[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$f3I_qktUqdwQSYc8m7HeiEVgaXfUDJvWlh8jATbDtPPg":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":14,"language":16,"yearPublished":17,"yearPublishedTranslation":18,"wordCount":19,"charCount":20,"usRestricted":21,"gutenbergId":22,"gutenbergSubjects":23,"gutenbergCategories":25,"gutenbergSummary":28,"gutenbergTranslators":29,"gutenbergDownloadCount":31,"aiDescription":32,"preamble":33,"content":34},1052,"Rameaun veljenpoika","Diderot, Denis",1713,1784,"1052-diderot-denis-rameaun-veljenpoika","1052__Diderot_Denis__Rameaun_veljenpoika","Filosofinen keskustelu","tietokirja",[],[15],"ranskalainen","fi",1805,1921,29641,193303,false,49498,[24],"Dialogues, French -- Translations into Finnish",[26,27],"French Literature","Philosophy & Ethics","\"Rameaun veljenpoika: Filosofinen vuorokeskustelu\" by Denis Diderot is a philosophical dialogue written between 1761 and 1774. Set in a Parisian café, the work presents a provocative battle of wits between a narrator and the eccentric nephew of composer Jean-François Rameau. Through their rambling conversation, they spar over morality, genius, education, and survival in society. The nephew defends cynicism and materialism while challenging Enlightenment ideals, creating a complex exploration of truth, virtue, and human nature that was too dangerous to publish during Diderot's lifetime. (This is an automatically generated summary.)",[30],"Hagfors, Edvin",293,"Filosofinen dialogi, jossa kertoja ja säveltäjä Rameaun kyyninen veljenpoika kohtaavat pariisilaisessa kahvilassa. Heidän pureva keskustelunsa ruotii aikakauden moraalia, taidetta ja yhteiskunnallisia normeja sekä pohtii yksilön paikkaa maailmassa.","Denis Diderot'n 'Rameaun veljenpoika' on Projekti Lönnrotin julkaisu\nn:o 1052. E-kirja on public domainissa sekä EU:ssa että sen ulkopuolella,\njoten emme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen\nsuhteen.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Juha Kiuru ja Projekti Lönnrot.","RAMEAUN VELJENPOIKA\n\nFilosofinen keskustelu\n\n\nKirj.\n\nDENIS DIDEROT\n\n\nSuomentanut ja johdannolla varustanut\n\nEdvin Hagfors\n\n\n\nArvi A. Karisto, Hämeenlinna, 1921.\n\n\n\n\n\n\nJohdanto.\n\n\nJos koettaisi yhteen sanaan mahduttaa sen, mikä oli ominaisinta\n_Diderotin_ henkiselle ihmiselle, niin tuskinpa voisi keksiä\nsattuvampaa ja tyhjentävämpää sanaa kuin on Voltairen hänestä\nkäyttämä nimitys: _Le Pantophile_, kaiken rakastaja tahi harrastaja.\nDiderot, jos kukaan, olisi saattanut itsestään täydellä oikeudella\nsanoa: _nihil humani a me alienum puto_, en pidä mitään inhimillistä\nitselleni vieraana. Harvinainen henkinen pirteys ja liikkuvaisuus,\nharrastusten monipuolisuus ja laajuus se meistä juuri on hänen\nkeskeisin ominaisuutensa, sitä me hänessä eniten ihmettelemme\nkatsellessamme hänen elämäntyötänsä yhtenä kokonaisuutena. Hänet\noli varmaankin kaitselmus ennakolta määrännyt ensyklopedian\npäätoimittajaksi, sillä hän oli todellakin ensyklopedinen\nhenki. Ja tuskin vähemmin ihmetyttää hänen kerrassaan tulviva\ntuotteliaisuutensa, se tuokiosepittäjänomainen helppous, jolla\nhänen ajatuksensa työskenteli ja hänen kynänsä kiinnitti ajatukset\npaperille, hänen tavaton työkykynsä, se tarmo ja sitkeys, jolla hän,\nulkonaisista vastuksista ja vaikeuksista lannistumatta, uskollisesti\nsuoritti loppuun aloittamansa suurtyön.\n\nViimeksimainittu avu oli hänellä varmaankin perittyä\nrotuominaisuutta. Hän oli näet langreslaista, kunnollisuudestaan\nja työteliäisyydestään tunnettua käsityöläissukua. Hän syntyi\nveitsisepän poikana vuonna 1713. Käytyään kotikaupunkinsa\njesuiittakoulun, siirtyi hän Pariisiin opintojansa jatkamaan. Ensin\noli hänen määrä antautua papin uralle, mutta kun jumaluusopilliset\nopinnot eivät hänen mieltään kiinnittäneet, piti hänen, lukiokurssin\npäätettyään, opiskella lakitiedettä. Mutta ei lakimiehenkään toimi\nhäntä miellyttänyt, eikä hänellä yleensä ollut halua minkään määrätyn\nammatin valitsemiseen, työskentelynsä rajoittamiseen millekään\nerikoisalalle. Hän rakasti opinnoita, eikä muuta pyytänyt kuin saada\nlaajentaa ja kartuttaa tietojansa. Vapaaseen monipuolisten tietojen\nhankkimiseen kirjoista, mutta varsinkin elävästä elämästä käyttikin\nhän sitten kymmenkunnan vuotta, hankkien niukan toimeentulonsa\nyksityistunneilla, lyhemmän aikaa kotiopettajan toimella, mitä\nkirjavimmilla kirjallisilla tilapäistöillä, kustantajille\nsuorittamillaan käännöksillä ja -- keinotteluillakin. Käännöksistä\non huomattavin englantilaisen Shaftesburyn v. 1699 julkaiseman\nmoralifilosofisen tutkielman ranskannos. Vähitellen sai kuitenkin\nhänen kirjallinen tuotantonsa yhä selvemmän omintakeisuuden leiman.\nFilosofia keskitti hänen harrastuksensa yhä enemmän puoleensa. Hän\njulkaisi tutkielmat _Pensées philosophiques_ (Filosofisia mietteitä)\nja _Lettre sur les aveugles_ (Kirje sokeista). Näissä lausumiensa,\nvaarallisina pidettyjen uskonnollis-siveellisten mielipiteiden vuoksi\nsuljettiin hänet muutamiksi kuukausiksi Vincennesin linnaan. Sieltä\npäästyään hän tyynesti jatkoi siitä mihin oli lopettanut, julkaisten\nv. 1751 tutkielman _Lettre sur les sourds-muets_ (Kirje kuuromykistä).\n\nJo samana vuonna ilmestyi myöskin ensimmäinen nide sitä suurteosta,\nensyklopediaa, tietosanakirjaa, jonka toimittamiseen hän sitten,\nvastustajain vainon alaisena ja lopulta avustajainsa yksin\nheittämänä, uhrasi työnsä ja voimansa aina vuoteen 1765 saakka.\nMutta ei tämäkään jättiläistyö saanut anastetuksi hänen aikaansa\nja harrastuksiansa niin tyystin, ettei niitä olisi häneltä\nriittänyt vielä muuhunkin. Hän toimi kirjallisuuden selostajana\nja arvostelijana ystävänsä parooni Grimmin _Correspondance\nlittéraire_-nimisessä kirjallisessa aikakauslehdessä, hän levitti\nsen mukana kaksi omaa romaaniansa: _Jacques le Fataliste_ (Jacques\nsallimanuskoja) ja _La Religieuse_ (Nunna), hän kirjoitti siihen\nerinomaisen pirteitä ja mielenkiintoisia arvosteluja Pariisin\nsuurten taidenäyttelyjen taideteoksista; häneltä ilmestyi kaksi\nnäytelmää: _Le Fils naturel_ (Lehtolapsi) ja _Le Père de famille_\n(Perheenisä), sekä sarja filosofisia vuorokeskusteluja, tärkeimpinä\n_Le Rêve de d'Alembert_ (D'Alembertin uni), _Entretien d'un père\navec ses enfants_ (Isän keskustelu lastensa kanssa), _Le Neveu de\nRameau_ (Rameaun veljenpoika) ja _Le Paradoxe sur le comédien_\n(Paradoksi näyttelijästä) -- viimeksimainittu tosin vasta 1770-luvun\nlopulla, ensyklopediatyön jo aikoja päätyttyä, -- lukuunottamatta\nmonen monituisia pienempiä tilapäiskirjoitelmia. Mainitsematta ei\ntässä hänen päätuotteittensa suppeassa luettelossa lopuksi myöskään\nole jätettävä hänen lukuisia kirjeitään ystävättärelleen neiti\nVollandille, jotka eivät ole arvokkaita ainoastaan tyylillisesti\netevimpänä Diderotin kirjallisena teoksena, vaan myöskin verrattomana\nlähteenä, josta voimme ammentaa tietoja hänestä itsestään, hänen\nelämästään ja seurapiiristään, saada ehjän ja havaannollisen kuvan\nhänen persoonallisuudestaan.\n\nSananen Diderotin merkityksestä ajattelijana ja kirjailijana\nsaakoon tässä katsahduksessamme vielä sijansa -- lähemmäksi\ntutustumiseksi viittaamme prof. _Yrjö Hirnin_ Diderot-elämäkertaan.\nOlemme jo huomauttaneet hänen suurta henkistä liikkuvaisuuttaan,\nhänen harrastustensa laajuutta ja monipuolisuutta. Tämä oli\nhänellä kieltämättä tavallaan suuri avu ja ansio; olihan se m.m.\nvälttämätön edellytys hänen menestykselliselle toiminnalleen\nensyklopedian toimittajana. Mutta oli sillä toisaalta myöskin\nvarjo- ja haittapuolensa, epäedulliset vaikutuksensa. Siinä oli näet\nhänen rajoituksensakin. Se esti häntä keskittämästä runsaita älyllisiä\nlahjojaan millekään määrätylle erikoisalalle ja syventymästä siihen.\nYlimalkaan hänellä ei ollut malttia siihen vakavaan ajatustyöhön\nja mietiskelyyn, jota ehjän ja kypsän mestariteoksen luominen\nehdottomasti lahjakkaimmaltakin edellyttää. Siitä johtuu, että hänen\ntuotantonsa enimmältä osaltaan tekee epätäydellisen, epävalmiin,\nkatkelmallisen vaikutuksen, ja ettei hän aina jaksa kirjailijana\nkohota kaikkein etevinten tasolle. Mutta tästä huolimatta on\ntinkimättä tunnustettava, että hänen vaikutuksensa omaan aikaansa ja\nmyöhempiin aikoihin on ollut sangen suuri ja yhä kasvanut, mikäli\nhänen teoksiansa on perusteellisemmin tutkittu ja opittu tuntemaan.\n\nTämä seikka taas saa selityksensä siitä, että hän monella alalla\nensimmäisenä puki omassa ajassaan liikkuvat aatteet sanoihin\nja älynsä terävyydellä, neronsa kaukonäköisyydellä oivalsi ja\naavisti useita sellaisia aatteita, joita vasta myöhempi aika\non täydellisemmin kehitellyt. Niinpä hän esim. näytelmiinsä\nliittämissään esteettisissä tutkielmissa on aavistellut\nnäyttämötaiteen tulevaisuudentehtäviä, ja \"paras osa oman aikamme\nnäytelmäkirjallisuutta kuuluu juuri sen todellisuustajuisen, vakavan\nporvarillisen näytelmän alaan, jonka olemusta Diderot koetti\ntutkielmissaan luonnehtia\" (Hirn, s. 66). Ja d'Alembertin kuviteltuun\nuneen on hän \"mahduttanut kaiken, mitä hänen oma ajatuksensa on\nosannut aavistaa niistä uusista suurista perusopeista, joita ovat\npaljoa myöhemmin tieteellisesti muodostelleet Goethe, Lamarck ja\nDarwin\" (Hirn, s. 72). \"Hän oli romantikko ennen romantikkoja ja\ntodellisuudenkuvailija ennen varsinaisia realisteja, hän edusti\nomaa aikaansa ja hän ennusti tulevia aikoja, hän oli sanalla sanoen\nrikaslahjaisin, laajakatseisin ja liikkuvin suuren vuosisatansa\nsuurista kirjailijoista\" (Hirn, s. 85).\n\nUlkonaisista vaiheista, merkillisistä tapahtumista Diderotin elämä\nei ollut rikas. Se kului alituisessa henkisessä uurastelussa sekä\nseurustelussa hengenheimolaisten ja ystävien kanssa Pariisissa ja\nparilla sen läheisyydessä olevalla, ystävien omistamalla maatilalla.\nVain kerran eläessään poistui hän kauemmas ja pitemmäksi aikaa tästä\nseurapiiristään ja rakkaasta Pariisistaan. Vuonna 1773 hän näet\nlähti matkalle Pietariin, mieskohtaisella käynnillä osoittaakseen\nkiitollisuuttaan Venäjän keisarinnalle Katarina II:lle, jolle\nhänen oli onnistunut saada erittäin edullisilla ehdoilla myydyksi\nkirjastonsa, ja joka muutoinkin monella tavalla oli osoittanut\nhänelle suosiotaan ja luottamustaan. Palattuaan seuraavana vuonna\ntältä matkaltaan hän jatkoi vielä kymmenen vuotta entistä uutteran\nkynäilijän elämää entisessä ympäristössään, josta vähitellen ystäviä\nja aatetovereita ainaiseksi poistui ennen häntä. Vuonna 1784 päättyi\nsitten äkkiä hänen runsas ja hedelmällinen päivätyönsä.\n\nKaikkein merkillisimpiä Diderotin hengen tuotteista on epäilemättä\nse filosofinen vuoropuhelu, johon tutustumisen tämä kirja tahtoo\ntehdä suomenkieliselle lukijalle mahdolliseksi. Sitä on sanottu\nlajissaan mestarillisimmaksi, mitä on kirjoitettu sitten Platonin\naikojen (J. Morley, -- Hirn, s. 69), \"kaikkein katkerimpiin\nkuuluvaksi satiiriksi, mitä on milloinkaan kirjoitettu\" (Hirn,\ns. 76), maailmankirjallisuuden ihmeellisimpiin luettavaksi\nvuorokeskusteluksi, joka \"on niin täynnä sattuvia huomioita\nkosketelluista asioista, niin täynnä loistavan älykkäitä\npäähänpälkähtämiä ja niin täynnä hullunkurisen haaveellista\nhirtehishuumoria, että on kuin juhlaa lukea sitä uudelleen, kuinka\nmonet kerrat sen ennen liekin lukenut\" (Hirn, s. 75). On siis täysi\nsyy koettaa tässä lyhyesti selvittää tuon kehutun mestariluoman\nmerkitystä ja aatesisällystä, koettaa huomauttaa, mitä Diderot tällä\nteoksellaan oikeastaan on tahtonut sanoa ja tarkoittanut.\n\nVuorokeskustelun päähenkilö on Diderotin puhetoveri, suuren\nsäveltäjän ja musiikkiteoretikon Jean-Philippe Rameaun veljenpoika.\nHän on todella elänyt, historiallinen henkilö. Hänestä ja hänen\nelämästään ovat uudemmat tutkimukset hankkineet meille seuraavat\ntiedot:\n\n_Jean-François Rameau_ syntyi Dijonissa 1716. Isä, Dijonin urkuri,\ntahtoi pojasta musiikkimiestä, ja tämä sai jo varhain soitella viulua\nkaupungin pihoilla ja talojen porraskäytävissä sekä kaupunkilaisten\ntanssitilaisuuksissa. Lapsena oli hän hyvin sievän näköinen, mutta\nnuoruusvuosina isorokko runteli kasvot aivan peloittavan rumiksi.\nLatina ja kreikka eivät häntä oppilaana kaupungin jesuiittakoulussa\nmaittaneet. Äitinsä kuoltua hän lähti parinkymmenen vanhana\nmaailmalle, ruveten ensin sotamieheksi ja käyden sitten vähän aikaa\npappisseminaaria. Kujeittensa vuoksi hän näkyy tulleen sieltä\nerotetuksi, ja pian hän sitten vaelluksillaan joutui Pariisiin, missä\nhänen täytyi toimeentulokseen turvautua kuulun setänsä apuun. Tämä\nkoetti antaa hänelle hyvän taiteilijakasvatuksen, mutta veljenpojassa\nei ollut miestä käyttämään sitä hyväkseen. Taiteilijalahjoja\nhäneltä tosin ei puuttunut, eikä järjen terävyyttäkään, mutta hän\noli laiska, nautinnonhimoinen ja siveellisesti ryhditön. Aluksi\nhän kyllä näyttää ansainneen leipänsä musiikin opettajana, mutta\nturvautui pian mukavampaan keinoon hankkia se loisena ja ilveilijänä\nylhäisten rikasten taloissa. Vallattoman elämänsä vuoksi jouduttuaan\nrettelöihin poliisin kanssa hän näyttää pitemmäksi aikaa poistuneen\nPariisista ja matkustelleen eri tahoilla Ranskassa ja ulkomaillakin.\n\nPariisiin palattuaan hän julkaisi kokoelman pieniä\nklaverisävellyksiä. Kustantajaksi hänen onnistui saada rikas\nfinanssimies Bertin d'Antilly, jonka tuttavuuteen yhteiset\nteatteriharrastukset olivat hänet vieneet. Rakastajattarensa, Comédie\nFrançaisen pikku näyttelijättären, neiti Husin etuja ajaakseen Bertin\npani toimeen useita teatteriskandaaleja palkattujen kättentaputtajien\navulla y.m.s. siisteillä keinoilla, ja uskollisina kätyreinä näissä\nhommissa oli hänellä tuo aina nälkäinen Rameau ynnä muita hänen\ntapaisiaan olentoja, joilla siitä hyvästä oli vakinainen sijansa\nepäilyttävän taiteenystävän ruokapöydässä.\n\nNelivuotisen avioliiton jälkeen Rameau menetti vaimonsa ja ainoan\nlapsensa samana vuonna. Viheliäisissä taloudellisissa oloissa elää\nkituutti hän eteenpäin. Puute pakoitti hänet vihdoin runoilijaksikin.\nHän sepitti _La Raméide_-nimisen runomittaisen elämäkertansa. Se on\nsilkkaa kerjuurunoutta, jolla rappiolle joutunut, mutta kaikesta\nhuolimatta tragikoomillisen itsetietoinen soittoniekka-parka pyytää\nsulkeutua julkisen ja yksityisen hyväntekeväisyyden suosiolliseen\nhuomioon. Tätä tekelettään hän sitten myyskenteli Pariisin\nkahviloissa, ansaiten siten roposen silloin toisen tällöin. Hän kuoli\nluultavasti v. 1770 eräässä hyväntekeväisyyslaitoksessa.\n\nTähän omituiseen pariisilais-originaaliin oli Diderot tutustunut,\nja hänet on hän vuorokeskustelussaan tahtonut ikuistuttaa, hänestä,\nhänen persoonallisuudestaan ja elämänkatsomuksestaan on hän\nteoksessaan piirtänyt jälkimaailmalle mestarillisen kuvan, jossa sekä\nkuvattavan inhoittavat puolet että ne tunnustusta ja myötätuntoa\nansaitsevat piirteet, joita hänen luonteessaan kaikesta huolimatta\non, saavat ihmeteltävän selvän valaistuksen.\n\nIlmeistä kuitenkin on jokaiselle lukijalle, ettei Diderotin dialogi\nole vain pelkkä yksilöllinen luonteenkuvaus. Kuten kaikilla hänen\nteoksillaan on tälläkin määrätty tendenssinsä, ulkokohtainen\ntarkoitusperänsä. Sellaiseenhan viittaa jo tekijän sille antama\nsatiiri-nimityskin, jota se sävy, mikä Rameaun luonteen kuvauksessa\non, ei tekisi oikeutetuksi. Huomataksemme kehen ja mihin tämä\nsatiiri on tähdätty, luokaamme silmäys niihin olosuhteisiin, joiden\nvallitessa teos on syntynyt.\n\nDiderot kirjoitti sen loppupuolella vuotta 1761. Tämä oli hänen\nelämässään vaikea ja tukala ajankohta, kenties raskaampi kestää\nkuin mikään muu. Ensyklopedian lukuisain ja katkerain vihamiesten\noli väsymättömillä vehkeillään onnistunut saada aikaan, että sitä\nvastaan nostettiin syytös ateismista ja nuorison turmelemisesta.\nTämän johdosta teoksen julkaisuoikeus v. 1759 peruutettiin ja\njo valmistuneiden nidosten myynti kiellettiin. Jos kohta tätä\ntuomiota ei pantu ankarasti täytäntöön, oli se kuitenkin teoksen\ntoimittajalle tuntuva kolahdus, varsinkin kun hän jo ennen oli\nmenettänyt arvokkaimman avustajansa d'Alembertin. Hän sai nyt yksin\njätettynä katsoa, miten parhaiten taisi viedä perille alkuunpanemansa\njättiläisyrityksen.\n\nEnsyklopedian ja yleensä uudempien filosofisten harrastusten\nvihamiesten joukossa oli eräs, joka ilkeästi oli ahdistellut\nDiderotia ei ainoastaan ensyklopedistinä, vaan myöskin kirjailijana,\nnimenomaan näytelmäin sepittäjänä, ja jolle tällä senvuoksi\nerikoisesti oli yhtä toista hampaan kolossa. Se oli _Charles\nPalissot de Montenoy_ (1730-1814), nancylainen, melko lahjakas\nkirjailija, mutta itserakas ja häijysisuinen mies. Vuonna 1757 oli\nhän julkaissut _Petites lettres sur de grands philosophes_ (Pieniä\nkirjeitä suurista filosofeista) ja niissä pidellyt pahoin varsinkin\nDiderotia sekä filosofina että (hänen vasta ilmestyneen _Le Fils\nnaturel_ näytelmänsä johdosta) dramaatikkona. Mutta karkeimmilleen\nja häijyimmilleen äityi Palissotin filosofeista laskema pila v. 1760\nesitetyssä huvinäytelmässä _Les Philosophes_, jossa heidät kuvataan\nhäikäilemättömiksi veijareiksi ja roistoiksi, taskuvarkaiksi y.m.;\nheidän levittämänsä kielletyn kirjallisuuden joukossa esiintyvät\nnimenomaan Diderotin teokset, ja Palissot tunnustaa eräässä\nkirjeessään Voltairelle tähdänneensä kappaleellaan etupäässä\nDiderotia. -- Alkupuolella vuotta 1761 oli sitten valmistunut\nDiderotin näytelmä _Le Père de famille_, ja näyttämöltä esitettynä\nepäonnistunut, kärsinyt haaksirikon, mikä seikka tietenkin oli omansa\nkatkeroittamaan Diderotin mieltä ja verestämään hänen muistiinsa\nPalissotin häijyt hyökkäykset.\n\nNäissä oloissa tapaa hän nyt eräänä päivänä Rameaun, jonka Bertin\njuuri on ajanut ulos talostaan, ja joka siitä harmissaan purkaa\nDiderotille katkeraa sappeaan ja ylenkatsettaan Bertiniä ja hänen\nsiistiä seurapiiriään kohtaan, antaen Diderotin luoda silmäyksen\ntuohon halpamaisten imartelijain, katalien juonittelijain,\nhaaksirikon kärsineitten taiteilijain ja keskinkertaisten\ntusinakirjailijain joukkoon, jossa vihataan ja parjataan kaikkea\ntosilahjakkuutta, etevyyttä ja ansiokkuutta, taiteellista niinkuin\ntieteellistäkin, ja jossa keitetään kokoon komedioja sellaisia\nkuin _Les Philosophes_. Syvällä ihmistuntemuksella luo hän siitä\nkuvan, joka on täynnä mitä purevinta ivaa ja karkeaa huumoria, ja\njonka Diderotin järjestelevä ja paranteleva taiteilijakäsi helposti\nmuodostaa väkeväksi ja tehokkaaksi satiiriksi. Tuossa moraalisesti\nrappeutuneitten olentojen joukossa, joka Bertinin talossa pitää\npäämajaansa, esiintyy Palissot yhtenä keskeisenä henkilönä,\npääroistona, joka häikäilemättä on kaiken hävyn menettänyt. Huomaamme\nsiis, että Diderotin teos pääosaltaan on ensyklopedian vihamiehiin\ntähdätty pureva satiiri ja lähinnä voimakas vastine Palissotin\nvastamainitulle komedialle.\n\nMutta persoonallisia vihamiehiä tähtäävä satiiri laajenee siinä\nvielä yleisemmäksi. Kuta pitemmälle vuoropuhelu kehittyy, kuta\nhäikäilemättömämmin Rameau paljastaa elämänkatsomuksensa, sitä\nselvemmäksi käy Diderotille, että Rameaun ja koko Bertinin joukkion\nedustama viheliäinen ja kyynillisen itsekäs materialistinen\nonnimoraali ei ole vain tuon ahtaamman piirin toiminnan ohjeena,\nvaan vallitsee koko silloisessa yhteiskunnassa. Kaikki ihmiset\najattelevat sisimmässään samoin kuin Rameau, vaikkeivät yhtä suoraan\nja peittelemättä lausu ajatuksiaan julki. Kaikki toimivat samoin kuin\nhän, sillä olosuhteet eivät muuta salli. Koko yhteiskuntaan ja sen\nmoraaliin siis lopulta tähtää Diderotin satiiri. Kirjallinen satiiri\nlaajenee Yhteiskunnalliseksi satiiriksi.\n\nTäytyy myöntää, että Diderot nerokkaalla tavalla on osannut käyttää\nRameaun luonteen kuvausta satiirisen tarkoituksensa hyväksi ja\nsulattaa nämä molemmat ainekset ehjäksi, yhtenäiseksi taideteokseksi.\n\nMutta hänen vuoropuhelussaan on nyt vielä kolmaskin aines, joka on\nedellämainittujen kanssa välillisemmässä, löyhemmässä yhteydessä:\nmusiikillis-esteettinen. Diderotin puhetoveri on soittoniekka,\nja Diderot saa siitä keskustelun kuluessa etsimättömän aiheen\nkosketellakseen myöskin hänen taidettaan, musiikkia. Tämä oli\npäivänpolttava puheenaine, sillä vielä ei ollut tauonnut se eri\nmusiikkisuuntien: vanhemman, Lulli'n ja Rameaun (sedän) edustaman\nranskalaisen, ja uuden italialaisen suunnan kannattajain välinen\nkiivas taistelu, jota Pariisissa oli jo vuosikausia käyty. Ja\nkun Rameau, jossa myöskin on olevinaan vähän filosofin vikaa,\nryhtyy noita eri suuntia arvostelemaan ja toisiinsa vertaamaan,\nniin sukeutuu keskustelusta sen loppupuolella kokonainen pieni\nmusiikkitaiteen estetiikka. Joskaan tämä, kuten jo viittasimme, ei\nota oikein sulautuakseen teoksen varsinaiseen satiiriseen ainekseen,\non se semmoisenaan niin kuvaava ja niin elävästi ja lennokkaasti\nesitetty, että sen jokainen varmaankin mielihyvin lukenee.\n\nJos _Le Neveu de Rameau_ on sisällykseltään merkillinen teos, niin\nsen tekstin ulkonaiset historialliset vaiheet eivät ole vähemmän\nomituiset. Ei liene helppo löytää toista uudemman ajan huomattavaa\nkirjallista tuotetta, johon samassa määrässä soveltuisi tuo vanha\nlause: _habent sua fata libelli_ (kirjoilla on omat kohtalonsa).\nSen käsikirjoitus jäi Diderotin koko elinajaksi painattamatta.\nMihin se hänen kuoltuaan joutui, sitä ei tiedetä; varmaa vain on,\nettä silloin oli olemassa ainakin kolme jäljennöstä siitä. Näistä\njoutui yksi Diderotin kirjaston mukana Pietariin, ja eräs tämän\njäljennöksen jäljennös kulkeutui omituisia kiertoteitä Weimariin\nja joutui Goethen käsiin, joka sen mukaan käänsi Diderotin teoksen\nsaksaksi 1805. Goethen saksannoksen käänsi sitten kaksi ranskalaista\n(de Saur ja de Saint-Geniès) takaisin ranskaksi (1821), ja tätä\nmitä huolimattomimmin ja mielivaltaisimmin suoritettua ranskannosta\npidettiin sitten kotimaassa Diderotin alkuperäisenä tekstinä,\nkunnes kustantaja Brièren onnistui todistaa asian oikea laita. Hän\njulkaisi teoksen (1823) erään löytämänsä käsikirjoituksen mukaan,\njoka oli huonohko jäljennös Diderotin alkuperäisestä. Brièren\nteksti jäi sitten kaikkien seuraavien painosten pohjaksi, kunnes\nAssézat sattumalta (1875) löysi paremman jäljennöksen ja sen mukaan\njulkaisi tekstin. Kolmannen, kaikista arvokkaimman ja parhaan\nkäsikirjoituksen löysi ja painatti Monval (1891). Vasta siitä lähtien\non käytettävänämme luotettava ja oikea Diderotin vuoropuhelun teksti.\n\nErinäisissä nyt julkaistun suomennoksen oikeinkirjoitusseikoissa\non noudatettu tälle klassillisten teosten käännöskokoelmalle\nyhdenmukaiseksi vahvistettua kantaa.\n\n\n_E. H._\n\n\n\n\nRAMEAUN VELJENPOIKA.\n\n\n    _Vertumnis, quotquot sunt, natus iniquis_.\n\n         (Horat. Serm. Lib. II. Sat. VII, v. 14.)\n\nOlipa ilma kaunis tahi ruma, niin on tapanani lähteä kello viiden\nvaiheilla iltapäivällä Palais Royaliin[1] kävelemään. Minut siellä\nnäkee aina yksin, vaipuneena haaveisiin d'Argenson-penkillä.[2]\nKeskustelen itseni kanssa politiikasta, rakkaudesta, aistikkuudesta\ntahi filosofiasta; lasken henkeni siivet rentonaan vallattomaan\nlentoonsa; annan sen vapaasti seurata ensimmäistä päähäni pälkähtävää\najatusta, järkevää tahi houkkamaista, samoin kuin puiston Allée\nde Foi-käytävällä näkee, miten nuoret elostelijamme astelevat\nkevytmielisen näköisen, naureskelevan, vilhusilmäisen, nykerönenäisen\nnaikkosen kintereillä, heittävät tämän ja koettavat toista,\nnarrailevat heitä kaikkia, ottamatta heistä ketään. Ajatukseni, ne\novat minun naikkoseni.\n\nJos sattuu kovin kylmä tahi sateinen sää, etsin suojaa Café de la\nRégencestä.[3] Siellä katselen huvikseni shakinpelaajia. Pariisi on\nse maailman paikka, ja Café de la Régence se Pariisin paikka, jossa\ntätä peliä parhaiten pelataan. Siellä Reyn[4] pöytien ääressä iskevät\nvastakkain syvällinen Légal,[5] terävä Philidor,[6] perusteellinen\nMayot;[7] siellä näkee hämmästyttävimmät nopansiirrot ja kuulee\npahimmat roskapuheet; sillä jos voi olla älykäs mies ja samalla\nsuuri shakinpelaaja, kuten Légal, niin saattaa myöskin olla suuri\nshakinpelaaja ja samalla tyhmyri, kuten Foubert[8] ja Mayot.\n\nEräänä iltapäivänä olin siellä, katselin ahkerasti, puhuin vähän\nja kuuntelin niin vähän kuin suinkin saatoin, kun minua kääntyi\npuhuttelemaan eräs kaikkein eriskummaisimpia ihmisiä tässä maassa,\njohon Jumala toki ei ole sellaisten puutetta luonut. Hänessä\non yhtyneenä ylevyyttä ja halpamaisuutta, tervettä järkeä ja\nmielettömyyttä; kunniallisuuden ja heittiömäisyyden käsitteet\nlienevät perin kummasti sekaisin hänen päässään, sillä hän näyttää\nluonnon hänelle lahjoittamia hyviä ominaisuuksia, kopeilematta\nniillä, ja siltä saamiaan huonoja, häpeämättä niitä. Muutoin hänellä\non vankka ruumiinrakenne, erinomaisen hehkuva mielikuvitus ja\ntavattoman voimakkaat keuhkot. Jos joskus joudutte hänen seuraansa,\neikä hänen omituisuutensa houkuttele teitä jäämään, niin varmaan\ntukitte korvanne sormillanne tahi lähdette pakoon. Taivas, mitkä\nhirvittävät keuhkot!\n\nEi mikään ole vähemmin hänen näköistään kuin hän itse. Toisinaan\nhän on laiha ja surkastunut kuin hivutustaudin viimeisellä asteella\noleva potilas; hänen poskiensa läpi voisi laskea, montako hammasta\nhänellä on; luulisi, ettei hän ole syönyt moneen päivään, tahi että\nhän juuri on päässyt trappelaisluostarista.[9] Kuukautta myöhemmin on\nhän lihava ja pyylevä kuin olisi aina istunut jonkun raharuhtinaan\nruokapöydässä tahi ollut suljettuna bernhardilaisluostariin.[10]\nTänään likainen paita päällä, housut rikki, ryysyisenä, melkein\nkengittä, hän astelee allapäin, hän hiipii pois näkyviltä; tekisi\nmieli huutaa hänet luokseen ja antaa hänelle almu. Huomenna\npuuteroituna, kengät jalassa, käherrettynä, hienosti puettuna, hän\nkävelee pää pystyssä, hän näytteleiksen, ja häntä melkein luulisi\nsäädylliseksi ihmiseksi.\n\nHän elelee yksin päivin, surullisena tahi iloisena, aina asianhaarain\nmukaan. Aamuisin, noustuaan, on hänen ensi huolenaan, mistä\nsaisi päivällisaterian; sen syötyään miettii hän, mihin menisi\nillalliselle. Yöstä hänellä myöskin on huolensa: joko hän palaa jalan\npienelle ullakolle, jossa hän asuu, ellei emäntä, pitkästyneenä\nodottamaan vuokraansa, ole vaatinut avainta häneltä pois; tahi hän\npainuu johonkin etukaupungin kapakkaan, jossa odottelee päivää\nleipäkannikan ja oluthaarikan ääressä. Kun hänellä, niinkuin joskus\nsattuu, ei ole kuutta sou'ta[11] yömajarahaa taskussa, niin hän\nturvautuu johonkin tuttavaan ajuriin tahi jonkun aatelisherran\nkuskiin, joka antaa hänelle vuoteen oljilla, hevostensa vieressä.\nSeuraavana aamuna hänellä vielä on osa patjaansa hiuksissaan.\nLämpimänä vuodenaikana hän harppailee koko yön edestakaisin le\nCoursia[12] tahi les Champs-EIyséesta.[13] Päivän tullen hän jälleen\nilmestyy kaupunkiin, valmiiksi puettuna eiliseltään täksi päivää, ja\ntämänpäiväiseltään monestikin koko loppuviikoksi.\n\nMinä puolestani en osaa panna arvoa tuollaisille originaaleille;\ntoiset ottavat heidät läheisiksi tuttavikseen, jopa ystävikseenkin.\nHeitä tavatessani saatan jäädä heidän seuraansa kerran vuodessa,\nkoska heidän luonteensa on räikeästi erilainen kuin muiden ja\nhe tuottavat vaihtelua tympäisevään samanmallisuuteen, jonka\nkasvatuksemme, seuraelämämme sovinnaissäännöt, perinnäiset\nsäädyllisyysvaatimuksemme ovat keskuuteemme luoneet. Jos heistä joku\nilmestyy johonkin seuraan, niin hän on kuin hiukkanen hapatusta,\njoka panee kaikki käymistilaan ja palauttaa jokaiselle osan\nhänen luontaista yksilöisyyttään. Hän ravistelee hereille, panee\nliikkeelle, pakottaa kiittämään tahi laittamaan; hän ajaa esiin\ntotuuden, tekee kunnon ihmiset tunnettaviksi, paljastaa konnat;\nsilloinpa järkimies kuuntelee, ja pääsee selville siitä, mitä kukin\non miehiään.\n\nTämän olin tuntenut jo kauan. Hän seurusteli eräässä talossa, johon\nhänen taitonsa oli avannut hänelle pääsyn. Siinä oli yksi ainoa\ntytär. Hän vannoi isälle ja äidille naivansa heidän tyttärensä. Nämä\nkohauttelivat olkapäitään, nauroivat hänelle vasten naamaa, sanoivat\nhänelle, että hän oli hullu; ja kuitenkin näin hetken, jolloin se oli\ntehty. Hän tahtoi minulta lainaksi muutamia kultakolikoita; annoin\nne hänelle lahjaksi. Hän oli, ties miten, hankkinut itselleen pääsyn\neräisiin kunniallisiin perheisiin, joissa hänellä oli paikkansa\nvarattuna ruokapöydässä, mutta sillä ehdolla, ettei hän puhuisi\nsaamatta siihen lupaa. Hän oli vaiti ja söi kiukuissaan; ja olipa\nmainiota nähdä hänet tuossa pakkotilassa. Jos hänen teki mieli rikkoa\nsopimus ja hän avasi suunsa, niin kaikki pöytäkumppanit heti ensi\nsanan kuullessaan huudahtivat: _Rameau!_ Silloin raivo säihkyi hänen\nsilmistään, ja hän rupesi taas syömään kahta kiukkuisemmin.\n\nOlitte uteliaat tietämään miehen nimen, ja nyt sen tiedätte:\nhän on tuon kuuluisan säveltäjän[14] veljenpoika.[15] Setähän\non pelastanut meidät kirkkolaulusta, jota olimme veisailleet jo\nenemmän kuin sata vuotta; hän on kirjoittanut musiikin teoriasta\npaljon tolkuttomia haavelmia ja hämäriä totuuksia, joista ei hän\neikä kukaan muu koskaan ymmärtänyt mitään, ja häneltä meillä on\nmoniaita oopperoita, joissa on sulosointua, laulunpätkiä, hajanaisia\najatuksia, melua, lentokohtauksia, riemusaattoja, raketteja,\njuhlakomeutta, kuiskauksia, voittoja, niin että ihan hengästyy,\n-- ja tanssinsäveliä, jotka tulevat olemaan kuolemattomia; hänen\nhaudattuaan firenzeläisen,[16] vievät hänet hautaan italialaiset\nmusiikkitaiturit,[17] jota seikkaa hän aavisti, ja se teki hänet\nsynkäksi, suruiseksi, äkäiseksi; sillä ei kukaan, ei edes kaunotar,\njoka herätessään huomaa näppylän nenänsä päässä, ole niin pahalla\ntuulella kuin taiteilija, jota uhkaa vaara menettää maineensa vielä\neläessään, kuten Marivaux[18] ja Crébillon nuorempi[19] todistavat.\n\nHän puhuttelee minua: \"Kas, kas! Tekö täällä, herra filosofi! Ja mitä\nteette täällä näiden tyhjäntoimittajien joukossa? Hukkaatteko tekin\naikaanne puupalasten työntelemiseen?\" (Siten nimitetään halveksivasti\nshakin tahi damipelin pelaamista.)\n\nMinä. En; mutta kun minulla ei ole parempaa tehtävää, niin katselen\nhuvikseni hetkisen niitä, jotka työntelevät niitä hyvin.\n\nHän. Siinä tapauksessa teillä harvoin on hauskaa: muut paitsi Légal\nja Philidor eivät siinä kykene mihinkään.\n\nMinä. Entäs herra de Bissy?[20]\n\nHän. Hän on shakinpelaajana samaa mitä neiti Clairon[21]\nnäyttelijättärenä: he osaavat näitä pelejä kumpikin sen verran kuin\nniitä saattaa oppia.\n\nMinä. Te olette vaatelias; huomaan, ettette anna armoa muuta kuin\nverrattomille kyvyille.\n\nHän. Niin shakki- ja damipelissä, runoudessa, kaunopuheisuudessa, ja\nmuussa sen semmoisessa roskassa; mitäpä keskinkertaisuudesta näillä\naloilla?\n\nMinä. Eipä paljon mitään, sen myönnän. Se vain, että täytyy olla koko\npaljous ihmisiä, jotka niitä harrastavat, jotta joukosta syntyisi\nmies, joka on nero. Niitä on vain yksi suuressa parvessa. Mutta se\nsiitä. En ole tavannut teitä moniin aikoihin. En tule teitä juuri\nmuistelleeksi, kun en teitä näe, mutta näen teidät aina ilomielin\njälleen. Mitä olette toimitellut?\n\nHän. Samaa mitä te, minä ja kaikki muut tekevät, hyvää, pahaa, eikä\nmitään. Sitten minun on ollut nälkä, ja olen syönyt, kun siihen on\nollut tilaisuutta; syötyäni on minua janottanut, ja olen silloin\ntällöin juonut. Sillävälin kasvoi partani, ja kun se oli kasvanut,\nolen sen ajattanut.\n\nMinä. Siinä olette tehnyt väärin; teiltä ei muuta puutu, ollaksenne\nviisaan miehen näköinen.\n\nHän. Niinpä kyllä, minulla on suuri ja ryppyinen otsa, säihkyvät\nsilmät, terävä nenä, leveät posket, mustat ja tuuheat kulmakarvat,\nsuuri suu, paksureunaiset huulet ja nelikulmaiset kasvot. Jos\ntämä kookas leuka olisi pitkän parran peittämä, niin se näyttäisi\nkerrassaan muhkealta pronssissa tahi marmorissa, tiedättekös.\n\nMinä. Miesten sellaisten kuin Caesarin, Marcus Aureliuksen, Sokrateen\nrinnalla.\n\nHän. Ei, sopisin paremmin Diogeneen[22] ja Phrynen[23] keskelle.\nOlen häpeämätön kuin edellinen, ja jälkimmäisen tapaisten luona käyn\nkernaasti.\n\nMinä. Voitteko aina hyvin?\n\nHän. Voin kyllä tavallisesti, mutta tänään en erinomaisesti.\n\nMinä. Kuinka niin? Teillähän on oikein Silenuksen[24] vatsa, ja naama\nkuin...\n\nHän. Naama, jota voisi luulla sen vastapuoleksi. Näettekös, paha\ntuuli, joka laihduttaa rakasta setääni, lihottaa ilmeisesti hänen\nrakasta veljenpoikaansa.\n\nMinä. Niin tottakin! Mainitsitte tuon setänne. Tapaatteko hänet\njoskus?\n\nHän. Kyllä, kulkemassa ohitseni kadulla.\n\nMinä. Eikö hän tee teille mitenkään hyvää?\n\nHän. Jos hän kellekään sitä tekee, niin se tapahtuu hänen\naavistamattaan. Hän on omaa lajiaan filosofi; hän ajattelee\nvain itseään, muusta maailmasta hän ei piittaa enempää kuin\npalkeennaulasta. Hänen tyttärensä ja vaimonsa kuolkoot milloin\ntahansa; kunhan vain heidän hautajaiskellojensa äänet soivat\nduodeciminä ja septemdeciminä, niin on kaikki hänestä niinkuin\nollakin pitää. Se on onnellista hänelle; ja sille minä nerokkaissa\nihmisissä annan erikoista arvoa, etteivät he kelpaa muuhun kuin\nyhteen; paitsi sitä ei mihinkään; he eivät tiedä, mitä merkitsee\nolla kansalaisia, isiä, äitejä, vanhempia, ystäviä. Meidän kesken\nsanoen, tulee olla kaikin puolin heidän kaltaisensa, mutta ei pidä\ntoivoa, että heitä kasvaisi joka oksalla. -- Tarvitaan ihmisiä, --\nmutta nerokkaita ihmisiä, ei, totta totisesti, niitä ei tarvita. He\nne muuttavat maailman muotoa, ja pienimmissäkin asioissa on tyhmyys\nniin yleinen ja niin mahtava, ettei se korjaannu ilman riitaa.\nAsiat järjestyvät osaksi niinkuin he ovat kuvitelleet, osaksi ne\njäävät entisilleen; siitä sitten kaksi evankeliumia, harlekinin\npuku.[25] Rabelaisin[26] munkin[27] viisaus se on se oikea viisaus\nhänen rauhalleen ja muiden: tee velvollisuutesi mitenkuten, puhu\naina hyvää herra priorista ja anna maailman mennä menoaan mielensä\nmukaan. Se menee hyvin päin, koskapa ihmisten suuri enemmistö on\nsiihen tyytyväinen. Jos osaisin historiaa, niin osoittaisin teille,\nettä paha tässä matoisessa maailmassa on aina ollut peräisin eräistä\nnerokkaista ihmisistä; mutta en osaa historiaa, sillä en osaa yhtään\nmitään. Piru minut periköön, jos koskaan olen mitään oppinut, ja jos\nsiitä, etten ole mitään oppinut, on minulle mitään haittaa. Olin\neräänä päivänä aterialla erään Ranskan kuninkaan ministerin luona,\njolla on älyä päässä kuin neljällä miehellä; no niin, hän todisti\nmeille yhtä selvästi kuin yksi ja yksi on kaksi, ettei mikään ole\nkansoille hyödyllisempää kuin valhe, ei mikään vahingollisempaa\nkuin totuus. En enää tarkalleen muista hänen todisteitaan, mutta\nniistä oli päivänselvänä seurauksena, että nerokkaat ihmiset ovat\ninhoittavia, ja että jos lapsella syntyessään olisi tämän vaarallisen\nluonnonlahjan tunnusmerkki otsallaan, niin hänet pitäisi tukehduttaa\ntahi heittää likaviemäriin.\n\nMinä. Ja kuitenkin nuo ihmiset, jotka niin vihaavat neroa, kaikki\nluulevat olevansa nerokkaita.\n\nHän. Luulen kyllä, että he sisimmässään niin ajattelevat, mutta en\nusko, että he uskaltaisivat sitä tunnustaa julki.\n\nMinä. Se on vain vaatimattomuutta. Te aloitte kai silloin hirveästi\nvihata neroa?\n\nHän. Iäksi päivikseni.\n\nMinä. Mutta muistanpa ajan, jolloin olitte aivan epätoivoissanne\nsiitä, että olitte vain tavallinen ihminen. Ette koskaan tule\nonnelliseksi, jos aivan vastakkaiset syyt surettavat teitä yhtä\nsuuresti. Pitäisi määrätä kantansa ja pitää siitä lujasti kiinni.\nVaikka olenkin yhtä mieltä kanssanne siitä, että nerokkaat ihmiset\ntavallisesti ovat omituisia, tahi, kuten sananparressa sanotaan,\nsuuret henget ovat aina hiukkasen hulluja, niin heitä kuitenkin aina\nihaillaan; niitä aikakausia, jotka sellaisia eivät ole synnyttäneet,\ntullaan halveksimaan. He ovat kunniaksi kansoille, joiden\nkeskuudessa ovat eläneet; ennemmin tahi myöhemmin heille pystytetään\nmuistopatsaita, ja heitä pidetään ihmiskunnan hyväntekijöinä.\nSuokoon minulle anteeksi tuo ylevä ministeri, jonka sanoja minulle\nmainitsitte, mutta luulen, että joskin valhe voi hetkellisesti\nhyödyttää, niin se ajan oloon on ehdottomasti vahingoksi, ja että\npäinvastoin totuus on ajan oloon ehdottomasti hyödyksi, jos kohta\nvoikin sattua, että se hetkellisesti vahingoittaa: ja siitä tekee\nmieleni päättää, että nerokas mies, joka vitsoo jotakin yleistä\nharhakäsitystä tahi ajaa jotakin suurta totuutta, aina on meidän\nkunnioitustamme ansaitseva olento. Saattaa sattua, että tuo olento\njoutuu ennakkoluulon tahi lakien uhriksi; mutta on kahta lajia\nlakeja: toiset ehdottoman oikeudenmukaisia ja yleisesti velvoittavia,\ntoiset eriskummaisia, ainoastaan sokeudessa ja olojen pakosta\nvahvistettuja. Nämä jälkimmäiset tuottavat syylliselle, joka ne\nrikkoo, vain hetkellisen häpeän, häpeän, jonka aika siirtää takaisin\ntuomareihin ja kansoihin, iäti pysyväiseksi. Kumpi on tänäpäivänä\njoutunut häpeään, Sokratesko vai tuomari, joka pakotti hänet\ntyhjentämään myrkkymaljan?\n\nHän. Mitäpä se häntä auttaa? Eikö häntä kuitenkin tuomittu?\nEikö hänen kuolemantuomiotaan yhtäkaikki pantu täytäntöön? Eikö\nhän sittenkin ollut rauhaa häiritsevä kansalainen? Eikö hän,\nhalveksimalla huonoa lakia, yhtähyvin yllyttänyt houkkioita\nhalveksimaan hyviäkin? Eikö hän silti ollut uskalikko ja\neriskummainen ihminen? Äsken olitte vähällä tehdä nerokkaille\nihmisille varsin vähän edullisen tunnustuksen.\n\nMinä. Kuulkaahan minua, hyvä mies! Yhteiskunnalla ei pitäisi olla\nhuonoja lakeja; ja jos sillä olisi vain hyviä, niin se ei koskaan\njoutuisi vainoamaan nerokasta ihmistä. En ole sanonut teille, että\nnero muka on eroittamattomasti kytketty kiinni häijyyteen tahi\nhäijyys neroon. Useammin kai tyhmyri on ilkiö, kuin älykäs mies.\nJos nerokas mies olisikin ylimalkaan juro seuramies, vaativainen,\nkärtyisä, sietämätön; jos hän olisi vaikka ilkiökin, niin mitä siitä\npäättäisitte?\n\nHän. Että hänet on heitettävä järveen.\n\nMinä. Malttakaahan, hyvä mies! No, sanokaa; en ota esimerkiksi\nsetäänne Rameauta: hän on tyly mies, hän on raakamainen, hänessä\nei ole ihmisyyttä, hän on saita, hän on huono isä, huono puoliso,\nhuono setä; mutta ei ole sanottu, että hän on nerokas mies, että hän\non kehittänyt taiteensa hyvin pitkälle, ja että hänen teoksistaan\npuhutaan kymmenen vuoden kuluttua. Mutta Racine? Sillä miehellä\ntotisesti oli neroa, eikä häntä pidetty kovinkaan hyvänä ihmisenä.\nMutta Voltaire?\n\nHän. Älkää ahdistako minua, sillä minä osaan tehdä johtopäätöksiä.\n\nMinä. Mitä nyt pitäisitte parempana, ettäkö hän olisi ollut\nhyvä ihminen, aivan kuin yhteenkasvanut myymälänsä kanssa,\nkuten Briasson,[28] tahi kyynärpunsa kanssa, kuten Barbier,[29]\ntehnyt säännöllisesti joka vuosi vaimolleen lapsen, ollut hyvä\naviomies, hyvä isä, hyvä setä, hyvä naapuri, rehellinen kauppias,\nmutta ei mitään muuta; vai että hän olisi ollut konna, petturi,\nkunnianhimoinen, kateellinen, häijy, samalla kun häneltä kuitenkin\nolisi meille jäänyt _Andromaque, Britannicus, Iphigénie, Phèdre,\nAthalie?_\n\nHän. Hänelle itselleen kylläkin ehkä olisi ollut parempi, että hän\nolisi ollut edellinen noista kahdesta miehestä.\n\nMinä. Nuo sananne sisältävät äärettömän paljon suuremman totuuden\nkuin mitä itse huomaattekaan.\n\nHän. Oho! Kas sellaisia te olette! jos meikäläinen sanoo jotakin\nsattuvaa, niin se muka tulee kuin hupakolta, kuin itsetiedottomalta,\nvain satunnaisesti. Ainoastaan te muka tiedätte, mitä sanotte. Niin,\nherra filosofi, minä tiedän, mitä sanon, tiedän sen yhtä hyvin kuin\nte tiedätte mitä sanotte.\n\nMinä. No niin! Näyttäkäähän, minkä vuoksi parempi hänelle.\n\nHän. Senvuoksi, että kaikki nuo hänen kauniit teoksensa eivät ole\ntuottaneet hänelle edes kahtakymmentätuhatta frangia. Senvuoksi,\nettä jos hän olisi ollut hyvä silkkikauppias Saint-Denis- tahi\nSaint-Honoré-kadun varrella, hyvä mauste-tukkukauppias,\nhyväliikkeisen rohtolan omistaja, niin hän olisi koonnut suunnattoman\nomaisuuden, ja hänen sitä kootessaan ei olisi ollut sitä nautintoa,\njota hän ei olisi maistanut. Silloin tällöin olisi hän antanut\nkultakolikon minunlaiselleni ilveilijä-pahaiselle, joka olisi pannut\nhänet nauramaan ja toimittanut hänelle sopivassa tilaisuudessa nuoren\nnaikkosen lievikkeeksi hänen ikäväänsä ainaisessa avioyhteydessä\nvaimonsa kanssa. Me olisimme syöneet oivallisia aterioita hänen\ntalossaan, pelanneet korkeata peliä, juoneet mainioita viinejä,\nmainioita liköörejä, mainiota kahvia, tehneet huviretkiä maaseudulle.\nNäettehän, että tiesin mitä sanoin. Te nauratte?... Mutta antakaahan\nkun jatkan: se olisi ollut parempi hänen ympäristölleen.\n\nMinä. Kieltämättä. Kunhan hän vain ei olisi epäkunniallisella\ntavalla käyttänyt rehellisellä kaupalla hankkimaansa rikkautta;\nkunhan hän olisi ajanut ulos talostaan kaikki nuo pelaajat, nuo\nloiset, nuo äitelät liehakot, nuo tyhjäntoimittajat, nuo hyödyttömät\nnurjatapaiset, ja kauppapalvelijoillaan kepityttänyt kuoliaaksi tuon\npalvelusintoisen miehen, joka vaihtelua hankkien pelastaa aviomiehet\nkyllästymästä totuttuun avioyhteyteen vaimojensa kanssa.\n\nHän. Kepityttänyt, herra, kepityttänyt kuoliaaksi! Ketään ei kepitetä\nkuoliaaksi hyvän järjestysvallan valvomassa kaupungissa. Se on\nkunniallinen toimi; monet henkilöt, jopa arvonimiä kantavatkin sitä\nharjoittavat. Ja mihin hittoon sitten meikäläisen pitäisi käyttää\nrahansa, jollei hyvään ruokaan, hauskaan seuraan, hyviin viineihin,\nkauniisiin naisiin, kaikenlaisiin nautintoihin, kaikenmoisiin\nhuvituksiin. Yhtä kernaasti olisin kerjäläinen, kuin suuren rikkauden\nomistaja ilman mitään noista nautinnoista. Mutta palatkaamme\nRacineen. Sitä miestä pidettiin arvossa vain tuntemattomien ihmisten\nkeskuudessa, vain aikana, jolloin häntä ei enää ollut olemassa.\n\nMinä. Niinpä niin! Mutta punnitkaahan hyvät ja huonot puolet. Vielä\ntuhannen vuoden päästä hän saa kyyneliä vuotamaan; häntä ihailevat\nihmiset kaikissa maan äärissä. Hän herättää ihmisyyden tunteita,\nsääliä, hellyyttä. Kysytään, kuka hän oli, mistä maasta, ja häntä\nkadehditaan Ranskalta. Hän tuotti kärsimyksiä eräille olennoille,\njoita ei enää ole, jotka tuskin ensinkään kiinnittävät mieltämme;\nmeillä ei ole mitään pelättävää ei hänen paheistaan eikä hänen\nvioistaan. Epäilemättä olisi ollut parempi, että luonto olisi hänelle\nlahjoittanut sekä kelpo miehen avut että suuren miehen kyvyt. Hän\non puu, joka on kuihduttanut muutamat lähelleen istutetut puut,\ntukahduttanut juurellaan kasvavat kasvit; mutta latvansa se on\nkohottanut pilviin asti, haaransa se on levittänyt laajalle; se on\ntarjonnut siimeksensä niille, jotka tulivat, jotka nyt ja vastedes\ntulevat lepäämään sen mahtavan rungon ympärillä; se on tuottanut\nherkullisia hedelmiä, hedelmiä, jotka alati uudistuvat. Olisi kyllä\ntoivottavaa, että Voltairella vielä lisäksi olisi Duclosin[30]\nlempeä luonto, abbé Trubletin[31] viattomuus, abbé d'Olivetin[32]\nsuoruus; mutta koska nyt kerran niin ei voi olla, niin katsokaamme\nasiaa todella mielenkiintoiselta kannalta; unohtakaamme hetkeksi se\npaikallisuuden ja ajan kohta, jossa itse olemme, ja ulottakaamme\nkatseemme yli tulevien vuosisatojen, yli etäisimpien seutujen ja\nvasta syntyvien kansojen. Ajatelkaamme sukumme parasta; jos emme\nole siksi kyllin jalomielisiä, niin antakaamme ainakin luonnolle\nanteeksi, että se on ollut viisaampi meitä. Jos kaadatte kylmää vettä\nGreuzen[33] niskaan, niin sammutatte ehkä hänen kykynsä samalla\nkuin hänen itserakkautensa. Jos teette Voltairen vähemmän araksi\narvostelulle, niin hän ei enää osaakaan syventyä Meropen[34] sieluun,\nhän ei enää saa teitä liikutetuksi.\n\nHän. Mutta jos luonto oli yhtä mahtava kuin viisas, niin miksei se\nluonut heitä yhtä hyviksi kuin suuriksi?\n\nMinä. Ettekö toki huomaa, että tuohon tapaan ajatellen käännätte\nluonnon yleisen järjestyksen ylösalaisin, -- että jos kaikki\ntässä maailmassa olisi erinomaista, niin ei olisi olemassa mitään\nerinomaista?\n\nHän. Niin, oikein; pääasiahan on, että te ja minä olemme olemassa,\nja että olemme juuri te ja minä, käyköön sitten muu kaikki miten\nhyvänsä. Paras olojen järjestys on minun mielestäni se, jossa minun\ntuli olla mukana; ja välitän viis täydellisimmästäkin maailmasta,\njollen minä siihen kuulu. Mieluummin olen olemassa, ja olen vaikka\nnenäkäs viisastelija, kuin en ole olemassa.\n\nMinä. Jokainen ajattelee niinkuin te, ja riitelee kuitenkin\nvallitsevaa olojen järjestystä vastaan, huomaamatta, että hän siten\nluopuu omasta olemassaolostaan.\n\nHän. Se on totta.\n\nMinä. Ottakaamme siis olot niinkuin ne ovat; katsokaamme, mitä ne\nmeille maksavat, ja mitä ne meille tuottavat, ja jättäkäämme silleen\nkokonaisuus, jota emme kylliksi tunne, sitä kiittääksemme tahi\nlaittaaksemme, ja joka ehkä ei ole hyvä eikä paha, jos se kerran on\nvälttämätön, niinkuin monet kelpo ihmiset luulevat.\n\nHän. En ymmärrä suuriakaan kaikesta mitä minulle tuossa puhelette.\nSe on nähtävästi filosofiaa, ja sanon teille etukäteen, että siihen\nen sekaannu. Sen vain tiedän, että tahtoisin kernaasti olla toinen,\nsenkin uhalla, että olisin nerokas mies, suuri mies; niin, minun\ntäytyy se tunnustaa, sisimmässäni on jotakin, joka sen minulle\nsanoo. En ole koskaan kuullut ketään sellaista kiitettävän, salaa\nraivostumatta tuosta kiitoksesta. Olen kateellinen. Kun kuulen\nkerrottavan jonkin halventavan piirteen heidän yksityiselämästään,\nniin kuuntelen sitä mielihyvin; se lähentää meitä toisiimme, se\ntekee minulle helpommaksi keskinkertaisuuteni sietämisen. Sanon\nitselleni: Ihan varmaan, sinä et ikinä olisi pystynyt kirjoittamaan\n_Mahometia_,[35] mutta et myöskään Maupeoun[36] ylistyspuhetta. Minua\non siis harmittanut ja harmittaa yhäkin, että olen keskinkertainen.\nNiin niin, olen keskinkertainen ja siitä harmissani. En ole koskaan\nkuullut soitettavan _Loistoisan Intian_[37] alkusoittoa, en koskaan\nlaulettavan _Tuonelan tummat rotkot, Yö, ikuinen yö_ sanomatta\nitselleni surumielin: \"Kas sellaista sinä et koskaan pysty luomaan.\"\nKadehdin siis setääni, ja jos hänen kuoltuaan olisi hänen salkustaan\nlöytynyt muutamia kauniita klaverikappaleita, niin olisin lainkaan\nepäröimättä pysynyt minuna ja ollut hän.[38]\n\nMinä. Jos ei mikään muu mieltänne pahoita, niin tuo nyt tuskin maksaa\nsen vaivan.\n\nHän. Vähät siitä. Nuo ovat ohimeneviä hetkiä. (Sitten hän taas\nrupesi laulamaan _Loistoisan Intian_ alkusoittoa ja _Tuonelan\ntummat rotkot_ aariaa ja jatkoi:) Tuo jokin, joka minussa on ja\nminulle puhuu, sanoo minulle: Rameau, sinä tahtoisit kernaasti\nolla noiden kahden kappaleen tekijä. Jos olisit säveltänyt nuo\nkaksi kappaletta, niin säveltäisit kyllä vielä kaksi sellaista\nlisää; ja kun olisit säveltänyt niitä muutamia, niin sävellyksiäsi\nsoitettaisiin ja laulettaisiin kaikkialla. Kävelisit pystyssä päin,\nomatuntosi todistaisi sinulle omia ansioitasi, toiset osoittaisivat\nsinua sormellaan; sanottaisiin: Hän se on säveltänyt nuo sievät\ngavotit (ja hän lauloi gavotteja. Sitten hän, matkien liikutettua\nmiestä, joka on ilmi ihastuksissaan ja ihan kyyneleet silmissä,\njatkoi käsiään hykertäen:) Sinulla olisi hyvä talo (käsivarret\nlevällään hän osoitteli sen suuruutta), hyvä vuode (hän laskeutui\nsiihen itsetyytyväisenä loikomaan), hyviä viinejä (hän maisteli\nniitä maiskutellen kieltään), hyvät vaunut (ja hän nosti jalkaansa,\nastuakseen niihin), sieviä naisia (hän jo koetteli niiden rintoja ja\nkatseli niitä hekumallisesti); satakunta miehenhulttiota tulisi joka\npäivä suitsuttamaan sinulle kiitosuhrejaan (ja hän oli näkevinään\nheidät ympärillään: hän näki Palissotin[39], Poinsinetin[40],\nFrétonit[41], isän ja pojan, La Porten[42]; hän kuunteli heitä,\nkorskeilihe, osoitti heille hyväksymistään, hymyili heille, vähäksyi,\nylenkatsoi heitä, ajoi heidät pois, kutsui heidät takaisin; sitten\nhän jatkoi:) Ja niin sinulle sitten aamuisin sanottaisiin, että olet\nsuuri mies; saisit lukea _Kolmen vuosisadan historiasta_,[43] että\nolet suuri mies; iltaisin olisit vakuutettu olevasi suuri mies,\nja tuo suuri mies Rameau nukkuisi ylistyksen suloiseen solinaan,\njoka soisi hänen korvissaan vielä unessakin; hän olisi tyytyväisen\nnäköinen, hänen rintansa laajenisi, nousisi ja laskisi kepeästi; hän\nkuorsaisi niinkuin suuri mies... (Ja tämän sanoessaan vaipui hän\npehmeästi eräälle penkille, sulki silmänsä ja matki tuota onnellisen\nunta, jota hän kuvaili mielessään. Nautittuaan hetken pari tuota\nsuloista lepoa, hän heräsi, oikoi käsivarsiaan, haukotteli, hieroi\nsilmiään ja etsi vielä ympäriltään typeriä mairittelijoitansa.)\n\nMinä. Luuletteko siis, että onnellinen ihminen nukkuu rauhallista\nunta?\n\nHän. No vielä hän kysyy! Minä, miespoloinen, kun iltaisin olen\npalannut ullakolleni ja ryöminyt vuodepahaiseeni, olen käppyrässä\npeitteeni alla, rintaani ahdistaa ja hengitys käy vaivaloisesti;\nminulta pääsee kuin tuskin kuuluva valitus; rahapohatta sitävastoin\npanee koko huoneistonsa tärisemään ja koko katunsa väet hämmästymään.\nMutta tänään minua ei sureta se, että kuorsaan ja nukun kehnosti kuin\nkurjimus.\n\nMinä. Se on kuitenkin surullista.\n\nHän. Se mitä minulle on tapahtunut, on paljon surullisempaa.\n\nMinä. Mitä sitten?\n\nHän. Te olette aina osoittanut mielenkiintoa minuun, syystä että olen\nhyvänahkainen miespahainen, jota te itse asiassa halveksitte, mutta\njoka teitä huvittaa.\n\nMinä. Se on totta.\n\nHän. Ja sanonpa sen teille suoraan. (Ennenkuin hän alkaa, huoahtaa\nhän syvään ja vie molemmat kätensä otsalleen; sitten käy hän jälleen\nlevollisen näköiseksi ja sanoo minulle:) Tiedättehän, että olen\noppimaton, typerys, houkka, nenäkäs, laiskuri, oikein päähuijari\nkuten bourgognelaiset sanovat, roisto, suursyömäri.\n\nMinä. Mikä ylistyspuhe!\n\nHän. Se on totta kaikki tyynni, siinä ei ole sanaakaan tingittävää;\nei mitään vastaväitteitä siitä, jos suvaitsette. Ei kukaan tunne\nminua paremmin kuin minä itse, enkä minä sano kaikkea.\n\nMinä. En tahdo pahoittaa mieltänne; myönnän kaikki.\n\nHän. No niin, elelin eräiden ihmisten[44] parissa, jotka olivat\nmieltyneet minuun juuri siksi, että minulla oli kaikki nuo\nominaisuudet harvinaisen suuressa määrässä.\n\nMinä. Sepä omituista! Tähän asti olin luullut, että ihmiset joko\nsalasivat ne itseltään tahi antoivat ne itselleen anteeksi ja\nhalveksivat niitä muissa.\n\nHän. Salatako ne itseltään? Eihän sitä voi. Voitte olla varma,\nettä kun Palissot on yksin ja tutkistelee itseään, sanoo hän\nitselleen paljon pahempia; voitte olla varma, että hän ja joku hänen\ntovereistaan kahdenkesken tunnustavat peittelemättä toisilleen\nolevansa molemmat oikein aika roistoja. -- Halveksiako niitä muissa?\nMainitsemani ihmiset olivat siksi liian oikeuttarakastavia, ja\nluonteeni teki, että menestyin mainiosti heidän parissaan; olin kuin\nsokeri siirapissa: minua pidettiin hyvänä, ei hetkeäkään voitu olla\nminua paitsi, kaipaamatta minua; olin heidän pikku Rameaunsa, heidän\nherttainen Rameaunsa, heidän hupsuttelija, viisastelija, oppimaton,\nlaiskottelija, herkuttelija, ilveilijä, pöllöpää Rameaunsa.\nJokaisen tuollaisen nimityksen mukana sain hymyilyn, hyväilyn,\npienen taputuksen olkapäälleni, korvapuustin, potkun; ruokapöydässä\nheitettiin jokin makupala lautaselleni, aterian jälkeen uskalsin\nolla kursastelematon, eikä kukaan ollut siitä milläänkään, sillä\nmitäpä minusta? Minulle, minun nähteni, minun seurassani tekee kukin\nmitä tahtoo, enkä minä siitä ole tietävinäni. Entäs pikku lahjat,\njoita minulle sateli! Minä pässinpää olen kaikki menettänyt! Olen\nkaikki menettänyt siksi, että minulla kerran oli tervettä järkeä\npäässä, yhden ainoan kerran eläissäni. Ah, kyllä sitä vain ei enää\ntoistamiseen minulle tapahdu!\n\nMinä. Mikä sitten oikeastaan oli asiana?\n\nHän. Rameau! Rameau! Sitäkö varten sinut oli otettu suosioon?\nKuinka saatoitkaan olla niin tyhmä, että osoitit hiukankaan aistia,\nhiukan älyä, hiukan järkeä? Rameau, ystäväni, siitä sen nyt näet,\nmiksi Luoja sinut loi, ja miksi suosijasi sinut tahtoivat. Niinpä\notettiinkin sinua niskasta kiinni, sinut vietiin ovelle ja sinulle\nsanottiin: \"Hylkiö, pötki tiehesi, äläkä näytä naamaasi enää!\nKaikilla niillä tässä muka pitäisi olla ymmärrystä, järkeä. Ulos!\nMeillä on noita ominaisuuksia jäämäänkin asti.\" Sinä menit matkaasi,\npurren sormiasi. Kirottua kieltäsi olisi sinun sitä ennen pitänyt\npurra. Kun et ollut siksi viisas, niin olet nyt kadulla, sinulla\nei ole penniäkään taskussa, etkä tiedä mihin pääsi pistäisit.\nSait syödäksesi mitä vain mieli teki, ja nyt saat jälleen tyytyä\nmuiden jätteisiin; sinulla oli herrasasunto, ja nyt saat kiittää\nonneasi, jos pääset takaisin ullakollesi; sinulla oli pehmeä vuode,\nja nyt sinua odottavat oljet herra de Soubisen[45] kuskin ja\nystävä Robbén[46] vieressä; nukuit suloista ja rauhallista unta,\nnyt sen sijaan saat kuulla toisella korvallasi hevosten hirnuntaa\nja kavioiden kopsetta ja toisella tuhat kertaa inhoittavampaa\nkuivien, kankeitten ja raakamaisten värssyjen kaikua, onnettomana,\nhölmistyneenä, kaikkien pirujen riivaamana.\n\nMinä. Mutta eikö mitenkään olisi mahdollista sopia pois? Onko\ntekemänne tuhmuus niin anteeksiantamaton? Teinä minä menisin\ntakaisin noiden ihmisten luo; te olette heille tarpeellisempi kuin\nluulettekaan.\n\nHän. Oh! Olen varma siitä, että nyt, kun en enää ole heitä\nnaurattamassa, heidän on riivatun ikävä olla.\n\nMinä. Siksipä palaisin heidän luokseen; en antaisi heille aikaa\ntottua tulemaan toimeen ilman minua, antautua johonkin siivoon\najanvietteeseen; sillä ties mitä saattaa tapahtua.\n\nHän. Sitä en pelkää; niin ei tule käymään.\n\nMinä. Kuinka suurenmoinen lienettekin, niin joku toinen saattaa\ntäyttää paikkanne.\n\nHän. Eipä helposti.\n\nMinä. Sen myönnän. Mutta sittenkin, menisin noin riutuneen näköisenä,\nnoin harhailevin katsein, noin kaula paljaana, noin hajalla\nhapsin, tuossa todella traagillisessa tilassa, jossa nyt olette.\nHeittäytyisin tuon jumalolennon[47] jalkain juureen, ja siitä\nnousematta sanoisin hänelle hiljaa ja nyyhkyttäen: \"Anteeksi, madame,\nanteeksi! Olen arvoton, kurjimus. Se oli kovanonnen hetki, sillä\ntiedättehän, ettei minulla saata olla tervettä ihmisjärkeä, ja lupaan\nteille, ettei minulla enää ole sitä koskaan eläissäni.\" (Lystikästä\ntässä oli katsella, kuinka hän, minun näin hänelle haastellessani,\nesitti kohtauksen elenäytelmänä ja oli langennut kasvoilleen; hän\noli painanut kasvonsa maahan, hän oli pitävinään molempien käsiensä\nvälissä tohvelin kärkeä, hän itki, hän nyyhkytti, hän sanoi:\n\"Niin, pikku kuningattareni, niin, sen lupaan, minulla ei ole sitä\neläissäni, ei ikipäivinäni...\" Sitten hän, äkkiä nousten, jatkoi\nvakavaan ja maltilliseen ääneen:)\n\nHän. Niin, olette oikeassa; huomaan, että se on parasta. Hän on\nhyvä; herra Vieillard[48] sanoo, että hän on niin hyvä! Minä kyllä\ntiedän, että hän sellainen on; mutta sittenkin, mennä nöyryyttämään\nitsensä tuollaisen naaraan edessä, rukoilla armoa moisen pikku\nteatteritytön jalkain juuressa, jolle permantoyleisö ei koskaan malta\nolla viheltämättä! Minäkö, Rameau, Dijonin apteekkarin[49] Rameaun\npoika, kelpo miehen, joka ei koskaan polveaan notkistanut kellekään,\nolipa se sitten kuka tahansa! Minäkö, Rameau, jonka näkee kävelevän\nPalais-Royalissa suorana ja käsivarsiaan vapaasti liikutellen siitä\nsaakka kun herra Carmontelle[50] piirusti hänet kyyryisenä ja kädet\nnutun liepeiden alla! Minäkö, sävellettyäni klaverikappaleita, joita\nei kukaan soita, mutta jotka ehkä kerran ovat ainoat siirtymään\njälkimaailmalle sen soitettaviksi! Minäkö, sanalla sanoen, minäkö\nmenisin!... Katsokaas, herra, se on mahdotonta! (Ja laskien oikean\nkätensä rinnalleen hän jatkoi:) Minä tunnen täällä itsessäni jotakin,\njoka nousee ja sanoo minulle: Rameau, sitä et sinä tee. Täytyyhän\ntoki ihmisen luontoon erottamattomasti kuulua jonkinmoinen arvokkuus,\njota ei mikään voi tukahduttaa. Se herää noin vain joutavista syistä,\nniin, joutavista, sillä toisin päivin minun ei olisi ensinkään vaikea\nolla vaikka kuinkakin halpamielinen; noina päivinä minä, roposen\nansaitakseni, vaikka suutelisin pikku Husia pakaroille.\n\nMinä. No mutta, ystäväiseni, hänhän on valkohipiäinen,\nsomannäköinen, suloinen, pullea, ja sehän on nöyryyden osoitus, johon\nvaateliaampikin mies kuin te saattaisi joskus alentua.\n\nHän. Älkäämme käsittäkö toisiamme väärin. Voihan, näettekös, suudella\nperäpuolta varsinaisessa ja voi suudella kuvallisessa merkityksessä.\nKysykää tuolta paksulta Bergieriltä,[51] joka suutelee rouva de\nla Marckin[52] peräpuolta sekä varsinaisessa että kuvallisessa\nmerkityksessä; ja, totisesti, tuossa tapauksessa sekä varsinainen\nettä kuvallinen on minulle yhtä vastenmielistä.\n\nMinä. Jollei ehdottamani keino teitä miellytä, niin rohkaiskaa sitten\nmielenne ja olkaa kerjäläinen.\n\nHän. On kovaa olla kerjäläinen, kun on niin paljon äveriäitä\ntyhmyreitä, joiden kustannuksella voi elää. Ja sitten se itsensä\nhalveksiminen, se on sietämätöntä.\n\nMinä. Onko teillä sitten koskaan sitä tunnetta?\n\nHän. Vielä häntä kysytte! Kuinka monesti olenkaan sanonut itselleni:\nKuinka, Rameau, Pariisissa on kymmenen tuhatta hyvää ruokapöytää,\nkussakin viisitoista tahi parikymmentä paikkaa, ja noista paikoista\nei ole yksikään sinua varten. On kukkaroita täynnä kultaa, jotka\ntyhjentävät sisällystänsä oikealle ja vasemmalle, eikä niistä tipahda\nlanttiakaan sinulle! Tuhannet kehnot pikku älyniekat, tuhannet\nsulottomat pikku nartut, tuhannet nerottomat juonittelijat käyvät\nhienosti puettuina, ja sinäkö et saisi itseäsi pidetyksi vaatteissa!\nOlisitko siihen määrään tylsä? Etkö sinä osaisi imarrella siksi\nhyvin kuin toinenkin? Etkö osaisi valehdella, vannoa, tehdä väärää\nvalaa, luvata, pitää tahi syödä sanaasi siksi hyvin kuin toinenkin?\nEikö osaisi olla yhtä matelevainen kuin joku toinenkin? Etkö osaisi\nedistää rouvan lemmenjuonta ja viedä perille herran rakkaudenkirjettä\nniinkuin kuka tahansa toinen? Etkö osaisi rohkaista tuota nuorta\nmiestä puhumaan neidille, ja saada neitiä houkutelluksi häntä\nkuuntelemaan niin hyvin kuin toinenkin? Etkö osaisi tehdä jollekin\nporvaristytöllemme ymmärrettäväksi, että hän ei ole sievästi puettu,\nettä kauniit korvarenkaat, vähän rusoväriä poskilla, pitsit tahi\npuolalaiskuosinen puku sopisi hänelle hurmaavan hyvin; että nuo pikku\njalat eivät ole luodut käymään katua; että eräs hieno herra, nuori\nja rikas, jolla on kultanauhukset puvussaan, uhkeat vaunut ja kuusi\nsuurta lakeijaa, on hänet ohimennen nähnyt, ihailee häntä, eikä siitä\npäivin saa syödyksi ei juoduksi eikä unta silmiinsä, ja että hän\nsiihen menehtyy?\n\n-- Mutta entäs pappani?\n\n-- Noh, noh, pappanne! Hän suuttuu siitä aluksi hiukan.\n\n-- Entäs mamma, joka minua niin varoittaa pysymään kunniallisena\ntyttönä; joka sanoo minulle, ettei tässä maailmassa ole mitään\nkunnian voittanutta.\n\n-- Vanhoja loruja, jotka eivät merkitse mitään.\n\n-- Entäs rippi-isäni?\n\n-- Häntä ette enää tapaa; tahi jos ette voi luopua päähänpistostanne\nmennä kertomaan hänelle huvikkeittenne historiaa, niin maksaa se\nteille muutaman naulan sokeria ja kahvia.\n\n-- Hän on ankara mies, joka jo kerran kielsi minulta synninpäästön\ntuon: _Tule kammiooni_ laulun[53] vuoksi.\n\n-- Niin, kun ei teillä ollut mitään hänelle antamista; mutta kun\nnäyttäydytte hänelle pitseihin puettuna...\n\n-- Saanko siis pitsejä?\n\n-- Ihan varmaan, ja kaikenlaatuisia... Kauniit hohtokivikoristeiset\nrenkaat korvissa...\n\n-- Saanko siis kauniit hohtokivikoristeiset korvarenkaat?\n\n-- Saatte kyllä.\n\n-- Samanlaisetko kuin tuolla markiisittarella on, joka joskus tulee\nostamaan hansikkaita myymälästämme?\n\n-- Niin juuri ... kauniissa vaunuissa, harmaantäplikkäät hevoset\nedessä, kaksi komeata lakeijaa, pikku neekeri, ja ratsaspalvelija\nedellä, rusoväriä ja mustamia poskilla, palvelija laahusta kantamassa.\n\n-- Tanssiaisiinko?\n\n-- Tanssiaisiin, oopperaan, teatteriin ... (hänen sydämensä jo\nhykähti ilosta...)\n\n-- Sinä hypistelet jotakin paperia sormiesi lomissa. Mikä se on?\n\n-- Eipä mikään.\n\n-- Näyttääpähän olevan.\n\n-- Se on kirjelippu.\n\n-- Ja mitä varten?\n\n-- Teitä varten, jos olisitte hiukan utelias.\n\n-- Uteliasko? Olenpa hyvinkin; näytähän (hän lukee). Tavatako minut?\nSe ei käy päinsä.\n\n-- Messuun mennessä.\n\n-- Mamma on aina mukanani. Mutta jos hän tulisi tänne jotenkin\nvarhain aamulla; minä nousen ensimmäisenä ja olen konttorissa\nennenkuin muut ovat nousseet...\n\nHän tulee, hän miellyttää; eräänä kauniina päivänä, hämärissä,\ntyttönen katoaa, ja minulle maksetaan kaksituhatta taaleriani...\nMitä hulluja! Sinulla on tuo taito, ja sinä olet leivän puutteessa!\nEtkö häpeä? raukka!... Muistin koko joukon lurjuksia, jotka eivät\nsinnepäinkään pystyneet rinnalleni ja kuitenkin olivat upporikkaita.\nMinä olin karkeassa kamelottinutussa ja he samettipuvussa; he\nnojailivat kultanuppiseen tahi linnunnokka-kahvaiseen keppiin ja\nheillä oli Aristoteles tahi Platon[54] sormessa. Ja mitä he kuitenkin\nennen olivat miehiään? Viheliäisiä musikantteja; nyt he ovat kuin\naatelisherroja. Silloin tunsin itsessäni rohkeutta, hengen nousua,\nälyn terävyyttä ja kykyä kaikkeen; mutta ilmeisesti nuo onnelliset\nmielentilat eivät olleet pysyväisiä, sillä tähän saakka en ole\nkyennyt päättämään mitään mainittavaa uraa. Oli miten oli, nuo\nseikat ovat usein aiheena yksinpuheluissani, joita voitte kehitellä\nja selitellä miten mielenne tekee, kunhan vain teette niistä sen\njohtopäätöksen, että tiedän, mitä on itsensä halveksiminen eli tuo\nomantunnon vaiva, joka johtuu luonnon meille jakamien lahjojen\nhyödyttömiksi jättämisestä: se on kaikista julmin. Olisi melkein yhtä\nhyvä, että olisi jäänyt kerrassaan syntymättä.\n\n(Kuuntelin häntä, ja hänen esittäessään parittajan ja tämän\nviettelemän nuoren tytön kohtausta, riehui rinnassani kaksi\nvastakkaista tunnevirtausta, enkä tiennyt, antaisinko vallan\nnaurunhalulle vai suuttumuksen puuskalle. Minun oli tukala olla;\nmonet kerrat esti naurunpurskahdus suuttumukseni purkautumasta\nesiin, monet kerrat päätti sydämeni pohjalta kohoava suuttumus\nnaurunpurskahduksen. Moinen älyn terävyys ja moinen halpamielisyys,\nniin oikeat ja vuoroin taas niin kierot ajatukset, niin\nperinpohjainen tunteiden turmelus, niin täydellinen riettaus ja niin\ntavaton suorapuheisuus saivat minut ymmälle. Hän huomasi minussa\nvallitsevan ristiriidan ja kysyi minulta:) Mikä teitä vaivaa?\n\nMinä. Ei mikään.\n\nHän. Mielenne näyttää olevan kuohuksissa.\n\nMinä. Niin onkin.\n\nHän. No mutta minkä neuvon minulle annatte?\n\nMinä. Että puhutte jostakin muusta. Voi, mihin viheliäiseen tilaan\nolette alentunut, onneton!\n\nHän. Myönnän sen. Mutta älkäähän kuitenkaan liiaksi surko tilaani;\nkun puhuin teille avomielisesti, niin ei ollut tarkoitukseni\npahoittaa mieltänne. Noiden ihmisten parissa ollessani olen tehnyt\nvähän säästöjä. Muistakaahan, ettei minulla ollut mitään tarpeita, ei\nkerrassaan mitään, ja että minulle annettiin niin paljon taskurahoja.\n(Hän alkoi taas lyödä otsaansa toisella nyrkillään, purra huultansa\nja harhailevin katsein mulkoilla kattoon, jatkaen:) Se oli minulle\nsuorastaan liiketoimi; olen pannut yhtä ja toista säästöön; mikäli\naikaa kului, sikäli sain enemmän kerätyksi.\n\nMinä. Menetetyksi, kai tahdotte sanoa.\n\nHän. En, en, kerätyksi. Rikastuuhan sitä joka hetki: yksi elonpäivä\nvähemmän tahi taaleri lisää, se on aivan sama. Pääasia on, että\nesteettömästi saa käydyksi tarpeellaan, _o stercus pretiosum!_\nKas siinä elämän suuri tulos kaikissa säädyissä. Viimeisellä\nhetkellä kaikki ovat yhtä rikkaita: sekä Samuel Bernard,[55]\njoka riistäen, raastaen ja vararikoin kerää ja jättää jälkeensä\nkaksikymmentäseitsemän miljoonaa kullassa, että Rameau, joka\nei jätä jälkeensä mitään, ja jolle armeliaat ihmiset hankkivat\nsen käärinliinankin, johon hänet peitetään. Kuollut ei kuule\nkirkonkellojen soittoa; turhaan sata pappia hänen tähtensä huutaa\nkurkkunsa käheäksi, turhaan hänen edellään ja jäljessään kulkee pitkä\njono palavia soihtuja; hänen sielunsa ei astele juhlamenojen ohjaajan\nrinnalla. Maadunko marmorin alla vai maan povessa, niin maadun\nyhtäkaikki. Onko minulla arkkuni ympärillä punaiset orpolapset ja\nsiniset orpolapset,[56] vai eikö ole ketään, mitäpä siitä? Ja sitten,\nnäettehän tämän ranteen. Se oli niin lemmon kankea; nämä kymmenen\nsormea, ne olivat kuin yhtä monta puiseen kämmeneen lyötyä palikkaa;\nja nämä jänteet, ne olivat kuin vanhat nahkanuorat, kuivemmat,\nkankeammat, taipumattomammat kuin sorvarin pyöränsä ympärillä\nkäyttämät; mutta minäpä olen niitä niin vaivannut, niin murjonut ja\nvatvonut. Etkö aio liikkua? Mutta minäpä, jumaliste, sanon, että\nsinun täytyy liikkua, ja siitä et pääse mihinkään...\n\n(Ja tämän sanoessaan oli hän oikealla kädellään tarttunut vasemman\nsormiin ja ranteeseen ja taivutteli niitä ylös- ja alaspäin; sormien\npäät koskettivat käsivartta, niiden nivelet rusahtelivat; pelkäsin,\nettä niiden luut eivät enää koskaan asettuisi sijoilleen.)\n\nMinä. Varokaa, -- sanoin hänelle, -- teette vielä itsestänne\nraajarikon.\n\nHän. Älkää pelätkö! Ne ovat siihen harjaantuneet. Jo kymmenen vuotta\nolen niille näyttänyt vielä paljon pahempaakin kyytiä. Vastoin\ntahtoaankin on niiden riiviöiden vain täytynyt siihen tottua ja oppia\nasettumaan koskettimille ja lentelemään soittimen kielillä. Niinpä se\nnyt käy kuin käykin.\n\n(Samalla hän asettuu viulunsoittajan asentoon; hän hyräilee\nääneen erästä Locatelli'n[57] allegroa; hänen oikea käsivartensa\njäljittelee jousen liikkeitä; vasen käsi sormineen näyttää\nliikuskelevan edes takaisin pitkin soittimen kaulaa. Jos hän tulee\nvetäisseeksi epäpuhtaan sävelen, niin hän pysähtyy, hän pingoittaa\ntahi höllittää kieltä, hän näpäyttää sitä kynnellään, koettaakseen,\nonko se vireessä; hän jatkaa kappaletta siitä, mihin sen keskeytti.\nHän polkee tahtia jalallaan, pää, jalat, kädet, käsivarret, koko\nhänen ruumiinsa teutaroi samoin kuin olette joskus _concert\nsprituelissä_[58] nähneet Ferrari'n[59] tahi Chiabranin[60] tahi\njonkun muun soittotaiturin kouristuksentapaisissa liikkeissä,\nnäyttäen olevan samassa kidutuksen tilassa ja tehden minuun melkein\nsaman tuskallisen vaikutuksen; sillä eikö ole tuskallista nähdä\nikäänkuin kiduttajan kourissa se henkilö, joka koettaa kuvata meille\njotakin nautintoa? Laskekaa verho tuon miehen ja minun väliin, jottei\nminun tarvitse häntä nähdä, jos hänen välttämättä pitää edessäni\nnäytellä piinapenkkiin vedettyä rikoksentekijää. Jos kesken noiden\nlevottomien liikkeiden ja noiden huudahdusten sattui jokin hidastuma,\njokin tuollainen sulosointuinen kohta, jossa jousi liukuu verkalleen\nuseilla kielillä yhtaikaa, niin levisi hänen kasvoilleen hurmiomainen\nilme, hänen äänensä vienoni, hän kuunteli itseään ihastuneena; ihan\nvarmaan soinnut kaikuivat hänen korvissaan ja minunkin korvissani.\nSitten hän pisti soittimensa vasempaan kainaloonsa samalla kädellä,\nmissä hän sitä piti, laski alas oikean kätensä jousineen ja sanoi\nminulle:) Noh! Mitäs tästä arvelette?\n\nMinä. Mainiota!\n\nHän. Näyttäähän se sujuvan; se soi jokseenkin niin kuin muillakin...\n\n(Ja samassa hän kyyristyi kuten soittoniekka asettuessaan klaverin\nääreen.)\n\nMinä. Pyydän, säästäkää itseänne ja minua.\n\nHän. En, en; kun kerran olen saanut teidät käsiini, täytyy teidän\nkuunnella minua. En huoli kiitoksesta, joka minulle annetaan,\ntietämättä miksi. Sitten kehutte minua varmemmalla vakaumuksella, ja\nniin saan ehkä oppilaan lisää.\n\nMinä. Minulla on niin vähän tuttavia. Te väsytätte itsenne aivan\nhukkaan.\n\nHän. Minä en väsy koskaan.\n\n(Kun näin, että yritykseni sääliä miestä -- viulusonaatin esitettyään\nhän näet oli aivan läpimärkänä hiestä -- olisivat turhat, päätin\nantaa hänen tehdä tahtonsa. Siinä hän nyt istui klaverin ääressä,\npolvet koukussa, pää pystyssä, katsellen kattoon, niinkuin hän siellä\nolisi nähnyt nuottipartituurin, laulaen, soitellen alkuhaavelmiaan,\nesittäen jotakin Alberti'n[61] tahi Galuppi'n[62] kappaletta, en\ntiedä kummanko. Hänen äänensä liikkui tuulen nopeudella, ja sormet\nlentelivät koskettimilla, milloin heittäen diskantin ja rummuttaen\nbassoa, milloin heittäen säestysosan ja palaten taas diskanttiin.\nIntohimot ajelivat toisiaan hänen kasvoillaan; niillä saattoi\neroittaa hellyyttä, suuttumusta, nautintoa, tuskaa; saattoi tuntea\npiano- ja fortekohdat, ja minua taitavampi kuulija olisi aivan\nvarmaan tuntenut kappaleen sen rytmistä, luonteesta, hänen kasvojensa\neleistä ja muutamista laulun hahmosävelistä, joita häneltä silloin\ntällöin pääsi kuuluviin. Mutta omituisinta oli, että hän toisinaan\nhaparoi, aloitti uudestaan, niinkuin olisi erehtynyt, ja harmitteli,\nettei tuo samainen kappale enää ollut täysin hänen sormiensa\nhallittavissa.) No niin, -- sanoi hän, ojentautuen jälleen suoraksi\nja pyyhkien hikipisaroita, jotka valuivat pitkin hänen poskiaan,\n-- näettehän, että meilläkin osataan sijoittaa enennetty kvartti,\nylinouseva kvintti, ja että kvinttisarjain tasoitus ei ole meille\nmitään outoa. Nuo enharmooniset sävelkulut, joista setä rakas on\npitänyt niin suurta huutoa, eivät ole ylivoimaisia vaikeuksia; niistä\nkyllä suoriudumme.\n\nMinä. Olette nähnyt paljon vaivaa näyttääksenne minulle, että olette\nsangen taitava; olisinhan toki varsin hyvin voinut uskoa teidän\npelkkää sanaannekin.\n\nHän. Sangen taitava! En toki! Ammattini tosin taidan kutakuinkin, ja\nsiinäpä sitä onkin enemmän kuin tarpeeksi; sillä onko tässä maassa\npakko osata sitä mitä opettaa?\n\nMinä. Ei enempää kuin sitäkään, mitä oppii.\n\nHän. Oikein, hitto vie! Aivan oikein! Kuulkaas, herra filosofi, käsi\nomalletunnollenne, sanokaa suoraan: oli aika, jolloin ette ollut\näveriäs[63] niinkuin nykyään.\n\nMinä. Enpä vielä kovinkaan.\n\nHän. Mutta ettepä menisi enää Luxembourgiin[64] kesällä...\nMuistattehan?...\n\nMinä. Olkaahan vaiti! Kyllä muistan.\n\nHän. Harmaa nukkaverkainen lievetakki yllä.\n\nMinä. Niin, niin.\n\nHän. Nukkavieru toiselta sivulta, hihansuut rikki ja jalassa mustat\nvillasukat, takaa valkealla langalla parsitut.\n\nMinä. Ka niin, niin; aivan niinkuin suvaitsette.\n\nHän. Mitä teitte silloin Allée des Soupirs[65] käytävällä?\n\nMinä. Aika surkean vaikutuksen.\n\nHän. Sieltä lähdettyänne tallustelitte jalan katukivillä?\n\nMinä. Niinpä niin.\n\nHän. Annoitte matematiikan tunteja?\n\nMinä. Osaamatta sitä sanaakaan. Sitähän kai tahdoitte tietää, eikö\nniin?\n\nHän. Niin juuri.\n\nMinä. Opin itse opettaessani muita, ja pääsin eräiden oppilasten\nkanssa hyviin tuloksiin.\n\nHän. Mahdollista; mutta musiikin ei ole laita sama kuin algebran tahi\ngeometrian. Nyt, kun olette suuri herra...\n\nMinä. Enpä niinkään suuri.\n\nHän. Kun teillä on rahoja taskussa...\n\nMinä. Varsin vähän.\n\nHän. Niin kustannatte opettajia tyttärellenne.[66]\n\nMinä. En vielä; hänen kasvatuksensa on hänen äitinsä[67] hoteissa;\nsillä kotirauha täytyy olla.\n\nHän. Kotirauha? Jumaliste, sen saa vain, jos on palvelija tahi herra,\nja herrahan sitä olla pitää... Minulla oli vaimo[68]... Jumala\nolkoon hänen sielullensa armollinen! mutta kun joskus sattui, että\nhän rupesi nenittelemään, niin tein minä pystyn, panin ukkos-ääneni\njyrisemään ja sanoin niinkuin Jumala: \"Tulkoon valkeus!\" ja valkeus\ntuli. Ja niinpä emme neljän vuoden aikana sanoneetkaan edes kymmentä\npahaa sanaa toisillemme. Kuinka vanha on lapsenne?\n\nMinä. Mitäpä se tähän kuuluu?\n\nHän. Kuinka vanha on lapsenne?\n\nMinä. No mitä hittoja! jättäkäämme rauhaan lapseni ja hänen ikänsä,\nja puhukaamme opettajista, jotka hän saa.\n\nHän. En totta jumaliste tiedä mitään niin itsepäistä kuin on\nfilosofi! Jos rukoilisi teitä oikein nöyrästi, niin eikö voisi hänen\nylhäisyydeltään filosofilta saada tietää, kuinka vanha suunnilleen\nneiti hänen tyttärensä saattanee olla?\n\nMinä. Otaksukaa hänet kahdeksanvuotiaaksi.\n\nHän. Kahdeksanvuotias! Jo neljä vuotta olisi hänellä pitänyt olla\nsormensa koskettimilla.\n\nMinä. Mutta entäpä jos en kovinkaan huoli panna hänen\nkasvatusohjelmaansa ainetta, joka vaatii niin pitkällistä työtä, ja\njosta on niin vähän hyötyä.\n\nHän. No mitäs sitten aiotte antaa hänen oppia, jos saan kysyä?\n\nMinä. Käyttämään järkeänsä oikein, jos mahdollista; harvinainen kyky\nmiehillä ja vielä harvinaisempi naisilla.\n\nHän. Äh! Antakaa te hänen olla millainen hupakko tahansa, kunhan hän\nvain on sievä, hauska ja keimeä.\n\nMinä. Koska luonto on kohdellut häntä niin tylysti, että antoi\nhänelle hentoisen ruumiin ja herkkätunteisen sielun, ja jätti hänet\nalttiiksi samoille elämän kärsimyksille kuin jos hänellä olisi vankka\nruumis ja vaskinen sydän, niin opetan hänet, jos voin, kestämään ne\nrohkeasti.\n\nHän. Äh! Antakaa te hänen itkeä, veikistellä, olla äreähermoinen\nniinkuin muutkin, kunhan hän vain on sievä, hauska ja keimeä. Mitä?\nEikö tanssinopetusta?\n\nMinä. Sen verran vain, että oppii tekemään kumarruksen, saapi\nsäädyllisen ryhdin, osaa esiintyä miellyttävästi ja kävellä\nkunnollisesti.\n\nHän. Eikö laulunopetusta?\n\nMinä. Sen verran vain, että oppii hyvin ääntämään.\n\nHän. Eikö musiikinopetusta?\n\nMinä. Jos löytyisi joku hyvä harmoniaopin opettaja, niin uskoisin\nhänet kernaasti hänen ohjattavakseen pari tuntia päivässä vuoden tahi\nparin ajan, en enempää.\n\nHän. Ja syrjäyttämienne tärkeiden aineiden sijaan...?\n\nMinä. Panen kielioppia, tarujen lukemista, historiaa, maantietoa,\njonkinverran piirustusta ja paljon siveysoppia.\n\nHän. Kuinka helppo minun olisikaan todistaa teille kaikkien noiden\ntietojen tarpeettomuus maailmassa sellaisessa kuin meidän on!\nSanoinko tarpeettomuus? ehkä vaarallisuuskin! Mutta tyydyn tällä\nkertaa yhteen kysymykseen: Täytyy kai hänellä olla opettaja tahi\nparikin?\n\nMinä. Totta kai.\n\nHän. Aha! Siinä sitä taas ollaan. Ja nuo opettajat, luuletteko, että\nhe osaavat kielioppia, taruja, historiaa, maantietoa, siveysoppia,\njota heidän on määrä hänelle opettaa? Joutavia, hyvä herraseni,\njoutavia! Jos he osaisivat noita aineita kylliksi, opettaakseen\nniitä, niin he eivät niitä opettaisi.\n\nMinä. Miksi eivät?\n\nHän. Siksi, että heiltä olisi mennyt koko heidän elinaikansa niiden\nopiskelemiseen. Täytyy olla syvällisesti perehtynyt taiteeseen tahi\ntieteeseen, osatakseen hyvin sen alkeet. Klassillisia teoksia osaavat\nkirjoittaa vain ne, jotka ovat harmaantuneet ammatissaan; keskikohdat\nja loppu ne vasta luovat valoa alun hämäryyteen. Kysykää ystävältänne\nherra d'Alembertiltä,[69] matemaattisen tieteen johtomieheltä,\npitäisikö hän itseään liian hyvänä esittääkseen sen alkeita. Vasta\nkolme-, neljäkymmentä vuotta harjoiteltuaan on setäni alkanut päästä\njonkinmoiseen selvyyteen musiikin teorian syvyyksistä.\n\nMinä. Sinä hupsu! Sinä hupsujen hupsu! -- huudahdin, -- miten on\nmahdollista, että sinun pääpahaisessasi on niin oikeita ajatuksia ja\nniin paljon mielettömyyksiä sekaisin?\n\nHän. Kuka pahus sen tietää? Sattuma se niitä sinne heittelee, ja ne\njäävät sinne. Se vain on varmaa, että kun ei tiedä kaikkea, niin\nei tiedä mitään kunnolleen; ei tiedä, mihin jokin seikka johtaa,\nmistä toinen johtuu, mihin tämä ja tuo tulee sijoittaa, kummanko\ntulee kulkea edellä, missä toinen on paremmin paikallaan. Voiko\nopettaa hyvin ilman oikeata menetelmää, ja entäs menetelmä, mistä\nse syntyy? Katsokaas, hyvä herra filosofi, minulla on se luulo,\nettä fysiikka aina tulee olemaan köyhä tiede, kuin vesipisara,\notettu neulankärjellä aavasta valtamerestä, kuin sorajyvä, lohkaistu\nAlppien ketjusta. Ja mitä sitten ilmiöiden perussyiden etsintä! Totta\ntosiaan, olisi yhtä hyvä olla tietämättä mitään, kuin tietää niin\nvähän ja niin huonosti; ja juuri niin oli minun laitani, kun rupesin\nsäestyksen opettajaksi. Mitä te mietiskelette?\n\nMinä. Ajattelen, että kaikki tuo, mitä juuri sanoitte minulle, on\npikemmin ensikuulemalla häikäisevää kuin paikkansapitävää. Mutta se\nsikseen; sanoitte antaneenne säestyksen ja sävellystaidon opetusta?\n\nHän. Niin.\n\nMinä. Ettekä itse osannut niitä ensinkään?\n\nHän. En, toden totta! Ja silti olivat pahempia kuin minä ne, jotka\nluulivat jotakin osaavansa. Minä en ainakaan pilannut lasten\narvostelukykyä enkä käsiä. Kun he, siirtyessään minulta hyvälle\nopettajalle, eivät olleet mitään oppineet, niin ei heillä ainakaan\nollut mitään unohdettavaa, ja sikäli oli aina säästynyt rahaa ja\naikaa.\n\nMinä. Miten te menettelitte?\n\nHän. Niinkuin he kaikki menettelevät. Saavuin paikalle, heittäysin\ntuolille. \"Kuinka ilma on rumaa! Kuinka katukivien polkeminen on\nväsyttävää!\" Lavertelin joitakin uutisia: \"Neiti Lemierren[70]\npiti näytellä Vestan neitsyen osaa uudessa oopperassa, mutta hän\non jo toistamiseen raskaana; ei tiedetä, kuka hänen sijaisekseen\nsaadaan. Neiti Arnould[71] on tehnyt eron pikku kreivistään;[72]\nkerrotaan, että hän on kaupoissa Bertinin kanssa. Pikku kreivi on\nkuitenkin keksinyt herra Montami'n[73] posliinin. Laulunharrastajain\nviime konsertissa oli eräs italialainen neiti, joka lauloi kuin\nenkeli. Se Préville[74] se on harvinainen otus. Hänet pitää nähdä\n_Rakastelevassa Merkuriuksessa_;[75] arvoituskohtaus on verrattoman\nkoomillinen!... Tuo Dumesnil[76] raukka, hän ei enää tiedä, mitä\nsanoo, ei mitä tekee... Kas niin, neiti, ottakaapa kirjanne!...\" Ja\nsillävälin kun neiti, pitämättä mitään kiirettä, etsii kirjaansa,\njonka hän on hukannut, sillävälin kun kutsutaan kamarineitsyt, jota\ntorutaan, minä jatkan: \"Se Clairon on tosiaankin käsittämätön.\nPuhutaan eräistä hyvin hullunpäiväisistä naimiskaupoista: sen\nneiti ... mikä hänen nimensä nyt taas onkaan? pikku naikkonen,\njota ... piti aljonaan, jolle hän teki pari kolme lasta, jota niin\nmonet muutkin olivat jo pitäneet.\"\n\n-- Älkäähän toki, Rameau, te laskette loruja; se ei ole mahdollista.\n\n-- Minä en laske loruja; jopa kerrotaan, että kaupat on tehty.\nHuhuillaan, että Voltaire on kuollut; parempi onkin.\n\n-- Kuinka niin parempi?\n\n-- Varmaankin häneltä taas ilmestyy jokin kelpo ilveily; hänenhän on\ntapana kuolla aina paria viikkoa sitä ennen.\n\nMitäs teille vielä sanon? Kerroin eräitä rivoja juttuja, niissä\ntaloissa kuulemiani, joissa olin käynyt; me olemme, näet, kaikki\naika juorukontteja. Tein ilveilijäntemppujani, minua kuunneltiin,\nnaurettiin, huudettiin: \"Hän on aina ihastuttava!\" Sillävälin oli tuo\nneidin kirja löytynyt nojatuolin alta, missä koiran- tahi kissanpentu\noli sitä laahustellut, pureskellut ja repostellut. Hän istuutui\nklaverinsa ääreen; ensin hän jyristeli sitä yksin; sitten minä\nlähestyin, annettuani hyväksyvän merkin äidille.\n\nÄiti: \"Sujuuhan se kokolailla; ei tarvittaisi muuta kuin hyvää\ntahtoa, mutta sitä ei ole; tuhlataan mieluummin aika jaaritteluun,\nturhanaikaisiin pikku käsitöihin, juoksenteluun ja ties mihin. Tuskin\nolette lähtenyt, kun kirja paiskataan kiinni, ja vasta palatessanne\nse taas avataan. Ettekä tekään häntä koskaan toru.\"\n\nSillävälin, kun toki jotakin täytyi tehdä, tartuin hänen käsiinsä ja\nasetin ne toisin; harmittelin, huusin: \"Soi, soi, soi, neitiseni,\nsehän on soi\".[77]\n\nÄiti: \"Tyttö, sinä, eikö sinulla ole ollenkaan korvaa? Minäkin,\nvaikken ole klaverin ääressä, enkä katso kirjaan, minäkin\ntunnen, että sen pitää olla soi. Sinähän vaivaat herra opettajaa\näärettömästi. En voi käsittää hänen kärsivällisyyttään. Et ensinkään\npane mieleesi, mitä hän sinulle sanoo. Et edisty ensinkään...\"\n\nSilloin minä vähän lievensin näiden iskujen vaikutusta ja sanoin\npäätäni kohauttaen: \"Anteeksi, hyvä rouva, anteeksi! Se voisi sujua\nparemmin, jos neiti tahtoisi, jos hän harjoittelisi hiukan; mutta\neihän se niin huonostikaan mene.\"\n\nÄiti: \"Teinä pitäisin häntä vuoden yhden ja saman kappaleen kimpussa.\"\n\n-- \"Oh! sen sanon, ettei hän siitä pääse, ennenkuin on voittanut\nkaikki vaikeudet, ja se ei kestäkään niin kauan kuin rouva luulee.\"\n\n-- \"Herra Rameau, te imartelette häntä, te olette liian\nhyväntahtoinen. Kas siinä nyt ainoa, mitä hän koko tunnilta panee\nmieleensä, ja sitä hän kyllä osaa minulle hokea, kun niiksi tulee.\"\n\nTunti kului; oppilaani ojensi minulle pikku tuntilippuni, tehden\ntanssinopettajaltaan oppimansa siron käsivarrenliikkeen ja\nkumarruksen; pistin sen taskuuni, ja äiti samassa virkahti: \"Sangen\nhyvin tehty, tyttöseni! Jos Favillier[78] olisi läsnä, taputtaisi\nhän sinulle käsiään...\" Pakisin vielä hetkisen kohteliaisuuden\nvuoksi; sitten poistuin, ja sitä nyt sitten siihen aikaan sanottiin\nsäestystunniksi.\n\nMinä. Entäs nykyään, onko asia nyt toisin?\n\nHän. Totta jumaliste! sen saatte uskoa. Tulen paikalle, olen vakavan\nnäköinen; heitän kiireesti käsipuuhkani, avaan klaverin, koettelen\nkoskettimia; olen aina kiireissäni. Jos saan hetkenkään odottaa,\nhuudan kuin jos minulta varastettaisiin taaleri: tunnin kuluttua\ntäytyy minun olla siellä ja siellä, kahden tunnin päästä rouva\nherttuatar sen ja sen luona; minua odotetaan päivällisille erään\nkauniin markiisittaren luo, ja sieltä päästyä on konsertti herra\nparooni Baggella.[79] Rue Neuve-des-Petits-Champsin varrella.\n\nMinä. Ja kuitenkaan teitä ei odoteta missään.\n\nHän. Se on totta.\n\nMinä. Ja miksi käytätte kaikkia noita halpamaisia pikku metkuja?\n\nHän. Halpamaisiako? Kuinka niin, jos saan kysyä? Ne ovat\ntavanmukaisia minun ammatissani; eihän minun arvoni siitä alene,\nettä teen niinkuin kaikki muutkin. Enhän minä ole niitä keksinyt, ja\nmenettelisinpä omituisesti ja kömpelösti, ellen niihin mukautuisi.\nTotta kyllä, tiedän varsin hyvin, että jos rupeatte sovittamaan\ntähän eräitä ties minkä moraalin yleisiä periaatteita, joita kaikki\nsaarnaavat ja joita ei yksikään käytännössä noudata, niin huomataan,\nettä valkoinen on mustaa ja musta valkeaa. Mutta, herra filosofi, on\nolemassa yleisomatunto, samoin kuin on olemassa yleis-kielioppi, ja\nsitten kussakin kielessä poikkeuksia, joita te tiedemiehet\nnimitätte! ... no! auttakaahan minua toki, id...\n\nMinä. Idiotismeiksi.\n\nHän. Aivan oikein. Noniin! Kullakin ammatilla on poikkeuksensa\nyleis-omastatunnosta, joita tekisi mieleni nimittää\nammatti-idiotismeiksi.\n\nMinä. Ymmärrän. Fontenelle[80] puhuu hyvin, kirjoittaa hyvin, vaikka\nhänen tyylinsä vilisee ranskankielen idiotismeja.\n\nHän. Ja hallitsija, ministeri, finanssimies, hallintovirkamies,\nsotilas, kirjailija, asianajaja, prokuraattori, kauppamies,\npankkiiri, käsityöläinen, laulunopettaja, tanssinopettaja ovat\nhyvin kunnon ihmisiä, vaikka heidän käytöksensä poikkeaakin useissa\nkohdin yleis-omastatunnosta ja on täynnä moraalisia idiotismeja.\nKuta iäkkäämpi olojen järjestys on, sitä enemmän on idiotismeja;\nkuta onnettomammat ovat ajat, sitä enemmän idiotismit lisääntyvät.\nMinkä arvoinen mies, sen arvoinen ammatti, ja niin molemmin puolin.\nLopulta, minkä arvoinen ammatti, sen arvoinen mies. Niinpä sitten\nkukin koettaa mikäli mahdollista nostaa arvoon ammattinsa.\n\nMinä. Kaikesta tuosta kääntelystä ja vääntelystä käsitän selvästi\nvain sen, että on vähän rehellisesti harjoitettuja ammatteja, tahi\nvähän ammatissaan rehellisiä ihmisiä.\n\nHän. Hyvä! Niitä ei ole ollenkaan; mutta sen sijaan on vähän\nihmisiä, jotka ovat veijareita puotinsa ulkopuolella; ja kaikki\nkävisi kutakuinkin hyvin, ellei olisi eräitä ihmisiä, joita sanotaan\nahkeriksi, täsmällisiksi, jotka ankarasti täyttävät velvollisuutensa\ntinkimättä, tahi, mikä vetää yhteen, ovat aina puodissaan ja\nharjoittavat ammattiaan aamusta iltaan, eivätkä muuta tee. Hepä\novatkin ainoat, jotka rikastuvat ja joita pidetään arvossa.\n\nMinä. Suurten idiotismiensa vuoksi.\n\nHän. Aivan niin! Huomaan, että olette ymmärtänyt minut. No, nyt\non melkein kaikkien ammattien yhteisenä idiotismina -- niitä,\nnäette, on kaikille maille, kaikille ajoille yhteisiä, niinkuin on\nyhteisiä tyhmyyksiä -- yhteisenä idiotismina on hankkia niin paljon\nliiketuttavia kuin mahdollista; yhteisenä tyhmyytenä on luulla, että\ntaitavin on se, jolla on niitä eniten. Kas siinä kaksi poikkeusta\nyleis-omastatunnosta, joihin täytyy taipua. Ne ovat tavallaan kuin\nluottoa, eivät mitään itsessään, mutta niillä on arvonsa yleisen\nmielipiteen vuoksi. On sanottu, että hyvä maine on arvokkaampi kuin\nkultainen vyö, mutta kellä on hyvä maine, sillä ei ole kultaista\nvyötä, ja huomaan nykyään, että kellä on kultainen vyö, siltä taasen\npuuttuu mainetta. Täytyy, jos mahdollista, omistaa sekä maine että\nvyö, ja se on pyrkimyksenäni, kun valvon etujani sillä, mitä te\nsanotte halpamaisiksi tempuiksi, alentaviksi pikku metkuiksi. Annan\ntuntini, ja annan sen hyvin, kas siinä yleinen sääntö; uskottelen,\nettä minulla on niitä annettavana enemmän kuin päivässä tunteja, kas\nsiinä idiotismi.\n\nMinä. No annatteko sitten hyvää opetusta?\n\nHän. Annan, kokolailla, mukiinmenevää. Rakkaan setäni pohjabasso[81]\non tehnyt tuon kaiken varsin yksinkertaiseksi. Ennen minä varastin\noppilaani rahat, niin, minä varastin ne, se on varmaa; nyt minä ne\nansaitsen, ainakin yhtä hyvin kuin muutkin.\n\nMinä. No varastitteko ne hyvällä omallatunnolla?\n\nHän. Oh! hyvällä omallatunnolla. Sanotaan, että jos varas varastaa\ntoiselta, niin paholainen sille nauraa. Vanhemmilla oli määrättömiä\nrikkauksia, Jumala ties miten hankittuja; he olivat hovihenkilöitä,\nfinanssimiehiä, suurkauppiaita, pankkiireja, liikemiehiä; minä\nautoin heitä luovuttamaan takaisin saaliinsa, minä ja joukko\nmuita, joita he käyttivät niinkuin minua. Luonnossa kaikki lajit\nsyövät toisiansa; kaikki luokat syövät toisiansa yhteiskunnassa.\nMe kohtelemme toisiamme ansion mukaan, lain siihen sekaantumatta.\nEnnen neiti Deschamps,[82] nyt neiti Guimard[83] kostaa prinssin\npuolesta finanssimiehelle; ja muotikauppias, jalokivikauppias,\nverhoilija, liinavaatteiden ompelijatar, huijari, kamarineito,\nkokki, satulaseppä, ne taas kostavat finanssimiehen puolesta neiti\nDeschampsille. Ja kaikessa tässä joutuu ainoastaan tyhmyri tahi\nsaamaton nahjus kärsimään, saamatta ketään nyljetyksi, ja se on aivan\noikein. Ja siitä näette, että nuo poikkeukset yleis-omastatunnosta\ntahi nuo moraali-idiotismit, joista pidetään niin suurta huutoa ja\njoita nimitetään konnankoukuiksi, eivät merkitse mitään, ja että,\nkun kaikki otetaan huomioon, tarvitsee vain katsoa asioita oikeasta\nnäkökulmasta.\n\nMinä. Teidän näkökulmaanne minä ihailen.\n\nHän. Ja entäs sitten puute ja kurjuus! Omantunnon ja kunniantunnon\nääni on hyvin heikko, kun nälkä suolissa kiljuu. Lyhyesti, jos\nkoskaan rikastun, niin täytyy minun tietysti maksaa takaisin, ja\nolenkin visusti päättänyt maksaa takaisin kaikin mahdollisin keinoin,\nruokapöydässä, pelipöydässä, viinillä, itäisillä.\n\nMinä. Mutta pelkäänpä, ettette koskaan rikastu.\n\nHän. Minäkin sitä vähän aavistan.\n\nMinä. Mutta jos toisin kävisi, niin mitä tekisitte?\n\nHän. Tekisin niinkuin kaikki rikastuneet ryysyläiset: olisin röyhkein\nroisto mitä koskaan on nähty. Silloinpa kyllä muistaisin kaikki\nmitä he ovat antaneet minun kärsiä, ja maksaisin heille runsaasti\ntakaisin kaikki heiltä kokemani loukkaukset. Pidän käskemisestä,\nja aion käskeä. Kuulen kernaasti itseäni ylistettävän, ja minua\ntullaan ylistämään. Minulla on palkkalaisinani Villemorinin[84] koko\njoukkokunta, ja sanon heille, niinkuin minulle sanottiin: \"Kas niin,\nlurjukset, keksikääpä minulle jotakin hauskaa!\" ja sitä keksitään;\n\"Häväiskääpä kunniallisia ihmisiä!\" ja heitä häväistään, jos heitä\nvielä on maailmassa. Ja sitten meillä on tyttöjä; sinuttelemme\ntoisiamme, kun olemme päihtyneet; juomme itsemme humalaan,\nsepittelemme juoruja, kaikenlaiset luonnottomuudet ja paheet\nrehoittavat keskuudessamme; sepä on oleva suloista! Me todistamme,\nettä Voltaire ei ole mikään nero, että Buffon[85], joka aina astelee\nkankean juhlallisena kuin puujaloilla, on vain onton mahtipontinen\npauhailija, että Montesquieu[86] ei ole muuta kuin kaunosielu;\nd'Alembertin[87] käskemme pysyä lestissään matematiikkansa alalla.\nMe pehmitämme pahanpäiväisiksi kaikki sellaiset pikku Catot[88] kuin\nteidät, jotka halveksivat meitä kateudesta, joiden vaatimattomuus on\nvain ylpeyden esiintymismuoto, ja joiden kohtuullisuus nautinnoissa\non vain köyhyyden laatima laki. Ja musiikin, silloinkos vasta annamme\nmusiikin soida!\n\nMinä. Siitä arvokkaasta tavasta, jolla käyttäisitte rikkautta,\nhuomaan, kuinka kovin on vahinko, että olette köyhä kuin kerjäläinen.\nEläisittepä tosiaan tavalla, joka olisi sangen suureksi kunniaksi\nihmissuvulle, hyvin hyödyllinen kansalaisillenne, ja josta itsekin\nvoisitte olla varsin ylpeä.\n\nHän. Luulenpa, että laskette ivaa minusta, herra filosofi. Ettepä\ntiedä kenen kanssa leikittelette. Ette aavista, että minä tällä\nhetkellä edustan tärkeintä osaa kaupungista ja hovista. Meidän\nrikkaamme, kaikensäätyiset, ovat sanoneet itselleen tahi eivät\nole sanoneet samaa, mitä minä teille olen uskonut, mutta tosiasia\non, että se elämä, jota minä heidän asemassaan viettäisin, on\ntarkalleen se, jota he nyt viettävät. Kas sellaisia te nyt olette! Te\nluulette, että sama onni on luotu kaikkia varten. Mikä kummallinen\nharhanäky! Teidän onnenne edellyttää jossakin määrin romaanimaista\nmielensuuntaa, jota meillä ei ole, omituista sielua, aivan erikoista\nmakua. Te koristatte tuon eriskummaisuuden hyveen nimellä, te sanotte\nsitä filosofiaksi; mutta tuo hyve, tuo filosofia, soveltuvatko ne\nkaikille ihmisille? Ken voi, se niitä hankkii, ken voi, se niitä\npitää. Kuvitelkaahan koko maailma viisaaksi ja filosofiseksi;\nmyöntäkää, että se olisi saakelin ikävä. Ei, kuulkaas, eläköön\nSalomon filosofia, Salomon viisaus! juoda hyviä viinejä, ahmia\nherkullisia ruokia, makuutella kauniita naisia, levätä oikein\npehmeillä vuoteilla; muu kaikki paitsi se on joutavaa.\n\nMinä. Mitä? Entäs isänmaansa puolustaminen?\n\nHän. Turhaa! Isänmaata ei enää ole; pohjoisnavalta eteläiselle saakka\nnäen vain tyranneja ja orjia.\n\nMinä. Entäs ystäviensä palveleminen?\n\nHän. Turhaa! Onko kellään ystäviä? Ja jos niitä olisikin, pitäisikö\nniistä tehdä kiittämättömiä? Katsokaa vain tarkkaan, niin näette,\nettä melkein aina saa kiittämättömyyttä palkaksi tehdyistä\npalveluksista. Kiitollisuus on taakka, ja kaiken taakan tahtoo kukin\nkernaasti luoda niskoiltaan.\n\nMinä. Entäs ammatin omistaminen yhteiskunnassa, ja sen asettamien\nvelvollisuuksien täyttäminen?\n\nHän. Turhaa! Mitä sillä on väliä, onko ammattia vai ei, kunhan vain\non rikas? Eihän kukaan kumminkaan rupea mihinkään ammattiin muuta\nvarten kuin rikastuakseen. Velvollisuuksiensa täyttäminen, mihin se\nviepi? Kateuteen, levottomuuksiin, vainoon. Pääseekö sillä tavoin\neteenpäin maailmassa? Pokkuroikaa, hitto vieköön, seurustelkaa\nylhäisten piireissä, tutkikaa heidän mielitekojaan, antautukaa heidän\noikkujensa kätyriksi, palvelkaa heidän paheitaan, hyväksykää heidän\nvääryytensä, siinä koko salaisuus.\n\nMinä. Entä lastensa kasvatuksen valvominen?\n\nHän. Joutavaa! Se on opettajan asia.\n\nMinä. Entä jos tuo opettaja, teidän periaatteittenne mukaisesti,\nlaiminlyö velvollisuutensa, kuka siitä saa rangaistuksen?\n\nHän. En totisesti ainakaan minä, mutta ehkä tyttäreni mies tahi\npoikani vaimo.\n\nMinä. Entä jos he molemmat antautuvat irstailuun ja paheisiin?\n\nHän. Se on heidän säätynsä mukaista.\n\nMinä. Jos he tahraavat kunniansa?\n\nHän. Tehköön ihminen mitä tahansa, niin hän ei voi tahrata\nkunniaansa, jos hän on rikas.\n\nMinä. Jos he hävittävät omaisuutensa?\n\nHän. Sitä pahempi heille!\n\nMinä. Saatan päättää, että jos kerran ette katsonut tarpeelliseksi\nvalvoa vaimonne, lastenne ja palvelijainne käytöstä, niin voisitte\nmyöskin helposti heittää hunningolle taloudelliset asianne.\n\nHän. Anteeksi! On toisinaan vaikeata saada hankituksi rahaa, ja on\nvarovaista ryhtyä ajoissa toimiin sitä varten.\n\nMinä. Vaimostanne te kai ette paljoa huolehdi?\n\nHän. En ollenkaan, jos suvaitsette. Paras menettelytapa, luulen ma,\njota voi noudattaa rakkaaseen puolisoonsa nähden, on tehdä mikä\nhänelle on sopivaa. Eikös yhteiskunta juuri teidän mielipiteenne\nmukaan olisi sangen hauska, jos jokainen siinä hoitaisi asiansa?\n\nMinä. Miksikä ei? Ilta ei ole minusta koskaan niin kaunis kuin\nsilloin, kun olen tyytyväinen aamuhetkiini.\n\nHän. Ei minustakaan.\n\nMinä. Hienon maailman ihmiset tekee niin vaateliaiksi heidän\najanvietteisiinsä nähden juuri heidän täydellinen toimettomuutensa.\n\nHän. Älkää sitä luulko; he hyörivät ja pyörivät kovasti.\n\nMinä. Kun he eivät koskaan väsytä itseään, niin he eivät myöskään\nkoskaan tunne virkistystä.\n\nHän. Älkää luulkokaan; he ovat alati aivan uuvuksissa.\n\nMinä. Huvitus on heille aina liiketoimi, ei koskaan tarve.\n\nHän. Sitä parempi; tarve on aina vaivaa.\n\nMinä. Heille on kaikki kulunutta. Heidän sielunsa tylsyy; se\nikävystyy. Joka ottaisi heiltä hengen keskellä heidän rasittavaa\nylellisyyttään, tekisi heille palveluksen; he eivät näet tunne\nonnesta muuta kuin sen osan, joka helpoimmin menettää viehätyksensä.\nEn halveksi aistillisia nautintoja; minullakin on suu, jota hivelee\nhieno ruokalaji tahi herkullinen viini; minulla on sydän ja\nsilmät, ja katselen mielelläni kaunista naista, nautin tuntiessani\nkädessäni hänen täyteläiset ja pyöreät rintansa, painaessani\nhuuliani hänen huuliaan vastaan, ammentaessani hekumaa hänen\nkatseistaan ja taintuessani hänen syleilyssään. Joskus, ystävieni\nseurassa, kemuileminen, vaikkapa vähän remuavakin, ei ole minulle\nvastenmielistä. Mutta, en salaa sitä teiltä, minusta tuntuu vielä\näärettömän paljon suloisemmalta, kun olen auttanut jotakuta\nonnetonta, vienyt päätökseen pulmallisen asian, antanut hyödyllisen\nneuvon, lukenut jotakin miellyttävää, kävellyt sydämelleni rakkaan\nmiehen tahi naisen seurassa, viettänyt muutamia opettavaisia tunteja\nlasteni kanssa, kirjoittanut kauniin sivun, suorittanut ammattini\ntehtävät, lausunut rakastetulleni muutamia helliä ja lempeitä\nsanoja, jotka saavat hänet kietomaan käsivartensa kaulaani. Tunnen\ntekoja, joista, jos olisin ne tehnyt, antaisin koko omaisuuteni.\n_Mahomet_ on ylevä teos; mutta mieluisempaa minulle olisi, että\nolisin palauttanut Calasin perheen[89] muiston jälleen kunniaansa. --\nEräs tuttavistani oli paennut Carthagenaan; hän oli perheen nuorin\npoika seudulta, jossa vanhan käytäntötavan mukaan koko omaisuus\nsiirtyy vanhimmalle pojalle. Siellä hän saa kuulla, että hänen\nvanhin veljensä, hemmoiteltu lapsi, riistettyään liian pehmeiltä\nvanhemmiltaan heidän koko omaisuutensa, oli ajanut heidät pois heidän\nmaahovistaan, ja että kunnon vanhukset värjöttivät puutteessa eräässä\npienessä maaseutukaupungissa. Mitä silloin tekee nuorin poika, joka\nvanhempainsa tylysti kohtelemana oli lähtenyt kauas pois onneansa\nkoettamaan? Hän lähettää heille avustuksia, hän järjestää kiireesti\nliikeasiansa, palaa rikkaana, vie isänsä ja äitinsä takaisin heidän\nasuntoonsa, naittaa sisarensa. Ah, rakas Rameau, tuo mies katsoi\nsitä aikaa onnellisimmaksi elämässään; kyyneleet silmissä hän puhui\nsiitä minulle; ja minäkin, kertoessani teille tämän, tunnen sydämeni\nsykähtelevän ilosta ja mielihyvä keskeyttää puheeni.\n\nHän. Te olette perin omituisia olentoja!\n\nMinä. Te olette perin surkuteltavia olentoja, jos ette voi\nkuvitellakaan, että ihminen kohoaa kohtalonsa yläpuolelle, ja että on\nmahdotonta olla onneton edes kahden tuollaisen kauniin teon turvissa.\n\nHän. Se on sitä laatua onnellisuutta, että minun olisi vaikea siihen\nkotiutua, sillä sitä tapaa harvoin. Mutta pitäisikö siis arvelunne\nmukaan todella olla rehellinen mies?\n\nMinä. Ollakseen onnellinen, ihan varmaan.\n\nHän. Mutta näenhän äärettömän paljon rehellisiä ihmisiä, jotka eivät\nole onnellisia, ja äärettömän paljon ihmisiä, jotka ovat onnellisia,\nolematta rehellisiä.\n\nMinä. Teistä vain näyttää siltä.\n\nHän. Ja miksi minulla nyt ei ole tietoa, mihin mennä illallista\nsaamaan? Eikö juuri siksi, että minulla kerran edes hetken aikaa oli\ntervettä ihmisjärkeä ja suoruutta.\n\nMinä. Ei toki, vaan siksi, että teillä ei ole sitä ollut aina; te\nette ajoissa tuntenut, että täytyi ennen kaikkea luoda itselleen\ntoimeentulo, joka on riippumaton orjamaisuudesta.\n\nHän. Riippumaton tahi ei, se jonka olen itselleni luonut, on ainakin\nmukavin.\n\nMinä. Ja vähimmin varma ja vähimmin kunniallinen.\n\nHän. Mutta enimmin tyhjäntoimittaja-, narri- ja hulttioluonteeni\nmukainen.\n\nMinä. Sen myönnän.\n\nHän. Ja kun nyt kerran voin luoda onneni paheilla, jotka ovat\nminulle luontaisia, jotka olen saanut työttä ja jotka säilytän\nvaivatta, jotka soveltuvat yhteen kansani tapojen kanssa, jotka ovat\nsuojelijaini mielen mukaisia ja paremmin vastaavat heidän pikku\nyksityistarpeitaan kuin hyveet, näiden ollessa heille epämukavia ja\nikäänkuin syytöksinä aamusta iltaan, niin olisipa ylen omituista,\nettä rupeaisin kiusaamaan itseäni kuin kadotukseen tuomittu sielu,\nvääntääkseni koko olemukseni sijoiltaan ja tehdäkseni itseni\ntoisenlaiseksi kuin olen, omaksuakseni luonteen, joka on omalleni\nvieras, ja ominaisuuksia, jotka ovat arvossapidettäviä -- myönnän\nsen, enkä siitä kiistele --, mutta olisivat minulle vaivalloisia\nhankkia ja elämässä toteuttaa, eivätkä tuottaisi minulle mitään,\n-- ehkäpä pahempaa kuin ei mitään, nimittäin alituista ivaa\nrikasten taholta, joiden parista minunlaisteni kurjimusten on\netsittävä elantonsa. Hyvettä ylistellään, mutta sitä vihataan, sitä\nkartetaan, sen on jäätävän kylmä; mutta tässä maailmassa täytyy\npitää jalkansa lämpiminä; ja sitten se ihan varmaan panisi minut\nhuonolle tuulelle: sillä miksi näkee niin usein, että jumaliset ovat\nniin tunteettomia, niin ikäviä, niin juroja? Siksi, että he ovat\nottaneet suorittaakseen tehtävän, joka ei ole heille luonnollinen; he\novat kiusaantuneet, ja ken itse on kiusaantunut, on myöskin muille\nkiusaksi. Sellainen ei sovi minulle, eikä minun suosijoilleni; minun\ntäytyy olla iloinen, liukas, hupainen, ilveilevä, hullunkurinen.\nHyve vaatii kunnioittamista, ja kunnioittaminen on epämukavaa;\nhyve vaatii ihailemista, ja ihaileminen ei ole hauskaa. Minä olen\ntekemisissä ihmisten kanssa, joita vaivaa ikävä, ja minun pitää saada\nheidät nauramaan. Nythän on niin, että nauramaan saa se, mikä on\nnaurettavaa ja hassunpäiväistä; siis minun täytyy olla naurettava ja\nhassunpäiväinen. Ja jollei luonto olisi luonut minua sellaiseksi,\nniin yksinkertaisinta olisi koettaa näyttää siltä. Onneksi minun\nei tarvitse teeskennellä; teeskentelijöitä on muutoinkin niin\npaljon kaikenkarvaisia, puhumattakaan niistä, jotka teeskentelevät\nitselleen. Tuo ritari de la Morlière[90], joka astelee lakki\nkallellaan, pää pystyssä, ja luo ohikulkijaan yliolkaisia katseita,\n-- jonka vyöllä heilahtelee pitkä miekka, ja jolla on herjaussana\nvalmiina huulillaan jokaiselle, kellä sellaista ei ole vyöllään;\njoka näyttää kuin tahtovan haastaa kaksintaisteluun kenen tahansa\nvastaantulijan, -- mitä hän tekee? -- Kaiken voitavansa, saadakseen\nitsensä vakuutetuksi, että hän on urhea mies; mutta hän on kuin\nonkin pelkuri. Antakaa hänelle nenäpiuvi, ja hän ottaa sen kaikessa\nhiljaisuudessa vastaan. Jos tahdotte saada hänet pitämään pienempää\nsuuta, niin korottakaa äänenne, näyttäkää hänelle keppiänne tahi\npotkaiskaa häntä pakaroille. Aivan ällistyneenä huomatessaan itsensä\npelkuriksi hän kysyy teiltä, kuka sen teille on sanonut, mistä te\nsen tiedätte; hän itse ei vielä edellisessä silmänräpäyksessä sitä\ntiennyt; pitkällinen ja totuttu urheuden apinoiminen oli häikäissyt\nhäneltä silmät; hän oli niin kauan sitä elkeillyt, että viimein\nuskoi sen tosiasiaksi. -- Entäs tuo nainen, joka kurittaa lihaansa,\nkäy vankiloissa ja kaikissa hyväntekeväisyys-kokouksissa, kävelee\nsilmät maahan luotuina, eikä uskaltaisi katsahtaa miestä kasvoihin,\naina varuillaan aistiensa viettelystä vastaan? Eikö hänen sydämensä\nkaikesta tuosta huolimatta ole kuin tulessa? Eikö häneltä pääse\nhuokauksia? Eikö hänen aistillinen luontonsa nouse? Eivätkö himot\nhäntä alituisesti ahdista? Eikö hänen mielikuvituksensa yön aikana\nloihdi hänen eteensä kohtauksia _Kartusiaanien ovenvartijasta_,\nAretinon[91] kuvailemia asentoja? Miten hänen silloin käy? Mitä\nhänestä ajattelee hänen kamarineitonsa, noustessaan yöpuvussa\nvuoteeltaan ja rientäessään avuksi emännälleen, joka näyttää olevan\nkuoleman kielissä? \"Justine hyvä, mene jälleen vuoteeseesi; ei\nemäntäsi _sinua_ houreissaan kutsunut.\" -- Entäs ystävä Rameau;\njos hän jonakin päivänä alkaisi näytellä rikkauden, naisten,\nherkkuruokien, laiskottelun halveksimista, jos hän rupeaisi\nesiintymään muka Catona, niin mikä hän olisi? -- teeskentelijä.\nEi, kyllä Rameaun täytyy olla se mikä hän on, rosvooja, onnellinen\nrikasten rosvoojain parissa, eikä mikään hyveellä kerskailija tahi\nedes hyveellinen mieskään, joka syö leipäkannikkansa, yksin tahi\nryysymekkojen seurassa. Ja puhuakseni suuni puhtaaksi, teidän\nonnellisuutenne, muutamain teidän kaltaistenne haaveilijain\nonnenkäsite ei minua tyydytä ensinkään.\n\nMinä. Huomaan, ystäväiseni, että te ette tiedä mitä se on, ettekä\nedes kykene sitä oppimaankaan.\n\nHän. Sitä parempi, hiisi vieköön, sitä parempi! Se tappaisi minut\nnälkään, ikävään ja ehkä tunnonvaivoihin.\n\nMinä. Niin ollen on ainoa neuvo, minkä voin teille antaa, että\nkiireimmän kautta palaatte tuohon taloon,[92] josta niin epäviisaasti\nolette ajattanut itsenne ulos.\n\nHän. Ja ettäkö teen sen, mitä vastaan teillä ei ole mitään\nsanottavaa sen varsinaisessa merkityksessä, mutta mikä kuvallisessa\nmerkityksessä on minulle vähän vastenmielistä?\n\nMinä. Sepä kummallista!\n\nHän. Siinä ei ole mitään kummallista. Voin kyllä olla halpamielinen,\nmutta vaadin, että se tapahtuu ilman pakotusta. Voin kyllä alentua\narvostani... Te nauratte?\n\nMinä. Niin, tuo teidän arvonne se minua naurattaa.\n\nHän. Kullakin on omansa. Voin kyllä unohtaa omani, mutta omasta\nvapaasta tahdostani, enkä toisen käskystä. Onko se laitaa, että\nminulle voidaan sanoa: matele! ja että minun on pakko madella? Se on\nmadon luontainen liikkumistapa, se on myöskin minun; niin kuljemme\nmolemmat, kun meidän annetaan kulkea rauhassa, mutta me teemme tenän,\nkun meitä poljetaan pyrstölle; minua on poljettu pyrstölle, ja\nminä teen tenän. Ja teillä ei ole aavistustakaan, mistä sekasotkun\npesästä tässä on puhe. Kuvitelkaapa synkkämielinen olento, pää täynnä\nsairaalloisia luuloja, yönuttu käärittynä kahteen kolmeen kertaan\nympärilleen, tyytymätön itseensä ja koko maailmaan, mies jonka\ntuskin saa hymyilemään, vaikka vääntäisi koko ruumiinsa ja vielä\nsielunsakin hänen huvikseen nurin; joka katselee kylmäkiskoisesti\nnaamani lystikkäitä virnistelyjä ja ajatusteni vielä lystikkäämpiä\nkuperkeikkoja, -- sillä, meidän kesken sanoen, tuo pater Noël,[93]\ntuo irvinaamastaan niin kuulu ruma benediktiläismunkki on hovissa\nsaavuttamistaan menestyksistä huolimatta, ja vaikken tahdo kehua\nitseäni enempää kuin häntäkään, minuun verraten pelkkä puupökkelö.\nTurhaan saan rehkiä ja kohottaa taidonnäytteeni aina hourujen ylevien\nsuoritusten tasalle; ei mikään auta. Nauraako hän? Eikö hän naura?\nNiin täytyy minun kysyä itseltäni kesken rimpuilemiseni, ja voittehan\nymmärtää, kuinka haitallisesti tuollainen epävarmuus vaikuttaa\nneroon. Luulosairaani, yömyssy painettuna päähän aina silmiä\nmyöten, on kuin liikkumaton puujumala, jonka leuasta olisi sidottu\nlanka riippumaan hänen nojatuolinsa alle. Odottaa, että lankaa\nvedetään, mutta sitä ei vedetäkään; tahi jos sattuu, että leukapieli\nhiukan avautuu, niin sieltä vain ääntyy mieltänne masentava sana,\njoka teille ilmaisee, ettei teitä ole huomattu ja että kaikki\napinanilveenne ovat menneet hukkaan. Tuo sana on vastaus kysymykseen,\njonka teitte hänelle ehkä neljä päivää sitten. Kun se on lausuttu,\nniin lihaspontimen jännitys laukeaa ja leuka sulkeutuu jälleen.\n\n(Sitten hän rupesi matkimaan tuota miestään. Hän oli istuutunut\ntuolille, pää liikkumatonna, hattu painettuna päähän aina\nsilmäluomille asti, silmät puoliksi ummessa, käsivarret roikkuen\nhervottomina, liikuttaen leukaansa kuin ihmiskone ja sanoen: \"Niin,\nte olette oikeassa, neiti, siinä pitää menetellä ovelasti.\")\n-- Tuo mokoma, näettekös, se aina sanoo ratkaisevan sanan, se\nratkaisee aina ja korkeimpana oikeusasteena, illoin, aamuin,\npukeuduttaessa, päivällispöydässä, kahvin ääressä, pelatessa,\nteatterissa, illallisilla, vuoteessa, ja luulenpa, Jumala paratkoon,\nrakastajattarensa sylissäkin. Minulla tosin ei ole tilaisuutta kuulla\nnäitä viimeksimainittuja ratkaisuja, mutta olen saakelin lailla\nkyllästynyt noihin toisiin... Synkkä, salaperäinen ja uhkavarma\nkuin kohtalo, sellainen on meidän isäntä. -- Häntä vastapäätä on\ntekeytyvän kaino naisolento,[94] joka on jotakin olevinaan, jolle\nsaattaisi sanoa, että hän on soman näköinen, koska hän vielä sitä\nonkin, vaikka hänellä on kasvoissaan ihottumia siellä täällä, ja\nvaikka hän on pian yhtä lihava kuin rouva Bouvillon[95]. Pidän kyllä\npyylevistä ruumiinmuodoista, kun ne ovat kauniita, mutta liika on\nmyös aina liikaa, ja liike on niin olennaista aineelle. Sitäpaitsi\nhän on häijympi, ylpeämpi ja typerämpi kuin hanhi. Sitäpaitsi hän\nluulee olevansa sukkelasanainen. Sitäpaitsi hänelle täytyy vakuuttaa\nuskovansa, että hän on sukkelampi kuin kukaan muu. Sitäpaitsi hänellä\nei ole minkäänlaisia tietoja, ja hänkin esiintyy silti ratkaisevan\nvarmana asioista. Sitäpaitsi täytyy taputtaa käsiään ja jalkojaankin\nhänen ratkaisuilleen, hypähdellä riemusta ja tyrmistyä ihailusta:\n\"Kuinka tuo on kaunista, hienonhienoa, sattuvasti sanottua, herkästi\nhavaittua, erinomaisesti tunnettua! Mistä ne naiset saavatkaan tuon\nkaiken? Opiskelematta, pelkän vaiston voimalla, pelkällä luontaisella\nselvänäköisyydellä! Se on ihan kuin ihme! Ja sanottakoon meille\nsitten, että kokemus, opinnot, ajatuskyky, kasvatus vaikuttavat\njotakin asiaan!...\" Ynnä muita tuollaisia tuhmuuksia. Täytyy itkeä\nilosta, kymmenesti päivässä kumartua, toinen polvi notkistettuna\nedessäpäin, toinen sääri laahaten takanapäin, käsivarret ojennettuina\ntuota jumalatarta kohti; täytyy lukea hänen toivomuksiaan hänen\nsilmistään, hellittämättä tarkata hänen huuliaan, odottaa hänen\nkäskyään ja lähteä kiitämään kuin salama. Kukapa tahtoo alistua\nnäyttelemään mokomaa osaa muu kuin joku viheliäinen, joka saa siitä\npari kolme kertaa viikossa millä vaimentaa vatsansa tuskallisia\nvaatimuksia? Mitä ajatella muista, sellaisista kuin Palissot, Fréron,\nPoinsinet, Baculard[96], jotka eivät kärsi puutetta, ja joiden\nhalpamaisuuksia ei voi puolustaa kiusaantuneen vatsan kurinalla.\n\nMinä. En ikinä olisi uskonut teitä niin tiukaksi vaatimuksissanne.\n\nHän. Sellainen en olekaan. Alussa näin, kuinka toiset menettelivät,\nja tein niinkuin hekin, vieläpä vähän paremminkin, sillä olen\narkailemattomampi ja häpeämättömämpi, parempi näyttelijä,\nnälkiintyneempi ja voimakkaammilla keuhkoilla varustettu. Polveudun\nilmeisesti suoraan kuulusta Stentorista.[97]\n\n(Ja antaakseen minulle oikean käsityksen tuon elimensä voimasta alkoi\nhän yskiä niin hurjan kovaa, että kahvilan ikkunat tärisivät, ja\nshakinpelaajien huomio hetkeksi kääntyi pois heidän pelistään.)\n\nMinä. Mutta mihin tuo taito kelpaa?\n\nHän. Ettekö sitä arvaa?\n\nMinä. En, olen vähän huono hoksaamaan.\n\nHän. Otaksukaapa, että väittely on käymässä ja voitto epävarmana.\nMinä nousen, ja pannen ukkoseni jyrisemään sanon: \"Se on niinkuin\nneiti väittää... Juuri niin pitää asiaa arvostella! Paremmin eivät\nsiitä suoriutuisi meidän kaunosielumme vaikka sadasti koettaisivat.\nSe on nerokkaasti sanottu.\" Mutta ei pidä ilmaista hyväksymistään\naina samalla tavalla; se olisi yksitoikkoista, näyttäisi\nteeskentelyltä ja osoittaisi kömpelyyttä. Sitä ei voi välttää muutoin\nkuin arvostelukyvyllä ja kekseliäisyydellä; täytyy osata valmistaa ja\nsovittaa oikeaan paikkaan jymeämmät ja ratkaisevat sävelensä, käyttää\ntilaisuutta ja otollista hetkeä. Kun esimerkiksi mielipiteet ovat\nmenneet hajalle, kun väittely on kiihtynyt äärimmäisen kiivaaksi, kun\nei enää kuulla toisiaan, kun kaikki puhuvat yhtaikaa, silloin pitää\nolla asettuneena taistelutantereesta etäisimpään huoneen kolkkaan,\nja valmistettuaan äkillistä äänenpurkaustaan pitkällä vaitiololla\nsitten äkkiä iskeä kuin pommi keskelle riiteleviä; siinä taidossa\nei ole toista semmoista mestaria kuin minä. Mutta päinvastaisessa\nmenettelyssä vasta olen hämmästyttävän etevä: minulla on hienoja\näänenvivahduksia ja niihin kuuluvia hymyilyjä, loppumaton sarja\nerilaisia hyväksyviä kasvojen eleitä; nenä, suu, otsa, silmät\npääsevät niissä vaikuttamaan; minulla on ihmeen norjat nivuset,\nverraton tapa vääntää selkärankaani, kohautella tahi painaa alas\nolkapäitäni, ojentaa sormiani, taivuttaa päätäni, sulkea silmäni\nja näyttää niin hämmästyneeltä kuin olisin kuullut enkelin tahi\nJumalan äänen taivaasta; sekös vasta vaikuttaa imartelevasti. En\ntiedä, voitteko oikein oivaltaa tämän viimeksi mainitsemani asenteen\nkoko tehokkuutta; en ole sitä itse keksinyt, mutta olen voittamaton\nmestari sen käyttämisessä. Katsokaahan, katsokaahan!\n\nMinä. Se on tosiaankin ainokaista laatuaan.\n\nHän. Luuletteko, että on olemassa sitä vähänkään itserakasta\nnaisenmieltä, joka voisi sitä vastustaa.\n\nMinä. En; täytyy myöntää, että olette kehittänyt narriuden ja\nitsehalventamisen taidon niin pitkälle kuin suinkin on mahdollista.\n\nHän. Turha on heidän yrittääkään, joka sorkan; niin pitkälle he eivät\nikinä pääse; parhaasta heidän joukossaan, Palissotista, esimerkiksi\nei ikinä tule enempää kuin hyvä oppilas. Mutta jos tämä rooli\nensi alussa huvittaakin, ja jos tunteekin jonkinmoista nautintoa,\nhalveksiessaan sydämessään niitten typeryyttä, joita sillä hurmaa,\nniin ajan oloon se ei enää tunnu hauskalta, ja sitten, tehtyään\njonkin määrän keksintöjä, huomaa, että on pakko toistaa omiaan;\nälyllä ja taidolla on rajansa; ainoastaan Jumalalle ja muutamille\nharvinaisille neroille aukeaa ura yhä laajemmaksi, kuta kauemmas he\nsitä kulkevat. Sellainen nero on ehkä Bouret;[98] häneltä on olemassa\npiirteitä, jotka panevat minut, niin, minutkin, ihailemaan häntä mitä\nsuurimmassa määrässä. _Pikku koira, onnellisuuden kirja, soihdut\nVersaillesin tiellä_ ovat sitä laatua, että ne minua masentavat ja\nnöyryyttävät; ne voisivat viedä minulta halun koko ammattiin.\n\nMinä. Mitä tarkoitatte tuolla pikku koirallanne?\n\nHän. Mitäs miehiä te oikein olette? Kuinka? Todellako? Ettekö tiedä,\nkuinka tuo harvinainen mies menetteli vieroittaakseen itsestään ja\nsuostutellakseen herra oikeusministeriin pikku koiran, jota tämän\nteki mieli?\n\nMinä. Sitä en tiedä, tunnustan sen.\n\nHän. Sitä parempi. Se on kauneimpia keksintöjä mitä on tehty; koko\nEurooppa on ollut siitä ihmeissään, eikä ole sitä hovimiestä, jota\nse ei olisi saattanut kateelliseksi. Teiltähän ei myöskään puutu\nälyn terävyyttä; katsokaammepa, miten te hänenä olisitte menetellyt.\nAjatelkaa, että koira piti Bouretista; ajatelkaa, että ministerin\nomituinen puku peloitti tuota pikku eläintä; ajatelkaa, että\nBouretilla oli vain viikon päivät aikaa voittaakseen vaikeudet.\nTäytyy tuntea tehtävän kaikki edellytykset, oikein oivaltaakseen\nratkaisun ansiot. No siis?\n\nMinä. No niin, minun täytyy myöntää, että sillä alalla helpoimmatkin\ntehtävät panevat minut ymmälle.\n\nHän. Kuulkaahan (sanoi hän minulle, lyöden minua kepeästi olkapäälle,\nhän näet on tuttavallinen käytökseltään), kuulkaa ja ihmetelkää.\nHän teettää itselleen ministerin kasvojen näköisen naamarin, lainaa\neräältä kamaripalvelijalta tuon avaran ministeriviitan, peittää\nkasvonsa naamarilla, vetää ylleen viitan, ja kutsuu koiraansa; hän\nhyväilee sitä ja antaa sille rinkilää; sitten yhtäkkiä ulkoasun\nvaihdos, ja koiraa ei enää kutsukaan oikeusministeri, vaan Bouret,\njoka sitä ruoskii. Kun tätä harjoitusta on jatkettu parin kolmen\npäivän verran aamusta iltaan, osaa koira karttaa finanssimies\nBouretia ja juosta oikeusministeri Bouretin luo. Mutta minulta menee\ntässä hyvät humalat hukkaan; te olette maallikko, jolle ei kannata\nantaa tietoja ympärillänne tapahtuvista ihmeistä.\n\nMinä. Oli miten oli, vielä juttu siitä kirjasta ja niistä soihduista,\nolkaa hyvä.\n\nHän. Ei, ei! Kysykää vaikka katukiviltä, niin ne tietävät tuollaiset\nasiat teille kertoa, ja käyttäkää hyväksenne sattumaa, joka vei\nmeidät yhteen, saadaksenne tietää sellaista, jota ei tiedä kukaan muu\nkuin minä.\n\nMinä. Oikeassa olette.\n\nHän. Meneppäs ja lainaa viitta ja valetukka -- olin unohtanut\nmainita ministerin valetukan -- ja teetäppäs itsellesi hänen\nnäköisensä naamari! Varsinkin tuo naamari aivan huimaa päätäni.\nNiinpä sitä miestä pidetäänkin mitä suurimmassa kunniassa, niinpä\nhän onkin miljoonain omistaja. On Pyhän Ludvigin ritareita, joilla\nei ole leipää; mutta kukapa käskeekin heitä tavoittelemaan sitä\nritarimerkkiä selkänsä taittamisen uhalla; mikseivät antaudu\nvaarattomaan ammattiin, josta aina saa palkkansa? Sitä nyt sitten\nsanotaan muka suuren päämaalin tavoittelemiseksi. Nuo esikuvat ovat\nmieltä masentavia; on sääli omaa itseään ja ikävä olla. Naamari!\nNaamari! Antaisin sormen kädestäni, jos vain olisin keksinyt naamarin.\n\nMinä. Mutta ettekö tuolla innostuksellanne kaikkeen, mikä on ovelaa,\nja tuolla teille ominaisella neron näppäryydellä ole mitään keksinyt?\n\nHän. Anteeksi! Tuota selän ihailevaa asentoa, esimerkiksi, katson\nomakseni, vaikka kadehtijat ehkä voivat sitä minulta riidellä. Uskon\nkyllä, että sitä on ennenkin käytetty, mutta kuka on huomannut,\nkuinka mukava se oli, kun tahtoi pitää pilkkanaan sitä nenäkästä\nviisastelijaa, jota oli ihailevinaan? Minulla on enemmän kuin sata\nkeinoa, millä panna alulle nuoren tytön vietteleminen hänen äitinsä\nläsnäollessa, tämän sitä huomaamatta, ja vieläpä saada tämä juoneeni\nosalliseksi. Tuskin olin antautunut tälle uralle, niin jo halveksin\nkaikkia tavallisia tapoja pujahduttaa perille lemmenkirje; minulla\non sen seitsemän keinoa laittaakseni niin, että se minulta otetaan,\nja uskallanpa kehua, että noiden keinojen joukossa on uusiakin. Olen\nerityisen taitava rohkaisemaan arastelevaa nuorta miestä; olen saanut\nonnistumaan sellaisiakin, joilla ei ollut älykkyyttä eikä edullista\nulkomuotoa. Jos se kaikki olisi kirjoitettuna, niin luulenpa, että\nminulla myönnettäisiin olevan jonkun verran neroa.\n\nMinä. Se tuottaisi teille erikoista kunniaa.\n\nHän. Sitä en epäile.\n\nMinä. Teinä panisin tuon kaiken paperille. Olisi vahinko, että se\njoutuisi hukkaan.\n\nHän. Totta kyllä, mutta ette aavista, kuinka vähän arvoa annan\nmetodille ja opetuksille. Ken tarvitsee kaavakirjaa, se ei koskaan\nmene pitkälle. Nerot lukevat vähän, toimivat paljon ja kehittyvät\nomin neuvoin. Katsokaa Caesaria, Turennea[99], Vaubania[100],\nmarkiisitar de Tenciniä[101], hänen veljeään kardinaalia[102] ja\ntämän sihteeriä, abbé Trubletia.[103] Entäs Bouret? Kuka on opettanut\nBouretia? Ei kukaan; luonto se tuollaiset harvinaiset miehet luopi.\nLuuletteko, että tuota juttua koirasta ja naamarista on missään\nkirjoitettuna?\n\nMinä. Mutta joutohetkinänne, kun tyhjän vatsanne tuska tahi ylen\ntäyden vatsanne vaivat eivät salli teidän nukkua?\n\nHän. Pitääpä ajatella asiaa. On parempi kirjoittaa jotakin\nsuurenmoista kuin toimitella jotakin vähäpätöistä. Silloin\nmieli ylenee, mielikuvitus lämpenee, kiihtyy ja avartuu, kun se\nsitävastoin supistuu kokoon kummastellessa -- pikku Husin seurassa\n-- kättentaputuksia, joita typerä yleisö itsepintaisesti tuhlaa\nkeimailevalle neiti Dangevillelle:[104] tämän näytteleminenhän on\nniin lennotonta, hän kävelee näyttämöllä melkein kokoon kumartuneena,\nteeskennellen katselee alati silmiin sitä, jolle hän puhuu, ja on\nnäyttelevinään salaperäisesti, pitää itse omia irveitään hienoutena\nja tepsutustaan viehkeytenä; tahi onton mahtipontiselle neiti\nClaironille, joka on niin sanomattoman laiha, tekeytyvä, epäluonteva\nja juhlallisen jäykkä. Tylsäntyperä permantoyleisö taputtaa heille\nkäsiään, niin että seinät tärisevät, eikä huomaa, että me olemme kuin\nkimppu viehättäviä piirteitä, -- totta kyllä, että kimppu pyrkii\nvähän turpoamaan, mutta mitäpä siitä? -- että meillä on mitä hienoin\nhipiä, mitä kauneimmat silmät, mitä sievin suu; vähän sydäntä, se\non totta; käynti, joka ei ole kepeä, mutta ei myöskään niin kömpelö\nkuin sanotaan. Mitä sen sijaan tunteeseen tulee, niin ei ole noista\nnäyttelijättäristä ainoatakaan, josta emme veisi voittoa.\n\nMinä. Mitä tarkoitatte tuolla kaikella? Onko se ivaa, vai täyttä\ntotta?\n\nHän. Paha vain, että se pahuksen tunne on kokonaan sulkeutuneena\nsisään, ja ettei siitä pääse vilahdustakaan pilkistämään ulos; mutta\nminä, joka teille puhun, minä tiedän, ja tiedän varmaan, että hänellä\nsitä on. Jollei se olekaan juuri sitä, niin se on jotakin sinne\npäin. Onpa soma nähdä, kuinka kohtelemme palvelijoita, kun satumme\nolemaan pahalla päällä, miten kamarineidot saavat korvilleen, miten\nme aimo potkuilla opetamme oman kullankin, jos hän vain hiukankin\nhorjahtaa siitä kunnioituksesta, joka meille on tuleva. Hän on pikku\npaholainen, sanon minä, täynnä tunnetta ja oman arvon tuntoa... Mutta\nmitäs nyt? Te olette aivan ymmällä, eikö niin?\n\nMinä. Myönnän, etten osaa saada selville, ovatko sananne suoraa\npuhetta, vai häijyyksiäkö laskettelette. Minä olen yksinkertainen\nmies. Tehkää hyvin ja käyttäkää minun kanssani suorasukaisempaa\nkieltä ja jättäkää pois taitonne...\n\nHän. Tuo, se on sitä mitä me haastelemme pikku Husille neiti\nDangevillestä ja neiti Claironista, joukossa siellä täällä joku sana,\njoka on teille vihjaukseksi. Pitäkää minua, jos tahdotte, hulttiona,\nmutta älkää tyhmyrinä; ja vain typerä tahi mielettömästi rakastunut\nmies saattaisi tosissaan ladella niin paljon asiatonta roskaa.\n\nMinä. Mutta kuinka voi saada sellaisia puhutuksi.\n\nHän. Se ei käy yhdellä kertaa, mutta vähitellen siihen pääsee,\n_lngenii largitur venter_.[105]\n\nMinä. Täytyy olla hirvittävä nälkä pakottamassa.\n\nHän. Ehkä. Mutta niin räikeiltä kuin ne teistä tuntuvatkin, niin\nolkaa varma siitä, että ne, joille ne sanotaan, ovat tottuneempia\nniitä kuulemaan, kuin me niitä laskettelemaan.\n\nMinä. Onko joukossanne ketään, joka rohkenee olla yhtä mieltä\nkanssanne?\n\nHän. Mitä? Ketäänkö? Sehän on koko seurapiirin ajatustapaa ja kieltä.\n\nMinä. Ne teistä, jotka eivät ole suuria heittiöitä, lienevät suuria\ntyhmyreitä.\n\nHän. Tyhmyreitä, niinkö? Vakuutan teille, ettei niitä ole kuin\nyksi, nimittäin se, joka meitä kestitsee, jotta me häntä pitäisimme\nnarrinamme.\n\nMinä. Mutta kuinka kukaan saattaa antaa pimittää itseään niin\ntörkeästi? Sillä eihän tietysti ole epäilystäkään siitä, että neiti\nDangeville ja neiti Clairon ovat etevämpiä taiteilijalahjoiltaan.\n\nHän. Ihminen ahmii täysin siemauksin valhetta, joka häntä imartelee,\nja juo pisara pisaralta totuutta, joka on hänelle katkeraa. Ja sitten\nme näytämme niin vakuutetuilta, niin vilpittömiltä.\n\nMinä. Mutta olette kai toki edes kerran rikkonut taiteenne\nperiaatteita ja erehtynyt päästämään huuliltanne muutamia noita\nkatkeria, loukkaavia totuuksia; sillä vaikka näyttelettekin kurjaa,\nhalpamaista, viheliäistä, inhoittavaa osaa, niin luulen, että\nsielunne kuitenkin pohjaltaan on herkkätuntoinen.\n\nHän. Minunko? Ei ensinkään. Hitto minut periköön, jos tiedän,\nmillainen oikeastaan olen! Ylimalkaan olen henkisessä suhteessa\npyöreä kuin pallo, ja luonteeltani rento kuin pajun vitsa. En koskaan\nvilpillinen, jos vain on hiukankin etuni mukaista olla vilpitön,\nen koskaan vilpitön, jos vain on hiukankin etuni mukaista olla\nvilpillinen. Sanon asiat miten sattuu; jos järkevästi, niin sitä\nparempi; jos sopimattomasti, niin kukapa siitä välittäisi? Puhun\nkursailematta suuni puhtaaksi. En ole eläissäni ajatellut, en ennen\nkuin puhuin, en puhuessani, enkä puhuttuani. Niinpä en loukkaakaan\nketään.\n\nMinä. Mutta sattuihan se teille kuitenkin noiden kelpo ihmisten\nkanssa, joiden talossa elitte, ja jotka olivat niin hyviä teitä\nkohtaan.\n\nHän. Minkäs sille mahtaa? Se on onnettomuus, tuollainen kovan\nonnen hetki, jollaisia elämässä sattuu; ei ole pysyväistä onnea;\nminun oli liian hyvä olla, sitä ei voinut jatkua. Meitä on, kuten\ntiedätte, perin lukuisa ja mitä parhaiten valikoitu seura. Se on\nihmisystävyyden koulu, antiikkisen kestiystävyyden uusiintuma. Kaikki\nkumoon menneet runoilijat me nostamme luoksemme; saimme Palissotin\nsitten kun _Zarès_[106] oli mennyt penkin alle, Bretin[107] hänen\n_Väärän jalomielisensä_ kärsittyä haaksirikon -- kaikki haukutut\nsoittotaiteilijat, kaikki kirjailijat, joiden tuotteita ei\nlueta, kaikki vihellyksin vastaanotetut näyttelijättäret, kaikki\npilkkanaurun alaisiksi joutuneet näyttelijät; siinä heitä on liuta\nköyhyyttään häpeäviä olentoja, noloja kuokkavieraita, joiden\netunenässä minun on kunnia olla arkailevan joukon urheana johtajana.\nMinä heitä kehoittelen syömään, kun he ensi kerran tulevat, minä\nheille pyydän juotavaa. Vieväthän he niin vähän tilaa! Toiset ovat\nryysyisiä nuoria miehiä, jotka eivät tiedä, mihin ryhtyä, mutta\njoilla on edullinen ulkomuoto; toiset roistoja, jotka liehittelevät\nja uinuttelevat isäntää, hyväilläkseen hänen jäljiltään emäntää.\nMe näytämme iloisilta, mutta itse asiassa meillä on myrtynyt mieli\nja vankka ruokahalu. Sudet eivät ole nälkäisempiä, tiikerit eivät\nole julmempia. Me syödä ahmimme kuin sudet silloin kun maa on\nkauan ollut lumen peitossa, me raatelemme kuin tiikerit kaikkia,\njoille onnetar suo menestystä. Joskus Bertinin, Montsaugen[108] ja\nVillemorinin roikat yhtyvät; silloinpa vasta syntyy oiva rähinä\neläintarhassa. Mokomaa pahantuulisten, katkeroittuneiden, tuhoavien\nja raivostuneiden petojen paljoutta ei ole konsaan nähty. Ei muuta\nkuule kuin nimet Buffon, Duclos, Montesquieu, Rousseau, Voltaire,\nd'Alembert, Diderot. Ja Herra tietää, mitä lisänimityksiä niihin\nliitetään! Kukaan ei siellä pääse nerokkaan kirjoihin, ellei ole\nyhtä typerä kuin me. Siellä se laadittiin _Filosofit_-näytelmän[109]\nsuunnitelma; kirjainkaupustelijan kohtauksen olen minä itse siihen\nkirjoittanut \"Ämmäin teologian\"[110] mukaan. Teitä ei siinä säästetä\nenempää kuin ketään muutakaan.\n\nMinä. Sitä parempi! Ehkä minulle osoitetaan enemmän kunniaa kuin\nansaitsen. Olisihan minulle nöyryyttävää, jos niille, jotka puhuvat\npahaa niin monista taitavista ja kelpo miehistä, pistäisi päähän\npuhua hyvää minusta.\n\nHän. Meitä on monta, ja jokaisen täytyy antaa avustuksensa seuran\nhuvittamiseksi. Kun suuret eläimet on uhrattu, niin tulee toisten\nvuoro.\n\nMinä. Herjata tiedettä ja hyvettä elättääkseen itsensä, se on koko\nkallista leipää se!\n\nHän. Johan sen teille sanoin, me emme merkitse mitään. Me herjaamme\nkaikkia ihmisiä, mutta kukaan ei sitä pane pahakseen. Joskus on\njoukossamme tuo kömpelö abbé d'Olivet, tuo paksu abbé le Blanc,[111]\ntuo tekopyhimys Batteux.[112] Tuo paksu abbé on häijynilkinen vain\nennen päivällistä. Juotuaan kahvinsa hän heittäytyy nojatuoliin,\njalat uunin laattaa vastaan, ja nukahtaa kuin vanha papukaija\norrelleen. Jos hälinä äityy kovin kiivaaksi, hän haukottelee, oikoo\nkäsivarsiaan, hieroo silmiään ja sanoo: \"No mitä nyt, mitä nyt?\"\n\"Puhe on siitä, onko Piron[113] suurempi älyniekka kuin Voltaire.\"\n\"Älkäämme käsittäkö toisiamme väärin: sanoittehan älyniekka? Eihän\nole puhe aistikkuudesta? Sillä mitä aistikkuuteen tulee, niin teidän\nPironillanne ei ole siitä aavistustakaan.\" \"Eikö aavistustakaan?\"\n\"Ei...\" Ja niinpä hän sitten on saanut meidät kiedotuksi laajaan\nkeskusteluun aistikkuudesta. Silloin isäntä viittaa kädellään, että\nhäntä on kuunneltava, sillä ennen kaikkea on juuri aistikkuus hänen\nkeppihevosensa: \"Aistikkuus\", sanoo hän, \"aistikkuus on jotakin...\"\nEn toden totta tiedä mitä hän sanoi sen olevan, eikä hän sitä tiedä\nitsekään, -- Joskus on seurassamme ystävä Robbé. Hän latelee meille\nhauskutukseksi rivonsekaisia juttujaan, kouristustautisten ihmetöitä,\njotka hän on omin silmin nähnyt, ja muutamia lauluja runoelmastaan,\njossa hän käsittelee aiheita, jonka hän tuntee perinpohjin.[114]\nInhoan hänen runojaan, mutta kuuntelen kernaasti, kun hän lausuu; hän\non aivan pirun riivaaman näköinen. Kaikki huutavat hänen ympärillään:\n\"Kas sitä saattaa sanoa runoilijaksi!...\" Meidän kesken sanoen\ntuo runous ei ole muuta kuin kaikenlaisten tolkuttomien äänteiden\nsekamelskaa, Baabelin tornin asukasten raakamaista mongerrusta. --\nJoukkoomme tulee joskus myöskin eräs hölmöläinen, joka on nolon ja\ntuhman näköinen, mutta älykäs kuin pahus ja ovelampi kuin vanha\napina. Hän on noita olentoja, jotka houkuttelevat pilkantekoon\nja nenäkkyyksiin, -- heidät Jumala loi ojennukseksi sellaisille\nihmisille, jotka arvostelevat ulkomuodon mukaan ja joille heidän\npeilinsä olisi pitänyt opettaa, että on yhtä helppoa olla älykäs mies\nja typerän näköinen, kuin olla tyhmyri ja kuitenkin älykkään näköinen\nnaamaltaan. Hyvin tavallista kataluutta on hyvänsävyisen miehen\nuhraaminen toisten huvikkeeksi; tuon kimppuun sitten alati muistetaan\nkäydä; se on ansa, jonka viritämme uusille tulokkaille, ja tuskin\nolen nähnyt heistä ainoatakaan, joka ei siihen menisi.\n\n(Joskus tuon narrin ihmisistä ja luonteista tekemien havaintojen\nsattuvaisuus minua hämmästytti, ja ilmaisin sen hänelle.) Se tulee\nsiitä, -- vastasi hän minulle, -- että huonosta seurasta samoin kuin\nirstailevasta elämästäkin saa hyötynsä; menettää viattomuutensa,\nmutta korvaukseksi siitä vahingosta menettää myöskin ennakkoluulonsa;\npahojen seurassa, missä pahe näyttäytyy naamioimattomana, oppii\nheidät tuntemaan; ja sitten olen vähän lueskellut.\n\nMinä. Mitä olette lukenut?\n\nHän. Olen lukenut ja luen yhäti uudelleen Theophrastosta,[115]\nLabruyèreä[116] ja Molièreä.\n\nMinä. Ne ovat oivallisia kirjoja.\n\nHän. Paljon parempia kuin luullaan, mutta kuka osaa niitä lukea?\n\nMinä. Kaikki ihmiset, kukin älynsä määrän mukaan.\n\nHän. Tuskin kukaan. Voisitteko sanoa minulle, mitä niistä etsitään?\n\nMinä. Huviketta ja opetusta.\n\nHän. Mutta millaista opetusta? Sillä siinäpä se pääasia juuri onkin.\n\nMinä. Velvollisuuksiensa tuntemista, rakkautta hyveeseen, paheen\ninhoa.\n\nHän. Minä taas opin niistä kaikkea mitä pitää tehdä ja mitä ei pidä\nsanoa. Niinpä lukiessani _Saituria_ ajattelen itsekseni: Ole saita,\njos tahdot, mutta varo puhumasta niin kuin saituri. _Tartuffea_\nlukiessani ajattelen: Ole tekopyhimys, jos tahdot, mutta älä puhu\nniin kuin tekopyhimys. Pidä itselläsi paheita, jotka ovat sinulle\nhyödyllisiä, mutta älä omaksu niiden puheensävyä ja ulkonaisia\neleitä, jotka tekisivät sinut naurettavaksi. Voidaksesi välttää\ntuota sävyä, noita eleitä, täytyy sinun tuntea ne; nyt ovat nuo\nkirjailijat luoneet mestarillisia kuvauksia niistä. Minä olen minä\nja pysyn sinä mikä olen, mutta toimin ja puhun niinkuin soveliasta\non. En ole niitä, jotka halveksivat moralisteja; näiltä on paljon\nopittavaa, varsinkin niiltä, jotka ovat kuvanneet siveellisyyden\ntyössä ja toimessa. Pahe loukkaa ihmisiä vain aika-ajoin; paheen\nulkonaiset tunnusmerkit loukkaavat heitä aamusta iltaan. Olisi ehkä\nparempi _olla_ röyhkeilijä, kuin vain naamaltaan siltä näyttää;\nröyhkeäluontoinen loukkaa vain toisinaan, röyhkeänaamainen loukkaa\naina. Älkää muuten luulko, että olen ainoa lukija laatuani;\nminulla ei ole tässä muuta ansiota, kuin että olen tehnyt\njärjestelmällisesti, tervein järjin, ymmärtävin ja selvin silmin sen,\nminkä useimmat muut tekevät vaistomaisesti. Siitä johtuu, että heidän\nlukunsa ei tee heitä paremmiksi kuin minä olen, mutta että he aina\novat naurettavia vastoin tahtoaankin, kun taas minä olen naurettava\nvain jos niin tahdon, ja silloin vien heistä loistavasti voiton;\nsillä sama taito, joka opettaa minut erityisissä tilaisuuksissa\nvälttämään naurettavuutta, opettaa minut myöskin jäljittelemään sitä\nsattuvasti ja hyvällä menestyksellä toisissa. Muistan silloin kaikki\nmitä muut ovat sanoneet, kaikki mitä itse olen lukenut, ja lisään\nsiihen kaiken mikä on peräisin omasta päästäni, joka tällä alalla on\nhämmästyttävän tuottelias.\n\nMinä. Teittepä hyvin, kun paljastitte minulle nuo salaisuudet, sillä\nmuutoin olisin luullut teidän olevan ristiriidassa itsenne kanssa.\n\nHän. En suinkaan ole; sillä jos tulee yhden kerran välttää\nnaurettavuutta, niin onneksi tulee sata kertaa olla naurettava. Ei\nole parempaa roolia isoisten seuroissa kuin narrin. Kauan aikaa\noli olemassa oikein virallinen kuninkaan narri; ei milloinkaan ole\nollut olemassa virallista kuninkaan viisasta. Minä olen Bertinin\nja monen muun narri, ehkä teidän tällä hetkellä, tahi ehkä te\nolette minun; ken olisi viisas, hänellä ei olisi narria; siis\nse, jolla on narri, ei ole viisas; jos hän ei ole viisas, on hän\nnarri, ja ehkä, vaikka olisi kuningas, narrinsa narri. Muistakaa\nsitäpaitsi, että niin vaihtelevalla kuin tapojen alalla ei ole\nmitään ehdottomasti, olennaisesti, yleisesti oikeaa tahi väärää;\nettä niin ollen tulee olla sitä, mitä etu vaatii olemaan, hyvä tahi\npaha, viisas tahi narri, säädyllinen tahi naurettava, kunniallinen\ntahi paheellinen. Jos hyve sattumalta olisi vienyt onneen, niin joko\nolisin ollut hyveellinen, tahi tekeytynyt siksi, kuten muutkin;\nminut on tahdottu naurettavaksi, ja olen kehittänyt itseni siksi;\npaheelliseksi oli luonto jo yksin ja omin neuvoin minut luonut.\nKun sanon paheelliseksi, teen sen puhuakseni teidän kieltänne;\nsillä jos tulisimme selvittäneeksi kantamme, niin olisi hyvin\nmahdollista, että te sanoisitte paheeksi sitä, mitä minä sanon\nhyveeksi, ja hyveeksi sitä, mitä minä pidän paheena. -- Seurassamme\novat myöskin l'Opéra-Comiquen säveltäjät, heidän näyttelijänsä ja\nnäyttelijättärensä, ja vielä useammin heidän urakoitsijansa Corbie ja\nMoette[117], kaikki taitavia miehiä ja erinomaisen ansiokkaita. Ja\nolin unohtaa suuret kirjallisuuden arvostelijat, _l'Avant-Coureur,\nles Petites Affiches, l'Année littéraire, l'Observateur littéraire,\nle Censeur hebdomadaire_,[118] koko sanomalehtimiesten sakin.\n\nMinä. _L'Année littéraire! l'Observateur littéraire!_ Sehän on\nmahdotonta; nehän vihaavat toisiaan.\n\nHän. Se on totta, mutta kaikki kerjäläiset tekevät sovinnon\nruokakupin ääressä. Tuo kirottu _Observateur littéraire!_ Jospa\npaholainen olisi vienyt hänet ja hänen lehtensä! Tuo itara pikku\npapinrähjys,[119] tuo haiseva koronkiskuri se juuri on syynä minun\nonnettomuuteeni. Hän ilmestyi näköpiiriimme eilen ensi kertaa. Hän\ntuli siihen aikaan, joka meidät kaikki ajaa esiin loukoistamme,\npäivällisen aikaan. Kun on ruma ilma, niin onnellinen se meistä,\njolla on taskussaan neljänkolmatta sou'n raha, millä kustantaa\nitselleen ajuri. Monikin on pilkannut veljeään, joka aamulla oli\nsaapunut paikalle kuraisena selkärankaa myöten ja läpimärkänä, ja\npalaa itse sitten illalla asuntoonsa samanlaisessa kunnossa. Joutuipa\nkerran eräs, en enää muista kuka, muutama kuukausi sitten hurjaan\nriitaan kenkäinharjaajan kanssa, jolla on liikkeensä meidän porttimme\npielessä; heillä oli päättämätöntä tiliä keskenään; velkoja tahtoi,\nettä velallinen maksaisi hänen saatavansa, ja tällä ei ollut rahoja,\neikä hän päässyt sisään portaisiin joutumatta tuon toisen kynsiin.\n-- Ruoka tuodaan pöytään, abbélle annetaan kunniasija pöydässä,\nhänet pannaan istumaan yläpäähän. Minä astun sisään, huomaan hänet.\n\"Kuinka, abbé\", sanon hänelle, \"tekö olette kunniasijalla? Sehän on\nvarsin hyvä täksi päivää; mutta huomenna, luvallanne sanoen, astutte\nlautasta alemmaksi, ylihuomenna vieläkin lautasta alemmaksi, ja niin\nedespäin lautanen lautaselta joko oikealle tahi vasemmalle, kunnes\nte siltä paikalta, joka kerran oli minulla ennen teitä, Fréronilla\nkerran minun jälkeeni, Doratilla[120] kerran Fréronin jälkeen,\nPalissotilla kerran Doratin jälkeen, joudutte pysyväiselle paikalle\nminun viereeni, joka olen mitätön äijä-pahanen niinkuin tekin,\n_che siedo sempre come un maestoso cazzo fra duoi coglioni_\".[121]\nAbbé, hyvänahkainen mies, joka käsittää kaikki hyvin päin, rupesi\nnauramaan; neiti, johon tehosi huomautukseni ja sattuva vertaukseni,\nrupesi nauramaan; kaikki, jotka istuivat abbén oikealla ja\nvasemmalla puolella, tahi jotka hän oli pannut siirtymään pykälää\nalemmaksi, rupesivat nauramaan; kaikki nauravat, paitsi talon herra,\njoka suuttuu ja lausuu minulle sanoja, jotka eivät olisi mitään\nmerkinneet, jos olisimme olleet kahden kesken...\n\n-- Te olette nenäkäs tungettelija!\n\n-- Sen kyllä tiedän, ja sillähän ehdolla te minut otittekin taloonne.\n\n-- Te olette heittiö!\n\n-- Niinkuin toinenkin.\n\n-- Kerjäläinen!\n\n-- Olisinko muutoin täällä?\n\n-- Minä ajatan teidät ulos!\n\n-- Päivällisen syötyäni menen itsestäni.\n\n-- Neuvon teitä niin tekemään...\n\nPäivällinen syötiin. Minä en päästänyt suupalastakaan hukkaan.\nSyötyäni vankasti ja juotuani kelpolailla (sillä kävipä loppujen\nlopuksi niin tahi näin, vatsa on sellainen herra, jota vastaan en\nkoskaan ole murjotellut), tein päätökseni ja valmistauduin lähtemään.\nOlinhan antanut sanani niin monen kuullen, että tietysti täytyi se\npitää. Hiiviskelin hyvän aikaa huoneissa, etsien keppiäni ja lakkiani\nkaikkialta missä ne eivät olleet, ja odottaen yhä, että isäntä\nsyytäisi suustaan uuden solvaussanojen sarjan, että joku tulisi\nväliin, ja että me lopulta sopisimme, oikein aikalailla suututtuamme.\nKiertelin ja kaartelin, sillä eihän minulla mitään kaunaa mielessä\nollut, mutta isäntä, synkempänä ja uhkaavampana kuin Homeeron Apollo\nsinkautellessaan nuoliaan kreikkalaisten sotajoukkoon, käveli\npitkin ja poikki, myssy kahta syvemmälle kuin tavallisesti päähän\npainettuna, nyrkki leuan alla puserrettuna. Neiti lähestyy minua:\n\n-- Mutta, neitiseni, mitä tavatonta on nyt sitten tapahtunut? Olenko\ntänään ollut toisenlainen kuin tavallisesti?\n\n(Isäntä:) -- Tahdon, että hän menee ulos.\n\n(Rameau isännälle:) -- Kyllä menen. -- (Neiti Husille:) En minä ole\nhäntä loukannut.\n\n(Neiti H. R:lle:) -- Anteeksi, kutsutaan vieraaksi herra abbé ja...\n\n(R. neiti H:lle:) -- Hän itse on tehnyt väärin itseään kohtaan\nkutsuessaan abbé'n, ottaessaan taloonsa minut ja minun mukanani niin\nmonta minunlaistani tolvanaa.\n\n(Neiti H.:) -- Kas niin, pikku Rameau, täytyy pyytää anteeksi herra\nabbé'lta.\n\n-- Mitäpä minä hänen anteeksiannollaan?\n\n-- Kas niin, tuo kaikki kyllä asettuu...\n\nMinua otetaan kädestä kiinni, minut vedetään abbé'n nojatuolia kohti;\nlevitän käsivarteni, katselen abbé'ta jonkinlaisella ihailulla, sillä\nkukapa on koskaan pyytänyt abbé'lta anteeksi? \"Abbé\", sanon hänelle,\n\"abbé, tämä kaikki on hyvin naurettavaa, eikö totta?\" Ja sitten\nrupean nauramaan, ja abbé myöskin. Siltä taholta olin siis saanut\nanteeksi, mutta täytyi kääntyä puhumaan toiselle, ja mitä minun oli\nhänelle sanottava, se oli kokonaan toinen kysymys. En enää oikein\nmuista, kuinka sommittelin anteeksipyyntöni hänelle:\n\n-- Hyvä herra, tässä on tämä narri.\n\n-- Hän on minua jo liiankin kauan kiusannut; en tahdo enää kuulla\nhänestä puhuttavan.\n\n-- Hän on pahoillaan.\n\n-- Niin, olen kovin pahoillani.[122]\n\n-- Moista ei tule hänelle enää toistamiseen tapahtumaan.\n\n-- Ennen kuin taas joudun tekemisiin moisen hulttion kanssa.\n\nEn tiedä, oliko hän noina päivinä sillä tuulella, jolloin neiti\npelkää lähestyä häntä eikä uskalla koskea häntä muuten kuin\nsamettisormikkaillaan, vai eikö hän oikein kuullut mitä sanoin, vai\nsanoinko huonosti sanottavani, mutta asiani vain entisestään paheni.\nMitä hittoa, eikö hän tunne minua; eikö hän tiedä, että olen niinkuin\nlapset, ja että on tilanteita, joissa lasken kaikki alleni? Ja\nsitten, luulenpa, Jumala armahtakoon, etten saisi hetkenkään lepoa.\nTeräksinenkin tanssinukke kuluu pilalle, jos sen nauhaa ny'itään\naamusta iltaan ja illasta aamuun. Minun tulee heitä huvittaa, se on\nehtona, mutta täytyyhän minun itsenikin joskus pitää vähän hauskaa.\nKesken näiden selkkausten pisti päähäni kamala ajatus, ajatus, joka\nherätti minussa ynseyttä, ajatus, joka teki minut uskaliaaksi ja\nröyhkeäksi, se nimittäin, että ilman minua ei voitu tulla toimeen,\nettä olin perin tärkeä henkilö.\n\nMinä. Niin, uskon kyllä, että teistä oli heillä sangen paljon hyötyä,\nmutta heistä teillä vieläkin enemmän. Te ette löydä milloin tahdotte\ntoista niin hyvää taloa, mutta jos heiltä yksi narri menee hukkaan,\nniin saavat he sata sijalle.\n\nHän. Sata minun veroistani narria, herra filosofi! Niitä ei kasva\nniinkään joka oksalla. Niin, kehnoja narreja, kyllä. Sukkeluuksiin\nnähden ollaan vaativampia kuin kykyihin ja hyveeseen nähden. Minä\nolen harvinainen laatuani, niin, hyvin harvinainen. Nyt, kun ei\nheillä enää ole minua, miten heidän käy? Heidän on sikamaisen ikävä.\nMinulla on ehtymätön varasto viisasteluja. Joka hetki laskettelin\nkompia, jotka panivat heidät nauramaan vesissä silmin. Minä olin\nheille kokonaisen hulluinhuoneen veroinen.\n\nMinä. Niinpä saittekin ruuan, yösijan, täyden vaatetuksen, nutut ja\nhousut, jalkineet ja pistolin palkkaa kuussa.\n\nHän. Sehän se oli hyvä puoli, ansiopuoli; mutta rasituksista,\nniistä ette hiisku sanaakaan. Ensinnäkin, jos kuului huhuja uudesta\nteatterikappaleesta, niin täytyi, olipa ilma millainen tahansa,\nnuuskia kaikki Pariisin ullakot, kunnes olin löytänyt sen tekijän,\nhankkinut teoksen luettavakseni ja osavasti antanut salavihjauksen,\nettä siinä oli eräs osa, jonka verrattomalla tavalla esittäisi eräs\ntuttavistani.\n\n-- Kuka sitten, jos saan luvan kysyä?\n\n-- Kukako? Sepä kysymys! Hän on itse sulous, sirous ja hienous.\n\n-- Tarkoitatteko neiti Dangevilleä? Tunnetteko ehkä hänet?\n\n-- Kyllä, vähän, mutta hän se ei ole.\n\n-- Kukas sitten? -- (Mainitsin aivan hiljaa nimen.) Hänkö?\n\n-- Niin, hän, -- toistin hiukan häpeissäni, sillä joskus olen vähän\nkaino. Ja kelpasipa nähdä, kuinka tuon nimen lausuessani runoilijan\nnaama venyi pitkäksi, ja toisin kerroin, kuinka minulle naurettiin\nvasten naamaa. Kuitenkin täytyi minun tuoda mies, tahtoen tahi\ntahtomattaan, mukanani päivälliselle, ja hän, peläten itsensä\nsitomista, pani vastaan, kiitteli. Kelpasipa nähdä, kuinka minua\nkohdeltiin, kun välittäjäntoimeni ei minulle onnistunut! Silloin\nolin tolvana, tyhmyri, kollo; en kelvannut mihinkään, en ansainnut\nsitä lasillista vettä, joka minulle annettiin juoda. Vielä pahempi\noli, kun neiti näytteli, ja kun kesken yleisön pilkkanaurujen,\nyleisön, joka arvostelee oikein, sanottakoon siitä mitä tahansa,\ntäytyi yksin taputtaa käsiäni, vetää kaikkien katseet puoleeni,\njoskus kääntää vihellykset näyttelijättärestä itseeni ja kuulla\nvieressäni kuiskailtavan: \"Se on joku hänen rakastajansa valepukuinen\nkätyri. Eikö tuo roisto aio lakata meluamasta?...\" Ei kukaan tiedä,\nmikä sellaiseen saattaa pakottaa; luullaan, että se on typeryys,\nkun se todellisuudessa on sellainen vaikutin, joka tekee kaikki\nanteeksiannettavaksi.\n\nMinä. Vieläpä yhteiskunnan lakien rikkomisenkin.\n\nHän. Lopulta minut kuitenkin tunnettiin, ja sanottiin: \"Ahaa! se on\nRameau.\" Keino, johon tavallisesti turvauduin, oli se, että lausuin\nmuutaman ivallisen sanan pelastaakseni naurettavuudesta yksinäiset\nkättentaputukseni, jotka muka oli käsitetty väärin. Myöntäkää, että\ntarvitaan voimakas harrastus noin uhmatakseen koko yleisöä, ja että\njokainen tuollainen vastenmielinen urakka oli enemmän kuin pikku\nkolikon arvoinen.\n\nMinä. Miksette ottanut mukaanne apumiehiä?\n\nHän. Senkin joskus tein, ja taputin silloin itse vain vähän,\njälkeenpäin. Ennenkuin lähdin tuohon piinapaikkaani, täytyi\nsulloa muistiini loistokohdat, joissa oli tärkeätä antaa alku\nkättentaputuksille. Jos satuin ne unohtamaan tahi niistä erehtymään,\nniin ihan vapisin kotiin palatessani; siitäkös pidettiin meteliä,\njosta teillä ei ole aavistustakaan. Ja sitten, kotona, kokonainen\nlauma koiria hoidettavanani; totta kyllä, että tuhmuudessani olin\nitse ottanut niskoilleni tämän tehtävän; ja kissoja, joiden ylin\nhoito oli minun huostassani. Olin ylen onnellinen, jos _Micou_\nsuosiollisesti suvaitsi kynsäistä kalvostimeni rikki tahi haavan\nkäteeni. _Criquette_ saa helposti vatsanväänteitä; minä silloin\nhieron sen vatsaa. Ennen talon neidillä oli hysteerisiä oireita, nyt\nne ovat hermohäiriöitä. Ei kannata puhua muista lievistä terveyden\nvaivoista, joiden sattuessa ei kursailla minua. Se olkoon menneeksi;\nen ole koskaan pyrkinyt rajoittamaan kenenkään vapautta; olen\nlukenut, en muista missä, että eräs ruhtinas, jolla oli kunnianimi\nSuuri, joskus seisoi nojautuneena rakastajattarensa tarvetuolin\nselkänojaa vasten. Jokainenhan tahtoo olla täydessä vapaudessaan\nlähimpien tuttaviensa seurassa, ja näihin kuuluin minä noina päivinä\nenemmän kuin kukaan muu. Olen tuttavallisuuden ja vapaisuuden\napostoli, näytin siellä itse hyvää esimerkkiä niistä, eikä siitä\nkukaan ottanut pahastuaksensa; sain olla omissa valloissani.\nIsännästä olen teille jo antanut tuokiokuvan. Neiti alkaa käydä\nhiukan painavaksi. Onpa soma kuulla hauskoja juttuja, joita ihmiset\nhänestä kertovat.\n\nMinä. Ette kai te kuulu noiden ihmisten joukkoon?\n\nHän. Miksen kuuluisi?\n\nMinä. Koska toki on lievimmin sanoen säädytöntä tehdä pilaa\nhyväntekijöistään.\n\nHän. Mutta eikö ole vielä pahempi katsoa hyvientöittensä nojalla\noikeudekseen halventaa suojattiaan.\n\nMinä. Mutta jos suojatti ei olisi jo itsestään halpamainen, niin ei\nmikään antaisi suojelijalle sitä oikeutta.\n\nHän. Mutta jos ihmiset eivät olisi itsestään naurettavia, niin ei\nheistä tekaistaisi hauskoja juttuja. Ja sitäpaitsi, onko minun syyni,\nettä he antautuvat tekemisiin roskajoukon kanssa? Onko minun syyni,\nettä kun he ovat ruvenneet tekemisiin roskaväen kanssa, heidät\npetetään ja heitä häväistään? Kun kerran antautuu elämään meidän\nkaltaistemme ihmisten yhteydessä, ja kun on tavallista ihmisjärkeä\npäässä, niin saattaa odottaa ties kuinka paljon koiramaisuuksia\nosaksensa. Kun joku ottaa meidät hoivaansa, eikö hän tunne meitä\nsiksi mitä me olemme, itsekkäiksi, halpamaisiksi ja kavaloiksi\nolennoiksi? Jos hän meidät tuntee, niin on kaikki niinkuin olla\npitää. On olemassa salainen sopimus, että meille tehdään hyvää ja\nettä me ennemmin tahi myöhemmin palkitsemme pahalla sen hyvän mitä\nmeille on tehty. Eikö tämä sopimus ole olemassa ihmisen ja hänen\napinansa tahi hänen papukaijansa välillä? Le Brun[123] valittelee\nhaikeasti, että Palissot, hänen pöytätoverinsa ja ystävänsä, on\nsepittänyt pilkkalauluja hänestä. Palissotin on täytynyt sepittää\nnuo pilkkalaulut, ja Le Brun on väärässä. Poinsinet valittelee\nhaikeasti, että Palissot on pannut hänen nimiinsä Le Brunistä\nsepittämänsä pilkkalaulut. Palissotin on täytynyt panna Poinsinetin\nnimiin Le Brunistä sepittämänsä pilkkalaulut, ja Poinsinet on\nväärässä. Pikku abbé Rey[124] valittelee haikeasti, että hänen\nystävänsä Palissot on kopannut häneltä hänen rakastajattarensa,\njonka tuttavuuteen Rey oli hänet saattanut. Eihän hänen olisi\npitänyt päästää Palissotin kaltaista miestä rakastajattarensa\ntuttavaksi, tahi hänen piti sitten olla valmis menettämään hänet.\nPalissot on tehnyt tehtävänsä, ja abbé Rey on väärässä. Kirjakauppias\nDavid valittelee haikeasti, että hänen yhtiötoverinsa Palissot on\nmaannut tahi tahtonut maata hänen vaimonsa; kirjakauppias Davidin\nvaimo valittelee haikeasti, että Palissot on uskotellut jokaiselle\nhalulliselle maanneensa hänet; olkoonpa nyt että Palissot on\nmaannut kirjakauppias Davidin vaimon tahi ei, jota seikkaa on\nvaikea varmaan tietää, koska vaimo on voinut kieltää totuuden\nja Palissot uskotella perättömiä -- oli miten oli, Palissot on\nesittänyt osansa, ja David vaimoineen on väärässä. Valitelkoon\nHelvétius[125] haikeasti, että Palissot esittää hänet näyttämöllä\nepärehellisenä miehenä, ollessaan hänelle vieläkin velkaa rahat,\njotka sai lainaksi huonon terveytensä hoidattamiseen ja hankkiakseen\nruokaa ja vaatteita; pitikö hänen odottaa muunlaista menettelyä\nmieheltä, joka on kaikenlaisen kataluuden tahraama, joka aikansa\nkuluksi panee ystävänsä luopumaan uskonnostaan,[126] joka anastaa\nyhtiötoveriensa omaisuutta, jossa ei ole rehellisyyttä, ei oikeuden\neikä muun tuntoa, -- joka onkii onnea keinoista välittämättä, joka\nlaskee yhtä monta roistontyötä kuin elonpäivääkin ja joka itse on\nesittänyt itsensä näyttämöllä[127] mitä vaarallisimmaksi konnaksi:\nhäpeämättömyys, jonka vertaista en usko olleen menneisyydessä\nenkä ilmaantuvan vastaisuudessa? Ei. Siis ei Palissot ole, vaan\nHelvétius on väärässä. Jos viedään maalaisnuorukainen Versaillesin\neläintarhaan, ja hän tuhmuudessaan saa päähänsä pistää kätensä\ntiikerin tahi pantterin häkin rautaristikon läpi ja häneltä jää\nkäsivarsi pedon kitaan, niin kuka on silloin tehnyt väärin? Kaikki\ntuo on kirjoitettuna tuohon sanattomaan sopimukseen; syyttäköön\nitseään, ken sitä ei tunne tahi sen unohtaa. Kuinka monta ihmistä,\njoita syytetään pahuudesta, kun pitäisi syyttää itseään typeryydestä,\nvoisinkaan puhdistaa syyttömiksi tuon yleispätevän ja pyhän\nsopimuksen nojalla? Niin, paksu kreivitär,[128] te teette väärin,\nkun keräätte ympärillenne niitä, joita teikäläisten kesken sanotaan\nmokomiksi, kun nuo mokomat teille tekevät tahi teettävät koiruuksia\nja saavat kunnialliset ihmiset suuttumaan teihin. Kunnialliset\nihmiset tekevät mitä heidän tuleekin tehdä, nuo mokomat niinikään,\nja te itse teette väärin, ottaessanne heidät seuraanne. Jos Bertin\neläisi kaikessa hiljaisuudessa rauhallisesti rakastajattarensa\nkanssa, jos he olisivat luonteittensa kunniallisuudella hankkineet\nkunniallisia tuttavia, jos heillä olisi ympärillään kyvykkäitä\nmiehiä, yhteiskunnassa hyveellisyydestään tunnettuja ihmisiä;\njos he olisivat varanneet pienelle valistuneelle ja valikoidulle\nseuralle huvikehetket, jotka he olisivat riistäneet tuolta\nsuloiselta ajanvietteeltään olla yhdessä, rakastaa toisiaan ja\nsanoa se toisilleen yksinäisyyden hiljaisuudessa, niin luuletteko,\nettä heistä olisi tehty pahoja tahi hyviäkään juttuja? Miten on\nheidän nyt käynyt? Ansion mukaan. He ovat saaneet rangaistuksen\najattelemattomuudestaan, ja juuri meidät oli kaitselmus jo aikojen\nalusta määrännyt rankaisemaan ansion mukaan nykyhetken Bertinejä; ja\nne meidän jälkeläisistämme, jotka ovat meidän kaltaisiamme, on se\nmäärännyt rankaisemaan tulevaisuuden Mesengejä[129] ja Bertinejä.\nMutta sillävälin kun me panemme täytäntöön sen oikeudenmukaiset\npäätökset typeryydestä, panette te, jotka kuvaatte meidät sellaisina\nkuin olemme, täytäntöön sen oikeudenmukaiset päätökset meistä. Mitä\nte ajattelisitte meistä, jos me häpeällisine tapoinemme vaatisimme,\nettä meidän tulee saada nauttia yleistä arvonantoa? Että me olemme\njärjettömiä. Entäs ne, jotka odottavat kunniallisia menettelytapoja\nsynnynnäisesti paheellisilta henkilöiltä, halpamaisilta ja alhaisilta\nluonteilta, ovatko ne järkeviä? Kaikki saa oikean palkkansa tässä\nmaailmassa. On olemassa kaksi yleistä syyttäjää: teidän ovellanne\ntoinen, joka rankaisee rikkomukset yhteiskuntaa vastaan; luonto on\ntoinen. Tämä jälkimmäinen tuomitsee kaikki paheet, jotka lailta\njäävät ottamatta huomioon. Jos antaudutte irstailemaan naisilla,\nniin saatte vesitaudin; jos juopottelette ja mässäilette, niin\nsaatte rintataudin; jos avaatte ovenne heittiöille ja elätte\nheidän parissaan, niin teidät kavalletaan, teistä lasketaan pilaa,\nteitä halveksitaan. Yksinkertaisinta on alistua myöntämään näiden\ntuomioiden oikeus ja kohtuus ja sanoa itselleen: Se on oikein,\nravistaa korviaan ja tehdä parannus, tahi jäädä entiselleen, mutta\nyllämainituilla ehdoilla.\n\nMinä. Te olette oikeassa.\n\nHän. Muuten, minä puolestani en tekaise ainoatakaan noista ilkeistä\njutuista. Tyydyn näyttelemään levittelijän osaa. Kertovat, että tässä\npari päivää sitten noin kello viiden aikaan aamulla kuului hirveätä\nhälinää; kaikki soittokellot kilisivät; kuului tukehtuvan ihmisen\nkatkonaisia ja kumeita huutoja: \"Auttakaa ... auttakaa ... minä\ntukehdun ... kuolen...!\" Nämä huudot kuuluivat isännän huoneesta.\nRiennetään sinne, hänen avukseen. Siellä meidän lihava neitisemme,\naivan järjiltään, mistään tietämättä ja mitään näkemättä, niinkuin\nsellaisella hetkellä on laita, kohottautui molempien käsiensä nojaan\nja pudotteli niin korkealta kuin saattoi asianomaisille paikoille\nparin kolmensadan naulan painoaan kaikella hurjan nautinnon antamalla\nnopeudella. Oli aika vaikea saada hänet siitä irti. Kuka peijakas\nkäskikään pienen vasaran asettua raskaan alasimen alle!\n\nMinä. Te olette ruokoton katupoika. Puhukaamme jostakin muusta!\nPakinamme alusta saakka on kielelläni pyörinyt eräs kysymys.\n\nHän. Miksi olette pidättänyt sitä siellä näin kauan?\n\nMinä. Olen pelännyt olevani liian utelias, jos sen tekisin.\n\nHän. Kaikkien paljastusten jälkeen, jotka olen teille tehnyt, en\ntiedä, mitä saattaisin teiltä salailla.\n\nMinä. Te ette kai ole epätietoinen siitä, kuinka arvostelen\nluonnettanne?\n\nHän. En suinkaan. Teidän silmissänne olen sangen viheliäinen, sangen\nhalveksittava olento; niin olen joskus omissanikin, mutta harvoin;\nuseammin kiitän paheistani onneani kuin moitin itseäni niistä; te\npysytte johdonmukaisemmin halveksivalla kannalla.\n\nMinä. Totta kyllä. Mutta miksi olette näyttänyt minulle koko\nriettautenne?\n\nHän. Ensiksikin, koska sen jo melkoiseksi osaksi tunsitte, ja sitten\nsiksi, että huomasin pikemmin edulliseksi kuin haitalliseksi ilmaista\nteille loputkin.\n\nMinä. Kuinka niin, jos saan kysyä?\n\nHän. Jos millään alalla, niin erittäinkin pahassa on tärkeätä\nolla suurenmoinen. Pientä petkuttajaa syljetään silmille, mutta\nsuurelta ei voi kieltää eräänlaista kunnioitusta; hänen rohkeutensa\nkummastuttaa, hänen kauheutensa pöyristyttää. Joka alalla pannaan\narvoa luonteen eheydelle.\n\nMinä. Mutta tuota suuriarvoista luonteen eheyttä, sitä teillä\nei vielä ole. Huomaan teidät silloin tällöin horjuvaksi\nperiaatteissanne; on epävarmaa, oletteko saanut pahuutenne luonnolta\nvai opettelemalla, ja oletteko opettelemalla kehittänyt itseänne niin\npitkälle kuin mahdollista on.\n\nHän. Sen myönnän, mutta parastani panen. Olenhan ollut siksi\nvaatimaton, että olen tunnustanut löytyvän täydellisempiä olentoja\nkuin minä olen. Olenhan puhunut teille Bouretista mitä hartaimman\nihailevasti. Bouret on mielestäni maailman ensimmäinen mies.\n\nMinä. Mutta heti Bouretin jälkeen tulette te?\n\nHän. En.\n\nMinä. Palissot sitten?\n\nHän. Niin, Palissot, mutta ei Palissot yksin.\n\nMinä. Kukas sitten voi olla ansiokas olemaan rinnan hänen kanssaan\ntoisella sijalla?\n\nHän. Avignonilainen uskonpetturi.\n\nMinä. En ole koskaan kuullut puhuttavan tuosta avignonilaisesta\nuskonpetturista, mutta se lienee aivan hämmästyttävä mies.\n\nHän. Niin onkin.\n\nMinä. Suurten henkilöiden historia on aina kiinnittänyt mieltäni.\n\nHän. Sen kyllä uskon. Tämä eli erään tuollaisen hyvän ja rehellisen\nAbrahamin jälkeläisen talossa, jollaisia uskovaisten isälle luvattiin\nlukuisia kuin taivaan tähdet.\n\nMinä. Juutalaisenko?\n\nHän. Salaisen juutalaisen. Hän oli ensin ovelasti osannut herättää\nsääliä, sitten saanut nauttia hyväntahtoisuutta ja vihdoin voittanut\nmitä täydellisimmän luottamuksen. Sellainenhan näette on aina asian\nmeno; me luotamme hyviin töihimme siinä määrin, että harvoin kätkemme\nsalaisuutemme siltä, jolle olemme tehneet oikein paljon hyvää; kuinka\nsilloin olisi mahdollista, ettei olisi kiittämättömiä ihmisiä, kun\nme johdatamme ihmisen kiusaukseen olla kiittämätön rankaisematta?\nTätä oikeata ajatusta meidän juutalaisemme ei tullut ajatelleeksi.\nHän ilmaisi siis uskonpetturille, ettei hän voinut hyvällä\nomallatunnolla syödä sianlihaa. Saattepa nähdä, miten kekseliäs mies\nosasi käyttää hyväkseen tätä tunnustusta. Kului muutamia kuukausia,\njoiden kestäessä uskonpetturimme oli kahta palvelusintoisempi kuin\nennen. Kun hän luuli saaneensa juutalaisemme palveluksillaan oikein\nliikutetuksi, oikein kiedotuksi, oikein vakuutetuksi siitä, ettei\nhänellä kaikissa Israelin heimoissa ollut parempaa ystävää...\nIhmetelkää tuon miehen varovaisuutta! Hän ei pidä kiirettä, hän\nantaa hedelmän kypsyä, ennenkuin ravistaa oksaa: liika into saattoi\najaa suunnitelman karille. Niinhän tavallisesti luonteen suuruus on\ntuloksena usean vastakkaisen ominaisuuden luonnollisesta tasapainosta.\n\nMinä. Noh! Jättäkäähän sikseen nuo mietelmänne ja jatkakaa\nkertomustanne.\n\nHän. Se ei käy laatuun. On päiviä, jolloin minun täytyy mietiskellä;\nse on tauti, jonka täytyy antaa mennä omaa menoaan. Mihin kohtaan nyt\njäinkään?\n\nMinä. Hartaaseen ystävyyteen, joka oli vakaantunut juutalaisen ja\nuskonpetturin kesken.\n\nHän. Niin, hedelmä oli siis kypsä... Mutta tehän ette kuuntele minua!\nMitä mietiskelette?\n\nMinä. Mietin teidän äänenne erilaisuutta. Se on milloin korkealla,\nmilloin matalalla.\n\nHän. Voiko paheellisen ihmisen ääni olla aina yhtäläinen?...\nEräänä iltana hän tulee hyvän ystävänsä luo pelästyneen näköisenä,\nänkytellen katkonaisia lauseita, kasvot kalman kalpeina, kaikki\njäsenet vavisten.\n\n-- Mikä teitä vaivaa?\n\n-- Me olemme hukassa!\n\n-- Hukassa? Kuinka niin?\n\n-- Hukassa, sanon minä, auttamattomasti.\n\n-- Selittäkää, mitä tarkoitatte.\n\n-- Malttakaahan hetkinen, että saan tointua pelästyksistäni.\n\n-- Niin, tointukaamme! -- sanoi juutalainen hänelle, sen sijaan että\nolisi sanonut: \"Sinä olet oikein pääveijari; en tiedä, mitä sinulla\non minulle ilmoitettavaa, mutta sinä olet oikea pääveijari; sinun\npelästyksesi on teeskenneltyä.\"\n\nMinä. Ja miksi olisi hänen pitänyt sanoa niin?\n\nHän. Siksi, että tämä oli vilpillinen ja oli mennyt yli kohtuuden\nrajojen, se on minusta selvää, älkääkä keskeyttäkö minua enää. \"Me\nolemme hukassa! ... hukassa! ... auttamattomasti!...\" Eivätkö nuo\ntoistuvat _hukassa!_ huudahdukset teistä tunnu teennäisiltä?...\n\"Joku petturi on antanut meidät ilmi pyhälle inkvisitionille, teidät\njuutalaisena, minut uskonpetturina, katalana uskonpetturina...\"\nKatsokaahan, kuinka tuo konna punastumatta käyttää mitä inhotuimpia\nsanoja. Tarvitaan enemmän rohkeutta kuin luullaan, mainitakseen\nitsensä oikealla nimellään. Te ette tiedä mitä se maksaa, ennenkuin\non niin pitkälle päässyt.\n\nMinä. Enpä tietenkään, mutta tuo katala uskonpetturi...\n\nHän. On vilpillinen, mutta se on hyvin ovelaa vilpillisyyttä.\nJuutalainen pelästyy, hän repii partaansa, hän kieriskelee\nmaassa, hän näkee poliisit ovensa edessä, näkee itsensä puettuna\nsan-benitoon[130] näkee auto-da-fé'nsa[131] valmiina. \"Ystäväni,\nhellä ystäväni, ainokainen ystäväni, mikä nyt neuvoksi?\" -- \"Mikä\nneuvoksi? Olla piileskelemättä, olla olevinaan täydellisesti\nlevollinen, käyttäytyä niinkuin tavallisesti. Tuon tuomioistuimen\noikeudenkäyntijärjestys on salainen, mutta hidas; täytyy käyttää\nhyväkseen siitä johtuvaa odotusaikaa myydäkseen kaikki. Minä\nlähden vuokraamaan tahi vuokrautan kolmannella henkilöllä\nlaivan, niin, kolmannella henkilöllä, se on parasta; talletamme\nsiihen omaisuutenne, sillä juuri teidän omaisuuteenne he ennen\nkaikkea tahtovat päästä käsiksi, ja me lähdemme, te ja minä,\netsimään toisen taivaan alta vapautta palvella Jumalaamme ja\nnoudattaa hyvässä turvassa Abrahamin ja omantuntomme lakia.\nSiinä vaaranalaisessa tilassa, jossa olemme, on pääasia ettemme\nmenettele varomattomasti...\" Sanottu ja tehty. Laiva vuokrataan\nja varustetaan elintarpeilla ja miehistöllä; juutalaisen omaisuus\non laivassa; huomenna päivän koittaessa he lähtevät purjehtimaan;\niloisesti voivat he syödä illallista ja rauhassa nukkua; huomenna\nhe pääsevät vainoojiaan pakoon. Yöllä uskonpetturi nousee, sieppaa\njuutalaiselta hänen salkkunsa, hänen rahapussinsa ja jalokivensä ja\nlähtee. Ja te luulette, että siinä kaikki? No, erehdytte. Kun minulle\nkerrottiin tämä juttu, niin arvasin sen, minkä nyt olen jättänyt\nteille sanomatta, koetellakseni älynne terävyyttä. Oikein olette\ntehnyt pysyessänne rehellisenä miehenä; teistä ei olisi tullut kelpo\nveijaria. Tähän saakka tuo uskonpetturi on ollut vain pikkuveijari,\nhän on halveksittava roisto, jonka kaltainen ei kukaan tahtoisi\nolla. Suurenmoista hänen häijyydessään oli se, että hän itse oli\nantanut ilmi hyvän ystävänsä israelilaisen, johon pyhä inkvisitioni\nkävi käsiksi hänen herätessään ja josta muutaman päivän kuluttua\nlaitettiin aimo ilotulitus. Ja siten uskonpetturi pääsi Vapahtajamme\nristiinnaulitsijain kirotun jälkeläisen rikkauksien riidattomaksi\nomistajaksi.\n\nMinä. En tiedä, kumpiko minua enemmän kauhistuttaa, uskonpetturinne\nkonnuusko, vai se äänensävy, jolla te siitä puhutte.\n\nHän. Sitähän teille jo sanoin: teon kauheus kohottaa teidät\nylenkatsetta ylemmäksi, ja siinä syy minun suorapuheisuuteeni.\nTahdoin, että oivaltaisitte, millainen mestari olin taiteessani,\ntahdoin pakottaa teidät tunnustamaan, että ainakin olen omaperäinen\nhalpamaisuudessani, tahdoin teidän käsityksessänne saada sijani\nsuurten heittiöiden tasolla ja sitten huudahtaa: _Vivat Mascarillus,\nturbum imperator!_ No, hei! herra filosofi, kuorona: _Vivat\nMascarillus, turbum imperator!_[132]\n\n(Ja sitten hän rupesi esittämään peräti omituista fuugantapaista\nlaulua. Sävel oli milloin vakava ja kerrassaan juhlallinen, milloin\nkepeä ja ilakoiva; toisin hetkin hän jäljitteli bassoa, toisin taas\njotakin ylempää ääntä; käsivarsillaan ja kaulaansa kurottamalla hän\nosoitti minulle pitennettyjen sävelten paikat, ja esitti, sävelsi\nitselleen ylistyslaulun, josta näkyi, että hän oli parempi hyvän\nmusiikin kuin hyvien tapojen tuntija. Minä taas en tiennyt, pitikö\nminun jäädä paikoilleni vai lähteä tieheni, nauraa vai suuttua.\nJäin paikoilleni, aikoen siirtää keskustelun muulle alalle,\nkarkoittaakseni mielestäni kauhun, joka sen täytti. Minulle alkoi\nkäydä sietämättömäksi miehen läsnäolo, joka pohti kauheata tekoa,\ninhoittavaa konnantyötä niinkuin maalaustaiteen tahi runouden tuntija\ntarkastelee hienon taideteoksen kauneuksia, tahi niinkuin moralisti\ntahi historioitsija huomauttaa ja tehostaa jonkin sankariteon\nyksityiskohtia. Vastoin tahtoani kävin synkän näköiseksi; hän huomasi\nsen ja sanoi minulle:)\n\nMikä teitä vaivaa? Voitteko pahoin?\n\nMinä. Hiukan, mutta kyllä se menee ohi.\n\nHän. Te näytätte huolestuneelta, niinkuin mies, jota vaivaa jokin\nahdistava ajatus.\n\nMinä. Niin onkin asia...\n\n(Oltuamme kumpikin vaiti hetkisen, jonka kuluessa hän käveli\nedestakaisin vihellellen ja laulellen, sanoin hänelle, johtaakseni\nhänen ajatuksensa jälleen hänen taiteellisiin lahjoihinsa:) Mitä te\nnykyään hommaatte?\n\nHän. En mitään.\n\nMinä. Sellainen on hyvin väsyttävää.\n\nHän. Olin jo ennestään kyllin tuhma; olen nyt ollut kuuntelemassa\ntuota Duni'n[133] ja muiden nuorten säveltäjäimme musiikkia, ja se\ntyperrytti minut aivan kokonaan.\n\nMinä. Hyväksyttekö siis tuon suunnan?\n\nHän. Se on tietty.\n\nMinä. Ja ovatko nuo uudet laulut mielestänne kauniita?\n\nHän. Kauniita? Jumaliste, sen takaan! Mikä mainio lausutus niissä\nvallitsee, mikä tosi tunne, mikä ilmeikkyys!\n\nMinä. Kaikella mukailevalla taiteella on esikuvansa luonnossa. Mikä\non säveltaiteilijan esikuva hänen luodessaan laulua?\n\nHän. Miksette ota asiaa korkeammalta kannalta? Mitä on laulu?\n\nMinä. Tunnustan teille, että tämä kysymys on minulle ylivoimainen.\nSellaisiahan me kaikki olemme: meillä on muistissamme vain sanoja,\njotka luulemme ymmärtävämme, sentähden että usein niitä käytämme ja\noikeinkin sovellutamme; meillä on tajunnassamme vain epätäsmällisiä\nkäsitteitä. Kun lausun sanan _laulu_, niin minulla ei ole selvempää\nkäsitettä kuin teillä ja useimmilla kaltaisillanne, kun he sanovat:\n_maine, moite, kunnia, pahe, hyve, häveliäisyys, säädyllisyys, häpeä,\nnaurettavuus_.\n\nHän. Laulu on taiteen keksimään tahi, jos niin tahdotte, luonnon\nneuvomaan asteikkoon kuuluvilla, joko ihmisäänen tahi soittimen\nmuodostamilla sävelillä aikaansaatu luonnon tahi intohimon äänien\njäljitelmä; ja näettehän, että jos muutettaisiin tässä määritelmässä\nmuutettavat kohdat, se soveltuisi täsmälleen myös maalaus-, puhe-,\nveisto- ja runoustaiteeseen. Siirtyäksemme nyt kysymykseenne: mikä\non säveltaiteilijan tahi laulun esikuva? -- se on sanonta, jos\nesikuva on elollinen ja ajatteleva, se on itse ääni, jos esikuva\non eloton. Tulee katsoa sanontaa ikäänkuin viivaksi ja laulua\nikäänkuin toiseksi viivaksi, joka kiemurtelisi edellisen päällä.\nKuta voimakkaampi ja todempi tuo sanonta -- laulun malli -- on, sitä\nuseammassa pisteessä siihen sopeutuva laulu sen leikkaa; kuta todempi\nlaulu on, sitä kauniimpi se on, ja sen ovat nuoret säveltäjämme\nsangen hyvin oivaltaneet. Kun kuulee aarian: _Olen köyhä raukka\nvainen_,[134] niin luulee kuulevansa saiturin valituksen; jos hän\nei laulaisi, vaan puhuisi, niin käyttäisi hän samoja äänen säveliä\nuskoessaan maan huostaan kultansa ja sanoessaan sille: _Oi maa,\nsinä aarteeni saat!_[135] Ja tuo pikku tyttö, joka tuntee sydämensä\npamppailevan, joka punastuu, käy levottomaksi ja rukoilee armollista\nherraa päästämään hänet, puhuisiko hän toisin? Näissä teoksissa\nesiintyy kaikenlaisia luonteita, äärettömän monenlaista sanontaa;\nse on suurenmoista, vakuutan teille. Menkää, menkää kuulemaan tuota\nkappaletta[136], jossa nuori mies kuolemansa tunnossa huudahtaa:\n_Jo raukee sydämein!_ Kuunnelkaa laulua, kuunnelkaa orkesteria,\nja sanokaa minulle sitten, mitä eroa on kuolevan todellisten\näänenvivahdusten ja tämän laulun sävelasun välillä; saatte nähdä,\neikö sävelen viiva satu täydelleen yhteen sanonnan viivan kanssa.\nEn puhu teille rytmistä, joka on vielä yksi laulun edellytyksiä;\ntyydyn puhumaan sisällyksen ilmaisutavasta; eikä mikään ole niin\nilmeisesti totta kuin seuraavat sanat, jotka olen jossakin lukenut:\n_Musices seminarium accentus_,[137] rytmi on melodian taimitarha.\nPäättäkää siitä, kuinka vaikeata ja kuinka tärkeätä on osata hyvin\nsäveltää resitatiivi. Ei ole sitä kaunista säveltä, josta ei voisi\ntehdä kaunista resitatiivia, eikä sitä kaunista resitatiivia, josta\ntaitava mies ei osaisi tehdä kaunista säveltä. En tahtoisi väittää,\nettä se, joka esittää hyvin resitatiivin, myöskin laulaa hyvin, mutta\nkummastelisin, jos se, joka laulaa hyvin, ei osaisi hyvin esittää\nresitatiivia. Ja uskokaa kaikki mitä tässä teille sanon, sillä se on\ntotta.\n\nMinä. Tahtoisin varsin mielelläni uskoa teitä, ellei erästä pientä\nvaikeutta olisi minua estämässä.\n\nHän. Ja se pieni vaikeus...?\n\nMinä. Se on siinä, että jos tuo musiikki on ylevää, niin täytyy\njumalaisen Lulli'n, Campran,[138] Destouchesin,[139] Mouretin[140] ja\nvieläpä -- meidän kesken sanoen -- rakkaan setännekin musiikin olla\nhiukan matalaa.\n\nHän (lähestyen korvaani). En tahtoisi, että kuullaan, mitä sanon,\nsillä täällä on paljon ihmisiä, jotka tuntevat minut. Niinhän se\nonkin. Eipä sillä, että välittäisin rakkaasta sedästä, -- olkoon\nnyt menneeksi tuo teidän \"rakas\" -- hän on kova kuin kivi; vaikka\nhän näkisi kieleni venyvän janosta kyynärän pituiseksi, niin hän\nei antaisi minulle lasillista vettä; mutta turhaan hän kirjoittaa\noktaaveissa ja septimeissä: _ho, ho_; hi, hi; ty, ty; tytytytyy,\nsaakelinmoista meteliä pitäen; ne, jotka alkavat ymmärtää asian\neivätkä enää pidä kissannaukujaisia musiikkina, eivät ikinä mokomaan\ntyydy. Pitäisi poliisiasetuksella kieltää jokaista, arvoon ja\nsäätyyn katsomatta, esityttämästä Pergolesi'n[141] _Stabat'ia_. Tuo\n_Stabat_, se pitäisi poltattaa pyövelillä. Toden totta, nuo kirotut\n_bouffon'it_[142] ovat _Palvelijatar-valtijattarellaan_[143] ja\n_Tracollo'llaan_[144] antaneet meille aika potkun peräpuoleen. Ennen\naikaan teoksia sellaisia kuin _Tankred, Isse, Hienosteleva Eurooppa,\nIntia, Kastor, Lyyrilliset lahjat_[145] esitettiin neljä, viisi,\nkuusi kuukautta yhteen menoon; _Armidan_[146] esityksistä ei tahtonut\nloppua tullakaan. Nyt kaikki tuollaiset menevät nurin päällekkäin\nkuin korttisotamiehet. Ja siksipä Rebel ja Francoeur[147] syytävätkin\ntulta ja tulikiveä. He sanovat, että kaikki on hukassa, että he ovat\nperikadon partaalla, ja että, jos vielä kauemmin suvaitaan tuota\nlaulavaa markkina-roskajoukkoa,[148] kansallinen musiikki menee päin\nhiiteen, ja umpikujan[149] Kuninkaallinen Akatemia saa sulkea ovensa.\nSiinä on kyllä jotakin perää. Noilla vanhoilla juropäillä, jotka jo\nkolme-, neljäkymmentä vuotta ovat kokoontuneet sinne joka perjantai,\nei ole enää hauskaa, niinkuin ennen vanhaan; heidän on ikävä olla ja\nhe haukottelevat, tietämättä oikein miksi; he kysyvät sitä itseltään,\neivätkä osaa vastata. Mikseivät kysy minulta? Duni'n ennustus käy\ntoteen, ja jos asiat menevät nykyistä menoaan, niin panenpa pääni\npantiksi, että neljän viiden vuoden kuluttua siitä kun _Malliinsa\nrakastunut maalari_[150] sävellettiin, ei ole enää ristin sielua\njälellä tuossa kuulussa umpikujassa. Nuo kelpo ihmiset, he ovat\nhyljänneet omat symfoniansa, soitellakseen italialaisia symfonioja.\nHe ovat luulleet voivansa totuttaa korvansa näihin jälkimmäisiin,\nhaittaamatta laulumusiikkiansa, ikäänkuin symfonia ei olisi\nlaululle -- lukuunottamatta pientä, soittimen sävelalan ja sormien\nliikkuvaisuuden aiheuttamaa vallattomuutta -- samaa mitä laulu\non todelliselle sanonnalle, ikäänkuin viulu ei matkisi laulajaa,\njosta taasen kerran, kun vaikea astuu kauniin sijalle, tulee\nviulun matkija. Ensimmäinen, joka soitti Locatelli'n sävellyksiä,\noli uuden musiikin apostoli. Johan nyt! Älkäähän joutavia! Meitä\ntotutetaan mukailemaan intohimon ääntä tahi luonnon ilmiöitä\nlaululla ja äänellä, soittimella, sillä siinä on musiikin esitysaihe\nkaikessa laajuudessaan; säilyyköhän meissä silloin mielenkiinto\nlentokohtauksiin, raketteihin, juhlakomeuksiin, riemusaattoihin,\nvoittoihin? Tokkohan siitä mitään tulee? He ovat luulotelleet, että\nitkisivät tahi nauraisivat katsellessaan murhe- tahi huvinäytelmän\nkohtauksia sävelasuun puettuina, että heidän korviinsa kaiuteltaisiin\nraivon, vihan, mustasukkaisuuden säveliä, rakkauden väärentämättömiä\nvalituksia, italialaisen tahi ranskalaisen teatterin ivaa ja\nleikinlaskua, ja että he sittenkin edelleenkin voisivat ihailla\n_Ragonde'a_[151] tahi _Platée'ta_[152] (hui, hai, kylläpä kai!). He\novat luulotelleet, että vaikka he alituisesti saivat kokea, kuinka\nhelposti, notkeasti ja pehmeästi italiankielen sointuisuus, sen\nprosodia, ellipsit ja inversionit taipuvat laulun taiteellisuuteen,\nliikkuvaisuuteen, ilmeikkyyteen, käänteisiin ja rytmilliseen arvoon,\nhe eivät sittenkään huomaisi, kuinka raskasta, soinnutonta, kankeata,\nkömpelöä, pedanttimaista ja yksitoikkoista heidän oma kielensä on.\nNiinpä niin, he ovat uskotelleet itselleen, että kun he ensin ovat\nkyynelin yhtyneet poikansa kuolemaa surevan äidin itkuun, tahi kun\nmurhaa vaativan tyrannin käsky on heitä pöyristyttänyt, heihin\nsitten ei vaikuttaisi ikävystyttävästi heidän taikanäytelmänsä,\nheidän mauton mytologiansa, heidän äitelät pikku madrigalinsa,\njotka todistavat yhtä paljon runoilijan huonoa aistia kuin siihen\ntyytyvän taiteen viheliäisyyttä. Nuo hyvät ihmiset! Niin ei ole, eikä\nvoi olla laita. Todella, hyvällä ja kauniilla on oikeutensa; niitä\nvastustellaan, mutta lopulta niitä ihaillaan; mikä ei ole niitten\nleimalla merkittyä, sitä ihaillaan jonkin aikaa, mutta lopulta\nsille haukotellaan. Haukotelkaa siis, hyvät herrat, haukotelkaa\nmielin määrin, älkää kursailko! Verkalleen lähestyy luonnon ja minun\nkolminaisuuteni valtakunta, kolminaisuuteni, jota helvetin portit\neivät ikänä voi voittaa: tosi, joka on isä, ja joka synnyttää hyvän,\njoka on poika, josta käy ulos kaunis, joka on pyhä henki. Vieras\njumala asettuu vaatimattomasti alttarille maan epäjumalan rinnalle;\nvähitellen se siinä lujittaa asemansa; eräänä kauniina päivänä se\ntyöntää kyynärpäällään toveriansa, ja roiskis! epäjumala makaa\nmaassa. Juuri siten kerrotaan jesuiittien juurruttaneen kristinuskon\nKiinaan ja Intiaan, ja sanokoot nämä jansenistit mitä tahansa, tuo\npoliittinen menetelmä, joka saavuttaa päämaalinsa melutta, verta\nvuodattamatta, marttyyreitta, repimättä hiustukkoakaan kenenkään\npäästä, on minusta paras.\n\nMinä. Melkein kaikessa, mitä nyt olette sanonut, on järkeä.\n\nHän. Järkeä! Sitä parempi! Vieköön minut hitto, jos sitä tavoittelen.\nSe menee mihin suuntaan sitä työntää. Olen kuin umpikujan\nsoittoniekat, kun setäni ensin esiintyi. Jos osaan oikeaan, niin hyvä\non. Puhuuhan sydenpolttajan renkikin aina ammatistaan paremmin kuin\nkokonainen akatemia ja kaikki maailman Duhamelit.[153]\n\n\n(Ja sitten alkaa hän kävellä edes takaisin, hyräillen kurkustaan\nmuutamia aarioita oopperoista _Narrien saari, Malliinsa rakastunut\nmaalari, Hevosenkengittäjä, Anojatar_, ja silloin tällöin hän\nhuudahti, kohottaen kätensä ja katseensa taivasta kohti:) Onko\ntuo kaunista? Herran tähden! Onko tuo kaunista? Kuinka saattaa\nkukaan, jolla on pari korvia päässä, tehdä moisen kysymyksen? Hän\nalkoi haltioitua ja laulaa aivan hiljaa, hän korotti ääntään kuta\nenemmän hän kiihtyi; tulivat sitten lisäksi eleet, kasvojen irveet\nja ruumiin väännähdykset, ja minä sanoin itsekseni: \"Kas niin, nyt\nhän kohta on suunniltaan, ja jokin uusi kohtaus on tulossa.\" Ja\naivan oikein; hän puhkeaa äkkiä ääneen laulamaan: \"_Olen onneton\nraukka vainen... Teidän armonne, antakaa mun mennä... Oi maa, sinä\naarteeni saat, se talleta, -- henkeni, mun elämäin! Oi maa!... Kas\ntässä pikku ystäväin, kas tässä ystäväin! Aspettar si non venire...\nA Zerbina penserete ... sempre in contrasti con te sista_\"...[154]\nHän kasasi ja sekoitti yhteen kolmisenkymmentä aariaa, italialaisia,\nranskalaisia, traagillisia, koomillisia, kaikenluonteisia. Milloin\nhän matalalla bassoäänellä laskeutui aina manalaan asti, milloin taas\nkiristäen kurkkuaan ja matkien falsettiääntä halkoi vihlovan kimeillä\nsävelillä yläilmoja, jäljitellen käynnillään, ryhdillään, eleillään\nerilaisia laulavia henkilöitä, vuoroin raivostuen, lauhtuen, käskevän\nnäköisenä, ivallisesti nauraen. Tässä hän on nuori tyttö, joka itkee,\nja hän esittää kaikki sen keimailut; tuolla hän on pappi, kuningas,\ntyranni; hän uhkaa, käskee, kiivastuu; hän on orja, hän tottelee,\nrauhoittuu, on suruissaan, valittaa, nauraa; ei koskaan hän hairahdu\npoikkeamaan oikeasta äänestä, tahdista, sanojen ajatuksesta tahi\nsävelen luonteensävystä. Kaikki shakinpelaajat olivat lähteneet\npelilautojensa äärestä ja kokoontuneet hänen ympärilleen; kahvilan\nikkunain ääret olivat täynnä ohikulkijoita, jotka olivat pysähtyneet\nmelun kuullessaan. Katto oli repeämäisillään naurunremahduksista.\nHän ei huomaa mitään, hän jatkaa mielenhoureen valtaamana,\nhurmiotilassa, joka on niin lähellä mielenvikaa, ettei ole varmaa,\ntointuuko hän siitä, eikö täydy heittää häntä ajurin rattaille ja\nviedä suoraan hulluinhuoneeseen, hänen laulaessaan jotakin palasta\nJomelli'n[155] valituslauluista. Hän toisti uskomattoman tarkoin,\nsattuvasti ja hartaasti jokaisen kappaleen kauneimmat kohdat; tuon\nkauniin obligaatti-resitatiivin, jossa profeetta kuvailee Jerusalemin\nhävitystä, hän esitti vuodattaen kyyneltulvan, joka sai aikaan, ettei\nyksikään silmä jäänyt kuivaksi. Siitä ei puuttunut mitään, ei laulun\nhienoa taiteellisuutta, ei tunteen voimaa eikä tuskaa. Hän korosti\nerityisesti ne kohdat, joissa säveltäjä varsinkin oli osoittautunut\nsuureksi mestariksi. Jos hän joskus heitti kesken lauluosan, ryhtyi\nhän esittämään soitinten osaa, jonka hän taas äkkiä jätti, palaten\nlauluääneen, kietoen osat toisiinsa siten, että kokonaisuuden\nliitokset ja yhteys pysyivät ehjinä, tenhoten mielemme ja pitäen\nsen yhäti kiinni omituisimmassa tilassa mitä koskaan olen kokenut.\nIhailinko häntä? Ihailin kyllä. Säälinkö häntä? Säälin kyllä. Mutta\njotakin vähän naurettavaa oli sulautunut näihin tunteisiin, ja se\nsamensi niiden puhtauden.\n\nMutta olisittepa purskahtaneet nauramaan, nähdessänne miten hän\njäljitteli eri soittimia. Posket pöhöllään ja pullollaan hän\nesitti rämeällä ja tummalla äänellä torvia ja fagotteja; ooboeta\nvarten hän käytti räikeää ja nenäsointuista ääntä; kielisoittimia\nvarten, joiden säveliä hän pyrki niin lähelle kuin mahdollista, hän\nkiidätti ääntään uskomattoman nopeasti ylös ja alas; viheltämällä\nhän matki piccolohuiluja, kuhertelemalla poikittaishuiluja, huutaen,\nlaulaen, rimpuillen kuin vimmattu, yksin näytellen tanssijoita,\ntanssijattaria, laulajia, laulajattaria, kokonaista orkesteriä,\nkokonaista oopperateatteria, ja jakautuen pariinkymmeneen\neri tehtävään, juosten, pysähtyen riivatun näköisenä, silmät\nsäkenöiden, vaahdossa suin. Oli näännyttävän kuuma, ja hiki, jota\nvuoti pitkin hänen otsansa ryppyjä ja poskiaan, sekaantui hänen\ntukkansa hiusjauheeseen, valui virtanaan ja piirsi juovia nutun\nrintapielille. Mitä kaikkea näinkään hänen tekevän! Hän itki, hän\nnauroi, hän huokaili, hän loi ympärilleen helliä tahi levollisia\ntahi raivostuneita katseita; hän oli tuskasta pyörtyvä nainen,\nhän oli kokonaan epätoivonsa valtaan vaipunut onneton; maasta\nkohoava temppeli; hän kuvasi lintuja, jotka vaikenevat auringon\nlaskiessa, vesiä, jotka joko solisevat yksinäisessä ja vehmaassa\npaikassa tahi syöksyvät tulvavirtana ylhäältä vuorilta, rajuilmaa,\nmyrskyä, hukkuvien valituksia yhtyneinä tuulen vinkumiseen ja\nukkosen jyrinään, yötä ja sen pimeyttä, siimestä ja hiljaisuutta,\nsillä hiljaisuuttakin saattaa kuvata sävelillä. Hän oli kokonaan\nsuunniltansa.\n**\n(Nääntyneenä väsymyksestä, niinkuin sikeästä unesta tahi pitkällisestä\nhajamielisyydestä heräävä mies, hän jäi liikkumattomaksi,\ntypertyneenä, ällistyneenä; hän katsahteli ympärilleen kuin\neksynyt, joka koettaa tuntea paikan, missä on; hän odotti voimiensa\npalaamista ja tointumistaan; hän pyyhki koneellisesti otsaansa. Kuten\nhenkilö, joka herätessään näkisi vuoteensa ympärillä suuren joukon\nihmisiä ja olisi kokonaan unohtanut tahi täydellisesti tiedoton\nsiitä, mitä on tehnyt, hän huudahtaa aluksi:) No, hyvät herrat,\nmitä on tapahtunut?... Miksi nauratte? Miksi hämmästelette? Mitä\nnyt?... (Sitten hän lisäsi:) Kas sitä sopii sanoa musiikiksi ja\nmusiikkitaiteilijaksi! Silti, hyvät herrat, ei pidä halveksia eräitä\nLulli'n aarioita. Sävellettäköön paremmin tuo kohtaus: _Minä aamua\nvuotan_...[156] muuttamatta sanoja; koettakoon ken hyvänsä. Ei sovi\nhalveksia eräitä Campran kappaleita, setäni viulusävelmiä, hänen\ngavottejaan, hänen sotilas-, pappi-, uhrisaattomarssejaan: _Valjut\nsoihdut, syttä synkempi yö... Sa unohdus jumala Tartaron_...[157]\n(Tässä hän paisutti ääntään, tuki voimakkaasti sen säveliä;\nnaapurit asettuivat ikkunoihin kuuntelemaan, me pistimme sormet\nkorviimme. Hän jatkoi:) Tässä tarvitaan, näettekös, keuhkoja,\nsuurta ääntä, runsaasti ilmaa. Mutta ennen pitkää on Maarian\ntaivaaseenastumisjuhla, paasto ja loppiainen ovat menneet. He eivät\nvielä tiedä, mitä pitää säveltää, eivätkä siis myöskään, mikä sopii\nmusiikkitaiteilijalle. Lyyrillinen runous ei vielä ole syntynyt;\nmutta he pääsevät siihen kuuntelemalla ahkerasti Pergolesi'a,\nSaksilaista,[158] Terradegliasia,[159] Traettaa[160] ynnä muita;\nlukemalla ahkerasti Metastasiota[161] täytyy heidän päästä siihen.\n\nMinä. Mitä! Eivätkö Quinault, Lamotte ja Fontenelle[162] ole siinä\nosanneet mitään saada aikaan?\n\nHän. Eivät mitään uudelle tyylille kelvollista. Heidän herttaisissa\nrunoissaan ei kaikkiaan ole kuutta peräkkäistä säettä, jotka voisi\nsäveltää. Ne ovat älykkäitä ajatelmia, kepeitä, helliä ja hienoja\nmadrigaaleja. Mutta huomataksenne, ettei niistä ole mitään apua\nmeidän taiteellemme, joka on intohimoisinta kaikista, Demostheneenkin\ntaide mukaan luettuna, lausuttakaa itsellenne noita runoja; ne\ntuntuvat teistä kylmiltä, raukeilta, yksitoikkoisilta, sillä niissä\nei ole mitään, mikä voisi olla esikuvana laululle. Yhtä kernaasti\nottaisin säveltääkseni La Rochefoucauldin[163] _Maksimit_ tahi\nPascalin[164] _Mietteet_. Intohimon eläimellisen huudon tulee määrätä\nse viiva, joka meille soveltuu; sen ilmausten tulee ahtautua taajaan\nkoolle, lauseen tulee olla lyhyt, sen ajatuksen katkonainen, häilyvä;\nsäveltäjän tulee voida vapaasti käyttää sitä kokonaisuudessaan ja\njokaista sen osaa, jättää siitä pois sana tahi toistaa se, lisätä\nsiihen sellainen, jota hän kaipaa, muovailla ja käännellä sitä kuin\npolyyppia, turmelematta sitä; kaikki tämä tekee lyyrillisen runouden\nranskankielessä paljon vaikeammaksi kuin käännettyjä sanajärjestyksiä\nsallivissa kielissä, jotka itsestään tarjoavat kaikki nämä edut...\n_Barbare, cruel, plonge ton poignard dans mon sein; me voilà prête\nà recevoir le coup fatal; frappe, ose... Ah! je languis, ja\nmeurs ... un feu secret s'allume dans mes sens. Cruel Amour, que\nveux-tu de moi?... Laisse-moi la douce paix dont j'ai joui ... rends-moi\nla raison..._[165] Intohimojen tulee olla voimakkaita, säveltäjän ja\nlyyrillisen runoilijan tunneherkkyyden tulee olla äärimmäistä. Aaria\non melkein aina kohtauksen loppuna. Me tarvitsemme huudahduksia,\ninterjektioneja, katkaisuja, keskeytyksiä, myöntöjä, kieltoja; me\nkutsumme, rukoilemme, huudamme, huokailemme, itkemme ja nauramme\ntäydestä sydämestämme. Ei mitään sukkeluuksia, ei kompasanoja,\nei tuollaisia hienoja ajatuksia; sellaiset ovat liian kaukana\nyksinkertaisesta luonnosta. Älkääkä luulko, että teatterinäyttelijäin\nnäytteleminen ja heidän lausuntansa voi olla meille esikuvana.\nHyi hitto! Me tarvitsemme tarmokkaampaa, vähemmin teennäistä,\ntodellisuustuntuisempaa; yksinkertaiset puhelut, intohimon tavalliset\näänet ovat meille sitä välttämättömämpiä, kuta yksitoikkoisempaa\nkieli on, kuta enemmän siltä puuttuu voimakohtia; eläimen tahi\nintohimoisen ihmisen huuto antaa heidän kielelleen sellaisia.\n\n(Hänen näin haastellessaan minulle oli meitä ympäröivä väkijoukko\nvetäytynyt pois, se kun ei kuullut mitään tahi välitti vähän siitä\nmitä hän sanoi, sillä yleensä lapsi kuten mieskin ja mies kuten\nlapsikin mieluummin hakee huvia kuin kartuttaa tietojaan; kukin\noli pelinsä ääressä, ja me olimme jääneet kahdenkesken nurkkaamme.\nIstuen penkillä, pää nojaten seinää vasten, käsivarret riippuen\nhervottomina, silmät puoliummessa, hän sanoi minulle:) En tiedä mikä\nminun on; kun tulin tänne, olin reipas ja pirteä, nyt olen kuin\nruhjottu, murtunut, niinkuin olisin kävellyt kymmenen penikulmaa; se\ntuli yhtäkkiä.\n\nMinä. Tahdotteko jotakin virvoketta?\n\nHän. Kernaasti. Kurkkuni tuntuu käheältä, voimani ovat lopussa ja\nrintaani vähän kivistää. Sellaista sattuu minulle melkein joka päivä,\nenkä tiedä miksi.\n\nMinä. Mitä haluatte nauttia?\n\nHän. Mitä vain suvaitsette; en ole vaativainen; puute on opettanut\nminut tyytymään mihin tahansa.\n\n(Meille tuotiin olutta, limonaatia; hän täyttää suuren lasin ja\ntyhjentää sen pari kolme kertaa; sitten, niinkuin ainakin virkistynyt\nihminen, hän rykäisee kovasti, ryhdistäiksen ja jatkaa:)\n\nMutta eikö teistä, herra filosofi, ole perin outoa ja kummaa, että\nmuukalainen, italialainen, tuollainen Duni, tulee opettamaan meitä\nantamaan pontta musiikillemme ja taivuttamaan laulumme kaikkiin\nrytmi- ja tahtilajeihin, kaikkiin sävelväleihin, kaikenlaiseen\nlausutukseen, loukkaamatta runousoppimme vaatimuksia? Eihän\nse kumminkaan ollut mitään ylivoimaisen vaikeata. Ken tahansa\noli kuunnellut kerjäläistä, joka pyysi häneltä almua kadulla,\nvihanpuuskan valtaamaa miestä, mustasukkaista ja vimmattua\nnaista, epätoivoista rakastajaa, imartelijaa, niin, imartelijaa,\njoka pehmentää puheensa sävyä, laususkellen verkalleen tavujansa\nmesimakealla äänellä, -- sanalla sanoen mitä hyvänsä intohimoa,\njoka voimallaan ansaitsee olla säveltäjän kuvattavana, sen olisi\npitänyt huomata kaksi seikkaa: ensiksikin, että pitkillä tahi\nlyhyillä tavuilla ei ole mitään määrättyä kestoa, ei edes määrättyä\nkestojensa välistä suhdetta; että intohimo pitelee prosodiaa\nmelkein mielivaltaisesti, että se astuu mitä suurimmat sävelvälit,\nja että ihminen, joka tuimimmassa tuskassaan huudahtaa: _Voi minua\nonnetonta!_ nostaa huudahdustavun kaikkein korkeimpaan ja kimeimpään\nsäveleeseen ja laskee toiset römeimpään ja matalimpaan, harpaten\noktaavin tahi vielä suuremmankin sävelvälin ja antaen kullekin\nintohimolle sen keston, mikä sävelen luonteenpiirteelle soveltuu,\nloukkaamatta korvaa, pitkän tahi lyhyen tavun pysymättä yhtä pitkänä\ntahi lyhyenä kuin levollisessa puheessa. Minkä matkan olemmekaan\nkulkeneet niistä ajoista lukien, jolloin Armide oopperan välikohta,\ntuo: _Renaudin voittaja, jos ken se voi olla_ ja tuo aaria:\n_Totelkaamme harkkimatta_ oopperasta _Loistoisa Intia_ mainittiin\nmusikaalisen lausutuksen ihmesaavutuksina! Nykyään nuo ihmeet panevat\nminut kohauttamaan säälivästi olkapäitäni, jos taide menee tätä\nvauhtia eteenpäin, niin en tiedä mihin se lopulta päätyy. Sillävälin,\nottakaamme kulaus!\n\n(Hän otti niitä pari kolme, tietämättä mitä teki. Hän olisi\njuonut itsensä hukuksiin, niinkuin hän oli uuvuttanut itsensä,\nhuomaamattansa, jollen olisi siirtänyt syrjään pulloa, jota hän\nhajamielisenä etsiskeli. Silloin sanoin hänelle:)\n\nMinä. Miten on mahdollista, että te, jolla säveltaiteen kauneuksiin\nnähden on niin hieno vaisto, niin herkkä tunto, olette niin sokea\nsiveellisessä suhteessa, niin kylmä hyveen viehätyksille?\n\nHän. Se tulee siitä, että jälkimäisiä varten ilmeisesti on olemassa\naistin, joka minulta puuttuu, hermo, jota minulle ei ole annettu,\nhöllällään riippuva kieli, jota on turha näpätä ja joka ei väräjä;\ntahi kenties siitä, että aina olen elänyt hyvien säveltaiteilijain ja\npahojen ihmisten parissa, joten korvani on kehittynyt hyvin hienoksi,\nmutta sydämeni tullut kuuroksi. Ja sitten kai siinä oli jotakin\nsukuvikaa. Isäni veri ja setäni veri on samaa verta. Minun vereni on\nsamaa kuin isäni veri. Isänveren alkuhiukkanen oli kova ja tylsä, ja\ntuo kirottu alkuhiukkanen on tehnyt kaiken muun itsensä kaltaiseksi.\n\nMinä. Rakastatteko lastanne?\n\nHän. Rakastanko tuota pikku villiä? Olen häneen aivan hullaantunut.\n\nMinä. Ettekö aio vakavasti koettaa ehkäistä hänessä tuon kirotun\nisänveren alkuhiukkasen vaikutusta?\n\nHän. Se olisi luullakseni hyvin turhaa työtä. Jos hänestä on määrä\ntulla kelpo mies, niin en aio sitä estää; mutta jos tuo alkuhiukkanen\ntahtoisi, että hänestä tulee isänsä kaltainen heittiö, niin se\nvaiva, jonka olisin nähnyt tehdäkseni hänestä kunnon miehen, olisi\nhänelle hyvin haitallista. Kun kasvatus alati vaikuttaisi eri\nsuuntaan kuin tuo alkuhiukkasen vietti, niin olisi ikäänkuin kaksi\nvastakkaista voimaa häntä vetämässä, ja hän kulkisi kierona elämän\ntiellä, niinkuin näen lukemattomia, jotka ovat yhtä saamattomia\nhyvässä kuin pahassa. Juuri sellaisia me sanomme \"mokomiksi\", mikä\non peljättävin kaikista haukkumanimistä, sentähden että se osoittaa\nkeskinkertaisuutta ja äärimmäistä ylenkatsetta. Suuri heittiö on\nsuuri heittiö, mutta hän ei ole mokoma. Ennenkuin tuo isänveren\nhiukkanen olisi päässyt voitolle ja vienyt hänet siihen täydelliseen\nalennuksen tilaan, jossa minä olen, tarvitsisi se äärettömän paljon\naikaa; häneltä menisivät hänen parhaat vuotensa hukkaan. Nykyään en\nsiis puutu asiaan; annan hänen olla oloillaan, tarkastelen häntä. Hän\non jo herkkusuinen, liukasteleva, veijari, laiskuri, valehtelija;\npelkäänpä, että hän tulee sukuunsa.\n\nMinä. Ja teette kai hänestäkin säveltaiteilijan, jotta yhtäläisyys\ntulisi täydelliseksi?\n\nHän. Säveltaiteilijan! Säveltaiteilijan! Joskus katselen häntä\nkiristäen hampaitani ja sanon: jos sinä milloinkaan oppisit tuntemaan\nainoankaan nuotin, niin luulenpa, että vääntäisin sinulta niskat\nnurin.\n\nMinä. Ja miksi niin, jos saan kysyä?\n\nHän. Siitä ei ole mitään hyötyä.\n\nMinä. Siitä on kaikkea hyötyä.\n\nHän. Niin, kun on erinomaisen etevä; mutta kuka voi taata lapsensa,\nettä hänestä tulee erinomaisen etevä. Voi panna vetoa kymmenentuhatta\nyhtä vastaan, että hänestä tulee vain minunlaiseni viheliäinen\nviulunvinguttaja. Tiedättekö, että olisi ehkä helpompi löytää lapsi,\njoka on kelvollinen hallitsemaan kuningaskuntaa -- josta tulee suuri\nkuningas, -- kuin suuri viuluniekka?\n\nMinä. Minusta näyttää, että miellyttävät taidot, vaikkapa vain\nkeskinkertaisetkin, vievät siveettömän, irstailuun ja ylellisyyteen\nvajonneen kansan keskuudessa miestä nopeasti eteenpäin onnen\netsinnässä. Olen itse kuullut seuraavan keskustelun erään suojelijan\nja erään suojatin välillä. Tätä jälkimmäistä oli neuvottu kääntymään\nedellisen, hyväntahtoisen miehen puoleen, joka voisi auttaa häntä.\n\n-- Mitä te osaatte, herraseni?\n\n-- Osaan jotenkuten matematiikkaa.\n\n-- No niin, opettakaa sitten matematiikkaa; ryvetettyänne itseänne\nkymmenen, kahdentoista vuoden ajan Pariisin kaduilla, on teillä ehkä\nkolme-, neljäsataa frangia vuotuista korkoa koossa.\n\n-- Olen opiskellut lakitiedettä ja perehtynyt lakiasioihin.\n\n-- Jos Pufendorf[166] ja Grotius[167] tulisivat takaisin tähän\nmaailmaan, niin he kuolisivat nälkään johonkin portinpieleen.\n\n-- Osaan sangen hyvin historiaa ja maantietoa.\n\n-- Jos olisi vanhempia, jotka pitäisivät tärkeänä lastensa hyvää\nkasvatusta, niin menestyksenne olisi taattu; mutta niitä ei ole.\n\n-- Olen jokseenkin hyvä soittoniekka.\n\n-- No miksi ette sanonut sitä heti ensiksi? Ja osoittaakseni teille,\nmitä hyötyä tästä viimeksimainitusta taidosta saattaa olla, minulla\non tytär: tulkaa joka päivä kello puoli kahdeksasta yhdeksään; te\nannatte hänelle tunteja, ja minä maksan teille kaksikymmentäviisi\nlouisdoria vuodessa; te syötte aamiaisen, päivällisen, välipalan\nja illallisen meillä; loput päivästänne on teidän omaanne; saatte\nkäyttää sen etunne mukaisesti.\n\nHän. Ja miten sen miehen sitten kävi?\n\nMinä. Jos hän olisi ollut viisas, niin hänestä olisi tullut rikas\nmies; sehän näyttää olevan teidän ainoa silmämääränne.\n\nHän. Aivan niin, kultaa, kultaa; kulta on kaikki kaikessa, ja kaikki\nmuu ilman kultaa ei ole mitään. Niinpä -- sen sijaan että ahtaisin\npojan päähän kauniita elämänohjeita, jotka hänen täytyisi unohtaa\nuhalla että hänestä muutoin tulee kerjäläinen -- kun minulla on\nkultakolikko, mitä minulle ei satu usein, asetun hänen eteensä, vedän\nkolikon taskustani, näytän sitä hänelle ihaillen, kohotan katseeni\ntaivaaseen, suutelen kultarahaa hänen edessään; ja saadakseni hänet\nvielä paremmin ymmärtämään tuon pyhän esineen tärkeyden, sopertelen\nhänelle suullani ja näytän hänelle sormellani mitä kaikkea sillä\nvoi hankkia: kauniin puseron, sievän lakin, makean leivoksen;\nsitten pistän kultarahan taskuuni, kävelen ylpeänä edestakaisin,\nnostan nuttuni lievettä, lyön kädelläni taskuani, ja siten saan\nhänet käsittämään, että juuri siellä olevasta kultarahasta tulee se\nitseluottamus, jonka hän minussa huomaa.\n\nMinä. Se on mitä parhain menettelytapa; mutta jos sattuisi, että hän,\nsyvästi vakuutettuna kultarahan arvosta, kerran...\n\nHän. Ymmärrän. Täytyy ummistaa silmänsä sellaiselle. Ei ole sitä\nsiveellisyysohjetta, jolla ei olisi haittapuoliansa. Pahimmassa\ntapauksessa siitä on seurauksena kireä hetki, ja sitten on kaikki\nlopussa.\n\nMinä. Vielä noin uljaita ja viisaita mielipiteitä kuultuanikin\nuskon edelleen, että olisi hyvä tehdä hänestä soittoniekka. Se on\ntietääkseni paras keino päästä nopeasti ylhäisten piireihin, palvella\nheidän paheitaan ja käyttää edukseen omiansa.\n\nHän. Totta kyllä, mutta minulla on nopeampaa ja varmempaa menestystä\nlupaavia suunnitelmia. Ah! jospa hän yhtähyvin olisikin tyttö! Mutta\nkun nyt ei voi tehdä mitä tahtoo, niin täytyy ottaa mitä annetaan,\nkäyttää sitä parhaansa mukaan edukseen, ja senvuoksi olla antamatta\ntyperästi -- kuten useimmat isät, jotka eivät voisi pahemmin\nmenetellä, vaikka tahallaan valmistaisivat lastensa perikatoa --\nspartalaista kasvatusta lapselle, jonka on elettävä Pariisissa;\njos kasvatukseni on huono, niin se on kansani tapojen syy, eikä\nminun. Vastatkoon niistä ken voi; minä tahdon, että poikani tulee\nonnelliseksi eli -- mikä vetää yhteen -- kunnioitetuksi, rikkaaksi\ntahi mahtavaksi. Tunnenpa jonkin verran mukavimpia teitä, jotka\nvievät tähän päämaaliin, ja neuvon ne hänelle hyvissä ajoin. Jos te\nminua moititte, te viisaat, niin suuri yleisö ja menestys antavat\nminulle synninpäästön. Hän saa kultaa, sen sanon teille. Jos hänellä\non sitä paljon, niin häneltä ei puutu mitään, ei edes teidän\narvonantoanne ja kunnioitustanne.\n\nMinä. Voisitte erehtyä.\n\nHän. Tahi hän tulee toimeen ilman niitä, niinkuin moni muu.\n\n(Kaikessa tuossa oli paljon sellaista, mitä monikin ajattelee,\nminkä mukaan hän käyttäytyy, mutta mitä ei lausuta julki. Siinäpä\nitse asiassa onkin silmäänpistävin eroitus tuon miehen ja useimpien\nmeitä ympäröivien ihmisten välillä. Hän tunnusti paheet, jotka\nhänellä oli, joita toisilla on, mutta hän ei ollut tekopyhä. Hän\nei ollut inhoittavampi eikä vähemmin inhoittava kuin he, hän oli\nvain avomielisempi ja johdonmukaisempi ja joskus syvällisempi\nturmeluksessaan. Vapisin ajatellessani, mitä hänen lapsestaan tulisi\nmoisen mestarin johdolla. Varmaa on, että hän, niin tarkalleen meidän\ntapojemme mukaisia kasvatusperiaatteita soveltamalla, oli menevä\npitkälle, jollei häntä ennen aikojaan pysäytettäisi tielle.)\n\nHän. Oi, älkää peljätkö! Pääasia, päävaikeus, johon hyvän isän tulee\npanna huomiota, ei ole antaa lapselleen paheita, joiden avulla\nhän pääsee rikkaaksi, naurettavia puolia, jotka tekevät hänet\nkallisarvoiseksi ylhäisille -- kaikkihan niin tekevät, jolleivät\njärjestelmällisesti, kuten minä, niin ainakin esimerkillään ja\nneuvollaan --, vaan osoittaa hänelle oikea kohtuullinen määrä, taito\npelastaa nahkansa häpeästä, ylenkatseesta ja lain kourista. Nämä ovat\nepäsointuja yhteiskunnallisessa sopusoinnussa, jotka tulee osata\nsijoittaa, valmistaa ja sulattaa. Ei mikään ole mehuttomampaa kuin\nsarja sulavia sointuja; tarvitaan jotakin kirpeäntuntuista, jotakin\njoka hajoittaa sädekimpun ja siroittaa eri suunnille sen säteet.\n\nMinä. Hyvä, hyvä! Tuolla vertauksella johdatte ajatukseni\nsiveellisyydestä jälleen musiikkiin, josta olin vastoin tahtoani\nsyrjäytynyt, ja kiitän teitä siitä; sillä puhuakseni teille\nsuuni puhtaaksi, pidän teistä enemmän sävelniekkana kuin\nsiveellisyysfilosofina.\n\nHän. Olen kuitenkin peräti vähäarvoinen musiikin ja paljon etevämpi\nsiveellisyyden alalla.\n\nMinä. Sitä epäilen; mutta vaikka niin olisikin, minä olen\nyksinkertainen mies, ja teidän periaatteenne eivät ole minun.\n\nHän. Sitä pahempi teille. Ah! Olisipa minulla teidän kykynne!\n\nMinä. Älkäämme puhuko minun kyvyistäni, vaan palatkaamme puhumaan\nteidän kyvyistänne.\n\nHän. Osaisinpa minä lausua ajatukseni niinkuin te!... Mutta minä\npuhun sen vietävänmoista sekamelskaa, puoliksi hienon maailman\nmiesten ja kirjailijain tyyliin, puoliksi torieukkojen tapaan.\n\nMinä. Olen huono puhumaan; osaan vain sanoa totuuden, ja se, kuten\ntiedätte, ei aina viehätä.\n\nHän. Minäpä en ahneile teidän kykyänne sanoakseni totuutta, vaan\npäinvastoin ovelasti valehdellakseni. Jospa osaisin kirjoittaa,\ntekaista kirjan, sommitella omistusrunon, saada tyhmyrin oikein\nihastumaan omiin ansioihinsa, liehitellä itseni naisien suosioon!\n\nMinä. Kaiken tuon te osaatte tuhat kertaa paremmin kuin minä. En\nolisi ansiokas edes oppilaaksenne.\n\nHän. Kuinka paljon hukkaan menneitä suuria ominaisuuksia, joiden\narvoa ette aavistakaan!\n\nMinä. Saan niistä sen hinnan, jonka niille panen.\n\nHän. Jos niin olisi, niin ette pitäisi tuota karkeata nuttua, noita\nharsokangas-liivejä, noita villasukkia, noita paksuja jalkineita, ja\nvanhaa irtotukkaa.\n\nMinä. Myönnän sen; täytyy olla sangen taitamaton, kun ei ole rikas,\nvaikka pitää luvallisina kaikkia keinoja siksi tullakseen. Mutta\nseikka on se, että on olemassa minunlaisiani ihmisiä, jotka eivät\nkatso rikkautta maailman suurimmaksi hyväksi, eriskummaisia ihmisiä.\n\nHän. Perin kummallista! Tuollainen mielensuunta ei ole synnynnäistä,\nse on myöhemmin omaksuttua, sillä se ei ole luonnon mukaista.\n\nMinä. Ihmisenkö luonnon?\n\nHän. Niin, ihmisen. Jokainen elollinen olento, ihminen mukaan\nluettuna, tavoittelee hyvinvointiaan sen kustannuksella, josta\nse riippuu, ja olen varma siitä, että jos antaisin pikku villini\nkehittyä puhumatta hänelle mistään, tahtoisi hän olla uhkeasti\npuettu, nauttia upeita aterioita, olla miesten pitämä, naisten\nrakastama, ja kerätä omalle osalleen kaiken elämänonnen.\n\nMinä. Jos tuo pikku villi jätettäisiin omiin hoteisiinsa, pysyisi\nhenkisesti yhtä heikkona kuin on, ja yhdistäisi kehtolapsen\njärkivähäiseen kolmikymmenvuotiaan miehen rajut intohimot, niin hän\nvääntäisi isältään niskat nurin ja makaisi äitinsä.\n\nHän. Se todistaa hyvän kasvatuksen välttämättömyyden. Ja kukapa\nsitä on kieltänyt? Ja mikä on hyvä kasvatus, jollei se, joka vie\nkaikenlaisiin nautintoihin vaaroitta ja haitoitta.\n\nMinä. Onpa vähällä, etten ole yhtä mieltä kanssanne; mutta varokaamme\ntarkemmin selittämästä kantaamme.\n\nHän. Minkätähden?\n\nMinä. Koska pelkään, että yksimielisyytemme on vain näennäistä, ja\nettä jos kerran ryhdymme pohtimaan vältettäviä vaaroja ja haittoja,\nemme enää ymmärtäisikään toisiamme.\n\nHän. Ja mitä se sitten tekee?\n\nMinä. Älkäämme puhuko siitä, sanon minä. Mitä siitä tiedän, sitä\nen voi teille opettaa, ja helpompi on teidän antaa minulle niitä\ntietoja musiikista, joita minulta puuttuu, mutta teillä on. Rakas\nsoittoniekka, puhukaamme musiikista, ja sanokaa minulle, mistä se\ntulee, että vaikka näin herkästi tunnette, niin helposti pidätte\nmuistissa ja esitätte kauneimmat kohdat suurten mestarien teoksista,\nvaikka ne nostattavat teissä niin valtavan hurmauksen, ja te osaatte\ntartuttaa sen muihin, ette kumminkaan itse ole luonut mitään\narvokasta.\n\nHän ei vastannut minulle, vaan alkoi sen sijaan kohautella päätänsä,\nja nostaen sormensa taivasta kohti huudahti: -- Ja aurinko, aurinko!\nKun luonto loi Leon,[168] Vinci'n,[169] Pergolesi'n, Duni'n, niin se\nhymyili. Se kävi mahtipontisen ja vakavan näköiseksi muodostaessaan\nrakkaan setäni, jota kymmenkunnan vuoden ajan on nimitetty suureksi\nRameauksi ja josta pian ei enää puhuta. Kun se töhersi kokoon hänen\nveljensä pojan, niin se irvisti, ja sitten se irvisti vielä kerran...\n(ja sanoessaan nämä sanat väänsi hän naamansa kaikenlaisiin\nirveisiin: niissä ilmeni halveksimista, ylenkatsetta, ivaa; ja hän\nnäytti muokkailevan sormiensa välissä taikinapalasta ja hymyilevän\nniille naurettaville muodoille, joita hän sille antoi; sen tehtyään\nhän heitti tuon oudonnäköisen epäjumalankuvan kauas luotansa ja\nsanoi:) Noin se minut loi ja heitti toisten mokomien ukkojen\njoukkoon, joista toisilla oli kurttuinen möhömaha, lyhyt kaula,\nsuuret, päästä pullistuvat silmät, niin että he näyttivät joka hetki\nvoivan saada halvauksen; toiset olivat kierokaulaisia, vielä toiset\nlaihoja, vilhusilmäisiä, kyömynenäisiä. Kaikki alkoivat nauraa\npakahtuakseen minut nähdessään, ja minä panin käteni puuskaan ja\nnauroin pakahtuakseni heidät nähdessäni, sillä narrit ja hupsut\npitävät toisiaan pilkkanansa, he etsivät toisiaan, he vetävät\ntoisiaan puoleensa. Jollen sinne tullessani olisi tavannut jo\nvalmiiksi keksittynä tuota sananlaskua, joka sanoo, että tyhmyrien\nrahat ovat nerojen perintönä, niin olisin sen keksinyt. Tunsin,\nettä luonto oli pannut minun perintöosuuteni noiden rumien ukkojen\nkukkaroon, ja minä keksin tuhansia keinoja saadakseni sen siepatuksi\ntaas itselleni.\n\nMinä. Tunnen nuo keinot; te olette puhunut minulle niistä, ja olen\nniitä suuresti ihaillut; mutta miksi ette niin monien keinojen\njoukosta koettanut sitä, että olisitte luonut kauniin teoksen?\n\nHän. Tuo puhe on aivan samaa kuin erään salonkimiehen sana abbé\nLeblancille. Abbé sanoi: \"Markiisitar de Pompadour[170] ottaa\nminut kädelleen ja kantaa aina Akatemian kynnykselle asti, siellä\nhän vetää pois kätensä, minä putoan ja taitan molemmat sääreni.\"\nSalonkimies vastasi hänelle: \"No niin, abbé, täytyy nousta taas ja\npuskea päällään ovi auki.\" Abbé tokaisi hänelle vastaan: \"Sitähän\nolen yrittänyt, ja tiedättekö, mitä siitä hyödyin? Kuhmun otsaani...\"\n(Tämän kaskun kerrottuaan alkoi mies kävellä pää painuksissa,\nmiettiväisen ja alakuloisen näköisenä; hän huokaili, hän itki, oli\nlohduttoman surullinen, kohotti taivasta kohti kätensä ja katseensa,\ntakoi nyrkillään päätänsä, niin että otsa oli haljeta ja sormet\nkatketa, ja jatkoi:) Minusta tuntuu, että siellä sittenkin on\njotakin; mutta turhaan lyön ja ravistelen, sieltä ei lähde mitään...\n(Sitten hän aikoi jälleen ravistella päätään ja takoa otsaansa kahta\nkiivaammin, ja sanoi:) Joko siellä ei ole ketään, tahi et tahdota\nvastata.\n\n(Hetkisen kuluttua hän kävi ylpeän näköiseksi, nosti jälleen\npäänsä, laski oikean kätensä sydämelleen, asteli edestakaisin ja\nsanoi:) Minä tunnen, niin, minä tunnen... (Hän jäljitteli miestä,\njoka kiivastuu, vihastuu, heltyy, käskee, rukoilee, ja piti\nvalmistamatta suuttumusta, sääliä, vihaa, rakkautta uhkuvia puheita;\nhän hahmoitteli intohimojen luonteet hämmästyttävän hienosti ja\nsattuvasti; sitten hän jatkoi.) Eiköhän se ole oikein? Kas nyt\nse alkaa sujua! Sellaista se on, kun löytää kätilön, joka osaa\nkiihoittaa ja jouduttaa polttoja ja saada lapsen lähtemään kohdusta.\nKun olen yksin, tartun kynään, tahdon kirjoittaa; pureskelen\nkynsiäni, hankaan otsaani; nöyrin palvelijanne, hyvästi, jumala ei\nole saapuvilla; olin uskotellut itselleni, että olin nerokas; rivini\npäähän päästyäni luen, että olen tyhmä, tyhmä, tyhmä. Mutta miten\nolisikaan mahdollista saada tunteita, mielen ylennystä, ajatella,\nkuvata voimakkaasti, kun seurustelee semmoisten ihmisten kanssa\nkuin ne, joiden parissa minun täytyy olla elääkseni; miten se olisi\nmahdollista keskellä sitä mitä itse puhuu ja mitä kuulee puhuttavan,\nkeskellä tämäntapaisien lorujen: \"Tänään bulevardi on hurmaava.\nOletteko kuulleet pikku Marmottea?[171] Hän näyttelee ihastuttavasti.\nHerra se ja se ajeli kauneimmalla harmaantäplikkäällä valjakolla mitä\nkuvitella saattaa. Tuo kaunis rouva N.N. alkaa jo lakastua; sopiiko\nnyt neljänkymmenenviiden vuoden vanhana pitää moista hiuslaitetta?\nNuori neiti se ja se on aivan yltä päältä timanteissa, jotka tuskin\nmaksavat hänelle mitään.\"\n\n-- Tarkoitatte, että ne maksavat hänelle -- paljon.\n\n-- Enpähän. -- Missä olette hänet nähnyt? -- Teatterissa, katsomassa\n_Harlekiinin kadonnutta ja löytynyttä lasta_[172] Epätoivon kohtaus\nnäytettiin paremmin kuin koskaan ennen. Markkinakohtauksen ilveilijä\nosaa räyhätä, mutta häneltä puuttuu hienoutta, henkevyyttä. Rouva X.\non synnyttänyt kaksi lasta yhtaikaa; kumpikin isä saa kai omansa...\nMokomat puheet, kun niitä saa toistaa ja kuulla toistettavan joka\npäivä, luuletteko, että ne vaikuttavat innostavasti ja kannustavat\nsuuriin tekoihin?\n\nMinä. En; parempi olisi sulkeutua ullakkokamariinsa, juoda vettä,\nsyödä kuivaa leipää ja tutkistella itseänsä.\n\nHän. Ehkä, mutta siihen ei minulla riitä rohkeutta. Ja sitäpaitsi,\nuhratako onnensa epävarman menestyksen toivossa! Ja entäs nimi\nsitten, jota kannan!... Olla nimeltään Rameau, se ei ole niinkään\nmukavaa. Kykyjen laita ei ole sama kuin aateluuden, joka siirtyy\nperintönä ja jonka tuottama loisto kasvaa siirtyessään isoisältä\nisälle ja isältä pojalle ja pojalta pojanpojalle, vaikkei kantaisästä\nsiirtyisikään mitään ansioita jälkeläiseen; vanha runko haarautuu\nsuunnattomaksi tyhmyrien puuksi; mutta vähät siitä. Toisin on laita\nkyvyn. Saavuttaakseen vaikka vain isänsä maineen, täytyy olla häntä\ntaitavampi, täytyy olla perinyt hänen lahjansa... Lahjat ovat minulta\njääneet saamatta, mutta ranteeni ovat norjistuneet, jousi liikkuu ja\nkattila kiehuu; jos siitä ei lähde kunniaa, niin lähteepähän edes\nlihalientä.\n\nMinä. Teinä en pitäisi asiaa vielä lopullisesti ratkaistuna;\nyrittäisin yhä.\n\nHän. Ja luuletteko, etten ole yrittänyt? En ollut vielä\nviisitoistavuotias, kun ensi kerran sanoin itselleni: Mikä sinun\non?... Sinä haaveilet; ja mitä haaveilet? Että olisi hauska, jos\nolisit tehnyt tahi vastedes tekisit jotakin, mikä panisi koko\nmaailman ihmettelemään... No niin, ei muuta kuin puhalla ja anna\nsormien luistaa; ei muuta kuin pyöristä vähän nokan reunoja, niin on\nankka valmis. Vanhemmalla iällä toistin lapsuuteni sanat, vielä tänä\npäivänä toistan ne, mutta seison yhä Memnonin-patsaan ääressä.\n\nMinä. Mitä tarkoitatte Memnonin-patsaallanne?\n\nHän. Minusta se on selvää. Memnonin-patsaan ympärillä oli ääretön\njoukko toisia patsaita, joihin auringonsäteet yhtälailla sattuivat,\nmutta hänen oli ainoa, joka soi. Runoilija on Voltaire; ja kuka\nvielä? Voltaire; entäs kolmas? Voltaire; entäs neljäs? Voltaire.\nSäveltäjä on Rinaldo Capualainen,[173] Hasse, Pergolesi, Alberti,\nTartini,[174] Locatelli, Terradeglias, setäni, tuo pikku Duni, joka\nkasvojensa ilmeeltä ja ulkonaiselta olennoltaan ei ole minkään\neteinen, mutta jolla on tunnetta, joka osaa laulaa ja ilmaista\ntunteensa. Näihin harvoihin Memnoneihin verraten me muut emme ole\nmuuta kuin yhtä monta korvaparia, kukin keppinsä nenässä: siksipä\nolemmekin köyhiä kuin kerjäläiset, niin siunatun köyhiä. Ah,\nherra filosofi, köyhyys on jotakin hirvittävää! Näen sen istua\nkyyröttämässä, suu ammollaan, saadakseen muutamia pisaroita jääkylmää\nvettä, joita pirskahtelee danaidien tynnyristä.[175] En tiedä,\ntekeekö se filosofin järjen terävämmäksi, mutta runoilijan pään se\ntekee niin saakelin kylmäksi; ei ole hyvä laulaa tuon tynnyrin alla.\nMutta kiittäköön vielä onneaan se, joka siinä voi saada paikan!\nMinulla oli siinä paikka, mutta en osannut siinä pysyä. Olin jo\nkerran ennen tehnyt saman tuhmuuden. Olen matkustanut Böömissä,\nSaksassa, Sveitsissä, Hollannissa, Flanderissa ja hiisi ties kuinka\nkaukana.\n\nMinä. Pohjattoman tynnyrin allako?\n\nHän. Pohjattoman tynnyrin alla. Se oli eräs rikas ja tuhlaileva\njuutalainen, joka piti musiikista ja minun hupsutuksistani. Minä\nsoittelin mitä sattui, ja pidin ilveitäni; minulta ei puuttunut\nmitään. Juutalaiseni oli mies, joka tunsi lakinsa ja noudatti sitä\njäykkänä kuin kanki, joskus ystävääkin kohtaan, aina muukalaista\nkohtaan. Hän takertui erääseen rettelöön, joka minun täytyy kertoa\nteille, sillä se on hauska.\n\nUtrechtissa oli eräs ihastuttavan kaunis naikkonen. Tuota kristittyä\ntyttöä teki juutalaisen mieli. Hän lähetti hänen luokseen parittajan\naika suurella vekselillä varustettuna. Omituinen tytönletukka\nhylkäsi hänen tarjouksensa. Juutalainen oli siitä epätoivoissaan.\nParittaja sanoi hänelle: \"Mitäs tuota nyt noin surette? Jos tahdotte\npitääksenne kauniin naisen, niin ei ole mikään sen helpompaa;\nvieläpä saatte kauniimmankin kuin se on, jota ajatte takaa. Luovutan\nteille oman vaimoni samasta hinnasta.\" Sanottu ja tehty. Parittaja\npitää vekselin, ja juutalainen menee hänen vaimonsa viereen. Tulee\nvekselin lankeemispäivä; juutalainen protestauttaa sen ja väittää sen\nvääräksi. Oikeusjuttu. Juutalainen tuumi: Ei ikinä tuo mies rohkene\nsanoa, mistä hinnasta hän on saanut vekselini, ja minä en sitä maksa.\nOikeuden edessä hän kysyy parittajalta: \"Keneltä olette saanut tuon\nvekselin?\" -- \"Teiltä.\" -- \"Lainaamaanne rahaako vastaan?\" -- \"En.\"\n-- \"Hankkimistanne kauppatavaroistako?\" -- \"En.\" -- \"Tekemistänne\npalveluksistako?\" -- \"En; mutta siitä ei olekaan puhe; se on minun\nhallussani, te olette kirjoittanut siihen nimenne ja saatte sen\nmaksaa.\" \"En ole kirjoittanut siihen nimeäni.\" -- \"Olenko minä\nsiis väärentäjä?\" -- \"Te tahi joku toinen, jonka asiaa ajatte.\" --\n\"Minä olen raukkamainen, mutta te olette konna. Uskokaa pois, älkää\nahdistako minua äärimmäisiin asti, tahi minä kerron kaikki; häpäisen\nitseni, mutta teidät perii hukka...\" Juutalainen ei välittänyt\nuhkauksesta, ja seuraavassa oikeuden istunnossa parittaja ilmaisi\nkoko asian. He saivat kumpikin nuhteita, ja juutalainen tuomittiin\nmaksamaan vekseli, jonka arvo käytettiin köyhien avustamiseen.\nSilloin minä erosin hänestä; palasin tänne.\n\nMitä tehdä? Täytyi menehtyä kurjuuteen tahi ryhtyä johonkin.\nKaikenlaisia suunnitelmia liikkui aivoissani. Milloin aioin\nseuraavana päivänä lähteä liittymään johonkin maaseudun\nteatteriseurueeseen; kelpasinhan yhtä hyvin tahi huonosti\nnäyttelijäksi ja orkesterin jäseneksi. Seuraavana päivänä aioin\nmaalauttaa itselleni tuollaisen taulun, joka kiinnitetään tangon\nnenään ja pystytetään kadun kulmaukseen ja jonka ääressä olisin\ntäyttä kurkkua huutanut: \"Kas tässä on hänen syntymäkaupunkinsa, ja\ntuossa hän sanoo jäähyväiset isälleen apteekkarille;[176] tuossa\nhän saapuu pääkaupunkiin, etsimään setänsä asuntoa... Tuossa hän on\nsetänsä jalkain juuressa, joka ajaa hänet luotaan. Tuossa hän on\nerään juutalaisen seuralaisena\" j.n.e., j.n.e. Seuraavana aamuna\nnousin lujasti päättäneenä yhtyä katulaulajiin. Siinä en olisi tehnyt\nniinkään hullusti; olisimme menneet pitämään konserttia rakkaan\nsetäni ikkunain alla; se olisi pannut hänet pakahtumaan raivosta.\nMutta päätin toisin.\n\n(Tässä hän pysähtyi, siirtyen asteittain viulua pitelevän, sen kieliä\nkaikin voimin pingoittavan miehen asennosta köyhän raukan asentoon,\njoka on aivan näännyksissä, voimattomana, jota hänen polvensa eivät\nenää jaksa kantaa, joka kuolee siihen paikkaan, jollei hänelle\nheitetä leipäpalasta; hän ilmaisi äärimmäisen hätänsä osoittamalla\nsormellaan avonaista suutansa. Sitten hän jatkoi:) Tuo on\nymmärrettävää. Minulle heitettiin palanen; kolme neljä nälkiintynyttä\nkun meitä oli, kiistelimme siitä keskenämme... Ja ajatelkaapa sitten\nsuurisuuntaisesti, luokaa jotakin kaunista moisessa kurjuudessa.\n\nMinä. Se ei ole helppoa.\n\nHän. Aste asteelta jouduin vihdoin erääseen hyvään taloon;[177] olin\nsiellä kuin sokeri siirapissa. Nyt olen saanut sieltä lähtöpassit.\nTäytyy kai taas vinguttaa viulunkieliä ja turvautua osoittamaan\nsormellaan avonaista suutansa. Ei mitään pysyväistä tässä maailmassa;\nkieppuvan onnenpyörän mukana tänään ylhäällä, huomenna alhaalla.\nKirotut olosuhteet johtavat meitä, ja johtavat hyvin huonosti...\n\n(Sitten, juoden tilkkasen, joka oli jäljellä pullon pohjalla ja\npuhutellen naapuriansa:) Hyvä herra, olkaa armelias ja antakaa vähän\nnuuskaa. Onpa teillä kaunis rasia. Ettehän ole soittoniekka? -- \"En.\"\n-- Sitä parempi teille, sillä ne ovat köyhiä raukkoja ... hyvin\nsurkuteltavia. Kohtalo on minusta tehnyt sellaisen, ja sitävastoin\non Montmarirella ehkä jossakin myllyssä mylläri, myllärin renki,\njoka ei koskaan saa kuulla muuta kuin myllynkolan kalsketta, ja joka\nehkä olisi voinut keksiä mitä kauneimmat laulut... Myllyyn, myllyyn,\nRameau! Siellä on sinun paikkasi.\n\nMinä. Mitä ihminen harrastaneekin, siihen luonto hänet määräsi.\n\nHän. Mutta sille sattuu kummallisia erehdyksiä. Minä puolestani\nen katsele asioita noin korkealta kannalta, jolta kaikki näyttää\nsamanlaiselta: sekä mies, joka oksii puuta saksilla, että toukka,\njoka kalvaa sen lehteä, ja jolta ei näe muuta kuin kaksi eri\nhyönteistä, kunkin tehtävässään. Kiivetkää te istumaan Merkuriuksen\nradalle, ja kuten Réaumur[178] jakoi kärpästen luokan ompelijoihin,\nmittareihin ja niittäjiin, niin jakakaa te sieltä, jos se teitä\nmiellyttää, ihmisten sukukunta puuseppiin, kirvesmiehiin,\nkatonkattajiin, tanssijoihin, laulajiin, se on teidän asianne; minä\nen siihen sekaannu. Minä olen tässä maailmassa, ja pysyn siinä.\nMutta jos on luonnonmukaista tuntea ruokahalua, -- ruokahaluun\nminä, näettekös, yhä uudelleen palajan, tuohon tunteeseen, joka ei\nhetkeksikään minua heitä -- niin minusta ei ole hyvän järjestyksen\nmukaista, ettei aina ole mitä syödä. Mitä helkkarin hoitoa se on,\nettä toisilla ihmisillä on yllin kyllin kaikkea, toisilla taas yhtä\nvaativa vatsa kuin heillä, yhä uudistuva nälkä, kuten heilläkin,\nmutta ei mitään suuhun pantavaa. Pahinta on se epäluonteva asenne,\njossa puute meidät pitää: puutteenalainen ihminen ei kävele niinkuin\nmuut; hän hyppelee, matelee, loikertelee, laahustaa; hänen elämänsä\nkuluu eri asenteihin sovittautumisessa ja näiden pitämisessä.\n\nMinä. Mitä tarkoitatte asenteilla?\n\nHän. Menkää kysymään Noverreltä.[179] Maailmassa on niitä paljon\nenemmän kuin hänen taiteensa voi jäljitellä.\n\nMinä. Niinpä tekin jo olette, käyttääkseni teidän sanaanne tahi\nMontaignen,[180] kohonnut istumaan Merkuriuksen radalle ja\nkatselemaan ihmislasten erilaisia elenäytelmiä.\n\nHän. En, en, sanon minä; olen liian raskas kohotakseni niin\nkorkealle. Annan kurkien elellä pilvien pihoilla; minä matelen\nmaassa. Katselen ympärilleni ja otan asenteitani tahi naureskelen\nasenteille, joita näen muiden omaksuvan; olen oivallinen\nelenäyttelijä, niinkuin heti itse voitte päättää.\n\n(Sitten hän alkoi hymyillä, jäljitellä ihailevaa, pyytävää,\npalvelusintoista ihmistä; hänellä on oikea jalka edessä, vasen\ntakanapäin, selkä kumarassa, pää pystyssä, katse kuin kiinnitettynä\ntoisiin silmiin, suu auki, käsivarret ojennettuina jotakin esinettä\nkohti; hän odottaa käskyä, saa sen, lähtee kuin nuoli, palaa, se on\nsuoritettu, hän tekee siitä selkoa, hän pitää silmällä kaikkea; hän\nnostaa maasta mitä on pudonnut, asettelee päänalusta paikoilleen\ntahi jakkaraa jonkun jalkain alle; hän pitelee teevatia, siirtää\nlähemmäksi tuolia, avaa oven, sulkee ikkunan, vetää uutimet eteen,\nhän tarkkaa isäntää ja emäntää, hän on liikkumatonna, käsivarret\nriipuksissa, sääret suorina rinnakkain, hän kuuntelee, koettaa lukea\nkasvoista ja sanoo:) Siinä se nyt on minun elenäytelmäni, jokseenkin\nsama kuin imartelijain, hoviherrain, lakeijain ja kerjäläisten.\n\n(Tuon miehen hupsutukset, abbé Galiani'n[181] kertomukset, Rabelaisin\nliioittelut ovat joskus saaneet minut vaipumaan syviin mietteisiin.\nNoista kolmesta varastosta olen hankkinut itselleni naurettavan\nnäköisiä naamioita; jotka asetan mitä vakavimpien henkilöiden\nkasvoille, ja näen ylhäisarvoisessa papissa kujeilijan, presidentissä\nsatyyrin, luostarimunkissa porsaan, ministerissä kameelikurjen, hänen\nensimmäisessä kirjurissaan hanhen.) Mutta teidän laskunne mukaan,\nsanoin miehelle, on paljon kerjäläisiä tässä maailmassa, ja minä en\ntunne ketään, joka ei osaisi ainakin muutamia askelia tuota teidän\ntanssianne.\n\nHän. Olette oikeassa. Koko kuningaskunnassa on vain yksi mies, joka\nkävelee, se on hallitsija; muut kaikki omaksuvat asenteita.\n\nMinä. Hallitsijako? Se ei ole niinkään sanottua. Luuletteko,\nettei silloin tällöin ole hänen vierellään pieni jalka, pieni\nsievätukkainen pää, pikku nenä, joka panee hänet esittämään pientä\nelenäytelmää? Ken hyvänsä tarvitsee toista, on puutteenalainen\nja sovittautuu asenteeseensa. Kuningas ottaa asenteensa\nrakastajattarensa edessä, ja Jumalan edessä hän tanssii eletanssiaan.\nMinisteri tanssii hovimiehen, imartelijan, lakeijan ja kerjäläisen\ntanssia kuninkaansa edessä. Kunnianhimoisten joukko asettuu teidän\näskeisiin asenteihinne sadoin toinen toistaan halpamaisemmin tavoin\nministerin edessä, ylhäissukuinen abbé papinkauluksineen ja pitkine\nviittoineen vähintäin kerran viikossa palkkapitäjien jakelijan\nedessä. Totisesti, mitä te sanotte kerjäläisten eletanssiksi, se on\nmaapallon suuri liikevoima: kullakin on pikku Husinsa ja Bertininsä.\n\nHän. Sepä lohduttaa minua.\n\n(Mutta minun puhuessani hän matki niin hassunkurisesti, että\nolin pakahtua nauruun, mainitsemieni henkilöiden asenteita.\nEsimerkiksi pikku abbén kohdalla hän piti hattuansa kainalossaan ja\nrukouskirjaansa vasemmassa kädessään; oikealla hän kannatti viittansa\nlaahusta; hän asteli eteenpäin, pää hiukan olkapäälle kallellaan,\nsilmät maahan luotuina, matkien niin oivallisesti tekopyhimystä, että\nolin näkevinäni _Kumoamisen_ tekijän[182] Orleansin piispan edessä.\nMainitessani imartelijat, kunnianhimoiset, mateli hän maassa; hän oli\nihan ilmetty Bouret yleistarkastusta toimitettaessa.)\n\nMinä. Se oli verrattoman taitava esitys; on kuitenkin olemassa yksi\nolento, jonka ei tarvitse näytellä tuollaista elenäytelmää: se on\nfilosofi, jolla ei mitään ole ja joka ei mitään pyydäkään.\n\nHän. Ja missä tuo otus sitten on? Jos hänellä ei ole mitään, niin hän\nkärsii; jos hän ei mitään pyydä, niin hän ei mitään saa ... ja hän\njää yhä kärsimään.\n\nMinä. Eipä; Diogenes välitti viis kaikista tarpeista.\n\nHän. Mutta täytyyhän olla vaatteet yllä.\n\nMinä. Ei; hän kulki aivan alasti.\n\nHän. Joskus oli Ateenassa kylmä.\n\nMinä. Vähemmin kuin täällä.\n\nHän. Siellä syötiin.\n\nMinä. Tiettävästi.\n\nHän. Kenen kustannuksella?\n\nMinä. Luonnon. Kenen puoleen kääntyy metsäläinen? Maan, eläinten,\nkalojen, puiden, yrttien, juurien, purojen.\n\nHän. Kehno pöytä.\n\nMinä. Se on iso.\n\nHän. Mutta huonosti varustettu.\n\nMinä. Sitä kuitenkin riisutaan, jotta meidän pöytämme saadaan\nkatetuiksi.\n\nHän. Mutta myöntänette, että meidän kokkiemme, leipuriemme,\nruokatavarakauppiastemme, ravintoloitsijaimme ammattitaito tuo siihen\nyhtä ja toista arvokasta omaansakin. Päättäen teidän Diogeneenne\nankaran yksinkertaisesta ruokakomennosta, eivät liene hänen\nruuansulatus-elimensä olleet kovin uppiniskaiset.\n\nMinä. Erehdytte. Kyynikon puku vastasi muinoin meidän nykyistä\nmunkkiasuamme, ja sillä oli sama voima: kyynikot olivat Ateenan\nkarmeliitti- ja fransiskaanimunkit.\n\nHän. Nytpä jouduitte kiinni. Diogenes on siis myöskin tanssinut\neletanssia, jollei Perikleen,[183] niin ainakin Laiksen[184] ja\nPhrynen edessä.\n\nMinä. Erehdytte vieläkin: toiset saivat hyvin kalliista hinnasta\nostaa naikkosen, joka antautui hänelle omaksi nautinnokseen.\n\nHän. Entä jos sattui, että naikkonen ei ollut joutilaana ja\nkyynikolla oli kiire?\n\nMinä. Niin tämä palasi tynnyriinsä, ja tuli toimeen ilman.\n\nHän. Ja te kai neuvoisitte minua tekemään samoin?\n\nMinä. Panenpa henkeni pantiksi, jollei se olisi parempi kuin\nmateleminen, itsensä halventaminen ja häpäiseminen.\n\nHän. Mutta minä tarvitsen hyvän vuoteen, hyvää ruokaa, lämpimät\nvaatteet talvella, viileät kesällä, lepoa, rahaa ja paljon muuta\ntavaraa, ja mieluummin otan ne kiitollisena vastaan hyväntahtoisilta\nihmisiltä kuin hankin työllä.\n\nMinä. Siksi, että olette laiskuri, herkuttelija, raukkamainen mies,\nhalpamielinen sielu.\n\nHän. Luulen sen itse jo sanoneeni teille.\n\nMinä. Elämän hyvyyksillä on arvonsa, se on tietty; mutta te ette\ntiedä, mikä arvo on uhrauksella, johon alistutte saadaksenne niitä.\nTe tanssitte, te olette tanssinut ja tanssitte yhä edelleenkin tuota\nhalpamaista eletanssia.\n\nHän. Se on totta; mutta se ei ole minulle paljoa maksanut, ja siksi\nse ei maksa minulle enää mitään, ja siitä syystä tekisin tyhmästi,\njos omaksuisin toisen menettelytavan, joka minua rasittaisi ja\njota en kumminkaan voisi pysyväisesti noudattaa. Mutta siitä mitä\nminulle sanotte, huomaan, että pikku vaimoparkani oli tavallaan\nfilosofi; hän oli rohkea kuin leijona: joskus meillä ei ollut\nleipää, eikä penniäkään taskussa; olimme myyneet melkein kaikki\npienet arvoesineemme. Minä olin heittäytynyt vuoteemme jalkopäähän;\nsiinä mietin pääni puhki, keltä saisin lainaksi taalerin, jota\nminun ei tarvitsisi maksaa takaisin. Hän, iloisena kuin peipponen,\nistuutui klaverinsa ääreen, lauloi ja säesti itseään; hänellä oli\nsatakielen kurkku; vahinko, ettette saanut häntä kuulla. Kun minun\noli esiinnyttävä jossakin konsertissa, otin hänet mukaani. Mennessä\nsanoin hänelle: \"Kas niin, rouvaseni, antakaapa ihailla itseänne;\nnäyttäkää taitonne ja sulonne, hurmatkaa, ällistyttäkää!...\"\nSaavuimme perille; hän lauloi, hän hurmasi, hän ällistytti. Ah,\nolen hänet menettänyt, tuon pikku raukan! Paitsi lahjakkuuttaan oli\nhänellä suunsupukka, johon tuskin pikkusormi mahtui, hampaat kuin\nhelmirivi, silmät, jalat, iho, posket, rinnat, sääret solakat kuin\nkauriilla, reidet ja pylly, kaikki kuvanveistäjän malliksi kelpaavat.\nEnnemmin tahi myöhemmin hän olisi saanut ainakin veronkantopäällikön\nomakseen. Hänellä oli käynti, ja lanteet, oi taivas, millaiset\nlanteet!\n\n(Ja sitten hän alkoi jäljitellä vaimonsa käyntiä. Hän tepsutteli\nlyhyin askelin, piti päätään pystyssä, leikitteli viuhkallaan,\nkeikutteli lanteitaan; se oli mitä lystikkäin ja naurettavin pilakuva\nmeidän pikku keimailijattaristamme. Sitten, jatkaen puhettaan, hän\nlisäsi:) Kaikkialla kävelin hänen kanssaan, Tuileriesissa,[185]\nPalais-Royalissa, bulevardeilla. Oli mahdotonta ajatella, että olisin\nsaanut hänet pitää. Kun hän asteli kadun poikki aamulla, avopäin\nja lyhyessä nutussaan, niin olisitte pysähtynyt häntä katselemaan.\nHänen vyötärönsä olisi mahtunut neljän sormenne väliin, puristamatta.\nNe, jotka kävelivät hänen jäljessään ja katselivat, kuinka hän\nastua sipsutteli pienillä jaloillaan, ja mittailivat katseillaan\nhänen leveitä lanteitaan, joiden muoto keveissä hameissa pääsi\nhivelemään silmää, ne jouduttivat askeleitaan; hän antoi heidän\nlähestyä, sitten hän loi heihin yhtäkkiä parin suuria, tummia silmiä,\njotka pysähdyttivät heidät siihen paikkaan; mitali oli, näettekös,\nedestäpäin yhtä soma kuin takaakin. Mutta ah! olen hänet menettänyt,\nja hänen mukanaan ovat kaikki onnenunelmani rauenneet. Vain niiden\nvuoksi olin hänet ottanut; olin ilmaissut hänelle suunnitelmani, ja\nhän oli liian teräväjärkinen ollakseen uskomatta niitä varmoiksi, ja\nliian arvostelukykyinen ollakseen niitä hyväksymättä.\n\n(Ja hän nyyhkytteli ja itki sanoen:) En, en, en ikinä saa siihen\nlohdutusta. Siitä lähtien rupesin pitämään papinkauluria ja kalottia.\n\nMinä. Surustako?\n\nHän. Jos niin tahdotte; mutta oikeastaan, jotta minulla olisi\nruokakuppi aina pääni päällä... Mutta katsokaahan vähän kelloa; minun\npitää mennä oopperaan.\n\nMinä. Mitä siellä esitetään?\n\nHän. Dauvergneä.[186] Musiikissa on aika kauniita kohtia; vahinko\nvain, etteivät ne ole alkujaan hänen kynästään lähtöisin. Kuolleiden\njoukossa on aina niitä, jotka ovat elävien harmina. Minkäs sille\nmahtaa? _Quisque suos patimur manes_.[187] Mutta kello on puoli\nkuusi. Kuulen soitettavan abbé de Canayen[188] ja minun iltamessuuni.\nHyvästi, herra filosofi! Minä olen aina entiselläni, eikö niin?\n\nMinä: Olette, onnettomuudeksenne.\n\nHän. Kunhan saisin olla niin onneton vielä vain nelisenkymmentä\nvuotta; nauraa parhaiten, joka nauraa viimeksi.\n\n\n\n\nLISÄTIETOJA.\n\n\nGIOVANNI BATTISTA LULLY (oik. Lulli), syntynyt Firenzessä 1632,\nkuollut Pariisissa 1687, tuli jo lapsena Pariisiin ja yleni siellä\npian keittiöpojasta kuninkaalliseksi hovikapellimestariksi ja\n-säveltäjäksi. Vuonna 1669 hän sai oikeuden Ranskan kansallisoopperan\n_(Académie de musique)_ perustamiseen. Tätä varten hän sitten\nsävelsi joukon baletteja ja oopperoita. Hänen merkityksensä\nsäveltäjänä on hyvin huomattava varsinkin senvuoksi, ettei hän\nseurannut siihen aikaan yleistä italialaisen oopperatyylin\nkehitystä, joka uhkasi tehdä korvia hivelevän melodiikan kaikeksi\nkaikessa ja syrjäyttää draamallisen totuuden, vaan kiinnitti\npäähuomion runotekstin luonnolliseen lausutukseen ja draamallisiin\nvaatimuksiin. Lully kuuluu senvuoksi Monteverden, Gluckin ja Wagnerin\nrinnalla säveldraaman huomattavimpiin kehittäjiin. Ranskankielisiä\ntekstejä kun sävelsi, tuli hänestä samalla ranskalaisen\nkansallisen sävellystyylin luoja. Hänen sävellystensä rytmiikassa\nkuvastuu ranskankielen luonnollinen korostus ja hänen yleisessä\nlausutussävyssään Ludvig XIV:n aikakauden uljas itsetietoisuus.\nHänen musiikkinsa on taidearvoltaan ja laadultaan asetettava\nCorneillen ja Racinen runouden rinnalle. Hänen säveltämänsä oopperain\nalkusoitot ja balettien instrumentaaliosat ovat vaikuttaneet myöskin\norkesterimusiikin kehitykseen.\n\nJEAN-PHILIPPE RAMEAU, syntynyt 1683 Dijonissa, kuollut 1764\nPariisissa, kuuluisa musiikkiteoreetikko ja säveltäjä, vietti\nnuorempana levotonta vaeltajan elämää, oleskellen eri toviin\nlyhyempiä aikoja Pariisissa, missä hän jo 1706 julkaisi\nensimmäisen kokoelmansa klaverisävellyksiä, ja väliaikoina\ntoimien urkurina Lillessä ja Clermontissa. Vasta 1721 hän asettui\npysyväisesti Pariisiin. Seuraavana vuonna julkaisemallaan\n_Harmonia-opin käsikirjalla_ hän aloitti sarjan hyvin arvokkaita\nmusiikkiteoreettisia kirjoitelmia, jotka suuntasivat sointuopin aivan\nuusille urille. Vuodesta 1737 alkaen kohosi hän myöskin oopperain\nsäveltäjänä ranskalaisen kansallisoopperan etevimmäksi edustajaksi\nLullyn jälkeen. Ludvig XV nimitti hänet hovisäveltäjäkseen. Rameaun\nsamoin kuin Lullynkin oopperoissa ovat baletti ja kuoro oleellisina\nosina; samanaikaisesta italialaisesta oopperatyylistä eroittaa\nRameaun oopperamusiikin jyrkästi sen luonteva lausutus ja huoliteltu\nrytmillisen aineksen käsittely. Useita hänen oopperoistaan on viime\nvuosisadan lopulla julkaistu uudestaan kokoelmassa _Chefs-d'oeuvre\nclassiques de l'opéra français_, ja v:sta 1895 alkoivat hänen kootut\nteoksensa ilmestyä Pariisissa. Vuonna 1876 hänelle pystytettiin\nmuistopatsas Dijoniin.\n\nEGIDIO ROMOALDO DUNI (1709-1775), syntyisin Materasta Napolin\nalueelta, tuli 1733 Pariisiin ja sävelsi siellä useita oopperoita.\nHänen Pariisiin siirtämänsä italialaisen ja Lullyn sekä Rameaun\nedustaman ranskalaisen musiikkisuunnan kannattajien kesken virisi\nankara taistelu, jossa Lully ja Rameau aluksi olivat ehdottomasti\nvoitolla, kunnes 1752 eräs italialainen oopperaseurue, n.s. _\"Les\nBouffons\"_, tuli Pariisiin ja esittämällä Pergolesi'n _La serva\npadrona_ oopperan sekä muita italialaisia musiikkiuutuuksia antoi\nvanhalle ranskalaiselle oopperatyylille kuoliniskun. Kansallisooppera\numpikujassaan jäi tyhjäksi ja yleisö tulvi pienempiin teattereihin\nkuuntelemaan italialaista musiikkia. Tähän musiikkiriitaan _(la\nguerre des Bouffons)_ kuuluvia seikkoja koskettelee Diderot\ndialoginsa loppuosassa, osoittautuen italialaisen suunnan innokkaaksi\nihailijaksi ja kannattajaksi. Aivan samalla kannalla kuin hän, on\ntässä riidassa myöskin Jean-Jacques Rousseau. Omituista on todeta,\nettä aikalaisten käsitys mainituista musiikkisuunnista on mitä\njyrkimmässä ristiriidassa sen arvostelun kanssa, jonka musiikin\nhistoria on niistä antanut. Diderot, Rousseau ynnä monet muut heidän\naikuisensa merkkihenkilöt kieltävät ranskalaiselta oopperatyyliltä\nja omistavat italialaiselle tyylille juuri ne ominaisuudet, jotka\nmusiikin historian mukaan olivat edelliselle tunnusmerkilliset ja\nominaiset, mutta jälkimmäiseltä puuttuivat.\n\n\n\n\nViiteselitykset:\n\n\n[1] Kardinaali Richelieun rakennuttama palatsi, jossa vuosisatojen\nkuluessa eri hallitsijat ja muut kuninkaalliset henkilöt asuivat;\nsiihen kuuluva puutarha oli muinoin pariisilaisten ja Pariisissa\noleskelevain ulkomaalaisten suosituimpia kävely- ja yhtymäpaikkoja.\n\n[2] Palais Royalin puutarhan Allée d'Argenson-nimisen käytävän\nvarrella oleva penkki, joka Diderotin kirjeissä Sophie Vollandille\nmainitaan heidän tavallisena yhtymäpaikkanaan.\n\n[3] Vanhoilta ajoilta kuulu shakinpelaajien kokouspaikkana; nykyisin\nmeillä hyvin tunnettu siitä, että siellä saa lukea skandinaavilaisia\nja suomalaisiakin sanomalehtiä.\n\n[4] Café de la Régencen omistaja.\n\n[5] Bretagnelainen aatelismies, kuuluisa shakinpelaaja.\n\n[6] François André Danican, liikanimeltään Philidor, yhtä kuuluisa\nsäveltäjänä kuin klassillisena shakinpelaajana.\n\n[7] Hänestä ei ole tarkempia tietoja.\n\n[8] Luultavasti eräs kirurgi.\n\n[9] Trappelaismunkit olivat tunnetut ankaran yksinkertaisista\nelintavoistaan, kasvisruuastaan ja askeettisista harjoituksistaan.\n\n[10] Ne olivat rikkaita, ja elämä niissä kaikkea muuta kuin\naskeettista.\n\n[11] _Sou_ vastaa 5 sentimiä.\n\n[12] Tarkoittaa epäilemättä le Cours-la-Reine nimistä, Seinen\nrantalaiturin kanssa yhtäsuuntaista, Place de la Concorden ja\nTrocadéron välistä leveätä puistokatua.\n\n[13] Pariisin suurenmoisin puistokatu ja puistikko, Place de la\nConcorden ja Place de l'Étoilen välillä.\n\n[14] Jean-Philippe Rameaun, josta on lisätietoja tekstin jäljessä.\n\n[15] Hänestä tarkemmin johdannossa.\n\n[16] Tarkoittaa Lully-nimistä säveltäjää, josta k. lisätietoja.\n\n[17] Näistä k. säveltäjä Duni'sta annettuja lisätietoja.\n\n[18] Erinomaisen sirotyylinen huvinäytelmäin kirjoittaja ja\nromaanikirjailija (1688-1763), joka vuorokeskustelumme tapahtumain\naikana ei enää moneen vuoteen ollut mitään julkaissut ja joutui yhä\nenemmän unohduksiin.\n\n[19] Rivoaiheisten romaanien kirjoittaja (1717-1777); ei enää\ndialogissamme tarkoitettuna aikana ollut muodissa.\n\n[20] Kreivi de Thiard (1721-1810), vuodesta 1750 alkaen Ranskan\nAkatemian jäsen.\n\n[21] Kuuluisa näyttelijätär, jonka taidetta Diderot piti hyvin\nsuuressa arvossa; oli kieltäytynyt näyttelemästä hänelle tarjottua\nosaa Palissotin häväistyskomediassa _Les Philosophes_, josta lähemmin\njohdannossa.\n\n[22] Kreikkalainen filosofi 412-323 e.Kr., eli Ateenassa ja\nKorintossa, kuuluisa häikäilemättömyydestä, jolla hän toteutti\nkyynikkojen mielipidettä, että viisas ei tarvitse mitään eikä noudata\nsovinnaisen säädyllisyyden vaatimuksia, vaan kaikessa vain luontoa;\nkerrotaan hänen asuneen tynnyrissä ja käyneen aivan ryysyisissä\nvaatteissa.\n\n[23] Kuuluisa ateenalainen hetaira 4. vuosisadalla e.Kr.\n\n[24] Kreikkalaisessa tarustossa satyrien vanha möhömahainen johtaja,\nrivo ja viinille ahnas, kuten satyritkin.\n\n[25] Koomillinen henkilö italialaisessa commedia dell' arte'ssa,\nesiintyi musta puolinaamio kasvoilla, ruudulliset, moniväriset\ntrikoohousut jalassa ja puumiekka vyöllä.\n\n[26] Ranskalaisen renessanssin merkillisimpiä satiirikkoja\n(1494-1554); pääteos _Gargantua et Pantagruel_, jossa hän rohkeasti\nvitsoo aikansa heikkouksia.\n\n[27] Veli Jean des Entommeurs, _Pantagruel_, I kirj., 39 ja seur.\nkapp.\n\n[28] Kirjakauppias, Ensyklopedian kustantajia.\n\n[29] Eräs silkki-tukkukauppias.\n\n[30] Koko tämä kohta lienee käsitettävä ivalliseksi. -- Duclos\noli huomattava kirjailija, v:sta 1747 Ranskan Akatemian jäsen;\nluonteeltaan ja esiintymiseltään pidettiin häntä hienostumattomana.\n\n[31] Aivan keskinkertainen kirjailija, Fontenellen ja La Motten\nihailija, pääsi 25 vuotta odoteltuaan vihdoin hovipiirien suosimana\nakatemian jäseneksi; häntä pidettiin ovelana ja liukkaana miehenä.\n\n[32] Herätti ensin huomiota Ciceron teosten kääntäjänä; akatemiaan\npäästyään hän edusti etupäässä oikeakielisyysharrastuksia;\nhuomattavana luonteenpiirteenä hänellä mainitaan ulkokultaisuus,\ntekopyhyys.\n\n[33] Kuuluisa laatukuvien maalaaja, Diderotin lempimaalari\n(1725-1805).\n\n[34] Voltairen samannimisen murhenäytelmän päähenkilö, Messenian\nhallitsijan Kresphonteksen puoliso, jonka Polyphontes, hänen miehensä\nsurmaaja, pakotti vaimokseen, riistäen häneltä hänen lapsensa.\n\n[35] Voltairen etevimpiä murhenäytelmiä.\n\n[36] Valtion kansleri, jonka puolelle Voltaire jyrkästi oli asettunut\nhänen taistelussaan parlamentteja vastaan, sen herättäessä suurta\nsuuttumusta.\n\n[37] _Les Indes galantes_, setä Rameaun säveltämä baletti, ensi\nkerran esitetty v. 1735, pysyi sitten kauan näyttämöllä.\n\n[38] Se on: olisin julkaissut ne muka omina sävellyksinäni.\n\n[39] Hänestä k. johdantoa.\n\n[40] Vähäpätöinen, tungettelevaisuudestaan ja narrimaisuudestaan\ntunnettu tusinakirjailija.\n\n[41] Isä, Elie-Cathérine F., sanomalehtikirjailija, vastusti\nVoltairea, koettaen hänen rinnalleen koroittaa toisarvoisia kykyjä ja\nasettuen ylimalkaan korkeimmaksi tuomariksi kirjallisuuskysymyksissä;\nmyrkyllisellä ivallaan Voltaire kuitenkin pian lopetti hänen\nvaikutuksensa yleisöön ja hänen sanomalehtimies-maineensa. -- Poika,\nStanislas-Louis-Marie F., esiintyi myös jo varhain kirjailijana,\nosoittautuen isänsä hengenheimolaiseksi.\n\n[42] Abbé La p. oli L'Observateur littéraire-nimisen kirjallisen\naikakauslehden toimittaja.\n\n[43] Abbé Sabatier de Castresin julkaisema _Les trois siècles de la\nlittérature française_, kirjallisuushistoriallinen teos, jossa tekijä\nasettui ensyklopedistejä vastustavalle kannalle.\n\n[44] Tarkoittaa Bertiniä ja hänen seurapiiriänsä, josta k. johdantoa.\n\n[45] Prinssi, ranskalainen päällikkö seitsenvuotisessa sodassa,\nnimitettiin sittemmin sotamarsalkaksi.\n\n[46] Robbé de Beauveset, tusinarunoilija, koetteli kykyään melkein\nkaikilla runouden aloilla, saamatta millään mitään huomattavaa aikaan.\n\n[47] Bertinin rakastajattaren, neiti Husin; k. johdantoa.\n\n[48] Nuori mies, joka vähän aikaa Diderotin dialogin valmistuttua vei\nherra Bertiniltä hänen rakastajattarensa, neiti Husin.\n\n[49] Rameaun isä ei ollut apteekkari, vaan urkuri; Diderotin erehdys\njohtuu luultavasti siitä, että hän tässä sekoittaa Rameaun runoilija\nPironiin, joka myöskin oli Dijonista kotoisin.\n\n[50] Kirjailija, viehättävien pikku teatterikappaleiden sepittäjä,\nmyös taitava piirtäjä.\n\n[51] Luultavasti Nicolas B., teologi ja useiden\nfilosofis-ensyklopedistista suuntaa vastustavien kirjoitelmien tekijä.\n\n[52] Marie-Antoinette-Françoise de Noailles, kreivi de La Marckin\npuoliso, oli Palissotin suosijatar.\n\n[53] _Viens dans ma cellule_, kansanomainen laulu.\n\n[54] Sormukset, joiden kantakiviin oli kaiverrettu Aristoteleen tahi\nPlatonin kuva.\n\n[55] Ludvig XIV:n ja Ludvig XV:n pankkiiri; hänen jälkeensä jäänyt\nomaisuus arvioitiin 33 miljoonaksi.\n\n[56] Ylhäisten hautajaisissa kulki tavallisesti surusaatossa\norpolapsia mukana; punapukuiset olivat Hospice des Enfants rouges\nnimisestä, sinipukuiset Hospice de Ia Trinité nimisestä orpolasta.\n\n[57] Kuuluisa bergamolainen säveltäjä ja viuluniekka.\n\n[58] Näitä soittajaisia pidettiin Tuileries-palatsissa suurina\njuhlapäivinä, joina teatterinäytäntöjä ei ollut.\n\n[59] Piacenzalaisia Ferrari-veljeksiä oli kaksi, toinen viuluniekka,\ntoinen sellotaituri.\n\n[60] Eräs piemontilainen soittotaiteilija.\n\n[61] Luultavasti venetsialainen säveltäjä ja klaveritaituri Domenico\nA.\n\n[62] Hyvin tuottelias venetsialainen säveltäjä; julkaisi vain\nvähäisen osan sävellyksiään.\n\n[63] Nuorempana oli Diderotin, voidaksensa kokonaan antautua\nharrastuksilleen, täytynyt elää yksinkertaista ja kieltäytyvää elämää.\n\n[64] Pariisin kauneimpia julkisia puistoja, vasemmalla puolella\nSeineä.\n\n[65] Eräs plataanien reunustama Luxembourg-puiston käytävä,\n\n[66] Diderotin tytär oli syntynyt 1753 ja nimeltään Marie-Angélique.\n\n[67] Diderotin vaimo oli nimeltään Anne-Toinette Champion.\n\n[68] Nimeltään Ursule-Nicole-Félix Fruchet, k. myös johdantoa.\n\n[69] (1717-1783), vuoteen 1758 asti Diderotin arvokkain avustaja\nEnsyklopedian toimitustyössä, kirjoitti siihen kuulun esipuheen ja\nuseita eteviä matemaattisia kirjoitelmia.\n\n[70] Hyvin kehuttu oopperalaulajatar.\n\n[71] Oopperalaulajatar.\n\n[72] Tämän nimi oli de Lauraguais.\n\n[73] Päästäkseen Tiedeakatemian jäseneksi kehui kreivi de L.\nkeksineensä erään posliininvalmistus-keinon; ansio tästä keksinnöstä\noli kuitenkin todellisuudessa erään herra de Montami'n, joka oli\nOrleansin herttuan ensimmäinen hovimestari ja Diderotin ystävä.\n\n[74] Etevä Comédie Françaisen näyttelijä.\n\n[75] _Le Mercure galant_, Bourseaultin huvinäytelmä. Préville esitti\nsiinä viittä eri osaa.\n\n[76] Kuuluisa näyttelijätär, jota hänen vastustajansa syyttivät\njuopottelusta.\n\n[77] Sävel _g;_ sävelentapaamisessa asteikon viidennen asteen nimitys.\n\n[78] Kuuluisa tanssija ja tanssinopettaja.\n\n[79] Hollantilainen aatelisherra, joka Pariisissa kauan herätti\nhuomiota intohimoisella musiikinharrastuksellaan; hänen\ntoimeenpanemansa yksityiskonsertit olivat hyvin arvokkaita\nmusiikkitilaisuuksia, joihin Pariisin hienosto kilvan riensi.\n\n[80] Ranskalainen kirjailija (1657-1757), joka saavutti parhaat\nmenestyksensä tieteellisten tutkimusten yleistajuistajana; v:sta 1699\ntoimi hän Ranskan Akatemian pysyväisenä sihteerinä.\n\n[81] Tämä oli Rameaun arvokkain ja kunniakkain keksintö.\n\n[82] Marie-Anne Pagès, liikanimeltään Deschamps, oopperan\ntanssijatar, kuulu tuhlailevasta elämästään.\n\n[83] Marie-Madeleine Morelle, liikanimeltään Guimard, Comédie\nfrançaisen ensimmäinen tanssijatar.\n\n[84] Eräs veronkanto-päällikkö, edempänä mainittavan Bouretin vävy.\n\n[85] Ranskalainen kreivi ja aikansa kuuluimpia luonnontutkijoita\n(1707-1788); myöskin verraton tyylimestari; pääteos _Luonnonhistoria\nyleis- ja yksityispiirtein_.\n\n[86] Yhteiskunnallis-filosofinen kirjailija, valistusajan suuren\nhenkisen herätysliikkeen vaikuttavimpia tienraivaajia (1689-1755);\npääteokset tähän käännösvalikoimaan suomennettu _Persialaisia\nkirjeitä_ ja _Lakien henki_.\n\n[87] K. aliviittaa 69. Hän oli suuri matemaatikko, mutta käsitteli\nlukuisissa pienemmissä julkaisuissa myöskin kirjallisia ja\nkirjallisuushistoriallisia aineita.\n\n[88] Roomalainen filosofi ja isänmaanystävä, tunnettu luonteensa\nlujuudesta, periaatteittensa puhtaudesta, ankaran siveellisestä\nelämänkatsomuksestaan.\n\n[89] Jean Calas, ranskalainen protestanttisen uskon marttyyri.\nHäntä syytettiin poikansa tappamisesta, ja vaikka hän oli viaton,\ntuomittiin hänet ja surmattiin kiduttamalla. Voltaire sai aikaan\nteoksellaan _Suvaitsevaisuudesta_, että asia otettiin uudelleen\ntutkittavaksi, ja Calas julistettiin viattomaksi.\n\n[90] Kirjailija, alkuaan sotilas, huonossa maineessa\nsiveettömyydestään ja lukuisista konnuuksistaan.\n\n[91] Pietro Aretino (1492-1557), italialainen kirjailija,\nkuuluisa varsinkin häikäilemättömän rivoista novelleistaan ja\nhuvinäytelmistään.\n\n[92] Bertinin.\n\n[93] Luultavasti eräs rheimsiläinen munkki, joka valmisteli\noptillisia koneita ja joka esiteltiin hoville vuonna 1750\nCompiègnessâ.\n\n[94] Neiti Hus.\n\n[95] Scarronin _Koomillisessa romaanissa_ tavattoman lihavaksi\nkuvattu henkilö.\n\n[96] Baculard d'Arnaud t. Darnaud-Baculard, eräs keskinkertainen\nrunoilija.\n\n[97] Iliadissa mainittu soturi, joka taistelussa huusi yhtä kovasti\nkuin viisikymmentä miestä yhdessä.\n\n[98] Verovouti ja pääpostitirehtööri, ansaitsi ja tuhlasi äärettömän\nomaisuuden ja surmasi lopuksi itsensä. Maatilansa Rougeauxin metsään,\njonne Ludvig XV kerran vuodessa tuli metsästämään, rakennutti\nhän kuninkaallisen komean huvimajan, voidakseen siellä kestitä\nkuningasta. Kun Ludvig XV kerran öiseen aikaan lähti Versaillesista\nCroix-Fontainesiin, valaisutti Bouret koko tien tulisoihduilla.\n\n[99] Ludvig XlV:n kuulu sotapäällikkö (1611-1675).\n\n[100] Ludvig XlV:n sotamarski ja etevä linnoitusten rakentaja\n(1633-1707).\n\n[101] Erinomaisen älykäs nainen (1681-1749), joka kotona pitämässään\nsalongissa osoitti suurta seurustelutaitoa ja syvällistä\nihmistuntemusta, saaden siten laajan ja huomattavan vaikutusvallan\nyhteiskunnassa.\n\n[102] Pääsi, kuten kerrotaan sisarensa taitavalla myötävaikutuksella,\nministeriksi, Embrunin arkkipiispaksi, kardinaaliksi, ja kuoli\nLyon'in arkkipiispana v. 1758.\n\n[103] K. aliviittaa 31.\n\n[104] 18. vuosisadan kuuluisin subrettilaulajatar.\n\n[105] Hengen sulatuskyky kasvaa.\n\n[106] Viisinäytöksinen runomittainen murhenäytelmä vuodelta 1751;\nkorjattuna se otettiin Palissotin koottuihin teoksiin nimellä _Ninus\nII_.\n\n[107] Runoilija, Rameaun veljenpojan koulutoveri; hänen\nviisinäytöksinen runomittainen huvinäytelmänsä _Le faux généreux_ on\nvuodelta 1758.\n\n[108] Postilaitoksen ylitallimestari, hän oli, kuten myös Villemorin,\nBouretin vävy.\n\n[109] Tästä ja sen kirjainkaupustelija-kohtauksesta k. johdantoa.\n\n[110] Jesuiitti-pater Bougeautin jansenisteja vastaan tähdätty\nviisinäytöksinen huvinäytelmä _La Femme docteur ou la théologie\njanséniste tombée en quenouille_, vuodelta 1731.\n\n[111] Vähäpätöinen kirjailija, jokseenkin naurettava ilmiö; pyrki\nturhaan Akatemian jäseneksi.\n\n[112] Tunnettu esteetikko, Akatemian jäsen.\n\n[113] Älykäs ja sukkela kirjailija (1689-1773), yleisön suuresti\nsuosima, kuuluisan _La Métromanie_-nimisen näytelmän kirjoittaja.\n\n[114] Tarkoittaa Robbén rivoa runoa _Sur la Vérole_\n\n[115] Kreikkalainen filosofi (372-287 e.Kr.), Aristoteleen seuraaja\nperipateetisen koulun johtajana. Hänen kuuluisin teoksensa on kuvaus\nihmisluonteista; ansaitsee kasvitieteellisillä tutkimuksillaan myös\nkasvitieteen perustajan kunnianimen.\n\n[116] Kuulu ranskalainen luonteen- ja tapainkuvaaja (1645-1696),\njonka teos _Luonteet_ sisältää Theophrastoksen luonnekuvausten\nkäännöksen ohella piirrelmiä hovi- ja ylhäisöpiireistä; näitä tekijä\npainos painokselta yhä lisäsi.\n\n[117] Opéra Comiquen johtajia.\n\n[118] Pariisilaisia kirjallisia aikakauslehtiä.\n\n[119] Abbé de La Porte, \"l'Observateur littérairen\" toimittaja.\n\n[120] Tuottelias ja miellyttävä runoilija, varsinkin pienemmissä\ntuotteissaan; näytelmäin kirjoittajana hän pian menetti aluksi\nsaavuttamansa suosion.\n\n[121] Joka aina istun kuin juhlallinen tomppeli kahden hölmön välissä.\n\n[122] Bertin käsittää Rameaun tahallaan väärin; sanoissa: \"hän\non pahoillaan\" tarkoittaa \"hän\" Rameauta, mutta Bertin käsittää\nsen tarkoittavan itseään; samoin seuraavassa \"hänelle\" tarkoittaa\nRameauta, mutta Bertin kohdistaa sen itseensä ja vastaa ivallisesti\nvoivansa odottaa samaa keltä hyvänsä Rameaun kaltaiselta hulttiolta.\n\n[123] _La Renommée littéraire_-nimisen kirjallisen aikakauslehden\ntoimittaja.\n\n[124] Luultavasti Pyhän Latsaruksen munkkikunnan jäsen, joka myöskin\nesiintyi uskonnonfilosofisena kirjailijana.\n\n[125] Tunnettu materialisti (1705-1771); kirjoitti teoksen\n_Hengestä_. Palissot oli pilkannut häntä _Filosofeissaan_.\n\n[126] Palissotin oli onnistunut uskotella typerälle ja\nherkkäuskoiselle Poinsinetille, että tämä pääsisi Preussin\nkruununprinssin opettajaksi, jos rupeisi protestantiksi.\n\n[127] Komediassaan _Vaarallinen mies_.\n\n[128] Tarkoittaa luultavasti kreivitär La Marckia, Palissotin\nsuojelijatarta.\n\n[129] Mesengestä ei ole tarkempia tietoja.\n\n[130] Inkvisitionin uhrien mestauspuku.\n\n[131] Roviolla polttaminen, polttorovio.\n\n[132] Eläköön Mascarillus, roistojen keisari!\n\n[133] Hänestä k. lisätietoja.\n\n[134] Duni'n oopperasta _Narrien saari_.\n\n[135] Duni'n oopperasta _Narrien saari_.\n\n[136] Tarkoittaa Philidorin koomillista oopperaa _Hevosenkengittäjä_.\n\n[137] Italialaisen musiikkiteoreetikon Capellan sanat.\n\n[138] Oopperasäveltäjä, kotoisin Aixista, Provencesta.\n\n[139] Oopperasäveltäjä.\n\n[140] Säveltäjä.\n\n[141] Giovanni Battista P. (1710-1736), italialainen\nsäveltäjämestari, jonka kuuluisin teos, paitsi hänen oopperoitaan, on\nnaisääninen duetto _Stabat mater_ (\"Seisoi äiti ristin alla\").\n\n[142] K. Duni'sta annettuja lisätietoja.\n\n[143] Pergolesi'n ooppera _La serva padrona_.\n\n[144] _Tracollo medico ignorante_, eräs Pergolesi'n ooppera.\n\n[145] Campran, Destouchesin ja Rameaun oopperoita ja baletteja.\n\n[146] Lullyn ooppera.\n\n[147] Kansallisoopperan johtajina 1757-1767.\n\n[148] Tarkoittaa \"bouffoneja\".\n\n[149] Ooppera sijaitsi eräässä umpikujassa Palais-Royalin ääressä.\n\n[150] Duni'n säveltämä ooppera.\n\n[151] Mouretin säveltämä ooppera.\n\n[152] Rameaun säveltämä baletti.\n\n[153] Duhamel-nimisiä tiedemiehiä oli Ranskassa 18. vuosisadalla\nuseita.\n\n[154] Neljä ensimäistä otetta on Duni'n oopperasta _Narrien saari_,\nitaliankielinen Pergolesi'n oopperasta _Palvelijatar-valtiatar_.\n\n[155] Kuuluisa italialainen ooppera- ja kirkkomusiikin säveltäjä\n(1714-1774), loppupuolella ikäänsä hovikapellimestarina Stuttgartissa.\n\n[156] Lulli'n oopperasta _Roland_.\n\n[157] Otteita Rameaun oopperasta _Kastor ja Pollux_.\n\n[158] Tarkoittaa maailmankuulua tenoria ja säveltäjää Johan Adolf\nHassea (1699-1783), joka oli kotoisin Saksin Bergedorfista ja\noleskeli kauan Italiassa, missä häntä mainittiin nimellä _Il Sassone_\n(Saksilainen).\n\n[159] Barcelonalainen oopperain säveliäjä.\n\n[160] Napolilainen oopperain säveltäjä.\n\n[161] Mestarillinen vakavan tyylin oopperatekstien sepittäjä,\nkotoisin Assisi'sta.\n\n[162] Eteviä, vanhemman ranskalaisen oopperatyylin mestarien\nkäyttämiä oopperatekstien sepittäjiä ja runoilijoita.\n\n[163] La Rochefoucauldin herttuan (1613-1680) tähän\nkäännösvalikoimaan suomennetut _Maksimit_ on kokoelma\nmoraalifilosofisia, erittäin terävää huomiokykyä ja syvällistä\nihmistuntemusta todistavia, lyhyitä suorasanaisia mietelmiä.\n\n[164] Uskonnonfilosofinen kirjailija (1623-1662), jonka _Mietteet_\novat kirjoitetut uskonnon puolustukseksi.\n\n[165] Rameaun tekaisemia esimerkkejä, joilla hän valaisee edellä\nesittämiänsä oopperatekstien vaatimuksia.\n\n[166] Vapaaherra, saksalainen oikeusfilosofi ja historioitsija\n(1632-1694).\n\n[167] Hollantilainen oikeusoppinut (1583-1645), kansainvälisen\noikeuden ja uudemman oikeusfilosofian perustaja; pääteos _Sodan ja\nrauhan lainsäädännöstä_.\n\n[168] Leonardo Leo, huomattava säveltäjä, joka toimi Napolin\nkonservatoriossa, Pergolesi'n, Traettan ja Hassen opettaja.\n\n[169] Napolilainen oopperain säveltäjä.\n\n[170] Ludvig XV:n lemmitty, hyvin vaikutusvaltainen m.m.\nkaikenlaisissa nimitysasioissa.\n\n[171] Tarkoittaa näyttelijätär Favartia ja hänen loisto-osaansa\neräässä hänen miehensä kirjoittamassa huvinäytelmässä _Iltakausi\nbulevardeilla_.\n\n[172] Italialaisperäisen Goldonin huvinäytelmä, jonka Pariisissa\nsaavuttama menestys saattoi sen tekijän siirtymään Pariisiin.\n\n[173] Italialainen säveltäjä, jonka teoksia oli 1750-luvulla esitetty\nPariisissa suurella menestyksellä.\n\n[174] Suuri Paduassa toiminut viuluniekka ja säveltäjä.\n\n[175] Kreikkalaisen muinaistarun mukaan danaidit, Danaoksen tyttäret,\nsurmasivat hääyönä sulhonsa, jotka olivat pakottaneet heidät\navioliittoon; rangaistukseksi heidän täytyi manalassa ikuisesti\nkantaa vettä reikäpohjaisilla ruukuilla (\"danaidien seulat\");\nruukkujen sijalla on Diderotilla tynnyri.\n\n[176] K. aliviitta 49.\n\n[177] Bertinin taloon.\n\n[178] Luonnontieteiden tutkija ja lääkäri (1683-1757).\n\n[179] Tanssitaiteen uudistaja, 1750-luvulla Opéra-Comiquen\nbalettimestari.\n\n[180] Montaigne (1533-1592), 16. vuosisadan suurin moraalifilosofinen\nkirjailija, jonka _Tutkielmat_ on suomennettu tähän käännösvalikoimaan.\n\n[181] Kotoisin Chieti'stä Napolin alueelta, 1760-1769 lähetystön\nsihteerinä Pariisissa, Diderotin ja hänen hengenheimolaistensa hyvä\nystävä, huomattava myöskin kansantalouden tutkijana.\n\n[182] Luultavasti Diderot tarkoittaa Gauchat-nimistä abbé'ta, joka\njulkaisi sarjan kirjoitelmia uskonnon puolustukseksi _(Analyse et\nréfutation de divers écrits modernes contre la religion)_ ja sen\njohdosta yleni nopeasti virkauralla.\n\n[183] Ateenan kansanvallan loistokauden suurin valtiomies,\nsotapäällikkö ja puhuja.\n\n[184] Kauneudestaan kuulu kreikkalainen hetaira, kotoisin Korintosta.\n\n[185] Entinen palatsi, Ranskan hallitsijain asuntona, kunnes\nkommunistit hävittivät sen v. 1871.\n\n[186] Oopperain säveltäjä, toimi useann kertaan Pariisin oopperan\njohtajana.\n\n[187] Vergiliuksen Aeneidin 6. kirjan 743. säkeestä: kullakin on\nmeillä vainajamme kärsittävinä.\n\n[188] Académie des inscriptions'in jäsen, d'Alembertin ystävä, kävi\nhyvin ahkeraan oopperassa, jota senvuoksi leikillisesti nimitettiin\nabbé de C:n iltamessuksi.\n\n\n\n"]