten uskontokuntien tapaa ajella\npapistolta hiukset päälaelta.\n\n[262] Kohortti, viittaa Rooman legioonan noin 500 miehen yksikköön.\n\n[263] Mantilja, espanjalaisnaisten yleensä musta pitsihuivi.\n\n[264] Baldakiini, valtaistuimen, alttarin, saarnastuolin tai vuoteen\nsuojakatos.\n\n[265] ´Tribuna, kirkon kuori.\n\n[266] Porfyyri, silikaattikivilaji.\n\n[267] Uditori, kirjaimellisesti tilintarkastaja-sanan monikko.\n\n[268] Mitra, korkea, kupumainen ja koristeltu kirkollinen päähine.\n\n[269] Dalmatika (lat. tunica dalmatica) on läntisten kirkkojen\nkäyttämä piispan ja diakonin vaate.\n\n[270] Eugenio Marìa Giuseppe Giovanni Pacelli, paavi Pius XII, paavi\nmaaliskuun 2. päivästä 1939.\n\n[271] Ornaatti, messupuku, jumalanpalveluspuku.\n\n[272] Betsaida, Raamatun mukaan Pietarin kotikylä.\n\n[273] Hostia, room.kat. ehtoollisleipä.\n\n[274] Pluviaali, sadeviitta.\n\n[275] Opera Nazionale Balilla, Italian fasistinen nuorisojärjestö,\njoka toimi vuosina 1926-37.\n\n[276] Liktori (lat. lictor) oli Rooman valtakunnassa virkamiehen\npalveluksessa oleva henkilö, mutta V. tarkoittaa todennäköisesti\nnäiden kulkueessa kantamia vitsakirveskimppuja (mon. lat. fascis),\njotka olivat Italiassa virallisen auktoriteetin ja rangaistusvallan\nvertauskuva. Tästä embleemistä ottivat fasistit nimensä.\n\n[277] Travertiini, eräs sedimenttikivilaji, jota käytetään\nrakennuskivenä.\n\n[278] Tädykkeet (Veronica) on kasvisuku ratamokasvien\n(Plantaginaceae) heimossa.\n\n[279] Bellis perennis eli Kaunokainen.\n\n[280] Carlo Fea (1753-1836), ital. arkeologi.\n\n\n\n"]