Historiallinen romaani sijoittuu Amerikan vallankumoussodan aikaiseen New Yorkiin. Se seuraa vakoojan vaarallista työtä ja uskollisuuden valintoja puolueettomalla vyöhykkeellä, jossa perheet ja naapurit joutuvat vastakkain poliittisten mieltymystensä vuoksi.
James Fenimore Cooperin 'Vakooja' on Projekti Lönnrotin julkaisu n:o 1050. E-kirja on public domainissa koko EU:n alueella, joten emme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen suhteen k.o. maissa.
Tämän e-kirjan ovat tuottaneet Juha Kiuru ja Projekti Lönnrot.
VAKOOJA
Tarina puolueettomalta alueelta
Kirj.
J. FENIMORE COOPER
Suomentanut I. K. Inha
Alkuperäinen teos: The Spy.
WSOY, Porvoo, 1930.
JOHDANTO.
Tekijältä on usein kysytty, perustuvatko tämän kirjan tärkeimmät luonteet, ja missä määrin, todellisen elämän esikuviin. Parhaiten hän voi kysymykseen vastata esittämällä kaunistelematta lukijoilleen ne seikat, jotka ovat johtaneet sen julkaisemiseen.
Monta vuotta takaperin tämän kirjan kirjoittaja vieraili erään kuuluisan miehen luona, jolle Amerikan vallankumouksen pimeimpinä aikoina oli uskottu useita tärkeitä luottamustoimia. Keskustelu kääntyi kysymykseen, mikä vaikutus suurilla valtiollisilla tapauksilla on luonteeseen ja minkä puhdistustyön isänmaanrakkaus voi saada aikaan tämän tunteen voimakkaana herätessä koko kansassa. Innokkaimpana esiintyi keskustelussa mies, jolla vuosiensa, ansioittensa ja ihmistuntemuksensa johdosta oli parhaat edellytykset tällaisen keskustelun johtamiseen. Kuvaltuaan ensin, kuinka kansan suuri taistelu 1775-vuoden sodassa silmäänpistävällä tavalla oli antanut varsinaisten syvien rivien ajatuksille ja toimille uuden kunniallisen suunnan, niiden oltua siihen saakka kokonaan piintyneinä elämän jokapäiväisimpiin asioihin, hän sanainsa valaisemiseksi kertoi tarinan, jonka todenperäisyyden hän oman näkemänsä nojalla saattoi taata.
Vaikkei Englannin ja Yhdysvaltain riita oikeastaan ollutkaan mikään perheriita, muistutti kuitenkin moni piirre sisällistä sotaa. Yhdysvaltalaiset eivät koskaan perustuslaillisesti olleet Englannin varsinaisia alamaisia, mutta olihan molemmilla kansoilla yhteinen kuningas. Kun Amerikan kansa hylkäsi kuninkaansa ja Englannin kansa päätti auttaa hallitsijaansa hänen koettaessaan saada valtansa takaisin, sai taistelu enimmäkseen sisällissodan luonteen. Suuri osa eurooppalaisista siirtolaisista, jotka olivat siirtokuntiin asettuneet, piti kruunun puolta, ja monissa paikoin nämä yhdessä niiden amerikkalaisten kanssa, jotka eivät tahtoneet kuninkaasta luopua, saivat vaa'an kallistumaan ehdottomasti emämaan puolelle. Amerikka oli silloin vielä liian nuori, se tarvitsi liian kipeästi joka sydämen, joka käden, voidakseen suhtautua välinpitämättömästi näihin vastapuolueisiin, vaikk'eivät ne olleetkaan sen suurempia. Pahennus kävi paljon suuremmaksi siitä, että englantilaiset koettivat käyttää näitä sisällisiä riitoja omaksi hyödykseen, ja kahta arveluttavammaksi se kävi, kun huomattiin heidän ryhtyneen siirtokunnista kokoamaan sotaväkeä, jonka piti olla Euroopasta tuotujen joukkojen apuna nuoren tasavallan nujertamisessa. Kongressi sen vuoksi asetti erikoisen salaisen valiokunnan nimenomaan ehkäisemään näitä yrityksiä. Mr –, juonen kertoja, oli tämän valiokunnan puheenjohtaja.
Ryhtyessään täyttämään niitä uusia velvollisuuksia, jotka tähän toimeen liittyivät, Mr – muun muassa käytti apunaan asiamiestä, jonka tehtävät eivät paljoakaan eronneet tavallisen vakoojan tehtävistä. Tämä mies, kuten on helppo arvata, eli asemassa, jossa moinen kaksinainen toimi tuntui vähimmän vastenmieliseltä. Hän oli köyhä ja oppimaton tavallisen sivistyksen kannalta arvostellen; mutta hän oli kylmäverinen, ovela ja peloton luonteeltaan. Hänen tehtävänsä oli saada selville, missä osassa maata kruunun asiamiehet koettivat pestata väkeä, lähteä paikalle, ottaa pesti, olla innokkaasti kannattavinaan asiaa, jonka puolelle hän oli näköjään ruvennut, ja koettaa tämän ohella urkkia vihollisen kaikki salaisuudet. Nämä hän tietenkin ilmaisi esimiehilleen, jotka kaikin keinoin, mitä heidän käytettävinään oli, koettivat tehdä englantilaisten tuumat tyhjiksi. Se heille usein onnistuikin.
On helppo arvata, että tämänkaltainen toimi saattoi mitä suurimpiin vaaroihin. Paitsi ilmitulemista uhkasi vakoojaa joka päivä vaara joutua amerikkalaisten itsensäkin käsiin, jotka aina rankaisivat tämmöisistä synneistä oman maan asukkaita ankarammin kuin eurooppalaisia. Ja tosiaan paikkakuntain viranomaiset monta kertaa vangitsivatkin Mr –:n asiamiehen; kerran hänet jo vihastuneitten maanmiesten toimesta tuomittiin hirtettäväksikin. Vangitsijoille toimitetut nopeat salaiset käskyt kuitenkin pelastivat hänet häpeällisestä kuolemasta. Hänen annettiin päästä pakoon; ja tämä näennäinen ja samalla kyllä todellinenkin vaara suuresti auttoi häntä hänen uskotellessaan englantilaisille, että hän todella oli se mies, josta tahtoi käydä. Amerikkalaisten kesken hänet leimattiin rohkeaksi ja piintyneeksi kuningasmieliseksi, toryksi. Tällä tavalla hän salassa palveli maataan taistelun alkuvuosina, ainaisten vaarain ympäröimänä, ansaitsemattoman häväistyksen uhrina.
Vuonna 17... Mr – nimitettiin erääseen Euroopan hoviin korkeaan ja kunniakkaaseen toimeen. Kongressissa hän edusmiestoimestaan luopuessaan pääpiirtein kertoi nämä seikat, voimatta kuitenkaan ilmaista asiamiehensä nimeä, ja pyysi edustajia myöntämään jonkin palkinnon miehelle, joka suuriin vaaroihin antautuen oli ollut erittäin suureksi hyödyksi. Myönnettiin sopiva rahamäärä, ja sen perille vieminen annettiin salaisen valiokunnan asiamiehen toimeksi.
Mr – toimitti asiamiehelleen tiedon, että hän tahtoi tätä tavata. Kohtaus tapahtui metsässä, yösydännä. Mr – kiitteli siellä kumppaninsa uskollisuutta ja taitoa, selitti, miksi heidän yhteistyönsä nyt päättyi, ja lopuksi ojensi hänelle rahat. Mutta toinen astui askelen taapäin eikä suostunut niitä vastaanottamaan. "Maa tarvitsee kaikki rahansa", hän sanoi; "mitä minuun tulee, niin voin tehdä työtä ja elättää itseni monella tavalla." Kehoituksista ei ollut mitään apua, sillä isänmaanrakkaus oli ylinnä tämän merkillisen henkilön sydämessä; ja Mr – sai viedä rahat takaisin tuntien syvää kunnioitusta miestä kohtaan, joka niin kauan oli palkatta pannut alttiiksi henkensä sen asian hyväksi, jota he yhdessä palvelivat.
Tekijä sai sen käsityksen, että Mr –:n asiamies myöhemmin suostui vastaanottamaan palkan palveluksistaan; mutta vasta sitten, kun hänen maansa täydelleen kykeni sen maksamaan.
Tarvinnee tuskin lisätä, että tämänkaltainen juttu tapauksiin päähenkilönä osaaottaneen yksinkertaisesti ja vaikuttavasti kertomana teki kaikkiin kuulijoihin syvän vaikutuksen. Monta vuotta myöhemmin asianhaarat, joista tässä on tarpeetonta tehdä selkoa ja jotka olivat aivan satunnaisia, saivat tekijän julkaisemaan kertomuksen, josta sitten, hänen silloin vähääkään aavistamatta, tulikin melko pitkän jakson ensimmäinen. Samat satunnaiset syyt, jotka johtivat kirjan syntymiseen, määräsivät sen näyttämön ja yleisen luonteen. Edelliseksi oli otettu vieras maa; jälkimmäisen aikaansaajana oli kömpelö yritys kuvata ulkomaisia tapoja. Kun tuo juttu sitten pääsi julkisuuteen, alkoivat tekijän ystävät moittia, että hän, vaikka olikin sydämeltään ja synnyltään amerikkalainen, oli maailmalle antanut teoksen, joka vain jossakin vähässä määrin auttoi ravitsemaan oman maan nuorison ja kokemattoman yleisön mielikuvitusta, kun kuvat oli saatu kokonaan vieraan elämän piiristä. Hyvin tietäen, kuinka suuri osa hänen teelmästään oli suorastaan tilapäistä, kirjoittaja huomasi tämän moitteen osittain oikeutetuksi. Ainoa keino, mikä hänellä oli vallassaan, oli toisen kirjan kyhääminen, jonka aihe ei jättäisi sijaa moitteelle maailman, enempää kuin hänen itsensäkään silmissä. Hän valitsi aiheekseen isänmaanrakkauden; ja niille, jotka lukevat tämän johdannon ja kirjan itsensä, tuskin tarvitsee lisätä, että hän otti yllä kerrotun tarinan sankarin aihetta parhaiten valaisevaksi esikuvaksi.
"Vakoojan" julkaisemisen jälkeen on ilmestynyt montakin selontekoa eri henkilöistä, joita kirjoittajan otaksutaan ajatelleen tätä kirjaa kirjoittaessaan. Kun Mr – ei maininnut asiamiehensä nimeä, ei kirjoittaja ole koskaan saanut sen tarkempaa tietoa hänen henkilöllisyydestään, kuin mitä tässä on kerrottu. Sekä Washingtonilla että Sir Henry Clintonilla oli harvinaisen paljon salaisia lähettejä. Sodassa, joka niin monessa asiassa oli sisällisen sodan luontoinen ja jossa taistelevat riitapuolet olivat samaa verta ja puhuivat samaa kieltä, olisi tuskin voinutkaan olla toisin.
Tekijä on tätä painosta varten korjannut kirjan tyyliä. Hän on siinä suhteessa koettanut tehdä teoksensa paremmin sen suosion arvoiseksi, jolla se on vastaanotettu, vaikka hänen täytyykin myöntää kertomuksen rakenteeseen pujahtaneen niin paljon virheitä, että se samoin kuin rappeutunut rakennus ehkä olisi mieluummin rakennettava uudelleen kuin korjattava. Kaksikymmentäviisi vuotta vastaa kokonaisia aikakausia enimmissä Amerikan asioissa. Kaiken muun ohella ei sen kirjallisuus ole vähimmin edistynyt. Niin vähän odotettiin tämänkaltaisen alkuperäisen teoksen julkaisemisesta siihen aikaan, jolloin se kirjoitettiin, että "Vakoojan" ensi osa oli ollut jo monta kuukautta julkaistuna, ennenkuin tekijä tunsi riittävää kutsumusta kirjoittaa riviäkään jälkimmäistä osaa. Toivottomaan asiaan uhratut ponnistukset ovat harvoin uhraajansa arvoiset, olivatpa tämän yleiset ansiot kuinka vähäiset hyvänsä.
Pieni tarina, joka liittyy tämän kirjan aiheeseen, antaa lukijalle ehkä hiukan käsitystä amerikkalaisen kirjailijan toiveista tämän vuosisadan ensimmäisellä neljänneksellä. Toista osaa hitaasti painettaessa käsikirjoituksesta, joka tuskin oli ennättänyt kuivua latojan käsiin joutuessaan, kustantaja vihjaili kirjan ehkä paisuvan niin suureksi, ettei siitä tulisi mitään voittoa. Hänen mielensä rauhoittamiseksi viimeinen luku kirjoitettiin ja painettiin sivunumeroineen useita viikkoja ennen kuin sen edellä käyviä lukuja oli edes päässä hahmoteltu. Tämä itsessään anteeksiantamaton tosiasia on ainakin omiaan selittämään, miksi esiintyjät poistuvat näyttämöltä niin kiireisesti.
Maani on joutunut suurten muutosten alaiseksi sen jälkeen, kun tämä kirja alkujaan kirjoitettiin. Kansani on lujittumassa rustosta luuksi, ja yleisön mieli alkaa kehittyä yhtä nopeasti kuin valtakunta paisuu. Marssia Vera Cruzista Meksikoon johti sama urhea soturi, joka neljännesvuosisataa aikaisemmin kunnioittavasti mainittiin tämän kirjan viimeisessä luvussa. Kunniakas oli hänen marssinsa ja loistavat sen avulla saavutetut sotilaalliset tulokset, ja ne veivät kansakuntaa henkisesti eteenpäin askelen, joka vastaa kokonaista aikakautta kehityksessä todellista itsenäisyyttä ja korkeata valtiollista vaikutusta kohti. Niiden tykkien kaiku, jotka täyttivät azteekkien laakson jyrinällään, kuului Atlantin toisellekin puolelle synnyttäen sekä toiveita että pelkoakin.
Nyt ei meillä ole muuta pelättävää vihollista kuin vihollinen, joka on keskuudessamme. Jos totuttaudumme pitämään kansaakin erehtyvänä olentona ja käytämme hyväksemme niitä neuvoja, jotka viisaus on kokemuksesta poiminut, voimme hyvällä syyllä toivoa, että sama Kaitselmus, joka meitä lapsuudessamme niin erinomaisesti auttoi, on miehuudellemmekin oleva suopea.
Coopertownissa, maaliskuun 29:ntenä 1849.
ENSIMMÄINEN LUKU.
Vuoden 1780 tehdessä loppuaan nähtiin yksinäisen matkustajan
kulkevan tietään eräässä niistä pienistä laaksoista, joita on paljon
Länsi-Chesterissä.[1] Kylmän kostea ja yltymistään yltyvä itätuuli
ilmaisi vakuuttavasti, että lähestyi myrsky, jonka voitiin otaksua
kestävän useita päiviä, kuten tavallisesti, ja turhaan matkustajan
kokenut silmä illan pimeässä tähyili joka puolelle soveliasta suojaa
etsien, jossa hän voisi löytää välttämättömät laitteet, niin kauan
kuin sade, joka jo oli paksuna usvana alkanut ilmakehään sekaantua,
pitäisi häntä vankeudessa. Ei kuitenkaan löytynyt mitään muuta kuin
köyhän kansan pieniä ja epämukavia asumuksia, ja niiden turviin
ei hänen mielestään juuri tässä ympäristössä ollut levollista ja
viisasta uskoa itseään.Brittien saatua haltuunsa New Yorkin saaren[2] tuli Länsi-Chesterin
kaunti olemaan yhteistä aluetta, jossa molemmat sotapuolet toimivat
koko ajan, niin kauan kuin vallankumoussotaa vielä kesti. Joko
suhteittensa ehkäisemänä tai pelosta suuri osa asukkaista teeskenteli
puolueettomuutta, vaikk'eivät he suinkaan olleet puolueettomia.
Alemmat kyläkunnat tietenkin kuuluivat etupäässä kruunun vallan alle,
jota vastoin ylemmät, tuntien itsensä turvallisiksi mannerjoukkojen
läheisyyden vuoksi, rohkeasti julistivat vallankumouksellisia
mielipiteitään ja oikeuttaan hallita itseään. Paljon oli kuitenkin
valenaamojakin, jotka eivät vielä tänä päivänäkään ole naamaristaan
luopuneet; ja moni mies on hautaan vaipunut maanmiestensä
oikeuksien viholliseksi leimattuna, vaikka hän salassa on ollut
vallankumouksen johtajien tehokas asiamies; ja jos toiselta puolen
eräitten leimuavien patrioottien salaiset kätköt olisi voitu saattaa
päivän valoon, olisi löytynyt kuninkaallisia suojapasseja suurien
brittiläisten kultakasain alta.Matkustajan jalon ratsun kavioiden kapsaessa olisi voitu nähdä erään talon emännän varovasti raottavan rakennuksen ovea tarkastaakseen vierasta; ja ehkä kasvot poispäin kääntyneinä ilmaisevan tähystyksensä tulokset miehelleen, joka rakennuksensa takaosassa oli valmiina tarpeen tullen pötkimään piilopaikkaansa läheiseen metsään. Laakso oli kauntin pituussuuntaan nähden melkein sen keskellä, ja se oli siksi lähellä kumpaakin armeijaa, ettei varastetun tavaran takaisin toimittaminen niillä seuduin ollut mikään tavaton tapaus. Tosin ei samoja tavaroita aina saatu takaisin; mutta summittainen hyvitys tavallisesti kuitenkin saatiin, vaikk'ei laillista oikeutta ollutkaan, ja vääryyttä kärsinyt sai siten vahingon korvatuksi, vieläpä usein melkoisen palkkionkin omaisuutensa väliaikaisesta käyttämisestä. Laki sanalla sanoen oli toistaiseksi kumottu tässä seudussa ja lain käyttö yksityisten etujen ja voimakkaamman intohimojen mielivallassa.
Vieras, jonka ulkomuoto näytti niin epäiltävältä ja jonka hevonen kaikin puolin oli sopusoinnussa hänen uljaan ja suoran ryhtinsä kanssa, vaikka siltä puuttuivatkin kaikki sotaratsun tavalliset varustukset, antoivat ohi ratsastaessaan aihetta kaikenlaisiin arveluihin ja kiinnitti ehdottomasti asukkaitten huomiota puoleensa; ja toisin paikoin, missä omatunto oli tavallista arempi, hänen saapumisensa synnytti koko joukon pelkoakin.
Uupuneena harvinaisen väsyttävän päivän rasituksista ja hartaasti haluten päästä suojaan yhä rajummalta myrskyltä ja rankkasateelta, joksi se nyt alkoi muuttua, matkustaja olojen pakosta päätti pyrkiä ensimmäiseen asumukseen, joka tielle sattuisi. Kauan hänen ei tarvinnutkaan odottaa tilaisuutta; ja ratsastaen sisään auki jääneestä veräjästä hän kolkutti kovaa sangen halvan näköisen asumuksen ulko-ovelle, satulasta maahan astumatta. Kolkutus kutsui ulos keski-ikäisen naisen, joka ei ollut juuri miellyttävämmän näköinen kuin asumuskaan. Säikähtynyt naishenkilö veti taas pelokkasti oven melkein kiinni nähdessään ison halkovalkean loimussa ratsumiehen niin odottamattoman lähellä kynnystä; ja pelon ilme sekaantui luonnolliseen uteliaisuuteen hänen kysyessään vieraan asiaa.
Vaikka ovi oli niin kiinni, ettei ollut mahdollista tarkkaan tutkia huoneen sisustaa, oli ratsastaja kuitenkin nähnyt kylliksi luodakseen pimeyteen jälleen kaihoavan silmäyksen, eikö keksisi houkuttelevampaa asumusta, ja ilmaisi vasta sitten, vastahakoisuuttaan peitellen, mitä vailla hän oli ja mitä tarvitsi. Toinen kuunteli hänen pyyntöänsä ilmeisen vastahakoisena, ja ennenkuin vieras vielä oli päättänytkään, keskeytti nainen hänet hätäisesti vastaten:
"Ei minun tee mieleni antaa vieraalle yösijaa näin pahoina aikoina", hän sanoi nenäkkääseen, terävään sävyyn; "minä olen vain yksinkertainen naisparka; ja vaikka täällä onkin vanha herra kotona, niin on se ihan sama; mutta puolen mailin päässä on tien vieressä talo, jossa saatte yösijan, ja aivan ilmaiseksi. Tiedän aivan vissiin, että heille sopii paljon paremmin, ja minulle se on paljon mieluisempaa – siitä syystä, kun Harvey ei ole kotona, niinkuin minä jo sanoin; hän ei näet ota neuvoja varteen eikä lakkaa kuljeskelemasta, vaikka onkin tätä nykyä niin hyvissä varoissa; heittäisi ne epävarmat kuljeskelunsa ja asettuisi kauniisti yhdessä paikassa olemaan niinkuin muutkin, joilla on yhtä paljon ikää ja omaisuutta. Mutta Harvey Birch kulkee omia teitään ja maankiertäjänä hän vielä kuoleekin!"
Ratsumies ei joutanut enempää kuuntelemaan saatuaan neuvon, miten hänen oli matkaansa jatkettava. Hän oli hitaasti kääntänyt hevosensa veräjää kohti ja kietoi juuri laajan viitan laskoksia miehekkään vartalonsa ympärille, ennenkuin taas lähti myrskyyn, kun naisen puheessa äkkiä oli jokin kohta, joka keskeytti nämä liikkeet.
"Onko tämä siis Harvey Birchin asunto?" hän kysyi kuin vahingossa, ilmeisesti pidättäytyen aluksi sanomasta enempää.
"Niin, jos sitä voi hänen asunnokseen sanoa", vastasi toinen hätäisesti hengähtäen, ikäänkuin innokkaana vastaamaan; "mutta hän ei ole koskaan kotonaan, taikka niin harvoin, että tuskin muistan, minkä näköinenkään hän on, kun hän taas näkee hyväksi näyttää itsensä vanhalle isäraukalleen ja minulle. Mutta minä vähät välitän siitä, tuleeko hän takaisin, se on vissi; – kääntäkää ensi portista vasempaan; – ei, minä kyllä en paljoa välitä siitä, näyttääkö Harvey koskaan enää naamaansa vai ei – en totisesti!" – ja vaimo sulki oven äkkiä ratsumiehen edessä, joka sangen mielellään ratsasti vielä puolen mailia kauemmaksi, kun oli toiveita saada paljon parempi ja turvallisempi yösija.
Oli vielä sen verran valoa, että matkustaja saattoi nähdä, kuinka
viljelys parani,[3] samoin kuin maa yleiseenkin sen rakennuksen
ympärillä, jota hän nyt lähestyi. Rakennus oli kivestä, pitkä ja
matala, ja kummassakin päässä oli pieni kylkirakennus. Pitkin
julkisivua oli pylväskäytävä kauniisti sorvattuine puupylväineen,
ja tämä yhdessä hyvän järjestyksen ynnä aitain ja ulkohuoneitten
hyvän hoidon lisäksi kohotti paikan paljon korkeammalle seudun
tavallisia maalaistaloja. Talutettuaan hevosensa nurkan taa, jossa
se oli jonkin verran suojassa tuulelta ja sateelta, matkustaja otti
laukkunsa käsivarrelleen ja sisään pyrkien koputti kovaa rakennuksen
oveen. Tuota pikaa ilmaantui iäkäs neekeri; ilmeisesti hän piti
tarpeettomana näissä oloissa kysyä isäntäväeltä lupaakaan, ja
tarkastettuaan vieraan ensin tutkistelevasti kädessään kantamansa
kynttilän valossa, hän vastasi myöntävästi yösijan pyyntöön.
Matkustaja vietiin erinomaisen hauskaan arkihuoneeseen, johon oli
tehty tuli itämyrskyn ja lokakuun illan kolkkoutta elähdyttämään.
Annettuaan laukkunsa palvelijan huostaan ja kohteliaasti toistettuaan
pyyntönsä vanhalle herralle, joka nousi istuimeltaan häntä
vastaanottamaan, sekä kumarrettuaan kolmelle naiselle, jotka istuivat
neulomuksiensa ääressä, vieras alkoi riisua päällysvaatteita, mitä
hänellä oli ratsastaessaan ollut suojanaan.Kun hän oli kaulastaan ottanut ison huivin, riisunut sinisestä kankaasta tehdyn viitan ja samasta aineesta valmistetun sortuutin, näki häntä katseleva perhe edessään pitkän ja erinomaisen siron miehen, näköjään noin viidenkymmenen vuoden vanhan. Hänen kasvonsa ilmaisivat vakaantunutta levollisuutta ja arvontuntoa; hänen nenänsä oli suora, kreikkalaista lähennellen; hänen harmaat silmänsä levolliset, mietiskelevät, jopa surunvoittoiset; suu ja kasvojen alaosa ilmaisivat varmuutta ja olivat sangen luonteikkaat. Puku oli matkamiehen, yksinkertainen ja koruton, mutta muutoin sen mallinen kuin maan korkeampi säätyluokka käytti. Tekotukkaa hänellä ei ollut ja hänen omat hiuksensa olivat suoritut siihen laatuun, että hänen ulkomuotonsa siitä sai sotilaallisen sävyn, jota suuresti lisäsi hänen suora ja silmäänpistävän jalo ryhtinsä. Vieraan koko esiintyminen oli niin vaikuttava ja niin huomattavan hieno, että naiset nousivat tuoleiltaan, hänen vaatteensa pois annettuaan, ja yhdessä talon isännän kanssa uudelleen vastaanottivat tervehdyskumarrukset ja niihin vastasivat.
Talon isäntä oli matkustajaa monta vuotta vanhempi, ja hänen eleensä, pukunsa ja kaikki, mitä huoneessa oli, osoittivat selvään, että hän oli nähnyt paljon elämää ja seurustellut parhaissa piireissä. Naisista yksi oli nelikymmenvuotias mamselli, kaksi paljon nuorempaa, he eivät tosiaan olleet saavuttaneet vielä puoltakaan siitä iästä. Vanhin naisista oli jo aikoja sitten kukkeudestaan kuihtunut, mutta silmistään ja kauneista hiuksistaan hänen kasvonsa saivat erinomaisen miellyttävän ilmeen; ja hänen olennossaan ilmenevä hempeys ja herttaisuus soivat niille sulon, jota monilta nuoremmilta kasvoilta puuttuu. Yhdennäköisyydestä voi molemmat nuoremmat naiset huomata sisaruksiksi. He olivat nuoruuden parhaassa kukoistuksessa ja heidän poskillaan hohtivat ruusut, Länsi-Chesterin kaunottarien erikoinen maine, sytyttäen heidän syviin sinisilmiinsä sen hohteen, joka katsojalle tuottaa niin suurta nautintoa ja ilmaisee niin paljon sisällistä viattomuutta ja rauhaa. Näiden kolmen ulkonaisessa ilmauksessa oli paljon sitä naisellista vienoutta, joka on maamme kauniimman sukupuolen tunnuspiirre; ja esiintymisestä saattoi huomata heidän, samoin kuin talon herrankin, kuuluvan ylempiin seurapiireihin.
Ojennettuaan vieraalleen lasin erinomaista madeiraa herra Wharton – se oli tämän syrjäisen huvilan isännän nimi – palasi tulen ääreen istumaan, toinen lasi omassa kädessään. Hetken hän oli vaiti, ikäänkuin kohteliaisuutensa kanssa väitellen, mutta loi vihdoin vieraaseen kysyvän katseen ja kysyi:
"Kenen terveydeksi minulla on kunnia juoda?"
Matkustajakin oli käynyt istumaan ja herra Whartonin puhuessa katsoi miettiväisenä tuleen. Kääntäen sitten hitaasti silmänsä talon isäntään ja luoden häneen visusti tutkivan katseen hän vastasi, heikon punan kohotessa hänen piirteilleen:
"Harper on nimeni."
"Herra Harper", aloitti taas toinen sen ajan tarkkaa muodollisuutta noudattaen, "minulla on kunnia juoda terveydeksenne ja toivon, ettei sade, jota saitte, tuota sille mitään haittaa."
Harper kumarsi ääneti tämän kohteliaisuuden johdosta ja vaipui taas pian keskeytettyihin mietteisiinsä, jotka päivän pitkän ratsastuksen jälkeen kovassa tuulessa näyttivät kylläkin luonnollisilta.
Nuoret neitoset olivat jälleen asettuneet ompelutelineensä ääreen tädin, neiti Jeannette Peytonin, lähtiessä valvomaan niitä valmistuksia, jotka olivat välttämättömiä odottamattoman vieraan nälän tyydyttämiseksi. Syntyi lyhyt hiljaisuus, jonka aikana Harper silminnähtävästi nautti tilansa muutoksesta, kunnes Wharton jälleen keskeytti sen kysyen, oliko tupakanpoltto vieraalle vastenmielistä; jonka jälkeen hän, saatuaan kieltävän vastauksen, paikalla rupesi polttamaan piippuaan, jonka hän vieraan sisään astuessa oli laskenut luotaan.
Talon isäntä ilmeisestikin halusi aloittaa keskustelun, mutta hän joko pelkäsi joutuvansa vaaralliselle alalle, taikka ei tahtonut häiritä vieraansa kaikesta päättäen tahallista vaiteliaisuutta; monta kertaa epäröityään hän kuitenkin lopulta uskalsi lausua jonkin sanan. Harperin vihdoin liikahtaessa ja kohottaessa katsettaan huoneessa olevaan seuraan hän rohkaisi mieltään ja aloitti keskustelun.
"On käynyt sangen vaikeaksi", sanoi Wharton, alussa varovaisesti kartellen niitä asioita, joista hän halusi keskustella, "hankkia iltansa huviksi sitä tupakkalajia, johon on tottunut."
"Eikö New Yorkin puodeista saane parasta, mitä maassa kasvaa?" vastasi toinen tyynesti.
"No jaa – miksikä ei", vastasi isäntä kylläkin epäröivästi, nostaen samalla silmänsä Harperin kasvoihin ja nopeaan taas ne alas laskien hänen vakaan katseensa kohdatessaan, "varmaankin sitä kaupungissa on vaikka kuinka paljon; mutta sota on tehnyt viattomimmankin yhteyden kaupungin kanssa siksi vaaralliseksi, ettei sitä haluta ylläpitää niin joutavan vuoksi kuin tupakka on."
Rasia, josta Wharton juuri oli ottanut piippunsa täytteen, oli avoinna muutaman tuuman päässä Harperin kyynärpäästä, tämä otti hyppysellisen sen sisällyksestä ja asetti sen luonnollisimmalla tavalla kielelleen, mutta hänen puhekumppaninsa kerrassaan säikähti siitä. Viitsimättä kuitenkaan huomauttaa, että laatu oli yleiseen parhaaksi tunnettua, matkustaja kesti-isäntansä helpotukseksi jälleen vaipui mietteisiinsä. Wharton, jota ei haluttanut menettää saavuttamaansa etua, teki nyt tavallista pontevamman yrityksen ja jatkoi: "Minä sydämeni pohjasta toivon, että tämä luonnoton taistelu päättyisi, jotta jälleen voisimme rauhassa ja rakkaudessa tavata ystävämme ja sukulaisemme."
"Se on sangen toivottavaa", sanoi Harper painavasti, kohottaen jälleen katseensa kesti-isäntänsä kasvoihin.
"En ole kuullut, että olisi tapahtunut mitään tärkeämpiä liikkeitä uusien liittolaistemme saapumisen jälkeen", sanoi Wharton, koputtaen tuhkan piipustaan ja kääntäen vieraalleen selkänsä sillä verukkeella, että hänen oli otettava kekäle nuoremmalta tyttäreltään.
"En luulekaan, että niistä ainakaan on yleisölle tullut tietoa."
"Luullaanko pian ryhdyttävän mihinkään tärkeihin yrityksiin?" jatkoi Wharton, joka yhä puuhaili tyttärensä kanssa, mutta itsestään hetkeksi herkesi, ikäänkuin vastausta odottaen.
"Kerrotaanko, että pitäisi olla jotakin tekeillä?"
"Ei! Ei mitään erikoista; mutta luonnollistahan on odottaa jotakin uutta yritystä niin voimalliselta joukolta kuin Rochambeaun on."
Harper nyökäytti myöntävästi päätään, mutta ei muuta vastannut tähän huomautukseen; Wharton taas jatkoi samaa asiaa piippunsa sytytettyään.
"Etelässä näyttävät olevan toimeliaampia; Gates ja Cornwallis näyttävät aikovan saattaa sodan siellä ratkaisuun."
Harperin otsa meni ryppyyn ja syvempi surumielisyyden varjo liukui hänen kasvojensa yli; hänen silmistään leimahti ohimenevä välähdys, joka ilmaisi syvää salattua tunnetta. Nuoremman sisaren ihaileva katse tuskin ennätti lukea tämän ilmeen, ennenkuin se jälleen katosi jättäen sijaan hillityn tyyneyden, joka oli vieraan kasvoille niin tunnusomainen, ja sen vaikuttavan arvokkuuden, joka niin silmäänpistävästi ilmaisee älyn valtiutta.
Vanhempi sisar liikahti tuolissaan pari kertaa, ennenkuin uskalsi sanoa ja sanoa äänellä, josta kuulsi koko joukon voitoniloa:
"Kenraali Gates'illa on ollut huonompi onni jaarlia kuin kenraali Burgoynea vastaan."
"Mutta Saara, kenraali Gateshan on synnyltään englantilainen", huudahti nuorempi neitonen pikaisesti; punastuen sitten korviaan myöten omaa rohkeuttaan hän alkoi kääntää mullin mallin työkorinsa sisällystä, hiljaisessa mielessään toivoen, ettei hänen huomautustaan otettaisi huomioon.
Matkustaja oli kääntänyt kasvonsa toisesta sisaresta toiseen, heidän vuoroin puhuessaan, ja melkein huomaamaton suupielen lihaksien liikunta kuvasti uutta tunnetta, kun hän leikillisesti kysyi nuoremmalta:
"Uskallanko kysyä, minkä johtopäätöksen siitä teette?"
Frances punastui vielä enemmän, kun hänen mielipidettään näin suoraan kysyttiin asiasta, josta hän oli sanonut varomattoman sanan vieraan läsnäollessa; mutta kun hän ei mielestään voinut olla vastaamattakaan, sanoi hän hiukan epäröityään ja melko lailla kangerrellen:
"Ei – ei mitään – muuta, hyvä herra – kuin että sisarellani ja minulla toisinaan on eri mielipiteet brittiläisten urhoollisuudesta." Paljon merkitsevä hymyleikki hänen lapsellisen viattomilla kasvoillaan, kun hän oli saanut vastauksensa sanotuksi.
"Missä suhteessa te olette eri mieltä heidän urhoollisuudestaan?" jatkoi Harper, vastaten neitosen vilkkaaseen katseeseen melkein isällisen hellällä hymyllä.
"Saaran mielestä brittiläiset eivät koskaan häviä, mutta minä en niinkään luota heidän voittamattomuuteensa."
Matkustaja kuunteli hänen puhettaan sillä suvaitsevaisella mielihyvällä, jolla vakaantunut ikä halusta; suhtautuu nuoren viattomuuden innostukseen; mutta mitään vastaamatta hän kääntyi valkean puoleen ja katseli jonkin aikaa ääneti hiillokseen.
Turhaan Wharton oli koettanut päästä vieraansa salattujen valtiollisten mielipiteitten perille; hänen kasvoissaan ei tosin ollut mitään luotaantorjuvaa, mutta ei avomielisyyttäkään; ne päinvastoin olivat hämmästyttävän umpimieliset. Ja noustessaan saattamaan vierastaan toiseen huoneeseen, johon illallinen oli katettu, talon isäntä oli täydelleen tietämätön siitä, mikä siihen aikaan oli vieraan ominaisuuksissa tärkeintä. Harper tarjosi käsivartensa Saara Whartonille, ja yhdessä he astuivat huoneeseen. Frances meni perässä tuumiskellen mielessään, oliko hän ehkä loukannut isänsä vieraan tunteita.
Ulkona myrsky yltyi ankaraksi; ja sateen roiske seiniä vastaan herätti hiljaisen mielihyvän tunteen, jonka tämmöiset äänet virittävät tyynessä, mukavassa ja lämpöisessä huoneessa, mutta samassa ulko-ovelta kuului kova kolkutus, joka jälleen kutsui uskollisen neekerin ovelle. Hetkisen kuluttua palvelija palasi ilmoittaen, että toinenkin myrskyn yllättämä matkamies pyysi päästä taloon saamaan yöksi suojaa.
Heti kun tämän uuden tulokkaan ensimmäiset malttamattomat kolkutukset olivat kajahtaneet, oli Wharton levottomin elein noussut istuimeltaan; ja vilkaisten nopeasti vieraastaan ovea kohti hän näytti odottavan tästä toisesta yllätyksestä jotakin erikoista, joka oli yhteydessä edellisen vieraan yllätyksen kanssa. Tuskin hän ennätti heikolla äänellä käskeä mustaa saattamaan huoneeseen uuden tulokkaan, kun ovi äkkiä tempaistiin auki ja vieras itse astui huoneeseen. Hetkeksi hän pysähtyi Harperin huomatessaan ja toisti sitten kohteliaammassa muodossa pyynnön, jonka hän oli palvelijan keralla lähettänyt. Whartonia ja hänen perhettään ei tämän uuden vieraan ulkomuoto ensinkään miellyttänyt; mutta paha sää ja tietämättömyys siitä, mikä seurauksena olisi, jos häneltä yösija kiellettäisiin, pakottivat vanhan herran myöntymään, vaikka vastahakoisesti.
Neiti Peytonin käskystä kannettiin osa ruoista takaisin ja sään pieksämää tunkeilijaa pyydettiin nauttimaan aterian jäännöksiä, muitten vastikään ateriansa päätettyä. Nakaten luotaan karkean päällystakin hän kylläkin rauhallisena istahti tarjotulle tuolille ja ryhtyi kursailematta tyydyttämään ilmeisestikin sangen tiukkaavan nälkänsä vaatimuksia. Mutta joka suupalan lomassa hän loi levottoman silmäyksen Harperiin, tämän tutkiessa hänen ulkomuotoaan tarkkaan ja tiedustelevaan tapaan, mikä suuressa määrin häiritsi asianomaista. Täyttäen viinilasinsa vastatullut vihdoin merkitsevästi nyökkäsi tutkijalleen, ennenkuin kulautti nesteen kurkkuunsa, ja sanoi sitten katkeranlaisesti:
"Juon paremman tuttavuuden maljan, herrani; luullakseni tapaamme toisemme ensi kertaa, vaikka huomaavaisuutenne näyttää ilmaisevan toista."
Viini näytti olevan sangen mukiinmenevää laadultaan, sillä lasin takaisin pöydälle asettaessaan hän maiskautti huulillaan, niin että koko huone kajahti, ja pullon käteensä ottaen hetkeksi kohotti sen itsensä ja valon väliin silmäillen sitten vaieten sen kirkasta ja helmeilevää väriä.
"Luullakseni emme ole koskaan ennen tavanneet", vastasi Harper hienoisesti hymyillen toisen eleitä katsellessaan; näköjään tyytyen tutkimustensa tulokseen hän sitten kääntyi Saara Whartonin puoleen, joka istui lähinnä häntä, ja huolettomasti huomautti:
"Varmaankin tuntuu teistä nykyinen olopaikkanne yksinäiseltä, te joka olette kaupungin iloihin tottunut."
"Ah, kamalan yksinäiseltä", sanoi Saara sukkelaan. "Toivon, samoin kuin isänikin, että julma sota pian päättyisi ja taas voisimme palata ystäväimme luo."
"Entä te, neiti Frances, toivotteko tekin rauhaa yhtä hartaasti kuin sisarenne?"
"Epäilemättä monessa suhteessa", vastasi kysytty, luoden kysyjään aran katseen; ja kohdatessaan saman hyväntahtoisen ilmeen kuin edelliselläkin kerralla hän jatkoi, omain kasvojensa kirkastuessa vilkkaaseen ja heleään ymmärtämyksen hymyyn: "mutta en maanmiesteni oikeuksien kustannuksella."
"Oikeuksien!" toisti toinen sisar kärsimättömänä. "Kenen oikeudet ovat paremmat kuin hallitsijan: ja onko selvempää velvollisuutta kuin totella niitä, joilla on luonnollinen oikeus käskeä?"
"Ei tietenkään", sanoi Frances vallattomasti nauraen; ja ottaen sisarensa käden molempiin omiin käsiinsä hän Harperia kohtaan hymyillen lisäsi:
"Saatoitte sanoistani arvata, että sisarellani ja minulla on erilaiset valtiolliset mielipiteet; mutta isämme on puolueeton riidan ratkaisija, sillä hän rakastaa sekä omia maamiehiään että brittiläisiäkin, – eikä sen vuoksi asetu kumpaisenkaan puolelle."
"Niin", sanoi Wharton hieman hätääntyen, katsoen ensin toiseen ja sitten toiseen vieraaseensa; "minulla on läheisiä ystäviä kummassakin armeijassa ja pelkään kummankin voittoa, se kun varmaan tuottaa minulle yksityistä onnettomuutta."
"En luule, että teidän siinä suhteessa tarvitsee jenkkien puolelta paljoakaan pelätä", keskeytti illastava vieras, valaen itselleen ihailemastaan pullosta kylmäverisesti uuden lasin.
"Hänen Majesteetillaan ehkä on kokeneemmat joukot kuin mannermaalaisilla", vastasi talon isäntä pelokkaasti, "mutta kieltämättä amerikkalaiset ovat saaneet huomattavia voittoja."
Harper ei välittänyt kummankaan huomautuksesta, vaan ylös nousten pyysi, että hänet saatettaisiin lepopaikkaansa. Pieni poika sai käskyn saattaa hänet huoneeseensa; ja toivottaen koko seuralle kohteliaasti hyvää yötä matkustaja lähti pois. Veitsi ja kahveli putosivat epämieluisen tunkeilijan käsistä, kun ovi poistuvan Harperin jäljessä sulkeutui; hän nousi hitaasti istuimeltaan; tarkkaavaisena kuunnellen hän lähestyi huoneen ovea – avasi sen – näytti kuuntelevan toisen poistuvia askeleita – ja muun seurueen kauhistuttua ja hämmästyttyä aivan suunniltaan sulki sen uudelleen. Äkkiä katosivat nyt punainen peruukki, joka peitti hänen mustia kiharoitaan, suuri lappu, joka peitti puolet hänen kasvoistaan katseilta, ja etukumara asento, joka oli saanut hänet näyttämään viisikymmenvuotiaalta.
"Isä, – rakas isä!" – huudahti kaunis nuori mies. "Ja te, rakkaat sisaret ja täti, – vihdoinkin olen taas päässyt luoksenne!"
"Jumala sinua siunatkoon, Henryni, poikani!" huudahti hämmästynyt ja ihastunut isä, sisarten vaipuessa hänen olkapäätään vastaan kyyneliin sulaen.
Uskollinen vanha neekeri, joka lapsuudestaan saakka oli kasvanut herransa talossa ja ikäänkuin kurjan asemansa pilkaksi saanut Caesarin imartelevan nimen, oli ainoa sivullinen, joka näki Whartonin pojan odottamattoman paljastuksen. Nuoren herran hänelle kätensä ojennettua Caesar sitä palavasti suudeltuani poistui. Poika ei palannut huoneeseen; mutta neekeri itse palasi jonkin ajan kuluttua, juuri kun nuori brittiläinen kapteeni huudahti:
"Mutta kuka on tämä herra Harper? Entä jos hän antaa minut ilmi?"
"Ei, ei, ei, massa Harry", huudahti neekeri, päätään luottavasti pudistaen; "minä näkemä – massa Harper polvilla – rukoile Jumala – ei kuka kentleman, joka rukoile Jumala, sano hyvä poika tule näke vanha isä – nylkyri niin teke – ei kristitty!"
Caesar Thompson, joksi hän itse itseään nimitti – taikka Caesar
Wharton, joksi häntä nimitti se pieni maailma, joka hänet tunsi –
ei ollut ainoa, jolla oli "nylkyreistä"[4] näin huonot käsitykset.
Amerikan aseitten johtajat olivat huomanneet edulliseksi, ehkäpä
tarpeelliseksikin, käyttää New Yorkin ympäristössä eräitä alempia,
erittäin epäsäännöllisiin tapoihin tottuneita asiamiehiä toteuttamaan
pienempiä suunnitelmiaan vihollisen häiritsemiseksi. Aika ei ollut
semmoinen, että turhantarkkuus väärinkäytöksiin nähden olisi
soveltunut ohjenuoraksi, ja sorto ja vääryys olivat siviilimahdin
valvonnasta vapaan sotilasmahdin toimen luonnollisia seurauksia. Ajan
kuluessa muodostui oikea yhteiskuntaluokka, jonka ainoana tehtävänä
näyttää olleen huojentaa lähimmäistensä ajallisen varallisuuden
taakkaa, milloin se näytti liialliselta, ja tämä tapahtui tietenkin
isänmaan ja vapauden rakkauden varjolla.Toisinaan ei tarvittu sotilasmahdinkaan apua maallisen hyvän jakamisessa näin mielivaltaisella tavalla; valtion nostoväen pikkupäälliköt usein antoivat ikäänkuin jonkinlaisen laillisuuden vahvistuksen mitä mielivaltaisimmille rosvotöille, joihin usein liittyi verenvuodatuskin.
Brittiläisten puolelta ei lainkuuliaisuuden kannustamista suinkaan laiminlyöty, missä kerran tarjoutui siihen niin suotuisa ala. Mutta heidän sissinsä olivat luvussa ja kirjoissa ja heidän toimintansa oli paremmin järjestettyä. Pitkällinen kokemus oli heidän johtajilleen opettanut keskitetyn voiman tehokkuuden; ja ellei muistotieto aivan pahoin liioittele heidän tekojaan, osoittivat seuraukset kylläkin selvään, kuinka viisas tämä huolellisuus oli. Tämä joukko oli saanut kylläkin omituisen nimen – arvatenkin rakkaudestaan erästä hyödyllistä kotieläintä kohtaan – heitä sanottiin "lehmipojiksi".
Caesar kuitenkin oli aivan liian uskollinen esivaltaa kohtaan asettaakseen miehet, jotka taistelivat Yrjö III:n luvalla, epäsäännöllisen väen lukuun, jonka ilkitöitä hän niin usein oli nähnyt ja jonka saaliinhimon alaiseksi hänkin oli joutunut köyhyydestään ja orjanasemastaan huolimatta. Lehmipojat jäivät sen vuoksi vaille heille kohtuudella tulevaa osaansa neekerin moitteesta hänen sanoessaan, ettei kukaan kristitty, ei kukaan muu kuin "nylkyri" voinut pettää hellää poikaa tämän kunnioittaessa isäänsä näin tuiki vaarallisella käynnillä.
TOINEN LUKU.
Whartonin isä oli Englannissa syntynyt ja kuului perheeseen, joka vaikutusvallallaan parlamentissa oli eräälle nuoremmista pojistaan voinut hankkia melkoisen omaisuuden New Yorkissa. Nuorukainen oli, samoin kuin sadat muut samaan asemaan joutuneet, asettunut maahan pysyvästi. Hän meni naimisiin; ja tämän avioliiton ainoa lapsi oli jo aivan nuorena lähetetty Englantiin, voidakseen käydä siellä koulua. Suoritettuaan oppiarvon eräässä emämaan yliopistossa nuorukainen oli saanut tutustua oloihin ja Euroopan seuraelämän etuihin. Mutta pari vuotta täten vietettyään hänen täytyi isänsä kuoleman johdosta palata takaisin ottamaan vastaan kunnioitetun nimen ja sangen huomattavan omaisuuden.
Eräiden perheiden kesken oli niihin aikoihin yleisenä muotina antaa nuorukaisten mennä Englannin armeijaan ja laivastoon, se kun oli suorin tie kaikkiin ylennyksiin. Useimmat siirtokunnan korkeimmista viroista olivat sotilasuralle antautuneiden miesten hallussa, eikä ollut ensinkään tavatonta, että harmaantunut sotilas vaihtoi miekan kärpännahkoihin ja sai sijansa korkeimman tuomiovallan penkeillä.
Tämän järjestelmän mukaisesti oli vanhempi Whartonkin aikonut tehdä pojastaan sotilaan; mutta pojan luontainen velttous oli asettanut esteitä hänen toivonsa toteutumiselle.
Nuori mies oli toista vuotta punninnut ja punninnut, mikä aselaji tarjoisi parhaat edut, kun hänen isänsä äkkiä kuoli. Huoleton elämä ja kaikenlainen huomaavaisuus, jonka kohteeksi hän joutui saadessaan haltuunsa omaisuuden, joka oli siirtokunnan suurimpia, häiritsi paljon hänen kunnianhimoisia aikeitaan. Rakkaus sitten ratkaisi asian, ja perheenisäksi tultuaan Wharton heitti koko sotilasuran mielestään. Monta vuotta hän eli onnellisena perheensä keskuudessa nauttien maanmiestensä kesken huomattavaa kunnioitusta vaikutusvaltaisena ja luonteeltaan moitteettomana miehenä, kun kaikki hänen ilonsa ikäänkuin yhdellä iskulla katosivat. Hänen ainoa poikansa, edellisessä luvussa esitelty nuorukainen, oli ruvennut sotilaaksi ja saapunut kotimaahansa vähän aikaa ennen sodan alkamista, niiden lisäjoukkojen mukana, joita ministeristö oli varovaisuuden vuoksi lähettänyt Pohjois-Amerikan tyytymättömiin osiin. Tyttäret olivat parhaillaan siinä iässä, jolloin heidän olisi pitänyt astua seuraelämään, ja heidän kasvatuksensa vaati kaikkia niitä etuja, mitä vain kaupunki saattoi tarjota. Mutta hänen vaimonsa terveys oli jo moniaan vuoden yhä heikontunut ja tuskin hän oli ennättänyt sulkea poikansa syliinsä ja iloita siitä, että oli saanut perheensä koolle, kun vallankumous leimahti ilmiliekkeihin Georgiasta Massachusettsiin saakka. Äiti, jonka nyt täytyi nähdä poikansa lähtevän taisteluun omia etelävaltioissa olevia sukulaisiaan vastaan, oli liian heikko tätä iskua kestääkseen ja sen vaikutuksesta kuoli.
Koko mantereella ei ollut toista paikkaa, missä Englannin tavat ja sen ylimykselliset käsitykset verestä ja naimaliitoista olisivat olleet vallitsevammat kuin eräässä piirissä pääkaupungin lähimmässä ympäristössä. Vanhain hollantilaisten asukkaitten tapoja oli tosiaan johonkin määrään sekaantunut englantilaisiin tapoihin; mutta siitä huolimatta viimeksimainitut olivat vallitsevina. Tämä kiintymys Suur-Britanniaan kävi yhä lujemmaksi avioliittojen kautta, joita emämaan upseerit usein solmivat seudun varakkaimpien ja vaikutusvaltaisimpien sukujen kanssa, niin että he yhteen liittyen olivat vähällä saada siirtokunnan sodan alussa kruunun puolelle rupeamaan. Muutamat johtavista suvuista kannattivat kuitenkin kansan asiaa; ja kruunua kannattavan puolueen puuhia vastustettiin sentään siksi jäykästi, että voitiin järjestää riippumaton tasavaltainen hallinto ja liittokunnan armeijan avulla sitä ylläpitää.
Vain New Yorkin kaupunki ympäristöineen oli vapaa tämän uuden hallitusvallan alaisuudesta; kuninkaan käskynvalta taas ei ulottunut kauemmaksi kuin mitä armeija läsnäolollaan saattoi sitä ylläpitää. Vaikutusvaltaiset kuninkaallismieliset menettelivät näissä oloissa sillä tavoin kuin itsekunkin luonteeseen ja tilanteeseen katsoen näytti otollisimmalta. Moni tarttui aseihin kruunun puolesta ja koetti urheudellaan ja ponnistuksillaan saattaa voittoon sen, minkä piti hallitsijansa oikeutena, ja samalla pelastaa oman omaisuutensa takavarikoimislain vaikutuksista. Toiset lähtivät maasta pois; etsien sieltä, mitä he ylpeillen sanoivat kotimaakseen, turvapaikkaa sodan häiriöiltä ja vaaroilta yhdeksi kesäksi vain, kuten he hurskaasti toivoivat. Kolmas, varovaisempi osa jäi synnyinseuduilleen järkevästi huomioon ottaen suuren omaisuutensa ja ehkäpä myös kiintymyksestä siihen ympäristöön, missä he olivat nuoruutensa viettäneet. Wharton kuului viimeksimainittuihin. Ryhdyttyään vastaisten mahdollisuuksien varalta siihen varokeinoon, että salaa sijoitti kaikki rahansa englantilaisiin arvopapereihin, hän päätti jäädä taistelualueelle ja siten pelastaa suuren omaisuutensa, voittipa kumpi puoli tahansa. Hän näytti olevan kokonaan kiintynyt tyttäriensä kasvatukseen, mutta silloin eräs hänen sukulaisensa, jolla uudessa valtiossa oli korkea virka, huomautti hänelle, että hän maanmiestensä mielestä olisi yhtä hyvin saattanut asua vaikka brittiläisten pääkaupungissa kuin New Yorkissa, joka nyt oli suorastaan brittiläinen leiri. Wharton käsitti kohta, että tämä oli anteeksiantamaton rikkomus nykyoloissa, ja päätti paikalla suoriutua pulmasta siten, että muutti maaseudulle. Hänellä oli Länsi-Chesterissä maatalo, ja kun hänen tapanansa oli joka vuosi muuttaa sinne kesän kuumimmaksi ajaksi, oli se kalustettu ja kunnossa hänet vastaanottamaan. Vanhin tytär oli jo päässyt naisten seurapiireihin, mutta nuorempi, Frances, kaipasi vielä vuoden tai pari tavanmukaisia valmisteluita, ennenkuin hän saattoi esiintyä asiaan kuuluvalla loistolla; se ainakin oli neiti Jeannette Peytonin mielipide; ja kun tämä nainen, joka oli heidän äitivainajansa nuorempi sisar, oli jättänyt Virginiassa olevan kotinsa valvoakseen sukupuolelleen ominaisella alttiudella ja rakkaudella orvoiksi jääneitten sisarentyttariensä kasvatusta, oli Wharton selvillä siitä, että hänen mielipiteilleen oli annettava niille tuleva arvo. Hänen neuvoaan seuraten hän sen vuoksi tinki isäntunteistaan voidakseen paremmin huolehtia lastensa tulevaisuudesta.
Wharton muutti siis Akaasilaan, vaikkakin surulla ja tuskalla, kun hänen näin täytyi erota kaikista kalliin vaimonsa jättämistä muistoista, totellen synnynnäistä varovaisuuttaan, joka äänekkäästi muistutti hänelle, että hänen oli varteen otettava maallinen tavaransa. Kauniiseen kaupunkitaloon jäivät tyttäret tätinsä keralla asumaan. Rykmentti, johon kapteeni Wharton kuului, oli osa kaupungin vakinaisesta linnaväestä, ja tieto pojan läsnäolosta tuotti paljon huojennusta isälle, hänen herkeämättä muistellessaan poissaolevia tyttäriään. Mutta kapteeni Wharton oli nuori mies ja sotilas; hän ei aina arvostellut ihmisiä kovin viisaasti; ja avoin luottamus sai hänet kuvittelemaan, ettei punaisen takin alla voinut piillä epärehellistä sydäntä.
Whartonin talosta tuli kuninkaallisen armeijan upseerien suosittu yhtymäpaikka, samoin kuin kaikista muistakin, joiden omistajat perheineen heidän mielestään olivat heidän huomionsa arvoiset. Joillekin amerikkalaisille tämä seurustelu heidän kodissaan oli onneksi; paljoa useammalle se oli vahingoksi, se kun herätti toiveita, jotka eivät koskaan toteutuneet, ja surullista kyllä ei ollut pieni niidenkään luku, joille se oli kerrassaan tuhoisa. Tieto isän rikkaudesta ja ehkä reippaan veljenkin läsnäolo epäsi sen pelon, että tämä viimeksimainittu vaara olisi talon nuoria neitosia uhannut: mutta mahdotonta oli, että Saara Whartonin kauniin vartalon ja suloisten kasvojen herättämä ihailu olisi kokonaan hukkaan mennyt. Ilmanalan varhaiskypsyys oli hänet muotoillut ja tarkka huolenpito luonnon suomista viehätyksistä oli vaikuttanut, että hän ehdottomasti oli kaupungin tunnustettu kaunotar. Ei kukaan näyttänyt tulevan kiistämään häneltä tätä naisvaltiutta, ellei ehkä hänen nuorempi sisarensa. Francesilta kuitenkin vielä puuttui muutamia kuukausia kuudentoista vuoden lumottuun ikään; ja kilpailun ajatus oli kaukana näiden molempain toisistaan pitävien impien mielestä. Eversti Wellmeren haastelun jälkeen oli Saaran suurin ilo tosiaan katsella pikku Hebensä kehittyvää suloa, tämän leikkiessä hänen ympärillään nuoruuden koko viattomuudessa, hehkuvan luonteensa koko innolla; ja aika veitikkana – veitikkuus niinikään kuului hänen synnynnäisiin lahjoihinsa. Sekö lienee ollut syynä, ettei Frances saanut osaansa niistä kohteliaisuuksista, joita vanhemmalle sisarelle lausuttiin talossa käyvien sotilaskeikarien alinomaa keskustellessa sodan ansioista, tosiasia on, että ne sisariin tekivät aivan vastakkaisen vaikutuksen. Brittiläisten upseerien kesken oli siihen aikaan yleisenä muotina puhua vihollisesta halventaen; ja Saara piti kaikkia ihailijainsa joutavia kerskumisia täytenä totena. Ensimmäiset valtiolliset mielipiteet, mitkä Francesin korviin tulivat, liittyivät niin ollen halventaviin sanoihin hänen maanmiehistään. Alussa hän uskoi ne; mutta sattui joskus joukkoon joku kenraalikin, jonka täytyi olla oikeamielisempi vihollista kohtaan saadakseen itse osakseen oikeudenmukaista arvostelua; ja Frances alkoi hienosti epäillä, mahtoivatko hänen maanmiehensä sentään olla niinkään kykenemättömiä. Eversti Wellmere oli niitä, jotka erikoisella mielihyvällä laskettelivat sukkeluuksiaan amerikkalaisista ja heidän vastoinkäymisistään; ja Frances alkoi lopulta sangen epäluuloisena kuunnella hänen kaunopuheliaisuuttaan, jopa joskus siitä suuttuikin.
Eräänä kuumana, painostavana päivänä nämä kolme oleskelivat Whartonin talon arkihuoneessa, eversti ja Saara sohvalla istuen, silmäpeliä pitäen ja sitä tavanmukaisilla pikkupuheilla säestäen, ja Frances hommaillen huoneen vastakkaisella puolella ompelukehyksensä ääressä, kun upseeri äkkiä huudahti:
"Arvatkaas, neiti Wharton, käykö kaupunki iloiseksi kenraali Burgoynen saavuttua armeijansa kanssa!"
"Ah, siitä varmaan tulee hauskaa", sanoi ajattelematon Saara vastaukseksi; "olen kuullut kerrottavan, että armeijan mukana on paljon viehättäviä naisia; kuten sanotte, meille alkavat silloin iloiset ajat."
Frances ravisti otsaltaan uhkeat keltaiset suortuvansa ja kohotti silmänsä, joissa kansallistunne hehkui; naurahtaen sitten harmiaan salatakseen, hän kysyi:
"Onko sitten niin varma, että kenraali Burgoynea päästetään kaupunkiin?"
"Päästetään!" toisti eversti. "Kuka sen sitten estäisi, soma Fanny-neitini?"
Frances oli juuri siinä iässä, jolloin nuoret ihmiset ovat kaikkein arimpia arvostaan; ei vielä täysi nainen, eikä enää lapsi. Tuo "soma Fanny-neitini" kuulosti liian tuttavalliselta, jotta sitä olisi voinut suvaita, ja hän loi taas katseensa alas työhönsä, tulipunaisena, hehkuvin poskin.
"Kenraali Stark otti saksalaiset talteensa", hän vastasi, huultaan nyrpistäen; "eikö kenraali Gatesin päähän voisi pistää, että brittiläiset ovat liian vaarallisia valloillaan kulkemaan?"
"Niin, noh! Ne olivat saksalaisia, kuten sanotte", huudahti eversti melko lailla harmissaan, kun hänen ensinkään piti vastata; "paljaita palkkasotilaita; mutta kun oikeat brittiläiset rykmentit ovat asiassa mukana, mm saattepa nähdä toisenlaisia tuloksia."
"Sitä ei kukaan epäile", huudahti Saara, jakamatta vähääkään everstin suuttumusta sisartaan kohtaan, mutta juhlien jo sydämessään brittiläisen armeijan voittoa.
"Anteeksi, eversti Wellmere", Frances sanoi, tullen jälleen hyvälle tuulelle ja kohottaen taas iloiset silmänsä upseerin kasvoihin, "oliko Lexingtonin lordi Percy Percyn sukua, joka taisteli Chevyn ajossa?"
"Kuulkaas, neiti Fanny, teistähän tulee aivan kapinoitsija", sanoi eversti, koettaen naurulla karkoittaa suuttumuksensa; "se, mitä te suvaitsette kautta rantain nimittää Lexingtonin ajoksi, ei ollut mitään muuta kuin harkittu peräytyminen – jonkinlainen –"
"Juoksu-ottelu", keskeytti reipas tyttö, korostaen erikoisesti ensi sanaa.
"Aivan varmaan, nuori neiti", – eversti Wellmereä keskeytti nauraen henkilö, jota ei kukaan ollut siihen saakka huomannut.
Sen huoneen vieressä, jossa tämä kolmikko istui, oli pieni perhehuone ja ilmanviima oli painanut auki molempien huoneitten välisen oven. Lähellä ovea näkyi istumassa kaunis nuori mies, jota hymystään päättäen keskustelu ilmeisesti huvitti. Hän nousi paikalla ylös ja astui hattu kädessä huoneeseen, pitkä, solakka, tummaverinen nuori mies, jonka tulisista mustista silmistä hymy ei ollut vielä aivan kadonnut hänen naisille kumartaessaan.
"Herra Dunwoodie!" huudahti Saara hämmästyen. "Minä en tiennytkään, että te olitte meillä; tässä huoneessa teidän on viileämpi istua."
"Kiitän", vastasi nuori mies, "mutta minun täytyy lähteä veljeänne hakemaan, hän se asetti minut tähän väijytykseen, kuten sanoi, luvaten palata jo tunti takaperin." Sen enempää selittelemättä nuorukainen kumarsi nuorille naisille kohteliaasti, sotilaalle vieraasti ja ylpeästi, sitten poistui. Frances seurasi häntä halliin ja kovasti punastuen kysyi häneltä hätäisellä äänellä:
"Mutta miksi – miksi lähdette luotamme, herra Dunwoodie? Henry varmaan pian palaa."
Nuori mies otti hänen toisen kätensä omaansa ja kasvojen jyrkkä ilme suli ihailuksi hänen vastatessaan:
"Pitelitte häntä mainiosti, rakas pikku sukulainen; älkää koskaan – koskaan unohtako synnyinmaatanne; muistakaa, että vaikka isoisänne olikin englantilainen, oli isoäitinne kuitenkin Peyton."
"Ah", vastasi impi nauraen, "vaikea olisi sitä unohtaa, Jeannette-täti ei muuta teekään kuin pitää meille luentoja sukutaulustamme. Mutta miksi lähdette?"
"Minä aion tästä lentää Virginiaan ja minulla on vielä paljon asioita." Hän puristi puhuessaan neidon kättä ja ovea sulkiessaan taakseen katsoen huudahti: "Olkaa maallenne uskollinen – olkaa amerikkalainen!" Punoittava tyttö heitti vastaukseksi hänelle lentosuukon hänen poistuessaan ja nostaen sitten heti kauniit kätensä palaville poskilleen juoksi omaan huoneeseensa hämmennystään salaamaan.
Eversti Wellmere oli Francesin avoimen ivan ja nuoren miehen huonosti salatun halveksimisen välillä joutunut tukalaan asemaan; mutta kun hän ei kehdannut rakastettunsa nähden osoittaa kiukkua moisista joutavuuksista, tyytyi hän Dunwoodien huoneesta lähdettyä ylimielisesti huomauttamaan:
"Puhuipa hän vapaanlaisesti tuommoiseksi pojaksi; varmaankin puotipoika, eikö niin?"
Saaran mieleenkään ei olisi juolahtanut kuvitella soreata Peyton Dunwoodieta puolipojaksi, jonka vuoksi hän hämmästyen katsahti ympärilleen, everstin jatkaessa:
"Tuo herra Dun– Dun–"
"Dunwoodie! Oi ei – hän on tätini sukulainen", huudahti nuori neito, "ja veljeni paras ystävä; he kävivät yhdessä koulua, mutta erosivat Englannissa, toinen mennäkseen sotaväkeen, toinen ranskalaiseen sotilasakatemiaan."
"Näyttää menettäneen hukkaan rahansa", huomautti eversti paljastaen samalla ärtymyksensä, jota hän huonolla menestyksellä koetti salata.
"Toivokaamme, että asia on niin", sanoi Saara hymyillen, "sillä hänen sanotaan aikovan liittyä kapinalliseen armeijaan."
"Hyvä, menköön vain – toivotan Washingtonille paljon samanlaisia sankareita"; ja eversti siirtyi hauskempiin asioihin, ottaen taas puheenaiheeksi heidät itsensä.
Muutama viikko tämän pikkutapauksen jälkeen antautui Burgoynen armeija. Wharton, joka alkoi pitää taistelun lopputulosta epäiltävänä, päätti maanmiestensä lepyttämiseksi ja omaksi ilokseen kutsua tyttärensä luokseen maalle. Neiti Peyton suostui tulemaan heidän seurakseen, ja tästä lähtien siihen hetkeen, josta kertomuksemme aloitimme, he olivat olleet yhtä perhettä.
Kapteeni Wharton oli tietysti seurannut pääarmeijan mukana, milloin se vain teki liikkeitä; ja kerran tai pari hän Akaasilan lähistöllä toimivien voimakkaiden osastojen suojassa oli voinut omaistensa iloksi pikimmältään salavihkaa käydä heitä tervehtimässä. Nyt oli kuitenkin kulunut vuosikausi hänen näkemättä heitä; ja kärsimätön Henry oli pukeutunut valepukuun, kuten yllä mainitsimme, ja pahaksi onneksi saapunut juuri samana iltana, jolloin tuntematon ja sangen epäiltävän näköinen henkilö vieraili talossa, jossa harvoin oli muita kuin vakinaiset asukkaat.
"Mutta luuletteko hänen epäilevän minua?" kysyi kapteeni huolestuneena, sallittuaan Caesarin ensin lausua mielipiteensä nylkyreistä.
"Kuinka hän olisi voinut", huudahti Saara, "kun eivät sisaresi eikä isäsikään voineet tuntea sinua valepukusi alta."
"Hänen käytöksessään on jotakin salaperäistä; hänen katseensa ovat välinpitämättömän katseiksi liian tutkistelevat", jatkoi nuori Wharton miettiväisenä, "ja hänen kasvonsa tuntuvat minusta tutuilta. Andrén äskeinen kohtalo on molemmin puolin herättänyt paljon katkeruutta. Sir Henry uhkaa kostaa hänen kuolemansa; ja Washington taas on taipumaton, ikäänkuin puoli maailmaa olisi hänen vallassaan. Kapinalliset pitävät minua suunnitelmilleen sangen otollisena esineenä, jos kovaksi onnekseni nyt sattuisin heidän käsiinsä joutumaan."
"Mutta poikani", huudahti hänen isänsä kovin pelästyneenä, "ethän sinä ole vakooja; etkä sinä ole kapinallisten – se on amerikkalaisten – rintaman takana; täällä ei ole mitään vakoiltavaa."
"Siitä asiasta voidaan olla eri mieltä", aloitti nuori mies taas miettiväisenä; "heidän etuvartionsa olivat jo Valkoisella lakealla saakka, kun salapuvussa kuljin niiden ohi. On kyllä totta, että tarkoitukseni ovat viattomat; mutta millä voin sen todistaa? Käyntini teidän luonanne näyttäisi vain tekosyyltä muitten aikeitten salaamiseksi. Muista, isä, miten sinua vuosi takaperin kohdeltiin siitä, kun lähetit minulle talveksi hedelmiä."
"Se johtui hyväin naapurieni panettelusta", sanoi Wharton, "he kun toivoivat saavansa hyviä maatiloja halvalla, kun tilukseni olisi takavarikoitu. Peyton Dunwoodie kuitenkin sai aikaan, että meidät vapautettiin; olimme vankeina vain kuukauden."
"Olimme!" toisti poika hämmästyneenä. "Ottivatko he vangiksi sisarenikin? Fanny, siitä sinä et ole kirjoittanut mitään."
"Luullakseni", sanoi Frances, lentäen tulipunaiseksi, "minä mainitsin sinulle, kuinka ystävällisesti vanha ystäväsi majuri Dunwoodie meitä kohteli; ja että isä hänen toimestaan vapautettiin."
"Niin kyllä; mutta olitko sinä hänen kanssaan vihollisten leirissä?"
"Oli hän", sanoi isä hellästi; "Fanny ei suostunut laskemaan minua yksinäni. Jeannette ja Saara hoitivat sillä välin Akaasilaa, ja tämä pieni tyttöni oli seuranani vankeudessa."
"Ja Fanny palasi niistä kokemuksista vielä entistäkin kapinallisempana", huudahti Saara harmistuneena; "olisi luullut, että isän kärsimät ikävyydet olisivat parantaneet hänet semmoisista oikuista."
"Mitä sanot siihen syytökseen, soma siskoni?" huudahti kapteeni iloisesti. "Koettiko Peyton saada sinut vihaamaan kuningasta enemmän kuin hän itsekään vihaa?"
"Peyton Dunwoodie ei vihaa ketään", sanoi Frances nopeasti; punastuen sitten omaa kiihkoaan hän kohta lisäsi: "Hän rakastaa sinua, Henry; sen tiedän varmaan, sillä hän sanoi sen minulle jos kuinka monen kertaan."
Nuori Wharton taputti sisartaan hymyillen poskelle ja kysyi häneltä muka kuiskaten: "Sanoiko hän sinulle senkin, että hän rakasti pientä Fanny-siskoani?"
"Loruja!" sanoi Frances, ja illallisen tähteet katosivat nopeaan pöydästä hänen johdollaan.
KOLMAS LUKU.
Itämyrsky Hudsonin ylämaitten alapuolella harvoin tyytyy kahta päivää vähempään. Kun siis Akaasilan asukkaat seuraavana aamuna kokoontuivat varhaisen aamiaisensa ympärille, nähtiin rankkasateen melkein vaakasuoraan syytävän vettä rakennuksen akkunoita vastaan, kieltäen saattamasta miestä enempää kuin hevostakaan myrskyn raivolle alttiiksi. Harper ilmestyi viimeisenä pöytään. Luotuaan silmäyksen säähän, hän Whartonille esitti anteeksipyyntönsä siitä, että hänen yhä edelleen täytyi turvautua hänen vieraanvaraisuuteensa. Vastaus oli näköjään yhtä kohtelias kuin anteeksipyyntökin; Harperin tyyni alistuvaisuus pakkoon erosi kuitenkin suuresti isän levottomuudesta. Henry Wharton oli taas pukeutunut salapukuunsa vastenmielisyydellä, joka lähenteli inhoa, totellen kuitenkin isänsä käskyä. Hän ei puuttunut vieraan kanssa minkäänlaisiin puheisiin Harperin aamulla häntä tervehdittyä samalla kuin muutakin perhettä. Frances tosin oli huomaavinaan, että matkustajan kasvoilla hetkisen viivähti kuin hymyn häive, kun hän huoneeseen tullessaan ensin tapasi hänen veljensä; mutta se ei päässyt silmiä kauemmaksi, sillä ei näyttänyt olevan voimia liikuttaa kasvolihaksia, vaan se katosi pian hänen kasvojensa vakinaiseen, harvoin häiriytyvään ja hyväntahtoiseen ilmeeseen. Hellän sisaren katse kääntyi hetkiseksi huolestuneena veljeen, ja tuntemattomaan vieraaseen sen jälkeen vilkaistessaan hän kohtasi tämän katseen, vieraan erikoisen huomaavasti osoittaessa hänelle pienen, pöydässä tavallisen kohteliaisuuden; ja immen sydän, joka oli alkanut rajusti sykkiä, tyyntyi taas niin tasaiseksi kuin nuoruus, terveys ja reipas mieli suinkin sallivat. Heidän vielä istuessaan pöydässä tuli Caesar huoneeseen ja laskien ääneti herransa viereen käärön peräytyi vaatimattomasti hänen tuolinsa taa, johon hän, laskien toisen kätensä sen selustalle, jäi puoleksi tuttavalliseen, puoleksi kunnioittavaan asentoon kuuntelemaan.
"Mitä se on, Caesar?" kysyi Wharton, kääntäen käärön nurin sen kuorta tutkiakseen ja silmäillen sitä kylläkin epäluuloisena.
"Tupakki, herra. Harvey Birch, se on tullut koti, ja hän tuo herralle vähä hyvä tupakki Yorkista."
"Harvey Birch!" sanoi talon isäntä korostaen ja salavihkaa vieraasensa vilkaisten. "En muista pyytäneeni häntä itselleni tupakkaa ostamaan; mutta kun hän on kerran tuonut sen, täytyy hänen saada maksu vaivastaan."
Hetkeksi vain Harper neekerin puhuessa keskeytti syöntinsä; hänen katseensa siirtyi hitaasti palvelijasta herraan, sulkeutuen sitten taas läpitunkemattomaan umpimielisyyteen.
Saara Whartonille tämä tieto tuotti odottamatonta iloa; nousten maltittomana paikaltaan hän käski neekeriä tuomaan Birchin huoneeseen; mutta malttaen sitten äkkiä mielensä hän kääntyi matkustajan puoleen anteeksipyytävin katsein ja lisäsi: "Jos herra Harper suo kulkukauppiaan läsnäolon anteeksi."
Vieraan kasvojen ilmaisema suvaitsevainen hyväntahtoisuus, hänen vaieten kumartaessa suostumustaan, oli kaunopuheisempi kuin somimminkin sanoin esitetty lause, jonka vuoksi nuori nainen uudisti käskynsä luottamuksella, karkoittaen mielestään kaikki epäilyt sen sopivaisuudesta.
Talon syvissä akkunakomeroissa oli paneloidut penkit, ja Queen
Streetin[5] upeat damastiuutimet oli tuotu Akaasilaan antamaan
huoneille sen sanoin kuvaamattoman viihtyisyyden leiman, joka niin
hauskasti ennustaa kotoisen talven lähestymistä. Kapteeni Wharton
asettui nyt yhteen näistä komeroista vetäen uutimen eteensä siten,
että suurin osa hänen ruumiistaan oli näkymättömissä; ja nuorempi
sisar, joka menettäen luontaisen avomielisen tapansa oli muuttunut
teeskennellyn jäykäksi, asettui äänetönnä toiseen.Harvey Birch oli ollut kulkukauppias nuoruudestaan saakka; niin hän ainakin usein itse väitti, ja hänen ammattitaitonsa vahvistikin kaikin puolin tätä väitettä. Hän oli syntynyt jossakin itärannikon siirtokunnassa ja etevämmästä älystä, jota hänen isässään saattoi huomata, otaksuttiin heidän syntymäseuduillaan nähneen parempiakin päiviä. Harvey kuitenkin esiintyi siihen tapaan kuin seudun rahvas yleiseen eikä mitenkään eronnut muista saman säädyn miehistä paitsi terävyytensä ja retkiään ympäröivään salaperäisyyteen nähden. He olivat tulleet laaksoon yhdessä kymmenen vuotta takaperin ja ostettuaan sen vaatimattoman rakennuksen, johon Harper niin huonolla menestyksellä oli pyrkinyt, siitä pitäen pysyneet rauhallisina asukkaina, joista ei suuria välitetty eikä paljon mitään tiedetty. Isä oli viljellyt majaan kuuluvaa pientä maatilkkua, niin kauan kuin ikä ja voimat sallivat, pojan uutterasti jatkaessa halpaa kaupusteluaan. Hiljaisuutensa ja hyvän järjestyksensä ansiosta he naapuristossa olivat saaneet siksi hyvän maineen, että eräs viidenneljättävuotias immyt sukupuolensa arkailun unohtaen oli suostunut muuttamaan heidän kotiinsa taloudesta huolta pitämään. Ruusut olivat jo aikoja sitten kuihtuneet Katy Haynesin poskilta, ja hän oli nähnyt sekä mies- että naistuttavansa toisen toisensa jälkeen solmivan sen liiton, joka hänen sukupuolelleen on niin toivottu, kun hän kaikki toiveensa itse menetettyään, mutta omat aikeet yhä mielessään, suostui rupeamaan Birchin perheenjäseneksi. Pakko on ankara käskijä, ja paremman toverin puutteessa isän ja pojan täytyi tyytyä hänen palveluksiinsa; mutta Katylla oli sitäpaitsi muutamia ominaisuuksia, jotka hänestä tekivät sangen siedettävän emännöitsijän. Toisaalta hän oli siisti, ahkera, rehellinen ja hyvä taloudenpitäjä, toisaalta puhelias, itsekäs, taikauskoinen ja utelias. Tätä viimeksimainittua ominaisuutta kaikella mahdollisella ahkeruudella käytettyään hän viitisen vuotta perheessä elettyään saattoi voitonriemuisena julistaa kuulleensa – sivusta kuulleensa – sen verran että tiesi, mitä miehiä hänen isäntänsä olivat ennen olleet. Jos Katylla olisi ollut sen verran ennustuksen lahjaa, että olisi voinut ilmaista heidän tulevankin kohtalonsa, olisi hän koko vanhurskauden täyttänyt. Isän ja pojan keskusteluista hän oli saanut tietää, että tulipalo oli hävittänyt heidän varallisuutensa ja tehnyt heistä köyhiä miehiä ja samalla vähentäen heidän perheensä jäsenluvun kahteen. Isän ääni vielä värähteli hänen hieman kosketettuaan tähän asiaan, niin että se koski Katynkin sydämeen; mutta ei mikään salpa riitä halpaa uteliaisuutta karkoittamaan. Katy uteli ja uteli, kunnes Harvey sangen suoraan uhkasi ottaa hänen paikalleen muutamaa vuotta nuoremman naisen varoittaen häntä siten, että oli rajoja, joiden yli ei ollut lupa mennä. Emännöitsijän uteliaisuus oli siitä saakka pysynyt niin terveellisissä rajoissa, ettei hän voinut paljoakaan kartuttaa tietovarastoaan, vaikk'ei tosin laiminlyönyt ainoatakaan kuuntelutilaisuutta. Yhden pienen lisätiedon perille hän kuitenkin oli päässyt, ja se olikin semmoinen, joka erikoisesti tyydytti hänen uteliaisuuttaan; ja heti asian perille päästyään hän alkoi kaikella tarmollaan, rakkauden ja ahneuden kaksinkertaisen yllykkeen kiihoittamana, pyrkiä yhteen päämäärään.
Harveyn alituisena tapana oli yön pimeydessä salaa käydä yhteisen arkihuone-keittiön tulisijalla. Katy pani hänen käyntinsä merkille; ja hyväkseen käyttäen hänen poissaoloaan ja isän työpuuhia hän siirsi paikoiltaan yhden liesikivistä keksien sen alta rautapadan ja padassa sitä kiiltävää metallia, jonka tehosta kovinkin sydän useimmiten pehmenee. Katyn onnistui panna kivi paikoilleen, ilman että häntä huomattiin eikä hän enää koskaan uskaltanut katsoa sinne toista kertaa. Mutta siitä hetkestä immen sydän oli menettänyt kovapintaisuutensa; eikä Harveyn ja hänen onnensa välillä enää ollut mitään muuta estettä kuin hänen oma ymmärryksen puutteensa.
Sota ei estänyt kulkukauppiasta ammattiaan harjoittamasta. Käyttäen hyväkseen kultaista tilaisuutta, joka säännöllisen kaupan tauotessa tarjoutui, hän ryhtyi keräämään rahoja ja näytti kokonaan kiintyneen tähän ainoaan suureen tehtävään. Vuoden tai pari hän sai kaupitella häiritsemättä ja sen mukaan kolikoitakin kerätä; mutta lopulta alkoi kuulua synkkiä, uhkaavia salaviittauksia, jotka saattoivat hänen liikkeensä epäilyksen alaisiksi, ja siviiliviranomaiset arvelivat velvollisuutensa vaativan heitä ottamaan tarkoin tutkittavakseen hänen elämänlaatunsa. Tuon tuostakin hänet otettiin kiinni, mutta päästettiin taas pian irti; ja vähällä hän pääsi lainvartijain kynsistä siihen verraten, mitä hänen oli sotaväen vainon vuoksi kärsittävä. Birch kuitenkin jäi henkiin ja jatkoi kauppaansakin, vaikka hänen täytyikin liikkua erinomaisen varovasti, etenkin kauntin pohjoisrajoja lähestyessään, toisin sanoen tullessaan amerikkalaisen rintaman läheisyyteen. Hän ei enää käynyt Akaasilassa yhtä usein kuin ennen ja omassa mökissään hän kävi niin harvoin, että pettynyt Katy sydämensä kyllyydestä purki mielihaikeuttaan, kun hän Harperille vastasi, kuten jo kerroimme. Ei mikään näyttänyt kuitenkaan häiritsevän tämän uupumattoman kauppiaan hommia, sillä voidakseen saada kaupan eräitä tavaroita, joita vain kauntin rikkaimmat perheet ostivat, oli hän nyt uhmannut myrskyn raivoa ja uskaltanut kulkea sen puolen mailia, joka oli hänen omasta asumuksestaan Whartonin huvilaan.
Muutaman minuutin kuluttua nuoren emännän käskystä Caesar palasi takaisin ja toi huoneeseen edellä olevan asiasta poikkeuksen aiheuttajan. Kulkukauppias oli keskikokoinen mies, laiha, mutta muutoin paljasta luuta ja jännertä. Ensi katseella hänen voimainsa ei olisi luullut riittävän käsittelemään niin suhdatonta taakkaa, mutta erinomaisen ketterästi hän sen laski maahan ja taas selkäänsä heitti, näköjään yhtä keveästi kuin olisi siinä ollut höyheniä. Hänen silmänsä olivat harmaat, syvällä, levottomat ja näyttivät lukevan sisimmätkin ajatukset vilahdukselta kiintyessään niiden kasvoihin, joiden kanssa hän keskusteli. Niissä kuitenkin huomasi kaksi eri ilmettä, jotka suuressa määrin kuvasivat koko miehen luonnetta. Kaupanteossa hänen kasvojensa ilme näytti vilkkaalta, toimeliaalta ja joustavalta, vaikka samalla tavattoman terävältä; keskustelun siirtyessä elämän yleisiin asioihin ilme oli hajamielinen ja levoton; mutta jos sattumalta vallankumous ja maa tulivat puheeksi, näytti koko hänen olemuksensa muuttuvan – kaikki hengenvoimansa kohdistuvan tähän asiaan: hän saattoi kuunnella pitkän aikaa mitään virkkamatta ja sitten keskeyttää vaitiolonsa jollakin kevyellä leikillisellä huomautuksella, joka siksi paljon poikkesi hänen edellisestä esiintymistavastaan, että se tuntui suorastaan teeskennellyltä. Mutta sodasta ja isästään hän harvoin puhui, eikä muuten kuin milloin sitä oli mahdoton välttää.
Pintapuolinen arvostelija olisi otaksunut ahneutta hänen vallitsevaksi intohimokseen – ja kaikki asiat lukuun ottaen hän oli Katy Haynesin suunnitelmille niin epäkiitollinen esine kuin suinkin kuvitella saattoi. Huoneeseen tullessaan kulkukauppias laski maahan reppunsa, joka lattialla seistessään melkein ulottui hänen hartioittensa tasalle, ja tervehti perhettä vaatimattoman tuttavallisesti. Harperille hän ääneti kumarsi kohottamatta silmiään matosta; mutta uutimet estivät häntä ensinkään huomaamasta kapteeni Whartonin läsnäoloa. Saara ei hänelle suonut paljoakaan aikaa tavanmukaisiin tervehdyksiin, vaan ryhtyi kiireimmiten tutkimaan hänen kantamuksensa sisältöä; ja monta minuuttia he nyt kahden kohottivat siitä päivänvaloon kaikenlaista tavaraa. Pöydät, tuolit ja lattia olivat tuota pikaa täynnään silkkiä, harsokangasta, hansikkaita, musliinia ja kaikenlaisia muita kulkukauppiaan tavaroita. Caesarin tehtävänä oli pitää auki repun suuta sen aarteita purettaessa, ja toisinaan hän nuorta valtijatartansa auttaakseen kiinnitti hänen huomiotaan johonkin korutavaraan, joka räikeämmän värivastakohtansa vuoksi hänestä näytti erikoisesti huomion arvoiselta. Viimein Saara, valittuaan itselleen useita tavaroita ja yhteiseksi tyydytykseksi hinnoista sovittuaan huomautti rattoisalla äänellä:
"Mutta Harvey, uutisia ette ole vielä kertonut. Onko lordi Cornwallis taas voittanut kapinalliset?"
Kulkukauppias lienee tuskin voinut kuulla kysymystä, sillä pää edellä reppuun sukeltaen hän nosti siitä päivänvaloon suuren kimpun mitä hienoimpia pitsejä ja kohottaen niitä nähtäviksi vaati nuorta neitoa niitä ihailemaan. Neiti Peytonin kädestä putosi kuppi, jota hän parhaillaan pesi; ja Frances näytti suloiset kasvonsa kokonaan, siihen saakka sallittuaan vain toisen iloisista silmistään näkyä, ja lensi niin rusottavaksi, että saattoi häpeään damastinkin, joka kateellisena kätki hänen muotonsa.
Täti heitti työnsä; ja tuota pikaa Birch sai kaupata suuren määrän tätä arvokasta tavaraa. Sisaren kiittelyt olivat houkutelleet nuoremman sisaren kokonaan näkyviin; ja Frances hitaasti lähti akkunan luota Saaran uudistaessa kysymyksensä äänellä, jonka riemastukseen olivat enemmän syynä ostokset kuin hänen valtiolliset mielipiteensä. Nuorempi sisar palasi istumaan ja näytti tutkivan sään laatua kulkukauppiaan hitaasti vastatessa, häneltä kun ilmeisesti odotettiin vastausta:
"Alamaan puolessa vähän puhuttiin, että Tarleton on Tiger-virralla voittanut kenraali Sumpterin."
Kapteeni Wharton pisti nyt tahtomattaan päänsä huoneeseen uutimien välistä; ja korviaan heristäen ja henkeä pidätellen kuunnellessaan Frances huomasi Harperin tyvenien silmien katsovan kulkukauppiaaseen kirjan takaa, jota hän oli lukevinaan, ja hänen ilmeensä osoittavan tavallista suurempaa mielenkiintoa.
"Niinkö todella!" huudahti riemastuva Saara. "Sumpter – Sumpter – kuka se on? En osta ainoatakaan neulaa, ennenkuin olette kertonut minulle kaikki uutiset", hän jatkoi nauraen ja heitti käsistään musliinin, jota hän parhaillaan tutki.
Hetkisen kulkukauppias epäröi; hänen silmänsä vilkaisivat Harperiin, joka yhä vielä vakavan tarkkaavasti katsoi häneen, ja Birchin koko käytös muuttui. Tulta lähestyen hän otti suustaan melko annoksen Virginian ruohoa ja laskien sen tiukkuvine mehuineen arvelematta neiti Peytonin kiiltäville liesiraudoille, palasi tavarainsa luo.
"Hän on etelästä neekerien joukosta, mistä lienee", vastasi kulkukauppias jyrkästi.
"Ei ole sen enempi neeker kuin tekään, herra Birch", keskeytti Caesar yrmeästi, pudottaen samalla kädestään repun suun suuresti harmissaan.
"Vaiti, Caesar – vaiti; älkää välittäkö siitä", sanoi Saara Wharton rauhoittavasti, maltitonna haluten kuulla enemmän.
"Musta yhtä hyvä kuin valkoinen, neiti Sally", jatkoi loukattu neekeri, "niin kauan kuin hän käyttäytyy hyvin."
"Ja usein hän on vielä parempikin", vastasi neito, "mutta sanokaa, Harvey, kuka on tuo herra Sumpter?"
Vähän pahastumisen varjoa näkyi kulkukauppiaan kasvoilla, mutta se katosi taas ja hän jatkoi, ikäänkuin ei palvelija arkatuntoisuudessaan olisikaan häntä keskeyttänyt.
"Hän asuu etelässä mustien seassa, niinkuin äsken sanoin", – Caesar ryhtyi jälleen tehtäväänsä – "ja hän on hiljan tapellut eversti Tarletonin kanssa –"
"Joka tietysti voitti hänet?" huudahti Saara luottavasti.
"Niin huhuttiin sotaväen kesken Morrisaniassa."
"Entä mitä te itse arvelette?" uskalsi Wharton kysyä, puhuen yhä matalalla äänellä.
"Minä vain kerron, mitä olen kuullut", sanoi Birch, tarjoten kangaskappaletta Saaran tarkastettavaksi, joka kuitenkin ääneti torjui sen, vaatien ilmeisestikin saada kuulla enemmän, ennenkuin osti mitään muuta.
"Lakeudella kuitenkin sanovat", jatkoi kulkukauppias, katsottuaan taas ensin ympäri huoneen ja kiinnittäen silmänsä hetkeksi Harperiin, "ettei haavoittunut muita kuin Sumpter ja joku muu mies, mutta että kruunun sotaväki lyötiin aivan hajalleen, nostoväki kun oli hyvässä suojassa hirsiladossa."
"Se tuskin on luultavaa", sanoi Saara halveksivasti, "vaikka kyllä uskon, että kapinalliset ovat hirsien takana."
"Minun mielestäni", sanoi kulkukauppias kylmästi silkkiä jälleen tarjoten, "on paljon viisaampaa laittaa sillä tavalla, että on hirsi pyssyn tiellä kuin mennä itse hirren ja pyssyn väliin."
Harperin silmät vaipuivat taas levollisesti kirjaan, mutta Frances nousi ja tuli esiin hymysuin, kysyen sitten niin suopealla äänellä, ettei kulkukauppias ollut vielä milloinkaan sellaista huomannut nuoremmassa sisaressa:
"Onko teillä enemmän pitsejä, herra Birch?"
Haluttu tavara otettiin paikalla esiin ja Frances osti sitä. Hänen käskystään kauppiaalle tarjottiin lasi väkevää, jonka tämä kiittäen otti vastaan ja talon isännälle ja naisille kumarrettuaan joi.
"Arvellaan siis eversti Tarletonin pidelleen pahoin kenraali Sumpteria?" sanoi Wharton, joka oli paikkailevinaan kälynsä kiireissään rikkomaa kuppia.
"Morrisaniassa tuntuivat niin arvelevan", sanoi Birch kuivakiskoisesti.
"Onko teillä mitään muita uutisia, hyvä ystävä?" kysyi kapteeni Wharton, pistäen nyt taas esiin päänsä uutimien välistä.
"Oletteko kuullut, että majuri André on hirtetty?"
Kapteeni Wharton säpsähti ja hetkisen hän ja kulkukauppias vaihtoivat keskenään merkitseviä katseita, jonka jälkeen hän huomautti, välinpitämättömyyttä teeskennellen: "Se lienee tapahtunut jo viikkoja sitten."
"Herättääkö tuo teloitus suurta huomiota?" kysyi isä, koettaen sovittaa yhteen posliinin palasia.
"Ainahan ihmiset puhuvat, tietäähän sen."
"Onko luultavaa, hyvä ystävä, että alamaassa tapahtuu liikkeitä, jotka saattavat tehdä matkustuksen vaaralliseksi?" kysyi Harper katsoen vakaasti kysyttyyn vastausta odottaessaan.
Birchin kädestä putosi muutamia nauhakimppuja; hänen muotonsa muuttui äkkiä, ilmeen tuikeus vaihtui kiinteäksi tarkoittavuudeksi, kun hän hitaasti vastasi: "jokin aika takaperin säännöllinen ratsuväki oli liikkeellä ja näin De Lanceyn miesten puhdistavan aseitaan kulkiessani niiden leiripaikan poikki; ei olisi kummaa, vaikka ne lähtisivätkin liikkeelle, Virginian ratsuväki kun on jo aika alhaalla kauntissa."
"Onko niitä paljon?" kysyi Wharton, keskeyttäen hämmennyksissään koko hommansa. "En lukenut niitä."
Frances oli ainoa, joka huomasi Birchin muuttuneen käytöksen, ja Harperiin kääntyessään hän näki tämän ääneti ryhtyneen kirjaansa lukemaan. Frances otti käteensä muutamia nauhoja – laski ne taas pois ja tavarain yli kumartuen, niin että hänen runsaina kiharoina valuvat hiuksensa varjostivat kasvoja, hän kaulaansa myöten punastuen huomautti:
"Minä luulin etelän hevosväen marssineen Delawarea kohti."
"Ehkäpä onkin niin", sanoi Birch, "minä kuljin niiden ohi matkan päästä."
Caesar oli nyt valinnut karttuunin kappaleen, jonka helakat punaiset ja keltaiset värit räikeästi erosivat valkoiselta pohjalta, ja monta minuuttia sitä ihailtuaan laski sen huoahtaen kädestään ja sitten puhkesi sanomaan: "Kovin fiini karttuuni."
"Tämäkö", sanoi Saara. "Niin, siitä tulisi vaimollesi, Caesar, kaunis kokohame."
"Niin, Sally-neiti", huudahti ihastunut neekeri! "vanha Dina sydän pamppaa ilosta – niin kovin fiini."
"Niin kyllä", lisäsi kaupustelija mielistellen, "se vain puuttuukin, jotta Dina olisi kuin sateenkaari."
Caesar katsoi hartaana nuoreen valtiattareensa, kunnes tämä kysyi Harveylta kankaan hintaa.
"Niin, kuinka kulloinkin sattuu", sanoi kaupustelija.
"Paljonko?" kysyi Saara hämmästyneenä.
"Sen mukaan kuin sattuu ostajankin tapaamaan; Dina-ystävälleni olkoon menneeksi neljästä shillingistä."
"Se on liian paljon", sanoi Saara kääntyen itselleen jotakin valikoimaan.
"Kamala hinta krouvista karttuunista, herra Birch", nurkui Caesar, heittäen taas irti repun suun.
"No, sanotaan sitten kolme", lisäsi kaupustelija, "jos se soveltuu paremmin."
"Jaa vissiin se soveltu paremmin", sanoi Caesar hyväntuulisesti hymyillen ja avaten jälleen repun: "Sally-neiti sano, kolme shillinkiä hyvä kun anta, neljä hyvä kun otta."
Kauppa tehtiin heti; mutta mitattaessa kangas jäikin vähän vaille kymmenestä jardista, minkä määrän kaikki tiesivät Dinan muodon verhoamiseen tarvittavan. Voimakkaan käsivarren vetäessä se kuitenkin venyi niin pitkäksi kuin pitikin kaupustelijan kokeneen silmän alaisena, ja tunnollisena miehenä hän vielä lisäsi karttuuniin sopivan kirkkaan nauhankin; ja Caesar katosi kiireesti ilmaisemaan tätä ilosanomaa iäkkäälle aviokumppanilleen.
Tämän kaupanteon aiheuttaman liikehtimisen aikana kapteeni Wharton oli, mielensä rohkaisten, työntänyt syrjään uutimen, niin että hän oli täysin näkyvissä, ja kysyi nyt kaupustelijalta, joka oli alkanut koota hajalle levitettyjä tavaroitaan, mihin aikaan hän oli kaupungista lähtenyt.
"Hämärtämään ruvetessa", vastasi kaupustelija.
"Niinkö hiljan!" huudahti toinen hämmästyen; ja korjaten sitten esiintymistään huolellisemmaksi hän jatkoi: "Pääsittekö niin myöhään etuvartioiden ohi?"
"Pääsin", vastasi toinen lyhyeen.
"Te mahdatte tätä nykyä olla hyvin tunnettu brittiläisen armeijan upseereille", huudahti Saara, hymyillen merkitsevästi kaupustelijalle.
"Tunnen joitakuita ulkonäöltä", sanoi Birch, huoneen ympäri silmäten, niin että Whartonkin sattui hänen silmiinsä, ja kiinnittäen sitten hetkeksi katseensa Harperin kasvoihin.
Wharton oli tarkkaavasti kuunnellut kumpaakin puhujaa ja oli nyt sikäli unohtanut teeskennellyn välinpitämättömyytensä, että kädessään ruhjoi posliiniastian, jota hän oli koettanut niin suurella huolella korjata; huomatessaan kaupustelijan sitaisevan kiinni reppunsa viimeisen solmun hän äkkiä kysyi:
"Tuleeko vihollinen taas meitä häiritsemään?"
"Ketä viholliseksi sanotte?" kysyi kaupustelija pystyyn nousten ja luoden toiseen katseen, jonka edessä Wharton äkkiä hämille joutuen loi silmänsä alas.
"Kaikki ovat vihollisia, jotka rauhaa häiritsevät", sanoi neiti Peyton huomatessaan, ettei hänen lankonsa kyennyt vastaamaan. "Mutta ovatko kuninkaan joukot tulossa alamaasta?"
"Kun eivät vain liene", vastasi Birch, nostaen reppunsa maasta ja valmistautuen lähtemään huoneesta.
"Entä mannermaalaiset", jatkoi neiti Peyton lempeästi, "ovatko mannermaalaiset kauntissa?"
Harvey alkoi juuri vastata jotakin, kun ovi aukeni ja Caesar ilmestyi ihastuneen puolisonsa keralla.
Se neekerikanta, jonka parhaita edustajia Caesar oli, on nykyään käymässä sangen harvinaiseksi. Vanha perhepalvelija, joka herransa kodissa syntyneenä ja kasvaneena ottaa omaksi asiakseen sen huonekunnan menestyksen, jonka palvelijaksi kohtalo on hänet määrännyt, väistyy joka puolella sen irtonaisen luokan edestä, joka on syntynyt kolmenkymmenen viime vuoden kuluessa ja jonka jäsenet kuljeskelevat kautta maan periaatteitten sitomatta ja kiintymysten pidättämättä. Sillä yksi orjuuden kirouksia on, että sen uhrit menettävät kykynsä käyttää vapaan miehen oikeuksia. Caesarin lyhyt kähärä tukka oli iän mukana saanut harmaan värityksen, joka suuressa määrin kohensi hänen kunnianarvoisaa ulkomuotoaan. Kauan ja uupumatta kampaa käyttäen hän oli saanut otsakähäränsä suoristumaan, kunnes ne seisoivat jäykkinä pystyssä kuin harja, lisäten hänen pituuttaan ainakin pari tuumaa. Nuoruuden hohtava musta oli kiiltonsa menettänyt ja sen sijaan oli tullut likainen ruskea. Silmät, jotka olivat kammottavan kaukana toisistaan, olivat pienet ja hyväntahtoisuus oli niiden luonteenomainen ilme, toisinaan kuitenkin vaihtuen hemmotellun palvelijan kärtyisyydeksi; nyt ne kuitenkin tuikkivat sisällisestä ilosta. Hänen nenänsä omisti huomattavassa määrässä kaikki haistamisen apukeinot, pysyen samalla kuitenkin niin vaatimattomasti taka-alalla kuin suinkin; sieraimet kun olivat niin mahtavan laajat, koettamatta siltä vähääkään pyrkiä toistensa tielle. Suu oli niin suuri, että se jo miltei oli syntymävika, ja sitä siedettiin vain kahdenkertaisen helmirivin vuoksi, jolla oli siinä sijansa. Vartaloltaan Caesar oli lyhyt, jopa sanoisimme vanttera, mutta kaikki hänen muotonsa kulmat ja käyrät uhmasivat täydelleen pienintäkin sopusuhtaisuutta. Käsivarret olivat pitkät ja jäntevät, päättyen kumpikin luisevaan käteen, jonka toinen puoli oli mustan harmahtava, toinen haalistuneen ruskea väriltään. Mutta säärissä luonto oli antanut oikuilleen enimmän valtaa. Ylettömän paljon ainetta oli niissä ymmärtämättömästi käytetty. Pohkeet eivät olleet edessä eivätkä takana, vaan pikemminkin raajain ulkopuolella, eteenpäin kallistuen ja niin lähellä polvea, että tämän nivelen vapaa käyttö näytti epäilyksen alaiselta. Jalan puolesta, sitä ruumiin tuen kannalta arvostellen, Caesarilla ei ollut valittamisen varaa, ellei ehkä se antanut aihetta, että sääri alkoi niin keskeltä jalkaterää, joten toisinaan näytti epätietoiselta, kävelikö hän etu- vai takaperin. Mutta mitä puutteita kuvanveistäjä ehkä olisikin hänen muodossaan huomannut, sydän Caesar Thompsonilla oli oikealla paikallaan, emmekä epäile, etteikö se ollut myöskin kohtuullisen suuri.
Iäkkään elämänkumppaninsa seuraamana Caesar nyt astui esiin ja puki kiitollisuutensa sanoiksi. Saara suurella mielihyvällä otti vastaan ja lausui muutamia kohteliaita sanoja aviomiehen hyvästä mausta ja miltä vaimo todennäköisesti tulisi puvussa näyttämään. Frances, jonka mielihyvästä säteilevät silmät säestivät molempain mustain hymyilevää muotoa, tarjosi neulansa apua ihaillun karttuunin soveltamiseksi tulevaan käytäntöönsä. Nöyrästi ja kiitollisena tarjoukseen suostuttiin.
Saattaessaan vaimoaan ja kulkukauppiasta huoneesta Caesar ovea sulkiessaan kiitollisuuttaan uhkuen jutteli itsekseen ja ääneensä sanoi:
"Hyvä pieni mamsel – Fanny-mamsel – pitä huoli häne isästä – hyvä kun teke hame vanhalle Dinalle." Mitä muuta tunteet lienevät saaneet hänet julki sanomaan, siitä ei ole tietoa, mutta hänen ääntään kuului vielä jonkin aikaa senkin jälkeen kuin sanat etäisyyteen hämmentyivät.
Harper oli laskenut kirjan kädestään ja istui katsellen ihailevasti tätä kohtausta; ja Francesin mielihyvä oli kaksinkertainen, hänen saadessaan osakseen hyväksyvän hymyn kasvoilta, joilla syväin ajatusten ja mieltä täyttävän huolen ilmeen alla piili ihmissydämen parhaita tunteita tietävä hyväntahtoisuus.
NELJÄS LUKU.
Kulkukauppiaan lähdettyä seurue istui monta minuuttia äänettömänä. Wharton oli kuullut siksi paljon, että oli entistä levottomampi, eikä mitään semmoista, mikä olisi vähentänyt hänen huoliaan poikaansa nähden. Kapteeni malttamattomana toivotti Harperia vaikka mihin muuhun paikkaan kuin siihen, missä hän nyt istui niin ilmeisen tyynenä, neiti Peytonin lopetellessa aamiaisvalmistuksiaan lempeän herttaiseen tapaansa, jota tällä kertaa vielä tehosti sisällinen tyytyväisyys siitä, että oli haltuunsa saanut niin paljon kauppiaan pitsivarastosta; Saara innokkaana järjesteli ostoksiaan ja Frances ystävällisesti auttoi häntä, omista hankkimistaan tavaroista sen enempää välittämättä, mutta samassa vieras äkkiä keskeytti äänettömyyden virkkaen:
"Jos kapteeni Wharton yhä pitää valepukuaan siitä syystä, että hän pelkää minua, niin pyydän häntä olemaan huoletta. Vaikka minulla olisikin syytä ilmiantaa hänet, eivät nämä syyt kuitenkaan tulisi näissä oloissa kysymykseen."
Nuorempi sisar vaipui kalveten ja hämmästyneenä tuolilleen istumaan. Neiti Peytonin käsistä putosi teetarjotin, jota hän juuri oli pöydältä kohottamassa, ja Saara istui sanattomana hämmästyksestä, ostokset unohtuneina helmassaan. Wharton oli kauhistuksesta mykkä; mutta kapteeni, hämmästyksissään hetkisen epäröityään hypähti keskelle huonetta ja valepukunsa kappaleet päältään kiskaisten huudahti:
"Uskon teitä kaikesta sydämestäni ja loppukoon tähän tämä väsyttävä teeskentely. Mutta sitä minun on vaikea käsittää, mistä minut tunsitte."
"Olette tosiaan niin paljon paremman näköinen tällaisena, kapteeni Wharton", sanoi Harper hieman hymyillen, "että neuvon teitä olemaan vast'edes itseänne salaamatta. Elleivät muut seikat teitä ilmaisisi, niin riittäähän tuo", ja näin sanoessaan hän viittasi lieden päälle ripustettuun tauluun, joka esitti nuorta miestä brittiläisenä upseerina rykmenttinsä puvussa.
"Huvittelin itseäni sillä", huudahti nuori Wharton naurahtaen, "että kankaalla olin paremman näköinen kuin naamiopuvussa. Teillä, herra Harper, mahtaa olla tarkka silmä."
"Välttämättömyyden pakosta", sanoi Harper, tuoliltaan nousten.
Frances meni häntä vastaan hänen poistuessaan ja ottaen hänen kätensä molempain kättensä väliin lausui vakavasti, tumman punan verhotessa hänen poskensa: "Ettehän voi – ettehän tahdo antaa ilmi veljeäni?"
Hetkisen Harper vaieten ihaili suloista anojaa, kohotti sitten hänen kätensä rinnalleen ja vastasi juhlallisesti: "En voi, enkä tahdo." Päästäen irti immen kädet ja laskien lempeästi oman kätensä hänen päälaelleen hän jatkoi: "Jos vieraan siunaus voi teitä hyödyttää, niin annan sen teille." Sitten hän kääntyi ympäri ja syvään kumartaen poistui omaan huoneeseensa, ja ne, jotka hän täten jätti, antoivat täyden tunnustuksensa hänen hienotunteisuudelleen.
Matkustajan avomielinen, juhlallinen käytös teki koko seurueeseen syvän vaikutuksen, ja isää lukuunottamatta kaikki heti tunsivat mielen helpotusta hänen selityksensä johdosta. Etsittiin kapteenille muiden kaupungista tuotujen tavarain joukosta vanha vaatekerta; ja päästyään epämukavasta valepuvustaan nuori Wharton vihdoinkin saattoi ruveta iloitsemaan käynnistään, jolle hän vaaran suuruudesta huolimatta oli uskaltautunut. Whartonin poistuttua omaan huoneeseensa tavanmukaisiin askareihinsa jäivät naiset nuoren kapteenin keralla puhelemaan asioista, jotka olivat heille mieluisimmat. Neiti Peytoniinkin tarttui nuorten sisarenlasten hilpeys; ja tuntikauden he istuivat huolettoman luottavaisina antautuen vapaan keskustelun hauskuuteen sen enempää ajattelematta vaaroja, jotka saattoivat heitä uhata. Muisteltiin kaupunkia ja sikäläisiä tuttavia; sillä neiti Peyton, joka ei koskaan unohtanut sen rajain sisäpuolella viettämiään monia hauskoja hetkiä, kysyi pian muun muassa heidän vanhan tuttavansa eversti Wellmeren vointia.
"Ah", huudahti kapteeni iloisesti, "siellä hän yhä on ja yhtä kauniina ja naisten ihailemana kuin ennenkin."
Vaikk'ei nainen olisikaan todenteolla rakastunut, ei hän kuitenkaan useinkaan voi punastumatta kuulla sen miehen nimeä, jota hän voisi rakastaa ja jota päivän joutavissa lemmenjuoruissa on hänen kerallaan mainittu. Tämä oli ollut Saaran laita, ja hän antoi katseensa vaipua lattiaan hymyilyin, joka hänen poskilleen leviävän punastuksen kanssa ei lainkaan vähentänyt hänen luontaista suloaan.
Kapteeni Wharton ei ollut huomaavinaankaan näitä sisarensa mielenkiinnon oireita, vaan jatkoi heti perään: "Toisinaan hän on surumielinen – ja silloin sanomme hänelle, että hän varmaan on rakastunut." Saara kohotti katseensa veljensä kasvoihin, kääntäen sen sitten muuhun seuraan, mutta nyt hänen silmänsä kohtasivat sisaren silmät, tämän hilpeästi ja innokkaasti huudahtaessa: "Mies parka! onko hän aivan toivotonna?"
"Tuskinpa sentään – eikä hänen Iaisensa miehen luulisi voivankaan olla: rikkaan miehen vanhin poika, niin kaunis ja vielä eversti."
"Tosiaankin hyvät menestyksen edellytykset", sanoi Saara, koettaen nauraa; "varsinkin viimeksimainittu.".
"Sallikaa minun sanoa", vastasi kapteeni vakavasti, "kaartin everstiluutnantteja ei istukaan joka oksalla."
"Ja eversti Wellmere on sangen kaunis mies", lisäsi; Frances.
"No mutta Frances", vastasi hänen sisarensa, "eihän eversti Wellmere ole koskaan ollut sinun suosiossasi; hän on liian uskollinen kuninkaalleen ollakseen sinun mielesi mukainen."
Frances vastasi sukkelaan: "Eikö sitten Henry ole kuninkaalleen uskollinen?"
"Älkää viitsikö", sanoi neiti Peyton, "ei mitään riitaa everstistä – hän on minun suosikkini."
"Fanny pitää enemmän majurista", huudahti veli, vetäisten immen polvelleen.
"Loruja!" sanoi tämä punastuen, koettaessaan keinotella irti nauravan veljensä otteesta.
"Minua hämmästytti", jatkoi kapteeni, "ettei majuri, pitäessään huolen isäni vapauttamisesta, koettanut pidättää sisartani kapinallisten leirissä."
"Ehkäpä se olisi saattanut vaaraan hänen oman vapautensa", sanoi hymyilevä impi, istahtaen jälleen tuolilleen; "tiedäthän sinä, että majuri Dunwoodie taistelee vapauden puolesta."
"Vapauden!" huudahti Saara. "On sekin muka vapautta, että yhden isännän sijaan saa viisikymmentä."
"Onhan isännän vaihtaminen itsessäänkin jo vapautta."
"Ja vapautta, jota te naiset joskus sangen mielellänne käyttäisitte", huudahti kapteeni.
"Me luullakseni haluamme olla vapaat valitsemaan sen, jolla tulee olla ensi sija", sanoi naurava tyttö; "eikö totta, täti Jeanette?"
"Minä!" huudahti neiti Peyton kavahtaen; "lapsikulta, mitäpä minä tiedän niistä asioista? Sinun täytyy kysyä joltakulta muulta, jos tahdot tietää semmoisia."
"Ahaa, vai tahtoisit saada meidät uskomaan, ettet sinä ole milloinkaan ollut nuori! Mutta mitä minun sitten pitää ajatella kaikista niistä jutuista, joita olen kuullut kauniista neiti Jeanette Peytonista?"
"Loruja, rakkaani, loruja", sanoi täti, koettaen pidättää hymyänsä. "On kovin tuhmaa uskoa kaikki, mitä kuulee."
"Vai loruja!" huudahti kapteeni iloisesti. "Vielä tänä päivänä kenraali Montrosen tapana on esittää neiti Peytonin malja; kuulin hänen viikko takaperin tekevän niin Sir Henryn päivällisillä."
"Kuules, Henry, sinä olet yhtä kuriton kuin sisaresikin; ja tehdäkseni lopun teidän hullutuksistanne minun täytyy viedä teidät katsomaan kotitekoisia valmisteitani, jotka minä uskallan asettaa vaikka Birchin korujen rinnalle."
Nuoret nousivat lähteäkseen tätinsä keralla. Heidän noustessaan portaita neiti Peytonin kotitalous-esineitten varastoon viimeksimainittu käytti tilaisuutta kysyäkseen sisarenpojaltaan, vieläkö kenraali Montrose sairasti leiniä niinkuin siihen aikaan, jolloin hän häneen tutustui.
Tuskallista on elämän varrella huomata, etteivät edes ne, joita enimmän rakastamme, ole raihnaudelta turvassa. Kun sydän on tuore eikä tulevaisuuden näköalaa himmennä menneisyyden kipeät kokemukset, ovat tunteemme pyhät; näemme luontaisissa ystävissämme kaikki ne avut, joihin itse pyrimme, ja kaikki ne hyveet, joita kunnioittamaan meitä on opetettu. Luottamus, jolla rakastamiimme olentoihin suhtaudumme, näyttää olevan osa luonnostamme; ja tunteita, jotka meidät omaisiimme yhdistävät, ympäröi puhtaus, jota myöhempi elämä harvoin voi toivoa näkevänsä yhtä ehyenä. Whartonin perhe nautti koko jälkiosan päivästä onnea, joka kauan oli ollut sille tuntematon; ja onnea, joka sen nuoremmissa jäsenissä virtasi luottavimman rakkauden iloista ja epäitsekkäimpien hellyydenosoitusten vaihdosta.
Harper tuli vasta päivällispöytään ja poistui taas heti kun pöytä oli tyhjennetty, ilmoittaen, että hänellä oli huoneessaan jotakin tehtävää. Huolimatta hänen esiintymisensä synnyttämästä luottamuksesta tuntui perheestä kuitenkin helpotukselta, kun hän poistui; kapteeni Wharton ei nimittäin missään tapauksessa voinut viipyä muuta kuin joitakuita harvoja päiviä sekä lomansa lyhyyden että ilmitulemisen vaaran vuoksi. Jälleennäkemisen ilo kuitenkin sai unohtamaan kaiken seurauksien pelon. Kerran tai pari Wharton oli päivän kuluessa lausunut epäilyksiä tuntemattoman vieraansa luonteesta ja että hänen poikansa tavalla taikka toisella voisi tulla ilmi vieraan saamain tietojen johdosta. Mutta kaikki lapset vakaasti vastustivat tätä ajatusta; yksin Saarakin puolusti yhdessä veljensä ja sisarensa kanssa pontevasti matkustajan ulkonaisen esiintymisen ilmaisemaa vilpittömyyttä.
"Semmoinen ulkokuori saattaa, hyvät lapset, useinkin olla petollinen; kun Andrén kaltaiset miehet rupeavat pettämään, on suotta puhua luonteenominaisuuksista ja vielä vähemmän ulkomuodosta."
"Pettämään!" huudahti poika pikaisesti. "Sinä, isä, kokonaan unohdat, että majuri André palveli kuningastaan ja että sodan tapa oikeutti hänet niin menettelemään."
"Eikö sitten sodan tapa oikeuttanut hänen kuolemaansa?" kysyi Frances matalalla äänellä, kiinteästi pitäen kiinni siitä, mitä hän piti maansa asiana, voimatta kuitenkaan tukahduttaa sääliänsä miestäkään kohtaan.
"Ei koskaan!" huudahti nuori mies istumasta hypähtäen ja astuen kiivaasti lattian poikki. "Frances, sinä loukkaat minua; otaksukaamme, että kohtalo antaisi minut juuri tällä haavaa kapinallisten käsiin. Sinä siis puolustaisit minun teloitustani, ehkäpä ylistäisitkin Washingtonin julmuutta."
"Henry", sanoi Frances juhlallisesti, liikutuksesta väristen ja kalman kalpeana, "vähän sinä tunnet sydäntäni."
"Anteeksi, siskoni – pikku Fannyni", huudahti nuorukainen katuvaisena, pusertaen häntä rintaansa vasten ja suudellen pois kyynelet, jotka vastustelusta huolimatta olivat puhjenneet immen silmiin.
"On kovin houkkamaista välittää pikaisesta sanastani, sen tiedän", sanoi Frances, ponnistautuen pois hänen syleilystään ja hymyillen kohottaen hänen kasvoihinsa yhtä kosteat silmänsä; "mutta sangen kipeästi koskee moite niitten puolelta, joita rakastamme; ja varsinkin, Henry – silloin – kun me luulemme – tietävämme – hänen kalpeutensa vähitellen vaihtui ruusun väriksi, kun hän matalalla äänellä päätti, silmät mattoon luotuina, "ettemme sitä ansaitse."
Neiti Peyton siirtyi omalta tuoliltaan sisarentyttärensä viereen istumaan ja herttaisesti hänen käteensä tarttuen sanoi: "Älä salli veljesi kiivaan luonteen koskea niin kovasti itseesi, pojathan ovat, kuten hyvin tiedät, aina rajuja."
"Ja minun käytöksestäni voitte lisätä, julmia", sanoi kapteeni, istahtaen sisarensa toiselle puolelle, "mutta Andrén kuolemaan nähden olemme kaikki tavattoman arkatuntoisia. Sinä et tuntenut häntä; hän oli kauttaaltaan urhoollinen – kauttaaltaan kunnian mies – kauttaaltaan täydellinen." Frances hymyili heikosti ja ravisti päätään, mutta ei vastannut mitään. Huomatessaan nämä epäilyksen merkit hänen kasvoissaan veli jatkoi: "Sinä siis epäilet ja pidät hänen kuolemaansa oikeutettuna?"
"En epäile hänen kuntoaan", vastasi impi lempeästi, "enkä sitä, että hän olisi ansainnut paremman kohtalon; mutta minä en voi epäillä Washingtonin menettelyä. Vähän minä tunnen sodan tapoja, enkä halua niitä tuntea, mutta mitä toiveita olisi amerikkalaisilla voittaa, jos ne luopuisivat kaikista pitkän käytännön vahvistamista periaatteista ja kokonaan brittiläisten hyväksi?"
"Miksi he ollenkaan sotivat?" huudahti Saara kärsimättömästi: "Ja kun he sitäpaitsi ovat kapinallisia, niin on kaikki, mitä he tekevät, laitonta."
"Naiset eivät ole muuta kuin peilejä, jotka heijastavat niitä kuvia, mitä heidän edessään on", huudahti kapteeni hyvänluontoisesti. "Frances'issa näen majuri Dunwoodien ja Saarassa –"
"Eversti Wellmeren", keskeytti nuorempi sisar nauraen ja punastuen tulipunaiseksi. "Minun täytyy myöntää, että olen majurille kiitollisuuden velassa mielipiteistäni – eikö totta, täti Jeanette?"
"Lapsi kulta, minä tosiaan luulen, että tuo on hänen logiikkaansa."
"Minä myönnän syyllisyyteni, etkä sinä, Saara, varmaankaan ole unohtanut eversti Wellmeren oppineita selittelyjä."
"Minä luotan siihen, etten koskaan unohda, mikä on oikein", vastasi Saara, punastuen kilvan sisarensa kanssa ja nousten ylös sillä verukkeella, että valkea kuumoitti.
Loppupäivän kuluessa ei tapahtunut mitään; mutta illalla Caesar ilmoitti kuulleensa puhetta Harperin huoneesta, hiljaista keskustelua. Matkustajan huone oli rakennuksen toisessa päässä olevassa kylkirakennuksessa, vastapäätä arkihuonetta, jossa perhe tavallisesti oleskeli; ja Caesar näyttää panneen toimeen oikein säännöllisen vakoilun, voidakseen paremmin valvoa nuoren herransa turvallisuutta. Tämä tieto jonkin verran huolestutti kaikkia perheen jäseniä; mutta kun Harper itse pian sen jälkeen tuli huoneeseen, kasvoillaan umpimielisyydestään huolimatta yhä sama hyväntahtoisuuden ja vilpittömyyden ilme, katosivat pian kaikki epäilykset muitten kuin Whartonin mielestä. Hänen lapsensa ja sisarensa otaksuivat Caesarin erehtyneen, ja ilta kului ilman sen enempiä hälyytyksiä.
Seuraavan päivän iltapuolella seura oli koolla arkihuoneessa neiti Peytonin teepöydän ääressä, kun sää selkeni. Ohut usva, joka näytti ujuvan aivan matalalla kukkulain päällä, alkoi hämmästyttävän nopeaan ajautua lännestä päin itää kohti. Sade vielä rajusti pieksi rakennuksen idänpuoleisia akkunoita; sillä puolella taivaan merkit olivat pimeät ja synkät. Frances katseli maisemaa nuoruuden halulla toivoen pois vankeudesta, kun kaikki kuin taikavoimalla asettui. Jymisevä tuuli hiljeni, myrskyn pauhu asettui ja akkunan luo juostessaan iloisin kasvoin hän näki ihanan auringonsäteen valaisevan vastakkaista metsänrinnettä. Lokakuun kirjava kauneus kimalteli lehvistä, kuvastaen märistä oksista takaisin amerikkalaisen syksyn upeinta väriloistoa. Tuota pikaa kokoontuivat talon asukkaat etelää kohti antavaan pylväskäytävään. Ilma oli leppoisaa, tuoksuvaa ja raikasta; idässä taivaanrannalla vielä viipyi pilviä, joita olisi voinut verrata voitetun armeijan peräytyviin joukkoihin, kuta kauempana, sitä kaameampia ja synkempiä. Vähän korkeammalla taloa näkyi ohutta auerta vielä hämmästyttävän nopeaan kiitävän itää kohti, mutta lännessä aurinko oli puhjennut esiin ja valoi nyt jäähyväisloistettaan alla olevaan maisemaan, selkeänä ilmakehän ja raikastuneen ruohon säihkyvin kirkkaus apunaan. Tämmöisiä hetkiä ei tapaa muualla kuin Amerikan taivaan alla, ja ne ovat sitä suloisempia, kuta suurempi on vastakohta päästessämme luonnonvoimien myllerryksestä illan tyyneyteen ja ilmaan, jonka hiljaisuus on kuin leudoimman kesäkuun aamun.
"Mikä suurenmoinen näköala!" huudahti Harper hiljaisella äänellä. "Kuinka juhlallista, kuinka jylhän ylevää! Moni samanlainen lepohetki piakkoin odottaa taistelua, johon maani on ryhtynyt, ja tämmöinen ihana ilta on päättävä sen vastoinkäymisen päivät!"
Frances vain, hänen lähellään seisten, kuuli hänen äänensä. Hämmästyneenä kääntyen maisemasta puhujaan hän näki tämän seisovan paljain päin, suorana, katse taivasta kohti kohotettuna. Hänen silmissään ei enää näkynyt sitä levollisuutta, joka oli näyttänyt olevan niiden luonnepiirre, vaan niistä loisti jotakin innostuksen kaltaista, ja hänen piirteilleen levisi vieno puna.
Moisen miehen puolelta ei tarvitse mitään vaaraa pelätä, ajatteli Frances; sillä ainoastaan kunnollisille kuuluvat moiset tunteet.
Seurueen mietteet keskeytyivät nyt kulkukauppiaan äkillisen ilmestymisen johdosta. Hän oli käyttänyt hyväkseen ensimmäistä auringon pilkistystä rientääkseen huvilaan. Välittämättä siitä, oliko polku kuiva vai märkä, Harvey Birch lähestyi pylväskäytävää omaan omituiseen tapaansa kävellen, kädet edestakaisin heiluen, pää kurotettuna monta tuumaa edelle muusta ruumiista. Hänen askelensa olivat kiertelevän kaupustelijan nopeata, verryttelevää astuntaa.
"Kaunis ilta", kulkukauppias lausui, seuruetta tervehtien, silmiään maasta kohottamatta; "kerrassaan lämmin ja miellyttävä vuodenaikaan katsoen."
Wharton yhtyi tähän huomautukseen ja tiedusteli sitten ystävällisesti hänen isänsä terveyttä. Harvey kuuli kysymyksen ja seisoi hetkisen synkän äänettömänä. Mutta kun kysymys uudistettiin, vastasi hän äänellä, joka hieman värähteli:
"Hän huononee nopeaan; vanhuus ja puute tekevät tehtävänsä." Kaupustelija käänsi kasvonsa niin, etteivät niitä enimmät läsnäolevista nähneet; mutta Frances huomasi hänen kosteat silmänsä ja värähtelevät huulensa, ja toisen kerran Harveyn arvo hänen silmissään kohosi.
Laakso, jossa Whartonin huvila oli, kulki luoteesta kaakkoon, ja talo
oli rakennettu sen luoteispäähän kukkulan rinteelle. Pieni aukko,
joka vastakkaisessa päässä olevan kukkulan vierestä jäi, ja maan
aleneminen sille suunnalle meren tasoon sallivat nähdä Salmelle[6]
sen rannalla kohoavien etäisten metsänlatvain yli. Aallokko, joka
äsken oli niin raivokkaasti pauhaten rantoja piessyt, oli jo
siloutunut tummista myrskylaineista pitkiksi ja säännöllisiksi
mainingeiksi, jotka myrskyä seuraavat, lounaisen kevyen tuulenhengen
vienosti kosketellessa niiden harjoja ja vielä avustaessaan
niitä paremmin lepoon tyyntymään. Nyt alkoi erottua muutamia
tummia pisteitä, jotka vuoroin kohosivat esiin, vuoroin painuivat
näkymättömiin pitkäkkäiden aaltojen taa. Niitä ei huomannut kukaan
muu kuin kaupustelija. Hän oli käynyt istumaan pylväskäytävään vähän
matkan päähän Harperista ja näytti kokonaan unohtaneen asiansa. Hänen
vaeltava katseensa keksi kuitenkin pian nämä uudet näkyviin kohoavat
esineet, ja nopeasti hän hypähti seisomaan, tähystellen kiinteästi
Salmelle päin. Muutti sitten paikkaa, loi Harperiin ilmeisen
levottoman katseen ja sanoi sitten erikoisen painokkaasti:"Kuninkaan väki varmaan on alhaalta päin liikkeellä."
"Mistä sen päätätte?" kysyi kapteeni Wharton kiihkeästi. "Suokoon Jumala, että se olisi totta! Olen niiden suojan tarpeessa takaisin mennessäni."
"Eivät nuo kymmenen valaanpyyntivenettä kulkisi niin nopeaan, ellei niissä olisi tavallista parempi soutu."
"Mutta ehkä ne ovat", huudahti Wharton hätääntyen, "mannermaalaisia, jotka palaavat saarelta?"
"Kuninkaan väeltä näyttävät", sanoi kaupustelija tarkoituksellisesti.
"Näyttävät", matki kapteeni, "eihän niistä näy muuta kuin pieniä pisteitä."
Harvey ei ollut kuulevinaankaan tätä huomautusta, vaan näytti kuin puhuvan itsekseen, hiljaisella äänellä mutistessaan: "Ne lähtivät ennen myrskyä liikkeelle – ovat nämä pari päivää olleet saaren suojassa – maata myöten tulee hevosväkeä – tässä läheisyydessä varmaankin pian tapellaan." Näin puhuessaan Harvey monta kertaa katsahti Harperiin ilmeisen levottomasti, mutta viimeksimainitussa ei saattanut huomata minkäänlaista levottomuutta sen johdosta. Hän edelleenkin seisoi ja ääneti katseli maisemaa ja näytti nauttivan säänmuutoksesta. Birchin lopetettua puheensa hän kuitenkin kääntyi talon isännän puoleen ja sanoi, ettei hän asiansa vuoksi voinut viipyä kauemmin kuin oli välttämätöntä; kaunista iltaa hyväkseen käyttäen hän sen vuoksi aikoi ratsastaa muutaman mailin matkaansa eteenpäin. Wharton lausui moneen kertaan mielipahansa siitä, että menetti näin miellyttävän kestivieraan; mutta sanoi tietävänsä liian hyvin velvollisuutensa, halutakseen pidättää lähtevää vierasta, ja siksi hän antoi paikalla kaikki tarpeelliset käskyt.
Kulkukauppiaan levottomuus lisääntyi lisääntymistään, vaikk'ei näyttänyt olevan mitään pätevää syytä; hänen silmänsä vilkuivat alituiseen laakson alapäähän, ikäänkuin odottaen jotakin keskeytystä siltä taholta. Caesar tuli vihdoin taluttaen jaloa ratsua, jonka tuli kantaa matkustaja päämääräänsä kohti. Kaupustelija kiristeli toimeliaasti vatsavöitä ja kiinnitti hihnoihin sinisen viitan ja laukun.
Kun kaikki oli valmiina, lähti Harper hyvästelemään isäntäväkeään. Saaralle ja hänen tädilleen hän lausui luontevasti ja ystävällisesti jäähyväisensä; mutta Frances'in luo tultuaan hän hetkisen viivähti ja hänen kasvojensa ilme muuttui tavallista hyväntahtoisemmaksi. Hänen silmänsä toistivat siunauksen, jonka äskettäin hänen huulensa olivat lausuneet, ja impi tunsi hyvästiä sanoessaan poskiensa hehkuvan ja sydämensä sykkivän nopeammin. Talon isäntä ja lähtevä vieras vaihtoivat keskenään kohteliaisuuksia; mutta kapteeni Whartonille kätensä ojentaessaan Harper erikoisen juhlallisesti huomautti:
"Askel, jonka olette astunut, on sangen vaarallinen ja siitä voi koitua teille ikäviä seurauksia; minulla ehkä tässä tapauksessa on vallassani osoittaa kiitollisuutta, jonka olen omaisillenne velkaa heidän ystävällisyydestään."
"Ettehän toki," huudahti isä, unohtaen hienotunteisuuden poikansa puolesta pelätessään, "ettehän toki ilmaise salaisuutta, jonka oleskelunne talossani on tietoonne saattanut?"
Harper kääntyi äkkiä puhujan puoleen, ja jyrkkyys, joka jo oli alkanut hänen kasvoilleen kokoontua, suli lempeydeksi hänen vastatessaan: "En ole saanut talossanne tietää mitään, mitä en jo ennestään tiennyt; mutta poikanne on paremmassa turvassa sen kautta, että hänen käyntinsä on tiedossani, kuin ilman sitä."
Kumartaen sitten koko seuralle ja kiinnittämättä kaupustelijaan sen suurempaa huomiota kuin että kiitti häntä huomaavaisuudesta, hän nousi ratsunsa selkään ja vakaasti ja sirosti pienestä portista ratsastaen katosi tuota pikaa kukkulan taa, joka pohjoispäässä laaksoa suojasi.
Kaupustelijan silmät seurasivat poistuvaa ratsumiestä, niin kauan kuin tätä näkyi, ja tämän näkyvistä kadottua häneltä pääsi pitkä ja syvä helpotuksen huokaus, ikäänkuin raskas huolen taakka olisi nostettu hänen rinnaltaan. Whartonit olivat äänettöminä miettineet vieraansa käyntiä ja mikä hän mahtoi olla miehiään, kun isä samalla lähestyi Birchiä ja huomautti:
"Minä olen teille vielä velkaa, Harvey, tupakasta, jonka ystävällisesti toitte minulle kaupungista."
"Ellei se ole yhtä hyvää kuin ensimmäinen", vastasi kaupustelija, kiinnittäen vielä viimeisen viipyvän katseen siihen suuntaan, johon Harper oli kadonnut, "on siihen syynä tavaran vähyys."
"Minä pidän siitä paljon", jatkoi toinen; "mutta unhotitte mainita hinnan."
Kaupustelijan ilme muuttui, syvä huolestuminen vaihtui luontaiseksi valppaudeksi, kun hän vastasi:
"Vaikeata on sanoa, paljonko sen pitäisi maksaa; luulen melkein, että minun täytyy jättää hinnan määrääminen teidän jalomielisyydellenne."
Wharton oli taskustaan ottanut kourallisen Kaarle III:n kuvia ja kurotti nyt kätensä Harveyta kohti, kolme kolikkoa peukalon ja etusormen välissä. Harveyn silmät vilkkuivat, kun hän näki hinnan, ja pyöräyttäen suussaan suurta kääröä samaista tavaraa hän kylmäverisesti ojensi kätensä, johon dollarit erinomaisen miellyttävällä äänellä putosivat. Hän ei kuitenkaan tyytynyt niiden pudotessaan synnyttämään ohimenevään helkkeeseen, vaan kilahdutti vielä jokaista kolikkoa erikseen pylväskäytävän porraskivellä, ennenkuin uskoi sen suuren hirvennahkapussinsa kätköön, jonka hän sitten pani niin sukkelasti katoamaan katsojain näkyvistä, ettei ainoakaan heistä olisi voinut hänelle sanoa, mihin osaan vaatteistaan hän sen piilotti.
Saatuaan tämän oleellisen tärkeän osan asiastaan ajetuksi kaupustelija nousi pylväistön kivipermannolta, jolla hän oli istunut, ja asteli sinnepäin, missä kapteeni Wharton seisoi, sisko kummassakin kainalossaan, näiden rakkauden vilkkaalla mielenkiinnolla kuunnellessa hänen puhettaan.
Edellä kerrottujen tapausten aikaansaama levottomuus oli siihen määrään kuluttanut niitä mehuja, jotka kauppiaan suulle olivat välttämättömiä, että hänen oli ottaminen uusi annos ruohoaan, ennenkuin saattoi kääntää huomionsa vähäpätöisempiin asioihin. Sen tehtyään hän äkkiä kysyi:
"Kapteeni Wharton, aiotteko illalla lähteä kaupunkiin?"
"En!" vastasi kapteeni lyhyeen ja katsahtaen rakkaasti suloiseen taakkaansa. "Herra Birch, tahtoisitteko pakottaa minut niin äkkiä eroamaan tämmöisestä seurasta, kun ehkä en koskaan enää saa siitä iloita?"
"Veli", sanoi Frances, "julmaa on laskea leikkiä semmoisista asioista."
"Minä vain arvelen", jatkoi kaupustelija kylmästi, "että nylkyrit nyt myrskyn päätyttyä lähtevät liikkeelle; teidän olisi parempi lyhentää vierailuanne, kapteeni Wharton."
"Ah", huudahti brittiläinen upseeri, "muutamalla kultarahalla niistä roistoista pääsee milloin tahansa. Ei, herra Birch, jään tänne huomiseen saakka."
"Raha ei auttanut Andréta", sanoi kaupustelija kuivasti.
Molemmat sisaret kääntyivät nyt säikähtyneinä kapteenin puoleen ja vanhempi sanoi:
"Parempi sinun olisi seurata Harveyn neuvoa; ole varma siitä, ettei hänen mielipidettään semmoisissa asioissa voi jättää huomioon ottamatta."
"Niin", lisäsi nuorempi, "jos, kuten epäilen, Birch auttoi sinua tänne tulemaan, niin vaatii sinun turvallisuutesi ja meidän onnemme, rakas Henry, että nyt noudatat hänen neuvoaan."
"Omalla avullani tulin ulos ja omalla avullani aion sisäänkin mennä", sanoi kapteeni päättäväisesti; "välipuheeseemme ei muuta kuulunut, kuin että hän hankki minulle valepuvun ja piti huolta siitä, että rannat olivat selvät; ja viimeksimainitusta seikasta te erehdyitte, herra Birch."
"Niin tein", sanoi kaupustelija mielenkiinnolla, "ja sitä suurempi syy teillä on lähteä tänä iltana kaupunkiin; passi, jonka teille annoin, ei kelpaa muuta kuin yhden kerran."
"Ettekö voi väärentää toista?"
Kaupustelijan kalpeaan poskeen tuli tavallista kuumempi väri, mutta hän ei virkkanut mitään, katseli vain maahan, kunnes nuori mies jyrkästi sanoi: "Tämän illan vietän täällä, tuli mitä tuli."
"Kapteeni Wharton", sanoi kaupustelija terävästi ja painokkaasti, "varokaa sitä suurta virginialaista, jolla on ne kamalan suuret viikset; hän on nyt alapuolellanne, mikäli tiedän; häntä ei petä pirukaan; en ainakaan minä ole onnistunut kuin yhden kerran."
"Varokoon hän minua", sanoi kapteeni kopeasti, "mutta herra Birch, minä vapautan teidät kaikesta vastuusta."
"Tahdotteko vakuuttaa sen minulle kirjallisesti?" kysyi varova kaupustelija.
"Mielelläni!" huudahti kapteeni naurahtaen. "Caesar, tuo kynä, mustetta ja paperia, niin kirjoitan päästötodistuksen uskolliselle palvelijalleni, kaupustelija y.m. Harvey Birchille."
Kirjoitustarpeet tuotiin ja leikkiä tehden kapteeni kirjoitti pyydetyn todistuksen omaan malliinsa; jonka jälkeen kaupustelija otti sen ja huolellisesti talletti sen Hänen Katolisen Majesteettinsa kuvan rinnalle, teki perheelle yhteisen kumarruksen ja meni kuten oli tullutkin. Pian hänen nähtiin etäisyydessä pujahtavan oman halvan asuntonsa ovesta sisään.
Isä ja sisaret olivat niin iloissaan siitä, kun saivat pitää luonaan nuoren upseerin, etteivät lausuneet minkäänlaisia huolia hänen tilanteensa johdosta taikka edes mitään pelänneetkään; mutta illalliselle mentäessä sai maltillisempi asiain punnitseminen kapteenin aprikoimaan, eikö olisi parasta muuttaa mieltään. Haluamatta lähteä isänsä talon tarjoamasta suojasta hän lähetti Caesarin pyytämään Harveyta tulemaan uudelleen juttelemaan kanssaan. Musta kuitenkin vähän ajan kuluttua palasi takaisin tuoden sen ikävän tiedon, että se oli nyt liian myöhäistä. Katy oli sanonut, että Harvey nyt varmaankin oli monen mailin päässä, hän kun kohta hämärän tultua oli lähtenyt taakkoineen kotoa luodetta kohti. Kapteenilla ei siis ollut muuta neuvoa kuin olla kärsivällinen, kunnes aamulla olisi uusi tilaisuus päättää, miten oli paras menetellä.
"Tuo Harvey Birch, joka on niin kaikki tietävinään ja luulee osaavansa kaikki pahat ennustaa, tekee minut levottomammaksi kuin haluan myöntääkään", sanoi kapteeni Wharton havahtuen mietteistä, joihin tilanteen vaarat olivat yhtenä, vieläpä suurenakin aiheena.
"Kuinka hän voi sillä tavalla häiritsemättä kulkea edestakaisin näinä vaarallisina aikoina?" kysyi neiti Peyton.
"Miksi kapinalliset niin helposti päästävät hänet kynsistään, sitä minun tosiaan on mahdoton käsittää", vastasi kapteeni, "mutta Sir Henry ainakaan ei salli tehdä hänelle hiuskarvankaan vertaa pahaa."
"Todellakin!" huudahti Frances. "Tunteeko siis Sir Henry Clinton hänet?"
"Ainakin hänen pitäisi tuntea."
"Luuletko, poikani, että on pelkoa siitä, että hän pettää sinut?" kysyi Wharton.
"En – en todellakaan. Minä ajattelin kyllä sitäkin, ennenkuin itseni hänen haltuunsa uskoin", sanoi kapteeni miettiväisenä; "raha-asioissa hän näyttää olevan luotettava. Ja se vaara, jonka alaiseksi hän itsensä saattaisi kaupunkiin palatessaan, jo sinänsäkin pidättäisi häntä moisesta konnantyöstä."
"Minä luulen", sanoi Frances, veljensä kannalle asettuen, "ettei Harvey Birch ole niinkään tunteita vailla; ainakin hänessä toisinaan näyttää niitä olevan."
"Ah", huudahti vanhempi sisar innostuneesti, "hän on uskollinen kuninkaalle, ja se minun mielestäni on paras kaikista hyveistä."
"Minä pelkään", sanoi veli naurahtaen, "että hän rakastaa rahaa koko joukon enemmän kuin kuningastaan."
"Silloin et tosiaan ole hänen hallussaan hyvässä turvassa", sanoi isä, – "sillä ei mikään rakkaus voi vastustaa rahan viettelystä, kun sitä tarjotaan ahneelle."
"Toden totta, isä", huudahti nuorukainen jälleen ilostuen, "on sentään yksi rakkaus, joka kestää kaikki – eikö totta, Fanny?"
"Tässä on kynttiläsi, pakotat isän valvomaan ohi maatamenoaikansa."
VIIDES LUKU.
Kallistaessaan sinä iltana päänsä pielukselleen kaikki Whartonin perheen jäsenet tunsivat aavistuksia siitä, että heidän tavanmukainen rauhansa tulisi jollakin tavalla häiriintymään. Levottomuus esti sisaria nukkumasta niin huolettomasti kuin tavallisesti, ja kun he seuraavana aamuna nousivat vuoteiltaan, eivät he olleet juuri silmääkään ummistaneet ja olivat sitä mukaa väsyneitäkin.
Tarkastaessaan huoneensa ikkunasta uteliaasti ja hätäisesti laaksoa he eivät kuitenkaan voineet keksiä mitään, mikä olisi poikennut sen tavanomaisesta rauhasta. Päivä oli niitä ihania, leutoja päiviä, joita lehden lähdön aikaan sattuu, ja laakso kimalteli huomenheleydessään; semmoisia päiviä sattuu Amerikan syksyn kuluessa taajaan, jonka vuoksi se kilpaileekin muitten maitten ihanimpien vuodenaikain kanssa. Kevättä meillä ei ole; kasvillisuus ei hiivi vähitellen esiin, kuten samoilla leveysasteilla Vanhassa Maailmassa, vaan se näyttää hyppäävän meille täysivalmiina; mutta kuinka kauniisti se poistuu! Syyskuu, lokakuu, marraskuu ja joulukuukin ovat se vuoden aika, jolloin oleskelu ulkoilmassa tuottaa enimmän nautintoa; myrskynsä on tälläkin ajalla, mutta ne ovat omalaatuisia eivätkä kestä kauan, ja ne jättävät ilman kirkkaaksi ja taivaan pilvettömäksi.
Kun ei ilmennyt mitään, mikä olisi näyttänyt häiritsevän tällaisen päivän nautintoa, laskeutuivat sisaret arkihuoneeseen, tuntien jälleen luottamusta veljensä turvallisuuteen ja samalla uudelleen ilostuen.
Perhe kokoontui jo varhain aamiaispöydän ääreen; ja neiti Peyton, joka oli hieman turhantarkka, kuten yksinäiseen elämään tottuneet tapaavat olla, oli leikillisesti ehdottanut, ettei sisarenpojan viipymisen annettaisi millään tavalla häiritä hänen määräämiään säännöllisiä ateria-aikoja; seurue oli siis jo käynyt istumaan kapteenin tullessa, vaikka koskematon kahvi riittävästi osoitti, ettei kukaan hänen omaisistaan ollut välinpitämätön hänen viipymiseensä nähden.
"Minä mielestäni olin paljon viisaampi", hän sanoi, käyden sisarien väliin istumaan ja ottaen vastaan heidän tarjoamansa huomensuukkoset, "kun tahdoin nukkua yöni rauhassa ja syödä tämmöisen mainion aamiaisen, sen sijaan että olisin luottanut kuulujen lehmipoikien vieraanvaraisuuteen."
"Olit onnellisempi kuin Frances ja minä, jos saatoit nukkua", sanoi Saara. "Yöilman pieninkin huoahdus tuntui minusta kapinallisen armeijan tulolta."
"Niin no", sanoi kapteeni nauraen, "totta puhuen täytyy minunkin myöntää olleeni vähän levoton – mutta miten oli sinun laitasi?" lisäsi hän kääntyen nuoremman sisarensa puoleen, joka epäilemättä oli hänen suosikkinsa, ja taputtaen häntä poskelle; "näitkö taivaalla sotalippuja ja luulitko neiti Peytonin tuulikannelta kapinallisten soitannoksi?"
"En, Henry", vastasi impi ja katsoi häneen hellästi, "vaikka maani onkin minulle rakas, niin suuren surun minulle tällä haavaa tuottaisi sen sotaväen saapuminen."
Veli ei vastannut mitään, vaan luoden häneen yhtä veljellisen rakastavan silmäyksen hiljaa ja sanattomasti puristi hänen kättään – kun samassa Caesar, joka oli nuoren isäntänsä puolesta yhtä huolestunut kuin perhe itsekin ja jo aamun koitossa oli noussut ylös pitämään seutua tarkkaan silmällä, nyt eräästä akkunasta ulos katsoessaan kalpeni niin, että hänen ihonvärinsä melkein muistutti valkoisen ihoa, ja huudahti:
"Juoska – massa Henry – juoska – jos rakastatte vanha Caesar – juoska, kapinamies ratsastaa tänne."
"Juoskaa!" toisti brittiläinen upseeri, jossa sotilaan ylpeys sai vallan. "Ei, Caesar, juokseminen ei ole minun virkani." Näin puhuessaan hän päättävästi astui akkunan luo, minne perhe jo oli suurimman säikähdyksen valtaamana kokoontunut.
Vähän enemmän kuin mailin päässä näkyi viisikymmentä rakuunaa, jotka eräästä sivusolasta ratsastivat kaartavassa jonossa alas laaksoon. Edellä kulki upseerin seurassa maalaispukuinen mies, joka viittasi huvilaa kohti. Pääosastosta erkani nyt pieni joukko, lähestyen nopeasti matkan määrää.
Saavuttuaan laakson pohjalla kulkevalle tielle he käänsivät hevosensa pohjoista kohti.
Whartonit jäivät akkunan ääreen seisomaan, henkeään pidätellen ja äänettöminä heidän liikkeitään seuraten, kunnes joukko Birchin asunnolle päästyään nopeaan ratsasti tämän kodin ympäri, ja tuossa tuokiossa maja oli kymmenkunnan vartiomiehen piirittämä.
Pari kolme rakuunaa laskeutui nyt alas hevosen selästä ja katosi; muutaman minuutin kuluttua he kuitenkin palasivat pihalle, mukanaan Katy, jonka rajuista viittomisista paikalla saattoi huomata, ettei tässä ollut kysymys joutavista. Lyhyen väittelyn jälkeen puheliaan taloudenhoitajattaren kanssa pääjoukkokin saapui paikalle, ja kun etujoukko taas oli noussut hevosen selkään, lähti koko joukko nopeaan ratsastamaan Akaasilaa kohti.
Perheen jäsenistä ei ainoakaan ollut vielä sen vertaa selvinnyt hämmästyksestään, että olisi keksinyt mitään keinoa, millä pelastaa kapteeni Wharton; mutta nyt vaara kävi niin pakottavaksi, ettei ollut mahdollista kauempaa aikailla, ja monta keinoa esitettiin, miten hänet olisi kätkettävä; nuori mies kuitenkin ylpeästi hylkäsi ne kaikki, ne kun eivät muka soveltuneet brittiläiselle upseerille. Liian myöhäistä oli myös paeta talon takana olevaan lehtoon, hänet kun olisi ehdottomasti keksitty ja ratsain saatu kiinni.
Vihdoin sisaret vapisevin käsin asettivat paikoilleen hänen valepukunsa, jonka osat huolellinen Caesar oli pitänyt varalla, jos jotakin odottamatonta tapahtuisi.
Tämä varustelu oli saatu hätäisesti ja epätäydellisesti tehdyksi, kun rakuunat saapuivat Akaasilan nurmikentälle ja puutarhaan, ratsastaen nopeasti kuin tuulispää; ja nyt Whartonit vuorostaan piiritettiin.
Nyt ei voitu muuta kuin odottaa tulevaa etsiskelyä niin välinpitämättömän näköisinä, kuin se suinkin oli mahdollista. Ratsumiesten johtaja astui alas hevosen selästä ja parin miehensä keralla lähestyi rakennuksen ulko-ovea, jonka Caesar hitaasti ja vastahakoisesti avasi. Ratsumies astui neekerin perässä arkihuoneen ovelle, ja hänen raskaat askelensa kaikuivat naisten korviin yhä lähempää ja lähempää, karkoittaen veren heidän kasvoiltaan sydämeen, synnyttäen vilun, joka melkein turrutti kaiken tunteen.
Huoneeseen astui mies, jonka valtava ruumis ilmaisi suurenmoista voimaa, ja hatun päästään ottaen hän tervehti perhettä paljon lempeämmin kuin hänen ulkomuodostaan päättäen olisi odottanut. Hänen otsalleen valui runsas musta tukka, vaikka puuterilla väritettynä, niinkuin siihen aikaan yleinen tapa oli, ja hänen kasvonsa melkein peittyivät suurten viiksien taa, jotka niitä rumensivat. Mutta vaikka hänen silmiensä ilme olikin tuima, ei se kuitenkaan ollut häijy, ja vaikka ääni oli syvä ja voimallinen, ei se suinkaan ollut epämiellyttävä. Frances uskalsi häneen luoda pelokkaan katseen hänen sisään astuessaan ja tunsi hänet paikalla siksi mieheksi, jonka tutkivasta silmästä Harvey Birch oli heitä varoittanut.
"Naisilla ei ole minkäänlaista syytä olla peloissaan", lausui upseeri hetkeksi seisahtuen, nähdessään kaikkien kalpeat kasvot; "minulla ei ole muuta asiaa kuin esittää muutamia kysymyksiä, ja saatuamme niihin estelemättä vastaukset, olemme valmiit paikalla poistumaan asunnostanne."
"Mitkä siis ovat ne kysymykset?" änkkäsi Wharton tuoliltaan nousten ja pelokkaasti vastausta odottaen.
"Oleskeliko luonanne myrskyn aikana eräs vieras herrasmies?" jatkoi rakuuna, ilmaisten puhuessaan suurta mielenkiintoa, jopa jossakin määrin samantapaista pelkoakin kuin isäntä.
"Tämä herra – tässä – kunnioitti meitä seurallaan myrskyn aikana, eikä hän ole vielä lähtenyt."
"Tämä herra!" toisti toinen kapteeni Whartonin puoleen kääntyen ja hetkisen häntä tarkastaen, kunnes hänen kasvojensa huolestunut ilme vaihtui salamyhkäiseen hymyyn. Hän lähestyi nuorukaista koomillisen vakavana ja syvään kumartaen jatkoi: "Olen pahoillani siitä, että olette niin pahoin kylmettänyt päänne."
"Minäkö!" huudahti kapteeni hämmästyneenä. "En minä ole päätäni kylmettänyt."
"Minä vain luulin, te kun olette mustat kauniit kiharanne kattanut moisella rumalla vanhalla peruukilla; minä siis erehdyin, suvaitkaa antaa minulle anteeksi."
Isä Wharton voihkaisi ääneensä; mutta naiset, jotka eivät osanneet arvata, paljonko tämä vieras tiesi, tosin vapisivat, mutta eivät hiiskahtaneet sanaakaan. Kapteeni itse kouraisi tahtomattaankin kädellä päätään ja huomasi silloin, että sisaret hätäännyksissään olivat jättäneet hänen oikeasta tukastaan jonkin kiharan peittämättä. Rakuuna näki tämän liikkeen, edelleen hymyillen, mutta kääntyi sitten mielensä malttaen isän puoleen ja jatkoi:
"Niin ollen, hyvä herra, ei täällä ole tällä viikolla ollut Harper-nimistä henkilöä?"
"Harperia", toisti toinen, jonka sydämeltä vierähti raskas paino, "tietysti – olin unohtaa; mutta hän meni menojaan. Oliko hän oikean laatuinen mies, siitä emme tiedä mitään; minulle hän oli kokonaan tuntematon."
"Hänen laatunsa puolesta teidän ei tarvitse olla huolissanne", vastasi rakuuna kuivasti; "mutta hän on siis mennyt menojaan – kuinka – milloin – ja minne?"
"Hän lähti, kuten oli tullutkin", sanoi Wharton, saaden uutta rohkeutta ratsumiehen esiintymisestä, "ratsain eilen illalla ja kääntyi pohjoiseen vievälle tielle."
Upseeri kuunteli hänen sanojaan jännittyneellä mielenkiinnolla ja hänen kasvonsa vähitellen kirkastuivat mielihyvän hymyyn, ja heti kun Wharton oli lyhyen ilmoituksensa päättänyt, hän pyörähti ympäri ja lähti huoneesta. Whartonit päättivät hänen käytöksestään, että hän aikoi lähteä kyselemäänsä henkilöä tavoittamaan. He huomasivat rakuunan ruohokentälle saavuttuaan keskustelevan kahden aliupseerin kanssa, ja kaikki näyttivät olevan hyvillään. Hetkistä myöhemmin annettiin joillekin ratsumiehille käskyjä ja näitä lähti kiitämään laaksosta täyttä laukkaa ja pitkin sen kaikkia teitä.
Huoneeseen jääneitten ei kauan tarvinnut odottaa. Uteliaina he olivat katselleet rakuunain hommia, mutta tuota pikaa kuuluivat jälleen ratsumiehen raskaat askelet, ilmaisten hänen paluutaan. Hän kumarsi jälleen kohteliaasti ja kapteeni Whartonin luo kävellen lausui hänelle koomillisen juhlallisesti:
"Nyt, herrani, asiani toimitettuani pyydän saada vähän tutkia tämän peruukin laatua."
Brittiläinen upseeri matki tahallaan toisen käytöstapaa paljastaen arvelematta päänsä ja ojentaen hänelle peruukin lausui: "Toivon, hyvä herra, että se teitä miellyttää."
"Sitäpä en juuri voisi sanoa totuutta loukkaamatta", vastasi rakuuna; "ebenholtsinmusta tukkanne miellyttää minua paljon enemmän, näytätte sangen huolellisesti kammanneen siitä pois kaiken puuterin. Mutta tuon kamalan mustan rievun alle olette varmaankin saanut aivan tavattoman pahan vamman."
"Te näytätte niin tarkalta havaintojen tekijältä, että tosiaan mielelläni kuulisin mielipiteenne siitä", sanoi Henry ottaen pois silkin ja paljastaen posken, jossa ei mitään moitteen sijaa ollut.
"Kautta kunniani, ulkomuotonne paranee aivan ihmeteltävän nopeasti", jatkoi ratsumies, pitäen kasvolihaksensa edelleenkin järkähtämättömän vakavina; "jos vain voisin saada teidät vaihtamaan vanhan sortuuttinne tuohon kauniiseen siniseen takkiin, joka on tuossa vieressänne, niin en luullakseni koskaan olisi nähnyt miellyttävämpää muodonmuutosta siitä pitäen, kuin ylenin luutnantista kapteeniksi."
Nuori Wharton teki sangen tyynesti, niinkuin häntä oli kehoitettu tekemään, ja seisoi siinä nyt erinomaisen kauniina ja hyvin puettuna nuorena miehenä. Rakuuna katseli häntä tuokion ilveilevään tapaansa ja jatkoi sitten:
"Tämä on kohtauksessa uusi esiintyjä; onhan tavallista, kuten tiedätte, että vieraat esittelevät itsensä toisilleen; minä olen kapteeni Lawton, Virginian ratsuväestä."
"Ja minä olen, hyvä herra, kapteeni Wharton Hänen Majesteettinsa 60:nnestä jalkaväkirykmentistä", vastasi Henry jäykästi kumartaen ja ollen jälleen luonnolliseen tapaansa.
Kapteeni Lawtonin ilme paikalla muuttui ja hänen teeskennelty ilveilynsä oli kuin pois puhallettu. Hän katseli kapteeni Whartonia, tämän siinä hänen edessään seistessä pöyhkeänä ja ylpeänä, enempää piilottelua halveksivana, ja perin vakavana huudahti:
"Kapteeni Wharton, surkuttelen teitä kaikesta sydämestäni."
"No mutta", isä huudahti, "jos todella häntä säälitte, niin miksi häntä häiritsette? Ei hän ole vakooja; halu tulla omaisiaan tervehtimään oli ainoa syy, joka sai hänet uskaltamaan näin kauaksi säännöllisestä armeijasta valepuvussa. Jättäkää hänet meille. Maksan vaikka minkä hinnan, annan mielelläni vaikka kuinka suuren korvauksen."
"Hyvä herra, huoli omaisestanne selittää sanat, joita käytätte", sanoi Lawton ylpeästi; "mutta te unohdatte, että olen virginialainen ja gentlemanni." Kääntyen sitten nuoren miehen puoleen hän jatkoi: "Olitteko tietämätön siitä, kapteeni Wharton, että etuvartiomme ovat monta päivää olleet alapuolellanne?"
"En tosiaan tiennyt niistä, ennenkuin saavuin niitten luo, ja silloin oli liian myöhäistä palata takaisin", sanoi kapteeni Wharton kolkosti. "Lähdin tänne, kuten isäni mainitsi, omaisiani tapaamaan, otaksuen vartionne olevan Peekskillissä ja lähellä Ylämaata, muutoin en varmaankaan olisi vaaraan antautunut."
"Kaikki tuo saattaa olla aivan totta, mutta Andrén juttu on tehnyt meidät varovaisiksi. Kun petos alkaa saavuttaa esikuntaupseerejakin, on vapauden ystävillä syytä olla varuillaan."
Henry kumarsi vaieten ja huolettomasti tälle huomautukselle, mutta Saara yritti nyt ruveta veljeään puolustamaan. Rakuuna kuunteli häntä kohteliaasti ja ilmeisellä säälillä; mutta haluten välttää turhia ja tuskastuttavia pyyntöjä hän lempeästi vastasi:
"En ole tämän osaston komentaja, madame; majuri Dunwoodien asia on päättää, mitä veljellenne tehdään; joka tapauksessa häntä kohdellaan hyvin ja ilman ankaruutta."
"Dunwoodien!" huudahti Frances, jonka kasvoilla ruusut taistelivat vallasta pelon kalpeuden kanssa. "Jumalan kiitos, sitten Henry on hyvässä turvassa!"
Lawton katseli häneen, säälin ja ihailun kuvastuessa yht'aikaa hänen kasvoillaan; pudistaen sitten epäilevästi päätään hän jatkoi:
"Sitä toivon, ja luvallanne jätän asian hänen ratkaistavakseen."
Francesin väri oli muuttunut pelon kalpeudesta toivon hehkuksi. Pelko veljen kohtalosta oli kieltämättä suuresti vähentynyt; siitä huolimatta hänen koko ruumiinsa vielä vapisi, hänen hengityksensä oli käynyt lyhyeksi ja epäsäännölliseksi ja hänen koko olentonsa ilmaisi suunnatonta levottomuutta. Hän kohotti silmänsä lattiasta rakuunaan ja kiinnitti ne taas liikkumattomina mattoon – hän ilmeisestikin halusi lausua jotakin, mutta ei saanut sanoja suustaan. Neiti Peyton huomasi tarkalleen nämä sisarentyttärensä eleet ja naisellisella arvontunnolla esiin astuen kysyi:
"Meillä siis on ilo piankin saada majuri Dunwoodie luoksemme?"
"Tuossa paikassa, madame", vastasi rakuuna, kääntäen Francesista ihailevat katseensa; "olemme jo lähettäneet pikalähettejä kertomaan tilanteestamme, ja paikalla tiedon saatuaan hän saapuu laaksoon. Ellei nimittäin ole yksityistä syytä, joka tekee käynnin hänelle erikoisen tuskalliseksi."
"Majuri Dunwoodie on taloomme aina tervetullut."
"Oo, epäilemättä! Hänhän on kaikkien suosikki. Uskallanko käyttää tätä seikkaa hyväkseni ja kehoittaa miehiäni astumaan hevosen selästä ja saamaan vähän virvokkeita, he kun kuuluvat hänen eskadroonaansa?"
Rakuunan käytöksessä oli jotakin, jonka vuoksi Wharton mielellään olisi suonut hänelle anteeksi, vaikka hän olisi jättänyt moisen pyynnön esittämättäkin, mutta sovittamisen halussaan hän oli itse mennyt ansaan ja suotta oli nyt kieltää lupaa, kun arvatenkin olisi muutoin otettu luvatta. Hän sen vuoksi kerkeästi mukaantui välttämättömyyteen ja antoi kaikki tarpeelliset käskyt kapteeni Lawtonin aikeitten helpottamiseksi.
Upseerit kutsuttiin perheen aamiaispöytään aterioimaan, ja annettuaan ulkona kaikki käskyt, he siekailematta noudattivat kehoitusta. Huolellisena miehenä ei osaston päällikkö kuitenkaan laiminlyönyt niitä varovaisuustoimenpiteitä, jotka asianhaaroihin nähden olivat välttämättömiä. Etäisillä mäillä nähtiin pian vartijamiesten kulkevan toveriensa ympärillä suojelevia kehiään, ja siten nämä vaarain keskellä saattoivat tuntea turvallisuutta, jonka ainoastaan kurin valppaus ja tavan huolettomuus voivat suoda.
Ainoastaan kolmella miehellä lisääntyi Whartonin pöytävieraitten luku, ja nämä kolme olivat kaikki miehiä, joiden tavat olivat gentlemannin, vaikka kova ja hellittämätön sotapalvelus olikin painanut heidän olentoonsa karkean leimansa. Perheen kotirauhan häiritseminen pysyi sen vuoksi ankarimman säädyllisyyden rajoissa. Naiset jättivät pöydän vierailleen, jotka muitta mutkitta ryhtyivät Whartonin vieraanvaraisuutta täysin määrin hyväkseen käyttämään.
Lopulta kapteeni Lawton hetkeksi keskeytti ankarat hyökkäyksensä tatarpiiraitten kimppuun kysyäkseen talon isännältä, eikö laaksossa toisin ajoin oleskellut Birch-nimistä kulkukauppiasta.
"Toisin ajoin vain, hyvä herra", vastasi Wharton varovaisesti; "harvoin hän täällä käy; voinpa sanoa, että tuskin näen häntä milloinkaan."
"Sepä on merkillistä sekin", sanoi ratsumies, katsoen kiinteästi hämmentyneeseen kesti-isäntäänsä, "siihen nähden, että hän on lähin naapurinne; varmaankaan hän ei poistu kotoaan; mikä taas varmaan on talon naisille sangen ikävää. Epäilemättä tuo musliini tuolla akkunapenkillä maksaa kaksi sen vertaa, kuin hän olisi siitä pyytänyt."
Wharton pelästyen kääntyi ympäri ja näki nyt koko joukon äskeisiä ostoksia huoneessa hajallaan.
Molemmat aliupseerit koettivat kaikin tavoin salata hymyään; mutta kapteeni kävi taas käsiksi aamiaiseen innokkaasti, ikäänkuin hän ei olisi luullut enää milloinkaan pääsevänsä ruoan pariin. Pian olikin hankittava lisävarustuksia Dinan varastoista, ja odotusaikaa Lawton jälleen käytti hyväkseen.
"Aikomukseni oli tehdä loppu tuon Birchin ihmisvihollisista tavoista ja poikkesin sen vuoksi aamulla hänen luokseen", hän sanoi, "ja jos olisin tavannut hänet kotonaan, olisin pannut hänet semmoiseen paikkaan, ettei hänen ainakaan vähään aikaan olisi tarvinnut valittaa seuran puutetta."
"Mikähän paikka se semmoinen olisi ollut?" kysyi Wharton, huomaten välttämättömäksi sanoa jotakin.
"Aresti", vastasi ratsumies kuivakiskoisesti.
"Mitä on semmoinen köyhä miesraukka voinut rikkoa?" kysyi neiti Peyton, ojentaessaan rakuunalle neljännen kahvikupin.
"Köyhä!" huudahti kapteeni. "Jos hän on köyhä, niin onpa Yrjö-kuningas sitten huono maksaja."
"Niin tosiaankin", vastasi toinen, "herttuakunnan majesteetti olisi hänelle velkaa."
"Ja kongressi hirttonuoran", jatkoi komentava upseeri, käyden uudelleen uuden ohukaisannoksen kimppuun.
"Valitan, että minulla on naapureita, jotka ovat sillä tavalla joutuneet vallanpitäjäimme epäsuosioon", sanoi Wharton.
"Jos saan hänet kynsiini", huudahti rakuuna, levittäessään voita
uuden ohukaisen päälle, "niin toden totta hän vielä saa kiikkua
jonkin kaimansa[7] oksasta.""Hänestä tulisikin sievä koristus, jos hänet ripustaisi mökkinsä eteen akaasiasta riippumaan", lisäsi luutnantti.
"Emme ole millämmekään", jatkoi kapteeni, "vielä hän on minun, ennenkuin majuri olen."
Kun upseerien puheesta leikki näytti olevan kaukana ja heidän sanansa olivat semmoisia, joita karkeissa aikeissaan pettyneitten miesten on tapana käyttää, arvelivat Whartonit viisaammaksi kääntää keskustelun toisiin asioihin. Kaikille perheen jäsenille oli tunnettua, että Harvey Birchiä epäiltiin ja että amerikkalainen sotaväki kaikin mokomin koetti saada hänet käsiinsä. Hänen pakonsa heidän käsistään, samoin kuin monet vangitsemisensakin, olivat olleet kautta maakunnan siksi yleisenä puheen aiheena ja niihin liittyvät seikat siksi salaperäisiä, että tapauksia ei helposti unohdettu. Katkeruus, jota kapteeni Lawton tunsi kaupustelijaa kohtaan, aiheutuikin suureksi osaksi siitä, että hän jollakin selittämättömällä tavalla oli päässyt katoamaan, vaikka kapteeni oli antanut hänet kahden kaikkein uskollisimman rakuunansa vartioitavaksi.
Ei vielä ollut kulunut kahtatoista kuukautta siitä, kun Birch oli tavattu ylipäällikön majan ympäristössä kiertelemässä ja aikana, jolloin joka hetki odotettiin tärkeitä liikkeitä. Heti kun tieto tästä tuotiin upseerille, jonka velvollisuutena oli vartioida amerikkalaiseen leiriin tuovia teitä, oli hän lähettänyt kapteeni Lawtonin kulkukauppiasta takaa ajamaan.
Ja kapteeni, joka tunsi kaikki seudun vuorisolat ja uupumatta pyrki täyttämään velvollisuutensa, olikin monen vaivan ja puuhan jälkeen onnistunut yrityksessään. Joukko oli pysähtynyt erääseen maataloon virvoittelemaan ja vanki oli teljetty eri huoneeseen, kaksi rakuunaa vartijoinaan; siitä, mitä sitten tapahtui, ei muuta tiedetä kuin että eräs naishenkilö oli vartijain läheisyydessä uutterasti puuhannut talousaskareissa ja pitänyt varsinkin kapteenin tarpeista mitä parasta huolta, kunnes tämä oli kokonaan syventynyt illallispöydän tehtäviin.
Mutta sen koommin ei nähty naista eikä kaupustelijaa. Reppu tosin oli jäänyt, mutta sekin oli ollut melkein tyhjä, ja pieni ovi, joka johti kaupustelijan säilytyshuoneesta viereiseen huoneeseen, oli ollut raollaan.
Kapteeni Lawton ei koskaan voinut unohtaa, että häntä oli näin petetty. Hänen vastenmielisyytensä vihollista kohtaan ei muutoinkaan ollut aivan vähäinen, mutta tämä suorastaan saattoi häpeään hänen älynsä, ja siitä hän nyt kantoi sitä syvempää kaunaa. Hän istui äänetönnä ja kolkkona, miettien vankinsa tekoa, koneellisesti siitä huolimatta hoitaen tehtävää, johon oli antautunut, kunnes oli kulunut riittävästi aikaa varsin perusteellisen aamiaisen nauttimiseen ja äkkiä torven torahdus kantoi seuran korviin, kaiuttaen laaksoon räikeän sotaisen sävelensä. Rakuuna nousi paikalla pöydästä ja huudahti:
"Sukkelaan, herrat, hevostenne luo, siellä tulee Dunwoodie;" ja upseeriensa seuraamana hän äkkipäätä poistui huoneesta.
Lukuun ottamatta kapteenia silmällä pitämään jätettyjä vartijoita nousivat kaikki rakuunat hevosen selkään ja ratsastivat tovereitaan vastaan.
Joukon johtaja ei laiminlyönyt ainoatakaan niistä varotoimista, jotka kielten yhteisyys, ulkomuodon ja tapain samanlaisuus olivat tehneet nimenomaan tässä sodassa tarpeellisiksi. Päästyään kuitenkin siksi lähelle tulevaa ratsumiesjoukkoa, joka oli hänen osastoansa kahta vertaa suurempi, että tunsi kasvonpiirteet, Lawton kannusti hevostaan ja oli tuota pikaa esimiehensä rinnalla.
Jälleen täyttyi huvilan edustalla oleva kenttä hevosista; ja äskeiset varotoimet jälleen huomioon ottaen kiiruhtivat vasta tulleet saamaan osansa kestityksestä, joka heidän tovereilleen oli valmistettu.
KUUDES LUKU.
Whartonin perheen naiset olivat keräytyneet akkunan eteen, syvällä mielenkiinnolla katsellen äsken kerrottua tapausta.
Saara katseli maanmiestensä tuloa halveksiva välinpitämättömyyden ilme huulillaan; hän halveksi niiden miesten ulkomuotoakin, jotka olivat ruvenneet kapinan hänen mielestään rikollista asiaa ajamaan. Neiti Peyton katseli tätä uljasta näkyä riemastuksella ja ylpeydellä, hän ei voinut unohtaa, että nämä sotilaat, jotka hän tässä edessään näki, olivat hänen synnyinsiirtokuntansa valiojoukkoa; jota vastoin Frances'in silmä näytti etsivän vain yhtä, jonka vuoksi kaikki muu unohtui.
Molemmat joukot eivät vielä olleet yhtyneet, ennenkuin hänen nopsa katseensa jo keksikin muitten joukosta etsimänsä ratsumiehen. Neidosta näytti, kuin olisi nuoren sotilaan hevonenkin tiennyt, ettei se kantanut tavallista miestä selässään. Sen kaviot koskettivat maata keveästi ja sen korskea astunta oli jalorotuisen ratsun kaartelevaa liikuntaa.
Rakuuna istui satulassa vakavasti ja kevyesti, halliten täydellisesti sekä ruumistaan että hevostaan. Hänen pitkä, pyöristynyt ja jäntevä vartalonsa oli sekä voimakas että notkea sopuisin suhtein. Kapteeni Lawton antoi tälle upseerille raporttinsa, jonka jälkeen he rinnan ratsastivat huvilan edessä olevalle kedolle.
Frances'in sydän sykki pakahtuakseen majurin hetkeksi pysähtyessä ja katsellessa rakennusta silmällä, jonka tumma ja säihkyvä välähdys näkyi akkunaan saakka, etäisyydestä huolimatta. Immen kasvot kalpenivat, ja nähdessään nuorukaisen hyppäävän satulasta hän tunsi jäseniensä värisevän, niin että hänen täytyi turvautua tuoliin.
Majuri antoi hätäpikaa muutamia käskyjä alaiselleen upseerille, käveli nopeasti ruohikon poikki ja lähestyi rakennusta. Frances nousi tuolilta ja katosi huoneesta. Rakuuna nousi pylväistön portaita ja tuskin ennätti koskettaa ulko-ovea, kun se jo aukeni hänet sisään laskeakseen.
Frances'in nuoruus oli ollut syynä, ettei hän kaupungista lähtiessään ollut ajan tavan mukaan muodin alttarille uhrannut kaikkia synnynnäisiä kauneuslahjojaan. Hiuksensa, joitten väri oli uhkea kullan kelta, hän oli jättänyt lapsuuden luonnollisina kiharoina hartioilleen valumaan, ja ne varjostivat kasvoja, jotka hehkuivat terveyden, nuoruuden ja luonnollisuuden yhtynyttä suloa; hänen silmänsä puhuivat ilmeikästä kieltä, mutta kielensä oli sanaton; kädet edessään ristissä ja solakka vartalo etukumarassa odottavassa asennossa hän oli niin viehättävä ja lumoava, että rakastettu hetkeksi jäi mykkänä paikoilleen seisomaan.
Frances johti hänet mitään virkkamatta tyhjään huoneeseen, joka oli tavallisen arkihuoneen vieressä, ja kääntyen avoimesti sotilaan puoleen laski molemmat kätensä hänen käsiinsä ja huudahti:
"Ah, Dunwoodie! Kuinka onnellinen olen monesta syystä sinut nähdessäni! Olen tuonut sinut tänne valmistaakseni sinua kohtaamaan toisessa huoneessa odottamattoman ystävän."
"Mikä syynä lieneekin", huudahti nuorukainen, painaen hänen kättään huulilleen, "olen minäkin onnellinen, kun saan tavata sinut kahden kesken. Frances, koetusaika, jonka alaiseksi olet minut määrännyt, on julma. Sota ja etäisyys voi meidät pian erottaa ainaiseksi."
"Meidän täytyy alistua välttämättömyyteen, joka meitä vallitsee. Nyt en kuitenkaan tahdo kuulla rakkauden tunnustuksia; minulla on mietittäväksesi toisia ja tärkeämpiä asioita."
"Mitä tärkeämpää voi olla maailmassa kuin tehdä sinut omakseni katkeamattomalla siteellä! Frances, sinä olet kylmä minua kohtaan – minua, jonka mielestä eivät päiväin ankarat puuhat eivätkä öitten vaarat ole voineet hetkeksikään karkoittaa kuvaasi."
"Rakas Dunwoodie", sanoi Frances, melkein kyyneliin heltyen ja ojentaen hänelle jälleen kätensä samalla kuin helakat värit palasivat hänen poskilleen, "tunnet tunteeni – kun tämä sota vihdoin päättyy, saat käteni ainaiseksi – mutta en voi milloinkaan suostua sitomaan itseäni sinuun läheisemmillä siteillä kuin meidän välillämme jo on olemassa, niin kauan kuin kannat aseita ainoata veljeäni vastaan. Ja juuri nyt tämä veli odottaa päätöstäsi, annatko hänelle takaisin vapautensa, vai vietkö hänet ehkä kuolemaan."
"Veljesi!" huudahti Dunwoodie säikähtäen ja kalveten. "Veljesi! Selitä tarkemmin, mikä kamala totuus sisältyy noihin sanoihin?"
"Eikö kapteeni Lawton ole sinulle kertonut, että hän aivan tänä aamuna otti Henryn vangiksi?" jatkoi Frances melkein kuulumattomalla äänellä ja kiinnittäen armaaseensa syvimmän huolen katseen.
"Hän mainitsi minulle ottaneensa vangiksi 60:nteen rykmenttiin kuuluvan kapteenin, mutta ei sanonut missä eikä kuka se oli", vastasi majuri samanlaisella äänellä; ja antaen päänsä vaipua molempien käsiensä väliin hän koetti puhetoveriltaan salata tunteensa.
"Dunwoodie! Dunwoodie!" huudahti Frances, jonka äskeinen luottamus äkkiä vaihtui kamalimpaan pelkoon. "Mitä tuo säikähdys tietää?" Majurin hitaasti kohottaessa kasvonsa, joista kuvastui ilmehikkäin huoli, impi jatkoi: "Et voi, et mitenkään voi pettää ystävääsi – veljeäni – omaa veljeäsi – ja antaa häntä häpeälliseen kuolemaan."
"Frances", huudahti nuori mies tuskissaan, "mitä voin tehdä?"
"Tehdä!" toisti impi, katsoen häneen hämmentyneenä. "Antaisiko majuri Dunwoodie ystävänsä hänen vihollistensa käsiin – kihlatun morsiamensa veljen?"
"Ah, älä puhu minulle noin kylmästi, rakas Frances – oma Francekseni. Olen valmis tällä hetkellä kuolemaan sinun ja Henryn puolesta, mutta en voi pettää velvollisuuttani – en voi luopua kunniastani; itse olisit ensimmäinen minua halveksimaan, jos sen tekisin."
"Peyton Dunwoodie", lausui Frances juhlallisesti ja tuhkanharmain kasvoin, "olethan – olethan minulle vannonut, että rakastat minua –"
"Olen", keskeytti sotilas tulisesti; mutta viitaten häntä vaikenemaan neitonen pelosta vapisevalla äänellä sanoi:
"Luuletko, että minä voin heittäytyä miehen syliin, jonka käsiä tahraa ainoan veljeni veri!"
"Frances, sinä saat sydämeni pakahtumaan;" vaieten sitten, tunteitaan hillitäkseen Dunwoodie koetti hymyillä ja lisäsi: "Mutta lopultakin me ehkä tässä turhaan kidutamme itseämme joutavilla huolilla, ehkä Henry ei olekaan muuta kuin sotavanki, kun saan asian tarkemmin kuulla; siinä tapauksessa voin kunniasanaa vastaan päästää hänet vapaaksi."
Toivo on petollisin kaikista tunteista; ja nuoruuden onnellinen etuoikeus näyttää olevan valikoida itselleen kaikki ilot, joita toivoon turvautumalla voi saada. Juuri silloin, kun itse olemme kaikkein enimmän luottamuksen arvoiset, voimme kaikkein vähimmän muita epäillä, ja olemme valmiit luulemaan kaiken tapahtuvan niin kuin meidän mielestämme pitäisi tapahtua.
Nuoren sotilaan puolittainen toivo tarttui masentuneeseen sisareen enemmän silmistä kuin äänestä, ja veret palasivat immen poskille hänen huudahtaessaan:
"Ah, siitä ei voi olla epäilystäkään. Tiesinhän – tiesinhän, Dunwoodie, ettet koskaan voisi meitä pettää suurimman hätämme hetkellä!" Nuoren immen rajut tunteet saivat sitten vallan ja hänen mielensä tuska puhkesi kyyneltulvaan.
Rakastetun lohduttaminen on rakkauden kalleimpia oikeuksia; eikä majuri Dunwoodie, kuivatessaan olkapäätään vasten nojaavan nuoren neidon kasvoilta mielenliikutuksen merkkejä, voinut ruveta kumoamaan hänen vapisevaa, mutta jälleen heräävää luottamustaan veljensä pelastukseen ja rakastettunsa suojelukseen – vaikka hänen oma luottamuksensa äskeiseen arveluunsa olikin enemmän kuin häälyvä.
Maltettuaan mieltään sen verran, että kykeni hallitsemaan itseään, Frances nyt innokkaasti kulki edellä toiseen huoneeseen ilmoittaakseen omaisilleen sen ilahduttavan uutisen, joka hänen mielestään jo oli varmuuden arvoinen.
Dunwoodie tuli hänen perässään vastahakoisena ja pahat aavistukset mielessään; tuossa tuokiossa hän kuitenkin oli sukulaistensa seurassa ja kokosi nyt kaikki hengenvoimansa kestääksen koetuksen mielenlujuudella.
Sydämellisesti ja vilpittömästi molemmat nuoret miehet tervehtivät toisiaan, ja Henry Wharton oli niin levollinen, kuin ei olisi tapahtunut mitään, mikä olisi voinut järkyttää hänen itseluottamustaan.
Kauhu siitä, että hänen jollakin tavalla täytyisi olla osallisena ystävänsä vangitsemiseen, vaara, joka uhkasi kapteeni Whartonin henkeä, ja Frances'in sydäntäsärkevät selitykset olivat kuitenkin herättäneet majuri Dunwoodien rinnassa levottomuuden, jota hän ei parhaalla tahdollaankaan voinut salata. Muut perheen jäsenet tervehtivät häntä ystävällisesti ja vilpittömästi, sekä vanhan tuttavuuden ja entisten palvelusten muiston vuoksi, että myös niitten toiveitten vuoksi, joita he olivat näkevinään hänen rinnallaan tulevan punastuvan tytön ilmeikkäissä silmissä. Tervehdittyään perheen kaikkia jäseniä majuri Dunwoodie nyökkäsi vartiomiehelle, jonka varovainen kapteeni Lawton oli jättänyt huoneesen vankia silmällä pitämään, kehoittaen häntä poistumaan. Kääntyen sitten kapteeni Whartonin puoleen hän lauhkeasti kysyi:
"Kerro minulle, Henry, miten on tuon valepukusi laita, johon kapteeni Lawton kertoi sinun olleen pukeutuneena, ja muista – muista, kapteeni Wharton – vastauksesi ovat aivan vapaaehtoiset."
"Käytin valepukua", vastasi englantilainen upseeri vakavana, "voidakseni tulla omaisiani tapaamaan joutumatta siltä vaaraan, että minut vangittaisiin."
"Mutta se ei ollut ylläsi, ennenkuin huomasit Lawtonin joukon lähestyvän?"
"Oi ei!" keskeytti Frances innokkaasti, unohtaen kaikki huolessaan veljensä puolesta. "Saara ja minä puimme sen hänen ylleen rakuunain lähestyessä; meidän kömpelyytemme oli syynä siihen, että hän tuli ilmi."
Dunwoodien kasvot kirkastuivat hänen kääntäessään silmänsä hellästi puhujaan ja kuullessaan tämän selityksen.
"Luultavasti teidän omia tavaroitanne", hän jatkoi, "joita sattui olemaan käsillä ja joita te sitten hädän kiireessä käytitte."
"Ei", Wharton vastasi arvokkaasti; "tulin näissä vaatteissa kaupungista; ne hankittiin nimenomaan sitä tarkoitusta varten, johon niitä käytettiinkin, ja aioin niitä jälleen käyttää tänä samaisena päivänä kaupunkiin palatessani."
Kauhistunut Frances kavahti taapäin lemmittynsä ja veljensä välistä, johon hän tunteittensa kiihkossa oli mennyt, ja koko totuuden välähtäessä hänelle selväksi hän vaipui tuolille, tuijottaen poissa suunniltaan molempiin nuoriin miehiin.
"Entä etuvartiot, pikettimme, jotka olivat Lakeilla?" lisäsi Dunwoodie kalveten.
"Kuljin niittenkin ohi salapuvussa. Käytin tätä passia, jonka ostin; ja koska siinä on Washingtonin nimi, niin otaksun, että se on väärennetty."
Dunwoodie otti paperin kiihkeästi käteensä ja katseli jonkin aikaa äänetönnä nimikirjoitusta, sotilaan tällä aikaa vähitellen päästessä ihmisestä voitolle; kääntyen jälleen vangin puoleen ja luoden häneen tutkivan katseen hän sitten kysyi:
"Kapteeni Wharton, mistä olet saanut tämän paperin?"
"Se käsittääkseni on kysymys, jota majuri Dunwoodiella ei ole oikeutta kysyä."
"Anteeksi, hyvä herra, tunteeni ehkä johtivat minut erehtymään."
Talon isäntä, joka oli mitä syvimmällä mielenkiinnolla kuunnellut kuulustelua, sai nyt sen verran hillityksi tunteitaan, että sanoi: "Majuri Dunwoodie, paperi ei mitenkään voi olla tärkeä; semmoisia temppuja käytetään sodassa joka päivä."
"Nimikirjoitus ei ole väärennetty", lausui rakuuna sitä tutkien ja sanoen sitten matalalla äänellä: "Onko meidän keskuudessamme vielä ilmi saamattomia pettureita? Washingtonin luottamusta on käytetty väärin, sillä nimikirjoitus on toista käsialaa kuin passi. Kapteeni Wharton, velvollisuuteni ei salli minun vapauttaa sinua kunniasanaasi vastaan; sinun täytyy tulla kerallani Ylämaahan."
"Muuta en ole odottanutkaan, majuri Dunwoodie."
Dunwoodie kääntyi hitaasti sisarten puoleen, ja samalla hänen silmänsä jälleen kiintyivät Frances'iin. Impi oli noussut tuoliltaan ja seisoi jälleen hänen edessään, kädet rukoukseen ristittyinä. Tuntien itsensä voimattomaksi kauemmin hillitsemään tunteitaan majuri hätäisesti pyysi anteeksi hetkellistä poistumistaan ja lähti huoneesta. Frances seurasi hänen perässään ja totellen hänen silmiensä kehoitusta sotilas meni jälleen samaan huoneeseen, jossa he ensiksi olivat keskustelleet.
"Majuri Dunwoodie", sanoi Frances tuskin kuuluvalla äänellä, kehoittaessaan häntä istumaan; hänen poskensa, jotka olivat olleet valkoiset kuin lumi, hehkuivat nyt tulipunaisina ja niiden kanssa koko kasvot; hetken itsensä kanssa taisteltuaan hän sanoi: "Olen jo sinulle tunnustanut, missä arvossa sinua pidän, enkä tahdo salata nytkään, kun minulle tuotat tämän tuskan. Usko minua, ettei Henryssä ole muuta syytä kuin että hän on menetellyt ajattelemattomasti. Maamme ei siitä kärsi mitään vahinkoa." Jälleen hän vaikeni ja melkein haukkoi henkeä; väri vaihtui hänen kasvoissaan nopeaan punaisesta valkoiseksi, kunnes veret taas tulvahtivat hänen poskilleen, valaen niille kauttaaltaan heleimmän punan; ja hän lisäsi nopeasti hillityllä äänellä: "Olen luvannut tulla vaimoksesi, Dunwoodie, heti kun maa jälleen on saanut rauhan; anna veljelleni kunniasanaa vastaan vapaus, niin lähden kanssasi alttarille vielä tänä päivänä, seuraan sinua leiriin ja ruveten sotamiehen vaimoksi opin jakamaan hänen puutteensa."
Dunwoodie tarttui käteen, jonka punastuva impi innoissaan oli hänelle ojentanut, ja painoi sitä hetken sydäntään vasten; nousten sitten tuoliltaan hän asteli huoneessa edes takaisin kiihkeän mielenliikutuksen vallassa.
"Frances, älä sano enempää, rukoilen sinua, ellet tahdo sydäntäni särkeä."
"Hylkäät siis käteni, jonka tarjoan?" virkkoi neito nousten arvokkaana tuoliltaan, vaikka hänen kalpeat kasvonsa ja värisevät huulensa selvään osoittivat, miten ristiriitaiset tunteet hänen rinnassaan taistelivat.
"Minäkö hylkään! Enkö ole sitä pyytänyt rukouksin ja – kyynelin? Eikö se ole ollut kaikkein maallisten toiveitteni määrä? Mutta häpäisisin meidät molemmat, jos ottaisin sen vastaan semmoisilla ehdoilla. Toivokaamme parasta. Meidän on saatava aikaan, että Henry julistetaan syyttömäksi; ehkä hän pääsee oikeudenkäynnistä kokonaan. Teen kaikki, mitä suinkin voin, siitä voit olla vakuutettu; ja usko minua, Frances, en ole aivan vailla Washingtonin suosiota."
"Tuo sama paperi, luottamuksen väärinkäyttö, johon viittasit, on kovettava hänet veljeäni kohtaan. Jos uhkaukset taikka rukoukset voisivat liikuttaa hänen ankaraa oikeudentuntoaan, olisiko André silloin kärsinyt kuolemanrangaistuksen?" Nämä sanat sanottuaan Frances pakeni huoneesta epätoivoissaan.
Dunwoodie seisoi tuokion kerrassaan huumaantuneena; sitten hän lähti perässä puolustaakseen itseään ja immen pelkoa lieventääkseen. Astuessaan halliin, joka oli molempien huoneitten välillä, hän kohtasi pienen repaleisen pojan, joka hetkisen silmäili hänen pukuaan ja pistäen sitten hänen käteensä paperin katosi samassa tuokiossa rakennuksen ulko-ovesta. Majuri oli niin hämmennyksissään ja tapaus sattui niin äkkiarvaamatta, että hän tuskin ehti huomata sanantuojan olevan huonosti puetun maalaispojan ja pitävän kädessään kaupungista ostettua leikkikalua, jota hän nyt katseli tietoisella ilolla, kun oli saanut sen omakseen toimitettuaan hänelle uskotun asian. Sotilas käänsi katseensa paperiin. Se oli rikkinäinen ja tahraantunut ja siihen oli kirjoitettu käsialalla, jota tuskin saattoi lukea, seuraavat sanat:
"Kuninkaan väki tulossa, ratsain ja jalan".[8]Dunwoodie säpsähti ja unohtaen kaiken muun paitsi sotilaan velvollisuudet, lähti talosta suin päin. Kävellessään kiireesti joukkoaan kohti hän etäisellä mäellä näki vedetin, joka lähestyi hurjasti ratsastaen. Ammuttiin peräkkäin nopeasti monta pistoolin laukausta ja samalla jo joukon torvet torahuttivat "Aseihin!"-kehoituksen kiihottavan sävelen. Eskadroonansa valtaamalle paikalle saapuessaan majuri huomasi, että kaikki jo olivat kiireisessä toiminnassa. Lawton oli jo satulassa ja katsellen laakson toista rinnettä odotuksen innossa huusi torvensoittajille äänellä, joka raikui melkein yhtä kovana kuin heidän torvensa toitotus:
"Puhaltakaa, pojat, jotta he kuulevat, että Virginian ratsuväki on heidän ja heidän matkansa määrän välissä!"
Vedettejä ja vartiomiehiä tuli nyt joka puolelta, ja jokainen antoi kiireisen raporttinsa komentavalle upseerille, joka jakoi käskyjä kylmäverisesti ja nopeudella, joka tiesi nopeaa tottelemistakin. Kerran vain, pyöräyttäessään hevosensa ratsastaakseen talon edustalla olevan kentän poikki, Dunwoodie uskalsi vilkaista rakennukseen, ja hänen sydämensä sykähti rajusti, kun hän huomasi naisen kädet ristissä seisovan saman huoneen akkunassa, jossa hän oli Franceksen tavannut. Väli oli niin pitkä, ettei kasvon piirteitä voinut tuntea, mutta soturi oli varma siitä, että se oli hänen armaansa. Vain hetkeksi hänen poskensa kalpenivat, hetkeksi silmänsä kaihiutuivat. Hänen ratsastaessaan kentälle, jossa taistelu oli tapahtuva, alkoi intomieli jo hehkua hänen ahavoituneilla kasvoillaan; ja rakuunat, jotka tutkivat johtajansa kasvoja, niistä oman kohtalonsa lukien, näkivät taas hänen katseessaan tutun leimauksen ja reippaan vilkkauden, jonka he olivat niin monesti ennenkin taistelun edellä merkille panneet. Vedettien ja vartioitten tultua ulkoasemiltaan oli joukkoa nyt lähes parisataa miestä. Oli lisäksi pieni joukko miehiä, joitten tehtävä tavallisissa oloissa oli olla oppaina, mutta jotka hädän tullen liitettiin muuhun joukkoon, taistellen jalan; nämä astuivat maahan ratsun selästä ja Dunwoodie lähetti heidät kaatamaan muutamia aitoja, jotka saattoivat estää ratsuväen liikkeitä. Tämä ei ollut mikään suuri työ, maanviljelys oli sodan johdosta siksi rappiolla. Ne pitkät jonot jykeviä, vankkoja muureja, joita maassa nykyään kulkee ristiin rastiin, olivat neljäkymmentä vuotta takaperin tuntemattomat. Sen aikaiset hatarat, mitättömät kiviaidat olivat paremminkin maan raivauksessa syntyneitä kivikasoja kuin varsinaisia salpauksia, ja isäntien täytyi niitä alinomaa parannella saadakseen ne säilymään myrskyjen raivolta ja talven pakkasilta. Aivan Whartonin huvilan ympärillä oli muutamia paremmin rakennettuja; mutta ne, jotka jakoilivat laaksoa alempana, olivat nykyään enimmäkseen vain raunioita, joitten yli virginialaisten hevoset hyppäsivät kevyesti kuin tuuli. Siellä täällä lyhyt pätkä vielä oli säilyttänyt pystyn asunsa, mutta kun näitä ei ollut ainoatakaan sillä kentällä, jolla Dunwoodie aikoi taistella, ei tarvinnut muuta kuin kumota heikkoja säleaitoja. Nopeasti ja samalla perusteellisesti oppaat suorittivat velvollisuutensa ja poistuivat sitten siihen paikkaan, joka niille oli lähestyvän taistelun ajaksi määrätty.
Majuri Dunwoodie oli tiedustelijoiltaan saanut kaikki tarpeelliset tiedot ryhtyäkseen vihollisen vastaanottamiseksi asianmukaisiin toimiin. Laakson pohja oli tasainen lakeus. Kummaltakin puolelta viettivät rinteet loivasti keskustaa, luonnonniittyä kohti, jonka läpi laakson pohjalla puro mutkaili, peittäen sen usein tulvallaan ja hedelmöittäen sen. Puron poikki oli helppo kahlata mistä kohti hyvänsä; ja ainoa vastustus, mitä se saattoi hevosten liikkeille tehdä, oli eräässä paikassa, missä uoma laakson länsipuolelta siirtyi sen itäpuolelle, törmät kun sillä kohtaa olivat tavallista jyrkemmät ja vaikeammat päälle päästä. Maantie kulki sillä kohdalla sen poikki kömpelötekoista puusiltaa pitkin, palaten taas puolen mailin verran Akaasilan yläpuolella samalle puolelle, josta oli lähtenytkin.
Laakson idän puoleiset kukkulat olivat jyrkät, työntäen siellä täällä kalliopolvekkeita laakson helmaan, jonka leveys niitten kohdalla väheni puoleen. Muudan näistä vuorenkukkuloista oli vain vähän matkan päässä rakuunain takana ja Dunwoodie lähetti kapteeni Lawtonin osaston sen taa suojaan. Upseeri totteli, näköjään kylläkin jurosti ja vastahakoisesti, vaikka hänen vastahakoisuuttaan jossakin määrin lievensikin ajatus, kuinka hänen esiintymisensä sitten vaikuttaisi viholliseen. Dunwoodie tunsi kapteeninsa ja sitä varten juuri oli valinnut hänet tämänkaltaisiin tehtäviin, hän kun sekä pelkäsi hänen hätiköimistään taistelussa, että tiesi voivansa häneen varmasti luottaa, kun apu oli tarpeen. Vain vihollisen edessä kapteeni Lawton oli liian hätäinen; muulloin hän aina empimättä säilytti kylmäverisyytensä ja harkintansa; joskus hän sentään liian tappelunhimoisena unohti ne. Sen kentän vasemmalla puolella, jolla Dunwoodie aikoi vihollisensa kohdata, oli taaja metsä, joka mailin matkan sillä puolella seuraili laakson sivua. Siihen oppaat poistuivat, asettuen lähelle sen reunaa sillä tavalla, että he saattoivat ylläpitää hajallista, mutta tehokasta tulta vihollisjoukon edetessä.
Selvää on, ettei näihin valmistuksiin voitu ryhtyä talon asukkaitten niistä jotakin näkemättä; päinvastoin riehui siellä valloillaan jokainen tunne, jonka tämmöisten valmistusten näkeminen voi ihmissydämessä synnyttää. Wharton, talon isäntä itse, vain ei nähnyt minkäänlaista toivoa, päättyipä taistelu miten tahansa. Jos brittiläiset voittaisivat, tulisi hänen poikansa vapautetuksi; mutta mikä olisi silloin hänen oma kohtalonsa? Tähän saakka hän oli voinut säilyttää puolueettomuutensa mitä vaikeimmissa oloissa. Se seikka, että hänen poikansa palveli kuninkaallisessa eli, tavallista sanontaa käyttäen, säännöllisessä armeijassa, oli jo vähällä riistää häneltä kaiken hänen omaisuutensa. Tämä olisikin ehdottomasti tapahtunut ilman erään korkeassa asemassa olevan sukulaisen voimakasta apua ja hänen omaa valpasta varovaisuuttaan. Sydämessään hän oli harras kuningasmielinen; ja kun hän edellisenä keväänä tyttärensä kanssa palatessaan kapinallisten leiristä ja Francesin punastuen ilmoittaessa lemmittynsä aikeet, oli antanut suostumuksensa hänen tulevaan avioliittoonsa kapinallisen kanssa, ei siihen ollut syynä vain huoli tyttären onnesta, vaan yhtä suuressa määrin yhä lisääntyvä pakko saada kannatusta kapinallisten puolelta. Jos hänen poikansa nyt pelastuisi, pitäisi yleinen mielipide häntä itseään poikansa kanssarikollisena ja juonittelijana valtion vapautta vastaan; jos taas poika jäisi vankeuteen ja sotaoikeuden tuomittavaksi, saattaisivat seuraukset olla vielä kamalammat. Vaikka Wharton rakastikin paljon rikkauksiaan, rakasti hän kuitenkin lapsiaan vielä enemmän; ja niinpä, kun hän nyt istui katselemassa ulkopuolella tapahtuvia liikkeitä, hänen kasvoillaan oli haluton, kaukomielinen ilme, joka täydelleen kuvasti hänen luonteensa saamattomuutta.
Pojan tunteet olivat aivan toista laatua. Kapteeni Whartonia vartioimaan oli jätetty kaksi rakuunaa, joista toinen asteli pylväskäytävässä edestakaisin tasaisin askelin, toinen taas oli saanut käskyn jäädä vangin kanssa samaan huoneeseen. Nuori upseeri oli pannut merkille kaikki Dunwoodien varustukset, nähnyt ne ihaillen, vaikka samalla peläten seurauksia, joita niistä koituisi hänen puolueelleen. Varsinkin häntä arvelutti Lawtonin väijytys, jonka hän saattoi helposti nähdä rakennuksen ikkunasta, jopa senkin, miten Lawton itse lauhdutteli kärsimättömyyttään astellen jalan joukkonsa edessä. Henry Wharton loi ympärilleen useita nopeita ja tutkivia katseita nähdäkseen, eikö ollut mahdollista päästä millään tavalla vapaaksi, mutta aina hän kohtasi vartiomiehen katseen, valppaana kuin Argus tämä piti häntä silmällä. Nuoruuden innolla hän toivoi pääsevänsä kunniakkaaseen tappeluun osalliseksi, mutta nyt hänen täytyi tyytyä vain nyrpein mielin katselemaan ottelua, johon hän niin iloisella mielellä olisi ottanut osaa. Neiti Peyton ja Saara katselivat valmistuksia vaihtelevin tuntein, joista huoli kapteenin kohtalosta oli muita ylinnä, kunnes verenvuodatuksen hetki näytti lähestyvän ja he sukupuolensa pelokkuudessa lähtivät sisempiin huoneisiin pakoon. Francesin laita ei ollut niin. Hän palasi siihen huoneeseen, johon oli Dunwoodien jättänyt, ja oli eräästä ikkunasta hartaalla mielenkiinnolla seurannut kaikkia hänen liikkeitään. Joukkojen kaartelut, surmanvalmistukset, kaikki nämä olivat jääneet häneltä huomaamatta, hän näki ainoastaan rakastettunsa, näki hänet lämpimän ihailun ja hyytävän pelon sekaisin tuntein. Kerran hän tunsi veren syöksähtävän sydämeensä, kun nuori sotilas ratsasti riviensä läpi ja innostutti ja rohkaisi kaikkia, joille sanan lausui; ja seuraavassa silmänräpäyksessä se hyytyi hänen ajatellessaan, että juuri tuo sama urheus, jota hän niin ihaili, ehkä asettaisi haudan hänen ja hänen toiveittensa päämäärän välille. Frances katseli, kunnes ei voinut kauempaa katsella.
Talon vasemmalla puolella oli kentällä vähän matkan päässä sotajoukon takana pieni ryhmä, jonka tehtävät näyttivät eroavan kaikkien muitten puuhista. Heitä oli luvultaan vain kolme, kaksi miestä ja mulattipoika. Ryhmän päähenkilö oli mies, joka hoikkuutensa vuoksi näytti muutoinkin runsasta mittaansa vielä paljon pitemmältä. Hänellä oli silmälasit, aseita ei ensinkään. Hevosen selästä laskeuduttuaan hän nyt näytti kiinnittävän huomionsa vuoroin sikariinsa, vuoroin kirjaansa ja edessään olevan kentän tapauksiin. Frances päätti lähettää tälle ryhmälle pienen, Dunwoodielle osoitetun lipun. Hän kirjoitti hät'hätää lyijykynällä: "Tule luokseni, Peyton, vaikkapa vain silmänräpäykseksi"; ja Caesar sukelsi tuota pikaa esiin kellarikeittiöstä, kiertäen varovaisuuden vuoksi rakennuksen taitse, niin että vältti pylväskäytävässä olevan vartiomiehen, joka sangen kohteliaasti oli käskenyt kaikkia perheen jäseniä pysymään sisällä. Neekeri vei kirjelipun äsken mainitulle herrasmiehelle pyytäen, että se toimitettaisiin majuri Dunwoodielle. Mies, jonka puoleen Caesar näin kääntyi, oli ratsuväen haavalääkäri; ja mustan miehen hampaat kalisivat, kun hän näki maassa hajallaan monenlaisia haavurinaseita odotettavien leikkauksien varalta valmiina. Tohtori itse näytti olevan valmistuksiinsa sangen tyytyväinen; kohotettuaan silmänsä kirjasta ja käskettyään poikaa viemään lipun komentavalle upseerille, hän jälleen tyynesti loi silmänsä alas ja jatkoi lukuaan. Caesar poistui hitaasti, mutta nyt kolmas henkilö, jonka puvusta saattoi arvata haavalääkärin apulaiseksi, kylmäverisesti häneltä kysyi, halusiko hän päästä toisesta säärestään. Tämä kysymys näytti neekerille muistuttavan, että hänellä todella oli sääret, sillä hän käytti niitä nyt niin hyvällä menestyksellä, että saapui pylväskäytävään samalla kuin majuri Dunwoodiekin, joka ratsasti hiljaista ravia. Ruskettunut sotilas jäykistyi asentoon ja teki miekallaan kunniaa upseerin kulkiessa sivu; mutta tuskin oli ovi sulkeutunut, kun hän kääntyi neekerin puoleen ja sanoi tuimasti:
"Kuules nyt, mustanaama, jos sinä vielä kerran lähdet tästä talosta ilman minun tietoani, rupean minä parturiksi ja tällä partaveitselläni ajan pois nuo sinun pikimustat korvasi."
Tämä karkea kohtelu sai Caesarin kiiruimman kaupalla pakenemaan keittiöönsä mutisemaan itsekseen jotakin, josta saattoi erottaa varsinkin semmoiset sanat kuin "nylkyri" ja "kapinallinen roisto".
"Majuri Dunwoodie", sanoi Frances rakastetulleen tämän tullessa sisään, "ehkä tein sinulle vääryyttä; jos näytin tylyltä –"
"Frances", huudahti sotilas lämpimästi, "et ole milloinkaan tyly, et milloinkaan tee vääryyttä, paitsi rakkauttani epäillessäsi."
"Ah, Dunwoodie", jatkoi nyyhkyttävä impi, "pian panet taistelussa henkesi vaaraan; muista, että on yksi, jonka onni riippuu sinun säilymisestäsi; urhoolliseksi tiedän sinut, mutta ole varovainenkin."
"Sinun tähtesikö?" kysyi ihastunut nuorukainen.
"Minun tähteni", vastasi Frances tuskin kuuluvalla äänellä ja vaipui hänen rintaansa vasten.
Dunwoodie puristi hänet sydäntään vasten ja aikoi sanoa jotakin, kun samassa torvi törähti laakson eteläpäässä. Painaen pitkän, hellän suutelon immen vastustamattomille huulille soturi tempaisi itsensä irti armaastaan ja kiiruhti taisteluun. Frances heittäytyi sohvalle, tunki päänsä sen patjain alle ja kietoi saalinsa päänsä ympärille, sulkeakseen pois niin paljon ääntä kuin suinkin, ja jäi siihen, kunnes taistelevien huudot, ampuma-aseitten rätinä ja hevosten jalkain töminä oli vaiennut.
SEITSEMÄS LUKU.
Maan ryhmyisyys ja raivaamattomuus, lymypaikkojen lukuisuus ja kotimaan etäisyys, samalla kuin sekin, että he meren kiistämättöminä valtiaina nopeasti saattoivat kulkea minne asiat kulloinkin vaativat, kaikki nämä seikat olivat saaneet englantilaiset karttamaan suurien ratsuväkijoukkojen käyttämistä, varsinkin ensi aikoina, heidän koettaessaan tukahduttaa siirtokuntien kapinaa.
Vain yksi rykmentti säännöllistä ratsuväkeä lähetettiin emämaasta koko sodan aikana. Mutta itsenäisiä osastoja ja legiooneja muodostettiin monella seudulla, miten kuninkaallisen komentajan ja ajan tarpeet kulloinkin vaativat. Usein näitä joukkoja muodostettiin siirtokunnan omista miehistä, toisinaan otettiin jalkaväkeä, jonka tuli luopua musketista ja painetista ja opetella sapelia ja karbiinia käyttämään. Nimenomaan oli tähän taisteluun osaa ottaviin joukkoihin liitetty yksi joukko tämmöistä väkeä, hessiläiset jääkärit muutettu raskaaksi ja kömpelöksi ratsuväeksi.
Niitä vastassa olivat nyt Amerikan tuimimmat miehet. Mannerarmeijan useimpia ratsumiesrykmenttejä johtivat etelävaltioiden säätyläiset. Komentajain raju, ylpeä rohkeus oli tarttunut miehiinkin, jotka oli huolellisesti valikoitu ja jotka mitä hartaimmin suorittivat palveluksensa.
Brittiläisten oli tyytyminen muutamiin tyhjiin suuriin kaupunkeihin, jotka olivat saaneet vallatuiksi, taikka täytyi heidän marssia seutujen kautta, joista kaikki sotatarpeet oli tyystin pois korjattu, jota vastoin heidän vihollistensa kevyt väki vapaasti samosi kautta koko sisämaan.
Amerikkalaisen jalkaväen oli kestettävä sanomattoman suurta puutetta, mutta ratsuväen upseerit, tietäen taistelevansa asian edestä, joka oikeutti mielivallan, ja kyeten sitä käyttämäänkin, hankkivat valppaasti kaikki, mitä tarvitsivat, ja niin oli heidän väellään hyvät hevoset ja hyvä ruoka ja sen mukaan se myös oli sangen toimitarmoista. Tuskinpa maailmassa olisi mahdollista saada kokoon urheampaa, yritteliäämpää ja vastustamattomampaa kevyttä ratsuväkeä kuin jotkut niistä joukoista, jotka näihin aikoihin taistelivat mannerarmeijan riveissä.
Dunwoodien joukko oli usein osoittanut kuntonsa taistelussa ja kiihkeällä mielellä taas odotti pääsevänsä vihollisen kimppuun, jota vastaan sitä ennen oli harvoin turhaan johdettu. Kauan ei miesten tarvinnut odottaa toivonsa toteutumista; tuskin oli heidän päällikkönsä ennättänyt nousta satulaan, ennenkuin etelän puolella näköalaa katkaisevan kukkulan lievettä kiersi näkyviin vihollisjoukko. Muutaman minuutin kuluttua majuri oli selvillä siitä, mitä ne olivat miehiään. Eräästä joukosta hän erotti lehmipoikain viheriät takit, toisesta jääkärien nahkakypärit ja puusatulat. Luvultaan niitä oli melkein sama verta kuin hänellä itsellään oli suoranaisessa komennossaan.
Harveyn mökin edustalla olevalle avoimelle paikalle saavuttuaan vihollinen pysähtyi ja järjesti miehensä ketjuun, ilmeisesti hyökkäysaikeissa. Samalla ilmestyi laaksoon jalkaväkiosastokin, marssien yllä mainitsemamme puron rantaa kohti.
Majuri Dunwoodie oli yhtä tunnettu kylmäverisyydestään ja maltistaankin, milloin niitä tarvittiin, kuin pelkäämättömästä tuimuudestaan. Hän huomasi paikalla, että asema oli hänelle edullinen, ja päätti käyttää sitä hyväkseen. Hänen johtamansa kolonna alkoi hitaasti peräytyä kentältä, ja samassa nuori saksalainen, joka komensi vihollisen ratsuväkeä, komensi hyökkäämään, peläten vihollisen luiskahtavan käsistään. Lehmipojat vetivät rohkeuden puolesta vertoja melkein mille joukolle tahansa; kiihkeästi he hyökkäsivät takaa-ajamaan, saaden luottamusta sekä vihollisen taantumisesta että takanaan tulevasta jalkaväestä; hessiläiset seurasivat hitaammin, mutta paremmassa järjestyksessä. Virginialaisten sotatorvet toitottivat nyt vilkkaasti ja kauan; väijytyksessä oleva joukko toitotti niille vastauksen, joka kovasti tunnusteli vihollisen rohkeutta. Dunwoodien kolonna kaartoi takaisin täydessä järjestyksessä, aloitti taistelun, ja kun hyökkäyskäsky kuului, syöksyi Lawtonin joukko esiin, johtaja etupäässä sapeliansa heiluttaen ja huutaen äänellä, joka voitti torvienkin sotaisen raikunan.
Lehmipojat eivät uskaltaneet odottaa uhkaavaa yhteentörmäystä. Joka taholle hajaantuen he pakenivat kentältä niin nopeasti kuin hevoset, Länsi-Chesterin parhaat ratsut, suinkin pääsivät. Muutama harva vain kaatui, mutta ne, jotka saivat tuta kostavain maanmiestensä käsivarren tuimuuden, eivät koskaan nousseet kertomaan, ken heitä oli iskenyt. Saksalaisen tyrannin vasalli-rievut saivat kestää hyökkäyksen. Ankarimpaan kuuliaisuuteen totutettuina nämä poloiset urheasti odottivat yhteentörmäystä, mutta vastustajain oivain hevosten ja jäntevien kätten edessä heidän täytyi väistyä kuin akanat tuuleen. Moni heistä ratsastettiin kerrassaan nurin, ja Dunwoodien edessä oli tuota pikaa vihollisista tyhjä kenttä. Jalkaväen läheisyys esti kuitenkin takaa ajamasta, ja sen taa pakenivat turviin ne harvat hessiläiset, jotka ehjin nahoin kahakasta pääsivät.
Lehmipojista ovelammat hajaantuivat, pyrkien pienissä ryhmissä kiertotietä mikä minkin kautta Harlemiin, jonka edustalla joukon vanha asema oli. Moni joutui tämän pakoretken johdosta kärsimään, menettäen karjaa, tavaraa, jopa henkensäkin, sillä lehmipoikajoukon hajoittaminen oli vain vitsauksen levittämistä.
Talon asukkaat eivät tietenkään voineet jäädä välinpitämättömiksi, kun läheisyydessä tämmöistä tapahtui. Juuri näiden tapausten herättämät tunteet olivat päin vastoin vallitsevina joka povessa, sekä keittiössä että haltijaväen huoneissa. Pelko ja kauhu olivat estäneet naisia katselemasta, mutta he tunsivat silti. Frances makasi edelleen asennossa, johon hänet jätimme, lähettäen korkeuteen hehkuvia ja sekavia rukouksia maanmiestensä hengen puolesta, vaikka hän sisimmässä sydämessään olikin kansansa henkilöllistyttänyt Peyton Dunwoodien uljaaseen kuvaan. Täti ja Saara eivät olleet niin yksipuolisia tunteissaan; mutta Saara alkoi, sodan kauhut näin omin aistimin kokiessaan, tuntea vähemmän riemua odottamansa voiton johdosta.
Whartonin keittiössä oli neljä asukasta, nimittäin Caesar puolisoineen, heidän pojantyttärensä, parinkymmenen ikäinen pikimusta neitonen, ja ennenmainittu poika. Neekerit olivat jäännöksiä orjista, jotka olivat kuuluneet Whartonin äidin esivanhempien, vanhimpain hollantilaisten siirtolaisten jälkeläisten omistamiin tiluksiin. Aika, turmelus ja kuolema oli vähentänyt heidän lukunsa vain muutamaksi; ja pojan, joka oli valkoinen, oli neiti Peyton ottanut apulaiseksi kaikenlaisia lakeijan toimia tekemään. Asetuttuaan ensin nurkan taa suojaan harhailevilta luodeilta, joita ehkä sattuisi ilman kautta lentämään, Caesar alkoi suurella mielenkiinnolla katsella kahakkaa. Pylväskäytävän vartiomies oli hänestä vain muutaman askelen päässä, ja hänkin seurasi takaa-ajon kiivautta kokeneen vainukoiran koko kiihkolla. Halveksivasti hymyillen hän huomasi neekerin lähestymisen ja hänen varovaisen asentonsa, itse hän sitä vastoin asettui suoraan vihollista vastaan kääntäen suojattoman rintansa alttiiksi kaikille vaaroille, joita ehkä saattoi tarjoutua.
Katseltuaan hetkisen Caesarin varokeinoja kuvaamattomalla ylenkatseella rakuuna kylmäverisesti sanoi:
"Sinä näytät, sininahka, olevan kovin huolissasi tuosta kauniista muodostasi."
"Luoti teke mustalle yhtä paha kun valkoselle", mutisi neekeri jurosti, luoden varustukseensa erittäin tyytyväisen katseen.
"Entä jos minä tekisin pienen kokeen", vastasi vartiomies, ottaen puhuessaan päättävästi vyöstään pistoolin ja ojentaen sen neekeriä kohti. Caesarin hampaat kalisivat rakuunan uhkauksen johdosta, vaikkei hän pelännytkään tämän täyttä totta tarkoittavan. Tällä hetkellä majuri Dunwoodie alkoi peräytyä ja kuninkaallinen ratsuväki kävi hyökkäykseen.
"Kas noin, herra kevytratsumies", sanoi Caesar kiihkeästi, hän kun luuli amerikkalaisten täydellä todella peräytyvän; "miksi te kapinamiehet ei tappele – kas – kas kuin kuningas Yrjön miehet aja pakoon majuri Dunwoodie. Hyvä mies, mutta ei tykkä tapella säännöllisiä vastaa."
"P—— vieköön sinun säännöllisesi", huusi toinen tuimasti, "odotas minuutti, mustanaama, niin saat nähdä kapteeni Lawtonin tulevan tuolta vuoren takaa ja hajoittavan lehmipojat kuin villihanhet, jotka ovat johtajansa menettäneet."
Caesar luuli Lawtonin joukon menneen vuoren taa piiloon samanlaisista syistä kuin hänkin sovitti seinän itsensä ja taistelutanteren väliin; mutta tosiasiat pian osoittivat rakuunan olleen oikeassa ja neekeri näki kauhukseen, kuinka koko kuninkaallinen ratsuväki ajettiin pakoon.
Vartiomies äänekkäästi huutaen ilmaisi riemastuksensa maanmiestensä voiton johdosta, ja nämä huudot saivat hänen toverinsa, joka oli jätetty Henry Whartonin lähemmäksi vartijaksi, avaamaan arkihuoneen akkunan.
"Katsos, Tommi, katsos", huusi ihastunut rakuuna, "kuinka kapteeni Lawton pelmuuttaa hessiläisiä nahkahattuja ja nyt majuri tappoi upseerin hevosen – vietävää, miksei tappanut saksalaista ja säästänyt hevosia?"
Pakenevien lehmipoikien jälkeen ammuttiin muutamia pistoolinlaukauksia ja harhaantunut luoti rikkoi akkunan muutaman jalan päässä Caesarista. Rotumme suuren kiusaajan ilmettä matkien neekeri lähti rakennuksen sisälle parempaan turvaan ja nousi paikalla arkihuoneeseen.
Akaasilan edustalla olevaa nurmikenttää esti tielle näkymästä taaja pensasaita, ja molemmat rakuunat olivat jättäneet hevosensa yhteen kytkettyinä sen suojaan odottamaan isäntiensä liikkeelle lähtöä.
Tällä hetkellä kaksi lehmipoikaa, jotka olivat tulleet muun joukkonsa yhteydestä erotetuiksi, ratsasti rajua laukkaa portista sisään, aikoen paeta huvilan takana olevaan avoimeen metsään.
Voitokkaat amerikkalaiset ahdistivat yhä saksalaisia, kunnes olivat karkoittaneet heidät jalkaväen tulen suojaan; ja huomatessaan näin joutuneensa suojaiseen paikkaan, jossa ei uhannut mikään välitön vaara, molemmat rosvosotilaat antoivat perään kiusaukselle, jota harva heidän joukostaan koskaan kykeni vastustamaan, kun oli tilaisuus hevosvarkauteen. Paatuneina ja kylmäverisinä, kuten pitkällisen kokemuksen karkaisemat ainakin he kääntyivät tarjolla olevaa saalista kohti melkein kuin vaiston ajamina. He olivat juuri suurella kiireellä päästelemässä hevosten siteitä, kun rakuuna pylväskäytävästä laukaisi pistoolinsa ja miekka kädessä juoksi hätään.
Caesarin tulo arkihuoneeseen oli saanut varovaisen rakuunan pitämään vankiaan entistä tarkemmin silmällä, mutta tämä uusi keskeytys sai hänet jälleen lähtemään akkunan luo. Kurkottaen ruumistaan pitkälle akkunasta hän kamalasti sadatellen, uhkaillen ja itseään näytellen koetti saada rosvot pelästymään ja jättämään saaliinsa. Hetki oli houkutteleva. Kolmesataa ystävää oli mailin päässä talosta. Irtaimia hevosia juoksi valloillaan joka suunnalla ja niinpä Henry Wharton tarttui pahaa aavistamattoman vartiomiehen koipiin ja sysäsi hänet päistikkaa alas nurmikolle. Caesar katosi huoneesta ja työnsi salvan ulko-oven eteen.
Sotamies ei pudonnut korkealta ja pystyyn päästyään hän hetkeksi käänsi raivonsa vankiaan vastaan. Mutta mahdotonta oli sentään kiivetä akkunasta sisään semmoisen vihollisen vastustaessa, ja koettaessaan hän huomasi pääoven suljetuksi. Alhaalta karjui nyt toveri häntä hurjasti apuun ja kaiken muun unhottaen nolostunut rakuuna juoksi hätään. Toinen hevosista saatiin paikalla takaisin, mutta toisen lehmipoika jo oli sitonut satulaansa ja kaikki neljä he nyt vetäytyivät rakennuksen taa hosuen hurjasti toisiaan miekoillaan ja täyttäen ilman sadatuksillaan. Caesar avasi nyt ulko-oven, ja osoittaen jäljelle jäänyttä hevosta, joka rauhallisesti söi kentän lakastunutta ruohoa, huudahti:
"Pakene – nyt – pakene – massa Henry, pakene."
"Niin teenkin", huudahti nuorukainen satulaan keikahtaen, "nyt on tosiaan, hyvä ystävä, aika paeta." Hätäisesti nyökättyään isälleen, joka seisoi akkunassa saamatta hädissään sanaakaan suustaan, mutta ojensi kättään siunaavasti lastaan kohden, hän lisäsi: "Jumala siunatkoon sinua, Caesar, suukko siskoilleni", jonka jälkeen hän nopeana kuin salama karautti portista.
Afrikkalainen seurasi häntä tuskallisin tuntein katseillaan hänen maantielle tullessaan, näki hänen kääntyvän oikealle ja kiivaasti kiitävän eteenpäin muutamien kukkulain suojassa, jotka sillä puolella kohosivat äkkijyrkkään kääntyvän kallion taa ja pian katoavan näkyvistä.
Ihastunut Caesar sulki oven, työntäen kaikki salvat eteen ja vääntäen avainta niin kauan kuin se suinkin vääntyi, puhellen kaiken aikaa itsekseen nuoren herransa onnellisen paon johdosta.
"Kuinka hyvin hän ratsasta, – minä itse paljo opettanut hänet – suukko nuorelle neidille – neiti Fanny ei salli vanha musta suutele punainen poski."
Kun päivän kohtalo oli ratkaistu ja oli aika haudata kuolleet, löydettiin Akaasilan takaa kaksi lehmipoikaa ja yksi virginialainen, jotka joutuivat muitten joukkoon.
Henry Whartonin onneksi hänen vangitsijansa tutkistelevin silmin taskukiikarillaan tarkasteli jalkaväkikolonnaa, joka vielä oli joen takana paikoillaan, hessiläisten jätteitten pyrkiessä sen taa suojaan. Hänen hevosensa oli Virginian parasta rotua ja nopeana kuin tuuli se kiidätti häntä kautta laakson; ja rajusti nuorukaisen sydän jo sykki pelastuksensa johdosta, kun hänen säikähtyneisiin korviinsa samassa kuului tuttu ääni, kovaa huutaen:
"Reipas teko, herra kapteeni! Älkää säästäkö piiskaa ja kääntykää vasemmalle, ennenkuin kuljette puron poikki."
Wharton käänsi hämmästyneenä päätään ja näki nyt entisen oppaansa, Harvey Birchin, istumassa esiinpistävän kallion nyppylällä, josta oli linnunnäköala yli koko laakson. Reppu, joka oli suuresti vajentunut, oli kaupustelijan jalkain juuressa. Riemuiten hän heilutti hattuaan kapteenille tämän ohi ratsastaessa. Englantilainen kapteeni seurasi tämän salaperäisen olennon neuvoa ja tavattuaan hyvän tien, joka vei laaksossa kulkevalle maantielle, kääntyi sille ja pääsi tuota pikaa oman väkensä kohdalle. Samassa hän jo karautti sillankin poikki ja seisautti juoksijansa vanhan tuttavansa, eversti Wellmeren, eteen.
"Kapteeni Wharton!" huudahti englantilaisten johtaja hämmästyneenä. "Siviilimiehenä ja kapinallisten rakuunahevosen selässä! Pilvistäkö te olette pudonnut noin puettuna ja tuossa asussa?"
"Jumalan kiitos!" huudahti nuorukainen, henkeään vetäen. "Nyt olen turvassa, olen päässyt vihollisen käsistä pakenemaan. Mutta viisi minuuttia takaperin olin vanki ja minua uhkasi hirsipuu."
"Hirsipuu, kapteeni Wharton! Olisivatko nuo kuninkaan pettäjät uskaltaneet kylmäverisesti tehdä toisen samanlaisen murhan? Eikö siinä kyllin, että he ottivat hengiltä Andrén? Mistä syystä he teille uhkasivat samaa kohtaloa?"
"Samanlaisen rikoksen verukkeella", sanoi kapteeni, selittäen lyhyesti kuuntelijoille, millä tavalla hänet oli kiinni otettu, mitä syytä hänellä oli pelätä kohtaloaan, ja miten hän oli päässyt pakenemaan. Hänen päättäessään kertomuksensa olivat pakoon ajetut saksalaiset keräytyneet jalkaväkijoukon taa ja eversti Wellmere huudahti ääneensä:
"Onnittelen teitä, urhea ystäväni, kaikesta sydämestäni. Sääli on ominaisuus, joka on niille pettureille tuntematon, ja kahta suurempi onni on, että olette ehjin nahoin pelastunut heidän kynsistään. Valmistukaa rupeamaan apulaisekseni, niin saatte kohta tilaisuuden jaloon kostoon."
"En luule, että oli minkäänlaista persoonallisen loukkauksen vaaraa joukon puolelta, jota majuri Dunwoodie komentaa", vastasi kapteeni Wharton, hieman punastuen, "hän on liian jalo luonne, että hän voisi sillä tavalla hairahtua. Mutta minä en luule aivan viisaaksi kulkea tämän puron poikki avokentälle näin Virginian ratsuväen nähden, kun se vielä on voitostaan kiihkoissaan."
"Tarkoitatteko, että noitten säännöttömien ja jöröjen hessiläisten pakoon ajaminen on semmoinen teko, josta kannattaa ylpeillä?" vastasi toinen, halveksivasti hymyillen. "Tehän puhutte asiasta, ikäänkuin kehuttu Dunwoodienne – mikään majuri hän ei ole – olisi nolannut itse kuninkaan henkikaartin."
"Teidän tulee sallia minun sanoa, eversti Wellmere, että vaikka tuolla kentällä olisi kuninkaan henkikaartikin, niin täytyisi sen tapella vihollista vastaan, jota olisi vaarallinen halveksia. Hyvä herra, kehuttu Dunwoodieni on ratsu-upseerina Washingtonin armeijan ylpeys", huudahti Henry lämmöllä.
"Dunwoodie! Dunwoodie!" toisti eversti hitaasti. "Varmaankin olen ennen tavannut tuon herran."
"Minulle on kerrottu, että kerran pikipäin tapasitte hänet kaupungissa sisarieni luona", vastasi Wharton, salavihkaa hymyillen.
"Ah, nyt muistan tuon nuorukaisen. Ja uskooko näitten kapinoivien siirtokuntien kaikkivoipa kongressi sotilaansa semmoisen sankarin johtoon?"
"Kysykää hessiläisten komentajalta, onko hänen mielestään Dunwoodie luottamuksen arvoinen."
Eversti Wellmerelta ei suinkaan puuttunut sen kaltaista ylpeyttä, joka saa miehen esiintymään urheasti vihollista vastaan taistellessaan. Hän oli palvellut Amerikassa kauan kohtaamatta kuitenkaan koskaan muuta kuin hiljakkoin palvelukseen tullutta nostoväkeä taikka maakuntain maanpuolustusväkeä. Toisinaan nämä tappelivat, jopa pelottomastikin, mutta yhtä usein ne katsoivat parhaaksi juosta matkoihinsa laukaustakaan ampumatta. Hän oli liian kärkäs päättämään ulkomuodosta, eikä hän luullut mahdolliseksi voittaa väkeään, jonka säärystimet olivat niin puhtaat ja joka marssi niin säännöllisesti, teki käännöksen niin täsmällisesti, ja kun he kaiken päälliseksi olivat englantilaisia, niin oli hänen mielestään heidän voittonsa varma. Eversti Wellmere ei koko aikana ollut ottanut paljoakaan osaa sotatoimiin, muutoin olisivat nämä käsitykset, jotka hän oli tuonut mukanaan kotoaan ja joita kaupungin linnaväen kerskunta oli vielä melkoisesti vahvistanut, jo aikoja sitten hälventyneet. Hän kuuli Whartonin lämpimän vastauksen ylimielisesti hymyillen ja kysyi sitten:
"Ette suinkaan tahtoisi, että peräytyisimme noitten kehuttujen ratsumiesten edestä koettamatta jollakin tavalla riistää heiltä sitä kunniaa, jonka he ovat teidän mielestänne ansainneet!"
"Tahdon vain varoittaa teitä, eversti Wellmere, vaarasta, joka teitä odottaa."
"Vaara on sotilaalle sopimaton sana", jatkoi brittiläinen komentaja purevasti.
"Ja sana, jota 60:s rykmentti pelkää yhtä vähän kuin mikään joukko, jolla on kuninkaan takki päällään", huudahti Henry Wharton tuimasti. "Komentakaa hyökkäämään, ja antakaamme tekojemme puhua."
"Nythän taas tunnen nuoren ystäväni", sanoi Wellmere tyynnytellen; "mutta jos teillä on mitään sanottavaa, ennenkuin käymme tappeluun, semmoista, joka voi jollakin tavalla hyökkäystämme avustaa, niin olemme valmiit kuulemaan. Tunnette kapinallisten luvun; onko niitä väijytyksessä enemmänkin?"
"On", vastasi nuorukainen, jota äskeiset pistopuheet vielä harmittivat, "tuon metsän liepeessä oikealla puolella on pieni jalkamiesjoukko; hevosväki on kaikki edessänne."
"Jossa ne eivät kauaa viivy", huudahti Wellmere, kääntyen niitten muutamien puoleen, jotka seisoivat hänen ympärillään. "Hyvät herrat, kuljemme kolonneissa joen poikki ja levitämme rintamamme toisella rannalla lakeudella, muutoin emme voi houkutella näitä urheita jenkkejä muskettiemme kantomatkan päähän. Kapteeni Wharton, pyydän teitä olemaan adjutanttini."
Nuorukainen pudisti päätään epäilevästi liikkeelle, jonka hänen terve arvostelukykynsä päätti liian hätäiseksi, mutta valmistui kuitenkin reippaasti täyttämään velvollisuutensa odottavassa koetuksessa.
Tämän keskustelun aikana, joka oli tapahtunut vähän matkan päässä brittiläisen kolonnan edellä ja aivan amerikkalaisten näkyvissä, Dunwoodie oli koonnut hajaantuneita joukkojaan, ottanut muutamia vankeja ja peräytynyt sille paikalle, jossa hän oli ollut vihollisen ensinnä ilmaantuessa. Hyvillään jo saavuttamastaan menestyksestä ja arvellen englantilaisia siksi varovaisiksi, etteivät sen koommin päästäisi häntä kimppuunsa, hän aikoi kutsua oppaansa pois. Ja jättäen paikalle voimakkaan joukon valvomaan säännöllisen väen liikkeitä hän aikoi peräytyä muutamia maileja edulliseen paikkaan ja asettua sinne yöksi. Kapteeni Lawton kuunteli vastahakoisesti näitä päällikkönsä aikeita ja oli ottanut esiin parhaan kiikarinsa nähdäkseen, eikö ollut mahdollisuutta edulliseen hyökkäykseen, ja huudahti sitten äkkiä:
"Mitä tuo on? Sininen takki tulipunaisten herrain joukossa! Niin totta kuin vielä toivon näkeväni vanhan Virginian, on se naamiaisystäväni 60:nnestä, kapteeni Wharton, joka on karannut kahden parhaan mieheni käsistä!"
Tuskin hän pääsi tätä sanomasta, kun henkiin jäänyt rakuuna yhtyi joukkoon, tuoden oman hevosensa ja molempien lehmipoikien hevoset; hän toi tiedon toverinsa kaatumisesta ja vangin karkaamisesta. Kun kaatunut oli se, joka oli ollut kapteeni Whartonin huonevartijana eikä toista voinut moittia siitä, että hän oli hevosia puolustanut, ne kun olivat enemmän hänen välittömän valvontansa alaisina, oli kapteeni sanomasta kyllä pahoillaan, mutta ei voinut hänelle suuttua.
Tämä tieto kerrassaan muutti majuri Dunwoodien tuumat. Hän paikalla huomasi, että hänen oma maineensa oli joutunut vaaraan vangin karkaamisen johdosta. Hän peruutti käskynsä kutsua oppaat väijytyksestä ja yhtyi nyt alapäällikköönsä, odottaen yhtä kiihkeästi kuin kiivas Lawton itsekin tilaisuutta edulliseen hyökkäykseen.
Vain kaksi tuntia sitten Dunwoodie oli pitänyt kauheimpana kohtalon iskuna, että Henry Wharton oli hänen vangikseen joutunut. Nyt hän hehkuen vaani tilaisuutta, miten voisi oman henkensä uhalla uudelleen ottaa ystävänsä vangiksi. Kaikkien muitten syitten täytyi väistyä näitten haavoittuneen mielen tuskien edestä, ja pian hän ehkä olisi uhkarohkeudessa kilpaillut Lawtonin kanssa, ellei Wellmere joukkoineen olisi juuri samassa kulkenut joen poikki avokentälle.
"Kas tuossa", huusi ihastunut kapteeni osoittaessaan sormellaan tätä liikettä, "tuossa tulee John Bull hiirenloukkuun silmät selällään."
"Totta tosiaan", virkkoi Dunwoodie kiihkeästi, "mutta tuskinpa hän tuossa lakealla levittää rintamaansa. Wharton varmaan on hänelle kertonut väijytyksestä; mutta jos hän sen tekee –"
"Niin emme hänen pataljoonaansa jätä tusinaakaan ehjää nahkaa", keskeytti toinen, satulaan hypäten.
Sitä ei tuokion kuluttua enää voinut epäillä, sillä englantilaisten kolonna, lyhyen matkan tasaista kenttää astuttuaan, alkoi levittää rintamaansa niin täsmällisesti, että sitä olisi kelvannut katsella vaikka Hyde Parkin paraatissa.
"Valmiina hevosen selkään – nouskaa!" huusi Dunwoodie; viimeisen sanan Lawton toisti niin kovalla äänellä, että se kantoi Caesarinkin korviin, hänen talon avoimessa ikkunassa seistessään. Neekeri kavahti kauhistuneena taapäin, hän oli menettänyt kaiken uskonsa kapteeni Lawtonin pelkuruuteen; hän oli yhä vielä näkevinään, kuinka hän syöksyi esiin väijytyksestään, miekkaansa korkealla heiluttaen.
Brittiläisten hitaasti ja järjestynein rivein edetessä oppaat aloittivat häiritsevän tulen. Se alkoi tehdä paljon haittaa sille kuninkaallisten joukkojen osalle, joka oli heitä lähinnä. Wellmere, noudattaen häntä arvossa lähimmän veteraanin neuvoa, lähetti kaksi komppaniaa karkoittamaan amerikkalaiset lymypaikastaan. Tämä liike synnytti jonkin verran häiriötä, ja Dunwoodie käytti tilaisuutta hyökätäkseen. Maa oli ratsuväen liikkeille niin edullista kuin suinkin, ja virginialaisten hyökkäys oli vastustamaton. Se suuntautui ensisijassa metsää vastapäätä olevaa törmää kohti, jottei lymyssä olevain oppaitten tuli tekisi hallaa heidän omille maanmiehilleen; ja se menestyi täydelleen. Wellmere, joka oli rintamansa vasemmalla puolella, kaatui nurin niskoin hyökkäyksen rajuudesta. Dunwoodie ennätti paikalle pelastamaan hänet erään miehensä uhkaavalta iskulta, käski auttamaan hänet hevosen selkään ja saattamaan päivystäjänsä huostaan. Upseeri, joka oli ehdottanut hyökkäystä oppaita vastaan, oli saanut sen johtaakseenkin, mutta näille epäsäännöllisille joukoille riitti paljas uhkaus. Ne oikeastaan jo olivatkin velvollisuutensa täyttäneet ja peräytyivät nyt metsän lievettä hevosiinsa päin, jotka he olivat jättäneet laakson yläpäähän vartijain huostaan.
Amerikkalaiset kiersivät brittiläisten vasemman siiven, uhaten heidän selkäpuoltaan, ja ajoivat heidät tällä suunnalla suin päin pakoon. Mutta kun brittiläisten alapäällikkö näki, kuinka taistelu alkoi kääntyä, käänsi hän nopeaan väkensä ja alkoi rakuunoita vastaan tuiman tulen näiden kulkiessa hänen ohitseen hyökkäykseen; tässä osastossa oli Henry Wharton, joka oli vapaaehtoisesti lähtenyt mukaan oppaita karkoittamaan. Hänen suitsikäteensä sattui nyt luoti, pakottaen hänet vaihtamaan kättä. Rakuunain karauttaessa ohi, ilman raikuessa heidän huudostaan ja torvien kiihottavista toitotuksista nuoren miehen ratsu vauhkoutui, potki, nousi pystyyn, ja kun Henry Wharton ei haavoittuneella kädellään voinut sitä hillitä, huomasi hän vajaan minuutin kuluttua ratsastavansa kapteeni Lawtonin rinnalla. Rakuuna huomasi ensi silmäyksellä, missä naurettavassa asemassa hänen odottamaton toverinsa oli, mutta kun hän samassa jo syöksyi englantilaisten riveihin, ei hän joutanut muuta kuin huutamaan:
"Hevonen tietää oikean asian paremmin kuin ratsastaja. Kapteeni Wharton, tervetuloa vapauden riveihin."
Hyökkäyksen jälkeen Lawton kuitenkin viipymättä uudelleen otti kiinni vankinsa ja käski viedä hänet rivien taa, huomatessaan hänet haavoittuneeksi.
Tuimalla kädellä Virginian rakuunat jakelivat iskujaan kuninkaallisen jalkaväen seassa. Hessiläistenkin jäännökset olivat sillä välin taas yrittäneet tulla kentälle ja Dunwoodie sen huomatessaan lähti nyt heitä takaa ajamaan, saavutti nopeaan heidän kevyet, huonosti ruokitut hevosensa ja hävitti osastosta loput.
Savun suojassa ja kentän sekasortoa hyväkseen käyttäen oli sillä välin suuri luku englantilaisia päässyt maanmiestensä toisen rintaman taa, joka vielä oli metsän suunnassa, mutta ei nyt voinut ampua, kun tuli olisi voinut käydä sekä ystävään että viholliseen. Pakenevia käskettiin muodostamaan itse metsään, puitten suojaan, uusi linja. Tämä liike ei vielä ollut loppuun suoritettu, kun kapteeni Lawton huusi kentälle jäänyttä osastoa ahdistavan rakuunajoukon nuorelle komentajalle, ehdottaen hyökkäystä niitä brittiläisiä vastaan, joiden rintama vielä oli murtamaton. Ehdotukseen hän oikopäätä sai myönteisen vastauksen, ja molemmat joukot järjestettiin sen mukaiseen asentoon. Päällikön kiihko oli kuitenkin niin suuri, ettei hän joutanut riittävästi valmistamaan yritystään, ratsuväkeä kohtasi tuhoisa tuli, joka vielä enemmän hämmensi sen rivejä. Sekä Lawton että hänen nuorempi toverinsa kaatuivat tässä tappelussa. Virginialaisten onneksi majuri Dunwoodie kuitenkin juuri tällä ratkaisevalla hetkellä palasi kentälle. Hän näki joukkonsa epäjärjestyksen; hänen jaloissaan makasi verissään George Singleton, nuorukainen, joka lukemattomien avujensa vuoksi oli käynyt hänelle rakkaaksi, ja Lawton oli pudonnut hevosensa selästä ja makasi kentällä pitkällään. Nuoren sotilaan silmät iskivät tulta. Ratsastaen eskadroonansa ja vihollisen väliin hän kutsui miehensä järjestykseen äänellä, joka tunkeutui heidän sydämeensä saakka. Hänen esiintymisensä ja äänensä vaikuttivat kuin taikavoima. Äänten sekamelska vaikeni; rintama järjestyi nopeaan ja tarkkaan; soitettiin hyökkäykseen; ja komentajansa johtamina virginialaiset ryntäsivät kentän poikki niin rajusti, ettei mikään voinut heitä vastustaa, ja kenttä paikalla puhdistui vihollisista. Ne, joita ei tuhottu, pakenivat metsän suojaan. Dunwoodie peräytyi hitaasti puiden suojasta ammuskelevien englantilaisten tulesta ja ryhtyi nyt kuolleitten ja haavoitettujen kokoamisen tuskalliseen tehtävään.
Kersantti, joka oli saanut toimekseen opastaa Henry Whartonin sinne, missä haavurin apu oli saatavissa, toimitti asiansa kiireimmiten ennättäkseen niin pian kuin suinkin takaisin tappelutanterelle. He eivät vielä olleet päässeet kentän keskellekään, kun kapteeni huomasi miehen, jonka ulkonäkö ja puuhat ehdottomasti herättivät hänen huomiotaan. Hän oli avopäin, kalju, mutta housuntaskusta näkyi runsaasti puuteroitu peruukki vain puoleksi piilotettuna. Takin hän oli riisunut päältään ja käsivarret olivat kyynärpäihin saakka paljaina; vaatteissa oli paljon veritahroja, ja myöskin käsissä, jopa kasvoissakin oli näitä ammattiin kuuluvia merkkejä; suussa hänellä oli sikaari; oikeassa kädessä joitakin ihmeellisen muotoisia aseita ja vasemmassa omenan tähteitä, jotka silloin tällöin saivat vaihtaa virkaa yllä mainitun sikaarin kanssa. Hän seisoi siinä syventyneenä katselemaan hessiläistä, joka hengetönnä virui hänen edessään. Vähän matkan päässä seisoi musketteihinsa nojaten kolme tai neljä opasta silmät taisteleviin kiintyneinä, ja hänen rinnallaan oli mies, joka käsissään olevista apuneuvoista ja verisistä vaatteistaan päättäen näytti olevan hänen apulaisensa.
"Kas tuossa on tohtori", sanoi Henryn saattaja kylmäverisesti; "käden käänteessä se mies paikkaa käsivartenne"; ja viitaten oppaita luokseen hän kuiskasi heille jotakin ja viittasi vankiin, karauttaen sitten rajua laukkaa toveriensa luo.
Wharton astui tuon kumman olennon rinnalle ja aikoi juuri pyytää hänen apuaan, kun tämä ei häntä huomannut, mutta samassa lääkäri rikkoi äänettömyyden ja alkoi puhua itsekseen:
"Niin aina, tuon miehen tuntee kapteeni Lawtonin tappamaksi yhtä varmaan kuin jos olisi nähnyt hänen juuri iskevän. Kuinka usein minä olen hänelle opettanut, miten vastustajan saattaa vikuuttaa, henkeä silti ottamatta! Julmaa on tuolla tavalla turhaan vähentää ihmissukua, ja lisäksi tuontapaiset iskut tekevät lääkärin avun aivan tarpeettomaksi; tavallaan se on tieteen valon häpäisemistä."
"Jos teillä, hyvä herra, on aikaa", sanoi Henry Wharton, "niin täytyy minun pyytää teitä kiinnittämään huomionne pieneen vammaan."
"Ah!" huudahti toinen säpsähtäen ja tarkastellen häntä kiireestä kantapäähän. "Tuletteko tuolta kentältä? Onko siellä paljonkin työtä?"
"Onpa kyllä", vastasi Henry, sallien lääkärin auttaa takkia yltään, "levotonta aikaa, sen voin vakuuttaa."
"Levotonta!" toisti lääkäri järjestäen nopeasti hänen vaatteitaan. "Hauska kuulla, hyvä herra; niin kauan kuin siellä on levottomuutta, on siellä elämääkin: ja niin kauan kuin on elämää, on toivoakin, kuten tiedätte; mutta täällä ei taidostani ole mitään apua. Asetin paikoilleen erään haavoittuneen aivot, mutta melkeinpä luulen, että mies oli kuollut, ennenkuin häntä näinkään. Omituinen tapaus, vien teidät katsomaan – se on aivan tuossa aidan takana, siellä on koko joukko ruumiita rinnan. Ahaa, luoti on nuljahtanut luun ympäri rikkomatta sitä; teillä oli hyvä onni, kun satuitte vanhan ja kokeneen käsiin, muutoin ehkä olisitte menettänyt jäsenenne."
"Todellakin!" sanoi Henry hieman levottomana. "En luullut vammaa niin pahaksi."
"Oh, vika ei ole kovinkaan paha, mutta kätenne olisi niin kovin sovelias pois leikattavaksi; vasta-alkajan ehkä kiusaus olisi voittanut."
"Tuhat tulimmaista!" huudahti kapteeni. "Mitä hauskaa voisi lähimmäisensä silpomisesta olla?"
"Herrani", sanoi lääkäri vakavana, "tieteellinen poisleikkaus on sangen kaunis toimitus ja se ehkä olisi houkutellut nuorempaa miestä kiireessään olemaan huomioon ottamatta tapauksen kaikkia erikoisuuksia."
Keskustelu keskeytyi siihen rakuunain palatessa ja hitaasti marssiessa entistä asemapaikkaansa kohti ja toisten lievästi haavoittuneitten taistelijain ratsastaessa paikalle ja vaatiessa lääkäriä kiireimmän kaupalla taitoaan käyttämään.
Oppaat ottivat Whartonin haltuunsa ja raskaalla sydämellä nuori mies palasi isänsä huvilaan.
Englantilaiset olivat kaikissa näissä hyökkäyksissä menettäneet noin kolmannen osan jalkaväestään, mutta loput olivat kokoontuneet metsään; ja huomatessaan heidän asemansa siksi vahvaksi, ettei hyökkäys ollut mahdollinen, oli majuri jättänyt kapteeni Lawtonin vahvan osaston keralla vihollisen liikkeitä silmällä pitämään ja joka tilaisuudessa häiritsemään heitä, ennenkuin he pääsisivät veneilleen palaamaan.
Majuri oli saanut tiedon, että Hudsonilta oli tulossa toinenkin osasto, ja hänen velvollisuutensa oli olla valmiina senkin aikomukset tyhjäksi tekemään. Ohjeittensa mukana kapteeni Lawton sai vakavan varoituksen, ettei hänen pitänyt hyökätä vihollisen kimppuun, ellei tarjoutunut edullista tilaisuutta.
Mainittu upseeri oli saanut päähänsä vamman, poukahtanut luoti kun oli hänet huumannut; majuri heidän erotessaan nauraen huomautti, että jos hän jälleen hätäilisi, niin olisi syytä luulla hänen saaneen pahemmankin vian, minkä jälkeen kumpikin lähti omalle taholleen.
Brittiläinen osasto oli kevyt joukko vain, sillä ei ollut kuormastoa ensinkään. Se oli vain lähetetty hävittämään varastoja, joita sanottiin amerikkalaiselle armeijalle kerättävän. Se peräytyi nyt metsän läpi kukkuloille ja alkoi vetäytyä veneilleen näiden lomitse, etsien koko ajan paikkoja, joissa ratsuväen oli mahdoton sitä ahdistella.
KAHDEKSAS LUKU.
Huvilan asukkaitten korvissa olivat taistelun viimeiset äänet hälvenneet ja niitä seurasi odotuksen hiljaisuus. Frances oli jäänyt yksikseen, yrittäen estää ääniä kuulumasta ja turhaan koettaen rohkaista mieltään pelätyn tuloksen kuullakseen. Kentälle, jolla hyökkäys jalkaväkeä vastaan oli tehty, oli Akaasilasta vain lyhyt maili matkaa ja ampumisen lomassa oli sotamiesten huutoja kantautunut huvilan asukkaitten korviin. Nähtyään poikansa pääsevän pakoon Wharton oli liittynyt kälynsä ja vanhemman tyttärensä seuraan ja yhdessä nämä kolme pelokkain mielin odottivat tietoja tappelutanterelta. Frances ei lopulta jaksanut kestää tilanteensa kiusallista epävarmuutta, vaan yhtyi tähän levottomaan ryhmään, ja Caesar sai toimekseen vakoilla, miten ulkona asiat olivat ja kumman puolen lippua voitto oli suosinut. Isä kertoi nyt lyhyesti hämmästyville lapsilleen, missä oloissa ja millä tavalla heidän veljensä oli karannut. Sisarusten hämmästys oli vielä elävimmillään, kun ovi aukeni ja heidän eteensä astui kapteeni Wharton, parin oppaan vartioimana ja neekerin saattamana.
"Henry – poikani, poikani!" huusi isä säikähtyen ja molemmat kätensä kurottaen, voimatta kuitenkaan tuoliltaan nousta. "Mitä näen? Oletko jälleen vankina ja uhkaako henkeäsi taas vaara?"
"Parempi onni on auttanut kapinallisia", sanoi nuorukainen, pakoittautuen reippaasti hymyilemään ja tarttuen kummankin huolestuneen sisarensa käteen. "Taistelin jalosti vapauteni puolesta, mutta kapinan nurja henki on tarttunut hevosiinkin. Hevonen, jolla ratsastin, vei minut sangen vasten tahtoani, se minun täytyy myöntää, aivan Dunwoodien joukon keskelle."
"Ja sinut vangittiin uudelleen", jatkoi isä, luoden pelokkaan silmäyksen aseellisiin vartijoihin, jotka olivat tulleet huoneeseen.
"Sen voit huoletta sanoa, isä; tuo Lawton, joka näkee niin kauas, otti minut taas paikalla huostaansa."
"Miksi massa Henry ei pidättä?" huudahti Caesar kärttyisesti.
"Sepä oli helpommin sanottu kuin tehty, hyvä Caesar, etenkin kun nämä herrat tässä" (hän vilkaisi oppaihin) "olivat nähneet hyväksi riistää minulta paremman käteni käytön."
"Haavoittunut!" huudahtivat molemmat sisaret yhteen ääneen.
"Naarmu vain, mutta täpärimmällä hetkellä se kuitenkin teki minulle tenän", jatkoi veli herttaisesti ja kurotti haavoittunutta jäsentään sanainsa vahvistukseksi. Caesar loi katkeran vihan katseen molempiin oppaisiin, joiden hän otaksui olleen tekoon osallisia, ja poistui huoneesta. Muutamalla sanalla kapteeni Wharton sitten selitti, mitä tiesi päivän vaiheilta. Hän otaksui tuloksen vielä olevan epätietoisen, sillä hänen kentältä poistuessaan virginialaiset parhaillaan peräytyivät tappotanterelta.
"Ne olivat ajaneet oravan puuhun", sanoi toinen vartijoista äkkiä, "eivätkä lähteneet paikalta jättämättä hyvää koiraa takaa-ajamaan, kun se tulee maahan."
"Niin aina", lisäsi toveri kuivakiskoisesti, "eiköhän vain kapteeni Lawton lue joka nokkaa, mitä on jäänyt jäljelle, ennenkuin ne valasveneilleen pääsevät."
Frances oli tämän keskustelun aikana seisonut tuolinselustaan nojaten ja tarkaten henkeään pidätellen joka tavua, mikä sanottiin; hänen kasvonsa kalpenivat nopeaan; jalkansa vapisivat; kunnes hän sai tehneeksi epätoivoisen päätöksen ja kysyi:
"Onko upseereja haavoittunut – jommallakummalla puolella?"
"On", vastasi mies ritarillisesti, "nämä etelän nuorukaiset ovat niin tuimia, että harvoin tapellaan yhden tai parin kaatumatta; yksi haavoittuneista, joka tuli takaisin joukkojen edellä, sanoi että kapteeni Singleton oli kaatunut, ja majuri Dunwoodie –"
Frances ei kuullut enempää, vaan vaipui kuin kuollut takanaan olevaan tuoliin. Omaisten huolenpito sai hänet pian toipumaan, ja miehen puoleen kääntyen kapteeni kysyi pelokkaasti:
"Ei suinkaan Dunwoodie ole haavoittunut?"
"Vielä mitä", vastasi opas, perheen hätääntymisestä välittämättä; "sanotaan, ettei hirteen syntynyt veteen kuole; jos luoti voisi majurin tappaa, olisi hän jo aikoja sitten kuolleitten kirjoissa. Minun piti sanoa, että majuri oli kovin huolissaan kapteenin kaatumisesta; mutta jos olisin arvannut, että tämä neiti panisi sen niin pahakseen, en olisi niin suoraan puhunut."
Frances nousi nyt nopeasti tuoliltaan hämmentyneenä ja hehkuvin poskin ja tätiinsä nojautuen oli juuri poistumaisillaan huoneesta, kun Dunwoodie itse saapui. Kiihtyneen neidon ensimmäinen mielenliikutus oli sekoittumaton riemu; mutta seuraavassa silmänräpäyksessä hän hämmästyi ja kauhistui rakastettunsa kasvojen outoa ilmettä. Taistelun tuimuus vallitsi vielä nuoren upseerin otsalla; katse oli kiinteä ja ankara. Hellän hymyn sijasta, joka tavallisesti valaisi hänen tummia kasvojaan hänen armaansa tavatessaan, puhui niistä nyt synkkä huoli; hänen koko sielunsa näytti täyttävän yksi ainoa kaikkivallitseva mielenliikutus ja hän kävi paikalla asiaan.
"Herra Wharton", hän aloitti vakavasti, "tämmöisinä aikoina on suotta pitää kiinni turhista muodollisuuksista. Pelkään, että eräs upseereistani on saanut kuolettavan haavan; ja luottaen vieraanvaraisuuteenne olen tuonut hänet ovenne eteen."
"Olen iloissani, että olette niin tehnyt", sanoi Wharton, paikalla käsittäen, että tässä tarjoutui hyvä tilaisuus amerikkalaisen sotaväen lepyttämiseen; "välttämättömyyden alaiset ovat aina tervetulleet, ja kahdenkertaisesti tervetulleet majuri Dunwoodien ystävinä."
"Kiitän teitä itseni ja hänen puolestaan, joka ei nyt kykene itse kiitostaan esittämään", vastasi Dunwoodie kiireesti; "kannamme hänet luvallanne jonnekin, missä lääkäri saa hänet paikalla tutkia ja ottaa selkoa hänen tilastaan." Tähän ei ollut mitään vastaan sanottavaa; ja Frances tunsi sydäntään kylmäävän, kun hänen rakastettunsa poistui luomatta häneen silmäystäkään.
Naisen rakkaus on niin jakamaton, ettei se salli minkäänlaista kilpailua. Kaikki sydämen hellyys, kaikki mielikuvituksen voimat palvelevat tätä yksinvaltiasta tunnetta; ja missä kaikki annetaan, siellä vaaditaan myös paljon vastineeksi. Frances oli viettänyt Dunwoodien vuoksi monet tunnit tuskan kidutuksessa, mutta tämä ei nyt hänet kohdatessaan suonut hänelle edes hymyä, ei tervehdystäkään. Immen tunteet paloivat edelleenkin yhtä kuumina, mutta hänen toiveittensa joustavuus oli heikennyt. Kun Dunwoodien ystävän melkein hengetöntä ruumista kannettiin hänen ohitseen huoneeseen, joka oli pantu kuntoon häntä varten, näki Frances sivumennen tämän otaksutun kilpailijansa.
Hänen kelmeän kalpeat kasvonsa, syvälle painuneet silmänsä ja vaivalloinen hengityksensä väläyttivät neidon mieleen kuoleman pelottavimmassa hahmossaan. Dunwoodie oli hänen vieressään, piti hänen kättään, tuon tuostakin jyrkin sanoin kehoittaen miehiä kulkemaan varovaisesti, sanalla sanoen, osoittaen kaikkea sitä huolta, mitä hellin ystävyys tämmöisessä tilaisuudessa saattaa mieleen johtaa. Frances kulki kevyesti heidän edellään ja kasvot pois käännettyinä piti ovea auki heidän vuoteen luo astuessaan. Vasta kun majuri huoneeseen tullessaan kosketti hänen vaatteitaan, uskalsi hän kohottaa lempeät sinisilmänsä hänen kasvoihinsa. Mutta katse jäi vastausta vaille ja huomaamattaan Frances huokasi lähtiessään taas omaan huoneeseensa yksin ollakseen.
Kapteeni Wharton lupasi vartijoilleen omasta ehdostaan, ettei hän enää yrittäisi karata, ja lähti sitten isänsä puolesta hoitamaan velvollisuuksia, jotka kuuluivat luonnostaan kesti-isännälle. Mennessään sitä varten välikäytävään hän kohtasi haavalääkärin, joka oli niin taitavasti sitonut hänen käsivartensa ja joka nyt oli menossa haavoittuneen upseerin huoneeseen.
"Ah!" huudahti Aiskulapioksen oppilas, "huomaan teidän voivan hyvin. Mutta seis – onko teillä nuppineulaa? Eikö! Kas tässä minulla onkin; katsokaa, ettei haavaanne pääse kylmä ilma, taikka joudutte vielä nuorempien pideltäväksi."
"Jumala varjelkoon", mutisi kapteeni ja järjesti siteitään huolellisesti. Samalla ilmestyi ovelle Dunwoodie ja huusi kärsimättömästi ja kovalla äänellä:
"Jouluun, Sitgreaves, joutuun; taikka Singleton kuolee verenvuotoon."
"Mitä! Singleton! Jumala varjelkoon! Yrjökö se onkin – pikku Yrjö-raukka?" huudahti lääkäri ilmeisen huolestuneena askeliaan jouduttaen ja vuoteen ääreen rientäen; "mutta hän sentään elää vielä, ja niin kauan kuin on elonkipinää jäljellä, on vielä toivoakin. Tämä on ensimmäinen arveluttava tapaus, mitä minulla tänään on, jossa nimittäin haavoittunut ei ole kuollut. Kapteeni Lawton opettaa miehensä iskemään niin arvelematta – Yrjö-parka – siunatkoon, se siis onkin musketin luoti."
Kärsivä nuorukainen käänsi silmänsä tieteen edustajaan ja heikosti hymyillen koetti ojentaa kätensä. Silmäyksessä ja teossa oli pyyntö, joka koski lääkärin sydämeen. Hän otti silmälasit päästään pyyhkiäkseen silmistään harvinaisen kosteuden ja ryhtyi sitten huolellisesti suorittamaan velvollisuuttaan. Valmistavia puuhia suoritettaessa hän kuitenkin jonkin verran purki tunteitaan ja sanoi:
"Kun se on vain luoti, on aina jonkin verran toivoa; sattuu useinkin, ettei se turmele jaloimpia ruumiinosia; mutta Lawtonin miehet, Herra varjelkoon, iskevät niin silmittömästi – tavallisesti lyövät poikki kaulan tai kurkun valtimot, taikka puhkaisevat aivokopan, ja tuota kaikkea on sangen vaikea korjata – potilaat enimmäkseen kuolevat, ennenkuin niitä saa käsiinsäkään. Vain kerran on minun onnistunut panna miehen aivot paikoilleen, vaikka olen kolmesti koettanut tänäkin päivänä. Paikalla näkee, missä Lawtonin miehet ovat olleet iskemässä, ne iskevät niin silmittömästi."
Kapteeni Singletonin vuoteen ympärille kokoontunut ryhmä oli siksi tottunut haavalääkärinsä tapoihin, ettei se välittänyt näistä itsekseenpuheluista eikä ruvennut niihin vastaamaan; kaikki vain levollisina odottivat, että hän alkaisi tutkia haavoittuneen tilaa. Tämä tapahtui nyt, ja Dunwoodie seisoi ja katsoi lääkärin kasvoihin, ikäänkuin olisi tahtonut lukea hänen sielunsa sisimmät ajatukset. Potilas osoitti tuskan eleitä lääkärin koetinpuikolla haavaa tunnustellessa, ja kasvoillaan hymyn eleitä lääkäri itsekseen mutisi:
"Siinä ei ennen tuota ole ollut mitään." Hän ryhtyi nyt työhön täydellä todella, otti silmälasit päästään ja heitti pois peruukkinsa. Kaiken aikaa Dunwoodie seisoi hiljaa, kuumeisessa jännityksessä, pitäen molemmissa käsissään haavoittuneen toista kättä ja katsoen hieman ja lääkäri nousi silloin äkkiä, sanoen ääneensä:
"Ah, luodin kulkua on aika hauska seurata; sen voi sanoa kulkevan ihmisruumiin läpi koukkuillen, jaloimpia elimiä karttaen; mutta kapteeni Lawtonin miehet ne –"
"Sanokaa", keskeytti Dunwoodie, "onko toivoa? Löydättekö luodin?"
"Ei ole vaikeata löytää sitä, mikä on kädessä, majuri Dunwoodie", vastasi lääkäri kylmäkiskoisesti, ryhtyen siteitä järjestelemään. "Se kulki niinkuin oppinut ystävämme kapteeni Lawton sanoo 'circummutkibus', tietä, jota hänen miestensä miekat eivät koskaan opi kulkemaan, vaikka kuinka olisin heille opettanut, miten sillä on iskettävä tieteellisesti. Jaa, näin tänä päivänä hevosen, jonka pää oli lyöty ruumiista puolitiehen irti."
"Se", sanoi Dunwoodie, jonka poskiin veri taas palasi ja jonka tummista silmistä taas säteili toivon pilke, "oli minun tekoani; minä itse lopetin sen hevosen."
"Tekö!" huudahti lääkäri hämmästyneenä ja pudottaen siteet kädestään. "Tekö! Mutta tiesittehän, että se oli hevonen!"
"Vähän sitä kyllä epäilin, sen myönnän", sanoi majuri hymyillen ja pitäen juomalasia ystävänsä huulilla.
"Kun semmoinen isku sattuu ihmisruumiiseen, vie se hengen", jatkoi tohtori jälleen puuhiinsa ryhtyen; "ne tekevät tyhjäksi kaiken tieteen valosta lähtevän siunauksen; tappelussa niistä ei ole mitään hyötyä, sillä vihollisen vikuuttaminen on kaikki mitä tarvitaan. Olen, majuri Dunwoodie, istunut monta kylmää tuntia odottamassa kapteeni Lawtonin tapellessa, eikä kaiken odotukseni jälkeen ole sattunut ainoatakaan mainitsemisen arvoista tapausta – kaikki joko pelkkiä naarmuja taikka kuolettavia haavoja. Ah! Sapeli on surullinen ase taitamattomissa käsissä! Niin, majuri Dunwoodie, monta tuntia olen turhaan koettanut teroittaa tätä totuutta kapteeni John Lawtonin mieleen."
Kärsimätön majuri osoitti ääneti ystäväänsä ja lääkäri kiirehti liikkeitään.
"Ah! Yrjö parka, täpärällä ovat asiat; mutta" – hänet keskeytti airut, joka kutsui komentavaa upseeria tappotanterelle. Dunwoodie puristi ystävänsä kättä ja poistuessaan viittasi tohtoria tulemaan mukaansa.
"Mitä arvelette?" hän kuiskasi käytävään tultuaan. "Jääkö hän henkiin?"
"Jää."
"Jumalan kiitos!" huudahti nuorukainen alas rientäen.
Dunwoodie poikkesi hetkeksi perheen luo, joka parhaillaan kokoontui arkihuoneeseen. Hänen kasvoiltaan ei nyt puuttunut hymyä ja hänen tervehdyksensä olivat sydämelliset, vaikka hätäiset. Hän ei ollut tietävinäänkään, että Henry Wharton oli karannut ja taas saatu kiinni, vaan oli ikäänkuin tämä nuori upseeri olisi ollut juuri samassa tilassa kuin ennen tappeluakin. Tappelukentällä he eivät olleet sattuneet vastakkain. Englantilainen upseeri poistui akkunan luo ylpeänä ja äänetönnä, antaen majurin keskeyttämättä sanoa sanottavansa.
Kiihtymystä, jota päivän tapaukset olivat nuorten sisarten mielessä vireillä pitäneet, oli seurannut uupumus, jonka vuoksi he nyt molemmat olivat vaiti. Dunwoodie keskusteli neiti Peytonin kanssa.
"Onko toivoa, serkkuni, että ystävänne paranee haavoistaan?" kysyi neiti hyväntahtoisesti hymyillen sukulaistaan lähestyen.
"Mitä parhain toivo, rakas madame, mitä parhain", vastasi sotilas reippaasti. "Sitgreaves sanoo, että hän jää henkiin, eikä hän ole vielä milloinkaan minua pettänyt."
"Olen melkein yhtä iloissani kuin te, tämän kuullessani. Ystävä, joka on majuri Dunwoodielle niin rakas, ei voi olla herättämättä myötätuntoa hänen ystäväinsä rinnassa."
"Sanokaa, madame: joka ansiosta on niin rakas", vastasi majuri lämpimästi. "Hän on joukkomme hyvä henki, kaikille yhtä rakas. Niin lempeä, tasainen, oikeamielinen, jalo, lauhkea kuin lammas ja hellä kuin kyyhkynen – mutta taistelun hetkellä Singleton on leijona."
"Puhutte hänestä kuin lemmitystänne, majuri Dunwoodie", huomautti vanha neito hymyillen, vilkaisten samalla sisarentyttäreensä, joka istui huoneen nurkassa kalpeana kuunnellen.
"Ja niin minä häntä rakastankin", huudahti innostunut nuorukainen; "mutta hän on hoidon ja huolenpidon tarpeessa; kaikki riippuu nyt siitä, miten häntä hoidetaan."
"Luottakaa minuun, tämän katon alla häneltä ei ole mitään puuttuva."
"Anteeksi, madame; te olette hyväntahtoisuus itse, mutta Singleton tarvitsee hoivaa, joka monen miehen mielestä kävisi ikäväksi. Tämmöisillä hetkillä ja tämmöisissä kärsimyksissä sotilas enimmän kaipaa naisen hellyyttä." Puhuessaan hän kiinnitti silmänsä Frances'iin, ja jälleen niiden ilme sai lemmityn tunteen värähtämään sydänjuuria myöten. Tyttö nousi istumasta hehkuvin poskin ja sanoi:
"Ystäväsi on ilolla saava kaiken sen hoidon, joka säädyllisesti voidaan vieraalle antaa."
"Ah", huudahti majuri ja pudisti päätään, "tuo kylmä 'säädyllisyys'-sana tappaa hänet; häntä on hellittävä, hoivattava, lohdutettava."
"Ne ovat sisaren tai vaimon tehtäviä."
"Sisaren!" toisti sotilas, jonka omiin kasvoihin veri kuumana syöksähti. "Sisaren! Hänellähän on sisar; ja sisar, joka voi olla täällä ennen huomis-iltaa." Vaieten hän sitten mietti hetkisen, luoden Frances'iin levottomia silmäyksiä ja mutisi sitten hiljaa: "Singleton tarvitsee, ja se on tehtävä."
Naiset olivat hieman ihmetellen nähneet hänen vaihtelevat ilmeensä ja neiti Peyton huomautti:
"Jos kapteeni Singletonilla on läheisyydessään sisar, otamme sekä minä että sisarentyttäreni hänet mielihyvin luoksemme."
"Niin meidän täytyy tehdä, madame; ei se muutoin käy", vastasi Dunwoodie, jonka epäröinti ei nyt kuitenkaan vähääkään käynyt yhteen hänen äskeisten sanojensa kanssa. "Lähetämme vielä tänä iltana oikopäätä häntä hakemaan." Sitten hän, ikäänkuin haluten vaihtaa puheen aihetta, lähestyi kapteeni Whartonia ja ystävällisesti jatkoi:
"Henry Wharton, kunnia on minulle henkeänikin kalliimpi; mutta tiedän voivani hyvällä luottamuksella uskoa sen sinun käsiisi; ole täällä vartioimatta, kunnes lähdemme seudulta pois, mikä tapahtuu vasta jonkin päivän kuluttua."
Englantilaisen upseerin ylpeä käytös lauhtui ja tarttuen toisen ojentamaan käteen hän lämmöllä vastasi: "En käytä väärin jalomielistä luottamustasi, Peyton, vaikkapa koukku, johon Washington Andrén hirtti, jo olisi minun varalleni valmiina."
"Henry Wharton", sanoi Dunwoodie moittien, "vähän tunnet sitä miestä, joka joukkojamme johtaa, muutoin olisit häntä säästänyt tuolta soimaukselta. Mutta velvollisuuteni kutsuu minua ulos. Jätän sinut tänne, minne sangen mielelläni itsekin jäisin, ja missä et voi tuntea itseäsi aivan onnettomaksi."
Hänen Frances'in ohi kulkiessaan sai neito jälleen yhden niitä hymyileviä lemmen silmäyksiä, jotka hänelle olivat niin kalliit, ja joksikin aikaa neito unohti vaikutuksen, jonka hänen esiintymisensä taistelun jälkeen oli tehnyt.
Eversti Singleton oli yksi niitä veteraaneja, jonka tämä aika oli pakottanut luopumaan rauhastaan maataan palvellakseen. Hän oli Georgiasta kotoisin ja oli nuorempana ollut sotilas ammatiltaan. Vapaustaistelun alkaessa hän tarjoutui maataan palvelemaan, ja kunnioituksen vuoksi, jota hän nautti, tarjous otettiin vastaan. Ikänsä ja huonon terveytensä vuoksi hän ei kuitenkaan voinut suorittaa varsinaista kenttäpalvelusta, vaan oli hänelle uskottu semmoisia luottamustoimia, joissa maa saattoi hyödykseen käyttää hänen valppauttaan ja uskollisuuttaan, hänen tarvitsematta itseään yli voimainsa rasittaa. Ylämaahan johtavat solat olivat edellisen vuoden kuluessa olleet hänen vartioitavinaan, ja tyttärensä keralla hän nyt majaili vain lyhyen päivämatkan päässä sen laakson yläpuolella, jossa Dunwoodie oli vihollisen kohdannut. Hänen ainoa toinen lapsensa oli yllä mainittu haavoittunut upseeri. Sinne majuri sen vuoksi nyt puuhasi sanansaattajaa antamaan tietoa kapteenin arveluttavasta tilasta ja viemään huvilan naisilta terveiset, jotka hänen arvelunsa mukaan nopeaan saisivat sisaren rientämään veljensä vuoteen luo.
Täytettyään tämän velvollisuuden, mikä pakostakin teki hänen äskeisen epäröintinsä vielä omituisemmaksi, Dunwoodie lähti kentälle, jolle hänen joukkonsa oli sijoittunut. Puiden latvain päällitse näkyivät jo englantilaisten tähteet, jotka kukkuloita pitkin taajassa järjestyksessä ja valppaasti tähystellen marssivat veneilleen. Heidän sivullaan oli vähän matkan päässä Lawtonin johtama rakuunajoukko innokkaasti odottaen sopivaa tilaisuutta kimppuun käydäkseen. Täten matkaten kumpikin puolue pian katosi näkyvistä.
Akaasilan yläpuolella oli vähän matkan päässä pieni kylä useamman tien risteyksessä, joten pääsy ympäristöön oli siitä helppo. Se oli hevosväen suosittu majailupaikka ja kevyet amerikkalaiset osastot alamaihin retkeillessään usein lepäilivät siinä. Dunwoodie oli ensimmäiseksi huomannut paikan edut, ja kun hänen välttämättä täytyi jäädä seudulle, kunnes sai ylempää uusia ohjeita, voimme otaksua hänen nytkin kiinnittäneen niihin huomionsa. Joukkonsa hän nyt käski peräytymään tähän paikkaan, haavoittuneensa mukanaan vieden; toisia osastoja puuhaili jo kaatuneitten hautaamisen surullisessa tehtävässä. Näitä järjestellessään nuori sotilas huomasi uuden hankaluuden aiheen. Kentän poikki ratsastaessaan hän kummakseen keksi eversti Wellmeren, joka itsekseen istuen mietti kovaa onneaan kenenkään häiritsemättä, ohikulkevien amerikkalaisten upseerien tervehdyksiä lukuunottamatta. Huoli Singletonista oli saanut Dunwoodien tähän saakka unhottamaan vankinsa, ja laiminlyöntiään anteeksi pyytäen hän nyt lähestyi tätä. Englantilainen kuunteli kohteliaisuuksia kylmästi ja valitti sitä, että, kuten hän luuli, hänen hevosensa satunnainen kompastuminen oli tuottanut hänelle tämmöisen onnettomuuden. Dunwoodie, joka oli nähnyt erään omista miehistään ratsastavan hänet nurin, vieläpä jotenkin kursailematta, hymyili hiukan ja tarjosi hänelle lääkärin apua. Tätä ei kuitenkaan ollut mahdollinen saada muuta kuin huvilassa, ja sinne he nyt molemmat lähtivät.
"Eversti Wellmere!" huudahti nuori Wharton hämmästyen heidän sisään astuessaan, "onko sodan onni ollut teillekin niin tyly. Mutta olkaa tervetullut isäni taloon, vaikka olisinkin suonut, että esittely olisi voinut tapahtua onnellisemmissa oloissa."
Wharton itse otti uuden vieraansa vastaan pidättyneen varovaisesti, kuten hänen tapansa oli, ja Dunwoodie lähti huoneesta ystävänsä vuoteen luo mennäkseen. Siellä kaikki näytti suotuisalta ja hän ilmoitti lääkärille, että alakerran huoneessa vielä yksi potilas odotti hänen taitonsa apua. Sana riitti saamaan tohtorin liikkeelle ja virkaansa kuuluvat työaseet ottaen hän lähti tätä uutta avuntarvitsijaa tapaamaan. Arkihuoneen ovella hän kohtasi naiset, jotka olivat poistumassa. Neiti Peyton pysäytti hänet hetkiseksi tiedustellakseen kapteeni Singletonin vointia. Frances hymyili melkein luontaiseen veitikkamaiseen tapaansa nähdessään kaljupäisen lääkärin hullunkurisen ulkomuodon; mutta Saara oli niin kiihtynyt näin äkkiarvaamatta tavatessaan brittiläisen everstin, ettei ensinkään huomannut häntä. Olemme jo maininneet, että eversti oli perheen vanha tuttava. Saara oli niin kauan ollut kaupungista poissa, että eversti jo oli ennättänyt jossakin määrin karkoittaa hänet muistostaan: mutta Saaran muisti oli elävämpi. Jokaisen naisen elämässä on aikakausi, jolloin hänen voi sanoa olevan erikoisen taipuvan rakastumaan. Se on se onnellinen aika, jolloin lapsuus vaihtuu alkavaksi kypsyydeksi – kun vilpittömässä sydämessä sykkivät ne elämän toiveet, jotka todellisuudessa eivät koskaan toteudu – ja kun mieli luo täydellisyyden kuvia, jotka ovat sen omista puhtaista haaveista jäljennetyt. Tässä onnellisessa iässä ollen oli Saara lähtenyt kaupungista, vieden mukanaan tulevaisuuden kuvan, joka tosin oli vain pintapuolinen, mutta joka yksinäisyydessä kehittyi selvemmäksi ja jossa eversti Wellmere oli etualalla. Kohtauksen odottamattomuus oli jossakin määrin herpauttanut hänet, ja everstin tervehdykseen vastattuaan hän oli noussut ja tätinsä viittausta noudattaen poistunut huoneesta.
"Sitten meillä, herra tohtori, on ehkä ilo toivoa hänen paranevan", sanoi neiti Peyton, kuultuaan lääkärin selonteon nuoren potilaansa tilasta.
"Aivan varmaan, madame", vastasi tohtori, koettaen naisten tähden sovittaa peruukkinsa paikoilleen; "aivan varmaan, huolella ja hyvällä hoidolla."
"Niitä häneltä ei ole puuttuva", sanoi vanha neiti lempeästi. "Kaikki mitä meillä on, on hänen käytettävänään, ja majuri Dunwoodie on lähettänyt hakemaan hänen sisartaan."
"Hänen sisartaan!" toisti lääkäri erikoisen tarkoittavalla katseella. "Jos majuri on lähettänyt häntä hakemaan, niin hän tulee."
"Luulisi veljen arveluttavaa tilaa riittäväksi syyksi."
"Epäilemättä, madame", jatkoi tohtori lyhyeen, kumarsi syvään ja astui syrjään, niin että naiset saattoivat poistua. Hänen sanansa ja käyttäytymisensä eivät jääneet huomaamatta nuoremmalta sisarelta, jonka läsnäollessa ei Dunwoodien nimeä voitu mainita hänen sitä huomaamatta.
"Hyvä herra", sanoi tohtori Sitgreaves arkihuoneeseen astuen ja kääntyen ainoan punatakin puoleen, mitä huoneessa oli, "minulle on sanottu teidän tarvitsevan apuani. Suokoon Jumala, ettette olisi tullut kapteeni Lawtonin kanssa tekemisiin, siinä tapauksessa ehkä tulen liian myöhään."
"Tässä lienee tapahtunut jokin erehdys", sanoi Wellmere ylpeästi; "lääkärin majuri Dunwoodie lupasi lähettää, eikä vanhaa akkaa."
"Tämä on tohtori Sitgreaves", sanoi Henry Wharton nopeasti, vaikka hänen oli vaikea olla nauramatta. "Hänellä on tänään ollut niin paljon työtä, ettei ole joutanut pitämään parempaa huolta puvustaan."
"Suokaa anteeksi", lisäsi Wellmere ja ryhtyi sangen ynseästi riisumaan takkiaan näyttääkseen käsivartensa, jota hän sanoi haavoitetuksi.
"Jos, hyvä herra", sanoi lääkäri kuivakiskoisesti, "Edinburghin oppiarvot – käynti sairashuoneissanne Lontoossa – muutaman sadan ulottimen poisleikkaaminen – ja ihmisruumiin hoitaminen joka tavalla, minkä tieteen valo oikeuttaa, jos hyvä omatunto ja mannerkongressin määräys voivat miehestä lääkärin tehdä, niin minä olen lääkäri."
"Suonette anteeksi, hyvä herra", toisti eversti jäykästi. "Kapteeni Wharton on selittänyt erehdykseni."
"Josta saan kapteeni Whartonia kiittää", sanoi lääkäri, ryhtyen kylmästi asettamaan järjestykseen leikkuuaseitaan, joka toimitus oli saada everstin veren hyytymään. "Missä vika? Mitä, tuoko naarmu tuossa olkapäässänne? Miten olette tuon haavan saanut?"
"Kapinallisen rakuunan miekasta", sanoi eversti painokkaasti.
"Ei mitenkään. Ei edes Yrjö Singleton voisi henkäistä päällenne noin sievästi." Ottaen sitten taskustaan palasen kiinnelaastaria hän asetti sen vamman päälle. "Kas niin, hyvä herra; tuo soveltuu teidän tarkoitukseenne ja olen varma siitä, että siinä on kaikki, mitä minunkaan tarvitsee tehdä."
"Mitä siis pidätte tarkoituksenani?"
"Saada raportissanne ilmoittaa itsenne haavoittuneeksi", vastasi tohtori jäykästi; "ja voitte lisäksi sanoa, että vanha akka sitoi haavanne – sillä ainakin sen olisi osannut vanha akka sitoa!"
"Sangen outoa kieltä", mutisi englantilainen.
Kapteeni Wharton puuttui nyt puheeseen ja selittäen eversti Wellmeren erehdyksen johtuneen hänen mielensä ja ruumiinsa kiihtyneestä tilasta, saikin loukkautuneen lääkärin jossakin määrin lepytetyksi, niin että hän suostui tutkimaan everstin muutkin vammat. Ne olivat etupäässä kaatumisen aikaansaamia ruhjeita, jotka Sitgreaves hät'hätää laastaroi, lähtien sitten pois.
Hyvin ansaitut virvokkeet nautittuaan ratsuväki sitten valmistautui
peräytymään uusiin asemiinsa ja Dunwoodien oli sitä varten pidettävä
huoli vangeistaan. Sitgreavesin hän päätti jättää Whartonin huvilaan
kapteeni Singletonia hoitamaan. Henry tuli häneltä pyytämään, että
eversti Wellmerekin saisi kunniasanaansa vastaan jäädä sinne,
kunnes ratsuväki marssisi kauemmaksi Ylämaahan. Majuri mielihyvällä
suostui tähän; ja kun kaikki muut sotavangit olivat tavallisia
sotamiehiä, koottiin heidät kiireen kaupalla ja lähetettiin
voimakkaan vartijaston saattamana sisämaahan. Rakuunat lähtivät pian
tämän jälkeen liikkeelle, ja oppaat, pieniin joukkoihin jakautuen,
hajaantuivat ratsumiesosastojen saattamina kautta maakunnan, niin
että Salmen rannoilta ulottui vartioketju aina Hudsonin partaille
saakka.[9]Dunwoodie oli jäähyväiset sanottuaan viivytellyt huvilan edustalla kovin vastahakoisena lähtemään, otaksuen syyksi tähän huolta haavoittuneesta ystävästään. Sydän, joka ei ole aivan paatunut, saa pian kyllänsä ihmisverellä ostetusta kunniasta. Itsekseen jääneenä Peyton Dunwoodie, kun mieltä eivät enää nuoruuden innon pitkin päivää vireillä pitämät kuvat kiihoittaneet, alkoi älytä olevan toisiakin siteitä kuin ne, jotka kunnian jyrkin vaatimuksin sotilasta hallitsevat. Hän ei horjahtanut siitä, mikä hänen velvollisuutensa oli, mutta hän tunsi, kuinka ankara viettelys oli. Hänen verenkiertoaan ei enää jouduttanut tappelun kiihko. Silmän tuima ilme lauhtui vähitellen lempeydeksi; ja voittoa ajatellessaan hän ei tuntenut minkäänlaista tyydytystä, joka olisi korvannut sen vaatimat uhrit. Kääntäessään Akaasilaa kohti viimeisen viivyttelevän katseensa hän vain muisti, että sinne jäi kaikki, mitä hänellä oli kalleinta. Hänen nuoruudenystävänsä oli vankina ja oli vangittu oloissa, jotka uhkasivat hänen sekä henkeään että kunniaansa. Hänen lempeä asetoverinsa, joka oli sotilaan karkeita iloja lauhduttanut rauhan suloisella leppoisuudella, makasi hänen voittonsa vertavuotavana uhrina. Ja sen neidon kuva, joka päivän kuluessa oli hänen rinnassaan vallasta taistellut, kohosi taas hänen näkemykseensä niin hellänä, että kilpailijan, kunnian, oli mielestä väistyminen.
Osaston viimeinenkin viivyttelevä rakuuna oli jo kadonnut pohjoiseen kukkulain taa, ja vastahakoisesti majuri käänsi hevosensa samaan suuntaan. Rauhattoman levottomuuden valloissa Frances nyt lähti huvilan pylväskäytävään arkana ja pelokkaana. Päivä oli ollut selkeä ja leuto ja aurinko paistoi kirkkaasti pilvettömältä taivaalta. Meteliä, joka vast'ikään oli laakson rauhaa rikkonut, oli seurannut kuolon hiljaisuus, ja neito näki edessään maiseman, jonka ihanuutta ei olisi luullut ihmisten intohimojen milloinkaan rikkoneen. Yksinäinen pilvi vain väikkyi kentän päällä, taistelun savuista keräytynyt; ja sekin vähitellen hälveni, vieden taistelun viimeisenkin merkin uhrien hiljaisten hautain päältä. Kaikki tunteiden ristiriidat ja tapausrikkaan päivän melskeiset seikat olivat kuin pahain unien harhanäkyjä. Frances kääntyi ja näki vielä vilaukselta poistuvan miehen, joka näissä tapauksissa oli ensi osaa näytellyt, ja mielikuva hävisi. Hän tunsi rakastettunsa, ja tämän todellisuuden mukana hänen mieleensä palasivat muutkin muistot, joiden painostuksesta hän poistui huoneeseensa yhtä raskaalla sydämellä kuin Dunwoodiekin oli laaksosta lähtenyt.
YHDEKSÄS LUKU.
Kapteeni Lawtonin johtama joukko oli uupumattoman valppaasti pitänyt silmällä veneilleen peräytyvää vihollista saamatta kuitenkaan tilaisuutta sen kimppuun käydäkseen. Eversti Wellmeren kokenut seuraaja tunsi siksi hyvin vihollisensa voiman, ettei lähtenyt kukkulain ryhmyiseltä pinnalta, ennenkuin hänen oli pakko laskeutua Salmen tasalle. Miehensä hän järjesti laajaan neliöön, ennenkuin uskalti ryhtyä tähän vaaralliseen liikkeeseen, ja neliön kyljet olivat painetteja täynnään. Taistelunhaluinen rakuunaupseeri tiesi hyvin, ettei ratsuväki koskaan voinut hyvällä menestyksellä hyökätä urhoollisen väen kimppuun, joka oli siten järjestetty, ja hänen täytyi vasten tahtoaan tyytyä riippumaan heidän kintereillään, keksimättä mitään tilaisuutta heidän hitaan, mutta vakaan veneille marssinsa pysäyttämiseksi. Veneiden luona odotti pieni kuunari, joka oli retkikuntaa saattanut kaupungista, valliten tykeillään maihinnousupaikkaa. Lawton oli sentään siksi malttava, että käsitti mielettömäksi ryhtyä taistelemaan tätä voiman ja kurin yhtymää vastaan, ja englantilaiset saivat häiritsemättä mennä veneisiinsä. Rakuunat viivyttelivät rannikolla viimeiseen saakka, lähtien sitten vastahakoisesti peräytymään pääjoukkonsa luo.
Illan taajenevat auteret olivat alkaneet hämärtää laaksoa, kun Lawtonin osasto ilmestyi sen eteläpäähän. Hitaasti joukko teki taivalta ja jono oli venynyt pitkäksi, jotta oli helpompi kulkea. Etunenässä ratsasti kapteeni vanhimman upseerinsa rinnalla, jonka kanssa hän näytti pohtivan jotakin kahdenkeskistä asiaa, ja jälkipäässä ratsasti nuori kornetti, joka laulua hyräillen ajatteli, kuinka suloiselta olkivuode tuntuisi kovan päivän rasitusten jälkeen.
"Pistikö se teidänkin silmäänne?" sanoi kapteeni. "Muistin nuo kasvot heti, kun ne näin; niitä ei ole helppo unohtaa. Kautta kunniani, Tom, tyttö ei saata majurin makua häpeään."
"Hän olisi joukkomme ylpeys", vastasi luutnantti lämmöllä; "semmoiset sinisilmät helposti taivuttaisivat miehen rauhallisempiin toimiin kuin tämä meidän ammattimme on. Totta puhuen voin helposti kuvitella, että semmoinen tyttö voisi minutkin houkutella heittämään hiiteen sapelit ja satulat ja tarttumaan neulaan ja nypläystyynyyn."
"Kapinahenkeä, kapinahenkeä", huudahti toinen naurahtaen; "vai uskallat sinä, Tom Mason, kilpailla iloisen, ihaillun ja vielä rikkaankin majuri Dunwoodien kanssa rakkaudessa! Sinä, ratsuväen luutnantti, jolla on vain yksi hevonen eikä sekään kaikkein parhaita, ja jonka kapteenina on sitkeä visapölkky, jolla on monta henkeä kuin kissalla!"
"Totta, totta", vastasi luutnantti vuoroonsa hymyillen, "pölkky ehkä vielä halkeaa ja Grimalkin menettää henkensä, jos usein teet yhtä hurjia hyökkäyksiä kuin tänäkin aamuna. Haluaisitko saada montakin semmoista nuijan kolhausta kuin se oli, joka sinut tänä päivänä selällesi kellisti?"
"Äh, älä puhu siitä, hyvä Tom; paljas mainitseminenkin saa päätäni särkemään", vastasi toinen olkapäitään kohauttaen; "se oli, niin sanoakseni, ennenaikaista yön tekoa."
"Kuoleman yönkö?"
"Ei, vaan sen yön, joka päivää seuraa. Näin tuhansia tähtiä, mutta tähtienhän pitäisi kasvonsa peittää, kun päivän valtias on taivaalla. Luulenpa, että se oli tämä paksu lakkini, joka pelasti minut sinua vielä vähän aikaa hauskuttamaan, vaikka minulla onkin kissan henki."
"Minulla siis on suuri syy olla lakillesi kiitollisuuden velassa", sanoi Mason kuivakiskoisesti; "joko sen tai kallon täytyy olla melko kovan, se minun täytyy myöntää."
"So, so, Tom, mutta kun sinulla on lupa laskea leikkiä, niin en rupea sinulle suuttumaan", vastasi kapteeni hyväntuulisesti. "Mutta Singletonin luutnanttius taitaa, minä pelkään, tämän päivän palveluksesta kostua enemmän kuin sinun."
"Toivon, ettei kummankaan tarvitse saada ylennystään toverin ja ystävän hinnalla", huomautti Mason ystävällisesti. "Sitgreaves kuuluu sanoneen, että hän jää henkiin."
"Toivon sitä kaikesta sydämestäni", huudahti Lawton. "Vaikka pojan naama on parraton, on hänellä kuitenkin jäykin sydän, mitä olen koskaan tavannut. Minua vain ihmetyttää, että miehet käyttäytyivät niin hyvin, vaikka me molemmat kaaduimme samalla haavaa."
"Voisin kiittää kiitoksesta", huudahti luutnantti naurahtaen, "mutta vaatimattomuuteni ei salli. Koetin kaikin tavoin pysäyttää heidät, mutta en onnistunut."
"Pysäyttää!" karjaisi kapteeni. "Aioitko pysäyttää miehet kesken hyökkäystä?"
"Ne menivät mielestäni väärään suuntaan", vastasi luutnantti.
"Ohoo, ja meidän kaatumisemmeko käänsi ne ympäri?"
"Joko teidän kaatumisenne taikka heidän oma pelkonsa. Me olimme kamalassa epäjärjestyksessä, kunnes majuri yhtyi meihin."
"Dunwoodie! Mutta majurihan oli saksalaisten kintereillä."
"Niin kyllä, mutta sieltä hän tuli kuitenkin. Hän tuli siihen täyttä ravia molempien toisten joukkojen kanssa, ratsasti meidän ja vihollisen väliin ja sillä käskevällä tavallaan, joka hänellä on, kun suuttuu, käden käänteessä järjesti rivimme. Ja sitten me", lisäsi luutnantti innokkaasti, "ajoimme John Bullin pensaikkoon. Ah, se oli suloinen hyökkäys – kilvalla täyttää laukkaa, kunnes olimme niiden kimpussa."
"Piru! Kun tuo jäi näkemättä!"
"Nukuit makeasti koko ajan."
"Niin tein", vastasi toinen huoahtaen. "Tuo kaikki meni minun ja Yrjö Singleton-paran nokan ohi. Mutta mitä sinä luulet, Tom, Yrjön sisaren sanovan tuon valkoisen talon vaaleatukkaisesta neidosta?"
"Hirttää itsensä sukkanauhoihinsa", sanoi luutnantti. "Esimiehiäni minun tulee kunnioittaa, mutta perin kohtuutonta on, että kaksi semmoista enkeliä lankeaa yhden miehen osalle, ellei hän ole turkkilainen tai hindu."
"Niin, niin", sanoi kapteeni vilkkaasti, "majuri aina saarnaa pojilleen siveyttä, mutta itse hän kaiken kaikkiaan on aika veitikka. Oletko huomannut, kuinka hän pitää laakson yläpään tienristeyksestä? Niin, mutta jos minä kahdesti pysäyttäisin joukkoni samaan paikkaan, vannoisitte te kaikki, että pelissä on hienohelma."
"Olet joukolle hyvin tunnettu."
"Niin, Tom, kukapa parjaajain suut tukkii – mutta", kurkottaen sitten ruumistaan samaan suuntaan kuin katselikin, ikäänkuin hämärässä paremmin nähdäkseen, "mikäs eläin se kulkee pellon poikki tuolla oikealla kädellä?"
"Mies", sanoi Mason, katsoen tarkkaan epäiltävää olentoa.
"Kyttyrä kuin dromedaarilla!" sanoi kapteeni, kiinteästi tuijottaen. Pyöräyttäen sitten äkkiä hevosensa tieltä hän huudahti: "Harvey Birch! Kiinni se mies, elävänä tai kuolleena!"
Vain Mason ja muutamat etummaisista rakuunoista ymmärsivät tämän äkkihuudon, vaikka se kuului kautta jonon. Kymmenkunta miestä, luutnantti etunenässä, seurasi rajua Lawtonia, ja heidän nopeutensa uhkasi tehdä takaa-ajosta äkkilopun.
Birch oli viisaasti pysytellyt kalliolla, jolla Henry Wharton ohi kiitäessään oli hänet nähnyt, kunnes ilta oli alkanut pimeyteensä verhota kaikki esineet. Tältä kukkulalta hän oli nähnyt kaikki päivän tapaukset. Hän oli sykkivin sydämin nähnyt Dunwoodien joukon lähdön ja töin tuskin voinut hillitä kärsimättömyyttään, kunnes yön pimeydessä voisi vaaratta liikkua. Tuskin hän kuitenkaan oli kulkenut neljännestäkään matkasta, joka hänellä oli omalle mökilleen, kun hänen tarkka korvansa kuuli lähestyväin hevosten jalantöminää. Luottaen yhä sakenevaan pimeyteen hän päätti jatkaa matkaansa. Kumartuen ja maan pintaa pitkin kiireesti kontaten hän toivoi vielä välttävänsä joutumasta keksityksi. Kapteeni Lawtonin mieli askarteli edelläkerrotussa keskustelussa, niin etteivät hänen silmänsä tähyilleet joka puolelle, kuten tavallisesti; ja päättäen äänistä, että hänen pelätyin vihollisensa jo oli ehtinyt sivu, kulkukauppias malttamattomuudessaan nousi pystyyn, voidakseen kulkea nopeammin. Mutta heti kun hänen ruumiinsa kohosi maan varjosta, se huomattiin, ja takaa-ajo alkoi. Vain silmänräpäyksen Birch oli neuvoton, uhkaava vaara sai veren hyytymään hänen suonissaan ja jalat kieltäytyivät täyttämästä luonnollista velvollisuuttaan. Mutta vain silmänräpäyksen. Pudottaen reppunsa siihen, missä seisoi, ja vaistomaisesti vyötään kiristäen kulkukauppias oikaisi pakoon. Hän tiesi katoavansa näkyvistä, jos pääsisi takaa ajajainsa ja metsän väliin. Se hänelle tuota pikaa onnistuikin ja hän ponnisti nyt kaikki voimansa päästäkseen itse metsään, kun samalla useita ratsumiehiä ratsasti hänen ohitseen vasemmalta lyhyen matkan päästä, sulkien häneltä tien metsän suojaan. Kaupustelija heittäytyi maahan heidän ohi kulkiessaan ja he ajoivat edelleen huomaamatta häntä. Viivyttely kävi kuitenkin nyt niin vaaralliseksi, ettei hän enää voinut jäädä tähän tilaan. Hän sen vuoksi nousi ylös ja pysyen yhä metsän varjossa ja kuullen metsän reunassa äänien huutelevan toisilleen, että heidän piti olla varuillaan, hän uskomattoman nopeasti juoksi metsän reunan suuntaa, poispäin rakuunoista.
Kaikki miehet olivat kuulleet ajon metelin, vaikk'eivät Lawtonin käskyä selvään käsittäneet muut kuin ne, jotka häntä seurasivat. Loput jäivät epäröiden aprikoimaan, mitä heidän oikeastaan piti tehdä; ja äsken mainittu kornetti kyseli innokkaasti asiaa lähimmältä rakuunalta, kun samalla vähän matkan päässä hänen takanaan mies yhdellä ainoalla harppauksella hyppäsi tien poikki. Samalla kajahti Lawtonin stentorinääni kautta laakson, huutaen:
"Harvey Birch – ottakaa kiinni, elävänä tai kuolleena!"
Viisikymmentä pistoolia valaisi paikan ja tuhon tavoittaman kulkukauppiaan pään ympäri vihelsi luoteja joka puolella. Epätoivon tunne valtasi hänen sydämensä ja hetken katkeruudessa hän huudahti:
"Vainottu kuin metsän peto!"
Elämä ja sen huolet tuntuivat hänestä taakalta ja hän aikoi jo antautua vihollisilleen. Mutta luonto piti puolensa. Jos hänet saataisiin kiinni, oli suuri syy pelätä, ettei hänelle suotaisi oikeudenkäynnin kunniaa, vaan että huomispäivän aurinko kaikesta päättäen saisi nähdä hänen häpeällisen teloituksensa; sillä kuolemaan hän jo oli tuomittu, vaikka oli viekkaudella kohtalonsa välttänyt. Nämä asianhaarat ja takaa-ajavain lähenevä kavioiden töminä kannustivat häntä uusiin ponnistuksiin. Taas hän pakeni heidän edellään. Kiviaidan pätkä, joka oli jäänyt pystyyn, sodan tuhotessa kahden puolen puuaidat, sattui onneksi hänen tielleen. Töin tuskin hän ennätti uupunein raajoinensa heittäytyä tämän esteen yli, ennenkuin sen takapuolelle saapui parikymmentä takaa-ajajaa. Rakuunain hevoset eivät kuitenkaan suostuneet pimeässä hyppäämään ja pystyyn karkaavien ratsujen ja ratsumiesten sadatusten sekamelskan keskellä Birch keksi katseellaan kallion juuren ja tiesi, että kukkulalla oli aivan turvallinen paikka. Kulkukauppiaan sydämessä sykähti nyt toivon ailahdus, kun samassa kapteeni Lawtonin ääni kajahti hänen korvissaan, vaatien miehiä väistymään syrjään. Käskyä toteltiin ja peloton rakuuna ratsasti kiviaitaa vastaan niin kovaa vauhtia kuin hevonen suinkin pääsi, upotti kannukset ratsunsa kylkiin ja selviytyi täydelleen esteen yli. Miesten riemuisat hurraa-huudot ja hevosen jymisevä jalanisku ilmoitti kaupustelijalle liiankin selvään vaaran täpäryyden. Hän oli väsymyksestä menehtynyt, hänen kohtalonsa näytti varmalta.
"Seis, taikka isken!" kajahti hänen yläpuolellaan ja kamalan lähellä hänen korviaan. Harvey vilkaisi olkansa yli ja näki harppauksen päässä takanaan sen miehen, jota hän eniten pelkäsi. Hän näki tähtien valossa kohotetun käsivarren ja uhkaavan sapelin. Pelko, uupumus, epätoivo kouristivat hänen sydäntään ja takaa-ajettu suistui rakuunan jalkoihin. Lawtonin hevonen kompastui maahan heittäytyneeseen kaupustelijaan ja sekä hevonen että ratsumies sukelsivat nurin niskoin tantereelle.
Nopeaan kuin ajatus Birch jälleen kavahti pystyyn, kädessään hevosen selästä suistuneen rakuunan miekka. Kosto on inhimillisistä intohimoista luonnollisimpia. Harva meistä ei ole tuntenut, kuinka viettelevää on torjua kärsimämme vääryydet takaisin aiheuttajiansa vastaan; mutta on kuitenkin muutamia, jotka tietävät, kuinka paljon suloisempaa on kostaa paha hyvällä.
Kaikki kaupustelijan kärsimät vääryydet leimahtivat hänen mieleensä häikäisevän kirkkaina. Hetkisen paha haltia sai hänessä vallan ja Birch heilautti ilmassa voimallista asetta; mutta samassa hän jo pudotti sen haavaa tekemättä tointuvan, vaikka avuttoman rakuunan päälle. Sitten kaupustelija katosi turvallisen kallion kupeeseen.
"Auttakaa kapteeni Lawtonia!" huusi Mason paikalle ratsastaessaan, kymmenkunta miestä kerallaan. "Ja muutamat lähtekööt minun kanssani jalan näitä kallioita tutkimaan; varmaan se konna on täällä piilossa."
"Seis!" karjaisi tuupertunut kapteeni, päästen omin voimin vaikka vaivalla jalkeilleen. "Minä tapan sen, joka hyppää hevosen selästä. Tom, kunnon veikko, auta minua jälleen Roanoksen selkään." Hämmästynyt luutnantti totteli vaieten, ihmettelevien rakuunain jäädessä satulaan niin lujasti, ikäänkuin olisivat he siihen kiinni kasvaneet.
"Pelkään, että sait pahankin vamman", sanoi Mason hieman säälitellen, kun he taas tulivat maantielle, ja puri sikaaristaan pään, kun ei ollut parempaakaan tupakkaa.
"Niin taisin saada", vastasi kapteeni, henkeänsä haukkoen ja vaivalla puhuen; "olisipa nyt jäsentenkorjaajamme tässä, niin antaisin hänen tutkia kylkiluitani."
"Sitgreaves jäi kapteeni Singletonia hoitamaan Whartonin taloon."
"Sinne minä sitten lähden yöksi, Tom. Nämä karkeat ajat karsikoot muodollisuuksia; ja muistathan, että vanha herra tunnusti olevansa joukollemme sukua. Miten voisin pysähtymättä kulkea niin hyvän ystävän ohi?"
"Niin minä sitten johdan joukon neljän tien risteykseen; jos me kaikki jäämme tänne, saamme maassa aikaan nälänhädän."
"Johon tilaan en ainakaan minä milloinkaan halua. Sen soman vanhanpiian leivokset eivät ole niinkään hullumpi lohdutus, jos pitää viettää vuorokausi sairashuoneessa."
"Ahaa! Et vainkaan sinä kuolla aio, joka voit ruokaa ajatella", sanoi Mason naurahtaen.
"Varmaan minä kuolisin, ellen voisi", huomautti kapteeni vakavasti.
"Kapteeni Lawton", sanoi joukon päivystäjä, ratsastaen komentavan upseerin rinnalle, "tien vieressä on tuolla kaupustelija-vakoojan mökki; saammeko sen polttaa?"
"Ette!" karjaisi kapteeni äänellä, joka säikäytti nolostunutta kersanttia. "Oletteko murhapolttajia? Tahtoisitteko kylmäverisesti tuhota tulella ihmisasumuksen? Se joka siihen kipenelläkään koskettaa, ei enää toista kertaa tee tulta."
"Kuules tuota!" mutisi jälkipäässä unelias kornetti hevosensa selässä torkkuen. "Kyllä kapteenissa henki on, vaikka kompastuikin."
Lawton ja Mason ratsastivat ääneti edelleen, jälkimmäinen ihmetellen, miten kaatuminen saattoi hänen esimiehensä pään niin kummasti muuttaa, ja samalla he jo saapuivat Whartonin huvilan portille. Rakuunat jatkoivat matkaansa, mutta kapteeni luutnanttinsa keralla laskeutui hevosen selästä, jonka jälkeen he edellisen palvelijan seuraamina hitaasti kulkivat huvilan ovelle.
Eversti Wellmere oli jo lähtenyt huoneeseensa; Wharton oli poikansa kanssa kahden kesken, ja naiset kattoivat teepöydän rakuunain lääkärille, joka oli toisen potilaistaan saattanut vuoteeseen, toisen nähnyt onnellisesti nauttivan suloisen unosen lohdutusta. Muutamalla luontevalla kysymyksellä neiti Peyton oli avannut tohtorin sydämen ja tämä tunsi neidin laajan virginialaisen suvun jäsenet ja luuli ehkä ennen nähneensä neidin itsensäkin. Herttainen vanha neiti hymyili ajatellessaan, kuinka hän olisi milloinkaan voinut tavata tätä uutta tuttavuuttaan ja olla hänen omituisuuksiaan muistamatta. Asia selvitti kuitenkin asemaa suuressa määrin ja heidän välilleen kehittyi jotakin keskustelun tapaista; sisarentyttäret vain kuuntelivat, eikä tätikään suurin muuta.
"Kuten huomautin, neiti Peyton, olivat alavan maan vahingolliset huurut syynä siihen, ettei veljenne plantaassi sopinut ihmisen asuttavaksi; mutta nelijalkaiset –"
"Siunatkoon, mitä tuo oli?" sanoi neiti Peyton kalveten, kuullessaan pistoolin pamaukset Birchiä ammuttaessa.
"Se kuuluu merkillisesti niiltä sysäyksiltä, joita tuliaseitten räjähdykset ilmakehässä synnyttävät", sanoi haavalääkäri, maistellen teetään kerrassaan välinpitämättömänä. "Luulisin melkein kapteeni Lawtonin joukon palaavan, ellen tietäisi, ettei kapteeni koskaan käytä pistoolia, vaan aivan kamalasti väärinkäyttää sapelia."
"Armollinen katselmus!" huudahti levoton neito. "Ei suinkaan hän sillä ketään vahingoittane?"
"Vahingoittane!" toisti toinen vilkkaasti. "Se on varma kuolema, madame; iskee silmittömästi; ei välitä, sanoinpa hänelle mitä tahansa."
"Mutta kapteeni Lawton on juuri se upseeri, joka aamulla oli luonamme, ja hän varmaan on ystävänne", sanoi Frances äkkiä, huomatessaan tätinsä täydellä todella pelkäävän.
"Hänen ystävyydessään en ole vikaa huomannut; miestä mitä parasta, kun vain oppisi tieteen vaatimusten mukaan lyömään. Kaikilla ammateilla pitää olla oikeus elää; mutta mitä tulee haavalääkäristä, jos kaikki potilaat kuolevat, ennenkuin hän edes luokse pääsee!"
Tohtori jatkoi aprikoimisiaan, oliko se ehkä palaava joukko vaiko jotakin muuta, kunnes samassa ovelta kuului kova kolkutus ja naiset uudelleen pelästyivät. Vaistomaisesti ottaen käteensä pienen sahan, joka pitkin päivää oli hänen matkassaan ollut, turhaan jäsenen poisleikkausta odottaen, haavalääkäri kylmäverisesti vakuutti naisille asettuvansa heidän ja vaaran väliin ja lähti itse avaamaan.
"Kapteeni Lawton!" haavalääkäri huudahti nähdessään rakuunan luutnanttinsa käsivarteen nojaten vaivalla astuvan kynnyksen yli.
"Ah, rakas jäsentenkorjaaja, sinäkö se oletkin? Onpa onni, että olet täällä ja tarkastat ruhoni; mutta pistä piiloon tuo roistomainen saha!"
Mason muutamalla sanalla selitti, millä tavalla kapteeni oli vammansa saanut, ja neiti Peyton mielihyvällä soi hänelle yösijan. Huonetta valmisteltaessa rakuunan varalle ja tohtorin antaessa muutamia tärkeitä määräyksiä kapteenia kehoitettiin tulemaan arkihuoneeseen lepäämään. Pöydällä oli vähän vankempaa ruokaa kuin ilta-ateriaksi oli talossa tapana laittaa, ja siihen rakuunain huomio tuota pikaa kääntyi. Neiti Peytonin mieleen juolahti, etteivät he arvatenkaan olleet mitään maistaneet sen jälkeen kuin olivat aamulla samassa pöydässä syöneet, ja kehoitti heitä nyt ystävällisesti päättämään päivän toisella aterialla. Kehoitusta ei tarvinnut toistaa moneen kertaan ja muutaman minuutin kuluttua molemmat istuivat pöydässä hyvässä rauhassa ja täydessä työssä, jota vain silloin tällöin häiritsi kapteenin irvistys jonkin ruumiinliikkeen tuottaessa tavallista kovempia tuskia. Nämä keskeytykset eivät kuitenkaan sanottavasti häirinneet sitä tointa, joka tässä oli pääasiana; ja kapteeni oli onnellisesti suoriutunut tästä tärkeästä velvollisuudesta, ennenkuin lääkäri palasi ilmoittamaan, että yläkerrassa oli huone häntä varten valmiina.
"Syömässä!" huudahti hämmästynyt lääkäri. "Kapteeni Lawton, haluatko kuolla?"
"Enkä erikoisesti", sanoi rakuuna pöydästä nousten ja naisille hyvää yötä kumartaen, "ja sitävartenpa olen itseeni varustanut niitä aineita, jotka hengen säilyttämiseen ovat välttämättömiä."
Lääkäri mutisi tyytymättömyyttään, saatellessaan huoneesta Masonia ja kapteenia.
Jokaisessa amerikkalaisessa talossa oli siihen aikaan erikoinen paras huone ja se oli, Saaran näkymättömän vaikutuksen johdosta, annettu eversti Wellmerelle. Englantilaisen upseerin vuodetta peitti haahkanuntuvainen päällyspatja, joka rusikoitujen jäsenten peittona oli sitä mieluisempi, kuta kylmempi yö. Jykevässä hopeakannussa, joka oli Whartonin vaakunalla koristettu, oli hänen yöjuomansa; kun taas molempien amerikkalaisten kapteenien luona kauniit posliiniastiat toimittivat saman tehtävän. Saara epäilemättä ei itse huomannutkaan, että hän täten hiljaisuudessa piti englantilaisten upseerien puolta; ja yhtä epäilemätöntä on, että ellei kapteeni Lawton olisi saanut vammojaan, olisivat vuoteet, kannut ja kaikki muu, juomaa itseään lukuun ottamatta, ollut hänelle yhtäkaikki, sillä puolet öistään hänen oli tapana nukkua vaatteet päällä ja monet yöt viettää satulassa. Kun hän sitten oli noussut tosin pieneen, mutta sangen hauskaan huoneeseensa, ryhtyi tohtori Sitgreaves hänen vammojaan tutkimaan. Hän oli alkanut kädellään tunnustella potilaan ruumista, kun tämä kärsimättömänä huudahti:
"Sitgreaves, ole niin ystävällinen ja pistä pois tuo ruma saha, taikka minun täytyy ottaa sapeli puolustuksekseni; sen näkeminen jo saa veren hyytymään."
"Kapteeni Lawton, ollaksesi mies, joka niin usein uskaltaa henkensä ja ruumiinsa, sinä merkillisesti pelkäät sangen hyödyllistä asetta."
"Jumala minua siltä varjelkoon", sanoi rakuuna olkapäitään kohauttaen.
"Et suinkaan tahtoisi halveksia tieteen valoa, etkä hylätä haavurin apua, jos tämä saha olisi tarpeen?"
"Tahtoisin kun tahtoisinkin."
"Tahtoisitko tosiaan!"
"Totta tosiaan; minua ette koskaan paloittele kuin häränpaistia, niin kauan kuin minussa on henkeä itseäni puolustaakseni", huudahti rakuuna päättävästi. "Mutta nyt alkaa unettaa; onko kylkiluita katkennut?"
"Ei."
"Eikä muitakaan luita?"
"Ei."
"Tom, saanko pyytää tuota kannua." Juotuaan hän siekailematta käänsi kumppaneille selkänsä ja huudahti rattoisasti: "Hyvää yötä, Mason; hyvää yötä, Galenus."
Kapteeni Lawton kunnioitti syvästi toverinsa haavuritaitoa, mutta kaikkia sisällisiä apukeinoja ihmisruumiin vammain parantamiseksi hän suuresti epäili. Kun miehellä oli vatsa täysi, sydän vahva ja omatunto puhdas – niin hän usein väitti – saattoi hän huoletta uhmata koko maailmaa kaikkine kommelluksineen. Luonto oli hänelle toisen näistä avuista suonut ja toden sanoaksemme hän miehuullisesti koetti täyttää uskonoppinsa ensimmäisen ja kolmannenkin käskyn. Hänen mielilauseitaan oli, että kuolema viimeiseksi kävi silmäin ja viimeisen edelliseksi leukain kimppuun. Tämän hän selitti luonnon ilmeiseksi tahdoksi, jotta jokainen voisi itse valita, mitä tahtoi päästää leukainsa takaiseen pyhättöön; jos sisään laskettu ei sitten maittanutkaan, ei siitä voinut syyttää muuta kuin itseään. Haavuri, joka hyvin tunsi potilaansa mielipiteet, katseli häntä säälien ja halveksien, hänen näin ritarillisesti kääntäessä selkänsä Masonille ja hänelle itselleen, pisti esiin ottamansa rohtopullot nahkalaukkuun huolella, joka melkein lähenteli kunnioitusta, pyöräytti loppujen lopuksi voittajamielellä sahaansa ympäri ja lähti pois, alentumatta edes vastaamaan rakuunan jäähyväisiin. Huomatessaan kapteenin hengityksestä, ettei enää saisi hyvästelyynsä vastausta Mason kiiruhti sanomaan hyvästit talon naisväelle, minkä jälkeen hän nousi hevosen selkään ja seurasi joukkonsa perässä niin nopeaan kuin hepo suinkin pääsi.
KYMMENES LUKU.
Whartonin tiluksia ulottui jonkin matkaa kahden puolen huvilaa, jossa hän asui, mutta suurin osa hänen maataan oli autiona. Siellä täällä näkyi tiluksilla jokin mökki, mutta nämä asumukset olivat nyt asumattomat ja rappeutuivat nopeasti. Seutu oli siksi lähellä kumpaakin sotivaa armeijaa, että maanviljelys oli melkein kokonaan lamassa. Mitä kannatti viljelijän uhrata aikaansa ja kättensä työtä aittainsa täyttämiseen, kun ensimmäinen muonitusretkikunta kuitenkin olisi ne tyhjentänyt. Ei kukaan kyntänyt maata muuta kuin saadakseen sen verran, että hän töin tuskin itse tuli toimeen, lukuunottamatta niitä, jotka olivat siksi lähellä toisen puolueen asemia, ettei heidän tarvinnut pelätä vastakkaisen puolueen kevyen väen rosvoretkiä. Näille sota antoi kultaisen sadon, etenkin niille, joilla oli onni tehdä kauppansa kuninkaallisen armeijan kanssa. Wharton ei tarvinnut maitaan toimeentulonsa turvaamiseksi. Arvelematta hän noudatti ajan varovaisia tapoja kiinnittäen huomionsa vain semmoisiin tuotteisiin, jotka viipymättä voitiin käyttää hänen omassa taloudessaan, taikka jotka helposti voitiin kätkeä muonitusosastojen etsiviltä silmiltä. Siitä syystä ei seudussa, jossa taistelu tapahtui, ollut ainoatakaan asuttua rakennusta lukuunottamatta sitä, jossa Harvey Birchin isä asui. Tämä rakennus oli ratsujoukkojen kohtauspaikan ja sen paikan välillä, jossa hyökkäys Wellmeren joukkoa vastaan oli tehty.
Katy Haynesille tämä päivä oli ollut tapauksia täynnään. Varovainen taloudenhoitaja oli valtiollisissa asioissa pysynyt tarkkaan puolueettomana; hänen omat sukulaisensa olivat maansa puolella, mutta neito itse piti aina silmällä sitä tärkeätä hetkeä, jolloin häntä ehkä vaadittaisiin, samoin kuin paljon korkeammallekin tähtääviä neitoja, uhraamaan isänmaanrakkautensa kotisovun alttarille. Mutta kaikesta tämän kelpo naisen oveluudesta huolimatta oli hetkiä, jolloin hän oli epäilyksen tuskissa siitä, kumpaan vaakakuppiin hänen piti heittää kaunopuheisuutensa paino ollakseen varma siitä, että kannatti samaa puolta kuin kaupustelijakin. Tämän liikkeissä ja käytöksessä oli niin paljon kaksinaamaisuutta, että vaimo usein, aikoessaan kodin seinäin välissä pitää nuhdesaarnan Washingtonia ja hänen puoluekuntaansa vastaan, katsoikin varovaisemmaksi sulkea suunsa, epäilys kun voitti hänen mielensä. Sanalla sanoen, salaperäinen mies, jonka perille hän koetti päästä, käyttäytyi kaikessa sillä tavalla, ettei hänestä olisi päässyt selville semmoinenkaan, jolla ihmisistä ja elämästä oli laajemmat käsitykset kuin hänen talouttaan hoitavalla vaimolla.
Lakeitten tappelu oli varovaiselle Washingtonille osoittanut, kuinka paljon etevämpi vihollinen oli järjestyksen, aseistuksen ja kurin puolesta. Oli vaikeuksia, jotka vain hänen oma valppautensa ja huolenpitonsa saattoi voittaa. Peruuttaen joukkonsa kauntin pohjoisosan kukkuloille hän oli siellä uhmannut kuninkaallisen armeijan hyökkäyksiä, ja Sir William Howe oli lähtenyt takaisin nauttimaan hedelmättömästä voitostaan – viettämään aikansa hylätyssä kaupungissa. Sen koommin eivät molemmat sotivat armeijat koetelleet voimiaan Länsi-Chesterin alueella; mutta kului tuskin päivääkään, ettei sinne retkeilty puolelta ja toiselta, ja tuskin kertaakaan sai aurinko nousta, ettei asukkaitten olisi täytynyt kertoa väkivallan töistä, joita edellä käyvän pimeyden verhossa oli tapahtunut. Kulkukauppias liikkui enimmäkseen niinä hetkinä, jolloin muut olivat lepoon vaipuneina. Usein laskeva aurinko näki hänet kauntin toisessa päässä, nouseva aurinko toisessa. Reppu oli hänen luopumaton toverinsa; ja ne, jotka olivat häntä tutkien tarkastelleet hänen kauppoja tehdessään, otaksuivat kullan keräämistä hänen ainoaksi päämääräkseen. Usein hänet nähtiin Ylämaan reunalla, selkä koukussa raskasta taakkaansa kantaen; ja taas lähellä Harlem-jokea, kasvot kohti laskevaa aurinkoa, kevyemmin askelin matkaa tehden. Mutta epävarmoja ja satunnaisia olivat nämä hänen ilmestyksensä. Ei kukaan voinut arvata, missä hän väliajat vietti. Hän oli kateissa kuukausimääriä, eikä kukaan saanut koskaan tietää, missä hän oli kierrellyt.
Harlemin kukkuloita puolustivat vahvat osastot ja Manhattan-saaren pohjoispäässä uhkasivat kaikkialla englantilaisten vartiomiesten pistimet, mutta siitä huolimatta kulkukauppias hiipi heidän välillensä kenenkään hänestä piittaamatta tai tekemättä hänelle pahaa. Usein hän lähestyi amerikkalaistenkin rintamaa, mutta kulki tavallisesti sillä tavalla, että häntä oli turha lähteä takaa ajamaan. Monikin vuorenrotkoon asetettu etuvartija saattoi kertoa oudosta ilmestyksestä, joka illan hämärissä oli hänen ohitseen hiipinyt. Nämä jutut tulivat upseerien korviin ja kahdesti kaupustelija oli joutunut amerikkalaisten käsiin, kuten olemme kertoneet. Ensi kerralla hän oli, heti kiinni jouduttuaan, päässyt Lawtonilta karkaamaan. Toisella kerralla hänet tuomittiin kuolemaan; mutta kun häkki avattiin samana aamuna, jona hänet oli hirtettävä, olikin lintu lentänyt tiehensä. Ja näin ihmeellisesti hän oli karannut upseerilta, joka oli Washingtonin erikoisessa suosiossa, ja vartiomiehiltä, joita pidettiin niin luotettavina, että itse ylipäällikön turvallisuus voitiin uskoa heidän huolekseen. Niin hyvämaineisista miehistä ei voinut otaksua, että he olisivat ottaneet lahjuksia taikka kavaltaneet, ja tavallisten sotamiesten kesken alkoi sen vuoksi voittaa alaa se käsitys, että kulkukauppias oli itse pimeyden ruhtinaan liitoissa. Katy kuitenkin aina inhoten torjui tämän luulon; sillä asioita pohtiessaan taloudenhoitajatar oman povensa kätköissä päätteli, ettei paholainen olisi maksanut kullassa. Eikä sitä Washingtonkaan tehnyt, jatkoi varovainen vanhapiika ajatuksenjuoksuaan; paperi ja lupaukset, siinä kaikki, mitä amerikkalaisen armeijan johtaja saattoi palvelijoilleen antaa. Kun maassa Ranskan kanssa tehdyn liiton jälkeen alkoi olla runsaammin hopeata, ei Katyn ahnas silmä koskaan huomannut, että Ludvigin kuva olisi alkanut tieltään tunkea Yrjö III:n tuttuja kasvonpiirteitä, vaikka hän ei jättänyt käyttämättä ainoatakaan tilaisuutta, milloin saattoi tutkia hirvaannahkapussin sisällystä. Sanalla sanoen, Harveyn salaisen aarteen laatu osoitti epäämättömästi hänen saaneen brittiläisiltä kaiken, mitä siinä oli.
Amerikkalaiset olivat monta kertaa väijyneet Harveyn majan likitienoilla ottaakseen hänet kiinni, mutta se ei heille koskaan onnistunut; huhutulla vakoojalla oli omat salaiset keinonsa hankkia tietoja, ja niinpä heidän yrityksensä aina menivät myttyyn. Kerran, kun Neljän tien risteyksessä koko kesän majaili vahva amerikkalainen osasto, oli tullut Washingtonilta itseltään käsky, ettei Harvey Birchin ovea saanut hetkeksikään jättää vartioimatta. Käskyä noudatettiin tarkkaan, mutta kaupustelijaa ei kuulunut, ei näkynyt koko tällä ajalla; osasto palasi sitten takaisin Ylämaahan ja jo seuraavana yönä Birch ilmestyi kotiinsa. Harveyn isää oli monella tavalla häiritty sen johdosta, että hänen poikaansa epäiltiin. Mutta vaikka vanhuksen toimia kuinka tarkkaan tutkittiin, ei häntä vastaan ilmaantunut vähääkään syytä, ja hänen omaisuutensa taas oli liian pieni ammattipatriootteja innostuttaakseen. Sen takavarikoiminen ja myyminen ei olisi maksanut vaivaa. Ikä ja suru näyttivät nyt piankin pelastavan hänet enemmiltä ikävyyksiltä, hänen elämänlampustaan alkoi öljy loppua. Isän ja pojan usein toistuvat erot olivat olleet tuskalliset, mutta molemmat olivat niihin alistuneet, pitäen sitä velvollisuutenaan. Vanhus oli naapureiltansa salannut, että hän odotti kuolemaa, toivoen siten viimeiseen hetkeensä saavansa vielä tavata poikaansa. Päivän meteli ja hänen yhä yltyvä pelkonsa, ettei Harvey ennättäisi ajoissa, kiiruhtivat tapausta, jota hän olisi mielellään jonkin verran viivyttänyt. Yön tullen hänen sairautensa yltyi siihen määrään, että taloudenhoitajatar peloissaan lähetti kulkuripojan, joka taistelun ajaksi oli paennut heidän luokseen, pyytämään Akaasilasta jotakuta tulemaan hänelle seuraksi. Caesar oli ainoa, joka jouti, ja antaen neekerin mukaan kelpo kantamuksen ruokatavaroita ja vahvistavia juomia oli ystävällinen neiti Peyton lähettänyt hänet tälle asialle. Kuoleva oli kuitenkin siinä tilassa, etteivät rohdot häneen enää tehonneet, ja hänen päähuolensa näytti nyt kohdistuvan poikansa tapaamiseen.
Asumukseen oli kuultu takaa-ajon hälinä, mutta syytä ei osattu arvata; ja kun sekä neekeri että Katy tiesivät amerikkalaista ratsuväkeä olevan alamaan puolessa, otaksuivat he tämän joukon parhaillaan palaavan. He kuulivat rakuunain hitaasti kulkevan rakennuksen ohi; mutta neekerin älykästä neuvoa noudattaen taloudenhoitajatar hillitsi uteliaisuutensa. Vanhus oli sulkenut silmänsä ja molemmat valvojat luulivat hänen vaipuneen uneen. Rakennuksessa oli kaksi isoa huonetta ja yhtä monta pientä. Toinen edellisistä oli samalla keittiö ja arkihuone; toisessa oli Birchin isän vuode. Pienemmistä toinen oli vestaalimme pyhättö, toisessa olivat talon ruokavarat. Keskellä rakennusta oli valtava kivinen uuni, joka erotti toisistaan molemmat suuremmat huoneet; ja kummassakin huoneessa oli yhtä mahtavat liedet. Arkihuoneessa paloi kirkas tuli ja aivan sen kuumimmassa loimussa istuivat Caesar ja Katy hetkellä, josta tässä kirjoitamme. Afrikkalainen teroitti taloudenhoitajattaren mieleen varovaisuutta ja kuinka vaarallista yleensä on tyydyttää turhanpäiväistä uteliaisuutta.
"Parempi ei koskaan kiusata saatana", sanoi Caesar mulkoillen silmiään, että valkuaiset loistivat tulen paisteessa; "minä vähällä itse pois korva, kun kanta pikku kirje; uteliaisuus paljo paha. Jos ei koskaan kuka utelias menny Afrika, kaikki mustat olla omassa maassa; mutta kun Harvey ei tule."
"Sangen sopimatonta on hänen olla poissa tämmöiseen aikaan", sanoi Katy mahtipontisesti. "Ajatelkaa, jos isä nyt tahtoisi tehdä testamenttinsa, niin kukas täällä hänen puolestaan toimittaisi tämän juhlallisen ja peloittavan tehtävän? Harvey on kovin tuhlaavainen ja kovin huolimaton mies!"
"Ehkä hän on teke ennen?"
"Ei olisi kumma, vaikka olisikin", vastasi taloudenhoitaja; "kaiket päivät se katselee raamattua."
"Sitte hän luke paljo hyvä kirja", sanoi musta mies juhlallisesti. "Neiti Fanny luke se Dinalle sillo tällö."
"Caesar, te olette oikeassa. Piplia on kaikista kirjoista paras, ja varmaan sillä, joka lukee sitä yhtä usein kuin Harveyn isä, on siihen hyvät syyt. Sehän on itsestään selvä asia."
Hän nousi tuoliltaan ja hiipien hiljaa lipastolle, joka oli sairaan huoneessa, otti siitä ison, jykeviin kansiin sidotun, vankkain vaskihakain sulkeman piplian, palaten sitten takaisin neekerin luo. Kirja avattiin uteliaasti ja ryhdyttiin sitten sen sisällystä tutkimaan. Katy ei suinkaan ollut mikään kirjanoppinut, ja Caesar taas ei ollut tehnyt ainoankaan puustavin tuttavuutta. Jonkin aikaa taloudenhoitajatar vaivasi päätään, ennenkuin sai selvitetyksi sanan "Mathias", mutta heti kun tämä oli hänelle onnistunut, osoitti hän itsetyytyväisenä sanan tarkkaavalle Caesarille.
"Hyvä, hyvä, luke nyt läpi", sanoi neekeri taloudenhoitajattaren olan yli katsoen ja pitäen kädessään pitkää hoikkaa talikynttilää sillä tavalla, että sen heikko valo sattui kirjaan.
"Niin aina, mutta minun pitää alkaa aivan kirjan alusta", vastasi toinen käännellen lehtiä varovasti taapäin, kaksi aina kerrallaan, kunnes vastaan tuli sivu, joka oli täynnään kirjoitusta.
"Kas tässä", sanoi taloudenhoitajatar, odotuksen kiihkosta vapisten, "tässä se seisoo; mitähän minä antaisinkaan, jos saisin tietää, kenelle hän on ne isot hopeiset kengänsoljet jättänyt."
"Luke pois", sanoi Caesar lyhyeen.
"Ja mustan vaalnöttipiirongin; sillä mitä Harvey tekee niin hyvillä huonekaluilla, niin kauan kuin hän pysyy naimattomana!"
"Miksei tarvite yhtä hyvin kun isä?"
"Ja ne kuusi hopealusikkaa; Harvey aina syö rautalusikalla!"
"Ehkä tämä tietä, ei tarves puhu niin paljo", vastasi järkevä neekeri, osoittaen koukkuisella mustantuhruisella sormellaan avointa kirjaa.
Täten moneen kertaan kehoitettuna ja oman uteliaisuutensa kiihoittamana Katy alkoi lukea. Päästäkseen niin pian kuin suinkin siihen kohtaan, joka hänen mieltään enimmän kiinnitti, hän paikalla kävi keskeltä kiinni.
"Chester Birch, syntynyt syyskuun 1 p. 1755" – vanhapiika luki, mutta ylen hitaasti, josta päättäen hänen kirjanoppinsa ei ollut kovinkaan kiitettävä.
"Jaha, ja mitä hän anta hänet?"
"Abigail Birch, syntynyt 12 p. heinäk. 1757" – jatkoi taloudenhoitaja samaan suuntaan.
"Vissii anta sille lusikka."
"Heinäkuun 1. p. 1760. Tänä hirmun päivänä vihastuneen Jumalan tuomio kohtasi minun taloani"... viereisestä huoneesta kuului raskasta voihkinaa, joka sai vanhanpiian vaistomaisesti sulkemaan kirjan, ja Caesar hetkisen vapisi pelosta. Ei kummallakaan ollut niin paljoa rohkeutta, että olisi lähtenyt sairaan tilaa kysymään, mutta hänen raskasta hengitystään jatkui tavalliseen tapaan. Katy ei kuitenkaan enää uskaltanut avata pipliaa, vaan huolellisesti kiinnitettyään hakaset laski sen vaieten pöydälle. Caesar istahti jälleen tuolille ja arasti huoneen ympäri katseltuaan huomautti:
"Minä luuli hänen aika jo tullu!"
"Ei", sanoi Katy juhlallisesti, "hän elää siihen asti, että nousuvesi palaa tai kukko aamulla ensi kerran laulaa."
"Mies raukka, minä toivo, että hän maka alallaan kun kuole!" jatkoi neekeri, painautuen vielä syvemmälle uunin loukkoon.
"Ei minua ihmetyttäisi, vaikka hän ei saisikaan rauhaa; sanotaanhan, että levoton elämä tietää levotonta hautaakin."
"Johnny Birch hyvä mies, hänen oma laatu. Kaikki ei voi olla pappi; muutoin ei olisi yhtikäs seurakunta."
"Ah, Caesar, hyvä on vain se, joka elää hyvin – voitteko sanoa, mitä varten rehellisesti hankittua rahaa tarvitsisi maan sisään piilottaa!"
"Oi, – vissist sitä vaste, ettei nylkyri löytä; jos tietä, kaiva heti ylös."
"Ehkäpä voi olla syitä, joita te ette ymmärrä", sanoi Katy muuttaessaan tuoliaan sikäli, että hame peitti lumotun kiven, jonka alle kulkukauppias oli salaisen aarteensa kätkenyt; hän ei voinut olla viittaamatta asiaan, jota hän ei kuitenkaan olisi millään ehdolla ilmaissut. "Mutta karkean pinnan alla usein on sileä sisusta." Caesar tuijotti ympäri huoneen voimatta käsittää puhekumppaninsa salattua tarkoitusta, kunnes hänen katseensa äkkiä kiintyi yhteen paikkaan ja hampaansa kalisivat pelosta. Katy huomasi kohta neekerin naamassa tapahtuneen muutoksen ja katsomaan kääntyessään näki kaupustelijan itsensä seisovan ovella.
"Vieläkö hän elää?" kysyi Birch vapisevalla äänellä ja näytti pelkäävän vastausta.
"Elää, elää", sanoi Katy sukkelaan nousten ja toimeliaasti tuolinsa tarjoten; "täytyyhän hänen elää aamuun taikka siihen saakka kuin vesi kääntyy."
Välittämättä mistään muusta, kuin että hänen isänsä vielä eli, kulkukauppias hiljaa hiipi kuolevan vanhuksen huoneeseen. Tavallisen laatuinen ei ollutkaan se side, joka yhdisti isän ja pojan toisiinsa. He olivat maailmassa toisilleen kaikki. Jos Katy olisi lukenut raamatun kirjoitusta vähän edemmäksi, olisi hän samalla saanut tietää heidän onnettomuuksiensa surullisen historian. Heiltä oli yhdellä iskulla viety omaisuus ja omaiset ja siitä pitäen tähän päivään saakka olivat vaino ja puute kintereillä seuranneet heidän harhailevia askeleitaan. Vuoteen luo lähestyen Harvey kumartui eteenpäin ja äänellä, jonka tunne melkein tukahdutti, kuiskasi sairaan korvaan:
"Isä, tunnetko minut?"
Isä avasi hitaasti silmänsä ja mielihyvän hymy kävi hänen kasvoillaan jättäen jälkeensä kuoleman ilmeen, joka vastakohdan vuoksi oli vielä kammottavampi. Kaupustelija kohotti mukanaan tuomansa virkistysaineen sairaan kuihtuneille huulille, ja muutamaksi minuutiksi hänen ruumiinsa näytti uudelleen elpyvän. Hän puhui, mutta hitaasti ja vaivalla. Uteliaisuus sai Katyn vaikenemaan, kammo Caesarin; ja Harvey tuskin näytti hengittävän kuunnellessaan vapautuvan hengen puhetta.
"Poikani", sanoi isä kolealla äänellä, "Jumala on yhtä laupias kuin oikeamielinenkin; nuorena minä huuliltani hylkäsin lunastuksen maljan, mutta armollisena hän ojentaa sen minulle vanhuudessani. Hän on rangaissut puhdistaakseen ja nyt lähden yhtymään vainajaimme sieluihin. Vähän ajan kuluttua, poikani, olet yksin. Tunnen sinut siksi hyvin, että tiedän sinun koko elämäsi vaeltavan parannuksen tietä. Tallattu korsi voi elää, mutta se ei enää koskaan nouse. Sinussa on, Harvey, sitä, joka johtaa sinut oikeaan; jatka kuten olet alkanut, sillä elämän velvollisuuksia ei pidä koskaan laiminlyödä – ja" – viereisestä huoneesta kuului ääni, joka keskeytti kuolevan puheen, ja kärsimättömänä kaupustelija Katyn ja neekerin seuraamana lähti syytä tiedustelemaan. Heti ensi silmäyksellä hän ovella seisovan miehen nähdessään tiesi, mikä tämän asia oli ja mikä kohtalo häntä itseään todenmukaisesti odottaisi. Rauhanhäiritsijä oli vielä nuori mies, mutta hänen piirteensä ilmaisivat hänet mieheksi, jonka mielessä häijyt intohimot olivat kauan riehuneet. Puku oli mitä halvimmasta kankaasta ja niin repaleinen ja kehnon näköinen, kuin olisi hän tahallaan tahtonut näyttää niin köyhältä. Hiukset olivat ennen aikojaan valjenneet ja hänen alaspainetut vilhuvat silmänsä välttivät viattomuuden rohkeata suoraa katsetta. Hänen liikkeissään oli rauhattomuutta, käytöksessään levottomuutta, johon häijyn hengen askartelu oli syynä ja joka toisia ihmisiä inhotti, samalla kuin hänelle itselleen tuotti harmia. Tämän miehen tiedettiin yleiseen johtavan erästä niistä rosvojoukkueista, joita maassa kierteli muka isänmaanpuolustuksen varjolla ja jotka tekivät joka lajia rikoksia yksinkertaisesta varkaudesta murhaan saakka. Hänen takanaan seisoi useita muita samalla tavalla puettuja miehiä, joiden kasvot eivät kuitenkaan ilmaisseet muuta kuin raa'an tunnottomuuden välinpitämättömyyttä. Heillä oli kaikilla täydet aseet, musketit ja pistimet ja jalkasotamiehen muut tavalliset varusteet. Harvey tiesi, että vastustus oli turha, ja alistui rauhallisesti heidän määräyksiinsä. Käden käänteessä riisuttiin sekä Caesarilta että häneltä vaatteet ja heidän täytyi vaihtaa pukineensa kahden repaleisimman kanssa. Sitten heidät pistettiin eri nurkkiin ja heitä vaadittiin ojennetuin pyssyin peittelemättä vastaamaan kaikkeen, mitä heiltä kysyttiin.
"Missä reppu?" kysyttiin ensimmäiseksi kaupustelijalta.
"Kuulkaa minua", sanoi kaupustelija mielenliikutuksesta vavisten; "viereisessä huoneessa on isäni, joka on kuolemaisillaan; antakaa minun mennä ja saada hänen siunauksensa ja sulkea hänen silmänsä, niin saatte kaikki – niin, kaikki."
"Vastaa siihen, mitä minä kysyn, taikka päästää tämä pyssy sinut vanhan houkan kanssa seuraa tekemään: missä reppu?"
"En sano mitään, ellette laske minua isäni luo", sanoi kaupustelija päättäväisesti.
Ilkeästi irvistäen vainooja kohotti kätensä ja aikoi juuri toteuttaa uhkauksensa, kun muuan tovereista pidätti hänet.
"Mitä sinä meinaat?" tämä sanoi. "Oletko sinä aivan unohtanut palkinnon? Sano minulle, missä tavarasi ovat, niin saat tehdä isällesi seuraa."
Birch paikalla suostui ja mies lähetettiin tätä hakemaan; tuota pikaa hän palasikin takaisin ja nakkasi repun permannolle, kiroillen, että se oli kevyt kuin höyhen.
"Vai niin", huusi johtaja, "entä missä on kulta, jonka sen hinnaksi sait? Rahat tänne, Birch; me tiedämme, että sinulla on kultaa; sinulle kyllä ei kelpaa mantereen raha."
"Rikotte sananne", sanoi Harvey.
"Kulta tänne", ärjäisi toinen raivoissaan ja pisti kaupustelijaa painetillaan, kunnes veri valui haavoista virtanaan. Samalla kuului viereisestä huoneesta vähän liikettä ja Harvey huudahti rukoillen:
"Päästäkää – antakaa minun mennä, niin saatte kaikki."
"Vannon, että sitten saat mennä", sanoi nylkyri.
"Kas tuossa, korjatkaa koko roju", huudahti Birch heittäen luotaan kukkaron, jonka hän jollakin tavalla oli saanut piilotetuksi, vaikka hänen olikin täytynyt vaihtaa vaatteet.
Rosvo nosti sen lattialta pirullisesti nauraen.
"Jaha! Ja nyt sitten pääset taivaallisen isäsi luo."
"Roisto! Eikö sinulla ole tunnetta, uskoa eikä kunniaa?"
"Kun tuommoisia puheita kuulee, niin ei luulisi, että hänellä on jo kaulassa nuoranmutka", sanoi toinen nauraen. "Suotta sinä olet levoton, Birch; antaa vanhan herran päästä taipaleelle joitakin tunteja ennen sinua, vissi asia on, että sinä ennen huomista puoltapäivää teet hänelle seuraa."
Tämä tyly puhe ei vaikuttanut mitään kaupustelijaan, joka huohottaen kuunteli jokaista isän huoneesta kuuluvaa ääntä, kunnes hän kuuli nimeänsä lausuttavan kuolon kolkolla, kaamealla äänellä. Birch ei voinut kauempaa pidättää itseään, vaan huusi:
"Isä! Vaiti! Isä, minä tulen – minä tulen!" Näin huutaen hän syöksyi vartijansa käsistä, mutta toisen rosvon pistin tuokiossa naulasi hänet seinään kiinni. Onneksi hän nopsalla liikkeellä vältti pistoa tulemasta kuolettavaksi, joksi se oli aiottu, vaan tarttui hän kiinni vain vaatteistaan.
"Ei, Birch", sanoi nylkyri, "tunnemme sinut liian hyvin liukkaaksi roistoksi päästääksemme sinua näkyvistä – kulta, kulta!"
"Johan sen saitte", sanoi kaupustelija tuskissaan väännellen.
"Niin, kukkaron me kyllä saimme, mutta sinulla on monta kukkaroa. Yrjö-kuningas on hyvä maksaja ja monta hyvää palvelusta sinä olet hänelle tehnyt. Missä aarteesi on? Ilman sitä et saa koskaan nähdä isääsi."
"Ottakaa vaimon alta kivi irti", huudahti kaupustelija kiihkeästi – "ottakaa kivi irti."
"Hän hourailee, hourailee!" sanoi Katy, siirtyen vaistomaisesti toiselle kivelle siltä, jolla oli seisonut. Käden käänteessä se reväistiin sijaltaan, mutta sen alla ei näkynyt muuta kuin multaa.
"Hän hourailee! Te olette peloittaneet hänet järjiltään", jatkoi vapiseva vanhapiika. "Kuka järkevä ihminen pitäisi rahansa uunin alla?"
"Vaiti, lörpöttelevä hupsu!" huusi Harvey. "Nostakaa nurkkakiveä, niin olette samalla rikkaita miehiä ja minä kerjäläinen."
"Ja sitten olette ylenkatseen arvoinen", sanoi taloudenhoitajatar katkerasti. "Kaupustelija, jolla ei ole tavaraa eikä rahaa, on ylenkatseen arvoinen."
"Jätetään niin paljon, että saadaan hirttonuora", huudahti nylkyri ja viipymättä noudatti Harveyn osoituksia, löytäen tuota pikaa kasan Englannin kultakolikoita. Rahat sullottiin kiireesti laukkuun välittämättä vanhastapiiasta, joka intti vastaan, väittäen palkkansa olevan maksamatta, ja että kultarahoista kymmenen oikeudella oli hänen omaisuuttaan.
Hyvillä mielin löydöstä, joka oli paljon suurempi kuin he olivat osanneet odottaakaan, joukkue alkoi tehdä lähtöä, aikoen ottaa kaupustelijan mukaansa antaakseen hänet ylämaan puolessa olevalle amerikkalaiselle joukolle ja vaatiakseen hänen kiinni ottamisestaan luvatun palkinnon. Kaikki oli valmiina ja miesten piti juuri ruveta kantamaan Birchiä, joka kiven kovaan kieltäytyi tuumaakaan liikahtamasta, kun heidän keskelleen samassa ilmestyi hahmo, joka säikäytti paatuneimmankin mieltä. Isä oli noussut vuoteeltaan ja poikansa huutaessa hoippuroi paikalle. Vuodepalttinat hän oli kietonut ympärilleen ja tuijottavat silmät ja riutuneet kasvot olivat kuin henkimaailman ilmestys. Katy ja Caesarkin luulivat sitä vanhan Birchin hengeksi ja pakenivat talosta, ja säikähtyneet nylkyrit kapaisivat joukolla perässä.
Kiihtymys, joka oli sairaalle antanut tämän voiman, herpautui pian, ja isänsä syliinsä ottaen kaupustelija kantoi hänet takaisin vuoteeseen. Rasituksen jälkeinen vastavaikutus kiiruhti hänen loppuaan.
Isä kiinnitti poikaansa lasimaisen katseensa; hänen huulensa liikkuivat, mutta ääntä ei kuulunut. Harvey kumartui ja sai, kuoleman huokuessa viimeisiä henkäyksiään, hänen siunauksensa. Puute ja vääryys katkeroittivat suurimman osan kaupustelijan myöhempää elämää. Mutta ei missään kärsimyksissä, ei missään vastoinkäymisissä, ei köyhyyden eikä parjauksen alaisena hän koskaan unohtanut tätä siunausta; se kirkasti alati hänen muistojaan, säteillen pyhyyden hohdetta hänen kolkoimpiinkin masennuksen-hetkiinsä; hurskaan mielen rukouksilla se valaisi hänen tulevaisuuden toiveensa; ja se soi hänelle sen suloisen tiedon, että hän oli uskollisesti ja totuudessa täyttänyt lapsen rakkauden pyhät velvollisuudet.
Caesarin ja vanhanpiian pako oli ollut niin nopea, ettei heillä ollut aprikoimisiin aikaa; vaistomaisesti he kumminkin erosivat nylkyreistä. Vähän matkaa juostuaan he pysähtyivät ja nainen sanoi juhlallisella äänellä:
"Voi, Caesar, eikös se ollut hirveätä, kun se rupesi kävelemään ennenkuin oli vielä hautaankaan laskettu! Raha se mahtoi ajaa sen liikkeelle; kapteeni Kiddin sanotaan aina kävelevän sen paikan ympärillä, johon hän vanhan sodan aikana kultansa kaivoi."
"Ei minä luullu Johnny Birchin silmät niin suuret!" sanoi afrikkalainen, jonka hampaat vielä kalisivat pelosta.
"Johan siitä eläväkin tulisi hulluksi, kun niin paljon rahaa menettäisi. Mikä Harvey nyt on muu kuin pahanpäiväinen kerjäläinen? Sitä minä ihmettelen, kenenkä hän nyt luulee saavansa talouttansa hoitamaan!"
"Kummajainen ehkä otta Harveykin", huomautti Caesar, siirtyen lähemmäksi ikäneitoa. Mutta tämän mieleen iski nyt uusi ajatus. Hän otaksui mahdolliseksi, että saalis olikin pudonnut paon kiireessä; ja tuumailtuaan ja pohdittuaan asiaa hetken Caesarin kanssa he päättivät lähteä takaisin ottaakseen selvän tästä tärkeästä asiasta ja mahdollisesti samalla saadakseen tietää, miten kaupustelijan oli käynyt. Paljon aikaa hukaten he varovaisesti lähestyivät pelättyä paikkaa; ja kun vanhapiika viekkaasti oli lähtenyt palaamaan samoja jälkiä, joita nylkyrit olivat paenneet, tutkivat he kulkiessaan joka kiven, eikö se ollutkin pudonnut kultakäärö. Mutta vaikka äkkihätä ja Caesarin parkaisu olikin saanut rosvot niin suin päin pakenemaan, pitivät he kuitenkin niin kovin kourin kiinni aarteestaan, ettei surmakaan olisi saanut sitä heiltä riistetyksi. Huomatessaan, että sisällä kaikki oli hiljaa, Katy vihdoin rohkaisi mielensä ja astui huoneeseen, missä hän tapasi kaupustelijan raskaalla mielellä toimittamassa vainajalle viimeistä murheellista palvelusta. Muutamalla sanalla hän Katylle selvitti, kuinka tämä oli erehtynyt, mutta Caesar kuolinhetkeensä saakka kertoi keittiönsä tummaihoisten asukkaitten ihmeeksi oppineita mietteitään aaveista ja kuinka kamalalta Johnny Birchin aave oli näyttänyt.
Vaara pakotti kaupustelijan lyhentämään sitäkin lyhyttä aikaa, jonka vainajat Amerikan lain mukaan luonamme viettävät; ja neekerin ja Katyn avulla hän kiireesti suoritti surullisen tehtävänsä. Caesar suostui käymään parin mailin päässä tilaamassa puusepältä arkun; ja ruumis jätettiin tavallisiin vaatteisiinsa puettuna, lakana verhonaan, odottamaan sananviejän palaamista.
Nylkyrit olivat paenneet suin päin metsään, joka oli vain lyhyen matkan päässä Birchin asumuksesta, ja päästyään sen varjojen turvaan pysähtyivät ja tarkastivat pakokauhuisen joukkonsa.
"Mikä sen tulen vietävä teihin kehnoihin meni?" huudahti johtaja harmissaan, läähättäen ja puuskuttaen hengästyneenä.
"Sitä samaa voi sinulta kysyä", vastasi nyrpeästi joukosta muuan.
"Pelkäsitte niin, että jo luulin De Lanceyn miesten olevan kimpussamme. Hyi olkoon, mimmoisia akkoja te olette!"
"Kapteenin perässä tultiin."
"No tulkaa sitten takaisin, niin otetaan kiinni se roisto ja saadaan palkinto."
"Kyllä; tuo musta vietävä saa usuttaa kimppuumme hullun virginialaisen, kun me olemme siellä; sieluni kautta, ennen tappelen viittäkymmentä lehmipoikaa kuin häntä yhtä vastaan."
"Houkka!" huudahti raivostunut johtaja. "Etkö sinä tiedä, että Dunwoodien väki on Risteyksessä, kahden mailin päässä täältä?"
"Viisi minä siitä, missä rakuunat ovat, mutta vannon nähneeni, että kapteeni Lawton meni vanhan Whartonin taloon sillä välin, kun minä väijyin tilaisuutta viedäkseni tallista brittiläisen everstin hevosen."
"No vaikkapa hän tulisikin, niin eikö luoti tuki yhtä hyvin etelän rakuunan kuin englantilaisenkin suuta?"
"Miks'ei, mutta minua ei haluta pistää päätäni ampiaispesään; vedäpä vain naarmukin sen joukon vaikka minkä miehen nahkaan, niin taitaa olla suotta toivoa sen jälkeen yötyön rauhaa."
"No olkoon", mutisi johtaja heidän peräytyessään kauemmaksi metsään, "tuo kauppias tomppeli kai jää kotiinsa hautaamaan ukko-rähjän, ja vaikk'emme voikaan häneen hautajaisissa koskea (siitä nousisi vastaamme jokainen vanha akka ja pappi koko Amerikassa), niin jää kai hän tavaroistaan huolta pitämään, ja huomisiltana teemme selvät hänen kanssaan."
Näin uhkaillen he peräytyivät erääseen tavanmukaisista piilopaikoistaan, kunnes pimeys jälleen soisi heille tilaisuuden lähteä ryöstöretkelle tarvitsematta pelätä ilmi tulemista.
YHDESTOISTA LUKU.
Akaasilassa nukuttiin tai valvottiin kaiken aikaa, kun tämä tapahtui Birchin asumuksessa, tietämättä siitä vähääkään. Nylkyrit aina tekivät hyökkäyksensä niin salaa, etteivät niiden uhrit voineet saada apua; naapurit eivät edes uskaltaneet näyttää näille myötätuntoaankaan peläten vastaisuudessa itse joutuvansa ryöstöjen uhriksi. Uudet velvollisuudet olivat saaneet talon naisväen nousemaan ylös vähän tavallista aikaisemmin; ja vaikka Lawtonin paikkoja kovin pakotti, oli hän kuitenkin noussut jalkeille noudattaakseen sääntöään, josta hän ei koskaan poikennut, ettei nimittäin koskaan nukkuisi kuutta tuntia kauemmin yhteen mittaan. Tämä oli yksi niitä harvoja ruumiin hoitoon kuuluvia kohtia, joista rakuunan ja haavalääkärin koskaan tiedettiin olevan yhtä mieltä. Tohtori oli valvonut yön kapteeni Singletonin vuoteen ääressä ummistamatta kertaakaan silmiään. Joskus hän kävi haavoittuneen englantilaisen luona, joka ei kuitenkaan ollut käynneistä vähääkään hyvillään, hänen mielensä kun oli pahemmin haavoittunut kuin ruumiinsa; ja kerran tohtori yritti hiljaa hiipiä itsepäisen toverinsa vuoteen ääreen ja oli jo saamaisillaan hänen valtimonsa peukalonsa alle, kun rakuuna samassa unissaan päästi hirmuisen kirouksen, joka säikäytti pois varovaisen lääkärin ja muistutti hänelle joukon kesken yleistä puhetta, että "Lawton aina nukkui toinen silmä auki". Tämä ryhmä oli kokoontunut erääseen arkihuoneista auringon juuri noustessa idän kukkulain takaa ja hälventäessä sumuvaipat, jotka olivat verhonneet alavat paikat poimuihinsa.
Neiti Peyton katseli akkunasta kaupustelijan asuntoa kohti ja lausui julki ystävällisen huolensa sairaan puolesta, kun Katyn muoto äkkiä sukelsi esiin maallisen pilven taajasta peitteestä, auringon parhaillaan hajoittaessa sen huuruja iloisilla säteillään: nopein askelin hän lähestyi Akaasilaa. Taloudenhoitajan kasvot ilmaisivat selvästi jotakin tavatonta mielen järkytystä, ja Akaasilan ystävällinen emäntä avasi huoneen oven aikoen parhaan taitonsa mukaan lieventää surua, joka näytti niin epätoivoiselta. Tarkemmin nähdessään kävijän kasvot neiti Peyton tuli varmaksi asiastaan; se koski häneen, kuten herkkään tunteeseen ainakin nopea ja ainainen ero halvimmistakin tuttavista, ja hän kysyi äkkiä:
"Katy, onko hän nyt poissa?"
"Ei neiti", vastasi murheellinen nainen sangen katkerasti, "ei hän ole vielä lähtenyt, mutta lähteköön vain nyt milloin ikinä tahtoo, sillä pahin on nyt tapahtunut. Minä todella uskon, neiti Peyton, etteivät ne hänelle jättäneet edes sen vertaa rahaa, että hän voisi verhota alastomuutensa, sillä ne vaatteet, jotka hänellä ovat, eivät suinkaan ole parasta lajia, sen voin teille sanoa."
"Kuinka!" huudahti toinen hämmästyen. "Saattoiko kenelläkään olla sydäntä ryöstää siinä tilassa olevaa ihmistä?"
"Sydäntä!" toisti Katy, henkeään pidättäen. "Semmoisilla ihmisillä ei ole sydäntä ollenkaan. Ryöstää – eiköhän! Kuulkaas nyt, neiti, rautapadassa oli selvään näkyvissä viisikymmentäneljä kultarahaa lukuun ottamatta niitä, jotka olivat alla ja joita ei olisi osannut lukea koskematta; mutta minä en tahtonut niihin koskea, sillä sanotaanhan, että toisen kulta helposti tarttuu – niin että siitä päättäen mitä näkyvissä oli, oli siinä ainakin kaksisataa kultarahaa lukuunottamatta niitä, jotka ehkä olivat hirvaannahka-kukkarossa. Mutta mitä Harvey nyt on muuta kuin kerjäläinen; ja kerjäläinen, neiti Jeanette, on kaikkein ylenkatsottavin olento mitä on maan päällä."
"Köyhyys on säälittävä, eikä halveksittava", sanoi neiti Peyton, voimatta vielä käsittää sen onnettomuuden koko laajuutta, joka yön kuluessa oli naapuria kohdannut. "Mutta kuinka on vanhuksen laita? Koskiko vahinko häneen kovasti?"
Katyn muoto muuttui, ilmaisten nyt luonnollisen katkeruuden sijasta hiljaista surumielisyyttä hänen sanoessaan:
"Hän on onnellisesti päässyt maailman murheista; rahan helinä sai hänet nousemaan vuoteestaan, eikä mies parka kestänyt iskua. Hän kuoli noin kaksi tuntia ja kymmenen minuuttia ennen kukon laulua, sen verran kuin me tiedämme;" hänet keskeytti tässä lääkäri, joka sangen uteliaana kysyi, mihin tautiin hän oli kuollut. Luotuaan tutkistelevan silmäyksen tähän uuteen tuttavuuteen Katy vaistomaisesti korjasi pukuaan ja sanoi:
"Ajan levottomuus ja omaisuuden menetys ne hänet masensivat; hän huononi päivä päivältä, ja kaikki huoleni ja puuhani menivät hukkaan; sillä nyt ei Harvey ole paljoa parempi kerjäläistä, ja kuka nyt maksaa minulle siitä, mitä minä olen tehnyt?"
"Jumala palkitsee teille kaiken hyvän, mitä olette tehnyt", sanoi neiti Peyton lempeästi.
"Niin kyllä", keskeytti vanhapiika kerkeästi hurskaan näköisenä, mutta tämä ilme paikalla vaihtui toiseen, joka ilmaisi maailmallisempaa huolta; "mutta minä kun olen jättänyt Harveyn taa kolmen vuoden palkan, ja mitenkäs minä nyt saan sen? Veljeni käskivät minua jos kuinka moneen kertaan pyytämään rahat; mutta minä kun aina ajattelin, että sukulaisten kesken kaikki laskut helposti selvitettäisiin."
"Olitteko te sitten sukua Birchille?" kysyi neiti Peyton, huomatessaan hänen hetkeksi vaienneen.
"Niin", vastasi taloudenhoitajatar hieman epäröiden, "minä jo melkein luulin. Mahtaakohan minulla olla mitään oikeutta taloon ja puutarhaan? Vaikka sanovathan ne, että se nyt varmaan otetaan takavarikkoon, kun se on Harveyn." Kääntyen sitten Lawtonin puoleen, joka samassa asennossa istuen oli ääneti tuijottanut häneen tuuheitten kulmainsa alta läpitunkevilla silmillään: "Ehkä tämä herra tietää, hän näyttää niin kuuntelevan minun puhettani."
"Hyvä rouva", sanoi rakuuna hyvin syvään kumartaen, "olette sangen mieltäkiinnittävä, samoin kuin juttunnekin" – Katy hymyili tahtomattaan – "mutta minun vaatimaton tietoni ei ulotu kauemmaksi eskadroonan järjestämistä ja sen käyttämistä tappelussa. Pyydän saada kehoittaa teitä kääntymään tri Archibald Sitgreavesin puoleen, jonka monipuoliset tiedot ja rajaton ihmisystävyys ovat kaikille tunnetut; hän tosiaan on kerrassaan ihmisystävyyden huippu ja kaiken umpimähkäisen iskemisen verivihollinen."
Haavalääkäri liikahti ja kiinnitti katseensa pöydällä oleviin pulloihin, vihellellen hiljaa itsekseen; mutta kääntyen hänen puoleensa päätään nyökäten taloudenhoitaja jatkoi:
"Se kai sitten on niin, herra tohtori, ettei vaimolla ole osaa isännän omaisuudesta, elleivät he ole oikein naimisissa?"
Tri Sitgreavesin elämänohjeita oli, ettei minkäänlaista tietoa ollut halveksiminen; ja sen vuoksi hän oli mielestään asianymmärtäjä monella muullakin alalla kuin lääketieteessä. Ensinnä hän toverin ivapuheesta harmissaan oli vaiti, mutta muuttaen sitten äkkiä mielensä hän hyvänluontoisesti hymyillen vastasi kysyjälle:
"Ei minun luullakseni. Jos kuolema on estänyt teidän avioliittonne, niin pelkään, ettei teillä ole apua sen jyrkkiä säädöksiä vastaan."
Katysta tämä kuulosti sangen hyvältä, vaikkei hän muuta ymmärtänytkään kuin "kuolema" ja "avioliitto". Tähän osaan puheesta hän siis kohdisti vastauksensa.
"Minä luulin, että hän vain odotti vanhan herran kuolemaa häitä pitääkseen", sanoi taloudenhoitaja, silmänsä mattoon luoden; "mutta nyt hän on kokonaan hylky, taikka toisin sanoen kauppias, jolla ei ole taloa, tavaraa eikä rahaa. Ei taida olla miehen helppo saada siinä tilassa vaimoa ollenkaan – eikö neiti Peyton ole samaa mieltä?"
"Minä harvoin ajattelen niitä asioita", sanoi tämä vakavasti.
Kapteeni Lawton oli tämän keskustelun aikana mitä hullunkurisimman vakavana tutkinut taloudenhoitajan kasvoja ja eleitä; ja peläten keskustelun päättyvän hän mitä hartainta osanottoa teeskennellen kysyi:
"Te siis luulette, että ikä ja heikkous vihdoin korjasivat vanhan herran tästä murheen laaksosta?"
"Ja levoton aika. Levottomuus on tautivuoteella raskas paino. Mutta kai hänen aikansa oli tullut, ja kun aika tulee, niin ei se paljoa merkitse, mitä rohtoja sitä nauttii."
"Sallikaa minun oikaista sanojanne", keskeytti lääkäri, "erikoisesti tässä; kaikkien meidän kyllä on kuoleminen, se on totta, mutta meidän on sallittu tieteen valolla pidättää sattuvia vaaroja, kunnes –"
"Voimme kuolla secundum artem", huudahti rakuuna.
Lääkärin arvo ei sallinut vastata semmoiseen huomautukseen; mutta pitäen keskustelun jatkamista ammattiarvonsa kannalta välttämättömänä hän lisäsi:
"Ehkä oikea hoito olisi tässä tapauksessa voinut pidentää potilaan ikää. Kuka tapauksen tutki?"
"Ei ole vielä kukaan tutkinut", sanoi taloudenhoitaja vilkkaasti; "mutta eiköhän vain liene tehnyt testamenttia."
Lääkäri ei ollut huomaavinaan naisten hymyilyä, vaan jatkoi kyselyään.
"Epäilemättä on viisasta olla kuolemaan valmiina. Mutta kenen hoidossa vainaja oli sairautensa aikana?"
"Minun", vastasi Katy arvonsa tietävästi; "mutta se oli kuin hukkatyötä; sillä Harvey on nyt niin köyhä mies, ettei häneltä saa mitään korvausta."
Tämä molemminpuolinen toistensa tarkoituksen ymmärtämättömyys ei kuitenkaan suurestikaan häirinnyt keskustelua, sillä kumpikin piti suuren osan itsestään selvänä, ja Sitgreaves jatkoi:
"Kuinka te häntä hoiditte?"
"Kovin ystävällisesti, se on varma", sanoi Katy jotenkin nyrpeästi.
"Tohtori tarkoittaa, että mikä oli lääketieteellinen hoitonne", huomautti kapteeni Lawton naamalla, jota ei olisi tarvinnut hävetä vainajan hautajaisissa.
"Minä tohtoroin häntä parhaasta päästä ruohoilla", sanoi taloudenhoitaja hymyillen, ikäänkuin erehdyksensä tunnustaen.
"Yksinkertaisilla simplex-rohdoilla", vastasi lääkäri; "ne ovatkin oppimattoman kädessä vaarattomammat kuin voimakkaammat rohdot. Mutta miks'ei teillä ollut säännöllistä hoitajaa?"
"On taitanut Harvey jo saada tarpeensa siitä, että on ollut säännöllisten kanssa niin paljon tekemisissä", vastasi taloudenhoitaja; "on menettänyt kaikki, mitä hänellä on ja joutunut keppikerjäläiseksi; ja minulla on syytä katua, että koskaan astuin hänen kynnyksensä yli."
"Tri Sitgreaves ei tarkoita säännöllistä sotaväkeä, vaan säännöllistä lääkäriä", sanoi rakuuna.
"Vai niinkö!" huudahti ikäneito, oikaisten jälleen itseään. "Siihen oli täysi syy; ei ollut ketään, ja sen vuoksi minun täytyi itse hoitaa häntä. Kun ei ollut tohtoria, mielellämme me olisimme hänet tuottaneet, se on varma; mitä minuun tulee, niin syytön minä olen, vaikka Harvey sanookin, että minä tapan itseni rohdoilla; mutta ei se hänelle suurta eroa teekään, elänkö minä vai kuolen."
"Se on järkevästi ajateltu", sanoi haavalääkäri lähestyen vanhaapiikaa, joka istui ja lämmitteli kämmeniään ja jalkapohjiaan aivan tulen parhaassa loimussa, lohduttaakseen itseään surussaan niin hyvin kuin taisi. "Te näytätte olevan järkevä, ymmärtäväinen nainen, ja jotkut, joilla olisi tilaisuus hankkia oikeampia tietoja, voisivat kadehtia sitä kunnioitusta, joka teissä on tietoa ja tieteen valoa kohtaan."
Vaikk'ei taloudenhoitaja aivan ymmärtänyt toisen tarkoitusta, arvasi hän kuitenkin, että se oli kohteliaisuus, ja oli sen vuoksi suuresti hyvillään tohtorin sanoista; entistä suuremmalla vilkkaudella hän sen vuoksi huudahti: "Minusta aina sanottiin, että minusta olisi itsestäni tullut lääkäri, kun olisi ollut tilaisuutta; minua sanottiinkin hametohtoriksi, ennenkuin menin Harveyn taloon."
"Kaiketi totta, mutta ei kovin kohteliasta", vastasi lääkäri, joka ei huomannut naisen laatua hänen parannuskykyään ihaillessaan. "Valistuneempien neuvojain puutteessa älykkään naisen hoito usein on sangen tehokas apu taudin kulun ehkäisemiseksi; semmoisissa oloissa on, madame, aivan kamalaa, kun pitää taistella tietämättömyyttä ja itsepäisyyttä vastaan."
"Joka on kylläkin raskasta, sen minä tiedän kokemuksesta", huudahti Katy voitonriemuisena. "Harvey on semmoisissa asioissa itsepäinen kuin nauta; olisi luullut, että huoli vuoteen omana makaavasta isästä olisi opettanut hänelle parempia tapoja kuin hyvää hoitoa halveksimaan. Mutta vielä hän kerran huomaa, mitä se merkitsee, kun ei talossa ole naishenkilön huolenpitoa, vaikka nyt, minä luulen, hän on niin ylenkatsottava, ettei hänellä edes ole huoneita."
"Käsitän todella helposti, kuinka toivottomalta teistä on mahtanut tuntua taistella semmoista omapäisyyttä vastaan", vastasi haavuri luoden toveriinsa moittivan katseen; "multa asettakaa moisten mielipiteiden yläpuolelle ja säälikää tietämättömyyttä, joka niitä synnyttää."
Taloudenhoitaja hetken epäröi, hän kun ei käsittänyt kaikkea, mitä lääkäri sanoi, mutta hänen käsityksensä mukaan se oli sekä kohteliasta että ystävällistä: pidätellen sen vuoksi hieman luontaista puhetulvaansa hän vastasi:
"Olen Harveylle sanonut, että hänen käytöksensä on moitittava, ja viime yönä hän osoitti, kuinka oikeassa minä olin; eipä silti, että semmoisten kovauskoisten mielipiteillä olisi juuri mitään väliä! Mutta se on aivan kamalaa, mitä hän toisinaan tekee. Esimerkiksi kun hän heitti pois neulan" –
"Mitä", sanoi tohtori keskeyttäen, "joko hän uskaltaa neulaakin halveksia? Mutta kovaksi onnekseni minun täytyy joka päivä tavata yhtä luonnottomia ihmisiä, jopa semmoisiakin, jotka osoittavat vielä rikollisempaa kunnioituksen puutetta sitä tietoa vastaan, joka vuotaa tieteen valosta."
Tohtori puhuessaan käänsi kasvonsa kapteeni Lawtoniin päin, mutta pään takakeno asento esti hänen silmiään kiintymästä rakuunan yhä edelleen ylen totisiin kasvoihin. Katy yhä kuunteli ihailevan tarkkaavaisena ja toisen lopetettua sanoi:
"Eikä edes veden kääntymiseen Harvey usko."
"Ei usko veden kääntymiseen!" toisti haavain paikkaaja ihmeissään. "Eikö se mies usko omiin aistimiinsa? Mutta ehkä se onkin kuun vaikutus, jota hän epäilee."
"Niin tekee!" huudahti Katy, mielihyvästä vavahtaen, kun vihdoinkin kohtasi oppineen miehen, joka kannatti hänen mieliluulojaan. "Kuulisittepas hänen puhuvan, niin jo luulisitte hänen uskovan, ettei kuuta olekaan."
"Tietämättömyyden ja epäuskon kova onni on, madame, että ne kasvavat itsestään. Hyödyllisen tiedon kerran hylättyään mieli huomaamatta kallistuu taikauskoon ja tekee luonnon järjestyksestä johtopäätöksiä, jotka ovat peräti vastakkaisia totuudelle, samalla kuin ne ovat ristiriidassa inhimillisen tiedon ensi perusteittenkin kanssa."
Vanhapiika oli liian ihmeissään uskaltaakseen vastata tähän puheeseen; ja oltuaan hetkisen vaiti, kuten halveksiva filosofi, tohtori taas jatkoi:
"En olisi todella luullut mahdolliseksi, että kukaan järjellinen ihminen olisi voinut epäillä vuorovesiä; mutta itsepäisyys on itsekussakin vaarallinen asukas ja se voi meidät harhauttaa törkeimpiinkin erehdyksiin."
"Luuletteko te sitten, että niillä on suolen vuotoonkin vaikutusta?" uteli taloudenhoitaja.
Neiti Peyton nousi ja pyysi sisarentyttäriään viereiseen ruokakammioon auttamaan ja tarkkaavaisen Lawtonin tummille kasvoille hetkeksi välähti ratto, joka kuitenkin voimakkaalla ja äkkinäisellä ponnistuksella yhtä äkkiä katosi kuin oli ilmestynytkin.
Tuumailtuaan, oliko hän oikein ymmärtänyt toisen tarkoituksen, lääkäri, ottaen huomioon opinharrastuksen vaikutuksen kasvatuksen puutteeseen, vastasi:
"Kuullako tarkoitatte? Moni filosofi on epäillyt, tokko sillä on vuorovesiin vaikutusta; mutta minun käsitykseni mukaan se, joka tämän vaikutuksen kieltää, tahallaan hylkää tieteen valon."
Tämä vastaus ei oikein käynyt yhteen Katyn ajatuksenjuoksun kanssa, jonka vuoksi hän piti viisaampana olla vaiti; mutta haluten saada vähän tarkempaa tietoa niistä merkillisistä valoista, joihin toinen tuon tuostakin vetosi, hän kysyi:
"Onkohan ne valot, joita tohtori tarkoittaa, samoja, joita näillä paikoilla sanotaan pohjan paloiksi?"
Säälien kysyjän tietämättömyyttä haavalääkäri luultavasti olisi ryhtynyt asiaa perin pohjin selvittelemään, ellei Lawtonin ilon purkaus olisi häntä keskeyttänyt. Rakuuna oli tähän saakka kuunnellut sangen maltillisesti; mutta nyt hän nauroi, kunnes kivistävät luut muistuttivat eilispäivän tapahtumaa, ja kyynelet valuivat hänen poskilleen niin suurina karpaloina, ettei niillä ollut milloinkaan moisia ennen nähty. Lopulta lääkäri loukkaantuneena käytti hyväkseen pientä lomaa ja sanoi:
"Teitä, kapteeni Lawton, näyttää huvittavan, että oppimaton nainen erehtyy asiasta, josta tiedemiehet kauan ovat olleet erimielisiä; mutta huomatkaa, ettei tämä arvoisa vaimo suinkaan hylkää niitä valoja – ei hylkää oikeita aseita, kun ihmisruumiin saamia vammoja on korjattava. Ehkä muistatte, hyvä herra, hänen viittauksensa neulan käyttämiseen."
"Tosiaan", huudahti rakuuna hilpeästi, "neulan, jolla kaupustelijan housut paikattiin."
Katy liikahti silminnähtävästi loukkaantuneena ja haluten paikalla osoittaa harrastustensa ylevämmän luonteen hän sanoi:
"En minä käyttänyt sitä neulaa tavalliseen tarkoitukseen, vaan paljon tärkeämpään toimeen."
"Selittäkää, madame", sanoi haavuri kärsimättömästi, "että tämä herra huomaisi, kuinka vähän hänellä on syytä ylvästellä."
Näin kehoitettuna Katy kokosi kaunopuheliaisuutensa voimat juttunsa paremmin koristaakseen. Asianlaita oli se, että lapsi, jonka vaivaishoitokunta oli antanut Harveyn hoitoon, tämän poissa ollessa oli pahasti loukannut itseään neulaan. Syyllisen neulan hän oli huolellisesti rasvannut, käärinyt villoihin ja asettanut erääseen savupiipun kolkkaan, joka muka oli lumottu; jalka taas oli saanut jäädä luonnon tilaan, ettei taika menettäisi voimaansa. Kaupustelija oli kotiin tullessaan kokonaan muuttanut tämän ihmeteltävän hoidon; ja seuraukset ilmaisi Katyn kertomuksen loppuhuudahdus:
"Oliko ihme, että poika kuoli kouristukseen?"
Tohtori Sitgreaves tähysti ulos akkunasta aamun ihanuutta ihaillen, koettaen kaikella tavalla karttaa toverinsa vilkkuvia silmiä. Tunne, jota hän ei voinut hallita, pakotti häntä kuitenkin katsahtamaan kapteeni Lawtoniin. Rakuuna oli sovittanut kasvojensa joka sävyn ilmaisemaan myötätuntoaan lapsiraukan kohtaloa kohtaan; mutta hänen silmäinsä riemastus koski hämmästynyttä tiedemiestä kaikkein kipeimpään kohtaan, ja mutisten jotakin sairaittensa voinnista hän äkkipikaa lähti huoneesta.
Neiti Peyton erinomaisten tunteittensa kaikella harrastuksella ryhtyi pohtimaan kaupustelijan kotiasioita; tarkkaan hän kuunteli Katyn kertomusta, etenkin edellisen illan tapauksista. Vanhapiika painosti yhä Harveyn rahatappion suuruutta eikä vähääkään säästänyt soimauksiaan siitä, että hän oli ilmaissut aarteen, jonka olisi voinut niin helposti pitää salassa.
"Sillä, neiti Peyton", jatkoi taloudenhoitaja pysähdyttyään henkeään vetämään, "minä olisin antanut vaikka tappaa itseni, ennenkuin olisin sen ilmaissut. Eivät ne olisi voineet muuta kuin korkeintaan tappaa hänet, jota vastoin nyt voi sanoa, että he ovat lyöneet sekä hengen että ruumiin; taikka ovat tehneet hänestä ylenkatsottavan maankiertäjän, joka on sama asia. Tahtoisinpa tietää, ketä nyt haluttaa ruveta hänen vaimokseen, taikka hoitaa hänen talouttaan. Minulle on hyvä nimeni siksi kallis, etten minä lähde yksinäisen miehen kanssa asumaan; vaikkei hän sen puolesta koskaan kotonaan ole. Vielä tänä päivänä minä hänelle sanon, etten minä jää hänen taloonsa yksinäisenä naisena olemaan tuntiakaan hautajaisten jälkeen; enkä minä taida hänen kanssaan naimisiinkaan mennä, ellei hän paranna tapojaan ja rupea enemmän kotonaan olemaan."
Akaasilan lempeä haltijatar salli taloudenhoitajan purkaa mielensä yltäkylläisyyttä, ja parilla kolmella hyvin asetetulla kysymyksellä, jotka osoittivat tarkempaa tietoa ihmissydämen metkuista lemmenasioissa kuin olisi luullut vanhalla immellä olevankaan, hän sai Katyn ilmaisemaan siksi paljon, että saattoi otaksua Harveyn kosimahankkeet aivan epätodenmukaisiksi, eikä Katharine Haynesilla siis ollut vähintäkään toivoa päästä häntä köyhyytensä vuoksi hylkäämään. Neiti Peyton sen vuoksi mainitsi, kuinka hän taloudessaan nykyään oli avun tarpeessa, ja ehdotti, että Katy muuttasi Akaasilaan, ellei kaupustelija häntä enää tarvitsisi. Kun varovainen taloudenhoitaja ensin oli esittänyt muutamia valmistavia ehtoja, sovittiinkin niin; ja voivoteltuaan vielä hiukan suuria vahingoitaan, päiviteltyään Harveyn tyhmyyttä ja samalla ilmaistuaan uteliaisuutensa kaupustelijan tulevaankin kohtaloon nähden Katy lähti pois tehdäkseen valmistuksensa samana päivänä tapahtuvia hautajaisia varten.
Lawton oli hienotunteisesti jättänyt molemmat naiset kahden kesken keskustelemaan. Huoli sai hänet menemään kapteeni Singletonin huoneeseen. Tämä nuorukainen oli rakastettavuutensa kautta voittanut kaikkien upseerien suosion, kuten jo huomautimme. Nuoren rakuunan omituiseen lempeyteen ei suinkaan ollut syynä tarmon puute, se oli monessa tilaisuudessa saatu huomata, ja sen vuoksi ei hänen melkein naisellisen miellyttävä käytöksensä ja ulkomuotonsa suinkaan ollut saattanut häntä huonoon huutoon näiden vapaajoukkojen kesken.
Majurille hän oli rakas kuin veli ja tri Sitgreavesin erikoisen suosion hän oli saavuttanut, kun niin vastustelematta oli alistunut hänen kaikkiin määräyksiinsä. Kovat kolaukset, joita eskadroona usein oli rohkeissa hyökkäyksissään kokenut, olivat saattaneet kaikki upseerit vuoron perään joksikin aikaa haavurin hoitoon. Kapteeni Singletonille tämä opin edustaja oli myöntänyt tottelevaisuuden voitonseppeleen potilaana ja kapteeni Lawtonin julistanut parantumattomaksi. Usein hän oli voittamattoman yksinkertaiseen ja vakavaan tapaansa lausunut, että hän suuremmalla mielihyvällä näki edellisen haavoitettuna hoitoonsa kannettavan kuin kenenkään muun eskadroonan upseereista ja viimeksi mainitun taas vähimmällä; johon kiitokseen ja moitteeseen edellinen tavallisesti vastasi hyvänluontoisella hymyllä, jälkimmäinen vakavana kiitoksensa kumartaen. Nolattu haavuri ja voitonriemuinen rakuuna sattuivat tällä kertaa samalla haavaa kapteeni Singletonin huoneeseen, jossa he olivat yhteisellä pohjalla. Jonkin aikaa he yhdessä puuhailivat haavoittuneen mukavuudesta huolta pitäen, jonka jälkeen tohtori lähti hänelle varattuun huoneeseen. Tuskin hän oli siellä ollut muutamaa minuuttia, kun Lawton astui huoneeseen. Rakuunan voitto oli ollut niin täydellinen, että hänen mielestään kannatti olla jalomielinen, ja riisuen omasta ehdostaan heti ensi työkseen takin päältään hän huolimattomasti huudahti:
"Sitgreaves, vähän tieteen valoa minunkin ruumiilleni, jos suvaitsette."
Tohtorista tämä puheenaihe alkoi tuntua sietämättömältä, mutta toveriinsa vilkaistessaan hän ihmeekseen näkikin, että hän jo oli ryhtynyt valmistuksiin ja oli aivan vakavissaan, toisin kuin tavallisesti moisen pyynnön esittäessään. Hän oli puhkeamaisillaan harmin huudahdukseen, mutta muuttikin mieltään ja kohteliaan tiedustelun äänellä kysyi:
"Oletko, kapteeni Lawton, minun apuni tarpeessa?"
"Katso itse, hyvä tohtori", sanoi rakuuna lauhkeasti; "tässä olkapäässä näyttää olevan kaikki sateenkaaren värit."
"Syyllä voit niin sanoa", virkkoi toinen, tunnustellen paikkaa kovin hellävaroen ja erinomaisen taitavasti. "Onneksi ei mitään sentään ole murtunut. Ihme, kuinka vähällä pääsit!"
"Minä olen tehnyt kuperkeikkoja pienestä pitäen, enkä minä enää paljon välitä, vaikka jonkin verran putoankin hevosen selästä; mutta Sitgreaves", hän lisäsi lämpimästi, osoittakseen ruumiissaan näkyvää arpea, "muistatko vielä tämän?"
"Sangen hyvin, Jack; urhotyössä saatu, sangen sievästi paikattu; mutta eikö mielestäsi olisi parempi, että panisin ruhjeeseen vähän öljyä?"
"Epäilemättä", sanoi Lawton odottamattoman myöntyvänä.
"Kas niin, poikaseni", huudahti tohtori riemastuen, pannessaan puuhakkaana rohtojaan vammoille, "eikö sentään olisi ollut paljon parempi tehdä tämä kaikki jo eilisiltana?"
"Hyvin luultavasti."
"Niin, niin, Jack, mutta jos olisit sallinut minun toimittaa suoneniskun paikalla, kun sinut ensiksi näin, olisi siitä ollut hyvin suuri apu."
"Ei mitään suoneniskuja", vastasi toinen jäykästi.
"Nyt se onkin liian myöhäistä; mutta annos öljyä vähentää mainiosti vihoja."
Tähän kapteeni ei vastannut mitään, puri vain hammasta merkiksi siitä, etteivät hänen suuvarustuksensa antautuisi ilman ankaraa vastarintaa. Ja kokenut tohtori muutti nyt puheenaihetta sanoen:
"Vahinko, Jack, ettet saanut sitä roistoa käsiisi niin suuren vaaran ja vastuksen jälkeen."
Rakuunakapteeni ei vastannut mitään; ja siteitä asetellessaan haavoittuneeseen olkapäähän lääkäri jatkoi:
"Minä en ole niitä, jotka halusta tuhoavat ihmiselämän, mutta sen petturin soisin kuitenkin joutuvan hirteen."
"Arvelin tehtäväsi olevan parantaa eikä tappaa", sanoi rakuuna kuivakiskoisesti.
"Kyllä, kyllä! Mutta tiedoillaan hän on tuottanut meille niin suuria tappioita, että toisinaan tunnen sangen epäfilosofista kiukkua tuota samaa vakoojaa kohtaan."
"Sinun ei pitäisi rohkaista moisia vihan tunteita kenessäkään lähimmäisessäsi", vastasi Lawton äänensävyllä, joka sai lääkärin pudottamaan kädestä nuppineulan, juuri kun hän aikoi sen siteihin pistää. Hän katsoi potilaan kasvoihin, oliko se sama mies; mutta huomatessaan, että puhuva todella oli hänen vanha toverinsa, kapteeni Jack Lawton, hän kokosi hämmästyneet ajatuksensa ja jatkoi:
"Tuo on oikeata oppia, ja yleensä hyväksyn sen. Mutta Jack, hyvä ystävä, onko side parahiksi löyhä?"
"Kerrassaan."
"Yleensä olen samaa mieltä; mutta samoin kuin aine on jakoinen äärettömiin, samoin ei ole sääntöä ilman poikkeusta. Lawton, miltä tuntuu, hyvältäkö?"
"Erinomaiselta."
"Ihmishengen riistäminen, jos vähempi rangaistus tarkoitukseen riittää, ei ole ainoastaan kärsivää kohtaan julmaa, vaan usein tapahtuu samalla toisille vääryys. Kas niin, Jack, – liikuta vähän käsivarttasi – jos sinä vain – tuntuuko hyvältä näin, ystäväni?"
"Sangen."
"Jos sinä vain, rakas Jack, opettaisit miehesi iskemään vähän taitavammin; teille se tekisi saman asian – minulle tuottaisi suuren ilon."
Tohtori huoahti syvään saatuaan näin sanotuksi sen, mikä hänellä oli lähinnä sydämellään; mutta rakuuna tyynesti puki takin päälleen ja poistuessaan sanoi erikoisen painokkaasti:
"En tiedä ainoatakaan joukkoa, joka iskisi taitavammin; tavallisesti niistävät päälaesta leukaan asti."
Pettyneellä mielellä tohtori kokosi kojeensa ja lähti raskain sydämin käymään eversti Wellmeren luona.
KAHDESTOISTA LUKU.
Vieraitten luku ja laatu oli suuressa määrin lisännyt neiti Jeanette Peytonin huolia. Aamusella he kaikki olivat jossakin määrin korjautuneet ruumiillisesti entiselleen, lukuunottamatta nuorta rakuunakapteenia, jonka kohtalo oli tuottanut Dunwoodielle niin paljon huolta. Tämän upseerin haava oli sangen arveluttava, vaikka haavalääkäri vakaasti väittikin, ettei se ollut vaarallinen. Hänen toverinsa oli noussut vuoteestaan, kuten edellä näimme; ja Henry Wharton oli nukkunut yönsä ilman muuta häiriötä kuin että oli nähnyt unta, kuinka nuori haavalääkärin kokelas oli häneltä käsivarren katkaissut. Kun se kuitenkin osoittautui vain uneksi, heräsi nuorukainen sangen virkistyneenä. Ja tohtori Sitgreaves poisti hänen mielestään viimeisenkin huolen vakuuttamalla, että hän parin viikon kuluttua olisi terve mies.
Eversti Wellmere oli kaiken aikaa pysynyt näkymättömänä. Hän söi aamiaista omassa huoneessaan ja huolimatta tiedemiehen merkitsevistä hymyistä väitti olevansa liian sairas voidakseen nousta vuoteestaan. Jättäen hänet siis mieliapeitaan vaimentamaan huoneensa yksinäisyyteen lääkäri lähti mieluisemmalle asialle, istumaan tuntikauden Yrjö Singletonin vuoteen ääressä. Sairaan kasvoilla oli vieno puna tohtorin huoneeseen tullessa, ja viimeksimainittu astui paikalla nuorukaisen vuoteen ääreen ja tämän valtimon peukalonsa alle ottaen nyökkäsi häntä olemaan vaiti, samalla kuin hän itsekseen mutisi:
"Suoni kiihtyvä kuumeeseen päin – ei, ei, rakas Yrjö, sinun tulee pysyä aivan alallasi ja mykkänä; vaikka silmäsi totta puhuen ovat kirkkaammat ja nahka on jopa vähän kostea."
"Ei maar, rakas Sitgreaves", sanoi nuorukainen, hänen käteensä tarttuen, "eihän minussa kuumetta ole; kas nyt, onko minun kielelläni tahnaa niinkuin Jack Lawtonin?"
"Ei tosiaankaan", sanoi haavuri, pistäen potilaansa suuhun lusikan, vääntäen sen auki ja kurkistaen hänen kurkkuunsa, ikäänkuin olisi halunnut itse sisään ryömiä; "kieli on kuin pitääkin ja valtimo alkaa taas asettua. Ah, suonenisku teki sinulle hyvää! Suonenisku on etelän miehille kuin luotu erikoiskeino. Mutta Lawton, se viirupää, ei mitenkään suostunut suoneniskuun, vaikka eilen suistui maahan hevosen selästä. Jaa, Yrjö-poika, sinun tilasi alkaa käydä hieman arvoitukselliseksi", jatkoi tohtori, nakaten peruukkinsa vaistomaisesti syrjään, "valtimosi on tasainen ja lievä, ihosi kostea, mutta silmät ovat tuliset ja posket punoittavat. Minun täytyy tutkia nämä oireet tarkemmin."
"Hiljaa, hyvä ystävä, hiljaa", sanoi nuorukainen pielukselleen vaipuen ja menettäen hieman punoitusta, joka herätti tohtorin huolta. "Minä luulin, että teit kaikki, mitä tarvitsikin, kun eilen otit luodin ulos. En tunne minkäänlaista tuskaa, sen vakuutan, heikko vain olen."
"Kapteeni Singleton", sanoi haavuri kiivaasti, "kuinka julkeatkin ruveta lääkärillesi uskottelemaan, milloin sinulla on tuskia, milloin ei. Ellemme me kykene semmoisia asioita ratkaisemaan, niin mitä hyötyä meillä sitten on tieteen valosta? Häpeä, Yrjö, häpeä! Ei edes Jack Lawton nurinkurisuudessaan olisi voinut olla itsepäisempi."
Potilas hymyili, estäen lääkäriä hiljaisella liikkeellä siteitään irroittamasta, ja hehkun poskilleen palatessa hän kysyi:
"Kuules, Archibald" – tämä oli hyväilysana, joka melkein aina sai lääkärin sydämen heltymään, – "sano minulle, mikä taivaallinen hengetär on huoneessani hiipinyt minun ollessani nukkuvinani?"
"Jos kukaan sekaantuu potilaitteni hoitoon", huudahti tohtori pikaisesti, "niin saa hän pian nähdä, olipa henki tai ei, mitä merkitsee sekaantuminen toisen miehen asioihin."
"So, so – hyvä ystävä, ei kukaan ole sekaantunut eikä edes aikonut; kas nyt" – siteitään näyttäen – "kaikki on juuri samassa kunnossa, mihin sen jätit – mutta se hiipi kautta huoneen sirosti kuin keijukainen ja lempeästi kuin enkeli."
Nähtyään, että kaikki oli juuri niinkuin hänen lähtiessäänkin, lääkäri istahti ja sovittaen peruukin taas päähänsä kysyi niin lyhyeen, ettei luutnantti Masonkaan lyhyempään:
"Oliko sillä hameet, Yrjö?"
"En nähnyt muuta kuin taivaalliset silmät" – vastasi nuori mies koko joukon hehkuvammin, kuin hänen lääkärinsä piti niin heikossa tilassa luvallisena; ja laskien kätensä hänen suulleen sen sulkeakseen lääkäri itsekseen sanoi:
"Se mahtoi olla neiti Jeanette Peyton – sangen etevä nainen, käynti – yhym – vähän siihen laatuun kuin sanoit – sangen miellyttävä katse; ja mitä taas kukkeuteen tulee, niin luultavasti rakkauden työt voivat hänen kasvoilleen kohottaa yhtä kauniin värin, kuin hänen nuorempien sisarentyttäriensäkin kasvoilla hehkuu."
"Sisarentyttärien! Onko hänellä siis sisarentyttäriä? Se enkeli, jonka näin, saattoi olla tytär, sisar tai sisarentytär – mutta täti ei mitenkään."
"Hiljaa, Yrjö, hiljaa; valtimosi on taas kiihtynyt puhumisesta. Sinun tulee pysyä alallasi ja valmistautua tapaamaan sisaresi, joka tunnin kuluttua on täällä."
"Mitä, Isabella! Kuka on lähettänyt häntä hakemaan?"
"Majuri."
"Huolehtiva Dunwoodie!" mutisi uupunut nuorukainen, vaipuen takaisin pielukselleen, jolla lääkäri nyt vaati häntä pysymään vaiti.
Kapteeni Lawtoninkin terveydentilaa olivat kaikki perheenjäsenet moneen kertaan mitä kohteliaimmin tiedustelleet hänen aamulla arkihuoneeseen tullessaan; mutta englantilaisen everstin viihtymyksestä näytti näkymätön haltia pitävän huolta. Saara oli ehdoin tahdoin karttanut hänen huonettaan; mutta siitä huolimatta hän tiesi joka lasin paikan ja oli omin käsin täyttänyt joka maljan, mitä hänen pöydällään oli.
Olimme kahtia jakautunut kansa tämän tarinamme aikoina, ja Saaran mielestä hänen selvä velvollisuutensa oli helliä sen maan laitoksia, jota hän vielä rakasti esi-isäinsä maana; mutta oli toisia ja painavampia syitä, miksi hän hiljaisuudessa suosi tätä englantilaista. Hänen kuvansa oli ensimmäisenä täyttänyt hänen nuoren mielikuvituksensa, ja siinä kuvassa oli monta semmoista viehätystä, jotka naisen sydämen vangitsevat. Tosin hänen lahjansa eivät olleet Peyton Dunwoodieen varattavat, mutta siltä ne eivät suinkaan olleet halveksittavat. Saara oli aamusella kierrellyt huoneet, luoden Wellmeren oveen monta kaipaavaa silmäystä, kaihoten tietoja hänen haavainsa tilasta, kehtaamatta silti kysyäkään. Tietoisena tunteistaan hän pidättäytyi kysymästä, mutta sitten hänen sisarensa viattomuuden avomielisyydellä onneksi kysyi tohtori Sitgreavesilta juuri samaa asiaa.
"Eversti Wellmere on", sanoi lääkäri vakavana, "niin sanoakseni oman tahdon vallan tilassa. Hän sairastaa ja on terve, miten tahtoo. Hänen tautinsa parantamiseen minun taitoni ei riitä; luullakseni on Sir Henry Clinton paras neuvoja, jonka puoleen hän voi kääntyä; vahinko, että majuri Dunwoodie on tehnyt keskustelut sen lääkärin kanssa vaikeanlaisiksi."
Frances hymyili, kääntäen kuitenkin kasvonsa poispäin, mutta Saara poistui huoneesta ihanana kuin loukattu Juno. Omassa huoneessaan hän ei kuitenkaan löytänyt lohdutusta, ja kulkiessaan sen pitkän käytävän läpi, jonka varressa huvilan huoneet olivat, hän huomasi Singletonin oven olevan auki. Haavoittunut nuorukainen näytti nukkuvan ja oli yksinään. Neitonen oli kevyesti astunut huoneeseen ja jonkin minuutin järjestellyt pöytiä ja sairaalle tuotua ravintoa, tuskin tietäen mitä tekikään, ja ehkä uneksien tekevänsä nämä pienet naiselliset palvelukset toiselle. Hänen poskensa olivat vielä tavallista punaisemmat lääkärin salaviittauksen johdosta, eikä hänen silmäinsä loistekaan suinkaan ollut vähentynyt. Sitgreavesin lähestyvien askelien ääni oli saanut hänet nopeasti poistumaan takaportaita sisarensa luo. Sisaret lähtivät sitten yhdessä pylväskäytävään raikkaaseen ilmaan; ja heidän käsi kädessä siinä kävellessään sukeutui seuraava keskustelu:
"Tuossa Dunwoodien lääkärissä on jotakin epämiellyttävää", sanoi Saara, "jonka vuoksi kaikesta sydämestäni toivon hänen menevän matkoihinsa."
Frances suuntasi sisareensa hymyilevät silmänsä; mutta kun hän ei mitään sanonut, selitti toinen niiden ilmeen heti oman mielensä mukaan ja lisäsi kiireesti: "Mutta minähän unohdan, että hän on sinun mainioita virginialaisiasi ja että hänestä tulee puhua kunnioittavasti."
"Niin kunnioittavasti kuin vain tahdot, sisko hyvä; totuuden liioittelemisesta ei ole suurtakaan vaaraa."
"Ei suinkaan sinun mielestäsi", sanoi vanhempi hieman kiihtyen; "mutta minun mielestäni on herra Dunwoodie ottanut itselleen vähän liian paljon vapautta, enemmän kuin sukulaisuus oikeuttaa; hän on isämme talosta tehnyt sairashuoneen."
"Olkaamme kiitollisia, ettei siinä ole meille rakkaampia sairaita."
"Entä oma veljesi?"
"Se on totta", keskeytti Frances, silmiä myöten punastuen; "mutta hänhän on liikkeellä ja pitää haavaansa vähäpätöisenä sen rinnalla, että saa olla omaistensa luona. Jos", hän lisäsi värisevin huulin, "se kamala epäluulo katoaisi, joka hänen meillä käyntiinsä liittyy, niin en paljoakaan surisi hänen haavaansa."
"Kapinan hedelmät kai alkavat nyt sinullekin selvitä; veljesi haavoitettu ja vanki ja ehkä uhrikin; isäsi murheen murtama, hänen kotirauhansa häiritty ja ehkä riistetään hänellä maakin siitä hyvästä, että hän on kuninkaalleen uskollinen."
Frances käveli äänetönnä. Laakson pohjoispäätä kohti kääntyessään hän aina kiinnitti katseensa siihen kohtaan, missä tie äkkiä kaartui ja katosi mäen taa; ja joka käännöksellä hän tuon kohdan silmistään menettäessään viivähti, kunnes sisar malttamattomalla liikkeellä pakotti hänet jälleen astumaan tasa-askelin itsensä kanssa. Vihdoin ilmestyi tielle yhden hevosen vetämät kääsit, jotka huolellisesti pujottelivat maalaistien hajallisten kivien välitse ja laakson pohjalla matkaten lähestyivät huvilaa. Francesin kasvot kalpenivat ajoneuvojen lähestyessä; ja kun hän liveripukuisen neekerin rinnalla näki niissä naisen, vapisivat hänen jalkansa siihen määrään, että hänen täytyi nojautua Saaraan. Muutaman minuutin kuluttua matkustajat tulivat portille. Portin avasi kääsien perässä ratsastava rakuuna, sama, jonka Dunwoodie oli lähettänyt kapteeni Singletonin isälle sanaa viemään. Neiti Peyton lähti uutta vierasta vastaanottamaan ja molemmat sisaret tervehtivät häntä mitä ystävällisimmin. Francesin oli vaikea vieroittaa vastustelevia silmiään vieraan kasvoista. Hän oli nuori, vartalo ohut ja hento, mutta valiosuhteinen. Hänen silmänsä olivat suuret, täydet, mustat, läpitunkevat ja toisinaan hurjat. Hänen hiuksensa olivat uhkean tuuheat ja sysimustat, niitä kun ei oltu puuteroitu, kuten ajan tapa olisi vaatinut. Poskelle oli valahtanut jokin suortuva, vastakohdallaan vielä jäähdyttäen sen hyistä valkeutta. Tohtori Sitgreaves auttoi häntä alas kääseistä; ja pylväskäytävän permannolle astuttuaan vieras impi loi lääkäriin ilmeikkään kysyvän katseen.
"Veljellänne ei ole enää vaaraa, neiti Singleton, hän haluaa tavata teitä", sanoi lääkäri.
Neito puhkesi kyyneltulvaan. Frances oli seisonut ja katsellut Isabellan liikkeitä ja kasvoja jonkinlaisella levottomuudensekaisella ihailulla, mutta nyt hän hellänä kuin sisar juoksi hänen rinnalleen ja lempeästi pujottaen oman käsivartensa hänen käsikoukkuunsa vei hänet syrjäiseen huoneeseen. Tämä teko oli niin luonteva, osaaottava ja hienotunteinen, ettei edes neiti Peyton heitä pidättänyt, vaan ainoastaan silmillään seurasi nuorta paria, hymyillen heille hyväksyvästi. Sama tunne levisi kaikkiin katsojiin ja he hajaantuivat tavanmukaisiin tehtäviinsä. Vastustelematta Isabella antautui Francesin hellän vaikutuksen alaiseksi, ja tultuaan huoneeseen, johon viimeksi mainittu hänet johti, itki sanatonna osaaottavan lohduttavan immen olkaa vasten, kunnes Francesin mielestä hänen mielenliikutuksensa liioitteli tilaisuudelle luonnollista tunnetta. Jonkin aikaa neiti Singleton nyyhkytti rajusti ja hillittömästi, kunnes hän ilmeisellä voimanponnistuksella uuden ystävänsä ystävällistä huomautusta noudattaen sai kyynelensä hillityksi. Kohottaen silmänsä Francesin kasvoihin hän oikaisi itsensä ja kaunis säteilevä hymy kirkasti hänen ilmeensä; hätäisesti pyytäen anteeksi ylenmääräistä mielenliikutustaan hän pyysi päästä haavoitetun huoneeseen.
Veljen ja sisaren kohtaus oli hellä, mutta tyynempi kuin immen edellisestä mielenliikutuksesta olisi saattanut luulla, sillä neito kykeni nyt jonkin verran hillitsemään tunteitaan. Isabellan mielestä veli näytti reippaammalta ja hänen tilansa vähemmän vaaralliselta kuin hän mielikuvituksensa vilkkaudessa oli otaksunut. Sitä myöten hän itsekin reipastui; toivottomuutta seurasi melkeinpä iloisuus; hänen kauniit silmänsä alkoivat jälleen säkenöidä kirkkaasti; ja hänen kasvojaan kirkastivat niin lumoavat hymyt, että Frances, joka hänen harrasta pyyntöään noudattaen oli tullut mukana sairashuoneeseen, vastustamattoman lumouksen valtaamana istui ja katseli hänen ihmeellisen rikasilmeisiä kasvojaan. Nuorukainen oli luonut Francesiin vakavan katseen, heti kun sisar oli hänen syleilystään noussut, ja ehkä tämä oli ensi kerta, kun hänen katseensa kohtasi sankarittaremme piirteet, mutta pettyneenä hän käänsi pois silmänsä. Hän näytti olevan ymmällä, hieroi otsaansa kuten unesta heräävä ja mietti.
"Missä Dunwoodie on?" hän kysyi Isabellalta. "Se kunnon mies on väsymätön ystävyyttään osoittamaan. Semmoisen työpäivän jälkeen kuin eilinen oli, hän on käyttänyt yönsä tuodakseen minulle hoitajattaren, jonka pelkkä läsnäolokin kohottaa minut vuoteestani."
Sisaren ilme muuttui, hänen silmänsä harhailivat ympäri huonetta ja niistä kuvastui hurjuus, joka Francesista, hänen väsymättömällä ja pelokkaalla mielenkiinnolla katsellessaan hänen liikkeitään, oli vieroittava.
"Dunwoodie! Eikö hän olekaan täällä? Luulin tapaavani hänet veljeni vuoteen ääressä."
"Velvollisuus vaatii häntä muuanne. Englantilaisten sanotaan olevan Hudsonin puolella liikkeellä ja meille kevyelle väelle he eivät suo paljonkaan lepoa. Ei mikään muu olisi niin kauan pidättänyt häntä tulemasta haavoittunutta ystävää katsomaan. Mutta, Isabella, kohtaus on ollut sinulle liikaa; sinähän vapiset."
Isabella ei vastannut mitään, vaan ojensi kätensä pöytää kohti, jolla kapteenin ravinto oli, ja Frances paikalla käsitti hänen toivomuksensa. Lasillinen vettä jossakin määrin virkisti sisarta, joka nyt sai sanoneeksi:
"Epäilemättä se on hänen velvollisuutensa. Ylämaassa sanottiin, että jokea pitkin kulki joukko kuninkaallisia; minä kuitenkin kuljin hänen joukkonsa ohi vain parin mailin päässä täältä." Lauseen viimeisen osan hän lausui tuskin kuuluvasti ja enemmän itsekseen kuin muiden huoneessa olevain kuultavaksi.
"Olivatko ne liikkeellä, Isabella?" kysyi veli innokkaasti.
"Eivät, maassa kaikki ja näköjään lepäsivät", vastasi tämä.
Ihmetellen rakuuna käänsi katseensa sisarensa kasvoihin hänen siinä istuessaan katse itsetiedottoman haaveilevana lattiaan suuntautuen, mutta turhaan hän sisarensa ilmeestä etsi selitystä. Hänen katseensa kääntyi nyt Francesin kasvoihin, ja pelästyneenä hänen ilmeensä totisuudesta tämä nousi ja hätäisesti kysyi, saattoiko hän olla jollakin tavalla avuksi.
"Jos voitte antaa anteeksi rohkeuteni", sanoi haavoittunut upseeri, tehden heikon yrityksen kohottautuakseen, "niin pyytäisin kapteeni Lawtonia hetkeksi luokseni."
Frances paikalla kiiruhti ilmoittamaan hänen pyyntönsä tälle herralle, ja vastustamattoman mielenkiinnon pakottamana hän jälleen palasi neiti Singletonin rinnalle istumaan.
"Lawton", sanoi nuorukainen levottomasti, rakuunan huoneeseen astuessa, "oletko kuullut mitään majurista?"
Sisar käänsi nyt katseensa rakuunaupseeriin, joka tervehti häntä sekä luontevasti että sotilaallisen kursailemattomasti.
"Hänen miehensä on ollut täällä kahdesti", hän sanoi, "tiedustelemassa, kuinka täällä lasaretissa jaksettiin."
"Entä miks'ei hän itse tullut?"
"Siihen kysymykseen voi majuri itse parhaiten vastata; mutta punatakit ovat liikkeellä, kuten tiedät, ja majuri Dunwoodie komentaa kauntissa; englantilaisia täytyy pitää silmällä."
"Totta", sanoi Singleton hitaasti, ikäänkuin toiset syyt olisivat hänelle äkkiä valjenneet; "mutta miten ihmeellä sinä olet joutilaana, jos on kiire käsissä?"
"Miekkakäteni ei ole kovin kiitettävässä kunnossa ja huonoa oli Roanokenkin kulku tänä aamuna; ja on vielä toinenkin syy, jonka voisin mainita, ellen pelkäisi, ettei neiti Wharton milloinkaan antaisi sitä anteeksi."
"Puhukaa, minä pyydän, minun mielipahaani pelkäämättä", sanoi Frances vastaten rakuunan hyvänluontoiseen hymyyn veitikkamaisuudella, joka oli hänen suloisille kasvoilleen luontainen.
"Teidän keittiönne tuoksu tietysti", huudahti Lawton avomielisesti, "kieltää minua valtakunnastanne poistumasta, ennenkuin voin antaa maan lihavuudesta perustellumman lausunnon."
"Ah! Täti Jeanette tekee parastaan saattaakseen isäni vieranvaraisuuden kunniaan", sanoi impi nauraen, "vaikka minä olen karannut hänen työstään, josta hyvästä kyllä menetän hänen suosionsa, ellen pian lähde apuun."
Frances lähti tätinsä luo, miettien syvästi uuden, sattuman tuoman tuttavansa luonnetta ja ylenmääräistä herkkätuntoisuutta.
Haavoittunut upseeri seurasi häntä silmillään hänen lapsekkaan suloisesti kulkiessaan ulos huoneen ovesta, ja immen kadottua näkyvistä hän huomautti:
"Harvoin tapaa semmoista tätiä ja sisarentytärtä, Jack; tämä on kuin keijukainen, mutta täti on enkeli."
"Näytät jaksavan hyvin, koska intosi toista sukupuolta kohtaan yhä pitää puoliaan."
"Olisin sekä kiittämätön että tunnoton, ellen ylistäisi neiti Peytonin rakastettavuutta."
"Hyvä, äidillinen nainen, mutta rakastettavuus on makuasia. Minun makuuni soveltuisi paremmin vähän nuorempi, kaikella kunnioituksella hänen viisauttaan ja kokemustaan kohtaan."
"Hän ei mahda olla vielä kahdenkaankymmenen", vastasi toinen pikaisesti.
"Riippuu siitä, mistä alat lukea. Jos aloitat elämän jälkipäästä, niin kyllä sitten; mutta jos aloitat alusta, joka on tavallisempaa, niin luulisin hänen olevan neljänkymmenen vaiheilla."
"Olet erehtynyt ja luullut vanhempaa sisarta tädiksi", sanoi Isabella, sulkien invaliidin suun kauniilla kädellään. "Ole vaiti! Tunteesi alkavat vaikuttaa ruumiiseesi."
Sitgreaves astui samassa huoneeseen ja pannen hieman levottomana jälleen merkille potilaansa kuumeoireet, velvoitti häntä samaan; rakuunakapteeni taas lähti surunvalitus-käynnille Roanoken luo, joka viime yön kuperkeikassa oli saanut yhtä pahat vammat kuin hän itsekin. Suureksi ilokseen hän palvelijaltaan kuuli, että hevonen oli hyvällä parantumisen tiellä kuten herransakin; ja Lawton huomasi, että hän hieromalla eläimen jäseniä monta tuntia yhteen mittaan sai sen jalat järjestelmälliseen liikkeeseen, hänen omia sanojaan toistaaksemme. Hän sen vuoksi antoi tarpeelliset käskyt yhtyäkseen Neljän tien risteyksessä odottavaan joukkoon heti kun oli lähestyväin pitojen nautinnot kokenut.
Henry Wharton oli sillä välin mennyt Wellmeren huoneeseen ja myötätunnollaan saanut everstin tuulen palaamaan ennalleen. Viimeksimainittu saattoi niin ollen nousta vuoteestaan ja valmistautua tapaamaan kilpailijan, jonka hän oli arvostellut niin mitättömäksi, ja niin perusteettomasti, kuten tulos oli osoittanut. Wharton tiesi, että heidän vastoinkäymiseensä, joksi he kumpikin tappiotaan nimittivät, oli syynä toisen varomattomuus; mutta hän karttoi puhumasta muusta kuin onnettomasta sattumasta, joka oli englantilaisilta riistänyt heidän johtajansa ja jota hän hyväntahtoisuudessaan väitti vastoinkäymisen syyksi.
"Sanalla sanoen, Wharton", virkkoi eversti, toisen jalkansa vuoteesta ulos pistäen, "voi sitä sanoa monen epäsuotuisan sattuman yhdysvaikutukseksi; teidän hillitsemätön hevosenne esti viemästä käskyäni majurille siksi ajoissa, että olisi päästy kapinallisten kylkeen."
"Aivan niin", vastasi kapteeni, potkaisten tohvelin vuodetta kohti; "jos meidän olisi onnistunut päästää niiden kylkeen muutamia hyviä yhteislaukauksia, olisivat nuo kunnon virginialaiset saaneet kunnon lähdön."
"Niin, ja kahta sukkelampaan", huudahti eversti, antaen nyt toisen jalkansa seurata ensimmäistä; "mutta nuo oppaat kun täytyi ajaa hiiteen ja se liike antoi heille mitä parhaan tilaisuuden hyökkäykseen."
"Niin kyllä", sanoi kapteeni, lähettäen nyt toisen tohvelin ensimmäisen jälkeen; "eikä tuo majuri Dunwoodie koskaan päästä tilaisuutta käsistään."
"Jos saisimme vielä kerran koettaa", sanoi eversti, jalkeilleen nousten, "niin taitaisi juttu päättyä koko lailla toisin, vaikkapa kapinallisten suurin ylvästelyn aihe onkin siinä, että ovat saaneet minut vangiksi. Heidän yrityksensä karkoittaa meidät metsästä kun torjuttiin."
"Ainakin olisi torjuttu, jos he olisivat tehneet hyökkäyksen", sanoi kapteeni, nakaten everstille muutkin vaatteet.
"No mutta sehän on sama asia", vastasi Wellmere, alkaen pukeutua. "Tärkeintä sotataidossa onkin asettua semmoiseen asemaan, ettei vihollinen uskalla toimia."
"Epäilemättä muistatte, että heidän yhdestä hyökkäyksestään täytyi suin päin kääntyä pakoon."
"Totta – totta", huudahti eversti vilkkaasti. "Jos minä olisin silloin ollut paikalla etuamme parantamassa, olisimme ehkä antaneet jenkeille kelpo löylytyksen", minkä sanoessaan hän yhä innokkaammin ryhtyi pukeutumaan. Ja pian hän, omissa silmissään entistäänkin ehompana, oli valmiina esiintymään seuralle. Hän oli nyt melkein varma siitä, että hänen vangitsemisensa oli seuraus sattumista, joille ei kukaan olisi mitään voinut.
Se tieto, että eversti Wellmerekin aikoi saapua aterialle, ei suinkaan vähentänyt niitä valmistuksia, joihin pitojen varalta jo oli ryhdytty. Vastattuaan everstin kohteliaaseen tervehdykseen ja monet kerrat osaaottavasti tiedusteltuaan hänen haavainsa laatua Saara itse lähti neuvoineen ja tietoineen valmistelemaan monipuolisia kemuja, jotka siihen aikaan olivat maaseutuelämässä niin yleisiä ja jotka eivät vieläkään ole kotoisille tavoillemme aivan vieraita.
KOLMASTOISTA LUKU.
Huvilan seinäin sisäpuolelle alkoi yhä enemmän keräytyä niitä valmistuksien tuoksuja, jotka kapteeni Lawton oli pannut merkille. Eräät sulohajut, joita nousi Caesarin maanalaisesta valtakunnasta, vakuuttivat rakuunalle mitä miellyttävimmin, että hänen hajuhermonsa, jotka tämmöisissä tilaisuuksissa olivat yhtä tarkat kuin toisissa silmät, uskollisesti olivat velvollisuutensa täyttäneet; ja voidakseen nauttia näistä nousevista sulotuoksuista oli rakuuna asettunut rakennuksen akkunaan, jottei ainoakaan Idän ryytien kyllästämä haju päässyt haihtumaan pilviin kutkuttamatta ensin hänen sieraimiaan. Lawton ei kuitenkaan suinkaan antautunut näihin nautintoihin ryhtymättä ensin semmoisiin valmistuksiin juhlan kunniaksi kuin hänen niukka puvustonsa salli. Hänen joukkonsa univormu oli aina vapaakirja parhaimpaankin pöytään, ja vaikka se olikin jonkin verran tuhrautunut kovassa palveluksessa ja arkailemattomasta pidosta, harjasi hän sen ja suori tilaisuutta varten, miten parhaiten taisi. Hänen päänsä, jonka luonto oli kaunistanut sysimustalla tukalla, hohti nyt puuterista lumivalkoisena; ja luiseva käsi, joka niin oivasti sopi sapeliin, kurkisti röyhelön sisästä melkein neitseellisen ujosti. Sen pidemmälle eivät rakuunan muodon parannukset ulottuneet, paitsi että hänen saappaansa kiilsivät vielä juhlakiiltoakin kirkkaammin ja hänen kannuksensa välkehtivät auringon säteissä, kuten puhdas jalo metalli ainakin, josta ne oli tehty.
Caesar liikkui huoneissa ja näytti nyt vielä paljon enemmän oman tärkeytensä tietävältä kuin aamun surullisia velvollisuuksia täyttäessään. Neekeri oli varhain palannut asialta, jolle kaupustelija oli hänet lähettänyt, ja emäntänsä käskyjä noudattaen paikalla ryhtynyt hänelle kuuluvia velvollisuuksia täyttämään; niin tärkeät olivat tosiaan nyt hänen tehtävänsä, että hän vain silloin tällöin sivumennen saattoi neiti Singletonin saattajaksi lähetetylle tummaihoiselle veljelleen kertoa jonkin osan vast'ikään vietetyn kohtalokkaan yön ihmeellisistä tapauksista. Käyttäen kuitenkin sukkelasti jokaisen sattuman tarjoaman lomahetken hän sai niin monta pääkohtaa tuon toisen tiedoksi, että vieraan silmät aukenivat selkoisten selälleen. Ihmeitten ja kummain ahnehtiminen oli näissä mustissa arvon miehissä synnynnäinen avu; ja neiti Peytonin täytyi käskijävallallaan sekaantua asiaan saadakseen jutun jälkipään jäämään soveliaampaan tilaisuuteen.
"Ah, neiti Jinette", sanoi Caesar päätään pudistaen ja ajatuksensa kaikella katsannollaankin ilmaisten, "se oli kamala näke Johnny Birch kävele jalka päällä kun maka aivan kuollu!"
Siihen päättyi keskustelu; vaikka neekeri itsekseen lupasi – ja todella sitten lupauksensa täyttikin –, että hän vastaisuudessa vielä juttelisi monet hauskat jutut tästä hirveästä tapauksesta.
Kun kummitusjuttu näin oli saatu hetkeksi unohtumaan, alkoi neiti Peytonin homma menestyä oivallisesti; ja iltapäivä-auringon vaellettua parin tunnin taipaleen puolipäiväpiiristä eteenpäin lähti keittiöstä liikkeelle juhlakulkue arkihuonetta kohti, Caesar johtaen etujoukkoa ja kuihtuneen kätensä kämmenellä kannattaen kalkkunaa taitavasti kuin tanssimestari.
Toisena miehenä kulki kapteeni Lawtonin palvelija, marssi kankeasti ja hajasäärin ikäänkuin ratsulleen tilaa varaten, kantoi oikeata virginialaiselta tuoksuvaa siankinkkua; se oli lahja, jonka neidin veli oli lähettänyt Accomacista. Sotilaallisen jäykästi tämän maukkaan ruuan kantaja piti hänelle uskottua aarretta silmällä; ja vaikeata olisi ollut sanoa, hänen vihdoin matkan päähän päästyään, kummassa oli enemmän mehua, hänen omassa suussaan, vaiko Accomacin porsaanpaistissa.
Kolmantena nähtiin jonossa eversti Wellmeren palvelija, jolla kummasakin kädessään oli kanafrikasseita ja osteripasteijoja.
Hänen jälkeensä marssi tohtori Sitgreavesin palvelija, joka vaistomaisesti oli kaapannut käsiinsä suunnattoman liemimaljan, se kun enimmän oli hänen käsityskantansa mukainen esine, ja vakaasti hän astui rivissä, kunnes liemihöyryt siihen määrään himmensivät silmälasit, joita hän virkansa merkkinä käytti, että hänen perille päästyään täytyi laskea taakkansa lattialle, kunnes oli ottanut lasit päästään, niin että näki posliinipinojen ja lautaslämmittimien välitse pujotella perille saakka.
Seuraava järjestyksessä oli toinen rakuuna, jonka velvollisuus oli palvella kapteeni Singletonia; ja ikäänkuin sovitellen ruokahalunsa isäntänsä heikon tilan mukaiseksi hän oli tyytynyt ottamaan paahdetun sorsaparin, jonka kutkutteleva tuoksu kuitenkin piankin sai hänet katumaan, että oli vast'ikään tehnyt lopun sekä herransa sisarelle että vielä itselleenkin valmistetusta aamiaisesta.
Häntäpäässä kulki taloon kuuluva valkoinen poika, ähkyen ja puhkuen valtavan vihannestaakan alla, jonka kokki hyvän loppuvaikutuksen aikaansaadakseen oli sen tarkemmin ajattelematta sälyttänyt hänen kannettavakseen.
Tässä eivät kuitenkaan olleet vielä likimainkaan päivän juhlavalmistukset; tuskin oli Caesar laskenut käsistään linnun, joka vielä viikko takaperin oli lennellyt Ylämaan metsissä aavistamatta vähääkään näin pian pääsevänsä näin hyvää seuraa johtamaan, ennenkuin hän koneellisesti teki korollaan kokokäännöksen ja lähti johtamaan jonoa takaisin keittiöön. Kumppanit toinen toisensa jälkeen suorittivat saman liikkeen kuin neekerikin, ja pian saapui jono toistamiseen arkihuoneeseen samassa järjestyksessä. Tästä erinomaisesta järjestelystä oli seurauksena, että tuota pikaa kokonaiset parvet kyyhkyjä ja pyitä, kampeloita ja kuhia kasoittain ja moni kaunis kurppa ilmestyi seurueen nähtäväksi.
Kolmannella hyökkäyksellä keittiö itsestään luovutti asianmukaiset määrät perunoita, sipulia, porkkanoita, kaalihakkelusta, riisiä ja kaikenlaista muuta kelpo päivällisiin kuuluvaa pientä kamaa.
Pöytä notkui nyt kerrassaan amerikkalaisen runsautensa painosta, jonka jälkeen Caesar mitä hyväksyvimmällä omallatunnolla katsasti kaikkea ja järjestettyään uudelleen jokaisen ruokalajin, mitä hän ei itse ollut omin käsin pöytään kantanut, lähti pitojen haltijattarelle ilmoittamaan suorittaneensa tehtävänsä kaikella kunnialla.
Puolta tuntia ennen yllämainittua herkkuparaatia olivat talon kaikki naiset kadonneet melkein samaan selittämättömään tapaan kuin pääskyt talven lähestyessä pakenevat. Mutta niiden paluun kevät-aika oli tullut ja koko seura oli nyt koolla kukallisilla, pehmustetuilla huonekaluilla sisustetussa budoaarissa.
Hyväsydäminen neiti Peyton oli erinomaisten keittiöhommiensa lisäksi päättänyt tilaisuuden sen veroiseksi, että hänen itsensäkin tuli pukeutua vaatteisiin, jotka olivat koolla olevien vieraitten arvon mukaiset.
Päässään hänellä oli mitä hienoimmasta palttinasta tehty myssy, edestä koristettu leveällä pitsirimssulla, joka ulkoni kasvoista sillä tavalla, että otsan yläreunaan ryhmitetyt tekokukat esiintyivät mitä edullisimmin.
Hiuksien väri katosi kokonaan puuteriin, jota niille oli runsaalla mitalla siroteltu; niiden jäykkää kuosia lievensi kuitenkin jossakin määrin pieni käherrys kummallakin sivulla, antaen piirteille naisellista hempeyttä.
Puku oli upeata vahvaa silkkiä, violettia väriltään, rinnan kohdalta matalalle auki, ja samasta kankaasta tehty liivi oli niin ruumiinmukainen, että vartalon oikeat suhteet esiintyivät olkapäistä vyötäisiin saakka mitä parhaiten. Puvun alaosa oli sangen uhkea, ilmaisten selvääkin selvemmin, ettei säästäväisyys vaatetusasioissa kuulunut sen ajan heikkouksiin.
Tämän naisen kookasta vartaloa vielä tehostivat kengät, samasta kankaasta tehdyt kuin pukukin, joiden korot lisäsivät tuuman verran luonnon muutoinkin suomaan runsaaseen mittaan.
Hihat olivat lyhyet ja käsivarren mukaiset kyynärpäähän saakka, mutta kyynärpään kohdalla ne laajenivat väljiksi laskoksiksi, joita käsivarresta riippui suuri runsaus sitä ojennettaessa; ja kaksin- ja kolminkertaiset palttinarimssut, hienoilla pitseillä verhotut, tehostivat lisäksi yhä vielä valkoisen ja sopusuhtaisen käden ja käsivarren siroutta. Kaulassa oli kolminkertainen rivi suuria helmiä; ja pitsikutomus osaksi verhosi sitä osaa vartalosta, jonka silkki oli jättänyt paljaaksi, mutta jonka neljänkymmenen vuoden kokemus oli opettanut pitämään peitossa.
Näin pukeutuneena ja seisoen suorana sen ajan ylevään, sirkeään tapaan tämä vanha neiti olisi varmaan saattanut rinnallaan varjoon koko parven nykyisiä kaunottaria.
Saaran aisti oli työskennellyt samoja suuntaviivoja myöten kuin tädinkin hänen itseään koristellessaan; ja puku, joka vain aineitten ja värien puolesta erosi yllä kuvatusta, sai hänen muhkean vartalonsa esiintymään yhtä edullisesti. Hame oli vaalean sinertävää satiinia. Kaksikymmentä ikävuotta ei kuitenkaan kaivannut sitä harsoa, joka neljänkymmenen iällä oli varovaisinta, ja vain kateellinen reunus mitä hienointa pitsiä jossakin määrin verhosi sitä, minkä satiini jätti nähtäväksi. Rinnan yläosa ja olkain ihana lasku hohtivat luontaisessa kauneudessaan, ja samoin kuin tädillään hänelläkin oli kaulassaan kolminkertainen helminauha, ja korvissaan niiden kanssa yhteen käyvät renkaat. Päässä ei ollut myssyä ja hiukset olivat taaksepäin kammatut, niin että silmä saattoi täydelleen nauttia marmorihohteisen, lumivalkoisen otsan ihanuudesta. Niskaan sirosti valui muutamia vallattomia suortuvia ja otsan yläpuolelle oli kuin kruunuksi asetettu kiehkura tekokukkia.
Neiti Singleton oli luovuttanut veljensä tohtori Sitgreavesille, joka oli saanut potilaansa vaipumaan syvään uneen tyynnytettyään ensinnä kuumeoireet, jotka keskustelu oli nostattanut. Talon huomaavainen emäntä oli saanut sisaren liittymään seuraan ja hän istui nyt Saaran vieressä tästä neidosta ulkoasuun nähden paljoakaan eroamatta, paitsi ettei hän sysimustille hiuksilleen huolinut puuteria ja että hänen harvinaisen korkea otsansa ja suuret kirkkaat silmänsä soivat kasvoille miettiväisen ilmeen, jota poskien kalpeus ehkä vielä tehosti.
Ja viimeksi on tästä kaunotarsikermästä mainittava Whartonin nuorin tytär, joka ei suinkaan muiden rinnalla jäänyt varjoon. Frances oli lähtenyt kaupungista, kuten jo huomautimme, ennenkuin hän oli saavuttanut hienoston naisten täysi-ikäisyyden rajan. Jotkut yritteliäimmät olivat jo alkaneet murtaa alas vallitsevia muotitapoja, jotka niin kauan olivat kauniin sukupuolen vapautta rajoittaneet; ja nuori immyt oli rohjennut antaa kauneutensa esiintyä semmoisena kuin luonto oli sen hänelle lahjoittanut. Paljoa hän ei tehnyt sen kohentamiseksi, mutta sen vähän, minkä hän teki, hän teki mestarillisesti. Frances oli aamupäivän kuluessa monta kertaa päättänyt koristaa itseään tavallista suuremmalla huolella. Joka kerta tämän päätöksen tehtyään hän jonkin minuutin totisena katseli pohjoista kohti ja sitten aina muutti päätöksensä.
Sankarittaremme, määrähetkellä vierashuoneeseen ilmestyessään, oli pukeutuneena vaalean siniseen silkkihameeseen, joka leikkaukseltaan ja kuosiltaan paljon muistutti sisaren hametta. Hiuksensa hän oli jättänyt luonnollisiin vallattomiin kiehkuroihinsa, rajoittaen niiden runsautta päälaella pitkällä matalalla, läpinäkyvästä kilpikonnan kuoresta tehdyllä kammalla; jonka väri tuskin erosi hänen suortuvainsa kullasta. Hame oli kokonaan vailla laskoksia ja rypytyksiä ja mukautui hänen vartaloonsa niin tarkkaan, että siitä saattoi arvata vallattoman tytön enemmän kuin vain aavistavan, mitä suloja sillä oli tarjottavana. Vartalon ulkopiirteitä lievensi rehevä pitsiröyhelö. Päässä ei ollut minkäänlaista koristetta; mutta kaulassa hänellä oli kultaiset kaulavitjat, edestä mehevänpunaisella karneolilla kiinnitetyt.
Kerran ja vain kerran heidän pitopöytään käydessään näki Lawton pienen jalan pistävän esiin hänen helmainsa poimuista; sen kauneutta ympäröi pienoinen sininen silkkitohveli, jota briljanttisolki piti tarkkaan paikallaan. Rakuuna yllätti itsensä kesken huokausta, hän kun ajatteli, kuinka siro tuo jalka olisi menuetissa, vaikkei se satulassa olisi kelvannut.
Neekerin ilmestyessä huoneen kynnykselle ja tehdessä syvän kumarruksen, jonka on kautta vuosisatain käsitetty merkitsevän "pöytä on katettu", meni Wharton, jonka kellervänruskeasta kankaasta tehtyä pukua suuren suuret napit koristivat, jäykän kohteliaasti neiti Singletonin luo ja kumartaen puuteroidun päänsä melkein ojentamansa käden tasalle, tarttui neidon käteen.
Tohtori Sitgreaves osoitti saman kohteliaisuuden neiti Peytonille, joka vastasi yhtä suosiollisesti, viivähtäen kuitenkin ensin sen verran, että veti hansikkaat käteensä.
Eversti Wellmerelle Saara soi hymyn, hänen täyttäessään saman velvollisuuden; ja Frances ojensi hoikkain sormiensa päät kapteeni Lawtonille tyttömäisen ujosti.
Paljon aikaa kului ja koko joukon vaivaa kysyi, ennenkuin koko seurue oli Caesarin suureksi iloksi saatu pöydän ympäri sijoitetuksi, kaikki etiketin ja arvon vaatimukset huomioon ottaen. Neekeri hyvin tiesi, etteivät ruoat odotuksesta parantuneet; ja vaikka hän mitä parhaiten käsitti, kuinka epäedullista kylmän päivällisen syöminen oli, ei hänen tietoviisautensa sitä vastoin likimainkaan riittänyt käsittämään kaikkia niitä salaisia seurauksia, jotka seuraelämässä arvojärjestyksestä johtuvat.
Ensimmäiset kymmenen minuuttia kaikki olivat asemaansa sangen tyytyväisiä, rakuunakapteenia lukuunottamatta. Lawtonkin olisi ollut kaikin puolin tyytyväinen, ellei talon isännän ja neiti Jeanette Peytonin ylenmääräinen kohteliaisuus olisi pakottanut häntä kiittäen hylkäämään semmoisia ruokia, joista hän ei välittänyt, ja siten viivyttänyt häntä pääsemästä käsiksi niihin, joita hänen mielensä halasi. Lopulta aterioiminen kuitenkin pääsi hyvään alkuun, ja se hartaus, jolla kaikkien huomio kiintyi ruokiin, puhui kaunopuheliaimmin kuin tuhannen sanaa Dinan taidosta.
Tämän jälkeen oli naisten kanssa maljoja kilistettävä; mutta kun viini oli oivallista ja lasit avarat, tyytyi kapteenimme tähän keskeytykseen sitä vähääkään pahakseen panematta. Hän päinvastoin siihen määrään pelkäsi loukkaavansa ja laiminlyövänsä hyvän tavan hienouksia, että hän tämän kohteliaisuuden lähimmälle naiselleen osoitettuaan jatkoi, kunnes ei ainoakaan kauniin sukupuolen edustajista voinut hyvällä aiheella syyttää häntä ainakaan tässä asiassa puolueellisuudesta.
Paljon aikaa oli kulunut siitä, kun Lawton oli tehnyt hyvän viinin tuttavuutta, tämä olkoon sanottu hänen puolustuksekseen, etenkin kun kiusaus nyt oli niin suuri. Wharton oli kuulunut niihin New Yorkin politikoitsijoihin, joiden päätehtävä ennen sotaa oli ollut ottaa vastaan vieraita ja lausua ajan merkeistä viisaita mielipiteitä, ja kannustimena oli näissä tilaisuuksissa ollut eräs neste, Madeira-saaren etelärinteillä kasvavista rypäleistä puserrettu, joka Länsi-Intian kautta saapui Pohjois-Amerikan siirtokuntiin, viipyen kuitenkin jonkin aikaa tuossa lännen saaristossa sen kiitetystä ilmanalasta kostumassa. Tätä terveyden vahvistajaa oli kaupungissa olevasta varastosta tuotu maalle melko määrä ja pieni osa siitä nyt kimalteli kapteenin edessä pullossa, punoittaen kuin meripihka auringon säteitten viistoon lävitseen paistaessa.
Vaikka liharuoat ja kasvikset olivat mitä parhaassa järjestyksessä ja asianmukaisuudessa sisään tulleet, ottivat ne sitä vastoin lähtönsä hyvinkin samaan laatuun kuin nostoväki peräytyessään. Pöytä raivattiin hieman harpyija-tarun kertomaan tapaan ja kaahimisen, astiain kalinan, särkymisen helinän ja maahan läiskymisen säestäessä runsaan aterian jäännökset katosivat. Ja nyt alkoi uusi jonomarssi, jonka toimesta pöytää tuota pikaa kaunisti leivosten runsaus kaikkineen, mitä niihin tavallisesti kuuluu.
Wharton täytti oikealla puolellaan istuvan neidon viinilasin ja työntäen pullon toiselle vieraalle sanoi syvään kumartaen:
"Neiti Singleton suo meille sen kunnian, että esittää maljan."
Vaikkei tämä liike ollut muuta kuin yleinen tapa tämmöisissä tilaisuuksissa, vapisi neito kuitenkin kovasti, punastui ja taas kalpeni koettaen ilmeisestikin koota ajatuksiaan, kunnes hän levottomuudellaan herätti koko seuran huomiota. Voimanponnistuksella ja ikäänkuin turhaan olisi koettanut muistaa jotakin toista, Isabella sitten heikolla äänellä sanoi:
"Majuri Dunwoodie."
Kaikki joivat maljan ilomielin eversti Wellmerea lukuunottamatta, joka vain kostutti huuliaan ja pöydälle läikäyttämästään viinistä piirteli kuvia.
Eversti Wellmere lopulta rikkoi vaitiolon ja sanoi ääneen kapteeni Lawtonille:
"Tämä Dunwoodie varmaan nyt kapinallisessa armeijassa ylenee menestyksen johdosta, jonka tapaturmani salli hänen saada johdettavastani joukosta."
Kapteeni oli tyydyttänyt luonnon vaatimukset täydeksi tyytyväisyydekseen; ja lukuunottamatta Washingtonia ja lähintä komentajaansa ei ollut ainoatakaan kuolevaista, jonka paheksumisista hän vähääkään välitti. Turvauduttuaan ensin pulloon, joka hänen silmissään oli armon saanut, hän ihmeteltävän kylmäverisesti vastasi:
"Suokaa anteeksi, eversti Wellmere: majuri Dunwoodie on Pohjois-Amerikan liittovaltain alamainen ja niitä hän myös palvelee. Semmoinen mies ei ole kapinoitsija. Toivon, että hänet ylennetään, toivon sitä sekä sen vuoksi, että hän sen ansaitsee, että koska minä olen joukossa häntä arvossa lähin. Tietymätöntä on minulle, mitä tapaturmaksi sanotte, ellette Virginian ratsuväen kohtaamista ehkä sinä pidä."
"Emme riitele sanoista", sanoi eversti ylhäisesti; "minä puhuin niinkuin velvollisuus hallitsijaani kohtaan käski. Mutta ettekö pidä komentajan menettämistä joukolle onnettomuutena?"
"Se epäilemättä voi olla onnettomuus", sanoi rakuunaupseeri painostaen.
"Neiti Peyton, suvaitkaa te esittää malja!" huudahti talon isäntä, haluten keskeyttää tämän väittelyn.
Puhuteltu kumarsi päätään arvokkaasti sanoessaan "kenraali Montrose"; ja hänen piirteilleen hiipi vienona kauan kateissa ollut puna.
"Ei ole epämääräisempää sanaa kuin onnettomuus", sanoi lääkäri, vähääkään välittämättä isännän sukkelasta tempusta, "toiset pitävät jotakin asiaa onnettomuutena, toiset päinvastoin. Onnettomuudesta syntyy onnettomuuksia. Elämä on onnettomuus, sillä se voi olla pysyvän onnettomuuden aiheuttaja; ja kuolema on onnettomuus, koska se katkaisee elämän ilot."
"Se on onnettomuus, ettei joukkomme varastossa ole tämmöistä viiniä", keskeytti rakuunakapteeni.
"Lausukaa sen kautta toivomus, koska se on mielenne mukaista", sanoi Wharton.
Lawton täytti lasinsa reunoja myöten ja sanoi: "Nopeaan rauha taikka tuima sota."
"Juon esittämänne maljan, kapteeni Lawton, vaikka hyvin vähän luotan teidän käsitykseenne taistelemisesta", sanoi lääkäri. "Minun heikon ymmärrykseni mukaan ratsuväki olisi pidettävä jälkijoukkona voittoa täydentämässä, eikä lähetettävä eturintaan sitä hankkimaan. Tätä voimme sanoa sen luonnolliseksi käyttämiseksi, jos sitä sanaa voi niin keinotekoisesta aselajista käyttää; sillä koko historia osoittaa, että ratsuväki on saanut enimmän aikaan silloin, kun se on pidetty varajoukkona oikealla hetkellä käytettäväksi."
Tämä väite, tohtorin opettavaiseen tapaan lausuttuna, tarjosi neiti Peytonille tilaisuuden, jota hän ei jättänyt käyttämättä. Hän nousi pöydästä ja poistui molempien nuorten tyttöjen keralla.
Melkein samassa Whartonkin poikansa keralla anteeksi pyytäen poistui lähimmän naapurinsa kuolemaa muistaen.
Naisten poistuminen oli lääkärille merkkinä sikaarin sytyttämiseen, mutta kun sillä hänen suupielessään oli totuttu vakinainen paikkansa, ei se vähääkään ehkäissyt keskustelua.
"Jos mikään voi vankeuden ja haavain kovuutta lieventää, niin varmaan sitten onni saada kärsiä semmoisten naisten seurassa kuin nämä ovat", lausui eversti ritarillisesti, oven suljettuaan istumaan palatessaan.
"Myötätunnolla ja ystävällisyydellä on suuri vaikutus ihmisruumiiseen", vastasi tohtori, karistaen pikkusormensa päällä taiturin tapaan tuhkan sikaaristaan. "Henkisten ja ruumiillisten tunteitten välillä vallitsee läheinen yhteys; mutta parantaminen ja taudin tai tapaturman kadottaman luontaisen terveyden palauttaminen vaatii kuitenkin muutakin kuin johdotonta myötätuntoa. Semmoisessa tapauksessa ne valot" – lääkärin katse sattumalta tapasi rakuunakapteenin silmän ja hän vaikeni. Vetäisten hätäisesti pari kolme pöllähdystä hän yritti päättää lauseen: "Semmoisessa tapauksessa ne valot, jotka vuotavat tieteen –"
"Mitä teidän pitikään sanoa?" sanoi eversti Wellmere viiniään maistellen.
"Tarkoitukseni oli vain huomauttaa", jatkoi Sitgreaves selkänsä Lawtonille kääntäen, "ettei leipäpöperöllä paranneta taittunutta käsivartta."
"Sitä suurempi vahinko", huudahti rakuuna, "sillä syömistä lukuunottamatta ei ruokaa voisi viattomammin käyttää."
"Teihin, eversti Wellmere", sanoi lääkäri, "joka olette valistunut mies, voin hyvällä luottamuksella vedota." Eversti kumarsi. "Varmaan panitte merkille, kuinka kamalaa jälkeä tämän naapurimme johtamat miehet tekivät riveissänne." Eversti näytti jälleen vakavalta. "Kuinka elämä paikalla sammui heidän ihmisruumiiseen iskiessään, niin että tieteen on aivan toivotonta yrittää jälkiä korjata. Kuinka ammottavia haavoja he iskevät, niin ettei kokeneinkaan haavuri voi niitä parantaa. No niin, herra eversti, teidän puoleenne minä voitonvarmana siis käännyn ja pyydän teitä sanomaan, eikö joukkonne olisi hävinnyt yhtä perusteellisesti, vaikka miehet kaikki olisivat menettäneet oikean käsivartensa eikä päätänsä?"
"Voitonvarmuutenne on hieman ennenaikainen, herra tohtori", sanoi Wellmere.
"Edistyykö vapauden asia askeltakaan siitä, että tappelussa käytetään moista taitamatonta julmuutta?" jatkoi haavalääkäri elämänsä mieliaiheeseen näin kiinni päästyään.
"En ole vielä selvillä siitä, että kukaan kapinallisessa armeijassa taisteleva millään tavalla edistäisi vapauden asiaa", aloitti eversti taas.
"Vapauden asia! Hyvä Jumala, minkä vuoksi sitten taistelemme?"
"Orjuuden, herra tohtori; niin juuri, orjuuden. Te kohotatte alhaison tyrannivallan lempeän ja hyväntahtoisen hallitsijan valtaistuimelle. Missä on kehutun vapautenne johdonmukaisuus?"
"Johdonmukaisuus!" toisti lääkäri, katsellen ympärilleen hieman ihmeissään, kuullessaan näin nujertavia syytöksiä asiaa vastaan, jota hän kauan oli tottunut pitämään pyhänä.
"Niin, herra tohtori, johdonmukaisuutenne. Teidän viisasten-kongressinne on julkaissut julistuksen, jossa luvataan kaikille samat valtiolliset oikeudet."
"Se on totta, ja sangen etevästi se onkin tehty."
"Sen etevyydestä en sano mitään: mutta jos se on totta, niin miksette vapauta orjianne?" Tämä todiste, jota useimmat everstin maanmiehistä pitävät musertavana vastauksena tuhansiin vakuuttaviin tosiasioihin, ei suinkaan menettänyt painoaan siitä tavasta, jolla se esitettiin.
Jokainen amerikkalainen tuntee itsensä nöyryytetyksi, kun hänen täytyy ryhtyä maataan puolustamaan tämän lakiensa ilmeisen epäjohdonmukaisuuden ja kohtuuttomuuden vuoksi. Hänen tunteensa ovat jotenkin samanlaiset kuin kunniallisen miehen, jonka täytyy puolustaa itseään häpeällistä syytöstä vastaan, vaikkapa tietäisikin syytöksen vääräksi. Sitgreaves oli pohjaltaan sangen tervejärkinen mies ja näin vaadittuna hän täysin vakavissaan kävi vastasyitään esittämään.
"Meidän vapautemme on ratkaiseva ääni niissä neuvostoissa, jotka meitä hallitsevat. Me pidämme kohtuuttomana sitä, että meitä hallitsee kolmentuhannen mailin päässä asuvan kansan kuningas, sillä se kansa ei pidä, eikä voi pitää ainoatakaan meidän valtiollista etuamme omanaan. Sorrosta en puhu mitään; lapsi oli täysi-ikäinen ja sillä oli oikeus saada täysi-ikäisen oikeudet. Semmoisessa tapauksessa on vain yksi tuomari, johon kansa voi vedota oikeutensa saadakseen – voima, ja voimaan me nyt vetoamme."
"Moiset mielipiteet ehkä soveltuvat nykyiseen tarkoitukseenne", sanoi Wellmere ivallisesti; "mutta minä pelkään, että ne ovat ristiriidassa sivistyneitten kansojen kaikkien käsitysten ja tapain kanssa."
"Ne ovat sopusoinnussa kaikkien kansojen tapojen kanssa", sanoi lääkäri, vastaten nyökkäykseen ja hymyyn, joilla Lawton ilmaisi yhtä täydellisesti hyväksyvänsä hänen terveen järjen kantansa kuin hänen "lääketieteellistä jaaritustaan" halveksikin. "Kuka suostuisi olemaan hallittu, kun hän voi itse hallita? Ainoa järkevä peruste on se, että jokaisella yhteiskunnalla on oikeus itseään hallita siten, ettei se loukkaa Jumalan lakeja."
"Onko sitten kanssaihmistenne orjuudessa pitäminen näiden lakien mukaista?" kysyi eversti painavasti.
Lääkäri tyhjensi lasinsa ja kerran rykäistyään palasi taas taisteluun.
"Herra eversti", hän sanoi, "orjuus on sangen vanha laitos, eikä se näytä rajoittuneen mihinkään erikoiseen uskontoon eikä hallitusmuotoon; jokainen sivistyneen Euroopan kansoista pitää tai on pitänyt kanssaihmisiään tämänkaltaisen ankaruuden alaisena."
"Lukuunottamatta Suur-Britanniaa", huudahti eversti ylpeästi.
"Kuinka niin?" jatkoi tohtori nyt luottavasti, kun saattoi siirtää sodan pois omasta maastaan. "En voi tehdä Suur-Britanniaan nähden poikkeusta. Sen pojat, sen laivat, sen lait toivat näihin valtioihin orjuuden; ja sen laitoksia kohtaa tuomio. Englannilla ei ole jalankaan vertaa semmoista maata, jossa neekeri kelpaa, missä ei myös pidettäisi orjia. Englannissa itsessään ei tosin ole orjia, mutta Englannissa on liiaksikin ruumiillista voimaa, jonka vuoksi osa siitä on köyhälistöä. Sama pitää paikkansa Ranskaan ja useimpiin muihin Euroopan maihin nähden. Niin kauan kuin tyydyimme olemaan siirtokuntina, ei kotiorja-järjestelmässä huomattu mitään loukkaavaa; mutta nyt, kun olemme päättäneet hankkia sen verran vapautta kuin emämaan turmiollinen hallintojärjestelmä tekee mahdolliseksi, moititaan meitä siitä, mikä meillä on Englannin antamaa lahjaa. Mahtaneeko teidän herranne vapauttaa alamaistensa orjat, jos hänen onnistuu kukistaa uudet valtiomme, vai tuomitseeko hän valkoiset samaan orjuuteen, jossa hän on neekerejä niin kauan pitänyt mitään pahaa siinä huomaamatta? Totta on, että jatkamme samaa tapaa; mutta meidän on vähitellen saatava aikaan parannus, muutoin luomme vielä suuremman epäkohdan kuin minkä alaisena nyt olemme. Epäilemättä orjiemme vapautus edistyy sitä myöten kuin itsekin edistymme, kunnes ei lopulta näissä ihanissa seuduissa ole ainoatakaan Luojan kuvaa siinä tilassa, ettei hän olisi mahdollinen todistamaan Luojansa hyvyyttä."
Muistettakoon, että tohtori Sitgreavesin sanoista on kulunut neljäkymmentä vuotta ja ettei Wellmere kyennyt hänen ennustustaan vastaan väittämään.
Huomatessaan asian käyvän liian visaiseksi englantilainen poistui siihen huoneeseen, johon naiset olivat kokoontuneet, ja Saaran viereen istahtaen hän huomasi paljon hauskemmaksi kertoa hänelle piirteitä emämaan ylhäisön elämästä ja muistella hänen kanssaan tuhansia pikku kaskuja heidän entisistä yhteisistä ystävistään. Neiti Peyton mielihyvällä kuunteli, teepöydän herkkuja jaellessaan, ja Saara usein kumarsi punastuvat kasvonsa neulomukseensa salatakseen hehkun, jonka seuramiehen imartelevat huomautukset hänen poskilleen kohottivat.
Yllä kerrotusta väittelystä oli seurauksena täydellinen aselepo tohtorin ja hänen toverinsa välillä. Ja edellisen käytyä Singletonia katsomassa he hyvästelivät naiset ja nousivat hevostensa selkään; edellinen lähteäkseen katsomaan leiriin jääneitä sairaitaan, jälkimmäinen joukkoonsa yhtyäkseen. Mutta heidän lähtönsä keskeytti portilla tapaus, jonka aiomme seuraavassa luvussa kertoa.
NELJÄSTOISTA LUKU.
Olemme jo maininneet, että Amerikassa on tapana jättää vainaja vain lyhyeksi ajaksi surijain nähtäväksi. Ja pakko huolehtia omasta turvallisuudestaan oli pakottanut kaupustelijan tätäkin lyhyttä aikaa lyhentämään. Kerrottujen tapausten synnyttämässä sekasorrossa ja levottomuudessa vanhemman Birchin kuolema oli jäänyt huomaamatta; mutta lähimpiä naapureita saatiin kuitenkin tuota pikaa kokoon riittävä luku ja vainajan piti nyt saada hautaus tavanmukaisine menoineen. Tämän vaatimattoman hautaussaaton lähestyminen se pysäytti rakuunaupseerin ja hänen toverinsa. Neljä miestä kantoi ruumista yksinkertaisilla paareilla, ja heidän edellään kulki neljä muuta miestä valmiina vuoroonsa kantamaan. Kaupustelija kulki arkun vieressä ja hänen rinnallaan Katy Haynes mitä päättäväisin murheen ilme kasvoillaan ja molempain lähimpäin surijain jäljessä Wharton ja englantilainen kapteeni. Jälkipäässä seurasi pari kolme vanhaa miestä ja vaimoa ja muutamia sattumalta saattoon yhtyneitä poikia. Kapteeni Lawton istui satulassaan jäykkänä ja ääneti, kunnes kantajat tulivat hänen kohdalleen, ja vasta nyt Harvey kohotti maasta silmänsä ja näki näin läheltä pelkäämänsä vihollisen. Kaupustelijan ensimmäinen ajatus oli lähteä pakoon; mutta mielensä malttaen hän kiinnitti silmänsä isänsä arkkuun ja astui rakuunan ohi varmoin askelin, vaikka sykkivin sydämin. Rakuuna kohotti hitaasti lakkiaan ja oli avopäin, kunnes Wharton poikansa keralla oli ohi kulkenut; vasta sitten hän hiljalleen ratsasti perässä, jäykän äänettömänä.
Caesar ilmestyi huvilan kellarikeittiöstä ja liittyi hautajaissaattoon vakavan juhlallisena, vaikka samalla nöyränä ja sangen kunnioittavan välimatkan päässä ratsumiehistä. Vanha neekeri oli sitaissut käsivarteensa hiukan kyynärpään yläpuolelle moitteettoman puhtaan valkoisen liinan – tämä kun oli ensi kerta hänen kaupungista lähdettyään, jolloin hänellä oli tilaisuus esiintyä orjan surupuvussa. Hän kannatti hartaasti säädyllisyyttä ja suurena syynä hänen esiintymiseensä nyt oli halu näyttää Georgiasta tulleelle mustalle ystävälleen newyorkilaisten hautajaisten kaikki asiaankuulumiset; ja hänen liiallinen intonsa menestyikin sangen hyvin, saamatta muuta aikaan kuin neiti Peytonilta lempeät nuhteet sopivaisuudesta hänen kotiin tullessaan. Neekerin liittyminen saattojoukkoon hyväksyttiin sinänsä kyllä; mutta liinan sitomista pidettiin liikana juhlallisuutena semmoisen miehen hautajaisissa, joka itse oli toimittanut kaikki halvatkin askareet.
Hautausmaa oli Whartonin maalla, kiviaidalla ympäröity, talon isännän muutama vuosi takaperin tähän tarkoitukseen luovuttama. Se ei kuitenkaan ollut aiottu hänen perheenjäseniensä hautauspaikaksi. Aina siihen saakka, kuin tulipalo oli hävittänyt Trinity-kirkon brittiläisen sotaväen ottaessa haltuunsa New Yorkin, oli sen seinään kiinnitetty kookas kullattu taulu kiittänyt hänen vanhempiensa hyveitä, ja kirkon sivulaivassa lepäsivät heidän luunsa marmorilaatan alla ylimyksellisessä rauhassa. Kapteeni Lawton teki liikkeen, ikäänkuin olisi häntä haluttanut lähteä surusaaton mukana maantieltä poiketessa ja seurata mukana kentälle, jonka poveen halvat vainajat kätkettiin, mutta hän havahtui aatteistaan kumppaninsa huomauttaessa, että hän poikkesi väärälle tielle.
"Mikä sinun mielestäsi, kapteeni Lawton, on paras kaikista niistä eri menetelmistä, joita ihminen on keksinyt maallisten jäännöstensä hoitamiseksi?" kysyi haavalääkäri heidän erottuaan pienestä saattojoukosta. "Muutamissa maissa ruumis asetetaan petojen raadeltavaksi; toisissa ripustetaan ilmaan kadottamaan aineensa mätänemällä; joissakuissa maissa se poltetaan roviolla, toisissa taas haudataan maan uumeniin. Jokaisella kansalla on oma erikoinen mallinsa, – no, mikä sinusta on paras?"
"Kaikki käyvät täydestä", sanoi rakuuna seuraten silmillään joukkoa, josta olivat vast'ikään eronneet; "mutta nopein hautaus tekee pikimmin puhdasta. Millä niistä on sinun suosiosi?"
"Viimeksimainitulla, semmoisena kuin se meillä on tapana, sillä kaikki muut tekevät ruumiinavauksen mahdottomaksi; jota vastoin arkku viimeksi mainitussa tapauksessa voidaan jättää säädylliseen rauhaan, jäännökset itse sitä vastoin käyttää tieteen hyödyksi. Ah, kapteeni Lawton, semmoisia tilaisuuksia tarjoutuu minulle vähän siihen verraten, mitä toivoin armeijaan astuessani."
"Kuinka suureen määrään nuo huvitilaisuudet mahtavat vuodessa nousta?" sanoi kapteeni, kääntäen silmänsä hautausmaasta.
"Kymmenkuntaan, kunniani kautta; paras saalis minulla on, kun joukko palvelee erikseen; sillä kun pääjoukon kanssa kuljemme, on niin monta poikasta niiden tarpeessa, että harvoin saan hyvää tilaisuutta. Nuorukaiset ovat oikeita tuhlaajapoikia hävittämään ja ahneita kuin korppikotkat."
"Kymmenkuntaan!" toisti rakuuna hämmästyen. "Kuinka – omalla kädellänihän minä hankin sinulle sen verran."
"Ah, Jack", vastasi tohtori puuttuen asiaan aivan hellävaroen, "harvoin tekee sinun potilaillasi mitään; silvot ne niin kamalasti. Usko pois, Jack, sanon sen sinulle ystävänä: menettelytapasi on väärä. Hävität suotta elämää ja typistät ruumiin siihen määrään, että se on kelvoton siihenkin ainoaan tarkoitukseen, johon kuollutta voi käyttää."
Rakuunakapteeni vaikeni, hän kun arveli tämän ainoaksi keinoksi ylläpitää heidän kesken rauhaa; ja lääkäri, vielä viimeisen kerran hautaussaattoon katsahdettuaan, kääntyi matkan suuntaan heidän pyörähtäessään kukkulan taa ja laakson jäädessä näkymättömiin, lausuen sitten masennetusti huoahtaen:
"Yöllä tuosta hautausmaasta ehkä saisi luonnollisesti kuolleen vainajan, kunhan vain olisi aikaa ja tilaisuutta! Vainaja varmaan oli sen naisen isä, jonka kanssa aamulla juttelimme."
"Hametohtorinko – sen revontulinaaman", sanoi rakuuna hymyillen, niin että hänen kumppaninsa jälleen alkoi käydä levottomaksi; "mutta se neitonenpa ei ollutkaan tämän vainajan tytär, hänen hametohtori-palvelijansa vain; ja Harvey, jonka nimen hän joka käänteeseen sovitti, on se kuulu kaupustelija-vakooja."
"Mitä! Sekö, joka pudotti sinut hevosen selästä?"
"Ei kukaan ole koskaan pudottanut minua hevosen selästä, tohtori Sitgreaves", sanoi rakuuna vakavasti; "se oli tapaturma, ja mies ja hevonen suutelivat maata samalla haavaa."
"Se oli lämmin syleily niistä lemmenmerkeistä päättäen, joita se nahkaasi jätti; mikä harmi, kun et löydä sen konnan piilopaikkaa."
"Hän saattoi nyt isäänsä hautaan."
"Ja sinä annoit hänen päästä!" huudahti tohtori hevostaan hilliten; "palatkaamme paikalla takaisin ja ottakaamme hänet kiinni, Jack – ja piru vieköön, minä hänet leikkaan!"
"Hiljaa, hiljaa, rakas Archibald; sinäkö ottaisit kiinni miehen hänen tehdessä isä-vainajalleen viimeistä palvelusta? Jätä hänet minun asiakseni, vakuutan, että hän saa, mitä hänelle on tuleva."
Tohtori oli tyytymätön ja mukisi vastaan, kun kostoa näin viivyteltiin, mutta hänen täytyi tyytyä, ettei säädyllisyyttä rikkoen vahingoittaisi mainettaan; ja sitten he jatkoivat matkaansa joukon majailupaikalle jutellen niitä näitä ihmisruumiin terveyteen kuuluvia.
Birch pysyi vakavana ja hiljaisena, kuten tapa vaati miessurijalta tämmöisissä tilaisuuksissa, ja Katyn asiaksi jäi näyttää hellemmän sukupuolen tunteellisuutta. Toisten ihmisten tunteet ovat semmoiset, etteivät he voi itkeä muuta kuin hyvässä seurassa, ja tämä seurakunnallinen avu oli vanhassa piiassamme hyvinkin vallitseva. Luotuaan katseensa pieneen ympärillään seisovaan ihmisjoukkoon taloudenhoitaja huomasi muutamain naisten juhlallisen odottavasti häntä katselevan, ja tämä vaikutti aivan paikalla. Neito tosiaan itki ja voitti sillä melkoisessa määrässä katsojain myötätunnon ja sai helläsydämisen maineen. Kaupustelijankin kasvolihasten nähtiin värähtelevän, ja kun ensimmäinen multakokkare putosi isän arkulle ja tästä kumahti se kolkko ontto ääni, joka niin kaunopuheliaasti kertoo ihmisen katoavaisuudesta, hytkyi hänen koko ruumiinsa hetkisen. Hän kumartui syvään, ikäänkuin tuskasta, ja sormet koukistuivat, vaikka käsivarret riippuivat elottomina pitkin kylkeä, ja hänen kasvoillaan oli ilme, joka näytti ilmaisevan mielen taistelua; mutta sille ei suotu valtaa, se katosi. Kaupustelija ojentui suoraksi, hengähti syvään ja katsoi ympärilleen kohotetuin kasvoin, jotka näyttivät hymyilevänkin siitä, että olivat hillinneet itsensä. Hauta luotiin nopeasti umpeen, ja toiseen päähän asetettiin karkea kivi osoittamaan paikkaa, ja lopuksi pieni kumpu viimeiseksi palvelukseksi peitettiin turpeilla, joiden lakastuva kasvillisuus hyvin sopi vainajan koviin kohtaloihin. Kun tämä tehtävä oli täytetty, seisahtuivat naapurit, jotka avuliaina olivat tarjoutuneet suorittamaan tämän viimeisen juhlallisen palveluksen, ja ottaen hatun päästään katsoivat surevaan poikaan, joka nyt tunsi olevansa maailmassa todella yksinään. Päänsä paljastaen kaupustelija hetkisen vitkasteli, ikäänkuin voimia kootakseen, ja puhui sitten:
"Ystävät ja naapurit", hän sanoi, "kiitän teitä siitä, että olette auttaneet minua kätkemään vainajan näkyvistäni maan poveen."
Näitä tavanmukaisia sanoja seurasi juhlallinen tauko, jonka jälkeen ryhmä vaieten hajaantui, toiset surijain keralla heidän asuntoonsa asti, mutta jättäen heidät ovella kunnioittavasti. Kaupustelijaa ja Katya seurasi kuitenkin rakennukseen mies, joka kautta seudun oli yleiseen tunnettu "keinottelijan" merkitsevällä nimellä. Katy näki hänen astuvan sisään ja hänen sydämensä sykähteli pahoista aavistuksista, mutta Harvey tarjosi hänelle kohteliaasti tuolin ja näytti tulijaa odottaneen.
Kaupustelija meni ovelle ja luotuaan laaksoon varovan katseen palasi nopeasti takaisin ja sanoi:
"Päivä on vastikään mennyt itäisen vuoren kukkulalta; täytyy rientää. Tässä ovat talon ja maan kirjat; kaikki on lainmukaisessa järjestyksessä."
Toinen otti paperin ja tutki sen sisällyksen tarkkaavasti, johon osaksi oli syynä hänen varovaisuutensa, osaksi se onneton asianhaara, että hänen kasvatuksensa oli nuoruudessa kovin laiminlyöty. Tämän ikävystyttävän toimen vaatiman ajan Harvey käytti haaliakseen kokoon semmoisia tavaroita, jotka hän aikoi ottaa kodistaan mukaansa. Katy Haynes oli jo kaupustelijalta kysynyt, oliko vainaja jättänyt testamenttia; ja nyt hän näki Harveyn jäykimmällä välinpitämättömyydellä sijoittavan piplian uuden repun pohjaan, jonka hän oli muuttoa varten laatinut; mutta kun talon kuusi hopealusikkaa huolellisesti pantiin sen rinnalle, tunsi neito äkkiä omantunnon soimauksia moisesta ilmeisestä omaisuuden hävittämisestä, ja hän keskeytti äänettömyyden.
"Kun te, Harvey, menette naimisiin, niin ehkä tarvitsette noita lusikoita."
"Minä en koskaan mene naimisiin."
"No, vaikk'ette menisikään, niin suotta on tehdä ajattelemattomia lupauksia itselleenkään. Sitä ei koskaan tiedä, mitä semmoisessa paikassa tekee. Tahtoisinpa tietää, mihin yksinäinen mies tarvitsee niin monta lusikkaa. Minä puolestani ajattelen, että jokaisen toimeentulevan miehen velvollisuus on hankkia vaimo ja perhe."
Siihen aikaan, jolloin Katy näin puhui, omistivat hänen asemassaan olevat naiset lehmän, sängyn ja kaikenlaisia omain kättensä tuotteita, kuten pieluksenpäällisiä, peittoja ja lakanoita ja puolentusinaa lusikoita ne, joille onni oli ollut tavallista suosiollisempi. Katy oli itse omalla ahkeruudellaan ja säästäväisyydellään saanut kaikki muut tavarat hankituksi ja helppo on käsittää hänen mielihaikeutensa näiden esineitten, joita hän oli tottunut niin kauan ominaan pitämään, kadotessa tuon suunnattoman repun pohjalle, eikä hänen mielipahansa suinkaan vähentynyt tapauksen edellä käyneestä selityksestä. Harvey ei kuitenkaan ollut milläänkään näistä puheista ja tunteen ilmauksista, vaan täytti täyttämistään reppua, kunnes se vähitellen alkoi olla kaupustelijan tavallisen taakan kokoinen.
"Minua vähän peloittaa tämä siirto", sanoi ostaja, kirjain pykälät vihdoinkin läpi tavailtuaan.
"Miksi niin?"
"Minä en luule sen lain edessä kestävän. Minä tiedän, että kaksi naapuria huomenna lähtee kotoaan hommaamaan, että tämä paikka otetaan takavarikkoon; ja jos minä antaisin neljäkymmentä puntaa ja menettäisin kaikki, olisi se minulle kovin paha takapotku."
"Eivät he voi muuta ottaa kuin oikeuteni", sanoi kaupustelija. "Maksakaa minulle kaksisataa dollaria, niin talo on teidän. Te olette hyvin tunnettu whigi ja teidät ne ainakin jättävät rauhaan". Harvey sanoi tämän omituisella katkeruudella, samalla kuin hänen sanoistaan kuvastui omaisuuden myyntiä koskeva tarkka huolikin.
"Sanokaa sata, niin kauppa on tehty", vastasi ostaja irvistyksellä, jonka hän tarkoitti hyvänluontoiseksi hymyksi.
"Kauppa!" toisti kaupustelija hämmästyneenä. "Minä pidin asiaa jo sovittuna."
"Ei mikään kauppa ole valmis", sanoi ostaja naurahtaen, "ennenkuin kirjat on annettu ja raha käteen maksettu."
"Kirja teillä on."
"Niin on ja pidänkin sen, jos rahoista sovitaan. Olkoon menneeksi, sataviisikymmentä, minä en tahdo tinkiä; kas tässä – tässä on tasarahat."
Kaupustelija katsoi ulos akkunasta ja tunsi kauhua nähdessään, että ilta nopeaan hämärtyi, hän kun hyvin tiesi olevansa hengenvaarassa, jos pimeän ajaksi jäi asuntoonsa. Hänelle oli kuitenkin sietämätöntä tulla tällä tavalla petetyksi kaupassa, joka jo oli sovittu. Hän epäröi.
"No niin", sanoi ostaja nousten seisomaan, "ehkä te löydätte toisen ostajan tämän päivän ja huomisen välillä, mutta ellette löydä, niin ei teidän oikeutenne sen jälkeen ole paljonkaan arvoinen."
"Ottakaa raha, Harvey", sanoi Katy, jonka mielestä oli mahdotonta vastustaa tämänkaltaista tarjousta; kauppahinta nimittäin maksettiin englannin kultarahoissa. Hänen äänensä havahdutti kaupustelijan ja uusi ajatus näytti iskevän hänen mieleensä.
"Suostun hintaan", hän sanoi: ja kääntyen sitten Katyn puoleen pani osan rahoista hänen käteensä ja sanoi: "Jos minulla olisi muita keinoja maksaa teille, niin olisin mieluummin menettänyt kaikki kuin sallinut näin kavaltaa itseltäni osan."
"Voitte vieläkin menettää kaikki", mutisi vieras ilkeästi ylös noustessaan ja huoneesta lähtiessään.
"Niin", sanoi Katy, seuraten häntä silmillään; "hän tietää, kuinka teidän asianne ovat, Harvey; hän ajattelee samoin kuin minäkin, että te nyt vanhan herran kuoltua tarvitsette jonkun, joka pitää huolta teidän asioistanne."
Kaupustelija teki suurella kiireellä valmistuksia lähtöään varten eikä ollut tätä viittausta huomaavinaankaan, mutta vanhapiika kävi uudelleen hyökkäykseen. Hän oli niin monta vuotta elänyt odotuksessa, odottanut toiveittensa päättyvän niin kokonaan toisella tavalla kuin nyt näytti tapahtuvan, että eron ajatus alkoi häntä huolestuttaa enemmän kuin hän oli luullut mahdolliseksikaan niin köyhään ja ystävättömään mieheen nähden.
"Onko teillä toista taloa, mihin mennä?" kysyi Katy.
"Kaitselmus antaa minulle kodin."
"Kyllä kai", sanoi taloudenhoitaja, "mutta entä jos se ei olekaan mielenne mukainen?"
"Köyhän on tyydyttävä vähään."
"Minä olen varma siitä, etten minä ole mikään vaativainen ihminen", huudahti vanhapiika hyvin hätäisesti; "mutta siitä minä pidän, että kaikki on kunnossa ja oikealla paikallaan; mutta ei minua olisi vaikea saada itseänikään tästä paikasta lähtemään. En minä oikein tule toimeen tämän paikan ihmisten kanssa."
"Laakso on ihana", sanoi kaupustelija innokkaasti, "ja ihmiset samanlaisia kuin kaikki ihmiset. Mutta minulle se ei merkitse mitään; kaikki paikat ovat nyt samanlaiset ja kaikki kasvot yhtä vieraat;" puhuessaan hän pudotti kädestään esineen, jonka hän oli reppuun pistämäisillään, ja istahti arkulle hajamielisenä ja masentuneena.
"Ei niin, ei niin", sanoi Katy, vetäen tuoliaan lähemmäksi sitä paikkaa, missä kaupustelija istui; "eihän toki, Harvey, tunnette kai ainakin minut: minun kasvoni eivät mitenkään voi olla teille vieraat."
Birch hitaasti käänsi katseensa hänen kasvoihinsa, jotka ilmaisivat enemmän tunnetta ja vähemmän häntä itseään kuin hän oli milloinkaan ennen huomannut; hän tarttui ystävällisesti taloudenhoitajattaren käteen ja hänen omat kasvonsa menettivät jonkin verran tuskallista ilmettään hänen sanoessaan:
"Aivan niin, hyvä nainen, ette ainakaan te ole minulle vieras; kun muut minua häpäisevät, ehkä teidän tunteenne silloin saa teidät sanomaan jotakin minun puolustuksekseni."
"Sen teen, sen teen!" huudahti Katy innokkaasti. "Puolustan teitä
Harvey, viimeiseen pisaraan; uskaltakoonpas kukaan häväistä teitä!
Te puhutte totta, Harvey, minä olen puolueellinen ja juuri teidän
puolestanne; mitä siitä, vaikka te pidättekin kuninkaan puolta? Minä
olen usein kuullut sanottavan, että hän pohjaltaan oli hyvä mies;
mutta ei mitään uskontoa ole vanhassa maassa, sillä kaikki myöntävät,
että ministerit ovat aivan kelvottomia!"[10]Kaupustelija asteli lattialla edestakaisin ilmeisen tuskan vallassa; hänen katseessaan oli toivottomuuden hurjuus, jommoista Katy ei ollut koskaan ennen nähnyt, mutta hänen askelensa olivat varmat ja niissä oli arvokkuutta, joka kerrassaan peloitti taloudenhoitajaa.
"Isäni eläessä oli sentään yksi", mutisi Harvey, voimatta tunteitaan salata, "joka tiesi sydämeni, ja voi, mikä lohdutus palata salaisilta vaaranalaisilta retkiltä ja häväistystä ja vääryyttä kärsittyään saamaan hänen siunauksensa ja kiitoksensa; mutta hän on poissa", hän jatkoi pysähtyen ja luoden epätoivon katseen nurkkaan, jossa hänen isänsä tavallisesti istui, "ja kuka nyt suo minulle oikeutta?"
"Kuulkaa, Harvey! Harvey!"
"Niin, yksi on, joka tahtoo, jonka täytyy minut tuntea, ennenkuin kuolen! Ah, kamalaa on kuolla ja jättää jälkeensä tämmöinen nimi."
"Älkää puhuko kuolemisesta, Harvey", sanoi vanhapiika vilkaisten joka puolelle ja työntäen puut tuleen, että ne paremmin valaisisivat.
Kaupustelijan tunteen kuohahdus asettui. Sen olivat aiheuttaneet kuluneen päivän tapaukset ja hänen kärsimystensä elävä tunto. Kauan ei tunne kuitenkaan tämän merkillisen miehen mielessä järkeä vallinnut; ja huomattuaan yön jo peittäneen pimeyteen oven ulkopuolella olevat esineet hän ripeästi nakkasi repun selkäänsä ja tarttui Katyn käteen lausuakseen hänelle jäähyväiset:
"Tuskallista on teistäkin erota, hyvä nainen", hän sanoi; "mutta hetki on tullut ja minun täytyy lähteä. Mitä taloon jää, on teidän; minulle siitä ei enää olisi mitään hyötyä, teidän elämänne se taas voi tehdä hauskemmaksi. Hyvästi – tapaamme toisemme vielä."
"Pimeyden valtakunnassa!" huudahti ääni, joka sai kaupustelijan epätoivoisena vaipumaan arkulle, jolta hän oli noussut.
"Mitä, uusi reppu, Birch, ja näin pian täpötäysi!"
"Ettekö ole jo tehnyt kylläksi paljon pahaa?" huudahti kaupustelija rohkaisten mielensä jälleen ja ponnahtaen pystyyn tarmokkaasti. "Eikö se vielä riitä, että häiritsette kuolevan viime hetkiä ja – ryöstitte minut keppikerjäläiseksi; mitä muuta vielä tahdotte?"
"Henkesi!" sanoi nylkyri kylmän ivallisesti.
"Ja rahan edestä", huudahti Harvey katkerasti; "niinkuin ennen Juudas, joka veren hinnalla yritti rikastua!"
"Niin aina, ja hyvä hinta siitä maksetaankin, hyvä herra; viisikymmentä kultarahaa; melkein tuon variksenpelätin ruhosi paino kullassa."
"Kas tässä", sanoi Katy nopeasti, "tässä on viisitoista kultarahaa ja nämä piirongit ja vuoteet ovat minun. Jos laskette Harveyn edes tunnin matkan ovelta rauhassa kulkemaan, niin saatte kaikki."
"Tunnin matkan?" sanoi nylkyri hampaat irvissä ja katsoen rahoja himokkain silmin.
"Yhden tunnin vain; kas tässä rahat."
"Seis!" huudahti Harvey. "Älkää uskoko sitä roistoa."
"Tehköön uskonsa kanssa mitä tahtoo", sanoi nylkyri ilkeällä mielihyvällä; "mutta rahat ovat nyt minulla hyvässä tallessa; ja mitä teihin tulee, Birch, niin voimme kestää hävyttömyytenne niiden viidenkymmenen kultarahan edestä, jotka hirsipuustanne maksetaan."
"Tehkää niin", sanoi kaupustelija ylpeästi; "viekää minut majuri Dunwoodien luo; hän ainakin on ystävällinen mies, vaikka lieneekin oikeuden mies."
"Pääsen minä asiasta vähemmälläkin, ei minun tarvitse kävellä niin kauas niin huonossa seurassa. Dunwoodien käsistä on yksi tai pari torya jo päässyt karkaamaan; mutta kapteeni Lawtonin joukko on puolen mailia tännempänä ja hänen kuitillaan saan rahat yhtä sukkelaan kuin majurinkin; miten teitä, herra Birch, miellyttäisi syödä tänä iltana kapteeni Lawtonin kanssa illallista?"
"Antakaa rahat takaisin, taikka antakaa Harveyn mennä", huudahti vanhapiika hädissään.
"Lahjasi ei ollut riittävä, hyvä vaimo, ellei tuossa vuoteessa ole rahoja." Pistäen painettinsa päällyksen läpi ja repien sen rikki hyvän matkaa hän ilkeällä tyydytyksellä hajoitti sen sisällyksen kautta huoneen.
"Jos maassa on lakia", huudahti taloudenhoitaja oman vaaransakin unohtaen, kun hänen vasta saatu omaisuutensa näin tuhottiin, "niin saatte tämän vielä maksaa!"
"Puolueettomalla maalla on väkevämmän laki voimassa; mutta teidän kielenne ei ole niin pitkä kuin minun painettini; parasta siis olla siivolla minun kanssani, taikka voi käydä huonosti."
Oven varjossa seisoi mies, ikäänkuin hän ei olisi tahtonut tulla nähdyksi nylkyrien joukossa; mutta vainoojain heitettyä tuleen joitakuita esineitä kaupustelija sen loimussa tunsi palstansa ostajan. Silloin tällöin tämä mies kuiskaten keskusteli lähinnä olevan nylkyrin kanssa, josta Harvey saattoi huomata menneensä ansaan, jonka virittämisessä tämä hylky oli ollut osallisena. Nyt oli kuitenkin liian myöhäistä katua; ja hän seurasi joukkoa talostaan varmoin, tasaisin askelin, ikäänkuin olisi kulkenut voittoon eikä hirsipuuhun. Pihan poikki kulkiessaan joukon johtaja kompastui halkoon ja satutti itseänsä. Hetkellisestä kivusta kiukustuen hän hyppäsi jaloilleen ja sadatteli, että paikat kaikuivat.
"Taivas kirotkoon tuota halkoa!" hän huudahti. "Eihän näin pimeässä näe kulkea. Nakkaa kekäle tuohon tappurakasaan, että saadaan vähän valoa."
"Seis!" karjaisi keinottelija. "Sytytät talon palamaan."
"Kauemmaksihan valaisee", sanoi toinen, nakaten kekäleen palaviin ruuhkiin. Siinä samassa oli rakennuskin ilmiliekeissä. "Tulkaa nyt; mennään mäkeen, niinkauan kuin näkee kulkea."
"Roisto!" ärjäisi vimmastunut ostaja. "Tämmöistäkö se on teidän ystävyytenne – tälläkö tavalla te palkitsette, että toimitin kaupustelijan käsiinne?"
"Parasta mennä vähän kauemmaksi valosta, jos on aikomus meitä haukkua, taikka käy vielä teihin", huusi sakin johtaja. Ja siinä samassa hän jo teki, mitä uhkasikin, mutta ei onneksi osannut kauhistuneeseen keinottelijaan sen enempää kuin säikähdyksen valtaamaan vanhaanpiikaankaan, joka tämän iskun kautta taas oli suhteellisen varakkaasta köyhtynyt melkein tavarattomaksi. Molemmat näkivät viisaimmaksi peräytyä mitä sukkelimmin, eikä kaupustelijan asumuksesta seuraavana aamuna ollut jäljellä muuta kuin valtava liesi, jonka jo olemme maininneet.
VIIDESTOISTA LUKU.
Sää, joka myrskystä pitäen oli ollut leutoa ja selkeätä, muuttui nyt äkkipäätä, kuten Amerikassa tapaa käydä. Illalla alkoi vuorilta puhkua kylmiä vihureita ja tuiskia lunta, joka osoitti marraskuun olevan käsissä – vuodenajan, jolloin kesänlämpö ja talven kylmyys keskenään vaihtelevat. Frances oli seisonut oman kamarinsa akkunassa ja katsellut hautaussaaton hidasta kulkua, mutta hänen surumielisyytensä oli liian syvä saadakseen siitä selityksensä. Toimituksen murhemielessä oli jotakin, joka oli hänen omien tunteittensa kanssa sopusoinnussa. Ympäri katsellessaan hän näki puitten kumartelevan tuulen tuiverruksessa, sillä myrsky vonkui kautta laakson, niin että rakennukset vavahtelivat; ja metsä, joka vielä äsken oli kaikkine vivahduksineen auringonpaisteessa heloittanut, menetti nyt nopeaan ihanuutensa tuulen repiessä oksista lehdet ja kiehtoessa niitä pitkin kenttiä pyörteissään. Kauempana näkyi siellä täällä mäkilöillä joku etelän rakuuna, jonka tehtävänä oli vartioida leiriin vieviä solateitä. Satulaansa kyyristyen he kääntyivät tuimaa viimaa kohti, joka niin hiljan oli kiitänyt sisämaan suurien järvien poikki, ja kietoivat vartiovaippansa tiiviimpään ympärilleen.
Frances näki vainajan puuarkun katoavan, kun se hitaasti laskettiin haudan pimeyteen; ja näköalan kylmä kolkkous tuntui vielä kolkommalta. Kapteeni Singleton nukkui oman palvelijansa hoidossa, sisaren lähdettyä, kehoitusta noudattaen, omaan huoneeseensa virkistämään itseään unella edellisen yön matkaväsymyksestä. Neiti Singletonin huoneen ja sisarusten huoneen välillä oli ovi, jota paitsi ne olivat käytävänkin kautta yhteydessä; tämä väliovi oli osaksi auki, ja Frances lähestyi sitä hyväntahtoisesti katsoakseen, puuttuiko vieraalta mitään, mutta hämmästyksekseen hän silloin näki, ettei vieras nukkunutkaan, kuten hän luuli, vaan oli valveilla ja toimessa, joka karkoitti kaikki levon aikeet. Mustat palmikot, jotka hän päivälliseksi oli koonnut vähään tilaan päälaelleen, olivat nyt valloillaan ja valuivat runsaina hänen olkapäilleen ja povelleen, luoden jotakin hurjuuden tapaista hänen ulkonäköönsä; kasvojen viileä valkeus erosi jyrkkään silmien sysimustasta, ja nämä silmät olivat erottumattomasti kiintyneet pieneen kuvaan, joka hänellä oli kädessään. Frances tuskin sai hengitetyksi huomatessaan Isabellan liikahtaessa, että se oli etelän ratsuväen hyvin tunnettuun asuun puetun miehen kuva; mutta hänen henkeään salpasi, ja vaistomaisesti hän laski kätensä sydämelleen sen sykintää vaimentaakseen luullessaan tuntevansa samat piirteet, jotka olivat hänen omaan mielikuvitukseensa niin syvälle juurtuneet. Frances tunsi sopimattomasti tunkeutuvansa toisen pyhimpiin yksityisasioihin; mutta hänen tunteensa olivat liian voimakkaat salliakseen hänen puhua, jonka vuoksi hän peräytyi tuoliin, josta hän yhä saattoi nähdä vieraan; tämän kasvoista hänen oli mahdotonta vieroittaa silmiään. Isabella oli liian syventynyt omiin tunteisiinsa huomatakseen sen vapisevan olennon, joka hänen puuhansa näki, ja painoi elottoman kuvan kiihkeintä rakkautta ilmaisevalla innolla huulilleen. Kauniin vieraan kasvojenilme oli niin vaihteleva ja muuttui niin nopeaan, että Frances tuskin ennätti huomata tunneilmeen sisällystä, ennenkuin se jo vaihtui toiseksi yhtä voimakkaaksi ja yhtä mieltäkiinnittäväksi. Ihailu ja suru olivat kuitenkin vallitsevat tunteet; viimeksimainittua ilmaisivat suuret kyynelkarpalot, joita hänen silmistään valui kuvalle ja joita niin lyhyin välimatkoin vaelsi hänen poskiensa poikki, kuin hänen surunsa olisi ollut liian suuri tavallisiin surunilmauksiin tyytyäkseen. Isabellan jokaista liikettä leimasi hänen luonteelleen ominainen intomieli, ja jokainen intohimo pääsi vuorotellen valtaan hänen rinnassaan. Rakennuksen nurkissa vinkuvan tuulen raivo oli näiden tunteiden kanssa sopusoinnussa, ja nyt hän nousi ja meni kamarinsa akkunan luo. Näin hän katosi Francesin näkyvistä, joka saattoi nousta ja lähestyä vierastaan, mutta samassa sydäntäliikuttava laulu sävelillään kahlehti hänet paikoilleen, ja hän jäi seisomaan ääneti ja henkeään pidätellen. Sävel oli hurja, ääni ei voimakas, mutta esitys vaikuttavin, mitä Frances oli milloinkaan kuullut; ja niin hän seisoi hengitystään pidätellen, kunnes seuraava laulu oli päättynyt:
Niin kylmiksi vuorten tuulet jo vaihtuu,
ja paljas tammi on kukkulan.
Vain vitkaan lähteiden huurut haihtuu,
puro sai jo paartehen kimaltavan!
Käy luonto jo rauhaan talvisehen,
vain itse ma rauhaa tunne en.
Niin kauan jo myrsky on painanut maata,
mut urhot ne kestivät sen;
Päämiehemme kauan jo lujittaa, taata
on tahtonut vapauden. –
Mut inhoista pyyteistä murtuvi työ,
ja katkera tuska mun syöntäni syö.
Maa vaipuvi vuoteelle hallaiselle,
puut värjyvät viluissaan.
Mut on kuin etelän hehkuva helle
minut polttaisi paahteellaan –
kaikk' ulkona jäässä ma nähdä sain,
mut kiihkon polte on rinnassain.Frances antautui koko sielullaan tämän laulun vaikutuksen alaiseksi, vaikka laulun sanat ilmaisivatkin ajatuksen, joka tämän ja eilisen päivän tapausten yhteydessä jätti lämminsydämisen immen poveen uuden ja oudon levottomuuden tunteen. Isabella siirtyi pois akkunan luota, kun hänen laulunsa viimeiset sävelet värähtivät ihastuneen kuulijan korvissa, ja ensi kerran hänen katseensa sattui rauhanhäiritsijän kalpeihin kasvoihin. Kumpaisenkin kasvot punastuivat samalla haavaa ja silmänräpäykseksi Frances'in siniset silmät kohtasivat vieraan säkenöivät mustat, sitten molempain katse vaipui hämillään ja hämmästyneenä lattiaan; he kulkivat kuitenkin eteenpäin, kunnes kohtasivat toisensa, ja vasta toinen toisensa käteen tartuttuaan uskalsivat katsahtaa toistensa kasvoihin.
"Tämä äkillinen ilmanmuutos ja ehkä veljeni tila ovat yhdessä tehneet minut surumieliseksi, neiti Wharton", sanoi Isabella matalalla äänellä, joka hänen puhuessaan värähteli.
"Eihän luulla olevan syytä pelkoon veljenne tilan vuoksi", sanoi Frances samaan hämmentyneeseen tapaan; "jos olisitte nähnyt hänet silloin kuin majuri Dunwoodie hänet tänne toi –"
Frances vaikeni tuntien häpeävänsä, vaikkei tiennyt miksi; ja katseensa kohottaessaan hän näki, miten Isabella tutki hänen kasvojaan niin totisena, että kaikki veri jälleen syöksähti hänen ohimoihinsa.
"Puhuitte majuri Dunwoodiesta", sanoi Isabella heikosti.
"Hän oli kapteeni Singletonin mukana."
"Tunnetteko Dunwoodien? Oletteko tavannut hänet usein?" Jälleen Frances uskalsi katsoa vierastaan kasvoihin ja jälleen hän kohtasi saman läpitunkevan katseen, joka näytti haluavan tunkeutua hänen sielunsa syvimpään. "Puhukaa, neiti Wharton; tunnetteko majuri Dunwoodien?"
"Olemme sukua", sanoi Frances, toisen tavasta vaivautuneena.
"Sukua!" toisti neiti Singleton. "Millä tavalla? Sanokaa, neiti Wharton, rukoilen teitä sanomaan."
"Vanhempamme olivat serkuksia", vastasi Frances heikosti.
"Ja hänestä tulee miehenne!" lisäsi vieras rajusti.
Frances tunsi loukkaantuvansa ja hänen koko ylpeytensä heräsi, kun hänen tunteittensa kimppuun käytiin näin oikopäätä, ja hieman ylpeästi hän kohotti silmänsä maasta tutkistelijaan, kun Isabellan kalpeat posket ja värisevät huulet aivan samassa veivät hänen suuttumuksensa.
"Se on totta! Arveluni on totta. Sanokaa minulle, neiti Wharton; rukoilen teitä, säälikää tunteitani ja sanokaa minulle – rakastatteko Dunwoodieta?" Neiti Singletonin äänessä oli valittava vakavuus, joka kerrassaan lauhdutti Francesin suuttumuksen, mutta muuta hän ei voinut vastata kuin kätkeä käsiinsä polttavat kasvonsa ja vaipua tuolille hämmennystään peittääkseen.
Isabella kulki lattialla edestakaisin äänettömänä pitkän aikaa, kunnes hänen oli onnistunut vaimentaa tunteittensa kuohu, jonka jälkeen hän lähestyi sitä paikkaa, missä Frances yhä vielä istui, koettaen estää kumppaniaan silmillään selittämästä häpeän tunnetta, joka ei vielä ollut kadonnut hänen kasvoiltaan, ja tarttuen Francesin käsiin hän parhaan taitonsa mukaan mieltään hilliten sanoi:
"Suokaa minulle anteeksi, neiti Wharton, jos hillitsemättömät tunteeni harhaannuttivat minut menettelemään sopimattomasti; pakottava aiheeni – julma syy –" hän epäröi; Frances kohotti jälleen kasvonsa ja heidän silmänsä kohtasivat toisensa; he lankesivat toistensa syliin ja painoivat yhteen polttavat poskensa. Syleily oli pitkä – se oli hehkuva ja vilpitön – mutta ei kumpikaan puhunut; ja heidän erottuaan Frances palasi huoneesensa sen enempää selittämättä.
Tämän merkillisen kohtauksen tapahtuessa neiti Singletonin huoneessa oli vierashuoneessa tekeillä mitä tärkeimpiä asioita. Vaikka pientä riistaa olikin koko joukko pesinyt kapteeni Lawtonin rakuunanlaukkuun ja tohtori Sitgreavesinkin palvelija oli ottanut huomioon, kuinka epätodenmukaista oli, että hän saisi kauaakaan olla näin hyvässä majatalossa, jäi kuitenkin niin paljon syömättä, ettei järkevä neiti Peyton mitenkään saanut kaikelle käytäntöä. Caesar keskusteli emäntänsä kanssa kauan kahden kesken tästä tärkeästä asiasta, ja seurauksena oli, että eversti Wellmere jäi Saara Whartonin huomaan. Kun kaikki tavalliset puheenaiheet oli puhuttu ja pohdittu, kosketteli eversti kevyesti edellisen päivän tapauksia, voimatta kokonaan vapautua siitä levottomuuden tunteesta, joka aina luopumatta seuraa tietoista hairahdusta.
"Vähän me ajattelimme, neiti Wharton, nähdessäni tämän Dunwoodien ensi kerran teidän luonanne Queen Streetin varrella, että hänestä tulisi niin mainio sotilas kuin hän nyt on", sanoi Wellmere, koettaen peittää hymyyn mieliapeaansa.
"Mainio kyllä, kun otamme huomioon sen vihollisen, jonka hän voitti", sanoi Saara, puhekumppaninsa tunteita säälien. "Oli todella kaikin puolin suuri onnettomuus, että teille sattui tapaturma, muutoin kuninkaallisten aseet epäilemättä olisivat voittaneet tavalliseen tapaan."
"Ja kuitenkin se suloinen seura, johon tämä tapaturma on minut saattanut, runsaasti korvaa masentuneen mielen ja haavoittuneen ruumiin tuskat", lisäsi eversti omituisen hellään tapaan.
"Toivon, että viimeksimainittu on vähäpätöinen", sanoi Saara kumartuen muka puremaan poikki langan polvellaan olevasta neulomuksesta, siten punastuksensa salatakseen.
"Vähäpätöinen tosiaankin edelliseen verraten", vastasi eversti samaan tapaan. "Ah, neiti Wharton, tämmöisinä hetkinä tunnemme ystävyyden ja myötätunnon täyden arvon."
Ne, jotka eivät ole milloinkaan kokeneet, eivät helposti voi käsittää, kuinka nopeasti rakkaus voi edistyä lämmintunteisen naisen sydämessä lyhyessä puolituntisessa, etenkin kun on tähän taudinpuuskaukseen taipumusta. Keskustelun siirtyessä ystävyyden ja myötätunnon alalle se Saaran mielestä alkoi käydä niin mieltäkiinnittäväksi, ettei hän uskaltanut vastata. Hän käänsi kuitenkin silmänsä everstiin ja näki, miten tämä katseli hänen kauniita kasvojaan ihailulla, joka oli yhtä ilmeinen ja vielä paljon lohdullisempi kuin mitkään sanat.
Tuntikauden he näin saivat viettää kahden kesken; ja vaikkei eversti sanonutkaan mitään, mitä vanhempi kokenut nainen olisi voinut sanoa ratkaisevaksi, lausui hän kuitenkin tuhansia asioita, jotka ilahduttivat hänen puhekumppaniaan, niin että tämä lähti levolle kevyemmällä sydämellä kuin kertaakaan sen jälkeen kuin amerikkalaiset olivat hänen veljensä vanginneet.
KUUDESTOISTA LUKU.
Kylä, johon rakuunajoukko oli asettunut, oli komentajan mielipaikkoja, kuten jo mainitsimme. Paikkaan, jossa kaksi tietä kulki suorakulmaisesti toistensa poikki, oli kohonnut puolenkymmentä pientä, jo rappeutunutta rakennusta, ja kylää sanottiin Neljän tien ristiksi. Ajan kieltä käyttäen nimitettiin muuatta näiden rakennusten parhaista "ihmisen ja juhdan täyshoitolaksi". Hirsipuun näköisessä patsaassa, jossa entinen nimikilpi oli riippunut, oli nyt karkea lauta, johon oli punaliidulla kirjoitettu "Elisabeth Flanaganin hotelli" – arvatenkin jonkun rakuunan nerontuote. Eukko, jonka nimi oli koroitettu näin odottamattomaan kunniaan, virkaili tavallisesti joukon marketenttina, pesijättärenä, taikka, Katy Haynesin sanaa käyttääksemme, sen hametohtorina. Hän oli leski. Mies oli sotapalveluksessa saanut surmansa, hän oli etäisestä maasta kotoisin, kuten vaimokin, mutta oli jo varhain tullut Pohjois-Amerikan siirtokuntiin onneaan koettamaan. Leski kulki nyt aina sotaväen mukana; ja harvoin joukko majaili pariakaan päivää samalla paikalla tämän puuhakkaan naisen pienten rattaiden saapumatta leiriin täynnään kaikkia sellaisia tavaroita, joiden hän arveli olevan tervetulleimpia. Niin nopeaan, että se melkein näytti yliluonnolliselta, Betty katsoi paikkansa ja aloitti työnsä. Toisinaan saivat rattaat itse olla puotina, toisinaan sotamiehet tekivät hänelle jonkinlaisen kojun aineista, mitä sattui käsillä olemaan. Mutta tällä kertaa hän oli anastanut haltuunsa erään aution asumuksen, tukkinut rikkinäiset ruudut rakuunain housuilla ja puolimärillä alusvaatteilla, kylmyys kun jo oli käynyt sangen tuntuvaksi, ja näin muodostanut itselleen "förpiiskatun fiinin hotellin", kuten hän itse sanoi. Miehet olivat majoittuneet läheisiin latoihin ja upseerit asuivat "Hotelli Flanaganissa", joksi he päämajaansa leikillä sanoivat. Betty oli tuttu joka rakuunan kanssa, mitä joukossa oli, ja tiesi jokaisen sekä etunimen että haukkumanimen, mitä vain kulloinkin tahtoi käyttää; ja vaikka hän oli kerrassaan sietämätön jokaiselle, joka ei tiennyt hänen avujaan, oli hän kuitenkin kaikkien näiden partiosoturien suosikki. Hänen vikojaan olivat joltinenkin taipumus väkijuomiin, ylenmääräinen likaisuus ja säädyllisen puheen perinpohjainen halveksiminen; avuja taas rajaton rakkaus uutta isänmaataan kohtaan, ehdoton rehellisyys sotamiesten kanssa kauppaa tehdessään yleiseen hyväksytyillä perusteilla ja hyvänluontoisuus. Betyn ansioluettelon jatkoksi on vielä mainittava, että hän keksi erään juoman, jonka nykyjään niin hyvin tuntevat kaikki patriootit, jotka talvella matkustavat tämän suuren kaupallisen valtakaupungin ja valtiollisen pääkaupungin välillä ja joka on päässyt kunniaan "kukonpyrstön" (cock-tail) nimellä. Elisabeth Flanagan oli sekä kasvatuksensa että olojen puolesta erikoisen pätevä keksimään tämän juomanparannuksen, hän kun oli suorastaan kasvanut sen tärkeimmällä aineella ja virginialaisilta juomavierailtaan oppinut käyttämään minttua, minttugrogista aina kysymyksessä olevaan juomaan saakka, jossa se saavutti kuuluisuutensa huipun. Tämmöinen oli siis tämän talon emäntä. Huolimatta pohjoisen kylmästä viimasta hän pisti rakennuksen ovesta ulos punakat kasvonsa lausuakseen tervetulleeksi suosikkinsa, kapteeni Lawtonin, ja hänen toverinsa, jolle hänen haava-asioissa täytyi luovuttaa ensi sija.
"Ah! Niin totta kuin toivon ylennystä, hyvä Elisabeth, olette tervetullut!" huudahti rakuunaupseeri satulasta hypätessään. "Tämä kirottu kanadalainen järvikaasu on vinkunut luissani, niin että niitä särkee paljaasta vilusta, mutta teidän hehkuvat kasvonne lämmittävät kuin paras jouluroihu."
"No vissiin, kapteeni Jack, on teillä aina hyvä sana kielellänne", vastasi marketentti, tarttuen tulijan suitsiin. "Mutta juoskaa sisään, miekkonen, henkenne edestä; nämä aidat eivät ole yhtä lujia kuin ylämaan, ja siellä on sisällä sekä sielulle että ruumiille lämmitystä."
"Vai niin, te olette ottanut tarpeenne aidoista, huomaan. No jaa, olkoon joukon puolesta", sanoi kapteeni tyynesti. "Mutta minäpä olen pusertanut pulloa, joka oli hiotusta lasista ja seisoi hopeajalassa, eikä teidän whiskynne nyt taida maittaa kuukauteen."
"Jos teille pitää olla kultaa taikka hopeaa, niin sitä minulla on vähän, vaikka on sentään hiukkanen mannerlaista", sanoi Betty silmää iskien. "Mutta on siellä sisällä semmoista, jota kehtaa panna vaikka timanttiputeliin."
"Mitä hän mahtaa tarkoittaa, Archibald?" kysyi Lawton. "Se ruoja näyttää siltä kuin tarkoittaisi hän enemmän kuin sanoo!"
"Eukon ajatuskyky mahtaa olla harharetkillä; ainaisen juovutusjuomain nauttimisen seurauksia", huomautti haavalääkäri, nostaen vasemman säärensä vakaasti satulannastan yli ja sujuen maahan hevosensa oikealle puolelle.
"Niin oikein, tohtori-kulta, mutta tälle puolelle minä teitä odotin; koko joukko laskeutuu tälle puolelle paitsi te", sanoi Betty, kapteenille silmää iskien. "Mutta minä olen teidän poissa ollessanne antanut haavoittuneille maan lihavuudesta."
"Voi raakaa typeryyttä!" huudahti tohtori kauhistuen. "Antaa kuumeen kiihoituksessa taisteleville miehille voimallista ravintoa. Vaimo, vaimo, itse Hippokrateksen taidon te saattaisitte häpeään!"
"Pyh", virkkoi Betty sanomattoman tyynesti, "mitä melua tekin pidätte whiskytilkasta; kannu kahteen tusinaan mieheen, minä annoin sen, että pojat nukkuisivat raittiimmin; ja niin totisesti tekevätkin."
Lawton astui nyt kumppaninsa kanssa rakennukseen, ja heti ensimmäinen esine, joka heidän silmäänsä pisti, selitti Betyn kehaisevain sanain salatun merkityksen. Suurimman huoneen eli "baari-huoneen" keskellä oli pitkä pöytä, ulkohuoneen seinästä revityistä laudoista tehty, ja pöydällä oli sangen vaatimaton kokoelma savenvalajan teoksia. Viereisestä keittiöstä tuli ruuan tuoksuja, mutta päänähtävyys oli mahtava koripullo, jonka Betty oli nostanut pöydälle komeilemaan, se kun hänen mielestään oli muita merkillisempi esine. Lawton pääsi tuota pikaa selville siitä, että se oli täpötäynnään oikeata meripihkan väristä rypäleen mehua, ja että sen oli Akaasilasta lähettänyt Henry Wharton, kuninkaallisen armeijan kapteeni, ystävälleen majuri Dunwoodielle.
"Ja kuninkaallinen lahja se onkin", sanoi eräs luutnantti irvistäen, tämän tiedon antaessaan. "Majuri pitää meille pidot voittonsa kunniaksi, ja kustannukset maksaa vihollinen, niinkuin pitääkin. Hitto vieköön! Kun olemme tämmöisellä aineella itsemme kannustaneet, niin hyökkäämme vaikka Sir Henryn pääkortteeriin ja otamme ritarin itsensä matkaamme."
Kapteenista ei tuntunut vähääkään ikävältä päättää täten ilonpitoon päivä, joka oli niin hauskasti alkanut. Toverit kokoontuivat tuota pikaa kaikin hänen ympärilleen tiedustellen uteliaina hänen seikkailuitaan, jota vastoin lääkäri lähti, sydämessään pahat aavistukset, tutkimaan haavoittuneittensa tilaa. Liesissä räiskyi mahtavat roihut, valaisten huonetta kirkkaalla loimullaan, niin ettei kynttilöitä kaivattu ensinkään. Huoneessa olijat olivat kaikki nuoria miehiä ja kokeneita sotilaita; luvultaan heitä oli alun toistakymmentä ja heidän käytöksensä ja keskustelunsa olivat puoleksi partiosoturin suoruutta, puoleksi säätyläisen hienotunteisuutta. Puvut olivat siistit, vaikka yksinkertaiset; eivätkä he koskaan väsyneet pohtimasta hevostensa kuntoa ja niiden urotöitä. Toiset yrittivät nukkua penkeillä, joita oli pitkin seiniä, toiset käyskentelivät huonessa, toiset istuivat ja keskustelivat vakavasti hommiinsa kuuluvista asioista. Toisinaan, keittiön oven auetessa, keskeyttivät paistinpannujen kihisevät äänet ja kutkuttelevat ruoan tuoksut kaikki muut hommat. Nukkujatkin silloin raoittivat silmiään ja kohottivat päätään nähdäkseen, kuinka pitkälle valmistukset olivat ehtineet. Dunwoodie istui kaiken aikaa itsekseen tuleen tuijottaen ja vaipuneena mietteisiin, joita ei kukaan hänen upseereistaan tahtonut häiritä. Hän oli Sitgreaves'ilta vakavalla äänellä tiedustellut Singletonin tilaa, ja huoneessa oli tällöin vallinnut syvä, kunnioittava hiljaisuus; mutta heti kun hän oli päättänyt keskustelun ja palannut istumaan, alkoi taas entinen vapaa ja luonteva olo.
Pöydän somistus ei rouva Flanaganille tuottanut suurta huolta; ja Caesar olisi kerrassaan kauhistunut nähdessään, kuinka mutkattomasti ruokakasat, jotka ihmeteltävässä määrässä olivat toistensa näköisiä, kannettiin niin monen suuriarvoisen herrasmiehen eteen. Pöytään istuttaessa noudatettiin mitä ankarinta arvojärjestystä; sillä vaikka joukon kesken vallitsikin mitä suurin vapaus, vuodatettiin kuitenkin sotilaallisen etiketin vaatimuksia mitä tarkimmin, jopa melkein uskonnollisen hartaasti. Useimmat pitovieraista olivat olleet siksi kauan ruoatta, etteivät he nyt olleet sen laatuun nähden vähääkään vaateliaita; mutta toisin oli kapteeni Lawtonin laita; hän tunsi selittämätöntä vastenmielisyyttä Betyn ruokia kohtaan, eikä voinut olla sivumennen huomauttamatta veitsien himmeyttä ja lautasten tuhruisuutta. Betyn hyväluontoisuus ja erikoinen suosio loukkaajaa kohtaan vaikuttivat, ettei hän vähään aikaan vastannut näihin vihjauksiin mitään, kunnes Lawton, koeteltuaan tunkea suuhunsa palasen mustaa paistia, hemmotellun lapsen teeskenneltyyn tapaan kysyi:
"Mikä eläin tämä mahtoi eläissään olla, rouva Flanagan?"
"Niin, kapteeni, kun ei vain liene ollut se vanha lehmä", vastasi marketentti kiihkolla, johon osaksi oli syynä suosikin moite, osaksi suru vainajan menetyksestä.
"Mitä!" huusi kapteeni, pysäyttäen palasen, jonka hän juuri oli nielemäisillään. "Vanha Jennykö!"
"Piru vieköön!" huudahti toinen, pudottaen veitsen ja kahvelin. "Sekö, joka oli kanssamme Jerseyn retkellä?"
"Se sama", vastasi hotellin emäntä surkean näköisenä. "Niin hyvä eläin ja joka elikin vaikka paljaalla ilmalla, kun ei muuta ollut. Niin aina, hyvät herrat, surkeata on syödä niin vanhaa ystävää."
"Ja näinkö vähään se hupeni?" sanoi kapteeni Lawton, osoittaen veitsellään pöydällä olevia tähteitä.
"Ei maar, kapteeni", sanoi Betty kerkeästi, "kaksi lapaa minä möin teidän joukkoonne; mutta en sanallakaan minä, piru vieköön, maininnut, mikä vanha ystävä se oli, jonka olivat ostaneet, muutoin vielä olisi miehiltä mennyt ruokahalu."
"Tulimmaista", huudahti kapteeni muka suuttuen, "mieheni käyvät vielä pehmoisiksi kuin pajun oksa tämmöisestä ruoasta; pelkäävät englantilaista kuin virginialainen neekeri päällysmiestään."
"Jaa", sanoi luutnantti Mason laskien veitsen ja haarukan epätoivoisena kädestään, "leuoissani on tunnetta enemmän kuin monen miehen sydämessä. Eivät millään suostu tekemään pahaa vanhan tuttavansa maallisille jäännöksille."
"Tippa myrkkyä joukkoon", sanoi Betty lohdutellen, kaatoi maljaan runsaan annoksen viiniä ja maistoi itse ensin muille esimerkiksi. "Niin, mutta ei tämä sittenkään ole muuta kuin paljasta litkua!"
Kun jää näin oli murrettu, ojennettiin majuri Dunwoodielle kirkas lasi viiniä ja tovereilleen kumartaen hän syvän hiljaisuuden vallitessa sen tyhjensi. Joitakuita laseja tyhjennettiin sitten kaikin muodollisuuksin ja esitettiin ja juotiin asianmukaisella innostuksella moniaita isänmaallisia maljoja. Neste kuitenkin teki tavanmukaisen vaikutuksensa; ja ennenkuin ovella oli toiseen kertaan vartiomiestä vaihdettu, unohtuivat kaikki päivällisen muistot ja muut huolet juhlatuuleen. Tohtori Sitgreaves ei palannut siksi ajoissa, että olisi päässyt Jennystä osalliseksi, mutta ennätti kuitenkin saamaan kunnon osansa kapteeni Whartonin lahjasta.
"Nyt laulamaan, kapteeni Lawton laulamaan!" huudahti pari kolme läsnäolijoista yhteen suuhun huomatessaan, että hänessä alkoi ilmetä ränsistymisen oireita. "Hiljaa, hiljaa, kapteeni Lawton esittää laulun."
"Hyvät herrat", vastasi Lawton, jonka tummat silmät alkoivat käydä tihruisiksi niin monesta pohjaan juodusta lasista, vaikka pää olikin jäykkä kuin portin patsas, – "satakielen vikaa minussa ei ole, mutta kun sitä yleisesti haluatte, niin suostun pyyntöön."
"No nyt, Jack", sanoi Sitgreaves tuoliltaan nyökäten, "muista laulu, jonka sinulle opetin, ja – odotas, minulla on taskussa sanoista jäljennös."
"Malta, malta, hyvä tohtori", sanoi kapteeni vakaasti lasinsa täyttäen; "minä en koskaan selviäisi niistä mutkallisista nimistä. Hyvät herrat, saatte kuulla oman vaatimattoman yritykseni."
"Hiljaa, kapteeni Lawton laulaa!" huusi viisi tai kuusi samalla haavaa. Ja nyt kapteeni kauniilla täyteläisellä äänellään lauloi seuraavat sanat hyvin tunnettuun juomalauluun ja toverit auttoivat häntä kertosäkeissä semmoisella innolla, että koko hatara rakennus tärisi:
Nyt, veikot, maljat täytehen,
kun vielä sydän lyö!
Jo kenties päivä huominen
on meille kuolon yö.
Ken uljaasti käy taistohon,
sen elonpesti lyhyt on.
Hoi, muori Flanagan,
taas maljaan kaadahan!
Kun tuodahan, niin juodahan,
oi Betty Flanagan.
Jos elämääsi rakastat,
käyt rauhaan leppoisaan,
tien kunnian sa unhotat
saat raukan nimen vaan;
sill' ennemmin tai myöhemmin
taas ratsain käymme vaaroihin.
Hoi, muori Flanagan j.n.e.
Kun vihamies saa rynnäten,
maa, vaimo vaarass' on,
vuoks' taistelemme vapauden
tai käymme kuolohon.
Tään maan, min meille luoja soi,
vain kuolo meiltä riistää voi.
Hoi, muori Flanagan j.n.e.Joka kerta, kun kuoro näin yhteen ääneen Bettyyn vetosi, tämä aina astui esiin ja täytti pilkulleen kuoron pyynnön laulajain sanomattomaksi riemuksi ja itsekin puolestaan iloon osaa ottaen. Emännällä oli itseään varten juoma, joka paremmin soveltui hänen ylen karkaistuun kurkkuunsa kuin kapteeni Whartonin mieto lahja; ja siten Betyn oli melko helppo ilostua kilvan vieraittensa kanssa. Kapteeni Lawtonia palkittiin yksimielisillä kättenpaukutuksilla, ainoastaan tohtori heti ensi kuoron aikana nousi tuoliltaan ja harppaili lattian poikki edestakaisin klassillisen suuttumuksen valtaamana. Vähäksi aikaa kaikki muut äänet aivan hukkuivat bravoihin ja bravissimoihin; mutta niiden vähitellen vaiettua tohtori kääntyi laulajan puoleen ja kiivastuneena huudahti:
"Kapteeni Lawton, minua ihmetyttää, ettei gentlemanni, urhea soturi, voi löytää runottarelleen näinä koettelemusten aikoina parempaa aihetta kuin moiset raa'at vetoamiset leirin huonomaineiseen seuralaiseen, saastaiseen Elisabeth Flanaganiin. Minun mielestäni pitäisi Vapauden jumalattaren voida antaa jalompi innostus ja maanne kärsimysten sopivampi aihe."
"Hohhoh!" huusi emäntä lähestyen häntä uhkaavin elein. "Ja kukas se on, joka sanoo minua saastaiseksi? Herra puoskari! Herra plotkapyssy –"
"Hiljaa!" sanoi Dunwoodie äänellä, jota hän ei tavallisesta paljon koroittanut, mutta jota siitä huolimatta seurasi kuolon hiljaisuus. "Nainen, poistukaa huoneesta. Tohtori Sitgreaves, kehoitan teitä palaamaan paikallenne odottamaan juhlan järjestystä."
"Jatkakaa, jatkakaa", sanoi lääkäri pöyhistäen itseään arvokkaan itsetunnon asentoon. "Majuri Dunwoodie, uskallan vakuuttaa, etteivät sopivaisuuden säännöt ole minulle vieraat eivätkä hyvän toveruuden tavat tuntemattomat." Betty peräytyi nopeasti, vaikka hieman kierrellen kaarrellen, omaan valtakuntaansa, hän kun ei ollut tottunut riitelemään komentavan upseerin käskyjä vastaan.
"Majuri Dunwoodie suo meille sen kunnian, että esittää jonkin tunteellisen laulun", sanoi Lawton, kumartaen päällikölleen siihen arvokkaaseen tapaan, jonka omaksuminen hänelle oli niin helppoa.
Majuri epäröi hetkisen ja sitten lauloi, oivasti esittäen, seuraavia sanoin:
Niin moni lempii etelää,
eloa kuumaa, kiihkeää
auringoin hehkuvin.
Mut armaampi se valo on,
mi värjyy virran kalvohon
kuun sätein hopeisin.
Niin moni kirjoon tulppaanin
jo mieltyi, värivälkkeihin
ja loistoon upeaan.
Mut onnekkaamp', hääseppelen
ken saapi, jossa tuoksuen
on suloruusu vaan.Dunwoodien ääni ei koskaan menettänyt vaikutustaan hänen alempiinsa; ja vaikka laulua seuraavat suosionosoitukset eivät olleetkaan likimainkaan niin rajut kuin kapteenin esiintymisen jälkeen, olivat ne sitä vastoin paljon lämpimämmät.
"Jos", lausui tohtori toverien kättenpaukutukseen, "vain oppisitte yhdistämään klassilliset viittaukset herkkään mielikuvitukseenne, tulisi teistä sangen hyvä joutohetken runoilija."
"Sen, joka arvostelee, täytyy osata itse esittää", sanoi Dunwoodie hymyillen. "Pyydän tohtori Sitgreavesiä esittämään ihailemastaan lajista näytteen."
"Tohtori Sitgreaves laulaa! Tohtori Sitgreltves laulaa!" huusivat kaikki riemuiten. "Tohtori Sitgreaves laulaa klassillisen oodin!"
Tohtori kumarsi suostuen, tyhjensi lasinsa ja karisteli kurkkuaan, mikä tuotti suunnatonta huvia kolmelle tai neljälle pöydän alapäässä istuvalle kornetille. Sitten hän alkoi sorahtavalla äänellä ja nuotista paljon välittämättä laulaa seuraavaa laulua:
Kuunteli korkea yö, kuu kirkas selkeän taivaan,
ja parvet tähtein pienempäin,
kuin sinä, loukkaamaan pyhän taivaan valtoja valmis,
mun jäljessäni vannoit näin
kiinteemmin minuhun käsivarsin kietoutuissas,
kuin köynnös kiertyy tammehen."Hurraa!" huusi Lawton. "Archibald voittaa itse runottaretkin; hänen sanansa virtaavat kuin metsäpuro kuutamossa ja hänen nuottinsa on satakielen ja huuhkajan sekasikiö."
"Kapteeni Lawton", huudahti tohtori vimmastuen, "toinen asia on halveksia klassillista oppia, toinen tulla halveksituksi oman tietämättömyytensä vuoksi!"
Rakennuksen ovelta kuului samalla kova kolkutus, joka siihen paikkaan keskeytti melun, ja rakuunat vaistomaisesti tapailivat aseitaan, valmiina vaikka mihin. Ovi aukeni ja nylkyrit astuivat sisään, kiskoen huoneeseen reppuansa kumarassa kantavan kaupustelijan.
"Kuka on kapteeni Lawton?" sanoi sakin johtaja hämmästellen, ympärilleen katsoen.
"Mitä suvaitsette?" sanoi kapteeni kuivasti.
"Tässä minä siis käsiinne annan tuomitun petturin. Tämä on Harvey Birch, kaupustelija-vakooja."
Lawton säpsähti katsoessaan kasvoihin vanhaa tuttavaansa ja kääntäen nylkyreihin synkän katseen kysyi: "Ja kuka olette te, joka niin vapaasti puhutte lähimmäisestänne? Mutta", kumartaen Dunwoodielle, "anteeksi, herra majuri. Tässä on komentaja, olkaa hyvä ja kääntykää hänen puoleensa."
"Ei", sanoi mies jurosti, "teidän käsiinne annan kaupustelijan ja teiltä vaadin palkkani."
"Oletteko Harvey Birch?" sanoi Dunwoodie astuen esiin niin käskevänä, että nylkyri paikalla peräytyi huoneen nurkkaan.
"Olen", sanoi Birch ylpeästi.
"Ja maanne petturi", jatkoi majuri jyrkästi. "Tiedättekö, että minulla on oikeus hirtättää teidät tänä yönä?"
"Jumalan tahto ei ole, että ihmissielu niin äkkiä kutsutaan hänen eteensä", sanoi kaupustelija juhlallisesti.
"Se on totta", sanoi Dunwoodie; "ja elämäänne jatketaan muutamalla lyhyellä tunnilla. Mutta koska rikoksenne on sotilaan mielestä rikoksista katalin, tulee sen osaksi sotilaan kostokin: kuolette huomenna."
"Tapahtukoon Jumalan tahto."
"Paljon aikaa on minulta kulunut tämän roiston kiinniottamiseen", sanoi nylkyri astuen nurkasta vähän lähemmäksi, "ja minä pyydän teiltä kuittia, jolla saamme palkkion; se luvattiin maksaa kullassa."
"Majuri Dunwoodie", sanoi päivystävä upseeri huoneeseen astuen, "patrullit sanovat, että eilispäivän tappelutantereen vieressä on poltettu rakennus."
"Se oli kaupustelijan asumus", mutisi joukon johtaja; "emme jättäneet hänelle pärettäkään suojaksi; minä olisin polttanut sen jo kuukausia takaperin, mutta mökki oli minulle tarpeen, tämä viekas kettu meni siihen kuin ansaan."
"Tepä näytätte olevan oiva isänmaanystävä", sanoi Lawton. "Majuri Dunwoodie, kannatan tämän arvon miehen pyyntöä ja anon oikeutta saada maksaa paikan hänelle ja hänen seuralaisilleen."
"Tehkää se; ja te, mies raukka, valmistautukaa siihen kohtaloon, joka ehdottomasti tulee osaksenne ennen huomisen auringon laskua."
"Elämällä ei minulle ole paljoa tarjottavaa", sanoi Harvey silmänsä hitaasti kohottaen ja katsellen hämmentyneenä huoneessa olevia outoja kasvoja.
"Tulkaa, Amerikan arvoisat pojat!" sanoi Lawton. "Tulkaa saamaan palkkionne."
Sakki noudatti innokkaasti kehoitusta ja seurasi kapteenia hänen osastonsa majoihin. Dunwoodie oli hetkisen vaiti, voitetun vihollisen nöyryyttäminen kun oli hänelle vastenmielistä, sitten hän jatkoi:
"Teidät on jo tuomittu, Harvey Birch; ja totuus on osoittanut teidät Amerikan vapaudelle niin vaaralliseksi, ettei teidän voida sallia elää."
"Totuus!" matki kaupustelija kavahtaen ja oikaisten vartalonsa ikäänkuin hänellä ei olisi taakkaa ollutkaan.
"Niin, totuus! Teitä syytettiin siitä, että kiertelitte mannerarmeijan kintereillä ja hankitte tietoja sen liikkeistä, antaaksenne ne sitten viholliselle, että hän saattaisi ehkäistä Washingtonin aikomukset."
"Mahtaako Washingtonkin olla sitä mieltä?"
"Epäilemättä; Washingtoninkin oikeus tuomitsee teidät."
"Ei, ei, ei", huudahti kaupustelija äänellä ja tapaan, jotka saivat Dunwoodien säpsähtämään; "Washington näkee syvemmälle kuin teeskentelevät isänmaanystävät tyhjyydessään. Eikö hän ole uskaltanut kaikkeaan yhden arvanheiton varaan? Jos hirsipuu on minulle valmiina, eikö se sitten odota häntäkin? Ei, ei, ei, ei – Washington ei koskaan sanoisi: Viekää ja hirttäkää."
"Onko teillä, kurja raukka, mitään semmoista sanottavaa ylipäällikölle, jonka vuoksi hän säästäisi henkenne?" sanoi majuri tointuen hämmästyksestä, jonka toisen esiintyminen oli hänessä aikaan saanut.
Birch vapisi, sillä rajut mielenliikutukset taistelivat hänen rinnassaan. Hänen kasvoihinsa tuli kuolon aavemainen kalpeus ja toinen käsi veti paidan alta esiin tinarasian; hän avasi rasian, jossa näkyi pieni paperilappu. Hetkisen hän tuijotti tähän paperiin – hän oli jo ojentanut sen Dunwoodielle, mutta veti sitten äkkiä kätensä takaisin ja huudahti:
"Ei – kuolkoon kanssani; minä tiedän palvelukseni ehdot enkä tahdo niitä ilmiantaa henkeni pelastukseksi – kuolkoon kanssani."
"Antakaa minulle tuo paperi, niin ehkä saatte armon", huudahti Dunwoodie, toivoen maansa asialle tärkeää paljastusta.
"Kuolkoon kanssani", toisti Birch, punan lehahtaessa hänen kalpeille kasvoilleen ja ihmeellisesti kirkastaessa ne.
"Ottakaa petturi kiinni", huudahti majuri, "ja ottakaa salaisuus häneltä väkisin!"
Käskyä paikalla toteltiin; mutta kaupustelijan liikkeet olivat liian nopeat; silmänräpäyksessä hän nieli paperin. Upseerit hämmästyneinä seisahtuivat; mutta lääkäri huudahti innoissaan:
"Ottakaa hänet kiinni, minä annan hänelle oksennusainetta!"
"Antakaa olla!" sanoi Dunwoodie, viitaten häntä kädellään takaisin. "Suuri on hänen rikoksensa, mutta ankara on rangaistuskin."
"Näyttäkää tietä", huudahti kaupustelija, heittäen selästään reppunsa ja lähestyen ovea käsittämättömän arvokkaana.
"Minne nyt?" kysyi Dunwoodie hämmästyen.
"Hirsipuuhun."
"Ei", sanoi majuri, kauhistuen omaa oikeuttaan. "Velvollisuuteni on antaa teidät teloitettavaksi, mutta ei niin kiireellä. Kello yhdeksän huomisaamuna teillä on oikeus valmistaa itseänne siihen kammottavaan muutokseen."
Dunwoodie kuiskasi käskynsä alemman upseerin korvaan ja viittasi kaupustelijaa poistumaan. Tämä välinäytös teki lopun juomapöydän iloista ja upseerit poistuivat kukin makuutilalleen. Tuota pikaa ei kuulunut muuta elämää kuin vartiomiehen raskaat askeleet hänen astellessaan hotelli Flanaganin edustalla jäätyneellä maalla.
SEITSEMÄSTOISTA LUKU.
Upseeri, jonka haltuun Dunwoodie oli kaupustelijan uskonut, antoi hänet edelleen sen kersantin huomaan, jonka vakinaisiin tehtäviin vartioiminen kuului. Kapteeni Whartonin lahja ei ollut tekemättä vaikutustaan nuoreen luutnanttiin ja esineet olivat alkaneet kummalla tavalla tanssia hänen silmissään muistuttaen hänelle, että luonto vaati unta virkistyksekseen. Muistutettuaan Harveyn vartijaa, ettei hänen pitänyt laiminlyödä mitään, mikä oli tarpeen karkaamisen estämiseksi, nuorukainen kääriytyi viittaansa ja penkille valkean eteen itsensä oikaisten pian vaipui uneen. Rakennuksen takana oli hatara vaja, yhtä pitkä kuin rakennus itsekin, ja sen toisesta päästä oli erotettu pieni huone kaikenlaisten pienempien talouskapineitten säilytyspaikaksi. Rauhattomien aikojen vuoksi siitä kuitenkin oli viety kaikki, mitä siinä oli ollut arvokasta; ja heti tullessaan oli Betty Flanagan tuntijan silmällä valinnut tämän paikan irtaimen omaisuutensa säilytyspaikaksi ja oman itsensä pyhätöksi; sinne oli niinikään talletettu joukon vara-aseet ja kuormasto; ja kaikkia näitä aarteita piti silmällä vartiomies, joka kulki vajassa edestakaisin pitämässä tällä taholla huolta pääkortteerin turvallisuudesta. Toinen sotilas, joka talon läheisyydessä vartioi upseerien hevosia, saattoi pitää silmällä huoneen ulkopuolen; ja kun siinä ei ollut minkäänlaista muuta akkunaa tai reikää kuin ovi, arveli varovainen kersantti sitä kaikkein parhaaksi paikaksi, missä säilyttää vankia, kunnes hänet teloitettaisiin. Kersantti Hollisteria kehoittivat näin menettelemään monetkin syyt, muun muassa pesuakan poissaolo, hän kun oli nukkunut keittiötulen eteen ja parhaillaan näki unta siitä, että vihollinen kävi joukon kimppuun, erehtyen luulemaan oman nenänsä synnyttämiä ääniä virginialaisten torvien hälytyssoitoksi. Toinen syy oli tämän vanhan soturin omituinen käsitys elämästä ja kuolemasta; häntä pidettiin sen vuoksi joukon kesken hurskauden ja jumalisen elämän esikuvana. Kersantti oli yli viidenkymmenen ikäinen ja puolet tästä ajasta hän oli ollut sotilas. Ainaisten äkkikuolemain näkeminen oli häneen tehnyt vaikutuksen, joka suuresti erosi tämmöisten näkemyksien tavallisista seurauksista; hänestä oli tullut joukon vakavin ja samalla luotettavinkin mies. Kapteeni Lawton oli palkinnut hänen uskollisuutensa siten, että oli tehnyt hänestä joukon järjestysmiehen.
Kersantti astui Birchin seuraamana ääneti valitsemansa vankilan ovelle ja aukaisten oven toisella kädellään näytti toisessa kädessään olevalla lyhdyllä kaupustelijalle tietä. Istahtaen tynnyrille, joka sisälsi Betyn mielijuomaa, kersantti kehoitti Birchiä istumaan toiselle. Asetettuaan lampun lattialle rakuuna katsoi vankia vakaasti kasvoihin ja huomautti:
"Te olette sen näköinen mies, että te aiotte rohkeasti käydä kuolemaan; ja minä olen tuonut teidät paikkaan, jossa voitte rauhassa järjestää ajatuksenne ja olla kenenkään häiritsemättä."
"Tämä on kamala paikka semmoisiin valmistuksiin", sanoi Harvey silmäillen hajamielisin katsein pientä vankilaansa.
"No, mitä siihen tulee", vastasi veteraani, "niin vähänpä se taitaa viimeisessä suuressa tilinteossa merkitä, missä ihminen viimeisen kerran ajatuksensa järjestää loppuparaatiin, niin että ne toisessa maailmassa huomataan kelvollisiksi. Minulla on tässä pieni kirja, jota minun itseni on tapana lueskella aina kun mennään tappeluun, ja minä olen huomannut sen mitä parhaaksi mielen vahvistajaksi hädässä." Näin puhuessaan hän otti taskustaan pienen raamatun ja tarjosi sen kaupustelijalle. Birch otti kirjan vastaan tavanmukaisella kunnioituksella, mutta hänen ilmeensä oli hajamielinen ja katseensa harhaileva, mistä veteraani otaksui pelon saavan valtaa kaupustelijan tunteissa; hän sen vuoksi ryhtyi parhaan taitonsa mukaan häntä lohduttamaan.
"Jos teillä on jotakin mieltänne painamassa, niin nyt on paras aika siitä vapautua – jos olette tehnyt jollekulle vääryyttä, niin lupaan minä kunniallisen rakuunan tavalla auttaa teitä hyvittämään vääryytenne."
"Vähän on niitä, jotka eivät ole vääryyttä tehneet", sanoi kaupustelija kääntäen jälleen hajamielisen katseensa rakuunaan.
"Se on totta – synnin tekeminen kuuluu luontoon; mutta joskus ihminen tekee semmoisia tekoja, jotka häntä jälkeen päin kaduttavat. Ei kukaan tahdo kuolla, jos hänellä on tunnollaan hyvin raskaita syntejä."
Harvey oli tällä välin perusteellisesti tarkastanut paikan, jossa hänen piti yönsä viettää, mutta ei keksinyt mitään paon mahdollisuutta. Mutta koska toivo aina on viimeinen tunne, joka ihmissydämestä luopuu, käänsi kaupustelija nyt huomionsa rakuunaan, kohdistaen hänen ahavoituneisiin kasvoihinsa niin tutkistelevia katseita, että kersantti Hollister loi silmänsä maahan vangin epätoivoisen tuijotuksen kohdatessaan.
"Minua on opetettu laskemaan syntieni taakka Vapahtajani jalkain juureen", vastasi kaupustelija.
"Niinpä kyllä – tuo on kaikki kyllä oikein", vastasi toinen; "mutta harjoitettakoon oikeutta, niin kauan kuin siihen on tilaisuutta. Tässä maassa on ollut levottomat ajat siitä pitäen kuin sota alkoi, ja monelta on otettu hänen laillinen omaisuutensa. Usein minun on vaikeata saada herkkä omatuntoni luvallistakaan rosvousta hyväksymään."
"Nämä kädet", sanoi kaupustelija, laihat luisevat sormensa ojentaen, "ovat monet vuodet työtä tehneet, mutta eivät hetkeäkään rosvonneet."
"Se on kyllä hyvä, se", sanoi rehellinen sotamies, "ja varmaan nyt tunnette, että se on suuri lohdutus. Niitä on kolme pääsyntiä, ja jos ihminen voi pitää omantuntonsa niistä puhtaana, voi hän toivoa Jumalan armosta pääsevänsä pyhäin joukkoon taivaaseen. Ne ovat varkaus, murha ja karkaaminen."
"Kiitetty olkoon Jumala", sanoi Birch hartaasti, "minä en vielä koskaan ole kanssaihmistäni tappanut."
"Niin, mutta ihmisen tappaminen laillisessa tappelussa ei ole muuta kuin jokaisen velvollisuus. Jos asia on väärä, lankee tämä synti, niinkuin tiedätte, koko kansan niskoille ja ihminen saa täällä maan päällä rangaistuksensa muitten kanssa; mutta tahallinen murhaaminen on karkaamisen jälkeen Jumalan edessä pahin kaikista synneistä."
"Minä en ole koskaan ollut sotamies enkä sen vuoksi ole voinut karatakaan", sanoi kaupustelija surumielisenä päänsä kättään vasten nojaten.
"Niin, mutta on sitä muunkinlaista karkaamista kuin lippunsa hylkääminen, vaikka se kyllä onkin pahin laatuaan; ihminen voi hädän hetkellä pettää maansa."
Birch kätki kasvonsa molempiin käsiinsä ja hänen koko ruumiinsa vapisi; kersantti katsoi häntä tutkivasti, mutta pian paremmat tunteet voittivat hänen vastenmielisyytensä ja hän jatkoi lempeämmin:
"Mutta senkin synnin minä luulen ihmisen saavan anteeksi, jos hän vilpittömästi katuu; eikä se paljoa merkitse, kuinka ihminen kuolee, jos hän kuolee kristittynä ja miehuullisesti. Kehoitan teitä rukoilemaan rukouksenne ja sitten lepäämään, jotta kumpaankin kykenisitte. Anteeksiannosta ei ole mitään toivoa; eversti Singleton kun on lähettänyt tänne kovan käskyn, että teidät on lopetettava, missä vain kiinni saadaan. Ei, ei – ei mikään voi teitä pelastaa."
"Sanotte totuuden", huudahti Birch. "Nyt se on liian myöhäistä – minä olen hävittänyt ainoan turvani. Mutta ainakin hän muistaa minua oikeamielisesti."
"Mikä turva se oli?" kysyi kersantti, jonka uteliaisuus heräsi.
"Ei mitään", vastasi kaupustelija, puhuen taas luonnolliseen tapaansa ja kasvonsa maata kohti kääntäen puhekumppaninsa vakavan katseen välttääkseen.
"Entä kuka se 'hän' on?"
"Ei kukaan", sanoi Harvey, joka ei millään tahtonut enempää ilmoittaa.
"Ei mistään eikä kenestäkään ole nyt apua", sanoi kersantti nousten mennäkseen. "Käykää tuohon rouva Flanaganin peittojen päälle pitkäksenne ja nukkukaa vähän; huomisaamuna minä hyvissä ajoin tulen teitä katsomaan; ja sydämeni pohjasta tahtoisin olla teille avuksi, sillä kovin on luontoani vastaan nähdä ihmisen hirtettävän kuin koiran."
"Mutta tepä sitten voittekin pelastaa minut tästä häpeällisestä kuolemasta", sanoi Birch pystyyn hypäten ja tarttuen rakuunan käteen kiinni. "Ja voi, mitähän minä teille palkaksi antaisinkaan!"
"Millä tavalla?" kysyi kersantti, katsahtaen häneen hämmästyneenä.
"Kas tässä", sanoi kaupustelija, ottaen vaatteittensa kätköistä useita kultakolikolta; "tämä on vain mitätöntä siihen verraten, mitä teille annan, jos päästätte minut pakenemaan!"
"Vaikka te olisitte se mies, jonka kuva noissa rahoissa on, en sittenkään suostuisi semmoiseen rikokseen", sanoi rakuuna, nakaten rahat halveksivasti permannolle. "Jättäkää – jättäkää tuo, mies-raukka, ja selvittäkää asianne Jumalan kanssa; hän yksin voi teitä nyt auttaa."
Kersantti otti lyhdyn ja ilmeisesti suuttuneena jätti kaupustelijan miettimään lähestyvää surullista kohtaloaan. Hetkellisen epätoivon valtaamana Birch vaipui Betyn vuoteelle ja kersantti lähti antamaan vahtimiehille tarpeelliset ohjeet hänen vartioimisestaan.
Annettuaan vajassa olevalle miehelle asianmukaiset määräykset Hollister lopuksi sanoi: "Se maksaa henkesi, jos hän pääsee karkaamaan. Älä anna kenenkään ennen huomisaamua mennä huoneeseen tai sieltä poistua."
"Mutta", vastasi rakuuna, "olen saanut semmoiset määräykset, että pesijäakan tulee saada kulkea sisään ja ulos, miten haluaa."
"No hyvä, kulkekoon sitten; mutta pidäkin varasi, ettei tuo viekas kaupustelija pääse ulos hänen hameittensa poimuissa." Sitten hän meni ja antoi samanlaiset ohjeet kaikille muille vahtimiehille, mitä lähistöllä oli.
Jonkin aikaa kersantin mentyä vallitsi hiljaisuus kaupustelijan yksinäisessä vankilassa, kunnes rakuuna ovelle kuuli hänen ääneensä hengittävän, säännöllisesti ja hartaasti kuin syvässä unessa hengitetään. Vahtimies käyskenteli edestakaisin ja ihmetteli moista välinpitämättömyyttä hengestään, että kuinka mies haudan partaallakin saattoi luonnolle suoda tavanmukaisen leponsa. Harvey Birchin nimeä oli kuitenkin joukon joka mies ja kauan niin hillittömästi vihannut, ettei vahtimiehen mietteisiin sekaantunut minkäänlaisia säälintunteita; sillä lukuunottamatta kersantin ilmaisemaa surkuttelua ja myötätuntoa ei koko joukossa luultavasti ollut ainoatakaan hänen arvoistaan miestä, joka vankia kohtaan olisi osoittanut samanlaista hyväntahtoisuutta, taikka joka ei olisi veteraanin tavoin tarjottuja lahjuksia hylännyt, vaikka luultavasti vähemmän kunnioitettavista syistä. Ovea vartioivan rakuunan tunteisiin sekaantui jotakin pettyneen koston tapaista siitä, että vanki nautti unta, joka häneltä itseltään oli kielletty, ja että hän saattoi osoittaa niin ilmeistä välinpitämättömyyttä ankarinta rangaistusta kohtaan, mitä sotalaki saattoi Amerikan vapauden moninkertaiselle kasvattajalle määrätä. Useamman kuin yhden kerran häntä halutti häiritä kaupustelijan unta ja härnätä ja herjata häntä; ankara kuri ja salainen häpeän tunne pidätti häntä kuitenkin moisesta raakuudesta.
Pian hänen mietteensä kuitenkin keskeytyivät, kun pesuakka tulla hoiperteli keittiöön vievästä ovesta itsekseen sadatellen upseerien palvelijoita, jotka elämöimisellään olivat häirinneet hänen untaan tulen ääressä. Vahtimies sai kuitenkin siksi tolkkua hänen sadatuksistaan, että ymmärsi asian laidan; mutta turhat olivat hänen kaikki yrityksensä ruveta raivostuneen naisen kanssa juttuihin, ja hän laski tämän koppiinsa ilmoittamatta hänelle, että siinä jo oli toinen asukas. Eukon pyylevän ruhon vuoteelle romahdettua seurasi hiljaisuus, jonka taas pian rikkoivat kaupustelijan hengenvedot, ja muutaman minuutin kuluttua Harvey jälleen hengitti hyvinkin kuuluvasti, ikäänkuin ei olisi mitään keskeytystä tapahtunutkaan. Samassa tuli vahdin muuttokin. Vahtimies, jota kulkukauppiaan välinpitämättömyys harmitti, antoi seuraajalleen määräykset ja huudahti hänelle sitten pois lähtiessään:
"Hyppele lämpimiksesi, John; kaupustelija-kavaltaja on virittänyt viulunsa, kuten kuulet, eikä kauaa kulu, ennenkuin Bettykin alkaa."
Pilapuhetta nauroivat vahtiin lähtevät miehet yhdestä suusta. Samassa kuitenkin vankilan ovi taas aukeni ja Betty tuli näkyviin, pyrkien takaisin entiseen kortteeriinsa.
"Seis", sanoi vahtimies, tarttuen hameeseen kiinni; "onko se vissi, ettei vakooja ole taskussanne?"
"Etkö sinä kuule roiston kuorsaavan huoneessani, senkin saastainen tolvana?" rähisi Betty, koko ruumis kiukusta vavisten. "Ja sillä tavallako täällä kohdellaan kunniallista naista, että tuodaan miehiä hänen huoneeseensa makaamaan, senkin hampuusit?"
"Pyh, mitä väliä on miehestä, joka aamulla hirtetään? Sehän jo nukkuu; ja huomenna nukkuu vielä sikeämpään."
"Pois käpäläsi, kehno!" huudahti pesuakka, jättäen rakuunan saaliiksi pienen pullon, jonka tämä oli saanut häneltä kiskaistuksi. "Mutta minä lähden kapteeni Jackin luo ja kysyn, onko se laita menoa, että minun huoneeseeni tuodaan vakoojia ja hirtehisiä; niin, ja vielä minun lesken-vuoteeseeni, senkin rosvot!"
"Vaikene jo, vanha Isebel", sanoi rakuuna nauraen ja ottaen pullon suun omasta suustaan henkeään vetääkseen, "taikka vielä herätät herran – etkö aio antaa miehen nukkua viimeistä untaan?"
"Minä menen ja herätän kapteenin, senkin kirottu konna, ja tuon hänet tänne oikeutta hankkimaan. Hän rankaisee teitä kaikkia, kun sillä tavalla häväisette kunniallista naista, senkin koirankuonolaiset!"
Vahtimies vain nauroi näille puheille ja antoi Betyn astua hoipertaa rakennuksen päädyn ympäri lähteäkseen hakemaan oikeutta suosikiltaan, kapteeni Jack Lawtonilta. Ei upseeria sen enempää kuin vaimoakaan kuitenkaan sen koommin näkynyt yön kuluessa, eikä tapahtunut mitään muutakaan, mikä olisi kaupustelijan unta häirinnyt. Kaikkien toinen toistaan seuraavien vahtimiesten ihmeeksi hän vain kuorsauksellaan osoitti, kuinka vähän hirsipuu hänen uniaan häiritsi.
KAHDEKSASTOISTA LUKU.
Nylkyrit seurasivat reippaasti kapteeni Lawtonia hänen joukkonsa kortteeriin. Rakuunakapteeni oli joka tilaisuudessa osoittanut niin suurta intoa asiaan, jonka puolesta hän taisteli, välitti niin vähän vaarasta vihollista vastaan mennessään ja oli kookkaan vartalonsa ja tuimain kasvojensa vuoksi niin peloittavan näköinen, että hän näiden ominaisuuksiensa ansiosta oli joukkonsa kesken saanut erikoisen maineen. Hänen miehuuttaan pidettiin rajuutena, hänen tulista intoaan luontaisena julmuuden harrastuksena. Dunwoodie sitä vastoin oli muutamalla lempeällä taikka oikeammin tunnollisempaa oikeutta noudattavalla teolla saanut sen maineen, että hän muka oli pehmeä. Harvoinhan yleisön moite sen enempää kuin hyväksyminenkään tulee asianomaisen osaksi siinä määrässä kuin hän on sen oikeudella ansainnut.
Majurin edessä ollessaan sakin johtaja oli tuntenut sitä painostusta, jota kunnottomuuden aina täytyy tuntea tunnustetun kunnon läheisyydessä; mutta ulos päästyään hän heti tunsi olevansa myötätuntoisemman miehen suojeluksessa. Lawtonin esiintymisen vakavuus sai useimmat, jotka eivät häntä läheisesti tunteneet, hänen suhteensa pettymään; ja joukon kesken oli sananpartena, että "kun kapteeni nauroi, silloin hän aikoi rangaista". Pyrkien lähemmäksi saattajaansa sakin johtaja sen vuoksi aloitti tutunomaisen keskustelun.
"Ihmisen on aina vaikea tuntea ystävänsä vihamiehistään", aloitti tämä puoleksi laillistettu rosvo.
Kapteeni ei tähän alkuhuomautukseen vastannut mitään, päästi vain äänen, jonka toinen selitti myöntymykseksi.
"Majuri Dunwoodie taitaa olla Washingtonilla hyvissä kirjoissa?" jatkoi nylkyri äänensävyllä, joka ilmaisi pikemminkin epäilystä kuin luuloa, että niin oli.
"Toiset luulevat niin."
"Tässä kauntissa on monta kongressin ystävää", mies jatkoi, "jotka soisivat jonkun toisen upseerin johtavan ratsuväkeä; jos minä puolestani silloin tällöin saisin ratsuväeltä vähän apua, voisin asian hyväksi tehdä monta palvelusta, joihin verraten tämän kaupustelijan kiinniottaminen on vähäpätöinen juttu."
"Tosiaankin! Esimerkiksi mitä?"
"Ja kun niiksi tulee, niin siitä voitaisiin tehdä upseerille yhtä hyödyllinen homma kuin meillekin, jotka sen suorittaisimme", sanoi nylkyri katseella, jonka merkityksestä ei voinut olla epäilystä.
"Mutta millä tavalla?" kysyi Lawton hieman kärsimättömänä ja kiiruhtaen askeliaan, etteivät muut kuulisi.
"Niin no, kuninkaallisten rintaman läheisyydessä ja aivan kukkulain
tykkien allakin olisi aika lailla otettavaa, jos vain olisi
sotaväkeä, joka suojelisi meitä De Lanceyn[11] miehiä vastaan ja
turvaisi paluumatkamme, ettei sitä voitaisi Kuninkaan sillan kautta
katkaista.""Minä luulin karkurien tekevän puhdasta siellä päin."
"Vähin ne kyllä ovat ottaneetkin; mutta niiden täytyy kohdella säästäen oman puolueensa väkeä. Minä olen ollut siellä kahdesti, heidän kanssaan sovittuani; ensi kerralla ne menettelivät kunniallisesti, mutta toisella kävivät meidän kimppuumme, ajoivat meidät mäkeen ja pitivät itse koko saaliin."
"Sepä tosiaan oli kunniaton teko; minua kummastuttaa, kuinka rehellinen mies voi ruveta semmoisten roistojen kanssa tekemisiin."
"Täytyy olla liitossa joidenkin kanssa, muutoin voimme joutua kiinni; mutta kunniaton mies on luontokappalettakin kehnompi. Pidättekö te majuri Dunwoodieta luotettavana?"
"Kunnia-asioissako tarkoitatte?"
"Tietenkin; tiedättehän te, että Arnoldista luultiin hyvää siihen asti kunnes kuninkaallinen majuri joutui kiinni."
"Niin, mutta minä en luule, että Dunwoodie myisi päällikkyyttään, niinkuin Arnold aikoi; mutta en minä luule häntä luotettavaksi niin arkaluontoisessa asiassa kuin tämä teidän."
"No, sitä minä juuri ajattelin", huudahti nylkyri itsetyytyväisesti, mistä kuuli hänen olevan erittäin hyvillään siitä, että oli luonteet niin oikein arvostellut.
He olivat nyt saapuneet paremmanpuoleiselle maalaistalolle, jonka sangen laajat ulkohuoneet olivat aikaan nähden varsin hyvässä korjuussa. Rakuunat asuivat vajoissa ja ladoissa, hevoset taas oli järjestetty pitkiin katoksiin, jotka suojelivat pihaa kylmältä pohjatuulelta. Hevoset söivät rauhallisesti, satulat selässä ja suitset niskassa, valmiina saamaan kuolaimet suuhunsa ja rakuunan selkäänsä vähimmästäkin hälytyksestä. Lawton poistui anteeksi pyytäen hetkeksi kortteeriinsa. Tuota pikaa hän taas palasi takaisin, kädessään tavallinen tallilyhty, ja kulki edellä isoon puutarhaan, joka kolmelta taholta ympäröi rakennusta. Sakki seurasi rakuunaa ääneti, otaksuen hänen haluavan keskustella hieman enemmän tästä mieltäkiinnittävästä aineesta, mutta siten, ettei tarvinnut pelätä kenenkään kuulevan.
Kapteenia lähestyen nylkyri taas aloitti keskustelun saadakseen aikaan paremman yhteisymmärryksen ja herättääkseen tovereissaan enemmän luottamusta omaan älliinsä.
"Luuletteko te siirtokuntien lopulta pääsevän kuninkaasta voitolle?" hän kysyi, mahtipontisesti kuin poliitikko ainakin.
"Pääsevän voitolle!" toisti kapteeni rajusti – mutta jatkoi sitten, mielensä malttaen: "Epäilemättä! Jos ranskalaiset antavat meille aseita ja rahoja, ajamme kuninkaalliset maasta kuudessa kuukaudessa."
"Hyvä, toivon sen pian tapahtuvan; ja sitten saamme vapaan hallituksen, ja me, jotka olemme sen puolesta taistelleet, saamme palkkamme."
"Oh", huudahti Lawton, "teidän oikeutennehan on selvä; jota vastoin kaikki nämä kehnot töryt, jotka elävät kotonaan rauhassa talojaan hoitamassa, joutuvat ansaitsemansa halveksimisen alaisiksi. Teillä ei taida olla taloa?"
"Ei vielä – mutta huono on onneni, ellen vielä saa, ennenkuin rauha tehdään."
"Oikein, pitäkää huolta edustanne, niin pidätte huolta maannekin edusta; tuokaa vain hyvin esille omat ansionne ja morkatkaa toryja, niin ainakin teistä tehdään kauntin kirjuri, siitä panen vetoon kannukseni ruostunutta naulaa vastaan."
"Eikö teidän mielestänne Pauldingin[12] osasto menetellyt hullusti,
kun ei päästänyt kuninkaallista kenraaliadjutanttia karkaamaan?"
sanoi nylkyri rohkeasti, kapteenin vapaan tavan tehtyä varomisen
turhaksi."Hullusti!" huudahti Lawton katkerasti naurahtaen. "Hullustipa kyllä; Yrjö-kuningas olisi maksanut heille paljon paremman hinnan, sillä hänellä on rahoja. Hän olisi tehnyt heistä herrasmiehiä koko loppuiäkseen. Mutta Jumalan kiitos, kansassa elää henki, joka näyttää kerrassaan ihmeeltä. Miehet, joilla ei ole tämän taivaallista, menettelevät ikäänkuin Intian rikkaus riippuisi heidän uskollisuudestaan. Kaikki eivät ole semmoisia roistoja kuin te, muutoin olisimme jo aikoja sitten olleet Englannin orjia."
"Kuinka!" huudahti nylkyri, taapäin kavahtaen ja ojentaen muskettinsa toisen rintaa vastaan. "Oletteko te pettänyt minut, tekö olettekin viholliseni?"
"Konna!" huudahti Lawton ja iski musketin miehen kädestä, niin että miekka helähti teräksisessä tupessaan. "Uskallapas vielä kohottaa pyssysi minua vastaan, niin halkaisen sinut keskeltä kahtia."
"Te ette siis aio maksaa meille, kapteeni Lawton?" sanoi nylkyri, jonka joka jäsen vapisi, sillä samassa hän näki ratsastavien rakuunain ääneti piirittävän hänen koko joukkonsa.
"Oh, tietysti minä maksan – täyden hinnan te saatte. Tuossa on rahat, jotka eversti Singleton lähetti vakoilijan kiinniottajille", ja samassa hän halveksien heitti toisen jalkoihin kultakolikolta sisältävän kukkaron. "Mutta pyssyt maahan, te konnat, ja katsokaa, että rahat on oikein laskettu."
Säikähtänyt joukko teki, kuten oli käsketty; ja heidän ahnaasti häärätessään tässä puuhassa karistivat muutamat Lawtonin miehistä piit heidän musketeistaan.
"No nyt", huudahti kapteeni kärsimättömästi, "onko oikein? Oletteko saaneet luvatun palkinnon?"
"Tasarahat", sanoi sakin johtaja: "ja luvallanne lähdemme nyt kotiimme."
"Seis! Lupauksemme on siis täytetty – nyt tapahtukoon oikeus; maksamme teille vakoojan kiinni ottamisesta, mutta rankaisemme teitä polttamisesta, rosvoamisesta ja murhaamisesta. Ottakaa, pojat, ne kiinni ja antakaa jokaiselle Mooseksen lain mukaan – yhtä vaille neljäkymmentä."
Tätä käskyä ei annettu haluttomille kuulijoille; käden käänteessä nylkyrit oli riisuttu ja köytetty kiinni riimunvarsilla niin moneen omenapuuhun, että niitä riitti yksi kullekin. Miekat paljastettiin nopeasti ja vikkelään kuin taikavoimalla leikattiin puista viisikymmentä oksaa. Näistä valittiin notkeimmat virvot ja pian käytti rakuuna hartaalla halulla kutakin raippaa. Kapteeni Lawton antoi käskyn aloittaa, varoittaen kuitenkin miehiään ihmisystävällisesti, etteivät ylittäisi Mooseksen lain määrää, ja sitten puutarhassa alkoi Baabelin kielten sekoitus. Johtajan parkuna helposti erottui muitten miesten karjunnasta; mikä seikka ehkä johtui siitä, että kapteeni Lawton muistutti hänen rankaisijaansa, että tämä oli tekemisissä upseerin kanssa, jolle oli osoitettava suurempaa kunniaa kuin muille. Ruoskiminen suoritettiin sangen kätevästi ja ripeästi eikä siinä sattunut muita epäsäännöllisyyksiä, paitsi ettei lyöjistä kukaan alkanut laskea, ennenkuin oli paritoistakymmentä kertaa tai useamminkin koetellut raippaansa ja myös, kuten he sanoivat, saaneet selville, niihin paikkaan oli etuisinta lyödä. Kun tämä summittainen toimitus oli tullut tyydyttävästi suoritetuksi, käski Lawton miehiään jättämään nylkyrit, että nämä saivat ruveta vaatteitaan päälleen pukemaan, sekä nousemaan hevostensa selkään; nämä nimittäin muodostivat osaston, joka oli lähetetty kauemmaksi alamaihin tiedustelulle.
"Näette nyt, ystäväni", sanoi kapteeni nylkyrien johtajalle, valmistauduttuaan itse poistumaan, "minkälaista apua voin teille antaa. Jos hyvin usein tapaamme, saatte selkäänne ainaiset muistot, jotka ainakin ovat kunnolla ansaitut, vaikkeivät olisikaan kovin kunniallisia."
Mies ei vastannut mitään. Hän oli käsitellyt muskettiaan ja kiirehti tovereitaan matkaan; kun kaikki oli valmiina, lähtivät he kolkkoina miehinä kulkemaan vähän matkan päässä näkyviä kallioita kohti, joilla kasvoi tiheä metsä. Kuu teki juuri nousuaan ja rakuunat näkyivät selvään yhdessä ryhmässä siinä, mihin olivat jääneet. Äkkiä koko sakki teki käännöksen, tähtäsi ja veti liipasimesta. Rakuunat näkivät tämän ja kuulivat lukkojen liksahdukset, mutta vastasivat naurulla tähän hukkayritykseen, ja kapteeni huusi kovalla äänellä:
"Ahaa, te roistot, minä tunnen teidät ja annoin ottaa pois piit."
"Olisitte ottanut senkin, joka minulla oli pussissani", huudahti johtaja laukaisten samalla pyssynsä. Luoti hipaisi Lawtonin korvaa, mutta nauraen hän pudisti päätään ja sanoi: "Sivu on sivu, menipä läheltä tai kaukaa." Eräs rakuunoista oli nähnyt nylkyrien puuhat – muu joukko oli jättänyt hänet yksikseen heti turhan kostoyrityksensä jälkeen – ja kannusti hevostansa juuri kun konna laukaisi. Kallioille oli vain pieni matka, mutta hevosen nopeus kuitenkin pakotti johtajan heittämään maahan sekä rahat että musketin ennättääkseen pakoon. Sotamies palasi takaisin näine saaliineen ja tarjosi ne kapteenille; Lawton ei kuitenkaan niistä huolinut, vaan käski miestä ne pitämään, kunnes konna itse tulisi omaisuuttaan perimään. Vaikea olisi kuitenkin vaikka minkä tuomioistuimen uusissa valtioissa ollut hankkia näitä rahoja takaisin omistajalleen; sillä vähän myöhemmin kersantti Hollister mitä tunnollisimmin tasasi ja omin käsin jakoi ne rakuunain kesken. Vartiojoukko lähti matkaan ja kapteeni hitaasti palasi kortteeriinsa, aikoen mennä nukkumaan. Samalla hän sattui näkemään henkilön, joka puitten välitse nopeaan poistui metsää kohti. Ripeästi ympäri pyörähtäen varovainen sotilas lähestyi ja ihmeekseen huomasi, että se oli pesuakka, joka näin myöhään täällä liikkui.
"Mitä, Bettykö! Unissasiko sinä kävelet, vai näetkö valveillasi unta?" huudahti rakuuna. "Etkö pelkää, että vanhan Jennyn haamu tulee vastaasi täällä sen mielilaitumella?"
"Kas, tosiaankin, kapteeni Jack", vastasi marketentti synnynnäisellä murteellaan ja hoiperrellen sillä tavalla, että hänen oli vaikea päätään kohottaa, "en minä hae Jennyä enkä hänen haamuaan, vaan haavoitetuille yrttejä. Ja ne pitää ottaa juuri kun kuu nousee ja alkaa niihin paistaa. Niitä kasvaa tuolla kallion alla ja minun täytyy kiiruhtaa, muutoin taika menettää voimansa."
"Houkka, parempi sinun olisi mennä vuoteeseesi maata kuin kuljeskella kallioiden keskellä. Taitat niskasi, jos putoat niiltä. Ja sitä paitsi nylkyrit pakenivat noille kukkuloille, ja jos niiden käsiin joudut, niin kostavat sinulle kelpo selkäsaunan, jonka juuri saivat minulta. Parempi kun palaat kotiasi, eukko-parka, ja päätät unesi. Lähdemme aamulla matkaan."
Betty ei välittänyt hänen neuvostaan, vaan jatkoi koukkuista tietään mäkiä kohti. Lawtonin mainitessa nylkyrit hän oli hetkeksi pysähtynyt, mutta heti taas lähtenyt edelleen kulkemaan ja pian kadonnut näkyvistä puitten sekaan.
Kapteenin palatessa kortteeriinsa vahtimies häneltä kysyi, oliko hän tavannut rouva Flanagania, lisäten hänen kulkeneen siitä sivu ja uhkailleen että paikat kaikuivat niitä, jotka olivat häntä "hotellissa" kiusanneet, ja kyselleen kapteenia, mennäkseen hänelle valittamaan. Lawton hämmästyen kuuli miehen kertomuksen – uusi ajatus näytti välähtävän hänen mieleensä – astui joitakuita askelia puutarhaan päin, mutta palasi taas takaisin; monta minuuttia hän pikaisin askelin asteli edestakaisin talon ovella, meni sitten päättävästi sisään, heittäytyi vaatteet päällään vuoteeseen ja vaipui tuota pikaa sikeään uneen.
Rosvojoukko oli sillä välin onnellisesti päässyt kukkuloille ja hajaantuen joka taholle piiloutunut metsän syvyyksiin. Huomatessaan kuitenkin, ettei heitä ajettukaan takaa, mikä ratsain olisikin ollut mahdotonta, johtaja uskalsi kutsua joukkonsa koolle ja tuota pikaa saikin nolatut miehensä kerätyksi paikkaan, jossa vihollisesta ei ollut suurtakaan pelkoa.
"Jaa-a", sanoi muudan miehistä toisten virittäessä valkeata kylmää vastaan, joka alkoi olla sangen pureva, "meidän puuhamme taitavat nyt olla Länsi-Chesterissä lopussa. Virginian ratsuväki taitaa tehdä tämän kauntin liian levottomaksi meidän ollaksemme."
"Minä tapan hänet", mutisi johtaja, "vaikka täytyisi paikalla itse kuolla."
"Ohoh, oletpa sinä urhoollinen täällä metsässä", huudahti toinen ilkeästi nauraen; "minkätähden sinä sitten, joka kehut itseäsi niin tarkaksi, kolmenkymmenen askelen päästä ammuit ohi?"
"Se hevosmies hämmensi minua, muutoin olisin lopettanut kapteeni Lawtonin siihen paikkaan; sitä paitsi kylmä puistatti minua, niin ettei käsi enää ollut tarkka."
"Sano että pelko, niin et valehtele", sanoi toveri pilkallisesti. "Minä puolestani en luule enää koskaan vilua tuntevani; selkääni polttaa, niinkuin olisi sen päällä tuhannen kuumaa rautaa."
"Sinä kai sitten lauhkeasti tyydyt moiseen kohteluun ja suutelet raippaa, joka sinua löi?"
"Mitä raipan suutelemiseen tulee, ei se olisi mikään helppo asia. Minun ainakin taittui omiin hartioihini niin pieniksi palasiksi, että kävisi vaikeaksi löytää niin suurta, jota voisi suudella; mutta parempi on minusta menettää puolet nahkaansa kuin koko nahkansa ja vielä korvatkin kaupan päällisiksi. Mutta niin meille käy, jos vielä ärsytämme hullua virginialaista. Jos Jumala tahtoo, olen milloin tahansa valmis antamaan hänelle nahastani sen verran, että niistä tulee hyvät saappaat, jos lopulla pelastun hänen käsistään. Jos olisit ymmärtänyt etusi, olisit tehnyt kaupat majuri Dunwoodien kanssa, joka ei tiedä pahoista töistämme puoltakaan sen vertaa."
"Suusi kiinni lörpötyksinesi!" ärjäisi vimmastunut johtaja. "Johan toinen voi tulla hulluksi tuommoisesta suunsoitosta. Eikö se vielä riitä, että meidät ryöstetään ja piestään, vieläkö meidän pitää kärsiä tuommoisiakin hullutuksia? Auta ottamaan esiin eväitä, jos niitä vielä on laukussa, ja koeta tukkia suusi ruoalla."
Tätä kehoitusta noudatettiinkin ja voihkien ja itseään väännellen selkäinsä kimoilevien vammain johdosta koko joukko valmistautui syömään. Kallion kolossa paloi iso kuivista puista tehty valkea ja vähitellen miehet aikoivat malttaa paon hämmentämät mielensä ja heidän järkytetyt aistimensa vakautua. Nälkänsä tyydytettyään ja nakattuaan maahan niitä näitä vaatekappaleistaan, voidakseen paremmin hoitaa haavansa, joukkue alkoi pohtia kostoa. Tuntikauden he täten viettivät ja ehdottivat monenlaisia keinoja; mutta kun niiden kaikkien toimeenpaneminen kysyi henkilökohtaista urheutta ja ne olivat sangen vaarallisia, hylättiin ne tietysti. Yllättää rakuunoita ei voitu, he olivat alati siksi varuillaan; ja yhtä vähän toivoa oli tavata kapteeni Lawton kaukana joukostaan, kapteeni kun alati oli viran toimituksessa ja hänen liikkeensä niin nopeat, että kaikki mahdollisuudet tavata hänet olivat sattuman varassa. Eikä sitä paitsi ollut ensinkään varmaa, että kohtaus päättyisi heille itselleen onnellisesti. Rakuunakapteenin oveluus oli yleisesti tunnettu ja vaikka Länsi-Chester olikin kovin ryhmyistä ja epätasaista maata, tiedettiin hänen pelotta karauttavan pahainkin paikkain yli, eivätkä kiviaidat paljon pidätelleet etelän ratsastajia heidän hyökätessään. Keskustelu vähitellen kääntyi toiselle tolalle, kunnes hyväksyttiin tuuma, joka lupasi sekä kostoa että vähän muutakin kannustamaan heitä yrityksessään. Asia pohdittiin tarkkaan, sovittiin aika ja tapa; sanalla sanoen, konnantyö suunniteltiin niin tarkkaan kuin ennakolta voitiin, kunnes kaikki havahtuivat kovaan huutoon:
"Tänne, kapteeni Jack – täällä ne roistot syövät tulensa ääressä – tänne, tänne, lopetetaan koko varasjoukko – sukkelaan, heittäkää hevosenne ja laukaiskaa pistoolinne!"
Tämä kamala käsky mullisti kerrassaan joukon mielen. Pystyyn karaten kaikki hyökkäsivät kauemmaksi metsään, ja kun he jo olivat sopineet paikasta, missä tavattaisiin, ennenkuin lähdettäisiin aiotulle retkelle, hajaantuivat he nyt kaikki kuin akanat tuuleen. Kuului melua ja eri ääniä, jotka huutelivat toisilleen, mutta kun rosvot olivat hyvin harjaantuneet juoksemaan, jäivät nämä äänet pian kauas heidän taakseen.
Ei kauan kuulunut, ennenkuin Betty Flanagan astui esiin pimeydestä ja tyynesti otti haltuunsa, mitä nylkyrit olivat jälkeensä jättäneet; varsinkin eväät ja vaatekappaleet. Sitten pesuakka arvelematta kävi istumaan ja rupesi syömään suurella ilmeisellä ruokahalulla. Tuntikauden hän istui syvissä mietteissä päätään käteensä nojaten. Sitten hän kokoili itselleen vaatekappaleita, mitkä tuntuivat häntä miellyttävän, ja poistui metsään, jättäen tulen luomaan läheisille kallioille häälyvää valoaan, kunnes viimeinenkin kekäle sammui ja paikka taas jäi yksinäisyyden ja pimeyden helmaan.
YHDEKSÄSTOISTA LUKU.
Toverien vetäessä uniaan kaikki rasituksensa ja vaaransa unohtaen Dunwoodie nukkui levottomasti ja katkonaisesti. Vietettyään rauhattoman yön hän virkistymättömänä nousi vaatimattomalta vuoteeltaan, jolle hän oli vaatteet päällä heittäytynyt, ja muita ympärillään nukkuvia herättämättä lähti ulkoilmaan itseään virkistämään. Kuun vieno kumotus oli juuri katoamaisillaan aamun selvempään valoon; tuuli oli asettunut ja kohoavat auteret ennustivat jälleen moista syyspäivää, jotka tässä epävakaisessa ilmastossa seuraavat myrskyä nopeasti kuin ihmeen kautta. Lähdön hetki nykyisestä majailupaikasta ei ollut vielä tullut; ja haluten suoda sotilailleen kaiken virkistyksen, mitä olot suinkin sallivat, hän vaelsi sitä paikkaa kohti, missä nylkyreitä oli kuritettu, miettien tilanteen hankaluuksia ja epävarmana siitä, miten saisi velvollisuutensa ja rakkautensa vaatimukset yhteen käymään. Vaikka Dunwoodie itse ehdottomasti luotti kapteeni Whartonin vilpittömiin tarkoituksiin, ei hän suinkaan ollut vakuutettu siitä, että tuomareina istuvat upseerit yhtä helposti sen uskoisivat. Ja lukuunottamatta omaa yksityistä suruaan hän oli varma siitä, että Henryn mestaus tekisi tyhjäksi kaikki hänen toivonsa saada sisar omakseen. Hän oli edellisenä iltana lähettänyt etujoukkoja komentavan eversti Singletonin luo upseerin ilmoittamaan vanginneensa brittiläisen kapteenin. Tämän viattomuudesta hän sanoi itse olevansa täysin vakuutettu, mutta pyysi kuitenkin ohjeita, mitä vangille oli tehtävä. Ohjeet saattoivat tulla millä hetkellä tahansa, ja kuta lähemmäksi läheni hetki, jolloin ystävä hänen suojeluksestaan riistettäisiin, sitä suuremmaksi yltyi hänen levottomuutensa. Tässä rauhattomassa mielentilassa majuri vaelsi puutarhan läpi ja pysähtyi vasta samain kallioiden juurelle, joiden turviin nylkyrijoukkue oli paennut, ennenkuin huomasikaan, minne askelet olivat hänet johtaneet. Hän aikoi juuri kääntyä takaisin majapaikkaansa palatakseen, kun hänet pysäytti ääni, joka käski:
"Seis, tai ammun!"
Dunwoodie kääntyi hämmästyneenä takaisin ja näki vähän matkan päässä yläpuolellaan miehen, joka kallion kolossa seisten tähtäsi häntä musketilla. Valo ei vielä ollut kyllin voimakasta tuohon synkkään paikkaan ulottuakseen ja hänen täytyi katsoa vielä toinenkin kerta, ennenkuin hän ihmeekseen huomasi, että hänen edessään seisoikin kulkukauppias. Silmänräpäyksessä tilansa vaaran oivaltaen, mutta liian ylpeänä armoa pyytääkseen tai paetakseen, vaikka pako olisi ollut mahdollinenkin, nuorukainen varmalla äänellä huusi:
"Jos aiotte minut murhata, niin ampukaa! Vangiksenne en rupea milloinkaan."
"Ei, majuri Dunwoodie", sanoi Birch muskettinsa maahan laskien, "tarkoitukseni ei ole teitä vangita sen enempää kuin tappaakaan."
"Mitä te, salaperäinen olento, sitten minulta tahdotte?" kysyi majuri, jonka melkein teki mieli luulla, että hänen edessään seisova olento oli hänen oman mielikuvituksensa luoma.
"Arvonantoanne", sanoi kaupustelija liikutettuna; "soisin kaikkien hyvien ihmisten arvostelevan itseäni lempeästi."
"Teille on varmaan yhdentekevää, mitä ihmiset arvelevat; heidän tuomionsa eivät näytä teihin ulottuvan."
"Jumala säästää palvelijainsa hengen omaan aikaansa", sanoi kulkukauppias juhlallisesti. "Muutama tunti sitten minä olin teidän vankinne; nyt te olette minun; mutta, majuri Dunwoodie, olette vapaa. Täällä on liikkeellä miehiä, jotka eivät kohtelisi teitä yhtä ystävällisesti. Mitä tuo miekka hyödyttäisi minun asettani ja vakavaa kättäni vastaan? Ottakaa neuvo mieheltä, joka ei ole teille koskaan tehnyt vääryyttä, eikä vastakaan aio tehdä. Älkää lähestykö metsän reunoja, ellette ole seurassa ja ratsain."
"Onko teillä sitten tovereita, jotka auttoivat teitä pakenemaan ja ovat vähemmän jalomielisiä kuin te itse?"
"Ei – ei, minä olen todella yksin – ei kukaan muu tunne minua kuin Jumala ja hän."
"Kuka hän?" kysyi majuri tahtomattaankin uteliaaksi tullen.
"Ei kukaan", jatkoi kulkukauppias, mielensä jälleen malttaen. "Mutta teidän laitanne ei ole niin, majuri Dunwoodie; te olette nuori ja onnellinen; teillä on semmoisia, jotka ovat teille rakkaita, eivätkä ne ole kaukana – vaara on lähellä niitä, joita enimmän rakastatte – vaara sisällä ja ulkona – olkaa entistä valppaampi – vahvistakaa vahtimiehenne – ja vaietkaa. Siihen nähden, mitä minusta ajattelette, pitäisitte sanojani petoksena, jos kertoisin teille enemmän. Mutta muistakaa ja vartioikaa niitä, joita enimmän rakastatte."
Kaupustelija laukaisi muskettinsa ilmaan ja nakkasi sen hämmästyneen majurin jalkain juureen. Kun Dunwoodie tyrmistyksestä toinnuttuaan ja savun hälvettyä jälleen katsoi kalliota, jolla hän oli seisonut, ei siellä näkynyt ketään.
Nuori upseeri havahtui ihmettelystä, jonka tämä kumma tapaus oli hänessä synnyttänyt, kuullessaan hevosten jalkain töminää ja torvien toitotusta. Vartiojoukko kiiruhti pamauksen kuultuaan paikalle ja koko osasto oli hälytetty. Ryhtymättä miehilleen mitään selittämään majuri nopeasti palasi majapaikkaan, missä koko eskadroona oli aseissa, taistelujärjestyksessä ja levottomana odotti päällikköään. Upseeri, jonka toimena oli semmoisista asioista huolta pitää, oli lähettänyt miehiä laskemaan alas Hotelli Flanaganin kyltin, ja patsas oli jo laitettu kuntoon vakoilijan teloitusta varten. Kuultuaan majurilta, että hän itse oli musketin laukaissut ja että se luultavasti oli nylkyrien pudottama, (hän oli nyt saanut kuulla, kuinka Lawton oli heitä rangaissut, mutta piti kokonaan salassa oman kohtauksensa Birchin kanssa) upseerit ehdottivat, että vanki hirtettäisiin nyt, ennenkuin matkaan lähdettäisiin. Voimatta vieläkään uskoa, ettei kaikki, mitä hän oli nähnyt, ollut unta, Dunwoodie useiden upseeriensa seuraamana ja kersantti Hollister edellä astuen lähti paikkaan, jossa kaupustelijan otaksuttiin olevan.
"No, herrani", sanoi majuri ovella seisovalle vahtimiehelle, "varmaankin on vankinne tallella."
"Makaa vielä", vastasi mies, "ja kuorsaa niin, että tuskin kuulin torvien hälytystä soittavan."
"Avatkaa ovi ja tuokaa hänet ulos."
Käskyä toteltiin. Mutta sanomaton oli vanhan soturin hämmästys, kun hän vankilaan astuessaan tapasi huoneen epäjärjestyksessä – kaupustelijan takin siinä, missä hänen ruumiinsa olisi pitänyt olla ja osan Betyn vaatteista lattialla hajallaan. Pesijätär itse venyi vuoteessaan tietämättä mitään maailman menosta ja samoissa vaatteissa, joissa hänet oli viimeksi nähty, lukuunottamatta pientä mustaa myssyä, joka ainiaan oli hänen päässään, niin että sen yleensä luultiin tekevän sekä päivä- että yömyssyn virkaa. Huoneeseen tulevain meteli ja joukon huudot herättivät vaimon.
"Aamiaistako te kaipaatte?" sanoi Betty silmiään hieroen. "Totisesti, näytätte siltä kuin tahtoisitte syödä minut – mutta malttakaahan vähän, kultaseni, niin saatte semmoisen paistin, ettette ole ennen nähneetkään."
"Paistin!" toisti kersantti uskonnollisuutensa ja upseerien läsnäolon unohtaen. "Sinut me nyt paistamme, Isebel, – kun olet auttanut sen kirotun kaupustelijan karkaamaan."
"Tulkoon Isebel[13] takaisin omaan suuhusi ja se kirottu kaupustelija
myös, herra kersantti!" huusi Betty, joka suuttui vähästä. "Mitä
kaupustelijat ja karkaamiset minuun kuuluvat? Minusta olisi voinut
tulla kaupustelijan rouva ja kävisin nyt silkissä, jos olisin ottanut
Sawny M'Twillin, sen sijaan että nyt laahustelen rakuuna-heittiöitten
perässä, jotka eivät ymmärrä sen vertaa, kuinka on säädyllisesti
kohdeltava yksinäistä naista.""Pipliani se hylky on jättänyt", sanoi veteraani, ottaen kirjan lattialta; "sen sijaan että olisi hyvänä kristittynä käyttänyt aikansa sen lukemiseen, hän onkin vain ajatellut karkuretkeä."
"Kuka hullu jäisi odottamaan, että hänet hirtetään kuin koira?" huudahti Betty, joka alkoi ymmärtää, miten asiat olivat. "Ei jokainen ole syntynyt semmoista loppua saamaan – niinkuin te itse, herra Hollister."
"Vaiti!" sanoi Dunwoodie. "Hyvät herrat, asia on tarkkaan tutkittava. Huoneesta on ollut mahdoton poistua muuten kuin oven kautta, mutta ovesta hän ei ole voinut päästä, ellei vahtimies ole auttanut häntä pakenemaan taikka ole nukkunut. Kutsukaa vahtimiehet tänne."
Nämä kun eivät olleet hälytykseen lähteneet, olivatkin jo joka mies tulleet paikalle, ja lukuunottamatta yllä mainittua he kaikki vakuuttivat, ettei kukaan ollut vankihuoneesta poistunut. Kysymyksessä oleva mies myönsi, että Betty oli kulkenut hänen ohitseen, mutta puolusti itseään sillä, että hänellä oli semmoiset ohjeet.
"Sen valehtelet, varas – sen valehtelet!" huusi Betty, joka oli kärsimättömänä kuunnellut tätä selitystä. "Vai panettelet sinä turvatonta naista, että hän sydänyöllä kuljeskelee leirissä? Tässä minä olen nukkunut koko yön ja suloisesti kuin imevä lapsi."
"Kas tässä, herra majuri", sanoi kersantti, kunnioittavasti Dunwoodien puoleen kääntyen, "minun Pipliassani on kirjoitusta, jota siinä ei ennen ollut; sillä kun minulla ei ole perhettä muistoon pantavana, niin en ole antanut pyhään kirjaan mitään riipustella." Muudan upseereista luki ääneen:
'Täten vakuutan, että jos pelastun, tapahtuu se yksinomaan
Jumalan avulla, ja hänen jumalalliseen johtoonsa minä nöyrästi
itseni annan. Minun on pakko ottaa vaimon vaatteet, mutta hänen
taskussaan on korvaus. Jonka täten todistan.
Harvey Birch.'"Mitä", huusi Betty, "onko se varas rosvonnut turvattomalta naiselta kaikki! Hirttäkää se – ottakaa se kiinni, majuri, ja hirttäkää, jos maassa on lakia ja oikeutta."
"Tutkikaapa taskunne", sanoi eräs nuoremmista upseereista, jota tapaus suuresti huvitti.
"Totisesti!" huudahti pesuakka, ottaen taskustaan punnan. "Mutta sehän on oikea juveeli kaupustelijaksi! Kauan eläköön ja käyköön hänen kauppansa, sanon minä; pitäköön mielellään ne ryysyt – ja jos hänet koskaan hirtetään, niin jääpä moni suurempi roisto hirttämättä."
Dunwoodie kääntyi huoneesta lähteäkseen ja huomasi nyt kapteeni Lawtonin, joka kädet ristissä sanaakaan virkkamatta katseli. Hänen käytöksensä poikkesi siihen määrään hänen tavallisesta rajuudestaan ja innostaan, että se päällikön mielestä tuntui omituiselta. Heidän katseensa sattui yhteen ja sitten he kahden kesken kävellen keskustelivat muutaman minuutin, minkä jälkeen Dunwoodie tuli takaisin ja laski vahtimiehet palaamaan päivystyshuoneeseen. Kersantti Hollister jäi yksin Betyn luo, joka nyt oli mitä parhaalla tuulella huomatessaan, ettei hänen vaatteistaan oltu viety sen enempää, kuin että kultarahassa oli yllin kyllin korvausta. Pesuakka oli jo kauan katsellut veteraania rakkain silmin, ja itsekseen hän oli päättänyt tehdä lopun eräistä arkaluontoisista vastasyistä, jotka kauan olivat haitanneet hänen omituista asemaansa rakuunajoukossa, siten että hän valitsi kersantin miesvainajansa seuraajaksi. Rakuuna oli jo jonkin aikaa näyttänyt antavan tämmöisiin tuumiin aihetta, ja peläten rajuudellaan ehkä liian pahasti loukanneensa kosijaansa Betty päätti hyvittää häntä kaikella mahdollisella tavalla. Vaikka pesijätär olikin karkea ja kömpelö, oli hän kuitenkin vielä siksi nainen, että älysi sovinnon hetkien olevan voimansa hetkiä. Hän sen vuoksi kaatoi lasiin aamujuomaansa ja tarjosi sen kumppanilleen rauhan uhriksi.
"Ei pari kiivastuksen sanaa ystäväin kesken mitään merkitse, kersantti!" pesijätär sanoi. "Minä aina sätin Mikko Flanagania pahimmin, kun enimmän häntä rakastin."
"Mikko oli hyvä sotamies ja kunnon poika", sanoi rakuuna lasinsa tyhjentäen. "Meidän joukkomme suojeli hänen rykmenttinsä siipeä, kun hän kaatui, ja itse minä samana päivänä ratsastin hänen ruumiinsa yli. Mies-parka! Hän makasi selällään ja näytti niin rauhalliselta kuin olisi kuollut luonnollisen kuoleman vuoden rintatautia sairastettuaan."
"Mikko oli väkeviin menevä mies, se on vissi; kaksi meidän kaltaistamme kulutti paljon tavaraa, kersantti. Mutta te, herra Hollister, olette raitis ja vakava mies ja teistä olisi kovin hyvä apu."
"Joo, rouva Flanagan, minä olen tässä epäröinyt, puhuisinko teille asiasta, joka kovin painaa sydäntäni, mutta nyt minä puhun suuni puhtaaksi, jos teillä on aikaa kuunnella."
"Ja kuullako?" huudahti malttamaton vaimo. "Voi, voi, herra kersantti, minä kuuntelisin teitä, vaikk'eivät upseerit enää koskaan söisi suupalaakaan. Mutta ottakaa vielä tippa, rakas kersantti, niin uskallatte puhua vapaammin."
"Minä olen niin hyvään asiaan jo kylläkin rohkea", vastasi veteraani, kestityksen hyläten. "Betty, luuletteko te tosiaan, että se oli kaupustelija-vakooja, jonka minä eilisiltana toin tähän huoneeseen?"
"Kukas se olisi muu ollut, kultaseni?"
"Pääpaha."
"Mitä, piruko?"
"Niin, Pelsepuupi juuri, kaupustelijan hahmossa; ja ne hylyt, joita me nylkyreiksi luulimme, olivat sen sikiöitä!"
"Niin, kyllä vissiin, rakas kersantti, ette taida tällä kertaa kovin väärässä ollakaan; sillä jos pirun sikiöitä on Länsi-Chesterin kauntissa liikkeellä, niin nylkyrit niitä juuri ovat."
"Rouva Flanagan, minä tarkoitan, että ruumiillisessa mielessä; paha itse tiesi, ettemme me ketään mieluummin kiinni ottaisi kuin kaupustelija Birchin, ja hän rupesi hänen hahmoonsa päästäkseen teidän huoneeseenne."
"Ja mitähän pirulla olisi minulle asiaa?" huudahti Betty happamesti. "Eikö tässä väessä muka ole entisestään kyllin piruja, vieläkö niitä pitää tulla siitä pohjattomasta pätsistä turvatonta naista peloittamaan?"
"Se oli teille armosta, kun sen oli sallittu tulla. Se lähti ovesta teidän hahmossanne, nähkääs, kun se oli merkiksi, kuinka teidän käy, ellette paranna elämäänne. Voi, minä huomasin kuinka se vapisi, kun minä sille annoin pyhän kirjan. Olisiko kukaan kristitty, luuletteko te, rakas Betty, ruvennut sillä tavalla pipliaan kirjoittamaan – paitsi syntyneistä ja kuolleista ja muista sen kaltaisista laillisista asioista?"
Pesijätärtä miellytti kosijan hellä puhuttelutapa; mutta salaviittauksesta hän aivan kauhistui. Malttaen kuitenkin mielensä hän irlantilaisen sukkelaan tapaan iski tähän kiinni:
"Luuletteko te sitten, että piru olisi vaatteet maksanut, vai – ja vielä yli hintansakin?"
"Varmaankin raha on ala-arvoista", sanoi kersantti, hieman ymmällään moisesta rehellisyydestä olennossa, josta hänellä yleensä oli niin huonot luulot. "Se kiusasi minua kiiltävällä kullallaan, mutta Herra antoi minulle voimia kestää kiusauksen."
"Kulta on hyvän näköistä; mutta vielä tänä päivänä minä vaihdan sen kapteeni Jackin kanssa. Hän ei pelkää mitään piruja!"
"Betty, Betty", sanoi puhekumppani, "älkää puhuko niin halventavasti pahastahengestä; hän on aina läsnä ja kantaa teitä vastaan vihaa pahoista puheistanne."
"Pyh! Jos hänellä on ollenkaan sisuksia, niin ei hän suuria välitä turvattoman naisen pistopuheista; ei kukaan muukaan kristitty välittäisi."
"Mutta pimeyden ruhtinaallapa ei ole sisuksia, paitsi ihmisen lasten nielemiseksi", sanoi kersantti, kauhistuneena ympärilleen katsellen; "ja parasta on olla ystävä kaikkien kanssa, sillä kuka tietää, mitä voi tapahtua, ennenkuin aika on täytetty. Mutta Betty, ei kukaan olisi päässyt tästä paikasta ulos ja kulkenut kaikkien vahtimiesten ohi, ilman että hänet olisi tunnettu. Olkoon tämä käynti teille siis kammottavana varoituksena –"
Keskustelun katkaisi tässä kiireellinen käsky marketentille tulla aamiaista valmistamaan, ja heidän täytyi erota; eukko salaa toivoen, että kersantin mielenkiinto olisi maallisempaa laatua kuin hän itse aavistikaan; ja mies toivoen pelastavansa sielun pimeyden hengeltä, joka kävi heidän leirissään saalista etsimässä.
Aamiaisen aikana tuli useita pikalähettejä, joista yksi toi tiedon Hudsonilla retkeilevän vihollisjoukon miesluvusta ja päämäärästä, ja toinen käskyn lähettää kapteeni Wharton ensimmäiselle ylempänä olevalle asemalle rakuunavartion saattamana. Nämä viimeksimainitut ohjeet tai oikeammin käskyt, sillä ne eivät sallineet minkäänlaista poikkeusta sanamuodosta, täyttivät Dunwoodien katkeruuden maljan kukkuroilleen. Frances'in epätoivo ja suru olivat aina hänen silmiensä edessä ja viisikymmentä kertaa hänen teki mieli nousta hevosensa selkään ja kiitää Akaasilaan; mutta jokin voittamaton tunne pidätti häntä. Esimiehensä käskyä noudattaen hän lähetti huvilaan upseerin pienen osaston kanssa viemään Henry Whartonin hänelle määrättyyn paikkaan; ja upseerille, joka sai tämän toimekseen, Dunwoodie antoi kirjeen, jossa hän kaikin tavoin rohkaisi ystäväänsä ja lupasi tehdä uupumatta kaikki, mitä saattoi hänen hyväkseen. Lawtonin hän jätti pienen osaston keralla haavoittuneita vartioimaan; niin pian kuin miehet olivat nauttineet virvokkeita, leiri hajoitettiin ja pääjoukko lähti Hudsonille. Dunwoodie varoitti moneen kertaan Lawtonia, korosti joka sanaa, jonka kaupustelija oli lausunut, ja pohti kaikkiin mahdollisiin suuntiin, mitä suinkin saattoi keksiä, mitä tämän salaperäinen varoitus mahtoi sisältää, kunnes ei enää ollut minkäänlaista tekosyytä viivyttää lähtöä. Muistaen kuitenkin äkkiä, ettei eversti Wellmereen nähden oltu annettu minkäänlaisia määräyksiä, majuri sen sijaan, että olisi seurannut joukkonsa jälkipäässä, haluansa noudattaen kääntyikin sille tielle, joka johti Akaasilaan. Dunwoodien hevonen oli nopea kuin tuuli, ja tuskin tuntui kuluneen minuuttia, ennenkuin mäeltä hänen eteensä avautui tuo yksinäinen laakso, ja karauttaessaan alas niille kentille, jotka muodostivat sen pohjan, hän vilaukselta näki Henry Whartonin ja hänen saattojoukkonsa, joka juuri katosi ylemmille asemille vievään solaan. Tämä näky sai kaihomielisen nuorukaisen yhä lisäämään vauhtiaan, kunnes hän laaksoa sulkevan kukkulan ympäri kääntyessään äkkiä kohtasi etsimänsä. Frances oli matkan päästä seurannut osastoa, joka vartioi hänen veljeänsä; ja heidän näkyvistä kadottuaan hän tunsi kadottaneensa kaikki, jolle hän maailmassa antoi enimmän arvoa. Dunwoodien poissapysyminen, johon hän ei voinut keksiä mitään syytä, ynnä suru, jonka ero veljestä varsinkin näissä oloissa hänelle tuotti, olivat kokonaan lannistaneet hänen mielensä ja hän oli vaipunut tien viereen kivelle ja nyyhkytti, niin että sydän oli murtua. Dunwoodie hyppäsi ratsunsa selästä, nakkasi suitset sen niskaan ja seisoi jo samassa itkevän immen rinnalla.
"Frances – oma Francekseni!" hän huudahti. "Mistä tämä suru? Älä ole veljesi vuoksi huolissasi. Heti kun olen suorittanut tehtävän, joka minulle nyt on annettu, riennän ja lankean Washingtonin jalkain juureen ja pyydän, että hänet vapautetaan. Maansa isä ei voi koskaan suositulta oppilaaltaan kieltää tätä armoa."
"Majuri Dunwoodie, kiitän teitä hyväntahtoisuudestanne veli-parkaani kohtaan", sanoi vapiseva impi silmänsä kuivaten ja arvontuntoisena nousten; "mutta sopimatonta on teidän tuolla tavalla puhutella minua."
"Sopimatonta! Etkö sinä ole minun – isäsi – tätisi – veljesi suostumuksella – niin ja omalla suostumuksellasi, suloinen Francekseni?"
"Minä en tahdo, majuri Dunwoodie, riistää oikeuksia, joita jollakin toisella naisella ehkä on tunteisiinne", sanoi Frances ponnistaen voimiaan voidakseen puhua varmasti.
"Ei kenelläkään muulla, vannon kautta taivaan, ei kenelläkään muulla ole minuun oikeuksia!" huudahti Dunwoodie hehkuvasti. "Sinä yksin olet sieluni sisimmän valtijatar."
"Olette mielistellyt niin paljon ja niin hyvällä menestyksellä, majuri Dunwoodie, ettei ole ihme, että teidän on niin helppo pettää herkkäuskoisia naisia", vastasi Frances, yrittäen hymyillä, vaikka lihaksien värähtely tukahdutti hymyn heti alkuunsa.
"Olenko minä konna, neiti Wharton, kun otatte minut vastaan semmoisin puhein? Milloin maailmassa minä olen teitä pettänyt? Kuka on saanut puhtaan sydämenne semmoista uskomaan?"
"Miksei majuri Dunwoodie ole viime aikoina kunnioittanut tulevan isänsä asuntoa läsnäolollaan? Unhottiko hän, että siellä oli ystävä sairasvuoteella ja toinen suurimmassa hädässä? Onko hänen muistostaan haihtunut, että siellä asui hänen tuleva vaimonsa? Vai pelkääkö hän tapaavansa useamman kuin yhden, joka voi sitä nimeä vaatia? Ah, Peyton – Peyton, kuinka olen teidän suhteenne pettynyt! Nuoruuden houkkamaisessa herkkäuskoisuudessa luulin teitä vain urheaksi, jaloksi, yleväksi ja uskolliseksi!"
"Frances, näen nyt, kuinka olet pettänyt itsesi", huudahti Dunwoodie hehkuvin kasvoin. "Teet minulle vääryyttä; vannon kaiken nimessä, mitä minulla on rakkainta, että teet minulle vääryyttä."
"Älkää vannoko, majuri Dunwoodie", keskeytti Frances, jonka kauneilla kasvoilla naisellinen ylpeys hehkui; "se aika on mennyt, jolloin minä uskoin valoihin."
"Neiti Wharton, tahtoisitteko tehdä minusta narrin – tehdä minut halveksittavaksi omissa silmissäni, jos väittäisin, että toivon kohottavani itseäni teidän silmissänne?"
"Älkää hyvitelkö itseänne sillä, että se olisi kovinkaan helppoa, hyvä herra", vastasi Frances, huvilaa kohti kulkien; "keskustelemme nyt kahden kesken viimeisen kerran; mutta – ehkä – isäni soisi näkevänsä äitini sukulaisen."
"Ei, neiti Wharton, en voi nyt tulla taloonne; menettelisin arvolleni sopimattomalla tavalla, jos sen tekisin. Karkoitatte minut, Frances, epätoivoissani luotanne. Lähden vaaralliselle retkelle, enkä ehkä enää palaa elävänä. Jos kohtalo minut kaataa, niin tehkää edes muistolleni oikeutta; muistakaa, että viimeinen hengenvetoni toivottaa teidän onneanne." Näin sanoessaan hän jo oli kohottanut jalkansa jalustimeen, mutta nuori kihlattu loi häneen katseen, joka tunkeutui hänen sieluunsa ja keskeytti liikkeen.
"Peyton – majuri Dunwoodie", hän sanoi, "voitteko milloinkaan unhottaa pyhää asiaa, jonka puolesta taistelette? Velvollisuutenne sekä Jumalaa että maatanne kohtaan kieltää teitä olemasta liian uhkarohkea. Viimeksimainittu tarvitsee palveluksianne; sitä paitsi –" mutta hänen äänensä takertui kurkkuun, niin ettei hän voinut jatkaa.
"Ja sitä paitsi?" toisti nuorukainen, hänen rinnalleen hypähtäen ja tavoitellen hänen kättään omaansa. Frances ennätti kuitenkin malttaa mielensä ja torjui hänet luotaan kylmästi, kävellen sitten edelleen kotiaan kohti.
"Näinkö siis eroamme!" huudahti Dunwoodie tuskan valtaamana. "Olenko minä konna, kun kohtelette minua näin julmasti? Ette ole minua koskaan rakastanut ja tahdotte nyt peittää oman kevytmielisyytenne syytöksillä, joita ette tahdo selittää."
Frances pysähtyi siihen paikkaan ja loi häneen niin puhtaan ja syvää tunnetta ilmaisevan katseen, että Dunwoodien teki mieli sydämensä soimaamana polvistua häneltä anteeksi pyytääkseen; mutta viitaten häntä vaikenemaan impi vielä kerran sanoi:
"Kuulkaa minua, majuri Dunwoodie, viimeisen kerran. Se on katkera kokemus, kun ensi kerran huomaamme oman huonommuutemme, mutta se on totuus, jonka olen saanut hiljakkoin oppia. En tahdo teitä mistään syyttää – en, en mielelläni ajatuksissanikaan. Vaikka minulla olisikin oikeus sydämeenne, en ole teidän arvoisenne. Minun kaltaiseni heikko, arka tyttö ei voisi tehdä teitä onnelliseksi. Ei, Peyton, te olette luotu suuria ja kunniakkaita töitä, urheutta ja mainetta varten ja teidän on yhdyttävä sieluun, joka on samanlainen kuin te itsekin; sieluun, joka voi kohota sukupuolensa heikkouksien yläpuolelle. Minä olisin vain taakka, joka painaisin teitä maahan; mutta jos teillä seurananne on toisenlainen nainen, voitte kohota maallisen kunnian korkeimmille kukkuloille. Semmoiselle minä siis vapaasti, vaikka suruisella mielellä, teidät luovutan; ja rukoilen, ah, kuinka hartaasti sitä rukoilen, että tulisitte hänen kanssaan onnelliseksi."
"Suloinen intoilija!" huudahti Dunwoodie. "Ette tunne itseänne, ettekä minuakaan. Teidän kaltaistanne naista, lempeätä, vienoa ja riippuvaista rakastaa itse luontokin; älkää pettäkö itseänne jalomielisyyden harhakuvilla, jotka vain tekevät minut onnettomaksi."
"Jääkää hyvästi, majuri Dunwoodie", sanoi impi liikutettuna, hetkeksi pysähtyen henkeään vetämään; "unohtakaa, että olette minua milloinkaan tunteneet – muistakaa vertavuotavan maanne vaatimukset; ja olkaa onnellinen."
"Onnellinen!" toisti nuori sotilas katkerasti, nähdessään immen keveästi liehuvan pihaportista ja pensaitten taa katoavan. "Niin, olenpa nyt todella onnellinen!"
Hypäten satulaan hän kannusti hevostaan ja saavutti pian eskadroonansa, joka kauntin mäkisiä teitä hitaasti matkasi Hudsonin rannoille.
Mutta vaikka Dunwoodien tunteet tämän odottamattoman loppuselvityksen johdosta olivatkin niin tuskalliset, olivat ne kuitenkin kevyitä niihin verraten, joita hellämielinen tyttö itse tunsi. Frances oli kateellisen lemmen tarkalla silmällä helposti huomannut Isabella Singletonin rakkauden Dunwoodieen. Ollen itse niin herkkä ja vaatimaton hän ei tullut ajatelleeksikaan, ettei moista lempeä olisi kosiskellen hyvitetty. Hehkuvine tunteineen, joita hän ei osannut salata, impi itse oli varhain kiinnittänyt nuoren sotilaan huomion. Mutta Dunwoodien oli täytynyt panna koko miehuullinen suoruutensa liikkeelle hänen suosionsa saavuttaakseen ja osoittaa mitä hartainta uskollisuutta asialleen hänet valloittaakseen. Kun se kerran oli tapahtunut, olikin hänen valtansa sitten sitä kestävämpi, täydellisempi, kaikki käsittävämpi. Mutta näiden muutamain viime päiväin tavattomat tapaukset, rakastetun outo ilme näinä päivinä, hänen omituinen välinpitämättömyytensä ja etenkin Isabellan romanttinen epäjumaloiminen olivat hänen povessaan synnyttäneet uusia tunteita. Pelko rakastetun rehellisyydestä oli herättänyt hänen rinnassaan puhtaimman rakkauden uskollisen seuralaisen, epäluottamuksen oman itsensä arvollisuuteen. Innostuksen hetkellä hänestä näytti helpolta luovuttaa rakastettu toiselle, joka hänet paremmin ansaitsisi; mutta turha on mielikuvituksen koettaa sydäntä pettää. Tuskin oli Dunwoodie poistunut, kun sankarittaremme jo tunsi olonsa koko surkeuden; ja nuorukaisen saadessa johtajantoimestaan jonkinlaista huojennusta Frances sitä vastoin sai vähemmän lohdutusta lapsen-velvollisuuksien täyttämisestä. Pojan lähtö oli vienyt loputkin siitä vähästä tarmosta, mitä Whartonilla vielä oli jäljellä, ja nyt hän tarvitsi molempien jäljelle jääneiden lapsiensa hellyyden vakuuttamaan, että hän vielä kykeni elämän jokapäiväisiä toimituksia täyttämään.
KAHDESKYMMENES LUKU.
Jättäessään kapteeni Lawtonin kersantti Hollisterin ja kahdentoista miehen keralla haavoitettuja ja joukon raskasta kuormastoa suojaamaan Dunwoodie oli ottanut huomioon sekä eversti Singletonin kirjeelliset ohjeet että myös toverinsa saamat vammat. Turhaan kapteeni Lawton vakuutti kykenevänsä kaikkeen, mihin mies yleensä pystyi, jopa suorastaan viittasi siihenkin, etteivät hänen miehensä koskaan seuraisi Tom Masonia hyökkäykseen yhtä reippaasti ja luottavasti kuin häntä itseään; päällikkö pysyi lujana ja vastustelevan kapteenin täytyi tyytyä, miten taisi. Ennen lähtöään Dunwoodie vielä kerran pyysi häntä valppaasti vartioimaan huvilan asukkaita; ja nimenomaan kehoitti häntä lähtemään laaksoon ja asettumaan Whartonin tilalle, jos lähistössä näkyisi mitään epäiltävää. Majurin rinnassa oli virinnyt hämärä aavistus perhettä uhkaavasta vaarasta kaupustelijan sanain johdosta, vaikkei hän osannutkaan arvata, mikä tuo vaara olisi ja mikä siihen olisi syynä.
Jonkin aikaa sen jälkeen, kun eskadroona oli lähtenyt, kapteeni käyskenteli hotellin ovella itsekseen sadatellen kovaa onneaan, joka tuomitsi hänet kunniattomaan toimettomuuteen juuri kun oli odotettavana kahakka vihollisen kanssa, ja silloin tällöin vastaten Betylle, joka rakennuksen sisästä yhä uudelleen kimakalla äänellä kyseli kaikenlaista kaupustelijan paosta, voimatta oikein päästä siitä selville. Kapteeniin liittyi nyt lääkärikin, joka oli tähän saakka oleskellut potilaittensa luona etäisessä rakennuksessa eikä mitään tiennyt siitä, mitä oli tapahtunut, ei edes eskadroonan lähdöstä.
"Missä ovat, Jack, kaikki vahtimiehet?" hän kysyi uteliaana ympärilleen silmäillen. "Ja miksi olet sinä täällä yksin?"
"Tipo tiessään kaikki – Dunwoodien kanssa joella. Sinut ja minut on jätetty tänne hoitamaan muutamia sairaita ja naisväkeä."
"Mieleni on kuitenkin hyvä", sanoi haavalääkäri, "että majuri Dunwoodie oli niin ajattelevainen ja jätti haavoitetut tänne. Kuulkaas nyt, rouva Elisabeth Flanagan, laittakaa pian ruokaa, että saan tyydyttää ruokahaluni. Minun täytyy leikata erään vainajan ruumis ja minulla on kiire."
"Ja taas te, herra tohtori Archibald Sitgreaves, tulette liian myöhään", kimitti Betty, näyttäen kukoistavat kasvonsa ruuduttomasta keittiön ikkunasta. "Täällä ei ole mitään syötävää paitsi Jennyn nahka ja se ruumis, josta puhuitte."
"Vaimo", sanoi tohtori suuttuen, "olenko minä ihmissyöjä, kun puhutte minulle tuommoista törkyä? Pyydän teitä kiireesti laittamaan semmoisia ruokaa, joka nälkäiseen vatsaan on soveliasta."
"Ja minä olen vissi siitä, että pikemminkin pitäisin teitä plotkapyssynä kuin tykinluotina", sanoi Betty, kapteenille silmää iskien; "ja minä sanon teille, että nälkää teidän täytyy nähdä, ellette anna minun paistaa Jennyn nahkaa; pojat ovat syöneet kaikki, mitä minulla on."
Lawton sekaantui nyt asiaan, ettei rauha rikkoutuisi, ja vakuutti tohtorille jo lähettäneensä miehiä hankkimaan kaikille ruokaa. Hieman tyyntyen tästä tiedosta tiedemies tuota pikaa unohti nälkänsä ja ilmoitti aikovansa paikalla ryhtyä hommaan.
"Entä missä on esine?" kysyi Lawton.
"Kaupustelija", sanoi toinen, kylttipatsaaseen vilkaisten. "Käskin Hollisterin laittamaan lavan siksi korkealle, ettei niska pudotessa katkeisi, ja minä aion tehdä hänestä niin kauniin luurangon, ettei koko Pohjois-Amerikassa kauniimpaa; se junkkari ei ole vailla hyviä puoliaan, luuston rakenne on sangen tanakka. Saatpa nähdä, miten kauniin minä hänestä teen. Olen kauan odottanut tämänkaltaista tilaisuutta lähettääkseni lahjan Virginiaan vanhalle tädilleni, joka oli minulle poikana ollessani niin ystävällinen."
"Hemmetissä!" huudahti Lawton. "Et suinkaan eukolle lähettäisi kuolleen miehen luita?"
"Ja miksen?" sanoi tohtori. "Onko koko luonnossa mitään jalompaa kuin ihminen – ja luurankoa voimme sanoa hänen perusosakseen. Mutta missä on ruumis?"
"Tiessään sekin."
"Tiessään! Ja kuka on uskaltanut kajota siihen, mikä kuuluu minulle?"
"Kuka? Itse piru", sanoi Betty; "se sama, joka vie teidätkin aivan pian ja lupaa kysymättä."
"Vaiti, noita!" sanoi Lawton, jota pyrki väkisinkin naurattamaan. "Sillä tavallako te puhutte upseerille?"
"Kuka se sanoi minua saastaiseksi Elisabeth Flanaganiksi?" huudahti pesijätär halveksivasti sormiaan näpsäyttäen. "Muistan ystävän vuoden umpeensa, enkä kuukauteen anna vihamiehelle anteeksi."
Rouva Flanaganin vihamielisyys ja ystävyys oli kuitenkin aivan yhdentekevä tohtorille, joka ei muuta muistanut kuin mitä oli menettänyt; ja Lawtonin täytyi hänelle selittää, kuinka kaikki ilmeisestikin oli tapahtunut.
"Ja onni se teille oli, te juveeli tohtoriksenne", huudahti Betty kapteenin päätettyä kertomuksensa. "Kersantti Hollister näki sen naamasta naamaan ja hän sanoi, että se oli Pelsepuupi eikä mikään kiertokauppias muuta kuin pienissä asioissa, valheessa ja varkaudessa ja muussa sen tapaisessa pahuudessa. Olisipa sitä kelvannut katsoa, kun te olisitte ruvennut Pelsepuupia leikkaamaan, jos majuri olisi sen hirtättänyt. Olisikohan se hyvin puukkoa sietänyt?"
Näin kaksin kerroin pettyneenä sekä ateriaansa että hommaansa nähden Sitgreaves äkkiä ilmoitti lähtevänsä Akaasilaan katsomaan, kuinka kapteeni Singletonin laita oli. Lawton lupasi tulla mukaan; ja hevosen selkään noustuaan he tuota pikaa olivat matkalla, vaikka tohtorin vielä täytyi kuulla pesijättären kokkapuheita, ennenkuin ennätti pois kuuluvista. Jonkin aikaa molemmat ratsastivat ääneti, kunnes Lawton, huomatessaan toverinsa mielialan koko joukon myrtyneen pettymysten ja Betyn hyökkäysten johdosta, yritti ruveta häntä lepyttelemään.
"Se oli viehättävä laulu, Archibald, jota sinä eilen illalla rupesit laulamaan, kun kaupustelijan tuojat meidät keskeyttivät", hän sanoi. "Viittaus Galenukseen oli sangen sattuva."
"Tiesin, että se sinua miellyttäisi, Jack, kun viinin löyly päästäsi lähtisi. Runous on sangen kunnioitettava taide, vaikka siltä puuttuukin suureellisten tieteitten tarkkuus ja fysikaalisten tieteitten luontainen hyöty. Elämän tarpeisiin nähden tahtoisin määritellä runouden mieluummin virkistäväksi kuin rakentavaksi ravinnoksi."
"Ja kuitenkin oodisi oli täynnään neron höystettä."
"Oodi ei suinkaan ole sille sopiva nimitys; sanoisin sitä klassilliseksi ballaadiksi."
"Sangen luultavaa", sanoi kapteeni; "kuultuani vain yhden säkeistön minun oli vaikea sitä luokitella."
Tohtori vaistomaisesti rykäisi ja alkoi karistaa kurkkuaan, vaikka tuskin oli itsekään selvillä siitä, mitä nämä valmistukset tarkoittivat. Kapteeni mulautti häneen mustat silmänsä ja huomatessaan toverinsa istuvan hevosen selässä sangen rauhattomana, jatkoi:
"Ilma on tyyni, eikä näkyvissä ketään – laula loppukin. Ei ole koskaan liian myöhäistä korjata laiminlyöntiä."
"Rakas John, jos voisin toivoa sen korjaavan erehdykset, jotka tapa ja leväperäisyys ovat saaneet sinuun juurtumaan, ei mikään olisi minulle mieluisempaa."
"Tuossa vasemmalla on pian kallioita; kaiku on tekevä iloni kahta suuremmaksi."
Täten rohkaistuna ja jossakin määrin senkin luulon vaikutuksesta, että hän sekä lauloi että kirjoitti aistikkaasti, tohtori täydessä totuudessa ryhtyi pyyntöä täyttämään. Vähän aikaa häneltä kului kurkkunsa selvittämiseen ja oikean äänenkorkeuden tapaamiseen; mutta heti kun nämä molemmat kohdat olivat selvitetyt, kuuli Lawton suureksi ilokseen ystävänsä alkavan:
"Sa ootko koskaan" –
"Vaiti!" keskeytti rakuuna. "Mitä rapinaa kuuluu tuolta kallioilta?"
"Se mahtoi olla laulun kajahdusta. Voimallinen ääni on kuin tuulten humina –
Sa ootko koskaan" –
"Kuunnellaanpa!" sanoi Lawton, hevosensa pysäyttäen. Tuskin hän oli saanut tämän sanotuksi, kun hänen eteensä putosi kivi, joka ketään vahingoittamatta vierähti tien poikki.
"Ystävän ammus tuo", huudahti kapteeni; "ei ase enempää kuin sen vauhtikaan ilmaise nurjaa mieltä."
"Kiven sattumat harvoin tuottavat muuta kuin ruhjevamman", sanoi lääkäri, turhaan kaikki suunnat katsellen nähdäkseen käden, joka oli kiven nakannut; "se mahtaa olla meteoori; täällä ei näy ei kuulu ainoatakaan elävää olentoa paitsi me."
"Helppo olisi kätkeä noitten kallioitten taa vaikka kokonainen rykmentti", vastasi rakuuna maahan hypäten ja kiven käteensä ottaen. "Ahaa! tässäpä onkin salaisuuden ohessa selityskin." Näin sanoen hän repäisi irti paperipalasen, joka oli taiten kiinnitetty heidän eteensä niin kummasti pudonneeseen pieneen kallionsiruun; ja avattuaan paperin kapteeni luki seuraavat sanat, jotka jotenkin epäselvällä käsialalla oli siihen kirjoitettu.
"Musketin luoti lentää kauemmas kuin kivi ja Länsi-Chesterin
kallioissa piilee vaarallisempiakin asioita kuin rohtoyrttejä.
Hevonen on hyvä, mutta pääseekö se kiipeämään kallioseinää?""Totta puhut, outo mies", sanoi Lawton, "rohkeudesta ja nopeudesta ei olisi paljoakaan apua salamurhaajaa ja noita rosoisia solia vastaan." Hevosen selkään nousten hän ääneensä huusi: "Kiitos, tuntematon ystävä; varoituksesi muistetaan."
Kallion takaa kohosi hetkeksi ilmaan laiha käsi, eivätkä ratsastajat sen koommin nähneet eivätkä kuulleet mitään siltä kulmalta.
"Kerrassaan ihmeellinen keskeytys", sanoi hämmästynyt Sitgreaves, "ja kirje, jonka sisällys on sangen salaperäinen".
"Oh! Jonkun moukan pilaa, luulee tämmöisellä kepposella muka voivansa säikäyttää kahta virginialaista", sanoi rakuuna, pistäen lapun taskuunsa; "mutta sen sanon teille, herra Archibald Sitgreaves, äsken halusitte leikata sangen kunnon miehen."
"Kiertokauppiaan, kehnoimman vakoojan, mitä vihollisella on; ja se minun täytyy sanoa, että semmoiselle miehelle olisi kunniaksi tulla täten tieteen tarkoituksiin käytetyksi."
"Vakooja hän ehkä on – hänen täytyy olla", sanoi Lawton miettiväisenä; "mutta hänen sydämensä on yläpuolella vihan ja sielunsa on kuin kunnon soturin."
Tohtori käänsi toveriinsa hajamielisen katseen hänen näin itsekseen pakistessa, mutta rakuunan tarkka silmä oli sillä välin jo keksinyt toisen kallion polvekkeen, joka esiin pistäen olisi salvannut tien, ellei tämä olisi kaartanut sen liepeen ympäri.
"Mitä hevonen ei voi kiivetä, sen voi mies jalan voittaa", huudahti valpas upseeri. Hypäten jälleen alas satulasta ja loikaten kiviaidan poikki hän alkoi kiivetä mäkeen niin nopeaan, että tuota pikaa olisi päässyt paikkaan, josta olisi nähnyt sekä koko kysymyksen alaisen kallion että kaikki sen halkeamat. Tuskin Lawton oli tämän tehnyt, ennenkuin hän näki miehen nopeasti hiipivän pois siitä paikasta, jota hän lähestyi, ja katoavan jyrkänteen vastakkaiselle puolelle.
"Kannusta, Sitgreaves – kannusta hevostasi", huusi rakuuna harpaten takaa ajaessaan kaikkien esteitten yli, "ja tapa se roisto, ennenkuin karkuun pääsee."
Tohtori noudatti paikalla pyynnön edellistä osaa ja tuota pikaa näki aivan edessään muskettivarusteisen miehen, joka kulki tien poikki ja ilmeisesti pyrki vastakkaisen rinteen sankan metsän suojaan.
"Seis, ystävä hyvä – seis, kunnes kapteeni Lawton, tulee, seis, olkaa hyvä", huusi tohtori huomatessaan miehen pakenevan paljon nopeammin kuin hänen ratsastustaidollaan perässä pääsi. Mutta jalkamies vain kiiruhti kyytiään, ikäänkuin kehoitus olisi sisältänyt jonkin uuden peloituksen, eikä pysähtynyt edes henkeään vetämään, ennenkuin oli päässyt perille, minkä jälkeen hän pyörähti ympäri ja laukaisi pyssynsä lääkäriä kohti, kadoten sitten näkyvistä. Lawton palasi sukkelaan takaisin tielle, hyppäsi satulaan ja karautti toverinsa rinnalle juuri kun mies katosi.
"Minne hän pakeni?" huudahti rakuuna.
"John", sanoi tohtori, "ei minulla ole oikeutta ottaa osaa taisteluun!"
"Minne se roisto pakeni?" huudahti Lawton kärsimättömästi.
"Semmoiseen paikkaan, jonne et voi seurata – tuohon metsään. Mutta minä toistan, John, ei minulla ole oikeutta ottaa osaa taisteluun!"
Pettynyt rakuuna, huomatessaan vihamiehen päässeen karkuun, käänsi nyt kiukusta leimuavat silmänsä toveriinsa, mutta vähitellen hänen lihaksensa raukesivat tuimasta jännityksestään, hänen otsansa sileni ja katseen ankaruus lauhtui peitetyksi nauruksi, joka niin usein luontoili hänen kasvojaan. Tohtori istui hevosensa selässä arvokkaan tyynenä; laiha vartalo keppisuorana ja pää pystyssä siitä harmista, että häntä oli näin vääryydellä kohdeltu.
"Miksi päästit sen konnan karkuun?" kysyi kapteeni. "Olisinpa vain päässyt sapelin ulottuman päähän, niin olisit saanut leikeltävää."
"Sitä oli mahdoton estää", sanoi tohtori osoittaen veräjän riukuja, jotka olivat pysäyttäneet hänen hevosensa. "Se lurjus hyppäsi tämän veräjän toiselle puolelle ja jätti minut tähän; eikä hän vähääkään välittänyt minun käskyistäni eikä huomautuksistani, että sinä halusit puhua hänen kanssaan."
"Epäkohtelias roisto tosiaan, mutta mikset karauttanut aidan yli ja pakottanut häntä seisahtumaan? – Näethän, että vain kolme riukua on paikallaan. Vaikka Betty Flanagan lehmänsä selässä olisi hypännyt tuosta yli."
Nyt vasta tohtori malttoi kääntää silmänsä siitä kohdasta, johon karkulainen oli kadonnut, ja loi katseensa toveriinsa. Päänsä hän ei kuitenkaan sallinut vähääkään painua vastatessaan:
"Minä kaikessa vaatimattomuudessa olen sitä mieltä, ettei rouva Elisabeth Flanagan sen enempää kuin hänen lehmänsäkään ole esikuva, jota tohtori Archibald Sitgreavesin on sovelias tavoitella. Se olisi huono palvelus tieteelle, jos sitten saataisiin sanoa, että yksi Doctor Medicinae on taittanut molemmat säärensä kolauttamalla ne kahteen veräjänpatsaaseen." Puhuessaan lääkäri kohotti nämä raajansa melkein vaakasuoraan asentoon, ja tämä asento todella näyttikin osoittavan, että hänen olisi ollut tuiki mahdotonta päästä läpi niin ahtaasta paikasta; mutta välittämättä vähääkään tästä ilmeisestä ja todistetusta mahdottomuudesta, rakuuna huudahti pikaisesti:
"Mies, eihän tässä ollut mitään estämässä; vaikka kokonaisen plutoonan minä tuosta hyppyyttäisin läpi saappaineen säärineen kannuksenkaan kilahtamatta. Pyh! Minä olen usein hyökännyt ratsuväen pistimiä vastaan ja selviytynyt vaikeammistakin paikoista."
"Suvainnet muistaa, kapteeni John Lawton, etten minä ole rykmentin ratsumestari – enkä harjoituskersantti – enkä puolihullu kornetti; ei, hyvä herra – ja lausun sen kaikella kunnioituksella mannerkongressin virkamääräystä kohtaan – enkä myöskään mistään välittämätön kapteeni, jolle oma henki merkitsee yhtä vähän kuin vihollisenkaan. Minä olen, herrani, vain vaatimaton tiedemies, vain Doctor Medicinae, Edinburghin yliopiston halpa oppiarvon saanut ja rakuunain haavalääkäri; en mitään muuta, vakuutan sinulle, kapteeni John Lawton." Tämän sanottuaan hän taas käänsi hevosensa pään huvilaa kohti ja lähti ratsastamaan edelleen.
"Kyllä, totta kyllä", mutisi rakuuna; "olisipa minulla ollut mukanani vaikka joukkoni kaikkein huonoin ratsastaja, niin olisin ottanut roiston kiinni ja toimittanut ainakin yhden niistä lain kouriin. Mutta, Archibald, eihän kukaan voi ratsastaa, jos hän istuu noin hajasäärin kuin Rhodoksen kolossi. Älä luota niin paljon jalustimiin, vaan pysyttele selässä polvivoimilla."
"Kaikella kunnioituksella kokemustasi kohtaan, kapteeni Lawton", vastasi tohtori, "täytyy minun kuitenkin pitää itseäni jonkin verran pätevänä arvostelemaan lihastoimintaa, sekä polvien että muitten ruumiinosien. Vaikka opintoni ovatkin vaatimattomat, niin sen verran sentään tiedän, että kuta laajempi asema on, sitä vakavampi on sen päälle tehty rakennus."
"Tahtoisitko täyttää koko maantien sillä tavalla yhdellä koipiparilla, kun siitä mukavasti mahtuu kulkemaan vaikka puolen tusinaa, sääret harallaan kuin ennen muinoin sotavaunujen viikatteet?"
Viittaus vanhan ajan tapoihin jonkin verran lauhdutti tohtorin suuttumusta ja vähemmän ylpeästi hän lisäsi:
"Puhuisit kunnioittavasti ennen meitä eläneitten laitoksista. Vaikka heidän tietonsa tieteellisistä asioista ja varsinkin lääketieteestä olikin niin pieni, olemme kuitenkin heiltä perineet monta loistavaa vihjettä omiin parannuksiimme. No niin, hyvä herra, olen varma siitä, että Galenus hoiti juuri noitten samaisten viikatteitten leikkaamia haavoja, vaikk'emme aikalaisten kirjoituksissa näekään siitä todistuksia. Ah! Ne epäilemättä tekivät kamalaa tuhoa ja tuottivat aikansa lääkäreille paljon vaivaa."
"Varmaan ruumis joskus jäi kahtia katkenneena niitä herroja ajatteluttamaan, miten yhdistää puoliskot. Mutta niin oppineille ja kunnioitettaville miehille se epäilemättä oli mahdollista."
"Mitä! Yhdistää kaksi ruumiin puolikasta, teräaseen erilleen leikkaamaa, niin että elimellinen elämä vielä voi jatkua?"
"Viikatteen erilleen repäisemää, jotka sitten yhdistettiin uudelleen sotapalvelusta suorittamaan", sanoi Lawton.
"Mahdotonta – aivan mahdotonta", huudahti tohtori; "suotta, kapteeni Lawton, on ihmisneron koettaa tehdä tyhjäksi luonnon säännöksiä. Ajattelehan, herraseni; tässä tapauksessa katkeavat kaikki valtimot – repeävät kaikki sisälmykset – katkeavat kaikki hermot ja suonet, ja mikä on vielä tärkeämpää –"
"Olet sanonut kylliksi, tohtori Sitgreaves, vakuuttaaksesi kilpailevan koulun jäsentä. Ei mikään ole koskaan saava minua antautumaan moisen tuiki parantumattoman leikkauksen alaiseksi."
"Epäilemättä tuottaisi hyvin vähän huvia haava, joka luonnostaan on parantumaton."
"Niinhän sitä luulisi", sanoi Lawton kuivakiskoisesti.
"Mitä pidät elämän suurimpana ilona?" kysyi lääkäri äkkiä.
"Se riippuu suuressa määrin mausta."
"Ei ensinkään", huudahti lääkäri; "se on, kun näkee taikka oikeammin tuntee tieteen valon luonnon myötävaikutuksella parantavan taudin hävityksiä. Taitoin kerran tahallani pikkusormeni voidakseni sitten sitoa taittuman ja seurata sen parantumista. Se tietenkin oli vain pienoistapaus, rakas John; mutta siitä huolimatta luun yhteenkasvamisen synnyttämä tunneväristys yhdessä sen tiedon kanssa, että se tapahtui ihmisen taidon ja luonnon yhteistyön kautta, oli suurempi ilo kuin mitä milloinkaan muuten olen tuntenut. No, jos se olisi ollut joku tärkeämmistä ruumiinosista, kuten sääri tai käsivarsi, niin kuinkahan suuri ilo olisi ollutkaan!"
"Taikka kaula", sanoi rakuuna; mutta tämä hajanainen keskustelu keskeytyi nyt, heidän saapuessaan Whartonin huvilalle. Kun ei tullut ketään heitä huoneeseen viemään, kulki kapteeni edellä arkihuoneen ovelle, vieraat kun oli tapana ottaa siellä vastaan. Oven avattuaan hän hetkeksi pysähtyi ihailemaan edessään olevaa näkyä. Eversti Wellmere sattui ensin hänen silmäänsä; eversti kumartui punastuvan Saaran puoleen niin vakavissa aikeissa, ettei kumpikaan kuullut Lawtonin huoneeseen astumisen synnyttämää melua. Muutamat merkitsevät oireet, jotka rakuunan tarkka silmä yhdellä katsauksella käsitti, ilmaisivat hänelle paikalla heidän salaisuutensa; ja hän aikoi juuri poistua yhtä hiljaa kuin oli sisäänkin tullut, kun hänen kumppaninsa, ovesta sisään tunkeutuen, umpimähkään astui huoneeseen. Kulkien oikopäätä Wellmeren tuolin luo haavuri vaistomaisesti tarttui hänen käsivarteensa ja huudahti:
"Siunatkoon – kuinka nopea ja epätasainen valtimo – punoittavat posket ja tulistuneet silmät – ankaran kuumeen oireita, jotka vaativat välttämättä hoitoa." Puhuessaan tohtori, joka aikoi paikalla umpimähkään ryhtyä hoitopuuhiin – tämä heikkous on useimpien sotilaslääkärien kesken jotenkin yleinen – oli jo saanut lansettinsa esiin kaivetuksi ja ryhtynyt muihinkin toimiin, joista päättäen hänen aikomuksensa oli viipymättä tehdä tehtävänsä. Mutta yllätyksen hämmästyksestä selviydyttyään eversti Wellmere nyt ylpeänä nousi tuoliltaan ja sanoi:
"Herra tohtori, huone on lämmin, siitä punastukseni; ja olen jo ennestäänkin teidän taidollenne liiankin suuressa kiitollisuuden velassa halutakseni tuottaa teille enempiä huolia. Neiti Wharton tietää, että jaksan sangen hyvin, ja voin teille vakuuttaa, etten ole eläessäni ollut näin terve ja onnellinen."
Näiden sanain loppuosa lausuttiin omituisella painostuksella, joka sai Saaran jälleen punastumaan, miten mieluisia muutoin lienevätkin hänelle olleet; ja seuratessaan potilaansa katseen suuntaa Sitgreaves huomasi tämän.
"Käsivartenne, madame, jos suvaitsette", sanoi tohtori, lähestyen häntä kumartaen; "huoli ja valvominen ovat heikkoa terveyttänne vahingoittaneet, sillä huomaan jo oireita, joita ei saa laiminlyödä."
"Suokaa anteeksi", sanoi Saara naisellisella ylpeydellä mielensä malttaen; "huone on niin tukalan lämmin, lähden ilmoittamaan tulonne neiti Peytonille."
Lääkärin hajamielistä yksinkertaisuutta ei ollut vaikea pettää; mutta Saaran täytyi kohottaa silmänsä vastatakseen Lawtonin tervehdykseen hänen kumartaessaan päänsä melkein sen käden tasalle, jolla hän avasi oven neidolle. Yksi silmäys riitti; ja yksinäisyyteen päästyään hän vaipui tuolille ja antautui sekä häpeän että riemun tunteisiin.
Hieman loukkautuneena brittiläisen everstin ylpeänsekaisesta käytöksestä ja tarjottuaan vielä toisenkin kerran apuaan, joka uudelleen hylättiin, Sitgreaves lähti nuoren Singletonin huoneeseen, jonne Lawton oli mennyt jo ennen häntä.
YHDESKOLMATTA LUKU.
Edinburghissa oppiarvonsa suorittanut huomasi potilaansa terveyden nopeaan parantuvan ja hänen jo olevan aivan vapaan kuumeesta. Sisar, jonka posket olivat jos suinkin vieläkin kalpeammat kuin tullessa, valvoi hellällä huolella hänen vuoteensa ääressä; huvilan naisväki ei liioin ollut surujensa ja vaihtelevien mielenliikutuksiensa keskelläkään unohtanut vieraanvaraisuuden velvollisuuksia. Francesia veti heidän surullisen vieraansa puoleen mielenkiinto, jonka syytä hän ei voinut selittää, ja voima, jota hän ei voinut vastustaa. Mielikuvituksessaan hän huomaamattaan oli kytkenyt yhteen Dunwoodien ja Isabellan kohtalot ja jalon mielen romanttisessa hehkussa hän tunsi, että hän parhaiten toimi entisen rakastettunsa hyväksi osoittamalla ystävyyttä sille, jota hän enimmän rakasti. Isabella oli tästä huomaavaisuudesta kiitollinen, mutta ei kumpikaan millään tavalla viitannut heidän surunsa yhteiseen salaiseen lähteeseen. Neiti Peytonin huomiot harvoin ulottuivat kauemmaksi kuin hän näki, ja hänestä Henry Whartonin kamala kohtalo täydelleen riitti selittämään sisarentyttären kalpenevat posket ja kyyneltyvät silmät. Saara ei tosin näyttänyt olevan yhtä huolissaan kuin sisar, mutta kokemattomuudestaan huolimatta täti kuitenkin saattoi arvata syyn. Rakkaus on naissukupuolessa siveelliselle pyhä tunne, joka pyhittää kaikki, jotka sen vaikutuspiiriin joutuvat. Vaikka neiti Peyton vilpittömästi suri sisarenpoikaansa uhkaavan vaaran johdosta, tiesi hän kuitenkin, ettei rintamapalvelus sodan aikana ollut rakkaudelle suosiollinen ja ettei sen vuoksi pitänyt hylätä niitä hetkiä, joita sattuma tarjosi.
Kului sitten useita päiviä, joiden kuluessa elämä sekä huvilassa että Neljän tien risteyksessä kulki tavallista kulkuaan. Huvilassa piti rohkeutta vireillä tieto siitä, että Henry oli viaton, ynnä luja luottamus Dunwoodien puuhiin hänen puolestaan, ja Neljän tien risteyksessä taas levottomuudella odotettiin joka tunti tietoja taistelusta ja käskyä lähteä matkaan. Turhaan kapteeni Lawton kuitenkin odotti kumpaakin. Majuri kirjeissään ilmoitti, että vihollinen oli kutsunut takaisin toisen osaston, jonka piti toimia sen kanssa yhdessä, ja peräytynyt aina Fort Washingtonin varustusten taa, jossa se nyt pysyi toimettomana uhaten joka hetki tehdä uuden hyökkäyksen tappionsa kostaakseen. Kapteenia kehoitettiin valppauteen ja lopuksi kirjeessä kiitettiin hänen kunniantuntoaan, intoaan ja kieltämätöntä urhoollisuuttaan.
"Sangen imartelevaa, majuri Dunwoodie", mutisi kapteeni kirjeen kädestään heittäessään ja käveli edestakaisin lattialla levottomuuttaan tyynnytelläkseen. "Oletpa tosiaan valinnut tähän vartioimiseen sopivan miehen. Annas kun katson – minun täytyy siis valvoa epätoivoisen, epäröivän vanhuksen etuja, miehen, joka ei tiedä, kuuluuko hän meihin vai vihollisiin; neljän naisen turvallisuutta, joista kolme itsessään on kylläkin mukiin menevää, mutta joita minun seurani ei näy kovin suuresti huvittavan; ja neljäs on neljänkymmenen väärällä puolella, vaikka muutoin kylläkin hyvä; ja vielä pitää huolta parista kolmesta neekeristä, lörpöstä taloudenhoitajasta, joka ei muuta kuin jaarittelee kullasta ja halveksimisesta, merkeistä ja enteistä, ja George Singleton parasta. Hyvä, sairaalla toverilla on oikeutensa – niinpä teen, mitä voin!"
Näin itsekseen puheltuaan rakuuna istahti ja alkoi viheltää vakuuttaakseen itselleen, kuinka vähän hän asiasta välitti, mutta sattui sitten saappaallisia sääriään huolettomasti milloin minnekin heitellessään kaatamaan nassakan, joka sisälsi hänen koko viinavarastonsa. Tämä vahinko oli pian korjattu, mutta puunassakkaa paikoilleen asettaessaan hän penkillä, jossa sen paikka oli, huomasi kirjelipun. Hän avasi sen paikalla ja luki: "Kuu nousee vasta puolenyön jälkeen – sopiva aika pimeyden töille." Käsialasta ei voinut erehtyä; se oli ilmeisestikin samaa, joka ajoissa oli varoittanut häntä salamurhaajasta, ja hyvän aikaa rakuuna mietti näitä molempia ilmoituksia ja mitkä syyt saattoivat saada kaupustelijan täten suosimaan leppymätöntä vihollistaan. Että hän oli vihollisen vakooja, sen Lawton tiesi; olihan oikeudenkäynnissä päivän selvään todistettu, että hän oli englantilaisten ylikomentajalle toimittanut tiedon erään amerikkalaisen osaston vaaranalaisesta asemasta. Tosin hänen kavalluksensa seuraukset olivat tulleet estetyksi Washingtonin viime tingassa lähettämän käskyn kautta, jonka johdosta rykmentti peräytyi vähän ennen kuin brittiläiset ennättivät sen paluumatkan katkaista, mutta eihän rikos ollut sen pienempi. "Ehkä hän tahtoo", ajatteli kapteeni, "saada minusta ystävän siltä varalta, että joutuisi uudelleen kiinni; mutta joka tapauksessa hän kerran säästi henkeni, toisen kerran sen pelasti. Koetan olla yhtä jalomielinen kuin hänkin ja rukoilen, ettei velvollisuuteni koskaan joutuisi tunteitteni kanssa ristiriitaan."
Kapteeni oli epätietoinen siitä, uhkasiko vaara, josta lapussa varoitettiin, huvilaa, vaiko hänen omaa osastoaan, mutta hän piti viimeksimainittua vaihtoehtoa todenmukaisempana ja päätti olla varovaisempi pimeässä ratsastaessaan. Rauhallisessa maassa rauhan ja järjestyksen aikana voi meistä näyttää käsittämättömältä, että rakuuna näin vähän välitti uhkaavasta vaarasta. Asiaa ajatellessaan hän enemmän koetti keksiä keinoja vihollistensa ansaan houkuttelemiseksi kuin heidän vehkeittensä välttämiseksi. Mutta samassa palasi tohtori Akaasilasta jokapäiväiseltä käynniltään ja tämä keskeytti hänen mietteensä. Sitgreaves toi hänelle talon emännän kutsun; tämä oli pyytänyt kapteeni Lawtonia hyvään aikaan iltapäivällä kunnioittamaan huvilaa läsnäolollaan.
"Haa!" huudahti rakuuna. "Sitten hekin ovat saaneet kirjeen."
"Pidän sen sangen luultavana", sanoi tohtori, "huvilassa on kuninkaallisesta armeijasta tullut pappi, joka on saanut toimekseen vaihtaa brittiläiset haavoitetut ja jolla on eversti Singletonin käsky, että ne ovat hänelle luovutettavat. Mutta hullumpaan yritykseen ei voitaisi ryhtyä kuin niiden siirtämiseen."
"Pappiko? Onko hän kova juomari – oikea leirin laiskuri – mies, joka rykmentissä saa aikaan nälänhädän? Vai näyttääkö hän mieheltä, joka hoitaa virkaansa totuudessa?"
"Sangen kunnioitettava ja säännöllinen herrasmies, eikä sopimattomasti kohtuuttomuuteen taipuvainen ulkonaisista merkeistä päättäen", vastasi tohtori; "ja mies, joka sangen asianmukaisesti ja kauniisti lukee ruokarukouksen."
"Onko hän siellä yötä?"
"Epäilemättä, odottaa valtakirjaansa; mutta riennä, John, meillä ei ole aikaa hukata. Käväisen vain ja lasken verta parista kolmesta englantilaisesta, joiden on määrä lähteä aamulla matkaan, ettei tarvitse pelätä tulehdusta, ja palaan paikalla."
Kapteeni Lawton sovitti tuota pikaa juhlapukunsa valtavalle varrelleen ja tohtorinkin jo samalla palatessa he yhdessä lähtivät matkalle huvilaan. Roanoke oli muutaman päivän levosta virkistynyt yhtä suuresti kuin herransakin; ja uljasta ratsuaan hillitessään Lawton hyvin muistamainsa kallioiden ohi ratsastaessaan hartaasti toivoi, että petollinen vihamies nyt olisi häntä vastassa hevosen selässä ja asestettuna kuten hän itsekin. Mutta taipaleella ei tavattu mitään vihamiestä, eikä sattunut muutakaan häiriötä, ja he saapuivat Akaasilaan juuri kun aurinko loi laaksoon viimeisiä säteitään ja kultasi lehdettömien puitten latvat. Rakuunan ei koskaan tarvinnut muuta kuin luoda yksi silmäys käsittääkseen joka tilanteen merkityksen, ellei se ollut hyvin syvälle salattu, ja ensi katseella hän taloon tullessaan käsitti paljon enemmän kuin tohtori Sitgreaves oli koko päivän havainnoista viisastunut. Neiti Peyton lausui hänet tervetulleeksi hymyllä, joka sanoi paljon enemmän kuin tavallinen kohteliaisuus ja joka ilmeisesti johtui enemmän hänen sydämensä tunteista kuin tavasta. Frances hiiviskeli huoneissa itkeneenä ja levottomana ja Wharton seisoi valmiina heitä vastaanottamaan puettuna samettivaatteisiin, jotka olisivat loistavimmassakin seurassa huomiota herättäneet. Eversti Wellmere oli puettuna kuninkaansa yksityisen henkivartijaston pukuun ja Isabella Singleton istui arkihuoneessa ilojuhlaan puettuna, vaikka hänen kasvonsa ilmaisivatkin surua; ja veli taas, joka seisoi hänen rinnallaan, poskillaan hehkuva puna, silmissään vilkkain mielenkiinto, oli kaikkea muuta kuin invaliidin näköinen. Kun tämä oli kolmas päivä, jona hän liikkui huoneensa ulkopuolella, ei tohtori Sitgreaves, joka mulkoili ympärilleen ihmettelystä tyhmistyneenä, muistanut nuhdella potilastaan varomattomuudesta. Kapteeni Lawton astui seuraan tyynenä ja vakavana, kuten ainakin mies, jonka hermoja ei ollut helppo yllätyksillä pettää. Hänen tervehdyksensä otettiin vastaan yhtä kohteliaasti kuin se oli lausuttukin, ja vaihdettuaan jonkin sanan saapuvilla olevien henkilöitten kanssa hän lähestyi tohtoria, joka oli hämmästyneenä ja ymmällään vetäytynyt syrjään ajatuksiaan selvittelemään.
"John", kuiskasi tohtori heräävällä uteliaisuudella, "mitä tämä juhla tietää?"
"Sitä, että sinun peruukkisi ja minun musta tukkani nyt näyttäisivät paremmalta, jos niissä olisi hiukan Betty Flanaganin jauhoja; mutta nyt se on liian myöhäistä, ja meidän täytyy kestää ottelu semmoisina kuin olemme."
"Huomaa, tuossa tulee armeijan pappi täysissä tamineissa, Doctor Divinitatiksena; mitä ihmettä se tietää?"
"Vaihtokauppaa", sanoi rakuuna; "Cupidon haavoittamat kohtaavat toisensa ja tekevät tilinsä mainitun jumalan kanssa, vannoen toisilleen aikovansa päästä hänestä sittemmin rauhaan."
Lääkäri laski sormensa nenävarrelleen ja alkoi ymmärtää, mistä oli kysymys.
"Eikös se ole huutava häpeä, että tuommoinen kauniin ilman sankari ja vihollinen saa tuolla tavalla varastaa pois kukkasen, joka on kauneimpia, mitä maamme kasvattaa", mutisi Lawton; "kukkasen, joka kelpaisi vaikka kenen rintaan!"
"Ellei hän aviomiehenä ole mukautuvampi kuin potilaana, John, niin pelkään, että impeä odottavat ikävät ajat."
"Odottakoot", sanoi rakuuna harmistuneena; "hän on valinnut maansa vihollisista ja saakoon siis vaalissaan ulkomaalaisen hyveet."
Keskustelu keskeytyi tähän, kun neiti Peyton samassa lähestyi ja ilmoitti heille, että heidät oli kutsuttu läsnäolollaan kunnioittamaan hänen vanhemman veljentyttärensä ja eversti Wellmeren vihkimystä. Molemmat herrat kumarsivat; ja kunnon täti, jolle säädyllisyydestä kiinni pitäminen oli synnynnäinen hyve, lisäksi ilmoitti tuttavuuden jo vanhaksi, joten ei siis kiintymyskään ollut hetken synnyttämä. Lawton vain yhä jäykemmin kumarsi tämän kuultuaan; mutta lääkäri, joka mielellään keskusteli vanhan neidin kanssa, vastasi:
"Eri ihmisyksilöitten mieli on eri tavalla rakennettu. Toisissa vaikutelmat ovat eloisat ja haihtuvat, toisissa syvät ja pysyvät. On tosiaan filosofeja, jotka väittävät huomanneensa yhteyttä eläimen fyysillisten ja henkisten kykyjen välillä; mutta minä puolestani, madame, olen sitä mieltä, että toinen suuressa määrin on tavan ja mielleyhdistelmäin vaikutusten alainen, toinen taas kokonaan noudattaa aineen erikoisia lakeja."
Neiti Peyton puolestaan äänetönnä kumarsi hyväksymisensä tähän huomautukseen ja arvokkaasti lähti noutamaan morsianta seuraan. Oli tullut se hetki päivästä, jona avioliittolupaukset amerikkalaisen tavan mukaan ovat annettavat; ja monenlaisista tunteista punastellen Saara seurasi tätiään vierashuoneeseen. Wellmere riensi ottamaan vastaan käden, jonka impi kasvonsa pois kääntäen hänelle ojensi, ja ensi kerran englantilainen eversti nyt näytti täydelleen älyävän sen tärkeän osan, joka hänellä oli oleva lähestyvässä toimituksessa. Tähän saakka hän oli ollut hajamielinen ja levoton käytökseltään; mutta kaikki muu paitsi hänen onnensa varmuus näytti katoavan sen sulouden hehkussa, joka nyt hänet kohtasi. Kaikki nousivat seisomaan ja sananjulistaja oli jo avannut pyhän kirjan, kun huomattiin Francesin puuttuvan. Neiti Peyton poistui nuorempaa sisarentytärtään hakemaan ja löysikin hänet huoneestaan itkemästä.
"Tule, kultaseni, jotta vihkiminen voitaisiin aloittaa, sinua odotetaan", sanoi täti hellästi pujottaen hänen käsivartensa omaan kainaloonsa; "koeta rauhoittua, jotta voimme kunnioittaa sisaresi valitsemaa asianmukaisella tavalla."
"Onko hän – voiko hän olla sisareni arvoinen?"
"Voimmeko muutakaan luulla?" vastasi neiti Peyton. "Eikö hän ole hyvää sukua – ja urhoollinen sotilas, vaikka hänellä oli huono onni? Ja epäilemättä, armaani, hän joka tavalla näyttää mieheltä, joka voi tehdä vaimonsa onnelliseksi."
Frances oli päästänyt tunteensa valloilleen ja voimanponnistuksella nyt sen verran karkaisi mieltään, että saattoi lähteä alhaalla odottavaan seuraan. Mutta viivytyksen tuottamaa ikävää mielialaa keventääkseen pappi oli esittänyt yljälle useita kysymyksiä; ja yhteen näistä hän ei saanutkaan tyydyttävää vastausta. Wellmeren täytyi tunnustaa, ettei hänellä ollut sormusta; ja pappi taas ilmoitti olevan kanoonisesti mahdotonta suorittaa toimitus ilman sormusta. Hän vetosi Whartoniin, ja tämä myönsi hänen kantansa täysin oikeutetuksi, samoin kuin hän olisi päinvastaisenkin kannan hyväksynyt, jos kysymys olisi hänelle siinä muodossa esitetty. Akaasilan omistaja oli poikansa kohtalon tuottaman iskun kautta menettänyt loputkin siitä vähästä tarmosta, mitä hänellä oli jäljellä, ja yhtä helppo oli papin saada hänet hyväksymään kantansa kuin oli Wellmerenkin ollut saada hänen suostumuksensa tähän hätäiseen vihkimiseen. Asiain tällä kannalla ollessa ilmestyivät neiti Peyton ja Frances huoneeseen. Rakuunalääkäri lähestyi edellistä ja hänelle tuolin tarjoten huomautti:
"Madame, näyttää siltä, kuin olisivat epäsuotuisat asianhaarat estäneet eversti Wellmerea hankkimasta kaikkia niitä muotoesineitä, jotka tapa, menneisyys ja kirkon kanoni ovat määränneet välttämättömiksi kunnioitettavaan aviosäätyyn pääsemiseksi."
Neiti Peyton loi rauhalliset silmänsä levottomaan sulhaseen ja huomaten hänet mielestään aivan riittävän loistavasti puetuksi aikaan ja tilaisuuden äkillisyyteen nähden hän taas kääntyi puhujaan, ikäänkuin pyytäen häneltä selitystä.
Tohtori käsitti hänen tarkoituksensa ja ryhtyi viipymättä asiaa tarkemmin selittämään.
"On vallalla käsitys", hän huomautti, "että sydän on ruumiimme vasemmalla puolella ja että yhteys sen puoleisten jäsenten ja niin sanoaksemme elämän keskustan välillä on läheisempi kuin vastakkaisen puolen. Mutta tämä on erehdys, joka perustuu tietämättömyyteen siitä, miten ihmisruumis on rakennettu. Tämän oletuksen johdosta luullaan vasemman käden neljännellä sormella olevan ominaisuuksia, joita ei tämän sormilla varustetun jäsenen muilla osilla ole; ja avioliittoa juhlallisesti pyhitettäessä se tavallisesti ympäröidään renkaalla eli sormuksella, ikäänkuin sen rakkauden kiinnittämiseksi aviosäätyyn, jonka paras tae naisluonteen sulous on." Näin puhuessaan tohtori kuvaavalla liikkeellä laski kätensä sydämelleen ja päätettyään kumarsi melkein lattiaan saakka.
"En tosiaankaan tiedä, herra tohtori, olenko oikein käsittänyt tarkoituksenne", sanoi neiti Peyton, jonka ymmärryksen puute oli kylläkin anteeksiannettava.
"Sormus, madame – puuttuu vihkimäsormus."
Tilanteen tukaluus selvisi neidille paikalla, kun tohtori suoraan ilmoitti, mitä hän tarkoitti. Neiti Peyton katsoi sisarentyttäriinsä ja nuoremman ilmeessä huomasi salaista iloa, joka ei oikein miellyttänyt häntä; mutta Saaran kasvoilla oli ujo punastus, jonka täti, säädyllisyydestä tarkkana hyvin ymmärsi. Hän ei olisi mistään hinnasta suostunut loukkaamaan naisellisen etiketin vaatimuksia. Kaikkien naisten mieleen johtui samalla haavaa, että äiti- ja sisarvainajan vihkimäsormus koskematonna piili hänen muitten korujensa keskellä salaisessa komerossa, joka jo aikoja sitten oli rakennettu kaikenlaisten kalleuksien suojaksi rosvoja vastaan, joita kauntissa kierteli. Tähän salattuun holviin vietiin yöksi hopeiset pöytäastiat ja muut kalleudet ja siellä oli kysymyksessä oleva sormus ollut unohdettuna tähän päivään saakka. Mutta ikimuistoisista ajoista oli sulhasen velvollisuus hankkia tämä välttämätön vihkimäväline, eikä neiti Peyton millään ehdolla suostunut vähimmälläkään tavalla tässä juhlallisessa tilaisuudessa poikkeamaan sukupuolensa tavanmukaisesta osasta; ei ainakaan ennenkuin tavan loukkaus oli levottomuudella ja ikävyydellä riittävästi sovitettu. Ei kukaan naisista sen vuoksi virkkanut kätketystä sormuksesta mitään; täti piti kiinni siitä, mitä tapa naiselle sääti; morsianta hävetti; ja Frances iloitsi melkein vaikka mistä esteestä, joka oli omiaan viivyttämään hänen sisarensa valoja. Tohtori Sitgreavesin osalle jäi tämän tuskallisen vaitiolon keskeyttäminen.
"Madame, jos sisarvainajani omistama yksinkertainen sormus" – hän vaikeni ja rykäisi – "madame, jos tämänkaltainen sormus voisi saada kunnian, niin on minulla semmoinen ja olisi se helppo noutaa majapaikastani Neljän tien risteyksestä, ja luulisin sen varmaan sopivan sormeen, johon sitä tarvitaan. He olivat suuresti toistensa näköiset – yhym – tarkoitan sisarvainajani ja neiti Wharton vartaloltaan ja anatomiselta rakenteeltaan. Ja kaikissa vastaavissa lajeissa koko luomakunnassa suhteet yleensä pitävät paikkansa."
Neiti Peyton katsahti eversti Wellmereen, joka tästä muisti velvollisuutensa ja tuoliltaan ponnahtaen vakuutti tohtorille, että hän tämän sormuksen hankkimalla tekisi hänelle mitä suurimman palveluksen. Lääkäri kumarsi ylvähkösti ja poistui lupaustaan täyttämään ja toimittamaan sitä varten lähettiä majapaikkaansa. Täti salli hänen mennä; mutta kun hän ei mielellään suonut vieraan sekaantuvan heidän kotiasioihinsa, lähti hän perään ja ehdotti Caesarin lähettämistä, vaikka Sitgreavesin palvelija jo oli luvannut lähteä asialle. Katy Haynes sai siis toimekseen kutsua neekerin tyhjään arkihuoneeseen, jonne neiti Peyton ja tohtorikin lähtivät ohjeitaan antamaan.
Suostumus Saaran ja Wellmeren näin hätäiseen yhteen liittämiseen, huolimatta välittömästä vaarasta, joka uhkasi yhden perheenjäsenen henkeä, perustui siihen vakaumukseen, ettei maassa vallitseva sotatila luultavasti sallisi molempien rakastavaisten enää toista kertaa kohdata toisiaan, ynnä Whartonin salaiseen pelkoon, että hänen poikansa kuolema hänen omaa kuolemaansa kiiruhtaen jättäisi molemmat tyttäret suojattomiksi. Mutta vaikka neiti Peyton olikin suostunut lankonsa ehdotukseen, että käytettäisiin hyväksi tämän hengenmiehen odottamatonta käyntiä, ei hän kuitenkaan pitänyt suotavana, että sisarentyttären häistä levitettäisiin koko ympäristöön tieto, vaikka aikakin olisi sen sallinut. Sen vuoksi hän nyt oli neekerille ja taloudenhoitajalle ilmaisevinaan mitä syvimmän salaisuuden.
"Caesar", hän hymyillen aloitti, "ilmoitan sinulle nyt, että nuori emäntäsi, Saara-neiti, tänä iltana viettää häitään eversti Wellmeren kanssa."
"Minä luule jo tietäväni", sanoi Caesar virnistäen; "vanha neekeri tietä, kun nuori neiti päättä otta mies."
"Todellako, Caesar, huomaan, etten ole osannut antaa sinulle puoltakaan siitä arvosta, minkä ansaitset: mutta koska jo tiedät, mihin sinua nyt tarvitaan, niin kuule, mitä ohjeita tämä herra sinulle antaa, ja katso, että tarkkaan noudatat niitä."
Neekeri kääntyi tohtoriin päin nöyränä ja auliina ja tohtori sanoi:
"Caesar, emännältäsi olet jo kuullut sen tärkeän tapauksen, joka tässä asunnossa kohta tulee juhlallisesti tapahtumaan; mutta tarvitaan morsiamen sormeen tunnusmerkki eli sormus. Se on muinaisuudesta periytynyt tapa, joka kristityn kirkon eri lahkokuntain avioliittomenoissa on jatkunut ja joka vertauskuvallisesti on käytännössä kirkonmiestenkin toimeensa pyhittämisessä, kuten epäilemättä tiedät."
"Massa hyvä ja sano vielä kerta", keskeytti neekeriukko, jonka muisti alkoi pettää, juuri kun toinen niin luottavasti viittasi hänen hyvään ymmärrykseensä. "Minä sitte osa ulko."
"Hunajaa on mahdoton koota kalliolta, hyvä Caesar, minä sanon siis sanottavani vähän lyhyempään. Ratsasta Neljän tien risteykseen ja anna tämä lappu kersantti Hollisterille tai rouva Elisabeth Flanaganille, joista kumpi tahansa voi sinulle antaa aviorakkauden tunnusmerkin; ja palaa paikalla takaisin."
Kirje, jonka tohtori puheensa päätettyään pisti sananviejänsä kouraan, kuului seuraavasti:
'Antakaa Kinderille ravintoa, jos kuume on lakannut. Watsonista
ottakaa vielä kolme unssia verta. Katsokaa, ettei vaimo Flanagan
taas ole jättänyt sairaalaan alkoholikannujaan. Vaihtakaa
Johnsonin siteet ja päästäkää Smith pois palvelukseen. Lähettäkää
sanantuojan mukana minulle sormus, joka riippuu kellonvitjoista,
kellon, jonka annoin teille annosten ajan määräämiseksi.
Archibald Sitgreaves, M. D. Rakuunain haavuri.'"Caesar", sanoi Katy, tavatessaan neekerin kahden kesken, "pane sormus vasempaan taskuusi, kun saat sen, siinä se on lähinnä sydäntä; äläkä millään muotoa koeta sitä sormeesi, se tuottaa huonon onnen."
"Koitta sormi?" keskeytti neekeri ja työnsi esiin luisevan kätensä; "luule te neiti Sallyn sormus mene vanha Caesarin sorme?"
"Ei sillä ole väliä, meneekö se vai ei", sanoi taloudenhoitaja; "mutta se tietää pahaa, jos häitten jälkeen panee sormeensa toisen vihkisormuksen, ja kai sitten on vaarallista koetella sitä ennenkin".
"Minä sano teille, Katy, minä ei ollenka koetta se sormi."
"No, lähde nyt, Caesar, ja muista, että vasempaan taskuun; ja muista ottaa hattu päästäsi, kun kuljet hautausmaan ohi, ja käy sukkelaan; sillä vissiin se kovin koettelee kärsivällisyyttä, että pitää näin vihkimistä odottaa, kun kerran täydellä todella on menossa naimisiin."
Näin varoitettuna Caesar lähti talosta ja istui tuota pikaa varmana satulassa. Nuoresta pitäen hän, samoin kuin koko hänen rotunsa, oli ollut tuima ratsastaja; mutta kuudenkymmenen talven vaikutuksesta hänen afrikkalainen verensä oli menettänyt jonkin verran synnynnäistä tulisuuttaan. Yö oli pimeä ja marraskuun tuuli vinkui laaksossa kolkosti. Hautausmaan kohdalle tultuaan Caesar taikauskoisen kammon valtaamana paljasti päänsä ja vilkui pelokkaasti ympärilleen, odottaen joka hetki näkevänsä jonkin yliluonnollisen ilmestyksen. Sen verran valoa olikin, että hän saattoi erottaa maalliselta näyttävän olennon hiipivän hautain keskellä ilmeisesti aikeissa tulla maantielle. Turhaan filosofia ja järki taistelevat alkukantaisia vaikutuksia vastaan, ja Caesar oli kokonaan näitten molempien hatarain liittolaisten apua vailla. Mutta hänellä oli hyvä hevonen, toinen Whartonin vaunuparista, ja vaistomaisella taidolla ratsunsa selässä pysytellen hän heitti ohjakset valloilleen ja antoi hevon juosta minkä pääsi. Mäet, metsät, kalliot ja aidat, kaikki lensivät hänen ohitseen tuulen nopeudella, ja neekeri alkoi juuri ajatella, minne ja mille asioille hän oli menossa näin umpimähkään, kun hän saapui teitten risteykseen ja "Hotelli Flanagan" rapistuneessa koruttomuudessaan äkkiä oli hänen edessään. Rattoisa tuli ensinnäkin ilmaisi neekerille, että hän oli tullut ihmisten asunnoille, ja samalla häntä vavahdutti veristen virginialaisten pelko, joka häneen oli päässyt juurtumaan. Mutta kun hän ei voinut velvollisuutensa suorittamista välttää, astui hän alas hevosen selästä ja kiinnitti vaahtoavan ratsunsa aitaan ja lähestyi akkunaa varovasti tutkiakseen asemaa.
Sisällä istuivat loimuavan tulen edessä kersantti Hollister ja Betty Flanagan täysien maljain ääressä hauskaa pitäen.
"Minä sanon, kersantti-kulta", sanoi Betty, tuopin suultaan ottaen, "ettei ole mitään säällistä syytä luulla sitä muuksi kuin itse kaupustelijaksi; niin, sillä eihän se haissut tulikiveltä eikä sillä ollut siipiä eikä häntää eikä pukinsorkkaa – ja sitä paitsi pitää kersantin tietää, että on sopimatonta sanoa turvattoman naishenkilön maanneen Pelsepuupin kanssa samassa vuoteessa."
"Se ei niin suuria merkitse, rouva Flanagan, kunhan vain tämän jälkeen vältätte sen korvat ja kynnet", huomautti veteraani, säestäen huomautustaan aika siemauksella.
Caesar oli kuullut kylliksi älytäkseen, ettei tätä parikuntaa ainakaan tarvinnut pelätä. Hänen hampaansa alkoivat jo kalista ja ulkopuolinen kylmyys ja sisäpuolen hauskuus suuresti kannustivat häntä astumaan sisään. Hän lähestyi tarpeellista varovaisuutta noudattaen ja kolkutti ovelle erinomaisen nöyrästi. Miekka paljastettuna Hollister astui näkyviin, eikä tämä suinkaan ollut omiaan palauttamaan neekerin taitoa käyttää kykyjään; mutta pelko itse soi hänelle kyvyn asiansa ilmaisemiseen.
"Eteenpäin", sanoi kersantti ja loi neekeriin tarkan tutkivan silmäyksen hänet valon piiriin saattaessaan; "eteenpäin ja viestit tänne. Ja entä tunnussana."
"Ei minä tiedä, mikä se ole", sanoi neekeri vavisten housuissaan, "vaikka se massa, joka minun lähettä, anta minulle moni asia, joka minä huono ymmärtä."
"Kuka lähetti sinut tänne asialle?"
"Tohtor itte, ja minä aja täysi karku, tohtori asia aina kiiru."
"Tohtori Sitgreaves tietenkin; hän ei koskaan tiedä tunnussanaa. Niin, sinä musta mies, mutta jos se olisi ollut kapteeni Lawton, niin hänpä ei olisi lähettänyt sinua tänne aivan vahtimiehen ohi ilman tunnussanaa; näetsen, sinä olisit voinut saada pistoolin luodin päähäsi, ja se olisi ollut sinulle pahasti tehty; sillä vaikka sinä oletkin musta, niin en minä taas ole niitä, jotka luulevat, ettei neekerillä olekaan sielua."
"Vissisti neekerillä on sielu, niinkuin valkoisellakin", sanoi Betty; "tules tänne, ukko, ja lämmittele tuota tutisevaa ruhoasi tässä tulen paisteessa. Minä olen vissi siitä, että Kuinean neekeri pitää lämpimästä aivan yhtä paljon kuin sotamies pullostaan."
Caesar totteli äänetönnä, ja mulattipoika, joka nukkui huoneessa penkillä, lähetettiin viemään tohtorin kirjettä siihen rakennukseen, jossa haavoittuneiden kortteeri oli.
"Kas tässä", sanoi pesijätär, ojentaen Caesarin maistettavaksi sitä tavaraa, joka häntä itseään enimmän ilahdutti, "maistapas tuota, mies-parka, se lämmittää sinun raihnaan ruumiisi mustaa sielua ja antaa sinulle vähän kuraasia, kun tästä lähdet paluumatkalle."
"Minä sanon Elisabethille", sanoi kersantti, "että neekerien sielut ovat samaa lajia kuin meidänkin; hyvin usein minä olen kuullut kunnon herra Whitfieldin sanovan, ettei taivaassa ole värierotusta. Ja sen vuoksi pidän uskottavana, että tämän neekerin sielu on yhtä valkoinen kuin minun omanikin taikka majuri Dunwoodien."
"Se ole vissi se", huudahti Caesar, hieman närkästynesti, rouva Flanaganin tilkka kun oli melkoisesti virkistänyt hänen rohkeuttaan.
"Majuri se kyllä vissiin on hyvä sielu", vastasi pesijätär; "ja ystävällinen sielu – niin, ja urhoollinen sielu myös; ja minä luulen, että kersantti sanoo juuri samoin kuin minäkin."
"Mitä siihen tulee", vastasi veteraani, "niin on Washingtoniakin korkeampi tuomari, joka sielut tuomitsee; mutta sen minä sanon, että majuri Dunwoodie on herra, joka ei koskaan sano: menkää, pojat – vaan aina: tulkaa, pojat; ja jos joku köyhä raukka on rintahihnan tai kannuksien tarpeessa, taikka on ruoskansa hukannut, aina hän saa rahan uuden ostamiseksi ja enimmäkseen majurin omasta kukkarosta."
"Mitä te sitten aikailette täällä, kun kaikki hänen rakkaimpansa ovat vaarassa?" huusi äkkiä ääni, joka sai kaikki säpsähtämään. "Pian hevosen selkään ja kapteeninne luo; aseisiin ja matkaan ja aivan paikalla, taikka tulette liian myöhään!"
Tämä odottamaton keskeytys synnytti juopottelevain kesken hetkellistä hämmennystä. Caesar vaistomaisesti pakeni lieden luo ja piti siinä paikkansa huolimatta kuumuudesta, joka olisi valkoisen kärventänyt. Kersantti Hollister pyörähti äkkipäätä ympäri kantapäällään ja tarttui sapeliinsa, jonka säilä silmänräpäyksessä kimalsi tulen valossa; mutta huomatessaan, että rauhanhäiritsijä olikin kaupustelija, joka seisoi lähellä vajan avointa ovea, hän alkoi peräytyä taapäin neekerin luo, sotilaan vaisto kun hänelle sanoi, että oli viisainta keskittää voimat. Betty yksin piti hätävarapöydän luona paikkansa. Kaataen tuopin kukkuroilleen juomaa, joka sotamiesten kesken kävi "kovan tukahuttajan" nimellä, hän ojensi sen kaupustelijaa kohti. Pesijättären silmät olivat jo jonkin aikaa olleet rakkaudesta ja juomisesta tihruisina ja kääntäen ne hyvänluontoisesti Birchiä kohti hän huudahti:
"Totisesti, olette tervetullut, herra kaupustelija tai herra Birch tai herra Pelsepuupi, tai mikä teidän nimenne on. Te ainakin olette rehellinen piru, ja minä vain toivon, että hameet sopivat. Tulkaa tänne lämpöiseen; ei kersantti Hollister tee teille mitään, hän pelkää, että te sitten, kun aika tulee, kostatte pahasti – vai kuinka, rakas kersantti?"
"Poistu, jumalaton!" huudahti veteraani, tunkeutuen vielä lähemmäksi Caesaria, mutta nostellen koipiaan vuoron takaa, niitä kun kovin poltti. "Poistu rauhassa! Täällä ei ole sinun palvelijoitasi ketään ja turhaan sinä haet tätä vaimoa. Taivaan armo pelastaa hänet sinun kynsistäsi." Kersantti lakkasi puhumasta ääneensä, mutta huulien liikuntaa jatkui, josta ei kuitenkaan kuulunut kuin muutamia hajanaisia rukoussanoja.
Pesijättären aivot olivat semmoisessa hämmennyksen tilassa, ettei hän selvään älynnyt kosijansa ajatuksenjuoksua, mutta uusi ajatus välähti hänen mieleensä ja hän puhkesi sanomaan:
"Jos se minua hakee, niin sanokoon syyn, minä pyydän. Enkö minä muka ole leski ja omaa omaisuuttani? Ja kersantti muka puhuu rakkaudesta, vähänpä minä semmoista huomaan. Kuka sen tietää, mitä tämä herra Pelsepuupi on tullut sanomaan? Puhukoon suunsa puhtaaksi, kyllä vain minulle passaa."
"Vaimo", sanoi kaupustelija, "vaikene; ja te, hupsu mies – ratsunne selkään – aseisiin ja ratsunne selkään ja kiiruhtakaa pelastamaan upseerinne, jos tahdotte olla sen asian arvoinen, jota palvelette, ettekä tahdo virkatakkianne häväistä." Kaupustelija hävisi ällistyneen kolmikon näkyvistä niin äkkiä, etteivät he varmaan tienneet, kunne hän oli paennut.
Vanhan ystävänsä äänen kuullessaan Caesar tuli esiin nurkastaan ja pelotta eteni Betyn luo, joka oli lujasti paikkansa pitänyt, vaikka sielullisten kykyjensä puolesta peräti hämmentyneenä.
"Kun ei Harvey odotta", sanoi neekeri; "jos se rattasta, minä rattasta se kanssa; minä luule Johnny Birch ei teke paha oma poika."
"Tietämätön raukka!" huudahti veteraani, vetäen jälleen syvään henkeään. "Luuletko sinä, että se oli lihaa ja verta?"
"Harvey ei ole lihava", vastasi neekeri, "mutta se ole kovin sukkela mies."
"Lorua, kersantti-kulta", huudahti pesijätär, "nyt on aika kerrankin puhua järkeä ja muistaa, mitä tämä kaikkitietävä sanoi; pojat ulos ja kapteenille apuun. Muista, kultuseni, että hän päivällä käski olemaan valmiina lähtemään milloin vain."
"Kyllä, kyllä, mutta ei pääpahan käskystä. Antaapa kapteeni Lawtonin, tai luutnantti Masonin tai kornetti Skipwithin sanoa sana, niin kukahan on sukkelammin satulassa kuin minä?"
"Voi voi, ja kuinkahan monta kertaa kersantti onkaan minulle kehunut, että hänen joukkonsa menee vaikka pirua vastaan?"
"Sen teemmekin päivällä ja rintamassa; mutta liian rohkeata ja julkeata on kiusata saatanaa ja tämmöisenä yönä. Kuule, kuinka tuuli vinkuu puissa, ja mitä tuo on – pahoja henkiä ulvoo ulkona!"
"Minä se näke", sanoi Caesar, avaten silmänsä niin suuriksi, että niillä olisi nähnyt vaikka mitä.
"Missä?" keskeytti kersantti, vaistomaisesti laskien kätensä miekkansa kahvalle.
"Ei, ei", sanoi musta, "minä näke Johnny Birch tule ulos haudasta – Johnny kävele ennenku panna hauta."
"Ahaa! Sitten hän varmaan onkin elänyt huonoa elämää", sanoi Hollister; "siunatut sielut makaavat rauhassa, kunnes tulee se suuri katselmus, mutta pahuus häiritsee sielua sekä tässä elämässä että siinä, joka tuleva on."
"No mutta miten sitten kapteeni Jackin käy?" tiuskaisi Betty kiukkuisesti. "Onko teillä semmoiset käskyt, ettei pidä välittää, vaikka varoitetaan? Annas kun minä valjastan tamman rattaitteni eteen ja ajan huvilaan sanomaan, että täällä pelätään kuolleita ja Pelsepuupia; ja että suotta hän teitä apuun odottaa. Saapa nähdä, kuka sitten on huomenna joukon järjestysmies? Ei suinkaan ainakaan Hollister?"
"Ei, Betty, ei", sanoi kersantti, laskien kätensä tuttavallisesti hänen olalleen, "Jos sinne on tänä iltana lähdettävä, niin lähtee se, jonka velvollisuus on kutsua miehet ulos ja olla muille esimerkkinä. Herra meitä armahtakoon ja antakoon meille viholliset, jotka ovat lihaa ja verta!"
Vielä yksi lasi ja kersantti oli nyt varma päätöksessään, johon vain kapteenin suuttumuksen pelko sai hänet ryhtymään, ja hän lähti kutsumaan liikkeelle ne paritoistakymmentä miestä, jotka hänen komentoonsa oli jätetty. Pojan tuotua sormuksen Caesar huolellisesti pisti sen taskuunsa niin lähelle sydäntään kuin suinkin ja hevosen selkään nousten sulki silmänsä, tarttui ratsun harjaan kiinni ja pysyi sitten jonkinlaisessa tunnottomuuden tilassa, kunnes hepo pysähtyi lämpöisen tallin eteen, josta oli uloskin tullut.
Rakuunat, joiden tuli liikkua marssijärjestyksessä, tekivät paljon hitaammin matkaa, heidän kun täytyi olla kahta varovaisempia pelätessään paholaisen itsensä kavalasti kimppuunsa karkaavan.
KAHDESKOLMATTA LUKU.
Whartonin huvilassa koolla oleva seura oli kylläkin tukalassa asemassa sen tunnin ajan, jonka Caesar viipyi poissa; sillä niin hämmästyttävän nopea oli hänen ratsunsa, että hän saattoi tehdä neljä mailia matkaa ja kaikki edellä kerrottu tapahtua tämän niukan aikamäärän kuluessa. Herrat tietysti koettivat saada ikävät hetket kulumaan niin hauskasti kuin suinkin; mutta tietyn onnen odotteleminen on useinkin sangen ikävää huvia. Morsiamella ja sulhasella on ikimuistettavista ajoista oikeus olla ikävystyneitä, ja harva heidän omaisistaan näytti tällä hetkellä saattavan heidän esimerkkinsä häpeään. Englantilainen eversti osoitti koko lailla levottomuuttaan sen johdosta, että hänen onnessaan tapahtui tämmöinen keskeytys, ja vaihtelevin ilmein hän istui Saaran rinnalla, joka näytti käyttävän viivytystä hyväkseen mieltään rohkaistakseen. Kesken tätä tukalaa vaitioloa tohtori Sitgreaves kääntyi neiti Peytonin puoleen, jonka rinnalle hän oli saanut hankituksi tuolin istuimekseen.
"Avioliiton julistetaan, madame, olevan kunniallisen Jumalan ja ihmisten edessä; ja voimme sanoa sen nykyaikaan supistetun luonnon ja järjen rajoihin. Muinaisajan ihmiset monivaimoisuuden hyväksyessään unohtavat luonnon aikomukset ja tuomitsevat tuhannet kurjuuteen, mutta tieteen kehittyessä on yhteiskuntakin viisastunut ja määrännyt, että miehellä olkoon vain yksi vaimo."
Wellmere loi tohtoriin ankaran ja paheksuvan katseen, joka ilmaisi, kuinka sopimaton hänestä tämä huomautus oli; ja neiti Peyton taas vastasi hieman epäröiden, ikäänkuin peläten puuttua kiellettyyn asiaan:
"Minä luulin, herra tohtori, että siveelliset käsitteemme avioliitosta ovat kristillisen kirkon antamat."
"Totta kyllä, madame, apostolien ohjeissa tosiaan jossakin sanotaankin, että sukupuolet tässä suhteessa olkoot tasa-arvoiset. Mutta missä määrin saattoikaan monivaimoisuus vaikuttaa haitallisesti elämän pyhyyteen? Se oli luultavasti oppinut Paavali, joka tämän sai aikaan, ja luultavasti hän tästä tärkeästä asiasta keskusteli moneen kertaan Luukkaan kanssa, jonka me kaikki tiedämme opiskelleen lääketiedettä –"
Kuinka kauas Sitgreaves näin olisi kuvitelmissaan ja selostuksissaan hairahtunutkaan, sitä ei ole sanomista, mutta hänet keskeytettiin. Lawton, joka tarkkaan, vaikka ääneti oli pitänyt silmällä kaikkea, mitä tapahtui, käytti juttelua hyväkseen kysyäkseen äkkiarvaamatta:
"Anteeksi, eversti Wellmere, miten kaksivaimoisuus Englannissa rangaistaan?"
Sulhanen säpsähti ja hänen huulensa kalpenivat. Toipuen kuitenkin paikalla hän sanoi herttaisesti, kuten onnellinen mies ainakin:
"Kuolemalla – niinkuin semmoinen rikos ansaitseekin."
"Kuolemalla ja ruumiin leikkauksella", jatkoi lääkäri; "laki harvoin jättää huomioon ottamatta, miten pahantekijää voidaan hyväksi käyttää. Kaksivaimoisuus on inhottava rikos!"
"Inhottavampiko kuin naimattomuus?" kysyi Lawton.
"Tietysti", vastasi lääkäri häiriintymättömän yksinkertaisesti. "Naimattomaksi jäänyt voi uhrata elämänsä tieteelle ja tiedon laajennukselle, vaikka suvun jatkamisen laiminlyökin. Mutta heittiö, joka käyttää hyväkseen naissukupuolen luontaista taipumusta herkkäuskoisuuteen ja hellyyteen, tekee itsensä vikapääksi suoranaiseen syntiin, jonka petoksen halpamaisuus tekee vielä raskaammaksi."
"Tosiaankin, herra tohtori, naiset ovat teille sanomattoman kiitolliset siitä, että pidätte hupsuutta heidän luontaisena ominaisuutenaan."
"Kapteeni Lawton, eläin on miehessä jalommin muodostunut kuin naisessa. Hänen hermonsa ovat vähemmän herkät; koko ruumiinrakenne on vankempi ja vastustusvoimaisempi; onko siis ihmettelemistä, että taipumus luottaa aviopuolison uskollisuuteen on luonnollisempi naisessa kuin toisessa sukupuolessa."
Wellmere ei näyttänyt voivan sulattaa sitä, että näin sopimattomasta aiheesta keskusteltiin, vaan hyppäsi tuoliltaan ja aivan suunniltaan käveli edes takaisin lattian poikki. Hänen tilaansa säälien kirkon mies, joka oli kärsivällisesti odottanut Caesarin palaamista, muutti puheenaihetta, ja muutaman minuutin kuluttua neekeri sitten palasikin takaisin. Kirje vietiin tohtori Sitgreavesille; sillä neiti Peyton oli nimenomaan varoittanut Caesaria, ettei hän millään tavalla sekoittaisi häntä, neitiä, asiaan. Kirjeessä annettiin lyhyt vastaus tohtorin kaikkiin ohjeisiin ja sanottiin sormuksen olevan neekerillä. Kysyttynä tämä sen paikalla antoikin. Ohimenevä surumielisyyden varjo pimitti lääkärin otsan hänen hetkisen seistessä ja vaieten katsellessa tätä pikku esinettä; ja paikan samoin kuin tilaisuudenkin unohtaen hän itsekseen puheli:
"Anna-parka! Sydämesi oli niin iloinen kuin viattomuus ja nuoruus voivat sydämen tehdä sinun saadessasi tämän sormuksen vihkimisesi merkiksi; mutta Jumala otti sinut luoksensa, ennenkuin se hetki tuli. Vuosia on siitä kulunut, sisar hyvä, mutta en milloinkaan ole unohtanut lapsuuteni toveria!" Hän meni Saaran luo ja muiden katseista välittämättä pani sormuksen hänen sormeensa jatkaen: "Se jolle tämä oli aiottu, on jo kauan maannut haudassaan, ja nuorukainen, joka lahjan antoi, seurasi pian hänen pyhitettyä sieluaan. Ottakaa se, madame, ja suokoon Jumala, että sen avulla tulisitte niin onnelliseksi kuin ansaitsette!"
Saara tunsi sydäntään hyytävän tohtorin näin tunteittensa valtoihin puhjetessa; mutta kätensä ojentaen Wellmere talutti hänet papin eteen ja menot alkoivat. Juhlallisen toimituksen ensi sanat synnyttivät huoneessa kuolon hiljaisuuden ja kirkon mies luki juhlalliset kehoitukset ja todisti molempien asianomaisten vannotun uskollisuuden, antaakseen sitten sormuksen. Huomaamattomuudesta ja hetken juhlallisuuden johdosta sormus oli jäänyt sormeen, johon Sitgreaves oli sen pannut. Tämä aiheutti pienen keskeytyksen, josta kuitenkin pian selvittiin, ja pappi aikoi jatkaa, kun seuran keskelle äkkiä hiipi henkilö, joka paikalla keskeytti toimituksen. Se oli kaupustelija. Hänen katseensa oli katkera ja ivallinen ja sormensa kirkon miestä kohti kohottaen hän näytti kieltävän tätä jatkamasta toimitusta.
"Kuinka voi eversti Wellmere täällä tuhlata kallista aikaansa, kun hänen vaimonsa on tullut meren takaa häntä tapaamaan? Yöt ovat pitkät, kuutamo kirkas; muutamassa tunnissa hän pääsee kaupunkiin."
Kauhistuneena näiden kohtalokkaiden sanain äkillisyydestä Wellmere hetkeksi menetti malttinsa. Saaraa Birchin kasvot ilmeestään huolimatta eivät kauhistuttaneet; mutta paikalla keskeytyksen hämmästyksestä toinnuttuaan hän käänsi tuskaisen katseensa mieheen, jolle hän vast'ikään oli uskollisuutensa vannonut. Ja tämän miehen kasvot mitä kamalimmin vahvistivat kaikki, mitä kaupustelija oli väittänyt; huone alkoi pyöriä immen silmissä ja hervottomana hän kaatui tätinsä syliin. Naisessa on vaistomainen hienotunteisuus, joka näyttää voittavan kaikki muut tunteet; ja tajuton morsian vietiin paikalla pois näkyvistä ja huone jätettiin yksinomaan toisen sukupuolen haltuun.
Hämmennys salli kulkukauppiaan poistua niin nopeaan, että takaa-ajo olisi ollut mahdotonta, jos sitä olisi yritetty, ja Wellmere seisoi, kaikkien katseet itseensä kiinnitettyinä, ja vahvisti syytöksen vaitiolollaan.
"Se on vale – pirullinen vale!" hän vihdoin huusi ja löi otsaansa. "Olen aina kieltänyt hänen oikeutensa; eivätkä maani lait pakota minua niitä tunnustamaan."
"Entä omatunto ja Jumalan lait?" kysyi Lawton.
"Hyvä, herra kapteeni", sanoi Wellmere ylvähkösti ja poistui ovea kohti, "asemani suojelee teitä nyt; mutta vielä tulee aika –"
Kun hän oli päässyt ulko-ovelle, tunsi hän jonkun koskettavan olkapäähänsä ja käänsi päätään; se oli kapteeni Lawton, joka omituisen merkitsevällä hymyllä nyökkäsi häntä seuraamaan itseään. Wellmeren mielentila oli semmoinen, että hän ilolla olisi mennyt vaikka minne päästäkseen katselemasta sitä kauhistusta ja inhoa, joka häneen tuijotti joka silmästä. Vasta kun he olivat päässeet tallin luo rakuuna puhui, huudahtaen ääneensä:
"Tuokaa ulos Roanoke!"
Hänen palvelijansa talutti ratsun ulos herraansa varten valmiiksi satuloituna. Kylmäverisesti heittäen ohjakset hevosen kaulalle Lawton otti pistoolinsa satulantaskuista ja jatkoi: "Nämä aseet ovat olleet mukana monessa koetuksessa jo ennen tätä – ja kunniallisissa käsissä, herra eversti. Ne ovat isäni pistoolit. Hän käytti niitä kunniakkaasti sodassa Ranskaa vastaan ja antoi ne minulle, jotta taistelisin niillä maani puolesta. Miten voisin niitä paremmin käyttää kuin surmatakseni heittiön, joka olisi turmellut yhden sen kauneimmista tyttäristä?"
"Saakoon tämä ansaitsematon kohtelu palkkansa", huudahti toinen, tarttuen tarjottuun aseeseen. "Tulkoon veri sen pään päälle, joka on sitä hakenut!"
"Amen! Mutta odottakaa hetkinen. Olette nyt vapaa ja Washingtonin passi on taskussanne; saatte ampua ensiksi; jos kaadun, on tässä hevonen, joka jättää jälkeensä jokaisen takaa-ajajan; ja kehoittaisin teitä poistumaan kovin paljoa aikailematta, sillä Archibald Sitgreaveskin taistelee tämmöisen asian edestä – eikä yläpuolella oleva vartio taitaisi antaa teille armoa."
"Oletteko valmis?" kysyi Wellmere, purren raivoissaan hammasta.
"Lähemmäksi lyhty. Tom: ampukaa!"
Wellmere ampui, mutta luoti kimmahti rakuunan olkalapusta.
"Nyt on minun vuoroni", sanoi Lawton ojentaen pistoolin vakaasti.
"Ja minun!" huusi ääni ja ase iskettiin hänen kädestään. "Kaikkien pirujen nimessä, tämähän on se hullu virginialainen! Kiinni, pojat, ja vangitkaa hänet; tämä on saalis, jota emme osanneet toivoakaan!"
Vaikka Lawton oli aseeton ja hänet näin yllätettiin, ei hän kuitenkaan menettänyt mielenmalttiaan; hän älysi olevansa semmoisten miesten käsissä, joilta ei ollut odottaminen armoa; ja vaikka neljä nylkyriä oli käynyt häneen kiinni, ponnisti hän kuitenkin jättiläisvoimin vastaan. Kolme miestä tarrasi kiinni kaulaan ja käsivarsiin, estääkseen häntä voimiaan käyttämästä ja saadakseen hänet sidotuksi. Ensimmäisen hän nakkasi luotaan semmoisella voimalla, että tämä lensi seinään ja pökertyi iskusta. Mutta neljäs kävi kiinni hänen sääriinsä; ja voimatta pitää puoliaan tämmöistä ylivoimaa vastaan rakuuna sortui maahan, kaataen kerallaan kaikki vastustajansakin. Maassa tappelu kesti vain vähän aikaa, mutta se oli sitä kamalampi; nylkyrit kirosivat ja päästelivät mitä kamalimpia sadatuksia, pyytäen suotta apuun tovereitaan, jotka kauhun lamaamina seisoivat ja katselivat tappelua. Sitten kuului jonkun taistelijan hengitys käyvän vaikeaksi ja tätä seurasi kuristetun miehen läkähtymiskorina; ja sitten yksi ryhmästä äkkiä hyppäsi pystyyn ja rajusti ravisti toiset irti itsestään. Sekä Wellmere että Lawtonin palvelija olivat paenneet, edellinen talliin – jälkimmäinen hälyttämään, jättäen kaikki pimeyteen. Pystyyn noussut hyppäsi vartioimattoman hevosen satulaan; hevosen kengitetyt kaviot iskivät tulta ja kipenien välkähtelevässä valossa nähtiin kapteenin tuulen nopeudella karauttavan maantielle.
"Helvetti, se pääsi pakoon!" huusi johtaja raivosta ja väsymyksestä käheänä. "Ampukaa – tappakaa – ampukaa, taikka se on liian myöhäistä!"
Käskyä toteltiin ja seurasi odotuksen hetki, jonka kuluessa nylkyrit turhaan toivoivat kuulevansa Lawtonin valtavan ruhon putoavan hevosen selästä.
"Se ei putoisi, vaikka henkikin lähtisi;" mutisi yksi; "minä tiedän, että nuo virginialaiset pysyvät satulassa, vaikka pari kolme luotia olisi läpi kulkenut; niin, vaikka henki olisi lähtenyt." Tuli taas kovempi tuulahdus ja nyt kuului laaksosta hevosen laukkaa, jonka nopeudesta saattoi päättää ratsastajan hallitsevan sen liikkeitä.
"Nämä opetetut hevoset aina pysähtyvät, kun ratsumies putoaa", huomautti joukosta muudan.
"No sitten se vietävä on pelastunut!" tiuskaisi johtaja iskien muskettinsa perän raivostuneena maahan. "Joutuun nyt toimeen! Ei puolta tuntiakaan meillä ole aikaa, ennenkuin se höpisevä kersantti ja koko vahti on niskassamme. On onneksemme, elleivät lähde pyssynlaukaukset kuultuaan. Sukkelaan jokainen paikalleen ja sytyttäkää huoneet tuleen; savuavat rauniot peittävät mainiosti kaikki pahat työt."
"Mitäs tälle multakasalle tehdään?" huudahti joukosta joku, liikauttaen miestä, joka vielä makasi tunnottomana siinä, mihin Lawtonin käsivarsi oli hänet nakannut. "Eiköhän se virkoaisi, jos vähän hieroisi?"
"Antaa maata vain", sanoi johtaja kiukkuisesti: "olisi ollut vähänkään miestä, niin olisi tuo rakuunaroisto nyt kynsissäni; sisään, minä sanon, ja sytyttäkää huoneet palamaan. Täällä emme ainakaan erehdy; siellä on hopeaa ja rahaa niin paljon, että voitte vielä kaikki elää herroiksi – ja kostaa saamme myös."
Hopean viettelystä oli mahdoton vastustaa; ja jättäen toverinsa, jossa alkoi näkyä heikkoja elonmerkkejä, he meluten juoksivat päärakennusta kohti. Wellmere käytti hyväkseen tilaisuutta ja hiipien tallista pääsi omalla ratsullaan huomaamatta maantielle. Hetkisen hän epäröi, ratsastaisiko sinne, missä hän tiesi vartion majailevan, ja koettaisiko pelastaa perheen, vai käyttäisikö hyväkseen vapauttaan ja kirkonmiehen hankkimaa lähtölupaa palatakseen kuninkaalliseen armeijaan. Häpeä ja syyn tietoisuus sai hänet noudattamaan jälkimmäistä vaihtoehtoa ja New Yorkia kohti hän siis ratsasti, oman kataluutensa tunnon tuskastuttamana ja pelolla ajatellen kohtausta sen raivostuneen naisen kanssa, jonka hän viimeksi Englannissa käydessään oli ottanut vaimokseen, mutta jonka oikeudet hän heti intohimonsa tyydytettyään oli päättänyt kiven kovaan kieltää. Hetken melskeessä ja hädässä ei Lawtonin ja Wellmeren lähtöä oltu paljoakaan huomattu; Whartonin tila vaati sekä lääkärin että papin hoitoa ja lohdutusta. Ampuma-aseitten pauke ensiksi ilmaisi perheelle, että sitä uhkasi uusi vaara, ja tuota pikaa astui rosvojen johtaja yhden toverinsa kanssa huoneeseen.
"Antautukaa, te Yrjö-kuninkaan palvelijat", huusi johtaja, ojentaen muskettinsa Sitgreavesin rintaa kohden, "taikka lasken suonistanne hiukan torylaista vertanne."
"Hiljaa – hiljaa, hyvä ystävä", sanoi tohtori; "epäilemättä olette kokeneempi tuottamaan haavoja kuin niitä parantamaan; ase, jota noin huolimattomasti pitelette, on elimelliselle elämälle sangen vaarallinen."
"Antautukaa, taikka saatte sen sisällyksen."
"Mitä ja miksikä tarvitsee minun antautua? Minä en kuulu taisteleviin. Antautumispykälät on ensin sovittava kapteeni John Lawtonin kanssa; vaikken minä puolestani luule antautumisen juuri kuuluvan niihin asioihin, joista hän on kovin halukas keskustelemaan!"
Rosvo oli tällä välin ennättänyt sen verran katsella ryhmää, että hän huomasi vastarinnasta olevan vähän pelkoa, ja kiirehtien saamaan osansa saaliista hän laski muskettinsa alas ja oli tuota pikaa muitten miestensä kanssa täydessä toimessa hopeaesineitä laukkuihin sullomassa. Huvila tarjosi nyt omituisia näkyjä. Naiset olivat keräytyneinä Saaran ympärille, joka vielä makasi tunnottomana eräässä huoneessa, joka oli jäänyt rosvoilta huomaamatta. Wharton istui täydellisen tylsämielisyyden tilassa kuunnellen niitä sisällyksettömiä lohdutuksen sanoja, joita kirkonmies lateli, ja ymmärtämättä niistä juuri mitään. Singleton makasi sohvalla heikkoudesta vavisten ja huomaamatta, mitä hänen ympärillään tapahtui; ja lääkäri taas antoi hänelle virkistysaineita ja korjaili siteitä kylmäverisesti, ikäänkuin ei olisi koko meteliä ollutkaan. Caesar ja kapteeni Singletonin palvelija olivat paenneet huvilan taa metsään ja Katy Haynes juoksenteli huoneesta huoneeseen kooten kiireesti myttyyn arvoesineitä, hyläten kuitenkin mitä rehellisimmin kaikki semmoiset, jotka eivät todella olleet hänen ihka omiaan.
Mutta palatkaamme nyt siihen seuraan, joka meiltä jäi Neljän tien risteykseen. Kun veteraani oli saanut miehensä hevosen selkään ja aseisiin, valtasi pesijättären levoton halu ottaa osaa retken kunniaan ja vaaroihin. Yllyttikö häntä tähän yksinjäämisen pelko, vaiko halu itse omassa persoonassaan rientää suosikkinsa avuksi, sitä emme uskalla mennä sanomaan; mutta Hollisterin käskiessä muodostamaan kolonnan ja lähtemään eteenpäin kuultiin Betyn huutavan:
"Odottakaas vähän, kersantti-kulta, kunnes kaksi pojista valjastaa hevosen kärryjen eteen, niin lähden teidän kanssanne; kai siellä joku haavoittuukin, ja kärryissä on parempi kuljettaa."
Vaikka Hollister sisällisesti olikin niin hyvillään kaikista esteistä, jotka viivyttivät tätä hänelle niin vastenmielistä retkeä, oli hän nyt muka harmissaan viivytyksestä.
"Ei mikään kanuunan kuulaa pienempi saa poikiani nyt hevosen selästä", hän sanoi; "eikä taas ole luultavaa, että me pirun keksimässä vehkeessä joudumme rehelliseen tappeluun kanuunia ja musketteja vastaan; niin että Elisabeth tulee vain jos tahtoo, kärryjä kyllä ei tarvita."
"No nyt sinä, kersantti-kulta, ainakin valehtelet", sanoi Betty, joka oli hieman liiaksi nauttimainsa väkijuomien vaikutuksen alainen; "eikö muka kapteeni Singletonia kymmenen päivää takaperin ammuttu hevosen selästä? Niin, ja vielä kapteeni Jack itsekin? Ja eikö hän maannut maassa kasvot ylöspäin ja selkä alaspäin ja näyttänyt juuri kamalalta? Ja eivätkös pojat luulleet häntä kuolleeksi ja kääntyneet ja antaneet kuninkaan väen voittaa?"
"Nyt se taas valehtelee", tiuskaisi kersantti tuimasti; "ja jokainen valehtelee, joka sanoo, ettemme me silloin voittaneet."
"Voititte minkä voititte – voititte minkä voititte", sanoi pesijätär; "mutta majuri Dunwoodie se teidät takaisin käännätti, ja vasta sitten te annoitte kuninkaallisille selkään. Mutta kapteeni se oli joka putosi, eikä minun luuloni mukaan ole parempaa ratsastajaa; niin että kyllä kärryt mukaan tarvitaan, hyvä kersantti. No, tulkaa nyt pari teistä aisoittamaan tamma, niin huomenna tulee sitten whiskya; ja se Jennyn nahkapala pankaa valjaitten alle; tamman selkä on käynyt niin pahaksi näillä Länsi-Chesterin huonoilla teillä." Kersantin annettua luvan olivat rouva Flanaganin ajopelit luota pikaa valmiina ottamaan kuormansa.
"Kun on aivan epävarmaa, käydäänkö meidän kimppuumme edestä vai takaa", sanoi Hollister, "niin ratsastakoon teistä viisi edellä ja loput suojelkoot paluutamme kortteeriamme kohden, jos kovalle joudumme. Oppimattoman on kovin kamala ruveta tämmöisessä tapauksessa komentamaan, Elisabeth; minä puolestani hartaasti toivon, että joku upseereista nyt olisi täällä; mutta Herrassa on luottamukseni."
"Loruja, mies, mars matkaan", sanoi pesijätär, joka oli asettunut mukavasti istumaan; "eihän täällä likellä ole vihollisesta merkkiäkään. Mars matkaan vain, miten vain pikimmin pääsette, ja antaa tamman juosta, muutoin ei kapteeni taida teitä avusta kiittää."
"Vaikka minä olenkin tietämätön semmoisista asioista, jotka koskevat henkiä ja kuolleiden maahan panoa, rouva Flanagan", sanoi veteraani, "niin en sentään ole niin hukkaan palvellut koko vanhan sodan aikana ja viisi vuotta tätä sotaa, etten tietäisi, kuinka kuormasto suojellaan. Eikö muka Washington aina suojele kuormastoa! Marketentin ei sovi tulla minulle velvollisuuksiani opettamaan. Asettukaa, miehet, niinkuin teitä on käsketty, ja ojennus."
"No no, mars vain", huudahti kärsimätön pesijätär; "neekeri on jo siellä ja kapteeni ajattelee teidän suotta aikailevan."
"Onko Elisabeth vissi siitä, että se todella oli neekeri, joka toi käskyn?" sanoi kersantti molempien rivien väliin jättäytyen, voidakseen näin keskustella Betyn kanssa ja tarpeen tullen ollakseen valmiina kulkemaan joko eteenpäin tai taapäin.
"Enkä, kultani – en mistään minä ole vissi. Mutta mikseivät pojat anna hevosillene kyytiä ja aja ravia? Tamma on niin levoton, eikä tässä kirotussa laaksossakaan ole liian lämmin, niinhän ne kulkevat kuin hautaussaatto."
"Kauniisti vain ja pikkuhiljaa, ja varovasti, rouva Flanagan; hätäily ei sovi hyvälle upseerille. Jos meidän täytyy henkiä vastaan tapella, niin luultavaa on, että ne käyvät kimppuun äkkiarvaamatta; hevonen ei ole kovin varma pimeässä, ja minä voin menettää hyvän nimeni."
"Nimeni! Entä eikö kapteeni voi menettää sekä nimeään että vielä henkensäkin?"
"Seis!" huudahti kersantti. "Mikä tuolla kallion juurella väijyy, tuolla vasemmalla?"
"Ei yhtikäs mikään, ellei kapteeni Jackin henki, joka on tullut teille kummittelemaan, kun ette pääse sukkelammin liikkumaan."
"Betyn kevytmielisyys on sopimaton seura tämmöisellä retkellä. Eteenpäin joku teistä ja tarkastakaa paikka; paljastakaa miekat – takarivi lähestyy eturiviä!"
"Pyh, pyh!" huusi Betty. "Niin suuri houkkako hän on vai pelkuri? Väistäkää vähän, pojat, tieltä, niin minä ajan tamman suoraa päätä sen päälle – minä en pelkää kummituksia."
Yksi miehistä palasi nyt takaisin ja ilmoitti, ettei mikään estänyt heitä etenemästä, ja joukko jatkoi taas matkaa, vaikka sangen varovasti ja verkalleen.
"Rohkeus ja maltti ovat sotamiehen paras lahja, rouva Flanagan", sanoi kersantti; "ilman toista ei toisesta ole paljon mihinkään."
"Maltista ilman rohkeutta, sitäkö hän tarkoittaa? Niin juuri minä itsekin ajattelen, hyvä kersantti. Hevonen kun kiskoo niin suitsiaan."
"Malttia, malttia, hyvä vaimo. Kuulkaa, – mitäs tuo oli?" sanoi Hollister korviansa heristäen Wellmeren laukaistessa pistoolinsa. "Minä vannon, että se oli ihmisen pistooli ja vieläpä meidän oman rykmenttimme. Takarivi, lähelle eturiviä! – Rouva Flanagan, nyt minun täytyy jättää teidät."
Ääni, jonka hän niin hyvin ymmärsi, teki hänestä siinä samassa toisen miehen, ja sanansa sanottuaan hän asettui miestensä etunenään sotilaallisen ylpeänä, vaikk'ei pesijätär pimeyden vuoksi voinut sitä nähdä. Rätiseviä musketinlaukauksia kuului nyt yötuulen mukana ja kersantti huusi:
"Mars – ja sukkelaan!"
Samassa kuului jo tieltä hevosen kavion kapsetta, joka lähestyi sitä kyytiä, ikäänkuin olisi ollut kysymys elämästä ja kuolemasta; ja Hollister taas pysäytti joukkonsa ratsastaen vähän edelle ratsastajaa vastaan.
"Seis! Ken siellä?" hän ärjäisi.
"Haa! Hollister, tekö se olette?" huudahti Lawton. "Aina valmiina ja paikallanne; mutta missä vartio?"
"Tässä on, herra kapteeni, ja valmiina tulemaan perässänne syteen ja saveen", sanoi veteraani, edesvastuun taakasta päästessään ja innokkaana kuin nuori poika pääsemään vihollisen kimppuun.
"Hyvä on!" sanoi kapteeni, miestensä luo ratsastaen. Lausuen muutamia rohkaisevia sanoja hän sitten johti heitä alas laaksoon, eikä nopeus ollut paljoakaan pienempi kuin hänen tullessaan. Marketentin kehno hevonen jäi piankin jälkeen ja joukosta täten jääden Betty käänsi hevosensa tien syrjään huomauttaen:
"Kas niin sitä mennään – ei ole vaikea huomata, että Kapteeni Jack on mukana; niin menevät kuin neekeripojat tanssiin; minäpä sidon tamman aitaan ja menen jalan näkemään, mikä leikki siitä syntyy – vielä ampuvat tamman, jos perille ajan."
Lawtonin johtamina miehet seurasivat pelkäämättä ja ajattelematta. Pitikö heidän käydä lehmipoikien vaiko kuninkaalliseen armeijaan kuuluvan osaston kimppuun, sitä he eivät vähääkään tienneet; mutta he tiesivät, että upseeri, joka johti, oli kuulu rohkeudestaan ja tarmostaan; ja nämä hyveet aina voittavat ajattelemattoman sotamiehen mielen. Akaasilan portin läheisyyteen saavuttuaan kapteeni pysäytti joukkonsa ja valmistautui hyökkäämään. Astuen alas hevosen selästä hän käski kahdeksaa miestä noudattamaan esimerkkiään ja Hollisterin puoleen kääntyen sanoi:
"Jääkää tänne ja vartioikaa hevosia; jos kukaan yrittää pujahtaa ohi, niin pysäyttäkää tai hakatkaa maahan –" Valkea leimahti samassa huvilan ullakkoakkunoista ja seetripuisesta katosta ja kirkkaat liekit valaisivat yön pimeyden. "Eteenpäin!" kiljaisi kapteeni. "Eteenpäin! Ensin oikeutta, sitten armoa!"
Upseerin ääni kajahti niin karmivan vihaisena, että se huvilan kamalassa sekasorrossakin tunkeutui luihin ja ytimiin. Nylkyrien johtajalta putosivat rosvotut tavarat ja hetkisen hän seisoi pelosta hervottomana; akkunalle hyökäten hän sitten repäisi sen auki; samassa kapteeni Lawton, miekka kädessä, astui huoneeseen.
"Kuole, roisto!" hän huusi, halkaisten erään rosvon kallon leukaa myöten. Mutta johtaja hyppäsi pihaan ja välttyi näin hänen kostoltaan. Naisten huudot saivat Lawtonin malttamaan mielensä ja papin vakavat pyytelyt ajattelemaan perheen pelastusta. Vielä yksi rosvoista joutui rakuunain kynsiin ja sai surmansa, mutta loput olivat ajoissa päässeet livistämään pakoon. Saaraa hoidellen ei neiti Singleton sen enempää kuin talonkaan naiset olleet huomanneet nylkyrien tuloa, vaikka liekit riehuivat joka puolella uhaten nopeaan tehdä rakennuksesta lopun. Katyn ja Caesarin kauhistuneen puolison kiljunta ynnä läheisestä huoneesta kuuluva melu ja meteli havahduttivat neiti Peytonin ja Isabellan huomaamaan vaaransa.
"Armollinen Kaitselmus!" huudahti täti hädissään. "Talossa vallitsee hirveä sekasorto ja varmaan tämän asian vuoksi vielä vuodatetaan verta."
"Eihän siellä ole ketään, joka taistelisi", vastasi Isabella vielä kalpeampana kasvoiltaan. "Tohtori Sitgreaves on luonnonlaadultaan sangen rauhallinen, eikä kapteeni Lawton varmaankaan hairahtuisi niin pahoin."
"Etelämaalaisen luonto on nopea ja tulinen", jatkoi neiti Peyton; "ja veljenne on koko iltapäivän näyttänyt punaiselta ja kiukkuiselta", jatkoi neiti Peyton.
"Taivaan nimessä!" huudahti Isabella, joka töin tuskin Saaran vuoteen tukemana pysyi pystyssä. "Hän on luonnostaan lempeä kuin lammas, vaikkei leijonakaan ole hänen vertaisensa, kun hän suuttuu."
"Meidän täytyy sekaantua asiaan. Läsnäolomme ehkä saa sekasorron asettumaan ja pelastaa jonkun kanssaihmisen hengen."
Näin yltyneenä yrittämään, mitä hän piti sukupuolensa ja luontonsa arvoisena velvollisuutena, neiti loukatun naisen arvokkuudella astui ovelle, Isabella perässään. Huone, johon Saara oli viety, oli toisessa siipirakenuksessa ja siitä johti pitkä ja pimeä käytävä huvilan päähalliin. Tämä oli nyt valoisa ja sen perän poikki näkyi juoksevan useita henkilöitä niin rajulla kiireellä, että oli mahdoton nähdä, mitä he tekivät.
"Lähdetään eteenpäin", sanoi neiti Peyton lujasti, vaikka hänen kasvonsa puhuivat toista; "heidän täytyy kunnioittaa sukupuoltamme."
"Sen he varmaan tekevät", huudahti Isabella, lähtien yrityksen johtajaksi. Frances jätettiin yksikseen sisarensa kanssa. Muutamia minuutteja kului äänettömyydessä; yläkerroksen huoneista kuului silloin kova romahdus ja tätä seurasi kirkas valo, joka kajasti avoimesta ovesta valaisten kaikki esineet niin selviksi, kuin ne olisivat olleet päiväsydämen auringonpaisteessa. Saara kohottautui vuoteelleen ja hurjasti ympärilleen tuijottaen painoi molemmin käsin otsaansa, koettaen muistutella jotakin mieleensä.
"Tämä siis on taivas – ja sinä olet sen kirkkaita henkiä. Oi, kuinka ihana on sen säteily! Minä ajattelinkin, että äsken tuntemani onni oli maalliseksi liian suuri. Mutta me tapaamme toisemme jälleen; niin – me tapaamme toisemme jälleen."
"Saara! Saara!" huudahti Frances kauhistuneena. "Sisareni, ainoa sisareni! Ah, älä hymyile niin kamalasti! Tunne minut, muutoin pakahtuu sydämeni."
"Hiljaa", sanoi Saara, kättään kohottaen sitä vaatiakseen; "ettet häiritsisi hänen lepoaan – varmasti hän seuraa minua hautaan. Luuletko sinä, että haudassakin voi olla kaksi vaimoa? Ei – ei – ei, yksi – yksi – yksi – yksi vain."
Frances antoi päänsä vaipua sisarensa helmaan ja itki katkerasti.
"Vuodatatko sinä kyyneliä, ihana enkeli?" jatkoi Saara lohduttavasti. "Taivaassakin siis on surua. Mutta missä on Henry? Hänet teloitettiin ja varmaan hänkin on täällä; taikka ehkä he tulevat yhdessä. Voi, kuinka iloinen on oleva kohtaamisemme!"
Frances ponnahti seisomaan ja kulki edestakaisin huoneessa. Saara seurasi häntä silmillään, lapsellisesti ihaillen hänen kauneuttaan.
"Sinä olet sisareni näköinen; mutta kaikki hyvät ja hellät henget ovat samanlaisia. Sano minulle, oletko ollut koskaan naimisissa? Oletko koskaan antanut vieraan varastaa rakkauttasi isältäsi ja veljeltäsi ja sisareltasi? Ellet ole, niin surkuttelen sinua, raukka, vaikka ehkä oletkin taivaassa."
"Saara – hiljaa, hiljaa – minä rukoilen sinua, vaikene", parkui Frances, hänen vuoteelleen juosten, "taikka kuolen jalkaisi juureen."
Jälleen vapisutti hirveä romahdus rakennusta perustuksiaan myöten. Katto nimittäin sortui ja liekit löivät ulos häikäisevää valoaan, niin että huoneen akkunoista näkyivät ulkona olevat esineet. Frances riensi akkunaan ja näki pihaan kokoontuneen sekasortoisen joukon. Siellä näkyivät sekä hänen tätinsä että Isabella, jotka hämmentyneinä osoittelivat palavaa rakennusta ja näyttivät kehoittavan rakuunoita lähtemään sisään. Nyt Frances vasta älysi vaaran; ja hurjan huudon päästäen hän pakeni käytävään ajattelematta, ilman päämäärää.
Tiheä ja tukahduttava savupatsas ehkäisi hänen kulkunsa. Hän seisahtui hengittämään, kun samassa hänet sieppasi syliinsä mies ja kantoi hänet tajuttomana kipinäsateen ja savun läpi ulkoilmaan. Kohta tajuihinsa tultuaan Frances huomasi, että pelastaja oli Lawton, ja polvilleen laskeutuen hän huudahti:
"Saara! Saara! Saara! Pelastakaa sisareni ja siunatkoon teitä jumala!"
Hänen voimansa pettivät ja tajuttomana hän vaipui nurmikolle. Rakuuna viittasi häneen, pyysi Katya avukseen ja lähti jälleen rakennuksen luo. Tuli oli jo levinnyt pylväistön ja akkunain puuosiin ja huvilan koko ulkopuoli oli savun vallassa. Näiden hirmujen läpi kulki ainoa tie, ja karkaistunut ja raju Lawtonkin pysähtyi silmänräpäykseksi ajattelemaan. Mutta silmänräpäykseksi vain, samassa hän jo syöksyi kuumuuteen ja pimeyteen, vaeltaen siellä minuutin verran ovea löytämättä ja syöksyen taas takaisin pihaan. Vetäisten kerran keuhkonsa täyteen ilmaa hän taas uudisti yrityksen, mutta ei nytkään onnistunut. Kolmannella kerralla hän tapasi miehen, joka ihmisruumista kantaen kompuroi ulos. Ei ollut paikka eikä aika sovelias kysymysten tai eron tekemiseen; molemmat syliinsä siepaten hän jättiläisvoimin kantoi ne ulos kautta savun. Nyt hän pian hämmästyksekseen huomasi, että hän olikin pelastanut tohtorin ja erään nylkyrin ruumiin.
"Archibald", hän huudahti, "miksi oikeuden nimessä toit ulos tuon pahantekijän? Hänen tekonsa ovat taivaalle kauhistus!"
Tohtori, joka oli ollut suuressa vaarassa, oli niin hämmentynyt, ettei voinut paikalla vastata; pyyhkien hikeä otsaltaan ja selvitellen keuhkojaan sisään hengittämästään savusta hän surkeasti valitti:
"Ah, henki poissa jo! Olisinpa vain ennättänyt siksi paikalle, olisin saanut sulkea kaulavaltimon, niin hän ehkä olisi pelastunut; mutta kuumuus kiihoitti verenvuotoa; hänen elonkipinänsä on todella sammunut. No niin, onko muita haavoittuneita?"
Kysymys häipyi tyhjään ilmaan, sillä Frances oli siiretty rakennuksen vastakkaiselle puolelle, jossa hänen omaisensa olivat koolla, ja Lawton oli taas kadonnut savun keskelle.
Liekit olivat nyt paljon hälventäneet tukahduttavaa katkua, niin että rakuuna löysi oven, mutta heti ovessa hän kohtasi miehen, joka kantoi tunnotonta Saaraa. Tuskin he olivat ennättäneet pihaan, ennenkuin tuli puhkesi akkunoista ja kietoi koko rakennuksen liekkien loimuun.
"Kiitetty olkoon Jumala!" huudahti Saaran pelastaja. "Se olisi ollut kamala kuolema"
Kapteeni kääntyi rakennusta katsomasta eikä hämmästyksekseen nähnytkään jotakuta omista miehistään, vaan kaupustelijan.
"Haa, vakooja!" hän huudahti. "Kautta taivaan, kuin aave ilmestytte aina eteeni."
"Kapteeni Lawton", sanoi Birch, nojautuen hetkellisen uupumuksen valtaamana aitaan, jonka luo he olivat kuumuudesta peräytyneet; "olen jälleen vallassanne, sillä en voi paeta enkä vastarintaakaan tehdä."
"Amerikan asia on minulle henkeäni rakkaampi", sanoi rakuuna; "mutta se ei voi vaatia lapsiaan unohtamaan kiitollisuuden ja kunnian vaatimuksia. Paetkaa, mies-parka, nyt kun ei teitä ole vielä huomattu, taikka olen kykenemätön teitä pelastamaan."
"Siunatkoon Jumala teitä ja auttakoon teitä voittamaan vihollisenne", sanoi Birch tarttuen rakuunan käteen rautaisella voimalla, jota ei olisi luullut hänen laihoissa sormissaan olevankaan.
"Seis", sanoi Lawton; "sana vain – oletteko se, josta käytte? Voitteko – oletteko –"
"Kuninkaallisten vakooja", keskeytti Birch, kasvonsa pois kääntäen ja koettaen irroittaa kätensä.
"Menkää sitten, kurja raukka", sanoi rakuuna kätensä irroittaen; "joko ahneus tai itsepetos on johtanut harhaan jalon sydämen!"
Liekkien kirkas valo valaisi maata leveältä raunioitten ympärillä, mutta tuskin oli Lawton saanut nämä sanat sanotuksi, kun kaupustelijan laiha hahmo jo oli hiipinyt näköpiirin poikki ja hävinnyt sen taa pimeyteen.
Lawtonin katse viipyi hetkisen siinä paikassa, mihin hän oli nähnyt tämän salaperäisen miehen katoavan. Kääntyen sitten Saaran puoleen, joka yhä virui tunnottomana, hän nosti hänet syliinsä ja kantoi hänet kuin nukkuvan lapsen omaistensa huostaan.
KOLMASKOLMATTA LUKU.
Huvilasta ei jäänyt muuta kuin seinät; ja savusta mustina, pylväistönsä, koristuksensa menettäneinä nämä olivat vain surullinen muisto siitä tyytyväisyydestä ja turvallisuudesta, joka niin hiljakkoin oli siinä vallinnut. Katon ja muitten puuosien jäännökset olivat sortuneet kellariin ja akkunoista hämärästi hohti kytevän hiilloksen kalpeata, häälyvää valoa. Sen johdosta, että nylkyrit olivat paikalla lähteneet suin päin pakoon, saattoivat rakuunat vapaasti pelastaa melko paljon huonekaluista, joita nyt oli pihamaa täynnään, tehden näköalan vieläkin toivottomammaksi. Aina kun ilmaan kajasti tavallista voimakkaampaa valoa, näkyi näköalan taustassa kersantti Hollister vakavana miehineen hevosten selässä, ankaraa mieskuria yllä pitäen, ja heidän läheisyydessään rouva Flanaganin tamma, joka oli pudottanut suitset päästään ja nyt rauhallisesti söi tien vieressä. Betty itse oli mennyt kersantin luo ja katseli uskomattoman maltillisena, kuinka tämä kaikki tapahtui. Useamman kuin yhden kerran hän kumppanilleen huomautti, että kun ei enää tarvinnut tapella, niin oli aika ruveta ryöstämään, mutta veteraani hänelle mainitsi ohjeensa, pysyi jäykkänä eikä liikahtanutkaan; kunnes pesijätär, huomatessaan Lawtonin tulevan sivurakennuksen takaa Saaraa kantaen, uskalsi lähteä sotilaitten sekaan. Asetettuaan Saaran sohvalle, jonka pari rakuunaa kiireen kaupalla oli rakennuksesta pelastanut, kapteeni poistui, jotta naiset pääsivät pelastettua hoitelemaan. Neiti Peyton veljentyttärensä keralla riensi Saaraa rakuunalta vastaanottamaan ja riemu hänen pelastuksestaan sai heidät hetkeksi unohtamaan kaiken muun; mutta sairaan raukeat silmät ja hehkuvat posket palauttivat heidän mieleensä paikalla todellisuuden.
"Saara, lapseni, rakas sisarentyttäreni", sanoi edellinen sulkien syliinsä tajuttoman morsiamen, "olet pelastettu ja tulkoon Jumalan siunaus sen osaksi, joka sen teki."
"Kas", sanoi Saara, työntäen tätinsä hiljaa syrjään ja osoittaen kiiluvia raunioita, "akkunat on valaistu tuloni kunniaksi. Morsian aina otetaan tällä tavalla vastaan – hän kertoi minulle, että niin he tekisivät; kuulkaa, niin kuulette kellot."
"Täällä ei ole morsianta, ei iloa, ei muuta kuin kurjuutta!" parahti Frances melkein yhtä mielettömänä kuin sisarensakin. "Oi, antakoon taivas sinut takaisin meille – ja itsellesi!"
"Vaiti, hupsu nuori nainen", sanoi Saara kasvoillaan säälivän surkuttelun hymy; "kaikki eivät voi olla samalla haavaa onnellisia; ehkei sinulla ole veljeä, eikä miestä, joka sinua lohduttaisi; olet kaunis, varmaankin vielä saat; mutta", hän jatkoi alentaen äänensä kuiskaukseksi, "katsokin, ettei hänellä ole jo ennestään vaimoa – kamalaa on ajatella, mitä voisi tapahtua, jos hän menisi kaksiin naimisiin."
"Isku on murtanut hänen järkensä", itki neiti Peyton; "lapseni, kaunis Saarani on mielipuoli!"
"Ei, ei, ei", huudahti Frances, "se on kuumetta; hän vain hourailee – hänen täytyy parantua – hän varmasti paranee."
Täti takertui ilolla kiinni siihen toivoon, jonka tämä otaksuma sisälsi, ja lähetti Katyn pyytämään tohtori Sitgreavesia heti paikalle apuineen ja neuvoineen. Haavuri tavattiin miesten luota, jossa hän tiedusteli, tarvittiinko hänen apuaan viran puolesta, ja tarkasteli uteliaana jokaista naarmua ja ruhjetta, jonka hän sai nämä jäykät sotilaat tunnustamaan. Katyn pyyntö oli sen laatuinen, että lääkäri viipymättä noudatti sitä, eikä minuuttiakaan kulunut, ennenkuin hän jo oli neiti Peytonin rinnalla.
"Tämä on surullinen päätös, madame, niin iloisesti aloitetulle illalle", hän lohdutellen huomautti; "mutta sota tuo aina mukanaan kurjuutensa; vaikka epäilemättä se usein kannattaa vapauden asiaa ja edistää lääketiedettä."
Neiti Peyton ei kyennyt vastaamaan mitään, viittasi vain epätoivoissaan sisarentyttäreensä.
"Se on kuumetta", vastasi Frances; "katsokaa, kuinka lasimaiset hänen silmänsä ovat ja kas kuinka hänen poskensa punoittavat."
Lääkäri seisoi hetkisen ja syvämietteisenä tarkasti potilaansa ulkonaisia oireita, sitten hän äänetönnä otti hänen kätensä omaansa. Harvoin saattoi Sitgreavesin jäykissä ja hillityissä piirteissä huomata rajuja mielenliikutuksia; kaikki hänen tunteensa näyttivät kouluutetuilta, eivätkä hänen kasvonsa useinkaan ilmaisseet, mitä sydämessä monestikin liikkui. Tällä kertaa kuitenkin tädin ja sisaren hartaat katseet sangen nopeaan keksivät hänen tunteensa. Pidettyään hetken aikaa sormeaan kauniilla käsivarrella, joka kyynärpäähän saakka paljaana säkenöi jalokivistä ja jonka Saara salli hänen pitää kädessään, hän taas laski sen alas ja kädellään silmänsä peittäen kääntyi murheellisena pois.
"Kuumeen syytä ei ole tämä – tämä on, rakas madame, tapaus, jonka vain aika ja hoito voivat parantaa; ne Jumalan avulla ehkä tuottavat parannuksen."
"Entä missä on se kurja mies, joka on tähän syypää?" huudahti Singleton palvelijansa avun torjuen ja koettaen nousta tuolista, johon heikkous oli pakottanut hänet vaipumaan. "Turhaan me voitamme vihollisemme, jos he voitettuinakin voivat iskeä tämmöisiä haavoja."
"Luuletko sinä, poika-parka", sanoi Lawton katkerasti hymyillen, "että siirtokunnissa on tunnetta sydämissä? Mitä Amerikka on muuta kuin Englannin kiertolainen – liikkuu niinkuin se liikkuu, seuraa sitä, kunne se tahtoo, ja loistaa, jotta emämaa sitäkin kauniimmin säteilisi sen loistossa? Sinä näytät unohtavan, että siirtokuntalaiselle on kunniaksi, kun emämaan poika hänen onnensa turmelee."
"Minä en unohda, että minulla on miekka", sanoi Singleton uupuneena tuoliinsa vaipuen; "mutta eikö ollut sitä käsivartta, joka olisi kostanut tämän ihanan uhrin puolesta – lieventänyt tämän harmaapään vanhuksen kärsimää vääryyttä?"
"Ei ole puutetta käsivarresta eikä sydämestäkään tämmöisessä asiassa", sanoi kapteeni kiivaasti; "mutta sattuma on usein kehnojen puolella. Kautta taivaan, antaisin vaikka itse Roanoken, jos saisin sen roiston eteeni!"
"Ei maar, hyvä kapteeni! Hevosesta ei mitenkään pidä luopua", sanoi Betty; "se ei olekaan pieni summa, jonka oikea mies siitä maksaa, jos satutte hopean tarpeeseen tulemaan; ja teidän hevosellanne on kovin varma jalka ja se hyppää kuin orava."
"Vaimo, viisikymmentä hevosta ja vieläpä kaikkein parasta, mitä Potomacin rannoilla kasvaa, on mitätön hinta, jos saa roistoa kerran iskeä."
"Tulkaa", sanoi haavuri, "yöilma ei ole Yrjölle terveellistä eikä näille naisillekaan, ja meidän tulee viipymättä muuttaa heidät semmoiseen paikkaan, missä he voivat saada lääkärinhoitoa ja virvokkeita. Täällä ei ole muuta kuin savuavia raunioita ja soitten tautihuuruja."
Tätä viisasta ehdotusta vastaan oli mahdoton mitään muistuttaa ja Lawton antoi tarpeelliset käskyt koko seuran viemiseksi Neljän tien risteykseen.
Amerikassa oli sinä aikana, jota tässä kuvailemme, sangen harvoja ja huonoja vaunuseppiä ja kaikki vähänkin arvokkaammat ajoneuvot olivat jonkun Lontoon käsityöläisen tekemät. Kaupungista lähtiessään Wharton oli yksi niitä aniharvoja, joilla oli vaunut; ja huvilaan muuttaessaan oli neiti Peyton molempien sisarentyttäriensä keralla matkustanut näillä jykevillä ajoneuvoilla, jotka ennen olivat niin upeina kulkeneet Queen Streetin kaikki mutkat, taikka vakavan arvokkaina vierineet Broadwayn tilavammalla ajotiellä. Vaunut seisoivat liikuttamatta samalla paikalla, johon ne oli perille tultaessa jätetty. Molempien hevosten vanhuus oli suojannut niitä seudulla taistelevien sotajoukkojen takavarikoinnilta. Ne olivat Caesarin suosikkeja. Raskain sydämin neekeri muutaman rakuunan avulla ryhtyi panemaan vaunuja kuntoon. Ne olivat kömpelöt ajoneuvot, joiden haalistuneet verhouskankaat ja ryvettyneet jalkapeitteet ja värinsä menettäneet seinät ilmaisivat sen taiteen puutteellisuuksia, joka kerran oli niille antanut kauneutta ja loistoa. Whartonin vaakunan "makaavan leijonan" alta alkoi näkyä toisia heraldisia tunnusmerkkejä, jotka ilmaisivat kirkkoruhtinaan vaakunasommitelmaa; alkuperäisen omistajan arvoa ilmaisi hiippa, joka alkoi kuultaa amerikkalaisen naamarinsa alta. Kääsit, joissa neiti Singleton oli tullut, olivat niinikään käytettävinä, talli ja ulkohuoneet kun olivat kokonaan säilyneet liekeiltä. Rosvojen aikomus ei tietystikään ollut jättää jälkeensä näin hyvin varustettua tallia, mutta Lawtonin äkillinen hyökkäys teki tyhjäksi sekä tämän että monta muutakin kohtaa heidän suunnitelmistaan. Paikalle jätettiin Hollisterin komentoon vartio ja kersantti oli ihmeteltävän kylmäverisesti ja melko taitavastikin yllätyksen vaaraan nähden valinnut asemansa. Hän johti pienen osastonsa siksi kauas raunioista, että pimeys tehokkaasti sen peitti, vaikka valoa samalla oli siksi paljon, että helposti saattoi huomata jokaisen, joka aikoi lähestyä pihaa ryöstämään.
Hyvillään näistä järkevistä valmistuksista kapteeni Lawton alkoi järjestellä matkaan lähtöä. Neiti Peyton, hänen molemmat sisarentyttärensä ja Isabella saivat sijansa vaunuissa, ja rouva Flanaganin kärryt taas, joille tehtiin vuode ja tuotiin peitteitä, saivat kunnian kuljettaa kapteeni Singletonia. Tohtori Sitgreaves anasti kääsit ja otti Whartonin huostaansa. Miten perhekunnan muitten jäsenien kävi tänä kohtalokkaan yönä, siitä ei ole tietoa. Sillä palvelijoista ei tavattu muita kuin Caesar, lukuunottamatta taloudenhoitajaa. Saatuaan kaikki näin järjestykseen Lawton antoi käskyn lähteä liikkeelle. Itse hän vielä jäi pihaan yksin muutamaksi minuutiksi pistäen piiloon hopeaesineitä ja muita kalleuksia, joitten hän luuli houkuttelevan omain miestensä ahneutta; kun hän ei lopulta nähnyt mitään, jonka hän olisi voinut luulla voittavan miestensä rehellisyyden, hyppäsi hän satulaan aikoen sotilaalliseen tapaan muodostaa jälkijoukon.
"Älkää jättäkö", huudahti naisen ääni; "aiotteko te jättää minut tänne murhattavaksi? Lusikka on luullakseni sulanut, mutta korvauksen minä tahdon, jos tässä kehnossa maassa on lakia ja oikeutta."
Kääntäessään silmänsä siihen suuntaan, josta ääni tuli, Lawton näki naishenkilön tulevan raunioista kantaen myttyä, joka koon puolesta melkein veti vertoja kuulun kaupustelijan repulle.
"Kukas tämä on", sanoi kapteeni, "joka nousee liekeistä kuin feniks-lintu? Ohoo! Hippokrateen sielun kautta, mutta sehän on itse hametohtori, kuulu neulaniekka. No siis, hyvä vaimo, mitä tämä huuto tietää?"
"Huuto!" toisti Katy henkeään huohottaen. "Eikö siinä jo ole kyllä vastoinkäymistä, että menettää hopealusikan, vieläkö minut aiotaan jättää tähän yksinäiseen paikkaan ryöstettäväksi ja ehkä murhattavaksikin? Harvey ei olisi tehnyt niin; kun minä asuin Harveyn luona, kohdeltiin minua aina ainakin kunnioituksella, vaikka hän olikin tarkka salaisuuksistaan ja tuhlasi rahojaan."
"Te, madame, siis olette kuulunut Harvey Birchin huonekuntaan?"
"Voitte sanoa, että minä olin koko huonekunta", vastasi toinen; "ei meitä ollut muita kuin minä ja hän ja vanha herra; te ette tainnut tuntea vanhaa herraa?"
"Sitä onnea ei ollut minulle suotu; kuinka kauan olitte Birchin perheen jäsen?"
"En oikein tarkkaan muista aikaa, mutta ei se paljoakaan puutu yhdeksästä vuodesta. Ja mitä hyötyä on minulle siitä ollut?"
"Ei tosiaankaan mitään; mitäs hyötyä teillä olisi voinutkaan olla semmoisesta tuttavuudesta. Mutta eikö tuon Birchin retkissä ja käytöksessä ole jotakin tavatonta?"
"Tavaton on heikko sana semmoisesta salaperäisyydestä", vastasi Katy äänensä alentaen ja vilkaisten ympärilleen; "se oli merkillisen huolimaton mies eikä välittänyt kultarahasta enempää kuin minä vehnäjyväsestä. Mutta auttakaa minua pääsemään jollakin tavalla neiti Jeaneten luo, niin minä kerron teille ihmeitä siitä, mitä kaikkea Harvey on tehnyt."
"Vai kerrotte te!" huudahti rakuuna miettien. "No niin, kohottakaahan käsivartenne, että saan sitä tunnustella vähän kyynärpään yläpuolelta. Kas niin – ei ainakaan luusta ole puutetta, olipa veren laita miten tahansa." Niin sanoen hän äkkiä kiepautti vanhanpiian ympäri, niin että tämä joutui aivan pyörälle päästään, kunnes huomasi istuvansa hyvässä turvassa, vaikkei juuri mukavasti, Lawtonin hevosen lautasilla.
"Ja nyt, madame, voitte lohduttaa itseänne sillä, ettei edes Washington ratsasta paremmalla hevosella. Se on jalaltaan varma ja hyppää kuin pantteri."
"Päästäkää minut maahan", huudahti Katy ponnistellen kaikin voimin irti hänen rautaisesta kouristuksestaan, peläten samalla kuitenkin putoavansa; "ei naiset tällä tavalla ratsasta; eikä minulla sitä paitsi ole tyynyä."
"Hiljaa, hyvä rouva", sanoi Lawton; "sillä vaikkei Roanoke koskaan kompastelekaan, niin potkii se kuitenkin toisinaan. Se ei ole vähääkään tottunut siihen, että kantapäät kylkiä koputtelevat kuin rumpali paraatissa; yhden ainoan kannusten kosketuksen se muistaa pari viikkoa, eikä ole ensinkään viisasta potkia sitä tuolla tavalla, sillä se on hevonen, joka ei mielellään suo, että sitä missään suhteessa voitetaan."
"Päästäkää minut maahan", kirkui Katy; "muutoin minä putoan ja kuolen. Sitä paitsi minulla ei ole millä pitäisin kiinni; käteni kun ovat täynnään kalliita tavaroita."
"Se on totta", vastasi rakuuna huomatessaan hänen kohottaneen maasta mytyn kaikkineen; "minä huomaan, että te kuuluttekin kuormastoon; mutta miekan hankkilukseni ulottuu sekä teidän hoikan vartalonne että vielä minunkin ympäri."
Katy oli niin hyvillään tästä kohteliaisuudesta, ettei enää vastustellut vähääkään, kun rakuuna hänet sitoi omaan mahtavaan ruhoonsa kiinni, minkä jälkeen hevonen sai tuta tutkaimen ja karkasi pois sellaista kyytiä, että kaikki vastusteleminen oli turhaa. Ajettuaan jonkin aikaa, vanhanpiian koko ajan kauhistellessa vauhtia, he saivat kiinni pesijättären rattaat, jotka hiljalleen tekivät matkaa pitkin kivistä tietä kapteeni Singletonin haavoja varoen. Kohtalokkaan illan tapaukset olivat nuoressa sotilaassa synnyttäneet kiihoituksen, jota oli seurannut vastavaikutuksen tavallinen raukeus, ja siinä hän nyt makasi peittoihin huolellisesti käärittynä, miehensä tukemana, huonosti kyeten keskustelemaan, vaikka olikin syventynyt tapahtunutta miettimään. Lawtonin ja hänen kumppaninsa keskustelu oli tauonnut heidän liikkeelle lähtiessään, mutta hevosen hiljentyessä kävelyyn oli keskustelu helpompaa ja rakuuna aloitti uudelleen:
"Te siis olette asunut yhdessä Harvey Birchin kanssa?"
"Enemmän kuin yhdeksän vuotta", sanoi Katy hengittäen vapaammin ja suuresti mielissään siitä, että vauhti oli hiljentynyt.
Tuskin oli rakuunan syvä ääni kantanut pesijättären korviin hänen tammansa liikkeitä ohjatessaan, ennenkuin tämä käänsi päätään ja heti ensi tilassa aloitti keskustelun.
"No sitten te, hyvä vaimo, vissiin tiedättekin, onko hän Pelsepuupin sukua vai eikö", sanoi Betty; "niin ainakin kersantti Hollister väittää, eikä kersantti ole mikään tyhmä mies."
"Se on hävytöntä panettelua", huudahti Katy kiivaasti, "ei ole sen parempaa repun kantajaa kuin Harvey; eikä hän hamekankaasta taikka sievästä esiliinasta ota ystävältä penniäkään. Vai Pelsepuupi! Minkä takia hän sitten lukisi raamattua, jos hän olisi paholaisen kanssa liitossa?"
"Rehellinen piru hän ainakin on; kultaraha oli oikea, niinkuin minä jo sanoin. Mutta kersantti väittää, ettei hänen laitansa ole oikea, eikä kersantti Hollisterilta ainakaan oppia puutu."
"Senkin höperö!" sanoi Katy yrmeästi. "Harvey voisi olla varakas mies, ellei hän olisi niin välittämätön. Kuinka monta kertaa minä hänelle sanoin, että jos hän tekisi vain kauppaa ja käyttäisi voittonsa järkevästi ja menisi naimisiin, että kotona kaikki olisi järjestyksessä, ja heittäisi kaikki hommansa kuninkaan väen kanssa ja muut semmoiset selkkaamiset, niin tulisi hän pian toimeen vaikka kuinka hyvin. Kersantti Hollister vielä kumartelisi hänelle!"
"Jopa jo!" sanoi Betty tyyneen tapaansa. "Te ette muistakaan, että herra Hollister on upseeri ja kornetin jälkeen joukon ensimmäinen mies. Mutta tämä kaupustelija kävi varoittamassa, että tänä yönä tulee tappelu, ja olisikohan kapteeni Jack vain päässyt voitolle, ellei apuväkeä olisi tullut?"
"Mitä sanotte, Betty", huudahti kapteeni satulastaan eteenpäin kumartuen, "antoiko Birch teille tiedon vaarastamme?"
"Sama juuri, kultaseni; ja sainpa minä panna parastani, ennenkuin sain pojat liikkeelle; ei sen puolesta, ettenkö minä tietäisi teidän vaikka koska pitävän puoltanne lehmipoikia vastaan. Mutta kun piru oli teidän puolellanne, niin tiesin kyllä, kuka voittaisi. Minä vain ihmettelen sitä, ettei saatu ryöstää enempää, vaikka Pelsepuupi itse oli juonessa osallisena."
"Teitä saan siis kiittää avusta, samalla kun syytäkin, joka sai teidät sen lähettämään."
"Ryöstämistäkö tarkoitatte? Vähän minä sitä muistin, ennenkuin näin kaikki tavarat maassa, minkä hiiltyneenä, minkä särettynä, minkä ei uutta huonompana. Mutta ei se olisi hullummaksi, vaikka olisikin saatu joukolle yksi höyhenpatjakin."
"Kautta taivaan, se apu tuli aikanaan! Ellei Roanoke olisi ollut nopeampi kuin heidän luotinsa, olisin kaatunut. Hepo maksaa painonsa kultaa."
"Manner-rahaa kai tarkoitatte, kultani. Kulta on raskasta eikä sitä ole Valloissa hyvin runsaasti. Ellei se neekeri olisi peloitellut kersanttia kuparinkarvaisilla silmillään ja lörpötellyt aaveista, olisimme tulleet niin ajoissa, että olisimme tappaneet ne koirat joka miehen ja ottaneet loput vangiksi."
"Kaikki hyvin, Betty", sanoi Lawton; "vielä tulee päivä, siihen luotan, jolloin nuo konnat saavat palkkansa, elleivät omaan nahkaansa, niin ainakin kanssaihmistensä mielessä. Vielä tulee se aika, että Amerikka oppii erottamaan patriootin rosvosta."
"Älkää puhuko niin kovaa", sanoi Katy; "niitä on semmoisiakin nylkyrien liitossa, jotka pitävät itseään hyvinkin hyvinä."
"No he pitävät sitten itseänsä parempina kuin muut ihmiset heitä", huudahti Betty; "varas on varas, oli muu miten tahansa; varastakoon sitten Yrjö-kuninkaan tai kongressin nimeen."
"Minä tiesin, ettei onnettomuus ollut kaukana", sanoi Katy; "aurinko laski illalla mustaan pilveen ja talonkoira vinkui, vaikka minä omin käsin annoin sille illallista; eikä ole kulunut viikkoakaan siitä, kun minä näin unta tuhannesta palavasta kynttilästä ja että kaikki leivät paloivat uunissa."
"Minä", sanoi Betty, "en tavallisesti näe paljonkaan unia. Kun omatunto on selvä ja vatsa täysi, niin sitä nukkuu kuin lapsi. Viimeisen kerran minä näin unta sillä kertaa, kun pojat panivat sänkyyni ohdakkeen nuppuja, ja silloin minä näin semmoista unta, että kapteeni piiskasi minua Roanoken vuoksi; mutta vähät eivät merkitse mitään minun nahassani, sen enempää kuin vatsassanikaan."
"Siitä minä olen vissi", sanoi Katy suoristautuen niin että Lawton huojahti taapäin satulassa, "ettei ainakaan minun sänkyyni pääse koskaan mies koskemaan; se on säädytöntä ja halveksittavaa käytöstä."
"Joutavia!" huudahti Betty. "Joka ratsujoukon perässä laahustaa, se ei saa suuttua pienestä leikistä. Miten kävisi Valtain ja vapauden, ellei pojilla koskaan olisi puhdasta paitaa päälleen panna, eikä tilkkaa juodakseen? Kysykää kapteeni Jackilla, rouva Pelsepuup, mahtasivatko he tapella, ellei olisi puhdasta paitaa juhlan kunniaksi."
"Minä olen yksinäinen ihminen ja nimeni on Haynes", sanoi Katy, "ja minä olisin kiitollinen, jos ette minun kanssani puhuessanne käyttäisi halventavia sanoja."
"Teidän ei pidä suuttua, vaikka rouva Flanagan vähän soittaakin suutaan, madame", sanoi rakuuna; "tilkka, josta hän puhuu, on usein kamalan suuri ja sitä paitsi hän on perinyt sotamiehen vapaat tavat."
"No noh, kapteeni-kultaseni", huudahti Betty, "mitä te vaimoa soimaatte? Puhukaa vain omasta puolestanne, kyllä vain tekin osaatte suutanne soittaa. Mutta kas tässä kersantti komensi pysähtymään luullen niitä olevan piruja liikkeellä useampiakin. Taivas on pimeä kuin piki eikä jumaliste näy ainoatakaan tähteä. No niin, mutta tamma on oppinut kulkemaan pimeässä ja haistaa tien kuin paras jäniskoira."
"Pian nousee kuu", huomautti kapteeni. Hän kutsui erään edellä ratsastavista rakuunista luokseen, antoi muutamia ohjeita ja varoituksia Singletonin hoidosta ja jonkin lohdullisen sanan ystävälle itselleen sanottuaan kannusti Roanokea ja karautti rattaitten sivu sitä kyytiä, että Katherine Haynes taas menetti kaiken juttelemisen halun.
"Onnea matkaan, vapaa ja rohkea ratsastaja!" huudahti pesijätär heidän sivu lentäessään. "Jos näette herra Pelsepuupin, niin ajakaa viereen ja näyttäkää, että olette saanut hänen vaimonsa laukkinne lautasille. Kaipa hän sitten seisahtuu juttelemaan. Niin aina, sanoi itse, että me pelastimme hänen henkensä ja – ryöstöön muka!"
Betty Flanaganin suunsoittoon kapteeni Lawton oli siksi tottunut, ettei hän vastannut mitään. Vaikka Roanokella olikin selässään niin tavaton kuorma, teki se kuitenkin sangen nopeasti matkaa ja rouva Flanaganin kärryjen ja neiti Peytonin vaunujen väli kuljettiin vauhdilla, joka ei suinkaan lisännyt kapteenin kumppanin viihtymystä, vaikka se ehkä sopikin hyvin kapteenin omiin tarkoituksiin. Kohtaus tapahtui lähellä Lawtonin majapaikkaa ja samassa kuukin tuli pilvistä näkyviin ja loi kaikkiin esineihin valonsa.
Akaasilan yksinkertaiseen hienouteen ja monenlaisiin mukavuuksiin verraten "Hotelli Flanagan" oli kurja nähdä. Matollisten lattiain ja uutimellisten akkunain sijasta näkyi vain kömpelösti kyhätyn rakennuksen ammottavia rakoja ja toiseen puoleen ruuduista oli huolella ja taidolla pantu laudanpaloja ja paperia viheriän lasin asemesta. Lawtonin huolesta oli laitoksia jo valmiiksi paranneltu niin hyvin kuin voitiin ja huoneisiin tehty loimuavat tulet. Rakuunat, jotka olivat saaneet tämän toimekseen, olivat tuoneet mukanaan joitakin välttämättömimpiä talousesineitä, ja sisään astuessaan neiti Peyton seuralaisineen tuli huoneisiin, jotka oli saatu kutakuinkin asuttavaan kuntoon. Saaran mieli oli matkalla harhaillut entiseen tapaan ja mielenvikaisen kekseliäisyydellä hän yhdisti kaikki asiat niihin tunteisiin, jotka hänen omassa rinnassaan olivat ylinnä.
"Mahdotonta on auttaa järkeä, joka on saanut moisen iskun", lausui Lawton Isabella Singletonille; "aika ja Jumalan armo yksin voivat parantaa; mutta jotakin on tehtävä kaikkien ruumiillisen hyvinvoinnin hyväksi. Te olette sotilaan tytär ja tottunut tämänkaltaisiin nähtävyyksiin; auttakaa minua tukkimaan näitä ikkunoita, ettei kylmä ilma pääse huoneeseen."
Neiti Singleton teki, kuten oli pyydetty, ja Lawtonin koettaessa ulkopuolelta korjata särkyneitä ruutuja ripusti Isabella sisäpuolelle niiden eteen jotakin uutimien tapaista.
"Kuulen kärryjen tulevan", sanoi rakuuna hänen kysymykseensä vastaten. "Betty on kaiken kaikkiaan helläluontoinen vaimo; uskokaa minua, Yrjö-parka on hyvässä turvassa ja vieläpä hänen on mukavakin olla."
"Jumala häntä hänen huolenpidostaan siunatkoon, samoin kuin teitä kaikkiakin", sanoi Isabella lämpimästi. "Tohtori Sitgreaves on lähtenyt heitä vastaan – mutta mikä kiiltää tuolla kuutamossa?"
Aivan sen akkunan vastapäätä, jonka luona he seisoivat, olivat talon ulkohuoneet, ja yhdellä vilkaisulla Lawtonin silmä huomasi esineen, jota Isabella tarkoitti.
"Se on pyssyjen kiiltoa", sanoi rakuuna, hypäten akkunasta ratsuaan kohti, joka vielä oli oven edessä satuloituna. Nopeaan kuin ajatus hän lähti, mutta tuli tuiskahti ja luoti vingahti, ennenkuin hän oli askeltakaan astunut. Huoneesta kuului kova parahdus ja kapteeni hyppäsi satulaan. Tämä kaikki tapahtui silmänräpäyksessä.
"Satulaan – satulaan, seuratkaa minua!" huusi kapteeni, ja ennenkuin hänen hämmästyneet miehensä vielä hälytyksen syytäkään älysivät, oli Roanoke onnellisesti hypännyt aidan yli, joka oli hänen ja hänen vihollisensa välissä. Siitä syntyi kilpajuoksu hengen edestä, mutta kalliot olivat jälleen niin lähellä, että rakuuna pettymyksekseen näki takaa-ajajansa katoavan niiden rotkoihin, joihin hän ei voinut seurata.
"Kautta Washingtonin hengen", mutisi Lawton pistäessään miekan tuppeensa, "kahtia olisin hänet halkaissut, ellei hän olisi ollut niin hyvä juoksemaan – mutta vielä tulee sekin aika!" Näin sanoen hän palasi majapaikkaansa välinpitämättömänä kuten ainakin mies, joka tietää, että hänen on oltava valmiina millä hetkellä hyvänsä uhraamaan henkensä maansa edestä. Huoneista kuului tavatonta melua, joka sai hänet kiiruhtamaan kulkuaan, ja ovelle tullessaan hän tapasi Katyn, joka kauhusta suunniltaan ilmoitti häneen tähdätyn luodin sattuneenkin neiti Singletonin rintaan.
NELJÄSKOLMATTA LUKU.
Rakuunat olivat hät'hätää saaneet naisia varten kuntoon kaksi huonetta, joista toinen, toisen takana oleva, oli aiottu makuuhuoneeksi. Viimeksimainittuun lsabella heti vietiin omasta pyynnöstään ja laskettiin yksinkertaiselle vuoteelle tajuttoman Saaran viereen. Neiti Peyton ja Frances hänen avukseen rientäessään huomasivat hymyn hänen kalpeilla huulillaan ja kasvoissa rauhallisuuden, joka sai heidät luulemaan, ettei häneen ollutkaan sattunut.
"Jumala olkoon kiitetty!" huudahti värisevä täti. "Ampuma-aseen pamaus ja teidän kaatumisenne erehdytti minua; mutta tämä oli meiltä säästynyt."
Isabella painoi kätensä poveaan vasten ja yhä hymyili, mutta niin aavemaisesti, että Francesin verta hyyti.
"Onko Yrjö kaukana?" hän kysyi. "Ilmoittakaa hänelle – kiirehtikää häntä, että saan vielä nähdä veljeni."
"Pelkoni siis oli tosi!" parkaisi neiti Peyton. "Mutta te hymyilette – eihän teihin sattunut?"
"Minun on hyvä – olen onnellinen", sanoi Isabella hiljaa; "tämä lääke parantaa kaikki tuskat."
Saara nousi noja-asennostaan, johon hän oli asettunut, ja katseli kummastellen toveriaan. Oman kätensä ojentaen hän kohotti Isabellan povelta hänen kätensä. Se oli veren tahraama.
"Kas", sanoi Saara, "mutta eikö se pese pois rakkautta? Mene naimisiin, nuori nainen, niin ei kukaan voi häntä karkoittaa sydämestäsi, ellei" – hän lisäsi kuiskaten ja tuon toisen puoleen kumartuen – "ellei hänellä ole jo toista ennen sinua; kuole silloin ja mene taivaaseen – taivaassa ei ole aviovaimoja."
Kaunis hourailija kätki kasvonsa vaatteisiin ja pysyi lopun yötä vaiti. Lawton tuli samassa huoneeseen. Vaikka hän olikin niin tottunut vaaraan sen kaikissa muodoissa ja sissisodan kauhujen karkaisema, ei hän kuitenkaan voinut heltymättä katsella edessään olevaa tuhoa. Hän kumartui Isabellan hennon vartalon yli ja hänen synkkiin silmiinsä kuvastui, mitä sielussa liikkui.
"Isabella", hän vihdoin lausui, "minä tiedän, että teissä on enemmän rohkeutta kuin muissa naisissa."
"Puhukaa", impi sanoi vakavasti; "puhukaa arvelematta, jos teillä on jotakin sanottavaa."
Rakuuna käänsi pois kasvonsa sanoessaan: "Ei kukaan, joka saa tuohon kohtaan luodin, jää eloon."
"Minä en pelkää kuolemaa, Lawton", vastasi Isabella; "kiitän teitä siitä, ettette minua epäillyt; tunsin sen heti alun pitäen."
"Tämmöiset melskeet eivät ole teidän kaltaisianne varten", lisäsi rakuuna. "Vaatikoon Britannia vain nuorukaisemme tappotanterelle; mutta kun tämmöinen ihanuus joutuu sodan uhriksi, alan ammattiani inhota."
"Kuulkaa minua, kapteeni Lawton", sanoi Isabella vaivoin itseänsä kohottaen, mutta avun hyläten, "nuoresta pitäen tähän hetkeen saakka olen asunut leireissä ja linnoissa. Olen elänyt iäkkään isän lepoaikain iloksi ja luuletteko, että vaihtaisin nuo vaarain ja puutteen päivät minkäänlaiseen huolettomaan elämään? En! Kuollessani on minulla nyt se tyydytys, että tiedän tehneeni, mitä nainen semmoisissa oloissa voi tehdä."
"Ken voi tuntea pelkoa moista uljuutta nähdessään! Satoja sotureita olen verissään nähnyt, mutta en ainoatakaan rohkeampaa mieltä."
"Se on vain mieli", sanoi Isabella; "sukupuoleni ja heikkouteni ovat minulta riistäneet kalleimman kaikista oikeuksista. Mutta teille, kapteeni Lawton, luonto on ollut suopeampi; teillä on käsivarsi ja sydän, jonka voitte asiallemme uhrata; ja minä tiedän, että ne ovat käsivarsi ja sydän, jotka pysyvät luotettavina viimeiseen saakka. Ja Yrjö – ja -" hän vaikeni, hänen huulensa värähtivät, silmänsä painui lattiaan.
"Ja Dunwoodie", lisäsi rakuuna; "aioitteko puhua Dunwoodiesta?"
"Älkää häntä mainitko", sanoi Isabella, vuoteeseen vaipuen ja kätkien kasvonsa vaatteisiinsa; "jättäkää minut, Lawton – valmistakaa Yrjöä tähän odottamattomaan iskuun."
Rakuuna katseli hetken aikaa surumielisellä osanotolla hänen vartalonsa suonenvedontapaisia väristyksiä, joita ohut peite ei voinut salata, ja lähti sitten toveriaan vastaan. Singletonin ja hänen sisarensa kohtaaminen oli tuskallinen ja hetkeksi heltymys sai Isabellassa vallan; mutta ikäänkuin tietäen, että hänen hetkensä olivat luetut, hän ensimmäisenä hengenvoimiaan ponnistaen tyyntyi. Hänen vakavasta pyynnöstään poistuivat kaikki kapteenia ja Frances'ia lukuunottamatta. Lääkäri pyysi moneen kertaan päästä antamaan apuaan, mutta kaikki hänen pyyntönsä hylättiin ja lopulta hänen täytyi vastahakoisesti poistua.
"Kohottakaa minua", sanoi kuoleva nuori nainen, "jotta saan vielä kerran katsoa kasvoihin niitä, joita rakastan." Frances täytti ääneti hänen pyyntönsä ja sisarellisella hellyydellä Isabella äänetönnä käänsi katseensa Yrjöön. "Mitäpä siitä, veljeni – muutaman tunnin täytyy päättää kaikki."
"Älä, Isabella, sisareni, ainoa sisareni!" huudahti nuorukainen hillittömän surun valtaamana. "Voi isäparkaani! voi isä-parkaani –"
"Tuima on kuoleman isku, mutta hän on soturi ja kristitty. Neiti Wharton, tahtoisin puhua kanssanne asiasta, joka koskee teitäkin, ennenkuin kaikki voimani pettävät."
"Ei", sanoi Frances hellästi, "rauhoittukaa; älkää antako halunne olla minulle mieliksi saattaa vaaraan henkeänne, joka on niin – niin – monelle kallis." Sanat melkein tukahtuivat mielenliikutukseen, sillä toinen oli koskenut kieliin, jotka värähdyttivät hänen sydäntään.
"Tunteellinen tyttö-parka!" sanoi Isabella, katsellen häntä hellällä mielenkiinnolla. "Mutta maailma on vielä teille avoin, ja miksi häiritsisin minä sitä vähää onnea, jota se voi antaa! Unelmoikaa edelleenkin, suloinen viattomuus! Ja pysyttäköön Jumala tiedon pahan päivän kaukana!"
"Ah, vähänpä ilon aihetta on minulle enää jäänyt", sanoi Frances, kätkien vaatteisiin kasvonsa; "kaikki, mitä enimmän rakastan, olen menettänyt."
"Ei!" keskeytti Isabella. "Teillä on yksi aihe elää, aihe, jolla naisen sydämessä on voimakas vaikutus. Se on harhakuva, jota ei voi hävittää mikään muu kuin kuolema –" Uupumus pakotti hänet vaikenemaan ja henkeänsä pidätellen kuulijat odottivat jatkoa, kunnes hän voimansa kooten laski kätensä Francesin kädelle ja lempeämmin jatkoi: "Neiti Wharton, jos on Dunwoodielle otollista naista ja hänen rakkautensa arvoista, niin te se olette."
Puhutellun kasvot lehahtivat tulipunaisiksi ja hän kohotti Isabellan kasvoihin silmänsä, joissa välähti hillitsemätöntä iloa; mutta nähdessään tämän hävityksen kuvan edessään saivat paremmat tunteet hänessä vallan ja jälleen hän antoi päänsä vaipua vuodepeitteelle. Isabella katseli hänen mielenliikutustaan ja sääli ja ihastus kuvastuivat hänen katseeseensa.
"Nuo ovat niitä tunteita, joilta minä olen säästynyt", hän jatkoi; "niin, neiti Wharton, Dunwoodie on kokonaan teidän."
"Älä tee itsellesi vääryyttä, sisareni", huudahti nuorukainen. "Älä romanttisen jalomielisyyden vuoksi unohda itseäsi."
Isabella antoi hänen puhua ja kiinnitti hänen kasvoihinsa hellää mielenkiintoa ilmaisevan katseen, mutta pudisti sitten hitaasti päätään ja sanoi:
"Romanttisuus ei saa minua puhumaan, vaan totuus. Ah, kuinka paljon olen saanut tunnin kuluessa kokea! Neiti Wharton, olen syntynyt kuuman auringon alla ja tunteeni näyttävät juoneen sen tulisuutta; olen elänyt vain intohimolle."
"Älä sano niin – älä sano niin, rukoilen sinua", huudahti kiihtynyt veli; "muista, kuinka uskollisesti olet rakastanut vanhaa isäämme; kuinka epäitsekäs, hellä on ollut rakkautesi minua kohtaan!"
"Niin", sanoi Isabella, ja lempeä ilon hymy säteili hänen kasvoillaan; "se ainakin on muisto, jonka voin ottaa kanssani hautaan."
Ei Frances sen enempää kuin velikään keskeyttänyt hänen mietteitään, joita kesti useita minuutteja; äkkiä havahtuen impi sitten jatkoi:
"Pysyn itsekkäänä viimeiseen saakka; minulle, neiti Wharton, oli Amerikka ja sen vapaus varhaisin intohimo ja –" jälleen hän keskeytti ja Frances luuli, että kuolonkamppaus oli tulossa; mutta viroten jälleen impi jatkoi: "Miksi epäilisin haudan partaalla! Dunwoodie oli toinen ja viimeinen intohimoni. Mutta", kätkien kasvonsa käsiinsä, "se oli rakkaus, jota ei etsitty."
"Isabella!" huudahti veli vuoteelta hypähtäen ja astellen kiihkosta suunniltaan lattialla edestakaisin.
"Kas kuinka riippuvaisiksi käymme maallisen ylpeyden hallitsemina; Yrjölle on tuskallista kuulla, etteivät rakastetun sisaren tunteet ole hänen luontoaan ja kasvatustaan voimakkaammat."
"Älkää puhuko enää siitä", kuiskasi Frances; "tuotatte surua meille kummallekin – älkää puhuko enää siitä, rukoilen teitä."
"Minun täytyy, jotten tekisi Dunwoodielle vääryyttä; ja samasta syystä täytyy sinun, veljeni, kuunnella. Dunwoodie ei millään teolla eikä sanalla ole koskaan koettanut saada minua uskomaan, että hän minusta tahtoi muuta kuin ystävän. Niin, vieläpä olen viimeiseltä tuntenut polttavaa häpeätä siitä, että hän käsittääkseni on tahtonut minua karttaa."
"Uskaltaisiko hän?" sanoi Singleton rajusti.
"Rauhoitu, veljeni, ja kuuntele", jatkoi Isabella, kohottaen itseään voimanponnistuksella, joka oli viimeinen; "tässä on viaton, minua puolustava syy! Olemme molemmat äidittömiä; mutta tuo tätinne – lempeä, suorasydäminen, huolehtiva tätinne on antanut teille voiton. Ah, kuinka paljon se menettää, joka menettää nuoruutensa vaalijan. Minä olen näyttänyt niitä tunteita, joita teitä on opetettu hillitsemään. Mitä syytä on minulla tämän jälkeen haluta elää?"
"Isabella! Isabella-parka! Sinä hourailet."
"Yksi sana vain enää, – sillä minä tunnen, että vereni, joka aina on virrannut liian kiivaasti, syöksyy teille, joille luonto ei koskaan ole sitä aikonut. Vaimoa on tavoiteltava, jotta hänellä olisi arvoa; hänen elämänsä on salattujen tunteitten elämää; siunatut ovat ne, joiden varhaiset vaikutelmat ovat semmoisia, että se on heille mahdollista ilman teeskentelyä, sillä ainoastaan semmoiset voivat tulla onnellisiksi semmoisten miesten kanssa kuin – kuin Dunwoodie." Ääni petti ja hän vaipui vaieten pielukselle. Singletonin huudahdus sai kaikki kokoontumaan hänen vuoteensa viereen, mutta kuolema oli jo asettunut hänen kasvoilleen; sen verran voimia hänellä vielä oli, että töin tuskin saattoi ojentaa kätensä Yrjölle, ja painaen sen hetkeksi rintaansa vasten hän hellitti kätensä ja heikosti riuhtaisten heitti henkensä.
Frances Wharton oli luullut kohtalon jo kovimpansa osoittaneen saattaessaan vaaraan hänen veljensä hengen ja hänen sisarensa järjen tuhotessaan; mutta kuolevan Isabellan selityksen tuottama lohdutus osoitti hänelle, että oli vielä eräs suru, joka oli hänen sydämensä tuskan taakkaa kartuttanut. Hän näki nyt yhdellä silmäyksellä koko totuuden; eikä Dunwoodien miehuullinen hienotunteisuus jäänyt vaikutuksetta – kaikki pyrki nyt kohottamaan hänen arvoaan; ja sen surun sijasta, että velvollisuus ja ylpeys olivat pakottaneet ajattelemaan sankariaan entistä vähemmän, hänen nyt täytyi mielihaikeakseen myöntää, että hän itse tahallaan oli karkoittanut hänet luotaan masentuneena, ehkäpä epätoivoisena. Nuoruuden luonnolle on epätoivo kuitenkin vieras; ja kesken kaikkia näitä murheita Frances tunsi salaista riemua, joka hänen olemiselleen soi uutta joustavuutta.
Tätä kovan onnen yötä seuranneena aamuna aurinko kohosi kirkkaana pilvettömälle taivaalle ja näytti pilkkaavan kaikkia niiden vähäpätöisiä suruja, joihin sen säteet osuivat. Lawton oli varhain käskenyt satuloida ratsunsa ja oli valmiina nousemaan sen selkään samassa kuin kukkuloille valahti ensimmäinen valotulva. Käskynsä hän jo oli antanut ja äänetönnä hän kohotti polvensa satulan yli; ja luoden tuiman kiukun katseen siihen ahtaaseen solaan, johon nylkyri oli päässyt pakoon, hän hellitti Roanoken suitsia ja ratsasti hitaasti laaksoa kohti.
Tiellä vallitsi kuolon hiljaisuus, eikä edellisen yön tapauksista näkynyt ainoatakaan merkkiä, joka olisi aamun ihanuutta häirinnyt. Ihmisen ja luonnon ristiriitaa ihmetellen peloton rakuuna ratsasti kaikkien vaarapaikkain ohi välittämättä vähääkään, miten hänen kävisi. Eikä hän mietteistään havahtunut, ennenkuin jalo ratsu, huomenilmaa haistellessaan, hirnuen tervehti kersantti Hollisterin johtaman vartion hevosia.
Täällä kyllä näkyi yöllisen metelin jälkiä, mutta rakuuna loi niihin kylmän tutkivan katseen kuten moisiin näköihin tottunut ainakin. Menettämättä aikaansa hyödyttömään valitukseen hän paikalla kävi asiaan kiinni.
"Oletteko nähnyt mitään?" hän kysyi päivystäjältä.
"Emme mitään, herra kapteeni, jonka kimppuun olisimme uskaltaneet hyökätä", vastasi Hollister; "mutta kerran nousimme hevosen selkään etäistä ampumista kuullessamme."
"Hyvä", sanoi Lawton synkästi. "Ah, Hollister, olisin antanut tämän ratsuni, jos vain teidän yksinäinen kätenne olisi ollut sen kehnon ampujan ja noitten hyödyttömäin kallioitten välillä, jotka pimittävät täällä joka paikan, ikäänkuin eivät soisi alaa ainoallekaan kaviolle."
"Päivänvalossa ja mies miestä vastaan tapeltaessa minä olen yhtä hyvä kuin kuka tahansa; mutta en minä voi kehua kovin halusta tappelevani niitä vastaan, joihin ei teräs sen enempää kuin lyijykään pysty."
"Mikä typerä päähänpisto on sinussa nyt vallan saanut, pastori Hollister?"
"Minä en pidä siitä mustasta olennosta, joka päivänkoitosta saakka on liikkunut metsänliepeellä; ja yöllä sen nähtiin kahdesti kulkevan valopiirin poikki, epäilemättä pahassa tarkoituksessa."
"Tuota mustaa kerääkö tarkoitat, joka on tuolla kalliovaahteran juurella? Se tosiaan liikkuu."
"Mutta se ei liiku niinkuin kuolevaiset", sanoi kersantti, katsellen sitä kammonsekaisella totisuudella; "se luistaa maata pitkin, eikä kukaan meistä, jotka olemme täällä vahtineet, ole nähnyt jalkoja."
"Vaikka sillä olisi siivet", huudahti Lawton, "niin se on minun; odottakaa paikallanne, kunnes palaan." Tuskin hän oli tämän sanonut, ennenkuin Roanoke kiiti kentän poikki ilmeisesti vahvistaen herransa kerskaavat sanat.
"Kirotut kalliot!" huudahti rakuuna nähdessään takaa-ajettavansa lähestyvän kallionlievettä; mutta joko kömpelyydestä tai pelosta se ei lähtenytkään niiden ilmeisesti tarjoamaan suojaan, vaan pakeni avoimelle kentälle.
"Olet minun, ihminen tai perkele!" huudahti Lawton tempaisten miekkansa tupesta. "Seis, niin saat armoa!"
Toinen nähtävästi suostui, koska hän huutajan voimakkaan äänen kuullessaan vaipui maahan muodottomaksi mustaksi kasaksi, joka ei elänyt, ei liikkunut.
"Mitäs tämä tietää?" huudahti Lawton tuon kumman otuksen viereen pysähtyen. "Neitseellisen Jeanette Peytonin juhlapuku kotiseudullaan kummittelemassa ja turhaan etsimässä onnetonta emäntäänsä?" Hän nojautui satulassaan eteenpäin ja pistäen miekkansa kärjen silkkiviitan alle kohotti sen syrjään, paljastaen täten osaksi näkyviin sen kunnioitettavan sananpalvelijan, joka edellisenä iltana oli virkapuvussaan paennut Akaasilasta.
"Olipa Hollisterilla tosiaankin jonkin verran syytä pelkoon; jalkaväen pappi on milloin tahansa ratsuväelle kauhistus."
Kirkon mies oli ennättänyt sen verran koota järkkyneitä sielunvoimiaan, että huomasi puhuttelijan henkilöksi, jonka kasvot hän oli nähnyt, ja hieman nolona osoittamastaan pelosta ja häpeällisestä asennosta, jossa hänet oli tavattu, hän yritti nousta ylös ja puolustella itseään. Lawton kuunteli hänen puolustuksiaan hyväntuulisesti, vaikka ei niitä sanottavasti uskonutkaan, ja tehtyään lyhyesti selkoa siitä, millä kannalla asiat laaksossa olivat, hän kohteliaasti laskeutui maahan hevosen selästä, jonka jälkeen he yhdessä astelivat vartiota kohti.
"Minä tunnen, hyvä herra, kapinallisten univormun niin huonosti, etten tosiaankaan erottanut, kuuluvatko nuo miehet, joita sanotte omiksenne, rosvoihin vai ei."
"Turha teidän on puolustella itseänne", vastasi rakuuna hieman itseensä ottaen; "teidän asianne ei Jumalan palvelijana ole tutkia kenenkään takin kuosia. Sen lipun, jonka alla palvelette, tunnustamme kaikki."
"Minä palvelen hänen armollisen Majesteettinsa Yrjö III:n lipun alla", vastasi pappi pyyhkien otsaltaan kylmää hikeä; "mutta päänahan menettämisen pelko on toden totta omiaan peloittamaan minun kaltaistani vasta-alkajaa."
"Päänahan menettämisen!" huudahti Lawton ja pysähtyi siihen paikkaan, mutta malttaen mielensä hän taas tyynesti sanoi: "Jos tarkoitatte viittauksellanne Virginian kevyttä ratsuväkeä ja erikoisesti Dunwoodien eskadroonaa, niin tietäkää, että he ottavat kappaleen kalloa nahan mukana."
"Ah, mitä minä pelkäisin teidän kaltaisianne gentlemanneja", sanoi kirkonmies imelästi myhähtäen; "maanasukkaita minä tietysti pelkään."
"Maanasukkaita! Minulla on kunnia kuulua niihin, sen voin teille vakuuttaa, hyvä herra."
"Ei, ei, älkää ymmärtäkö minua väärin – intiaaneja tarkoitan; niitä jotka eivät muuta tee kuin ryöstävät ja murhaavat ja hävittävät."
"Ja nylkevät päänahkoja!"
"Niin, herra kapteeni, ja nylkevät päänahkoja", jatkoi kirkonmies luoden kumppaniinsa hieman epäilevän katseen; "kuparinvärisiä villejä intiaaneja."
"Ja luulitteko tapaavanne niitä nenähelyisiä herrasmiehiä täällä puolueettomalla maalla?"
"Tietysti; Englannissa ollaan siinä käsityksessä, että sisämaa on niitä täynnään."
"No sanotteko sitten tätä Amerikan sisämaaksi?" huudahti Lawton, jälleen pysähtyen ja toista kasvoihin tuijottaen niin luonnollisella hämmästyksellä, että sitä ei mitenkään voinut käsittää teeskennellyksi.
"Epäilemättä; olen käsittääkseni nyt sisämaassa."
"Katsokaas", sanoi Lawton, itää kohti osoittaen; "ettekö näe tuota leveätä vedenpintaa, jonka poikki silmänne ei kanna? Sielläpäin on Englanti, jolla teidän mielestänne on oikeus käskeä puolta maailmaa. Näettekö synnyinmaanne?"
"Miten olisi mahdollista nähdä esineitä kolmentuhannen mailin päästä", huudahti ihmettelevä pappi, puhujan järkeä hieman epäillen.
"Ei tosiaankaan! Sääli, ettei ihmisen kyky ole hänen halunsa veroinen. Kääntäkää nyt katseenne länttä kohden; katsokaa tuota laajaa merta, joka aaltoilee Amerikan ja Kiinan välillä."
"En näe muuta kuin maata", sanoi vapiseva pappi; "siellä ei näy vettä."
"Mahdotonta on nähdä esineitä kolmentuhannen mailin päästä!" matki Lawton, lähtien jälleen liikkeelle. "Jos villejä pelkäätte, niin ovat ne oman kuninkaanne riveissä. Rommi ja kulta ovat säilyttäneet heidän uskollisuutensa."
"Sangen luultavaa, että olen erehtynyt", virkkoi rauhan mies, vähän väliä salavihkaa vilkaisten kumppaninsa valtavaa vartaloa ja isoviiksisiä kasvoja; "mutta kotona kuulemani huhut ja kun en voinut tietää kohtaavani teidän kaltaistanne vihollista, tämä kaikki sai minut teidän lähestyessänne pakenemaan."
"Se ei ollut viisaasti tehty siihen nähden, että Roanoke on teitä koko joukon nopeampi", sanoi rakuuna; "ja Skyllaa paetessanne olisitte voinut hyvin helposti joutua Kharybdikseen. Noitten metsien ja kallioitten keskellä piilevät juuri ne samaiset viholliset, joita te pelkäätte."
"Villit!" huudahti pappi, jättäen rakuunan vaistomaisesti selkänsä taa.
"Vielä villejäkin pahemmat; miehet, jotka isänmaanrakkauden varjolla kiertelevät pitkin maata, joiden saaliinhimo on loppumaton, joille julmuudessa eivät edes intiaanit vedä vertaa – heittiöt, joiden puhe on paljasta vapautta ja tasa-arvoa, mutta sydän täynnään ahneutta ja pahuutta – ne jalot miehet, joita sanotaan nylkyreiksi."
"Olen kuullut heitä armeijassa mainittavan", sanoi pelästynyt pappi, "ja luulin heitä alkuasukkaiksi."
"Teitte villeille vääryyttä."
He lähestyivät nyt Hollisterin asemapaikkaa ja kersantti kovin hämmästyi nähdessään, minkälaisen vangin kapteeni oli saanut. Lawton antoi käskynsä ja miehet alkoivat paikalla erotella ja siirtää pois semmoisia huonekaluja, joilla vielä arveltiin olevan siksi paljon arvoa; ja kapteeni sananjulistajan kanssa, joka ratsasti virmalla hevosella, palasi ratsuväen majapaikkaan.
Singleton halusi, että hänen sisarensa ruumis vietäisiin sille asemalle, jolla hänen isänsä komensi, ja tätä varten ryhdyttiin jo varhain asianmukaisiin valmistuksiin. Haavoittuneet brittiläiset annettiin papin hoitoon; ja puolenpäivän aikaan olivat kaikki valmistukset jo ennättäneet niin pitkälle, että Lawton otaksui muutaman tunnin kuluttua taas olevansa Neljän tien risteyksessä yksin pienen joukkonsa keralla.
Avoimessa ovessa seistessään, pihtipieleen nojaten, hän kuuli hevosen kavion kapsetta ja tuota pikaa ilmestyi tielle hänen omaan joukkoonsa kuuluva rakuuna, joka täyttä laukkaa lähestyi, ikäänkuin erinomaisen tärkeällä asialla. Hevonen oli vaahdossa ja ratsumies näytti kuin tappelusta tulleelta. Sanaakaan sanomatta hän pisti Lawtonin käteen kirjeen ja talutti ratsunsa talliin. Kapteeni tunsi majurin käsialan ja luki häthätää seuraavat rivit:
'Ilokseni olen saanut Washingtonilta käskyn siirtää perhe
Akaasilasta Ylämaahan. Siellä he saavat olla kapteeni Whartonin
seurana ja todistaa hänen jutussaan, joka sitten kohta otetaan
esille. Pyydän teitä antamaan asianomaisille tiedon tästä
käskystä; että teette sen hienotunteisesti, siitä olen varma.
Englantilaiset kulkevat virran vartta ylöspäin; ja heti kun
Whartonit ovat turvassa, lähtekää liikkeelle ja yhtykää
joukkoomme. Saamme kelpo työtä tavattuamme, sillä Sir Henryn
sanotaan tällä kerralla lähettäneen liikkeelle todellisen
sotilaan. Raportit on lähetettävä Peekskillin komentajalle,
eversti Singleton kun on lähtenyt päämajaan johtamaan
oikeudenkäyntiä Wharton-parkaa vastaan. Olemme saaneet uudistetun
käskyn hirttää kaupustelijan, jos saamme hänet kiinni, mutta se
ei ole ylipäällikön lähettämä. Lähettäkää naisten keralla pieni
vartijasto ja nouskaa satulaan niin pian kuin suinkin.
Vilpittömästi Teidän
Peyton Dunwoodie.'Tämä kirje muutti kerrassaan koko suunnitelman. Ei ollut enää mitään syytä kuljettaa pois Isabellan ruumista, hänen isänsä kun oli lähtenyt pois asemapaikaltaan, ja vastahakoisesti Singleton suostui siihen, että se paikalla haudattaisiin. Valittiin syrjäinen kaunis paikka läheisten kallioitten juurella ja ryhdyttiin sellaisiin valmistuksiin kuin aika ja maan tila sallivat. Muutamia likitienoon asukkaita tuli koolle uteliaisuudesta ja osanotosta ja neiti Peyton ja Frances itkivät vilpittömiä kyyneliä haudalla. Kirkonmies, joka niin hiljan oli virkansa puolesta täyttänyt toisen, niin kokonaan erilaisen velvollisuuden, toimitti nyt ruumiin siunauksen vakavat ja juhlalliset menot; ja Lawton kumarsi päänsä ja kohotti käden otsalleen samalla kuin pappi lausui ensimmäistä multalapiollista seuraavat sanat.
Dunwoodien kirjeen sisällys tuotti Whartoneille uutta mielenkiintoa ja Caesar hevosineen sai jälleen puuhaa. Omaisuuden tähteet jätettiin erään luotettavan naapurin huostaan; ja mukanaan houraileva Saara ja kaikki amerikkalaiset haavoittuneet, neljä rakuunaa vartijoinaan, Whartonin perhe lähti liikkeelle. Pian heidän jälkeensä lähti englantilainen sotilaspappikin matkaan, viedäkseen maanmiehensä merenrannalle, jossa alus heitä odotti. Ilomielin Lawton näki nämä lähdöt; ja paikalla kun viimeksi mainittu joukko oli näkyvistä kadonnut, antoi hän soittaa omaa torveaan. Kaikki lähtivät samassa liikkeelle. Rouva Flanaganin tamma valjastettiin jälleen kärryjensä eteen; tohtori Sitgreavesin kömpelö muoto nähtiin jälleen satulassa; ja kapteeni hyppäsi hevosensa selkään vapautuksestaan iloiten.
Lähtökomento kajahti; ja luoden nylkyrin piilopaikkaan synkän vihan katseen ja toisen, surumielistä kaipausta ilmaisevan, Isabellan haudalle päin. Lawton lähti etupäähän ja hänen seuranaan tohtori tavallista hajamielisempänä; kun taas kersantti Hollister ja Betty muodostivat jälkipään, jättäen raikkaan etelätuulen vinkumaan "Hotelli Flanaganin" avoimissa ovissa ja särkyneissä ikkunoissa, samoissa huoneissa, joissa vast'ikään olivat kaikuneet nauru ja ratto, karkaistuneiden sotilaiden kokkapuheet ja surevien valitukset.
VIIDESKOLMATTA LUKU.
Länsi-Chesterin tiet ovat vielä tänä päivänä jääneet maan muusta edistyksestä takapajulle. Näillä lehdillä on jo viitattu siihen, missä tilassa ne olivat kertomuksemme aikaan; ja lukijan on sen vuoksi helppo kuvitella, minkälaatuiseen työhön Caesar oli ryhtynyt suostuessaan ohjaamaan englantilaisen kirkkoruhtinaan uuteen uskoon laitetut vaunut kaikkien näitten mutkain kautta Hudsonin Ylämaan erääseen vähän kuljettuun solaan.
Caesarin hevosineen taistellessa näitä vaikeuksia vastaan olivat vaunuissa olijat niin omiin huoliinsa vaipuneet, etteivät he joutaneet muistelemaan niitä, jotka heitä palvelivat. Saaran mieli oli lakannut harhailemasta yhtä hurjasti kuin alussa; mutta joka askelelta, jonka hän eteni järkeä kohti, hän näytti saman verran menettävän elinvoimiaan; oltuaan kiihtynyt ja vaihemielinen hän nyt asteittain muuttui yhä synkemmäksi ja surumielisemmäksi. Oli tosiaan hetkiä, jolloin huolestuneet omaiset jo luulivat huomaavansa hänessä selviämisen merkkejä; mutta se sanomattoman tuskan ilme, joka seurasi näitä järjen pilkahduksia, pakotti heidät mieluummin toivomaan sitä kammottavaa kohtaloa, että ajatuksen tuska häneltä ainiaaksi säästyisi. Päivän matka enimmäkseen kuljettiin vaieten ja yönsä matkaseura vietti maalaistaloissa.
Seuraavana aamuna matkue hajaantui. Haavoittuneet poikkesivat joelle kulkeakseen vesitse Peekskilliin ja ylämaassa olevan amerikkalaisen armeijan sairashuoneisiin. Singletonin paarit kulkivat siihen osaan Ylämaita, jossa hänen isänsä asemapaikka oli ja jossa nuorukaisen tuli oleskella, kunnes oli täydelleen parantunut; Whartonin vaunut ja niiden perässä tulevat vankkurit, joilla taloudenhoitajatar ja talteen saadut ja mukaan otettaviksi soveltuvat tavarat kulkivat, jatkoivat matkaa sitä paikkaa kohti, missä Henry Whartonia pidettiin vankina ja jossa oikeudenkäynnin häntä vastaan piti alkaa heti heidän saavuttuaan.
Hudsonin ja Long Islandin salmen välinen maa on ensimmäiset neljäkymmentä mailia niiden yhtymäkohdasta lukien vuorotellen kukkuloita ja laaksoja. Salmen äärillä maa sitten muuttuu vähemmän ryhmyiseksi ja vähitellen tasoittuu, kunnes se lopulta sulautuu Connecticutin ihaniin kenttiin ja niittyihin. Mutta Hudsonia lähestyttäessä se sen sijaan käy rosoisemmaksi, kunnes vastassa vihdoin on Ylämaitten valtava kalliorintama. Siellä puolueeton maa päättyi. Kuninkaallisen armeijan hallussa olivat ne kaksi kohtaa, jotka vallitsivat pääsyä vuoristoihin jokivarresta etelän puolelta; kaikki muut solat olivat amerikkalaisten hallussa.
Olemme jo huomauttaneet, että mannerlaisten etujoukot toisinaan kulkivat kauas alamaahan ja että heidän ratsuväkiosastonsa aika-ajoin pitivät hallussaan Valkoisten lakeitten kylää. Toisinaan taas etuvartiot kutsuttiin pois kauntin pohjoispäähän ja välimaa jätettiin, kuten olemme nähneet, roistojoukkojen haltuun, jotka ryöstivät molempien armeijain välillä, olematta kummankaan puolella.
Tie, jota matkueemme kulki, ei ollut valtion molempien tärkeimpien kaupunkien välinen, vaan vei syrjäiseen, vähän kuljettuun solaan, joka vielä tänä päivänä on vähän tunnettu ja joka itärajan läheisyydessä kukkuloiden sekaan poiketen saavuttaa Ylämaiden takana lakeuden monen penikulman päässä Hudsonista.
Whartonin uupuneitten hevosten olisi ollut mahdotonta kiskoa raskaita vaunuja niiden pitkien ja jyrkkien mäkien päälle, jotka nyt olivat heidän edessään; ja ne kaksi rakuunaa, jotka yhä kulkivat matkueen mukana, ottivat sen vuoksi avuksi pari maalaishevosta suurin kysymättä, mitä niitten omistajat siitä arvelivat. Näiden avulla Caesar hitaasti ja vaivalloisesti pääsi etenemään kukkulain keskelle. Haluten huojentaa omaa surumieltään raikasta ilmaa hengittämällä ja samalla kuormaakin keventää Frances laskeutui maahan kävelemään, kun oli saavuttu vuoren juurelle. Hän huomasi Katyn ryhtyneen samanlaisiin valmistuksiin, aikoen samaten kävellä mäkien päälle saakka. Aurinko läheni laskuaan ja vahtimies oli sanonut, että vuoren päältä jo näkyisi matkan määrä. Frances kulki eteenpäin nuoruuden joustavin askelin; ja taloudenhoitajattaren tullessa perässä vähän jäljempänä hän pian jätti hitaat ajoneuvot näkymättömiin, näiden verkkaan ponnistellessa vastamäkeen ja silloin tällöin pysähdellessä, jotta hevoset saivat hengähtää.
"Voi, Fanny-neiti, eivätkö nämä ole sentään kamalia aikoja!" sanoi Katy heidän pysähtyessään hengähtämään. "Minä tiesin, että onnettomuus oli tulossa, aina siitä pitäen kuin pilvissä näkyi se verijuova."
"Maassa on ollut verta, Katy, vaikka sitä pilvissä näkyy kovin vähän."
"Vertako pilvissä!" huudahti taloudenhoitaja. "On, on totisesti ja usein, ja tähtiä, joilla on tulinen savuava pyrstö. Ja eivätkö ihmiset nähneet taivaalla aseellisia miehiä samana vuonna, jona sota alkoi? Ja eikö Lakeuden tappelun aattona käynyt ukkonen, niinkuin olisivat tykit jyrisseet? Voi, Fanny-neiti, minä pelkään, ettei siitä seuraa hyvää, kun kapinoidaan Herran voideltua vastaan!"
"Nämä tapaukset ovat epäilemättä kamalia", vastasi Frances, "ja omiaan murtamaan rohkeimmankin mielen. Mutta mitä voidaan tehdä? Uljaat ja itsenäiset miehet eivät mielellään taivu sorron alle; ja minä pelkään, että tämmöiset tapaukset ovat sodassa liiankin tavallisia."
"Jos minä vain näkisin jotakin, minkä vuoksi sotia", sanoi Katy, lähtien liikkeelle samalla kuin nuori neitikin, "niin en siitä niin paljoa välittäisi. Yhteen aikaan sanottiin, että kuningas tarvitsi kaiken teen omalle perheelleen; ja sitten taas, että hän tahtoi siirtomaita antamaan hänelle kaikki ansionsa. No siinä kyllä on asiaa, jonka puolesta tapella – sillä minä olen vissi siitä, ettei kenelläkään, olipa tuo sitten herra tai kuningas, ole oikeutta toisen vaivalla hankittuun ansioon. Sitten väitettiin taas kaikki valheeksi ja jotkut sanoivat, että Washington tahtoi päästä itse kuninkaaksi; niin ettei sitä tiedä, kumpaa näistä kahdesta uskoisi."
"Älkää uskoko kumpaakaan, sillä kumpikin on valhetta. Minä en tosin itsekään väitä ymmärtäväni tämän sodan kaikkia puolia, Katy; mutta minun mielestäni on luonnotonta, että tämmöistä maata hallitsee toinen maa, joka on niin etäällä kuin Englanti."
"Sitä kuulin Harveyn sanovan isälleen, joka nyt on kuollut ja haudattu", vastasi Katy, tullen lähemmäksi nuorta neitiä ja ääntään alentaen. "Monta kertaa minä kuulin niiden juttelevan, kun kaikki naapurit makasivat; ja olisittepa kuulleet, Fanny-neiti, mitä he juttelivat, ette voi aavistaakaan! Totta puhuen oli Harvey semmoinen mies, ettei hänestä kukaan voinut päästä selville, aivan niinkuin sen hyvän kirjan tuuli; ei kukaan tiennyt, mistä hän tuli tai minne meni."
Frances katsahti kumppaniinsa, haluten ilmeisestikin kuulla enemmän.
"Harveysta kulkee monenlaisia huhuja", hän sanoi, "olisin pahoillani, jos ne olisivat totta."
"Ne ovat panettelua joka sana", huudahti Katy kiivaasti; "Harvey ei ole Pelsepuupin kanssa liitossa sen enempää kuin te taikka minä. Minä olen vissi siitä, että jos Harvey olisi itsensä myynyt, kyllä vain hän olisi paremman hinnan ottanut; vaikka hän, totta puhuen, aina on ollut kovin tuhlaavainen ja välinpitämätön."
"Ei, ei", vastasi Frances hymyillen; "niin pahoja epäluuloja minulla ei ole hänestä; mutta eikös hän ole myynyt itseään maalliselle ruhtinaalle – ruhtinaalle, joka niin pitää synnyinsaarensa puolta, ettei aina muista tehdä meidän maallemme oikeutta?"
"Kuninkaan majesteetille!" vastasi Katy. "Mutta Fanny-neiti, palveleehan kuningas Yrjöä oma veljennekin, joka on vankina."
"Niin kyllä", sanoi Frances, "mutta ei salaa – vaan avonaisesti, miehuullisesti ja urhoollisesti."
"Sanotaan, että hän on vakooja, ja miksi olisi toinen vakooja parempi kuin toinenkaan?"
"Se ei ole totta; veljeni ei alentuisi minkäänlaiseen petokseen; ja vielä vähemmin hän tekisi itsensä siihen syylliseksi niin halvan syyn kuin voiton tai ylenemisen toivossa."
"Niin, mutta kyllä vain", sanoi Katy, hieman pelästyen nuoren neidin puheensävyä, "joka työn tekee, sen pitää saada siitä palkkakin. Harvey ei suinkaan ole kovin ahnas perimään sitä, mikä hänelle laillisesti kuuluu; ja melkein minä luulen, että jos totuus tulisi tunnetuksi, olisi hän tällä hetkelläkin saamassa Yrjö-kuninkaalta."
"Myönnätte siis hänen olevan tekemisissä brittiläisen armeijan kanssa", sanoi Frances; "minun täytyy tunnustaa, että minun toisinaan on tehnyt mieli luulla toisin."
"Herran tähden, Fanny-neiti, Harvey on semmoinen mies, ettei hänen
rätinkejään tiedä kukaan. Vaikka olen niin monta vuotta asunut hänen
luonaan, en ole koskaan päässyt oikein selville siitä, kuuluuko hän
yläpuolisiin, vai alapuolisiin.[14] Hän tuli kotiin vähän sen jälkeen
kuin Burgoyne saatiin piiritetyksi ja hänen ja vanhan herran välillä
oli paljon puhetta, mutta en kuolemaksenikaan minä päässyt selville
siitä, hyvällä mielelläkö he olivat vai pahoillaan. Ja kun sitten
tässä jokin aika takaperin se suuri brittiläinen kenraali – katsos
tuota, kun olen vahingosta ja huolista käynyt niin pyörälle päästäni,
että olen nimen vallan unohtanut –""André", sanoi Frances.
"Niin juuri, Ontree; kun hänet hirtettiin Tappaanin takana, oli vanha herra tulla siitä aivan hulluksi, eikä nukkunut yöllä, ei päivällä, ennenkuin Harvey palasi kotiin; ja silloin hänellä oli melkein paljasta kuninkaan kultaa; mutta nylkyrit veivät kaikki ja nyt hän on keppikerjäläinen taikka köyhyyden ja puutteen vuoksi halveksittava, joka on sama asia."
Frances ei vastannut näihin sanoihin mitään, jatkoi vain mäen nousua omiin mietteihinsä vaipuneena. Viittaus Andréhen oli hänen mieleensä johtanut hänen oman veljensä kohtalon.
He saapuivat piankin vaivalloisen kävelynsä jälkeen rinteen laelle ja Frances istahti kalliolle lepäämään ja ihailemaan. Aivan hänen jalkainsa juuressa oli syvä rotkolaakso, jonka muotoa ei viljelys ollut paljoakaan muuttanut. Marraskuun aurinko oli mailleen menemässä ja synkät varjot asuivat laakson pohjalla. Vastapäätä sitä paikkaa, missä hän istui, kohosi vähän matkan päässä toinen mäki, jonka rosoisilla rinteillä ei näkynyt muuta kuin muodottomia paasia ja tammia, joiden pahkuraiset vartalot ilmaisivat laihaa maaperää.
Joka tahtoo nähdä Ylämaat parhaallaan, sen täytyy nähdä ne heti lehden lähdön jälkeen. Näköalat ovat silloin avarimmillaan, silloin ei se niukka lehväpuku, joka kesällä verhoo puita, sen enempää kuin talven lumikaan, salaa silmältä pienimpiäkään esineitä. Viluinen autius on näköalain tunnuspiirre; eikä mieli voi kuten maaliskuussa odottaa uutta kasvullisuutta, joka pian sulkee näköalat niitä parantamatta.
Päivä oli ollut pilvinen ja viileä ja pitkin taivaanrantaa uiskenteli ohuita pilvenlonkia, jotka tuon tuostakin näyttivät aikovan hajaantua, mutta siitä huolimatta aina tuottivat Francesille pettymyksen, hänen toivoessaan saavansa nähdä laskevan auringon jäähyväissäteen. Vihdoin sattui yksinäinen säde sen vuoren liepeeseen, jota hän katseli, ja kauniisti kohosi sen rinnettä ylöspäin, kunnes saavutti kukkulan ja viipyi sillä minuutin verran muodostaen synkän röykkiön päälle loistavan sädekruunun. Nämä säteet loistivat niin kirkkaasti, että kaikki, mikä ennen oli ollut hämärää, nyt selvästi erottui. Jonkinlaisin kammon tuntein siitä, että oli näin odottamatta ikäänkuin päässyt osalliseksi paikan salaisuuksista, Frances katsoi tarkkaan, kunnes hän harvain puitten ja ihmeellisten paasien keskellä näki jotakin kömpelön rakennuksen kaltaista. Se oli niin matala ja rakenusaineen värin vuoksi niin ympäristöönsä hämmentyvä, että sitä tuskin olisi huomannut muusta kuin katosta ja akkunain kimaltelusta. Hän ei vielä ollut toipunut hämmästyksestään, että tämmöisessä paikassa oli keksinyt asumuksen, kun hän katsettaan siirtäessään huomasi toisen esineen, joka yhä lisäsi hänen ihmetystään. Ilmeisestikin se oli ihminen, mutta kovin kumman näköinen ja muotopuoli. Se seisoi kallion partaalla vähän ylempänä mökkiä, eikä sankarittaremme ollut vaikea arvata, että se katseli ajoneuvoja, jotka nousivat hänen allaan vuoren rinnettä. Etäisyys oli kuitenkin liian suuri, jotta olisi voinut erottaa tarkkaan. Katseltuaan tätä hetkisen henkeänsä pidätellen ja ihmeissään Frances oli juuri tullut siihen päätökseen, että se mahtoi olla vain kuvitelma, että se, mitä hän näki, oli vain osa kalliosta itsestään, kun tuo hahmo äkkiä lähti paikaltaan ja katosi mökkiin, poistaen samalla epäilykset kummankin todellisuudesta. Äskeinen keskustelu Katyn kanssa tai jokin kuviteltu yhdennäköisyyskö lienee ollut syynä, Frances ainakin oli huomaavinaan hahmon näkyvistä kadotessa, että se merkillisesti muistutti reppuansa kantavaa Birchiä. Impi jäi katselemaan tätä salaperäistä asuntoa auringon kultauksen kadottuakin, ja samalla kajahti rotkoissa ja kuruissa torven toitotus, johon kaiku joka suunnalta vastasi. Seisomaan hypähtäen säikähtynyt impi kuuli kavioiden kapsetta ja samassa pyörähti kallionpolvekkeen takaa näkyviin ratsumiesjoukko, virginialaisten tuttuun univormuun puettuna, ja järjestyi vähän matkan päähän asentoon. Jälleen soitettiin torvella vilkas sävel, ja ennenkuin kiihtynyt Frances ennätti koota ajatuksiaan, karautti Dunwoodie rakuunajoukon sivu, hyppäsi ratsunsa selästä ja astui hänen rinnalleen.
Hänen käytöksensä oli vakavaa ja osaaottavaa, mutta hieman väkinäistä. Muutamalla sanalla hän selitti saaneensa käskyn tulla Lawtonin joukkoon kuuluvan osaston kanssa ollakseen Lawtonin poissa ollessa läsnä Henryn juttua käsiteltäessä, minkä piti tapahtua huomenna. Huolissaan heidän turvallisuudestaan jylhissä vuorisolissa hän oli ratsastanut mailin tai pari, kunnes tapasi matkueen. Frances selitti värisevällä äänellä syyn, miksi hän oli edellä, ja ilmoitti isänsä voivan saapua millä hetkellä tahansa. Hänen tahtomattaankin oli Dunwoodien käytöksen väkinäisyys kuitenkin tarttunut häneenkin, ja vaunujen saapuminen tuntui kummastakin helpotukselta. Majuri auttoi hänet vaunuihin, lausui Whartonille ja neiti Peytonille muutamia rohkaisevia sanoja, minkä jälkeen hän satulaan noustuaan ratsasti edellä Fishkilliin, joka heidän kallion polvekkeen ohi pyörtäessään äkkiä kuin lumouksesta puhkesi näkyviin. Vähemmässä kuin puolessa tunnissa he saapuivat maalaistaloon, jossa Dunwoodie jo oli heille valmistanut asunnon ja jossa kapteeni Wharton levottomana odotti heidän tuloaan.
KUUDESKOLMATTA LUKU.
Henry Whartonin omaiset olivat niin kokonaan luottaneet hänen viattomuuteensa, etteivät he täydelleen käsittäneet tilanteen vaaraa. Oikeudenkäynnin lähestyessä nuorukaisen itsensä levottomuus sitä vastoin lisääntyi; ja vietettyään suurimman osan yötä surevan perheensä seurassa hän seuraavana aamuna heräsi lyhyestä ja levottomasta unesta entistä selvempään käsitykseen tilastaan ja pohteli itsekseen keinoja, millä hän voisi siitä hengissä suoriutua. Andrén korkea arvo, ne tärkeät puuhat, joista hänet tavattiin, ynnä ne vaikutusvaltaiset voimat, jotka hänen pelastuksekseen olivat toimessa, kaikki tämä vaikutti, että hänen teloituksensa herätti suurempaa huomiota kuin sotatapaukset yleensä. Mutta vakoojia saatiin usein kiinni; ja jos kuinka monta tapausta tunnettiin, että he tästä rikoksesta olivat saaneet summittaisen rangaistuksen. Sekä Dunwoodie että vanki tiesivät tämän hyvin; ja tämän kokemukseen perustuvan tiedon mukaan oikeudenkäyntivalmistukset sitä enemmän huolestuttivat heitä. Huolimatta pelostaan he kuitenkin osasivat sikäli peitellä huoliaan, etteivät neiti Peyton eikä Frances huomanneet, kuinka suuret ne todella olivat. Samaan taloon, jossa vanki asui, oli ulkohuoneisiin majoitettu vahva vartio ja monta vahtimiestä oli asetettu vartioimaan asuinrakennukseen johtavia teitä. Muudan vahtimiehistä oli aina lähellä brittiläisen upseerin huonetta. Oli asetettu tuomioistuin asianhaaroja tutkimaan, ja tämän tuomioistuimen päätöksestä riippui Henryn kohtalo.
Koitti vihdoinkin tuo kohtalokas hetki ja tuomarit tulivat koolle. Frances tunsi ahdistavaa tunnetta, kun hän omaistensa keskuuteen istahtaen oli luonut silmäyksen koolla olevaan ryhmään. Tuomarit, joita oli luvultaan kolme, istuivat itsekseen virkapukuihinsa pukeutuneina ja heissä oli huomattavana tilaisuuden ja heidän arvonsa mukainen vakavuus. Keskimmäisenä oli vanha mies, jonka koko ulkomuoto ilmaisi varhaisia ja kauan koettuja sotilastapoja. Hän oli tuomioistuimen puheenjohtaja. Luotuaan nopean ja pettymystä tuottavan silmäyksen hänen molempiin virkatovereihinsa Frances kiinnitti katseensa hänen hyväntahtoisiin kasvoihinsa, ikäänkuin olisivat ne olleet armon sanoma hänen veljelleen. Veteraanin ilmeessä oli heltymyksen ja hillityn tunteen piirre, joka jyrkästi erosi molempien toisten jäykästä säädyllisyydestä ja vakavuudesta eikä voinut olla herättämättä immen huomiota. Hänen pukunsa oli tarkalleen palveluksen määräysten mukainen; mutta vaikka ryhti olikin suora ja sotilaallinen, tapailivat hänen sormensa suonevedontapaisilla, itsetiedottomilla liikkeillä suruharson kappaletta hänen nojautuessaan miekkaansa, jonka kahvan ympäri se oli kiedottu ja joka näytti olevan jäännös menneiltä ajoilta, kuten hän itsekin. Levottomasti vellovien mietteiden oireita ilmeni hänen käytöksessään; mutta hänen sotilaallisesta ulkomuodostaan tuli jotakin pelon tapaista sääliin, jota piirteet ilmaisivat. Hänen virkatoverinsa olivat upseereja, jotka oli valittu itäisistä, West Pointia ja sen läheisiä solalinnoituksia puolustavista joukoista; he olivat miehiä, jotka olivat elämän puolipäiväpiirin saavuttaneet, ja turhaan silmä etsi intohimon tai tunteen ilmettä, johon se olisi voinut iskeä kiinni kuten inhimillisen heikkouden oireeseen. Heidän käytöksensä oli maltillisen, mutta vakavan ja älykkään hillittyä. Mutta vaikkei siinä voinutkaan huomata vieroittavaa tylyyttä eikä vihamielisyyttä, ei siinä toiselta puolen ollut myötätuntoakaan eikä osanottoa, joka olisi vetänyt puoleensa. He olivat miehiä, jotka olivat kauan toimineet harkitsevan älyn ohjaamina ja joiden tunteet näyttivät täydelleen alistuneen vakaumuksen alaisuuteen.
Aseellisten miesten vartioimana Henry Wharton tuotiin näitten kohtalonsa tuomarien eteen. Syvä ja kammottava hiljaisuus syntyi huoneessa hänen sisään astuessaan ja Francesin veri hyytyi, kun hän näki kaikkien menojen vakavuuden. Valmistuksissa ei ollut juuri minkäänlaista ulkonaista loistoa, joka olisi hänen mielikuvitukseensa vaikuttanut; mutta koko toimituksen hillitty asiallisuus todella muistutti, että ihmiselämän kohtalo riippui siitä. Kaksi tuomareista istui vakavana, umpimielisenä, kiinnittäen tutkivan katseensa tuomittavaan; mutta puheenjohtaja edelleenkin katseli ympärilleen levottomana, ja hänen kasvolihastensa vavahtelevat liikkeet ilmaisivat hänen iälleen ja velvollisuudelleen vierasta rauhattomuutta. Se oli eversti Singleton, joka juuri edellisenä päivänä oli saanut kuulla Isabellan kohtalon, mutta joka siitä huolimatta oli valmiina suorittamaan velvollisuuden, jota maa häneltä vaati. Äänettömyys ja joka silmän odottava ilme vihdoin havahdutti hänet, ja tahdonponnistuksella mielensä ryhdistäen hän puhui käskemään tottuneen äänensävyllä.
"Tuokaa esiin vanki", hän sanoi kädellään viitaten.
Vahtimiehet laskivat pistintensä kärjet tuomareita kohti ja varmoin askelin Henry Wharton astui huoneen keskelle. Pelokas, kiihkeä uteliaisuus valtasi nyt kaikki. Frances hetkeksi kääntyi kiitollisen mielenliikutuksen valtaamana kuullessaan Dunwoodien syvän ja kiihtyneen hengityksen; mutta sitten veli jälleen kokonaan kiinnitti hänen huomionsa, jota kiihkeän huolestuksen tunne ylivoimaisena hallitsi. Taustassa olivat sen perheen jäsenet, joka talon omisti, ja heidän takanaan taas rivi kiiltäviä ebenholtsinaamoja, jotka loistivat ihmettelyn mielihyvästä. Niiden joukossa näkyivät Caesar Thompsonin kasvonpiirteet, joiden kiilto jo oli vanhuuttaan haalistunut.
"Sanotaan", jatkoi puheenjohtaja, "että olette Henry Wharton, Britannian Majesteetin 60:nnen jalkaväkirykmentin kapteeni."
"Niin olen."
"Suoruutenne miellyttää minua; semmoiset ominaisuudet ovat sotilaalle kunniaksi eivätkä voi olla tekemättä tuomareihinne edullista vaikutusta."
"Olisi viisainta", sanoi yksi kanssatuomareista, "huomauttaa vangille, ettei häntä voida velvoittaa vastaamaan enempää kuin hän itse pitää tarpeellisena. Vaikka muodostammekin sotaoikeuden, olemme kuitenkin tässä suhteessa hyväksyneet kaikkien vapaitten hallitusten periaatteet."
Vaitioleva oikeuden jäsen nyökkäsi hyväksyvästi tähän huomautukseen ja puheenjohtaja jatkoi varovasti, muistaen minuutit, jotka hänen menettelystään ehkä riippuivat.
"Teitä syytetään siitä, että te, vaikka olette vihollisarmeijaan kuuluva upseeri, 29. päivänä viime lokakuuta kuljitte Valkoisella lakeudella amerikkalaisen armeijan etuvartioitten ohi, josta teitä epäillään Amerikan etujen viholliseksi ja vakoojan rangaistuksen ansainneeksi."
Hitain sanoin puhuja täten esitti syytöksen ja hänen äänensä oli lempeydestään huolimatta arvovaltaa täynnään. Syytös oli niin selvä, tosiasiat niin epäämättömät, todistukset niin vastaansanomattomat, rangaistus niin vakaantunut, ettei näyttänyt olevan mitään pelastuksen mahdollisuutta. Mutta Henry vastasi vakavasti ja soreasti:
"Totta on, että kuljin etuvartioittenne ohi; mutta –"
"Hiljaa!" keskeytti puheenjohtaja. "Sodan lait ovat jo itsessäänkin kyllin ankarat; suotta on teidän niitä auttaa ja edistää tuomiotanne."
"Vanki voi peruuttaa sanansa, jos haluaa", huomautti toinen tuomari. "Jos hänen tunnustuksensa otetaan huomioon, todistaa se syytöksen täydelleen."
"En peruuta mitään, mikä on totta", sanoi Henry ylpeästi.
Molemmat nimittämättömät tuomarit kuulivat tämän ääneti ja maltillisina, eikä minkäänlaista mielihyvää sekaantunut heidän vakavuuteensa. Puheenjohtajaan näytti kuitenkin nyt syttyvän uusi mielenkiinto.
"Puhutte jalomielisesti, herra kapteeni", hän sanoi; "minä vain valitan, että lojaalisuus on siihen määrään harhauttanut nuoren sotilaan, että hän on saattanut antautua petollisiin keinoihin."
"Petollisiin keinoihin!" toisti Wharton. "Pidin viisaana ryhtyä varokeinoihin, ettei vihollinen saisi minua käsiinsä."
"Sotilaan, kapteeni Wharton, ei milloinkaan pitäisi kohdata vihollistaan muuten kuin avoimesti ja ase kädessä. Olen palvellut kahta Englannin kuningasta samoin kuin nyt palvelen synnyinmaatani. Mutta en milloinkaan ole vihollistani lähestynyt muuten kuin päivänvalossa ja siinä rehellisessä tiedossa, että vihollinen oli lähellä."
"Teillä on valta selittää, mitkä tarkoituksenne olivat tullessanne valepukuun puettuna alueelle, jota armeijamme piti hallussaan", sanoi toinen tuomari, jonka suulihakset hieman värähtivät.
"Olen tämän vanhan miehen poika, jonka näette tässä edessänne", jatkoi Henry. "Hänet tavatakseni antauduin vaaraan. Sitäpaitsi väkenne harvoin pitää alamaata hallussaan ja yksin sen nimikin jo osoittaa, että kummallakin sotivalla puolueella on oikeus liikkua alueella vapaasti."
"Laki ei tiedä mitään tuosta nimityksestä, puolueettomasta maasta; se on nimitys, joka on johtunut seudun oloista. Armeija vie oikeutensa kanssaan kaikkialle, minne se menee, ja puolustuskyky on näistä oikeuksista ensimmäinen."
"En ole mikään kasuisti", vastasi nuorukainen; "mutta tunnen, että isälläni on oikeus rakkauteeni, ja suurempiinkin vaaroihin antautuisin osoittaakseni sen hänelle hänen vanhoilla päivillään."
"Erittäin kiitettävä mielenlaatu", huudahti veteraani; "hyvät herrat, juttu alkaa näyttää vähän valoisammalta. Minun täytyy tunnustaa, että se alussa näytti sangen pahalta, mutta ei kukaan voi moittia häntä siitä, että hän tahtoi tavata vanhempansa."
"Entä voitteko todistaa, että se oli ainoa tarkoituksenne?"
"Kyllä – kas tässä", sanoi Henry, jolle toivon säde välähti – "kas tässä ovat todistajat – isäni, sisareni, majuri Dunwoodie, kaikki sen tietävät."
"Sitten todellakin", vastasi hänen järkähtämätön tuomarinsa, "ehkä voimme teidät pelastaa. Olisi syytä, herra puheenjohtaja, tutkia asiaa enemmän."
"Tietysti", sanoi puheenjohtaja vilkkaasti; "antakaa vanhemman Whartonin astua esiin ja vannoa vala."
Isä koetti tahdonponnistuksella rauhoittua ja heikoin askelin esiin astuen suoritti tuomioistuimen edessä tarpeelliset muodollisuudet.
"Oletteko vangin isä?" kysyi eversti Singleton hillityllä äänellä hetkisen viivyteltyään todistajan mielenliikutuksen vuoksi.
"Hän on ainoa poikani."
"Mitä tiedätte hänen käynnistään luonanne 29. päivänä viime lokakuuta?"
"Hän tuli, kuten hän mainitsi tapaamaan minua ja sisariansa."
"Oliko hän valepukuun puettuna?" kysyi toinen tuomari.
"Hän ei ollut puettuna 60:nnen rykmentin univormuun."
"Sisariaankin tapaamaan!" sanoi puheenjohtaja syvästi liikutettuna. "Onko teillä tyttäriä?"
"Kaksi, molemmat ovat tässä talossa."
"Oliko hänellä peruukki?" keskeytti upseeri.
"Jotakin sen tapaista hänellä taisi päässään olla."
"Entä kuinka kauan olitte olleet erossa?" kysyi puheenjohtaja.
"Vuoden ja kaksi kuukautta."
"Oliko hänellä yllään väljä, karkeasta kankaasta tehty päällystakki?" kysyi upseeri paperiin katsoen, joka sisälsi syytökset.
"Päällystakki hänellä oli."
"Ja te luulette hänen tulleen vain teitä tapaamaan?"
"Minua ja tyttäriäni."
"Reipas poika", kuiskasi puheenjohtaja vaiti olevalle virkatoverilleen. "Minä en huomaa paljoakaan pahaa semmoisessa päähänpistossa. Se osoittaa ajattelemattomuutta, mutta samalla hyvää sydäntäkin."
"Tiedättekö, ettei pojallanne ollut Sir Henry Clintonilta mitään tointa ja ettei käynti teidän luonanne ollut tekosyy muitten aikeitten salaamiseksi?"
"Mistä sen tietäisin?" sanoi Wharton hätääntyen. "Uskoisiko Sir Henry minulle semmoisia asioita?"
"Tiedättekö mitään tästä passista?" ja samalla hän näytti passin, jonka Dunwoodie oli ottanut kapteeni Whartonia vangittaessa.
"En mitään – kunniani kautta, en mitään", huudahti isä, kaikoten paperista kuin rutosta.
"Valanne kautta?"
"En mitään."
"Onko teillä muita todistajia? Tämä ei teitä auta, kapteeni Wharton. Te olette vangittu oloissa, jotka sisältävät kuolemanrikoksen. Itse tulee teidän nyt todistaa viattomuutenne. Miettikää rauhassa ja pysykää kylmäverisenä."
Tämän tuomarin käytöksessä oli kammottava tyyneys, joka kauhistutti vankia. Eversti Singletonin myötätunto helposti sai vangin unohtamaan vaaransa; mutta molempien toisten vakaa kovapintaisuus tiesi pahaa. Henry pysyi ääneti, luoden omaisiinsa rukoilevia katseita. Dunwoodie käsitti tämän vetoamisen ja tarjoutui todistamaan. Hän vannoi valan ja pyysi sitten saada kertoa, mitä tiesi. Hänen todistuksensa ei kuitenkaan suurestikaan muuttanut asiaa ja Dunwoodie tunsi, ettei se voinutkaan. Persoonallisesti hän tiesi sangen vähän, ja sekin vähä paremminkin todisti Henryä vastaan kuin päinvastoin. Hänen esitystään kuunneltiin ääneti, ja vaitiolevan oikeuden jäsenen merkitsevä päänpudistus ilmaisi liiankin selvään, minkä vaikutuksen se oli tehnyt.
"Kuitenkin olette sitä mieltä, ettei vangilla ollut muuta tarkoitusta, kuin minkä hän on itse myöntänyt?" sanoi puheenjohtaja majurin päätettyä.
"Ei mitään muuta, sen vakuutan henkeni kautta", huudahti majuri tulisesti.
"Vahvistatteko sen valallanne?" kysyi järkähtymätön tuomari.
"Miten minä voisin? Jumala yksin näkee sydämiin; mutta olen tuntenut kapteeni Whartonin pojasta pitäen; petos ei koskaan ole kuulunut hänen luonteeseensa. Hän on sen yläpuolella."
"Sanoitte hänen päässeen karkaamaan, mutta jälleen joutuneen vangiksi avotappelussa?" sanoi presidentti.
"Niin on asia; vieläpä hän sai tappelussa haavankin. Hänen on vieläkin vaikea liikuttaa käsivarttaan, kuten näette. Luuletteko, että hän olisi uskaltanut antautua uuden vangitsemisen vaaraan, ellei hän olisi tietänyt itseään syyttömäksi?"
"Olisiko André Tarrytownin luona paennut taistelusta, majuri Dunwoodie, jos hän olisi joutunut samanlaiseen tilanteeseen?" kysyi tämä peräänantamaton tutkija. "Eikö ole luonnollista, että nuoriso etsii kunniaa?"
"Sanotteko tätä kunniaksi?" huudahti majuri. "Häpeällistä kuolemaa ja tahrattua nimeä?"
"Majuri Dunwoodie", vastasi toinen pysyen yhä järkähtämättömän vakavana, "olette menetellyt jalosti; velvollisuutenne on ollut huolekas ja raskas, mutta uskollisesti ja kunniallisesti olette sen täyttänyt; me emme saa olla huonommat."
Tutkinnon aikana oli kuulijain kesken vallinnut mitä jännittynein mielenkiinto. Useimmat kuulijat olivat sillä kannalla, etteivät he osanneet erottaa periaatetta yksityisestä mielipiteestä, ja he sen vuoksi arvelivat, että kun Dunwoodie ei kyennyt Henryn tuomarien sydäntä taivuttamaan, ei sitä voimaa ollut kellään muullakaan. Caesar tunki nyt eteenpäin epämuotoisine suhteineen; ja hänen kasvonpiirteensä, jotka niin ilmeikkäästi kuvastivat hänen huoliaan ja niin kokonaan erosivat muitten neekerinaamojen ilmaisemasta tyhjästä uteliaisuudesta, herättivät vaitiolevan tuomarin huomiota. Ensi kerran hän nyt puhui:
"Tuokaa tuo neekeri esiin."
Peräytyminen oli enää mahdotonta ja Caesar huomasi äkkiä edessään kokonaisen rivin kapinaupseereja, ennenkuin oli selvillä siitä, mikä hänen omassa mielessään ylinnä liikkui. Muut jättivät tutkimisen sen asiaksi, joka oli sitä ehdottanut, ja kaikella asiaan kuuluvalla harkinnalla tämä aloitti:
"Tunnetteko vangin?"
"Pitä häne kai tunte", vastasi musta yhtä harkitsevaan tapaan kuin tutkijakin.
"Antoiko hän peruukin teille sen päästään otettuaan?"
"Ei Caesar tarvi", mutisi neekeri; "Caesar hyvin hyvä tukka itse."
"Annettiinko teille kirjeitä tai muita sanomia perille toimitettavaksi sillä aikaa kuin kapteeni Wharton oli herranne talossa?"
"Caesar teke, mitä käske", vastasi musta.
"Mutta mitäs he käskivät tehdä?"
"Millo yksi – millo toinen."
"Riittää", sanoi eversti Singleton arvokkaasti; "olette kuullut gentlemannin jalon tunnustuksen, mitä muuta luulette voivanne saada ilmi orjasta. Kapteeni Wharton, huomaatte, kuinka epäsuotuisalta asia teille näyttää. Onko teillä muuta todistusta?"
Henryllä ei nyt ollut suurtakaan toivoa jäljellä; hänen uskonsa pelastukseensa haihtui nopeasti, mutta epämääräisesti toivoen sisarensa suloudesta jotakin apua hän kiinnitti vakavan katseen Francesin kalpeihin kasvoihin. Impi nousi ja lähestyi tuomaria horjuvin askelin; mutta vain hetkisen kesti hänen poskiensa kalpeutta, tulinen punastus tuli sen sijalle ja kevyin mutta varmoin askelin hän astui tuomarien eteen. Kohottaen kätensä hohtavan hienolle otsalleen Frances heitti syrjään uhkeat kutrinsa ja paljasti heidän nähtäväkseen kauneuden ja viattomuuden kuvan, joka olisi tylympiäkin luontoja liikuttanut. Puheenjohtaja hetkeksi peitti silmänsä, ikäänkuin nuo tuskalliset silmät ja kaunopuheliaat kasvot olisivat hänen mieleensä johdattaneet toisen immen kuvan. Liikutus oli vain hetkellinen ja mielensä malttaen hän lausui vakavuudella, joka ilmaisi hänen salaisen toivonsa:
"Teille veljenne siis ennakolta ilmoitti aikovansa tulla salaa omaisiaan tervehtimään?"
"Ei, – ei!" sanoi Frances painaen kädellään päälakeaan, ikäänkuin ajatuksensa kootakseen. "Hän ei sanonut minulle mitään – emme tienneet hänen käynnistään mitään, ennenkuin hän tuli; mutta onko tarpeellista selittää uljaille miehille, että poika antautuu vaaraankin tavatakseen ainoan elossa olevan vanhempansa, ja varsinkin tämmöisinä aikoina ja semmoisessa asemassa, jossa me olimme?"
"Mutta oliko tämä ensi kerta? Eikö hän koskaan ennen edes maininnut mitään sen tapaista?" kysyi eversti isällisellä osanotolla.
"Kyllä – kyllä", huudahti Frances, käsittäen hänen kasvojensa hyväntahtoisen ilmeen. "Tämä oli jo neljäs hänen käynneistään."
"Tiesinhän minä!" huudahti veteraani käsiään mielihyvissään hykertäen. "Uskalias, lämminsydäminen poika – taistelussa tulinen soturi, olen varma siitä, hyvät herrat! Minkälainen valepuku oli hänellä päällään?"
"Ei minkäänlaista valepukua tarvittu; kuninkaallinen sotaväki piti silloin seutua hallussaan ja hän saattoi tulla vapaasti."
"Entä oliko tämä ensi kerta, kun hänellä ei ollut yllään rykmenttinsä univormua?" kysyi eversti ääntään hilliten ja virkaveljiensä läpitunkevia katseita välttäen.
"Oi, aivan ensimmäinen", huudahti impi innoissaan; "hänen ensi rikkomuksensa, jos se rikkomus on."
"Mutta varmaan kirjoititte hänelle – kehoititte häntä käymään; varmaan te, nuori neito, halusitte tavata veljenne?" lisäsi eversti kärsimättömästi.
"Totta on, että sitä toivoimme ja sitä rukoilimme – ah, kuinka hartaasti sitä rukoilimme; mutta yhteyden pitäminen kuninkaallisen armeijan kanssa olisi saattanut isämme vaaraan, emmekä sen vuoksi uskaltaneet."
"Poistuiko hän talostanne, ennenkuin hänet otettiin vangiksi, tai tapasiko hän ketään, joka ei kuulunut talonne asukkaisiin."
"Ei ketään – ei ketään, paitsi naapurimme, kiertokauppias Birchin."
"Kenenkä!" huudahti eversti kalveten ja säpsähtäen kuin kyykäärmeen pistoksesta.
Dunwoodie voihkaisi ääneensä ja lyöden päätään kädellään huudahti läpitunkevalla äänellä: "Hän on hukassa!" syöksyen sitten ulos huoneesta.
"Harvey Birchin vain", sopersi Frances, luoden hämmentyneen katseen oveen, josta hänen rakastettunsa juuri oli poistunut.
"Harvey Birchin!" toistivat kaikki tuomarit. Oikeusistuimen molemmat järkähtämättömät tuomarit vaihtoivat katseita ja loivat sitten tutkistelevan silmäyksen vankiin.
"Epäilemättä ei teille voi olla tuntematonta, hyvät herrat, että Harvey Birchin epäillään suosivan kuninkaallisia", sanoi Henry, astuen jälleen tuomarien eteen; "sillä ovathan tuomioistuimet jo tuominneet hänet samaan kohtaloon, jonka nyt huomaan itseäni odottavan. Tahdon sen vuoksi ilmoittaa, että hankin tämän valepuvun hänen avullaan ja hänen avullaan kuljin etuvartioidenne ohi; mutta viimeiseen hetkeeni ja viimeisellä hengenvedollani vakuutan, että tarkoitukseni olivat yhtä puhtaat kuin viattoman sisareni, joka edessänne seisoo."
"Kapteeni Wharton", sanoi puheenjohtaja juhlallisesti, "Amerikan vapauden viholliset ovat tehneet mahtavia ja kavalia yrityksiä mahtimme kukistaakseen. Vaarallisempaa miestä ei keinoihinsa ja tietoihinsa verraten ole vihollistemme riveissä kuin tämä Länsi-Chesterin kiertokauppias. Hän on vakooja – kavalampi, viekkaampi, aikaansaavampi kuin kukaan muu hänen säätyynsä kuuluva. Sir Henry ei olisi voinut menetellä viisaammin kuin antaa hänet upseerille avuksi hänen ensi yrityksessään. Hän olisi pelastanut Andrén. Todellakin, nuori mies, tämä tuttavuus voi ratkaista kohtalonne!"
Rehelliseen suuttumukseen, joka hehkui iäkkään sotilaan kasvoilla, molemmat hänen virkatoverinsa vastasivat täydellisen vakuutuksen silmäyksillä.
"Olen tuhonnut hänet!" huudahti Frances, käsiään kauhistuksissaan väännellen. "Hylkäättekö meidät? Sitten hän todella on perikadon oma!"
"Ei, ei, suloinen viaton impi!" sanoi eversti syvän liikutuksen valtaamana. "Ette tuota kenellekään turmiota, surua vain meille kaikille!"
"Onko luonnollinen rakkaus sitten semmoinen rikos?" sanoi Frances epätoivon tuskassa. "Voisiko Washington – jalo, suora, puolueeton Washington, tuomita niin tylysti? Odottakaa, kunnes Washington saa kuulla asian."
"Se on mahdotonta", sanoi puheenjohtaja silmänsä verhoten, ikäänkuin verhotakseen näkyvistään hänen kauneutensa.
"Mahdotonta! Voi, viivyttäkää tuomiotanne edes yksi viikko. Rukoilen teitä polvillani, niin totta kuin itse rukoilette kerran armoa silloin, kun ei mikään maallinen mahti voi teitä auttaa, antakaa hänelle edes yksi päivä."
"Se on mahdotonta", toisti eversti, joka tuskin sai puhutuksi mielenliikutukselta; "ohjeemme ovat sitovat ja liian kauan on jo muutoinkin aikailtu."
Hän kääntyi poispäin polvistuvasta anojasta, mutta ei voinut taikka ei tahtonut tempaista pois kättä, johon tämä oli hukkuvan kiihkolla takertunut kiinni.
"Viekää vanki pois", sanoi yksi tuomareista upseerille, joka vartioi Henryä. "Eversti Singleton, lähdemmekö harkitsemaan tuomiota?"
"Singleton, Singleton!" toisti Frances; "te siis olette isä ja tiedätte, mitä on isän suru. Te ette voi, ette tahdo haavoittaa sydäntä, joka jo on miltei murtunut. Kuulkaa minua, eversti Singleton; samoin kuin Jumala kuulee teidän rukouksianne kuollessanne, samoin kuulkaa minua ja armahtakaa veljeäni!"
"Viekää hänet pois", sanoi eversti, koettaen hiljaa irroittaa kätensä; mutta ei ketään kuulunut käskyä tottelemaan. Frances hartaasti tähysti hänen poispäin käännettyjen kasvojensa ilmettä ja pidätti häntä, aina kun hän yritti poistua.
"Eversti Singleton! Kuinka hiljakkoin oma poikanne oli haavoitettuna ja vaarassa! Isäni katon alla häntä hellästi hoidettiin – isäni katon alla hänelle suotiin suoja ja turva. Ah, kuvitelkaa, että tuo poika olisi vanhuutenne ylpeys, turvattomien lastenne lohdutus ja suoja ja julistakaa sitten veljeni syylliseksi, jos uskallatte!"
"Millä oikeudella Heath tahtoo tehdä minusta pyövelin!" huudahti veteraani vihaisesti ja nousten tulipunaisena seisomaan joka suoni pullistuneena hillitystä mielenliikutuksesta. "Mutta minä unohdan velvollisuuteni; tulkaa, hyvät herrat, nouskaamme satulaan; tuskallinen velvollisuutemme on täytettävä."
"Älkää lähtekö! Älkää lähtekö!" parkui Frances. "Voitteko temmata isältä pojan – sisarelta veljen niin kylmästi? Tämmöinenkö on se asia, jota olen niin innokkaasti rakastanut? Nämäkö ovat niitä miehiä, joita minua on opetettu kunnioittamaan? Mutta te hellytte, te kuulette minua, te säälitte ja armahdatte."
"Menkää, menkää, hyvät herrat", sanoi eversti ovea osoittaen ja ojentaen vartaloansa sotilaallisen mahtipontisesti siinä turhassa toivossa, että saisi omat tunteensa rauhoitetuksi.
"Älkää menkö, vaan kuulkaa minua!" huudahti Frances, puristaen kouristuksen tapaisesti hänen kättään. "Eversti Singleton, te olette isä, – säälikää – armahtakaa – armahtakaa poikanne tähden! Armahtakaa tyttärenne tähden! Niin – teillä oli tytär. Minun rinnallani hän huokui viimeisen hengähdyksensä, nämä kädet sulkivat hänen silmänsä; nämä samat kädet, jotka nyt ovat rukoukseen suljetut, tekivät hänelle sen palveluksen, jota tarvitsemaan nyt tuomitsette kurjan veli-raukkani."
Yhden mahtavan tunteitten kuohun veteraani jo oli kestänyt ja voittanut; mutta se koski häneen, niin että hänen koko vartalonsa vapisi. Jopa hän katseli ympärilleenkin voitontietoisella ylpeydellä; mutta toinen tunteen hyökkäys lannisti hänet. Seitsemänkymmenen talven valkaisema pää vaipui epätoivoisen rukoilijan olkapäätä vastaan. Miekka, joka oli ollut hänen kumppaninsa niin monella hurmetanterella, putosi hänen voimattomasta kädestään, ja huutaen: "Siunatkoon Jumala teitä tästä!" hän itki ääneensä.
Kauan salli eversti Singleton tunteittensa rajusti tulvia. Tyynnyttyään hän antoi tajuttoman Francesin tädin syliin ja jäyhästi virkakumppaniensa puoleen kääntyen sanoi:
"Hyvät herrat, upseereina meidän täytyy tehdä velvollisuutemme; saakoot inhimilliset tunteet sitten vallan. Mitä vangista päätätte?"
Toinen tuomareista antoi hänelle käteen kirjoitetun tuomion, jonka hän oli laatinut valmiiksi sillä aikaa kuin eversti oli Francesin vallassa, ja sanoi sen sisältävän sekä hänen että hänen kumppaninsa mielipiteen.
Siinä lyhyesti sanottiin, että Henry Whartonin oli todettu kulkeneen amerikkalaisen armeijan linjain poikki vakoojana ja valepuvussa. Että hän sen johdosta oli sotalain mukaan tehnyt itsensä vikapääksi kuolemanrangaistukseen ja että oikeus hänet siihen tuomitsi kehoittaen hirttämään hänet ennen kello yhdeksää seuraavana aamuna.
Ei ollut tavallista panna kuolemanrangaistusta täytäntöön, vaikka tuomittu olisi ollut vihollinenkin, alistamatta ylipäällikön, taikka hänen poissaollessaan hänen sijaisensa vahvistettavaksi. Mutta kun Washingtonin päämaja oli New-Windsorissa Hudsonin länsirannalla, oli vielä riittävästi aikaa saada hänen vastauksensa.
"Se on lyhyt valmistuksen aika", sanoi veteraani pitäen kynää kädessään, hyödyttömästi viivytellen; "ei päivääkään näin nuoren miehen viimeistä valmistelua varten?"
"Kuninkaalliset upseerit myönsivät Halelle[15] vain tunnin", vastasi
hänen toverinsa; "me olemme myöntäneet hänelle tavallisen ajan. Mutta
Washingtonilla on valta pitentää sitä taikka armahtaa.""Washingtonin luo siis lähden", huudahti eversti, antaen paperin takaisin allekirjoitettuna; "ja jos minun kaltaiseni vanhan miehen taikka kunnon poikain ansiot hänen mielestään ovat minkään arvoiset, niin pelastan vielä pojan."
Näin sanottuaan hän lähti täynnään jaloja aikeita Henry Whartonin pelastamiseksi.
Oikeusistuimen tuomio ilmoitettiin vangille niin hellävaroen kuin suinkin; ja annettuaan moniaita tarpeellisia ohjeita komentavalle upseerille ja lähetettyään airuen pääkortteeriin raporttia viemään, nousivat jäljelle jääneet tuomarit hevosen selkään ja ratsastivat omille asemilleen päältä nähden yhtä tyyninä kuin ennenkin, tietoisina samasta kiihkottomasta lahjomattomuudestaan, jota he olivat koko oikeudenkäynnin aikana osoittaneet.
SEITSEMÄSKOLMATTA LUKU.
Vanki vietti tuomion saatuaan muutamia tunteja omaistensa seurassa. Wharton itki toivottomuuden masentamana poikansa surullista kohtaloa; ja Frances tajuttomuudestaan toinnuttuaan tunsi epätoivon tuskia, joiden rinnalla itse kuolemankin katkeruus olisi ollut verraten helppo. Neiti Peyton oli ainoa, jossa vielä kyti toivon kipinä ja jolla vielä oli sen verran mielenmalttia, että hän saattoi esittää, mitä näissä oloissa oli paras tehdä. Hyvän tädin suurempi mielentyyneys ei johtunut siitä, että häneltä olisi vähääkään puuttunut osanottoa sisarenpoikansa kohtaloon, vaan se perustui jonkinlaiseen vaistomaiseen luottamukseen Washingtonin jaloon luonteeseen. Washington oli kotoisin samasta siirtokunnasta kuin hän itsekin; ja vaikka Washington oli jo niin nuorena lähtenyt sotaretkille ja neiti Peyton taas niin usein käynyt sisarensa perheen luona ja lopulta kokonaan muuttunut sen holhoojaksi, eivätkä he sen takia olleet koskaan tavanneet toisiaan, tiesi neiti kuitenkin, mikä mies hän kotonaan oli, ja ettei se ankara järkähtämättömyys, joka oli hänen julkiselle toiminnalleen ominaista, suinkaan ollut hänen yksityiselämänsä tunnuspiirteitä. Hänet tunnettiin Virginiassa vakavaksi, mutta oikeamieliseksi ja lempeäksi isännäksi; ja täti tunsi jonkinlaista ylpeyttä siitä, että hänen maanmiehensä nyt johti Amerikan armeijoja ja suuressa määrin vallitsi sen kohtaloita. Hän tiesi, että Henry oli syytön rikokseen, josta hänet oli kuolemaan tuomittu, ja siinä yksinkertaisessa luottamuksessa, joka on vilpittömimmille luonteille niin tunnusomaista, hän ei voinut käsittää semmoista lain selitystä ja tulkintaa, joka tuomitsi rangaistuksia olemattomista rikoksista. Mutta neiti Peytoninkin luottava toivo oli saava lyhyen lopun. Puolenpäivän aikaan saapui virran rannalla majaillut miliisirykmentti sen talon edustalle, jossa sankarittaremme omaisineen asui, ja alkoi arvelematta pystyttää telttojaan viipyäkseen, kuten tunnustettiin, seuraavaan aamuun saakka, jotta brittiläinen vakooja tulisi asianmukaisella juhlallisuudella teloitetuksi.
Dunwoodie oli tehnyt kaikki, mihin ohjeet olivat hänet velvoittaneet,
ja nyt hän oli vapaa palaamaan eskadroonaansa, joka kärsimättömänä
odotti hänen paluutaan tullakseen johdetuksi vihollisosastoa vastaan,
jonka tiedettiin hitaasti nousevan ylöspäin pitkin virran rantoja
suojellakseen perässään tulevaa muonitusosastoa. Dunwoodiella oli
kerallaan pieni osasto Lawtonin joukosta siltä varalta, että näiden
todistus olisi vangin tuomitsemiseksi tarpeen; ja luutnantti Mason
komensi tätä joukkoa. Mutta kapteeni Whartonin tunnustuksen johdosta
oli käynyt tarpeettomaksi kuulustella kansan puolesta[16] todistajia.
Majuri, joka ei tahtonut nähdä Henryn omaisten surua ja pelkäsi
antautua sen vaikutuksen alaiseksi, oli viettänyt mainitsemamme
ajan kävellen itsekseen kipeän tuskan valtaamana vähän matkan
päässä asuinrakennuksesta. Samoin kuin neiti Peyton hänkin jonkin
verran luotti siihen, että Washington armahtaisi, vaikka kamalan
epäilyksen ja toivottomuuden puuskat tuon tuostakin pyrkivät valtaan
hänen mielessään. Sotapalveluksen lait hän hyvin tunsi ja hän oli
enemmän tottunut näkemään kenraalissaan hallitsijan kuin yksityisen
miehen inhimillisine luonnepiirteineen. Niin hiljakkoin oli sattunut
tuo kamala tapaus, joka ehdottomasti todisti Washingtonin olevan
täydelleen vapaan siitä heikkoudesta, että hän itsensä säälistä olisi
toisen armahtanut. Hänen nopein askelin kulkiessaan puutarhassa
edestakaisin yhä palaavain epäilysten mieltään kiduttaessa ja
ohimeneväin toivon välähdysten sitä hetkittäin elähdyttäessä, Mason
lähestyi häntä täysin valmiina nousemaan satulaan."Ajatellen teidän ehkä unohtaneen ne uutiset, jotka tänä aamuna saimme alhaalta, olen rohjennut käskeä osaston valmistautua lähtemään", sanoi luutnantti kylmäkiskoisesti, huitoen satulantupella poikki tulikukan nuppuja, joita kasvoi hänen ulottuvissaan.
"Mitkä uutiset?" huudahti majuri säpsähtäen.
"Sen vain, että John Bull on liikkeellä Länsi-Chesterissä vankkureineen, ja että jos hän saa ne täytetyksi, täytyy meidän muonan puutteen vuoksi peräytyä näiden kirottujen kukkulain taakse. Nuo ahnaat englantilaiset ovat Yorkin saaressa niin ahtaalla, että kun he joskus uskaltavat lähteä liikkeelle, eivät he jätä olkia sen vertaa, että niitä riittäisi jenkkitytön vuoteeseen."
"Missä sanoitte pikalähetin eronneen heistä? Tieto on kokonaan haihtunut muististani."
"Sing Singin kukkuloilla", vastasi luutnantti melko hämmästyneenä. "Sen alapuolella tie on kuin heinätori ja kaikki siat huokailevat ja valittavat, kun viljaa ajetaan ohi Kuninkaansillalle. Yrjö Singletonin käskyläinen, joka toi tiedot, sanoi hevostemme neuvottelevan, eikö pitäisi lähteä sinne alas ilman ratsastajia ja syödä kelpo ateria, sillä epätietoista on, milloin he taas saavat syödä mahansa täyteen. Jos englantilaiset saavat viedä, mitä ovat rosvonneet, niin ei jouluna ole sen vertaa läskiä sianlihassa, että sen voisi omassa rasvassaan paistaa."
"Hiiteen Singletonin käskyläisen lorut, herra Mason", huudahti Dunwoodie kärsimättömänä; "oppikoon odottamaan esimiestensä käskyjä."
"Pyydän teiltä hänen puolestaan anteeksi, majuri Dunwoodie", sanoi luutnantti; "hän vain erehtyi, samoin kuin minäkin. Me molemmat käsitimme asian niin, että kenraali Heath oli käskenyt käydä vihollisen kimppuun ja häiritä sitä, milloin vain hän uskaltaisi pistää nokkansa ulos pesästään."
"Malttakaa mielenne, luutnantti Mason", sanoi majuri, "taikka täytyy minun opettaa teille, että teitä käsketään minun kauttani."
"Tiedän sen, majuri Dunwoodie – tiedän sen; ja olen pahoillani siitä, että muistinne on niin lyhyt, ettette muista minun aina empimättä niitä totelleen."
"Antakaa minulle anteeksi, Mason", huudahti Dunwoodie, tarttuen hänen molempiin käsiinsä; "tunnen teidät urhoolliseksi ja kuuliaiseksi sotilaaksi; unohtakaa ärtyisyyteni. Mutta tämä juttu – onko teillä koskaan ollut ystävää?"
"Ei, ei", keskeytti luutnantti; "antakaa anteeksi minulle, syy on vilpittömän virkaintoni. Tiesin ohjeet ja pelkäsin, että esimiestäni kohtaisi moite. Mutta jääkää vain tänne ja mukiskoonpa vain kukaan sanaakaan joukkoamme vastaan, itsestään on joka miekka paikalla lentävä tupestaan; sitä paitsi ne vielä ovat matkalla ylöspäin ja Crotonista on Kuninkaansillalle pitkä matka. Tapahtuipa mitä tahansa, varmaan me pääsemme heidän kannaksilleen, ennenkuin taas ovat kotiinsa ennättäneet."
"Oih, kun ei se sanantuoja pian palaa päämajasta!" huudahti Dunwoodie. "Tämä odotus on niin tuskastuttavaa."
"Tapahtuu tahtonne", huudahti Mason; "tässä hän on heti ja ratsastaa kuin hyvän uutisen tuoja ainakin. Suokoon Jumala, että niin olisi; sillä enpä juuri voi sanoa pitäväni siitä, että urhoollinen mies tyhjän päällä tanssii."
Dunwoodie ei paljon joutanut kuulemaan tätä tunteellista selitystä; sillä ennenkuin Mason vielä oli ennättänyt puoltakaan sanoa, oli majuri jo hypähtänyt aidan yli ja seisoi sanantuojan edessä.
"Mitä uutisia?" huudahti majuri, samalla kuin sotilas astui alas ratsunsa selästä.
"Hyviä!" huudahti mies; ja kun häntä ei vähääkään epäilyttänyt uskoa viestiään niin hyvin tunnetulle upseerille kuin Dunwoodie oli, pisti hän paperin hänen käteensä ja lisäsi: "mutta lukekaa itse."
Dunwoodie ei pysähtynyt lukemaan, vaan lensi ilon joustavin askelin vangin huoneeseen. Vahtimies tunsi hänet ja salli hänen vastustamatta mennä sisään.
"Ah, Peyton", huudahti Frances hänen huoneeseen astuessaan, "tulet kuin taivaan sanansaattaja! Tuotko armahduksen sanoman?"
"Kas tässä, Frances – tässä, Henry – tässä, Jeanette-serkku", huusi nuorukainen vapisevin käsin sinetin murtaessaan; "tässä on kirje itse, vartion kapteenille osoitettu. Mutta kuulkaa –"
Kaikki kuuntelivat pelon jännityksessä; ja murtuneiden toiveitten tuskallinen pistos lisättiin nyt heidän murheeseensa, kun he näkivät majurin kasvoilla säteilevän ilon äkkiä muuttuvan kauhistukseksi. Paperi sisälsi tuomion, jonka alle oli kirjoitettu nämä yksinkertaiset sanat:
Vahvistan – GEO. WASHINGTON.
"Auttamattomasti hukassa, auttamattomasti hukassa!" huudahti Frances tätinsä syliin vaipuen.
"Poikani, poikani!" nyyhkytti isä. "Taivaassa on armoa, ellei sitä maan päällä ole. Älköön Washingtonilta evättäkö sitä armoa, jonka hän nyt kieltää viattomalta lapseltani!"
"Washington!" toisti Dunwoodie, katsellen ympärilleen kauhusta turtuneena. "Niin, tämä todella on Washingtonin teko; tuo on hänen käsialansa; omalla nimellään hän on vahvistanut tämän kamalan paperin."
"Julma, julma Washington!" huudahti neiti Peyton. "Kuinka ainainen veren näkeminen on hänen luontonsa muuttanut!"
"Älkää häntä soimatko", sanoi Dunwoodie: "hän on toiminut kenraalina eikä ihmisenä; henkeni pantiksi siitä, että häneenkin koskee kipeästi isku, joka hänen on pakko iskeä."
"Olen pettynyt hänen suhteensa", huudahti Frances. "Hän ei ole maansa pelastaja, vaan kylmä ja armoton tyranni. Voi, Peyton, Peyton! Kuinka väärin olet hänet minulle kuvannut!"
"Vaikene, rakas Frances; vaikene Jumalan nimessä; älä käytä semmoisia sanoja. Hän on vain lain vartija."
"Puhut totta, majuri Dunwoodie", sanoi Henry toipuen iskusta, jonka viimeisen toivon kipunan sammuminen oli hänelle tuottanut, ja lähti paikaltaan isänsä vierestä. "Minä, jota isku kohtaa, en häntä soimaa. Olen saanut kokea kaikkea suosiota, mitä voin pyytää. En saa haudan partaalla tehdä vääryyttä. En ihmettele sitä, että Washington näin järkähtämättä käyttää lakia, kun asianne on petoksen johdosta niin hiljan saanut kokea niin suuren vaaran. Minulla ei nyt ole muuta jäljellä kuin valmistua kuolemaan, joka niin pian minua odottaa. Sinulle, majuri Dunwoodie, esitän ensi pyyntöni."
"Sano se", virkkoi majuri, joka tuskin sai puhutuksi.
Henry kääntyi ja viitaten vieressään olevaan itkevään ryhmään sanoi:
"Ole tälle iäkkäälle miehelle poika; auta häntä heikkoudessaan ja puolusta häntä kaikkea vääryyttä vastaan, jota hän ehkä voi tulla kokemaan minua kohtaavan häpeän vuoksi. Hänellä ei ole tämän maan hallitsevain kesken monta ystävää; anna vaikutusvaltaisen nimesi olla yksi niistä."
"Sen lupaan."
"Ja tämä viaton, avuton raukka", jatkoi Henry viitaten Saaraan, joka istui tajuttomana, käsittämättä mitään siitä mitä tapahtui, "olin toivonut saavani tilaisuuden kostaa hänen kärsimänsä vääryyden"; kiihkon puna levisi hänen kasvoilleen; "mutta semmoiset ajatukset ovat huonot – tunnen, että ne ovat väärät. Sinun hoidossasi, Peyton, häneltä ei ole puuttuva myötätuntoa eikä turvaa."
"Sen lupaan", kuiskasi Dunwoodie.
"Tällä hyvällä tädillä on sinuun jo oikeuksia; hänestä en tahdo puhua; mutta tässä", ottaen Francesia kädestä ja katsellen hänen kasvojaan veljellisellä rakkaudella, "tässä on paras lahjani. Ota hänet povellesi ja helli häntä, niinkuin viattomuutta ja hyvettä."
Majuri ei voinut aivan hillitä kiihkoaan ojentaessaan kätensä ja ottaessaan tämän kalliin lahjan vastaan; mutta hänen kättään karttaen Frances kätki kasvonsa tätinsä povelle.
"Ei, ei, ei!" hän kuiskasi. "Ei kukaan, joka on ollut avullisena veljeni tuhoon, voi koskaan olla minulle mitään."
Henry katsoi häneen hyvän aikaa hellän säälin valtaamana, ennenkuin hän jälleen jatkoi puhetta, jonka kaikki tunsivat erikoisesti hänen ajatustensa ilmaukseksi.
"Olen sitten erehtynyt. Minä, Peyton, luulin, että kuntosi, jalo uskollisuutesi asialle, jota olet oppinut kunnioittamaan, että ystävyytesi isääni kohtaan hänen vankeutensa aikana, ystävyytesi, jota olet osoittanut minua kohtaan, – sanalla sanoen, koko olemuksesi, minä luulin että sisareni sen ymmärsi ja antoi sille arvoa."
"Sen teen – sen teen", kuiskasi Frances, painaen kasvonsa vielä syvemmälle tätinsä povea vasten.
"Minä luulen, rakas Henry", sanoi Dunwoodie, "että on parasta jättää tämä asia nyt silleen."
"Sinä unohdat", vastasi vanki, heikosti hymyillen, "kuinka paljon minulla on tehtävää ja kuinka vähän aikaa siihen on jäljellä."
"Minä pelkään", jatkoi majuri tulipunaisin kasvoin, "neiti Whartonin saaneen minusta käsityksiä, jotka nyt on myöhäistä muuttaa."
"Ei, ei, ei", huudahti Frances nopeasti; "kunniasi on puhdistettu, Peyton – kuolinhetkellään hän hälvensi kaikki epäilykseni."
"Jalo Isabella!" sanoi Dunwoodie hiljaa. "Mutta siitä huolimatta, Henry, säästä nyt sisartasi; ja säästä minuakin."
"Puhun säälistä itseäni kohtaan", vastasi veli, hellävaroen irroittaen Francesin tätinsä syleilystä. "Sopiiko tämmöisenä aikana jättää kahta näin suloista naista ilman suojelijaa! Heidän kotinsa on hävitetty ja kova kohtalo on pian heiltä riistävä viimeisenkin miespuolisen omaisen" – samalla hän katsoi isäänsä; "voinko rauhassa kuolla tietäen vaarat, jotka heitä uhkaavat?"
"Unhotat minut", sanoi neiti Peyton, jolle häitten vietto tämmöisellä hetkellä tuntui sietämättömältä ajatukselta.
"En, rakas täti, en unhota sinua, enkä ole unhottava koskaan, ennenkuin lakkaan mitään muistamasta; mutta muista aikaa ja vaaroja. Hyvä vaimo, joka tässä talossa asuu, on jo lähettänyt hakemaan hengen miestä tasoittamaan tietäni toiseen maailmaan. Frances, jos tahdot, että kuolen rauhassa ja tunnen turvallisuutta, joka sallii minun suunnata taivaaseen kaikki ajatukseni, niin anna saman papin vihkiä itsesi Dunwoodien kanssa."
Frances pudisti päätään, mutta oli yhä vaiti.
"En pyydä iloa – mitään onnen ilmauksia, sillä sitä et moneen kuukauteen tahdo etkä voikaan tuntea; mutta ota vastaan oikeus hänen voimalliseen nimeensä – anna hänelle eittämätön oikeus suojella itseäsi –"
Impi ilmaisi jälleen lujalla liikkeellä epäyksensä.
"Tämän tajuttoman sairaan vuoksi" – Saaraan viitaten, "itsesi vuoksi – minun tähteni – sisareni –"
"Vaikene, Henry, taikka murrat sydämeni", huudahti impi kiihtyneenä; "en, vaikka koko maailman saisin, suostuisi tämmöisenä hetkenä niihin juhlallisiin lupauksiin, joita vaadit. Se tekisi minut koko elämäkseni onnettomaksi."
"Et rakasta häntä", sanoi Henry soimaavasti. "En siis tahdo enää vaatia sinua siihen, koska se on mieltymystäsi vastaan."
Frances kohotti toisen kätensä kasvonsa peittääkseen, toisen ojensi Dunwoodielle ja sanoi vakavana:
"Nyt teet minulle vääryyttä – äsken teit vääryyttä itsellesi."
"Lupaa minulle sitten", sanoi nuori Wharton, välillä hetken äänetönnä mietittyään, "että paikalla kun kohtaloni muisto on lauhtunut, annat ystävälleni tuon kätesi elinajakseni, niin tyydyn."
"Sen lupaan", sanoi Frances, vetäen pois käden, jonka Dunwoodie hienotunteisesti laski irti, yrittämättä edes kohottaa sitä huulilleen.
"No hyvä; sitten, hyvä täti", jatkoi Henry, "tahdotteko jättää minut vähäksi aikaa kahden kesken ystäväni kanssa? Minulla on muutamia surullisia tehtäviä uskottavana hänelle ja tahtoisin säästää sinut ja sisareni tuskalta, jonka niiden kuuleminen tuottaisi."
"Vielä on aikaa käydä Washingtonin puheilla", sanoi neiti Peyton ovelle mennessään; ja ylevän arvokkaasti puhuen hän sitten jatkoi: "Lähden hänen luokseen itse; hän ei voi kieltäytyä kallistamasta korvaansa oman siirtokuntansa naisen sanoille – ja sitä paitsi olemme jonkin verran sukuakin."
"Eikö olisi yhtä hyvä kääntyä Harperin puoleen?" sanoi Frances, nyt ensi kerran muistaen heidän vieraansa lähtösanat.
"Harperin!" toisti Dunwoodie, kääntyen hänen puoleensa salaman nopeudella. "Mitä hänestä? Tunnetteko hänet?"
"Se olisi turhaa", sanoi Henry, vetäen majurin syrjään; "Frances tarraa pienimpäänkin toivoon kiinni, kuten hellä sisar ainakin. Lähde, rakkaani, jätä minut kahden kesken ystäväni kanssa."
Mutta Frances näki Dunwoodien silmissä ilmeen, joka ei laskenut häntä paikaltaan. Hilliten tunteittensa kuohua hän jatkoi:
"Hän oli meillä kaksi päivää – hän oli meillä juuri silloin, kun Henry vangittiin."
"Entä – entä – tunsitteko te hänet?"
"Emme", jatkoi Frances henkeänsä pidätellen huomatessan rakastettunsa tavattoman jännityksen, "emme tunteneet häntä; hän tuli meille illalla aivan tuntemattomana ja oli meillä sen ajan, kuin rajua myrskyä kesti; mutta hän näytti mieltyneen Henryyn ja lupasi hänelle ystävyytensä."
"Mitä!" huudahti nuorukainen hämmästyen. "Tunsiko hän veljesi?"
"Epäilemättä: hänen pyynnöstään Henry riisui valepukunsa."
"Mutta," sanoi Dunwoodie, jännityksestä kalpeana, "hän ei varmaankaan tiennyt, että hän oli kuninkaallisen armeijan upseeri?"
"Tiesi, tiesi", huudahti neiti Peyton; "ja hän varoitti meitä juuri tästä nykyisestä vaarasta."
Dunwoodie otti käteensä tuomiosanoman, joka vielä virui siinä, mihin se oli pudonnut, ja tutki sitä kiinteästi. Jokin asia näytti hämmentävän hänen ajatuksiaan. Hän kohotti kätensä otsalleen, jokaisen silmän tuijottaessa häneen pelokkaan odottavana – jokaisen pelätessä uudelleen antautua toiveisiin, toivon jo niin mieltä murtavasti petettyä.
"Mitä hän sanoi? Mitä hän lupasi?" Dunwoodie lopulta kysyi kuumeisessa levottomuudessa.
"Hän käski Henryn vaaran uhatessa turvautua häneen ja lupasi pelastaa pojan isän osoittaman vieraanvaraisuuden vuoksi."
"Sanoiko hän sen, vaikka tiesi, että hän oli brittiläinen upseeri?"
"Aivan varmaan; ja juuri tähän vaaraan viitaten."
"Silloin", huudahti nuori soturi ääneen ja riemastukselleen vallan suoden, "silloin olet hyvässä turvassa – silloin pelastan sinut; niin, Harper ei koskaan unohda sanaansa."
"Mutta onko hänellä siihen valtaa?" sanoi Frances. "Voiko hän taivuttaa Washingtonin jäykän mielen?"
"Voiko! Ellei hän voi", huudahti nuorukainen, "ellei hän voi, niin kuka voi? Greene ja Heath ja nuori Hamilton eivät ole mitään verrattuna tähän Harperiin. Mutta", syöksähtäen rakastettunsa luo ja kiivaasti pusertaen hänen kättään, "sano minulle vielä kerran – sinä sanoit, että hän lupasi?"
"Aivan varmasti, Peyton; juhlallisesti ja nimenomaan hän lupasi, ja kaikki asianhaarat tietäen."
"Ole siis huoletta", huudahti Dunwoodie, pitäen häntä hetkisen rintansa vasten, "ole huoletta, Henry pelastuu."
Hän ei joutanut sen enempää selittelemään, vaan hyökkäsi huoneesta, jättäen perheen kummiinsa. He jäivät äänettöminä ihmettelemään, kunnes kuulivat hänen ratsunsa kavioiden kapseen, hänen nuolen nopeudella karauttaessaan ulko-ovelta matkaan.
Nuoren soturin lähdettyä surevat omaiset istuivat ja kauan aikaa keskustelivat, oliko menestyksen toiveita. Dunwoodien luottava tapa oli kuitenkin herättänyt samoja tunteita kuulijoissakin. Jokainen tunsi, että Henryn toiveet jälleen kävivät valoisemmiksi, ja toiveitten elpyessä kaikki muutoinkin rohkaisivat mielensä, ja kaikille muille paitsi Henrylle se tuotti iloa. Hänen tilansa oli liian kamala, jotta hän olisi vähästä antautunut toiveisiin, ja muutaman tunnin hän oli tuomittu tuntemaan, kuinka paljon sietämättömämpi oli tietämättömyys kuin kuolemankaan varmuus. Francesin laita ei ollut niin. Rakkauden luottamuksessa hän uskoi varmasti Dunwoodien vakuutukseen kiusaamatta itseään epäilyksillä, joita hän ei kuitenkaan olisi voinut hälventää; mutta luottaen siihen, että hänen rakastettunsa kykeni tekemään kaikki, mihin mies yleensä pystyi, ja elävästi muistaen Harperin esiintymisen ja hyväntahtoisen ulkomuodon, hän kokonaan antautui uuden toivon riemuun.
Neiti Peytonin ilo oli maltillisempi, ja moneen kertaan hän moitti sisarentytärtään tämän liian kuohahtelevista tunteista, ennenkuin vielä oli mitään varmuutta siitä, että nämä toiveet toteutuisivat. Mutta hymyily, joka asui immen huulilla, riiteli jyrkkään sitä tunteen malttia vastaan, jota häneen koetettiin istuttaa.
"Kuinka, rakkain täti", sanoi Frances leikillisesti, vastatessaan erääseen tämän moneen kertaan uudistamaan moitteeseen, "vaaditteko, täti, minua tukahduttamaan ilon, jota tunnen Henryn pelastumisesta, vaikka te itse olette niin moneen kertaan selittänyt mahdottomaksi, että meidän maatamme hallitsevat miehet voisivat uhrata viattoman ihmisen?"
"Ei, lapseni, minä tosiaan luulin sitä mahdottomaksi ja luulen vieläkin; mutta siitä huolimatta on sekä ilossa että murheessa osoitettava tyyneyttä."
Frances muisti Isabellan sanat ja kääntäen kunnon tätiinsä kiitollisuuden kyynelistä täyttyvät silmänsä vastasi:
"Se on totta, mutta on tunteita, jotka eivät tottele järkeä. Voi, tuossa ovat ne hirviöt, jotka ovat tulleet kanssaihmisensä kuolemaa katsomaan ja nyt liikkuvat tuolla kentällä, ikäänkuin ei elämä olisi heille muuta kuin sotilasparaati."
"Palkkasotureille ei se paljon muuta olekaan", sanoi Henry, koettaen unohtaa levottomuutensa.
"Katselet, kultaseni, niinkuin pitäisit sotaväkeä hyvinkin näkemisen arvoisena", sanoi neiti Peyton, huomatessaan sisarentyttärensä niin kiinteästi ja herkeämättömällä huomiolla katselevan ulos akkunasta. Mutta Frances ei vastannut hänelle mitään.
Akkunasta, jonka ääressä hän seisoi, oli helppo nähdä sola, jota he olivat matkustaneet Ylämaan kautta kulkiessaan; ja vuori, jonka kukkulalla salaperäinen mökki oli, oli aivan hänen edessään. Sen rinteet olivat rosoiset ja karut. Pitkin rinteitä oli harvakseen tammia ja näiden lehdettömäin oksain läpi näkyi valtavia paasikoita, joiden poikki näytti melkein mahdottomalta kulkea. Vuoren juurelle ei talosta ollut puoltakaan mailia ja Francesin huomiota herätti nyt mies, joka astui esiin kummallisen muotoisena paaden takaa ja sitten äkisti katosi. Saman tempun hän toisti moneen kertaan, ikäänkuin olisi ollut karkuri, joka tarkasteli sotamiesten hommia ja tahtoi saada selville, millä kannalla asiat kentällä olivat. Etäisyydestä huolimatta Francesin mieleen paikalla juolahti, että se oli Birch. Ehkä tähän vaikutelmaan osaksi oli syynä miehen ulkomuoto ja käytös, mutta vielä enemmän tietysti se, että hän oli ennen nähnyt vuorella samanlaisen olennon. Hän oli aivan varma siitä, että ne olivat sama olento, vaikk'ei tässä ollut sitä piirrettä, jonka hän tuossa toisessa oli päätellyt kaupustelijan repuksi. Harvey oli hänen mielikuvituksessaan siihen määrään liittynyt Harperin salaperäiseen esiintymiseen, että hän rauhallisemmissakin oloissa, kuin missä hän oli tulonsa jälkeen elänyt, olisi pitänyt epäilyksensä omina hyvinään. Frances sen vuoksi istui ja hiljaa itsekseen mietti tätä toista ilmestymistä koettaen saada selville, mitä yhteyttä tällä kummalla miehellä saattoi olla heidän perheensä kohtaloiden kanssa. Epäilemättä hän tavallaan oli pelastanut Saaran iskusta, joka jo osaksi oli häntä kohdannut, eikä hän millään tavalla ollut osoittanut heitä kohtaan vihamielisyyttä.
Katseltuaan kauan aikaa sitä kohtaa, jossa viimeksi oli tämän kumman otuksen nähnyt, hän kääntyi huoneessa olevain omaistensa puoleen. Neiti Peyton istui Saaran vieressä, joka näytti hieman entistä enemmän kiinnittävän huomiotansa siihen, mitä hänen ympärillään tapahtui, mutta edelleenkin oli tunnoton sekä ilolle että surulle.
"Luulisinpa, kultaseni, sinun jo vähitellen oppineen rykmentin harjoitukset", sanoi neiti Peyton; "sotilaan vaimossa ei se kuitenkaan ole niinkään paha ominaisuus."
"En ole vielä vihitty", sanoi Frances, punastuen silmiään myöten; "ja vähän syytä meillä on toivoa perheessämme toista vihkimistä."
"Frances!" huudahti hänen veljensä tuolilta hypähtäen ja rajun mielenliikutuksen valtaamana kävellen lattian poikki, "älä enää koske siihen asiaan, rukoilen sinua. Tahtoisin olla rauhassa kaikkien ihmisten kanssa, niin kauan kuin kohtaloni on tietymätön."
"Tulkoon siitä tietymättömyydestä sitten loppu", huudahti Frances ovelle hypähtäen, "sillä tässä tulee Peyton ja tuo ilosanoman armahduksestasi."
Tuskin hän oli saanut tämän sanotuksi, kun ovi aukeni ja majuri astui sisään. Hänen kasvonsa eivät ilmaisseet onnistumista sen enempää kuin yrityksen hukkaankaan raukeamista, mutta levottomuutta sitä enemmän. Hän tarttui käteen, jonka Frances sydämensä kyllyydessä hänelle ojensi, mutta hellitti sen paikalla ja ilmeisen uupumuksen valtaamana heittäytyi nojatuoliin.
"Et onnistunut", sanoi Wharton ja hänen sydämensä pampahti, vaikka hän pysyikin näköjään rauhallisena.
"Oletko tavannut Harperin?" huudahti Frances kalveten.
"En; minun kulkiessani joen poikki veneellä, näyttää hän toisella veneellä tulleen tälle puolelle. Palasin viipymättä takaisin ja seurasin hänen jälkiään Ylämaahan monta mailia läntistä solaa, mutta siellä hän katosi jäljettömiin. Olen tullut tänne rauhoittamaan teitä, mutta vielä tänä iltana aion hänet tavata ja saada Henryn armahduksen."
"Entä tapasitko Washingtonin?" kysyi neiti Peyton.
Dunwoodie katseli häntä hetken hajamielisenä ja miettivänä, mutta kun kysymys uudistettiin, vastasi hän vakavana ja empien:
"Ylipäällikkö oli poistunut majapaikastaan."
"Mutta, Peyton", huudahti Frances, jonka kauhu uudelleen valtasi, "elleivät he tapaa toisiaan, voi se olla liian myöhäistä. Harper ei yksinään riitä."
Dunwoodie käänsi katseensa hitaasti hänen tuskaisiin kasvoihinsa ja hetkisen miettiväisenä niihin katsottuaan sanoi:
"Sinä sanoit, että hän lupasi Henryä auttaa."
"Aivan varmaan, omasta ehdostaan ja palkaksi nauttimastaan vieraanvaraisuudesta."
Dunwoodie pudisti päätään ja alkoi näyttää totiselta.
"Tuo sana 'vieraanvaraisuus' ei minua miellytä – sillä on niin tyhjä kaiku; asiallisempaa täytyy sen olla, joka Harperin sitoo. Pelkään, että on tapahtunut jokin erehdys; kerro minulle kaikki, mitä tapahtui."
Kiireesti ja totisella äänellä Frances täytti tämän pyynnön. Hän kertoi varsinkin sen, kuinka Harper oli Akaasilaan tullut, kuinka hänet oli vastaanotettu ja kuinka tapaukset sitten olivat kehittyneet, kertoi niin tarkkaan kuin suinkin muisti. Kun hän viittasi isänsä ja vieraan väliseen keskusteluun, hymyili majuri, pysyen kuitenkin vaiti. Sitten hän kertoi Henryn tulosta ja seuraavan päivän tapahtumista. Ja etenkin hän kertoi laajasti sen, kuinka Harper oli vaatinut hänen veljeään heittämään pois valepukunsa ja muisti erinomaisen tarkkaan hänen huomautuksensa nuorukaisen menettelyn vaarallisuudesta. Muistipa hän Harperin lausuneen veljelleen nekin merkilliset sanat, että "hän oli paremmassa turvassa sen johdosta, että hän, Harper, tiesi, kuka hän oli, kuin hän olisi muutoin ollut". Nuorekkaan ihailun lämmöllä Frances mainitsi heidän vieraansa hyväntahtoisuuden häntä itseään kohtaan ja kertoi seikkaperäisesti hänen jäähyväisensä koko perheelle.
Dunwoodie kuunteli alussa vakavana ja tarkkaavaisena; kuta kauemmaksi kertomus ehti, sitä ilmeisemmäksi muuttui hänen mielihyvänsä. Kun Frances puhui itsestään ja suhteestaan tähän vieraaseen, hymyili hän mielihyvästä ja immen päätettyä kertomuksensa hän ihastuneena huudahti:
"Pelastuu, pelastuu!"
Mutta hänet keskeytettiin, kuten saamme nähdä seuraavasta luvusta.
KAHDEKSASKOLMATTA LUKU.
Maassa, jonka olivat, kuten nämä valtiot, asuttaneet synnyinmaastaan ja kotikonnuiltaan omantunnon ja uskon sorron vuoksi karkoitetut ihmiset, ei kristillisen kuoleman tapoja eikä juhlallisuuksia koskaan laiminlyöty, milloin vain tilaisuus salli niitä noudattaa. Talon kelpo emäntä noudatti tunnollisesti sen kirkon muotoja, johon hän kuului; ja koska hän itse oli herännyt synnintuntoon naapuriseurakunnan papin puheesta, luuli hän nyt, että vain tämän kehoitukset enää voisivat pelastaa Henry Whartonin niinä lyhyinä tunteina, mitkä hänellä enää oli armon aikaa. Ei siten, että tämä hyväsydäminen vaimo itsekään olisi ollut niin tietämätön tunnustamansa uskon opinkappaleista, että hän suojeluksekseen olisi tarvinnut kuolevaista apua; mutta hän oli, hänen omia sanoja käyttääksemme, "istunut niin kauan hyvän pastori N:n saarnan alla", että hän vaistomaisesti oli saanut erikoisen luottamuksen hänen apuunsa, vaikka tämän avun hänen oman uskonsa mukaan olisi pitänyt tulla vain Jumalalta. Kuolema oli hänen mielestään aina erikoisen kamala asia, ja paikalla kun vangin tuomio oli tullut tunnetuksi, lähetti hän sen vuoksi Caesarin isäntänsä parhaalla ratsulla hakemaan tätä taattua sielunpaimentaan. Hän oli tehnyt tämän kysymättä Henryn sen enempää kuin hänen omaistensakaan mieltä; ja vasta kun Caesaria kaivattiin kotihommissa, ilmaisi hän, mille asialle hänet oli lähetetty. Nuorukainen tämän kuullessaan ilmaisi alussa voittamatonta vastenmielisyyttä tämmöistä hengellistä ohjausta kohtaan; mutta samalla kuin käsityksemme elämän asioista menettävät eloisuutensa, lakkaavat ennakkoluulomme ja tapammekin meitä hallitsemasta; ja lopun lopuksi hän kohteliaalla pään kumarruksella kiitti hyvää tarkoittavaa vaimoa tämän huolehtivaisuudesta.
Neekeri palasi verraten pian retkeltään ja mikäli hänen hieman sekavista sanoistaan saattoi päättää, tulisi pappi vielä samana päivänä. Keskeytyksen, jonka edellisessä luvussa mainitsimme, sai aikaan talon emäntä. Dunwoodien toimesta oli Henryn ovea vartioivaa vahtimiestä käsketty päästämään vangin luo hänen omaisiaan, milloin nämä vain halusivat mennä hänen luokseen. Komentava upseeri ulotti tämän käskyn koskemaan Caesariakin; mutta jokaisen, joka lupaa pyysi, täytyi tehdä tarkalleen selkoa asiastaan. Majuri oli kuitenkin ilmoittanut itsensäkin brittiläisen upseerin omaiseksi; ja hän antoi heidän kaikkien puolesta sen lupauksen, ettei kukaan omaisista yrittäisi auttaa vankia pakoon pääsemään. Talon emännän ja vartion korpraalin välillä tapahtui lyhyt keskustelu oven edessä, jonka vahtimies jo oli avannut esimiehensä suostumuksen edellyttäen.
"Tahtoisitteko kieltää uskonnon lohdutuksen kanssaihmiseltänne, joka on kuolemaan tuomittu?" sanoi eukko vakavalla hartaudella. "Voisitteko saattaa sielun tuliseen pätsiin, vaikka saatavissa on hengenmies, joka voi hänelle osoittaa sen suoran ja kapean tien?"
"Kuulkaahan nyt, hyvä vaimo", vastasi korpraali työntäen hänet hellävaroen pois; "minun selkäni ei ole luotu sitä varten, että kukaan kulkisi sitä pitkin taivaaseen. Saisinpa minä miesten kesken kunniani kuulla, jos jättäisin ohjeeni tottelematta. Käykää alhaalla kysymässä luutnantti Masonilta, sitten saatte tuoda vaikka koko seurakunnan. Ei ole kulunut tuntiakaan siitä kun otimme vahtimisen jalkaväeltä, enkä soisi kenenkään sanovan, että me ymmärrämme tehtävämme huonommin kuin miliisi."
"Päästä vaimo sisään", sanoi Dunwoodie jyrkästi, huomatessaan vasta nyt ensi kerran, että vahdissa oli hänen oman joukkonsa mies.
Korpraali nosti kätensä lakkiinsa ja astui vaieten syrjään; sotamies seisoi kivääri jalalla ja eukko astui huoneeseen.
"Täällä on alhaalla pappi, joka on tullut teidän eroavaa sieluanne lohduttamaan, meidän oma pappimme kun on tärkeällä asialla; hän on vanhaa herra N:ää hautaamassa."
"Tuokaa hänet sisään", sanoi Henry kiihkeän kärsimättömänä.
"Mutta päästäneekö vahtimies häntä? Se olisi hyvin sopimatonta, jos herra N:n ystävä, joka on aivan vieras, karkeasti kynnyksellä pidätettäisiin."
Kaikkien silmät kääntyivät nyt Dunwoodieen, joka kelloonsa katsoen matalalla äänellä puhui Henrylle muutaman sanan ja Francesin seuraamana nopeaan poistui huoneesta. Keskustelun aiheena oli vangin pyyntö, että hänelle lähetettäisiin hänen omaan uskontokuntaansa kuuluva pappi, ja majurin lupaus, että hän toimittaisi moisen miehen Fishkillin kaupungista, jonka kautta hänen piti lähteä lautalle tapaamaan Harperia tämän palatessa. Mason kävi pian ovella kumartamassa ja suostui mielellään emännän pyyntöön; ja sananjulistaja sai niin ollen kehoituksen astua huoneeseen.
Henkilö, joka nyt Caesarin perässä emännän saattamana astui huoneeseen, oli vanhanpuoleinen mies, elämän alamäkeä lähentelevä. Varreltaan hän oli pitkänlainen, vaikka hänen ylenmääräinen laihuutensa olikin omiaan antamaan harhakäsityksen hänen mitastaan; hänen kasvonpiirteensä olivat terävät ja taipumattomat ja joka jäsen näytti olevan kuin rautaan valettu. Kaikki ilo ja heltyminen näytti kokonaan vieraalta näille kasvoille, joiden ainainen ilme oli ankaruus, ikäänkuin ihmiskunnan syntien ruumiillistunut soimaus. Silmäkulmat olivat tuuheat, tummat, luotaantorjuvat, ikäänkuin paremmin soveltuakseen vielä luotaantorjuvampiin silmiin; mutta silmien verhona hänellä oli mahdottoman suuret viheriät silmälasit, joiden läpi ne tuijottivat lähestyvää tuomiopäivää muistuttavalla tuimuudella. Koko mies oli paljasta uskonkiihkoa, ankaruutta, soimausta. Hänen kaulallensa valui pitkiä harvoja hiussuortuvia, harmaita ja mustia sekaisin, varjostaen jonkin verran hänen kasvojaan ja otsan kohdalta jakauksella langeten kahden puolen suorina ja jäykkinä kuin uutimet. Tämän epämiellyttävän sommitelman huippuna oli iso kolmikolkkainen hattu, joka vähän edestä alemmaksi painettuna jonkin verran varjosti koko laitosta. Takki oli musta, virttynyt, ja housut ja sukat saman väriset; kengät olivat kiillottomat ja melkein katosivat näkymättömiin suuren suurien hopeasolkien alle.
Hän astui arvokkain askelin huoneeseen ja kankeasti päätään kumartaen istui neekerin tarjoamalle tuolille, arvokkaan äänettömänä. Moneen minuuttiin ei kukaan keskeyttänyt nyt seurannutta kaameata vaitioloa; Henry tunsi vierasta kohtaan vastenmielisyyttä, jota hän turhaan koetti hillitä, ja vieras itse silloin tällöin huokaili ja voihki, niin että hänen maallisesta vapautuneen sielunsa ja sen muotopuolen tomumajan epätasainen yhteys aivan uhkasi hajaantua. Näitten kuolemaa muistuttavien valmistusten aikana Wharton, jonka tunteet olivat melkein samanlaiset kuin hänen poikansa, talutti Saaran pois huoneesta. Pappi näki hänen lähtönsä jonkinlaisella ylimielisellä halveksimisella, alkaen hyräillä tunnetun virren säveltä siihen täyteläiseen nenään honottavaan sävyyn, joka Uuden-Englannin puritaanien jälkeläisten keskuudessa oli muodissa.
"Caesar", sanoi neiti Peyton, "tuo herra pastorille vähän virvokkeita, matkan jälkeen hän epäilemättä on niiden tarpeessa."
"Voimani ei ole tämän elämän asioissa", sanoi hengenmies kolealla kalman äänellä. "Kolmesti olen minä tänään julistanut Herrani ja Mestarini sanaa, enkä ole masentunut; mutta viisasta on joka tapauksessa tukea tätä hataraa tomumajaa, sillä totisesti 'työmies on palkkansa ansainnut'."
Avaten valtavat leukansa hän otti tarjotusta viinasta aika siemauksen, sallien sen luistaa alas kurkustaan keveästi kuten ainakin mies, joka helposti syntiin lankeaa.
"Pelkään, herrani, ettei väsymys teekään teille mahdolliseksi suorittaa velvollisuuttanne, vaikka ystävyydessänne olette tahtonut sitä yrittää."
"Vaimo", huudahti vieras pontevasti, "milloin on kuultu minun pakenevan velvollisuuttani? Mutta 'älä tuomitse, ettei sinua tuomittaisi', äläkä kuvittele, että kuolevaisten silmäin on sallittu jumaluuden tarkoituksia mitata."
"Ei, ei", vastasi neiti Peyton sävyisästi, mutta hieman loukkaantuen hänen puheensävystään, "minä en tahdo ruveta kanssaihmistenikään tarkoitusten, sen enempää kuin tapaustenkaan tuomariksi, saati sitten Kaikkivallan."
"Se on hyvä, vaimo – se on hyvä", huudahti pappi, ylimielisen halveksivasti päätään liikuttaen; "nöyryys soveltuu sukupuolellesi ja ylenannetulle tilallesi; sinun heikkoutesi ajaa sinua suoraan perikadon helmaan."
Hämmästyneenä tästä omituisesta käytöksestä, mutta alistuen tapaan, joka käskee meitä kunnioittavasti puhumaan pyhistä asioista, silloinkin kun meidän ehkä olisi parempi olla vaiti, neiti Peyton vastasi:
"Korkeudessa on voima, joka tahtoo ja voi meitä kaikkia avustaa, jos nöyryydessä ja totuudessa haemme Hänen tukeaan."
Vieras loi puhujaan julmistuneen katseen, mutta malttoi sitten ikäänkuin itsensä alentaen mielensä ja vastasi samaan luotaantorjuvaan äänensävyyn:
"Ei jokainen, joka armoa huutaa, tule kuulluksi. Kaitselmuksen tiet eivät ole ihmisten tuomittavat. – 'Monet ovat kutsutut, mutta harvat ovat valitut.' On helpompi puhua nöyryydestä kuin sitä tuntea. Oletko sinä, matala mato, niin nöyrä, että haluat Jumalaa kunnioittaa omalla kadotuksellasi? Ellet, niin mene pois, publikaani ja farisealainen!"
Näin törkeä uskonkiihko oli Amerikassakin harvinaista ja neiti Peytonin mieleen juolahti, että vieras ehkä oli mielenvikainen; mutta muistaen, että hänet oli lähettänyt hyvin tunnettu, kuulu pappi, hän luopui tästä ajatuksesta ja sanoi mieltään malttaen:
"Minä ehkä petyn uskoessani, että armo on kaikille tarjottu, mutta se on niin lohdullinen oppi, etten siitä halusta luopuisi."
"Armo kuuluu vain valituille", huudahti muukalainen kummallisen tarmokkaasti; "ja te olette kuoleman varjon laaksossa. Ettekö te noudata joutavia menoja, jotka kuuluvat siihen turhuuden kirkkoon, jonka tyrannimme ilolla täällä voimaan saattaisivat samoin kuin leimalakinsa ja teelakinsakin? Vastaa minulle siihen, vaimo, ja muista, että taivas kuulee vastauksesi: Etkö kuulu siihen epäjumaliseen kirkkoon?"
"Minä palvelen Jumalaa isieni alttareilla", sanoi neiti Peyton, viitaten Henryä vaikenemaan; "mutta en kumarra muita epäjumalia kuin omia heikkouksiani."
"Niin, niin, minä tunnen teidät, te itsehurskaat ja paavilliset ihmiset – muotojen palvelijat ja kirjasaarnain kuulijat; luuletko sinä, vaimo, että pyhällä Paavalilla oli kirjoitetut paperit kädessään, kun hän uskovaisille selitti sanaa?"
"Läsnäoloni häiritsee teitä", sanoi neiti Peyton, tuoliltaan nousten; "jätän teidät sisarenpoikani kanssa kahden kesken rukoilemaan, vaikka aikomukseni oli rukoilla hänen kanssaan yhdessä."
Näin sanottuaan hän poistui huoneesta talon emännän keralla, joka oli sekä vähän loukkaantunut että hämmästynytkin uuden tuttavansa hillittömästä uskonkiihkosta; sillä vaikka tämä vaimo uskoikin, että neiti Peyton koko kirkkonsa kanssa oli turmion tiellä, ei hän silti suinkaan ollut tottunut siihen, että heidän kohtaloaan niin loukkaavasti ja peittelemättä julistettiin.
Henry oli vaivoin saanut hillityksi suuttumuksensa, jonka tämä aiheeton hyökkäys hänen lempeän ja vastustelemattoman tätinsä kimppuun oli hänessä herättänyt; mutta tädin poistuttua ja suljettua oven hän soi tunteilleen vapaan vallan.
"Minun täytyy tunnustaa", hän kiivaasti huudahti, "että suostuessani laskemaan luokseni hengenmiehen luulin häntä kristityksi, ja mieheksi, joka oman heikkoutensa tuntien tiesi, kuinka toisten heikkouksia sääliä. Olette haavoittaneet oivan naisen lempeätä mieltä, eikä minulla ole suurtakaan halua yhtyä rukoilemaan niin suvaitsemattoman hengen kanssa."
Pappi seisoi suorana ja vakavan rauhallisena seuraten silmillään poistuvia naisia ikäänkuin jonkinlaista halveksivaa sääliä tuntien, ja antoi nuorukaisen soimata, ikäänkuin hänen soimauksensa eivät olisi olleet edes vastauksen arvoisia. Mutta samassa puhui kolmas ääni:
"Moni nainen olisi pyörtynyt semmoisesta syytöksestä; mutta tehtävänsä se näinkin teki kylläkin hyvin."
"Kuka se on?" huudahti vanki hämmästyen ja katsoi ympäri huoneen puhujaa etsien.
"Minä se vain olen, kapteeni Wharton", sanoi Harvey Birch, ottaen päästään silmälasit, niin että hänen läpitunkevat silmänsä hohtivat tekosilmäkulmain alta.
"Hyvä Jumala – Harvey!"
"Vaiti!" sanoi kaupustelija juhlallisesti. "Sitä nimeä ei pidä mainita, ja kaikkein vähimmän täällä, Amerikan armeijan sydämessä." Birch vaikeni ja katseli hetkisen ympärilleen mielenliikutuksella, joka ei kuitenkaan alentunut pelon halvaksi tunteeksi, ja jatkoi sitten synkällä äänellä: "Se samainen nimi sisältää tuhannen hirttonuoraa, ja vähän toiveita minulla olisi siitä, että uudelleen pääsisin karkuun, jos minut vielä kerran kiinni saataisiin. Olen ryhtynyt sangen vaaralliseen yritykseen; mutta en saanut unta ajatellessani, että viaton mies oli kuoleva koiran kuoleman, jos minä ehkä saattaisin hänet pelastaa."
"Ei", sanoi Henry ja hänen poskensa hehkuivat jalomielisestä tunteesta; "jos oma vaaranne on niin suuri, niin peräytykää samoin kuin olette tulleetkin ja jättäkää minut kohtalooni. Dunwoodie on parhaillaan tehokkaissa toimissa minun puolestani; ja jos hän ennen aamua tapaa Harperin, on vapautukseni varma."
"Harperin!" toisti kaupustelija, ja kädet, joiden juuri piti panna silmälasit paikoilleen, jäivät koholle. "Mitä tiedätte Harperista? Ja miksi luulette, että hän puolestanne puhuisi?"
"Minulla on hänen lupauksensa; muistattehan, että hiljattain tapasimme toisemme isäni talossa, ja pyytämättä hän silloin lupasi auttaa minua."
"Se on totta – mutta tunnetteko hänet? Toisin sanoen – mistä päätätte hänen voivan? Taikka mitä syytä teillä on luulla hänen muistavan sanansa?"
"Jos kenenkään ihmisen kasvoissa koskaan on ollut totuuden tai vilpittömän, rehellisen hyväntahtoisuuden leimaa, niin ainakin hänen", sanoi Henry; "sitäpaitsi on Dunwoodiella kapinallisessa armeijassa voimallisia ystäviä, ja parempi on, että käytän hyväkseni niitä mahdollisuuksia, mitä minulla on, kuin että saatan teidät varman kuoleman omaksi, jos teidät saadaan ilmi."
"Kapteeni Wharton", sanoi Birch, katsoen varovasti ympärilleen ja puhuen vaikuttavan vakavaan tapaan, "ellei se minulle onnistu, niin ei se onnistu kenellekään. Ei Harper sen enempää kuin Dunwoodiekaan voi henkeänne pelastaa; ellette nyt lähde minun kanssani ja tunnin kuluessa, niin kuolette huomenna murhamiehen hirsipuussa. Niin, semmoiset ovat heidän lakinsa; se, joka tappelee ja tappaa ja ryöstää, on kunniassa; mutta se, joka vakoojana maataan palvelee, vaikkapa kuinka uskollisesti, saa elää häpeässä, ellei kehnoimman pahantekijän kuolema tule hänen osakseen!"
"Te unohdatte, Birch", sanoi nuorukainen hieman suutahtaen, "etten minä ole kavala, urkkiva vakooja, joka pettää kavaltaakseen, vaan viaton siihen mistä minua syytetään."
Veri syöksähti kaupustelijan kalpeihin laihoihin kasvoihin, kunnes ne punoittivat kuin tuli; mutta sitä kesti vain hetkisen ja hän vastasi:
"Olen sanonut teille totuuden. Caesar tuli vastaani lähtiessään tänä aamuna asialleen ja hänen kanssaan laadin tämän pakosuunnitelman, joka pelastaa teidät, jos se suoritetaan kuten tahdon – muutoin olette mennyttä miestä; ja vielä kerran minä teille sanon, ettei mikään muu mahti maan päällä, ei edes Washington, voi teitä pelastaa."
"Suostun", sanoi vanki, johon kaupustelijan vakavuus teki vaikutuksen ja jota täten uudellen virinnyt pelko kannusti.
Kaupustelija nyökkäsi häntä vaikenemaan ja ovelle astuen avasi sen samana jäykkänä, muodollisena miehenä, jommoisena oli sisäänkin tullut.
"Ystävä, älä laske sisälle ketään", sanoi hän vahtimiehelle; "alamme rukoilla ja haluamme olla yksin."
"Mahtaako ketään haluttaa teitä häiritä", vastasi sotilas, virnistellen silmää iskien; "mutta jos ketään haluttaisi, niin vangin omaisia minulla ei ole valta estää; minulla on ortelini, ja niitä minun tulee noudattaa, joutuipa englantilainen sitten taivaaseen tai ei."
"Sinä julkea syntinen", sanoi valepappi, "etkö pidä Jumalan pelkoa silmiesi edessä! Minä sanon sinulle, että niin totta kuin sinä viimeisenä päivänä pelkäät rangaistusta, älä anna kenenkään epäjumalanpalvelijan tulla tänne sisään sekaantumaan hurskaitten rukouksiin."
"Hohhoh – teistäpä tulisi kersantti Hollisterille mainio päällikkö! Te saarnaisitte hänet mykäksi yhden iltahuudon aikana. Kuulkaas nyt, minä pyytäisin teitä, ettette saarnatessanne pitäisi niin isoa ääntä, että hälyytätte signalistimme, taikka vielä riistätte joltakin raukalta iltaryypyt siitä hyvästä, ettei hän ajoissa tule iltaparaatiin. Jos tahdotte olla yksin, niin ettekö voi pistää salvan eteen puukkoa, sitten ette tarvitse kokonaista rakuunarykmenttiä rukouskokoustanne vartioimaan?"
Kaupustelija otti neuvon onkeensa ja sulki paikalla oven, rakuunan varokeinoa käyttäen.
"Te liioittelette osaanne", sanoi nuori Wharton, kaiken aikaa peläten ilmi tulemista; "intonne on liian mahtipontista."
"Jalkamiehille ja itäpuolen miliisille se ehkä olisikin", sanoi Harvey kumoten laukun, jonka Caesar nyt antoi hänelle; "mutta nämä rakuunat ovat semmoisia junkkareita, ettei niihin mene muu kuin kerskaus. Arkailemisesta, kapteeni Wharton, ei täällä olisi mitään apua; mutta tulkaa, tässä on musta verho kauneille kasvoillenne", ja samalla hän otti esiin pergamenttinaamarin ja sovitti sen Henryn kasvoille. "Herran ja palvelijan täytyy toistaiseksi vaihtaa asemaa."
"Ei tuo yhtikäs Caesari näköne", sanoi neekeri harmissaan, nähdessään nuoren herransa uuden naamataulun.
"Odotas vähän, Caesar", sanoi kaupustelija siihen salamyhkäiseen leikilliseen tapaan, jonka hänessä toisin ajoin saattoi huomata, "kunnes saamme villat paikalleen."
"Ny se vasta oike paha", huudahti afrikkalainen tyytymättömänä. "Onko musta mies ku lammas? Ja tommone huuli, Harvey! Melke ku makkara!"
Kaupustelija oli kuitenkin suurella huolella valmistanut ne esineet, joilla hän nyt Whartonin puki, ja kun hän nyt oli taitavalla tavalla kaikki paikoilleen asettanut, muuttui miehen muoto siihen määrään, että vain erinomaisen tarkka silmä olisi kyennyt huomaamaan petoksen.
Naamari oli sommiteltu sillä tavalla, että se ilmaisi afrikkalaisten kasvojen sekä värin että omituisuuden; ja peruukki oli mustista ja valkoisista villoista niin valmistettu, että se täydelleen muistutti Caesarin oman pään suolapippurin väriä ja sai neekeriltäkin sen tunnustuksen, että se kaikkeen muuhun kuin laatuun nähden oli mitä onnistunein jäljennös.
"Koko amerikkalaisessa armeijassa ei ole kuin yksi mies, joka teidät tuntisi, kapteeni Wharton", sanoi kaupustelija, tyytyväisenä työtään tarkastellen, "ja se mies sattuu nyt olemaan muualla."
"Entä kuka se olisi?"
"Sama, joka teidät vangitsi. Hän keksisi vaikka lankun läpi valkoisen nahkanne. Mutta riisukaa kumpikin vaatteenne; teidän täytyy vaihtaa vaatteita kiireestä kantapäähän."
Caesar, joka jo aamulla oli saanut kaupustelijalta tarkat ohjeet, ryhtyi paikalla kuorimaan yltään karkeita vaatteitaan, jotka nuori sotilas nyt otti päälleen pukeakseen, voimatta kuitenkaan kokonaan salata inhoaan.
Kaupustelijan eleissä saattoi huomata sekaisin sekä huolta että leikillisyyttä; edellinen johtui siitä, että hän niin täydelleen tunsi heidän vaaransa ja keinot, jotka sen välttämiseksi olivat tarpeen; ja jälkimmäinen johtui tilanteen auttamattomasta hullunkurisuudesta, joka vaikutti tavan synnyttämään välinpitämättömyyteen ja samanlaisten kohtausten pitkään tottumukseen.
"Kas tässä, kapteeni", hän sanoi, ottaen esiin löysää villaa ja ruveten tukkimaan sitä Caesarin polvisukkiin, jotka jo olivat vangin jalassa; "sääret ne vasta ovat taiten muovailtavat. Ne tulevat hevosen selässä kovin näkyviin; ja etelän rakuunat ovat neekerisääriä niin paljon potkineet, että he teidän kauniit pohkeenne nähdessään paikalla arvaisivat, etteivät ne ole neekerin pohkeet."
"Jumaliste", sanoi Caesar itsekseen naurahtaen, niin että hänen suunsa aukesi korvasta korvaan, "massa Henry pöksy sopi."
"Vaikka mihin muualle, muttei sinun sääriisi", sanoi kaupustelija tyynesti, täydentäen Henryn varustuksia. "Vetäkää, kapteeni, nyt takki kaiken päälle. Kunniani kautta, pääsiäislysteihin teidän pitäisi lähteä; ja sinä, Caesar, pane kähäröillesi tämä puuteroitu peruukki, ja pidä varasi, että katselet ulos akkunasta, jos joku avaa oven, äläkä millään ehdolla puhu, taikka ilmiannat meidät kaikki."
"Harvey luule, musta mies ei osa puhu ku muu ihmine", mutisi neekeri asettuessaan neuvotulle paikalle.
Kaikki oli nyt valmiina ja kaupustelija toisti tarkkaan ohjeensa kummallekin kanssanäyttelijälleen. Kapteenia hän vaati luopumaan suorasta sotilasryhdistään ja toistaiseksi matkimaan neekerin nöyrää astuntaa; ja Caesaria hän vannotti pysymään ääneti ja valepuvussaan niin kauan kuin suinkin mahdollista. Täten kaikki valmistettuaan hän avasi oven ja huusi ääneen vahtimiehelle, joka oli poistunut käytävän toiseen päähän, jottei hänellekin pirahtaisi vähän siitä hengellisestä lohdutuksesta, jonka hän tunsi kokonaan kuuluvan tuolle toiselle.
"Toimittakaa tänne talon emäntä", sanoi Harvey juhlalliseen teeskenneltyyn äänensävyynsä; "ja tulkoon hän yksin. Vanki on syventynyt siunaukselliseen mietiskelyyn älköönkä hänen hartauttaan nyt häirittäkö."
Caesar painoi kasvonsa kättensä väliin; ja huoneeseen vilkaistessaan sotilas oli huomaavinaan vartioitavansa syviin mietteisiin vaipuneena. Luoden hengenmieheen suunnattoman ylenkatseellisen silmäyksen hän ääneensä kutsui talon emäntää. Tämä kiiruhti käskyn kuullessaan vakavassa innossa paikalle, salaisesti toivoen, että hänetkin laskettaisiin kuolemaantuomitun ripitykseen.
"Sisar", sanoi pappi käskijän hallitsevalla äänellä, "onko teillä täällä 'Kristityn pahantekijän viimeiset hetket eli Iäisyysajatuksia niille, jotka kuolevat väkivaltaisen kuoleman'?"
"En ole koskaan kuullutkaan semmoisesta kirjasta!" sanoi vaimo hämmästyen.
"Sitä en ihmettele; paljon on semmoisia kirjoja, joista et ole milloinkaan kuullut. Tämän katuvaisen vankiraukan on mahdoton rauhassa erota täältä saamatta sen kirjan lohdutusta. Joka sitä tunninkin lukee, hyötyy enemmän kuin pisimmistäkään saarnoista."
"Siunatkoon, mutta sehän kirja olisi oikea aarre! Milloin semmoinen on painettu?"
"Se painettiin ensin Genevessä kreikaksi ja käännettiin sitten Bostonissa. Se on, vaimo, kirja, jonka pitäisi olla joka kristityn kädessä, varsinkin semmoisten, jotka hirsipuussa kuolevat. Laita tälle neekerille paikalla hevonen, hän tulee kanssani veljeni luo, että saan hänen mukanaan lähettää vangille kirjan – se ennättää vielä ajoissa. Veljeni, rauhoittukoon mielesi; olet nyt sillä kapealla tiellä, joka vie kunniaan."
Caesar hieman väänteli tuolissaan, mutta muisti kuitenkin kätkeä kasvonsa käsiinsä, jotka vuorostaan olivat hansikkaisiin verhotut. Emäntä lähti tätä kohtuullista pyyntöä täyttämään ja salaliittolaiset jäivät taas yksikseen.
"Tämä siis kävi hyvin", sanoi kaupustelija; "mutta vaikeinta on pettää vartiota komentava upseeri – hän on Lawtonin luutnantti ja on oppinut hieman kapteeninsa tarkkuutta tämmöisissä asioissa. Muistakaa, kapteeni Wharton", hän ylpeänä jatkoi, "että tästä hetkestä alkaen kaikki riippuu kylmäverisyydestämme."
"Minun kohtaloni ei voi paljoakaan paheta, arvon toverini", sanoi Henry; "mutta teidän puolestanne koetan menetellä niin hyvin kuin suinkin voin."
"Entä miten minä voisin olla kurjempi ja vainotumpi kuin jo olen?" kysyi kaupustelija, jossa epätoivon puuskaukset aina joskus saivat vallan. "Mutta minä olen eräälle luvannut pelastaa teidät, ja hänelle annettua lupausta en ole vielä koskaan rikkonut."
"Kuka se eräs on?" sanoi Henry, jonka uteliaisuus tästä heräsi.
"Ei kukaan."
Mies palasi pian takaisin ilmoittaen, että hevoset olivat oven edessä. Harvey vilkaisi kapteeniin ja kulki edellä portaita alas, pyytäen ensin emännältä, että vanki saisi olla rauhassa, voidakseen paremmin sulattaa sen terveellisen hengellisen ravinnon, jota hän vastikään oli saanut vastaanottaa.
Ovella oleva vahtimies oli tovereilleen jutellut tästä kummallisesta hengenmiehestä; kun siis Harvey ja Wharton tulivat rakennuksen edessä olevaan pihaan, vetelehti siinä kymmenkunta joutilasta rakuunaa, jotka olivat hevosia ihailevinaan, vaikka heidän varsinainen tarkoituksensa oli härnätä ja kujeilla tämän kiihkoilijan kanssa.
"Kaunis hevonen", sanoi juonen johtaja, "mutta laihanlainen; taitaa teidän virassanne olla paljon matkustelemista."
"Saattaa virkani olla vaivalloinen sekä minulle että tälle uskolliselle juhdalle, mutta lähellä on tuomion päivä, ja silloin saan palkan kaikista ulos- ja sisäänkäymisistäni", sanoi Birch, nostaen jalkansa jalustimeen selkään noustakseen.
"Te sitten teette työtä rahan edestä, niinkuin mekin rahan edestä tappelemme", huudahti toinen.
"Niin aivan – eiköstä työmies ole palkkaansa ansainnut?"
"Kuulkaas, saarnatkaa vähän meillekin; meillä on nyt juuri vähän joutoaikaa, ja kuka sen tietää, kuinka paljon hyvää te lyhyessä ajassa muutamalla sanalla saisittekaan aikaan niin paatuneitten joukossa kuin me olemme; kas, nouskaa tälle pöntölle ja ruvetkaa vaikka mistä tekstistä."
Miehet keräytyivät nyt iloisina ja uteliaina kaupustelijan ympärille, ja katsoen merkitsevästi kapteeniin, jonka oli sallittu nousta hevosen selkään, kaupustelija vastasi:
"Epäilemättä, sillä se on velvollisuuteni. Mutta ratsasta sinä, Caesar, ja anna kirje – vanki-parka tarvitsee kirjaa, sillä hänen hetkensä ovat luetut."
"Niin, niin, antaa Caesarin vain mennä kirjaa hakemaan", huusi puolikymmentä ääntä, ja kaikki kokoontuivat uteliaina tämän valepapin ympärille, toivoen siitä paljonkin hauskuutta.
Kaupustelija sisällisesti pelkäsi, että heidän kursailematta käsitellessään häntä ja hänen vaatteitaan hattu ja peruukki siirtyisivät paikaltaan, jossa tapauksessa hän varmasti olisi tullut ilmi; hän sen vuoksi mielellään suostui pyyntöön. Nousten pöntölle ja kerran tai pari kurkkuaan karistettuaan ja monta kertaa kapteeniin silmättyään, joka ei ottanut liikahtaakseenkaan, hän aloitti seuraavaan tapaan:
"Minä kiinnitän, veljet, huomionne siihen Pyhän sanan paikkaan, joka löydetään Samuelin toisesta kirjasta ja joka on kirjoitettu kuin sanotaan: 'Ja kuningas valitti Abnerin tähden ja sanoi, kuoliko Abner kuin houkka kuolee? Sinun käsiäsi ei sidottu, eikä sinun jalkojasi pantu kahleisiin. Niinkuin mies kaatuu pahain miesten edessä, niin sinä kaadut. Ja kaikki kansa jälleen itki hänen tähtensä.' Caesar, ratsasta edellä, minä sanon, ja tuo kirja paikalla, kuten käskin; sinun isäntäsi hengessään juuri nyt huokailee sen puutteessa."
"Mainio teksti!" huusivat rakuunat. "Jatkakaa – jatkakaa – antaa
lumipallon[17] olla; hän on ylösrakennuksen tarpeessa siinä kuin joku
toinenkin.""Mitä te siellä kujeilette, laiskurit?" huusi luutnantti Mason palattuaan miliisirykmentin iltaparaatista, jota hän oli käynyt varta vasten halveksimassa. "Kortteeriinsa joka mies ja katsokaakin, että joka hevonen on suittu ja ruokittu, kun minä tulen katsomaan." Upseerin ääni vaikutti kuin taikavoima, eikä kukaan pappi olisi voinut toivoa hiljaisempaa seurakuntaa, vaikka hän ehkä olisi voinut haluta lukuisampaa. Mason ei vielä ennättänyt sanoa sanottavaansa loppuun, ennenkuin Caesarin kuva oli ainoa jäljelle jäänyt. Kaupustelija käytti tilaisuutta noustakseen hevosen selkään, mutta hänen oli liikkeissään säilytettävä arvokkuutensa, sillä rakuunain huomautus heidän hevostensa tilasta oli liiankin oikeutettu ja varalla oli satuloituna ja suitset suussa kymmenkunta rakuunahevosta valmiina ratsastajilleen millä hetkellä tahansa.
"No oletteko ripittäneet nyt miesparan, vanha herra", sanoi Mason, "niin että hän jumaluuden ojentamana voi lähteä viimeiselle retkelleen?"
"Sinun puheesi on pahasta, sinä julkea mies", huudahti pappi kätensä kohottaen ja luoden katseensa ylöspäin pyhän kauhistuksen valtaamana: "mutta minä eroan sinusta loukkaantumatta, niinkuin Daniel päästettiin jalopeurain luolasta."
"Tiehesi siitä, teeskentelevä virrenveisaaja, ulkokullattu heittiö valepukuinesi", sanoi Mason ylenkatseellisesti. "Washingtonin hengen kautta, rehellistä miestä harmittaa nähdä tuommoisten ahnaitten petojen raastavan maata, jonka puolesta hän vuodattaa verensä. Olisittepa neljännestunninkaan minun plantaasillani Virginiassa, niin opettaisin teidät kalkkunain kanssa perkkaamaan tupakasta matoja."
"Minä jätän teidät ja karistan tomun kengistäni, ettei tästä pahennuksen pesästä jäisi mitään tahraa hurskaan vaatteisiin."
"Lähde, taikka pelmuutan pölyt sinun takistasi, kehno kanalja! Vai sinä tulet saarnaamaan minun miehilleni! Eikö jo Hollister ole vannotuksillaan saanut pirua niiden nahkoihin; nyt niiden heittiöiden omatunto jo alkaa olla niin arka, että hirvittää toisen nahkaan naarmuakaan piirtää. Mutta seis! Minne sinä, herra mustalainen, matkustat tässä hurskaassa seurassa?"
"Hän lähtee", sanoi pappi, puhuen nopeasti toverinsa puolesta, "tuomaan sille syntiselle nuorukaiselle, joka tuolla ylhäällä odottaa, katumuksen ja parannuksen kirjaa, jotta hänen sielunsa kävisi yhtä valkoiseksi kuin hänen ulkomuotonsa on musta ja mitätön. Aiotteko kieltää kuolevalta uskonnon lohdutuksen?"
"En, en, mies-parka, hänen kohtalonsa on kylläkin kova; mainion hyvän aamiaisen hänen erinomainen kunnon tätinsä meille antoi. Mutta kuulkaa nyt, herra Ilmestys, jos nuorukaisen tulee kuolla secundum artem, niin tapahtukoon se sitten jonkun gentlemannin johdolla; ja neuvoni on, ettette enää koskaan tule luinenne ja nahkoinenne meidän joukkoon, taikka otan nahkanne pois ja jätän teidät alasti."
"Ah, tätä jumalan pilkkaajaa ja häväisijää!" sanoi Birch hitaasti liikkeelle lähtien ja papillisen arvokkuutensa asianmukaisesti säilyttäen, vale-Caesarin seuraamana. "Mutta minä jätän sinut ja jätän jälkeeni sen, mikä on sinulle tuleva tuomioksi, ja sydämellisellä ilolla sinusta eroan."
"Mene helvettiin", mutisi rakuuna; "heittiö ratsastaa kuin seiväs ja sääret ovat harallaan kuin hänen hattunsa kolkat. Olisipa hän minun käsissäni tuolla alamaan puolessa, jossa laki ei ole kovin turhan tarkka, niin kyllä –"
"Vahtikorpraali! Vahtikorpraali!" huusi vahtimies kamarien välisestä käytävästä. "Vahtikorpraali! Vahtikorpraali!"
Luutnantti nousi harpaten kapeat portaat, jotka johtivat vangin huoneeseen, ja kysyi tämän huudon merkitystä.
Sotamies seisoi huoneen avoimessa ovessa katsellen epäilevin silmin brittiläistä upseeria. Luutnanttinsa huomatessaan hän asettui tavanmukaiseen asentoon ja vastasi kummastelevan näköisenä:
"En tiedä, herra luutnantti; mutta vanki näytti vast'ikään niin kummalliselta. Aina siitä pitäen kun saarnamies lähti hän näyttää toiselta kuin ennen – mutta", silmiään pinnistäen ja luutnantin olan yli katsellen, "varmaan se kuitenkin lienee hän! Sama puuteroitu pää ja takissakin on paikka juuri sillä kohdalla, johon hän sai luodin viime kerralla, kun tappelimme vihollista vastaan."
"Ja kaikkeen tähän elämään siis on syynä epäilyksesi, ettei tämä mies-parka ehkä olekaan vankisi, vai kuinka, hyvä herra? Kuka piru se sitten olisi?"
"En minä tiedä, kuka muu se voisi olla", vastasi mies jurosti; "mutta hän on käynyt paksummaksi ja lyhemmäksi, jos se hän on; ja kas, kuinka hänen koko ruumiinsa vapisee, niinkuin vilutautisen."
Se olikin totta. Caesar oli kauhistuen kuullut tämän lyhyen keskustelun ja iloittuaan siitä, että hänen nuori herransa oli päässyt niin sukkelasti karkaamaan, hän nyt luonnollisestikin alkoi ajatella, mitä seurauksia tapauksesta olisi hänelle. Vaitiolo, joka seurasi vahtimiehen viime huomautusta, ei suinkaan ollut omiaan hänen sielunvoimiaan palauttamaan. Luutnantti Mason tarkasti nyt kiinteästi omilla silmillään epäluulon alaista neekeriä ja Caesar tämän huomasi, kurkistaen toisen käsivartensa alta, johon hän oli nimenomaan jättänyt vakoilua varten aukon. Kapteeni Lawton olisi paikalla huomannut petoksen, mutta Mason ei suinkaan ollut yhtä kekseliäs kuin hänen päällikkönsä. Hän kääntyi sen vuoksi sotamiehen puoleen jotenkin ylenkatseellisesti ja ääntään vaimentaen huomautti:
"Tuo anabaptisti, metodisti, kveekari, virrenveisaaja ja roisto on peloittanut poika-parkaa loruineen liekeistä ja tulikivestä. Minä menen sisään ja rohkaisen häntä hiukan järkevämmillä puheilla."
"Minä olen kuullut ihmisen valkenevan pelosta", sanoi sotilas ja tuijotti, että silmänsä näyttivät pullistuvan kuopistaan, "mutta kuninkaallisen kapteenin se on muuttanut mustaksi!"
Asianlaita oli se, että Caesar, joka oli ruvennut kovasti pelkäämään sitä, mitä jo oli tapahtunut, oli varomattomuudessaan hieman siirtänyt peruukkia toiselta korvaltaan paremmin kuullakseen, mitä Mason sanoi ääntään hiljentäessään, muistamatta vähääkään, että korvan väri saattoi hänet paljastaa. Vahtimies oli koko ajan tuijottanut vankiin ja huomannut liikkeen. Masonin huomio paikalla kääntyi samaan esineeseen; ja unohtaen kaiken hienotunteisuuden onnetonta upseeritoveria kohtaan ja sanalla sanoen unohtaen kaikki, paitsi moitteet, jotka hänen joukkonsa tästä saisi, luutnantti hyppäsi huoneeseen ja tarttui kauhistuneen afrikkalaisen kurkkuun kiinni; sillä tuskin oli Caesar kuullut väriänsä mainittavan, ennenkuin hän arvasi varmaan ilmitulevansa; ja paikalla kun Masonin raskaat saappaat lattiaan kolahtivat, hän nousi tuoliltaan ja pakeni kiiruimman kautta nurkkaan.
"Kuka sinä olet?" ärjäisi Mason ja löi ukon päätä nurkkaan joka kysymyksellä. "Kuka piru sinä olet ja missä on englantilainen? Puhu, senkin apina! Vastaa, senkin naakka, taikka hirtän sinut vakoojan hirteen!"
Mutta Caesar pysyi jäykkänä. Ei uhkauksin eikä iskuin hänestä lähtenyt vastausta, ennenkuin luutnantti hyvinkin luonnollisesti valitsi uuden hyökkäyskohdan ja suuntasi raskaat saappaansa sinne, missä se tapasi neekerin kaikkein arimman ruumiinosan – hänen pohkeensa. Ei jäykinkään sydän olisi voinut enää säilyttää malttiaan ja Caesar paikalla antautui. Ensimmäiset sanat, mitkä hän sanoi, kuuluivat:
"Hyvä Jumala, massa, eikö luule minu ollenka koske?"
"Kautta taivaan!" karjaisi luutnantti. "Se on neekeri itse! Roisto! Missä on herrasi ja kuka oli se pappi?" Puhuessaan hän teki liikkeen, ikäänkuin hyökkäyksen uudistaakseen; mutta Caesar parkui armoa, luvaten kertoa kaikki, mitä tiesi.
"Kuka oli se pappi?" toisti rakuuna, vetäen pois kauhean saappaansa ja pitäen sitä uhkaavasti ilmassa.
"Harvey, Harvey!" parkui Caesar hypellen jalalta toiselle sen mukaan kumpaan hän luuli potkun tähtäävän.
"Mikä Harvey, sinä musta roisto?" huudahti luutnantti kärsimättömänä ja antoi vauhtia saappaalleen, niin että se koko voimallaan sattui maaliinsa.
"Birch!" parkaisi Caesar polvilleen langeten ja suurien kyynelkarpaloiden vieriessä hänen kiiltäville kasvoilleen.
"Harvey Birch!" toisti luutnantti, paiskaten neekerin luotaan ja syöksyen huoneesta. "Aseisiin! Aseisiin! Viisikymmentä puntaa kulkukauppias-vakoojan hengestä. Hevosen selkään! Aseisiin! Pian, pian!"
Rakuunain kaikkien suurella melulla kavahtaessa liikkeelle ja suin päin hyökätessä hevostensa luo Caesar nousi lattialta, johon Mason oli hänet paiskannut, ja alkoi tutkia vammojaan. Onnekseen hän oli pudonnut päälleen eikä sen vuoksi saanut pahempaa vauriota.
YHDEKSÄSKOLMATTA LUKU.
Tie, jota kaupustelijan ja englantilaisen nyt oli kuljettava päästäkseen kukkulain suojaan, oli puolen mailin verran täydelleen näkyvissä rakennuksesta, joka vasta niin äsken oli ollut viimeksimainitun vankilana. Koko tämän matkan se kulki viljavan lakeuden poikki, jota ulottui aivan vuoriston juurelle saakka, ja vuoret nousivat tällä seudulla lakeudesta melkein pystysuoraan. Sitten se kääntyi jyrkkään oikealle mukautuen kaikkiin luonnon mutkiin Ylämaiden sisäosiin tunkeutuessaan.
Säilyttääkseen teeskennellyn säätyerotuksen Harvey ratsasti vähän edellä, ylläpitäen arvokasta maltillista vauhtia, kuten hengenmieheltä saattoi odottaakin. Heidän oikealla puolellaan oli teltoissaan jalkaväkirykmentti, jonka jo olemme maininneet; ja leiriä vartioivain vahtimiesten nähtiin tasaisin askelin kulkevan edestakaisin aivan kukkulain alla.
Henryn ensimmäinen mielijohde kieltämättä oli paikalla hoputtaa ratsuaan mitä kovimpaan vauhtiin ja rohkealla ponnistuksella sekä päästä pakoon että vapautua tilansa tuskallisesta jännityksestä. Mutta nuorukaisen karauttaessa sitä varten eteenpäin kaupustelija paikalla ehkäisi hänen aikeensa.
"Seis!" hän huudahti, pyöräyttäen sukkelaan hevosensa poikkipuolin toisen tielle. "Tahdotteko saattaa meidät molemmat perikatoon? Kulkekaa kuin herraansa seuraava neekeri. Ettekö nähnyt heidän rotuhevosiaan, jotka valmiiksi satuloituina ja suitset suussa seisoivat talon edessä päiväpaisteessa? Kuinka kauan luulette tuon kehnon hollantilaisen hevosenne jaksavan, jos virginialaiset lähtevät takaa-ajamaan? Jokainen askel, jonka kuljemme poispäin heidän mitään huomaamatta, pidentää päivän elämäämme. Ratsastakaa perässäni vakaasti, älkääkä millään ehdolla katsoko taaksenne. He ovat viekkaita kuin ketut, niin, ja verenhimoisia kuin sudet!"
Vastahakoisesti Henry hillitsi kärsimättömyyttään ja noudatti kaupustelijan ohjeita. Mielikuvituksessaan hän kuitenkin tuon tuostakin oli kuulevinaan takaa-ajon hälinää, vaikka Birch, joka silloin tällöin katsoi taakseen muka toverilleen puhuakseen, hänen levottomuuttaan rauhoittaakseen vakuutti, että kaikki oli alallaan ja levollista.
"Mutta", sanoi Henry, "Caesar ei mitenkään voi kauan pysyä ilmi tulematta. Eikö meidän olisi parempi ajaa täyttä laukkaa? Sillä välin kuin he pakomme syytä miettivät, ennätämme me metsän syrjään."
"Ah, vähän te heitä tunnette, kapteeni Wharton", vastasi kaupustelija; "parhaillaan tähystelee meidän jälkeemme kersantti, ikäänkuin ei hänen mielestään kaikki olisi niinkuin pitää; katselee minua terävillä silmillään kuin tiikeri, joka on valmiina hyppäämään. Minun pöntöllä seistessäni hän vähän epäili, että jotakin oli hullusti. Ei, ei, pidättäkää hevostanne – meidän täytyy antaa ratsujemme kävellä vähän, hän on jo laskenut kätensä satulan nastalle. Jos hän nousee selkään, olemme me mennyttä miestä. Jalkaväen luodit kantaisivat vielä tähän."
"Mitä hän tekee nyt?" kysyi Henry hilliten hevostaan kävelyyn, mutta pusertaen samalla kantojaan sen kylkiin ollakseen äkkilaukkaan valmiina.
"Hän kääntyy pois hevosestaan ja katsoo toisaanne päin, antakaa nyt juosta hiukan – ei niin kovaa – ei niin kovaa. Huomatkaa kentällä tuo vahtimies, joka on vähän edessä päin – hän katsoo meitä tarkkaan."
"Viis jalkamiehestä", sanoi Henry kärsimättömästi; "hän ei voi tehdä muuta kuin ampua meidät – rakuunat sitä vastoin ottavat uudelleen vangiksi. Varmaan, Harvey, kuuluu takaa tieltä kavioiden kapsetta. Näettekö mitään erikoista?"
"Yhym!" rykäisi kaupustelija. "Vesakon takana vasemmalla kädellämme toden totta on jotakin erikoista. Kääntäkää vähän päätänne, niin näette itsekin ja viisastutte."
Kiihkeästi Henry käytti lupaa sivulleen katsoakseen ja veri hyytyi hänen sydämessään, kun hän huomasi heidän juuri kulkevan hirsipuun ohi, joka kieltämättä oli pystytetty juuri hänen hirttämistään varten. Kauhistuen hän käänsi siitä päänsä.
"Siinä on varoitus olemaan viisas", sanoi kaupustelija siihen opettavaan tapaan, joka hänessä usein ilmeni.
"Hirveä näky tosiaan!" huudahti Henry peittäen hetkeksi silmänsä kädellään, ikäänkuin näön edestään karkoittaakseen.
Kaupustelija käänsi ruumistaan hieman ympäri ja puhui tarmokkaan, vaikka kolkon katkerasti: "Ja kuitenkin, kapteeni Wharton, näette sen laskevan auringon täydessä valossa; ilma, jota hengitätte, on puhdasta ja tulee suoraan edessämme olevilta rakkailta kukkuloilta. Joka askelelta jää tuo kirottu hirsipuu kauemmas taaksenne; ja jokainen pimeä rotko, jokainen kömpelö paasi, mitä vuorilla on, tarjoaa teille piilopaikan vihollisiltanne. Mutta minä olen nähnyt hirsipuun nostettavan semmoisessakin paikassa, missä ei ollut mitään, joka olisi turvan tarjonnut. Kahdesti olen ollut vankiloihin suljettuna, rautoihin kytkettynä ja yöni tuskissa viettänyt odottaen tuomiopäivää, joka oli minulle tuova häpeäkuoleman. Hiki lähti jäsenistä, joissa ei enää olisi luullut olevan kosteutta; ja jos uskalsin mennä aukolle, josta ilma virtasi minulle rautaristikon kautta, katsellakseni hymyilevää luontoa, jonka Jumala on halvimmallekin luomalleen olennolle lahjoittanut, törrötti silmieni edessä hirsipuu ikäänkuin paha omatunto, joka kiduttaa kuolevan sielua. Neljästi olen ollut heidän vallassaan, tätä viimeistä kertaa lukuunottamatta; kahdesti luulin viimeisen hetkeni tulleen. Vaikeata on ainakin kuolla, kapteeni Wharton; mutta kun pitää viettää viimeiset hetkensä yksinään ja kenenkään säälimättä, kun tietää, ettei kukaan niistä, jotka ovat lähellänne, välitä uhrata edes ajatusta kohtalolle, joka teiltä kaiken maallisen päättää; kun tiedätte, että teidät muutaman tunnin kuluttua viedään pois pimeydestä, joka sen jatkoa ajatellessanne on käynyt teille kalliiksi, viedään päivänvaloon, jotta kaikki teihin silmillään tuijottaisivat kuin metsänpetoon; ja kun sitten kaikki menetätte kanssaihmistenne ilkkuessa ja pilkatessa, niin – kapteeni Wharton, silloin todella tiedätte, millaista on kuolla!"
Henry kuunteli hämmästyneenä, kun hänen seuralaisensa täten purki mieltään hänelle kerrassaan aavistamattomalla rajuudella; kumpikin näytti unohtaneen sekä vaaransa että valepukunsa.
"Mitä! Oletteko tosiaan ollut niin lähellä kuolemaa?"
"Eikö minua ole kolme vuotta ajettu näitten vuorten keskellä takaa kuin metsän petoa?" vastasi Harvey. "Ja kerran minut jo vietiin itse hirsipuun juurelle saakka ja pelastuin vain kuninkaallisen sotaväen hyökkäyksen kautta. Jos he olisivat tulleet neljännestunninkaan myöhemmin, olisi minun täytynyt kuolla. Siinä seisoin tunteettomien miesten, töllistelevien naisten ja lasten keskellä hirviönä, jota kaikki kirosivat. Kun tahdoin rukoilla Jumalaa, syydettiin korviini rikosteni luetteloa; ja kun kaiken tämän kansan keskellä katselin ympärilleni nähdäkseni edes yksissä kasvoissa sääliä, en huomannut sitä ainoissakaan – en, en ainoissakaan; kaikki kirosivat minua raukkana, joka rahasta möin maani. Tavallista kirkkaampi oli aurinko silmissäni – mutta se oli viimeinen kerta, minkä minä sen näkisin. Kentät olivat iloiset ja kauniit ja kaikki näytti siltä, kuin olisi tämä maailma oikea taivas. Ah, kuinka suloiselta minusta maailma tuntui sillä hetkellä! Se oli kamala hetki, kapteeni Wharton, hetki, jommoista te ette ole tuntenut milloinkaan. Teillä on omaisia ja ystäviä, joita kohtalonne liikuttaa, mutta minulla ei ollut muuta kuin isä, joka olisi kuolemaani surrut, kun olisi siitä tiedon saanut; mutta ympärilläni ei ollut ainoatakaan, joka olisi minua säälinyt, tai lohduttanut tai tuskaani lieventänyt. Kaikki näyttivät minut hylänneen. Minä jo luulin, että hänkin oli unohtanut, että elin."
"Mitä! Tuntuiko teistä, Harvey, että Jumalakin oli teidät unohtanut?"
"Jumala ei koskaan hylkää palvelijoitaan", vastasi Birch juhlallisesti ja osoittaen siten todellista hartautta, jota hän siihen saakka oli vain teeskennellyt.
"Entä kuka on se hän?"
Kaupustelija oikaisihe satulassa suoraksi ja jäykäksi, kuten hänen ulkoasunsa vaatikin. Tulistus, joka vast'ikään oli hänen kasvoillaan hehkunut, katosi taipumattoman itsensäalentamisen juhlalliseen sävyyn ja puhuen ikäänkuin neekerille hän vastasi:
"Taivaassa ei ole mitään värierotusta, veljeni, sitä varten teillä on sisässänne kallis aarre, josta teidän täytyy tämän jälkeen tehdä tiliä;" ja äänensä alentaen: "Tämä on viimeinen vahtimies, mitä on lähellä tietä; älkää katsoko taaksenne, jos henki on teille kallis."
Henry muisti tilanteensa ja oli taas nöyrä ja alistuva, kuten neekeri ainakin. Kaupustelijan omituinen tarmo tuota pikaa unohtui hänen oman välittömän vaaransa tuntoon; ja samalla kuin hän muisti vaarallisen asemansa, palasi hänen mieleensä myös kaikki hetkeksi unohtunut levottomuus.
"Mitä näette, Harvey?" hän huudahti huomatessaan kaupustelijan pahaatietävällä mielenkiinnolla katselevan rakennusta, josta he vast'ikään olivat lähteneet. "Mitä te talossa näette?"
"Semmoista, joka ei tiedä meille hyvää", vastasi valepappi. "Heittäkää hiiteen naamari ja peruukki; kohta kysytään kaikkia aistimianne; nakatkaa ne tielle. Edessäpäin ei ole ketään, jota pelkäisin, mutta kamalan kyydin antavat meille ne, jotka takanamme ovat!"
"No sitten", huudahti kapteeni, nakaten naamiovälineet tielle, "käyttäkäämme aikamme niin hyvin kuin suinkin. Käänteeseen on täysi neljännes; annetaan mennä niin kovaa kuin koivista lähtee."
"Rauhoittukaa; he ovat täydessä hommassa, mutta ilman upseeria he eivät nouse hevosen selkään, elleivät näe meidän pakenevan – nyt hän tulee, menee talliin; antakaa mennä täyttä ravia; kymmenkunta on valmiina satulassa, mutta upseeri pysähtyy vatsavöitä kiinnittämään; toivovat pääsevänsä lähestymään meitä huomaamatta; nyt hän on satulassa; ja nyt, kapteeni Wharton, ratsastakaa henkenne edestä ja pysykää kintereilläni. Jos jäätte, olette hukassa!"
Toista kertaa ei häntä tarvinnut kehoittaa. Heti kun Harvey hoputti oman hevosensa laukkaan, oli kapteeni Wharton hänen kintereillään. Birch oli itse valinnut oman ratsunsa; ja vaikka se olikin kovin paljon huonompi rakuunain jalorotuisia ja hyvin ruokittuja hevosia, oli se kuitenkin paljon etevämpi sitä pientä ponia, jota oli pidetty kyllin hyvänä kantamaan Caesar Thompsonia hänen asialleen. Muutama laukka osoitti heti kapteenille, että toveri nopeaan jätti hänet jälkeensä, ja taakseen vilkaistessaan hän kauhukseen näki, että viholliset nopeaan lähenivät. Kurjuus tuntui kahta kurjemmalta, kun se täytyi yksin kärsiä, ja tämän tunteen valtaamana Henry huusi kaupustelijalle, ettei tämä jättäisi. Harvey pidätti paikalla hevostaan ja salli kumppanin päästä rinnalleen. Kolmikolkkainen hattu ja peruukki olivat pudonneet kaupustelijan päästä paikalla kun hänen hevosensa oli alkanut rivakasti liikkua, ja rakuunat huomasivat tämän hänen valepukunsa niin sanoaksemme kehityksen ja ilmaisivat huomionsa meluavin huudoin, jotka pakenevain mielestä kuuluivat aivan heidän korvanjuurestaan; niin kovia olivat huudot ja niin lyhyt välimatka.
"Eikö meidän olisi parempi jättää hevosemme ja juosta kenttäin poikki vasemmalle vuorta kohti? Aita pidättää takaa-ajajat."
"Siellä ovat hirsipuut", vastasi kaupustelija; "nuo junkkarit kulkevat kolme jalkaa siinä kuin me kaksi, eivätkä välittäisi aidoista sen enempää kuin me näistä raiteista; mutta käänteeseen ei ole neljännesmailiakaan ja sen takana on tienhaara. Heidän täytyy pysähtyä katsomaan, kummalle tielle lähtevät, ja sillä välin me pääsemme vähän edelle."
"Mutta tämä hevosparka on jo läkähtymäisillään", huudahti Henry, hoputtaen hevostaan suitsenperillä, samalla kuin Harvey vielä paransi hänen vauhtiaan omalla iholla ratsuraipallaan; "se ei enää mitenkään jaksa puolta mailiakaan."
"Neljännes riittää; neljännes riittää", sanoi kaupustelija; "yksi ainoa neljännes pelastaa meidät, jos seuraatte ohjeitani."
Hieman reipastuen kumppaninsa kylmäverisestä ja luottavasta tavasta Henry sanatonna hoputti hevostaan. Tuota pikaa he olivat toivotussa mutkassa ja kääntyessään pakolaiset matalan alusmetsän yli vilaukselta näkivät takaa-ajajansa, jotka olivat hajallaan pitkin tietä. Mason ja kersantti, joilla oli paremmat hevoset kuin muilla, olivat paljon lähempänä heidän kintereillään kuin kaupustelijakaan oli luullut mahdolliseksi.
Kukkulain juurelta ja jonkin matkaa vuorten keskelle kiertelevästä pimeästä laaksostakin oli isommat puut kaadettu polttopuiksi ja niiden sijaan oli saanut kasvaa taaja nuori metsä. Tämän suojan nähdessään Henry taas pyysi kaupustelijaa heittämään hevoset ja juoksemaan metsään; mutta tämä epäsi paikalla pyynnön. Molemmat ennenmainitut tiet yhtyivät hyvin terävään kulmaan vähän matkan päässä käänteestä ja kumpikin mutkaili, niin että niistä näkyi vain vähän matkaa kerrallaan. Kaupustelija kääntyi vasemmanpuoliselle tielle, mutta seurasi sitä vain hetken; huomatessaan vesakossa vähän avonaisemman paikan hän hyökkäsi siitä oikean käden tielle ja karautti jyrkkään vastamäkeen, joka oli aivan heidän edessään. Tämä temppu heidät pelasti. Tienhaaraan tultuaan rakuunat seurasivat jälkiä ja kulkivat sen paikan ohi, mistä pakolaiset olivat toiselle tielle oikaisseet, ennenkuin huomasivat jäljiltä eksyneensä. Henry ja kaupustelija kuulivat heidän kovat huutonsa heidän pinnistäessään ylämäkeä uupuneiden ja hengästyneiden hevostensa selässä; he vaativat perässä tulevia tovereitaan poikkeamaan toiselle tielle. Kapteeni jälleen ehdotti, että he jättäisivät hevosensa ja syöksyisivät tiheikköön.
"Ei vielä, ei vielä", sanoi Birch hiljaa; "mäen päältä alkaa yhtä jyrkkä alamäki kuin tämä on ylämäki; koetetaan ensin päästä mäen päälle." Ja puhuessaan he jo pääsivätkin mäen harjalle ja hyppäsivät molemmat hevosen selästä, Henry syöksyäkseen taajaan alusmetsään, jota kasvoi vähän matkan päässä vuoren rinteellä. Harvey viivähti sen verran, että raipallaan antoi kummallekin hevoselle pari aika iskua, niin että ne suin päin laukkasivat alas vastakkaiselle puolelle, ja seurasi sitten kapteenin esimerkkiä.
Kaupustelija tunkeutui tiheikköön varovaisemmin ja karttaen mikäli mahdollista oksien kahinaa tai taittumista kulkiessaan. Tuskin hän oli ennättänyt kunnolla piiloutua, ennenkuin edellimmäinen rakuuna nousi mäen päälle ja korkeimmalle paikalle tultuaan huusi:
"Juuri-ikään näin toisen heidän hevosistaan katoavan alamäkeen."
"Sukkelaan perässä; kannustakaa hevosianne, pojat", huusi Mason; "säästäkää englantilaista, mutta kaupustelijalle miekasta ja lopettakaa hänet siihen paikkaan."
Henry tunsi toverinsa kouristavan käsivarttaan suuren pelon valtaamana tämän huudon kuullessaan, jonka jälkeen heidän ohitseen karautti kymmenkunta rakuunaa niin tarmokkaaseen ja kiivaaseen takaa-ajoon, etteivät heidän ylen väsyneet hevosensa varmaankaan olisi jaksaneet kauaakaan pysyä edellä.
"Ja nyt", sanoi kaupustelija, nousten piilopaikastaan vakoilemaan ja seisoen hetkisen alallaan, "kaikki minkä vain voimme matkaa tehdä, on meille selvä voitto; sillä meidän mennessämme ylöspäin he menevät alaspäin. Joutuun liikkeelle."
"Mutta eivätkö ne seuraa meitä ja piiritä tätä vuorta?" sanoi Henry, pyrkien perässä yhtä kiinteästi ja nopeaan kuin toveri edellä kiipesi. "Muistakaa, heillä on sekä jalkaväkeä että hevosväkeä ja lopun lopuksi me kuolemme näillä vuorilla nälkään."
"Älkää pelätkö mitään, kapteeni Wharton", vastasi kaupustelija luottavasti; "tämä ei tosin ole se vuori, jolla mieluimmin tahtoisin olla, mutta pakko on opettanut minut tuntemaan näiden vuorien polut. Minä vien teidät nyt semmoiseen paikkaan, ettei kukaan uskalla tulla perässä. Katsokaas, aurinko laskee jo länsivuorten kukkulain taa ja vasta kahden tunnin kuluttua nousee kuu. Kenenkä luulette meitä pitkällekään seuraavan marraskuun yössä näitten kallioitten ja kukkulain keskellä?"
"Kuulkaa!" huudahti Henry. "Rakuunat huutelevat toisilleen; he jo kaipaavat meitä."
"Tulkaa tänne kallion partaalle, niin voitte nähdä ne", sanoi Harvey, istahtaen rauhallisesti lepäämään. "Jaha, he näkevät meidät – katsokaas, kuinka he osoittelevat sormillaan. Kas niin! Yksi ampui pistoolillaan, mutta ei muskettikaan tänne kantaisi."
"He lähtevät peräämme", huudahti Henry levottomana, "mennään, mennään."
"Ei heillä ole semmoista ajatustakaan", vastasi kaupustelija, poimien marjoja, joita kasvoi hänen vieressään laihassa maakamarassa, ja pureskellen niitä lehtineen kaikkineen suutaan virkistääkseen. "Miten he pääsisivät täällä liikkumaan raskaine saappaineen, kannuksineen ja pitkine miekkoineen? Ei, ei – he ehkä palaavat takaisin ja lähettävät jalkaväen peräämme, mutta peljäten ja vavisten liikkuu ratsuväki näissä solissa, mikäli niissä yleensä voivat hevosen selässä pysyä. Tulkaa, seuratkaa minua, kapteeni Wharton; meillä on edessämme vaikea matka, mutta vien teidät nyt semmoiseen paikkaan, jonne ei kukaan uskalla tänä yönä meitä seurata."
Näiden sanain jälkeen he molemmat nousivat ylös ja tuota pikaa katosivat vuoriston kallioitten ja luolain sekaan.
Kaupustelijan otaksuma oli oikea. Mason karautti miehineen alamäkeen muka takaa-ajoa jatkaakseen, mutta mäen alle tultuaan he sieltä löysivätkin vain karkulaisten hylätyt hevoset. Vähän aikaa kului lähimetsikköjen etsimiseen ja semmoisen polun löytämiseen, jota hevonen voisi seurata, mutta samassa muudan joukosta huomasi kaupustelijan ja Henryn istumassa äskenmainitulla kalliolla.
"Pääsi kynsistämme", mutisi Mason, katsellen Harveyta vihan vimmoissaan; "pääsi kynsistämme ja me olemme häväistyjä. Washington ei, Jumal'auta, enää koskaan usko huostaamme epäluulon alaista torya, jos annamme roiston pitää itseämme tällä tavalla pilkkanaan; ja tuolla nyt istuu engelsmanni ja katselee meitä ja laupiaasti hymyilee! Minä olen sen aivan näkevinäni. Hyvä, poikaseni, minä myönnän, että olette löytäneet mukavan istuinpaikan, ja se on koko joukon parempi kuin tanssia tyhjän päällä; mutta vielä ette ole Harlem-joen länsipuolella, ja niin totta kuin olen sotilas, aion koetella palkeitanne, ennenkuin pääsette näkemiänne Sir Henrylle kertomaan."
"Ampuisinko ja säikyttäisin kaupustelijaa?" kysyi miehistä yksi, vetäen satulatupesta pistoolinsa.
"Ammu vain ja säikytä lintuset oksaltaan – niin näemme, miten ne lentävät." Mies laukaisi pistoolinsa ja Mason jatkoi: "Yrjön nimessä, minä luulen, että ne roistot nauravat meille. Mutta kotiin nyt, muutoin ne roistot rupeavat päällemme kiviä vierittelemään ja kuninkaalliset lehdet pääsevät kerskaamaan, kuinka kaksi lojalistia ajoi käpälämäkeen kokonaisen kapinallisen rykmentin. Suurempiakin valheita ne ovat kertoneet."
Rakuunat seurasivat synkän näköisinä upseerinsa perässä, joka ratsasti majoituspaikkaa kohti miettien, miten hänen oli tässä pulassa paras menetellä. Oli jo hämärä, kun Mason miehineen pääsi takaisin taloon, jonka ovelle oli kokoontunut paljon upseereja ja miehiä kertomaan ja kuulemaan mitä liioitelluimpia juttuja vakoojan paosta. Synkän näköisinä kuin pettyneet miehet ainakin rakuunat häpeissään kertoivat ikävät kuulumisensa; ja upseereista suurin osa kokoontui Masonin ympärille neuvottelemaan, mihin toimiin nyt olisi ryhdyttävä. Henkeään pidätellen neiti Peyton ja Frances kenenkään huomaamatta aivan miesten pään kohdalla olevan huoneen akkunasta kuuntelivat, mitä nämä keskenään puhuivat.
"Jotakin on tehtävä ja nopeaan", huomautti talon edustalle majoittuneen rykmentin komentaja. "Tuo englantilainen upseeri epäilemättä on välikappale siinä suuressa iskussa, jonka vihollinen on hiljakkoin meitä vastaan suunnannut; sitä paitsi koskee hänen karkaamisensa kunniaamme."
"Etsikäämme metsät!" huudahti monta samalla haavaa. "Huomenna ovat molemmat taas käsissämme."
"Hiljaa, hiljaa, hyvät herrat", vastasi eversti; "ei kukaan voi pimeässä liikkua noilla vuorilla, ellei tunne solia. Vain ratsuväki voisi saada jotakin aikaan, mutta minä epäilen, tokko luutnantti Mason lähtee liikkeelle ilman majurin käskyä."
"En todellakaan uskalla", vastasi luutnantti, pudistaen vakavana päätään, "ellette te ota käskyä vastuullemme; mutta parin tunnin kuluttua majuri Dunwoodie palaa takaisin ja sitten voimme vielä ennen aamun valkenemista viedä sanat kautta vuoriston; jos sitten asetamme patrullit poikki maan joesta jokeen ja lupaamme maalaisille palkinnon, niin on heidän mahdoton päästä kynsistämme, elleivät ennätä yhtyä siihen vihollisjoukkoon, jonka sanotaan olevan Hudsonin puolessa liikkeellä."
"Sangen hyvä tuuma", huudahti eversti, "tuuma, jonka täytyy onnistua; mutta lähettäkää Dunwoodielle sana, muutoin hän ehkä viipyy lautalla niin kauan, että kaikki on myöhäistä, vaikka epäilemättä karkulaiset ovat vuoristossa yötä."
Mason hyväksyi tämän ehdotuksen, ja niinpä lähetettiin majurin luo lähetti viemään sitä tärkeätä tietoa, että Henry oli päässyt karkuun ja että häntä tarvittiin takaa-ajoa johtamaan. Kun tämä oli saatu järjestetyksi, hajaantuivat upseerit.
Saadessaan tiedon kapteeni Whartonin paosta eivät neiti Peyton ja hänen veljentyttärensä alussa tahtoneet sitä uskoa. Kumpikin luotti niin ehdottomasti Dunwoodien toimien onnistumiseen, että he pitivät sukulaisensa tekoa ylenmäärin varomattomana; mutta asiaa oli mahdoton enää auttaa. Heidän kuunneltuaan upseerien keskustelua iski kummankin mieleen se ajatus, että Henryn tila nyt oli vielä entistäkin vaarallisempi, jos hänet taas saataisiin kiinni, ja he vapisivat ajatellessaan, kuinka suuriin ponnistuksiin sitä varten taas oli ryhdytty. Neiti Peyton lohdutteli itseään ja koetti rohkaista veljentytärtäänkin sillä, että pakenevat luultavasti ponnistaisivat poispäin viivyttelemättä, päästäkseen puolueettomalle alueelle, ennenkuin hevosväki ennättäisi viedä sinne tiedon heidän paostaan. Dunwoodien poissa viipyminen näytti hänestä nyt pääasialta, ja niinpä tämä vehkeisiin tottumaton nainen nyt koetti keksiä jos jonkinlaisia keinoja viivytelläkseen sukulaisensa paluuta, jotta sisarenpojalle riittäisi aikaa sitä enemmän. Aivan toisenlaiset olivat sitä vastoin Francesin mietteet. Nyt hän oli varma siitä, että hänen vuorella näkemänsä mies oli Birch, ja hän päätti, että hänen veljensä ei pakenisikaan suoraa päätä alamaassa olevan kuninkaallisen joukon turviin, vaan että hänet vietäisiin tuohon salaperäiseen majaan yöksi.
Frances keskusteli nyt kauan ja vilkkaasti väitellen tätinsä kanssa ja lopulta kunnon neiti, vaikka vastahakoisesti, suostui sisarentyttärensä esitykseen ja sulkien hänet syliinsä ja suudellen hänen kylmiä poskiaan antoi hänelle hartaan siunauksensa ja laski hänet lähtemään sisarenrakkauden keksimää aiettaan toteuttamaan.
KOLMASKYMMENES LUKU.
Oli pimeä, kylmä ilta, kun Frances Wharton sykkivin sydämin, mutta kevein askelin poistui pienen puutarhan läpi sen maalaistalon taitse, joka oli ollut hänen veljensä vankilana, ja suuntasi kulkunsa vuorta kohti, jolla hän oli nähnyt kaupustelijaksi otaksumansa henkilön. Ei ollut vielä myöhäistä, mutta marraskuun illan pimeys ja kolkkous olisi siitä huolimatta milloin tahansa karkoittanut hänet kauhistuneena takaisin omaistensa luo, ellei hänen olisi täytynyt siihen määrään ponnistaa kaikkia voimiaan. Pysähtymättä sen enempää ajattelemaan hän nyt riensi eteenpäin sitä menoa, etteivät mitkään vastukset näyttäneet voivan häntä pidättää, kunnes hän oli kulkenut puolen matkaa kalliota kohti, jolla hän oli nähnyt Birchin sinä samana päivänä ja jonka hän oli erikoisesti pannut merkille.
Naisen hyvä kohtelu on paras todistus, minkä kansa voi sivistyksestään antaa; eikä ole ainoatakaan kansaa, jolla olisi siinä suhteessa enemmän syytä ylpeyteen kuin amerikkalaisilla. Frances ei paljoakaan pelännyt sitä rauhallista ja hyvänluontoista sotaväkeä, joka illasti maantien vieressä sen kentän toisella laidalla, jonka poikki hän nyt samosi. He olivat hänen maanmiehiään ja hän tiesi, että itävaltioiden miliisi, jota joukkoon kuului, kunnioittaisi hänen sukupuoltaan; vähemmän hän luotti etelän hevosväen kevytmielisiin ja omavaltaisiin miehiin. Harvoin tosin amerikkalaiset sotilaat tekivät minkäänlaista väkivaltaa; mutta herkimmän hienotuntoisuuden ohjaamana hän pelkäsi nöyryytyksen pienintäkin varjoa. Kuullessaan sen vuoksi kavioiden kapsetta, joka hitaasti lähestyi tietä pitkin, hän arasti poikkesi pieneen tiheikköön, joka kasvoi läheisen kukkulan juurella poreilevan lähteen ääressä. Ratsuvahti, sillä se oli tulija, kulki ohitse häntä vähääkään huomaamatta, hän kun oli kyyristynyt niin näkymättömäksi kuin suinkin. Jotakin laulua hyräillen ja arvatenkin ajatellen aivan toista kaunotarta, joka odotteli ja odotteli Potomacin rannalla, rakuuna ratsasti edelleen.
Frances kuunteli pelokkaana, kuinka kavioiden kapse jälleen eteni, ja sen aivan hälvetessä uskalsi jälleen tulla esiin lymypaikastaan ja kulkea vähän kauemmaksi lakeudelle, pysähtyäkseen sitten, pimeyttä kammoten ja yrityksensä toivottomuutta kauhistuen, ajattelemaan. Heittäen taapäin viittansa hilkan hän lähti puun luo, nojatakseen siihen, ja kohotti katseensa kukkulaa kohti, joka oli hänen matkansa päämäärä. Se kohosi lakeudesta valtavana keilana, josta silmä käsitti vain ulkopiirteet. Huippu erottui heikosti vaaleampaa pilvitaustaa vasten, josta silloin tällöin hetkeksi tuikahti jokin kimalteleva tähti pilvien lomasta, peittyäkseen sitten taas vähitellen huuruihin, joita syvällä pilvien alla ajelehti tuulien mukana. Jos hän nyt palaisi takaisin, viettäisivät Henry ja kaupustelija epäilemättä yönsä luulotellussa turvallisuudessa juuri tuolla samaisella kukkulalla, jota kohti hän nyt kiinnitti katseensa siinä turhassa toivossa, että huomaisi sieltä jonkin valon, joka rohkaisisi häntä kulkemaan edelleen. Upseerien taipumaton ja hänen mielestään kylmäverinen suunnitelma pakolaisten kiinni ottamiseksi kaikui vielä hänen korvissaan ja kiihotti häntä matkaan; mutta autius, johon hänen täytyi tunkeutua, aika, vuoren kiipeämisen vaarat ja epävarmuus, löytäisikö hän majan, taikka olisiko siinä, mikä vielä pahempi, ehkä aivan tuntemattomia asukkaita ja nämä pahinta lajia – kaikki tämä vaati häntä palaamaan.
Sakenevan pimeyden vuoksi kävivät kaikki esineet hetki hetkeltä epämääräisemmiksi ja kukkulan taa kokoontui niin synkkiä pilviä, ettei lopulta sen ulkopiirteitäkään erottanut. Frances kohotti ohimoilleen molemmat kätensä pyyhkäistäkseen taapäin upeita kiharoitaan ja voidakseen siten yhä paremmin teroittaa näköään; mutta taivasta tavoitteleva kukkula oli kokonaan kadonnut hänen näkyvistään. Vihdoin hän siitä suunnasta, jossa hänen mielestään rakennuksen piti olla, oli huomaavinaan heikkoa tuikkivaa valoa, joka vuoroin kirkastuen ja himmentyen saattoi näyttää tulen lepattamiselta. Mutta sitten näky jälleen katosi, kun taivaan reuna seestyi ja iltatähti alkoi säteillä pilvestä, ikäänkuin kotvasen olemisestaan taisteltuaan. Hän näki nyt vuoren olevan vasemmalla puolella siitä, missä kiertotähti säteili, ja äkkiä hulmahti vekaraisille tammille, joita kasvoi siellä täällä kukkulalla, lauha valojuova, joka vähitellen liukui rinnettä alaspäin, kunnes koko kukkula alkoi näkyä nousevan kuun valossa. Vaikka sankarittaremme olisi ollut aivan mahdoton kulkea ilman tätä ystävällistä valoa, joka nyt hohti hänen edessään olevalla aavalla lakealla kentällä, ei se kuitenkaan rohkaissut häntä matkaansa jatkamaan. Vaikka hän nyt näkikin edessään pyrkimystensä päämäärän, käsitti hän myös vaikeudet, jotka hänen oli voitettava, jos mieli sille päästä.
Miettien näitä itsekseen, masentavan epävarmuuden valtaamana, milloin sukupuolensa ja ikänsä arkuudesta aikoen takaisin kääntyä, milloin päättäen rientää veljensä avuksi mistään vaarasta välittämättä, Frances käänsi silmänsä itää kohti, luodakseen vakavan katseen pilviin, jotka kaiken aikaa uhkasivat uudelleen verhota hänet suhteellisen pimeyden helmaan. Vaikka kyykäärme olisi häntä pistänyt, ei hän olisi voinut äkimpään syrjään hypätä kuin nyt patsaasta, jota vasten hän oli nojannut ja jonka hän nyt vasta huomasi. Siinä oli pystyssä kaksikin patsasta ja näiden välillä poikkipuu, allaan kömpelö lava, eikä rakennuksen laatua tarvinnut hetkeäkään epäillä. Nuorakin riippui rautakoukustaan, heiluen yöilmassa puoleen ja toiseen. Frances ei enää epäillyt, vaan pikemmin lensi kuin juoksi niityn poikki ja pääsi näin piankin kallion juurelle, toivoen löytävänsä sieltä jotakin polun tapaista, joka olisi johtanut vuoren kukkulalle. Tässä hänen täytyi pysähtyä hengittämään ja väliaikaakin hyväkseen käyttääkseen hän tutki ympärillään olevaa maastoa. Rinne oli sangen jyrkkä, mutta tuota pikaa hän löysi lampaanpolun, joka kierteli kallioportaitten ja puitten välitse, niin että nousu oli paljon vähemmän väsyttävä kuin se olisi ollut ilman sitä. Luoden taakseen pelokkaan katseen impi alkoi päättäväisesti nousta ylöspäin. Nuorena, tarmokkaana ja jalon tarkoituksensa innoittamana hän joustavin askelin nousi rinnettä ja pääsikin tuota pikaa pimeydestä avoimelle tasaisemmalle maalle, jolta puut ilmeisestikin oli raivattu pois siinä aikomuksessa, että sitä ryhdyttäisiin viljelemään. Mutta joko sota tai maan karuus oli pakottanut yritteliään raivaajan hylkäämään sen, mitä hän jo oli erämaalta vallannut, ja pensaat ja vesat rehoittivat jo uudelleen, ikäänkuin ei aura koskaan olisi vakoillut multaa, josta ne saivat ravintonsa.
Frances tunsi, kuinka nämä ihmistyön heikot jäljet rohkaisivat hänen mieltään, ja alkoi taas nousta loivaa mäkeä, toivoen yrityksensä perältäkin menestyvän. Polku haaroi nyt niin moneen suuntaan, että hän piankin huomasi mahdottomaksi lähteä sen koukkuja seuraamaan, ja hyläten sen ensi mutkassa hän sen vuoksi alkoi ponnistella sinne päin, missä hän päätti kukkulan olevan. Pian jäi taakse raivattu maa ja jälleen oli hänen kuljettava metsän läpi ja paasikoiden yli, joita vuoren jyrkät rinteet olivat täynnään. Toisinaan näkyi polku, joka kulki aivan raivion laitaa ja sitten poikkesi hajallisiin ruohopaikkoihin ja laiduntilkkuihin, mutta hän ei voinut huomata, että se miltään kohdalta olisi poikennut ylöspäin. Orjantappurapensaissa riippuvat villatukot kylläkin selvään ilmaisivat, mistä nämä polut olivat alun saaneet, ja Frances aivan oikein päätteli, että se, joka vuorella kävi, varmaan käyttäisi hyväkseen näitä polkuja päästäkseen vähemmällä kiipeämisellä. Kivelle istahtaen uupunut neitonen jälleen lepäsi ja ajatteli asemaansa. Kuun eteen kohosi pilviä ja hänen jalkainsa alla lepäsi koko maisema mitä miedoimmissa väreissä.
Aivan hänen alapuolellaan näkyivät miliisin valkoiset teltat, säännöllisiin riveihin järjestettynä. Tädin akkunasta loisti valoa ja Frances kuvitteli, että tämä nyt katseli kukkulaa, peläten kaikkea mahdollista veljentyttärensä puolesta. Tallipihassa liikkui lyhtyjä edestakaisin, sillä siellä olivat, kuten hän tiesi, rakuunain hevoset, ja luullen rakuunain valmistautuvan yölliselle retkelleen impi jälleen hypähti pystyyn ja alkoi ponnistella eteenpäin.
Sankarittaremme oli vielä noustava enemmän kuin neljännesmaili, vaikka kaksikolmannesta vuoresta jo oli hänen alapuolellaan. Mutta nyt hänellä ei ollut polkua eikä mitään muutakaan johtoa matkalleen. Onneksi vuori oli keilamainen, kuten tuon jonon useimmatkin kukkulat, ja ylöspäin kulkiessaan hän varmaan tiesi lopulta saavuttavansa majan, joka oli aivan korkeimman huipun kyljessä kiinni. Melkein tuntikauden hän ponnisteli kaikkia niitä vaikeuksia vastaan, jotka hänen oli voitettava, kunnes hän lopulta, monta kertaa melkein uuvuttuaan ja oltuaan usein vähällä pudota jyrkänteiltä, pääsi pienelle tasaiselle paikalle, joka oli itse kukkulalla.
Uupuneena ponnistuksista, jotka niin hennolle ruumiille olivat olleet harvinaisen raskaat, hän vaipui kalliolle kootakseen voimiaan ja rohkeuttaan pian tapahtuvaan kohtaukseen. Muutama minuutti riitti siihen, minkä jälkeen hän lähti etsimään mökkiä. Kuutamossa näkyivät selvään kaikki läheiset kukkulat ja paikaltaan Frances selvään erotti valtatien, joka vei lakeudelta vuoristoon. Seuratessaan tienjuovaa katseellaan hän piankin huomasi sen kohdan, josta oli nähnyt salaperäisen asumuksen, ja aivan tämän paikan kohdalla hän tiesi mökin olevan.
Pahkuraisten, väärien tammien lehdettömissä oksissa huokaili vilu viima, kun Frances niin kevein askelin, että lehdet tuskin kahahtivat hänen päälle astuessaan, lähti hiipimään kohti sitä osaa vuoresta, mistä hän otaksui löytävänsä salatun asumuksen; mutta hän ei keksinytkään mitään, mikä olisi vähimmälläkään tavalla muistuttanut minkäänlaista asuntoa. Suotta hän haki joka kallionkolon, uteliaana tutki joka paikan kukkulaa, missä kaupustelijan maja suinkin olisi voinut olla. Hän ei voinut löytää majaa eikä mitään muutakaan merkkiä ihmisolennosta. Pelon valtaama impi säikähtyi nyt tätä kamalaa yksinäisyyttä ja jyrkänteen reunaa lähestyen kumartui eteenpäin katsellakseen laaksosta näkyviä elonmerkkejä, mutta samalla hänen silmiään häikäisi räikeä valonsäde ja lämmintä ilmaa virtaili hänen ruumiinsa ympäri. Hämmästyksestään toipuen Frances katseli allaan olevaa kallioporrasta ja samassa huomasi seisovansakin aivan sen esineen yläpuolella, jota hän oli tullut hakemaan. Katossa olevasta reiästä nousi savua, ja tuulen puhaltaessa savun sivulle hän näki kirkkaan, rattoisan tulen, joka räiski ja paukahteli karkeatekoisessa kiviliedessä. Mökkiä lähestyttiin polkua pitkin, joka kiersi juuri saman kallion ympäri, jolla hän seisoi, ja sitä pitkin hän siis hiipi majan ovelle.
Kolmella puolella oli tässä omituisessa rakennuksessa, jos sitä saattoi rakennukseksi sanoa, hirsistä ladotut miehen korkuiset seinät ja neljäntenä seinänä oli itse kallio. Katto oli tehty puunkuoresta, jota oli ladottu kalliosta räystäälle pitkiä kaistaleita; hirsien välit oli tukittu savella, joka toisin paikoin oli varissut pois, ja saven sijaan oli tuulen pidättämiseksi tukittu kuivia lehtiä. Etuseinässä oli yksi ainoa neliruutuinen akkuna, joka kuitenkin oli laudoilla huolellisesti peitetty, ettei sisältä päässyt ulos valoa. Seisahduttuaan hetkeksi katselemaan tätä omituisesti rakennettua pakopaikkaa, sillä pakopaikaksi Frances sen selvään älysi, hän katsoi raosta sisään. Siellä ei näkynyt lamppua eikä kynttilää, mutta kuivista puista tehty loimuava valkea valaisi mökin sisustaa, niin että siellä olisi voinut vaikka lukea. Yhdessä nurkassa oli olkivuode, jolle oli huolettomasti nakattu pari peitettä, ikäänkuin ne olisi jätetty siihen, missä niitä oli viimeksi käytetty. Seinillä ja kallionkyljellä riippui rakoihin pistetyistä nappuloista monenlaisia vaatekappaleita, vieläpä joka ikään ja säätyyn ja kummallekin sukupuolelle soveltuvia. Brittiläisiä ja amerikkalaisia univormuja riippui rinnan mitä parhaassa sovussa, ja naulasta, joka kannatti tavallista raidallista, maalla yleistä karttuunihametta, riippui myös hyvin puuteroitu peruukki; sanalla sanoen, näitä vaatekappaleita oli runsaasti ja ne olivat niin monenlaisia, kuin olisi kokonaisen seurakunnan pitänyt saada vaatteensa tästä yhdestä puvustosta.
Kallion vieressä vastapäätä toisessa nurkassa palavaa tulta oli avoin hylly, jolla oli pari lautasta, muki ja vähän ruoan tähteitä. Valkean edessä oli höyläämättömistä laudoista tehty pöytä, jonka yksi jalka oli poikkinainen; siinä sitten olikin yhtä tuolia lukuun ottamatta koko kalusto, paitsi moniaita keittoastioita. Pöydällä oli suljettu kirja, joka koostaan päättäen oli raamattu. Francesin päähuomio kiintyi kuitenkin mökin asukkaaseen. Se oli mies, joka istui tuolilla, ja kokonaan syventyneenä joidenkin levälleen avattujen paperien tutkimiseen. Pöydällä oli kaksi omituisesti ja runsaasti kirjailtua ratsumiehen pistoolia ja miehen haarain välistä kohosi tupellisen miekan erinomaisen taidokkaasti tehty kahva, jonka suojuksella hänen toinen kätensä huolettomasti lepäsi. Tämä mökin odottamaton asukas oli paljon pitempi, hänen ruumiinrakenteensa paljon voimakkaampi kuin Harveyn tai hänen veljensä, ja vaikkei hänen pukunsa olisikaan ollut kokonaan toisenlainen, olisi Frances jo siitäkin huomannut, ettei hän ollut kumpikaan niistä, joita hän etsi. Hänellä oli yllään ruumiinmukainen lievetakki, joka oli napitettu korkealle kaulaan saakka ja polvien päältä jakautui kahden puolen, niin että ruskeat housut ja sotilassaappaat ja kannukset näkyivät. Hiukset olivat siten suoritut, että kasvot kokonaan näkyivät; ja ajan kuosia noudattaen ne oli runsaasti puuteroitu. Majan kivipermannolle oli laskettu pyöreä hattu, jotta pöydälle muitten paperien ohessa paremmin mahtuisi iso kartta.
Seikkailijattarellemme tämä oli aivan odottamaton näky. Hän oli niin lujasti luottanut siihen, että hänen kahdesti näkemänsä henkilö oli kaupustelija, että hän kuullessaan tämän osallisuuden veljensä pakoon ilman vähintäkään epäilystä luuli tapaavansa heidät molemmat täällä; mutta sen sijaan hän nyt huomasi majan asukkaaksi aivan vieraan henkilön. Totisena hän seisoi ja katseli raosta, ollen kahdenvaiheilla, kääntyisikö takaisin vai odottaisiko, kunnes ehkä vielä tapaisi Henryn, mutta samassa vieras otti kätensä silmiltään ja kohotti kasvojaan, näyttäen vaipuneen syviin mietteisiin, ja Frances nyt paikalla tunsi nämä hyväntahtoiset ja selväpiirteiset, vaikka samalla vakavat kasvot Harperin kasvoiksi.
Immen mieleen syöksähti nyt kaikki, mitä Dunwoodie oli sanonut hänen mahdistaan ja luonteestaan, kaikki, mitä hän oli hänelle itselleen luvannut veljensä puolesta, koko se luottamus, minkä hänen arvokas ja isällinen esiintymisensä oli herättänyt, ja hän tempaisi auki majan oven, syöksyi hänen jalkainsa juureen, syleili kaksin käsin hänen polviaan ja huudahti:
"Pelastakaa hänet – pelastakaa hänet – pelastakaa veljeni; muistakaa lupauksenne ja pelastakaa hänet!"
Harper oli noussut tuoliltaan heti, kun ovi aukeni, ja toinen hänen käsistään liikahti pistooleja kohti; mutta liikahdus oli tyyni ja keskeytyi paikalla. Hän kohotti viitan hilkkaa, joka oli pudonnut immen kasvoille, ja huudahti sangen levottomana:
"Neiti Wharton! Te ette voi olla yksin?"
"Täällä ei ole ketään muuta kuin Jumalani ja te; ja hänen pyhässä nimessään vannotan teitä muistamaan lupauksenne ja pelastamaan veljeni!"
Harper nosti hänet hiljaa polviltaan ja asetti hänet tuolille, pyytäen häntä samalla rauhoittumaan ja kertomaan hänelle asiansa. Sen Frances paikalla tekikin, kertoen hänelle avoimesti kaikki aikeensa, miksi hän yksinään ja tämmöisellä hetkellä oli tullut tähän yksinäiseen paikkaan.
Vaikea oli arvata Harperin kaltaisen miehen ajatuksia, niin täydelleen hän kaikissa tilaisuuksissa hallitsi tunteensa, mutta siitä huolimatta hänen syvämielisissä silmissään välähti ja hänen piirteensä hieman lauhtuivat neidon kiireesti ja mielihaikeansa valtaamana kertoessa tapaukset. Harperin mielenkiinto oli ilmeinen ja syvä tytön kertoessa, miten Henry oli paennut ja metsään päässyt, ja kertomuksen loppupuolta hän kuunteli hyväntahtoinen suosion ilme kasvoillaan. Immen pelko, ettei veli sittenkään pääsisi ajoissa vuoristosta, näytti merkitsevän paljon, sillä hänen päättäessä kertomuksensa Harper käveli kerran tai pari lattian poikki, äänetönnä ja miettien.
Frances epäröi ja huomaamattaan piteli toisen pistoolin perää, ja kalpeus, joka pelonalaisuudesta oli levinnyt hänen kauneille kasvoilleen, alkoi väistyä heleämmän värin tieltä, kun hän lyhyen vaitiolon jälkeen lisäsi:
"Voimme toivoa paljon majuri Dunwoodien ystävyydestä, mutta hänen kunniantuntonsa on niin puhdas, että – että – huolimatta hänen – hänen – tunteistaan – halustaan auttaa meitä – hän kuitenkin pitää velvollisuutenaan uudelleen vangita veljeni. Sitä paitsi hän ei luule siitä olevan mitään vaaraa, vaikka hän sen tekeekin, koska hän suuresti luottaa teidän apuunne."
"Minun!" sanoi Harper, kohottaen silmänsä hämmästyneenä.
"Niin, teidän. Kun kerroimme hänelle ystävälliset sananne, vakuutti hän meille kaikille, että teillä oli valta ja tahtokin, jos olitte kerran luvannut, hankkia Henrylle armahdus."
"Sanoiko hän vielä muuta?" kysyi Harper, joka näytti hieman levottomalta.
"Ei mitään muuta kuin yhä uudelleen vakuutti, ettei Henryn puolesta tarvinnut pelätä; nytkin hän on teitä hakemassa."
"Neiti Wharton, hyödytöntä olisi enää kieltää, että minun osuuteni Englannin ja Amerikan välisessä onnettomassa taistelussa ei ole vähäpätöinen. Veljenne pakoon pääsemisestä tänä yönä on teidän kiittäminen sitä seikkaa, että tiedän hänen olevan syyttömän ja että muistin sanani. Majuri Dunwoodie erehtyy sanoessaan, että olisin julkisesti voinut hankkia hänelle armahduksen. Nyt tosiaan voin ohjata hänen kohtaloaan ja annan teille sanani, jolla on Washingtoniin jonkin verran vaikutusta, että pidetään huolta hänen jälleen kiinni joutumisensa estämisestä. Mutta teiltä minä puolestani vaadin sen lupauksen, että tämä keskustelu ja kaikki, mitä meidän välillämme on puhuttu, pysyy teidän takananne, kunnes saatte minulta luvan asiasta puhua."
Frances antoi vaaditun lupauksen ja Harper jatkoi:
"Kaupustelija ja veljenne saapuvat pian tänne, mutta kuninkaallisen upseerin ei tule saada nähdä minua, muutoin Birch voi menettää henkensä."
"Ei ikinä!" huudahti Frances hehkuvasti. "Henry ei milloinkaan voisi olla niin halpamainen, että pettäisi sen miehen, joka hänet on pelastanut."
"Tämä meidän leikkimme ei ole mitään lasten leikkiä, neiti Wharton. Ihmisten henki ja omaisuus riippuvat heikkojen lankojen varassa, älköönkä sattuman varaan jätettäkö mitään, mistä voidaan huolta pitää. Jos Sir Henry Clinton saisi tietää kaupustelijan olevan minun kanssani tekemisissä ja tämmöisissä oloissa, menettäisi miesparka paikalla henkensä; jos siis annatte ihmisverelle arvoa tai muistatte veljenne pelastuksen, niin varokaa ja pysykää vaiti. Ilmoittakaa heille molemmille, mitä tiedätte ja vaatikaa heitä paikalla lähtemään. Jos he ennen aamua saavuttavat viimeiset etuvartiomme, niin pidän minä huolen siitä, ettei siellä ole ketään heitä estämässä. Majuri Dunwoodiella on nyt parempaakin tehtävää kuin saattaa vaaraan ystävänsä henki."
Näin puhuessaan Harper huolellisesti kääri kokoon kartan, jota hän oli tutkinut, ja pani sen taskuunsa muitten paperien kanssa, joita oli ollut pöydällä levällään. Hän ei ollut vielä tästä selviytynyt, kun aivan heidän päänsä päältä kuului kaupustelijan puhetta, hänen sanoessaan tavallista kovemmalla äänellä:
"Tulkaa vähän enemmän tänne päin, kapteeni Wharton, niin näette teltat kuutamossa. Mutta antaa heidän hevosineen vain lähteä takaa-ajamaan; minulla on tässä pesä, johon mahdumme molemmatkin, ja lähdemme sitten kaupunkiin, kun meille sopii."
"Missä teidän pesänne sitten on? Minun täytyy tunnustaa, etten näinä parina viimeisenä päivänä ole suuria syönyt ja hyvin nyt tarvitsisin teidän mainitsemianne virvokkeita."
"Yhym!" sanoi kaupustelija, koventaen vielä ääntään. "Yhym – olen vähän vilustunut tässä sumussa; mutta liikkukaa hitaasti ja pitäkää huolta siitä, ettette luiskahda, taikka voitte pudota alhaalla olevain vahtimiesten pistimiin; tämä on jyrkkä mäki nousta, mutta alas sitä on helppo kulkea."
Harper kohotti sormensa huulilleen muistuttaakseen Francesille hänen lupaustaan, ja ottaen pistoolinsa ja hattunsa, niin ettei hänen käynnistään jäänyt mitään merkkiä, hän poistui mökin peränurkkaan ja vaaterykelmää kohottaen pujahti kalliokomeroon, johon paikalleen lasketut vaatteet hänet peittivät. Frances huomasi tulen leimuavassa valossa, että se oli luonnon muodostama luola ja ettei siinä ollut muuta kuin moniaita talousesineitä.
Helppo on käsittää Henryn ja kaupustelijan hämmästys, kun he majaan astuessaan tapasivat siinä Francesin. Odottamatta selityksiä tai kysymyksiä lämminsydäminen neito lensi veljensä syliin ja itkien antautui tunteittensa valtaan. Mutta kaupustelijan tunteet näyttivät olevan aivan toisenlaatuiset. Ensinnäkin hän vilkaisi tuleen, johon oli äsken heitetty polttopuita; sitten hän avasi pienen pöytälaatikon ja näytti hieman säikähtyvän, kun se oli tyhjä.
"Oletteko yksin, Fanny-neiti?" hän kysyi hätäisesti. "Ette suinkaan tullut tänne yksin?"
"Kuten näette, herra Birch", sanoi Frances veljensä sylistä irtaantuen ja luoden salakomeroa kohti merkitsevän silmäyksen, jonka kaupustelijan nopea silmä paikalla käsitti.
"Mutta miksi, mitä varten olet tullut tänne?" huudahti hämmästynyt veli. "Ja miten sait tästä paikasta tiedon?"
Frances kertoi nyt viipymättä lyhyeen, mitä talossa oli heidän lähdettyään tapahtunut, ja syyt, jotka olivat saaneet hänet heitä hakemaan.
"Mutta", sanoi Birch, "miksi tulitte hakemaan meitä täältä, vaikka meidät jätettiin vastakkaiselle kukkulalle?"
Frances kertoi nyt, kuinka hän Ylämaiden kautta kulkiessaan oli vilaukselta nähnyt mökin ja kaupustelijan, ynnä kuinka hän oli nähnyt hänet samana päivänäkin ja kuinka hän paikalla oli päätellyt, että pakolaiset pyrkisivät tähän majaan yöksi. Birch tutki tytön kasvoja tämän avomielisesti ja viattomasti kertoessa nämä yksinkertaiset tapaukset, joiden johdosta hän oli salaisuuden perille päässyt; ja tytön lopetettua hän hyppäsi seisomaan ja yhdellä kepin iskulla löi akkunan säpäleiksi.
"Suuret eivät ole olleet viihtymykseni ja mukavuuteni", hän sanoi, "mutta sitäkään vähää en saa nauttia turvassa! Neiti Wharton", hän lisäsi Fannyn eteen tullen ja puhuen katkeran surumieliseen tapaansa, "minua vainotaan näillä vuorilla kuin metsän petoa; mutta aina kun minä rasituksistani uupuneena pääsen tähän paikkaan, voin hyvässä turvassa viettää täällä yksinäiset yöni, vaikka se onkin niin köyhä ja kurja. Aiotteko te nyt tehdä onnettoman miehen elämän vielä kurjemmaksi?"
"En koskaan!" huudahti Frances kiihkeästi. "Salaisuutenne on minulla hyvässä kätkössä."
"Entä majuri Dunwoodie –", sanoi kaupustelija hitaasti, kiinnittäen häneen katseen, joka luki hänen sisimmätkin ajatuksensa.
Ujona Frances antoi päänsä hetkeksi vaipua rinnalleen, kohotti sitten kauniit hehkuvat kasvonsa ja lisäsi innostuneena:
"En koskaan, en koskaan, Harvey, kuulkoon Jumala rukoukseni!"
Kaupustelija näytti tyytyvän tähän, poistui syrjään ja tilaisuuden sattuessa pujahti Henryn huomaamatta vaateverhon taa ja meni luolaan.
Frances ja hänen veljensä, joka luuli kaupustelijan menneen ovesta ulos, keskustelivat useita minuutteja veljen tilasta ja neito vaati häntä kaikin mokomin heti lähtemään matkaan ennättääkseen ennen Dunwoodieta, jonka velvollisuudentunnon he tiesivät järkkymättömäksi. Kapteeni otti taskukirjansa ja kirjoitti siihen lyijykynällä muutamia rivejä; käärien paperin sitten kokoon hän antoi sen sisarelleen.
"Frances", hän sanoi, "olet tänä yönä osoittanut olevasi verraton nainen. Niin totta kuin minua rakastat, anna tämä Dunwoodielle avaamatta ja muista, että kaksi tuntia voi pelastaa henkeni."
"Sen teen – sen teen; mutta miksi viivyttelet? Mikset pakene heti ja käytä hyväksesi näitä kalliita hetkiä?"
"Sisarenne puhuu viisaasti, kapteeni Wharton", huudahti Harvey, joka huomaamatta oli taas tullut huoneeseen; "meidän täytyy lähteä paikalla. Tässä on evästä, jotta voimme syödä mennessämme."
"Mutta ken saattaa turvallisesti kotiin tämän suloisen tyttösen?" huudahti kapteeni. "En voi koskaan jättää sisartani tämmöiseen paikkaan."
"Jätä minut! Jätä minut!" sanoi Frances. "Yhtä hyvin pääsen alas kuin tännekin tulin. Älä epäile minua; et tunne rohkeuttani etkä voimiani."
"En ole sinua tuntenut, rakas tyttöseni, se on totta; mutta kuinka voin nyt jättää sinut tänne, kun tunnen arvosi? En koskaan, koskaan!"
"Kapteeni Wharton", sanoi Birch oven avaten, "omaa henkeänne voitte pitää pilananne, jos teillä on useampi kuin yksi; minulla on vain yksi ja minun täytyy sitä vaalia. Lähdenkö yksin vai enkö?"
"Lähde, lähde, rakas Henry", sanoi Frances häntä syleillen; "lähde, muista isäämme; muista Saaraa." Impi ei antanut hänen vastata, vaan hellästi työnsi hänet ovesta ulos, sulkien sen sitten omakätisesti.
Hetken aikaa Henry ja kaupustelija väittelivät kiivaasti; mutta kaupustelijan tahto lopulta voitti ja henkeään pidätellen impi kuuli, kuinka he nopeaan harppoivat vuoren rinnettä alas.
Heti kun heidän askeltensa kaiku oli hälvennyt, tuli Harper jälleen esiin. Tarttuen vaieten Francesin käsivarteen hän talutti hänet majasta pois. Tie näytti olevan hänelle tuttu. Nousten laelle hän hellästi opasti immen tasapaikan poikki, osoitellen hänelle, mitä vähiä esteitä polulla oli, ja varoittaen häntä, ettei satuttaisi itseään.
Kulkiessaan tämän erinomaisen miehen rinnalla Frances tunsi, kuinka voimallinen hänen tukensa oli. Hänen käyntinsä varmuus ja käytöksensä vakavuus näyttivät ilmaisevan jäykkää ja päättävää mieltä. Kiertäen kallion taitse toista tietä he nopeaan ja turvallisesti laskeutuivat alas. Matkan, jonka kulkemiseen Frances oli tarvinnut tunnin, hän nyt Harperin seurassa kulki kymmenessä minuutissa, jonka jälkeen he tulivat jo varemmin mainitsemallemme aukiolle. Harper alkoi seurata lammaspolkua ja johti nopein askelin raivion poikki, minkä jälkeen he äkkiä tapasivat hevosen, joka oli tavallista ylhäisempää miestä kantamaan varustettu. Jalo ratsu korskui ja kuopi maata isäntänsä lähestyessä ja pistäessä pistoolit satulan tuppiin.
Kääntyen ympäri ja Francesin käteen tarttuen Harper sitten sanoi:
"Olette tänä yönä pelastanut veljenne, neiti Wharton. En voi teille selittää, miksi kykyni häntä auttaa on rajoitettu; mutta jos voitte pidättää ratsuväkeä kaksi tuntia, hän varmasti pelastuu. Sen jälkeen, mitä jo olette tehnyt, luulen teidän varmaan siihen kykenevän. Jumala ei ole minulle suonut lapsia, nuori neitini; mutta jos hänen siunattu tahtonsa olisi ollut, ettei avioliittoni olisi jäänyt lapsettomaksi, olisin hänen armoltaan pyytänyt semmoista aarretta kuin te. Mutta te olette lapseni. Kaikki, jotka tässä avarassa maassa asuvat, ovat lapsiani, kaikista pidän huolta; ja ottakaa vastaan siunaukseni, toivon vielä tapaavamme toisemme onnellisemmissa oloissa."
Hän puhui juhlallisuudella, joka tunki Francesin sydämeen, laskien samalla vaikuttavasti kätensä hänen päänsä päälle. Avosydäminen impi käänsi häntä kohti kasvonsa ja hilkan taaksepäin valahtaessa hänen ihanat piirteensä jälleen paljastuivat kuutamolle. Kyynel kiilsi kummallakin poskella ja hänen lempeät sinisilmänsä katsoivat saattajaan kunnioittavasti. Harper kumartui ja painoi hänen otsalleen isällisen suudelman, jatkaen sitten: "Kaikki nämä lampaanpolut johtavat lakeudelle; mutta tässä meidän täytyy erota – minulla on paljon tehtävää ja pitkä matka ratsastettavana; älkää muistelko minua muuten kuin rukouksissanne."
Nousten sitten ratsunsa selkään hän kohotti hattuaan, ratsasti vuoren takapuolelle, samalla alaspäin laskeutuen, ja katosi pian puitten sekaan. Frances riensi eteenpäin kevyemmin sydämin ja kääntyen ensimmäiselle alas johtavalle polulle pääsi muutamassa minuutissa onnellisesti lakeudelle. Hiipiessään niittyjen poikki taloa kohti hän äkkiä pelästyi lähestyvää kavioiden kapsetta ja älysi nyt, kuinka paljon enemmän ihmisestä on toisissa oloissa vaaraa kuin erämaasta. Piiloutuen tien läheisyyteen aidan kulman taa hän pysyi hetkisen alallaan ja katseli ohi ratsastavia. Nopeaa ravia ajaen sivuutti hänet pieni rakuunajoukko, jolla oli toisenlainen puku kuin virginialaisilla. Näiden jäljessä seurasi laajaan viittaan puettu henkilö, jonka hän paikalla tunsi Harperiksi. Hänen takanaan ratsasti liveripukuinen neekeri ja jälkipäässä kaksi univormupukuista nuorukaista. He eivät kuitenkaan lähteneet leiriin vievälle tielle, vaan kääntyivät vasemmalle, kukkulain sekaan kadoten.
Itsekseen ihmetellen, ken tämä hänen veljensä tuntematon, mutta voimakas ystävä oikeastaan mahtoi olla, Frances hiipi kenttäin poikki ja taloa kaikella mahdollisella varovaisuudella lähestyen pääsi onnellisesti kenenkään huomaamatta takaisin asuntoonsa.
YHDESNELJÄTTÄ LUKU.
Neiti Peytonin tavatessaan Frances kuuli, ettei Dunwoodie ollut vielä palannut; vapauttaakseen kuitenkin Henryn uskonvimmaisen hengenmiehen ahdisteluista hän oli pyytänyt heidän omaan kirkkokuntaansa kuuluvaa, hyvin arvossa pidettyä pappia jokivarresta ratsastamaan vangin luo apuaan tarjoamaan. Tämä arvon mies oli jo saapunut ja viettänyt puolen tuntia vanhan neidin seurassa vakaassa ja sivistyneessä keskustelussa, joka ei vähääkään kosketellut heidän kotoisia asioitaan.
Neiti Peytonin kiihkeihin kysymyksiin, kuinka hänen haaveellinen retkensä oli menestynyt, ei Frances voinut muuta vastata, kuin että hänet oli velvoitettu olemaan vaiti ja että hänen oli vaatiminen samaa hyvältä tädiltäänkin. Hymy eleili Francesin kauniin suun ympärillä hänen tätä varoitellessaan ja täti arvasi siitä, että kaikki oli hyvin päin. Hän vaati nyt sisarentytärtään nauttimaan joitakin virvokkeita väsyttävän retkensä jälkeen, mutta samassa kuultiin hevosmiehen tulevan pihaan ja se oli majuri, joka palasi retkeltään. Masonin lähettämä airut oli tavannut hänet lautan luona, jossa hän levottomana odotti Harperin paluuta, ja paikalla hän kiirehti takaisin ystävänsä entiseen vankilaan tuhansien ristiriitaisten huolien kiduttamana. Frances tunsi sydämensä sykähtävän kuullessaan hänen lähestyvät askelensa. Puuttui vielä tunti lyhyimmässä ajasta, jonka kaupustelija oli arvellut heidän pakonsa onnistumiselle välttämättömäksi. Harperkin oli myöntänyt ylen tärkeäksi, että virginialaisia tämän verran viivytettäisiin, vaikka tunnustikin olevansa niin vaikutusvaltainen ja suosiollinen. Impi ei kuitenkaan ennättänyt koota ajatuksiaankaan, ennenkuin Dunwoodie tuli toisesta ovesta huoneeseen ja neiti Peyton, naisellisen vaistonsa ohjaamana, toisesta poistui.
Peytonin kasvot olivat tulistuneet, hänen käytöksensä oli huolestunutta ja ilmaisi pettymystä.
"Se oli ajattelemattomasti tehty, Frances; ei, se oli epäystävällisesti tehty", hän huudahti tuoliin heittäytyen, "paeta juuri samalla kun minä olin hänelle vakuuttanut, että hän saattoi olla huoleti! Melkein voin kuvitella, että ristiriidan aikaansaaminen tunteisiimme ja velvollisuuksiimme tuottavat sinulle iloa."
"Velvollisuutemme ehkä voivat olla ristiriitaiset", vastasi hänen kihlattunsa lähestyen ja hoikan vartalonsa seinään nojaten; "mutta tunteemme eivät. Varmaan sinun täytyy iloita siitä, että Henry pääsi pakenemaan!"
"Ei ollut mitään vaaraa. Harper oli antanut hänelle lupauksensa; ja se on sana, jota ei tarvitse koskaan epäillä. Ah, Frances, Frances! Jos olisit sen miehen tuntenut, et olisi milloinkaan epäillyt hänen vakuutustaan; etkä olisi jälleen pakottanut minua tähän surulliseen vaihtoehtoon."
"Mihin vaihtoehtoon?" kysyi Frances, syvästi säälien hänen mielenliikutustaan, mutta samalla kiihkeästi käyttäen hyväkseen joka seikkaa, miten saattoi keskustelua pitentää.
"Mihin vaihtoehtoon! Eikö minun ole pakko viettää tätä yötä satulassa ottaakseni kiinni veljesi, vaikka minä olin toivonut saavani kallistaa pääni pielukselleni siinä suloisessa tiedossa, että olin hänelle hankkinut armahduksen?"
Impi kumartui arasti hänen puoleensa ja tarttui hänen toiseen käteensä, toisella hellästi pyyhkäisten kiharat hänen palavalta otsaltaan.
"Mitä tarvitsee sinun lähteä ensinkään, rakas Peyton?" hän kysyi. "Olet tehnyt jo paljon maasi hyväksi, eikä se voi sinulta vaatia semmoista uhrausta."
"Frances! Neiti Wharton!" huudahti nuorukainen pystyyn hypähtäen ja harpaten lattian poikki, posket ruskean ahavoittumisenkin alta hehkuen ja silmät loukkaantuneesta kunniantunnosta leimuten. "Ei maani, vaan kunniani vaatii tämän uhrin. Eikö hän ole paennut oman joukkoni miehiltä? Ellei asianlaita olisi niin, olisin tämän iskun ehkä välttänyt! Mutta vaikka virginialaisten silmät onkin petoksella ja kavaluudella pimitetty, ovat ainakin heidän hevosensa nopeat ja sapelinsa terävät. Saammepa ennen huomisaamun valkenemista nähdä, kuka uskaltaa vihjata, että sisaren kauneus pelasti veljen! Niin, niin; tahtoisinpa totisesti tällä haavaa", hän jatkoi katkerasti nauraen, "kuulla jonkun heittiön sanovan, että moinen petos on tapahtunut!"
"Peyton, rakas Peyton", sanoi Frances, hänen vihaista katsettaan kauhistuen, "saat vereni hyytymään – tappaisitko veljeni?"
"Voisin vaikka kuolla hänen puolestaan!" huudahti Dunwoodie kääntyen lauhtuneempana hänen puoleensa. "Tiedäthän, että sen tekisin; mutta minut saattaa suunniltaan se julma epäluulo, jonka alaiseksi Henryn teko minut saattaa. Mitä ajattelee Washington minusta, jos hän joskus saa kuulla, että minusta on tullut sinun miehesi?"
"Jos se on ainoa syy, joka saa sinut menettelemään niin tylysti veljeäni kohtaan", vastasi Frances ja hänen äänensä hieman värähti, "niin älköön hän milloinkaan saako sitä kuulla."
"Onko tämä lohdutusta, Frances!"
"Ei, rakas Dunwoodie, en tarkoittanut mitään tylyä enkä epäystävällistä; mutta etköhän otaksu Washingtonin kiinnittävän meihin molempiin enemmän huomiota kuin syytä on?"
"Olen varma siitä, ettei nimeni ole ylipäällikölle aivan tuntematon", sanoi majuri hieman ylpeästi; "etkä sinä ole niin vähän huomattu kuin vaatimattomuudessasi luulet. Minä uskon sinua, Frances, kun sanot minua sääliväsi, ja koetan edelleenkin olla semmoisten tunteiden arvoinen. Mutta minä kulutan kallista aikaa; meidän täytyy vielä tänä yönä kulkea koko vuoriston läpi, että voisimme ajoissa virkistyä huomispäivän tehtäviin. Mason odottaa vain käskyäni astuakseen hevosen selkään. Frances, jätän sinut raskain sydämin; sääli minua, mutta veljesi puolesta älä pelkää; vangiksi hän jälleen on otettava, mutta jokainen hius hänen päässään on pyhä."
"Seis, Dunwoodie, rukoilen sinua", huudahti Frances, jonka rintaa ahdisti, kun hän huomasi kellon viisarien vielä puuttuvan määrähetkestä monta minuuttia; "ennenkuin lähdet ikävää velvollisuuttasi täyttämään, lue tämä kirje, jonka Henry sinulle jätti ja jonka hän epäilemättä luuli kirjoittavansa nuoruuden ystävälleen."
"Frances, suon sinulle tunteesi anteeksi; mutta se aika on vielä tuleva, jolloin arvostelet minua oikein."
"Se aika on jo tullut", vastasi neitonen ojentaen kätensä, voimatta kauempaa teeskennellä suuttumusta, jota hän ei tuntenut.
"Mistä sait tämän kirjeen?" huudahti nuorukainen hät'hätää lukien sen sisällyksen. "Henry-parka, olet todella ystäväni! Sinä jos kukaan toivot minulle onnea!"
"Niin hän tekee, niin hän tekee", huudahti Frances innokkaasti; "hän toivoo sinulle kaikkea onnea; usko, mitä hän sinulle sanoo; joka sana on tosi."
"Minä uskon häntä, ihana tyttöni, ja hän pyytää minua saamaan sinulta sanoilleen vahvistuksen. Kunpa voisin yhtä paljon luottaa sinun tunteisiisi!"
"Sen voit, Peyton", sanoi Frances katsahtaen rakastettuunsa viattoman luottavasti.
"Lue sitten itse ja vahvista sanasi", keskeytti Dunwoodie ojentaen hänelle kirjelapun.
Frances otti sen hämmästyen vastaan ja luki seuraavan:
"Henki on liian kallis, jotta sen voisi jättää epävarmuuden
varaan. Jätän sinut, Peyton, kaikkien muitten kuin Caesarin
tietämättä ja rukoilen neekerille armoasi. Mutta yksi huoli
rasittaa raskaana mieltäni. Pidä huolta iäkkäästä, heikosta
isästäni. Häntä sorretaan pojan otaksutun rikoksen vuoksi. Pidä
huolta turvattomista sisaristani, jotka jätän suojelijaa vaille.
Osoita minulle, että rakastat meitä kaikkia. Anna papin, jonka
tuot kanssasi, vielä tänä yönä vihkiä itsesi Francesin kanssa ja
rupea samalla veljeksi, pojaksi ja aviomieheksi."Paperi putosi Francesin kädestä ja hän koetti kohottaa silmänsä Dunwoodien kasvoihin, mutta häveten hänen jälleen täytyi luoda ne lattiaan.
"Olenko ansainnut tämän luottamuksen? Tahdotko, että tänä iltana lähden tapaamaan omaa veljeäni? Vai pitääkö kongressin upseerin etsiä Britannian upseeria?"
"Täyttäisitkö sitten huonommin velvollisuutesi, jos minä olisin vaimosi, majuri Dunwoodie? Missä suhteessa se parantaisi Henryn tilaa?"
"Henrystä ei huolta, toistan sen vielä. Harperin sana on hänen turvansa; mutta haluaisin maailmalle näyttää", jatkoi nuorukainen, ehkä itsestään hieman erehtyen, "kuinka sulhanen muistaa velvollisuutensa ja vangitsee morsiamensa veljen."
"Ymmärtäisikö maailma sitten moista hienoutta?" sanoi Frances kasvoillaan miettivä ilme, joka hänen rakastettunsa rinnassa viritti tuhansia toiveita. Kiusaus tosiaan oli ylivoimainen. Ei näyttänyt olevan mitään muuta keinoa Dunwoodien pidättämiseksi, kunnes vaarallinen tunti oli kulunut. Harperin omat sanat, hänen vakuutuksensa, ettei hän julkisesti voinut paljoakaan vaikuttaa Henryn hyväksi ja että kaikki riippui ajan voittamisesta, olivat syöpyneet syvälle hänen mieleensä. Ehkä vaikutti pikimmältään sekin mielijohde, että hänen ehkä täytyisi ikipäiviksi erota rakastetustaan, jos hänen matkansa onnistuisi ja hän toisi hänen veljensä takaisin rangaistavaksi. Vaikea on joskus selvitellä ihmissydämen tunteita, sillä etenkin naisen herkässä sydämessä ne risteilevät nopeaan kuin salama.
"Miksi epäröit, rakas Frances?" huudahti Dunwoodie, joka tutki hänen vaihtelevia ilmeitään. "Muutama minuutti voisi antaa minulle aviomiehen oikeuden suojella sinua."
Francesia pyörrytti. Hän käänsi kelloon tuskallisen katseensa, mutta viisari näytti kulkevan taululla niin hitaasti, kuin olisi se halunnut häntä nimenomaan kiduttaa.
"Sano, Frances", kuiskasi Dunwoodie; "saanko kutsua tänne hyvän tätisi? Päätä, aika kiiruhtaa."
Impi yritti vastata, mutta ei voinut muuta kuiskata kuin joitakuita kuulumattomia sanoja. Ikimuistoisen tavan oikeudella rakastettu kuitenkin selitti ne suostumukseksi. Hän kääntyi ja riensi ovelle, mutta impi sai nyt takaisin puhelahjansa ja sanoi:
"Odota, Peyton! En voi näin vakavaa askelta astua petos tunnollani. Olen tavannut Henryn hänen pakonsa jälkeen ja ajan voittaminen on hänelle nyt välttämätöntä. Tässä käteni; ellet sitä hylkää, vaikka nyt tiedät viivytyksen merkityksen, saat sen kernaasti."
"Hylkää!" huudahti nuorukainen riemuissaan. "Otan sen taivaan kalleimpana lahjana. Aikaa riittää meille kaikille. Parissa tunnissa käymme vuoret; ja huomenna ennen puoltapäivää on minulla palatessani Washingtonin armahdus taskussani ja Henry vielä tanssii häissämme."
"Tule sitten tapaamaan minua täällä kymmenen minuutin kuluttua", sanoi Frances, tuntien suurta huojennusta, kun oli saanut mieltään keventää, ja täynnään toivoa, että Henryn pako onnistuisi, "niin palaan takaisin ja vannon ne valat, jotka sitovat minut sinuun ainaiseksi."
Dunwoodie pysähtyi sen verran, että puristi hänet sydäntään vasten ja riensi sitten ilmoittamaan asiansa papille.
Neiti Peyton hämmästyi sanomattomasti kuullessaan veljentyttärensä innostuksen, ja samalla hieman pahastuikin. Vasten tapaa ja säädyllisyyttä oli kokonaan viettää häitä näin äkkipäätä ja näin vähillä juhlallisuuksilla. Mutta varmasti, vaikka vaatimattomasti Frances ilmoitti tehneensä päätöksensä; omaistensa suostumuksen hän oli saanut jo aikoja sitten, ja kuukausia oli häiden vietto riippunut vain siitä, milloin hän piti hetkeä suotavana. Nyt hän oli luvannut Dunwoodielle ja halusi lupauksensa pitää; enempää hän ei uskaltanut sanoa, ettei puhuisi liikoja antautumalla selityksiin, jotka voisivat saattaa vaaraan Birchin tai Harperin tai molemmatkin. Neiti Peyton ei ollut tottunut väittelemään ja piti sitäpaitsi paljon serkustaan: hänen heikkojen vastusteluittensa täytyi sen vuoksi vaieta sisarentyttären varman päätöksen rinnalla. Wharton noudatti siksi johdonmukaisesti passiivisen vastustelemattomuuden ja mukautuvaisuuden politiikkaa, ettei hän vähääkään vastustellut upseeria, jolla kapinallisessa armeijassa oli niin suuri vaikutusvalta kuin Dunwoodiella; ja määräämänsä ajan kuluttua Frances palasi huoneeseen isänsä ja tätinsä seurassa. Dunwoodie oli jo siellä papin keralla. Äänetönnä ja minkäänlaista epäröimistä enää teeskentelemättä Frances antoi hänen käteensä oman äitinsä vihkisormuksen ja vähän aikaa kulutettuaan Whartonin ja itsensä somistukseen neiti Peyton salli menojen alkaa.
Kello oli aivan Francesin edessä ja monta huolestunutta katsetta hän loi sen tauluun; mutta papin juhlalliset sanat vetivät pian hänen ajatuksensa puoleensa ja hänen koko huomionsa kääntyi nyt lupauksiin, jotka hänen oli annettava. Menot päättyivät nopeaan ja papin lopettaessa siunauksensa löi kello yhdeksän. Oli kulunut se aika, jonka Harper piti niin tärkeänä, ja Francesista tuntui, kuin raskas paino äkkiä olisi kohonnut hänen rinnaltaan.
Dunwoodie sulki hänet syliinsä, suuteli lempeätä tätiä kerran toisensa jälkeen ja pudisteli moneen kertaan Whartonin ja papin kättä. Kesken näitä onnitteluja kuului kolkutusta. Ovi aukeni ja Mason astui sisään.
"Olemme satulassa", lausui luutnantti, "ja teidän luvallanne lähden joukon keralla matkaan; teillä kun on niin hyvä hevonen, saatte meidät kiinni milloin haluatte."
"Niin, niin, kunnon toveri; mars vain", huudahti Dunwoodie, ilolla käyttäen hyväkseen tekosyytä viipyäkseen vielä vähän kauemmin; "tavoitan teidät ensi pysähdyspaikassa."
Luutnantti lähti täyttämään näitä käskyjä; hänen perässään lähtivät Wharton ja pappi.
"Nyt, Peyton", sanoi Frances, "etsit todella veljeäsi; olen varma siitä, ettei minun tarvitse varoittaa sinua hänen suhteensa, jos hänet pahaksi onneksi tavoittaisit."
"Sano onneksi", huudahti nuorukainen; "sillä minä olen päättänyt, että hänen vielä tulee häissämme tanssia. Kunpa saisin hänet käännetyksi meidän puolellemme! Onhan tämä maa hänenkin synnyinmaansa; ja hauskempi olisi, Frances, taistella, jos veljesi taistelisi rinnallani."
"Ah! Älä puhu siitä! Se synnyttää niin kamalia ajatuksia."
"En siis tahdo puhua siitä", vastasi aviomies; "mutta minun täytyy nyt jättää sinut. Mutta kuta pikemmin lähden, Frances, sitä pikemmin palaan."
Kuultiin ratsumiehen lähestyvän taloa ja Dunwoodie vielä hyvästeli morsiantaan ja hänen tätiään, kun hänen omat miehensä saattoivat huoneeseen upseerin.
Upseeri oli puettu adjutantin pukuun ja majuri tiesi heti, että hän kuului Washingtonia lähellä oleviin miehiin.
"Majuri Dunwoodie", hän sanoi kumarrettuaan naisille, "ylipäällikkö on käskenyt minua antamaan teille nämä ohjeet."
Asiansa suoritettuaan hän, kiireellisiin velvollisuuksiinsa vedoten, paikalla poistui.
"Tämäpä on tosiaan", huudahti majuri, "odottamaton käänne asiassa; mutta minä ymmärrän sen; Harper on saanut kirjeeni ja hänen vaikutuksensa tuntuu jo."
"Onko sinulla tietoja Henrystä?" huudahti Frances, hänen rinnalleen juosten.
"Kuule ja päätä."
'Sir, – Tämän saatuanne kootkaa eskadroonanne, niin että
se on suojajoukon edessä, jonka vihollinen on lähettänyt
muonitusosastonsa edelle, Crotonin kukkuloilla kello kymmenen
huomenna; tapaatte siellä jalkaväkiosaston, joka teitä auttaa.
Minulle on ilmoitettu englantilaisen vakoojan karkaamisesta,
mutta hänen vangitsemisensa on vähäarvoinen asia verrattuna
siihen velvollisuuteen, jonka nyt teille määrään. Kutsukaa
siis takaisin miehenne, jos niitä on lähtenyt takaa-ajoon, ja
koettakaa paikalla tunkea vihollinen takaisin.
Uskollinen palvelijanne Geo. Washington.'"Jumalan kiitos!" huudahti Dunwoodie, "käteni ovat nyt puhtaat Henryn kiinniottamisesta: voin nyt kunnialla lähteä velvollisuuttani täyttämään."
"Mutta tee se varovaisesti myös, rakas Peyton", sanoi Frances kalman kalpein kasvoin; "muista, Dunwoodie, että taaksesi jätät uusia oikeuksia henkeesi."
Nuorukainen katsoi ihastuneena hänen kauneihin, vaikka kalpeihin kasvoihinsa; ja armaansa sydäntään vasten painaen huudahti:
"Sinun tähtesi tahdon, viaton armaani!" Frances nyyhkytti hetkisen hänen rinnallaan, kunnes nuori sotilas riistäytyi irti ja lähti.
Neiti Peyton lähti huoneesta sisarentyttärensä keralla, pitäen hänelle, ennenkuin he yöksi eroaisivat, aviovelvollisuuksista opettavan luennon. Hänen opetuksensa tulivat nöyryydellä vastaanotetuiksi, vaikk'eivät ehkä asianmukaisesti sulatetuiksi. Valitamme, ettei historia ole säilyttänyt tätä suurimerkityksellistä esitelmää; mikäli kuitenkin olemme voineet tutkimuksillamme selville saada, sisälsi se suuressa määrin niitä omituisuuksia, joiden sanotaan värittävän vanhanpiian säätyyn kuuluvain käsityksiä. Jätämme nyt Whartonin perheen naiset ja palaamme kapteeni Whartonin ja Harvey Birchin pariin.
KAHDESKOLMATTA LUKU.
Kaupustelija pääsi toverinsa keralla tuota pikaa alas laaksoon; pysähtyessään kuuntelemaan he eivät huomanneet minkäänlaisia ääniä, jotka olisivat ilmaisseet heitä takaa-ajettavan, ja lähtivät sen vuoksi maantielle. Birch, joka vuoristossa tunsi joka sopen, oli ponnistuksien karkaisema, kulki edellä askeliaan omituisesti venytellen, kuten hänen ammattinsa kuuluvain on tapana; ei muuta puuttunut kuin reppu, jotta hän olisi näyttänyt kulkevan tavallisilla asioillaan. Toisinaan, heidän lähestyessään jotakuta niistä pienistä amerikkalais-armeijan vartioista, joita Ylämaat olivat täynnään, hän teki kierroksen vahtimiehen välttääkseen ja tunkeutui pelotta tiheikköön tai nousi jyrkälle kalliolle. Mutta kaupustelija tunsi heidän vaikean tiensä joka käänteen. Kerran tai pari Henry luuli heidän tulleen umpimutkaan, josta oli mahdoton päästä pois, mutta oppaan tieto ja kekseliäisyys voitti kaikki vaikeudet. Kuljettuaan kolme tuntia nopeaa vauhtia he äkkiä poikkesivat tieltä, joka kääntyi itää kohti, ja suuntasivat suoraan etelään kukkulain poikki. Kaupustelija sanoi kumppanilleen tekevänsä tämän tempun siinä tarkoituksessa, että välttäisi Ylämaitten solain eteläpäätä lakkaamatta vartioivat osastot sekä oikaisten tietäkin lyhentäisi. Erään kukkulan laelle päästyään Harvey istahti pienen puron törmälle ja avaten laukun, jonka hän oli ripustanut sille paikalle, mistä hänen reppunsa tavallisesti riippui, hän pyysi toveriaan käymään osalliseksi sen sisältämistä yksinkertaisista eväistä. Henry oli pysytellyt kaupustelijan perässä enemmän tilanteen vaikuttaman luontaisen kiihtymyksen johdosta, kuin sen nojalla, että hän olisi ollut tasaväkinen. Lepo ei häntä houkutellut, niin kauan kuin oli mahdollista, että ratsuväki ennättäisi heidän edelleen, estämään heitä pääsemästä puolueettoman maan poikki. Hän sen vuoksi ilmaisi toverilleen pelkonsa ja kehoitti jatkamaan matkaa.
"Seuratkaa vain minun esimerkkiäni, kapteeni Wharton", sanoi kaupustelija yksinkertaisen ateriansa aloittaen; "jos hevosväki on lähtenyt liikkeelle, ei ihmisvoimin ole mahdollista päästä niiden edelle; jos ne taas eivät ole lähteneet, on niille annettu semmoista työtä, etteivät ne jouda muistelemaan teitä eikä minua."
"Sanoitte itse, että kahden tunnin loma oli meille kaikki kaikessa; mutta jos me täällä kuhnustelemme, mitä hyötyä on meillä sitten siitä, että jo olemme näin pitkälle päässeet?"
"Se aika on ohi, eikä majuri Dunwoodieta haluta lähteä kahta miestä takaa-ajamaan, kun sadat odottavat häntä joen rannalla."
"Kuulkaa!" keskeytti Henry. "Parhaillaan kulkee kukkulan juurella ohi ratsuväkeä. Kuulen niiden nauravankin ja puhuvan keskenään. Hiljaa! Tuohan on Dunwoodien itsensä ääni; hän huutaa toverilleen, ikäänkuin ei olisi milläänkään. Luulisi sentään ystävän hädän masentavan hänen mieltään: Frances ei varmaankaan ole antanut hänelle kirjettä."
Kuullessaan ensin kapteenin huudahduksen Birch oli noussut istumasta ja lähestynyt varovaisesti kukkulan reunaa, pysyen huolellisesti paasien varjossa, niin ettei häntä matkan päähän näkynyt, ja tutki tarkasti ohitse ratsastavaa joukkoa. Hän kuunteli siinä, kunnes ei askelia enää kuulunut, ja palasi sitten takaisin paikalleen, alkaen verrattoman kylmäverisesti jatkaa ateriaansa.
"Edessämme on pitkä ja vaivalloinen kävelyretki, kapteeni Wharton; teidän olisi paras tehdä niinkuin minäkin – majassa Fishkillin tuolla puolen halusitte hartaasti ruokaa, mutta matkan teko näyttää vieneen ruokahalunne."
"Minä luulin jo olevani hyvässä turvassa, mutta sisareni tiedot tekivät minut niin levottomaksi, etten voi syödä."
"Teillä on nyt vähemmän syytä olla huolissanne kuin kertaakaan siitä illasta vähää ennen vangiksi joutumistanne, jolloin hylkäsitte neuvoni ja tarjoukseni saattaa teidät turvaan", vastasi kaupustelija. "Majuri Dunwoodie ei ole semmoinen mies, että hän nauraisi ja olisi iloinen, jos hänen ystäväänsä vaara uhkaisi. Tulkaa siis ja syökää, ei ainoatakaan rakuunaa ole tiellämme, jos vielä neljä tuntia voimme vaivata jalkojamme, ja aurinko pysyy kukkulain takana yhtä kauan kuin tavallisesti."
Kaupustelijan olemus oli niin rauhallinen, että se rohkaisi toveriakin; ja päätettyään kerran alistua Harveyn johdettavaksi Henry salli houkutella itsensä syömään kunnon illallisen, jos nimittäin otetaan huomioon vain paljous eikä laatu. Ateriansa päätettyään he kaupustelijan johdolla lähtivät jatkamaan matkaansa.
Henry seurasi umpimähkään hänen johtoaan. Kaksi tuntia he vielä ponnistelivat Ylämaiden vaivalloisissa ja vaikeissa solissa ilman tien apua tai muuta johtoa kuin kuu, joka kaartoi taivaan poikki, milloin kiitävissä pilvissä kahlaten, milloin kirkkaasti kumottaen. Vihdoin he saapuivat erääseen kohtaan, missä vuoristo hajaantui ryhmyisiksi, erikokoisiksi mäiksi, ja samalla tulivat karuista kalliomaista puolueettoman alueen vajavasti viljellylle tienoolle.
Kaupustelija alkoi nyt liikkua varovammin ja koetti kaikin tavoin katsoa, ettei vastaan sattuisi amerikkalaisia osastoja. Vakinaiset vartiopaikat hän tunsi siksi hyvin, ettei tarvinnut pelätä hänen odottamatta niihin törmäävän. Hän kierteli mäkien ja laaksojen keskellä, milloin kulkien maanteitä, milloin niitä vältellen niin erehtymättömän tarkasti, kuin olisi vaisto häntä ohjannut. Hänen astuntansa ei ollut vähääkään joustavaa, mutta hän liukui siitä huolimatta eteenpäin tavattomin askelin, ruumis hieman etukumarassa, näyttämättä ensinkään ponnistavan tai väsymyksestä tietävän.
Kuu oli laskenut ja idästä alkoi kajastaa heikkoa valoa. Kapteeni Wharton valitti nyt väsymystä ja kysyi, eikö jo oltu tultu semmoiseen seutuun, että voisi pyrkiä johonkin maalaistaloon.
"Katsokaa tuonne", sanoi kaupustelija osoittaen kukkulaa, joka oli vähän matkaa heidän takanaan; "näettekö miestä, joka kävelee tuon vuoren huipulla? Kääntykää, niin että päivänvalo paremmin soveltuu – katsokaa nyt, hän liikkuu ja näyttää vakavasti katsovan itään päin, mitä katsoneekaan. Se on kuninkaallinen vahtimies; sillä mäellä on kaksisataa miestä kuninkaallisia, epäilemättä nukkuen täysissä tamineissa."
"No sitten", huudahti Henry, "yhtykäämme niihin, niin pääsemme kaikista vaaroista."
"Hiljaa, hiljaa, kapteeni Wharton", sanoi kaupustelija kuivakiskoisesti, "vast'ikään oli niitä kolmesataa ympärillänne, mutta siitä huolimatta oli olemassa mies, joka otti teidät niiden keskeltä; ettekö näe tuota tummaa esinettä, joka on vastakkaisen mäen reunalla, aivan noiden maissintähkäin kohdalla? Siellä ovat – kapinalliset, jotka vain odottavat päivää, jotta saataisiin nähdä, kenen haltuun nämä paikat jäävät."
"No sitten", huudahti tulinen nuorukainen, "minä liityn ruhtinaani joukkoihin ja ja'an niiden kohtalon, olipa se hyvä tai huono."
"Te unohdatte, että te taistelette hirttonuora kaulassanne; ei, ei – minä olen eräälle henkilölle luvannut saattaa teidät onnellisesti kaupunkiin ja minun täytyy pitää tämä lupaus; ellette ole unohtanut, mitä jo olen tehnyt ja mitä olen teidän tähtenne uskaltanut, niin tulkaa ja seuratkaa minun mukanani Harlemiin."
Nuoren sotilaan täytyi, vaikka vastahakoisesti, alistua tähän vaatimukseen; ja he siis jatkoivat matkaansa kaupunkia kohti. Ei kauan kulunut, ennenkuin he pääsivät Hudsonin rannalle. Vähän aikaa etsittyään kaupustelija löysi pienen veneen, joka näytti olevan vanha tuttava; ja astuen siihen matkatoverinsa keralla hän souti hänet Crotonin etelärannalle. Siellä Birch sanoi heidän olevan hyvässä turvassa; kuninkaallinen sotaväki pidätti täällä mannerlaisia ja heitä oli täällä siksi paljon, etteivät kevyet mannerlaisjoukot uskaltaneet Hudsonin rannalla kulkea Crotonia kauemmaksi.
Kaupustelija oli koko tämän kiireellisen paon aikana osoittanut kylmäverisyyttä ja malttia, jota ei mikään näyttänyt voivan häiritä. Kaikki hänen kykynsä näyttivät olevan tavallista täydellisempiä, eikä luontaisilla heikkouksilla näyttänyt olevan häneen mitään valtaa. Henry oli seurannut häntä kuin lapsi talutusnuorassa ja sai nyt palkkansa kuullessaan sykkivin sydämin, ettei ollut enää mitään pelättävää ja että hän saattoi mielestään karkoittaa kaikki huolet turvallisuuteensa nähden.
Jyrkkä ja vaivaloinen mäki johti heidät veden partaalta korkealle maalle, joka joen tällä osalla muodostaa Hudsonin itärannan. Mennen valtatiestä vähän syrjään seetrimetsikön varjoon kaupustelija kävi pitkäkseen laakealle kivelle ja ilmoitti toverilleen, että levon ja virkistyksen hetki oli vihdoinkin tullut. Päivä oli valjennut ja etäisetkin esineet näkyivät selvään. Heidän alapuolellaan oli Hudson, vierien suoraan etelää kohti silmän kantamattomiin. Pohjoisessa Ylämaiden rosoiset vuoret kohottivat ilmaan korkeita päitään veden päällä lepäävistä autereista ja kappaleen matkaa näkyi joen juoksua näiden vuorten keskeltäkin. Siellä vilisi lähempiä ja etäisempiä keilamaisia kukkuloita epäjärjestyksessä, ikäänkuin olisivat ne tehneet jonkin jättiläismäisen vaikka turhan yrityksen salvata virralta tien. Näistä sekavista röykkiöistä selviytyessään joki, ikäänkuin iloissaan siitä, että oli taistelusta päässyt, laajeni leveäksi suvannoksi, jota kaunistivat sen leveään helmaan nöyrinä ulkonevat viljavat ja matalat niemekkeet. Vastakkaisella, läntisellä rannalla Jerseyn kalliot seisoivat rintamana, jota oli ruvettu "Palisaadeiksi" kutsumaan; ne kohoavat monta sataa jalkaa korkealle ilmaan ikäänkuin suojellakseen takaistaan rikasta maata valloittajan hyökkäyksiltä; mutta halveksien moista vihollista joki ylpeästi kulki niiden juuritse edelleen, jatkaakseen väistymättä matkaansa valtamerta kohti. Nousevan auringon säde sattui tyynellä virralla lepäävään auerpilveen ja paikalla sai koko maisema kuin hengen, muutellen muotojaan yhä uusiksi ja joka hetki paljastaen uusia esineitä näkyviin. Kun tämä luonnon suuri esirippu nykyään nousee, ilmestyy sen poimuista kymmenittäin valkopurjeita ja hitaasti liikkuvia aluksia, jotka maisemaa elävöittäen ilmaisevat suuren ja kukoistavan valtakunnan keskustan läheisyyttä; Henryn ja kaupustelijan nähtäväksi ei sitä vastoin paljastunut autereista muuta kuin yksinäinen sotalaiva, joka muutamaa mailia alempana korkeine mastoineen ja raakapuineen torkkui ankkuripaikallaan. Korkeitten mastojen huiput olivat näkyneet jo ennenkuin utu oli alkanut liikkuakaan, ja yhden huipusta riippui pitkä viiri, jota joella yhä huokuileva yöllinen ilmanviima hiljalleen häälytteli; mutta auteren kohotessa tuli vähitellen näkyviin musta runkokin, riki köysineen ja kampeineen ja jykevät, käsivarsiaan pitkälle kurkoittelevat raakapuut ja puomit.
"Kas tuolla, kapteeni Wharton, tuolla on teille turvallinen lepopaikka; Amerikalla ei ole käsivartta, joka voisi teihin ulottua, kun olette tuon laivan kannelle päässyt. Se on tullut tänne suojelemaan muonitusosastoa ja tukemaan sotaväen liikkeitä; kuninkaalliset upseerit pitävät paljon laivatykkiensä äänestä."
Alentumatta vastaamaan näiden sanain sisältämään ivaan, ehkä siitä syystä, että se jäi häneltä huomaamatta, Henry ilolla suostui ehdotukseen ja he sopivat siis, että hän pyrkisi laivaan paikalla, kun he olivat saaneet levänneeksi.
Kesken ruokailun ylen välttämätöntä hommaa seikkailijamme säpsähtivät etäistä ampumista kuullessaan. Ensin ammuttiin vain muutamia hajallisia laukauksia, joita seurasi kestävä, vilkas muskettitulen rätinä, jonka jälkeen kuului nopeita, ankaria yhteislaukauksia.
"Ennustuksenne on toteutunut", huudahti englantilainen upseeri, pystyyn ponnahtaen. "Meidän väkemme ja kapinalliset tappelevat! Antaisin kuuden kuukauden palkan, jos saisin nähdä hyökkäyksen."
"Huh!" vastasi kaupustelija syömästä lakkaamatta. "Saattaahan sitä olla kaunista katsella matkan päästä; mutta kyllä minun täytyy tunnustaa, että tämä kinkku on tällä haavaa paljon mieluisempaa seuraa, vaikka se kylmääkin on, kuin mannerlaisten kuuma tuli."
"Ampuminen on niin pienen voiman tuleksi ankaraa; mutta tuli tuntuu epäsäännölliseltä."
"Tuo rätisevä ammunta on Connecticutin miliisin", sanoi Harvey kohottaen päätään paremmin kuullakseen; "ja kiukkuisesti he räiskyttelevätkin ja osavasti myös. Yhteislaukaukset ovat säännöllisen sotaväen, joka, kuten kapteeni tietää, ampuu käskystä – niin kauan kuin voi."
"Minä en pidä tuon rätisevän tulen kiivaudesta", sanoi kapteeni levottomana sinne tänne liikahdellen; "se on enemmän rummutuksen jyrinän kuin partiolaistulen kaltaista."
"Ei, ei; en minä puhunut partiolaisista", vastasi toinen kohoten polvilleen ja lakaten syömästä; "niin kauan kuin he paikkansa pitävät, ei kuninkaallisen armeijan parhaimmissakaan joukoissa ole heidän vastustaan. Joka mies tekee työtään kuin tappelisi urakalla; ja tapellessaan he ajattelevat, eivätkä ammu pilviin luoteja, joiden on määrä maan päällä tappaa."
"Te, hyvä herra, puhutte siten ja näytätte siltä, ikäänkuin toivoisitte heille menestystä", sanoi Henry tuimasti.
"Minä toivon menestystä vain hyvälle asialle, kapteeni Wharton. Minä luulin teidän tuntevan minut siksi hyvin, ettette ole epätietoinen siitä, kumman puolella olen."
"Kyllä, kyllä, teitä sanotaan lojaaliseksi, herra Birch. Mutta yhteislaukaukset ovat tauonneet!"
Kumpikin kuunteli nyt vähän aikaa tarkkaan, epäsäännöllinen tuli tällä välin kävi veltommaksi ja äkkiä seurasi voimakkaita yhteislaukauksia monta peräkkäin.
"On oltu pistintaistelussa", sanoi kaupustelija: "säännöllinen väki on tehnyt pistinhyökkäyksen ja kapinalliset on ajettu pakoon."
"Niin, niin, herra Birch, pistin se perältäkin on brittiläisen sotamiehen paras ase. Hän ihailee pistintä!"
"Minun mielestäni", sanoi kaupustelija, "ei ole suurtakaan syytä ihastella niin kamalaa asetta. Miliisi varmaan on samaa mieltä kuin minä siitä asiasta, ei puolellakaan ole niitä rumahisia. Herra Jumala! Olisittepa, kapteeni, ollut kerrankin minun kanssani kapinallisten leirissä, niin olisitte saanut kuulla, mitä valeita siellä kerrotaan Bunker Hiilistä ja Burgoynesta; luulisitte niiden harrastavan pistintä yhtä paljon kuin hyvää päivällistä."
Kaupustelijan makea nauru ja teeskennelty viattomuus harmittivat Henryä koko lailla, eikä hän suvainnut vastata mitään.
Ampuminen kävi nyt katkonaiseksi, joskus kuitenkin kuului joukkoon voimallisia yhteislaukauksia. Molemmat pakolaiset olivat nousseet seisomaan ja kuuntelivat pelon valtaamina, kun samalla heitä läheni hiipien muskettia kantava mies, mäellä siellä täällä kasvavain seetripensaitten välitse pujotellen. Henry ensiksi huomasi tämän epäilyttävän näköisen oudon miehen ja paikalla osoitti hänet toverilleen. Birch säikähti ja hänen ensi ajatuksensa näytti olevan äkkipako; mielensä malttaen hän kuitenkin jäi seisomaan kolkkona ja äänettömänä, kunnes vieras oli vain muutaman askelen päässä heistä.
"Ollaan ystäviä", sanoi vieras pyssynsä perän ilmaan kääntäen, mutta ilmeisesti uskaltamatta lähemmäksikään tulla.
"Teidän olisi parempi paeta", sanoi Birch; "tässä on lähellä säännöllistä väkeä. Tässä ei ole likitienoilla Dunwoodien rakuunoita, enkä minä nyt ole juuri yhtä helppo saalis kuin silloin."
"Piru vieköön Dunwoodien ja hänen rakuunansa!" huudahti nylkyrien johtaja (sillä hän se oli). "Jumala siunatkoon Yrjö-kuningasta, ja nopea loppu kapinasta – niin minä sanon. Jos te, herra Birch, voisitte näyttää minulle tietä karkurien luo, niin maksan minä teille hyvän hinnan ja olen päälle päätteeksi aina teidän ystävänne."
"Avoin on tie teille niinkuin minullekin", sanoi Birch, huonosti inhoaan peitellen hänestä pois kääntyessään; "jos tahdotte päästä karkulaisten luo, niin tiedättehän hyvin, missä ne ovat."
"Kyllä, kyllä, mutta minua vähän peloittaa lähteä yksinäni heidän tykönsä; mutta tehän olette niille kaikille hyvin tunnettu ja mitä haittaa on teille siitä, vaikka minä tulenkin teidän seurassanne?" Henry puuttui nyt asiaan ja jonkin sanan miehen kanssa keskusteltuaan sopi hänen kanssaan siten, että hän luovuttaisi pois pyssynsä ja sillä ehdolla saisi yhtyä seuraan. Mies paikalla suostui tähän ja halukkaasti Birch otti häneltä pyssyn; eikä nostanut sitä olalleen suoriutuessaan matkaa jatkamaan, ennenkuin oli tarkkaan katsonut sankkiruudin ja mielihyväkseen nähnyt, että kaikki oli asianmukaisessa kunnossa.
Heti näin sovittuaan he lähtivät matkaa jatkamaan. Virran rantaa seuraten Birch opasti heitä siten, ettei heitä huomattu, ennenkuin he olivat tulleet sotalaivan kohdalle; merkillä saatiin siitä vene tulemaan. Kului jonkin aikaa ja paljon varovaisuutta tuhlattiin, ennenkuin merimiehet uskalsivat tulla rantaan. Lopulta Henry kuitenkin sai osastoa komentavan upseerin uskomaan vakuutuksiaan, niin että hän muitta mutkitta pääsi yhtymään asetovereihinsa. Ennen Birchistä eroamistaan kapteeni ojensi hänelle kukkaronsa, joka oli oloihin nähden melko hyvin varustettu; kaupustelija otti sen vastaan ja sopivan hetken varteen ottaen pisti sen nylkyrin huomaamatta siihen pukunsa mutkaan, jonka hän kekseliäästi oli laittanut tämmöisten aarteitten säilytyspaikaksi.
Vene lähti rannasta ja Birch kääntyi ympäri korollaan syvään huokaisten, kuten raskaasta taakasta vapautuneena, pyyhältäen sitten vastamäkeen niillä askelillaan, joista hän oli tullut kuuluksi. Nylkyri tuli perässä ja kumpikin kulki nyt tavallista tietä tuon tuostakin epäluuloisesti toiseen vilkuen ja kumpikin äänetönnä kuin muuri.
Jokitietä kulki vaunuja ja silloin tällöin ratsasti ohi ratsuväkiosastoja, jotka saattelivat rosvoretken saalista kaupunkiin. Kaupustelijalla kun oli omat käsityksensä asioista, niin hän mieluummin karttoi näitä vartio-osastoja kuin pyrki niiden suojelukseen. Mutta jonkin mailin matkattuaan aivan jokirantaa, kaiken aikaa järkähtämättömän äänetönnä pyssystä tukevasti kiinni pitäen ja epäluuloisesti väijyen uutta matkatoveriaan, joka tuon tuostakin koetti saada hänen kanssaan tuttavallisia suhteita aikaan, kaupustelija lopulta äkkiä poikkesi valtatielle kulkeakseen mäkien poikki Harlemiin. Samalla kun hän pääsi tielle, ilmestyi pienen mäen takaa ratsuväkiosasto saavuttaen heidät, ennenkuin Birch heitä huomasikaan. Liian myöhäistä oli peräytyä, mutta luotuaan silmäyksen väkeen, jota tähän osastoon kuului, Birch olikin kohtauksesta hyvillään, toivoen nyt pääsevänsä erilleen vihatusta matkakumppanistaan. Niitä oli kahdeksaantoista tai kahteenkymmeneen mieheen, rakuunan varusteissa, vaikkei heidän ulkomuotonsa sen enempää kuin esiintymisensäkään ilmaissut sanottavaa kuria. Etupäässä ratsasti roteva keski-ikäinen mies, jonka kasvot ilmaisivat niin paljon ruumiillista rohkeutta ja niin vähän älyä kuin moiseen tehtävään näytti yleensä suotavalta. Hän oli vaateparreltaan upseeri, mutta puvusta puuttui se huolellisuus ja liikkeistä se hienous, joka oli kuninkaallisten upseerien tunnuspiirre. Hänen jäsenensä olivat vankat, kankeat ja voimakkaana ja itseensä luottavana hän istui hevosen selässä, mutta kehnoinkin Virginian ratsumies olisi nauranut sitä kömpelyyttä, jolla hän hoiti suitsia. Tämä johtaja paikalla huusi luokseen kaupustelijan, kuten tämä oli odottanutkin, eikä hänen äänensä suinkaan tuntunut ystävällisemmältä kuin hänen muukaan esiintymisensä.
"Hoi, hyvä herra, minne niin kiire?" hän huusi. "Onko Washington lähettänyt teidät tänne vakoilemaan?"
"Minä olen vain viaton kaupustelija", vastasi Harvey nöyrästi, "ja olen menossa kaupunkiin uutta tavaravarastoa hankkimaan."
"Ja miten sinä luulet pääseväsi kaupunkiin, viaton kaupustelijani? Luuletko sinä meidän varustaneen Kings Bridgen sillat semmoisten kaupustelevain heittiöitten mentäväksi ja tultavaksi kuin sinä olet?"
"Taitaa minulla olla semmoinen passi, että sillä pääsee kulkemaan", sanoi kaupustelija ojentaen hänelle sangen välinpitämättömän näköisenä paperin.
Upseeri, sillä upseeri hän oli, luki sen ja luettuaan loi Harveyhin hämmästyneen ja uteliaan katseen.
Kääntyen sitten parin miehensä puoleen, jotka jo hätiköiden olivat tien sulkeneet, hän ärjäisi:
"Miksi suljette mieheltä tien? Tie auki ja antakaa hänen mennä rauhassa. Mutta kukas on tämä? Sinun nimeäsi ei passissa mainita?"
"Ei, hyvä herra", sanoi nylkyri, nostaen nöyrästi hattua; "minä olen ollut köyhä petetty mies-parka, joka olen palvellut kapinallisessa armeijassa; mutta Jumalan kiitos olen saanut elää nähdäkseni erehdykseni ja minä olen nyt tullut tekemään parannusta ja kirjoittamaan itseni Herran voidellun väkeen."
"Hm, karkuri – nylkyri, sen vaikka vannon, joka tahtoo ruveta lehmipojaksi! Viime kahakassa, joka minulla oli niiden roistojen kanssa, tuskin osasin erottaa omia miehiäni vihollisesta. Meillä ei ole liian runsaasti takkeja, ja mitä taas naamoihin tulee, vaihtavat nuo roistot niin usein puoluetta, etteivät heidän naamansa merkitse mitään; mutta paina päälle vain, ennemmin tai myöhemmin ehkä voimme sinua johonkin käyttää."
Vaikka vastaanotto olikin näin tyly, näytti se kuitenkin ilahduttavan nylkyriä, jos hänen käytöksensä oli osviitta siitä, mitä hän tunsi. Hän kulki reippaasti kaupunkia kohti ja oli todella niin hyvillään päästessään erilleen tutkijansa raaoista katseista ja peloittavasta käytöstavasta, ettei hän mitään muuta muistanut. Mutta se mies, jolla tässä partiolaisjoukossa oli päivystäjän toimi, ratsasti päällikkönsä luo ja ryhtyi hänen kanssaan kahden kesken keskustelemaan. He keskustelivat kuiskaten ja loivat tuon tuostakin nylkyriin tutkivia katseita, kunnes tämä alkoi kuvitella olevansa tavallista suuremman huomion alainen. Ja hänen mielihyvänsä tämän huomion johdosta yhä yltyi, kun hän kapteenin kasvoilla näki hymyn, joka ehdottomasti ilmaisi tyydytystä, vaikka sitä saattoikin pitää julmana. Tätä naamapeliä kesti sen ajan kuin joukko ratsasti laakson pohjalla, se päättyi sen toiseen mäkeen noustaessa. Kapteeni ja kersantti laskeutuivat nyt maahan ja komensivat joukkonsa pysähtymään. Kumpikin sissi otti satulatupestaan pistoolin, mikä liike ei herättänyt mitään epäluuloa eikä levottomuutta, se kun oli varokeino, jota ei koskaan laiminlyöty, jonka jälkeen he viittasivat kaupustelijaa ja nylkyriä seuraamaan. Kappaleen matkaa he saapuivat joen törmälle, joka sillä kohdalla oli tavallista korkeampi ja melkein äkkijyrkkään suistui veteen. Kukkulan partaalla oli hylätty ränstynyt lato. Paljon lautoja oli sen seinistä irti revennyt ja sen leveät ovet viruivat toinen rakennuksen edessä toinen jyrkänteen puolitiessä tuulen viskaamana. Tähän autioon paikkaan tultuaan lehmipoikain upseeri rauhallisesti otti taskustaan lyhyen piipun, joka pitkästä käytännöstä oli muuttunut mustaksi kuin ebenpuu ja yhtä kiiltäväksikin, tupakkapussin ja pienen nahkakäärön, joka sisälsi terästä, piikiveä ja sytykettä. Näiden laitteiden avulla hän tuota pikaa sai suuhunsa kumppanin, jonka pitkällinen tottumus oli tehnyt hänelle välttämättömäksi apulaiseksi ajatustyössä. Heti kun näistä laitoksista alkoi kohota paksu savupatsas, ojensi kapteeni merkitsevästi kätensä apulaistaan kohti. Kersantti veti taskustaan pienen nuoran ja antoi sen kapteenille. Tämä pöllähdytteli isoja savupilviä, kunnes hänen päätään tuskin näkyi, ja tarkasteli rakennusta uteliain silmin. Vihdoin hän otti piipun suustaan ja vetäisten keuhkoihinsa syvän hengähdyksen puhdasta ilmaa palautti sen tyyssijaansa ja ryhtyi paikalla toimeensa. Rakennuksen kehän poikki oli vankka hirsi vähän matkan päässä eteläisestä ovesta, josta oli mitä vapain näköala joelle kauas New Yorkin lahtea kohti. Lehmipoika nakkasi köyden toisen pään tämän hirren poikki ja uudelleen siihen tarttuen sai molemmat päät kouraansa. Permannolle oli jätetty pieni hatara tynnyri, jonka toinen pohja oli puhki, kimmet irrallaan ja toisesta päästä erilleen levinneet. Upseerin katsetta totellen kersantti asetti tämän hylätyn astian hirren alle. Kaikki nämä valmistukset tapahtuivat järkähtämättömän vakaasti ja nyt näytti kaikki olevan valmiina ja upseeri laitoksiin täysin tyytyväinen.
"Tule", hän sanoi rauhallisesti nylkyrille, joka ääneti oli seisonut ja katsellut näitä valmistuksia. Nylkyri totteli; ja vasta kun häneltä riisuttiin kaulahuivi ja hattu kiskaistiin päästä, alkoi hän pelätä. Mutta hän oli niin usein itse ryhtynyt samanlaiseen keinoon tietoja tai saalista kiristääkseen, ettei hän suinkaan tuntenut semmoista kauhua kuin näin kaameat valmistukset olisivat tottumattomassa herättäneet. Nuora sovitettiin hänen kaulaansa yhtä kylmäverisesti kuin kaikki muukin oli tehty, ja kun tynnyrille oli asetettu laudanpala, käskettiin häntä nousemaan sille.
"Mutta jos se kaatuu", sanoi nylkyri, jota nyt ensi kerran alkoi vapisuttaa. "Minä kerron teille kaikki ilman näitä hommiakin, senkin, kuinka voitte päästä joukkoni kimppuun, joka on Lammella ja jota komentaa oma veljeni."
"En tarvitse tietojasi", vastasi hänen teloittajansa (sillä se hän nyt todella näytti olevan), heittäen köyden moneen kertaan hirren ympäri, vedettyään sen ensin niin tiukalle, että se jonkin verran kiristi, ja nakaten sitten toisen pään niin kauas, että sitä oli mahdoton mitenkään tavoittaa.
"Tämä leikki menee liian pitkälle", huusi nylkyri moittivalla äänellä ja varpailleen kohoten siinä turhassa toivossa, että voisi pujotella päänsä silmukan läpi ja siten päästä pinteestä. Lehmipoika-upseeri oli kuitenkin siksi kokenut näissä hommissa, että hän oli tiennyt sen estää.
"Mitä teit sillä hevosella, jonka minulta varastit, roisto?" ärähti lehmipoika-upseeri, pölläytellen suuria savupilviä vastausta odottaessaan.
"Se sortui takaa-ajossa", vastasi nylkyri sukkelaan; "mutta minä voin teille sanoa, mistä löydätte paremman, joka on sen ja isäntänsä arvoinen."
"Älä valehtele! Hankin itse, sitten kuin tarvitsen; parempi on, kun nyt rukoilet Jumalalta apua, aikasi on lyhyt." Päättäessään tämän lohduttavan neuvon hän raskaalla jalallaan rajusti potkaisi tynnyriä, niin että heikot kimmet lensivät joka suuntaan, jättäen nylkyrin sitten ilmaan kieppumaan. Kun hänen kätensä oli jätetty irralleen, kohotti hän ne ylös ja kiikutti itseään käsivoimainsa varassa.
"Kuulkaa nyt, kapteeni", hän sanoi mielistelevällä äänellä, joka oli käynyt hieman käheäksi, ja hänen polvensa alkoivat tutista, "tehkää leikistä loppu; johan tässä on naurun aiheeksi. Käteni alkavat väsyä – en voi enää kauaa kannattaa itseäni."
"Kuulkaa nyt, herra kaupustelija", sanoi lehmipoika äänellä, jota vastaan ei ollut väittelemistä, "en kaipaa teidän seuraanne. Tuosta ovesta lähtee teidän tienne – mars matkaan! Mutta jos uskallatte koskea tuohon koiraan, niin saatte kuin saattekin roikkua hänen sijassaan, vaikka kaksikymmentä Sir Henryä teitä tarvitsisi." Näin sanoen hän kersantin kanssa palasi tielle, kaupustelijan suinpäin paettua törmän alle.
Birch ei mennyt sen kauemmaksi kuin pensaaseen, joka parhaiksi kätki hänet, jääden sitten vastustamattoman halun valtaamana katsomaan, kuinka tämä merkillinen kohtaus päättyisi.
Yksikseen jäätyään nylkyri alkoi luoda ympärilleen pelokkaita katseita, keksiäkseen kiusaajainsa piilopaikan. Ensi kerran hänen päähänsä näytti välähtävän se kauhistava ajatus, että lehmipojilla olikin täysi tosi mielessään. Hän alkoi hartaasti rukoilla, että hänet päästettäisiin vapaaksi, lateli nopeita ja hajanaisia lupauksia, kuinka hän heille hankkisi tärkeitä tietoja, samalla kuin koki yhä tehdä leikiksi koko jutun, hänen kun todella oli vieläkin mahdotonta luulla, että aikomus todella oli se, jolta näytti. Mutta kuullessaan hevosten kavionkapseen etääntyvän ja suotta joka puolelta apua katseltuaan hän alkoi rajusti vapista ja hänen silmänsä olivat kauhusta päästä pullistua. Hän teki epätoivoisen ponnistuksen saadakseen kiinni hirrestä; mutta liian uupuneena jo edellisistä ponnistuksistaan hän otti nuoran hampaisiinsa ja koetti turhaan purra sitä poikki, putosi sitten ojennettujen käsivarsiensa varaan. Hänen huutonsa muuttui nyt parkunaksi.
"Auttakaa! Leikatkaa poikki nuora! Kapteeni! – Birch! Hyvä kaupustelija! Alas kongressi! – Kersantti! – Jumalan tähden, auttakaa! Eläköön kuningas! – Voi Jumalani! Jumalani – Armoa, armoa – armoa!"
Äänen alkaessa tukahtua hän koetti pujottaa toisen kätensä nuoran ja kaulansa väliin, ja se osaksi onnistuikin; mutta toinen käsi vaipui väristen hänen kyljelleen. Kouristuksen tapainen puistatus kävi hänen koko ruumiinsa läpi ja tuota pikaa hän riippui siinä rumana ja hengetönnä.
Birch katseli tätä näytelmää jonkinlaisen hervottomuuden valtaamana. Sen päättyessä hän tukki korvansa käsillään ja hyökkäsi valtatietä kohti. Mutta yhä hänen korvissaan kaikuivat armonhuudot ja monta viikkoa kului, ennenkuin tämä kamala tapaus haihtui hänen muististaan. Lehmipojat ratsastivat vakaasti edelleen, ikäänkuin ei mitään olisi tapahtunut: ja ruumis jäi tuuleen roikkumaan, kunnes joku vaeltaja sattumalta sattui paikalle tulemaan.
KOLMASNELJÄTTÄ LUKU.
Edellä kuvattujen tapausten ja kohtausten aikana johti kapteeni Lawton pientä osastoaan, hitaasti ja varovasti matkaa tehden, Neljän tien risteyksestä erään vihollisjoukon kohdalle; ja täällä hän liikehti niin taiten, että hän jonkin aikaa vältti kaikki heidän tavoitusyrityksensä ja samalla niin täydelleen salasi oman joukkonsa miesluvun, että vihollinen kaiken aikaa pelkäsi amerikkalaisten hyökkäystä. Tämä sokkosillaolo tapahtui ohjeiden mukaan, jotka kapteeni oli nimenomaan saanut päälliköltään. Dunwoodien jättäessä osastonsa tiedettiin vihollisen hitaasti etenevän ja hän käski Lawtonin häärimään heidän ympärillään, kunnes hän itse palaisi ja hän saisi avukseen jalkaväkeä, voidakseen sitten katkaista viholliselta paluutien.
Lawton täytti täsmälleen ohjeensa, vaikka tapansa mukaan kärsimättömänä siitä, ettei saanut käydä kimppuun.
Betty Flanagan ohjaili näiden liikkeiden aikana pieniä rattaitaan väsymättömän uutterana Länsi-Chesterin kallioiden keskitse, milloin väitellen kersantin keralla pahain henkien luonteesta, milloin kiistellen tohtorin kanssa kaikenlaisista parannushommia koskevista erimielisyyksistä, joita heidän keskensä ilmestyi harva se tunti. Vihdoin kuitenkin lähestyi hetki, jolloin ratkaistaisiin, kenen valtaan kentän toistaiseksi piti jäädä. Osasto itävaltioitten miliisiä lähti vuorien suojasta liikkeelle ja lähestyi nyt vihollista.
Lawton yhtyi puolenyön aikaan apujoukkoihinsa, jonka jälkeen hänen ja jalkaväen johtajien välillä tapahtui paikalla neuvottelu. Kuultuaan kapteenin mielipiteen – kapteenilla oli vihollisestaan halvanlaiset ajatukset – päätti amerikkalaisten johtaja käydä brittiläisten kimppuun heti, kun oli sen verran päivänvaloa, että voitiin saada selville heidän asemansa, Dunwoodieta ja hänen rakuunoitaan odottamatta. Heti kun tämä päätös oli tehty, lähti Lawton rakennuksesta, jossa keskustelu oli tapahtunut, yhtyäkseen omaan pieneen osastoonsa.
Ne muutamat rakuunat, mitä kapteenilla oli mukanaan, olivat kiinnittäneet hevosensa erään heinäauman läheisyyteen ja käyneet itse sen suojaan nukkumaan, saadakseen jonkin tunnin unta. Mutta tohtori Sitgreaves, kersantti Hollister ja Betty Flanagan olivat asettuneet syrjään vähän matkan päähän, levitettyään kallion kuivalle pinnalle muutamia peitteitä. Lawton oikaisi kookkaan ruumiinsa lääkärin viereen ja viittansa ympärilleen kietoen nojasi päänsä toista kättään vasten ja näytti kokonaan syventyneen katselemaan kuuta, sen taivaan poikki kulkiessa. Kunnioituksesta lääkäriä kohtaan kersantti oli jäänyt istumaan ja pesijätär taas kohotti juuri päätään puolustaakseen joitakin rakkaimpia mielipiteitään ja kallistaen sen sitten viinanassakan päälle, turhaan koettaen saada unta.
"Niin, kersantti", jatkoi Sitgreaves, lausumaansa mielipidettä edelleen kehitellen, "jos iskette ylöspäin, niin ei isku, ruumiinpainonne antaman lisävoiman menettäessään, saa aikaan niin suurta tuhoa, vaikka se samalla täyttääkin sodan todellisen tarkoituksen, joka on vihollisen tekeminen kykenemättömäksi taistelua jatkamaan."
"Joutavia, kersantti-kulta", sanoi pesijätär, kohottaen peitteestä päätään; "mitä pahaa siinä on, että tappelussa ottaa hengen? Kuninkaallisetko ne tapellessaan kauniisti lyövät? Kysykääpä kapteeni Jackilta, saako maa vapauttaan, elleivät pojat lyö voimainsa takaa. Whiskya niiden ei vain pitäisi aina moittia."
"Suotta olisi odottaa, että teidän kaltaisenne tietämätön nainen, rouva Flanagan, kykenisi käsittämään haavalääketieteen hienouksia", vastasi tohtori äänellä, jonka tyyneys vain sitä enemmän halveksimisellaan pisti Bettyä; "ettekä te ole miekan käyttöönkään perehtynyt; niin ettei väittelyllä tämän aseen järkiperäisestä käyttämisestä voi olla teille mitään hyötyä teorian sen enempää kuin käytännönkään kannalta."
"Paljoa en minä semmoisista turhista välitä; mutta tappeleminen ei ole leikin tekoa, eikä siinä ole aikaa katsoa, kuinka lyö tai mihin lyö, kun on vihollinen edessä."
"Mahtaako tulla kuuma päivä, kapteeni Lawton?"
"Se on enemmän kuin luultavaa", vastasi rakuuna; "harvoin nämä miliisit jättävät kenttää verettömäksi, milloin pelkuruutensa, milloin tietämättömyytensä vuoksi, ja oikean sotilaan on pakko kärsiä niiden huonon käytöksen vuoksi."
"Oletko sairas, John?" kysyi tohtori, tunnustellen kapteenin käsivartta, kunnes hänen kätensä vaistomaisesti löysi hänen valtimonsa; mutta sen vakaa tasainen sykkiminen ei ilmaissut ruumiillista sen enempää kuin sielullistakaan sairautta.
"Sydämeeni koskee kipeään, Archibald, hallitsevain miestemme mielettömyys, kun he luulevat taisteluita taisteltavan ja voittoja voitettavan miehillä, jotka pitelevät muskettia kuin varstaa; pojilla, jotka ummistavat silmänsä, kun painavat liipasinta, ja joiden rivi on kuin luokki. Se luottamus, joka meillä on tähän väkeen, maksaa maamme parhaan veren."
Tohtori kuuli tämän hämmästyen. Asia ei häntä kuitenkaan ihmetyttänyt, vaan tapa, miten se lausuttiin. Rakuuna oli aina taistelun aattona osoittanut vilkkautta ja taistelunhalua, joka kokonaan poikkesi hänen ihailtavasta kylmäverisyydestään kaikissa muissa tilaisuuksissa. Mutta nyt hänen äänensävystään kuulsi mielenmasennus, hänen käytöksessään oli haluttomuutta, joka kerrassaan poikkesi entisestä. Lääkäri epäröi hetkisen, miten voisi tätä muutosta hyväkseen käyttää mielijärjestelmäänsä edistääkseen, ja jatkoi sitten:
"Olisi viisainta, John, kehoittaa everstiä pitämään väkensä pitkän ampumamatkan päässä; luoti vain vioittaa –"
"Ei!" huudahti kapteeni kärsimättömästi. "Antaa niiden kehnojen kärventää kuonokarvansa brittiläisten muskettien suulla, jos ne voidaan niin pitkälle ajaa. Mutta mitä niistä. Archibald, luuletko sinä, että tuo kuu on samanlainen maailma kuin tämä meidän ja että siellä on meidän kaltaisiamme olentoja?"
"Se on sangen luultavaa, rakas John; tiedämme sen koon ja analogian mukaan voimme tehdä johtopäätöksiä sen käytäntöönkin nähden. Mutta ovatko sen asukkaat tieteiden alalla päässeet yhtä suureen täydellisyyteen kuin me, se tietysti suuressa määrin riippuu sen yhteiskunnallisista ja jossakin määrin fyysillisistäkin oloista."
"Heidän opistaan minä viisi välitän, Archibald; mutta se on ihmeellinen voima, joka kykenee moisia maailmoja luomaan ja niiden kulkua johtamaan. En tiedä miksi, mutta minussa herää surumielisiä tunteita katsellessani tuota valokappaletta varjoineen, joita kuvittelet maaksi ja mereksi. Se näyttää olevan täältä erinneiden henkien lepopaikka!"
"Pieni tilkka, kultaseni", sanoi Betty, jälleen päätään kohottaen ja omaa pulloaan tarjoten; "yön kosteus kylmää veren – eivätkä ne jutut tuon kirotun miliisin kanssa sovi tuliselle luonnolle. Pieni tilkka, kultaseni, niin nukutte huomisaamuun. Minä ruokin itse Roanoken, sillä ajattelin, että huomenna sitä tarvitaan."
"Kuinka kaunis on tuo taivas katsella", jatkoi rakuuna samaan äänensävyyn, välittämättä Betyn tarjouksesta, "ja mikä häpeä, että ihmisen kaltaiset madot saavat kehnoine himoineen tärvellä niin kauniin työn."
"Se on totta, mitä sanot, rakas John; kaikilla olisi kylläksi tilaa elää ja iloita rauhassa, jos vain jokainen voisi omaansa tyytyä. Mutta sodallakin on kuitenkin hyvät puolensa; se varsinkin edistää haavalääketiedettä; ja –"
"Tuolla on tähti", jatkoi Lawton, seuraten yhä omaa ajatuksenjuoksuaan, "joka koettaa kimallella ajelehtivain pilvenhattarain läpi; ehkä sekin on maailma, jossa on samanlaisia järjellisiä olentoja kuin me itsekin; luuletko niillä olevan sotia ja verenvuodatusta?"
"Jos saan olla niin rohkea", sanoi kersantti Hollister, koneellisesti kätensä hattuunsa kohottaen, "siinä parhaassa kaikista kirjoista sanotaan, että Herra käski auringon seisahtua siksi ajaksi, kun Joosua hyökkäsi vihollisen kimppuun, minun luuloni mukaan, herra kapteeni, siinä tarkoituksessa, että he voisivat päivän valolla kiertää vihollisen sivustan, taikka ehkä takaa päin tehdä valehyökkäyksen taikka suorittaa jonkin muun samanlaisen liikkeen. Mutta jos Herra Jumala heitä auttoi, niin ei sotiminen voi olla synti. Ja sitä minä olen monesti kovin ihmetellyt, että ne käyttivät vaunuja raskaan ratsuväen asemesta, joka kuitenkin soveltuu kovin paljon paremmin murtamaan jalkaväen rintaman ja joka vielä olisi voinut vaikka kuinka helposti kiertää semmoiset sotavaunut ja taakse päästyään tehdä silppua hevosista ja kaikista."
"Te ette ymmärrä noitten vanhanaikaisten ajoneuvojen rakennetta, kersantti Hollister, ja sen vuoksi arvostelette niitä niin väärin", sanoi tohtori. "Ne oli varustettu terävillä aseilla, jotka törröttivät pyöriä ulommaksi ja leikkasivat jalkamiesjoukot hajalleen, niin että ne menettivät kaiken yhteyden. En minä ensinkään epäile, etteivätkö rouva Flanaganin kärryt vielä tänä päivänä aikaansaisi suurta sekaannusta vihollisen riveissä, jos niihin kiinnitettäisiin samanlaisia aseita."
"Huonoapa taitaisi olla tamman lähtö, jos säännöllinen sotaväki sitä ampuisi", mutisi Betty peittonsa alta. "Silloin kun me ajoimme ne Jerseystä ja piti ottaa ryöstötavaraa, täytyi minun aina vetää se takaperin kuolleitten luo; sillä ei askeltakaan se vietävä astunut silmät auki, kun vihollinen ampui. Roanoke ja Jack kelpaavat punalakeille, jättäkää minut tammani kanssa rauhaan."
Brittiläisten valtaamalta mäeltä kuului pitkällistä rummun pärinää, joka ilmaisi heidän olevan valppaina; ja amerikkalaisten leiristä kuului paikalla vastaava merkki. Virginialaisten torvet torahuttivat sotilaalliset sävelensä; ja tuota pikaa vilisi aseellista väkeä kummallakin mäellä, sekä kuninkaallisten hallussa olevalla että heidän vihollistensa anastamalla. Päivä oli alkanut valjeta ja kummallakin puolella valmistauduttiin sekä hyökkäämään että hyökkäystä vastaanottamaan. Mieslukuun nähden amerikkalaisilla oli suuri ylivoima; mutta mieskurin ja varustusten puolesta vihollinen oli ehdottomasti etevämpi. Taisteluvalmistukset olivat lyhyet, ja auringon noustua miliisi lähti etenemään.
Maaperä ei ollut ratsuväen liikkeille suotuisa; rakuunoille ei sen vuoksi voitu määrätä muuta tehtävää kuin pitää varansa, että he voiton hetkellä olivat valmiina parantamaan menestystä niin paljon kuin suinkin. Lawton sai väkensä pian satulaan ja jättäen ne Hollisterin haltuun ratsasti itse pitkin jalkaväen rintamaa, joka kirjavine pukuineen ja puutteellisine aseineen oli järjestetty siten, ettei se suurestikaan näyttänyt tappelurintamalta. Halveksiva hymy häälyi rakuunan huulilla, kun hän taitavalla kädellä ohjasi Roanokea niiden mutkaisten rivien välitse; ja kun etenemiskäsky kuului, kiersi hän rykmentin sivustan ja seurasi läheltä perässä. Amerikkalaisten piti laskeutua pieneen laaksoon ja nousta sen vastakkaisella puolella olevaan mäkeen vihollisen kimppuun päästäkseen.
Laskeutuminen tapahtui jotakuinkin vakaasti, kunnes rykmentti oli melkein mäen juurella, ja kuninkaallinen väki eteni kauniissa linjassa, molemmat sivustat maanmuodostuksen suojaamina. Brittiläisten esiintyessä miliisi aloitti tulen niin hyvällä menestyksellä, että säännöllinen väki hetkisen horjui. Mutta upseerit järjestivät sen uudelleen ja se alkoi nyt ampua yhteislaukauksia sangen vakaasti. Lyhyen aikaa tuli oli sangen kuumaa ja murhaavaa, kunnes englantilaiset tekivät pistinhyökkäyksen. Miliisi ei ollut niin lujissa käsissä, että se olisi tämän hyökkäyksen kestänyt. Sen rintama horjui, sitten pysähtyi ja lopulta hajosi komppanioihin ja komppanian osiin, samalla pitäen vireillä säännötöntä tulta.
Lawton katsoi äänetönnä näitä liikkeitä, eikä avannut suutaan, ennenkuin kenttä oli täynnään pakenevia amerikkalaisryhmiä. Mutta sitten häneen näytti kipeästi koskevan häpeä, joka täten kohtasi hänen maansa aseita. Kannustaen Roanokea hän karautti pitkin mäen lievettä ja mahtavan äänensä koko voimalla huusi pakeneville. Hän osoitti vihollista ja vakuutti maanmiehilleen, että he olivat erehtyneet tiestä. Hänen kehoituksistaan puhui semmoinen kylmäverisyyden ja ivan sekoitus, että muutamat hämmästyksestä seisahtuivat – heihin yhtyi toisia, kunnes he rakuunan esimerkistä innostuneina ja oman innostuksensa kiihoittamina pyysivät, että heidät uudelleen johdettaisiin vihollista vastaan.
"Tulkaa pois sitten, urheat ystäväni!" huusi rakuuna, kääntäen hevosensa pään päin brittiläisten rintamaa, jonka toinen sivusta oli sangen lähellä häntä. "Tulkaa perässä, mutta älkää ampuko, ennenkuin kärvennätte heiltä silmäkulmat."
Miehet juoksivat eteenpäin ja seurasivat hänen esimerkkiään, he eivät ampuneet – eikä vihollinenkaan ampunut – ennenkuin olivat tulleet aivan lyhyen matkan päähän vihollisesta. Englantilainen kersantti, joka oli ollut kiven suojassa, raivostui nyt siitä, että tämä uhkarohkea upseeri siten uhmasi heidän aseitaan, tuli suojansa takaa esiin ja astuen muutaman askelen päähän rakuunasta kohotti muskettinsa ja tähtäsi.
"Jos ammut, niin tapan sinut!" huudahti Lawton kannustaen ratsuaan, joka paikalla karkasi eteenpäin. Hänen nopeutensa ja äänensä sävy järkytti englantilaisen hermoja, niin ettei hän voinut tähdätä tarkkaan liipasinta painaessaan. Roanoke hyppäsi tasajalan ilmaan ja takajaloillaan potkaisten suistui tuhoojansa jalkoihin päälleen ja hengettömänä. Lawton jäi pystyyn ja katsoi nyt vihollistaan silmästä silmään. Englantilainen laski pistimensä ja teki vimmaisen hyökkäyksen rakuunan sydäntä kohti. Tulta iskivät heidän teräaseensa ja pistin lensi viisikymmentä jalkaa halki ilman. Seuraavassa silmänräpäyksessä sen omistaja makasi värisevänä ruumiina.
"Käykää päälle!" rakuuna huusi englantilaiselle osastolle, joka ilmestyi kalliolle ja aloitti läheltä ammunnan. "Käykää päälle!" hän toisti ja heilutti tuimasti miekkaansa. Sitten hänen valtava ruumiinsa kaatui takaperin kuten mahtava petäjä, jonka kirves kaataa; mutta vielä verkkaan kaatuessaankin hän iski miekallaan ja vielä kerran kuultiin hänen syvällä äänellään huutavan: "Käykää päälle!"
Amerikkalaiset pysähtyivät kauhistuneina kesken etenemistään ja kääntyivät pakoon, jättäen kentän kuninkaallisille.
Englantilaisen komentajan tarkoitus ei suinkaan ollut jatkaa menestystään, hän kun hyvin tiesi, että pian saapuisi paikalle voimakkaita amerikkalaisia osastoja; hän sen vuoksi viipyi kentällä vain sen verran, että kokosi haavoittuneensa ja sitten neliön muodostaen alkoi peräytyä veneilleen. Parikymmentä minuuttia Lawtonin kaatumisen jälkeen ei paikalla ollut enää englantilaisia sen enempää kuin amerikkalaisiakaan.
Kun Amerikan maalaisväkeä nostettiin sotapalvelukseen, täytyi heidän pakostakin tyytyä sangen puutteelliseen haavalääkäri-apuun, tämä tiede kun oli sisämaassa sangen huonosti edustettuna. Tohtori Sitgreaves halveksi yhtä syvästi miliisin haavureita kuin kapteeni joukkoja itseään. Hän vaelsi sen vuoksi pitkin kenttää luoden monta moitteen katsetta niihin huolimattomiin leikkauksiin, mitä hänen tielleen sattui; mutta kun hän ei pakenevien joukossa missään nähnyt toveriansa ja ystäväänsä, riensi hän takaisin siihen paikkaan, missä Hollister odotti, kysyäkseen häneltä, oliko kapteeni palannut. Vastaus tietysti oli kieltävä. Tuhansien levottomain otaksumain valtaamana lähti haavalääkäri tavatonta kyytiä harppaamaan kentän poikki välittämättä mitään vaaroista, mitä saattoi tiellä olla, tai niitä edes muistamatta, pyrkien sille paikalle, missä hän tiesi loppuottelun tapahtuneen. Kerran ennen tohtori oli samanlaisessa tilaisuudessa pelastanut ystävänsä kuolemasta; ja tietoisuus taidostansa tuotti hänelle nyt salaista iloa, kun hän näki Betty Flanaganin istuvan maassa ja pitävän sylissään miehen päätä, miehen, jonka hän koosta ja puvusta varmasti arvasi kapteeniksi. Mutta paikalle ennätettyään tohtori pelästyi pesijättären ulkonäköä. Pienen mustan myssynsä hän oli nakannut syrjään ja hiukset, joissa jo näkyi harmaita juovia, riippuivat epäjärjestyksessä hänen kasvoillaan.
"John! Rakas John!" sanoi tohtori hellästi kumartuessaan rakuunan yli ja laskiessaan kätensä hänen tunnottomalle ranteelleen, josta se kaikkosi pois, ikäänkuin itsestään tietäen miehen kohtalon. "John! Rakas John! Mihin olet haavoittunut? – Voinko sinua auttaa?"
"Puhutte tunnottomalle mullalle", sanoi Betty ruumistaan huojutellen ja ajattelematta hypistellen rakuunan sysimustia kutreja; "hän ei enää teitä kuule, ja vähän hän enää välittää rohdoistanne ja rievuistanne. Oi voi, oi voi! – Ja kuinka käy nyt vapauden? Ja kuka nyt tappelee ja kuka voittaa?"
"John!" toisti lääkäri, joka ei vieläkään tahtonut uskoa erehtymättömän tuntonsa todistukseen. "Rakas John, puhu minulle; sano mitä tahansa, kunhan vain puhut. Voi Jumalani! hän on kuollut; voi, jos minä olisin kuollut hänen kanssaan!"
"Mitä hyötyä on nyt enää elämisestä ja taistelemisesta", sanoi Betty; "molemmat, sekä hän että hevonen! Katsokaas, tuossa eläinparka ja tässä isäntä! Minä tänään omin käsini ruokin hevosen; ja viimeinen ateria, minkä hän söi, oli minun itseni keittämä. Oi voi, oi voi! Että niiden säännöllisten näin piti lopettaa Jack-kapteeni!"
"John! Rakas John!" sanoi haavuri, vastustamattomiin nyyhkytyksiin puhjeten. "Hetkesi oli tullut ja monta varovampaa jää jälkeesi eloon; mutta ei ainoatakaan parempaa eikä urhoollisempaa. Oi, John, sinä olit minulle hyvä ystävä ja sangen rakas. Sopimatonta on filosofin surra; mutta sinun tähtesi, John, minun täytyy itkeä, itkeä sydämeni katkeruudesta!"
Tohtori kätki kasvonsa käsiinsä ja istui monta minuuttia hillittömän surun valtoihin antautuneena; pesijättären taas purkaessa surunsa sanoiksi, ruumistaan huojutellen ja hypistellen milloin mitäkin osaa suosikkinsa puvusta.
"Ja kukas nyt rohkaisee poikia?" hän sanoi. "Voi, kapteeni Jack! Kapteeni Jack! Te olitte joukon sielu, ja vähän me vaarasta välitimme, kun te olitte mukana. Voi! Milloin hän olisi leski-raukan kanssa riidellyt siitä, että ruoka oli palanut, taikka että hän jäi suuruksetta! Saas tästä tilkka, armaani, ehkä siitä virkoat. Voih! Ei koskaan hän enää maista; ja tässä on, kultani, tohtori, se sama, jonka kanssa te niin usein väittelitte, ja itkee, mies-parka, ikäänkuin tahtoisi kuolla puolestanne. Voih! Hän on mennyttä, hän on mennyttä; ja vapaus mennyttä hänen kanssaan."
Pitkin tietä, joka kulki läheltä Lawtonin surmapaikan ohi, kuului ukkosen kaltaista kavioiden jyminää ja pian ilmestyi siihen koko virginialainen eskadroona, Dunwoodie etupäässä. Sanoma kapteenin kaatumisesta oli jo tavannut hänetkin; heti ruumiin nähtyään hän pysäytti eskadroonansa ja lähestyi paikkaa. Lawtonin kasvot olivat aivan ennallaan, mutta otsalla oli kuolemassakin vihainen julmistus, joka taistelun aikana oli sille laskeutunut. Hänen asentonsa oli levollinen, ikäänkuin nukkuvan. Dunwoodie tarttui hänen käteensä ja katseli hetken ääneti; hänen oma tumma silmänsä syttyi ja kalpeuden jälkeen, joka oli levinnyt hänen kasvoilleen, ilmestyi kummallekin poskelle tummanpunainen läikkä.
"Hänen omalla miekallaan minä kostan hänet!" hän huudahti, yrittäen irroittaa aseen Lawtonin kädestä; mutta se oli kiinni niin lujassa, ettei hän millään saanut sitä irti. "Haudattakoon se hänen kerallaan. Sitgreaves, pitäkää huolta ystävästämme, kunnes olen kostanut hänen kuolemansa."
Majuri riensi takaisin hevosensa luo ja johti joukkonsa vihollista takaa-ajamaan.
Dunwoodien tehdessä, kuten yllä kerroimme, oli Lawtonin ruumis maannut koko eskadroonan nähtävänä. Hän oli kaikkien suosikki ja näky herätti nyt miesten kesken mitä suurinta kiihtymystä. Ei upseereissa sen enempää kuin sotamiehissäkään ollut sitä kylmäverisyyttä, joka on välttämätön sotatoimien menestymiselle; vaan kiihkeästi kaikki karauttivat vihollisen perään kostonhimosta palaen.
Englantilaiset olivat järjestyneet onttoon neliöön, jonka keskellä heidän haavoittuneensa olivat – näiden luku ei suinkaan ollut suuri – ja marssivat vakaasti sangen epätasaista maata rakuunain lähestyessä. Hevosväki hyökkäsi kolonnassa, etunenässä Dunwoodie, joka kostonhalusta palaen aikoi ratsastaa heidän riviensä puhki ja hajoittaa heidät yhdellä iskulla. Mutta vihollinen tiesi voimansa liian hyvin ja lujana pysyen otti hyökkäyksen vastaan pistimillään. Virginialaisten hevoset ponnahtivat takaisin ja kun taempi jalkaväkirivi samalla aloitti tulen, kaatui majuri ja muutamia miehiä hänen kanssaan. Englantilaiset jatkoivat peräytymistään paikalla kun olivat hyökkäyksen torjuneet; ja Dunwoodie, joka oli pahasti vaikk'ei vaarallisesti haavoittunut, kutsui väkensä takaisin, koska uusi yritys niin louhisessa seudussa ehdottomasti olisi ollut turha.
Oli nyt täytettävä surullinen velvollisuus. Rakuunat peräytyivät hitaasti mäkimaan poikki ottaen mukaansa haavoittuneen johtajansa ja Lawtonin ruumiin. Viimemainitun he hautasivat Ylämaahan erään linnoituksen vallien alle ja edellisen antoivat nuoren surevan vaimonsa huostaan.
Monta viikkoa kului, ennenkuin majuri voimistui siksi paljon, että hänet voitiin muuttaa pois. Kuinka usein hän näiden viikkojen kuluessa siunasi sitä hetkeä, joka oikeutti hänet saamaan kauniin hoitajattarensa apua! Hellällä huolella tämä valvoi haavoittuneen sotilaan vuoteen ääressä; teki omin käsin kaikki, mitä uupumaton Sitgreaves määräsi, ja hetki hetkeltä syvensi miehensä rakkautta ja kunnioitusta. Pian saapui joukoille Washingtonilta määräys siirtyä talvimajoihin, ja Dunwoodie sai luvan lähteä everstiluutnantiksi korotettuna omalle plantaasilleen, toipumaan siellä täydelleen haavastaan. Kapteeni Singleton teki hänelle seuraa; ja koko perhe muutti sotanäyttämön levottomuudesta majurin oman maatilan mukavuuteen ja runsauteen. Ennen Fishkillistä lähtöään he kuitenkin saivat tuntemattoman kirjoittaman kirjeen, joka kertoi Henryn olevan hyvässä turvassa ja terveenä; sekä että eversti Wellmere oli lähtenyt Amerikan manterelta omalle synnyinsaarelleen ja että jokainen rehellinen mies kuninkaallisessa armeijassa häntä halveksi.
Dunwoodielle alkoi onnellinen talvi ja jälleen alkoivat hymyt viihtyä Francesin suloisilla huulilla.
NELJÄSNELJÄTTÄ LUKU.
Amerikkalaiset tekivät seuraavan vuoden alkupuolella suuria valmistuksia saadakseen liittolaistensa avulla sodan lopetetuksi. Etelässä Greene ja Rawdon taistelivat monet veriset taistelut, jotka jälkimmäisen joukoille tuottivat suurta kunniaa, mutta lopulta kerrassaan päättyivät edellisen voittoon, osoittaen hänet paremmaksi kenraaliksi.
New York oli se kohta, jota liittoutuneet armeijat nyt uhkasivat; ja pitäen vireillä ainaista pelkoa tämän kaupungin turvallisuudesta Washington esti lähettämästä Cornwallisille apujoukkoja, niin että tämä olisi voinut käyttää voittojaan hyväkseen.
Lopulta, syksyn lähestyessä, osoittivat kaikki merkit ratkaisun hetken tulleen.
Ranskalaiset apujoukot lähestyivät kuninkaallisten rintamaa puolueettoman maan kautta marssien ja uhkasivat tehdä Kings Bridgen suuntaan hyökkäyksen, ja suuret amerikkalaiset osastot olivat niiden kanssa yhteistoiminnassa. Brittiläisten asemien ympärillä liikuskellen ja Jerseyn puolelta lähelle tunkien ne näyttivät siltäkin puolelta uhkaavan kuninkaallista armeijaa. Valmistukset olivat samalla sekä piirityksen että hyökkäyksen luontoisia. Mutta Sir Henry Clinton, jonka käsiin oli joutunut eräs Washingtonin kirje, pysyi varustuksiensa takana hyvässä turvassa eikä uskaltanut lähettää Cornwallisille apua, jota tämä pyysi.
Syyskuussa, erään myrskypäivän iltana, oli Jerseyssä, amerikkalaisen armeijan sisimmässä sydämessä, erään rakennuksen oven lähettyvillä koolla suuri joukko amerikkalaisia upseereja. Ikä, puku ja arvokas esiintyminen ilmaisi useimpien näitten sotilaitten korkeata arvoa. Mutta eräälle heistä varsinkin osoitettiin huomaavaisuutta ja kuuliaisuutta moista, että saattoi arvata hänen olevan korkeimman kaikista. Hänen pukunsa oli yksinkertainen, mutta oli siinä kuitenkin tavanmukaiset sotilaalliset arvonmerkit. Hän ratsasti jalolla tummalla raudikolla; ja ryhmä iloisemmin vaatetettuja nuoria miehiä ilmeisesti odotti, mitä hän suvaitsisi käskeä, kuljettaakseen hänen tahtonsa edelleen. Monikin hattu kohosi päästä sen omistajan puhutellessa tätä upseeria: ja upseerin puhuessa huomattiin jokaisen kasvoilla mitä hartain tarkkaavaisuus, joka oli ammattiin kuuluvaa kunnioitusta paljon todellisempi. Lopulta kenraali kohotti hattuaan ja vakavana kumarsi kaikille ympärillä oleville. Muut vastasivat tervehdykseen, jonka jälkeen joukko hajaantui, jättäen upseerin yksikseen, palvelijain ja yhden adjutantin seuraa lukuunottamatta. Laskeutuen alas hevosensa selästä hän astui muutaman askelen taapäin ja hetkisen tarkasteli ratsuaan silmällä, joka osoitti hänen hyvin ymmärtävän hevosia, loi sitten adjutanttiinsa lyhyen ja merkitsevän silmäyksen ja lähti hänen seuraamanaan rakennukseen.
Tultuaan huoneeseen, joka ilmeisesti oli hänen vastaanottoaan varten varattu, hän kävi istumaan ja jäi pitkäksi aikaa mietteisiinsä, kuten ainakin sellainen, joka on paljon tottunut itsensä kanssa seurustelemaan. Tämän vaitiolon aikana adjutantti seisoi ja odotti hänen käskyjään. Kenraali lopulta kohotti silmänsä ja puhui matalalla rauhallisella äänellään, joka tuntui hänelle niin luontaiselta:
"Onko se mies tullut, jonka halusin tavata?"
"Hän odottaa teidän ylhäisyytenne kutsua."
"Tahdon ottaa hänet vastaan täällä kahden kesken."
Adjutantti kumarsi ja poistui. Muutaman minuutin kuluttua ovi jälleen aukeni ja huoneeseen hiipi henkilö, joka jäi seisomaan vaatimattomasti jonkin matkan päähän kenraalista ja oli vaiti. Upseeri, joka istui ja katseli tuleen, ei kuullut hänen tuloaan, vaan oli omiin ajatuksiinsa vaipunut. Kului monta minuuttia, kunnes hän lausui itsekseen puoliääneen:
"Huomenna meidän täytyy kohottaa esirippua ja paljastaa aikeemme. Suokoon taivas, että ne menestyisivät!"
Vieras liikahti hieman ja liikunnon ääni kantoi istujan korvaan saaden hänet kääntämään päätään; hän huomasi nyt, ettei hän ollut yksin. Äänetönnä hän osoitti tulta, jota kohti äskentullut nyt eteni, vaikka hänen paljot vaatteensa, joiden tarkoituksena pikemminkin oli tehdä omistajansa tuntemattomaksi kuin lämmittää, tekivät tulen läheisyyden tarpeettomaksi. Toinen lempeä, kohtelias kädenliike osoitti tyhjää tuolia, mutta vaatimattomasti kiittäen vieras epäsi kehoituksen. Seurasi uusi vaitiolo, jota kesti jonkin aikaa. Lopulta upseeri nousi ja avaten lippaan, joka oli asetettu pöydälle hänen lähelleen, otti siitä pienen, vaikka ilmeisesti painavan kukkaron.
"Harvey Birch", hän sanoi, vieraan puoleen kääntyen, "on tullut aika, että meidän suhteemme lakkaavat; tästä lähtien ja ainaisesti meidän tulee pysyä vieraina toisillemme."
Kaupustelija antoi muotoansa peittävän päällystakin laskosten vaipua ja katsoi jonkin aikaa puhujaa vakaasti kasvoihin; antaen sitten päänsä painua alas hän nöyrästi sanoi:
"Jos se on teidän ylhäisyytenne tahto."
"Se on välttämätöntä. Siitä pitäen kun olen ollut nykyisessä asemassani, on velvollisuuteni tehnyt minut tuttavaksi monen miehen kanssa, jotka ovat kuten tekin olleet välikappaleinani tietojen hankkimisessa. Teihin olen luottanut enin kaikista; huomasin teissä varhain totuudenrakkautta ja ihanteellisuutta, jotka eivät ole minulle milloinkaan pettymystä tuottaneet, mieluisa velvollisuuteni on se tunnustaa – te yksin tunnette kaupungissa olevat salaiset asiamieheni ja teidän uskollisuudestanne riippuu heidän kohtalonsa, jopa henkensäkin."
Hän vaikeni ikäänkuin miettiäkseen, jotta tekisi kaupustelijalle täyttä oikeutta, ja jatkoi sitten:
"Luulen, että te olette käyttämistäni henkilöistä yksi niitä aniharvoja, joka on pysynyt asiallemme uskollisena; ja vaikka olette käynyt vihollisen vakoojasta, ette ole milloinkaan antanut tietoja, joita teillä ei ollut oikeus antaa. Minä ja minä yksin koko maailmassa tiedän teidän näin menetelleen voimakkaasta Amerikan vapaudenharrastuksesta."
Harvey oli hänen näin puhuessaan hitaasti kohottanut päänsä, kunnes se oli niin pystyssä kuin mahdollista; hänen poskilleen oli kohonnut heikko puna ja upseerin lopettaessa hänen kasvonsa kauttaaltaan hehkuivat tumman punaisina ja ylpeät tunteet paisuttivat hänen rintaansa, vaikka hänen silmänsä vaatimattomasti suuntautuivat puhujan jalkoihin.
"Velvollisuuteni on nyt maksaa teille näistä palveluksista; tähän
saakka olette viivytellyt ja viivytellyt palkkanne vastaanottamista,
ja velkamme on kasvanut suureksi – en tahdo arvata liian pieniksi
vaarojanne; tässä on sata dubloonia;[18] muistakaa, että maamme on
köyhä ja että se on syynä palkan pienuuteen."Kaupustelija kohotti silmänsä puhujan kasvoihin; mutta toisen ojentaessa hänelle rahoja hän liikahti taapäin, ikäänkuin kukkaron hyläten.
"Se ei ole paljon palveluksistanne ja vaaroistanne, sen myönnän", jatkoi kenraali, "mutta siinä on kaikki, mitä voin tarjota; sodan päätyttyä ehkä voin sitä lisätä."
"Luuleeko teidän ylhäisyytenne minun panneen henkeni alttiiksi ja häväisseen nimeni rahan edestä?"
"Ellette rahan edestä, niin mistä syystä sitten?"
"Mikä on saanut teidän ylhäisyytenne sotaa käymään? Mitä varten joka päivä ja hetki saatatte kalliin henkenne tappelussa vaaraan ja hirttonuoralle alttiiksi? Mitä minulla olisi surtavaa, kun teidän kaltaisenne miehet uskaltavat kaikkensa maansa edestä? Ei, ei, ei – en ota kullastanne vastaan dollariakaan; Amerikka-parka tarvitsee kaikki!"
Kukkaro putosi upseerin kädestä kaupustelijan jalkoihin ja sai siinä maata lopun aikaa, minkä keskustelua kesti. Upseeri katseli vakaasti toveriaan kasvoihin ja jatkoi:
"Minun toimiani voivat johtaa monet vaikuttimet, jotka ovat teille tuntemattomat. Asemamme ovat erilaiset; – minut tunnetaan armeijan johtajana – mutta teidän täytyy laskeutua hautaan synnyinmaanne viholliseksi luultuna. Muistakaa, ettei sitä verhoa, joka oikean luontonne salaa, voida kohottaa moneen vuoteen – ehkä ei milloinkaan."
Birchin kasvot jälleen vaipuivat alemmaksi, mutta tämä ei suinkaan merkinnyt sitä, että hän olisi myöntynyt.
"Pian olette vanha mies; paras ikänne on jo takananne; mistä saatte toimeentulonne?"
"Tässä on toimeentuloni!" sanoi kaupustelija ojentaen molemmat kätensä, jotka jo olivat työn ruskeuttamat.
"Mutta ne voivat uupua; ottakaa sen verran, että tulette vanhoilla päivillänne toimeen. Muistakaa vaaranne ja huolenne. Olen jo maininnut teille, että useiden miesten maine, miesten, jotka kansalaistensa kesken nauttivat suurta arvoa, riippuu teidän vaitiolostanne; mitä takeita voin heille antaa uskollisuudestanne?"
"Sanokaa heille", sanoi Birch eteenpäin astuen ja huomaamattaan laskien toisen jalkansa rahakukkaron päälle, "sanokaa heille, etten huolinut rahasta!"
Upseerin jäykät kasvot sulivat hyväntahtoiseen hymyyn ja hän tarttui lujasti kaupustelijan käteen.
"Nyt todella käsitän teidät; ja vaikka samat syyt, jotka tähän saakka ovat pakottaneet minut saattamaan arvokkaan henkenne vaaraan, ovat vieläkin vaikuttamassa ja estävät minua julkisesti puhdistamasta mainettanne, olen kuitenkin yksityisesti aina ystävänne; muistakaa kääntyä puoleeni, jos joudutte puutteeseen taikka sairastutte, ja niin kauan kuin Jumala minulle suo omaisuutta, tahdon vapaasti jakaa sen miehen kanssa, jolla on niin jalot tunteet ja joka niin hyvin toimii. Jos milloinkaan puute tai sairaus teitä ahdistavat ja rauha vielä kerran hymyilee työllemme, niin tulkaa sen ovelle, jonka niin usein olette Harperina tavannut, punastumatta on hän silloin tunteva teidät semmoisena kuin todella olette."
"Vähän tarvitsen tässä elämässä", sanoi Harvey; "niin kauan kuin Jumala antaa minulle terveyttä ja rehellistä työnhalua, en tässä maassa koskaan voi joutua puutteeseen; mutta se, että tiedän teidän ylhäisyytenne ystäväkseni, on siunaus, joka on minulle suuriarvoisempi kuin Englannin valtiorahaston kaikki kulta."
Upseeri seisoi hetken syvissä mietteissä. Sitten hän meni pöytänsä luo ja kirjoitti paperille muutamia rivejä, antaen sen sitten kaupustelijalle.
"Minun täytyy uskoa, että Kaitselmus on tälle maalle määrännyt suuren ja kunniakkaan tehtävän, kun näen, mikä isänmaanrakkaus palaa sen halvimpainkin kansalaisten rinnassa", hän sanoi. "Kauheata on miehen, jolla on semmoiset tunteet kuin teillä, vaipua hautaan vapauden viholliseksi leimattuna; mutta tiedätte jo, mitkä henkilöt henkensä menettäisivät, jos todellinen toimintanne ilmaistaisiin. Tätä nykyä on mahdotonta tehdä teille oikeutta, mutta pelotta annan tämän todistuksen teille; ellemme enää milloinkaan tapaisi toisiamme, voi siitä ainakin olla hyötyä lapsillenne."
"Lapsilleni!" huudahti kaupustelija. "Kuinka voisin jättää perheelle niin häväistyn nimen!"
Upseeri näki tuskan tuntein hänen voimakkaan mielenliikutuksensa ja teki pienen liikkeen kultaa kohti; mutta toisen kasvojen ilme seisautti hänen kätensä. Harvey näki hänen tarkoituksensa ja päätään pudistaen jatkoi rauhallisemmin:
"Se on todella aarre, minkä teidän ylhäisyytenne minulle antaa, ja se on hyvässä tallessa. On elossa niitä, jotka voisivat sanoa, ettei henkeni minulle mitään merkinnyt teidän salaisuuksienne rinnalla. Sen paperin, jonka teille kerroin menettäneeni, sen nielin viime kerran virginialaisten käsiin joutuessani. Se oli ainoa kerta, jolloin olen teidän ylhäisyytenne pettänyt, ja se on oleva viimeinenkin; niin, tämä todella on minulle aarre; ehkä", hän jatkoi surumielisesti hymyillen, "kuolemani jälkeen tulee tunnetuksi, kuka oli ystäväni; mutta ellei niinkään kävisi, niin ei ole ketään, joka minua surisi."
"Muistakaa", sanoi upseeri voimakkaalla mielenliikutuksella, "että teillä aina on minussa salainen ystävä; mutta julkisesti en voi teitä tuntea."
"Tiedän sen, tiedän sen", sanoi Birch; "tiesin sen palvelukseenne ruvetessani. Tämä luultavasti on viimeinen kerta, kun näen teidän ylhäisyytenne. Suokoon Jumala teille parhaat siunauksensa!" Vaieten hän lähti ovea kohti. Upseeri seurasi häntä silmin, jotka ilmaisivat mitä syvintä mielenkiintoa. Vielä kerran kaupustelija kääntyi ja näytti kaipauksella ja kunnioituksella katselevan kenraalin rauhallisia, vaikka käskeviä kasvoja, jonka jälkeen hän syvään kumartaen poistui.
Tämä kuuluisa sotapäällikkö johti sitten Amerikan ja Ranskan sotajoukkoja Cornwallisin komentamaa vihollisarmeijaa vastaan ja kunniakkaasti loppui siten sota, joka oli niin vaikeissa oloissa alkanut. Suur-Britannia pian sen jälkeen kyllästyi taisteluun ja valtioitten itsenäisyys tunnustettiin.
Vuosien vieriessä kertoilivat sitten sotaan osaaottaneet ja heidän jälkeläisensä ylpeillen, mitä mainetöitä he olivat sodassa tehneet edistäen ratkaisua, joka tuotti heidän maalleen niin suuria siunauksia; mutta Harvey Birchin nimi hukkui niiden monien muitten asiamiesten nimien joukkoon, joitten luultiin salassa vaikuttaneen kansalaistensa etua vastaan. Se voimallinen päällikkö, joka yksin tiesi, mikä hän todella oli ollut, ei kuitenkaan kadottanut mielestään hänen kuvaansa; ja monta kertaa antoi hän salassa tiedustella tuon toisen kohtaloita, mutta vain kerran menestyksellä. Hän sai silloin kuulla, että muudan kaupustelija, joka oli samannäköinen, vaikka eriniminen, harjoitti ammattiaan niissä uusissa siirtokunnissa, joita joka taholla syntyi, ja että häntä rasitti vuosien lisääntyvä taakka ja ilmeinen köyhyys. Kuolema esti upseeria jatkamasta tiedustelujaan ja pitkä aika kului, ennenkuin hänestä jälleen kuultiin.
VIIDESNELJÄTTÄ LUKU.
Kolmekymmentäkolme vuotta sen keskustelun jälkeen, jonka yllä kerroimme, tapaamme jälleen amerikkalaisen armeijan Englannin sotavoimia vastaan aseissa. Näyttämö on kuitenkin Hudsonin rannoilta siirtynyt Niagaran partaille.
Washingtonin ruumis oli jo kauan maannut haudassaan mullaksi muuttumassa; mutta ajan nopeaan hävittäessä valtiollisen vihamielisyyden ja yksityisen kateuden vaikutuksia alkoi hänen nimensä loistaa yhä kirkkaammin, hänen arvonsa ja kuntonsa käydä yhä ilmeisemmäksi sekä hänen omille maanmiehilleen että koko maailmallekin. Hän oli jo harkitsevan ja totuutta etsivän aikakauden tunnustettu sankari, ja monenkin niistä nuorista sydämistä, jotka vuonna 1814 olivat armeijamme ylpeys, sai tämä Amerikan yksi suuri nimi hehkuen sykkimään ja haaveillen intoilemaan voivansa ehkä itsekin jossakin määrin saavuttaa samanlaista maineita. Tuskinpa oli toista, jonka rinnassa nämä ihanteelliset toiveet olisivat olleet vilkkaammat kuin sen nuoren upseerin, joka tuon verisen vuoden heinäkuun 25 päivänä seisoi tasaisella kalliolla ja katseli mahtavaa vesiputousta. Muodoltaan tämä nuorukainen oli pitkä ja jalosuhteinen, voima ja vilkkaus olivat hänessä sopusointuisesti yhtyneinä; hänen syvät mustat silmänsä olivat läpitunkevan, häikäisevän kirkkaat. Toisinaan leimahti niistä hänen syvällä allaan riehuvan vesitulvan myllerrystä katsellessaan tuima uskaliaisuus, joka ilmaisi intoilijan hehkuvaa mieltä. Mutta tätä ylpeätä ilmettä lauhduttivat suun piirteet, sillä sen ympärillä väikkyi hillitty veitikkamaisuus, joka muistutti naisellista kauneutta. Hänen hiuksensa loistivat laskevan auringon valossa kuin kultarenkaat koprusta kohoavan ilman hiljalleen häälytellessä uhkeita kiehkuroita otsalta, jonka valkeus osoitti, että terveyttä hehkuvain kasvojen tummempi väri oli kokonaan ulkoilman ja paahteen aiheuttama. Tämän luonnotarten suosiman nuorukaisen rinnalla seisoi toinenkin upseeri; ja osoittamastaan mielenkiinnosta päättäen he kumpikin näyttivät ensi kerran katselevan tätä läntisen maailman ihmettä. Ei kumpikaan virkkanut sanaakaan, kunnes yllä kuvaamamme upseerin kumppani äkkiä havahtui ja miekallaan innokkaasti viittasi alla olevaan kuiluun huudahtaen:
"Katsos, Wharton, tuolla kulkee mies joen poikki aivan putouksen pyörteissä ja veneellä, joka totisesti on kuin munankuori."
"Hänellä on laukku – luultavasti joku sotamies", vastasi toinen. "Menkäämme, Mason, partaalle vastaan, niin saamme kuulla uutisia."
Kului jonkin aikaa, ennenkuin he pääsivät paikalle, jossa saivat seikkailijan käsiinsä. Vasten nuorien sotilaitten luuloa se olikin jo vanha mies, joka ilmeisesti ei kuulunut leiriin. Hän saattoi olla noin seitsenkymmenvuotias, mutta siitä huolimatta tätä korkeaa ikää ilmaisivat enemmän ohuet hopeahiukset, joita riippui hänen ryppyisellä otsallaan, kuin jäsenien heikontuminen. Hänen vartalonsa oli laiha ja kumara, mutta sen asento oli tavanomainen, sillä puolen vuosisadan vaivannäkö oli hänen lihaksensa muodostellut. Puku oli halpa ilmaisten paikkain luvulla ja laadulla omistajansa säästeliäisyyttä. Selässään hänellä oli niukkasisältöinen reppu, joka oli saanut upseerit hänen ammattinsa suhteen erehtymään. Vaihdettiin muutamia tervehdyssanoja ja nuoret miehet lausuivat julki ihmetyksensä, kuinka niin iäkäs mies uskalsi lähteä niin lähelle putouksen pyörteitä; minkä jälkeen vanhus iästä jo vapisemaan alkavalla äänellä kysyi uutisia taistelevista armeijoista.
"Annoimme tässä eräänä päivänä punatakeille selkään Chippewan nurmella", sanoi se, jonka nimi oli Mason; "ja siitä alkaen olemme olleet laivain kanssa piilosilla; mutta nyt marssimme takaisin siitä, mistä lähdimme, päätä pudistaen ja niin pirun äkeissämme."
"Ehkä on teillä poika sotamiesten keskuudessa", sanoi hänen toverinsa lempeästi ja ystävällisin ilmein. "Jos niin on, niin mainitkaa hänen nimensä ja rykmenttinsä, niin vien teidät hänen luoksensa."
Vanhus pudisti päätänsä ja hopeisia hiuksiaan kädellään sivellen vastasi nöyrän alistuvaisuuden ilmein:
"Ei; minä olen yksin maailmassa!"
"Sinun olisi pitänyt lisätä, kapteeni Dunwoodie", huudahti tämän huolimaton toveri, "että jos voit löytää kumpaakaan; sillä melkein puolet armeijastamme on kulkenut tietä alaspäin ja on ehkä tähän aikaan Fort Georgen vallien luona, ainakin sen mukaan mitä me voimme arvata."
"Kuulinko oikein?" virkki vieras kättään kohottaen ja silmiään varjostaen laskevan auringon säteiltä. "Mikä olikaan nimenne?"
"Nimeni on Wharton Dunwoodie", vastasi nuorukainen hymyillen.
Vieras viittasi häntä ääneti ottamaan hatun päästään, ja nuorukainen teki niin ja hänen vaaleat hiuksensa lehahtivat syrjään kuin silkkisuortuvat paljastaen hänen hienot kasvonsa kokonaan vieraan nähtäviksi.
"Aivan samoin kuin synnyinmaammekin!" huudahti vanha mies innokkaasti. "Paranee ajan mukana; Jumala on siunannut molemmat."
"Mitä tuijotat, luutnantti Mason?" huudahti kapteeni Dunwoodie hieman hymyillen. "Olet enemmän ihmeissäsi kuin silloin kuin putouksen näit."
"Ah niin, putouksen – niitä sopii semmoisten kuin Saara-tätisi ja iloisten vanhainpoikain, kuten eversti Singletonin, katsella kuutamoyönä; mutta minun kaltaiseni miekkonen ei koskaan hämmästy, ellei ehkä tämmöisistä letkauksista."
Vieraan omituinen kiihkeä mielenliikutus oli kadonnut yhtä äkkiä kuin se oli syttynytkin, mutta syvällä mielenkiinnolla hän kuunteli tätä keskustelua Dunwoodien hieman totisesti vastatessa:
"So, so, Tom, älä laske leikkiä hyvästä tädistäni, minä pyydän; ystävällisempää ihmistä saat hakea ja olen kuullut kuiskattavan, ettei hän nuorena ollut aivan onnellinen."
"Mitä huhuihin tulee", sanoi Mason, "niin jutellaan Accomacissa eversti Singletonin säännöllisesti joka Valentinin päivä häntä kosivan; ja jotkut sanovat tädintätisi kosintaa kannattavan."
"Täti Jeaneten!" sanoi Dunwoodie nauraen. "Rakas vanha täti, hän ei luullakseni suurin ajattele minkäänlaisia naimahommia tohtori Sitgreavesin kuoleman jälkeen. Kuiskailtiin heidän välillään ennen olleen jonkin verran hakkailua, mutta se jäi aina kohteliaisuuksiin ja epäilen koko jutun johtuneen eversti Singletonin ja isäni läheisestä ystävyydestä. Tiedäthän, että he palvelivat yhdessä rakuunoissa, niinkuin tosiaan teki sinunkin isäsi."
"Kaiken tuon minä tietysti tiedän; mutta älä koeta minulle uskotella, että sama ennenmainittu hieno vanhapoika niin usein käy kenraali Dunwoodien plantaasilla vain juttelemassa vanhoista sotilasmuistoista isäsi kanssa. Viime kerralla, kun siellä kävin, vei äitisi vanha terävänenäinen taloudenhoitajatar minut ruokakammioon ja sanoi, ettei eversti ollut mikään halveksittava tarjokas, ja kuinka hän myydessään Georgiassa olevan plantaasinsa oli saanut – Herra tiesi kuinka paljon lienee saanutkaan."
"Sangen luultavaa", vastasi kapteeni; "Katy Haynes ei ole huono laskemaan."
He olivat jääneet siihen keskustelunsa ajaksi epätietoisina, eroaisivatko uudesta seuralaisestaan vai ei. Vanhus kuunteli mitä hartaimmalla mielenkiinnolla joka sanaa, mikä puhuttiin; mutta keskustelun lopulla hänen vakava ilmeensä muuttui jonkinlaiseksi sisälliseksi hymyksi. Hän pudisti päätään ja kädellään otsaansa sivellen näytti muistelevan menneitä aikoja. Mason ei kiinnittänyt suurtakaan huomiota hänen ilmeeseensä, vaan jatkoi:
"Minun mielestäni hän on ilmetty itsekkyys!"
"Vähän hänen itsekkyydestään on vaaraa", vastasi Dunwoodie. "Hänen suurimpia vikojaan on vastenmielisyys mustia kohtaan. Hän sanoo nähneensä eläessään vain yhden, joka häntä miellytti."
"Entä kuka se oli?"
"Hänen nimensä oli Caesar; hän oli isoisä-vainajani Whartonin sisäpalvelija. Et taida häntä muistaa; hän kuoli samana vuonna kuin herransakin, meidän vielä lapsina ollessamme. Katy veisaa joka vuosi hänen muistonsa ylistystä, ja kunniani kautta, minä luulen hänen sen ansainneen. Olen kuullut kerrottavan jotakin sen tapaista, että hän auttoi englantilaista enoani, kenraali Whartonia jossakin pulassa, johon hän vanhassa sodassa joutui. Äitini puhui hänestä aina rakkaudella. Sekä Caesar että Katy tulivat Virginiaan äitini kanssa hänen mennessään naimisiin. Äitini oli –"
"Enkeli!" keskeytti vanhus niin odottamatta ja innokkaasti, että nuoret sotilaat säpsähtivät.
"Satuitteko hänet tuntemaan?" huudahti poika, mielihyvästä hehkuvin poskin.
Vieraan vastauksen keskeytti äkillinen voimakas tykkien pauke, jota samassa seurasivat yhtämittaiset kivääri-yhteislaukaukset, ja muutaman minuutin kuluttua ilma oli täynnään kuuman ja kiivaan taistelun melskettä.
Molemmat sotilaat riensivät kiireimmiten leiriin uuden tuttavansa seuraamana. Lähestyvän taistelun kiihko ja huoli esti jatkamasta keskustelua ja kaikin kolmin he riensivät rintamaa kohti, jonkin kerran aina tulen syystä mielipiteensä lausuen ja tuumien, oliko otaksuttavaa, että syntyisi yleinen taistelu. Lyhyen ja nopean kävelymatkan aikana kapteeni Dunwoodie kuitenkin loi useita ystävällisiä katseita vanhukseen, joka ikäänsä nähden asteli eteenpäin hämmästyttävän nopeaan, sillä nuoren miehen sydän oli lämmennyt kuullessaan äitiään ylistettävän. Tuota pikaa he yhdyttivät rykmentin, johon molemmat upseerit kuuluivat, ja puristaen vieraan kättä kapteeni hartaasti pyysi häntä tulemaan luokseen seuraavana aamuna, tapaamaan häntä omassa teltassaan. Sitten he erosivat.
Amerikkalaisessa leirissä kaikki ilmaisi lähestyvää taistelua. Tykkien jyske ja kiväärien pauke kuului muutaman mailin päähän yli putouksenkin pauhun. Sotaväki oli tuota pikaa jalkeilla ja teki liikkeen avustaakseen niitä joukkoja, jotka jo taistelivat vihollisen kanssa. Yö oli tullut, ennenkuin reservi- ja partiojoukot saapuivat Lundy's Lanelle, tielle, joka poikkesi joesta ja kulki keilamaisen kukkulan poikki jotenkin lähellä Niagaran valtatietä. Tämän kukkulan laella oli brittiläinen tykistö ja sen alapuolella kentällä jäännökset Scott'in uljaasta prikaatista, joka kauan aikaa oli erinomaisen urhokkaasti kestänyt epätasaista taistelua. Oli saatu paikalle uusi rintamaosa ja osasto amerikkalaisia lähetetty valloittaman kukkulaa tien suuntaisesti marssien. Tämä osasto pääsi englantilaisten kimppuun sivusta ja voitettuaan heidän tykkiväkensä pistintaistelussa anasti tykit haltuunsa. Heihin yhtyivät paikalla heidän toverinsa ja vihollinen ajettiin pois kukkulalta. Mutta englantilainen kenraali sai viipymättä runsaasti apuvoimia ja hänen väkensä oli siksi urheata, ettei se vähällä myöntänyt itseään voitetuksi. Se teki monta veristä hyökkäystä saadakseen takaisin tykkinsä, mutta kaikki torjuttiin ja englantilaiset kärsivät suuria tappioita. Viimeisessä näistä taisteluista yllämainittu nuorekas kapteeni innostuneena johti väkensä vähän kauemmaksi hajoittaakseen uskaliaan vihollisjoukon. Se hänelle onnistuikin, mutta palatessaan hän ei tavannutkaan luutnanttiaan siltä paikalta, missä hänen olisi pitänyt olla. Pian tämän ottelun jälkeen, joka oli viimeinen, saivat hajaantuneet joukot käskyn palata leiriinsä. Brittiläisiä ei näkynyt missään, jonka vuoksi ryhdyttiin valmistuksiin sellaisten haavoittuneiden leiriin tuomiseksi, joita voitiin liikutella. Wharton Dunwoodie, ystävästään huolestuneena, otti nyt palavan luntun ja lähti kahden miehensä keralla hakemaan hänen ruumistaan sieltä, missä sen otaksuttiin kaatuneen. Mason tavattiin sangen rauhallisesti istumassa kukkulan rinteellä, kykenemättömänä kulkemaan, hänen säärensä kun oli katkennut. Dunwoodie näki toverinsa ja riensi hänen rinnalleen huudahtaen:
"Ah, rakas Tom, tiesin, että tapaisin sinut lähinnä vihollista."
"Hiljaa, hiljaa; pidelkää minua hellävaroen", vastasi luutnantti; "ei, tuolla on joku kunnon poika vielä minua lähempänä, mutta kuka hän on, sitä en tiedä. Hän hyökkäsi minun plutoonani vieressä savustamme esiin ottamaan vangin tai jotakin muuta sen tapaista, mutta ei, mies-parka, enää palannut takaisin. Olen puhutellut häntä monta kertaa, mutta hänessä ei enää taida olla vastaajaa."
Dunwoodie lähti paikalle ja näki hämmästyksekseen iäkkään vanhuksen.
"Sama vanhus, joka tunsi äitini!" huudahti nuorukainen. "Äitini tähden on hän saava kunniallisen hautauksen; nostakaa hänet ja kantakaa hänet sisään; levätkööt hänen luunsa synnyinmaansa helmassa."
Miehet lähestyivät totellakseen. Vanhus makasi selällään, kasvot luntun räikeässä valossa; silmät olivat sulkeutuneet kuin uneen; huulet, vuosien kuihduttamat, olivat hieman liikahtaneet luonnollisesta asennostaan, mutta hymy pikemminkin kuin kouristus oli muutoksen syynä. Lähellä häntä oli sotilaan musketti; kädet olivat puristuneet rintaa vasten ja toisessa oli esine, joka kimalteli kuin hopea. Dunwoodie kumartui ja hänen käsiään pois siirtäessään huomasi paikan, josta luoti oli mennyt sydämeen. Hänen viimeinen huolen esineensä oli ollut peltilaatikko, jonka surmaluoti oli puhkaissut; ja kuolinhetkellään vanhus näytti vetäneen sen povestaan. Dunwoodie avasi sen ja löysi siitä paperin, josta hän ihmeekseen luki seuraavat rivit:
'Tärkeät valtiolliset syyt, joiden takia monen henki ja kohtalo
voivat joutua vaaraan, ovat tähän saakka pakottaneet pitämään
salassa sen, minkä tämä paperi nyt ilmaisee. Harvey Birch on
monta vuotta uskollisesti ja palkatta palvellut maataan. Ihmisten
palkkaa hän ei saanut työstään, palkitkoon hänet Jumala!
Geo. Washington.'Se oli puolueettoman alueen vakooja, joka kuoli kuten oli elänytkin, maalleen uskollisena ja sen vapauden marttyyrinä.
Loppu.
Viiteselitykset:
[1] Kun jokaisella Amerikan Unionin valtiolla on omat kauntinsa,
johtuu siitä, että niitä on useita samannimisiä. Tämän kertomuksen
paikka on New York, jonka Länsi-Chesterin kaunti on heti kaupungin
vieressä.[2] New Yorkin kaupunki on Manhattan-nimisellä saarella. Mutta
eräässä kohdassa on sitä Länsi-Chesterin kauntista erottamassa
vain muutaman jalan levyinen oja. Sillä paikalla on Kuninkaan
silta. Tällä paikalla tapahtui sodan kuluessa monta kahakkaa ja
kertomuksessamme siihen viittaamme. Jokainen manhattalainen tekee
eron "Manhattan-saaren" ja "Manhattanin saaren" välillä. Edellinen
nimitys tarkoittaa pientä piiriä Corkers Hookin läheisyydessä,
jälkimmäinen käsittää koko saaren; edellinen merkitsee siis New
Yorkin kaupunkia, jälkimmäinen New Yorkin kauntia, jolla nimellä lait
sen tuntevat.[3] Amerikassa sanotaan parannuksiksi kaikkia muutosasteita,
joiden alaiseksi maa joutuu, kun se aarnioluonnosta muutetaan
viljelysmaaksi. Tässä merkityksessä puiden kaataminenkin on parannus;
ja sen arvo arvioidaan sen mukaan, kuinka paljon sen otaksutaan
maksaneen.[4] "Nylkyreiksi" sanottiin puolueettomalla maalla liikkuvia
kapinallisia joukkoja.[5] Amerikkalaiset muuttivat vallankumouksen jälkeen monen kaupungin
ja kadun nimet, samoin kuin myöhemmin tehtiin Ranskassa. New Yorkin
"Crown Street" (Kruunun katu) on nyt "Liberty Street" (Vapauden
katu); "King Street" (Kuninkaan katu) on "Pine Street" (Petäjäkatu);
ja "Queen Street" (Kuningattaren katu), joka siihen aikaan oli
kaupungin hienoimpia osia, on "Pearl Street" (Helmikatu). Helmikadun
varrella asuu nykyjään enimmäkseen huutokauppiaita ja monenlaisia
muita liikemiehiä.[6] New Yorkin ja Connecticutin rannikon edustalla on saari, joka
on enemmän kuin neljäkymmentä leaguaa pitkä. Meren kaitaa, joka sen
mannermaasta erottaa, on tietenkin sanottava salmeksi, ja tällä
kulmalla tarkoitetaan "Salmi"-nimityksellä varsinaisesti sitä. Salmen
leveys vaihtelee viidestä kolmeenkymmeneen mailiin.[7] Birch = koivu.
[8] Joku vuosi takaperin kuoli Länsi-Chesterin Bedfordissa Elisha
H—— niminen maanviljelijä, joka oli ollut Washingtonin kaikkein
uskotuimpia vakoojia. Heidän välisensä sopimuksen mukaan ei H——n
koskaan pitänyt tarvita olla kenenkään kolmannen kanssa tekemisissä,
vaara kun oli siksi ilmeinen. Hänen sallittiin ruveta Sir Henry
Clintoninkin palvelukseen; ja Washington luotti niin empimättä hänen
isänmaanrakkauteensa ja älyynsä, että usein uskoi hänelle pienempiä
sotaliikkeitä, jotta hän saattoi ne ilmoittaa englantilaiselle
kenraalille ja siten saada hänen luottamuksensa. H—— oli täten
palvellut jo kauan aikaa, kun hän kerran sattui olemaan kaupungissa,
joka silloin oli englantilaisten käsissä, juuri kun muudan retkikunta
oli siitä lähtemäisillään toimiakseen pientä varusväkeä vastaan, joka
piti hallussaan Bedfordia, hänen kotikyläänsä, jossa amerikkalaisilla
oli varastoita. H—— sai helposti selville joukon suuruuden ja
mihin se oli menossa, mutta ei keksinyt keinoa, miten saattaisi antaa
asiasta tiedon Bedfordia komentavalle upseerille ilmaisematta itseään
samalla kolmannelle henkilölle. Ei ollut aikaa toimittaa tietoa
Washingtonille, ja niin ollen hän päätti vaarasta huolimatta lähettää
amerikkalaiselle komentajalle lyhyen kirjeen, ilmoittaen hänelle,
mitä oli tekeillä ja milloin hyökkäys arvion mukaan olisi tapahtuva.
Kirjeen alle hän uskalsi kirjoittaa omat alkukirjaimensakin, E.H.,
vaikkakin käsialansa väärentäen, siinä luulossa, että tämä antaisi
hänen varoitukselleen enemmän painoa, hän kun tiesi maanmiestensä
itseään epäilevän. Kun hänen omaisensa asuivat Bedfordissa, tuli
kirje helposti komentajan käsiin ja saapui hänelle ajoissa, vaikka
H—— itse jäi New Yorkiin.Amerikkalainen komentaja menetteli siten kuin jokainen velvollisuutensa tunteva upseeri olisi samassa tapauksessa menetellyt. Hän lähetti airuen viemään Washingtonille kirjettä, pyytäen ohjeita, valmistautuen samalla pienen joukkonsa keralla puolustamaan asemaa miten taisi.
Amerikkalaisen armeijan pääkortteeri oli siihen aikaan Ylämaassa. Onneksi airut tapasi Washingtonin jo Ylämaitten edustalla, hän kun oli paraillaan tarkastusretkellä. Kirje annettiin hänelle ja hän luki sen satulassa; lisäsi sitten siihen: "Uskokaa kaikki, mitä E.H. teille kertoo. George Washington." Tämän jälkeen hän antoi sen takaisin airuelle, kehoittaen häntä ratsastamaan henkensä edestä.
Airut saapui Bedfordiin brittiläisten ryhdyttyä hyökkäämään. Komentaja luki vastauksen ja pisti sen taskuunsa. Amerikkalaiset voitettiin ja heidän johtajansa kaatui. Hänen taskustaan tavattiin H——n kirje ja Washingtonin siihen lisäämät sanat.
Sir Henry Clinton kutsutti seuraavana päivänä H——n luokseen. Tiedusteltuaan häneltä sitä ja tätä hän äkkiä pisti hänen eteensä kirjeen, kysyi, tunsiko hän käsialan ja tiesikö, kuka oli E.H. "Tietenkin Elijah Hadden, vakooja, jonka eilen hirtitte Powles Hookissa." Vastauksen nopeus, se seikka, että sen niminen vakooja tosiaan oli edellisenä päivänä hirtetty, ynnä kylmäverisyys pelastivat H——n. Sir Henry Clinton salli hänen poistua luotaan eikä häntä sen koommin nähnyt.
[9] Välimatkaa on vain muutama maili, ja tällä välimaalla liikkuvat
kertomuksemme tapaukset.[10] Ministeri merkitsee englannin kielessä myös pappia.
[11] Sissijoukkoa, jota maassa yleiseen sanottiin "lehmipojiksi",
komensi eversti De Lancey. Tämä upseeri, joka synnyltään ja
kasvatukseltaan kuului säätyläisiin, oli amerikkalaisten kesken
sangen vihattu otaksutun julmuutensa vuoksi, vaikkei ole mitään
todistetta siitä, että hän olisi harjoittanut muuta julmuutta kuin
mitä tämänkaltaisen sodankäynnin luontoon kuului.Eversti De Lancey kuului sukuun, jolla Amerikan siirtokunnissa oli huomattava asema. Hänen setänsä kuului kuollessaan New Yorkin siirtokunnan hallitukseen. Häntä ei kuitenkaan ole sekoitettava eräisiin muihin saman suvun jäseniin, joista useita palveli kuninkaallisessa armeijassa. Hänen serkkunsa, eversti Oliver De Lancey, oli kertomuksemme aikana Amerikassa toimivan brittiläisen armeijan kenraaliadjutantti, johon virkaan hänet nimitettiin onnettoman Andrén jälkeen. Lehmipoikia toisinaan sanottiin karkureiksi sen johdosta, että he olivat ruvenneet kruunun suojeluksen alaisiksi.
[12] Kirjoittaja näkyy viitanneen henkilöön, joka oli niin vähän
tunnettu, ettei tavallinen lukija voi arvata, ketä hän tarkoittanee.Andrén vangitsi, kuten yleiseen tiedetään, kolme talonpoikaa, jotka olivat vihollisen rosvoretkikuntia väijymässä. Tämän pienen joukon tärkein mies oli Paulding. Historiallinen tosiasia on, etteivät he suostuneet ottamaan vangiltaan lahjuksia, joita tämä tarjosi.
[13] Ahabin vaimon nimi merkitsee englanninkielessä yleiseen
huonomaineista naista. – Suom. huom.[14] Amerikkalaisia sanottiin "yläpuolisiksi" ja brittiläisiä
"alapuolisiksi". Nimitykset johtuivat heidän asemastaan Hudsoniin
nähden.[15] Tämän niminen amerikkalainen upseeri saatiin ilmi brittiläisten
linjain sisäpuolella valepuvussa, sotilaallisia tietoja
urkkimassa. Hänet tuomittiin ja mestattiin, kuten yllä mainittiin,
heti kun varustukset saatiin valmiiksi. Kerrotaan, että häntä
hirsipuun alla soimattiin siitä, että hän kohtalollaan häpäisi
virka-arvonsa. "On tämäkin upseerin arvoinen kuolema!" sanoi eräs
hänen kiinniottajistaan. "Hyvät herrat, mikä kuolema hyvänsä on
kunniallinen, kun mies kuolee Amerikan puolesta", vastasi Hale.Andréta hirtettäessä itkivät viholliset hänen ympärillään. Hale kuoli kenenkään säälimättä ja soimauksien keskellä; ja kuitenkin oli edellinen kunnianhimonsa, jälkimmäinen isänmaanrakkauden uhri. Jälkipolvi on tuomitseva kummankin ansion mukaan.
[16] Oikeudenhoito tapahtuu Amerikassa "hyvän kansan" nimessä y.m.,
y.m.; kansalla kun on hallitusvalta.[17] Amerikkalainen tarkoittaa lumipallolla neekeriä. – Suom. huom.
[18] Dublooni oli vanha espanjalainen kultaraha, arvoltaan noin Smk.
26:50. Suomentajan muistutus.