[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$f6HI2BS_ui2EQ2nYQQOOZCh5B13CFuaSRdlKWaderTcM":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":15,"language":16,"yearPublished":17,"yearPublishedTranslation":18,"wordCount":19,"charCount":20,"usRestricted":21,"gutenbergId":22,"gutenbergSubjects":23,"gutenbergCategories":26,"gutenbergSummary":29,"gutenbergTranslators":30,"gutenbergDownloadCount":32,"aiDescription":33,"preamble":34,"content":35},1051,"Ihmissyöjäin saarilla","London, Jack (todennäk. John Griffith Chaney)",1876,1916,"1051-london-jack-ihmissyojain-saarilla","1051__London_Jack__Ihmissyöjäin_saarilla",null,"romaani",[14],"seikkailu",[],"fi",1911,1920,57956,377261,false,50030,[24,25],"Adventure stories","Oceania -- Fiction",[27,28],"Adventure","Novels","\"Ihmissyöjäin saarilla: (Adventure) Romaani\" by Jack London is a novel written in the early 20th century. The story is set in the treacherous and exotic backdrop of the Solomon Islands, focusing on David Sheldon, a white man managing a plantation while combating a severe illness and an outbreak among the local native population. The narrative explores themes of survival, cultural clashes, and the tension between the colonizers and the native people.  The beginning of the novel introduces us to Sheldon, who is gravely ill and tasked with treating sick locals amidst a raging fever outbreak, likely caused by a dangerous disease known as punatauti (dengue fever). Struggling with his own health, he navigates unsettling dynamics with the island's inhabitants, who are portrayed as both fearful and resentful. As the plot unfolds, the tension escalates, revealing Sheldon's fears of losing control over his plantation and the natives' growing defiance. This initial section lays the groundwork for a gripping adventure teeming with life-and-death stakes and interpersonal conflict as Sheldon tries to maintain order while illness and distrust threaten both his life and the community he leads. (This is an automatically generated summary.)",[31],"Tudeer, Aune",325,"Salomonsaarille sijoittuva seikkailuromaani kertoo englantilaisesta plantaasinomistajasta, joka kamppailee sairautta ja vihamielistä ympäristöä vastaan. Hänen elämänsä muuttuu, kun saarelle saapuu Joan Lackland, itsenäinen ja peloton amerikkalaisnainen, joka haastaa vallitsevat käsitykset naisen asemasta ja osallistuu saaren vaarallisiin tapahtumiin.","Jack Londonin 'Ihmissyöjäin saarilla' on Projekti Lönnrotin julkaisu\nn:o 1051. E-kirja on public domainissa sekä EU:ssa että sen ulkopuolella,\njoten emme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen\nsuhteen.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Tapio Riikonen ja Projekti Lönnrot.","IHMISSYÖJÄIN SAARILLA\n\n(Adventure) Romaani\n\n\nKirj.\n\nJACK LONDON\n\n\nSuom. Aune Tudeer\n\n\n\nOtava, Helsinki, 1920.\n\n\n\n\n\n\nSISÄLLYS:\n\n      I. Jotakin on tehtävä.\n     II. Jotakin tulee tehdyksi.\n    III. \"Jessie\" saapuu.\n     IV. Joan Lackland.\n      V. Hän tahtoo hankkia itselleen plantaasin.\n     VI. Myrsky.\n    VII. Kesytöntä joukkoa.\n   VIII. Paikallisvärit.\n     IX. Mies ja nainen.\n      X. Boucher'n sanantuoja.\n     XI. Port Adamsin joukko.\n    XII. Mr Morgan ja Mr Raff.\n   XIII. Nuoruuden logiikka.\n    XIV. \"Martha.\"\n     XV. Käsitteitten selvittelyä.\n    XVI. Keskenkasvuinen tyttö.\n   XVII. \"Teidän Miss Lacklandinne.\"\n  XVIII. Kirjat ovat joskus oikeassa.\n    XIX. Kadonnut lelu.\n     XX. Kuin miesten kesken.\n    XXI. Kiellettyä tavaraa.\n   XXII. Gogoomy tekee lopun Kwaquesta.\n  XXIII. Sanoma viidakoista.\n   XXIV. Sisämaassa.\n    XXV. Pääkallonpyytäjät.\n   XXVI. Kallista aikaa hukkaan.\n  XXVII. Uudenaikainen kaksintaistelu.\n XXVIII. Antautuminen.\n\n\n\n\nI.\n\nJotakin on tehtävä.\n\n\nValkoinen mies oli hyvin sairas. Häntä kantoi selässään villatukkainen,\nmustaihoinen alkuasukas, jonka korvalehdet olivat niin lävistetyt ja\nvenytellyt, että toinen oli katkennut ja toiseen oli pistetty kolmen\ntuuman paksuinen puupalikka. Katkennut korva oli lävistetty uudelleen,\nmutta tällä kertaa niin vaatimattomasti, että reikään mahtui vain lyhyt\nsavipiippu. Ihmisratsu oli rasvainen ja likainen, ja hänen ainoana\nverhonaan oli mahdollisimman kapea ja tahrainen puuvillakankainen vyö.\nMutta valkoinen mies piti hänestä kiinni epätoivoisen lujasti. Silloin\ntällöin hänen päänsä väsymyksestä painui lepäämään villavaa niskaa\nvasten, joskus hän taas kohotti sitä ja tuijotti kuumeisin katsein\nkookospalmuja, jotka huojuivat hänen silmissään ikäänkuin hehkuvan\nhelteen pyörryttäminä. Hänen pukunaan oli ollut paita ja kappale\npuuvillakangasta, joka oli kiedottu vyötäisten ympäri ja ulottui\npolviin asti. Päässään hänellä oli kulunut Stetson-hattu, n.s.\nBaden-powell. Vyötäisillä oli vyö, jossa riippui isoreikäinen\nautomaattinen pistooli sekä muutamia varapanoksia odottamattomien\ntapausten varalta.\n\nHeitä seurasi neljä- tai viisitoistavuotias musta nuorukainen, joka\nkantoi lääkepulloja, sangollista kuumaa vettä sekä kaikenlaisia muita\nsairaanhoitotarpeita. He astuivat pienen, vitsoista punotun veräjän\nkautta pihamaalta ja jatkoivat kulkuaan paahtavassa päivänpaisteessa\nvastaistutettujen kookospalmujen lomitse, jotka eivät luoneet\nvähintäkään varjoa. Ei tuulenhenkäystäkään tuntunut, ja helteinen,\nraskas ilma oli ruton myrkyttämä. Juuri siltä taholta, jonne he\nsuuntasivat kulkunsa, kuului sekavaa melua, ikäänkuin kadotukseen\njoutuneitten sielujen valitusta, kidutettujen olentojen tuskanhuutoja.\nPitkä, matala vaja tuli näkyviin heidän edessään, ja sieltä juuri nuo\näänet lähtivät. Kuului parkua ja kiljuntaa, johon milloin suru,\nmilloin hirvittävä tuska tuntui olleen aiheena. Lähemmäksi ehdittyään\nvalkoinen mies saattoi kuulla matalaa, keskeytymätöntä voihkinaa ja\nvaikeroimista. Hän värisi ajatellessaan, että hänen täytyi mennä tuonne\nsisään, ja tuokion ajan hän varmasti luuli olevansa pyörtymäisillään.\nSillä Salomonin-saarten kammotuin vitsaus, punatauti, oli kohdannut\nBeranden plantaasia, ja hänen piti yksin taistella sitä vastaan. Ja\nlisäksi hän itsekin oli sairaana.\n\nYhä miehen selässä riippuen hän kumartui ja suoriutui siten matalasta\noviaukosta. Hän otti pojalta pienen pullon ja veti väkevää ammoniakkia\nkeuhkoihinsa kootakseen kaikki ruumiin ja sielun voimat lähestyvää\nkoetusta varten. Sitten hän huusi: \"vaiti!\" ja melu hiljeni. Vajan\npäästä päähän oli laudoista rakennettu kuuden jalan levyinen, loivasti\nkalteva lava, ja sen reunaa myöten kulki yardin levyinen käytävä.\nLavalla virui lähekkäin parikymmentä mustaihoista. Ensi silmäykseltä\nhuomasi, että he olivat hyvin alhaisella ihmisyyden asteella. He olivat\nihmissyöjiä. Heidän kasvonsa olivat epäsuhtaiset, eläimelliset, heidän\nruumiinsa rumat ja apinamaiset. Heillä oli simpukan- tai\nkilpikonnankuorista tehdyt nenärenkaat, ja lävistetyn nenän päästä\nulkonivat kankeaan rautalankaan pujotellut helmituntosarvet. Korvat\nolivat lävistetyt ja venytetyt, niin että niihin oli saatu pistetyksi\npuupalikoita, tikkuja, piippuja ynnä muita alkeellisia koristuksia.\nHeidän kasvoihinsa ja ruumiisiinsa oli tatuoitu tai viilletty\ninhoittavia kuvioita. Sairasvuoteella maatessaan heillä ei ollut mitään\nvaatetta yllään, ei edes vyötä, mutta näkinkengistä tehtyjä\nrannerenkaitaan, helminauhojaan ja nahkavöitään, joihin -- paljasta\nruumista vasten -- oli pistetty tupettomia veitsiä, he eivät olleet\nriisuneet yltään. Monen ruumiissa oli kauhistavia haavoja. Kärpäsparvet\npyrähtelivät lentoon ja asettuivat taas lepäämään tai lentelivät sinne\ntänne kuin tummat pilvet.\n\nValkoinen mies kulki rivin päästä päähän ja jakoi jokaiselle sairaalle\nlääkeannoksensa. Muutamat saivat kloraalia. Hänen täytyi äärimmilleen\npingoittaa tahdonvoimansa jaksaakseen muistaa, kutka sairaista sietivät\noksetusjuurta ja kutka olivat niin heikkoja, ettei heille voinut antaa\ntätä voimakasta rohtoa. Erään, joka makasi lavalla kuolleena, hän käski\nkantamaan pois. Hän puhui terävällä, käskevällä äänellä, joka\nilmeisesti oli tottunut vaatimaan ehdotonta kuuliaisuutta, ja terveet\nmiehet tottelivat hänen käskyään, vaikkakin vihaisesti murjottaen. Yksi\nmurisi jotakin syvällä rintaäänellä tarttuessaan ruumista jalkoihin.\nValkoinen mies purki hänelle tyytymättömyytensä sanoin ja teoin.\nPonnistuksen tuottamasta tuskasta huolimatta hän ojensi käsivartensa ja\nsurvaisi rystysillään mustaihoista suulle.\n\n\"Mitä sinä mukiset, Angara?\" huusi hän. \"Mitä sinä puhut itseksesi?\nHäh? Saat selkääsi niin että mäikyy!\"\n\nKetterästi kuin villieläin kyyristyi mustaihoinen hypätäkseen valkoisen\nmiehen kimppuun. Villieläimen viha loisti hänen katseestaan, mutta\nsamassa hän näki valkoisen miehen käden laskeutuvan vyössä riippuvaa\npistoolia kohti. Hyppäys jäi tekemättä. Jännitetty ruumis kävi jälleen\nveltoksi, ja musta mies kumartui ruumiin yli ja auttoi toveriaan\nkantamaan sitä ulos. Tällä kertaa hän ei murissutkaan.\n\n\"Elukat!\" sähähti valkoinen mies hampaittensa välistä koko tälle\nSalomonin-saarten alkuasukasjoukolle.\n\nHän oli hyvin sairas, tämä valkoinen mies, yhtä sairas kuin mustat,\njotka avuttomina viruivat hänen ympärillään ja joita hän hoiteli.\nTullessaan löyhkäävään sairashuoneeseen hän ei koskaan tietänyt,\njaksaisiko kulkea rivin päästä päähän vai eikö. Mutta hän tiesi\nvarmasti, että jos nämä mustat näkisivät hänen voimiensa pettävän, niin\nne, jotka vain kynnelle kykenivät, karkaisivat hänen kurkkuunsa kuin\nverenhimoiset sudet.\n\nRivin keskikohdalla oli muuan potilas kuolemaisillaan. Valkoinen mies\nmääräsi, että hänet oli siirrettävä pois heti kun hän oli heittänyt\nhenkensä. Eräs terve mies pisti päänsä vajan ovesta ja sanoi:\n\n\"Neljä olla sairas hyvin paljon.\"\n\nUudet potilaat, jotka kuitenkin vielä pysyivät pystyssä, seurasivat\npuhujan kintereillä. Valkoinen mies erotti joukosta heikoimman ja\nsijoitti hänet paikalle, jolta ruumis vast'ikään oli korjattu pois.\nLähinnä heikommalle hän antoi määräyksen odottaa paikkaa, kunnes joku\ntaas kuolisi. Käskien erään terveistä miehistä ottaa joukon työmiehiä\npeltotöistä laajentamaan sairaalavajaa hän jatkoi kulkuaan käytävää\npitkin, antoi lääkkeitä ja laski leikkiä Etelämeren-saarten\nenglanninmurteella saadakseen sairaat hetkeksi unohtamaan\nkärsimyksensä. Silloin tällöin kuului rivin loppupäästä surkeata\nvalitusta. Ehtiessään sinne hän huomasi, että valittaja oli muuan terve\npoika. Valkoinen mies kiivastui.\n\n\"Mitä sinä uliset?\" kysyi hän.\n\n\"Hän olla minu veli\", kuului vastaus. \"Ja hän kuole hyvin paljon.\"\n\n\"Sinä huudat, että hän on sinun veljesi ja kuolee pian\", jatkoi\nvalkoinen mies uhkaavalla äänellä. \"Mutta minä olen sinulle hyvin\nvihainen. Älä ulvo siinä, tolvana! Siitä veljesi vain kuolee pikemmin.\nLakkaatkos ihan paikalla, taikka saat päin kuonoasi niin pirusti!\"\n\nHän uhkasi valittajaa nyrkillään, ja mustaihoinen kyyristyi kokoon\nluoden häneen yrmeän, tuijottavan katseen.\n\n\"Huuto ei auta, ei yhtään\", jatkoi valkoinen mies ystävällisemmin. \"Älä\nhuuda! Aja pois kärpäset hänen päältään. Paljon kärpäsiä. Tuo vettä ja\npese veljesi, pese oikein hyvin, niin hän tulee terveeksi. -- Pian!\"\nlisäsi hän kiivaasti, ja hänen tahdonvoimansa vaikutti mustan alhaiseen\nmieleen niin voimakkaasti, että tämä kiireesti ryhtyi karkoittamaan\nhäiritseviä kärpäsparvia.\n\nValkoinen mies ratsasti jälleen ulos haisevaan helteeseen. Hän piti\nlujasti kiinni mustan ratsunsa kaulasta ja hengähti syvään, mutta\nraskas ilma tuntui kutistavan hänen keuhkojaan ja hän painoi päänsä\nalas ja torkkui, kunnes he saapuivat hänen asunnolleen. Jokainen\ntahdonponnistus kidutti häntä, ja kuitenkin hänen täytyi lakkaamatta\nponnistaa tahtoaan. Hän antoi mustalle kantajalleen kulauksen viinaa.\nHänen palvelijansa Viaburi toi hänelle sublimaattia ja vettä, ja hän\npeseytyi perinpohjaisesti, otti sitten kloraaliannoksensa, koetti\nvaltimoaan ja ruumiinlämpöään ja heittäytyi vuoteelle hiljaa\nvoihkaisten. Oli iltapäivä, ja hän oli käynyt kolmannella\nkierroksellaan sairaitten luona. Hän kutsui palvelijansa luokseen.\n\n\"Ota iso kaukoputki ja katso näkyykö 'Jessie'\", käski hän.\n\nPoika nosti pitkän kaukoputken verannalle ja katsoi tarkasti merelle\npäin.\n\n\"Yksi kuunari kauas pois pikku matka\", ilmoitti hän. \"Voi olla\n'Jessie'.\"\n\nValkoinen mies huoahti ilosta.\n\n\"Jos se on 'Jessie', niin saat pian tupakkaa\", sanoi hän.\n\nVallitsi hetken hiljaisuus, ja valkoinen mies odotti kärsimättömästi.\n\n\"Ehkä 'Jessie', ehkä toinen kuunari\", oli epäröivä vastaus.\n\nSairas pyörähti vaivoin vuoteen laidalle ja laskeutui polvilleen\npermannolle. Tuolin avulla hän pääsi jaloilleen. Pitäen siitä kiinni ja\nmiltei koko painollaan siihen nojaten hän työnsi sen ovelle ja ulos\nverannalle. Ponnistuksen hiki valui pitkin hänen kasvojaan ja tunkeutui\nhartioitten kohdalla paidan läpi. Hänen onnistui päästä istumaan\ntuolille, jolle hän vaipui uupuneena läähättäen. Hetken kuluttua hän\nsuoristautui. Poika asetti kaukoputken verannan poikkipuun nojaan, ja\nmies katsoi sen läpi merelle. Viimein hän sai näkyviinsä kuunarin\nvalkoiset purjeet ja tutki niitä tarkoin.\n\n\"Ei 'Jessie'\", sanoi hän hyvin hiljaa. \"Se on 'Malakula'.\"\n\nHän siirtyi istumaan lepotuoliin. Kolmensadan jalan päässä\nrakennuksesta meren mainingit löivät rantaan. Vasemmalla hän saattoi\nnähdä Balesuna-joen matalikkoa reunustavat valkeat hyrskyt ja kauempana\nSavo-saaren särmikkäät ääriviivat. Suoraan hänen edessään, kahdentoista\nmailin levyisen salmen tuolla puolen, oli Florida-saari, ja kauempana,\noikealla, hän himmeästi saattoi erottaa osia Malaitasta -- tuosta\nhurjasta saaresta, murhan, ryöstön ja ihmissyönnin pesäpaikasta, jonka\nasujamistosta hänen plantaasinsa kaksisataa työntekijää olivat\nvärvätyt. Talon ja rannan välillä oli ruokoaitaus. Veräjä oli raollaan,\nja hän lähetti pojan sulkemaan sen. Aitauksen sisäpuolella kasvoi\njoitakin korkeita kookospalmuja. Veräjälle vievän tien kummallakin\npuolella oli korkea lipputanko. Ne oli pystytetty kymmenen jalan\nkorkuisiin keinotekoisiin multatöyräisiin. Lipputankojen tyveä\nympäröivät lyhyet, valkeaksi maalatut ja raskaitten rautavitjojen\nyhdistämät pylväät. Itse tangot muistuttivat laivan mastoja ja olivat\nvarustetut asiaankuuluvalla tavalla kiinnitetyillä märssytangoilla,\nvanttitouveilla, väylingeillä, kahveleilla ja lippunuorilla. Toisen\ntangon kahvelissa riippui veltosti lepattaen kaksi kirjavaa lippua,\nsinivalkoinen shakkilautalippu ja valkea viiri, jonka keskellä oli\npunainen kiekko. Se oli kansainvälinen hätämerkki.\n\nPihan etäisimpään nurkkaan oli haukka laskeutunut maahan. Mies katseli\nsitä ja näki, että se oli sairas. Hän tuumiskeli, olikohan tuon linnun\nyhtä paha olla kuin hänenkin, ja tunsi jonkinlaista laimeata iloa\ntullessaan ajatelleeksi heidän keskinäistä heimolaisuuttaan. Hän nousi\nistualtaan ja käski palvelijaansa soittamaan isoa kelloa merkiksi\nsiitä, että plantaasin työntekijäin oli aika lopettaa työnsä ja\nvetäytyä parakkeihin. Sitten hän taas nousi mustan ihmisratsunsa\nselkään ja lähti päivän viimeiselle kierrokselle.\n\nSairaalassa oli kaksi uutta potilasta, joille hän antoi annoksen\nrisiiniöljyä. Hän oli tyytyväinen päiväänsä, se oli ollut harvinaisen\nhelppo. Vain neljä kuolemantapausta oli sattunut. Hän kävi katsomassa\nkoprankuivausta, joka paraikaa oli käynnissä, ja kulki parakkien läpi\nnähdäkseen, oliko joku sairas välittämättä hänen eristäytymiskäskystään\npiiloutunut sinne. Palattuaan asuntoonsa hän kuunteli työnjohtajiensa\nkertomukset ja jakoi työmääräyksiä seuraavan päivän varalle.\nSitten hänen puheilleen tuli laivaväen päällysmies, jonka oli\njoka ilta käytävä isännälleen vakuuttamassa, että valaanpyyntiveneet\nolivat vedetyt maihin ja lukitut. Tämä oli perin välttämätön\nvarovaisuustoimenpide, sillä mustaihoiset olivat levotonta joukkoa, ja\njos vene lukitsemattomana jäi rannalle yöksi, niin parikymmentä\ntyöntekijää oli varmasti aamulla tipotiessään. Koska jokainen musta oli\nnoin kolmenkymmenen dollarin arvoinen -- tai vähemmän, riippuen siitä,\nkuinka suuren osan sovitusta ajasta hän oli ollut työssä -- niin moinen\ntappio ei ollut Beranden plantaasille leikin asia. Sitäpaitsi\nvalasveneistä Salomonin-saarilla maksettiin lopuksi sievoisia summia,\nja kuolemantapaukset päivä päivältä vähensivät työvoimaa. Seitsemän\nmustaa oli edellisellä viikolla paennut viidakkoihin, ja neljä heistä\noli tulla laahustanut takaisin kertoen, että vieraanvaraiset bushmannit\nolivat tappaneet ja _kai-kaineet_ [syöneet] kaksi heidän joukostaan.\nSeitsemäs oli yhä vapaana, ja hänen kerrottiin piileksivän rannikolla\nja odottavan tilaisuutta saada käsiinsä kanootin, päästäkseen omalle\nsaarelleen.\n\nViaburi toi kaksi sytytettyä lyhtyä valkoisen miehen tarkasteltaviksi.\nTämä tutki niitä tarkoin ja näki, että ne paloivat kirkkaasti, levein,\ntasaisin liekein, ja nyökäytti hyväksyvästi päätään. Toinen lyhdyistä\nnostettiin lipputangon kahveliin, ja toinen ripustettiin avaralle\nverannalle. Näiden majakkatulien tarkoituksena oli ohjata\nmerenkulkijoita Beranden ankkuripaikkaan, ja joka ilta vuodet umpeensa\nne samalla tapaa tarkastettiin ja ripustettiin paikoilleen.\n\nValkoinen mies laskeutui jälleen vuoteelleen helpotuksesta huoahtaen.\nPäivän työ oli päättynyt. Pyssy oli hänen vieressään vuoteella,\nrevolveri hänen kätensä ulottuvilla. Vierähti tunti, jonka aikana hän\nei liikahtanutkaan. Hän lepäsi puolinukuksissa, miltei horrokseen\nvaipuneena. Äkkiä hän havahtui. Hänen takanaan olevalta verannalta\nkuului hiljaista narinaa. Huone oli L:n muotoinen ja vuodenurkka pimeä,\nmutta huoneen pääosassa, biljardipöydän yläpuolella ja juuri\nnurkkauksen takana, jotta valo ei häirinnyt häntä, paloi lamppu\nkirkkaasti. Myöskin veranta oli hyvin valaistu. Hän odotti\nhievahtamatta. Narina kuului uudelleen, ja hän ymmärsi, että talon\nulkopuolella hiiviskeli useita miehiä.\n\n\"Mitä siellä?\" huusi hän tuimasti.\n\nKoko talo, joka oli rakennettu paaluille noin 12 jalkaa maanpinnan\nyläpuolelle, vavahteli pakenevien jalkain töminästä.\n\n\"He alkavat käydä rohkeiksi\", mutisi mies. \"Tässä on jotakin tehtävä.\"\n\nTäysikuu nousi Malaitan yläpuolelle ja valaisi Berandea. Oli aivan\ntyven. Sairaalasta kuului yhä valitusta. Ruohokattoisissa parakeissa\nnukkui lähes kaksisataa villatukkaista ihmissyöjää päivän aherruksesta\nuupuneina. Mutta yksi heistä kirosi valkoista miestä, joka ei koskaan\nnukkunut, ja moni nosti päätään kuullakseen häntä. Talon neljällä\nverannalla paloivat lyhdyt kirkkaasti. Ja valkoinen mies itse makasi\nhuoneessaan pyssy toisella, revolveri toisella puolellaan, ja\nheittelehti voihkien vuoteellaan välillä hetkiseksi uinahtaen\nlevottomaan uneen.\n\n\n\n\nII.\n\nJotakin tulee tehdyksi.\n\n\nSeuraavana aamuna David Sheldon huomasi tilansa entistä\narveluttavammaksi. Oli ilmeistä, että hän oli huomattavasti heikompi,\nja lisäksi oli muitakin epäsuotuisia oireita havaittavissa.\nLähtiessään kierrokselleen hän katseli ympärilleen saadakseen aiheen\nkiivastumiseen. Hän tarvitsi sitä. Jännittynyt tilanne olisi ollut\nkyllin vakava, vaikkapa hän olisi ollut aivan tervekin, ja välttämättä\noli nyt jotakin tehtävä, ennenkuin tauti teki hänet aivan avuttomaksi.\nMustat kävivät yhä vihaisemmiksi ja uhkamielisemmiksi, ja että he\nedellisenä iltana olivat rohjenneet tunkeutua hänen verannalleen asti\n-- mitään sen röyhkeämpää saattoi Berandella tuskin tapahtua -- se\nennusti pahaa. Ennemmin tai myöhemmin he saisivat hänet käsiinsä, ellei\nhän sitä ennen saisi heitä nujerretuksi, ellei hän taas uudelleen\ntuntuvalla ja tehoavalla tavalla saisi syövytetyksi heidän mustiin\nsieluihinsa, että valkoista miestä vastaan ei kannattanut nousta.\n\nHän palasi pettyneenä taloonsa. Hän ei ollut saanut ainoatakaan\ntilaisuutta muistuttaa heille, miten röyhkeydestä ja uppiniskaisuudesta\nrangaistiin. Ja tällaisia rikoksia oli sattunut joka päivä sen jälkeen\nkuin tauti oli puhjennut Berandella. Jo se, ettei kukaan ollut tehnyt\nitseään syypääksi mihinkään rikokseen, oli itsessään epäilyttävä\nseikka. He alkoivat tulla oveliksi. Hän katui, ettei edellisenä yönä\nollut odottanut, kunnes rauhanhäiritsijät olisivat tunkeutuneet sisään\nasti. Silloin hän olisi ampunut yhden tai pari, ja antanut muille\nverikirjaimin kirjoitetun läksyn opittavaksi. Hän oli yksin -- ja heitä\noli kaksisataa, ja ajatus, että sairaus kävisi hänelle ylivoimaiseksi\nja että hän joutuisi heidän valtaansa, tuntui kammottavalta. Hän oli\nnäkevinään mustien ryntäävän viljelysten poikki, ryöstävän varastot\nputipuhtaiksi, polttavan rakennukset poroksi ja lähtevän Malaitalle.\nVielä hän oli näkevinään toisen kaamean näyn: oman päänsä\npäivänpaisteessa kuivattuna ja kärvennettynä koristamassa\nihmissyöjäkylän kanoottivajaa. Ellei \"Jessie\" pian ehtinyt perille, oli\nhänen ryhdyttävä tehokkaisiin toimenpiteisiin.\n\nKello oli juuri soinut kutsuen työntekijät viljelyksille, kun Sheldon\nsai vieraan. Hän oli siirrättänyt vuoteensa verannalle ja lepäsi\nsiellä, kun kanootit melottiin rantaan ja vedettiin maihin.\nNeljäkymmentä keihäillä, jousilla, nuolilla ja sotanuijilla asestettua\nmiestä asettui ryhmään aitauksen ulkopuolelle, mutta vain yksi astui\nsisään. He tiesivät, mitä Beranden laki tässä suhteessa määräsi, samoin\nkuin jokainen tuhansien mailien alalle siroitettujen Salomonin-saarten\nalkuasukas tiesi, miten hänen täytyi menetellä jokaisen valkoisen\nmiehen pihamaahan nähden. Sheldon tunsi miehen, joka lähestyi polkua\npitkin, Sili'ksi, Balesunan kylän päälliköksi. Alkuasukas ei noussut\nportaita ylös, vaan pysähtyi niiden juureen ja puhui sieltä ylhäällä\nlepäävälle valkoiselle herralle.\n\nSili oli älykkäämpi kuin hänen rotunsa jäsenet ylimalkaan, mutta hänen\nälynsä oli vain omiaan tekemään tuon rodun alhaisen kannan sitäkin\nilmeisemmäksi. Hänen silmänsä olivat pienet ja lähellä toisiaan ja\nilmaisivat julmuutta ja viekkautta. Helminauha ja patruunavyö olivat\nhänen ainoat vaatekappaleensa. Kaiverrettua helmiäiskorua, joka riippui\nnenästä leukaan asti ja oli vastuksena hänen puhuessaan, hän käytti\nyksinomaan kaunistuksena, kun sitävastoin korviin pistetyillä reijillä\noli käytännöllinen tarkoitus, niissä kun sopi pitää piippua ja\ntupakkaa. Rikkinäiset torahampaat olivat mustuneet arekapalmun\npähkinöistä, joita hän alinomaa pureskeli ja joiden mehua hän\ntuontuostakin sylkäisi maahan.\n\nPuhuessaan tai kuunnellessaan hän irvisteli kuin apina. Vastatessaan\nmyöntävästi hän painoi silmäluomensa alas ja työnsi leuan eteenpäin.\nHän puhui lapsellisen uhkamielisesti, ja hänen ylpeä käytöksensä ja\nnöyrä pysyttelemisensä verannan juurella olivat omituisessa\nristiriidassa keskenään. Hän, jolla oli tämä lukuisa seuralaisjoukko,\noli Balesunan kylän herra ja hallitsija. Mutta valkoinen mies, jolla ei\nollut ainoatakaan seuralaista, oli Beranden herra ja hallitsija --\nolipa hän kerran sattumalta omin voimin tehnyt itsensä Balesunankin\nherraksi ja hallitsijaksi. Sili ei mielellään muistellut sitä. Se oli\ntapahtunut aikana, jolloin hän vielä opetteli tuntemaan valkoisten\nmiesten luonnetta ja oppi kammoamaan heitä. Hän oli kerran tehnyt sen\nrikoksen, että oli suonut turvapaikan kolmelle Berandesta karanneelle\nmalaitalaiselle. He olivat antaneet hänelle kaiken omaisuutensa\npalkaksi suojeluksesta ja siitä, että hän oli luvannut auttaa heitä\npääsemään kotisaarelleen. Tällöin hän oli ikäänkuin vilaukselta nähnyt\npalasen häikäisevää tulevaisuutta, jossa hänen kylänsä olisi Beranden\nja Malaitan välisen maanalaisen rautatien toinen asemapaikka.\n\nOnnettomuudekseen hän ei silloin ollut selvillä valkoisten miesten\ntavoista. Mutta juuri tämä valkoinen mies opetti hänet tuntemaan ne. Hän\nsaapui päivän sarastaessa hänen ruohomajalleen. Ensi silmänräpäyksessä\nse oli huvittanut häntä, Sili'ä. Hänhän oli niin oivallisessa turvassa\ntäällä kylänsä keskellä. Mutta seuraavassa hetkessä ja ennenkuin\nhän ehti kirkaistakaan, oli valkoinen mies iskenyt häntä suulle\nnyrkkiraudalla ja pakottanut hänet nielemään hätähuutonsa. Sitten\nvalkoisen miehen toinen nyrkki oli osunut hänen korvansa alle, eikä Sili\nsen jälkeen tietänyt, mitä hänelle tapahtui. Tullessaan tajuihinsa hän\nhuomasi olevansa valkoisen miehen veneessä matkalla Berandelle. Ja\nBerandella hänen arvostansa ja asemastansa ei oli välitetty\nhituistakaan, hänet oli pantu käsi- ja jalkarautoihin puhumattakaan\nkahleista. Kun hänen heimonsa oli luovuttanut nuo kolme karkulaista,\noli hän päässyt vapaaksi. Ja lopuksi tuo julma valkoinen mie oli\nkiristänyt häneltä ja Balesunan kylältä kymmenen tuhatta\nkookospähkinää. Sen koommin hän ei olisi ottanut turviinsa\nmalaitalaisia karkulaisia. Hän oli se sijaan alkanut harjoittaa heidän\nkiinniottamistaan. Se oli turvallisempaa. Ja sitäpaitsi hänelle\nmaksettiin heistä tötteröllinen tupakkaa kappaleelta. Mutta jos hän\njoskus vain saisi tuon valkoisen miehen käsiinsä, ja hän tapaisi hänet\nsairaana tai sattuisi seisomaan hänen takanaan hänen kompastuessaan ja\nkaatuessaan viidakossa, niin silloinpa hänellä olisi hallussaan pää,\njosta maksettaisiin hyvät hinnat Malaitalla.\n\nSheldon oli tyytyväinen Sili'n kertomiin uutisiin. Seitsemäs\nviimeisestä karkulaisjoukosta oli saatu vangiksi ja oli paraikaa\nveräjän luona. Synkeänä ja jurona, käsivarret sidottuina\nkookoskuiduilla, ruumis kuivuneen veren tahraamana äskeisen ottelun\njälkeen vangitsijoita vastaan hänet tuotiin aitauksen sisäpuolelle.\n\n\"Sinä olet hyvä mies, Sili\", selitti Sheldon, päällikön latkiessa\nviinaa. \"Saitte pian kiinni minun työmieheni. Tämä on vahva työmies.\nAnnan sinulle käärön tupakkaa -- koko käärön. Ja lisäksi saat kolme\nsyltä kangasta ja ison veitsen.\"\n\nKaksi palvelijaa toi tupakan ja muut luvatut tavarat varastohuoneesta\nja antoi ne Balesunan kylän päällikölle, joka otti lisäpalkkion vastaan\nmurahtaen ja kiinnittämättä siihen erikoista huomiota sekä lähti\nastuskelemaan rantaan päin kanoottiensa luokse. Sheldonin käskystä\npalvelijat sitoivat vangin käsistä ja jaloista erääseen rakennuksen\ntukipaaluun. Kello yhdeltätoista työmiesten palatessa töistään Sheldon\nkutsui heidät kokoon pihamaalle verannan edustalle. Jok'ainoa, joka\nkynnelle kykeni, oli saapuvilla, vieläpä nekin, jotka avustivat\nsairaalassa. Naisetkin ja plantaasin lapsilauma asetettiin muiden\nmukana kahteen riviin. Lähes kahteensataan nousi noiden alastomien\nvilli-ihmisten luku. Paitsi tavanmukaisia helmi-, simpukankuori- ja\nluukoristeita riippui heidän lävistetyissä korvissaan ja sieraimissaan\nlukkoneuloja, lankanauloja, rautaisia hiusneuloja, ruostuneita\nkeittoastiain rautakahvoja ja säilykerasioiden avaimia. Muutamien\nkähäräisissä hiuksissa riippui kynäveitsiä. Erään rinnalla heilui\nposliininen ovenripa, toisen rinnalla herätyskellon metallitaulu.\n\nHeidän edessään, nojaten tukea etsien verannan kaidepuuhun, seisoi\nsairas valkoinen mies. Kuka tahansa heistä olisi pikkusormellaan voinut\nkaataa hänet. Hänen ampuma-aseistaan huolimatta joukko olisi voinut\nkarata hänen kimppuunsa ja antaa hänelle iskun. Silloin sekä hänen\npäänsä että plantaasi olisivat olleet heidän. Vihaa, veren- ja\nkostonhimoa heillä oli yllin kyllin. Mutta jotakin heiltä puuttui, mitä\nvalkoisella miehellä oli; heillä ei ollut sitä ylemmyyden tulta, jota\nei voinut sammuttaa, vaan joka taudin runtelemassa ruumiissa paloi yhtä\nvoimakkaana kuin koskaan ja joka oli valmis minä hetkenä hyvänsä\nleimahtaen polttamaan heidät vihansa liekillä.\n\n\"Narada! Billy!\" huusi Sheldon ankaralla äänellä.\n\nKaksi miestä hiipi vastahakoisesti lähemmäksi ja jäi odottamaan.\n\nSheldon antoi käsirautojen avaimet palvelijalle, joka meni rakennuksen\nalle ja päästi vangin kahleistaan.\n\n\"Narada ja Billy, viekää tämä poika puun luo ja sitokaa hänet siihen\nkädet ylös!\" komensi Sheldon.\n\nSill'aikaa kuin miehet katselijain levottomasti murahdellessa\nvitkastellen tekivät niinkuin Sheldon oli käskenyt, toi eräs\npalvelijoista paikalle paksuvartisen, pitkäsiimaisen ruoskan. Samassa\nSheldon alkoi puhua.\n\n\"Tämä Arunga -- minä olen hänelle hyvin vihainen. Minä en ole\nvarastanut tältä Arungalta. Minä en ole puijannut häntä. Minä sanon:\n'Ali right -- tulet minun kanssani Berandeen, teet siellä työtä kolme\nvuotta! Hän tulee. Saa ruokaa tarpeeksi ja täyden palkan. Miksi hän\nlähtee karkuun? Minä olen hänelle hyvin vihainen. Minä annan hänelle\npiiskaa, koska hän on karannut. Minä maksoin Sili'lle, Balesunan\nsuurelle päällikölle, paketin tupakkaa, koska hän oli ottanut kiinni\nArungan. All right, Arunga maksaa tämän tupakan! Kuusi puntaa oli\nArungan palkka. Yksi vuosi lisää täytyy Arungan tehdä työtä Berandessa.\nAll right. Nyt hän saa kymmenen lyöntiä kolme kertaa. Sinä Billy otat\npiiskan ja annat Arungalle kymmenen lyöntiä kolme kertaa. Kaikki miehet\nkatsovat, kaikki Maryt [Mary, etelämeren saarten englanninkielessä =\nnainen] katsovat, sillä jos he tahtovat karata, niin saavat nähdä, että\nvalkoinen mies on vahva mies, ei päästä karkuun. Vahva mies -- Billy,\nkymmenen lyöntiä kolme kertaa.\"\n\nPalvelija ojensi Billylle ruoskan, mutta tämä ei ottanut sitä vastaan.\nSheldon odotti rauhallisesti. Kaikkien ihmissyöjien katseet olivat\ntähdättyinä häneen ilmaisten epäröintiä, pelkoa tai kärsimättömyyttä.\nTämä hetki oli ratkaiseva, saisiko yksinäinen valkoinen mies elää vai\neikö.\n\n\"Kymmenen lyöntiä kolme kertaa, Billy\", kehoitti Sheldon, mutta hänen\näänensä oli saanut omituisen metallikaiun.\n\nBilly rypisti kulmiaan, katsahti ylös ja taas alas, mutta ei\nliikahtanutkaan.\n\n\"Billy!\"\n\nSheldonin huuto pamahti kuin pistoolin laukaus. Villi säpsähti.\nKatsojien säännöttömät kasvot vääntyivät leveään irvistsyksenkaltaiseen\nhymyyn, ja joukosta kuului hillittyä tirskuntaa.\n\n\"Jos sinu tahto hyvin paljo ruoski tämä Arunga, sinu vie häne Tulagi\",\nsanoi Billy. \"Hallitusmies häne ruoski hyvin paljon. Se olla laki. Minu\ntietä se olla laki.\"\n\nLaki määräsi todella niin, ja Sheldon tiesi sen. Mutta hän tahtoi elää\ntämän päivän ja seuraavan eikä halunnut kuolla odottaessaan, että\nlainmukainen rangaistus seuraavalla tai sitä seuraavalla viikolla\nehdittäisiin panna täytäntöön.\n\n\"Sinä puhut liian paljoni\" huusi hän vihoissaan. \"Mitä se merkitsee?\nHäh!\"\n\n\"Minu tietä laki\", toisti villi itsepäisesti.\n\n\"Astoa!\"\n\nToinen mies astui ketterästi esiin ja vilkaisi röyhkeästi ylös\nverannalle. Sheldon valitsi pahimmat joukosta läksytyksensä uhreiksi.\n\n\"Sinä Astoa ja sinä Narada, sitokaa tämä Billy toisen viereen samalla\ntavalla -- vahvalla köydellä\", käski hän. \"Sinä Astoa, ota tämä ruoska.\nKymmenen kovaa lyöntiä molemmille yht'aikaa. Ymmärrätkö?\"\n\n\"Ei\", mörähti Astoa vastaukseksi.\n\nSheldon otti pyssyn, joka oli ollut käsipuun nojassa, ja viritti hanan.\n\n\"Minä tunnen sinut, Astoa\", sanoi hän levollisesti. \"Sinä teit työtä\nQueenslandissa kuusi vuotta.\"\n\n\"Minä olla kristitty\", keskeytti musta röyhkeästi uhmaillen.\n\n\"Queenslandissa sinä istuit vankilassa vuoden. Valkoinen herra riivattu\nhupsu ei hirttänyt sinua. Sinä olet halju mies. Queenslandissa sinä\nistuit vankilassa kuusi kuukautta kaksi kertaa. Kaksi kertaa sinä\nvarastit. All right, sinä olet kristitty. Muistatko yhtään rukousta?\"\n\n\"Kyllä, minu muista rukous\", oli vastaus.\n\n\"All right, rukoile sitten nyt, mutta äkkiä! Lue rukous riivatun pian,\nsitten minä tapan sinut.\"\n\nSheldon tähtäsi häntä pyssyllään ja odotti. Musta katsahti ympärilleen\ntovereihinsa, mutta kukaan ei tullut hänen avukseen. He odottivat\njännittyneinä mitä oli tapahtuva, ja tuijottivat kuin noidutut\nvalkoiseen mieheen, joka seisoi yksin avaralla verannalla pitäen\nkuolemaa käsissään. Sheldon oli voittanut, ja hän tiesi sen. Astoa\nastui neuvottomana toiselta jalalta toiselle, katsahti valkoiseen\nmieheen ja näki hänen silmänsä kiiluvan pyssyn tähtäimen tasalla.\n\n\"Astoa\", sanoi Sheldon, käyttäen hyväkseen psykologisesti oikeata\nhetkeä, \"minä lasken kolmeen. Sitten ammun ja sinä kuolet.\"\n\nJa Sheldon tiesi, että hän laskettuaan kolmeen ampuisi miehen\nkuoliaaksi. Tämäkin tiesi, että niin kävisi. Ja senvuoksi Sheldonin ei\ntarvinnut panna uhkaustaan täytäntöön. Hän ei ehtinyt \"yhtä\" edemmäksi,\nkun Astoa jo ojensi kätensä ja otti ruoskan. Ja sitten hän käytteli\nsitä aivan vimmatusti, sillä hän oli vihainen tovereilleen siitä,\netteivät he olleet tulleet hänen avukseen, ja ruoski suuttumuksensa\nilmoille. Ja Sheldon yllytti häntä verannaltaan lyömään kelpolailla,\nkunnes molemmat tuomitut kirkuivat ja ulvoivat ja veri valui heidän\nselkäänsä pitkin. Opetus oli perusteellinen ja verellä kirjoitettu.\n\nKun viimeinen joukosta, molemmat parkuvat pahantekijät mukaan\nluettuina, oli astunut ulos veräjästä, vaipui Sheldon puolipyörryksissä\nvuoteelleen.\n\n\"Sinä olet sairas mies\", voihkaisi hän, \"hyvin sairas mies.\"\n\n\"Mutta tämän yön voit nukkua rauhassa\", lisäsi hän puolta tuntia\nmyöhemmin.\n\n\n\n\nIII.\n\n\"Jessie\" saapuu.\n\n\nKaksi päivää kului, ja Sheldon tunsi, että jos hän vielä tulisi\nheikommaksi, niin hän ei voisi pysyä hengissä, saati sitten suorittaa\njokapäiväisiä sairaalakäyntejään. Kuolemantapauksia sattui keskimäärin\nneljä päivässä, ja uusien sairastuneitten luku oli suurempi kuin\nparantuneitten. Mustat olivat kauhun vallassa. Jokainen, joka sai\ntaudin, näytti tekevän kaiken voitavansa kuollakseen. Laskeuduttuaan\ntautivuoteelle noilla ihmisillä ei ollut uskallusta taistella\nelämästään. He uskoivat, että heidän piti kuolla, ja panivat parastaan,\njotta heidän uskonsa osoittautuisi oikeaksi. Terveetkin olivat\nvakuutetut siitä, että oli vain ajankysymys, milloin tauti saisi heidät\nvaltaansa ja tempaisi heidät elämästä. Mutta vaikka tämä heidän\nvakaumuksensa oli raudanluja, niin ei heissä sittenkään ollut pontta\ntarpeeksi hyökätäkseen tuon heikon, valkoihoisen ihmishaamun kimppuun\nja lähteäkseen hänen veneillään tiehensä plantaasilta, jolla kuolema\nheitä vaaniskeli. He valitsivat hitaan kuoleman, jonka uhreiksi\nvarmasti uskoivat joutuvansa, mieluummin kuin äkkikuoleman, jonka yhtä\nvarmasti tiesivät kohtaavan heitä, jos he nousisivat herraansa vastaan.\nHe tiesivät, ettei hän koskaan nukkunut. He olivat myöskin varmat\nsiitä, etteivät loihdut pystyneet häneen -- sitä keinoa he kyllä olivat\nkoettaneet. Eikä tautikaan, joka heikäläisiä lakaisi laumoittain,\njaksanut riistää häneltä henkeä.\n\nPihamaalla tapahtuneen ruoskinnan jälkeen kuri oli parantunut. Mustat\nnöyrtyivät valkoisen miehen rautakäden alla. He kääntyivät toisaalle\nrypistäessään kulmiaan ja heittivät häneen vihaisia katseita vain\nsilloin, kun hän käänsi heille selkänsä. He purkivat tyytymättömyytensä\nyöllä makuuvajan seinille, niin ettei hän voinut kuulla. Kukaan ei\nyrittänyt karata eikä kukaan hiiviskellyt öisin verannalla.\n\nKolmannen päivän koittaessa ruoskintakohtauksen jälkeen \"Jessien\"\nvalkoiset purjeet ilmestyivät näkyviin. Laiva oli kahdeksan mailin\npäässä, ja vasta kello kahden tienoissa iltapäivällä se heikkojen\ntuulenhenkäyksien kuljettamana oli ehtinyt neljännesmailin päähän\nrannasta ja laskenut ankkurinsa. \"Jessien\" näkeminen antoi Sheldonille\nuutta rohkeutta, eivätkä ikävät, pitkät odotustunnitkaan häntä\nväsyttäneet. Hän jakeli määräyksiään päällysmiehille ja suoritti\ntavanmukaiset kierroksensa sairaalassa. Nyt ei ollut mitään hätää.\nHänen huolensa olivat lopussa. Hän voisi nyt laskeutua levolle ja\nhoitaa itseään, ja hänen parantumisensa edistyisi hyvin. \"Jessie\" oli\ntullut. Hänen toverinsa oli laivassa, hän palasi terveenä ja virkeänä\nkuuden viikon pestausretkeltä Malaitalta. Nyt hän sai astua aisoihin,\nja Berandella oli kaikki kääntyvä parhain päin.\n\nSheldon loikoi laivatuolissa ja näki \"Jessien\" veneen loittonevan\nlaivasta rantaan päin. Hän ihmetteli, miksi veneessä soudettiin vain\nkolmella airoparilla ja ihmetteli vielä enemmän, miksi veneessä-olijat\nrantaan päästyään vitkastelivat maihin noustessaan. Sitten kaikki\nselveni hänelle. Kolme mustaihoista, jotka olivat soutaneet venettä,\nastui rantatörmää ylös kantaen paareja hartioillaan. Valkoinen mies,\njonka hän tunsi \"Jessien\" kapteeniksi, astui heidän edellään ja avasi\nveräjän jääden sitten viimeiseksi sulkeakseen sen jälleen. Sheldon\ntiesi, että mies, joka lepäsi paareilla, oli Hughie Drummond, ja kaikki\ntuntui mustenevan hänen silmissään. Vastustamaton halu saada kuolla\nvaltasi hänet. Pettymys oli liian suuri. Hän tunsi, että hän -- kurja\nja sairas kun oli -- ei jaksaisi kyllin varmalla kädellä ohjata\nBerandea. Mutta sitten hänen tahdonvoimansa liekki taas leimahti, ja\nhän käski mustaihoisia laskemaan paarit hänen viereensä lattialle.\nHughie Drummond, joka heidän erotessaan oli ollut terve mies, oli nyt\nsurkastunut luuranko. Hänen suljetut silmänsä olivat vajonneet syvälle\nkuoppiinsa, kurttuiset huulet olivat raollaan, niin että hampaat olivat\nnäkyvissä, ja poskiluut näyttivät tunkeutuvan nahan läpi. Sheldon\nlähetti palvelijansa noutamaan kuumelasin ja katsahti kysyvästi\nkapteeniin.\n\n\"Mätäkuume\", sanoi tämä. \"Kuusi päivää hän on ollut tuossa tilassa,\ntiedottomana. Muuten meillä on punatautia laivalla. Mitä tänne sitten\nkuuluu?\"\n\n\"Minä hautaan neljä kuollutta päivässä\", vastasi Sheldon kumartuen\neteenpäin ja pistäen kuumemittarin toverinsa kielen alle.\n\nKapteeni Olesenin huulilta kuului karkea kirous, ja hän lähetti\npalvelijan noutamaan whiskyä ja soodaa. Sheldon katsahti\nkuumemittariin.\n\n\"Sataseitsemän\" [Fahrenheitin asteikon mukaan, jota käytetään englannin\nkielisissä maissa], hän sanoi. \"Hughie-raukka!\"\n\nKapteeni Olesen tarjosi hänelle whiskyä.\n\n\"Ei käy laatuun, tilani ei sitä salli\", sanoi Sheldon.\n\nHän kutsui paikalle palvelijan ja antoi määräyksen, että oli kaivettava\nhauta ja kyhättävä muutamista pakkalaatikoista ruumisarkku. Mustat\neivät saaneet ruumisarkkuja. Heidät kannettiin heti kuoleman kohdattua\ngalvanoidulla rautalevyllä sairaalasta maakuoppaan, joka oli heitä\nvarten kaivettu, ja haudattiin sinne alastomina kuten olivat\neläneetkin. Annettuaan määräykset Sheldon heittäytyi takakenoon ja\nlepäsi silmät suljettuna.\n\n\"Kyllä meillä on ollut aivan helvetillistä, sir\", aloitti kapteeni\nOlesen ja keskeytti sitten puheensa ottaakseen lisää whiskyä. \"Aivan\nhelvetillistä, mr Sheldon, toden totta. Vastatuulta ja tyventä. Tuolla\nmerellä me olemme vetelehtineet kymmenen päivää. Ja kymmenen tuhatta\nhaikalaa on uiskennellut meidän vanavedessämme, himoiten kaikkea sitä\ntäkyä, jota olemme niille heittäneet. Ne haukkoivat airojamme, kun\nsousimme maihin. Minä toivoin, että Jumala antaisi luoteistuulen tulla\nja puhaltaa Salomonin-saaret suorinta tietä helvettiin. -- Taudin\nsaimme vedestä, Owga-joen vedestä. Kävimme siellä astioitamme\ntäyttämässä. Emmehän me voineet aavistaakaan tätä. Olen sieltä ennenkin\nvettä ottanut, eikä siinä ole ollut mitään vikaa. Meillä oli laivassa\nkuusikymmentä vastapestattua työntekijää -- täysi määrä -- ja lisäksi\nviidentoista miehen laivaväki. Mutta me olemme saaneet haudata heitä\nehtimiseen, yötä päivää. Ne lurjukset eivät tahdo elää, hitto vie!\nNäytti siltä, kuin he olisivat kuolleet sulasta ilkeydestä. Vain neljä\nlaivamiestä on pysynyt pystyssä, neljä on sairaana ja seitsemän on\nkuollut. Hitto vie! Mutta eihän siitä maksa vaivaa puhua!\"\n\n\"Kuinka monta työmiestä on elossa?\" kysyi Sheldon.\n\n\"Kolmekymmentä kuoli, kolmekymmentä on jäljellä. Niistä kaksikymmentä\nvuoteen omana, kymmenen hoipertelee vielä jalkeilla.\"\n\nSheldon huokasi.\n\n\"Siis rakennettava uusi lisärakennus sairaalaan. Meidän täytyy saada\nheidät maihin jollakin tavoin. Viaburi! Hei, Viaburi, soita isoa kelloa\nkovaa, hyvin paljon.\"\n\nTultuaan outoa kutsua ihmetellen työmailtaan miehet jaettiin\nosastoihin. Muutamia lähetettiin metsään hakkaamaan puita\nrakennustarpeiksi, muutamia niittämään ruokoa katontekoa varten, ja\nneljäkymmentä miestä sai ottaa valaanpyyntiveneen päittensä päälle ja\nkantaa sen rantaan. Sheldon oli hammasta purren koonnut kaiken\nlamaantuneen tarmonsa ja vielä kerran lujin kourin tarttunut Beranden\nohjiin.\n\n\"Oletteko katsonut ilmapuntaria?\" kysyi kapteeni Olesen pysähtyen\nportaitten juureen. Hän oli lähdössä valvomaan sairaitten\nmaihinsiirtoa.\n\n\"En ole\", vastasi Sheldon. \"Onko se alhaalla?\"\n\n\"Se laskee.\"\n\n\"Silloin teidän on paras olla yötä laivassa\", ehdotti Sheldon. \"Älkää\nvälittäkö hautajaisista. Minä kyllä pidän huolta Hughie-raukasta.\"\n\n\"Eräs neekereistä oli myöskin viimeisillään, kun laskimme ankkurin.\"\n\nKapteeni mainitsi tämän ikäänkuin sivumennen, mutta oli ilmeistä, että\nhän odotti vastausta. Sheldon joutui äkillisen hermostuksenpuuskan\nvaltaan.\n\n\"Heittäkää ne taivaan nimessä mereen\", huusi hän. \"Herra Jumala, mies,\nluuletteko, ettei minulla ole tarpeeksi haudattavia täällä saarella?\"\n\n\"Minä tahdoin vain saada tietää teidän mielipiteenne\", vastasi kapteeni\nvähääkään loukkaantumatta.\n\nSheldon katui lapsellisuuttaan.\n\n\"Voi, kapteeni Olesen\", pyysi hän. \"Jos suinkin voitte, niin tulkaa\nhuomenna maihin minua auttamaan. Ja jos se on teille mahdotonta, niin\nlähettäkää perämies.\"\n\n\"Hyvä! Tulen itse. Mr Johnson on nähkääs kuollut. Unohdin kertoa sen\nteille. Kolme päivää sitten.\"\n\nSheldon näki \"Jessien\" kapteenin käsivarsiaan heilutellen kulkevan\nrantaan vievää polkua ja kuuli hänen ääneensä kutsuvan Jumalaa\nupottamaan Salomonin-saaret meren pohjaan. Sitten hän kiinnitti\nkatseensa laivaan, joka veltosti keinui kiiltävillä aalloilla, ja\nhuomasi sen takana, korkealla Florida-saaren yläpuolella synkän\nvuorenharjanteen muotoisen pilviryhmän. Sitten hän kääntyi kumppaninsa\npuoleen ja kutsui palvelijoita kantamaan hänet huoneeseen. Mutta Hughie\nDrummondin elämä oli päättymäisillään. Hänen hengitystään saattoi\ntuskin enää huomata. Koskettaessaan häntä kädellään Sheldon tunsi, että\nhänen ruumiinlämpönsä oli alenemaan päin. Se oli kai laskenut jo\nsilloin, kun kuumemittari osoitti sataaseitsemää. Hän oli palanut\nloppuun. Sheldon laskeutui polvilleen hänen viereensä, ja palvelijat\nasettuivat ryhmään heidän ympärilleen. Heidän valkoiset vyönsä olivat\nomituisena vastakohtana heidän tummalle iholleen ja julmille\nkasvoilleen, nenätulpilleen ja veistellyille, kiiltäville\nnenärenkailleen. Viimein Sheldon nousi horjuville jaloilleen ja melkein\nkaatui takaisin lepotuoliinsa. Helle oli entistäänkin tukahduttavampi.\nHengittäminen oli tukalaa. Hän läähätti. Palvelijain kasvoilla ja\npaljailla käsivarsilla kiilsi hikihelmiä.\n\n\"Herra\", uskalsi eräs heistä sanoa, \"suuri tuuli tulee, kova hyvin\npaljon.\"\n\nSheldon nyökäytti päätään, mutta ei edes katsahtanut ylös. Hän oli\nollut hartaasti kiintynyt Hughie Drummondiin, ja tämän kuolema sekä\nsiitä johtuvat hautajaiset tekivät kuorman, jonka alle hän jo oli ollut\nsortumaisillaan, niin raskaaksi, että hänestä tuntui mahdottomalta sitä\nkantaa. Hänestä tuntui siltä -- ei, hän tiesi sen varmasti -- että hän\nei voinut tehdä mitään muuta kuin sulkea silmänsä ja antaa kaiken mennä\nmenojaan, ja että hän kuolisi, vaipuisi rajattomaan rauhaan. Hän tiesi\nsen, se oli hyvin yksinkertaista. Hänen piti vain sulkea silmänsä ja\nhellittää otteensa elämästä; hän oli näet nyt ehtinyt sille asteelle,\nettä vain tahdonvoima piti häntä hengissä. Lähestyvän hajoamisen tuskat\nraatelivat hänen väsynyttä ruumiistaan. Olihan mieletöntä yhä pitää\nkiinni elämästä! Hän oli jo kuollut kymmeniä kertoja, mitä hyödyttivät\nhäntä nuo kymmenien ja taas kymmenien kuolinhetkien tuskat ennen oikean\nkuoleman tuloa. Hän ei pelännyt kuolemaa, hän päinvastoin kaipasi sitä.\nHänen väsynyt ruumiinsa ja sielunsa kaipasivat sitä, miksi ei siis\nhänen elämänsä liekki saisi kokonaan sammua?\n\nMutta hänen sisimmässään, missä tahdon oli ratkaistava kysymys elääkö\nvai kuolla, elämä sykähteli edelleen. Hän näki valaanpyyntiveneitten\ntulevan rantaan ja voihkivia ja valittavia sairaita säälittävänä\nkulkueena kannettavan ohitseen paareilla tai toverien selässä. Hän näki\nmyrskyn nousevan pilvien peittämältä taivaanrannalta ja muisti\nsairaalassa olevat potilaat. Siellä häntä odotti tehtävä, jota ei\nsaanut laiminlyödä, ja hänen luonteensa mukaista ei ollut laskeutua\nnukkumaan ja kuolemaan ja jättää velvollisuutensa täyttämättä.\n\nHän kutsui päällysmiehet paikalle ja määräsi, että sairaala molempine\nlisärakennuksineen oli varustettava tukiköysillä. Hän muisti\nylimääräisen ankkuriketjun, joka uudenuutukaisena ja mustaksi\nmaalattuna riippui lattiapalkeista rakennuksen alla, ja käski käyttää\nsitä samaan tarkoitukseen. Muutamat toiset palvelijat toivat\npakkalaatikoista kyhätyn karkeatekoisen ruumisarkun ja panivat hänen\nneuvostaan Hughie Drummondin ruumiin siihen. Kuusi neekeriä kantoi\narkun alas rantaan, ja Sheldon itse ratsasti sinne mustan ihmisratsun\nselässä käsivarret tämän kaulan ympäri kiedottuina ja rukouskirja\ntoisessa kädessä.\n\nHänen lukiessaan hautauslukuja neekerit pahaa aavistaen tuijottivat\ntaivaanrantaan ilmaantuneeseen tummaan juovaan, jonka yläpuolella\nvinhaa vauhtia kiitävät pilvet vyöryivät ja myllersivät. Ensimmäinen\nheikko ja silkinhieno tuulenhenkäys hiveli virkistäen hänen helteen\npaahtamaa ruumistaan juuri hänen lopettaessaan lukemisensa. Sitten tuli\ntoinen henkäys, kiivas tuulenpuuska, ja miehet alkoivat kiireesti\nkäytellä lapioitaan saadakseen haudan hiekalla täytetyksi. Tuulenpuuska\noli niin voimakas, että Sheldon, joka vielä seisoi maassa, tarttui\nihmisratsuunsa pysyäkseen pystyssä. \"Jessie\" oli jo kadonnut\nnäkyvistä, ja kuului pahaenteistä kohinaa lukemattomien pienten\nvaahtopäitten lyödessä rantaan. Vesi kiehui ja kuohui kuin suunnattoman\nsuuressa kattilassa. Joka taholta kuului raskaita mäiskähdyksiä\nkookospähkinöitten putoillessa maahan. Korkeat, ohutrunkoiset puut\nvääntelehtivät ja läiskivät kuin ruoskansiimat. Ilma näytti olevan\ntäynnä niiden lenteleviä lehtiä, joista jokainen ruodillaan olisi\nvoinut surmata miehen. Sitten tuli sade, oikea vedenpaisumus, joka\npainolakia uhmaten valtavan virran tavoin kulki vaakasuoraan yli meren\nja maan. Neekeri, joka kantoi Sheldonia selässään, syöksyi päistikkaa\npahimpaan sateeseen syvään eteenpäin kumartuneena pystyssä pysyäkseen.\n\n\"Hän lepää rauhassa tänä yönä\", tuumi Sheldon ajatellen kuollutta\nystäväänsä, joka makasi rannan hiekkaan kaivetussa haudassaan sateen\nhuuhteleman kummun alla.\n\nHe ponnistelivat eteenpäin rantatörmää ylös. Muut mustat tarttuivat\nSheldonin ratsuun ja työnsivät ja kiskoivat häntä eteenpäin. Heidän\njoukossaan oli sellaisia, joiden hartain halu olisi ollut raastaa\nratsastaja hiekkaan ja survoa hänet kappaleiksi. Mutta hänen\nvyöhönsä pistetty automaattinen pistooli, jonka räiskivät kuulat\nsilmänräpäyksessä veivät uhriltaan hengen, ja itse miehen\nautomaattisesti kuolemaa uhmaava henki saivat heidät pysymään alallaan\nja päinvastoin ponnistelemaan saadakseen hänet rajuilmalta suojaan.\n\nSheldon oli läpimärkä ja lopen uuvuksissa päästessään katon alle, mutta\nhuomasi kuitenkin ihmeekseen, että vaatteitten vaihtaminen kävi\njotakuinkin helposti. Vaikka hän olikin äärettömän heikko, niin hän\nkuitenkin tunsi voivansa paremmin. Tauti oli sivuuttanut\nhuippukohtansa, hän oli paranemaan päin.\n\n\"Kunpa nyt vain en saisi kuumetta\", sanoi hän ääneen ja päätti samassa\nsilmänräpäyksessä ottaa kiniiniä heti tultuaan kyllin voimakkaaksi\nuskaltaakseen tehdä sen.\n\nHän astui horjuvin askelin verannalle. Sade oli tauonnut, mutta\nmyrskyksi yltynyt tuuli kiihtyi kiihtymistään. Kävi kova aallokko, ja\nmailin mittaiset hyökyaallot, jotka kohottelivat harjojaan kahdensadan\nyardin päässä rannasta, pirstoutuivat roiskahtaen sitä vasten. \"Jessie\"\nhyppelehti hurjasti kahden ankkurinsa varassa, ja joka toinen tai\nkolmas aalto huuhtoi sen kantta. Kaksi lippua liehui sen nostoköysissä\nniin kankeasti kuin ne olisivat olleet taipuisaa rautalevyä. Toinen\nniistä oli sininen, toinen punainen. Hän tiesi mitä ne merkitsivät\nBeranden yksityisessä merkkikielessä: \"Mitä ohjeita annatte? Onko\nkoetettava saada vene maihin?\" Seinällä merkkilippukaapin ja\nbiljardisääntöjen välissä oli luettelo kaikkien merkkien tulkinnasta,\nja Sheldon katsahti siihen todetakseen olevansa oikeassa, ennenkuin\nvastasi. Sitten palvelija nosti lipputangon kahveliin valkoisen ja\npunaisen lipun päällekkäin -- tämä merkitsi: \"Lähtekää Neal-saarelle\nsuojaa etsimään.\"\n\nOli ilmeistä, että kapteeni Olesen oli odottanut tätä vastausta. Sen\nhuomasi selvästi siitä, kuinka nopeasti ankkuriketjut irroitettiin.\n\"Jessie\" jätti ankkurit poijutettuina jälkeensä nostettaviksi merestä\nsuotuisammalla säällä. Se lähti liikkeelle täysin haruspurjein, ja pian\nlevitettiin etupurjekin kahdesti reivattuna. Laiva kiiti kuin\nrotuhevonen sivuuttaen Balesunan matalikon puolen kaapelinmitan\netäisyydellä. Vähää ennen kuin se kääntyi niemen taa, se katosi\nhirvittävän sadekuuron peittoon, joka oli edellistä vielä paljon\nraivokkaampi.\n\nKoko yön, lukemattomien sadekuurojen piestessä Berandea, kiskoessa\npuita juurineen maasta, kaataessa kumoon kopra-vajoja ja huojuttaessa\nkorkeitten paalujensa varassa seisovaa rakennusta Sheldon nukkui\nsyvässä unessa. Hän ei tiennyt myrskystä mitään. Hän ei kertaakaan\nherännyt, ei myöskään muuttanut asentoa eikä nähnyt unta. Aamulla\nherätessään hän oli kuin uusi ihminen. Hänen oli nälkä. Oli enemmän\nkuin viikko siitä, kun hän viimeksi oli vienyt ruokaa huulilleen. Hän\njoi lasillisen tiivistettyä kermaa vedellä sekoitettuna, ja kello\nkymmeneltä hän uskalsi juoda kupillisen lihalientä. Sairaalassakin oli\nkaikki lohdullisella kannalla. Myrskystä huolimatta oli sattunut vain\nyksi kuolemantapaus, ja vain yksi uusi potilas oli sairastunut,\njotavastoin kuusi miestä oli toipunut niin, että ha jaksoivat kömpiä\nsairaalasta asuntoihinsa. Sheldon mietti mielessään, olikohan tuuli\npuhaltanut taudin tiehensä ja puhdistanut saastutetun maan.\n\nKello yhdentoista tienoissa saapui Sili'n lähettämä sanantuoja\nBalesunan kylästä. \"Jessie\" oli ajautumia rantaan kylän ja Neal-saaren\nkeskivälillä. Vasta hämärässä tuli kaksi laivamiestä kertoen kapteeni\nOlesenin ja kolmannen laivamiehen hukkuneen. Mitä laivaan tuli, ei\nSheldon heidän puheistaan voinut päättää muuta kuin että siitä oli vain\nhylky jäljellä. Päällepäätteeksi hän vielä sai vilutaudinpuuskan ja\nmakasi puolen tunnin kuluttua ankarassa kuumeessa. Ja hän tiesi, ettei\nhän ennen huomispäivää uskaltaisi ottaa pienintäkään annosta kiniiniä.\nHän ryömi valtavan peitekasan alle ja huomasi hetkistä myöhemmin\nnauravansa ääneen. Nyt hänen vastoinkäymistensä mitta varmaan oli\ntäysi. Lukuunottamatta maanjäristystä ja vedenpaisumusta kaikki\npahimmat onnettomuudet olivat kohdanneet häntä. \"Flibberty-Gibbet\" oli\nvarmasti turvassa Mboli Passissa. Kun kerran ei voinut tapahtua mitään\npahempaa, niin pitihän asioitten pakostakin kääntyä parempaan päin. Ja\nsiksi hän kylmästä väristen nauroi peitteittensä alla, kunnes\npalvelijat päät yhdessä tulivat ihmettelemään, mikä paholainen nyt oli\nsaanut heidän herransa valtoihinsa.\n\n\n\n\nIV.\n\nJoan Lackland.\n\n\nLuoteismyrskyn toista päivää raivotessa Sheldon oli menehtymäisillään\nkuumeeseensa. Tauti oli ovelasti käyttänyt hyväkseen hänen\nheikkouttaan, ja vaikka se oli vain tavallista malariakuumetta, niin se\noli neljässäkymmenessäkahdeksassa tunnissa tehnyt hänet yhtä heikoksi\nkuin kymmenen kuumepäivää, jos hän olisi ollut voimissaan. Mutta\npunatauti oli Berandelta kuin poispuhallettu. Parikymmentä toipilasta\noli vielä jäljellä sairaalassa, mutta heidänkin paranemisensa edistyi\ntunti tunnilta. Vain yksi ainoa mies oli kuollut myrsky-yön jälkeen --\nsama, jonka veli oli itkenyt hänen kurjaa tilaansa, sen sijaan että\nolisi karkoittanut kärpäsiä hänen luotaan.\n\nNeljännen kuumepäivän aamuna Sheldon makasi verannalla katsoen raukein\nsilmin myrskyiselle merelle. Tuuli oli tyyntymässä, mutta mahtavat\nhyrskyt löivät vielä Beranden rantaan ja kuohuvaa vaahtoa roiskui aina\nlipputankojen multatöyräille asti tarttuen veräjäpaaluihin. Hän oli\nottanut kolmekymmentä graania kiniiniä, ja tämä lääke surisi nyt hänen\nkorvissaan kuin mehiläispesä, sai hänen kätensä ja polvensa vapisemaan\nja koko ruumiin kiusallisesti vavahtelemaan. Kerran avatessaan silmänsä\nhän näki jotakin, mitä hän ensiksi luuli näköhäiriöksi. Kappaleen\nmatkan päässä, lähellä \"Jessien\" ankkuripaikkaa kohosi veneen keula\nvaahtopäisen aallon harjalla pilviä kohti ja katosi, niinkuin\nluonnollista oli, aivan kuin todellinen vene olisi kadonnut, aallon\npohjaan. Hän tiesi, ettei yksikään hänen omista veneistään ollut\nvesillä, ja oli varma siitä, ettei ainoakaan Salomonin-saarten\nasukkaista olisi ollut kyllin hurjapäinen lähteäkseen liikkeelle\ntällaisen myrskyn raivotessa.\n\nMutta näköhäiriö ei kadonnut. Hetken kuluttua taas sattumalta\navatessaan silmänsä hän näki selvästi koko veneen, jonka aalto juuri\nlennätti korkealle. Hän näki kuusi soutajaa täydessä työssä ja veneen\nperässä kookkaan miehen, joka selvästi erottautuen valkoista\nvaahtotaustaa vasten seisoi peräsimen ääressä nojaten siihen koko\npainollaan. Näiden lisäksi hän vielä näki kahdeksannen miehen, joka\nistui kokoonkyyristyneenä veneessä ja katsoi maalle päin. Mutta vielä\nenemmän Sheldon hämmästyi nähdessään naisen istuvan veneen perätuhdolla\nviimeisen soutajan ja peränpitäjän välillä. Se _oli_ nainen, sillä\nhänen palmikkonsa oli päässyt irti ja hän kokosi paraikaa liehuvia\nsuortuviaan hatun alle, joka hyvin paljon muistutti hänen omaa\n\"Baden-Powelliansa.\"\n\nVene katosi näkyvistä aallon taakse ja ilmestyi jälleen seuraavan\nharjalle. Sheldon katsoi taas sinnepäin. Miehet olivat tummaihoisia ja\nkookkaampia kuin Salomonin-saarten asukkaat, mutta nainen -- hän näki\nsen aivan selvästi -- oli valkoihoinen. Kuka hän oli? Mitä hänellä oli\ntäällä tekemistä? Nuo ajatukset kulkivat ristiin rastiin hänen\naivojensa läpi. Hän oli liian sairas tunteakseen elävää harrastusta\nmihinkään, ja hänellä oli epämääräinen tunne, että kaikki oli vain\nunta, mutta hän huomasi, että soutajat lepuuttivat airojaan, sillä\nvälin kuin nainen ja perämies tarkkaavaisesti katselivat takanaan\nvyöryviä aaltoja.\n\n\"Hyviä merimiehiä\", arvosteli Sheldon nähdessään veneen hypähtäen\nkohoavan mahtavan hyökyaallon harjalle ja soutajien samassa\nsilmänräpäyksessä painavan sukeltavan aironsa veteen pysyttääkseen\nveneen vyöryvän vesivuoren edellä, joka hurjaa vauhtia lähestyi rantaa.\nSe oli hyvin tehty. Vettä puolillaan vene lensi aallon heittämänä\nrannalle, miehet hyppäsivät maihin ja vetivät sen keula edellä\nveräjäpaaluihin päin. Sheldon kutsui turhaan palvelijoitaan, jotka\nsillä hetkellä sattuivat olemaan sairaalassa antamassa lääkettä\njäljelläoleville potilaille. Hän tiesi, ettei kyennyt nousemaan\npaikaltaan ja kulkemaan polkua alas tulijoita vastaanottamaan; siksi\nhän vain nojautui taaksepäin lepotuolissaan ja odotti odottamistaan\nheidän huolehtiessaan veneestään. Nainen seisoi aitauksen luona nojaten\nsiihen. Tuon tuostakin roiskui vettä hänen kumisaappaiden verhoamille\njaloilleen. Hän tutki taloa tarkasti ja suuntasi hetkiseksi Sheldoniin\nitseensä järkähtämättömän katseen. Vihdoin viimein hän sanoi jotakin\nkahdelle miehistä, jotka kääntyivät seuraamaan häntä, ja lähti\nkulkemaan polkua ylös.\n\nSheldon yritti nousta, pääsi puoleksi ylös tuolistaan, mutta vaipui\navuttomana takaisin. Hän hämmästyi nähdessään, miten jättiläiskokoisina\nnuo kaksi miestä näkyivät naisen takaa. He olivat varmasti kuuden jalan\npituiset ja tanakat ruumiinrakenteeltaan. Tällaisia miehiä hän ei ollut\nkoskaan nähnyt näillä mailla. He eivät olleet mustia niinkuin\nsalomoninsaarelaiset, vaan vaaleanruskeita iholtaan; heidän piirteensä\nolivat suuremmat, säännöllisemmät ja kauniimmatkin.\n\nNainen -- tai oikeammin sanoen nuori tyttö, mikäli hän ulkonäöstä\nsaattoi päättää -- astui parvekkeen poikki häntä kohti. Molemmat miehet\npysähtyivät uteliaasti ympärilleen katsellen odottamaan portaitten\njuureen. Hän näki, että tyttö oli vihainen. Hänen harmaat silmänsä\nliekehtivät ja huulensa vapisivat. \"Kiivas luonto\", tuumi Sheldon.\nMutta silmät saivat hänet aivan ymmälle. Hän tuli siihen\njohtopäätökseen, etteivät ne sittenkään olleet harmaat, tai ainakaan\n_vain_ harmaat. Ne olivat suuret ja kaukana toisistaan ja katsoivat\nhäneen korkean, tasaisen otsan alta. Hänen kasvonsa muistuttivat\nkorkokuvaa, niin puhtaat olivat niiden piirteet. Lisäksi hänessä oli\nmuutakin, mikä hämmästytti Sheldonia -- cowboy-hattu, painavat, ruskeat\nhiuspalmikot ja pitkäpiippuinen Colt-revolveri, joka riippui tupessaan\nhänen vyöllään.\n\n\"Kaunista vieraanvaraisuutta, eipä voi muuta sanoa\", tervehti tyttö.\n\"Vieraathan saavat joko uida maihin tai hukkua juuri pihamaanne\nedustalle.\"\n\n\"Minä -- minä pyydän anteeksi\", sopersi Sheldon ja ponnisti kaikki\nvoimansa päästäkseen seisomaan.\n\nMutta jalat pettivät, ja tuntien ikäänkuin tukehtuvansa hän alkoi\nvaipua lattialle. Hän tunsi laimeata tyydytystä havaitessaan tytön\nsilmissä huolestuneen ilmeen; sitten kaikki musteni, ja samassa\nhetkessä hänen mieleensä välähti ajatus, että hän nyt viimein ensi\nkerran elämässään pyörtyi.\n\nHän heräsi siihen, että isoa kelloa soitettiin, avasi silmänsä ja\nhuomasi makaavansa vuoteellaan huoneessaan. Hän katsahti kelloon ja\nnäki, että se oli kuusi; huoneeseen tunkeutuvien auringonsäteiden\nsuunnasta hän arvasi, että oli aamu. Hän tiesi, että jotain kiusallista\noli tapahtunut, mutta ei voinut saada sitä palaamaan mieleensä. Sitten\nhän näki Stetson-hatun riippuvan seinällä ja sen vieressä täyden\npatruunavyön ja pitkäpiippuisen 38 kaliberin Colt-revolverin. Vyön\nhoikka ympärys juorusi, että omistaja oli nainen, ja äkkiä Sheldon\nmuisti edellisenä päivänä näkemänsä valaanpyyntiveneen ja harmaat\nsilmät, jotka olivat säihkyneet korkean otsan alta. Tuo nainen oli\nvarmaan äsken soittanut kelloa. Plantaasin hoito lukemattomine\nhuolineen syöksyi äkkiä Sheldonin mieleen. Hän nousi istualleen\nvuoteessaan ja tarttui tukea etsien seinään.\n\nHän istui yhä samassa asennossa taistellen pyörrytystä vastaan, kun hän\näkkiä kuuli tuon naisen äänen.\n\n\"Heti makuulle jälleen, sir!\" sanoi hän.\n\nÄäni oli varma ja ankara; huomasi, että se oli tottunut komentamaan.\nSamassa tytön toinen käsi pakotti hänet laskeutumaan takaisin\ntyynylleen toisen tukiessa häntä takaapäin.\n\n\"Te olette ollut tainnoksissa neljäkolmatta tuntia\", hän jatkoi, \"ja\nminä olen hoitanut teitä. Kun minä annan luvan, niin saatte nousta,\nmutta ette sitä ennen. Mitä lääkettä olette ottanut? Kiniiniäkö? Tässä\non kymmenen graania. Kas niin! Teistä tulee kyllä hyvä potilas.\"\n\n\"Mutta...\", yritti Sheldon.\n\n\"Ette saa puhua\", keskeytti tyttö, \"tai oikeammin ette saa vastustella.\nMuuten saatte kyllä puhua.\"\n\n\"Mutta plantaasi...\"\n\n\"Puolikuolleesta miehestä ei plantaasilla ole mitään apua. Ettekö tahdo\nkuulla _minusta?_ Te loukkaatte minun turhamaisuuttani. Tänne minä olen\njoutunut pelastuttuani hädintuskin ensimmäisestä haaksirikostani,\nettekä te ole hituistakaan utelias, vaan puhutte vain viheliäisestä\nplantaasistanne. Ettekö näe, että minä olen halkeamaisillani halusta\nsaada kertoa jollekulle, kenelle tahansa, haaksirikostani?\"\n\nSheldon hymyili -- ensi kertaa viikkokausiin. Hän ei oikeastaan\nhymyillyt sille, mitä tyttö sanoi, vaan sille tavalle, jolla hän sanoi\nsanottavansa -- hänen kasvojensa veitikkamaiselle ilmeelle, hänen\nnauraville silmilleen ja suupielien vallattomalle värähtelylle. Hän\nmietti uteliaana mielessään, kuinkahan vanha tyttö mahtoi olla, ja\nsanoi ääneen:\n\n\"Niin, olkaa hyvä ja kertokaa.\"\n\n\"Mutta minäpä en tahdo -- nyt\", vastasi tyttö päätänsä keikauttaen.\n\"Kyllä kai minä tapaan jonkun, jolle saan kertoa seikkailuni\ntarvitsematta pyytää häntä kyselemään. Ja sitäpaitsi minä tarvitsen\nteidän neuvoanne. Sain sattumalta selville, mihin aikaan minun piti\nsoittaa miehet työhön. Mutta siinä onkin melkein kaikki. Minä en\nymmärrä teidän työmiestenne naurettavaa kieltä. Mihin aikaan he\npääsevät työstä?\"\n\n\"Kello yhdeltätoista -- ja aloittavat taas kello yksi.\"\n\n\"Hyvä on, kiitos vain! Ja sitten toinen asia! Missä teillä on\nvarastohuoneen avain? Minä tarvitsen ruokaa merimiehilleni.\"\n\n\"Merimiehillenne!\" toisti Sheldon. \"Säilykkeitäkö _heille_. Eihän toki.\nAntakaa heidän mennä syömään minun työmiesteni kanssa!\"\n\nTytön silmät salamoivat aivan kuin edellisenä päivänä, ja Sheldon näki\ntaas käskevän ilmeen hänen kasvoillaan.\n\n\"En ikimaailmassa! Minun mieheni ovat kunnollista väkeä. Olen käynyt\nkatsomassa teidän kehnoja työväenasuntojanne ja nähnyt heidän syövän.\nHyi! Perunoita! Ei mitään muuta kuin perunoita! Ei edes suolaa! Ei\nmitään! Vain perunoita! Ehkä minä erehdyin, mutta sen käsityksen sain\nheidän puheestaan, etteivät he koskaan saa mitään muuta ruokaa. Kaksi\nateriaa päivässä ja jok'ainoa päivä viikossa pelkkiä perunoita.\"\n\nSheldon nyökäytti päätään.\n\n\"Sellaista ruokaa minun mieheni eivät kärsisi päivääkään, puhumattakaan\nviikkokausista. Missä avain on?\"\n\n\"Riippuu tuossa vaatenaulassa kellon alapuolella.\"\n\nSheldon ei paljoakaan vastustellut, mutta avainta ottaessaan tyttö\nkuuli hänen sanovan:\n\n\"Säilykkeitä neekereille, sepä vasta jotakin!\"\n\nTällä kertaa tyttö suuttui todenteolla. Veri syöksähti hänen poskiinsa,\nja hän kääntyi Sheldonin puoleen.\n\n\"Minun mieheni eivät ole neekereitä. Mitä pikemmin opitte ymmärtämään\nsen, sitä parempi meidän tuttavuudellemme! Ja mitä säilykkeisiin tulee,\nniin minä kyllä maksan kaiken, mitä he syövät. Älkää olko huolissanne\nsiitä. Se ei ole teille terveellistä. Ja minä en aio viipyä kauemmin\nkuin on välttämätöntä -- juuri tarpeeksi kauan saadakseni teidät\njaloillenne. Sillä minä en tahdo lähteä tieheni tuntien jättäneeni\nvalkoisen miehen avuttomana oman onnensa nojaan.\"\n\n\"Te olette amerikkalainen, eikö totta?\"\n\nKysymys tuntui saavan tytön hetkiseksi hämilleen.\n\n\"Olen\", vastasi hän sitten uhkamielisesti. \"Mitä siitä?\"\n\n\"Ei mitään. Minä vain arvelin sitä.\"\n\n\"Ettekö muuta?\"\n\nSheldon pudisti päätään.\n\n\"En -- mitä tarkoitatte?\" kysyi hän.\n\n\"En juuri mitään. Arvelin vain, että ehkä tahtoisitte sanoa jotakin\nkohteliasta.\"\n\n\"Nimeni on Sheldon, David Sheldon\", sanoi mies äkkiä huomaten\nvelvollisuutensa ja ojensi laihan kätensä.\n\nTytön käsi ojentautui silmänräpäyksessä häntä kohta mutta pysähtyi\npuolitiehen.\n\n\"Ja minun nimeni on Lackland, Joan Lackland.\" Sitten hän todenteolla\nojensi kätensä. \"Emmekö voisi olla ystäviä?\"\n\n\"Kuinkas muuten\", aloitti Sheldon laimeasti.\n\n\"Ja minä saan ottaa niin paljon säilykkeitä kuin tarvitsen miehilleni?\"\njatkoi tyttö innokkaasti.\n\n\"Kunnes lehmät tulevat kotiin\", vastasi Sheldon yrittäen päästä tytön\nkevyeen äänilajiin ja lisäsi sitten: \"Tarkoitan, kunnes ne ehtivät\nBerandelle. Katsokaas, meillä ei ole täällä yhtään lehmää.\"\n\nTyttö katsoi häntä kylmästi kasvoihin.\n\n\"Oliko tuo olevinaan onnistunutta pilaa?\" kysyi hän.\n\"Sitä en todellakaan tiedä -- ehkä -- minä luulin, mutta tiedättehän,\nettä olen sairas.\"\n\n\"Te olette englantilainen, eikö totta?\" oli tytön seuraava kysymys.\n\n\"Ei, kuulkaas, _tuo_ on toki liikaa sairaallekin miehelle\", huudahti\nSheldon. \"Te tiedätte aivan hyvin, että olen.\"\n\n\"Vai niin!\" sanoi tyttö hajamielisellä äänellä. \"Siis te olette\nenglantilainen?\"\n\nSheldonin otsa rypistyi ja huulet puristautuivat tiukasti yhteen, mutta\näkkiä hän purskahti nauruun, johon tyttö yhtyi.\n\n\"Se oli oma syyni\", tunnusti Sheldon. \"Minun ei olisi pitänyt ärsyttää\nteitä. Mutta kyllä pidän varani vastedes.\"\n\n\"Jääkää te nyt tänne nauramaan, siksi aikaa kuin minä menen hankkimaan\naamiaista. Onko teillä mitään toivomuksia siihen nähden?\"\n\nSheldon pudisti päätään.\n\n\"Ruoka tekee teille hyvää. Kuumetta teillä ei enää ole, olette vain\nheikko. Odottakaahan hetkinen!\"\n\nHän kiiruhti huoneesta keittiöön päin, oli oven luona\nkompastumaisillaan sandaaleihin, jotka olivat hänelle useita numeroita\nliian suuret, ja katosi näkyvistä nolostunut ilme kukoistavilla\nkasvoillaan.\n\n\"Kautta Jupiterin, nuohan olivat minun sandaalini!\" ajatteli Sheldon\nitsekseen. \"Tytöllä ei tietysti ole muita vaatteita kuin ne, mitkä\nhänellä oli yllään maihin astuessaan, ja silloin hänellä varmasti oli\nmerisaappaat.\"\n\n\n\n\nV.\n\nHän tahtoo hankkia itselleen plantaasini\n\n\nSheldon parani nopeasti. Hänellä ei enää ollut kuumetta, ja nyt hänen\nvain piti koota voimia. Joan oli ottanut taloudenhoidon huolekseen, ja\nSheldon sanoi, että hän nyt ensi kertaa Berandella sai kelvollista\nvalkoisen miehen ruokaa. Joan valmisti itse omin käsin sairaan miehen\nruoan, ja se sekä hauskuus, jonka hänen seuransa tuotti, saivat aikaan,\nettä Sheldon kahden päivän kuluttua kykeni horjuvin askelin astumaan\nverannalle. Tilanne, johon hän oli joutunut, oudostutti häntä suuresti\nja vielä enemmän häntä ihmetytti, ettei se tytöstä näyttänyt tuntuvan\nlainkaan omituiselta. Hän oli asettunut tänne asumaan ja ryhtynyt\npitämään huolta taloudesta aivan kuin tämä kaikki olisi ollut\nluonnollisin asia maailmassa, ikäänkuin Sheldon olisi ollut hänen\nisänsä tai veljensä tai hän itse olisi ollut mies, kuten Sheldon.\n\n\"Tämä on aivan suurenmoisen hauskaa\", vakuutti tyttö hänelle. \"Aivan\nkuin kappale jotakin romaania. Minä tulen suoraan meren sylistä ja\nlöydän sairaan miehen, joka on ypö yksin kahdensadan orjan...\"\n\n\"Työntekijän\", oikaisi Sheldon. \"He ovat tehneet sopimuksen. He tekevät\ntyötä täällä kolme vuotta ja ovat vapaaehtoisesti suostuneet\nsopimuksentekoon.\"\n\n\"Aivan niin\", jatkoi tyttö -- \"sairaan miehen, yksin kahdensadan\ntyöntekijän kanssa ihmissyöjäsaarella -- nehän ovat ihmissyöjiä,\neivätkö ole? Vai onko se vain turhaa puhetta?\"\n\n\"Turhaa puhettako?\" sanoi Sheldon hymyillen. \"Kyllä se on hiukan\nenemmän kuin turhaa puhetta. Useimmat työmiehistäni ovat\nviidakkolaisia, ja ne ovat järjestään kaikki ihmissyöjiä.\"\n\n\"Mutta eivät kai enää sitten kun ovat tulleet ihmisten ilmoille\ntyöntekijöinä. Eivät kai nämä teidän työmiehenne voisi niin menetellä.\"\n\n\"Kyllä he söisivät teidät heti paikalla, jos saisivat tilaisuuden.\"\n\n\"Sanotteko tuon vain noin ylimalkaan, vai tiedättekö todella, että niin\non laita?\" kysyi tyttö.\n\n\"Tiedän varmasti.\"\n\n\"Kuinka te sen tiedätte? Kuka on antanut teille aiheen ajatella niin?\nOmat miehennekö?\"\n\n\"Niin juuri, omat mieheni, jopa palvelijat, jotka liikkuvat talossani,\nitse kokkikin, joka paraikaa teidän opastamananne paistaa niin\nherkullisia leipiä. Vasta kolme kuukautta takaperin yksitoista heistä\nvarasti valaanpyyntiveneen ja karkasi Malaitalle. Yhdeksän heistä oli\nsikäläisiä ja kaksi oli San Christobalin bushmanneja. He olivat typeriä\n-- nuo kaksi san-christobalilaista tarkoitan, jotka astuivat samaan\nveneeseen yhdeksän malaitalaisen kanssa -- yhtä typeriä kuin\nmalaitalaiset olisivat olleet, jos heitä olisi ollut kaksi ja\nsan-christobalilaisia yhdeksän.\"\n\n\"Mitä tarkoitatte?\" kysyi tyttö jännittyneenä \"Kuinka sitten kävi?\"\n\n\"Nuo yhdeksän malaitalaista söivät nuo molemmat San Christobalin miehet\nsuuhunsa, jättivät vain päät, joita pidetään liian arvokkaina\nsyötäviksi. Ne he ahtoivat perätuhdon alle ja antoivat niiden olla\nsiellä kunnes matka oli lopussa. Ja nyt nuo kaksi päätä ovat jonkun\nbushmannikylän ylpeytenä ja aarteena Langa-Langan tuolla puolen.\"\n\nTyttö löi kätensä yhteen, ja hänen silmänsä säkenöivät.\n\n\"He ovat siis oikeita, todellisia ihmissyöjiä! Ajatelkaahan,\nkahdennellakymmenennellä vuosisadalla! Ja minä kun olin luullut, että\nseikkailut ja romantiikka kuuluvat kokonaan menneisyyteen.\"\n\nSheldon katsahti häneen ja hymähti.\n\n\"Mitä nyt?\" kysyi tyttö.\n\n\"Ei mitään erikoista. Minä vain en voi kuvitella! että olisi\nhituistakaan romanttista joutua likaisen neekerijoukon syötäväksi.\"\n\n\"Ei, ei tietystikään\", myönsi tyttö. \"Mutta elää heidän keskuudessaan,\njohtaa ja hallita heitä -- kahtasataa -- ellei se ole romanttista, niin\nse ainakin on jännittävintä, mitä voi kuvitella. Ja romanttinen on\nläheistä sukua jännittävälle, kuten tiedätte.\"\n\n\"Neekerivatsaan joutuminen olisi siis jännittävintä, mitä voitte\nkuvitella. Joka oli todistettava\", väitti Sheldon itsepäisesti.\n\n\"Teissä ei totta totisesti näytä olevan tippaakaan romantiikkaa!\"\nhuudahti tyttö. \"Te olette aivan yhtä ikävä ja järkevä ja kuiva kuin\nkaikki englantilaiset liikemiehet. Minä en käsitä, miksi te olette\ntäällä. Teidän olisi pitänyt pysyä kiltisti kotona pankkivirkamiehenä\ntai -- tai --\"\n\n\"Kauppa-apulaisena. Kiitän nöyrimmästi.\"\n\n\"Vaikkapa niinkin -- minä tahansa. Mitä ihmettä te teette täällä\nmaailman äärissä?\"\n\n\"Ansaitsen jokapäiväisen leipäni ja pyrin eteenpäin elämässä.\"\n\n\"Siis 'nuoremman pojan' okainen tie! Jos nyt sekään ei ole romanttista,\nniin ei mikään. Ajatelkaapas kaikkia tämän maailman nuorempia poikia,\njotka kukin tahollaan kokevat tuhansia ja taas tuhansia seikkailuja\ntaistellessaan 'oman kotilieden ja oman satulan' saavuttamiseksi. Ja\ntäällä te olette tuon taistelun tuoksinassa -- ja minä myös.\"\n\n\"Pyydän anteeksi, mutta --\" aloitti Sheldon sanojaan venytellen.\n\n\"No niin, sanokaamme nyt sitten, että minä taistelen nuorempana\ntyttärenä\", oikaisi tyttö; \"minulla ei ole 'kotiliettä' eikä 'satulaa',\nei ketään eikä mitään -- ja olenhan minä yhtä kaukana maailman äärissä\nkuin tekin.\"\n\n\"Minun on kai siis myönnettävä, että teidän asemanne on tavallaan\nromanttinen\", sanoi Sheldon.\n\nHän tuli ajatelleeksi edellisiä öitä, jotka tyttö oli viettänyt\nriippumatossa verannalla moskiittiverhot suojanaan ja verannan\näärimmäisessä nurkassa huudon ulottuvilla lepäävät tahitilaiset\nmerimiehet henkivartiostonaan. Hän oli tähän asti ollut liian avuton\njaksaakseen asettua vastarintaan, mutta nyt hän päätti, että tytön piti\nsaada hänen vuoteensa sisällä huoneessa ja että hän itse nukkuisi\nriippumatossa.\n\n\"Näettekös, minä olin koko ikäni lukenut ja haaveillut romanttisista\nseikkailuista\", kuuli hän tytön kertovan, \"mutta en koskaan,\nhurjimmissakaan unelmissani, rohjennut uskoa, että saisin kokea niitä.\nTämä tuli niin odottamatta. Vielä kaksi vuotta sitten minä uskoin,\nettei minulla ollut muuta mahdollisuutta kuin...\" Hän keskeytti\nlauseensa ja nyrpisti suutaan. \"Niin, minä luulin todella, etten voisi\nmuuta tehdä kuin mennä naimisiin.\"\n\n\"Ja te valitsitte siis mieluummin ihmissyöjät ja patruunavyön?\" kysäisi\nSheldon.\n\n\"Ihmissyöjiä en tullut ajatelleeksi, mutta patruunavyö oli parasta mitä\najatella saatoin.\"\n\n\"Te ette uskaltaisi käyttää revolveria, vaikkapa se olisikin\nvälttämätöntä.\" Hän huomasi tytön silmien äkkiä leimahtavan ja jatkoi:\n\"Tarkoitan, että ette vois vahingoittaa sillä ketään, vaikka teidän\ntäytyisikin ampua.\"\n\nTyttö lähti äkkiä liikkeelle ja aikoi mennä sisään rakennukseen.\nSheldon tiesi, että hän meni noutamaan revolveriaan.\n\n\"Älkää huoliko\", sanoi hän. \"Tässä on minun pistoolini. Mitä aiotte\nsillä tehdä?\"\n\n\"Vaikkapa ampua alas tuon lipunnosto-pylpyränne.\"\n\nSheldon hymyili epäuskoisesti.\n\n\"Minä en tunne teidän pistoolianne\", sanoi tyttö epäröiden.\n\n\"Liipasin on herkkä eikä teidän tarvitse tähdätä maalin alle. Painakaa\nvain hiljaa.\"\n\n\"Kyllä tiedän\", vastasi tyttö kärsimättömästi. \"Tunnenhan minä\nautomaattiset ampuma-aseet noin ylimalkaan ja tiedän, että ne voivat\nolla kiusallisia kuumetessaan, mutta minä en tunne tätä teidän\nasettanne.\" Hän katsoi sitä hetkisen. \"Se on vireessä. Onko se\nladattu?\"\n\nHän laukaisi, mutta ei osannut.\n\n\"Välimatka on pitkä\", koetti Sheldon lohduttaa.\n\nMutta tyttö puri huultaan ja laukaisi uudestaan.\n\nLuoti lensi vinkuen ilmassa. Metallinen kiekko kieppui ratisten\nedestakaisin. Hän ampui kerran toisensa jälkeen, kunnes kaikki\nkahdeksan panosta olivat käytetyt. Kuusi laukausta osui maaliin. Kiekko\nheilui yhä vielä kahvelin päässä, mutta kuulat olivat pidelleet sitä\nniin pahoin, ettei siitä ollut enää mihinkään. Sheldon ihmetteli. Hän\nitse ei olisi ampunut noin hyvin, eipä edes Hughie Drummond. Kun hän\naikaisemmin oli sattunut näkemään naisten ampuvan, niin he tavallisesti\nolivat kirkuneet ja ampuneet silmät kiinni umpimähkää ilmaan.\n\n\"Te ammuitte todellakin hyvin... ollaksenne nainen\", sanoi hän. \"Vain\nkaksi kertaa ammuitte ohi, ja ase oli teille outo.\"\n\n\"Mutta nuo kaksi harhalaukausta minua harmittavat\", valitti tyttö. \"Ja\npistoolinne on mainion tarkkakäyntinen. Jos annatte minulle uudet\npanokset, niin lupaan varmasti osata maaliin kahdeksan kertaa.\"\n\n\"Sitä en epäile. Mutta nyt minun täytyy hankkia uusi nostokiekko.\nViaburi! Tänne hoi, -- tuo varastosta yksi plokki.\"\n\n\"Minä löisin vetoa siitä, että te ette osaisi kahdeksaa kertaa\nkahdeksasta\", sanoi Joan ylpeästi.\n\n\"Siihen vedonlyöntiin minä varon suostumasta\", vastasi Sheldon. \"Kuka\non opettanut teitä ampumaan?\"\n\n\"Isäni ensin ja sitten Von ja hänen cowboynsa. Isä vasta osasi ampua,\nmutta kyllä Vonkin oli aika taitava.\"\n\nSheldon tuumi mielessään, kuka tuo Von mahtoi olla -- oliko ehkä juuri\nhän kaksi vuotta takaperin saanut Joanin vakuutetuksi siitä, että hänen\noli parasta mennä naimisiin.\n\n\"Mistä osasta Yhdysvaltoja te olette kotoisin?\" kysyi hän.\n\"Chicagostako vai Wyomingista vai jostakin sieltäpäin. Muistakaa,\nettette ole hiiskunut minulle mitään itsestänne. En tiedä muuta kuin\nettä te olette miss Joan Lackland kotoisin ties mistä.\"\n\n\"Saatte mennä kauemmaksi länteen, jos tahdotte löytää minun\nkotiseutuni.\"\n\n\"Ahaa -- malttakaahan! Nevada?\"\n\nTyttö pudisti päätään.\n\n\"Kalifornia?\"\n\n\"Vielä kauemmaksi länteen!\"\n\n\"Sehän on mahdotonta, ellen ole kokonaan unohtanut maantietoani.\"\n\n\"Politiikan te näytte unohtaneen\", nauroi Joan. \"Ettekö muista, että on\nolemassa jotakin mitä sanotaan alusmaiksi?\"\n\n\"Filippiinit!\" huudahti Sheldon voitonriemuisesta\n\n\"Ei, vaan Hawaii. Siellä olen syntynyt. Se on kaunis maa. Taivas,\nminullahan on jo melkein koti-ikävä! Eipä siksi, etten olisi ennen\nollut poissa sieltä. Olin New Yorkissa romahduksen sattuessa. Mutta se\non minusta ihanin paikka maailmassa -- Hawaii nimittäin.\"\n\n\"Mutta mitä taivaan nimessä teillä sitten on tekemistä tässä Herran\nhylkäämässä paikassa?\" kysyi Sheldon. \"Tännehän tulevat vain hullut\",\nlisäsi hän katkerasti.\n\n\"Mutta ei kai Nielsen ollut mikään hullu?\" kysyi tyttö. \"Minun\nymmärtääkseni hän kokosi täällä kolme miljoonaa.\"\n\n\"Tuo on aivan totta, valitettavasti, sillä juuri sen takia minä olen\ntäällä.\"\n\n\"Niin minäkin\", virkkoi tyttö. \"Isä kuuli hänestä puhuttavan\nMarquesas-saarilla, ja niin me lähdimme matkaan. Mutta isä-raukka ei\nkoskaan päässyt tänne asti.\"\n\n\"Hän -- isänne -- siis kuoli?\" kysyi Sheldon hiljaa.\n\nJoan nyökäytti päätään; hänen silmänsä kostuivat ja saivat lempeän\nilmeen.\n\n\"Voinhan oikeastaan aloittaa alusta.\" Hän kohotti ylpeästi päätään,\nikäänkuin olisi tällä liikkeellä karkoittanut surumielisyytensä, --\naivan niinkuin sopi odottaakin naiselta, jolla oli Baden-Powell-hattu\nja pitkäpiippuinen revolveri. \"Olen syntynyt Hilossa Hawaii-saarella,\njoka on suurin ja paras koko ryhmästä. Sain saman kasvatuksen kuin\nuseimmat muut Hawaiin tytöt. He viettävät ulkoilmaelämää ja osaavat\nratsastaa ja uida, ennenkuin tietävät, mitä kuusi kertaa kuusi on. Mitä\nminuun itseeni tulee, en voi muistaa, milloin ensi kerran nousin\nhevosen selkään tai milloin opin uimaan. Ainakaan en silloin vielä\nosannut aakkosia. Isä omisti karjatiloja Hawaiilla ja Mauilla -- aika\nsuuria saarien oloihin nähden. Hokuna yksin käsitti kaksisataatuhatta\nacrea. Se sijaitsi Mauna Kean ja Mauna Loan välillä, ja siellä minä\nopin ampumaan kauriita ja metsän eläimiä. Molokailla on isoja,\ntäplikkäitä hirviä. Von oli Hokunan tilanhoitaja. Hänellä oli kaksi\ntytärtä, jotka olivat jotakuinkin minun ikäisiäni. Ja minä vietin aina\nkuuman vuodenajan siellä -- kerran olin siellä koko vuoden. Me kolme\ntyttöä elimme kuin intiaanit. Emmehän me tosin saaneet metsistyä aivan\nkokonaan, mutta kyllä me panimme parastamme metsistyäksemme niin paljon\nkuin mahdollista. Ainahan meillä oli siellä kotiopettajattaria ja\nläksyjä ja ompelemista ja taloustehtäviä ja kaikkea muuta sellaista,\nmutta pelkäänpä, että meitä useimmiten täytyi houkutella työhön\nlupaamalla meille hevosia ja ajeluretkiä.\n\n\"Von oli ollut sotaväessä, ja isä oli vanha merikarhu, ja molemmat\nvaativat ankaraa kuria. Mutta Vonin tytöillä ei ollut äitiä eikä\nminulla myöskään -- ja ukothan olivat miehiä. He hemmoittelivat meitä\naivan kauheasti. Näettekö, heillä ei ollut vaimoja, ja siksi he aina\nseurustelivat meidän kanssamme, kun olimme lopettaneet työmme. Meidän\npiti oppia kaikki, mikä koski talon hoitoa, kahta vertaa paremmin kuin\npalvelijoitten -- he olivat alkuasukkaita -- jotta kerran kykenisimme\nottamaan ohjakset käsiimme. Ja meidän piti aina sekoittaa heidän\ncocktailinsa, se toimitus oli liian pyhä, jotta sitä olisi voinut uskoa\npalvelijalle. Me emme koskaan saaneet tehdä mitään, mistä emme olisi\nsuoriutuneet omin neuvoin. Tietysti cowboyt aina ottivat kiinni ja\nsatuloivat meidän hevosemme, mutta meidän täytyi itse osata mennä\nhevoshakaan ja ottaa hevoset...\"\n\n\"Kuinka se tapahtui?\" kysyi Sheldon.\n\n\"Me otimme ne kiinni lassolla. Ja isä ja Von opettivat meitä\nsatuloimaan ja olivat hyvin ankaria arvosteluissaan. Samoin oli\nrevolveriemme ja pyssyjemme laita. Palvelijat puhdistivat ja voitelivat\nne aina, mutta meidän täytyi oppia, miten se oli tehtävä, voidaksemme\nvalvoa, että he tekivät sen huolellisesti. Alussa sattui usein, että\njoltakulta meistä otettiin pyssy viikoksi pois; vain pienen\nruostetahran takia. Meidän piti oppia sytyttämään valkea\nrankkasateessa, vieläpä märistä puista, kun retkillämme pystytimme\nteltan yöksi, jaa se oli vaikeinta kaikesta -- lukuunottamatta\nkielioppia luullakseni. Kyllä me opimme enemmän isältä ja Vonilta kuin\nopettajattariltamme. Isä opetti meille ranskaa ja Von saksaa. Me opimme\nmolemmat kielet jotakuinkin hyvin ja yksinomaan hevosen selässä tai\nasustaessamme teltassamme.\n\n\"Kylmänä vuodenaikana tytöillä oli tapana tulla Hiloon minua\ntervehtimään. Siellä isällä oli kaksi taloa, toinen niistä meren\nrannalla. Tai sitten me kaikki kolme matkustimme maatilallemme Punaan,\nja siellä oli kanootteja ja veneitä ja siellä kalastettiin ja uitiin.\nIsä oli myöskin Hawaiin kuninkaallisen purjehdusseuran jäsen, ja hän\notti meidät mukaan kilpapurjehduksille ja pitkille retkille. Katsokaas,\nisä ei koskaan lakannut rakastamasta merta. Ollessani neljätoista\nvuotta vanha minä hoidin isäni taloutta, ja palvelijat olivat kokonaan\nminun käskettävinäni. Olen hyvin ylpeä tuosta ajasta. Ja kun olin\ntäyttänyt kuusitoista, lähetettiin meidät kaikki kolme tyttöä\nKaliforniaan, Millin naisopistoon, jossa kaikki oli hyvin hienoa ja\ntukehduttavaa. Kuinka me ikävöimmekään kotiin! Emme tulleet ensinkään\nhyviksi ystäviksi muiden tyttöjen kanssa, jotka nimittivät meitä\nihmissyöjänaluiksi sen vuoksi, että olimme kotoisin Sandwich-saarilta,\nja tekivät vastenmielisiä viittauksia sinnepäin, että meidän esi-isämme\nmuka olivat herkutelleet kapteeni Cookin ruumiilla. Koko juttuhan on\nepähistoriallinen, ja sitäpaitsihan meidän esi-isämme eivät edes\neläneet Hawaiilla.\n\n\"Kolme vuotta olin Millin opistossa -- silloin tällöin kävin tietysti\nkotona -- ja kaksi vuotta New Yorkissa. Sitten isä menetti\nomaisuutensa, muuan sokeriviljelys Maui'lla vei hänet vararikkoon.\nInsinöörien tiedonannot eivät olleet pitäneet paikkaansa. Sitäpaitsi\nisä oli rakentanut rautatien, jota sanottiin 'Lacklandin hullutukseksi'\n-- mutta uskokaa pois, kyllä se lopulta tulee kannattavaksi. Mutta nyt\nsekin osaltaan vaikutti romahdukseen, Pelaulau Ditch antoi lopullisen\nsysäyksen. Mutta sittenkään ei olisi tapahtunut mitään, ellei olisi\ntullut tuota suurta paniikkia Wall Streetillä. Minun rakas, hyvä\nisäukkoni! Hän ei hiiskunut minulle sanaakaan. Mutta minä luin\nsanomalehdestä vararikosta ja lähdin heti kotiin. Siihen asti ihmiset\nolivat minulle toitotelleet, että avioliitto oli ainoa onni, jonka\nnainen voi saavuttaa tässä elämässä. Romantiikalle siinä siis ei ollut\nsijaa. Mutta isän vararikko vei minut suoraa tietä romantiikan\nmaailmaan.\"\n\n\"Milloin tuo tapahtui?\" kysyi Sheldon.\n\n\"Viime vuonna -- suuren pörssipaniikin vuonna.\"\n\n\"Odottakaahan!\" Sheldon mietti jotakin mielessään hyvin\nvakavan näköisenä. \"Kuusitoista ja viisi, siihen yksi tekee\nkaksikymmentäkaksi. Te olette syntynyt vuonna 1887?\"\n\n\"Niin olenkin, mutta tuo ei ollut kohteliasta.\"\n\n\"Olen todella pahoillani\", sanoi Sheldon, \"mutta tuo kysymys tuli aivan\nitsestään.\"\n\n\"Ettekö te koskaan osaa sanoa mitään miellyttävää? Vai onko tuo teidän\nenglantilaisten tavallinen tapa?\" Tytön harmaisiin silmiin tuli\nveitikkamainen ilme ja hänen huulensa vapisivat hetkisen. \"Minä\nsuosittelen teille, mr Sheldon, luettavaksi Gertrude Athertonin kirjaa\n_Amerikkalaiset vaimot ja englantilaiset aviomiehet_.\"\n\n\"Kiitos, olen lukenut sen. Se on minulla tuolla.\" Hän osoitti hyvin\nvarustettua kirjahyllyään. \"Mutta pelkään, että se on jotenkin\npuolueellinen.\"\n\n\"Kaikki, mikä ei ole englantilaista, on tietysti puolueellista\",\nvastasi tyttö. \"Minä en ole koskaan pitänyt englantilaisista.\nViimeinen, jonka opin tuntemaan, oli eräs työnjohtaja. Isän piti panna\nhänet viralta.\"\n\n\"Ei yksi kiuru kesää tee.\"\n\n\"Mutta siitä englantilaisesta oli meille ikävyyksiä aivan\nloppumattomiin -- no niin! Ja olkaa nyt kiltti älkääkä tehkö minua\nvielä sietämättömämmäksi kuin jo olen.\"\n\n\"Koetan olla varuillani.\"\n\n\"Mitä siihen tulee, niin --\" Tyttö keikautti päätään taaksepäin, avasi\nsuunsa lopettaakseen aloittamansa nuhdesaarnan, mutta muutti mieltään.\n\"No niin, minä jatkan kertomustani. Isälle ei oikeastaan jäänyt mitään,\nja hän päätti palata merelle. Hän ei ollut koskaan lakannut\nrakastamasta sitä, ja minä puolittain luulen, että hän iloitsi siitä,\nettä kävi niinkuin kävi. Hän oli iloinen kuin nuori poika, pää täynnä\ntuumia ja valmisteluja aamusta iltaan. Hänellä oli tapana valvoa\npuoliyöhön ja keskustella minun kanssani kaikesta. Senjälkeen nimittäin\nkuin olin hänelle sanonut, että olin varmasti päättänyt seurata häntä.\n\n\"Hän oli aloittanut uransa Etelämerellä -- pyydystänyt helmiä ja\nhelmiäisiä -- ja uskoi varmasti, että sieltä vieläkin voisi haalia\nkokoon rikkauksia. Kookosviljelys häntä erikoisesti houkutteli, ja\nkunnes plantaasi alkaisi tuottaa hedelmiä hän aikoi harjoittaa kauppaa,\nhelmenpyyntiä ja ehkä jotain muutakin. Hän möi huvipurtensa ja osti\nkuunarin nimeltä 'Miele', ja niin me lähdimme matkaan. Minä pidin\nisästä huolta ja opiskelin merenkulkuoppia. Isä oli oma laivurinsa.\nPerämies oli tanskalainen, mr Ericsen, miehistö japanilaisia ja\nhawaiilaisia. Me kuljimme ensin edestakaisin Linjasaarten seutuvilla,\nkunnes se alkoi liiaksi koskea isään. Kaikki oli toisin kuin ennen.\nSaaret oli vallattu ja jaettu eri valtojen kesken, suuret yhtiöt olivat\nasettuneet sinne ja haalineet itselleen maat, kauppaoikeudet,\nkalastusoikeudet, sanalla sanoen kaiken.\n\n\"Sitten me purjehdimme Marquesas-saarille. Siellä oli kaunista, mutta\nalkuasukkaat olivat melkein sukupuuttoon kuolleet. Isä oli aivan\nvimmoissaan kuullessaan, että ranskalaiset olivat määränneet\nvientitullin kopralle -- hänestä se oli keskiaikaista -- mutta maahan\nhän oli ihastunut. Siellä oli Nukanivalla viidentoistatuhannen acren\nlaajuinen laakso, joka kolmelta puolelta ympäröi oivallista\nankkuripaikkaa. Siihen hän rakastui ja osti sen kahdellatoistasadalla\nChilen dollarilla. Mutta Ranskalle maksettavat verot olivat aivan\npeloittavat -- siksipä maa olikin niin halpaa -- ja, mikä oli pahinta\nkaikesta, meidän oli mahdotonta saada työväkeä. Kanakit eivät tahtoneet\ntehdä mitään, ja virkamiehet tuntuivat istuvan yökaudet tuumimassa,\nmitä uusia vastuksia he voisivat keksiä meidän tiellemme.\n\n\"Kuudessa kuukaudessa isä sai siitä kyllikseen. Tilanne oli toivoton.\n'Lähtekäämme Salomonin-saarille', hän sanoi, 'että saamme nähdä, kuinka\nEnglanti hallitsee. Ja ellei meillä sielläkään ole menestymisen\nmahdollisuuksia, niin jatkamme matkaa Bismarckin-saaristoon.\nLyönpä vetoa siitä, ettei sivistys vielä ole ehtinyt valloittaa\nAmiraliteetti-saaria. Kaikki oli valmiina, tavarat laivaan lastattuina,\nuusi miehistö -- marquesaslaisia ja tahitilaisia -- paikoillaan. Olimme\njuuri lähtemäisillämme Tahitiin, sillä 'Miele' oli hiukan korjauksen ja\nuudistusten tarpeessa, kun isä-raukkani äkkiä sairastui ja kuoli.\"\n\n\"Ja te jäitte aivan yksin maailmaan?\"\n\nJoan nyökäytti päätään.\n\n\"Hyvin, hyvin yksin. Minulla ei ollut veljiä eikä sisaria, ja isän\nkaikki omaiset olivat saaneet surmansa eräässä hirmumyrskyssä\nKansasissa. Isä oli silloin ollut aivan pieni poika. Olisinhan minä\ntietysti voinut palata Vonin luo. Sinne olen milloin tahansa\ntervetullut kuin omaan kotiini. Mutta miksi olisin mennyt sinne?\nSitäpaitsihan isä oli uskonut minulle suunnitelmansa, ja minusta tuntui\nsiltä, kuin se olisi velvoittanut minut toteuttamaan ne. Se oli minusta\nsuuri tehtävä. Ja minun teki mieli toteuttaa ne. Ja -- niin, täällä\nminä nyt olen.\n\n\"Älkää koskaan menkö Tahitille, sen neuvon annan teille. Paikka on\nhurmaava ja alkuasukkaat mukavia. Mutta valkoihoiset! Varkaita,\nrosvoja, valehtelijoita jok'ikinen! Rehellisiä miehiä ei ole niin\nmonta, että tarvittaisiin viisi sormea niiden laskemiseen. Se seikka,\nettä minä olin nainen, teki kaiken heille vain yksinkertaisemmaksi. He\nrosvosivat minulta kaiken omaisuuteni senkin seitsemänlaisten\ntekosyitten nojalla ja valehtelivat ilmankin tekosyytä, joko se sitten\noli tarpeellista tai ei. Mr Ericsen-raukan he saivat lahjotuksi. Hän\nantautui rosvojen palvelukseen ja todisti kaikki heidän laskunsa\noikeiksi, vaikka ne olisivat olleet tuhannen prosenttia liian suuret.\nKun he puijasivat minulta kymmenen frangia, niin niistä tuli kolme\nhänen osalleen. Kun maksoin viidentoistasadan frangin laskun, niin se\ntuotti hänelle viisisataa. Kaiken tämän sain tietysti kuulla\njäljestäpäin. Mutta 'Miele' oli vanha alus, korjaukset olivat tarpeen,\nja minä sain maksaa seitsenkertaisen hinnan.\n\n\"En tietysti koskaan saa tietää, kuinka paljon Ericsen ansaitsi. Hän\noli asettunut asumaan maihin, hienosti kalustettuun taloon.\nLaivanrakentajat olivat luovuttaneet sen hänelle vuokratta. Hedelmiä,\nvihanneksia, kalaa, lihaa ja jäitä tuotiin hänelle joka päivä, eikä\nhänen tarvinnut maksaa mitään. Kauppiaat suorittivat hänelle osan\nsovitusta palkasta siinä muodossa. Ja koko ajan hän kyynelsilmin\nvalitteli, että minä olin joutunut niin kurjan kohtelun uhriksi. Ei,\nminä en ollut tullut ammattivarkaitten pesään, olin vain tullut\nTahitille.\n\n\"Mutta kun varkaat sitten joutuivat riitaan keskenään, niin aloin saada\nvihiä asiain tilasta. Eräs noista petkutetuista petkuttajista tuli\npimeän tultua minun luokseni ja kertoi tosiasioita, näytti numeroita ja\nvakuuttavia todistuksia. Tiesin, että oikeuteen vetoaminen olisi vienyt\nminulta loputkin omaisuudestani. Tuomarit ottivat vastaan lahjoja\nniinkuin kaikki muutkin. Mutta aivan toimettomana en sentään antanut\nkaiken tapahtua. Eräänä pimeänä yönä menin Ericsenin asuntoon. Minulla\noli sama revolveri, joka minulla on täälläkin, ja pakotin hänet\npysymään vuoteessaan sen aikaa, kun tein kotitarkastuksen. Hiukan yli\nyhdeksäntoistatuhatta frangia vein sieltä mennessäni. Hän ei koskaan\nvalittanut poliisille eikä palannut laivaan. Muut rosvot vain nauroivat\nminulle ja tekivät minusta pilkkaa. Siellä oli pari amerikkalaista, ja\nhe neuvoivat minua olemaan ryhtymättä oikeudenkäyntiin, ellen tahtonut\njättää laivaanikin rosvoille.\n\n\"Sitten minä hankin saksalaisen perämiehen Uudesta-Seelannista. Hänellä\noli kapteenin todistukset ja häntä puhuteltiin sillä nimellä, mutta\nminä ymmärsin merenkulkua paremmin kuin hän ja oikeastaan minä itse\nolinkin kapteenina. Menetin kuitenkin laivani, mutta sillä asialla ei\nollut mitään tekemistä minun kykyni kanssa. Olimme ajelehtineet neljä\npäivää rasvatyynellä ulapalla. Sitten tuli luoteismyrsky, ja se ajoi\nmeidät rantaan suojanpuolelle. Yritimme purjehtien päästä selville\nvesille, mutta silloin tahitilaisten laivanrakentatajien kurja työ tuli\nilmi. Menetimme heti halkaisijapuomin ja kaikki keulataakit. Ainoa\npelastuksen keino oli kääntyä takaisin ja kulkea Floridan ja Ysabelin\nvälisen salmen kautta. Ja kun olimme hämärissä onnellisesti päässeet\nsiitä ja kartta osoitti vähintään neljätoista syltä vettä, niin äkkiä\ntörmäsimme koralliriuttaan. Vanha 'Miele' raukka sai vain yhden\nkolauksen ja pääsi sitten irti, mutta sekin oli sille liikaa, ja me\nehdimme parahiksi laskeutua veneeseen, ennenkuin se upposi. Saksalainen\nperämies hukkui. Koko yön ajelehdimme merellä ja seuraavana aamuna\nkeksimme tämän paikan.\"\n\n\"Ja nyt kai te aiotte palata Vonin luo?\" kysyi Sheldon.\n\n\"En suinkaan. Isä oli aikonut tulla Salomonin-saarille. Minä etsin\nsopivan paikan ja hankin itselleni pienen plantaasin. Tiedättekö, mistä\ntäältäpäin voisi saada hyvää maata halvalla?\"\n\n\"Kautta pyhän Yrjänän, te olette omituista joukkoa, te yankeet, todella\nomituista\", sanoi Sheldon. \"Tuollaista hurjapäisyyttä en olisi\nunissanikaan voinut kuvitella mahdolliseksi.\"\n\n\"Sanokaa mieluummin seikkailuintoa\", oikaisi Joan.\n\n\"Olette oikeassa -- seikkailuintoa juuri. Jos te olisitte astunut\nmaihin Malaitalle ettekä Guadalcanarille, niin te ja teidän\njalosukuiset tahitilaisenne olisitte jo aikoja sitten joutuneet\nihmissyöjien _kai-kaiksi_.\"\n\nJoania värisytti kauhusta.\n\n\"Totta puhuen\", hän tunnusti, \"meitä peloitti kauheasti astua maihin\nGuadalcanarille. Minä olin lukenut 'Merenkulku-oppaasta', että\nalkuasukkaat ovat epäluotettavia ja nurjamielisiä valkoihoisille. Minun\ntekee mieli lähteä Malaitalle jonakuna päivänä. Onko siellä\nplantaaseja?\"\n\n\"Ei ainoatakaan. Eikä yhtään valkoihoista kauppiasta myöskään.\"\n\n\"Sitten minä lähden sinne joskus pestauslaivalla\",\n\n\"Mahdotonta!\" huudahti Sheldon. \"Se paikka ei ole naiselle sopiva.\"\n\n\"Minäpä lähden sittenkin\", vastasi Joan.\n\n\"Mutta nainen, jolla on vähänkään omanarvontuntoa, ei...\"\n\n\"Älkäähän jatkako\", varoitti tyttö. \"Jonakuna päivänä minä lähden\nsinne, ja silloin te ehkä saatte katua rumia sanojanne.\"\n\n\n\n\nVI.\n\nMyrsky.\n\n\nSheldon ei koskaan aikaisemmin ollut joutunut läheisiin tekemisiin\nnuoren amerikattaren kanssa ja olisi varmaan tuuminut, mahtoivatko he\nkaikki olla Joan Lacklandin kaltaisia, ellei olisi ollut kyllin viisas\ntajutakseen, ettei tämä suinkaan ollut mikään tyyppi. Tytön vilkkaus ja\nvaihtelevat mielialat hämmästyttivät häntä, ja Joanin elämänkatsomus\noli niin täydellisesti erilainen kuin naisen elämänkatsomuksen tuli\nSheldonin käsityksen mukaan olla, että he useinkin joutuivat keskenään\nilmiriitaan. Sheldon ei koskaan voinut olla edeltäpäin varma siitä,\nmitä Joan seuraavana hetkenä sanoisi tai tekisi. Vain yhden seikan hän\ntiesi, sen nimittäin, että mitä tahansa hän teki tai sanoi, niin se\naivan varmasti oli jotakin odottamatonta ja ennalta arvaamatonta. Hänen\nolemuksessaan tuntui olevan jotakin miltei hysteeristä. Hän oli\näkkipikainen ja kuohahtava ja luotti liian paljon itseensä ja liian\nvähän Sheldoniin, mikä ei laisinkaan ollut sopusoinnussa tämän\nkäsityksen kanssa siitä, miten naisen tuli käyttäytyä miehen ollessa\nlähettyvillä. Joan piti itseään aivan hänen vertaisenaan, Ja se\nkiusasi Sheldonia. Ajoittain tämä oli puolittain itsetiedottomasti\nsuutuksissaan tytön röyhkeästä ja ennenkuulumattomasta tunkeutumisesta\ntänne hänen luokseen. Hänhän oli noussut suoraan ulvovan luoteistuulen\nmyllertämästä merestä vast'ikään pidettyään revolveria Ericsenin nenän\nalla ja polynesialaisten jättiläistensä turvissa asettunut asumaan\nBerandelle niinkuin mikä haaksirikkoutunut merimies tahansa. Kaikki\ntämä sopi oivallisesti yhteen Baden-Powell-hatun ja pitkän 38 kaliberin\nrevolverin kanssa.\n\nMutta hänen ulkomuotonsa ei vastannut tätä käytöstä. Jos hän olisi\nollut lyhyttukkainen ja leveäleukainen, rakenteeltaan karkea ja\nahavoitunut ja joka suhteessa mahdollisimman epämiellyttävä, niin ei\nolisi ollut mitään hätää. Mutta kaiken päällisiksi hän oli\nauttamattoman ja viehättävän naisellinen. Hänen hiuksensa melkein\nkiusasivat Sheldonia, niin harvinaisen kauniit ne olivat. Ja\nhän oli niin solakka ja miellyttävä tuo nainen -- tai ehkä\noikeammin sanoen tyttö -- että Sheldonin sydäntä särki nähdä hänen\nterävin, asiantuntevin katsein ja käskevällä äänellä ohjaavan\nvalaanpyyntivenettä kuohujen läpi. Hän saattoi mielikuvituksessaan\nnähdä hänet ottamassa suopungilla kiinni hevosta, ja tuo ajatus\npöyristytti häntä. Ja lisäksi Joan oli niin monipuolinen. Hänen\nkirjallisuuden- ja taiteentuntemuksensa hämmästytti Sheldonia, mutta\nsamalla tämä ei voinut tukahduttaa syvälle mieleensä juurtunutta\ntunnetta, että tytöllä, jolla oli tietoja näiltä aloilta, ei ollut\noikeutta omata kokemuksia taklauksista, ankkurin laskemisesta ja\npurjehduksesta Etelämerellä. Nämä ajatukset mielessään hän yhtä hyvin\nolisi voinut vaikkapa kiroilla. Ja kun tällainen tyttö itsepäisesti\nväitti lähtevänsä pestausretkelle Malaitan rannikkoa pitkin, niin hän\nunohti sen kunnioituksen, jonka oli omalle itselleen velkaa.\n\nSheldon ei voinut olla yhä uudelleen kiinnittämättä huomiota hänen\nnaisellisuuteensa. Hän soitti pianoa paljon paremmin ja musikaalisemmin\nkuin Sheldonin sisaret kotona Englannissa -- tuota soittokonetta, jonka\nHughie-raukka sankarillisesti, mistään vaikeuksista välittämättä, oli\nhankkinut tänne \"pysyäkseen kunnossa.\" Ja kun Joan soitteli kitaraa ja\nlauloi kirkassointuisia, sametinpehmeitä hawaiilaisia lauluja, niin\nSheldon istui ja kuunteli kuten lumottuna. Silloin Joan oli nainen\nkiireestä kantapäähän, ja hänen naisellisuutensa tenhovoima sai\nSheldonin unohtamaan kaikki päivän kiusalliset kohtaukset, ison\nrevolverin, Baden-Powell-hatun ja kaiken muun. Mutta mitä oikeutta --\nniin kuiskasi seuraava selvä ajatus hänen korvaansa -- tällaisella\ntytöllä oli kuljeksia maita ja meriä kuin mies ja riemuita siitä, että\nseikkailut eivät olleet maapallolta kadonneet? Naiset, jotka olivat\nseikkailuilla, olivat seikkailijattaria, ja sen nimen kaiku ei ollut\nhyvä. Ja sitäpaitsi Sheldon itse ei harrastanut seikkailuja. Ne eivät\nolleet häntä viehättäneet sen jälkeen kuin hän oli poika -- vaikka\nvaikeaksipa hänen olisi käynyt selittää, mikä hänet oli saanut\nlähtemään Englannista Salomonin-saarille, ellei juuri seikkailuhalu.\n\nSheldon ei suinkaan ollut tyytyväinen. Hyvää tapaa loukkaava tilanne\noli liikaa hänen vanhoilliselle luonteelleen, jonka kasvatus oli tehnyt\nvieläkin vanhoillisemmaksi. Berande, yksinäisen valkoisen miehen koti,\nei sopinut Joan Lacklandin oleskelupaikaksi. Hän mietti miettimistään\ntämän pulman ratkaisua ja puhui asiasta Joaninkin kanssa, mutta\nturhaan. Harmillista, että Austraaliasta tuleva höyrylaivakin oli\nodotettaessa vasta kolmen viikon kuluttua.\n\n\"Yksi asia nyt ainakin on varma, ja se on, että te tahtoisitte saada\nminut pois täältä\", sanoi tyttö. \"Minä miehitän huomenna veneeni ja\nlähden Tulagiin.\"\n\n\"Mutta olenhan sanonut teille, että se on mahdotonta\", huudahti\nSheldon. \"Siellähän ei ole ketään, jonka luo te menisitte. Sikäläinen\nasiamies on matkustanut Austraaliaan. Paikalla oli vain yksi valkoinen\nmies, kolmas apulainen, entinen merimies, tavallinen merimies, joka\nhoitaa Salomonin-saarten hallitusta, puhumattakaan sadasta neekeristä,\njotka ovat siellä vankeina. Ja lisäksi tuo mies on sellainen hupsu,\nettä hän voisi tuomita teidät viiden punnan sakkoihin siitä, että ette\nensiksi tullut Tulagiin, joka on saariryhmämme varsinainen satama. Hän\nei ole miellyttävä mies, ja minä toistan, että se on mahdotonta.\"\n\n\"Entä Guvutu sitten?\" ehdotti Joan.\n\nSheldon pudisti päätään.\n\n\"Siellä ei ole mitään muuta kuin kuumetta ja viisi valkoista miestä,\njotka juovat itsensä kuoliaaksi. Minä en koskaan antaisi teidän lähteä\nsinne.\"\n\n\"Oi kiitos\", sanoi tyttö rauhallisesti. \"Luulen melkein, että voin\nlähteä jo tänään. -- Viaburi! Mene Noa-Noan luo ja käske hänen tulla\ntänne.\"\n\nNoa-Noa oli hänen paras miehensä, \"Mielen\" ylipuosmanni.\n\n\"Minne te sitten aiotte lähteä?\" kysyi Sheldon ihmeissään. -- \"Viaburi,\nodota!\"\n\n\"Guvutuun -- nyt heti\", oli vastaus.\n\n\"Mutta minä en salli sitä.\"\n\n\"Siksi minä juuri lähdenkin. Te sanoitte tuon saman kerran aikaisemmin,\nja teidän kieltoanne minä en voi kärsiä.\"\n\n\"Mitä?\" Tytön äkillinen suuttumus sai hänet aivan ymmälle. \"Jos olen\njotenkin loukannut teitä...\"\n\n\"Viaburi, hae Noa-Noa tänne\", käski Joan uudelleen.\n\nMusta poika lähti liikkeelle aikoen totella.\n\n\"Viaburi! Odota, taikka isken kallosi mäsäksi. -- Ja nyt minä vaadin,\nettä te selitätte minulle kaiken, miss Lackland. Mitä minä olen sanonut\ntai tehnyt ansaitakseni tämän?\"\n\n\"Te olette uskaltanut -- ollut kyllin röyhkeä...\"\n\nHän oli niin kiihtynyt, ettei voinut jatkaa.\n\nSheldon oli aivan epätoivoissaan.\n\n\"Tunnustan, että olen aivan päästäni pyörällä\", sanoi hän. \"Kun te edes\nvoisitte selvin sanoin ilmaista...\"\n\n\"Yhtä selvin sanoin kuin te annoitte minun tietää, ettette antaisi\nminulle lupaa lähteä Guvutuun?\"\n\n\"Missä suhteessa se sitten oli väärin?\"\n\n\"Teillä ei ole oikeutta -- ei yhdelläkään ihmisellä ole oikeutta --\nantaa minulle lupaa tehdä sitä tai tätä. Minä olen liian vanha\ntarvitakseni holhoojaa enkä suinkaan purjehtinut Salomonin-saarille sen\nvuoksi, että olisin kaivannut suojelijaa.\"\n\n\"Kunnon mies on jokaisen naisen suojelija.\"\n\n\"Mutta minäpä en olekaan mikään 'jokainen nainen' -- siinäpä se onkin.\nOlkaa hyvä ja antakaa minun lähettää palvelijanne hakemaan Noa-Noa\ntänne. Minä käsken hänen laskea veneen vesille. Vai pitääkö minun mennä\nitse häntä noutamaan?\"\n\nHe olivat molemmat nousseet paikoiltaan. Joan hehkuvin poskin ja silmät\nsuuttumuksesta säihkyen. Sheldon hämmästyksissään, neuvottomana ja\nhuolestuneena. Musta palvelija seisoi kuin kuvapatsas välittämättä\nvähääkään näiden käsittämättömien valkoihoisten sananvaihdosta.\nHän uneksi rauhallinen ilme silmissään muutamasta Malaitan\nviidakkorinteillä sijaitsevasta bushmannikylästä, jonka ruohomajoista\nsininen savu suikerrellen nousi ilmaan erottautuen lähestyvän\nsadekuuron muodostamaa harmaata taustaa vasten.\n\n\"Mutta te ette voi menetellä niin järjettömästi\", aloitti Sheldon.\n\n\"Joko te nyt taas alatte!\" huudahti Joan.\n\n\"Minä en tarkoittanut mitään sellaista, ja te tiedätte sen.\" Sheldon\npuhui hitaasti ja vakavasti. \"Ja mitä tuohon toiseen asiaan tulee,\nsiihen nimittäin, että minä en anna teille lupaa, niin sehän oli vain\npuheentapa. Tietysti minä en ole teidän holhoojanne. Tiedättehän, että\nvoitte lähteä Guvutuun, jos mielenne tekee\" -- \"tai vaikka hiiteen\",\noli hän vähällä lisätä. \"Mutta minua surettaisi, jos tekisitte sen,\nsiinä kaikki. Olen hyvin pahoillani siitä, että olen loukannut teitä.\nPitäkää mielessänne, että olen englantilainen.\"\n\nJoan hymyili ja istuutui jälleen.\n\n\"Ehkä olen ollut liian kiivas\", myönsi hän. \"Katsokaahan, minä en voi\nkärsiä pakkoa. Jospa tietäisitte, kuinka olen saanut taistella\nvapaudestani. Ja kun joku teistä miehistä, jotka itse olette\nkorottaneet itsenne luomakunnan kruunuiksi, sanoo minulle, mitä saan ja\nmitä en saa tehdä, niin se saa minut kiihdyksiin. Se on minulle arka\nkohta. -- Viaburi, pysy kyökissä. Ei tarvitse hakea Noa-Noaa! -- Ja mr\nSheldon, sanokaapa nyt minulle, mitä minun on tehtävä. Te ette tahdo,\nettä jään tänne, eikä minulla näytä olevan mahdollisuutta lähteä täältä\nminnekään.\"\n\n\"Nyt teette minulle vääryyttä. Olihan oikea onnenpotkaus minulle, että\nsatuitte kärsimään haaksirikon juuri täällä. Olin hyvin yksin ja hyvin\nsairas. En todellakaan tiedä, olisinko ensinkään jaksanut kestää,\nellette te olisi sattunut tulemaan. Mutta siitä ei nyt ole kysymys. Jos\najattelisin vain itseäni, omaa etuani, niin en tahtoisi mitenkään antaa\nteidän lähteä. Mutta minä en ajattele itseäni, vaan teitä. Tämä teidän\ntäälläolonne ei -- sitä ei voi pitää oikein sopivana, kuten ymmärrätte.\nJos minä olisin naimisissa, jos täällä olisi joku toinen valkoihoinen\nnainen ... Mutta asiain näin ollen...\"\n\nJoan nosti kätensä ylös epätoivoa teeskennellen.\n\n\"Minä en voi seurata teidän ajatuksenjuoksuanne\", sanoi hän. \"Toisena\nhetkenä te sanotte, että minun pitää lähteä tieheni, ja toisena, ettei\nminulla ole paikkaa minne mennä ja että te ette anna minun lähteä. Mitä\ntyttö-raukan siis on tehtävä?\"\n\n\"Sehän juuri on pulma\", sanoi Sheldon neuvottomana.\n\n\"Tämä tilanne häiritsee siis teidän rauhaanne?\"\n\n\"Yksinomaan teidän tähtenne.\"\n\n\"Antakaa minun silloin rauhoittaa tunteitanne ja sanoa teille, että se\nei häiritsisi minua hituistakaan, ellette te nostaisi siitä niin pahaa\nmelua. Minä en koskaan huoli olla suutuksissani sen johdosta, mille ei\nmitään voi. Työläs on potkia tutkainta vastaan. Tarkastakaamme nyt\nasemaa! Te olette täällä ja minä olen täällä. Olette itse sanonut,\netten voi lähteä täältä minnekään. On päivänselvää, ettette tekään voi\nlähteä tiehenne ja jättää minua tänne yksin koko plantaasin ja\nkahdensadan villatukkaisen ihmissyöjän kanssa. Siksi te jäätte\npaikallenne ja minä jään myös. Se on aivan yksinkertaista. Ja samalla\nse on seikkailua. Edelleen, teidän ei tarvitse olla huolissanne itsenne\ntakia. Minä en ole naimahaluinen. Tulin Salomonin-saarille saadakseni\nplantaasin, en miestä.\"\n\nSheldon punastui, mutta ei sanonut mitään.\n\n\"Minä tiedän, mitä te ajattelette\", nauroi tyttö iloisesti. \"Te\najattelette, että jos minä olisin mies, niin te vääntäisitte minulta\nniskat nurin. Ja sen minä olen ansainnutkin. Olen hyvin pahoillani.\nMinun ei pitäisi alituisesti loukata teidän tunteitanne.\"\n\n\"Pelkään, että usein annan teille aihetta siihen\", sanoi Sheldon\ntuntien helpotusta huomatessaan myrskyn olevan tyyntymässä.\n\n\"Nyt minä keksin jotakin!\" huudahti Joan samassa. \"Lainatkaa minulle\nmuutamia palvelijoitanne täksi päiväksi. Minä rakennan itselleni\nruohomajan pihamaan perimmäiseen nurkkaan -- paalujen varaan tietysti.\nVoin muuttaa sinne tänä iltana. Siellä minun tulee hyvä ja turvallinen\nolla. Tahitilaiset saavat vartioida taloa aivan kuin olisimme laivalla.\nJa sitten minä opiskelen kookospalmunviljelystä. Korvaukseksi pidän\nhuolta keittiöstänne ja taloudestanne ja annan teille säädyllistä\nruokaa syödäksenne. Ja loppujen lopuksi en kallista korvaani teidän\nvastaväitteillenne. Tiedän kaiken, mitä aiotte sanoa ja ehdottaa --\nettä minä asettuisin teidän bangaloonne ja te rakentaisitte ruohomajan\nitsellenne. Mutta siihen minä en suostu. Teidän on paras alistua\nkaikkeen. Muussa tapauksessa, ellette te suostu, menen joen poikki,\nteidän hallintopiirinne ulkopuolelle, ja rakennan sinne kylän itselleni\nja merimiehilleni -- he kai saavat sitten purjehtia Guvutuun hankkimaan\nelintarpeita. Ja nyt teidän pitää opettaa minua pelaamaan biljardia.\"\n\n\n\n\nVII.\n\nKesytöntä joukkoa.\n\n\nJoan kävi varmoin ottein käsiksi taloudenhoitoon ja sai aikaan\nsellaisen mullistuksen, että Sheldon tuskin tunsi asuntoaan entiseksi.\nEnsimmäistä kertaa hänen kotinsa oli siisti ja hyvässä järjestyksessä.\nPalvelijat eivät enää vetelehtineet laiskoina eivätkä tehneet niin\nvähän työtä kuin suinkin, ja kokki selitti, että \"hänen pää pyöri\nympäri hyvin paljon\", sen ankaran ruoanlaittokurssin takia, jonka hän\nJoanin johdolla sai läpikäydä. Ja Sheldon itse sai perusteellisen\nläksytyksen saamattomuudestaan, hän kun oli tähän asti syönyt vain\nsäilykkeitä. Velttoudestaan ja haluttomuudestaan hankkia terveellistä\nravintoa hän sai kärsiä useita pilkkanimiä, joista \"laiskajaakko\" ja\n\"vetelys\" eivät olleet pahimpia.\n\nJoan lähetti veneensä kaksikymmentä mailia pitkin rannikkoa\nhakemaan sitruunia ja appelsiineja, kyseli kiusoittavasti, miksi\nei näitä hedelmiä jo kauan sitten oltu istutettu Berandelle, ja\nhalveksi Sheldonia syvästi siitä, ettei tämä edes ollut hankkinut\nkeittiökasvitarhaa. Kuivaneista omenoista, joita Sheldon oli pitänyt\nihmisravinnoksi kelpaamattomina, valmistettiin Joanin johdolla\noivallista aamiaisjälkiruokaa, ja päivällispöydässä ne käytettyinä\nmonenmoisiin vanukkaisiin herättivät Sheldonin rajattoman ihailun.\nBanaaneja, joita saatiin viidakoista, hän tarjosi sekä keitettyinä että\nraakoina vähintään kymmenessä eri muodossa, joista jokainen Sheldonin\nmielestä oli toistaan parempi. Joan tai hänen merimiehensä harjoittivat\nahkerasti dynamiittikalastusta ja toivat joka päivä kalaa kotiin, ja\nBalesunan alkuasukkaille maksettiin tupakkaa, kun he toivat ostereita\nmangroverämeistä. Hänen kykynsä käyttää kookospähkinöitä oli aivan\nhämmästyttävä. Hän opetti kokin valmistamaan hiivaa sen mehusta, ja\nniin saatiin leipä keveäksi ja kuohkeaksi. Kookospalmun hienoimmasta\nytimestä hän keitti herkullista salaattia. Pähkinän mehusta ja lihasta\nhän valmisti erilaisia sekä makeita että happamia kastikkeita ja\nmuhennoksia, joita tarjottiin sen mukaan, miten ne oli valmistettu,\nmitä erilaisimpien ruokien, milloin kalan, milloin vanukkaan kera. Hän\nsai Sheldonin huomaamaan, kuinka paljon parempaa kookospähkinän\nmaitoneste oli kahvikermana kuin säilykekerma. Vanhoista pähkinöistä,\njotka olivat alkaneet itää, hän otti kiinteän, sienimäisen sisustan ja\nkäytti sen salaatteihin. Nämä tuntuivat ylimalkaan olevan hänen vahvin\npuolensa, ja hän sai Sheldonin ihmettelemään ja ihailemaan salaattia,\njonka hän valmisti nuorista bambuvesoista. Villejä tomaatteja, jotka\nolivat alkaneet kasvaa istuttamatta tai joita Beranden alkuaikoina oli\nhuolimattomasti kylvetty sinne tänne, kerättiin ja käytettiin\nsalaatteihin, keittoihin ja kastikkeihin. Kanoille, jotka tähän asti\naina olivat karanneet viidakkoihin ja sinne piilottaneet munansa,\nvalmistettiin hautomalaatikot, ja Joan kävi itse ammuskelemassa villejä\nkyyhkysiä ja sorsia talouden tarpeiksi.\n\n\"En minä erikoisesti harrasta tämänlaatuista työtä\", selitti hän\nkeittiötoimia tarkoittaen, \"mutta en voi luopua tavoista, joihin isä on\nminut totuttanut.\"\n\nMuun muassa hän myöskin poltti ruton saastuttaman sairaalan, riiteli\nSheldonin kanssa tekosestaan ja antoi vihoissaan miestensä heti\npaikalla rakentaa uuden ja -- kuten hän itse sanoi -- säädyllisen\nsairaalan. Hän riisti ikkunoista vanhat harso- ja musliiniverhot ja\npani niiden sijaan hienoa, kirkasväristä puuvillakangasta, jota oli\nlöytänyt varastosta. Sitäpaitsi hän neuloi useita nuttuja sairaita\nvarten. Nähdessään luettelon, johon hän oli merkinnyt mitä tarvitsi\nomaa vaatevarastoaan varten ja muutakin minkä hän aikoi tilata\nensimmäisellä laivalla Sydneystä, Sheldon ihmetteli, miten pitkäksi\naikaa hän oikeastaan oli aikonut jäädä Berandelle.\n\nJoan oli varmasti erilainen kuin yksikään nainen, jonka hän koskaan oli\ntuntenut tai josta hän oli voinut uneksiakaan. Suhteessaan häneen ei\nJoan oikeastaan ollut vähimmässäkään määrässä nainen. Hän ei ollut\nhaikeamielinen eikä hempeä eikä koskaan tuhlaillut hänelle naisellisia\nviehätyskeinojaan. Heitä olisi voinut luulla sisaruksiksi tai\nveljeksiksi, sillä sukupuoli ei tässä oudossa suhteessa näyttänyt\nmerkitsevän mitään. Jos Sheldon joskus lausui tavallista imartelevamman\nkohteliaisuuden, niin Joan joko ei huomannut sitä tai torui häntä. Ja\njo kauan sitten hän oli lakannut tarjoamasta Joanille kättään hänen\nastuessaan veneeseen tai kiivetessään jonkun esteen yli. Hänen täytyi\ntunnustaa itselleen, että tyttö mainiosti kykeni suoriutumaan omin\nneuvoin. Huolimatta varoituksista ja pelkäämättä krokotiileja ja\nhaikaloja hän itsepäisesti ui kauas rannasta. Ja yhtä itsepäisesti hän\ntahtoi saada itse heittää dynamiitin ollessaan kalastamassa. Hän\npuolustautui sanoen, että hän mielestään oli ainakin hiukkasen\nälykkäämpi kuin hänen laivamiehensä ja että onnettomuuden vaara\nniinmuodoin oli pienempi, jos hän hoiti dynamiittia. Sheldonin mielestä\nhän oli miesmäisin ja samalla naisellisin nainen, jonka hän oli\ntavannut.\n\nErimielisyys siitä, kuinka oli mustia työmiehiä kohdeltava, oli heillä\nloppumattomien riitojen aiheena. Joan hallitsi lempeästi, mutta\nankarasti, palkitsi harvoin, mutta ei koskaan rankaissut, ja Sheldonin\noli pakko myöntää, että hänen laivamiehensä jumaloivat häntä ja talon\npalvelijat olivat hänen nöyriä orjiaan ja tekivät työtä kolme kertaa\nahkerammin kuin hän itse koskaan oli saanut heidät tekemään. Joan\nhuomasi pian plantaasin työntekijäin keskuudessa vallitsevan\nlevottomuuden ja vaaran, joka alituisesti uhkasi sekä häntä että\nSheldonia. Kumpikaan heistä ei koskaan uskaltanut lähteä liikkeelle\nilman revolveria, ja merimiehet, jotka öisin vartioivat Joanin\nruohomajaa, olivat pyssyillä aseistetut. Mutta Joan väitti, että\nvalkoihoisten oma hirmuhallitus oli aiheuttanut heidän vaaranalaisen\nasemansa. Hän oli kasvanut ystävällisten hawaiilaisten keskuudessa,\njoita ei koskaan oltu huonosti eikä raa'asti kohdeltu, ja uskoi, että\nsalomoninsaarelaisetkin tulisivat ystävällisiksi, jos heitä\nkohdeltaisiin lempeästi.\n\nEräänä iltana syntyi työmiesten asunnoissa hirvittävä meteli, ja Joanin\nlaivamiesten avulla Sheldonin onnistui pelastaa kaksi naista, jotka\nmiehet olivat pieksämäisillään kuoliaiksi. Varmuuden vuoksi heidät\nsuljettiin yöksi keittiörakennukseen. Naiset olivat työmiesten\nkeittäjättäriä, ja heitä rangaistiin sen vuoksi, että toinen heistä oli\nkylpenyt isossa perunakattilassa. Kylpy ei loukannut mustien\nsiisteyskäsitettä -- he kylpivät itse usein kattiloissaan -- rikos oli\nvain se, että kylpijä oli ollut alhainen, viheliäinen nainen.\nSalomoninsaarilla kaikkia naisia pidetään alhaisina, viheliäisinä,\nhalveksittavina olentoina.\n\nSeuraavana aamuna aamiaista syödessään Joan ja Sheldon äkkiä kuulivat\nvihaista äänten sorinaa, joka yltyi yltymistään. Beranden ensimmäinen\nlakipykälä oli rikottu. Kaikki kaksisataa työntekijää päällysmiehiä\nlukuunottamatta olivat luvatta ja käskyttä tunkeutuneet pihamaalle ja\ntehneet itsensä rikokseen syypääksi. He kokoontuivat uhkaillen ja\nkirkuen juuri parvekkeen alle. Sheldon kumartui kaidepuun yli katsoen\nalhaalla olevaa joukkoa, ja Joan seisoi paria askelta taempana. Melun\ntauottua kaksi veljestä astui esiin joukosta. He olivat kookkaita,\njäntereisiä, Salomonin-saartenkin oloihin katsoen harvinaisen\nrajunnäköisiä miehiä. Toinen heistä oli Karin-Jama eli \"Vaikeneva\",\ntoinen Bellin-Jama eli \"Kerskailija.\" Molemmat olivat aikoinaan\npalvelleet Queenslandin viljelyksillä, ja kaikkialla, missä oli\nvalkoisia miehiä, tunnettiin heidät huonoiksi ihmisiksi.\n\n\"Me miehet tahto pois ne kaksi pirun musta Mary\", sanoi Bellin-Jama.\n\n\"Mitä te sitten teette niille kahdelle mustalle Marylle?\" kysyi\nSheldon.\n\n\"Me tapa ne\", vastasi Bellin-Jama.\n\n\"Mitä sinä poika minulle puhut?\" kysyi Sheldon ilmeisesti alkaen\nsuuttua. \"Iso kello on soinut. Mitä teette täällä? Menkää töihin. Kun\niso kello soittaa _kai-kaille_, silloin saatte tulla puhumaan minulle\nniistä kahdesta Marystä. Nyt saatte kaikki mennä.\"\n\nJoukko pysähtyi odottamaan, mitä Bellin-Jama tekisi, ja Bellin-Jama jäi\npaikoilleen.\n\n\"Minu ei mene\", sanoi hän.\n\n\"Varo itseäsi, Bellin-Jama\", sanoi Sheldon ankarasti, \"tai minä lähetän\nsinut Tulagiin saamaan kovan rangaistuksen. Kovan rangaistuksen, sanon\nminä.\"\n\nBellin-Jama katsahti raivoisasti ylöspäin.\n\n\"Te tahto tapella?\" sanoi hän nyrkit ojennettuina aito\nqueenslandilaiseen tapaan.\n\nSalomonin-saarilla, missä valkoihoisia on vain muutamia ja mustia\npaljon, mutta missä valkoihoiset ovat hallitsevina, tällainen\ntaisteluvaatimus on mitä verisin loukkaus. Mustan ei edellytetä\nrohkenevan haastaa valkoista miestä taisteluun. Hän ei voi muuta kuin\nottaa valkoiselta mieheltä selkäsaunan.\n\nBellin-Jaman rohkeus synnytti kuuntelevassa joukossa ihastuksen\nsorinan. Mutta Bellin-Jaman ääni kaikui vielä ilmassa ja sorina oli\ntuskin ehtinyt alkaa, kun Sheldon äkkiä hypähti kaidepuun yli\npihamaalle. Kaidepuun yläreunasta oli maahan viisitoista jalkaa, ja\nBellin-Jama seisoi juuri sen alapuolella. Sheldonin ruumiinpaino kaatoi\nhänet maahan. Muuta ei tarvittu, Bellin-Jama oli voitettu. Joan, joka\noli säpsähtänyt nähdessään Sheldonin odottamattoman hyppäyksen, näki\nKarin-Jaman ojentavan kätensä ja tarttuvan Sheldonia kurkkuun, kun tämä\nvielä oli puoleksi polvillaan, sillä välin kuin satakunta mustaihoista\nryntäsi eteenpäin saadakseen ottaa osaa hänen surmaamiseensa. Joan\nojensi revolverinsa -- ja Karin-Jama hellitti otteensa ja horjahti\ntaaksepäin luoti olkapäässään. Ensi hetkessä Joan oli aikonut ampua\nhäntä käsivarteen, ja se olisi näin läheltä hyvinkin voinut onnistua.\nMutta muiden rynnistäessä eteenpäin hän oli muuttanut suuntaa ja\nampunutkin olkaan. Hetki oli niin vakava, ettei mitään voinut jättää\nmahdollisuuden varaan.\n\nSamassa silmänräpäyksessä kuin Sheldon tunsi kurkkunsa vapautuneen, hän\niski nyrkillään, ja Karin-Jama kaatui veljensä viereen maahan. Kapina\noli tukahdutettu, ja viiden minuutin kuluttua veljekset kannettiin\nsairaalaan, ja muut kapinoitsijat olivat päällysmiestensä johtamina\nmatkalla työmailleen.\n\nSheldonin astuessa verannalle Joan istui vaipuneena lepotuoliin ja\nitki. Näky hermostutti häntä enemmän kuin äskeinen näytelmä. Itkevä\nnainen olisi missä oloissa tahansa saanut hänet neuvottomaksi, ja kun\ntämä lisäksi oli Joan Lackland, jolta hän oli oppinut odottamaan mitä\ntahansa odottamatonta, niin hän oli suorastaan peloissaan. Hän katsahti\navuttomana tyttöön ja kostutteli huuliaan.\n\n\"Tahtoisin kiittää teitä\", aloitti hän. \"Ei kannata epäilläkään, että\nte pelastitte henkeni, ja minun täytyy sanoa...\"\n\nJoan veti kiivaasti kädet kasvoiltaan; ne olivat vihasta punaiset ja\nitkettyneet.\n\n\"Te kurja olento! Viheliäinen raukka!\" huusi hän. \"On teidän syynne,\nettä minä ammuin ihmisen. Sitä en ole koskaan ennen tehnyt.\"\n\n\"Haava ei ole vaarallinen, mies jää kyllä henkiin\", onnistui Sheldonin\nsaada sanotuksi.\n\n\"Mitä siitä? Minä ammuin häntä joka tapauksessa. Kuka käski teitä\nhyppäämään maahan sillä tavoin. Se oli raakaa ja pelkurimaista.\"\n\n\"Tiedättekö, minun täytyy sanoa...\", koetti Sheldon rauhoittaa häntä.\n\n\"Menkää tiehenne! Ettekö näe, että minä vihaan teitä, vihaan teitä.\nVoi, ettekö nyt voi mennä!\"\n\nSheldon kalpeni suuttumuksesta.\n\n\"Miksi kaiken järjen nimessä te sitten ammuitte?\" kysyi hän.\n\n\"Si-si-siksi, että te olette valkoihoinen\", nyyhkytti Joan. \"Isä ei\nkoskaan olisi jättänyt valkoista miestä pulaan auttamatta häntä. Mutta\nkaikki oli teidän oma syynne. Teillä ei ollut oikeutta antautua\nvaaraan. Sitäpaitsi se oli tarpeetonta.\"\n\n\"Pelkään, etten oikein ymmärrä teitä\", sanoi Sheldon lyhyesti ja\nkääntyi toisaalle. \"Keskustelkaamme tästä joskus myöhemmin.\"\n\n\"Pankaahan vain merkille, kuinka hyvin minä tulen toimeen teidän\ntyömiestenne kanssa\", sanoi Joan ja Sheldon pysähtyi jäykän\nkohteliaasti ovelle kuuntelemaan. \"Ajatelkaamme noita kahta sairasta\nnuorukaista, joita olen hoitanut. Terveiksi tultuaan he tekevät mitä\ntahansa minun puolestani, eikä minun tarvitse alituisesti pitää heitä\nkuolemanpelossa. Sanon teille, että tämä kovuus ja julmuus on\nvältettävissä. Mitä siitä, että he ovat ihmissyöjiä! He ovat siitä\nhuolimatta kaikissa tapauksissa ihmisiä aivan niinkuin te ja minä, ja\nheilläkin on järki. Sehän juuri erottaa meidät kaikki alemmista\neläimistä.\"\n\nSheldon kumarsi ja lähti ulos.\n\n\"Luullakseni olen käyttäytynyt anteeksiantamattoman typerästi\", virkkoi\nJoan tervehdykseksi Sheldonin palatessa tuntikausia myöhemmin\nviljelysmailta, joita hän oli käynyt katsomassa. \"Olen käynyt\nsairaalassa, eikä miehellä näytä olevan hätää. Haava ei ole\nvaarallinen.\"\n\nSheldon oli selittämättömän iloinen ja tyytyväinen huomatessaan tytön\nmielen muuttuneen.\n\n\"Katsokaahan, te ette ymmärrä meidän täkäläisiä olojamme\", alkoi hän\npuhua. \"Mustaihoisia on hallittava ankarasti. Lempeys on kyllä hyvä\nsekin, mutta se ei yksin riitä. Hyväksyn kaiken, mitä sanotte, mikäli\non kysymys hawaiilaisista ja tahitilaisista. Te sanotte, että heitä voi\nsiten kohdella, ja minä uskon teitä. Minulla ei ole omaa kokemusta\nheistä. Mutta teillä taas ei ole kokemusta mustaihoisista, ja minä\npyydän teitä uskomaan minua. He eivät ole samanlaisia kuin teidän\nsaarienne alkuasukkaat. Te olette tottunut polynesialaisiin. Nämä\ntyömiehet ovat melanesialaisia. He ovat mustaihoisia, neekereitä --\nkatsokaa heidän kiharaista villatukkaansa. Ja heidän sivistystasonsa on\nmelkoista alhaisempi kuin Afrikan neekerien. Erotus on todella hyvin\nsuuri. He eivät kykene tuntemaan kiitollisuutta, ei sääliä eikä\nmyötätuntoa. Jos olette heille hyvä, niin he pitävät teitä typeränä.\nJos olette ystävällinen, niin he luulevat, että olette peloissanne. Ja\njos he luulevat teidän pelkäävän, niin olkaa varuillanne, sillä silloin\nhe tahtovat saada teidät käsiinsä. Todistaakseni tämän tahdon esittää\nteille ne ajatukset, jotka ehdottomasti syntyvät ja seuraavat toisiaan\nmustaihoisen miehen aivoissa, kun hän kotiseuduillaan kohtaa\nmuukalaisen. Hänen ensimmäinen ajatuksensa on kauhistunut: 'tappaako\ntuo vieras minut?' Kun hän huomaa, ettei häntä tapeta, on seuraava\najatus: 'voinko minä tappaa hänet?' Kymmenkunta mailia rannikolta\nsisämaahan päin asui siirtomaakauppias nimeltä Packard. Hän kehuskeli\nhallitsevansa lempeästi ja väitti, ettei hän koskaan lyödyt\nmustaihoisia. Seuraus oli, ettei hän saanut hallita ensinkään. Hänellä\noli tapana tulla jokea alas veneellään Drummondia ja minua\ntervehtimään. Kun hänen venemiehensä päättivät lähteä kotiin, ei hänen\nauttanut muu kuin keskeyttää vierailunsa ja lähteä heidän kanssaan.\nMuistan erään sunnuntai-iltapäivän, jolloin Packard oli luvannut jäädä\nmeille päivälliselle. Olimme juuri istuutuneet pöytään, kun Hughie\nhuomasi neekerin tirkistävän ovenraosta huoneeseen. Hän meni ulos\nmiehen luokse, sillä tämä käytös loukkasi Beranden lakeja, Neekerien on\nesitettävä asiansa talon palvelijain välityksellä ja pysyttävä\naitauksen ulkopuolella. Tämä mies -- hän oli Packardin venemiehiä --\noli tunkeutunut verannalle. Ja hän tiesi kyllä, mitä teki. 'Mitä tämä?'\nkysyi Hughie. -- 'Te sano se valkoinen mies siellä sisällä, että me\nvenemies me lähte pois. Jos hän ei tule nyt, niin me ei odota. Me mene\npois.' Samassa silmänräpäyksessä Hughie antoi hänelle korvapuustin,\njoka lennätti hänet verannan portaita alas.\"\n\n\"Mutta sehän oli tarpeettoman julmaa\", väitti Joan. \"Valkoista miestä\nte ette kohtelisi sillä tavoin.\"\n\n\"Siinäpä se juuri onkin. Hän ei ollut valkoinen mies. Hän oli alhainen,\nmusta neekeri, joka oli tahallaan loukannut sekä omaa herraansa että\njokaista Salomonin-saarten valkoihoista herraa. Hän loukkasi minua. Hän\nloukkasi Hughieta. Hän loukkasi Berandea.\"\n\n\"Tietysti, jos kerran hyväksyy teidän kantanne, teidän oppinne\nvoimakkaamman oikeudesta...\"\n\n\"Mutta Packardin hallituksen ohjeena oli oppi heikomman oikeudesta.\nMikä oli seurauksena? Minä olen elossa, Packard on saanut surmansa.\nHän oli edelleenkin hyvä ja ystävällinen miehiään kohtaan, ja\nnämä odottivat, kunnes hän kerran sairastui ja makasi heikkona\ntautivuoteella kuumeen kourissa. Hänen päänsä on nyt Malaitalla. Hänen\nmolemmat veneensä he myöskin veivät mennessään ja sitäpaitsi niin\npaljon tavaroita varastosta kuin saivat niihin mahtumaan. -- Täällä on\nmyöskin ollut eräs kapteeni Mackenzie, 'Minotan' päällikkö. Hänkin\nuskoi hyvyyden voimaan ja väitti, että mies parhaiten herättää\nluottamusta, jos hän ei kanna aseita. Toista kertaa käydessään\nMalaitalla pestausretkellä hän poikkesi Binaan, joka on lähellä\nLanga-Langaa. Pyssyt, joilla laivan miehistön olisi pitänyt olla\naseistettuna, olivat kapteenin kajuutassa lukkojen takana. Kun\nlaivavene lähti maihin noutamaan työväkeä, hän kuljeskeli edestakaisin\nkannella ilman minkäänlaista asetta, edes revolveriakaan. Hän sai\nsurmansa alkuasukkaan sotakirveestä. Hänenkin päänsä on Malaitalla. Se\noli suoranainen itsemurha. Ja Packardin loppu oli myöskin itsemurha.\"\n\n\"Minä myönnän, että varovaisuus on tarpeen heihin nähden\", sanoi Joan,\n\"mutta uskon varmasti, että _järkevä_ ystävällisyys ja lempeys veisivät\ntyydyttävämpiin tuloksiin.\"\n\n\"Siitä minä olen aivan yhtä mieltä kanssanne, mutta teidän täytyy ottaa\nhuomioon eräs seikka. Berande on ehdottomasti pahin plantaasi koko\nSalomonin-saaristossa mitä työvoimaan tulee. Syynä siihen on\nasianhaara, joka tukee teidän väitettänne. Beranden entiset omistajat\neivät olleet järkevän ystävällisiä. He olivat kaksi todellista\nlurjusta. Toinen oli rappiolle joutunut yankee ja toinen muuan\nsaksalainen juoppo. He pitivät työmiehiään orjina. Ensinnäkin he\nostivat työvoimansa Johnny Be-Blowedilta, Salomonin-saarten\nhuonomaineisimmalta pestaajalta. Hän on nyt Fidshi-saarilla\npakkotöissä, tuomittuna kymmeneksi vuodeksi erään mustaihoisen\ntyömiehen syyttömästä taposta. Viimeisinä aikoinaan hän oli niin\nhuonossa huudossa, etteivät Malaitan alkuasukkaat tahtoneet olla\nmissään tekemisissä hänen kanssaan. Ainoa keino, millä hän sai miehiä\npestatuksi, oli viipymättä rientää paikalle, jossa oli tapahtunut murha\ntai murhia. Murhamiehet olivat tavallisesti sangen halukkaat\nallekirjoittamaan sopimuksia ja lähtemään muuanne kostoa pakoon.\nSellaista pakenemista nimitetään täällä 'rantahypyksi'. Äkkiä kuului\nrannalta hurjaa kirkunaa, ja neekeri karkaa veteen keihäs- ja\nnuolipilven ympäröimänä. Tietysti Johnny Be-Blowedin vene oli\nlähettyvillä valmiina korjaamaan karkurin. Viime aikoinaan Johnny ei\nsaanutkaan muita värvätyksi kuin juuri tuollaisia rantahyppääjiä.\n\n\"Ja Beranden ensimmäiset omistajat ostivat hänen värväämiään\ntyöntekijöitä -- kesytöntä murhamiesjoukkoa. Heillä oli kaikilla viiden\nvuoden työsopimus. Värvääjä on nimittäin edullisemmassa asemassa\nrantahyppääjiin kuin muihin nähden. Hän voisi saada heidät suostumaan\nvaikkapa kymmenen vuoden sopimukseen, ellei laki sitä kieltäisi. No\nniin -- osa tätä murhamiesjoukkoa meillä nyt on täällä huolenamme.\nTietysti muutamat ovat kuolleet tauteihin, toiset saaneet surmansa\ntoverien kädestä, ja moni on pakkotöissä Tulagissa. Ensimmäiset\nomistajat raivasivat hyvin vähän viljelysmaita ja istuttivat vielä\nvähemmän. Heidän aikansa meni tappeluihin. Muuan työnjohtaja\nsurmattiin. Toista osakasta lyötiin puukolla olkapäähän. Toinen sai\nkahdesti heittokeihään ruumiiseensa. He olivat molemmat suurisuisia ja\nsiis myös pelkureita. Lopuksi heidän täytyi luopua kaikesta. Heidän\nomat neekerinsä pakottivat heidät lähtemään -- sananmukaisesti ajoivat\nheidät tiehensä. Ja sitten Hughie-raukka ja minä, uudet kumppanukset,\ntulimme tänne pitämään tuota kesytöntä laumaa kurissa. Me emme\ntunteneet oloja> mutta olimme ostaneet Beranden, eikä ollut muuta\nneuvoa kuin käydä käsiksi ja selviytyä parhaimman mukaan.\n\n\"Ensiksi me hairahduimme osoittamaan heille epäjärkevää lempeyttä. Me\nkoetimme ystävällisesti suostutellen saada heidät tottelemaan. Neekerit\npäättelivät, että me pelkäsimme heitä. Punastun muistellessani, kuinka\ntyperiä olimme noina ensi aikoina. Mustaihoiset määräilivät, mitä\nmeidän tuli tehdä, uhkailivat ja herjasivat meitä, ja me annoimme\nkaiken tämän tapahtua toivoen, että hyväntahtoinen kohtelumme pian\nsaisi olot kääntymään parempaan päin. Mutta kaikki kävikin päinvastoin\nkahta hullummaksi. Sitten eräänä päivänä Hughie nuhteli erästä\ntyömiestä ja joukko oli vähällä tappaa hänet. Hän olisi ollut mennyttä\nkalua, ellei murhanhaluisia olisi ollut niin monta. He hyökkäsivät\nkilvan hänen kimppuunsa, ja minä ehdin ajoissa paikalle.\n\n\"Sitten me aloimme kiristää ohjia. Täytyi joko hallita kovin kourin tai\njättää kaikki, ja me olimme kiinnittäneet melkein koko omaisuutemme\nyritykseen emmekä voineet jättää sitä. Ja sitäpaitsi ylpeytemme ei\nolisi sitä sallinut. Me olimme lähteneet kotoa saadaksemme jotakin\naikaan, ja luonteemme olivat sellaiset, että meidän täytyi ponnistella\neteenpäin. Taistelu on ollut ankara, sillä Berandea on pidetty ja\npidetään tänäkin päivänä työvoimaa silmälläpitäen Salomonin-saarten\nkovaosaisimpana plantaasina. Tiedättekö, meidän ei ole onnistunut saada\ntänne valkoihoisia. Olemme tarjonneet työnjohtajan paikkaa puolelle\ntusinalle. En tahdo sanoa, että he ovat pelänneet, sillä he ovat olleet\nrohkeita miehiä. Mutta he ovat pitäneet paikkaa epäterveellisenä -- sen\nsanoi ainakin viimeinen, joka epäsi tarjouksemme, syyksi. Ja niin on\nHughien ja minun ollut pakko tulla omin voimin toimeen.\"\n\n\"Ja kun toverinne kuoli, olitte te valmis jatkamaan aivan yksin!\"\nhuudahti Joan silmät loistaen.\n\n\"Aioin koettaa suoriutua jotenkuten. Ja nyt pyydän teitä, miss\nLackland, olemaan armelias, kun minun käytökseni tuntuu teistä liian\nkovalta, ja muistamaan, että asemani on harvinaisen vaikea. Meillä on\nhuonoa väkeä, mutta me saamme heidät tekemään työtä. Te olette käynyt\nkatsomassa viljelyksiä ja tiedätte, että niin on, Ja minä vakuutan\nteille, että parempia kolmen-neljän vuoden vanhoja puita ette tapaa\nyhdeltäkään Salomonin-saarten plantaasilta. Me olemme työskennelleet\nsitkeästi saadaksemme kaiken hyvään kuntoon. Vähitellen olemme\nhankkineet uutta työvoimaa. Sitä varten ostimme 'Jessien'. Tahdoimme\nitse valita työmiehemme. Ensi vuonna useimpien alkuperäisten\ntyöntekijöitten sopimus päättyy -- heidät pestattiin Beranden\nensimmäisenä vuonna, ja heidän sopimusaikansa menee umpeen eri aikoina\nvuotta. Tietysti he ovat jossakin määrin turmelleet uudetkin työmiehet,\nmutta se on helposti korjattavissa, ja sitten Berandesta tulee\nkunnioitettava plantaasi.\"\n\nJoan nyökäytti päätään, mutta pysyi ääneti. Hänen mielensä täytti\nyksinäisen valkoisen miehen kuva sellaisena kuin hän ensiksi oli hänet\nnähnyt, voimattomana ja kuumeisena, murtuneena hylkynä lepotuoliin\nvaipuneena, miehen, joka rotunsa edustajana oli tuomittu hallitsemaan\nviimeiseen hengenvetoonsa asti.\n\n\"Vahinko todellakin\", sanoi hän. \"Mutta valkoisen miehen täytyy kai\nsaada hallita.\"\n\n\"Minua se ei viehätä\", vakuutti Sheldon. \"Kautta henkeni en voi saada\nselville, miksi oikeastaan olen tullut tänne. Mutta täällä olen enkä\nvoi lähteä tieheni.\"\n\n\"Rodun kohtalo\", sanoi Joan heikosti hymyillen. \"Me valkoihoiset olemme\nammoisista ajoista olleet rosvoja, maarosvoja tai merirosvoja. Luulen,\nettä se on meillä verissä ja ettemme voi vapautua siitä.\"\n\n\"Minä en ole koskaan ottanut asiaa niin syvämietteiseltä kannalta\",\ntunnusti Sheldon. \"Minulla on ollut täysi työ tuumiskellessani, miksi\ntulin tänne.\"\n\n\n\n\nVIII.\n\nPaikallisvärit.\n\n\nAuringonlaskun aikaan pieni ketch-alus [_ketch_ = pienehkö\nkaksimastoinen purjelaiva] lipui Beranden satamaan, ja vähää myöhemmin\nsen kapteeni tuli maihin. Hän oli kaksikymmenvuotias nuorukainen, jolla\noli pehmeä ääni ja miellyttävä puhetapa, ja Joan ihaili häntä jo\nedeltäkäsin kuultuaan Sheldonilta, että hän purjehti aivan yksin\nmalaitalaisen miehistönsä kanssa. Pelkkiä romanttisia kuvia tulvi\nJoanin silmien eteen hänen saadessaan tietää, että mies oli nimeltään\nChristian Young, kotoisin Norfolk-saarelta, ja että hän polveutui\nsuoraan John Youngista, joka oli ottanut osaa \"Bountyn\" kapinaan.\nTahitilaisen ja englantilaisen veren sekoitus näkyi hänen lempeistä\nsilmistään ja kellanruskeasta ihonväristään, mutta englantilainen\nkovuus näytti kadonneen. Se oli kuitenkin olemassa ja se se juuri teki\nhänelle mahdolliseksi yksin kuljettaa laivaansa ja taistellen hankkia\nelatuksensa Salomonin-saarten hurjien asukasten keskuudessa.\n\nTavatessaan äkkiarvaamatta Joanin hän joutui melkein hämilleen, mutta\ntytön teeskentelemätön, toverillinen käytös, joka loukkasi Sheldonin\ntunnetta siitä, mikä naiselle soveltui, vapautti hänet pian\nnoloudestaan. Suuren maailman uutisia Youngilla ei ollut kerrottavana,\nmutta sitä enemmän Salomonin-saarten kuulumisia. Viisitoista\nmustaihoista oli varastanut pyssyt ja karannut pensaikkoihin Lungan\nviljelyksiltä, jotka olivat kauimpana lännessä Guadalcanarin rannalla.\nJa viidakoista he olivat lähettäneet sanan, että aikoivat palata\npyyhkäistäkseen pois elävien ilmoilta plantaasin kolme valkoihoista\nviljelijää, joista taas kaksi vuorostaan etsi karkulaisten jälkiä\nviidakoista. Young piti varsin luultavana, että nämä, ellei heitä sitä\nennen saataisi satimeen, tekisivät laajan kaarroksen ja palaisivat\nrannikolle Beranden kohdalla varastaakseen täältä veneen.\n\n\"Unohdin mainita, että Ugi'ssa oleskeleva kauppamiehenne on murhattu\",\nkertoi Young Sheldonille. \"Viisi isoa kanoottia tuli sinne Port\nAdamsista. Ne laskivat maihin yöllä, Oscarin nukkuessa. Kaiken, mitä he\neivät voineet viedä mennessään, he polttivat. 'Flibberty-Gibbet' sai\nasiasta tiedon Mbolin salmessa ja kiiruhti Ugiin. Minä olin Mbolissa,\nkun tieto ehti sinne.\"\n\n\"Minun pitänee hylätä Ugi\", tuumi Sheldon.\n\n\"Tämä oli vuoden kuluessa jo toinen kerta, kun sikäläinen kauppiaanne\nsai surmansa\", lisäsi Young. \"Siellä pitäisi olla vähintään kaksi\nvalkoihoista, jotta siellä olisi turvallista. Malaitan kanootithan\ntekevät alituisesti hävitysretkiään juuri niille tienoille, ja tiedätte\nkyllä, millaista väkeä Port Adamsissa on. Muuten minulla on teille\nkoira matkassani. Tommy Jones lähetti sen Neal-saarelta, sanoi\nluvanneensa sen teille. Se on ensiluokkainen neekerikoira. Tuskin se\noli ollut kahta minuuttia laivalla, ennenkuin se oli ajanut koko\nlaivaväen ylös köysiin. Tommy on ristinyt sen Piruksi.\"\n\n\"Olen usein tuuminut, miksi teillä ei ole täällä koiraa\", sanoi Joan.\n\n\"Niitä on vaikea saada säilymään. Ne joutuvat aina krokotiilien\nsuuhun.\"\n\n\"Jack Henley surmattiin Marovon laguunilla kaksi kuukautta takaperin\",\njatkoi Young selontekoaan lempeällä äänellään. \"'Apostle' toi\nvast'ikään tiedon siitä.\"\n\n\"Missä Marovon laguuni sijaitsee?\" kysyi Joan.\n\n\"Uudessa-Georgiassa, parisataa mailia länteen\", vastasi Sheldon.\n\"Bougainville on juuri sen alapuolella.\"\n\n\"Hänen omat palvelijansa surmasivat hänet\", jatkoi Young, \"mutta\nMarovon alkuasukkaat olivat yllyttäneet heidät siihen. Hänen\nlaivamiehistönsä, joka oli kotoisin Santa Cruzista, pakeni veneellä\nChoiseuliin, ja Mather purjehti 'Lilyllä' Marovoon. Hän poltti siellä\nmuutaman kylän ja sai takaisin Henleyn pään. Hän löysi sen eräästä\ntalosta, johon neekerit olivat ripustaneet sen kuivumaan. Ja siinä\novatkin kaikki minun uutiseni lukuunottamatta sitä, että joukko uusia\nLee-Enfield-kiväärejä taas on liikkeellä Ysabelin itäpäässä. Kukaan ei\ntiedä, miten alkuasukkaat ovat saaneet ne käsiinsä. Hallituksen pitäisi\ntoimeenpanna tarkka tutkimus. Ja -- niin, sehän on totta, eräs\nsotalaiva, 'Cambrian' on näillä tienoin. Se poltti kolme kylää Binalla\n-- 'Minotan' jutun takia, jos tiedätte -- ja ammuskeli granaateilla\nviidakkoihin päin. Sitten se jatkoi matkaa Sio-saarta kohti\njärjestämään sikäläisiä oloja.\"\n\nKeskustelu kääntyi nyt yleisempiin asioihin, ja vähää ennen kuin Young\nsanoi hyvästit lähteäkseen laivalleen, kysyi Joan:\n\n\"Kuinka te voitte suoriutua kaikesta aivan omin voimin, mr Young?\"\n\nYoungin suurten, miltei tyttömäisten silmien katse suuntautui\nhetkiseksi Joaniin, ennenkuin hän pehmeimmällä ja lempeimmällä äänellä,\nminkä ajatella saattaa, vastasi:\n\n\"Voi, minä tulen aika hyvin toimeen mustaihoisten kanssa. Tietenkin\nheistä on silloin tällöin hiukan harmia, mutta sehän on odotettavissa.\nHeille ei saa koskaan näyttää olevansa peloissaan. Minä olen\npelännyt monta monituista kertaa, mutta he eivät ole koskaan sitä\naavistaneetkaan.\"\n\n\"Hän näyttää siltä, kuin ei voisi tappaa hyttystäkään, joka on häntä\npurrut\", sanoi Sheldon Youngin lähdettyä. \"Kaikki norfolk-saarelaiset,\njotka polveutuvat 'Bountyn' miehistöstä, ovat samaa lajia. Mutta\najatelkaahan Youngia! Vasta kolme vuotta sitten, kun hän vast'ikään oli\nsaanut 'Minervan', hän kerran oli laivoineen Suussa Malaitalla. Siellä\non joukko alkuasukkaita, jotka ovat palanneet Queenslandista, raakaa\nväkeä. He päättivät hankkia käsiinsä Youngin pään. Heidän vanhan\nsilmäpuolen päällikkönsä Billyn poika oli lähtenyt Lungan plantaasille\ntyöntekijäksi ja kuollut siellä punatautiin. Tämä merkitsi, että heidän\noli korvaukseksi saatava valkoisen miehen pää, yhdentekevää kenen,\nkunhan he sen vain saisivat. Young oli silloin hyvin nuori, ja he\nolivat varmat siitä, että hänen päänsä olisi helposti saatavissa. He\nhoukuttelivat hänen veneensä rannikolle lupailemalla työmiehiä ja\nsurmasivat koko miehistön. Samassa hetkessä tuo hurja joukko, joka\nSuusta oli tullut 'Minervalle', karkasi Youngin kimppuun. Tämä oli\njuuri pannut kuntoon dynamiittipommin pyydystääkseen kaloja; hän\nsytytti langan ja heitti sen heidän joukkoonsa. Häntä ei saa puhumaan\nsiitä, mutta sytytyslankahan oli lyhyt. Ne, jotka jäivät henkiin,\nhyppäsivät mereen, ja hän itse nosti ankkurin ja purjehti tiehensä. Nyt\nsuulaiset ovat luvanneet sata sylystä simpukankuoria palkinnoksi hänen\npäästään; se vastaa arvossa sataa puntaa. Ja siitä huolimatta hän\nsäännöllisesti käy Suussa. Hän oli siellä aivan äskettäin vieden sinne\ntakaisin kolmekymmentä työntekijää Cape Marshilta, Fulcrum-veljesten\nplantaasilta.\"\n\n\"Joka tapauksessa hänen tämäniltaiset uutisena ovat syventäneet ja\nselventäneet minun käsitystäni täkäläisestä elämästä\", sanoi Joan. \"Se\non värikästä elämää lievimmin sanoen. Salomonin-saaret pitäisi merkitä\nkartalle punaisella -- ja keltaisella tautien merkiksi.\"\n\n\"Eivät Salomonin-saaret toki sentään aina esiinny tässä valossa.\nBerande on tietysti pahin kaikista plantaaseista, ja pahimmat\nonnettomuudet kohtaavat aina sitä. Lieneekö pahempi kulkutauti koskaan\nraivonnut täällä kuin se oli, josta me juuri olimme pääsemäisillämme\nteidän saapuessanne. Olihan aivan surkeata, että tartunta oli päässyt\nleviämään 'Jessiellekin'. Berandella on aina ollut huono onni. Kaikki\nnäiden seutujen veteraanit pudistavat päätään sitä ajatellessaan.\"\n\n\"Berande tulee vielä menestymään\", sanoi Joan päättäväisesti. \"Minä\nnauran kaikkea taikauskoisuutta vasten kasvoja. Te voitatte vastukset\nja pääsette vielä kerran hyville päiville. Ei huonoa onnea voi\niankaikkisesti kestää. Mutta minä pelkään kuitenkin, ettei\nSalomonin-saarten ilmasto sovi valkoihoisille.\"\n\n\"Mutta se voi sopia tulevaisuudessa. Viidenkymmenen vuoden kuluttua,\nkun viidakko on työnnetty vuoriston rajaan asti, katoaa kuumetauti\nnäiltä mailta, kaikki on silloin paljon terveellisempää. Tänne syntyy\nkaupunkeja, sekä isoja että pieniä, sillä täällä on äärettömiä aloja\nhyvää maata, josta nykyjään ei ole kenellekään hyötyä.\"\n\n\"Mutta tämä ilmasto ei sittenkään muutu valkoisen miehen ilmastoksi\",\ntoisti Joan. \"Valkoinen mies ei koskaan voi suorittaa täällä\nvarsinaista maatyötä.\"\n\n\"Se on totta.\"\n\n\"Se merkitsee, että orjuus on oleva täällä välttämätön\", jatkoi Joan\nkiihkeästi.\n\n\"Niin -- kuten kaikissa troopillisissa maissa. Mustien, ruskeitten ja\nkeltaisten täytyy tehdä työ valkoisen miehen johdolla. Mutta mustien\ntyö kannattaa liian huonosti, ja vastedes tuodaan tänne heidän\ntyömailleen kiinalaisia tai intialaisia kuleja. Kysymys on jo vireillä\nplantaasinomistajien kesken. Minä puolestani olen sydämestäni\nkyllästynyt mustaan työväkeen.\"\n\n\"Musta rotu saisi siis kuolla sukupuuttoon?\"\n\nSheldon kohautti olkapäitään ja vastasi:\n\n\"Niin, kuten Pohjois-Amerikan intiaanit, jotka kuitenkin ovat paljon\njalompaa rotua kuin melanesialaiset. Maailma ei nykyisestään laajene,\nkuten tiedätte, ja se alkaa täyttyä...\"\n\n\"Ja niiden, jotka eivät kelpaa elämään, täytyy kuolla?\"\n\n\"Juuri niin. Kelvottomien täytyy kuolla.\"\n\nSeuraavana aamuna Joan heräsi äänekkääseen huutoon ja kirkunaan. Ensi\ntyökseen hän tarttui revolveriinsa, mutta kuullessaan Noa-Noan, joka\nvartioi hänen ovensa edustalla, ääneensä nauravan hän tiesi, ettei\nollut öitään hätää, ja meni ulos katsomaan, mikä oli ilon aiheena.\nKapteeni Young oli jättänyt Pirun maihin juuri samalla hetkellä,\njolloin sillanrakennustöissä oleva miesjoukko oli lähdössä\ntyöpaikalleen rantaan. Piru oli iso ja musta, lyhythäntäinen ja\nvoimakasrakenteinen koira ja painoi varmaan seitsemänkymmentä naulaa.\nMustaihoiset eivät sitä miellyttäneet. Tommy Jones oli kasvattanut sen\nhyvin, pitänyt sitä kahleissa tuntikausia joka päivä ja komentanut pari\nmustaihoista palvelijaansa vuoron perään kiusoittelemaan sitä. Siten\nPiru oli oppinut vihaamaan koko mustaa rotua, ja heti kun se oli\npäässyt maihin, oli koko sillanrakentajajoukko lähtenyt käpälämäkeen\naitauksen yli ja etsinyt suojaa kookospalmuista.\n\n\"Hyvää huomenta\", tervehti Sheldon kuistiltaan. \"Mitä te arvelette\ntästä neekerinmetsästäjästä?\"\n\n\"Minä arvelen, että meille tulee täysi työ, ennenkuin saamme hänet\ntottumaan talon palvelijoihin\", vastasi Joan.\n\n\"Ja teidän tahitilaisiinne samoin. Katsohan eteesi, Noa! Juokse!\"\n\nPiru oli nyt tullut vakuutetuksi siitä, että sen oli mahdotonta\nahdistaa puihin kiivenneitä uhrejaan, ja ryntäsi suoraa päätä isoa\ntahitilaista kohti.\n\nMutta Noa pysyi paikallaan, vaikkakin hiukan epäröiden, ja jokaisen\nihmeeksi Piru tanssi ja hypähteli hänen ympärillään iloisesti häntäänsä\nheilutellen.\n\n\"Tuota minä sanon hyvinkasvatetuksi koiraksi\", huudahti Joan. \"Sehän on\nviisaampi kuin te, mr Sheldon. Sille ei tarvinnut opettaa, että\ntahitilainen ei ole sama kuin neekeri. Mitä arvelet, Noa? Miksi se ei\npure sinua? Se tietää, että sinä olet tahitilainen, eikö niin?\"\n\nNoa-Noa pudisti päätään ja irvisteli.\n\n\"Se ei tietä minä tahitilainen\", selitti hän. \"Se näke minulla pitkät\nhousut, valkoisen miehen housut.\"\n\n\"Teidän täytynee antaa sille ihmistuntemuksen oppikurssi\", sanoi\nSheldon nauraen ja astui portaita alas tekemään tuttavuutta Pirun\nkanssa.\n\nJuuri samassa hetkessä Adamu-Adam ja Matauare, pari Joanin laivamiestä,\nsattuivat astumaan veräjästä pihamaalle. He olivat olleet Balesunalla\nalligaattoripyydyksen teossa, ja housujen asemesta heillä oli yllään\n_lava-lavat_, joiden liepeet lepattivat sulavasti heidän muhkeitten\nreisiensä ympärillä. Piru huomasi heidät ja irtautui heti Sheldonin\nhyväilyistä.\n\n\"Heillä ei housut\", huomautti Noa, ja hänen irvistyksensä kävi entistä\nleveämmäksi hänen nähdessään Adamu-Adamin pötkivän pakoon.\n\nMies kiipesi katokselle, joka keräsi sadevettä alhaalla oleviin\nvesisäiliöihin. Nähdessään toiveensa tällä taholla pettyneiksi Piru\nkääntyi Matauareen päin.\n\n\"Juokse, Matauare, juokse!\" kehoitteli Joan.\n\nMutta Matauare pysyi paikallaan ja odotti koiran hyökkäystä.\n\n\"Hän on 'Peloton Mies', sitä hänen nimensä merkitsee\", selitti Joan\nSheldonille.\n\nTahitilainen tarkkasi rauhallisena koiran liikkeitä ja samassa kuin\ntämä hampaitansa näyttäen hypähti ilmaan karatakseen hänen kimppuunsa\nhän ojensi kätensä. Se iski koiraa lujasti alaleukaan, ja seuraavassa\ntuokiossa Piru teki puoliympyränmuotoisen pyörähdyksen ilmassa ja\nputosi raskaasti selälleen maahan. Kolme kertaa se uudisti\nhyökkäyksensä, ja kolme kertaa sama ote pakotti sen luopumaan\nyrityksestään. Sitten se tyytyi nuuskimaan Matauaren jalkoja ja\nepäluuloisesti valvomaan hänen liikkeitään.\n\n\"All right, Piru, all right\", vakuutteli Sheldon koiralle. \"Matauare\nhyvä mies, minun mies.\"\n\nMutta koira tarkkasi tuntikauden tahitilaisen pienimpiäkin liikkeitä,\nennenkuin se lopulta päätti kohdella häntä niinkuin talonväkeä. Sitten\nsen huomio kiintyi talon kolmeen palvelijaan. Se ajoi Ornfirin keittiön\nnurkkaan ja sai hänet turvaa etsien painautumaan kuumaa uunia vasten,\nkiskaisi lava-lavan Lalaperun vyötäisiltä nuorukaisen hädissään\nkiivetessä kuistin pylväälle ja seurasi Viaburia biljardipöydälle,\nmissä taistelu oli täydessä käynnissä, kun Joan tuli poikaparan avuksi.\n\n\n\n\nIX.\n\nMies ja nainen.\n\n\nPirun väsymätön tarmo ja valppaus tekivät mitä syvimmän vaikutuksen.\nNäytti siltä, kuin puremishalu olisi alituisesti syyhyttänyt sen\nhampaita, ja milloin se ei voinut iskeä niitä mustiin sääriin,\nse tyytyi kookospähkinöihin, joita putoili puista pihamaalle,\nkarkoitti kaikki kanat aitauksen sisäpuolelta ja osoitti kiukkuista\nmielenlaatuaan jokaiselle päällysmiehelle, joka tuli tekemään tiliään\ntöitten kulusta. Se ei voinut unohtaa rääkkäystä, jonka alaisena se oli\nollut penikka-aikanaan ja joka ainiaaksi oli syövyttänyt sen mieleen\nleppymättömän vihan mustaa rotua kohtaan, ja sen viha oli niin\nraivoisa, että Sheldonin täytyi sulkea se asuinhuoneisiin, jos joku\nvieras alkuasukas joskus jostakin syystä pääsi aitauksen sisäpuolelle.\nTämä loukkasi joka kerta Pirun tunteita, ja kun se sitten pääsi\nvapaaksi, niin talon palvelijoilla oli syytä olla varuillaan.\n\nChristian Young purjehti edelleen \"Minervallaan\" vieden mukanaan Tommy\nJonesille kutsun -- perille vietäväksi kukaties milloin -- poiketa\nBerandelle, kun hän ensi kerran liikkuisi niillä vesillä.\n\n\"Mitä suunnitelmia teillä on tultuanne Sydneyhin?\" kysyi Sheldon samana\niltana Joanilta heidän syödessään päivällistä.\n\n\"En ole ennen kuullutkaan, että muka lähtisin Sydneyhin\", vastasi Joan.\n\"Mutta arvattavasti te olette saanut pensaikkolennättimitse tiedon,\nettä tuo tulagilainen kolmas apulaisasiamies, vanginvartija ja entinen\nmerimies, aikoo karkoittaa minun epämieluisan persoonani.\"\n\n\"Oi ei, ei sinnepäinkään, vakuutan sen teille\", alkoi Sheldon nolona ja\nhätäisesti peläten tietämättään tahtomattaan loukanneensa. \"Minä vain\ntulin sitä ajatelleeksi. Katsokaahan, kun nyt olette menettänyt\nkuunarinne ja -- ja kaiken muun -- ymmärrättehän -- niin minä olin\najatellut, että jos -- niin, jos -- tuhat tulimmaista, jos te\ntahtoisitte minun asiamiesteni välityksellä Sydneyssä hankkia lainan --\ntietysti väliaikaisesti -- kunnes olette ehtinyt antaa ystävillenne\ntiedon asemastanne, niin minä olisin hyvin iloinen voidessani -- niin,\nkyllähän te ymmärrätte. Sopivinta...\"\n\nHän pysähtyi kesken lausettaan ja katsoi Joaniin samalla kertaa\nsuutuksissaan ja levottomana.\n\n\"Mitä ihmettä tämä nyt taas merkitsee?\" kysyi hän melkein kiivaasti.\n\"_Mitä_ minä nyt olen tehnyt?\"\n\nJoanin silmät loistivat taisteluhalusta, ja hänen huulensa vetäytyivät\npilkalliseen hymyyn.\n\n\"Ette ainakaan mitään odottamatonta\", sanoi hän rauhallisesti. \"Olette\nvain tavallisessa, jokapäiväisessä miehisessä ylimielisyydessänne\njättänyt minut kokonaan huomioon ottamatta. Tietenkään se ei merkitse\nmitään, että minä olen sanonut teille, että _minun_ aikomukseni ei\nsuinkaan ole ollut lähteä Sydneyhin. Mutta sinne minun täytyy mennä,\nkoska te korkeammassa viisaudessanne niin olette päättänyt.\"\n\nHän vaikeni ja katsoi Sheldonia uteliaasti, ikäänkuin tämä olisi ollut\njokin outo, merkillinen luontokappale.\n\n\"Olen tietysti kiitollinen teidän avuntarjouksestanne\", jatkoi\nhän, \"mutta sekään ei riitä parantamaan loukatun ylpeyteni\nsaamaa haavaa. Mitä teidän tarjoukseenne tulee, niin se ei ollut\nenempää kuin valkoisella miehellä on oikeus odottaa toiselta.\nHaaksirikkoutuneita merimiehiä on aina tapana auttaa eteenpäin. Mutta\ntämä kysymyksessäoleva merimies ei ole avun tarpeessa. Ja toiseksi tämä\nmerimies ei aio lähteä Sydneyhin, niin että paljon kiitoksia vain.\"\n\n\"Mutta mitä te sitten aiotte tehdä?\"\n\n\"Keksiä jonkin kolkan, missä minun ei tarvitse alistua sietämään\nkorkeamman sukupuolen holhousta ja määräämisvaltaa.\"\n\n\"Ei, tiedättekö, tuo menee sentään vähän liian pitkälle.\" Sheldon\nnauroi, mutta nauru oli väkinäistä eikä tuntunut ensinkään\nluonnolliselta. \"Te tiedätte itse, kuinka mahdoton tämä nykyinen\ntilanne on.\"\n\n\"Minä en tiedä mitään sellaista, hyvä herra. Ja vaikkapa se olisikin,\nniin enkö minä ole suoriutunut tähänkin asti?\"\n\n\"Mutta se ei voi jatkua. On todella...\"\n\n\"Mitä vielä, miksi se ei voisi jatkua. Kun kerran olen suoriutunut\ntähän asti, niin miksi en suoriutuisi edelleenkin. Minä aion jäädä\nSalomonin-saarille, mutta en Berandelle. Huomispäivänä aion lähteä\nveneellä Pari-Sulaylle. Puhuin asiasta kapteeni Youngin kanssa. Hän\nkertoi, että siellä on vähintään neljäsataa acrea maata, pelkkää hyvää\nviljelyskelpoista maata. Ja kun Pari-Sulay on saari, niin minun ei\ntarvitse pelätä, että villisiat hävittäisivät nuoret puut. Minun ei\ntarvitse muuta kuin pitää rikkaruohot loitolla, kunnes puut alkavat\nkantaa hedelmää. Ensiksi minä aion ostaa saaren; toiseksi hankkia\nneljä- tai viisikymmentä mustaa työmiestä ja alkaa raivata maata ja\nistuttaa puita. Samalla rakennan itselleni bangalon, ja sitten te\npääsette vapaaksi minun kiusallisesta läsnäolostani -- älkää nyt vain\nsanoko, ettei se muka ole kiusallinen.\"\n\n\"Ei, kyllä se on kiusallinen\", tunnusti Sheldon avomielisesti. \"Mutta\nkun te ette tahdo katsoa asiaa minun kannaltani, niin meidän ei kannata\nsiitä keskustella, Olkaa nyt hyvä ja unohtakaa tämä kaikki ja luottakaa\nsiihen, että minä tahdon auttaa teitä tämän -- tämän suunnitelmanne\ntoteuttamisessa. Minä tiedän enemmän kookosviljelyksestä kuin te. Te\npuhutte ikäänkuin olisitte kapitalisti. En tiedä, kuinka paljon rahaa\nteillä on, mutta en voi luulla, että te 'ryvette kullassa', kuten\nteillä amerikkalaisilla on tapana sanoa. Mutta minä tiedän, mitä\ntuollainen maan raivaaminen maksaa. Olettakaamme, että hallitus myy\nteille Pari-Sulayn punnasta acrelta. Raivaustyö maksaa teille vähintään\nneljä kertaa niin paljon, siis yhteensä viisi puntaa acrelta ja\nneljäsataa acrea eli kaikkiaan kymmenentuhatta dollaria. Onko teillä\nniin paljon rahaa?\"\n\nJoan seurasi hänen sanojaan tarkkaavaisena ja jännittyneenä, ja Sheldon\nnäki selvään, että äskeinen riita oli jäänyt unohduksiin. Tyttö oli\nilmeisesti pettynyt ja vastasi allapäin:\n\n\"Ei, minulla on tuskin kahdeksaatuhatta dollaria.\"\n\n\"On vielä muutakin, mitä teidän on otettava huomioon. Te tarvitsette,\nkuten itse sanoitte, ainakin viisikymmentä työntekijää. Palkkioita\nlukuunottamatta heidän palkkansa on kolmekymmentä dollaria vuodessa.\"\n\n\"Minä maksan tahitilaisilleni viisitoista dollaria kuussa.\"\n\n\"He eivät kelpaisi mihinkään varsinaisessa plantaasityössä. Mutta\npalatkaamme asiaan. Viidenkymmenen mustaihoisen työmiehen vuosipalkat\nnielevät teiltä kolmesataa puntaa vuodessa -- se on tuhatviisisataa\ndollaria. Hyvä! Kuluu hyvinkin seitsemän vuotta, ennenkuin puunne\nalkavat kantaa hedelmiä. Seitsemän kertaa tuhatviisisataa on\nkymmenentuhattaviisisataa -- siis enemmän kuin te omistatte -- ja\nkaikki se menee työmiesten palkkoihin eikä teille jää penniäkään\nbangaloa, muita rakennuksia, työkaluja, kiniiniä, Sydneyn-matkoja ja\npaljoa muuta varten.\"\n\nSheldon pudisti vakavasti päätään. \"Teidän täytyy luopua siitä\ntuumasta.\"\n\n\"Mutta minä en tahdo lähteä Sydneyhin\", huusi Jaan. \"Minä en aivan\nyksinkertaisesti tahdo. Minä lunastan itselleni niin suuren osuuden\njostakin muusta plantaasista kuin varani sallivat. Myykää minulle osuus\nBerandeen.\"\n\n\"Taivas varjelkoon!\" huudahti Sheldon niin vilpittömästi ilmaisten\nkauhistuksensa, että Joan purskahti makeaan nauruun.\n\n\"No niin, en tahdo kiusata teitä. Minä en, kuten ymmärrätte, ylimalkaan\nole halukas tyrkyttämään seuraani niille, jotka eivät sitä halua. Niin,\nniin, kyllä minä tiedän, että te palatte halusta saada huomauttaa\nminulle, että olen tyrkyttänyt seuraani teille aina siitä hetkestä\nlähtien, jolloin astuin maihin, mutta että olette liian kohtelias\nsanoaksenne sen. Mutta kuten itse olette anonut, on minun ollut\nmahdotonta lähteä tieheni, eikä minulla ole ollut muuta neuvoa kuin\njäädä tänne. Te ette antanut minun lähteä Tulagiin. Te pakotitte minut\ntyrkyttämään teille seuraani. Mutta sama se, minä en ryhdy kenenkään\nkanssa osakkaaksi. Ostan Pari-Sulayn, mutta panen vain kymmenen miestä\ntyöhön ja raivaan hitaasti. Lisäksi koetan saada ostetuksi jonkin\nvanhan aluksen ja hankin kauppaluvan. Ja mitä siihen seikkaan tulee,\nniin aion tehdä retkiä Malaitalle tuomaan sieltä miehiä.\"\n\nHän katsahti Sheldoniin odottaen vastaväitteitä, ja tämän nyrkkiin\npuristunut käsi ja miehekkään kauniitten kasvojen jokainen piirre\nosoittivat, ettei hän ollut erehtynyt.\n\n\"Sanokaa pois mitä ajattelette\", kehoitti hän. \"Älkää välittäkö\nminusta. Minä -- minä alan tottua siihen, kuten tiedätte. Oikein\ntotta!\"\n\n\"Toivoisin, että olisin nainen, jotta voisin sanoa teille, kuinka\nrajattoman järjetön ja mahdoton koko teidän tuumanne on\", huudahti\nSheldon kiihdyksissään.\n\nJoan katsoi häneen miettien ja sanoi:\n\n\"Vielä parempihan on, että olette mies. Mikään ei estä teitä puhumasta\nminulle suoraan, sillä minä pyydän teitä kohtelemaan minua ikäänkuin\nolisin mies. En tullut tänne Salomonin-saarille helmojani laahustamaan.\nEttekö voisi olla hyvä ja unohtaa, että minä onnettoman sattuman kautta\nolen jotakin muuta kuin mies, joka tahtoo ansaita leipänsä.\"\n\nSheldonin mielessä kiehui ja kuohui. Tekikö tyttö hänestä pilaa? Vai\npotiko Joan epänaisellisuuden väijyvää tautia? Vai oliko kaikki tyynni\npelkkää hämmästyttävän, liikuttavan järjetöntä lapsellisuutta?\n\n\"Minä olen sanonut teille\", aloitti hän jäykästi, \"että nainen ei voi\nlähteä Malaitalle työväkeä noutamaan. Muuta en tahdo -- enkä uskalla --\nsanoa.\"\n\n\"Ja minä sanon teille vuorostani, että tuo ei ensinkään pidä\npaikkaansa. Minä olen omana kapteeninani purjehtinut 'Mielellä'\nTahitilta tänne asti -- ja siihen, että menetin laivani, ovat teidän\nmerikarttanne syypäät. Olen ammattitaitoinen merenkulkija, ja sitä ei\njuuri voi sanoa teidän täkäläisistä kapteeneistanne. Kapteeni Young\nkertoi minulle siitäkin. Ja minä olen myös merimies -- parempi merimies\nkuin te, kun kovalle ottaa, ja sen te tiedätte. Osaan ampua. En ole\ntyhmä. Kykenen hyvin pitämään huolta itsestäni. Ja aivan varmasti aion\nostaa aluksen, purjehtia sillä ja tehdä retkiä Malaitalle.\"\n\nSheldon teki epätoivoisen liikkeen.\n\n\"Se on oikein se\", jatkoi Joan sanatulvaansa. \"Peskää te kätenne. Mutta\nperästä kuuluu, kuten Vonin oli tapana sanoa.\"\n\n\"Ei meidän kannata keskustella tästä asiasta. Otetaan nyt hiukan\nmusiikkia.\"\n\nHän nousi ja meni ison grammofonin luo, mutta vääntäessään konetta,\nennenkuin levy vielä oli alkanut pyöriä, hän jo kuuli Joanin sanovan:\n\n\"Te olette kai koko elinaikanne tavannut vain Jane Eyrejä. Siksi ette\nymmärrä minua. Tule, Piru, jättäkäämme hänet rauhassa nauttimaan\nvanhasta soitostansa.\"\n\nSheldon katsoi häneen kärsivä ilme kasvoillaan ja aikomatta sanoa\nmitään, kunnes näki hänen ottavan pyssyn telineeltään, tutkivan, oliko\nse ladattu, ja astuen ovea kohti.\n\n\"Minne aiotte mennä?\" kysyi hän päättäväisesti.\n\n\"Kun te kerran tahdotte kohdella minua kuten mies naista, niin teistä\nolisi hirveän vaikeaa -- tai ehkä sopimatonta -- sanoa minulle, miksi\nen saisi mennä alligaattoreja pyydystämään. Hyvää yötä! Nukkukaa\nhyvin!\"\n\nSheldon sulki grammofonin niin, että paukahti, astui askelen ovea\nkohti, mutta muutti äkkiä mieltä ja heittäytyi nojatuoliin.\n\n\"Nyt te toivotte, että pedot syövät minut suuhunsa, eikö totta?\" huusi\nJoan verannalta, ja hänen astuessaan portaita alas helähteli raikas\nnauru avoimesta ovesta Sheldonin kärsiviin korviin.\n\n\n\n\nX.\n\nBoucher'n sanantuoja.\n\n\nSeuraavana päivänä Sheldon oli yksin plantaasilla. Joan oli lähtenyt\ntutkimusretkelle Pari-Sulaylle, eikä hänen paluutaan voinut odottaa\nennenkuin myöhään iltapäivällä. Yksinäisyys painosti Sheldonia, ja\nankarat sadekuurot saivat hänet iltapäivällä kerran toisensa jälkeen\nastumaan kaukoputki kädessä verannalle huolestuneena etsimään venettä\nulapalta. Sillä välin hän kulmat rypyssä tutki plantaasin tilikirjoja,\nteki arviolaskelmia, laski yhteen, punnitsi raha-asiainsa tilaa ja\nrypisti kulmiaan entistä tuimemmin. \"Jessien\" menettäminen oli ollut\nBerandelle kova isku. Se ei ollut ainoastaan tehnyt laivan raha-arvoa\nvastaavaa lovea hänen varallisuuteensa, sen lisäksi hän ei enää voinut\nottaa lukuun sen tuottamia tuloja, ja juuri niillä hän oli tottunut\npeittämään melkoisen osan plantaasin juoksevista menoista.\n\n\"Hughie-raukka\", mutisi hän kerran ääneen itsekseen. \"Mikä onni, että\nsinä pääsit näkemästä tätä surkeutta, vanha veikko. Tätä suurta\nsurkeutta.\"\n\nKahden sadekuuron väliajalla \"Flibberty-Gibbet\" ilmestyi\nankkuripaikalle, ja sen laivuri, Peter Olesen, \"Jessien\" Olesenin veli,\nharmaa, tuimakatseinen, kuumeen kuihduttama vanha merikarhu, laahasi\nväsyneen ruumiinsa verannan portaita ylös ja vaipui lepotuoliin.\nWhiskyn ja soodaveden avulla hän pysyi sen verran koossa, että jaksoi\ntehdä selkoa matkan vaiheista ja antaa isännälleen laskut.\n\n\"Tehän olette aivan menehtymäisillänne kuumeeseen\", sanoi Sheldon.\n\"Miksi ette purjehdi Sydneyhin saadaksenne hiukan kunnollista ilmaa\nkeuhkoihinne?\"\n\nVanha merimies pudisti päätään.\n\n\"Mahdotonta. Minä olen liian kauan ollut täällä saarilla. Minä kuolisin\nsiellä. Kuume käy siellä kahta kauheammaksi.\"\n\n\"Kuolisitte tai parantuisitte\", sanoi Sheldon.\n\n\"Kuolisin aivan varmasti. Yritin kolme vuotta sitten. Viileä ilma\npakotti minut vuoteen omaksi jo ennen kuin olin ehtinyt rantaan. Minut\nkannettiin maihin ja vietiin sairaalaan. Siellä makasin kaksi viikkoa\nyhteen menoon tiedottomana. Sitten lääkärit lähettivät minut takaisin\nsaarille -- sanoivat, että se oli ainoa keino, millä voisin pelastaa\nhenkeni. Ja vielähän minä olen hengissä, mutta kuume on läpeensä\nmyrkyttänyt koko olemukseni. Jos lähtisin Austraaliaan, niin olisin\nkuukauden kuluttua vainaja.\"\n\n\"Mutta mitä aiotte tehdä?\" kysyi Sheldon. \"Ettehän voi jäädä tänne,\nkunnes kuolette.\"\n\n\"Muuta neuvoa minulla ei ole. Palaisin mielelläni vanhaan maahan, mutta\nen kestäisi sitä. Täällä minä elän kauemmin ja tänne jään, kunnes olen\nkulunut loppuun. Mutta Jumala tietää minun toivovan, etten koskaan\nolisi nähnyt Salomonin-saaria, sen sanon teille.\"\n\nHän ei suostunut viettämään yötä maissa, sai ohjeensa ja palasi\nlaivaan. Kalpea iltarusko hukkui päivän synkimmän sadekuuron peittoon,\nja sen parhaillaan kestäessä Sheldon näki veneen lähestyvän. Keulapurje\nlaskettiin alas, ja vene suuntasi kulkunsa suoraan rantaan. Sheldon\ntunsi pistoksen sydämessään nähdessään Joanin mela kädessä seisovan\nveneen perässä ja heittäytyvän ruumiinsa koko painolla sen varaan\nvastustaakseen painetta, joka uhkasi kääntää veneen sivuttain\nhyökyaallon heiteltäväksi. Tahitilaiset hyppäsivät veneestä ja vetivät\nsen nopeasti korkealle rannalle, ja omituisen seurueensa etunenässä\nJoan astui veräjästä pihamaalle.\n\nEnsimmäiset sadepisarat putoilivat maahan raskaina kuin rakeet, korkeat\nkookospalmut huojuivat ja vääntelehtivät tuulen kourissa, ja kömpelöt\npilvimöhkäleet saivat troopillisen hämärän äkkiä muuttumaan mustaksi\nyöksi.\n\nAivan huomaamattaan Sheldon oli vapautunut iltapäivän kalvavasta\nrauhattomuudesta. Hänet valtasi outo ilon tunne nähdessään Joanin\njuoksevan portaita ylös nauraen, punoittavin poskin, hiukset hajallaan\nja rinta kiivaasti nousten ja laskien äskeisistä ponnistuksista.\n\n\"Ihastuttavaa, aivan ihastuttavaa siellä Pari-Sulaylla\", huusi hän\nhengästyneenä. \"Minä ostan sen. Kirjoitan asiamiehelle tänä iltana. Ja\nbangalon paikka -- sen olen jo valinnut -- on suurenmoinen. Teidän\npitää tulla sinne jonakin päivänä minua neuvomaan. Ette kai pane\npahaksenne, että jään tänne, kunnes voin asettua sinne asumaan? Eikö\ntuo äskeinen sadekuuro ollut kaunis? Minä olen kai myöhästynyt\npäivälliseltä? Juoksen vain sisään siistiytymään, hetken kuluttua olen\ntaas luonanne.\"\n\nJa hänen viipyessään lyhyen hetkisen Sheldon astuskeli edestakaisin\nisossa arkihuoneessa kärsimättömästi ja levottomana odottaen hänen\npaluutaan.\n\n\"Tiedättekö mitä, minä en koskaan vastedes aio rähistä teidän\nkanssanne.\"\n\n\"Rähistä\", vastasi Sheldon. \"Mikä kauhea sana. Se kuulostaa alhaiselta\nja epämiellyttävältä. Minusta 'kiistellä' on hauskempi sanoa.\"\n\n\"Sanokaa miten tahdotte, mutta me emme tee sitä enää koskaan, emmehän?\"\n\nSheldon rykäisi hermostuneesti, sillä hän huomasi selvään, että\nvihollisuudet saattoivat alkaa minä hetkenä hyvänsä.\n\n\"Pyydän anteeksi\", kiiruhti hän aloittamaan. \"Minun ei olisi pitänyt\najatella ääneen. Tarkoitan tietysti, että en tahdo riidellä. Teillä on\naivan hirvittävä tapa sanaakaan sanomatta saada minut käyttäytymään\ntyhmästi. Minulla oli todellakin mitä ystävällisimmät aikeet ja nyt\nolen...\"\n\n\"Tehnyt rumia huomautuksia\", jatkoi Joan hänen puolestaan.\n\n\"Tuolla tavoin te juuri johdatatte minut kiusaukseen\", valitti Sheldon.\n\n\"Mutta minähän en ole sanonut yhtään pahaa sanaa. Minä istuin tässä\nkaikessa rauhassa ja te olitte juuri viekkaasti saanut minut uskomaan,\nettä oli rauha maassa ja sensemmoista, kun te yht'äkkiä aloitte torua\nminua.\"\n\n\"Tokkopa.\"\n\n\"Kyllä, te sanoitte, että minä olin hirvittävä tai että minulla on\nhirvittäviä tapoja, mikä merkitsee samaa. Toivoisin, että bangaloni\nolisi valmis. Muuttaisin sinne huomispäivänä.\"\n\nMutta hänen vapisevat huulensa puhuivat toista, ja seuraavassa hetkessä\nSheldonin oli pahempi olla kuin koskaan hänen nauruaan kuunnellessaan.\n\n\"Minä tahdoin vain ärsyttää teitä, rehellinen intiaani. Ja ellette te\nnyt naura, niin minä epäilen, että olette minulle suutuksissanne. Kas\nniin, naurakaa! Mutta älkää toki\" -- lisäsi hän kiireesti -- \"älkää\ntoki, jos se kiusaa teitä. Te näytätte aivan siltä, kuin teillä olisi\nhammassärkyä. Aivan niin, älkää vastustelko. Muistakaa, että lupasitte\nolla riitelemättä, jotavastoin minulla on oikeus yhä edelleen olla niin\nepämiellyttävä kuin suinkin haluan. Mutta alkaaksemme keskustella,\n'Flibberty Gibbethän' on täällä. En tietänytkään, että se on niin iso\nkutteri. Mutta se on huonossa kunnossa. Sen köysistö on ylen\nhämäräperäinen, ja ensimmäinen ankara sadekuuro lakaisee luultavasti\nsen kannen putipuhtaaksi. Minä tarkkasin Noa-Noan ilmettä\npurjehtiessamme sen ohitse. Hän ei sanonut sanaakaan, veti vain suunsa\nhymyyn. Enkä minä häntä siitä moiti.\"\n\n\"Laivuri on hyvin sairaana\", selitti Sheldon. \"Ja hänen piti jättää\nperämies Ugiin pitämään huolta kaikesta, sikäläinen kauppiaani, Oscar,\nkun on saanut surmansa. Ja te tiedätte kyllä, millaisia merimiehiä\nneekerit ovat.\"\n\nJoan nyökäytti myöntävästi päätään, ja sill'aikaa kuin hän näytti\nhautovan mielessään jotakin ylen tärkätä arvostelua, pyysi Sheldon\nsaada toisen annoksen lihaa -- ei sen vuoksi, että hänen olisi ollut\nnälkä, vaan sen vuoksi, että hän tahtoi katsella tytön ohuita,\nkiinteitä sormia, joissa ei näkynyt jälkeäkään jalokivistä eikä\nsormuksista. Hän oli ihastunut pyöreään käsivarteen, joka näkyi hihan\nalta ja päättyi pehmeään ranteeseen, jota eivät vielä rumentaneet\nmitkään nuoruuden paettua ilmaantuvat suoniverkot. Sormet olivat\ntervasta ruskeat ja näyttivät niin perin poikamaisilta. Samassa\nSheldonin silmät avautuivat. Niin se olikin. Hän oli äkkiarvaamatta,\naivan sattumalta löytänyt Joanin kiduttavan, arvoituksellisen olennon\navaimen. Nuo päivänpaahtamat, poikamaiset sormet selittivät kaiken.\nEipä ihmekään, että Joan niin usein oli saanut hänet pois suunniltaan.\nHän oli koettanut kohdella häntä kuten naista, mutta hän ei ollut\nnainen. Hän oli vain tyttöletukka -- ja lisäksi poikamainen\ntyttöletukka, jonka päivettyneet sormet mielellään askartelivat poikien\nlempitöissä, jonka ruumis ja lihakset nauttivat uinnista ja\nkaikenlaisista ankarista voimainponnistuksista ja jonka mieli paloi\nseikkailuihin, kuten jokaisen tavallisen pojan, jota miellyttivät\npyssyt ja revolverit, Cowboy-hatut ja sukupuolesta piittaamaton\ntoverillisuus.\n\nHänen näin miettiessään ja katsellessaan hänestä alkoi jostakin syystä\ntuntua siltä, kuin hän olisi istunut kirkossa kaukana kotimaassaan ja\nkuunnellut kuoripoikien laulua. Joan muistutti näitä poikia tai ehkä\nmieluummin heidän ääntään. Hänessä oli tuota samaa sukupuolettomuutta.\nHänen ruumiinsa oli naisen ruumis, mutta hänen mielensä ei ollut vielä\naikuinen. Hän ei ollut ollut sellaisten vaikutusten alainen, jotka\nedistävät kypsymistä. Hänellä ei ollut ollut äitiä. Von, hänen isänsä,\nalkuasukaspalvelijat ja alkuperäinen saarelaiselämä olivat määränneet\nhänen kehityksensä suunnan. Hevoset ja pyssyt olivat olleet hänen\nlelunsa, teltat ja matkaleirit hänen leikkitupansa. Päättäen hänen\nomista sanoistaan hänen opistokautensa oli ollut opinnoille omistettua\nmaanpakolaisuutta, alituista kaipuuta Hawaiin hurjille ratsastus- ja\nuintiretkille. Hän oli kasvatettu kuin poika ja ajatteli kuin poika.\nTämä selitti hänen suuttumuksensa hameenhelmoja kohtaan ja sen\nvastenmielisyyden, jonka säädyllisen sovinnaisuuden säännöt hänessä\nherättivät. Jonakin päivänä hän vielä tulee täysikäiseksi, mutta\ntoistaiseksi hän oli vasta kehittymässä.\n\nNo hyvä, hänellä ei siis ollut muuta neuvoa kuin kohdella Joania kuin\npoikaa eikä erehtyä kohtelemaan häntä kuin naista. Hän tuumi itsekseen,\nvoisiko rakastaa sitä naista, joka hänestä kehittyisi, kunhan hän\nkerran heräisi -- ja hän tuumi myös, voisiko rakastaa häntä juuri\nsellaisena kuin hän oli ja itse herättää hänet. Oli miten oli, Joan oli\njoka tapauksessa vallannut suuren sijan hänen elämässään, sen hän oli\nhuomannut iltapäivällä tarkastellessaan merta sadekuurojen väliajoilla.\nSitten hän muisti Beranden huonot raha-asiat ja menot, joita oli\nodotettavissa, ja hänen otsansa rypistyi.\n\nHän huomasi äkkiä, että Joan oli sanonut jotakin. \"Pyydän anteeksi\",\nsanoi hän. \"Mitä te sanoittekaan?\"\n\n\"Te ette kuullut sanaakaan, sen minä tiesin\", nuhteli tyttö. \"Minä\nsanoin, että 'Flibberty-Gibbet' on liian kurjassa kunnossa ja että\nminä huomenna -- kun te ensin olette puhunut laivurin kanssa, niin\nettei se loukkaa hänen tunteitaan -- annan miesteni toimittaa siinä\nsuursiivouksen. Sitten me myös puhdistamme sen pohjan, jossa nyt\nriippuu neljän tuuman pituinen parta. Minä näin sen, kun se kallistui\ntuolla selällä. Älkää unohtako, että minä jonakin päivänä aion tehdä\npienen purjehdusretken 'Flibbertyllä', vaikkapa minun sitten täytyisi\nkarata sillä.\"\n\nHeidän juodessaan kahvia verannalla alkoi Piru äkkiä hurjasti haukkua\nja hypellä pihalla lähellä rannanpuoleista veräjää. Lopulta Sheldon\nmeni pelastamaan pelästyneen alkuasukkaan sen pahoinpitelystä ja vei\nhänet portaille kuulustellakseen häntä.\n\n\"Kuka sinun herrasi on?\" kysyi hän. \"Ja mitä sinä teet täällä, kun\naurinko menee alas?\"\n\n\"Minu herra Boucher. Hyvin paljo miehiä Port Adamsista tulla minu herra\nluo. Hyvin paljo kulje kulje ympäri.\"\n\nMustaihoinen veti vyönsä alta paperinpalasen ja antoi sen Sheldonille.\nTämä silmäili sitä hätäisesti.\n\n\"Se on Boucher'lta\", selitti hän, \"Packardin seuraajalta. Packard oli\ntuo mies, josta kerroin teille, hän jonka oma laivaväkensä otti\nhengiltä. Hän sanoo, että Port Adamsin joukkoa on liikkeellä --\nviisikymmentä miestä isoissa kanooteissa -- ja että he ovat\nleiriytyneet hänen rannalleen. He ovat jo tappaneet häneltä puolen\ntusinaa sikoja ja näyttävät aikovan ryhtyä ikävyyksiä aiheuttamaan. Ja\nBoucher pelkää, että Lungan viisitoista karkulaista aikoo yhtyä\nheihin.\"\n\n\"Ja silloin?\" kysyi Joan.\n\n\"Silloin Billy Papen täytyy lähettää Boucher'lle seuraaja. Se on\nkatsokaas Papen asema. Kunpa tietäisin mitä tehdä. Minä en mielelläni\njätä teitä tänne yksin.\"\n\n\"Ottakaa minut mukaanne sitten.\"\n\nSheldon hymyili ja pudisti päätään.\n\n\"Silloin on paras, että otatte jonkun miehistäni\", neuvoi Joan. \"He\nosaavat ampua eivätkä pelkää mitään -- lukuunottamatta Utamia, joka\npelkää kummituksia.\"\n\nIsoa kelloa soitettiin ja viisikymmentä mustaihoista kantoi ison veneen\nrantaan. Tavallinen miehistö astui veneeseen, ja Matauare ja kolme\nmuuta tahitilaista istuutui patruunavöillä ja pyssyillä varustettuina\nperätuhdoille. Sheldon ohjasi venettä.\n\n\"Voi, kuinka mielelläni lähtisin mukaan\", huudahti Joan hartaasti, kun\nvene erkani rannasta.\n\nSheldon pudisti päätään.\n\n\"Kyllä minä täytän paikkani yhtä hyvin kuin mies\", piti Joan yhä\npuoliaan.\n\n\"Teitä tarvitaan täällä\", vastasi Sheldon. \"Nuo Lungan karkulaiset\nvoisivat tulla rannikolle juuri näillä tienoin ja rynnätä plantaasille,\njos me molemmat olisimme poissa. Hyvästi! Me palaamme huomenna. Sinne\non vain kaksitoista mailia.\"\n\nPalatessaan asuntoonsa Joanin täytyi kulkea miesjoukon keskitse, joka\näsken oli laskenut veneen vesille. Miehet viivyttelivät rannalla ja\njuttelivat omituisella, apinamaisella tavallaan illan tapahtumista. He\nväistyivät hänen tieltään, mutta juuri kun hän oli ehtinyt keskelle\njoukkoa, hän äkkiä tunsi oman avuttomuutensa. Heitä oli niin monta.\nMikä heitä olisi estänyt kaatamasta häntä maahan, jos heitä olisi\nhaluttanut? Samassa hän muisti, ettei hänen tarvinnut muuta kuin\nkirkaista, niin Noa-Noa ja hänen muut kotiin jääneet merimiehensä,\njoista jokainen tappelussa olisi pitänyt puoliaan kymmenkuntaa\nmustaihoista vastaan, olisi hänen apunaan. Kun hän avasi veräjän, niin\nmuuan kehistä lähestyi häntä. Hän ei pimeässä tuntenut häntä.\n\n\"Mikä nimi?\" kysyi hän ankaralla äänellä. \"Mikä sinun nimesi?\"\n\n\"Minä Aroa\", vastasi mies.\n\nJoan muisti hänet toiseksi niistä sairaista nuorukaisista, joita hän\noli hoitanut sairaalassa.\n\n\"Minu otti hyvin hyvin paljon se lääke\", sanoi Aroa.\n\n\"Ja nyt sinä olet terve\", vastasi Joan.\n\n\"Minu tahto tupakka, paljon tupakka, minu tahto kangas, minu tahto\ndelfiinihammas, minu tahto vyö.\"\n\nJoan katsahti häneen huvitettuna odottaen näkevänsä hymyilevät tai edes\nirvistävät kasvot. Mutta ne olivat aivan ilmeettömät. Lukuunottamatta\nkapeata vyökaistaletta, korvakapuloita ja kippuraisiin hiuksiin\nkiedottua simpukkanauhaa mies oli aivan alasti. Hänen ruumiinsa oli\näsken öljytty ja kiiltävä, ja silmät kiiluivat tähtien valossa kuin\nvillin eläimen. Muut miehet olivat asettuneet hänen taakseen tiheäksi\nseinäksi. Jotkut poistuivat, mutta useimmat tuijottivat häneen jurosti\nja uhkaavan äänettöminä.\n\n\"Niinkö?\" sanoi Joan. \"Mitä varten sinä tahdot niin paljon tavaraa?\"\n\n\"Minu otti lääke\", sanoi Aroa. \"Sinu maksa minu.\"\n\nTämä oli näyte heidän kiitollisuudestaan, tuumi Joan. Näytti siltä,\nkuin Sheldon sittenkin olisi ollut oikeassa. Aroa odotti tylsän\nnäköisenä. Kaukana rannasta kuului kala loiskahtaen hyppäävän vedestä.\nPieni aalto löi hiljaa rantaan. Lepakon varjo suhahti pehmeästi heidän\nohitseen. Kevyt tuulahdus vilvoitti hänen poskeaan, maatuuli alkoi\npuhaltaa.\n\n\"Mene pois\", sanoi Joan ja kääntyi astuakseen veräjästä.\n\n\"Sinu maksa minu\", sanoi nuorukainen.\n\n\"Aroa, sinä olet tyhmä. Minä en maksa sinulle. Nyt sinä menet.\"\n\nMutta mustaihoinen ei liikahtanutkaan. Joan tunsi, että hän katsoi\nhäneen miltei röyhkeästi toistaessaan:\n\n\"Minu otti lääke. Sinu maksa minu. Sinu maksa minu nyt.\"\n\nSilloin hän menetti kärsivällisyytensä ja antoi nuorukaiselle kelpo\nkorvapuustin, joka lennätti hänet toveriensa joukkoon. Mutta he eivät\nlähteneet tiehensä. Muuan toinen nuorukainen astui esiin.\n\n\"Sinu maksa minu\", sanoi hän.\n\nHänen silmissään oli levoton, riidanhaluinen ilme, jommoisen hän oli\nhuomannut apinoilla. Tytön tutkiva katse näytti häntä kiusaavan, ja\nhänen paksut huulensa puristuivat lujasti yhteen, ikäänkuin hän kaikin\nvoimin olisi koettanut näyttää vihaiselta ja päättäväiseltä.\n\n\"Mikä syy?\" kysyi Joan.\n\n\"Minu Gogoomy\", vastasi mies. \"Bawo minu veli.\"\n\nJoan muisti, että Bawo oli muuan sairas nuorukainen, joka oli kuollut\nkuumeeseen. \"Jatka\", käski hän.\n\n\"Bawo otti lääke. Bawo kuoli. Bawo minu veli. Sinu maksa minu. Isä minu\nsuuri päällikkö Port Adamsissa. Sinu maksa minu.\"\n\nJoan nauroi.\n\n\"Gogoomy, sinä olet sama kuin Aroa, hyvin tyhmä. Kuka maksaa minu\nlääke?\"\n\nHän katkaisi keskustelun, astui veräjästä ja sulki sen. Mutta Gogoomy\npainautui sitä vastaan ja sanoi röyhkeästi.\n\n\"Isä minu suuri päällikkö. Sinu ei lyö minu pää. Minu sano sinu pelkä\nminu liian paljon.\"\n\n\"Pelkää?\" kysyi Joan vihasta väristen.\n\n\"Sinu pelkä liian paljon, sinu ei lyö minu pää\", sanoi Gogoomy\nylpeästi.\n\nSilloin Joan ojensi kätensä veräjän yli ja antoi hänelle kämmenellään\ntuiman korvapuustin. Isku oli niin voimakas, että nuorukainen horjahti\nsivullepäin ja oli kaatumaisillaan. Hän hyppäsi veräjää kohti ikäänkuin\npakottaakseen sen aukenemaan, ja koko joukko lähestyi aitausta. Joan\ntuumi hetkisen. Hänen revolverinsa riippui hänen asuntonsa seinällä.\nMutta pieninkin huudahdus saisi hänen laivamiehensä kiiruhtamaan\npaikalle, ja hän tiesi, ettei hänen tarvinnut olla huolissaan. Siksi\nhän ei huutanut apua. Sen sijaan hän vihelsi Pirun luokseen samalla\nkutsuen sitä nimeltä. Hän tiesi kyllä että koira oli kahleissa\narkihuoneessa, mutta mustaihoiset eivät jääneetkään odottamaan sen\ntuloa. He pakenivat hurjasti kirkuen pimeyden halki, ja Gogoomy seurasi\nheitä vastenmielisesti. Sillävälin Joan astui bangaloonsa aluksi\nnauraen, mutta lopulta niin pahoillaan äskeisestä tapahtumasta, että\nhänen teki mieli itkeä. Hän oli valvonut kokonaisen yön tuon sairaan\nnuorukaisen vuoteen ääressä, joka sitten oli kuollut, ja nyt veli\ntahtoi saada maksun hänen hengestään.\n\n\"Hyh! Mikä epäkiitollinen otus!\" mutisi hän ja mietti mielessään,\nkertoisiko tämän kohtauksen Sheldonille vai eikö.\n\n\n\n\nXI.\n\nPort Adamsin joukko.\n\n\n\"Ja kaikki järjestyi aika helposti\", kertoi Sheldon. Hän istui kahvia\njuoden kuistilla. Vene oli nostettu katoksensa alle. \"Boucher oli\naluksi hiukan arka eikä tahtonut lujin kourin käydä asiaan käsiksi,\nmutta kun kerran olimme päässeet alkuun, niin hän suoriutui varsin\nhyvin. Me leikimme oikeudenkäyntiä, ja Telepasse, tuo vanha roisto,\nalistui tuomioihin. Hän on Port Adamsin päälliköitä, aika konna ja\nveijari. Me tuomitsimme hänet maksamaan sikojen arvon kymmenkertaisesti\nja pakotimme hänet poistumaan joukkoineen. Ihanaa joukkoa, se täytyy\nsanoa, vähintään kuusikymmentä miestä, viisi isoa kanootillista, kaikki\nliikkeellä vain ilkitöitä tehdäkseen. Olivat saaneet käsiinsä\ntusinan verran Snider-kiväärejä, jotka välttämättä pitäisi ottaa\ntakavarikkoon.\"\n\n\"Miksi ette ottaneet niitä?\" kysyi Joan.\n\n\"Joutuakseni rettelöihin valtion asiamiehen kanssa! Hän on hirvittävän\narka, kun on kysymys hänen mustista holhokeistaan, kuten hän heitä\nnimittää. No niin, me ajoimme heidät tiehensä, mutta he astuivat taas\nmuutaman mailin päässä maihin saadakseen _kai-kaita_. Luultavasti he\njohonkin aikaan tänään kulkevat tästä ohi.\"\n\nKahta tuntia myöhemmin kanootit saapuivat. Ei kukaan huomannut niiden\ntuloa. Palvelijat söivät aamiaista keittiössä, työmiehet asunnoissaan.\nPiru lepäsi rauhaisassa unessa selällään biljardipöydän alla unissaan\nkarkoittaen kiusallisia kärpäsiä. Joan hääri varastohuoneessa, ja\nSheldon nautti päivällislepoaan riippumatossa kuistilla. Hän heräsi\näkkiä. Jonkin salaperäisen voiman vaikutuksesta hän oli herännyt\ntuntien, ettei kaikki ollut niinkuin piti. Liikahtamatta hän\nkatsahti pihamaalle ja huomasi, että se oli täynnänsä aseistettuja\nalkuasukkaita. Hän tunsi samat miehet, joista oli eronnut aamulla,\nmutta huomasi joukon kasvaneen. Kaikkia noita miehiä hän ei aikaisemmin\nollut nähnyt.\n\nHän laskeutui riippumatosta ja kulki harkitun hitain askelin kuistin\nkaidepuuta kohti, jonka luo päästyään hän haukotteli unisesti ja katsoi\nalas heihin. Omituista, ajatteli hän, että tuntui siltä, kuin hänen\nkohtalonsa olisi ollut aina seisoa tällä korkealla paikalla ja kerran\ntoisensa jälkeen katsoa alas kapinoiviin mustiin joukkoihin, joita piti\nhillitä ja suostutella uhkauksin tai lupauksin. Mutta vaikka hän\nnäennäisesti silmäsi joukkoa aivan välinpitämättömästi, teki hän\ntodellisuudessa tarkkoja huomioita. Uusilla miehillä oli kaikilla\nuudenaikaiset pyssyt. Sitä hän oli arvellutkin. Heitä oli viisitoista,\nei kannattanut epäilläkään, etteivät he olleet Lungan karkulaisia.\nLisäksi oli alkuperäisellä joukkueella tusinan verran vanhoja\nSnider-kiväärejä. Muilla oli keihäät, nuijat, jouset ja nuolet sekä\npitkävartiset tomahawkit. Alhaalla rannassa hän näki isot sotakanootit\nmaihin vedettyinä. Niiden korkeita keuloja ja periä koristivat\neriskummaiset veistellyt kuviot ja valkoisista simpukankuorista\nmuodostellut kiehkura- ja nauhakoristukset. Nämä alkuasukkaat olivat\nsurmanneet hänen ugilaisen kauppamiehensä Oscarin.\n\n\"Mitä asiaa teillä on tänne?\" kysyi Sheldon.\n\nSamassa hän salaa heitti silmäyksen merelle päin, missä\n'Flibberty-Gibbet' kuvastui veden kiiltävään pintaan. Ei ainoatakaan\nihmistä näkynyt sen suojakatoksen alla, ja hän huomasi, että vene ei\nollut paikoillaan sen vierellä. Tahitilaiset olivat ilmeisesti\nlähteneet Balesunaan päin kalastamaan. Hän oli ypö-yksin tällä\nkorkealla paikallaan vihamielisen joukon yläpuolella, sillävälin kuin\nkoko hänen maailmansa lepäili rauhallisesti tyynessä troopillisessa\npuolipäivänhelteessä.\n\nEi kukaan vastannut, ja hän toisti kysymyksensä, tällä kertaa\nankarammalla äänellä, josta huomasi suuttumuksen alkavan kiehua\nhänessä. Hänen äänensä sai mustan joukon rauhattomasti liikehtimään\nkuten karjalauman. Mutta ei kukaan hiiskunut sanaakaan. Kaikkien silmät\ntuijottivat häneen varmasti odottaen, että jotakin tapahtuisi. He\nodottivat sitä, odottivat alhaisen ihmisjoukon aralla, yksimielisellä\ntavalla, kuka heistä ensimmäisenä tarttuisi toimeen ja siten saisi\nheidät kaikki yhtenä miehenä toimimaan. Sheldonkin odotti tätä samaa ja\nkoetti olla varuillaan. Suoraan alapuolellaan hän äkkäsi pyssynpiipun,\njoka töin tuskin pisti esiin kahden mustan ruumiin välistä ja hitaasti\nkohosi häntä kohti. Pyssy oli toisessa rivissä seisovan miehen\nlanteilla.\n\n\"Mitä asiaa?\" karjaisi Sheldon äkkiä osoittaen sormellaan miestä, joka\npiteli pyssyä käsissään. Tämä väistyi taaksepäin, ja pyssynpiippu\nlaskeutui alemmaksi.\n\nSheldonin asema oli edelleenkin varma, eikä hän tahtonut antaa voiton\nluisua käsistään.\n\n\"Pois täältä, te kaikki miehet\", käski hän. \"Pois täältä ja kauas\nsuolaiselle merelle. Ymmärrättekö?\"\n\n\"Minu puhu\", aloitti muuan lihava ja rasvainen alkuasukas, jonka\nkarvaista rintaa peitti vuosikausien kuluessa kertynyt likakerros.\n\n\"Vai niin, sinä, Telepasse\", huudahti valkoinen mies iloisesti. \"Käske\nmiesten mennä pois; sinä jäät puhumaan minun kanssani.\"\n\n\"Hän hyvä mies\", vastattiin. \"Hän puhu.\"\n\n\"No, mitä te kaikki tahdotte?\" kysyi Sheldon koettaen\nvälinpitämättömyyttä teeskennellen korvata sen heikkouden, josta hänen\nmyöntymyksensä oli todistuksena.\n\n\"Tämä poika olla minu poika.\" Vanha päällikkö osoitti sormellaan\nGogoomya, jonka Sheldon samassa tunsi.\n\n\"Sinu valkoinen Mary liian paljon ei hyvä\", jatko Telepasse. \"Lyö\nGogoomy pää. Gogoomy pian päällikkö. Minu kuole, Gogoomy olla suuri\npäällikkö. Valkoinen Mary lyö häne pää. Ei hyvä. Te maksa minu paljon\ntupakka, paljon ruuti, paljon kangas.\"\n\n\"Sinä vanha lurjus\", mietti Sheldon mielessään. Tunti sitten hän oli\nnauranut Joanin kertoessa eilispäivän kohtauksesta, ja jo nyt Telepasse\nitse oli tullut saamaan vahingonkorvausta.\n\n\"Gogoomy\", sanoi Sheldon käskevällä äänellä. \"Mitä sinä kuljet täällä?\nMene pois hyvin pian.\"\n\n\"Minu ei mene\", oli uhkamielinen vastaus.\n\n\"Sinu valkoinen Mary lyö häne pää\", alkoi vanha Telepasse uudestaan.\n\"Minä sano, paljon tule suuri meteli, jos sinu ei maksa.\"\n\n\"Puhu miehillesi\", sanoi Sheldon kiihtymistään kiihtyen. \"Käske heidän\nmennä helvettiin, alas rantaan. Sitten minä puhun sinun kanssasi.\"\n\nSheldon tunsi verannan lattiapalkkien hiljaa huojuvan ja tiesi, että\nJoan oli tullut ylös ja seisoi hänen vieressään. Mutta hän ei\nuskaltanut katsahtaa häneen. Tuolla alhaalla oli niin monta kivääriä,\nja ne saattoivat milloin tahansa laueta miesten lanteilta.\n\nLattia huojahti uudestaan Joanin liikkuessa, ja Sheldon tiesi hänen\nastuneen sisään huoneeseen. Hetkistä myöhemmin tyttö oli jälleen hänen\nvieressään. Sheldon ei ollut koskaan ennen nähnyt hänen tupakoivan ja\nihmetteli, miksi hän juuri nyt poltti. Samassa hän keksi syyn. Hän\nkatsahti nopeasti sivullepäin ja näki Joanin kädessä tutun\ndynamiittikäärön. Hän näki myös sytytyslangan pään, joka oli\nasiaankuuluvalla tavalla halkaistu ja johon oli pistetty vahatulitikku.\n\n\"Telepasse, sinä vanha lurjus, käske miestesi heti mennä pois!\nTotisesti minä en leiki sinun kanssasi.\"\n\n\"Minu ei leiki\", sanoi päällikkö. \"Minu tahto sinu maksa, kun valkoinen\nMary lyö Gogoomy häne pää.\"\n\n\"Minä tulen sinne alas ja lyön sinua päähän\", vastasi Sheldon nojautuen\nkaidetta vasten ikäänkuin hypätäkseen sen yli.\n\nSyntyi vihainen murina, ja musta joukko liikehti rauhattomasti. Moni\npyssynpiippu nousi lanteilta. Joan painoi savukkeensa palavaa päätä\nsytytyslankaa vastaan. Snider-kivääri laukesi kumeasti paukahtaen, ja\nSheldon kuuli lasiruudun särkyvän pirstaleiksi takaan. Samassa\nsilmänräpäyksessä Joan heitti dynamiitin sihisevine ja räiskyvine\nsytytinlankoineen keskelle mustaihoisten taajinta joukkoa. He\nhajaantuivat liian nopeasti ehtiäkseen ampua enempää. Piru oli herännyt\nkuullessaan pyssynlaukauksen ja murisi ja läähätti pyrkien ulos. Joan\nkuuli sen ja kiiruhti avaamaan ovea -- ja siten aiotusta\nmurhenäytelmästä tulikin komedia.\n\nPyssyt ja keihäät putosivat tai heitettiin maahan koko joukon\nhurjasti etsiessä turvaa kookospalmuista. Pirun voimat näyttivät\nmoninkertaistuneen. Ei koskaan ollut näin runsas saalis mustaa lihaa\njoutunut sen kynsiin ja hampaihin, ja se puri ja repi ja raastoi\nilmassa heiluvia sääriä, kunnes viimeinenkin pari oli korkealla sen\npään yläpuolella. Kaikki olivat puissa paitsi Telepasse, joka oli liian\nvanha ja lihava ja joka makasi liikkumattomana pitkällään maassa\nsamalla paikalla mihin oli kaatunut. Piru, joka oli liian\nyleväluontoinen pahoin pidelläkseen vihollista, joka ei päässyt\nliikkumaan, hyppelehti hurjasti puulta puulle haukkuen ja tavoitellen\nniitä, jotka riippuivat alinna.\n\n\"Näyttää siltä, kuin te tarvitsisitte hieman opetusta sytyttimen\nhoidossa\", huomautti Sheldon kuivasti.\n\nJoan katsahti häneen halveksivasti.\n\n\"Siinä ei ollut sytytysnallia\", sanoi hän. \"Eikä sitäpaitsi sellaista\nnallia vielä ole keksittykään, joka saisi sen panoksen laukeamaan.\nSehän oli kloraalipullo.\"\n\nHän pani kaksi sormea suuhunsa, ja Sheldon hätkähti kuullessaan hänen\nviheltävän kimakasti ja käskevästi -- aivan kuin poika. Tätä merkkiä\noli hänen tapana käyttää kutsuessaan miehiään paikalle, ja se teki\nSheldoniin aina vastenmielisen vaikutuksen.\n\n\"He ovat lähteneet Balesuna-joelle kalastamaan\", ilmoitti Sheldon. \"Mutta\ntuolla tulee Olesen miehineen. Hän on vanha sotakarhu, kun vain pääsee\nvauhtiin. Katsokaa, miten hän kurittaa neekereitään. Ne eivät souda\nkyllin nopeasti hänen mielestään.\"\n\n\"Entä mitä nyt on tehtävä?\" kysyi Joan. \"Te olette ajanut otuksenne\npuihin, mutta sinne ne eivät voi jäädä.\"\n\n\"Eivät, mutta minä aion antaa niille pienen opetuksen.\"\n\nSheldon astui ison soittokellon luo.\n\n\"All right\", sanoi hän vastaukseksi Joanin varoittavaan\nkädenliikkeeseen. \"Minun työläiseni ovat kaikki viidakkomiehiä, nämä\nvieraat sitävastoin 'suolaisen veden miehiä', ja näiden kahden\nihmislajin välillä ei vallitse ylenpalttisen hellä suhde. Saattepa\nnähdä, tästä tulee hauskaa.\"\n\nHän kutsui työmiehensä koolle, ja kun kaikki kaksisataa vähitellen\nkerääntyivät pihamaalle, suljettiin Piru uudelleen sisähuoneeseen,\nmissä se surkeasti ulvoen valitti sitä kurjaa kohtelua, jonka alaiseksi\nse oli joutunut. Plantaasin työmiehet tanssivat sotatansseja jokaisen\npuun juurella, ja ilma täyttyi herjauksista ja haukkumasanoista,\njoita he singauttelivat perinnäisille vihamiehilleen. Kesken kaikkea\nsaapui \"Flibberty-Gibbetin\" päällikkö. Kuumekohtaus oli juuri\nsaavuttamaisillaan hänet, hän horjui kulkiessaan ja vapisi niin, että\ntuskin jaksoi pitää pyssyä kädessään. Hänen kasvonsa olivat\nkalmankalpeat, hampaat kalisivat, eikä polttava auringonpaiste, jossa\nhän kulki, estänyt häntä palelemasta.\n\n\"Mi-mi-minä jään niitä... n-n-n-niitä va-va-vahtimaan\", änkytti hän.\n\"Ri-ri-riivattu, että mi-minun aina pitää s-s-saada ku-kuumetta, kun on\njotakin erikoista. M-mi-mitä te aiotte tehdä?\"\n\n\"Ensinnäkin poimia pyssyt maasta.\"\n\nSheldonin käskystä palvelijat ja päällysmiehet kokoilivat sinne tänne\nputoilleet aseet ja latoivat ne läjään kuistille. Sheldon erotti\nLungasta varastetut uudenaikaiset pyssyt muista, särki vanhat\nSnider-kiväärit säpäleiksi ja jätti keihäät, nuijat ja tomahawkit\nJoanille.\n\n\"Todella verraton lisä teidän kokoelmiinne\", sanoi hän hymyillen,\n\"suoraan taistelukentältä kerättyjä aseita.\"\n\nAlhaalla rannassa hän rakensi rovion kaikesta, mitä oli löydetty\nkanooteista plantaasityömiesten tärvellessä ja särkiessä ja ryöstäessä\nkaiken, mitä heidän tielleen sattui. Itse kanootit kolhittiin\npahanpäiväisesti, täytettiin hiekalla ja korallinkappaleilla, hinattiin\nvähät matkan päähän rannasta ja upotettiin kymmenen sylen syvyyteen.\n\n\"Kymmenen syltä lienee heille tarpeeksi\", sano: Sheldon heidän\npalatessaan pihalle.\n\nTäällä meteli oli käynyt yhä hurjemmaksi. Sotalaulut raikuivat\ntaukoamatta, ja tanssit olivat täydessä käynnissä. Tyytymättä enää\nhaukkumasanoihin plantaasin miehet olivat alkaneet pommitella avuttomia\nvihollisiaan puunpalikoilla, kivillä ja korallinkappaleilla. Ja nuo\nseitsemänkymmentäviisi uljasta ihmissyöjää riippuivat kärsivällisesti\npuitten oksilla, antoivat kaiken sataa päälleen ja uhkailivat muristen\nkostaa.\n\n\"Tästä riittää Malaitalle sodan syytä neljäksikymmeneksi vuodeksi\",\nnauroi Sheldon. \"Mutta Telepasse-ukko tuskin toistamiseen yrittää\nhyökätä plantaasille.\"\n\n\"No, vanha veijari\", lisäsi hän kääntyen vanhan päällikön puoleen, joka\nistui avuttomana murjottaen portaitten juurella. \"Nyt sinu pää myös me\nlyö. Tulkaahan, miss Lackland ja antakaa hänelle kelpo korvapuusti. Se\non hänelle alennuksen huippu.\"\n\n\"Huh, hän on liian likainen. Mieluummin panisin hänet kylpyyn. Hei,\nAdamu-Adam, peseppäs tämä paholainen. Saippuaa ja vettä! Amme täyteen!\nOrnfiri, juokse tuomaan tänne pesuharja.\"\n\nTahitilaiset, jotka vast'ikään olivat palanneet kalasta ja irvistellen\nkatselivat paikalla vallitsevaa sekasortoa, yhtyivät leikkiin.\n\n\"_Tambo! Tambo!_\" kirkuivat ihmissyöjät puista kauhistuen moista\npyhyyden häväisemistä nähdessään, miten heidän päällikkönsä\nkeikautettiin kylpyammeeseen ja pyhä lika liotettiin ja hangattiin\nhänen ruumiistaan.\n\nJoan oli mennyt bangaloon ja heitti sieltä palasen valkoista\npuuvillakangasta, johon vanha Telepasse nopeasti kiedottiin, minkä\njälkeen hän astui esiin loistavan puhtaana, rykien ja syljeskellen\nsuustaan saippuavaahtoa, jolla Noa-Noa oli pakottanut hänet huuhtomaan\nkurkkuaan.\n\nPalvelijat toivat käskystä käsiraudat, ja Lungan karkulaiset vedettiin\ntoinen toisensa perästä maahan ja pantiin kahleisiin. Sheldon sitoi\nheidät kaksittain yhteen yhdistäen kahleet toisiinsa teräsketjulla.\nGogoomy sai läksytyksen kapinallisesta käyttäytymisestään ja suljettiin\nkoko iltapäiväksi lukkojen taa. Sitten Sheldon antoi työmiehilleen\nvapaan iltapäivän palkinnoksi, ja kun he olivat poistuneet pihamaalta,\nsai Port Adamsin joukko laskeutua puistaan. Ja koko iltapäivän Sheldon\nja Joan istuskelivat verannalla vilvoittelemassa ja katsoivat kuinka he\nsukeltelivat pohjaan ja koettivat tyhjentää upotetut kanoottinsa\nhiekasta ja kivistä. Hämärsi jo, kun he pääsivät veneisiinsä ja\nmuutamilla rikkinäisillä airoilla meloen katosivat näkyvistä. Tuuli oli\nalkanut puhaltaa, ja \"Flibberty-Gibbet\" oli jo matkalla Lungaan\npalauttamaan karkulaisia.\n\n\n\n\nXII.\n\nMr Morgan ja mr Raff.\n\n\nSheldon oli viljelyksillä valvomassa sillanrakennustyötä, kun kuunari\n\"Malakula\" purjehti lähelle rantaa ja laski ankkurin. Joan seurasi\npurjeitten käärimistä ja veneen laskemista vesille huvitettuna kuin\nmerimies ainakin ja meni itse maihin astuvia miehiä vastaan. Sillävälin\nkuin eräs palvelijoista juoksi hakemaan Sheldonia, tarjosi hän\nvieraille whiskyä ja soodavettä ja istui juttelemassa heidän kanssaan.\n\nHänen läsnäolonsa tuntui saavan vieraat hämilleen ja nolostuttavan\nheitä, ja Joan huomasi milloin toisen milloin toisen salaa luovan\nhäneen uteliaita silmäyksiä. Hän tunsi, että he punnitsivat ja\narvostelivat häntä, jo ensi kerran hän selvästi käsitti, miten perin\nomituinen hänen asemansa Berandella oikeastaan oli. Toisaalta nämä\nmiehet puolestaan saivat hänet ymmälle. Heidän kaltaisiaan merimiehiä\ntai kauppiaita hän ei koskaan ollut tuntenut. Heidän puheensa ei ollut\ngentlemannin puhetta, mutta heidän käytöksensä ei ollut millään tavalla\nmoukkamainen eikä siitä puuttunut tavallisen seurustelukohteliaisuuden\nkiiltokuorta. He olivat epäilemättä jonkinlaisia liikemiehiä, mutta\nmitä asioita heillä saattoi olla Salomonin-saarilla ja ennen kaikkea\nBerandella suoritettavinaan? Vanhempi, Morgan, oli kookas,\nruskeaihoinen viiksiniekka, jolla oli syvä kurkkubasso, toinen, Raff,\ntaas oli hintelä ja naisellinen, hänellä oli hermostuneet kädet ja\nvetisen haljakat harmaat silmät, ja hänen puheensa muistutti jossakin\nsuhteessa Lontoon murretta olematta kuitenkaan Joanille tuttua\nvarsinaista cockneytä. Oli miten oli, he olivat ilmeisesti \"selfmade\nmen\", päätteli Joan, ja häntä melkein värisytti, kun hän tuli\najatelleeksi, että hän joutuisi liikeasioissa heidän käsiinsä. Sillä\nalalla he varmaan olisivat armottomat.\n\nHän tarkkasi Sheldonin ilmettä tämän saapuessa ja oli huomaavinaan,\nettä hän ei ollut erikoisen ihastunut nähdessään vieraansa. Mutta hänen\ntäytyi ilmeisesti ottaa heidät vastaan. Ja tämä oli niin välttämätöntä,\nettä hän lyhyen, muodollisen yleisen keskustelun jälkeen vei molemmat\nmiehet varastohuoneeseen. Myöhemmin iltapäivällä Joan kysyi\nLalaperulta, minne he olivat menneet.\n\n\"Minu sano\", kertoi Lalaperu, \"he paljon kulke ympäri, hyvin paljon\nkatso. -- Katso puut, katso maa puun alla, katso kaikki silta, katso\nkopravaja, katso ruohikko, katso joki, katso vene -- minu sano hyvin\niso mies katso paljon liian paljon.\"\n\n\"Mitä miehiä ne ovat?\" kysyi Joan.\n\n\"Iso valkoinen herra\", oli Lalaperun selitys.\n\nMutta Joan päätteli, että he olivat Salomonin-saaren mahtimiehiä ja\nettä heidän käyntinsä ja plantaasin ja sen varojen tarkka tutkiminen\nsaattoi merkitä pahaa.\n\nPäivällispöydässä ei lausuttu sanaakaan, joka olisi antanut vihjauksen\nheidän käyntinsä tarkoituksesta. Keskustelu kosketteli yleisiä asioita.\nMutta Joanilta ei jäänyt huomaamatta, että huolestunut, hajamielinen\nilme tuon tuostakin levisi Sheldonin kasvoille, Kahvin jälkeen Joan\njätti miehet kolmen kesken, ja vielä puolenyön aikaan hän pihan poikki\nsaattoi kuulla heidän matalat äänensä ja nähdä heidän savukkeittensa\npäitten loistavan. Hän nousi aikaisin aamulla, mutta huomasi, että nuo\nkolme miestä jo olivat lähteneet uudelle kiertokululle viljelyksille.\n\n\"Mitä sinä luulet?\" kysyi hän Viaburilta.\n\n\"Sheldon-herra hän pian hyvin pian lopeta täällä\", oli vastaus.\n\n\"Mitä sinä ajattelet?\" kysyi hän Ornfirilta.\n\n\"Sheldon-herra mene pian Sydney. Niin minu ajatus. Hän lopeta Berande.\"\n\nKoko päivän jatkui plantaasin katsastusta ja keskusteluja, ja pitkin\npäivää \"Malakulan\" kapteeni lähetti sanantuojia maihin kiiruhtamaan\nnoita kahta miestä. Vasta auringonlaskun aikaan he lähtivät rantaan\npäin ja sielläkin he vielä keskustelivat lähes tunnin ajan. Sheldon\nkoetti torjua joitakin heidän väitteitään -- Joan näki sen yhtä\nselvästi kuin senkin, että vieraat eivät luopuneet kannastaan.\n\n\"Mikä syy?\" kysyi hän kevyesti, kun Sheldon istuutui päivällispöytään.\n\nSheldon katsahti häneen ja hymyili, mutta hänen hymynsä oli laimea ja\nsurumielinen.\n\n\"Minu sano\", jatkoi Joan. \"Yksi suuri puhuminen' Aurinko laske -- puhu,\npuhu! Aurinko nouse -- puhu! puhu! Koko aika puhu -- puhu. Mikä syy,\nniin paljon puhu -- puhu.\"\n\n\"Eipä mitään erikoista.\" Sheldon kohautti olkapäitään. \"He tahtoivat\nostaa Beranden, siinä kaikki.\"\n\nJoan katsoi häneen.\n\n\"Olikohan siinä kaikki? Minä luulen, että te tahdoitte saada sen\nmyydyksi.\"\n\n\"Ei, miss Lackland. Minä vakuutan teille, että minun ei suinkaan tee\nmieli myydä sitä.\"\n\n\"Älkäämme nyt leikkikö sanoilla\", kehoitteli Joan. \"Puhukaamme sen\nsijaan suoraan. Teillä on huolia. Enhän minä ole typerä. Kertokaa\nminulle. Ehkä voisin auttaa teitä, ehkä -- keksiä jonkun keinon.\"\n\nSeurasi lyhyt vaitiolo, jonka kestäessä Sheldon näytti punnitsevan\njotakin mielessään. Hänen ei ollut niin vaikea päättää, kertoisiko vai\neikö, kuin keksiä miten aloittaa.\n\n\"Katsokaas, minähän olen amerikkalainen\", jatkoi Joan itsepäisesti, \"ja\nmeillä amerikkalaisilla on usein melkolailla perinnäistä liikeneroa.\nMinä en itse pidä siitä, mutta tiedän, että minussa on sitä -- ainakin\nenemmän kuin teissä. Puhukaamme nyt asiat selviksi ja koettakaamme\ntuumia, miten voitte selviytyä. Kuinka paljon teillä on velkaa?\"\n\n\"Tuhat puntaa, hiukan enemmän -- joitakin pikkuvelkoja, ymmärrättehän.\nSitäpaitsi kolmenkymmenen miehen työsopimus menee umpeen ensi viikolla\nja heidän saatavansa nousevat noin kymmeneen puntaan miestä kohti.\nMutta ei teidän kannata vaivata päätänne näillä asioilla. Katsokaahan,\non mahdotonta...\"\n\n\"Mikä on Beranden arvo? Nyt juuri tällä hetkellä?\"\n\n\"Se riippuu kokonaan herroista Morgan ja Raff ja siitä, mitä he\nhaluavat siitä maksaa.\" Sheldon katsahti Joaniin ja huomatessaan tämän\nloukkaantuneen ilmeen hän päätti puhua suoraan. \"Hughie ja minä olemme\nuhranneet Berandeen kahdeksantuhatta puntaa, aikamme lukuunottamatta.\nSe on hyvää maata ja sen arvo on melkoista suurempi. Mutta vasta kolmen\nvuoden kuluttua se voi tuottaa meille tuloja. Tämän vuoksi Hughie ja\nminä ryhdyimmekin harjoittamaan kaupankäyntiä ja työväen hankintaan.\n'Jessie' ja kauppa-asemamme riittivät melkein peittämään Beranden\njuoksevat menot.\"\n\n\"Ja mitä Morgan ja Raff teille tarjosivat?\"\n\n\"Tuhat puntaa käteistä maksettuaan kaikki laskut.\"\n\n\"Hehän ovat oikeita rosvoja!\" huudahti Joan.\n\n\"Ei suinkaan, he ovat oivallisia liikemiehiä, siinä kaikki. He sanoivat\nminulle, että jokaisen esineen arvo riippuu siitä, mitä toinen siitä\ntahtoo maksaa tai mistä toinen sen suostuu myymään.\"\n\n\"Paljonko te sitten tarvitsisitte voidaksenne pitää Berandea vielä nämä\nkolme vuotta?\" jatkoi Joan kiireisesti.\n\n\"Kaksisataa työntekijää, jotka saavat kuusi puntaa vuodessa, se tekee\nkolmetuhattakuusisataa puntaa -- se on ensimmäinen pykälä.\"\n\n\"Taivas, millaisia summia niinkin halpa työ nielee!\nKolmetuhattakuusisataa puntaa, kahdeksantoistatuhatta dollaria --\nihmissyöjälaumalle. Mutta paikka on toki hyvä takuu. Ettekö voisi\nlähteä Sydneyhin hankkimaan rahaa sitä vastaan?\"\n\nSheldon pudisti päätään.\n\n\"Siellä ne eivät tahdo kuulla puhuttavankaan plantaaseista takuuna.\nOvat liian usein saaneet katua sellaisia kauppoja. Mutta tuntuu\näärettömän vastenmieliseltä ajatellessa, että minun olisi pakko jättää\nBerande, enemmän Hughien kuin itseni tähden, sen vannon. Hän oli hyvin\nkiintynyt tähän paikkaan. Nähkääs, hän oli sitkeä mies ja kärsi\najatellessaan, että hänen täytyisi tunnustaa joutuneensa tappiolle. Ja\nkyllä se minustakin tuntuu katkeralta. Me edistyimme hitaasti, mutta\n'Jessien' avulla toivoimme jotenkuten selviytyvämme.\"\n\n\"Kyllä te epäilemättä molemmat olitte tarpeeksi sitkeitä. Mutta teidän\nei tarvitse myydä plantaasia Morganille ja Raffille. Minä lähden ensi\nlaivalla Sydneyhin ja palaan sieltä jollakin vanhalla kuunarilla. Voin\nostaa sellaisen viidellä- tai kuudellatuhannella dollarilla...\"\n\nSheldon nosti kättään ikäänkuin estääkseen häntä jatkamasta, mutta\ntyttö ei välittänyt siitä.\n\n\"Voisin myöskin ottaa lastia palatessani. Joka tapauksessa kuunari,\njonka hankin, voi ottaa 'Jessien' tehtävät suorittaakseen. Te ryhdytte\ntarvittaviin valmisteluihin, järjestätte kaiken valmiiksi ja pidätte\nhuolta siitä, että teillä on tarpeeksi työtä kuunarille, kun palaan.\nAion lunastaa itselleni niin suuren osuuden Berandesta kuin kolikkoni\nsallivat, onhan minulla enemmän kuin tuhatviisisataa puntaa, kuten\ntiedätte. Sovitaan pois ehdoista nyt heti paikalla, nimittäin jos te\nsuostutte, ja minä tiedän, että te sen teette.\"\n\nSheldon katsoi häneen hyvätuulisen huvitettu ilme kasvoillaan.\n\n\"Tiedättehän, että minä olen purjehtinut Tahitilta tänne saakka\nsaadakseni plantaasin\", intti Joan, \"ja tiedätte myös, mitä tuumia\nminulla oli. Nyt olen muuttanut mieltä. Tahdon mieluummin omistaa\nBeranden yhdessä teidän kanssanne ja korjata hedelmiä kolmen vuoden\nkuluttua kuin raivata maata Pari-Sulaylla ja odottaa seitsemän vuotta.\"\n\n\"Entä se -- tuo kuunari...\" Sheldon muutti mieltä ja vaikeni kesken\nlausettaan.\n\n\"Mitä siitä, jatkakaa vain.\"\n\n\"Lupaatteko olla suuttumatta?\" kysyi Sheldon.\n\n\"Lupaan, lupaan, nythän on kysymys liikeasioista. Jatkakaa!\"\n\n\"Aikoisitteko te ehkä itse purjehtia sillä? Olla sen kapteenina sanalla\nsanoen? Ja käydä Malaitalla työväkeä ottamassa?\"\n\n\"Aion kuin aionkin. Siten säästäisimme laivurin palkan. Teemme\nsopimuksen, jonka mukaan te saatte plantaasinhoitajan palkan, minä\nkapteenin. Se on aivan yksinkertainen juttu. Ja ellette te suostu\nottamaan minua osakkaaksi, niin ostan Pari-Sulayn, hankin paljon\npienemmän aluksen ja purjehdin sillä itse. Mikä on siis ero?\"\n\n\"Eroko? Se on erittäin suuri. Jos te asetutte Pari-Sulaylle, niin te\nitse kokonaan vastaatte uhkapelistänne. Te voitte vaikka ruveta\nihmissyöjäksi, eikä minulla ole oikeutta sekaantua asiaan. Mutta\nBerandella te olisitte minun yhtiökumppanini, ja minä olisin teistä\nvastuunalainen. Minä en tietysti voisi koskaan suostua siihen, että\nminun yhtiökumppanini saisi olla pestauslaivan kapteenina. Sanon\nteille, että sitä en koskaan antaisi sisareni enkä vaimoni...\"\n\n\"Mutta enhän minä aio tulla teidän vaimoksenne, Jumalan kiitos, vaan\nainoastaan yhtiökumppaniksenne.\"\n\n\"Ja muutenkin koko tuuma on naurettava\", jatkoi Sheldon järkähtämättä.\n\"Ajatelkaahan nyt, millaiseksi tilanne muodostuisi. Nuori mies ja nuori\nnainen yhtiökumppaneina syrjäisellä plantaasilla. Ainoa käytännöllinen\nratkaisu olisi, että minä menisin kanssanne naimisiin...\"\n\n\"Minä tein teille liiketarjouksen, eikä tarkoitukseni ollut kosia\",\nkeskeytti Joan kylmästi ja suutuksissaan. \"Löytyisiköhän tästä\nmaailmasta miestä, joka kohtelisi minua kuten toveria.\"\n\n\"Mutta te olette kerta kaikkiaan nainen\", aloitti Sheldon, \"ja joitakin\nsopivaisuuden, säädyllisyyden...\"\n\nJoan nousi pystyyn ja polki jalkaa.\n\n\"Tiedättekö, mitä minä nyt tahtoisin sanoa?\"\n\n\"Tiedän kyllä\", vastasi Sheldon hymyillen. \"Te tahtoisitte sanoa:\n'Kirotut hameet!'\"\n\nJoan nyökäytti päätään, mutta näytti jo alkavan katua.\n\n\"Juuri niin minä aioin sanoa, mutta niillä sanoilla on aivan toinen\nkaiku, kun te ne lausutte. Tuntuu siltä, kuin te itse todella\najattelisitte mitä sanotte ja kuin minä olisin antanut siihen\najatukseen aiheen. No niin, nyt minä menen nukkumaan. Mutta olkaa hyvä\nja miettikää ehdotustani ja antakaa minun kuulla päätöksenne huomenna.\nNyt meidän ei kannata siitä keskustella. Te saatte minut vain\nkiivastumaan. Katsokaas, te olette pelkuri, ja hyvin itsekäs. Te\npelkäätte, mitä muut typerät ihmiset sanoisivat. Vaikka teidän\nvaikuttimenne olisivat kuinka kunnialliset tahansa, niin teidän\ntunteitanne loukkaisi, jos muut arvostelisivat teidän tekojanne. Ja te\najattelette enemmän omia viheliäisiä tunteitanne kuin minun tunteitani.\nJa -- pelkuri-raukka kun olette -- kaikki miehet ovat sisimmässään\npelkureita -- te puette pelkuruutenne valepukuun ja sanotte sitä\nritarillisuudeksi. Kiitän Jumalaa siitä, etten ole mieheksi syntynyt.\nHyvää yötä! Ajatelkaa asiaa älkääkä olko tuhma. Berande kaipaa aito\namerikkalaista tarmoa. Te ette edes tiedä mitä se on. Te olette tuota\nsitkeätä lajia, joka ryömimällä pääsee eteenpäin, ja isäksi te olette\nhermostunut. Minulla on tuoreet voimat, joita ilmasto ei ole ehtinyt\nheikontaa. Ottakaa minut kumppaniksenne, niin saattepa nähdä, että minä\npudistelen nämä saarelaiset liikkeelle. Myöntäkää pois, että olen jo\nehtinyt ravistella teitä.\"\n\n\"Myönnän toki\", vastasi Sheldon. \"Sen te olette kuin olettekin tehnyt.\nEi kukaan ihminen ole antanut minun niin armottomasti kuulla kunniaani\nkuin te. Jos joku joskus olisi sanonut minulle, että minä joutuisin\ntällaiseen tilanteeseen... Ei, kyllä minä myönnän, että te olette\npudistellut minua kelpolailla.\"\n\n\"Mutta tämä ei ole mitään verrattuna siihen, mitä tuleman pitää\",\nvakuutti Joan Sheldonin noustessa ja tarttuessa hänen ojennettuun\nkäteensä. \"Hyvää yötä! Ja muistakaa, että minä huomenna tahdon saada\nkuulla järkevän päätöksen.\"\n\n\n\n\nXIII.\n\nNuoruuden logiikkaa.\n\n\n\"Tahtoisinpa tietää, oletteko vain itsepäinen vai onko teillä todella\naikomuksena hoitaa plantaasia Salomonin-saarilla\", sanoi Sheldon\nseuraavana aamuna aamiaispöydässä.\n\n\"Ja minä toivoisin, että te olisitte hiukan siedettävämpi\", vastasi\nJoan. \"Teillä on enemmän ennakkoluuloja kuin yhdelläkään miehellä,\njonka aikaisemmin olen tavannut. Miksi kaiken järjen nimessä, kaiken\nkunnian ja oikeuden nimessä te ette voi saada päähänne, että minä olen\ntoisenlainen kuin ne naiset, joita te olette tuntenut, ja kohdella\nminua sen mukaan? Pitäisihän teidän tietää, että olen toisenlainen.\nMinä purjehdin tänne omalla kuunarillani -- sen laivurina, jos\nsuvaitsette. Tulin tänne ansaitakseni elatukseni. Tiedätte sen, olen\nsen teille kyllin usein sanonut. Se oli isän suunnitelma, ja minä\ntoteutan sen -- aivan samoin kuin te koetatte toteuttaa Hughienne\nsuunnitelman. Isä lähti matkaan purjehtiakseen purjehtimistaan, kunnes\nlöytäisi saaren, joka olisi sopiva viljelykseen. Hän kuoli, ja minä\npurjehdin purjehtimistani, kunnes saavuin tänne. Ja nyt\" -- hän\nkohautti olkapäitään -- \"kuunarini on meren pohjassa. En voi purjehtia\nedemmäksi, ja siksi jään tänne. Ja plantaasinviljelijä minusta tulee\nkuin tuleekin.\"\n\n\"Mutta...\" aloitti Sheldon.\n\n\"Minä en ole vielä puhunut loppuun\", keskeytti Joan. \"Kun katson\ntaaksepäin ja arvostelen käytöstäni siitä hetkestä lähtien, jolloin\nensiksi astuin jalkani maihin teidän rannallanne, niin en voi huomata\nmillään tavoin vääristelleeni itseeni enkä aikomuksiini nähden.\nPaljastin teille ensi hetkestä alkaen todellisen minäni. Ilmaisin\nteille suunnitelmani, ja siitä huolimatta te nyt istutte tuossa ja\nsanotte minulle aivan rauhallisesti, ettette tiedä, aionko todella\nruveta plantaasinviljelijäksi vai onko koko käytökseni pelkkää\nitsepäisyyttä ja teeskentelyä. Sallikaa minun nyt kerta kaikkiaan\nvakuuttaa teille, että vilpitön ja vakaa aikomukseni on tulla\nplantaasinviljelijäksi -- joko teidän avullanne tai uhallanne.\nTahdotteko saada minut yhtiökumppaniksenne?\"\n\n\"Mutta ettekö käsitä, että minua pidettäisiin koko Etelämeren alueen\nhölmömäisimpänä hölmöläisenä, jos ottaisin teidän kaltaisenne nuoren\ntytön seurakseni tänne Berandelle?\"\n\n\"En todellakaan. Mutta kas niin, siinä te jo taas vaivaatte päätänne\najattelemalla, mitä tyhmät ja ilkeämieliset ihmiset teistä\najattelisivat. Minun käsittääkseni teidän olisi pitänyt Berandella\noppia luottamaan itseenne tarvitsematta etsiä moraalista tukea\nEtelämeren rappiolle joutuneilta, juopottelevilta maankiertäjiltä.\"\n\nSheldon hymyili ja sanoi:\n\n\"Niin, tuo juuri on pahinta kaikesta. Teille on mahdoton vastata.\nTeidän logiikkanne on nuoruuden logiikkaa, ja sitä ei yksikään ihminen\nkykene todistamaan vääräksi. Elämän tosiseikat voisivat sen tehdä,\nmutta niillä ei ole sijaa nuoruuden logiikassa. Nuorison täytyy saada\nkoettaa elää logiikkansa mukaan. Se on ainoa keino, jonka kautta se voi\nviisastua.\"\n\n\"Mitä pahaa siitä sitten on, jos nuoriso saa koettaa?\"\n\n\"Paljon pahaa. Sehän juuri onkin onnettominta. Tosiseikat murskaavat\naina nuoruuden logiikan ja tavallisesti myöskin sydämet. Käy aivan\nsamoin kuin platonisissa ystävyyssuhteissa ja -- muussa sellaisessa. Ne\novat kaikki teoreettisesti erinomaisia, mutta käytännössä ne eivät\nmenesty. Uskoin minäkin kerran tuollaiseen. Ja siksi olen nyt täällä\nSalomonin-saarilla.\"\n\nJoan oli kärsimätön. Sheldon huomasi, ettei tyttö voinut ymmärtää hänen\nsanojaan. Elämä tuntui hänestä niin selkeältä ja yksinkertaiselta.\nNuoruutta vastaan hän tässä väitteli, nuoruutta ja sen puhdassydämistä,\nvoittamatonta ajatustapaa vastaan. Joanillahan oli vain pojan sielu\nnaisen ruumiissa. Sheldon katsoi hänen innosta punoittavia kasvojansa,\npienen pään ympäri kiedottuja paksuja palmikkoja, vartalon pehmeitä\nääriviivoja, jotka näkyivät selvästi kotitekoisen puvun läpi, ja hänen\nsilmiään -- pojan silmiä, jotka katsoivat häneen tasaisen, korkean\notsan alta, -- ja mietti mielessään, miksi olento, joka oli niin kaunis\nja niin itsellinen, ei ollut ensinkään nainen. Miksi taivaan nimessä\nhänen hiuksensa eivät olleet porkkananväriset, hänen silmänsä kierot ja\nhuulensa halki?\n\n\"Olettakaa, että meistä tulee kumppanukset täällä Berandella\",\nsanoi Sheldon samalla tuntien mielihyvänsekaista pelkoa tätä\ntulevaisuudentuumaa ajatellessaan. \"Silloin joko minä rakastun teihin\ntai te minuun. Läheinen suhde on vaarallinen, katsokaahan. Juuri se se\ntavallisesti antaa nuoruuden logiikalle iskun vasten kasvoja.\"\n\n\"Jos te luulette, että minä olen tullut Salomonin-saarille mennäkseni\nnaimisiin...\" alkoi Joan kiivastuen, \"niin en tahdo sanoa muuta kuin\nettä Hawaiilla kyllä on parempia miehiä. Tiedättekö, kun te noin\nalituisesti jankutatte tuota ikuista asiaa, niin outo voisi luulla,\nettä olette täynnä ilkeitä himoja --\"\n\nHän vaikeni hämmästyneenä. Sheldon oli sävähtänyt tulipunaiseksi ja\nkalvennut taas niin äkisti, että hän aivan pelästyi. Hän oli ilmeisesti\nhyvin suuttunut. Joan joi kahvinsa loppuun ja nousi sanoen:\n\n\"Odotetaan, kunnes te olette paremmalla tuulella ja jatketaan sitten\nkeskustelua. Teidän vikanne on juuri, että te niin helposti suututte.\nEttekö tule uimaan? Vuoksi on juuri parhaillaan.\"\n\n\"Jos hän olisi mies, niin minä ajaisin hänet tiehensä kimpsuineen\nkampsuineen, veneineen tahitilaisineen tuhansineen ja kaikkineen\",\nmutisi Sheldon itsekseen Joanin poistuttua huoneesta.\n\nMutta siinähän juuri pulma olikin. Hän ei ollut mies, ja minne hän\nvoisi lähteä ja mitä hänestä tulisi?\n\nHän nousi istualtaan, sytytti savukkeen ja sattui huomaamaan Joanin\nStetson-hatun, joka riippui seinällä patruunavyön yläpuolella. Tämähän\noli kaikki vallan kirottua! Hän ei edes tahtonut, että tyttö lähtisi.\nJoanhan ei ollut vielä täyskasvuinen. Juuri siksi hänen sanansa\nloukkasivat. Hän toimi nuoruuden logiikat mukaan, mutta se saattoi\njoskus loukata aivan riivatusti. Yhden asian hän joka tapauksessa\npäätti: ettei hän koskaan enää menettäisi malttiaan Joanin kanssa\nväitellessään. Tyttöhän oli lapsi, eikä hän saanut sitä unohtaa. Hän\nhuokasi raskaasti. Mutta miksi ihmeessä sellainen lapsen sielu oli\nsaanut sijansa niin täydellisen naisellisessa ruumiissa?\n\nKun hän hetkisen oli näin ajatellen katsellut cowboy-hattua, oli hänen\npaha tuulensa haihtunut, ja hän vaivasi aivojaan keksiäkseen jonkin\nsopivan ratkaisun, joka tekisi Joanille mahdolliseksi jäädä Berandelle.\nSeuranainen? Miksi ei? Voisihan hän ensi höyrylaivalla hankkia\nSydneystä jonkun sellaisen. Voisihan hän... Joanin helähtelevä nauru\nkatkaisi hänen haaveilunsa, ja hän astui ovelle, josta voi nähdä tytön\njuoksevan polkua myöten rantaan päin. Hänen kintereillään kulki kaksi\nhänen merimiehistään, Papehara ja Mahameme, yllään tulipunaiset\nlava-lavat ja paljastetut tuppipuukot vyössään. Tämä oli taas uusi\ntodistus Joanin itsepäisyydestä. Sheldon oli nöyrästi pyytänyt ja\nankarasti käskenyt häntä varomaan haikaloja, mutta hän jatkoi\nitsepäisesti uintiaan milloin ja mihin aikaan hyvänsä ja erikoisen\nmielellään -- siltä Sheldonista ainakin tuntui -- heti aterioiden\njälkeen.\n\nHän näki Joanin hyppäävän veteen ja sukeltavan taitavasti -- aivan kuin\npoika -- pienen laiturin päästä ja uivan yksinkertaisin ottein\neteenpäin. Molemmat henkivartiat uivat hänen rinnallaan noin\nkahdentoista jalan päässä. Sheldon ei suurestikaan luottanut siihen,\nettä heissä olisi miestä ajamaan nälkäistä ihmisennielijää tiehensä,\nvaikka hän oli vakuutettu siitä, että he rohkeasti uhraisivat henkensä\ntytön puolesta, jos peto hyökkäisi heidän kimppuunsa.\n\nHe uivat suoraan ulapalle, ja heidän päänsä pienenivät pienenemistään.\nMerellä kävi heikko, levoton aallokko, ja pian nuo kolme päätä entistä\nuseammin katosivat aallonharjojen taa. Sheldon jännitti silmiään\npysyttääkseen heidät näkyvissään ja toi lopulta kaukoputken kuistille.\nSadekuuro oli tulossa Floridan suunnalta, mutta mitäpä siitä! Joan ja\nhänen miehensä vain nauroivat sadekuuroille ja merelle, joka niiden\ntullessa oli niin \"känsäisen\" näköinen. Joan osasi kyllä uida, sen\nSheldon oli aikoja sitten huomannut, ja siitä hänen tuli kiittää\nhawaiilaista kasvatustaan. Mutta haikalat olivat haikaloja, ja Sheldon\noli kuullut useammasta kuin yhdestä taitavasta uimarista, joka oli\nhukkunut vuoksiveden nostamassa aallokossa.\n\nSadekuuro pimitti taivaan, pieksi valtameren valkeaksi sillä kohtaa,\nmissä hän viimeksi oli nähnyt nuo kolme päätä; sitten vedenpaisumuksen\nkaltainen sadetulva haihdutti näkyvistä meren ja taivaan ja kaiken\nmuun. Se kulki ohitse, ja Berande kylpi jälleen kirkkaassa\npäivänpaisteessa, kun nuo kolme uimaria nousivat merestä. Sheldon vei\nkiireesti kaukoputken sisään ja näki avoimesta ovesta Joanin juoksevan\npolkua ylös pudistellen hiuksensa hajalle antaakseen niille\nsadevesisuihkun talon katonräystään alla.\n\nIltapäivällä heidän istuessaan kuistilla Sheldon niin hienotunteisesti\nkuin suinkin ehdotti, että he hankkisivat Joanille seuranaisen\nselittäen, miten välttämättömästi Berandella tarvittaisiin joku nainen,\ntaloudenhoitajatar, joka valvoisi palvelijain toimia ja varastoja ja\nsaisi monia muita hyödyllisiä tehtäviä huolekseen. Puhuttuaan loppuun\nhän levottomana odotti, mitä Joan sanoisi:\n\n\"Te ette siis ole tyytyväinen minun taloudenhoitooni?\" kysyi\nhän ensimmäiseksi. Ja heti sen jälkeen hän jatkoi estäen\nSheldonia vastaamasta: \"Kävisi joko niin, että minä purkaisin\nyhtiökumppanuussopimuksen ja lähtisin tieheni, niin että te saisitte\nhankkia uuden seuranaisen seuranaiseksi seuranaisellenne, tai niin,\nettä minä veisin sen vanhan kanan veneessä merelle ja upottaisin sen.\nVoitteko te hetkeäkään kuvailla mielessänne, että minä olisin\npurjehtinut kuunarillani tähän alkuperäiseen maan kolkkaan joutuakseni\nseuranaisten holhottavaksi?\"\n\n\"Mutta -- katsokaahan -- onhan seuranainen välttämätön paha\",\npuolusteli Sheldon.\n\n\"Olemmehan me tähänkin asti niin mainiosti tulleet toimeen ilman. Oliko\nminulla seuranaista 'Mielellä'? Ja kuitenkin olin ainoa nainen\nlaivassa. Ei ole muuta kuin kolme asiaa, joita minä pelkään --\nampiaiset, tulirokko ja seuranaiset. Huh! Tuollaiset kaakattavat,\nilkeämieliset hirviöt, joiden mielestä kaikki on väärin ja\nviattomimmatkin teot synnillisiä -- tai kiusaukseen johtavia -- vain\nsiksi, että heidän oma mielikuvituksensa on sairaalloinen.\"\n\n\"Hu-huu!\" Sheldon nojautui takakenoon teeskennellen kauhistusta.\n\"Teidän ei tarvitse olla huolissanne jokapäiväisestä leivästänne\",\nuskalsi hän sanoa. \"Jos plantaasinomistajana-olo ei lyö leiville, niin\nte aivan varmasti saavutatte menestystä kirjailijana -- kirjoittamalla\nopettavaisia kertomuksia ja sensemmoista, tarkoitan.\"\n\n\"En tietänyt, että Salomonin-saarilla oli henkilöitä, jotka kaipasivat\nsenlaatuista kirjallisuutta\", vastasi Joan kerkeästi. \"Mutta te näytte\ntarvitsevan -- te ja teidän hyveiden valvojanne.\"\n\nSheldon hätkähti, mutta Joan jatkoi nuorekkaan suorasukaisesti:\n\n\"Ikäänkuin hyve olisi minkään arvoinen, jos sitä täytyy valvoa ja pitää\njalka- ja käsiraudoissa, että se pysyisi hyvänä. Teidän harras halunne\nsaada minulle seuranainen edellyttää melkein, että minä ilman sellaista\nen pysyisi hyveellisenä. Mutta minä tahdon mieluummin olla hyvä sen\nvuoksi, että on parasta olla hyvä kuin sen vuoksi, että satasilmäinen\nvanha ilkeä ämmä ei anna minulle tilaisuutta olla huono ihminen.\"\n\n\"Mutta enhän minä _sitä_ ajatellut\", pisti Sheldon väliin, \"vaan mitä\nmuut ajattelisivat...\"\n\n\"Antakaa heidän ajatella rauhassa, niiden kurjien raukkojen, joiden\nmieli on saastutettu. Juuri pelkäämällä noita arvottomia teidän\nkaltaisenne miehet joutuvat riippuvaisiksi heistä.\"\n\n\"Pelkäänpä, että te olette Shelley naisen hahmossa\", vastasi\nSheldon, \"ja tuolla tavoin te todella pakotatte minut rupeamaan\nyhtiökumppaniksenne, jotta saisin tilaisuuden suojella teitä.\"\n\n\"Jos te otatte minut yhtiökumppaniksenne saadaksenne suojella minua,\nniin minä en rupeakaan siksi, sillä hyvä. Te pakotatte minut lopultakin\nostamaan Pari-Sulayn.\"\n\n\"Sitä enemmän syytä...\" aloitti Sheldon.\n\n\"Tiedättekö, mitä minä aion tehdä?\" kysyi Joan \"Minä koetan löytää\njonkun toisen miehen täällä Salomonin-saarilla, miehen, joka ei halua\nsuojella minua.\"\n\nSheldon ei voinut salata sitä vastenmielistä vaikutusta, jonka nämä\nsanat häneen tekivät.\n\n\"Tuota te ette itsekään tarkoita\", sanoi hän suostutellen.\n\n\"Tarkoitan kuin tarkoitankin. Minä olen väsynyt ja kyllästynyt tähän\nsuojeluksen jankuttamiseen. Teidän ei pitäisi hetkeksikään unohtaa,\nettä minä täydellisesti kykenen pitämään huolta itsestäni. Ja\nsitäpaitsi minulla on kahdeksan maailman parasta suojelijaa --\nlaivamieheni.\"\n\n\"Teidän olisi pitänyt elää tuhat vuotta takaperin\", nauroi Sheldon,\n\"tai tuhannen vuoden kuluttua. Te olette hyvin alkuperäinen ja samalla\nylenmäärin uudenaikainen. Kahdeskymmenes vuosisata ei ole teitä\nvarten.\"\n\n\"Mutta Salomonin-saaret ovat. Te olitte kuin villi-ihminen, kun tulin\ntänne ja löysin teidät -- söitte pelkkää säilykelihaa ja leipää, joka\nolisi voinut tärvellä kamelinkin ruoansulatuksen. No niin, sen virheen\nminä olen korjannut, ja koska meistä tulee yhtiökumppanit, niin se\npysyykin korjattuna. Ette te ainakaan kuole ruoansulatushäiriöihin,\nsiitä voitte olla varma.\"\n\n\"Jos meistä tulee yhtiökumppanit, niin täytyy olla edeltäkäsin varmasti\nsovittua, että te ette purjehdi kapteenina kuunarilla. Voitte lähteä\nSydneyhin ostamaan sen, mutta laivuri meillä täytyy olla...\"\n\n\"Ja niin ja niin paljon lisämenoja ja hyvin todennäköisesti\njuopotteleva, huolimaton ja kykenemätön otus kaupanpäällisiksi. Ja\nsitäpaitsi minulla olisi enemmän harrastusta toimeen kuin kenelläkään,\njonka me voisimme siihen palkata. Mitä taas kykyyn tulee, niin voin\nteille mainita, että minä purjehdin paremmin kuin kuka tahansa\nkeskinkertainen rappeutunut kapteeni tai tutkinnonsuorittanut perämies,\njonka voisitte löytää Etelämeren vesiltä. Tiedättehän, että olen\nammattitaitoinen merimies.\"\n\n\"Mutta minun kumppaninani\", sanoi Sheldon kylmästi, \"teidän sittenkin\ntäytyy käyttäytyä sivistyneen naisen tavoin.\"\n\n\"Kiitän nöyrimmästi! Teidän mielestänne suunnitelmani siis eivät tunnu\nsivistyneelle naiselle sopivilta.\" Joan nousi suuttumuksen ja\nmielipahan kyynelet silmissään ja meni grammofonin luo.\n\n\"Ovatkohan kaikki miehet yhtä naurettavia kuin te?\" sanoi hän.\n\nSheldon kohautti olkapäitään ja hymähti. Väittelemisestä ei ollut apua\n-- sen hän oli oppinut -- ja hän oli päättänyt olla suuttumatta. Ja\nvielä ennen päivän päättymistä Joan antautui. Hän päätti lähteä\nensimmäisessä höyrylaivassa Sydneyhin, ostaa kuunarin ja purjehtia\ntakaisin saarilta hankittu laivuri mukanaan. Sitten hän sai Sheldonin\nsuostumaan siihen, että hän saisi tehdä joitakin tilapäisiä retkiä\nläheisille saarille, mutta niin pian kuin tuli puhe Malaitan retkistä\nja työmiesten pestauksesta, oli Sheldon taipumaton. Se oli ainoa\nkielletty hedelmä.\n\nKun kaikki sitten oli ohi ja täsmällinen ja asiallinen kirjallinen\nsopimus (Joanin vaatimuksesta) laadittu ja allekirjoitettu, niin\nSheldon tuntikauden astuskeli edes takaisin huoneessaan miettien\nmielessään, kuinka monella eri tavalla hän oli käyttäytynyt\nnolosti. Tilanne oli mahdoton eikä kuitenkaan mahdottomampi kuin\ntähänastinenkaan eikä mahdottomampi kuin se, joka olisi syntynyt, jos\nJoan olisi lähtenyt omin päin maailmalle ja ostanut Pari-Sulayn.\nHän ei ollut koskaan nähnyt naista, joka olisi ollut itsenäisempi ja\nsamalla enemmän suojelijan tarpeessa kuin tämä poikamainen tyttö,\njoka oli astunut maihin hänen rannalleen mukanaan kahdeksan uhkeata\nvilli-ihmistä, pitkäpiippuinen revolveri vyöllä, pieni kukkaro täynnä\nkultarahoja ja painolastina iloinen romantiikan ja seikkailujen kaipuu.\n\nHän ei ollut koskaan lukenut mitään, mikä olisi ollut verrattavissa\ntähän. Todellisuus vei kuten tavallisesti voiton mielikuvituksen\nluomista. Koko juttu oli liian nurinkurinen ollakseen tosi. Hän puri\nviiksiään ja poltti savukkeen toisensa jälkeen. Piru, joka juuri oli\npalannut tarkastuskierrokseltaan pihamaalta, juoksi hänen luokseen ja\nkosketti hänen kättään kylmällä, kostealla kuonollaan. Sheldon hyväili\neläimen korvia, heittäytyi sitten tuoliin ja nauroi sydämensä pohjasta.\nMitähän Salomonin-saarten varakuvernööri olisi tästä ajatellut? Entä\nhänen kotona olevat omaisensa? Ja hän oli samalla kertaa iloinen siitä,\nettä heistä oli tullut kumppanukset, ja pahoillaan siitä, että Joan\nLackland koskaan oli tullut Salomonin-saarille. Sitten hän meni\nhuoneeseensa ja katseli itseään käsipeilistä. Hän tutki kuvaansa kauan,\ntarkasti ja syviin mietteisiin vaipuneena.\n\n\n\n\nXIV.\n\n\"Martha.\"\n\n\nSeuraavana aamuna he, syötyään aamiaista tavalliseen aikaan kello\nyksitoista, paraikaa innokkaasti pelasivat biljardia, kun Viaburi astui\nsisään ja ilmoitti:\n\n\"Iso kuunari aivan lähellä.\"\n\nHänen vielä puhuessaan he kuulivat ankkuriketjujen rämisevän, kun niitä\nlaskettiin veteen ja näkivät verannalle astuessaan ison, mustaksi\nmaalatun kuunarin, jonka ankkuri vast'ikään oli laskettu.\n\n\"Se on amerikkalainen alus!\" huudahti Joan. \"Katsokaa tuota keulaa! Ja\nnäettekö sen ellipsinmuotoisen perän? Kas niin, senhän minä\narvasinkin...\" lisäsi hän innokkaasti, kun tähtilippu nostettiin laivan\nmastoon.\n\nNoa-Noa veti Sheldonin kehoituksesta unionilipun lipputankoon.\n\n\"Mutta mitä ihmettä amerikkalaisella laivalla on täällä tekemistä?\"\nkysyi Joan. \"Se ei ole jahti, mutta lyön vetoa siitä, että se kelpaa\npurjehtimaan. Katsokaa! Näettekö, mikä sen nimi on?\"\n\n\"'Martha', San Francisco\", luki Sheldon kaukoputken avulla. \"Se on\nensimmäinen amerikkalainen alus, joka minun tietääkseni koskaan on\npurjehtinut Salomonin-saarten vesillä. He tulevat rantaan, mitä väkeä\nsitten lienevätkin. Ja kautta kaikkien taivasten, katsokaahan noita\nsoutajia. Pelkkiä valkoihoisia koko laivaväki! Mikähän on tuonut heidät\ntänne?\"\n\n\"Nuo eivät ole hyviä merimiehiä\", huomautti Joan. \"Minua hävettäisi,\njos minulla olisi musta laivamiehistö, joka soutaisi tuolla tavoin.\nKatsokaa tuota, joka istuu keulassa -- tuota, joka juuri hyppää rantaan\n-- hän olisi parhaiten paikallaan lehmän selässä.\"\n\nSoutajat hajaantuivat sinne tänne rannalle ja katsoivat uteliaasti\nympärilleen, sillävälin kuin perätuhdoilla istuneet kaksi miestä\navasivat veräjän ja kulkivat polkua myöten rakennusta kohti. Toinen\nheistä, pitkä, solakka mies, oli puettu valkoiseen pellavapukuun, joka\nsopi hänelle kuin valettu. Toisella sitävastoin oli sanoin kuvaamaton\nvaateparsi, joka näytti kokeneen yhtä ja toista ja olevan\nepämiellyttävän kuuma. Hän käydä löntysteli kuten liiaksi kasvanut\napina. Jotta vaikutus olisi täydellinen, näytti tuuheita punaisia\npartatukkuja ulkonevan hänen kasvoistaan joka suuntaan, ja hänen\nsilmänsä olivat pienet, terävät ja levottomat.\n\nSheldon, joka oli mennyt portaille heitä vastaan, esitteli heidät\nJoanille. Partaniekalla, joka ulkonäöstä päättäen oli skotlantilainen,\noli saksalaiselta kaikuva nimi von Blix ja hänen puheessaan oli selvä\namerikkalainen korostus. Pitkä mies, jolla oli valkoinen liinapuku,\nilmoitti nimekseen Tudor -- John Tudor -- ja puhui puhdasta\nenglanninkieltä, kuten jokaisella sivistyneellä amerikkalaisella on\ntapana, paitsi että hänen korostuksessaan oli pieni, tuskin huomattava\nsaksalainen vivahdus. Joan päätteli tulleensa huomanneeksi tuon\nvivahduksen vain sen perusteella, että oli nähnyt hänen lyhyet,\nsaksalaismalliset viiksensä, jotka eivät peittäneet näkyvistä suuta\neikä täyteläisiä, punaisia huulia. Viimeksimainituilla olisi ollut\nKupidon jousen muoto, ellei lujuutta ja ankaruutta ilmaiseva piirre\nolisi tehnyt niitä täysin miehekkäiksi.\n\nVon Blix oli juro ja kömpelö käytöksessään, jotavastoin Tudorin\njokainen ilme, sana ja teko oli miellyttävä ja luonteva. Hänen siniset\nsilmänsä loistivat ja säkenöivät, ja hänen säännölliset, ilmeikkäät\nkasvonsa näyttivät kuvastavan tunteen ja ajatuksen hienoimpiakin\nvivahduksia. Hän kuohui innosta, ja hänen pieninkin hymynsä ja kevyin\nnaurunsa tuntui välittömältä ja luonnolliselta. Mutta aluksi hän puhui\nvain sanan silloin tällöin, sillä von Blix esitti heidän asiansa ja\nmatkansa tarkoituksen.\n\nHe olivat kullanhakumatkalla. Hän oli johtaja ja Tudor hänen lähin\nmiehensä. Kaikki laivamiehet -- heitä oli kaksikymmentäkahdeksan --\nolivat mikä enemmän, mikä vähemmän osallisina yrityksessä. Jotkut\nheistä olivat merimiehiä, mutta useimmat kullankaivajia, jotka oli\nkoottu kaikista kullankaivajaleireistä Meksikosta aina Pohjoiseen\nJäämereen asti. Heidän retkensä oli tuota vanhaa, alati uupumatonta\nkullanajoa, ja he olivat nyt tulleet Salomonin-saarille saalistaan\netsimään. Osan heistä piti Tudorin johtamana kulkea Balesunaa ylöspäin\nja tunkeutua Guadalcanarin vuoristoisiin sisäosiin, sillävälin kuin von\nBlix \"Marthalla\" purjehtisi Malaitalle siellä toimeenpannakseen\nsamanlaisen tutkimusretken.\n\n\"Ja nyt\", sanoi von Blix, \"me mr Tudorin retkikuntaa varten\ntarvitsisimme muutamia mustaihoisia. Voimmeko saada ne teiltä?\"\n\n\"Tietysti me maksamme\", puuttui Tudor puheeseen' \"Ilmoittakaa meille\nvain, minkä arvoisiksi arvioitte ne. Tehän maksatte heille kuusi puntaa\nvuodessa vai kuinka?\"\n\n\"Ensinnäkin me tarvitsemme kaikki miehemme\", vastasi Sheldon. \"Meillä\non nytkin liian vähän työväkeä.\"\n\n\"Meillä?\" kysyi Tudor äkkiä. \"Onko täällä siis olemassa jokin toiminimi\ntai yhtiö. Sain Guvutussa sen käsityksen, että olitte täällä yksin,\nettä kumppaninne oli kuollut.\"\n\nSheldon vältti Joanin katsetta, ja tämä huomasi, että hänen äänensä oli\nhieman pingoitettu hänen vastatessaan:\n\n\"Miss Lackland on sen jälkeen tullut plantaasin osakkaaksi. Mutta\npalatkaamme asiaan. Me tarvitsemme kaikki työmiehemme, eikä heistä\nsitäpaitsi olisi teille paljon hyötyä. Te ette saisi heitä seuraamaan\nitseänne Binua edemmäksi, ja sinne on täältä vajaa päivämatka veneellä.\nMeidän työmiehemme ovat kaikki malaitalaisia, ja he pelkäävät tulevansa\nsyödyiksi. He hylkäisivät teidät heti saatuaan siihen tilaisuuden.\nSaisitte ehkä Binusta miehiä, jotka seuraisivat teitä päivämatkan\neteenpäin ruohotasankojen poikki, mutta ensimmäisille kukkuloille\nehdittyänne näkisitte heidän kääntyvän takaisin. He eivät myöskään\nhalua tulla syödyiksi.\"\n\n\"Onko asian laita todella niin hullusti?\" kysyi von Blix.\n\n\"Guadalcanarin sisäosia ei koskaan ole tutkittu\", selitti Sheldon.\n\"Sikäläiset viidakkoasukkaat ovat hurjimpia raakalaisia, mitä meidän\npäivinämme voitte löytää koko maailmasta. Minä en ole heitä koskaan\nnähnyt ainoatakaan, enpä edes yhtään ihmistä, joka olisi heitä nähnyt.\nHe eivät koskaan tule rannikolle, mutta silloin tällöin heidän\nkuljeksivat joukkonsa syövät suuhunsa jonkun rannikon alkuasukkaan,\njoka on eksynyt liian kauas sisämaahan. Kukaan ei tiedä heistä mitään.\nHe eivät edes käytä tupakkaa -- eivät ole koskaan oppineet sen käyttöä.\nItävaltalainen retkikunta -- tiedemiehiä, kuten ehkä tiedätte -- pääsi\nhyvän matkaa sisämaahan, ennenkuin se survottiin murskaksi. Heidän\nmuistomerkkinsä on useita maileja virtaa ylös täältä. Yksi ainoa mies\npalasi rannikolle kertomaat mitä oli tapahtunut. Ja nyt olette kuulleet\nkaiken, mitä minä tai kukaan muu ihminen tietää Guadalcanarin\nsisäosista.\"\n\n\"Entä kulta -- oletteko kuullut kullasta puhuttavan?\" kysyi Tudor\nkärsimättömästi. \"Tiedättekö mitään kullasta?\"\n\nSheldon hymyili. Molemmat vieraat odottivat kiihkeästi hänen\nvastaustaan.\n\n\"Jos menette pari mailia Balesunaa ylös, niin voitte huuhtoa kultaa\nrannan hiekasta. Olen usein huomannut sen mahdolliseksi. Epäilemättä\nkauempana vuoristossa on kultaa.\"\n\nTudor ja von Blix katsahtivat voitonriemuisesi toisiinsa.\n\n\"Wheatsheaf-vanhuksen juttu oli siis tosi\", sano Tudor, ja von Blix\nnyökäytti päätään. \"Ja jos Malaita osoittautuu yhtä tuottavaksi...\"\n\nTudor keskeytti lauseensa ja katsoi Joaniin.\n\n\"Tuon vanhan merenkulkijan kertomus se sai meidät lähtemään tänne\",\nselitti hän. \"Von Blix tekeytyi hänen ystäväkseen ja sai kuulla\nsalaisuuden.\" Hän kääntyi Sheldonin puoleen ja jatkoi: \"Luulen\nmeidän voivan todistaa, että valkoiset miehet ovat samonneet läpi\nGuadalcanarin sydänmaitten kauan ennen itävaltalaisen retkikunnan\naikoja.\"\n\nSheldon kohautti olkapäitään.\n\n\"En ole koskaan kuullut täällä siitä puhuttavan\", sanoi hän\nrauhallisesti. Sitten hän jatkoi kääntyen von Blixin puoleen: \"Mitä\nmiehiini tulee, ei teillä ole heistä hyötyä pitemmälle kuin Binuun\nasti, mutta lainaan teille niin monta kuin tarvitsette. Kuinka monet\nteistä ottavat osaa retkeen ja milloin aiotte lähteä liikkeelle?\"\n\n\"Kymmenen miestä\", sanoi Tudor, \"nimittäin yhdeksän minua\nlukuunottamatta.\"\n\n\"Ja teidän pitää olla valmiit lähtemään ylihuomenna\", sanoi von Blix\nhänelle. \"Veneet voitaisiin hyvinkin panna kokoon tänä iltapäivänä.\nHuomenna jaetaan ja pakataan sitten varusteet. Ja mitä 'Marthaan'\ntulee, mr Sheldon, niin me tuomme kaiken, mitä siellä tarvitaan, maihin\niltapäivällä ja auringonlaskun aikaan purjehdimme tiellemme.\"\n\nKun nuo kaksi miestä kulkivat polkua myöten rantaan veneensä luo,\nkatsahti Sheldon Joaniin veitikka silmäkulmassaan.\n\n\"Siinähän teille nyt oli romantiikkaa ja seikkailuja yllin kyllin\",\nsanoi hän. \"Kullanetsijöitä ihmissyöjien keskuudessa.\"\n\n\"Sehän sopisi kirjan nimeksi\", huudahti Joan. \"Tai vielä parempi olisi\n'Kullankaivajia pääkallonpyytäjien parissa.' Taivas, kuinka sitä kirjaa\nostettaisiin!\"\n\n\"Eikö teitä nyt harmita, että olette ruvennut kookosviljelijäksi?\"\nkiusoitteli Sheldon. \"Ajatelkaahan, että nyt voisitte ottaa osaa\nsellaisiin seikkailuihin.\"\n\n\"Entäpä jos tekisin sen\", vastasi Joan. \"Von Blix ei varmaankaan\nvastustelisi, jos pyrkisin hänen seurasian Malaitan-retkelle.\"\n\n\"Epäilemättä hän olisi siitä haltioissaan.\"\n\n\"Mitä te pidätte heistä?\" kysyi Joan.\n\n\"Mitäkö? No niin, vanhasta von Blixistä en sano mitään pahaa, hän on\ntavallaan kelpo mies. Mutta Tudor on liian kevyt, liian pintapuolinen,\nymmärrättehän. Jos joutuisin haaksirikkoisena autiolle saarelle niin\nvalitsisin heistä von Blixin seurakseni.\"\n\n\"Minä en oikein ymmärrä tuota\", vastusteli Joan, \"Mitä teillä on\nTudoria vastaan?\"\n\n\"Muistatteko Browningin runon 'Viimeinen herttuatar'?\"\n\nJoan nyökäytti päätään.\n\n\"No niin, minusta Tudor muistuttaa häntä.\"\n\n\"Mutta hänhän oli ihastuttava!\"\n\n\"Niin olikin. Mutta hän oli nainen. Mieheen nähden vaatimukset ovat\ntoiset, hänellä tulee olla enemmän itsensähillitsemiskykyä, enemmän\nmalttia ja harkintaa. Miehen pitää olla lujempaa, vankempaa ainesta,\nhän ei saa niin helposti kuohua yli äyräittensä. Tudorin kaltainen mies\nhermostuttaa minua. Mieheltä täytyy vaatia enemmän tyyneyttä.\"\n\nJoan tunsi olevansa hiukan eri mieltä, ja Sheldon huomasi sen ja tuli\npahalle tuulelle. Hän muisti huomanneensa, kuinka Joanin silmät olivat\nalkaneet loistaa hänen puhutellessaan vierasta. Hitto vie, oliko hän\ntulemassa mustasukkaiseksi? kysyi hän itseltään. Miksi Joanin silmät\neivät olisi saaneet loistaa? Mitä se häneen koski?\n\nToinenkin vene oli laskettu kuunarista vesille ja rannalle jäävän\nretkikunnan varusteet tuotiin nopeasti maihin. Kymmenkunta laivamiestä\nliitti veneet kokoon rannalla. Niitä oli yhteensä viisi -- kapeita,\nhuomattavan pitkiä pursia, joilla oli terävät keulat ja ulkonevat\nlaidat. Kussakin oli kolme kaksilappeista melaa ja useita rautakärkisiä\nsauvoimia.\n\n\"Te näytätte tuntevan ammattinne ja tietävän, mitä jokimatkalle\ntarvitaan\", sanoi Sheldon eräälle kirvesmiehistä.\n\nMies sylkäisi suun täydeltä tupakkamehua valkoiselle hiekalle ja\nvastasi:\n\n\"Tällaisia veneitä me käytämme Alaskassa. Ne ovat tehdyt Yukonin\njokiveneitten malliin, ja panen pääni pantiksi siitä, että niillä\nkelpaa kulkea. Tämä joki on vain pieni puro verrattuna muutamiin\nmeikäläisiin virtoihin siellä Pohjolassa. Ollappa vaikka viisisataa\nnaulaa lastia tuollaisessa veneessä, niin kaksi miestä saisi sen\nkulkemaan eteenpäin niin että te hämmästyisitte.\"\n\nAuringonlaskun aikaan \"Martha\" nosti ankkurinsa ja lähti matkaan\ntervehtien Berandea lipuin ja tykinlaukauksin. Unionilippu käväisi\npihalla olevan tangon huipussa, ja Sheldon vastasi tervehdyslaukaukseen\nmerkinantokanuunallaan. Kullankaivajat pingoittivat telttansa\npihamaalle ja keittivät itselleen ruokaa rannalla, sillävälin kuin\nTudor aterioitsi Joanin ja Sheldonin seurassa.\n\nHeidän vieraansa tuntui käyneen kaikkialla, nähneen kaiken ja tavanneen\njokaisen ihmisen, ja Joanin yllyttämänä hän etupäässä kertoi omista\nseikkailuistaan. Hän oli oikea seikkailijoitten seikkailija ja oli oman\npuheensa mukaan syntynyt seikkailuihin. Hän polveutui vanhasta\nuusenglantilaisesta suvusta, hänen isänsä oli kenraalikonsuli ja hän\noli syntynyt Saksassa ja saanut siellä ensimmäisen kasvatuksensa ja\npuheeseensa saksalaisen sävyn. Sittemmin hän ollessaan vielä aivan\nnuori oli jälleen tavannut isänsä Turkinmaalla ja myöhemmin seurannut\nhäntä Persiaan, isän tultua nimitetyksi ministeriksi tähän maahan.\n\nTudor oli koko ikänsä ollut vaeltaja, ja kevyellä,\nmielikuvitusrikkaalla ja eloisalla kertomatavallaan hän siirtyi\ntoisesta seudusta ja kohtauksesta toiseen. Tuntui siltä, kuin hän ei\nolisi kertonut kokemuksistaan siksi että ne olivat hänen, vaan\nyksinomaan niiden omituisuuden ja erikoisuuden vuoksi, siksi, että\ntapahtumat olivat epätavallisia ja tilanteet naurettavia. Hän oli\nnähnyt vallankumouksia Etelä-Amerikassa ja harjoittanut nuoria hevosia\nKubassa, ollut vakoilijana Etelä-Afrikassa ja sotakirjeenvaihtajana\nvenäläis-japanilaisessa sodassa. Hän oli ajanut koirilla Klondykessa,\nhuuhtonut kultaa Nomen hiekasta ja julkaissut sanomalehteä San\nFranciscossa. Yhdysvaltojen presidentti oli hänen ystävänsä. Hän oli\nkuin kotonaan sekä Lontoon että mannermaan klubeissa, Yokohaman Grand\nhotellissa ja Never-Never-maan hökkeleissä. Hän oli metsästänyt jaloa\nriistaa Siamissa, ollut helmenpyydystäjänä Paumotu-saarilla, käynyt\ntervehtimässä Tolstoita, nähnyt Oberammergaun kärsimysnäytännöt ja\nkulkenut Andien yli muulin selässä. Ja sitäpaitsi hän oli kuin elävä\nsanakirja, kun oli Länsi-Afrikan kuumeenpesistä kysymys.\n\nSheldon nojautui takakenoon tuolissaan parvekkeella, maisteli kahviaan\nja kuunteli. Hän ei voinut sille mitään, että tuo mies, jonka elämä oli\nollut niin vaihteleva, viehätti hänen mieltään. Ja kuitenkin hän oli\ntyytymätön. Hänestä tuntui siltä, että tuo mies puhui erikoisesti\nJoanille. Katseensa ja hymyilynsä hän kohdisti puolueettomasti heihin\nmolempiin, mutta Sheldon oli vakuutettu siitä, että jos hän olisi ollut\nkahden kesken vieraan kanssa, niin keskustelu olisi saanut aivan toisen\nluonteen. Tudor oli huomannut, minkä vaikutuksen hänen kertomuksensa\nteki Joaniin, ja salli harkitusti muistojensa tulvia kietoen hänet\nromantiikan taikaverkkoon. Sheldon näki Joanin haltioituneen\ntarkkaavaisuuden, kuuli hänen välittömän naurunsa, hänen nopeat\nkysymyksensä ja ohimennen lausutut arvostelunsa, ja tietoisuus siitä,\nettä hän rakasti Joania, alkoi herätä hänen sielussaan.\n\nSenvuoksi hän oli hyvin hiljainen ja melkein surumielinen, vaikkakin\nhän silloin tällöin tunsi miltei suuttumusta vierastansa kohtaan.\nVieläpä hän tuumi, kuinka suuri osa Tudorin kertomuksista mahtoi olla\ntotta ja kuinka niiden todenperäisyys tai valheellisuus olisi\ntodistettavissa. Samassa -- aivan kuin taitavan näytelmänkirjoittajan\nnäyttämölle tuomana -- Utami astui kuistille kertomaan Joanille, että\nheidän asettamastaan ansasta oli tavattu krokotiili.\n\nTulitikku, jolla Tudor paraillaan sytytti savukettaan, valaisi hänen\nkasvojaan. Utami kiinnitti katseensa niihin ja unohti ilmoittaa asiansa\nemännälleen.\n\n\"Hei, Tudor\", sanoi hän niin tuttavallisesti, että Sheldon aivan\nällistyi.\n\nPolynesialaisen käsi ojentui, Tudor pudisti sitä ja tuijotti hänen\nkasvoihinsa.\n\n\"Kuka tämä on?\" kysyi hän. \"En tunne teitä.\"\n\n\"Utami.\"\n\n\"Ja kuka Utami sitten on, tuhat tulimmaista? Missä minä olen teidät\nennen tavannut, hyvä mies?\"\n\n\"Te eihän unohda 'Huahine'?\" kysyi Utami toruvalla äänellä. \"Viimeinen\nkerta 'Huahine' oli matkalla?\"\n\nTudor tarttui uudestaan tahitilaisen käteen ja pudisti sitä\nsydämellisesti.\n\n\"Vain yksi ainoa kanakki palasi tuolta 'Huahinen' viimeiseltä matkalta,\nja se kanakki oli Joe. Hitto vieköön, mies, olen iloinen nähdessäni\nteidät, vaikk'en ole koskaan ennen kuullut uutta nimeänne.\"\n\n\"Niin, kaikki kutsu minu Joe 'Huahinella'. Mutta Utami minu nimi koko\naika.\"\n\n\"Mutta mitä te täällä teette?\" kysyi Tudor laskien merimiehen käden\nomastaan ja kumartuen jännittyneenä eteenpäin.\n\n\"Minu purjehti missie Lackalanna kanssa häne kuunari 'Miele'. Me käy\nTahiti, Raiatea, Tahaa, Bora-Bora, Manua, Tutuila, Apia, Savaii ja\nFidshi-saaret -- monet, monet Fidshi-saaret. Minu jää missie Lackalanna\nkanssa Salomonin-saarille. Hyvin pian häne saa toinen kuunari.\"\n\n\"Hän ja minä olimme ainoat, jotka jäimme eloon 'Huahinen'\nhaaksirikon jälkeen\", selitti Tudor muille. \"Meitä oli laivassa\nviisikymmentäseitsemän henkeä, kun purjehdimme Huapasta, ja Joe ja minä\nolimme ainoat, jotka koskaan astuimme maihin sen jälkeen. Hirmumyrsky,\nkuten tiedätte, Paumotu-saarilla. Tämä tapahtui ollessani siellä\nhelmenpyynnissä.\"\n\n\"Etkä sinä ole koskaan kertonut minulle, Utama, että olet kärsinyt\nhaaksirikon hirmumyrskyssä\", sanoi Joan nuhtelevasti.\n\nKookas tahitilainen siirsi painonsa jalalta toiselle ja veti suunsa\nhyväntahtoiseen hymyyn.\n\n\"Minu ajattele, se ei ole mitään\", sanoi hän.\n\nHän kääntyi puoleksi ikäänkuin lähteäkseen, tahtoen tällä liikkeellä\nosoittaa, että hänestä tuntui sopivimmalta lähteä tiehensä, mutta että\nhänen teki kovasti mieli jäädä.\n\n\"All right, Utami\", sanoi Tudor. \"Huomispäivänä tulen teitä tapaamaan\nja juttelemaan kanssanne.\"\n\n\"Hän pelasti henkeni, tuo veijari\", selitti Tudor, kun tahitilainen\npoistui ja astui pehmein, raskain askelin portaita alas. \"En ole\nkoskaan tavannut parempaa uimaria.\"\n\nSitten Tudor Joanin hartaasta kehoituksesta kertoi \"Huahinen\"\nhaaksirikosta. Ja Sheldon tupakoi ja mietti ja päätteli, että oli\ntuolla miehellä mitä vikoja tahansa, niin valehtelija hän ei ainakaan\nollut.\n\n\n\n\nXV.\n\nKäsitteitten selvittelyä.\n\n\nPäivät kuluivat, eikä Tudorin näyttänyt tekevän mieli keskeyttää\nvierailuaan Berandella. Kaikki oli valmiina lähtöön, mutta hän viipyi\nviipymistään viettäen paljon aikaa Joanin seurassa ja antoi täten uutta\nyllykettä sille vastenmielisyydelle, jota Sheldon tunsi häntä kohtaan.\nHän teki uintiretkiä Joanin seurassa ja voitti hänet nopeudessa; hän\nharjoitti dynamiittikalastusta hänen seurassaan; hän sukelsi\nnälkäisten pohjavesihaikalojen parveen ja riisti niiden hampaista\nkuolemaantuomitun saaliin, kunnes hän saavutti koko tahitilaisjoukon\nhyväksymisen. Arahu kysyi häneltä, pystyisikö hän repimään kalan hain\nhampaista, niin että puolet siitä jäisi haille ja hän toisi puolet\nmuassaan vedenpintaan. Tudor suoritti urotyön, mutta ällistyneen\npedon karkea nahka raapaisi hänen olkapäänsä verille usean tuuman\nlaajuiselta alalta. Joan oli ihastunut, ja Sheldonin, joka oli\nnähnyt kaiken, täytyi tunnustaa mielessään, että Joan oli tavannut\nseikkailu-unelmiensa sankarin. Joan ei nyt kaivannut rakkautta, mutta\nSheldon tunsi, että jos hän koskaan tulisi rakastamaan, niin hänen\nrakkautensa kohdistuisi mieheen sellaiseen kuin Tudor -- \"mieheen, joka\nnäytteli osansa hyvin\", kuten hänen määrittelynsä kuului.\n\nTudorin läsnäolo painosti häntä, sillä tuolla miehellä oli erinomainen\nkyky tuoda kaikki hyvät puolensa näkyviin. Sheldon tiesi itse olevansa\nrohkea mies eikä senvuoksi katsonut kannattavan pitää melua tästä\ntosiseikasta. Hän tiesi, että hän olisi ollut aivan yhtä valmis kuin\ntuo toinen sukeltamaan pohjavesihaiparveen pelastaakseen ihmishengen,\nmutta hänestä oli epäoikeutettua ja mieletöntä sukeltaa niiden joukkoon\nkalanpuolikkaan takia. Heidän välillään oli se erotus, että hän piti\nuutimet laskettuina puotinsa varastoikkunain eteen. Elämä sykähteli\nhänessä tasaisesti ja syvällä, ja hänen luonteensa mukaista ei ollut\nturhanpäiten panna pintaa väreilemään, jotta maailma näkisi, mitä sen\nalla liikehti. Ja toisen ihmeteltävät urotyöt saivat hänet vetäytymään\nyhä syvemmälle kuoreensa ja verhoutumaan entistä tiukemmin rotunsa\nkylmään, stoalaiseen rauhaan.\n\n\"Te olette ollut niin ikävä viime päivinä\", valitti Joan hänelle.\n\"Voisi luulla, että olette sairas tai huonolla tuulella tai jotakin\nsellaista. Teillä ei näytä olevan päässänne yhtään ainoata ajatusta\npaitsi sellaisia, jotka koskevat neekereitä ja kookospähkinöitä. Mikä\nteitä vaivaa?\"\n\nSheldon hymähti ja vetäytyi taas yhä syvemmälle itseensä. Hän kuunteli,\nkuinka Joan ja Tudor pohtivat kysymystä, miten valkoisen miehen\nvoimakas käsivarsi ohjasi alempien rotujen elämää. Kuunnellessaan\nSheldon äkkiä tuli ajatelleeksi, että sitähän _hän_ juuri teki. Heidän\nfilosofoidessaan hän sovitti opin elämään, hän oli laskenut rotunsa\nvoimakkaan käden niiden alempirotuisten olentojen hartioille, jotka\ntekivät työtä Berandella tai uhkailivat sitä ulkoapäin. Mutta miksi\npuhua siitä? Riitti, kun teki sen, ja siihen hän tyytyikin.\n\nTätä mielipidettä hän puolusti kuivasti ja rauhallisesti ja joutui pian\nväittelyyn, jossa sekä Joan että Tudor vastustivat häntä. Ja tässä\nväittelyssä singautettiin sitä aitoenglantilaista itsensähillitsemistä\nja mielenmalttia vastaan, joka oli hänen salainen ylpeytensä, mitä\nhämmästyttävin syytös, syytös jommoista hän ei ollut voinut\nuneksiakaan.\n\n\"Yankeet puhuvat paljon siitä, mitä he tekevät ja ovat tehneet\", sanoi\nTudor, \"ja englantilaiset pitävät heitä kerskureina. Mutta yankee on\npelkkä lapsi. Hän ei todellakaan tiedä, miten pitää kerskailla. Hän\nvaan puhuu teoistaan, katsokaahan. Mutta englantilainen voittaa hänet\nolemalla puhumatta niistä mitään. Englantilaisten sananparreksi käynyt\nkerskailun puute on lopultakin vain erikoisen ovelaa kerskailua.\nSukkela temppu, sen myöntänette!\"\n\n\"Tuota en ole koskaan tullut ajatelleeksi!\" huudahti Joan. \"Tietysti!\nEnglantilainen suorittaa jonkin hirvittävän sankarillisen uroteon ja\nesiintyy hyvin vaatimattomasti ja hillitysti -- kieltäytyy ensinkään\npuhumasta siitä -- ja seuraus on, että hän vaitiolollaan ikäänkuin\ntahtoo sanoa: 'Kas tällaisia tekoja minä suoritan joka päivä. Se on\nyhtä helppoa kuin potkaista puupölkky tieltäni. Näkisittepä, mitä\ntodellisia sankaritöitä voisin tehdä, jos niitä sattuisi tielleni.\nMutta tämä vähäpätöinen tekonen, tämä pieni välikohtaus -- tiedättekö,\nsiinä en todellakaan voi havaita mitään huomattavaa tai tavatonta.'\nMitä taas minuun tulee, niin jos lentäisin ilmaan ruutiräjähdyksessä\ntai pelastaisin sata ihmishenkeä, niin tahtoisin, että kaikki ystäväni\nsaisivat kuulla sen ja heidän ystävänsä samoin. Minä olisin ylpeämpi\nkuin Lucifer tapahtuman johdosta. Tunnustakaa, mr Sheldon, että\nsisimmässänne tunnette ylpeyttä, kun olette tehnyt jotakin uskaliasta\ntai rohkeata.\"\n\nSheldon nyökäytti päätään.\n\n\"Eikö siis\" -- Joan jatkoi hyökkäystään -- \"tuon ylpeyden peittämistä\nhuolettoman välinpitämättömyyden naamarin alle ole pidettävä valheen\nvertaisena?\"\n\n\"On kylläkin\", myönsi Sheldon. \"Mutta sillä tavoin me valehtelemme joka\npäivä. Se johtuu tottumuksesta. Kyllä teidänkin maanmiehenne aikanaan\nsiihen tottuvat. Sanoihan mr Tudor äsken, että yankeet ovat nuoria.\"\n\n\"Jumalan kiitos, me emme vielä ole oppineet sillä tavoin\nvalehtelemaan.\"\n\n\"Olettepa kyllä\", sanoi Sheldon äkkiä. \"Juuri sellaisen valheen te itse\nlausuitte aivan pari päivää sitten. Muistatteko, kun kiipesitte\nlyhtyköyttä myöten vain käsivoimia käyttäen. Silloin teidän kasvonne\nvalehtelivat.\"\n\n\"Eivät suinkaan.\"\n\n\"Suokaa anteeksi\", jatkoi Sheldon. \"Kasvonne olivat yhtä rauhalliset\nkuin olisitte istunut mukavassa nojatuolissa. Niiden ilmeestä olisi\nluullut, että ruumiinpainonne nostaminen pelkin käsivoimin köyttä ylös\noli teille peräti jokapäiväinen temppu -- aivan kuin jos olisitte\npotkaissut pyöreän pölkyn tieltänne. Älkääkä koettakokaan uskotella\nminulle, miss Lackland, ettette irvistellyt aika pahoin kiivetessänne\nensi kertaa köyttä myöten. Mutta aivan kuin mikä sirkustaiteilija\ntahansa te harjoittelitte ja pääsitte irvistelyaikakauden yli. Te\ntotutitte kasvonne salaamaan tunteitanne, salaamaan ne äärimmäiset\nponnistukset, jotka lihastenne oli kestettävä. Mr Tudorin sanoja\nkäyttääkseni vain sangen ovelasti asetitte fyysillisen kyvyn\nnäytteille. Ja juuri samaa laatua on meidän englantilaisten\nvaatimattomuus -- tottumusta, siinä kaikki. Olemmehan me toki\nsisimmässämme ylpeitä siitä mitä teemme ja olemme tehneet, ylpeitä kuin\nLucifer -- niin, ehkäpä vieläkin ylpeämpiä. Mutta me olemme aikamiehiä\nemmekä enää puhu näistä asioista.\"\n\n\"Minä antaudun\", huudahti Joan. \"Te ette sittenkään ole aivan typerä.\"\n\n\"Kas niin, nyt te panitte meidät pussiin\", myönsi Tudor. \"Mutta se ei\nolisi onnistunut, ellette olisi rikkonut tottumuksenne lakeja?\"\n\n\"Miten tarkoitatte?\"\n\n\"Puhumalla.\"\n\nJoan taputti hyväksyvästi käsiään. Tudor sytytti uuden savukkeen, ja\nSheldon istui tuolissaan järkähtämättömän ääneti.\n\n\"Nyt hän sittenkin sai teidät matiksi\", kiusoitteli Joan. \"Miksi ette\nmuserra häntä?\"\n\n\"En todellakaan keksi mitä sanoisin\", sanoi Sheldon. \"Tiedän, että olen\noikeassa, ja se tyydyttää minua.\"\n\n\"Te voisitte vastata\", ehdotti Joan, \"että kun aikamies on lasten\nseurassa, niin hänen täytyy alentua käyttämään lasten kieltä tullakseen\nymmärretyksi. Siinä syy, miksi te rikoitte tottumuslakinne. Me lapset\nemme muuten olisi ymmärtäneet teitä.\"\n\n\"Tehän hylkäätte minut keskellä taistelun tuoksinaa ja menette\nvihollisen puolelle, miss Lackland\", välitti Tudor.\n\nMutta Joan ei kuullut. Sensijaan hän katsoi tarkkaan pihan yli ja\nulapalle päin. Miehet seurasivat hänen katsettaan ja näkivät vihreän\nvalon ja ison aluksen purjeet.\n\n\"Palanneekohan 'Martha'?\" sanoi Tudor umpimähkään.\n\n\"Ei, sivulyhty on liian matalalla\", vastasi Joan. \"Ja sitäpaitsi he\novat ottaneet airot esille. Ettekö kuule? Niin isoa alusta kuin\n'Marthaa' ei kannattaisi ryhtyä soutamaan.\"\n\n\"Sitäpaitsi 'Marthalla' on kahdenkymmenenviiden hevosvoiman\nbentsiinimoottori\", lisäsi Tudor.\n\n\"Juuri sellainen alus sopisi meille\", sanoi Joan innokkaasti\nSheldonille. \"Minun pitää todella koettaa hankkia kuunari, jossa on\nkone. Voisin ostaa käytetyn moottorin ja panettaa sen siihen.\"\n\n\"Siitä olisi seurauksena, että menoihimme tulisi lisäksi\nkoneenkäyttäjän palkka\", vastusti Sheldon.\n\n\"Mutta vastapainoksi laivamme silloin kulkisi nopeammin\", puolusti\nJoan, \"ja se kävisi vakuutuksesta. Kyllä minä tiedän. Olenhan itse\nollut tuulen kourissa matalikoilla. Ja sitäpaitsi, ellette te olisi\nniin keskiaikainen mielipiteiltänne, niin minä voisin olla laivurina ja\nsiten säästäisimme enemmän kuin koneenkäyttäjän palkan.\"\n\nSheldon ei vastannut hyökkäykseen, ja Joan katsahti häneen. Hän katsoi\nmerelle päin ja lyhdyn valossa Joan erotti hänen kasvojensa piirteet.\nNe olivat voimakkaat, ankarat, jurot, suu melkein jalopiirteisen\nkaunis, päättäväisempi ja ohuthuulisempi kuin Tudorin. Ensi kerran hän\nhuomasi, kuinka paljon voimaa, levollisuutta ja rauhaa hänen kasvonsa\nkuvastivat ja kuinka vilpitöntä rehellisyyttä ja luottamusta herättävää\nlujuutta ne ilmaisivat. Hän vilkaisi Tudoriin, joka seisoi hänen\ntoisella puolellaan. Hänen kasvonsa olivat kauniimmat, ne miellyttivät\nensi näkemältä. Mutta Joan ei pitänyt hänen suustaan. Se oli kuin luotu\nsuutelemaan, ja hän inhosi suuteloita. Tämä hänen arvostelunsa ei ollut\nperusteellisesti harkittu, se tuli hänen mieleensä heikkona,\nepämääräisenä vastenmielisyyden tunteena. Tänä hetkenä kevyt epäilys\nTudorin arvosta kävi läpi hänen mielensä. Ehkä Sheldon arvosteli häntä\noikein. Hän ei sitä tietänyt eikä välittänytkään siitä, sillä laivat ja\nmeri ja kaikki, mikä merellä tapahtui, herätti hänessä paljon elävämpää\nmielenkiintoa kuin miehet, ja seuraavassa tuokiossa hän tuijotti\nlämpimän, troopillisen pimeyden halki lähestyviä purjeita ja keinuvan\nsivulyhdyn tasaisen vihreätä valoa kohti ja kuunteli jännittyneenä,\nmiten airot narskuivat hangoissaan. Sielunsa silmillä hän saattoi nähdä\nmustien soutajien alastomat ruumiit heidän ponnistellessaan voimainsa\ntakaa ja taipuessaan tahdissa edestakaisin, ja hän tiesi, että jossakin\ntuon vieraan aluksen kannella oli välttämätön laivuri, joka ohjasi\naluksen satamaan tarkasti tutkiskellen katseellaan rannan himmeätä\npuurajaa tarkoin arvioiden mielessään yön pimeyden takia petollisia\netäisyyksiä. Maatuuli oli vasta alkanut puhaltaa ja sen ensimmäiset\nhenkäykset hipaisivat hänen poskeaan. Hän seisoi tuolla kannella\nmiettien, punniten, arvioiden ja halliten sitä parinkymmenen tai\nuseamman miehen alati epäluotettavaa työvoimaa, jonka avulla ja josta\nhuolimatta hän varmasti ohjasi alusta oikeaan suuntaan. Joan tiesi\nkaiken tämän siksi, että hän rakasti tätä elämää ja tunsi sitä kohtaan\nniin elävää harrastusta kuin vain merimies voi tuntea.\n\nHän kuuli mittaluodin kahdesti loiskahtavan ja kuunteli tarkkaavaisesti\nhuutoa, joka seurasi. Kerran kajahti miehen ääni, joka matalana,\nkäskevänä lausui määräyksen, ja hän värähti ilosta kuullessaan sen. Se\noli vain käsky peräsimen ääressä seisovalle miehelle kääntää peräsin\nvasemmalle. Joan huomasi laivan hiukan muuttavan suuntaa ja tiesi sen\ntapahtuvan, jotta maatuulen ensimmäiset henkäykset tarttuisivat\nveltosti lepattaviin purjeisiin. Hän odotti, että sama matala ääni\nlausuisi sanat \"riittää jo.\" Ja kun se tapahtui, niin hän taas värähti\nilosta. Vielä kerran mittaluoti loiskahti ja kuului huuto \"yksitoista\nsyltä.\" -- \"Antaa mennä!\" kuuli hän matalan äänen jälleen lausuvan\npimeydestä, ja näitä sanoja seurasi ankkuriketjun räminä. Väkipyörän\nkitinä purjeita alas laskettaessa -- keulapurje ensinnä -- oli hänelle\nkuin soittoa. Hän kuuli silmänräpäyksessä, kun muuan köysi takertui\nhalkaisijaa laskettaessa, ja oli melkein näkevinään, miten laivamies\nkärsimättömästi nykäisten sai sen selväksi. Eikä hän välittänyt\nvähääkään kumpaisestakaan vieressään seisovasta miehestä, ennenkuin\nmolemmat lyhdyt, punainen ja vihreä, tulivat näkyviin ankkurin estäessä\nlaivaa kulkemasta eteenpäin.\n\nSheldon tuumi, mikä laiva tämä mahtoi olla, ja Tudor pysyi itsepäisesti\nluulossaan, että se oli \"Martha.\"\n\n\"Se on 'Minerva'\", sanoi Joan päättäväisesti.\n\n\"Kuinka te sen tiedätte?\" kysyi Sheldon epäillen hänen varmuuttaan.\n\n\"Ensiksikin se on ketch-alus. Ja sitäpaitsi minä heti tunsin sen\npiikkipylpyräin natinan -- ne ovat liian isot verrattuina\nnostoköysiin.\"\n\nTumma olento kulki pihan poikki rannanpuoliselta veräjältä päin, jonka\nluona hän -- kuka lieneekin ollut -- oli katsellut lähestyvää alusta.\n\n\"Sinäkö siellä, Utami?\" huusi Joan.\n\n\"Ei, missie, minu Matapuu\", kuului vastaus.\n\n\"Mikä laiva se on?\"\n\n\"Minu luule 'Minerva'.\"\n\nJoan katsoi voitonriemuisesti Sheldoniin, joka kumarsi.\n\n\"Jos Matapuu sen sanoo, niin sen täytynee olla totta\", murahti hän.\n\n\"Mutta kun Joan Lackland sen sanoo, niin te epäilette\", huudahti Joan,\n\"aivan samoin kuin epäilette hänen laivurinkykyään. Mutta olkoon\nmenneeksi, vielä te saatte katua epäystävällisyyttänne. Kas nyt venettä\nlasketaan vesille, ja viiden minuutin päästä saamme puristaa Christian\nYoungin kättä.\"\n\nLalaperu toi laseja ja savukkeita ja ikuista whiskyä ja soodavettä, ja\nennenkuin viisi minuuttia oli kulunut narahti veräjä, ja Christian\nYoung astui iho yhtä kullanruskeana ja ääni, katse ja kädet yhtä\npehmeinä ja lempeinä kuin ennenkin bangalon portaita ylös ja lyöttäytyi\nheidän seuraansa.\n\n\n\n\nXVI.\n\nKeskenkasvuinen tyttö.\n\n\nKuten tavallisestikin oli Christian Youngilla uutisia yllin kyllin\nkerrottavina -- uutisia Guvutun juomingeista, missä miehet kerskuivat\nryyppäävänsä ryyppyjen välilläkin, uutisia uusista kivääreistä, jotka\nolivat matkalla Ysabeliin, Malaitan viimeisistä murhista, että Tom\nButler oli sairaana Santa Annalla, ja lopuksi sekä kaikkein tärkeimpänä\ntieto, että \"Matambo\" oli ajanut matalikolle Shortlandsin tienoilla ja\nsai luopua seuraavasta vuorostaan korjausten takia.\n\n\"Se merkitsee, että teidän täytyy odottaa viisi viikkoa kauemmin\npäästäksenne Sydneyhin\", sanoi Sheldon Joanille.\n\n\"Ja että meiltä kuluu kallista aikaa hukkaan\", lisäsi tämä pahoillaan.\n\n\"Jos aiotte Sydneyhin, niin 'Upolu' lähtee sinne Tulagista huomenna\niltapäivällä\", sanoi Young.\n\n\"Minä luulin, että sen oli määrä hankkia saksalaisille työväkeä\nSamoa-saarilta\", väitti Joan. \"Mutta oli miten oli, niin voisinhan\nensin purjehtia 'Upolussa' Samoa-saarille ja sitten Apiassa siirtyä\njohonkin Weir-linjan rahtialukseen. Olisihan se pitkä kierros, mutta\nsittenkin voittaisimme siten aikaa.\"\n\n\"'Upolu' menee tällä kertaa suoraa päätä Sydneyhim\", selitti Young. \"Se\non matkalla kuivatelakalle, nähkääs -- ja voisitte astua laivaan\nvaikkapa vasta kello viideltä huomenna iltapäivällä -- niin ainakin\nkapteeni minulle vakuutti.\"\n\n\"Mutta minun täytyy ensin käydä Guvutussa.\" Joan katsahti miehiin\nlystikäs ilme kasvoillaan. \"Minulla on eräitä ostoksia tehtävänä. Enhän\nminä voi tulla Sydneyhin puettuna näihin Beranden ikkunaverhoihin.\nMinun täytyy ostaa kangasta ja neuloa itselleni puku menomatkalla.\nLähden nyt heti -- tunnin kuluttua. Lalaperu, käske Adamu-Adam minun\nluokseni, Sano myös, että Ornfiri laittaa _kai-kaita_. minulle\nveneeseen.\" Hän nousi seisoalleen ja katsahti Sheldoniin, \"Ja olkaa te\nhyvä ja käskekää palvelijoita kantamaan vene rantaan -- minun veneeni,\nkuten ymmärrätte. Tunnin kuluttua lähden matkaan.\"\n\nSekä Sheldon että Tudor katsoivat kellojaan.\n\n\"Soutu sinne kestäisi koko yön\", sanoi Sheldon. \"Voisitte toki odottaa\naamuun.\"\n\n\"Ja jättää ostokseni tekemättä? Ei kiitos! Ja sitäpaitsi 'Upolu' ei ole\nmikään säännöllinen matkustajahöyry, ja se voi aivan yhtä hyvin lähteä\nennen aikojaan kuin määrähetkellä. Ja sen mukaan, mitä olen saanut\nkuulla Guvutun mässäreistä, arvelen, että siellä on edullisinta tehdä\nostoksensa aamulla. Ja nyt saatte suoda minulle anteeksi, sillä minun\ntäytyy mennä pakkaamaan.\"\n\n\"Minä lähden teidän kanssanne\", ilmoitti Sheldon.\n\n\"Antakaa minun viedä teidät sinne 'Minervalla'\", sanoi Young.\n\nJoan pudisti nauraen päätään.\n\n\"Minä lähden omalla veneelläni. Teidän levottomuudestanne voisi saada\nsen käsityksen, että olen ensi kertaa kotoa poissa. En voi suostua\nsiihen, että te, mr Sheldon, joka olette yhtiökumppanini, jättäisitte\nBeranden ja työnne vain turhan kohteliaisuuden takia. Jos ette anna\nminun ruveta laivuriksi, niin minä puolestani en anna teidän maleksia\npitkin meren ulapoita suojelemassa nuoria naisia, jotka eivät ole\nsuojeluksen tarpeessa. Ja mitä teihin tulee, kapteeni Young, niin\ntiedätte varsin hyvin, että vasta tänä aamuna lähditte Guvutusta, että\nolette matkalla Marauun, ja että itse olette sanonut, että teidän on\njatkettava matkaanne kahden tunnin kuluttua.\"\n\n\"Mutta enkö minä saa viedä teitä sinne?\" kysyi Tudor, ja hänen\näänessään oli suostutteleva sävy, joka ärsytti Sheldonin hermoja.\n\n\"Ette, ette, kerta kaikkiaan ette\", huusi Joan. \"Teillä on kaikilla\ntehtävänne ja minulla samoin. Minä tulin Salomonin-saarille työtä\ntehdäkseni enkä liikkuakseni suojelijan seuraamana kuin mikäkin nukke.\nJa tässähän sitäpaitsi tulee yksi henkivartijoistani ja onhan minulla\nheitä yhteensä kokonaista kahdeksan.\"\n\nAdamu-Adam seisoi hänen vieressään päätään pitempänä häntä ja kaikkia\nkolmea valkoista miestä. Hänen kireä puuvillakankainen paitansa ei\nvoinut salata peloittavaa voimaa uhkuvia lihaksia.\n\n\"Katsokaa hänen nyrkkejään\", sanoi Tudor. \"Minä en tahtoisi saada\nhäneltä korvapuustia.\"\n\n\"Siitä en teitä moiti.\" Joan nauroi muistellen jotakin. \"Näin hänen\nkerran kolhaisevan erään ruotsalaisen laivan kapteenia Levukan\nrannikolla Fidshi-saarilla. Syy oli kapteenin. Näin itse koko\nkohtauksen, ja se oli loistava. Adamu sivalsi häntä vain kerran, mutta\nisku katkaisi miehen käsivarren. Muistatteko, Adamu?\"\n\nKookas tahitilainen hymyili ja nyökäytti päätään, mutta hänen mustat,\nlempeät hirvensilmänsä näyttivät vakuuttavan, ettei hän suinkaan ollut\nniin taisteluhaluinen luonteeltaan kuin ehkä olisi voinut luulla.\n\n\"Me lähdemme tunnin kuluttua veneellä Guvutuun, veikkoseni\", sanoi Joan\nhänelle. \"Kertokaa veljillenne kaikille, niin että he tietävät\nlaittautua kuntoon. Lähdemme sitten 'Upolussa' Sydneyhin. Te saatte\nkaikki tulla mukaan, purjehdimme sieltä uudella kuunarillamme takaisin\nSalomonin-saarille. Ottakaa kahdet paidat ja dungarit mukaan. Siellä on\nhyvin kylmä ilma. Juoskaa nyt ja sanokaa, että he pitävät kiirettä.\nJättäkää pyssyt kotiin. Antakaa ne mr Sheldonin huostaan. Niitä emme\ntarvitse.\"\n\n\"Jos te todella aiotte lähteä...\" aloitti Sheldon.\n\n\"Siitähän me sovimme jo aikoja sitten\", vastasi Joan lyhyesti. \"Nyt\nmenen pakkaamaan. Mutta sanonpa teille, kuinka voisitte minua auttaa --\nottakaahan esiin hiukan tupakkaa ja muuta, mitä laivamieheni voivat\ntarvita matkalla.\"\n\nTuntia myöhemmin nuo kolme miestä olivat puristaneet Joanin kättä\nalhaalla rannassa. Hän antoi merkin, ja vene lähti liikkeelle. Kuusi\nmiestä istui airoissa seitsemäs kokassa ja Adamu-Adam hoiti peräsintä.\nJoan seisoi perätuhdon luona toistellen jäähyväishuutojaan -- solakka\nnuori nainen puettuna samaan ruumiinmukaiseen päällysnuttuun,\njoka hänellä oli olin yllään tullessaan maihin haaksirikkonsa\njälkeen, pitkäpiippuinen Colt-revolveri riippuen väljästi vyöstä,\npuhdaspiirteiset, poikamaiset kasvot loistaen Stetson-hatun alta, joka\nturhaan koetti peittää hiusten runsautta.\n\n\"Teidän on paras mennä katon alle\", huusi hän miehille. \"Aika sadekuuro\non tulossa. Ja toivottavasti meillä on kyllin pitkä ankkuriketju,\nkapteeni Young. Hyvästi -- hyvästi kaikki tyynni!\"\n\nHänen viimeiset sanansa tulivat pimeydestä, joka oli kietonut veneen\nläpinäkymättömään verhoon. Mutta nuo kolme miestä tuijottivat yhä\nsiihen suuntaan, mihin vene oli kadonnut, ja kuuntelivat airojen\ntasaista natinaa, kunnes sekin heikkeni kuulumattomiin.\n\n\"Hän on vain lapsi\", sanoi Christian Young hitaasti ja juhlallisesti.\nHän näytti juuri tehneen tämän keksinnön.\n\n\"Vain lapsi\", toisti hän vielä juhlallisemmin.\n\n\"Riivatun kaunis tyttölapsi ja rohkea lisäksi\", sanoi Tudor nauraen.\n\"Hänessä on puhtia, eikö totta, Sheldon?\"\n\n\"Rohkea hän on\", kuului hidas vastaus, sillä Sheldonia ei haluttanut\npuhella Joanista.\n\n\"Hän on amerikkalainen, siitä se johtuu\", jatkoi Tudor. \"Pois tieltä ja\neteenpäin, tarmoa ja riippumattomuutta... Mitä te ajattelette,\nkapteeni?\"\n\n\"Minä ajattelen, että hän on nuori, hyvin nuori, vain lapsi\", sanoi\n\"Minervan\" kapteeni tuijottaen lakkaamatta pimeyteen, joka peitti meren\nnäkyvistä.\n\nPimeys näytti äkkiä käyneen entistä mustemmaksi, ja he hapuilivat\nrantatörmää ylös veräjälle päin.\n\n\"Varokaa putoavia pähkinöitä\", huusi Sheldon, kun sadetuulen\nensimmäiset puuskat vinkuivat palmujen latvoissa. He tarttuivat\ntoistensa käsiin ja hoipertelivat tällä tavoin polkua ylös kypsien\nkookospähkinöiden putoillessa hirvittävänä sateena heidän ympärilleen.\nHe pääsivät kuistille ja istuivat hiljaa whiskylasiensa ääressä kukin\ntuijottaen suoraan merelle, missä \"Minervan\" hurjasti hyppelehtivä\nlyhty silloin tällöin sateen väliajoilla ilmestyi näkyviin.\n\nJossakin tuolla merellä, ajatteli Sheldon, oli Joan Lackland, tuo\nkeskenkasvuinen tyttölapsi, joka näytti naiselta, mutta jolla\noli pojan mieli ja pojan intohimot. Hän lähti nyt Berandelta myrskyssä\nja sateessa -- niinkuin oli tänne tullutkin, istuen veneensä\nperätuhdolla Adamu-Adamin pitäessä perää ja muun alkuasukasjoukkonsa\nponnistellessa airoissa. Ja hän oli vienyt Stetson-hattunsa mennessään\nja patruunavyönsä ja pitkäpiippuisen revolverinsa. Sheldon huomasi\näkkiä tuntevansa rajatonta hellyyttä noita hänen omistamiaan esineitä\nkohtaan, joille oli salaa nauranut nähdessään ne ensi kerran. Hän\nhuomasi, että mielikuvituksensa oli eksyttämäisillään hänet\nhempeämielisyyteen, ja hänen teki mieli nauraa. Mutta hän ei nauranut.\nSeuraavassa hetkessä hän taas oli näkevinään tuon hatun, vyön ja\nrevolverin. Epäilemättä tämä oli rakkautta, tuumi hän ja tunsi miltei\nylpeyttä siitä, että Salomonin-saarten ei ollut onnistunut kokonaan\ntukahduttaa hänen tunne-elämäänsä.\n\nTuntia myöhemmin Christian Young nousi paikaltaan, koputti tuhan\npiipustaan ja valmistautui lähtemään laivaansa jatkaakseen jälleen\nmatkaansa.\n\n\"Hänellä ei ole mitään hätää\", sanoi hän. Kukaan ei ollut sanonut\nmitään, mihin hänen sanansa olisivat liittyneet, mutta ne jatkoivat\nsopivasti jokaisen ajatuksia. \"Hänellä on hyvä miehistö, ja hän on\nitsekin merimies. Hyvää yötä, mr Sheldon. Voinko jotenkuten hyödyttää\nteitä Maraun-matkallani?\" Hän kääntyi toisaalle ja osoitti kädellään\nlaajenevaa tähtikirkasta taivaan kaistaletta. \"Tulee sittenkin kaunis\nyö. Kun on näin suotuisa tuuli, on hänellä varmaan jo purjeet ylhäällä\nja hän ehtii Guvutuun päivän valjetessa. Hyvää yötä.\"\n\n\"Luulenpa, että menen nukkumaan minäkin\", sanoi Tudor nousten\ntuoliltaan ja laskien lasinsa pöydälle. \"Lähden matkaan niin aikaisin\naamulla kuin suinkin. Olenhan viipynytkin täällä aivan sopimattoman\nkauan. Hyvää yötä.\"\n\nJäädessään yksin istuskelemaan Sheldon mietti mielessään, olisikohan\ntuo toinen mies päättänyt lähteä matkaan huomisaamuna, ellei Joan olisi\npurjehtinut tiehensä. No niin, joka tapauksessa oli lohdullista tietää,\nettä Joan ei ollut tahtonut jäädä Berandelle yhdenkään miehen, ei\nTudorinkaan tähden. \"Lähden tunnin kuluttua\" -- nuo sanat kaikuivat\nSheldonin mielessä, ja sulkiessaan silmänsä hän näki Joanin sellaisena\nkuin tämä oli seisonut kuistilla lausuessaan ne. Hän hymyili. Samassa\nsilmänräpäyksessä kuin tyttö oli kuullut laivan lähdöstä, oli hän\npäättänyt lähteä. Se ei ollut erikoisen imartelevaa kenellekään heistä\nmiehistä, mutta mitä arvoa olisikaan kellään miehellä saattanut olla\nhänen silmissään, kun Sydneyssä kaupan oleva kuunari ilmestyi hänen\nnäköpiiriinsä? Mikä olento? Mikä hämmästyttävä olento!\n\nSeuraavina päivinä Berande tuntui Sheldonista äärettömän yksinäiseltä.\nJoanin lähdön jälkeisenä aamuna hän oli nähnyt Tudorin retkikunnan\nsuuntaavan kulkunsa Balesunaa ylöspäin, myöhään iltapäivällä hän oli\nkaukoputkellaan erottanut \"Upolun\" savun, \"Upolun\", joka vei Joania\nSydneyhin, ja illalla hän istuutui yksin päivällispöytään omistaen\nenemmän aikaa Joanin tyhjän tuolin katselemiseen kuin syömiseen.\nHän ei kertaakaan astunut kuistille kiinnittämättä ensimmäiseksi\nkatsettaan hänen pihamaan nurkassa sijaitsevaan ruohomajaansa, ja\neräänä iltana, työnnellessään välinpitämättömästi palloja sinne tänne\nbiljardipöydällä, hän äkkiä havahtuen mietteistään huomasi\ntuijottavansa naulaan, johon Joanilla oli alusta alkaen ollut tapana\nripustaa Stetson-hattunsa ja revolverivyönsä.\n\nMiksi hän oikeastaan välitti tuosta tytöstä? kysyi hän suutuksissaan\nitseltään. Joan oli varmastikin vihoviimeinen nainen, joka hänen olisi\npistänyt päähänkään valita vaimokseen. Hän ei ollut koskaan tavannut\nnaista, joka olisi häntä siinä määrin hermostuttanut, repinyt verille\nhänen tunteitaan, loukannut hänen sopivaisuuskäsitteitään ja\nhalveksinut miltei kaikkia ominaisuuksia, jotka olivat muodostaneet\nhänen naisihanteensa. Oliko hän liian kauan ollut poissa maailmasta?\nOliko hän unohtanut naisen luonteen erikoisuuden? Oliko hänen\ntunteeseensa syynä vain läheinen naapuruus? Joanhan ei ollut mikään\noikea nainen. Hän esiintyi vain naisen valepuvussa. Näennäisestä\nnaisellisuudestaan huolimatta hän oli poika, jota poikamaiset kujeet\nhuvittivat, joka sukelteli haikalaparvien keskelle temmatakseen kalan\npedon suusta, ammuskeli revolverilla, himosi seikkailuja ja -- mikä\nmerkitsi enemmän -- lähti itse valaanpyyntiveneellään niitä etsimään,\nhurjat saarelaisensa seuranaan ja rahapussi mukanaan. Mutta hän rakasti\nhäntä -- se oli sittenkin tärkeintä -- eikä yrittänytkään kieltää sitä\nitseltään. Hän ei ollut pahoillaan siitä, että näin oli käynyt. Hän\nrakasti häntä -- se oli vastustamaton, ihmeellinen tosiasia.\n\nHän tunsi jälleen haltioitunutta työintoa. Salomonin-saarten ankara\ntodellisuus oli hävittänyt kaikki hänen haaveensa troopillisessa maassa\ntoimivan plantaasin viljelijän elämästä. Hughien kuoltua hän oli\npäättänyt jotenkuten ponnistella eteenpäin, mutta tämä päätös ei ollut\nperustunut haluun. Sen pohjana oli kernaamminkin ollut hänen luonteensa\nitsepäisyys, joka teki aloitetun työn keskenheittämisen hänelle\nvastenmieliseksi. Mutta nyt kaikki oli toisin. Berande oli käynyt\näärettömän tärkeäksi. Työn täytyi onnistua -- ei ainoastaan sen vuoksi,\nettä Joan oli siinä osallinen, vaan siksi, että hän tahtoi saada heidän\nyhtiökumppanuutensa ikuiseksi. Vielä kolme vuotta, ja plantaasi olisi\nloistavasti kannattava sijoitus. Silloin he joka vuosi ja useamminkin\nvoisivat tehdä matkoja Austraaliaan, ja pistäytyisivät tietenkin\nsilloin tällöin kotona Englannissa -- tai Hawaiilla.\n\nIllat hän istui kumartuneena tilikirjojensa yli ja teki loputtomia\nlaskelmia, jotka perustuivat halvempiin koprankuljetusmaksuihin ja\ntämän kauppatavaran arvioituihin maksimi- ja minimihintoihin\nmarkkinoilla. Päivät hän vietti viljelyksillä. Hän pani alulle uusia\nraivaustöitä, ja sekä ne että istutus edistyivät hänen valvontansa\nalaisina nopeammin kuin koskaan ennen. Hän antoi koetteeksi mustille\ntyömiehille palkkioita ylityöstä ja toivoi hartaasti, että voisi saada\nenemmän työväkeä. Tämä ei käynyt mahdolliseksi, ennenkuin Joan palasi\nkuunarillaan, sillä kaikki laivat, joiden varsinaisena tehtävänä oli\nmustan työväen hankkiminen, olivat pitkiksi ajoiksi sitoutuneet\nFulcrum-veljesten, Morgon & Raffin, Fires'in ja Philp-yhtiön\npalvelukseen, ja \"Flibberty Gibbetillä\" oli työtä yllin kyllin sen\nkulkiessa edestakaisin hänen hajallaan olevien kauppa-asemiensa\nvälillä, joita oli Uuden-Georgian rannikolta aina Ulavaan ja Sikianaan\nasti. Hänen täytyi saada työväkeä, mutta jos Joanin onnistuisikin\nhankkia kuunari, niin kuluisi vähintään kolme kuukautta, ennenkuin\nensimmäiset työläiset astuisivat Beranden rantaan. Viikkoa \"Upolun\"\nlähdön jälkeen \"Malakula\" laski ankkurinsa Beranden edustalla, ja\nlaivuri tuli maihin pelaamaan biljardia ja juttelemaan, kunnes maatuuli\nalkaisi puhaltaa. Sitäpaitsi hänen aivan välttämättä _täytyi_ käydä\nmaissa, sanoi hän lastauspäällysmiehelleen, ei ainoastaan siksi, että\nhänellä oli muassaan iso mytty erilaisia Joanin lähettämiä siemeniä ja\ntarkat ohjeet niiden istuttamisesta, vaan samalla tuottaakseen\nSheldonille aika yllätyksen kertomalla uutisen, joka hänellä oli\ntiedossaan.\n\nKapteeni Auckland pelasi ensin biljardinsa ja vasta vaivuttuaan\nmukavaan nojatuoliin ja saatuaan toiset whiskylasin käteensä hän antoi\npommin räjähtää.\n\n\"Suurenmoinen otus tuo teidän miss Lacklandinne\", sanoi hän nauraa\nhihittäen. \"Väittää ostaneensa osuuden Berandesta. Teidän\nyhtiökumppaninne toisin sanoen. Onko se totta?\"\n\nSheldon nyökäytti rauhallisesti päätään.\n\n\"Oikeinko totta? Sepä vasta oli yllätys! Mutta eipä hän vain ole saanut\nGuvutua eikä Tulagia sitä uskomaan. Ovathan ne siellä melko tottuneita\nkaikenlaisiin epäsäännöllisyyksiin, mutta -- hahahaa!\" Hän vaikeni\nvoidakseen nauraa tarpeekseen ja pyyhki kaljua päätään nenäliinalla.\n\"Mutta tuo hänen yhtiökumppanuusjuttunsa oli heille liian paksu,\nvaikkakin se antoi heille aiheen juoda muutamia ylimääräisiä maljoja.\"\n\n\"Se ei ole missään suhteessa epäsäännöllistä. Se on aivan tavallinen\nkauppasopimus.\" Sheldon koetti käyttäytyä ikäänkuin tällaisia\nsopimuksia tehtäisiin Salomonin-saarten viljelyksillä joka päivä. \"Hän\nsijoitti noin viisitoistasataa puntaa Berandeen...\"\n\n\"Niin hän kertoi.\"\n\n\"Ja nyt hän on lähtenyt plantaasin asioissa Sydneyhin.\"\n\n\"Ohoh, eipä olekaan.\"\n\n\"Anteeksi -- mitä sanoitte?\" kysyi Sheldon.\n\n\"Että hän ei ole lähtenyt Sydneyhin, siinä kaikki.\"\n\n\"Mutta eikö 'Upolu' siis lähtenytkään? Olisin voinut vannoa nähneeni\nsen savun myöhään viime tiistai-iltapäivänä sen juuri kulkiessa Savon\nohi.\"\n\n\"'Upolu' kyllä lähti, niinkuin sen pitikin.\" Kapteeni Auckland maisteli\nwhiskyään hermostuttavan hitaasti. \"Mutta miss Lackland ei ollut\nmatkustajien joukossa.\"\n\n\"Missä hän sitten on?\"\n\n\"Viimeksi näin hänet Guvutussa. Hänhän oli matkalla Sydneyhin ostamaan\nkuunaria, eikö totta?\"\n\n\"Oli, oli.\"\n\n\"Niin hän sanoi. No niin, hän on ostanut kuunarin, mutta minä en\nantaisi siitä kymmentä shillinkiäkään, kun luoteinen alkaa puhaltaa, ja\nsitä kai meidän ei tarvitse kauan odottaa. Meillä on ollut niin kauan\nkaunista ilmaa, ettei sitä voi enää kauan kestää.\"\n\n\"Jos te olette tullut tänne saadaksenne minut uteliaaksi, ukkoseni\",\nsanoi Sheldon, \"niin olette totta vie onnistunut. Jatkakaahan nyt ja\nkertokaa suoraan kaikki mitä on tapahtunut. Mitä kuunaria tarkoitatte?\nMissä se on? Kuinka hän tuli sen ostaneeksi?\"\n\n\"Ensiksikin se on nimeltään 'Martha'\", ilmoitti laivuri laskien\nvastaukset sormillaan. \"Toiseksi se nykyään on ulommaisilla kareilla\nPunga-Pungan edustalla putipuhtaana kaikesta, mikä irti lähtee, ja\nvalmiina menemään pirstaleiksi heti kun meri käy hiukankaan\nlevottomaksi. Ja kolmanneksi miss Lackland osti sen huutokaupalla. Hän\nsai sen viidelläkymmenellä viidellä punnalla. Paikalla asuva valtion\nasiamies, kolmas apulainen, piteli nuijaa. Kyllähän minun luulisi\ntietävän, kun itse tarjosin viittäkymmentä Morgan & Raffin puolesta.\nNiiden teki sitä kovasti mieli, totta vie. Mutta minä sanoin heille\netukäteen, että menkööt helvettiin ja syyttäkööt itseänsä, kun\nkieltävät minua menemästä ylemmäksi kuin viiteenkymmeneen, vaikka ovat\nsitä mieltä, että 'Marthan' hylystä kannattaisi maksaa enemmänkin.\nNähkääs, he eivät odottaneet kilpailijoita. Fulcrum-veljeksillä ei\nollut edustajaa paikalla, ei liioin Fires'illä eikä Philp-yhtiöllä, ja\nainoa, jota olisi voinut pelätä, oli Nielsenin asiamies, Squires, ja\nhänet he juottivat humalaan ja uneen Guvutussa. 'Kaksikymmentä' oli\nminun ensimmäinen huutoni 'Kaksikymmentäviisi', huusi tyttölapsi.\n'Kolmekymmentä', sanon minä. 'Neljäkymmentä', sanoo hän. 'Viisi\nkymmentä', sanon minä. 'Viisikymmentä viisi', sanoo hän. Ja siinä minä\nsitten seisoin. 'Odottakaahan', sanon minä, 'kunnes saan tavata\nisäntäni'. 'Sitä ette saa' sanoo hän. 'Se on tapani', sanon minä. 'Ei\nmissään maailmassa', sanoo hän. 'Silloin me Salomonin-saarilla olemme\nkohteliaampia', sanon minä. -- Ja kautta kunniani, olen varma siitä,\nettä Burnett olisi myöntynyt pyyntööni, ellei tyttö olisi alkanut\npiipittää niin suloisesti ja viekkaasti, kuin ajatella saattaa. 'Herra\nhuutokaupanpitäjä', sanoi hän, 'olkaa hyvä ja jatkakaa huutokauppaa\ntavalliseen tapaan. Minulla on muitakin asioita toimitettavina, enkä\nmitenkään voi koko päivää odottaa ihmisten takia, jotka eivät tiedä\nmitä tahtovat.' Ja sitten hän hymyilee Burnettille, tuolla tavoin,\nniin, tiedättehän, sellaista oikein hemasevaa hymyä, ja eikö se\nriivatun Burnett heti paikalla ala veisata vanhaa virttään. 'Eikö\nkukaan tarjoa enempää? No sitten minä annan sen sille, jolla on\nviimeinen huuto. Viisikymmentäviisi puntaa, ensimmäinen, toinen, ja ---\nkolmas kerta. Se tuli teille, miss -- hm -- mikä nimi?' -- 'Joan\nLackland', sanoo tyttö hymyillen minulle, ja juuri sillä tavoin hän\nosti 'Marthan'.\"\n\nSheldon kävi äkkiä levottomaksi. \"Martha\" oli hienompi kuunari kuin\n\"Malakula\", sanalla sanoen hienoin kaikista Salomonin-saarten\nkuunareista, erikoisen sopiva pestauslaivaksi. Ja olihan se aivan\nkotinurkissa. Mutta sitten hän tuli ajatelleeksi, että kun sellainen\nalus myytiin huutokaupalla viidestäkymmenestäviidestä punnasta, niin\ntäytyi olla hyvin pienet mahdollisuudet saada se pelastetuksi.\n\n\"Mutta miten kaikki oikeastaan kävi?\" kysyi hän. \"Eivätkö myyjät\nhätiköineet vähän liikaa?\"\n\n\"Ei ollut muuta neuvoa. Tunnettehan Punga-Pungan matalikon. Sillä\npaikalla 'Martha' ei ole kahden penninkään arvoinen, jos alkaa tuulla\nmistä hyvänsä, ja nyt on luoteismyrsky odotettavissa millä hetkellä\ntahansa. Laivaväki hylkäsi sen kokonaan. Eivät edes ajatelleetkaan\nhuutokauppaa. Morgan & Raff ainoastaan pakottivat heidät naulaamaan\nhuutokauppajulistukset seinille. Tiedättehän, että 'Marthan' laivaväki\non osuustoiminnallisesti järjestetty liikeyhtymä. He pitivät kokouksen\nja päättivät myydä.\"\n\n\"Mutta miksi he jättivät laivan eivätkä koettaneet saada sitä irti?\"\n\n\"Miksikö? Tunnettehan te Malaitan. Ja Punga-Pungan myös. Juuri siellä\n'Scottish Chiefs' kaapattiin ja koko laivaväki sai surmansa. Ei, ei\nsiinä muu auttanut kuin turvautua veneisiin. 'Martha' ei totellut\nperäsintä käännöksessä, ja viittä minuuttia myöhemmin se oli karilla ja\nneekerien vallassa. Niitä tuli laumoittain. Ja ne ne ajoivat laivaväen\nveneisiin. Puhuttelin eräitä miehiä. He vannoivat, että kuunarin\nympärille puolessa tunnissa kerääntyi kaksisataa sotakanoottia ja\nrannalle viisituhatta viidakkopirua. Sanoivat, ettei Malaitaa voinut\nnähdä merkkitulien savulta. Oli miten oli, he korjasivat luunsa\nTulagiin.\"\n\n\"Mutta miksi he eivät tapelleet?\" kysyi Sheldon,\n\n\"Oli naurettavaa, etteivät he sitä tehneet, mutta he joutuivat\nhajalleen. Katsokaahan, kaksi kolmannesta heistä oli ilman aseita\nveneissä, eivätkä he voinee uneksiakaan, että alkuasukkaat\nhyökkäisivät. He huomasivat liian myöhään erehtyneensä. Alkuasukkaat\nyllättivät heidät. Noilla uusilla luudilla on vaikeuksia täällä. Teille\ntai minulle tai kenelle tahansa, joka on täällä kauan ollut, ei koskaan\nolisi voinut tapahtua mitään sellaista.\"\n\n\"Mutta mitä miss Lackland aikoo tehdä?\"\n\nKapteeni Auckland naurahti.\n\n\"Hän kai aikoo saada 'Marthan' karilta, luulisin minä. Miksi hän muuten\nolisi maksanut siitä viisikymmentäviisi puntaa. Ja ellei se onnistu,\nniin hän koettaa ansaita rahansa takaisin korjaamalla raa'annosturit,\nrunhultit, patentinsaaneet peränpitolaitteet ja vintturit ja sen\nsemmoiset. Niin minä ainakin tekisin hänen asemassaan. Kun lähdin\nTulagista, oli tyttölapsi juuri vuokrannut 'Emilyn'. 'Minä olen\nlähdössä työväkeä pestaamaan', sanoi Munster -- hän on nyt sen laivuri\nja omistaja. 'Entä paljonko ansaitsette nettoa matkallanne?' kysyi\ntyttö. -- 'Noin viisikymmentä', sanoi toinen. -- 'Hyvä, lähtekää\n'Emilyllä' minun kanssani, niin saatte seitsemänkymmentäviisi?'\nMuistatteko nähneenne ison ankkurin ja ketjun, hiilikatoksien takana.\nHän osteli paraillaan niitä minun lähtiessäni. Hän on aika vekkuli, tuo\nteidän tyttösenne.\"\n\n\"Yhtiökumppanini\", oikaisi Sheldon.\n\n\"Olkoonpa niin, hyvä kumppani hän on, totta vie, hyvä ja rohkea.\nTaivaan nimessä, valkoinen nainen Malaitalla ja vielä päällepäätteeksi\nPunga-Pungassa. Niin, unohdin kertoa teille, että hän livertelyillään\nsai Burnettin houkutelluksi antamaan hänen miehilleen kahdeksan pyssyä\nja kolme laatikkoa ruutia. Te nauraisitte, jos näkisitte, miten hän saa\nkoko sen Guvutun joukon tanssimaan pillinsä mukaan. Ja miten he\nyrittävät olla kohteliaita ja antaa hänelle neuvojaan. Taivas\ntietäköön, Sheldon, se tyttölapsi on ihmeellinen ilmiö -- luonnonihme\noikea -- oikea katastrofi. Juuri niin, katastrofi hän on. Hän on\nkulkenut Guvutun ja Tulagin läpi kuin hirmumyrsky, ja jok'ainoa niistä\nsioista siellä on rakastunut häneen -- kaikki paitsi Raff. Hän on\npahalla tuulella huutokaupan takia ja viskasi hänelle Munsterin kanssa\ntekemänsä sopimuskirjan. Mutta mitä luulette tytön tehneen? Hän kiitti\nkauniisti, luki sen alusta loppuun ja huomautti, että Munster tosin oli\nsitoutunut luovuttamaan kaikki pestaamansa työläiset Morgan & Raffille,\nmutta että asiakirjassa ei ollut ainoatakaan pykälää, joka olisi\nestänyt häntä vuokraamasta 'Emilyä' muille. 'Tuossa saatte\nsopimuskirjanne', sanoi hän ojentaen sen takaisin. 'Se oli sangen\ntaitavasti tehty. Mutta kun ensi kerran teette sopimuksen, niin\nliittäkää siihen pykälä, joka soveltuu tämänkaltaisiin odottamattomiin\ntapauksiin.' Ja taivas tietäköön, silloin se tyttölapsi oli\nvalloittanut Raffinkin. -- Mutta nyt alkaa puhaltaa, ja minun pitää\nlähteä. Hyvästi, hyvä ystävä. Toivon, että tyttölapsi menestyy.\n'Martha' on hiton hieno alus ja korvaisi teille mainiosti 'Jessien'.\"\n\n\n\n\nXVII.\n\n\"Teidän\" miss Lacklandinne.\n\n\nSeuraavana aamuna, palatessaan viljelyksiltä aamiaiselle, Sheldon näki\nlähetyslaiva \"Apostlen\", joka oli asettunut ankkuriin Beranden\nedustalle. Miehistö uitti paraillaan varsaa ja kahta tammaa rantaan.\nSheldon tunsi eläimet, hän tiesi, että ne olivat olleet Tulagissa\nasuvan asiamiehen, ja hänen mieleensä iski heti ajatus, että Joan\ntietysti oli ostanut ne. Tyttö oli varmaan päättänyt toteuttaa\nuhkauksensa ja ravistella henkeä Salomonin-saarten kuiviin\nluurankoihin. Sheldon oli valmistautunut kaikkeen.\n\n\"Miss Lackland lähetti ne\", sanoi lähetyssaarnaaja tohtori Welshmere,\nastuessaan rantaan ja tervehtiessään Sheldonia. \"Ja laivassa meillä on\nvielä laatikollinen satuloita. Ja tässä on kirje häneltä teille. Ja\ntässä 'Flibberty-Gibbetin' laivuri.\"\n\nSeuraavassa silmänräpäyksessä Olesen astui veneestä, ja ennenkuin\nSheldon ehti häntä tervehtiäkään, hän alkoi puhua:\n\n\"Hän on varastanut 'Flibbertyn', mr Sheldon. Purjehti muitta mutkitta\nsillä tiehensä. Hän on vallan hurjapäinen. Sain kuumekohtauksen\npelkästä kauhistuksesta. Ja join itseni humalaan -- sikahumalaan...\"\n\nTohtori Welshmere nauroi sydämellisesti.\n\n\"Mutta ei hän sentään aikaansaa pelkkää pahaa tuo teidän miss\nLacklandinne. Hän on pakottanut kolme miestä lopettamaan juopottelun\ntai oikeammin erottanut heidät whiskystä. Te tunnette heidät\nkaikki -- Brahms, Curtis ja Fowler. Hän otti heidät mukaansa\n'Flibberty-Gibbetiin'.\"\n\n\"Hän se nyt on 'Flibbertyn' laivuri\", puuttui Olesen puheeseen. \"Ja hän\npurjehtii sen pilalle, niin totta kuin Salomonin-saaret eivät ole hyvän\nJumalan luomat.\"\n\nTohtori Welshmere koetti näyttää loukkaantuneelta, mutta purskahtikin\ntaas nauruun.\n\n\"Hänellä on merkillinen kyky aina saada tahtonsa perille\", sanoi hän.\n\"Minä koetin päästä ottamasta hevosia laivaani. Sanoin, etten voinut\nottaa rahtia, ja että 'Apostlella' oli jahdin lupakirja, että aioin\nkiertää Savon ja Guadalcanarin yläpään. Mutta mikään ei ottanut. 'Viis\nrahdeista', sanoi hän. 'Te otatte hevoset niinkuin hyvän ihmisen tulee\nja sopii, ja kun minä saan 'Marthan' kuntoon, niin teen teille joskus\nvastapalveluksen.'\"\n\n\"Ja 'viis siitä, mitä mr Sheldon on käskenyt', sanoi hän minulle\",\nhuusi Olesen. \"'Minä olen nyt teidän herranne ja isäntänne',\nsanoi hän, 'ja te teette niinkuin minä käsken.' 'Katsokaa tuota\nkivipähkinälastia', sanoin minä. 'Viis niistä', sanoi hän, 'Minulla on\ntuumia, jotka merkitsevät enemmän kuin teidän pähkinänne. Ne me\nheitämme yli laidan heti päästyämme lähtemään.'\"\n\nSheldon pani kädet korviensa eteen. \"Minähän en tiedä, mitä on\ntapahtunut, ja te kerrotte kaiken takaperin. Menkäämme verannalle,\nistuudumme sinne varjoon ja alamme alusta.\"\n\n\"Kaikkein ensimmäiseksi minä tahdon tietää\", alkoi Olesen heidän\nistuuduttuaan, \"onko hän teidät yhtiökumppaninne vai eikö. Se minun\ntäytyy saada tietää.\"\n\n\"On, on\", vakuutti Sheldon.\n\n\"Kukapa olisi sitä uskonut!\" Olesen katsahti vetoavasti tohtori\nWelshmereen ja sitten jälleen Sheldoniin. \"Minä olen nähnyt yhtä ja\ntoista uskomatonta näillä Salomonin-saarilla -- kyynärän pituisia\nrottia, perhosia, joita jahdataan pyssyllä, korvakoristeita, jotka\nsaisivat pirunkin noloksi, ja pääkallonpyytäjäpaholaisia, joihin\nverrattuna piru on enkeli. Minä olen nähnyt niitä ja tottunut niihin,\nmutta tämä teidän nuori naisenne...\"\n\n\"Miss Lackland on yhtiökumppanini ja Beranden osakas\", keskeytti\nSheldon.\n\n\"Niin hän sanoi\", jatkoi ärtynyt laivuri. \"Mutta hänellä ei ollut\npapereita, joilla olisi sen todistanut. Mistä minä sitten olisin\ntietänyt, että se oli totta. Ja sittenhän minulla oli se pähkinälasti\n-- kahdeksan tonnia.\"\n\n\"Alkakaa taivaan nimessä alusta\", koetti Sheldon keskeyttää.\n\n\"Ja sitten hän ottaa palvelukseensa nuo juopporentut, kolme pahinta\nlurjusta, mitkä koskaan ovat tuottaneet häpeää Salomonin-saarille, --\nantaa niille viisitoista puntaa kuussa kullekin -- mitä te siitä\narvelette? Ja purjehtii kuin purjehtiikin tiehensä heidän kanssaan!\nHyh! -- Teidän täytyy antaa minulle ryyppy. Pastori ei huoli panna\npahakseen. Olen ollut neljä päivää hänen ehdottomasti raittiissa\nlaivassaan ja olen menehtymäisilläni.\"\n\nTohtori Welshmere nyökäytti päätään vastaukseksi Sheldonin kysyvään\nkatseeseen, ja Viaburi lähetettiin noutamaan whiskyä ja soodavettä.\n\n\"Teidän puheestanne käy selvästi ilmi, kapteeni Olesen\", sanoi Sheldon\nvanhan merikarhun saatua virvokkeensa, \"että miss Lackland on karannut\nteidän laivallanne. Olkaahan nyt hyvä ja antakaa minulle asiallinen\nselonteko siitä, mitä on tapahtunut.\"\n\n\"Aivan oikein, nyt se alkaa. Minä olin juuri tulossa satamaan\n'Flibbertyllä'. Ennenkuin olin ehtinyt laskea ankkuria, oli tuo tyttö\nlaivassa -- oli tullut valasveneellään, mukanaan koko tahitilainen\npakanalaumansa, iso Adamu-Adam ja kaikki muut. 'Älkää laskeko ankkuria,\nkapteeni Olesen', viserteli hän. 'Minä tahdon, että te heti lähdette\nPunga-Pungaan'. Katsoin tarkasti nähdäkseni, oliko hän humalassa. Mitä\nminun piti ajatella? Olimme juuri käännöksessä, vastikään kierrettyämme\nmatalikon -- kiperä paikka -- etupurje oli puoleksi alhaalla ja vauhti\nvähenemässä, niin että minä sanoin: 'Anteeksi, miss Lackland', ja\nhuusin keulaan päin: 'Antaa mennä!'\"\n\n\"'Olisitte kuunnellut minua, niin olisitte säästynyt turhasta\nvaivasta', sanoi hän, kiipesi partaan yli ja vilkaisi keulaan päin,\njossa ensimmäistä ankkuriketjua laskettiin mereen. 'Tässä on\nviisitoista syltä vettä', sanoi hän, 'antakaa vain miestenne nostaa se\ntakaisin'.\n\n\"Ankkuri laskettiin. Minä en uskonut häntä. En voinut uskoa, että te\nolitte ottanut hänet yhtiökumppaniksenne, ja sanoin sen hänelle ja\nvaadin todistuksia. Silloin hän kävi koppavaksi ja alkoi määräillä, ja\nminä sanoin, että olin kyllin vanha ollakseni hänen isoisänsä ja etten\naikonut ruveta hänenlaisensa letukan leikkialuksi. Ja sitten minä\nkäskin häntä jättämään 'Flibbertyn'. 'Kapteeni Olesen', sanoi hän niin\nhempeästi kuin mikäkin, 'minulla on muutama minuutti aikaa olla teidän\nkanssanne ja hyvää whiskyä tuolla vähän matkan päässä 'Emilyssä'.\nTulkaa sinne. Sitäpaitsi tahdon saada teiltä neuvoja siihen\nkarilleajoon nähden. Kaikki sanovat, että te olette aika jehu\nmerimieheksi', niin juuri hän sanoi, 'aika jehu'. Ja minä astuin hänen\nveneeseensä, jossa Adamu-Adam piti perää juhlallisena kuin olisi ollut\nhautajaisissa.\n\n\"Matkalla hän kertoi minulle 'Marthasta', kuinka oli ostanut sen ja\naikoi saada sen karilta. Hän kertoi vuokranneensa 'Emilyn' ja aikovansa\npurjehtia heti kun minä saisin 'Flibbertyn' lähtökuntoon. Huomasin että\nhänen pelissään oli aikalailla järkeä, ja suostuin lähtemään suoraa\npäätä Berandelle saamaan teidän määräyksenne, ennenkuin lähtisin\nPunga-Pungaan. Mutta hän sanoi, ettei sekuntiakaan kannattanut hukata\nsellaiseen lapsellisuuteen ja että minun piti purjehtia suoraan\nPunga-Pungaan ja että jos en uskonut hänen sanojaan, kun hän sanoi\nolevansa teidän yhtiökumppaninne, niin hän lähtisi sinne ilman minua ja\n'Flibbertyä'. Ja siinä hän sai minut petetyksi.\n\n\"'Emilyn' kajuutassa istuivat nuo kolme juopporattia -- tunnettehan\nheidät -- Fowler, Curtis ja nuori Brahms. 'Juokaahan nyt', sanoi tyttö.\nMinusta he näyttivät ällistyvän, kun hän avasi whiskykaapin oven ja\nlähetti neekerin noutamaan laseja ja vettä. Mutta hän oli kai minun\nhuomaamattani antanut heille vihjaukset pysyä vaiti, niin että he\ntiesivät, mitä heidän piti tehdä. 'Suokaa anteeksi', sanoi hän, 'minä\nmenen hetkiseksi kannelle'. Se hetki kesti puolen tuntia. Minä en ollut\nsaanut ryyppyä kymmeneen päivään. Olen vanha mies, ja kuume on\nheikontanut minut. Ja sitten minä join sitä whiskyä tyhjään mahaani, ja\nne kolme juopporattia näyttivät huonoa esimerkkiä. He koettivat\ntaivuttaa minut lähtemään Punga-Pungaan, ja minä selitin heille, että\nvelvollisuuteni oli olla lähtemättä. Onnettomuudeksi sekä väitteet että\nvastaväitteet vahvistettiin ryypyillä, ja kun minä niin sanoakseni en\nole mikään juomari ja kun olin kuumeesta heikkona...\n\n\"No niin, puolen tunnin kuluttua hän palasi ja katsahti minuun\ntutkivasti. 'Riittää jo', muistan hänen sanoneen, ja sitten hän otti\nwhiskypullot ja viskasi ne portailta mereen. 'Tämä oli viimeinen\nkerta', sanoi hän juopporateille, 'kunnes 'Martha' on selvillä vesillä\nja te olette palanneet Guvutuun. Ensi juominkejanne saatte kauan\nodottaa.' Ja sitten hän nauroi.\n\n\"Hän katsoi minuun ja sanoi -- ei minulle, huomatkaa, vaan niille\njuopporateille: 'Tämän kunnianarvoisen miehen lienee jo aika päästä\nmaihin', tarkoitti minua ja sanoi: '_tämän kunnianarvoisen miehen_'.\n'Fowler', sanoi hän aivan kuin olisi antanut alaiselleen käskyn, eikä\nsanonut edes _mr_ Fowler, vaan muitta mutkitta vain Fowler -- 'Fowler',\nsanoi hän, 'käskekää Adamu-Adamin miehittää valasvene, ja sillä välin\nkuin hän soudattaa kapteeni Olesenin maihin, saa teidän veneenne viedä\nminut 'Flibbertyyn'. Te purjehditte kaikki kolme minun kanssani, niin\nettä olkaa hyvät Ja pankaa kokoon kimpsunne ja kampsunne. Ja se teistä,\njoka kunnostautuu parhaiten, saa perämiehen paikan. Kapteeni Olesenilla\nei nähkääs ole perämiestä.'\n\n\"Sitten en muista paljoakaan siitä, mitä tapahtui. Miehistö auttoi\nminut veneeseen, ja taisinpa nukahtaa istuessani siinä perätuhdolla ja\nkatsellessani Adamua, joka piti perää. Sitten näin äkkiä 'Flibbertyssä'\npurjeita nostettavan ja kuulin sen ankkuriketjun rämisevän, kun sitä\nvedettiin ylös, ja heräsin. 'Mies, viekää minut 'Flibbertyyn', sanoin\nAdamulle. 'Minä panen teidät rantaan', sanoi hän. 'Missie Lackalanna\nsanoo ranta hyvin hyvä teille.' Minä kirkaisin ja ojensin käteni\ntarttuakseni peräsimeen. Tein kaiken voitavani ajatellen isäntäni etua.\nMutta se Adamu-Adam työnsi minut veneen pohjalle, pani jalkansa\npäälleni, etten pääsisi nousemaan, ja ohjasi samaan suuntaan yhä\nedelleen. Nyt olette kuullut kaiken. Juttu järkytti mieltäni niin, että\nsain kuumekohtauksen. Ja nyt olen tullut kuulemaan minäkö olen\n'Flibbertyn' kapteeni vai tuo teidän tyttölapsenne pakanoineen ja\nmerirosvoineen.\"\n\n\"Älkää olko millännekään, kapteeni. Teidän sopi hyvin saada\nvirkavapautta menettämättä palkkaanne tietysti.\" Sheldon puhui\ntyynesti, mutta oli oikeastaan hiukan levoton. \"Jos miss Lackland, joka\non yhtiökumppanini, on nähnyt hyväksi ottaa 'Flibberty Gibbetin'\nkäytettäväkseen, niin sehän on all right. Myönnättehän itse, ettei\nollut varaa hukata aikaa, jos mieli saada 'Martha' irti. Se on pahalla\nkarilla, ja ensimmäinen myrsky ruhjoisi sen pohjan puhki. Nyt te jäätte\ntänne lepäämään, kapteeni, ja karkoitatte kuumeen ruumisraukastanne.\nKun 'Flibberty-Gibbet' palaa, niin te tietysti taas tulette sen\npäälliköksi.\"\n\nTohtori Welshmeren ja \"Apostlen\" lähdettyä ja kapteeni Olesenin mentyä\nnukkumaan verannan riippumattoon Sheldon avasi Joanin kirjeen.\n\n    Hyvä mr Sheldon!\n\n    Olkaa kiltti ja antakaa minulle anteeksi, että varastin\n    'Flibberty-Gibbetin'. Minulla ei ollut muuta neuvoa. 'Martha' on\n    meille äärettömän tärkeä. Ajatelkaahan, että sain sen\n    viidelläkymmenelläviidellä punnalla, siis\n    kahdellasadallaseitsemälläkymmenelläviidellä dollarilla. Ellei\n    minun onnistuisikaan saada sitä kunnialla karilta, niin tiedän\n    voivani korvata kaikki kustannukset niillä sen varusteilla, joita\n    alkuasukkaat eivät ole vieneet pois. Ja jos saan sen pelastetuksi,\n    niin se on onnenpotkaus, jommoista ei satu kahdesti elämässä. Ja\n    ellen saa, niin pestaan 'Emilyn' ja 'Flibberty-Gibbetin' täyteen\n    työmiehiä. Niitä Berande juuri nyt kaipaa kipeämmin kuin mitään\n    muuta.\n\n    Ja minä rukoilen Teitä, olkaa kiltti älkääkä olko minulle\n    vihainen. Te kielsitte minua lähtemästä pestausmatkalle\n    'Flibberty-Gibbetillä' ja minä tottelen. Purjehdin 'Emilyllä'.\n\n    Ostin kaksi lehmää tänään iltapäivällä. Nogin kauppamies on\n    kuollut kuumeeseen, ja minä ostin ne hänen toveriltaan -- Sam\n    Willis on hänen nimensä --, joka lupasi lähettää ne luultavasti\n    'Minervan' ensi kerran purjehtiessa sinnepäin. Berande on kyllin\n    kauan elänyt säilykemaidolla. Ja tohtori Welshmere on luvannut\n    minulle muutamia appelsiini- ja sitruunapuita Ulavan\n    lähetysasemalta. Hän lähettää ne meille, kun 'Apostle' tekee\n    seuraavan matkansa. Jos Sydneyn höyrylaiva tulee ennen minun\n    paluutani, niin istuttakaa maissi, jonka se tuo tullessaan,\n    Balesunan korkealle rantatörmälle nuorien puitten väliin. Virta\n    kalvaa pahoin sitä äyrästä, ja Teidän pitää tehdä jotakin\n    pelastaaksenne sen.\n\n    Olen myöskin tilannut muutamia viikunapuita ja\n    karviaismarjapensaan tapaisia Sydneystä. Tohtori Welshmere tuo\n    muassaan muutamia mangontaimia. Nämä puut kasvavat isoiksi ja\n    tarvitsevat runsaasti tilaa.\n\n    'Martha' on 110 rekisteritonnin alus. Se on Salomonin-saarten\n    suurin ja paras kuunari. Näin vilaukselta sen ääriviivat ja arvaan\n    loput. Se tulee purjehtimaan kuin noiduttu. Ellei se ole täyttynyt\n    vedellä, niin sen koneitten pitäisi olla hyvässä kunnossa.\n    Onnettomuuden syynä oli se, että kone ei ollut käynnissä.\n    Koneenkäyttäjä oli irroittanut syöttöputket puhdistaakseen ne\n    ruosteesta. Tyhmää ryhtyä sellaiseen työhön, kun laiva ei ole\n    ankkurissa eikä selvällä merellä.\n\n    Istuttakaa kaikki puut pihamaalle, vaikkapa teidän täytyisikin\n    myöhemmin hakata sieltä muutamia palmuja.\n\n    Älkääkä istuttako kaikkea maissia yht'aikaa. Antakaa pari päivää\n    kulua istutusten välillä.\n\n                                                  Joan Lackland\n\n\nSheldon piteli kirjettä kädessään, luki sen kerran toisensa jälkeen ja\ntutki käsialaa tavalla, johon ei ollut tottunut. Miten luonteenomaiset,\nhän ajatteli, olivatkaan nuo poikamaisen reippaasti piirretyt kirjaimet\n-- selvät lukea, melkein kiusallisen selvät, mutta yhtäkaikki\npoikamaiset. Käsialan selvyys muistutti Sheldonille hänen kasvojaan,\nhänen selväpiirteisiä kulmakarvojaan, hänen suoraa nenäänsä, vieläpä\nhänen silmiensä vilpitöntä katsettakin, lujapiirteisiä, mutta silti\nsiromuotoisia huuliaan ja kaulaa, joka ei ollut liian hoikka eikä\nliian paksu, vaan -- vaan juuri sellainen kuin sen tulikin olla,\nsopusuhtainen ja kaunis pylväs kannattamassa ihanaa taakkaansa.\n\nHän katsoi kauan nimikirjoitusta. Joan Lackland -- pelkkä kokoelma\nkirjaimia, jokapäiväisiä kirjaimia, mutta kokoelma, jolla oli\nomituinen, valtava taikavoima. Se hiipi hänen aivoihinsa ja kietoi ja\nkiehtoi hänen sieluntoimintansa, niin että kaikki, mikä tänä hetkenä\nmuodosti hänen varsinaisen minänsä, muuttui rakkaudeksi tuota\nhuolimattomasti kirjoitettua nimikirjoitusta kohtaan. Nuo muutamat\njokapäiväiset kirjaimet saivat hänet tuntemaan mielessään tyhjyyden,\njoka tuotti suloista tuskaa ja ilmeni epämääräisinä, sanattomina\ntunteenpurkauksina ja viehättävinä kaihontunteina. Joan Lackland! Joka\nkerta kun hän näki nuo sanat, kohosi hänen sielunsa silmien eteen kuvia\ntytöstä tuhansissa mielialoissa ja tilanteissa. Hän näki hänen tulevan\nrajumyrskystä, jossa hänen kuunarinsa oli haaksirikkoutunut, työntävän\nveneen vesille, kalastamaan lähdössä läpimärkänä hiukset vettä valuen\nja uimapuku ruumiiseen takertuneena juoksevan rannasta sille paikalle,\nmissä hänellä oli tapana ottaa sadevesisuihku, näki hänen peloittavan\nsatasen ihmissyöjiä pakosalle tyhjällä kloraalipullolla, opettavan\nOrnfiria leipomaan, ripustavan Stetson-hattunsa arkihuoneen naulaan --\nhän kuuli hänen puhuvan vakavasti omasta kodista ja omasta elämäntyöstä\ntai nuorekkaasti, silmät innosta loistaen ja kasvot hehkuen haaveksivan\nromantiikasta ja seikkailuista. Joan Lackland! Hän mietti mielessään\nnoiden kirjainten tenhoa, kunnes alkoi ymmärtää rakkauden mystiikkaa ja\ntuntea voimakasta myötätuntoa rakastavia kohtaan, jotka piirtävät\nnimensä puihin tai kirjoittavat ne rannan hiekkaan.\n\nSitten hän jälleen palasi todellisuuteen, ja hänen katseensa\nsynkistyi. Juuri nyt Joan oli Malaitan hurjalla rannikolla ja lisäksi\nPunga-Pungassa, pahimmassa kaikista saaren kammottavista ja\nvaarallisista paikoista, jonka asukkaina oli suuri lauma\npääkallonpyytäjiä, rosvoja ja murhamiehiä. Hetkiseksi pisti hänen\npäähänsä jo tuuma kutsua venemiehistönsä koolle ja viipymättä lähteä\nvalasveneellä Punga-Pungaan. Mutta seuraavassa hetkessä hän hylkäsi\nsen. Mitä hän olisi voinut siellä tehdä? Ensiksikin Joan olisi siitä\nsuuttunut. Toiseksi hän nauraisi hänelle ja sanoisi häntä typeräksi. Ja\nitse asiassa hänen tulostaan olisi vain se apu, että he saisivat yhden\npyssyn lisää, ja niitä Joanilla oli yllin kyllin. Jos hän lähti, niin\nhänellä oli kolme mahdollisuutta valittavanaan. Hän saattoi käskeä\nJoanin palaamaan, ottaa \"Flibberty-Gibbetin\" häneltä tai purkaa heidän\nyhtiökumppanuutensa -- ja hän tunsi, että jokainen vaihtoehto oli\ntyperä ja pikkumainen, ja kuuli Joanin kylmänpäättäväisesti selittävän,\nettä hän oli täysi-ikäinen kansalainen ja ettei kenelläkään ollut\noikeutta sanoa mitä hänen piti tehdä tai jättää tekemättä. Ei, hänen\nylpeytensä ei olisi sallinut hänen lähteä Punga-Pungaan, vaikka sydän\nkuiskasi, ettei mikään olisi ollut hänelle tervetulleempaa, kuin että\nJoan lähettäisi hänelle sanan ja pyytäisi häntä tulemaan avukseen.\n\nJoanin omavaltaisessa käyttäytymisessä oli paljon sellaista, mikä\ntuotti Sheldonin sydämelle tuskaa. Häntä kauhistutti, kun hän ajatteli,\nettä Joan oli tungeskellut Guvutun juopottelevien kauppiaitten ja\nrantajätkien parissa. Se oli jo vaikeata säädylliselle miehellekin,\njoka tahtoi säilyttää kunnioituksen itseään kohtaan, mutta nuori\nnainen, tyttö heidän seurassaan, se oli aivan sietämätöntä.\n\"Flibberty-Gibbetin\" kaappaus oli oikeastaan vain huvittava, vaikkakin\nkeino, jolla hän oli sen suorittanut, loukkasi Sheldonia. Lohdullista\noli toki kuitenkin, että hän oli jättänyt Olesenin humalluttamisen\nnoiden kolmen juopporatin toimeksi. Ja samassa hän taas näki hänen\nnoiden kolmen rentun seurassa purjehtivan \"Emilyssä\" merelle päin\nGuvutun satamasta hämärissä, pimeän lähetessä. Ja hetkistä myöhemmin\nhän näki Adamu-Adamin ja Noa-Noan ja koko hänen ruskeaihoisen\ntahitilaisseurueensa -- ja hänen levottomuutensa häipyi ja nyt häntä\nvain suututti, että Joan saattoi antautua niin hurjapäisiin yrityksiin.\nJa tämän mielialan vallassa hän oli vielä astuttuaan huoneeseensa ja\njäätyään tuijottamaan naulaan, jossa hän olisi toivonut Joanin\nStetson-hatun ja patruunavyön nytkin riippuvan.\n\n\n\n\nXVIII.\n\nKirjat ovat joskus oikeassa.\n\n\nKului useita rauhallisia viikkoja. Viime aikojen taajojen\nlaivavierailujen jälkeen vanha rauha jälleen palasi Berandelle. Sheldon\njatkoi kiertokäyntejään viljelyksillä, raivasi pensaikkoja, kuivasi\nkopraa, rakensi siltoja ja ratsasteli työmailleen Joanin ostamilla\nhevosilla. Hän ei ollut kuullut mitään uutta Joanista. Laivat, jotka\nkävivät pestaamassa työmiehiä Malaitalta, jättivät säännöllisesti\nPunga-Pungan rauhaan, ja \"Clansman\", samoalainen pestauslaiva, joka\neräänä iltana auringonlaskun aikaan laski ankkurinsa Beranden\nedustalle, biljardin ja juttuhetkisen houkuttelemana, toi Sion\nalkuasukkaitten kertoman tiedon, että Punga-Pungassa oli käyty\ntaisteluita. Mutta koska nämä huhut olivat kulkeneet koko suuren saaren\npoikki, ei niihin ollut paljonkaan luottamista.\n\nSydneystä tuleva höyrylaiva \"Kammambo\" keskeytti Berandella vallitsevan\nhiljaisuuden tunniksi tuoden maihin postia ja elintarpeita sekä Joanin\ntilaamat puut ja siemenet. \"Minerva\", joka oli matkalla Cape Marshiin,\ntoi kaksi lehmää Nogista. Ja \"Apostle\", joka kiiruhti takaisin Tulagiin\ntavatakseen Sydneyn-höyryn, lähetti Ulavasta tuodut appelsiini- ja\nsitruunapuut veneellä maihin. Kaikkina näinä viikkoina vallitsi\nsuurenmoisen ihana ilma. Oli päiviä, jolloin meri lepäsi\npeilikirkkaana, värähtämättä, ja päiviä, jolloin milloin mistäkin\ntulevat tuulahdukset tuntikausia kevyesti väreilyttivät sen pintaa.\nMutta maatuuli palasi säännöllisesti illan tullen, ja öiseen aikaan\nsaattoi jokin kutteri tai ketchi kulkea ohi, mutta ne olivat aina liian\ninnokkaat käyttämään tuulta hyväkseen malttaakseen jäädä ankkuriin edes\ntunniksi.\n\nSitten tuli kauan odotettu luoteismyrsky. Se raivosi kahdeksan päivää\nheiketen vain silloin tällöin hetkeksi, muutti suuntaa asteen tai pari,\nja yltyi jälleen kahta raivoisammin myllertämään. Sheldon piti\nrakennuksia tarkoin silmällä; Balesunan vesi kohosi kohoamistaan ja\nteki niin kiivaita hyökkäyksiä juuri sitä äyrästä vastaan, jota Joan\noli neuvonut suojelemaan, että Sheldon lähetti kaikki miehet\nehkäisemään virran tuhotöitä.\n\nMyrskyn tauottua tuli taas kaunis ilma, ja eräänä aamuna Sheldon\njätti miehet työhön ja ratsasti pyssyineen kyyhkysiä ampumaan. Kahta\ntuntia myöhemmin eräs palvelija hengästyneenä ja ruumis okain ja\nrisujen raapimana juoksi hänen luokseen kertoen, että \"Martha\",\n\"Flibberty-Gibbet\" ja \"Emily\" olivat purjehtineet Beranden satamaan.\n\nTullen vastakkaiselta suunnalta pihamaalle Sheldon ei nähnyt mitään,\nennenkuin oli kiertänyt bangalon nurkan. Mutta samassa hän näkikin\nkaiken -- ensiksi vilaukselta meren, jolla \"Martha\" lepäsi suurena ja\nmahtavana, kutterin ja ketchin, jotka olivat auttaneet sen karilta,\nsitten suuren joukon äsken paikalle tuotuja ihmissyöjiä, jotka\nseisoivat verannan portaitten edessä jännittyneinä odottaen. Heillä oli\nkullakin yllään lumivalkoinen lava-lava, siitä Sheldon päätteli, että\nhe olivat uusia työmiehiä. Eräs joukosta laskeutui juuri portaita\nmyöten muitten luo, ja toinen, nimeltä kutsuttuna astui portaita ylös.\nÄäni, joka oli lausunut nimen, oli Joanin, ja Sheldon kiristi ohjaksia\nja seurasi tarkkaavaisesti. Joan istui verannalla pöydän takana\nMunsterin ja hänen valkoihoisen perämiehensä välissä. Kaikki kolme\nmerkitsivät jotakin pitkiin luetteloihin, Joan teki kysymyksiä ja\nkirjoitti vastaukset Beranden suureen, punakantiseen työkirjaan.\n\n\"Mikä nimi?\" kysyi hän portailla seisovalta mustaihoiselta.\n\n\"Tagari\", oli vastaus. Mies irvisti ja pyöritteli uteliaasti silmiään\n-- hän ei ollut koskaan ennen nähnyt valkoisen miehen asumusta.\n\n\"Mikä paikka sinu koti?\"\n\n\"Bangura.\"\n\nEi kukaan ollut huomannut Sheldonia, ja hän istui yhä hevosensa selässä\nja katseli. Miehen vastaus ja pestauskirjojen merkinnät eivät\nvastanneet toisiaan. Tämä aiheutti keskustelua, kunnes Munster ratkaisi\npulman.\n\n\"Bangurako?\" sanoi hän. \"Sehän on tuo pieni rantatörmä Lattan lahden\nperukassa. Tähän hänet on merkitty Lattasta kotoisin olevaksi -- kas,\ntuossa se on, 'Tagari, Latta'.\"\n\n\"Mihin paikkaan sinä menet, kun lopetat työsi valkoisen herran luona?\"\nkysyi Joan.\n\n\"Bangura\", vastasi mies, ja Joan merkitsi paikan kirjaansa.\n\n\"Ogu!\" kutsui Joan.\n\nTagari astui portaita alas, ja toinen musta mies tuli hänen sijaansa.\nMutta juuri ennenkuin Tagari oli ehtinyt alimmalle portaalle, hän\nhuomasi Sheldonin. Hevonen oli ensimmäinen, jonka miesparka eläissään\noli nähnyt, Ja hän päästi kauhun ulvahduksen ja ryntäsi kuin mieletön\nportaita ylös. Samassa silmänräpäyksessä koko musta lauma kauhun\nvaltaamana pakeni Sheldonin läheisyydestä. Palvelijat nauraa irvistivät\nja koettivat rohkaista ja selitellä. Viimein hurja pako saatiinkin\npysähdytetyksi, ja vastapestatut pääkallonpyytäjät palasivat paikalle\npainautuen lähelle toisiaan ja epäluuloisesti tuijottaen kauhistavaan\nhirviöön.\n\n\"Halloo!\" huudahti Joan. \"Mitä te ajattelette? Tehän peloitatte kaikki\nminun mieheni käpälämäkeen. Tulkaa tänne!\"\n\n\"Mitä arvelette heistä?\" kysyi hän heidän käteltyään toisiaan. \"Ja mitä\narvelette tuosta?\" -- hän osoitti \"Marthaa\" kädellään. \"Minä luulin,\nettä olitte hylännyt koko plantaasin ja että minun täytyi viedä miehet\nasuntoihinsa. Eivätkö he ole kauniit katsella? Näettekö tuon\nhalkinenäisen? Hän on ainoa, joka ei ole Punga-Pungan rannikolta. Ja\nkuitenkin kaikki sanoivat, etteivät Punga-Pungan neekerit anna pestata\nitseään. Katsokaa heitä ja onnitelkaa minua. Heidän joukossaan ei ole\nainoatakaan lasta eikä keskenkasvuista nuorukaista. Kaikki ovat miehiä,\nkaikki ensimmäisestä viimeiseen. Minulla on niin pitkä juttu\nkerrottavana, etten tiedä mistä alkaa, enkä aiokaan alkaa ensinkään,\nennenkuin tämä työ on lopussa ja ennenkuin te olette sanonut, ettette\nole minulle vihainen... Ogu -- mikä paikka sinu koti?\" jatkoi hän\nkuulusteluaan. Mutta Ogu oli bushmanni, joka ei lainkaan ymmärtänyt\ntuota melkein yleismaailmallista etelämeren-englantia, ja puolisen\ntusinaa hänen tovereistaan kiisteli siitä, kuka saisi olla hänen\ntulkkinaan.\n\n\"Meillä on vain pari kolme jäljellä\", sanoi Joan Sheldonille, \"sitten\nolemme valmiit. Mutta te ette ole vielä sanonut minulle, ettette ole\nvihainen.\"\n\nSheldon katsoi hänen kirkkaihin silmiinsä, joiden avoimen katseen hän\nkokemuksesta tiesi niin helposti voivan muuttua ärsyttävän\nuhkamieliseksi. Ja katsoessaan häneen hän äkkiä huomasi, ettei koskaan\nollut voinut puoleksikaan kuvitella, kuinka suuren ilon Joanin paluu\nhänelle tuottaisi.\n\n\"Minä olin vihainen\", sanoi hän tyynesti. \"Ja olen vieläkin vihainen,\nhyvin vihainen\" -- hän huomasi uhman pilkahduksen Joanin katseessa ja\ntunsi pientä kammoa -- \"mutta minä annoin anteeksi ja annan taas\nuudestaan kaiken anteeksi. Mutta pysyn yhä edelleen väitteessäni,\nettä...\"\n\n\"... että minulla pitäisi olla holhooja\", keskeytti Joan. \"Mutta se\npäivä ei tule koskaan. Jumalan kiitos, minä olen ehtinyt lailliseen\nikään ja saan hoitaa liikeasioita omin päin. Mitä muuten pidätte\nripeistä amerikkalaisista menettelytavoistani?\"\n\n\"Mr Raff ei kuulemani mukaan ole niihin erikoisen ihastunut\", sanoi\nSheldon vältellen, \"ja aivan varmaan te olette pudistellut heidän\nkuivia luurankojansa niin että he ovat saaneet tarpeekseen joksikin\naikaa. Mutta minä tahtoisin tietää, menestyvätkö kaikki amerikattaret\nyhtä hyvin liikeyrityksissään.\"\n\n\"Minulla oli onni matkassa, siitä melkein kaikki johtui\", selitti Joan\nvaatimattomasti, mutta hänen silmänsä loistivat tyytyväisyydestä.\nSheldon tiesi, että hänen kiitoksensa, niin hillitty kuin se olikin,\noli miellyttävästi hivellyt Joanin poikamaista turhamaisuutta.\n\n\"Vai onneako vain?\" huudahti pitkä perämies Sparrowhawk, ja hänen\nkasvonsa loistivat ihailusta. \"Se oli kovaa työtä, sitä se oli. Me\nansaitsimme palkkamme. Hän pani meidät tekemään työtä, kunnes siihen\npaikkaan näännyimme. Ja puolet aikaa olimme menehtymäisillämme\nkuumeeseen. Ja niin hänkin oli, mutta hän ei tahtonut olla laiskana\neikä antanut meidänkään olla. Minä sanon teille, että hän sopisi\norjainkatsastajaksi. 'Vielä yksi yritys, mr Sparrowhawk', sanoi hän\nminulle, 'ja sitten saatte mennä vuoteeseen viikoksi' -- ja minä tein\ntyötä ja horjuin ja hoipuin kuin aave, ja sapenkeltainen valo välähteli\nsilmissäni ja pääni oli haljeta. Olin aivan kuitti, mutta tein kuin\nteinkin sen yhden yrityksen, ja sitten hän taas alkoi: 'Vielä kerta, mr\nSparrowhawk, yksi ainoa kerta vain.' Ja taivas varjelkoon, miten hän\nhakkaili vanhaa Kina-Kinaa!\"\n\nHän pudisti moittivasti päätään ja oli samalla naurusta\npakahtumaisillaan.\n\n\"Kina-Kina oli vanhempi kuin Telepasse ja vielä likaisempi\", vakuutti\nJoan Sheldonille, \"ja olen varma siitä, että hän on paljon ilkeämpikin.\nMutta onko tämä nyt työntekoa? Käykäämme loppuun nämä luettelot!\"\n\nHän kääntyi portailla odottavan mustan puoleen.\n\n\"Ogu, kun sinu lopeta työ suuren valkean herran luona, sinu mene\nNot-Not. -- Kuule, Tagari, sinu puhu tämä fella Ogu kanssa. Kun hän\nlopeta, hän mene Not-Not. -- Oletteko merkinnyt sen, mr Munster?\" --\n\n\"Mutta te olette rikkonut pestaussääntöjä\", sanoi Sheldon, kun uudet\ntyömiehet olivat lähteneet asuntoihinsa. \"'Flibbertyllä' ja 'Emilyllä'\nei ole oikeutta ottaa sataaviittäkymmentä miestä. Mitä Burnett siitä\nsanoi?\"\n\n\"Hän antoi heidän mennä, kaikkien\", vastasi Joan. \"Kapteeni Munster\nkertoo kyllä teille mitä hän sanoi, jotain riivattua tai muuta\nsensuuntaista. Nyt minun pitää juosta siistiytymään. Ovatko Sydneystä\ntilaaman tavarat saapuneet?\"\n\n\"Teidän tavaranne ovat asunnossanne\", sanoi Sheldon. \"Kiiruhtakaa,\nsillä aamiainen odottaa. Antakaa minulle hattunne ja vyönne! Olkaa hyvä\nja antakaa ne minulle. On vain yksi naula, johon ne voi ripustaa, ja\nminä tiedän missä se on.\"\n\nJoan loi häneen pikaisen katseen, joka oli miltei naisellinen, ja\nhuoahti helpotuksesta irroitettuaan yltään raskaan vyön ja ojentaessaan\nsen Sheldonille.\n\n\"Luulen melkein, etten koskaan enää tahdo kantaa revolveria\", valitti\nhän. \"Olenpa varma, että se on hangannut loven kylkeeni. En olisi\nkoskaan voinut uneksiakaan, että voisin näin julmasti kyllästyä\nsiihen.\"\n\nSheldon katsoi hänen jälkeensä; portaitten juureen päästyään Joan äkkiä\nkääntyi ja huudahti:\n\n\"Taivas! En voi sanoa, kuinka hyvältä tuntuu olla taas kotona!\"\n\nSheldon näki hänen astuvan pihan poikki pienelle ruohomajalleen, ja\näkkiä hänelle selveni, että Berande oli ainoa paikka koko avarassa\nmaailmassa, jota Joan saattoi sanoa kodikseen.\n\n\"Ja Burnett sanoi: 'Kyllä on vallan riivattua, että... pyydän anteeksi,\nmiss Lackland, mutta te olette kevytmielisesti rikkonut pestauslakeja\nja tiedätte sen'\", kertoi kapteeni Munster miesten istuessa whiskynsä\nääressä Joanin paluuta odotellen.\n\n\"Ja sitten tyttö sanoo: 'Mr Burnett, osoittakaahan minulle, mikä pykälä\nkieltää ottamasta matkustajia karille ajautuneesta laivasta?' -- 'Eihän\ntässä ole siitä kysymys', sanoo Burnett. 'Juuri siitä tässä on kysymys\neikä mistään muusta', sanoo tyttö, 'pitäkää se mielessänne ja\nhuolehtikaa siitä, että pestaamani miehet pääsevät jatkamaan matkaa.\nVoittehan lähettää minusta tiedonannon yliasiamiehelle, jos haluatte,\nmutta minulla on täällä kolme alusta, jotka odottavat, että te\nsuvaitsette antaa niille luvan jatkaa matkaansa, ja jos te vielä kauan\nviivytätte niiden lähtöä, niin täältä lähetetään toinenkin tiedonanto\nyliasiamiehelle.' 'Te saatte vastata tästä, kapteeni Munster', sähisi\nhän silloin minulle niin äkäisenä, että olisi voinut niellä\nrautakankia. 'Eipä suinkaan', sanoo tyttö. 'Minä olen vuokrannut\n'Emilyn', ja kapteeni Munster on toiminut minun määräysteni\nmukaan.' Mitä Burnett olisi voinut tehdä? Hän antoi matkaluvan\nsadalleviidellekymmenelle, vaikka 'Emilyllä' oli oikeus ottaa vain\nneljäkymmentä ja 'Flibberty-Gibbetillä' kolmekymmentäviisi.\"\n\n\"Mutta minä en ymmärrä, kuinka hän sai ne sataviisikymmentä\npestatuksi\", sanoi Sheldon.\n\n\"Kerronpa teille, miten hän järjesti sen asian. Kun 'Martha' oli saatu\nkarilta, niin meidän piti nostaa se rannalle lahden yläpäähän ja\nkorjausten kestäessä -- piti tehdä uusi peräsin, parannella purjeita,\nhankkia yhtä ja toista neekereiltä ja niin edespäin -- niin, silloin\nmiss Lackland lainasi Sparrowhawkin kuljettamaan 'Flibbertyä' yhdessä\nCurtisin kanssa, antoi Brahmsin minulle Sparrowhawkin sijaan ja lähetti\nmolemmat alukset miehiä pestaamaan. Ja neekerit tulivat helpolla, totta\nvie. Niillä mailla ei juuri ole pestausta harjoitettu. 'Scottish\nChiefsin' ajoilta asti ei yksikään pestauslaiva ole koettanut onneaan\nsillä rannikolla, ja me olimme jo päntänneet niin paljon jumalanpelkoa\nneekerien päihin, että kaikki olivat lauhkeita kuin lampaat. Saatuamme\nlaivat täyteen palasimme katsomaan, miten 'Martha' edistyi.\"\n\n\"Ja luulimme, että heti lähtisimme kotiin saaliinemme\", tokaisi\nSparrowhawk väliin. \"Mutta varjelkoon, miss Lackland ei koskaan ole\ntyytyväinen. 'Minä otan nuo miehet 'Marthaan', sanoo hän,' ja te saatte\nlähteä täyttämään laivanne uudestaan.'\"\n\n\"Mutta minä sanoin hänelle, ettei se käynyt päinsä\", jatkoi Munster.\n\"Sanoin, että 'Marthalla' ei ollut lupaa ottaa rekryyttejä. 'Vai niin,\neikö se käy päinsä niinkö?' sanoi hän. Ja sitten hän seisoi ja mietti\nhetkisen.\n\n\"Ja minä olin ennenkin nähnyt hänen miettivän\", huudahti Sparrowhawk,\n\"ja tiesin heti, että hän ennen pitkää ratkaisee pulman.\"\n\nMunster sytytti savukkeen ja jatkoi:\n\n\"'Näettekö tuon matalikon', sanoi hän minulle, 'tuon, jonka ympärillä\nvesi alituisesti loiskuu. Juuri sen kohdalla käy virta. Näettehän nuo\noikulliset pienet vedenpinnan väreet? Nyt on hyvä ilma ja luode. Nyt te\nlähdette matkaan molemmat, eikä teidän tarvitse muuta kuin pitää huolta\nsiitä, ettette saa laivojanne kääntymään tuossa samaisessa\nvirtapaikassa, vaan että virta vie teidät kauniisti karille.'\"\n\n\"'Tuo vesitilkka ei jaksa kuljettaa laivaa muuta kuin enintään parin\nkuparilaatan verran', sanoi tyttö, kun Munster aikoi mukista vastaan\",\nselitti Sparrovhawk. \"Se tyttö ei ole ensi kertaa pappia kyydissä.\"\n\n\"'Sitten minä tulen ja pelastan teidän rekryyttinne ja purjehdin\ntieheni. Sehän on hyvin yksinkertaista, eikö totta', sanoi hän.\"\nMunster jatkoi taas kertomustaan' \"'Odottakaa, kunnes taas on vuoksen\naika. Silloin te nostatte ankkurin ja lähdette noutamaan lisää miehiä'\nEi mikään laki kiellä teitä ottamasta rekryyttejä laivaanne, kun niitä\nei ole siinä ennestään.' 'Mutta laki kieltää tappamasta heitä nälkään',\nsanoin minä, 'tiedättehän itse, että meillä ei juuri ole sanottavia\nruokavarastoja laivoissamme ja 'Marthassa' ei ole leivän muruakaan!'\"\n\n\"Me olimme kaikki saaneet tyytyä alkuasukkaitten _kai-kaihin_\", sanoi\nSparrowhawk.\n\n\"'Älkää olko siitä huolissanne, kapteeni Munster', sanoo tyttö. 'Minä\nvoin 'Marthalla' hankkia muonaa kahdeksaksikymmeneksineljäksi\nkuukaudeksi ja te molemmat saman verran laivoillanne. Lähtekää nyt vain\nja katsokaa, että joudutte karille, ennenkuin tuuli vakaantuu ja tekee\nkoko tempun tyhjäksi. Lähetän veneet avuksenne heti kun törmäätte\nkarille. Ja nyt hyvästi, hyvät herrat!'\"\n\n\"Ja me teimme niinkuin hän oli sanonut\", sanoi Sparrowhawk\njuhlallisesti ja alkoi sitten nauraa hihittää. \"Me laskimme\nylähankatuuleen, ja minä ohjasin 'Emilyn' matalikkoa kohti. 'Kierrä!'\nkirkui kapteeni Munster minulle, 'kierrä tai minäkin joudun karille!'\nJa hän kirkui muutakin paljon rumempaa. Mutta minä en ollut\nkuulevinanikaan. Laiva ei kääntynyt totta totisesti, ja 'Flibberty'\ntörmäsi meitä kohti ja takertui meihin, ja me ajauduimme karille\nsemmoisessa sekamelskassa, ettei pahemmasta väliä. Miss Lackland siirsi\nrekryytit omaan laivaansa -- ja kepponen oli onnistunut.\"\n\n\"Mutta missä hän oli luoteismyrskyn ajan?\" kysyi Sheldon.\n\n\"Langa-Langassa. Purjehti sinne myrskyn alkaessa ja oli siellä koko\nviikon ja osteli muonaa neekereiltä. Meidän tullessamme Tulagiin oli\nhän siellä meitä odottamassa ja väitteli Burnettin kanssa. Sanon\nteille, mr Sheldon, tuo tyttö on ihme kerrassaan.\"\n\nMunster täytti lasinsa, ja Sheldonin vilkaistessa pihamaan yli Joanin\nasuntoon päin kärsimättömästi odottaen hänen tuloaan Sparrowhawk\njatkoi:\n\n\"Ja rohkea! Hän on rohkein olento, mies tai nainen, jonka mikään tuuli\nkoskaan on tuonut Salomonille. Olisittepa nähnyt Punga-Pungan sinä\naamuna, jolloin me sinne saavuimme. Snider-kiväärejä paukahteli\nrannalla ja mangrove-pensaikoissa, sotarummut rämisivät viidakoissa, ja\nmerkkitulien savuja näkyi joka suunnalta. 'Tämä menee päin mäntyä',\nsanoi kapteeni Munster.\"\n\n\"Niin sanoin\", myönsi kapteeni. \"Oli aivan selvää, että kaikki oli\nmenossa päin mäntyä. Sen saattoi nähdä puolella silmällä ja kuulla\ntoisella korvalla.\"\n\n\"'Te puhutte niinkuin olisitte oma isoäitinne', sanoi miss Lackland\nhänelle. 'Emmehän me vielä ole edes päässeet perille, saati sitten\njoutuneet perikatoon. Odottakaa nyt ainakin, kunnes ankkuri on\nlaskettu, ennenkuin rupeatte pelkäämään.'\"\n\n\"Niin hän sanoi minulle\", selitti Munster. \"Ja minä tietysti raivostuin\nniin, etten välittänyt mistään, mitä tapahtui. Me koetimme\nlähettää veneen tiedusteluretkelle, mutta sitä tervehdittiin\nlaukauksilla. Ja aina silloin tällöin joku neekeri ampui meitä\nkaukaa mangrove-pensaikoista.\"\n\n\"He olivat vain neljännesmailin päässä meistä\", kertoi Sparrowhawk, \"ja\nse oli hemmetin harmillista. 'Älkää ampuko, elleivät ne koeta päästä\nlaivaan', kielsi miss Lackland, mutta ne saastaiset villit eivät\ntahtoneetkaan hyökätä laivaan. He pysyivät piilossa pensaikoissaan ja\nampua paukuttelivat. Sinä iltana pidettiin 'Flibbertyn' kajuutassa\nsotaneuvotteluja. 'Meidän täytyy', sanoi miss Lackland, 'saada\npanttivankeja.'\"\n\n\"'Sellaista tapahtuu kirjoissa', sanoin minä aikoen nauraa tuon\nhullutuksen hänen päästään\", keskeytti Munster.\n\n\"'Se on totta', sanoi hän, 'mutta ettekö koskaan ole huomannut, että\nkirjat voivat olla oikeassa?' Minä pudistin päätäni. 'Silloin teidän on\naika oppia se nyt', sanoi hän. 'Sanonpa teille jotain', sanoin minä,\n'ja se on, että ennen saa paha viedä minut pesäänsä, ennenkuin teidän\nonnistuu saada minut öiseen aikaan maihin varastamaan neekereitä\ntällaiselta paikalta.'\"\n\n\"Te ette sanonut 'paha'\", oikaisi Sparrowhawk. \"Sanoitte 'perkele'.\"\n\n\"Niin sanoin ja sitä tarkoitinkin.\"\n\n\"'Ei kukaan ole pyytänyt teitä menemään maihin', sanoi tyttö nopeasti\nkuin salaman leimahdus.\" Sparrowhawk irvisteli tyytyväisenä. \"Ja hän\nsanoi muutakin. Hän sanoi: 'Ja jos minä huomaan, että olette lähtenyt\nmaihin ilman minun käskyäni, niin varokaa itseänne -- ymmärrättekö,\nkapteeni Munster?'\"\n\n\"Kenen asia on kertoa tämä, hitto soikoon, teidänkö vai minun?\" kysyi\nlaivuri suutuksissaan.\n\n\"No eikö hän muka sanonut niin?\" intti perämies.\n\n\"Sanoi, sanoi, jos teidän välttämättä pitää saada se todistetuksi. Ja\nkun kerran olette alkanut, niin voisitte samalla kertoa, mitä hän\nteille sanoi, kun sanoitte, ettette tahtonut mennä Punga-Pungan\nrannikolle pestaamaan, vaikka olisitte saanut kaksinkertaisen palkan.\"\n\nSparrowhawkin ahavoituneet kasvot lensivät vielä punaisemmiksi, ja hän\nkoetti naurulla ja virnistelyllä päästä koko jutusta.\n\n\"Jatkakaa, jatkakaa\", kehoitti Sheldon, ja Munster alkoi jälleen\nkertoa.\n\n\"'Lujaa kättä me tässä tarvitsemme', sanoi hän. 'Kovakouraisesti heitä\non kohdeltava, muu ei kelpaa, ja meidän on alunpitäen saatava luja ote.\nMinä lähden ensi yönä maihin ja tuon Kina-Kinan itsensä laivaan enkä\nedes kysy, ketä haluttaa lähteä mukaan, sillä olen jo järjestänyt\nkullekin tehtävänsä. Otan mukaani laivamieheni sekä yhden valkoisen.'\n-- 'Tuo valkoinen olen tietysti minä', sanoin, sillä olin sillä\nhetkellä tarpeeksi hurja lähteäkseni vaikka helvettiin ja takaisin\ntaas. 'Ettepä tietystikään', sanoi hän. 'Te saatte hoitaa venettä,\njonka tehtävänä on suojella meitä. Curtis joutuu tiedusteluveneeseen.\nFowler seuraa minua. Brahms ottaa huostaansa 'Flibbertyn' ja\nSparrowhawk 'Emilyn'. Lähdemme kello yksi.'\n\n\"Jukoliste, se oli tiukkaa työtä tuo suojelusveneessä loikominem. En\nollut koskaan luullut, että työttömänä olo olisi niin kovaa työtä. Me\npysähdyimme noin viidenkymmenen sylen matkan päähän ja näimme toisen\nveneen menevän rantaan. Mangrove-puitten alla oli niin pimeätä, ettemme\nvoineet erottaa mitään. Tunnetteko tuon pienen, apinan näköisen\nneekerin, Sheldon, joka on 'Flibbertyn' kokkina? No niin, hän oli\nkaksikymmentä vuotta takaperin ollut laivapoikana 'Scottish Chiefsissä'\nja laivan onnettomuuden jälkeen orjana Punga-Pungassa. Sen miss\nLackland oli saanut tietää. Ja kokki otettiin oppaaksi. Miss Lackland\nantoi hänelle puoli laatikollista tupakkaa sen yön työstä --\"\n\n\"Ja säikytti hänet puolikuoliaaksi, ennenkuin sai hänet lähtemään\nmukaan\", huomautti Sparrowhawk. \"En ole koskaan nähnyt mitään niin\nmustaa kuin tuo mangrove-metsä oli. Tuijotin siihen, kunnes silmäni\nolivat pudota päästä. Ja sitten katsahdin tähtiin ja kuuntelin\nmaininkia, joka huokaillen löi karia vasten. Ja sitten joku koira\nhaukkui. Muistatteko sen koiran, Sparrowhawk? Olin saada halvauksen,\nkun se kunnoton alkoi. Hetken kuluttua se vaikeni -- ei ollut\nensinkään haukkunutkaan maihinnousijoita, ja sitten hiljaisuus oli\nentistä täydellisempi ja mangrove-puut tulivat vielä mustemmiksi\nja minä jaksoin töintuskin olla huutamatta Curtisia, joka oli\ntiedusteluveneessä, vain saadakseni tietää, etten ollut ainoa hengissä\noleva valkoinen mies.\n\n\"Tietysti siellä syntyi meteli. Täytyihän sen syntyä ja tiesinhän sen,\nmutta siitä huolimatta se sai minut pelästymään. En ole koskaan\neläissäni kuullut semmoista kirkumista ja ulvontaa. Neekerit olivat\nluultavasti syöksyneet pensaikkoihin tutkimatta mitä oli tekeillä, ja\ntahitilaiset riehuivat kuin mielipuolet, ampuivat ilmaan ja kirkuivat\nkiihoittaakseen heitä pakenemaan edelleen. Ja sitten, aivan äkkiä,\nhiljaisuus taas palasi; vain jokunen pienokainen, joka oli pudonnut\näitinsä sylistä joukon paetessa, itki pensaikoissa.\n\n\"Ja sitten kuulin heidän tulevan mangrove-metsän läpi ja kuulin airon\nlyönnin laivan laitaa vastaan ja miss Lacklandin naurun ja tiesin\nkaiken olevan all right. Me tulimme laivaan ampumatta ainoatakaan\nlaukausta. Ja kautta kaikkien taivasten! hän oli osoittanut, että\nkirjat voivat puhua totta, sillä itse vanha Kina-Kina siellä vedettiin\npartaan yli. Hän tutisi pelosta ja kirskui kuin apina. Kaikki muu kävi\nsitten helposti. Kina-Kinan sana oli heidän lakinsa, ja hän oli aivan\njärjiltään pelosta. Me pidätimme hänet laivassa ja annoimme hänen\nlähettää maihin julistuksia koko ajan kun viivyimme Punga-Pungassa.\n\n\"Se oli hyvä temppu toisessakin suhteessa. Hän pakotti Kina-Kinan\nantamaan kansalleen määräyksen, että heidän oli palautettava kaikki,\nmitä olivat varastanet 'Marthasta'. Ja kaikki tuli takaisin, päivä\npäivältä -- kompassit, taljat, purjeet, köydet, lääkearkut, liput,\nmerkinantoliput -- sanalla sanoen kaikki paitsi niitä kauppatavaroita\nja elintarpeita, jotka he jo olivat ehtineet syödä suuhunsa. Hän antoi\nheille tietysti hiukan tupakkaa silloin tällöin, jotta he pysyisivät\nhyvällä tuulella.\"\n\n\"Antoi kuin antoikin\", huudahti Sparrowhawk. \"Hän antoi niille\nveijareille viisi syltä puuvillakangasta isosta purjeesta, kaksi myttyä\ntupakkaa kronometrista ja yhdentoista pennyn arvoisen tuppipuukon\nsadasta sylestä uudenuutukaista viiden tuuman manillaköyttä, Lujalla\notteellaan hän oli alussa saanut Kina-Kinan valtaansa ja piti häntä\nkovilla koko ajan. Hän -- kas tuossa hän tuleekin.\"\n\nSheldon hämmästyi suuresti nähdessään hänet. Koko ajan Punga-Pungan\ntapahtumia kerrottaessa hän oli nähnyt Joanin edessään sellaisena kuin\nhän aina oli hänet tuntenut, huonosti puettuna, hameessa, joka oli\ntehty akkunaverhokankaasta, pojan paita puserona, olkisandaalit\njalkineina, Stetson-hattu päässä ja ikuinen revolveri asun\ntäydennyksenä. Sydneystä tilattu puku oli kokonaan muuttanut hänen\nulkonaisen olemuksensa. Yksinkertainen, jostakin pesukankaasta ommeltu\npuku antoi hänen solakalle vartalolleen sorean naisellisuuden leiman,\njoka oli Sheldonille aivan outo. Ruskeat kengät pilkistivät hameen alta\nhänen astuessaan pihamaan poikki, ja kerran hän vilaukselta näki\nruskeaan, läpinäkyvään sukkaan verhotun nilkan. Kaiken kaikkiaan nämä\nulkonaiset korut olivat tehneet hänet monta vertaa entistään\nnaisellisemmaksi, ja hänen hurjat satumaiset seikkailunsa tuntuivat\nSheldonista entistä käsittämättömämmiltä.\n\nHeidän mennessään sisään aamiaiselle Sheldon huomasi, että Munster\nja Sparrowhawk olivat hämmästyneet yhtä suuresti kuin hänkin.\nTuttavallisuus oli kadonnut tipotiehensä, ja heidän käytöksensä oli\näkkiä tullut äärettömän kunnioittavaksi.\n\n\"Min& olen raivannut meille uusia maita\", sanoi Joan alkaessaan kaataa\nkahvia kuppeihin. \"Vanha Kina-Kina ei koskaan unohda minua, siitä olen\nvarma, ja sieltä saan miehiä milloin ikinä haluan. Näin Morganin\nGuvutussa. Hän on halukas sitoutumaan tuhannen miehen kauppaan ja lupaa\nmaksaa neljäkymmentä shillinkiä kappaleelta. Kerroinko teille, että\nhankin 'Marthalle' pestauslupakirjan. Tein sen ja nyt se kuljettaa\nkahdeksankymmentä neekeriä joka matkallaan.\"\n\nSheldon hymyili hieman katkerasti itsekseen. Ihmeellinen nainen, joka\nsydneyläiseen pukuunsa puettuna oli astunut pihan poikki, oli kadonnut\n-- ja hän kuuli taas pojan puhuvan.\n\n\n\n\nXIX.\n\nKadonnut lelu.\n\n\n\"Kas niin\", sanoi Joan huoahtaen, \"nyt olen osoittanut teille muutamia\nripeitä amerikkalaisia toimintatapoja, jotka menestyvät ja vievät\ntuloksiin, ja kuitenkin te taas aiotte jatkaa hidasta myyräntyötänne.\"\n\nViisi päivää oli kulunut, ja Joan ja Sheldon seisoivat verannalla\nkatsoen \"Marthaa\", joka suunnaten kulkunsa tiukasti tuulta vastaan\nloittoni rannasta. Noina viitenä päivänä Joan ei ollut sanallakaan\nilmaissut hartainta toivomustaan, mutta Sheldon, joka tähän seikkaan\nnähden luki hänen ajatuksensa kuin avoimesta kirjasta, oli huomannut\nhänen parikymmentä kertaa johtavan puheen siihen suuntaan toivoen, että\nSheldon itse ehdottaisi, että hän ottaisi \"Marthan\" päällikkyyden\nhuostaansa. Hän oli odottanut, että Sheldon sanoisi ratkaisevan sanan,\nja oli vahvasti päättänyt olla itse sitä sanomatta. Sopivan laivurin\nhankkiminen oli ollut vaikea tehtävä. Joan oli aluksestaan\nmustasukkainen, eikä kukaan ehdotetuista ollut häntä tyydyttänyt.\n\n\"Olesenko?\" oli hän kysynyt. \"Hän menee kyllä mukiin 'Flibbertyllä',\nkun minä tahitilaisineni olen saapuvilla, niin että voin pelastaa\naluksen, kun se on menemäisillään kappaleiksi hänen velttoutensa takia.\nMutta 'Marthan' kapteenina? Mahdotonta!\"\n\n\"Munster? Niin, hän on Salomonin-saarten ainoa kapteeni, joka hoitaa\nvirkaansa niin että se minua miellyttää. Mutta hänestäkin tiedetään\npahaa. Hänen syynsä oli, että 'Umbawa' joutui haaksirikkoon ja\nsataneljäkymmentä henkeä hukkui. Hän oli ensimmäinen perämies ja hoiti\npäällikkyyttä. Toimi tietoisesti vasten annettuja määräyksiä. Ei ole\nihme, että hänet erotettiin...\n\n\"Christian Young ei ole koskaan kuljettanut isoa laivaa. Ja\nsitäpaitsi meillä ei ole varaa maksaa hänelle niin paljoa kuin hän\nansaitsee 'Minervalla'. Sparrowhawk on hyvä mies --- käskyjä\ntäyttämään. Omaa aloitekykyä hänessä ei ole vähääkään. Hän on taitava\nmerimies, mutta ei kelpaa hoitamaan päällikkyyttä. Sanon teille, että\nolin aivan hermostunut koko ajan, kun hän oli 'Flibbertyn' päällikkönä\nPunga-Pungassa, kun minun täytyi pitää huolta 'Marthasta'.\"\n\nJa niin oli aina käynyt. Ei yksikään ehdotettu nimi tyydyttänyt häntä,\nja hänen sattuvat arvostelunsa saivat Sheldonin hämmästymään.\nKymmenisen kertaa Joan oli vähällä saada hänet tunnustamaan, että sen\narvostelun mukaan, jonka hän oli antanut Salomonin-saarten\nmerimiehistä, hän itse oli ainoa \"Marthan\" päälliköksi sopiva henkilö.\nMutta joka kerta Sheldon hillitsi itsensä, ja Joanin ylpeys esti häntä\nitseään sitä ehdottamasta. \"Mies, joka pystyy ohjaamaan pientä\nvalasvenettä, ei silti aina sovi kuunarin kapteeniksi\", vastasi hän\nkerrankin erääseen Sheldonin väitteeseen. \"Sitäpaitsi 'Marthan'\nkaltaisen laivan päälliköksi tarvitaan laajakatseinen mies, joka osaa\nnähdä asiat suuressa mittakaavassa; häneltä vaaditaan kykyä ja\nyritteliäisyyttä.\"\n\n\"Mutta jos teidän tahitilaisenne ovat mukana laivassa...\" Sheldon\nkoetti toista keinoa.\n\n\"Ei ainoakaan tahitilaisistani lähde mukaan\", oli Joan heti vastannut.\n\"Minun mieheni pysyvät siellä missä minäkin. Enhän voi tietää, milloin\ntulen heitä tarvitsemaan. Kun minä purjehdin jonnekin, niin he tulevat\nkanssani, mutta jos minä jään maihin, niin hekin jäävät. Kyllä minä\nkeksin heille yllin kyllin työtä täällä plantaasilla. Olette nähnyt\nheidän raivaavan maata ja tiedätte, että jok'ainoa heistä on viiden\nkuuden teidän ihmissyöjänne arvoinen.\"\n\nJa niinpä Joan nyt seisoi Sheldonin vieressä ja huokasi nähdessään\n\"Marthan\" luovivan merelle vanha Savo-saarelta kutsuttu Kinross\npäällikkönään.\n\n\"Kinross on vanha kivettymä\", sanoi hän, ja hitunen katkeruutta väreili\nhänen äänessään. \"Hän ei koskaan tule uhkarohkeudellaan aiheuttamaan\nhaaksirikkoa, siitä voitte olla varma, mutta hän on aivan lapsellisen\npelkurimainen, ja pelkurimaiset laivurit tekevät aivan yhtä usein\nhaaksirikkoja kuin uhkarohkeat. Jonakin päivänä 'Martha' joutuu\nhaaksirikkoon siksi, että on vain yksi pelastuksen mahdollisuus eikä\nKinross uskalla koettaa sitä. Minä tunnen hänen kaltaisensa merimiehet.\nPeläten käyttää hyväksensä otollista tuulenpuuskaa, joka veisi hänet\nmääränpäähän kahdessakymmenessä tunnissa, hän tyvenen tullen jää\npaikalleen istumaan ja saa viikkokauden pyrkiä satamaansa. Kyllä\n'Martha' tulee ansaitsemaan rahaa hänen ollessaan kapteenina, siitä ei\nole epäilystä, mutta ei läheskään niin paljoa kuin se ansaitsisi täysin\nkykenevän päällikön kuljettamana.\"\n\nHän vaikeni ja katsoi punoittavin poskin ja silmät säteillen merelle.\n\n\"Taivas! Se on hurmaava! Katsokaa, millaiset vuot se kyntää,\nja kuitenkaan tämä tuuli ei ole vielä mitään. Mutta eipä se\nolekaan pohjattu tavallisella valkometallilla, vaan joka tuuma on\nsotalaiva-vaskea. Minä panin miehiä kiilloittamaan sitä kookospähkinän\nkuvulla, silloin kun sitä korjattiin Punga-Pungassa. Se oli\nhylkeenpyyntialus, ennenkuin tämä kullanetsijäretkikunta sai sen\nhaltuunsa. Ja hylkeenpyyntilaivan pitää olla hyvä purjehtija. Ne ovat\nuseammin kuin kerran luikkineet venäläisten toisen luokan risteilijäin\nkynsistä ylhäällä Siperian vesillä. Sanonpa suoraan, että jos olisin\nvoinut uneksiakaan, että minua Guvutussa odotti niin suuri onni, että\nsain sen vähemmällä kuin kolmellasadalla dollarilla, niin en koskaan\nolisi ruvennut teidän yhtiökumppaniksenne. Ja siinä tapauksessa minä\nnyt purjehtisin sillä.\"\n\nSheldon huomasi yht'äkkiä, miten oikeassa Joan oli. Sen mitä hän\noli tehnyt, hän olisi tehnyt vaikkakaan ei olisi ollut hänen\nyhtiökumppaninsa. Ja hän, Sheldon, ei ollut millään tavoin ottanut osaa\n\"Marthan\" pelastamiseen. Omin avuin ja neuvoin, Guvutun irvihampaitten\nnaurun alaisena ja miesten sellaisten kuin Morganin ja Raffin kanssa\nkilpaillen, hän oli antautunut seikkailuunsa ja suoriutunut siitä\nkunnialla.\n\n\"Kun te puhutte noin, alkaa minusta tuntua siltä, kuin olisin paha iso\nmies, joka on ottanut pieneltä lapselta hänen rakkaimman lelunsa\",\nsanoi Sheldon äkkiä katuvaisena.\n\n\"Ja se pieni lapsi itkee leluaan.\"\n\nJoan katsoi häntä silmiin, ja Sheldon huomasi, että hänen huulensa\nhiukan vapisivat ja silmänsä olivat kosteat. Nyt hän taas oli poika\nkiireestä kantapäähän, ajatteli Sheldon, poika, joka itki pientä\nleikkilaivaansa. Ja kuitenkin hän samalla oli nainen. Mikä\nristiriitaisuuksien yhdistelmä hän olikaan! Ja Sheldon mietti\nmielessään, olisikohan rakastanut häntä niinkuin nyt rakasti, jos hän\nolisi ollut pelkkä nainen eikä ensinkään poika. Ja hänet valtasi\ntietoisuus siitä, että hän rakasti Joania juuri sellaisena kuin hän\noli, hänen poikamaisuuttaan samoin kuin hänen olentonsa muitakin\npuolia, rakasti sitä kokonaisuutta, joka ei olisi ollut sama, jos joku\nsen osa olisi ollut toisenlainen.\n\n\"Mutta pieni lapsi ei enää itke\", kuuli hän Joanin sanovan. \"Tuo oli\nviimeinen nyyhkytys. Tiedän, että ellei Kinross saata laivaa\nperikatoon, niin te jonakin päivänä uskotte sen yhtiökumppaninne\nhuostaan. Ja nyt en enää aio nalkuttaa. Mutta toivoisin teidän\nymmärtävän, mitä minä tunnen. Minun tunteeni eivät ole vain kuin\n'Marthan' ostajan tai rakentajan. Minä olen sen pelastanut. Minä autoin\nsen karilta. Minä pelastin sen joutumasta meren hautaan, vaikka\npidettiin uhkarohkeana panna viisikymmentä puntaa alttiiksi koko\nyritykseen. Se on minun omani, aivan erikoisesti minun omani. Ilman\nminua sitä ei olisi olemassa. Tuo kova luoteismyrsky olisi tehnyt siitä\nlopun, ennenkuin se olisi kolmeakaan tuntia puhaltanut. Ja sitten minä\nolen purjehtinut sillä, ja se kulkee kuin noiduttu, aivan kuin\nnoiduttu. Esimerkiksi käännöksissä! 'Marthaa' teidän ei tarvitse\nmairitella nostamalla etupurjetta, vähentämällä isoapurjetta ja\nhiljentämällä vauhtia ruorilla. Ei, ruori alas vain, ja se kääntyy\naivan kuin ori, jolla on suitset suussa. Ja sen saa kulkemaan taapäin\nkuin höyrylaivan. Tein sen Langa-Langassa karin ja rantahietikon\nvälillä. Se oli suurenmoista... Mutta te ette rakasta laivoja niinkuin\nminä, ja minä tiedän, että teidän mielestänne olen naurettava. Mutta\nkyllä minä vielä kerran taas purjehdin 'Marthalla'. Tiedän sen. Tiedän\nsen.\"\n\nVastaukseksi Sheldon -- ennakolta ensinkään harkitsematta tekoaan\nojensi kätensä ja laski sen Joanin kädelle, joka lepäsi kaidepuulla.\nMutta hän tiesi -- eikä siitä ollut vähintäkään epäilystä -- että hän\nsai vastauksen kädenpuristukseensa pojalta, pojalta, joka suri lelunsa\nmenettämistä. Tuo ajatus jäähdytti häntä. Hän ei ollut todellisuudessa\nkoskaan ollut Joania lähempänä, mutta samalla tämä ilmeisesti ei ollut\nkoskaan ollut hänestä niin kaukana kuin nyt. Hän ei varmaan ollut edes\ntietoinen siitä, että Sheldon oli koskettanut hänen kättään. Hän oli\nsuruissaan 'Marthan' lähdöstä, ja Sheldonin käsi oli hänelle kuin kenen\ntahansa -- parhaassa tapauksessa ystävän -- käsi.\n\nSheldon veti takaisin kätensä ja asteli hermostuneena poispäin.\n\n\"Miksi ihmeessä hän ei nosta isoa haruspurjetta?\" kysyi Joan\nharmistuneena. \"Se antaisi 'Martha'-muorille aika vauhdin tällä\ntuulella. Mutta tiedänhän minä, mitä lajia ukko Kinross on. Hän on\nsellainen laivuri, joka loikoilee kolme päivää märssypurje kahdesti\nreivattuna odottaen ja peläten kovaa tuulenpuuskaa, joka ei tulehan.\nVarovainenko? Tottahan toki, aivan onnettoman varovainen.\"\n\nSheldon kääntyi takaisin.\n\n\"Olkaa huoleti\", sanoi hän. \"Voitte lähteä purjehtimaan 'Marthalla'\nmilloin ikänä haluatte -- vaikka pestausretkelle Malaitalle, jos\nmielenne tekee.\"\n\nHän teki suuren myönnytyksen ja tunsi tekevänsä sen vastoin todellista\nvakaumustaan. Mutta Joanin vastaus sai hänet hämmästymään.\n\n\"Ukko Kinross kapteenina?\" kysyi hän. \"Ei kiitos. Hän saisi minut\ntekemään itsemurhan. Minä en jaksaisi nähdä, miten hän kohtelee\n'Marthaa'. Hermoni menisivät aivan hunningolle. En koskaan aio astua\n'Marthat kannelle muuten kuin sen päällikkönä. Minä olen merimies kuten\nisänikin, eikä hän koskaan sietänyt nähdä laivaa huonosti hoidettavan.\nNäittekö, miten Kinross lähti liikkeelle? Se ei ollut kaunista. Ja mitä\nmelua hän piti lähtiessään! Ukko Noa oli varmaan taitavampi lähtiessään\nmatkaan arkkeineen.\"\n\n\"Mutta pääsee kai hän kuitenkin perille\", sanoi Sheldon hymyillen.\n\n\"Pääsihän Noakin.\"\n\n\"Ja se oli pääasia.\"\n\n\"Niin oli -- ihmisille, jotka elivät ennen vedenpaisumusta.\"\n\nHän katsoi taas kauan \"Marthaan\" päin ja kääntyi sitten Sheldonin\npuoleen.\n\n\"Te olette kehnoa joukkoa täällä alhaalla, mitä laivoihin tulee,\nainakin useimmat teistä. Christian Young on kyllä all right,\nMunsterilla on oma yltiöpäinen tyylinsä, ja vanha Nielsen kuuluu olleen\ntuhti äijä. Mutta ei kenelläkään muulla niistä, joita olen täällä\nnähnyt, ole oikeata reippautta, vauhtia, kykyä, ei oikeata merimiehen\nylpeyttä. He ovat velttoja, hitaita nahjuksia ja kulkevat rauhassa\neteenpäin, kunnes pääsevät perille -- taivas tiesi milloin. Mutta\nkerran minä näytän teille miten 'Marthaa' on käsiteltävä. Nostan\nankkurin ja lähden matkaan semmoista vauhtia, että päätänne aikaa\npyörryttää -- ja ohjaan sen Guvutun rantaan laskematta kertaakaan\nankkuria.\"\n\nHän vaikeni hengästyneenä ja purskahti sitten nauruun, joka ilmeisesti\nkohdistui häneen itseensä.\n\n\"Kinross vanhus nostaa sittenkin haruspurjeen\", sanoi Sheldon\nrauhallisesti.\n\n\"Eihän!\" huudahti Joan epäuskoisesti, katsahti merelle ja juoksi sitten\nnoutamaan kaukoputken.\n\nHän katsoi tarkasti toimitusta kaukoputkella, ja Sheldon, joka tutki\nhänen kasvojensa ilmeitä, huomasi, ettei laivuri ollut menetellyt\nedukseen.\n\nViimein Joan surkeasti huoahtaen otti kaukoputken silmiltään.\n\n\"Pannukakku tuli koko yrityksestä\", sanoi hän, \"ja nyt hän koettaa\nuudestaan. Ja tuollainen mies saa ohjata 'Marthan' kaltaista hurmaavaa\nalusta. No onhan tämä ainakin hyvä este avioliitolle heidän kesken. Ei,\nen tahdo enää katsoa. Tulkaa sisään ja pelatkaamme rauhallinen,\nvanhanaikainen peli biljardia. Ja sitten minä satuloin hevosen ja\nlähden kyyhkysiä metsästämään. Tuletteko mukaan?\"\n\nTuntia myöhemmin, juuri kun he ratsastivat pihamaalta, Joan käännähti\nsatulassaan luodakseen viimeisen silmäyksen \"Marthaan\", joka näkyi\nkaukaisena pilkkuna Floridan rantaa vastaan.\n\n\"Uskotteko, että Tudor hämmästyy saadessaan tietää, että minä omistan\n'Marthan'?\" sanoi hän sitten naurahtaen. \"Ajatelkaahan! Ellei hän löydä\ntäällä kultaa, niin hän saa ostaa höyrylaivalipun päästäkseen\nSalomonin-saarilta.\"\n\nIloisesti nauraen hän ratsasti veräjästä. Mutta äkkiä hänen naurunsa\nmuuttui laimeaksi ja hän seisautti ratsunsa. Sheldon katsahti häneen\ntutkivasti, ja huokasi, että hänen kasvoihinsa ilmestyi\npunertavankeltaisia ja vihreitä täpliä.\n\n\"Se on kuume\", sanoi hän. \"Minun täytyy kääntyä takaisin.\"\n\nHeidän tultuaan jälleen pihamaalle häntä värisytti ja puistatti, niin\nettä Sheldonin piti auttaa häntä laskeutumaan hevosen selästä.\n\n\"Lystikästä, eikö totta?\" sanoi Joan, ja hänen hampaansa kalisivat.\n\"Aivan kuin merikipu, aivan vaaratonta, mutta tekee ihmisen hirveän\nviheliäiseksi, niin kauan kuin sitä kestää. Menen nukkumaan. Lähettäkää\nNoa-Noa ja Viaburi luokseni. Antakaa Ornfirin lämmittää vettä.\nNeljännestunnin kuluttua olen aivan poissa suunniltani. Mutta illalla\nolen taas kunnossa, Se iskee minuun aina ankarasti, mutta menee pian\nohitse. Miten ikävää, että metsästysretki täytyi jättää. Kiitos, olen\nall right.\"\n\nSheldon teki niinkuin Joan oli pyytänyt, lähetti hänelle kuumaa vettä\nja istuutui sitten kuistille turhaan koettaen mielenkiinnolla syventyä\nkaksi kuukautta vanhoihin Sydneyn sanomalehtiin. Alituisesti hänen\nkatseensa lensi pihan poikki ruohomajaa kohti. Ja hän päätteli, että\ntäkäläiset valkoiset miehet varmasti olivat oikeassa siinä, että\nSalomonin-saaret eivät sopineet naisen oleskelupaikaksi.\n\nHän löi käsiään yhteen, ja Lalaperu tuli juoksujalkaa paikalle.\n\n\"Kuulehan, sinä!\" sanoi hän pojalle. \"Mene parakille, tuo mustat Maryt,\nhyvin monta, kaikki.\"\n\nMuutamaa minuuttia myöhemmin Beranden kaksitoista mustaihoista naista\nseisoivat rivissä hänen edessään. Hän katsoi heitä arvostelevasti ja\nvalitsi lopulta erään, joka oli nuori ja niin sievä kuin hänen\nrotuisensa yleensä saattoi olla ja jonka ruumiissa ei näkynyt ihotaudin\nmerkkejä.\n\n\"Mikä nimi?\" kysyi Sheldon. \"Sangui?\"\n\n\"Minu Mahua\", oli vastaus.\n\n\"All right, sinä Mahua. Lakkaa keittämästä ruokaa parakissa. Tule\nvalkoisen Maryn luo. Koko aika sinun pitää olla hänen luonaan.\nYmmärrätkö?\"\n\n\"Minu ymmärrä\", mutisi tyttö ja meni Sheldonin viittauksesta suoraa\npäätä ruohomajaan.\n\n\"Miten on?\" kysyi Sheldon Viaburilta, joka astui ruohomajasta.\n\n\"Paljo sairas\", vastasi tämä. \"Valkoinen Mary puhu paljon, hyvin paljon\nkoko aika. Koko aika puhu häne suuri kuunari.\"\n\nSheldon nyökäytti päätään. Hän ymmärsi. \"Marthan\" menettäminen oli\naiheuttanut kuumeen. Se olisi tullut joka tapauksessa ennemmin tai\nmyöhemmin, mutta pettymys oli jouduttanut sitä. Hän sytytti savukkeen\nja oli sen savukiehkuroissa näkevinään englantilaisen äitinsä ja mietti\nmielessään, tokkopa äiti voisi ymmärtää, että poikansa rakasti naista,\njoka itki sitä, ettei saanut olla ihmissyöjäsaarten vesillä purjehtivan\nlaivan kapteenina.\n\n\n\n\nXX.\n\nKuin miesten kesken.\n\n\nMaailman kärsivällisinkin mies käy helposti kärsimättömäksi ollessaan\nrakastunut -- ja Sheldon oli rakastunut. Hän nimitti itseänsä aasiksi\nparikymmentä kertaa päivässä ja koetti pakottaa ajatuksensa toisille\nurille pysyäkseen tasapainossa, mutta vielä useammin kuin parikymmentä\nkertaa päivässä ne karkasivat ja kiertelivät Joanin ympärillä. Tuo\ntyttö oli kuin mielenkiintoinen kysymysmerkki, ja hän tuumiskeli\nalituisesti, miten voisi parhaiten häntä lähestyä.\n\nSheldon ei ollut tottunut rakastaja. Hänellä oli vain yksi kokemus\ntältä alalta, ja silloinkin toinen oikeastaan oli ollut toimivana\nosapuolena. Siitä jutusta hänellä oli ollut hyvin vähän iloa. Tämä\nnykyinen oli jotakin aivan toista, ja hän vakuutti vakuuttamistaan\nitselleen, että se oli tavallista vaikeampi tapaus aivan\nerikoislaatuinen. Tämä nainen ei ainoastaan ollut haluton menemään\nnaimisiin, vaan hän ei ensinkään ollut nainen. Hän tunsi vilpitöntä\nkauhua ajatellessaankin avioliittoa, nautti poikien huvituksista ja\nhaaveksi seikkailuja ja sen semmoista. Hän oli terve, hyvin\nkehittynyt ja raikas, mutta niin kypsymätön, että aviomies hänen\ntulevaisuudentuumissaan merkitsi vain haitallista estettä.\n\nMutta miten lähestyä häntä? Sheldon tunsi hänen intomielisen\nvapaudenrakkautensa, hänen syvään juurtuneen vastenmielisyytensä\nkaikkea pakkoa kohtaan. Kukaan mies ei koskaan saisi häntä omakseen\nkietomalla käsivartensa hellästi hänen ympärilleen. Silloin hän\nlentäisi tiehensä kuin pelästynyt lintu. Sillä tavoin häntä ei koskaan\nsaisi lähestyä, sen Sheldon tiesi. Hänen kädenpuristuksensa täytyi\npysyä sellaisena kuin se oli aina ollut, hyvän ystävän kädenlyöntinä.\nTeoin hän ei koskaan saisi ilmaista tunteitaan. Siis sanoin. Mutta\nmiten löytää oikeat sanat? Vedota Joanin rakkauteen? Mutta hänessä ei\nollut sellaista rakkautta. Vedota hänen järkeensä? Mutta hän tuntui\najattelevan pojan tavoin. Hän oli niin miellyttävä ja hieno kuin vain\nhyvän kasvatuksen saanut nainen voi olla, mutta mikäli saattoi päättää,\ntoimi hänen henkinen minänsä suvuttomasti tai poikamaisesti. Ja\nkuitenkin hänen täytyi löytää sanat, sillä jostakin ja joskus hänen\ntäytyi alkaa. Joanin mielen täytyi tottua tähän ajatukseen, hänet oli\nohjattava ajattelemaan avioliittoa.\n\nJa niin Sheldon kulmat kurtussa ratsasteli valvomassa plantaasin töitä,\nmietti pulman ratkaisua mielessään ja terästi itseään ensimmäiseen\nyritykseen. Hän laati toistakymmentä kekseliästä suunnitelmaa, joiden\navulla jää saataisiin murretuksi, mutta joka kerta joku ketjun rengas\npetti ja keskustelu kääntyi odottamattomille ja sopimattomille urille.\nMutta sitten eräänä aamuna aivan odottamatta hänelle tarjoutui\notollinen tilaisuus.\n\n\"Beranden menestyminen on minun rakkain toivomukseni\", oli Joan\nvast'ikään sanonut heidän keskustellessaan kopran kuljetusmaksujen\nalenemisesta.\n\n\"Tahdotteko kuulla, mikä on minun sydämeni rakkain toivomus?\" sanoi\nSheldon ripeästi. \"Haluaisin sanoa sen teille. Minä uneksin siitä. Se\non minun rakkain ajatukseni.\"\n\nHän vaikeni ja katsoi tarkkaan ja merkitsevästi Joaniin, mutta näki\nselvään, että tämä ei odottanut saavansa kuulla mitään muuta kuin hänen\nmielipiteensä jostakin aivan yleisestä asiasta.\n\n\"Tahdon kyllä, antakaa kuulua\", sanoi Joan hiukan kärsimättömänä hänen\nviivyttelystään.\n\n\"Minäkin ajattelen mielelläni Beranden menestymistä\", sanoi hän, \"mutta\nse on toisarvoinen seikka. Se merkitsee minulle vähemmän kuin rakkain\ntoivomukseni, joka on, että te kerran jaatte Beranden kanssani\ntäydellisemmin kuin vain yhtiökumppaninani, että te kerran, kun olette\nvalmis, tulette vaimokseni.\"\n\nJoan vetäytyi kauemmaksi hänestä, ikäänkuin käärmeen pistämänä. Hänen\nkasvonsa kalpenivat äkkiä, ei neitseellisestä hämmennyksestä, vaan\nsuuttumuksesta, jonka Sheldon näki liekehtivän hänen silmissään.\n\n\"Ja pidätte siis päivänselvänä -- että minä kerran olen valmis siihen\",\nhuusi hän kiihkeästi. Sitten hänen äänensä äkkiä muuttui kylmäksi ja\nrauhalliseksi, ja hän puhui niinkuin Sheldon kuvitteli hänen puhuneen\nliikeasioista Morganin ja Raffin kanssa Guvutussa. \"Kuulkaahan minua,\nmr Sheldon. Minä pidän teistä hyvin paljon, vaikka te olettekin\nhidas ja mieluimmin nutustelette eteenpäin kuin myyrä, mutta minä\ntahtoisin kerta kaikkiaan saada teidät ymmärtämään, että en ole tullut\nSalomonin-saarille mennäkseni naimisiin' Sen vastuksen olisin voinut\nsaada niskoilleni kotonakin, ei minun olisi tarvinnut purjehtia\nkymmentätuhatta mailia sitä etsimään. Minun täytyy hankkia\ntoimeentuloni ja tulin Salomonin-saarille tehdäkseni sen. _Minä_ en voi\nhankkia toimeentuloani menemällä naimisiin, jotkut naiset ehkä voivat,\nmutta minä en, kiitoksia vain paljon. Ja kun istuudun keskustelemaan\nkoprankuljetusmaksuista, niin en tahdo saada keskustelua höystetyksi\nnaimatarjouksilla. Sitäpaitsi -- sitäpaitsi...\"\n\nHänen äänensä katkesi hetkeksi, ja kun hän jälleen alkoi puhua, oli\nsiinä suostutteleva sävy, joka melkein sai Sheldonin tuntemaan itsensä\npahantekijäksi.\n\n\"Ettekö huomaa, että se pilaa kaiken, tekee koko tämän tilanteen\nmahdottomaksi... ja minä iloitsin niin meidän yhtiökumppanuudestamme ja\nolin siitä ylpeä. Ettekö huomaa, etten minä voi jäädä teidän\nyhtiökumppaniksenne, jos te teette minulle rakkaudentunnustuksia? Ja\nminä olin niin onnellinen.\"\n\nPettymyksen kyynelet loistivat hänen silmissään, ja hän nielaisi äkkiä\nnyyhkytyksen.\n\n\"Minähän varoitin teitä\", sanoi Sheldon vakavasti. \"Tällaiset oudot\nsuhteet miehen ja naisen välillä eivät voi kestää kauan. Sanoin sen\nteille heti alussa.\"\n\n\"Sanoitte, sanoitte, kyllä minä muistan aivan hyvin mitä te sanoitte.\"\nHän oli taas suutuksissaan, ja naisellisen rukoileva sävy oli kadonnut.\n\"Te varoititte hyvin älykkäästi. Te piditte hyvin tarpeellisena\nvaroittaa minua kaikkien muitten Salomonin-saarten miesten paitsi\nitsenne suhteen.\"\n\nTämä oli Sheldonille kuin isku vasten kasvoja. Joanin sanoihin\nsisältyvä totuus karvasteli hänen mieltään, samoin se, että hän tunsi\nhänen sittenkin olevan väärässä. Voitonriemun välke, joka loisti Joanin\nsilmistä hänen huomattuaan iskunsa osuneen, sai hänet vastaamaan.\n\n\"Asia ei ole niin yksipuolinen kuin te näytte luulevan\", alkoi hän.\n\"Minulla oli hyvin hyvä olla Berandella, ennenkuin te tulitte. Ainakaan\nminun ei tarvinnut sietää sitä häpeää, että minua olisi syytetty\nalhaisesta menettelystä, kuten te nyt juuri olette minua syyttänyt,\nMuistakaa, pyydän teitä, muistakaa, että minä en ollut kutsunut teitä\nBerandelle. En edes kehoittanut teitä jäämään tänne. Jäämällä te juuri\nsaitte aikaan tämän -- teille -- epämiellyttävän tilanteen. Jäämällä te\ntulitte minulle kiusaukseksi ja nyt tahdotte syyttää minua siitä. Minä\nen ollut hyvilläni siitä, että te jäitte tänne. Silloin en ollut teihin\nrakastunut. Olisin tahtonut saada teidät lähtemään Sydneyhin tai\npalaamaan Hawaiille. Mutta te halusitte itsepäisesti jäädä tänne. Te\nolette suorastaan...\"\n\nHän vaikeni etsiäkseen lempeämpää sanaa kuin se, joka jo oli noussut\nhänen huulilleen, mutta Joan vei häneltä sanat suusta.\n\n\"... tyrkyttänyt itseäni teille -- niin juuri te aioitte sanoa\",\nhuudahti Joan posket taisteluhalusta palaen. \"Jatkakaa pois vain! Älkää\nvälittäkö siitä, mitä minä voin tuntea...\"\n\n\"Olkoon menneeksi\", sanoi Sheldon päättäväisesti huomaten, että\nkeskustelu oli muuttumaisillaan koulupoikamaiseksi myrkyllisten\nhuomautusten singauttelemiseksi. \"Te olette itsepäisesti tahtonut, että\nkohtelisin teitä kuten miestä. Johdonmukaisuus vaatisi teitä puhumaan\nkuin mies ja miehen tavoin kuuntelemaan toisen miehen puhetta. Ja nyt\nteidän täytyy kuunnella. Te ette ole syypää siihen, että tämä\nepämiellyttävä tilanne on syntynyt. En ole syyttänyt teitä mistään,\nmuistakaa se. Ja samasta syystä teidän ei pitäisi syyttää minua\nmistään.\"\n\nHän huomasi Joanin rinnan kohoavan ja laskevan hänen istuessaan siinä\nkädet nyrkissä, ja hänen täytyi ponnistella voidakseen olla ojentamatta\nkäsivarttaan ja kietomatta sitä hänen ympärilleen ja sensijaan kehittää\nkylmästi harkittua sotasuunnitelmaansa. Hän oli jo sanomaisillaan\nhänelle, että hän oli maailman viehättävin poika, mutta hän luopui\nkaikista turhista sivuhyppäyksistä ja tyytyi tosiseikkojen ja\ntapahtumien esittämiseen.\n\n\"Te ette voi mitään sille, että olette sellainen kuin olette. Te ette\nvoi mitään sille, että minun mielestäni olette hyvin viehättävä olento.\nTe olette herättänyt minussa halun saada teidät omakseni. Te ette\ntarkoittanut sitä, ette millään tavoin koettanut herättää rakkauttani,\nmutta te olitte niin luotu, että sen piti tapahtua, siinä kaikki. Ja\nminä olin niin luotu, että minun täytyi tuntea halua saada teidät\nvaimokseni. Mutta minäkään en voi mitään sille, että olen se mikä olen.\nEn voi tahdonponnistuksella tappaa haluani saada teidät omakseni,\nniinkuin tekään ette voi tehdä itseänne minulle vastenmieliseksi,\nvaikka haluaisittekin.\"\n\n\"Uh tuota haluamista, tuota 'saada teidät omakseni'!\" keskeytti Joan\nharmistuneena. \"En minä sentään ole mikään idiootti. Ymmärrän kyllä\nyhtä ja toista. Ja koko tämä juttu on niin typerä ja järjetön -- ja\nepämiellyttävä. Tahtoisin päästä siitä kokonaan. Luulen todenteolla,\nettä minun olisi hyvin viisasta naida Noa-Noa tai Adamu-Adam tai tuo\nLalaperu tai kuka musta hyvänsä. Silloin voisin käskeä häntä mielin\nmäärin ja pitää hänet loitolla itsestäni, ja teidänlaisenne miehet\njättäisivät minut rauhaan eivätkä puhuisi minulle avioliitosta ja\nhaluamisesta ja omistamisesta.\"\n\nSheldon nauroi vastoin tahtoaan ja vaikka häntä oikeastaan ei ensinkään\nnaurattanut.\n\n\"Teillä ei näytä olevan sydäntä nimeksikään\" sanoi hän kiivaasti.\n\n\"Siksikö, että minulla on sydän, joka ei kaipaa miestä\nhallitsijakseen?\" Joan tarttui heti riitahansikkaaseen. \"Olkoon\nmenneeksi! Olen sydämetön -- mitä te siis vielä tahdotte?\"\n\n\"Tahdon kysyä teiltä, miksi näytätte siltä, kuin olisitte nainen. Miksi\nteillä on naisen ruumis, naisen huulet, ihanat naisen hiukset. Ja minä\nvastaan itse: siksi, että te olette nainen -- vaikka nainen teissä\nnukkuu. Mutta kerran hän herää.\"\n\n\"Varjelkoon taivas!\" huudahti Joan äkkiä niin vilpittömästi kauhistuen,\nettä Sheldon alkoi nauraa ja Joaninkin täytyi hymyillä itselleen.\n\n\"Minulla on vielä jotakin teille sanottavana\", jatkoi Sheldon. \"Koetin\ntodellakin suojella teitä jokaista muuta Salomonin-saarten miestä ja\nsamoin itseänne vastaan. Mitä minuun itseeni tulee, en voinut\nuneksiakaan vaaran uhkaavan siltä taholta. Niinpä minun ei onnistunut\nsuojella teitä itseltäni. Minun ei onnistunut ensinkään suojella teitä.\nTe olitte itsepäinen ja teitte mitä tahdoitte, aivan kuin ei minua\nolisi ollut olemassakaan -- korjasitte kareilta haaksirikkoutuneita\nkuunareita, pestailitte Malaitalla ja purjehditte kapteenina\nkuunarillanne, te, yksinäinen, turvaton tyttö Salomonin-saarten\npahimpien lurjusten seurassa. Fowler! Ja Brahms! Ja Curtis! Ja niin\njohdonmukainen on ihmisen luonne -- olen suora, kuten huomaatte -- että\nrakastan teitä senkin takia. Rakastan teitä kaiken vuoksi, juuri\nsellaisena kuin olette.\"\n\nJoanin kasvoille tuli kiusaantunut ilme, ja hän kohotti vastustellen\nkättään.\n\n\"Älkää tehkö noin\", sanoi Sheldon. \"Teillä ei ole oikeutta olla\nkauhuissanne, kun minä puhun teille rakkaudestani. Muistakaa, että me\npuhumme keskenämme kuin kaksi miestä. Meidän keskustelumme kannalta\nkatsoen te olette mies. Nainen teissä on vain satunnainen,\nepäoleellinen, tänne kuulumaton, sivuseikka. Teidän on täytynyt kuulla\nminun suoraan tunnustavan sen oudon tosiasian, että rakastan teitä.\nMutta nyt en enää kiusaa teitä puhumalla rakkaudestani. Elämämme tulee\njatkumaan kuten tähänkin asti. Vaikka minä rakastankin teitä, on teidän\nparempi ja turvallisempi olla Berandella kuin missään muualla\nSalomonin-saarilla. Mutta tämän miehisen keskustelumme lopuksi\ntahtoisin pyytää teitä silloin tällöin muistamaan, että rakastan teitä\nja että elämäni onnellisin päivä tulee olemaan se, jolloin te suostutte\ntulemaan vaimokseni. Tahtoisin, että joskus ajattelisitte sitä, ettehän\nvoi olla sitä kokonaan ajattelematta. Ja nyt emme puhu siitä sen\nenempää. Tässä käteni -- kuin miesten kesken.\"\n\nHän ojensi kätensä. Joan epäröi, mutta puristi sitä sitten\nsydämellisesti ja hymyili kyynelten läpi.\n\n\"Toivoisin --\", sanoi hän epävarmalla äänellä, \"toivoisinpa, että te\ntuon mustan Maryn sijasta olisitte antanut minulle jonkun, joka olisi\nminulle kiroillut.\"\n\nJa nämä arvoitukselliset sanat lausuttuaan hän kääntyi poispäin.\n\n\n\n\nXXI.\n\nKiellettyä tavaraa.\n\n\nTuon illan keskustelun jälkeen Sheldon ei sanallakaan kosketellut näitä\nasioita, eikä hänen käytöksensä mitenkään muuttunut entisestään.\nHänessä ei huomannut mitään, mikä olisi muistuttanut riutuvaa\nrakastajaa, ei edes rakastajaa ylimalkaan. Heidän suhteensa ei ollut\nmillään tavalla kärsinyt. He olivat yhtä suoria ja toverillisia\ntoisiaan kohtaan kuin ennenkin. Sheldon oli jännittyneenä odottanut,\nherättääkö hänen karu rakkaudentunnustuksensa Joanin naisellisen\nitsetietoisuuden eloon, mutta hän etsi turhaan sen merkkejä. Tyttö\ntuntui olevan aivan ennallaan kuten Sheldonkin, ja tämä, joka itse\nsalasi todelliset tunteensa, uskoi varmaan, että Joan ei salannut\nmitään. Ja kuitenkin siemenen, jonka hän oli kylvänyt, täytyi itää, hän\nluotti siihen, vaikka ei luottanutkaan tulokseen. Tämän merkillisen\ntytön kehitystä oli mahdoton edeltäpäin arvata. Hän saattaisi herätä,\nse oli kyllä mahdollista, mutta yhtä mahdollista oli toisaalta,\nettä hän, Sheldon, ei ollut Joanille se oikea, ja että hänen\nrakkaudentunnustuksensa vain vahvistaisi tytön käsitystä naimattoman\nsäädyn paremmuudesta.\n\nSillävälin Sheldon oli alkanut uhrata yhä enemmän aikaa plantaasin\nhoitoon, ja Joan otti talouden ja moninaiset siihen liittyvät puuhat\nhuolekseen. Hän kävi työhönsä käsiksi lujin ottein, merimiehen tavoin,\nja mullisti perinpohjin menettelytavat ja kurinpidon. Beranden\ntyömiehistön keskitaso oli paranemaan päin. \"Martha\" oli vienyt pois\nviisikymmentä miestä, joiden aika oli kulunut umpeen, ja he olivat\nolleet plantaasin pahimpia -- Billy Be-Blowedin pestaamia viiden vuoden\nmiehiä, jotka olivat nähneet vanhan hirmuvallan päivät ja olleet\npaikalla, kun Beranden entiset omistajat ajettiin pois. Uudet miehet,\njotka olivat tulleet työhön uuden hallituksen aikana, antoivat aihetta\ntoivoa parempia tuloksia. Joan oli alusta alkaen ollut Sheldonin kanssa\nyhtä mieltä siitä, että heitä oli kohdeltava ankarasti, mutta samalla\nehdottoman oikeudenmukaisesti, jos mieli estää heitä saamasta tartuntaa\nniiltä vanhoilta työmiehiltä, jotka olivat jääneet paikalle.\n\n\"Luulenpa, että olisi edullista panna kaikki joukkueet työhön bangalon\nläheisyyteen tänä iltapäivänä\", sanoi Joan eräänä päivänä heidän\nsyödessään aamiaista. \"Minä olen nyt saanut täällä suursiivouksen\ntehdyksi ja teidän pitäisi siivota työväenasunnot. Täällä varastellaan\naivan liikaa.\"\n\n\"Hyvä tuuma\", myönsi Sheldon. \"Heidän arkkunsa on tutkittava. Olen\njuuri kaivannut paria paitaa, ja paras hammasharjani on myös poissa.\"\n\n\"Ja kaksi laatikkoa minun patruuniani\", lisäsi Joan, \"puhumattakaan\nnenäliinoista, pyyhkeistä, lakanoista ja parhaista tohveleistani. Mutta\nmitä he tekevät teidän hammasharjallanne, sitä minun järkeni ei riitä\nkäsittämään. Ensi kerralla he kai varastavat biljardipallot.\"\n\n\"Yksi niistä hävisi muutamaa viikkoa ennen teidän tuloanne\", sanoi\nSheldon nauraen. \"Tänä iltapäivänä tutkimme arkut.\"\n\nHeillä olikin yllin kyllin työtä siksi iltapäiväksi. He tutkivat\nkumpikin aseistettuina työväenasunnot päästä päähän, majan majalta.\nPäällysmiehet olivat apuna, ja puolisen tusinaa sanansaattajia oli\nvalmiina kutsumaan paikalle ne miehet, joita kulloinkin tarvittiin,\nKukin toi arkkunsa avaimen ja sai olla läsnä, kun päällysmiehet tarkoin\nnuuskivat sisällystä.\n\nVarastettua tavaraa löytyi paljon. Runsas tusina ruokoveitsiä,\nvesurintapaisia, teräviä kuin partaveitsi, joilla yhdellä iskulla\nsaattoi katkaista mieheltä pään. Pyyheliinoja, lakanoita, paitoja ja\ntohveleita, hammasharjoja, tomuhuiskuja, saippuaa, kaivattu\nbiljardipallo ja kaikki usean kuukauden kuluessa kadonneet ja unohdetut\npikkuesineet tulivat päivänvaloon. Mutta hämmästyttävintä kaikesta\noli ampumatarpeitten runsaus -- Lee-Metford-, Winchester- ja\nMarlin-kiväärien patruunia, 32-45 kaliberin revolverinpatruunia,\nhaulikoitten patruunia, kaksi laatikkoa Joanin 38-kaliberisia, Malaitan\nvanhentuneitten Snider-kiväärien hirvittävän raatelevia patruunia,\nruutia, dynamiittia, sytytyslankaa ja laatikoittain pommeja. Mutta\nsuurin löytö tehtiin huoneessa, jossa asui Gogoomy ja viisi Port\nAdamsista kotoisin olevaa miestä. Arkuista ei täällä tavattu mitään\nvarastettua, ja se herätti Sheldonin epäluulot. Hän käski penkoa\nmaalattian. Ensin tuli esiin kaksi mattoihin käärittyä, hyvin öljyttyä\nja ruostumatonta, uudenuutukaista Winchester-kivääriä, joita Sheldon ei\ntuntenut. Ne eivät olleet Berandelta peräisin, eivät myöskään ne\nneljäkymmentä astiaa ruutia, jotka löytyivät nurkkapaalujen alta.\nSheldon ei myöskään varmasti muistanut, että heiltä olisi kadonnut\nkahdeksan laatikkoa pommeja. Iso Colt-revolveri tunnettiin Hughie\nDrummondin omaisuudeksi, ja Joan arveli, että Iver & Johnson-mallinen\nrevolveri oli sama, jonka Matapuu oli maininnut kadottaneensa\nensimmäisellä viikolla heidän saavuttuaan Berandelle. Kun ei mitään\npatruunia löytynyt, niin Sheldon antoi jatkaa kaivamista ja sai vaivan\npalkaksi viidenkymmenen naulan peltisen jauholaatikon. Gogoomy katsoi\nkiiluvin silmin, miten Sheldon otti esiin sata panosta patruunia\nkumpaiseenkin Winchesteriin ja yhtä monta erilajisiin ampuma-aseisiin\nkuuluvaa.\n\nKaikki kielletty ja varastettu tavara koottiin ja lajiteltiin\nbangalon takakuistille. Muutaman askelen päähän portaitten juurelta\nasetettiin ryhmään nuo lähes viisikymmentä rikoksellista ja heidän\ntaakseen järjestettyihin joukkoihin plantaasin satoihin nouseva\ntyöntekijäjoukko. Portaitten yläpäässä istuivat Joan ja Sheldon, ja\nportailla seisoivat päällysmiehet. Varkaat kutsuttiin yksitellen esiin\ntutkittaviksi, mutta mitään uskottavaa ei heitä voitu saada\ntunnustamaan. He valehtelivat ilmeisesti ja itsepäisesti ja jouduttuaan\nkiinni valheesta he keksivät selitykseksi puolen tusinaa uusia\nvalheita. Eräs väitti kivenkovaan löytäneensä kahdeksan kääröä ruutia\nrannalta. Matapuun revolverin, joka oli löydetty erään Kapu-nimisen\nmustan arkusta, tämä kertoi saaneensa Lervumielta. Lervumie, joka\nkutsuttiin selittämään asiaa, sanoi, että Noni oli sen hänelle antanut.\nNoni oli saanut sen Sulefatoilta, Sulefatoi Chokalta, Choka Ugavalta ja\nUgava täydensi renkaan todistamalla saaneensa sen Kapulta. Mutta Kapu,\njota vastaan näin ollen oli kaksi todistusta, kertoi rauhallisesti ja\nyksityiskohdittain, miten Lervumie oli sen hänelle antanut, ja Lervumie\nesitti aivan yhtä tarkasti, kuinka hän oli saanut sen Nonilta. Nonista\nympyrä jatkui edelleen Sulefatoihin ja niin vähitellen takaisin\nalkupisteeseen.\n\nEräitten esineitten jälkiä voitiin varmasti seurata talon palvelijoihin\nasti, joista jok'ainoa vannoi ja vakuutti olevansa viaton ja\nvieritti syyn toveriensa niskoille. Nuorukainen, joka oli ottanut\nbiljardipallon, sanoi, ettei hän ollut koskaan eläessään sitä nähnyt,\nja esitti otaksuman, että se oli joutunut hänen arkkuunsa jonkin\nsalaperäisen ja selittämättömän vihamielisen voiman vaikutuksesta. Hän\nainakaan ei voinut selittää, miten se oli sinne tullut. Kukaties,\nvaikka olisi taivaasta pudonnut. Jokaisen vuosikausiin Berandelle\npoikenneen aluksen kokit ja laivamiehistöt saivat niskoilleen syyn\nlukuisain varastettujen esineitten ja miltei kaikkien ampumatarpeitten\nhankkimisesta. Heidän puheestaan ei saanut esille vähääkään totuutta,\nmutta varmaa oli, että tuntemattomat aseet ja ampumatarpeet olivat\nperäisin tänne poikenneista aluksista.\n\n\"Katsokaahan kaikkea tätä\", sanoi Sheldon Joanille. \"Me olemme\nnukkuneet tulivuoren suulla. Heitä pitäisi totisesti ruoskia...\"\n\n\"Ei ruoski minu\", huusi Gogoomy alhaalta. \"Minu isä suuri päällikkö.\nJos sinu ruoski minu, sinu pian tapahtu paljon hyvin paljon paha, minu\nsano.\"\n\n\"Suus kiinni, Gogoomy!\" karjaisi Sheldon. \"Minä piiskaan sinua, niin\nettä poraat kuin seitsemän porokelloa. Kuule, Kwaque, pane rautoihin\ntämä Gogoomy.\"\n\nKwaque -- harteva päällysmies -- erotti Gogoomyn joukosta, pani\ntoveriensa avustamana hänen kätensä ristiin selän taa ja naksautti\nraskaat käsiraudat lukkoon.\n\n\"Minu pian lopeta työ sinu luona, sinu kuole vallan kokonaan\", uhkaili\nGogoomy kasvot vihan vääristäminä päällysmiestä.\n\n\"Pyydän teitä, älkää ruoskiko heitä\", sanoi Joan matalalla äänellä.\n\"_Jos_ ruoskiminen on välttämätöntä, niin lähettäkää heidät Tulagiin\nesivallan rangaistaviksi. Antakaa heidän itsensä valita, tahtovatko\nmieluummin maksaa sakkoja vai joutua julkisesti ruoskittaviksi.\"\n\nSheldon nyökäytti päätään ja nousi seisomaan. Hän kääntyi mustan joukon\npuoleen.\n\n\"Manonmie!\" huusi hän. Manonmie astui esiin ja jäi odottamaan.\n\n\"Sinä olet halju mies\", sanoi Sheldon. \"Varastat paljon, hyvin paljon.\nOlet varastanut yhden pyyhkeen, vesurin, kaksikymmentä patruunaa. Paha,\nhyvin paha on varastaa niin paljon. Minä olen sinulle hyvin vihainen.\nJos sinä tahdot, niin minä otan sinulta yhden punnan sakkoa, joka\nkirjoitetaan isoon kirjaan. Mutta jollet tahdo maksaa sakkoa, niin minä\nlähetän sinut Tulagiin hallituksen piiskattavaksi. Siellä Tulagin\nvankilassa on paljon nuoria miehiä New-Georgiasta ja Ysabelista, ja he\neivät pidä ollenkaan Malaitan miehistä. Totisesti, he antavat sinulle\nkovasti selkään. Mitäs sanot?\"\n\n\"Sinu ota minu se yksi punta pois\", oli vastaus. Manonmie astui\nilmeisen tyytyväisenä takaisin paikalleen, ja Sheldon merkitsi sakon\nplantaasin työpäiväkirjaan.\n\nRikokselliset kutsuttiin toinen toisensa jälkeen esiin ja saivat\nvalita, ja jokainen poikkeuksetta valitsi sakkorangaistuksen. Jotkut\ntuomittiin maksamaan vain muutamia shillinkejä, jotavastoin\nvakavammissa tapauksissa, esimerkiksi kun oli kysymys pyssyjen ja\nampumatarpeitten varastamisesta, sakot olivat suhteellisesti ankarammat.\n\nGogoomy ja hänen viisi heimolaistaan tuomittiin maksamaan kolme puntaa\nmiestä kohti, mutta Gogoomy mutisi jotakin käsittämättömillä\nkurkkuäänillä ja koko joukko kieltäytyi maksamasta.\n\n\"Sitten sinä menet Tulagiin\", varoitti Sheldon, \"ja siellä saat kovan\nraipparangaistuksen ja joudut vankeuteen kolmeksi vuodeksi. Mr Burnett\nnäkee Winchester-kiväärit, näkee patruunat, näkee revolverit, näkee\nruudin, näkee dynamiitin -- ja totisesti, hän on kovin vihainen ja\nantaa sinulle kolme vuotta vankeutta. Jollet maksa kolmea puntaa,\njoudut vankeuteen. Ymmärrätkö?\"\n\nGogoomy epäröi.\n\n\"Se on totta, niin juuri Burnett heitä rankaisisi\", sanoi Sheldon\nsyrjään Joanille.\n\n\"Sinu ota minu ne kolme punta pois\", murahti Gogoomy samalla suunnaten\nSheldoniin vihamielisen katseen, joka oli puoleksi tarkoitettu myös\nJoanille ja Kwaquelle. \"Minu lopeta työ sinu luona, tule iso meteli\ntäällä. Minu isä on iso päällikkö Port Adamsin luona.\"\n\n\"Jo riittää\", varoitti Sheldon häntä. \"Pidä suusi kiinni.\"\n\n\"Minu ei pelkää\", vastasi päällikön poika, jonka röyhkeys teki hänet\npäätään pitemmäksi muita miehiä toverien silmissä.\n\n\"Pane hänet telkien taa yöksi\", sanoi Sheldon Kwaquelle. \"Kun aurinko\nnousee, panet hänet ja nuo muut viisi hänen kanssaan niittämään heinää.\nYmmärrätkö?\"\n\nKwaque irvisti.\n\n\"Minu ymmärtä\", hän sanoi. \"He niitä heinää, _ngari-ngari_ tule, he jää\nheinän luo. Ei pääse pois. Minu sano!\" [_Ngari-ngari_ -- oikeastaan\n\"raapi-raapi\" -- eräitten kasvien aiheuttama ihomyrkytys, joka tosin ei\nole vaarallinen, mutta hyvin kiusallinen.]\n\n\"Gogoomysta meillä tulee vielä olemaan paljon vastusta\", sanoi Sheldon\nJoanille, kun päällysmiehet alkoivat järjestellä joukkojaan ja viedä\nniitä takaisin työmaille. \"Pitäkää häntä silmällä. Olkaa varuillanne,\nkun ratsastatte yksin viljelysmailla. Noiden Winchesterien ja\nampumatarpeitten menetys on koskenut häneen kovemmin kuin teidän\nkorvapuustinne. Hän on täysin kypsä ilkitöihin.\"\n\n\n\n\nXXII.\n\nGogoomy tekee lopun Kwaquesta.\n\n\n\"Mitenkähän Tudorin on mahtanut käydä? Hän katosi meidän näkyvistämme\npensaikkoihin jo kaksi kuukautta sitten, emmekä ole kuulleet hänestä\nniin sanaakaan sen jälkeen kuin hän lähti Binusta.\"\n\nJoan Lackland istui hevosensa selässä sillä Balesunan rantaäyräällä,\njolle oli kylvetty maissia, ja Sheldon, joka oli jalan tullut paikalle,\nnojasi hänen hevoseensa.\n\n\"Ihmeellistä todella, ettei häneltä näin pitkään aikaan ole tullut\nmitään tietoa\", vastasi hän tarkoin tutkien Joanin kasvoja hattunsa\nreunan alta ja miettien, mahtoiko tyttö olla hyvinkin levoton\nseikkailevan kullanetsijän kohtalosta. \"Mutta kyllä Tudor aina\nsuoriutuu. Hän sai heti alussa aikaan jotakin, mihin minä en olisi\nluullut hänen enemmän kuin kenenkään muunkaan pystyvän -- sai\nBinu-Charleyn taivutetuksi lähtemään mukaansa. Lyön vetoa, ettei\nyksikään Binun neekeri koskaan ole mennyt niin kauas sisämaahan\njoutumatta _kai-kaiksi_. Mitä Tudoriin tulee...\"\n\n\"Katsokaa! Katsokaa!\" huudahti Joan matalalla äänellä osoittaen lähellä\nkapean virran toista rantaa olevaa velttoa pyörrettä, jossa iso\nkrokotiili liukui eteenpäin vedenrajassa kuin tukki. \"Olisipa minulla\nnyt pyssyni.\"\n\nKrokotiili painui veden alle jättäen tuskin värettäkään jälkeensä\nvedenpintaan.\n\n\"Muuan Binun mies oli täällä varhain tänä aamuna -- lääkettä\npyytämässä\", kertoi Sheldon. \"Ehkäpä juuri tuo peto oli hänen käyntinsä\nsyynä. Joukko Binun naisia oli ollut joen rannalla, ja etumaisena\nkulkeva oli astunut suoraan ison krokotiilin päälle. Se tapahtui juuri\nveden rajassa; peto kaatoi hänet kumoon ja iski hampaansa hänen\nsääreensä. Kaikki muut naiset tarttuivat häneen kiskoakseen hänet pedon\nhampaista. Ja taistelun tuoksinassa hän menetti jalkansa. Se oli\nkatkennut polven alapuolelta, kertoi mies. Annoin hänelle antiseptisiä\naineita. Luulisin hänen jäävän henkiin.\"\n\n\"Huh, noita inhoittavia petoja\", sanoi Joan, ja kylmät väreet karmivat\nhänen selkäpiitään. \"Minä vihaan niitä, vihaan!\"\n\n\"Ja kuitenkin sukeltelette haikalaparviin\", kiusoitteli Sheldon.\n\n\"Nehän ahdistavat vain kaloja. Ja niin kauan kuin kaloista ei ole\npuutetta, ei ole hätää. Vain nälkiintyneinä ne ovat halukkaat\nhaukkaamaan palasen ihmislihaakin.\"\n\nSheldonia kauhistutti, kun hän kuvitteli mielessään, että hai pääsisi\niskemään hampaansa Joanin hienoon hipiään.\n\n\"Minä toivoisin sittenkin, että luopuisitte siitä\", sanoi hän hitaasti.\n\"Myönnättehän, että se aina on uhkapeliä.\"\n\n\"Mutta juuri siksihän se on hauskaa\", huudahti Joan.\n\nSheldon oli jo sanomaisillaan, että hän ei tahtonut kadottaa häntä,\nmutta ehti hillitä itsensä, tietäen että Joan olisi pitänyt hänen\nsanojaan kuluneena sananpartena. Hän oli nyt tullut siihen\njohtopäätökseen, että Joania ei saanut kiusata. Hän olisi tehnyt suuren\ntaktillisen virheen, jos olisi johdonmukaisesti tai vaikkapa vain\nsilloin tällöinkin muistuttanut hänelle rakkauttaan.\n\n\"Toiset ovat luodut runojen ylistettäviksi, toiset elämään syrjässä,\nmutta jotkut edeltä määrätyt haikalan vatsaan\", sanoi hän jurosti\nnauraen ja jatkoi sitten: \"Oli miten oli, tahtoisin joka tapauksessa\nosata uida yhtä hyvin kuin te. Ehkäpä minäkin saisin yhtä suuren\nitseluottamuksen kuin teillä on.\"\n\n\"Tiedättekö, minä luulen, että olisi hauskaa olla naimisissa sellaisen\nmiehen kanssa kuin miksi te näytte olevan kehittymässä\", huudahti Joan\näkkiä, hypäten asiasta toiseen kuten hänellä oli tapana. \"Luulen\ntodella, että teistä voisi kasvattaa hyvin hyvän aviomiehen,\nymmärrättekö, ei tuollaista ylimielistä valtiasta, vaan sellaisen, joka\nymmärtäisi, että hänen vaimonsa on yksilö aivan niinkuin hän itsekin ja\nomaa yhtä vapaan tahdon. Luulen aivan todenteolla, että te edistytte.\"\n\nHän nauroi ja ratsasti tiehensä jättäen Sheldonin syvän alakuloisuuden\nvaltaan. Jos hän olisi luullut Joanin sanojen takana piilevän\nhitusenkaan ujoutta tai naisellista hämminkiä, jos hän olisi uskonut,\nettä ne sisälsivät kainon kehoitus- ja rohkaisuyrityksen, niin hän\nolisi ollut ylpeä. Mutta hän tiesi varmasti, että noita rohkeita sanoja\nei ollut lausunut nainen, vaan poika.\n\nJoan ratsasti eteenpäin nuorten kookospalmujen muodostamaa kujaa\nmyöten, näki sarvilinnun, seurasi sen harhailevaa lentoa plantaasin\nrajalla olevaan korkeaan metsään asti, kuuli villikyyhkysten kuhertelun\nja arveli niiden oleilevan syvemmällä metsässä, seurasi loitolta\nvillisian vereksiä jälkiä, kiersi sitten takaisin ja valitsi bangaloon\njohtavan kapean polun, joka kulki kahdenkymmenen acren raivaamattoman\nruohokentän poikki. Ruoho ulottui miehen vyötäisiin tai ylemmäksi, ja\nratsastaessaan hän muisti, että Gogoomy kuului siihen ryhmään, joka oli\nmäärätty tänne niittämään. Hän tuli työpaikalle, mutta ei nähnyt\nmiehestä jälkeäkään. Hänen kengittämätön ratsunsa kulki aivan\näänettömästi pehmeällä hiekkamaalla, ja vähän kauempaa hän kuuli ääniä\nruohikosta. Hän veti ohjat kireälle ja kuunteli. Hän kuuli Gogoomyn\npuhuvan, ja tämän sanat saivat hänet vieläkin kiristämään ohjaksia ja\nkuohahtamaan vihasta.\n\n\"Koira olla talossa, mutta yöllä se kulke ympäri\", sanoi Gogoomy, jonka\noli pakko solkata englantia, koska kuulijoiden joukossa oli muitakin\nkuin hänen oman heimonsa miehiä. \"Te otta kiinni yksi porsas ja pane se\nkoiralle _kai-kai_ iso ongenkoukku päähän. Kun koira kulke hake\n_kai-kai_, te onki häne niinkuin yksi hai. Sitten koira pian loppu. Iso\nmaster nukku isossa talossa. Valkoinen Mary nukku pikku talossa. Yksi\nmies Adamu pikku talon luona. Me tappa koira, tappa Adamu, tappa iso\nmaster, tappa valkoinen Mary, tappa kaikki. Siellä olla paljo pyssy,\npaljo ruuti, paljo tomahawki, paljo veitsi, paljo delfiinihammas, paljo\ntupakka, paljo pumpulikangas -- paljo, hyvin paljo, ja kaikki me otta\nja vie veneeseen ja souta, souta kuin piru, ja kun aurinko nouse, me\nolla kauas, kauas pois.\"\n\n\"Minu otta kiinni se porsas, kun aurinko mene alas\", sanoi eräs\npiipittävällä äänellä, josta Joan tunsi hänet Cosseksi, erääksi\nGogoomyn heimolaiseksi. \"Minu otta se koira\", sanoi toinen. \"Ja minu\notta se valkoinen Mary\", huudahti Gogoomy. \"Minu otta Kwaque ja hän\nkuole pian hyvin pian.\"\n\nNäin paljon Joan ehti kuulla murhasuunnitelmista ennenkuin hänen\nvihansa yltyi järkeä voimakkaammaksi. Hän kannusti hevostaan ruohikkoon\nhuutaen:\n\n\"Mitä tämä merkitsee, miehet?\"\n\nHe nousivat nopeasti maasta ja hajaantuivat. Ihmeekseen Joan huomasi,\nettä heitä oli kokonainen tusina. Katsoessaan heidän kiiluviin\nsilmiinsä ja huomatessaan raskaat, kahden jalan pituiset leikkuuveitset\nheidän käsissään hän äkkiä havaitsi, miten ajattelemattomasti oli\nmenetellyt. Jos hänellä vain olisi ollut revolverinsa tai pyssynsä\nmukanaan, niin kaikki olisi käyny hyvin. Mutta hän oli vaaraa\naavistamatta lähtenyt liikkeelle aseettomana ja näki nyt Gogoomyn\nkatseen suuntautuvan vyölleen ja hänen silmiensä kiiluvan\ntyytyväisyydestä hänen huomatessaan, että kauhistava ihmistappaja-ase\noli poissa.\n\nSalomonin-saarten valkoisten miesten lakikirjan ensimmäinen pykälä\nkielsi heitä koskaan esiintymästä pelokkaina alkuasukkaan edessä, ja\nJoan päätti suoriutua pälkähästä kuin mies.\n\n\"Te puhutte liian paljon\", sanoi hän vakavasti. \"Puhutte liian paljon\nja teette työtä liian vähän. Ymmärrättekö?\"\n\nGogoomy ei vastannut, vaan oli siirtävinään painonsa toiselle jalalle\nja hiipi samassa askeleen eteenpäin. Muut miehet, jotka olivat\nhajaantuneet viuhkamaisesti hänen ympärilleen, tekivät samoin, ja\njulmat veitset heidän käsissään ilmaisivat heidän aikeensa.\n\n\"Te leikatkaa heinää!\" käski Joan ankaralla äänellä.\n\nMutta Gogoomy työnsi hitaasti toisenkin jalkansa eteenpäin. Joan tutki\nvälimatkaa katseellaan. Hänen olisi ollut mahdotonta kääntää hevosensa\nja päästä pakenemaan. He olisivat iskeneet hänet kuoliaaksi takaapäin.\n\nJa tänä jännittävänä hetkenä heidän kaikkien kasvonpiirteet syöpyivät\nunohtumattomaksi kuvaksi hänen mieleensä. Eräs heistä oli vanha ukko,\njonka halkinaiset ja venytetyt korvalehdet riippuivat rinnoille;\ntoisella oli afrikkalaisen leveä, litteä nenä ja surkastuneet silmät,\njoista vain sairaalloisen kellertävät valkuaiset näkyivät tuuheitten\nkulmakarvojen alta; kolmannella oli paksut huulet ja takkuinen\nposkiparta. Ja Gogoomy -- hän ei ollut koskaan ennen tullut\nhuomanneeksi, että Gogoomy oli verrattain kaunis -- kaunis kuin hurja,\nuhkamielinen villipeto. Hänessä oli alkuperäistä ylhäisyyttä, jota\nhänen tovereiltaan puuttui. Hänen vartalonsa muodot olivat sulavammat\nkuin heidän, hänen ihonsa tasainen, hyvin hoidettu ja puhdas. Hänellä\noli yksi ainoa delfiininhampaista tehty kaulanauha, josta riippui\nrinnalle iso opaalinhohtoisesta helmiäisestä veistetty puolikuu.\nOtsanauha oli lumivalkeista helmistä, ja tukassa riippui yksi ainoa\npitkä sulka. Toisen jalan pyöreän pohkeen yläpuolella oli sukkanauhan\ntavoin rivi valkeita helmiä. Kokonaisvaikutus oli äärimmäisen\nkeikarimainen. Kapea vyönauha täydensi puvun. Hän näki vielä erään\nmiehen, vanhan ja kuihtuneen, jolla oli syvät vaot otsassa ja\nkurttuiset kasvot. Ja nuo kasvot värähtelivät ja vääntyivät kuin\nvihaisen eläimen -- aivan niinkuin hän ennen muisti nähneensä apinain\nkasvojen liikkuvan.\n\n\"Gogoomy\", sanoi hän ankarasti, \"jos sinä et niitä heiniä, niin minä\nlyön sinua päähän.\" Gogoomyn kasvot kävivät entistäänkin\npilkallisemmiksi, mutta hän ei vastannut mitään. Sen sijaan hän\nvilkaisi oikealle ja vasemmalle nähdäkseen, miten hänen toverinsa\nsupistivat piiriä. Samalla hän työnsi jalkaansa monta tuumaa eteenpäin\nruohikossa.\n\nJoan näki selvästi asemansa toivottomuuden. Hän ei voinut päästä\nsaarroksesta muuten kuin murtamalla vihollisten ketjun. Hän kohotti\nuhkaavasti ratsupiiskaansa ja painoi samalla kannukset kiivaasti\nhevosen kumpaankin kylkeen. Pelästynyt eläin karkasi suoraan Gogoomya\nkohti. Kaikki tapahtui silmänräpäyksessä, Jok'ainoa veitsi nousi ja\nkaikki miehet paitsi Gogoomy hypähtivät häntä kohti. Gogoomy itse\nvetäytyi syrjään ratsun tieltä singauttaen samalla veitsensä Joanin\njälkeen niin että sen olisi luullut leikkaavan hänet kahdeksi\nkappaleeksi. Joan kumartui eteenpäin, ja veitsi lensi hänen ohitseen,\nmutta leikkasi hänen ratsastuspukunsa lievettä ja satulan reunaa,\nviilsipä naarmun hevoseenkin. Hänen oikea kätensä, joka vielä oli\nkoholla, laskeutui äkkiä, ja siima suhahti ilmassa. Hän näki\nruoskaniskun valkean, turpoavan jäljen nuorukaisen uhkamielisissä,\nkauniissa kasvoissa ja huomasi vielä samassa silmänräpäyksessä\nratsastavansa kurttukasvoisen vanhuksen yli, kuuli hänen murinansa ja\nnäki hänen irvistyksensä -- joka todentotta muistutti vihaista apinaa.\nJa sitten hän oli vapaa ja ratsasti täyttä laukkaa kotiin päin.\n\nMerielämään perehtyneenä hän osasi antaa arvoa Sheldonin päättäväiselle\nja nopealle, täsmälliselle menettelylle hänen kuullessaan, mitä oli\ntapahtunut. Hypähtäen nuolena lepotuolista, jossa oli istunut aamiaista\nodotellen, hän löi kätensä yhteen kutsuen palvelijoitaan. Ja vielä\nkuunnellessaan Joanin kertomusta hän kiinnitti patruunavyönsä ja tutki\nautomaattisen pistoolinsa koneistoa.\n\n\"Ornfiri!\" käski hän nopeasti ja varmasti, \"soita isoa kelloa kovasti.\nSitten satuloit hevosen... Viaburi' Mene nopeasti Sili'n luo ja sano,\nettä monta mustaa on karannut -- kymmenen tai kaksitoista mustaa.\" Hän\nkirjoitti nopeasti jotakin paperiliuskalle ja ojensi sen Lalaperulle.\n\"Lalaperu, vie tämä pian valkoisen master Boucher'n taloon... Sitten he\neivät pääse rannikkoa myöten kumpaankaan suuntaan\", selitti hän\nJoanille. \"Ja vanha Sili panee kyllä koko kylänsä liikkeelle heitä\ntakaa ajamaan.\"\n\nIson kellon kutsumina saapuivat Joanin tahitilaiset ensimmäisinä\npaikalle; heidän kiiltävät ruumiinsa ja huohottavat rintansa\ntodistivat, että he olivat juosseet koko matkan. Muutamilla kauimpana\ntyössä olevilla joukkueilla oli tunnin matka paikalle.\n\nSheldon ryhtyi aseistamaan Joanin miehiä ja jakelemaan ampumatarpeita\nja käsirautoja. Adamu-Adam pantiin ladatuin kiväärein vartioimaan\nveneitä. Noa-Noa sai Matapuun avustamana toimekseen pitää huolta\ntyöjoukkioista niiden saapuessa paikalle, pitää miehiä hyvällä tuulella\nja katsoa, etteivät hekin peloissaan rikkoisi sääntöjä. Muut viisi\ntahitilaista saivat jalan seurata Joania ja Sheldonia.\n\n\"Olenpa iloinen siitä, että saimme heidän salaisen asevarastonsa\najoissa kaivetuksi esiin kätköstään\", sanoi Sheldon heidän\nratsastaessaan veräjästä.\n\nSadan yardin päässä he kohtasivat kotiin palaavan työjoukkueen. Se oli\nKwaquen ryhmä, mutta Sheldon etsi turhaan päällysmiestä joukosta.\n\n\"Mitä tämä, miksi Kwaque ei ole mukana?\" kysyi hän.\n\nEpäselvää puheensorinaa kuului vastaukseksi joka suusta.\n\n\"Suu kiinni te kaikki!\" käski Sheldon.\n\nHän puhui tylyn ankarasti eläytyen valkoisen miehen osaan, jonka on\naina esiinnyttävä voimakkaana ja ylemmyytensä tuntevana.\n\n\"Babatani, puhu sinä!\"\n\nBabatani astui esiin ylpeänä erikoisasemastaan toverien joukossa.\n\n\"Gogoomy hän teki loppu Kwaquesta\", selitti Babatani. \"Hän otta häne\npää ja juokse pois niin pirusti.\"\n\nLyhyesti ja ilman mielikuvituksen lentoa hän kertoi, miten murha oli\ntapahtunut, ja Sheldon ja Joan ratsastivat eteenpäin. Ruohistossa,\njossa Joania vast'ikään oli ahdistettu, he tapasivat pienen kurttuisen\nmiehen, jonka Joan oli ratsastanut kumoon. Hän kirskui ja irvisteli\nvanhaan tapaansa. Ratsu oli murskannut hänen toisen nilkkansa, ja sata\nyardia ryömittyään hän oli ymmärtänyt paon mahdottomaksi. Viimeinen\ntyöjoukkue, joka oli ollut raivaamassa maata aivan plantaasin rajalla,\nsai määräyksen kuljettaa hänet kotiin.\n\nMailin matkan päässä, missä karkulaisten jäljet kääntyivät suoraan\npensaikkoihin päin, he löysivät Kwaquen ruumiin. Pää oli hakattu irti\nruumiista ja viety pois, mutta Sheldon oli varma siitä, että ruumis oli\nKwaquen. Hän oli ilmeisesti tehnyt vastarintaa, sillä paikalta, missä\nruumis löytyi, lähti verisiä jälkiä.\n\nSaavuttuaan tiheikköön heidän täytyi jättää hevoset. Papehara jätettiin\nniitä vartioimaan, sillä välin kuin Joan ja Sheldon muitten\ntahitilaisten seuraamina jatkoivat matkaa jalan. Polku kulki alaspäin\nrämeikön halki, jonka yli Berande-joki paikkapaikoin tulvi ja jossa\nmurhamiesten punaiset jäljet yhtyivät krokotiilin jälkiin. Karkulaiset\nolivat ilmeisesti tavanneet pedon nukkumasta auringonpaisteessa ja\nviivytelleet tarpeeksi kauan ehtiäkseen hakata sen kappaleiksi. Tuossa\nhaavoittunut mies oli istunut ja odottanut, kunnes muut olivat valmiit\njatkamaan matkaa.\n\nTuntia myöhemmin, heidän kulkiessaan villisian polkua, Sheldon äkkiä\npysähtyi. Veriset jäljet olivat päättyneet. Tahitilaiset ryntäsivät\ntiheikköön kummallekin puolelle tietä ja Utamin huudahdus ilmaisi pian\nheidän löytäneen jotain. Joan odotti, kunnes Sheldon palasi hänen\nluokseen.\n\n\"Se on Mauko\", sanoi hän. \"Kwaque oli haavoittanut häntä, ja hän ryömi\ntuonne kuolemaan. Nyt on siis kahden kohtalo tiedossamme. Mutta\nkymmenen on vielä jäljellä. Ettekö nyt usko saaneenne tästä tarpeeksi?\"\n\nJoan nyökäytti päätään.\n\n\"Ei tämä juuri ole miellyttävää\", sanoi hän. \"Palaan hevosten luo ja\njään sinne teitä odottamaan.\"\n\n\"Mutta te ette voi lähteä yksin. Ottakaa kaksi miehistä mukaanne.\"\n\n\"Silloin jatkan mieluummin matkaa\", sanoi Joan. \"Olisi hullutusta\nheikentää takaa-ajojoukkoa, enkä minä ole ensinkään väsynyt.\"\n\nJäljet kääntyivät äkkiä oikealle, aivan kuin karkulaiset olisivat\nmuuttaneet mieltä ja suunnanneet kulkunsa Balesunaa kohti. Mutta jäljet\npainuivat painumistaan oikealle ja lopulta näytti siltä, kuin ne\nolisivat aikoneet muodostaa silmukan, jonka solmukohta kaikesta\npäättäen oli sillä plantaasin rajalla, minne he olivat jättäneet\nhevoset. Heidän parhaillaan kulkiessaan tiheikössä, jossa ei mikään muu\nhievahtanutkaan kuin sametinhieno, kahdentoista tuuman pituinen\nperhonen, he kuulivat useita laukauksia.\n\n\"Kahdeksan\", laski Joan. \"Ja kaikki yhdestä aseesta. Se oli varmasti\nPapehara.\"\n\nHe kiiruhtivat eteenpäin, mutta tullessaan paikalle he joutuivat\nymmälle. Molemmat hevoset seisoivat paikoillaan liekaan sidottuina, ja\nPapehara kyykötti maassa rauhallisesti poltellen. Lähestyessään häntä\nSheldon oli kompastua ruohikossa makaavaan ruumiiseen ja huomasi\nsamassa toisenkin. Joan tunsi tämän. Se oli Cosse, Gogoomyn\nheimolainen, joka oli luvannut auringon laskettua ottaa kiinni Pirulle\nsyötiksi aiotun sian.\n\n\"Huono onni, missie\", tervehti Papehara pudistaen alakuloisesti\npäätään. \"Vain kaksi. Minu ampu Gogoomy, mutta minu ampu ohi.\"\n\n\"Mutta te olette tappanut heidät\", torui Joan. \"Teidän pitää ottaa\nheidät kiinni elävinä.\"\n\nTahitilainen hymyili.\n\n\"Miten?\" kysyi hän. \"Minu tupakoi. Minu ajattele Tahiti ja leipäpuu ja\nhauska hyvä aika Bora-Boralla, Äkkiä, kas noin, kymmenen mies he juokse\npensaikosta minu päälle. Joka mies häne ole pitkä veitsi. Gogoomy häne\nole pitkä veitsi toinen käsi ja Kwaquen pää toinen käsi. Minu ei aika\notta he kiinni elävänä. Minu ampu, helvetti minu ampu. Miten te otta\nelävänä kymmenen musta mies, kymmenen pitkä veitsi ja Kwaquen pää?\"\n\nTurhan hyökkäyksensä jälkeen karkulaiset olivat hajaantuneet eri\nsuunnille, mutta ennen pitkää jäljet taas yhtyivät. Ne kulkivat nyt\nBerande-jokea kohti, jonka yli pakolaiset olivat kulkeneet selvästi\naikoen piiloutua sen takana olevaan suureen mangrove-metsään.\n\n\"Meidän ei kannata mennä kauemmaksi\", sanoi Sheldon. \"Sili kyllä\nlähettää koko kylänsä heitä takaa-ajamaan. Hänen ohitseen he eivät\nkoskaan pääse. Meidän on nyt vain vartioitava rannikkoa ja estettävä\nheitä pääsemästä takaisin plantaasin alueelle tuhoja tekemään. Kas\nniin, tuota minä juuri aavistinkin!\"\n\nVastaisen rannan pensaitten varjossa lipui pieni kanootti vastavirtaa.\nSe kulki niin äänettömästi, että sitä olisi voinut luulla\nnäköhäiriöksi. Kolme alastonta mustaihoista miestä meloi sitä eteenpäin\nilman pienintäkään melua. Pitkävartisia, ohuita, luukärkisiä\nheittokeihäitä oli kanootin partaalla, ja viinellinen nuolia riippui\njoka miehen selässä. Näiden ihmismetsästäjäin tarkoilta silmiltä ei\nmikään jäänyt huomaamatta. He olivat ensiksi nähneet Sheldonin ja\nJoanin, mutta eivät mitenkään ilmaisseet sitä. Sillä kohtaa, missä\nGogoomy seuralaisineen oli noussut virrasta, kanootti äkkiä pysähtyi,\nkääntyi ja katosi pimeimpään varjopaikkaan mangrove-puiden alle. Toinen\nja kolmas kanootti tuli esiin alhaaltapäin mutkan takaa, liukui\naavemaisesti karkulaisten ylimenopaikan kohdalle ja häipyi näkyvistä\nmangrove-puiden varjoon.\n\n\"Toivon, ettei tästä tule enää lisää tappamista\", sanoi Joan heidän\nkäännettyään hevosensa kotiinpäin.\n\n\"Sitä en juuri luule\", vakuutti Sheldon. \"Olen laatinut sopimukseni\nSili-vanhuksen kanssa sellaiseen muotoon, että hän saa maksun\nainoastaan elävistä vangeista, ja siksi hän tapaa olla hyvin\nvarovainen.\"\n\n\n\n\nXXIII.\n\nSanoma viidakoista.\n\n\nBeranden karkulaisia ei koskaan ennen oltu näin innokkaasti ajettu\ntakaa. Gogoomyn ja hänen toveriensa ilkityöt olivat olleet huonona\nesimerkkinä noille sadalleviidellekymmenelle vastapestatulle miehelle.\nOli suunniteltu murhia, surmattu päällysmies ja rikottu työsopimus\nkarkaamalla tiheikköihin. Sheldon näki, miten välttämätöntä oli opettaa\nvasta tulleille ihmissyöjille, että huonoa esimerkkiä oli turmiollista\nseurata, eikä hän antanut Sili'n levätä yöllä eikä päivällä. Itse hän\ntahitilaiset seuranaan miltei lakkaamatta risteili pensaikoissa ja\nantoi Joanin huolehtia plantaasista. Pohjoisessa Boucher oli hyvänä\napuna ja pakotti karkulaiset kahdesti kääntymään takaisin heidän\npyrkiessään rannikolle.\n\nMies miehen jälkeen karkulaiset joutuivat kiinni. Jo ensimmäinen\najojahti mangrove-rämeikön halki tuotti Sili'lle kaksi vankia. Heidän\nkoettaessaan tehdä kaarroksen pohjoista kohti sai kolmas Boucher'n\npyssystä haavan reiteensä. Hän laahusti hitaasti muiden jäljessä ja\njoutui Sili'n miesten käsiin. Kaikki kolme vankia asetettiin joka päivä\npihamaalle raskaine kahleineen noille sadalleviidellekymmenelle\npunga-pungalaiselle opiksi ja ojennukseksi sekä selväksi osoitukseksi\nsiitä, miten sen käy, joka seuraa huonoa esimerkkiä. Sitten pyydettiin\n\"Minervasta\", joka purjehti Beranden ohi matkalla Tulagiin, vene\nmaihin, ja vangit lähetettiin vankilaan tuomiotaan odottamaan.\n\nViisi oli vielä vapaana, mutta heidän oli mahdoton päästä pujahtamaan\npakoon. He eivät päässeet nurmikolle eivätkä hurjia bushmanneja peläten\nmyöskään uskaltaneet tunkeutua liian syvälle sisämaahan. Jonkun ajan\nkuluttua yksi noista viidestä tuli vapaaehtoisesti antautumaan, ja\nSheldon sai kuulla, että Gogoomy ja kaksi muuta olivat ainoat joukosta,\njotka vielä olivat vapaina. Neljä heitä olisi pitänyt olla, mutta\nantautuneen miehen kertoman mukaan neljäs oli tapettu ja syöty. Saman\nkohtalon pelosta hänkin oli tullut takaisin. Hän oli kotoisin Malusta,\nMalaitan luoteisosasta, samoinkuin sekin, joka oli tullut syödyksi.\nGogoomyn kaksi jäljelläolevaa kumppania olivat Port Adamsista. Mitä\nhäneen itseensä tuli, sanoi mies tahtoneensa mieluummin saada tuomionsa\nja rangaistuksensa hallitukselta kuin joutua toveriensa suuhun\npensaikossa.\n\n\"Pian hyvin pian Gogoomy _kai-kai_ minu\", sanoi hän. \"Minu sano, minu\nei tahdo he _kai-kai_ minu.\"\n\nKolmea päivää myöhemmin Sheldon vangitsi toisen Gogoomyn tovereista,\njoka oli menehtymäisillään kuumeeseen eikä kyennyt tekemään vastarintaa\neikä juoksemaan pakoon. Samana päivänä Sili löysi toisen, joka oli\nsamassa tilassa. Gogoomy oli nyt yksin, ja takaa-ajajien piirin\nsupistuessa supistumistaan hänen ympärillään hän voitti pelkonsa ja\nsuuntasi kulkunsa suoraan saaren keskustassa kohoavaa harjannetta\nkohti. Sheldon neljän tahitilaisen seuraamana ja Sili kolmekymmentä\nmiestä muassaan seurasivat hänen jälkiään kymmenisen mailia aukeille\nruohokentille, mutta sitten Sili'n ja hänen väkensä rohkeus petti. Sili\ntunnusti ettei hän eikä kukaan hänen heimonsa mies koskaan ennen ollut\nuskaltanut tulla näin syvälle sisämaahan ja kertoi Sheldonille opiksi\nja huviksi mitä hirvittävimpiä juttuja bushmannien julmuudesta. Ennen\nmuinoin, kertoi hän, he olivat tulleet ruohikoitten poikki ja\nhyökänneet rannikon alkuasukkaitten kimppuun, mutta valkoisten miesten\ntultua rannikolle he olivat pysytelleet sisämaassa varustuksissaan. Ei\nyksikään rannikon alkuasukas ollut nähnyt heitä sen jälkeen.\n\n\"Gogoomy pian kuole bushmannien luona\", vakuutti hän Sheldonille. \"Minu\nsano hän kuole pian, he _kai-kai_ häne vallan kokonaan.\"\n\nJa niin retkikunta lähti paluumatkalle. Ei mikään voinut saada\nalkuasukkaita kulkemaan eteenpäin, ja Sheldon tiesi, että olisi ollut\nsulaa hulluutta jatkaa matkaa viiden miehen voimalla. Hän seisoi\nvyötäisiin ulottuvassa ruohikossa ja katsoi kaihomielin aaltoilevan\nruohotasangon ja pehmeäviivaisten kukkuloitten takaa näkyvää Lion's\nHeadia, valtavaa kalliohuippua, joka Guadalcanarin keskustasta kohosi\ntaivasta kohti. Se oli jokaisen saaren rantaa pitkin purjehtivan\nmerimiehen maantunnus, vuori, jolle valkoisen miehen jalka ei vielä\nkoskaan ollut astunut.\n\nSamana iltana päivällisen jälkeen Sheldonin ja Joanin pelatessa\nbiljardia koira äkkiä haukahti pihamaalla ja Lalaperu, joka lähetettiin\nkatsomaan, mitä oli tapahtunut, toi sisään uupuneen ja pölyttyneen\nalkuasukkaan, joka tahtoi puhua \"ison valkoisen masterin\" kanssa. Mies\npyysi niin hartaasti, että Sheldon päästi hänet puheilleen, vaikka\nolikin jo myöhäinen ilta. Sheldon astui verannalle häntä tapaamaan ja\nensi silmäykseltä nähdessään hänen laihat kasvonsa ja riutuneen\nruumiinsa hän tiesi, että miehellä varmasti oli tärkeätä asiaa. Siitä\nhuolimatta hän kysyi ankarasti:\n\n\"Mitä sinä tulet näin myöhään, kun aurinko on jo laskenut?\"\n\n\"Minu Charley\", mutisi mies puolustautuen väsyneellä äänellä. \"Minu asu\nBinussa.\"\n\n\"Vai niin -- Binu-Charley? Mitä tahdot puhua minulle? Missä iso\nvalkoinen master on?\"\n\nJoan ja Sheldon kuuntelivat yhdessä Binu-Charleyn kertomusta. Hän\nkuvaili Tudorin retkeä Balesunaa ylös: miten veneet oli kiskottu\nkoskista ylös, miten he olivat kulkeneet jokea myöten, joka luikerteli\nruohikoitten halki, miten valkoiset miehet lukemattomia kertoja olivat\nhuuhtoneet hiekkaa kultaa etsien. Hän kertoi ensimmäisistä pienistä\npyöreistä kukkuloista, viidakkopolkujen ihmishengen varalle\nviritetyistä ansoista, salahaudoista, joiden reunat ja pohja olivat\ntäynnä teräviä keihäänkärkiä, ensimmäisistä heidän tapaamistaan\nbushmanneista, jotka eivät olleet koskaan nähneet tupakkaa eivätkä\ntunteneet polttamisen nautintoa, kiitteli heidän ystävällisyyttään,\nkertoi kuinka retkikunta sitten tunkeutui yhä lähemmäksi Lion's Headin\nrinteitä, kuinka valkoiset miehet kärsivät pensaikkohaavoista ja\nmalariasta ja kuinka järjettömästi he luottivat bushmanneihin.\n\n\"Koko aika minu sano valkoinen master\", kertoi hän, \"minu sano: Se\nfella bushman se katso häne silmällä. Hän tietä paljon, hyvin paljon.\nKun teillä on pyssy, se bushman on hyvä, hyvin hyvä ystävä. Koko aika\nhän katso tarkasti häne silmällä. Kun teillä ei ole pyssy, silloin se\nbushman lyö teiltä pää poikki. Hän _kai-kai_ teidät kokonaan!\"\n\nMutta bushmannit olivat olleet vielä kärsivällisempiä kuin\nvalkoihoiset. Viikkoja oli vierinyt eikä mitään väkivaltaisuuksia ollut\ntapahtunut. Bushmannit tulivat yhä suuremmissa laumoissa valkoisten\nleiriin ja toivat aina lahjaksi syötäviä juuria, sikoja ja lintuja,\nvillejä hedelmiä ja vihanneksia. Aina kun kullanetsijät siirsivät\nleiriään, bushmannit tarjoutuivat kantamaan tavaroita. Ja valkoiset\nmiehet kävivät yhä huolettomammiksi. He eivät enää viitsineet olla\nvaruillaan eivätkä kantaa pyssyä ja patruunavyötä muassaan, vaan\nalkoivat jättää aseensa leiriin lähtiessään kullanhakuun.\n\n\"Minu puhu koko aika iso valkoinen master, että hän katso tarkasti häne\nsilmällä. Ja valkoinen master hän teke iso nauru, sano Binu-Charley\naina sama pikku pikku lapsi -- he sano minu ole pikku pikku lapsi.\"\n\nSitten eräänä aamuna Binu-Charley huomasi naisten ja lasten kadonneen.\nTudor makasi juuri silloin kuumehoureissa heidän entisellä\nleiripaikallaan, viiden mailin päässä pääleiristä, joka oli siirretty\nnykyiseen paikkaansa, jotta retkikunta voisi tutkia eräitä kvartsiksi\nepäiltyjä kerrostumia. Binu-Charley oli kummankin leirin keskivälillä,\nkun naisten ja lasten katoaminen alkoi häntä epäilyttää.\n\n\"Minu ajattele\", sanoi hän, \"minu ajattele kovin. Monta musta Mary,\nmonta pikku lapsi kulke iso pitkä matka. Mikä syy? Minu tietä, iso\nhyvin iso meteli tule pian. Minu pelkä kovin, minu pelkä. Minu juokse.\nMinu juokse pian.\"\n\nHän oli heittänyt tajuttomana makaavan Tudorin olalleen ja kantanut\nhäntä mailin matkan takaisinpäin samaa tietä, jota he olivat tulleet.\nSiitä hän oli poikennut uudelle syrjätielle, kantanut taakkaansa\nneljännesmailin verran tiheimpään pensaikkoon ja piilottanut hänet\nisoon banian-puuhun. Palatessaan leiriin pelastaakseen jos mahdollista\npyssyt ja matkavarusteet Binu-Charley oli nähnyt joukon bushmanneja\nkulkevan heidän tietään ja piiloutunut pensaikkoon. Siinä istuessaan\nhän oli kuullut kaksi laukausta leirin suunnalta. Muuta hän ei\ntietänyt. Hän ei ollut nähnyt valkoisia miehiä sen jälkeen eikä\nmyöskään ollut uskaltanut lähestyä heidän vanhaa leiriänsä. Hän oli\npalannut Tudorin luo ja oleillut hänen kanssaan piilopaikassaan\nviikkokauden eläen villeillä hedelmillä ja muutamilla kyyhkysillä ja\npapukaijoilla, jotka hänen oli onnistunut ampua kaaripyssyllä. Sitten\nhän oli tullut Berandelle tuomaan uutisia. Hän kertoi, että Tudor oli\nhyvin sairas, makasi päiväkausia yhtä mittaa tainnoksissa ja oli\ntajuissaankin ollessaan hyvin heikko.\n\n\"Miksi et tapa valkoista masteria?\" kysyi Joan. \"Hänellä on hyvä pyssy,\npaljon kangasta, paljon tupakkaa, monta veistä ja kaksi pikkupyssyä,\njotka ampuvat nopeasti pom-pom-pom -- niin juuri.\"\n\nMustaihoinen hymyili ovelasti.\n\n\"Minu ymmärtä se asia. Jos minu tappa se valkoinen master, niin iso\njoukko valkoinen master tule Binuun ja olla niin helvetin vihainen ja\nsano: 'Mikä tämä pyssy merkitse?' Jaa, ne tappa Binu-Charley kokonaan.\nPaljo valkoinen master, paljo vihainen. Jos minu ei tappa häne, niin\nhän anta minu paljo tupakka, paljo kangas, paljo kaikki hyvin paljo.\"\n\n\"Meillä on vain yksi mahdollisuus\", sanoi Sheldon Joanille.\n\nTämä rummutti sormillaan pöytää ja odotti, sillävälin kuin Binu-Charley\ntuijotti häneen väsyneesti, silmää räpäyttämättä.\n\n\"Lähden aikaisin huomisaamuna\", jatkoi Sheldon.\n\n\"_Me_ lähdemme\", oikaisi Joan. \"Minä saan tahitilaisistani irti kaksi\nkertaa niin paljon kuin te, ja sitäpaitsi valkoihoisen ei koskaan pidä\nyksin antautua sellaisiin seikkailuihin.\"\n\nSheldon kohautti olkapäitään merkiksi siitä, että hän alistui, vaikk'ei\nollutkaan samaa mieltä. Hän tiesi, että olisi ollut turha vaiva ryhtyä\nväittelemään Joanin kanssa, ja lohduttautui ajattelemalla, että taivas\nties mihin seikkailuihin hän voisi antautua, jos jäisi viikoksi yksin\nBerandelle. Hän löi kätensä yhteen, ja seuraavan neljännestunnin ajan\npalvelijat saivat viedä sanomia parakkeihin. Eräs miehistä lähetettiin\nBalesunan kylään pyytämään vanhaa Sili'ä viipymättä saapumaan paikalle.\nValaanpyyntivene miehitettiin ja lähetettiin viemään Boucher'lle sanaa,\nettä hänen tuli heti lähteä Berandelle. Tahitilaisille jaettiin\nampumatarpeita ja varastosta otettiin säilykkeitä muutaman päivän\neväiksi. Viaburi kävi kalmankalpeaksi kuullessaan, että hänen tuli\nseurata retkikuntaa, ja kaikkien ihmeeksi Lalaperu vapaaehtoisesti\ntarjoutui lähtemään hänen sijastaan.\n\nSili saapui ylpeänä arvostaan, jota todisti sekin, että Beranden suuri\nherra kutsui hänet öiseen aikaan neuvotteluihin, ja varmana\npäätöksessään, ettei suostuisi astumaan tuumaakaan pelättyjen\nbushmannien alueelle. Hän sanoi, että jos hänen mieltään olisi kysytty\nsilloin kun kullanetsijät lähtivät matkaan, niin hän olisi voinut\nedeltäpäin kertoa heidän surkean loppunsa. Vain yksi kohtalo\nodotti jokaista, joka uskalsi lähteä bushmannien maille: joutua\nalkuasukkaitten ruoaksi. Ja edelleen hän tahtoi sanoa, vaikk'ei häneltä\noltu kysyttykään, että jos Sheldon aikoi lähteä pensaikkoihin, niin\nhänkin tulisi syödyksi.\n\nSheldon kutsui paikalle erään päällysmiehistä ja pyysi häntä\nvalitsemaan kymmenen kookkainta, parasta ja voimakkainta Punga-Pungan\nmiestä.\n\n\"Ei rannikon asukkaita\", varoitti Sheldon, \"vaan sisämaan miehiä,\nheillä on vahvat jalat. Pojat eivät tunne pyssyä, ja se ei ole hyvä.\nTuokaa vahvoja miehiä, jotka osaavat ampua.\"\n\nValiomiehiä olivatkin ne kymmenen, jotka astelivat verannalle ja\nseisoivat siinä lyhtyjen valossa. Heidän paksut, jäntereiset säärensä\nosoittivat heidän olevan sisämaalaisia. Jokaisella oli pitkäaikainen\nkokemus pensaikkotaistelussa, useimmilla oli luodin tai keihään jälkiä\nruumiissaan, ja kaikki olivat hurjia ilosta saadessaan jättää\nplantaasityön ikävän yksitoikkoisuuden ja päästessään tapporetkille.\nTappaminen oli heidän synnynnäinen kutsumuksensa eikä suinkaan ruohon\nniittäminen, ja vaikka he eivät olisikaan uskaltaneet yksin tunkeutua\nGuadalcanarin pensaikkoihin, niin he Sheldonin kaltaisen valkoisen\nmiehen turvissa ja sellainen valkoinen Mary mukanaan, millaiseksi he\ntunsivat Joanin, saattoivat rauhallisina odottaa retkestä paljon\nnautintoa ja iloa. Sitäpaitsi suuri herra oli heille kertonut, että nuo\nkahdeksan tahitilaisjättiläistä lähtisivät mukaan.\n\nPunga-Pungan vapaaehtoiset seisoivat siinä säihkyvin silmin ja\nkasvojaan väännellen, alastoman ruumiin ainoana verhona kapeat vyöt ja\nhirvittävät helyt koristuksenaan. Jokaisen nenässä riippui litteä\nkilpikonnanluinen rengas, ja jokaisella oli savipiippu joko pistettynä\nkorvalehden läpi tai helmistä tehdyn käsivarsirenkaan ja käsivarren\nväliin. Kaksi upeata villisian torahammasta koristi erään rintaa.\nToisen rinnalla riippui suunnattoman suuri kiilloitetusta\nsimpukankuoresta veistetty pyöreä laatta.\n\n\"Tulee kova tappelu\", ilmoitti Sheldon heille lopuksi.\n\nHe irvistelivät ja astuivat tyytyväisinä jalalta toiselle.\n\n\"Ehkä bushmanni tekee teistä _kai-kaita\"_, sanoi Sheldon vielä.\n\n\"Ei pelkoa\", vastasi heidän puhemiehensä, muuan Kugu, roteva,\npaksuhuulinen, etiooppialaisen näköinen mies. \"Kukaties Punga-Pungan\nmies _kai-hai_ bushmannin.\"\n\nSheldon pudisti nauraen päätään ja päästi heidät menemään, minkä\njälkeen hän lähti varastohuoneeseen etsimään pientä suojatelttaa Joania\nvarten.\n\n\n\n\nXXIV.\n\nSisämaassa.\n\n\nPeloittavan näköinen oli se joukkue, joka seuraavana aamuna auringon\nnoustessa lähti kanooteissa ja pikkuveneissä matkaan Berandelta. Siihen\nkuuluivat paitsi Joania ja Sheldonia Binu-Charley ja Lalaperu,\nkahdeksan tahitilaista, kymmenen Punga-Pungan miestä, jotka kaikki\nilokseen ja ylpeydekseen olivat saaneet kiiltävät, uudenaikaiset\npyssyt. Lisäksi oli joukossa kaksi plantaasin venemiehistöistä, kuusi\nmiestä kumpaisessakin. Näiden ei kuitenkaan pitänyt tulla Carlia\nedemmäksi, missä vesitie päättyi ja missä heidän tuli odottaa\nveneinensä. Boucher jäi Berandelle pitämään huolta plantaasista.\n\nKello yhdentoista aikaan aamupäivällä retkikunta saapui Binuun, jossa\nparisenkymmentä taloa oli ryhmässä joen rannalla. Siellä heihin liittyi\nneljäkymmentä binulaista, jotka olivat keihäin ja nuolin asestetut ja\nkirskuivat ja irvistelivät ihastuksesta nähdessään sotaisen joukon.\nPitkien suvantojen jälkeen virran juoksu alkoi käydä vuolaammaksi, ja\nmatka edistyi hitaammin ja vaivalloisemmin. Balesuna oli useilta kohdin\nmatalakin, ja tuontuostakin raskaasti kuormitetut veneet tarttuivat\npohjaan, jolloin ne oli puoleksi nostettava matalan kohdan yli.\nPaikka-paikoin sulkivat kapean joen yli kaatuneet puunrungot tien, ja\nveneet ja kanootit täytyi kantaa rantaa myöten esteitten ohitse. Yön\ntullen he ehtivät Carliin tyydytyksekseen tietoisina siitä, että olivat\nsuorittaneet yhtenä päivänä matkan, joka Tudorin retkikunnalta oli\nvaatinut kaksi päivää.\n\nTänne Carliin -- he olivat nyt puolitiessä ruohikon poikki -- jätettiin\nseuraavana aamuna venemiehistöt ja suurin osa binulaisia. Uskaliaimmat\nheistä kulkivat vielä vajaan mailin eteenpäin, mutta pötkivät sitten\njuoksujalkaa takaisin. Binu-Charley kulki kuitenkin edelleen joukon\netunenässä ohjaten sitä kukkuloille päin, samaa tietä, jota Tudor ja\nhänen miehensä muutamia viikkoja sitten olivat kulkeneet. Asettuessaan\ntoisena iltana leiriin he jo olivat ehtineet ylätasangolle ja kauas\ntroopilliseen pensaikkoon. Kolmantena päivänä he kulkivat bushmannien\nteitä -- kapeita polkuja, joita täytyi astua peräkkäin ja jotka\nkiertelivät ja kaartelivat tiheän aarniometsän varjossa. Maa oli\nrehevää ja kosteata, ja miltei täydellinen hiljaisuus vallitsi\nmetsässä; vain silloin tällöin kyyhkynen kukersi tai lumivalkea\npapukaija päästi ilmoille karkean naurunsa vaivalloisesti lentäessään.\n\nKeskellä aamupäivää sattui täällä metsässä ensimmäinen onnettomuus.\nBinu-Charley oli hetkiseksi jäänyt jälkijoukkoon ja Kugu, sama\npunga-pungalainen, joka oli kerskaillut syövänsä bushmannit suuhunsa,\nkulki etumaisena. Joan ja Sheldon kuulivat jousenjänteen suhahduksen ja\nnäkivät Kugun ojentavan kätensä, pudottavan pyssynsä, horjahtavan\neteenpäin ja vaipuvan käsilleen ja polvilleen. Hänen paljaitten\nhartioittensa välissä alhaalla vasemmalla näkyi nuolen luukärki, joka\noli lävistänyt hänen ruumiinsa. Ladatut pyssyt olivat valmiina ampumaan\njoka suunnalle, ja kaikki odottivat hermostuneesti, mitä seuraisi.\nMutta ei risahdustakaan, ei pienintäkään liikettä ollut huomattavissa,\nei mitään muuta kuin kostea, painostava hiljaisuus.\n\n\"Bushman ei lakkaa\", huudahti Binu-Charley, ja useampi kuin yksi\njoukosta säpsähti kuullessaan hänen äänensä. \"Aina sama kirottu ruma\njuttu. Tuo Kugu ei näe enää häne silmällä. Hän ei tiedä ei mitään.\"\nKugun käsivarret olivat koukistuneet hänen alleen, ja hän makasi\nvavahdellen siinä mihin oli kaatunut. Juuri kun Binu-Charley tuli\npaikalleen joukon etunenään, haavoittunut heitti henkensä; ruumis\nvavahti vielä viimeisen kerran ja jäi hiljaa makaamaan.\n\n\"Suoraan läpi sydämen\", sanoi Sheldon toimitettuaan tutkimuksensa. \"Se\ntuli varmaan jonkinlaisesta vipulaitteesta.\"\n\nHän huomasi Joanin kalpeiden kasvojen jännittyneen ilmeen ja näki hänen\nsuurin silmin tuijottavan maassa makaavaan ruumiiseen, joka hetki\nsitten oli ollut elävä ihminen.\n\n\"Minä pestasin hänet itse\", sanoi hän kuiskaten. \"Hän tuli rannikolle\nsisämaasta Punga-Pungaan ja suoraa päätä 'Marthaan' ja tarjoutui\npestattavaksi. Ja minä olin hänestä niin ylpeä. Hän oli ensimmäinen...\"\n\n\"Peijakas! Katso tämä\", keskeytti Binu-Charley työntäen syrjään\nmetsäpolun lehväseinämää, jonka takaa tuli näkyviin jousi niin valtava,\nettei ainoakaan bushmanni olisi yksin jaksanut sitä jännittää.\n\nBinulainen tutki ansan koneiston, löysi pensaaseen kätketyn\nlaukaisulangan, joka Kugun jalan kosketuksesta oli saanut kireälle\njännitetyn jousen laukeamaan.\n\nHe olivat syvällä aarniometsässä. Kolkko hämärä vallitsi, sillä ei\nyksikään auringon säde sattumaltakaan päässyt tunkeutumaan paksun\nlehti- ja liaanikatoksen lävitse, jonka alla he kulkivat. Tahitilaiset\ntunsivat ilmeisesti pyhää kammoa paikan hiljaisuutta ja pimeyttä ja\näskeistä salaperäistä tapahtumaa kohtaan, mutta osoittivat juroa\npelottomuutta ja tahtoivat jatkaa matkaa. Punga-pungalaiset sen sijaan\neivät olleet millänsäkään. He olivat itse bushmanneja ja tottuneita\ntähän salaiseen sodankäyntiin, vaikka heidän metsissään olivatkin\ntoiset keksinnöt käytännössä kuin täällä. Syvimmin tapaus oli\nvaikuttanut Joaniin ja Sheldoniin, mutta valkoihoisina heidän ei\narveltu antavan mitään valtaa mielessään jokapäiväisille\nmielenliikutuksille ja heidän velvollisuutensa oli suhtautua kaikkeen\nvälinpitämättömällä ylemmyydentunnolla, kuten hallitsevan rodun sopi.\n\nHeidän jälleen lähtiessään liikkeelle Binu-Charley taas otti johdon\nkäsiinsä, ja hänen tarkka katseensa keksi toisen piilostaan väijyvän\nansan toisensa jälkeen. Itse tiekin oli täynnänsä loukkauskiviä, joista\ntärkeimpiä olivat viekkaasti piiloitetut tunkeilevien vieraitten\npaljaihin jalkoihin pistävät okaat. Kerran iltapäivällä Binu-Charley\noli vähällä pudota tien alle kaivettuun piikkireunaiseen ja -pohjaiseen\nkuoppaan. Silloin tällöin koko joukko sai pysähtyä odottamaan, kun\nBinu-Charley tutki epäilyttäviä taipaleita. Joskus hänen täytyi poiketa\ntieltä ja ryömiä ja kiipeillä viidakon halki päästäkseen lähestymään\nansoja takaapäin. Kerran eräs jousi hänen varovaisuudestaan huolimatta\nlaukesi Ja nuoli hipaisi erään tiellä odottavan punga-pungalaisen\nolkaa.\n\nHe tulivat tienhaaraan, jossa pieni syrjäpolku yhtyi isompaan tiehen.\nSheldon pysähtyi ja kysyi Binu-Charleyltä, tiesikö hän minne se vei.\n\n\"Iso puutarha siellä pieni matka hyvin pieni\", oli vastaus. \"AlL right,\nte tahto mene katso sitä.\"\n\n\"Hiljaa!\" varoitti hän hetkisen kuluttua. \"Hyvin lähellä se puutarha.\nJoku bushman siellä, me ota häne kiinni.\"\n\nHeidän hiivittyään vielä kappaleen matkaa eteenpäin ja kurkisteltuaan\nedessään leviävälle metsänaukeamalle Binu-Charley viittasi Sheldonia\nvarovaisesti lähestymään. Joan hiipi hänen vieressään, ja he katsoivat\nyht'aikaa. Aukeama oli ainakin puolen acren laajuinen ja huolellisesti\naidattu, jotteivät villisiat pääsisi sitä turmelemaan. Meloni- ja\nbanaanipuitten hedelmät olivat juuri kypsymäisillään ja niiden alla\nmaassa kasvoi makeita perunoita ja jams-juuria. Aukeaman laidassa oli\npieni seinätön, vain sateensuojaksi kelpaava ruokomaja. Sen edustalla\nistui laiha, parrakas bushmanni kyyristyneenä tulen ääreen. Tuli savusi\nkovasti, ja savupatsaan keskelle oli ripustettu pyöreä, tumma esine.\nBushmanni oli ilmeisesti syventynyt mietiskelyyn, johon tuo esine oli\nantanut aiheen.\n\nSheldon varoitti joukkoaan ampumasta, ellei näyttäisi siltä kuin miehen\nonnistuisi paeta, ja viittasi Punga-Pungan miehiä lähestymään. Joan\nhymyili hänelle hyväksyvästi. Tässä olivat pääkallonpyytäjät\nvastatusten. Mustat astuivat äänettömästi paikoilleen, jotka olivat\nniin valitut, että he yht'aikaa voivat hyökätä aukealle. Heidän\nkasvonsa olivat tuimat ja vakavat, heidän silmistään loisti hehkuva\nhaltioituminen, joka oli heidät vallannut. Sillä tämä oli elämää, tämä\nleikki elämästä ja kuolemasta, heidän mielestään ainoata leikkiä, joka\nsopi miehelle, joskin he leikkivät sitä alhaisella ja pelkurimaisella\ntavalla, surmasivat takaapäin metsän pimennoissa ja harvoin tulivat\npäivänvaloon.\n\nSheldon antoi heille kuiskaten merkin, ja kaikki kymmenen --\nBinu-Charley oli näet heidän joukossaan -- hypähtivät eteenpäin.\nBushmannin herkät korvat varoittivat häntä vaarasta, ja hän karkasi\njaloilleen jousi ja nuoli kädessä; asetti nuolen uraan ja jännitti\njousen, ennenkuin vielä oli seisoallaankaan. Mies, jota hän tähtäsi,\nväisti nuolen tieltä, ja ennenkuin hän ehti ampua uudestaan, hänen\nvihollisensa olivat hänen kimpussaan. He kierittivät häntä pari kertaa\nympäri maassa ja kiskoivat hänet sitten aseista riisuttuna ja\navuttomana jaloilleen.\n\n\"Mitä, hänhän on aivan kuin muinainen babylonialainen!\" huudahti Joan\nhäntä katsellen. \"Hän on assyrialainen, foinikialainen! Katsokaa tuota\nsuoraa nenää, noita kapeita kasvoja, noita poskipäitä -- ja tuota\nkaltevaa, soikeaa otsaa ja partaa ja silmiä!\"\n\n\"Entä noita kippurahiuksia sitten\", nauroi Sheldon.\n\nBushmanni oli hirvittävän kuolemanpelon vallassa. Sen mukaan mitä hän\nelämästä tiesi, ei hänellä voinut olla muuta odotettavissa kuin\nkuolema. Mutta hän ei kuitenkaan painunut tomuun heidän eteensä, vaan\nvastasi heidän katseihinsa jonkinlainen itsetyytyväinen ilme\nkasvoissaan. Viimein hänen katseensa pysähtyi Joaniin, ensimmäiseen\nvalkoiseen naiseen, jonka hän oli nähnyt.\n\n\"Hei, tämä bushman on _kai-kainut_ se mies!\" huudahti Binu-Charley\näkkiä.\n\nHänen sanansa kuuluivat niin käsittämättömiltä, että Joan äkkiä\nkäännähti katsomaan, mikä oli herättänyt hänen huomionsa -- ja näki\naivan silmäinsä edessä Gogoomyn. Ainakin Gogoomyn pään -- se se oli tuo\ntumma esine, jonka he olivat nähneet riippuvan savussa. Se oli vielä\naivan näköisensä, savustus oli vast'ikään alkanut, ja vaikka silmät\nolivat ummessa, saattoi Joan tuossa hirvittävässä kappaleessa, joka\nheilahteli savupyörteessä, vielä huomata kaiken sen juron kauneuden ja\neläimellisen voiman, jonka hän kerran oli niissä pannut merkille.\n\nJoanin kauhu ei vähentynyt hänen nähdessään miten punga-pungalaiset\nsuhtautuivat asiaan. He olivat silmänräpäyksessä tunteneet pään ja\nsamassa purskahtaneet sydämelliseen nauruun, jonka jälkeen he\nkimakoilla äänillään olivat alkaneet lausua toisilleen ajatuksiaan\nnäyn johdosta. Gogoomyn loppu oli heistä hauska pila. Hänen\nkarkausyrityksensä oli käynyt hullusti. Hän oli leikkinyt leikin\nloppuun ja hävinnyt. Ja mikä olisi ollut lystikkäämpää kuin että\nbushmannit sitten söivät hänet suuhunsa? Tämä oli hauskin tapahtuma,\nmikä moniin aikoihin oli heille sattunut. Eikä se heidän mielestään\nollut missään suhteessa tavaton eikä oudostuttava. Gogoomy oli kulkenut\nbushmannin elämänkierroksen päästä päähän. Hän oli itse katkonut päitä,\nja nyt toiset olivat ottaneet hänen päänsä. Hän oli syönyt ihmisiä ja\nlopulta itse joutunut ihmissyöjien käsiin.\n\nPunga-pungalaisten nauru vaikeni, ja he katselivat näytelmää kiiluvin\nsilmin ja ahnein ilmein. Tahitilaisista näky sitävastoin oli ilmeisesti\nvastenmielinen, ja Adamu-Adam pudisti hitaasti päätään ja murahteli\nilmaisten siten inhoaan. Joan oli ärtynyt. Hänen kasvonsa olivat\nkalpeat, mutta kummassakin poskessa paloivat punaiset täplät.\nVastenmielisyys oli väistynyt vihan tieltä, ja hän oli ilmeisesti\nkostonhimoisella tuulella.\n\nSheldon naurahti.\n\n\"Ei teidän kannata olla vihainen\", sanoi hän. \"Älkää unohtako, että hän\nkatkaisi Kwaquen pään ja söi toverinsa, joka oli karannut hänen\nkanssaan. Sitäpaitsi hän oli syntynyt tähän kohtaloon. Hänet syötiin\nsamasta kaukalosta, josta hän itse oli syönyt.\"\n\nJoan katsahti häneen, ja hänen vapisevat huulensa avautuivat\nvastatakseen.\n\n\"Älkääkä unohtako\", lisäsi Sheldon, \"että hän oli päällikön poika ja\nettä hänen port-adamsilaiset heimolaisensa epäilemättä tahtovat saada\nvalkoisen miehen pään korvaukseksi.\"\n\n\"Tämä on kaikki niin hirmuista ja niin naurettavaa\", sanoi Joan\nviimein.\n\n\"Ja niin -- romanttista\", jatkoi Sheldon ovelasti.\n\nJoan ei vastannut, vaan kääntyi poispäin, mutta Sheldon tiesi, että\nnuoli oli osunut.\n\n\"Tämä mies olla sairas, häne vatsa käy ympäri\", sanoi Binu-Charley\nosoittaen punga-pungalaista, jonka olkapäätä nuoli tuntia aikaisemmin\noli raapaissut.\n\nMies istui maassa ja valitteli käsivarret koukistettujen polvien ympäri\nkiedottuina, pää riipuksissa ja tuskissaan huojuen edestakaisin.\nMyrkytystä peläten Sheldon oli heti avannut haavan ja ruiskuttanut\nsiihen puhdistavaa ainetta, mutta varokeinosta huolimatta olka pöhöttyi\nnopeasti.\n\n\"Viemme hänet Tudorin piilopaikkaan\", sanoi Joan. \"Kävely pitää hänen\nverensä liikkeellä ja hajoittaa myrkyn. Adamu-Adam, pidä huoli tästä\nmiehestä. Ehkä hän tahtoo nukkua. Silloin sinä ravistat hänet hereille.\nJos hän nukkuu, niin hän kuolee.\"\n\nHe edistyivät nyt nopeammin, sillä Binu-Charley asetti vangitun\nbushmannin edelleen ja pakotti hänet puhdistamaan polun ansoista.\nKerran tien tehdessä äkkimutkan, jossa miehen olka ei voinut olla\nhipaisematta lehväseinämää, bushmanni hyvin huolellisesti työnsi lehvät\nsyrjään ja paljasti teräväkärkisen peitsen, joka oli niin asetettu,\nettä ohikulkijan täytyi saada ainakin ilkeä naarmu.\n\n\"Helkutti\", sanoi Binu-Charley, \"tämä kärki olla paha.\"\n\nHän otti peitsen käteensä, tutki sitä tarkasti ja teki äkkiä kädellään\nliikkeen, ikäänkuin olisi aikonut pistää sillä bushmannia rintaan. Hän\nteki sen vain leikillään, mutta bushmanni hypähti kauhistuneena\ntaaksepäin. Ase oli epäilemättä myrkytetty, ja tämän jälkeen\nBinu-Charley kantoi sitä uhkaavasti bushmannin selän takana.\n\nAurinko laski lännessä kohoavan mahtavan vuorenhuipun taakse, ja\nmetsässä syntyi aikainen, kauan kestävä hämärä. Retkikunta jatkoi\nvaivalloista vaellustaan tässä turman metsässä, tässä kammottavan\nsalaperäisyyden, nopean, äänettömän ja kaamean kuoleman, eläimellisen\nintohimon, alhaisen vaiston, vielä alkulimassa rypevän ihmiselämän,\nrappeutuneen ja rajattoman raakalaisuuden tyyssijassa. Ei ainoakaan\ntuulenhenkäys antanut eloa synkälle hiljaisuudelle, ja ilma oli\nummehtunut, kostea ja tukahduttavan kuuma. Hiki tihkui lakkaamatta\nmatkamiesten ruumiista, ja heidän sieraimissaan tuntui mätänevien\nkasvien ja mustan, hedelmällisyyttään kihelmöivän mullan raskas tuoksu.\n\nBinu-Charleyn osoittamalla paikalla he kääntyivät syrjään polulta, jota\nolivat kulkeneet, ja tulivat milloin ryömien nelinkontin kosteassa,\nmustassa sohjossa, milloin pujahdellen ja kiipeillen tiheikköjen läpi\nkymmenkunta jalkaa maanpinnan yläpuolella suunnattoman suuren\nbanian-puun luo. Se oli puolen acren laajuinen ja muodosti aarniometsän\nsyvyyteen oman tiheikkönsä, vielä läpipääsemättömämmän kuin muu metsä.\nSen synkästä pimennosta kuului särkynyt, laulava miehen ääni.\n\n\"Kuulkaa, iso master ei vielä kuollut.\"\n\nLaulu taukosi, ja heikko ääni kysyi sisältä: \"Kuka siellä?\" Joan\nvastasi, ja sitten ääni selitti:\n\n\"Minä en houraile. Lauloin pysyäkseni jommoisellakin tuulella. Onko\nteillä mitään syötävää?\"\n\nMuutaman minuutin kuluttua sairas makasi peitteihin käärittynä, miehet\nrakensivat nuotioita ja kantoivat vettä, Joanin teltta pystytettiin, ja\nLalaperu tutki myttyjä ja avasi säilykeastioita. Tudor oli voittanut\nkuumeen ja oli paranemaan päin, mutta yhä vielä peloittavan voimaton ja\nnälkään nääntymäisillään. Hänen kasvonsa olivat niin pöhöttyneet\nmoskiitonpuremista, että häntä oli mahdoton tuntea, ja vain\ntodennäköisyyssyyt saivat heidät uskomaan tavanneensa oikean miehen.\nJoanilla oli voiteita muassaan, ja ennen niiden käyttöä hän hautoi\npöhöttyneitä kasvoja kuumilla kääreillä. Sheldon, jonka täytyi valvoa\nleirin pystyttämistä ja yön valmistelutoimia, katsoi hänen puuhailuaan\nja kärsi mustasukkaisuuden tuskia joka kerta nähdessään hänen käsiensä\nkoskettavan Tudorin kasvoja ja ruumista. Sairaanhoitajattaren\ntehtävissään nuo kädet eivät hänestä tuntuneetkaan pojan käsiltä, sen\nJoanin käsiltä, joka vihan liekit kalpeilla poskillaan oli katsellut\nGogoomyn päätä. Nyt nuo kädet olivat naisen, ja Sheldon hymyili\nitselleen keksiessään, että hän jonakin yönä nukkuisi ilman\nmoskiittoverkkoa, jotta Joan aamulla hautoisi hänenkin kasvojaan.\n\n\n\n\nXXV.\n\nPääkallonpyytäjät.\n\n\nIllalla oli jo päätetty, mihin aamulla oli ryhdyttävä. Tudorin piti\njäädä piilopaikkaansa kokoamaan voimia, sillävälin kuin retkikunta\njatkoi matkaansa. Heikko toivo, että he voisivat pelastaa yhdenkään\nTudorin kumppaneista, sai Joanin päättäväisesti pyrkimään eteenpäin, ja\nsekä Sheldon että Tudor koettivat turhaan taivuttaa häntä jäämään\nbanian-puun suojaan Sheldonin jatkaessa etsintää. Adamu-Adamin ja\nArahun piti jäädä Tudorin luo vartioimaan, viimeksimainitun kipeän\njalkansa vuoksi, hän oli näet astunut bushmannien tielle piilottamaan\nokaan. Bushmannien käyttämä myrkky oli ilmeisesti hitaasti vaikuttavaa\nja verraten heikkoa, sillä haavoittunut punga-pungalainen oli vielä\nhengissä ja vaikka hänen olkansa vielä olikin paisuksissa, niin oli\npolte kuitenkin jo alkanut vaimeta. Hänkin jäi Tudorin luo.\n\nBinu-Charley näytti tietä, välillisesti tosin, sillä myrkytettyä peistä\nhyväkseen käyttäen hän ajoi bushmannivankia edellään. Polku kulki\nvieläkin kostean, mätänevän tiheikön läpi, ja he tiesivät, ettei kylää\nollut odotettavissa ennenkuin maa alkoi yletä. He ponnistelivat\nhengästyneinä ja hikisinä eteenpäin kosteassa, liikkumattomassa\nilmassa, vajonneina villin, rehevän kasvullisuuden mereen. Kaikkialla\nestivät puitten valtavat juuret heidän kulkuaan, ja toisiinsa\ntakertuneet köynnöskasvit, paksut kuin miehen käsivarsi, heittelehtivät\ntoiselta korkealta oksalta toiselle tai riippuivat äärettöminä\nsotkuisina vyyhteinä kuin hirvittävät käärmeet. Oli mehevävartisia\nkasveja, joiden lehdet olivat isommat kuin miehen ruumis ja joiden koko\nhikinen pinta höyrysi. Siellä täällä kalliosaaria muistuttavat\nviikunapuut työnsivät muun hillittömän kasvullisuuden syrjään\nmuodostaen pylväistöjä ja käytäviä, joihin päivänvalo ei päässyt\ntunkeutumaan ja joissa alituinen keskiyön pimeys vallitsi.\nPuunkaltaiset saniaiset ja sammalet ja lukemattomat muut loiskasvit\ntaistelivat loistavaväristen sienien kanssa elämisenmahdollisuuksista,\nja itse ilmakin tuntui tarjoavan tukea hennon satumaisille\nköynnöskasveille, jotka olivat keveitä ja hienoja kuin timanttiusva ja\njoiden pienen pienet kukkaset helähdellen värisivät. Sairaalloiset,\nkalpeankellertävät ja helakanpunaiset kämmekkäät loistivat kultaisessa\nauringonpaisteessa, joka pisaroittain pujottelihe katoksen läpi.\nSalaperäinen, pahaenteinen oli tämä metsä, hiljaisuuden ruumishuone.\nMikään muu ei siinä liikkunut kuin omituiset, pienet linnut, joiden\nomituisuus teki salaperäisyyden vieläkin syvemmäksi, ne kun lensivät\näänettömästi, laulamatta, visertämättä ja olivat himmeätäpläisine\nsiipineen aivan kuin kämmekkäitä, sairauden ja riutumisen liiteleviä\nkukkasia.\n\nHe huomasivat hänet äkkiarvaamatta istumassa viisitoista jalkaa maasta\npolun yläpuolella, monihaaraisen puun oksalla. He näkivät hänet kaikki,\nkun hän varjon tavoin heittäytyi puusta alastomana kuin maailmaan\nsyntyessään, putosi joustavasti, koukistetuin polvin maahan ja kiiti\nkuin varjo polkua eteenpäin. Heidän oli vaikea käsittää, että hän oli\nihminen, sillä hän näytti enemmän satuolennolta, pensaikon hengeltä,\nmetsän haltialta. Binu-Charley oli ainoa, joka ei joutunut ymmälle.\nVangin pään ylitse hän lennätti myrkytetyn peitsensä pakenevaa olentoa\nkohti. Heitto oli suurenmoinen ja hyvin tähdätty, mutta varjo hypähti ja\nkeihäs lensi häntä laisinkaan vahingoittamatta hänen jalkojensa välitse\nmaahan. Mutta samassa hän kuitenkin kompastui siihen ja kaatui.\nEnnenkuin hän ehti nousta jaloilleen, oli Binu-Charley hänen kimpussaan\nja tarttui hänen lumivalkoiseen tukkaansa. Hän oli vielä nuori mies ja\nlisäksi aika keikari; kasvot olivat hiilellä mustatut, hiukset tuhkalla\nvalkeiksi jauhoitetut, nenän läpi oli pistetty äsken irtileikattu\nvillisian häntä, ja kaksi samanlaista riippui korvissa. Muita\nkoristeita hänellä ei ollutkaan, lukuunottamatta ihmisen sormiluista\ntehtyä kaulanauhaa. Nähdessään heidän toisen vankinsa hän alkoi kirkua\nvalittavalla, kimakalla äänellä, rypisteli silmäkulmiaan ja tuijotti\nynseillä villieläimen silmillään. Hänet sijoitettiin joukon keskustaan,\njossa muuan punga-pungalainen kuljetti häntä vitsaköydestä.\n\nPolku alkoi nyt vähitellen nousta pensaikosta ylävämmille maille,\npainui tosin silloin tällöin hetteisiin, joissa epäterveellinen\nkasvullisuus rehevöi, mutta nousi kuitenkin nousemistaan kaveten\npyöreitten, miltei huomaamattomien kukkuloiden ja jyrkkien selänteiden\nja kallioiden yli, missä metsä harveni ja sinisiä pilkkuja alkoi näkyä\npäitten päällä.\n\n\"Pian me pysähty\", sanoi Binu-Charley varoittaen.\n\nEnnenkuin hän vielä oli puhunut loppuun, kuului korkealta heidän\npäittensä yläpuolelta kylärummun kumeasti kaikuva räminä. Mutta lyönnit\nseurasivat toisiaan hitaasti eikä ääni ilmaissut minkäänlaista\nhämminkiä eikä pakokauhua. He olivat juuri kylän alapuolella ja\nsaattoivat kuulla kukkojen kiekuvan, kahden naisen kovaäänisesti\nkiistelevän ja pienen lapsen itkevän. Polku muuttui nyt kylätieksi,\njota oli paljon kuljettu ja joka nousi niin jyrkästi, että joukko\nuseita kertoja pysähtyi hengähtämään. Tie ei tullut ensinkään\nleveämmäksi, ja paikka-paikoin ihmisten jalat ja miespolvien aikuiset\nsateet olivat uurtaneet sitä niin, että se oli painunut kaksikymmentä\njalkaa maanpinnan alapuolelle.\n\n\"Yksi ainoa pyssymies pitäisi täällä puoliaan tuhatta vastaan\",\nkuiskasi Sheldon Joanille. \"Ja keihäillä ja nuolilla varustettuina\npuolustaisi kaksikymmentä miestä mainiosti tätä kylää.\"\n\nHe tulivat kylän laitaan. Se sijaitsi pienellä ruohikkoisella\nylätasangolla, jossa vain siellä täällä kasvoi joku yksinäinen puu.\nNaiset kiiruhtivat ulos ruohomajoista, päästivät ilmoille hurjan\nvaroitushuudon ja pyrähtivät kuin säikähtyneet peltopyyt aukeaman\nvastaiseen laitaan päin kooten juostessaan syliinsä lapsensa, Samalla\nalkoi keihäitä ja nuolia sadella tulijain joukkoon. Sheldonin käskystä\ntahitilaiset ja Punga-Pungan miehet alkoivat käyttää pyssyjään. Keihäät\nja nuolet lakkasivat lentämästä, ja bushmannit katosivat viimeiseen\nmieheen. Taistelu oli lopussa, ennenkuin se oli oikeastaan ehtinyt\nalkaakaan. Hyökkääjistä ei yksikään ollut haavoittunut, bushmanneja\nmakasi puolen tusinaa kuolleina. Nämä olivat ainoat, jotka olivat\njääneet näkyviin, haavoittuneensa pakenijat olivat korjanneet.\nTahitilaiset ja Punga-Pungan miehet olivat lämmenneet ja tahtoivat\njatkaa, mutta Sheldon ei sitä sallinut. Hän oli iloinen huomatessaan\nihmeekseen, että Joan oli samaa mieltä, sillä katsahtaessaan häneen\nkerran luotien lentäessä hän oli nähnyt hänen kalpeitten kasvojensa\nsäihkyvän miekan tavoin palavan taisteluinnosta, sieraimien\nvärähtelevän ja silmien loistavan kirkkaina ja pelottomina.\n\n\"Villiraukat\", sanoi hän. \"Hehän toimivat vain luonteensa mukaisesti.\nLähimmäisen syöminen ja hänen kallonsa ryöstäminen on heidän mielestään\nmoitteetonta käytöstä.\"\n\n\"Mutta heidän on opittava, että valkoisen miehen päätä ei sovi ottaa\",\nsanoi Sheldon.\n\nJoan nyökäytti päätään ja sanoi: \"Jos löydämme yhdenkään pään, niin\npoltamme kylän. Hei, Charley! Missä ne säilyttävät päitä?\"\n\n\"Minu luule ne päät olla pirun pahassa talossa\", oli vastaus. \"Se iso\ntalo tuolla, kirottu talo.\"\n\nHän osoitti kylän suurinta rakennusta, joka oli vaatimattomasti\nkoristettu merkillisillä kuviopunoksilla ja jonka katon\nkannatinpylväihin oli veistetty rivoja ja kauhistavia, puoleksi\nihmistä, puoleksi eläintä esittäviä kuvia. He astuivat sisään,\nkompastuivat hämärässä kylän nuorten miesten käyttämiin makuutukkeihin\nja iskivät päänsä kammottaviin uhrilahjoihin, jotka kuivuneina ja\nkutistuneina riippuivat kattopalkeista. Kummallakin puolella oli\nmuodottomia epäjumalia, joista toiset olivat karkeasti veistetyt,\ntoiset pelkkiä muokkaamattomia pölkkyjä, jotka olivat kiedotut\nmätäneviin, kuvaamattoman likaisiin niinipunoksiin. Ilma oli ummehtunut\nja tuoksui mädänneelle, eivätkä nauhaan pujotetut kalanpyrstöt ja\npuoleksi puhdistetut koiran ja krokotiilin kallot tehneet sitä\nterveellisemmäksi hengittää.\n\nKeskellä huonetta, kyyristyneenä matalan savuavan tulen ääreen, joka\noli sytytetty tuhansien entisten tulien hajoitettuun tuhkaan, istui\nvanha mies ja tuijotti tylsästi tulijoihin. Hän oli hyvin vanha, niin\nvanha, että hänen kurttuinen ihonsa riippui väljinä poimuina eikä\nensinkään näyttänyt ihmisen nahalta. Hänen luisevat kätensä olivat kuin\npedon kynnet, hänen laihat kasvonsa kuin ilmetty ruumiinkallo. Hänen\ntehtävänään näytti olevan tulen hoitaminen, ja tuijottaessaan heihin\nhän lisäsi siihen kourallisen kuivaa, lahonnutta puuta. Ja savussa he\nnäkivät sen mitä etsivät. Joan kääntyi poispäin ja kiiruhti horjuvin\naskelin, miltei sairaana inhosta ulkoilmaan ja auringonpaisteeseen.\n\n\"Katsokaa, ovatko ne kaikki siellä\", huusi hän heikolla äänellä sisään\njääneille, hoiperteli pari askelta eteenpäin tietämättä minne pyrki,\nveti ilmaa keuhkoihinsa pitkin, voimakkain vedoin ja koetti unohtaa\näskeisen näyn.\n\nSheldonin vastenmieliseksi tehtäväksi jäi päiden laskeminen. Ne olivat\nsiellä kaikki, yhdeksän valkoisen miehen päätä, joiden kasvot olivat\ntulleet hänelle niin tutuiksi kullanetsijäretkikunnan asustaessa\nteltoissaan Beranden pihamaalla ja pannessa veneitään kuntoon.\nBinu-Charley, jota työ mitä suurimmassa määrin huvitti, auttoi häntä,\nkäänteli päitä voidakseen paremmin tuntea ne, tutki tarkoin\nruoskanjälkiä ja kehoitti Sheldonia panemaan merkille, miten kasvot\nolivat vääntyneet. Punga-Pungan miehet tuijottivat tylsästi tapansa\nmukaan, ja tahitilaiset -- niinikään tapansa mukaan -- olivat\nkauhistuneet ja kiihdyksissä. Monet heistä kiroilivat ja murahtelivat\nhiljaa itsekseen. Matapuu oli niin raivostunut, että hän äkkiä pitkin\nharppauksin astui tulenhoitajan luo ja potkaisi häntä kylkiluihin.\nVanhus päästi kauhuissaan hirveän, pelästyneen villieläimen karjuntaa\nmuistuttavan parahduksen, heittäytyi kasvoilleen tuhkaan ja makasi\nsiinä vapisten ja joka hetki odottaen kuolemaa.\n\nMuitakin, kokonaan kuivettuneita ja savustuneita päitä oli huoneessa\nyllinkyllin, mutta kahta poikkeusta lukuunottamatta niiden omistajat\nolivat olleet mustaihoisia. Tällaista metsästystä siis harjoitettiin\ntuossa pimeässä turman metsässä, ajatteli Sheldon niitä nähdessään.\nNiin tukahduttava kuin huoneen ilma olikin, ei hän kuitenkaan malttanut\nolla pysähtymättä erään Binu-Charleyn löydön eteen.\n\n\"Minu tiedä musta Mary, minu tiedä valkoinen Mary\", sanoi Binu-Charley.\n\"Minu ei tiedä tämä Mary. Mikä häne nimi?\"\n\nSheldon katsoi hänen osoittamaansa päätä. Se oli vanha, kurttuinen ja\nmustunut monen vuoden savustuksesta \"pirun pahassa talossa\", mutta ei\nkuitenkaan ollut epäilemistäkään siitä, että nuo kuivettuneet\nmuumiomaiset kasvot olivat olleet kiinalaisen. Miten tuo pää oli tullut\ntänne, oli arvoitus. Se oli naisen pää, eikä Sheldon koskaan ollut\nkuullut kiinatarta mainittavan Salomonin-saarten historian yhteydessä.\nKorvissa riippui kahden tuuman pituiset korvarenkaat, ja kun binulainen\nSheldonin kehoituksesta hankasi pois paksun savu- ja likakerrostuman,\nilmaantui hänen sormiensa alta loistavan vihreää nefriittiä, hohtavia\nhelmiä ja lämpimän punertavaa Itämaan kultaa. Toinen pää, joka sekin\noli otettu kauan sitten, oli valkoisen miehen, kuten tuuheat,\nkurttuiselle ylähuulelle kaartuvat vaaleahkot viikset kyllin selvästi\ntodistivat. Ja Sheldon mietti, kukahan unohdettu helmenpyydystäjä tai\nsantelipuunkauppias oli saanut luovuttaa tämän julman voitonmerkin.\n\nKäskettyään Binu-Charleyn ottaa pois korvarenkaat ja annettuaan\nPunga-Pungan miesten tehtäväksi kantaa ulos vanhan tulenhoitajan\nSheldon lähti majasta ja sytytti sen palamaan. Pian jok'ainoa rakennus\nloimusi iloisesti, ja vanha tulenhoitaja istui eteensä tuijottaen\nulkona päivänpaisteessa nähden kylänsä palavan poroksi. Ylempänä\nolevilta vuorilta, missä ilmeisesti oli muita kyliä, kuului rumpujen\nräminää ja hurjaa sotatorvien toitotusta, mutta Sheldon arveli, ettei\nhänen pienine joukkoineen kannattanut uskaltautua edemmäksi. Sitäpaitsi\nhänen tehtävänsä oli jo täytetty. He olivat löytäneet kaikki Tudorin\nretkikunnan jäsenet. Ja heillä oli vielä edessään pitkä, synkkä\npaluumatka pääkallonpyytäjien maasta. Vapautettuaan molemmat vankinsa,\njotka katosivat tiehensä kuin säikähtyneet hirvet, he siis painalsivat\njyrkkää polkua alas höyryävään tiheikköön.\n\nJoan, joka vielä oli näkemästään kiihdyksissä, kulki alakuloisesti\nääneti Sheldonin edellä. Puolen tuntia kuljettuaan hän kääntyi\nSheldonin puoleen ja sanoi heikosti hymyillen:\n\n\"En luule, että minun enää koskaan tekee mieleni lähteä\npääkallonpyytäjien luo. Tämä on seikkailua, tiedän sen, mutta hyvääkin\nvoi joskus saada enemmän kuin tarpeeksi. Tästälähin tyydyn\nratsastelemaan plantaasin mailla ja ehkä joskus pelastamaan toisen\n'Marthan'. Mutta Guadalcanarin bushmannien ei tarvitse pelätä, että\nminä uudestaan tulen heidän rauhaansa häiritsemään. Tulen\nkuukausimääriä näkemään pahoja unia, tiedän sen varmasti. Huh, noita\npetoja, noita hirviöitä!\"\n\nSamana iltana he asettuivat leiriin Tudorin banian-puun alle. Vaikka\ntämä olikin toipumaan päin, täytyi häntä kuitenkin kantaa paareilla.\nPunga-pungalaisen ajettunut olkapää parani hitaasti, mutta Arahu ontui\nyhä vielä okaan myrkyttämää jalkaansa.\n\nKahden päivän kuluttua he saapuivat Carliin, missä veneet odottivat, ja\nsaapuivat Berandelle kolmantena päivänä puolenpäivän aikaan kiidettyään\nvirtaa ja koskia alas. Joan irroitti huoahtaen revolverivyönsä ja\nripusti sen huoneen naulaan, ja Sheldon, joka oli pysytellyt\nlähettyvillä vain saadakseen nähdä hänen suorittavan tuon\nasiaankuuluvan kotiintulotoimituksen, huoahti hänkin helpotuksesta.\nMutta kotiintulo ei tuottanut hänelle pelkkää iloa, sillä Joan ryhtyi\nheti Tudoria hoitamaan ja oleskeli hyvin paljon kuistilla, missä sairas\nlepäili riippumatossa moskiittoverkon alla.\n\n\n\n\nXXVI.\n\nKallista aikaa hukkaan.\n\n\nSeurasi sitten kymmenen rauhallista päivää, jotka Tudor toipilaana\nvietti Berandella. Plantaasin työt kävivät kulkuaan säännöllisesti kuin\nkello. Gogoomyn ja hänen seurueensa harkitsemattoman kapina yrityksen\nkukistamisen jälkeen kaikki uppiniskaisuus näytti kadonneen\nolemattomiin. Ne kaksikymmentä miestä, jotka vielä olivat jäljellä\nvanhimmasta rekryyttijoukosta, olivat palvelleet aikansa loppuun ja\n\"Martha\" vei heidät takaisin kotiseudulleen. Uusi miehistö, jota kaiken\naikaa oli kohdeltu hyvin, osoittautui kelpo väeksi. Ratsastellessaan\nplantaasin mailla Sheldon ei voinut olla tunnustamatta itselleen, että\nhevosen omistamisesta oli hyvin paljon hyötyä ja mukavuutta, eikä\nihmettelemättä, ettei hän itse ollut tullut ajatelleeksi sen\nhankkimista. Samalla hän muisteli kaikkia niitä erilaatuisia\nparannuksia, joista hänen oli Joania kiittäminen: oivallista\nPunga-Pungan työmiesjoukkoa, hedelmiä ja vihanneksia, \"Marthaa\", jonka\nhän pilkkahinnasta oli siepannut merestä ja joka nyt ansaitsi rahaa\nkuin roskaa huolimatta vanhan Kinrossin hitaasta ja varovaisesta\ntoimintatavasta, Berandea, jonka raha-asiat jälleen olivat varmalla\npohjalla, joka päivä päivältä lähestyi sitä aikaa, jolloin se\nalkaisi tuottaa, ja jonka viljelykset kasvoivat kasvamistaan mustien\ntyömiesten raivatessa pensaikkoja ja niittäessä ruohikkoja uusien\nkookospalmu-istutusten tieltä.\n\nNäistä ja tuhansista muista seikoista Sheldonin täytyi huomata, miten\npaljosta aineellisesta hyvinvoinnista hänen oli kiittäminen Joania --\ntuota solakkaa, kirkasotsaista tyttöä, jonka harmaista silmistä\nromantiikka säteili ja jonka vyöllä riippuva pitkäpiippuinen\nColt-revolveri loisti seikkailuinnosta, tuota tyttöä, joka hirmumyrskyn\nvinkuessa oli tullut maihin kookkaine tahitilaisine miehistöineen,\nastunut hänen bangaloonsa ja pojan käsin ripustanut patruunavyönsä ja\nBaden-Powell-hattunsa biljardipöydän vieressä olevaan naulaan. Hän\nunohti kaiken, mikä aikaisemmin oli tuottanut hänelle mielipahaa, ja\nmuisti vain hänen viehättävät ominaisuutensa ja iloitsi erikoisesti\nniistä piirteistä, jotka ensi aluksi olivat häntä eniten loukanneet --\nhänen poikamaisuudestaan ja seikkailuhalustaan, siitä, että häntä\nmiellytti panna henkensä vaaralle alttiiksi uiskennellen haikalojen\nlähettyvillä, hänen halustaan päästä pestausretkille, hänen\nrakkaudestaan merta ja laivoja kohtaan, hänen äänensä päättäväisestä,\narvokkaasta sävystä, kun miehet laskivat venettä vesille ja hän\nsytytyslanka toisessa, dynamiittipanos toisessa kädessä oli lähdössä\nBalesuna-joelle kalastamaan. Hän ajatteli ihastuneena hänen puhdasta\ntavallisimpienkin sopivaisuussääntöjen halveksimistaan, hänen\nnuorekasta väittelyhaluaan, hänen arkaa, metsälinnun tapaista\nvapaudenrakkauttaan ja hurjaa, kiihkeätä riippumattomuustarvettaan.\nKaikkea tätä Sheldon nyt rakasti tahtomatta enää taltuttaa ja kahlehtia\nhäntä, niin mahdottomalta kuin tuntuikin voittaa hänet omakseen häntä\ntaltuttamatta ja kahlehtimatta.\n\nOli hetkiä, jolloin Joanin ajatteleminen ja rakkaus häntä kohtaan\nsaivat hänet pyörryksiin. Hän seisautti silloin hevosensa ja loihti\nsuljetuin silmin eteensä hänen kuvansa sellaisena kuin hän tuona\nensimmäisenä päivänä oli seisonut veneensä perässä sen syöksyessä\nvinhaa vauhtia rantaa kohti ja suuttuneena astunut hänen verantansa\npoikki huomauttaen, että oli erinomaisen vieraanvaraista antaa ihmisten\njoko hukkua juuri pihamaan edustalle tai uida maihin. Ja avatessaan\nsilmänsä ja kannustaessaan hevostaan eteenpäin hän mietti, kuten oli jo\ntuhansia kertoja miettinyt, voisiko hän koskaan pidättää häntä luonaan.\nOlihan hän kuin villi metsälintu, joka varmaan kerran pyrähtää tiehensä\nhänen käsistään.\n\nSheldon huomasi selvästi, että Joan oli herättänyt Tudorin\nmielenkiinnon. Toipuva vieras oleskeli päivät pitkät verannalla, mutta\nvaikka hänen jalkansa olivat perin heikot ja voimattomat, oli hän\njonkin aikaa itsepintaisesti tahtonut tulla sisään aterioimaan heidän\nseurassaan. Ensimmäisen varoittavan todistuksen vieraan kasvavasta\nmielenkiinnosta Joania kohtaan Sheldon sai, kun Tudor vähitellen\nkokonaan lakkasi pistelemästä häntä tavanmukaisilla kokkapuheillaan.\nTämän sanasodan päättyminen merkitsi ikäänkuin diplomaattisten välien\nkatkaisemista valtioitten kesken sodan alkaessa, ja kun Sheldonin\nepäluulot kerran olivat päässeet heräämään, ei kestänyt kauan,\nennenkuin hän sai niille uutta yllykettä. Tudor osoitti liian\nselvästi nauttivansa Joanin seurasta, pani liian selvästi\nparastaan huvittaakseen häntä ja lumotakseen hänet häikäisevällä\nseikkailijaolemuksellaan. Usein palatessaan aamuratsastukseltaan\nviljelyksiltä tai tullessaan varastosta tai valvomasta koprankuivausta\nSheldon tapasi Joanin ja Tudorin yhdessä verannalla. Edellinen kuunteli\nhartaasti ja haltioituneena jälkimmäisen kertoessa seikkailuistaan\njoissakin kaukaisissa maanäärissä.\n\nSheldon pani myös merkille, miten Tudor katseli Joania ja seurasi häntä\nsilmillään. Hän huomasi noiden silmien nälkäisen katseen ja kasvojen\nkiihkeästi haluavan ilmeen. Ja hän tuumi, olikohan hänenkin kasvoihinsa\nhänen tietämättään tahtomattaan painunut sama leima. Sheldon oli varma\neräistä seikoista. Ensiksikin siitä, että Tudor ei ollut oikea mies\nJoanille eikä voinut tehdä häntä pysyväisesti onnelliseksi, toiseksi\nsiitä, että Joan oli liian järkevä tyttö rakastuakseen todenteolla niin\npintapuoliseen mieheen, ja lopuksi siitä, että Tudor itse jollakin\ntavoin iskisi kirveensä kiveen. Mutta samalla Sheldon tosi rakastajan\ntuskallisen levottomuuden kalvamana pelkäsi, ettei niin kävisikään,\nvaan että toinen satunnaisilla ansioillaan, joiden ulkokuori oli niin\nloistava ja joita hän niin taitavasti osasi tuoda esiin, voittaisi\ntytön omakseen. Mutta yhden seikan Sheldon ainakin varmasti tiesi:\nTudor ei tuntenut Joania eikä aavistanutkaan, että vapautensa ja\nriippumattomuutensa säilyttäminen oli hänelle elinehtona. Ja tässä\nkohden Tudor iskisi kiveen -- tahtoessaan riistää häneltä vapauden ja\npitää häntä kahleissa. Ja kuitenkaan, kaikesta varmuudestaan\nhuolimatta, Sheldon ei voinut olla ajattelematta, että mitäpä jos hänen\nkäsityksensä Joanista olikin väärä ja Tudor sittenkin oli valinnut\noikean tien.\n\nTilanne oli sangen kiusallinen ja hermostuttava. Sheldon ei voinut\nmuuta kuin odottaa ja seurata asiain kehittymistä, sillä välin kuin\nhänen kilpailijansa saattoi kokonaan antautua tarmokkaasti\npyydystelemään arkaa otusta. Lisäksi Tudorin käytös hermostutti häntä.\nSen jälkeen kuin heidän diplomaattiset välinsä kaikessa hiljaisuudessa\nolivat katkenneet, oli hän mikäli mahdollista koettanut välttää\njoutumasta kosketuksiin Sheldonin kanssa, mutta tämä vainusi\nhänen mielessään kytevän vihamielisyyden ja näyttipä se hänen\nrakastuneitten silmiensä mustasukkaisen suurennuslasin läpi katsottuna\npäällepäätteeksi vielä suuremmalta kuin se oikeastaan olikaan. Tuo\ntoinen mies oli tunkeutunut hänen ja Joanin väliin. Hänellä ei ollut\nmitään tekemistä Berandella, ja nyt kun hän taas oli terve ja\nvoimissaan, oli hänen aika lähteä. Mutta vaikka Sydneyhin matkalla\noleva postihöyrylaiva oli poikennut Berandelle, ei hän tehnyt lähtöä,\nvaan jäi paikoilleen, eleli kuin kotonaan, alkoi tehdä uintiretkiä,\nkalasteli Joanin kanssa, oli tuntikausia hänen seurassaan ampumassa\nkyyhkysiä, virittämässä ansoja krokotiileille ja harjoittelemassa\npyssyn ja revolverin käyttöä.\n\nMutta erinäiset perinnäiset vieraanvaraisuussäännöt estivät Sheldonia\nantamasta vieraalleen vihjaustakaan siitä, että hänen oli aika lähteä\ntiehensä. Samaten hän tunsi, että ei olisi ollut rehellistä peliä\nvaroittaa Joania, ja voitti senkin kiusauksen. Vaikka hän olisi\ntietänytkin Tudorista jotakin epäedullista, niin hänen olisi ollut\nmahdotonta ilmaista sitä -- ellei se olisi ollut hyvin vakavaa laatua\n-- mutta pahinta oli, ettei hän tietänyt kilpailijastaan kerrassaan\nmitään pahaa. Sehän juuri olikin kiusallisinta, ja Sheldon oli\naika-ajoin niin pyörällä päästään ja ristiriitaisten tunteitten\nvallassa, että hän pakotti itsensä suhtautumaan kaikkeen ikäänkuin\nolisi ollut vain katsojana, ja uskotteli itselleen, että hänen\nvastenmielisyytensä Tudoria kohtaan johtui yksinomaan aiheettomista\nennakkoluuloistaan ja mustasukkaisuudesta.\n\nUlkonaisesti hän pysyi yhtä levollisena ja hymyilevänä kuin\nennenkin. Plantaasin työt jatkuivat vanhaan tapaansa. \"Martha\" ja\n\"Flibberty-Gibbet\" menivät ja tulivat, samoin koko se kirjava kokoelma\nrannikkoaluksia, jotka hetkeksi poikkesivat rantaan odottamaan tuulta\nja samalla saadakseen jutella hetkisen, juoda lasin tai pari ja pelata\nhiukan biljardia. Koira piti pihamaan puhtaana neekereistä. Boucher\ntuli säännöllisesti joka sunnuntai valaanpyyntiveneessään vierailulle.\nKahdesti päivässä, aamiaisen ja päivällisen aikana, Joan, Sheldon ja\nTudor kokoontuivat kuin parhaat ystävät ruokapöydän ääreen, ja iltaisin\nhe yhtä hyvinä ystävinä istuskelivat verannalla.\n\nJa sitten Sheldonin aavistus toteutui. Tudor iski kirveensä kiveen. Hän\nei tuntenut Joanin arkaa metsälinnun luonnetta, hänen silmitöntä\nvihaansa kahleita ja pakkoa kohtaan eikä tietänyt, miten hän kammosi\ntoisen vallan alle joutumista. Luullen Joanin silmistä loistavaa\nlämmintä innostuksen hehkua, jonka hänen viimeinen kertomuksensa oli\nniihin sytyttänyt, hellyyden ja antautumisen merkiksi Tudor veti\nhänet puoleensa, kietoi käsivartensa lujaksi kahleeksi hänen\nvyötäistensä ympäri ja käsitti hänen raivoisan vastustelunsa pelkän\ntyttömäisen arkuuden ilmaisuksi. Tämä tapahtui aamiaisen jälkeen\nverannalla, ja Sheldon, joka istui sisällä tutkien sydneyläisen\ntukkuliikkeen luetteloa ja laatien sen mukaan tilauksiaan seuraavaksi\nhöyrylaivapäiväksi, kuuli Joanin äkkiä huudahtavan ja heti sen jälkeen\nkorvapuustin mäiskähtävän. Päästyään irti vastenmielisestä kahleestaan\nJoan oli antanut Tudorille kelpo iskun vasten kasvoja, paljoa\nvoimakkaamman kuin aikoinaan Gogoomylle.\n\nSheldon oli noussut puoleksi seisomaan, mutta hillitsi itsensä ja\nvaipui takaisin tuoliinsa, niin että hän Joanin astuessa huoneeseen oli\njälleen päässyt tasapainoon. Joan puristi vasemmalla kädellään lujasti\noikeata käsivarttaan, ja kalpeat posket tulipunaisine täplineen\nmuistuttivat Sheldonille sitä aikaa, jolloin hän oli ensimmäisen kerran\nnähnyt hänet suuttuneena.\n\n\"Hän loukkasi käsivarttani\", huudahti Joan vastaukseksi Sheldonin\nkysyvään katseeseen.\n\nSheldon ei voinut pidättää hymyään. Oli niin Joanin kaltaista -- hänen\npoika-minänsä kaltaista -- juosta valittamaan ruumiillista kipua, joka\nhänelle oli tuotettu. Hän ei varmastikaan ollut nainen, joka tunsi\nmiehet ja tiesi, miten heidän suhteensa oli meneteltävä. Korvapuusti,\njonka hän oli antanut Tudorille, kaikui vielä Sheldonin korvissa, ja\nkun hän katsahti tyttöön, joka seisoi hänen edessään valittaen, että\nhänen käsivarttaan oli pahoinpidelty, leveni hänen hymynsä\nlevenemistään.\n\nTämä hymy se sai Joanin itsensäkin huomaamaan itkunsa lapselliseksi ja\nnostatti hänen kasvoilleen syvemmän punan kuin Sheldon koskaan oli\nniillä nähnyt. Kaula, posket ja otsa hehkuivat häpeästä.\n\n\"Hän -- hän...\" Joan koetti puolustuksella ilmaista suuttumuksensa\nsyvemmän syyn, mutta käännähti äkkiä, juoksi takaovesta ulos ja\nportaita alas.\n\nSheldon istui ja mietti. Hän oli hiukan vihainen, ja mitä enemmän hän\nasiaa ajatteli, sitä vihaisemmaksi hän tuli. Jos kyseessä olisi ollut\nkuka muu nainen tahansa kuin Joan, niin juttu olisi ollut huvittava.\nMutta Joan oli vihoviimeinen nainen maailmassa, jota sai koettaa\nsuudella vastoin hänen tahtoaan. Oli miten oli, juttu tuoksahti\ntakaportailta -- sitä olisi voinut pitää pienenä epäonnistuneena\nhuvinäytelmänä -- ellei moinen käytös juuri Joania kohtaan olisi ollut\nsuorastaan pyhyyden loukkaus. Tudorilla olisi pitänyt olla enemmän\njärkeä. Sitäpaitsi asia koski Sheldoniin henkilökohtaisestikin. Häneltä\noli riistetty jotakin, mitä hän melkein piti omaisuutenaan, ja hänen\nmustasukkaisuutensa kuohahti hänen ajatellessaan tätä väkivaltaista\ntuttavallisuutta.\n\nHänen ollessaan tässä mielentilassa ovi paukahti, Tudor astui\nhuoneeseen ja pysähtyi hänen eteensä. Sheldon ei ollut tätä odottanut,\nmutta näki heti selvästi, että toinen oli raivoissaan.\n\n\"No, mitä nyt tahdotte?\" kysyi Tudor uhkamielisesti.\n\nSheldonilla oli silmänräpäyksessä vastaus valmiina.\n\n\"Toivon, ettette uudista yritystänne, siinä kaikki -- lukuunottamatta\nettä minulle tulee olemaan erittäin suuri ilo saada antaa\nvalaanpyyntiveneeni käytettäväksenne mitä pikemmin sitä parempi. Se vie\nteidät Tulagiin muutamassa tunnissa.\"\n\n\"Ikäänkuin se riittäisi.\"\n\n\"En ymmärrä mitä tarkoitatte\", sanoi Sheldon yksinkertaisesti.\n\n\"Silloin ette tahdo ymmärtää.\"\n\n\"Mutta minä en todellakaan ymmärrä\", sanoi Sheldon rauhallisesti.\n\"Ainoa seikka, josta olen selvillä, on, että liioittelette\nhairahduksenne merkitystä ja pidätte sitä vakavampana kuin se on.\"\n\nTudorin kasvot vääntyivät pahansuopaan irvistykseen, ja hän vastasi:\n\n\"Voisi tuntua siltä, kuin te liioittelisitte tarjotessanne minulle\nvenettänne. Te tarkoitatte siis, että Berande ei ole kyllin suuri\nmeille kahdelle. Antakaa siis minun sanoa teille, että minun mielestäni\nSalomonin-saaristo ei ole kyllin laaja meille kahdelle. Tämä asia on\nselvitettävä meidän kesken, ja paras olisi tehdä se nyt heti.\"\n\n\"Ymmärrän, että nuo tulennielijäntemput tuntuvat teistä\nluonnollisilta\", sanoi Sheldon kyllästyneenä, \"mutta miksi te kiusaatte\nminua niillä, sitä en ymmärrä. Ette suinkaan tahdo tapella kanssani.\"\n\n\"Se juuri on tarkoitukseni.\"\n\n\"Mutta taivaan nimessä, miksi?\"\n\nTudor katsahti häneen musertavan halveksivasti.\n\n\"Kirpulla on enemmän sielua ruumiissaan kuin teillä. Arvelen, että kuka\ntahansa saisi mielistellä vaimoanne --.\"\n\n\"Mutta eihän minulla ole vaimoa\", keskeytti Sheldon.\n\n\"Ainakin teillä pitäisi olla. Tämä asiantila on häpeällinen. Teidän\npitäisi edes naida hänet kuten minä kunniallisena miehenä olisin valmis\ntekemään.\"\n\nEnsi kertaa Sheldonin suuttumus kuohahti yli äyräittensä.\n\n\"Te...\" alkoi hän kiivaasti, mutta hillitsi äkkiä itsensä ja jatkoi\nrauhallisesti: \"Teidän olisi paras juoda lasillinen ja ajatella asiaa.\nSe on minun neuvoni. Tietysti te rauhoituttuanne ette halua jäädä tänne\nsen jälkeen, mitä nyt olette minulle sanonut, niin että sill'aikaa kuin\njuotte, kutsun minä venemiehistön koolle ja annan laskea veneen\nvesille. Ehditte Tulagiin kahdeksaksi tänä iltana.\"\n\nHän kääntyi ovea kohti pannakseen sanansa täytäntöön, mutta toinen\ntarttui häntä olkapäähän ja pyöräytti hänet takaisin.\n\n\"Kuuletteko, Sheldon, minä sanoin, että Salomonin-saaristo ei ole\nkyllin suuri meille kahdelle, ja tarkoitin sitä.\"\n\n\"Tarkoitatteko että tarjoudutte ostamaan Beranden maineen puineen\nkaikkineen?\" kysyi Sheldon.\n\n\"En. Tarkoitan, että meidän täytyy tapella.\"\n\n\"Mutta mistä hitosta tahdotte tapella minun kanssani?\" Toisen\nitsepäisyys teki Sheldonin kärsimättömäksi. \"Minulla ei ole riitaa\nkanssanne, mitäpä teillä voisi olla minun kanssani. Minä en koskaan ole\nsekaantunut teidän asioihinne. Te olitte vieraani. Miss Lackland on\nyhtiökumppanini. Jos te katsoitte sopivaksi rakastella häntä ja\njostakin syystä epäonnistuitte, niin mitäpä meidän silti tarvitsisi\ntapella? Me elämme kahdennellakymmenennellä vuosisadalla, ja\nkaksintaistelut joutuivat pois muodista ennenkuin kumpikaan meistä oli\nsyntynytkään.\"\n\n\"Te rakensitte riitaa\", sanoi Tudor äreästi. \"Te annoitte minun\nymmärtää, että minun oli aika lähteä. Te lyhyesti sanoen ajoitte minut\nulos. Ja sitten teillä on otsaa pyytää saada tietää, miksi minä\nrakennan riitaa. Tämä ei kelpaa, sen sanon teille. Te aloititte riidan\nja minä tahdon saada sen perinpohjin ratkaistuksi.\"\n\nSheldon hymyili kärsivällisesti ja alkoi sytyttää savukettaan. Mutta\nTudor oli itsepäinen.\n\n\"Te aloititte riidan\", väitti hän.\n\n\"Riitaa ei ole olemassakaan. Siihen tarvittaisiin kaksi,\nja minä puolestani en tahdo kuulla puhuttavankaan sellaisesta\nmielettömyydestä.\"\n\n\"Te aloititte, kuuletteko, ja minä sanon teille, miksi sen teitte.\"\n\n\"Luulen, että te olette juonut liikaa\", sanoi Sheldon. \"Muulla tavoin\nen voi selittää järjetöntä itsepäisyyttänne.\"\n\n\"Minä sanon teille, miksi tahdoitte rakentaa riitaa. _Te_ ette ollut\ntyhmä liioitellessanne tämän pienen viattoman hakkailun merkitystä ja\npitäessänne sitä vakavana asiana. Metsästelin teidän maillanne, ja te\ntahdoitte päästä minusta. Teillä oli täällä hyvin hauska ja mukava\nolla, teillä ja tytöllä, kunnes minä tulin. Ja nyt olette\nmustasukkainen, juuri niin, mustasukkainen ja tahdotte ajaa minut pois\ntäältä. Mutta minä en lähde.\"\n\n\"Jääkää sitten kaikin mokomin. En tahdo riidellä siitä kanssanne.\nJääkää vaikka vuodeksi.\"\n\n\"Hän ei ole teidän vaimonne\", jatkoi Tudor ikäänkuin toinen ei olisi\npuhunutkaan. \"Kenellä tahansa on oikeus hakkailla häntä, ellei hän ole\nteidän -- no niin, ehkä sittenkin olin väärässä, onhan se täysin\nanteeksiannettavaa, kuinka olisin voinut tietää. Olisinhan voinut nähdä\nsen vaikka ummessa silmin, jos olisin välittänyt siitä, mitä Guvutussa\njuoruiltiin. Siellä kaikki nauroivat tälle teidän jutullenne. Minä olin\nhullu ja erehdyin todentotta, kun uskoin suhteenne viattomaksi.\"\n\nSheldon oli niin suuttunut, että toisen kasvot ja koko mies tuntuivat\nvärähtelevän ja pyörivän hänen silmissään. Mutta ulkonaisesti hän oli\nlevollinen ja ilmeisesti kyllästynyt keskusteluun.\n\n\"Olkaa hyvä ja antakaa miss Lacklandin jäädä keskustelun ulkopuolelle\",\nsanoi hän.\n\n\"Miksi sen tekisin?\" kysyi Tudor. \"Te kaksi saitte minut puijatuksi\nkäyttäytymään narrin tavoin. Mistä minä olisin voinut tietää, ettei\nkaikki ollut niinkuin olla pitäisi? Te ja hän käyttäydyitte ikäänkuin\nkaikki olisi parhaassa järjestyksessä. Mutta nyt olen saanut silmäni\nauki. Hän näytteli todella suurenmoisesti loukatun vaimon osaa, löi\nsyyllistä korvalle ja pakeni teidän luoksenne. Tämä riittää todistamaan\nrannikon juorut tosiksi. Vai yhtiökumppanit -- liiketarkoituksissa?\nPetkutusta, juuri petkutusta kaikki tyynni.\"\n\nSilloin Sheldon kylmästi ja harkitusti löi häntä käsivartensa koko\nvoimalla, ja Tudor, jonka leukaan isku sattui, kaatui kyljelleen ja\nsärki kaatuessaan tuolin säpäleiksi. Hän nousi hitaasti jaloilleen,\nmutta ei koettanut hyökätä vastustajansa kimppuun.\n\n\"Tahdotteko siis kuitenkin tapella?\" sanoi Tudor synkästi.\n\nSheldon nauroi, ensi kertaa todella sydämensä pohjasta. Tilanteen\nnaurettavuus ei voinut olla vaikuttamatta hänen huumorille alttiiseen\nmieleensä. Hän oli valmistautuvinaan uuteen iskuun, mutta Tudor seisoi\nhänen edessään kalpeana kasvoiltaan, käsivarret veltosti riippuen eikä\nnäyttänyt aikovan tehdä vastarintaa.\n\n\"En tarkoittanut nyrkkiottelua\", sanoi hän hitaasti. \"Tarkoitan\ntaistelua elämästä tai kuolemasta. Te osaatte kyllä käyttää pyssyä ja\nrevolveria, minä samoin. Niiden avulla me selvitämme tämän asian.\"\n\n\"Te olette tullut aivan hulluksi.\"\n\n\"En suinkaan\", vastasi Tudor. \"Minä olen vain rakastunut mies. Ja vielä\nkerran pyydän teitä lähtemään kanssani selvittämään välejämme. Valitkaa\naseet mielenne mukaan.\"\n\nEnsi kertaa Sheldon kiinnitti todella vakavaa huomiota hänen\nsanoihinsa. Hän ihmetteli, mikä kumman kiusanhenki mahtoikaan kalvaa\ntuon miehen aivoja saaden hänet käyttäytymään näin kummallisesti.\n\n\"Miehet eivät todellisessa elämässä toimi sillä tavoin\", huomautti\nSheldon.\n\n\"Saatte huomata, että tästä tulee hyvinkin todellista elämää, ennenkuin\nmeidän välimme ovat selvät. Aion tappaa teidät tänään.\"\n\n\"Turhia loruja, mies.\" Tilanne ei enää jaksanut tuntua\nSheldonista naurettavalta. \"Turhia loruja eikä mitään sen enempää.\nKahdennellakymmenennellä vuosisadalla ei ryhdytä kaksintaisteluihin.\nNiiden aika oli ennen -- ennen vedenpaisumusta.\"\n\n\"Puhuaksemme Joanista...\"\n\n\"Olkaa hyvä ja jättäkää hänen nimensä mainitsematta\", varoitti Sheldon.\n\n\"Kyllä, jos lupaatte taistella.\"\n\nSheldon kohotti epätoivoissaan käsiään.\n\n\"Puhuaksemme Joanista...\"\n\n\"Varokaa itseänne\", varoitti Sheldon uudestaan.\n\n\"Lyökää te vain minut maahan, jos teitä haluttaa. Mutta sillä ette\nsulje suutani. Voitte lyödä minut maahan vaikka kuinka monta kertaa,\nniin pitkälti kuin päivää riittää, mutta niin pian kuin pääsen pystyyn,\npuhun taas Joanista. Tahdotteko siis tapella?\"\n\n\"Kuulkaahan minua, Tudor\", alkoi Sheldon koettaen puhua niin\npäättäväisesti kuin suinkin. \"Minä en ole tottunut sietämään\nkeneltäkään mieheltä kymmenettäkään osaa siitä, mitä jo olen teiltä\nsietänyt.\"\n\n\"Saatte sietää vielä aika paljon, ennenkuin tämä päivä on lopussa\", oli\nvastaus. \"Teidän täytyy tapella, kuuletteko. Annan teille rehellisesti\ntilaisuuden tappaa minut, mutta joka tapauksessa tapan teidät ennen\npäivän päättymistä. Me emme nyt ole sivistyksen helmassa, olemme\nSalomonin-saarilla sangen alkuperäisten olojen keskellä. Kuningas\nEdvardia, lakia ja järjestystä edustavat Tulagin asiamies ja tykkivene,\njoka silloin tällöin käy vierailemassa. Kaksi miestä ja yksi nainen --\nse on alkuperäinen tilanne sekin. Me ratkaisemme asian vanhaan hyvään\nalkuperäiseen tapaan.\"\n\nSheldonin mieleen iski ajatus, että Tudorin hurjat seikkailut kaikissa\nmaan äärissä olivat varmaan jotakin erikoista. Tarvittiin juuri hänen\nluontoisensa mies -- mies, joka kykeni tyrkyttämään kaksintaistelun\nkahdennenkymmenennen vuosisadan järjestettyihin oloihin -- löytämään\ntuollaisia hurjia seikkailuja.\n\n\"Vain yksi mahdollisuus on olemassa, joka voisi saada minut luopumaan\nvaatimuksestani\", jatkoi Tudor. \"Minun sanani eivät loukkaa teitä, sen\ntiedän. Siihen olette liian välinpitämätön tai liian pelkuri tai\nkumpaakin. Mutta voisin kertoa teille, mitä Tulagissa jutellaan, se\nolisi kidutusta, eikö totta? Voin kertoa, mitä he siellä arvelevat\nsiitä, että te ja tämä nuori neitonen täällä hoitelette plantaasia muka\nyhtiökumppanuuden turvissa.\"\n\n\"Vaiti!\" huusi Sheldon, sillä toinen alkoi taas värähdellä hänen\nsilmissään. \"Te tahdotte kaksintaistelua. Olkoon menneeksi.\" Sitten\nhänen terve järkensä ja vastenmielisyytensä kaikkea naurettavaa kohtaan\njälleen pääsivät voitolle, ja hän lisäsi: \"Mutta tämähän on järjetöntä,\nmahdotonta.\"\n\n\"Joan ja Davidko yhtiökumppaneita, mitä? Vai yhtiökumppaneita\", alkoi\nTudor toistella kerran toisensa jälkeen ilkkuvalla ja halveksivalla\näänellä.\n\n\"Pysykää taivaan nimessä vaiti ja käyköön niinkuin tahdotte\", huudahti\nSheldon. \"En ole ikinä nähnyt toista hullua, joka niin itsepäisesti\npitäisi kiinni hullusta päähänpistostaan. Millainen kaksintaistelu\ntästä sitten tulee. Sekundantteja ei ole. Mitä aseita käytämme?\"\n\nSilmänräpäyksessä Tudor jätti pirullisen apinoimisensa sikseen ja oli\njälleen kylmäverinen, tyyni maailmanmies.\n\n\"Minä olen usein ajatellut, että tavallisesti käytännössä oleva\nkaksintaistelu ei vastaa kaksintaisteluihannetta\", sanoi hän. \"Olen\ntaistellut useita sellaisia.\"\n\n\"Siis ranskalaisia\", keskeytti Sheldon.\n\n\"Sanokaa niitä vaikka siksi. Mutta palatkaamme ihanteelliseen\nkaksintaisteluun. Minun käsitykseni mukaan se olisi seuraavanlaatuinen.\nEi sekundantteja tietysti eikä katselijoita. Muita ei tarvita kuin\nmolemmat päähenkilöt. Heillä olkoon oikeus käyttää mitä aseita haluavat\nrevolvereista ja pistooleista konekivääreihin ja pommeihin asti. He\nasettuvat mailin matkan päähän toisistaan ja lähtevät liikkeelle\ntoisiaan kohti käyttäen hyväkseen piilopaikkoja, peräytyen, tehden\nkierroksia, käyttäen sotajuonia -- kaikki on sallittua. Päähenkilöitten\non lyhyesti sanoen metsästettävä toisiaan...\"\n\n\"Aivan kuin kaksi villiä intiaania?\"\n\n\"Aivan niin\", huudahti Tudor ihastuneena. \"Te käsititte asian aivan\noikein. Ja Berande on juuri oikea paikka ja nyt juuri on oikea aika.\nMiss Lackland on luultavasti lepäämässä aterian jälkeen ja luulee\nmeidänkin olevan. Meillä on kaksi tuntia aikaa, kunnes hän herää.\nKiiruhtakaa siis ja tulkaa! Te lähdette Balesunan, minä Beranden\nrannalta. Nämä joethan rajoittavat plantaasia, eikö totta? Hyvä?\nPlantaasi on kaksintaistelukenttämme. Kumpikaan meistä ei saa mennä sen\nrajojen ulkopuolelle. Tyydyttekö tähän?\"\n\n\"Täydellisesti. Mutta onko teillä mitään sitä vastaan, että annan\njoitakin määräyksiä?\"\n\n\"Ei suinkaan\", sanoi Tudor. Hänen kohteliaisuutensa oli taas\nmoitteeton, kun hän kerran oli saanut tahtonsa perille.\n\nSheldon löi kätensä yhteen, ja paikalle kiiruhtava palvelija juoksi\nnoutamaan Adamu-Adamin ja Noa-Noan Sheldonin luo.\n\n\"Kuulkaa nyt\", sanoi Sheldon. \"Tämä mies ja minä taistelemme tänään\nsuuren taistelun. Mahdollista on, että hän kuolee. Mahdollista, että\nminä menetän henkeni. Jos hän kuolee, ei siitä sen enempää. Jos minä\nkuolen, niin te kaksi pidätte huolta miss Lacklandista. Otatte pyssyt\nja vartioitte häntä huolellisesti yöt päivät. Jos hän tahtoo puhua mr\nTudorin kanssa, antaa puhua. Jos hän ei tahdo puhua hänen kanssaan,\npitäkää herra loitolla. Ymmärrättekö?\"\n\nHe murahtivat ja nyökäyttivät päätään. He olivat olleet paljon\ntekemisissä valkoisten miesten kanssa ja olivat oppineet, ettei koskaan\npitänyt pyytää selitystä tämän omituisen heimon omituiseen käytökseen.\nJos nämä kaksi katsoivat sopivaksi lähteä tappamaan toisiaan, niin se\noli heidän asiansa eikä saarelaisten, jotka tottelivat heidän\nkäskyjään. He astuivat asenaulakon luo ja kumpikin valitsi itselleen\npyssyn.\n\n\"Parempi jokainen Tahiti-mies saa pyssy\", ehdotti Adamu-Adam. \"Ehkä\nsuuri meteli nouse.\"\n\n\"Hyvä, ottakaa ne kaikki\", vastasi Sheldon, joka paraikaa otti esiin\nampumatarpeita.\n\nTahitilaiset astuivat ovelle ja portaita alas vieden nuo kahdeksan\npyssyä muassaan asuntoonsa. Tudor, joka oli kiinnittänyt patruunavyön\nsekä pyssyä että pistoolia varten vyölleen, odotti kärsimättömästi.\n\n\"Tulkaa jo! Kiiruhtakaa! Me kulutamme kallista aikaa\", kehoitteli hän\nSheldonin etsiessä lisää patruunia automaattista pistooliaan varten.\n\nHe astuivat yhdessä portaita alas ja pihamaan poikki rantaan, missä\nkääntyivät selin toisiinsa, ja kumpikin lähti määräpaikkaansa kohti\npyssy kädessä. Tudor vaelsi Berandea, Sheldon Balesunaa kohti.\n\n\n\n\nXXVII.\n\nUudenaikainen kaksintaistelu.\n\n\nSheldon oli tuskin ehtinyt Balesunan rannalle, kun hän kuuli kaukaa\nepäselvän pyssynlaukauksen. Hän tiesi, että Tudor siten antoi merkin\nsiitä, että hän oli ehtinyt Berande-joelle ja lähtenyt takaisinpäin.\nSheldon laukaisi pyssynsä vastaukseksi ja lähti hänkin kulkemaan\ntakaisinpäin. Hän kulki kuin unessa pysytellen hajamielisesti rannan\naukealla. Koko juttu oli niin järjetön, että hänen täytyi ponnistaa\najatuksiaan uskoakseen sen todeksi. Hän toisti mielessään äskeisen\nkeskustelunsa Tudorin kanssa ja koetti siitä löytää jonkin järkevän\nsyyn nykyiseen toimintaansa. Hän ei tahtonut surmata Tudoria. Se, että\ntuo mies oli ollut väärällä tiellä kosiskellessaan Joania, ei antanut\nhänelle, Sheldonille, oikeutta riistää hänen henkeään. Mistä sitten\noikeastaan oli kysymys? Olihan tosin Tudor sitten lausunut loukkaavia\nhuomautuksia Joanista, ja hän oli iskenyt hänet maahan. Mutta eihän\nTudorin tämän takia olisi tarvinnut koettaa saada häntä hengiltä.\n\nTällä tavoin hän oli kulkenut neljänneksen kumpaisenkin joen\nvälimatkasta, kun hänelle äkkiä selvisi, ettei Tudor ollutkaan\nrannalla. Ei tietystikään. Hän kulki -- sopimuksen ehtoja noudattaen --\nkookospalmujen turvissa. Sheldon poikkesi äkkiä vasemmalle pyrkien\nhänkin niiden suojaan, kun heikko pyssynpamahdus kuului hänen\nkorviinsa. Melkein samassa luoti, joka oli osunut kovaan hiekkaan noin\nsadan jalan päässä hänestä, kimmahti takaisin ja lensi vinkuen vielä\njonkun matkaa eteenpäin. Sheldonille selvisi, että tämä kaikki, niin\njärjetöntä ja epätodellista kuin se olikin, sittenkin oli täyttä totta.\nTuo luoti oli tarkoitettu häntä varten. Mutta vieläkin sitä oli vaikea\nuskoa. Hän katsoi tuttua maisemaa ja merta, jonka pinnan heikko, mutta\ntasainen tuulenhenki sai väräjämään. Tulagin suunnalta hän saattoi\nnähdä kuunarin valkoiset purjeet; se kulki tuulta vastaan suoraan\nBerandea kohti. Rannalla oli hevonen laitumella, ja Sheldon tuumi\nhuolettomasti, missähän muut olivat. Hänen katseensa sattui\nkoprankuivauspaikalta kohoavaan savuun ja harhaili parakkien,\ntyökaluvajojen, venehuoneitten ja bangalon yli jääden lopulta lepoon\ntavattuaan Joanin pienen ruohomajan pihamaan nurkassa.\n\nHän pysytteli nyt puitten suojassa ja kulki taas neljännesmailin\neteenpäin. Jos Tudor olisi kulkenut samaa vauhtia, niin heidän olisi\npitänyt kohdata toisensa tällä paikalla, mutta Sheldon päätteli, että\ntoinen oli kulkenut kiertoteitä. Vaikeinta oli nyt saada selville,\nmissä hän oli. Puut seisoivat suorissa riveissä, jotka muodostivat\nsuoran kulman keskenään, eikä Sheldon voinut nähdä muuta kuin yhden\nkapean käytävän kerrallaan. Hänen vastustajansa saattoi tulla seuraavaa\ntai sitä seuraavaa kujannetta myöten, oikealta tai vasemmalta. Hän\nsaattoi olla sadan jalan tai puolen mailin päässä. Sheldon astuskeli\nhitaasti eteenpäin ja tuli siihen johtopäätökseen, että vanha\ntavallinen kaksintaistelu oli paljon yksinkertaisempi ja helpompi kuin\ntämä pitkällinen piilosilla-olo. Hänkin koetti kiertää sivullepäin\ntoivoen, että he siten ehkä tapaisivat toisensa, mutta näkemättä\nvilaustakaan Tudorista hän lopulta tuli vastaraivatulle kentälle, jolla\nistutetut nuoret, miehen vyötäisiin ulottuvat puut tarjosivat hyvin\nvähän suojaa ja vielä vähemmän piilopaikkoja. Juuri hänen astuessaan\nensi askelta aukeamalle pamahti pyssy hänen oikealla kädellään. Hän ei\nkuullut luodin suhahdusta sen lentäessä ohi, mutta huomasi sensijaan,\nmiten se osui kauempana kasvavan palmun runkoon.\n\nHän kiiruhti takaisin suurempien puitten suojaan. Kahdesti hän oli\nantautunut vaaralle alttiiksi ja kahdesti oli häntä ammuttu, mutta\nhänen itsensä ei ollut onnistunut vilaukseltakaan nähdä vastustajaansa.\nHänen vihansa alkoi hitaasti yltyä. Hiton epämiellyttävää, tuumi hän,\ntämä alituinen maalitauluna oleminen. Niin turhanpäiväistä kuin kaikki\noikeastaan olikin, oli se sittenkin vakavaa leikkiä, jossa oli kysymys\nelämästä ja kuolemasta. Ei ollut mitään mahdollisuutta välttää\nkuolettavaa luotia, ei voinut ampua ilmaan ja siten päästä koko\njutusta, kuten vanhanaikaisessa kaksintaistelussa. Tätä ajometsästystä\ntäytyi jatkaa, kunnes jompikumpi oli saanut toisen ammutuksi. Ja jos\ntoinen jätti käyttämättä mahdollisuuden saada toinen surmatuksi, niin\ntoisen mahdollisuudet surmata hänet itsensä siitä vain kasvoivat. Siitä\nei voinut erehtyä. Tudor oli ollut aika viekas paholainen ehdottaessaan\ntämänlaatuista kaksintaistelua, päätteli Sheldon alkaen varovaisesti\npyrkiä viimeisen laukauksen suuntaan.\n\nHänen tullessaan paikalle, jolta se oli ammuttu, oli Tudor kadonnut, ja\nvain hänen jalkainsa jäljet olivat osoittamassa hänen tietään\nplantaasin sisäosiin päin.\n\nKerran, kymmenen minuuttia myöhemmin, hän vilaukselta näki Tudorin\nsadan yardin päässä hänen kulkiessaan saman kujanteen poikki kuin hän\nitse, mutta päinvastaiseen suuntaan. Hän oli heittämäisillään pyssynsä\nolkaa vasten, mutta samassa Tudor oli poissa. Pikemminkin äkillisen\nmielijohteen voimasta kuin minkään tuloksen toivossa ja samalla\npilkallisesti hymähtäen itselleen Sheldon nosti automaattisen\npistoolinsa ja ampui kahdessa sekunnissa kahdeksan laukausta puiden\nlomitse siihen suuntaan, minne Tudor oli kadonnut. Toivoen, että\nhänellä olisi haulikko, Sheldon istuutui maahan muutaman puun taa,\nasetti uuden panossarjan pistooliin, veti patruunan piippuun, työnsi\nvarmuuslaitteen paikoilleen ja täytti jälleen tyhjän kotelon.\n\nEi kestänyt kauankaan, ennenkuin Tudor koetti samaa keinoa häntä\nvastaan. Luoteja sateli räiskien hänen ympärilleen kuin sadepisaroita\nankaran rajuilman raivotessa; ne osuivat läiskähdellen palmujen\nrunkoihin tai kimmahtivat takaisin ja lensivät vinkuillen hänen\nohitseen. Viimeinen luoti kimmahti ensin yhdestä, sitten toisesta\npuusta, antoi menetettyään sitten suurimman osan vaikutusvoimaansa\nSheldonille kovan iskun otsaan ja putosi hänen jalkainsa juureen.\nSilmänräpäyksen ajan hän oli puolikuuro, mutta huomasi tarkemmin\ntutkiessaan, ettei luoti ollut häntä pahoin vahingoittanut. Ainoa\nvamma, jonka se oli aikaansaanut, oli epämiellyttävä mustelma, joka\npian paisui kyyhkysenmunan kokoiseksi.\n\nMetsästys jatkui. Kerran tullessaan bangalon läheisen metsikön laitaan\nhän näki palvelijain ja kokin seisovan takakuistilla ja vilkuilevan\nuteliaasti metsään päin jutellen ja naureskellen keskenään omituisilla\nkimakoilla äänillään. Toisen kerran hän kohtasi työmiesryhmän, joka\nkuokki maasta rikkaruohoja. He kiinnittivät tuskin mitään huomiota\nhänen tuloonsa, vaikka hyvin tiesivät, mitä oli tekeillä. Ei ollut\nheidän asiansa, että nämä käsittämättömät valkoiset miehet olivat\nmetsässä koettaen tappaa toisensa. Ja vaikka he olisivatkin olleet\nhuvitettuja asiasta, niin he parhaansa mukaan salaisivat sen\nSheldonilta. Hän käski heitä jatkamaan perkaustyötään metsikön\netäisimmässä kolkassa ja jatkoi Tudorin takaa-ajoa.\n\nVäsyneenä loppumattomaan kiertokulkuun Sheldon uudestaan koetti kulkea\nsuoraan vihollista kohti. Mutta tämä oli liian viekas. Käyttäen\nhyväkseen Sheldonin uhkarohkeutta hän ampui muutaman laukauksen häntä\nkohti ja hiipi sitten tiehensä muuttaen alituisesti kulkunsa suuntaa.\nTunnin ajan he tällä tavoin kiertelivät ja kaartelivat ja risteilivät\nedestakaisin ja ympäri ja metsästelivät toinen toistaan riveihin\nistutettujen palmujen keskellä. Silloin tällöin he hetkiseksi näkivät\ntoisensa vilaukselta ja ampuivat umpimähkäisiä, tuloksettomia\nlaukauksia. Erään puun takana kasvavassa korkeassa ruohikossa Sheldon\nhuomasi Tudorin istuneen savuketta polttaen. Ruoho oli painunut maahan\nsiltä kohden, missä hän oli istunut. Toisella puolella oli\nsavukkeenpätkä ja puoleksipalanut tulitikku, jolla hän oli sytyttänyt\nsen. Hänen edessään oli siellä täällä kiiltäviä metallisiruja. Sheldon\ntiesi, mitä ne merkitsivät. Tudor oli siinä veistänyt teräsvaippaisia\nkuuliaan, halkaissut tai katkaissut niiden kärjet, että ne\naiheuttaisivat vaarallisemman haavan -- sanalla sanoen, tehnyt niistä\nnoita inhoittavia dum-dum-kuulia, joiden käyttö on kielletty\nnykyaikaisessa sodankäynnissä. Sheldon tiesi nyt, miten hänen kävisi,\njos Tudorin kuula osuisi hänen ruumiiseensa. Se tekisi vain pienen\nreiän siihen kohtaan, mistä se tunkeutuisi ruumiiseen, mutta reikä,\njosta se tulisi ulos, olisi teevadin kokoinen.\n\nHän päätti jättää jahdin sikseen ja laskeutui ruohikkoon istumaan.\nOikealla ja vasemmalla hänellä oli turvanaan palmurivit ja kumpaankin\nsuuntaan laaja näköala pitkin käytäviä. Sitä hän voi pitää silmällä.\nTudor saisi nyt tulla hänen luokseen, muuten tämä leikki ei milloinkaan\nloppuisi. Hän pyyhkäisi hien otsaltaan ja sitoi nenäliinan kaulaansa\nsuojellakseen itseään kiusallisilta hyttysiltä, jotka väijyskelivät\nruohikossa. Koskaan ei seikkailu-käsite ollut tuntunut hänestä\nniin vastenmieliseltä kuin nyt. Joanista cowboy-hattuineen ja\npitkäpiippuisine Colt-revolvereineen oli jo ollut harmia yllin kyllin,\nja sitten tuli vielä tämä toinen seikkailun tavoittelija, joka ei\nsaanut sitä tarpeeksi ennenkuin oli saanut rauhaarakastavan\nplantaasinviljelijän väkisin taivutetuksi mielettömään ja naurettavaan\nraakalaiskaksintaisteluun. Jos kukaan koskaan on antanut seikkailujen\nkuulla kunniansa, niin Sheldon teki sen istuessaan hiki päässä ja\ntaistellen hyttysiä vastaan ruohikossa, johon ei ainoakaan tuulenhenki\nosunut, samalla tarkoin pitäessään silmällä käytävää kumpaankin\nsuuntaan.\n\nSitten Tudor tuli. Sheldon katsoi sattumalta oikeaan suuntaan sillä\nhetkellä, jolloin hän ilmestyi näkyviin. Tudor vilkaisi nopeasti\nkäytävää pitkin kummallekin sivulleen, ennenkuin astui esiin.\nPuolitiehen päästyään hän pysähtyi nähtävästi kahden vaiheilla, mihin\nsuuntaan jatkaa matkaa. Hän oli oivallinen maali seisoessaan vastapäätä\npiiloutunutta vihollistaan kahdensadan yardin matkan päässä hänestä.\nSheldon tähtäsi suoraan hänen rintaansa, mutta malttoi mielensä ja\nkäänsi pyssyn hänen oikeata olkapäätään kohden. Ajatellen: \"tämän\njälkeen hän ei kykene jatkamaan taistelua\", hän painoi liipaisinta.\nKuulalla olisi ollut tarpeeksi voimaa lävistämään miehen ruumiin mailin\nmatkan päästä, ja se osui Tudoriin niin rajusti, että hän sen\nsysäyksestä kieppui jonkun kerran ympäri ja lopulta kaatui maahan.\n\n\"Toivottavasti en sentään ottanut sitä veijaria hengiltä\", mutisi\nSheldon ääneensä, hypähti jaloilleen ja juoksi Tudorin luo.\n\nMutta hänen päästyään satasen askelta lähemmäksi Tudor karkoitti kaikki\nsensuuntaiset epäilykset. Hän oli ottanut aseen vasempaan käteensä ja\nlaski automaattisesta pistoolistaan rajun kuulasateen Sheldonia kohti.\nTämä peräytyi puunrungon taa, laski laukaukset ja kun kahdeksas oli\npamahtanut, ryntäsi hän haavoittuneen luo. Hän tempasi pistoolin hänen\nkädestään ja laskeutui polvilleen hänen päälleen saadakseen hänet\npysymään alallaan.\n\n\"Pysykää hiljaa\", sanoi hän. \"Te olette nyt minun vallassani, niin\nettei teidän kannata vastustella.\"\n\nTudor koetti yhä vielä tehdä vastarintaa ja työntää Sheldonia\nkauemmaksi.\n\n\"Pysykää hiljaa, sanon minä\", käski Sheldon. \"Minä olen tyytyväinen\ntähän ratkaisuun, eikä teilläkään ole muuta neuvoa. On siis paras, että\nnyt heti antaudutte ja tunnustatte leikin loppuneeksi.\"\n\nTudor heitti vastenmielisesti vastarinnan sikseen.\n\n\"Hullunkurisia nämä uudenaikaiset kaksintaistelut, eikö totta?\" Sheldon\nkatsahti hieman pilkallisesti alas Tudoriin muuttaen asentoa.\n\"Arvokkuudesta ei puhettakaan. Jos olisitte vastustellut hetkistäkään\nkauemmin, niin minä olisin painanut naamanne multaan. Tekisi mieleni\ntehdä se nytkin vain opettaakseni teille, että kaksintaistelut ovat\njoutuneet muodista. Tarkastakaamme nyt vammojanne.\"\n\n\"Ette olisi minuun lopultakaan osannut\", murahti Tudor vihoissaan,\n\"ellette olisi ampunut väijyksistä kuin mikäkin...\"\n\n\"Kuin mikäkin villi intiaani. Aivan niin. Te olette käsittänyt asian\naivan oikein, hyvä mies.\" Sheldon jätti kiusoittelun sikseen ja nousi\njaloilleen. \"Maatkaa nyt siinä hiljaa, kunnes lähetän tänne muutamia\nmiehiä kantamaan teidät kotiin. Haavanne ei ole vaarallinen, olkaa\niloinen siitä, etten minä seurannut teidän esimerkkiänne. Jos oma\nluotinne olisi teihin osunut, niin vaunuilla ja parihevosilla olisi\nmainiosti päässyt ajamaan sen aikaansaamasta reiästä. Nyt pääsette\nsensijaan vähällä -- vain pieni sievä lävistys. Kunhan puhdistamme\nhaavan ja saamme sen sidotuksi, niin olette kuukauden kuluttua täysin\nterve. Älkää nyt olko millännekään; pian lähetän paarit teitä\nnoutamaan.\"\n\n\n\n\nXXVIII.\n\nAntautuminen.\n\n\nTultuaan metsän reunaan Sheldon tapasi Joanin, joka odotti veräjän\nluona. Häneltä ei voinut jäädä huomaamatta, että tyttö ilostui\nnähdessään hänet.\n\n\"En voi sanoa, miten iloinen olen nähdessäni teidät\", sanoi Joan\nhänelle tervehdykseksi. \"Miten Tudorin on käynyt?\" Tuo viimeinen\npaukuttelu ei kuulunut miellyttävältä. Tekö ammuitte vai Tudor?\"\n\n\"Vai niin, te siis tiedätte kaiken\", vastasi Sheldon kylmähkösti.\n\"Viimeksi ampui Tudor, mutta hän teki sen vasemmalla kädellään. Hän on\nhaavoittunut, sai reiän olkaansa.\" Hän katsahti terävästi Joaniin.\n\"Olette pettynyt vai mitä?\" lisäsi hän sitten hitaasti.\n\n\"Mitä tarkoitatte?\"\n\n\"Sitä, että en surmannut häntä.\"\n\n\"Mutta enhän minä sentään tahtonut saada häntä surmatuksi sen vuoksi\nettä hän suuteli minua\", sanoi Joan.\n\n\"Mitä, suuteliko hän teitä\", huudahti Sheldon ilmeisesti hämmästyneenä.\n\"Minä luulin, että hän oli loukannut käsivarttanne.\"\n\n\"Voihan sitä sanoa suudelmaksi, vaikka se osuikin nenänpäähän.\" Tyttö\nnauroi muistellessaan hullunkurista kohtausta. \"Mutta kyllä minä\nitsekin maksoin hänelle palkan. Löin häntä kasvoihin. Ja hän loukkasi\nkäsivarttani. Se on mustansininen. Katsokaa.\"\n\nHän veti ylös avaran puseronhihan, ja Sheldon näki kahden sormen\nsinisen jäljen.\n\nJuuri silloin tuli joukko mustaihoisia esiin metsästä kantaen\nhaavoittunutta karkeatekoisilla paareilla.\n\n\"Eikö tämä ole romanttista?\" sanoi Sheldon ivallisesti hymyillen ja\ntutkien Joanin hämmästynyttä katsetta. \"Ja nyt minun on näyteltävä\nvälskärin osaa ja puoskaroitava hänet kuntoon. Hullunkurinen, tämä\nkahdennenkymmenennen vuosisadan kaksintaistelu. Ensin ammutaan mieheen\nreikä ja sitten suoraa päätä sitä tukkimaan.\"\n\nHe olivat väistyneet syrjään antaakseen tilaa paareille, ja Tudor, joka\noli kuullut äskeisen huomautuksen, kohottautui terveen kyynärpäänsä\nvaraan ja sanoi uhkamielisesti irvistäen:\n\n\"Olisittepa te saanut minun luotini ruumiiseenne, niin olisitte saanut\ntukkia sen lautasella.\"\n\n\"Teitä kurjaa!\" huusi Joan. \"Te olette veistellyt kuulianne.\"\n\n\"Sopimuksen mukaisesti\", vastasi Tudor. \"Kaikki oli luvallista.\nOlisimme saaneet käyttää dynamiittia, jos meitä olisi haluttanut.\"\n\n\"Hän on oikeassa\", vakuutti Sheldon heidän seuratessaan paareja\npihamaalle. \"Kaikki aseet olivat sallitut. Minä istuin ruohikossa, josta\nhän ei voinut minua nähdä, ja ammuin sieltä jalon salametsästäjän\ntavoin. Niin käy, kun on naisia plantaasilla. Ja nyt täytynee ajatella\nantiseptisia aineita ja leikkausta. Ikävä homma, ja minun täytyy lukea\nyhtä ja toista, ennenkuin ryhdyn siihen.\"\n\n\"En minä ymmärrä, että syy olisi minun\", alkoi Joan. \"Enhän minä voinut\nsille mitään, että hän suuteli minua. Enhän voinut uneksiakaan, että\nhän yrittäisi mitään sellaista.\"\n\n\"Me emme tapelleet suudelman takia. Mutta nyt minulla ei ole aikaa\nselittää. Jos te hankitte siteitä ja muuta sen semmoista, niin minä\nkatson, mitä kirjassani sanotaan 'ampumahaavoista ja niiden hoidosta'.\"\n\n\"Onko verenvuoto huolestuttava?\" kysyi Joan.\n\n\"Ei. Luoti näkyy vältelleen tärkeimpiä valtimoita, Mutta olisi siinä\nsaattanut käydä hullustikin.\"\n\n\"Silloin teidän ei kannata etsiä apua kirjoista\", sanoi Joan. \"Minä\nolen kuolemaisillani uteliaisuudesta saada kuulla, mikä oikeastaan oli\nsyynä. 'Apostle' on tyvenessä niemen tällä puolen ja sen veneet ovat\nvesillä hinatakseen sen tänne. Se laskee ankkurinsa viiden minuutin\nkuluttua ja tohtori Welshmere on varmaan laivassa. Meidän ei siis\nkannata tehdä muuta kuin katsoa, että Tudorin olo on mukava. Olisi kai\nparas panna hänet teidän huoneeseenne moskiittoverkon alle ja lähettää\nsana tohtori Welshmerelle, että hän ottaisi lääkärintyökalunsa\nmuassaan.\"\n\nTuntia myöhemmin sairas oli saanut tarpeellisen hoidon ja huolenpidon\nja tohtori Welshmere lähti rantaan palatakseen laivaansa, mutta lupasi\ntulla uudelleen maihin päivälliselle. Joan ja Sheldon seisoivat\nverannalla ja näkivät hänen poistuvan.\n\n\"En sano enää koskaan pahaa sanaa lähetyssaarnaajista nähtyäni heitä\ntäällä Salomonin-saarilla\", sanoi Joan istuutuen laivatuoliin.\n\nHän katsahti Sheldoniin ja alkoi nauraa.\n\n\"Se on oikein\", sanoi Sheldon. \"Samaa minäkin tunnen käyttäydyttyäni\nnaurettavasti ja yritettyäni surmata vieraani.\"\n\n\"Mutta te ette ole sanonut, mikä oli tuohon kaikkeen syynä.\"\n\n\"Te\", vastasi Sheldon lyhyesti.\n\n\"Minä? Mutta tehän sanoitte juuri päinvastoin.\"\n\n\"Enkä sanonut. Suudelma ei ollutkaan syynä.\" Hän astui kaidepuun luo ja\nnojasi siihen katsoen Joania suoraan silmiin. \"Mutta teidän tähtenne se\noli sittenkin. Voinhan kertoa teille kaiken. Muistatte, että aikoja\nsitten varoitin teitä seurauksista, kun tahdoitte tulla Beranden\nosakkaaksi. No niin, nyt koko rannikko juoruilee siitä, ja Tudor ei\nsuostunut olemaan kertomatta juoruja minulle. Huomaatte siis, että\nteidän on mahdotonta jäädä tänne nykyisten olosuhteitten vallitessa.\nOlisi parempi jos lähtisitte täältä.\"\n\n\"Mutta minä en tahdo lähteä\", vastusteli Joan onnettoman näköisenä.\n\n\"Hankimme siis seuranaisen.\"\n\n\"En minä tahdo sitäkään.\"\n\n\"Mutta ette kai odota, että minä vähitellen ammun jok'ainoan\nmaankiertäjän täällä Salomonin-saarilla, joka avaa suunsa?\" kysyi\nSheldon synkeä ilme kasvoillaan.\n\n\"En, en sitäkään\", vastasi Joan äkkiä päättäväisesti. \"Sanonpa teille\nmitä me teemme. Me menemme naimisiin ja saamme kaikki juorut\nvaikenemaan. Siinä piste!\"\n\nSheldon katsahti häneen hämmästyneenä. Hän olisi luullut Joanin pitävän\nhäntä pilkkanaan, ellei lämmin puna äkkiä olisi noussut tytön poskille.\n\n\"Tarkoitatteko sitä todella?\" kysyi hän epäröiden. \"Ja miksi?\"\n\n\"Saadaksemme kaikki rannikon ilkeät juorut vaikenemaan. Eikö siinä ole\nsyytä kylliksi?\"\n\nKiusaus oli niin suuri ja tuli niin äkkiä, että se sai Sheldonin\nvapisemaan, mutta samassa tuo sama vastenmielisyys, jota hän oli\ntuntenut loikoessaan ruohikossa taistellen hyttysiä vastaan ja\nkiroillen seikkailuja, valtasi hänet ja hän vastasi:\n\n\"Ei, se on vähemmän kuin ei mitään. Minä en tahdo saada teitä\nvaimokseni vain tarkoituksenmukaisuussyistä.\"\n\n\"Te olette naurettavin olento mitä ajatella saattaa!\" huudahti Joan\nmiltei muinoinen kiivas sävy äänessään. \"Te puhutte minulle rakkaudesta\nja naimisiinmenosta aivan vastoin minun tahtoani ja kuljette\nviikkokausia plantaasilla viheliäisenä siitä, ettette saa minua, ja\ntuijotatte minuun, kun luulette etten sitä huomaa, niin nälkäinen\nkatse silmissänne, että saatte minut tuumimaan milloinkahan viimeksi\nolette syönyt kunnollisen aterian, ja heitätte helliä silmäyksiä\nrevolverivyöhöni, joka riippuu naulassa, ja taistelette minun tähteni\nja niin edespäin -- ja -- ja nyt kun sanon tahtovani mennä naimisiin\nkanssanne, niin te suvaitsette hylätä tarjoukseni.\"\n\n\"Te ette voi tehdä minua naurettavammaksi kuin tunnen olevani\", vastasi\nSheldon mietteissään hieroen otsaansa, johon oli noussut aika kuhmu.\n\"Ja jos tämä nyt on teidän romanttinen ohjelmanne -- kaksintaistelu\ntytön takia ja sitten tyttö voittajan syliin -- niin minä en aio tehdä\nitseäni entistä suuremmaksi aasiksi suostumalla siihen.\"\n\n\"Minä luulin, että te tekisitte sen heti paikalla\", tunnusti Joan,\nmutta nähdessään hänen veitikkamaisen ilmeensä ei Sheldon hevillä\nvoinut olla epäilemättä hänen näennäisen naiivisuutensa vilpittömyyttä.\n\n\"Siinä tapauksessa minulla on toinen käsitys rakkaudesta kuin teillä\",\nsanoi hän. \"Minä tahtoisin, että rakastamani nainen tulisi vaimokseni\nsiksi, että hän rakastaa minua, eikä romanttisesta ihailusta sen\njohdosta, että minun on onnistunut nävertää reikä miehen olkapäähän\nsavuttomalla ruudilla. Tiedättekö, minua alkaa kyllästyttää tämä\nseikkailuhulluttelu ja hölynpöly. En pidä siitä. Tudor on juuri mainio\nesimerkki tuosta seikkailuja harrastavasta ihmiskunnasta, niin\nitsepäisesti kuin hän etsi riitaa kanssani ja tahtoi tapella --\n'elämästä ja kuolemasta', niin hän sanoi. Se oli surkean\nhullunkurista.\"\n\nJoan puri huultaan, ja vaikka hänen katseensa oli yhtä rauhallinen ja\nselkeä kuin tavallisesti, juorusi poskien hehkuva puna, että hän oli\nvihainen.\n\n\"Tietysti, ellette tahdo mennä naimisiin kanssani...\"\n\n\"Tahdonhan minä\", keskeytti Sheldon äkkiä.\n\n\"Mutta tehän...\"\n\n\"Ettekö siis ymmärrä, pikku tyttö, että minä tahtoisin teidän\nrakastavan minua\", jatkoi Sheldon kiihkeästi. \"Muuten avioliittomme\nolisi puolinainen. Minä en tahdo, että te menette naimisiin kanssani\nvain sen vuoksi, että rannikon juorut siten saadaan vaikenemaan, eikä\nmyöskään mistään typerästä romanttisesta syystä. En tahtoisi saada\nteitä omakseni... sillä tavoin.\"\n\n\"Siinä tapauksessa\" -- Joan puhui hyvin vakavasti, vaikka Sheldon olisi\nvoinut vannoa jälleen näkevänsä tuon veitikkamaisen ilmeen -- \"koska te\nolette halukas harkitsemaan tarjoustani, niin sallinette minun tehdä\njoitakin huomautuksia. Ensiksikään teidän ei pidä puhua niin\npilkallisesti seikkailusta, koska oma elämänne on seikkailua. Ja\nvarmasti se oli sitä jo minun tullessani tänne ja tavatessani teidät\nkuumeeseen menehtymäisillänne yksinäisellä plantaasillanne, missä\nparisataa hurjaa ihmissyöjää himoitsi henkeänne. Sitten minä tulin...\"\n\n\"Niin, sitten te tulitte myrskytuulen tuomana\", puuttui Sheldon\npuheeseen, \"suoraa päätä kuunarinne haaksirikosta, sousitte rantaan\nvene täynnä uhkeita tahitilaismerimiehiä ja astuitte bangalooni\nBaden-Powell-hattu päässä, merisaappaat jalassa ja valtava\nColt-revolveri riippuen vyössänne, ja minä myönnän mielelläni, että te\nolitte kuin seikkailun hengetär.\"\n\n\"Mainiota!\" huudahti Joan riemuiten. \"Siis yksinkertaista yhteenlaskua\n-- lisäämme teidän seikkailunne minun seikkailuuni. Se asia on siis\nselvä, eikä teidän tarvitse tehdä pilkkaa seikkailusta. Toiseksi minun\nmielestäni Tudorin suuteluyritys ei ollut ensinkään romanttinen eikä\nmyöskään tämä järjetön kaksintaistelu ollut seikkailua. Mutta sen\nsijaan minusta on romanttista, että te rakastuitte minuun. Ja\nlopuksi... nyt lisäämme romantiikkaa romantiikkaan... minä luulen, että\nrakastan teitä, Dave -- voi Dave!\"\n\nViimeiset sanat hän puoleksi kuiskasi ujolla kyyhkysäänellä Sheldonin\nsulkiessa hänet syliinsä ja painaessa hänet rintaansa vasten.\n\n\"Mutta minä en rakasta sinua tämänpäiväisen hulluttelun takia\",\nkuiskasi Joan painautuen hänen olkaansa vasten. \"Valkoiset miehet eivät\nsaisi kierrellä maita ja metsiä tappaakseen toisiaan.\"\n\n\"Miksi sinä sitten rakastat minua?\" kysyi Sheldon -- kuten kaikki\nrakastajat tuon ikuisen kysymyksen lumoissa, joka ainiaaksi on jäänyt\nvastausta vaille.\n\n\"En tiedä -- siksi vain että rakastan, luullakseni. Ja yhtä tyydyttävän\nselityksenhän sinäkin annoit minulle silloin kun keskustelimme niinkuin\nkaksi miestä keskenään. Mutta minä olen rakastanut sinua viikkokausia\n-- koko ajan, kun sinä olet ollut niin ihastuttavasti ja\nhienotunteisesti mustasukkainen Tudorille.\"\n\n\"Jatka, jatka\", pyysi Sheldon kuiskaten hänen vaietessaan.\n\n\"Minä odotin, että sinun kärsivällisyytesi pettäisi, ja kun se ei\ntapahtunut, niin rakastin sinua sitäkin enemmän. Sinä olit niinkuin\nisä ja Von. Sinä jaksoit pitää itsesi aisoissa. Et antautunut\nhullutteluihin...\"\n\n\"Ennenkuin tänään\", keskeytti Sheldon.\n\n\"Niin, ja senkin vuoksi rakastin sinua. Aika oli jo täytetty. Minä olin\njo alkanut ajatella, ettet sinä enää koskaan ottaisi koko asiaa\npuheeksi. Ja nyt kun minä olen tarjonnut itseni sinulle, niin sinä et\nedes ole sanonut suostuvasi.\"\n\nMolemmat kätensä Joanin olkapäille asettaen Sheldon vetäytyi käsivarren\nmitan päähän hänestä ja katsoi häntä kauan suoraan silmiin, joiden\nkatse ei enää ollut kylmä, vaan ikäänkuin kultaisen hohteen\nläpitunkema. Silmät sulkeutuivat hetkeksi, mutta avautuivat jälleen, ja\nJoan vastasi rohkeasti hänen katseeseensa. Sitten Sheldon taas hellästi\nja hartaasti veti hänet puoleensa.\n\n\"Entä 'oma kotiliesi ja satula'?\" kysyi hän hetkistä myöhemmin.\n\n\"Nehän olen miltei saavuttanut. Ruohomaja on kotini ja 'Martha'\nsatulani ja -- ja katsohan kaikkia näitä puita, jotka olen istuttanut,\npuhumattakaan maissista. Ja kaikkeen olet sinä syynä. Ehkä en koskaan\nolisi alkanut rakastaa sinua, ellet sinä olisi saanut minua innostumaan\nBeranden viljelykseen.\"\n\n\"Kas tuolla tulee 'Nongasela' esiin niemenkärjen takaa ja sen veneet\novat vesillä\", sanoi Sheldon kiinnittämättä huomiota Joanin viimeisiin\nsanoihin. \"Ja asiamies on laivassa. Hän on matkalla San Christobaliin\ntutkimaan lähetyssaarnaajan murhaa. Onpa meillä onni matkassa, muuta en\nvoi sanoa.\"\n\n\"Tuota onnea minä en oikein käsitä\", sanoi Joan pettyneenä. \"Meidän\nolisi pitänyt saada viettää tämä ilta aivan kahdenkesken ja puhua\nkaikenlaista. Minulla on niin loppumattomasti kysyttävää sinulta.\nEmmekä me tällä kertaa olisi puhuneet niinkuin miehet keskenään\",\nlisäsi hän.\n\n\"Mutta minun tuumani on sittenkin parempi.\" Sheldon oli hetkisen kahden\nvaiheilla. \"Katsos, asiamieshän on saariston ainoa viranomainen, joka\nvoi antaa meille naimalupakirjan. Ja -- sanohan, eikö meillä ole onnea\n-- tohtori Welshmere on täällä ja voi vihkiä meidät. Voimme siis mennä\nnaimisiin tänä iltana.\"\n\nJoan vetäytyi säikähtyen kauemmaksi hänestä, irroittautui hänen\nsyleilystään ja peräytyi useita askeleita taapäin. Sheldon näki, että\nhän oli todenteolla pelästynyt.\n\n\"Minä... minä olin luullut...\" sopersi hän.\n\nMutta vähitellen hänessä tapahtui muutos. Veri syöksähti hänen\nkasvoihinsa, ja ne hehkuivat aivan samoin kuin Sheldon kerran\naikaisemmin tänä päivänä oli nähnyt niiden hehkuvan. Hänen viileän\nlevollinen katseensa ei enää ollut viileä eikä levollinen; silmät\nolivat saaneet lämpimän hohteen, ja luomet painuivat alas. Katse väisti\narasti Sheldonin katsetta hänen astuessaan takaisin hänen luokseen ja\npainautuessaan hänen syliinsä. Ja hän sanoi hiljaa, melkein kuiskaten:\n\n\"Dave, minä olen valmis.\"\n\n\n\n"]