[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$frIwnO8IjO648_L1UkAYLZ1Ueg1nCsOW41YjoChIKtlw":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":14,"language":15,"yearPublished":16,"yearPublishedTranslation":17,"wordCount":18,"charCount":19,"usRestricted":20,"gutenbergId":11,"gutenbergSubjects":21,"gutenbergCategories":22,"gutenbergSummary":11,"gutenbergTranslators":23,"gutenbergDownloadCount":11,"aiDescription":24,"preamble":25,"content":26},1053,"Maamme kirja","Topelius, Zacharias",1818,1898,"1053-topelius-zacharias-maamme-kirja","1053__Topelius_Zacharias__Maamme_kirja",null,"tietokirja",[],[],"fi",1875,1925,105018,701255,true,[],[],[],"Topeliuksen tunnettu lukukirja esittelee Suomen luontoa, maakuntia, kansaa ja historiaa. Teos sisältää kuvauksia maantieteestä, eläimistöstä ja kansanperinteestä sekä opettavaisia kertomuksia ja runoja, joiden tarkoituksena on vahvistaa lukijan kotiseudun tuntemusta.","Z. Topeliuksen 'Maamme kirja' on Projekti Lönnrotin julkaisu n:o 1053.\nE-kirja on public domainissa koko EU:n alueella, joten emme aseta mitään\nrajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen suhteen k.o. maissa.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Kristiina Tammitie ja Projekti Lönnrot.","MAAMME KIRJA\n\nKirj.\n\nZ. Topelius\n\n\nPaavo Cajanderin suomennos\n\n\n\nWSOY, Porvoo, 1925.\n\n\n\n\n\n\nSISÄLLYS:\n\nEnsimmäinen luku. Maamme.\n\n   1. Aamulaulu.\n   2. Koti.\n   3. Isänmaa.\n   4. Maasi.\n   5. Kuninkaan lahjat.\n   6. Hädän hetkenä.\n   7. Maa ja kansa.\n   8. Meidän maamme ja maailma.\n   9. Merimiehen ikävöiminen kotiinsa.\n  10. Maamme alku.\n  11. Meren neito.\n  12. Itämeri.\n  13. Ahvenanmaan laulu.\n  14. Suomen ylängöt ja laaksot.\n  15. Maakunnat.\n  16. Lapin tunturit.\n  17. Inarinjärvi.\n  18. Lappiovuara ja Aavasaksa.\n  19. Oulunjoki.\n  20. Kallankari.\n  21. Isokyrö.\n  22. Satakunnan rannikko.\n  23. Elämä Ahvenanmaalla..\n  24. Maan vieremiä Uskelassa.\n  25. Kuusiston linnan rauniot.\n  26. Hankoniemen majakka.\n  27. Pyynikki, Nokiankoski ja Kyröskoski.\n  28. Paikkarin torppa.\n  29. Suomen erämaita.\n  30. Päijänteen vesistö.\n  31. Saimaa.\n  32. Punkaharju.\n  33. Imatra.\n  34. Luonnonmullistus.\n  35. Laatokka.\n  36. Suomen ilmasto.\n  37. Kirkkaalla jäällä.\n  38. Kesäyön kirkkaus.\n  39. Joutsen.\n  40. Ilmanennustamisesta.\n  41. Pyterlahden graniittilouhimo.\n  42. Ruskealan marmorilouhimo.\n  43. Suomen rauta.\n  44. Lapin kulta.\n  45. Kasvien leviäminen.\n  46. Metsä.\n  47. Kulovalkea.\n  48. Pelto ja niitty.\n  49. Hallayö.\n  50. Kärsivällisyys.\n  51. Syötävät sienet.\n  52. Puutarhoista ja kasvitarhoista.\n  53. Ystäviä ja vihollisia.\n  54. Suomalainen hevonen.\n  55. Karja.\n  56. Suomalaisia paimenlauluja.\n\nToinen luku. Kansa.\n\n  57. Mathias Aleksanteri Castrén.\n  58. Suomen kansaheimo.\n  59. Permalaiset.\n  60. Vatjalaisia kansanlauluja.\n  61. Lappalaiset.\n  62. Lappalaisen poro.\n  63. Lappalaisia kansansatuja.\n  64. Päiviön suku.\n  65. Lappalaisia kansanlauluja.\n  66. Lappalaispojan laulu.\n  67. Virolaiset.\n  68. Virolaisten Kalevipoeg.\n  69. Virolaisia kansanlauluja.\n  70. Suomen kansa.\n  71. Matti.\n  72. Suomen kieli.\n  73. Lippo ja Tapio.\n  74. Kettu ja jänis.\n  75. Kansantarinoita jättiläisistä.\n  76. Yhtymyksiä jättiläisten kanssa.\n  77. Leikkisatuja.\n  78. Suomalainen kansanrunous.\n  79. Suomalaisia kansanlauluja.\n  80. Suomalaisia sananlaskuja.\n  81. Suomalaisia arvoituksia.\n  82. Kansanluulo ja taikausko.\n  83. Karjalaiset.\n  84. Savolaiset.\n  85. Kaksi runoseppää.\n  86. Hämäläiset.\n  87. Karhunampuja Martti Kitunen.\n  88. Suomen ruotsalainen väestö.\n  89. Ruotsinkieli.\n  90. Lounais-Suomen saaristolaiset.\n  91. Uusmaalaiset.\n  92. Pohjalaiset.\n\nKolmas luku. Suomalaisten pakanalliset jumalat ja sankarisadut.\n\n  93. Pakanallisten suomalaisten jumalat.\n  94. Kalevala ja Elias Lönnrot.\n  95. Maailman luomisesta.\n  96. Maanviljelyksen alku.\n  97. Tulen synty.\n  98. Raudan synty.\n  99. Väinämöinen ja Joukahainen.\n 100. Väinämöisen ensimmäinen Pohjolan matka.\n 101. Ilmarinen takoo Sammon.\n 102. Lemminkäisen seikkailuja.\n 103. Lemminkäisen surma.\n 104. Väinämöinen Tuonelassa.\n 105. Ilmarinen saapi Pohjolan neidon.\n 106. Satu Kullervosta.\n 107. Sota Sammosta.\n 108. Väinämöisen laulu.\n 109. Sota valosta.\n 110. Väinämöinen ja Jeesus-lapsi.\n\nNeljäs luku. Kertomuksia Suomen katoliselta ajalta.\n\n 111. Kivikauden kansa.\n 112. Suomalaiset pakanuuden ajalla.\n 113. Ruotsalaiset.\n 114. Pyhä Eerik kuningas.\n 115. Ensimmäinen ristiretki Suomeen.\n 116. Eerik kuningas ja Henrik piispa.\n 117. Henrik piispan kuolema.\n 118. Tuomas piispa.\n 119. Kristinuskon tuonti Hämeenmaahan.\n 120. Kristinuskon tuonti Karjalaan.\n 121. Venäjän valtakunnan alku.\n 122. Matti Kurki ja pirkkalaiset.\n 123. Miten erämaat tulivat asutuiksi.\n 124. Hemming piispa.\n 125. Kalmarin unioni.\n 126. Piispa Maunu Tavast.\n 127. Katolinen oppi.\n 128. Turun tuomiokirkko.\n 129. Naantalin luostari.\n 130. Suomen neljä säätyä.\n 131. Viipurin pamaus.\n 132. Kristian tyranni.\n 133. Kustaa Vaasa.\n 134. Junkkeri Tuomas ja Eerik Fleming.\n 135. Piispa Arvid Kurki.\n\nViides luku. Kertomuksia Suomen sotaisilta ajoilta.\n\n 136. Lutherin uskonpuhdistus.\n 137. Kustaa kuninkaan hallitus.\n 138. Piispa Mikael Agricola.\n 139. Suomen herttua Juhana.\n 140. Eerik kuningas ja suomalaiset.\n 141. Kaarina Maununtytär.\n 142. Pontus De la Gardie ja hänen aikansa.\n 143. Klaus Fleming ja Nuijasota.\n 144. Kaarle herttua ja Arvid Stålarm.\n 145. Juhana Fleming.\n 146. Kuningas Kaarle IX.\n 147. Sigfrid Forsius.\n 148. Kuningas Kustaa Aadolf.\n 149. Breitenfeldin taistelu.\n 150. Suomalaiset Würzburgin luona.\n 151. Meno Lech-virran poikki.\n 152. Lützenin taistelu..\n 153. Kristiina kuningatar ja kolmikymmenvuotisen sodan loppu.\n 154. Kreivin aika ja Turun akatemia.\n 155. Kaarle X Kustaa ja Arvid Wittenberg.\n 156. Kuningas Kaarle XI:n aikakausi.\n 157. Suuret nälkävuodet.\n 158. Kaarle XII ja Narvan taistelu.\n 159. Retki Pultavaan.\n 160. Viipurin valloitus.\n 161. Napuen taistelu.\n 162. Kajaanin linna ja kivekkäät.\n 163. Tapani Lövingin seikkailut.\n 164. Ison vihan aika.\n 165. Kuningas Kaarle XII:n muisto\n\nKuudes luku. Kertomuksia Suomen uudemmalta ajalta.\n\n 166. Uudenkaupungin rauha ja vapaudenaika.\n 167. Arvid Horn ja Suomen toipuminen.\n 168. Lappeenrannan taistelu.\n 169. Hyödyn aikakausi.\n 170. Kuningas Kustaa III.\n 171. Anjalan liitto.\n 172. Porrassalmen taistelu.\n 173. Kuningas Kustaan kuolema.\n 174. Kustaa Mauri Armfelt.\n 175. Henrik Gabriel Porthan.\n 176. Frans Mikael Franzén.\n 177. 1808 vuotien sota.\n 278. Kaarle Juhana Adlercreutz.\n 179. Haminan rauha.\n 180. Vänrikki Stoolin tarinat.\n 181. Sotilaspoika.\n 182. Keisari Aleksanteri I ja Porvoon valtiopäivät.\n 183. Suomi jälleen yhdistettynä.\n 184. Turun palo.\n 185. Yliopiston riemujuhla v. 1840.\n 186. Tieteellinen tutkimus.\n 187. Itämainen sota.\n 188. Helsingin valtiopäivät v. 1863.\n 189. Maamme lait.\n 190. Venäjän vallan loppu.\n 191. Suomesta tulee itsenäinen tasavalta.\n 192. Suomen uusi hallitusmuoto.\n 193. Maamme kaupungit ja pääkaupunki.\n 194. Keskusliikenne.\n 195. Maamme vaurastuminen.\n 196. Kirkko ja koulu.\n 197. Runoilijat ja taiteilijat.\n 198. Suonion kotimaan virsi.\n\nLiite.\n\n Sakari Topelius, kirj. Alta Dahlgren.\n Kotiintulo koulusta.\n\n\n\n\n\n\nENSIMMÄINEN LUKU.\n\nMaamme.\n\n\n\n\n1. Aamulaulu.\n\n\n    Tuhansin rannoin raikkahasti\n    heräjä, armas synnyinmaa!\n    Heräjä, aamu hehkuvasti\n    jo ilmain äärell' aukeaa!\n    Jo väistyy talves pitkä yö,\n    valosi voitonhetki lyö.\n    Tuhansin rannoin raikkahasti\n    heräjä, armas synnyinmaa!\n\n    Kuin kukkaranta aamun heloon,\n    heräjä uuteen aikahan,\n    sill' elon huomen kutsuu eloon\n    ja voittaa varjot kuoleman!\n    Sa kasva kallein muisteloin,\n    työn kunnoin, aattein avaroin!\n    Kuin kukkaranta aamun heloon,\n    heräjä uuteen aikahan!\n\n    Kuin kaste aamun tuuliin, sulta\n    kadotkoot kaihon kyyneleet!\n    Luo vihannoimaan vilu multa,\n    luo kukkiin posket kelmenneet!\n    Kaikk' kevään silmut auetkoot!\n    Ja mielet, toiveet tointukoot!\n    Kuin kaste aamun tuuliin, sulta\n    kadotkoot kaihon kyyneleet!\n\n    Viel' uhkaa soilla usmat hallan,\n    vaan öiset haamut häädä pois\n    ja turvaa voimaan Kaikkivallan\n    ajalla kalliin aamukois!\n    Sanasta rintakilpes saa\n    ja vahva Herrass' ole, maa!\n    Viel' uhkaa soilla usmat hallan,\n    vaan öiset haamut häädä pois!\n\n    Sa maani nuori, armas, herää!\n    Jo virkoo, sinivetten vyö!\n    Jo tervehtäen päivän terää\n    sun lintus laulaa, aaltos lyö.\n    Heräjä tuulten soitteloon,\n    valohon, aamuun, aurinkoon!\n    Sa maani nuori, armas, herää!\n    Jo virkoo, sinivetten vyö!\n\n\n\n\n2. Koti.\n\n\n    Sitä kuusta kuuleminen,\n    jonka juurella asunto.\n\n               Suom. sananl.\n\nTämä kirja kertoo Suomesta. Tämä kirja kertoo isänmaasta. Mikä on\nSuomi? Maa monien maiden joukossa. Mikä on isänmaa? Se on meidän\nsuuri kotimme.\n\nMinulla on pieni koti, jota rakastan enemmän kuin mitään muuta\npaikkaa maan päällä. Isäni taloa en saata milloinkaan unhottaa.\nSiellä olen kotonani, siellä parhaiten viihdyn. Enköpä tuntisi tietä\nja veräjätä! Enköpä taloa ja tupaa muistaisi! Kaikki on siellä\nminulle perin tuttua. Näitä portaita olen niin monasti astunut. Tämän\noven olen niin monasti avannut. Ikkunasta olen pihalle katsellut.\nTakkavalkean ääressä olen lämmitellyt. Pöydässä olen syönyt.\nVuoteessa olen maannut. Jokaisen istuimen tunnen, jokaisen kiven ja\npolun. Siellä en eksyisi, en yön pimeydessäkään.\n\nUsein olin mukana, kun hevosia kaivolla juotettiin. Usein saatoin\nlehmiämme laitumelle. Usein Mustille nauroin, kun se oravata\nhaukkui. Muistan vielä pihlajan, marjoista punertavana, ja koivun,\njossa leppäkerttu lauleli. Kesällä olen aholla mansikoita poiminut.\nTalvella olen siellä mäkeä laskenut. Silloinpa oli iloa, kun järvestä\njää suli ja pääsimme veneellä soutelemaan. Syksyllä taas kuin\nlintuset liitelimme eteenpäin kirkkaalla jäällä.\n\nVähätpä siitä, onko kotini ollut rikas vai köyhä. Olen siellä elänyt\nonnellisena. Siellä on ollut lämmin ja hyvä olla, vaatetta ja ruokaa,\nhoitoa ja rakkautta olen siellä saanut. Siellä olen lapsesta asti\nkasvanut. Siellä on isäni työtä tehnyt, siellä on äitini kauniita\nlaulujaan laulanut. Iltaisin maata pannessamme kuulin äitini\nrukoilevan. \"Hyvä Jumala\", sanoi hän, \"tee lapsestani hyvä ihminen!\nSinä, meidän taivaallinen isämme, anna meidän aina olla uskollisina\nlapsinasi!\" Ja sitten hän opetti minulle tuon kauniin rukouksen:\n\"Jumal', lasten ystävä...\"\n\nNiin, tiedän sen, että kaikki hyvyys on taivaallisen Isäni antama\nlahja. Ja hänen hyviä ja siunattuja lahjojansa on tuo armas kotikin.\nSiitä tahdon häntä kiittää ja ylistää kaiken elinaikani.\n\nNäinhän siis kyllä tiedän rakastaa tuota pientä kotiani. Mutta en\noikein vielä ymmärrä, miten rakastaa sitä suurta kotia, jota sanotaan\nisänmaaksi. Paljonhan siellä on toisin kuin meillä kotona. Tiet ovat\ntoisenlaiset, talot ovat toisenlaiset, ihmiset ovat toisenlaiset.\nSaatanhan eksyä siellä, missä en ikinä ole ollut. Kukaan ei minua\nsiellä tunne enkä minäkään ketään tunne. Kuinka saatan vierasta maata\nrakastaa! Kuinka saatan olla onnellinen, iloinen ja tuttavallinen\nvierasten ihmisten luona!\n\nNiin vain, kotini kyllä tunnen; mutta mikä on isänmaani!\n\n\n\n\n3. Isänmaa.\n\n\n    Älä siirrä ikivanhaa rajaa,\n    jonka isäsi ovat tehneet!\n\n          Salom. sananl. 22: 28.\n\nEräänä aamuna seisoin korkealla tikapuilla, jotka oli pystytetty\ntupamme katonräystään nojalle. Siitä saatoin katsella kauas\nympärilleni. Etäällä meidän talostamme näin toisia taloja. Etäällä\nmeidän syöttömaastamme näin niittyjä, peltoja, teitä, vuoria, metsiä\nja järviä. Tiesin kyllä maailman suureksi, mutta näin suureksi en\nsitä luullut. Ja taas juolahti mieleeni tuo kummallinen ajatus, että\ntämä kaikki on muka _meidän_ maamme, _meidän_ suuri kotimme.\n\nKapusin tikapuilta maahan. Äitini oli vastikään lampaansa kerinnyt\nja istui nyt portaiden edustalla, erotellen valkeita villoja kopassa\nmustista. Kysyin häneltä: \"Onko kaikki tämä maa, niin kauas kuin\nsilmä näkee, meidän isänmaamme?\"\n\nÄiti sanoi: Istu tähän viereeni, niin sanon sen sinulle. Kaikki tämä\nmaa, jonka tässä näet, ja vielä paljon sen lisäksi, on Suomenmaata.\nEnnen isääsi asuivat hänen isänsä ja esi-isänsä ei yksin tässä\ntalossa, vaan monissa muissa taloissa ja monissa eri osissa maatamme.\nTämä maa oli heidän, ja senvuoksi tämä maa on meidän isäimme maa,\njonka me, heidän lapsensa, olemme perinnöksi saaneet. Täällä he\novat eläneet, työtä tehneet, iloinneet ja kärsineet kauan ennen\nmeitä. Täällä he ovat kuolleetkin ja makaavat maassa haudattuina.\nElleivät nämä meidän isämme olisi niin kärsivällisesti työtä tehneet,\nniin olisi meidän maamme nyt leivätön erämaa. Elleivät he olisi\nvaeltaneet Jumalan pelossa ja lapsiansa kasvattaneet totiseen Jumalan\ntuntemiseen, niin me olisimme nyt sokeita pakanoita. Elleivät he\nolisi lapsilleen opettaneet hyödyllisiä tietoja, olisimme me nyt\ntietämättömiä metsäläisiä. Elleivät he olisi maata vihollisten\nväkivallalta suojelleet, niin ei meillä olisi nyt lakia, ei oikeutta\neikä vapautta. Sillä tämä maa on paljon kovaa kärsinyt kylmän\nilmanalansa tähden ja paljon väkivaltaa vierailta kansoilta. Mutta\ntämä maa oli isillemme hyvin rakas, jopa niinkin rakas, että he sen\nhyväksi uhrasivat vaivannäkönsä, ajallisen onnensa, sydänverensä ja\nhenkensä.\n\nSiksi tulee meidän aina olla isillemme kiitolliset ja pitää heidän\nmuistoansa kunniassa. Meidän tulee kunnioittaa heitä niin kuin isää\nja äitiä, jotta menestyisimme ja kauan eläisimme siinä maassa, jonka\nJumala on meille antanut. Meidän pitää aina kokea olla isillemme\nkelvolliset, niin etteivät heidän kuolemattomat henkensä surren ja\nhäveten katsoisi alas kelvottomiin lapsiin. Sitä maata, jota he ovat\nviljelleet ja kaunistaneet, pitää meidänkin kaunistaa ja viljellä.\nSitä maata, jota he ovat niin hellästi rakastaneet ja kuolemaan\nsaakka puolustaneet, pitää meidänkin rakastaa ja puolustaa heidän\ntavallansa.\n\nEikä heidän tähtensä ainoastaan, vaan meidän itsemmekin tähden.\nSillä tämän maan on Jumala meille sitä varten määrännyt, että se\nmeille antaisi kaikkea, mikä meille maan päällä on välttämätöntä ja\ntarpeellista. Se antaa meille vaatetta ja leipää, työtä ja palkkaa,\nystäviä ja turvaa. Se kasvattaa meitä Jumalan pelkoon ja kaikkiin\ninhimillisiin avuihin. Se opettaa meitä kirkkonsa ja koulujensa\nkautta. Se suojelee meitä hallituksellaan ja laeillaan, ettei kukaan\nsaa tehdä meille vääryyttä. Se on meille apuna kaikissa hyvissä\nja hyödyllisissä toimissa. Se antaa meille eläessämme asunnon ja\nkuoltuamme haudan. Senhänvuoksi tämä maa on meidän suuri kotimme.\nTämän maan hyväksi tulee meidän uskollisesti työtä tehdä ja, jos\nJumala niin tahtoo, kunnialla kuolla.\n\nMuista aina Jumalan antaneen meille tämän maan omaisuudeksemme,\njotta se täyttäisi tarkoituksensa, maailmassa ja hänen tahtonsa\ntoteutuisi niin maan päällä kuin taivaassa! Sillä Jumalan oli tämäkin\nmaa ja kaikki, mitä siinä on. Meidän tulee tili tehdä siitä, millä\ntavalla olemme Jumalan lahjaa käyttäneet. Hän on kerran sanova\njokaiselle meistä: \"Minä olen sinut pannut taloni hoitajaksi ja\ntämän maani haltijaksi. Kuinka olet hoitanut taloani? Kuinka olet\nmaatani hallinnut?\" -- Mitä vastaamme Herralle? Hän, joka julistaa\nkaikille vanhurskaan tuomionsa, on meissä näkevä ainoastaan syntiä ja\npuutetta. Mutta vielä ollessamme hänen taloudenhoitajinansa meidän\ntulee rukoilla häntä, että hän antaisi meille oikein lujan, oikein\nuskollisen ja alati alttiin rakkauden isänmaatamme kohtaan, niin että\ntämä maa kukoistaisi hänen kaikkivaltiaassa suojassaan ja julistaisi\nhänen kiitostansa sukupolvesta sukupolveen.\n\n\n\n\n4. Maasi\n\n\n    Laps Suomen, valoon nostaos\n    ilolla nuori katsantos\n    kunnailtas kasteisilta.\n    Vapaasti loitos silmäs luo;\n    sun, katsos, kaunis maa on tuo!\n\n    Et muiden armost' elä vaan,\n    et ole vieras päällä maan,\n    on jalallasi pohja;\n    perinnön sait, mi vaatii työs\n    ja valppaan varjelusi myös.\n\n    Niin, silmän siintämättömiin,\n    etäisten ilmain hämäriin,\n    taa teitten nimetönten,\n    tienooseen tietymättömään,\n    sait Luojaltas maan kaiken tään\n\n    Sun, sun tuo meri vapaa on,\n    tuo vallaton ja rajaton,\n    ja kaikki sinijärvet,\n    ja kaikki virrat kuohuvat\n    ja kaikki purot armahat;\n\n    ja vaarat päivänpaisteiset\n    ja kedon tähkät, kukkaset,\n    ja kaikki tummat metsät\n    ja salot, saaret, niityt, haat\n    ja talven hanget, kesämaat;\n\n    tiet, kylät, torit, kaupungit,\n    loistöllit, hovit kaunihit\n    ja kaikki, jotka niissä\n    turvaavat Luojan apuhun,\n    ne kansas on, ne ovat sun.\n\n    Ken on niin rikas, kellä maa\n    niin ihana on puolustaa\n    ja armastaa kuin sulla?\n    Sen rakas Luoja sulle soi\n    ja rakastettavakses loi.\n\n    Laps' Suomen, kasva siinä vaan\n    kuin nuori koivu puistossaan\n    ja sille henkes uhraa,\n    pyhitä työs ja sydämes\n    sun maalles, maalle isies!\n\n\n\n\n5. Kuninkaan lahjat.\n\n\nMinä sanoin: Mitenkä voimme tehdä työtä koko maamme hyväksi? Emmehän\nsaata kaikkialle matkustaa ja joka paikassa työtä tehdä. Ja miksikä\nmuille palkatonta työtä tekisimme?\n\nÄitini sanoi: Oli kerran kuningas; hänellä oli kaksi palvelijaa,\nAutio ja Päiviö. Kuningas sanoi heille: \"Te olette ravakoita\ntyömiehiä, minä annan teille kummallekin kaistaleen maata\". Ja hän\nantoi Autiolle kauniin, hedelmällisen maan, jossa oli viljavat\nvainiot, sinertävät järvet, komeat metsät. Mutta Päiviölle hän antoi\nhedelmättömän erämaan, joka oli täynnä soita.\n\nMolemmat miehet alkoivat tehdä työtä. Autio ajatteli: tämä on hyvää\nmaata; tästä tahdon rikastua, muut tulkoot sitten toimeen, miten\nvoivat. Sitten hän kaatoi ja poltti metsät, kylvi tuhkaan siementä\nja leikkasi siitä viljan toisensa perästä, kunnes oli maasta imenyt\nkaiken mehun. Samaten hän riisti järvet tyhjiksi ja otti niistä\nkaikki kalat. Ja hänestä tuli vähäksi aikaa rikas mies, mutta kun\nmaassa ja vedessä ei enää ollut mitään otettavaa, tuli hän köyhäksi,\nhänen lapsensa tulivat kerjäläisiksi, ja maa jäi autioksi.\n\nPäiviö ajatteli: tämä maa on karua ja hedelmätöntä; tahdon tehdä sen\nhedelmälliseksi. Hän ojitti suot, kynti maat, perkasi metsät ja hoiti\nkalavetensä. Se oli pitkällistä, vaivalloista, monien kärsimysten\nja puutteiden alaista työtä, mutta viimein tuli kuitenkin palkinto.\nPäiviö kokosi riistaa latonsa täyteen, hänen lapsensa saivat\nperinnökseen hedelmällisen tilan, ja maa kukoisti.\n\nMonien vuosien kuluttua kuningas sattui kulkemaan näissä valtakunnan\nosissa. Tultuaan Aution asunnon lähelle hän kysyi: \"Eikö tämä maa\nennen ollut kaunista ja viljavaa? Kuka sen on tehnyt näin rumaksi ja\nautioksi?\" Palvelijat sanoivat hänelle: \"Sen on Autio tehnyt.\" Ja\ntaas kysyi kuningas, tultuaan lähelle Päiviön asuntoa: \"Eikö tämä maa\nennen ollut jylhää ja hedelmätöntä? Kuka sen on tehnyt näin kauniiksi\nja viljavaksi?\" Palvelijat sanoivat: \"Sen on Päiviö tehnyt.\" Silloin\nkuningas sanoi Autiolle: \"Sinä ahne ja kehno palvelija, enkö sinulle\nrunsasta lahjaa antanut siksi, että työlläsi minua ylistäisit ja\ntekisit monta tulevaista sukupolvea onnelliseksi? Katso, tuo on sinun\ntyötäsi!\" Ja hän ajoi sen ahneen palvelijan häpeänalaisena pois\nvaltakunnastaan. Mutta Päiviölle hän sanoi: \"Sinä hyvä ja uskollinen\npalvelija, minä annoin sinulle halvan lahjan, mutta sinä olet minua\nylistänyt rakkaudellasi ja työlläsi, tulevaisten sukupolvien iloksi.\nTule, minä annan sinulle vielä paljon rikkaamman maan; sinä saat olla\nminun uskollisimpana ystävänäni ja kansalleni esikuvana.\" [Hyvä on,\nsinä hyvä ja uskollinen palvelija. Vähässä olet ollut uskollinen,\nminä panen sinut paljon haltijaksi. Matt. 25: 21.]\n\n\"No niin\", sanoi äitini, \"miltä sinusta näyttävät nämä kaksi miestä?\nKumpi heistä on paremmin hoitanut lahjaa?\"\n\nMinä sanoin: \"Päiviö.\"\n\n\"Oikein sanoit\", vastasi äitini. \"Autio ajatteli vain itseänsä eikä\nhuolinut muusta kuin omasta voitostaan. Senvuoksi hän sai häpeällä ja\nhäviöllä maasta lähteä. Päiviö ajatteli jälkeentulevaisten onnea ja\nteki työtä isänmaansa hyväksi. Siitä hän itse vanhoilla päivillään\nnautti iloa ja kunniata, ja hänen maansa hyötyi. Hullu on se, jonka\nhuolena on vain hetken voitto; viisas ajattelee tulevia päiviä.\nMonta, monta vuotta jälkeenpäin, kun nämä molemmat miehet olivat jo\nkauan olleet kuolleina, osoittivat ihmiset tuota autioksi tullutta\nmaata ja sanoivat: 'Tuon on Autio tehnyt.' Ja samoin he osoittivat\ntuota viljavaa maata ja sanoivat: 'Tämän on Päiviö tehnyt.' Kumpi\nnäistä kahdesta miehestä on jälkimaailmalle jättänyt paremman\nmuiston?\"\n\nMinä sanoin: \"Päiviö.\"\n\n\"Tee siis niin, kuin hän teki!\" sanoi äiti. \"Joko maata kynnät tai\nmerellä purjehdit tai käsilläsi työtä teet tai taloutta hoidat\ntai tiedoilla hyödytät tai jollakin muulla kunniallisella tavalla\nleipäsi ansaitset, niin katso, että teet hedelmälliseksi sen, mikä\nennen oli autiota! Katso, että jälkeesi jätät jotakin parempaa kuin\nse, minkä itse sait haltuusi! Kun näin teet, niin teet työtä maasi\nhyödyksi. Ei mikään työ ole niin vähäarvoista, ettei se Jumalalle\nkelpaisi tai isänmaata hyödyttäisi. Mutta se on tehtävä rakkaudella\nja uskollisella ahkeruudella. Kun hyvä työntekijä kuolee ja hänen\nnimensä unohtuu, jäävät hänen työnsä hedelmät hänen jälkeensä.\nKaikki, mikä hyvänä ja hyödyllisenä nyt meitä ilahduttaa ja\nhyödyttää, on tulos monien tuhansien ennen meitä eläneiden työstä. Me\nsiunaamme heitä, tuntemattomissa haudoissaan makaavia. Mutta ahnas\ntyöntekijä ei jätä jälkeensä mitään. Hän on tehnyt työtä omaksi\nvoitokseen eikä kuitenkaan voi ottaa saavutuksiansa mukanaan hautaan.\nMitä varten hän on elänyt?\"\n\n\n\n\n6. Hädän hetkenä.\n\n\nMinä sanoin: \"Pitääkö minun paljonkin rakastaa isänmaatani?\"\n\n-- \"Paljon\", sanoi äitini. \"Enemmän kuin kotiasi ja kaikkea omaasi.\nEnemmän kuin koko maallista onneasi, enemmän kuin henkeäsikin. Mutta\nei enempää kuin Jumalaasi, kunniaasi ja omaatuntoasi.\"\n\nSitä en ymmärtänyt. Ymmärsin nyt kyllä, kuinka ihminen saattaa tehdä\ntyötä muunkin kuin oman hyödyn vuoksi. Mutta kohtuutonta ja kovaa\nminusta oli panna kaikki alttiiksi sen maan puolesta, joka ei ole\nminun yksin, vaan monen muunkin oma. Miksi juuri minun pitäisi panna\nomaisuuteni tai henkeni alttiiksi, koska on niin paljon muita, jotka\nsaattavat sen tehdä minun sijastani? Olkoon tämä heidän asiansa; mitä\nse minuun koskee?\n\nMuutamana päivänä sen jälkeen äitini seisoi kosken partaalla\nvaatteita huuhtomassa. Oli satanut, ja kivet olivat liukkaita. Äitini\njalka luiskahti, ja hän putosi veteen; virta vei hänet mukanaan; en\nkoskaan sitä unhota. Paljon ihmisiä seisoi rannalla; kaikki olivat\nhämmästyksissään, mutta yksikään ei voinut neuvoa eikä auttaa. Minä\nolin vain heikko lapsi; mutta seisoa siinä neuvotonna ja nähdä äitini\nkuolevan -- en, sitä en saattanut. Siinä oli airo; -- minä sieppasin\nsen ja juoksin veteen. Tuskin tiesin, mitä tein. Koski pauhasi ja oli\nviedä minut mukanaan, mutta ennätin kurottaa äidilleni airon, ja me\npääsimme onnellisesti rantaan.\n\nSilloin äitini otti minut kosteaan syliinsä ja suuteli minua\nrakkaasti. \"Miksi sinä uskalsit henkesi minun tähteni?\" kysyi hän.\n\"Seisoihan siellä rannalla monta muuta. Miksi juuri sinä panit itsesi\nminun tähteni alttiiksi? Eikö joku muu olisi saattanut sitä tehdä\nsinun sijastasi?\"\n\nMinä sanoin: \"Sitä en ajatellut. Kuinka olisin saattanut nähdä sinut\nhädässä ja olla sinua auttamatta? _Täytyihän_ minun uskaltaa henkeni\nsinun tähtesi.\"\n\nSilloin äitini hymyili kyyneleet silmissä ja sanoi: \"Aivan niin,\ntäytyihän sinun kuulla Jumalan ääntä. Ja samoin on laita, jos\nisänmaasi on hädässä. Et sinä silloin noita monia muita ajattele.\nJumalan ääni sydämessäsi sanoo, että sinun arvelematta täytyy\njuosta koskeen. Oi lapseni, kun se ääni kutsuu, kun isänmaasi sinua\ntarvitsee, älä epäröi, vaan ole rohkea ja pane kaikki alttiiksi\nvelvollisuutesi tähden. Niin ovat tuhannet, monet tuhannet ennen\nsinua tehneet. He ovat kuulleet kosken pauhaavan ja itse seisoneet\nkuivalla rannalla. He ovat vauraina ja turvassa eläneet kaukana\nvaarasta, kun etäinen osa heidän maatansa on joutunut hätään. Eivät\nhe kuitenkaan ole epäröineet. He ovat reippaasti lähteneet vaaroihin\nja taisteluun; he ovat mielellään antaneet viimeisen roponsa,\nlapsensa ja itsensä tuolle suurelle, yhteiselle, rakastetulle\näidilleen, isänmaallensa. Ja joko he ovat sotaan sortuneet tai,\nkuten sinä, voitollisina palanneet, -- koskaan he eivät ole katuneet\nurhoollista uhrautumistaan tai kunniallista taisteluansa. Ne vain,\njotka hädän hetkenä ovat maansa jättäneet, nuo uskollisen äidin\npelkurit, laiskat ja petolliset lapset, he eivät sen jälkeen koko\nelinaikanaan ole saaneet nauttia iloa ja rauhaa. Heidän maanmiestensä\nhalveksiminen, heidän oma häpeänsä ja omantunnon soimaukset eivät\nole heille suoneet lepoa. He ovat taistelua karttaneet ja saaneet\ntaistelun omaan sydämeensä. He ovat rauhaa etsineet ja saaneet\niäisen rauhattomuuden. Se, joka henkeänsä rakastaa enemmän kuin\nvelvollisuuttaan ja kunniaansa, se rakentaa majansa heikolle jäälle,\nja virta hänet nielee.\"\n\n\"Oi lapseni, uhraa oma etusi uljain mielin! Silloin on totisesti\nJumala siunaava rehellisen tahtosi, ja sinä tulet rakkaan isänmaasi\nkelpo lapseksi.\"\n\n\n\n\n7. Maa ja kansa.\n\n\nNyt sen ymmärrän.\n\nTämä maa on minun isänmaani. Jos nimitän sitä suomenkielellä\n_Suomenmaaksi_ tai ruotsalaisella nimellä _Finland_, on se kuitenkin\naina sama maa. Kaikki sen pojat ja tyttäret ovat _yhtä kansaa_,\npuhukoot mitä kieltä hyvänsä. Jumala on heitä pitänyt yhdessä monta\nsataa vuotta samassa kotimaassa, samojen lakien ja saman esivallan\nalaisina. Mitä hyvää tai pahaa toinen on kokenut, se on toistakin\nkohdannut. He ovat kasvaneet, eläneet ja kuolleet toinen toisensa\nvieressä saman pohjolan tuntureilla, saman taivaan alla, samaa\nankarata työtä tehdessään henkensä elatukseksi. Heillä on sama\nkristinusko, sama opetus, samat oikeudet, samat velvollisuudet, sama\nhyöty, sama vahinko, sama vapaus, sama rakkaus ja sama toivo. He ovat\nmaanmiehiä, veljiä ja sisaria kaikiksi ajoiksi. Heillä ei ole kahta,\nvaan yksi isänmaa. He eivät myöskään ole kahta kansaa, vaan yhtä\nkansaa. Jumala suokoon meille kaikille sovinnollisen sydämen! Mitä\nJumala on yhdistänyt, sitä ei ihminen saa erottaa.\n\nMuutamissa vieraissa maissa on paljon eripuraisuutta. Erisukuisia\nja erikielisiä kansakuntia asuu toinen toisensa vieressä, mutta\nhe eivät voi sopia. He riitelevät kielistään ja eduistaan, toinen\ntahtoo toista sortaa. Väliin vuodatetaan verta; aina syntyy paljon\nonnettomuutta. Jos kaikki pysyisivät sovinnossa, niin he olisivat\nväkevät, mutta eripuraisuus saattaa heidät heikoiksi. Sitten tulee\nvieras kansa ja saattaa heidät valtansa alaisiksi. He, jotka olisivat\nvoineet olla vapaita ja onnellisia, menettävät silloin kaikki, kun\neivät voineet sopia siitä, mitä heillä oli.\n\nToisissa vieraissa maissa kansat ovat paremmin oman onnensa\noivaltaneet. He ovat alkuaan olleet sukuperältään, tavoiltaan ja\nkieleltään erilaisia ja ovat keskenään riidelleet. Mutta aikojen\nkuluessa he ovat oppineet kunnioittamaan ja rakastamaan toisiansa,\njakamaan hyvyyttänsä ja suomaan yhdenlaisia etuja toinen toiselleen.\nNäin he ovat yhdessä kasvaneet väkeviksi ja muodostuneet _yhdeksi\nkansaksi_, jonka etua ei yksikään muukalainen ole uskaltanut loukata.\nKaikki suuret ja mahtavat kansat ovat tällä tavalla alkunsa saaneet\nuseista kansakunnista, jotka ovat ensin olleet toisilleen vieraita.\nYhteinen isänmaa ja pitkälliset yhteiset elämänvaiheet ovat heidät\nyhdeksi yhdistäneet. Ei ole yhtään kansaa sukuperältään niin\nsekoittumatonta, ettei sen esi-isissä olisi vierasta verta; eikä\nkieltäkään niin puhdasta, ettei se olisi sanoja muilta lainannut.\n\nJumalan viisas tahto on, että kansojen alituisesti pitää jotakin\ntoisiltaan oppia. Ja kaikki kansat ovat työntekijöitä ihmissuvun\nsuuressa yhteiskunnassa, joka jakaantuu moneen haaraan. Se on\nmahtavan, vanhan koivun kaltainen: lehtenä olet sinä ja pieni kotisi;\noksana on kansasi; runkona on ihmiskunta.\n\n\n\n\n8. Meidän maamme ja maailma.\n\n\n    Oma maa mansikka,\n    muu maa mustikka.\n\n        Suom. sananl.\n\nTiedän, että meidän maamme on vain vähäinen osa maapallon pinnasta.\nMutta ennen luulin meidän asuvan keskellä maailmaa. Nyt tiedän,\nettä Suomenmaa on pohjoisessa osassa sitä maanosaa, jota nimitetään\n_Euroopaksi_, ja sen meren äärellä, jota sanotaan _Itämereksi_.\nTiedän myöskin, että lähimpinä naapurimainamme ovat idässä _Venäjä_,\nlännessä _Ruotsi ja Norja_, etelässä _Viro eli Eesti_ sekä\nedempänä etelässä _Saksa ja Tanska_. Pohjoispuolella maatamme on\nainoastaan autio _Jäämeri_. Meiltä on pitkä matka muihin maanosiin\nja lämpöisempiin maihin. Maitse pääsemme ainoastaan Venäjän kautta\nEtelä-Eurooppaan. Meritse pääsemme sinne sekä Itämeren poikki,\njoka on _Atlantin valtameren_ suuri lahti, että nykyisin myös\nPohjois-Jäämeren kautta. Talvella jäät usein sulkevat edellisen\nmeritien, mutta voimakkaat höyrylaivat murtavat tiensä jäiden\nlävitse, ja uljaat merimiehemme vaihettavat meidän tavaroitamme\nvieraiden maiden tavaroihin.\n\nSillä Jumala on luonut maat niin kummallisen moninaisiksi, ettei\ntoinen maa ole toisen kaltainen. Muutamat maat ovat hyvin lämpimiä,\ntoiset hyvin kylmiä, toisissa taas on kohtalainen lämmin. Ulkomuoto,\nvuoret, maan laatu, kasvit ja eläimet ovat eri maissa sangen\nerilaisia. Tuhat kuusisataa miljoonaa ihmistä asuu maan pinnalla.\nEikä näissä ole kahta aivan toisensa näköistä. Mitä toinen maa on\nvailla, sitä toinen maa tuottaa. Mitä toinen ihminen ei saa aikaan,\nsen saa toinen, ja monet yhdessä saavat aikaan enemmän kuin kukin\nerikseen. Näin ovat kaikki toisilleen hyödyksi ja täyttävät toistensa\npuutteen. Se on Jumalan säätämä viisas järjestys, että maat ja kansat\ntarvitsevat toisiaan. Sillä jos jokaisella olisi itsellään kylliksi,\nniin ei kukaan etsisi toisia, vaan eläisi ja tekisi työtä ainoastaan\nitseänsä varten. Mutta nyt ihmisten on pakko oppia tuntemaan ja\nauttamaan toisiansa, jotta kaikki toisiansa veljinä rakastaisivat.\n\nNäin on meidänkin maamme meriliikkeen, kaupan ja tietojen vaihetuksen\nkautta yhteydessä muiden maiden kanssa. Me tuotamme suolamme\nEnglannista, Portugalista ja Italiasta. Saksasta ja Amerikasta\ntuotamme raakasokeria sekä viljaa ja jauhoja, kun maassamme on\nsaatu huono sato. Ruotsista tuotamme rautaa, Norjasta silliä,\nEnglannista koneita. Saksasta, Ranskasta, Espanjasta ja Italiasta\ntuotamme kankaita ja hedelmiä. Amerikasta tuotamme kahvia, puuvillaa\nja väriaineita. Kiinasta tuotamme teetä, Itä-Intiasta kanelia,\ninkivääriä, pippuria ja muita mausteita. Sen sijaan lähetämme\nulkomaille lankkuja, lautoja, halkoja, paperia, tervaa, voita, kalaa\nja muita tavaroita.\n\nUlkomailta saamme myöskin kirjoja, taideteoksia ja hyödyllisiä\nkeksintöjä. Sellaisia tuotteita meillä vielä on sangen vähän täältä\nsinne lähetettäväksi; mutta vuosi vuodelta niitä karttuu.\n\nMuun maailman rinnalla meidän maamme on köyhä ja kaukainen. Meillä\nei suinkaan ole mitään syytä ylpeillä. Meidän tulee olla nöyriä,\nahkeroita, säästäväisiä ja oppivaisia, jottei tulisi pakko turvautua\nmuiden armoihin. Mutta se ei meitä estä rakastamasta maatamme enemmän\nkuin mitään muuta maailmassa. Se on kuitenkin meidän oma maamme ja\noma kotimme. Ei mikään maa ole niin mielemme mukaiseksi luotu kuin\ntämä. johon olemme lapsuudesta saakka tottuneet. Jos ken meistä\nmatkustaa vieraaseen maahan ja siellä saavuttaa onnea, rikkautta\nja kaikkea hyvää, ei hän kuitenkaan siellä kauan viihdy. Jonkin\najan kuluttua hän taas alkaa ikävöidä tähän köyhään maahan, ja hän\nkäsittää, että täällä on sentään paljon hyvää, jota ei ole muissa\nmaissa. Älköön siis kukaan kevytmielisesti tai tyytymättömyydestä\nmuuttako vieraaseen maahan. Saavuttakoon siellä mitä hyvänsä, yhden\nhän kuitenkin on kadottanut, jota hän ei koskaan saa korvatuksi: oman\nisänmaansa.\n\nNiinkuin pesästänsä paennut lintu on se mies, joka asuinpaikaltansa\npakenee. Salom. Sananl. 27: S.\n\n\n\n\n9. Merimiehen ikävöiminen kotiinsa.\n\n\n    Meren kuohuista laskimme riemuiten\n    suvilämpimän Intian maille;\n    vilu talvi ei luntaan seuduille sen\n    ole viskonut viljakkaille,\n    missä palmut ne varjoo\n    kesäisen maan,\n    ja poppelit tarjoo\n    palsamiaan.\n    Mut täällä en saa,\n    mitä miel' odottaa:\n    on kaukana mun ikävöimäni maa.\n\n    Minä kyllästyn kesän helteeseen\n    sekä ruokaan herkkuisahanki.\n    Paremp' on kodin kannikka kaunainen,\n    vaikk' oiskin pöytänä hanki.\n    Sen vaaroilla hiihtää\n    on hilpeä työ,\n    kesä viileä viihtää,\n    on valkea yö.\n    Pois sinne, pois\n    jos päästä vois!\n    Kotijärvien luo minun mieleni ois.\n\n    Kotimaan jos koivukin mull' olis vaan,\n    jossa rastahat raksuttaisi,\n    lumen kiertää palloksi kourassaan\n    ja tiukuja kuulla jos saisi!\n    Koko Intian aivan\n    nyt vaihtaisin\n    kotiseutuni taivaan\n    ma tähtihin.\n    Pois sinne vaan,\n    kodin maailmaan!\n    Sydämessäni soi nimi Suomenmaan.\n\n\n\n\n10. Maamme alku.\n\n\nMaamme ei aina ole ollut sellainen, kuin se nyt on. Tuli ja vesi,\nlämpö ja kylmyys ovat sitä paljon muutelleet, ennenkuin se on saanut\nnykyisen muotonsa.\n\nMaa oli alussa hehkuvana pallona, jossa kaikki ne aineet, joista\nnykyiset vuoret ovat muodostuneet, olivat kuumuuden sulaamina.\nVähitellen Jumala antoi maailman avaruudessa vallitsevan kylmyyden\njäähdyttää tämän tulipallon. Silloin maanpinta vähin erin jähmettyi\nja muodosti kuoren sulan sisustan ympärille. Syvällä jalkaimme alla\non kuitenkin vielä tänä päivänä kuumuus niin suuri, että se voi\nsulattaa kivet kuin kuonan ahjossa. Tällaista sulaa kiveä purkautuu\nväliin maan sisustasta tulivuorien kautta ja valuu maan pinnalle.\nNiillä seuduin on usein maanjäristyksiä. Meidän maassamme ei ole\ntulivuoria eikä täällä tapahdu ankaranlaisia maanjäristyksiä. Vain\njoskus tunnemme vienon maantärähdyksen.\n\nKun maan kuori jäähtyi, kutistui se niin kuin kuivuneen omenan kuori.\nSilloin syntyi sen pinnalle kurttuja ja poimuja, jotka nyt ovat\nvuoriharjanteita.\n\nKaikki vesi oli alkuaikoina maan kuumuudesta haihtunut höyryksi\nilmaan. Mutta kun maan pinta kylmeni, jäähtyivät vesihöyryt ja\nlaskivat rankkasateena maahan. Siitä syntyivät meret, jotka täyttivät\nmaanpinnan alavat osat, mutta ylävistä osista muodostuivat mannermaat.\n\nSuomenmaan lujana perustana ovat ikivanhat vuorilajit, etenkin\n_graniitti_, joka sulaksi sulaneena ainejoukkona on purkautunut maan\nsisästä ja sitten jähmettynyt. Yhdessä graniitin kanssa tapaamme\nkuitenkin myöskin monenlaatuisia liuskeita ja muita kivilajeja, jotka\nalkuaan olivat pehmeitä maakerroksia, mutta sittemmin kovettuivat ja\nmuulla tavalla muuttuivat joutuessaan yhteen sulan graniitti-aineen\nkanssa. Vuoriperustan päällä on ikäänkuin höllänä peitteenä suuret\nainemäärät soraa, hiekkaa ja savea. Nämä irtonaiset maakerrokset ovat\nsyntyneet paljoa myöhemmin.\n\nKauan ennen, kuin ihmisiä asui näillä maapallon seuduilla, peitti\nkoko maatamme vahva, valkea, hohtava jäävaippa, joka liikkui hitaasti\neteenpäin maan ylitse luoteesta kaakkoon. Jää kuljetti mukanaan\nkalliolohkareita, jotka olivat irtaantuneet vuoriperustasta. Suuri\nosa niistä mureni jään suunnattomasta painosta ja jäi paikalleen\nsorakerrokseksi. Tämä _murtokivisora_ on suurta ja pientä\nteräväsärmäistä kivisirua ja hienompaa kivijauhoa. Kun jää kuljetti\nsoran ja kivet alempien kalliopaasien päällitse, saivat nämä sen\npyöreän muodon ja nuo hienot uurteet ja syvät kolot, joita selvästi\nhuomaamme kallioissa, varsinkin saaristoissamme.\n\nMurtokivisora tuli sitten ikäänkuin huuhdotuksi niissä vesivirroissa,\njotka syntyivät jääpeitteen sulaessa; hieno kivijauho valui\npois, ja joen pohjalle jäivät karkea hiekka ja sorakivet. Nämä\nviimeksimainitut ovat kuluneet pyöreiksi ja sileiksi kieriessään\nvirran vedessä. Tällaista _vierinkivisoraa_ ja puhdasta _hiekkaa_\novat _hiekkaharjumme_. Monin paikoin hiekka muodostaa myöskin\n_kankaita_ ja nummia. Hienoimman lietteen veivät virrat mereen, jonka\npohjalle se laskeutui _savi_ kerrokseksi.\n\nSiihen aikaan meri oli paljon ylempänä kuin nykyään; se peitti\nmelkein koko meidän maamme. Kun maa sittemmin kohosi, huuhtoivat\nmeren aallot pois murtokivisoran hienomman osat, ja suuremmat kivet\nvain jäivät jäljelle. Siksi maan pinta on nykyään alavammilla mailla\nusein niin kivistä, että sitä ainoastaan vaivoin voi viljellä; mutta\nmetsä kasvaa sellaisillakin mailla.\n\nMonin paikoin on merenaallokko luonut kivet kapeiksi\n_rantavalleiksi_, joita nykyään tavataan kaukana kuivalla maalla,\ntai koonnut ne isoiksi kasoiksi, jotka ovat aivan paljaat ja joita\nkansa sanoo _hiidenpelloiksi_. Monin paikoin löydetään maasta myöskin\nmeriraakkuja ja merikalojen ruotoja. Kaikki tämä osoittaa, että meri\nmuinoin on peittänyt maan. Tällä tavalla Suomi on ammoisista ajoista\nasti kasvanut merestä ja kasvaa edelleen vielä tänäkin päivänä.\n\nMaan kohoaminen ei ole kaikkialla yhtäläistä. Pohjois-Suomi kohoaa\narviolta metrin, Etelä-Suomi ainoastaan noin puolen metriä sadassa\nvuodessa. Kun kohoaminen tapahtuu näin hitaasti, emme sitä huomaisi,\njos emme näkisi meriveden rannikoillamme alituisesti alenevan. Tämä\naleneminen johtuu kuitenkin suureksi osaksi siitäkin, että joet\nvievät mukanaan hiekkaa ja savea, jotka kerrostuvat rannikoille.\n\nMaa kasvaa näin yhä ulommaksi mereen päin. Kaukana nykyisestä\nrannikosta on löydetty maasta laivanankkureita ja laivahylkyjä. Missä\nennen oli isojen laivojen kulkuväylä, siinä nyt tuskin ui tavallinen\nvene. Missä vanhat muistavat nuoruudessaan soutaneensa, siinä nyt\nlapset kävelevät hiekalla kuivin jaloin. Mihin kalastaja ennen laski\nverkkojaan, siitä nyt maamies niittää heinää. Lahdet kuivuvat,\nmatalikot kasvavat saariksi ja saaret kasvavat yhteen mannermaan\nkanssa.\n\nSuuret sisävedet olivat alkuaan merenlahtia, jotka salmien kautta\nyhdistyivät mereen. Maan kohotessa nämä salmet muuttuivat joiksi ja\nentiset merenlahdet suolattomiksi sisäjärviksi. Niihin jäi elämään\nuseita kalalajeja, jotka olivat niihin tulleet merestä, mutta myöskin\nmenestyvät suolattomassa vedessä.\n\nMutta sellaiset kalat ja vesikasvit, jotka viihtyvät ainoastaan\nsuolaisessa vedessä, kuolivat vähitellen sukupuuttoon. Ainoastaan\nmuutamat varsinaiset merieläimet, sellaiset kuin merihärkä ja Saimaan\nhylje, tottuivat suolattomaan veteen, ja siksi tapaamme niitä vielä\nsisäjärvissämme, vaikka niiden varsinainen koti on Pohjois-Jäämeri.\n\nSillä tahallansa he eivät ole tietävinään, että taivaat ja samoin\nmaa, vedestä ja vedellä rakennettu, olivat ikivanhastaan olemassa\nJumalan sanan voimasta. 2 Piet. 3: 5.\n\nMaasta kasvaa leipä, mutta maan uumenet mullistetaan kuin tulen\nvoimalla. Job. 28: 5.\n\n\n\n\n11. Meren neito.\n\n\n    Ma tunnen neidon kaunoisen,\n    kupeella kuohun suolaisen\n    hän syntyi, lasna liekkui.\n    On meri hänen äitinään,\n    ja voimakkailla käsillään\n    se vielä halaa tytärtään.\n\n    Ja tytär varttuu, kasvaa vain,\n    ain' ihanammin kukoistain\n    emonsa rinnall' armaan.\n    Vie kauas, kaaloin aaltohon,\n    hän rajat lapsuusrannikon;\n    se sorja neito Suomi on.\n\n    Ei ruhtinatart' ainoaa\n    niin rikasta, niin mahtavaa\n    emonsa antimista.\n    Mait' yhä lahjaks saa hän näät;\n    miss' eilen meri, huomis-säät\n    jo tuottaa touot kultapäät.\n\n    On lunt', ei kultaa loistonaan,\n    mut aalloist' aavan kuohukkaan\n    hän nostaa otsan kirkkaan,\n    ja kunniansa, riemuns' on,\n    kaikk' kestäin myrskyt kohtalon,\n    ain nousta vaan päin valohon.\n\n    Kuink' olet armas, herttainen,\n    vihannan saaren neitonen,\n    sa meren kaunis tyttö!\n    Noin meitä neuvo nostamaan\n    ain' uutta rantaa toivon maan\n    ja laillas' valoon varttumaan!\n\n\n\n\n12. Itämeri.\n\n\nSe Suomi, joka on merestä kohonnut, on nyt leveä niemimaa, joka\nidässä on yhteydessä Venäjän kanssa, pohjoisessa ja luoteessa\nSkandinavian niemimaan (Ruotsin ja Norjan) kanssa. Suomenmaan\npinta-ala lasketaan 371,000 neliökilometriksi. Suomen mantereen\nsuurin pituus pohjoisesta etelään on noin 1,100 kilometriä. Sen\nsuurin leveys on noin 600 kilometriä, mutta Ahvenanmaan saaret\nulottuvat vielä 80 kilometriä lännemmä.\n\nSyytä kyllä on nimittää Suomea meren tyttäreksi, sillä se on merestä\nkohonnut ja vesi ympäröi sitä. Sen piirissä on myöskin niin monta\nsisäjärveä, että sitä syystä sanotaan \"tuhansien järvien maaksi\".\n\nVesi kaikista näistä järvistä ja lukemattomista soista pyrkii mereen.\nSuurin osa juoksee Itämereen tai sen lahtiin, ainoastaan vähäinen osa\nPohjois-Suomen vesiä virtaa Pohjois-Jäämereen.\n\nItämeri on pitkulainen merenlahti, joka kolmen kaitaisen salmen\n(_Juutinrauman, Ison Beltin ja Vähän Beltin_) kautta on yhteydessä\n_Atlantin valtameren_ kanssa. Eteläosa Itämerta on laaja ulappa,\njossa on vain muutamia saaria. Se ulottuu etelästä ja lounaasta käsin\nSaksan ja Tanskan rannikolta pohjoiseen päin aina Ahvenanmaahan asti.\nAivan Gotlannin edustalla ovat syvimmät syvänteet; pohjoispuolella\ntätä saarta on syvyys mitattu 427 metriksi. Sellainen syvyys on\nkuitenkin vähäinen valtameren syvyyteen verrattuna, jossa mittaluoti\non käynyt pohjaan vasta 9 kilometrin syvyydessä.\n\nItämeri uurtaa Liivinmaahan leveän poukaman (_Riianlahden_) ja\ntunkeutuu kapeana merenlahtena Ruotsin sisään aina Mälarin järveen\nsaakka, jonka suussa on Tukholma.\n\nVarsinaisen Itämeren pohjoisosasta lähtee kaksi pitkää merenlahtea.\nItäänpäin pistää Suomenlahti, jonka syvyys vain ani harvassa\npaikassa on 100 metriä. Se on alkupäästään kapea, laajenee sitten\nhiukan ja kapenee taas loppupäässä _Kronstadtin_ kohdalla matalaksi\nmerenlahdelmaksi. Tähän laskee Laatokasta leveä _Nevajoki_, jonka\nsuussa on Venäjän entinen pääkaupunki _Pietari_. Suomenlahden\netelärannikko on hiekkaista ja laakeata ja kohoaa vasta jonkin\nmatkan päässä rannikosta jyrkäksi vuoriseinämäksi. Pohjoisrannikko\non lahtien uurtelema, ja monilukuisia niemiä pistää mereen; pisin on\n_Hankoniemi_. Tämän rannikon edustalla on monien saarien ja luotojen\nmuodostama kaunis, mutta vaarallinen saaristo.\n\nPohjoiseen pistää _Pohjanlahti_, jonka Itämerestä erottaa\n_Ahvenanmaan_ sekä _Turun saariston_ lukemattomat saaret.\nPohjanlahden eteläosa on aukea ja sangen leveä. Sen rannikoilla\nei ole saaristoa melkein ollenkaan. Keskikohdalta kapenee tämä\nmerenlahti ja muodostaa salmen, jota nimitetään _Merenkurkuksi_ ja\njoka on täynnä saaria, luotoja ja vaarallisia kareja. Sitten se\ntaas levenee, kääntyy koillista kohti ja on kartalla kuin eteenpäin\nkumartunut pää, jota pitkä kaula kannattaa. Se muodostaa vähäisen\npoukaman Oulun edustalla ja useita poukamia Ruotsin puolella. Vaasan\nja Kokkolan välillä on tiheä saariryhmä, mutta muuten laakea Suomen\nrannikko on meren puolelta osaksi suojaton. Koko Pohjanlahti on\nmatalaa, ainoastaan muutamin paikoin 200 metriä syvempää. Suurin\nsyvyys on vähän päälle 300 metrin. Suomen rannikolla on meri\nmatalampaa kuin Ruotsin rannikolla, jonkavuoksi maan kohoamisen\nvaikutukset täällä ovat näkyvämpiä.\n\nMuodoltaan Itämeri on kartalla polviaan notkistavan ja hiukan\neteenpäin kumartuneen merenneidon kaltainen. Kasvot ja rinta ovat\nkääntyneet Suomeen, selkä Ruotsiin päin. Sen ojennettuna käsivartena\non Suomenlahti, polvet nojautuvat Saksan pohjoiseen rannikkoon, ja se\npäättyy koukeroon kalanpyrstöön, joka loiskien kiertää Tanskanmaata.\n\nItämeren laakso on aikoja sitten syntynyt siten, että maa on\nmuinaisien maanjäristyksien vaikutuksesta laskeutunut.\n\nKoko tämä meri on hyvin myrskyinen, varsinkin syksyisin.\nLounaistuulilla vesi nousee pohjoisilla rannikoilla ja laskee\neteläisillä, ja talvisin ajautuvat Itämeren jäät rannikoillemme.\nPohjatuulilla vesi laskee Pohjanlahdessa ja itätuulilla\nSuomenlahdessa, ja jäät ajautuvat pois rannikoilta, jos ulompana on\navovettä.\n\nKoska niin monta jokea purkautuu Pohjanlahden pohjoiseen osaan\nja vedenjuoksu estyy Merenkurkussa, on vesi näillä pohjoisilla\nrannikoilla hiukan korkeammalla kuin varsinaisessa Itämeressä. Oulun\nja Viipurin edustalla vesi on melkein suolatonta, mutta Hankoniemen\nja Ahvenanmaan kohdalla siinä on sangen vahva suolan maku. Siinä\non näillä paikoin kahta vertaa enemmän suolaa kuin sisimmissä\nlahdelmissa. Mutta Pohjanmeressä vesi on kuusi vertaa suolaisempaa\nkuin Oulun edustalla.\n\nItämeri joutuu pikemmin kuohuksiin kuin Pohjanmeri, mutta sen\naalloilla on vähemmän voimaa. Senvuoksi täällä rohjetaan lähteä\nmerelle keveillä veneillä ja varppeilla, jotavastoin Pohjanmeren\nkalastajan on pakko rakentaa aluksensa jykevistä tarveaineista.\n\n\n\n\n13. Ahvenanmaan laulu.\n\n\n    Sen miehen kehnoks sanon vaan,\n    jok' ei voi hoitaa purjeitaan,\n    vaan rannall' on ja kalpenee,\n    kun merell' aallot pauhailee.\n    Kedolla immet istukoot\n    ja kukkasia poimikoot;\n    merille halaa merimies,\n    on aalloilla sen kotilies.\n\n    Oi, Itämeri kaunoinen,\n    ja Pohjanlahti myrskyinen,\n    ja Suomenlahti saarines\n    ja purjeines ja voittoines!\n    Jos mistä käyköön tuulen tie,\n    aaltonne Ahvenaan se vie;\n    ja miehen kehnoks sanon vaan,\n    jok' ei voi hoitaa purjeitaan.\n\n\n\n\n14. Suomen ylängöt ja laaksot.\n\n\nTämän maan lujana perustana on graniitti ja muut kovat kivilajit.\nHarvoin on tarvis kaivaa syvään, ennenkuin vuori tulee eteen, ja tämä\nluja perusta on maallemme antanut sen muodon.\n\nVuoriperusta on epätasainen; senvuoksi maakin on epätasainen.\nLukematon joukko ylängöitä kohoaa _kallioina, vuorina ja tuntureina_\nylemmäksi ympäröivää alavaa maata. Ja niiden välissä on lukuisia\nkuoppia ja syvänteitä, joita, kun ovat avonaisia ainakin yhdeltä\npuolelta, niin että vesi pääsee pois, nimitetään _laaksoiksi_, mutta\njotka veden täyttäminä muodostavat _sisäjärvemme_.\n\nIrtaimissakin maakerroksissa on paljon epätasaisuuksia. Sora\nja hiekka ovat usein kasautuneet pyöreiksi _kukkuloiksi_ tai\npitkulaisiksi _harjanteiksi_, jotka monin paikoin ovat niin kapeita,\nettä maantie töintuskin saa tilaa niiden harjalla.\n\nKaikki nämä epätasaisuudet ovat kuitenkin sangen vähäisiä maan\nsuuruuteen verrattuina. Jos lentokoneesta katselisimme maatamme, niin\ntuskin huomaisimme ylängöitä; maa näyttäisi äärettömältä tasangolta,\nmissä vedenkalvot välkkyvät.\n\nAinoastaan Lapissa on melkoisen korkeita vuoria. Korkein ja vuorisin\nkaikista Suomen seuduista on se osa Enontekiäisten Lappia, joka\nkäsivarren näköisenä tunkeutuu Skandinaavian niemimaahan Ruotsin\nja Norjan Lapin väliin. Täällä sijaitsee Norjan rajalla mahtava\ntunturi Halditshokko, jonka lumipeitteinen huippu kohoaa noin 1,250\nmetriä meren pintaa ylemmäksi. [Europan korkein vuori _Mont Blanc_,\non 4,800 metriä korkea.] Halditshokon ympärillä on useita muita\ntunturivuoria, joista jotkut ovat melkein yhtä korkeita. Kaikki nämä\ntunturit kuuluvat suureen _Kölen_ nimiseen vuoriharjanteeseen, joka\non ikäänkuin Skandinaavian niemimaan selkäranka.\n\nMuissakin osissa Lappia on monin paikoin jyrkästi kohoavia paljaita\ntuntureita, joista eräät ovat 500, jopa 800 metrin korkuisia.\nKorkeimmat ovat _Saariselän_ tunturit Kuolan niemimaan rajalla ja\n_Ounastunturi_ Kittilän Lapissa. Lapin tunturien välinen maa on\nsangen tasaista, vaikka se on korkealla merenpinnasta.\n\nErittäin ylävää ja vuorista on Suomen koillinen osa, varsinkin\nKuusamon pitäjä ja Kuolajärven eteläinen osa. Täällä laaksot\novat pari sataa metriä merenpintaa ylempänä, ja niistä ylemmäs\nkohoavat vuoret jyrkkinä, muutamat 300 tai 400 metrin korkuisiksi.\nLounaispuolella maa laskeutuu Pohjanlahtea kohti, jonka rannikoilla\nPohjanmaan tasangot leviävät. Täällä on ainoastaan matalia,\nyksinäisiä vuoria ja kukkuloita.\n\nKeski-Suomi on suurimmalta osalta noin 100 metriä merta ylempänä.\nSen lukemattomista kukkuloista, harjanteista ja vuorista ovat vain\nharvat 300 metrin korkuisia. Muutamin paikoin ovat kukkulat ja vuoret\nikäänkuin hajallaan; toisin paikoin, varsinkin Savossa ja Karjalassa,\novat ylängöt samaan suuntaan kulkevia vuoriselänteitä. Kun tällaista\nseutua katselee korkealta näköpaikalta, näyttää se pellolta, jota\njättiläisen aura on kyntänyt. Tässä osassa maata on runsaimmin\njärviä, sillä ylänköjen väliset lukemattomat syvänteet ovat veden\ntäyttämiä.\n\nJärvilaaksoja rajoittavat etelässä suuret hiekkaharjanteet. Nämä\nkulkevat kahtena valtavana kaarena Hankoniemestä ja suurien järvien,\nPäijänteen ja Saimaan, eteläpuolitse Joensuun kaupunkia kohti.\nEteläpuolista näistä harjanteista sanotaan _Salpausseläksi_, siksi\nettä se ikäänkuin sulku salpaa järvien vedet. Salpausselän läntisintä\nosaa, Lahdesta Hankoniemeen, sanotaan myöskin _Lohjanseläksi_,\nsiksi että se kulkee Lohjan pitäjän halki. Salpausselän katkaisee\nkaksi isoa jokea, Kymijoki ja Vuoksi, joiden kautta järvimaan vedet\npurkautuvat. Edellinen laskee Suomenlahteen, jälkimmäinen Laatokkaan.\n\nSalpausselän ja Suomenlahden välisillä rannikkoseuduilla näkee\nvuoroin tasangoita ja vuoria, joita paikkapaikoin on tiheässä.\nTurun läänin sisäosissa on yhtä lakeita seutuja kuin Pohjanmaa. --\nTasaisilla rannikkoseuduilla ovat järvet harvinaisia, sillä siellä ei\nole syvänteitä, joihin vesi keräytyisi.\n\nSuomen järvet ovat sangen matalia. Päijänteen ja Saimaan syvimmät\nkohdat ovat vain hiukan alempana Suomenlahden pintaa. Jos järvien\nlaskua voitaisiin tarpeeksi syventää, niin niiden vesi melkein\nkokonaan vuotaisi mereen. Mutta luonto on rakentanut järviemme\nympärille graniittisulut. Kun joet raivaavat itselleen uran\ntällaisten sulkujen poikki, niin syntyy _koskia_.\n\nKuinka ihmeellisesti järviemme vedet jakautuvat suurempiin alueihin,\nsen opit paremmin maantieteestä ja tarkasti katselemalla Suomen\nkarttaa. Mutta parhaiten opit maatasi tuntemaan, jos matkailet sitä\nkatselemassa.\n\nEi ole monessa maassa sellaista luontoa kuin Suomessa. Se ei ole\ntasankomaata kuten Venäjä eikä myöskään vuorimaata kuten Norja ja\nSveitsi, missä lumipeitteisten tunturien huiput kätkeytyvät pilviin.\nMeidän maamme on hyvin epätasaista, mutta epätasaisuudet ovat hyvin\npieniä, ja senvuoksi voisi Suomea nimittää pikkukallioiseksi maaksi.\nSenkaltaista luontoa tapaamme ainoastaan Keski-Ruotsissa ja muutamin\npaikoin Pohjois-Amerikassa.\n\n\n\n\n15. Maakunnat.\n\n\nOli kerran urhoollinen sotapäällikkö. Hän oli sodassa saanut suuren\nvoiton, ja kuningas sanoi hänelle: \"Valikoi itsellesi Suomen paras\nja ihanin maakunta, minä annan sen sinulle.\" Sotapäällikkö kiitti\nkuningasta ja matkusti Suomeen osaansa valikoimaan. Mutta kun hän\nei tuntenut tätä maata, meni hän suurille markkinoille, jonne oli\nkokoontunut paljon kansaa kaikilta maankulmilta, ja lupasi palkinnon\nsille joka osaisi hänelle ilmoittaa parhaan ja ihanimman maakunnan.\n\nHänen luoksensa tuli silloin paljon eri seuduilta olevia ihmisiä, ja\njokainen kiitti omaa kotiseutuaan parhaaksi. -- \"Hyvä herra\", sanoi\npieni nahkapukuinen mies, \"sinun on mahdoton löytää parempaa ja\nihanampaa maata kuin _Lapinmaa_. Se on kaukana pohjoisessa tunturien\nkeskellä, suurien jokien ympärillä, eteläpuolella Jäämerta. Siellä\nnäet avaralta äärettömiä nevoja ja korkeita tunturikukkuloita\n_Inarinjärven_ ympärillä. Etkö ole kuullut koskistamme, kullastamme,\nturkiksistamme, talviemme komeista revontulista ja auringostamme,\njoka ei mene kesällä koskaan mailleen? Valitse siis Lapinmaa, sillä\nse on kaikille niin mieluinen, että se on jaettu neljän maan ja\nvaltakunnan kesken, nimittäin Venäjän, Suomen Ruotsin ja Norjan.\"\n\n-- \"Mitä Lapissa muuta on kuin sääskiä ja susia?\" sanoi toinen mies,\njoka seisoi siinä hajalla säärin, kuin olisi hän sauvonut venettä\nkoskesta ylös. \"Neuvon sinua, hyvä herra, valitsemaan _Pohjanmaan_,\njos tahdot suuren ja hedelmällisen maan Pohjanlahden rantamilla.\nSiellä on sellaisia järviä ja jokia kuin _Oulujärvi_ ja _Kemi- ja\nOulunjoet_. Oletko nähnyt lohiamme? Etelämpää on kauniita\nviljavainioita; jokainen talonpoikaistalo on kuin herraskartano, ja\njokainen satama on laivoja täynnä. Oletko kuullut Isonkyrön pellosta\nja Limingan niitystä puhuttavan?\"\n\n-- \"Mitä teet tuolla suurella yksitoikkoisella tasangolla?\"\nhuomautti nokinen seppä. \"Valitse ennemmin _Satakunta_; silloin\nhallitset kauneinta maata, pitkin sinertävän _Näsijärven_ rannoilta\naina hiekkarannikkoon asti, jossa _Kokemäenjoki_ purkaa vetensä\nPohjanlahteen. Siellä saat kaikkea, mitä mielesi haluaa vaikkapa\nrautanauloja ja myllynkiviä, ja veneesi kiitää kirkkaita vesiä pitkin\nmereen asti.\"\n\n-- \"Mitähän tuokin merestä tietää?\" lausui siihen muuan merimies,\nvaaputellen ruumistaan. \"Hyvä herra, jos sinulla on rohkeutta\nkoetella aavaa merta, niin valitse _Ahvenanmaa_. Siellä näet\ntuhansittain punertavia kallioita, viheriäisiä saaria, valkeita\npurjeita ja sinisiä aaltoja. Ei mikään vedä vertoja meidän uljaalle\nsaaristollemme, joka kesät, talvet uhmailee Itämeren myrskyjä.\"\n\nTämän kuuli eräs puutarhuri, joka nojaten rautaharavaansa\nsanoi sotapäällikölle: \"Älä anna merimiehen houkutella itseäsi\nepävakaiselle merelle ja hedelmättömille kallioille! Etsi ennemmin\nhyviä satamia, rikkaita saaristoja ja niiden takana hedelmällistä\nmannermaata, jossa omenat ja kirsikat kypsyvät, jossa jokainen kenttä\non kuin hedelmätarha, jokainen kaupunki kuin satukirja, jokainen\nherrastalo muistomerkki ja jokainen kirkko urhojen hauta! Kehoitan\nsinua, hyvä herra, valitsemaan _Suomen_.\"\n\nSotapäällikkö kysyi: \"Ettekö te kaikki ole Suomesta?\"\n\n-- \"Olemme\", sanoi puutarhuri; \"siksi nykyään nimitetään yhteisellä\nnimellä näitä kaikkia maakuntia. Mutta ennen muinoin sanottiin\nainoastaan sitä aluetta Suomeksi, joka oli maan lounaisessa kolkassa\nmolemmin puolin _Aurajokea_. Nykyään tätä maakuntaa nimitetään\n_Varsinais-Suomeksi_, jottei syntyisi hämmennystä sen ja koko maan\nnimen välillä.\"\n\n-- \"Se aika on mennyt, jolloin Turun seutu oli paras\", puuttui\npuheeseen muuan mahtava rusthollari. \"Jos haluat, hyvä herra, parasta\nmaata, niin valitse _Uusimaa_! Me olemme kaikista rikkaimmat ja\nkoko maakuntamme pohjoisesta etelään, Salpausselästä Suomenlahteen,\non pelkkää viljavainiota ja huvitarhaa, Meillä ei ole ainoastaan\nvuoria, järviä, saaristoja, jokia sellaisia kuin _Kymijoki_,\nmerenlahtia sellaisia kuin _Pohjanlahti_ ja niemiä sellaisia kuin\n_Hankoniemi_; meillä on myöskin vuorikaivoksia, laivoja, tehtaita,\nherraskartanoita, satamia ja linnoituksia. Ei yhtäkään paikkaa tässä\nmaassa voi verrata Uuteenmaahan.\"\n\n-- \"Kuuleppa tuota\", huudahti muuan ajuri, joka takki yllään seisoi\ntorilla kuormansa vieressä. \"Koko Uusimaa mahtuu hyvin yhteen\nKarjalan kolkkaan. Hyvä herra, tahdotko omaksesi maan, jossa aurinko\nnousee? Tahdotko soudella kahden meren rannikolla, Suomenlahden ja\nLaatokan? Jos tahdot omata sadoittain vuorenkukkuloita, järviä,\nkoskia, myllyjä, tahi sellaisen uljaan virran kuin _Vuoksi_ on; jos\ntahdot nopeilla hevosilla ajaa; jos tahdot vanhoja runoja kuunnella;\njos tahdot kaskea polttaa silmänkantamattomissa erämaissa ja lankkuja\nsahata synkissä hongikoissa, niin neuvon sinua valitsemaan Karjalan,\nsillä ei mitään muuta maata voi siihen verrata.\"\n\n-- \"Minua harmittaa kuulla alinomaa puhuttavan merestä\", lausui muuan\nvarakas ja puhelias voikauppias. \"Mitä me merestä huolimme, me,\njotka purjehdimme kolmekymmentä penikulmaa järvestä järveen! Hyvä\nherra, jos kerran näkisit Saimaan kimaltelevan auringonpaisteessa\nja kuulisit Imatran kaukaisen pauhinan tai katselisit ihanaa\nsisämaan-saaristoamme _Punkaharjun_ selänteeltä, etpä koskaan\nvalitsisi muuta kuin _Savonmaan._ En puhukkaan karjalaumoistamme,\nkaskimaistamme ja sahoistamme; mutta oletko kuullut meidän uusia\nlaulujamme?\"\n\nViimein tuli vanha, juro karhuntappaja ja sanoi sotapäällikölle:\n\"Kyllä huomaan, että tulen aivan liian myöhään; mutta lopussa\nkiitos seisoo. Vaikka kynttilä kädessä halki maamme etsisit, niin\net koskaan löytäisi parempaa palaa kuin _Hämeenmaa_. Sellaisia\npellavamaita, peltovainioita, kankaita ja komeita kukkuloita et tapaa\nkoko maailmassa. _Päijänteen_ ja _Vanajaveden_ välillä saat poimia\npähkinöitä. Olen aina havainnut sydämen niissä olevan paremman kuin\nkuoren, ja Hämeennmaa se on tämän maan sydän; muut ovat kuorta.\nValikoi mielesi mukaan!\"\n\nUrhoollinen sotapäällikkö naurahti ja sanoi: \"Olen kuullut tarpeeksi.\nTeidän maassanne on kahdeksan maakuntaa: Häme, Savo, Karjala,\nUusimaa, Varsinais-Suomi, Ahvenanmaa, Satakunta, Pohjanmaa ja vielä\nlisäksi Lappi, joka ei ole maakuntien luvussa senvuoksi, että se\nkuuluu neljään maahan. Miten saatan niistä valikoida, kun jokaista\nkiitetään parhaaksi? Pyydän kuningasta lahjoittamaan minulle kallion\nAhvenanmaan saaristosta, ja siihen rakennan itselleni asunnon.\nSilloin tuotan rakennusmestarini Pohjanmaalta, leipäni Uudeltamaalta,\nvoini Savosta, omenani Varsinais-Suomesta, hevoseni Karjalasta,\npellavani Hämeestä, rautani Satakunnasta, turkkini Lapista ja\nystäväni kaikista maakunnista. Enkö ole oikein valinnut?\"\n\n-- \"No niin, kukapa tuon niin tarkoin tietänee?\" vastasi markkinaväki.\n\n\n\n\n16. Lapin tunturit.\n\n\nLapissa ei ole kaupunkeja, ei teitä, ei siltoja, ei hevosia eikä\ntavallisia ajokaluja. Talvet, s.o. seitsemän tai kahdeksan kuukautta,\najetaan siellä poroilla, mutta kesällä täytyy jalkaisin kävellä\nlaajain erämaiden halki tahi kulkea virtoja ja järviä. Matias\nAleksanteri Castrén kertoo Lapin-matkastaan seuraavaa:\n\n\"Laskimme veneellä alas Ivalojokea, joka tuntureilta juoksee\npohjoiseen päin Inarinjärveen. Pian kuulimme kuohuvien koskien\npauhinan, ja tämä soitto soi kolme vuorokautta yhtämittaa\nkorvissamme. Vaikka kosket näyttivät hirvittäviltä, ei meillä ollut\nmuuta neuvoa kuin rohkeasti syöksyä kiehuvien tyrskyjen keskelle,\nvettä ei Ivalossa ollut erittäin paljon, mutta sittenkin tarpeeksi\nnielemään meidät ja pienen aluksemme. Alinomaa täytyi meidän pidättää\nvenettä pitkillä sauvoimilla, ettei virta viskaisi meitä kareihin\nja kallioihin. Tätä vaivalloista työtä kesti kaiken päivää, ja yön\nvietimme rannalla nuotiovalkean ääressä. Meillä ei kertaakaan\nollut kattoa päämme päällä, vaan kahdeksan päivää vietimme taivasalla\nyhtämittaisen sateen ja kylmän ilman käsissä.\n\n\"Joen varrella on miltei pitkin koko sen latvapuolta korkeita,\nhirvittäviä tuntureita, jotka paikoittain pystysuorina kohoavat\nvedenpinnasta ja jatkuvat yhtä mittaa eteenpäin useita penikulmia.\nMe kiipesimme monasti henkemme kaupalla ylös näitä vuoria, toivoen\nsaavamme vihdoinkin nähdä Inarinjärven. Mutta pohjoisessa ja\netelässä, idässä ja lännessä näkyi, niin kauas kuin silmä kantoi,\nloppumattomia tuntureita. Siinä, missä syvempi laakso oli vuorten\nvälissä, peitti laakson pohjaa usein sumu, näyttäen etäälle isolta\njärveltä. Silloin luulimme jo saapuvamme ikävöidylle Inarille, mutta\nopas riisti toiveemme, vakuuttaen meille ettemme Inaria näkisi, niin\nkauan kuin tuntureita näkyi.\n\n\"Muutamia peninkulmia eteläpuolella sitä paikkaa, missä Ivalojoki\nlaskee Inarinjärveen, etääntyivät viimein nämä jylhät tunturit,\njotka niin kauan olivat pakenevaa virtaa seuranneet ja sen\nahdistaneet kallioittensa väliin. Kaukaa näkyi vielä alastomia\ntunturikukkuloita häämöittävän, mutta ympärillämme näimme ainoastaan\nihania ruohoisia lakeuksia. Virta hiljensi juoksuaan ja muodosti\npieniä saaria, joita tuuheat lehtipuut verhosivat. Pian tuli näkyviin\nheinäsuovia, aitoja ja muita ihmisten jälkiä. Soudimme voimaimme\ntakaa päästäksemme pian ihmisasunnolle, ja tuskin uskoimme silmiämme,\nkun näimme synkässä Lapissa suomalaisten uudistalollisten hyvästi\nrakennettuja kartanoita ja niiden ympärillä viheriöitseviä niittyjä\nja kauniita viljavainioita. Ei saata uskoa, kuinka hyvältä moinen\nnäky tuntuu sellaisten matkojen jälkeen, joita olimme kulkeneet.\nAlinomainen katsominen pilvenkorkuisiin tuntureihin ja pauhaaviin\nkoskiin vaikuttaa mieleen huumaavasti ja synnyttää äänettömän\nhämmästyksen. Mutta kun tuo jylhä, valtava luonto muuttuu kauniiksi\nja rauhalliseksi, silloin elpyvät ihmisen sydämessä iloiset, virkeät\ntunteet. Ja kun hän ennen on ylistänyt Luojan kaikkivaltaa, ylistää\nhän nyt hänen koko luonnossa ilmenevää viisauttansa ja hyvyyttänsä.\"\n\nIvalojoki on sama joki, josta kolmekymmentä vuotta Castrénin\nmatkustuksen jälkeen hiekasta löydettiin kultaa.\n\n\n\n\n17. Inarinjärvi.\n\n(Lapissa.)\n\n\n    Etäällä pohjoismailla\n    hylätty järvi on,\n    nimeä saaret vailla,\n    ja ranta iloton.\n    Hein'ajalla sen sulaa jää,\n    kun kesä Lappiin kiirehtää;\n    mut syyskuun yö sen aallot\n    taas jälleen jäähdyttää.\n\n    Kuvastuu vuoret illoin\n    sen kalvoon sinervään,\n    ja lappalainen silloin\n    käy kalaa pyytämään.\n    Siell' uipi sorsa suruton,\n    ja peuralaumat rannall' on,\n    ja taajat sääskiparvet\n    pimentää auringon.\n\n    Mies Lapin kerran tahtoi\n    sen tulla tuntemaan,\n    kuin syvä olla mahtoi\n    tuo järvi Turjan maan.\n    Köys katkes; laulu kuultihin;\n    \"Niin syvä oon kuin pitkäkin!\"\n    -- Sen koommin mittaamatta\n    on pohja Inarin.\n\n\n\n\n18. Luppiovaara ja Aavasaksa.\n\n(Pohjanmaalla.)\n\n\nVuolaana kohisten kiemurtelee Tornion rajajoki monien koskien ja\nputouksien kautta matalaan laskupaikkaansa Pohjanlahden perukkaan.\nJoen rannoilla on paljon harjanteita, ja niiden joukossa kohoaa joen\nRuotsin-puoleisella rannalla, 6 penikulman päässä Tornion kaupungista\npohjoiseen päin, korkea ja pyöreä vuorenkukkula, _Luppiovaara_. Jo\nkaukaa häämöittää vuori taivaan rannalla matkustajan silmiin, milloin\nluoden pitkiä varjoja, milloin heleässä valossa kimmeltäen, aina sen\nmukaan, mistä päin aurinko paistaa ja mikä vuoden ja vuorokauden\naika on. Vuoren laella tapaat suuria kalliolohkareita, kummallisesti\ntoinen toisensa päälle ladottuina. Näiden kallioiden välissä on\nluolakin, missä väsynyt matkamies joskus lepäilee sen alituisesti\nkosteilla kivillä, jotka näyttävät jättiläisten portailta.\n\nPaljon kuuluisampi kuin Luppiovaara on kuitenkin _Aavasaksan_\nvuori, joka kohoaa 7 penikulman päässä kaupungista pohjoiseen päin\nvirran Suomen-puoleisella rannalla, siinä, missä Tenkeliönjoki laskee\nTornionjokeen. Tenkeliönjoki juoksee kiertäen kaarena Aavasaksan\njuurta niinkuin hopeainen vyö viheriän kunnaan ympäri. Itse Aavasaksa\nei ole niin korkea eikä niin jylhä kuin moni muu tunturikukkula,\nmutta ihmeellisen kaunis on sen laelta näköala itään ja pohjoiseen\npäin. Sieltä näet tuon kiemurtelevan joen ja sen rannalla Ylitornion\nkirkon ja kirkonkylän. Etäämpänä kohoaa kukkula kukkulan vieressä\npitkänä vuorijonona, toiset paljaita, mutta useimmat metsäisiä\nja sydänkesän aikana pehmeän vihannuuden peittämiä. Aavasaksan\nkukkulalla ja tämä kaunis näköala edessään asui vuonna 1736 useita\noppineita miehiä köyhässä majassa, ja vuonna 1739 nähtiin siellä taas\ntoisia oppineita. He olivat matkustaneet kauniista ja lämpimästä\nRanskasta näin kauas pohjolaan mittaamaan auringon kulkua saadakseen\nselville, millainen maan muoto on pohjoisnavan kohdalla.\n\nSe näet, mikä Aavasaksan on tehnyt muita pohjolan kukkuloita\nkuulummaksi, ei ole sen korkeus eikä sen näköala, vaan se erikoisuus,\nettei ole tarvis matkustaa kauemmas pohjoiseen nähdäkseen auringon\nkello 12 juhannusyönä. Senvuoksi kokoontuu sinne joka kesä\npäivänseisauksen aikana paljon matkustajia sekä Suomesta että muista\nmaista sydänyön aurinkoa katsomaan. Ja moni heistä on piirtänyt\nnimensä muistoksi kallioon, niin että muutamat kallionseinämät ja\npaadet ovat aivan täynnä nimiä.\n\nTapahtuupa välistä, että yöt ovat päivänseisauksen aikana pilviset\nja että matkustajat näkevät toivonsa laukeavan tyhjiin. Niin\nepäkohtelias kuuluu aurinko kerran olleen kuninkaallekin, nimittäin\nKaarle XI:lle, kun hän oli matkalla Torniosta. Mutta tavallisesti\non kolmesta päivänseisausyöstä kuitenkin jokin kirkas. Silloin\nmatkustajat kokoontuvat vuoren kukkulalle ja odottavat ikävöiden\nja ihmetellen sydänyön hetkeä. Ja silloin nähdään auringon\nmajesteetillisen pyörän verkalleen laskevan taivaanrantaa kohti\nsuoraan pohjoisessa. Siitä se ei enää vaivu alemmas: se näyttää\npysähtyvän ja lepäävän pitkästä matkastaan. Se on veripunainen: se\non kadottanut osan kirkkauttansa, se näyttää olevan sammumaisillaan.\nHiljaista on vuorella, hiljaista metsissä. Luonto on äänetönnä\nhartaudesta. Rusottava hohde punaa vuoret ja laaksot, puiden latvat\nja joen välkkyvän juovan. Sitten tuo suuri punainen pyörä taas alkaa\nvieriä eteenpäin pitkin taivaanrantaa. Se alkaa raskaasti, hitaasti,\njuhlallisesti kohota punertavasta ilmanrannasta, joka yhtäkkiä\nnäyttää olevan täpötäynnä säkeniä. Yö on voitettu: se ei ole voinut\nvangita ja kahleissaan pitää taivaan suurta kuningatarta. Tämä kohoaa\njälleen majesteetillisena taivaan laelle, ja kaikissa laaksoissa,\nkaikilla oksilla alkaa lintujen iloinen viserrys yhdessä aamuauringon\nkanssa ylistää Luojan kaikkivaltaa.\n\n\n\n\n19. Oulujoki.\n\n(Pohjanmaalla.)\n\n\nPohjanmaan rannikko on pitkin pituuttaan jokien ja purojen\nleikkelemä, jotka juoksevat kaakosta päin luodetta kohti\nPohjanlahteen. Pohjoisesta lukien ovat suurimmat näistä joista\nTornionjoki, Kemijoki, Iijoki, Oulujoki, Siikajoki, Pyhäjoki,\nKalajoki, Ähtävänjoki, Lapuanjoki ja Kyrönjoki. Kaikki ovat maan\nepätasaisuuden tähden täynnä koskia. Suurin kaikista Suomen joista on\nKemijoki; mutta Oulujoki on kulkuväylänä Pohjanmaalle tärkein.\n\nKorkealla koillisessa virtaavat vuolaat vedet vuoriseuduilta\nalas, suistuvat Ämmäkoskeen Kajaanin luona ja saavat vähän levätä\n_Oulujärvessä_, 123 metriä merenpintaa ylempänä. Siitä ne murtavat\nvuorten välitse tiensä luoteeseen päin ja hyökkäävät koski koskelta\npauhaten alas Oulun edustalla olevaan merenlahteen. Se on kaunis\nja valtava virta kukkuloiden, kallioiden ja hiekkaisien rantojen\nvälissä. Talvi kietoo tämän jättiläisen jääkahleisiinsa koskien\nvälisissä suvannoissa; mutta keväällä se juopi itsensä täyteläiseksi\nkaikista sulavista haukivesistä ja murtaa kahleensa hirmuisella\nryskinällä. Turhaan jääkappaleet ponnistelevat ja puskevat virtaa\nvastaan; ne paiskautuvat nurinniskoin, murtuvat rikki kallioihin\nja juoksevat pirstaleina alas Ouluun päin. Täällä ne vielä tekevät\nvastusta _Merikoskessa_, joka on Oulujoen viimeinen koski. Ne\npatoutuvat siinä korkeiksi seiniksi ja salpaavat veden juoksun,\nniin että vesi nousee äyräittensä yli ja virtaa kaduille. Rannalla\nasuville tulee hätä, talojen väliä soudetaan. Mutta ainoastaan\nmuutamaksi tunniksi pysähtyy väkevä virta juoksussaan. Jylisten kuin\nukkonen se murtaa valtavan jääseinän, vesi juoksee kaduilta pois, ja\nvoitetut jääjoukot hyökkäävät hurjasti paeten hautaansa mereen.\n\nUskalias oli se mies, joka ensimmäisenä rohkeni veneellä laskea\nOulujoen koskia. Nyt nähdään joka päivä kesällä tervaveneitä ja\ntukkilauttoja ikäänkuin tanssien hyppelevän virtaa alas. Perämies\nseisoo laskevan veneen perässä tyynenä, leveä mela kädessä. Koski\ntekee polven, vene syöksyy suoraan kalliota vastaan; vilahtaman\nverta liian varhain tai liian myöhään olisi varma kuolema edessä.\nMutta juuri oikealla hetkellä kääntyy vene, kiitää nopeasti kuin\nnuoli vaarallisen paikan ohi ja näyttää tuokion ajan olevan kuohuun\nhaudattuna. Rannalta-katsojia tämä näky kauhistuttaa. Turhaa pelkoa.\nHeti näkyy taas kaitainen, ruskea veneenlaita eheänä kosken alla ja\npitkittää huoletta matkaansa seuraavaan koskeen, samoihin vaaroihin\nja samaan pelastukseen.\n\nVälistä saattaa vahinkokin tulla, jos perämies on tottumaton ja\nluottaa toisten ja omaan onneensa. Vanhat, tottuneet koskimiehet\neivät joudu vahinkoon. Ja palatessaan he sauvovat venettänsä\nihmeteltävän voimakkaasti ja notkeasti koskista ylös.\n\nTämä joki on hyvin kalainen: se näyttää olevan lohien, harrien,\nsiikojen, nahkiaisten ja muiden kalalajien alituisena kulkutienä.\nLohia pyydetään kolmikulmaisilla padoilla, joiden kärki asetetaan\nvirtaa vastaan, ja kalat erotellaan sitten rannalla kokonsa mukaan.\nNe myydään enimmiten huutokaupalla ja lähetetään sitten laajalti\nyltympäri Suomen ja ulkomaillekin.\n\n\n\n\n20. Kallankari.\n\n(Pohjanmaalla.)\n\n\nKaukana meressä Suomen länsirannikon edustalla on kallioita ja\nkareja, missä kalastajat kesäisin pyytävät silakoita. Muutamat\nnäistä kareista ovat vedenpinnan alla, ja ne merkitään pitkillä\nviitoilla, joita nimitetään reimareiksi. Kalastaja laskee illalla\nverkkonsa mereen, jää sitten karille ankkuriin ja makaa veneessään.\nSeuraavana aamuna auringon noustessa hän nostaa ankkurin ja ottaa\nylös verkkonsa. Silloin on kaunista nähdä jo syvällä veden alla\nhopeahohteisten silakoiden riippuvan verkonsilmissä, ja välistä\nverkko kiiltää niistä aivan valkeana. Mutta Pohjanlahteen ei\nole koskaan luottamista, ja siksi täytyy aina jonkun yöllä olla\nveneessä vartijana. Sattuu, että odottamatta nousee myrsky, ja\naallot silloin alkavat vyöryä karia vastaan. Kalaveneen ankkuria\nei aina ennätetä saada ylös; täytyy katkaista ankkuriköysi, jättää\nverkot mereen ja antaa veneensä mennä myrskyn mukana minne tahansa,\njotta henki pelastuisi. Tällä tavoin saattaa kalaveneitä ajelehtia\nmonien peninkulmien päähän, milloin Ruotsin puolelle, milloin Suomen\nrannikoille, ja silloin kalastajat menettävät kalliit verkkonsa ja\nkaiken saaliinsa.\n\nToisia kalastuspaikkoja ovat meressä olevat paljaat kalliot.\nSellainen on _Kallankarikin_, joka on Pohjanmaalla Kalajoen pitäjän\nedustalla. Siinä on meren keskellä kaksi pitkää kalliota, joille on\nrakennettu kalastajain majoja sekä huone, jota käytetään kirkkona.\nEi ruohoa, ei puuta kasva sellaisella paljaalla kalliolla, jota\ntuuli ja meren aallot alinomaa pieksevät. Ainoastaan siellä täällä\nkallionkolossa tapaat jonkin viheriän korren, ruoholaukkaturpeen tahi\nsurkastuneen kukkasen. Ylt'ympärillä pauhaa meri, kirkuvat kalalokit\nsieppaavat silakkain perkeitä ja riitelevät saaliista laihojen\nkoirain kanssa, joita juoksentelee pitkin rantoja.\n\nTalvikaudet ovat nämä kalliot autioita ja lumen peitteessä. Tuskin on\njää keväällä ennättänyt sulaa, kun jo kalastusveneitä tulee toinen\ntoisensa perästä, tuoden asukkaita autioihin majoihin. Kesäkauden\nkestää sitten virkeätä liikettä ja alituista työtä tuolla levottoman\nmeren keskellä. Lapset rakentavat rannalle patoja, veneitä tulee ja\nlähtee, kaloja suolataan tynnyreihin ja nelikkoihin. Välistä nousee\nveneestä pappi saarnaamaan Jumalan sanaa kalastajaväelle. Mutta\nsyyskuussa, kun rankasti sataa, myrsky vinkuu ja yöt pimenevät,\npyrkii toinen vene toisensa perästä takaisin omaan kotirantaan. Majat\njätetään kylmilleen, kalalokit huutavat nälissään, ja autio meri vain\nhuuhtoo valkeata vaahtoaan yksinäisiin kallioihin.\n\n\n\n\n21. Isokyrö.\n\n(Pohjanmaalla.)\n\n\nKoko Pohjanmaan tasanko on entistä merenpohjaa, joka on maan\nkohotessa kuivunut, ja sen maaperä on meren lietteestä syntynyt.\nPohjoisempana, jossa merenpohja on ollut hietainen, aukeavat Limingan\nniityt aavana, silmänkantamattomana ruohikkona, johon on kasvanut\npajupensaita ja nuoria koivuja. Etelä-Pohjanmaahan meri on jättänyt\nhedelmällisen savipohjan, ja siihen ihminen on kyntänyt Isonkyrön\npeltovainiot.\n\nMetsä on jo aikaa sitten näiltä lakeuksilta hävinnyt ja ikäänkuin\nperäytynyt ilmanrannan ääreen. Lakeuksilla on sinne tänne viskattuja\nvierinkiviä, kaikenmuotoisia ja kaikenkokoisia, väliin yksinäisinä,\nvähin ladottuina toinen toisensa päälle suuriksi raunioiksi.\nMaantie kiemurtelee peltojen, niittyjen, aitojen sekä hauskojen,\nhyvin rakennettujen ja isoikkunaisten asuinrakennusten väliä, eikä\nainoatakaan kukkulaa kohoa tällä laajalla lakeudella. Mutta aivan\ntasaista ei sen pinta kuitenkaan ole, sillä kevätpurot ovat uurtaneet\nsiihen syviä kouruja, ja leveä joki on kaivanut uomansa pehmeään\nsaviperään.\n\nTämä maa on siis lakeata, yksitoikkoista, mutta sen hedelmällisyys\nja sen viljelykset ihastuttavat matkustajaa. Silmänkantamattomiin\nlainehtivat täyteläiset tähkäpäät viheriä-aaltoisena merenä\nheinäkuuntuulen tuutiessa. Muistaessaan kaikkia suruja ja puutteita,\njoita vastaan kansamme niin monin paikoin köyhissä sisämaan seuduissa\ntaistelee, heltyy matkustajan mieli, kun hän näkee, miten runsaan\nviljan Jumala kasvattaa täällä lähellä Pohjanlahden rannikkoa. Hän\nkulkee Suomen rikkaimman jyväaitan kynnyksellä, kotopaikalla mainion\nVaasanrukiin, joka hyvyytensä ja itävyytensä tähden on ulkomailla\nniin hyvässä hinnassa. Ja nähdessään hyvinrakennetut kartanot,\nuutteran, vauraan kansan ja kylläiset karjalaumat, hän kiittää Luojan\nhyvyyttä, joka jakaa erilaisia lahjoja eri seuduille, -- toisille\nkauneutta, toisille varallisuutta, kaikille isällistä hoitoaan ja\nlohduttavaa armoaan.\n\nKenellähän olisi sydäntä tuhota näin kaunista viljelystä ja tehdä\nautioksi näitä siunatuita, hedelmällisiä vainioita! Ja kuitenkin ovat\nsodan kauhut tämänkin seudun hävittäneet ja veriin upottaneet. Tämän\nviljan ovat sotaratsujen kaviot maahan tallanneet; nämä jokivarret\novat nähneet hirmuisia taisteluita ja verisiä tappioita. Vielä\ntänäkin päivänä sattuu usein rauhallisessa pellossa auranvannas\nruostuneeseen rautakuulaan tahi puoleksi lahonneeseen ihmisenluuhun.\nKyntäjä katselee niitä välinpitämättömänä, viskaa ne syrjään\nja jatkaa vakoansa. Mistäpä hän tietää, kuinka voittajain remu\ntai voitettujen epätoivo kerran on täyttänyt sen paikan, missä\nhän nyt astelee? Hän on onnellinen ja levollinen, hän ajattelee\ntulevanvuotisia laineilevia laihojaan ja kylvää siemenjyvänsä\nentiseen sotatantereeseen, johon hänen isänsä ovat vertaan\nvuodattaneet.\n\n\n\n\n22. Satakunnan rannikko.\n\n\n_Raumanmereksi_ nimitetään sitä Pohjanlahden osaa, joka huuhtelee\nSatakunnan rannikkoa, ja meritautiset pelkäävät näitä kulkuvesiä.\nYksitoikkoisen hiekkarannikon edustalla on paikkapaikoin vain pieniä\nsaaria, ja se on alttiina kaikille tuulille, paitsi itäisille.\nKartalla se näyttää sahanteräiseltä, sillä siitä ulkonee useita\nmaankärkiä. Myrskyt sitä usein pieksevät, ja lännestä tulevat aallot\nvyöryvät pauhaten kallioita vastaan. Sentähden laivat pysyvät\nmielellään aavalla ulapalla, kunnes ne, jotka aikovat Poriin,\nohjaavat Kokemäenjoen suuhun ja jäävät ankkuriin Reposaaren luo,\nkolmen peninkulman päähän kaupungista.\n\n_Kokemäenjoen_ kautta kulkevat monen sadan järven vedet luodetta\nkohti mereen. Se on väkevä virta, joka kuohuen syöksyy alas jyrkkää\nrinnettä myöten. Muutaman peninkulman päässä laskupaikastaan\nse laajenee, asettuu ja tulee purjehdittavaksi, kantaa lotjia,\npurjeveneitä ja höyrylaivoja, lennättää Reposaaren satamaan lankkuja\nja täyttää kalastajan nuotan siioilla ja lohilla. Kokemäenjoen siika\non ollut kuuluisa kautta koko maamme, ja sitä pyydystetään syksyisin\nnuotalla, kun se nousee virtaa ylös kutupaikoilleen. Kalastusaikana\nlasketaan yöt päivät aina vähän väliä nuotta apajalle, ja ainoastaan\nvirran koskipaikkaa -- valtaväylää -- ei saa tukkia.\n\nHiekkakankaat ulottuvat kaksi tai kolme peninkulmaa rannikolta, mutta\nsitten muuttuu seutu vaihtelevammaksi; ylänköjä, järviä, tasankoja ja\nsuomaita vuorotellen. Pohjoisessa virtaa Karvianjoki mereen, etelässä\ntaas _Pyhäjärvestä_ lähtevä Eurajoki. Monella Suomen järvellä on\nsama nimi -- pyhä järvi -- siitä syystä, että pakanat muinaisaikoina\nuhrasivat niiden rannoilla. Tässä läntisessä Pyhäjärvessä on luultu\nhavaitun veden nousemista ja monen metrin syvyydessä järven nykyisen\npinnan alla näkyy kirkkaalla ilmalla ihmisasuntojen jäännöksiä.\n\nEurajoesta, kuten monista muistakin joista ja järvistä, on ennen\npyydetty helmiä. Tästä kertoo kuuluisa naiskirjailija Fredrika\nBremer: \"Noilla synnyinmaani rannoilla Kauttuan lepikkorantamilia\n[Kauttuan rautatehdas on rakennettu siihen paikkaan, missä Eurajoki\nlähtee Pyhäjärvestä.] kävin lapsena usein helmiä pyytämässä, kun\nkesän helteessä vesi oli laskeutunut. Vieläkin luulen tuntevani\nkirkasten, viileäin aaltojen huuhtelevan jalkojani. Vieläkin luulen\nnäkeväni helmisimpukoita, joita koski oli paikoittain hiekkaan\nkasannut pienien viheriöiden saarien rannoille. Läjittäin toin näitä\nsimpukoita rannalle, ja kun löysin niistä helmiä, voi mikä ilo! Usein\nne olivat vajanaisia, puolinaisia ja vioittuneita, mutta väliin\nlöysin oikein kauniita. Nyt menen jälleen etsimään helmiä, -- mutta\nelämän virrasta.\"\n\n\n\n\n23. Elämä Ahvenanmaalla.\n\n\nAhvenanmaan saaristo tuhansine saarineen, luotoineen ja kallioineen\nsijaitsee Suomen ja Ruotsin keskivälillä. Pohjoisessa pauhaa\nPohjanlahti, idässä Suomenlahti, etelässä suuri, aava Itämeren\nulappa. Ne ovat vaarallisia vesiä, jotka koettelevat purjehtijan\ntaitoa, sillä vihurit hyökkäävät äkkiä aluksen kimppuun kapeiden\nsalmien suussa. Mutta sanomattoman kaunis ja virkistävä on matka\nnäiden lukemattomien saarien ja salmien keskellä. Euroopassa on\nainoastaan yksi saariryhmä, joka vie Ahvenanmaan saaristosta voiton,\nja se on Kreikan saaristo.\n\nKun keväällä jää lähtee salmista, heräävät luonto ja ihmiset\nikäänkuin unesta. Silloin meren vangit tahtovat elää ja liikkua.\nKalalokit huutavat, haahkatelkkä etsii vanhaa pesäpaikkaansa\nkallioilla, kaikilta rannoilta kuuluu naputuksia ja tuntuu\ntervanhajua, kun veneitä laitetaan kuntoon kalastusta varten.\nKesä kuluu alinomaisessa kamppailussa rauhattoman meren kanssa.\nHöyryaluksia, purjelaivoja, pursia ja kalastusveneitä kulkee alinomaa\nristiin rastiin toistensa sivuitse. Suurimmassa saaressa, jonka nimi\non \"Ahvenan manner\", harjoitetaan kalanpyynnin ohessa myöskin\npelto- ja niittyviljelystä, mutta pienten kalliosaarten väestö\nsaa kaiken elatuksensa merestä. Varakkaita kyliä, yksinäisiä\nkalastajanmökkejä, toisinaan jokin kirkontornina nykyään myöskin\nMaarianhaminan kaupunki näkyy harmaiden tai punertavien kallioiden\nvälistä, jotka aalto on sileiksi hionut.\n\nMeri on kaikkien kulkutienä. Myrskyjä ei pelätä, mutta kun merellä on\nkelirikko, on ahvenanmaalainen vankina. Mikäpä muu hänelle neuvoksi,\nkun jää ei kanna eikä katkea. Tavallisesti kattaa kapeita salmia ja\npieniä selkiä talvisin vahva jääsilta; mutta tukalampi on silloin\nmatkustaa Ahvenanmeren poikki Tukholmaan tai Teilin ja Kihdin yli\nTurkuun. Postin täytyy päästä yli, vaikka henki olisi kysymyksessä,\nja postimiesten nähdään silloin lykkäävän edellään venettä jäätä\nmyöten, jotta heillä olisi turvaa sillan murtuessa. Mutta oikein\nankarina talvina Ahvenanmeri menee niin vahvaan jäähän, että sitä\nsaattaa ajaa hevosella, ja silloinpa on hauskaa, sanotaan Ekkerössä,\nkun posti tulee Grisslehamnista kilisevin kulkusin.\n\nSelkeätä talviaamua on sisäsaariston rannoilta ihana katsella.\nAamuruskon punaisessa hohteessa kuvastuvat kirkkaaseen jäähän\nhärmäiset koivut ja kuuset. Jos silloin on sunnuntai, näet\npyhäpukuisten nuorten miesten luistimilla kiitävän selän poikki,\nkoetellen jäätä pitkillä piikkisauvoilla. Vähän päästä he survaisevat\npiikkinsä ohueen jääkuoreen, kääntyvät syrjään siinä, missä jää\non heikkoa, ja rientävät eteenpäin, missä se on kestävää. Heidän\njäljissään seuraavat reissä naiset ja lapset, ja viimeisinä tulevat\nvanhemmat miehet, jotka lykkäävät rekiä tahi luistelevat omin päin.\nKaikilla on halu kirkkoon taas kuulemaan Jumalan sanaa pitkässä\ntalvipimeydessä, kenties myöskin kuulemaan uutisia mannermaalta\ntahi ystäviltä muista kalliosaarista. Matka kuluu iloisesti. Joskus\ntulee eteen leveä halkeama, jossa viheriä merivesi pulputen nousee\nja laskee, ja silloin täytyy kaikkien tehdä kierros. Joskus kuuluu\nmyös ukkosentapainen jylinä: jää halkeilee pitkiin railoihin. Mutta\niloinen matkue pysähtyy vain hetkeksi ja jatkaa taas matkaansa\netäisen, lumipeitteisen saaren tummaa rantaa kohti.\n\n\n\n\n24. Maanvieremiä Uskelassa.\n\n(Varsinais-Suomessa.)\n\n\nKoko Etelä-Suomen rannikko on pitkien kapeiden merenlahtien\nuurtelema, joihin virtaa jokia ylempänä olevista järvistä. Mutta\nkaikki vedet eivät juokse maan pintaa pitkin: osa niistä valuu maan\nsisään ja liottaa alla olevat maakerrokset. Ja kun nämä vettyneet\nkerrokset ovat syvemmällä maassa, tiedetään harvoin niitä olevan\nolemassakaan. Ainoastaan kaivoa kaivaessa voi huomata, kuinka paljon\nvettä on maassa; maa on näet vettynyt kaivon vedenpinnan tasalle.\n\nOsa Uskelan pitäjästä on löyhää savimaata, jonka läpi juoksee Halikon\nlahteen laskeva joki. Lahden suussa on Kemiön saari, jonka erottaa\nmantereesta kaksi salmea: Sandön ja Kemiön virrat. Joen rannoilla\non alimmainen savikerros usein hyvin vettynyttä. Eräänä aamuna v.\n1770 huomasi pappilan väki kummastuen ja kauhistuen, että pitkä,\nsyvä juopa oli yöllä haljennut maahan aivan lähelle taloa, ja jos maa\nolisi haljennut muutamia askeleita pitemmälle, olisivat rakennukset\nkukistuneet. Tämä tapahtuma oli jo aikoja ollut unohduksissa, kun\nvuonna 1824 maa uudestaan halkesi ja pitäjän vanha puukirkko oli\nluhistumaisillaan kuiluun, niin että se oli hajoitettava. Eräänä\ntoukokuun päivänä 1827 kuului kummallista jylinää, maa aukeni, ja\nVeitakkalan säterikartanoon kuuluva iso pelto vieri maan sisään.\nMaanvieremä ulottui 8 hehtaarin alalle, osa Perttelin silloiseen\nkappeliin menevää tietä sortui halkeamaan, ja ilma tuli täyteen\npahanhajuisia höyryjä, joita lähti vettyneestä savesta. Joenrannalla\noleva mylly kaatui peräseinälleen. Mylläri oli myllyssä eikä saanut\nmitään vahinkoa, mutta kun hän säikähdyksissään yritti rientää pois,\nei hän löytänytkään ovea, sillä se oli ylhäällä hänen päänsä päällä.\n\nVuonna 1843 kesäkuun 1 päivänä kello 7 aamulla tukki uusi maanvieremä\nyhtäkkiä joen, niin että vesi vasta kello kolmen aikana iltapäivällä\npääsi juoksemaan pois. Samalla vaipui iso osa hautausmaata ruumiineen\npäivineen maan sisään. Sittemmin on sattunut kaksi pienempää\nmaanvieremää. Tämä seutu on hedelmällistä ja hyvin viljeltyä, ja\nkun ei ihmishenkiä ole mennyt hukkaan, niin on pian taas unohdettu\nse omaisuuden vahinko, jonka maanvieremä oli saanut aikaan. Paljon\nenemmän tekee vahinkoa se vesi, joka vetyttää maan ja siten synnyttää\nsumuja ja hallaa.\n\n\n\n\n25. Kuusiston linnan rauniot.\n\n(Varsinais-Suomessa.)\n\n\nSe maakunta, jota ensin sanottiin Suomeksi, on hedelmällistä\ntasankoseutua, jota pienet joet ja avarat viljavainiot kaunistavat.\nRannemmalla kohoavat vuoret esiin ikäänkuin merta taisteluun\nvaatimaan, mutta meri on syönyt maahan monta syvää lahtea ja luonut\nmonta saarta. Täällä poltetaan kalkkia, täällä viihtyy tammi, täällä\nkypsyvät jalot hedelmät, täällä on kylä kylän vieressä, monta kirkkoa\nja vanhaa herraskartanoa. Tämä, vanhan Turun seutu on maan historian\nja vanhimman viljelyksen kehto, ja jos missä täällä liikut, niin\nkohtaat menneiden aikojen muistoja. Yksi näitä muistoja on _Kuusiston\nlinna_.\n\nLinnan nimi johtuu kuusimetsästä. Eräälle Piikkiön pitäjän\nrannikolla olevalle saarelle. 1,5 peninkulman päähän Turusta,\nrakennuttivat Suomen katoliset piispat lujan linnoituksen itselleen\nvarmaksi turvapaikaksi levottomien aikojen varalle. Se oli uljas,\nkolmikerroksinen linna, torneilla ja ympärysmuureilla varustettu,\nenin osa harmaasta kivestä. Piispat pitivät siellä loistavaa hovia\nmaallisten ruhtinasten tavoin ja säilyttivät holveissa aarteitaan.\nMutta näistä päivistä tuli loppu: tuli teki tuhojaan, viholliset\nryöstivät linnan, vihdoin Kustaa Vaasa sen hajoitutti, sillä\npiispain valta ei häntä miellyttänyt. Osan linnan kivistä käyttivät\nnaapurit rakennuksiinsa. Piikkiön kirkon sanotaan olevan linnan\njäännöksistä tehdyn. Ja tuosta muinoin niin mahtavasta Kuusiston\nlinnasta on nykyään jäljellä ainoastaan holvien ja muurien raunioita,\njoiden sorassa pihlajat kasvoivat ja juurillaan lohkaisivat kiviä\nliitoksistaan, kunnes rauniot hiljattain paljastettiin soran peitosta.\n\nAika kuluttaa vahvat muurit, mutta ylt'ympärillä kukoistaa vielä\nJumalan vapaa luonto yhtä kauniina kuin Kuusiston mahtavuuden\npäivinä. Meren vesi on hiukan peräytynyt, mutta vieläkin sama\nraitis tuuli kuljettaa purjehtijan venettä lukuisien salmien\nkautta. Kuusisto on linnan sijaan saanut pienen kirkon; sinne näkyy\npohjoisesta ja idästä päin Piikkiön rannikot, etelästä Kirjalan,\nLielahden ja Harvaluodon saaret, lännestä Kakskerta ja Hirvenluoto,\nja etäällä lounaassa Paraisten kauniit salmet.\n\nKansan suussa liikkuu tarinoita Kuusiston aarnihaudoista. Kerran,\nniin kertoo satu, oli maassa kallis aika, ja köyhä maanviljelijä\npyysi rikkaalta naapuriltaan siemenohria lainaksi. Rikas ei\ntahtonut lainata, köyhä mies istui murheissaan tyhjine säkkeineen\nlinnan raunioilla. Silloin hän huomasi ohria vuotavan muurin soran\nkeskellä olevasta kourusta. Heti hän pani säkkinsä kourun alle, sai\nsäkin täyteen ja kylvi ohran. Syksy tuli, köyhä mies sai runsaan\nsadon, rikkaalle tuli katovuosi. Ohrakourua ei enää löydetty, mutta\npikkulintu lauloi muurin kolossa:\n\n    Paljon pannaan loistohon,\n    Vaan vähässä siunaus on.\n\n\n\n\n26. Hankoniemen majakka.\n\n(Uudellamaalla.)\n\n\nHankoniemi on Suomen eteläisin kärki, ja sen kapea hiekkarantainen\nniemi pistää pitkälle Suomenlahteen. Siinä seisoo yksinäisellä\nkalliolla korkea torni vilkkuloistoineen, joka pimeinä öinä opastaa\npurjehtijoita vaarallisen rannikon edustalla. [Kaukana Itämeressä, 12\npenikulman päässä Ahvenanmaasta, on muutamia yksinäisiä, merenkululle\nvaarallisia luotoja, nimeltä _Bogskär_. Siellä vihittiin toimeensa\n30 päivänä elokuuta v. 1882 Bogskärin seitsemänkerroksinen 26\nmetriä korkea rautainen tulimajakka. Tästä merkillisestä majakasta\nkeskellä aavaa merta, johon ei ensinkään näy maata, loistaa valo\n20 kilometrin päähän, ja sitä pidetään rakennustaiteen ihmetyönä.\nMaailmansodan alussa, syksyllä 1914, saksalaiset pommittivat rikki\nmajakan 4 ylintä kerrosta. Niiden tilalle rakennettiin v. 1922\nitsetoimiva valaistuslaite avonaisten pilarien varaan.] Sentähden\nHankoniemen loisto sytytetään iltaisin pimeän tultua ja palaa siksi,\nkunnes tulee selkeä päivä. Niemen sisäosa on merihiekan peittämää,\nja monin paikoin tavataan täällä kaukana maalla pitkiä vaakasuoria\nsomerikkotöyräitä, joita meri muinoin, ollessaan korkeammalla kuin\nnykyään, on rannikoilleen luonut. Siellä oli myös muinaisaikoina\nkuuluisa satama, ja Kuningattaren vuorella on kallioissa tavattu\nvanhoja kirjoituksia. Nyt kulkee rautatie nientä pitkin, ja sen\nlounaisella kärjellä on nykyään Hangon uusi meri-ilmainen kaupunki\nkylpylaitoksilleen. Edustalla seisoo majakka lujana myrskyä ja\naaltoja vastaan. Sen torni ei horju: meri roiskuttaa vaahtoansa sen\nseinään. Tuollaista lujaa majakkaa voi verrata valvovaan silmään.\nSenvuoksi onkin olemassa laulu, jonka nimenä on\n\n    Hankoniemen silmä.\n\n    Ken olet, armas tähti, mi kauas merehen\n    säteitäs yössä myrskyisessä heität?\n    Sa hetkin olet kirkas ja hetkin sumuinen,\n    ja joskus loistos kokonaan sa peität.\n    Oletko taivaan tähti, mi silmin lempe'in\n    maan murehisin katsot ja öiden vaaroihin\n    ja lohduttelet harhaan eksyneitä?\n\n    En ole taivaan tähti, yön tulitorni vaan,\n    majakka Hankoniemen rannikolla;\n    ma johdan merimiestä, kun päivä jättää maan\n    ja vaarat väijyy salakallioilla.\n    Pimeenä, kirkkahana valoni vaihtelee,\n    ja merimies sen näkee ja iloll' aattelee;\n    \"Se mahtaa Hankoniemen silmä olla.\"\n\n    Vihainen myrsky huuhtoo mun juurtan' ainiaan,\n    mut vahvoja se muurejan' ei voita:\n    kuin vuoren seinä kestän mä myrskyt, aallot vaan\n    ja vartioitsen poloisia noita.\n    Sa, ihmislaps', myös ollos näin harrasmielinen\n    ja johda eksyneitä kautt' elon myrskyjen\n    ja valvo, lemmi, lohdutella koita!\n\n\n\n\n27. Pyynikki, Nokiankoski ja Kyröskoski.\n\n(Satakunnassa.)\n\n\nPyynikki on korkea, jyrkkä ja kaunis harju lähellä _Tampereen_\ntehdaskaupunkia. Sieltä on mitä ihanin näköala kukkuloiden, järvien\nja laaksojen yli. Pohjoispuolella aukeaa _Näsijärven_ laaja, kirkas\nulappa, joka muutamin paikoin kuuluu olevan kuudettakymmentä metriä\nsyvä, ja etelässä hiiviskelevät _Pyhäjärven_ ihanat selät korkeiden\nrantamien välissä. Näiden molempien järvien välillä, Näsijärvestä\nPyhäjärveen virraten, kohisee leveä ja valtava _Tammerkoski_, josta\nkaupunki on saanut nimensä.\n\nTämä uuttera kaupunki levittää kosken partaalle suuria tehtaitaan ja\nkauniita puistojaan. Kesällä siellä joka päivä näkee höyryalusten\nsavuja järvellä ja kuulee kesät talvet alati liikkuvien vesien\npauhinaa. Välistä nähtiin ennenaikaan -- jolloin kosken vettä ei\nvielä käytetty, tehtaiden tarpeiksi siinä määrin kuin tätä nykyä\n-- englantilainen kosken yli vievällä sillalla, kärsivällisesti\nodottelemassa onkivapa kädessään. Hän ei ollut matkustanut kahtasataa\npeninkulmaa onkiakseen tässä särkiä ja ahvenia, hän onki lohia, ja\nsaatuaan lohen onkeensa hän saattoi sitten seisoskella siinä päivä- ja\nviikkokaudet kärsivällisesti odotellen uutta onnekasta saalistaan.\n\nKaikki tämä ei häiritse Pyynikin harjua. Siellä on yksinäistä ja\nrauhallista; pauhaava koski, jyskyvät tehtaat eivät äänellään voita\nsynkässä petäjikössä humisevaa tuulen tohinaa. Muutamia sieviä\nasuntoja on rakennettu harjun rinteelle. Ennen kansa tiesi useita\nsatuja Pyynikistä. Luultiin siellä olevan haltian eli vuorenpeikon,\njoka oli siellä asunut monta tuhatta vuotta ja jota nimitettiin\nPyynikin-ukoksi. Kun oli kuutamo ja sumua vuoren liepeillä, luulivat\nihmiset usein näkevänsä Pyynikin-ukon seisovan siellä ylhäällä ja\nkatselevan kaupunkia, ikäänkuin kummastellen, mitä ihmiset siellä\npuuhasivat. Se, mikä siellä kuutamossa näkyi, oli kenties vain käyrä\npetäjä tai omituinen kivi. Mutta sitä ei kansa uskonut: se uskoi\nPyynikin-ukon siellä olevan.\n\nPitkä jakso ihania järviä laskee pohjoisesta käsin suureen, syvään\nNäsijärveen ja siitä Tammerkosken kautta Pyhäjärveen. Tähän virtaa\nidästä taas toinen pitkä jakso järviä, ja kaikki nämä vedet kulkevat\nsitten järvien kautta länteen päin, kunnes laskevat Kokemäenjoen\nkautta Pohjanlahteen. Pyhäjärvestä Kuloveteen virtaa uljaana ja\nvaahtoavana _Nokiankoski eli Emäkoski_. Luonto on siellä valtava\nja synkkä; kallioiset äkkijyrkät rannat ovat tummien riippakuusien\npeitossa. Rantojen välitse syöksyvät vedet alas syvänteeseen, jota\nei näe kosken törmiltä, mutta josta kuuluu jylinä kaukaisen ukkosen\nkaltaisena. Tyynet, rauhaiset järvet ovat kokonaan luonteensa\nmuuttaneet, syöksyessään Emäkoskesta alas. Kiirehtiviä, vaahtopäisiä\naaltoja vyöryy alituisesti toinen toisensa päällitse, ja matkustaja\npysähtyy ihmettelemään, että nuo äsken niin hiljaisina päilyneet\njärvet ovat saattaneet joutua näin vihaiseen vimmaan. Mutta tämänkin\nuljaan kosken täytyy ihmistä palvella, sillä sen partaalla on suuri\ntehdas, joka hioo puuta, minkä vanukkeesta sitten tehdään paperia, ja\nonpa siellä paperitehdaskin.\n\nToisessa Satakunnan osassa, muutamia peninkulmia Nokiasta,\nHämeenkyrön pitäjässä on Kyröskoski, jonka kautta Ikaalisten järvet\nrynnätysten syöksyvät alas jyrkkää kallionkourua myöten. Vuoret ovat\nkorkeammat, putous jyrkempi ja uoma kaitaisempi kuin Emäkoskessa.\nYlt'ympärillä on kankaita ja erämaita, syviä, yksinäisiä laaksoja ja\nmetsäisiä kukkuloita. Kyröskoski pauhaa puolen peninkulman päässä\nvaltatiestä. Monen matkustajan mielestä kannattaa sinne maantieltä\npoiketa, varsinkin keväällä, järvien tulviessa. Silloin luulisi\nnoiden kuohuvien pyörteiden joka silmänräpäyksessä pyyhkäisevän pois\ntehtaan ja myllyt, jotka ovat uskaltaneet asettua putouksen partaalle\nja näyttävät ikäänkuin sen päällä riippuvan. Mutta myllyt ja tehdas\npysyvät paikoillaan, ihminen pakottaa kovan putouksen palvelijakseen;\nsen täytyy jauhaa vilja jauhoksi ja kuusi puuvanukkeeksi, josta\nsitten vuorostaan tehdään paperia. Joskus näet jonkin huimapäisen\npojan kallion reunalta kumartuvan koskeen ja juovan putouksesta. Hän\ntuntee Kyröskosken pyörteet. Se ei peloita, mitä joka päivä näkee.\n\nJoskus tapahtuu se kumma, että Kyröskoski talven alussa kuivuu niin\ntyynni, että kaikki myllyt seisahtuvat ja että saattaa kuivin jaloin\nkulkea kosken kivisen pohjan poikki. Silloin on löydetty koskeen\npudonneita kirveitä ja muita kaluja. Ensin ei voitu selittää,\nmiksikä vesi herkesi virtaamasta. Mutta sitten havaittiin, että kova\npohjatuuli oli repinyt auki järven jään ja kasannut sen roukkioihin\nahtaaseen ja matalaan lahteen kosken niskalle. Tästä veden juoksu\nmuutamaksi päiväksi tyrehtyy ja koski kuivuu.\n\nKyröskoskesta tarina kertoo, että muinaisina sota-aikoina siihen\noli hukkunut monta ihmistä. Viholliset hyökkäsivät maahan, ja\nerään nuoren talonpojan täytyi silloin ohjata heidän venettään\nniskanpuoleisen järven yli. Mutta tultuansa likelle putousta hän\nohjasi veneen väkevään virtapaikkaan ja hyppäsi itse rantakalliolle.\nVirta sai veneen valtaansa ja suisti sen ihmisineen päivineen\nkuohuvaan putoukseen.\n\n\n\n\n28. Paikkarin torppa.\n\n(Uudellamaalla.)\n\n\nEteläinen Uusimaa on suurimmalta osaltaan hedelmällistä ja hyvin\nviljeltyä tasankoa, jossa on kyliä ja kauniita herraskartanoita\naivan toistensa vieressä. Seitsemän kaupunkia -- Hanko, Tammisaari,\nHelsinki, Porvoo, Loviisa, Kotka ja Hamina -- sijaitsee siellä\njokien suussa tai merenlahtien rannoilla. Joskus peittää maanpintaa\nlaaja hiekkanummi. Vuorenkukkuloita ja harjanteita on paljon, mutta\nniiden välissä on viljavia tasangoita, niin että mäenkunnaat moninkin\npaikoin ovat kuin yksinäisiä saaria niittyjen ja viljavainioiden\nkeskellä. Rannikolla vuoret painuvat Suomenlahden pinnan alle, vesi\npeittää syvät laaksot, ja myrskyisestä merestä kohoavat ainoastaan\nvuorenhuiput tuhansina luotoina ja kareina.\n\nPohjoinen Uusimaa sitävastoin on kaunista vuorista maata molemmin\npuolin Salpausselkää, ja siellä on järviä niin paljon, että joka\nkukkulalta voi nähdä niitä useita. Salpausselän pohjoispuolella on\nKarjalohjan pitäjä, joka on täynnä vuoria, järviä ja hiekkaharjuja.\nTuo muutoin niin kova ja ankara Suomen luonto on runsaalla kädellä\nsirotellut lahjojaan näihin onnellisiin laaksoihin. Täällä ei ole\nkoskaan hallaa, ei koskaan katovuotta, ei koskaan hätää; erotuksena\nhyväin ja huonojen vuosien välillä on vain se, saadaanko enemmän vai\nvähemmän yltäkylläinen sato viljavista vainioista. Täällä menestyvät\njalot hedelmäpuut ja harvinaiset kasvit; kasvi- ja eläinkunta näyttää\ntäällä rehoittavan kauniimpana, voimakkaampana kuin muualla maassamme.\n\nTästä Luojan siunaamasta seudusta vie metsätie talotonta taivalta\npohjoiseen päin Sammatin kappeliin. Luonto käy kolkommaksi ja\njylhemmäksi, maa kovemmaksi ja hedelmättömämmäksi. Suurien\npetäjikkökangasten, jyrkkään kohoavien kukkuloiden ja yksinäisten\nhalmemaiden välistä kimaltelee etäällä piileileviä järviä. Metsä\nharvenee, pieni tasanko, kylä, koulutalo, vähäpätöinen puukirkko\ntulevat näkyviin; sitten tie taas painuu syvemmälle salomaihin.\nNeljän kilometrin päässä kirkolta on jälleen pieni kylä kolmen järven\nvälissä; yksi näistä on nimeltään Valkjärvi, ja sen rannalla kohoaa\n_Paikkarin_ torpan matala katto.\n\nKatsele tätä torppaa; sillä on merkkipaikkansa maastamme kertovassa\nkirjassa. Se on köyhä ja vaatimaton, kuten useimmat vertaisensa.\nSiinä on asuinrakennus: tupa ja kamari, navetta ja aitta, lautakatos,\nmuutamia koivuja, ranta, syöttöhaka, kaunis järvi. Sadat Suomen\njärvimaisemat ovat samankaltaisia. Matalassa tuvassa on kolme\npientä ikkunaa, iso takka, kaksi sänkyä, aikaa sitten maalattu\nseinäkaappi, vanha seinäkello, pöytä, rahi, pari tuolia, kaikki\nvanhuuttaan mustuneita. Viime vuosisadan alussa asui torpassa köyhä\npitäjänräätäli perheineen, ja siitä se Paikkarin torppa on tullut\nmerkilliseksi.\n\nSillä tässä matalassa majassa syntyi mies, jonka nimi aina\nmuistetaan, niin kauan kuin Suomen kansaa tässä maassa asuu. Tässä\nsuomalaisen kansanrunouden pelastaja, Suomen muinaisuuden herättäjä,\nisänmaanystävä, kansanystävä _Elias Lönnrot_ ensimmäisen kerran näki\npäivänvalon. Hänestä puhutaan enemmän tuonnempana tässä kirjassa.\nMutta maja, jossa hän syntyi, ympäristö, jossa hän kasvoi, se maa,\njota hän lapsuudestaan asti oppi niin hellästi rakastamaan, kaikki\ntämä on silmäimme edessä tätä köyhää torppaa katsellessamme. Seutu\non yksinäistä, ja tästä pienestä kylästä, johon tohtori Lönnrot\nrakennutti itselleen kodin vanhain päiväin varaksi, on pitkä matka\nihmisten asunnoille. Läheiseltä korkealta vuorelta näet siellä täällä\npellon, aidan, kalastajan veneen tahi laitumella käyvän lehmän. Mutta\nylt'ympärillä on silmänkantamattomiin synkkiä metsiä ja sinertäviä\njärviä. Täällä on erämaiden suuri rauha; melu elämän taisteluista\ntunkeutuu tänne harvoin. Luonto on täällä kaikessa koruttomassa\nyksinkertaisuudessaan, syvästi vakavana, miettivän hiljaisena. Metsä\ntuoksuu, järvet kimaltelevat, ja koivun tuuheiden lehvien kätkössä\nyksinäinen lintu laulaa Suomen kauneutta.\n\n\n\n\n29. Suomen erämaita.\n\n(Hämeessä.)\n\n\n\"Saarijärven pitäjä on täynnä luonnonkauneuksia, ja se on siihen\netuun nähden useimpien sisämaan seutujen kaltainen. Ei mikään voi\nvaltavammin vaikuttaa matkustajan mieleen kuin noiden äärettömien\nsydänmaan metsien syvyys. Niissä vaellat ikäänkuin meren pohjalla,\nmuuttumattomassa, yksitoikkoisessa hiljaisuudessa, ja kuulet vain\nkorkealla pääsi päällä tuulen humisevan kuusien tahi pilvenkorkuisten\nhonkain latvoissa. Silloin tällöin tapaat, ikäänkuin käytävänä manan\nmajoille, metsälammen, jonka jyrkkärantaiseen ja puiden reunustamaan\nuomaan ei tuulenhenkäys milloinkaan ole eksynyt ja jonka pintaa ei\nmilloinkaan ole väreilyttänyt muu kuin kutevan ahvenparven karkelo\ntai yksinään kalastelevan kuikan viri. Taivas kaareutuu syvällä\njalkojesi alla tyynempänä, kuin miltä se tuolla ylhäällä näyttää, ja\nluulet olevasi ikäänkuin iankaikkisuuden ovella henkien keskellä,\njoiden haamuja silmäsi etsii ja joiden kuiskeita korvasi joka hetki\nodottaa kuulevansa.\n\n\"Toisaalta kuulet metsäpuron lirinän. Astut sinne päin, luulet\nolevasi aivan lähellä etkä kuitenkaan näe muuta kuin kanervaisen\nhietakankaan ja sen kamarasta tiheässä kasvavain honkain rungot,\nkunnes kepinheittämän päässä vastaisella rannalla koivujen latvat\ntulevat näkyviin. Vasta silloin, kun olet tullut kankaan reunaan,\nnäet lehvien välistä vilahduksen kimmeltävää lainetta. Jos\nlaskeutumisesi tueksi tartut oikealla kädellä koivun tyveen, saatat\nvasemmalla jo nojautua toisen koivun ylimmäisiin oksiin. Puron\nrannalle päästyäsi näet pääsi päällä vain muutamia syliä leveän\nkaistaleen taivasta, ja molemmin puolin on läpinäkymätön kudos lehviä\nja runkoja.\n\n\"Kun pitkät matkat taivallettuasi kankaan yksitoikkoisten puiden\nkeskellä vihdoin saavut sen reunaan, avautuu siinä kuin taikavoiman\nkautta eteesi mitä vaihtelevin ja laajin näköala: järvi järven\nvieressä, lehtoisine saarineen ja niemineen, virtoja, tasankoja\nja kukkuloita. Ihmeteltäviä ovat, valon ja pimeän lukemattomat\nvaihtelut, jotka yhtä haavaa sattuvat silmään, alkaen vesiperäisen\nlaakson melkein mustista kuusista ja päättyen petäjämetsään vähän\nylempänä ja koivuihin, jotka seppeleen tavoin ympäröivät ylimpänä\nkohoavan vuoren juurta ja rinnettä. Vieläkin kauniimmaksi käy kaikki\ntämä, kun pilvien taittamat auringon säteet, kesäisenä päivänä\nalinomaa vaihdellen, sen yli väreilevät...\"\n\n_Runeberg_.\n\n\n\n\n30. Päijänteen vesistö.\n\n(Hämeessä.)\n\n\nKaksi nuorta uudistalolaista, Maunu ja Vilho, asuvat lähellä toisiaan\nyksinäisessä metsäseudussa Pihtiputaan pitäjässä Pohjanmaan rajalla.\nEräänä iltana he joutuvat kiistaan siitä, kuinka kauas heidän\nkotirannastaan saattaa veneellä kulkea, ja viimein he lyövät vetoa\ntuppivyöstä. Maunu ottaa viedäkseen veneensä aina Suomenlahteen asti.\n\nMaunu panee eväikseen leipää, voita, suolaisia muikkuja, varustaa\nkeveän veneensä purjeella ja lähtee matkaan laituriltaan\nvuoriseudussa olevan _Muurasjärven_ rannasta. Hän purjehtii\npienempään _Alvejärveen_ ja siitä kolmen peninkulman pituiseen\njärveen, jonka nimi on _Kolima_. Toisena päivänä hän näkee\nViitasaaren kirkon, laskee _Kymin_ koskista jokea ja tulee\nkauniiseen, 110 kilometriä pitkään, 30 metriä syvään _Keiteleeseen_.\nSiihen hän näkee lännestä virtaavan suuria vesiä, mutta hän laskee\netelään päin ja tulee kolmantena päivänä _Kuhnamon_ järveen. Siitähän\npurjehtii pitkää, virtavaa, jyrkkä- ja korkearantaista jokea myöten;\nhänellä on ankara työ, ja hänen täytyy välistä rannalta köyden avulla\nlaskea veneensä koskista alas. Väsyneenä hän levähtää neljäntenä\npäivänä Laukaan kirkolla ja lisää siinä eväitään.\n\nViidentenä päivänä Maunu viilettää hyvillä mielin yhä etelään päin ja\nalinomaa myötävirtaa. Hän laskee useita koskia ja näkee isoja järviä\nsekä vihdoin ihmeekseen kaupungin, nimeltä _Jyväskylä, Jyväsjärven_\nrannalla. Mutta hänellä ei ole aikaa viipyä; hän luulee nyt jo\nolevansa likellä merta. Kuudentena päivänä hän näkeekin niin suuren\nselän, ettei voi maata erottaa suoraan etelässä. Maunu maistelee\nvettä ja huomaa sen, suureksi kummakseen, suolattomaksi. Hän ei ole\nmerellä, vaan _Päijänteen_ vesillä.\n\nMaunu menee maihin Korpilahden kirkon luona ja saa siinä tietää\nPäijänteen olevan 120 kilometriä pitkän sekä paikoittain 30\nkilometriä leveän; mutta monet sen selistä ovat kapeita. Ja\nPäijänteeseen tulee suuria vesiä myöskin idästä ja etelästä käsin.\nMutta koska sen laskupaikka on kaakkoisessa kolkassa, purjehtii\nMaunu sinne ja tulee yhdeksäntenä päivänä _Kalkkisten_ virtaa\nmyöten _Ruotsalaiseen_. Vähän matkan päässä siitä hän näkee\n_Heinolan_ kaupungin. Hän laskee _Jyrängön_ virtaa alas ja niin\neteenpäin _Konnevesi_-nimiseen järveen. Vesireitti alkaa nyt muuttua\nyhtämittaiseksi virraksi. Ennenkuin hän tietääkään, on hän jo\n_Kymijoessa_ ja soljuu pitkässä kaarteessa Iitin kirkon sivuitse.\nSitten jatkaa Kymijoki kulkuaan, milloin suvantoina, milloin väkevinä\nkoskina. Vaivalla ja vaarankaupalla lasketaan vene _Mankalan_\nuljaista koskista alas ja vedetään maitse _Anjalan_ kosken ohi. Maunu\nlikenee rannikkoa ja näkee Kymijoen jakaantuvan kolmeen laskuhaaraan,\njotka nekin haarautuvat useihin pienempiin. Jos Maunu olisi valinnut\nitäisimmän joenhaaran, olisi hän tullut _Kotkan_ kaupunkiin, mutta\nhän valitsee läntisimmän ja lähestyy _Loviisan_ kaupunkia. Siellä hän\ntapaa vihdoin, 14 päivän vaivalloisen matkan jälkeen, ikävöimänsä\nmeren, Suomenlahden.\n\nNyt Maunu voi laskea kulkemansa matkan. Muurasjärvestä Päijänteeseen\nhän on matkustanut 165 kilometriä, Päijännettä pitkin 120\nkilometriä, siitä Kymijokea myöten mereen 155 kilometriä eli yhteensä\n440 kilometriä venematkaa. Muurasjärvi on alhaisimman laskun mukaan\n106 metriä merta ylempänä. Tätä korkeata rinnettä myöten on Maunun\nvene kulkenut virran mukana. Päijänteellä hän oli vielä 78 metriä\nmerenpintaa ylempänä, mutta sitten jyrkkeni rinne, ja loppuosa matkaa\noli vaivalloisin. Suuresti kummastellen veden haaraantumista ja\nyhteyttä tässä laajassa maassa Maunu palasi höyryaluksella Kokkolaan\nja sieltä maanteitse takaisin Pihtiputaalle. Vilho tuskin uskoi\nsilmiään nähdessään naapurinsa palaavan Pohjanlahden kautta. Hän\noli vedon menettänyt, ja Maunu voitti tuon komean vyön kiiltävine\nmessinkikoristuksineen.\n\n\n\n\n31. Saimaa.\n\n(Savossa.)\n\n\nLaajalti yli Itä-Suomen laaksojen levittää Saimaa sinertäviä vesiään.\nSe ei ole yksinäinen, muista erotettu järvi kuten Laatokka tai Inari\ntai Oulujärvi. _Saimaaksi_ sanotaan niitä suuria vesialoja, jotka\npohjoispuolella Suomenlahtea ja länsipuolella Laatokkaa käsittävät\npitkän jakson järviä, selkiä, lahtia ja salmia. Kaikki nämä avarat\nvedet ovat yhteydessä keskenään ja virtaavat etelään päin, toinen\ntoiseensa, kunnes viimein suuren ja vuolaan Vuoksen kautta laskevat\nLaatokkaan.\n\nNykyään on näissä pitkissä, kiemurtelevissa vesissä viitoitettuja\nkulkuväyliä veneille, lotjille ja höyryaluksille. Purjehditaan\njärvenselältä toiselle, monta peninkulmaa eteenpäin, lukemattomien\nsaarien, niemien, kannasten ja vaihtelevien rantojen sivuitse, aivan\nkuin merenrannikon saaristossa. Saimaalla näkee kyllä joka taholla\nmaata, mutta suurille selille näkyy maa kaukaa siintävänä. Vesi on\nniin kirkasta, että selvällä säällä ja tyynellä ilmalla näkyy pohja\nmelkoisen syvältä. Ja tähän kuultavaan veteen kuvastuu taivas niin\npuhtaana; pienet, valkoiset pilvenhattarat liitelevät kuin kyyhkyset\nsyvällä aallon helmassa. Kun kesällä on lämmin, näyttävät järvet\ntummansinisiltä. Kukkulain liepeillä nousee siellä täällä keveitä\nsavupatsaita taivasta kohti: ne ovat kuusien kaihtamien tupien\nsavuja. Toisaalla lepää ohut pilvenkaista puiden latvojen tasalla: se\non mäkirinteessä olevan kaskimaan savua. Näihin keveihin savupilviin\nyhdistyy lämpimässä ilmassa vesihöyryjä, jotka synnyttävät sen hienon\nudun, jota sanotaan autereksi. Ja auer peittää kuin hienoin harso\nkukkulat, rannat ja vedet; se vaikuttaa sen, että kaikki näyttää\nniin pehmeältä, kuin olisi puuvillaan käärittynä. Silloin päilyvät\nnuo suuret, kauniit, tummansiniset vedet kirkkaiden kuvastimien\nkaltaisina, jotka ovat kiinnitetyt harsopeitteisiin tummiin\nkehyksiin; ja tämä on niin kaunista, että koko luonnossa tuskin on\nkauniimpaa.\n\nKaikki vedet eivät ole niin ihanan tummansinisiä eikä niin silmää\nhiveleviä. Vesi ei ole yhtä läpikuultavaa kaikissa, eikä ilma kesällä\nherätä kaikin paikoin samaa tunnelmaa. Mutta se, joka kerran on\nnähnyt Saimaan tai Näsijärven tai Mallasveden tai Roineen tai muita\nsellaisia sinijärviä -- niitähän on lukemattoman paljon -- se ei\nsaata koskaan unhottaa sellaista näkyä. Se valtaa sydämen, ja ihmisen\ntäytyy kiittää kaiken hyvän luojaa, joka hänelle on valmistanut\nmaan päälle niin ihanan asunnon. Vaikka kaikkea tätä kauneutta\nkestää aivan vähän aikaa, -- vaikka Jumala antaa kaiken elollisen\nvuorotellen viheriöidä ja lakastua, jottei ihminen rakastuisi\nmaahan ja unohtaisi taivaallista kotiansa, -- jää kuitenkin aina\nhyvä ja rakas muisto tästä suloisesta ihanuudesta. Syksy tulee,\nrannat kellastuvat, Saimaalla vaahtoavat valkeina aallot myrskyn\najamina. Jonkin ajan kuluttua on kaikki jäätyneenä, lumet painavat\nkuusen oksia, ja sininen vesi on valkeana jäänä. Mutta silloinkin\nvielä, havumetsät ovat viheriöinä, ikäänkuin toivon enteinä kuoleman\nkeskellä, ja matkustaja katsoo, turkki yllä, suurelle valkoiselle\njääkentälle päin ja kuuntelee, kuuluisiko piian ensimmäisen leivosen\nliverrys. Hän ajattelee kevättä, jolloin Saimaa jälleen on sininen,\njolloin kuvastin taas on kirkas ja sen puitteet taas pehmeästi\npiirtyvinä tuon hienon, utuisen hunnun peitossa, joka leijuu kuusien\nlatvoilla...\n\n\n\n\n32. Punkaharju.\n\n(Savossa.)\n\n\nSavonmaa on saaristo järvien keskellä; maantie kulkee monin paikoin\njyrkkämäkisiä harjuja myöten, joiden molemmilla puolilla on vesiä.\nSilloin matkustajan usein täytyy lauttauspaikoilla astua rattailta\nmaahan. Kun Parikkalan pitäjästä maanteitse matkustetaan pohjoiseen\npäin Kerimäelle, Sääminkiin ja Savonlinnaan, on neljä lauttauspaikkaa\nkuljettavana, mutta se maksaa vaivan.\n\nTie kiemurtelee veden ympäröimää _Punkaharjua_ pitkin, lähes\npuolen peninkulman pituisen saaren toisesta päästä toiseen. Pitkin\npituuttaan on harju niin kaita, että maantie anastaa sen aaltomaisen\nharjan koko leveyden, ja niin jyrkkä, että syvyys kauhistuttaisi,\njos ei luonnolliseksi aitaukseksi olisi rinteille kasvanut havu- ja\nlehtipuita. Tältä harjanteelta, noiden koivujen ja petäjien\nhuojuvien latvojen päällitse, aukeaa lähellä ja kaukana mitä ihanin\nja vaihtelevaisin näköala joka taholle selkien, salmien ja saarien\nyli. Oikealla puolen on ihana, suuri _Puruvesi_, vasemmalla puolen\nyhdistynyt jakso pienempiä selkiä, jotka ovat vieläkin avarampaa\n_Pihlajavettä_. Kaikki nämä vedet luetaan Saimaan järvien joukkoon\nja virtaavat hiljalleen etelään päin. Niiden keskellä ui Punkaharju\nkuin suunnattoman suuri vesilintu levitetyin siivin, ympärillä\npoikaset, nuo pienet saaret, jotka etsivät turvaa sen kupeilta.\nJa pojat jäljittelevät emoansa: ne ovat pieniä kaitaisia harjuja,\njotka välistä koukistuvat oikullisen mutkaisiksi, salpaavat kirkkaan\nveden salmiin ja lahtiin ja puikkelehtivat mitä somimman muotoisina.\nNiiden siimeksien välitse punoutuu hopeavöitä toinen toiseensa; järvi\njärven vieressä kimaltelee niin kauas kuin silmä kantaa. Matkustaja\nei väsy katselemaan tätä luonnon suloista leikkiä. Alinomaa hän\nhuomaa jotakin uutta, jota ei luule vielä ennen nähneensä, ja mihin\nikänä hän menee, keksii hän uusia, avaroita ja hymyileviä näköaloja,\nollen ymmällä siitä, eikö viimeinen näkemänsä ole kaikkia edellisiä\nihanampi.\n\nHyvä ajatus oli johtaa maantie tämän huvipuiston kautta. Punkaharjun\ntunsivat kauan aikaa ainoastaan ne, jotka sattuivat niillä tienoilla\nkulkemaan. Tämä harju oli likimmäisten talonpoikaistalojen\nomaisuutta, ja talonpojat polttivat tavan takaa kaskea sen rinteillä,\nniin että nämä osaksi paljastuivat. V. 1844 harju lohkaistiin\nkruununpuistoksi, kiellettiin sakon uhalla kaikki vahingonteko,\nja kaksi kaunista asuntoa rakennettiin vartijoille, toinen saaren\netelä-, toinen pohjoispäähän. Jälkimmäisessä saivat matkustajatkin\nmajailla, ja siitä ajasta alkain on Punkaharju tullut laajalti\nkuuluisaksi. Pieniä huvimajoja on rakennettu muutamille kauniimmille\nnäköalapaikoille, ja siellä kulkee pitkin kesää ihastuneita\nmatkustajia. Vuodesta 1908 lähtien pääsee sinne myös rautateitse,\nsillä Elisenvaaran-Savonlinnan rata kulkee Punkaharjun kautta.\n\nEpätietoista on, milloin Punkaharju on ihanimmillaan. Muutamista\nse on verraton silloin, kun aurinko kohoaa Puruveden takaa ja\nulapat kimaltelevat ja koivujen lehdet näyttävät läpikuultavilta,\naamuruskossa. Toiset pitävät sitä ihanimpana silloin, kun kuu\npaistaa Pihlajaveteen ja harjun vastakkainen sivu on synkässä\nvarjossa. Varmaa vain on, että olkoonpa ilta tahi aamu, kesäyö tai\nauringonpaiste, maassamme ei ole kauniimpaa huvipuistoa. Ja tämä\nsanoo Punkaharjusta paljon. Se tietää rikkaana olemista kaikkein\nrikkainten joukossa; se täyttää mielemme kiitollisuudella ja\nihailulla.\n\n\n\n\n33. Imatra.\n\n(Savossa.)\n\n\n    Herran ääni liikkuu vetten päällä.\n\n                          Ps. 29: 3.\n\nVuoksen alkulasku Saimaasta on enemmän leveän lahden kuin virran\nnäköinen. Tuskin huomaat, milloin vuolle alkaa saarien välissä\njärvessä, joka sillä kohdalla on 80 metriä leveä ja 13 metriä syvä.\nKalliosaaren luona, joka on yksi noita saaria, virta kiihtyy.\nNiskasaaren kohdalla se kapenee ja käy jo niin vinhana, että pitkiä,\nkimaltelevia vöitä näkyy vedenpinnalla. Sitten virta tekee polven;\nvyöt vedenpinnalla muuttuvat notkoselkäisiksi aalloiksi. Alempana\nvirta tulee toista vertaa leveämmäksi, kuohu kovemmaksi, pinta\npaikkapaikoin vaahtoisemmaksi. Pian se taas kapenee ja syöksyy\nlumivalkeissa vaahtopäissä alas ensimmäisestä suuresta koskesta,\n_Tainionkoskesta_, jota sanotaan myöskin \"pikku Imatraksi\". Tässä\non suurenmoisia tehtaita, joita kosken vesi käyttää. Tainionkosken\nalapuolella virta hiukan hiljenee, mutta on vielä sangen väkevä,\nniin että lauttaveneen täytyy kulkea viistoon sen poikitse.\n_Linnankoskelle_ kuuluu jo Imatran valtava pauhina.\n\nSuomalainen sananlasku sanoo: \"kolme on koskea kovoa, kolme synkkeä\nsaloa, kolme vuorta korkeata: ei ole Vuoksen voittanutta, ylikäynyttä\nImatran\". Virta, joka putouksen niskassa on 200, jopa paikoittain\n400:kin metriä leveä, puristuu tässä kallionhalkeamaan, joka ei ole\n30 metriä leveämpi, ja syöksyy alas 10 metrin korkeudesta 350 metrin\npituista uomaa myöten. Niin suuressa virrassa kuin Vuoksi, joka\njokaisessa sekunnissa nielee 500,000 litraa vettä, on tämä putous\nhirvittävä. Vesi on jok'ainoassa kohdassa värinsä kadottanut, se\nei enää koskena juokse, se ikäänkuin vilahtaa ohitse pelottavalla\nvauhdilla. Keskellä uomaa se tapaa pohjassa kallioita ja ryöpsähtää\nniistä ylös valkeina pylväinä, mutta ennenkuin toinen pylväs ennättää\nkohota, paiskaa sen jo toinen kumoon. Vesi hyökkää korkealle kallion\nseinää vastaan ja särkyy vaahdoksi; toinen kuohuaalto loiskauttaa\ntoisen pois tieltään. Siinä on vaahtoa, pauhua ja huimaavaa vauhtia.\nVihman kaltainen utu lepää yöt päivät putouksen kohdalla, ja kun\naurinko on matalalla, välkkyy utu vesikaaren värisenä.\n\nImatran ukkosenkaltainen jyminä kuuluu puolta peninkulmaa kauemmas\nja putouksen vieressä on toisen vaikea kuulla toisen puhetta.\nHelposti voit kiven heittää rannalta toiselle, mutta kovintakaan\nhuutoa et voi kuulla kosken ylitse. Kalliot tärisevät jalkojesi\nalla, ja kun, hetken aikaa koskeen katsottuasi, nostat silmäsi, niin\nnäyttävät kalliot ja metsät hyppelevän sivuitsesi. Vaikutus on niin\nvoimakas, että heikkohermoisia ihmisiä rupeaa huimaamaan ja he saavat\nkummallisen halun syöksyä tuohon vaahtoavaan syvyyteen.\n\nLohi nousee kovimmistakin koskista, mutta Imatrassa sen kulkutaito\nloppuu. Kosken päälle se ei pääse, mutta niin kyllä käy, että se\nvastoin tahtoansa tempautuu putoukseen. Välistä nähdään hirsiä\ntulevan alas ja lastujen tavoin katoavan kuohuun, tullakseen alas\nja kosken alla näkyviin. Silloin nähdään niissä monta jälkeä\nkolauksista, joita ovat saaneet hurjassa vauhdissa törmätessään\npohjakallioihin. Ei mikään jättiläinen voisi pitää puoliaan Imatran\nhyökyä vastaan.\n\nTätä suurta putousta on katseltava kummaltakin rannalta. Läntisellä\nrannalla, joka on korkeampi ja tuuheaa koivikkoa kasvava,\nsijaitsee muhkea ravintola, josta näkee kuohuvan kosken. Itäinen\nranta on enimmäkseen kalliota, jonka lomissa kasvaa mäntymetsää,\nkatajapensaita ja kanervaa. Kallioissa on lukuisasti hiidenkirnuja,\njoita veden pyörittämät kivet muinoin ovat niihin kovertaneet.\nTällaisia hiidenkirnuja tavataan 8 metriä ylempänä nykyistä koskea,\nmikä osoittaa, että Imatran vedet kerran ovat vyöryneet sen maan\nyli, joka nykyään on itäisenä rantana. Senjälkeen on virta uurtanut\nitselleen uuden väylän ja puristunut kallioseinäin väliin.\n\nImatran lähistössä tavataan omituisia kiviä, jotka näyttävät veden\nsorvaamilta. Ne ovat kuitenkin kalkintapaisen aineen pahkuroita,\njota ainetta on saveen muodostunut. Matkustaja ihmettelee niiden\nkummallisia muotoja ja vie niitä mielellään mukanansa Imatran\nmuistona.\n\nMaailmassa on suurempiakin vesiputouksia kuin Imatra, mutta\nharvoja, joissa on suurempi vesimäärä ja niin kaunis ympäristö.\nSiksi sinne tulvaa tuhansittain matkustajia sekä omasta maasta että\nulkomailta katselemaan putousta. Sen yli on nykyisin rakennettu\nkapea rautasilta, ja kun illat pimenevät, valaistaan näitä kuohuvia\npyörteitä sähkövalolla. Kaunein on Imatra kuitenkin kuutamossa\ntai silloin, kun se hohtaa välkkyvän valkoisena kesäisessä\nauringonpaisteessa.\n\n\n\n\n34. Luonnonmullistus.\n\n(Karjalassa.)\n\n\nMoni luulee, että tämä maa on sellainen kuin aina ennenkin, ja että\nse aina pysyy sellaisena kuin se nykyään on. Mutta vieläkin näyttää\nJumala meille toisinaan, kuinka maanpinta muuttuu luonnonvoimien\nvaikutuksesta.\n\nKun Vuoksi on syössyt Imatrasta alas, murtaa se murtamistaan uraa\nitselleen monien koskien ja ryöpeäin putousten kautta. Se tekee nyt\npolven itäänpäin, mutta laajenee alajuoksussaan moneksi, kapeaksi ja\nleveäksi järveksi, joita lyhyet vuolteet yhdistävät. Muuan näistä\njärvistä, joka on noin 9 tai 10 penikulman päässä Vuoksen niskasta,\non nimeltään _Suvanto_, ja se oli muutamia vuosikymmeniä takaperin\nlähes 4 penikulmaa pitkä sekä sangen syvä. Suvanto läski siihen\naikaan Vuokseen erään kannaksen poikki, jota sanotaan _Kiviniemeksi_.\nMutta itäänpäin ulottui Suvanto aivan lähelle Laatokan rantaa ja\ntästä suuresta järvestä sen erotti ainoastaan 300 metrin pituinen ja\n12 metrin levyinen hiekkaharju Taipaleen kylän kohdalla.\n\nSuvannon laskuväylä Kiviniemen poikki oli matala, ja kävi niin, että\nsen vesi nousi keväisin hyvin korkealle ja vahingoitti talollisten\nniittyjä. Nämä olivat usein aikoneet kaivaa Taipaleen harjun puhki ja\nsiten laskea Suvantoa.\n\nV. 1818 keväällä oli Suvannon vesi niin korkealla, että se nousi\nmelkein harjun tasalle, ja toisella puolella harjua oli Laatokan vesi\n12 metriä alempana. Nyt luulivat talonpojat olevan hyvän tilaisuuden\nhiukan laskea Suvannon liikaa vettä ja saada niittynsä kuiviksi.\nTaipaleen kylän miehet tarttuivat lapioihinsa, eikä aikaakaan, niin\nolivat jo kaivaneet harjun poikki pienen uran. Suvannon vesi alkoi\njuosta uraa myöten Laatokkaan. Talonpojista tämä oli hyödyllistä\nja hauskaa, he olivat mielissään tuosta pienestä virranjuovasta ja\nläksivät tyytyväisinä kotiinsa. Tämä tapahtui Yrjönpäivän edellisenä\niltana.\n\nMutta pian vesi alkoi uurtaa yhä leveämpää uraa löyhään hiekkaan.\nMitä isommaksi ura leveni, sitä enemmän virtasi siihen vettä, jonka\nvauhtia lisäsi Laatokkaan viettävä jyrkkä rinne. Muutaman tunnin\nkuluttua oli siinä kohiseva koski, joka hetki hetkeltä kasvoi ja\nvei mukanaan hietaharjuja kappaleen toisensa jälkeen. Talonpojat\nkuulivat kohinan kylään ja ihmettelivät, mitä se mahtoi olla. Pian he\nhuomasivat vaaran ja mielivät nyt tukkia kosken, mutta se oli liian\nmyöhäistä. Siihen tuli kauhistava vedenputous. Suvannon tyynellä\npinnalla muuttui pian vähäinen vuolteen alku kuohuvaksi virraksi,\njoka hurjassa vauhdissaan tempasi mukanaan satavuotisia honkia,\nkiviä, savea ja monta rakennusta. Ei tullut sinä yönä uni asukkaiden\nsilmiin.\n\nMuuan talonpoika nousi tupansa katolle ja ennätti tuskin sieltä alas,\nkun virta vei tuvan mukanaan, ja ainoastaan kukon ääni kuultiin\nsen pirstaleilla kaukaa Laatokalta. Toinen talonpoika Suvannon\nyläpuolella ei tiennyt mitään koko tapahtumasta, kun hän aamulla\nmeni järven rannalle peltoansa aitaamaan. Hän aikoi suurukseksi\nsaada aidan valmiiksi, mutta vaikka hän kuinka kiirehti, ei hän\npäässyt koskaan rantaan, sillä ranta pakeni hänen edessään yhä\nkauemmas. Suvanto tyhjentyi yhdessä ainoassa vuorokaudessa, niin\nettä ainoastaan syvin syvänne jäi jäljelle. Kaikki muu oli muuttunut\njoeksi, joka vähitellen tuli lähes peninkulmaa pitkäksi ja 22 metriä\nleveäksi entisen järven pohjalla. Suvannon entinen lasku Kiviniemen\nkohdalla kuivui, paljon kaloja jäi kuoppiin ja saatiin käsin kiinni.\nMultaiset rannat muuttuivat hedelmällisiksi niityiksi. Asuinhuoneita\nrakennettiin siihen, missä ennen oli ollut kahta syltä syvä vesi.\nSuvannon entisestä pohjasta löydettin paljon ennen kadonneita kaluja\nja myöskin puunkantoja, josta saattoi päättää, että järvi kerran\nennenkin oli ollut kuivana.\n\nKun Suvanto niin paljon laski, oli syvin osa siitä, mikä vielä on\njäljellä, 6 metriä alempana kuin Vuoksen pinta toisella puolella\nKiviniemen kannasta. Vuoksen liika vesi teki ympärillä olevat\nseudut vesiperäisiksi, ja senvuoksi päätettiin taas johdattaa pois\nosa vettä Suvannon kautta. Sitä varten oli vain tarvis puhkaista\nKiviniemen kannas, joka on 222 metrin levyinen. Ja tämä tehtiin\nv. 1857 suuremmalla viisaudella ja varovaisuudella kuin Taipaleen\nmiesten työ. Ensin otettiin pois kannaksen ylimmäinen maakerros.\nSitten kaivettiin useita pieniä uria Vuoksesta vähäiseen kannaksella\nolevaan Kotilammen järveen. Näitä uria annettiin veden vähitellen\nsyventää, ja syyskuun 17 päivänä puolenpäivän aikana poistettiin\nsulut. Kolmetuhatta katsojaa seisoi uteliaana rannalla, mutta he\npettyivät odotuksessaan, sillä vesi virtasi hiljalleen uria myöten.\nVasta yöllä tuli putous kovemmaksi, nyt se vei suuria maakappaleita\nmuassaan, ja toisena aamuna nähtiin suuren Vuoksen vesien virtaavan\nSuvannon kautta, sen sijaan että vedet ennen olivat Vuoksen kautta\nvirranneet. Nyt koko Suvanto yhdessä Taipaleen virran kanssa muuttui\nuudeksi Vuoksen laskuväyläksi, ja virran kaksi entistä laskuhaaraa\npieneni paljon. Näin ovat ihmiskädet osoittaneet tien luonnonvoimille\nja kokonaan muuttaneet sen seudun entisen muodon.\n\n\n\n\n35. Laatokka.\n\n(Karjalassa.)\n\n\nLaatokka on Euroopan suurin järvi ja enemmän meren kuin järven\nnäköinen. Sen pituus on 200 kilometriä, sen leveys 120 kilometriä,\nsen pinta täyttää 18,000 neliökilometrin alan. Se on suuri, varsin\nsyvä, aivan aukea ulappa ja näyttää pitkulaiselta neliskulmalta,\njoka ulottuu luoteesta kaakkoon päin ja on leveämpi etelä- kuin\npohjoispuolelta. Rannat muodostavat leveitä, mutta matalahkoja\nlahtia, joista molemmat eteläisimmät ovat suurimmat. Laatokan\npohjoiset ja luoteiset rannat kuuluvat Suomenmaahan. Tämä seutu\njyrkkine vuorineen, syvään pistävine lahtineen ja kapeine\nniemekkeineen, saarineen ja salmineen on maamme kauniimpia. Venäjälle\nkuuluvat rannikot ovat enimmäkseen lakeita, hietaisia ja myrskyille\nalttiita.\n\nKokonaista 70 suurta ja pientä vesijaksoa juoksee tähän suureen\njärveen, ja suurin niistä on _Vuoksi_. Nämä vedet virtaavat\nsitten Laatokan lounaispuolisesta lahdesta leveän _Nevajoen_\nkautta Suomenlahteen. Joskus lumisten talvien ja sateisten kesien\njälkeen Neva ei ennätä viedä pois liikavettä; silloin Laatokan\npinta toisin ajoin nousee ja toisin ajoin sitten laskee. Muutamat\nluulevat huomanneensa järven nousevan 4 vuotta ja taas laskevan 4\nvuotta, mutta toiset sanovat, että vesi nousee tahi laskee 7 vuotta\nperätysten.\n\nLaatokka on kaunis meri, jonka vesi on kirkasta ja suolatonta,\nmutta se on kovin myrskyinen. Koska suolaton vesi on keveämpää\nkuin suolainen, niin saattavat tuulet sen pikemmin liikkeeseen, ja\ntällä suunnattomalla avo-ulapalla käy usein kauhean kova aallokko,\nvarsinkin etelätuulella. Matalan aallon nimi on _kare_, korkean\n_maininki_. Tavallisesti jäätyy Laatokka loppupuolella tammikuuta\nja luo jääpeitteensä huhtikuussa tai toukokuussa. Jäähän ei ole\nkuitenkaan koskaan oikein luottamista, sillä sen alla käy monta\nvirtaa. Laatokka on myös hyvin kalainen järvi, josta nuotalla saadaan\nsampia, lohia ja siikoja, ja jossa ominainen hylkeenlaji, Laatokan\nhylje eli _norppa_, usein sieppaa kalastajan pyydyksestä saaliin.\n\nKun Sortavalasta, Laatokan luoteisella rannikolla, lasket itää\nkohti, näet ensin muutamia sieviä saaria ja jyrkkiä vuoria, ja sen\njälkeen tuo kirkas järvi levittää eteesi äärettömän laajan pintansa.\nMaata ei enää näy oikealta eikä vasemmalta puolelta, mutta suoraan\nedessäsi näet pienen mustan pilkun, joka vähitellen kasvaa ja alkaa\nauringon paisteessa välkkyä. Hetken kuluttua näet kullatuita torneja\nja kupukattoja kohoovan aavan meren keskellä, ja sitten purjehdit\npitkää lahtea myöten _Valamon luostariin_. Siellä asuu toista sataa\nvenäläistä munkkia, jotka ovat kreikkalaista uskoa; luostaria, joka\non lähes yhdeksänsadan vuoden vanha, pidetään erinomaisen pyhänä\npaikkana. Sinne ovat tehneet toivioretkiä monen monet ihmiset\nkaukaisilta tienoilta, tuoden mukanaan lahjoja, joista luostari on\ntullut ylen rikkaaksi. Ja munkit palvelevat Jumalaa uskonsa mukaan\nja ovat vieraanvaraisia, hyviä ihmisiä, jotka mielellään kestitsevät\nmatkailevia muukalaisia. Mutta kaikkien vierasten tulee seurata\nluostarin sääntöjä; Valamon saarella ei saa ampua eikä hätyyttää\nminkäänlaista elävää olentoa. Kaikki tämä, nuo erakkomunkit, nuo\nkoreat kirkot, muinaisaikainen luostarielämä paastoineen, messuineen,\njuhlakulkueineen ja pyhäinkuvineen on Suomessa varsin kummallinen\nnäky. Mutta Valamo on rauhallinen ja kaunis saari, jossa olet\nikäänkuin kaikesta muusta maailmasta erotettuna ja tunnet sydämesi\nylentyvän Jumalan puoleen, nähdessäsi tätä luonnon yksinäistä\nsuuruutta.\n\n\n\n\n36. Suomen ilmasto.\n\n\nEtelämaalaiset ovat sanoneet, että Suomessa on yhdeksän kuukautta\ntalvea eikä kolmea kuukautta kunnollista kesää. Joskus sattuu\nsellaisia kylmiä vuosia, jolloin tämä pilapuhe toteutuu, mutta\ntavallisina vuosina on meillä melkein yhtä lämmin kuin meren\nrantamilla Keski-Europassa. Toiset vuodet ovat leutoja, ja saattaa\nlaskea, että Suomessa tavallisina vuosina on viisi tai kuusi\nkuukautta talvea.\n\nSuuri eroavaisuus on kuitenkin maan eteläisten ja pohjoisten osien\nsamoin kuin rannikkoseutujen ja sisämaan välillä. Niinpä on maa\nlumen peittämä lounaisella rannikkoseudulla noin neljä kuukautta,\nmutta Kajaanin itä- ja pohjoispuolella yli kuusi kuukautta ja\nEnontekiäisten ja Sodankylän Lapissa noin seitsemän kuukautta.\n\nJoulukuussa on Tornion tienoilta eteläänpäin usein epävakainen\nalkutalvi. Tammi- ja helmikuussa on vahva sydäntalvi. Vain\nrantaseuduilla saattavat maat paljastua suojailmoilla. Pakkaset\nsaavuttavat suurimman ankaruutensa ja joskus jäätyy elohopea, mikä\nsaattaa sattua myöskin joulukuussa ja Lapissa vielä maaliskuussa.\nMeren jäät vahvistuvat yhä ja niillä vahvoilla jäänmurtajilla, jotka\navustavat höyrylaivoja satamista merelle, on silloin kova työ, sillä\njoskus on Itämeren koko pohjoispuoli jään peitossa. Maaliskuun\nalkupuolikin on vielä täyttä talvea, mutta sen lopulla alkavat lumet\nhuveta ja meren jäät sulaa, huhtikuussa ilma on epävakainen, väliin\nsataa lunta, väliin vettä, mutta maa paljastuu, puiden silmikot\npaisuvat, ja ruoho alkaa orastaa.\n\nNyt alkaa kevät. Lounaisrannikolla on maa lumesta vapaa toukokuun\nalussa, mutta vasta toukokuun lopulla kinokset sulavat Inarissa.\nPari viikkoa lumien kadottua pelloilta luovat joet ja järvet\npeitteensä. Kuitenkaan eivät sellaiset vuodet ole harvinaisia,\njolloin kevät myöhästyy kuukauden tai enemmänkin. Kesäkuun\nalussa niityt viheriöitsevät ja lehtipuut pukeutuvat ihanaan\nheleänvihreään lehtipukuun. Mutta useana vuotena tulee jäänlähdön ja\nlehdenpuhkeamisen jälkeen toukokuussa kylmempi sää, n.s. _takatalvi_,\njoka toisinaan tulee kesäkuussakin ja saattaa kestää viikon verran\ntai kauemminkin.\n\nJuhannuksen aikana on aurinko korkeimmillaan taivaalla ja yöt ovat\nvaloisimmat. Silloin on kesä hempeimmillään, mutta suurin lämpö vasta\nheinäkuussa. Keskellä päivää nousee ilman lämpö varjossa 30, jopa 35\nasteeseen. Silloin kaikki rientää elämään, kasvamaan ja kypsymään\npitkällisessä, melkein keskeytymättömässä päivänvalossa.\n\nElokuu alkaa melkein yhtä lämpimänä, mutta jäähtyy vähitellen öiden\nyhä pidetessä ja on tavallisesti epävakaa. Silloin sataa enimmin\nja ukkonen kuuluu usein. Kun käy pohjatuuli, joka illalla tyyntyy,\nalenee ilman lämpö nopeasti, ja aamulla, useimmin vähän ennen\nauringon nousua, on halla. Syyskuu on vielä vihanta ja joskus lämmin,\nmutta silloin alkaa syksy pimeine öineen, sateineen ja myrskyineen.\nIlma käy viileämmäksi, hallaöitä on tiheämmässä ja lehdet\nkellastuvat. Lokakuussa on lehtimetsä kirjavassa väriloistossa,\nmarraskuussa kasvikunta vaipuu talvitainnoksiin ja suuressa osassa\nSuomea maa menee routaan ja peittyy lumeen ja vesistöt jäätyvät.\n\nKoska Suomi ulottuu pitkälle pohjoiseen ja etelään päin, on ilmanala\neri osissa maatamme hyvin erilainen. Jos lasketaan keskimäärä\nkaikkien vuodenaikojen lämmöstä ja kylmyydestä, niin havaitaan,\nettä vuoden keskilämpö on Enontekiäisten Lapissa alin eli 2 astetta\njäätymäkohdan alapuolella, Oulun, Kajaanin ja Pielisjärven välisillä\nseuduilla 1 aste jäätymäkohdan yläpuolella, ja Ahvenanmaalla noin 5\nastetta jäätymäkohdan yläpuolella. [Nämä luvut perustuvat vuosina\n1886-1915 tehtyihin havaintoihin.] Vuoden kylmin kuukausi Suomen\nLapissa on tammikuu; muussa Suomessa on helmikuu kylmin. Silloin on\nilman keskilämpö Oulussa ja Iisalmessa 11 astetta, Vaasassa, Porissa\nja Helsingissä 7 astetta sekä Bogskär'issä 3 astetta jäätymäkohtaa\nalempana. Vuoden lämpöisin kuukausi on heinäkuu, jonka keskilämpö\non 17 asteen vaiheella, Oulun ja Kajaanin välisillä seuduilla 15\nastetta, Pohjois-Lapissa alle 12 astetta. Rannikot ovat viileämmät\nkuin sisämaa, koska meret, jotka eivät lämpene yhtä suuressa määrin\nkuin maa, jäähdyttävät siellä ilmaa. Ulkona merellä on ilman lämpö\nvielä alempi, jääden Pohjanlahden pohjoisosassa ja aavalla Laatokalla\nalle 13 asteen.\n\nSiitä, että maamme ulottuu pitkälle pohjoiseen ja etelään päin,\njohtuu sekin, että päivän ja yön pituus eri seuduilla on hyvin\nerilainen. Pisin päivä kesällä ja pisin yö talvella on Etelä-Suomessa\n18,5-tuntinen (auringon nousun ja laskun välillä), mutta Oulussa\n22-tuntinen. Enontekiäisissä ei keskikesän aurinko laske kokonaiseen\nkuukauteen. Mutta koska hämärä on aamuin illoin sitä pitempi, kuta\npohjoisemmaksi tullaan, niin on kaikissa pohjoisissa maissa enemmän\nvaloa kuin pimeyttä. Pohjois-Suomessa voi kolmen kuukauden aikana\nlukea kaiken yötä kuin päivänvalossa. Ja talviyön valaisevat kirkkaat\nrevontulet, joilla Jumala on tahtonut lohduttaa näitä köyhiä pohjolan\nseutuja niiden pitkällisessä taistelussa pimeyttä ja kylmyyttä\nvastaan.\n\nSateen ja lumen tulo on eri vuosina ja myöskin eri osissa maatamme\nerimääräinen. Toimittamalla mittauksia on havaittu, että sateen ja\nlumen tulo on runsain etelärannikolla ja ympäristöään huomattavasti\nkorkeammissa sisämaan seuduissa ja että se yleensä vähenee etelästä\npohjoiseen ja on vähin Enontekiäisissä, Sodankylän pohjoisosissa ja\nTenojoen laaksossa, mutta on jo taas suurempi Inarissa. [Läntisellä\nUudellamaalla on sademäärä yli 700 mm, Jyväskylässä ja Kuopiossa\nlähes 600 mm, Oulujoen seuduilla 500-550 mm; Enontekiäisissä noin 400\nmm.]\n\nTalvella on taivas enimmät ajat kokonaan pilvessä, kesällä taas\novat puoliselkeät päivät tavallisimmat. Helsingissä sataa 18 päivää\ntammikuussa, 15 päivää helmikuussa, 14 maaliskuussa, 12 huhtikuussa\nja 13 toukokuussa, 12 kesäkuussa, 14 heinäkuussa, 17 elo- ja\nsyyskuussa ja 18 loka-, marras- ja joulukuussa. [Vuosina 1886-1915\ntehtyjen havaintojen mukaan.]\n\nSateet ja ilman lämpömäärät riippuvat paljon tuulista. Enimmät\ntuulet käyvät lounaan ja etelän puolelta, mutta myöskin muilta\nsuunnilta käy paljon tuulia keväällä, varsinkin idästä. Maamme itä- ja\npohjoisosissa on tuulen keskisuunta eteläisempi kuin lännessä.\nSateisimmat tuulet ovat idän ja kaakon puoleiset.\n\nMyöskin meri vaikuttaa ilmastoon. Keväällä, jolloin meren jäät\njäähdyttävät veden, on ilma merenrannikoilla kylmempää, mutta\nsademäärä pienempi, kuin sisämaassa. Päinvastoin on syksyllä, jolloin\nlämmin merivesi antaa rannikkoseutujen ilmalle lämpöänsä. Samasta\nsyystä syvät järvet ja juoksevat vedet suojelevat likeisintä maata\nhallalta, mutta vesiperäiset maat ovat hallanarkoja.\n\nKova ja kylmä on tämä pohjanperäinen maa. Luonto on täällä ankara\näiti, joka ei hellittele lapsiaan hempeydellä ja yltäkylläisyydellä.\nSe vaatii heiltä uutteraa työntekoa, paljon kärsivällisyyttä, paljon\nkieltäymystä. Jos he eivät tahdo tehdä työtä ja kärsiä, täytyy heidän\nnähdä nälkää ja kuolla. Mutta palkinnoksensa he saavat karaistun ja\nterveen ruumiin, rohkean ja kestävän mielen. Niinpä on Jumala myöskin\nantanut tälle maalle lauhkeamman ilmanalan kuin useimmille muille\nyhtä kaukana pohjoisessa oleville maille. Ei missään muualla kuin\nNorjassa ja Ruotsissa ole metsiä, maanviljelystä ja järjestettyjä\nyhteiskuntia niin lähellä pohjoisnapaa kuin Suomessa. Tämä johtuu\nosaksi Itämeren ja järvien vaikutuksesta, mutta erittäinkin siitä,\nettä Atlantin valtameren pohjoisosan kautta kulkee lämmin merivirta,\nGolf-virta, joka välillisesti on aiheena Suomessa vallitseviin\netelä- ja lounaistuuliin, jotka tuovat mukanaan etelästä lämpimämpää\nilmaa.\n\n\n\n\n37. Kirkkaalla jäällä.\n\n\n    Sa talven välkky-jää,\n    sa kaunis, kirkas kuvastin,\n    miss' äsken myrskysää\n    viel' ärjyi aalloin kuohuvin!\n    Ei lapsi eteläisen maan\n    sun leikkis hurmaa tunnekaan,\n    mi kohtaa,\n    kun hohtaa\n    ja johtaa hopeainen tie,\n    jää-seljät\n    kun heljät\n    taas talven helmaan vie.\n\n    Vaikk' onkin kuolemaan\n    jo rannan kukka rauennut\n    ja vaippaan valkeaan\n    maat, metsät, vuoret verhotut,\n    miel' uljas, leikki viaton\n    sun teilläs liiton tehnyt on.\n    Sa kannat,\n    kaikk' annat\n    sa rannat, saaret saavuttaa.\n    Jää vilpas,\n    sun kilpas\n    se liekkiin rinnat saa.\n\n    Hei, jalka teräkseen!\n    Sees silmä, poski purppuraan!\n    Nyt määrään kaukaiseen\n    me tuulen lailla lasketaan.\n    Ja koti-kultaan sielt' on tie\n    taas vartomaan, ett' armas lie\n    koht' aikas\n    ja taikas,\n    sa raikas Pohjan kevätsää,\n    kun laukee\n    ja aukee\n    taas läikkyyn järven jää.\n\n\n\n\n38. Kesäyön kirkkaus.\n\n\n    Sinä verhoudut valoon niinkuin viittaan,\n    sinä levität taivaat niinkuin teltan.\n\n                               Ps. 104: 2.\n\nMaalarit ovat koettaneet kankaalle kuvata ihanimmatkin\nvalovaikutelmat. He ovat kuvanneet auringon ja kuun kaikissa niiden\nasemissa taivaalla, mutta kukaan ei ole vielä kyennyt esittämään\npohjolan kesäyön ihmeellistä kirkkautta.\n\nAuringon ja kuun valo leviää yhdestä kohdasta kaikkiin sen\nvalopiirissä oleviin esineihin, jota vastoin muut esineet jäävät\nvarjoon. Mutta kirkkaana kesäyönä loistaa koko taivas, varsinkin\npohjan puolella, ja itse ilma näyttää välkkyvän vienossa, suloisessa\nhohteessa. Kun pohjoinen taivas on pilvessä, ei näy mitään varjoa,\nkoska valo tulee joka suunnalta ja näyttää lähtevän itse esineistä.\nKun aurinko on lyhytaikaiseen lepoonsa laskeutunut, täyttää koko\nluonnon omituinen, uneksiva mieliala. Valon haltiatar on poissa,\nuseimmat linnut ovat ääneti, ihmiset ja eläimet etsivät lepoa, kasvit\nodottavat yötä, mutta yö ei tulekaan. Sen sijaan valahtaa riutuva\nkajastus yli rantojen, vesien ja metsien. Se ei ole auringon -- eikä\nkuunpaistetta, ei tähtivaloa eikä hämärää; se on yön oma hiljainen,\nkirkastettu hohde, lempeä ja juhlallinen, niinkuin iankaikkinen ilo\nkeskellä maan katoavaa kevättä.\n\nEtsin muita kuvia elämästä tähän verratakseni, mutta en löydä\nyhtäkään, jonka saattaisin asettaa tämän kirkastetun yön rinnalle,\npaitsi ehkä illanhohdetta aution talon ikkunoissa, jossa rakkaita\nystäviä muinoin on asunut, tahi lempivän silmän loistetta, kun se\nsanomattoman rakkauden kyynelissä katsoo meihin.\n\nSellaisessa yökuvassa ei ole mitään, mikä kummastuttaisi. Se ei\nsilmiä häikäise, sydän sykkii rauhallisesti; kaikki näyttää olevan\nennallaan, ja kuitenkin on kaikki toisin. Koko luonto loistaa; kaikki\non niin pehmeätä, niin selkeätä ja niin hiljaisen mietemielistä.\nRuoho on hienoimman sametin kaltaista, kaikki lehdet näyttävät\nläpikuultavilta; jokapäiväisimmätkin esineet, sellaiset kuin aita,\nlato, laitumella kävelevä hevonen, näyttävät niin omituisen ja\nihmeellisen ihanilta. Jos metsässä kävelen, näyttävät minusta\njylhät petäjät pumpuleihin käärityiltä. Jos järvellä soudan, tuntuu\nminusta ikäänkuin rannat eivät olisi koskaan olleet niin viehättävän\nkauniita. Lisäksi on kaikkialla hiljaisuus, jonka keskeyttää\nainoastaan laulurastaan sulosointuinen sävel, ja yksinäisyyden tunne,\njonka yö synnyttää. Kaikki tämä ikäänkuin valuu katsojan sieluun.\nHän tuntee itsessään tuon salaisen yhdyssiteen, joka on luonnon ja\nkaikkien elävien olentojen välillä. On kuin yön kirkkaus siirtyisi\nihmisen silmään.\n\nLintu tietää aikansa: se nukkuu niin vähän kuin mahdollista.\nTunniksi tai kahdeksi se kätkee siiven alle päänsä, ja sitten\nse taas alkaa viserrellä. Maakansa tietää sen myös; moni nukkuu\ntalvella kymmenen tai kaksitoista tuntia vuorokaudessa, mutta\nkesällä nukuttiin maaseuduilla ennen aikaan usein vain kolme tai\nneljä tuntia. Herrasväessä varsinkin on niitä, jotka kääntävän nurin\nluonnonjärjestyksen. Pitkät talviyöt he saattavat valvoa lamppujen\nja kynttilöiden valossa, mutta kesän valoisat yöt he nukkuvat\nikkunaverhojen takana. Ja vahinko on sentään näin menettää, mitä on\nluonnossa kauneinta.\n\n\n\n\n39. Joutsein.\n\n\n    Kesäisen illan kullasta\n    tuo joutsen tultuaan\n    niin tyynnä, täynnä riemua,\n    jo joikui virrallaan.\n\n    Suloa Suomen laulu soi,\n    sen ilmain ilontaa,\n    yökaudet kuinka päivän koi\n    unensa unhottaa.\n\n    Kuin varjot siell' on runsahat\n    all' leppäin, koivujen,\n    kuin salmet kullan-soiluvat,\n    ja vesi vilpoinen.\n\n    Siell' ystäväinen kellä on,\n    kuink' iki-ihanaa;\n    kuink' ompi unhottumaton\n    se uskollisten maa.\n\n    Noin vieri vettä, rantoa\n    ylistys koruton;\n    ja joutsen vasten rintoa\n    jo joikui puolison:\n\n    \"Vaikk' eipä elon unelma\n    käy vuosisatain taa,\n    sait laulaa Suomen suvessa,\n    sen aalloill' armastaa.\"\n\n                   _Runeberg_.\n\n\n\n\n40. Ilmanennustamisesta.\n\n\nOppineet miehet ja luonnontutkijat ovat koettaneet saada selville\nluotettavia sääntöjä vastaisten säänvaihtelujen tietämiseksi,\nmutta täydellisen selvyyden saaminen on osoittautunut sangen\nmonimutkaiseksi. Kuitenkin tunnetaan jo vanhastaan erityisiä\nmerkkejä, joista voidaan päätellä tulevasta säästä.\n\nIlmamerkit voidaan erotella useihin ryhmiin. Yksi ryhmä koskee\n_viikonpäiviä_. Merkit, jotka niihin kohdistuvat, eivät ole minkään\narvoisia. Toisena ryhmänä ovat ne niinikään tyhjänarvoiset merkit,\njoista ennusteitaan eri vuodenaikojen ja kuukausien vastaisia\nilmoja: \"viluvuosi viljavuosi\"; \"kun ei kylmä Kynttelinä, ei palele\nPaavalina, ei ole helle heinäkuussa, lämmin keskellä keseä\" y.m. Eri\nryhmän muodostavat n.s. _merkkipäivät_. Merkittävimmät niistä ovat\nnuo hallanuhkaiset, \"_rautayöt_\" kesäkuun 10-12 p., lisäksi se halla,\njoka usein sattuu toukokuun alussa tai keskivaiheella ja joka on\nkasvullisuudelle erittäin vahingollinen, sekä heinäkuun 19-26 päivän\nvälinen \"_naistenviikko_\", joka syystä on huudossa lakkaamattomista\nsateistaan. Nämä johtuvat siitä, että sadeaika koko Keski- ja\nPohjois-Europassa sattuu heinä- ja elokuuksi.\n\nUseimmat nyt mainituista \"merkeistä\" ovat kokonaan arvottomat\nilmanmuutoksia arvosteltaessa. Kuunvaiheet, kuun nouseminen\nja laskeminen eläinradassa, kiertotähtien keskinäinen asema\n(almanakassa: \"paljon kiertotähtiä liikkeellä\") ovat nekin arvottomia\nsäänmerkkejä. Mutta ne merkit, jotka perustuvat luonnon havaintoihin,\netupäässä valoilmiöt taivaalla, ovat sangen suuriarvoisia,\njonkavuoksi merimiehet, kalastajat ja maanviljelijät niihin paljon\nluottavatkin. Sellaisista ilmanlaatua osoittavista merkeistä\nmainittakoon seuraavat: Kaunis ilma tulee, jos tähdet tuikkivat\nkirkkaasti tai jos yläkuun eli uudenkuun sarvet ovat terävät. Sitä\nvastoin on ruma ilma ja sade tulossa, kun päivä laskee pilveen, kun\nhajanaisia pilvenhahtuvia on laineissa kirkkaalla taivaalla, tai kun\ntaivas peittyy hienoon utuharsoon, niin että kehiä ja tarhoja näkyy\nauringon ja kuun ympärillä. Usein kuullaan kuitenkin sanottavan, että\nnämä merkit eivät pidä paikkaansa. Se johtuu siitä, että sääilmiöt\novat monimutkaiset ja riippuvat monista syistä.\n\nJos mieli olla luotettava ilmanennustaja, niin tulee tuntea,\nmillaiset sääsuhteet samaan aikaan vallitsevat koko laajalla\nalalla sen maan ympärillä, missä asuu. Helsingissä on erityinen\nlaitos (Meteorologinen keskuslaitos), jossa tehdään säähavaintoja.\nSähkölennättimen avulla saadaan siellä tietää, millainen on ilman\npaine, ilman lämpö, taivaan ulkomuoto, tuulen suunta ja voima y.m.\nmonin paikoin Euroopassa. Nämä tiedonannot merkitään erityisillä\nmerkeillä kartalle. Jos viivalla yhdistetään kaikki ne paikat, missä\nilmanpaine on sama, saadaan n.s. _isobaari_ (samapaineiskäyrä, s.o.\nviiva, joka osoittaa samanlaista ilmanpainetta). Nämä isobaarit ovat\nuseimmiten umpinaisia, ympyrän tai soikion muotoisia viivoja. Jos\nne rajoittavat alueen, missä on alhainen ilmanpaine, niin sanotaan\ntätä ilmanpaineen _minimiksi_, päinvastaisessa tapauksessa, s.o.\njos ilmanpaine on korkea, ilmanpaineen _maksimiksi_. -- Ilmanpaineen\nminimit ovat oikeastaan suuria ilmanpyörtäjäisiä tai rajuilmoja,\njotka useimmiten syntyvät Atlantin valtamerellä ja kulkevat sieltä\nitäistä suuntaa yli Euroopan, useimmiten yli sen pohjoisosien. Ne\ntuovat mukanaan pilvisään ja suuren kosteuden ja niitä seuraa kovat\ntuulet, jotka kiertävät pyörtäjäistä vastapäivään ja sen keskustaan\npäin. Kun sellainen rajuilma lähestyy, laskee ilmapuntari, ja usein\nnäemme kirkkaalle länsitaivaalle nousevan juomuista tai höyhenen\nmuotoista pilvenliennettä. Pian se peittää koko taivaan ja näyttää\nkeräytyvän kahteen vastakkaisilla taivaansuunnilla olevaan kohtaan\n(\"tuulen kourat\"), -- Ilmanpaineen maksimin ympäri kiertävät tuulet\nmyötäpäivään ja ulospäin korkean ilmanpaineen keskustasta. Silloin\nilma on tavallisesti kuiva, taivas pilvetön ja ilmapuntari korkealla.\nIlmanpaineen maksimi tuottaa kesällä kuumuutta, talvella pakkasta.\n\nMeteorologisen laitoksen tehtävänä on laskemalla ja vertailemalla\nkunkin päivän edellisten päiväin sääkarttoja toisiinsa päätellä,\nmitä muutoksia todennäköisesti on odotettavissa. Tavallisesti nämä\nlaskelmat näyttävät pitävän paikkansa ainoastaan yhteen tai enintään\nkahteen seuraavaan päivään nähden. Yksityinenkin tarkkaaja, jolla ei\nole sääkarttaa käytettävänään, voi tulla sangen hyväksi ennustajaksi,\njos hänellä vain on ilmapuntari ja hän panee muistiinsa luotettavia\npilvimerkkejä ja muita, jotka ennustavat ilmanmuutoksia.\n\nOlisi sangen tärkeätä voida ennustaa säitä pitkäksi ajaksi\neteenpäin. Sentakia tätä seikkaa onkin viime aikoina ahkerasti\ntutkittu. Etupäässä on koetettu saada selville niitä jaksoja,\njoita sääilmiöissä esiintyy. On nimittäin huomattu, että sateiset\nja kuivat, samoinkuin lämpimät ja kylmät kaudet uusiintuvat aina\nmäärättyjen aikojen perästä, vaikkakaan ei säännöllisesti. Myöskin on\ntutkittu sitä, missä määrin jonkin vuodenajan sään nojalla voidaan\npäätellä seuraavan vuodenajan ilmiöitä, ja on m.m. huomattu, että\nkylmää ja lumista talvea tavallisesti seuraa kylmä kevät.\n\n\n\n\n41. Pyterlahden graniittilouhimo.\n\n\nSuomen vuoret ovat ikäänkuin luotu tasamielistä ja vakaata kansaa\nvarten. Ne eivät pyri korkealle taivasta kohti; niiden rinteet\nsuistuvat harvoin äkkijyrkästi; enimmiten ne ovat leveitä kallioita,\ntarjoten vankan pohjan mille rakentaa.\n\nUseimmat tämän maan vuoret ovat semmoista kiveä, jota jokapäiväisessä\npuheessa sanotaan harmaaksikiveksi. Tavallisemmassa harmaassakivessä\neli graniitissa on sekaisin kolmea eri kivilajia, nimittäin\n_maasälpää, kvartsia eli ukonkiveä ja kiillettä_. Maasälvän tuntee\nsiitä, että se halkeaa sileihin pintoihin, ukonkivi on lasimaista ja\nniin kovaa, että siitä voi teräksellä iskeä tulta, ja kiilteellä on\nse ominaisuus, että sen helposti voi halkaista ohuiksi lehdiksi tai\nsuomuiksi. Kun kiille on palanut tai kauan ollut vedessä tai ilmassa,\nkäy se usein kullankiiltäväksi, ja moni, joka löytää sellaista\n_katinkultaa_ hiekasta tai vuoresta, luulee löytäneensä oikeata\nkultaa.\n\n_Gneissi_ sisältää samoja kivilajeja kuin graniitti, mutta siinä\non enemmän kiillesuomuja, jotka kaikki ovat yhdensuuntaisia,\nminkävuoksi kivessä nähdään vuorotellen tummia ja vaaleita juovia,\nja se halkee paljoa helpommin yhteen suuntaan kuin toisiin. Vieläkin\nhelpommin halkee _kiilleliuska_, jossa on ainoastaan kiillettä ja\nukonkiveä. Koska se on hienorakeista ja kohtalaisen pehmeää, voi sitä\nkäyttää kovasimeksi, jolla viikatteita teroitetaan. Tämä kivilaji\non tavallisesti tummanharmaata. Gneissikin on useimmiten harmaata,\nvaaleajuomuista. Graniitti on valkoista, vaaleanharmaata tai\npunertavaa.\n\nGraniitti on kovempaa kuin useimmat muut kivilajit, ja siihen voi\nhiomalla tai kiillottamalla saada hyvin kauniin kiillon. Sitä\nkäytetään rakennusten perustuksiksi, aidoiksi, hautapatsaiksi\nja väliin itse rakennuksiinkin. Monta vanhaa kirkkoa, monta\njyväaittaa, navettaa ja pääkaupunkimme monta kaunista taloa on tehty\ngraniittilohkareista. Sillä täällä on graniittia yltäkyllin, mutta\nVenäjällä se on niin harvinaista, että tavallisia katukiviä viedään\nsinne laivoilla kuten muutakin kauppatavaraa.\n\nEtelärannikolla, muutamia peninkulmia Viipurista länteen päin, on\npieni merenlahti nimeltä Virolahti, ja siellä Pyterlahti-niminen\nkylä. Kun Venäjän keisari Pietari Suuri rakennutti uutta pääkaupunkia\nPietaria, tarvitsi hän paljon kiveä, mutta lähiseutu oli kivetöntä.\nSiihen aikaan olivat venäläiset hiljakkoin valloittaneet Viipurin\nläänin, ja silloin keisari piti mukavimpana louhittaa graniittia\nSuomen rannikolta. Tällä tavalla syntyi Pyterlahden graniittilouhos.\nKahden vuosisadan aikana on sieltä kuljetettu suunnattoman paljon\nkiveä Pietariin, ja kuitenkin on ainoastaan vähäinen osa ympärillä\nolevista vuorista louhittu. Niin upporikas kivistä on kuitenkin köyhä\nSuomi.\n\nPyterlahden graniitti on järeärakeista ja sisältää enimmin tummaa,\nlihanpunaista maasälpää, vähemmän harmaata ukonkiveä ja hiukan mustaa\nkiiltokiveä. Ne valtavat kivilohkareet, joita täällä ampumalla tai\nkiilaamalla on louhittu, on laskettu sitten laivoihin ja viety\nPietariin, jossa niitä on käytetty kirkkojen, kanavien, siltojen\nja muiden sellaisten rakentamiseen. Pietarin suurinta kirkkoa,\nIisakin kirkkoa, kannattaa kolmella sivulla kaksinkertainen rivi\n17 metrin korkuisia Pyterlahden graniittipatsaita. Mutta suurin,\nkomein ja kuuluisin kaikista täällä louhituista kivilohkareista on se\nkivipatsas, joka vuonna 1831 pystytettiin Pietarissa Talvipalatsin\nedustalle keisari Aleksanteri I:n muistoksi. Tämä patsas on runsaasti\n25 metriä korkea ja 4 metriä paksu; sen kanta on sivuiltaan 6-metrin\nnelikulmio. Kahdeksantoista kuukautta teki 275 miestä työtä patsaan\nhakkuussa, ja täytyi rakentaa kallis silta, jotta kivi saatiin\nkuljetetuksi laivaan. Pystytettynä se oli tullut maksamaan enemmän\nkuin 600,000 Suomen markkaa.\n\nVuonna 1847 tapahtui, että kivilohkareella lastattu laiva joutui\nlahden suussa haaksirikkoon. Siitä alkain kohoaa siinä vedenpinnasta\nuusi kallio. Se on Pietariin aiottu kivilohkare, jota ei ole saatu\nylös.\n\nViime aikoina on graniittia louhittu paljon myöskin Hangon kaupungin\nlaidassa olevasta Kuningattarenvuoresta. Hangon graniitti on\nväriltään ruskeanpunaista ja hienompirakeista kuin Pyterlahden\ngraniitti. Monta kivilohkaretta on Hangossa hakattu ja hiottu\nhautapatsaiksi, pylväiksi tai kuuluisain miesten muistomerkeiksi.\nSieltä on kotoisin sekin kaunis graniittilohkare, jolle keisari\nAleksanteri II:n, Suomen hyväntekijän, patsas Senaatintorilla\nHelsingissä on pystytetty.\n\nMyöskin Viipurin ja Sortavalan lähistössä sekä Uudenkaupungin ja\nKalajoen seuduilla on louhittu suuret määrät harmaata ja punaista\ngraniittia, jota on viety Venäjälle ja joskus Englantiin asti.\n\n\n\n\n42. Ruskealan marmorilouhimo.\n\n\nVarsin hupaista on oppia tuntemaan kaikki kivilajit ja niiden\nkokoomukset. Moni tallaa niitä välinpitämättömästi jalkainsa alla\ntietämättä, kuinka rikkaana ja moninaisena Jumalan luomistyö ilmenee\nkovassa kivessäkin. Meidän maassamme on niin monta eri kivilajia,\nettä niistä saattaisi kirjoittaa laveita kirjoja, ja yhä löydetään\nuusia lajeja. Kaikesta tästä saamme lukea kivennäistieteessä eli\n_mineralogiassa_.\n\nHyödyllisistä kivilajeista on yleisimpiä meidän tavallinen\nkalkkikivemme, jota esiintyy runsaasti etelärannikolla.\nHarvinaisempaa Suomessa on se kallis kalkkikivi, jota nimitetään\n_marmoriksi_ ja käytetään kaikenlaisiin taideteoksiin. Ruskealan\npitäjässä Laatokan pohjoisrannikolla on maamme ainoa suurehko\nmarmorilouhimo. Ruskealan marmori on eriväristä: tavallisin\non vaaleanharmaata, jossa on valkeita ja tummemman harmaita\njuovia; paikoittain tavataan myöskin viheriäiseen vivahtavaa tai\njokseenkin valkeata marmoria. Marmori muodostaa siellä yksinäisen\nvuorenselänteen, joka on parin kilometrin pituinen ja muutamin\npaikoin kohoaa 45:kin metriä alempana juoksevan pienen joen pintaa\nkorkeammalle. Kun marmorilohkareet ovat neliskulmaisiksi hakatut,\nviedään ne marmorisahaan, joka ahkerasti, mutta hyvin hitaasti sahaa\ntai oikeammin viilaa lohkareet hiekan avulla ohuemmiksi kappaleiksi.\nNämä vietiin sitten Pietariin, jossa niitä käytettiin kallisarvoisiin\nja kauniisiin rakennuksiin; niinpä on tätä marmoria tarvittu Iisakin\nkirkkoon, Talvipalatsiin ja keisarillisiin huvilinnoihin. Ruskealan\nmarmorivuoren löysi vuonna 1765 Sortavalan pastori Samuel Alopaeus,\nja ensimmäinen lohkominen alkoi vuonna 1768. Aina siitä asti on\nmainitusta vuoresta louhittu marmoria, joskus suurillakin kuluilla\nja paljolla työllä. Viime aikoina on marmorista ruvettu polttamaan\nkalkkia, mutta käytetään sitä yhä edelleenkin rakennusaineena.\n\nValkeata marmoria on löydetty Perniöstä ja Tornion lähistöstä;\nkirjavaa marmoria monin paikoin.\n\nMustia kivilajeja, joita käytetään hautapatsaiksi, on myöskin\nRuskealassa sekä Simolan aseman luona, Karjan pitäjässä, Helsingin\nlähistössä, Ahvenanmaalla, Rauman ja Porin välillä, Jyväskylän\nseuduilla ja monessa muussa paikassa.\n\n_Vuolukiveä_, joka on niin pehmeää, että sitä voi veistellä ja\nsahata, tavataan Pielisjärven seuduilla, Sotkamossa ja monessa\nmuussa paikoin Itä-Suomessa. Siitä tehdään uuneja, keittoastioita ja\nrakennuksien koristeita. Luultavasti Suomessa vielä monessa paikassa\nlöydetään sellaisia kivilajeja, joita kannattaa ottaa käytäntöön.\n\n\n\n\n43 Suomen rauta.\n\n\nSangen ihmeellistä on, ettei niin vuorinen maa kuin Suomi ole rikas\nmetalleista. Mutta sitä emme voi vielä varmasti tietää, sillä\nuseita vuoria ei vielä ole tutkittu, ja toisten luokse on vaikea\npäästä, niin kauan kuin maassamme ei ole parempia teitä. On löydetty\nhiukan kultaa ja hopeata, tinaa, lyijyä ja sinkkiä. Runsaammin on\nhyödyllistä rautaa ja kuparia. Rautamalmia louhitaan useissa paikoin\nvuorista, mutta Itä-Suomessa otetaan enin osa rauta-ainetta järvistä\nja soista. Kuinka saatamme selittää, että metallia, joka puhtaana\nei liukene vedessä, kuitenkin on suurin määrin soiden ja järvien\npohjassa?\n\nRautaa on maan päällä niin laajalti, että noin kaksi sadannesta maan\npinnasta on tätä metallia. Sitä ei ole ainoastaan vuorissa, vaan\nhiekassakin ja somerossa, savessa ja monenlaisissa muissa maalajeissa\nniin yleisesti, että missä vain liikut, niin näet maassa tai vedessä\nolevissa kivissä sen punaisen tai ruosteenkeltaisen värin, joka\nosoittaa siinä olevan rautaa.\n\nMutta tämä rauta ei ole puhdasta metallia, vaan se on ilmasta imenyt\nitseensä happea. Tästä syntyy erilaisia yhdistyksiä, jotka liukenevat\nhiilihappoisessa vedessä. Näin muuttuneen raudan liuottavat ja\nhuuhtovat maasta ja vuorien pinnasta sade- ja lähdevedet, joiden\nmyötä se sitten juoksee järviin ja soihin. Näissä rauta erottuu\nvedestä ja laskeutuu, yhtyneenä happeen ja rahtuseen piihappoa ja\nfosforia, pohjaan ruskeana ruosteena eli rautamultana. Sellaista\nruostetta näkee kaikkien lähteiden pohjalla, joissa on raudansekaista\nvettä. Usein muodostuu myös pieniä rautamalmikimpaleita, jotka\nnäyttävät ruudin jyväsiltä, herneiltä ja rahoilta ja ohuilta\nkorpuilta.\n\nTällä tavoin laskeutuu vuosien kuluessa kosolta rautamalmia\njärvien ja soiden pohjaan. Jos sellainen järvi lasketaan kuivaksi,\nvoi sen pohjalla kävellä pitkät matkat ikäänkuin ruskealla\nrautamalmilattialla.\n\nPuhdistamaton rautamalmi eli suomalmi sulatetaan ja puhdistetaan\nhytyissä ja masuuneissa. Muinaisaikoina valmistivat tällä tavalla\nSuomessa talonpojat itse enimmän raudan, ja vieläkin tavataan\njärvien rannoilla ja soiden tienoilla sellaisia pieniä hyttyjä\neli sulattoja kuonakasoineen. Mutta tätä nykyä käytetään raudan\nsulattamiseen malmeista suurempia uuneja ja suurempia kustannuksia.\nNykyään saadaankin parempaa ja puhtaampaa rautaa siten, että\nsulattaessa käytetään kuumaa ilmaa eli liehtomahenkeä. Suomen\nrautatehtaat ottavat nykyään enimmän osan malmiansa järvistä. Sitten\nsulatetaan ja puhdistetaan malmi masuuneissa, viedään senjälkeen\nkankirautapajoihin, taotaan harkoiksi ja ohennetaan kangiksi.\nKaikki alkuaineet: tuli, ilma, vesi ja vuorten malmi ovat tässä\nJumalan käskystä ihmisten palveluksessa. Niinkuin kirjoitettu on\n(Ps. 104: 4): \"Hän tekee tuulet sanansaattajiksensa ja tulen liekit\npalvelijoiksensa.\"\n\n\n\n\n44. Lapin kulta.\n\n\nSamaan aikaan, jolloin niin monta ihmistä läksi Kaliforniaan ja\nAustraaliaan kultaa etsimään kaukaisista maanosista, alkoi köyhässä\nSuomessakin kuulua huhuja Lapin kullasta. Jo kauan oli kulkenut\ntarina, että eräs lappalaisukko muka oli löytänyt ison kappaleen\nkultaa, mutta ei ollut tahtonut löytöpaikkaa ilmaista. Vuonna 1837\nlöydettiin Kemijoen rannalta kiviä, joissa oli puhdasta kultaa.\nSiitä sai Suomen hallitus aihetta lähettää taitavia miehiä tutkimaan\nkaukaisen pohjolan vuoriseutuja saadakseen selville, mitä uskottavaa\noli kansan kertomuksissa.\n\nKolmattakymmentä vuotta etsittiin kultaa turhaan. Sitä oli kyllä\nmonissa Lapin virroissa ja puroissa, mutta se oli pienen pieninä,\nhienon hienoina siruina, niin että kokonaisen päivän huuhtomisella\nsaattoi saada kultasirun, jota paljain silmin tuskin erotti. Silloin\nsaatiin vuonna 1867 kuulla, että norjalaiset olivat löytäneet\nkultaa Lapin rajalla olevan Tenojoen rannoilta. Suomen hallitus\nlähetti taas taitavia miehiä Lappiin, ja he löysivät enemmän kultaa.\nOulussa oli kaksi merimiestä, Ervasti ja Lepistö, jotka ennen olivat\nolleet Kaliforniassa kultaa etsimässä. Nämä ottivat reput selkäänsä\nja lähtivät kesällä v. 1869 yksinään Lapin erämaihin. Siellä he\nrupesivat jokien ja purojen hiekkaa huuhtomaan, ja kun syksyllä\npalasivat kotiin, olivat he löytäneet kultahiekkaa 6,000 markan\narvosta. Nyt levisi huhu Lapin aarteista; moni valmistautui etsimään\näkillistä rikkautta. Annettiin asetus, joka sääti, ettei kukaan\nsaanut etsiä kultaa ilman hallituksen lupaa, ja että määrätty osa\nvoitosta oli tuleva Suomen kruunulle.\n\nKesällä v. 1870 oli jo monta kullankaivajaa kokoontunut Ivalojoen\nrannoille, mistä nuo molemmat merimiehet olivat enimmin kultaa\nlöytäneet. Paljon kokoontui sinne irtainta väkeä puuveitsillä\nkultaa vuolemaan. Mutta useimmat pettyivät ja palasivat tyhjin\nkäsin takaisin kärsittyään paljon vaivoja. Senvuoksi olivatkin\nymmärtävämmät liittyneet yhtiöiksi, jotka jakoivat työn ja voiton.\nMuutamat näistä yhtiöistä löysivät niin paljon kultaa, että matkat\nja työt tulivat hyvin maksetuksi; toiset löysivät vähemmän. Vuonna\n1870 huuhdottiin kultaa kaikkiaan 19 kiloa eli enemmän kuin 60,000\nmarkan markan arvosta. Vuonna 1871 osattiin järjestää työ viisaammin\nja silloin huuhdottiin 56 kiloa, jonka tuottama raha-arvo oli 175,000\nmarkkaa. Sittemmin on Ivalossa joka kesä löydetty kultaa. Huuhdotun\nkullan kokonaismäärä nousi vuoden 1900 lopulla noin 434 kiloon,\nraha-arvoltaan yhteen miljoonaan 392 tuhanteen markkaan. Viimeisinä\nvuosina kullanhuuhtomot ovat tuottaneet vähemmän kuin aikaisemmin.\nNykyisin on kuitenkin löydetty kultaa läheisistä vuorista, ja suuria\nyhtiöitä on perustettu niiden muokkaamiseksi.\n\nPikaisesti saatu rikkaus on harvoin pysyväistä, ja moni, joka jätti\ntaatun elinkeinonsa tavoitellaksensa epätietoista kultaa, on sitten\nsaanut köyhänä ja kivulloisna palata kotiin. Sen, joka mielii lähteä\nerämaihin, pitää olla terve, rohkea, kestävä ja valmis raskaaseen\ntyöhön, Kruunun virkamiehille on Ivalojoen varrelle rakennettu\nkunnolliset asunnot, mutta kullankaivajat saivat asua aluksi\nteltoissa tai huonosti rakennetuissa hökkeleissä. Kaikkien täytyy\nretkeillä soiden, järvien, vuorien ja virtojen yli, taipaleiden\npoikki, missä ei ole tietä, ei siltaa ei taloa ja missä täytyy pitkiä\nmatkoja kulkea jalkaisin tahi sauvoa venettään ylös koskista. Kaikki\nelintarpeetkin on pitkän matkan takaa tuotava; siellä ei saa edes\nkalaa eikä lintua, joita muualla Lapissa on kesäaikaan runsaasti.\nMatkustajaa vaivaavat päivällä sääsket ja auringonpaahde, yöllä\nkylmyys. Hänen täytyy pitää huolta itsestään metsäläisen tavoin ja\nvälistä etsiä suojaa vuorten onkaloista, lumikinoksista tai aavalta\nlakeudelta.\n\nMutta likellä Ivalojoen suuta Inarinjärven rantamilla ovat nuo\nhauskat, Castrénin mainitsemat suomalaiset uudistalot peltoineen\nja niittyineen, hevosineen ja lehmineen. Noilla uudisasukkailla\non parempi ja onnellisempi elämä kuin monella kullanhakijalla. Se\nosoittaa, missä Suomen todellinen rikkaus on, nimittäin siinä, että\nnöyrästi, kärsivällisesti, uutterasti tehdään työtä maanviljelyksen\nja muiden hyödyllisten elinkeinojen alalla. Kun kullanhakija monien\nvaarojen alaisena etsii epävarmaa onneansa, menee uudistalolainen\njoka ilta rauhassa levolle, ja Jumalan siunaus suojelee hänen\nvähävaraista kotiansa.\n\nKöyhyyttä ja rikkautta älä minulle anna, vaan anna minun syödä\nmääräosani leipää. Sal. sananl. 30: 7.\n\n\n\n\n45. Kasvien leviäminen.\n\n\nLuonnonkirja on kertonut meille kasveista. Iloista ja opettavaista\non nähdä koko luomakunnan ylistävän Jumalaa. Mutta tässä puhumme\nainoastaan kasvien leviämisestä maassamme ja sen kovassa ilmanalassa.\n\nOn sangen ihmetyttävää nähdä elävän luonnon taistelevan pohjan\npakkasta vastaan. Se, joka Suomessa matkustaa etelästä pohjoiseen\npäin, näkee kasvikunnan vähitellen käyvän yhä heikommaksi. Ja\npäinvastoin se, joka matkustaa pohjoisesta etelään, näkee kasvikunnan\nvähitellen käyvän yhä moninaisemmaksi ja voimallisemmaksi. Ollaanpa\nnyt matkustavinamme pohjoisesta etelään.\n\nSuomen pohjoisimmassa perukassa, Tenojoen rannoilla ja\npohjoispuolella Inarinjärveä, on luonto ikäänkuin aamu-uninen ja\niltatorkku. Kaikki kasvu alkaa myöhään, tuleentuu pikaisesti ja\nlakastuu aikaisin. Muutamassa päivässä kesäkuun loppupuolella on\nkaikki vihantaa: muutamassa päivässä syyskuun alkaessa on kaikki\ntaas kellastunutta. Tuolla lyhyellä väliajalla on kaikella yötä\npäivää kiire ennättääkseen elää ja kasvaa. _Peuranjäkälät_, ruskean\nviheriät sammalet ja matalat varvut peittävät tiheinä tunturien\nrinteet. Ruohot ja jotkut harvat kukat kaunistavat jokivarsia\nhilpeällä vihannuudella, mutta ylempiä kasvilajeja ei ole monta.\nHarmaavillaisia _pajupensaita_ kumartuu rantaäyräiden yli, ja\nsuomättäiden välistä pilkistävät valkoiset _muuraimenkukat_,\njoiden marjat ainoastaan lämpiminä kesinä kypsyvät. Täällä kasvaa\nmyöskin _juolukoita ja karpaloita_, ja kuivilla päivänpaisteisilla\nrinteillä tavataan ensimmäiset _puolukat_, ensimmäiset _mustikat_. --\nLaaksoissa, jotka ovat suojassa pohjoistuulelta, tapaat ensimmäiset,\nvielä kitukasvuiset metsät, jotka kasvavat lyhyt- ja käyrärunkoista\ntunturikoivua. Mutta ylempänä rinteillä, missä maaperä on kivistä\nja laihaa ja missä myrsky esteettömästi raivoaa, siellä koivu\nlyyhistyy kyyrylleen maahan. Sen seuralaisena on litteäksi painunut\n_katajapensas_, paikoittain myöskin polvenkorkuinen, risuinen\n_pihlaja ja haapa_.\n\nMuutaman penikulman päässä Utsjoen kirkolta etelään päin on\njokilaaksossa harvaa ja kituvaa petäjikköä ja siellä tavataan myöskin\nensimmäinen _tuomi_, ensimmäinen _raita ja harmaaleppä_. Alkaa näkyä\n_kiulukoita_ eli orjantappuroita ja _metsäviinimarjoja_. Utsjoella\nistutetaan jo perunoita ja nauriita, mutta viljakasveja tavataan\nvasta etelämpänä.\n\nJo Inarinjärven pohjoispuolella on laajoja mäntymetsiä. Puut tosin\neivät ole varsin pitkiä, mutta niistä tulee kuitenkin hyviä hirsiä.\nKoivu kohottaa varttansa ja muutkin puut kasvavat runkoa. Täällä\nnäkee pienissä ryhmissä suippopäisiä, tiheän naavan peittämiä kuusia.\nSiellä täällä on menestyksellä yritetty maanviljelystä. Ensimmäinen\n_ohrapelto_ ilahuttaa silmää, ja katovuosi on täällä tuskin\ntavallisempi kuin Etelä-Lapissa.\n\nInarinjärven etelärannalla, Ivalojoen suussa, tavataan jo useita\ntaloja, joissa on isonlaiset pellot ja laajat luonnonniityt. Pitkin\ntätä jokilaaksoa on jo varsinaisia kuusimetsiä, ja puut kasvavat\npoikkeustapauksissa niin pitkiksi, ettei Etelä-Suomessakaan semmoisia\njoka paikassa nähdä.\n\nKun mennään vedenjakajan poikki, joka erottaa Jäämeren ja Itämeren\njokipiirit, tullaan laajaan erämaahan, jossa on loppumattomiin\nmäntykankaita, soita ja rämeitä. Kemijoen laaksossa ja sen\nsuunnattomissa noromaissa tapaamme vanhoja hongikkoja, mutta\ntuntuvasti ei kasvikunta muutu kokoonpanoltaan. Pian kuitenkin\nnähdään _ruista_ ja myöskin _kauraa_ ohran rinnalla, jota yleisesti\nviljellään. _Vattuja_ kasvaa joskus kuivien mäkien päivänpuoleisilla\nrinteillä. Täällä poimitaan ensimmäiset _mesimarjat_, vaikka niiden\nvarsinainen kotimaa alkaa napapiiristä ja ulottuu Vaasan leveysasteen\nkohdalle. Etelä-Suomessakin ne ovat tavallisia ja kukkivat runsaasti,\nmutta kantavat vähemmän hedelmiä kuin pohjoisempana.\n\nPohjanlahden rannikolla kasvaa varsin vähän Lapinmaan kasvistoon\nkuuluvia kukkasia, mutta toiset sensijaan kaunistavat lehtoja\nja niittyjä, ja tällä merenrannikolla tapaamme yht'äkkiä suuren\njoukon kasveja, jotka ovat Etelä-Suomessa tavallisia. Puulajeista\nhuomaamme _tervalepän ja salavan_, joka kuitenkin usein paleltuu\nkylminä keväinä; pensaista _paatsaman, heisipuun, useita pajulajeja_,\nmerenpartaalla _pursun, tyrnin_, vähän etelämpänä _kuusaman_ ja vielä\netelämpänä _taikinamarjan. Mansikat_ viihtyvät rantaäyräillä, _vehka_\nkasvaa soissa. Pellot käyvät yhä laajemmiksi, pieniä tupakka-. ja\nhumalatarhoja nähdään talojen vieressä; myöskin viljeltyjä niittyjä\ntavataan paikoittain.\n\nKeski-Pohjanmaalla, Pohjois-Hämeen rajalla, näemme ensimmäisen\nkitukasvuisen _lehmus_-pensaan. Muita jaloja puulajeja tavataan\nmetsäkasvuisina vasta paljon etelämpänä: _jalava, vaahtera,\nmetsäomenapuu ja pähkinäpuu_ Keski-Hämeessä, vielä etelämpänä\n_saarni; tammi_ kasvaa ainoastaan kapealla alalla pitkin eteläistä\nrannikkoa. Ainoastaan Ahvenanmaalla ja lounaisessa saaristossa\nviihtyvät _saksanpihlaja, orapihlaja ja marjakuusi_ y.m. harvinaiset\npuut ja pensaat. Kaikki jalot puulajit menestyvät kuitenkin paljon\npohjoisempanakin, jos ihminen niitä suojelee ja hoitaa puistoissa ja\npuutarhoissa.\n\nHedelmäpuut menestyvät hyvin eteläisimmässä Suomessa, mutta yleisesti\nniitä viljellään ainoastaan maamme lounaisessa osassa. Tärkein niistä\non _omenapuu_, jonka hedelmä kypsyy vielä Hämeenkyrössä, Puumalassa\nja Sortavalassa. Pohjoisempana se on arka ja niukkasateinen.\n_Päärynät, kirsikat ja luumut_ kypsyvät nekin Etelä-Suomessa joskus\nsangen hyviksi. Viljellyistä marjalajeista ovat _karviaiset_\nyleisimmät, ja ne ovat hyviä vielä Keski-Pohjanmaalla, mutta\neivät menesty pohjoisempana. _Viinimarjoja ja hyötymansikoita_\ntavataan jo suuressa osassa Suomea. Useita syötäviä puutarhakasveja\nsekä kauniita ulkomaisia kukkasia kasvatetaan enimmäkseen\nherraskartanoissa. Hyödyllinen puutarhaviljelys leviää kuitenkin\nyhä enemmän sellaisiinkin seutuihin, missä se ennen oli tuntematon.\n_Kaalilajit_ ovat yleisimmin levinneitä koko Etelä-Suomessa, _lantut_\nenemmän länsiosassa, _kupukaali_ enemmän idässä. Varsinaisista\npeltokasveista viljellään _perunoita_ nykyisin joka talossa, joka\nmökissä kautta koko maan. _Herneitä_ kylvetään vielä Keski-Suomessa,\nmutta Karjalassa niitä toistaiseksi ei paljon viljellä. Viljalajeihin\nkuuluu _vehnä_, jota ainoastaan Lounais-Suomessa viljellään\nyleisesti, ja mehukas, punakukkainen _tattari_, joka kaunistaa\nkaskimaita Itä-Suomessa. -- Kajaanin seuduille asti viljellään\nhamppua pienissä, hyvin höystetyissä peltotilkuissa; etelämpänä on\n_pellava_ tärkein kehruu kasvi. -- Sellaiset arat ulkomaankasvit\nkuin viinirypäle, oliivipensas, teepensas, sokeriruoko, viikunapuu\ny.m. saattavat ainoastaan erinomaisen hoidon avulla kasvaa kalliissa\nansareissa.\n\nSelvän erotuksen huomaamme rannikkoseutujen ja sisämaan kasviston\nvälillä. Melkein joka kevät näemme ruohon viheriöitsevän Hämeenlinnan\ntienoilla silloin, kun eteläisempi Helsingin seutu on vielä\nkellahtavana ja paljaana. Syksyllä sitävastoin ovat lehtipuut\nHelsingin seuduilla vielä viheriöinä, kun lehtimetsät Hämeenlinnan\ntienoilla jo välkkyvät syksyn kirjavassa väriloistossa. Tiedämmehän\nmeren keväällä jäähdyttävän ja syksyllä lämmittävän ilmaa.\n\nKasveissa ilmenee myös erotus, mikä vallitsee kylmemmän Itä-Suomen ja\nlämpimämmän Länsi-Suomen välillä niillä seuduin, jotka ovat samalla\nleveysasteella, s.o. yhtä kaukana pohjoisessa. Tämä erilaisuus johtuu\nsiitä, että valtameren tasainen lämpö vaikuttaa ilmaan kaikissa\nlännenpuolisissa maissa, jotavastoin itäiset seudut ovat alttiina\nsuuren pohjoisen mantereen epätasaisemman ilman vaikutuksille.\n\n\n\n\n46. Metsä.\n\n\nMissä ikinä Suomessa matkustat, näet ilmanrannalla järviä, vuoria\ntai metsiä. Ympäröivä maisema on tauluna, metsä sen kehyksenä, ja\npuiden latvain takana alkaa taivas. Jos et näe etäisen metsän tummaa,\npehmyttä aaltoviivaa, tuntuu ikäänkuin ei olisi oikeata rajaa taivaan\nja maan välillä.\n\nJos seisot likellä metsää tahi kävelet siellä, huomaat pian, ettei\nse ole kauttaaltaan samanlaista. Väliin se kasvaa niin tiheänä,\nettä siellä on synkkä varjo kirkkaalla kesäpäivällä, ja väliin\nniin harvana, että aurinko valaisee pienimmänkin mättään. Väliin\nse kohottaa uljaan korkeat runkonsa pilviä kohti; toisinaan se on\nlyhytkasvuista ja mitätöntä. Harvoin metsä on perattua; usein se on\ntäynnä kaatuneita, puoleksi lahonneita puunrunkoja, joita myrsky on\nkukistanut, ja niiden välissä on tiheitä pensaikkoja, sammaltuneita\nkiviä, soita ja pieniä lampia, joihin sadevesi on kokoontunut.\n\nKaikki metsämme ovat enimmäkseen petäjikköjä, kuusikkoja ja\nkoivikkoja. Petäjät, kuuset ja katajapensaat kasvavat mielellään\nsuurissa ryhmissä; sellaista metsää nimitetään _havumetsäksi_.\nPetäjä viihtyy kivisessä maaperässä, kuivimmalla ja kovimmallakin\nhiekkamaalla; vesiperäiselläkin maalla se kasvaa yleisesti, mutta\njää matalaksi ja kitukasvuiseksi. Kuusi vaatii tuoretta ja kosteata\nmaata ja kestää kuivuutta vähemmän kuin petäjä. Havupuu on erämaan\nvoimakas poika; sen tiheässä varjossa viihtyvät harvat kasvit ja\npensaat, mutta sensijaan menestyvät pehmeät sammalet, kanervat\nja mustikanvarret. Väliin männyt tahi kuuset kovassa maassa\nkasvavat taajassa; silloin rungot tulevat piikiksi ja hoikiksi\nkuin viiritangot; heikot kuihtuvat, vahvat jäävät kasvamaan. Jota\nvanhemmaksi metsä tulee, sitä enemmän tilaa tarvitsee joka puu,\nsitä useammat jäävät toisten varjoon ja surkastuvat. Metsä käy\nyhä harvemmaksi, mutta kasvamaan jääneet puut kohoavat pitkiksi\nmastopuiksi, joilla on tuuhea lakka latvassa, mutta runko sen alla on\noksaton. Sellaisia komeita mäntyjä sanotaan _hongiksi_, ja ne ovat\npohjoismaiden kasvikunnan mahtavin tuote.\n\n_Lehtimetsät_ ovat enimmäkseen koivikkoja, joissa joskus tavataan\njokin pihlaja, haapa, tuomi, raita, pajupensas, leppä tai\nEtelä-Suomessa joskus tammi, vaahtera, lehmus, jalava, saarni.\nTammia, leppiä ja haapoja, niinkuin koivujakin, kasvaa joskus\nmonta yhdessä, muodostaen lehtoja tai viidakkoja; toiset kasvavat\nhajallaan. Lehtimetsässä menestyy moni kasvi, pensas ja ruoholaji,\njoista eläimet saavat ravintonsa. Senvuoksi ne seudut, joissa kasvaa\nlehtimetsää, ovat edullisia karjanhoidolle ja maanviljelykselle,\nmutta havumetsällä on suurempi arvo hirsipuittensa tähden.\n\nSuomen metsä on hyvin kallis omaisuus, jopa niinkin kallis, että\ntämä maa metsätönnä olisi kelpaamaton ihmisten asuttavaksi. Metsää\ntarvitaan polttopuiksi, rakennuksiin, aitoihin, siltoihin, laivoihin,\najo- ja työkaluihin ja moniin muihin välttämättömiin tarpeisiin.\nMetsä suojelee maata kylmiltä tuulilta ja äkillisiltä kylmän ja\nlämmön vaihdoksilta. Metsä vetää puoleensa kosteutta ilmasta sekä\nsuojelee kuivuudelta. Metsäisellä seudulla sataa tasaisemmin; lumi\nei sula siellä keväisin niin äkkiä. Näiden ominaisuuksiensa vuoksi\nmetsä on ikäänkuin maan turkki. Maa, joka sijaitsee pohjan perillä,\ntarvitsee hyvän talviverhon, mutta jos se riisuu turkin päältään, saa\nse syyttää itseänsä, jos se paleltuu kuoliaaksi.\n\nTätä pitäisi muistaa enemmän kuin sitä muistetaan. Ei yksikään maa\ntarvitse metsäänsä paremmin kuin Suomi, mutta Suomen kansa pitelee\nmetsäänsä kevytmielisesti. Milloin tulee kaskenhakkaaja ja kaataa\nmetsän saadakseen muutamaksi vuodeksi hyvän viljasadon ja laihan\nlaitumen. Milloin tulee talonpojan vaimo lapsineen kokoamaan kerpoja\nlampailleen: hän silpoo väliäpitämättä nuoren puun tai kaataa\nsen maahan päästäkseen helpommin lehviin käsiksi. Sitten tulevat\nhalonhakkaajat, tervanpolttajat, sysimiehet, tukinhakkaajat; he\nkaatavat kaikki, mikä vain kelpaa, jättämättä siemenpuutakaan. Se ei\nketään huoleta, että elukat syövät paljaaksi nousevan lehtimetsän\nja että miljonittain nuoria puita pilkotaan aidaksiksi. Vuosittain\nhävittävät kulovalkeatkin laajoja aloja, ja palaneen havumetsän\nsijaan kasvaa harvaa lehtimetsää. Mutta kivikkomaalla usein ei kasva\nenää mitään.\n\nTällä tavalla Suomen kallisarvoiset metsät lasketaan rappiolle ja\nvähenemään. Voitonhimo houkuttelee monta myymään tahi kaatamaan\nkaiken metsänsä, sen sijaan että hän vuosittain saattaisi hakata\ntäysikasvuiset puut ja saisi siten metsästänsä pysyväisen hyödyn.\nHänen lapsensa saavat hänen jälkeensä köyhän, hävitetyn maan. Nyt\njo on suunnattoman suuria maa-aloja autioina ja metsättöminä.\nMaanviljelijät valittavat kylmien kevättuulien turmelevan laihoja\ntaikka kuivuuden ja kevättulvain vahingoittavan peltoja, mutta eivät\najattele sitä, että he useasti itse ovat siihen syypäät.\n\nMuinoin, kun koko maa oli tiheiden metsien peitossa, oli\nvälttämätöntä raivata pois metsää, jotta tulisi tilaa viljelyksille.\nSen ajan perintöä on kansamme onneton luulo, että metsä on jotakin\npahaa ja etteivät kasvavat puut ole omaisuutta. Pian tulee puute\nparemman opetuksen antajaksi. Missä ihminen on halveksinut Jumalan\nistutusta, siellä täytyy hänen vihdoin sanomattomalla vaivalla itse\nkylvää metsää.\n\nMuutamissa seurakunnissa on tapana, että rippikoululapset istuttavat\nnuoria puita muistoksi. Se on kaunis tapa, jonka pitäisi tulla\nmaassamme yleiseksi. Sellaisen puun tuntee ystäväkseen; se rukoilee\nvertaistensa puolesta, se on rukous koko isänmaamme puolesta.\n\n\n\n\n47. Kulovalkea.\n\n\nSydänkesä on kirkas ja lämmin. Kauan on ollut yhtämittaista\nauringonpaistetta, ei vähääkään sadetta, tuskin pilveäkään sinisellä\ntaivaalla. Ilma on tyyni ja autereinen, maa on kuin kuivuuden\npolttama. Ruoho on kellastunut, ohrapellot lakastuvat, purot\nkuivuvat, karja janoo ja tapaa metsässä ainoastaan mutaisen lätäkön,\njoka vilisee hyönteisiä.\n\nJono talonpoikia kuormineen kulkee verkalleen maantietä. On\npuolenpäivän aika. He päättävät levähtää, päästävät hevosensa\nvaljaista ja panevat ne syömään. Itse he asettuvat tienviereen ja\ntekevät tulen keittääksensä perunoita. He syövät, nukkuvat tunnin\najan ja jatkavat sitten matkaansa, siirrettyään huolimattomasti\nkekäleet syrjään. Ojassa ei ole vettä, millä tulta sammuttaa, ja\nvaikka olisi ollutkin, niin tuskinpa matkustajat olisivat viitsineet\nvaivautua ammentamaan sitä kekäleille.\n\nVähän aikaa on kaikki hiljaista. Silloin tulee vieno tuulenhenki\nja puhaltaa puoleksi sammuneeseen hiillokseen. Tämä alkaa hehkua,\npieni liekki lekuttaa ja sytyttää kuivan ruohon tien vieressä.\nLiekki leviää tuulessa ja tarttuu kuiviin sammaliin metsän laidassa.\nSiinä kohden nousee kukkula. Liekki kulkee metsäistä mäenrinnettä\nylös luikertelevana kaitaisena tulenkielenä sammalikossa roihuavan,\nleveämmän lieskan etupäässä.\n\nJo lähestyvät matkustajan rattaat tiellä. Muuan ylioppilas ajaa\nhiljaista juoksua sivuitse. Hän huomaa valkean metsänrinteessä, astuu\nmaahan ja yrittää sammuttaa. Se onnistuu yhdessä paikassa, mutta\ntoisessa leimahtaa liekki ilmaan. Hän astuu taas rattaille, sivaltaa\nhevosta ja ajaa täyttä lentoa likimmäiseen taloon.\n\nAsukkaat ovat poissa niityllä. Ylioppilas rientää sinne ja antaa\ntiedon uhkaavasta vaarasta. Naiset seisovat haraviinsa nojaten ja\nkatselevat uteliaina ylioppilaan lakissa kiiltävää lyyryä. Miehet\nhioskelevat viikatteitaan. Yksikään ei suotta aikojaan kiirehdi, ja\nylioppilas, turhaan kehoitettuaan heitä rientämään metsään, jättää\nheidät ja jatkaa matkaansa.\n\nSillä välin tuo kaitainen tulenkieli on ehtinyt kanervikkoon ja\nsiitä katajapensaaseen. Tämä leimahtaa tuleen ja sytyttää kokonaisen\nkatajikon palamaan. Savu sakenee, säkenet lentelevät, kuusien maahan\nriippuvat tuuheat oksat syttyvät tuleen. Suuria, leimuavia ja\nrätiseviä tulipatsaita nousee toinen toisensa vieressä ilmaan, liekit\nleviävät hirmuista vauhtia. Tulen kuumuudesta kiihtyy tuuli, joka\npian levittää tupruavia savupilviä ja säihkyviä säkeniä pitkin tuhon\nomaksi tuomittua metsää.\n\nVielä viipyy väki niityllä: he eivät hätäile. Mutta savupilvet\nkäyvät yhä sakeammiksi, ja nyt leimahtaa korkealle kirkas liekki:\näsken täytetty heinälato on syttynyt palamaan. Silloin tulee\nniityllä kiire, sana kiidätetään naapureille, kaikki väki taloista\nja kylistä kokoontuu vähitellen, kirveet ja lapiot kädessä, palavan\nmetsän ääreen. Mutta on jo liian myöhäistä. Turhaan kaadetaan puita\njoukoittain maahan, turhaan kaivetaan leveitä ojia esteeksi palon\nlaajenemiselle. Sitä ei pidätä mikään vastarinta, se ahmii edestään\nkaikki: aidat, ladot, ruispellot, riihet, yksinäiset metsätorpat ja\npeninkulmittain kauniita, tuuheita, monen tuhannen markan arvoisia\nmetsiä. Voimattomima ja uupuneina täytyy paikkakunnan asukasten\nkatsella hävitystä, kunnes toivottu sade tekee lopun tästä suuresta,\naaltoilevasta tuli- ja savumerestä.\n\nUseita viikkoja tuli kuitenkin kytee lahokantojen alla, ja sitä\non yöt päivät pidettävä tarkasti silmällä. Kun se on tekosensa\ntehnyt, on tuosta äsken niin ihanasta metsästä jälellä ainoastaan\nsuuri, musta erämaa, jossa korkeat hongat kärventyneinä, mutta\nhiiltymättöminä, kohottavat uhottelevia latvojansa nokisten\nkallioiden ylitse. Taaskin matkustaa ylioppilas siitä sivuitse. Hän\nkulkee nyt hävitetyn maan kautta; ilma on häkäistä, tuhka peittää\nkaunista metsämäkeä, ja puoleksi palaneet puiden rungot ojentelevat\naavemaisia, mustia oksiaan iltahämärässä.\n\n\n\n\n48. Pelto ja niitty.\n\n\nSuomalaiset asuivat muinoin havumetsäisillä karumailla, missä\noli niukat laitumet. He elivät enimmiten metsänkäynnillä ja\nkalastamisella, mutta heillä oli myöskin tapana polttaa kaskea.\nKaski on vanhempi kuin pelto, ja kaskenviljelystä on vielä viime\nvuosikymmeninä käytetty muutamissa osissa maatamme.\n\nTalonpoika katsoo sopivan maan, mieluimmin mäkirinteen, kaataa puut,\njättää ne kuivumaan ja panee sitten palamaan. Sitten hän kyntää maan,\nkylvää tuhkaan ruista, ohraa tai naurista ja saa suurella vaivalla\nsiitä yhden tai kaksi hyvää satoa sekä muutamaksi vuodeksi laidunta.\nMutta kun maa ja tukka ovat menettäneet kaiken ravintoaineensa,\nei siinä maassa enää kasva mitään. Laki on koettanut rajoittaa\nkaskenviljelystä, koska se hävittää paljon metsää ja tekee maan\nhedelmättömäksi.\n\n_Pelto_ vaatii uutterampaa työtä ja huolta kuin kaski, mutta\nkasvattaa yhä uusia laihoja. Suuri osa Suomen peltoa on kuokittu\nentisiin soihin ja rämeihin, joista liika vesi on ojittamalla\njuoksutettu pois. Mättäät ja kannot poltetaan, ja tälle kytömaalle on\ntapana hajoittaa savea, jotta se tulisi hedelmällisemmäksi. Sitten se\nlannoitetaan, kynnetään auralla, karhitaan äkeellä, siemen kylvetään,\nja vilja kasvaa. Muutamien vuosien kuluttua jätetään kytömaa\nnurmettumaan, ja se kasvaa sitten jonkin aikaa eteenpäin runsaasti\nheinää. Sitten kuokitaan tai kynnetään nurmi uudestaan, lannoitetaan,\nkarhitaan, kylvetään, ja sillä tavalla siitä tehdään vanhaa peltoa.\n\nSiinä saattaa käyttää monta eri viljelystapaa. Monin paikoin\nkylvetään ensimmäisenä vuonna ruista, toisena uhraa, ja kolmantena ei\nkylvetä mitään: silloin on pelto _kesantona_. Tämän _kolmijaksoisen\nviljelyksen_ sijasta käytetään toisin paikoin _kaksijaksoista_,\njolloin pelto kylvetään ainoastaan joka toinen vuosi. Taitavat\nmaanviljelijät käyttävät nykyään _vuoroviljelystä_, jolloin peltoon\nvuorotellen kylvetään joka vuosi eri viljalajeja, juurikasveja tai\nheinänsiemeniä.\n\nOhra on se viljalaji, jota Suomessa aikaisimmin on viljelty. Tätä\nnykyä viljellään täällä enemmän ruista kuin ohraa, mutta enimmin\nviljellään kauraa. Etelä-Suomessa viljellään hiukan vehnää ja\nItä-Suomessa myöskin tattaria. Ruis on kaksivuotinen kasvi, se\nkylvetään edellisenä vuonna elokuussa, on talven suojassa lumen\nalla, alkaa taas keväällä kasvaa, tekee tähkää kesäkuussa, hedelmöi\nheinäkuussa, tulee sitten jyvälle ja leikataan tavallisesti elokuun\nalussa. Samoin vehnä. Kaikki muut viljalajit ovat yksivuotisia, ja ne\nkylvetään huhtikuun lopulla tai toukokuussa.\n\nHyvä vuodentulo riippuu suuresti pellon hoidosta, mutta myöskin\nmaan- ja ilmanlaadusta. Kun pelto ei syksyllä oikein jäädy tahi sulaa\nkeväällä liian varhain paljaaksi, turmeltuu rukiinoras. Hedelmöimisen\naikana ruis on arkaa, ja sitä saattaa vahingoittaa rankka sade ja\nmyrskyilma. Jyvänteon aikana se on hallanarkaa. Jos se sateesta menee\nlakoon pohjoiseen päin, viivästyy sen tuleentuminen. Pitkällisistä\nsateista sen juuret vahingoittuvat tai se itää kuhilaissa; liian\nmyöhään leikatun rukiin jyvät varisevat tähkistä. Kaikki tietävät,\nmiten se leikataan, sidotaan, kuivataan riihessä ja sitten puidaan.\nMuissa maissa ei käytetä kuivuuriihiä, mutta Vaasan ja Uudenmaan\nriihikuivat rukiit ovat ulkomailla hyvässä hinnassa siemenviljana.\n\nKaikki tämä vaati taitoa ja tointa. Suomen maanviljelijällä on vielä\npaljon oppimista. Hänen tulee varovaisesti koetella uusia opetuksia,\nmutta hän ei saa luulla, että isän ja isoisän tapa on ainoa oikea.\nSe, joka ei tunne luonnonvoimia ja maan aineksia, ei tietysti osaa\narvostella, mikä parhaiten kullekin maanlaadulle soveltuu. Täällä\nsaadaan nyt tavallisina vuosina harvoin enemmän kuin 6:s tahi 8:s\njyvä, ja kuitenkin tiedetään, että huonokin maa kylmässä ilmanalassa\nvoi tuottaa monta vertaa runsaamman sadon, jos sitä hoidetaan niin\nkuin luonto vaatii.\n\nSamoin on _niitynkin_ laita, niin luonnonniityn kuin nurmen tahi\nkylvöniityn, jota erityisesti kastellaan. Moni luulee tehneensä\nkylliksi, kun raivaa pois puut ja pajupensaat ja kaivaa niittyyn\nmatalat ojat ja hoitaa niitä huonosti. Mutta sellainen niitty on\nmilloin liian kuiva, milloin liian märkä; usein se ottaa sammalta,\ntai siihen kasvaa mättäitä vanhain puunjuurten päälle. Senvuoksi\ntaitavat maanviljelijät panevat niittyihin paljon huolta, ojittavat\nne hyvin ja pitävät ne kohtalaisen kosteina. Toiset lannoittavat\nniittyjään ja kylvävät niihin jalompia rehukasveja, esim. apilaa\nja nurmitähkiötä. Sillä niitty on pellon äiti. Kun niityt ovat\nhyvin hoidetut, voi ruokkia suuremman karjan ja siten saada pellot\nparempaan lantaan. Maa ei voi antaa takaisin enempää kuin mitä se\non saanut, ja ellei korvata niitä ravintoaineita, joita kasvit ovat\nsiitä imeneet, niin se laihtuu. Senvuoksi tulee aina olla 4 tai 5\nhehtaaria niittyä vastaamassa yhtä hehtaaria peltoa, ja missä on\nenemmän hiekkamaata kuin savimaata, siellä kannattaa niitty paremmin\nkuin pelto.\n\n\n\n\n49. Hallayö.\n\n\nKovinkaan talvipakkanen ei vahingoita heikkoa rukiinorasta, joka\non piilossa lumen alla. Mutta kun maa keväällä paljastuu ja oras\non alkanut kasvaa, saattaa sitä halla vahingoittaa tai kuivuus ja\nmärkyys turmella.\n\nYöhalloja sattuu joskus silloin, kun pellot ovat täydessä kasvussa:\ntoukokuussa, kesäkuussa, heinäkuussa, ja ne saattavat silloin\ntehdä enemmän tai vähemmän vahinkoa. Mutta vaarallisimmat ovat ne\nhallat, jotka sattuvat siihen aikaan, jolloin elo tulee jyvälle\neikä vielä ole joutunut. Silloin saattaa yhtenä ainoana yönä monta\nkaunista laihoa kokonaan turmeltua ja monta tuhatta ihmistä jäädä\nleivättömäksi.\n\nMaamies menee illalla pihalle katselemaan taivaan merkkejä. Päivä\non ollut viileä tai taivas pilvinen. Tuuli puhaltaa pohjoisesta, ja\nhyvä on, että tuulee, sillä kun vain liikkuu tuulenhenki ja pilviä\non pohjoisessa, ei ole vaaraa. Mutta illalla tuuli alkaa asettua, ja\nauringon laskiessa ilma on tyyni. Samaan aikaan näkyy kirkas juova\npohjoisessa pilvisellä taivaalla; tämä kirkas sininen ala laajenee\npian koko taivaan yli: ei näy enää ainoatakaan pilveä. Samalla alenee\nilman lämpökin. Puolenpäivän aikana lämpömittari osoitti vielä 15\nastetta; auringon laskiessa se näyttää ainoastaan 2 tai 4. Mutta\nvielä on ilmassa lämmintä: viileätä on, mutta vielä ei ole halla.\nMaamies katselee kaunista peltoaan tuskaisin mielin. \"Tuossa on minun\nleipäni\", sanoo hän hiljaa itsekseen. \"Voi, tuo kaunis vainio, nuo\nkellahtavat tähkäpäät, jotka äsken vielä tuulessa vienosti huojuivat,\nkuinka paljon vaivaa ne ovat vaatineet ja silmiäni ilahuttaneet!\nNyt ne ovat liikkumatta, aivan liikkumatta, eivätkä vielä notkistu\njyväinsä painosta! Kaikkivaltias Jumala, varjele niitä vielä kaksi\nviikkoa -- yksi viikko -- muutamia lämpimiä päiviä vain, niin ne ovat\nvalmiina leikattavaksi! Kuitenkin toteutukoon sinun tahtosi Jumala,\nmutta ei minun; sinun tahtosi on aina paras.\"\n\nTulee iltamyöhä, joutuu jo puoliyö; ensimmäiset syyspimeät alkavat,\ntähdet kiiluvat kirkkaina taivaalla. Ei pilveä, ei tuulenhengähdystä!\nEnnemmin rankkaa sadetta, ukkosilmaa ja myrskyä kuin tätä hirmuista,\nselkeätä, kummallista, äänetöntä luonnon hiljaisuutta, joka ennustaa\nhävittäjän salaista lähestymistä elokuun yönä.\n\nIlman lämpö on jo alennut likelle jäätymäkohtaa. Maamies ei\nvoi nukkua. Hän tietää tuhon olevan ovella ja miettii keinoja\nehkäistäkseen sen seurauksia. Muutamat virittävät tulia pellon\npientareille, ja jos ilmassa on tuulenhengen hiventäkään, joka vie\nsavun pellolle, niin on vielä toivoa tähkien pelastumisesta. Toiset\npingoittavat pitkiä köysiä, joita hiljaa vetävät pellon päällitse\nestääksensä liikuttamisella tähkiä paleltumasta. Oikeatahan on\nkoettaa kaikkea, mitä ihminen voi. Mutta luonnonvoimat tottelevat\nJumalan tahtoa.\n\nVihdoin aamurusko ilmaisee aikaisen päivän tuloa, ja auringon\nnoustessa on ilma viileimmillään. Lämpömittari näyttää 2 astetta\nkylmää; on elokuun hallaöitä, jolloin se näyttää jopa 6 astetta.\nHieno jääkuori peittää kaikki pienet vesilätäköt. Aamukaste jäätyy ja\nlaskee valkoisena, kiiltävänä härmänä maahan ja metsiin. Tähkät ovat\nikäänkuin hopeoidut; jäätyneen oljen voit helposti taittaa poikki.\nOn ihana aamu; kaikki on hiljaista ja sädehtivän kirkasta. Nouseva\naurinko kunnioittaa kaikkivaltiasta Jumalaa.\n\nVielä on jälellä heikko toivo. On halloja, joita maamies nimittää\njäähallaksi ja jotka eivät vahingoita jyvää. Tähkä on kirkkaan\njääkuoren peitossa, mutta halla ei ole ollut niin kova, että olisi\nturmellut jyvän. Tämä johtuu vaihtelevista ulkonaisista seikoista.\nUsein alkaa lämmin etelätuuli puhaltaa muutaman tunnin kuluttua\nauringon noususta. Kaunista, hallaista aamua seuraa kaunis,\npoutainen päivä. Lämmin tulee taas takaisin, mutta liian myöhään.\n\nAlussa ei kasvistossa voi havaita mitään muutosta, mutta sitä myöten\nkun kuura sulaa ja aurinko alkaa lämmittää, tulee hävityskin näkyviin.\nKaikkien arkojen kasvien lehdet ovat vaalenneet ja lerpallaan,\nperunanvarret mustuvat, kuin olisivat tulen kärventämät. Pellot\nnäyttävät muuttumattomilta. Mutta jos tutkit tähkien tuppiloita,\nniin huomaat, että puolinaiset jyvät ovat muuttuneet vesikirkkaaksi\nnesteeksi, josta ei jää jäljelle muuta kuin tyhjä, kuihtunut,\nravinnoton kuori.\n\nSellainen on tämä hirvittävä onnettomuus, joka niin usein on Suomen\nsyössyt kurjuuteen. Ja hallan tiet ovat hyvin erilaiset. Kahdesta\nlähekkäin olevasta pellosta saattaa toinen paleltua, toinen jäädä\nvahingoittumatta. Joskus paleltuu toinen osa peltoa, mutta ei toinen.\nToisen seudun halla hävittää, toisen jättää koskematta. Tämä riippuu\nsiitä, onko maa märkää vai kuivaa ja ylävää, onko lähistössä matalia\nja seisovia vesiä vai syviä ja juoksevia, usein siitäkin, millainen\npellon hoito on. Vähäväkisen ja huonosti hoidetun pellon panee halla;\nväkevä ja hyvästi hoidettu maa vahingoittuu vähemmän.\n\nMutta ei ole se mitään, joka kylvää, eikä se, joka kastelee: Jumala\nainoa kasvun antaa.\n\n\n\n\n50. Kärsivällisyys.\n\n\n    Saarijärven salomailla asui\n    tilallansa hallaisella Paavo,\n    perkas, hoiti ahkerasti maataan,\n    mutta Jumalalta kasvun toivoi.\n\n    Vaimoineen ja lapsineen hän siinä\n    niukkaa leipäänsä söi hiess' otsan,\n    ojat kaivoi, kynti, touon kylvi.\n\n    Tuli kevät, nietos suli mailta,\n    myötänsä vei puolet orahista,\n    tuli kesä, raekuuro kulki,\n    kaatoi maahan puolet tähkäpäistä;\n    tuli syksy, kaikki ryösti halla.\n\n    Tukkaa riistäin Paavon vaimo lausui:\n    Paavo parka, kovan onnen lapsi,\n    sauvaan tartu, Herra meidät hylkäs;\n    miero raskas, raskahampi nälkä.\n\n    Vaimon käteen tarttuin Paavo lausui:\n    Koettelee, vaan ei hylkää Herra.\n    Pane leipään puolet petäjäistä,\n    kaksin verroin minä ojaa kaivan,\n    mutta Jumalalta kasvun toivon.\n\n    Pantiin leipään puolet petäjäistä,\n    kaksin verroin ojaa kaivoi Paavo,\n    lampaat myi ja siement' osti, kylvi.\n    Tuli kevät, nietos suli mailta,\n    mutt' ei orahia vesi vienyt.\n    Tuli kesä, raekuuro kulki,\n    kaatoi maahan puolet tähkäpäistä.\n    Tuli syksy, kaikki ryösti halla.\n    Rintoihinsa lyöden vaimo lausui:\n    Paavo parka, kovan onnen lapsi,\n    kuollaan pois, jo Herra meidät hylkäs;\n    tuska kuolla, tuskempi tok' elää.\n\n    Vaimon käteen tarttuin Paavo lausui:\n    Koettelee, vaan ei hylkää Herra.\n    Pane toinen verta petäjäistä,\n    ojat kahta suuremmat ma kaivan,\n    mutta Jumalalta kasvun toivon.\n\n    Pantiin toinen verta petäjäistä,\n    kahta suuremmat loi ojat Paavo,\n    karjan myi ja siement' osti, kylvi.\n    Tuli kevät, nietos suli mailta,\n    mutt' ei orahia vesi vienyt.\n    Tuli kesä, raekuuro kulki,\n    mutt' ei kaatunutkaan kaunis olki.\n    Tuli syksy, halla kultaviljan\n    koskematta korjaajalle säästi.\n\n    Silloin Paavo polvistuen lausui:\n    Koettelee, vaan ei hylkää Herra.\n    Paavon vaimo polvistuen lausui:\n    Koettelee, vaan ei hylkää Herra.\n    Mutta miehellensä virkkoi vaimo:\n    Paavo, Paavo, riemull' ota sirppi,\n    nytpä meillä alkaa ilon päivät,\n    syrjähän nyt petäjäinen silkko,\n    rukihisen nyt mä leivän leivon!\n\n    Vaimon käteen tarttuin Paavo lausui:\n    Vaimo, vaimo, _sit'_ ei kuri kaada,\n    joka toista hädässä ei hylkää.\n    Pane leipään puolet petäjäistä,\n    veihän naapurimme touon halla.\n\n                      _Runeberg_.\n\n\n\n\n51. Syötävät sienet.\n\n\nJumala ei tarkoituksetta sirottele luontoon antimiaan. Pohjoismaissa\nei ole hedelmäpuita, mutta korvaukseksi ne ovat saaneet monta hyvää\nmarjalajia. Täällä ei ole niitä syötäviä kasveja, joita eteläisissä\nmaissa on, mutta sen sijaan Jumala on antanut meille yltäkyllin\nsieniä. Niitä kasvaa kaikkialla varjopaikoissa, kostealla maalla,\nsekä havu- että lehtimetsissä, ne nousevat äkkiä sateen jälkeen ja\nsurkastuvat muutamassa päivässä.\n\nTietämättömät ihmiset halveksivat sieniä ja pitävät niitä ruoaksi\nkelpaamattomina. He eivät huomaa, kuinka mieluisesti karja syöpi\nmuutamia sieniä; he eivät tiedä, että kansa muissa maissa kokoaa\nnäitä kasveja, kuten me poimimme parhaita marjoja, ja käyttää niitä\nruoaksi. Totta on, että muutamat harvat sienet ovat myrkyllisiä,\nesim. punainen kärpässieni, ja näitä pitää oppia tuntemaan, mikä ei\nolekaan vaikeata. Totta on myöskin, että muutamilla myrkyttömillä\nsienillä on karvas maku, mutta sellaisen karvauden saa pois vedellä.\nSieniä kootaan ja valmistetaan seuraavalla tavalla:\n\nSelkeällä ja kuivalla ilmalla leikataan sienen kanta veitsellä\npoikki, ja mieluummin otetaan sellaisia, jotka ovat nuoria tai vielä\nkeskenkasvuisia; mutta madonsyömiä, vanhoja tai aivan pehmeitä ei\noteta. Sitten leikataan hilpeet lakin alta ja ohut kuori päältäpäin;\njäännös leikellään palasiksi ja pannaan muutamiksi tunneiksi veteen.\nTämä vesi kaadetaan sitten pois ja sienet kiehautetaan uudessa\nvedessä, joka taas kaadetaan pois. Kun ne sitten pannaan kohtalaiseen\nsuolaan, ovat ne ruoaksi kelpaavia, ja niitä saattaa suolattuina\nsyödä särpimenä tai keittää tai paistaa usealla tavalla. Jos tahtoo\nsieniä säilyttää kauemman aikaa, pitää niitä kuivata tai suolata tai\npanna etikkaan. Sillä tavalla saadaan maukasta ja terveellistä ruokaa.\n\nMaukkaimmat Suomessa kasvavat sienet ovat: herkkusieni, korvasieni\nja ruskosieni; mutta tavallisimmat syötävät sienet ovat lehmänsieni,\nlampaansieni, voisieni, maitosieni, leppäsieni ja monet muut, jotka\nkasvavat eri aikoina kesällä, useimmat syyspuolella. Tällaista hyvää\nruokaa tietämättömät ihmiset tallaavat jalkainsa alle ja nurkuvat\nkuitenkin syytellen Jumalaa ja ihmisiä, kun heillä on ruoasta puute,\nikäänkuin olisi Jumalan tai ihmisten syy, jos joku halveksii sitä\nravintoa, jota näkee jalkainsa edessä. Maan hedelmää pitää vain\nymmärtäväisesti käyttää. Jos joku syö perunanpumpuloita tai raakoja\nperunoita, niin syyttäköön itseään vahingosta, sillä perunain kuoret\nja pumpulat sisältävät väkevää myrkkyä, jota sanotaan solaniniksi.\nSenvuoksi heitämme pumpulat pois ja keitämme perunat. Samaten tulee\nmeidän käyttää sieniä: heittää pois se, mikä on kelvotonta, pitää se,\nmikä on kelvollista.\n\nNiinkuin kirjoitettu on hengellisistä ja ruumiillisista asioista:\n\"Koettakaa kaikkea, pitäkää se, mikä hyvää on.\" 1 Tess. 5: 21.\n\n\n\n\n52. Puutarhoista ja kasvitarhoista.\n\n\nSuomessa nähdään usein tupakantaimia, punasipulia, sikuria ja kukkia\nistutettuina pieneen tarhaan talonpojan tuvan viereen. Kun sellaisia\npieniä istutuksia huolellisesti hoidetaan, saadaan niistä vähillä\nkuluilla hyötyä ja kaunistusta. Köyhinkin torppari voisi ruokaansa\nparantaa pavuilla ja kaalilla. Pienimmänkin mökin voisi kaunistaa\nihanilla kukilla. Jos rikkailla on suuria ja kalliita kasvitarhoja,\nmiksi ei köyhillä saattaisi olla iloa pienestä istutuksesta! Luonto\nei tee vähintäkään erotusta; aurinko paistaa, sade kastelee ja maa\nkasvattaa yhtäläisesti kaikille. Erotus on siinä, miten kasveja\nhoidetaan.\n\nSillä kasvi on elävä olento. Se kyllä ei voi, kuten eläimet, vapaasti\nliikkua ja etsiä ravintoansa etäämmältä, Se ei voi tieltä paeta, kun\njokin vaara sitä uhkaa, eikä rukoilla armoa vahingoittajaltaan. Mutta\nkasvi on hyvin herkkä tuntemaan hyvän ja huonon hoidon. Jos annamme\nsille suojaisen paikan, sopivan maanlaadun, valoa, lämmintä ja vettä,\nniin näemme, kuinka hyvästi se menestyy.\n\nSellaiset kasvit, jotka ovat toisesta kotipaikasta meidän maahan\nmuutettuja, ovat senjohdosta tulleet aremmiksi ja tarvitsevat\nhellempää hoitoa. Ei kukaan hoida metsän koivua eikä vattupensasta\neikä mansikantainta, ja kuitenkin ne menestyvät, mutta muutappa ne\ntaloosi, niin heti näet, miten huolellisesti ne pitää istuttaa,\njotteivät kuolisi. Jos siis oman maan kasvit muutettaissa vaativat\nniin paljon hoitoa, kuinka hyvin sitten pitääkään hoitaa ulkomaan\nkasveja, jotka ovat toisesta ilmanalasta kotoisin! Hedelmäpuut,\nmaustekasvit, ulkomaankukat ovat meille jokapäiväisenä esimerkkinä.\nMutta viatonta ja hauskaa huvitusta on tällä tavoin ikäänkuin\nkesyttää luonnonvoimia, ja jos hyvin siinä menettelet, voit jalostaa\nmonta kasvia niin, että hedelmät, marjat ja kukat tulevat viljeltyinä\nisommiksi, paremmiksi, kauniimmiksi kuin mitä ne alkutilassaan\novat. Tämä vaikuttaa vuorostaan hyvää ihmiseen: hänen tapojansa\nsieventää jokapäiväinen seurusteleminen kaunisten ja hyödyllisten\nluonnonesineiden parissa. Jos näet pienen, hyvästi hoidetun\nkasvitarhan, niin ajattelet: tuossa talossa on hyvä järjestys; tai\njos näet kukkia köyhän mökin ikkunassa, niin tiedät siinä asuvan\nhyviä ihmisiä. Raa'at ja ilkeät ihmiset eivät rakasta kukkia. Laiskat\nja huolettomat eivät kasvitarhoista välitä. Ihmisen luonne kuvastuu\nkoko hänen ympäristöstänsä. Hän on luomakunnan kruunu, ja missä\ntahansa hän maailmassa asuukin, painaa hän leimansa siihen maahan,\njota hän polkee.\n\n\n\n\n53. Ystäviä ja vihamiehiä.\n\n\n-- \"En saata ymmärtää, mikä kasveja vaivaa tänä vuonna\", sanoi Antti\nSöderholm eräänä päivänä naapurilleen Toivoselle. \"Olen ojittanut,\nlannoittanut ja kyntänyt maani paremmin kuin milloinkaan ennen, mutta\nohranoraat ovat juuresta vialla, niitty on harmaana, eikä puutarhassa\nkasva niin mitään. Siellä on matoja joka paikassa, niitä vilisee\nlehdillä ja korsilla.\"\n\n-- \"En minä ole nähnyt madoista merkkiäkään maillani\", vastasi\nToivonen.\n\n-- \"Niin, kyllä Jumala tekee väärin, kun jakaa lahjojan noin\neri lailla\", huokasi Söderholm. \"Ja minä olen kuitenkin pitänyt\nniin tarkan huolen siemenestä. Olen hävittänyt muurahaispesät,\nolen maksanut 10 penniä jokaisesta pienestä linnusta ja joka\nlinnunpesästä, minkä pojat ovat minulle tuoneet. Olen lisäksi\nhankkinut itselleni kissoja, jotka joka päivä pyytävät lintuja, ja\ntäten olen onneksi päässyt siemenvarkaista. Mutta kuitenkaan ei\nmitään kasva; tulee yhä pahempaa: madot syövät kaiken vuodentuloni.\"\n\n-- \"Vai niin, vai niin\", arveli Toivonen, \"syytä sitten itseäsi!\nMinun taloni lähellä saavat muurahaiset olla rauhassa, ei lapset eikä\nkissat saa tehdä pienille linnuille pahaa. Mielelläni kuuntelen, kun\nne visertelevät puissa, ja koska useimmat ovat keväällä tulleet niin\npitkän matkan päästä rikkaammista maista, niin emmehän saata heiltä\nkadehtia heidän pientä pesäänsä. Minulla on tapana joskus ripustaa\npuihin pönttöjä, joissa on pyöreä reikä ja istumaorsi keskellä. Hyvin\nhauskaa on nähdä lintujen tekevän pönttöihin pesiään.\"\n\n-- \"Mitä joutavia!\" nauroi Söderholm. \"Mitähän hyvää siitäkin on?\"\n\n-- \"Kyllä se vaivan maksaa\", vastasi Toivonen. \"Etkö ole havainnut,\nkuinka pienet linnut ja muurahaiset ovat alinomaa kärpästen ja\nmatojen pyynnissä? Milloin ne sieppaavat niitä ilmasta, milloin\netsivät niitä maasta tai puiden kuorista ja kasvien lehdiltä. Olen\nkuullut sanottavan, että pääskynen, varpunen tai peippo näin syö\ntuhannen kärpästä ja matoa päivässä. Tiedämme kärpäsen tai jonkin\nmuun hyönteisen munivan monta sataa munaa. Jokaisesta munasta ryömii\nahnas toukka eli hyönteismato, joka etsii ruokansa kasvikunnasta.\nJos madot esteettömästi saisivat lisääntyä, söisivät niiden toukat\nkaikki, mitä maassa kasvaa. Siksi Jumala on luonut muurahaiset ja\nmuut eläimet, mutta varsinkin pienet linnut, jotka syövät toukkia\nja estävät hyönteisten kohtuutonta lisääntymistä. Muurahaiset ja\nlinnut täyttävät siis tehtävänsä Jumalan taloudessa ja ovat maamiehen\nystäviä, yhtä varmaan kuin madot ovat hänen vihollisiaan. Mitä on\nse vähäinen häiriö, jonka edelliset saavat aikaan, sen sanomattoman\nsuuren avun rinnalla, jota ne joka päivä meille tuottavat! Hävitä ja\nhätyytä vain pieniä lintuja, niin näet pian toukkia joka lehdellä\nvilisevän! Suojele niitä, niin näet, miten kasvit menestyvät!\"\n\nAntti Söderholmin mielestä tämä oli sangen yksinkertaista puhetta.\nKotiin tultuaan hän lähetti kaikki palkollisensa matoja hävittämään,\nmutta se ei ottanut oikein luonnistuakseen. Eivät he voineet tonkia\nmaata, lentää ilmaan, kaivautua puunkuorien sisään tai urkkia joka\nlehteä ja kortta. Kaikki tämä on lintujen tai muurahaisten tehtävää;\nmutta näitä ei Antti Söderholm voinut kärsiä. Hän nurisi yhä Jumalaa\nvastaan, ikäänkuin Jumala olisi syypää ihmisten tyhmyyteen.\n\n\n\n\n54. Suomalainen hevonen.\n\n\nEläimet saavat usein joitakin ominaisuuksia siitä maasta ja niistä\noloista, joissa elävät. Suomen hevonen on jo niin kauan ollut\nmaansa ja kansansa lempilapsena, että nämä ovat siihen jättäneet\nvarsin tuntuvia jälkiä. Muodoltaan se on tanakka, lyhytkaulainen,\nlyhytselkäinen, jalat vankat ja keskikorkuiset. Koko sen ulkomuoto\nosoittaa vakavuutta ja kärsivällisyyttä; sen kulku on varma ja\nluotettava, niinkuin pitääkin olla korkeamäkisessä kalliomaassa,\nja jos se talvi-iljanteella on hyvässä kengässä, niin siihen voi\nluottaa. Ylämäkeä ponnistellessaan se kulkee vinoon toiselta puolen\ntoiselle. Alamäessä se pitää niin itsepintaisesti vastaan, että\nsitä usein täytyy kehoittaa vähempään varovaisuuteen. Ainoastaan\nPohjanmaan hevonen, joka on kasvanut tasankomaalla, osoittaa vähemmän\nmalttia ylä- ja alamäkeä kulkiessaan.\n\nKrinomaisen kestävyytensä vuoksi suomalainen hevonen ei ole\nainoastaan oivallinen vetäjä, joka enemmän kuin mikään jaksaa\nraskaita kuormia kiskoa pitkät matkat, vaan myös erinomainen\nsotahevonen. Lyhyissä ja pikaisissa hyökkäyksissä on moni hevonen\nollut etevämpi, mutta kauemmin kestävissä taisteluissa sa on\nmonesti auttanut saavuttamaan loistavan voiton siten, että se aina\non pysynyt yhtä ripeänä ja väsymätönnä, kun vihollisten hevoset jo\novat väsymyksestä jalkojaan perässään laahanneet. Kilpa-ajoissa,\njoissa matkat ovat lyhyet, se ei saata vetää vertoja esim. uljaille\narapialaisille, englantilaisille tahi venäläisille hevosille; mutta\npitemmillä matkoilla sen ei ole tarvis pelätä kilpailijoita. Sillä\nkun se vain on hyvin hoidettu ja opetettu, osoittautuu se usein\nerinomaiseksi juoksijaksi, ja mitä se toisten kiivaan alkuvauhdin\nrinnalla kadottaa, sen se ajan pitkään voittaa takaisin kestävällä\njuoksullaan.\n\nTätä ystäväämme ei ole hellitelty yltäkylläisillä herkkuruoilla.\nSe on kaikista veljistään tyytyväisin; se pureksii kärsivällisesti\nheiniään ja silppuaan joko paljaaltaan tai jauhoilla ja kauroilla\nsekoitettuna ja tyytyy laihaan laitumeensa. Se kyllä laihtuu kuten\nmuutkin nälästä; sen voimat kyllä usein lannistuvat keväällä, kun\nse kauan huonolla ruoalla on talvikuormia vetänyt. Mutta kukaan ei\nsaata olla ystävällisestä hoidosta kiitollisempi kuin se, ja jokainen\nymmärtävä isäntä huomaa aina, että tämän hyödyllisen palvelijan\nhyvästä hoitamisesta on etua. Valitettavasti eivät kaikki ymmärrä\npalkita sen uskollista palvelusta. Monissa osissa maatamme hoidetaan\nhevosta huolimattomasti ja rääkätään usein mitä raa'immalla tavalla,\nkiusataan kohtuuttoman raskaiden kuormain vetämisellä ja piestään\narmottomasti ruoskalla. Muutamat matkustajat pitävät kunnianaan\nalinomaan ruoskia heikkoa ja väsynyttä kyytihevosta.\n\nTähän asti on Savossa ja Karjalassa tavattu parhaat ja kalleimmat\nhevoset, mutta nykyisin alkaa niitä olla jo muuallakin. Sillä\nkilpa-ajoilla ja palkinnoilla on koetettu saada aikaan parempaa\nhevoshoitoa. Eipä ole nykyisin enää harvinaista, että Suomen\njuoksijoita myydään kalliista hinnasta ulkomaille.\n\nKestävyyden ohessa on suomalaisen hevosen, kuten kansankin,\nominaisuutena huomattava itsepäisyys. Jos se on tottunut poikkeamaan\nsyrjätielle, niin täytyy ajomiehen pitää hyvin varansa, ja jos se\non saanut tavakseen seisahtua mäissä, niin ei ole helppoa saada\nsitä muuttamaan mieltään. Se tottelee tottunutta ajomiestä, mutta\ntottumattoman kanssa se menettelee väliin miten tahtoo. Vikureja ja\nlaiskoja hevosia ei ole täällä enemmän eikä vähemmän harvassa kuin\nmuuallakaan; mutta sellaiset viat johtuvat enimmäkseen siitä, että\nnäitä eläimiä on nuorina pidelty väärin. Hyvin opetettuna ja hyvin\nhoidettuna on suomalainen hevonen, vaikka se näyttää vähäpätöiseltä,\nkuitenkin verrattoman kallis liittolainen ihmisille näillä\npohjoisilla mailla ja hyvinkin sen arvoinen, ettei sitä kohdella\norjana, vaan hyvänä, uskollisena ja luotettavana palvelijana.\n\n\n\n\n55. Karja.\n\n\nMatti Aho meni karjaansa katsomaan. Oli maaliskuun aika\nkevättalvella, ja aurinko paistoi sulavaan lumeen, mutta karja\noli pimeässä navetassa, sillä pienet ikkuna-aukot olivat lämpimän\nsäilyttämiseksi heinillä tukitut, ja valoa pääsi sisään ainoastaan\novesta. Eikä siellä juuri puhdastakaan ollut; lehmät makasivat kurjan\nnäköisinä pahnoillaan ja olivat nähneet nälkää niin kauan, etteivät\njalat niitä enää hevin kannattaneet.\n\n-- \"Huonolla kannalla on karja, lehmät eivät enää lainkaan lypsä\",\nsanoi Matti Aho. \"Se on tuon rappeutuneen navetan syy; täytyy ruveta\nrakentamaan uutta.\"\n\nMatti Aho rakensi uuden navetan, yhtä pimeän ja ikävän kuin\nentinenkin. Hän piti lehmät nälkäisinä, kuten ennenkin, eikä\nymmärtänyt minkätähden ne eivät lypsäneet.\n\n\"Voista maksetaan nykyään hyvä hinta\", arveli Ahon vaimo, \"meidän\ntäytyy antaa lehmille parempaa ruokaa ja enemmän juomaa\".\n\nMatti Aho mietti asiaa ja päätti seurata vaimonsa neuvoa. Lehmät\nalkoivat lypsää paremmin, mutta Anttilan talon lehmät lypsivät\nkuitenkin pari litraa enemmän päivässä. Tätä ei Ahon ukko taas\nymmärtänyt, ja hän meni Anttilan emännältä kysymään, mikä siihen\nlienee syynä. \"Minun lehmäni saavat yhtä hyvää ruokaa kuin teidän\",\nsanoi hän, \"niiden on lämmin ja hyvä olla; miksi eivät lypsä yhtä\npaljon kuin teidän lehmät?\"\n\n-- \"Siksi, että ne ovat pimeässä ja siivottomuudessa\", vastasi\nAnttilan emäntä, joka on ymmärtäväinen eukko. \"Meidän lehmämme\nasuvat kuin rouvat: niillä on siistiä ja puhdasta, ne saavat valoa\noikeista ikkunoista, niin että voivat nähdä toinen toisensa, ja\nlehmät rakastavat seuraa. Eihän polttiainenkaan maassa kasva ilman\nauringonvaloa, mitenkä sitten eläimet viihtyisivät pimeässä! Ja\nkun ne syksyllä viedään viheriäisestä metsästä sellaiseen pimeään\nvankeuteen ja epäraittiiseen ilmaan, kuinka luulette niiden siellä\nmenestyvän koko pitkän talven! Minä hoidan eläimiä hyvin niiden\nitsensä vuoksi ja siksi, että ne ovat Jumalan luomia, joita emme saa\npahoin pidellä. Mutta teen sen myöskin saadakseni niistä hyötyä. Hyvä\nhoito tuottaa aina hintansa.\"\n\n-- \"Niinpä niin\", arveli Matti Aho, \"voi on tätä nykyä hyvässä\nhinnassa; minäpä seuraan neuvoanne\".\n\n\n\n\n56. Suomalaisia paimenlauluja.\n\n\n    a) Mipä meidän paimenien,\n       kupa karjan kaitsijoiden?\n       Ei ole paha paimenien,\n       pah' ei karjan kaitsijoiden;\n       kiikumme joka kivellä,\n       laulamme joka mäellä,\n       joka suolla soittelemme,\n       lyömme leikkiä aholla,\n       syömme maalta mansikoita\n       ja juomme joesta vettä.\n       Marjat kasvon kaunistavi,\n       puolukat punertelevi,\n       vesi ei voimoa vähennä,\n       jokivesi ei varsinkana.\n\n           (Kanteletar 1: 171.)\n\n\n    b) Jo tulenki, jo tulenki,\n       jo tulenki kotihini!\n       Joko on kylpy joutununna,\n       joko saatu saunavettä,\n       sekä vastat valmihina?\n       Onko huttu keitettynä,\n       puohtimella peitettynä,\n       voita päälle heitettynä;\n       onko lusikat ääressä?\n       maitokupit vieressä?\n       Ptru _Kirjo, ptru Karjo_,\n       ptruko haikea _Haluna!_\n       Jo on Kirjo kiinni pantu,\n       Karjo kaarehen rakettu,\n       Haluna hakahan saatu;\n       jo nyt joudunkin tupahan,\n       jo tulenki, jo tulenki,\n       jo tulenki, jo, jo!\n\n           (Kanteletar 1: 182.)\n\n\n\n\n\n\nTOINEN LUKU.\n\nKansa.\n\n\n\n\n57. Matias Aleksanteri Castrén.\n\n\nKaukana pohjolassa, Kemijoen varrella olevassa Tervolan kappelissa,\noli köyhä papinpoika nimeltä _Matias Aleksanteri Castrén_. Hänen\nsukulaisensa auttoivat häntä, hän teki paljon työtä, kieltäytyi\npaljosta ja oli tahdoltaan luja. Hän kävi koulua, tuli ylioppilaaksi\nja viimein viisaustieteen tohtoriksi. Hän osasi silloin monia\nkieliä, mutta tahtoi tutkia varsinkin sellaisia, jotka olivat sukua\nsuomenkielelle. Senvuoksi hän lähti pitkille matkoille, ensin\nLappiin, sitten Venäjälle. Hän matkusteli monet vuodet noilla\navaroilla, autioilla ja harvaan asutuilla mailla, jotka ovat\netäällä Jäämeren rannikoilla, ja sieltä hän matkusti eteläänpäin,\nKeski-Venäjän ja Siperian erämaiden halki kaukaiseen itään, Kiinan\nrajoille asti. Näillä matkoilla hän sai kärsiä paljon; usein hänen\ntäytyi jalkaisin kulkea lumikinosten ja erämaiden halki, maata\ntaivasalla tai viheliäisissä majoissa, tyytyä mitä huonoimpaan\nruokaan ja elää metsäläisten parissa, joilla ei ollut mitään\nkäsitystä ihmistavoista. Hän oli usein hengenvaarassa, usein sairaana\nja heitettynä oman onnensa nojaan näissä tuntemattomissa maailman\nsopissa. Hänen täytyi voittaa lukemattomia esteitä ja keksiä\nkeinoja monissa vastuksissa, joita vähemmän uskalias mies jo aikoja\nsitten olisi säikähtänyt. Mutta Castrénia ei mikään voinut pelottaa\npyrkimästä sitä päämäärää kohti, jonka hän oli itselleen asettanut.\n\nJa tämä tarkoitusperä ei ollutkaan vähäpätöinen; sillä Castrén tahtoi\noppia tuntemaan kaikki ne monet, melkein unhotetut ja sukupuuttoon\nhäviävät kansat, jotka kerran olivat kuuluneet suureen suomalaiseen\nkansanheimoon ja nyt olivat kurjuudessa ja hajallaan pitkin maailmaa.\nHänen sydämestään uhkui rakkautta ja harrastusta ihmiskunnan\nunhotettuja kohtaan. Hän otti täyttääksensä kansamme velvollisuuden\netsiä köyhiä sukulaisiaan. Hän sääli noita halveksittuja heimolaisia;\nhän tahtoi tehdä heidät maailmalle tunnetuiksi ja täten valmistaa\nheille parempaa kohtaloa, samalla kuin hän hyödytti tiedettä ja\ntoivoi levittävänsä valoa Suomen kansan hämärään muinaisuuteen. Sen\nvuoksi hän etsi heidät heidän tiettömistä erämaistaan, oppi heidän\nkieltänsä, asui heidän majoissaan, seurasi heitä heidän kalastus- ja\nmetsästysretkillään, saavutti heidän luottamuksensa ja kirjoitti\nmuistiin heidän kertomuksensa. Palattuaan kotimaahan ja omistaen\nenemmän tietoja tuntemattomista kansoista kuin kukaan muu Suomen\nmies ennen häntä hän alkoi koota ja järjestellä havaintojansa. Hänen\nnimensä oli jo silloin laajalti kuuluisa; hän oli saanut matka-apua\nsekä Suomesta että Venäjältä. Lopuksi tuli hänestä ensimmäinen\nsuomenkielen professori Suomen yliopistoon. Mutta hän ei ennättänyt\nsaada valmiiksi suuria Suomen heimoa ja sen eri kieliä koskevia\nteoksiaan. Pitkältä ja vaivalloiselta vaellukseltaan hän oli palannut\nterveydeltään murtuneena: hän kuoli pian sen jälkeen, vuonna 1852,\nainoastaan 38 vuoden ikäisenä.\n\nVain vähäisen osan tutkimuksistaan Castrén oli ennättänyt valmistaa\npainokuntoiseksi. Hänen kuolemansa jälkeen julkaistiin hänen kootut\nkirjeensä ja muistiinpanonsa. Paljon oli niissä keskeneräistä, sillä\nCastrén kaatui keskellä elämäntyötään, juuri silloin, kun nuo suuret\ntutkimukset alkoivat hänelle itselleen selvitä. Mutta hän ei ollut\ntehnyt työtä turhaan: hän oli jo saavuttanut osan tarkoitusperästään\nja raivannut tien muille. Unhotetut kansat kaukaisessa idässä ja\npohjan perillä astuivat nyt maailman näkyviin, heidän kielensä\nsaatiin selville, heidän muinaismuistonsa joutuivat talteen ja\nloivat valoa Suomensuvun kansoihin. Castrénin tekemä on ensimmäinen\ntieteellinen esitys suomalaisten pakanallisesta jumalaisopista. Muut\novat sitten hänen esimerkkinsä elähyttäminä jatkaneet hänen työtään,\nja nyt rohkenemme luoda silmämme vuosituhansia taapäin tuntemattomaan\nmuinaisuuteen. Senvuoksi ei unhotakaan kukaan Suomen mies eikä\nnainen tätä uskollista, pelkäämätöntä, kansansa ja ihmiskunnan\nhyväksi kaikkensa uhrannutta työmiestä. Sellaiset miehet kuin Castrén\nkohottavat kansain tajuntaa, laajentavat niiden näköpiiriä ja\nhankkivat niille kunniakkaan sijan ihmiskunnan historiassa.\n\n\n\n\n58.\n\nSuomen kansanheimo.\n\n\nItä-Euroopan suurilla tasangoilla asui muinoin laajalla alalla\nkansa, jota venäläiset nimittivät _tshuudeiksi_. Tällä nimellä on\ntarkoitettu etupäässä sikäläisiä suomensukuisia heimoja.\n\nVenäläiset tarut kuvaavat tshuudeja kookkaaksi ja väkeväksi, mutta\nrauhalliseksi ja sävyisäksi kansaksi. Tshuudit rakensivat asuntonsa\nyksinäisille kunnaille, pitivät karjaa ja viljelivät maata sekä\nolivat taitavia seppiä. He tunsivat monta taikakeinoa ja olivat\nmahdottoman rikkaita, mutta rikkautensa he kaivoivat maahan.\nVenäläiset alkoivat ahnehtia tshuudien aarteita, hyökkäsivät heidän\nkimppuunsa ja ajoivat heidät kauemmas pohjoiseen. Tästä syntyi\npitkällisiä sotia. Silloin ehdotti kerran venäläinen ruhtinas, että\nriita ratkaistaisiin vedolla. Tshuudilaisen ja venäläisen piti\nkummankin kaataa puu, ja se, joka ensiksi sai työnsä tehdyksi,\noli tuleva maan valtiaaksi. Vedosta sovittiin, puut valittiin.\nTshuudilainen, joka oli luonteeltaan perinpohjainen, alkoi hakata\npuutaan juuresta, mutta venäläinen oli viekkaampi ja alkoi hakata\npuutaan latvasta. Silloin kävi niin, että venäläinen sai ensin työnsä\nvalmiiksi, ja siitä päivin hän on ollut sen maan valtias.\n\nMutta tshuudit rakastivat vapauttaan eivätkä saattaneet taipua\nelämään vieraan vallan alaisina. Heistä tuntui paremmalta hautautua\nvapaina maan alle kuin elää maan päällä orjina. Silloin, niin taru\nkertoo, he ottivat tavaransa ja menivät vuortenalaisiin onkaloihin,\nja vuoret kaatuivat heidän ja kaiken heidän väkensä päälle. Siellä\nmaan alla tshuudit asuvat vielä tänäkin päivänä rikkauksineen:\nkultineen, hopeineen, karjoineen, majavan- ja ketunnahkoineen ja\nkalliine turkiksineen.\n\nYhteisestä kodista Itä-Venäjältä lähteneet suomensukuiset kansat\nasuvat nyt hajallaan laajalla alueella. Yhteinen kieli on myös\nkullakin heimolla kehittynyt yhä enemmän omaan suuntaansa, joten\nnämä kansat eivät enää ymmärrä toistensa puhetta. Kauimpana\nkoillisessa kuljeksivat _ostjakit ja vogulit_. Lännempänä asuvat\n_syrjäänit ja votjakit_. Näiden eteläpuolella asuvat _tsheremissit ja\nmordvalaiset_. Toiset näistä ovat köyhiä, puolivillejä kansoja, jotka\npystyttävät telttansa tai mökkinsä isojen jokien rannoille, elävät\nkalustuksen ja metsästyksen varassa tai kuljeksivat porokarjoineen\nautioita aromaita pitkin. Toiset sitävastoin ovat uutteria\nmaanviljelijöitä. Useimmat tunnustavat ainakin nimeksi kristinuskoa.\nToiset ovat vielä pakanoita ja palvelevat taivaan jumalaa. He ovat\nhyväntahtoisia ihmisiä, jotka mielellään jakelevat vieraalle vähiä\nvarojaan ja suojelevat häntä mökeissään rajuilmoilta.\n\nSuomensukuista kansanheimoa on sekin kansa, jota muut nimittävät\n_unkarilaisiksi_, mutta joka itse nimittää itseänsä _magyareiksi_.\nHe asuivat muinoin Mustanmeren rantamailla, mutta muuttivat vähän\ntoista tuhatta vuotta takaperin nykyiseen _Unkariin_. Sinne he ovat\nperustaneet valtakunnan, jolla on ollut omat kuninkaansa. Magyarit\novat kaunista, uljasta ja urhoollista kansaa, jonka kielessä\nsuomalainen heimolaisuus vielä selvästi tulee näkyviin. Jos häpeämme\nVenäjällä asuvia köyhiä sukulaisiamme, niin saattaisivathan rikkaat\nmagyarit hävetä köyhiä suomalaisia sukulaisiaan. Älköön siis kukaan\nylvästelkö halvan sukulaisensa rinnalla, vaan tehköön mitä voi\nvalistaakseen ja auttaakseen häntä.\n\nMagyareja lukuunottamatta ovat nykyään kaikki suomensukuiset\nkansat pohjoismaalaisia. Kauimpana lännessä asuvat _vatjalaiset ja\nvepsäläiset_ (joita on nimitetty myöskin _tshuudeiksi_) Inkerinmaalla\nja Aunuksessa, _liiviläiset_ enää vain Kuurinmaan luoteisrannikolla,\n_virolaiset_ Virossa ja Liivinmaalla, Venäjän _karjalaiset_ Vienan\nKarjalassa ja Aunuksessa ja _suomalaiset (karjalaiset ja hämäläiset)_\nSuomessa. Pohjan perillä asuvat _lappalaiset_ Venäjän, Suomen,\nRuotsin ja Norjan Lapissa. Muutamissa paikoin Pohjois-Ruotsissa ja\nNorjassa asuu niinikään suomalaisia.\n\n\n\n\n59. Permalaiset.\n\n\nMahtavin kansa vanhojen tshuudien joukossa olivat bjarmit eli\n_permalaiset_, jotka asuivat Vienajoen varrella Pohjois-Venäjällä.\nNäistä kerrotaan paljon vanhoissa norjalaisissa saduissa.\nPermalaisilla oli kaupunkeja ja kuninkaita, he hallitsivat\nmonia kansoja ja olivat yhtä urhoollisia sodassa kuin uutteria\nrauhantoimissa. Koska he kävivät laajaa kauppaa Intiasta asti\ntuoduilla tavaroilla, tulivat he hyvin rikkaiksi. Mutta heillä oli\ntapana, että rikkaan miehen kuoltua hänen omaisuutensa oli jaettava\nperillisten ja vainajan lesken kesken, ja jälkimmäisen osa kaivettiin\nmaahan Vienajoen rantaan. Tätä paikkaa ympäröi korkea pystyaita,\njonka portti oli lukossa ja jota kuusi miestä öisin vartioi.\nPystyaidan puolella kiilsi maa kullalta ja kalliilta kiviltä, ja\nsiellä pystytettynä \"jumalan\" kuva, jonka kaulassa oli raskaat\nkultavitjat ja polvilla suuri hopeainen malja, reunoja myöten täynnä\nkultarahoja.\n\nMonta urhoa retkeili Norjasta Permaan saavuttaakseen siellä kunniaa\nja rikkautta. Väliin käytiin rauhallista vaihtokauppaa, mutta usein\nnorjalaiset nousivat laivoistaan maihin ryöstämään sen ajan julman\ntavan mukaan.\n\nKerran Norjan kuningas lähetti Karli-nimisen miehen tekemään kauppaa\npermalaisten kanssa. Karlilla oli laivassaan 25 miestä, ja hän otti\nmukaansa toisen norja- laisen, Torer Hundin, jolla oli aluksessaan\n80 hyvin asestettua miestä. Tultuaan Permaan he ensin tekivät\nasukasten kanssa kauppaa, mutta markkina-ajan loputtua norjalaiset\npurkivat rauhan ja purjehtivat pois Vienajoen suusta. Sitten he\nneuvottelivat keskenään ja päättivät yöllä ryöstää \"jumalan kartanon\"\naarteet.\n\nNorjalaiset nousivat maihin jätettyään muutamia miehiä vartioimaan\naluksia. Permalaisten ensimmäiset yövartijat olivat äskettäin menneet\nkotiinsa, ja toiset yövartijat eivät olleet vielä tulleet. Torer ja\nKarli löivät kirveensä pystyaitaan ja vetivät itsensä käsivoimin\naidan ylitse. Portti avattiin, kaikki norjalaiset tunkeutuivat\nsisään ja alkoivat kaivaa multakasoihin kätkettyä aarteita. Torer\notti hopeamaljan \"jumalan\" polvilta. Karli aikoi anastaa epäjumalan\nkaulavitjat ja löi ne kirveellään poikki, mutta lyönti tuli kiireessä\nliian kova ja sattui jumalankuvan päähän, joka putosi hirmuisesti\nrysähtäen maahan. Tämän kuulivat uudet yövartijat, jotka samassa\ntulivat paikalle, ja alkoivat torviaan toitotella. Huutaen ja kiljuen\nriensivät paikalle permalaiset, joka suunnalta soivat torvet, ja\nnorjalaiset juoksivat, minkä jaksoivat, ehtiäkseen laivoilleen. Pian\nhe joutuivat saarrokseen ja olisivat saaneet surmansa, ellei Torer\nHund olisi Ruijassa oppinut noitatemppuja ja niillä -- niin kertoo\nsatu -- kääntänyt permalaisten silmiä, niin etteivät he voineet nähdä\nvihollisiaan. Täten norjalaiset pääsivät onnellisesti vaarasta ja\npalasivat jälleen omaan maahansa.\n\nUseita satoja vuosia jälkeenpäin joutuivat permalaiset urhoollista\nvastarintaa tehtyään venäläisten vallan alaisiksi. Toiset saivat\nsurmansa sodissa, toiset siirtyivät Suomeen tai Norjaan, ja osa\njäi Venäjän vallan alle. Castrén sanoo näiden permalaisten olleen\nkarjalaisten esi-isiä. Vielä tänäkin päivänä Venäjän karjalaiset\novat kuuluisia yritteliäisyydestään kauppatoimissa. Monta heistä\nvaeltaa Suomessa talosta taloon laukku selässä kaupitellen neuloja\nja huiveja. Nämä \"laukkuryssät\" ovat noiden muinoin niin rikasten ja\nmahtavien permalaisten jälkeläisiä.\n\n\n\n\n60. Vatjalaisia kansanlauluja.\n\n\n    a) Äidin hoito.\n\n    Miksi nauran, neito nuori?\n    Miks' iloilen, lysti impi?\n    Siks' iloilen, neito nuori,\n    ett' on eloni suloista.\n    Äidin ko'issa kasvaessa\n    lauloi armas äiti mulle,\n    kaunolauluja lateli,\n    sulona sanansa soivat,\n    kaunihina kuullakseni.\n    Sua, armas äiti, kiitän,\n    sua kiitän ja ylistän\n    hellimmästä huolestasi,\n    äidin lemmen lämpimästä.\n    Kesän kaunoisen ajalla\n    ja eloa korjatessa\n    muut menivät einehelle,\n    toiset puolipäiväselle,\n    nadot saivat nukkumahan,\n    veikon lapsoset levolle.\n    Mut ei armas äitiseni\n    nukkumaan nujertununna,\n    katsoi aina armastansa,\n    keikutteli kehtoani,\n    hyväeli hempuansa.\n    Muill' oli aikoa lepohon,\n    vaan ei ollut äidilläni,\n    ei hän uupunut unehen:\n    piti pestä käärehiä,\n    minut peittää pehmeähän.\n\n\n    b) Neidot kiikussa.\n\n    Annas nähdä kiikkuani!\n    Mistä puist' on kiikku koottu?\n    Ei lepästä kiikku koottu,\n    halavasta ei hakattu:\n    hajoomaan on leppä hauras,\n    norja notkumaan halava.\n    Jalavast' on kiikku koottu,\n    sivutangot vahterista,\n    istuin pantuna pajusta.\n\n    Naapurin nopeat pojat,\n    veljet varmat, voivat kyllä\n    kiikuttaa hyvästi kahta\n    kesäsirkkua kevyttä,\n    kahta kevythöyhenistä\n    neittä kullan kalkkareissa.\n\n    Naapurin nopeat pojat,\n    elkää kovin kiikutelko,\n    huikeasti huiskutelko,\n    ettemme maahan mätkähtäisi,\n    kirpoaisi kiikustamme!\n    Ent' ei olis auttajata,\n    maasta ylös nostajata?\n\n\n\n\n61. Lappalaiset.\n\n\nCastrén kertoo Lapin-matkastaan seuraavaa:\n\nLappalaiskylä ei ole kesällä mikään miellyttävä nähtävä. Joka taholla\nnäkee maassa kalansuolia, kalansuomuja, mädäntyneitä kaloja ja\nmuuta törkyä, joka myrkyttää ilman. Telttain mataloista oviaukoista\nryömii esiin joukko lian peittämiä ihmisiä. Itse he eivät siitä\nole millänsäkään. Kohteliaisuus vaatii, että kaikki, yksin pienet\nlapsetkin, tervehtivät matkustajaa kättä lyöden. Kun tämä kaikessa\nhiljaisuudessa on tapahtunut, saa olla valmiina vastaamaan seuraaviin\nkysymyksiin: \"Onko maassa rauha? Kuinka voi keisari, piispa ja\nmaaherra?\" -- Väliin tiedusteltiin kotipaikkaani, ja kun sanoin sen\nolevan kaukana tunturien takana, kysyi minulta eräs lappalainen,\nolinko kotoisin siitä maasta, missä tupakka kasvaa.\n\nIhmeellistä oli nähdä, kuinka sukkelasti nuo lyhyet ja kömpelöt\nlappalaisnaiset juoksivat teltalta teltalle. Kohta kutsuttiin meidät\npieneen pimeään hökkeliin, joka oli olevinaan tupa. Kuitenkin nukuin\nsiinä varsin hyvin ja tunsin sen jälkeen itseni niin virkistyneeksi,\nettä uskalsin astua erääseen lappalaiskotaan. Sen neliskulmainen\nperustus oli tehty kolmesta päällekkäin asetetusta hirrestä, ja\nsen yläpuoli oli keontapainen ja laudoista kokoonkyhätty. Tavataan\npyöreitäkin, kivilattiaisia kotia, jotka lämpimän säilyttämiseksi\npäällystetään turpeilla. Sisäpuolelta asunto on hirsillä jaettu\nyhdeksään osaan. Kuusi niistä on säilytyspaikkoja, kahdessa asuvat\nihmiset, ja keskimmäinen osa on tulisijana. Tulisijan oikealla\npuolella asuvat isäntä ja emäntä, vasemmalla muu talonväki.\nLappalaisella on kala-aittojakin, jotka on rakennettu korkeiden\npylvästen varaan, jotteivät peto-eläimet niihin pääsisi.\n\nPaikalle saapuessamme tapasimme lappalaiset yksinkertaisessa\narkipuvussaan, joka on parkituista poronnahoista tehty\npaidantapainen. Meidän nukkuessaan he pukeutuivat jonkinlaiseen\nverkapaitaan, joka on heidän juhlapukunansa. Sen päällä on naisilla\nliivit, kaulassa liinainen kaulus ja päässä hevosenkengän muotoinen\nkoristua. Miehillä ja naisilla on vyötäisillä vyö, joka oli runsaasti\nkoristeltu hopea- tai messinkisoljilla. Kengät ja housut olivat\npehmeästä poronnahasta.\n\nLappalaisen vartalo on lyhyt, otsa matala, silmät pienet ja poskipäät\nulkonevat. Luonteeltaan hän on hidas, raskasmielinen ja juro. Häntä\nsyytetään kateelliseksi, leppymättömäksi ja viekkaaksi, mutta\ntoiset kiittävät hänen hyvää sydäntään, hänen vieraanvaraisuuttaan,\njumalanpelkoaan ja siveätä käytöstään, milloin hän ei joudu\nviinan kiusaukseen. Joka päivä hän lukee ruokalukunsa, aamu- ja\niltarukouksensa; hän opettaa myöskin huolellisesti lapsilleen sen\nvähän, minkä itse tietää. Vaimoaan ja lapsiaan hän rakastaa hellästi.\nEräs lappalaisukko kertoi minulle, ettei hän kolmeenkymmeneen vuoteen\nollut vaihtanut torasanaa vaimonsa kanssa eikä koskaan puhutellut\nhäntä muuten kuin lempisanalla _loddadsham_, s.o. lintuseni. Kun\neräs lappalaisperhe antoi yhden pojistaan palvelukseen muutamalle\nvieraalle matkustajalle ja poika sitten kuoli, pidettiin tätä Jumalan\nrangaistuksena vanhemmille siitä, että olivat saattaneet lapsestaan\nluopua.\n\nMaaliskuun lopulla monet lappalaiset muuttavat Jäämeren rannikoille\nnorjalaisten kanssa kalastamaan. Heinä- ja elokuulla he kalastavat\nomissa järvissään. Silloin on lappalaisen kultainen aika, kun hän\nsaa kylläisenä nukkua teltassaan, rauhassa sääskiltä ja huoletonna.\nNämä kalastajalappalaiset pienine porokarjoineen asuvat kuitenkin\ntalvella huoneissa, ja heitä pidetään sivistyneempinä kuin\nvarsinaisia salomaan lapsia, tunturilappalaisia, joilla ei ole muita\nasuinhuoneita kuin muutettavat telttansa, joissa on neljä kaarevaa,\nmaahan kiinnitettyä salkoa ja niiden päällä sarkapeite. Huipussa on\nsavureikä, keskellä harmaista kivistä ladottu tulisija; paljaalle\nmaalle on levitettynä koivunvarpuja ja niiden päälle porontaljoja.\nNiin asuskelee tunturilappalainen kesät, talvet. Kun vain porot\npysyvät koolla ja säilyvät susilta, ei hän mitään parempaa toivo.\nHän pitää itseänsä onnellisena ja rikkaana; hän ei vaihtaisi\ntuntureitansa mihinkään maalliseen onnelaan.\n\n\n\n\n62. Lappalaisen poro.\n\n\nLappalainen ja hänen poronsa ovat kaksi kumppania, jotka eivät\nkoskaan erkane toisistaan. Kun porovasikka on nuori, leikittelee se\nlappalaisten lasten kanssa, ja nämä oppivat jo varhain kesyttämään\nsen vilkasta, vallatonta luontoa. Poro syö ruohoa, lehtiä,\npuolanvarsia ja muuraimia, mutta varsinkin se etsii tarkalla\nvainullaan lumen alta peuran jäkäliä. Kun jäkälä yhdestä paikasta\nloppuu, on lappalaisen pakko muuttaa karjoineen, ja senvuoksi hän\nmuuttelee alinomaa.\n\nKesällä lappalaisen porot käyvät laitumella öisin, jolloin helle\nja sääsket niitä vähemmän vaivaavat. Aamuisin koirat ajavat porot\nvarvuista tehtyyn aitaukseen.\n\nJa siinä lypsetään naarasporot eli vaatimet. Mutta tämä ei käy\nhyvällä päinsä; ne on otettava kiinni suopungilla (heittopaulalla),\njoka nakataan niiden sarviin, ja sidottava puihin. Illalla ne taas\najetaan yöksi laitumelle. Silloin pitää koirien ja paimenten olla\nniitä vartioimassa, sillä susi seuraa porolaumojen jälkiä ja väijyy\npensastossa.\n\nJos lappalaisella ei olisi poroa, ei hän voisi erämaassaan elää.\nPoronnahasta hän tekee melkein kaikki vaatteensa. Poronmaito,\nporonjuusto ja poronliha ovat hänen ruokansa. Tahtoessaan ostaa\njauhoja hän myy porojansa Norjaan tai ajaa niitä Ouluun. Siellä\nseisoo sadoittain noita kauniita eläimiä salvattuina pihatarhaan ja\nvuodattaen kyyneleitä nähdessään kumppaniensa kuolevan.\n\nPoro on lappalaisen hevonen, ja se valjastetaan pienen reen eteen,\njota sanotaan pulkaksi eli ahkioksi ja joka on keskeltä poikkisahatun\nja selkänojalla varustetun veneen näköinen. Vetohihna menee pulkan\nsuiposta keulasta poron vatsan alitse nahkaiseen vyöhön, joka on\nvaljastettu poron rintapäille. Pulkan perässä istuu lappalainen,\nkaulaa myöten kääriytyneenä sarkaiseen tai hylkeennahkaiseen\npeittoon, ja ohjaa poroaan ajohihnalla, joka on kiinnitetty päitsien\nvasemmalle puolelle ja viskataan selän päällitse oikealle. Ajohihnan\npäähän on solmittu pieni kalikka, jota lappalainen pitää kädessään,\njossa kalisee irtonaisia rautarenkaita. Ajaminen vaatii suurta\ntaitoa; senvuoksi ajetaan usein perätysten pitkässä jonossa, taitavin\netupäässä. Silloin saa pitää hyvin varansa eikä pelätä, kun mennään\ntäyttä vauhtia yli vuorien, mäkien ja kinosten. Tuo juonikas ja virma\neläin, kaulassa kilisevä kello, ei millään pysähdy: milloin pulkka\ntöksähtää lumen alla olevaan kantoon, milloin taas keikahtaa kumoon,\neikä poro siitä huoli vähääkään. Se kiitää vinhaa vauhtia eteenpäin,\nja matkustaja itse katsokoon, kuinka hän siitä jälleen selviää. Mutta\nomituista ja kummaa on, ettei poro mielellään juokse etelään päin;\non ikään kuin sen mieli palaisi maan navalle: se juoksee mieluimmin\npohjoiseen päin.\n\nPoro on hevosen rinnalla heikko eläin. Kolme poroa tarvitaan vetämään\nsitä, minkä yksi hevonen vetää. Pulkassa istuu ainoastaan ajaja,\nja kenties pieni lapsi lisäksi. Yksi matkustaja tarvitsee kolme\nporoa: yhden itseään, toisen kyytimiestään ja kolmannen tavaroitaan\nvarten. Kun lappalaisperhe muuttaa, hiihtää opas edellä taluttaen\nporoa, jolla on kulkuset kaulassa. Sitten seuraavat irtonaiset\nporot, joita koirat ja hiihtomiehet pitävät koolla, ja viimeisinä\ntulevat kuormaporot vetäen telttaa, talouskaluja, lapsia, sairaita ja\nvanhuksia. Silloin on autioilla tuntureilla vilinää: kulkuset soivat,\nkoirat haukkuvat, lappalaiset hoputtavat karjaansa kaikuvin huudoin,\nja porojen sorkat kapsavat valkeassa lumessa.\n\n\n\n\n63. Lappalaisia kansansatuja.\n\n\na) Vedenpaisumus.\n\nLappalaiset ovat muinaisina aikoina poroineen kuljeksineet pitkin\nkoko Suomenmaata sen asujamina, ja siksi on vielä tänä päivänä\nmonella paikalla nimensä heistä. Mutta lappalaiset itse sanovat,\nettä ennen heitä täällä asui vanhempi kansa, ennenkuin Jumala kaatoi\nmaailman kumoon. Tämä tapahtui siten, että Jumala (Jubmel) pyöräytti\nmaan ylösalaisin, niin että vesi järvistä ja joista virtasi maan yli\nja hukutti kaikki ihmiset, paitsi kaksi lasta, pojan ja tytön. Nämä\nJumala otti kainaloonsa ja vei heidät korkealle vuorelle, jonka nimi\noli Passevaare eli pyhä vuori. Kun vaaraa ei enää ollut ja Jumala oli\nlaskenut lapset menemään, erkanivat nämä toisistaan ja menivät eri\nsuunnille katsomaan, olisiko maailmassa muita ihmisiä. Kun olivat\nkulkeneet kolme vuotta, ihmisiä löytämättä, kohtasivat ja tunsivat\nhe taas toisensa, sitten he erkanivat, vaelsivat taas kolme vuotta,\nkohtasivat ja tunsivat toisensa. Mutta vieläkin kolme vuotta samalla\nlailla vaellettuaan he eivät enää toisiansa tunteneet. Heistä tuli\nsilloin mies ja vaimo, ja näistä kaikki nykyään elävät ihmiset\npolveutuvat.\n\n\nb) Jättiläinen ja ihminen.\n\nEnnen vanhaan asui maassa suuri ja julma jättiläinen, jonka nimi oli\nStalo. Hänen vaimonsa nimi oli Rutakis, ja tämä oli ilkeä noita-akka.\nStalo oli ihmissyöjä ja olisi väkevyydellään vienyt kaikista muista\nihmisistä voiton, jollei hän olisi samalla ollut mahdottoman tyhmä.\nTätä käytti hyväkseen eräs viekas ihmislapsi, jonka nimi oli Askovis,\nja petkutti jättiläistä. Kerran Askovis oli joutunut Stalon valtaan\nja ehdotti jättiläiselle, että he koettaisivat voimiaan siten, että\njuoksisivat puuta vastaan ja puskisivat päänsä puun sisään. Stalo oli\nkohta valmis ja juoksi kaikin voimin paksua petäjää vasten, mutta\nei saanut päätänsä siihen pusketuksi. Askovis sanoi säästävänsä\nkokeen huomiseksi; mutta yöllä hän koverteli koloja useihin puihin ja\npeitti kolot kaarnalla. Seuraavana päivänä onnistui hänen kokeensa\nerinomaisen hyvin: hän juoksi puulta puulle ja puski päänsä niihin\nkorvia myöten. Stalo ihmetteli suuresti.\n\nAskovis meni koivun luokse ja alkoi vääntää vitsaksia. -- \"Mitä sinä\nniillä teet?\" kysyi Stalo. -- \"Enpähän mitään erityistä; laittelenhan\nvain vitsoja, joilla kannan pois hopeat aitastasi.\" -- \"Älähän toki,\npoikaseni!\" arveli jättiläinen. \"Pidähän hattuasi tuossa, niin ajan\nsen hopeita täyteen!\" -- Askovis piti hattuaan, mutta oli salaa\nleikannut siitä pois pohjan ja kaivanut kuopan maahan sen kohdalle.\nJättiläinen ajoi ajamistaan, mutta hattu ei milloinkaan näkynyt\ntäyttyvän. -- \"Sepä vasta on syvä hattu\", sanoi jättiläinen. --\n\"Tavallisen syvä\", vastasi Askovis, \"mutta ehkä mieluummin täyttäisit\nlaukkuni?\" -- \"Enkä\", arveli jättiläinen, \"onpa jo hatustakin\nparahiksi urakkaa\".\n\nStalo viritti verkkoja majaville, teki tulen metsään ja laskeutui\nlevolle. Verkkoonsa hän oli sitonut nuoran ja tämän toiseen päähän\nkulkusen, kuullakseen milloin majava meni verkkoon. Jopa soi\nkulkunen, Stalo rientää verkolleen, mutta ei löydä mitään, sillä\nviekas lappalaisukko oli tempaissut nuorasta ja polttanut jättiläisen\nvaatteet hänen poissa ollessaan. Stalo palasi takaisin ja pahoitteli\nvaromattomuuttaan, kun oli pannut vaatteensa niin likelle tulta.\nHetken kuluttua soi taas kulkunen; jättiläinen rientää verkolleen, ei\nlöydä mitään, ja hänen poissa ollessaan on lappalainen sammuttanut\ntulen. Nyt alkaa Staloa surkeasti palella, hän nostaa kätensä kuun\npuoleen, joka nousee taivaalle, ja valittaa sille: \"Katso, isä,\npoikaasi palelee!\" Mutta kuulla on muuta tekemistä: se kokee pitää\npuoliansa noitia vastaan, jotka syövät sen toista kylkeä, eikä kuule\npoikansa rukouksia. Näin paleltui jättiläinen Stalo kuoliaaksi.\n\n\n\n\n64. Päiviön suku.\n\n\nPäldojärv-nimisessä kylässä asui kauan aikaa sitten rikas\nlappalainen, nimeltä Päiviö. Hänellä oli niin monta puroa, että\nhän tarvitsi 30 renkiä ja 30 piikaa niitä varioimaan; mutta\nhopea-aarteensa hän kätki maahan. Lappalaiset palvoivat siihen aikaan\nkummallisia puita ja kiviä, joita nimittivät seidoiksi. Kun porot\nkerran kuolivat tautiin, lähti Päiviö poikineen epäjumalan, seidan,\ntykö, kaunisti sen kuusenhavuilla ja uhrasi poroja sen kunniaksi,\nrukoillen siltä apua. Päivän odotti Päiviö poikineen turhaan merkkiä\nsiitä, oliko epäjumala kuullut heidän rukouksensa. Silloin he\nnousivat, kantoivat kuivia puita seidan ympärille ja polttivat sen.\nKylän pakana-asukkaat tästä kovin pahastuivat ja tahtoivat tappaa\nPäiviön, mutta hän vastasi heille Gideonin sanoilla: \"Jos hän on\nJumala, niin kostakoon itse!\" Päiviö tuli perheineen kristityksi ja\nlähetti poikansa Vuolabban Inarin kylään hävittämään kaikki siellä\nolevat seidat.\n\nPäiviö oli väkevä sotasankari, mutta hänen kolme poikaansa tulivat\nvielä mainiommiksi. _Vuolabba_ (Olavi) oli väkevimmän nimi. Hän oli\nniin nopea, että juoksussa saavutti peuran, tavoitti hännästä kiinni\nkiitävän suden ja löi sen murskaksi kallioon. Isoa venettään hän\nkantoi yksinään olallaan, ja kivet, joita eivät jättiläiset jaksaneet\nnostaa, hän kantoi helposti paikoilleen. Siihen aikaan oli Venäjän\nkarjalaisilla tapana käydä hävitysretkillä Lapissa. Vuolabba kantoi\nsuunnattoman suuren hirren tunturille telttansa yläpuolelle ja sai\nkarjalaiset uskomaan, että hänen kolmivuotias poikansa oli sen siihen\nkantanut. Silloin ei kukaan uskaltanut häntä ahdistaa.\n\nPäiviön toisen pojan nimi oli _Iisakki_. Hän oli niin tarkka\njousimies, että ampui harrin, kun tämä koskessa hypähti ylös\nvedestä. Iisakkikin kävi sotaa Venäjän karjalaisia vastaan. Näiden\njohtajana oli päällikkö, joka oli kiireestä kantapäähän puettuna\nvaskivarustuksiin ja niin kankea, ettei itse voinut syödessään viedä\nhaarukkaa suuhunsa, vaan palvelijan piti häntä syöttää. Iisakki oli\nkauan väijynyt tuota päällikköä ja survaisi sellaisen aterian aikana\nkahvelin päällikön kurkkuun.\n\nPäiviön kolmannen pojan nimi oli _Juhani_, ja hän oli niitä mahtavia\nnoitia, joita ei nyt enää synny maailmaan. Hänkin kävi karjalaisia\nvastaan sotaa ja käytti heitä vastaan hirmuisia taikakeinojaan.\nKerran he saivat hänet kiinni ja pakottivat hänet opastamaan heitä\nyöllä tunturin poikki. Pallastunturilla oli hyvin jyrkkä kohta.\nSiinä Juhani loitsi niin, että karjalaiset kuulivat kellojen soivan\nja näkivät tulien loistavan kylästä jyrkänteen alapuolelta. Juhana\nkehoitti nyt opastettaviaan seuraamaan ihan hänen jäljessään, kun\nhän heille näytti tietä tulisoihdulla. Samassa hän viskasi soihdun\njyrkänteestä alas, mutta itse sai jalalleen sijan vuorenkolossa.\nKarjalaiset tulivat suksillaan täyttä vauhtia syöksyen tulisoihdun\nperästä ja hävisivät näin kaikki pimeään syvyyteen.\n\n\n\n\n65. Lappalaisia kansanlauluja.\n\n\n    a) Kuljeskelen kukkuloilla\n       tuolla tunturien laella:\n       on muassa nuolet nopsat,\n       varalla vasamat pitkät;\n       ammun peuroja paraita,\n       metsän karjan kallihia,\n       sitte vietän vihkiäiset,\n       häät hyväiset ja komeat.\n\n\n    b) Mik' on tuulista parempi,\n       mikä toista herttaisempi?\n       Onkopa suvi hikinen,\n       tuuli pilvi-ilmahinen,\n       eteläinen leuto leyhkä?\n       Eikö pohjoinen parempi,\n       raitis tuuli tuntureilta?\n\n\n    c) (Karhu herättää poikansa.)\n\n    Joutukaa jo poikaseni!\n    Suksi luistavi lumella,\n    sivakka sivahteleepi.\n    Paha pyytäjä tuleepi,\n    ärjytään sen ampumalle,\n    suuhuni sen nuolet sullon,\n    kurkkuhun kuparisehen.\n\n    d) (Heinäsirkka kysyy sääskeltä:)\n\n    \"Mitä teet sä kesän kaiken?\"\n\n    -- \"Mitä teenkö, aina laulan.\n    Kuinka itse kesäs vietät?\"\n\n    -- \"Minä tanssin laulellessas.\"\n\n\n\n\n66. Lappalaispojan laulu.\n\n\n    Juokse, porosein,\n    poikki vuoret maat!\n    Seistä, syödä saat\n    majall' impyein.\n    Siellä verraton\n    jäkäl'-aarre on.\n\n    Päiv' on lyhyinen,\n    mutta pitkä tie,\n    laulaissain nyt vie\n    matka joutuen!\n    Tääll' on sudet vaan\n    usvamajoissaan.\n\n    Jos ma lentäisin,\n    niinkuin kotka tuo,\n    kultapilven luo,\n    ehkä näkisin\n    silmät lemmityn,\n    huulten hymyilyn.\n\n    Sydämeni sä\n    kohta kiedoit niin\n    lemmen pauloihin,\n    etten selviä; --\n    vedät totta kuin\n    koski innostuin.\n\n    Sinut nähtyäin\n    suurest' ikävöin,\n    aina päivin öin\n    mietin mielessäin:\n    on se onni vaan,\n    kun sun omaks' saan.\n\n    Vaikka kätkeisit\n    laakson kiven taa\n    taikka porolla\n    metsään rientäisit;\n    kivet, hongat ois\n    tieltäin käypä pois!\n\n    F. M. Franzén. -- Olli Vuorinen.\n\n\n\n\n67. Virolaiset.\n\n\nVirolaiset eivät asu Suomessa eivätkä kuulu meidän kansaamme, mutta\novat suomalaisille likeistä sukua. Virolaiset ja suomalaiset, niin\nmyös vatjalaiset, vepsäläiset, liiviläiset ja karjalaiset olivat\nmuinoin yhtenä kansana, siihen aikaan, jolloin asuivat nykyisessä\nVenäjänmaassa. Mutta kun venäläiset tunkivat heidät syrjään ja\nhe muuttivat luoteeseen päin, niin kansa jakautui. Suomalaiset\nmenivät Suomenlahden pohjoispuolelle ja asettuivat Suomeen;\nvirolaiset asettuivat eteläpuolelle tätä merenlahtea Viron- ja\nLiivinmaahan. Sillä Vironmaa on Suomenlahden etelärannikolla ja on\nvähäinen, taajaan asuttu maa, jossa on järviä, jokia ja viljavia\npeltovainioita. Siellä on luonto toisenlainen kuin Suomessa: ei ole\ngraniittivuoria, ainoastaan aukea hiekkarannikko merta vastassa.\nMuutamia graniittilohkareita, joita merenjäät ovat muinoin Suomen\npuolelta sinne vieneet, näytetään Virossa jonakin kummana.\n\nVirolaiset joutuivat seitsemänsataa vuotta sitten saksalaisten vallan\nalle. Sen jälkeen he ovat olleet useiden vierasten valtain alaisina\nja kärsineet paljon hävittävistä sodista; viimeksi he olivat Venäjän\nvallan alaisia, mutta nyt on Viro eli Eesti, kuten virolaiset itse\nmaataan nimittävät, samoinkuin Suomikin, itsenäinen tasavalta.\nEläessään aikaisemmin kovan sorron alaisina he eivät ole saaneet\nsamaa vapautta ja opetusta kuin heidän suomalaiset veljensä, mutta\nnykyään se maa edistyy ripeästi. Kaikissa vaiheissaan virolaiset\novat uskollisesti säilyttäneet oman kielensä, omat muistonsa ja oman\nkansallisluonteensa. He ovat vilkasta, tunteellista ja sitkeätä\nkansaa, joka suuresti rakastaa isänmaatansa. Usein nähdään heidän\navonaisissa veneissään purjehtivan Suomen puolelle, ja siellä heidät\ntunnetaan pitkistä ruskeista takeistaan, solakasta vartalostaan ja\nvilkkaista ruskeista silmistään.\n\nVirolaisten kieli on niin suomenkielen kaltaista, että suomalaiset\nja virolaiset helposti oppivat ymmärtämään toisiansa, kun vain\nkerran ehtivät tottua vieraanvoittoiseen puhumistapaan. Virolainen\non ikäänkuin katkonut suomalaiset sanat ja lainannut useita sanoja\nsaksan- ja venäjänkielestä. Muuten ovat virolaiset ja suomalaiset\nsiinäkin toistensa kaltaisia, että kummatkin rakastavat lauluja ja\nvanhoja satuja, jotka kovina aikoina ovat olleet heidän lohtunaan.\nKoska nämä kansanmuistot ovat suomalaisten satujen ja kansanlaulujen\nkaltaisia, ikäänkuin kaksi samasta juuresta lähtenyttä haaraa, niin\nmainitsemme niistä tässä muutamia.\n\n\n\n\n68. Virolaisten Kalevipoeg.\n\n\nVirolaisilla on monta kaunista kansansatua ja yksi suuri 20-runoinen\nsankarirunoelma, jolla on heidän suurimman kansansankarinsa nimi:\nKalevipoeg (Kalevan poika). Hänestä kerrotaan seuraava satu:\n\nEräs eukko paimensi lehmiään metsässä ja löysi sieltä naarasteiren\nmunan. Niistä kasvoi kaksi kaunista neitoa, Salme ja Linda, joille\ntuli monta kosijaa. Salme joutui naimisiin pohjantähden kanssa, mutta\nLinda otti miehekseen jumalista polveutuvan väkevän sankarin, jonka\nnimi oli Kalev (Kaleva). Linda ja Kalev saivat kolme poikaa, ja\nnuorin poika syntyi isänsä kuoleman jälkeen. Kun nämä kolme poikaa\nolivat metsästämässä, tuli \"tuulentarkka\" noita Suomesta ja ryösti\nheidän äitinsä. Linda huusi avuksensa taivaan jumalaa, Ukkoa, ja tämä\nmuutti hänet kallioksi Tallinnan kaupungin läheiselle Iru-vuorelle.\n\nPojat etsivät äitiään turhaan. Vanhin heistä meni Venäjälle, ja\nhänestä tuli taitava kauppamies; keskimmäinen matkusti pohjolaan ja\nvarttui mainioksi soturiksi. Nuorin, Kalevipoeg, jota verrattiin\nrautakynsi-kotkaan, sai kokea monta ihmeellistä elämänvaihetta. Hän\nui Suomenlahden poikki Suomeen, etsi salomailta käsiinsä noidan ja\nlöi hänet tammentyvellä kuoliaaksi. Äitiään hän ei voinut löytää;\ntämä näyttäytyi hänelle unessa kauniina neitona, ja siitä ymmärsi\nhän, ettei äiti enää ollut hengissä.\n\nSitten seuraa koko joukko seikkailuja. Kalevipoeg käy kuuluisan\nSuomen sepän luona ja ostaa tältä niin verrattoman miekan, että hän\nsillä halkaisee sepän alasimen maahan asti, pienimmänkään naarmun\nnäkymättä miekanterässä. Hänen hurja luontonsa herää. Hän tappaa\nsepän pojan, ja onneton isä kiroo miekan tulemaan kerran oman\nomistajansa surmaksi. Kalevipoeg palaa Viroon ja tekee veljensä\nkanssa sellaisen sopimuksen, että se, joka jaksaa kauimmas nakata\nkallionlohkareen, pääsee maan kuninkaaksi. Kalevipoeg nakkaa\nkauimmas, tulee Viron kuninkaaksi ja kyntää maan jättiläishevosella\nja jättiläisauralla. Sudet repivät hänen hevosensa; hän hävittää\npedot ja viljelee maata. Hän aikoo rakentaa linnan, kulkee\nlautataakka selässä Peipsenjärven poikki ja painaa maahan niin syviä\njälkiä, että vuoret litistyvät. Hänen levähtäessään rannalla varastaa\npahanilkinen noita hänen miekkansa ja viskaa sen järveen. Kalevipoeg\nherää ja lupaa, että miekka saa järvessä olla siksi, kunnes toinen\nyhtä väkevä sankari tulee sen sieltä ottamaan, mutta jos hän\nitse tulee, saa se purra häntä jalkaan. Sitten hän lyö lautansa\nkappaleiksi noidan poikiin ja lähtee toisia lautoja noutamaan.\nTällä matkalla hän joutuu manalaan, kuolleiden valtakuntaan. Siellä\nhallitsee pahahenki, Sarvik, äärettömiä rikkauksia. Kalevipoeg\nvoittaa Sarvikin, pelastaa kolme vangittua neitoa ja palajaa suurine\nsaaliineen päivän valoon.\n\nNyt Kalevipoeg aikoo etsiä maailman äärtä ja rakentaa sitä varten\nhopeaisen laivan. Hän purjehtii pohjoiseen päin Lappiin ja\njoutuu suuriin vaaroihin. Kerran hänet nielee merenpyörre, josta\nvalaskala hänet pelastaa. Toisen kerran hänet poimii jättiläisneito\nesiliinaansa ja vie hänet ihme-elukkana isälleen. Hän käy\ntulivuorilla ja näkee revontulen hengetärten sotivan hopeakeihäin ja\nkultakilvin. Viimein sanoo hänelle eräs viisas mies, että, ennenkuin\nhän kohtaa maailman äären, saavuttaa hänet oma loppunsa. Kalevipoeg\npalaa takaisin Viroon, voittaa taistelussa maansa viholliset, astuu\nvielä kerran kuolleitten valtakuntaan ja sitoo Sarvikin kahleisiin.\nMutta nyt tulee rautapukuisia miehiä meren takaa Viroa ahdistamaan.\nSyntyy taas verinen taistelu. Kalevipoeg voittaa, mutta hänen parhaat\nsoturinsa ovat kaatuneet. Hän seisoo yksinään kuin \"kuivettunut\nkoivu\". Erakkona hän asuu suuressa metsässä. Silloin hän eräänä\npäivänä kulkee Peipsenjärven rannalla ja näkee entisen miekkansa\nkimaltelevan vedessä. Kaihoisin mielin hän kahlaa veteen sitä\nottamaan, mutta miekka, joka muistaa kirouksen ja lupauksen, leikkaa\nhänen molemmat jalkansa poikki polvia myöten. Niin kostaa miekka\nennen vuodatetun viattoman veren.\n\nKalevipoeg kuolee, mutta jumalat panevat vainajan jalatonna\nvartioimaan manalan portteja ja kahleisiin nidottua Sarvikia. Siellä\nKalevipoeg lyö kädellään vuoren porttiin, mutta käsi tarttuu kiinni\nsen rakoon ja joka kerta kun Kalevipoeg yrittää tempautua irti,\ntärisee maa ja syntyy maanjäristys.\n\n\n\n\n69. Virolaisia kansanlauluja.\n\n\n    a) Kotoinen neito.\n\n    Kesä on ja päivänpaiste,\n    lirittää yläällä leivo,\n    lehdet ovat lehtipuissa,\n    kaikki niitytkin kukissa.\n    Koivun latvat koukistuvat,\n    oksissaan ovat omenat,\n    pähkinät ovat pehkoissansa,\n    kotoneidot laulelevat.\n\n    Kesä loppuu, syys käsissä,\n    niityn kasvit niitetähän,\n    kirves kaatavi petäjät,\n    piilu koivut pirstoaapi,\n    halla ottaapi omenat,\n    ukonilma pähkinäiset,\n    mies kosii kotoisen neidon.\n    Ikäväst' on niityn itku,\n    mets' on keltaisna mureesta,\n    hirnuvat isänsä varsat,\n    ammovat vasikat äidin,\n    mölisevät veljen möllöt,\n    syöttäjätänsä surevat,\n    kaipoavat katsojaansa,\n    hoitajansa helleyttä.\n\n    Iloll' eikö impi käynyt\n    ennen päivän nousemista\n    laulain aina läävässänsä?\n    Meni partehen vasikan\n    ilman äidin tietämättä,\n    ennen noustua isänsä;\n    heinät antoi helmastansa,\n    kantoi kauroja etehen,\n    veipä vettä juotavaksi\n    isän, äidin tietämättä.\n    Eikö tätä muistettaisi!\n\n\n    b) Kotopaikan kiitos.\n\n    Kylä kultainen kotini,\n    kylä, jossa ennen kasvoin,\n    armas entinen oloni,\n    kasvoit poikasi komeiksi,\n    tervehiksi tyttäresi.\n    Olet kylä kelvollinen;\n    peltos kasvavat eloa,\n    niityt heiniä hyvästi,\n    pääll' on pelto, niitty alla,\n    keskipaikka pellavassa;\n    kuminoit' on kunnahalla,\n    vainiot on vaaleoina,\n    kypsyneinä karviaiset,\n    orapihlajat vihannat,\n    omenat hyvänhajuiset.\n\n    Voi kylää, kuhun koteusin,\n    sua, jonk' omaksi jouduin,\n    hyi häpeetä, hyi hävytön!\n    Sua kiusoin kiitetähän,\n    ivaten ylistetähän,\n    kylä ruma, sotkusoinen,\n    paha puhdasten sydänten,\n    paha parjaaja hyville,\n    viete äidin tyttärille!\n\n    Kiitänpä omaa kylääni,\n    kotopaikkaani ylistän.\n    Olet kylä kelvollinen,\n    niinkuin kirkko kukkulalla,\n    Herran huone korkealla,\n    armas nähtävä yläällä.\n    Yks' on ainoa asia,\n    mikä arvosi alensi,\n    alle Tallinnan aseman,\n    alle arvon Rahkavieren:\n    ei sua lähene laivat,\n    laivat rikkaat riistastansa,\n    eivät tuo tavarojansa,\n    makeitansa maalle saata,\n    eivät liinalastiansa.\n\n[Rahkavieri (Viroksi Rakvere) = Wesenberg, muinoin tärkeä\nkauppakaupunki.]\n\n\n\n\n70. Suomen kansa.\n\n\nTämä on Suomen kansan kartta:\n\nMaamme itäosissa: Karjalassa, Savossa, pohjoisessa ja koillisessa\nosassa Pohjanmaata asuu _karjalaisia_. Maamme länsiosassa: Hämeessä,\nSatakunnassa, Varsinais-Suomessa, Uudenmaan pohjoisosassa ja\nPohjanmaan kaakkoisosassa asuu _hämäläisiä_. Suomeen kuuluvassa\nosassa Lapinmaata asuu _lappalaisia_. Uudenmaan eteläosassa,\nEtelä-Pohjanmaan rannikolla ja Ahvenanmaan saaristossa asuu\n_ruotsin_-sukuista kansaa. Etelä-Suomeen on muuttanut vähäinen\nlukumäärä venäläisiä, ja sitäpaitsi asuu maassamme muutamia\nsaksalaisia, englantilaisia, ranskalaisia, norjalaisia, tanskalaisia\nsekä joitakuita harvoja muihin kansallisuuksiin kuuluvia.\n\nTässä maassa asuu siis erisukuista ja erikielistä kansaa. 100:sta\nSuomen asukkaasta on 86 suomalaista sukuperää, 13 ruotsalaista,\n1 venäläistä, saksalaista tai muuta kansallisuutta. Monella on\nruotsalainen isä ja suomalainen äiti tahi suomalainen isä ja\nruotsalainen äiti; muutamilla on venäläinen isä ja suomalainen äiti\ntai ovat heidän vanhempansa tai esivanhempansa muuttaneet tänne\nvieraasta maasta. Harvat ovat niin sekoittumatonta sukuperää, ettei\njonkun heidän sukupuunsa jäsenen suonissa ole virrannut toisten\nkansakuntain verta. Mutta sanottu on, että kaikki, jotka pitävät ja\nrakastavat tätä maata isänmaanansa, -- kaikki, jotka noudattavat\ntämän maan lakeja ja tekevät työtä sen menestymiseksi, -- ovat\nyhtä kansaa. Heitä yhdistää heidän isänmaanrakkautensa, heidän\nlainkuuliaisuutensa, heidän yhteinen onnensa. Jos joukko merimiehiä,\njotka ovat kotoisin eri kansoista, purjehtii samassa laivassa aavalla\nmerellä, niin täytyyhän heidän työskennellä sovinnossa päästäkseen\nsatamaan; muutoin he laivoineen kaikkineen hukkuisivat. Ja samoin,\njos Jumala on yhdistänyt eri kansoista polveutuvia asukkaita elämään\nsamassa maassa yhteisen vastuun alaisina, niin täytyy heidänkin pysyä\nsovussa ja yksimielisyydessä, jotta he menestyisivät ja jotteivät\nmuut yksimielisemmät kansat riistäisi heiltä heidän perimäänsä maata.\nHeidän täytyy olla kuin yksi mies ja yksi sydän isänmaan puolesta.\n\nTämä kansa on kasvanut yhdeksi, kuten monesta puusta tulee suuri\nmetsä. Petäjät, kuuset ja koivut ovat eri puulajeja, mutta yhdessä\nne muodostavat metsän. Toisen maakunnan kansa eroaa toisen\nmaakunnan kansasta ulkonäöltään, vaateparreltaan, tavoiltaan ja\nelämänlaadultaan. Helposti voimme erottaa hämäläisen karjalaisesta,\nuusmaalaisen pohjalaisesta; vieläpä tunnemme yhden pitäjän asukkaat\nmonien muiden naapuripitäjäläisten joukosta. Mutta jos matkustamme\nulkomailla ja tapaamme siellä maanmiehiä eri osista maatamme, niin\nhuomaamme, että heillä on keskenään yhtäläisyyttä. Ja jos muukalainen\nmatkustaa Suomessa, huomaa hän, että tämän maan asukkaat ovat\ntoistensa kaltaisia. Sillä täytyyhän niillä, jotka lapsuudestaan\nasti ovat kasvaneet samassa maassa, samojen lakien ja elämänolojen\nalaisina, kaikkine eroavaisuuksineen yhtäkaikki olla paljon\nkeskinäistä yhtäläisyyttä.\n\nSellainen kansan keskinäinen samankaltaisuus eli erikoisuus\n(_kansanluonne_) on helpommin tunnettavissa kuin selitettävissä. Se\non se leima, jonka Jumala on painanut jokaiseen kansaan, antamalla\nsen kauan asua yhdessä. Tämän leimansa kukin säilyttää, kulkekoon\nminne tahansa maailmassa. Se kyllä saattaa kulua kasvatuksen, tapojen\nja elämänvaikutelmien muokkaamana, mutta harvoin se kokonaan häviää.\n\nSen leiman, jonka Jumala on Suomen kansaan painanut, saatamme\nparaiten erottaa, jos tarkastamme tämän kansan menneitä vaiheita.\nSe on näihin aikoihin asti säilyttänyt muiston esi-isäinsä\npakanallisesta uskosta, mutta kun se oli saanut Jumalan ilmoitetun\nsanan, on tämä aina ollut sen kalleimpana aarteena. Se on siis\nvarmaan sellainen kansa, jossa on syvä ja totinen _jumalanpelko_.\nSe on tuhat vuotta yhtämittaa työskennellyt maansa raivaamiseksi ja\nviljelemiseksi: -- se on varmaan _uuttera ja kestävä_ kansa. Se on\nmuokannut kovaa maaperää, pohjolan ankarassa ilmanalassa: -- se on\nvarmaan _karaistunut ja voimakas_ kansa. Suuria onnettomuuksia ja\nhävityksiä on tämä kansa saanut kokea enemmän kuin useimmat muut;\nsen on monesti ollut pakko taistella katkerinta puutetta vastaan,\nse on ollut maahan masennettuna, sen on täytynyt poltetuista\ntaloistaan paeta synkimpiin sydänmaihin, ja kuitenkin se on elänyt,\ntoivonut ja jälleen noussut pystyyn: se on varmaan _kärsivällinen,\nkieltäymykseen altis ja elinvoimainen kansa_. Koskaan ei ole\nSuomen kansasta lähtenyt valloittajaa, joka olisi muita kansoja\nahdistanut ja valtansa alle pannut: se on siis varmaan _rauhallinen_\nkansa, jolla ei ole vallanhimoa ja joka ei ole luotu anastamaan\nitselleen sijaa maailman mahtavain joukossa. Mutta se on viimeiseen\nveripisaraan asti puolustanut omaa isänmaatansa; se on synnyttänyt\nmainioita sotapäälliköitä ja maailmankuuluja sotamiehiä: -- se on\nvarmaan kuitenkin _urhoollinen ja sotakuntoinen_ kansa. Kukistettuna,\nvoitettuna, valloitettuna, mutta ei koskaan tuhottuna, se on vieraan\nvallan alaisena aina pitänyt oman ajatus- ja elintapansa: -- se on\nvarmaankin äärettömän _sitkeäluontoinen ja itsepintainen_ kansa.\nSe on alistunut vieraan hallitsijan ylivaltaan niin kauan kuin\ntämä noudatti vannomiansa lakeja. Mutta huomattuaan joutuneensa\nväkivallan ja sorron alaiseksi se ei suostunut jäämään sortajan ikeen\nalle: -- se on varmaan _vapautta rakastava_ kansa. Ja vihdoin se on\nyksinäisissä metsissään, kaukana sivistyneen maailman keskuksista,\nhiljaksensa ja kovien vaivojen kanssa kamppaillen kohonnut\nvalistukseen: -- se on varmaan _tiedonhaluinen ja oppia rakastava_\nkansa.\n\nSellainen on pääominaisuuksiltaan se kansa, jonka Jumala on valinnut\nviljelemään pohjolan perukoita. Siihen toimeen kysytään sellaista\nkansaa. Ja Jumala on asettanut tämän kansan etupäässä esimerkiksi\nja opettajaksi monille köyhille, tietämättömille heimokansoille,\njotka ovat hajallaan pitkin maailmaa. Suuri on tehtävä, jonka Suomen\nkansa on saanut täytettäväkseen. Siihen vahvistakoon sitä Jumala\ntotuudellaan ja voimallaan!\n\nAutuas on se kansa, jonka Herra on Jumala; se kansa, jonka Hän\nitsellensä on perinnöksi valinnut. Ps. 33: 12.\n\n\n\n\n71. Matti.\n\n\nEräällä isännällä oli kolme palvelijaa. Iivana oli venäläinen,\nEerikki oli ruotsalainen, ja Matti oli suomalainen. Muutamana\nkesäaamuna isäntä lähetti palvelijansa kuokkimaan kivistä mäkeä\npelloksi ja osoitti heille kappaleen kullekin. Iivana kuokki\niloisesti laulellen ja sai puolipäivään osansa valmiiksi. Eerikki\nkuokki, vuoroin nauraen, vuoroin nuristen, ja sai osansa iltapäivällä\nvalmiiksi. Matti näytti jurolta, mietti ensin kotvan aikaa ja sai\nvasta iltamyöhällä osansa valmiiksi.\n\nKun he olivat työnsä päättäneet, tuli isäntä sitä katsomaan. \"Iivana\non tehnyt sukkelimmin työtä\", sanoi hän; \"mutta Iivana on jättänyt\nkivet paikoilleen. Eerikki on raivannut pois pienet kivet, mutta\njättänyt suuret paikoilleen. Matti on raivannut pois suuret kivet,\nmutta jättänyt pienet maahan. Jokaisella teistä on ansionsa ja\nvikansa. Ensi kerralla panen Iivanan karhitsemaan peltoa, Eerikin\nojittamaan niittyä ja Matin vääntämään kiviä, siihen hän on luotu.\"\n\nMatista tuli siis kivenvääntäjä. Jos ketä haluttaa tutustua tähän\nmiettivään mieheen, niin hän on vartaloltaan keskikokoinen,\nhartiakas, jänteväkätinen ja hyvin kestävä. Hänellä on ruskeahko\ntukka, harmaat silmät, harmaa iho, hiukan kivertyvä pystynenä, ohuet\nhuulet, leveät kasvot. Hän ei siis ole mikään kaunis mies, mutta\nhänellä sanotaan olevan kauniita ruskeasilmäisiä veljiä ja sieviä,\nkeltatukkaisia sisaria. Käytökseltään Matti on kankea ja jörö, kuten\nkivenvääntäjän sopiikin. Hän kävelee pitkät matkat vakavasti ja\nverkalleen astuen. Nuorena sanotaan hänen tanssineenkin, mutta se\nlienee vain panettelua, sillä nykyään ei kukaan saata huomata hänessä\nminkäänlaista tanssitaitoa.\n\nLuonteeltaan Matti on niitä, jotka eivät hätäile. Hän on juromielinen\nja ujosteleva. Mutta kun hän on istunut jonkin aikaa hyväin ystäväin\nseurassa, näyttää hän lauhtuvan ja ikäänkuin lähtevän liikkeelle\npesästään. Hänen äkeä muotonsa lientyy, hän saattaa tulla iloiseksi,\njopa laillaan sukkelaksikin. Eipä luulisi sellaisen yksitotisen\nmiehen osaavan ilvehtiä ja laskea leikkiä niin, kuin hän kuitenkin\nosaa, ja silloin hänestä on sanomattoman huvittavaa tehdä omiansa\nja muiden tyhmyyksiä naurunalaisiksi. Vaikka hän tavallisesti on\nharvapuheinen ja vaitelias, saattaa hän silloin puhua enemmän, kuin\nmitä toinen jaksaa kuunnellai. Matin vikoja on näet sekin, että hän\nusein on vaiti, milloin pitäisi puhua, ja joskus puhuu, milloin olisi\nparempi olla vaiti.\n\nMatti on niin tuiki rehellinen mies, että hänen täytyy lainata\n_varkaan_ nimitys toisesta kielestä. Hän on myöskin tyyni mies.\nJyrkän kosken laskeminen, karhuun tähtääminen viiden askeleen päästä,\nruutikellarin palavan katon sammuttaminen ei häntä vähääkään pelota.\nSodassa hän ei myöskään ole milloinkaan voinut oppia juoksemaan.\nHän ei koskaan pelkää vaaran tullen eikä sen kestäessä, mutta\n_jäljestäpäin_ hän on hyvin varova. Että hän on hidas ja myöhäinen,\nsen koko maailma tietää. Jos hän tapaa jonkin tutun tiellä, ei\nhän ennätä tervehtiä, ennenkuin toinen on jo kappaleen matkaa\nohi. Kuitenkin saattaa sattua, että hän, liian kauan mietittyään\njotakin asiaa, yhtäkkiä saa kummallisen kiireen-puuskan. Matin on\ntapana kauan miettiä ja sitten hätiköidä. Hän on niin monet ajat\ntullut joka paikkaan liian myöhään, on odotuttanut itseänsä ja\ntavannut muita, jotka ovat ennättäneet ennen häntä, että uusien\nrautateiden täsmälliset määräajat ovat saattaneet hänet suureen\npulaan. Mutta Matti on hyvä oppimaan: nyt hänellä on usein tapana,\nvarmuuden vuoksi, tulla paikalle tuntia aikaisemmin. Koko maailma\nsenkin tietää, että Matti on itsepintainen kuin synti; hänen\nitsepintaisuutensa onkin hänen kestävyytensä nurja puoli. Minkä hän\nkerran on saanut päähänsä, sen hän tahtoo saada käymään. Missä hänen\ntulee seisoa, siinä hän seisoo; mutta jos se ei häntä haluta, niin\non turha vaiva ruveta häntä houkuttelemaan. Yksi Matin veljiä, pitkä\nmies, hukutti itsensä vesiämpäriin; se ei ollut helppo tehtävä, mutta\nhän tahtoi hukkua ja hukkuikin. Aina Matti tarvitsee miettimisaikaa.\nHän epäilee kaikkea uutta, mutta hän voi tottua siihen vähitellen.\nSenvuoksi häntä inhoittavat kaikki uudet kuosit ja tavat, mutta kun\nmuut ovat herenneet niitä käyttämästä, niin saattaa sattua, että\nMatti niihin mielistyy. Hänen suvussaan onkin vähän uuden-yrittäjiä,\nmutta paljon mukaan-yhtyjiä. Kun aloittaja laskee työn käsistään,\nniin hellittävät kaikki muutkin. Ja tyhjäntoimittajat ovat hyvin\nahkerat moittimaan niitä, jotka jotakin toimittavat.\n\nMatin hitaisuutta on sekin, että hän kärsii paljon, ennenkuin\nsuuttuu, mutta kun hän kerran vihastuu, niin vihastuu hän usein\nsilmittömästi. Hän kärsii nöyränä kovan katovuoden, mutta nurisee,\njos vähäinen sade tulee sopimattomaan aikaan. Hän voi antaa anteeksi\nsille, joka on ryöstänyt häneltä kaiken omaisuuden, mutta jos joku\nvarastaa häneltä marhaminnan, tekee Matti siitä käräjäasian.\n\nMatti rakastaa hevostaan, peltoaan, venettään, saunaansa, pajaansa\nja tarkkaa vanhaa luotipyssyään. Muutamat veljeksistä käyvät kauppaa\nja kulkevat maa- ja vesimatkoilla. Mieluisimmin Matti kuitenkin\ntahtoo elää rauhassa pirtissään, huoletonna huomenesta, ja hän pitää\nitseänsä rikkaana, jos hänellä tänään on rukiista leipää, puuroa,\nmuikkuja tahi silakoita ja perunoita. Hätätilassa hän syö pettua.\nKun hän on oikein kylläksensä syönyt omaansa tai muiden ruokaa,\nsattuu joskus, että hän rupeaa laiskottelemaan; muuten hän on vankka\ntyömies. Ei olisi haitaksi, jos Matti paremmin laskisi tulonsa ja\nmenonsa, sillä huomispäiväksi säästäminen ei ole hänen tapojaan. Kun\nhän näin vuorotellen tuhlaa ja näkee nälkää, rikastuvat muukalaiset\nhänen kustannuksellaan. Hän saattaa nähdä kultaläjiä jalkainsa\nedessä, mutta ei tule kättänsä kurottaneeksi niitä ottamaan. Matilla\non hyvä luonnollinen ymmärrys, mutta ketään ei voi niin helposti\npettää kuin häntä. Hän luulee tehneensä hyvän kaupan, kun vaihettaa\npois virkun hevosensa ja saa pattijalkaisen sijaan.\n\nMuuten Matti on avulias, vieraanvarainen, luotettava ja uskollinen;\nmakaa talvella, valvoo kesällä, kuuntelee mielellään soitantoa,\nsepittää kauniita lauluja ja mielistyy kaikkeen, missä kysytään\nmiettimistä. Hän on taitava arvaamaan arvoituksia ja keksimään\nälykkäitä sananlaskuja. Hän tahtoo kaikessa olla perinpohjainen; hän\nkaivaa kaivonsa niin syväksi, kuin tahtoisi sen kaivaa maan lävitse,\nja jos hänelle lapsuudessa on sattunut katkismuksenluku kangertamaan,\nsaattaa hän sitten vuosikausia miettiä, miksi Jumala hänet tähän\nmaailmaan on luonut.\n\nEmme huoli kertoa Matin hienommista veljistä ja sisarista: he ovat\nulkonaisesti muiden hienompain ihmisten näköisiä, mutta sisäisesti\nheissä kuitenkin on aina Matin luonnetta. Jumala siunatkoon tuota\nleveää kouraa ja rehellistä mieltä! Matilla on vikansa, Matilla on\noma päänsä, mutta kun Jumala tahtoo maan päällä väännättää kiviä,,\nlähettää hän Matin kivimäkeen. Tämä on Matin virka. Herra tietää\nparhaiten, mihin me kelpaamme.\n\n\n\n\n72. Suomenkieli.\n\n\nNe kielet, joita Euroopassa enimmin puhutaan, muodostavat kolme\nsuurta ryhmää, jotka ovat: _latinalaiset_ kielet (ranska, italia,\nespanja y.m.), _germaanilaiset_ kielet (ruotsi, saksa, englanninkieli\ny.m.) ja _slaavilaiset_ kielet (venäjä, puola y.m.). Mutta\nsuomenkieli ei kuulu yhteenkään näistä, vaan on ensimmäisiä omassa\nsuuressa kieliryhmässään, _suomensukuisten_ kielten joukossa. Nämä\nkielet ovat enemmän sukua turkinkielelle ja muille itämaisille\nkielille kuin Euroopan valtakielille: onpa suurempi erotus suomen- ja\nruotsin- kuin ruotsin- ja venäjänkielen välillä. Suomensukuisiin\nkieliin luetaan unkarin- ja lapinkieli sekä ne kielet, joita\nVenäjällä asuvat heimolaisemme puhuvat. Vironkieli on suomelle\nläheinen sukulaismurre.\n\nSuomessakin puhutaan erilaisia kielimurteita. _Itä-Suomen_ murre eli\npuhekieli Savossa ja Karjalassa on pehmeämpää ja ääntiörikkaampaa\nkuin kovempi ja voimakkaampi _Länsi-Suomen_ murre, jota puhutaan\nHämeessä ja maamme läntisissä osissa. Itä-Suomen murre on lainannut\nmuutamia sanoja venäjänkielestä, jota vastoin Länsi-Suomen murre\non niitä lainannut useampia ruotsinkielestä. Monet asukkaiden\nsiirtymiset ovat vaikuttaneet sen, että Itä- ja Länsi-Suomen murteet\novat useissa paikoin tunkeutuneet toinen toisensa alalle, ja\nmuutamilla seuduin ne ovat ikäänkuin kasvettuneet yhteen. Senvuoksi\non eri paikkakuntien kielenparressa eroavaisuuksia, ei kuitenkaan\nsen suurempia, kuin että kaikki ymmärtävät toisiansa. Sisämaassa ja\nPohjoissuomessa puhutaan puhtaampaa kieltä kuin rannikkoseuduilla.\nMuutamat arvelevat kauneinta suomea puhuttavan koillisessa Hämeessä,\nmutta tätä eivät pohjoispohjalaiset eivätkä savolaiset hevin myönnä.\n\nOn kulunut lähes neljäsataa vuotta siitä, kun suomenkieltä ensin\nruvettiin käyttämään kirjoituksissa ja painetuissa kirjoissa.\nSen johdosta, että raamattu suomennettiin Länsi-Suomessa, tuli\nLänsi-Suomen murre varsinaisen kirjakielen pohjaksi ja kehittyi\naikaisemmin. Sittemmin on ruvettu kieltä rikastuttamaan käyttämällä\nmitä parasta sen eri murteissa on, ja monet ahkerat tiedemiehet ovat\ntutkineet kielemme ominaisuuksia, niin että suomenkielen kielioppi on\nkohta maailman parhaiten selvitettyjä.\n\nJa suomenkieli ansaitsee jo itsensä tähden kaiken sen suuren\nrakkauden ja huolen, jolla sitä hoidetaan. Eipä ole monta kieltä,\njotka niin selvästi ja niin rikas-, niin hienovivahteisesti voivat\nilmaista ajatusten moninaisuutta ja eri tunnelmia. Eikä ole myöskään\nmonta, jotka voivat niin ihmeteltävän osaavasti kuvata luontoa.\nVieras, puolueeton mies, kuuluisa tanskalainen kielentutkija Rask,\nkuvailee tätä kieltä seuraavin sanoin:\n\n\"Suomenkieli on luonnonrikkaimpia, säännöllisimpiä, helpoimmin\nmuodostuvia ja soinnukkaimpia kieliä maan päällä. Siinä on mitä\nkaunein kerakkeiden ja ääntiöiden sopusointu, jossa kohden se on\nitaliankielen kaltainen. Siinä ei ole ensinkään noita inhottavia\nsuhuäänteitä eikä noita kovia huokuäänteitä, joita tavataan\nslaavilaisissa ja lapinkielessä. Siinä on aivan määrätty sointu\nniinkuin ranskankielessä. Siinä on useampia muotoja ja vähemmän\ntaivutustapoja ja poikkeuksia kuin latinassa, s.o. suurempia\netuja ja vähemmän vaillinaisuuksia. Siinä on tavattoman runsaasti\nsanajohdannaisia ja -yhdistyksiä, kuten kreikan- ja saksankielessä.\nSe näyttää siis valinneen ja yhdistäneen mitä parasta on kaikissa\nmuissa Euroopan kielissä; mutta koska ei ole mitään täydellistä\ntaivaan kannen alla, niin ei ole suomenkielelläkään sitä, mikä\nnäyttää olevan tärkeämpää kuin kaikki sisälliset edut, nimittäin\nsuurta kirjallista käyttöä, laajaa alaa, lähempää yhteyttä\nheimokielten kanssa ja kunniaa olla loistavan hovin puhekielenä.\"\n\nSen jälkeen kun Rask kirjoitti nämä sanat (v. 1820), on melkoinen\nmäärä kirjoja ilmestynyt suomenkielellä, ja sitä on enemmän\nvertailtu heimokieliin. Sitä tuntevat ja pitävät suuressa arvossa\nulkomaalaisetkin kielentutkijat; mutta ruhtinaat ja hovit eivät\npuhu suomea, ja Euroopan muille kansoille tämä kieli on niin\nkäsittämätöntä kuin lintujen liverrys. Ainoastaan joskus kuuntelee\nmuukalainen ihmeissään suomalaisten kansanlaulujen sointuvia sanoja.\nJa lukiessaan kauniita runoelmiamme muille kielille käännettyinä\nhän ei tiedä, kuinka paljon syvää tunnetta kääntäessä on haihtunut.\nSillä suomenkieli on läpinäkyvän verhon kaltainen, josta kaikkialta\nkansan henki kuultaa. Se on vielä löytölapsi Euroopassa, silkkiin\nkapaloituna, mutta erämaahan heitettynä. Kun tämä lapsi kasvaa ja voi\nnäyttää toteen sukuperänsä, niin tunnetaan se kuninkaantyttäreksi.\nSe on kerran tuleva yhtä rikkaaksi suurista ajatuksista, kuin se nyt\non rikas viattomasta ihanuudesta. Se on kykenevä ilmaisemaan mitä\nparhainta ja ihaninta ihmissydän on synnyttänyt. Sillä siihen on\nJumala sille antanut suuria, kuninkaallisia lahjoja, ja tätä lasta\ntulee meidän käsillämme kantaa ulos maailmaan.\n\n\n\n\n73. Lippo ja Tapio.\n\n(Kansansatu Karjalasta.)\n\n\nKolme miestä meni kerran metsälle. Yhden nimi oli Lippo, liukas\nmies, metsänkävijä. He tapasivat kolme peuraa. Kaksi oli sarvistaan\ntakertunut toisiinsa kiinni, kolmas oli irrallaan. Lippo pyysi\nkumppaneitansa ajamaan takaa niitä kahta, itse hän lupasi ajaa\nkolmatta. Hän ajoi, hiihti, tuli yö. Lippo ei ollut tavannut peuraa\nkiinni. Tuli viimein talo eteen metsässä. Peura juoksi pihatarhaan\nja Lippo meni perässä. Isäntä seisoi pihalla: vanha ukko, parta,\nhiukset, kaikki kuusennaavasta. Talo oli Tapiola, ja isäntä oli\nTapio, metsän kuningas.\n\nVanhus taputteli peuraa kaulalle ja sanoi: \"Kuka, kunnoton se on\noriini hikeen ajanut?\" Lippo astui esiin ja vastasi: \"Minähän sen\najoin.\" Tapio sanoi: \"No, kun olet iltaan pimeään orittani ajanut,\nniin käy tupaani yöksi.\"\n\nLippo menee Tapion pirttiin ja katso: täällä on peuraa, hirveä,\ntäällä karhua, repoa, sutta ja kaikkea metsän riistaa, mitä vain\nolla saattaa. Tapio syötti Lipolle iltasen ja hyvänä piti. Aamulla\nLippo sitten teki lähtöä, mutta eipä löytänytkään suksiaan. Tapio\nsanoi hänelle: \"Etkö tahtoisi jäädä tänne vävyksi taloon, minulla\nyksi tytär vain on.\" Lippo vastasi: \"Jäisin kyllä, mutta mies olen\nköyhä.\" -- \"Älä siitä huoli\", sanoi Tapio, \"ei köyhyys ole mikään\nvika, meiltä saat mitä mielesi tekee\". Sitten Lippo, liukas mies,\nmetsänkävijä, jäi sinne ja tuli Tapiolle vävyksi.\n\nKolmen vuoden kuluttua sai Lipon vaimo pienen pojan. Lippo sitten\ntahtoi mennä kotiinsa käymään ja pyysi Tapiota viemään hänet sinne.\nTapio sanoi: \"Kun teet sukset minulle mieltäni myöten, niin kyllä\npääset.\"\n\nLippo heti meni metsään ja rupesi suksia tekemään. Sielläpä tiainen\npuunoksalla istuu ja laulaa:\n\n    Tii, tii, tiainen,\n    Vati, kuti, varpunen:\n    Pane oksa olkahasen,\n    Pää aseta pälkähäsen.\n\nLippo viskasi palikalla tiaista: \"Mitä, herja, siinä vielä\nvinguttelet?\" Teki sitten sukset valmiiksi ja vei Tapiolle. Mutta\nTapio sanoi: \"Eivät ole sukset pätevät minulle.\" Lippo meni toisena\npäivänä metsään, ja tiainen lauloi samaa laulua. Lippo torui häntä\nja teki uuden parin suksia, mutta nekään eivät sopineet. Kolmantena\npäivänä meni Lippo metsään, ja tiainen lauloi samaa laulua. \"Jahka\nteen kuten käskee\", sanoi Lippo, \"eihän tuo turhia laulane\". Teki\ntaas uudet sukset ja jätti ison oksanhaarukan suksen koroon ja\nasetti sen pään jalan alle. Ja Tapio sanoi: \"Kah, nämähän ovat minun\nsukseni! Nyt pääset pois kotiisi.\" Läksi saattamaan Lippoa ja sanoi:\n\"Kun nyt edellä hiihdän, seuraa minun jälkiäni ja jää siihen yöksi,\nmissä somman sijan näet: mutta tee maja tarkka, etteivät taivaan\ntähdet lävitse paista!\"\n\nLippo lähti pois vaimoineen ja lapsineen. Iltapuolella hän näki\nTapion somman ensimmäisen sijan, ja siinä oli hirvi paistettu\nillalliseksi. Lippo teki majan siihen havuista hyvän, katon ylen\ntarkan laati päälle ja veti ahkion, jossa lapsi oli, sisään ja lepäsi\nvaimoineen majassa yön. Toisena päivänä jatkoi matkaansa, tapasi\ntaas Tapion somman sijan, ja siinä oli peura paistettuna. Taas teki\nLippo tarkan majan ja jäi siihen yöksi. Kolmantena päivänä hän kulki\neteenpäin, tapasi kolmannen sommansijan, ja siinä oli vain metso\npaistettuna. \"Nyt, katso, koti loittona ei ole, kun metso vain on\npaistettu\", mietti Lippo. Majan vain harvan teki ja veti ahkion\nlapsen keralla sisään. Taivas kajastui yöllä ja tähdet taivaasta\nrupesivat havujen lävitse paistamaan majaan. Aamulla nousi Lippo\nmakaamasta: hänen vaimonsa oli poissa. Lippo meni ulos katsomaan:\nsuksenlatua ei näkynyt. Lippo istui lapsineen majan edessä eikä\ntiennyt, mihin päin hiihtää. Ilta tuli. Hirvi juosta myhötteli\nsivuitse. Lippo jäi siihen yöksi. Aamulla taas oli metso paistettu,\nja taas juoksi hirvi sivuitse. Niin eleli Lippo siinä lapsineen\nmonta, monta vuotta. Joka aamu oli metso heille paistettuna, ja joka\npäivä hirvi siitä sivuitse juoksenteli.\n\nSillä aikaa kasvoi lapsi suureksi ja hänestä tuli ylen viisas poika.\nPoika pyysi isäänsä tekemään semmoisen pillin, josta he katsoisivat,\nonko koti loittona. Lippo joutessansa tekikin pillin moisen\npojalleen, ja se kun katsoi pillistä vain, sanoi heti: \"Emme olekaan\nkodista loittona, aivan olemme pellon aitavieressä.\" Ja he siitä kun\nläksivät vain, niin pääsivät samassa kotiinsa.\n\nSiitä se on Lapin alku lähtenyt, siitä pojasta. -- Sen pituinen se.\n\n\n\n\n74. Kettu ja jänis.\n\n(Kansansatu Satakunnasta.)\n\n\nKerran tulivat kettu ja jänis yhteen. Kettu sanoi jänikselle: \"Eipä\nsua kukaan pelkää!\"\n\n-- \"Kukas sua pelkää?\" vastasi jänis.\n\n-- \"Kaikki mua pelkäävät\", tuumasi kettu. \"Mulla on pitkä häntä, niin\nkaikki luulevat mua sudeksi, kun matkan päästä näkevät. Siksi mua\npelätään, mutta ei sua pelkää kukaan.\"\n\n\"Pannaan veto!\" sanoi jänis. \"Minä näytän, että mua pelätään.\"\n\nToinen suostui siihen, ja pantiin veto. Läksivät sitten yhtenä\nkävelemään, niin jänis eräässä kohden havaitsi lammaslauman aidan\nsivulla makaamassa. Sen keksittyään hyppäsi se kohta lammaslaumaan.\nLampaat, pelästyen sitä, läksivät hyppäämään, minkä kerkesivät. Jänis\nsiitä ilosta, että hän nyt vedon voitti, rupesi nauramaan ja nauroi\nniin mahdottomasti, että suu repesi ristiin. Ja siitä ruveten onkin\njäniksen suu ollut ristiin halki.\n\nSen pituinen se.\n\n\n\n\n75. Kansantarinoita jättiläisistä.\n\n\nKerrotaan ennen muinoin jättiläisiä asuneen useassa paikoin\nSuomea. He olivat niin pitkiä, että metsään valkeata tehdessään\nensin sytyttivät kuusenlatvat palamaan, ja jokaiseen roihuun meni\nkokonainen metsä. Kerran kulki jättiläinen Sääksmäeltä suoraan\nMallasveden poikki, joka on hyvin syvä ja toista peninkulmaa leveä.\nTultuaan toiselle rannalle Pälkäneen puolelle jättiläinen tunsi\nhiukan väsymystä ja sanoi: \"Kah, kun vesi rupesi jo nousemaan\nsaapasvarsien suista sisään.\"\n\nToinen jättiläinen istui hajareisin Maarian kirkon harjalla Turun\nlähellä ja paikkasi kenkiään. Hänen pikilankansa oli niin pitkä,\nettä se ulottui molemmin puolin maahan asti. Sattuipa silloin, että\ntalonpoika tuli rattailla ajaen tietä myöten Turusta päin ja tarttui\nkiinni pikilangan silmukseen, juuri kun jättiläinen veti ommeltaan\nkiinni. \"Ohoh\", sanoi jättiläinen, kun talonpoika hevosineen ja\nrattaineen tuli ompeleeseen, \"mistähän rikkoja pikilankaani tarttui?\nMutta en minä viitsi solmua avata.\" -- Sitten lyödä naputteli hän\nvasarallaan päälle ja sanoi: \"Kyllä siihen nyt tuli vähäinen pahkura!\"\n\nKerran pani jättiläinen selälleen maata maantien poikki polvet\nkoukussa, ja kaikki matkustajat ajoivat solkenaan polvien alitse. Kun\njoku kummasteli tätä, kuultiin äänen metsästä sanovan: \"Sehän on vain\nkolmivuotias lapsi!\"\n\nVuoksen tienoilla eräänä iltana kaksi jättiläistyttöä istui laulaen,\ntoinen Lohikalliolla, toinen Ruskeavuorella. Näiden vuorten väliä\non viisi neljännestä, mutta neidot voivat kuulla kumpikin toisensa\näänen ja lauloivat samassa tahdissa. -- Pahempaa jyskettä piti muuan\njättiläinen Iitissä. Kun hän taputti käsiään, kuului pauke ympäri\nkoko maailman.\n\nNäillä jättiläisillä oli kokonsa mukaan voimaakin. Kun heistä\noli vaivalloista kahlata järvien poikki, vierittivät he suuria\nkiviä veteen ja tekivät niistä siltoja. Jättiläistytöt kantoivat\nesiliinoissaan vuorenkokoisia sammaltaakkoja, joita heittivät\njärviin ja joista sitten syntyi veteliä soita. Useissa paikoin\non vielä nähtävänä jättiläis-raunioita eli röykkiöitä, jotka\novat muodostuneet raskaista kivistä ja kallionlohkareista, joita\njättiläiset ovat nakelleet. Tarjanteen järvessä on puuton saari,\njota nimitetään Munkholmaksi ja johon jättiläiset olivat koonneet\nsuuria kiviröykkiöitä Ruoveden ja Virtain väliselle kulkuväylälle.\nHe aikoivat nakata kivet ohikulkeviin veneisiin. Mutta Munkholma on\nsaanut nimensä munkeista, joiden luultiin olleen pahoja noitia.\n\nEnimmin uhkasivat jättiläiset kivenheitoillaan kirkkoja. Sanotaan\njättiläisten hyvästä maksusta rakentaneen monta kivikirkkoa, mutta\njäljestäpäin katuneen työtään ja koettaneen hävittää ne. He eivät\nsietäneet kuulla kellojen soimista, ja kaikki ristit olivat heille\ntuskaksi. Senvuoksi oli jättiläisillä tapana asettua vuorten\nkukkuloille, välistä yhden tahi useamman penikulman päähän, ja sieltä\nheitellä kivilohkareita kirkkoja kohti. Koskaan ei ole kuultu heidän\nniihin osanneen, mutta heidän viskaamiansa kiviä näytetään vielä tänä\npäivänä kirkkojen lähellä, milloin kuivalla maalla, milloin järvessä.\n\nJättiläinen Raisionkin kirkon rakensi. Hän aloitti työnsä keväällä\nkolminaisuuden sunnuntain jälkeen ja sai sen melkein valmiiksi ohran\nvihneelle tullessa. Rakennusmestari ei ollut papin mieleinen, ja tämä\nsattui eräänä yönä kuulemaan jättiläisen vaimon laulavan lapselleen\nkehtolaulua vuoren onkalossa:\n\n    \"Killi kirkkoja tekee,\n    Nalli nauloja takoo\n    Rahallisess' Raisionmaass'.\"\n\nMutta pappi tiesi, että noitien mahti on nimessä, niin että se, joka\ntietää heidän nimensä, pääsee heistä voitolle. Seuraavana päivänä\nhän näki jättiläisen apumiehineen hajareisin istuvan kirkonharjalla\nristiä asettamassa. Pappi silloin huusi heidän nimensä:\n\n    \"Pois, Killi, kirkosta!\n    Pois, Nalli, harjalta!\"\n\nKohta muuttuivat jättiläiset kahdeksi mustaksi korpiksi, jotka\nrääkkyen lensivät tiehensä. Jättiläinen Killi tahtoi kuitenkin\nkostaa ja kahlasi mereen noutamaan sieltä suurta kallionlohkaretta\nmurskatakseen sillä kirkon. Kun hän ei enää löytänyt tietä sinne,\nviskasi hän kallionlohkareen Ruissalon edustalle, puolen penikulman\npäähän Turusta. Siellä on vielä tänäkin päivänä meressä nähtävänä\nsuuri kallio, jota sanotaan Kukkarokiveksi siitä syystä, että\njättiläinen oli kantanut sitä kukkarossa selässään.\n\n\n\n\n76. Yhtymyksiä jättiläisten kanssa.\n\n\nKoleana syysiltana purjehti muutamia merimiehiä jaalallaan [Jaalaksi\nsanotaan Viipurin läänin rannikoilla tavallista nopeasti purjehtivaa\npurtta, jossa on omituinen taklaus.] pitkin merenrannikkoa Viipurin\nlähellä, ja he huomasivat rannalla suuren valkean. He olivat\nviluissaan, menivät maihin lämmittelemään ja näkivät kauhukseen\nnukkuvan jättiläisen makaavan kehänä nuotion ympärillä, jalat\npäänaluksena. Merimiehille tuli kiire palata takaisin merelle, mutta\nsamassa jättiläinen heräsi. \"Mistä te, Suomen pojat, olette?\" --\n\"Tuolta, tuolta\", änkyttivät merimiehet ja osoittivat Viipuriin päin.\nJättiläinen sanoi: \"Kyllä minä Viipurin tunnen ja sen suuren kiven\nkirkon seinässä oven kohdalla: sen olen itse nuorena ollessani vienyt\nsinne Neitsytniemestä. Mutta, Suomen pojat, eikö teillä ole mitään\nhyviä tuomisia Viipurista?\"\n\nMerimiehet toivat jaalastaan tynnyrin tervaa, ja jättiläinen tyhjensi\nyhdellä siemauksella koko tynnyrin. \"Kiitoksia\", sanoi hän, \"se oli\nsitä vanhaa Viipurin juomaa. Mutta menkää nyt matkoihinne, ennenkuin\npoikani palaavat! He ovat nuoria ja vallattomia; saattaisi käydä\nteille pahoin.\"\n\nMerimiehet eivät toista käskyä odottaneet. He juoksivat jaalaansa\nja olivat tuskin ennättäneet purjeensa nostaa, kun näkivät kaksi\njättiläistä rannalla. Toinen niistä nakkasi niin raskaan kiven,\nettä jaala oli upota. Toinen juoksi veteen ja tarttui niin kovasti\nperäkeulaan, että jaala täysissä purjeissa ei paikaltaan liikahtanut.\nHädissään tarttuivat merimiehet kirveihinsä ja saivat hakatuksi\njättiläisen toisen käden poikki, minkä jälkeen hän hellitti ja antoi\nheidän jatkaa matkaansa. Jäljestäpäin merimiehet punnitsivat tuon\nkatkaistun käden ja, mikäli on heidän kertomustansa uskomista, painoi\nse 13 vanhaa leiviskää.\n\nTerva näyttää olleen jättiläisten mielijuomaa. On toinenkin kertomus\nmuutamista talonpojista, jotka veivät tervaa Helsinkiin ja tapasivat\ntiellä jättiläisen, joka pyysi heiltä ryypyn Suomen paloviinaa. Ei\nollut hyvä kieltää; talonpojat käskivät hänen pitää hyvänään, mitä\nheillä oli kuormissansa. Jättiläinen nosti kolme tynnyriä perätysten\nhuulilleen, joi niistä tervan, pyyhki partaansa ja sanoi hyvillä\nmielin: \"Kyllä sillä on vielä vanha hyvä makunsa.\"\n\n\n\n\n77. Leikkisatuja.\n\n\nTässä maassa on jossakin kylä nimeltä Hölmölä, ja siinä asuvat\nhölmöläiset. Nämä hölmöläiset ovat erinomaisen varovaista kansaa\nja miettivät tarkkaan, ennenkuin mihinkään ryhtyvät, ettei mitään\nvahinkoa tulisi liiallisen kiireen tähden. Heistä kerrotaan, paitsi\nmonia muita viisaita yrityksiä, seuraavaa:\n\na) _Elonleikkuu_. Kun hölmöläisten piti ruista leikata, tarvitsivat\nhe siihen seitsemän henkeä. Yksi painoi alas rukiinoljet; toinen\npiti puukappaletta niiden alla; kolmas löi oljet poikki; neljäs\nkantoi oljet lyhteeseen; viides sitoi lyhteet; kuudes kantoi lyhteet\nkokoon ja seitsemäs pani ne kuhilaille. Matti sattui kerran näkemään\nheidän työtänsä, ja häntä kummastutti heidän suuri toimeliaisuutensa.\nIllalla oli puoli sarkaa leikattuna ja toinen puoli leikkaamatta.\nMatti tahtoi auttaa hölmöläisiä ja rupesi yöllä leikkaamaan ja\nsitomaan sen, mikä vielä oli leikkaamatta. Kun hän oli lopettanut\ntyönsä, laski hän sirpin viimeiselle kuhilaalle ja meni nukkumaan.\nHölmöläiset tulivat aamulla, näkivät rukiin leikattuna ja sirpin\nkuhilaalla. Yleistä ihmettelyä. Kauan neuvoteltuaan tulivat kaikki\nsiihen päätökseen, että sellainen pikatyö, kuin tämä leikkuu, oli\ntehty noitakeinojen avulla ja että noita oli muuttanut itsensä\nsirpiksi. Tämä oli siis hukutettava, jottei se enää toista kertaa\nhätiköimällä pilaisi väen perinpohjaista työtä. Mutta ei ollut hyvä\nkoskea niin vaaralliseen kapineeseen; senvuoksi otettiin pitkä\nseiväs, sidottiin sen nenään silmukka, ja sillä tavalla saivat sirpin\nvedetyksi maahan. Koko joukko näki nyt ihastuksissaan, kuinka sirpin\ntäytyi kulkea mukana järven rantaan, vaikka se kaikin voimin harasi\nvastaan ja takertui kantoihin ja ojansyrjiin. Vihdoin sirppi saatiin\nveneeseen ja nyt soudettiin keskelle selkää. Varteen sidottiin\nlujilla köysillä iso kivi, jottei se jäisi veden pinnalle, ja sitten\nse ilosta huutaen viskattiin järveen. Mutta pahaksi onneksi sattui\nsirpin koukero terä tarttumaan veneen laitaan, kivi painoi, vene\nkaatui, ja hölmöläiset töin tuskin pelastuivat noidan häijyistä\njuonista.\n\nb) _Tupa_. Hölmöläiset rakensivat itselleen tuvan ja tekivät työnsä\nniin perinpohjaisesti, että unhottivat hakata ikkuna-aukkoja seinään.\nKun tupa saatiin valmiiksi, huomasivat he sen pimeänlaiseksi\nja miettivät kauan, kuinka saisivat sinne päivänvaloa. Viimein\nkeksivät hyvän keinon: heidän tuli tuoda valoa sisään säkissä.\nHe siis pingoittivat säkin auringonpaisteeseen, sitoivat suun\ntarkasti kiinni ja kantoivat säkin tupaan. Täällä se avattiin, mutta\nkaikkien ihmeeksi ei tupa tullut vähääkään valoisammaksi. Kun tämä\nodottamaton pettymys huolestutti heitä, sattui Matti tulemaan ja\nsai kuulla heidän huolensa. \"No\", sanoi Matti, \"jos annatte minulla\nsata markkaa, niin minä hankin tupaan valoa!\" Hölmöläiset olivat\nmielissään, kun niin huokealla hinnalla saivat valoa, ja antoivat\nkohta vaaditun maksun. Sitten Matti hakkasi aukon seinään, ja katso,\nkohta tuli auringonvaloa tupaan! Hölmöläiset ihastuivat niin tästä\nkeksinnöstä, että päättivät hakata tuvasta koko seinän pois. Valoa he\nsaivat nyt kylläksi, mutta samassa koko tupa romahti maahan.\n\nc) _Metsästys_. Kerran lähtivät hölmöläiset talvella karhunajoon.\nTultuaan karhunpesälle he istuivat ensin syömään vahvan suuruksen.\nSitten neuvoteltiin ja päätettiin, että Pekka konttaisi ensin pesään\ntuomaan karhun ulos. Varmuuden vuoksi sidottiin köysi hänen jalkaansa\nja sovittiin, että, jos hätä tulisi, Pekan piti potkaista ja toisten\nvetää hänet ulos. Pekka konttasi pesään, ja kun oli parahiksi\npäässyt sisään, puri karhu häneltä pään pois. Hiukan sätkytteli\nPekka koipiansa, mutta heitti samassa henkensä. Mutta ulkopuolella\nolevat kumppanit sanoivat: \"Nyt Pekka potkaisi; siellä sisällä ei\nliene niinkään hauska olla.\" Silloin he vetivät Pekan ulos, ja Pekka\noli päätönnä. \"Niin, totisesti, päätönnä!\" sanoivat hölmöläiset ja\nneuvottelivat, mitä tämä merkitsi. Joku heistä väitti, ettei ollut\nniin varmaa, oliko Pekalla päätä pesään kontatessaan. -- \"Älähän\",\nsanoi toinen, \"enkö sitä tietäisi; näinhän selvästi hänen partansa\nliikkuvan, kun hän söi herneitä suurukseksi.\"\n\nd) _Ruoka-ateria_. Eipä käynyt paremmin toisellakaan kerralla, kun\nhölmöläiset polttivat kaskea järven rannalla. Toisella rannalla\nkävivät heidän lehmänsä laitumella; susi tuli ja repi yhden lehmän\nkuoliaaksi. Hölmöläiset soutivat järven poikki ja päättivät\nlaittaa itselleen suuruspaistin lehmästä, koska se jo muutenkin\noli kuollut. Koska nyt kaski paloi toisella rannalla, katsoivat\nhe tarpeettomaksi tehdä uutta tulta, vaan hakkasivat lehmästä\nkappaleen lihaa ja nostivat sen paistumaan vastapäätä olevan\nvalkean loisteessa. Hetken perästä katsottiin paisti kypsyneeksi\nja ruvettiin syömään, mutta eipä paisti maistunutkaan. Joku arveli\nsilloin, että kala maistuisi paremmalta, ja kun siinä rannalla\nriippui nuotta teloillaan, niin potkittiin se hiekkakankaalle ja\nvedettiin apaja, mutta saatiin ainoastaan varpuja ja kanervia. Taas\npidettiin neuvoa, mitä saataisiin ruoaksi, ja yleinen mieli oli, että\npuuro maistuisi paraalta. Mutta kun kaikkien oli nälkä eikä heillä\nollut pataa semmoista, joka olisi kaikille riittänyt, päätettiin\nodottaa talveen asti, jolloin voitaisiin keittää avannossa. Talveen\nasti odottaminen ei ollut helppoa nälkäisille vatsoille, mutta\nhölmöläiset odottivat, kuten sopii perinpohjaisen kansan, joka ei\nhätäile. Talvi tuli ja järvi meni jäähän. Silloin meni yksi joukosta\nja hakkasi jäähän avannon, minkä jälkeen toinen kantoi jauhosäkin\npaikalle, pudisti jauhot avantoon ja alkoi sekoittaa. Kun arveltiin\npuuron olevan valmiin, astui keittäjä avantoon maistamaan keitosta\nja jäi sinne. Toiset odottivat hetken aikaa, mutta kun kokki ei\ntullutkaan takaisin, alkoivat he luulla, että hän yksinään söi kaiken\nheidän puuronsa. Toinen astui sitten jään alle päästäkseen pidoista\nosalliseksi ja jäi sinne kuten ensimmäinenkin. \"Kah\", sanoivat\ntoiset, \"nyt he syövät kahden kaiken puuron.\" Sitten he kaikki\nkömpivät toinen toisensa perästä avantoon ja jäivät sinne.\n\n\n\n\n78. Suomalainen kansanrunous.\n\n\nLaulu ja soitanto ovat ihmiselle ikäänkuin toinen, pyhempi kieli,\njolla hän mielellään ilmaisee surunsa ja ilonsa, toivonsa ja\nkaipuunsa. Kaikkina aikoina on Suomen kansa suuresti rakastanut\n_runoja_, jotka laadultaan ovat joko laulurunoja, loitsurunoja,\nopetusrunoja tai kertomarunoja. Sellaisten kansanrunojen joukkoon ei\nlueta virsiä ja hengellisiä lauluja, eikä sellaisia taidetekoisia\nrunoja, joita herrasväki laulaa. Kansanlaulun erottaa näistä\nviimeksimainituista sen yksinkertaisuus ja elävä luonnollisuus,\nniinkuin metsä eroaa keinotekoisesta puistosta.\n\nVanhassa suomalaisessa kansanlaulussa on älykäs, syvämielinen\nsana pääasiana, ja sävelmä on hyvin yksinkertainen, jopa niin\nyksitoikkoinen, että useimmissa on sama kahdeksantavuinen säerakenne,\nja niitä lauletaan samalla nuotilla, ikivanhalla runosävelmällä.\nVanha laulu ei myöskään käytä tavallista loppusointua, vaan sensijaan\nsiinä on alkusointu, niin että vähintään kaksi sanaa samassa\nsäkeessä tavallisesti alkaa samalla äänteellä. Uusilla lauluilla on\nsitävastoin vaihtelevat runomuodot ja sävelmät, mutta sanat eivät\nole niin älykkäät, niin yksinkertaiset eivätkä niin syvämieliset\nkuin vanhojen runojen. Ainoastaan Karjalassa saa joskus vielä kuulla\nvanhoja runoja, jotka vuosisatoja ovat kulkeneet suusanallisena\nperintönä suvusta sukuun, ja nämä runot katoavat yhä katoamistaan.\nKaikissa muissa osissa maatamme kuulee ainoastaan uudemmanaikaisia\nlauluja, joista muutamat ovat ruotsin- ja saksankielestä\nsuomennettuja, mutta useimmat kansan keskuudessa syntyneitä. Sillä\nkansan mieli on kuin kumpuava lähde, sen täytyy alinomaa purkaa syviä\nsuonivesiänsä päivänvaloon.\n\nSuomen kansanrunous kumpuaa kahdesta syvästä lähteestä,\nyksinäisyydestä ja surusta. Tässä maassa ihmiset usein asuvat kaukana\ntoisistaan ja etsivät senvuoksi ystäviä ja seuraa koko luonnosta. He\nkuvailevat mielessään, että kaikilla luonnonesineillä on henki, tunto\nja puhelahja. Kun joku tulee vieraaseen maahan, ovat aurinko ja tuuli\nhänen vanhoja tuttujaan. Kun nuori morsian muuttaa kodistaan ja suree\nsitä, että kaikki siellä hänet unhottavat, tietää hän, että ainakin\naidan vitsat ja pellon seipäät hänet tuntevat, kun hän takaisin\ntulee. Neito haastelee yksinäisyydessään ilman linnuille:\n\n    \"Tule tänne, pieni lintu,\n    lennä tänne, linturukka,\n    haastele halusi mulle,\n    ikäväsi ilmoittele!\n    Mie sanon sinulle jälleen,\n    haastan mielihaikeani;\n    sitten vaihdamme vajoja,\n    kahdenkesken kaihojamme.\"\n\nSiksi hän uskoo surunsa metsällekin:\n\n    \"Menen metsähän mäelle,\n    puhelen Jumalan puille,\n    haastan haavan lehtisille,\n    pakajan pajun vesoille.\"\n\nTietääpä hän, että ne kaikki säälivät hänen kohtaloansa:\n\n    \"Tuota saarikin saneli,\n    saaren rannat raukotteli,\n    tuot' itki ihanat nurmet,\n    ahot armahat valitti,\n    nuoret heinät hellitteli,\n    kaikatti kukat kanervan\n    emontuoman turmelusta.\"\n\nOnneton mies käskee korpin kantamaan pois hänen huolensa ja\nhukuttamaan ne lampiin, kuitenkin varoen, ettei veisi kalallisiin\nvesihin, sillä:\n\n    \"kalat kaikki huolestuisi,\n    ahvenet alas menisi,\n    suuret hauit halkeaisi;\n    sären lillit liukeneisi,\n    saisi siikaset surua,\n    kaikki mustuisi mujehet\n    minun hoikan huolistani\n    ja mustan murehistani.\"\n\nMutta iloiset ja onnellisetkin etsivät luonnon seuraa. Iloiset immet\nkäskevät käen kukkua heille hopeaa ja kultaa. Vuoret, puut, eläimet\nilmaisevat ajatuksensa toisilleen ja ihmisille. Luonto on ollut\nkansan paras laulunopettaja. Senvuoksi sanookin vaatimaton laulaja:\n\n    \"Omat on virret oppitnani,\n    omat saamani sanaset,\n    tiepuolista tempomani,\n    risukoista riipomani,\n    kanervista katkomani,\n    vesakoista vetelemäni,\n    kun olin piennä paimenessa,\n    lasna lammasten keralla\n    metisillä mättähillä,\n    kultaisilla kunnahilla.\n    Tuuli toi sata sanoa,\n    tuhat ilma tuuditteli,\n    virrat aaltoina ajeli,\n    lausehet vetenä vieri.\"\n\nLapsilla on omat laulunsa, nuorilla omansa, naineilla omansa,\nvanhoilla omansa. Elämä antaa kyllä alinomaa uusia aiheita.\nSuomen kansa on kaikessa vakaamielisyydessään hyvin taipuva\nlaskemaan leikkiä omistaan ja muiden heikkouksista, ja senvuoksi\nsillä on myöskin pilkkarunoja, joissa viat ja tyhmyydet tehdään\nnaurunalaisiksi. Kansan monista runoista on laulurunoa pidetty\nvanhimpana, loitsurunoa sen jälkeisenä ja kertomarunoa nuorimpana.\nMutta Kalevalan vanhimmat runot ovat vuosisatoja eläneet. Monet\nlaulavat, mutta monet eivät itse tee laulujaan. Koitereen järven\nrannalla eli monta vuotta sitten kahdeksankymmenvuotias, ennen\nvanhaan kuuluisa laulajatar, nimeltä Mateli Kuivalatar. Kun kerran\nluin hänelle lauluja, joita olin kirjoittanut muistiin muilla\nkaukaisilla tienoilla, sanoi vanha Mateli: \"No, vieläkö nyt sitäkin\nmaassa muistellaan, ja ken sitä teille lauloi? Minä sen ennen nuorra\ntyttönä ollen tein.\" -- Ne olivat kulkeneet suusta suuhun ja suvusta\nsukuun.\n\nMonet viisaat miehet, Suomen ulkopuolellakin, ylistävät suomalaista\nkansanrunoutta ihanimmaksi ja kauneimmaksi maan päällä. Muut kansat\nsaattavat laulaa hehkuvammalla tunteella, mahtavammalla, rohkeammalla\nja voimakkaammalla innostuksella. Mutta hartaammin sydämen pohjasta\nei laula mikään kansa. Ja yksinkertainen, suloinen, liikuttavan ihana\nsuomalainen laulu on kaikkien kansanlaulujen helmi.\n\n(Elias Lönnrotin mukaan.)\n\n\n\n\n79. Suomalaisia kansanlauluja.\n\n\n    a) Laulunopettajatar.\n\n       Kun olin ennen nuorempana,\n    kasvavaisena kanana,\n    tuli eukko tuonnempata,\n    laulaja Lapin perältä,\n    joka virsiä veteli,\n    monet laulut laulatteli.\n       Annoin rätsinän akalle,\n    hyvän paian palkastansa,\n    siirrytin sinikeräiset,\n    puottelin punaiset langat\n    hyvän laulun laulamasta,\n    paremman pajattamasta,\n    virret kielin kertomasta,\n    suin sanat sovittamasta.\n       Kuules eukko, kuin nyt laulan,\n    kuules akka, kuin sanelen:\n    Tuo nyt jälle rätsinäni,\n    palauta paitavaate,\n    työnnä pois punaiset langat,\n    siirrytä sinikeräiset!\n       On nyt virttä neuvomatta,\n    saamatta sanoja kyllin;\n    kyllä huoli virttä tuopi,\n    mure virttä muistuttavi,\n    kaiho kantavi sanoja,\n    miel'alani arveloita.\n\n            Kanteletar 2: 1\n\n\n    b) Kodittomat.\n\n    Oli meillä, kuin olikin,\n    oli ennen aikoinansa\n    siskoilla sininen silta,\n    veikoilla vene punainen.\n    Nousi tuuli tuulemahan,\n    ilman ranta riehkimähän,\n    tuuli puut havuttomaksi,\n    kanervat kuluttomaksi,\n    heinät helpehettömäksi,\n    Siitä taittoi siskon sillan,\n    veikolta venon hajotti,\n    jätti veikot veen varahan,\n    siskot siirrälti saloille,\n    jätti sormet soutimiksi,\n    kämmenet käsimeloiksi,\n    hongan oksat huonehiksi,\n    katajat kamariloiksi.\n\n            Kanteletar 1: 16\n\n\n    c) Ohoh kultaista kotia!\n\n       Lämmin paita liinainenkin\n    oman äidin ompelema;\n    vilu on vaippa villainenkin\n    vaimon vierahan tekemä.\n       Lämmin on emosen sauna\n    ilman löylyn lyömättäkin;\n    kylmäpä kyläinen sauna,\n    vaikka löyly lyötäköhön.\n       Korea kotoinen leipä,\n    jos on täynnä tähkäpäitä;\n    vihavainen vieras leipä,\n    vaikka voilla voituohon.\n    Villainen emosen vitsa,\n    ruokoinen isosen ruoska,\n    jospa viikon virpokohon,\n    rupeaman ruoskikohon;\n    vitsa vierahan verinen,\n    kyläläisen kynnäppäinen,\n    josko kerran iskeköhön,\n    tahi puolen koskekohon.\n       Ohoh kultaista kotia,\n    armasta ison eloa!\n    Jos oli leipeä vähempi,\n    niin oli unta viljemmältä;\n    ei toruttu torkunnasta,\n    makaamasta ei manattu.\n\n            Kanteletar 1: 75.\n\n\n    d) Morsiamen hyvästijättö.\n\n       Enpä mieltään ennen ollut\n    mustin muita neitosia,\n    kalpeampi veen kaloja;\n    tulin muita mustemmaksi,\n    kalpeammaksi kaloja.\n       Millä maksan maammon maion,\n    millä isoni hyvyen?\n    Kiitän mä, iso, sinua\n    entisistä eloista,\n    parahimmista paloista,\n    murkinoista muinoisista;\n    kiitän, mä, emo, sinua\n    nuorra tuuviteltuasi,\n    pienoissa pieltyäsi,\n    maioin ruokitettuasi!\n       Kiitän mä koko perehen,\n    kaikki kasvinkumppalini,\n    joiden joukossa elelin,\n    kasvoin kanssa kasvinajan!\n       Lähen nyt tästä kuin lähenkin\n    tästä kullasta ko'ista,\n    ison saamasta salista,\n    äitin kestikellarista.\n       Jää nyt, pirtti, terveheksi,\n    pirtti lautakattoinesi!\n    Hyvä on toiste tullakseni,\n    kaunis kaaputellakseni.\n    Jää nyt, sintsi, terveheksi,\n    sintsi lautasiltoinesi!\n    Jääppä, piha, terveheksi,\n    piha pihlajaisinesi!\n    Jätän kaikki terveheksi:\n    maat ja metsät marjoinensa,\n    järvet saoin saarinensa\n    kankahat kanervinensa.\n\n    Kalevalan ensimmäisestä painoksesta.\n\n\n    e) Nuori sotamies.\n\n       Suku suuresti surevi,\n    laji kaikki kaihoavi\n    heimokunta hellehtivi,\n    saavani minun sotahan,\n    tykin suuren suun etehen,\n    rautakirnujen kitahan,\n    sortuvan sotatiloilla,\n    vainoteillä vaipuvani.\n       Vaan älä sure, sukuni,\n    kaihoa, lajini kaunis;\n    en mä silloin suohon sorru,\n    enkä kaau kankahalle,\n    kun minä sotahan kuolen,\n    kaaun miekan kalskehesen.\n    Sorea sotainen tauti,\n    sorea sotahan kuolla,\n    hemme miekan helskehesen:\n    äkin poika pois tulevi,\n    potematta pois menevi,\n    laihtumatta lankeavi.\n\n          Kanteletar 2: 265.\n\n\n    f) Leikkiruno.\n\n    Tule meille, Tuomas kulta,\n    tuoppa joulu tullessasi!\n    Tule, kekri, joudu, joulu,\n    sekä pääse, pääsiäinen!\n    Kyll' on kystä aitassamme,\n    paljon pantua eloa:\n    sirkan reisi, paarman jalka,\n    peipposen peräpakara,\n    sammakon sakarivarvas,\n    sisiliskon silmäpuoli.\n\n            Kanteletar 1: 23.\n\n\n    g) Saimaan rannalla.\n\n    Kultani kukkuu, kaukana kukkuu,\n    Saimaan rannalla ruikuttaa;\n    ei ole ruuhta rannalla,\n    joka minun kultani kannattaa.\n\n    Ikävä on aikani, päivät on pitkät,\n    surutont' en hetkeä muistakaan;\n    voi, mikä lienee tullutkaan,\n    kun jo ei kultani kuulukaan!\n\n    Toivon riemu ja autuuden aika\n    suruani harvoin lievittää;\n    rintani on kuin järven jää --\n    kukapa sen viimeinkin lämmittää?\n\n    Kotka se lenteli taivahan alla,\n    sorsa se souteli aalloilla;\n    kulta on Saimaan rannalla,\n    lähteä ei tohdi tuulelta.\n\n    Tuuli on tuima ja ankarat on aallot,\n    ruuhet on rannalla pienoiset;\n    ruuhet on rannalla pienoiset,\n    kultani sormet on hienoiset.\n\n    Älä lähde, kultani, aaltojen valtaan,\n    aallot ne pian sinun pettäisi!\n    Sitten ei suru mua heittäisi,\n    ennenkuin multakin peittäisi.\n\n                        Kanteletar.\n\n\n\n\n80. Suomalaisia sananlaskuja.\n\n\nViisaasta kuningas Salomosta kerrotaan, että hän puhui kolmetuhatta\nsananlaskua ja että hänen virsiensä luku oli tuhat ja viisi. Jos\nviisaus lasketaan tämän mitan mukaan, niin olisi Suomen kansa\nSalomoa viisaampi, sillä sen talteenkirjoitettujakin sananlaskuja on\nkahdeksattatuhatta, ja sen lauluja, joita ei kukaan ole laskenut,\non varmasti useita tuhansia. Siitä älkäämme kuitenkaan ylvästelkö;\nmuilla kansoilla saattaa olla yhtä paljon. Mutta totta on, että\nmiettivä Suomen kansa on pannut monta älykästä ajatusta lauluihinsa,\npaljon syvää viisautta sananlaskuihinsa ja arvoituksiinsa. Jo vuonna\n1842 painatti tohtori Lönnrot kokoelman, jossa on 7,077 sananlaskua,\nja senjälkeen on vielä useita muistiin kirjoitettu. Useimmat ovat\nvanhaan runomuotoon puetut ja pysyvät siten helpommin muistissa.\nKieli niissä on omituisen älykästä ja lyhyttä.\n\nMoni kansanihminen höystää puolet puhettansa sananlaskuilla. Jos\nköyhä tahtoo lohduttaa mieltänsä uuden onnettomuuden sattuessa,\nsanoo hän: \"Köyhä ei kaadu korkealta: luudan päältä lattialle.\"\n-- Kun jotakuta nuhdellaan liiasta luottamisesta muiden apuun,\nsanotaan: \"Paha on mielellä asunto, kun on mieli muiden päässä.\"\n-- Jos tahdotaan osoittaa, että rikkaillakin on huolensa, niin\najatellaan kellokaslehmää ja sanotaan: \"Jolla on kello kaulassa, sen\non pää painossa.\" -- Kun muistutetaan köyhää tyytymättömyydestään,\nsanotaan: \"Vaski on kulta köyhän miehen, tina vaivaisen hopea.\" --\nJos joku valittaa kadottaneensa lapsensa, huokaa hän: \"Yksin pojiton\npinolla, tyttäretön huhmarella.\" -- Kerskujalle sanotaan: \"Ei saa\nsiltoja sanoista, puita siihen tarvitahan.\" -- Jos tahdotaan torjua\nansaitsematon kiitos tahi moite, lausutaan: \"Ei niin hyvää, ketä ei\nmoitita, eikä niin pahaa, ketä ei kiitetä.\" -- Ja niin keksitään\nsananlaskuja kaikkiin elämän tilanteihin. Panemme tähän näytteeksi\nmuutamia yksi- ja kaksirivisiä sananlaskuja:\n\n    -- Hyvin tehty, paljon voitu.\n    -- Ei aika miestä odota.\n    -- Ei mies nimellä elä.\n    -- Kun on olutta, niin on ystäviä.\n    -- Ei koirakaan kotiväkeä hauku.\n    -- Ei syvästä kaivosta vesi lopu.\n    -- Ei taito ole taakaksi.\n    -- Ei tuki suovaa alenna.\n    -- Ain' on laiska aikehessa.\n    -- Ei yksi kauan naura.\n    -- Humalassa on rikkautta.\n    -- Älä karhua vitsalla lyö.\n    -- Huono vahti tekee monta varasta.\n    -- Ei kysyvä tieltä eksy.\n    -- Joka kauan elää, se paljon näkee.\n\n    -- Auta miestä mäessä,\n       älä mäen alla.\n    -- Ei kaunis kaskelle jouda,\n       vereväinen viertämähän.\n    -- Etehen elävän mieli,\n       kuollut taakse katsokohon.\n    -- Harvoin syötti harva verkko,\n       silloin suurilla kaloilla.\n    -- Älä ennen vanhaa moiti,\n       kuin uuden tavat tunnet.\n    -- Ken pahat hyviksi saapi,\n       Suomen suot se siltoaapi.\n    -- Kierrä minut, älä kiroa,\n       sanoi kivi kyntäjätä.\n    -- Eipä sitä koira purrut,\n       jonk' on laki langettanut.\n    -- Ei salli savinen pelto\n       koreata kyntäjätä.\n    -- Kell' ei kummaa suurempata,\n       kummeksikoon juopunutta.\n    -- Ehdon valta ahvenella,\n       ottaa onkeen, jos tahtoo.\n    -- Eipä meri siitä pilau,\n       jos koira laidalta latkii.\n    -- Terävä tekevän veitsi,\n       tylsä veitsi tyhmän miehen.\n    -- Omat maat on armahimmat,\n       omat metsät mieluisimmat.\n    -- Miehen on mela kädessä,\n       Jumala venettä viepi.\n\nMuita sananlaskuja.\n\n    -- Sanasta miestä,\n       sarvesta härkää.\n    -- Ennen mies maansa myöpi,\n       ennenkuin sanansa syöpi.\n    -- Ilta aamua viisaampi.\n    -- Ei suuret sanat suuta halkaise.\n    -- Huuto on hädän veli.\n    -- Isännän askeleet pellon höystävät.\n    -- Tyvestä puuhun noustaan.\n    -- Kärsivä kaikki voittaa.\n    -- Ei susi koiran kuolemata itke.\n    -- Ennen vettä veljeltä kuin vieraalta olutta.\n    -- Aikoja on se kuollut, joka itseänsä moitti.\n    -- Joka kuritta kasvaa, se kunniatta kuolee.\n    -- Kiitä muille muita maita,\n       itselle omia maita.\n    -- Ennen lyhyt rikan maasta,\n       kuin pitkä tähden taivaasta.\n    -- Ei se ole mies, joka viran saa,\n       vaan se, joka sen pitää.\n    -- Akka tieltä pyörteleikse,\n       ei uros pahanenkana.\n    -- Hyvä lintu on harakkakin,\n       kun sen harvoin näkee.\n    -- Tie ei tiedä kävijätänsä,\n       eikä leipä syöjeänsä.\n    -- Ei niin kauan ole hätää,\n       kun on vielä viime keino.\n    -- Antaa hyvä vähästänsä,\n       paha ei paljostansakaan.\n\n        (Elias Lönnrotin mukaan.)\n\n\n\n\n81. Suomalaisia arvoituksia.\n\n\nJos suomalaisia sananlaskuja on monta tuhatta, niin ei ole\narvoituksiakaan vähemmän. Kansa rakastaa suuresti tätä älykästä\najatuksilla leikkimistä, jolla lasten ymmärrystä pienestä pitäen\ntotutetaan johtumaan tutusta asiasta tuntemattomaan. Senvuoksi\nkäytetäänkin rangaistusta sille, joka ei arvaa määrättyä lukua\narvoituksia. Kun perhe pitkinä syys- ja talvi-iltoina istuu koolla\ntuvassa, on joukossa tavallisesti joku arvoitusten taitaja, joka\nkoettelee toisia, ja jos siinä on joku, joka ei osaa arvata kolmea\narvoitusta, niin lähetetään hänet _Hymylään_. Tämä näyttää olevan\njokin ilvepaikka, jossa joudutaan kaikenlaisen pilan alaiseksi. Koska\nmuutamia arvoituksia saattaa selittää monella tavalla, syntyy joskus\nriita siitä, onko rangaistusta käytettävä, ja moni ilmoittaa jo\nalussa, ettei hän ota lähteäkseen Hymylään vähemmältä kuin kuudelta\narvoitukselta.\n\nJos nyt joku ei ole osannut arvata, ja vain yksi määrästä enää uupuu,\nkuiskaellaan hänestä: \"Aha, joko alkaa silmät Hymylään päin kääntyä.\"\nKun määrä on täysi, alkaa arvuuttaja luetella kaikki ne arvoitukset,\njotka ovat jääneet arvaamatta, ja sanoo jokaisen arvoituksen jäljestä:\n\n    \"Hyys, hyys, Hymylään,\n    kun et sitäkään tiedä!\"\n\nRangaistuksenalainen puetaan nyt niin hullunkurisen näköiseksi\nkuin mahdollista ja lähetetään Hymylään, mikä tapahtuu siten,\nettä hänet käsketään pois tuvasta. Sitten kerrotaan, millaisen\nvastaanoton ja kestityksen hän saa Hymylässä. Hymylän lapset\nkäsketään katsomaan, mitä koirat haukkuvat, ja he tuovat vastauksen,\nettä on tulossa ryysyinen tolvana, jolla on hiiri hevosena, kissa\najajana, rikkinäinen kapusta rekenä j.n.e. Hymylän emäntä pudottaa\nsäikäyksissään lieteen vasta leivotun leivän; toinen kaataa vetelän\nveliinsä vieraan silmille. Tämä kun nyt tahtoo pestä silmänsä,\nniin hänelle annekaan tervasanko, minkä jälkeen häntä neuvotaan\npyyhkiytymään höyhenpuolikossa, ruumenhinkalossa ja nokisiin kodan\norsiin. Hymyläiset kysyvät, mitä uutta maailmalta kuuluu, ja\nkun hänellä ei ole muuta kertomista kuin nuo arvaamatta jääneet\narvoitukset, kummastelevat hymyläiset sellaista raukkaa, ja\nsitten viimein luvataan hänelle ruoaksi likavettä, perunankuoria,\nkalanruotoja, homehtunutta leipää ja muuta sentapaista.\n\nSellaisen matkakertomuksen jälkeen pidetään matkustaja takaisin\ntulleena, kutsutaan tupaan ja kysytään, miten Hymylässä nykyään\nvoidaan. Hän kertoo sitten jotakin, mitä mieleen johtuu, esim. kuinka\nsiellä keitettiin puuroa kirveellä ja hakattiin puita padalla,\nkuinka lehmät leipoivat leipää ja naiset olivat kytkyessä navetassa\nj.n.e. Nyt hän on vapaa rangaistuksestaan, saapi palata paikallensa\nseuraan ja sitten itse ruveta arvuuttelemaan toista, joka vuorostaan\nsaattaa tulla rangaistukseen tuomituksi, jollei voi arvata. Ei\nkukaan tahtoisi mielellään lähteä Hymylään, ja kaikki koettavat\njännittää älyään sekä arvaamaan että muistamaan vanhoja arvoituksia\nja myös keksimään uusia. Vieraan ei ole niinkään helppo saada näitä\nharjaantuneita arvoitusten arvaajia Hymylään; paljon helpommin hän\nvoipi itse saada kunnian päästä sinne. (Elias Lönnrotin mukaan.)\n\nSeuraavat arvoitukset olkoot tässä näytteenä:\n\n    1. Kultaa kujaset täynnä,\n    hopeata tanhuaiset,\n    eik' ole omistajata?\n\n    2. Kädetön, jalaton,\n    seinää nousee,\n    kiukaalle pääsee?\n\n    3. Aitta alla, mylly päällä,\n    tihku viita myllyn päällä?\n\n    4. Akka loukossa,\n    sata hammasta suussa,\n    puree eikä niele?\n\n    5. Ei huku vedessä,\n    ei pala tulessa,\n    eikä mahdu maan rakoon?\n\n    6. Elää maailman alusta maailman loppuun asti,\n    ei koskaan viidettä viikkoa näe?\n\n    7. Lahdet kaidat, niemet pitkät,\n    kalliot nenässä nienten?\n\n    8. Pojat sotaa käyvät, isä vasta syntymässä?\n\n    9. Ensin nahka nyljetään,\n    sitten villat keritään?\n\n    10. Hakee, hakee, eikä soisi löytävänsä?\n\n    11. Helsingissä hakataan,\n    tänne lastut lentelee?\n\n    12. Herrain herkku, kuningasten ruoka,\n    ei syö siat, eikä koske koirat?\n\n    13. Henki alla, henki päällä,\n    siinä hengetön välissä?\n\n    14. Hepo tallissa,\n    häntä katolla?\n\n    15. Huutaa yöt, huutaa päivät,\n    ehdätystä ei saa?\n\n    16. Isä lynkä, äiti länkä,\n    tyttäret litulatuiset,\n    pojat hyörynpyöryläiset?\n\n    17. Jalatonna juoksee,\n    siivetönnä lentelee\n    päivässä kymmenen kylää?\n\n    18. Kaarne lensi liipotteli,\n    vesi siivistä sirisi?\n\n    19. Kaksi laivaa merellä,\n    iän kaiken purjehtivat,\n    eivät toistansa tapaa?\n\n    20. Kaksi kultaista käkeä,\n    kuun kierti, päivän kierti,\n    ei kierrä Jumin kekoa?\n\n    21. Kaksi makaa, kaksi seisoo,\n    yksi edestakaisin soutaa?\n\n    22. Kannettava väsyy, kantaja ei väsy?\n\n    23. Ken vieraalle tupaan tullessa\n    ensiksi suuta antaa?\n\n    24. Kesän leski, talven leski,\n    syksyllä miehen morsian?\n\n    25. Kullassa kulajaa, hopeassa heläjää,\n    ikkunasta pirttiin tulee,\n    ovest' ei sinä ilmoisna ikänä?\n\n    26. Kirppu metsään menee,\n    ei tuhannella hevosella kotiin saada?\n\n    27. Kolmasti päivässä päälleen pukee,\n    enimmät ajat alasti seisoo?\n\n    28. Kulkee maata kuin kuningas,\n    vaeltaa kuin valtaherra,\n    joka vuosi varrotaan\n    köyhimpäänkin kotihin?\n\n    29. Kun metsään menee, niin kotiin katsoo,\n    kun kotiin tulee, niin metsään katsoo?\n\n    30. Lensi lintu siivetönnä,\n    istui puuhun jalatonna,\n    tuli neitsyt suuton,\n    söi sen linnun suolatta,\n    paistoi ilman valkeata?\n\n    31. Lyhyt akka lylleröinen,\n    pää tasainen talleroinen,\n    kaiken kansan syöttelee,\n    perehen elättelee?\n\n    32. Lyhyt mänty mättähällä,\n    mesimöykky männyn päässä?\n\n    33. Piimä kaatui pirtin päälle,\n    rasva lattiaan tipahti,\n    ei lähde vuollen vuolimella,\n    eikä pesten pesimellä,\n    eikä luudalla lakaisten?\n\n    34. Mieletön, kieletön,\n    kaikille toden sanoo?\n\n    35. Mies musta, nenä nykerä,\n    pantu vuorten vartijaksi,\n    rahakirstun paimeneksi?\n\n    36. Musta lintu, punaisia munia hautoo?\n\n    37. Ken vieraalle tupaan tullessa irvistää?\n\n    38. Neljä oritta tallissa,\n    viides käypi ympäritse?\n\n    39. Näet veljesi, kättä koukkaa,\n    ei tule puheille?\n\n    40, Omiaan on pirtti täynnä,\n    eikä tunne puoliakaan?\n\n    41. Pikku lintu liinahäntä,\n    läpi seinän lentelee?\n\n    42. Päivällä lihaa ja verta täynnä, öillä tyhjänä?\n\n    43. Kuollehet kotihin tuotiin,\n    varas puuhun hirtettihin,\n    tie kumohon kaadettihin?\n\n    44. Tiainen tikun nenässä,\n    ruotsiksi ruikuttaa?\n\n    45. Vaippa ilmassa kudottu,\n    tänne helmat hepsasevat?\n\n    46. Valkea pelto,\n    siemenet mustat,\n    kylvää ken taitaa?\n\n    47. Äiti lapsiansa imee?\n\n    48. Tie uupui, hete janostui,\n    leipä nälkää näkee?\n\nArvoitusten selitykset.\n\n1 Päivänpaiste, kuutamo. -- 2 Taikina pytyssä tai tiinussa. -- 3\nIhmisellä vatsa, suu ja hiukset. -- 4 Karsta, häkilä, riivinrauta.\n-- 5 Mimi. -- 6 Kuu. -- 7 Sormien välit, sormet ja kynnet. -- 8\nKipunat tulta iskiessä. -- 9 Kenkä tai saapas riisutaan ensin, sitten\nsukka. -- 10 Verkonpaikkaaja reikiä. -- 11 Rahapaja, kirjapaino. --\n12 Suolat. -- 13 Ratsu, ratsastaja, satula. 14 Tuli pirtissä, savu\nkatolla. -- 15 Koski. -- 16 Humalistossa seipäät, köynnökset, lehdet\nja humalankävyt. -- 17 Sanoma. -- 18 Soutuvene. -- 19 Kuu ja aurinko\ntaivaalla. -- 20 Silmät; Jumin keko on pää. -- 21 Ovenpielet, kynnys\nja ovi. -- 22 Soutaja ja vene. -- 23 Tuvan lämmin. -- 24 Riihi. --\n25 Päivänpaiste, kuutamo. -- 26 Tulikipuna. -- 27 Ruokapöytä. --\n28 Joulu, pääsiäinen, kekri. -- 29 Kirves tai kuokka olalla. -- 30\nKaste tai kuura ja päivänpaiste. -- 31 Jauhosäkki. -- 32 Muurain,\nlakka suolla. -- 33 Päivänpaiste, kuutamo. -- 34 Puntari, mitta.\n-- 35 Lukon avain. -- 36 Pata tulella. -- 37 Seinän-rako. -- 38\nSukkapuikot, sukkavartaat. -- 39 Varjonsa näkee. -- 40 Askelten\njälkiä. -- 41 Neula ja rihma. -- 42 Kenkä, lakki. -- 43 Kalat,\nnuotta ja vene. -- 44 Valkea päreessä. -- 45 Pilvet ja sade. -- 46\nPaperi, muste ja kirjoittaminen. -- 47 Meri tai järvi, jokia. -- 48\nVapahtajan kärsimys.\n\n\n\n\n82. Kansanluulo ja taikausko.\n\n\nSuurten erämaiden yksinäisyys on valtavasti vaikuttanut kansan\nmielikuvitukseen. Metsät, vuoret, järvet, kosket, pitkä talvinen\npimeys, pitkä kesäinen valo, kaikki tämä on herkyttänyt Suomen kansan\nmielen ihmeellisiä uskomaan, ja sen loitsutaito on kauan ollut\nkuuluisa muiden kansojen keskuudessa.\n\nTaikoihin uskominen on perua pakanuuden ajoilta. Silloin luultiin,\nettä kaikilla luonnonesineillä oli henki, ja että ihminen saattoi\nsanan voimalla kaikkia luotuja hallita. Jos siis joku tiesi oikeat\nsanat, voi hän niillä nostaa tahi parantaa tauteja, taltuttaa\nmyrskyjä, ja löytää kätkettyjä aarteita, ennustaa tulevia asioita ja\ntehdä kaikenmoista muuta.\n\nJäännöksiä tästä luulosta on vielä monissa paikoin maassamme.\nNoitia ja noita-akkoja pitävät oppimattomat ihmiset arvossa ja\netsivät niitä pitkien matkojen päästä. Jota edempänä he ovat, sitä\nsuurempi on heidän arvonsa. Etelä-Suomessa pidetään Hämeenpuolen\nkansaa loitsutaitoisena; Hämeessä kysytään neuvoa pohjalaisilta,\nja nämä taas pitävät lappalaisia kaikkia muita taitavampina. Usein\nnämä noidat pettävät herkkäuskoisia, usein he itsekin uskovat omia\nloitsujaan. He vaativat hyvän maksun ja kestityksen, ovat taidostaan\nkateelliset eivätkä mielellään opeta niitä muille kuin lapsilleen.\nHe käyttävät monenlaisia taikakeinoja, mutta loitsusanat ovat\ntehoisimmat, eikä ilman niitä voi mitään toimittaa. Jos joku tahtoo\nkirjoittaa muistiin näitä loitsurunoja, jättää noita kaksi tai kolme\nsanaa pois, josta loitsun luullaan kadottavan voimansa.\n\nLoitsuja eli \"lukuja\" käytetään nykyään enimmästi parannuskeinona.\nEnnen kaikkea täytyy tietää kivun synty. Jos avunhakija on terävän\nraudan haavoittama, niin pitää tietää raudan synty. Jos hän on\npolttanut itsensä, täytyy tietää tulen synty. Jos häntä on purrut\nkarhu, susi, koira, käärme tai ampiainen, täytyy tietää näiden\nsynty. Jos vaivana on tavallinen sisällinen vika, kertoo tietäjä\ntaudin nimen ja synnyn, sen vanhemmat, sisaret ja veljet. Jos vamma\non tavatonta laatua, arvaa hän sen vihollisen panemaksi tahi muista\nsyistä syntyneeksi. Jos ei tämä auta, luettelee hän kaikki neljä\nalkuainetta, sillä jonkin näistä täytyy olla taudin alkuna. Tätä\nosaa loitsusta sanotaan _syntysanoiksi_, niiden jälkeen tulevat\n_manaussanat_ ja vihdoin _lääkityssanat_. Tietäjä nuhtelee tautia\nkovilla sanoilla, manaa kipua asettumaan ja pakenemaan etäiseen\nkorpeen, kovaan koskeen tai pohjattomaan suohon, ja silloin luvataan\nhevonen matkalle. Jos tauti ei tästä tottele, uhkaa tietäjä valittaa\nsen vanhemmille, ja jos se on jonkin vihamiehen lähettämä, uhataan\ntälle kovinta rangaistusta. Jos tauti ei sittenkään tottele,\nlausutaan _pakkosanat_, jotka sisältävät kovimpia uhkauksia, ja sen\njälkeen käsketään mehiläisen lentää yhdeksän meren ylitse noutamaan\nlääkkeitä; mutta jos eivät pakkosanatkaan auta, silloin on tauti\nJumalan lähettämä, eikä sitä voi ihmisvoima parantaa.\n\nMuinoin luultiin, että kaukana pohjoisessa Kemijoen rannalla oli\nKipuvuori. Vuoren keskustalla kohosi korkea kukkula; kukkulan\nlaella oli pieni kota, kodassa lähde, lähteessä maksankarvainen\nkivi ja kivessä yhdeksää syltä syvä reikä. Tähän reikään manattiin\nkivut. Kuoleman kolme tytärtä, Kivutar, Tuonetar ja Äkäätär ottivat\nne vastaan, keräelivät ne kipukintahat kädessä vaskikauhoihin,\npuhdistivat, pohtivat ja seuloivat ne, ja sitten paistettiin ja\nkeitettiin kivut rautakattilassa, siksi kunnes ne viimein kaadettiin\nreikään. Luultiin, etteivät kivut voineet vuoressa ketään viatonta\nvahingoittaa.\n\n    \"Ei kivi kipuja itke,\n    Paasi vaivoja valita.\"\n\nMonet muutkin, jotka eivät tahdo käydä tietäjistä, käyttävät\nkaikenlaisia taikoja, suojellakseen itseään tahi karjaansa pahojen\nhenkien vaikutuksilta. Moni uskoo myöskin kotihaltioita ja\nmetsänhaltioita olevan. Harvat ovat maassamme ne vuoret ja järvet,\njoissa ei sanota haltiata nähdyksi.\n\nMutta sen sijaan, että puhuisimme sellaisesta taikauskosta, joka on\nperintöä esi-isiltämme ja nykyisin on yhä häviämässä, muistelkaamme\nniitä kauniita tulia, joita juhannusyönä poltetaan mäenkukkuloilla\nmonissa paikoin Suomenmaata. Moni ei tiedä, että nämä viattomat\njuhannuskokot ovat muistoa pakanallisesta auringonpalvonnasta.\nPakanallisilla esivanhemmillamme oli tapana viettää juhlaa siihen\nvuodenaikaan, jolloin aurinko on taivaalla korkeimmillaan. Mutta\nme tiedämme, että aurinko on ainoastaan Jumalan luoma kappale, ja\nriemuitessamme kokko valkean loisteessa valoisasta juhannusyöstä,\nemme enää palvo aurinkoa, vaan ylistämme Jumalaa, luojaamme, joka\nniin ihmeellisesti koristaa luonnon ihanimmalla kauneudella.\n\n\n\n\n83. Karjalaiset.\n\n\nSuomen kansa on puun kaltainen, joka levittää juurensa maahan.\nSen suurimmat ja vahvimmat juuret ovat kaksi samansukuista, kauan\nerillään ollutta, mutta sitten yhdistynyttä heimoa, nimittäin\nkarjalaiset ja hämäläiset. Nämä ovat jakaneet tämän maan keskenään\nniin, että karjalaiset asuvat Itä-, Kaakkois- ja Pohjoissuomessa,\nmutta hämäläiset Länsi- ja Etelä-Suomessa. Muinoin oli näiden\nheimojen välillä paljon eripuraisuutta, mutta nyt ne ovat kauan\neläneet rauhassa vieretysten, kuitenkaan luopumatta muutamista\nerikoisominaisuuksista, joista heidät helposti voi tuntea.\n\nKarjalainen on varreltaan solakka, hänellä on ruskea kihara tukka\nja vilkkaat, siniset silmät. Hämäläiseen verrattuna karjalainen on\navomielisempi, ystävällisempi, liikkuvampi ja toimeliaampi, mutta\nmyöskin kielevämpi, kerskailevampi, uteliaampi ja närkkäämpi.\nMatkustus ja kauppa ovat hänen mielitöitään; hän kulkee pitkiä\nmatkoja omassa maassa ja vie tavaroitaan Venäjälle. Hän on\nherkkämielinen; tulee herkästi surulliseksi ja helposti iloiseksi;\nrakastaa leikinlaskua ja kauniita lauluja, joita hänen omat\nrunoniekkansa sepittävät. Sen vuoksi on hänen maastaan löydetty\nkauneimmat laulut, jotka hän on muistissaan tallettanut esi-isäin\najoilta.\n\nKarjalainen käyttää sukunimiä, ja hänen taloansa, jonka isossa\ntuvassa monta ihmistä asuu yhdessä, nimitetään suvun mukaan.\nMuinaisten sotien jälkeen on niin erilaista väkeä muuttanut\nKarjalaan, että usein yhden kylän väki ei ole likeisimmän\nnaapurikylän väen näköistä. Koko eteläosassa Viipurin lääniä asuu\naivan sekaisin vanhempaa väestöä, _äyrämöisiä_, ja myöhemmin\nmuuttaneita _savakoita_. Nämä kaksi kansanainesta on näihin asti\nerottanut toisistaan erilainen vaateparsi, ja kun joku äyrämöisnainen\nnaidaan savakkosukuun tahi päinvastoin, sovitaan jo edeltäkäsin\ntarkkaan, minkälaista vaatepartta nuorikon tulee käyttää.\n\nKarjalaisten alinomainen markkinapaikka oli viime aikoihin asti\nPietari. Siellä he ansaitsivat rahaa pikkukivilläkin, ja helposti\ntullut raha meni taas yhtä helposti. Sillä karjalaiset ovat iloista\nja anteliasta väkeä, joka mielellään itse elää hyvin ja mielellään\ntarjoaa omastaan toisellekin. \"Kun leipä on lopussa, syödään\nvehnästä.\" Etelä-Karjalassa leipoo emäntä joka päivä tuoretta\npehmeätä leipää, mutta köyhässä Pohjois-Karjalassa kelpaa kovakin\nleipä, johon katovuosina täytyy sekoittaa pettua.\n\nKarjalainen on ikäänkuin Suomen kansan päivänpuoli: avomielinen,\nluokseenlaskeva, vilkas ja kevytmielinen, helposti ohjattava ja\nhelposti eksytetty, herkkäuskoinen kuin lapsi, ei kuitenkaan\nsuomalaisen itsepintaisuutta vailla, mutta hyväoppinen ja varustettu\nluonnonlahjoilla, jotka vain tarvitsevat hyvää kasvatusta,\nasettaakseen hänet kansansa etevinten joukkoon.\n\n\n\n\n84. Savolaiset.\n\n\nSavolaiset ovat samaa heimoa kuin karjalaisetkin, mutta ovat\naikaisemmin asettuneet asumaan Saimaan vesien varsille ja sentakia\nkehittyneet tavoiltaan ja luonteeltaan erilaisiksi. Kun karjalainen\non kärsinyt paljon sortoa mahtavilta hovien omistajilta ja\nsiitä joskus käynyt liiankin nöyräksi, on savolainen varttunut\nvarakkaammaksi, omintakeisemmaksi ja saanut itseluottamusta, joka\nvälistä tekee hänet pöyhkeäksi, mutta jolla on oma arvokkaisuutensa.\nTiedonhaluisena ja hyväpäisenä hän on maakansan sivistyneimpiä; hänen\nitäsuomalainen kielimurteensa on levinnyt Lappeenrannasta Kajaanin\nlähiseuduille saakka. Varakkaammissa pitäjissä Kuopion ympäristöllä\nkäytetään ylenmäärin hopeata, silkkiä, mausteita, viinejä ja\nsikareja, joita ei muualla tavata suomalaisen talonpojan tuvassa.\nVanhat tavat ovat näillä tienoilla paljon muuttuneet sen jälkeen, kun\nhöyryalukset ovat alkaneet savuta kaikilla vesillä, ja uusi aika on\ntuonut mukanaan pahaa jos hyvääkin. Syrjäisemmissä osissa Savonmaata\nasuu yksinkertaisempaa kansaa yksinäisissä taloissa kaskimäkien\nkeskellä.\n\nSavolainen on ymmärtäväisempi ja etuansa enemmän katsova kuin\nhyväntahtoinen karjalainen. Hänen kauppansa onnistuu tavallisesti\nparemmin, ja hän nauraa naapureitaan, jotka tänään syövät enemmän\nkuin eilen ansaitsivat.\n\nPaitsi kaskenviljelykseen ja metsänhakkuuseen panevat savolaiset\nenimmin huolta hevos- ja karjanhoitoon. Heidän hevosensa ovat maamme\nparhaita juoksijoita; lehmistään he saavat niin paljon voita, että\nlähettävät sitä monta tuhatta kiloa vuodessa ulkomaille. Nykyään\ntosin valmistetaan enin voi meijereissä, mutta ennen se kirnuttiin\nkotona. Savolaistyttö ujostelee näyttäytyä yksinkertaisessa\ntyöpuvussaan, ikäänkuin tahtoisi sanoa meille: \"En ole niin köyhä,\nkuin miltä tässä näytän, minulla on monta kauniimpaa pyhähametta,\nhuivia ja esiliinaa säästössä aitassamme.\" Me vastaamme hänelle:\n\"Älä ole puvustasi milläsikään, kun siinä ahkerassa työssäsi\npuuhaat uskollisena voikirnun ääressä! Yksinkertaisuus ja ahkeruus\novat parhaimmat kaunistuksesi; ainoastaan työ tekee meidät kaikki\nrikkaiksi, ainoastaan jumalanpelko, kainous ja hiljaiset, kotoiset\navut tekevät Suomen neidon kotinsa aarteeksi ja synnyinmaansa\narvokkaaksi tyttäreksi.\"\n\n\n\n\n85. Kaksi runoseppää.\n\n\nKansankielessä puhutaan runojen _sepittämisestä_. Niinkuin seppä\ntakoo tulikuuman raudan hyödyllisiksi kaluiksi, samoin sepittää\nlaulaja hehkuvat ajatuksensa sanoiksi ja sävelmiksi.\n\nSavo on uusien runoseppien varsinainen kotiseutu. Vanhojen\nkansanlaulujen sijasta, jotka yhä enemmän jäävät unohduksiin, laulaa\nkansa nyt uudempia lauluja, vähemmän yksinkertaisia ja hartaita,\nmutta usein sukkelia ja älykkäitä. Tässä puhumme kahdesta myöhemmän\najan runoniekasta.\n\n_Paavo Korhonen_ oli nuori talonpojanpoika Rautalammin pitäjästä\nsepittäessään sukkelan pilkkalaulun eräästä nimismiehestä, joka\notti talonpojilta lahjuksia ja antoi heidän luvattomasti polttaa\nviinaa. Laulu tuli tutuksi ja huvitti useita. Korhonen noudettiin\nhäihin ja muihin pitoihin, usein pitkien matkojen päähän, laulamaan\nvieraille. Ja sanat vuotivat virtana hänen huuliltaan, hän lauloi\nväliin päiväkaudet, väliin myöhäiseen yöhön, milloin surullisia,\nmilloin lystillisiä lauluja. Hän lauloi uudesta kirkosta, hyvästä\nvuodentulosta, kovasta katovuodesta, kauniista, mutta silloin\nhalveksitusta suomenkielestä ja vielä monesta muustakin, mitä\nkansa ymmärsi ja mikä koski sen sydämeen. Joskus sattui, että hän\njälkeenpäin kirjoitti paperille, mitä oli laulanut, tai että muut\nmuistista kirjoittivat hänen laulujansa, ja monta jäljennöstä\nlevisi laajalle. Korhonen itse ei tietänyt, kuinka monta laulua hän\noli sepittänyt; hän arveli vain, että niistä kyllä täyttyisi iso\nkirstu. Itse hän sanoi miettineensä parhaat laulunsa yksinäisillä\nmetsämatkoilla ja kalastusretkillä. Kotiin tultuaan hän kirjoitti\npaperille, mitä oli sepittänyt. Moni laulu jäi kirjoittamatta, toiset\nhävisivät jäljennöksineen, ja ainoastaan vähäinen osa niistä on\npainettuna.\n\nIsänsä kuoltua Paavo peri talon, mutta hän piti enemmän vapaasta\nvaeltajanelämästä ja jätti tilan nuoremmalle veljelleen. Vanha äiti\nsuri poikansa huikentelevaisuutta; mutta tämä rakasti paljon äitiänsä\nja antoi hänelle kaikki ansaitsemansa rahat. Kuolleesta sisarestaan\nhän kirjoitti kauniin muistorunon.\n\nVielä vanhanakin miehenä Paavo Korhonen kulki mielellään yksinään\njärvellä. Eräänä syysaamuna lokakuussa v. 1840 löydettiin hänet\nkuolleena veneestään läheltä kotirantaa. Hän oli silloin 65-vuotias.\nRannan koivut ja järven aallot olivat nähneet hänen kuolevan.\n\nSuonnejoen pitäjässä asui majatalonisäntä, nimeltä _Pentti Lyytinen_.\nSamoin kuin Korhonen oli Lyytinenkin halpa-arvoinen, oppimaton\nmies, jota lukeminen huvitti ja joka omin päin hankki itselleen\ntietoja. Mutta kuten Korhosesta ei ollut maanviljelijäksi, niin ei\nLyytinenkään kelvannut majatalonpitäjäksi, vaikka hän oli siinä\ntoimessa 64 vuotta. Hänestä oli hupaisempaa käydä puhuttelemassa\nkaikkia matkustavaisia, kuin hoitaa hevosia ja kyytejä. Hänkin\nsepitti monta suosittua laulua, joita sitten kirjoitti paperille ja\njotka jäljennöksinä kulkivat kansan keskuudessa. Hän lauloi kirkosta,\ntalosta, pellosta, ajan nopeasta kulusta, työmiehen kunniasta ja\nlaiskurin mielettömyyksistä. Ja näin hän tuli vanhaksi harmaapääksi,\nkun hänen laulunsa vielä elivät nuorina kansan huulilla. Helmikuussa\nvuonna 1871 hän vaipui kuolemaan uneen, 88 vuoden vanhana.\n\n\n\n\n86. Hämäläiset.\n\n\nMitä lauhkeata, valoisaa ja avomielistä suomalaisessa luonteessa ehkä\non havaittavissa, se on kaikki karjalaista perintöä; mitä vakaata,\nhiljaista ja karkeata on kansassamme, se on etenkin hämäläisiltä\nperittyä. Varsin kummallista on, että Jumala on asettanut nämä kaksi\nerilaista heimoa niin lähelle toisiaan, jotta toinen täydentäisi\ntoisen vajavuuden. Ja jos Jumala ei olisi asettanut vilkkaita ja\nhuikentelevaisia karjalaisia itään Venäjätä vastaan, samalla kuin\nhän asetti hitaat ja jäykät hämäläiset länteen Ruotsia vastaan, niin\nolisi totisesti nykyään moni seikka maassamme toisin.\n\nHämäläinen on rotevampi, kankeampi ja hartevampi, kestävämpi, jurompi\nja jäykempi kuin hänen veljensä karjalainen. Hänellä on suorempi,\nusein ruskea, joskus pellavankarvainen tukka; silmät ovat pienet ja\nharmaat tai vaaleansiniset; kasvot leveämmät, iho harmaampi, katsanto\ntylympi. Hämäläinen on myöskin harvapuheisempi ja vakaamielisempi,\npitkälle ajatteleva ja itsepintainen, hidas vihastumaan ja hidas\nsuomaan anteeksi. Hänen uppiniskaisessa luonteessaan on paljon\nuskollisuutta. Hän ottaa hyvän ja pahan päivän vastaan samalla\njärkähtämättömällä tyyneydellä.\n\nHämäläinen on siis se varsinainen kivenvääntäjä, joka on leimansa\npainanut kansansa enemmistöön. Kestävämpää miestä et tapaa, jos hän\non ottanut jotakin tehdäkseen, etkä hitaampaa, jos hänen päähänsä\non pistänyt olla mitään tekemättä. Vaikka hän väliin pidoissa\nmielellään elää herroiksi tai sunnuntaisin komeilee kiiltävissä\nkääseissään, on hän muulloin vaatimattomin kaikista kansalaisistaan.\nKun hän kesäaikana karkea mekko yllä on ulkotyössä, tyytyy hän\npuolikypsään _talkkunaan_, keitettyihin ohra- ja kaurajauhoihin,\njoita hän tuohisessa sekoittaa piimään. Hämäläiset asuvat joskus\nyhdessä suurissa kylissä, aina niistä ajoista asti, jolloin heidän\ntäytyi puolustautua vihollisten hyökkäyksiä vastaan, ja niin tarkan\nhuolen pitää hämäläinen pellostaan, että panee tunkion niin likelle\nkartanoa kuin mahdollista. Hän pitää hyödyn ja kauneuden aivan\nsamana, ja vaikka laulu ja iloinen viulunsoitto ei ole hänelle\nvastenmielistä, ei luonto ole kuitenkaan aikonut häntä laulajaksi\neikä viuluniekaksi. Samoin hän pitää myös saduista ja sananlaskuista,\njoita muut kertovat, mutta itse hän on unohtanut melkein kaikki, mitä\nhänen esi-isänsä ovat kertoneet. Hän itse on vanhan sadun kaltainen:\nsellainen kuin hän nyt on, hän on ollut monta sataa vuotta.\n\nTäytyy kuitenkin lisätä, että tätä puhdasta vanhaa hämäläisluonnetta\non enää löydettävissä ainoastaan muutamissa Hämeen sisä- ja\npohjoisosissa. Lännempänä ja etelämpänä on hämäläiskansa tullut\nvilkkaammaksi ja toimeliaammaksi sekä uuden ajan ja naapuriensa\nvaikutuksille alttiimmaksi. Etelä-Hämeessä, Uudenmaan pohjoisosassa\nja Satakunnan sisäseuduissa on kantaheimosta vielä hiukan jälkiä;\nmutta Varsinais-Suomessa, länsirannikolla ja Etelä-Pohjanmaalla\nhämäläinen on niin toiseksi muuttunut, ettei ole paljon muuta\njäljellä hänen alkuperästään kuin ne yleiset piirteet, jotka hän on\nkansaansa painanut.\n\n\n\n\n87. Karhunampuja Martti Kitunen.\n\n\nSuomalaiset ovat aina pitäneet väkevien petojen tappamista\nurotyönä. Senvuoksi he ovatkin pitäneet karhua suuressa kunniassa\nkuten arvokasta vastustajaa ainakin, ja kun karhu kaadetaan, on\nmetsästäjillä tapana viettää suurella komeudella sen peijaisia.\nKaadetulle karhulle annetaan vanhoissa runoissa mitä hellimmät\nlempinimet: metsänkulta ja -hopea, metsänomena, metsän kaunis\nmesikämmen. Ja pidoissa metsästäjät ylistävät sen syntyä, sen\nurotöitä ja sen kunniakasta kuolemaa.\n\nKitusen tilalla Virroilla, Pohjanmaan rajalla, oli eräällä\ntalonpojalla kuusi poikaa. Viisi oli rotevaa ja voimakasta, jonka\nvuoksi he kävivät isän kanssa työssä, mutta vanhin, jonka nimi oli\nMartti, oli lapsena pieni ja heikko. Hän sai olla omissa valloissaan,\nkulkea pyssy olalla metsässä ja ampua metsoja, teeriä ja pyitä,\njoita toiset mielellään söivät. Tästä Martti tottui sukkelaksi,\ntarkkasilmäiseksi, vakavakätiseksi ja rohkeamieliseksi pyssymieheksi.\nEräänä aamuna myöhään syksyllä hän, kuusitoistavuotiaana, kohtasi\nyht'äkkiä metsäpolulla ison karhun. Talviuninen otso, joka ei\nollenkaan kunnioittavasti kohdellut hintelää poikaa, tuli möristen\nkahdella jalalla häntä vastaan, ikäänkuin olisi mielinyt sanoa:\n\"Pois tieltä, ketale!\" Tämä Marttia suututti. Hän tähtäsi tarkalla\nluodikollaan, pamaus kuului ja -- karhu hyppäsi sydän läpiammuttuna\nhirmuisesti karjahtaen ainakin pari metriä korkealle ilmaan ja kaatui\nsitten kuolleena maahan. Nyt vasta Martti pelästyi ja kiipesi puuhun;\nmutta karhu makasi paikoillaan, ja hengästyksissään poika juoksi\ntaloon tapausta ilmoittamaan. Siellä ei kukaan ollut alussa uskoa\nhäntä; kuitenkin hän sai isänsä hevosen ja reen. Suurella vaivalla\nvedettiin nyt raskas otus metsästä kotiin, ja siitä päivästä lähtien\nnimitettiin pientä Marttia \"urhoolliseksi pojaksi\".\n\nMartti Kitusesta rupesi pian maine kertomaan, että hän oli\nkotiseutunsa paras ampuja ja paras pyssyseppä. Hänen seikkailunsa\ntäyttäisivät kokonaisen kirjan. Kerran hän hiihti metsoja ampumaan\nKeuruulle asti ja kuuli, että siellä Liukon korvessa oli karhuja.\nOli maaliskuu kulumassa. Martti otti mukaansa kaksi kumppania, ja\neräs ukko oli oppaana. Mutta tie oli pitkä, ukko väsyi, kääntyi\ntakaisin ja nauroi sellaisille hupsuille, jotka ottivat nähdäkseen\nniin tarpeetonta vaivaa. Vähän aikaa senjälkeen tulivat nämä kolme\npyssymiestä karhun pesälle ja näkivät kolme aika kontiota vallan\nmukavasti siinä loikomassa. Heti pidettiin sotaneuvottelua: kukin\notti karhun osalleen. Martti ampui ensimmäisen, ja lisäksi seitsemän\npentua, kumppanit kaatoivat toiset, ja seuraavana päivänä raastettiin\nkymmenen kuollutta karhua Liukon taloon. Nyt ei ukko enää nauranut:\nhän uskoi nyt lujasti, että Martti Kitunen oli tietäjä.\n\nKarhun oli usein tapana käydä talonpoikain kaskihalmeissa ahmimassa\nparhaillaan kypsyvää ruista. Martti oli kärkäs näkemään, miten tämä\ntapahtui, ja kiipesi eräänä kesäiltana kasken laidassa kasvavaan\npetäjään. Karhu tulikin tapansa mukaan, nuuski ensin varovasti kaikki\nlähipaikat, mutta kun ei löytänyt epäiltäviä jälkiä, astui keskelle\nruishalmetta. Martti kapusi alas puusta, hiipi hiljaa karhun jäljestä\nja laukaisi pari luotia sen selkään. Ärjyen hypähti karhu ilmaan.\nMartti heittäytyi maahan pitkäkseen, ja mesikämmen juoksi hänen\nylitsensä pysähtymättä. Seuraavana päivänä se löydettiin pahasti\nhaavoitettuna metsästä ja joutui ampujan saaliiksi.\n\nMartti Kitusella oli tapana ampua karhuja myöskin lavalta. Sellainen\nrakennetaan metsään likelle sitä paikkaa, missä karhu on kaatanut\nlehmän, sillä mesikämmen tulee tavallisesti kolmantena yönä takaisin\nsyömään paistiaan useammassa ruokaverossa. Silloin asettuu kaksi\npyssymiestä lavalle vartioimaan ja kolmas kävelee poispäin tervatut\nkengät jalassa. Sillä karhu on niin viisas, että se epäilee kaikkia\npaikalle vieviä jälkiä, mutta kun se näkee toisten jälkien johtavan\npaikalta pois, luulee se olevansa turvassa. Ja silloin se piankin\nsaa luoteja turkkiinsa. Muutoin se kantaa tappamansa lehmän suohon,\nkaivaa kuopan ja kätkee paistinsa sammalten alle seuraavaksi kerraksi.\n\nSota karhuja vastaan oli usein hyvin vaarallista, ja kolme kertaa\nKitunen haavoittui pahasti. Ensimmäisellä kerralla löi karhu\nhänet kumoon lumihankeen ja puri häntä päähän, kunnes Kitunen sai\nveitsen laukustaan ja surmasi sillä vihollisensa. Toisella kerralla\nhän kiipesi puuhun, mutta karhu veti häntä koivista ja pureskeli\nhänen jalkojansa. Silloin Kitunen putosi suoraan karhun selkään,\ntarttui sen turkkiin ja kiljaisi: \"Hei, eteenpäin!\" Tästä karhu\nsäikähti niin, että laukkasi ratsastajinensa metsään, mutta Kitunen\nhyppäsi maahan, ja muutaman tunnin kuluttua ampuivat veljet karhun.\nKolmannella kerralla Kitusen pyssy ei lauennut, kun karhu hyökkäsi\npesästään. Kitunen löi sitä pyssynperällä korvalle, mutta kun tästä\nei ollut apua, pisti hän oikean kätensä karhun avonaiseen kurkkuun.\nKarhu puri käden pahaksi, mutta hätäytyi samassa ja toiset pyytäjät\nampuivat sen.\n\nMartti Kitunen ampui 74 vuoden vanhana viimeisen karhunsa Laukaassa.\nHän oli silloin kaatanut kaikkiaan 198 täysikasvuista karhua ja\nkarhunpoikia niin monta, ettei niiden lukuakaan muistanut. Tultuaan\nniin vanhaksi, ettei enää nähnyt tarkkaan tähdätä, hän eli vielä\n11 vuotta maanviljelijänä ja kalastajana hyvällä maatilallaan\nVirroilla ja kuoli vuonna 1833, lähes 86 vuoden vanhana. Tämä mainio\nkarhunampuja oli lempeäluonteinen, ilomielinen ja jumalinen mies,\nerinomaisen kohtuullinen ja ahkera; kaikki, jotka hänet tunsivat,\nrakastivat häntä. Hän oli elänyt onnellisena 60 vuotta vaimonsa\nkanssa ja kiikutteli lastensa lastenlapsia niinkuin karhunpoikia\npolvillaan.\n\n\n\n\n88. Suomen ruotsalainen väestö.\n\n\nEivät kaikki meidän maamme pojat ja tyttäret ole synnyltään\nkarjalaisia ja hämäläisiä. Jos matkustamme pitkin Suomen eteläisiä\nja läntisiä merenrannikoita tahi purjehdimme merensaaristoissa,\ntapaamme toista väestöä, joka puhuu toista kieltä ja eroaa tavoiltaan\nja luonteeltaan suomalaisesta väestöstä. Nämä rannikkolaiset\novat alkuaan Ruotsista tullutta rotua ja puhuvat ruotsalaista\nkieltänsä, kuten muutamat suomalaisista polveutuvat Ruotsissa\npuhuvat suomalaista kieltään. Mutta kun he ovat muuttaneet tänne\njo ammoisina muinaisaikoina ja sitten monta vuosisataa eläneet ja\ntaistelleet Suomen muiden asukasten rinnalla, kun he rakastavat\nmaatamme ja tunnustavat sen isänmaakseen eivätkä ensinkään siitä\ntahdo enää erkautua, niin he ovat kasvaneet kiinni Suomen kansaan ja\novat tässä mielessä suomalaisia, kuten me kaikki. He ovat hengeltään\nja sielultaan meikäläisiä, ja mitä kieltä suu puhuneekin, on täällä\nainoastaan yksi kansa, jossa yksi sydän sykkii isänmaalle.\n\nEntisinä aikoina on maamme ruotsalainen väestö ollut taitavampaa kuin\nsuomalainen ja sen vuoksi pitänyt itseään parempana. Sillä Ruotsi ei\nole hallinnut Suomea ainoastaan suuremmalla voimallaan, vaan vielä\nenemmän varhaisemmalla ja pitemmälle ehtineellä sivistyksellään.\nNyt ovat olot paljon muuttuneet, kun Suomi ei enää ole Ruotsin\nyhteydessä. Nyt edistyy suomalainenkin väestö vuosi vuodelta\ntiedoissa, ja nyt ovat kaikki toistensa vertaiset.\n\nSuomen ruotsalainen väestö asuu kolmella alueella: Ahvenanmaalla\nja sen saaristossa, Etelä-Uudellamaalla ja Etelä-Pohjanmaalla.\nAikaisemmin, eli toista tuhatta vuotta takaperin, muuttivat\nahvenanmaalaiset saarilleen ja levisivät sieltä useihin Turun\nsaariston saariin. Uusmaalaiset muuttivat maahamme Ruotsista eri\naikoina, toiset tuhatkunta vuotta takaperin, toiset myöhemmin.\nRuotsalaiset pohjalaiset muuttivat todennäköisesti kuusi tahi\nseitsemän sataa vuotta sitten kaitaisten merensalmien poikki Suomen\nrannikolle. Ei kukaan enää muista, milloin kaikki nuo muutokset\novat tapahtuneet. Tiedetään vain, että sittemmin on niillä mailla\ntapahtunut useita uusia väestön siirtymisiä sotien, ruttojen ja\nnälkävuosien takia, niin että nyt kuulee puhuttavan ruotsia siellä,\nmissä ennen puhuttiin suomea, ja suomea siellä, missä ennen puhuttiin\nruotsia.\n\nNämä rannikkoseudut ovat tiheästi asutuita ja hyvin viljeltyjä.\nNiiden ruotsalainen väestö on liikkuvampaa, levottomampaa,\nepävakaisempaa kuin suomalainen väestö, sukkelampaa päätöksissään,\nripeämpää toimissaan. Samalla se on omaksunut hiukan suomalaisen\nväestön vakavuutta ja tullut tavoiltaan toisenlaiseksi, kuin Ruotsin\nruotsalaiset ovat. Sen kiihoittava voima on saanut suomalaisen\nväestön suurempaan vauhtiin, ja molemmat naapurit ovat jotakin\ntoisiltaan oppineet.\n\nHyvin erilaista on ruotsalainen väestö eri maakunnissa; eivätpä\nedes kahden naapuripitäjän asukkaat ole toistensa kaltaisia.\nMeri on kasvattanut kaikki nämä rannikkoasukkaat merimiehiksi ja\nkalastajiksi. Ahvenanmaalainen on näistä kolmesta paras kauppamies,\nuusmaalainen paras maanviljelijä, pohjalainen paras kirvesmies.\nAhvenanmaalainen viettää puolet aikaansa merimatkoilla. Pohjalainen\nkulkee työansiolla Venäjällä ja Amerikassa asti; uusmaalainen pysyy\nkotonaan peltonsa ja nuottansa ääressä. Kaikki kolme ovat enemmän\njärjen kuin tunteen ihmisiä. He laulavat laulujaan sävelmien vuoksi\neivätkä paljon välitä sanoista. Kaikki kolme ovat myöskin arkoja\nvapaudestaan ja itsenäisyydestään: uusmaalainen vähimmin, hän kun on\nollut herraskartanoiden alustalaisena, pohjalainen enimmin, koska\nhän on ollut aina vapaa maanomistaja. Ja vaikka ahvenanmaalainen on\nvarhaisimmin muuttanut Ruotsista, on hän näistä kolmesta enimmin\nruotsalaisen emäkansan kaltainen siksi, että hän asuu niin likellä\nRuotsia ja niin usein matkustaa siellä.\n\n\n\n\n89. Ruotsinkieli.\n\n\nNoin tuhatkunta vuotta sitten puhuivat ruotsalaiset, norjalaiset ja\ntanskalaiset samaa kieltä. Tämä kieli, jota nimitämme pohjoismaiden\nalkukieleksi, oli likeistä sukua niille kielille, joita saksalaiset,\nhollantilaiset ja englantilaiset puhuvat. Sittemmin, kun nuo kolme\nkansaa olivat kauan eläneet erillään tahi käyneet keskenään sotaa,\nalkoi tanskankieli saada pehmeämmän, vienomman soinnun läheisen\nsaksankielen vaikutuksesta. Ja koska Norja oli kauan Tanskan vallan\nalaisena, pysyivät tanskan- ja norjankielet likimain samana kielenä,\nkuitenkin niin, että norjankieli on kovemmalta kalskahtavaa.\nMutta näistä molemmista erosi ruotsinkieli, joka säilytti vanhan\npohjoismaisen kovuutensa, vaikka se aikaa voittaen muuttui vähemmän\nkarkeaksi ja sointuvammaksi.\n\nAluksi tämä kieli oli vain useina murteina, mutta kun Ruotsin\nmaakunnat vähitellen yhdistyivät yhdeksi valtakunnaksi, jolla oli\nyhteinen laki [Maunu Eerikinpojan maalaki vuodelta 1347], niin tuli\nse murre, jota puhuttiin Keski-Ruotsissa, valtakieleksi. Virkamiehet\nrupesivat sovittelemaan puhettansa tämän kielen mukaiseksi, ja\nnäin se aikaa voittaen erosi yhteisen kansan kielestä. Tämä\nmuinaisruotsalainen valtakieli tuntuu meistä hyvin karkealta, ja sen\nkirjoitus oli tavaukseltaan epätasaista. Uskonpuhdistuksen aikana,\njolloin raamattu käännettiin ruotsiksi, ruvettiin sitä yhä enemmän\nkäyttämään puheessa ja kirjoituksessa. Siihen lainattiin tällöin\nmonta uutta sanaa saksasta ja muista vieraista kielistä. Ääntäminen\nmuuttui, ja uusruotsalainen kieli syntyi. Suuret runoilijat ja\ntiedemiehet alivoivat julkaista tällä kielellä kirjoja, ja niin se\nvähitellen on kehittynyt. Mutta kaikki muutokset eivät tule näkyviin\nkirjoituksessa, sillä vanha merkitsemistapa on monessa sanassa\nsäilynyt viime aikoihin saakka.\n\nRuotsinkieli ei ole niin pehmeätä, taipuisaa ja hienovivahteista\nkuin esim. suomenkieli; mutta se on miehuullista ja voimakasta, se\nkalskahtaa kuin teräs kallioon. Koska suuret runoilijat ovat sillä\nrunoilleet, on se tullut niin yleväksi ja loistavaksi, että harvat\nmuut kielet vetävät sille vertoja. Mutta kun Suomen runoniekat ovat\nruotsiksi runoilleet, on heidän kielensä tullut yksinkertaisemmaksi\nja harrasmielisemmäksi, ikäänkuin heijastukseksi maamme kansasta\nja luonnosta. Täällä Suomessa äännetään ruotsia toisella tavalla\nkuin Ruotsissa, ja siksi meistä tuntuu siltä, kuin ruotsalaisella\nolisi laulava puhunta. Ruotsia puhuessamme teemme paljon virheitä;\nsekoitamme siihen suomalaisia sanoja ja lausetapoja, joita emme itse\nhuomaa. Ja jos emme vaali ja säilytä ruotsinkieltä puhtaana, niin se\ntulee liian poikkeavaksi Ruotsin ruotsista, ja siitä olisi meille\nvahinkoa.\n\nMaamme ruotsalainen rahvas puhuu kieltänsä monella murteella, ja\neräät niistä ovat niin vanhanaikuisia, että muiden on vaikea niitä\nymmärtää. Se johtuu siitä, että ruotsalaiset maanmiehemme ovat niin\nkauan eläneet erillään Ruotsista ja toinen toisistaan, että niiden\nkieli on sill'aikaa kehittynyt toisenlaiseksi kuin sivistyneitten\npuhe. Mutta nykyisin saavat kaikki lapset kansakouluissa oppia\nkäyttämään kirjakieltä.\n\n\n\n\n90. Lounais-Suomen saaristolaiset.\n\n\nAhvenanmaan tuhansilla saarilla ja luodoilla sekä osittain Turun\neteläpuolella olevassa saaristossa asuu ruotsalaista väestöä\nmerimiehinä ja kalastajina. He viljelevät hiukan eloa ja perunoita,\nheillä on hevosia ja karjaa, he polttavat kalkkia ja tiiliä,\nlaivaavat ulkomaille puita, mutta heidän varsinainen peltonsa ja\nniittynsä on meri. Muutamat ovat laivanisäntiä, rakentavat suuria\naluksia ja purjehtivat vieraisiin maihin saaden hyvän voiton.\nToiset vievät pursillaan ja kaljaaseillaan kaloja, halkoja, kalkkia\nja muuta tavaraa Tukholmaan, Turkuun, Helsinkiin ja Tallinnaan.\nNämä koulunkäymättömät laivurit purjehtivat, yksi tai kaksi miestä\nlaivaväkenä, enimmiten maantunnuksien mukaan tutuilla kulkuvesillään,\njäävät vastatuulella ankkuriin luotojen suojaan, mutta joutuvat\nusein luotojen niemekkeissä tuulenpuuskien ja vihurien käsiin.\nToiset elävät koko kesän kalastusveneissään ulkona merellä ja\nvievät syksyllä suolatuita silakoita ja turskia kaupunkeihin.\nMiehet, naiset ja lapset ovat kokeneet merta joka säällä, he eivät\nvaahtopäisiä aaltoja säikähdä, mutta aikansa vaivoja kärsittyään he\nasettuvat mielellään lepoon ja pitävät hyviä päiviä. Suomalaisen\nluonteen rauhallisuus tekee heidät kärsivällisiksi ja huolettomiksi\najanhukastaan. Sellaisia ovat enimmät rannikkolaisemme; heidän\nelämänsä on vuorotellen ankaraa työtä ja mukavaa lepoa.\n\nKotona he asuvat pienissä kylissä tai yksinäisissä tuvissa, joiden\nkaikkien päätyseinällä on viiritanko. He viettävät juhlien joulunsa\nja valvoen juhannusyönsä, tanssivat vahvasti häissä ja syövät\nvahvasti lukukinkereissä. Nämä länsisuomalaiset saaristolaiset\novat matkoillaan oppineet kohteliasta käytöstapaa. He pukeutuvat\npyhäpäivin melkein herrasväen tapaan ja nauttivat pidoissaan\nmielellään herrasruokia. Saattaa kyllä köyhyys vaivata väliaikoina,\nkun kalastaminen ei onnistu; mutta kun hyvää pitää olla, silloin ei\nsäästetä. Talvella he kutovat verkkoa ja nuottaa: käsitöitä tehdään\nsiellä enemmän kuin Uudellamaalla, ja entisaikoina naiset kutoivat\npaljon, ennenkuin tuli tavaksi ostaa tehtaan kankaita.\n\n\n\n\n91. Uusmaalaiset\n\n\nRuotsalaiset uusmaalaiset harjoittavat, osa maanviljelystä\nhedelmällisellä maallaan, osa kalastusta lahdissaan ja\nmerenrannikoillaan. Mutta maanviljelijällä on myös nuottansa, kuten\nkalastajallakin peltotilkkunsa. Heti pohjoisempana asuu suomalainen\nväestö, jolla on toisenlaiset tavat. Uudenmaan ruotsalainen on hyvin\ntoimeentuleva, ilomielinen, ymmärtäväinen, puhelias, mukavuutta\nrakastava. Hän asuu rakennuksissa, joissa on pienet ikkunat.\nHedelmäpuita on ikkunain alla ja merileviä rannalla. Kaupunkien\nlähistössä hän on oppinut herrastapoihin ja kaupungin hintoihin,\nmutta syrjäisempien seutujen asukkailla on vielä paljon vanhoja\ntapoja, vaikka ei vanhaa vaatepartta. Helsingistä itäänpäin asuva\nväestö eroaa tuntuvasti Helsingistä länteenpäin asuvasta ja puhuu\nerilaista ruotsinmurrettaan.\n\nKeväällä, maalis- tai huhtikuussa, lähtee rannikkolainen täällä kuten\nmuuallakin hylkeenpyyntiin jäälle. Hän vetää silloin vaatteittensa\npäälle valkean paidan, panee päähänsä valkean jäniksennahkaisen\nlakin ja lähenee, vatsallaan ryömien, jään reunalla olevia arkoja\nhylkeitä. Hylje kuuntelee, pyytäjä on hiljaa, hiiskahtamatta. Pam,\npyssy paukahtaa, pyytäjä juoksee saaliinsa luokse ja iskee siihen\nrautakoukun, ennenkuin hylje ennättää sukeltaa veteen. Nahasta ja\nrasvasta saadaan hyvät rahat, mutta pyyntikeino on vaarallinen ja\nvaivalloinen. Usein ajautuu pyytäjä irtaantuneella jääkappaleella\nmerelle, usein hän putoaa halkeamaan; väliin hän on viikkokausia\npoissa, monen peninkulman päässä merellä. -- Pohjanmaalla pyydetään\nhylkeitä myöskin harvoilla verkoilla, joihin hylje sotkeutuu, kun\ntuntee olevansa kiinni. Silloin ei ole helppoa nostaa veneeseen\nsellaista raskasta, elävää otusta, joka väliin saattaa painaa 125:kin\nkiloa ja joka urheasti pitää puoliaan terävillä hampaillaan.\n\nUusmaalainen rakastaa hauskoja satuja. Hänen kertomuksensa\nbemböleläisistä ovat hyvin niiden kaltaisia, joita jo tunnemme\nhölmöläisistä. Bembölen härkkimellä sekoitettiin puuroa järvessä.\nBemböleläiset pitivät kalliina ostaa suoloja kaupungista ja päättivät\nsäästäväisyydestä kylvää niitä peltoon. Kun pelto oli karhittava,\ntekivät he lujat purilaat, joille panivat hevosen seisomaan, jottei\nse sotkisi siementä. Neljä miestä kantoi näin hevosta pitkin peltoa\nja veti karhia perässään. Kun sitten voikukkia kasvoi siihen, mihin\noli suoloja kylvetty, maistelivat bemböleläiset näitä kasveja,\ntunsivat ne jokseenkin karvaiksi ja sanoivat toisilleen: \"Ne eivät\nvielä ole oikein kypsiä, mutta kyllä ne jo hiukan suolalta maistuvat.\"\n\nUusmaalaisella on myöskin paljon lauluja, vanhoja ja uusia,\nsurullisia ja iloisia. Sävelmät ovat usein kauniita, mutta sanoista\nhän ei pidä niin suurta lukua, kunhan ne vain kauniilta kuuluvat.\nNiiden laita on samoin, kuin nimipäivätoivotuksien hänen tupansa\nseinällä: pääasia on, että ne ovat koreiksi maalatut.\n\nOtamme tähän näytteeksi kaksi uusmaalaista kansanlaulua\nsuomennettuina. Ensimmäinen on Ruotsinpyhtään pitäjästä:\n\n    Kah' hyv' iltaa, terveeksi,\n    valittuni armaani!\n    Kuink' on maailmassa asias nyt?\n\n    Ootko terve, voimissas,\n    niinkuin luulen olevas,\n    onko hauskaa, se ilahuttais.\n\n    Onko rahaa, kultia\n    sulla arkullisia,\n    jospa on, se mun iloni ois.\n\n    Onko mieles suruton?\n    Se sun rikkautes on,\n    se on kalliimpi kultiakin.\n\n    Kun mä sua muistelen,\n    liikkuu veri suonien;\n    älä unohda mua, kultasein!\n\n    Katso kiiltäväisiä\n    taivaan pikkutähtiä,\n    alas maahan lenteleviä.\n\n    Ennen meret kuivukoot\n    niinkuin rantain hietikot,\n    kuin mä lemmin muuta neitosta.\n\n\n    Pernajalainen merimieslaulu.\n\n    Kas, kuinka merimiehet\n    urheesti astuvat;\n    kaikk' kauniit neitosetkin\n    heit' armastelevat.\n    Kosk' ovat miehekkäät he\n    ja ilomielisnä\n    merellä uskaltavat\n    näin nuoret henkensä.\n\n    Maamies se pellon kyntää\n    tai työss' on niityllään,\n    saa öisin levoll' olla\n    ja maata sängyssään.\n    Me, nuoret merimiehet,\n    merelle menemme,\n    ain' oomme valvehella,\n    vain harvoin nukumme.\n\n    Ja tämän laulun teimme\n    kotiimme tullessa\n    Englannin kanaalissa\n    hyvässä tuulessa.\n    Kun ilma oli kaunis\n    ja aika hupainen,\n    niin laadimme me laulun\n    näin aivan lyhyen.\n\n\n\n\n92. Pohjalaiset.\n\n\nPitkin koko Vaasan läänin rannikkoa, Vähänkyrön pitäjää\nlukuunottamatta, ulottuu ruotsalaista asutusta 2 tai 3 peninkulmaa\nsisämaahan päin, jossa suomalainen asutus alkaa. Kahdesta\nlähekkäisestä kylästä toinen puhuu ruotsia, toinen suomea, muutamat\nymmärtävät kumpaakin kieltä, mutta ruotsalaisen kylän nuoriso ei\nmene naimisiin suomalaisen kylän nuorison kanssa eikä päinvastoin.\nKuitenkin naapurit ovat kumpikin toiseltaan omaksuneet paljon\ntapoja. Hyvin rakennetut talot ja aitat ulkonevine luhteineen\novat kummallakin melkein yhtäläiset. Asuinhuoneiden sisustus,\nsahrat, rattaat, silat, puukkovyöt ja valitettavasti puukotkin\novat yhtäläiset ruotsalaisissa ja suomalaisissa kylissä. Kieltä\nlukuunottamatta, jota puhutaan eri murteilla, on siellä melkein yhtä\nsuuri erotus ruotsalaisilla pitäjillä keskenään kuin ruotsalaisten ja\nsuomalaisten pitäjien välillä.\n\nPohjanmaan ruotsalaisilla on maassamme sekä hyvä että paha maine.\nTaitavina työmiehinä tavataan heitä kaikkialla kaupungeissa ja\nherrastaloissa. He rakentavat laivoja ja veneitä, taloja ja tehtaita\nparemmin kuin muut, mutta väliin puhkeaa heissä ilmi tuo vanha\nperitty sotainto. Liiaksi nauttineina he pian ryhtyvät tappeluun. Ei\nmissään osassa maatamme ole vuodatettu niin usein verta kuin heidän\nja heidän suomalaisten naapuriensa pidoissa. Vielä jokin aika sitten\nsaattoi joskus kahden kylän nuoriso keräytyä maantielle vartavasten\ntappelemaan. Tuossa ajoi matkustaja; tappelijat keskeyttivät\nottelunsa, siirtyivät tieltä syrjään ja jatkoivat tappeluansa\nmatkustajan ehdittyä ohitse.\n\nNäissä tappeluissa vuotaisi paljon enemmän verta, jolleivät naiset,\nusein oman henkensä kaupalla, tulisi erottajiksi. Kun miehet ovat\ntyöansiolla, hoitavat naiset maanviljelystä, käyden muutenkin\nväliaikoina miesten töissä. He ajavat hevosta, kyntävät, kaivavat\nojaa, hakkaavat puita. Pienet lapset jätetään silloin toisten lasten\nhoitoon ja kuolevat usein.\n\nPohjanmaan ruotsalaisten saduista otamme tähän ainoastaan yhden,\njossa ilmenee tuota vanhaa sankariluonnetta. Se on kansansatu.\n\n\nVäkevästä Matista.\n\nOli kerran poika, nimeltä Väkevä Matti. Hän oli nuorin ja tyhmin\nsisaruksistaan. Kun hän ei kotona mihinkään kelvannut, lähetettiin\nhänet maailmalle, ja hän tuli erääseen pajaan. Seppä pani hänet\nlietsomaan ja sanoi: \"Lietso nyt aika lailla!\" Matti kääri hihansa\nja tarttui palkeen tankoon, ja ensimmäisellä painamalla paukahtivat\npalkeet halki kuin saippuakupla, ja hiilet tuprahtivat tulisateena\nahjosta. \"Ei kelpaa\", sanoi seppä, \"ota moukari ja lyö vuoron\nmukaan!\" Matti löi muutamia kertoja varovasti. Seppä sanoi: \"Lyö\nlujemmasti!\" Matti nosti moukarin kattoon, lyödä jysähytti ja ajoi\nyhdellä iskulla alasimen pölkkyineen päivineen maan sisään.\n\nSepästä tämä uusi renki oli liian kovakourainen, ja hän antoi Matille\nmatkapassin. Matti rupesi rengiksi herrastaloon, ja hänet pantiin\nvetämään halkoja metsästä kotiin. Kun hän oli latonut puut kuormaan,\noli se hevoselle liian raskas. Matti riisui hevosen valjaista, pani\nsen kuorman päälle ja veti itse kuormaa. Reki särkyi. Matti teki\nlujemman reen ja veti kuormansa kotiin. Reki ei mahtunut portista.\nMatti veti, portinpylväät taittuivat kuin päreet, ja kuorma tuli kuin\ntulikin pihalle.\n\nNyt rupesivat toiset rengit pelkäämään Mattia ja päättivät tappaa\nhänet. Matti määrättiin kaivamaan kaivoa, ja hän kaivoi sen niin\nsyvän, että hän itse näytti pieneltä kuin mato kaivon pohjassa. Olipa\nmyllynkivi kartanolla; sen rengit pudottivat kaivoon. Myllynkivi\nsattui putoamaan ikäänkuin renkaaksi Matin kaulaan niin että hänen\npäänsä pisti esiin kivenreiästä. \"Heh\", sanoi Matti, \"mistä ovat\nlöytäneet äitini vanhan rukinkehän?\" Matti jatkoi kaivamistaan.\nRengit noutivat kirkontornista ison kellon ja pudottivat sen kaivoon.\nMatti otti sen ilmasta kiinni, katseli ja sanoi: \"Kah, mistähän ovat\nlöytäneet isäni vanhan kirkkohatun?\"\n\nMatti kaivoi kaivon valmiiksi, eikä kukaan uskaltanut enää häntä\nhäiritä. Syttyi sitten sota, vihollinen ryntäsi suurin sotavoimin\nmaahan. Matti lähetettiin sotaan. Siinä syntyi suuri taistelu, mutta\nMatin oli nälkä ja hän istahti ensin syömään. Voileipää tehdessään\nhän näki mustia rakeita lentelevän voirasiaansa. \"Katsoppas noita,\nkun nakkelevat mustikoita voihini!\" mietti Matti luodeista. Tämä\nsuututti Mattia, hän tempasi maasta suuren hongan juurineen, meni\nvihollista vastaan ja löi ympärilleen niin rajusti, että koko\nvihollisjoukosta ei jäänyt jäljelle muuta kuin pieksunnauhat.\nSemmoinen se juttu, ja tosipa se lienee.\n\n\n\n\n\n\nKOLMAS LUKU.\n\nSuomalaisten pakanalliset jumalat ja sankarisadut.\n\n\n\n\n93. Pakanallisten suomalaisten jumalat.\n\n\nJo kauan ennenkuin Jumala kaikkivaltias oli ilmoittanut totisen\noppinsa ihmisille, oli hän itse laskenut hämärän aavistuksen\nheidän sydämiinsä. He näkivät päänsä päällä taivaan ukkosineen ja\nsalamoineen, edessään avaran meren ja viheriän maan, ympärillään\npäivän ja yön, talven ja kesän, elämän ja kuoleman yhtenään\nvaihtelevan. He tunsivat itsensä vähäpätöisiksi ja voimattomiksi,\nheidän elämänsä lakastui kuin kukkanen kedolla, ja he etsivät Jumalaa\nturvautuakseen johonkin iankaikkiseen, joka ei ollut maallisten\nmuutosten alainen.\n\nMutta he etsivät Jumalaa näkyväisessä maailmassa eivätkä\ntietämättömyydessään tietäneet, että Jumala on näkymätön henki, joka\nkaikkialla läsnäolevana ilmaisee voimansa luonnossa. Siinä sokenivat\nheidän silmänsä, ja he etsivät häntä turhaan. Suomalaiset uskoivat\nhänen olevan näkyväisessä taivaassa ja nimittivät häntä _Jumalaksi_\n(\"hyväksi\"). Koska vanhuutta pidettiin suuressa kunniassa, sanottiin\ntaivaan Jumalaa myöskin _Ukoksi_. Hänen luultiin hallitsevan pilvien\nkulkua, ukkosta, lunta, rae- ja vesisadetta. Häntä ei voinut kukaan\nvastustaa; pilvi oli hänen paitansa, salama hänen nuolensa, ja hän\nnäkyi joskus taivaan rannalla, siniset sukat ja kirjavat kengät\njalassa.\n\nUkon puolison nimi oli _Rauni_ ja hänelle oli pihlaja, \"pyhä puu\",\npyhitetty. Aurinko, kuu ja tähdet olivat eri jumalia, joilla oli\nnuoria, kauniita poikia ja tyttäriä: _Päivätär_, auringon tytär,\n_Kuutar_, kuun tytär, _Tähdetär_, tähden tytär. Yksi auringon pojista\noli _Panu_, tulen henki. _Luonnottaret_ olivat luonnon kolme tytärtä,\njotka synnyttivät raudan, ilman tytär, _Ilmatar_, oli avullisena\nmaailman luomisessa, mutta _Tuulen tytär_ oli huonosti kasvatettu\ntyttö, joka kutoi huonoja paitoja. Etelätuulen tytär, _Etelätär_,\nantoi kovan poudan aikana sadetta, ja kesän tytär, _Suvetar_, suojeli\nmetsässä karjaa.\n\nVeden jumalan nimi oli _Ahti_, arvokas ukko, jolla oli pitkä,\nmerenruohoinen parta. Hän asui kallioluolassa, _Ahtolassa_, ja\nhänellä oli äärettömät aarteet, joita hän oli merenkulkijoilta\nryöstänyt ja harvoin antoi takaisin. Hänen vaimonsa oli antelias\n_Vellamo_, jolla oli yllä sininen lakki, kaislapaita ja vaahtoinen\nvaippa. Heillä oli monta kaunista, mutta huikentelevaista lasta, ja\naallon tytär, _Aallotar_, suki välistä kalliolla pitkiä hiuksiansa\nharjalla hopeapäällä.\n\nMaan valtava äiti oli _Maan-emo_, ja häneltä rukoiltiin runsasta\nvuodentuloa. Metsän kuningas oli vanha ruskeapartainen _Tapio_,\njolla, oli päässä korkea havuhattu ja yllä naavaturkki. Hänen\nasuntonsa oli kaunis _Metsola_, jossa Tapiolla oli kolme linnaa\nja raha-aitta, jonka kultaista avainta hänen vaimonsa _Mielikki_\nkantoi vyöllään. Tältä pyysi metsästäjä hyvää metsäonnea, ja jos hän\nnäki hänet vihaisena, rumissa, huonoissa vaatteissa, kävi metsästys\nhuonosti; mutta jos hän näki hänet lykkyvaatteissa, kädet kullan\nkääreissä, kaula helmissä hyvissä, silloin hän oli varma onnestaan.\nSillä kaikki metsäneläimet olivat Tapion karjaa; hänellä oli monta\npalvelijaa ja kauniita, hyvästi kasvatettuja lapsia. _Nyyrikki_\nveisti pilkkoja puihin, jottei metsästäjä eksyisi; _Tellervo_\njohdatti karjan kotiin; _Tuulikki_ levitti punaisen silkkihuivinsa\nsillaksi ojan poikki. _Metsänpiika_, Tapion pieni palvelustyttö,\neli sulalla medellä ja soitteli niin suloisesti huilullansa, että\nMielikki heräsi aamu-unestaan ja kuuli metsästäjän rukoukset.\n\n_Hiitolassa_, kaukana autiossa vuoristossa, asui julma _Hiisi_.\nKoko hänen sukunsa oli häijyjä noitia, hän oli kipujen ja kauhujen\nhaltija, hän hioi miekat terävimmät. Maan alla, _Tuonelassa_, oli\nkuolleiden valtakunta, johon vainajia kuljetettiin yhdeksän meren\nylitse. Sen verenhimoinen kuningas oli _Tuoni_, jonka häijy vaimo\noli miehensä apuna kuolleita vartioimassa. Pojilla oli vaskisormet,\ntyttäret olivat rumia ja ilkeitä, mutta häijyin oli sokea _Loviatar_,\nkipujen äiti.\n\nPaitsi näitä oli monta muuta sekä hyvää että pahaa olentoa,\njotka milloin auttoivat, milloin vahingoittivat ihmisiä. Joka\npuussa, joka vuoressa, joka lähteessä asui _haltia_: kaikessa oli\neloa, koko luonto oli täynnä eläviä henkiä. Ja niin oli Jumala\nkaikkivaltias pakanain käsityksessä ikäänkuin särkynyt moneksi\ntuhanneksi pirstaleeksi, jokainen pirstale Jumalasta oli johonkin\nluonnonesineeseen kiintynyt.\n\nIhmisen henki yksistään oli vapaa. Viisas ihminen voi hallita\nluontoa ja lumota jumalat sanan voimalla. Hän voi _luvuillaan_\nluoda luonnonesineitä tai muuttaa ne muuksi. Hän voi loihtia esiin\nukontulen, raesateen, hallan, vedentulvan, hän voi nostaa tauteja ja\nkarkoittaa niitä. Tätä kaikkea varten hänen tuli tietää kappalten\nsynnyt, ja silloin hän oli kaiken hallitsija, paitsi kuoleman, jota\nhän ei voinut lumota, kun ei tietänyt sen syntyä.\n\nKaikessa tässä oli hiven jumalallista totuutta. Sillä Suomen kansa on\nkaikkina aikoina miettinyt korkeita asioita ja rakastanut viisautta,\njota se on kunnioittanut enemmän kuin väkevyyttä. Mutta se tarvitsi\nJumalan ilmoittamaa sanaa löytääkseen sen Jumalan, jota se niin kauan\noli turhaan etsinyt.\n\nSuomalaisten pakanallinen jumalanpalvelus oli hyvin yksinkertaista.\nHeillä oli pyhiä puita, pyhiä vuoria, pyhiä järviä, pyhiä jokia ja\nlähteitä, pyhiä eläimiäkin, esim. karhu. Luullaan heillä myöskin\nolleen epäjumalia ja epäjumalankuvia. He palvoivat jumaliaan\nrukouksilla ja uhreilla, joita toimitti perheenisä, perheenäiti tahi\nkansan viisaat miehet. Metsästäjä ripusti peuransarvet pyhään puuhun.\nKalastaja antoi lihavimman osan saaliistaan, kaskenviljelyä uhrasi\nkasken jyviä, perheenemäntä tiputti maahan muutamia maitopisaroita\nmaahisille. Metsästäjä leikkasi haavan peukaloonsa ja vuodatti\nmuutamia veripisaroita muurahaispesään Tapiolle uhriksi.\n\n\n\n\n94. Kalevala ja Elias Lönnrot.\n\n\nPiispa Agricola alkoi, enemmän kuin 370 vuotta takaperin,\nensimmäisenä kirjoittaa muistiin kohtia suomalaisesta mytologiasta\neli jumalaistarustosta, ja sittemmin ovat toiset paremmalla\nmenestyksellä keräilleet tämän pakanallisen uskonnon jäännöksiä.\nKauan aikaa tiedettiin, että vanhoja suomalaisia runoja vielä kansan\nkeskuudessa laulettiin. Papistolle eivät nämä pakanuuden jätteet\nolleet mieluisia, ja moni harras kristitty katseli niitä pelolla ja\nkauhistuksella. Niin tapahtui, että paljon näitä muinaisajan runoja,\njotka eivät olleet kirjaanpantuja, vaan kulkivat muistissa polvesta\npolveen, joutui unohduksiin ja säilyi ainoastaan Karjalassa ja\nmuutamissa muissa etäisissä paikoissa. Mutta sielläkin moni valitti,\nettä heidän lapsuutensa aikana isät lauloivat paljon lauluja, jotka\nsitten olivat jääneet unohduksiin, ja nuoremmat laulajat eivät enää\nvoineet muistissa ja voimassa vetää vanhemmille vertoja.\n\nEnemmän kuin sata vuotta on nyt kulunut siitä, kun professori Porthan\nTurussa alkoi muistiin kirjoittaa muutamia näitä vanhoja runoja ja\nhuomasi ne suuriarvoisiksi kansan muinaisajan tuntemiselle. Hänen\naikanaan ja hänen jälkeensä rupesivat oppineet miehet, semmoiset kuin\nGanander, Lencqvist ja muut, etsimään runoista, mitä tahtoivat tietää\npakanuuden uskonnosta. Näiden jälkeen alkoi tohtori Topelius koota\nja painattaa runoja, joita karjalaiset laulajat hänelle lauloivat.\nYhä useampia sellaisia runoja löydettiin, niiden arvoa ruvettiin\nkäsittämään, mutta ei kukaan ollut vielä aavistanut, että ne voisi\nyhdistää kokonaiseksi, suureksi kansanrunoelmaksi.\n\nSilloin tohtori _Elias Lönnrot_ otti kierrelläkseen ne seudut Suomen\nja Venäjän Karjalaa, joissa vielä harmaapäät viisaat lauloivat\nrunoja. Hän löysi vielä paljon enemmän tällaisia muinaisajan\nrunoja, kuin muut ennen häntä olivat löytäneet, ja kirjoitti ne\nmuistiin. Kummakseen hän havaitsi silloin, että runot olivat\nyhteydessä keskenään ja kertoivat samoista tapahtumista tai\nsamoista henkilöistä. Sitten hän yhdisti kaikki kertomarunot isoksi\nkokoelmaksi, jonka hän nimitti _Kalevalaksi_, vanhan jättiläisen\nKalevan muistoksi, jonka sanottiin olevan suomalaisten sankarien\nesi-isän. Toiset runot taas, joissa kansa lauloi ilojaan, hän keräsi\n_Kantelettareen_, joka sai nimensä kanteleesta, suomalaisten vanhasta\nkielisoittimesta. Paitsi tätä hän kokosi suomalaisia sananlaskuja,\narvoituksia ja loitsurunoja, kirjoitti monta opettavaista virttä\nja painatti monta hyödyllistä kirjaa, muiden muassa suuren\nSuomalais-ruotsalaisen sanakirjan. Näin hän oli kuuluisimpia ja\nenimmin; rakastettuja miehiä, mitä koskaan on Suomessa elänyt.\n\nMutta tohtori Lönnrot piti oman kunniansa halpana. Hän kiitti\nJumalaa, joka oli valinnut hänetkin työaseekseen maan päällä, ja piti\nainoana kiitoksenaan sen, että oli yksi niistä monista, jotka tekevät\ntyötä isänmaan hyväksi. Oltuaan kauan lääkärinä Kajaanissa hän tuli\nsuomenkielen professoriksi Helsingin yliopistoon ja muutti lopuksi\nsyntymäpaikkaansa Sammattiin, tehden aina suuressa nöyryydessä\ntyötä lähimmäisten avuksi ja kansansa valistukseksi. Siellä hän\nkuolikin maaliskuussa v. 1884, 82 vuoden iässä, koko kansansa\nkunnioittamana. Hänen kauttansa Suomen kansa on oppinut tuntemaan\nhämärän muinaisaikansa ja saanut rohkeutta pysymään omintakeisena,\nitsenäisenä kansana muiden kansojen rinnalla.\n\nKalevala ilmestyi ensimmäisen kerran painosta v. 1835, toisen kerran\nv. 1849 Lönnrotin lisäämänä ja toisin järjestettynä painoksena. Tämä\nkirja on herättänyt suurta huomiota ei ainoastaan Suomessa, vaan\nmonin paikoin Euroopassa, vieläpä Amerikassakin. Se on käännetty\nruotsiksi ja kymmenelle muulle vieraalle kielelle. Sitäpaitsi on\nsiitä osia käännetty vielä kolmelle eri kielelle. Kaikkialla on\noltu sitä mieltä, että Kalevala on merkillisimpiä kansanrunouden\ntuotteita, mitä milloinkaan on ilmaantunut, ja kiitetty Suomen\nkansaa onnelliseksi siitä, että sillä sellainen on. Sillä Kalevalan\nkaltaista kansanrunokokoelmaa ei ole ainoatakaan muuta koko\nmaailmassa. Se kuvastaa Suomen kansan ominaisuuksia, ja vaikka siinä\non paljon semmoista, mikä meidän ajallemme näyttää pakanalliselta ja\neriskummaiselta, ilmenee siinä kuitenkin syvä viisaus, yksinkertainen\nkauneus ja liikuttava isänmaanrakkaus.\n\nUudemmassa Kalevalassa on viisikymmentä runoa, joissa on yhteensä\n22,795 kahdeksantavuista säettä. Se sisältää kertomuksen Suomen\nkansan muinaisista sankareista ja heidän elämänsä vaiheista. Me\nluemme siinä vanhasta, viisaasta runolaulajasta _Väinämöisestä_,\nurheasta seposta _Ilmarisesta_, nuoresta, urhoollisesta ja\nuhkamielisestä _Lemminkäisestä_, ylen voimallisesta, kovaonnisesta\n_Kullervosta_, kerskailevasta _Joukahaisesta_ ja lisäksi maailman\nluomisesta, laulun synnystä, Pohjolasta, Väinölästä ja monesta\nmuusta. Kerromme tässä lyhyesti muutamia kappaleita Kalevalasta\nniille, jotka eivät ole tätä ihmeellistä kirjaa lukeneet.\n\n\n\n\n95. Maailman luomisesta.\n\nKalevalan 1:sestä runosta.\n\n\n    Noin kuulin saneltavaksi,\n    tiesin virttä tehtäväksi:\n    \"Yksin meillä yöt tulevat,\n    yksin päivät valkeavat,\n    yksin syntyi Väinämöinen,\n    ilmestyi ikirunoja,\n    kapehesta kantajasta,\n    Ilmattaresta emosta.\n       Olipa impi, ilman tyttö,\n    kave Luonnotar korea,\n    ilman pitkillä pihoilla\n    tasaisilla tanterilla.\n       Ikävystyi aikojansa,\n    ouostui elämätänsä\n    aina yksin ollessansa,\n    impenä eläessänsä\n    ilman pitkillä pihoilla,\n    avaroilla autioilla.\n        Jop' on astuiksen alemma,\n    laskeusi lainehille;\n    tuli suuri tuulen puuska,\n    iästä vihainen ilma,\n    meren kuohuille kohotti,\n    lainehille laikahutti.\n       Tuuli neittä tuuitteli,\n    aalto impeä ajeli\n    ympäri selän sinisen,\n    lakkipäien lainehien.\n       Vuotta seitsemän satoa,\n    yheksän yrön ikeä\n    vieri impi veen emona,\n    uipi iät, uipi lännet,\n    uipi luotehet, etelät,\n    uipi kaikki ilman rannat.\n       Itkeä hyryttelevi,\n    sanan virkkoi, noin nimesi:\n    'Voi, poloinen, päiviäni,\n    lapsi kurja, kulkuani!\n    Jo olen joutunut johonki,\n    iäkseni ilman alle,\n    tuulten tuuiteltavaksi,\n    aaltojen ajeltavaksi.\n    Parempi olisi ollut\n    ilman impenä eleä,\n    kuin on nyt tätä nykyä\n    vierähellä veen emona;\n    vilu tääll' on ollakseni,\n    vaiva värjötelläkseni,\n    aalloissa asuakseni,\n    veessä vierielläkseni.\n    Oi, Ukko ylijumala,\n    ilman kaiken kannattaja,\n    tule tänne tarvittaissa,\n    käy tänne kutsuttaissa,\n    käy pian, välehen jou'u,\n    välehemmin tarvitahan!'\n       Kului aikoa vähäisen,\n    pirahteli pikkaraisen,\n    tuli sotka suora lintu,\n    lenteä lekuttelevi,\n    etsien pesän sijoa,\n    asuinmaata arvaellen.\n       Lenti iät, lenti lännet,\n    lenti luotehet, etelät,\n    ei löyä tiloa tuota,\n    paikkoa pahintakana,\n    kuhun laatisi pesänsä,\n    ottaisi olosijansa.\n       Liitelevi, laatelevi,\n    arvelee, ajattelevi:\n    'Teenkö tuulehen tupani,\n    aalloille asuinsijani,\n    tuuli kaatavi tupasen,\n    aalto vie asuinsijani!'\n       Niin silloin veen emonen,\n    veen emonen, ilman impi\n    nosti polvea merestä,\n    lapaluuta lainehesta\n    sotkalle pesän sijaksi,\n    asuinmaaksi armahaksi.\n       Tuo sotka, sorea lintu,\n    liiteleikse, laateleikse,\n    keksi polven veen emosen\n    sinerväisellä selällä,\n    luuli heinämättähäksi,\n    tuoreheksi turpeheksi.\n       Lentelevi, liitelevi,\n    päähän polven laskeuvi,\n    siihen laativi pesänsä,\n    muni kultaiset munansa,\n    kuusi kultaista munoa,\n    rautamunan seitsemännen.\n       Alkoi hautoa munia,\n    päätä polven lämmitellä;\n    hautoi päivän, hautoi toisen,\n    hautoi kohta kolmannenkin;\n    jopa tuosta veen emonen,\n    veen emonen, ilman impi,\n    tuntevi tulistuvaksi,\n    hipiänsä hiiltyväksi.\n       Vavahutti polveansa,\n    järkytti jäseniänsä;\n    munat vierähti vetehen,\n    meren aaltohon ajaikse;\n    karskahti munat muruiksi,\n    katkieli kappaleiksi.\n       Ei munat mutahan joua,\n    siepalehet veen sekahan;\n    muuttuivat murut hyviksi,\n    kappaleiksi kaunoisiksi:\n    munasen alainen puoli\n    alaiseksi maa-emäksi,\n    munasen yläinen puoli\n    yläiseksi taivahaksi,\n    yläpuoli ruskeaista\n    päivöseksi paistamahan,\n    yläpuoli valkeaista\n    se kuuksi kumottamahan;\n    mi munassa kirjavaista,\n    ne tähiksi taivahalle,\n    mi munassa mustukaista,\n    nepä ilman pilvilöiksi.\n       Ajat eellehen menevät,\n    vuoet tuota tuonnemmaksi.\n    uuen päivän paistaessa,\n    unen kuun kumottaessa;\n    aina uipi veen emonen,\n    veen emonen, ilman impi,\n    noilla vienoilla vesillä,\n    utuisilla lainehilla,\n    eessänsä vesi vetelä,\n    takanansa taivas selvä.\n       Jo vuonna yheksäntenä,\n    kymmenentenä kesänä\n    nosti päätänsä merestä,\n    kohottavi kokkoansa,\n    alkoi luoa luomiansa\n    selvällä meren selällä,\n    ulapalla aukealla.\n       Kussa kättä käännähytti,\n    siihen niemet siivoeli;\n    kussa pohjasi jalalla,\n    kalahauat kaivaeli;\n    kussa ilman kuplistihe,\n    siihen syöverit syventi.\n    Kylin maahan kääntelihe,\n    siihen sai sileät rannat;\n    jaloin maahan kääntelihe,\n    siihen loi lohiapajat;\n    päin päätyi maata vasten,\n    siihen laitteli lahelmat.\n    Ui siitä ulomma maasta,\n    seisattelihe selälle:\n    luopi luotoja merehen,\n    kasvatti salakaria,\n    laivan laskemasijaksi,\n    merimiehen pään menoksi.\n       Jo on saaret siivottuna,\n    luotu luotoset merehen,\n    ilman pielet pistettynä,\n    maat ja manteret sanottu,\n    kirjattu kivihin kirjat,\n    veetty viivat kallioihin,\n    viel' ei synny Väinämöinen,\n    ilmau ikirunoja.\n       Vaka vanha Väinämöinen\n    kulki äitinsä kohussa\n    kolmekymmentä keseä,\n    yhen verran talviaki\n    noilla vienoilla vesillä,\n    utuisilla lainehilla.\n       Arvelee, ajattelevi,\n    miten olla, kuin eleä.\n    Sanovi sanalla tuolla,\n    lausui tuolla lausehella:\n    'Kuu keritä, päivyt päästä,\n    saata maalle matkamiestä,\n    ilmoillen inehmon lasta,\n    kuuta taivon katsomahan,\n    päiveä ihoamahan,\n    Otavaista oppimahan,\n    tähtiä tähyämähän.'\n       Kun ei kuu kerittänynnä,\n    eikä päivyt päästänynnä,\n    siitä suistui suin merehen,\n    käsin kääntyi lainehesen;\n    jääpi mies meren varahan,\n    uros aaltojen sekahan.\n       Virui siellä viisi vuotta,\n    sekä viisi, jotta kuusi,\n    vuotta seitsemän, kaheksan;\n    seisottui selälle viimein,\n    niemelle nimettömälle,\n    manterelle puuttomalle.\n    Polvin maasta ponnistihe,\n    käsivarsin käännältihe,\n    nousi kuuta katsomahan,\n    päiveä ihoamahan,\n    Otavaista oppimahan,\n    tähtiä tähyämähän.\n       Se oli synty Väinämöisen,\n    rotu rohkean runojan.\"\n\n\n\n\n96. Maanviljelyksen alku.\n\n(Kalevalan 2:sesta runosta.)\n\n\nMonta vuotta asui Väinämöinen nimettömällä niemellä. Maa oli autiota\nja hedelmätöntä; puuta ei kasvanut, linnun ääntä ei kuulunut\navaroissa erämaissa.\n\nSilloin Väinämöinen ajatteli: kenpä maita kylvämään? Pellervoinen,\npellon poika, Sampsa, poika pikkarainen, meni maita kylvämään. Hän\nkylvi mäet männiköiksi, kummut kuusikoiksi, kankahat kanervikoiksi,\nnotkot nuoriksi vesoiksi. Väinämöinen meni katsomaan Sampsan työtä ja\nnäki puut ylennehiksi, mutta yksi on taimi taimimatta, juurtumatta\npuu Jumalan.\n\nViikon perästä nousi viisi nuorta vedenneittä utuisen niemen rannalle\nnurmea niittämähän, kastekortta katkomahan. Minkä niittivät, sen\nharavoivat ja vetivät karhille. Tulipa silloin merestä jättiläinen\nTursas, tunki heinät tuleen, poltti ne poroksi ja istutti tuhkaan\nlemmen lehden, tammenterhon. Tästä kasvoi kaunis tammi, jonka\nlatva täytti taivahille, lehvät ilmoille levisi ja pidätti pilvet\njuoksemasta, päivän paistamasta ja kuun kumottamasta.\n\nNyt tuli sellainen pimeys, että ihmiset maan päällä ja kalat meressä\ntuskastuivat elämäänsä. Ei yksikään mies ollut niin voimakas, että\nolisi taitanut tammen kaataa, ja Väinämöisen täytyi rukoilla äitiään\nIlmatarta lähettämään veden väkeä avuksi.\n\nMeren syvyydestä nousi pieni mies. Ei ollut tuo suuren suuri\neikä aivan pienen pieni: miehen peukalon pituinen. Hänellä oli\nvaskihattu hartioilla, vaskisaappahat jalassa, vaskikintahat kädessä,\nvaskivyöhyt vyölle vyötty, vaskikirves vyön takana. Väinämöisestä oli\ntuo mies näöltään ja uros silmänluonniltaan, mutta oli vain liian\npieni.\n\n\"Mi sinä olet miehiäsi, ku kurja urohiasi?\" kysyi hän.\n\n\"Olen mie mokoma miesi\", vastasi kääpiö ja kasvoi samassa sellaiseksi\njättiläiseksi, että hänen päänsä pilviä piteli. Hän kohotti\nkirvestään ja iski puuta. Tuli tuiski kirveestä, panu tammesta\npakeni, ja kolmannella lyönnillä tammi kaatui. Ken nyt siitä oksan\notti, se otti ikuisen onnen, ken latvan taittoi, se taittoi ikuisen\ntaian, ja ken lehvän leikkasi, se leikkasi ikuisen lemmen, lastut\nmuuttuivat laivoiksi ja veneiksi, joita meren läikkä veden selällä\nläikytteli.\n\nNyt paistoi taas aurinko ja kuu, pilvet pääsivät juoksemaan, taivaan\nkaaret kaartamaan, lehti tuli puuhun, ruoho maahan, linnut puuhun\nlaulamahan, kukat kultaiset kedolle. Ohra yksin oli nousematta.\n\nMiettien käveli Väinämöinen meren rannalla ja löysi hietikosta\nseitsemiä siemeniä. Nämä hän kätki näädännahkaan ja läksi siementä\nsirottamaan Kalevan kaivon viereen. Silloin tirskui tiainen puusta:\n\"Kaada metsä, polta kaski! Muutoin ei nouse Osmon ohra, ei kasva\nKalevan kaura.\"\n\nVäinämöinen kaatoi suuren kasken, mutta jätti yhden ainoan koivun\nkaatamatta. Tuli kokko, ilman lintu, lentäen. \"Miksi on jätetty koivu\nkaatamatta?\" -- \"Lintujen lepeämiksi, kokon ilman istuimiksi.\" --\n\"Hyvinpä sinä teit\", sanoi kokko. Silloin iski tulta ilman lintu ja\nsytytti kasken palamaan. Väinämöinen kylvi tuhkaan nuo seitsemät\nsiemenensä, lausuen:\n\n    \"Minä kylvän kyyhättelen\n    Luojan sormien lomitse,\n    käen kautta kaikkivallan.\"\n\nSitten hän rukoili oraillensa maasta voimaa ja taivaasta sadetta.\nUkko kuuli hänen rukouksensa, ohra kasvoi mieltä myöten, tähkät\nkuudelle taholle, korret kolmisolmuisina. Ja kevätkäkönen tuli tuohon\nyksinäiseen koivuun aamuin illoin kukkumaan Suomenmaalle rikkautta.\n\n\n\n\n97. Tulen synty.\n\n(Kalevalan 47:nnessä ja 48:nnessa runossa.)\n\n\nSiihen aikaan, jolloin Pohjan akka, harvahammas, oli sulkenut\nauringon ja kuun vuorehen teräksisehen, oli taivaassa ja maassa\nyhtämittainen yö. Taivaan ukko etsi kadonneita valkeitaan, mutta\nei löytänyt niitä. Silloin hän iski miekalla tuliterällä tulta\nkynnestään ja kätki tulikipunan hopeiseen kehään. Ilman impi pantiin\ntulta tuudittelemaan ilman partahalla kultaisessa kätkyessä,\nhihnoissa hopeisissa. Mutta kipuna putosi varomattomalta immeltä,\nrepäisi taivaan reikihin ja suikahti maahan puhki pilvien, läpi\ntaivaan yhdeksän.\n\nVäinämöinen sanoi veljelleen Ilmariselle: \"Lähtekäämme katsomahan,\nmikä tuo taivaasta maahan valahti!\" Uroot lähtivät, soutivat Nevajoen\npoikitse ja tapasivat Ilmattaren, joka kertoi tulen raivoisan kulun.\nSe oli ensin pudonnut Tuurin uuteen tupaan, vahingoittanut väen\nja polttanut lapsen kätkyessä. Siitä se kulki polttaen maita ja\nsoita, ja vierähti viimein aaltoihin Aluenjärven, joka säihkyellen\nkuohui yli äyräittensä. Silloin sinervä siika nieli tulisorosen,\nja Aluenjärvi asettui. Mutta tuska tuli siialle, kipuna poltti ja\nhän pyysi lohelta apua. Lohi nieli siian, joutui samaan tuskaan ja\npyysi hauelta apua. Hauki nieli lohen, mutta tuska tuli hauellekin.\nVäinämöinen ja Ilmarinen kutoivat nyt niinisen nuotan ja kokivat\nturhaan pyydystää haukea.\n\nSitten he kylvivät pellavaa ja kutoivat uuden liinaisen nuotan,\njoka oli perältä sata syltä, siulat seitsentä sataa. Nuotta vietiin\nvesille, vedettiin ja vennättiin, mutta turhaan. Silloin jatkettiin\nsiuloja viidellä sylisadalla ja pyydettiin Ahtia ja Vellamoa avuksi.\nViimein saatiin hauki, mutta kukaan ei uskaltanut sitä halkaista.\nPäivän poika sai isänsä kultapäisen ja hopeateräisen veitsen ja\nhalkaisi sillä hauen, löysi sen vatsasta lohen, lohen vatsasta\nsiian, siian sisästä sinikeräsen, siitä punaisen kerän ja punaisesta\nkerästä kipunan. Mutta kipuna pääsi Päivän pojan käsistä, poltti\nVäinämöisen parran, Ilmariselta vielä pahemmin poskipäitä ja käsiä\nkärventeli ja meni taas hävittämään maailmaa. Viimein Väinämöinen\ntapasi sen lahokannon alta, tempasi sen koivun kääpihin ja kantoi\nvaskikattilassa tupaansa. Siitä ajasta alkaen on tulta takassa, valoa\ntuvassa ja hiilos Ilmarisen ahjossa.\n\nMutta tulen vihoja parantamaan pyydettiin Turjan tyttöä ja Pohjan\npoikaa Lapista tulemaan, hyyssä sukka, jäässä kenkä, hyinen vyöhyt\nvyölle vyötty, hyinen kattila kädessä, viskomaan hyydettä ja vilua\nvettä haavoille. Ja jos ei tästä tulisi apua, rukoiltiin Ukkoa\nylijumalaa lähettämään jäätä ja hyvää voidetta paranteeksi tuimille\ntulen vihoille.\n\n\n\n\n98. Raudan synty.\n\n(Kalevalan 8:nnessa ja 9:nnessä runossa.)\n\n\n    Siitä vanha Väinämöinen\n    läksi veistohon venosen,\n    satalauan laittelohon,\n    vuorelle teräksiselle,\n    rautaiselle kalliolle.\n       Veikaten venettä veisti,\n    purtta puista uhkaellen;\n    veisti päivän, veisti toisen,\n    veisti kohta kolmannenki.\n       Niin päivällä kolmannella\n    Hiisi pontta pyörähytti,\n    Lempo tempasi tereä,\n    kävipä kivehen kirves,\n    kasa kalkkoi kalliohon,\n    kirves kilpistyi kivestä,\n    terä liuskahti liha'an,\n    polvehen pojan pätöisen,\n    varpahasen Väinämöisen;\n    sen Lempo lihoille liitti,\n    Hiisi suonille sovitti,\n    veri pääsi vuotamahan,\n    hurme huppelehtamahan.\n       Vaka vanha Väinämöinen\n    loihe siitä loitsimahan\n    luki synnyt syitä myöten,\n    mutt' ei muista muutamia\n    rauan suuria sanoja,\n    joista salpa saataisihin,\n    luja lukko tuotaisihin\n    noille rauan ratkomille,\n    suu sinervän silpomille.\n       Jopa tuskaksi tulevi,\n    läylemmäksi lankeavi,\n    vaka vanha Väinämöinen\n    itse itkuhun hyräytyi,\n    pani varsan valjahisin,\n    ruskean reen etehen,\n    siitä reuoikse rekehen,\n    kohennaikse korjahansa,\n    laski virkkua vitsalla,\n    helähytti helmisvyöllä,\n    virkku juoksi, matka joutui,\n    reki vieri, tie lyheni,\n    jo kohta kylä tulevi,\n    kolme tietä kohtoavi.\n       Laski virkkua vitsalla,\n    ajoa suhuttelevi,\n    ajoi matkoa palasen\n    ylimmäistä tietä myöten,\n    ylimmäisehen talohon.\n    Yli kynnyksen kysyvi,\n    lausui lakkapuun takoa:\n    \"Oisiko talossa tässä\n    rauan raannan katsojata,\n    veren summan sulijata?\"\n    Ukko uunilta urahti,\n    halliparta paukutteli:\n    \"On sulettu suuremmatki,\n    jalommatki jaksettuna,\n    Luojan kolmella sanalla,\n    syvän synnyn säätämällä,\n    joet suista, järvet päistä,\n    virrat niskalta vihaiset,\n    lahet niemien nenistä,\n    kannakset kapeimmilta.\"\n       Siitä vanha Väinämöinen\n    itse korjasta kohosi,\n    tuosta pirttihin tulevi,\n    alle kattojen ajaikse.\n       Tuoahan hopeatuoppi,\n    kultakannu kannetahan,\n    ei veä vähäistäkänä,\n    pikkuistakana piätä\n    verta vanhan Väinämöisen,\n    hurmetta jalo urohon.\n    Ukko uunilta urahti,\n    halliparta paukutteli:\n    \"Mi sinä lienet miehiäsi,\n    verta on seitsemän venettä\n    sun poloinen polvestasi\n    lattialle laskettuna;\n    muut on muistaisin sanaset,\n    vaan en arvoa alusta,\n    mist' on rauta syntynynnä,\n    kasvanunna koito kuona.\"\n       Silloin vanha Väinämöinen\n    sanan virkkoi, noin nimesi:\n    \"Itse tieän rauan synnyn,\n    arvoan alun teräksen:\n    ilma on emoja ensin,\n    vesi vanhin veljeksiä,\n    rauta nuorin veljeksiä,\n    tuli kerran keskimmäinen.\n       Tuo Ukko, ylinen luoja,\n    itse ilmojen Jumala,\n    ilmasta veen erotti,\n    veestä maati manterehen,\n    rauta on raukka syntymättä,\n    syntymättä, kasvamatta.\n       Ukko, ilmoinen Jumala,\n    hieroi kahta kämmentänsä,\n    vasemmassa polven päässä:\n    siitä syntyi kolme neittä,\n    koko kolme Luonnotarta,\n    rauan ruostehen emoiksi.\n       Astui immet pilven äärtä,\n    lypsit maalle maitojansa,\n    lypsit maille, lypsit soille,\n    lypsit vienoille vesille.\n       Ku on lypsi mustan maion,\n    siitä syntyi meltorauta;\n    ku on valkean valutti,\n    siit' on tehtynä teräkset;\n    ku on puikutti punaisen,\n    siit' on saatu rääkyrauta.\n       Oliipa aikoa vähäisen,\n    rauta tahteli tavata\n    vanhempata veikkoansa,\n    käyä tulta tuntemahan.\n       Tuli tuhmaksi rupesi,\n    kasvoi aivan kauheaksi,\n    oli polttoa poloisen,\n    rauta raukan veikkosensa.\n       Rauta pääsi piilemähän\n    tuon tuiman tulen käsistä.\n       Siitä sitten rauta piili\n    heiluvassa hettehessä,\n    läikkyvässä lähtehessä,\n    suurimmalla suon selällä,\n    tuiman tunturin laella,\n    jossa joutsenet munivat,\n    hanhi poiat hautelevi.\n    Piili vuoen, piili toisen,\n    piili kohta kolmannenki\n    kahen kantosen välissä,\n    koivun kolmen juuren alla;\n    ei toki pakohon pääsnyt\n    tulen tuimista käsistä.\n       Susi juoksi suota myöten,\n    karhu kangasta samosi,\n    suo liikkui suen jälissä,\n    kangas karhun kämmenissä,\n    siihen nousi rautaruoste,\n    ja kasvoi teräskaranko\n    suen sorkkien sijoille,\n    karhun kannan kaivamille.\n       Syntyi seppo Ilmarinen,\n    sekä syntyi, jotta kasvoi,\n    se syntyi sysimäellä,\n    kasvoi hiilikankahalla,\n    vaskinen vasara käessä,\n    pihit pikkuiset piossa.\n       Yöllä syntyi Ilmarinen,\n    päivällä pajasen laati.\n    Etsi paikkoa pajalle,\n    levitystä lietsimille,\n    näki suota salmekkehen,\n    näki rautaiset orahat,\n    teräksiset tierottimet\n    suen suurilla jälillä,\n    karhun kämmenen tiloilla.\n       Sanovi sanalla tuolla:\n    'Voi sinua rauta raukka,\n    kun olet kurjassa tilassa,\n    suolla sorkissa sutosen,\n    aina karhunaskelissa!\n    Mitä tuostaki tulisi,\n    josp' on tunkisin tulehen,\n    ah johon asettelisin?'\n       Rauta raukka säpsähtihe,\n    kun kuuli tulen sanomat,\n    tulen tuimat maininnaiset.\n       Sanoi seppo Ilmarinen:\n    'Ellös olko milläskänä,\n    tuli ei polta tuttuansa,\n    herjaele heimoansa!\n    Kun tulet tulen tuville,\n    siellä kasvat kaunihiksi,\n    ylenet ylen ehoksi,\n    miesten miekoiksi hyviksi,\n    naisten nauhan päättimiksi.'\n       Semp' on päivyen perästä\n    rauta suosta sotkettihin,\n    vetelästä vellottihin,\n    tuotihin sepon pajahan.\n       Tuon seppo tulehen tunki,\n    alle ahjonsa ajeli,\n    lietsoi kerran, lietsoi toisen,\n    lietsoi kerran kolmannenki.\n    rauta vellinä viruvi,\n    kuonana kohaelevi\n    sepon suurissa tulissa,\n    ilmivalkean väessä.\n       Siinä huuti rauta raukka:\n    'Ota pois minua täältä\n    tuskista tulen punaisen!'\n       Sanoi seppo Ilmarinen:\n    'Jos otan sinut tulesta,\n    vielä veistät veljeäsi,\n    lastuat emosi lasta.'\n       Siinä vannoi rauta raukka,\n    vannoi vaikean valansa\n    ahjolla, alasimella,\n    vasaroilla, valkkaimilla:\n    'Onpa puuta purrakseni,\n    kiven syöntä syöäkseni,\n    etten veistä veikkoani,\n    lastua emoni lasta;\n    parempi on ollakseni,\n    eleäkseni ehompi,\n    kulkijalla kumppalina,\n    käyvällä käsi-asenna,\n    kuin syöä omaa sukua,\n    heimoani herjaella.'\n       Silloin seppo Ilmarinen\n    rauan tempaisi tulesta,\n    asetti alasimelle,\n    rakentavi raukeaksi,\n    tekevi teräkaluiksi,\n    keihä'iksi, kirvehiksi,\n    kaikenlaisiksi kaluiksi.\n       Viel' on pikkuista vajalla,\n    rauta raukka tarpehessa:\n    eipä kiehu rauan kieli,\n    ei sukeu suu teräksen,\n    rauta ei kasva karkeaksi,\n    ilman veessä kastumatta.\n       Siitä seppo Ilmarinen,\n    laati pikkuisen poroa,\n    lipeäistä liuotteli,\n    teräksen tekomujuiksi,\n    rauan karkaisu vesiksi.\n       Koitti seppo kielellänsä,\n    hyvin maistoi mielellänsä,\n    itse tuon sanoiksi virkki:\n    'Ei nämät hyvät minulle\n    teräksen tekovesiksi,\n    rautojen rakentomaiksi.'\n       Mehiläinen maasta nousi,\n    sinisiipi mättähästä,\n    lentelevi, liitelevi,\n    ympäri sepon pajoa.\n       Niin seppo sanoiksi virkki:\n    'Mehiläinen, mies kepeä,\n    tuo simoa siivessäsi,\n    kanna mettä kielessäsi\n    kuuen kukkasen nenästä,\n    seitsemän on heinän päästä\n    teräksille tehtäville,\n    rauoille rakettaville!'\n       Herhiläinen, Hiien lintu,\n    katselevi, kuuntelevi,\n    katseli katon rajasta,\n    alta tuohen tuijotteli.\n       Lenteä hyrähtelevi,\n    viskoi hiien hirmuloita,\n    kantoi käärmehen kähyjä,\n    maon mustia mujuja,\n    sammakon salavihoja\n    teräksen tekomujuihin,\n    rauan karkaisuvetehen.\n       Itse seppo Ilmarinen,\n    takoja alinomainen,\n    luulevi, ajattelevi,\n    mehiläisen tulleheksi,\n    tuon on mettä tuoneheksi,\n    kantaneheksi simoa;\n    siihen tempasi teräksen,\n    siihen kasti rauta raukan,\n    pois tulesta tuotaessa,\n    ahjosta otettaessa.\n       Sai siitä teräs pahaksi,\n    rauta raivoksi rupesi,\n    petti vaivaisen valansa,\n    söi kuin koira kunniansa,\n    veisti raukka veljeänsä,\n    sukuansa suin piteli,\n    veren päästi vuotamahan,\n    hurmehen hurahtamahan.\"\n       Ukko uunilta urahti,\n    parta lauloi, pää järähti:\n    \"Jo nyt tieän rauan synnyn,\n    tajuan tavat teräksen.\n       Ohoh, sinua, rauta raukka,\n    rauta raukka, koito kuona,\n    siitäkö sinä sikesit,\n    siitä kasvoit kauheaksi,\n    ylen suureksi sukesit!\n       Et sä silloin suuri ollut,\n    etkä suuri, etkä pieni,\n    et kovin korkeakana,\n    etkä äijältä äkäinen,\n    kun sa maitona makasit,\n    rieskasena riuottelit\n    pitkän pilven rannan päällä,\n    alla taivahan tasaisen.\n       Etkä silloin suuri ollut,\n    kun sa liejuna lepäsit\n    suurimmalla suon selällä,\n    tuiman tunturin laella.\n       Etkä silloin suuri ollut,\n    kun sua hirvet suolla hieroi,\n    susi sotki sorkillansa,\n    karhu kämmenyksillänsä.\n       Etkä silloin suuri ollut,\n    kun sua suosta sotkettihin,\n    vietihin sepon pajahan,\n    alle ahjon Ilmarisen.\n       Etkä silloin suuri ollut,\n    kun sa kuonana kohisit\n    tuimissa tulisijoissa,\n    vannoit vaikean valasi\n    ahjolla, alasimella,\n    vasaroilla, valkkaimilla,\n       Joko nyt suureksi sukesit,\n    äreäksi ärtelihit,\n    rikoit, vaivainen, valasi,\n    söit kuin koira kunniasi,\n    kun sä syrjit syntyäsi,\n    sukuasi suin pitelit!\n       Tule nyt työsi tuntemahan,\n    pahasi parantamahan,\n    ennenkuin sanon emolle,\n    vanhemmallesi valitan,\n    enemp' on emolla työtä,\n    vaiva suuri vanhemmalla,\n    kun poika pahoin tekevi,\n    lapsi tuhmin turmelevi.\n       Pitäy veri vuotamasta,\n    hurme huppelehtamasta,\n    veri seiso kuni seinä,\n    asu hurme kuni aita,\n    kuin miekka meressä seiso,\n    saraheinä sammalessa!\n       Vaan jos mieli laatinevi\n    liikkua lipeämmästi,\n    niin sä liikkuos lihassa\n    sekä luissa luistaellos;\n    sisässä sinun parempi,\n    alla kalvon kaunihimpi\n    suonissa sorottamassa\n    sekä luissa luistamassa.\n       Tyy'y nyt, tyyris, tippumasta,\n    punainen putoamasta!\n    Tyytyi ennen Tyrjän koski,\n    joki Tuonelan tyrehtyi,\n    meri kuivi, taivas kuivi\n    sinä suurna poutavuonna,\n    tulivuonna voimatoinna.\n       Jos et tuostana totelle,\n    huuan Hiiestä patoa,\n    jolla verta keitetähän.\n    hurmetta varistetahan.\n       Kun ei lie minussa miestä\n    tämän tulvan tukkijaksi,\n    onp' on taatto taivahinen,\n    pilvenpäällinen Jumala,\n    joka miehistä pätevi\n    veren suuta sulkemahan.\n       Oi, Ukko, ylinen luoja,\n    taivahallinen Jumala!\n    Tule tänne tarvittaissa,\n    käy tänne kutsuttaissa,\n    tunge turpea kätesi,\n    paina paksu peukalosi\n    tukkeheksi tuiman reiän,\n    paikaksi pahan veräjän,\n    veä päälle lemmen lehti,\n    kultalumme luikahuta\n    veren tielle telkimeksi,\n    jottei parsku parralleni,\n    valu vaaterievuilleni!\"\n       Sillä sulki suun vereltä,\n    tien on telki hurmehelta.\n    Pani poikansa pajahan\n    tekemähän voitehia,\n    noista heinän helpehistä,\n    tuhatlatvan tutkaimista,\n    me'en maahan vuotajista,\n    simatilkan tippujista.\n       Tuli poikanen pajasta\n    tekemästä voitehia,\n    rasvoja rakentamasta,\n    ne työnti ukon kätehen.\n    Koki ukko kielellänsä,\n    maistoi suullansa sulalla,\n    tunsi katsehet hyviksi,\n    voitehet väkäisiksi.\n       Sitä voiti Väinämöistä,\n    pahoin tullutta paranti,\n    voiti alta, voiti päältä,\n    kerran keskeä sivaiti,\n    sanovi sanalla tuolla,\n    lausui tuolla lausehella:\n    \"En liiku omin lihoini,\n    liikun Luojani lihoilla,\n    en väiky omin väkini,\n    väikyn väellä kaikkivallan,\n    en puhu omalla suulla,\n    puhelen Jumalan suulla,\n    josp' on mulla suu suloinen,\n    suloisempi suu Jumalan,\n    jospa on kaunoinen käteni,\n    käsi Luojan kaunihimpi.\"\n       Tukun silkkiä sivalti,\n    sitehiksi suoritteli,\n    sitoi niillä silkillänsä\n    polvea pojan pätöisen.\n       Siitä vanha Väinämöinen\n    jo tunsi avun totisen,\n    siirsi silmänsä ylemmä,\n    katsahtavi kaunihisti\n    päälle pään on taivosehen,\n    sanovi sanalla tuolla,\n    lausui tuolla lausehella:\n    \"Tuoltapa aina armot käyvät,\n    turvat tuttavat tulevat\n    ylähältä taivahasta,\n    luota Luojan kaikkivallan.\n       Ole nyt kiitetty, Jumala,\n    ylistetty, Luoja yksin,\n    kun annoit avun minulle,\n    tuotit turvan tuttavasti\n    noissa tuskissa kovissa,\n    terän rauan raatamissa.\"\n       Siitä vanha Väinämöinen\n    vielä tuon sanoiksi virkki:\n    \"Elkätte, etinen kansa,\n    kansa, vasta kasvavainen,\n    veikaten venettä tehkö,\n    uhkaellen kaartakana;\n    Jumalass' on juoksun määrä,\n    Luojassa lopun asetus,\n    ei urohon osoannassa,\n    vallassa väkevänkänä.\"\n\n\n\n\n99. Väinämöinen ja Joukahainen.\n\n(Kalevalan 3:nnessa runossa.)\n\n\nPohjolassa asui nuori mies, nimeltä Joukahainen. Hän kuuli sanoman\nVäinämöisen viisaudesta, tunsi kateutta mielessään ja päätti lähteä\nkilpailemaan tuon mainion laulajan kanssa. Turhaan häntä kielsi\nisä ja äiti. Joukahainen vastasi: \"Hyvä on isäni tieto, emoni sitä\nparempi, oma tietoni ylinnä; laulan laulajan parahan pahimmaksi\nlaulajaksi.\"\n\nHän valjasti tulisen ruunansa korjan kultaisen etehen ja lähti\nkopeana matkalle. Kolmantena päivänä hän ajaa suhutteli Väinölän\nahoille. Siinä hän kohtasi Väinämöisen, joka ajeli hiljaa tietään, ja\naisa tarttui aisan päähän, rahe rahkeeseen takistui. Heidän välillään\nsyntyi nyt seuraava haastelu:\n\n_Väinämöinen_: \"Kuka sinä olet, joka ajat niin tuhmasti eteen ja\nsärjet sekä valjaat että reen?\"\n\n_Joukahainen_: \"Minä olen Joukahainen. Mutta kuta kurjaa sukua ja\njoukkiota sinä olet?\"\n\nV:n. \"Minä olen Väinämöinen. Jos olet Joukahainen, niin anna minulle\ntietä, sillä sinä olet minua nuorempi.\"\n\nJ:n. \"Vähä on miehen nuoruudesta ja vanhuudesta, vaan kumpi on\ntiedoilta parempi, muistannalta mahtavampi. Ruvetkaamme laulamaan, ja\nse, joka vähemmän tietää, siirtyköön syrjään sen tieltä, joka tietää\nenemmän.\"\n\nV:n. \"Mitäpä minä tietänen, joka aina olen aikani elellyt näillä\nyksillä ahoilla ja kotipellon pientarilla kuunnellut kotikäkeä? Sinä,\njoka tiedät enemmän, kerro minulle, mitä tiedät!\"\n\nJ:n. \"Tiedänpä minä jotakin. Tiedän, että reppänä on liki lakea ja\nettä lieska on liki kiuasta. Hylje syöpi luotansa lohia ja siikoja,\nhauki kutee hallalla, ahven ui syksyt syvillä ja kutee kesät\nmatalalla. Kun ei tuosta kyllin liene, niin tiedän senkin, että\npohjola kyntää porolla, etelä emähevolla, takalappi tarvahalla. Kolme\non koskea kovoa, kolme järveä jaloa ja kolme vuorta korkeata tämän\nilman kannen alla: Hämehess' on Hälläpyörä, Kaatrakoski Karjalassa,\nei ole Vuoksen voittanutta, ylikäynyttä Imatran. Tiedä se!\"\n\nV:n. \"Lapsen tieto, naisen muisti, ei ole partasuun urohon. Sano\nsyntyjä syviä!\"\n\nJ:n. \"Tiedänpä tiaisen synnyn, tiedänpä linnuksi tiaisen, kyyn\nviherän käärmeheksi, kiiskisen veden kalaksi. Vuoresta on veden\nsynty, tulen synty taivahasta ja raudan alku ruostehesta. Mätäs on\nmärkä maita vanhin, paju puita ensimmäinen, hongan juuri huonehia,\npaatonen patarania. Tiedä se!\"\n\nV:n. \"Muistatko mitä enemmän, vai joko loppuivat lorusi?\"\n\nJ:n. \"Muistanpa vielä jotakin, muistan kuluneen ajan, kun olin\nmerta kyntämässä, kalahaudat kaivamassa, louhet luomassa kokohon.\nSeitsemäntenä urosna olin maata muodostamassa, ilman pieliä\npistämässä, taivaan kaarta kantamassa, aurinkoa auttamassa, Otavaa\nojentamassa, taivasta tähdittämässä. Tiedä se!\"\n\nV:n. \"Sen varsin valehteletkin, ei sua silloin nähty, kun merta\nkynnettihin, maata muodostettiin, ilman pielet pistettiin, aurinko,\nkuu ja tähdet pantiin tarhojaan kiertämään.\"\n\nJ:n. \"Kun ei liene minulla mieltä, kysyn mieltä miekaltani. Lähdepä\nlaulaja laveasuinen, kanssani miekan mittelöhön.\"\n\nV:n. \"En noita pahoin pelänne, miekkojasi, mieliäsi.\"\n\nJ:n. \"Joka ei uskalla kanssani miekkailla, sen laulan lantatunkiolle,\nläävän nurkkahan nutistan.\"\n\nJa samassa nuori Joukahainen murti suuta, väänti päätä, murti mustoa\nhaventa. Mutta kovin suuttui tästä vanha Väinämöinen ja loihe itse\nlaulamaan. Ne laulut eivät olleet lasten lauluja, eivät naisten\nloruja; ne olivat partasuun urohon mahtavia loitsuja, joiden voimasta\njärvet läikkyivät, maa järisi, vuoret vaskiset vapisivat. Huonosti\nkävi nyt nuoren Joukahaisen. Hänen hevosensa, rekensä, vempeleensä,\nrahkeensa, ruoskansa, jousensa, nuolensa, lakkinsa, kintaansa,\nvyönsä, kaikki laulun tenho hajoitteli ja muuksi muutti. Mutta hänet\nitsensä lauloi Väinämöinen vyötäisiä myöten suohon.\n\nSiitä nuori Joukahainen joutui hätään, rukoili henkensä puolesta ja\nlupasi antaa lujat lunnaat. Hän lupasi toisen jousistaan, toisen\npursistaan, toisen hevosistaan, lupasi kultia, hopeita, aumoja,\nhietapeltoja, mutta vaipui yhä syvemmälle, niin että oli leuan\nliettehessä, suun suossa, sammalissa. Silloin hän lupasi nuoren Aino\nsisarensa lunnaiksi. Väinämöinen siitä ihastui ikihyväksi, pyörti\npyhät sanansa, ja Joukahainen palasi allapäin kotiansa.\n\nMutta Ainosta kerrotaan sitten kaunis satu, kuinka hän itki yöt\npäivät eikä tahtonut mennä Väinämöiselle vaimoksi, vaan syöksyi\nmieluummin mereen sisareksi veden kaloille. Siitä syntyisi tässä\nliian pitkä jutelma.\n\n\n\n\n100. Väinämöisen ensimmäinen Pohjolan matka.\n\n(Kalevalan 6:s, 7:s ja 8:s runo.)\n\n\nTähän aikaan oli rauha ja ystävyys Väinölän ja Pohjolan välillä.\nVäinämöinen päätti kadonneen Ainon sijaan noutaa itselleen vaimon\nPohjolan tyttäristä.\n\nMutta Joukahaisen mielessä kyti kostonhalu. Hän takoi itselleen\ntulisen jousen, punoi jänteen Hiiden hirven suonista, vuoli pinon\nnuolia, joiden varret olivat tammesta ja päät tervaksesta, karkaisi\nne käärmeen myrkyssä ja sulitti ne pääskysen pienillä sulilla. Näin\nvarustettuna hän väijyi vanhaa Väinämöistä.\n\nKauan hän odotti; viimein hän keksi muutamana aamuna mustan pilkun\nmerellä. Se oli Väinämöinen, joka matkasi Pohjolaan olkisella\noriillaan, kavioiden aalloissa kastumatta.\n\nJoukahainen otti jousensa. Äiti kielsi häntä: \"Älä tapa Kalevan\npoikaa! Hän on sukua suurta, hänen kanssansa katoo laulu ja ilo maan\npäältä!\"\n\nJoukahainen mietti vähäisen, mutta ampui vihdoin. Ensimmäinen nuoli\nkävi pilviin. Toinen meni maan sisään. Kolmas sattui Väinämöisen\nhevosen vasempaan lapaan, ja ratsastaja suistui selästä mereen.\nSilloin Joukahainen korskaeli ja sanoi: \"Et sinä vanha Väinämöinen\nsinä ilmoista ikänä, kuuna kullan valkeana astu Väinölän ahoja.\"\n\nMutta Väinämöinen ei ollut kuollut, sillä laulun voima on kuolematon.\nYhdeksän päivää ajeli häntä myrsky ympäri meren selkää, ja hänen\njäsenensä alkoivat kylmästä kangistua. Silloin lensi ilman halki\nLapin kokko, jonka toinen siipi vettä viisti, toinen taivasta\nlakaisi. Kiitollinen kokko muisti vielä koivun, jonka Väinämöinen oli\njättänyt kaskeensa linnuille leposijaksi, ja kantoi uroon selässään\nrannalle nimettömälle perimmäiseen Pohjolaan. Siellä oli Pohjan piika\npikkarainen tehnyt liiton auringon ja kuun kanssa herätäksensä ja\nnoustaksensa yksin ajoin. Ennen päivän koittoa hän oli jo kerinnyt\nkuusi villaista lammasta, pessyt pöydät, lakaissut lattian ja\nkantanut rikat pellolle. Hän kuuli Väinämöisen valituksen, ilmoitti\nsen emännälle, joka urohon nouti tupaan ja virvoitti häntä.\n\nJonkin ajan kuluttua Väinämöinen kyllästyi vieraana olemaan vieraassa\nmaassa ja lupasi kultaa ja hopeata, jos hänet vietäisiin omille\nmaille. Siihen vastasi _Louhi_, Pohjolan emäntä: \"Kullat on lasten\nkukkasia, hopeat hevon helyjä; mutta jos tahdot takoa Sammon yhdestä\njoutsenen kynästä, maholehmän maitosesta, yhden orasen jyvästä, yhden\nuuhen untuvasta, niin annan sinulle tyttäreni vaimoksi ja saatan\nsinut kotiisi.\"\n\n-- \"En taida Sampoa takoa\", vastasi Väinämöinen, \"mutta lähetän\nveljeni Ilmarisen, joka on takonut taivaankannen; hän täyttää\ntahtosi.\" -- \"Hyvä on\", arveli Louhi. \"Lähetän sinut nyt kotiisi;\nmutta varo, ettet päätäsi ylennä, ennenkuin hepo uupuu tai ilta\nennättää, muuten kohtaa sinua tuho.\"\n\nVäinämöinen lähti hevosella ja reellä paluumatkalle, mutta ei\nennättänyt kauas, kun kuuli surinaa ylhäältä päänsä päältä ja nosti\nsilmänsä ja katsahti taivaalle. Siinä hän näki verrattoman kauniin\nPohjan neidon istuvan valkeankiiltävissä vaatteissa taivaankaarella\nkeräämässä kultalankaa kultakankaaseensa. Ihastuneena Väinämöinen\npyysi kaunista neitoa astumaan maahan ja tulemaan hänelle vaimoksi.\nMutta neito ilvehti ja käski hänen ensiksi halkaista jouhen veitsellä\nkärettömällä, sitten hän käski hänen vetää munan solmuun, kiskoa\nkivestä tuohta ja vihdoin särkeä jäästä aidaksia ilman pilkkehen\npirahtamatta. Nämä kaikki teki Väinämöinen; mutta kun neito vielä\nkäski hänen tehdä venettä hänen kehrävartensa muruista ja työntää\nveneen vesille ilman kouran koskematta, löi Väinämöinen kirveellä\npolveensa, kuten ennen on kerrottu raudansynnyn sadussa.\n\n\n\n\n101. Ilmarinen takoo Sammon.\n\n(Kalevalan 10:nnessä runossa.)\n\n\nVäinämöinen palasi kotiin huolissaan siitä, että oli luvannut\nlähettää veljensä, Ilmarisen, Pohjolaan. Hän keksi sentähden juonen\nja lauloi tien viereen taivaantasallisen kuusen, jonka oksilla kuu ja\notava riippuivat.\n\nVäinämöinen tapasi Ilmarisen pajassa ja houkutteli häntä katsomaan\ntuota kukkalatva-kuusta. Rehellinen seppä antoi vietellä itsensä\nja kiipesi kuuseen taivaan valoja ottamaan. Kuusi pilkkasi häntä\nja sanoi: \"Voi, urosta mieletöntä, lapsen lailla nousit latvaani\nkuvakuuta ja valetähteä noutamaan!\"\n\nHeti lauloi Väinämöinen raivohon ilman, tuppurihin tuulen, joka viedä\nviiletteli hänen veljensä Pohjolaan ohi kuun, alatse päivän. Louhi,\nPohjolan emäntä, otti Ilmarisen ilolla vastaan, syötti häntä, juotti\nhäntä ja esitti hänelle tyttärensä, valittuihin vaatteihin puettuna.\nSaadakseen tämän vaimokseen Ilmarinen lupasi takoa Sammon.\n\nMutta takomiseen oli tarpeen paja, palkeet, vasarat ja alasin, ja\nnäitä kaluja ei ollut Pohjolassa. Ilmarinen tiesi neuvon: hän katsoi\nsopivan paikan kallioiden välissä ja laittoi siihen, mitä tarvitsi.\nTyö alkoi, orjat painoivat palkeita. Kolmantena päivänä seppä veti\nahjosta kultaisen jousen, mutta jousella oli pahoja tapoja: joka\npäivä pään kysyvi. Ilmarinen murti sen kappaleiksi, viskasi tuleen\nja veti toisena päivänä ahjosta veneen, jonka kokat olivat kullasta\nja hangat vaskesta. Silläkin oli pahoja tapoja, se lähti suotta\nsotahan, ja siksi se työnnettiin takaisin tuleen, kuten jousikin.\nSeuraavana päivänä tungeikse tulesta kultasarvinen lehmä, jolla oli\nauringon ja otavan merkit otsassa, mutta sillä oli tapana makaella\nmetsässä ja kaataa maitokiulunsa. Se työnnettiin tuleen, ja nyt\nvedettiin ahjosta kultainen aura. Tällä taas oli tapana kyntää kylän\npeltoja, ja se työnnettiin tuleen kuten muutkin. Ilmarinen pani nyt\ntuulen lietsomaan. Itä lietsoi, lietsoi länsi, etelä enemmän lietsoi\nja pohjoinen kovin porotti. Tuli tuiski pajan ikkunoista, säkenet\nsäihkyivät, tomu nousi taivaalle ja savu pilvihin sakeni.\n\nNäin kului kolme päivää, ja viimein tungeikse Sampo ahjosta.\nIlmarinen lyödä lynnähytteli ja takoa taputteli taitavasti Sammon\nvalmiiksi. Tämä oli salaperäinen, kallis taikakalu. Sen yhdessä\nlaidassa oli jauhomylly, toisessa suolamylly, kolmannessa rahamylly;\nse jauhoi yhden purnun syötäviä, toisen myötäviä, kolmannen\nkotipitoja. Louhi ihastui niin, että hän salpasi Sammon yhdeksän\nlukon taakse, yhdeksän sylen syvään, vaaran vaskisen sisähän.\n\nMutta kun Ilmarinen vaati palkintoa, keksi Pohjolan neito monta\nestettä. Hän ei joutanut kesäisiltä kiirehiltä: marjat oli maalla\npoimimatta, lahden rannat laulamatta, lehdot leikin lyömättä, ja jos\nhän nyt muuttaisi pois, kukapa sitten kunnahilla käkiä kukuttaisi ja\nlintuja laulattaisi! Ilmarinen tuskautui näihin verukkeihin, ja kun\nLouhi, päästyään toiveittensa perille, ei tahtonut estää Ilmarista\nkotiin palaamasta, matkasi tämä veneellä takaisin omille mailleen,\nVäinölän ahoille.\n\n\n\n\n102. Lemminkäisen seikkailuja.\n\n(Kalevalan 11:s ja 12:s runo.)\n\n\nKaukoniemen kainalossa, utuisen niemen nenässä kasvoi äitinsä\nluona satujen lemmikki, urhokas, nuori ja kaunis Lemminkäinen,\njota myös nimitettiin Ahdiksi (veden jumalaksi), Saarelaiseksi\nja Kaukomieleksi. Hänellä oli kala ruokana, ja hänestä tuli\nkomea, punaverinen nuorukainen, mustatukkainen, hyväpäinen ja\nvahvakätinen. Mutta hänen luonteensa oli meren aaltojen kaltainen,\nhuikentelevainen, kopea, ja siksi hän joutui moniin seikkailuihin,\njotka eivät aina olleet miehen ja uroon arvon mukaisia.\n\nSaarella nimettömällä asui siihen aikaan kaunis impi, _Kyllikki_,\njonka tylyys kaikkia kosijoita kohtaan oli niin tunnettu, että\nkerrottiin auringon, kuun ja tähden turhaan häntä pojillensa\nkosineen. Kaikki tämä tuli Lemminkäisen tiedoksi; hän päätti, vastoin\näitinsä neuvoa, saada tämän ylpeän neidon vaimokseen ja lähti matkaan\nniemelle nimettömälle.\n\nAlku ei ollut kehuttava. Lemminkäinen tuli Saareen ja ajoi\nveräjään rekensä kumoon. Ilvehtien sanoivat Saaren tyttäret, että\nsellainen uros saisi olla karjankaitsijana kaskimailla. Mitä\nhuoli Lemminkäinen, rupesi paimeneksi. Mutta hänen mielensä paloi\nKyllikkiin; hänen tähtensä hän sata saapasta kulutti, sadat airot\npoikki souti. Tuo ylpeä Saaren neito hylkäsi hänen rakkautensa. Ei\nsanonut joutavansa hänelle vaimoksi, ennenkuin oli kiven kuluksi\njauhanut, petkeleen periksi piessyt ja huhmaren sukuksi survonut.\n\nKului aikaa vähäsen, niin karkelivat neitoset eräänä iltana\nmannerpuolella saloa, Kyllikki ylinnä muita. Lemminkäinen silloin\najoi valitulla varsallaan keskelle kisaketoa ja koppoi Kyllikin\nkorjahansa. Kyllikki rukoili, uhkasi; viimein hän alkoi leppyä.\nLemminkäinen vannoi ei enää käyvänsä sotia ja Kyllikki vannoi ei enää\nmenevänsä kylän karkeloihin. Niin vei Lemminkäinen nuoren vaimon\nkotiinsa; äiti otti heidät ystävällisesti vastaan, ja he elivät\njonkin aikaa onnellisina Kaukoniemellä.\n\nKerran viipyi Lemminkäinen kauan kalastusmatkalla. Aika kävi\nKyllikille pitkäksi, ja hän meni iloa pitämään kylän nuorison\nseuraan. Lemminkäisen sisar, Ainikki, ei malttanut olla tätä\nilmoittamatta, ja Lemminkäinen kotiin tullessaan suuttui ja sydäntyi.\n\"Äiti\", sanoi hän, \"laita minulle sauna; Kyllikki on rikkonut\nvalansa, minä matkustan Pohjolaan hakemaan sieltä toista vaimoa. Ota\nminun harjani, ja silloin on hukka Lemminkäisen, kuin harja hurmehin\nvaluvi.\"\n\nTurhaan itki Kyllikki, turhaan rukoili ja varoitti äiti. Lemminkäinen\nvyöteleikse rautapaitoihin ja teräsvöihin, sitoo kupeelleen terävän\nmiekkansa eikä unohda mahtavilla loitsusanoilla varaella itseään\nvihollisista. Yhden ainoan hän unohti: sanat käärmeenpistoa vastaan.\nYlpeänä taidostaan hän vihelsi hevosensa viidakosta ja ajoi\nPohjolaan. Siellä hän kuuli laulua ja soittoa suuresta tuvasta.\nRohkeasti hän astui sisään ja lauloi itse niin mahtavasti, että\nturkinhelmat iskivät tulta ja silmät valoivat valkeata. Hän lauloi\nRutjan koskeen nuoret ja vanhat, miehet miekkoinensa, urohot\naseinensa. Yhden ainoan pahaisen heitti laulamatta, Ulappalan sokean\npaimenen. Mutta sellaista häpeätä ei paimen saattanut kärsiä; hän\nlähti pois ja meni Tuonelan joelle Lemminkäistä odottamaan.\n\n\n\n\n103. Lemminkäisen surma.\n\n(Kalevalan 13:s, 14:s ja 15:s runo.)\n\n\nYlpeänä urotöistään Lemminkäinen kysyi Pohjolan kaunista tytärtä\nvaimokseen. \"En anna\", vastasi äiti, \"häntä ei saa kukaan muu\nkysyä kuin se, joka on hiihtänyt Hiiden nopeajalkaisen hirven.\"\nLemminkäinen otti suksensa, liukkaat kuin käärmeet, ja hiihti niin,\nettä tuli suihki ympäri laajan Lapinmaan. Hirvi pääsi pakoon, sukset\ntaittuivat. Ei ollut enää muuta keinoa kuin pyytää uusia suksia\nUkolta ja rukoilla Tapion pienoista neitiä simapillillä herättämään\nnukkuvaa metsänemäntää. Mielikki heräsi, Tapio vaatetti metsän\nhopeaan, ja metsästäjä palasi tuoden hiihtämänsä hirven Pohjolaan.\n\n-- \"Vielä puuttuu jotakin\", sanoi Pohjolan emäntä. \"Ennenkuin\nsaat tyttäreni, pitää sinun suistaa Hiiden ruskea, tulta pärskyvä\nhevonen.\" -- Lemminkäinen otti kultaohjakset ja hopeisen\nmarhaminnan ja näki kuusikossa hevosen, jonka tukka tulta tuiski,\nharja savua suihki. Eipä ollut muuta neuvoa kuin rukoilla Ukkoa\nsatamaan rautaisia rakeita liekkien jäähdyttämiseksi, ja rakeista\nsäikähtyneenä hevonen pisti hyvällä päänsä kultaisiin päitsiin.\n\n-- \"Vielä et saa tytärtäni\", sanoi Pohjolan emäntä \"ennenkuin ammut\nyhden nuolen nostamalla kauniin joutsenen Tuonelan joesta.\" --\nLemminkäinen lähti Tuonelaan, mutta tiellä väijyi häntä Pohjolan\nsokea paimen, joka otti vesikyyn vedestä ja ampui sen nuoren uroon\nmaksan läpi. Liian myöhään katui nyt Lemminkäinen, ettei ollut\nmuistanut kysyä käärmeen sanoja, ja ajatteli kuollessaan rakastettua\näitiänsä. Paimen syöksi hänet Tuonen mustaan jokeen, ja siinä hänet\nTuonen verenhimoinen poika löi kappaleiksi hirmuisella miekallansa.\n\nSillä välin olivat Lemminkäisen äiti ja hänen hylätty puolisonsa joka\npäivä levottomasti silmäilleet tuota ennustavaista harjaa. Eräänä\naamuna he näkivät sen verta vuotavan. Äiti kokosi kourin helmansa ja\njuoksi kadonnutta poikaansa etsimään. Rakkaus häntä joudutti, hänen\njuostessaan mäet mätkyivät, norot nousivat, vaarat vaipuivat. Viimein\nhän tuli Pohjolaan. -- \"Missä on minun poikani?\" -- \"En tiedä\" sanoi\nemäntä, \"kenties ovat karhut ja sudet hänet jäällä repineet. Tahi\nlienee katala raukka hukkunut kuohuviin koskiin.\"\n\n-- \"Jo vainen valehteletki\", sanoi äiti, \"lausu tarkkoja tosia,\ntaikka surmasi tulevi!\"\n\nNyt täytyi Pohjan emännän kertoa Lemminkäisen vaaralliset koetukset.\nÄiti lähti etsimään kadonneen jälkiä. Hän raivasi tieltään kannot\nja kivet, juoksi suuret suot, samosi vetten halki, kysyi hongilta,\ntieltä ja kuulta. Kaikki sanoivat itsellään olevan kyllin huolta\nomista tehtävistään. Mutta armas aurinko kertoi hänelle Lemminkäisen\nonnettoman lopun.\n\nÄiti sai silloin Ilmariselta vaskisen haravan, jonka piit olivat sata\nsyltä pitkät. Aurinko lähetti hiostavan helteen pimeään Tuonelaan\nja nukutti Tuonelan kansan. Äiti meni poikaansa haravoimaan Tuonen\nmustasta virrasta, joka juoksee Manalan halki. Kauan hän teki työtä\nväsymättä ja löysi viimein lemmittynsä paloitetun ruumiin. \"Heitä\nmies vetehen\", huusi korppi, \"siika on syönyt häneltä silmät, hauki\non hartiat halaissut\". Mutta äiti ei epäile. Hän rukoili suonten\nhoitajatarta, soreata Suonetarta, solmeilemaan kuolleen suonet,\nrukoili Jumalaa liittämään luut lihoa myöten; rukoili mehiläistä\ntuomaan mettä Tapiolasta. Kaikki kuulivat hänen rukouksensa.\nMehiläinen lensi yhdeksän meren ylitse ja palasi takaisin, sylissä\nseitsemän kuppia täynnä voiteita. Kuolleen ruumis parani, mutta\nhenkeä siinä ei ollut.\n\nTaas lähetti äiti mehiläisen ylös tähtien välitse Luojan kellareihin,\njoissa hyvät henget valmistelivat hopeisissa kattiloissa voiteita,\nja sieltä palasi mehiläinen tuoden tullessaan kalliit voiteet.\nLemminkäinen heräsi ikäänkuin unesta. -- \"Kauan olen nukkunut\", sanoi\nhän. -- \"Olet\", sanoi hänen armas hoitajansa, \"vielä kauemmin olisit\nnukkunut, jos ei äiti raukkasi olisi valvonut sinun tähtesi.\"\n\n-- \"Oi\", huokasi Lemminkäinen, \"sydämeni on tuolla Pohjolan\nneitosissa. Vielä en ole ampunut Tuonelan joutsenta.\"\n\n-- \"Heitä herjät joutsenesi\", torui äiti, \"ja kiitä onneasi ja\njulkista Jumalaasi, sillä itsestäni en minä ole voinut mitään. Jumala\nainoastaan voipi kuolleet Tuonen tuvilta henkiin herättää.\"\n\nJa he palasivat kotiin.\n\n\n\n\n104. Väinämöinen Tuonelassa.\n\n(Kalevalan 16:nnessa runossa.)\n\n\nVäinämöinen olisi veistänyt venheen, vaan puuttui tarvepuita. Pellon\npoika, Sampsa Pellervoinen, lähti etsimään metsästä puita ja tuli\nhaavan luokse. \"Älä minuun koske\", sanoi haapa; \"kolmasti tänä\nkesänä söi toukka sydämeni, vuotava vene minusta tulee ja pursi\nuppoavainen\". Sampsa tuli hongan luokse. \"Älä minuun koske\", sanoi\nhonka; \"minä olen honka huolainniekka, kolmasti tänä kesänä korppi\nkoikkui latvassani\". Sampsa meni tammen luokse, ja tammi sanoi\nolevansa aivan vikautumaton; käki vain sen oksilla oli kukkunut ja\nlinnut lehvillä levänneet. Sampsa kaatoi tammen, ja Väinämöinen alkoi\nlaulamalla veistää venettä.\n\nHän oli jo puuttanut pohjan ja liittänyt laidat, kun havaitsi\nparraspuita päättäessään uupuvansa kolme sanaa. Mistäpä hän saisi\nnämä sanat? Saisiko pääskysen päälaelta, joutsenkarjan juonen päästä,\nhanhilauman hartioilta? Hän tappoi pääskysiä, joutsenia ja hanhia\nlaumoittain, mutta ei saanut puoltakaan sanaa. Hän etsi sanoja\nkesäpeuran kielen alta, suusta valkean oravan, sai monta sanaa, mutta\nkaikki avuttomia. Sitten hän päätti etsiä sanoja Tuonen pimeästä\nkodista, Manalan ikimajoista.\n\nVäinämöinen lähti matkaan, kulki kolme viikkoa vitsikkoa, tuomikkoa\nja katajikkoa; silloin hän näki kaukana Manalan saaren Tuonen\nmustassa virrassa ja huusi Tuonen tytärtä tuomaan hänelle lauttaa.\nTuonen pieni tytär pesi poukkuja rannalla ja kysyi, miksi hän\ntaudin tappamatta, surman musertamatta oli tullut Manalan majoille?\nVäinämöinen vastasi kielastellen: \"Tuoni minut tänne tuotti, Mana\nmailtani veteli, rauta mun Manalle saattoi, vesi ja valkea toivat\nminut Manalaan.\" Mutta Tuonen neitoa ei ollut niin helppo pettää.\n\"Jos Tuoni olisi tuonut sinut tänne, olisi sinulla Manan kintahat\nkädessä: jos rauta olisi sinut tappanut, niin verin vaatteesi\nvaluisi; jos vesi olisi sinut hukuttanut, niin vesin helmasi\nherahteleisi; jos tuli olisi sinut polttanut, niin olisihan partasi\npalanut.\" Väinämöisen täytyi tunnustaa, että reki oli rikkoutunut\nrunoilta ja jalas taittunut lausehilta. \"Voi hullua miestä\", sanoi\nTuonen neito, \"kun tulet syyttä ja tauditta Manalan majoille! Palaa\nhetimiten maillesi; paljon on tänne tullehia, ei paljon palannehia.\"\n\nVäinämöinen vastasi: \"Akka tieltä kääntyköhön, ei mies pahempikaan.\"\nVäinämöinen siis saatettiin mustan virran poikki. Tuonelassa\ntarjottiin vieraalle olutta, mutta matoja ja sammakoita mateli\njuomatuopissa. Sanoja ei hänelle aiottu antaa, ja sanottiin, ettei\nhän täältä pääsisi sinä ilmoisna ikänä kotihinsa kulkemaan.\n\nVäinämöinen uuvutettiin unehen, mutta mies makasi, vaate valvoi.\nTuonelassa oli vanha käykkäleuka akka ja kolmisormi ukko. Akka\nkehräsi vaskilankoja, ukko kutoi niistä pitkän satasylisen nuotan.\nTuonen rautanäppi poika veti nuotan vinoon Tuonelan joen poikki,\njottei Väinämöinen pääsisi pakenemaan. Mutta Väinämöinen havaittuaan\ntuhon tulevan, muuttelihe käärmeeksi ja luikerteli vaarallisen paikan\nlävitse. Aamulla meni Tuomi poika kokemaan nuottaansa. Sai siitä\nsatoja taimenia ja tuhansia pieniä kaloja, mutta Kalevan uros oli\npäässyt pakoon ja palannut onnellisesti kotiinsa.\n\nHyvin iloinen oli Väinämöinen, kun näin oli päässyt kuoleman\npauloista. \"Älköhön\", sanoi hän, \"älköhön hyvä Jumala sitä suvaitko,\nitsemennyttä manalle; paljo on sinne saaneina, vähän sieltä tulleina.\nJa älköön kukaan tehkö syytä syyttömälle, sillä pahoin palkka\nmaksetaan Tuonelan kodissa: vuode on siellä kuumista kivistä, peitto\nkyistä ja käärmehistä kudottu.\"\n\nSitten kertoo toinen satu, kuinka Väinämöinen voimallisella\nlaulullaan herätti kuolleista jättiläisen, Vipusen, ja vaati häneltä\nnuo kolme sanaa. Jättiläinen nielaisi liian rohkean laulajan suureen\nkitaansa, mutta Väinämöinen laati hänen vatsaansa pajan ja vaivasi\njättiläistä siksi, että tämän täytyi ilmoittaa hänelle sanat ja\npäästää hänet ilmoille jälleen.\n\nNyt Väinämöinen sai veneensä valmiiksi eikä tarvinnut siihen nauloja\neikä kirvestä. Vene syntyi veistämättä, laiva lastun ottamatta.\n\n\n\n\n105. Ilmarinen saapi Pohjan neidon.\n\n(Kalevalan 18-25 runoissa.)\n\n\nVäinämöinen pani haahden haljakkaan, kuvasi kokat kullalla ja\npurjehti kosiomatkalle Pohjolaan. Annikki hyväniminen, yön tytti,\nhämärän neiti, näki hänen purjehtivan, urkki häneltä toet totiset\nja ilmoitti ne veljellensä Ilmariselle. Tämä kiirehti Väinämöisen\njälkeen, tapasi hänet ja teki hänen kanssansa sellaisen sopimuksen,\nettä Pohjolan neito saisi valita heistä, kumman tahtoisi.\n\nPohjolan isäntä, kuultuaan linnan hallin haukkuvan, panetti\npihlajaisia puita takkaan ja sanoi: \"Jos puista vuotaa verta, tulee\nsota, mutta jos vettä vuotaa, saamme elää rauhassa.\" Ei verta, eikä\nvettä, vaan mettä vuoti pyhästä pihlajapuusta. Kosiomiehet olivat\nterve tulleet, äiti koetti houkutella tytärtään menemään viisaalle ja\nrikkaalle Väinämöiselle eikä köyhälle Ilmariselle. Neito vastasi: \"En\nmene osan hyvyydelle enkä miehen mielevyydelle; menen sille, joka on\nmeille Sammon takonut, kirjokannen kalkutellut.\" Niin sai Ilmarinen\nneidon sydämen.\n\nMutta Pohjolan emäntä viekasteli. Morsian ei ollut vielä valmiina;\nhänen jalkansa oli vielä kesken kenkimistä. Sillä aikaa Ilmarisen\ntulisi kyntää kyinen pelto ilman auran nostamatta.\n\nIlmarinen kysyi apua morsiameltaan, ja tämä antoi hyviä neuvoja.\nIlmarinen takoi itselleen kultaisen auran, rautaiset jalkineet,\nrautapaidan, rautakintaat ja kynti näin kyisen pellon. Sitten\nmäärättiin hänelle toinen koetustyö: hänen piti tuoda Tuonen karhu\nja suistaa Manalan susi, joka oli tappanut sata urosta. Tämäkin\ntehtävä onnistui; seppä teki neidon neuvon mukaan teräksiset suitset,\nja ututyttö, Terhenetär, seuloi sumua kentälle. Mutta vielä pantiin\nhänelle kovin koetus: hänen piti pyytää suuri hauki Tuonelan joesta.\n\nIlmarinen takoi itselleen tulisen vaakalinnun ja laskeusi jokeen.\nSyntyi kauhea taistelu. Vetehinen, veden hirviö, tuli avuksi\nhauelle, jonka kita oli kolmen kosken verta, ja ilman kokon avutta\nse olisi varmaankin niellyt Ilmarisen. Mutta kokko painoi Vetehisen\npohjemmaksi ja iski kyntensä hauen niskaan. Ylpeänä Ilmarinen\nvei hauen pään Pohjolaan. Nyt vihdoin Pohjolan emäntä suostui\nväkinäisesti häiden pitoon. Alla päin, pahoilla mielin purjehti\nVäinämöinen kotiinsa, varoittaen kaikkia vanhoja miehiä koskaan\nkilvoin neittä kosimasta nuorten urosten keralla.\n\nPohjolassa laitettiin suuret pidot. Karjalasta tuotiin tavattoman\nsuuri härkä: sen pää keikkui Kemijoella, häntä häilyi Hämehessä, ja\npääskynen tarvitsi päivän lentääksensä sarvien väliä. Eipä uskaltanut\nkukaan teurastaa sellaista härkää; mutta mies musta merestä nousi,\njoka, alle maljan maata mahtui, alle seulan seisomahan, sillä oli\nkivestä hattu, kivestä kengät ja veitsi kultainen kädessä. Hän\nteurasti härän. Leipiä leivottiin, olutta pantiin, kun ensin oli\nsaatu tietää oluen synty. Kun kaikki tämä oli tehty, lähetettiin\npienoinen Pohjolan palkkapiika kutsumaan häävieraita, muun muassa\nsokeita ja rampoja, mutta etenkin vanhaa Väinämöistä. Lemminkäinen\nyksinään jätettiin häihin kutsumatta.\n\nVieraat tulivat ja heitä kestittiin parhaalla tavalla. Monta\nkaunista laulua laulettiin, ja Väinämöinen kiitti Luojan viisautta,\njoka muuttaa meren virrat mesiksi, suoloiksi meren somerot, lehdot\nlaajat leipämaiksi. Sitten Ilmarinen vei morsiamen kotiinsa, heidät\notettiin vastaan suurella kunnioituksella, ja he elivät kauan yhdessä\nonnellisina.\n\nKaikesta tästä on monta kaunista runoa. Toinen satu kertoo, kuinka\nLemminkäinen suuttui, kun häntä ei kutsuttu häihin, ja kuinka hän\nkopeasti tuli Pohjolaan kostamaan tätä häpeätä, mutta kuinka hänen\ntäytyi urheasti taisteltuaan välttää väkevämpäänsä. Tästä syntyi\nsitten pitkällinen sota.\n\n\n\n\n106. Satu Kullervosta.\n\n(Kalevalan 31-36 runoissa.)\n\n\nKarjalassa asui kaksi veljestä, Untamo ja Kalervo. Nämä joutuivat\nsotaan kalavesistä ja kaskimaista. Sota päättyi niin, että Untamo\ntappoi veljensä Kalervon suvun ja poltti hänen talonsa. Kalervon\nonneton vaimo vietiin orjaksi ja synnytti vähän ajan kuluttua pojan,\njolle pantiin _Kullervo_ nimeksi. Tällä pojalla oli jo pienenä\nerinomainen voima. Kolmen päivän vanhana hän repi kapalovyönsä ja\nsärki kätkyensä. Untamo ihastui hänen voimastansa ja luuli saavansa\nhänestä väkevän orjan, tuhansien vertaisen.\n\nKun poika oli polven korkuinen, alkoi hän jo miettiä, miten kostaisi\nisänsä kuoleman ja äitinsä kyyneleet. Tämän havaitsi Untamo, joka\npelkäsi verikostoa, pani pojan tynnyriin ja heitti hänet veteen.\nKolmen päivän perästä, kun käytiin katsomaan, näki hän pojan istuvan\naaltojen selässä, vapa vaskinen kädessä. Untamo teki suuren rovion\ntervaksista ja tuohista; rovio sytytettiin ja poika viskattiin\ntuleen, mutta kolmen päivän perästä nähtiin hänen hiilikoukulla\nkekäleitä kohentelevan, karvankaan katoamatta, kutrisen kähertymättä.\nNyt Untamo hirtätti pojan puuhun, mutta kolmen päivän päästä hän\ntapasi hänet iloisena piirtämässä kuvia puun runkoon. Untamo vihdoin\nväsyi suorimasta surmiansa ja sanoi: \"Jos elät kauniisti ja siivolla,\nniin saat olla talossa ja toimitella orjan töitä.\"\n\nKullervo kasvoi väkeväksi ja toimitti huonosti orjantehtävänsä.\nHänet pantiin lapsen katsontaan; mutta hän katkoi lapsen käden,\nkaivoi päästä silmän, tapatti sen taudilla ja poltti kätkyen tulella.\nSilloin hänet pantiin kasken kaadantaan; mutta hän kaatoi maahan koko\nmetsän. Sitten hänet määrättiin aidantekoon; hän asetteli kokkahongat\naidaksiksi ja korpikuuset seipäiksi ja teki aidan aukomattoman. Siitä\nhänet pantiin puimaan, rukiita, mutta hän pui kaikki ruumeniksi.\nViimein Untamo suuttui ja myi tämän huimapäisen orjan halvasta\nhinnasta Ilmariselle.\n\nKullervo pantiin nyt paimentamaan talon karjaa ja sai emännältä\nevääkseen leivän, johon oli keskelle leivottu kivi. Kullervo paimensi\nkarjaa, rupesi illalla syömään ja karahutti isänsä veitsen kiveen.\nSurusta ja vihasta tuimistuneena hän sorti karjan suohon kuolemaan,\nlauloi sudet lehmiksi, karhut karjaksi ja ajoi ne taloon. Ilmarisen\nvaimo meni lypsämään lehmiään, ja pedot repivät hänet kuoliaaksi. Se\noli meno nuoren naisen, tuon ihaillun ja ikävöidyn Pohjolan neidon.\nHäntä ei voinut Ilmarinen koskaan unhottaa, ja hänen mielensä oli\nmusta kuin pajan sysi.\n\nTämän raivotyön tehtyään Kullervo pakeni henkipattona metsiin ja\ntuli viimein piilopirttiin, jossa löysi vanhempansa, jotka jo\nluuli kuolleiksi. Hän tahtoi nyt rehellisesti tehdä työtä, mutta\npahasti kasvatettuna hän teki kaikki nurinpäin. Veneen hän souti\nrikki, nuotan hän tarpoi tappuroiksi; viimein hänestä tuli suuri\npahantekijä. Sitten kirosi hänet oma isä, ja hän itse kirosi omaa\nonnetonta kohtaloansa. Äiti yksin häntä rakasti, kun muut hänet\nhylkäsivät.\n\nKullervo kulki Untamon kartanoon, kosti verisesti sukunsa häpeän\nja hävitti koko Untamon suvun. Tämän kovan tappelun perästä hän\npalasi kotiin isänsä tupaan. Ei ollut siellä ketään kättä antamassa,\ntupa oli autio, hiilos kylmä, kaikki kuolleet, paitsi Musti, talon\nuskollinen koira. Kullervo itki äitinsä haudalla ja kuljeskeli\nrauhatonna pitkin erämaita. Viimein hän tuli sille paikalle metsässä,\njossa oli tehnyt suuren rikoksen, ja siinä olivat kanervan kukat\nlakastuneet. Silloin Kullervo tempasi miekkansa ja kysyi, haluaisiko\nse juoda viallista verta. \"Mielelläni\", vastasi miekka, \"miksi en\nsitä tekisi, kun olen niin usein juonut viatonta verta!\"\n\nJa voimakas Kullervo, Kalervon poika, suistui siinä omaan miekkaansa.\n\nMutta Väinämöinen, kuultuaan Kullervon kadonneeksi, varoitti tulevia\nsukupolvia, etteivät kaltoin kasvattaisi lapsiaan, sillä sellaisista\nlapsista tulee harvoin hyviä ja viisaita ihmisiä. Kullervo\nkasvatettiin halveksittuna orjana: senvuoksi hänestä tuli mieletön\npahantekijä ja onneton mies.\n\n\n\n\n107. Sota Sammosta.\n\n(Kalevalan runoissa 39-43.)\n\n\nKalevala on satu kahdesta kansasta eli suvusta: Kalevalan suvusta,\njoka asui Väinölässä, ja Pohjan kansasta, joka asui Pohjolassa.\nMuutamat luulevat Väinölän olleen Laatokan eteläisellä ja Pohjolan\nsen pohjoisella rannalla. Näiden molempien kansain välillä ou\nkilpailu, ensin rauhallinen, lopulta sotainen. Senvuoksi Kalevala\njakaantuu kahteen osaan, ja satu Kullervosta, joka saattoi hengiltä\nIlmarisen vaimon, Pohjolan lemmikin, on ikäänkuin raja-aitana\nmolempain välillä.\n\nIlmarinen murehti kuollutta vaimoansa. Turhaan hän takoi itselleen\nvaimon hopeasta ja kullasta: tällä ei ollut sydäntä, millä osoittaa\nvastarakkautta. Turhaan hän ryösti entisen vaimonsa nuoremman sisaren\nPohjolasta: tämä häntä vihasi ja kohteli uhalla; Ilmarinen muutti\nhänet kalalokiksi. Entinen ystävyys Väinölän ja Pohjolan välillä oli\nmuuttunut vihaksi, näiden kesken syttyi verinen sota.\n\nVäinämöinen ja Ilmarinen päättivät ryöstää Sammon, joka oli tehnyt\nPohjolan rikkaaksi. Matkalla ratsastaessaan he kuulivat veneen\nrannalla itkevän ja valittavan, että muut veneet saavat käydä sotia\nja tuoda täytensä rahoja.\n\nUrhot päättivät silloin matkustaa meritse. Heidän seuraansa yhtyi\nnuori Lemminkäinen, joka aina halusi urotöitä ja seikkailuja. Tiellä\nvene tarttui suunnattoman suuren hauen hartioille. Ilmarinen ja\nLemminkäinen taistelivat turhaan tätä hirviötä vastaan. Silloin\nVäinämöinen miekallaan löi hauen kahdeksi kappaleeksi ja teki sen\npäästä ensimmäisen kanteleensa.\n\nNuo kolme urosta tulivat Pohjolaan ja vaativat osansa Sammosta. Louhi\nvastasi: \"Ei pyyssä kahden jakoa\", jonka jälkeen hän kutsui Pohjolan\nkokoon varjelemaan aarrettansa. Silloin Väinämöinen otti kanteleensa\nja lauloi Pohjalan väen uneen. Urhot murtihe yhdeksän portin kautta\nvaskiseen vuoreen, veivät Sammon veneeseensä ja soutivat kaikin\nvoimin kotiansa kohti. Matkalla alkoi Lemminkäinen, joka aina oli\nkevytmielinen, iloissaan laulaa karjahdella käreällä äänellänsä.\nSiitäpä kurki kannon päässä säikähti, lenti poikki Pohjolaan ja\nherätti parkunallaan Pohjolan väen. Louhi säikähti nähdessään\nSammon olevan poissa ja rukoili Udutarta seulomaan utua merelle.\nVäinämöinen sivalsi miekallaan udun halki, ja missä miekka veteen\nsattui, siinä sima siukui kalvan tiestä. Mutta nyt paukahti aalto,\npuna putosi Ilmarisen poskilta, ja veneen vieressä nosti Iki-Turso\nmerestä hirveännäköistä päätään. Väinämöinen tarttui tätä korviin ja\npakotti hänet iäksi päiväksi painumaan meren syvyyteen. Ukko lähetti\närjyvän rajutuulen; laineet vaahtopäät hakkasivat alusta, veivät\nhauenluisen kanteleen ja olivat niellä koko veneen. Väinämöinen oli\nyhä neuvokkaana ja tyynenä. Hän asetteli tuulta. Lemminkäinen laittoi\nlujat varppeet, ja vakavasti vene kulki eteenpäin mäkipäitä kuohuja\nmyöten.\n\nPahin vaara oli vielä jäljellä. Pohjolan sotaurhot ajoivat Louhen\njohdolla pakenevia takaa ja olivat jo saamaisillaan heidät kiinni.\nSiinä alkoi nyt molemmin puolin kummallinen ja hirmuinen taistelu\nvoimakkailla taikakeinoilla. Väinämöinen tunkihe tuluksihinsa, otti\npiitä ja taulaa, nakkasi ne mereen ja niistä kasvoi salakalho, johon\nPohjolan vene puuttui ja lensi poikki. Louhi muutaltihe suunnattoman\nsuureksi kokoksi, jolla oli viikatteet kynsinä, veneen laidat siipinä\nja sata miestä siiven alla. Tämä lensi urosten purjepuun nenään.\nLemminkäinen sivalsi miekallaan kokkoa, Väinämöinen iski melalla sen\nkynnet muruiksi. Pohjolan miehet melskahtivat mereen, mutta kokko\ntarttui kiinni Sampoon, joka särkyi kappaleiksi ja ajelehti muruina\nmeren pinnalla. Siitä tulivat meri ja Suomen rannat ikipäiviksi\nrikkaiksi. Valtansa menettäneenä Louhi palasi Pohjolaan eikä saanut\nSammosta muuta kuin kannen, ja nuo kolme urosta tulivat hekin\nkotiansa, tuoden Sammon muruja muassaan.\n\n\n\n\n108. Väinämöisen laulu.\n\n(Kalevalan 41:sessä ja 44:nnessä runoissa.)\n\n\nTurhaan Väinämöinen etsi merestä kadonnutta kanneltansa. Silloin hän\nkuuli koivun valittavan rannalla. -- \"Miksi itket, ihana koivu?\" --\n\"Miksi en itkisi\", vastasi koivu, \"kun tässä vaivainen varatonna\nseison. Miehet kuorivat valkean vyöni, lapset juovat mahlani, tytöt\nlehväni leikkelevät, halla vie kaunihin hameeni ja jättää minut\nalastomaksi pakkasessa värisemään.\" -- \"Älä itke, puu vihanta\", sanoi\nVäinämöinen; \"saat sinä olevan onnen, kohta itkenet ilosta.\"\n\nVäinämöinen otti koivun ja teki siitä kanteleen. Kun kevätkäki\ntammessa tanhualla kukahti, kumpusi kultaa sen suusta kultaiselle\nkunnaalle, ja siitä saatiin naulat kanteleeseen. Aholla istui\nneitonen nuori, sulhoansa odotellen. Ei se impi itkenynnä eikä varsin\niloinnutkaan; ilman lauloi itseksensä kauniin kesäillan kuluksi.\n\"Anna, impi, hiuksiasi!\" sanoi Väinämöinen. Ja impi antoi hienoja\nhiuksiansa viisi kuusi hasta: siit' on kielet kanteleessa.\n\nVäinämöinen istui hopeaiselle mäelle ja lauloi; kantele oli\npoikkipuolin polvella ja hänen sormensa hyppelivät kielillä. Siinä\nsoitti Väinämöinen, ja koko luonto riemahti ilosta. Vuoret loukkui,\npaaet paukkui, petäjät piti iloa ja kannot hyppi kankahalla.\nSoitto kuului kauas, eikä ollut sitä otusta, joka ei kuulemaan\ntullut. Kaikki metsän eläimet, kaikki ilman linnut, veden kalaset\nkaikenlaiset ja matosetkin maanalaiset tulivat kuuntelemaan tuota\nsoittoa suloista. Itse karhukin samosi petäjäisestä pesästään ja\nkavahti kuuseen paremmin kuullakseen. Kokko heitti pentunsa pesään,\nkun kuuli sorean Suomen soiton. Allit tulivat syviltä aalloilta ja\njoutsenet sulilta soilta, ja tuhansittain pieniä peipposia, sirkkuja\nja leivoja istui haastellen laulajan hartioilla. Tapiolan ukko ja\nkaikki Tapion kansa kulki vuoren kukkulalle soittoa tajuamahan.\nMielikki siroikse sinisukkaan, punapaulaan. Ilman impyet ihanat\nistuivat kuuntelemassa, mikä taivaan kaarella, mikä pienen pilven\nrusoreunalla. Kuutar korea impi ja Päivätär neiti kutoivat paraikaa\nkultakangasta, ja kun soiton äänen kuulivat, suistui heiltä sukkula\nkädestä, kultarihmat katkesivat ja hopeaniidet helkähtivät. Veden\nukko ruohoparta luikahaikse lumpehelle, ja Vellamo nousi vesikarille\nruoistoon. Sotkottaret, rannan ruokoiset kälykset, hiipoivat pitkiä\nhiuksiansa ja pudottivat ihastuksissaan harjansa veteen.\n\nYhtä ihmeellisesti vaikutti kanteleensoitto ihmistenkin sydämiin. Kun\nse soi tuvassa, niin katto kajahteli, lattiat ja akkunat iloitsivat,\nkiuas liikkui ja patsas pajahti. Eikä ollut niin uljasta urosta, ei\nmiestä eikä vaimoa, ei vanhaa eikä nuorta, joka ei ilosta itkenyt,\nkanteleen kaunista soittoa kuunnellessaan. Miehet olivat kaikki lakit\nkädessä, eukot käsi poskella, pojat maassa polvillansa, tyttäret\nvesissä silmin, ja pienet tytöt jättivät leikkinsä kesken. Ei sinä\nilmoisna ikänä, kuuna kullan valkeana, ole tuota ennen kuultu, noin\nsuloista soitantoa. Väinämöisen omista silmistä vierivät vesipisarat\nkuuden kultavyön kautta mereen. Korppi yritti niitä poimimaan,\nmutta ei saanut. Tuli sotka ja poimi ne ja toi kalliit kyyneleet\nVäinämöiselle; ja katso, ne olivat toisiksi muuttuneet, helmiksi\nheristyneet, simpukoiksi siintyneet, kuningasten kunnioiksi, valtojen\niki-iloiksi.\n\n\n\n\n109. Sota valosta.\n\n(Kalevalan 47:nnessä ja 49:nnessä runossa.)\n\n\n       Vaka vanha Väinämöinen\n    kauan soitti kanteletta,\n    sekä soitti jotta lauloi,\n    jotta ilmankin iloitsi.\n       Soitto kuului kuun tupihin,\n    ilo päivän ikkunoille,\n    kuu tuvastahan tulevi,\n    päätyi päivä linnastansa,\n    loihe latvahan petäjän\n    kanteletta kuulemahan,\n    iloa imehtimähän.\n       Louhi, Pohjolan emäntä,\n    Pohjan akka harvahammas,\n    siitä päivän kiinni saapi,\n    kuuhuen käsin tavotti;\n    ne kohta kotihin saattoi\n    pimeähän Pohjolahan,\n    kätki kuun kumottamasta\n    kirjarintahan kivehen,\n    lauloi päivän paistamasta\n    vnorehen teräksisehen\n    itse tuossa noin saneli:\n    \"Ällös täältä ilman pääskö,\n    nousko, kuu, kumottamahan,\n    kun en käyne päästämähän,\n    itse tulle noutamahan!\"\n       Kun oli kuun kulettanunna\n    sekä päivän saattanunna\n    Pohjolan kivimäkehen\n    jopa valkean varasti,\n    tulen Väinölän tuvilta;\n    sai tuvat tulettomaksi,\n    Pirtit valkeattomaksi.\n       Jo oli yö alinomainen,\n    Pitkä pilkkosen pimeä,\n    oli yö Kalevalassa,\n    noilla Väinölän tuvilla\n    sekä tuolla taivahassa,\n    Ukon ilman istuimilla.\n       Vilu viljalle tulevi,\n    karjoille olo kamala\n    outo ilman lintusille,\n    ikävä imehnoisille,\n    kun ei konsa päivyt paista,\n    eikä kuuhuet kumota.\n       Hauki tiesi hauan pohjat,\n    kokko lintujen kulennan,\n    tuuli haahen päiväyksen;\n    ei tieä imehnon lapset,\n    milloin aamu alkanevi\n    milloin yö yrittänevi\n    nenässä utuisen niemen,\n    päässä saaren terhenisen.\n       Nuoret neuvoa pitävät\n    ikäpuolet arvelevat,\n    päätyvät sepon pajahan,\n    sanovat sanalla tuolla:\n    \"Nouse, seppo, seinän alta,\n    takoja, kiven takoa\n    takomahan uutta kuuta,\n    uutta auringon keheä.\"\n       Nousi seppo seinän alta\n    takomahan uutta kuuta,\n    uutta auringon kehäistä;\n    kuun on kullasta kuvasi,\n    hopeasta päivän laati.\n    Seppo kuuhuen kuvasi,\n    takoi päivän valmihiksi,\n    noita nosteli halulla,\n    kaunihisti kannatteli;\n    kuun on kuusen latvasehen,\n    päivän pitkän männyn päähän,\n    hiki vieri viejän päästä,\n    kaste kantajan otsasta\n    työssä tuiki työlähässä,\n    nostannassa vaikeassa.\n    Saipa kuun kohotetuksi,\n    auringon asetetuksi,\n    eipä kuu kumotakana,\n    eikä päivyt paistakana.\n       Itse vanha Väinämöinen,\n    tietäjä iän-ikuinen,\n    leikkasi lepästä lastut,\n    laittoi lastut laaullensa,\n    kävi arvat kääntämähän,\n    sormin arvat suortamahan.\n    Sanovi sanalla tuolla,\n    lausui tuolla lausehella.\n    \"Kysyn Luojalta lupoa:\n    sano totta, Luojan merkki,\n    juttele, Jumalan arpa,\n    minne meiltä päivä päätyi,\n    kunne meiltä kuu katosi?\"\n       Toi arpa toet sanomat,\n    sanoi päivän saaneheksi\n    Pohjolan kivimäkehen.\n       Vaka vanha Väinämöinen\n    jopa läksi jotta joutui\n    pimeähän Pohjolahan.\n    Astui päivän, astui toisen,\n    päivänäpä kolmantena\n    jo näkyvi Pohjan portti,\n    kivikummut kuumottavi.\n       Ensin huuti huikahutti\n    tuolla Pohjolan joella:\n    \"Tuokatte venettä tänne!\"\n    Niin sanovi Pohjan poika:\n    \"Ei täältä venehet joua,\n    tule sormin soutimina.\"\n       Siinä vanha Väinämöinen\n    arvelee, ajattelevi:\n    \"Sep' ei miesi lienekänä,\n    ku on tieltä myösteleikse.\"\n    Meni haukina merehen,\n    pian uipi salmen poikki,\n    astui jalan, astui toisen,\n    Pohjan rannalle rapasi.\n       Niin sanovi Pohjan poiat:\n    \"Käypä Pohjolan pihalle,\n    tules Pohjolan tupahan!\"\n       Meni Pohjolan tupahan.\n       Siellä miehet mettä juovat,\n    simoa sirettelevät,\n    miehet kaikki miekka vyöllä,\n    urohot sota-aseissa\n    pään varalle Väinämöisen,\n    surmaksi Suvantolaisen.\n       Nuo kysyvät tullehelta:\n    \"Ku sanoma kurjan miehen?\"\n       \"Kuusta on sanomat kummat,\n    päivästä iki-imehet:\n    minnes meiltä päivä päätyi,\n    kunnes meiltä kuu katosi?\"\n       Pohjan poikaset sanovi:\n    \"Tuonne teiltä päivä päätyi\n    kirjarintahan kivehen,\n    sielt' ei pääse päästämättä,\n    selviä selittämättä.\"\n       Silloin vanha Väinämöinen\n    itse tuon sanoiksi virkki:\n    \"Kun ei kuu kivestä pääsne,\n    pääsne päivä kalliosta,\n    käykämme käsirysyhyn,\n    ruvetkamme miekkasille.\"\n       Veti miekan, riisti rauan,\n    tempasi tupesta tuiman,\n    jonka kuu kärestä paistoi,\n    päivä västistä välähyi,\n    hepo seisovi selällä,\n    kasi naukui naulan tiessä.\n       Mentihin ulos pihalle,\n    tasarinnan tanterelle.\n    Siitä vanha Väinämöinen\n    löip' on kerran leimahutti,\n    listi kuin naurihin napoja,\n    lippasi kuin liinan päitä,\n    päitä Pohjan poikasien.\n       Siitä vanha Väinämöinen\n    kävi kuuta katsomahan,\n    päiveä kerittämähän\n    kirjarinnasta kivestä.\n       Astui tietä pikkuruisen,\n    niin näki vihannan saaren,\n    saarell' on komea koivu,\n    koivun alla paasi paksu,\n    alla paaen kallioinen,\n    yheksin ovia eessä,\n    saoin salpoja ovilla.\n       Keksi piirtämän kivessä,\n    valeviivan kalliossa;\n    veti miekkansa tupesta,\n    kirjoitti kivehen kirjan\n    miekalla tuliterällä:\n    katkesi kivi kaheksi,\n    paasi kolmeksi pakahtui.\n       Vaka vanha Väinämöinen\n    katsovi kiven rakohon:\n    siellä kyyt olutta juovat,\n    maot vierrettä vetävät.\n    Leikkasip' on pään maolta,\n    katkoi kaulan käärmeheltä,\n    kourin koitteli ovia,\n    salpoja sanan väellä;\n    ei ovet käsin avau,\n    salvat ei sanoista huoli.\n       Silloin vanha Väinämöinen\n    kohta lähtevi kotia\n    alla päin, pahoilla mielin.\n       Sanoi lieto Lemminkäinen:\n    \"Miks' et ottanut minua\n    kanssasi karehtijaksi,\n    oisi lukot luikahtanna,\n    takasalvat taittununna.\"\n       Vaka vanha Väinämöinen\n    itse tuon sanoiksi virkki:\n    \"Ei salvat sanoilla taitu,\n    lukot loihulla murene.\"\n       Meni sepponsa pajahan,\n    sanan virkkoi, noin nimesi;\n    \"Ohoh, seppo Ilmarinen,\n    taos kuokka kolmihaara,\n    tao tuuria tusina,\n    avaimia aika kimppu,\n    jolla kuun kivestä päästän,\n    päivän päästän kalliosta!\"\n       Se on seppo Ilmarinen\n    takoi miekan tarpehia,\n    takoi tuuria tusinan,\n    avaimia aika kimpun.\n       Louhi, Pohjolan emäntä,\n    Pohjan akka, harvahammas,\n    siitti siivet sulkinensa,\n    levahutti lentämähän\n    poikki Pohjolan merestä\n    sepon Ilmarin pajalle.\n       Aukoi seppo ikkunansa,\n    katsoi, kuin tulisi tuuli:\n    ei ollut tulento tuulen,\n    oli harmoa havukka.\n       \"Mit' olet otus hakeva,\n    istut alla ikkunani?\"\n       Lintu kielelle paneikse:\n    \"Mitä seppo siitä laait,\n    kuta, rautio, rakennat?\"\n       \"Taon kaularenkahaista\n    tuolle Pohjolan akalle,\n    jolla kiinni kytketähän\n    vaaran vankan liepehesen.\"\n       Louhi, Pohjolan emäntä,\n    Pohjan akka, harvahammas,\n    jo tunsi tuhon tulevan,\n    hätäpäivän päälle saavan,\n    heti loihe lentämähän,\n    pääsi poies Pohjolahan,\n    laski kuun kivestä irti,\n    päästi päivän kalliosta;\n    itse muuksi muutaltihe,\n    kyhäisihe kyyhkyseksi,\n    lenteä lekuttelevi\n    sepon Ilmarin pajahan,\n    virkkoi kyyhky kynnykseltä:\n    \"Jopa kuu kivestä nousi,\n    päivä pääsi kalliosta.\"\n       Se on seppo Ilmarinen\n    astuvi pajan ovelle,\n    katsoi tarkkaan taivahalle,\n    katsoi kuun kumottavaksi,\n    näki päivän paistavaksi.\n       Meni luokse Väinämöisen:\n    \"Ohoh, vanha Väinämöinen,\n    käypä kuuta katsomahan,\n    päiveä tähyämähän!\"\n       Vaka vanha Väinämöinen\n    itse pistihe pihalle,\n    varsin päätänsä kohotti,\n    katsahtavi taivahalle:\n    kuu oli nousnut, päivä pääsnyt,\n    taivon aurinko tavannut.\n       Silloin vanha Väinämöinen\n    sai itse sanelemahan:\n    \"Terve, kuu, kumottamasta,\n    kaunis, kasvot näyttämästä,\n    päivä kulta, koittamasta,\n    aurinko, ylenemästä!\n    Kuu kulta, kivestä pääsit,\n    päivä kaunis kalliosta,\n    nousit kullaisna käkenä,\n    hopeisna kyyhkyläisnä\n    elollesi entiselle,\n    matkoillesi muinaisille.\n       Nouse aina aamusilla\n    tämän päivänki perästä!\n    Teepä meille terveyttä,\n    siirrä saama saatavihin,\n    pyyntö päähän peukalomme,\n    onni onkemme nenähän!\n       Käy nyt tiesi tervehenä,\n    matkasi imantehena,\n    päätä kaari kaunihisti,\n    pääse illalla ilohon!\"\n\n\n\n\n110. Väinämöinen ja Jeesus-lapsi.\n\n(Kalevalan 50:nnessä runossa.)\n\n\nKalevala loppuu eriskummaisella ja älykkäällä kertomuksella siitä,\nkuinka Väinämöisen täytyi heittää valtansa vastasyntyneelle\nJeesus-lapselle. Tämä runo on sepitetty kristityn ajan alussa,\njolloin pakanuuden muistot vielä elivät tuoreessa muistissa.\nLiikuttavaa on nähdä, kuinka kansa ikäänkuin uhraa lemmityimmän\nuroonsa Herralle Jeesukselle Kristukselle, jonka edessä parhain,\nviisainkin ihminen on ainoastaan syntinen ja hullu. Jeesus,\nkertoo tämä suomalainen satu, syntyi köyhänä ja ylenkatsottuna\nRuotuksen [kuningas Herodeksen] tallissa, ja hänen äitinsä Marjatta\n[neitsyt Maria] piilotteli kultaista omenatansa pahansuovilta\nihmisiltä. Eräänä päivänä poika istui äitinsä sylissä, ja tämän\nhapsiansa harjatessa poika yht'äkkiä katosi hänen polviltansa.\nSäikähtyneenä ja levotonna äiti meni etsimään lastansa ja etsi\nmahdottomimmistakin paikoista: jauhavan myllynkiven alta, juoksevan\njalaksen alta, seulottavan seulan alta, kannettavan korvon alta,\nmäiltä, männiköiltä, kanervikoilta ja katajan juurten alta. Hän kysyi\ntähdeltä, kysyi kuulta, ja ne vastasivat: \"Jos tietäisimme, missä hän\non, emme sitä sinulle sanoisi, sillä hän on meidät luonut.\" Viimein\nhän tapasi auringon, kumarteli ja kysyi:\n\n    \"Oi, päivyt, Jumalan luoma,\n    etkö tieä poiuttani?\"\n\n-- \"Kyllä tieän poikuesi\", sanoi aurinko. \"Hän se on minutkin luonut,\nja nyt hän on suossa suonivyöstä.\"\n\nMarjatta löysi poikansa suosta. Tämä kasvoi kauniiksi lapseksi, mutta\nkukaan ei tiennyt hänen nimeänsä. Äiti sanoi häntä kukkaseksensa ja\nkultaomenaksensa; vieraat sanoivat häntä pilkalla vennon joutioksi.\nTarvittiinpa nyt kastajata tälle köyhälle lapselle, ja Marjatta pyysi\ntähän toimeen Virokannas-nimistä ukkoa. Tämä vastasi: \"En minä kasta\nsellaista riivattua ja katalaa, ennenkuin on tutkittu, onko siitä\nelämään.\" -- Sillä pakanuuden ajalla oli sellainen julma tapa, että\nheikot tai köyhät lapset, jotka nähtiin eloon kelvottomiksi, vietiin\nerämaahan kuolemaan.\n\nKukapa nyt tutkijaksi ja tuomariksi? Viisaimman tehtävä se oli.\nKutsuttiin siis Väinämöistä, hän tuli tutkimaan lasta ja tuomitsi,\nettä koska poika oli suolta saatu, vietäköön se suolle takaisin, ja\npuulla päähän lyötäköön.\n\nSilloin kaksiviikkoinen lapsi alkoi puhua ja lausui:\n\n    \"Ohoh, sinua, ukko utra,\n    ukko utra, unteloinen,\n    kun olet tuhmin tuominnunna,\n    väärin laskenna lakia.\n    Eipä syistä suuremmista,\n    töistä tuhmemmistakana\n    itseäsi suolle viety,\n    eikä puulla päähän lyöty,\n    kun sa miesnä nuorempana\n    lainasit emosi lapsen\n    oman pääsi päästimeksi,\n    itsesi lunastimeksi.\n    Ei sinua silloinkana,\n    eip' on vielä suolle viety,\n    kun sä miesnä nuorempana\n    menettelit neiet nuoret\n    alle aaltojen syvien,\n    päälle mustien mutien.\"\n\nTästä hämmästyneenä Virokannas heti kastoi lapsen Karjalan\nkuninkaaksi. Mutta Väinämöinen suuttui ja häpesi. Hän ei voinut\nelää siinä maassa, missä pieni lapsi oli tehnyt hänen viisautensa\nhulluudeksi. Hän meni merenrantaan, lauloi vaskisen aluksen ja laski\nsillä selvälle meren selälle. Istuen purtensa perässä hän lauloi nämä\nsanat jäähyväisiksi Suomelle:\n\n    \"Annappas ajan kulua,\n    päivän mennä, toisen tulla,\n    taas minua tarvitahan,\n    katsotahan, kaivatahan,\n    uuen sammon saattajaksi,\n    uuen soiton suorijaksi,\n    uuen kuun kulettajaksi,\n    uuen päivän päästäjäksi,\n    kun ei kuuta, aurinkoa,\n    eikä ilmaista iloa.\"\n\nJa siitä vanha Väinämöinen laskea karehteli yläisihin maaemoihin,\nalaisihin taivosihin, jättäen jälelle kanteleensa,\n\n    soiton Suomelle sorean,\n    kansalle ilon ikuisen,\n    laulut suuret lapsillensa.\n\n\n\n\n\n\nNELJÄS LUKU.\n\nKertomuksia Suomen katoliselta ajalta.\n\n\n\n\n111. Kivikauden kansa.\n\n\nMonin paikoin maassamme on tavattu kummallisia kiviä, jotka näyttävät\nihmiskäsien muodostamilta ja ovat kaikenlaisten työkalujen näköisiä.\nNiitä löydetään väliin peltomaasta, väliin turvesuosta, väliin\nkivi- ja multakasoista, väliin kuivattujen järvien pohjasta. Muutamia\non nähtävästi käytetty kirveinä, toisia veitsinä, toisia talttoina,\nkairoina, keihään- ja nuolenkärkinä, nuotankiveksinä ja moneen muuhun\ntarkoitukseen, josta useinkin on vaikea saada selvää. Muutamia\ntällaisia kiviaseita kansa on sitten tallettanut ja katsellut niitä\ntaikauskoisella kunnioituksella, luullen niiden olevan taivaasta\npudonneita ukkosen vaajoja ja pitäen niitä tehokkaina parantamaan\ntauteja sekä suojelemaan kaikenlaisesta pahasta.\n\nNykyisin on koottu monia tuhansia tällaisia esineitä, sillä\ntiedetään, että niitä ovat käyttäneet ihmiset, jotka eivät vielä\ntunteneet metallien käyttöä. Jo ammoin, luultavasti muutamia\nvuosituhansia ennen meidän ajanlaskumme alkua, siihen aikaan, jota\nnimitetään _kivikaudeksi_, on sellaisia ihmisiä asunut meidän\nmaassamme ja monissa muissa maissa. Heidän oli tarvis veistää puusta\nveneitä ja metsästysvehkeitä, mutta kun eivät tunteneet rautaa,\netsivät he jonkun kovan kiven, joka ei helposti murentunut, ja\nhakkasivat tai hioivat sitä muilla kivillä, kunnes se tuli kirveen\nmuotoiseksi. Siihen he tekivät puusta varren, joka pistettiin\nkivessä olevaan reikään tahi sidottiin kiinni sen yläpäähän, ja\nnäin oli kivikirves valmis. Samoin tehtiin muitakin kivikaluja\nhakkaamalla ja hiomalla. Parempain puutteessa tultiin näillä\nvajavaisilla työkaluilla ja aseilla toimeen, ja niitä valmistettiin\nusein suurella huolella ja taidolla, niin että muutamat niistä ovat\nhyvinkin siroja. Mutta kun nuo muinaisajan ihmiset oppivat tekemään\nparempia työkaluja, ensin vaskesta ja sitten raudasta, hylättiin\ntai unhotettiin kiviaseet, jotka silloin joutuivat tarpeettomiksi,\nja myöhemmät sukupolvet luulivat niitä taikakaluiksi. Muutamia\nkivikaluja käytetään vielä tänäkin päivänä, esim. tahkoja, nuotan\nkiveksiä ja kaavinkiviä, joilla karvat kaavitaan parkittavista\nnahoista.\n\nTuiki vajanaiset ovat tiedot siitä muinaiskansasta, joka meidän\nmaassamme on näitä kiviaseita käyttänyt. Mutta vertailemalla\ntoisiinsa Suomesta ja Ruotsista löydettyjä kiviaseita on kuitenkin\ntultu siihen johtopäätökseen, että jokin ruotsalais- tai\nsaksalaissukuinen kansa on jo siihen aikaan asunut Lounais-Suonaessa\neli länsipuolella Kymijokea, Hämeen järviä ja Ähtävänjokea.\nItä-Suomesta löydetyt kiviaseet osoittavat, että niillä seuduin\non asunut ihmisiä, jotka ovat olleet yhteydessä nykyisessä\nVenäjänmaassa asustaneiden kansojen kanssa. -- Kivikauden ihmiset\nolivat varmaan raakalaisia, jotka elivät metsästämisellä ja\nkalastamisella ja asuskelivat vuorenrotkoissa tahi maakuopissa.\nHeistä kerrotaan jylhissä vuorimaissa vielä monta satua. Heitä\nsanotaan vuorenpeikoiksi, hiidenväeksi, ja mahdollista on, että juuri\nnämä ovat satujen jättiläisiä. Nämä metsäläiset ja myöhemmin tulleet\nkansat lienevät keskenään taistelleet henkeen ja vereen saakka\nmaan omistamisesta. Heikommat metsäläiset silloin puolustautuivat\nviekkaudella ja väijymällä, ja senvuoksi heitä pidettiin pahoina\npeikkoina. Mutta kaikkialla täytyy raakain, tietämättömien ihmisten\nviimein väistyä taidokkaampien ja väkevämpien tieltä. Niin on näiden\nmaamme ensimmäisten villiasukastenkin käynyt. Heidän on täytynyt\npaeta synkkiin erämaihin, ja he ovat sieltä vähitellen hävinneet tahi\nsekaantuneet voittajiin.\n\n\n\n\n112. Suomalaiset pakanuuden ajalla.\n\n\nSuomalaiset tulivat tänne Venäjältä, mutta ei yksin ajoin, vaan\nvähitellen monien vuosisatojen kuluessa. Sentähden on mahdoton\ntarkalleen sanoa, milloin he ovat tänne muuttaneet. Tiedetään\nlappalaisten tulleen ennen hämäläisiä ja hämäläisten ennen\nkarjalaisia, mutta kainulaisista tiedetään vain, että niitä jo tuhat\nvuotta takaperin asui Ruotsissa ja Pohjois-Suomessa.\n\nKalevalasta, muista vanhoista taruista ja vierasten kansain\nvajanaisista kertomuksista voipi saada jonkinmoisen käsityksen\nSuomen kansan pakanuudenaikaisista elintavoista. Aivan varmaa tietoa\nei niistä kuitenkaan saa, sillä pakanalliset suomalaiset eivät\nole piirtäneet muistomerkkejä vuoriin eivätkä jättäneet itsestään\nkirjallisia kertomuksia, kun eivät tunteneet kirjoitustaitoa.\nSaatamme kuvitella heidän eläneen seuraavaan tapaan:\n\nOli kolme veljestä: Kimmo, Kammo ja Kumma. Kimmo asui havumetsässä\nja muutti usein asuinpaikkaa. Se ei ollutkaan vaikeata, sillä hänen\nmajanaan oli muutamia riukuja, jotka työnnettiin maahan pystyyn\ntoinen toisensa nojaan kartion muotoon. Riukujen päälle hän sitoi\npeuran-, hirven- ja karhuntaljoja, pani tuohia väliin ja loi talvella\nlunta päälle, jotta kota tulisi lämpimänpitäväksi. Keskellä kotaa oli\nharmaista kivistä tehty tulisija; savu meni kodan huipusta ilmaan.\nLattiana ja vuoteena oli paljas maa, jolle oli taljoja levitetty.\nKanto oli pöytänä, hirsi penkkinä, saviastia patana. Kimmo metsästi\nkoirineen metsissä, kalasti järvissä ja vaihtoi itselleen eloa\nveljeltään Kammolta. Hänen nuoret poikansa purjehtivat sotaisille\nretkille ja toivat kotiin voittosaaliita.\n\nKammo asui laaksossa lehtimetsän keskellä eikä muutellut majaa. Hänen\ntupansa oli tehty pyöreistä hirsistä. Siinä oli katto, seinät, lattia\nja laudalla suljettavat ikkuna-aukot; tulisija keskellä, reppänä\nkatossa, penkit, pöytä, kenties vielä sänkykin. Kammo metsästi ja\nkalasti kuten hänen veljensäkin, mutta hän oli myöskin maanviljelijä,\nhänellä oli kaskimaa, hevonen, muutamia härkiä, lehmiä, lampaita,\nvuohia ja sikoja. Hän oli rikkaampi ja taitavampi kuin Kimmo. Hänen\ntuvassaan soitettiin kanteletta ja laulettiin vanhoja runoja. Hän\nmatkusti joka kesä merenrannikolle vaihtamaan itselleen suoloja\nsaksalaisilta kauppalaivureilta. Maksuksi hän antoi ketun- ja\nmajavannahkoja. Rahaa hänellä ei ollut, mutta kun saksalaiset\nkaupittelivat lasihelmiä ja messinkisolkia hänen tyttärillensä,\nmaksoi Kammo niistä tukuittain näädän- ja oravannahkoja. Kammon\nvaimolla oli vaskikattila, kultainen rannerengas, hopeinen solki\nja lisäksi villahame ja sukat, kun muilla oli vain nahkavaatteet.\nKummallakin veljellä oli tapana uhriksi jumalille ripustaa pyhään\ntammeen hirvensarvia ja karhunpäitä; mutta Kammon vaimolla\noli sitäpaitsi tapana tiputtaa muutamia maitopisaroita maahan\nsuostuttaakseen maahisia.\n\nKimmo ja Kammo olivat kuninkaina perhekunnissaan. He rakastivat\nvapautta eivätkä tietäneet muusta laista eikä kuninkaasta. Eräänä\npäivänä he tapasivat toisensa elojuhlalla pyhässä laaksossa. Kimmo\nkertoi, että muukalaisia kävi hirvenajossa hänen metsämaillaan ja\nlohenpyynnillä hänen koskissaan. Kimmo ja Kammo menivät kolmannen\nveljensä Kumman luokse, joka oli mainio seppä, sankari ja noita.\nHän takoi miekkoja, keihäitä ja nuolenkärkiä. Miehet asestautuivat,\nottivat orjat mukaansa, lukivat loitsujaan ja lähtivät sotaan.\nMuukalaisetkin olivat koonneet aseellista väkeä; kentällä lähellä\njärven rantaa syntyi ankara taistelu. Nuo kolme veljestä voitettiin.\nKimmo kaatui, Kammo joutui vangiksi, Kumma pääsi muutamien miehiensä\nkanssa pakoon ja rakensi jyrkälle vuorelle muureja harmaasta\nkivestä. Siinä hän piti puoliaan; kaukana asuvia sukulaisia tuli\nhänelle avuksi, ja he valitsivat Kumman, sukunsa urhoollisimman,\npäälliköksensä. Viimein hän uskalsi rynnätä vihollisten kimppuun,\njotka olivat hajallaan metsissä otuksenpyynnissä. Nyt voitti Kumma\nvuorostaan, pelasti veljensä Kammon ja teki kaikki vangit orjikseen.\nSenjälkeen voittajat viettivät iloista juhlaa pyhän järven rannalla,\nuhraten jumalille, ja heidän nuoret tyttärensä tanssivat laulaen\npyhän tammen ympärillä.\n\n\n\n\n113. Ruotsalaiset.\n\n\nRuotsi ja Norja ovat valtakuntia, jotka viime vuosisadalla olivat\nyhdistyneinä ja saman kuninkaan hallittavina, mutta nykyään on\nkummallakin oma kuninkaansa, kuten niillä on ennenkin ollut.\nNorjalaiset ovat vähäinen, mutta voimakas ja sivistynyt kansa, joka\nmuinoin purjehti uskaliailla sotaretkillä pitkin kaikkia Euroopan\nrannikoita. He tulivat harvoin Itämerelle, ja senvuoksi suomalaiset\neivät olleet paljon tekemisissä heidän kanssansa, mutta sitä enemmän\nlikempänä asuvain ruotsalaisten kanssa, ensin vihollisina, sitten\nystävinä.\n\nRuotsalaisia oli alkuaan kaksi eri heimoa, _göötalaiset ja\nsvealaiset_, jotka sitten yhtyivät. Ennenkuin he kääntyivät\nkristinoppiin, palvoivat he luonnonvoimia, joita he mielessään\nkuvailivat ihmismuotoisiksi jumaliksi. Heidän mahtavin jumalansa\noli _Tor_, hyvänsävyinen ja suunnattoman väkevä mies, jolla oli\nkädessä rautakintaat ja aseena raskas vasara. Kun hän ajoi ukkosen\nvaunuilla yli taivaan, iskivät pyörät tulta, ja jyrinä kuului ympäri\nkoko maailman. Pelottava oli hän murskatessaan salamallaan puita\nja kallioita, mutta hyväntekeväinen antaessaan janoavalle maalle\nsadetta. Hän oli talonpojan jumala, ja hänestä tuli aikaa voittaen\nkodin suojelija. Hänen vasaraansa vedoten vihittiin morsian,\nannettiin lapselle nimi, vannottiin vala, ja sen merkki kuvattiin\nvielä hautakiveenkin. _Frej_ (herra) oli nuori, kultakypäräinen\nmies. Hän ajoi vaunuillaan maita mantereita tuoden ihmisille\nvuodentulon, rauhan ja mielihyvän. Silloin vallitsi kaikkialla\nilonaika ja juhla. Hänen nimensä oli myös Yngve Frej, ja hänestä\ntuli erään kuningassuvun (Ynglinga-suvun) kanta-isä. Hänen vaimonsa\noli nimeltään _Freja_. Ilmaa hallitsi _Odin_. Hänet kuvailtiin\nvanhaksi, ahavoituneeksi mieheksi, jolla oli kädessä keihäs. Tuulen\nkohistessa hän ratsasti vainajien henkien etunenässä halki ilman,\nja pohjoismaalainen luulee vielä nytkin kuulevansa tuon hurjan\najon kiitävän. Odinista tuli aikaa voittaen sodanjumala, joka\nvei kaatuneet sankarit (valr) _Valhallaan_, manalassa eli vuoren\nsisustassa olevaan \"vainajien linnaan\". Hän oli päällikköjen ja\nviikinkien jumala. Keskiviikko, torstai ja perjantai ovat saaneet\nruotsinkieliset nimensä (onsdag, torsdag ja fredag), Odinista,\nTorista ja Frejstä.\n\nMuinais-pohjoismaisessa jumalaistarustossa kerrotaan monista muista\njumalista, mutta ei tiedetä, ovatko ruotsalaiset niitä palvoneet.\nNiitä ovat _valkyriat_, jotka kulkivat sankarien edellä taistelussa\nja valitsivat ne, joiden oli kaaduttava, ja _nornat_, jotka\nkehräsivät elämänlangat.\n\nPohjoismaiset sadut kertovat jumalien luoneen maailman Ymer\njättiläisen ruumiista, meren hänen verestään, taivaan hänen\npääkallostaan. Keskellä maata oli jumalien linna Midgård, ja\njättiläiset asuivat merenrannalla. Kerran jumalat löysivät rannalta\nkaksi kuivettunutta puuta ja loivat niistä ensimmäiset ihmiset,\n_Askin ja Emblan_, jotka saivat asua Midgårdissa. Satu kertoo\nmyös, että maailma häviää viimeisenä päivänä _Ragnarökissä_, ja\nsilloin kaikki jumalat kaatuvat taistelussa pahoja valtoja vastaan,\nmutta nousevat taas ylös parempaan elämään: ainaiseen kunniaan ja\nvoitonriemuun.\n\nPakanuudenajan ruotsalaisilla oli temppeleitä, joissa erityiset papit\nkansan puolesta uhrasivat jumalille ruokaa ja juomaa, mutta suurissa\njuhlissa elukoita ja ihmisiäkin. Laajalti tunnettu oli svealaisten\nUpsalaan rakentama loistava temppeli, jossa oli Torin, Odinin ja\nFrejn kuvat.\n\nRuotsalaiset olivat jonkin aikaa useiden pikkukuningasten alaisina,\nmutta näitä hallitsi yhteinen ylikuningas. Tämä oli kansan\nylimmäisenä pappina, mutta ei voinut tehdä mitään sen tahtoa vastaan.\nSillä tämä kansa rakasti vapautta niin suuresti, että talonpojat\nvalitsivat kuninkaan, ja jokainen talonpoika oli mielestään yhtä hyvä\nkuin kuningaskin.\n\nRuotsalaiset pitivät jo vanhastaan suurimpana kunniana sotaista\nurhoollisuutta. Heidän mielensä ikävöi yhtenään suuria urotöitä,\nja kuuluisaa nimeä. He eivät viihtyneet kauan omassa maassaan,\njoka silloin oli suurten metsäin ja erämaiden vallassa. Vanhin\npoika peri isänsä talon, ja nuorempain poikain täytyi itse hankkia\nelantonsa. Kevään tullessa nämä työnsivät vesille aluksensa, joita\nnimittivät louhikäärmeiksi (drakar), pukeutuivat sota-asuun ja\nlähtivät viikinkiretkille, saavuttaakseen vieraissa maissa kunniata\nja saalista. He retkeilivät laajalti ja nousivat maihin Itämeren\nrannikoille, milloin missäkin, ahdistivat siellä asuvia kansoja,\npakottivat niitä maksamaan veroa ja ryöstivät kaikki, mitä voivat\nviedä mukanaan laivoihinsa. Väliin he rakensivat rannikoille vahvasti\nvarustettuja linnoja, ja asettivat niihin sotaväkeä kiskomaan veroa.\nNiin he nousivat maihin Suomenkin rannikoille ja olivat kaikkialla\npelättyjä vihollisia, kun ei kukaan voinut heitä vastustaa.\n\nSyksyn tullen merirosvot palasivat sotaretkiltään kotiinsa ja\nviettivät pitkän talven sotaleikeillä tahi simasarvien vaiheilla\nvieraspidoissa, joissa runoilijat lauloivat sankarien kunniata ja\nsankarit tekivät lupauksia lähteäksensä uusille urotöille kesän\nkoittaessa. Nämä pelättävät sotijat olivat kuitenkin uskollisia\nystäviä, sanassaan pysyviä, vieraanvaraisia, rakastivat laulua ja\npitivät elämäänsä hukkaanmenneenä, elleivät jättäneet jälkeensä\nkunniakasta nimeä.\n\n\n\n\n114. Pyhä Eerik kuningas.\n\n\nJo tuhat vuotta sitten oli Jumalan ilmoitettua sanaa ja Kristuksen\npyhää oppia saarnattu suurimmassa osassa Eurooppaa. Eteläpuolella\nItämerta asuvat kansat kärsivät paljon pohjoismaiden viikinkien\nväkivallantöistä ja toivoivat, että nämä käännytettäisiin\nkristinuskoon, joka opettaa ihmisiä rakastamaan toisiansa. Saksasta\nja Englannista lähti silloin hurskaita, rohkeita miehiä saarnaamaan\nkristinoppia pohjoismaiden pakanoille. Näillä miehillä oli kova ja\nhengenvaarallinen työ; moni heistä kärsi kuoleman uskonsa tähden,\nmutta heidän sijaansa tuli yhtenään uusia opettajia, jotka eivät\npitäneet suurta lukua hengestään, kun vain saivat sieluja Jumalan\nvaltakunnalle. Viimein eräs Ruotsin kuningas kastatti itsensä. Hänen\nnimensä oli Olavi, lisänimeltä Sylikuningas. Hän eli 1000 vuotta\njälkeen Kristuksen syntymän. Etelä-Ruotsi tuli silloin kristityksi,\nmutta Pohjois-Ruotsi oli vielä pakanuuden vallassa, ja siellä kesti\nvielä pitkiä, verisiä sotia kristittyjen ja pakanain välillä 150\nvuotta, ennenkuin pohjoisten seutujen kansa saatiin tunnustamaan\n\"valkeata Kristusta\", joksi he Vapahtajaa nimittivät.\n\nUpsalassa hallitsi Eerik niminen kristitty kuningas pakanallisia\nsvealaisia. Hän oli oikeutta harrastava kuningas ja urhoollinen\nsotasankari sekä lisäksi sydämeltään hurskas mies. Hän pakotti\nvihdoin uppiniskaisimmatkin pakanat pyhään vesikasteeseen, ja hänen\naikanansa, vuoden 1150:n vaiheilla Kristuksen syntymän jälkeen,\ntuli siis koko Ruotsi kristinuskoon käännytetyksi. Viikinkiretket\ntaukosivat, kirkkoja rakennettiin kaikkiin valtakunnan osiin, ja\nikäänkuin uuden valon kaunis aamurusko koitti tuolle villiytyneelle\nmaalle ja sen jäykälle, sotaiselle kansalle.\n\nItämeren rannikoilla asuvat pakanalliset suomalaisheimot olivat nyt\nvuorostaan alkaneet ahdistaa Ruotsin rannikoita merirosvouksillaan.\nEerik kuningas päätti kukistaa heidät ja sai tukea Rooman paavilta.\n\nTähän aikaan oli suuria sotajoukkoja kristitystä Euroopasta lähtenyt\nvalloittamaan Jerusalemia ja Vapahtajan hautaa takaisin uskottomilta,\njotka tunnustivat väärän profeetan, Muhammedin, oppia. Sellaisia\nretkiä nimitettiin _ristiretkiksi_, koska näet kaikilla niihin\nosallisilla oli ristinmerkki. Mutta kun pyhä hauta oli voitettu\ntakaisin, tehtiin ristiretkiä muihinkin pakanamaihin. Ylt'ympäri\nkoko Ruotsia saarnattiin nyt sellaista ristiretkeä Suomen pakanoita\nvastaan. Sitä sanottiin pyhäksi sodaksi, jossa jokainen sotija oli\nsaava syntinsä anteeksi ja se, joka kaatui, iankaikkisen autuuden.\nRuotsalaiset olivat sodanhimoisia, ja heillä oli nyt rauha omassa\nmaassaan; he olivat aina valmiit sotimaan saavuttaakseen kunniaa ja\nvoittoa. Nyt luvattiin heille lisäksi autuus siitä, mihin heidän\nhartain halunsa paloi; eivätkö he siis mielellään olisi kuulleet\nsellaista kehoitusta!\n\nMonet tuhannet urhoolliset miehet tarttuivat aseihin, kuvasivat\nristin kilpeensä tai ompeluttivat sen vaatteihinsa, ja valtakunnassa\nsyntyi riemu ja palava kiihko kristinopin levittämiseen. Se, joka\nitse on saanut jotakin hyvää, mikä täyttää koko hänen sielunsa\nilolla, tahtoo mielellään jakaa samaa hyvää muillekin.\n\n\n\n\n115. Ensimmäinen ristiretki Suomeen.\n\n\nOn arveltu, että ensimmäinen ristiretki Suomeen tehtiin vuonna 1154\nVapahtajamme syntymän jälkeen.\n\nSiihen aikaan nimitettiin ainoastaan maamme lounaista kolkkaa\nSuomeksi, ja koko maata sanottiin Itämaaksi. Tähän Lounais-Suomeen\npurjehti kuningas, ja hänen luullaan nousseen väkinensä maihin\nAurajoen suussa nykyisen Turun lähistössä.\n\nTässä osassa maata asuivat ne sotaiset hämäläiset, joita nimitettiin\n_suomalaisiksi_. Kerrotaan kuninkaan edeltäpäin lähettäneen heille\nsanan ja kehoituksen, että luopuisivat pakanallisista jumalistaan\nja antaisivat kastaa itsensä totisen Jumalan oppiin: muutoin\nkuningas oli päättänyt rangaista heitä sodalla. Suomalaiset eivät\nhuolineet tästä kehoituksesta. Jos ruotsalaiset olivat jäykät, olivat\nsuomalaiset vielä jäykemmät eivätkä tahtoneet ollenkaan luopua\nvanhoista jumalistaan uuden Jumalan takia, jota eivät tunteneet.\nHe myöskin katsoivat urhoolliselle miehelle arvottomaksi totella\nvieraan valloittajan käskyä ja kokoontuivat vastarintaa tekemään,\nsuojellaksensa vapauttaan ja isäinsä uskoa.\n\nMolemmat sotajoukot kohtasivat toisensa ja ryhtyivät taisteluun.\nSe oli varmaankin ankara ja verinen ottelu, kuten odottaa sopii,\nkun kaksi mahtavaa sotajoukkoa taisteli parhaan ja pyhimmän asiansa\npuolesta. Kristityt pitivät henkensä halpana iankaikkisen autuuden\nrinnalla, ja pakanat tahtoivat ennen kuolla kuin antaa itsensä ja\nmaansa vieraan vallan alaiseksi. Senvuoksi sanotaankin paljon miehiä\nkaatuneen molemmin puolin. Vihdoin sai kuitenkin ruotsalaisten\nparemmin järjestetty sotajoukko voiton; pakanalliset suomalaiset\nvoitettiin kokonaan ja hajoitettiin. Ne, jotka pelastuivat\nkuolemasta, pakenivat metsiin tahi joutuivat vangeiksi. Sanotaan\nkuninkaan, katsellessaan veristä sotatannerta, vuodattaneen\nkyyneleitä, ei omain kuolleittensa tähden, sillä niidenhän katsottiin\nautuaina kuolleen kristinopin puolesta, vaan kaatuneitten pakanain\ntähden, jotka eivät olleet tulleet osallisiksi autuaaksi tekevästä\nuskosta.\n\nTämä taistelu oli murtanut suomalaisten ensimmäisen vastarinnan, ja\nmonta heistä kastoi Henrik piispa Kupittaan lähteellä likellä Turkua.\nTähän ei silloin kysytty katkismuksen taitoa. Uskonkappaleet luettiin\nääneen, ja tulkki käänsi ne pakanain kielelle. Kun nämä sitten olivat\nmyöntäneet ja vastanneet amen, puettiin heidät valkeihin vaatteisiin,\npappi siunasi heidät tehden ristinmerkin ja kaatoi lähteestä vettä\nheidän päällensä. Moni näistä kastetuista ymmärsi aivan vähän,\njos ollenkaan, tätä uutta oppia, mutta totisesti oli kuitenkin se\npäivä merkillinen, jolloin Eerik kuningas kastatti nämä suomalaiset\nKupittaan lähteellä. Kristinoppi tuotiin maahamme väkivalloin,\nja väkivalta ei koskaan saata rakentaa pysyväistä työtä. Mutta\nväkivaltaa seurasi rakkaus; sen työ jäi pysyväiseksi, ja senvuoksi\novatkin jälkeentulevaiset syystä siunanneet Kupittaan päivää.\n\n\n\n\n116. Eerik kuningas ja Henrik piispa.\n\n\nKun Eerik kuningas oli pystyttänyt ristin Auran rannalle, kulki\nhän myöhempään kesällä pitkin rannikkoa itäänpäin ja jätti osan\nseuralaisiaan siihen seutuun, jota nyt sanotaan _Uudeksimaaksi_\nja jossa jo sitä ennen asui ruotsalaisia. Sitten hän purjehti\nlaivoinensa takaisin Ruotsiin ja hallitsi siellä viisaana kuninkaana\nvielä kolmatta vuotta. Tapahtui silloin, että sanoma tuotiin\nvihollisten hyökkäyksestä, kun kuningas paraikaa vietti messua vanhan\nUpsalan kirkossa Kristuksen taivaaseenastumisen päivänä. Eerik\nkuningas tahtoi kuulla messun loppuun asti, paljasti sitten miekkansa\nja taisteli kuin mies, mutta joutui vihollisensa, tanskalaisen\nprinssin, Maunun, vangiksi ja mestattiin.\n\nRuotsalaiset rankaisivat väkivallantekijää ja surivat suuresti\nhurskasta kuningastaan. Kuolemansa jälkeen häntä palvottiin\npyhimyksenä ja valtakunnan suojelushenkenä, joka alinomaa rukoili\nJumalan istuimen edessä Ruotsille menestystä. Hänen kuvansa oli\nkatolisena aikana maalattuna valtakunnan lippuun ja asetettuna\nkaikkiin kirkkoihin. Hänen kuolinpäivänsä, toukokuun 18 päivä,\nsai hänestä Eerikinmessun nimen, ja sitä vietettiin kauan aikaa\npyhäpäivänä.\n\nSuomesta lähtiessään Eerik kuningas oli jättänyt seurakumppaninsa\nHenrikin tänne suomalaisten piispaksi. Henrik oli englantilainen\nja yksi niitä pakanain apostoleita, jotka pitivät halpana oman\nhenkensä ja onnensa, kun vain saivat sieluja Kristukselle. Meidän\npuolivillissä maassamme, viholliskansan keskellä, josta enin osa\nvielä oli pakanallista, Henrik piispa antautui suuriin vaivoihin\nja alinomaisiin hengenvaaroihin, opettaaksensa ja kastaaksensa\nnoita oppimattomia pakanoita. Kun nämä eivät tahtoneet tulla hänen\ntykönsä, meni hän heidän luokseen. Hän kulki rohkeasti ja pelkäämättä\nkaukaisiin paikkakuntiin, kesällä ratsastaen, talvella reessä ajaen.\nSilloin ei ollut maassamme vielä yhtäkään kirkkoa; senvuoksi Henrik\npiispa usein saarnasi ladoissa ja riihissä. Kauan tiesi kansa kertoa\nsellaisista paikoista, siksi että niitä sittemmin pidettiin pyhinä.\nYlistaron kylän maalla Kokemäen pitäjässä, lähellä Porin kaupunkia,\non vielä rappeutunut aitta, jossa piispa Henrikin sanotaan pakanoille\nsaarnanneen. Jotteivät sen seinähirret ja lattiapalkit kokonaan\nhajoaisi kappaleiksi, on aitan ympärille rakennettu tiilirakennus.\n\n\n\n\n117. Piispa Henrikin kuolema.\n\n\nKaikissa maissa ovat ensimmäiset kristityt ilolla uhranneet henkensä\nJumalan ilmoitetun sanan puolesta, ja niin tapahtui Suomessakin. Kun\nHenrik piispa jonkun aikaa oli pelkäämättä saarnannut kristinoppia,\nmenetti hän henkensä levittäessään Jumalan valtakuntaa pakanain\nkeskuuteen.\n\nKauan tiesi kansa kertoa useita tarinoita hänen kuolemastaan. Täällä\nsanottiin olleen Lalli nimisen pakanallisen miehen, joka vihasi\npiispaa. Eräällä matkallaan sanotaan piispan tulleen Saaristen\nkartanoon, joka oli Lallin oma. Lalli ei ollut kotona, ja piispa\npyysi ruokaa hänen vaimoltaan Kertulta. Kun ruokaa ei annettu,\nkäski piispa palvelijainsa ottaa, mitä he tarvitsivat, mutta maksoi\nkaikki, mitä olivat ottaneet, ja matkusti eteenpäin. Lalli tuli\nrenkineen metsästä kotiin, ja Kerttu valitti piispan ja hänen väkensä\nkäytöksestä. Heti valjastutti Lalli hevosensa, ajoi piispaa takaa,\ntapasi hänet kahdeksan peninkulman päässä Köyliön järven jäällä ja\nlöi hänet kirveellä kuoliaaksi.\n\nEräs pyhimystaru kertoo piispan peukalossa olleen kalliin sormuksen.\nLalli löi peukalon poikki saadakseen sormuksen, mutta peukalo putosi\njäälle lumeen, eikä sitä löydetty. Seuraavana keväänä souti sokea\nukko poikineen Köyliön järvellä, ja poika näki korpin nokallaan\nnokkivan veden pinnalla kelluvaa jääkappaletta. He soutivat sinne ja\nlöysivät Henrik piispan peukalon sormuksineen. Kun tuo sokea vanhus\nkosketti katkaistulla peukalolla silmiänsä, sai hän näkönsä jälleen.\nJa Henrik piispan muistoksi on vielä tänäkin päivänä katkaistu\npeukalo sormuksineen kuvattuna Turun tuomiokapitulin sinetissä.\n\nToinen kertomus tietää, että Lallilla kotiin tullessaan oli\npiispanhiippa päässä, ja kun hänen vaimonsa Kerttu kysyi häneltä,\nmistä hän oli saanut niin kauniin päähineen, yritti Lalli ottaa\nhiipan päästään, mutta silloin lähtivät hiipan mukana hiukset päästä.\nSitten nähtiin kauan kaikissa Suomen kirkoissa maalattuja puukuvia,\njotka kuvasivat Henrik piispaa jaloillaan polkemassa murhaajaansa. Ja\nLalli oli niissä hiuksettomaksi kuvattuna.\n\nKolmas satu kertoo uskollisen palvelijan ottaneen huostaansa piispan\nruumiin ja ajaneen eteläänpäin, ensin hevosella, sitten härällä.\nSiihen paikkaan, mihin härkä väsyneenä pysähtyi, rakennettiin\nNousiaisten kirkko, ja siinä säilytettiin kauan Henrik piispan luita.\nVuonna 1300 ne vietiin hyvin juhlallisesti Turun tuomiokirkkoon,\nja tätä päivää, kesäkuun 18:tta päivää, vietettiin sitten\njuhlapäivänä. Luut pantiin hopeiseen arkkuun kirkon pääalttarin\nviereen, ja niitä pidettiin kalliina pyhänjäännöksinä. Sillä samoin\nkuin Eerik kuningasta palvottiin Henrik piispaakin kuolemansa\njälkeen pyhimyksenä. Häntä pidettiin Suomen suojeluspyhimyksenä,\njonka alinomaa luultiin rukoilevan Jumalalta menestystä Suomelle.\nKansa palvoi kauan pyhää Henrikiä, jotta hän rukoilisi kaikkien\nmaamme sairasten, kaikkien hädänalaisten, kaikkien onnettomien ja\nmurheellisten puolesta. Varsinkin anottiin tätä Henrikinmessuna, jota\nvietettiin pyhimyksen kuolinpäivänä, 19 p:nä tammikuuta, ja joka\nhänestä on saanut nimensä. Silloin oli Turussa markkinat, jotka ovat\npysyneet aina meidän aikoihimme asti.\n\n\n\n\n118. Tuomas piispa.\n\n\nPyhän Henrikin kuoltua olivat Suomen kristityt kovassa ahdingossa.\nHeidän turvanansa oli Aurajoen suussa sijaitseva Turun linna mataline\ntorneineen ja korkeine, paljaine muureineen. Tämä Suomen vanhin\nlinna, jota tulipalot ja viholliset ovat monta kertaa hävittäneet, on\npystyssä vielä tänäkin päivänä, ja on niin vanha, ettei kukaan tiedä\nmilloin se on rakennettu. Se luullaan rakennetuksi jonkin aikaa Eerik\nkuninkaan ristiretken jälkeen. Pakanalliset suomalaiset olivat vielä\nluvultaan ylivoimaiset ja vihasivat tulisesti uutta oppia. He eivät\nsitä käsittäneet, vaan tahtoivat puolustaa vanhaa uskoansa.\n\nUseat, jotka olivat saaneet kasteen, luopuivat kristinopista.\nPakanat hyökkäsivät kristittyjen kimppuun, kävivät ryöstöretkillä\nRuotsissa saakka ja polttivat vanhan, mainion Sigtunan kaupungin.\nSuomessa oli hätää ja rauhattomuutta; Turun kaupungin ensimmäisen\npienen alun, joka oli linnan turvissa syntynyt, polttivat venäläiset.\nSuomen toisen piispan, Rudolfin, raastoivat karjalaiset mukanaan;\nkolmas piispa, Folkvinus, surmattiin. Silloin ei ollut helppoa saada\nsielunpaimenta ja opettajaa onnettomille Suomen kristityille.\n\nNoin 50 vuotta pyhän Henrikin kuoltua lähetettiin tänne piispa,\nnimeltä Tuomas. Hän oli, kuten myös Henrik, syntyään englantilainen\nja niitä munkkeja, joita sanottiin dominikaaneiksi eli mustiksi\nveljeksiksi, heillä kun oli yllään musta kauhtana ja köysi vyönä.\nNämä munkit olivat tunnetut pelottomasta rohkeudestaan, mutta samalla\nsäälimättömästä julmuudestaan kaikkia kohtaan, jotka eivät tahtoneet\nalistua Rooman paavin valtaan. Sellainen oli Tuomaskin.\n\nHäntä vastustamassa olivat lähinnä pakanalliset hämäläiset. Nämä\nriensivät rakentamaan liittoa entisten vihollistensa karjalaisten\nkanssa. He saivat apua myöskin venäläisiltä, jotka kyllä olivat\nkristityitä, mutta eivät Rooman paavin alaisia. Nyt syntyi\npitkällinen, julma ja hävittävä sota. Pakanat raivostuivat, kun\nheidän pyhät puunsa kaadettiin maahan. Kerrotaan, että he löivät\nkastettuja lapsia kuoliaiksi, puhkaisivat vangeilta silmät,\npakottivat kristittyjä pappeja juoksemaan puiden ympäri, kunnes\nnämä kuolleina kaatuivat maahan. Näin kostettiin väkivalta pahoilla\ntöillä, ja sotaa käytiin kauan vaihtelevalla onnella.\n\nPaavi käski saarnaamaan uutta ristiretkeä pakanoita vastaan, ja uusia\nristijoukkoja lähti vuonna 1240 Nevajoelle venäläisiä vastaan, mutta\nne voitti ruhtinas Aleksanteri, lisänimeltä Nevski, jota venäläiset\novat siitä asti pyhimyksenä palvoneet.\n\nSilloin tuo jäntevä Tuomas piispa alkoi väsyä. Omantunnon vaivoissa\nhän pyysi paavilta eron piispanvirastaan, meni Gotlannin saarella\nolevaan luostariin ja kuoli siellä maanpakolaisena vuonna 1248.\nHän oli valtioviisas mies ja tarmoltaan sankari; mutta hän kylvi\ntuulta ja niitti myrskyä. Hän ei käsittänyt Kristuksen rakkautta,\nja hänen työnsä raukesi tyhjiin. Suomen pakanat olivat nyt saaneet\nmelkein täydellisen voiton. Ainoastaan Turun seuduilla taisteli vielä\nvähäinen, oman onnensa nojaan jäänyt kristittyjen joukko uskonsa ja\nhenkensä puolesta.\n\n\n\n\n119. Kristinuskon tuonti Hämeenmaahan.\n\n\nMutta Jumalan tahto ei ollut jättää Suomen kansaa ainiaaksi\npakanuuden pimeyteen. Siihen aikaan hallitsi Ruotsia eräs pyhän\nEerikin jälkeläinen, jota sanottiin _Eerik Sammalkieleksi_, koska hän\npuhuessaan sammalsi. Hänellä oli jaarlina eli sotapäällikkönä jäntevä\nja mahtava mies, nimeltä _Birger_, kuninkaan lanko. Ruotsissakin\noli kauan aikaa ollut riitoja ja keskinäistä sotaa, eikä kellään\nollut aikaa miettiä Suomen asioita. Mutta Birger jaarli rankaisi\nkaikkia väkivallantekijöitä ja palautti valtakuntaan järjestyksen.\nTämän mainion sankarin puoleen paavi kääntyi pyytämään apua Suomen\nonnettomille kristityille. Eerik Sammalkieli antoi suostumuksensa.\n\nNiinpä saarnattiin taas uutta ristiretkeä Suomeen. Moni urhoollinen\nritari otti ristinmerkin, monta ammoin ruostunutta miekkaa hiottiin\ntaas kirkkaaksi, ja jäähyväisiä heittäessään moni suloinen Ruotsin\nrouva vuodatti katkeria kyyneleitä. Kesällä v. 1249 purjehti Birger\nhyvin varustetulla laivastolla \"Hämäläisten satamaan\" Uudenmaan\nrannikolle. Muutamat luulevat tämän sataman olleen Pohjan pitäjän\nlahdessa tai Porvoonjoen suussa. Siihen Birger jätti laivastonsa,\nnousi sotajoukkoineen maihin ja kulki pohjoiseen päin Hämeen\nsydänmaille.\n\nSotaisat hämäläiset näyttävät tulleen yllätetyiksi ennenkuin\nennättivät koota sotavoimansa, sillä ei tiedetä heidän ainoassakaan\nsuuressa taistelussa itseään puolustaneen. Heidän kimppuunsa\nhyökättiin, heidät voitettiin ja pakotettiin antautumaan Ruotsin\nvallan alaisiksi. Keskellä heidän aluettaan on Vanajavesi, josta\nlähtee sisämaahan päin monta sivuhaaraa. Siihen Birger jaarli\nrakennutti linnan, jota jonkin aikaa sanottiin Kruunuporiksi,\nmutta jonka tavallisempana nimenä on Hämeenlinna, ja joka muinoin\nvallitsi ympärilläolevia seutuja. Sillä vaikka linna oli pieni, oli\nse kuitenkin ikäänkuin salpana hämäläisten ovella ja sulki heiltä\ntien. Siitä alkaen tämä jäykkä kansa vastahakoisesti alistui Ruotsin\nvaltaan, luopui sotaretkistään ja suostui kristinuskoon.\n\nSilloin tapahtui, että kuningas Eerik Sammalkieli kuoli ja\nruotsalaiset valitsivat Birger jaarlin kymmenvuotiaan pojan,\nValdemarin, kuninkaaksensa. Jaarli arveli, että Ruotsin\nkuninkaankruunu olisi paremmin sopinut hänen omaan päähänsä ja riensi\nvihoissaan takaisin Ruotsiin.\n\nKuusitoista vuotta hän hallitsi Ruotsin valtakuntaa viisaasti ja\nmiehuullisesti poikansa, Valdemar kuninkaan, nimessä. Hän sääti\nviisaita rauhanlakeja. Suomeen hän ei tullut enää koskaan.\n\n\n\n\n120. Kristinuskon tuonti Karjalaan.\n\n\nBirger jaarli oli Folkungein sukua, ja hänestä polveutui sarja\nkuninkaita. Heidän aikanansa oli Ruotsin valtakunnassa paljon\neripuraisuutta ja lopulta paljon onnettomuutta. Jäntevin kuningas oli\n_Maunu_, jota sanottiin _Ladonlukoksi_ siitä syystä, että hän suojeli\ntalonpoikain omaisuutta. Hänen kuoltuaan tuli hänen vanhin poikansa\n_Birger_ kuninkaaksi. Mutta Birger oli ainoastaan 9-vuotias, ja\nhänen holhoojansa _Torgils Knuutinpoika_ hallitsi valtakuntaa. Tämä\noli oikeutta harrastava ja urhoollinen ritari. Ruotsin valtakunta\noli hänen aikanansa hyvin vauras, ja hän päätti saattaa Suomen\nkarjalaiset sen vallanalaisuuteen.\n\nNämä vapaat pakanat olivat olleet liitossa venäläisten kanssa ja\nhäirinneet naapureitaan hämäläisiä hävittävillä sotaretkillä. Mutta\nvenäläiset mielivät saada karjalaiset veronalaisiksi ja käännyttää\nheidät kreikanuskoon. Tämä oli karjalaisille yhtä vastenmielistä,\nkuin ruotsalaisten valta oli ollut hämäläisille, ja Torgils\nKnuutinpoika päätti erottaa nämä riitaiset ystävät toisistaan.\n\nRistiretkien aika oli jo ohitse muussa maailmassa, mutta entiset\nSuomeen tehdyt retket olivat vielä tuoreessa muistissa. Vahva\nsotajoukko varustettiin, monet ritarit ottivat taas ristinmerkin,\nja vuonna 1293 purjehti suuri ruotsalainen laivasto itäänpäin\nkarjalaisten rannikolle. Täällä ruotsalainen sotajoukko nousi maihin\nViipurin lahden rannalle ja rakensi lahden pohjukan suussa olevaan\nsaareen Viipurin linnan. Tämä luja varustus on pystyssä vielä tänäkin\npäivänä, samaten kuin Turun- ja Hämeenlinna. Se on kauan ollut Suomen\nlukkona ja suojamuurina; sitä on urhoollisesti puolustettu monissa\nverisissä sodissa. Viipurin kaupunki on syntynyt linnan turvissa, ja\non sekin ollut muureilla ympäröitynä, niin että linna ja kaupunki\nyhdessä kauan olivat maamme mahtavimpana varustuksena.\n\nSamoinkuin Hämeenlinna oli nöyryyttänyt hämäläiset, nöyryytti\nViipuri karjalaiset. Heidän vastarintansa loppui, ja he suostuivat\nkristinuskoon. Kansa kastettiin, sen opettamiseen ei pantu paljon\naikaa, ja karjalaiset pitivät kauan Väinämöistä yhtä suuressa\nkunniassa kuin neitsyt Maariaa.\n\nTäten oli suurin osa Suomea saatettu Ruotsin vallan alaiseksi.\nTorgils Knuutinpoika purjehti syksyllä takaisin Ruotsiin, mutta\npalasi seitsemän vuoden kuluttua laajentamaan Ruotsin valtakuntaa\nNevajoelle ja Laatokan rantamaille asti. Siellä hän kohtasi\nvenäläiset. Alkoi ankara taistelu, ruotsalaiset valtasivat maata\nja rakensivat Nevan rannalle varustuksen. Tämän venäläiset\nvalloittivat, mutta Torgils Knuutinpoika ei saanut enää aikaa tehdä\nuutta sotaretkeä. Tämän urhoollisen ritarin kuningas palkitsi\nkiittämättömyydellä, ja hänet tuomittiin vihdoin kuolemaan.\nVenäläiset pitivät omanaan Inkerinmaan, ja siitä ajasta alkaen\nruotsalaiset ja venäläiset kuudettasataa vuotta taistelivat Suomen\nomistamisesta. Ruotsi oli valloittanut Suomen kolmessa erässä. Kauan\naikaa myöhemmin pääsivät venäläiset voitolle ja valloittivat maamme\nsamoin kolmessa erässä, osan toisensa jälkeen.\n\n\n\n\n121. Venäjän valtakunnan alku.\n\n\nVenäläiset ovat _slaavilaisten_ suurta kansaryhmää ja muuttivat tuhat\nvuotta takaperin nykyiseen maahansa. Silloin asui suomensukuisia\nheimoja suuressa osassa nykyistä Venäjää. Siitä syystä kertoo vanha\ntarina, että Kaleva-jättiläisen kaksitoista poikaa hallitsi Venäjää.\n\nEteläpuolella Laatokkaa on järvi, jonka nimi on Ilmajärvi, ja sen\nvesi laskee Laatokkaan Velhojokea myöten. Ilmajärven ympärillä oleva\nmaa on hedelmällistä, ja siinä asui suomalaisia ja slaavilaisia\nkansoja toistensa vieressä. Ruotsin viikinkejä purjehti pitkin\nNevajokea Laatokkaan ja siitä Velhojokea myöten Ilmajärveen,\nhävittäen ja kiskoen veroa. Ilmajärven seuduilla asuvat kansat\nolivat hädässä, mutta eivät voineet keskenään sopia. Silloin he\npäättivät kutsua viikinkien päällikköjä hallitsijoiksensa. Näitä\noli kolme veljestä, joiden kotimaata suomalaiset kansat sanoivat\n_Ruotsiksi_. Yksi veljeksistä oli nimeltään _Rurik_, ja hän tuli\nIlmajärven ympäristöllä asuvien suomalaisten ja slaavilaisten kansain\nruhtinaaksi. Mutta slaavilaiset kansat lienevät olleet uskaliaammat\nja viisaammat kuin suomalaiset. Suuren suomalaisen valtakunnan\nsijasta syntyi siellä suuri slaavilainen valtakunta. Ja slaavilaiset\nperivät ruhtinaansa maasta ja kansasta nimen _Rhos_ (Ruotsi),\nmistä _ryssäin_ nimi johtuu, joten siis tämä nimitys alkuaan on\ntarkoittanut ruotsalaisia.\n\nVenäjän valtakunnan perusti ruotsalainen Rurik vuonna 862 Kristuksen\nsyntymän jälkeen. V. 988 otti suuriruhtinas _Vladimir_ kasteen, ja\nsilloin Venäjän kansa sai kristinopin ja joutui Konstantinopolin\nkreikkalaisen kirkon yhteyteen. Valtakunnan pääkaupunkina oli jonkin\naikaa Kiova; sitten muutti kaikkien venäläisten suuriruhtinas\nasuntonsa _Moskovaan_, senjälkeen tuli pääkaupungiksi _Pietari_, ja\nnyt on jälleen pääkaupunkina Moskova. Ilmajärven rannalla syntyi jo\naikaisin rikas ja vapaa kauppakaupunki, nimeltä _Novgorod_. Se tuli\nniin mahtavaksi, että Venäjällä oli puheenpartena: kuka voi olla\nJumalata ja suurta Novgorodia vastaan! Sama Novgorod kukisti monta\nsuomalaista kansaa alamaisikseen ja hävitti permalaisten valtakunnan.\nTapahtuipa sitten, että mahtava tatarilainen kansa, jota sanottiin\nmongoleiksi, hyökkäsi Venäjälle ja piti 250 vuotta venäläisiä\nkovassa orjuudessa. Novgorodinkin täytyi maksaa veroa mongoleille;\nmutta se oli etäällä, säilytti paremmin vapautensa ja tuli uuden\nvenäläisvaltakunnan pääosaksi. Se oli Suomenkin likimmäisin naapuri\nja joutui usein sotaan Ruotsia vastaan siitä syystä, että kumpikin\ntahtoi saada Suomen valtaansa.\n\nVuonna 1323 tehtiin Pähkinäsaaressa, siinä, missä Nevajoki lähtee\nLaatokasta, ensimmäinen rauhansopimus Ruotsin ja Novgorodin\nvapaakaupungin välillä. Silloin jaettiin karjalaisten maa molempien\nkesken niin, että Novgorod sai itäisen puolen, joka täten tuli\nVenäjän omaksi, ja Ruotsi sai läntisen puolen, joka näin tuli\nSuomen omaksi. Raja kulki Suomenlahdesta pitkin Rajajokea ja siitä\npohjoiseen päin Vuoksen poikki, joten koko Laatokan rantamaa jäi\nVenäjän haltuun. Tämä oli ensimmäinen Suomen ja Venäjän välinen raja.\nSuomalaiset tiesivät nyt paremmin, mikä oli heidän isänmaansa; mutta\ntoinen puoli karjalaisia joutui Venäjän alamaisiksi, ja näin Suomen\nkansa heidät kadotti korvaamattomaksi vahingokseen.\n\n\n\n\n122. Matti Kurki ja pirkkalaiset.\n\n\nVielä Birger jaarlin aikana kuljeskelivat lappalaiset porokarjoilleen\nPohjois- ja Keski-Suomessa aina Pirkkalan pitäjään asti Satakunnassa.\nTämä pitäjä on saanut nimensä _pirkkalaisista_, aseellisista\nkauppamiehistä, joilla oli varastopaikka näillä tienoin. He kävivät\nkauppaa lappalaisten kanssa ja saivat sitten kuninkaalta luvan kantaa\nnäiltä veroa, jotta lappalaiset siten tulisivat Ruotsin vallan\nalamaisiksi. Ja pirkkalaiset osoittivat, lappalaisia kukistaessaan\nsuurta julmuutta ja omanvoitonpyyntöä.\n\nErään pirkkalaisen päällikön sanotaan olleen nimeltään Matti, ja hän\noli rohkeana sankarina laajalti kuuluisa. Hänestä kerrotaan seuraava\ntarina. Venäläisten suuriruhtinaalla oli tavattoman väkevä sankari,\nnimeltä Pohto. Tämän lähetti suuriruhtinas vaatimaan parhaimman\nRuotsin kuninkaan uroista kaksintaisteluun. Pohto tuli, eikä kukaan\nuskaltanut astua häntä vastaan. Silloin lähetettiin sana Matille,\njoka asui Vesilahdella. Matti oli heti valmis ja vaati ainoastaan,\nettä taistelu jätettäisiin seuraavaan aamuun. Matti tiesi, että Pohto\noli loitsuilla tehty haavoittumattomaksi, ja käytti yöaikaa, Pohdon\nnukkuessa, heikontaaksensa hänen loitsuvoimaansa vielä tehokkaammilla\nloitsusanoilla.\n\nSeuraavana aamuna valittiin eräs Vesilahden järven saari\ntaistelutantereksi. Uroot soutivat sinne kumpikin veneessään. Matti\ntarttui Pohdon veneeseen ja työntää rysähytti sen järven poikki\ntoiselle rannalle. -- \"Mitä sinä teet?\" kysyi Pohto. -- \"Ken tällä\nsaarella leposijan saa, se ei tarvitse venettä\", vastasi Matti.\nSilloin Pohto tempasi julmistuneena miekkansa ja löi ensimmäisellä\nsivalluksella Matin oikean käden poikki. Matti vaipui polvilleen,\nja Pohto huusi ilkkuen: \"Sinähän hyppäät kuin kurki.\" Mutta Matti,\njoka oli vasenkätinen, karkasi pystyyn ja huusi: \"Vielä minä osaan\nlentääkin!\" ja sivalsi samassa Pohdon pään poikki. Palkinnoksi tästä\nurotyöstä Matti sai kuninkaalta Laukon kartanon Vesilahdella, ja\nsiitä ajasta asti hänen nimensä oli Kurki. Hänestä tuli mainion\nKurki-suvun kantaisä.\n\nPirkkalaiset samosivat pakenevien lappalaisten jäljessä, surmasivat\nmonta heistä ja tunkeutuivat Pohjanmaalle. He ottivat sen\nmaakunnan valtaansa, perustivat Kyrön pitäjän ja tulivat kalan ja\nturkistavarain kaupalla niin rikkaiksi, että elivät kuin ruhtinaat.\nMutta lappalaiset köyhtyivät köyhtymistään ja pakenivat yhä kauemmas\npohjoiseen päin, kunnes viimein saivat turvapaikan pohjolan lumisissa\nerämaissa.\n\n\n\n\n123. Miten erämaat tulivat asutuiksi.\n\n\nPähkinäsaaren rauhansopimuksen jälkeen alkoivat nuo neljä keskenään\nvihollista heimoa, jotka siihen asti olivat asuneet tässä maassa --\nkarjalaiset, hämäläiset, lappalaiset ja ruotsalaiset -- vähitellen\nliittyä yhdeksi kansaksi. Heille tuli nyt yhteinen isänmaa,\nyhteiset viholliset, yhteiset ystävät, yhteinen esivalta, yhteinen\nkristinusko, yhteiset lait ja rauhallinen kanssakäyminen keskenään\nkaikkien eduksi. Tästä kasvoi vähitellen nykyinen _Suomen kansa_,\njoka ennen oli ollut olemassa ainoastaan pirstaleina. Ja monta\nsataa vuotta kului, ennenkuin tämä kansa liittyi yhteen rakkaudessa\nja sovinnossa, kestääpä tätä liittymistä vielä tänäkin päivänä.\nAinoastaan lappalaiset jäivät kaukaisen asuinpaikkansa tähden enemmän\nerilleen.\n\nEtelä-Suomi oli kauan ollut asuttuna, kun suurimmassa osassa Keski- ja\nPohjois-Suomea ei ollut muita asukkaita kuin kuljeskelevia\nlappalaisia. Näissä erämaissa oli etelämpänä asuvain suomalaisten\ntapana kesäisin metsästää ja kalastaa, mutta syksyllä he muuttivat\ntakaisin kotiseuduillensa. He pitivät erinäisiä järviä ja\nmetsästysmaita ominaan eivätkä sallineet kenenkään muun niissä\nkalastaa eikä metsästää. Jokainen talonpoika hallitsi kuin kuningas\nsuuria takamaita, jotka olivat useiden peninkulmain päässä talosta.\n\nKun ruotsalaiset toivat maahamme kristinuskon, muutti monta pakanaa\ntakamaille saadakseen rauhassa elää vanhassa uskossaan. Muutamat\nkulkivat pirkkalaisten mukana pohjoiseen päin; toiset muuttivat\nsisämaahan, jossa luulivat saavansa enemmän tilaa. Vihollisen\nhyökkäykset Venäjän rajan takaa pakottivat monen muuttamaan kauemmas\nlänteen ja pohjoiseen. Useimmat eivät olleet tottuneet tasaamaan\nmaata naapuriensa kanssa. Naapuria pidettiin melkein vihollisena.\nLestijärven kappelissa asui mies Hiidenniemellä. Tämä tapasi kerran\nnaapurinsa, joka asui 8 peninkulman päässä Himangalla, ja joutui\nhänen kanssansa riitaan metsämaista. Viimein he tekivät semmoisen\nsopimuksen, että suuri kangas määrättiin heidän väliseksi rajakseen.\nKokemäen pitäjässä sanotaan muinoin olleen ainoastaan yhden talon.\nTalon isäntä näki lastun kulkevan virran mukana ja arvasi siitä, että\nhän oli saanut naapurin. Hän lähti kohta etsimään naapuriansa ja\ntapasi hänet siinä, missä nyt on Kaukolan kylä Tyrvään pitäjässä, 6\npeninkulman päässä Kokemäeltä.\n\nKun oli vaikea raivata teitä synkkiin metsiin, muutti kansa\nenimmiten jokivarsia myöten tahi järvenrantoja pitkin. Väestö\nlevisi merenrannikoilta sisämaihin. Senvuoksi useat pitäjät\nLänsi-Suomessa jatkuvat kauas itään päin jokivarsia pitkin; mutta\npoikkipäin pohjoisesta etelään ne ovat kaitaisia. Laiksi säädettiin,\nettä se, joka ensinnä tahtoi asua ja viljellä autiota seutua, oli\nsaava omakseen maan, metsän ja kalaveden sillä ehdolla, että hän\nmäärävuosien kuluttua alkoi maksaa kruunulle veroa.\n\nMaakunnat ovat tulleet viljellyiksi ja asutuiksi seuraavassa\njärjestyksessä. Ensiksi Etelä-Karjala, Uusimaa, Varsinais-Suomi,\nAhvenanmaa, Etelä-Häme ja ne osat Pohjois-Pohjanmaata, joissa\nkainulaiset asuivat. Sitten Etelä-Satakunta, Etelä-Savo ja Pohjanmaan\nrannikko. Viimeksi tulivat asutuiksi Pohjois-Satakunta, Pohjois-Savo,\nPohjois-Karjala, Pohjois-Häme sekä Pohjanmaan asumattomat sydänmaat.\nMutta Suomi on niin suuri ja kansa niin vähälukuinen, että täällä\nvielä nykyaikanakin on paljon autioita tai harvaan asuttuja seutuja.\nJa aikojen kuluessa on paljon siirtymisiä tapahtunut paikasta\npaikkaan, siirtymisiä, joista ei enää voi muuten kuin arvailemalla\nsaada selkoa.\n\n\n\n\n124. Hemming piispa.\n\n\nTurun kahdestoista piispa oli nimeltään _Hemming_. Hänen aikanaan\njuurtui kristinoppi kaikkialla maassamme. Missä oli kirkko ja\npappi, siihen syntyi pitäjä. Ja pitäjät olivat hyvin erikokoisia.\nTurun lähistössä oli monta pientä, tiheästi asuttua pitäjää, mutta\nPohjanmaalla oli ainoastaan kolme, nimittäin Kyrö (Isokyrö),\nPietarsaari ja Kemi. Koko Savossa ja Karjalassa oli, paitsi Viipuria,\nainoastaan yksi kirkko ja yksi pitäjä, Savilahti, jonka nimenä nyt\non Mikkeli. Ja kun piispa maassamme matkusti, täytyi hänen väliin\nviettää yönsä metsässä taivasalla, kun oli niin pitkät talottomat\ntaipaleet.\n\nHemming piispalla oli varustettu linna, _Kuusisto_, likellä\nTurkua, ja matkustaessaan hänellä oli henkivartiona 40 aseellista\nmiestä. Hän oli ankara järjestyksen mies ja uuttera ylipaimen.\nHän sääti asetuksia papeille, jotta kaikki kävisi oikein, ja\nvaati kansalta kymmenennen osan kaikesta korjatusta viljasta,\nkaikesta kalansaaliista ja muista tuloista, jota veroa nimitettiin\nkymmenyksiksi. Tämä ei ollut kansan mieleen, ja useissa paikoin ei\ntahdottu kymmenyksiä maksaa. Silloin piispa julisti vastahakoiset\npannaan. Se oli kova rangaistus. Pannanalainen oli erotettu\nkristittyjen ihmisten yhteydestä; hän ei koskaan saanut mennä\nkirkkoon, ei kukaan saanut antaa hänelle ruokaa, kun hänen oli\nnälkä, eikä juomaa, kun hänen oli jano, ja kuka tahansa sai\nrangaistuksetta tappaa hänet. Tapahtuipa niinkin, että koko pitäjä\njulistettiin pannaan. Silloin suljettiin kirkon ovet, kelloja ei\nsaatu soittaa, pyhäin kuvat peitettiin, ei yhtään lasta saatu kastaa,\nei morsiusparia vihkiä, ei kuolleita haudata. Tämä herätti niin\nsuurta pelkoa, että uppiniskaisimpienkin vihdoin täytyi suorittaa\nkymmenykset.\n\nTähän aikaan raivosi koko Euroopassa kauhea rutto, jota sanottiin\n_mustaksi surmaksi eli hirmukuolemaksi_. Monin paikoin kuoli melkein\nkaikki väki, niin että vain yksi tahi kaksi lasta jäi henkiin. Suuria\naloja metsittyi; korkeata metsää kasvoi autioksi jääneiden kirkkojen\nympärille. Tämä hävittävä rutto raivosi kaiketi Suomessakin. Sen\nlisäksi tuli sota, katovuodet ja nälkä, niin että maassamme oli\nsuuri hätä. Hyvä oli että Suomessa silloin oli niin mahtava piispa\nkuin Hemming. Sillä hän oli valtakunnanneuvoston jäsen ja tuotti\nsellaisena maallemme suurta hyötyä.\n\nRuotsissa hallitsi siihen aikaan heikko kuningas, nimeltä _Maunu\nEerikinpoika_, joka vihamiehiltään sai pilkkanimen _Liehakko_.\nSilloin oli tapa ja laki semmoinen, että Ruotsin kansa valitsi\nkuninkaan Moran kentällä Uplannissa. \"Itämailla\" eli nykyisellä\nSuomella ei ollut siihen saakka ollut oikeutta olla kuningasta\nvalitsemassa, mutta vuonna 1362, kun Haakon kuningas tuli isänsä,\nMaunu kuninkaan, hallitsijakumppaniksi, saivat \"Itämaiden\" laamanni,\npiispa pappeineen sekä 12 rahvaan miestä oikeuden olla osallisena\nRuotsin kuninkaan vaalissa. Siitä johtui maamme oikeus olla\nedustettuna Ruotsin valtiopäivilläkin. Ja siitä lähtien ei Suomea\nenää pidetty valloitettuna maana, vaan sillä oli sama oikeus kuin\nRuotsin vanhoilla maakunnilla, neuvotella ja määrätä valtakunnan\ntärkeistä asioista.\n\nSillä ruotsalaisille on kunniaksi ja kiitokseksi, etteivät tahtoneet\nkansaa sortaa. Vuodesta 1335 lähtien ei saanut yksikään kristitty\nmies eikä nainen Ruotsin valtakunnassa enää olla orjana. Siitä ajasta\non myöskin jokainen suomalainen vapaa mies, jonka tulee noudattaa\nainoastaan oman valtakunnan lakia. Ruotsin lait pantiin Suomessa\nvoimaan vähitellen ja kansan omalla suostumuksella eikä väkivallalla;\nsillä suomalaisilla ei ollut omia säädettyjä lakeja. Vuonna 1347\nsäädettiin koko valtakunnalle yhteinen laki, ja Suomella oli oma\nlaamanninsa ja omat oikeusistuimensa.\n\nHemming piispa kuoli vuonna 1365. Pitkän ajan kuluttua, vuonna\n1514, kaivettiin hänen luunsa haudasta ja pantiin kallisarvoiseen\nlippaaseen. Häntä kunnioitettiin sitten Suomen toisena pyhimyksenä;\nmutta pyhää Henrikiä pidettiin suuremmassa arvossa.\n\n\n\n\n125. Kalmarin unioni.\n\n\nMeidän maamme on kauan ollut yhdistettynä Ruotsiin, saman kuninkaan\nalaisena; mutta jonkin aikaa se on myös ollut Tanskan ja Norjan\nyhteydessä saman kuninkaan hallittavana. Näin oli laita Kalmarin\nunionin aikana.\n\nMaunu kuningas oli tehnyt onnettoman sotaretken venäläisiä vastaan,\nja Ruotsin valtakunnassa oli paljon sekasortoa. Kaksi vuotta ennen\nHemming piispan kuolemaa karkoitettiin Maunu ja hänen poikansa\nHaakon, joka samalla oli myöskin Norjan kuninkaana, Ruotsin\nvaltaistuimelta. Tässä valtakunnassa oli nyt monta suurta herraa,\njotka olivat tottuneet menettelemään oman tahtonsa mukaan, ja\nnämä kutsuivat Saksasta Ruotsiin Maunu kuninkaan sisarenpojan,\n_Albrektin_. Hän tuli kuninkaaksi, antoi herrain hallita ja\nsaksalaisten voutien sortaa kansaa. Suomen hän otti sotavoimalla\nhaltuunsa, mutta koetti saavuttaa kansan suosiota. Pohjalaiset\nsaivat kauppavapauden. Kokemäenjoen varrelle rakennettu uusi\nlinnoitus hajoitettiin, kun talonpojat valittivat rasittavista\npäivätöistä. Silloin oli hyvin rikas ja kopea herra, nimeltä Boo\nJuhonpoika Grip. Tällä herralla oli useita Ruotsin ja Suomen linnoja\npanttina lainoista, joita hän oli antanut Maunu kuninkaalle. Kun Boo\nJuhonpoika kuoli, mieli kuningas Albrekt ottaa takaisin ne linnat ja\nlisäksi muitakin tiloja, joita aateliset ja papit olivat itselleen\nanastaneet. Tästä nämä vihastuivat niin, että kutsuivat kuningatar\n_Margareetan_ Tanskasta Ruotsin hallitsijaksi. Tämän sotapäällikkö\nvoitti ja otti vangiksi kuningas Albrektin v. 1389.\n\nMargareeta oli Haakon kuninkaan leski. Hän oli isältänsä perinyt\nTanskan kruunun ja puolisonsa kuoltua tullut Norjan hallitsevaksi\nkuningattareksi. Nyt hänestä tuli Ruotsinkin hallitsija. Hän kutsui\nkokoon piispat ja korkeat herrat kaikista kolmesta valtakunnasta\nKalmarin kaupunkiin, ja siellä kruunattiin vuonna 1397 hänen\nsukulaisensa, Eerik Pommerilainen, jota Ruotsissa sanottiin Eerik\nXIII:ksi, Tanskan, Norjan ja Ruotsin kuninkaaksi. Siitä lähtien\nTanskan kuninkaat katsoivat itsellään olevan oikeuden Norjan ja\nRuotsin kruunuihin, ja sitä liittoa, joka näin syntyi näiden\nkolmen valtakunnan kesken, sanottiin _Kalmarin unioniksi_ eli\nvaltakuntainliitoksi. Oiva oli ajatus tehdä kolme heikkoa valtakuntaa\nja kolme heimokansaa mahtavaksi ja onnelliseksi yhdistämällä\nne uskolliseen liittoon. Kuitenkin Kalmarin unioni koitui\nonnettomuudeksi näille kaikille siitä syystä, että kaikki etsivät\nainoastaan omaa hyötyänsä ja että Tanska tahtoi alistaa Ruotsin ja\nNorjan valtaansa.\n\nTähän aikaan harjoitettiin paljon väkivaltaa. Aatelisherrat\nlinnoittivat kaikkialla kartanonsa. Rauhaa ei ollut maassa,\nkukaan ei pitänyt väliä laista eikä oikeudesta, veli vastusti\nveljeänsä, poika isäänsä, ja talonpoika-raukkaa sortivat kaikki.\nMerirosvolaivastot liikkuivat hävittäen Itämerellä ja Suomen\nrannikoilla. Näinä väkivallan aikoina, Maunu ja Albrekt kuningasten\nhallitessa, rakennettiin Suomeen kolme varustettua linnaa:\n_Raasepori_ Uudellemaalle, _Kastelholma_ Ahvenanmaalle ja _Korsholma_\nPohjanmaalle. Kahdesta ensinmainitusta on vielä jäännöksiä, mutta\nKorsholman linnasta on vain vallit jäljellä.\n\n\n\n\n126. Piispa Maunu Tavast.\n\n\nMargareeta kuningatar kuoli v. 1412, ja samana vuonna tuli\nMaunu Tavast Turun piispaksi. Hän oli syntyisin suomalaisesta\naatelissuvusta ja oli suuri sekä nimeltään [Maunu = Magnus; suuri]\nettä maineeltaan. Ei yksikään muu Suomen piispa ole ollut niin\nmahtava ja arvossapidetty kuin piispa Tavast. Hän oli hurskas,\nhyväätekeväinen ja valtioviisas, pelätty ja rakastettu. Hän oli kuten\nmyöskin Hemming kuninkaan neuvoskunnan jäsen, ja kun kansa kärsi\nvääryyttä, mutta kuningas oli kaukana, turvautuivat suomalaiset\nmahtavaan piispaansa. Häh kuunteli heidän valituksiaan, ratkaisi\nheidän riitojansa ja koki hankkia kaikille oikeutta.\n\nMargareetan kuoltua hallitsi Eerik Pommerilainen yksinään näitä\nkolmea valtakuntaa. Hän oli epävakainen ja kevytmielinen herra,\njoka lupasi paljon ja unhotti pian, mitä oli luvannut. Mutta Maunu\npiispa ymmärsi hankkia häneltä hyödyllisiä laitoksia Suomelle.\nHänen aikanaan jaettiin maamme kahteen laamannikuntaan, ja tänne\nperustettiin ylioikeusto, jota sanottiin maanoikeudeksi. Täällä oli\nsiihen aikaan Turussa rahapajakin, jossa lyötiin hopearahoja (Turun\nmarkkoja).\n\nRuotsalaisia rasittivat kuninkaan saksalaiset voudit. Silloin\ntaalalaiset nousivat kapinaan vuoritilallisen _Engelbrektin_\njohdolla, saivat maanmiehiltään apua ja karkoittivat kuninkaan\nvoudit. Tämän kuulivat pohjalaiset ja tarttuivat aseihin. He\ntaistelivat kuninkaan väkeä vastaan Länsi-Suomessa. Kevytmielinen\nkuningas karkoitettiin valtakunnasta (v. 1439) ja eli sitten\nmerirosvona Gotlannissa.\n\nMutta herrat olivat keskenään kateellisia ja kutsuivat taas\nRuotsiin saksalaisen kuninkaan, jonka nimi oli _Kristoffer_. Häntä\nnimitettiin _pettukuninkaaksi_, koska silloin oli maassa katovuosi.\nHän kuoli pian, ja sitten asetettiin hallitsijaksi Suomessa\nsyntynyt ruotsalainen ritari, jonka nimi oli _Kaarle Knuutinpoika_,\nBonde-sukua. Muutaman vuoden kuluttua herrat tahtoivat mieluummin\nolla Tanskan kuninkaan hallittavina, jonka nimi oli _Kristian I_.\nKaarle Knuutinpoika lähti silloin Suomeen ja piti seitsemän vuotta\nhovia Viipurissa, joka oli annettu hänelle hyvitykseksi kruunusta.\nMuutaman vuoden kuluttua karkoitettiin Kristian I vuorostaan. Kaarle\nKnuutinpoika kutsuttiin taas kuninkaaksi, karkoitettiin uudelleen ja\nkutsuttiin taas takaisin. Jonkin aikaa hän asui köyhänä ja hylättynä\nRaaseporin linnassa. Se oli rauhatonta aikaa, kun kuninkaita yhtenään\nvaihdeltiin ja herrat ja piispat hallitsivat valtakuntaa.\n\nMaunu piispa koetti kaiken elinaikansa toimia rauhan ja sovinnon\npysyttämiseksi. Elämänsä lopulla hän perusti Naantalin luostarin ja\nrakensi itselleen talon sen lähistöön. Siellä hän vietti rauhassa\nviimeiset päivänsä ja kuoli v. 1452 yhdeksänkymmenen viiden vuoden\nvanhana, Suomen kansan hartaasti kaipaamana.\n\n\n\n\n127. Katolinen oppi.\n\n\nEnsimmäiset kristityt uskoivat Jumalan sanan, jota apostolit ja\nevankelistat olivat heille saarnanneet. Tämä sana säilyi niissä\npyhissä kirjoissa, joita sanotaan _raamatuksi_. Mutta kirjoja ei\nvielä osattu painaa. Kun kaikki kirjat oli käsin kirjoitettava,\nolivat ne kalliita ja harvinaisia. Mynämäen kirkkoon ostettiin kerran\nkirja, josta annettiin maksuksi Kintikkalan maatila. Loimaan kirkkoon\nostettiin myöskin kirja, josta maksettiin suuri rahasumma. Harvat\nosasivat lukea Jumalan sanaa raamatusta, ja erehdyksiä syntyi.\n\nToiset maailman kristityistä seurakunnista olivat suuremmat ja\nrikkaammat kuin toiset. Senvuoksi pidettiin niiden esimiehiä\n(piispoja) suuremmassa arvossa. Jonkin ajan kuluttua olivat Rooman\nja Konstantinopolin piispat suurimmassa arvossa. Nämä tahtoivat olla\nkaikkia muita paremmat ja joutuivat keskenään riitaan. Kristityt\njakaantuivat silloin kahdeksi suureksi osastoksi eli uskokunnaksi.\nRooman piispa tuli läntisen, _latinalaisen_ eli niin sanotun\n_katolisen_ (yleisen) uskokunnan päämieheksi. Konstantinopolin,\nsilloisen kreikkalaisen keisarikunnan pääkaupungin, piispa tuli\nitäisen eli _kreikkalaisen_ uskokunnan päämieheksi.\n\nRooman piispaa sanottiin _paaviksi_. Hän katsoi perineensä\npiispanarvon apostoli Pietarilta, jolle Vapahtaja oli antanut\ntaivaan valtakunnan avaimet. Senvuoksi hän piti itseänsä Jumalan\nkäskynhaltijana, jolle keisarien, kuningasten ja kaikkien kansain\ntuli olla alamaiset. Hän tahtoi myöskin yksin selittää kristinoppia,\nniin että kaikkien oli uskominen hänen sanaansa, niinkuin se olisi\nJumalan sanaa. Se, joka ei uskonut, niin kuin paavi tahtoi, oli\n_kerettiläinen_ eli vääräuskoinen ja joutui vainon tai pannan\nalaiseksi taikka polttoroviolle.\n\nSe kristinoppi, joka ensin tuotiin Suomeen, oli katolinen eli paavin\noppi. Siinä oli paljon inhimillistä erehdystä, mutta parempaa ei\nsilloin ollut. Se oli kuitenkin kristillinen usko, joka tunnusti\nVapahtajamme Jeesuksen Kristuksen ja iankaikkisen elämän. Se\ntuotti siis aikoinaan kansallemme paljon hyvää, ja monta hurskasta\nkristittyä on tullut autuaaksi tälläkin vaillinaisella uskolla.\nPaavi pappeineen opetti kuitenkin kansalle paljon semmoista,\nmikä ei perustunut Jumalan sanaan. He opettivat paavilla olevan\nvallan hallita ihmisten uskoa ja omiatuntoja. He opettivat, että\nihminen voi ansaita autuuden omalla kärsimisellänsä tai hyvillä\ntöillään, vaikka Jumalan sana opettaa meille, että meidän ainoa\nvanhurskauttajamme ja autuuttajamme on Jeesus Kristus yksin. Mutta\nkatoliset papit antoivat synninpäästön (_anteen_) niille, jotka\nlukivat määrätyn luvun rukouksia tai paastosivat määrättyinä aikoina\ntai ruoskivat ruumistaan tai kuuntelivat messua tai antoivat kirkolle\nalmuja ja lahjoja. Tapahtuipa viimein sellainenkin kauhistus, että\nsynninpäästöä myytiin rahasta.\n\nLisäksi paavi opetti, että kuolleitten sielut kiirastulessa poltetaan\npuhtaiksi synnistä ja että niitä voi siitä pelastaa sielumessuilla.\nKatolilaiset palvoivat neitsyt Maariaa ja pyhimyksiä; senvuoksi\nmeidänkin maassamme jokaisella oli oma suojeluspyhimyksensä, jota\nhän rukoili, vaikka kaikki pyhimykset ovat olleet samanlaisia\nvaivaisia syntisiä kuin mekin. Mutta katoliset papit uskottelivat\nihmisille, ettei kukaan heidän, pappien, välityksettä saattanut\ntulla autuaaksi. Kaikkien piti tunnustaa syntinsä heille, ja heidän\ntuli voidella kaikkia kuolevia siunatulla öljyllä. Sillä heidän oli\ntapana siunata öljy, vesi, viini, sota-aseet, huoneet, kartanot ja\nalukset. Vihmoivatpa he vettä kirkonkellojenkin päälle, ja heillä oli\nmonta kummallista ja taikauskoista tapaa, jotka nyt ovat maastamme\nhävinneet.\n\n\n\n\n128. Turun tuomiokirkko.\n\n\nSuomen piispat asuivat ensin Nousiaisissa ja sitten Räntämäellä,\njota nyt nimitetään Maarian pitäjäksi. Silloin oli ainoastaan pieniä\nja vähäpätöisiä puukirkkoja, mutta vähitellen alettiin rakentaa\nkirkkoja kivestä. Piispa Maunu Tavastin aikana rakennettiin monet\nnoista vanhoista kivikirkoista, jotka vielä ovat pystyssä jyrkkine\nkattoineen ja pienine kaari-ikkunoineen. Se, joka antoi apua kirkon\nrakentamiseen, sai määräajaksi synninpäästön. Se, joka vei kirkon\nseinään suuremman kiven, sai suuremman synninpäästön kuin se, joka\ntoi pienemmän kiven. Senvuoksi nähdään vanhojen kirkkojen seinissä\nniin suuria kiviä, että oikein kummastuttaa, kuinka ihmiskädet\novat jaksaneet niitä nostaa. Ja tämä on monin paikoin synnyttänyt\ntarinoita, että muka vanhat kirkot ovat jättiläisten rakentamia.\n\nKaikista Suomen kirkoista oli Turun tuomiokirkko suurin ja mahtavin.\nSe vihittiin vuonna 1300, paloi useita kertoja, joutui useita kertoja\nvihollisten ryöstettäväksi, mutta laitettiin kuntoon ja kaunistettiin\nuudestaan. Vielä tänäkin päivänä se kohoaa kunnianarvoisena muistona\nmenneistä ajoista, ja sen lattian alla on monta piispaa ja ylhäistä\nsukua haudattuna.\n\nIdän puolella, vastapäätä isoa ovea, oli pääkuori ja pääalttari.\nSiinä säilytettiin pyhän Henrikin luut hopealippaassa. Siinä olivat\nkirkon kalliit ehtoollisastiat, Vapahtajan, neitsyt Maarian,\nPyhän Henrikin ja muiden pyhimysten kullatut kuvat. Siinä paloi\npaksuja vahakynttilöitä hopeaisissa kynttiläjaloissa, ja piispa\nitse tai hänen tuomiorovastinsa luki messun. Kirkon kummallakin\nsivuseinustalla oli kaikkiaan 16 sivuosastoa eli kappelia,\nkussakin eri alttari, rippituoli ja oma pappi. Joskus juhlapäivinä\ntoimitettiin ripitystä ja messuttiin yht'aikaa pääkuorissa ja\nkaikissa sivukappeleissa. Juhlallinen hämärä vallitsi tuossa suuressa\nkirkossa, jossa oli vain pienet, värikkäät ikkunaruudut. Kynttilät\npaloivat, pyhät savut täyttivät ilman, kuoripojat lauloivat,\nurut soivat, papit lukivat latinaisia messujaan ja pirskoittivat\nvihkivettä polvistuneen kansan päälle. Penkkejä ei ollut, kaikkien\ntäytyi seisoa tai kumartua polvilleen: Hartaat ihmiset tekivät\nristinmerkin, supisivat latinalaisia rukouksia ja siirsivät joka\nrukoukselta puisen tai luisen helmen, joita kantoivat nauhassa\nkupeellaan. Tämä oli _rukousnauha_, jonka helmiä käytettiin rukousten\nlaskemiseen. Luultiin Jumalan tahi pyhimysten paremmin kuulevan monia\nrukouksia, vaikka rukoilija itse ei niitä ymmärtänytkään. Ja papit\nmääräsivät, kuinka monta _paternosteria_ (isämeitää) oli joka päivä\nluettava.\n\nSuurina juhlapäivinä varsinkin pääsiäisenä ja Henrikinmessuna,\nasetettiin pyhäinjäännökset katseltaviksi ja niitä kannettiin\njuhlakulkueessa pitkin katuja. Silloin ripustettiin kullalla\nkirjailtuja lippuja, kauniita pukuja ja paljon muita koreuksia\nkansan ihmeteltäviksi. Missä juhlakulkue meni sivuitse, lankesivat\nkatsojat polvilleen ja tekivät ristinmerkin. Sitten jaettiin anteita\nja lopuksi pidettiin markkinat, jolloin monet pitkämatkaiset, jotka\nharvoin tulivat kirkkoon, saattoivat ostaa ja myydä tavaroita.\n\nTietämätön kansa ei kristinopista paljoa ymmärtänyt. Silloin ei\npidetty rippikoulua eikä lukukinkereitä, kuten meidän aikanamme;\nainoastaan papit osasivat lukea ja kirjoittaa. Hyvältä kristityltä\nei silloin muuta vaadittu, kuin että hän osasi isämeidän ja\nuskonkappaleet ulkoa, tunnusti syntinsä, paastosi määräaikoina ja\noli perjantaisin lihaa syömättä. Väliin kirkoissa saarnattiin, mutta\nuseimmiten luettiin kertomuksia pyhimyksien elämästä ja kuolemasta.\nTuomiokirkon ohessa oli koulu; siinä opetettiin niitä, jotka\nhalusivat ruveta papeiksi tahi lukkareiksi; mutta ne, jotka mielivät\nsaada suurempaa oppia, matkustivat ulkomaille. Näin jäi kansa\ntietämättömäksi; ainoastaan harvat saivat parempaa oppia. Katolinen\nkirkko on kuitenkin tuonut Suomeen koulut, tieteet, maalaustaiteen,\nkuvanveistotaiteen, rakennustaiteen ja kirkkosoitannon. Sen toimesta\nperustettiin sairashuoneita, jaettiin almuja ja ruokittiin monta\nköyhää. Pappien huolenpidosta rakennettiin ensimmäiset tiet,\nensimmäiset sillat, ja useita hyödyllisiä parannuksia pantiin\ntoimeen. Niin on katolinen kirkko, puutteellisenakin, kuitenkin\naikoinaan vaikuttanut paljon hyvää.\n\n\n\n\n129. Naantalin luostari.\n\n\nMuinoin oli monen hurskaan erakon tapana paeta erämaahan rukoilemaan\nyksinäisyydessä. Toiset perustivat erityisiä rakennuksia, joita\nnimitettiin _luostareiksi_ ja joissa monta henkeä asui yhdessä\nmaailmasta erotettuina. _Munkeilla_ oli eri luostarit ja _nunnilla_\nsamoin. He elivät ankarien sääntöjen mukaan ja alinomaisissa\nhartauden harjoituksissa. Moni hylätty, moni onneton ja vainottu sai\ntoivomansa turvapaikan hiljaisten luostarinmuurien suojassa.\n\nKatolisena aikana oli Suomessa seitsemän luostaria.\nFransiskaanimunkeilla, joita harmaiden kaapujensa tähden sanottiin\n_harmaiksi veljeksiksi_, oli luostari Viipurissa ja Raumalla.\nDominikaanimunkeilla eli _mustilla veljeksillä_ oli luostari Turussa,\ntoinen Viipurissa ja kolmas Köökarissa. Sitäpaitsi oli _Birgitan\nnunnakunnalla_, jonka Ruotsin pyhä Birgitta oli perustanut, luostari\nNaantalissa, ja tämä tuli kaikista luostareistamme kuuluisimmaksi.\n\nNaantalin luostarin perusti piispa Maunu Tavast vuonna 1443, ja siitä\ntuli pian Suomen rikkain luostari. Moni lahjoitti sille maatiloja\n\"sielunsa autuudeksi\" tahi saadaksensa siinä asunnon kuolinpäiväänsä\nasti ja sitten leposijan luostarin pyhässä kirkkomaassa. Toiset\nantoivat koristuksia ja rahaa, jotta siellä luettaisiin messuja ja\nainaisia esirukouksia heidän ja heidän lastensa puolesta. Lisäksi\nluostari osti maatiloja ja oli niin rikas, että sillä oli taloja,\nmyllyjä ja kalavesiä kaikissa osissa maatamme, kivitaloja Turussa ja\nTukholmassa, vieläpä maatiloja Ruotsissakin.\n\nTämän luostarin tilat olivat koko maan parhaiten viljeltyjä. Niissä\npantiin toimeen järjestetty maanviljelys, niissä istutettiin\nhedelmäpuita, viljeltiin pellavaa, hamppua ja humalaa, jotka nyt\ntulivat Suomessa yleisemmin tunnetuiksi. Luostarin vieressä oli suuri\npuutarha, jossa oli paljon hyödyllisiä kasveja. Ja ahkerat nunnat\nkutoivat sukkia ja pitsejä sekä neuloivat korko-ompeluksia ja mutta\nkauniita käsitöitä. Heidän aikansa kului rukouksissa, työskentelyssä\nja hyväntekeväisyydessä. Kaikki köyhät saivat luostarissa ruokaa, ja\nnunnat veivät sairaille alinomaa lääkkeitä, sillä siihen aikaan ei\nmaassamme ollut lääkäreitä.\n\nEnsimmäiset nunnat tulivat tänne Ruotsista, Vadstenan luostarista,\nmutta sittemmin vihittiin nunniksi suomalaisia neitoja; he\nleikkauttivat pitkät tukkansa, pukivat yllensä harmaan nunnanpuvun,\nvalkean päähineen ja mustan hunnun. Eri rakennuksessa asui munkkeja,\njotka ripittivät ja jakoivat anteita. Koko luostari oli rauhoitettu,\nniin että pahantekijätkin saivat siellä turvapaikan. Siellä luettiin\nmessuja yöt päivät, siellä nunnat ja munkit juhlapäivinä kulkivat\njuhlasaattueissa. Monta toivioretkeläistä tuli kaikilta seuduilta\nsinne rukoilemaan pyhää Birgittaa ja saamaan syntinsä anteeksi.\nNiin syntyi vähäinen kukoistava kaupunki, sekin Naantali nimeltään,\nhyötyen noista monista pyhissäkävijöistä.\n\nSellainen oli Naantali katolisella ajalla. Sitten tuli\nuskonpuhdistus, joka teki luostareista lopun. Munkit tulivat papeiksi\nmaalle, nuoremmat nunnat menivät naimisiin, luostari rappeutui,\nmenetti maatilansa ja tuli niin köyhäksi, että sen täytyi pyytää\nkuninkaalta armolahjaa. Muutamia nunnia jäi sinne rukoilemaan\nsalaisesti pyhää Birgittaa. Viimeinen abbedissa eli johtajatar\noli Briita Kurki, joka kuoli v. 1577. Viimeisen nunnan nimi oli\nElina Knuutintytär, joka eli vielä vuonna 1592. Mutta Naantalin\nluostarikirkkoa käytetään vielä tänäkin päivänä luterilaisena\nkirkkona. Vuonna 1628 keväällä eräs nuori herra ampui huvikseen\nnaakkaa, joka istui kirkon katolla. Kävi niin huonosti, että\nkirkko syttyi palavasta etupanoksesta tuleen ja paloi kokonaan.\nKansa sanoi, että se oli Pyhän Birgitan sallima rangaistus ampujan\nväkivallanteosta, koska kaikki elävät olennot siellä olivat\nrauhoitetut. Kiviseinät jäivät palamatta, kirkko laitettiin uudestaan\nkuntoon. Muutamia messupukuja ja pyhäinkuvia on näihin asti siellä\nsäilynyt katolisen ajan muistoina. Ja Naantalin kaupungissa on\nsukankudonta ja villateosten valmistus yhä pysynyt muistona ahkerain\nnunnain töistä.\n\n\n\n\n130. Suomen neljä säätyä.\n\n\nAlussa oli kaikilla vapailla miehillä samat lakiin perustuvat\noikeudet. Mutta pian alkoivat mahtavat, rikkaat, viisaat, ahkerat\nhankkia itselleen erikoisia etuoikeuksia muihin verraten. Näin syntyi\nkatolisena aikana Suomen _neljä säätyä_ eli yhteiskuntaluokkaa,\njoilla oli kullakin omat etuutensa eli erioikeutensa.\n\nEnsimmäinen sääty oli _papisto_, jolla jo oli sellaiset erioikeudet,\nkun se tuli maahamme ja toi tänne katolisen kirkonopin. Pappi ei\nmaksanut veroa, ja häntä eivät saaneet muut tuomita kuin papit.\nSenjälkeen alkoivat rikkaat ja mahtavat miehet muodostua eri\nsäädyksi, jota sanottiin _aatelissäädyksi_. Aatelismies ei maksanut\nmaastaan veroa, kun vain asetti ratsumiehen ja hevosen kuninkaan\npalvelukseen sodassa. Sitten alkoivat kaupunkien _porvarit_ hankkia\nerioikeuksia kaupallensa, ja viimein saivat myöskin _talonpojat_\nerioikeutensa, jotteivät herrat saisi heitä sortaa. Tämä kaikki\ntapahtui vähitellen ja monien keskinäisten riitojen riehuessa.\nPapistolla ja aatelistolla oli katolisena aikana melkein kaikki\nvalta, ja niitä nimitettiin _vapaasäädyiksi_, koska niille kuuluva\nmaa oli verosta vapaa. Porvareita ja talonpoikia, jotka maksoivat\nveroa, sanottiin aatelittomiksi. Myöhemmin on ainoastaan aatelia\nnimitetty vapaasäädyksi, ja kaikki muut ovat aatelittomia.\n\nAatelismies kasvatettiin lapsesta alkaen sotilaaksi. Kun hän tuli\n7-vuotiaaksi, sai hän hovipoikana tehdä palvelusta ylhäisille\nherroille ja rouville. Nelitoistavuotiaana hän sai miekan ja saattoi\nlähteä muiden mukana sotaan. Senjälkeen hän tuli asemieheksi ja\nviimein ritariksi, kun oli ansiokkailla urotöillä osoittanut kuntoaan.\n\nKun hänet oli ritariksi lyötävä, täytyi hänen paastota ja yksinään\nvalvoa yö kirkossa aseet mukana. Senjälkeen hän teki ritarivalansa,\nluvaten aina olla uskollinen, pelätä Jumalaa, kunnioittaa kuningasta,\nolla naisille kohtelias ja suojella turvattomia. Sitten hän notkisti\npolvensa, ja kuningas tai joku vanhempi ritari antoi hänelle\nritarilyönnin miekanlappeella hartioihin. Hänet puettiin nyt rautaan\nkiireestä kantapäähän, sai kypärin, haarniskan, kilven, kullatun\nvyön ja kullatut kannukset. Kun ei sotaa ollut, sai hän näissä\ntamineissaan astua niihin sotaisiin leikkeihin, joita sanottiin\n_turnajaisiksi_. Kiertoradan ympärillä istui siinä katselijoina monta\nylhäistä herraa, rouvaa ja vapaasukuista neitoa. Ritarit ratsastivat\ntäyttä vauhtia toisiaan vastaan ja koettivat pitkillä keihäillä\nsyöstä toisiansa hevosen selästä maahan. Se, joka sai voiton,\nratsasti sitten voittosaatossa pitkin aitauksen vierustaa ja sai\npalkintonsa kauneimman vapaasukuisen neidon kädestä.\n\nAinoastaan ritareja nimitetään siihen aikaan herroiksi ja heidän\nvaimojaan rouviksi. Moni uljas suomalainen ritari, mainioista\nKurki-, Tavast-, Djekn-, Frille-, Stjernkors-, Stålarm-, Tott-,\nSpåre-, Horn-, Fleming- ja muista suvuista, oli kuuluisa loistavista\nurotöistään. Kotona linnoitetuissa kartanoissaan he elivät hyvin\nkohtuullisesti, panivat aikansa kuluksi toimeen metsästyksiä ja\nsöivät isossa tammipöydässä palvelijoineen samaa ruokaa. Juhlina\nja pidoissa he olivat puettuina komeihin, kullalla kirjailtuihin\nvaatteihin, ja silloin paistettiin kokonaisia härkiä, silloin tuotiin\npöytään oivallisia ruokalajeja, silloin vuoti viiniä ja simaa\nsuurista tynnyreistä monta päivää pääksytysten. Alhaisempi kansa ei\ntuntenut muuta komeutta kuin loistavat kirkot. Ainoastaan Turussa ja\nViipurissa oli rikkaita porvareita. Köyhä talonpoika oli iloinen, kun\nhänen ei tarvinnut sekoittaa leipäänsä pettua.\n\n\n\n\n131. Viipurin pamaus.\n\n\nSiihen aikaan eli eräs huimapäinen ja omavaltainen ritari, nimeltä\nEerik Akselinpoika Tott. Hän rakennutti vuonna 1475 _Savonlinnan_,\njota nimitettiin myöskin Olavinlinnaksi; ja se on kolmine torneineen\nvieläkin pystyssä. Eerik Akselinpoika varusti Viipurinkin kaupungin\nmuureilla. Ja kun hänellä oli nämä kaksi linnoitusta, paisui hän\nniin ylpeäksi, että omin päin julisti sodan Venäjän suuriruhtinasta\nvastaan ja hyökkäsi hänen maahansa hävittäen sitä 20 peninkulman\nalalta.\n\nTästä ja muista rajaseuduille tehdyistä partioretkistä syntyi\nensin eripuraisuutta ja viimein suuri sota Venäjän ja Ruotsin\nkesken. Venäläiset, jotka tähän asti olivat olleet mongolien\norjuudessa, mutta vastikään siitä vapautuneet, samosivat maahamme\nsuurin sotajoukoin ja hävittivät isoimman osan Suomea aina Tornion\nseuduille asti. Jokainen suomalainen mies tarttui aseihin ja lähti\nvainolaista vastaan, mutta tämä oli jo nopeilla hevosillaan vienyt\npois saaliinsa. Savonlinnaa ja Viipuria eivät venäläiset voineet\nvalloittaa.\n\nViipurissa oli silloin päällikkönä urhoollinen ruotsalainen ritari,\nnimeltä _Knut Posse_. Hän oli nuoruudessaan ollut ylioppilaana ja\nmatkoillaan ulkomailla tullut muita oppineemmaksi. Senvuoksi kansa\nluuli Possen osaavan noitua. Hänestä kerrotaankin monta taikauskoista\ntarinaa. Sanottiin hänen saaneen paholaiselta hevosen ja rengin,\njotka hän kerran sydäntalvella lähetti ilman halki viemään sanaa\nTukholmaan. Kerrottiin myöskin, että Posse, kun hän linnantornissa\nravisti patjasta höyhenet ilmaan, käänsi vihollisten silmät niin,\nettä jokainen höyhen näytti heistä sotalaivalta. Kun hän piirsi\nlaivankuvan hiekkaan, tuli siitä kohta oikea laiva. Kerrottiinpa\nlisäksi hänen osanneen keittää kauhistavaa ainetta sammakoista,\nkäärmeistä, elohopeasta, lipeästä ja kalkista. Mutta tämä aine ei\nollut muuta kuin ruutia, vaikka harvat vielä silloin oikein tiesivät,\nmistä sitä valmistettiin.\n\nSyyskuussa vuonna 1495 ryntäsi suuri venäläinen sotajoukko Viipuria\nvastaan. Venäläisiä sanottiin olleen kuin puita metsässä, ja he\ntoivat muassaan 7 metrin pituisia tykkejä, joilla ampuivat kiviä\nmuureja vastaan. Knut Posse puolustautui urhoollisesti vähäisellä\nlinnaväellään lähes kolme kuukautta. Mutta kovasta ampumisesta\nkaatui viimein kaksi tornia, ja kolmanteen ilmestyi jo suuria\naukkoja. Marraskuun 30 päivänä venäläiset pystyttivät yhdeksät pitkät\ntikapuut muurien nojaan ja alkoivat kiivetä muureille. Tätä Posse\nodottikin ja oli pannut ruutia vielä pystyssä olevan tornin alle.\nVenäläiset hyökkäsivät muurin ylitse ja täyttivät tornin. Silloin\nsytytettiin ruutimiina, torni luhistui hirmuisesti ryskähtäen ja\nhautasi raunioihinsa kaikki sisällä olevat viholliset. Venäläisten\nmuu sotalauma säikähti hirmuisesti, kun maasta suitsusi tulta.\nToiset kaatuivat pyörtyneinä maahan, toiset pakenivat. Posse, joka\nväkineen oli kellareihin kätkeytynyt, hyökkäsi ulos ja surmasi paljon\nvihollisia. Piiritys lakkasi, ja Viipuri oli pelastettu.\n\nTätä tapahtumaa sanottiin sitten Viipurin pamaukseksi. Varmaan ei\ntiedetä, kuinka siinä kävi, mutta sen verran tiedetään kuitenkin,\nettä venäläiset vetäytyivät takaisin, voimatta Viipuria valloittaa.\nPosse tuli maankuuluksi, ja pamauksesta kerrottiin sitten monta\ntarinaa. Possen sanottiin käskeneen miestensä tukkia korvansa\nvahalla, mutta muutamat, jotka eivät käskyä totelleet, kuolivat\npamauksesta. -- Nykyaikanakin käytetään usein sodassa ruutimiinoja;\nmutta yksikään muu ei ole tullut niin kuuluisaksi kuin Viipurin\npamaus.\n\n\n\n\n13?. Kristian tyranni.\n\n\nKalmarin unionin viiden viimeisen vuosikymmenen aikana eivät\nruotsalaiset eivätkä suomalaiset tahtoneet olla Tanskan kuninkaan\nalamaisina, vaan valitsivat itselleen omat valtionhoitajansa. _Sten\nSture vanhempi_ hallitsi Ruotsia kiitettävällä tavalla lähes 30\nvuotta, mutta vähän oli hänellä aikaa pitää Suomesta huolta, jota\nsilloin sota hävitti. Hänen jälkeensä tuli valtionhoitajaksi _Svante\nSture_, urhoollinen ja ankara sotilas. Viimeksi hallitsi valtakuntaa\n_Sten Sture nuorempi_, lempeä ja suosittu herra, joka kaatui vuonna\n1520 sodassa tanskalaisia vastaan.\n\nTanskan kuninkaat eivät tahtoneet luopua Ruotsin kruunusta. Yksi\nheistä oli _Hannu_ niminen. Hän hallitsi jonkin aikaa Ruotsia ja\nSuomea, mutta hänet karkoitettiin pois, ja silloin syttyi sota\nTanskaa vastaan uudelleen. Siihen aikaan eivät tanskalaiset olleet\nsuosittuja vieraita Suomessa. He nousivat laivoistaan rannikoille,\nryöstivät ja polttivat taloja sekä riensivät saaliineen takaisin\nlaivoihinsa. Rannikoilla asuvilla talonpojilla oli harvoin apua\nsotaväestä, ja heidän täytyi itse puolustautua. He laskivat kiviä\nja paaluja kulkuväyliin, virittivät jännitettyjä jousia metsäteille\nja vierittivät vuorten jyrkiltä rinteiltä suuria kiviä ryntäävän\nvihollisen päälle. Kaikki tämä ei paljon auttanut. Eräänä yönä\nelokuussa vuonna 1509 heräsivät Turun kaupungin porvarit hälinään\nja aseiden kalskeeseen. Tanskalaiset olivat hyökänneet kaupunkiin,\ntunkeutuivat huoneihin, tappoivat monta asukasta ja ryöstivät kaikki,\nmitä käsiinsä saivat. Rikas Turku ei sitten enää päässyt entiseen\nvaurauteensa, ja maassamme oli siihen aikaan paljon rauhattomuutta.\n\nHannu kuninkaan jälkeen tuli hänen poikansa _Kristian II_ Tanskan,\nRuotsin ja Norjan kuninkaaksi. Hän oli niin viisas ja rohkea, että\nhän olisi ollut pohjoismaiden suurimpia kuninkaita, jollei samalla\nolisi ollut viekas ja julma. Hän lupasi valtakunnan ylhäisimmille\nherroille rauhan ja kuninkaallisen suosionsa, jos he tulisivat\nhänen kruunausjuhlaansa Tukholmaan. Suomen herrat eivät luottaneet\nkuninkaan lupauksiin, vaan jäivät kotiinsa. Ruotsin herrat menivät.\nKahtena päivänä oli suuret, iloiset pidot; mutta kolmantena päivänä\nsuljettiin Tukholman portit. Useita vangittiin, syytettiin ja\ntuomittiin vääräuskoisina kuolemaan, koska paavi oli julistanut\npannaan Sten Sturen puoluelaiset. Kaksi piispaa, monta herraa ja\nporvaria mestattiin kuninkaan silmäin edessä Tukholman Isolla\ntorilla. Tätä julmaa lupauksen rikkomista nimitettiin _Tukholman\nverilöylyksi_, ja siitä päivästä alkaen sanottiin kuningasta Kristian\ntyranniksi.\n\nSitten pystytettiin hirsipuita monin paikoin Ruotsissa, ja mestaaja\nsai paljon työtä. Kuningas lähetti Suomeen Hemming Gadin, Ruotsin\nsuurimman valtiomiehen, joka monta vuotta oli maatansa palvellut,\nmutta elämänsä 90:ntenä vuotena palveli Kristian kuningasta. Hemming\nGad kertoi täällä, että Kristian oli hyvä ja rehellinen kuningas.\nSuomalaiset uskoivat häntä ja antautuivat vapaatahtoisesti Tanskan\nvallan alaisiksi. Mutta kuningas lähetti päälliköilleen käskyn\njatkaa verituomioita Suomessakin. Monta urhoollista suomalaista\nmiestä mestattiin ja Raaseporin luona katkaisi mestaajan kirves\nHemming Gadinkin harmaan pään. Nyt Kristian kuningas luuli valtansa\nturvatuksi kaikissa valtakunnissaan, sillä samalla lailla oli hän\nNorjassakin perinpohjin masentanut kaiken vastustuksen.\n\nMutta Jumalan vanhurskas tuomio kohtasi tätä julmaa kuningasta\nja syöksi hänet alas vallan kukkuloilta. Ensin nostivat Ruotsin\ntalonpojat, sitten Suomenkin aatelisto ja talonpojat kapinan\npetollista Kristian kuningasta vastaan, joka oli tahrannut kätensä\nniin monen viattoman verellä.\n\nSilloin eli täällä suomalainen aatelismies, nimeltä Niilo Grabbe,\nGrabbakan herra. Hän rupesi pienen rohkean miesjoukon päälliköksi\nja alkoi omin päin käydä sotaa tanskalaisia vastaan. Niilo Grabbe\noli salaisessa liitossa kansan kanssa, purjehti pitkin rantoja ja\ntunsi kaikki tanskalaisten yritykset. Hän hiipi öisin maihin, karkasi\ntanskalaisten kimppuun näiden nukkuessa nimismiesten taloissa,\nsulki ovet ja poltti viholliset huoneihin. Hän oli joka paikassa\neikä missään. Kun tanskalaiset etsivät häntä Porvoosta, saivat\nhe siellä tietää hänen olevan Kokemäellä. Kohta sen jälkeen hän\noli Tallinnassa. Tanskalaiset eivät koskaan olleet turvassa hänen\nhyökkäyksiltään, ja viimein Grabbe herätti sellaista kauhua, ettei\nyksikään vihollinen uskaltanut tulla maahamme muutoin kuin suuret\nsotavoimat mukanaan. Mutta silloinkin kun tanskalaiset tulivat\nmieslukuissina, ei yksikään heistä uskaltanut öisin nukkua; niin\npelkäsivät kaikki Niilo Grabbea.\n\n\n\n\n133. Rustaa Vaasa.\n\n\nSilloin eli nuori ruotsalainen aatelismies, nimeltä _Kustaa\nEerikinpoika Vaasa_. Hän oli petollisesti joutunut Kristian tyrannin\nvangiksi Tanskaan mutta pakeni vankeudesta. Hänen mielessään hehkui\nrakkaus isänmaahan, joka silloin oli kovassa ahdingossa, ja hän\npalasi salaa Ruotsiin.\n\nSiellä oli luvattu suuri palkinto sille, joka saisi hänet kiinni.\nTanskalaiset etsivät häntä kaikkialta, ja hänen täytyi paeta kuin\nvainotun pedon. Marraskuussa vuonna 1520 hän tuli talonpojaksi\npuettuna Taalain maakuntaan. Siellä hän makasi yötä erään\nrikkaan vuoritilallisen luona. Tämä oli petturi ja lähetti sanan\ntanskalaisille, mutta hänen vaimonsa päästi Kustaan akkunasta\npakoon. Sitten Kustaa tuli erään metsästäjän tupaan ja lämmitteli\ntakan ääressä. Kohta hänen jälkeensä tulivat tanskalaiset tupaan.\nMetsästäjän vaimo paistoi leipiä uunissa, löi Kustaata leipälapiolla\nselkään ja sanoi: \"Mene siitä heti riihtä puimaan!\" Kustaa meni.\nMetsästäjä kätki hänet olkikuormaan ja lähti sitä ajamaan. Tiellä hän\ntapasi tanskalaisten lähetit. Nämä epäilivät jonkun olevan kuormaan\npiilotettuna ja pistivät keihäänsä olkien läpi. Kustaa sai haavan\njalkaansa ja verta vuoti tielle, mutta metsästäjä leikkasi haavan\nhevosen jalkaan siten pettääkseen vainoojia.\n\nMyöhemmin Kustaa tuli erään talonpojan luokse, jonka nimi oli Tomte\nMatte. Siellä hänet kätkettiin lattian alle kellariin, ja kohta\nsenjälkeen tulivat tanskalaiset tupaan. Tomte Matten vaimo pani\njoulu-olutta ja asetti heti olutammeensa kellarin luukun päälle,\nniin ettei kukaan epäillyt piilopaikkaa. Sama kellari on jällellä\nvielä tänäkin päivänä, ja sille paikalle on pystytetty muistomerkki.\nKustaa pääsi pois, mutta oli alinomaisessa hengenvaarassa. Useita\npäiviä ja öitä hän värjötteli sydäntalvella piilossa siltain ja\nkaatuneiden vanhain honkain alla metsissä. Hän piti puheita Taalain\nmiehille, kertoi heille Tukholman verilöylystä, jossa hänen isänsä\noli mestattu, ja pyysi heitä puolustamaan Ruotsin vapautta. Alussa\nhe eivät tahtoneet häntä uskoa. Kustaan täytyi paeta erämaiden halki\nNorjan rajalle asti. Mutta Taalain miehet katuivat, lähettivät\nsuksimiehiä pakolaista noutamaan ja nousivat kapinaan Tanskan valtaa\nvastaan.\n\nSiitä ajoin Kustaa herra tuli ruotsalaisten talonpoikien johtajaksi.\nHe nousivat kapinaan kaikkialla maassa, voittivat tanskalaiset ja\nkarkoittivat Kristian kuninkaan Ruotsin valtakunnasta. Kohta tämä\njulma kuningas karkoitettiin Tanskastakin, ja hän kuljeskeli sitten\nrauhatonna toisesta Euroopan maasta toiseen. Muutamien vuosien\nkuluttua hän taas koetti voittaa valtakuntiansa takaisin, mutta\njoutui vangiksi. Kaksitoista vuotta istui hän, joka oli ollut kolmen\nvaltakunnan kuningas, muurien takana ahtaassa vankilahuoneessa, johon\nhänelle annettiin ruoka pienestä muuriaukosta. Vasta kun hän oli\nharmaapää ukko, lievennettiin hänen vankeuttansa, ja sitten hän eli\nvielä kauan varoittavana todistuksena Jumalan vanhurskaasta tuomiosta.\n\nToisin kävi Kustaa Vaasan. Hänet, joka oli ollut niin köyhä ja\nhyljätty, Jumala koroitti suureen kunniaan, ja hän vertasi itseänsä\nkuningas Daavidiin, joka kerran oli ollut köyhä paimen. Ruotsalaiset\nvalitsivat Kustaa Vaasan ensin valtionhoitajaksi, sitten kuninkaaksi\n(v. 1523). Hänestä tuli suuri ja mainio kuningas sekä Ruotsin\nvaltaistuimella hallinneen kuuluisan Vaasa-suvun kantaisä.\n\n\n\n\n134. Junkkeri Tuomas ja Eerik Fleming.\n\n\nPelastettuaan suurimman osan Ruotsia Kustaa Vaasa lähetti Suomeen\npienen sotajoukon Niilo Vestgöten johtamana. Suomen aatelisto varusti\nsotamiehiä, ja syksyllä vuonna 1521 suomalainen ja ruotsalainen\nsotaväki alkoi yhteisvoimin piirittää Turun linnaa. Tämän päällikkönä\noli saksalainen mies, nimeltä _junkkeri Tuomas_, ja hänellä oli\nsotaan tottuneita saksalaisia palkkasotureita sekä tykkejä ja\nkaikkia muita tarvikkeita. Piirittäjät sitävastoin olivat huonosti\nvarustetut; he eivät koko talvikautena saaneet mitään toimeen,\nmutta junkkeri Tuomas teki väkineen linnasta hyökkäyksiä. Niissä\nhän otti useita ruotsalaisia herroja vangeiksi ja oli sitä paitsi\njo ennen sulkenut suomalaisia vankeja linnan vankikoppeihin. Eräänä\naamuna pystytettiin linnan muureille korkeita hirsipuita. Niihin\njunkkeri Tuomas hirtätti muutamia vankeja uhatakseen ja pilkatakseen\nheidän maanmiehiään, ja Niilo Vestgöte näki oman veljensä riippuvan\nhirsipuussa.\n\nTalvella tuli Kristian kuninkaalta käsky surmauttaa kaikki vangit,\njotka vielä olivat hengissä, eikä junkkeri Tuomas odottanut\ntoista käskyä. Pyöveli sai siis uutta työtä, linnassa mestattiin\nkaksi suomalaista ritaria ja useita alempisukuisia miehiä.\nYksi vangeista oli _Eerik Fleming_, nuori, uskalias ja viisas\nsuomalainen aatelismies. Hän oli olevinaan Kristian kuninkaan\ninnokas puoluelainen ja sanoi, ettei hän ketään vihannut niin\nkatkerasti kuin kapinallista Kustaa Vaasaa. Kun Fleming oli aikansa\nsellaista puhunut, niin hän sai pitää henkensä, vieläpä voitti\njulman junkkerin luottamuksenkin. Eräänä iltana Fleming pyysi saada\nyöllä karata piirittäjäin kimppuun, ja junkkeri Tuomas suostui\nsiihen, toivoen saavansa hirtättää useampia vankeja. Fleming otti\nmukaansa ne suomalaiset ja ruotsalaiset vangit, jotka vielä olivat\nelossa, ja niiden vartijoiksi joukon saksalaisia sotamiehiä. Yön\npimeydessä hän ryntäsi ruotsalaisten leiriä vastaan, mutta oli\nedeltäkäsin lähettänyt salaa sanan Niilo Vestgötelle. Yhtäkkiä\npiiritti Niilo Vestgöten väki hänen joukkonsa. Heti käänsivät Fleming\nja vangit aseensa saksalaisia sotamiehiä vastaan; nämä kaatuivat\nviimeiseen mieheen, ja pelastuneet vangit otettiin riemulla vastaan\nruotsalaisten leirissä.\n\nNäin kului talvi. Vahvaa Turun linnaa ei voitu valloittaa, ja heti\nmeren auettua saapui tanskalainen laivasto Turkuun. Piiritys täytyi\njättää sikseen. Tanskalaiset ryöstivät taas Turkua, ja suuri tulipalo\nsyttyi, kun Niilo Vestgöten ruutikellari räjähti ilmaan.\n\nMyöhemmin kesällä vuonna 1522 junkkeri Tuomas sai käskyn koota\nrunsaasti ruokavaroja Suomesta ja viedä ne Tukholmaan, jossa olevia\ntanskalaisia Kustaa Vaasa piiritti. Tuomas purjehti Suomesta isolla\nlaivastolla. Tultuaan likelle Ruotsin rannikkoa hän lähetti pienen\nlaivan vakoilemaan, olisiko näkyvissä vihollisia. Juuri silloin\nsattui Eerik Flemingin johtama ruotsalainen laivasto olemaan erään\nsaaren takana väijyksissä. Äkkiarvaamatta hän valloitti tanskalaisen\nlaivan ja vei sen miehistön vankina ruotsalaisiin laivoihin. Sitten\nhän puki itsensä ja väkensä vangittujen tanskalaisten vaatteihin,\nnousi tuohon pieneen laivaan ja laski täysin purjein tanskalaista\nlaivastoa kohti. Junkkeri Tuomas näki laivan lähenevän, halusi heti\nkuulla, minkälaisia sanomia se toi, ja soudatti itsensä veneellä\nvakoilijalaivalle. \"Mitä kuuluu?\" kysyi hän. \"Kaikki hyvin!\" vastasi\nFleming tanskalaisessa takissaan. Junkkeri Tuomas kapusi kohta\nlaivaan. Tuskin hän oli ennättänyt kannelle, kun jo havaitsi petoksen\nja yritti hypätä veneeseen, mutta samassa hänet otettiin kiinni.\nFleming laski taas Ruotsin saaristoa kohti, ja tanskalainen laivasto,\njonka miehistö oli nähnyt junkkeri Tuomaan nousevan laivaan, seurasi\njäljessä. Heti ryntäsi Fleming tanskalaisten kimppuun, joilla\nei ollut päällikköä, ja valtasi koko heidän laivastonsa, yhtä\nlaivaa vaille, jonka nimi oli \"Suomen prinssi\". Tämä puolustautui\nurhoollisesti koko Ruotsin laivastoa vastaan, se täytyi ampumalla\nsytyttää palamaan, ja se upposi kaikkine väkineen.\n\nJunkkeri Tuomas vietiin vangittuna Kustaa Vaasan eteen ja hirtettiin\ntammeen julmien tekojensa palkinnoksi. Se häntä enimmin harmitti,\nettei häntä, muka ritarimiestä, hirtetty edes hamppunuoralla, vaan\nniiniköydellä. Mutta Eerik Flemingistä tuli rikas ja mahtava mies\nsekä ruotsalaisen laivaston amiraali.\n\n\n\n\n135. Piispa Arvid Kurki.\n\n\nMaunu Tavastin jälkeen oli Turun piispoina ollut rikkaita,\noppineita ja mahtavia miehiä Suomen ylhäisimmästä aatelistosta.\nHe olivat uljaita kirkkoruhtinaita, viisaita hallitusmiehiä ja\nrakastivat maatansa. Suomi kukoisti heidän hallituksensa aikana.\nMutta tästä hyvästä ajasta teki lopun Venäjän sota ja tanskalaisten\nhävitykset. Kirkot ryöstettiin, maa köyhtyi, kansa ei jaksanut\nmaksaa kymmenyksiä. Svante Sturen aikana oli Turussa peräkkäin kaksi\nvanhaa piispaa, jotka eivät jaksaneet pitää järjestystä näinä kovina\naikoina. Ja suuri sekasorto oli silloin kaikissa oloissa.\n\nViimein tuli valtioviisas ja ylhäissukuinen _Arvid Kurki_ Turun\npiispaksi vuonna 1510. Hän hallitsi hiippakuntaansa jäntevästi,\nja vielä kerta nähtiin katolisen kirkon ylipaimenen esiintyvän\nmelkein yhtä loistavana, ylevänä ja mahtavana kuin hänen kuuluisat\nedeltäjänsä. Mutta ajat kävivät yhä tukalammiksi. Arvid piispan\nlikeisin esimies, Upsalan arkkipiispa Kustaa Trolle, oli maanpetturi\nja kannatti Kristian kuningasta. Kun tanskalaiset pääsivät voitolle\nja valloittivat Suomen, niin Arvid piispalla ei ollut muuta neuvoa\nkuin teeskennellyllä alamaisuudella viihdyttää Kristian kuninkaan\nepäluuloa. Hän pyysi kuninkaalta maatiloja ja etuja, esiintyäkseen\nomanvoiton pyytäjänä, sillä Kristian kuningas, joka oli petollinen,\nei luullut kenenkään voivan menetellä rehellisesti ja omaa hyötyään\nkatsomatta. Senvuoksi kuningas armahti Arvid piispaa, mutta kaikki\nrehelliset Suomen miehet surivat sitä, luullen heidän piispansa\npettäneen isänmaansa.\n\nArvid piispa antoi maanmiestensä jonkin aikaa luulla hänestä pahaa ja\nkätki suuren joukon sota-aseita Kuusiston linnan kellariholveihin.\nMutta kun Kustaa Vaasa lähetti sotaväkeä Turkuun, heitti piispakin\nteeskentelyn, jakoi sotaväelle aseita ja yhtyi julkisesti vapauden\npuolustajiin. Kansalaisemme kuulivat hänen kehoitustaan ja\nvarustautuivat tanskalaisia vastaan. Arvid piispa tiesi kyllä\npanevansa henkensä ja onnensa alttiiksi, mutta näitä hän piti\nvähäarvoisina, sillä isänmaa oli hänelle kaikkia maallisia etuja\nrakkaampi.\n\nOn jo kerrottu, että Turun linna jäi valloittamatta ja sai keväällä\nvuonna 1522 apua tanskalaiselta laivastolta. Tanskalaiset olivat\ntaas vähän aikaa herroina maassamme ja etsivät piispaa kaikkialta\nrangaistaksensa häntä hänen luopumisestaan. Arvid piispa pakeni\nrannikkoa myöten pohjoiseen päin, ensin Raumalle, sieltä Poriin,\nsieltä Närpiöön Pohjanmaalle. Mutta kun vainoojat alinomaa olivat\nhänen kintereillään, täytyi hänen Närpiössä astua laivaan paetakseen\nRuotsiin. Hänen mukanaan lähti useita maamme ylhäisimpiä aatelisia,\nrouvia ja pappeja. Laiva oli kiireessä tullut huonosti varustetuksi,\nkenties oli siinä myöskin liiaksi väkeä ja tavaraa. Kun pakolaiset\nlikenivät Ruotsin rannikkoa Öregrundin edustalla, nousi kova myrsky,\nja siinä hukkui laivan keralla piispa ja kaikki pakolaiset 23 päivänä\ntoukokuuta v. 1522.\n\nNäin päättyi Suomen viimeisen katolisen piispan kunniakas elämänura.\nNiinkuin ensimmäinen piispa Henrik oli antanut henkensä Suomen\npuolesta, niin uhrasi myöskin viimeinen piispa, Arvid Kurki, henkensä\nisänmaansa puolesta. Emme siis saa unhottaa, että katolinen kirkko\nSuomessa kaikkine puutteineen ja vikoineen kuitenkin on sekä alkanut\nettä päättänyt vaiheensa kunniakkaasti.\n\n\n\n\n\n\nVIIDES LUKU.\n\nKertomuksia Suomen sotaisilta ajoilta.\n\n\n\n\n136. Lutherin uskonpuhdistus.\n\n\n    Minä päästän vapauteen ne sielut,\n    jotka te olette vanginneet kuin linnut.\n\n                           Hesek. 13: 20.\n\nMissä ei Jumalan sana ihmisiä valaise, siellä vallitsee pimeys ja\ninhimillinen hairaus. Katolinen kirkko ei sallinut kansan lukea\nraamattua. Paavi palvelijoineen tavoitteli maallista valtaa, pukeutui\npurppuraan ja eli herkullisesti. Luostarit olivat monin paikoin\ntulleet laiskuuden ja rikosten pesiksi; kansat olivat vajonneet\ntörkeään taikauskoon ja rukoilivat pyhimyksiä enemmän kuin Jumalaa.\nKatumusta ja parannusta tekemättä voitiin rahalla ostaa synnit\nanteeksi, ja petetyt ihmisraukat luulivat tulevansa autuaiksi, kun\nkilahuttivat hopearahan annekauppiaan arkkuun.\n\nTässä suuressa pimeydessä Jumala oli jo kauan valistanut muutamia\nhartaita kristityitä, jotka rohkeamielisesti astuivat esiin\njulistamaan totuutta. He olivat kärsineet paljon vaivaa Jumalan sanan\ntähden. Muutamia oli roviolla poltettu tai piinapenkkiin sidottu;\ntoisia oli julistettu pannaan, ajettu maanpakoon tai viety heiltä\nkaikki omaisuus. Kuitenkaan ei saatu totuutta tukahdutetuksi; paavin\nvalta oli kyllä suuri, mutta Jumalan voima oli suurempi. Piispa Arvid\nKurjen aikana esiintyi Saksassa harras, voimakas ja oppinut munkki,\ntohtori _Martti Luther_. Hänet Jumala kutsui suureen työhönsä,\ntotuuden tietoa levittämään. Tohtori Luther luki yksinäisessä\nluostarikammiossaan raamattua alinomaa rukoillen ja alkoi käsittää,\nettä ihmiset olivat Jumalan sanan väärentäneet. Hän matkusti paavin\nluokse Roomaan rukoilemaan tätä, jota sanottiin kristikunnan isäksi,\nsaattamaan entiselleen totisen kristinuskon. Paavi halveksi tätä\nkehoitusta ja kielsi Lutheria kansalle puhumasta. Mutta jota enemmän\nLutheria kiellettiin, sitä rohkeammin hän julisti puhdasta Jumalan\nsanaa semmoisena, kuin sen oli raamatusta käsittänyt. Viimein hän\njulisti luopuvansa paavista, poltti hänen kirjeensä ja käänsi\nraamatun heprean-, kreikan- ja latinankielestä saksankielelle. Vähää\nennen oli, Jumalan sallimuksesta, kirjapainotaito keksitty, ja sen\navulla saattoi raamattu pikaisesti levitä kaiken kansan luettavaksi.\nSuuri hengellinen herätys syntyi maailmassa. Jumalan sana nousi\njälleen paistavana aurinkona maailman pimeään yöhön ja valaisi kaikki\nkansat. Monet tuhannet ihmiset kuuntelivat iloiten ja ihmetellen\nuutta oppia Jumalan armosta Kristuksessa, joka antaa meille autuuden\nilmaiseksi, kun me vain uskomme. Sitä enemmän riehuivat Jumalan\nsanan viholliset, jotka tahtoivat pitää maailmaa pimeydessä. Tohtori\nLuther ja hänen kannattajansa joutuivat katkeran vainon alaisiksi,\nhäväistyiksi ja pannaan julistetuiksi. Hänet kutsuttiin keisarin,\nkuningasten ja piispain eteen, mutta hän ei peruuttanut sanaakaan,\nvaan vastasi heille: \"Tässä minä seison enkä muuta voi; Jumala minua\nauttakoon; amen!\" Täytyihän niin rohkean taistelun totuuden puolesta\nviimein viedä voittoon. Jumala johdatti useita ruhtinaitakin totuuden\ntuntoon, ja uusi evankelinen oppi levisi yhä laajemmalle. Tätä suurta\nkirkollista parannusta nimitetään _uskonpuhdistukseksi_.\n\nKustaa Vaasa oli ensimmäisiä, joka pani uskonpuhdistuksen toimeen\nvaltakunnassaan. Pian saapui Jumalan puhdas sana Lutherin oppilasten\ntuomana Suomeenkin. Nuori suomalainen maisteri, _Pietari Särkilahti_,\noli opiskellut Lutherin kaupungissa Wittenbergissä ja alkoi saarnata\nhänen oppiansa Turun tuomiokirkossa. Aika oli sovelias: piispa oli\nkuollut, hänen pappinsa olivat neuvottomina, maassa oli sota, eikä\nkenelläkään ollut aikaa estää uuden opin levittämistä.\n\nMuissa maissa sai uskonpuhdistus vasta kovien sotien ja monien\nkapinain perästä voiton. Meidän maahamme tämä uusi totuuden oppi\ntuli hiljalleen ja virvoittavana kuin keväinen sade. Ei kukaan sitä\nvastustanut. Eikä kuitenkaan yksikään muu kansa niin itsepintaisesti\npysy vanhoissa tavoissaan ja vanhassa uskossaan kuin Suomen kansa.\nMutta miten sai tämä uusi oppi niin hiljaisen ja rauhallisen voiton?\nEnsiksikin Jumalan sanan ja Jumalan Hengen voiman vaikutuksesta, joka\ntaivuttaa ihmisten sydämet niinkuin vesiojat. Mutta toiseksi meidän\ntulee muistaa, että melkein kaikki jumalanpalvelus tähän asti oli\ntoimitettu latinankielellä. Nyt alkoivat Lutherin oppilaat messuta,\nsaarnata ja opettaa kansan kielellä. Se sai monen sydämen heltymään.\nNyt he kuulivat Jumalan puhuvan heille heidän omalla kielellään:\nnyt he tiesivät, että hän ymmärsi heidän rukouksensa. He olivat\ntulleet likemmäksi taivaallista Isäänsä, joka siihen asti oli heistä\nnäyttänyt olevan niin kaukana, ja tuntui, kuin hän olisi astunut\ntaivaasta alas heidän tykönsä ja itse puhunut heille. Sanomaton\nilo täytti heidän mielensä, heissä heräsi väkevä, elävä usko ja he\nylistivät Jumalaa.\n\n\n\n\n137. Kustaa kuninkaan hallitus.\n\n\nPaljon vallattomuutta oli syntynyt entisinä rauhattomina aikoina.\nMutta kuningas Kustaa oli ankara herra, joka ei suvainnut\nvaltakunnassaan mitään epäjärjestystä. Hämeen talonpojat olivat\ntottuneet kalastamaan ja metsästämään Pohjanmaalla. Kun toisia\nuudisasukkaita asettui sinne, kävivät hämäläiset kateellisiksi,\nkarkasivat uudisasukasten kimppuun ja polttivat heidän talonsa.\nKuningas rankaisi heitä tästä väkivallanteosta kovasti. Ja toisella\nkertaa, kun savolaiset eivät tahtoneet totella hänen käskyjänsä, hän\nkirjoitti heille: \"Teidän pitää tietää, että sitä varten me olemme\nteidän oikea herranne ja esivaltanne, että me hallitsemme teitä\nettekä te meitä.\"\n\nVielä ankarammin kuningas nuhteli suomalaisia aatelismiehiä, jotka\nrasittivat talonpoikia. Suomen rikkaimpia ja mahtavimpia herroja\nolivat siihen aikaan Fleming-veljekset. Talonpojat esittivät\nvalituksia heitä vastaan, ja kuningas kirjoitti suosikillensa Eerik\nFlemingille, joka silloin oli valtakunnanneuvos ja sotalaivaston\namiraali: \"Me olemme kuulleet, herra Eerik, näiden köyhäin miesten\nmonenlaiset valitukset siitä, että te teette heille vääryyttä, ja\nkun he valittavat hätäänsä meille, kuten kohtuullista on, sidotte\nte heidät köysiin ja kiusaatte heitä niin kovasti, että muutamat\nheistä ovat oleskelleet suojattomina metsissä koko talven. Kun nyt\nemme saata kärsiä sitä, että te niin kovasti köyhiä ahdistatte,\nvaroitamme me teitä menettelemään näissä asioissa niin, että saatatte\nJumalan ja meidän edessämme töistänne vastata.\" Kun tämä varoitus\nei auttanut, kirjoitti kuningas toisen kerran: \"Jos ette lakkaa\nvaatimasta laitonta kyydinajoa ja kestitystä, niin menetätte osan\nläänityskartanoistanne, niin että paukkuu.\" Eivätkä varoitukset\njääneet tyhjiksi sanoiksi. Sekä Eerik Fleming että muut herrat\nmenettivät kerran toisensa perästä kartanoita ja läänityksiä,\njotka kuningas oli heille antanut. Silloin ei ollut majataloja, ja\ntalonpoikain täytyi usein maksutta antaa herroille kyytihevosia,\nruokaa ja majoitusta. Tämän estämiseksi Kustaa kuningas sääti\nensimmäisen kyytiasetuksen. Ja jotta voudit eivät saattaisi kiskoa\nlaittomia veroja, kirjoitettiin kaikki maaomaisuus ensimmäiseen\nmaakirjaan ja jaettiin manttaaleihin, tai muihin verolukuihin, niin\nettä jokaisen veroluvun tuli maksaa määrätty vero. Kuninkaalla oli\nSuomessakin monta kartanoa ja hän määräsi itse, kuinka niitä piti\nhoitaa. Hän katsoi itsensä valtakunnan isännäksi ja tahtoi pitää\nhuolta kaikesta.\n\nKustaa kuningas kävi Suomessa kahdesti. Ensimmäisen kerran hän\nistui oikeutta Turussa, toisen kerran hän oli täällä jouduttuaan\nsotaan Venäjää vastaan. Pienen rajametelin tähden ryntäsi maahamme\nsuuri venäläinen sotajoukko, ryhtyen piirittämään Viipuria\ntammikuussa vuonna 1556. Siellä oli paljon hevosia, ja jotteivät\nne joutuisi kärsimään ruoan puutetta, lähetti Viipurin päällikkö\nyöllä kuormarattaita tuomaan heiniä linnaan. Silloin oli lumeton\ntalvi, ja kun heinäkuormia ajettiin malkasiltaa myöten linnasaareen,\nsynnyttivät rattaiden pyörät ankaran kolinan. Kuullessaan tämän\nkummallisen jyryn yön hiljaisuudessa venäläiset luulivat, että suuri\nsuomalainen armeija oli tulossa Viipurin avuksi. Kohta he jättivät\nleirinsä; toiset lähtivät heti tiehensä, toiset ajoi Viipurin\nvarusväki pakoon.\n\nTähän aikaan oli Kustaa kuningas puolisonsa ja muutamain lastensa\nkeralla Turussa. Vanhoilla päivillä valtasi hänet pelko, ja hän oli\njo aikeissa palata pitkää tietä Tornion kautta Ruotsiin, kun tuli\ntieto vihollisen pakenemisesta. Seuraavana vuonna tehtiin Venäjän\nkanssa rauha.\n\nLapsistaan oli Kustaa kuninkaalla paljon vastusta, mutta kansa häntä\nsiunasi. Liikuttavasti hyvästeltyään valtakunnan kokoontuneita\nsäätyjä tämä suuri kuningas kuoli v. 1560, jättäen jälkimaailmalle\nsen muiston, että hän oli ryhtynyt valtakunnan hallitukseen sen\nollessa köyhänä, hävitettynä ja vieraan vallan alaisena, mutta\njättänyt sen jälkeläisilleen vapaana ja kukoistavana.\n\n\n\n\n138. Piispa Mikael Agricola.\n\n\nVuonna 1527 oli Ruotsissa valtiopäivät Vesteråsin kaupungissa.\nSiellä päätettiin, että Jumalan sanaa piti puhtaana saarnattaman\nkoko valtakunnassa; ettei kenenkään enää tullut totella paavia; että\npiispain ja pappien tuli olla kuninkaalle alamaiset ja että kirkkojen\nomaisuus oli kuuluva kruunulle. Siten oli katolinen oppi Ruotsin\nvaltakunnasta hävitetty. Aikanaan se oli saanut toimeen paljon hyvää,\nkuten ennen on kerrottu, mutta nyt oli tullut aika, jolloin sen\nerhetysten täytyi väistyä puhtaamman opin tieltä.\n\nEnsimmäinen evankelista oppia suosiva Turun piispa oli _Martti\nSkytte_. Hän oli harras ja hyväätekeväinen mies, joka omalla\nkustannuksellaan lähetti nuoria miehiä Wittenbergiin oppiansa\nkartuttamaan. Yksi näistä oli _Mikael Agricola_, kalastajan poika\nPernajan pitäjästä. Hän tuli Turun koulun rehtoriksi ja viimein\nMartti Skytten jälkeen Turun piispaksi v. 1554. Mutta Viipuriin\nkuningas asetti toisen piispan, _Paavali Juustenin_, niin että Suomi\nsilloin oli jaettuna kahteen hiippakuntaan.\n\nMikael Agricola oli hyvin ponteva, oppinut ja väsymätön mies. Jo se\noli suurta, että hän köyhästä ja alhaisesta säädystä oli työllään\nkohonnut niin korkealle kunniasijalle kuin Turun piispanistuin\noli; mutta tämä ei ollut hänen suurin ansionsa. Hänen nimensä\ntuli Suomessa rakkaaksi ja kuuluisaksi siitä, että hän ensiksi\nalkoi kirjoittaa ja painattaa kirjoja suomenkielellä. Ennen hänen\naikaansa ei ollut olemassa ainoatakaan suomenkielistä kirjaa. Oli\nainoastaan käsinkirjoitettuja latinalaisia kirjoja, ruotsinkielisiä\npyhimystaruja ja kolme kirjaa katolista jumalanpalvelusta varten,\nnekin Saksassa painetut. Mitäpä muita kirjoja tarvittiinkaan,\nkun ainoastaan papit osasivat lukea! Suomessa ei ollut yhtäkään\nkirjapainoa, ja Ruotsissa yksi ainoa. Kirjain painattaminen oli\nkallista, eikä ainoatakaan kirjaa saatu painaa kuninkaan luvatta.\nMutta tämä ei Agricolaa pelottanut. Hän sovitti kirjoitukseen\nsuomenkielen sanat ja taivutukset, joita ei vielä koskaan ennen\nollut kirjoissa käytetty. Hän sai kuninkaan oivaltamaan suomalaisten\nkirjain hyödyllisyyden, ja hänelle suotiin vähän apua niiden\npainattamiseen Tukholmassa. Ja hän alkoi siitä, mistä kaikki\nkirjanluku alkaa: hän painatti suomalaisen aapiskirjan noin vuonna\n1540. Sitten hän julkaisi Lutherin vähän katkismuksen suomeksi ja\nsitten rukouskirjan, joka \"kului kaikkien suomalaisten käsissä\".\nSuurimmaksi kunniakseen ja onnekseen hän katsoi koko raamatun\nkääntämistä suomeksi, mutta ei ennättänyt suomentaa muuta kuin\nmuutamia osia siitä. Kuitenkin hän sai suureksi ilokseen painosta\njulkaistuksi koko _Uuden Testamentin_ suomeksi vuonna 1548, ja\nse, joka tämän on tehnyt, ei ole elänyt turhaan. Sillä nyt sai\nsuomalainen kansa ensimmäisen kerran omalla äidinkielellään lukea\nmaailman suurinta, pyhintä ja kalleinta kirjaa, Jumalan omaa\nilmoitettua sanaa. Ja niin oli, kuin profeetta Jesaja sanoo: \"Kansa,\njoka pimeydessä vaeltaa, näkee suuren valkeuden; niille, jotka asuvat\nkuoleman varjon maassa, paistaa kirkas valo.\"\n\nNiin, totisesti tämä oli suurin hyvyys, mitä Jumala suomalaisen\nmiehen kautta saattoi kansalleen osoittaa. Agricolan työ kantoikin\nrunsaita hedelmiä kaikiksi ajoiksi. Vuonna 1541 oli raamattu jo\nilmestynyt ruotsiksi. Siitä ajasta alkaen Jumalan sana astui kansan\nkeskuuteen ja kylvi jaloa siementä suvusta sukuun. Moni vielä luuli\nJumalan sanan tulevan häväistyksi siitä, että se käännettiin kansan\nkielelle. Mutta Agricola kirjoitti rukouskirjansa alkulauseeseen:\n\n    \"Kyllä se kuulee suomen kielen,\n    Joka ymmärtää kaikkein mielen.\"\n\nKovasta työstä oli tämän suuren isänmaanystävän terveys heikontunut.\nHän kuoli ainoastaan 47 vuoden ikäisenä v. 1557 paluumatkalla\nMoskovasta, jonne kuningas oli hänet lähettänyt muiden edustajain\nkanssa rauhansopimusta tekemään. Mikael Agricola haudattiin\nViipuriin, ja kiitollinen Suomen kansa on pystyttänyt hänelle sinne\nmuistopatsaan.\n\n\n\n\n139. Suomen Kerttua Juhana.\n\n\nRuotsin kuninkaat olivat ennen vanhaan olleet kansan valitsemia,\nmutta nyt oli kruunu tullut Vaasan suvulle perinnäiseksi. Kuningas\nKustaa I:llä oli neljä poikaa ja neljä tytärtä. Vanhin poika,\n_Eerik_, peri valtakunnan; nuoremmat pojat saivat kukin maakuntia\nherttuakunnikseen. Kuningas rakasti enimmin toista poikaansa\n_Juhanaa_ ja antoi hänelle suuren osan Suomea. Juhana herttua sai\nhallita ja hoitaa lainkäyttöä Suomessa, mutta koska tämä maa oli\nosa Ruotsin valtakuntaa, täytyi hänen pitää Ruotsin kuningasta\npäämiehenään.\n\nTämä viimeinen kohta ei miellyttänyt Juhanaa. Tämä oppinut, komea,\nnuori 20-vuotias prinssi tahtoi olla oma käskijänsä ja saada oman\nvaltakunnan. Senvuoksi hän etsi rikasta morsianta ja saikin omakseen\nprinsessa _Katariinan_, jonka veli oli Puolan kuninkaana ja jolla\nsukunsa mukaan oli lisänimenä _Jagellonica_. Myöhään syksyllä vuonna\n1562 Juhana toi tämän ihanan Suomen herttuattaren Turkuun ja piti\nTurun linnassa loistavaa hovia.\n\nKustaa kuningas oli jo kuollut, ja Eerik XIV oli kuninkaana\nRuotsissa. Eerik oli epäluuloinen, Juhana oli kunnianhimoinen;\nmolemmat veljekset vihasivat, pelkäsivät ja epäilivät toisiansa.\nRuotsi oli joutunut sotaan Puolaa vastaan Liivinmaasta, jonka\nkumpikin tahtoi valloittaa; mutta Juhana herttua oli salaa lankonsa,\nPuolan kuninkaan, puolella. Eerik kuningas vihastui, haastoi Juhana\nveljensä tilinteolle valtakunnan säätyjen eteen Tukholmaan ja,\nkun hän ei tätä käskyä noudattanut, tuomitutti hänet valtakunnan\nkavaltajana kuolemaan.\n\nSilloin Juhana herttua varustautui vastarintaan ja toivoi saavansa\napua Puolasta. Kesäkuussa v. 1563 kokoontui paljon väkeä Turkuun\nHeikin-markkinoille. Juhana herttua piti suomenkielellä puheen\nkokoontuneelle kansalle, soimasi ankarin sanoin Eerik kuningasta\nja kehoitti suomalaisia vapauttamaan maansa Ruotsin ylivallasta.\nTähän hän lupasi Puolan apua, ja moni huusi ensi innossaan siihen\nsuostuvansa, mutta katui sitten, ja viisaat kansalaiset pitivät\nRuotsin valtaa parempana kuin puolalaista.\n\nViikon kuluttua saapui Eerik kuninkaan sotajoukko Turun linnaa\npiirittämään. Juhana herttua puolustautui elokuuhun asti ja seisoi\njoka päivä linnan tornissa kaukoputkellaan tähystämässä, milloin\nPuolan laivaston valkeita purjeita alkaisi näkyä Turun edustalla.\nLaivastoa ei kuulunut, ja linnan varusväki alkoi joutua epätoivoon.\nVanha tarina kertoo Eerik kuninkaan väen eräänä iltana sitoneen\nhevosen selkään olkia ja risukimppuja, sytyttäneen oljet palamaan ja\najaneen palavan hevosen juoksemaan pitkin Hevoskaria, joka on vähän\nmatkan päässä linnasta. Oli pimeä, ja kaikki linnan muureilla olevat\nvahdit riensivät sille puolelle, ihmetellen tuota kiitävää tulta.\nSill'aikaa sanotaan kuninkaan väen toiselta puolelta kiivenneen\nmuureille ja valloittaneen linnan. Mutta aikakirjat kertovat, että\nkun herttua turhaan oli puolalaisia odottanut ja hänen oma väkensä\nalkoi hänestä luopua, hänen viimein oli pakko aukaista linnan portit\nkuninkaan väelle. Tämä tapahtui elokuussa vuonna 1563.\n\nJuhana herttua ja Katariina herttuatar vietiin vankeina Ruotsiin\nja suljettiin Gripsholman linnaan. Eerik kuninkaalla oli häijy\nneuvonantaja, nimeltä Yrjö Pietarinpoika. Kun tämä tarjosi\nherttuattarelle vapauden ja ruhtinaallisen eläkkeen, jos hän\nluopuisi puolisostaan, näytti ruhtinatar vihkimäsormustaan, johon\noli piirretty: \"Kuolema yksin meidät erottaa.\" Sitten hän seurasi\nvapaaehtoisesti herttuata vankeuteen. Herttuan täytyi omin silmin\nkatsella, kuinka kuninkaan julma kosto kohtasi hänen puoluelaisiaan,\nja siihen loppui Juhana herttuan hallitus Suomessa.\n\n\n\n\n140. Eerik kuningas ja suomalaiset.\n\n\nKustaa kuninkaalla oli sananpartena: \"Kerta sanoa ja sanassaan\npysyä on parempi kuin sata kertaa puhua\". Tätä ei Eerik kuningas\npannut sydämelleen. Hän ei ollut suuren isänsä kaltainen; hän oli\nepäluuloinen, pelkuri, huikentelevainen ja julma. Hän tuhlasi\nvaltakuntansa varoja mielettömiin kosimisiin ja loistavaan\nkruunaukseen. Hän nimitti kreivejä ja vapaaherroja, mutta\npelkäsi sitten, että aatelisto kukistaisi hänet valtaistuimelta.\nSitten hän lähetti kaikkialle vakoilijoita ja uskoi, mitä nämä\nhänelle kertoivat. Täten hän tuli vietellyksi moniin onnettomiin\nväkivallantekoihin ja oli jonkin aikaa pelosta ja omantunnonvaivoista\nheikkomielisenä. Näin hän kadotti kansan suosion, ja häntä pelättiin\nkuin hirmuvaltiasta.\n\nPuolan-sodan lisäksi Eerik kuningas oli joutunut sotaan Tanskaakin\nvastaan. Tässä sodassa harjoitettiin molemmin puolin suurta\njulmuutta, ja monta Tanskan rajalla olevaa maakuntaa hävitettiin\nperinpohjin. Paljon suomalaisia palveli kuninkaan sotajoukoissa ja\nlaivastoissa. He olivat kuuluisat urhoollisuudestaan, joskus myöskin\njulmuudestaan, sillä sota villitsi heidät. Suomalaiset olivat tämän\najan parhaita jousimiehiä. Silloin jo tosin käytettiin tykkejä ja\nraskaita pyssyjä, jotka asetettiin tukeen nojalle ja sytytettiin\nluntulla; mutta suomalaiset luottivat enemmän hyviin jousiinsa.\nKysyttiin voimakkaita käsivarsia jännittämään noita jäykkiä,\nteräksisiä jousenkaaria.\n\nSiihen aikaan alkoivat suomalaisetkin sotapäälliköt tulla\nkuuluisiksi. Vironmaa oli jo antautunut Ruotsin valtaan. _Henrik\nKlaunpoika Horn_, Kankaisten herra, hoiti siinä maassa päällikkyyttä\nvaltioviisaasti ja urhoollisesti. _Klaus Kristerinpoika Horn_,\nJoensuun herra, oli Ruotsin mainioin merisankari. Ei koskaan ollut\nRuotsin laivasto Itämerellä ollut niin vahva kuin Eerik kuninkaan\naikana Klaus Hornin johtamana. Ensimmäisen kerran hän oli kolme\npäivää amiraalina ja ennätti sinä aikana voittaa Tanskan laivaston.\nSitten hän hävitti kerran toisensa perään Tanskan ja Lyypekin\nsotalaivastot, valtasi heidän kauppalaivansa, kantoi Juutinraumassa\nTanskan tullin ja uhkasi Kööpenhaminaa. Nämä voitot saatuaan Klaus\nHorn kulki riemusaatossa Tukholmaan, ja tanskalaisen amiraalin\nOtto Rudin täytyi kulkea saatossa vankina. Eerik kuningas nuhteli\nkovin sanoin Rudia ja oli vihan vimmassa lävistää hänet miekallaan.\nSilloin Klaus Horn tarttui kuninkaan käteen ja sanoi: \"Tämä mies on\ntaistellut urhoollisesti isänmaansa puolesta ja ansaitsee pikemmin\nkiitosta kuin moitetta.\" Kuninkaan viha lauhtui, ja Klaus Hornin\nrohkeamielisyyttä ylistettiin yhtä paljon kuin hänen voittojaan. Tämä\nSuomen urho kuoli ruttoon vuonna 1566 ja lepää haudattuna Upsalan\ntuomiokirkossa Kustaa Vaasan vieressä.\n\n_Niilo Schenk_ kuljetti pientä Troilus-nimistä sotalaivaa, jonka\nmiehistönä oli suomalaisia. Buchowin meritaistelussa vuonna 1565 iski\nsuuri tanskalainen amiraalilaiva Jägmästaren takaapäin Troilukseen\n\"niinkuin merikotka sorsaan\". Troiluksen kajuutta musertui, yksi\nmasto kaatui mereen, ja tanskalaiset viskasivat valtaushaan\nlaivaan, pidelläkseen sitä kiinni. Silloin 70 suomalaista jännitti\nteräsjousensa, nuolia sateli, ja tanskalaisia kaatui. Urhoollinen\ntanskalainen amiraali Herlöf Trolle, joka seisoi Jägmästarenin\nperäkannella, teräksensininen haarniska yllä ja Tanskan vaakunalla,\nkolmella kruunulla koristettu hattu päässä, käski soittaa torvea.\nNiilo Schenk otti raskaan \"putkensa\" (kiväärinsä) ja ampui amiraalin.\nSilloin tanskalaiset katkaisivat hakaköytensä ja pakenivat. --\nToisessa vähän myöhemmässä meritaistelussa Troilus oli neljä tuntia\nsuuren, Kristoffer-nimisen tanskalaisen laivan kyljessä ja joka\ntaholta ahdistettuna. Niilo Schenk suomalaisineen puolustautui siten,\nettä Kristoffer ammuttiin upoksiin, ja sen haavoitettu päällikkö\nvaipui laivoineen meren pohjaan.\n\nMaasodassa ruotsalaisilla oli huono onni. Kansa napisi, ja Eerik\nkuninkaan täytyi päästää veljensä, Juhana herttua, vankeudesta\nvapaaksi. Kohta senjälkeen herttua teki liiton nuoremman veljensä,\nSödermanlannin herttuan Kaarlen kanssa, nosti kapinan ja syöksi\nEerikin valtaistuimelta vuonna 1568. Onneton Eerik kuningas oli kauan\nvankeudessa ja kuoli viimein myrkystä, jota hänen veljensä Juhanan\nkäskystä hänelle annettiin. Turun linnassa on vielä ahdas tornihuone,\njossa Eerik kuningas jonkin aikaa oli vankina.\n\n\n\n\n141. Kaarina Maununtytär.\n\n\nEerik kuninkaan henkivartijaväessä palveli Maunu niminen korpraali.\nHänen tyttärensä Kaarina istui 13-vuotiaana Tukholman torilla\npähkinöitä myymässä. Eerik kuningas kulki sivuitse, huomasi nuoren\ntytön erinomaisen kauneuden ja kasvatti häntä sisarensa, prinsessa\nElisabetin, hovinaisten seurassa.\n\nKaarina Maununtytär varttui, ja hänestä tuli yhtä hyväluontoinen\nkuin kauniskin. Eerik kuninkaan epävakainen sydän kiintyi vakavalla\nrakkaudella Kaarinaan, ja tämä osoitti kuninkaalle vastarakkautta\nmyötä- ja vastoinkäymisessä. Sillä tuo julma kuningas oli kuitenkin\nkomea ritari, jonka kasvot Kaarinan rinnalla muuttuivat lempeiksi\nkuin päivänpaiste.\n\nKuninkaan taipumus herätti hänen sukulaisissaan ja ylpeässä\naatelistossa suurta mielipahaa, koska Kaarina oli niin alhaista\nsäätyä. Mutta kuningas otti hänet puolisokseen, arkkipiispa vihki\nheidät, ja Kaarina Maununtytär, joka ei ollut koskaan niin korkealle\ntavoitellut, kruunattiin Ruotsin kuningattareksi heinäkuussa vuonna\n1568.\n\nTämä joudutti herttuan kapinaa ja Eerik kuninkaan kukistumista\nkohta senjälkeen. Ensimmäisinä vuosina Kaarina sai lapsineen käydä\nkuningasta vankeudessa lohduttamassa, mutta lopulta hän ei enää\nsaanut häntä nähdä. Kuningatar muutti sitten Suomeen, asui jonkin\naikaa Turussa köyhänä ja murheellisena, mutta sai sitten Juhana\nkuninkaalta Kangasalla Roineen rannalla olevan Liuksialan kartanon.\nSiinä hän eli monta vuotta, kaikkien rakastamana ja kunnioittamana\nlempeytensä tähden. Vuonna 1612 vaipui hurskas kuningatar kuoleman\nuneen ja lepää haudattuna Turun tuomiokirkossa, johon Suomi on\nhänelle teettänyt arkun mustasta marmorista. Kauniit lasimaalaukset\nkoristavat kuningattaren hautakappelin ikkunoita ja esittävät\nkuvauksia hänen elämästänsä.\n\nEerik kuninkaalla ja Kaarina kuningattarella oli neljä lasta, joista\nkaksi varttui täyteen ikään. Prinsessa Sigrid Vaasasta tuli Klaus\nTottin, Gerknäsin herran, puoliso, ja kuuluisan Aake Tottin äiti.\nPoikaa, Kustaa prinssiä, Juhana kuningas vainosi; hänet lähetettiin\nulkomaille, ja hän eli koko ikänsä maanpaossa. Hänestä tuli oppinut\nherra, hänet kasvatettiin katoliseen uskoon, hän kärsi paljon\npuutetta ja koki ihmeellisiä elämänvaiheita. Kerrotaan, että hän\nkerjäläiseksi puettuna katseli orpanansa, Sigismund kuninkaan,\nkruunausta Varsovassa. Silloin hän oli tuntenut sisarensa Sigridin\nhovineitojen joukosta. Hän oli ilmaissut itsensä tälle, ja sisar oli\nantanut hänelle kaikki pienet säästörahansa. Suomeen hän ei saanut\ntulla; ainoastaan kerran hän sai syleillä äitiänsä Tallinnassa ja\nkuoli ennen häntä v. 1607.\n\nVielä tänäkin päivänä, kun Liuksialan kartanoa katselee, johtuu\nmieleen Kaarina Maununtytär. Siellä hän on kauan yksinäisyydessä\nitkenyt kyyneleitä, ei kadonneen kruununsa, vaan onnettoman\npuolisonsa ja maanpakolaisen poikansa tähden. Roineen aallot ovat\nvastaanottaneet hänen viattomat kyyneleensä ja kertovat niistä\ntuleville sukupolville. Aika on ammoin hävittänyt hänen lyhytaikaisen\nloistonsa ja hänen pitkällisen surunsa jäljet; mutta hänen hyvyytensä\nelää vielä tänäkin päivänä siunatussa muistossa.\n\n\n    Kaarina Maununtyttären laulu Eerik XIV:lle.\n\n    Sydän myrskyvä unelmoi\n    tyynessä sylin armaan!\n    Metsä nyt hiljalleen tarinoi,\n    Luojan kiitosta puut huminoi.\n    Syliss' armaan\n    saat levon varmaan,\n    Jumal' yksin on päivä, mutt' maailma on yö.\n\n    Paina kuin äitisi helmahan pää,\n    kruunusi pirstoilla nuku!\n    Kulta ja korskeus jäähdyttää,\n    yksin rakkaus lämmittää.\n    Kruunullas nuku:\n    Armo ei huku,\n    Jumal' yksin on puhdas, mutt' syntiset me.\n\n    Valtakuntas nyt sylini on;\n    nuku valtasi suojaan!\n    Viha vie harhaan, mut usko vakaa on.\n    Herrahan nuku, sa rauhaton,\n    huolista suojaan\n    luottaen Luojaan!\n    Jumal' yksin on ylvä, mutt' tomua me.\n\n\n\n\n142. Pontus De la Gardie ja hänen aikansa.\n\n\nEerik XIV:n jälkeen tuli hänen veljensä Juhana Ruotsin kuninkaaksi.\nHän ei jättänyt jälkeensä kiitettävää muistoa. Kuningas Juhana III\noli turhamainen, horjuva ja heikko, vastoinkäymisessä pelkuri ja\nmyötäkäymisessä kopea. Hänen aikanaan sai aatelisto niin suuria\netuuksia, että jokainen aatelismies piti itseänsä kuninkaan\nvertaisena. Ruotsin valtakuntaa häiritsivät uskonriidat, sillä Juhana\nkuningas oli salaisesti kääntynyt katoliseen uskoon ja tahtoi,\nettä kansa tekisi samoin. Senvuoksi hän palautti monta katolista\nkirkonmenoa ja koetti panna valtakunnan luostarit entiseen kuntoon.\nTurun piispa Paavali Juusten, joka oli kirjoittanut ensimmäisen\nSuomen piispain ajantiedon, kuoli surusta näiden tapahtumain tähden.\nHänen jälkeensä tuli piispaksi _Eerik Eerikinpoika Sorolainen_.\nTämä oli oppinut ja hurskas, mutta myöntyväinen mies, joka noudatti\nkuninkaan tahtoa enemmän kuin luterilaisen piispan sopi. Senvuoksi\nkuningas uskoi hänelle koko Suonien kirkon hallinnon, niin että Suomi\ntaas oli yhtenä ainoana hiippakuntana.\n\nVenäjällä hallitsi silloin tsaari eli suuriruhtinas, nimeltä _Iivana\nIV_, joka hirmuisuudestaan sai lisänimen \"julma\". Hän oli kosinut\nKatariina Jagellonicaa ja saanut rukkaset, kun Suomen herttua Juhana\nsai myöntävän vastauksen. Tätä ei Iivana Julma voinut unhottaa;\nja kun Eerik kuningasta vastaan syttyneessä kapinassa Venäjän\nlähettiläät Tukholmassa joutuivat ryöstön alaisiksi, virisi uudelleen\nsota Venäjän ja Ruotsin välillä. Venäläiset hyökkäsivät Suomeen\ntalvella v. 1572, kun suomalaiset sotajoukot olivat Vironmaata\npuolustamassa, ja hävittivät kauheasti maata aina Helsinkiä myöten.\nSodassa oli yhteen aikaan suomalaisilla sangen huono onni.\n\nRuotsin sotajoukossa palveli silloin eräs ranskalainen, nimeltä\n_Pontus De la Gardie_. Hän tuli v. 1580 ylipäälliköksi venäläisiä\nvastaan, ja nyt sotaonni kääntyi. De la Gardie valloitti vanhan\nKäkisalmen linnan, joka sijaitsee siinä, missä Vuoksi laskee\nLaatokkaan, kulki jäätyneen meren poikki Viipurista Viroon ja\nvalloitti Narvan. Ajettuaan venäläiset pois Virosta hän valloitti\nsuurimman osan Inkerinmaata ja tuli urotöistään maankuuluksi.\nVenäläiset häntä pelkäsivät, ruotsalaiset ylistivät. Suomalaiset\ntiesivät Pontus de la Gardiesta monta tarinaa. Jyrkät vuoret, vanhat\nlinnoitukset ja pitkät telasillat ovat saaneet nimensä hänestä.\nSeitsemän kilometriä Lappeenrannasta itäänpäin on vielä leveä ja\nsyvä \"Pontuksen kaivannoksi\" sanottu oja muistona Saimaan kanavan\nensimmäisestä kaivamisyrityksestä.\n\nEräänä syysiltana marraskuussa vuonna 1585 tämä kuuluisa sankari\npalasi veneellä Viron rajalla olevaa Narvajokea myöten venäläisten\nkanssa pidetystä rauhankeskustelusta. Vanha vene oli täynnä väkeä\nja tykkejä; laitalauta irtaantui, vene upposi, ja 18 henkeä hukkui.\nNäiden joukossa oli Pontus de la Gardie. Hänen kuoltuaan kääntyi\ntaas sotaonni. Venäläiset olivat taipuvaiset rauhaan, mutta Juhana\nkuningas tahtoi saada Inkerinmaan herran nimen. Sota syttyi\nuudestaan tuimaan tuleen. Kaksi kertaa, talvella v. 1590 ja 1592,\nhyökkäsi suuria venäläisiä sotajoukkoja Suomeen. Niissä oli monta\ntuhatta ratsumiestä. Ne tulivat kuin tuulispää, löivät kuoliaiksi\ntahi veivät mukanaan ihmiset, tappoivat karjan, polttivat kylät\nja palasivat saaliineen yhtä nopeasti kuin olivat tulleetkin.\nSuurin osa Suomea hävitettiin, ja kaikki, jotka ennättivät paeta,\npiiloutuivat sydäntalvella metsiin. Kaukana pohjan perilläkin\nriehui sota. Suomenpuoleiset talonpojat ryöstivät Venäjän aluetta\naina Vienanmereen asti, ja Venäjän-puoleiset hävittivät pohjoista\nPohjanmaata aina Pohjanlahtea myöten.\n\nVihdoin tehtiin rauha. Ruotsalaiset antoivat takaisin Käkisalmen ja\nInkerinmaan. Iivana Julma oli kuollut omantunnon vaivoihin, koska oli\nrautavaltikalla lyönyt oman poikansa kuoliaaksi. Kuningas Juhana III\noli hänkin kuollut pahan omantunnon painamana, koska oli myrkyttänyt\nveljensä Eerikin. Sellaisten pahain ruhtinasten tähden täytyi kansain\nsilloin vertansa vuodattaa.\n\nVääryys hävittää kaikki maakunnat, ja paha elämä kukistaa\nvoimallisten istuimet. Viisauden kirja 6: 1.\n\n\n\n\n143. Klaus Fleming ja Nuijasota.\n\n\nJuhana III:n poika Sigismund oli enemmän puolalainen kuin\nruotsalainen. Äitinsä Katariinan puolelta hän polveutui puolalaisesta\nkuningassuvusta, hänet kasvatettiin katoliseen uskoon ja valittiin\nkatolisen Puolan kuninkaaksi. Isänsä kuoltua hän tuli myöskin\nluterilaisen Ruotsin kuninkaaksi. Ei ollut helppoa hallita kahta\nvaltakuntaa, jotka riitelivät ylivallasta, ja kahta kansaa, jotka\nolivat eri uskoa. Ruotsalaiset eivät voineet ollenkaan sietää, että\nheidän kuninkaansa asui Puolassa ja kävi heidän luonaan munkkien ja\nmuukalaisten seurassa. Pahat neuvonantajat uskottelivat kuninkaalle,\nettei kenenkään ollut pakko pitää vääräuskoisille antamiaan\nlupauksia, jonka tähden hän rikkoi lupauksensa ja tahtoi palauttaa\nkatolisen uskon Ruotsiin. Tästä syntyi eripuraisuutta, ja siitä\nsyttyi sota. Kustaa Vaasan nuorin poika, _Södermanlannin herttua\nKaarle_, kuninkaan setä, oli yhtä uskalias ja älykäs kuin Sigismund\noli itsepäinen ja hidas. Kaarle herttua tuli Ruotsin valtakunnan\nhoitajaksi ja julisti _Upsalan kokouksessa_ v. 1593 luterinopin tämän\nvaltakunnan ja kansan ainoaksi uskonnoksi.\n\nSiihen aikaan oli _Klaus Fleming_, Suitian herra, kuningas\nSigismundin määräämänä päällikkönä Suomessa. Häntä sanottiin\nSuitian-Klauksi, ja hänen vihamiehensä nimittivät häntä Nokinenäksi,\nkoska hän oli tavoiltaan töykeä; mutta muuten hän oli tarmokas\nsankari ja kuninkaalleen uskollinen. Hän ei huolinut herttuan\nkäskyistä, vaan kirjoitti hänelle, että vaikka valtakunnalla nyt\noli monta herraa, hän tunsi ainoastaan yhden, nimittäin kuningas\nSigismundin. Flemingillä oli varustettu sotajoukko, vaikka maassamme\noli rauha, ja hän velvoitti talonpoikia elättämään sotaväkeä.\n\nSiitä syntyi napinaa. Pohjanmaan talonpojat olivat vapaita\nmaanviljelijöitä ja arkoja vapaudestaan. Juhana kuningas oli\nvapauttanut heidät majoitusvelvollisuudesta, ja he valittivat\nnyt, että talonpojan puidessa istui laiska ratsumies riihen\nkynnyksellä odottamassa saadakseen täyttää tyhjän säkkinsä. Kaarle\nherttua kehoitti silloin talonpoikia itse puolustautumaan. Eräänä\njuhlapäivänä lokakuussa v. 1596 oli tappelu Isonkyrön kirkolla, ja\nyksi ratsumies lyötiin kuoliaaksi. Silloin talonpojat kokoontuivat,\nkarkasivat sotaväen kimppuun ja ryöstivät kuninkaan virkamiehiä.\nKapina levisi yhtäkkiä kautta Pohjanmaan, Savon ja Pohjois-Hämeen.\nTalonpojat valitsivat erään Ilmajoen talonpojan, _Jaakko Ilkan_,\njohtajakseen ja hyökkäsivät Satakuntaan, jossa asettuivat leiriin\nNokian kartanon lähelle. Heidän aikeensa oli kaikkialla ryöstää\naateliskartanot, karkoittaa sotaväki ja julistaa Kaarle herttua\nkuninkaaksi.\n\nKlaus Fleming kokosi sotaväkensä ja yllätti Nokialla talonpojat,\nkun nämä paraikaa viettivät joulujuhlaa. Ilkka pakeni, talonpojat\npakenivat, useita lyötiin kuoliaiksi, toiset otettiin vangeiksi ja\nmestattiin. Kohta senjälkeen joutui Ilkkakin vangiksi, ja hänet\nmestattiin Ilmajoella yhdessä muiden talonpoikaispäällikköjen kanssa.\nNyt kokoontuivat talonpojat Pietarsaaren kirkolle ja päättivät,\nettä miehen joka talosta piti lähteä maata puolustamaan. Sitten he\nasettuivat väijymään kuninkaan voutia, joka matkusti Pohjanmaalla,\nvangitsivat hänet ja ampuivat nuolillaan vartijat kuoliaiksi. Kapina\nleimahti taas ilrnituleen; uusi talonpoikais-sotajoukko keräytyi\nIlmajoelle. Kansan raivo oli niin suuri, että vangittuja ratsumiehiä\ntungettiin avannoista jään alle, ja naiset löivät heitä ämpärillä\npäähän. Paha oli aika ja julmuutta molemmin puolin.\n\nHelmikuun keskivaiheilla v. 1597 ratsasti Klaus Fleming ratsuväkineen\nPohjanmaalle, tapasi talonpojat leirissä Ilmajoella ja tarjosi\nheille armoa, jos he alistuisivat kuninkaan tahtoon. Talonpojat,\njotka luottivat suureen lukuunsa ja muutamiin pieniin tykkeihin,\nvastasivat uhitellen torjuvasti. Silloin ratsuväki karkasi heidän\nkimppuunsa, ja heiltä kaatui paljon väkeä. Useita lyötiin kuoliaiksi\ntai huljutettiin veteen, mutta senjälkeen kävi tuima kostotuomio\nkautta koko maan. Ei yksikään mies Suomessa ollut silloin niin\npelätty ja vihattu kuin tuo mahtava Klaus Fleming. Mutta Jumala oli\npannut määrän hänenkin elämänjuoksulleen. Tuskin 10 viikkoa Ilmajoen\ntaistelun jälkeen Klaus Fleming kuoli yhtäkkiä matkalla Pohjan\npitäjässä. Taikauskoinen kansa luuli, että Pohjanmaan noidat olivat\nhänet surmanneet.\n\n\n\n\n144. Kaarle Herttua ja Arvid Stålarm.\n\n\nKaarle herttua lähti sotajoukkoineen Suomea valloittamaan ja\npiiritti Turun linnaa. Siinä piti Klaus Flemingin leski, Ebba rouva,\npuoliaan yhtä urhoollisesti kuin soturi konsanaan. Tykinluoti lensi\ntornin ikkunasta sisään ja tappoi miehen Ebba rouvan vieressä. Sitä\nrohkeammin hän kehoitti varusväkeä pontevaan vastarintaan. Herttuan\npienet tykit eivät voineet mitään linnan lujille muureille, mutta\nitse hän menetti paljon väkeä.\n\nSilloin oli linnassa eräs ylioppilas, nimeltä Daniel Hjort. Hän oli\nherttuan puolella ja sai salaa viekoitelluksi linnan sotamiehet. Nämä\ntähtäsivät tykit ilmaan, täyttivät ne hiekalla ja alkoivat karata\nherttuan puolelle. Linnan täytyi antautua, ja kaikki siellä-olijat\njoutuivat vangeiksi. Huhu oli liikkeellä, että Klaus Fleming vielä\neli. Kerrotaan, että herttua, saadakseen varmuuden siitä, oliko\nFleming todella kuollut, avautti hänen ruumisarkkunsa linnanholvissa\nja nykäisi kuollutta parrasta, sanoen: \"Jos nyt olisit elänyt, niin\nei olisi pääsi ollut kovin lujassa.\" Siihen Ebba rouvan sanotaan\nvastanneen: \"Jos minun herra-vainajani olisi elänyt, niin ei teidän\narmonne olisi koskaan tänne päässyt.\"\n\nSigismund kuningas oli pannut urhoollisen ja ilomielisen suomalaisen\nritarin, Arvid Stålarmin, Suomen ylipäälliköksi. Tämän onnistui\nvoittaa takaisin Turun linna, ja hän purjehti vuonna 1598 mukanaan\n3,000 suomalaista Ruotsiin auttamaan kuningasta. Heitä vastaan marssi\nruotsalaisia talonpoikia, Upsalan professorien johtamina, ja tätä\nretkeä nimitettiin _makkararetkeksi_ siitä syystä, että talonpojilla\noli makkaroita eväänä. Suomalaisten täytyi kääntyä takaisin.\nKotimatkalla hyökkäsi herttuan laivasto heidän kimppuunsa Ahvenanmaan\nedustalla; muutamia otettiin vangeiksi ja upotettiin kivi kaulassa\nmereen. Tämä oli pakanuuden ajoista lähtien ensimmäinen sotaretki,\nminkä suomalaiset tekivät Ruotsiin; mutta se tehtiin oman ja Ruotsin\nkuninkaan käskystä.\n\nSigismund kuningas, joka aina oli myöhäinen, tuli Ruotsiin vasta\nsuomalaisten sieltä palattua. Hän tahtoi nyt valloittaa Ruotsin\nvaltakunnan takaisin puolalaisella sotajoukolla, mutta Kaarle herttua\nvoitti hänet, ja siitä saakka oli Sigismundin valta Ruotsissa\nlopussa. Puolassa hän ja hänen jälkeläisensä hallitsivat kauan aikaa\nsen jälkeen.\n\nKaarle herttua piti kuninkaan ystäviä Ruotsin valtakunnan vihollisina\nja tuomitsi monta ylhäistä herraa kuolemaan. Stålarm ja Etelä-Suomi\nolivat vielä kuninkaan puolella. Kesällä v. 1599 herttua purjehti\nuudestaan Suomeen ja voitti suomalaisen sotapäällikön Aksel Kurjen\nja hänen ratsumiehensä lähellä Turkua. Viipurissa piti kuninkaan\nväki puoliaan. Pormestari ja porvarit, jotka eivät tahtoneet\njättää kaupunkiaan väkivallan alaiseksi, avasivat merenpuoleisen\nportin. Herttua tunkeutui sisään, valtasi kaupungin ja tuomitsi 11\nsuomalaista herraa kuolemaan.\n\nEtelä-Suomi vapisi ankaran herttuan edessä. Arvid Stålarmin ja\nkaikkien, jotka olivat hänen kanssaan Turun linnassa, täytyi antautua\nvangeiksi. Silloin Stålarm pyysi, että häntä yksinään rangaistaisiin,\nkoska muut vain olivat hänen käskyjään totelleet. Tätä ei herttua\nja hänen asettamansa oikeusto ollenkaan tahtonut kuulla; monta\nmestattiin Turussa, mutta Stålarm vietiin vankina Ruotsiin. Siellä\nhänet kolme kertaa kuljetettiin mestauspaikalle ja joka kerta\narmahdettiin, mutta hän päätti kuitenkin päivänsä vankeudessa.\n\n\n\n\n145. Juhana Fleming.\n\n\nKlaus Flemingin poika Juhana, uskollinen ja ylevämielinen\nnuorukainen, palveli kuningas Sigismundin hovissa, mutta matkusti\nkesällä v. 1598 Suomeen, käydäkseen kotitalossaan Suitiassa. Eräänä\npäivänä tuli herra Arvid Stålarm Suitian kartanoon ja esitti nuorelle\nFlemingille, että hänen kuninkaan kamariherrana tulisi jäädä Suomeen\npitämään kuninkaan väkeä rohkealla mielellä. Juhana Fleming vastasi:\n\"En tahdo kuninkaani koiraakaan pettää, saati hänen linnaansa ja\nmaatansa. Jos voin jotakin tehdä, jään mielelläni tänne ja panen\nsuomalaisten kanssa kaikki alttiiksi nykyisen hädän aikana.\"\n\nHän siis jäi maahamme ja joutui Stålarmin kanssa vangiksi Turun\nlinnassa. Herttua kutsutti luoksensa nuoren miehen, verivihollisensa\npojan, sääli hänen nuoruuttansa ja lupasi hänelle armoa, jos hän\nluopuisi kuninkaasta ja rupeaisi herttuan palvelukseen. Juhana\nFleming notkisti toisen polvensa ja vastasi: \"Minulla ei ole pätevää\nsyytä luopua siitä uskollisuudesta, jonka olen kuninkaalleni\nvannonut; kuitenkin rukoilen, armollinen ruhtinas, nöyrimmästi\narmahdusta.\"\n\n\"Miksi et notkista molempia polviasi?\" kysyi herttua.\n\n\"Sen kunnian säästän Jumalalle ja kuninkaalleni\", vastasi Fleming.\n\nSilloin herttuan katse synkistyi, ja hän sanoi: \"Sinä kyllin\nilmaiset, että olet perinyt isäsi luonteen ja suuren rohkeuden ja\nvaroitat meitä siitä, mikä vastedes meitä odottaisi, jos saisit jäädä\nelämään.\"\n\nNäillä sanoilla oli Juhana Flemingin kuolemantuomio lausuttu.\nHänet vietiin mestattavaksi muiden Suomen herrain kanssa 12\npäivänä marraskuuta v. 1599. Matkalla Fleming lähetti äidilleen\ntestamenttinsa ja sormuksen, ainoan lahjan, sanoi hän, mikä\nhänellä oli äidilleen antaa. Äiti olkoon levollinen, sanoi hän,\nja tietäköön, että hän ilolla kävi kuolemaan. Senjälkeen hän\ntervehti ystävällisesti kaikkia ympärillä seisovia ja astui\nrauhallisena vartijapiirin sisään. Siinä hän puhui kansalle,\nvakuutti viattomuuttansa ja sanoi mestaajalle antaessaan hänelle\nrahaa: \"Tee tehtäväsi!\" Sitten hän lankesi polvillensa, laski päänsä\nmestauspölkylle ja kuoli urhoollisen isänsä arvoisena 21 vuoden iässä.\n\nTuskin oli hänen kaulansa katkennut, kun Olavi, hänen velipuolensa,\njota hän oli suuresti rakastanut, riensi paikalle ja polvistui\nmestauspölkyn ääreen, jotta hänen verensä sekaantuisi Juhanan vereen.\nNäihin veljeksiin loppui Viikin Flemingien vapaaherrallinen suku;\ntoinen eloon jäänyt haara nimitti itseään Louhisaaren Flemingeiksi.\n\nNiin uskolliset olivat suomalaiset miehet sille kuninkaalle, joka oli\nrikkonut sanansa ja lupauksensa.\n\n\n\n\n146. Kuningas Kaarle IX.\n\n\nKaarle herttua, joka oli niin paljon verta vuodattanut, tuli nyt\nkuninkaaksi, ottaen nimen _Kaarle IX_. Hän oli pitkä ja tuima herra,\njolla oli harmaa tukka, harmaat viikset ja harmaa leukaparta:\npäätöksissään nopea, toimissaan rohkea, neuvoissaan viisas. Hänen\njulmuuttaan emme tahdo kiittää. Meidän tulee vain muistaa, että hän\neli ankarana aikana, jolloin valtakunta oli melkein hajoamaisillaan\nja monet viattomat saivat vuodattaa vertansa syyllisten ohessa.\nKaarle kuningas piti rautaisella kädellä valtakunnan koossa, jatkoi\nKustaa Vaasan työtä ja laski perustuksen suurelle vallalle.\n\nSuomessa vallitsi siihen aikaan nälkä, rutto, sota, väkivalta,\nvääryys ja suuri hämmennys. Kaarle kuningas koetti kaikin voimin\nhankkia maahan oikeutta. Hän oleskeli Suomessa kauan ja piti\nkansan kanssa maapäiviä. Hän rankaisi vilpillisiä vouteja ja\ntoimitti paremman veronlaskun, jottei kukaan saisi kiskoa laittomia\nveroja. Lakejakin hän paransi; hänen toimestaan käännettiin\nlaki suomenkielelle. Korvataksensa, mitä Pohjanmaa oli hänen\ntähtensä kärsinyt, hän perusti Oulun ja Vaasan kaupungit, joista\nviimeksimainittu sai kuuluisan Vaasa-suvun vaakunan ja nimen.\n\nTämä tarmokas kuningas ei saanut valtakuntaansa kauan eikä rauhassa\nhallita. Hän joutui kolmeen kovaan sotaan: Tanskaa, Puolaa ja\nVenäjää vastaan. Viimeksimainitussa maassa oli Rurikin suku kuollut\nsukupuuttoon, monta kilpailijaa taisteli valtaistuimesta, ja\npuolalaiset tahtoivat panna Venäjän valtansa alaiseksi. Hädässänsä\nvenäläiset tekivät liiton Ruotsin kuninkaan kanssa, ja kaksi nuorta\nsotapäällikköä, _Jaakko De la Gardie_ ja suomalainen _Eevert Horn_,\nhyökkäsivät sotajoukkoineen Venäjän pääkaupunkiin Moskovaan v.\n1610. Kansa meni heitä vastaan, tarjoten suolaa ja leipää; silloin\ntervehdittiin Suomen sotilaita Venäjän pelastajina. Mutta Ruotsin\nsotajoukossa olevat ulkomaalaiset nostivat kapinan, ja puolalaiset\nsaivat tästä sotajoukosta voiton. De la Gardie ja Horn pelastivat\njoukkonsa jäännökset ja valloittivat seuraavana vuonna rikkaan\nNovgorodin. Nyt kun kaikki oli sekasorrossa, suostuivat venäläiset\nvalitsemaan suuriruhtinaakseen Kaarle IX:n nuoremman pojan, herttua\nKaarle Filipin. Kuninkaan tarkoituksena oli jakaa Venäjä kahdeksi\nvaltakunnaksi ja yhdistää osa siitä Ruotsiin. Mutta Jumala oli toisin\npäättänyt, ja kaikki kuninkaan viisaat tuumat raukesivat tyhjiin.\nEnnenkuin nuori herttua Kaarle Filip ehti uuteen valtakuntaansa,\nvalitsivat venäläiset suuriruhtinaakseen oman maan miehen,\n_Mikael Romanovin_, josta tuli Venäjän viimeksi vallassa olleen\nhallitsijasuvun kantaisä. Tästä alkaen tämä valtakunta tuli sopunsa\nvuoksi vahvaksi, niinkuin se ennen oli ollut eripuraisuutensa tähden\nheikko.\n\nSuomalaiset taistelivat Kaarle kuninkaan sotajoukoissa ruotsalaisten,\nliiviläisten ja virolaisten rinnalla. Vuonna 1605 tuottivat\npuolalaiset tälle kuninkaalle verisen tappion. Silloin hän hyökkäsi\ntulisimpaan taisteluun, hänen hevosensa ammuttiin, ja hän itse oli\nvähällä joutua vangiksi. Eräs liiviläinen aatelismies, Henrik Wrede,\nantoi hevosensa kuninkaalle, joka pelastui, mutta Wrede sai surmansa\nhänen silmäinsä edessä. Kiitollisuudesta kuningas sitten lahjoitti\nHenrik Wreden leskelle Suomessa olevan Elimäen pitäjän, jossa\nritarillinen Wrede-suku kauan hallitsi sukutilaansa Anjalan kartanoa.\n\nKuningas Kaarle IX kuoli vaivoista ja sodista murtuneena vuonna\n1611. Suomalaiset antoivat hänelle nimen \"hyvä kuningas\". Ruotsin\ntalonpojilla oli kauan jäljestäpäin tapana sanoa: \"Niin kauan kuin\nsuuren Kaarle kuninkaan sielukelloja soitettiin, itkivät nuoret ja\nvanhat, ja tuntui siltä kuin kaikki olisi ollut maassa autiota ja\nkuollutta\".\n\n\n\n\n147. Sigfrid Forsius.\n\n\n    Tiedätkö taivaan lait?\n\n              Job. 38: 33.\n\nUskonpuhdistuksen jälkeen alkoivat tieteet Euroopassa kukoistaa, ja\nSuomikin synnytti nyt mainion tiedemiehen. Hänen nimensä oli _Sigfrid\nAronus_, ja hän nimitti itseään _Forsiukseksi_ syntymäseutunsa\nHelsingin mukaan, joka ruotsiksi on Helsingfors. Koottuaan tietoja\nulkomaanmatkoillaan hän oli aikansa oppineimpia miehiä ja koetti\ntutkia luonnon salaisuuksia. Kuningas Kaarle lähetti hänet toisen\noppineen miehen kanssa Lapinmaata mittaamaan ja tekemään ensimmäisen\nkartan kaukaisesta pohjolasta. Mestari Sigfrid tuli tähtitieteen\nprofessoriksi Upsalan akatemiaan ja saavutti suuren maineen.\n\nSigfrid Forsius toimitti Ruotsin ja Suomen ensimmäiset almanakat.\nSiihen asti oli vuoden päivät ja ajat merkitty piiruilla\n_riimusauvaan_; nyt ne saatiin lukea kirjasta. Mutta nämä\nensimmäiset almanakat sisälsivät samalla ennustuksia seuraavan\nvuoden merkittävistä tapahtumista. Silloin luultiin, että taivaan\ntähdet voivat vaikuttaa ihmiskohtaloihin ja että viisaat saattoivat\nkiertotähtien asennosta ennustaa tulevia vaiheita. Mestari Sigfrid\noli tästä niin varma, että hän pelkäämättä pani henkensä alttiiksi\nsen puolesta, minkä piti totena. Kuninkaalle ja monelle ylhäiselle\nherralle eivät hänen ennustuksensa olleet mieleen, varsinkin kun\nhän sanoi sodan Puolaa vastaan käyvän huonosti, kuten kävikin.\nKun mestari Sigfrid ei varoituksista välittänyt, erotettiin hänet\nvirastaan, suljettiin Örebron linnaan ja sidottiin piinapenkkiin.\nSittemmin hänet laskettiin vapaaksi, mutta häntä kiellettiin\nvast'edes tähdistä ennustamasta.\n\nKuningas Kustaa Aadolf tahtoi sovittaa isänsä osoittaman kovuuden\nja kehoitti mestari Sigfridiä pyytämään jotakin armonosoitusta.\nVanhan tähtientutkijan sanotaan silloin pyytäneen itselleen Ruotsin\nvaltakunnan pienintä kirkkoherrakuntaa, ja hän saikin pienen viran\nTukholmassa. Sitten hän tuli kirkkoherraksi Tammisaareen ja eli\nsiellä monta vuotta kaikkien kunnioittamana oppinsa ja hurskautensa\ntähden. Hän on kirjoittanut monta luonnontieteellistä kirjaa ja\nsuomentanut virsikirjaamme otetun virren N:o 121: \"Erotkaat synnin\nsaastaisen vallasta kauhiasta.\" Rakkaista tähdistään hän ei voinut\nluopua. Vielä vanhalla iälläänkin hän yhä tutki kiertotähtien kulkua\nja ennusti tulevia tapahtumia. Sanotaan hänen kerran saatuaan\nkutsun häihin Sällvikiin, puolen peninkulman päähän Tammisaaresta,\nvaroittaneen häävieraita lähtemästä sinne veneellä, sillä hän odotti\nmyrskyä. Kukaan ei uskonut häntä kauniina aamuhetkenä, häävieraat\nlähtivät purjehtimaan, mutta hukkuivat kaikki myrskyssä. Mestari\nSigfrid meni maitse ja pääsi vahingotta perille.\n\nSigfrid Forsius tarkkasi luonnon merkkejä ja saattoi niistä ennustaa\nmyrskyä. Mutta hänen uskonsa, että tähdet vaikuttavat ihmisten\nelämään, oli koko hänen aikakautensa uskoa. Meidän, jotka vähän\nenemmän tunnemme Jumalan luomistoa, ei sovi siitä moittia hurskasta\nForsiusta; sillä jokaisella ajalla on erehdyksensä, ja jälkipolvet\nihmettelevät meidän hairahduksiamme. Jaloa on aina kuitenkin\nrohkeasti tunnustaa, mitä pitää totena ja oikeana.\n\n\n\n\n148. Kuningas Kustaa Aadolf.\n\n\nKun Kaarle IX oli kesken työtään kuollut, tuli hänen nuori poikansa\n_Kustaa Aadolf_ 17 vuoden ikäisenä Ruotsin kuninkaaksi. Hän oli yhtä\nlempeä, kuin hänen isänsä oli ankara, ja puolusti totuutta aina\nkuolemaan saakka. Senvuoksi hänestä tuli Ruotsin ja Suomen suurin\nkuningas.\n\nHänen hallituksensa aikana kasvoi tässä maassa sotainen kansa.\nOlikin sellaiset ajat, jotka kysyivät voimaa ja miehuutta.\nAlituisten sotien tähden otettiin joka vuosi monta tuhatta nuorta\nmiestä aurankurjesta ja lähetettiin vieraaseen maahan taistelemaan.\nJoka mies oli ikäänkuin sotilaaksi syntynyt. Kansan täytyi maksaa\nsuuria veroja ja monissa paikoin kärsiä herrain ja voutien sortoa.\nSilloin kaikki luottivat, lähinnä Jumalaa, nuoreen kuninkaaseensa.\nHän oleskeli usein ja kauan aikaa Suomessa. Hän kuunteli kansan\nvalituksia, jakoi oikeutta ja rankaisi väkivallantekijöitä. Hän\nperusti Turun hovioikeuden, asetti uudestaan piispan Viipuriin,\nparansi oppilaitoksia, järjesti valtiopäivät. Hän perusti _Kokkolan,\nUudenkaarlepyyn, Uudenkaupungin ja Tornion_ kaupungit. Hän rakasti\nsuomalaisia, kuten hekin rakastivat häntä. Hän oli jo lapsena\ntutustunut heihin, kun hän kävi täällä isänsä kanssa, ja isä oli\nnimittänyt hänet Suomen suuriruhtinaaksi. Ei kukaan muu kuningas ole\nymmärtänyt suomalaisten mielenlaatua niin hyvin kuin suuri Kustaa\nAadolf, ja hän piti heidän urhoollisuuttaan, uskollisuuttaan ja\nluotettavuuttaan suuressa arvossa.\n\nVuonna 1616 hän kutsui Suomen säädyt _maapäiville_ Helsinkiin. Sinne\nkokoontui aatelismiehiä, piispa, pappeja, porvareita, talonpoikia\nja joitakuita sotilaita. Kuningas pyysi heiltä neuvoa ja apua\nnäinä vaikeina sota-aikoina, ja kaikki olivat valmiit uskollisesti\nuhraamaan kaikkensa isänmaalle. He myönsivät uusia veroja, ottivat\nasettaakseen uusia sotajoukkoja ja kehoittivat Ruotsin kansaa\nnoudattamaan heidän esimerkkiänsä. Voimakas yksimielisyys ja\nmiehuuden henki eli silloin Suomen kansassa. Se oli aina osannut\ntaistella ja kärsiä; nyt se oppi voittamaankin.\n\nTanskan kanssa tehtiin kovaehtoinen rauha, Venäjän ja Puolan kanssa\nkesti vielä sotaa. Kuningas itse oli joka vuosi sotatantereella\nja oppi sotataitoa. Suomalainen sankari Eevert Horn sai surmansa\nPihkovan piirityksessä. Kuningas suri häntä enemmän, kuin jos olisi\nsuuren kaupungin menettänyt, ja hautautti hänet, ollen itse läsnä,\nsuurin kunnianosoituksin Turun tuomiokirkkoon.\n\nVenäjän sota päättyi voitollisesti _Stolbovan_ rauhansopimukseen\nvuonna 1617. Ruotsi sai Nevajoen, jonka suulla nyt on Pietarin\nkaupunki, ja Inkerinmaan, joten Suomi oli tältä puolen turvattuna.\nLisäksi venäläiset luopuivat Käkisalmen läänistä, joten Suomi laajeni\naina Laatokkaan asti.\n\nPuolan sota kesti vielä kaksitoista vuotta ja päättyi välirauhaan.\nKuningas Kustaa Aadolfista oli tullut suuri sotapäällikkö, ja hänen\nsotilaansa olivat kaikissa vaaroissa karaistuneet. Siihen aikaan\nraivosi tuhoava uskonsota Saksanmaalla. Saksan keisari ja hänen\nkatoliset liittolaisensa tahtoivat sortaa niitä kansoja, jotka\ntunnustivat evankeelista luterinoppia, ja pakottaa no luopumaan\nuskostansa. Mutta tämä oli mitä suurinta väkivaltaisuutta, sillä\nJumala yksin on ihmisten omaintuntojen valtias. Saksan evankeeliset\nvaltiot kärsivät verisiä tappioita ja turvautuivat hädässään\nuskolaiseensa, Tanskan kuninkaaseen, pyytäen apua. Hän lähtikin\napuun, mutta Saksan katolisten ruhtinaiden sotapäällikkö Tilly\nvoitti hänet. Silloin nuo onnettomat, sorretut valtiot tekivät saman\npyynnön Ruotsin kuninkaalle. Sangen vaarallista oli ryhtyä sotaan\nniin voimakkaita vastustajia vastaan, mutta kuningas Kustaa Aadolfin\nmielestä oli Jumalan puhdas sana ja omantunnon vapaus korkeinta maan\npäällä. Hänen kansansa ajatteli niinkuin hän, ja näin päättivät\nkuningas ja valtakunnan säädyt auttaa Saksassa kovaa sortoa kärsiviä\nuskolaisiaan, jotta he ja kaikki kansat saisivat Jumalaa palvella\nuskonsa ja omantuntonsa mukaan.\n\nSitten kuningas rohkein mielin lähti ruotsalaisten ja suomalaisten\nsotilastensa kanssa suureen _kolmikymmenvuotiseen sotaan_ ja purjehti\nvuonna 1630 Saksaan.\n\n\n\n\n149. Breitenfeldin taistelu.\n\n\n    Sodi totuuden puolesta kuolemaan asti,\n    niin Herra Jumala on sotiva sinun puolestasi.\n\n                        Jees. Siirak. 4: 28.\n\nSyyskuussa vuonna 1631 kuului kova hätähuuto Saksanmaalta, Saksin\nluterilaisesta ruhtinaskunnasta. Kaupunkeja ja kyliä paloi ilmi\ntulessa, sillä katolilaisten sotapäällikkö, vanha, hirmuinen Tilly,\nhävitti maata. Kuningas Kustaa Aadolf lähti silloin auttamaan Saksia,\nja syyskuun 7 p:nä, vanhaa lukua, molemmat sotajoukot kohtasivat\ntoisensa suurella tasangolla pohjoispuolella Leipzigin kaupunkia,\nlähellä Breitenfeldin kylää.\n\nKummassakin sotajoukossa oli arviolta 33,000 miestä. Katolilaisten\njoukossa oli väkeä 20 eri kansasta, karaistuja, urhoollisia,\nsaaliinhimoisia sotilaita, ylpeitä voitoistaan ja varmoja siitä, että\najaisivat nuo uskaliaat pohjolan miehet takaisin heidän lumimaahansa.\nRuotsin kuninkaan sotajoukossa oli ruotsalaisia, suomalaisia,\nskotlantilaisia, 11,000 Saksilaista ja muita saksalaisia joukkoja.\n\nSilloin oli tapana asettaa sotajoukko kahdeksi siiveksi eli\nsivustaksi molemmin puolin keskirintamaa, ja oikeanpuolinen\nsivusta ratkaisi tavallisesti taistelun. Senvuoksi asetettiin aina\nurhoollisimmat siihen, ja nyt seisoi äärimmäisinä oikealla sivustalla\n700 suomalaista ratsumiestä _Torsten Stålhandsken_ johdossa. Näiden\nväliin oli kuningas asettanut tarkk'ampujia jalkaväestä. Suomalaiset\nratsastivat pienillä, mitättömän näköisillä hevosilla, joita\nsaksalaiset halveksien nimittivät kuormahevosiksi; mutta nämä hevoset\nolivat hyvin kestäviä eivätkä väsyneet niin pian kuin saksalaisten\nratsut. Ruotsin jalkaväessä taisteli 380 karjalaistakin.\n\nKun sotajoukko oli järjestetty, ratsasti kuningas rintaman eteen,\notti hatun päästänsä, laski miekkansa kärjen maahan ja rukoili\nkorkealla äänellä: \"Kaikkivaltias Jumala, jonka kädessä on voitto ja\ntappio, käännä laupiaat kasvosi meidän, sinun palvelijaisi, puoleen!\nKaukaisista maista ja rauhallisista asunnoista olemme tulleet tänne\nsotimaan vapauden, totuuden, sinun evankeliumisi puolesta. Suo meille\nvoitto pyhän nimesi tähden! Amen.\"\n\nVanhan tavan mukaan lähetettiin torvensoittaja vaatimaan vihollista\notteluun. Tilly vastasi: \"Minä en ole koskaan taistelua välttänyt,\nja kuningas tietää, missä hän minut tapaa\". -- Puolenpäivän aikaan\ntykit alkoivat paukkua. Laaja kenttä peittyi savuun. Katolilaisten\njoukossa oli silloin verrattoman urhoollinen sankari, nimeltä\n_Pappenheim_. Hän asettui 3,000 ratsastajan johtajaksi, jotka kaikki\nolivat kiireestä kantapäähän rautaan puetut ja ratsastivat suurilla,\nväkevillä hevosilla. Tällä ylivoimalla hän hyökkäsi kuin rajumyrsky\nsuomalaisten kimppuun. Nämä ottivat hänet vastaan piikeillä ja\ntarkk'ampujain murhaavalla tulella; rautapukuiset miehet säpsähtivät\nja kääntyivät takaisin. Pappenheim kokosi ne jälleen ja teki uuden\nhyökkäyksen sivulta päin. Kohta kuningas käski rivien kääntyä\noikealle, niin että ne taas seisoivat rinta vihollista vastaan. Siinä\nsyntyi mitä ankarin ottelu, mies miestä vastaan, mutta kukaan ei\nväistynyt paikaltaan, ja ruotsalainen ratsuväki tuli suomalaisten\navuksi. Seitsemän kertaa Pappenheim hyökkäsi, seitsemän kertaa hänet\ntorjuttiin takaisin. Joka kerta peittyi sotatanner hänen kaatuneilla\nmiehillään; viimein hänen väkensä hajaantui hillittömään pakoon.\n\nTällä välin Tilly oli ensin rynnännyt Ruotsin armeijan keskustaa ja\nsitten saksilaisia vastaan. Saksilaiset olivat asetetut erilleen,\nhe eivät voineet kestää rajua hyökkäystä, heidän rivinsä murtuivat,\nhe pakenivat ruhtinaansa kanssa ja Tilly lähetti voitonsanoman\nkeisarille. Nyt hän komensi voittoihin tottuneen jalkaväkensä\nhyökkäämään ruotsalaisten vasemman siiven kimppuun, ja tämän\nolisi hukka perinyt, ellei se olisi ollut niin urhoollinen, niin\nhyvästi harjoitettu ja niin taitavan sotapäällikön kuin suomalaisen\n_Kustaa Hornin_ johdossa. Hän ja hänen väkensä puolustautuivat\nsankarillisesti, kunnes kuningas lähetti hänelle apua. Ja näin\ntaisteli Euroopan kaksi parhainta ja harjaantuneinta sotajoukkoa\nkauan ja mitä raivokkaimmin toisiansa vastaan kummankaan väistymättä.\nSilloin kuningas huomasi, että Tillyn tykit olivat kukkulalle\njätetyt riittävää suojelusta vaille. Heti hän käski osaston oikeata\nsiipeä rynnätä kukkulalle, ja taas olivat suomalaiset ratsumiehet\netunenässä. Tillyn tykit vallattiin ja käännettiin hänen omaa\nväkeänsä vastaan. Äkkiarvaamatta ja hirmuisesti kuulat tuhosivat\nkatolilaisten tiheitä rivejä. Nämä eivät voineet kauan kestää, ne\nkaatuivat tai hajaantuivat hurjaan pakoon ja veivät mukanaan vanhan\nTillyn, joka itki epätoivosta. Ainoastaan neljä hänen urhoollisinta\nrykmenttiään jäi uhitellen paikalleen metsänrinteeseen ja piti siinä\npuoliaan pimeään asti.\n\nVoitollinen, mutta uupunut Ruotsin armeija järjestettiin illan\npimeässä taas taisteluasentoon; vielä ei oltu voitosta varmat. Vasta\nkun aamuaurinko valaisi veristä sotakenttää, nähtiin, että tähän\nasti voittamaton Tillyn armeija, joka niin monta vuotta oli ollut\nSaksan kauhuna, oli voitettu ja melkein hävitetty. Yhdeksäntuhatta\nhaavoitettua ja kuollutta peitti sotakenttää. Niiden joukossa\noli 2,000 saksilaista sekä 700 suomalaista, ruotsalaista ja\nskotlantilaista, loput katolilaisia. Kuningas ratsasti ruudinsavusta\nmustuneiden rivien eteen ja kiitti kaikkia, mutta hänen sydämensä\nnöyrtyi sotajoukkojen Jumalan edessä ja ylisti häntä voitosta.\n\nBreitenfeldin nimeä eivät tulevat sukupolvet koskaan unohda. Siinä\nvoitettiin ihana voitto Jumalan evankeliumin, ihmisten omientuntojen\nja kansojen vapauden hyväksi. Suomen kansa pitää kaikkina aikoina\nkunnianansa, että se siellä on taistellut vanhurskaan taistelun.\n\n\n\n\n150. Suomalaiset Würzburgin luona.\n\n\nKuningas Kustaa Aadolf lähti voitollisen sotajoukkonsa kanssa\nkeisarin liittolaisia vastaan lounaiseen Saksaan ja valloitti\nMain-virran rannalla sijaitsevan Würzburgin kaupungin. Korkealla\nvuorella virran toisella rannalla kohosi vahva linnoitus, joka\nvallitsi koko kaupunkia, ja toinen puoli sinne johtavaa siltaa\noli hajoitettu. Silloin kuningas lähetti eversti Aksel Liljen 550\npohjalaisen kanssa murhaavassa luotisateessa veneillä joen poikki.\nHe pääsivät toiselle rannalle ja saivat suojaksensa luoduksi vallin.\nSitten työnnettiin särjettyjen sillankaarien päälle palkkeja.\nSkotlantilaiset juoksivat ylitse ja auttoivat suomalaisia. Nyt oli\nvuoren jyrkänteellä oleva linna valloitettava. Siinä oli urhoollinen\nvarusväki ja lujat puolikuunmuotoon rakennetut ulkovarustukset\nvuoreen hakatun portin ulkopuolella. Kuninkaan käskystä tehtiin\nväkirynnäkkö ulkovarustuksia vastaan, mutta turhaan: 300 miestä\nkaatui, rynnäkkö torjuttiin. Kuitenkin täytyi panna liikkeelle\nviimeisetkin voimat, sillä Tilly lähestyi uuden sotajoukon kanssa\nlinnan avuksi.\n\nVarhain lokakuun 17 p:nä 1631 pimeässä kuningas lähetti\npohjalaiset ja skotlantilaiset vielä kerran rynnäköllä valtaamaan\nulkovarustuksia. Harvoin on nähty uljaampaa urotyötä. Nämä rohkeat\nsotilaat kiipesivät pimeässä jyrkkää kallionrinnettä, kahlasivat\nvallihaudan poikki ja kapusivat korkeata muuria ylös, koko aikana\nsaamatta minkäänlaista suojaa vihollisen tuimaa tulta vastaan. Pimeys\nauttoi ryntääjiä, monta kaatui, mutta muut pääsivät muureille ja\nvalloittivat ulkovarustuksen.\n\nSeuraavana päivänä oli määrä rynnätä linnaan, ja taaskin valittiin\nsuomalaiset käymään etupäässä. Mutta piiritetyt aikoivat tehdä\nhyökkäyksen, ja silloin tunki Ruotsin sotajoukko portista sisään.\nLinna valloitettiin tuiman taistelun riehuttua itse linnanpihalla,\nja voittajat saivat saaliikseen suuria aarteita. -- Jos olikin\ntaistelua ja vaivaa, niin kylläpä sotamiehet väliaikoina elivät\nherroiksi tuossa rikkaassa maassa. Tästä kirjoitti siihen aikaan eräs\nruotsalainen virkamies: \"Meidän Suomen poikamme, jotka nyt tottuvat\nviinimaan oloihin, eivät vähiin aikoihin aikone Savoon palata.\nLiivin sodassa heillä usein ei ollut ravintona muuta kuin vettä ja\nhomehtunutta, karkeata leipää ja kaljakeitosta; nyt Suomen mies tekee\nkypärissään kylmää kastiketta viinistä ja sämpylästä.\"\n\n\n\n\n151. Meno Lech-virran poikki.\n\n\nTalven tultua liehuivat Ruotsin voitolliset sotaliput suurimmassa\nosassa Saksanmaata. Näytti siltä, kuin Jumalan kostava enkeli olisi\nkulkenut näiden edellä ja huutanut kansoille kuningas Daavidin sanat\n12:nnesta psalmista: \"Kurjien kärsimän väkivallan tähden, köyhien\nhuokausten tähden minä nyt nousen\", sanoo Herra, \"tuon pelastuksen\nsille, joka sitä kiihkeästi kaipaa\". Kaupungit ja linnat avasivat\nporttinsa, sortajat vapisivat, ja sorretut tervehtivät ilokyynelin\npelastajiansa.\n\nSotamiesten lepo talvimajoissa ei tullut pitkäaikaiseksi. Kuninkaan\nretki kävi nyt katoliseen Baieriin, jossa evankeelista oppia oli\nkovasti vainottu. Tänne päästäkseen täytyi Ruotsin sotajoukon\nmennä Lech-virran poikki, joka laskee suureen Tonava-virtaan. Lech\noli juuri paisunut kevättulvasta ja oli sekä virtava että syvä.\nSotapäälliköt epäsivät yrittämästäkään ylimenoa, varsinkin kun\nvalpas Tilly seisoi mahtavan sotajoukon kanssa vastaisella rannalla\nBaieria puolustamassa. Kuningas arveli, että niiden, jotka olivat\nkulkeneet Itämeren poikki, ei tarvinnut pelätä noin pientä puroa, ja\nvarustautui eksyttämään Tillyn valppautta.\n\nEnsiksi oli saatava tieto virran syvyydestä. Eräs sotamies pukeutui\ntalonpojaksi, otti pitkän seipään ja oli yrittävinään kahlata\nvirran poikki. Kun vesi nousi vyötäisiin saakka, huusi hän apua.\nBaierilaiset toisella rannalla kuulivat tämän, nauroivat hänelle\nja huusivat kehoittaen häntä kääntymään takaisin, sillä joki oli\n22 jalkaa (6,5 metriä) syvä. Sotamies kääntyi takaisin ja sai\n50 riksiä kuninkaalta palkinnoksi. Sitten veistettiin hirsistä\ntarpeeksi korkeita pukkeja sillan rakentamista varten, ja sillä aikaa\nsytytettiin tervaa, tuoreita puita ja märkiä olkia palamaan, niin\nettei vihollinen saattanut savulta nähdä, mitä ruotsalaisten leirissä\ntehtiin. Kolme patteria varustettiin monilla tykeillä ampumaan\nvastakkaista rantaa.\n\nHuhtikuun 5 päivänä v. 1632 alkoivat tykit paukkua joen kummallakin\nrannalla. Kuningas valitsi 300 suomalaista ja käski näiden veneillä\nmennä joessa olevaan saareen. Tämä onnistui, suomalaisilla oli\nlapioita muassaan, ja he alkoivat heti luoda vallia. Kohta\nsuuntasivat kaikki katolilaisten tykit hirvittävän tulensa näihin\n300 huimapäähän. Uskomattomalta näytti, että yksikään heistä jäisi\nhenkiin; mutta ruudinsavu suojeli heitä, ja ruotsalaiset patterit\nampuivat niin tuimasti, että jyrinä kuului kauas vapisevaan Baieriin.\nKuninkaan sanotaan omalla kädellään ampuneen 60 laukausta. Tilly\nhyökkäsi tekemään lopun näistä 300:sta, mutta nyt oli silta valmiina,\nja 300 muuta suomalaista juoksi sitä myöten auttamaan kumppaneitansa.\nHeidän jälkeensä seurasivat skotlantilaiset, ruotsalaiset ja kuningas\nitse. Pian oli koko Ruotsin sotajoukko toisella rannalla. Kerta\ntoisensa perään ryntäsivät katolilaiset, mutta heidät työnnettiin\ntakaisin. Suomalaiset ratsumiehet olivat Weimarin herttuan Bernhardin\njohdolla ratsastaneet virran poikki matalimmasta paikasta ja\nkarkasivat sivultapäin katolisen sotajoukon kimppuun. Turhaan lähetti\nTilly parhaimmat miehensä tuleen. Viimein hän sieppasi sotalipun ja\nriensi urhoollisten vallooniensa etupäässä rantaan, mutta tykinluoti\nsattui hänen jalkaansa ja hän kaatui maahan tainnoksiin. Pimeän\ntultua vetäytyi voitettu katolinen joukko takaisin. Vanha Tilly kuoli\nkahden viikon kuluttua haavoistaan.\n\nTämän voiton jälkeen Ruotsin armeija levisi yli koko Baierin,\nvalloitti sen pääkaupungin Münchenin ja ylisti Jumalaa juhlallisilla\nkirkonmenoilla Augsburgin kaupungissa, jossa 100 vuotta aikaisemmin\nluterilaisen kirkon ensimmäinen yleinen uskontunnustus oli laadittu.\n\n\n\n\n152. Lützenin taistelu.\n\n\nTähän asti oli voitto seurannut ruotsalaisten ja suomalaisten\nsota-aseita heidän jalossa taistelussaan totuuden ja oikeuden\npuolesta. Suuri Kustaa Aadolf oli nyt valtansa kukkuloilla ja\najatteli tehdä lopun keisarin vallasta sekä perustaa suuren\nvaltakunnan evankeelisen opin suojaksi. Mutta Jumalan tiet eivät ole\nihmisten teitä. Hänen valittujen välikappaltensa täytyy usein kärsiä\nja kuolla totuuden puolesta.\n\nBöömin maassa eli siihen aikaan maankuulu sotapäällikkö, nimeltä\n_Wallenstein_, jonka keisari oli pannut viralta hänen julmuutensa,\nylpeytensä ja määrättömän kunnianhimonsa tähden. Häneen keisari\nturvautui hädässään, ja Wallenstein pestasi pian pelottavan, 60,000\nmieheen nousevan sotajoukon, jonka hän vei Ruotsin kuningasta\nvastaan. Kustaa Aadolf peräytyi ja asetti leirinsä Nürnbergin\nkaupungin lähelle. Wallenstein kulki jäljessä ja asetti leirinsä\npuolen peninkulman päähän kuninkaasta. Yhdeksän pitkää viikkoa\nmolemmat sotajoukot seisoivat vastakkain kesällä v. 1632, ja maata\nhävitettiin laajalti. Wallensteinilla ei ollut säälin tunnetta,\nmutta kuningas tahtoi tehdä lopun kurjuudesta ja rynnätä vihollisen\nlujaa leiriä vastaan. Ruotsalaiset ja suomalaiset kiipesivät jyrkkiä\nvuorenseinämiä ylös pitkiä tykkirivejä vastaan: he suistuivat\nkuin kotkat lennosta, he sortuivat alas verissä päin. Alempana\nlaaksossa taisteli Stålhandske suomalaisine ratsumiehineen mainiota\nKronenbergiä ja hänen ratsumiehiään vastaan, jotka ylpeästi\nnimittivät itseänsä \"voittamattomiksi\". Kronenberg kaatui; hänen\nvoittamattomansa työnnettiin pakosalle.\n\nViimein nälkä ja taudit pakottivat kummankin sotajoukon lähtemään\nleiristään. Kuningas oli taas kääntynyt Baieria vastaan, kun syksyllä\ntuli tieto, että Wallenstein hävittäen oli hyökännyt Saksiin. Kohta\nriensi kuningas jälleen sinne ja huomasi, että Wallenstein oli\nhajoittanut sotajoukkonsa talvimajoihin sekä lähettänyt Pappenheimin\npois parhaan ratsuväen kanssa. \"Nyt\", sanoi kuningas, \"luulen\ntodentotta, että Jumala on antanut vihollisen käsiimme\". Ja hän\npäätti yllättää Wallensteinin _Lützenin_ kaupungin luona Saksissa.\n\nKaikki riippui siitä, voisiko äkkiarvaamatta yllättää vihollisen,\nennenkuin Pappenheim ehti takaisin. Ruotsin armeijan täytyi marssia\nvastakynnettyjä, syyssateen liottamia peltoja pitkin. Ryntäys\nviivästyi, ja Wallenstein sai aikaa koota hajanaiset joukkonsa.\nValkeni 6 päivä marraskuuta 1632. Se oli pilvinen ja sumuinen\nsyyspäivä. Kuningas ei tahtonut ottaa haarniskaansa, koska vanhat\nhaavat tuottivat tuskaa. Hän sanoi: \"Jumala on minun haarniskani\".\nSumun keskellä odotettaessa hän puhui sotilailleen. Hän viritti\nLutherin virren: \"Jumala ompi linnamme\" ja sen jälkeen: \"Älä\npelkää, lauma piskuinen!\" jonka virren hän itse oli vähää ennen\nsepittänyt. Mustat, sumun peittämät rivit yhtyivät virteen, ja syvää\nhartautta oli tässä juhlallisessa veisuussa, joka oli niin monelle\nvalmistuksena kuolemaan.\n\nKello 11 alkoi vieno tuuli hiukan hajoittaa sumua. Kuningas pani\nkätensä ristiin miekan kahvan ympärille ja rukoili: \"Jeesus, Jeesus,\nsuo meidän taistella tänäkin päivänä pyhän nimesi kunniaksi!\" Samassa\nalkoivat tykit jyskyä, ja Lützenin kaupungin nähtiin palavan.\n\nStålhandske 500 suomalaisen ratsumiehen kanssa seisoi taas\näärimmäisenä oikealla sivustalla kuninkaan omassa johdossa. He\nsyöksyivät koko Ruotsin sotajoukon kanssa syvän ojan ylitse,\nmusersivat vihollisen ensimmäisen rivin ja valtasivat sen tykit.\nToisessa rivissä oli heitä vastassa mustat, rautaan puetut\nratsumiehet. Kuningas huusi: \"Stålhandske, käy noihin mustiin miehiin\nkäsiksi; niistä tulee meille vastusta.\" Stålhandske karkasi päin,\nja ankara ottelu syntyi. Kuningas ratsasti toista suuntaa, hän ajoi\nkiiruusti, ja harvat voivat häntä seurata. Sumussa ja ruudinsavussa\nhän joutui vihollisten keskelle. Kiväärinluoti murskasi hänen\nkäsivartensa. Hän vaipui verissään satulasta maahan ja jäi luotien ja\nmiekkain lävistämänä ja tuntemattomana makaamaan hevosten jalkoihin.\nYksi ainoa ystävä, eräs saksalainen nuorukainen, makasi verissään\nhänen vieressään. Kohta ilmaisi kuninkaan haltijaton hevonen, verinen\nsatula selässä, herransa kaatuneen.\n\nTähän aikaan, kello 1 päivällä, oli ruotsalaisten ensimmäinen\nrynnäkkö torjuttu, mutta saatuaan tiedon kuninkaan kuolemasta\nsotilaat unhottivat haavansa ja väsymyksensä. Tuntuipa, kuin olisi\nelämä kadottanut arvonsa, kun suurin, paras sankari oli kaatunut.\nTaas ryntäsivät kaikki eteenpäin, ja herttua Bernhard rupesi\npääkomentajaksi. Stålhandske löi maahan kaikki, mitä hänen eteensä\ntuli. Hän valloitti takaisin sen paikan, missä kuningas oli kaatunut.\nKoko Wallensteinin sotajoukko horjui ja hajosi, kun samassa kuului\nhuuto: \"Pappenheim tulee!\" Ja Pappenheim tuli kuin kiljuva jalopeura\n1,500 ratsumiehen kanssa. Keisarilliset saivat uutta intoa; syntyi\nhirveä taistelu. Ruotsin jalkaväki, jossa oli 200 savolaista, ei\nväistynyt: se kaatui paikalleen pitkänä rivinä, ja tappio näytti\nolevan käsissä. Mutta Jumala pani sinä päivänä määrän monelle\nsankarille. Pappenheim ei tietänyt kuninkaan kuolemasta ja etsi\nhäntä tulisen kiihkeästi. \"Missä on Ruotsin kuningas?\" -- \"Tuolla\",\nsanottiin, \"tuolla hän ratsastaa suomalaisten etupäässä!\" Sinne\nratsasti Pappenheim, ja siellä hän kaatui. Moni luuli Stålhandsken\nluodin hänet kaataneen. Keisarillisten joukossa ei ollut toista\nniin rakastettua kuin Pappenheim; hänen kerallaan raukesi heidän\nmiehuutensa, ja hämmästyen he näkivät uuden ruotsalaisen sotajoukon\nikäänkuin maasta kasvavan. Kuningas oli asettanut sotarintaman taakse\n5,300 saksalaista, jotka eivät vielä olleet ottaneet taisteluun\nosaa. Näiden tukemana kävi tuo perin uupunut ruotsalainen sotajoukko\nkolmannen kerran rynnäkköön, ja nyt oli kalliisti ostettu voitto\nvihdoin saavutettu. Aurinko laski, pimeys tuli: Wallensteinin\ntäytyi lähteä sotatantereelta. Siinä makasi 10,500 kuollutta ja\nhaavoitettua: niiden joukossa 4,500 ruotsalaista, suomalaista,\nskotlantilaista ja saksalaista, jotka olivat vuodattaneet vertansa\nkuninkaan rinnalla.\n\nKuningas Kustaa Aadolfin ruumis löydettiin vasta myöhään yöllä\nsoihtujen valossa ruumiskasojen keskeltä ryöstettynä, alastomana,\nystävien ja vihollisten polkemana, jotka olivat hänen ylitsensä\nratsastaneet. Harvoin on maallinen suuruus ollut niin kuolemassa\nrikkitallattuna ja kuitenkin kaikiksi ajoiksi jälkeensä jättänyt\nkuolemattoman, rakastetun muiston. Hänen ruotsalainen, hänen\nsuomalainen kansansa suri häntä suurimpana sankarinaan, ystävät\nja viholliset, itse Saksan keisarikin, itkivät hänen kuolemaansa.\nRitariholman kirkossa Tukholmassa säilytetään hänen tomuansa.\n\nToisenlaisen lopun sai pelätty Wallenstein. Määrättömässä\nylpeydessään hän vehkeili herraansa, keisaria, vastaan ja tahtoi\nruotsalaisten avulla päästä itsenäiseksi ruhtinaaksi. Mutta keisari\notti häneltä päällikkyyden, hänen sotajoukkonsa hylkäsi hänet.\nKuningas Kustaa Aadolf kaatui julkisessa taistelussa, sydänpäivän\nvalossa, rehellisesti kamppaillen Jumalan evankeliumin puolesta.\nWallenstein kaatui petturina yön pimeydessä murhaajan miekan\nlävistämänä, 1 vuoden ja 4 kuukauden kuluttua Lützenin taistelusta.\n\n\n\n\n153. Kristiina kuningatar ja kolmikymmenvuotisen sodan loppu.\n\n\nKuningas Kustaa Aadolf jätti jälkeensä kuusivuotiaan tyttären,\n_Kristiina_-nimisen. Valtiosäädyt tunnustivat hänet hallitsijaksi, ja\nvaltakunnan etevimmät miehet hoitivat hallitusta hänen lapsuutensa\najan.\n\nRuotsalaiset ovat aina rakastaneet suuria mainetöitä, mutta\ntyynemmässä Suomenkin kansassa olivat sotavoitot herättäneet ylevän\nsankaruuden hengen. Senvuoksi kaikki olivat yksimielisiä siitä,\nettei Saksan sotaa lopetettaisi, ennenkuin evankeelinen oppi\nolisi turvattuna ja Ruotsin valtakunta saanut kunniakkaan rauhan.\nTämä vaati vielä 16 vuotta kestäviä kovia taisteluita ja raskaita\nuhrauksia. Saksan pelkurimaiset ruhtinaat pettivät uskolaisensa,\nja kun Ruotsin armeija, jossa urhoollinen suomalainen mies,\nKustaa Horn, alipäällikkönä oli mukana, vuonna 1634 oli kärsinyt\nsuuren tappion, näytti kaikki olevan lopussa. Silloin ilmestyi\ntoisia sotapäälliköitä, jotka olivat oppineet sotataitonsa Kustaa\nAadolfilta ja johtivat hänen sotajoukkojaan uusiin voittoihin.\n_Banér, Torstenson ja Wrangel_ voittivat katolilaiset ja masensivat\nTanskan. Kaikkialla taistelivat Suomen soturit -- _Hornin_, jota\nkuningas nimitti \"oikeaksi kädekseen\", _Aake Tottin_, jota hän sanoi\n\"lumiaurakseen\", _Stålhandsken, Wittenbergin_ ja muiden suomalaisten\nsankarien johdossa -- pelottomasti saksalaisia, espanjalaisia,\nitalialaisia, unkarilaisia, kroaatteja, vallooneja ja monia muita\nkansoja vastaan. Suomen ratsumiehet pysyivät yhä suuressa maineessa\nurhoollisimpina urhoollisten joukossa, ja kun heillä rynnäkössä\noli tapana huutaa: \"Hakkaa päälle!\" nimitettiin heitä Saksassa\n\"hakkapeliitoiksi\". Heidän pienet, mitättömän näköiset hevosensa\njoivat Elben, Reinin ja Tonavan virroista, kuten ennen olivat juoneet\nNevasta ja Weikselistä. He herättivät Berlinissä, Wienissä ja monissa\nmuissa kaupungeissa ja maissa sellaista kauhua, että heitä verrattiin\nluonnon alkuvoimiin, joita ei kukaan voi vastustaa.\n\nTuo suuri sota oli riehunut kolmekymmentä vuotta; se oli tullut\nhurjemmaksi ja tuhoavammaksi, kun lempeä Kustaa Aadolf ei ollut\nenää hillitsemässä sotilasten saaliinhimoa. Suurin osa Saksaa\noli erämaana. Vihdoin, kun katolisilla ruhtinailla ei enää ollut\nsotamiehiä eikä rahaa, täytyi itsepintaisimpienkin taipua. Silloin\n_Westfalin rauhansopimus_ v. 1648 teki lopun tästä pitkällisestä\nsodasta. Ruotsi sai maita ja rahaa, keisarin täytyi luvata ettei\nhän enää ketään uskon tähden ahdistaisi, ja omantunnonvapaus, jonka\npuolesta ruotsalaiset ja suomalaiset olivat niin miehuullisesti\ntaistelleet, oli tästä alkain maailmassa turvattuna.\n\nSodan aikana kasvoi nuori Kristiina, ja hänestä tuli hyvin oppinut ja\nkuuluisa kuningatar. Hänestä on sanottu, että harvoissa ihmisissä on\nollut niin monta oivallista ominaisuutta ja niin monia vikoja. Hän\noli ylevämielinen ja nerokas, oikullinen ja omavaltainen. Hänellä oli\nmiehen pää ja rohkeus, mutta ei naisen sydäntä. Hän ymmärsi kaikkea\nmuuta, mutta ei pelätä Jumalaa eikä voittaa itseään. Hänen loistavan\nhallituksensa aikana Suomi ei paljoa tiennyt mahdista ja komeudesta;\nsillä suurin osa maatamme oli annettu läänityksiksi korkeille\nherroille, jotka täältä kantoivat kruunun tulot.\n\nTähän aikaan tuli tupakka maahamme sotaväen mukana.\n\n\n\n\n154. Kreivin aika ja Turun akatemia.\n\n\nRuotsin suurin valtiomies tähän aikaan oli _Aksel Oxenstjerna_, joka\nKristiina kuningattaren holhoojahallituksessa oli sen johtavana\nvoimana. Hänen rinnallaan oli _Pietari Brahe_ valtakunnanneuvoston\nviisaimpia miehiä. Ja Pietari Brahe oli 9 vuotta Suomen\nkenraalikuvernöörinä, jota maata pidettiin valtakunnan toisena\npääosana, niin että Suomea oli tapana mainita lähinnä Ruotsin jälkeen.\n\nKreivi Brahe oli varteva, komea herra, jolla oli ruskea tukka,\nsiniset silmät ja lempeät kasvonpiirteet. Hän tutustui pitkillä\nja vaivalloisilla matkoillaan maahamme paremmin kuin kukaan\nruotsalainen mies ennen häntä. Vuonna 1638 hän kirjoitti\nvaltakunnanhallitukselle, että jos Suomi kerran vaurastuisi, voisi\nsitä metsien, järvien ja merien laajuuteen sekä kalojen, lintujen\nja muiden tavarain runsauteen nähden \"hyvin verrata johonkin, eikä\npienimpään, Euroopan kuningaskuntaan\". Ja Pietari Brahe toimitti\npaljon Suomen hyväksi. Hänen aikanansa alkoivat maanmittarit jakaa\nmaata ja vuorimiehet etsiä malmeja. Paljon maanteitä rakennettiin,\nmajataloja perustettiin; nyt saatettiin lähettää kirjeitä postissa,\nja suomalaiset laivat rohkenivat purjehtia valtamerille. Perustettiin\nuusia kaupunkeja: _Kristiina, Pietarsaari, Raahe, Kajaani, Kuopion\nkauppala, Savonlinna, Lappeenranta_. Sellaisen muiston Pietari Brahe\njätti jälkeensä; senvuoksi olikin sitten tapana sanoa, kun jotakin\ntapahtui suotuisalla hetkellä, että se tuli \"kreivin aikaan\".\n\nJa kreivin aikana saatiin täällä toimeen kaksi suurtyötä: Turun\nakatemia ja suomalainen raamattu. Akatemiasta tulee Suomen kiittää\nkahta ruotsalaista valtakunnan hallitusmiestä: kreivi Brahea ja\nvaltiokansleria, kreivi Aksel Oxenstjernaa. Kolmantena miehenä\noli tarmokas Turun piispa _Iisak Rothovius_, jonka aikana maamme\njälleen oli jaettuna kahteen hiippakuntaan. Kristiina kuningatar\noli silloin vasta 14-vuutias, mutta hän harrasti oppia, ja hänen\nnimessään perustettiin tämä uusi oppilaitos. Ei ollut köyhän maamme\nhelppoa suuren Saksan-sodan aikana, joka kiinnitti kaikkien mielet ja\nnieli kaikkien rahat, saada varoja sellaiseen rauhan ja valistuksen\nlaitokseen.\n\nMutta viisaudesta on sanottu: \"Siitä minä pidän enemmän kuin\nkuningaskunnasta ja ruhtinashuoneesta, ja rikkauden minä pidän sen\nrinnalla tyhjänä. En minä pitänyt jalokiveä sen vertaisena; sillä\nkaikki kulta on siihen verraten kuin huono hieta, ja hopea on sen\nrinnalla pidettävä loan arvoisena.\" Viis. kirj. 7: 8, 9.\n\nNiin ylevä oli kansan mieli, ettei mikään näyttänyt mahdottomalta,\nkun oli kysymyksessä suurtyö joko sodan tai rauhan toimissa. Kaikki\ntahtoivat olla siinä osallisina: urhoollisen Torsten Stålhandsken\nleski lahjoitti akatemialle ensimmäisen kirjakokoelman, joka oli\ntuotu sotasaaliina Tanskasta. _Heinäkuun 15 päivänä_ v. 1640 Turun\nakatemia vihittiin juhlallisesti. Se oli kaunis kesäpäivä. Koko\nTurku oli kukilla kaunistettuna, ja Aurajoki oli liputettuja laivoja\ntäynnä. Suuressa, loistavassa juhlakulkueessa lähdettiin kello\n7 aamulla Turun linnasta akatemiataloon, jossa kreivi Brahe ja\npiispa pitivät puheita. Sitten oli jumalanpalvelus tuomiokirkossa\nja senjälkeen muita juhlallisuuksia. Vanha Turku tunsi uudestaan\nnuortuneensa; soitantoa esitettiin, tykit paukkuivat, torvet\nraikuivat ja kansa kajahutteli iloisia eläköön-huutoja.\n\nTämä ensimmäinen akatemia, jota nykyjään nimitetään _yliopistoksi_,\noli alussa köyhä, kuten itse maammekin. Siinä oli ensimmäisenä vuonna\n44 ylioppilasta, joista ainoastaan 8 syntyperäistä suomalaista.\nToisena vuonna oli siinä jo 300 ylioppilasta, niistä monta\nsuomalaista. Heidän ei tarvinnut enää, kuten tähän asti, matkustaa\nkauas etäisiin maihin korkeampaa oppia hankkimaan. Turun akatemiasta\nlähti vähitellen mainioita valtiomiehiä ja tiedemiehiä, pappeja ja\nkoulunopettajia, jotka levittivät valistusta oppimattoman kansan\nkeskuuteen. Sellaiset suurlaitokset eivät kuitenkaan heti ole\nvalmiita. Ne vaativat aikaa kypsyäkseen, ja vielä kauan oli siellä\nopettajissa ja oppilaissa olemassa paljon raakuutta.\n\nMitä Turun akatemia merkitsi Suomelle, se pian kyllä näkyi, sillä\nsen mukana tuli kirjapainotaito maahamme. Ensimmäinen kirjapaino\nperustettiin v. 1642 Turkuun. Samana vuonna ilmestyi painosta\nensimmäisen kerran koko raamattu suomeksi, ja näin Mikael Agricolan\nrakkain toive sadan vuoden kuluttua toteutui. Silloinen aika synnytti\nsuurtöitä kaikilla aloilla. Suomen kansa taisteli Jumalan sanan\npuolesta, ja Jumalan sana tuli siunaavaisena sen majoihin, tuoden\nmukanaan hyödyllisiä tietoja. _Eskil Petraeus_ kirjoitti ensimmäisen\nsuomen kieliopin, ja oppinut _Johannes Messenius_ kirjoitti\npohjoismaiden kansain historian, ollessaan vankina Kajaanin linnassa.\n\n\n\n\n155. Kaarle X Kustaa ja Arvid Wittenberg.\n\n\nKristiina kuningatar oli mieleltään niin epävakainen, että pian\nkyllästyi valtakuntaansa ja jätti kruunun vuonna 1654 serkulleen\nKaarle Kustaalle, joka oli Kaarle IX:n tyttärenpoika. Itse hän\nmatkusti ulkomaille, kulki maita mantereita ja himoitsi maailman\nihailua. Mutta kun hän ei pelännyt Jumalaa eikä rakastanut\nisänmaatansa, ei hänellä ollut missään pysyväistä sijaa. Hänen isänsä\noli uhrannut henkensä Jumalan puhtaan opin puolesta, mutta tytär\nmieltyi katolisen kirkon erheisiin ja päätti rauhattoman elämänsä\nvieraassa maassa.\n\n_Kaarle X Kustaa_ oli uskaliaimpia ja urhoollisimpia kuninkaita.\nHäneltä puuttui vain tarpeeksi voimaa kukistaakseen puolet maailmaa.\nHän aloitti hallituksensa rauhallisesti tekemällä köyhien kansojensa\nhyväksi hyödyllisiä parannuksia ja säästöjä. Silloin hän joutui\ntoisena hallitusvuotenaan sotaan Puolan kuningasta vastaan, joka\nvaati itselleen Ruotsin kruunua. Siitä alkaen oli Kaarle Kustaan\nlyhyt hallituskausi yhtämittainen jakso hämmästyttäviä urotöitä. Hän\nvalloitti ja kukisti koko mahtavan Puolan valtakunnan. Kun Tanska\nryhtyi sotaan, meni Kaarle Kustaa sydäntalvella jäätyneiden Beltin\nsalmien ylitse, valloitti Tanskan saaret ja pakoitti tämän vallan\nluopumaan niistä hedelmällisistä maakunnista, jotka Tanskalla silloin\noli Etelä-Ruotsissa. Silloin saatiin onnekas rauhansopimus, mutta\nKaarle Kustaa rikkoi rauhan, musertaakseen kokonaan Tanskan. Hän ei\nkäsittänyt, mitä kansa voi, joka taistelee henkensä ja vapautensa\npuolesta. Onni kääntyi; Tanskan kukistettu kansa nousi ja voitti tuon\nsuuren sotapäällikön sekä hänen voitollisen sotajoukkonsa. Uudet\nrohkeat tuumat mielessä kuningas Kaarle Kustaa kuoli nuorena v. 1660.\n\nHänen aikanaan hyökkäsivät venäläiset Suomeen vuonna 1656. Melkein\nkaikki maamme sotaväki oli poissa kuninkaan mukana; mutta niin\nsotainen oli silloin Suomen kansa, että talonpojat, porvarit,\nvieläpä koulupojatkin tarttuivat aseihin ja karkoittivat vihollisen.\nMaansa ulkopuolella suomalaiset sotivat puolalaisia, tatarilaisia,\ntanskalaisia, preussilaisia, hollantilaisia ja itävaltalaisia\nvastaan. Usein he taistelivat yksi kymmentä vastaan, raivaten\nitselleen tietä kautta tuntemattomain maiden, poikki vuolaiden\nvirtojen, metsien, jäiden ja erämaiden; ottelivatpa toisinaan\naseveljinä unkarilaisten, kasakkain ja puolivillien kansain rinnalla,\njoiden nimiä eivät ennen koskaan olleet kuulleet.\n\nKaarle Kustaan kuuluisimpia sotapäälliköitä oli suomalainen _Arvid\nWittenberg_, joka oli kotoisin Porvoosta. Hän oli Kustaa Aadolfin\naikuisia sotureita ja kaikissa vaaroissa pelkäämätön. Wittenberg\njohti ensimmäistä sotajoukkoa, joka hyökkäsi Puolaan; häntä\nverrattiin silloin kiilaan, joka työnnettiin halkeavaan valtakuntaan.\nSotajoukot heittivät aseensa, ja vahvat linnat avasivat porttinsa\ntälle väkevälle sankarille. Kuningas pani hänet Warsovan, Puolan\npääkaupungin päälliköksi. Pian nousi koko Puolan kansa pelastamaan\nisänmaatansa, ja Wittenberg pienine joukkoineen joutui saarroksiin\ntuossa suuressa viholliskaupungissa. Siinä hän piti puoliaan\nkokonaisen vuoden. Toukokuussa v. 1656 tuli Puolan kuningas itse\n100,000 miehen voimalla valloittamaan takaisin pääkaupunkiansa.\nWittenbergillä oli 3,000 ruotsalaista ja suomalaista asetettavana\nnäitä 100,000 miestä ja Warsovan 40,000 vihollismielistä asukasta\nvastaan. Mutta hän olikin jo kahdennenkymmenennen kerran päällikkönä\npiiritetyssä linnassa.\n\nPuolan kuningas lähetti käskyn, että portit oli avattava: muutoin\nei ollut armoa odotettavissa. Wittenberg vastasi, ettei kuninkaan\npitäisi vaatia rehellistä soturia häpeälliseen tekoon ja ettei\npuolalaistenkaan nyt tarvinnut osoittaa armeliaisuuttaan, vaan\nurhoollisuuttaan. Tämä vastaus sai puolalaiset raivoon, ja he\nryntäsivät Warsovaa vastaan kesäkuun 20 p:nä. Kello 5:stä aamulla\nkello 3:een iltapäivällä piti Wittenberg ja hänen väkensä puoliaan\nverrattoman sankarillisesti. Heidät työnnettiin pois muureilta,\nkaupunkilaiset ahdistivat heitä, ja he taistelivat yhä katu kadulta,\ntalo talolta. Vihdoin ei enempää kuin 900 miestä ollut jäljellä; nämä\nsulkeutuivat luostariin, valmiina taistelemaan viimeiseen mieheen.\nMutta puolalaiset itse olivat urhoollista kansaa ja ihmettelivät\nsellaista miehuutta. Nämä 900 saivat vapaasti lähteä; ainoastaan\nWittenberg vietiin vankina puolalaiseen linnaan ja kuoli vankeudessa.\nHänen kunniakseen lyötiin vuonna 1826 muistoraha, jossa on kuvattuna\nkotka, salama kynsissä.\n\n\n\n\n156. Kuningas Kaarle XI:n aikakausi.\n\n\nKaarle X Kustaa jätti jälkeensä pojan, _Kaarle XI:n_, joka\nkuninkaaksi tullessaan oli ainoastaan 4 vuoden ikäinen. Hänen\nlapsuutensa aikana hallitsivat suuret herrat valtakuntaa huonosti.\nAatelisherrat olivat silloin ainoat rikkaat ja ainoat, joilla oli\nvaroja hankkia korkeampia tietoja. Heidän hallussaan oli suurin\nosa maaomaisuutta, ja he tahtoivat tehdä talonpojat epävapaiksi\nlampuodeiksi. Kaikissa muissa maissa talonpojat ovat olleet tällaisia\naatelistilain maaorjia, joita on voitu myydä yhdessä tilan mukana.\nRuotsi, Norja ja Suomi ovat ainoat maat, jotka eivät koskaan ole\nsuvainneet sellaista häpeätä, ja paras Ruotsilta saamamme perintö on\nse, että jokainen Suomen mies ja nainen on ikivanhoista ajoista ollut\nlain turvissa vapaa.\n\nKaarle XI varttui, ja hänestä tuli hiukan itsevaltainen, mutta\ntarmokas ja viisas kuningas. Hän ei pitänyt herrojen hallituksesta\nja osasi toimia niin viisaasti, että valtiosäädyt antoivat hänelle\nsuuremman vallan, kuin yhdelläkään Ruotsin kuninkaalla ennen häntä\noli ollut. Silloin hän peruutti aatelisherroilta useita suuria\nmaatiloja ja verosaatavia, joita entiset kuninkaat olivat heille\nlahjoittaneet valtakunnan vahingoksi. Siten tuli kansan vapaus\nturvatuksi; omaisuus ja valistus jakaantuivat tasaisemmin kaikkien\nsäätyjen kesken. Suomalainen aatelismies Klaus Hermaninpoika Fleming\noli peruuttamistoimessa kuninkaan uskollisin apulainen. Aatelisto\nnurkui ja vihasi Flemingiä, mutta kansa ylisti kuninkaan viisautta.\n\nHänen hallituskautensa alkupuolella oli ankaria sotia. Nuori kuningas\ntaisteli urheasti kuin hänen isänsäkin ja sai toimeen kunniallisen\nrauhan. Satavuotista yhtämittaista sotaa seurasi nyt onnellinen\nrauhanaika, jota kesti Kaarle XI:n hallitusajan loppuun.\n\nSuomi oli antanut puolet vuodentuloistaan ja puolet sotakelpoisista\nmiehistään pitkällisiin sotiin, joita vieraissa maissa käytiin. Nyt\nse sai levähtää ja hengähtää. Uupunut kansa tunsi virkistyvänsä\nja voimansa uudistuvan. Monta autiotilaa otettiin uudestaan\nviljelykseen, väestö lisääntyi, varallisuus eneni, verot vähenivät.\n_Gezelius_ piispat, isä ja poika, perustivat uusia kouluja ja\nsaattoivat kerskata siitä, että koko kansa nyt taisi kirjaa lukea.\nMonta hengellistä kirjaa ilmestyi suomeksi; _Elias Brenner_ kuvasi\nSuomen vanhoja muistomerkkejä.\n\nKuningas kutsui palvelukseensa kelvollisia miehiä kaikista säädyistä,\nsääti viisaita lakeja, jotka ovat olleet voimassa meidän aikoihimme\nasti, ja korjasi monta sota-aikoina syntynyttä hämmennystä ja\nepäkohtaa. Niinkuin hän itse ankarasti noudatti hyviä tapoja ja\njumalanpelkoa, samoin tehtiin koko hänen valtakunnassaankin. Se, joka\npiti pahaa ja jumalatonta elämää, ajettiin maanpakoon. Se, joka tuli\nkirkkoon synnintunnustuksen jälkeen tahi lähti sieltä pois ennen\nsiunausta, sai maksaa sakkoa. Ketkään muut kuin papit ja lääkärit\neivät saaneet liikkua kaduilla jumalanpalveluksen aikana; tapahtuipa\nniinkin, että kadut siksi aikaa suljettiin ketjuilla. Meidän aikamme\nei sellaista ankaruutta saata käsittää, mutta sen kova kuri kasvatti\ntarmokkaan kansan. Jälkipolvet ovat ylistäneet vanhaa, hyvää Kaarle\nXI:n aikaa.\n\nNäillä onnenpäivillä oli kuitenkin musta varjopuolensa. Taikausko\noli vielä yleinen, oppineetkin miehet Turun akatemiassa uskoivat\nnoitia ja taikomisia. Näin syntyi Suomessa kuten Ruotsissakin se\ntaikauskoinen luulo, että noita-akat ratsastivat pääsiäisyönä\nluudilla hornaan ja opettivat pieniä lapsia paholaista palvelemaan.\nMonta vanhaa eukkoa syytettiin sellaisista perättömistä rikoksista,\ntuomittiin kuolemaan ja poltettiin roviolla. Se oli sokeata ja\nsurkeata intoa, mutta silloinen aika oli ankara, ja valistuksen tie\nkulkee erhetyksien kautta.\n\n\n\n\n157. Suuret nälkävuodet.\n\n\nJumalan tahto oli, että Suomen kansa Kaarle XI:n onnellisina\naikoina kokoaisi voimia kestääkseen uusia koettelemuksia. Sillä\ntämän kuninkaan viimeisinä hallitusvuosina alkoi pitkä jakso suuria\nonnettomuuksia, joita ei yksikään kansa olisi voinut kestää ilman\nsitkeätä elinvoimaa, kärsivällisyyttä ja luottamusta Jumalaan.\n\nLuonnonvoimat ja vuodenajat olivat kuin hairahtuneet säännölliseltä\nuraltaan. Viitenä vuotena, vuodesta 1689 alkaen, Jumala lähetti\nedeltäpäin kaikenlaisia luonnossa näkyviä varoituksia. Kesät olivat\ntavattoman kuumia, keväät ja syksyt tavattoman kuivia, talvet\nylenmäärin kylmiä. Vuonna 1690 kävi sydänkesällä niin kova halla,\nettä pääskysten pojat putoilivat kuolleina pesistään. V. 1691\npoimittiin mansikoita huhtikuussa, mutta samaan aikaan v. 1692 oli\nniin kova pakkanen, että monta ihmistä paleltui kuoliaaksi.\n\nEtelä-Euroopassa oli kovia maanjäristyksiä, vuoret syöksivät tulta,\nja heinäsirkkalaumat hävittivät viljavainioita. Näinä viitenä\nvuotena Suomessa kuitenkin saatiin monta runsasta satoa. Viljaa oli\nniin paljon, että jyväkuormat usein seisoivat monta päivää myymättä\nkaupunkien toreilla. Mutta kaikki elivät vain päivästä päivään\nniinkuin taivaan linnut; kukaan ei huolinut säästää mitään vastaisen\nvaraksi, ei kukaan ottanut varteen Jumalan varoittavia ennemerkkejä.\n\nVuonna 1694 oli Keski-Euroopassa niin kauhea nälänhätä, että\nrikkaassa Pariisissa kuoli nälkään 92,000 ihmistä. Suomessa tuli\nkatovuosi, kansa söi pettua, siellä täällä nähtiin jo nälkään\nkuolleita ihmisiä teiden varsilla. Vuonna 1695 tuli \"suuri\nnälkävuosi\". Silloin oli niin kova talvi, että moni paleltui\nkuoliaaksi, ja sudet ahdistivat ihmisiä huoneissa. Kevät tuli kylmä,\nkesä kylmä ja sateinen. Elo ei ennättänyt kypsyä, pelloilla nähtiin\nvain joitakuita korsia ja niiden vieressä pelkkä musta multa.\nSyyskuussa halla vei kaikki, mitä jäljellä oli. Hätä yltyi, herrat ja\ntalonpojat alkoivat palveluksestaan erottaa puolet palvelijoistaan.\nSeitsemän jyvälaivaa joutui Merenkurkussa haaksirikkoon.\n\nVuosi 1696 oli kovempi kaikkea, mitä maamme siihen asti oli kokenut.\nSe oli kummallinen vuosi. Talvi oli niin leuto, että jäät sulivat\njo helmikuun lopulla, pääskyset tulivat Etelä-Ruotsiin, ja useat\ntekivät toukoa. Mutta maaliskuun 7 päivänä palasi pakkanen, ja järvet\njäätyivät jälleen niin lujiksi, että niitä ajettiin. Kevättouot\nturmeltuivat, syyskylvö mätäni maassa. Kesä tuli kylmä, ja elokuun\n8 päivänä peitti paksu jää kaikki järvet. Elokuun 22 päivänä tuli\ntaaskin halla, käyden neljänä yönä perätysten. Koko Suomessa saatiin\ntuskin muutamia tynnyrejä hallan panemia, puoleksi tuleentuneita\njyviä. Niityt eivät kasvaneet heinää, elukat kuolivat, jänikset ja\nosaksi linnut katosivat metsistä, kukko herkesi laulamasta, arka\nilves otti pakonsa kyliin, rottalaumat söivät kaikki, mitä eteen\nsattui.\n\nSilloin Jumalan käsi saattoi koko Suomeen suuren hädän ja puutteen,\nsemmoisen kuin profeetta Jooel sanoo: \"Pelto on hävitetty, maa on\nmurheissansa ja peltomiehet seisovat hämmästyneinä.\" Mikkelinpäivän\naikaan alkoi irtolaisväkeä, pian myös torppareita ja pikkutilain\nomistajia virrata kaupunkeihin. Nämä tulivat täpötäyteen väkeä,\nja vähän oli antamista. Kalpeita, haamuiksi laihtuneita ihmisiä\nhoippui maanteillä, kunnes kaatuivat, ja monet jäivät kirkkomaille\nkuolemaan. Kun nämä nälkiintyneet joukot tapasivat lehmän tahi\nhevosen laitumella, löivät ne sen paikalla kuoliaaksi, söivät lihan\nraa'altaan ja joivat veren. Jos ei sellaista ruokaa ollut, käytiin\nkäsiksi koiriin, kissoihin, rottiin, variksiin ja kaikenlaisiin\nperkeisiin. Toiset söivät olkia, ruumenia, rapaa, ruohoja, juuria.\nTalonpojat, porvarit, papit, herrasmiehet, kaikki söivät pettuleipää,\nja sitä pidettiin rikkaana, jolla oli hiukan tyhjistä tähkistä\nhienonnettuja survejauhoja petun sekaan panna. Epäterveellinen\nravinto synnytti hävittäviä kulkutauteja. Monessa pitäjässä väki\nväheni aivan sukupuuttoon. Yhtenä vuotena kuoli Suomessa 100,000\nihmistä ja näinä kolmena nälkävuotena yhteensä enemmän kuin 150,000\neli lähes kolmas osa maamme silloisesta väestöstä. Kaikki kansa\nnöyrtyi nyt Jumalan väkevän käden alle, ja hänen sallimastaan loput\nsäilyivät hengissä, parhaasta päästä kalastamalla järvien ja meren\nrannikoilla. Hiukan viljaa tuli myöskin valtakunnan hallitukselta\nRuotsista.\n\nVuonna 1697 oli kasvu parempi, mutta mihin ei mitään ollut kylvetty,\nsiinä ei ollut korjattavaakaan. Vasta seuraavina vuosina nähtiin\nmaassamme taas leipää. Nälänhädän seuraukset tuntuivat kuitenkin\nkauan. Monta oli maastamme lähtenyt, kuollen Venäjälle tahi\nRuotsiin. Autioiksi jääneihin kyliin ja pitäjiin muutti sitten\ntoisia asukkaita. Elinvoimat masentuivat, valistus pimeni, tavat\nvilliytyivät. Mutta Suomen kansalle on kunniaksi, että vaikka\nhenki onkin rakas, kansa kuitenkin tämän suurimmankin hädän aikana\npiti lait pyhinä. Muissa maissa synnyttää suuri hätä aina suuria\nväkivallantöitä: ryöstöjä, murhia, polttoja. Täällä harvinaisena\npoikkeuksena tapahtui, että puolikuolleet raukat ryöstivät muutamia\nherrastaloja Savossa. Usein nähtiin satojen kurjain kurottavan\nkäsiään parempiosaisten ihmisten suljettuja portteja kohti, mutta\nporttiin he eivät koskeneet, he kaatuivat sen eteen. Semmoista\nkieltäymyksen miehuutta tavataan vain harvoissa kansoissa.\n\n\n\n\n158. Kaarle kahdestoista ja Narvan taistelu.\n\n\nNälänhädän kovimmillaan ollessa kuoli kuningas Kaarle XI vuonna 1697,\nkansojensa siunaamana. Tukholman linna paloi, uusi aika alkoi.\nValtaistuimelle nousi nyt tämän viisaan kuninkaan viisitoistavuotias\npoika, jonka kuuluisa nimi oli _Kaarle XII_. Hän rakasti vanhoja\nsankarisatuja, ja jo aikaisin hänellä oli suuret urotyöt mielessä.\nNelivuotiaana hän istui hevosen selässä, 12 vuoden ikäisenä hän\nratsasti täyttä laukkaa pensaiden ja aitojen ylitse. Sotaleikit ja\nmetsästys olivat hänen mielitöitään lapsuudesta saakka, ja kun hän\noli kiertänyt karhun metsässä, ei hän sallinut kenenkään käyttää\nmuita aseita kuin ryhmysauvoja ja puuhankoja, saadakseen pedon\nelävältä kiinni.\n\nEnnenkuin hän oli 16 vuotta täyttänyt, otti hän valtiosäädyiltä\nvastaan isänsä yksinvallan. Hän käytti sitä poikamaisella tavalla,\nantoi vanhain valtaneuvosten hallita valtakuntaa ja näpähytteli\nkirsikankiviä heidän nenällensä. Itse hän oli sotasilla, ryntäsi\nlumilinnoituksia vastaan, laski kelkalla äkkijyrkkiä mäenrinteitä,\nratsasti hoviherrojaan kumoon, valjasti 30 hevosta riviin 30 reen\neteen ja piti meritappeluja, joissa taistelijat ruiskuttivat\ntoistensa veneet vettä täyteen. Kun hän oli näin riehunut kolme\nvuotta, tuli hänestä mies ja sankari, jota koko maailma ihmetteli.\n\nTähän aikaan hallitsi Venäjällä tarmokas tsaari, _Pietari I_, jolle\njälkimaailma antoi lisänimen Suuri. Hän tahtoi tehdä valtakuntansa\nmahtavaksi ja opettaa tietämättömälle kansalleen Länsi-Euroopan\nsivistystä. Mutta Venäjä oli silloin Itämerestä eristettynä, ja sillä\noli pääsy merelle avoinna ainoastaan Jäämeren kautta. Pietari oli\nvalloittanut maita turkkilaisilta; nyt hän ryhtyi, Puolan ja Tanskan\nkuningasten liittolaisena, ahdistamaan myöskin Ruotsia. Kaikki olivat\nkuulleet puhuttavan Ruotsin valtaistuimella \"mellastavasta pojasta\"\nja tahtoivat käyttää tilaisuutta saadakseen takaisin ruotsalaisten\nvalloittamat maat.\n\nKeväällä v. 1700 syttyi tämä suuri sota. Kuningas Kaarle oli\nmetsästämässä ja oli saanut 14 karhua elävältä, kun hänelle tuotiin\ntieto kolmen vihollisen hyökkäyksestä. Silloin tuli leikistä täysi\ntosi. Ennen kesän loppua oli \"poika\" sotajoukkoineen noussut maihin\nTanskassa ja pakottanut sen kuninkaan rauhantekoon. Sieltä hän lähti\nVenäjää vastaan. Tsaari Pietari oli linnoitetussa leirissä Narvajoen\nrannalla Virossa ja aikoi 45,000-miehisellä sotajoukolla valloittaa\nruotsalaisen Narvan linnan. Häntä vastaan marssi kuningas Kaarle\nja karkasi 20 p:nä marraskuuta v. 1700 venäläisten kimppuun 8,400\nmiehellä väsyneitä, viluisia ja läpikastuneita joukkoja, jotka olivat\nyönsä viettäneet lumessa taivasalla.\n\nTsaari Pietari oli parhaiksi matkustanut pois, ja eräs ranskalainen\njohti hänen harjaantumattomia joukkojaan. Kello 2 iltapäivällä\nalkoi ankara pyryilma. Lumi tuiskusi venäläisten silmiin, niin\netteivät he voineet nähdä vihollisiaan, ennenkuin nämä jo olivat\nheidän kimpussaan. Siinä alkoi tuima taistelu kaikilla aseilla,\nenimmin kuitenkin miekalla. Venäläisten leiriin rynnättiin, vallit\nmurrettiin, venäläinen ratsuväki kääntyi pakoon ja yritti päästä\nvirran poikki, mutta 1,000 miestä hukkui. Venäjän jalkaväki piti\nurhoollisesti puoliaan, mutta joutui epäjärjestykseen ja yritti\npaeta erään sillan ylitse. Silta murtui, ja taaskin tuhansia\nhukkui virtaan. Ne, jotka eivät voineet päästä pakoon, pitivät\nhurjistuneina puoliaan. Kuningas oli joka paikassa ensimmäisiä;\nhän ratsasti suoraan vallihautaan, menetti hevosensa, miekkansa\nja toisen saappaansa, mutta oli pian taas ottelussa. Pimeä tuli,\nystävät ja viholliset hämmentyivät toisiinsa. Venäläiset eivät\nvoineet väkeänsä laskea, heidän sotajoukkonsa oli hajoitettu kahteen\nosaan, he eivät luottaneet ulkomaalaiseen päällikköönsä ja pitivät\ntaistelun menetettynä. Se päättyi; soturit seisoivat sota-aseissa\nkylmässä talviyössä väsyneinä ja viluissaan. Seuraavana aamuna\nvoitollinen Ruotsin sotajoukko asettui pitkiin riveihin, peittääkseen\nvähälukuisuuttaan. Siinä oli silloin ainoastaan 6,000 sotamiestä;\nmonella näistä ei ollut luoteja eikä ruutia. Osa Venäjän sotajoukosta\noli lähtenyt yöllä tiehensä; 12,000 heitti aamulla aseensa ja sai\nvapaasti mennä menojaan. Kolmantena päivänä kuningas kiitti Jumalaa\nvoitostansa pelastetussa Narvassa.\n\nKaksi viidettäosaa siitä sotajoukosta, joka voitti Narvan\ntaistelussa, oli suomalaisia. Siinä taisteli 500 Turun läänin\nratsumiestä, 600 Uudenmaan ratsumiestä, 500 Viipurin läänin\nratsumiestä, 850 miestä Viipurin jalkaväkeä ja muita joukkoja eri\nosista maatamme: yhteensä 3,200 suomalaista.\n\n\n\n\n159. Retki Pultavaan.\n\n\nKahdeksantoista vuoden ikäinen oli Kaarle XII voittaessaan\ntanskalaiset ja venäläiset. Tästä hetkestä alkaen hänestä tuli\nEuroopan sankari. Maailma ylisti hänen verratonta urhoollisuuttaan,\nhänen vaatimattomuuttaan voiton jälkeen, hänen lempeyttään voitettuja\nkohtaan, hänen puhtaita tapojaan ja vilpitöntä jumalanpelkoaan.\nHänen kansansa uneksi vain voittoja, hänen sotilaansa -- hänen\nkaarlelaisensa -- pitivät suurimpana kunnianansa saada sotia ja\nkuolla kuninkaan puolesta.\n\nJa eteenpäin kulki kuningas Kaarle voitosta voittoon. Hän piti\nvaarat leikinasiana; luodit näyttivät häntä väistävän. Hän kääntyi\nkolmatta vihollistansa, Puolan kuningasta August Väkevää vastaan.\nSiitä ei ollut apua, että August voi paljain käsin puristaa kokoon\nhevosenkengän: kaiken täytyi väistyä pohjolan sankarin tieltä. Hän\nkulki leveäin virtain poikki vihollisten nähden; hän kaatoi suuria,\nurhoollisia, hyvin varustettuja sotajoukkoja. Hän kulki isoisänsä\ntietä, valloitti koko Puolan valtakunnan, erotti kuningas Augustin\nhallituksesta ja pakotti puolalaiset valitsemaan uuden kuninkaan,\njonka kanssa hän teki liiton. Viimein hän ryntäsi August Väkevän\nperintömaahan Saksiin ja pakotti vastustajansa rukoilemaan rauhaa.\n\nSeitsemän vuoden kuluttua Narvan taistelusta kuningas Kaarle oli\nvaltansa kukkuloilla. Ei ollut toista nimeä niin uljasta kuin hänen,\nei ollut toista sotajoukkoa niin tottunutta voittamaan. Keisarit ja\nkuninkaat vapisivat, kun nämä pelättävät pohjolan sankarit vielä\nkerran ilmestyivät Saksaan.\n\nMutta Jumala havaitsi, että kunnia ja sankarimaine olivat tulleet\nkuningas Kaarlen mieliteoiksi ja että paljon viatonta verta oli\nPuolassa vuotanut. Senvuoksi Jumala, joka on väkevintäkin sankaria\nväkevämpi, asetti määrän kuninkaan voitoille ja sokaisi hänet\nmenestyksellä. Hänen kulkunsa Puolassa oli kuin purjehtijan kulku\nmerellä: kaikki väistyi hänen tieltään, mutta hänen takanansa\nyhdistyivät aallot, kansa nousi ja karkoitti hänen liittolaisensa.\nNyt Kaarle kuningas lopuksi tahtoi valloittaa Venäjän valtakunnan ja\nretkeili Etelä-Venäjälle, jossa odotti apua kasakoilta. Mutta niinä\nseitsemänä vuonna, joina hän oli jättänyt venäläiset rauhaan, oli\ntsaari Pietari ruotsalaisilta oppinut sotataidon ja harjoittanut\njoukkonsa taistelukuntoisiksi. Kuningas Kaarle tunkeutui yhä\netäämmälle eikä saanut apua, näki ainoastaan hävitettyjä maita ja\nvimmastuneita vihollisia. Hänen sotilaansa seurasivat häntä; uljas\nsotajoukko sai uusia voittoja, mutta harveni harvenemistaan, ja\nPietari voitti ne lisäjoukot, joita Suomesta lähetettiin.\n\nKesäkuussa v. 1709 kuningas ryhtyi piirittämään Poltavan linnaa\nEtelä-Venäjällä, 200 penikulman päässä omasta valtakunnastaan. Siinä\ntsaari Pietari hänet saarsi 55,000 miestä ja 132 tykkiä käsittävällä\nsotavoimalla. Ruotsin sotajoukossa oli 18,400 miestä; siltä puuttui\nruokavaroja ja ruutia, mutta kuningas Kaarlen tapana ei ollut kääntyä\ntakaisin. Oli 28 päivä kesäkuuta. Pelkäämättä, kuten ainakin,\nryntäsivät hänen uhkamieliset sotilaansa venäläisten linnoituksia\nvastaan ja valloittivat ne. Mutta tähän asti haavoittumatonta\nsankaria oli pyssynluoti nyt pahasti haavoittanut jalkaan, niin\nettei hän voinut ratsastaa kentällä järjestämässä taistelua. Syntyi\nhämmennystä johdossa: osa armeijasta ryntäsi yhä eteenpäin ja joutui\nvangiksi; toinen osa jäi paikoilleen, ja sen kimppuun karkasi suuri\nylivoima tsaarin itsensä johtamana. Hirmuisen taistelun jälkeen\nRuotsin sotajoukon täytyi väistyä; 2,500 miestä oli kaatunut,\n2,000 oli vankina; loput kokoontuivat kuninkaan ympärille ja\nmarssivat eteläänpäin. Siellä on iso _Dnieper_-virta, johon yhtyy\npienempi _Worskla_-niminen joki. Näiden jokien kulmauksessa joutui\nruotsalaisen sotajoukon jäännös taaskin venäläisten ahdistamana\nsaarroksiin. 12,500 miehen täytyi antautua vangiksi; 500 miestä pääsi\nkuninkaan kera Turkinmaahan.\n\nPultavan taistelussa kamppaili noin 3,000 suomalaista, jäännöksiä\nniistä urhokkaista pataljoonista, jotka olivat sotatantereilla\nharvenneet. Näiden joukossa oli Viipurin, Uudenmaan ja Turun läänin\nratsumiehiä, Karjalan rakuunia sekä jalkaväkeä Porin, Uudenmaan\nja Turun läänin rykmenteistä. Ne, jotka eivät kaatuneet, vietiin\nvankeina kauas Venäjälle. Muutamat pakenivat kotimaahansa; toiset\npäästettiin vapaiksi rauhanteon jälkeen, ja kaikilla oli kummallisia\nelämänvaiheita kerrottavana.\n\n\n\n\n160. Viipurin valloitus.\n\n\nSillä aikaa, kun kuningas Kaarle voitti hyödyttömiä voittoja\nPuolassa ja halveksi venäläisiä, lähenivät nämä askel askeleelta\nSuomea ja Itämerta. He hävittivät Viron- ja Liivinmaata, kärsivät\nusein tappioita, mutta oppivat viimein itse voittamaan. Sitten\nhe valloittivat Inkerinmaan, Suomen esimuurin. Pähkinälinna piti\npuoliaan niin urhoollisesti, että sen varusväestä oli jäljellä\nainoastaan 83 miestä maahan ammuttujen muurien takana, kun se vihdoin\nantautui. Tsaari itse palveli sotajoukossaan kapteenina. Toukokuun\n4 päivänä v. 1703 hän valloitti ruotsalaisen Nevanlinnan Nevajoen\nvarrella, ja toukokuun 16 päivänä hän alkoi sen lähistöön perustaa\nuutta pääkaupunkia _Pietaria_. Nyt hän samosi 40,000 miehen voimalla\nSuomeen. Siestarjoella oli 4,000 suomalaista _Cronhjortin_ johdossa.\nNämä puolustivat miehuullisesti maansa rajaa. Tsaari tyytyi tällä\nkertaa vain hävittämään rajaseutuja ja palasi takaisin.\n\nSeuraavana vuonna hän valloitti rynnäköllä Narvan. Suomalaiset,\n_Maydellin_ johtamina, koettivat turhaan tekemällä uskaliaita\npartioretkiä hävittää uutta Pietarin kaupunkia. Vuonna 1706\nlokakuussa hyökkäsi tsaari Pietari 20,000 miehen voimalla Suomeen\nja alkoi kiivaasti ampua Viipuria. Kaupunki vapisi, monet talot\npaloivat, kaikki odottivat rynnäkköä, mutta 17 päivän kuluttua\nvenäläinen sotajoukko lähti odottamatta pois. Viipurin asukkaat\nluulivat ihmeen tapahtuneen, samanlaisen kuin se, jonka kautta Herra\npelasti Samarian syyrialaisten kuninkaan Benhadadin piirityksestä.\n\nSitten tuli neljä rauhallista vuotta, jolloin Venäjän joukot\ntaistelivat kuningas Kaarlea vastaan. Mutta Pultavan voiton jälkeen\ntsaari Pietari päätti vihdoinkin valloittaa Viipurin. Maaliskuun 22\npäivänä vuonna 1710 ilmestyi venäläinen sotajoukko jäälle ja alkoi\npiirittää linnaa. Huhtikuussa tuli venäläinen laivasto ja kohta sen\njälkeen tsaari itse tuoden parhaan väkensä. Venäjän sotajoukko seisoi\nnyt, 23,000-miehisenä kaaressa kaupungin ympärillä, ja toista sataa\njäreätä tykkiä aloitti hirveän ampumisen. Viipurissa oli päällikkönä\neversti _Maunu Stjernstråle_, täysiverinen kaarlelainen. Hänellä\noli linnaväkenä 4,000 urhoollista miestä; näihin yhtyivät kaupungin\nporvarit, ja kaikki olivat päättäneet viimeiseen asti suojella\ntätä Suomen portin lukkoa. Torneja ja muureja, huoneita ja ihmisiä\nsortui luotien vaikutuksesta, linnan ruutikellari räjähti ilmaan,\nainoastaan syvimmissä kellareissa saivat naiset ja lapset suojaa,\nmutta Viipuri piti puoliaan. Venäläiset tekivät väkirynnäköitä,\nmutta ne torjuttiin. Tsaari päätti silloin antaa tykkien ratkaista\ntaistelun ja käski ampua kahta kauheammasti. Kesäkuun alussa oli\nsatamanpuoleinen muuri 400 metrin pituudelta soraläjänä, puolet\npuolustusväkeä oli saanut surmansa, holveissa nääntyi monta\nhaavoitettua, eikä vähääkään apua ollut odotettavissa. Vasta silloin,\nkesäkuun 10 päivänä, Viipuri antautui, soraan ja veriin peittyneenä,\nkunniallisilla ehdoilla. Piiritystä oli kestänyt 13 viikkoa, ja\nvihollinen oli siinä menettänyt yhdeksättätuhatta miestä.\n\nEhtoja ei täytetty. Linnanväki ja monta kaupungin eloon jääneistä\nasukkaista vietiin vankeuteen. Kohta senjälkeen antautui Käkisalmi\n14-päiväisen piirityksen jälkeen.\n\n\n\n\n161. Napuen taistelu.\n\n\nMinkätähden Suomi suurimmassa hädässä jätti vahvimman porttinsa\navuttomaksi? Sellainen ei ollut kansan mieli: se tarttui aseihin\nkaukaisimmissakin seuduissa; kautta koko maamme kaikui huuto:\n\"Viipuriin! Viipuriin!\" Mutta kuningas oli määrännyt tänne\nkelvottoman sotapäällikön, jonka nimi oli _Lybecker_. Hän halveksi\ntalonpoikia, uuvutti sotaväkensä eikä ymmärtänyt johtaa kansaa,\njoka ei mitään mieluummin halunnut kuin puolustaa isänmaatansa.\nKaikki kävi huonosti. Ja kuitenkin Suomen kansa oli jo satoja vuosia\noppinut voittamaan. Jokainen mies oli sotilas, jokainen vaimo kertoi\nlapsilleen sankarisatuja. Mutta suurin osa maamme sotakelpoista\nnuorisoa vuodatti silloin vertansa Inkerinmaalla, Virossa,\nLiivinmaalla, Puolassa, Saksassa ja Venäjällä -- kaikkialla paitsi\nei omassa maassa, missä sen voimia enimmin olisi tarvittu. Kuningas\nkäski, kansa totteli, onnettomuus tuli, ja nyt tämä urhoollinen kansa\nsai uudestaan oppia vanhaa kärsimisen taitoansa.\n\nViipurin valloitus vaikutti kaikkien sydämiin niinkuin tuulenvihuri,\njoka tempaa tuvan suulta oven. Kun mielet näin olivat murheen\nmasentamat, tuli rutto maahamme. Syksyllä vuonna 1710 se kulkeutui\nVirosta laivassa Helsinkiin ja levisi aina Ouluun asti. Ilma oli\ntyyni, sumuinen ja terveydelle vahingollinen, aurinko kätki kasvonsa,\nja viheriä lima peitti vedet. Ihmiset sairastuivat yht'äkkiä ja\nkuolivat kolmantena päivänä. Moneen taloon ei jäänyt yhtäkään\nihmistä eloon. Turussa kuoli 6,000 asukkaasta 2,000, Helsingissä\n1,185, Porvoossa 652. Oulun läänissä kuoli kokonaisia kyläkuntia\nsukupuuttoon. Useat pakenivat saaristoihin ja olivat siellä myöhään\ntalveen. Kun aurinko taas jouluaamuna pilkahti paistamaan, heräsi\nmurheellisten sydämessä uusi toivo. Siitä alkaen helpotti rutto ja\ntaukosi kokonaan seuraavana keväänä.\n\nSilloin oli taas sota käsissä. Kovaa kokenut kansa tarttui jälleen\naseihin, hajoitetut rykmentit varustettiin uudestaan. Lybecker\nerotettiin päällikkyydestä; hänen sijaansa tuli vanha rehellinen\n_Nieroht_, joka turhaan koetti valloittaa Viipuria takaisin. Hän\nkuoli pian, ja kuningas uskoi päällikkyyden jälleen Lybeckerille.\nKaksi vuotta kului turhiin marssimisiin, häpeälliseen pakoon, ja\nnuoret sotamiehet itkivät harmista, kun eivät saaneet taistella.\nKaukana pohjoisessa kävivät talonpojat molemmin puolin rajaa\n\"sarkasotaa\"; silloin ryöstettiin Kajaanin kaupunki. Venäläiset\nsaapuivat jälleen v. 1713. He valloittivat Helsingin, Porvoon,\npianpa Turunkin, vaan Lybecker ei tahtonut taistella. Mutta nyt\nrohkeni Ruotsin valtakunnanneuvosto tehdä kuninkaan tahtoa vastaan\nja pani Lybeckerin viralta. Urhea kaarlelainen _Kaarle Armfelt_ sai\npäällikkyyden Suomessa.\n\nSe oli silloin jo liian myöhäistä. Koko Suomi oli vihollisen käsissä,\npakolaisia purjehti joukoittain Ruotsiin. Turun akatemia oli aivan\nautiona. Kuudentuhannen miehen kera Armfelt seisoi Pälkäneellä.\nSiellä venäläiset kulkivat hirsilautoilla Mallasveden poikki ja\npakottivat kovan taistelun perästä suomalaisen sotajoukon vetäytymään\npohjoiseen päin. Napuen kylän pelloille Isossakyrössä Armfelt\npysähtyi odottamaan venäläisiä. Hänellä oli silloin 4,300 soturia ja\n1,500 aseistettua talonpoikaa. Häntä vastaan samosi Venäjän paras\nsotapäällikkö, ruhtinas _Galitzin_, mukanaan 12,000 miestä, ja 19\npäivänä helmikuuta v. 1714 oli Napuen eli Isonkyrön taistelu.\n\nSuomen sotajoukko oli kolme päivää seisonut lumessa ja pakkasessa,\nmolemmin puolin jäätynyttä Kyrönjokea. Kello 11 aamupäivällä\nvenäläiset tulivat jäätä pitkin ja karkasivat suomalaisten kimppuun\njoen oikeanpuolisella rannalla, tuulen tupruttaessa tuiskulunta ja\npalavasta kylästä savua näille vasten silmiä. Kahdesti torjuttiin\nrynnäkkö, vihollisen rivit hajoitettiin, suomalaiset valtasivat kuusi\ntykkiä. Voitto näytti varmalta, kun kenraali de la Barre suomalaisten\nratsumiesten kanssa yht'äkkiä lähti pakoon, joten ainoastaan Turun\nläänin ratsuväki jäi paikalle. Venäläisten rivit järjestyivät taas,\nsuomalainen jalkaväki joutui umpisaarroksiin, ja sen kimppuun\nkäytiin joka taholta; voitto muuttui veriseksi tappioksi. Talonpojat\njoutuivat epäjärjestykseen ja kaatuivat; sotamiehet asettuivat\nneliöön ja pitivät puoliaan kuolemaan asti. Useimmat upseerit ja\n2,500 miestä kaatui, eräs aliupseeri komensi kolmen rykmentin\njäännöksiä. Armfelt taisteli viimeisten joukossa ja murtautui läpi\nvihollisten Laihian metsään. Ruhtinas Galitzin oli menettänyt\n3,000 miestä, ja kuitenkin hän puhui suomalaisten urhoollisuudesta\nkunnioittavasti. Kunnia oli pelastettu, mutta maa oli menetetty.\n\nSeuraavana keväänä oli Kyrönjoki niin täynnä kuolleita, ettei\nsen vettä pitkään aikaan saattanut juoda. Meidän ajan viljavat\npeltovainiot joen rannoilla kätkevät kaatuneiden lahonneet luut.\n\n\n\n\n162. Kajaanin linna ja kivekkäät.\n\n\nSuomen viimeisen sotajoukon jäännökset vietiin Ruotsin rannikoita\npuolustamaan. Koko muu Suomi oli jäänyt viholliselle alttiiksi,\npaitsi pieni _Kajaanin linna_, joka vielä kaksi vuotta piti puoliaan\nmetsäin ja erämaiden takana. Sinne samosi venäläinen kenraali Tshekin\n4,000 miestä mukanaan joulukuussa v. 1715 ja vaati linnan avaimia.\nMajuri _Juhana Henrik Fieandt_ oli Kajaanin linnan päällikkönä.\nHänellä oli 50 vanhaa, aikansa palvellutta, iän ja haavain murtamaa\nsotamiestä, mutta ne olivat kaarlelaisia, ja Fieandt antoi\nvenäläisille epäävän vastauksen. Näiden täytyi ryhtyä piirittämään\nniskoittelevaa linnaa. Se ei ottanut oikein menestyäkseen\nilman tykkejä. Sotatauti alkoi raivota huonosti varustetussa\nvenäläisleirissä; 1,000 miestä kuoli kuukauden kuluessa. Heidän\nsijaansa tuli lisäväkeä 3,000 miestä, jotka toivat mukanaan tykkejä.\nNyt koeteltiin kaarlelaisten miehuutta. Yöt päivät heidän täytyi\nmuureilla valvoa. Ei ollut heillä ruokaa, ei puita; pakkanen yltyi\nniin kovaksi, että heidän sormensa kohmettuivat pyssyä pidellessä.\nNaiset ja lapset, jotka olivat paenneet linnan turviin, nääntyivät\nnälkään ja viluun. Sittenkin Fieandt tahtoi puolustautua; hän tahtoi\nennen räjäyttää linnan ilmaan kuin antaa sen viholliselle. Mutta hän\nei voinut olla kuulematta onnettomain rukouksia: hän antautui 24\npäivänä helmikuuta v. 1716 sillä ehdolla, että saisi vapaan lähdön.\n\nKun Tshekin näki nuo harvalukuiset, nälän näännyttämät, paleltuneet\nsotilasvanhukset, jotka kaksi kuukautta olivat uhmanneet hänen koko\nvoimaansa, oli hän vihoissaan surmauttaa heidät kaikki. Silloin yksi\nhänen eversteistään, Mannstein, riisui miekan vyöltään ja uhkasi\nluopua Venäjän palveluksesta. Kajaanin linnan puolustajat saivat\njäädä henkiin, mutta heidät vietiin vankeina ja tyhjiksi ryöstettyinä\nnaisten ja lasten kanssa Venäjän sisämaihin. Linnan kellareihin oli\njäänyt 7 tynnyriä ruutia. Muutaman päivän kuluttua räjähti linna\nilmaan, ei tiedetä miten, ja muurien jäännökset ovat paikallaan vielä\ntänäkin päivänä kuohuvan Ämmäkosken saaressa. Tämä linna rakennettiin\nvuonna 1607, Kaarle IX:n aikana, Koillis-Suomen suojaksi.\n\nSodan alussa olivat Inkerinmaan talonpojat tarttuneet aseihin ja\ntehneet partioretkiä Venäjän puolelle. Heidän päällikkönsä _Kivekäs_\ntuli niin kuuluisaksi, että kansa nimitti sellaisia uskaliaita\npartiolaisia _kivekkäiksi_, joskus myöskin _sisseiksi_. Suomen\ntalonpojat tarttuivat hekin aseihin ja kävivät sotaa omin päin.\nKenraali Nieroht hankki heille aseita, sanoi heitä jalkarakuunoikseen\nja nimitti _Taneli Luukkoisen_ heidän majurikseen. Heillä oli myös\nkapteeneja ja luutnantteja, niiden joukossa _Pietari Longström_\nynnä muita. Joskus oli heitä 200 tahi 300 miestä yhdessä; usein\noli 10, 20 tai 30 tällaista hurjapäistä, kaikissa vaivoissa ja\nvaaroissa karaistunutta talonpoikaissotilasta väijymässä teiden\nvarsilla; he surmasivat kuljeksivia vihollisia, anastivat heidän\nkuormastovaununsa, polttivat heidän jyväaittansa tai yllättivät\nheidät öisin talonpoikaistaloissa. Näin kivekkäät tulivat vihollisen\nkauhuksi; mutta kun kansa kaikkialla oli heidän puolellaan, antoivat\nhe myöskin aihetta julmiin hävityksiin. Venäläiset olivat siihen\naikaan raakoja ja sodan villitsemiä. Kostaakseen kivekkäille he\ntekivät kaikenlaista väkivaltaa. He pitivät suomalaisia tavattoman\njäykkäluontoisena kansana, joka piti hävittää, kun sitä ei saanut\nkukistetuksi.\n\n\n\n\n163. Tapani Lövingin seikkailut.\n\n\nUskaliaimpia kivekkäitä oli Tapani Löving. Hän oli ollut\nkirjanpitäjänä ja kirjurina, kun hän vuonna 1710 joutui venäläisen\npartiojoukon vangiksi Karjalassa, mutta karkasi ja löi kasakan\nkuoliaaksi. Senjälkeen hän meni sotapalvelukseen, sai pienen joukon\nkomennettavakseen ja oli osallisena lukemattomissa seikkailuissa.\nOllen aina sukkela, neuvokas ja rohkea, hän alkoi pian käydä\nsotaa omin päinsä, joskus muutamia kumppaneita mukanaan. Löving\nkuljeskeli milloin minkinlaisessa valepuvussa maalla ja merellä,\ntiedustellakseen vihollisen asemaa ja antaakseen siitä tietoja\nkuninkaalle ja ruotsalaisille päälliköille. Hän oli venäläisten\nkanssa usein päivällä kovissa otteluissa; ilvehti tuntemattomana\nheidän kanssansa illalla; nukkui yön heidän kanssansa samalla\nlavitsalla; otti seuraavana aamuna heidän hevosensa ja aseensa,\naluksensa ja saaliinsa; oli kaikkialla pelättynä, kaikkialla\nvainottuna ja kävi sotaansa 11 vuotta uskomattomien vaivain ja\nalituisen hengenvaaran alaisena. Hänen monista seikkailuistaan\nkerromme ainoastaan muutamia, semmoisina, kuin hän itse niitä on\npäiväkirjassaan kuvaillut.\n\n\"Vuonna 1713 komensi minut herra kenraalimajuri Armfelt polttamaan\nviholliselta Porvoon sillan, ja kun olin sillan korvassa, ampui\nvihollinen yht'äkkiä muutamilla sadoilla musketeilla niin, että\nmaa allani savusi, mutta ei kuitenkaan saanut sattumaan. Sitten\ntuli juosten minua kohti sillalle ja tähtäsi minuun muuan mies,\njota minä, ennättäen vähää ennen, ampua paukautin rintaan, ja hän\nosasi minua vasempaan korvaan. Kuitenkin paloi meidän puoleinen\nosa siltaa poroksi. Takaisin tultuani kohtasi minut herra majuri\nGyllenström ja surkutteli. Sanoi myöskin lisäksi: 'Minkä nimen nyt\nannamme Lövingille, kun hän on menettänyt korvansa?' Minä vastasin:\n'Menettänyt olen korvani, kuitenkin vain vasemman; mutta moni\nmenettää tässä vielä henkensäkin.' Kiskaisin sitten pois korvalehden,\njoka riippui sivulla.\"\n\n\"Vuonna 1715... Kun heräsin eräässä tuvassa Ahvenanmaalla, tuli 3\nmiestä ovelle, ladatut pyssyt kädessä. Minä tempasin pistoolini,\nhyökkäsin sukkajalassa suoraan heidän päälleen ja ajoin heidät pois,\nsittenkuin he olivat laukaisseet pyssynsä, joita minä altapäin\ntöykkäsin, niin että kuulat menivät kattoon. Sain silmilleni vain\nmuutamia ruudinjyviä, joiden jälki pysyy hautaan asti. Toverini\nja minä juoksimme jäälle, ja heti, kun olimme rannasta lähteneet,\nlaskeutui meidän ja maan välille sanomattoman sakea sumu, mutta\nedessämme paistoi aurinko niinkuin kirkkaana kesäpäivänä. Jäljissämme\ntuli 40 venäläistä rakuunaa ja kasakkaa. Olimme eräällä saarella\npimeään yöhön asti, käänsimme sitten kenkämme takaperin ja marssimme\nkoko yön. Aamulla tuli tuulenvihuri ja peitti löyhällä lumella\njälkemme. Tultuamme Skagön pohjoiselle niemekkeelle kohtasi meitä\nkoko parvikunta venäläisiä; siinä pistettiin kumppani vierestäni\nkuoliaaksi. Minä hyppäsin korkealta vuorelta alas veteen, jota\nmeri oli sinne heittänyt. Venäläiset eivät voineet minua saavuttaa\neivätkä ampua; istuin vuoren rotkossa Kaikkivaltiaan turvissa,\nriisuin kengät jaloistani, sillä ne jäätyivät kokoon, ja puristelin\njalkojani, jotteivät paleltuisi. Vuorella taitoin kuusenoksia alleni\nja päälleni, makasin näin puolen yötä ja minua paleli niin, että\nhenkeni ja ruumiini vapisi. Nousin ja kuljin Getan vuorelle kaksi\nrunsasta peninkulmaa sukkasillani, kantaen jäätyneitä kenkiäni. Kun\nkohmejää koski jalkoihin kipeästi, täytyi kaatuessa käsin ja jaloin\nottaa vastaan; joka askel tällä kahden peninkulman matkalla oli\nverellä merkitty. Maihin tultuani näin risumajan, johon talonpojat\nolivat vieneet tavaransa, mutta vihollinen oli ottanut kaikki.\nSovittelin heiniä jalkaini peitteeksi ja löysin sieltä tyhjän,\nkarkean säkin, jonka käärin ympärilleni, sekä heinäin alta leivän\nja pienen rasian, puolillaan voita. Mieleeni tulivat kohta Danielin\nsanat jalopeurain luolassa: 'Herra, muistatko vielä minua?' Tulta\ntehdessäni tuli vihollinen ulkopuolelle. Minä astelin takaperin\nmeren rantaan, kävelin viluissani edestakaisin vuoren juurella ja\nkatselin jalkojani: ne olivat paleltuneen nauriin näköiset, valkeat\naina polviin asti. Minun täytyi niitä hieroa lumella. Viimein tulin\nFinströmin pitäjään erään lesken luokse; oli 3 päivä maaliskuuta.\nKonttasin polvillani, hakkasin puita, muurasin takkaa, korjasin ovea,\nikkunoita ja lattiata. Eukko huomasi minusta olevan apua, lupasi\nruoan ja paransi jalkani. Hän oli kätkenyt lumikinokseen jauhoja,\nvoita ja juustoa. Tulipa hänen karjansakin, jonka vihollinen oli\nvienyt, takaisin nuorat sarvissa. Niin suurta Jumalan ihmetyötä ei\nvoi ikinä syntinen ihminen ymmärtää, joka ei ole ollut hädässä.\"\n\n\"V. 1717 kesäkuun 8 päivänä purjehdin Falsterbohun ja luin Tanskan,\nEnglannin ja Venäjän laivastot, jotka olivat Kjögen lahdessa. Tänne\npysähdyin, tein meriretkiä kesäkuun loppuun asti, otin 52 vankia,\n3 alusta, täynnä viinejä ja ruokatavaroita, olin Tanskan laivaston\nkeskellä ja Kööpenhaminan edustalla. Sain sitten kutsun tulla\nKuninkaallisen Majesteetin (Kaarle XII:n) luokse, joka oli Lundissa.\nHän tutki minulta kahdenkesken venäläisten mieslukua Suomessa ynnä\nmuuta. Annettuani kaikkiin kysymyksiin alamaiset vastaukset tuli\nkreivi Liewen Hänen Majesteettinsa luokse. Tämä myös puhui muutamia\nsanoja minun hyväkseni, ja hänen Majesteettinsa lausui kahteen\nkertaan minulle tämän kiitoksen: 'Me näemme, ettei Löving ole\npelkuri', -- johon minä vastasin: 'Minä en koskaan pelkää, en Jumalan\nenkä kuninkaan, vielä vähemmän viholliseni edessä. Sillä minulla on\narmollinen Jumala ja oikeutta harrastava kuningas, joka palkitsee,\njos teen pahoin tai hyvin. Vihollistani en pelkää, sillä pelko ei\nauta vähääkään.' -- Sitten sain 100 tukaattia ja matkaa varten 50\nplootua. Nousin katsomaan, kuinka Hänen Majesteettinsa kirjoitti;\njolloin Hänen Majesteettinsa työnsi kaikki luotaan, taputti minua\nolalle ja sanoi: 'Rakas Lövingini, lähtekää huomenna ja toimittakaa\nkaikki hyvin, niin kuormat pian lähetetään Suomeen; pidämme teidät\nmuistissa'...\"\n\n\"Jumalan suurta, ihmeellistä armoa ja hyviä töitä, niin myös sitä\nonnea, jonka Hän on minulle suonut, en viimeiseen hengenvetooni\nunhota, vaan iloisella sydämellä sanon: Jumala olkoon suuresti\nkiitetty ja kunnioitettu! Sillä rukous on minun väkevyyteni, minun\nmiekkani ja aseeni, joka minua suojelee hädän aikana. Jumala\nvahvistakoon minun uskoani viimeiseen loppuun asti! Amen.\"\n\nTapani Löving kuoli Porvoon pitäjässä 88 vuoden vanhana.\n\n\n\n\n164. Isonvihan aika.\n\n\nRuhtinas Galitzin määrättiin valloitetun Suomen ylimmäksi\npäälliköksi. Hän oli ihmisrakas mies, joka rankaisi sotamiestensä\nväkivallantöitä ja koetti saada järjestystä maahan. Tämä ei ollut\nhelppoa, kun niin monta pappia, tuomaria ja muuta virkamiestä oli\npaennut Ruotsiin. Mutta Etelä- ja Keski-Suomessa saatiin jonkinlainen\nhallinto toimeen; kansan täytyi vannoa uskollisuudenvala Venäjän\ntsaarille ja maksaa veroa Venäjän kruunulle. Etäiseen Pohjanmaahan\nei ulottunut lempeän ruhtinaan valta; siellä jatkui sota kaikessa\njulmuudessaan.\n\nSyksyllä v. 1714 laski Venäjän laivasto sotajoukkoja maihin\npohjoispuolella Uuttakaarlepyytä. Silloin syntyi pako ja\nkansanvaellus, jolla ei ole vertaista. Kirkonkellot oli jo ennen\nkaivettu maahan tai upotettu jokiin ja järviin. Se, jolla oli\nhevonen ja rattaat, pani rattaille lapsensa ja kaikki, mitä\nkiireessä ennätti saada mukaansa, paetakseen pohjoista kohti. Tiet\nolivat täynnä loppumattomia pakolaisjoukkoja. Jos pyörä särkyi, ei\nollut aikaa korjata vikaa; kaikki täytyi jättää siihen paikkaan.\nJäljessä kulkevain huuto saattoi peloittaa satoja edellä-ajajia\nniin, että he viskasivat pois ruoat ja vaatteet, jättivät kaikki ja\njuoksivat metsään. Merellä nähtiin niin paljon pakenevia veneitä,\nettä rannalla olevat pakolaiset luulivat niitä Venäjän laivastoksi\nja taas viskasivat kaikki pois. Muutamia veneitä Venäjän laivasto\nveikin merelle; toisia veneitä meni Ruotsin kaupunkiin Uumajaan,\nmutta vihollinen seurasi jäljessä ja poltti veneet sekä kaupungin.\nToiset taas etsivät turvapaikkaa Hailuodossa Oulun edustalla, mutta\nsinne tuli yöllä kasakoita ja ne surmasivat pakolaiset. Monin paikoin\ntekivät talonpojat vastarintaa, sijoittuivat maanteiden varsille ja\nampuivat kuljeksivia vihollisia. Tästä lisääntyivät hirmuisuudet\nja viheliäisyys. Murhat ja poltot raivosivat hillitsemättä. Useita\nkidutettiin kuoliaiksi tahi pakotettiin avojaloin juoksemaan lumessa\nkasakkain hevosten jäljessä. Kaupungit ryöstettiin, Pietarsaari\npoltettiin, Oulussa tehtiin kaikenlaisia ilkitöitä.\n\nRangaistaksensa vastustusta ja estääkseen hyökkäystä\nPohjois-Ruotsista tsaari Pietari käski hävittää koko Pohjanmaan Kemiä\nmyöten. Lumi ja umpitiet pelastivat pohjoispuolella Oulua olevan\nmaan; mutta Liminka, Saloinen ja pohjoispuoli Pyhäjoen pitäjää olivat\nperin pohjin hävitetyt, kun Vaasassa asuvan venäläisen maaherran\n_Tiesenhausenin_ toimesta käsky peruutettiin. Vuonna 1714 hävitettiin\nAhvenanmaa niin perinpohjin, että sen suuressa saaristossa seitsemään\nvuoteen ei tavattu ihmisasuntoa. Mutta Suomesta kävi se maine, että\nse saattoi asettaa parhaat sotamiehet. Sellaisia tsaari Pietari\nmielellään tahtoi saada palvelukseensa ja käski senvuoksi ottaa\nnuoria Suomen miehiä, missä näitä vain tavattiin, ja muodosti niistä\nsotajoukkoonsa kaksi rykmenttiä. Avarassa Venäjänmaassa oli myöskin\nautioita ja hävitettyjä seutuja. Sinne vietiin tuhansittain miehiä,\nnaisia ja lapsia Suomesta, paiskattiin hevosen selkään tai ajettiin\njoukoissa palvelemaan Venäjän herrain maatiloilla. Limingasta yksin\noli 124 henkeä surmattu ja 454 viety vankeuteen. Venäläisvallan\nviimeisinä vuosina saatiin jonkinlainen hallitus Pohjanmaallakin\ntoimeen, ja arvokkaampain talonpoikain täytyi kerätä veroja Venäjän\nkruunulle.\n\nSiihen aikaan oli puolet Suomea erämaana, jossa kylät olivat tuhkana,\npellot kylvämättä, karjat ja hevoset ryöstetyt, kalanpyydykset\nhävitetyt, sudet lukuisammat ja rohkeammat kuin ne köyhät pakolaiset,\njotka milloin missäkin olivat etsineet metsissä turvaa. Suolasta oli\nniin suuri puute, että sitä myytiin lusikoittain, ja kun se kokonaan\nloppui, koottiin merivettä tuoppiin tai keitettiin sitä siksi, kunnes\nvesi haihtui, jotta saataisiin vähänkin suolaa. Kaikenlainen hätä\nrasitti maatamme yhtä haavaa: sota, tulipalot, pakkanen, nälkä,\ntaudit, pedot, pako, epätoivo, henkinen pimeys ja tapojen raakuus. Ja\ntämä \"_Ison vihan aika_\" on jättänyt jälkipolviin niin kauhistuttavan\nmuiston, että myöhemmin, kun tahdottiin sen kauhuja osoittaa,\nsanottiin: \"Oli niin pimeä, ettei nähty aurinkoa keskellä päivää\".\nToiset sanoivat: \"Oli niin kylmä, että tuli jäätyi takassa.\"\n\nNiin, totisesti oli Suomi silloin autio, hävitetty maa, koko maailman\nhylkäämä, ja sen kansa oli kuoleman kanssa kamppaileva kansa, niin\nmaahan masennettu, ettei luultu sen enää koskaan siitä virkoavan.\nEsi-isämme saattoivat silloin sanoa niinkuin kuningas David 141:sessä\npsalmissa: \"Niinkuin maata kynnetään ja kuokitaan, niin hajoitetaan\nluumme tuonelan kuilun partaalle. Niin, sinuun, Herra, minun silmäni\nkatsovat, sinuun minä turvaan. Älä anna sieluni kuiviin juosta!\" Ja\ntaas he saattoivat sanoa, niinkuin 138:nnessa psalmissa sanotaan:\n\"Vaikka minä vaellankin ahdingon kautta, sinä minut hengissä pidät;\nsinä ojennat kätesi vihollisteni vihaa vastaan, ja sinun oikea kätesi\npelastaa minut.\"\n\nNiin ajatteli Suomenkin kansa tässä suurimmassa hädässään, ja\nsenvuoksi se jäi henkiin. Mutta se kansa, joka on sellaisia koetuksia\nkestänyt ja kuitenkin elää ja taas on kohonnut ja taas kukoistaa, --\nsellainen kansa on totisesti Jumalan valitsema välikappale täyttämään\nhänen tahtoansa maan päällä. Sellainen kansa ei saata kuolla,\nennenkuin se on tehtävänsä suorittanut.\n\n\n\n\n165. Kuningas Kaarle XII:n muisto.\n\n\nPultavan taistelun jälkeen kuningas Kaarle oleskeli viisi vuotta\npakolaisena uskottomien turkkilaisten luona, taivuttaakseen\nheitä sotaan Venäjää vastaan. Siellä hän taas tuli kuuluisaksi\nurhoollisuudestaan, kun turkkilaiset tahtoivat hänet karkoittaa hänen\nasunnostaan Benderistä; mutta huonosti kuningas saattoi hallita\nvaltakuntaansa lähettämällä kirjeitä ja kuriireja 200 peninkulman\npäästä. Huonosti onnistui turkkilaisten sota Venäjää vastaan.\nSilloin kuningas ratsasti taas valtakuntaansa, ja kaikki odottivat\nparempia aikoja. Mutta sotajoukkojen Jumala oli hylännyt kuninkaan,\nkuten tämä oli hylännyt kansansa. Voitto ei enää seurannutkaan\nhänen sotalippujaan; vuosi vuodelta hänen valtakuntansa vaipui yhä\nsuurempaan köyhyyteen ja ahdinkoon. Urhoollisena niin kovan kuin\nhyvänkin onnen päivinä hän soti vieläkin väistymättä, vaikka joka\nsuunnalta vihollisten ympäröimänä. Aikana, jolloin Suomi kamppaili\nkuoleman kanssa, kuningas Kaarle tahtoi valloittaa Norjan, ja\nsiellä hänet kaatoi eräänä pimeänä talviyönä lopulla vuotta 1718\nFredrikstenin linnasta ammuttu luoti. Samana talvena tuhoutui\nsuurin osa Suomen viimeistä armeijaa, jonka kuningas oli lähettänyt\nKaarle Armfeltin johdolla valloittamaan Keski-Norjaa. Suomalaisten\ntäytyi palata takaisin, ja uudenvuoden yönä heidät yllätti yhtäkkiä\ntuntureilla lumimyrsky, jossa 600 miestä paleltui kuoliaiksi ja\nmonet joutuivat raajarikoiksi, kun olivat palelluttaneet kätensä ja\njalkansa.\n\nKuningas Kaarle oli verraton sotasankari: ruotsalainen\nurhoollisuudessa, suomalainen kestävyydessä, niin että hänestä on\nsanottu: \"ei väistyä hän voinut, vain kaatua hän voi\". Ei yksikään\nkuningas ole ensin koroittanut valtakuntaansa suurempaan kunniaan ja\nsitten syössyt sitä syvempään häviöön. Mutta jälkipolvet unhottivat\nhänen virheensä ja muistivat vain hänen hyvät puolensa. Ruotsalaiset\nunhottivat kärsimyksensä ja kadotetun valtansa ja ylistivät ihailtua\nsankariansa. Eivätkä suomalaisetkaan tahtoneet uskoa, että kuningas\nKaarle oli heidät suurimmassa hädässä hylännyt. Hänen urotyönsä\nkulkivat satuina vanhojen ja nuorien kesken. Niin kauan kuin yksikin\nKaarle XII:n sotilaista Suomessa eli, otti hän kunnioittaen hatun\npäästään joka kerta, kun hän kuuli kuninkaan nimen mainittavan.\nHarmaapäisestä Suomen kaarlelaisesta onkin piispa Franzén sepittänyt\nkauniin laulun, josta tähän liitämme suomennettuina muutamia\nsäkeistöjä.\n\n\n    Vanha soturi.\n\n    Saimaassa saar' on, maille sen\n    muut ani harvoin kulkee\n    kuin lokit aavan myrskyisen,\n    mi syliinsä sen sulkee.\n    Sen niemell' yhä törröttää\n    petäjä käyrä, sammalpää.\n\n    Siin' istui alla petäjän\n    mies muinaisaikalainen,\n    soturin hattu päässähän\n    ja parta hopeainen,\n    sininen takki, taljavyö:\n    ei nykyaikaista se työ.\n\n    [Taljavyö: hirvennahasta valmistettu.]\n\n    Tien kyynel oli kyntänyt\n    kasvoihin kuihtuneisiin,\n    ja illan viima koski nyt\n    hiuksiin harvenneisiin;\n    hymyillen milloin taivaaseen\n    hän katsoi, milloin syvyyteen.\n\n    Jok' ehtoo monet vuodet hän\n    siin' istui pimennossa\n    samainen puku yllähän\n    ja samass' asennossa;\n    kuin haamu muinaismaailman\n    hän silmiss' oli katsojan.\n\n    \"Mies Kaarlen olen viimeinen --\"\n    näin katseell' uljahalla\n    hän nousi, korkeeks' kohoten --\n    \"viimeinen ilman alla,\n    mi Kaarlen näin.\" Tuon nimen vaan\n    kun lausui, nosti hattuaan.\n\n    \"Mun kaltaiseni hälläkin\n    vyö, nuttu oli yhä.\n    Mutt' tulessa kun oltihin,\n    hän sankar' oli kyllä,\n    suur' voitettuna, voittaissaan,\n    mutt' suurin kenties kuollessaan...\"\n\n    \"Koht' olen satavuotinen,\n    mutt' tyynnä istun tässä;\n    ma isänmaani jälkehen\n    en viihtyis' elämässä.\" --\n    Näin lausui; siitä päivinpä\n    ei häntä enää nähtynä.\n\n\n\n\n\n\nKUUDES LUKU.\n\nKertomuksia Suomen uudemmalta ajalta.\n\n\n\n\n166. Uudenkaupungin rauha ja vapauden aika.\n\n\nSittenkuin Ruotsin ja Venäjän edustajat kauan olivat neuvotelleet\nja Venäjän laivasto hävittänyt Ruotsin rannikkoa, tehtiin vihdoin\nnäiden molempain valtain kesken toivottu _rauha Uudessakaupungissa_\n30 päivänä elokuuta v. 1721. Ehdot olivat Ruotsin valtakunnalle\nkovat. Sen täytyi luovuttaa Venäjälle kauniita hedelmällisiä\nmaita: Viro, Liivinmaa, Inkerinmaa, Viipurin kaupunki ja suurin\nosa Viipurin lääniä sekä eteläosa Käkisalmen lääniä ynnä Laatokan\nrannikko. Venäläiset luopuivat vielä samana syksynä muusta Suomesta,\njoka edelleen jäi Ruotsin vallan alaiseksi, ja maksoivat Ruotsille\nmäärätyn rahasumman. Eräs suomalainen mies, kreivi Lillienstedt,\npapinpoika Porista, sai surullisen tehtävän Ruotsin edustajana\nallekirjoituksellaan vahvistaa isänmaansa silpomisen.\n\nUudenkaupungin rauhansopimuksen johdosta siirtyi ylivalta\npohjoismailla Ruotsilta Venäjälle, joka tästä ajasta alkaen oli\nmahtavimpia valtakuntia ja arvonimeltään keisarikunta. Suomi, joka\noli kadottanut esimuurinsa, Inkerinmaan, ja osan alueestaan, jäi nyt\nitse vain Ruotsin kilveksi Venäjän kasvavaa voimaa vastaan. Täällä\nei ollut enää turvallisuudesta takeita, kun Viipuri oli venäläisten\nvallassa ja heidän uusi pääkaupunkinsa Pietari oli aivan likellä\nmaamme rajaa. Eivätkä suomalaisetkaan enää luottaneet Ruotsin apuun,\nkun he Ison vihan aikana olivat jääneet niin kokonaan oman onnensa\nnojaan ja Ruotsin valta oli nyt Venäjän rinnalla niin vähäpätöinen,\nSenvuoksi jo moni aavisti, että koko Suomi ennemmin tai myöhemmin\noli tuleva Venäjään yhdistetyksi. Kummallinen epävarmuus vallitsi.\nKaikki tahtoivat uskollisesti pysyä vanhassa liitossaan Ruotsin\nkanssa, mutta kukaan ei tietänyt, kuinka kauan se vielä saattaisi\nkestää. Ja niin joutui Suomen kansa enemmän kuin ennen ajattelemaan\nitseänsä ja kuinka se voisi itsekseen menestyä. Tähän asti oli\nkansamme ollut ruotsalaisten opissa, ja paljon oli sillä vielä\noppimista; mutta Uudenkaupungin rauhansopimuksen jälkeen alkoi\nikäänkuin uusi oppijakso, jossa oppilas kasvoi suuremmaksi ja oppi\najattelemaan omin päin. Sitä ei heti huomattu, mutta myöhemmin se\nselveni enemmän. Uuden ajan aatteet alkoivat hiljalleen kypsyä. Suomi\noli onnettomuudestaan paljon oppinut, ja kansan mieli oli vuoden 1721\njälkeen toinen kuin sitä ennen.\n\nRuotsi oli onnettomuudesta uuvuksissa, aivan kyllästynyt sotiin ja\nkuninkaan yksinvaltaan. Tuskin oli tuo pelätty sankari kuollut, kun\njo kaikki tahtoivat vapaampaa hallitusmuotoa. Kaarle XII oli kuollut\nnaimatonna. Hänen jälkeensä tuli hänen sisarensa _Ulrika Eleonora_\nRuotsin hallitsevaksi kuningattareksi. Viimeksimainittu jätti kruunun\npuolisollensa Hessenin _Fredrikille_, ja tämä tuli kuninkaaksi ottaen\nnimen _Fredrik I_. Molempain täytyi kuitenkin ensin allekirjoittaa\nja valallaan vahvistaa uusi hallitusmuoto. Kaikki valta oli tästä\nlähtien oleva kansaa edustavien _valtiosäätyjen_ eli valtakunnan\nneljän säädyn edusmiesten käsissä. Säätyjen oli määrä joka kolmas\nvuosi kokoontua valtiopäiville, säätää lakeja, määrätä sodasta\nja rauhasta sekä valtakunnan hallituksesta. Valtakunnanneuvosto\noli säätyjen asettama ja pani niiden päätökset täytäntöön.\nKaikki asetukset oli annettava kuninkaan nimessä, ja hänen oli\nne allekirjoitettava, mutta ei oman tahtonsa, vaan neuvoston ja\nvaltiosäätyjen tahdon mukaan. Hänellä oli kuninkaan arvo, mutta ei\nvaltaa; hän oli nimenä ja kilpenä, jonka takana vapaa kansa hallitsi\nvaltakuntaa. Sellaista hallitusmuotoa on muissa maissa nimitetty\n_tasavallaksi_ eli kansanhallitukseksi. Mutta Ruotsia ja Suomea\nsanottiin edelleen kuningaskunnaksi, koska kansa oli siihen tottunut\nja pelkäsi herrain valtaa. Kaikki, paitsi kuningas, iloitsivat\nalussa saavutetusta vapaudesta, ja senvuoksi nimitettiin tätä aikaa\n_vapaudenajaksi_.\n\n\n\n\n167. Arvid Horn ja Suomen toipuminen.\n\n\nSuurten onnettomuuksien aikana tapahtuu usein että Jumala valitsee\nvoimallisia välikappaleita elvyttämään masennettuja kansoja ja\nalakuloisia miehiä. Sellainen voimallinen Jumalan välikappale oli\n_Arvid Horn_, suurin ja etevin valtiomies, minkä Suomi siihen asti\noli synnyttänyt.\n\nHän oli syntynyt Vuorentaan kartanossa Halikon pitäjässä vuonna\n1663 ja oli samaa mainiota Kankaisten Hornien aatelissukua kuin\nkuuluisat sotapäälliköt Eevert ja Kustaa Horn. Hän aloitti uransa\nköyhänä ylioppilaana Turussa, meni sitten sotapalvelukseen ja\ntaisteli vieraassa maassa turkkilaisia vastaan. Vuonna 1696 Horn\noli Upsalassa, ja silloin tapahtui, että leskikuningattaren hevoset\npillastuivat laukkaamaan linnan mäkeä alas. Kuningas Kaarle XI huusi:\n\"Eikö kukaan voi pelastaa kuningatarta?\" Silloin ratsasti Horn\nsemmoisella vauhdilla hevosia vastaan, että ne kaatuivat ja hänen oma\nhevosensa samoin, mutta kuningatar oli pelastettu. Siitä päivästä\nalkoi hänen onnensa. Hän sai päällikkyyden, vuodatti vertansa\nKaarle XII:n ensimmäisissä voitollisissa taisteluissa, ollen hänen\nurhoollisimpia henkivartijoitaan. Kun Puolan kuningas erotettiin\nhallituksesta ja uusi kuningas kruunattiin, oli Horn, kuten ennen\nhänen maanmiehensä Arvid Wittenberg, Puolan pääkaupungin päällikkönä.\nMutta hän ei hyväksynyt Puolan sotaa, sai luvan palata Ruotsiin\nja tuli siellä valtakunnanneuvoston etevimmäksi mieheksi. Hänellä\noli raskas ja epäkiitollinen tehtävä näinä kovina aikoina, jolloin\nkuningas Kaarle oli kaukana poissa ja kaikki oli sekasorrossa.\nHän auttoi monta onnetonta suomalaista pakolaista Ruotsissa; hän\nkeksi neuvon, kun useimmat luulivat Ruotsin valtakunnan olevan\nauttamattomasti hukassa. Hän ei pelännyt kuninkaan epäsuosiota\neikä vihamiestensä parjauksia, kun vain saattoi tämän valtakunnan\npelastaa perikadosta. Horn etupäässä sai kuninkaan kuoleman jälkeen\ntoimeen vapaan hallitusmuodon; sitten hän oli myöskin Ruotsin\nvaltakunnan hallituksen johtavana miehenä lähes 19 vuotta. Silloin\ntehtiin rauha kaikkien vihollisten kanssa. Valtakunta voimistui\njälleen, kaikki sekasorto korjattiin, velat maksettiin, varallisuus\npalautui, ja Ruotsin valtakunnan parannettu laki hyväksyttiin Hornin\nhallitessa vuonna 1734. Tämä 1734 vuoden laki julkaistiin v. 1759\nmyöskin suomennoksena ja on näistä ajoista asti suojellut kaikkien\nkansalaistemme vapautta ja oikeutta.\n\nTähän aikaan kohosi Suomi ikäänkuin tuhasta. Jo syksyllä v. 1721\nalkoivat pakolaiset palata Ruotsista, huolimatta meren myrskyistä,\njoihin moni hukkui. Talvella, keväällä ja kesällä v. 1722 olivat\ntiet täynnä tällaisia palaavia pakolaisia ja Venäjältä vapautettuja\nvankeja, jotka suurissa joukoissa, hädän- ja huolenalaisina,\netsivät entisiä kotejaan hävitetyssä, mutta aina rakkaassa ja\nikävöidyssä isänmaassaan. Tiet olivat rappiolla, sillat poissa, ei\nollut hevosia, ei ruokavaroja, autiota oli kaikkialla. Kun nämä\npakolaiset löysivät entisen talonsa tai kylänsä paikan, olivat\nhuoneet poltettuina, paljaiksi ryöstettyinä tai ikkunattomina ja\nkatottomina, kaivo mullalla täytettynä, pellot metsittyneinä, linnut\nolivat tehneet pesänsä hoidottomaksi, autioksi jääneeseen kirkkoon.\nLapset kyselivät turhaan vanhempiaan ja vanhemmat lapsiaan. Kukaan\nei tietänyt heidän kohtaloansa; ani harvoin löydettiin joku, jonka\nluultiin iäksi päiviksi kadonneen. Ja kuitenkin itkivät nämä köyhät\npakolaiset ilokyyneleitä, kun taas astuivat rakkaan kotiseutunsa\nmaalle. He alkoivat uusin voimin jälleen rakentaa tupaa, raivata\nniittyä, kuokkia peltoa ja kulkea pitkiä matkoja hankkiakseen\nitselleen hevosen tai lehmän. Ruotsin hallitus heitä auttoi, myönsi\nverovapautta määrävuosiksi ja lähetti tänne taitavia miehiä tutkimaan\nmaamme tilaa ja esittämään keinoja sen parantamiseksi.\n\nNiin suuri hävitys ei ollut hetkessä korjattu. Se kävi hitaasti ja\nkysyi paljon vaivaa, paljon kärsivällisyyttä, paljon kieltäymystä.\nEnsimmäiset viljat vei kato; usein pedot repivät vasta hankitun\nkarjan. Moni näki palatessaan talonsa uusien asukkaiden hallussa, ja\nkauan kesti, ennenkuin järjestys ja laki, Jumalan sanan saarnaaminen\nja koulujen opetus jälleen saatiin kuntoon. Mutta eteenpäin\nkuitenkin mentiin, toivo ja luottamus huojensi kaikkia kärsimyksiä.\nTurun akatemia aloitti taas toimintansa, ja viisi tai kuusi vuotta\nrauhanteon jälkeen alkoi hävitetty maamme jälleen kukoistaa.\n\nKun sota oli riistänyt kaikki nuoremmat miehet, oli alussa maamme\nväestönä enimmiten ukkoja, naisia ja lapsia. Vähitellen lapset\nkasvoivat, naivat varhain ja alkoivat autiotiloja viljellä. Jumala\non luontoon pannut voiman, joka ikäänkuin kiirehtii korvaamaan\nsuuria hävityksiä. Joka perhekunnassa oli siihen aikaan ihmeellisen\nsuuri joukko lapsia. Ja näin väkiluku lisääntyi nopeasti, niin että\nmiespolven kuluttua maassamme taas oli yhtä monta asukasta kuin ennen\nIsoa vihaa.\n\nAntakaa Herralle Jumalallenne kunnia, ennenkuin hän antaa pimeyden\ntulla, ja ennenkuin jalkanne loukkaantuvat pimeihin vuoriin. Jerem.\n13: 16.\n\nIhmeellisin teoin sinä vastaat vanhurskaudessasi, sinä Jumala,\npelastuksemme, maan äärten kaikkien sekä kaukaisen meren turva. Ps.\n65: 6\n\nJotka kyynelin kylvävät, he riemuiten niittävät kerran. He itkien\nlähtevät, siementä vieden, he riemuiten palaavat, lyhteitä tuoden.\nPs. 126:5, 6.\n\n\n\n\n168. Lappeenrannan taistelu.\n\n\nArvid Horn piti jumalanpelkoa kaiken viisauden alkuna eikä antanut\nylhäistenkään vieraiden estää itseänsä pitämästä joka aamu ja ilta\nrukouksia talon väkensä kanssa. Siunaus seurasikin koko hänen\nhallitustaan, niin että Ruotsin valtakunta silloin kokosi uusia\nvoimia ja nautti virkistävää lepoa rauhan hiljaisuudessa.\n\nMutta sen ajan ruotsalaiset olivat sodan kasvattamia eivätkä voineet\nunhottaa valtakuntansa menetettyä mahtia. Nousi nuorempi sukupolvi,\njoka muisteli vain kaarleiaisten voittoja, mutta oli unhottanut\nniiden tappiot. Näin syntyi vastapuolue, jolle Hornin rauhallinen\nhallitus ei ollut mieleen ja joka nimitti itseänsä _hatuiksi_, sillä\nhattua pidettiin vapaiden ja urhoollisten miesten tuntomerkkinä.\nSitävastoin sanottiin Hornia ja rauhan kannattajia erotukseksi\nhatuista _myssyiksi_, mikä oli olevinaan herjausnimitys. Nämä kaksi\npuoluetta, hatut ja myssyt, alkoivat nyt valtiopäivillä kiistellä\nvallasta. Ja useimmat suomalaiset olivat myssyjä, koska hyvin\nymmärsivät, että jos uusi sota täällä syttyisi, niin Suomi saisi\nenimmin vertaan vuodattaa ja ehkä kokonaan joutuisi Venäjän haltuun.\n\nTukholman valtiopäivillä v. 1738 sai hattujen puolue voiton ja\nasetti hallitukseen omia miehiään. Kukaan ei uskaltanut julkisesti\nsyyttää vanhaa Hornia; mutta hän oli kyllästynyt valtaan ja ihmisten\nkiittämättömyyteen; hän pyysi vapaaehtoisesti eron viroistaan ja\nmuutti maakartanoonsa. Siellä päättyi vähän aikaa senjälkeen hänen\nkunniakas elämänsä, jättäen jälkimaailmalle sen muiston, että hän,\nkuten Kustaa Vaasa, oli vastaanottanut sortuneen, ahdistetun ja\nvarattoman valtakunnan hallituksen, mutta jättänyt maan seuraajilleen\nvapaana ja kukoistavana.\n\nSangen pian Suomen ja Ruotsin kansat oppivat kaipaamaan Hornin\nviisasta hallitusta. Pietari Suuren lähin suku oli syösty Venäjän\nvaltaistuimelta, ja venäläiset olivat tyytymättömät nähdessään\nvierasten hallitsevan heidän valtakuntaansa. Tätä tyytymättömyyttä\ntahtoi Ruotsin hattuhallitus käyttää hyväkseen ja lupasi asettaa\nvaltaistuimelle Pietarin tyttären _Elisabetin_ siinä toivossa, että\nhän palkkioksi sellaisesta avusta antaisi takaisin ne maakunnat,\njotka Ruotsi oli Uudenkaupungin rauhansopimuksessa menettänyt.\nSuomeen lähetettiin siis sotajoukko, jonka oli määrä marssia\nPietariin Elisabetia auttamaan. Mutta Elisabet pääsi valtaistuimelle\nilman ruotsalaisten apua eikä ollut ollenkaan taipuvainen antamaan\nmitään maakuntia takaisin.\n\nVähäisen pelotuksen sijaan, jota hatut olivat aikoneet, syntyi v.\n1741 tuima sota.\n\nSaimaan etelärannalla on kauniilla paikalla pieni Lappeenrannan\nkaupunki, ja siinä oli eräällä niemellä linnoituksia. Ennenkuin\nRuotsin sotajoukko oli Suomessa saatu kuntoon, hyökkäsi 11,000\nmiehen suuruinen venäläinen armeija Viipurista Lappeenrantaan,\njossa syntyi taistelu 23 päivänä elokuuta v. 1741. Kenraali Wrangel\noli kiiruhtanut linnoituksen avuksi ja asetti 4,000 ruotsalaista\nja suomalaista poikkipuolin niemen kannasta. Venäläiset ryntäsivät\nruotsalaisten oikealla sivustalla olevaa kukkulaa vastaan, mutta\nheidät työnnettiin takaisin. Ruotsalaiset juoksivat heidän jäljessään\nrinnettä alas, mutta joutuivat vangeiksi. Osa ruotsalaisten vasempaa\nsivustaa siinä olevain suomalaisten kanssa lähti pelkurimaisesti\npakoon. Toiset pitivät puoliaan isäin urhoollisuudella, mutta heidät\nvoitettiin. Viholliset tunkeutuivat pakenevien jäljessä linnaan.\nTäällä syntyi ankara taistelu; kuolleita oli kaduilla kasoittain.\nLappeenranta valloitettiin, ryöstettiin ja poltettiin, mutta\nvenäläinen armeija palasi takaisin Viipuriin. Enemmän kuin 2,500\nkuollutta oli sotatanterella, niiden joukossa 1,200 ruotsalaista ja\nsuomalaista; 1,000 miestä otettiin vangiksi. Seuraavana päivänä tuli\nkenraali Buddenbrock 5,000 miehen kanssa Lappeenrantaa auttamaan,\nmutta liian myöhään.\n\nNäin huonosti alkoi tämä sota, ja vielä huonommin sitä jatkettiin,\njopa niinkin kurjasti, että jokainen rehellinen mies sitä häpesi.\nUseat olivat tyytymättömiä, kaikki eripuraisia, valmistukset huonot,\nsotapäällikkö _Lewenhaupt_ epäröivä ja heikko. Toinen odotti toistaan\nja syytti toistaan; talvi kului, monta tuhatta kuoli sotaruttoon,\nja Lewenhaupt hieroi sovintoa keisarinna Elisabetin kanssa. Kevään\ntullessa Elisabet tarjosi Suomelle Venäjän turvissa itsenäisyyden,\nja sitten hän lähetti venäläisen sotajoukon Haminaa vastaan. Silloin\nLewenhaupt poltatti Haminan ynnä siellä olevat kruunun varastot ja\nperäytyi länteen päin, jättäen ilman taistelua toisen vahvan aseman\ntoisensa perästä. Ruotsin laivasto ja maa-armeija juoksivat kilpaa,\nkumpi ennen ehtisi pakoon. Vihdoin, kun suomalaisia sotilaita oli\njoukoittain karannut, tuli sotajoukko Helsinkiin, ja siellä sen\npiirittivät venäläiset, jotka ennen olivat ennättäneet Turuntielle\nlänsipuolelle Helsingin kaupunkia. Nyt täytyi 16,000 ruotsalaisen ja\nsuomalaisen heittää aseensa 22,000 venäläiselle. Suomalaiset saivat\npalata kotiseuduilleen, ruotsalaiset lähetettiin meritse Ruotsiin.\nVenäläiset ottivat kaikki sotavarastot ja saivat pian haltuunsa koko\nSuomen, jonka täytyi vannoa uskollisuudenvala keisarinna Elisabetille.\n\nTämän sodan aikana, jota sanottiin \"Pikku vihaksi\", kärsi Suomi\ntosin paljon vahinkoa, mutta sitä ei hävitetty autioksi. Venäläiset\nsäästivät maatamme, sillä he aikoivat pitää sen omanaan ja asettivat\ntänne nuhteettoman hallituksen. Mutta seuraavana vuonna, kun\nRuotsin valtiopäivillä valittiin uusi, keisarinnan mielen mukainen\nperintöruhtinas, antoi hän takaisin suurimman osan maatamme, paitsi\nSavonlinnan, Lappeenrannan ja Haminan linnoituksia alueineen sekä\npientä kolkkaa itäisestä Uudestamaasta. Kun rauha tehtiin Turussa v.\n1743, tuli Kymijoki Venäjän ja Ruotsin valtakuntain rajaksi.\n\nNäin sota päättyi häpeään ja vahinkoon. Saipa hattujen hallitus sen\nlisäksi vielä nöyrtyä siksi paljon, että sen täytyi kutsua venäläinen\nsotajoukko Ruotsin avuksi tanskalaisia vastaan. Peläten vihastunutta\nkansaa hatut silloin koettivat ajaa kaiken syyn onnettomien\nsotapäällikköjensä niskoille. Kenraalit Lewenhaupt ja Buddenbrock\npantiin syytteeseen, tuomittiin kuolemaan ja mestattiin Tukholman\nedustalla.\n\n\n\n\n169. Hyödyn aikakausi.\n\n\nNyt käsitti jokainen, että Ruotsin samoin kuin Suomenkin sotaisen\nsuuruuden aika oli lopussa. Sotaisan mielen ja sotaiset muistot\nveivät viimeiset jäljellä olevat kaarlelaiset mukanansa hautaan. Nyt\nkäytiin vain sana- ja kynäsotaa, varsinkin puolueiden taistellessa\nvaltiopäivillä. Horn ja hänen myssynsä olivat jo alkaneet, kuten itse\nsanoivat, \"valloittaa takaisin valtakunnan menetetyt maakunnat sen\nomassa piirissä\", s.o., he tahtoivat tästä lähin perustaa valtakunnan\nvoiman lisääntyvään viljelykseen ja karttuvaan varallisuuteen.\nHattujen täytyi ryhtyä samanlaisiin rauhallisiin valloituksiin.\nJa näin ajan vallitseva henki suuntautui etupäässä kaikenlaisiin\nhyödyllisiin parannuksiin, jonka vuoksi tätä aikakautta on nimitetty\n\"hyödyn aikakaudeksi\".\n\nRuotsin hallitus oli ollut varsin hyväntahtoinen Suomea kohtaan,\njoka olikin valtakunnan kilpenä itää vastaan ja asetti niin\nurhoollisia sotamiehiä. Mutta Ruotsi oli ruotsalaisille rakkain,\nja siitä johtui, että rauhan aikana parannuksia toimeenpantaessa\nSuomesta ei pidetty huolta. Suomen valtiopäivämiehet olivat nyt\nkaikki yksimieliset ja vaativat tällaisia parannuksia omallekin\nmaallensa. Heidän oikeutettuja toivomuksiansa täytettiinkin. Tänne\nlähetettiin taas taitavia miehiä tutkimaan maamme tilaa. Sodasta\nkärsineet saivat verojen huojennusta. Lainajyvästöjä perustettiin,\n20 maanmittaria lähetettiin tänne isoajakoa toimittamaan. Koskia\nruvettiin perkaamaan, soita ojittamaan, vuorimalmeja etsimään ja\nrautatehtaita rakentamaan. Koetettiin tuoda maahan hyödyllisiä\nulkomaan kasveja ja perustettiin senvuoksi taimitarha Turun lähelle.\nAkatemiaan asetettiin erityinen opettaja kaikkia maatalouteen\nkuuluvia asioita varten. Apteekkeja ja sairaaloita perustettiin;\nensimmäistä kertaa asetettiin nyt oppinut lääkäri jokaiseen lääniin.\nKauppaa ja meriliikettä oli mieli parantaa; mutta vaikea oli päästä\nsiitä vanhasta harhaluulosta, että hallituksen muka tuli ryhtyä\nkaikkeen ja ohjata vapaata kauppaa pakkokeinoilla. Vasta monien ja\npitkien riitojen jälkeen saivat entistä useammat Suomen merikaupungit\nvihdoinkin v. 1765 tapulioikeuden eli vapauden lähettää laivansa\nsinne, missä kauppa parhaiten kannatti; mutta toiset saivat purjehtia\nainoastaan Itämerellä ja toiset muihin valtakunnan satamiin. Tästä\najasta alkaen lisääntyi maamme laivaliikenne.\n\nV. 1749 pantiin pappien muistiinpanojen perusteella alkuun\nensimmäinen _väenlasku_, ja silloin oli Ruotsin Suomessa 420,000\nasukasta eli neljäs osa valtakunnan väestöstä. Siihen asti olivat\nkaikki käyttäneet vanhaa ajanlukua, joka vähitellen oli jäänyt 11\npäivää jälkeen vuoden todellisesta ajasta. Mutta v. 1753 jätettiin\nhelmikuusta 11 päivää pois, niin että hypättiin 17 päivästä\nhelmikuuta 1 päivään maaliskuuta. Ja täten pantiin käytäntöön uusi,\noikeampi ajanluku eli _uusi luku_. Venäjällä edelleen käytettiin\nvanhaa lukua eli ajanlaskua, joka vihdoin oli 13 päivää jäljempänä\ntodellista aikaa. Nyt on sielläkin siirrytty uuteen ajanlaskuun.\n\nHyödyn-aikakaudella syntyi Ruotsissa mainioita tiedemiehiä,\nrunoilijoita ja taideniekkoja. Suomi kulki hitaasti perässä.\nNiinkuin se ennen oli Ruotsin valtakunnan puolesta uhrannut vertaan\nja sotilaitaan, niin se alkoi nyt yhä enemmän valtiomiehillä,\nlainsäätäjillä ja taitavilla virkamiehillä hyödyttää tätä\nvaltakuntaa. Tieteet alkoivat kukoistaa Turun akatemiassa. Siellä\npainettiin nyt monta kirjaa ja oppineitten tutkimusta historian,\nluonnontieteen ja maatalouden alalta. V. 1766 valtiosäädyt säätivät\nperustuslain _painovapauden_ turvaksi, joten sananvalta -- joka\nlähinnä omantunnon vapautta, on ihmisen kalleimpia oikeuksia --\nturvattiin jokaiselle, kun hän vain otti oikeustossa vastatakseen,\njos oli rikkonut.\n\nMyssyt ne saivat toimeen tapulioikeuden laajennuksen ja\npainovapauden, joita hatut olivat kovin pelänneet. Hatut olivat\ntaas aloittaneet mielettömän sodan, tällä kertaa Preussia vastaan,\nja kun sota kävi huonosti, pääsivät myssyt voitolle. Tästä n.s.\n\"_Pommerinsodasta_\", joka päättyi v. 1762, oli kuitenkin se hyöty,\nettä suomalaiset sotamiehet kotiin palatessaan toivat _perunoita_\nlaukuissaan mukanaan; ja siitä ajasta alkaen ruvettiin vähitellen\nperunoita viljelemään nauriiden sijasta, jotka siihen saakka olivat\nolleet yleisiä. Samaan aikaan alkoi kahvi ja tee tulla käytäntöön\nmeidän maassamme.\n\nMaamme asema Venäjään nähden oli epävarma ja vaaranalainen. Paitsi\nsitä aluetta, jonka Suomi oli Uudenkaupungin rauhansopimuksessa\nmenettänyt, se oli nyt menettänyt myöskin osan Savoa, jonka jakoi\nkahden valtakunnan kesken kartalle mielivaltaisesti merkitty raja,\nkulkien kyläin ja tilusten poikki, niin että toinen puoli taloa\noli Ruotsin ja toinen puoli Venäjän aluetta. Ruotsinpuoleisella\nSavolla ei ollut yhtään likeistä merisatamaa. Senvuoksi perustettiin\n_Loviisan_ kaupunki, jota alussa nimitettiin Degerbyksi, ja kaupungin\nedustalle rakennettiin _Svartholman_ linnoitus. Mutta maamme tarvitsi\nvahvempaa varustusta, se kun oli itäiset linnansa menettänyt.\nSilloin alkoi _Augustin Ehrensvärd_ v. 1749 rakentaa seitsemälle\nsaarelle Helsingin sataman suulle erinomaisen vahvaa _Viaporin_\nlinnoitusta eli nykyistä _Suomenlinnaa_. Tämä mainio ja nerokas\nmies kuului sukuperältänsä (äidinpuoleiselta) Ruotsiin, mutta hänen\nparhaat työnsä ja hänen hautansa ovat Suomen omia. Hän oli syntynyt\nVestmanlannissa, mutta on Suomenlinnassa haudattuna \"töittensä\nkeskellä\".\n\nSuomen kansa oli kahtia jaettu, kuten maakin. Monet liittyivät nyt\nenemmän Ruotsiin, toiset enemmän Venäjään; muutamat haaveksivat sitä\nitsenäisyyttä, jonka keisarinna Elisabet oli maallemme tarjonnut.\nMuissa maissa synnyttää sellainen kummallinen tila kapinaa ja\neripuraisuutta. Täällä pysyi kansa uskollisena ja rauhallisena.\nMutta meidän kansamme kävi nyt valtiollisen vapauden koulua;\nSuomen valtiopäivämiehet hallitsivat Ruotsin valtakuntaa yhdessä\nruotsalaisten kanssa. Siitä oppi moni ajattelemaan maamme asemaa ja\nmaamme suomalaista kansaa.\n\nSiihen aikaan alkoi myöskin uusi valistus ja hienommat tavat voittaa\nalaa maamme sivistyneissä kansanluokissa. Enimmät uutuudet tulivat\nRanskasta -- hyvää ja huonoa sekaisin. Raakuus ja ennakkoluulot\nalkoivat kadota, mutta myöskin Jumalan sanan voima ja esi-isäin\nyksinkertaiset hyveet haihtuivat nyt monen sydämestä. Hyödyn\naikakausi mietti paljon ja sai paljon aikaan. Jumala hajoitti tuuleen\ntyhmät ajatukset, mutta antoi hyvien itää hedelmällistä tulevaisuutta\nvarten.\n\n\n\n\n170. Kuningas Kustaa III.\n\n\nVapaudenajan kuninkailla oli hallitsijan arvo ilman valtaa, mutta\nkansaan juurtunut kunnioitus tuotti heille enemmän vaikutusvaltaa,\nkuin mitä laki oli heille varannut. _Fredrik I_ oli nuoruudessaan\nsotasankari ja vanhoilla päivillään taitava metsästäjä. Turhaan\nkoetettuaan saada suurempaa valtaa hän välitti sangen vähän\nvaltakunnan hallituksesta, piti huolta huvituksistaan ja laiminlöi\npuolisoaan, kuningatar Ulrika Eleonoraa, joka oli hänelle kuninkuuden\ntoimittanut. Fredrikin kuoltua, v. 1751, tuli v. 1743 valittu\nperintöruhtinas, Holstein-Gottorpin sukuhaaraa oleva _Aadolf\nFredrik_, Ruotsin kuninkaaksi. Hän oli rehellinen, valtakuntansa\nparasta tarkoittava mies, mutta yhtä hyväluontoinen ja heikko,\nkuin hänen puolisonsa _Lovisa Ulrika_, Preussin prinsessa, oli\nnerokas, kiivas ja vallanhimoinen. Tämä pyrki laajentamaan\nkuninkaanvaltaa, oli alinomaa riidassa valtakunnanneuvoston kanssa,\nkärsi usein katkeraa nöyryytystä ja pakotettiin ottamaan lapsilleen\nvaltiosäätyjen määräämät opettajat. Kun kuningas kieltäytyi\nkirjoittamasta nimeänsä neuvoston päätöksien alle, painettiin se\nniihin leimasimella.\n\nV. 1752 kuningas Aadolf Fredrik matkusti Suomessa, jossa ei kukaan\nRuotsin kuningas suuren Kustaa Aadolfin jälkeen ollut käynyt. Moni\nruotsalainen piti tätä ihmeellisenä sankarityönä, ikäänkuin kuningas\nolisi uskaltanut henkensä villi-ihmisten ja pakanain käsiin. Tätä\nhyvää, ystävällistä kuningasta juhlittiin ja katseltiin, missä hän\nvain kulki: pystytettiinpä muistomerkkikin ruohokentälle, jossa hän\nsöi aamiaista. Hän antoi Loviisan kaupungille kuningattarensa nimen,\nkuunteli kärsivällisesti pitkiä puheita, joita ei ymmärtänyt, ja\nmatkusti sitten vammatta ja vauriotta takaisin Ruotsiin.\n\nKun Aadolf Fredrik kuoli v. 1771, tuli hänen vanhin poikansa\n_Kustaa_, joka silloin oli ulkomaanmatkalla, kuninkaaksi ja oli\nKaarle XII:n jälkeen ensimmäinen Ruotsissa syntynyt kuningas. Tällä\nnuorella prinssillä oli kaikki ne ominaisuudet, jotka lumoavat\nihmisten sydämiä: äly, sukkeluus, hilpeys, kaunopuheisuus, arvokas,\nystävällinen ja viehättävä seurustelutapa. Hän oli kasvatettu\nsen ajan hienoimman ranskalaisen sivistyksen mukaan ja oli\nEuroopan hovien ihastuksena, ennenkuin hän tuli Ruotsin ja Suomen\nihastukseksi. Tämän hohtavan kuoren alla ei kuitenkaan ollut lujaa\nsydäntä, sillä siinä ei ollut lujaa uskoa. Hän oli kaikkia kohtaan\nlempeä ja jalomielinen; hänellä oli ylevät ajatukset kuninkaan\nvelvollisuuksista, ja hän tahtoi ennen kuolla kuin panna alttiiksi\nvaltakuntansa kunniaa ja itsenäisyyttä.\n\nTämän kuninkaan hallitus oli kuin auringonpaiste sadekuuron jälkeen.\nHän salli alhaisimman ja köyhimmänkin esittää valituksensa, ja kansa\nrakasti häntä yhtä paljon, kuin vallitsevat herrat häntä pelkäsivät\nja epäilivät.\n\nVapaudenaika ei ollut enää samanlainen kuin Hornin hallitessa.\nEi mikään laki voi tehdä vapaaksi sitä, jonka omasta povesta\npuuttuu vapauden perijuuri, ja vapauden ensimmäinen ehto on voida\nosoittaa itsensäkieltämistä, jotta _kaikki_ tulisivat vapaiksi.\nTätä eivät voineet ne hatut eivätkä ne myssyt, jotka valtakuntaa\nnyt hallitsivat. He vainosivat vastustajiansa ja harrastivat\nenemmän puolueensa menestystä tai oman valtansa säilyttämistä kuin\nvaltakuntansa etua. Ottivatpa he lisäksi ulkovalloilta häpeällisiä\nlahjoja, ostaakseen niillä itselleen kannattajia valtiopäivillä,\nja se, joka enimmän voi maksaa, pääsi valtaan. Eivätkä ulkomaiden\nlähettiläät suotta kultiansa jaelleet. He sekaantuivat Ruotsin\nvaltakunnan hallitukseen; he tahtoivat, että valtiopäiville\nkokoontunut eduskunta ajaisi heidän asioitaan. Ja näin ei ollut\nenää vapautta eikä itsenäisyyttä; olipa Ruotsin valtakunta jo niin\nhalveksittu, että kolme sen naapuria, Preussi, Tanska ja Venäjä,\nneuvottelivat keskenään, tulisiko niiden heti kohta tehdä loppu niin\nviheliäisestä valtakunnasta vai aluksi ottaa siltä ne maakunnat,\njotka kukin naapuri katsoi parhaiten itselleen sopiviksi.\n\nTämä kaikki vaikutti, että moni jo oli kyllästynyt vapaudenajan\nkansanhallitukseen. Tätä tyytymättömyyttä kuningas käytti hyväkseen\nvuonna 1772, kun kaikki olivat tuskastuneet pitkiin ja riitaisiin\nvaltiopäiviin, joilla ei saatu mitään aikaan. Siinä hänen täytyi\nkäyttää suurta teeskentelemistä. Hänen alkusuunnitelmansa oli kutsua\ntyytymättömät suomalaiset avukseen. Suomalaiset sotajoukot luottivat\nkuninkaaseen, vannoivat hänelle erityisen uskollisuudenvalan, ja\nne vietiin Ruotsiin. Mutta kun ne sinne tulivat, oli kaikki jo\ntehty. Osa ruotsalaista sotaväkeä Skånessa oli noussut kapinaan\nsäätyjen hallitusta vastaan; kuninkaan oli ollut pakko jouduttaa\nvallankumoustaan. Elokuun 19 päivänä hän oli lähtenyt ratsastamaan\nTukholmassa, saanut puolellensa monta, selittänyt heille\naikovansa pelastaa Ruotsin valtakunnan ja ottanut heiltä uuden\nuskollisuudenvalan. Sitten hän oli suljettanut Tukholman portit ja\npidättänyt valtakunnanneuvoston kokoushuoneeseensa ja esittänyt\nkokoontuneille säädyille uuden hallitusmuodon eli valtakunnan\nhallitusta koskevan perustuslain. Ja tämän perustuslain olivat\nvaltiosäädyt hyväksyneet 21 p:nä elokuuta v. 1772, tykkien ollessa\nladattuina viereisellä torilla.\n\nTällä tavoin kumottiin vapaudenajan hallitusmuoto. Niin suurta\nonnettomuutta, kuin voimassaolevan lain väkivaltainen kukistaminen\non, saattaa ainoastaan äärimmäisenä pakkokeinona puolustaa. Kustaa\nkuningas oli varma siitä, että Ruotsin valtakunta ainoastaan täten\nsaattoi pelastua sisällisestä rappiosta ja ulkonaisesta sorrosta,\nvieläpä yleisestä perikadostakin. Varmaa ainakin on, että tämä\nvaltakunta jälleen tuli itsenäiseksi, puolueet hajaantuivat, suurin\nosa kansaa kiitti kuningasta, ja että kuningas Kustaan hallituksen\nalkupuolella oli enemmän todellista vapautta kuin vapaudenaikana.\nMutta vaikka tässä vallankumouksessa ei veripisaraakaan\nvuodatettu, vaikka kuningas senjälkeen oli kaikkia kohtaan lempeä\nja sovinnollinen, kyti kuitenkin häntä vastaan veriviha niiden\nsydämissä, jotka tähän asti olivat valtakuntaa vapauden nimessä\nhallinneet.\n\nNyt tuli useita rauhallisia, onnellisia vuosia. Kuningas kävi monta\nkertaa Suomessa ja osoitti pitävänsä sen menestyksestä hellää huolta.\nVuonna 1775 hän perusti hovioikeuden Vaasaan. _Kuopion, Heinolan,\nTampereen ja Kaskisten_ kaupungit perustettiin, _Hämeenlinna_\nmuutettiin nykyiselle paikalleen, isojako toimitettiin, raha-asiat\njärjestettiin, kidutuksen käyttäminen rikosasiain tutkimisessa\nlakkautettiin, ja vieraan uskon tunnustajat valtakunnassa saivat\nharjoittaa jumalanpalvelustaan. Kuninkaan suojelemina kohosi\nRuotsissa mainioita runoilijoita, joiden lauluja Suomessakin\nlaulettiin ja jotka pian täällä saivat seuraajia. Jälkipolvet\nmuistelivat kauan kaipauksella näitä Kustaa III:n hallituksen\nkirkkaita ja onnellisia päiviä, ja ne vaikuttivat elähyttävästi,\nilahuttavasti ja jalostuttavasti meidänkin maan kaukaisiin\nsoppiin. Vakava suomalainenkin tunsi sydämensä sulavan, kun tuo\nlempeä kuningas maassamme matkustaessaan soi kaikille ystävällisen\ntervehdyksen, piti hellää huolta kaikista ja jakeli kumminlahjoja\nlapsille. Lähinnä suurta Kustaa Aadolfia ei ole yksikään kuningas\nollut Suomessa niin rakastettu kuin Kustaa III.\n\n\n\n\n171. Anjalan liitto.\n\n\nMutta pysyväistä onnea ei kuitenkaan ole ilman totista jumalanpelkoa.\nKustaa III:n aikana eivät ketkään Euroopassa, jotka pitivät itseänsä\nsivistyneinä ja valistuneina, uskoneet Jumalaan, vaan järkeen; mikä\nei estänyt heitä luottamasta tietäjiin ja henkienmanaajiin. Tämän\nsuuren ja yleisen uskottomuuden aikana taistelivat ihmisten intohimot\nhillittömästi keskenään, ja samalla kuin aika oli täynnä valtavia\naatteita, rohkeita tekoja, oli se kukkuroillaan myrkyllistä vihaa.\n\nKustaa kuningas sai runsain määrin sitä kokea. Hänkin uskoi järkeen\nja henkienmanaajiin. Hän uskoi olevansa viisas kuningas, joka\nhallitsi kiitollista kansaa. Mutta hänessä oli vikoja, hän erehtyi.\nHän rakasti komeutta ja huvituksia, hän toi maahan ulkomaan tapoja\nja vaateparsia. Hän tahtoi sivistää kansaansa teatterilla, hänellä\noli suosikkeja, jotka eivät aina olleet parasta lajia. Koska hän\ntarvitsi paljon rahaa ja alinomaa oli sen puutteessa, määräsi\nhän, että kruunu yksinään sai polttaa ja myydä paloviinaa. Hänen\nsuosikkinsa myivät kirkkoherranvirkoja ja upseerin-valtakirjoja. Tämä\nherätti tyytymättömyyttä. Kuninkaallisessa perheessä oli yhtenään\neripuraisuutta, juonia ja keskinäisiä soimauksia, jopa kunniata\nloukkaavia puheitakin, ja niistä syntyi juoruja, parjauksia ja\nhäväistyksiä. Lopulta oli tuskin sitä häpeällistä ja ilkeätä rikosta,\njosta eivät kuninkaan viholliset häntä syyttäneet. Kaikkialla\nvaltakunnassa liikkui tällaisia solvaavia puheita, mutta kuningas ei\nniistä mitään tiennyt. Hän itse oli hävittänyt parhaimman keinon,\nmillä hallitsijat saavat tietää totuuden ja kansan ajatukset\nhallituksesta. Hän oli ensin supistanut ja vihdoin lakkauttanut\npainovapauden. Näin tulivat ainoastaan imartelijain mielistelyt hänen\nkorviinsa, ja nämä vakuuttivat, että kaikki ihailivat niin viisasta\nkuningasta. Sellaista uskovat kuninkaat mielellään, ja kuningas\nKustaa luuli syystä voivansa odottaa kansalta kiitollisuutta.\n\nÄkkiarvaamatta hän tuli erehdyksensä tuntemaan. Hän oli kutsunut\nkokoon valtiopäivät v. 1786, ja niillä hän kuuli niin kovia sanoja,\nniillä häntä kohtasi kokoontuneiden säätyjen puolelta niin suuri\nvastustus, että hän kiireesti lopetti valtiopäivät. Hän päätti nyt\ntoimittaa levottomalle kansalleen muuta ajattelemista.\n\nVenäjän hallitsijana oli silloin hyvin mahtava ja valtioviisas\nkeisarinna _Katariina II_. Hän sekaantui Euroopan asioihin ja tahtoi\nryhtyä Ruotsinkin asioihin. Kuningas Kustaa aavisti, että Venäjä\nennemmin tai myöhemmin oli anastava Suomen ja uhkaava Ruotsia, jollei\nhänen onnistuisi saada silvotulle Suomelle parempaa rajaa. Nyt näytti\ntilaisuus sopivalta, kun Venäjä oli sodassa Turkkia vastaan, mutta\nperustuslaki ei myöntänyt kuninkaalle oikeutta ryhtyä hyökkäyssotaan\nvaltiosäätyjen suostumatta. Kuningas Kustaa uskotteli silloin, että\nvenäläiset olivat aloittaneet sodan tekemällä partioretken Ruotsin\nvaltakunnan alueelle, rupesi itse ylipäälliköksi, vei ruotsalaisia\nsotajoukkoja Suomeen kesällä v. 1788 ja meni rajan ylitse.\n\nOli määrä valloittaa Savonlinnan ja Haminan linnat, mutta\nsotajoukossa syntyi levottomuutta, joka pakotti kuninkaan peräytymään.\n\nRanskasta ja Amerikasta levisi siihen aikaan uusia, kuningasvallalle\nvihamielisiä vapausoppeja, jotka pääsivät monessa valtaan. Herjaukset\nja tyytymättömyys kuninkaaseen enensivät nurjamielisyyttä. Armeijan\nupseerit olivat kauan pitäneet salaisia kokouksia, ja nyt, kun useat\nheistä katsoivat sodan laittomaksi, kieltäytyivät he röyhkeästi\nkuningasta tottelemasta ja alkoivat villitä sotamiehiä. Elokuun\n12 päivän vuonna 1788 nämä velvollisuutensa rikkoneet sotilaat\ntekivät liiton _Anjalan_ kartanossa Kymijoen varrella ja vaativat\nkirjelmässä, että kuningas tekisi rauhan Venäjän kanssa ja kutsuisi\nkokoon valtiosäädyt. Vieläpä yksi heistä matkusti salaa keisarinna\nKatariinan luokse pyytämään häneltä turvaa Suomelle. Sillä muutamat\nsuomalaiset upseerit ja aatelismiehet tahtoivat irroittaa Suomen\nRuotsista ja tehdä sen itsenäiseksi, Venäjän suojeluksen alaiseksi\nvaltioksi. Tämän salaisen hankkeen salaisena johtajana oli\nsotapäällikkö _Yrjö Maunu Sprengtporten_, suomalainen mies, joka\nennen oli kiitettävästi maatansa palvellut ja perustanut Suomen\nensimmäisen kadettikoulun, mutta joutunut kuninkaan epäsuosioon ja\npalveli nyt keisarinnaa.\n\nKuningas matkusti nyt Ruotsiin, jota tanskalaiset ahdistivat, torjui\nonnellisesti heidän hyökkäyksensä ja voitti jälleen kansan suosion.\nSuomessa sota oli hetkeksi tauonnut. Mutta kun Anjalan-miesten\nsalainen hanke tuli ilmi, katuivat monet, jotka olivat tähän\nliittoon yhtyneet ainoastaan nurjamielisyydestä kuningasta ja\nsotaa vastaan. Suomen kansa, joka ei koskaan ole voinut sietää\npettureita, havaitsi hämmästyen ja närkästyen sen kuulumattoman\ntapahtuman, että omat maanmiehet ja sotilaat ilmisodan aikana olivat\nkieltäytyneet tottelemasta kuningasta ja neuvotelleet vihollisen\nkanssa. Kaikki tyytymättömyys kuninkaaseen oli unohdettu; yhtenä\nmiehenä oli koko kansa vanhalla uskollisuudellaan kuninkaan puolella,\nja nyt oli petturien vuoro vapista. Muutamat heistä pakenivat\nVenäjälle, toiset otettiin kiinni, pantiin syytteeseen ja tuomittiin\nkuolemaan. Kuningas lievensi rangaistuksen, niin että useimmat olivat\njonkin aikaa vankeudessa ja saivat sitten armon. Ainoastaan yksi\nrohkeimmista päämiehistä, Turun läänin rykmentin eversti Hästesko,\nkärsi kuolemanrangaistuksen.\n\nSeuraavana talvena kokoontuivat valtiosäädyt Tukholmaan ja\nhyväksyivät 21 p:nä helmikuuta v. 1789 n.s. _Yhdistys- ja\nvakuuskirjan_, jonka säädökset vielä enemmän laajensivat kuninkaan ja\nsupistivat valtiosäätyjen valtaa. Aatelissäädyn vastustusta ei voitu\nmasentaa muulla kuin väkivallalla, mutta niin kova oli aatelittomain\nsäätyjen viha Anjalan-miehiä vastaan, että ne suostuivat kaikkeen,\nmutta se ei ollut onneksi valtakunnalle eikä kuninkaalle itselleen.\n\n\n\n\n172. Porrassalmen taistelin.\n\n\nKeväällä vuonna 1789 sota alkoi uudestaan kuninkaan omalla johdolla.\n8,000 miehen suuruinen venäläinen armeija samosi Mikkeliin päin ja\nkarkoitti pienen suomalaisen vartiojoukon, joka viisi tuntia teki\nurhokasta vastarintaa Kyyrön kylän luona. Puolen peninkulman päässä\nMikkelistä kulkee maantie kaitaista selännettä pitkin _Porrassalmen_\nsillalle. Sinne tulivat venäläiset kesäkuun 12 päivän illalla,\nkarkoittivat taas etuvartion kolmituntisen kahakan jälkeen, asettivat\ntykkejä rantatörmälle ja alkoivat valoisana kesäyönä ankarasti\nampua. Porrassalmella seisoi 700 suomalaista, kaksi pientä tykkiä\nmukanaan, Stedingkin ja Aminoffin johtamina. Ne olivat Porin ja Savon\nrykmenttien jalkaväkeä sekä muutamia Karjalan ja Uudenmaan rakuunoita.\n\nKesäkuun 13 päivänä kello 6 aamulla hyökkäsivät venäläiset\npuoleksirevitylle sillalle. Heidät työnnettiin pistimillä takaisin\njärveen; he hyökkäsivät uudestaan ja heidät työnnettiin uudestaan\ntakaisin. Koko päivä taisteltiin: aina uudet, verekset joukot\nvihollisen puolella ja aina samat veriset, ruudista mustuneet ja\nväsyneet soturit suomalaisten puolella. Venäläiset lennättivät\nSuomen väen puoleiselle rannalle semmoisen luotituiskun, että tuskin\nyhtään puuta tai kiveä jäi eheäksi; mutta nuo elävät muurit pitivät\npaikkansa. Siinä taistelivat nuoret, sittemmin niin kuuluisat\nsotasankarit Adlercreutz ja von Döbeln; siinä iski kranaatinsirpale\nDöbelnin vasempaan ohimoon haavan, jonka tähden hänellä sittemmin oli\ntuo hyvin tunnettu musta side otsalla. Siinä myöskin Sprengtporten\njohti venäläisiä isänmaatansa vastaan ja oli pahasti haavoitettuna\nkannettava pois taistelutanterelta.\n\nSuomalaiset olivat ampuneet loppuun kaikki luotinsa ja alkoivat\nladata kiväärejänsä univormunnapeillaan, kun vihdoin Pohjanmaan\nrykmentti tuli tykkeineen heille avuksi kello 4 i.p. Vasta kello\n7 illalla peräytyivät venäläiset, ammuttuaan kaiken ruutinsa\nja menetettyään 900 miestä. Taistelu oli kestänyt 17 tuntia ja\nsuomalaisista oli kaatunut alun kolmatta sataa miestä. Se ei ollut\nmikään ratkaiseva taistelu, sillä kuusi päivää sen jälkeen venäläiset\nkiersivät tämän salmen; mutta syystä on Porrassalmen taistelua\nverrattu muinaisajan kuuluisiin urotöihin.\n\nSotaa käytiin enimmiten Savossa vaihtelevalla onnella, ja sitä\njatkettiin vuonna 1790. Emme saata kertoa kaikkia niitä uljaita\ntaisteluita, joita siellä taisteltiin ja joissa Suomen soturi\nkuninkaansa johtamana, ensimmäisen kerran Kaarle XII:n ajoista\nasti, uudestaan oppi unhoittamansa voittamistaidon. Merellä sotivat\nsuomalaiset merimiehet ja suomalaiset laivat ruotsalaisten rinnalla\nyhtä uljaasti. Vuonna 1788 taistelivat Ruotsin ja Venäjän laivastot\nkuusi tuntia _Suursaaren_ edustalla, kummankaan voittamatta.\nElokuun 24 päivänä vuonna 1789 Ruotsin laivasto kärsi tappion\n_Ruotsinsalmessa_. Vuonna 1790 sulki Venäjän laivasto kuninkaan\nlaivastoineen _Viipurin_ lahteen, mutta hän murtautui läpi verisesti\ntaistellen 3 päivänä heinäkuuta. Pian sen jälkeen, heinäkuun 9\npäivänä, oli Ruotsinsalmen _toinen_ meritaistelu, jossa Ruotsin\nlaivasto saavutti voiton.\n\nTämä joudutti rauhantekoa, joka tapahtui _Värälän_ kylässä Kymijoen\nrannalla 19 päivänä elokuuta vuonna 1790. Aikaisempia Venäjän ja\nRuotsin välisiä rauhansopimuksia oli sanottu \"iankaikkisiksi\",\nVärälässä tehtyä rauhaa sanottiin \"pysyväiseksi\". Mitään ei muutettu:\nrajat jäivät entiselleen, ja Suomen asema jäi yhtä epävakaiseksi kuin\nennenkin. Mutta 80 vuoden tuottamien tappioiden, 80-vuotisen paon\nja ylenkatseen perästä oli Ruotsin ja Suomen aseille hyvityksenä\nsekä niiden kansoille kunnianasiana, että ne taas olivat kunnialla\nkestäneet taistelun mahtavaa Venäjää vastaan.\n\n\n\n\n173. Kuningas Kustaan kuolema.\n\n\n    Monella on tie mielestänsä oikea,\n    mutta se johdattaa viimein kuolemaan.\n\n              Salom. sananlaskut 16: 25.\n\nKuningas Kustaa tarvitsi rakkautta, kuten ilmaa tarvitaan\nhengittämiseen; viha oli hänestä myrkkyä. Jota enemmän hänen\nympärillään hiipivä viha masensi hänen virkeätä mieltään, sitä\nenemmän hän koetti uusilla rohkeilla suunnitelmilla tukahduttaa\nsisäistä rauhattomuuttansa. Milloin hän mietti Norjan valloittamista,\nmilloin Puolan kruunua; vihdoin hän teki liiton Venäjän kanssa\nja varustautui sotaan Euroopan tulikekälettä Ranskaa vastaan,\nauttaakseen sen kuningasta hänen kapinallisia alamaisiansa vastaan.\nHänen selkeä katseensa sumentui; hänen hallituksensa kävi yhä\nyksinvaltaisemmaksi, hänen vihamiehensä yhä katkerammiksi. Vihdoin\ntekivät muutamat aatelismiehet salaliiton hänet murhatakseen.\n\nMaaliskuun 16 päivänä vuonna 1792 kuningas lähti myöhään illalla\nnaamiohuveihin suureen teatteriin, jonka hän itse oli Tukholmaan\nrakennuttanut. Keskiyön aikana piirittivät hänet oudot, mustiin\npuetut henkilöt, valkeat naamarit kasvoilla; käsi löi häntä\nolkapäälle, ja ääni sanoi: \"Hyvää iltaa!\" Samassa paukahti pistoli,\nkuului huuto: \"Tuli on valloillaan\", ja kuninkaan vasempaan kylkeen\nmeni kaksi kuulaa ja useita rautanaulasia. Nojaten tallimestarinsa,\nparooni Essenin, käsivarteen hän vielä jaksoi omin voimin lähteä\nsalista. Ovet suljettiin, kaikkien läsnäolevien piti merkitä nimensä.\nLattialla oli laukaistu ja laukaisematon pistoli sekä iso, teräväksi\nhiottu veitsi.\n\nTukholman tulliportit suljettiin, ei ketään päästetty kaupungista,\nvartijoita lisättiin toinen verta. Jo seuraavana aamuna tavattiin\nja vangittiin murhaaja, erään sepän ilmiantamana, jolta hän oli\nveitsen ostanut. Hän oli virasta erotettu kapteeni, nimeltä\nAnckarström, rautainen, synkkämielinen ja väkivaltainen mies, joka\nluuli kuninkaalta kärsineensä vääryyttä. Hänen rikostoverinsa, jotka\nkaikki olivat tyytymätöntä aatelia, joutuivat pian kiinni. Yksi otti\nmyrkkyä, toiset tuomittiin maanpakoon tai elinkautiseen vankeuteen.\nAnckarström yksin mestattiin. Hän kuoli katumatta ja pelotta,\nraakalaisen mielenlujuudella, tuntematta hirmuisen rikoksensa\nsuuruutta.\n\nKuolettavasti haavoittunut kuningas eli vielä siksi kauan, että\nennätti järjestää valtakunnan hallituksen ja siten tehdä mitättömäksi\nsalaliittolaisten tuuman, jonka tarkoituksena oli alkuhämmingissä\nkumota voimassaoleva järjestelmä. Jalommalla mielenlujuudella kuin\nhänen murhaajansa hän kärsi ääneti tuskansa, antoi vihollisillensa\nanteeksi ja kuoli 46 vuoden ikäisenä, 29 päivänä maaliskuuta vuonna\n1792.\n\nKuningas Kustaa III:ta on niin katkerasti herjattu ja niin\ninnokkaasti ihailtu, että jälkimaailman arvostelu hänestä ei vielä\nole vakaantunut. Hänen suurin onnettomuutensa oli se, että hän\noli kasvanut ilman jumalanpelkoa ja että häneen oli juurtunut\nmenneitten aikain kuvittelu kuningasten virheettömyydestä. Hän\nei ymmärtänyt sitä uusien aatteiden ja suurten kumousten aikaa,\njossa hän eli. Kuten lahjakkaissa ihmisissä useimmiten oli hänessä\nsuuria vastakohtia: toisinaan sankari urhoollisuudessa, voimassa,\nkestävyydessä ja uutteruudessa, toisinaan taas häilyvä perhonen, joka\nleikkien kukkasten parissa unhotti kaikki huolet ja kaikki vakavat\najatukset. \"Neron kuninkaaksi\" häntä sanottiin, ja se nimitys oli\noikea, mutta kuninkaaksi ei hänestä ollut huojuvalle valtaistuimelle.\nNekin, jotka enimmin olivat häntä moittineet hänen eläessään, surivat\nhäntä hänen kuoltuansa, ja suomalaiset arvelivat kuten Vänrikki\nStool, että oli \"sääli kuningasta urheaa\".\n\n\n\n\n174. Kustaa Mauri Armfelt.\n\n\nMillainen herra, sellainen palvelija, sanoo vanha sananlasku,\neivätkä ainoastaan Kustaan III:n hoviherrat, vaan koko hänen\naikakautensa otti hänet esikuvakseen. Kauan eli sitten Suomessakin\nyhä harveneva joukko noita \"kustavilaisia\", joilla myöhemmän\najan yksinkertaisemman ja kömpelömmän polven rinnalla oli\narvokkaampi ryhti, hienommat seurustelutavat ja tuo kursaileva\nkohteliaisuus, jota ennen käytettiin. Tämä siro käytösparsi, tämä\nkohteliaisuudensääntöjen tarkka noudattaminen, ei ollut ainoastaan\naatelisille, sotilaille ja korkeimmille virkamiehille ominaista, sen\nolivat omaksuneet myöskin papit, porvarit ja sellaiset talonpojat,\njotka olivat olleet herrasmiesten seurassa. Tämän kauniin pinnan\nalla oli toisinaan paljon kevytmielisyyttä, paljon pilkallista ja\npisteliästä sukkeluutta; mutta usein nähtiin siihen yhdistyneenä\npaljon sydämellisyyttä ja jalomielistä rakkautta kaikkeen, mikä\nelämässä on hyvää, ylevää ja kaunista. Onnellista ei ollut, että\nkustavilainen aikakausi suurensi juopaa herrasluokan, itseään\nsivistyneiksi eli \"paremmiksi ihmisiksi\" sanovain, ja \"halvemman\"\ntyökansan välillä, johon oppimaton kansa kuului. Onnellista ei\nmyöskään ollut, että tämä herrasluokka, joka puhui ruotsia,\nhalveksi alhaista kansaa, joka enimmiten puhui suomenkieltä. Mutta\nkustavilainen aikakausi tutustutti meidän siihen asti sivistymätöntä\nkansaa sivistyneen Euroopan tapoihin ja seurustelutaitoon. Kaikesta\ntapojemme hienostumisesta -- paljosta tieteen ja taiteen alalla,\nyksinpä nuorison tanssileikeistäkin ja viulunsoittajan sävelistä\ntalonpoikaishäissä, on meidän enimmäkseen kiittäminen Kustaa III:n\naikakautta.\n\nSuomen hansan keskuudesta lähtikin yksi täydellisimpiä kustavilaisia,\ntuo loistava, ihailtu _Kustaa Mauri Armfelt_. Hän oli syntynyt\nTarvasjoen pitäjässä vuonna 1757 huhtikuun 1 päivänä, jota päivää\nhänen oli tapana nimittää ensimmäiseksi sukkeluudekseen. Neljän\nvuoden ikäisenä hän näki unissaan, että enkeli astui taivaasta\nhänen luoksensa ja lupasi täyttää kolme hänen toivomustaan, jotka\nhän itse saisi valita. Silloin hän oli unissaan toivonut kolmea\nhyvää: tullakseen ruhtinaan suosikiksi, ollakseen sotilaana voitokas\nja saavuttaakseen kaikkien niiden rakkauden, joita hän tahtoi\nmiellyttää. Kaikki nämä kunnianhimoiset toivomukset täyttyivät:\nensimmäinen vuonna 1780, jolloin hän ulkomaanmatkalla voitti Kustaa\nIII:n suosion, toinen silloin, kun hän oli päällikkönä sodassa\nvenäläisiä vastaan, ja kolmas koko hänen elämänsä aikana.\n\nKuningas Kustaa jätti jälkeensä 13-vuotiaan pojan, joka sitten\ntuli kuninkaaksi nimellä _Kustaa IV Aadolf_. Hänen alaikäisenä\nollessaan hoiti hallitusta hänen setänsä, _herttua Kaarle_, mutta\nkuningas-vainaja oli määrännyt uskollisen ystävänsä Armfeltin\npoikansa likeisimmäksi neuvonantajaksi. Tämä ei miellyttänyt Kaarlea\neikä hänen kaikkivaltiasta suosikkiansa, parooni _Reuterholmia_, joka\nhänkin oli syntyään suomalainen. He lähettivät Armfeltin Ruotsin\nlähettilääksi Italiaan. Armfelt epäili heitä: hän luuli, ettei nuori\nkuningas ollut kyllin turvattu heidän kunnianhimoisilta pyyteiltään,\nja oli Ruotsissa olevien ystäväinsä kanssa kirjevaihdossa tuumien\nkukistaa Reuterholmin ja julistaa kuninkaan täysi-ikäiseksi ennen\nmääräaikaa. Nämä kirjeet avattiin tiellä Hampurin postikonttorissa,\njonka jälkeen Armfelt ja hänen ystävänsä joutuivat syytteenalaisiksi\nja tuomittiin maankavaltajina kuolemaan. Kun Armfeltia ei saatu\nkiinni, sanotaan Reuterholmin palkanneen rosvoja murhaamaan hänet.\nKaikkialla väijyttynä, mutta pelastuneena ihailevien ystäväinsä\navulla, joita hän joka paikassa saavutti, Armfeltin onnistui päästä\npakoon Venäjälle. Sieltä hänet kutsuttiin takaisin Kustaa IV Aadolfin\ntultua täysi-ikäiseksi, mutta hän oli liian rohkeamielinen pysyäkseen\nkauan tuon suuriluuloisen kuninkaan suosiossa. Silloin Armfelt\nmeni uudestaan Venäjän palvelukseen ja sai elämänsä lopulla vielä\nkerran palvella suomalaista isänmaatansa Turun akatemian kanslerina\nja puheenjohtajana siinä komiteassa, joka esitti keisarille Suomen\nasioita. Viipurin läänin palauttamiseen muun Suomen yhteyteen\nliittyy muisto hänen tärkeimmästä valtiomiesteostaan, hän kun muita\ntarmokkaammin oli keisari Aleksanteri I:n luona ajanut tätä maamme\ntulevaisuudelle mitä tärkeintä asiaa. Kreivi Kustaa Mauri Armfelt\nkuoli vuonna 1814. Kauniina, nerokkaana ja sukkelapuheisena hän oli\ntunnettu ja ihailtu miltei kaikissa Euroopan hoveissa. Monivaiheisen\nelämänsä, maanpakolaisuutensa sekä erinomaisen lumoamistaitonsa\ntähden häntä on verrattu muinaisen Kreikan kuuluisimpaan\nihastuttajaan ja sanottu \"Pohjolan Alkibiadeeksi\".\n\nHerttua Kaarlen ja Reuterholmin hallitus oli Kustaa III:n\nhallitukseen verrattuna kuin harmaa iltapäivähämärä. He tahtoivat\ntehdä kaikki paremmin kuin hän, horjuivat sinne tänne, olivat hyvässä\nsovussa Ranskan, mutta huonossa Venäjän kanssa. He tahtoivat saada\naikaan säästäväisyyttä, kielsivät kahvin ja silkin käyttämisen,\nmutta saavuttivat enemmän pilkkaa kuin hyötyä. Kaikki toivoivat\nparempia aikoja, kun nuori kuningas itse ryhtyi hallitukseen lopulla\nvuotta 1796. Hän oli silloin ujo ja harvapuheinen 18-vuotias\nnuorukainen, tunnettu rehellisyydestään ja jäykkyydestään, jota hän\njo oli osoittanut purkaessaan kihlauksensa keisarinna Katariinan\npojantyttären kanssa Pietarissa senvuoksi, ettei avioliittosopimus\nollut kirjoitettu niin, kuin oli sovittu, -- joka vastustus niin\nharmitti mahtavaa keisarinnaa, että hän kohta senjälkeen sairastui ja\nkuoli.\n\n\n\n\n175. Henrik Gabriel Porthan.\n\n\nKaikki nykyajan sivistyneet kansat ovat pystyttäneet muistopatsaita\nsuurille kuninkailleen, sankareilleen ja neroilleen. Suomenkin\nkansa on pystyttänyt sellaisia muistopatsaita, mutta ei ensiksi\nkuninkaalle, ei sotapäällikölle eikä valtiomiehelle, vaan\nrakastetulle ja muistettavalle tiedemiehelle. _Henrik Gabriel\nPorthanin_ pronssinen muistopatsas pystytettiin vuonna 1864 aukealle\npaikalle Turun tuomiokirkon edustalle ja kustannettiin koko maastamme\nkootuilla varoilla. Millä oli juuri hän ansainnut kunnian tulla näin\nmuistettavaksi sankarien ja kuningasten edellä? Hän oli maalaispapin\npoika, syntynyt kaukana Viitasaarella vuonna 1739. Siitä päivästä\nasti, jolloin hän tuli ylioppilaaksi Turun akatemiaan, oli koko\nhänen elämänsä pyhitetty tieteelle ja isänmaalle. Tarkalla älyllään,\nlujalla tahdollaan ja uuraalla, kärsivällisellä, lakkaamattomalla\ntyöllään hän kokosi sellaiset tietoaarteet, että hän oli akatemian\nkaunistuksena. Hän tuli latinan kielen professoriksi; hän hoiti\nakatemian kirjastoa, hän oli tämän oppilaitoksen tuki ja kunnia,\nkaikkien sen oppilaiden isällinen ystävä, vieläpä koko kansansa\nopettaja. Mutta senvuoksi ei hänelle muistopatsasta pystytetty, eikä\nsenkään vuoksi, että hän on laskenut perustuksen maamme historialle,\nvaan siksi, että hän on laskenut alkuperustan selvälle tajunnallemme\nsiitä, että Suomen kansa on itsenäinen, omintakeinen kansa.\n\nSuomen kansa oli olemassa aina siitä ajasta asti, jolloin sen\nsirpaleet alkoivat Pähkinäsaaren rauhansopimuksen jälkeen kasvaa\nyhdeksi; olemme nähneet, kuinka puutteellinen ja epäselvä oli tämän\nkansan käsitys itsestään. Se ei ollut saanut aikaa tätä ajatella;\nsehän oli lakkaamatta taistellut henkensä ja elatuksensa puolesta.\nKun muinoin herttua Juhana tai keisarinna Elisabet tai Anjalan-miehet\nolivat puhuneet itsenäisestä Suomesta, ei kukaan heitä ymmärtänyt,\neikä sellainen ulkonainen (valtiollinen) itsenäisyys silloin\nolisi ollutkaan meille hyödyllinen. Sellaista ei Porthan meille\nopettanutkaan; Ruotsin valtakuntaa ajatellessaan hän sanoi itseänsä\nruotsalaiseksi. Hän opetti meille, että Suomen kansa on Jumalalta\nsaanut sellaisen ominaisen luonteen, että sen tulee omasta itsestään\netsiä parhaat elinvoimansa ja kehittyä vapaasti omalla tavallaan,\njotta kaikki ne jalot siemenet, jotka Jumala on kylvänyt tähän\nkansaan, kypsyisivät ja hyödyttäisivät ihmiskuntaa.\n\nSellainen suuri aate, jota ei kukaan ennen ollut selvästi tajunnut,\nalkoi nyt vähitellen Porthanille selvitä. Niinkuin Luther muinoin\ntutki raamattua ja löysi siitä Jumalan evankeliumin, niin tutki\nPorthan maamme historiaa, maantiedettä, kansanrunoutta ja kieltä ja\nlöysi niistä Suomen kansan. Hänelle kävi yhä selvemmäksi, että me\nkyllä olimme toisen valtakunnan aluetta ja että meidän täytyi paljon\ntoisilta oppia, mutta että meidän kuitenkin tuli olla omintakeinen\nkansa, jos tahdoimme elää emmekä vain olla muiden jälkijatkona, omaa\narvoa ja tahtoa vailla. Täysin varma hän ei ollut tavasta, miten\ntämä kävisi meille mahdolliseksi, sillä hän ei aikanaan uskaltanut\najatellakaan Suomen irroittamista Ruotsista. Vasta tämän tapahduttua,\nviisi vuotta hänen kuolemansa jälkeen, alkoi hänen aatteensa\nversoa uuden ajan pohjalla Ja lähteä lukukamarista itse elämään.\nSilloin ilmestyi toisia, jotka alkoivat panna Porthanin aatetta\nkäytäntöön Ja työllään edistää Suomen kansan itsenäistä kehittymistä,\nsen yhteiskunnallista vapautta, sen kieltä, sen kasvattavaa ja\nhedelmällistä voimaa joka alalla ja sen aina vaatimatonta, mutta\narvossapidettyä asemaa vapaana, omintakeisena kansana muiden kansain\nrinnalla. Tällaisen suuren työn alkuunpano on Henrik Gabriel\nPorthanin ansio, ja kun hän kuoli vuonna 1804, suri häntä koko\nkansamme niinkuin isäänsä.\n\nHän se myös vuonna 1771 alkoi toimittaa Suomen ensimmäistä,\nruotsinkielistä \"Åbo Tidningar\" nimistä sanomalehteä, ja muutamia\nvuosia jälkeenpäin, v. 1776, ilmestyi myös ensimmäinen suomenkielinen\nsanomalehti, \"Suomalaiset Tietosanomat\". Ne olivat aivan pieniä,\nharvaan ilmestyviä lehtisiä; mutta tästä pienestä alusta on\nsanomalehdistömme kasvanut nykyään tuiki tarpeelliseksi päivän\nuutisten, maailman keksintöjen ja hyödyllisten tietojen levittäjäksi.\n\nMonien mainioiden suomalaisten tiedemiesten joukosta mainitsemme\ntässä ainoastaan Porthanin aikalaisen ja ystävän, lakitieteen\nprofessorin _Mathias Caloniuksen_, joka eli vuoteen 1817. Hän oli\nsuurimmassa arvossa pidetty lakitieteiden opettaja, tuomari ja\nkirjailija koko Ruotsin valtakunnassa ja valtiomies, joka käytti\ntietojensa, arvonsa ja isänmaanrakkautensa voimaa maansa hyväksi sinä\ntärkeänä käännekohtana, jolloin Suomi erotettiin Ruotsista. Kahta\nniin oppinutta, niin jaloa ja niin rehellistä miestä kuin Porthan ja\nCalonius on Suomessa harvoin nähty rinnakkain.\n\n\n\n\n176. Frans Mikael Franzén.\n\n\nMaamme on kasvattanut mainioita miehiä ja kansalaisia seuraavassa\njärjestyksessä: ensin piispoja, sitten sotilaita, sitten\nvaltiomiehiä, sitten tiedemiehiä, sitten runoilijoita ja viimeksi\ntaiteilijoita. Ne ovat kaikki palvelleet isänmaataan; mutta se, joka\npalvelee isänmaataan, palvelee samassa myöskin ihmiskuntaa.\n\nEnsimmäinen ja paras runoilija oli Suomen kansa, joka on kertonut ne\nkauniit sadut ja laulanut ne laulut, joista ennen olemme puhuneet.\nKaikki parhaat senjälkeen ilmestyneet laulajat ovat omistaneet\njonkin verran kansan henkeä, sen yksinkertaisuutta ja harrasta\nsävyä. Mutta runoustaide, joka noudattaa järjestettyjä sääntöjä,\non nuorempi taide, ja se alkoi ensin ruotsinkielisenä saada arvoa,\nkoska tämä kieli oli enemmän kehittynyt ja sillä oli esikuvia\nRuotsissa. Vaikka moni koetti kirjoittaa säännönmukaisia runoelmia\nmyöskin suomen kielellä, ovat suomalaiset taiderunoelmat kuitenkin\nkohonneet suurempaan arvoon vasta meidän aikoinamme, kun suomenkieltä\non enemmän kehitetty. Sillä runous ja kaunotaide ovat sivistyksen\nkukkia; senvuoksi ne viimeisinä saavuttavat suuremman täydellisyyden.\nEnnenkuin kukat puhkeavat, täytyy kasvin juurtua, varttua ja\nlehdittyä.\n\nRuotsinkielisen runoustaiteen alkuna Suomessa olivat _Jaakko Fresen_\nvalituslaulut jo Kaarle XII:n aikana. Vapaudenajan lopulla saavutti\nsuomalainen valtiomies, kreivi _Kustaa Filip Creutz_ suuren maineen\nhempeillä, hienoilla ja kauniilla, senaikuisten ranskalaisten\nesikuvien mukaan sepitetyillä runoelmillaan. Hän oli Suomen\nensimmäisen suuren runoilijan, _Frans Mikael Franzénin_ edeltäjä.\n\nFranzénin isä oli kauppiaana Oulussa ja olisi suonut poikansakin\nrupeavan kauppiaaksi. Mutta hento ja ujo poikanen teki kaikki\ntehtävänsä kauppapuodissa yhtä huonosti kuin hän menestyi koulussa\nhyvin. Hän sai noudattaa Jumalan kutsumusta ja tuli ylioppilaaksi\nTurussa 13-vuotiaana. Siellä hän oli Porthanin rakkain oppilas,\nväsymätön oppimaan, ja tuli historian professoriksi. Jo pienenä hän\noli sepittänyt surullisen runoelman kuolleesta lintusesta. Hän oli\nhartaasti rakastanut pientä laululintua, joka valoisina kesäöinä\nviserteli viiritangon päässä hänen isänsä talossa; tämä lintu, jonka\nlaulu kumpusi Suomen luonnon sydämestä, opetti Franzénin laulamaan.\nSuomi ja Ruotsi ihmettelivät hänen yksinkertaisia, sydämellisiä\nrunojaan, jotka niin vähän olivat senaikuisten koreiden, mutkikkaiden\nrunoelmain kaltaisia, ja 21 vuoden ikäisenä oli tuo Suomen\npohjanperiltä lähtenyt runoilija jo maankuulu. Koko hänen pitkä\nelämänsä kului sitten vuoroin laulun, tieteen, kirkon ja isänmaan\npalveluksessa, mutta ennen kaikkea muistelemme häntä runoilijana,\nsillä Jumala oli antanut hänelle runon lahjan.\n\nIhmisen parhaat ajatukset ja työt ovat lahjoja kaiken hyvän\nantajalta. Sen tiesi Franzén. Kirjoittaessaan suurempia ja pienempiä\nrunoelmiaan -- pienet olivat sydämellisempiä ja parempia kuin\nsuuret -- hän hyvin tiesi, että kaikki paras tuli ylhäältä. Hänen\nei tarvinnut vaivalloisesti miettiä ja muodostaa runoelmaansa; se\nsyntyi itsestään. Ja tämä teki hänet niin nöyräksi, kuin sen tuleekin\nolla, joka on parhaansa saanut lahjaksi. Hän oli mitä lempein\nihminen; kirkastettu loiste oli hänen kauniissa silmissään ja hänen\nkumartuneen päänsä ympärillä. Kun Suomi erotettiin Ruotsista, muutti\nFranzén sinne, surren isänmaataan, jota hän ei koskaan lakannut\nrakastamasta. Ruotsissa hän tuli kirkkoherraksi ja viimein pohjoisen\nHernösandin hiippakunnan piispaksi. Siellä hän palveli Jumalan\nvaltakuntaa monta vuotta sillä suurella, lempeällä ja hellällä\nvakavuudella, joka teki hänet niin rakastetuksi. Hän on, paitsi\nrunoelmiaan, painattanut kauniita virsiä ja saarnoja sekä useita\nmainioista miehistä pitämiään muistopuheita.\n\nVuonna 1840, kun yliopistomme vietti riemujuhlaansa, kävi piispa\nFranzén suomalaisessa isänmaassansa. Kaikki oli täällä uutta ja\noutoa: uusi esivalta, uudet ihmiset, uudet virstanpylväät. Ainoastaan\nnuoriso, joka kunnioituksella ja rakkaudella tervehti häntä\ntervetulleeksi, oli vielä sama nuoriso kuin entisinä aikoina.\n\nKeinutuolissa, nuorimman tyttärensä tuudittamana, hänen elämänsä\npäättyi seitsemän vuotta senjälkeen, vuonna 1847 Hernösandissa.\nHän oli silloin 75 vuoden ikäinen. Piispa Franzénin sadannen\nsyntymäpäivän muistoa juhlittiin monin paikoin Suomessa ja Ruotsissa\n9 päivänä helmikuuta 1872. Hänelle on muistopatsas pystytetty Ouluun\nkoko Suomesta kootuilla varoilla.\n\nFranzénin aikalainen oli runoilija _Mikael Choraeus_, papinpoika,\nvöyriläinen, joka kuoli hovisaarnaajana Tukholmassa jo 1806. Hän\noli tunnettu sukkeluuksistaan, kaunopuheisuudestaan sekä monista\niloisista, hellämielisistä ja surullisista runoistaan. Franzénin\nja Choraeuksen runoja luki ja lauloi yleisesti Suomen senaikuinen\nsivistynyt nuoriso. Nämä molemmat olivat niin uskollisia ystävyksiä,\nettä Choraeus kuolinvuoteellaan pyysi Franzénia, joka silloin oli\nleskimies, ottamaan puolisoksensa hänen nuoren leskensä; niin\ntapahtuikin.\n\n\n\n\n177. 1808 vuoden sota.\n\n\nYhdeksästoista vuosisata teki tuloaan maailmaan, suuria mullistuksia\ntuottaen. Uuden aikakauden koittaessa olivat uudet aatteet vallanneet\nihmisten mielet, ja uuden ajan nuoriso nousi taisteluun vanhan\najan kannattajia vastaan. Suuren suuret sotajoukot taistelivat\nvastatusten, rajoja muuteltiin, valtakuntia kukistettiin,\nvaltaistuimet vapisivat. Ja tämä suuri aatteiden ja intohimojen\nmyrsky tempasi viimein mukaansa kaukaisen Suomenkin. Sillä uusi aika\non sellainen, että kaikkien kansain onni kuten onnettomuuskin liittyy\nlikeisesti yhteen; tuskinpa on niin unhotettua soppea, tuskin niin\npientä torppaa kaukana Suomen saloilla, etteivät suuren maailman\nsuuret tapahtumat niihinkin koskisi.\n\nSellaisena väkivallan aikana, joka pani kansain ja ruhtinasten kaikki\nvoimat koetukselle, oli Jumala asettanut Ruotsin valtaistuimelle\nnuoren, rehellisen ja hyvää tarkoittavan, mutta ymmärrykseltään\nheikon ja hovi-imartelijain seurassa huonosti kasvatetun kuninkaan.\nKuningas Kustaa IV Aadolf oli kasvanut niin suuria ajatellen\nkuninkaallisesta arvostaan, että hän kolmivuotiaana loukkaantui\nsiitä, etteivät hoviherrat olleet juhlapukuun puetut hänen\nsyntymäpäivänään. Hän luuli, että kuningas tiesi kaikki paremmin\nkuin muut, oli äärettömän itsepäinen, kysyi harvoin neuvoa muilta ja\nhalveksi varoituksia. Lisäksi hän oli närkäs ja arka pikkuasioissa.\nIsä, Kustaa III, oli pannut vaatetukseen ja ulkonaiseen käytökseen\nsuurta arvoa. Poika määräsi kuninkaallisella säännöksellä niiden\npalmikkojen pituuden, joita upseerien tuli pitää niskassa tekotukan\njatkona. Jokaisen napin piti olla niin eikä näin. Nuorella\nkuninkaalla oli surullinen muisto isänsä verisestä kuolemasta. Hän\npiti Anckarströmin rikosta Ranskan uusien vapausoppien vaikuttamana,\nvihasi ranskalaisia, eikä luullut voivansa kyllin ankarasti ehkäistä\nvapautta, varsinkaan painovapautta.\n\nKustaa IV:n Aadolfin hallitessa oli maassamme toistaiseksi rauha\nja hyvä toimeentulo. Vuonna 1797 perustettiin Suomen talousseura\nmaanviljelyksen ja käsiteollisuuden edistämiseksi. Jokaisen\ntorpparin täytyi viljellä perunoita; sotamiehiä käytettiin koskien\nperkaamiseen, rokotus pantiin toimeen ja se pelasti monta tuhatta\nihmishenkeä. Kuningas osoitti Suomelle suurta hyväntahtoisuutta.\nKesällä vuonna 1802 hän matkusti nuoren puolisonsa Fredrikan kanssa\nhalki maamme ja laski silloin Turun akatemian uuden talon peruskiven.\nKansa tunkeutui perinnäisellä uskollisuudella Kustaa III:n pojan\nympärille ja katseli huvikseen, kun kuninkaalliset söivät päivällistä\navonaisten ikkunain ääressä kaikkien nähden.\n\nUrhoollisessa, loistavassa, alati rauhattomassa Ranskassa ilmestyi\ntähän aikaan mahtava sotapäällikkö ja keisari nimeltä _Napoleon\nBonaparte_ (jota suomalaiset nimittivät \"Punaparraksi\"). Hän voitti\nkaikki vihollisensa ja tahtoi saattaa koko Euroopan valtansa\nalaiseksi. Kustaa IV Aadolf uhmaili ja ärsytteli tätä mahtavaa\nmiestä, voimatta häntä vastustaa, ja kävi häntä vastaan taitamatonta\nja onnetonta sotaa Pommerissa. Englanti ja Venäjä olivat Napoleonin\nvahvimmat vastustajat. Silloin Napoleon vuonna 1807 yhtyi Venäjän\nkeisarin Aleksanteri I:n kanssa Tilsitissä, teki rauhan ja tarjosi\npalkinnoksi Suomen, jos Aleksanteri auttaisi häntä englantilaisia\nvastaan. Napoleonilla oli tapana näin lahjoittaa pois toisten maita,\njoita hän itse ei voinut pitää, ja nyt hän tahtoi rangaista Ruotsin\nkuningasta. Keisari Aleksanteri epäröi: Kustaa IV Aadolf oli hänen\nlankonsa ja oli tosin ymmärtämättömyydessään ärsyttänyt Venäjätä,\nmutta ei kuitenkaan antanut syytä sotaan. Mutta venäläiset olivat\nkaksi kertaa ennen valloittaneet Suomen, pitäneet osan ja antaneet\nloput takaisin. He tunsivat tämän maan, he katsoivat Pietari\nsuuren työn vasta silloin päättyneeksi, kun Venäjä oli saanut\nhaltuunsa kaikki Suomenlahden rannikot ja vallitsi Suomea, joka\noli niin likellä Pietaria. Luulivatpa he myöskin Anjalan ajoilta,\nettä monet suomalaiset mieluummin soisivat maansa yhdistetyksi\nVenäjään. Senvuoksi keisari Aleksanteri kehoitti Ruotsin kuningasta\nsulkemaan Itämeren englantilaisilta laivoilta, ja kun kuningas ei\nsiihen suostunut, hyökkäsi helmikuussa vuonna 1808 kolme venäläistä\nsotajoukkoa Suomeen.\n\nVenäläisten sotapäällikkö, kreivi _Buxhöwden_, aikoi valloittaa\nmaamme noin vain sivumennen. Hän oli kuullut, että suomalaiset olivat\nRuotsin valtaan tyytymättömiä, ja kuulutti, että kaikki pysyisivät\nalallansa, ettei kellekään tapahtuisi väkivaltaa, ja että Suomen\nsotilaiden tuli luopua Ruotsin sotalipuista ja heittää aseensa\nVenäjän sotapäälliköille; he saivat silloin maksun kivääreistään ja\nsapeleistaan. Mutta tämä päällikkö ei tuntenut Suomen kansaa eikä\nSuomen sotilasta. Kansa pysyi lailliselle esivallalleen uskollisena,\nsotamiehet eivät karanneet, saatikka myyneet aseitansa; he sotivat\nlippunsa alla kuolemaan asti. Tämän uskollisuuden ymmärsivät\nvenäläiset hyvin kyllä, he olivat itse uskollisesti ja urhoollisesti\nisänmaatansa puolustaneet ja olisivat halveksineet meidän kansaamme,\njos se olisi vilpistellyt velvollisuuksiensa täyttämisessä.\n\nVuonna 1808 oli Suomella noin 19,000 omaa sotamiestä, paitsi\nnostoväkeä; mutta tämä sotavoima oli laajalle hajoitettu, huonosti\nvarustettu ja sotaan valmistumaton. Se oli kuitenkin sotajoukko,\n\"mi nääntyin nälkään, pakkaseen voi voiton iskut lyödä\". Ne, jotka\ntalvisydännä ennättivät rajalle, puolustivat joka peninkulman alaa\nmaastaan ja peräytyivät taistellen ylivoiman tieltä. Alkupuolella\nmaaliskuuta oli suurin osa meidän sotajoukkojamme koossa Hämeenlinnan\nlähellä vanhan kenraali _Klerckerin_ johtamana ja odotti käskyä\nrynnätä vihollista vastaan. Silloin saapui kuninkaan tänne määräämä\nkelvoton sotapäällikkö -- kreivi _Mauri Klingspor_. Hän ei ollut\nviisastunut esi-isäimme vahingosta, hän oli unohtanut, että Lybecker\nKaarle XII:n aikana ja Lewenhaupt vuonna 1742 olivat saattaneet\nSuomen perikatoon. Klingspor seurasi heidän onnetonta esimerkkiänsä.\nHän ei ymmärtänyt kansaansa, ei sotamiehiänsä, ei velvollisuutensa\neikä sotakunniansa vaatimuksia. Hän ajatteli vain, miten olla\nkuninkaan mieliksi, joka oli käskenyt hänen pelastaa sotajoukkonsa,\nkun hänen olisi pitänyt pelastaa maa. Ei sekään auttanut, että vanha\nKlercker lupasi panna seitsemänkymmenvuotiaan päänsä takaukseen\nvoitosta. Surulla ja mielikarvaudella täytyi taisteluun valmiin\nSuomen sotajoukon heittää maansa viholliselle alttiiksi ja peräytyä\nkauas pohjoiseen Oulua kohti, jotta sillä olisi tie auki Ruotsiin.\n\nSvartholman linna oli antautunut taistelutta, mutta vielä seisoi\nsuuri, luja Viapori (nykyään Suomenlinna) kallioillaan meren\nkeskellä; -- Viapori, joka nyt oli, mitä menetetty Viipuri oli\nennen ollut, ei ainoastaan Ruotsin turva, vaan Suomen portin lukko.\nKun Klingspor pakeni, sanoivat vanhat ja nuoret: \"Viapori suojelee\nmeitä, sillä on jäykät muurit, taitava päällikkö, 6,000 urhoollista\nsotamiestä, 2,000 tykkiä, suurilukuinen, toista sataa sotalaivaa\nkäsittävä laivasto. Se on hyvin varustettu, ja Helsingin läheisiltä\nvuorilta ammutut vihollisen luodit putoavat voimattomina mereen,\nniinkuin rakeet kimmahtavat kalliosta.\"\n\nMutta niin ei käynytkään: Viapori kukistui, mutta se ei kukistunut\nniinkuin Viipuri. Lujina niinkuin linnoituksen muurit olivat\nsotamiesten rivit, mutta päällikkö horjui, ja meren uljas kuningatar,\nSuomen vahva lukko, jätettiin 3 päivänä toukokuuta v. 1808, kaikkine\nvarastoineen, laivoineen ja aseineen, pienelle venäläiselle\nsotajoukolle, joka -- ollen itse miesluvultaan linnan puolustajia\ntuskin suurempi -- kummakseen näki näiden lähtevän pois vielä jäässä\nolevan merenlahden poikki. Helsinki sai toisen kerran kokea samaa\nnöyryytystä kuin vuonna 1742, -- joilla kummallakaan ei ole vertaansa\nurhoollisen kansamme menneissä vaiheissa.\n\nSilloin valtasi koko kansamme sama kuvaamaton sanattoman kauhun\ntunne kuin vuonna 1710, mutta tällä kertaa ei säilytetty kunnia\nollut sitä lieventämässä. Maamme julistettiin Venäjän valtakuntaan\nliitetyksi, ja sen asukasten täytyi kirkoissa taikka käräjäpaikoilla\nja raastuvissa vannoa keisarille uskollisuudenvala.\n\n\n\n\n178. Kaarle Juhana Adlercreutz.\n\n\nPitkällä, surullisella peräytymisretkellään pohjoista kohti oli\nSuomen sotajoukko ikäänkuin kadoksissa. Ei kukaan tiennyt, miten sen\noli käynyt, ei kukaan toivonut enää mitään sen aseilta. Silloin, kun\nmielet vielä olivat hämmästyksissä Viaporin kukistumisesta, alkoi\nsaapua odottamattomia voitonsanomia pohjoisesta, ja kohta oli _Kaarle\nJuhana Adlercreutzin_ nimi kaikkien huulilla.\n\nHänen aatelinen sukunsa polveutui Lohjalta talonpojista, ja itse\nhän oli syntynyt Kiialan kartanossa Porvoon pitäjässä vuonna 1757.\n12 vuoden ikäisenä hän meni sotapalvelukseen ja oli Karjalan\nrakuunain kapteenina, kun hän vuonna 1789 haavoittui Döbelnin keralla\nPorrassalmella. Älykkäänä ja uskaliaana Adlercreutz oli jo kunnialla\nmonet tulet kestänyt, kun hän huhtikuussa v. 1808 kenraaliajutanttina\ntuli Klingsporin lähimmäksi mieheksi päällikkyydessä ja sai toisinaan\nvallan omin päin jotakin uskaltaa. Sotajoukko oli saapunut Raaheen,\nurhea, iloinen, parrakas Kulnev ja hänen tuulennopeat kasakkansa\naina kintereillä. Toisena pääsiäispäivänä, 18 päivänä huhtikuuta,\nKlingspor istui rekeensä, ajoi edemmäs pohjoiseen päin ja käski\nsotajoukon tulla jäljessä. Vastahakoisesti seurasi Adlercreutz, joka\njohti sotajoukkoa, ja oli ennättänyt _Siikajoelle_, kun takaa-ajava\nvihollinen kiivaasti kävi hänen kimppuunsa. Hän kääntyi päin ja\npiti puoliaan viisi tuntia. Silloin kello 6 illalla hän huomasi\nvenäläisten levittäytyneen liian kauas sivuille, jonka tähden hän\npäätti hyökätä heidän keskirintamaansa. Iloista hurraata huutaen\njuoksivat uusmaalaiset ja savolaiset takaisin jään poikki, kiipesivät\njyrkkää rantaäyrästä ylös ja valloittivat siinä olevan kylän.\nToisia seurasi jäljessä; Venäjän sotajoukko hajoitettiin kahtia,\nja sen täytyi tappion kärsien peräytyä. Tämä ensimmäinen voitto\nrohkaisi Suomen sotajoukon lannistunutta mieltä. Yhdeksän päivää\nsenjälkeen voittivat Adlercreutz ja Cronstedt toisen venäläisen\nsotajoukon _Revonlahdella_, ja nyt oli surkea pakoaika lopussa. Nyt\nmarssi sotajoukkomme uudestaan ja uusi toivo mielessä etelää kohti.\nVastahakoisesti Klingspor vuorostaan seurasi; mieluisinta oli hänelle\nherkkupöytä niin kaukana sotatantereelta kuin mahdollista.\n\nKallisarvoisia viikkoja kului hukkaan. Eteenpäin kulki kuitenkin\nAdlercreutz, eteenpäin kulki porilaisineen tuo urhoollisista\nurhoollisin, _Yrjö Kaarle von Döbeln_, musta side otsalla. Tämä\nruotsalaissyntyinen mies oli ylväs saadessaan taas vuodattaa vertansa\nsuomalaisten soturien johtajana. Döbeln ja Kulnev pitivät toisiaan\nniin suuressa arvossa, että Döbeln kielsi sotilaitaan Kulnevia ja\nKulnev samoin väkeään Döbelniä ampumasta.\n\nJuhannusaamuna jyrisivät tykit _Uudenkaarlepyyn_ luona, jossa\nvihollisen sotajoukko pelastui joutumasta vangiksi nopeasti\nperäytymällä poltetun sillan taakse. Seuraavana päivänä vihollinen\nryösti Vaasan, jossa ruotsalainen sotajoukko oli noussut maihin ja\njoutunut tappiolle. Semmoinen oli kuninkaan tapa käydä sotaa. Hän\nmuka tarvitsi ruotsalaiset sotajoukkonsa tanskalaisia vastaan; hänhän\naikoi valloittaa Norjan. Kerran hän lähestyi laivastoineen Turkua,\nmutta kääntyi takaisin, kun Venäjän laivasto näyttäytyi, ja viipyi\nmyöhään syksyyn Ahvenanmaalla.\n\n_Lapualla_ Pohjanmaalla käy monta tietä ristiin. Siinä seisoi\nvenäläinen armeija _Rajevskin_ johtamana kahden kylän välissä kirkon\nja joen viereisellä avaralla kentällä. Sen jääkärit väijyivät\nruispelloissa ja kaatoivat monta urhoollista miestä. Adlercreutz\njärjesti rynnäkön. Döbeln otti osalleen suurimman vaaran.\nEnsimmäisinä ryntäsivät porilaiset ja Karjalan jääkärit; kaikki\ntahtoivat kilvan uhmata hirmuista luotituiskua. Iso kirkonkylä\nvalloitettiin; Liuhtarin kylän sytytti voitettu, mutta taitavasti\nperäytyvä vihollinen palamaan. Se oli uljas voitto. Suomen sotajoukko\nryntäsi nyt kolmena osastona etelää kohti: Etelä-Pohjanmaalla nousi\nkansa vastarintaan ja ampui kuoliaaksi kuljeksivia vihollisia, josta\nsitten koitui talonpojille kova rangaistus. Ahvenanmaalaiset olivat\nnousseet jo toukokuussa ja karkoittaneet vihollisen. _Roth ja Spoof_,\nkaksi uskaliasta partiolaista, kävivät 40 porilaisen kanssa, niinkuin\nmuinoin kivekkäät, omin päin sotaa Näsijärven tienoilla, siepaten\nvihollisten kuriireja ja tavarakuormia.\n\nSilloin kreivi _Buxhöwden_, joka toimi maamme hallitusmiehenä\nTurussa, käsitti, ettei Suomea käynyt valloittaminen muuten kuin tosi\nsodalla. Uusia joukkoja valittua, sotaan tottunutta, urhoollista\nväkeä tuotiin Suomeen, ja Adlercreutzia vastaan lähetettiin nuori,\nälykäs kreivi _Kamenski_. Elokuussa vihollinen taas eteni voimakkaana\nja järjestettynä uuden hyökkäyssuunnitelman mukaan, ja nyt saatiin\n\"hypätä morsiushyppyä\", kuten Kaarle XII:n oli tapana sanoa. Ei\nlepoa enää yöllä eikä päivällä, kaikkialla kuului tykkien pauke,\nkaikkialla vuoti verta. Meno- ja paluumarssit väsyttivät sotamiehiä.\n_Alavus_ oli eteläisin paikka, johon Suomen sotajoukko raivasi\ntiensä reippaan voiton kautta, savolaisten hyökätessä etumaisina.\nMutta kun kohta sen jälkeen uljas _Otto von Fieandt_ joutui\ntappiolle _Karstulassa_, ja vihollinen uhkasi pohjoista rantatietä,\nei kukaan voinut enää estää vapisevaa Klingsporia kääntymästä\npaluumatkalle pohjoiseen, mikä peräytyminen kuitenkaan ei enää ollut\nkunniaton pakoretki. Uhkamielisenä ja harmistuneena pysähtyi Suomen\nsotajoukko tuon tuostakin rinta vihollista vastaan, voitti toisena\npäivänä, peräytyi toisena. Näin saapuivat harvenneet, haavoitetut,\nruudista mustuneet rivit merenrannikolle. Klingspor oli nyt saanut\nodottamattoman käskyn \"ajaa vihollinen maasta\" ja jätti tuskissaan\nkoko päällikkyyden Adlercreutzille. Tämä pysähtyi lujaan asemaan\n_Oravaisiin_, kolmen peninkulman päähän Uudestakaarlepyystä etelään\npäin. Hänellä oli 4,900 miestä, puolet ruotsalaisia ja 17 tykkiä.\nSyyskuun 14 päivänä ryntäsi Kamenski hänen kimppuunsa mukanaan 7,800\nmiestä ja 20 tykkiä. Verinen, kuten Suomen viimeinen taistelu vuonna\n1714, oli tämäkin päivä Oravaisten kentällä. Taistelu kesti kello\n6:sta aamulla myöhään syysillan pimeään. Kulnev oli aloittanut leikin\nsavolaisten kanssa; sitten taisteltiin muutaman puron omistamisesta,\njonka kumpikin yhtä suurella urhoollisuudella vuorotellen valloitti.\nSilloin Adlercreutz päätti, kuten Siikajoellakin, murtaa Venäjän\nhajanaisen sotajoukon keskirintaman. Hän jätti vahvan asemansa ja\nryntäsi voitollisena puhki vihollisten rivien. Mutta nyt oli vastassa\nvereksiä sotajoukkoja, hänen kimppuunsa hyökättiin sivuilta; hänen\nrivinsä murrettiin, hajoitettiin, työnnettiin oikealle metsään,\nvasemmalle mereen. Ystävät ja viholliset sekaantuivat pimeässä\ntoisiinsa, ja voitetun joukkonsa pirstojen kanssa Adlercreutz saapui\nUuteenkaarlepyyhyn, johon Döbeln sitä ennen oli raivannut hänelle\ntien, voittaen vihollisjoukon _Juuttaalla_.\n\nOravaisten kentällä makasi lähes kolmetuhatta kuollutta, niiden\njoukossa 1,200 ruotsalaista ja suomalaista, osoittaen kummankin\nsotajoukon miehuutta ja kuoleman halveksimista.\n\nMelkein unhotettuna oli kenraali _Sandels_ savolaisineen koko\nkesän vastustanut vihollisen rynnäköitä Toivalassa ja Paloisissa\nPohjois-Savossa. Näissä ja muissa taisteluissa _Fahlander, Malm\nja Duncker_ saavuttivat sankarimaineensa. Kamenski ja Klingspor\nolivat syksyllä tehneet aselevon Lohtajalla, mutta tämä peruutettiin\nSavossa 27 päivänä lokakuuta. Sandels oli silloin Iisalmen kirkolla.\nKoljonvirran luona hyökkäsi 6,000 vihollista hänen 1,400 miehensä\nkimppuun. Se oli ankara painiskelu vielä viimeisenä hetkenä.\nHyökkääjät työnnettiin takaisin virtaan ja jättivät sen rannalle\nlähes 800 kuollutta ja haavoitettua.\n\n\n\n\n179. Haminan rauha.\n\n\nKun suurin osa Suomea jo oli valloitettu, erotettiin Klingspor\npäällikkyydestä, kuten Lybecker vuonna 1713 ja Lewenhaupt vuonna\n1742. Hänen seuraajansa, kenraali Klercker, sai surullisen tehtävän\nkoettaa parantaa edeltäjänsä vikoja, kun kaikki oli liian myöhäistä.\nSodankäyntiin tarvitaan, paitsi päälliköitä ja sotamiehiä, myöskin\nrahaa, ruokavaroja, sotatarpeita, sotalääkäreitä, sairaanhoitoa;\nja Suomen armeijalta puuttui kaikki. Sandelsin täytyi peräytyä\nvoiton saatuaan, Adlercreutzin tappiolle jouduttuaan. Väsyneinä,\nhaavoitettuina, sairaina, ryysyihin puettuina, usein vailla leipää\nnälän sammukkeeksi, mutta aina vielä uhkaava kivääri kyyryisillä\nhartioilla, kulkivat nämä urhoolliset soturit myöhään syksyllä\nvielä kerran kohti perimmäistä pohjolaa. Nyt, kun voitto ei\nenää heidän mieltänsä elähdyttänyt, vei väsymys ja puute heiltä\nviimeisetkin voimat. Useat näistä kaikissa vaivoissa ja vaaroissa\nkaraistuneista miehistä, joita kuolema niin usein oli sotatanterella\nsäästänyt, sairastuivat nyt ja kuolivat unhotettuina ahtaissa\nkenttäsairaaloissa. Adlercreutz teki sopimuksen Kamenskin kanssa\nOlkijoella: koko Suomi Kemijokeen asti luovutettiin venäläisille,\nja Suomen sotajoukon tähteet lähtivät kahtena osastona Ruotsiin.\nKenraali Gripenberg, joka johti Turun ja Porin sekä Hämeen ja\nUudenmaan rykmenttien tähteitä, luuli kaikki menetetyksi, heitti\naseensa ja palasi kotimaahan. Toinen osasto, Savon prikaatin,\nKarjalan jääkärien ja Pohjanmaan rykmentin jäännökset, taisteli\nCronstedtin ja Sandelsin johtamana viimeiseen asti ruotsalaisten\nrinnalla ja Ruotsin puolesta. Döbeln lausui sitten yksinkertaisin,\nkauniin jäähyväissanoin kunnioituksensa näille Suomen urhoollisen\nsotajoukon kallisarvoisille tähteille. Ne olivat ruotsalaisen\nsotilaan liikuttavat jäähyväiset Suomen sotilaalle, sitten kun\nmolemmat niin monella sotatanterella olivat kuusisataa vuotta\nuskollisesti vierekkäin vertansa vuodattaneet.\n\nTähän aikaan oli Ruotsin valtakunta kuninkaan itsepintaisuuden\nja taitamattomuuden tähden joutunut perikatonsa partaalle.\nMitä sopi toivoa semmoiselta kuninkaalta, joka vastaukseksi,\nkun hänen hätääkärsivä suomalainen sotajoukkonsa rukoili saada\nvälttämättömimpiä tarpeita, lähetti upseereilleen armollisen\nluvan saada talvisodan aikana pitää puuteroimatonta tukkaa! Joka\ntaholla oli vihollisia, ja viimeinenkin ystävä, Englanti, luopui\nloukkaantuneena. Kun sitten venäläiset maaliskuussa vuonna 1809\nmenivät jään yli Ahvenanmaalle ja Ruotsin rannikolle sekä jäätyneen\nMerenkurkun yli Uumajaan, puhkesi kauan kytenyt tyytymättömyys\nilmi, ja Ruotsin sotaväki Länsi-Ruotsissa nosti kapinan. Mutta\nennenkuin tämä joukko ennätti Tukholmaan, ja koska kuningas\nkaikista varoituksista huolimatta tahtoi aloittaa sisällisen sodan\nkapinallista sotajoukkoa vastaan, riistettiin häneltä kuninkuus\npanemalla toimeen vallankumous Tukholmassa 13 päivänä maaliskuuta\nvuonna 1809. Adlercreutz, hän se vain muutamien kumppanien avulla\notti rohkeasti kuninkaan vangiksi Tukholman linnassa, minkä jälkeen\nkokoontuneet valtiosäädyt asettivat valtaistuimelle kuninkaan sedän,\nherttua Kaarlen, joka otti nimekseen _Kaarle XIII_. Suomen viimeinen\nkuningas, Kustaa IV Aadolf, vaimoineen ja lapsineen maanpakoon\ntuomittuna, kuljeksi sitten synkkänä ja sureksivana Saksanmaalla\neversti Gustafssonin nimellä ja kuoli maanpakolaisena. Hänen\njälkeläisiänsä elää vielä Saksassa.\n\nRuotsin valtiosäädyt kiittivät Adlercreutzia ja antoivat hänelle\npalkinnoksi suuren kuninkaankartanon. Kuusi vuotta hän vaikutti uuden\nisänmaansa hyväksi mahtavana jäsenenä sen hallituksessa ja kuoli v.\n1815, jolloin hänet haudattiin Siikajoen taistelun vuosipäivänä. Itse\nhän suri sitä, että oli ainoa suomalainen mies, joka oli kuninkaansa\nsyössyt valtaistuimelta. Sellainen teko tuntui suomalaisen sydämelle\nraskaalta, vaikka hän sillä olikin pelastanut valtakunnan.\n\nRuotsin silloisessa hädässä ja uuden kuninkaan noustua\nvaltaistuimelle ei rauhanteko Venäjän kanssa kauan viipynyt. Se\ntehtiin _Haminassa 17 päivänä syyskuuta vuonna 1809_. Ruotsin täytyi\nsilloin luovuttaa Venäjälle loput Suomea, joka silloin ulottui\nKemijokeen, ynnä tämän joen sekä Tornion- ja Muonionjokien välinen\nmaa, joka tähän asti oli ollut ruotsalaista Länsipohjan maakuntaa.\nSitäpaitsi luovutettiin Ahvenanmaa saaristoineen, jota Ruotsi\nturhaan koetti itselleen pidättää. Lisäksi täytyi Ruotsin luvata\ntehdä rauha Venäjän liittolaisten kanssa ja keisari Napoleonin\ntyydyttämiseksi sulkea satamansa Englannin laivoilta. Suomen\nkansasta sanotaan rauhansopimuksessa ainoastaan, että koska Venäjän\nkeisari jo vapaatahtoisesti oli vakuuttanut suomalaisille vapaan\nuskonnonharjoituksen, omistusoikeuden ja muut etuoikeudet, Ruotsin\nkuningas senjohdosta on vapautettu pyhästä velvollisuudestaan panna\nvaraamuksia entisten alamaisten eduksi.\n\nJa näin siis koko maamme 17 päivänä syyskuuta vuonna 1809\nyhdistettiin Venäjän valtakuntaan.\n\n\n\n\n180. Vänrikki Stoolin tarinat.\n\n\nSuomen erottaminen Ruotsista jätti jälkeensä katkeria muistoja\nmolemmin puolin Pohjanlahtea. Ruotsin puolella oli Suomea kohtaan\npaljon vanhaa ystävyyttä, ja siihen yhdistyi tappion katkeruus, suru\nvaltakunnan silpomisesta sekä tulevaisuuden pelko, jotka tekivät\neron raskaaksi. Kauan vuoden 1809 jälkeen oli toivo Suomen takaisin\nvalloittamisesta vielä rakkaana ajatuksena monen ruotsalaisen\nmielessä, he eivät voineet ajatellakaan, että maallamme enää olisi\nmitään onnea ja menestystä, sittenkuin se oli menettänyt Ruotsin\nturvan. Vasta meidän aikanamme, kun uusia sukupolvia on astunut esiin\nuusine aatteineen, alkavat ruotsalaisetkin huomata, että Suomen\nerottaminen Ruotsista oli historiallinen välttämättömyys hamasta\nsiitä ajasta, jolloin Ruotsi lakkasi olemasta Itämeren valtiaana;\nettä meidän maatamme senjälkeen oli vaikea puolustaa; että sen\nomistaminen pikemmin saattoi Ruotsin uusiin sotiin kuin suojeli\ntätä valtakuntaa. Kaikki tämä on vähitellen haihduttanut entisen\nmielikarvauden, ja jäljelle on jäänyt ainoastaan vanha ystävyys.\nYhtyneenä kaipaukseen on tämä ystävyys tullut ruotsalaisten puolelta\nyhä hartaammaksi. Ruotsalainen on vieraanvarainen kaikkia kohtaan,\nmutta hartaammin hän ei purista kenenkään kättä kuin Ruotsiin tulleen\nsuomalaisen, jota isänmaansa tähden tervehditään kadotettuna, mutta\njälleen löydettynä ystävänä.\n\nSuomen puolella oli samoin vanha liitto niin rakas ja uusi liitto\nniin epätietoinen, että eron karvaus sai monen sydämen kauan\nverta vuotamaan. Mutta täällä sitä oli jo satoja vuosia nähty\nvalmisteltavan maatamme silpomalla ja pelolla aavistettu sen\nseuraavan Venäjän vallan kohoamisesta ja Ruotsin voimattomuudesta.\nKun eron hetki tuli, oli maamme uusi asema niin kokonaan ihmisten\nlähimpänä huolena, näiden katseet pakosta niin herkeämättä\ntulevaisuuteen suunnatut, että mennyt aika muistoineen herkesi\nmieliä valtaamasta. Pian myöskin tuo uusi, Porthanin perustama\najatus itsenäisestä Suomesta, omintakeisesta ja itsetoimivasta\nSuomen kansasta kävi yhä selvemmäksi ja tehokkaammaksi. Kun siis\nvanha sukupolvi muistoineen kuoli pois, tunsi nuorempi polvi itsensä\nentisyydestä vapautuneemmaksi. Uuden ajan suomalaiset käsittivät,\nettei Suomi ollut Ruotsilta paljon saanut antamatta paljon takaisin.\nMutta he eivät myöskään, jolleivät olleet sokeita ja tuiki\nkiittämättömiä, saattaneet kiistää, että maamme oli Ruotsin vallan\naikana käynyt pitkää, opettavaista koulua, ja että yhteiskuntamme\nja eurooppalainen sivistyksemme yhä edelleen on suurimmalta\nosalta ruotsalaista pohjaa. Nuorempi sukupolvi käsitti tämän\nymmärryksellään, niinkuin vanha polvi oli käsittänyt sen sydämellään,\nmutta nuorempikin sukupolvi tarvitsi muistojen innostavaa lämpöä, ja\nsilloin ilmestyivät \"Vänrikki Stoolin tarinat\".\n\nVielä miespolven ajat Suomen yhdistämisestä Venäjään eli täällä\nvanhoja sotilaita, jotka entisinä aikoina olivat taistelleet\nAdlercreutzin, Döbelnin ja Sandelsin johdolla. He elivät\nmuistoissaan, sodan päivät olivat heille rakkaat, ja he tiesivät\nkertoella monta uljasta ja hauskaa tekoa sekä monta pientä\nerikoispiirrettä, jotka historioitsija oli unhottanut. 1820-luvun\nalkupuolella kuunteli eräs nuori ylioppilas, nimeltä _Johan Ludvig\nRuneberg_, tällaisen vanhan sotilaan kertomuksia Ruovedellä. Hänellä\nitsellään oli lapsuudenmuisto sodan ajoilta: hän oli nelivuotiaana\nnähnyt Döbelnin ja Kulnevin Pietarsaaren kaupungissa. Näiden\nmuistojen innostamana ja sittemmin tutustuneena moneen vanhaan\nsankariin Runeberg -- joka silloin jo oli pohjoismaiden mainioin\nrunoniekka -- julkaisi nämä sotilasmuistot kahtena kokoelmana nimellä\n_Vänrikki Stoolin tarinat_. Ei milloinkaan ole runoteosta meidän\nmaassamme tervehditty sellaisella innostuksella ja ihailulla. Vanhat\nja nuoret lukivat sitä samalla mielenliikutuksella; pojan sydän\nsykki, neidon posket hehkuivat, ja ankarat, jäykät miehet vuodattivat\nkyyneleitä, kuullessaan näitä tarinoita menneiltä ajoilta.\n\nNiin yleväaatteisia runoelmia, niin uljaita, niin hartaita, niin\nmestarillisia kuvatessaan tapahtumia ja henkilöitä kuninkaasta ja\nkenraalista alkaen alhaisimpaan kuormarenkiin asti -- jopa tuohon\nkurjaankin asti, jota oli ennen hoettu \"riikinkoiraksi\", mutta joka\ntuli sankariksi hänkin -- ovat harvat maat ja harvat aikakaudet\nsynnyttäneet. Niitä on lukuaan ainoastaan 34, mutta jokainen runo\non kuin marmorista veistetty taideteos. Ne leviävät nyt kautta\nmaailman useille kielille käännettyinä; muukalaiset kadehtivat niitä\nsotilaita, jotka ovat saaneet haudallensa sellaisen muistopatsaan.\n\nVänrikki Stoolin tarinat alkavat \"Maamme\" nimisellä\nkansallislaululla, kuvaavat sitten vanhaa, varatonta soturia,\njoka ylioppilaalle kertoo sodan vaiheita, ja sen jälkeen ilman\nminkäänlaista järjestystä, ylhäisiä ja alhaisia, urhoja ja\npelkureita. Kaikki astuvat ilmielävinä esiin: \"Pilven veikko\" Perhon\nerämaassa; -- ruotuvaivainen sotamies Alavudella; -- luutnantti\nZidén Vaasan poikineen -- torpan tyttö, joka suri sitä, että hänen\nsulhasensa oli vammatonna paennut taistelusta; -- typerä Sven Tuuva,\nurhon mieli povessa; -- von Konow riidellen korpraalinsa kanssa; --\nkuoleva venäläinen Lemun niemellä; -- karkea von Fieandt piippuineen\nja lammasnahkaturkkeineen; -- Sandels Koljonvirran rannalla; -- vanha\nHurtti leirinuotiolla; -- Kulnev, joka suuteli lasta kätkyessä; --\nkuningas, joka veti käsiinsä Kaarle XII:n kintaat; -- Klingspor,\njosta urhot häpesivät haastella; -- Döbeln Juuttaalla; -- Porilaisten\nmarssi; -- reipas Lotta Svärd; -- vanha Lode, joka ei sallinut\nkenenkään laiminlyödä aamurukousta, vaikka luoteja sateli; -- vakaa\nvon Törne rikkiammuttuine takinhelmoineen: -- urhoollisen Dunckerin\nkuolema Hörneforsin taistelussa; -- von Essen ja hänen sisukas\nkuskinsa Matti; -- viisitoistavuotias sankari Wilhelm von Schwerin;\n-- rohkeamielinen maaherra Wibelius, joka asetti lain väkivaltaa\nvastaan; -- lopuksi Adlercreutz Siikajoella. Ja monta muuta lisäksi.\n\nKuunnelkaamme ainoastaan sotilaspojan laulua, kaikuna Suomen\nsotaisista ajoista!\n\n\n\n\n181. Sotilaspoika.\n\n[F. Pacius on säveltänyt tämän laulun.]\n\n\n    Nuor', uljas, sorja sotilas ol' isäni jos ken,\n    hän pyssyn otti, oli mies viistoista täyttäen.\n    Tie kunniaan vain tiettynään,\n    ol' aina altis kestämään\n    hän vaivan, vaaran, liekin, jään;\n    sen taisi taatto, sen!\n\n    Laps olin, kun hän lähti pois, kun sotatorvet soi,\n    mutt' uljasta en unhottaa ma käyntiänsä voi,\n    en hattuaan, en töyhtöään,\n    en päivetystä poskipään,\n    ain', aina tumman varjon nään,\n    min kulmakarvat loi.\n\n    Kun joukot pohjolasta pois taas riensi, kuulla sain,\n    jok' ottelussa kuinka hän ol' urhoist' urhokkain.\n    Jo risti rintaan pantihin\n    ja kohta, kuulin, toinenkin;\n    ah, mielessäni aattelin,\n    kunp' oisi myötä vain!\n\n    Ja talvi lähti, suli jäät, sai kevät kukkineen,\n    niin sankarina taattoni ma kuulin kaatuneen.\n    Ma tunsin olon oudommaks,\n    niin huolen, riemun riutuvaks;\n    äit' itki päivän, itki kaks,\n    jo pantiin paarilleen.\n\n    Lapuan taistoon taatto jäi, mies likin lippuaan;\n    siin' ensi kerran kelmenneen sodassa kerrotaan!\n    Hält' isä eestä Kustavin\n    kuol' Utin nummen nurmihin,\n    ja Lappeell' isä tältäkin,\n    mies Kaarle kuninkaan.\n\n    Niin heidän kävi, kaikki sai he vertaan vuodattaa;\n    mutt' uljasta ol' elo tuo, noin kuolla korkeaa.\n    Ken huonona jäis hoippumaan?\n    Ei, nuorna kuolla eestä maan\n    ja kunnian ja kuninkaan,\n    se eikö sorjempaa!\n\n    Mä köyhä olen orpo nyt, syön leipää vierahan,\n    mult' isän kuolo kodon vei ja suojan, suosijan.\n    Mutt' vaikertaa en huoli vaan,\n    saa aika varren varttumaan,\n    ma, poika kelpo sotilaan,\n    en sorru hukkahan.\n\n    Kun suureksi ma kasvan vaan, viistoista täyttää saan,\n    ma taistoon mennä tahdon myös ja vaaraan, kuolemaan.\n    Ja missä taajin liekki lie,\n    ain' askeleeni sinne vie,\n    mist' ennen, taatot, teillä tie,\n    myös poika polkemaan!\n\n                          Vänrikki Stoolin tarinat.\n\n\n\n\n182. Keisari Aleksanteri I ja Porvoon valtiopäivät.\n\n\nVenäjän keisari Aleksanteri I polveutui Pietari Suuresta tämän\ntyttären Annan, Aleksanterin isän isänäidin kautta. Tämä oli\nnaimisissa Holsteinin herttuan Kaarle Fredrikin kanssa, joka oli\nkuningas Kaarle XI:n tyttärenpoika. Aleksanteri I ja vuoteen 1917\nvallassa ollut keisarisuku polveutuvat siis sekä Venäjän tsaareista\nettä Ruotsin kuninkaista, mutta isänpuolelta saksalaisista Holsteinin\nherttuoista.\n\nKeisari Aleksanteri oli aivan nuorena noussut valtaistuimelle isänsä,\nkeisari Paavalin, jälkeen sangen rauhattomana aikana ja sekaantui\nvastoin tahtoansa niihin suuriin sotiin ja mullistuksiin, jotka\nseurasivat Ranskan vallankumousta.\n\nKeisari saattoi vähemmän kuin muut noudattaa oman sydämensä toiveita.\nHänen täytyi noudattaa valtakuntansa perinnäistä valtiotaitoa ja\nsäilyttää tai laajentaa sen valtaa, silloinkin kun hän mieluimmin\nolisi tahtonut pitää huolta ainoastaan kansansa onnesta.\n\nKun Aleksanteri I oli valloittanut Suomen, päätti hän kuitenkin olla\nmuutamissa kohdin noudattamatta entistä valtiotaitoa. Tämän maan hän\nolisi voinut kokonaan sisällyttää Venäjän valtioon ja panna Venäjän\nlain alaiseksi, kuten hänen edeltäjänsä olivat panneet ne osat\nSuomea, jotka joutuivat Venäjän valtakunnan omiksi vuosina 1721 ja\n1743. Tähän ei häneltä voimaa puuttunut. Mutta koska Suomen silloinen\nvaltiomuoto myönsi hallitsijalle ylimmän vallan maan hallinnossa,\njonka ohessa kansalle jäi suurin osa sen vanhaa vapautta, katsoi\nkeisari paremmaksi antaa tämän vapaan maan pitää ruotsinaikaisen\nlakinsa, erityisen valtiomuotonsa ja oman hallintonsa keisarikunnan\nrinnalla, jonka kanssa sen muuten tuli olla erottamattomasti\nyhdistettynä. Vaikka Suomi oli vähäinen, köyhä ja vajavoimainen\nsuureen, rikkaaseen ja mahtavaan Venäjään verrattuna, oli sillä\nkuitenkin vanhempi sivistys, ja se oli ollut kauemmin uuden Euroopan\nedistysrientoihin osallisena. Vuoden 1808 sota oli saanut keisarin\nvakuutetuksi Suomen kansan urhoollisuudesta ja uskollisuudesta\nlaillista esivaltaansa kohtaan, ja hän tahtoi ennemmin saavuttaa\nvapaan ja onnellisen kansan vilpittömän luottamuksen kuin valloitetun\nkansan valheellisen alistuvaisuuden.\n\nJo lopulla vuotta 1808 kutsuttiin sentähden edustajia Suomen neljästä\nsäädystä Pietariin keisarille esittelemään niitä toimenpiteitä, jotka\nensi aluksi olivat tarpeen vaatimia. Ja kun tämä \"lähetyskunta\" oli\nvarovaisella, mutta isänmaallisella tavalla täyttänyt tehtävänsä,\nkutsuttiin Suomen säädyt kokoontumaan 10 päivänä maaliskuuta v.\n1809 _valtiopäiville Porvooseen_. Sinne kokoontui silloin, entisen\nvaltiopäiväjärjestyksen mukaan, 60 aatelismiestä, 8 pappia, 19\nporvaria ja 30 talonpoikaa, joille neljälle säädylle keisari määräsi\npuhemiehet, kuten kuningas ennen oli tehnyt. Maaliskuun 27 päivänä\nkeisari itse saapui Porvooseen ja julistutti seuraavan vakuutuksen,\njommoisen hänen jälkeläisensä sitten aina antoivat.\n\n\"Me Aleksanteri ensimmäinen, Jumalan armosta koko Venäjänmaan\nKeisari ja Itsevaltias, Suomen Suuriruhtinas y.m. y.m., y.m., teemme\ntiettäväksi: että sittenkun Me, Jumalan sallimuksesta, olemme\nhaltuumme ottaneet Suomen Suuriruhtinaskunnan, olemme Me tämän kautta\ntahtoneet vakuuttaa ja vahvistaa maan uskonnon ja perustuslait\nsekä ne etuudet ja oikeudet, joita itsekukin sääty mainitussa\nSuuriruhtinaskunnassa erikseen ja kaikki sen asukkaat yhteisesti,\nniin ylhäisemmät kuin alhaisemmat, tähän asti ovat valtiosäännön\n(konstitutsionin) mukaan nauttineet: luvaten säilyttää kaikki nämä\nedut ja oikeudet lujina ja koskemattomina täydessä voimassaan.\nSuuremmaksi vakuudeksi olemme Me tämän vakuutuskirjan merkinneet\nomakätisellä allekirjoituksellamme. Annettu Porvoossa 15 (27) päivänä\nmaaliskuuta v. 1809. Aleksanteri.\"\n\nMaaliskuun 28 p:nä keisari avasi valtiopäivät ranskankielisellä\nvaltaistuinpuheella, jonka tulkitsi ruotsiksi maamme ensimmäinen\nVenäjän-ajan kenraalikuvernööri, Kustaa III:n ajoilta kuuluisa\nkenraali Sprengtporten. Maaliskuun 29 päivänä keisari otti vastaan\nvaltiosäätyjen Suomen kansan puolesta tekemän kuuliaisuudenlupauksen\nja jokaisen eri säädyn uskollisuudenvalan, sanoen hellällä\nmielenliikutuksella ottavansa vastaan nämä todistukset\nkunnioitettavan kansan vapaatahtoisesta kuuliaisuudesta.\n\nSuomen valtiosäätyjen uskollisuudenvala Porvoossa oli tosiaankin\n-- oikeuden, vaikka ei voiman kannalta katsoen -- vapaatahtoinen\nvala, kuten keisari lausui. Sillä nämä säädyt eivät voineet\nolla keisarin laillisia alamaisia, ennenkuin Ruotsin kuningas\nsittemmin, syyskuussa samana vuonna, oli luovuttanut Suomen Venäjän\nvaltakunnalle ja vapauttanut Suomen kansan sen aikaisemmasta\nuskollisuudenvalasta. Näin keisari Aleksanteri I:n vakuutus ja Suomen\nsäätyjen uskollisuudenvala maaliskuussa v. 1809 oli molemminpuolinen,\noikeusvoimainen sopimus.\n\nPorvoon valtiopäivät ratkaisivat nopeasti ne muutamat, mutta\nvaikeat ja tärkeät kysymykset, jotka keisari oli niille esittänyt.\nSäädyt ehdottivat, että maan ruotujakoinen sotaväki päästettäisiin\npalveluksesta vähintäänkin 50 vuodeksi, jottei sen mahdollisesti\nsitä ennen tarvitsisi taistella Ruotsia vastaan. Sotaväenpidon\nsijasta maksaisivat maanomistajat kruunulle \"vakanssiveroa\", ja\nvastaisen Suomen armeijan ei tarvitsisi olla sotapalveluksessa maamme\nrajojen ulkopuolella. Keisari vahvisti sotaväen lakkauttamisen ja\nvakanssiveron.\n\nSitten säädyt neuvottelivat kruunulle menevistä maksuista ja\nmaamme rahasta, joksi nyt tuli Venäjän hopearupla. [Ruotsin raha\noli myöskin Suomessa käypää aina vuoteen 1840. Kun Venäjän ja\nRuotsin setelien arvo milloin nousi milloin laski, syntyi tästä\npaljon sekaannusta. Silloin laskettiin hopearuplia, pankkoruplia,\nkopeekoita, riikinseteleitä, pankkorikseiä, plootuja, killinkejä,\näyrejä, runstykkejä, talareita ja vanhoja Ruotsin markkoja.]\nLopuksi neuvoteltiin maamme uudesta hallituksesta. Korkeimmaksi\nvirastoksi tuli \"hallitusneuvosto\", jolle sittemmin annettiin nimeksi\nkeisarillinen Suomen senaatti. Kun kaikista näistä oli neuvoteltu,\nsaapui keisari taas Porvooseen ja päätti valtiopäivät 19 päivänä\nheinäkuuta. Tervehdittyään säätyjä armollisin sanoin hän lausui:\n\"Tämä jalo ja rehellinen kansa on siunaava sitä kaitselmusta, joka\non säätänyt asiain nykyisen järjestyksen. Kansakuntain joukkoon\ntästälähin koroitettuna, lakiensa turvissa, se on muistava\nentistä hallitustansa vain lujittaaksensa sitä lujemmaksi sitä\nystävyydenliittoa, jonka rauha on rakentava.\"\n\n\n\n\n183. Suomi jälleen yhdistettynä.\n\n\nNiin oli nyt entinen Ruotsin maakunta Suomi tullut erityiseksi,\nVenäjän valtakuntaan yhdistetyksi valtioksi. Tällaisen uuden,\n\"kansakuntain joukkoon\" koroittavan aseman kunnia ja taakka oli\nmonen senaikuisen suomalaisen mielestä vaaroja täynnä. He eivät\nvoineet käsittää keisari Aleksanterin tulevaisuudenajatusta. Kun\nhe ajattelivat tätä köyhää maata \"erottamattomasti ja ikuisiksi\najoiksi\" yhdistettynä sellaiseen masentavaan ylivaltaan, kuin Venäjän\nvaltakunta oli, vapisi heidän sydämensä tulevaisuuden pelosta. Ja\nkun rauhansopimuksessa virkamiehet saivat oikeuden muuttaa Ruotsiin,\nkäyttivät muutamat korkea-arvoisetkin miehet tätä lupaa hyväkseen.\nMe, jotka nyt elämme muutamia miespolvia heidän jälkeensä ja jotka\nolemme nähneet silloin niin uhkaavan tulevaisuuden valjenneen\nparemmiksi päiviksi, emme saa liian ankarasti tuomita heidän\nsydämensä epäilystä.\n\nEi ainoastaan yhteinen kansa, vaan myöskin verrattomasti suurin osa\nvalistuneista kansalaisista jäi maahamme asumaan, valmiina nyt kuten\nennenkin kantamaan sen kohtaloita ja käyttämään parhaat voimansa\nsen hyväksi. Vielä oli Suomi paloitettuna, kahtia halkaistuna\nmaana. Venäjän ja Suomen kesken jaettuina kärsivät Karjala ja Savo\nsuurta ahdinkoa, ollen erilaisten lakien alaisina kummallakin\npuolen tuota mielivaltaista rajaa. Venäjän puoli, jota tavallisesti\nnimitettiin \"_Vanhaksi Suomeksi_\", oli Viipurin maaherran aluetta,\njossa kaupungissa oli sen ylioikeusto ja korkeampi oppilaitos,\njotavastoin kirkollinen hallitus oli Pietarissa. Joitakuita vanhoja\nlakeja ja tapoja oli säilytetty, toisia muutettu. Talonpoikain\nmaanomistusoikeus jäi unhotuksiin, sittenkun hallitsijat alkoivat\nlahjoittaa suuria maatiloja eli \"lahjoitusmaita\" mahtaville miehille,\njoiden tilanhoitajat mielivaltaisesti koroittivat veroja. Keisari\nAleksanteri huomasi, että tämä osa maata oli ollut huolenpitoa\nvailla, että kansa oli vaipunut raakuuteen, että virkamiehet olivat\nhuononpuoleisia ja että neljän kielen, suomen, venäjän, saksan ja\nruotsin, käyttäminen rinnakkain aiheutti siellä paljon häiriötä.\n\nSiihen aikaan keisari oli kyllästynyt Napoleonin kopeuteen ja aavisti\nsuuren sodan syttyvän. Voidakseen viedä kaikki sotavoimansa etelään\nja länteen hän tahtoi turvata valtakuntansa luoteista rajaa sekä\nPietaria ja teki Ruotsin kanssa liiton Napoleonia vastaan. Mutta sitä\nennen hän tahtoi, samalla viisaasti turvaten kansan menestystä, vielä\nkerran voittaa suomalaisten sydämet jalomielisellä teolla. _Joulukuun\n23 päivänä v. 1811_ palautti keisarillinen asetus -- suuri ja kallis\njoululahja! -- Vanhan Suomen muun Suomen yhteyteen samojen lakien,\nhallinnon ja yhteiskunnallisten oikeuksien alaiseksi. Ne erityiset\nolot, jotka olivat venäläisen hallituksen aikana siellä syntyneet,\npysyivät vielä jonkin aikaa, mutta tasoittuivat vähitellen. \"Vanhan\nSuomen\" väestö kasvoi ikäänkuin itsestään kiinni omaan juureensa,\nmuuhun Suomen kansaan, johon se aina oli ollut liittyneenä. Ja kun\nmeidän aikanamme Suomen valtio lunasti lahjoitusmaatkin, jotta niillä\nasuvat talonpojat saivat ostaa takaisin maansa kiistämättömäksi\nomaisuudekseen, niin ei ole Vanhassa Suomessa paljon muita jälkiä\n90-vuotisesta erosta kuin se vaikutus, jonka Venäjän ja Pietarin\nläheisyys aina saa rajamailla aikaan.\n\nNäin yhdistettiin jälleen silvottu Suomi. Tämä rauhanajan teko\nantoi takaisin, minkä kaksi sotaa oli maaltamme riistänyt; sen\nraja tuli jälleen samaksi, kuin se vuoden 1617 jälkeen oli ollut.\nVielä kaukaisessa tulevaisuudessakin vastaiset sukupolvet korjaavat\nhedelmiä Aleksanteri I:n hallitsijavakuutuksesta ja maamme\njälleenyhdistämisestä.\n\nKeisarikaan ei ollut kansamme suhteen pettynyt. Kun Napoleon kohta\nsenjälkeen v. 1812 marssitti puoli miljoonaa sotamiestä Venäjänmaahan\nja tämä valtakunta taisteli henkensä kaupalla maailman suurinta\nsotapäällikköä vastaan, oli Venäjällä takanaan luotettavat rajat, ja\nse saattoi jakamatta käyttää koko voimaansa hyökkääjää vastaan. Tähän\nasti voittamaton Napoleon ajettiin takaisin, lannistettu Eurooppa\nnousi hänen valtaansa vastaan, ja vajaan kolmen vuoden kuluttua hänet\nvietiin hylättynä vankina eräälle Atlantin meren etäiselle saarelle,\njossa hän sitten kuoli. Hän, joka kerran oli lahjoittanut pois\nSuomen, lepää nyt Parisissa Laatokan rannoilta lohkaistun punaisen\nporfyripatsaan alla.\n\nNäiden maailmanhistoriallisten tapahtumain aikana työskenteli\nvasta yhdistetty Suomi suorittaakseen vuosisatojen ja Aleksanteri\nI:n työtä. \"Suomen asiain komitea\" esitteli keisarille maamme\nasioita \"valtiosihteerinsä\" kautta. Eri hallitus asetettiin\nkutakin maamme erityistä hallintohaaraa varten. Perustettiin\nSuomen Pankki, perustettiin ritarihuone Suomen aatelia varten ja\nHaminan kadettikoulu nuorten upseerien kasvattamista varten. Turun\nakatemiaan perustettiin uusia opettajanvirkoja, se sai monia etuja\nja suuriruhtinas Nikolain kanslerikseen eli ylimmäksi esimiehekseen.\nVuonna 1819 tuli Helsinki maamme pääkaupungiksi vanhan Turun sijaan.\nKaikesta näkyi, että uusi Suomi oli syntymässä -- hyödyksikö vai\nvahingoksi -- sen voi ainoastaan tulevaisuus osoittaa. Mutta monien\nepäröivien ja monien kunnianhimoisten ohella oli maassamme myös\nmonta uskaliasta miestä, jotka innolla ja toimella ryhtyivät uuden\najan työhön, niiden joukossa Turun akatemian ensimmäinen kansleri\nvuoden 1809 jälkeen, _Mikael Speranski_, syntyään viipurilainen,\nSuomen ensimmäinen valtiosihteeri _Robert Henrik Rehbinder_ ja Suomen\nensimmäinen arkkipiispa _Jaakko Tengström_.\n\nV. 1819 kesällä matkusti keisari Aleksanteri laajalti Suomessa.\nMilloin vaunuissa, milloin takonpoikaisrattailla, milloin jalkaisin\nsydänmaiden halki tai veneessä koskia laskien hän kulki Kuopion,\nKajaanin ja Oulun kautta länsirannikolle ja siitä eteenpäin Turkuun,\nTampereelle, Hämeenlinnaan, Helsinkiin, kaikkialla voittaen\npuolelleen kansan sydämen. Tämä maassamme niin muistettavan keisarin\nhallituskausi päättyi vuoden 1825 lopulla.\n\n\n\n\n184. Turun palo.\n\n\nAleksanteri I:n jälkeen nousi valtaistuimelle hänen nuorempi\nveljensä Nikolai I. Tämä ankara ja tarmokas valtias oli päättänyt\nkukistaa ne kapinat, jotka hänen hallitessaan häiritsivät Venäjän\nvaltakuntaa ja Eurooppaa. Meidän maamme pysyi rauhallisena, kuten\nainakin; ainoa maa, missä ei koskaan tavattu kapinan merkkiäkään.\nKuitenkin vaikutti silloisen ajan levottomuus sen, että pieniä,\nyksityisiä ja satunnaisia häiriöitä pidettiin rauhalle vaarallisina.\nV. 1829 asetettiin sensuuri, minkä johdosta ei yhtään kirjaa eikä\nsanomalehteä maassamme saatu painaa tai ulkoa maahamme tuoda ilman\nerityistä tarkastusta ja hyväksymistä. Muutamina vuosina ei saatu\nsuomeksi painattaa muuta kuin uskonopillisia ja yleistä taloutta\nkoskevia kirjoja. Maanviljelystä, joka kärsi kovista katovuosista,\nkoetti hallitus kaikin tavoin auttaa, koskia perattiin, järviä\nlaskettiin, Saimaan kanava kaivettiin, ja väkiluku kasvoi. Viipurin\nhovioikeus perustettiin 1839, ja v. 1850 jaettiin maamme kolmeen\nhiippakuntaan: Turun, Porvoon ja Kuopion.\n\nVuonna 1826 julisti keisari Nikolai, ettei hän siitä lähtien enää\naikonut vahvistaa mitään Suomessa langetettua kuolemantuomiota,\npaitsi sellaisista rikoksista, jotka Venäjän valtakunnan\nturvallisuutta häiritsivät. Siitä ajasta alkaen tuomittiin kyllä\naina edelleen pahantekijöitä kuolemarangaistukseen voimassaolevan\nlain mukaan, mutta heitä ei enää mestattu, vaan heidät lähetettiin\nelinkautisiksi vangeiksi Siperian vuorikaivoksiin.\n\nVanha Turku, joka samaan aikaan lakkasi olemasta maamme\npääkaupunkina, kukoisti vielä kauppoineen, tuomiokapituleineen ja\nakatemioineen. Se oli Suomen suurin ja parhaiten rakennettu kaupunki,\nasukasluku oli 13,000, kun hirveä tulipalo, 4 päivänä syyskuuta\nvuonna 1827, näytti aikovan hävittää Turun maan pinnalta.\n\nOli lauhkea syyspäivä, taivas puoliselkeä, vieno luodetuuli. Illalla\nklo 9 lyömältä, kun Turun porvarit menivät levolle, alkoivat kellot\nläpätä tuomiokirkon tornissa. Palvelustyttö teurastaja Hellmanilla\nAningaisten kadun varrella, Aurajoen oikealla puolella, oli\npuhdistanut talia; -- tali syttyi tuleen, ja tämä puutalo rupesi\npalamaan. Tunnin kuluessa oli koko Aningaisten seutu ilmitulessa.\nJoki on meitä suojeleva, arveli Turun parhaiten rakennettu ja rikkain\nosa joen vasemmalla puolella. Sinne vietiin kaikki pelastettu tavara,\nsiellä luulivat kaikki olevansa turvassa, ei kukaan ajatellut\nlentäviä kipinöitä, ja ylioppilaat, jotka usein ennen olivat olleet\nreippaimmat tulipalon sammuttajat, eivät olleet vielä kaupungissa\nnäin aikaisin syksyllä. Silloin, kello 10:n aikana, siihen asti\nhiljaisena pysynyt tuuli kiihtyi vinkuvaksi myrskyksi ja viskasi\nkipinöitä joen yli professori Hällströmin kaksikerroksisen talon\nkatolle. Se alkoi palaa, tulenliekit levisivät kaupungin keskustaan,\nja hetken kuluttua oli kaikki yhtenä tulimerenä.\n\nVanhan tuomiokirkon akkunat kimaltelivat tulen hohteessa. Sen\ntervattu paanukatto syttyi tuleen ja paloi niinkuin tuohi. Liekit\nluikertelivat alas hautaholveihin asti, tuprahtivat tornin ristikon\nkautta ylös, sulattivat sen kuparikaton, ajoivat naakat pesistään\nja leimahtivat tornin aukoista sanomattoman korkealle ilmaan. Kello\noli silloin lähes 11 yöllä. Nyt ei enää saattanut ajatellakaan\nsammuttamista. Tuli oli niin ankara, että vesi joessa lämpeni ja\nkaukaistenkin rakennuksien ikkunalasit kuumuudesta sulivat. Aurajoen\nsilta paloi. Puoleksi palaneita papereita, seteleitä, makuuvaatteiden\nhöyheniä lenteli aina Sauvoon saakka, neljän peninkulman päähän\nkaupungista. Kaikkialla oli sanomaton sekasorto. Moni muutti viidesti\ntai kuudesti pelastamansa vähät tavarat, mutta tuli kiirehti\njäljessä ja otti joka kerta osan tähteistä. Useat sadat perhekunnat\nviettivät unettoman yön pelloilla tullien ulkopuolella. Vasta myöhään\nseuraavana päivänä asettui tuli, mutta se kyti vielä kekäleissä koko\nviikon. Silloin oli tuskin kahdeksatta osaa jäljellä vastikään niin\nkukoistavasta Turusta. Vahingot olivat suunnattoman suuret. Yksin\nsetelirahaa paloi miljoonia riksejä. Suurin osa Turun akatemian\ntieteellisiä kokoelmia, sen kallis kirjasto, monta korvaamatonta\nkäsikirjoitusta menneiltä ajoilta joutui tulen saaliiksi. Se oli\nyleinen onnettomuus koko maallemme.\n\nJa se tuntuikin koko maassamme. Kaikkialta lähetettiin runsasta apua\npalosta kärsineille. Turku sai 10 vuodeksi vapauden kruununverojen\nmaksamisesta; se sai runsaita lainoja ja kohosi kaunistuneena jälleen\ntuhasta. Mutta uusi Turku ei ollut enää mitä vanha oli ollut. Sen\nlempilapsi, akatemia, muutettiin palon jälkeen Helsinkiin. Kaupan,\nmeriliikkeen ja sovinnollisen yhteishengen kannattamana on nykyisellä\nTurulla suuri merkitys. Arkkipiispa, hovioikeus ja lukuisia\noppilaitoksia on siellä vielä paikallansa. Suomen saavutettua\nvaltiollisen itsenäisyytensä perustettiin Turkuun kansalaisten\nsuurenmoisilla uhrauksilla sekä suomalainen että ruotsalainen\nyliopisto (Turun akatemia).\n\nTurun palon johdosta perustettiin maamme kaupunkeja varten\nyhteinen suuri palovakuutusyhtiö, jonka kaikki osakkaat yhteisesti\nkorvaavat sen vahingon, minkä rakennusten palaminen on yksityiselle\nomistajalle tuottanut. Siten kävi mahdolliseksi runsaammin korvata\nne suuret vahingot, joita syntyi silloin, kun Hämeenlinna paloi v.\n1831, Pietarsaari v. 1835, Hamina v. 1840, Pori ja Vaasa v. 1852\nsekä Uusikaarlepyy v. 1858. Nykyään on myöskin olemassa yhteinen\npalovakuutusyhtiö kaupunkien irtaimistoa varten sekä maalla olevia\nrakennuksia ja irtaimistoa varten, mainitsematta useita muita\npalovakuutusyhtiöitä.\n\n\n\n\n185. Yliopiston riemujuhla v. 1840.\n\n\nTurun akatemia muutettiin vuonna 1828 Helsinkiin ja sai silloin\nnimekseen \"Suomen keisarillinen Aleksanterin Yliopisto\". Nykyään\nsitä nimitetään \"Helsingin yliopistoksi\". Sen tarpeiksi valmistui\nvuonna 1832 suuri, valoisa ja ilmava, arvokas ja kaunis päärakennus.\nSen lisäksi tuli sitten toisia kauniita ja tilavia rakennuksia:\nkirjastoa varten, jossa säilytetään enemmän kuin 500,000 kirjaa ja\nkäsikirjoitusta; observatoriota varten, jossa taivaankappalten kulkua\ntutkitaan suurilla kaukoputkilla; useita tieteellisiä kokoelmia\nvarten; laboratorioita varten, joissa luonnonvoimia tutkitaan;\nkasveja varten, joita on tuotu kaikista maailmanosista; suuria\nsairaaloita varten, joissa opetetaan lääkintätaitoa. Sillä tätä\nmaamme korkeinta oppilaitosta, jossa on enemmän kuin 200 opettajaa\nja virkamiestä sekä neljättä tuhatta kirjoihin pantua ylioppilasta,\non viime vuosiin saakka koko kansa suosinut. Pienen kansamme, jolla\nei ole muuta rikkautta, täytyy saavuttaa menestyksensä hyödyllisillä\ntiedoilla ja perustaa arvonsa siihen, että se sivistyksessä, avuissa\nja kaikenpuolisessa edistyksessä on maailman valistuneimpain kansain\ntasalla.\n\nYliopiston mukana tuli Turusta vanhoja, mainioita opettajia, mutta\nensi alussa muuton jälkeen se vieroksui uutta ympäristöään. Vasta\nvuodesta 1840 se paremmin kotiutui Helsinkiin, ja samaan aikaan alkoi\nuusi elämä uuteen isänmaalliseen suuntaan liikkua sen keskuudessa,\nlevittäen valoa ja lämpöä kaikkialle maahamme.\n\nYliopisto, joka tietysti oli Turun akatemian jatkona, oli silloin\nkahdensadan vuoden vanha. Tätä muistoa vietettiin suurella\nriemujuhlalla Helsingissä 15 päivänä heinäkuuta vuonna 1840.\nJuhlaan kutsuttiin edustajia Venäjän, Ruotsin, ja muiden maiden\nyliopistoista; koko maastamme tulvasi lukemattoman paljon vieraita\nja matkustavia. Siellä oli piispa Franzén, siellä keisarin ja maamme\nuskottu palvelija, kreivi Rehbinder; kaikki, mitä Suomessa oli\nkaunista ja mainiota, kokoontui tänne iloitsemaan tuosta kalliin\nvalkeuden hyvästä lahjasta, jonka Jumala kaksisataa vuotta sitten\noli antanut valjeta täällä etäisessä pohjolassa. Kaupungin vanhassa\nkirkossa pidettiin jumalanpalvelus. Uusi iso kivikirkko, n.s.\nNikolain kirkko, oli jo melkein valmis, mutta ei vielä vihitty. Siinä\noli alttarin sijalla iso puhujalava; monet kuvapatsaat, seppeleet\nja kallisarvoiset kankaat kaunistivat tuota korkeata temppeliä.\nKellot soivat, tykit paukkuivat, ihanat laulut ylistivät Jumalaa\nhänen vuosisatoja kestäneestä armostaan. Puhujat selittivät päivän\nmerkitystä latinan-, ruotsin- ja venäjänkielillä; suomenkieli\nodotti aikaansa. Ja näin kesti juhlaa viisi päivää. Siinä saivat\nuudet jumaluusopin, lakitieteen, lääketieteen ja viisaustieteen\ntohtorit tohtorinhattunsa. Siinä seppelöitiin laakereilla 96 nuorta\nmaisteria. Näiden juhlallisuuksien jälkeen oli päivällisaterioita\nja muita juhlapitoja; kadut vilisivät juhlapukuisia väkijoukkoja.\nKeisari antoi yliopistolle kaksi uutta rahapalkkaa vanhoja, virastaan\neronneita opettajia varten; toiset antoivat apurahoja köyhille\nylioppilaille; tiedemiehet julkaisivat tieteellisiä kirjoja ja\nrunoilijat kauniita runoelmia ylentääkseen juhlallisuutta.\n\nKun muistamme Turun akatemian ensimmäistä perustamisjuhlaa,\nsaatamme ymmärtää, miksi Suomen kansa 200 vuotta sen jälkeen\nkiitti Jumalaa. Kaikki, mikä vuonna 1640 oli suurta ja loistavaa:\nvaltakuntain mahtavuus, voittojen kunnia, ruhtinaat, sankarit,\nihmisteot, ihmisonni, se oli kaikki mennyt, kaikki tomuksi muuttunut.\nAjan vaiheet olivat maatamme kohdanneet, loistavat ilot, synkät\nsurut, masentavat onnettomuudet. Jumalan suojeleva käsi yksin oli\nmuuttumatta ollut armahtavasti ojennettuna maamme ja kansamme ylitse;\nHän oli suonut niiden varttua viisaudessaan, ja kun kaikki muu oli\nhävinnyt, oli tämä oppilaitos, vaikka sodan ja tulipalon turmelemana,\nkuitenkin kukistumattomana seisonut pystyssä halki aikakausien,\nnöyrästi todistaen totuuden voittoa.\n\n\n\n\n186. Tieteellinen tutkimus.\n\n\nPorthanin työ alkoi tuottaa hedelmiä tieteelle ja isänmaalle, kun\n_J. Tengström, F. V. Pipping, V. G. Lagus, A. I. Arvidsson_ y.m.\nloivat valoa Suomen historiaan, kunnes sen v. 1860 täydellisesti\nkirjoitti G. Rein. Vuoden 1840 jälkeen vaikutti _J. V. Snellman_\nmahtavasti ajattelijana, kirjailijana ja uuden ajan aatteiden\npuoltajana. Useat kannattivat hänen mielipiteitään maamme ja kansamme\ntulevaisuudesta. Hänen etevin oppilaansa suomenkielen aseman\nkohottajana oli _G. Z. Forsman_, aateloituna _Yrjö Koskinen_, joka\nkirjoitti teoksen Nuijasodasta ja vuonna 1872 julkaisi Suomen\nhistorian oppikirjan, joka herätti suurta huomiota. Arkistoja\ntutkittiin, ja uudet ainekset loivat uutta valoa menneisiin aikoihin.\nVuonna 1889 julkaisi _M. G. Schybergson_ seikkaperäisen Suomen\nhistorian. _J. R. Danielson-Kalmari_ on kirjoittanut oivallisia\nteoksia Suomen yhdistämisestä Venäjän valtakuntaan, Suomen sodasta\n1808, Suomen oloista Ruotsin vallan loppuaikoina ja Aleksanteri I:n\naikana. _J. R. Aspelin_ on toiminut muinaistutkijana. _Th. Rein_ on\nkuvannut J. V. Snellmanin elämää ja aikakautta. _C. G. Estlander,\nE. Aspelin-Haapkylä ja W. Söderhjelm_ ovat kehittäneet taide- ja\nkirjallisuushistoriaa. _J. J. W. Lagus_ on selittänyt maamme\nkulttuuri- ja tietohistoriaa, _C. von Bonsdorff ja J. W. Ruuth_ ovat\nkirjoittaneet Turun kaupungin historian, jälkimmäinen myös Viipurin\nja Porin historian.\n\nKauan laiminlyötyä suomenkieltä ovat Porthanin jälkeen useat\ntiedemiehet tutkineet. Täysin arvokkaita Porthanin seuraajia olivat\n_M. A. Castrén ja E. Lönnrot_. Näiden jälkeen ovat nuoremmat\ntiedemiehet hartaalla huolella tutkineet suomenkieltä ja sen\nsuhdetta sukulaiskieliin. Niistä mainittakoon _A. E. Ahlqvist_,\njoka on kirjoittanut tutkielmia ostjakkien ja voguulien kielestä,\nsuomenkielen lainasanoista, suomenkielen rakenteesta y.m., _J.\nKrohn_, tunnettu Kalevalan syntyperän tutkija, _A. Genetz ja E.\nN. Setälä_, jotka ovat kirjoittaneet sekä tieteellisiä teoksia\nettä oivallisia oppikirjoja, joita kouluissa yleisesti luetaan.\nKielentutkija meidän aikanamme ei ole mukavuutta harrastava herra,\njoka lukee kamarissaan; hän merkitsee nyt sanoja ja lausumia\nsellaisina kuin kansa ne ääntää. Sitten hän tieteellisesti käsittelee\nkokoamansa ainekset.\n\nVierasten kielten tutkijana on _M. A. Wallin_ saavuttanut kuuluisan\nnimen. Kun Castrén kulki Siperiassa, teki Wallin pitkiä ja\nvaivalloisia matkoja Egyptissä, Syyriassa ja Persiassa. Hän tutki\narabiankieltä erämaan beduiinien keskuudessa. Wallin kuoli 1852\nkesken työtään; muut ovat painosta julkaisseet hänen kirjeensä ja\nmuistiinpanonsa.\n\nVastaherännyt isänmaanrakkaus on kasvattanut hedelmiä muillakin\ntutkimusaloilla. Oikeustieteen alalla on _J. J. Nordström_ (k. 1874\nRuotsissa), joka on kirjoittanut Ruotsin yhteiskuntajärjestyksen\nhistorian, saavuttanut mainehikkaan nimen. Valtiopäiväin uudelleen\nelvyttyä 1860-luvulla ovat Suomen lakeja ja valtiojärjestystä\ntutkineet ahkerat tiedemiehet ja isänmaanystävät sellaiset kuin _R.\nMontgomery_ (k. 1898), _L. Mechelin_ (k. 1914), _J. Forsman_ (k\n1899), _R. Hermanson ja R. A. Wrede_.\n\nHuomattavimmat luonnontutkijat ovat _G. G. Hällström_ (k. 1844),\njoka laski veden tiiviyden, _F. W. Argelander_, joka laski auringon\nliikkumisen eteenpäin maailman avaruudessa, ja _K. R. Sahlberg_,\njoka on selittänyt maamme hyönteiset. _J. J. Nervanderin_ älykkäät\nlaskelmat magneettivoiman leviämisestä maan pinnalla katkaisi liian\naikaisin kuolema (1848). Nuoremmat tiedemiehet ovat menestyksellä\njatkaneet vanhempien työtä. _W. Nylander_ (k. Pariisissa 1899), _A.\nE. Nordenskiöld_ (k. 1901), _H. Gyldén_ (k. 1896) ja _R. Tigerstedt_\n(k. 1924) ovat, varsinkin ulkomailla, luonnontutkijoina saavuttaneet\nloistavan maineen. -- _L. L. Lindelöf_ (k. 1907) oli mainio\nmatemaatikko, ja _E. A. Westermarck_ on saavuttanut maailmanmainetta\nkäytännöllisen filosofian ja yhteiskuntaopin tutkijana.\n\nKun tieteellinen työ vaatii voimia ja varoja, joita yksityisellä\nei ole, on muodostettu seuroja eli yhdistyksiä tutkimuksien\nedistämiseksi ja auttamiseksi. Jo vuonna 1831 perustettiin\n_Suomalaisen kirjallisuuden seura_. Nuoren seuran tukena olivat\nalussa Lönnrot, Runeberg ja Nordström. Myöhemmin se on tullut\nyhtymäpaikaksi kaikille, jotka rakastavat kotoista suomenkieltä,\nkansanrunojamme ja kansansatujamme. Seuralla on oma talo Helsingissä,\nja se on myös saanut vuotuista apua valtiolta. Sen toimesta ja\nsen kustannuksella julkaistaan suomeksi tieteellisiä teoksia,\nsanakirjoja ja vieraskielisten kirjojen käännöksiä. Voi sanoa,\nettä suomalainen kirjallisuus on kasvanut sen turvissa. _Suomen\ntiedeseuran_ perustivat vuonna 1838 G. G. Hällström, J. J. Nervander.\nJ. J. Nordström y.m. Tämän seuran välityksellä ovat suomalaiset\ntiedemiehet yhteydessä ulkomaisten tieteilijäin kanssa. Suuri osa\nsen julkaisuista on sentähden kirjoitettu vierailla kielillä, ja\nseura on kirjevaihdossa ulkomaiden tieteellisten yhdistyksien kanssa.\nTämä seura on edistänyt tieteellisyyttä monella alalla, se on pannut\nalulle meidän maamme ilmastosuhteiden selvittämisen, tutkituttanut\nrevontulten luonnetta napaseuduissa, kannattanut geologisia ja\nluonnonhistoriallisia tutkimuksia y.m.\n\n_Suomalainen tiedeakatemia_ perustettiin v. 1908 suomenkielisten\ntutkijain yhdyssiteeksi. Paitsi yleistä tieteellistä toimintaa\nmaassamme se on erityisesti harrastanut folklorea, perustanut maamme\nmagneettisen tutkimuksen perusasemaksi magneettisen observatorion\nSodankylään ja usean vuoden aikana ylläpitänyt suomalaista historian\ntutkijakuntaa Roomassa.\n\nPaitsi näitä on koko joukko muita tieteellisiä yhdistyksiä.\n_Societas pro Fauna et Flora Fennica_, joka perustettiin v. 1821, on\nvanhin tieteellinen yhdistyksemme; se on ottanut harrastusalakseen\nluonnonhistorian. _Suomalais-ugrilainen seura_ perustettiin 1883\nsuomensukuisten kansojen kielten ja muinaisuuden tutkimusta\nvarten. _Suomen lääkäriseuraan_ kuuluivat maamme lääkärit, jotka\nulkomaillakin olivat tunnetut tieteellisestä perinpohjaisuudestaan\nja taitavuudestaan. Mutta vuonna 1882 perustivat suomenkieliset\nlääkärit oman lääkäriseuran nimeltä _Duodecim_, joka nyt on kasvanut\nsuuremmaksi kuin edellämainittu seura. _Suomen historiallinen seura_,\njoka aloitti vaikutuksensa 1860-luvulla, on erinnyt eri haaraksi\nSuomalaisen kirjallisuuden seurasta. Vuonna 1870 perustettiin _Suomen\nmuinaismuisto-yhdistys_, jonka tarkoituksena on herättää harrastusta\nmaamme muinaismuistoihin eli kiviaseihin, pakanuuden aikaisiin\nhautoihin, taidekaluihin, vanhojen kirkkojemme kuviin, paikannimiin\ny.m. -- Maamme ruotsalaista sivistystä harrastavat henkilöt\nperustivat vuonna 1885 _Ruotsalaisen kirjallisuuden seuran. Suomen\nmaantieteellinen seura ja Maantieteellinen yhdistys_ perustettiin\nvuonna 1888. Ne ovat tehokkaasti olleet avullisina ulkomaillekin\nlevittämään tietoja maastamme ja kansastamme ja harrastusta niihin.\nVuonna 1921 ne liittyivät yhteen, käyttäen edellämainitun seuran\nnimeä.\n\nValtion yliopisto on ollut tämän näin laajalle haarautuneen\ntieteellisen työn keskustana. Tutkija luotii meren syvyyttä, hän\nkaivaa maata kuokalla ja lapiolla, hän jauhaa hienoksi kovan vuoren,\nhänen silmänsä keksii eläviä olentoja pienimmässäkin vesipisarassa,\nhän suuntaa näköputkensa taivaan tähtiä kohden, hänen korvansa\nkuuntelee katoavia kielenäänteitä, hän osaa selittää muinaisuuden\nmerkkejä ja kirjoituksia. Kaikki tämä herättää meissä ihmettelyä ja\niloa. Tuntuu siltä, kuin muutamia vuosikymmeniä sitten uusi elon\nhengähdys olisi alkanut käydä yli maamme ja tunkeutunut sielujen\nsalaisimpaan syvyyteen.\n\n\n\n\n187. Itämainen sota.\n\n\nMonet vuodet oli keisari Nikolain ankara käsi hillinnyt ajan\nrauhattomia aaltoja. Hänen sotajoukkonsa olivat voittaneet Persian,\nTurkin, Puolan, Unkarin. Suomen sotilaita oli siellä taistellut\nvenäläisten rinnalla. Hänen sanansa painoi enemmän kuin mikään muu\nEuroopan valtiotaidossa; hänen rautaiselle tahdolleen uskalsivat\nvaltiomiehet ainoastaan salaa panna esteitä. Kun hän kävi Saksassa,\nEnglannissa, Italiassa, nöyrtyivät kaikki tämän pelättävän\nhallitsijan edessä, ja meidän maassamme vapisivat virkamiehet\npelosta, että jokin seikka mahdollisesti suututtaisi tuota ankaraa\nkeisaria, joka tosin oli suonut monelle hyödylliselle yritykselle\nrunsasta kannatusta.\n\nSilloin tapahtui v. 1853, että orjuutetussa Turkinmaassa, missä\nkristityt olivat milloin turkkilaisten vainon alaisina, milloin\nriidassa keskenään, kreikanuskoiset kristityt pyysivät keisari\nNikolain suojelusta. Tästä ja muista syistä joutui Venäjä sotaan\nTurkkia vastaan. Merivallat Englanti ja Ranska, lopulta myöskin\nItalia, peläten venäläisten valtaa, asettuivat turkkilaisten\npuolelle, ja Itävalta asetti uhkaavia sotajoukkoja Venäjän rajalle.\nNäin syttyi v. 1854 suuri sota, jota käytiin enimmäkseen Mustaan\nmereen pistävällä Krimin niemimaalla, mutta joka ulottui kauas\nItämerelle, jopa Jäämerenkin rannikoille ja kaukaisiin maanosiin.\n\nSuomen kauppalaivasto, joka silloin oli merillä, hävitettiin\nmelkein kokonaan. Osan laivoista anastivat englantilaiset, toiset\nmyytiin ulkomaille, jotteivät joutuisi hukkaan. Englantilaiset\nastuivat maihin Raahessa, Oulussa ja Kemissä, polttaen laivoja,\nmakasiineja ja tervavarastoja, mutta kun he alkoivat samaa tehdä\nKokkolassa, torjuttiin heidät takaisin verissä päin. Suomi oli\nNapoleonin aikana asettanut kolme rykmenttiä pestattuja jääkäreitä\n-- \"perunajääkäreiksi\" nimitti kansa heitä, mutta heidän sijassansa\noli nyt pestattuja tarkk'ampujia (Suomen kaarti) ja pestattuja\nmerisotamiehiä (Suomen meriväki). V. 1854 asetettiin uusi joukko\nmeriväkeä ja kuusi ruotujakoista tarkk'ampujarykmenttiä, niin että\nSuomessa silloin oli noin 6,600 omaa sotamiestä, paitsi vapaaehtoisia\nja niitä lukuisia venäläisiä joukkoja, joita maahamme marssi. Tällä\nsotavoimalla suojeltiin rannikoitamme; mutta ei ollut helppoa maalla\njuosta kilpaa vihollisen laivaston kanssa, joka saattoi missä tahansa\nlaskea maihin.\n\nVuosina 1854 ja 1855 kuului kaikilla rannikoillamme tykkien pauketta,\nmilloin siellä, milloin täällä. Tammisaaren, Turun, Haminan,\nHelsingin, Rauman, Uudenkaupungin, Vaasan edustalla ja muissa\npaikoissa näyttäytyi vihollisen laivoja. Maapattereita tehtiin,\nmolemmin puolin ammuttiin, verta vuoti. Ahvenanmaa joutui muutamaksi\najaksi vihollisen valtaan. Siellä oli venäläinen linnoitus,\n_Bomarsund_, jota oli Suomen varoilla rakennettu vuodesta 1830 asti,\nmutta joka vielä oli keskentekoinen. Sen ampuivat ranskalaiset ja\nenglantilaiset maahan ja räjähdyttivät ilmaan, jolloin venäläinen\nvarusväki ynnä muutamia Turun tarkk'ampujia vietiin sotavankeina\nRanskaan ja Englantiin. Svartholman ja Hankoniemen entiset\nRuotsin-ajan linnoitukset räjähytettiin ilmaan. Rauhallinen Suomi,\njolla ei ollut mitään osaa Euroopan valtiotaidossa, sai tuntea, että\nsillä oli kunnia ja vastuu yhteinen eurooppalaisen suurvallan kanssa.\n\nElokuun 9 päivänä v. 1855 ampuivat Englannin ja Ranskan laivastot\nViaporia pommeilla, suurilla, ontoilla rautakuulilla, jotka olivat\nruudilla täytetyt ja niin laitetut, että ne ammuttaessa syttyivät ja\nmääräajan kuluttua räjähtävät rikki. Suurin osa linnan sisustasta\nmuuttui raunioiksi, mutta muurit kestivät eheinä, ja raunioiden\nkeskellä seisoi edelleenkin pystyssä Ehrensvärdin hautapatsas\nkuulain säästämänä kuin ihmeen kautta. Jyske oli niin kova, että se\nkuului sisämaahan 30 peninkulman päähän, kun painoi korvansa vuorta\nvasten. Helsingissä monet pelkäsivät kaupungin hävitystä ja muuttivat\nirtaimistonsa pois, sillä pommit iskivät viuhuen alas rantavierille\nja kyntivät hiekkaan sylensyvyisiä, leveitä kuoppia. Mutta 46 tunnin\npäästä lakkasi ankara ampuminen, ja vihollisten laivastot poistuivat,\ntekemättä kaupungille mitään vahinkoa.\n\nPelkäämätönnä seisoi keisari Nikolai Venäjän etunenässä vastustaen\nmelkein koko Euroopan liittoutunutta voimaa. Mutta hänet, jota ei\nyksikään vihollinen voinut murtaa, mursi sodan parhaillaan riehuessa,\nväkevämpi voima, kaikkivoittava kuolema. Keisari kuoli muutamia\npäiviä sairastettuaan 2 päivänä maaliskuuta v. 1855 Pietarissa.\n\n\n\n\n188. Helsingin valtiopäivät v. 1863.\n\n\nVenäjän valtaistuimelle nousi nyt vanhin keisari Nikolain neljästä\npojasta, _Aleksanteri II_.\n\nKuten kaikki Jumalan valitut välikappaleet, sai tämäkin keisari\nhallituksensa alussa taistella suuria vaaroja, huolia ja\nkoettelemuksia vastaan. Verinen sota hävitti Mustan meren ja Itämeren\nrannikoita. Vuoroin saatiin turkkilaisista voitto, vuoroin tuottivat\nmuut viholliset tappioita. Venäjän vahva linnoitus Sevastopol\nKrimin niemimaalla valloitettiin väkirynnäköllä mitä urhoollisimman\npuolustuksen jälkeen. Nyt olikin merivaltain sotakunnia tyydytetty;\nrauha tehtiin 30 päivänä maaliskuuta v. 1856. Koko tästä suuresta\nsodasta ei ollut mitään muuta pysyväistä tulosta kuin Turkin\nvallan rappiotilan paljastuminen. -- Venäjä vähensi lyhyeksi aikaa\nmerivoimaansa Mustallamerellä ja lupasi olla vastedes rakentamatta\nlinnoitusta Ahvenanmaalle.\n\nMutta Venäjän sisäiselle menestykselle tämä sota oli suuriarvoinen.\nVaaran hetkenä tuli monta ennen tuntematonta epäkohtaa ilmi.\nEi ollut kaikki vahvaa, mikä siltä näytti, sillä suurimpainkin\nsotavoimain tulee perustua kansan rauhalliseen vaurastumiseen.\nKeisari Aleksanteri havaitsi valtakuntansa suuret voimat tähän asti\nsuunnatuiksi enemmän ulkonaisen vallan kuin sellaisen edistyksen\nsaavuttamiseen, joka lisää kansan todellista onnea, ja hän päätti\nluoda uudeksi Venäjän. Tämä oli pitkällinen, vaarallinen ja\nvaivalloinen työ, joka vaati tarkkaa silmää, rohkeaa tarmoa ja\nharvinaista sitkeyttä. Mutta keisari Aleksanteri oli perinyt isänsä\nvoiman ynnä setänsä Aleksanteri I:n lempeyden ja kauas tulevaisuuteen\ntähtäävän silmän. Rauhan palattua hän vapautti viidettäkymmentä\nmiljoonaa maaorjaa, antaen kohtuullisen korvauksen heidän entisille\nherroilleen. Hän paransi oikeudenhoidon, järjesti opetuslaitokset ja\nrakennutti suunnattomilla kustannuksilla monia satoja peninkulmia\nrautateitä, lyhentääkseen välimatkat suuressa valtakunnassaan.\nSamalla kuin hän teki yhteyden Länsi Euroopan kanssa helpommaksi\nja siellä koetti pysyttää yleistä rauhaa, käytti hän valtakunnan\nsotavoimia kukistaakseen Sisä-Aasian raakoja rosvokansoja ja\nlevittääkseen sinne eurooppalaisen yhteiskunnan etuja. Vihdoin hän\nsääti \"asevelvollisuuden\" sotaväenoton sijaan, niin että jokaisen\nnuoren miehen tuli jonkin aikaa olla valmiina lähtemään sotaan\nisänmaansa puolesta.\n\nPian alkoivat Aleksanterin tulevaisuutta tarkoittavat työt syvälti\nvaikuttaa meidänkin maamme kohtaloihin. Useiden huonojen vuosien\njälkeen taantui sen alkava vauraus yht'äkkiä kolmen kovan kadon\nkohdatessa vuosina 1856, 1862 ja 1867. Viimeksimainittuna vuonna\nkesti ankaraa talvea kesäkuun alkuun asti, ja syyskuun alussa vei\nhalla puolikypsän viljan. Pohjois-, Itä-, Länsi- ja Keski-Suomessa\n-- melkein kaikkialla paitsi Uudellamaalla -- tuli niin pelottava\nhätä, ettei moista ole ollut Kaarle XI:n ajoista asti. Nähtiin\ntaas samaa hirvittävää kerjäläisten vaellusta, samaa viheliäistä\nhätäleipää, samojen kulkutautien tuhoja. Yhdessä vuodessa kuoli\n100,000 ihmistä. Mutta nyt oli maassamme perunoita ja Venäjän\nmattojauhoja. Hallitus määräsi suuria apurahoja hädänalaisille,\nrunsaita lahjoja kertyi omasta maasta, Venäjältä, Ruotsista ja muista\nmaista. Näin huojentui hätä vähitellen, kun vuonna 1868 taas saatiin\nhyvä sato. Jumalan kova kuritus oli meille annettu varoitukseksi ajan\nveltosta nautinnonhimosta, ja vaikka kiitollisina otimme vastaan apua\nrikkaammilta mailta, niin syvästi nöyryyttävää oli nähdä maatamme\npidettävän Euroopan vaivaistupana.\n\nKoettelemusten parhaillaan kestäessä havaitsimme pian uuden hengen\nvallitsevan hallituksessamme. Kenraalikuvernööri, kreivi Berg oli\nväsymätön, yöt päivät puuhaava työnjouduttaja. Silloin rakennettiin\nensimmäinen rautatie (Helsingistä Hämeenlinnaan). Silloin\njärjestettiin uudestaan Venäjän ja Suomen väliset tullisuhteet.\nSilloin pantiin valtionmetsät erityisen virkakunnan hoidettaviksi.\nSilloin maamme sai oman rahansa, markat ja pennit. Silloin\nperustettiin \"Suomen Hypoteekkiyhdistys\" lainojen hankkimiseksi\nmaanviljelijöille. Silloin syntyi maanviljelyskouluja kaikkiin osiin\nmaatamme. Silloin kansakoulutkin alkoivat levittää tietoja kansaan.\nAlinomaa oli \"komiteoja\" työssä ehdottaakseen uusia parannuksia.\nSuomen valtiomiehet saivat nyt rohkeutta esitellä hallitsijalleen\nmaamme tarpeita. _L. G. von Haartman_ oli pannut maamme raha-asiat\noivalliseen kuntoon; _F. Langenskiöld ja J. V. Snellman keksivät_\nmarkat ja pennit; jälkimmäinen kantoi nälkävuosina hallituksen\nraskaimman kuorman ja toimitti varovasti uudet rahat liikkeeseen.\n\nAleksanteri II:n muistettavin teko Suomen hyväksi oli valtiopäiväin\npalauttaminen. Enemmän kuin viisikymmentä vuotta oli kulunut siitä,\nkun maamme säädyt kokoontuivat Porvooseen, mutta tarpeellisimpia\nparannuksia ei voitu, perustuslain mukaan, ilman säätyjen suostumusta\ntehdä. Rohkeamielisesti lausuttiin kansan toivomus, ja jalomielisesti\nse täytettiin. Vuodesta 1859 alkaen valmisteltiin senaatissa niitä\nasioita, joista valtiopäiville oli esitys annettava. Ja sittenkuin\nneljän säädyn edustajista muodostettu valiokunta oli näitä vielä\ntarkastanut v. 1862, kutsui hallitsija kansamme edustajat kokoon\n_Helsingin valtiopäiville_ 15 päiväksi syyskuuta v. 1863.\n\nSe oli juhlapäivä koko maallemme. Keisari Aleksanteri avasi\nvaltiopäivät valtaistuinpuheella keisarillisessa palatsissa.\nPääkaupungin loistavat juhlallisuudet herättivät vastakaikua\nsyrjäisimmilläkin seuduilla. Kaupungeissa tuskin oli niin köyhää\nmajaa, ettei siinä sinä iltana sytytetty, kuten jouluna, kynttilää\npalamaan. Kaikki kansa kiitti Jumalaa ja rukoili Häneltä siunausta\ntälle ruhtinaalle, joka salli kansan äänen pitkän vaitiolon jälkeen\ntaas puhua.\n\nSeitsemän kuukautta kesti eduskunnan ahkera työ jota tottumattomuus\nviivytti, mutta isänmaanrakkaus joudutti. Lakiehdotuksia valiokunnat\nvalmistivat, säädyt tarkastivat, hallitsija vahvisti. Tärkeitä\nparannuksia päätettiin tai esitettiin vastaisuuden varalle.\nMaalaiskunnat saivat itsehallinnon (kunnallishallinnon), myöhemmin\nkaupungitkin. Viinan kotipoltto kiellettiin, kansakoulut saivat\nkannatusta ja eduskunta tarkasti valtion tilit.\n\nMutta tärkein oli vuoden 1867 säätykokouksen hyväksymä uusi\n_valtiopäiväjärjestys_, jonka hallitsija vahvisti 15 päivänä\nhuhtikuuta v. 1869. Siten oli kansalle taattu varmuus saada äänensä\nvaltaistuimen kuuluville ainakin joka viides vuosi. Kaikki lait\nsaivat vaikuttavamman voiman, ja luja luottamuksen side yhdisti\nhallitsijan ja kansan toisiinsa. Vuodesta 1882 lähtien eduskunta\nkokoontui joka kolmas vuosi, mutta myöhemmin tehtiin taas muutos,\njonka johdosta kansan edustajat harvemmin kokoontuivat, kunnes\nvuonna 1906 nelisäätyisten valtiopäiväin sijalle tuli yksikamarinen\neduskunta, joka kokoontuu joka vuosi.\n\nSeuraavat valtiopäivät ovat saaneet toimeen parannuksia\nkirkkolakiin, rikoslakiin, elinkeinolakiin ja eriuskolaislakiin. Ja\nasevelvollisuuslaki on säätänyt, että jokaisen Suomen miehen pitää\nmäärävuodet nuoruusajastaan olla valmiina isänmaataan puolustamaan.\nNykyään kestää asevelvollisuusaika eräin poikkeuksin vain yhden\nvuoden.\n\nMaaliskuun 2 päivänä 1880 vietettiin Aleksanteri II:n valtaistuimelle\nnousemisen 25:tä vuosipäivää. Vuosi sen jälkeen, maaliskuun 13\npäivänä v. 1881, sai keisari surmansa pahantekijän kädestä.\n\nVuonna 1894 huhtikuun 29 päivänä paljastettiin Helsingissä kautta\nmaamme kerätyillä vapaaehtoisilla lahjoilla hankittu, kiitollisen\nSuomen kansan pystyttämä Aleksanteri II:n muistopatsas.\n\nHänen jälkeensä nousi valtaistuimelle hänen poikansa _Aleksanteri\nIII_, joka kuoli hivuttavaan tautiin 1 päivä marraskuuta v. 1894.\nHänen aikanansa huolestutti maatamme pelko perustuslakiemme\njärkyttämisestä.\n\n\n\n\n189. Maamme lait.\n\n\nNyt tahtoisimme mielellämme tuntea maamme lakeja. Kaikki niitä\ntarvitsevat, kaikkien täytyy niitä noudattaa, ja tuleehan jokaisen\ntietää, mitä noudattaa. Sillä laki on kansan oikeudentunto. Mutta\ntässä täytyy meidän näin tärkeästä asiasta puhua aivan lyhyesti.\n\nKuulemme puhuttavan yleisestä laista ja perustuslaista. Mitä näillä\nymmärretään?\n\n_Yleinen laki_ on se, joka määrää, mikä maassa on oikeata, mikä\nväärää, joka suojelee rehellistä, rankaisee rikollista ja järjestää\nyksityisen kansalaisen oikeussuhteet. Yleisenä lakinamme on Ruotsin\nvaltakunnan vuonna 1734 hyväksytty lakikirja ynnä ne lisäykset\nja muutokset, jotka siihen myöhemmin on perustuslain mukaisessa\njärjestyksessä tehty. Mainitussa laissa on yhdeksän lukua, joita\nvanhan pohjoismaisen tavan mukaan sanotaan kaariksi, nimittäin:\nNaimakaari, Perintökaari, Maakaari, Rakennuskaari, Kauppakaari,\nRikoskaari, Rangaistuskaari, Ulosottokaari ja Oikeudenkäyntikaari.\nVuosien kuluessa on myöskin annettu suuri määrä erityisiä lakeja ja\nasetuksia.\n\n_Perustuslaiksi_ taas nimitetään sellaista tärkeätä lakia, joka\nmäärää maan hallitsemisen perusteet sekä kansalaisten perusoikeudet\nja joilla on erityinen loukkaamattomuus eli pyhyys. Meidän\ntärkeimpinä perustuslakeinamme olivat vuoteen 1919 asti Hallitusmuoto\nvuodelta 1772, Yhdistys- ja vakuuskirja vuodelta 1789 ynnä\nvaltiopäiväjärjestys vuodelta 1906. Näistä on viimeksimainittu yhä\nvoimassa, mutta molempien edellisten sijaan on tullut Hallitusmuoto\nvuodelta 1919.\n\nMitä sisältävät nämä perustuslait? Ne sisältävät _valtiosääntömme_,\nvapaan hallitusmuotomme, perussäännöt siitä, mikä on\nvelvollisuutemme, oikeutemme, uskollisuutemme ja vapautemme. Mitä\non valtiosääntömme? Se on sellainen hallitusmuoto, jossa hallitus\nja kansa ovat kumpikin sitoutuneet määrättyihin velvollisuuksiin ja\nkumpikin pidättäneet itselleen määrättyjä oikeuksia toisiinsa nähden.\nLainsäätämisoikeus kuuluu meillä kansan eduskunnalle (valtiopäiville).\n\nValtiopäiväjärjestys määrää tarkemmin, millä tavalla Suomen kansa\nedustajainsa kautta valtiopäivillä esiintyy toisena valtiomahtina.\n\nEntinen valtiopäiväjärjestys 15 päivältä huhtikuuta v. 1869\nmääräsi edustajat valittaviksi neljästä säädystä, mutta _uusi\nvaltiopäiväjärjestys_, joka vahvistettiin 20 p:nä heinäkuuta 1906, on\ntuonut vaalitapaan ja eduskunnan toimintaan suuria muutoksia.\n\nTämän lain mukaan on valtiopäivillä 200 edustajaa, ja eduskunta\nkokoontuu yhtenä kamarina. Oikeus valita ja tulla valituksi\neduskuntaan on jokaisella Suomen kansalaisella, joka on täyttänyt 24\nvuotta.\n\nEdustajavaalit toimitetaan joka kolmas vuosi, heinäkuun 1 ja 2\npäivänä, ja valitut edustajat pysyvät toimissaan kolme vuotta.\nEdustajat kokoontuvat Helsinkiin valtiopäiville joka vuosi kolmeksi\nkuukaudeksi helmikuun alusta lukien.\n\nEdustajia valittaessa käytetään n.s. suhteellista vaalitapaa,\njoten nekin kansalaiset, jotka ovat toista mieltä kuin vaalipiirin\nenemmistö, voivat saada eduskuntaan oikeudenmukaisen lukumäärän\nedustajia.\n\nEduskunta asettaa valiokuntia, jotka valmistavat valtiopäiväasioita\nja antavat niistä mietintönsä, ennenkuin eduskunta ne lopullisesti\npäättää.\n\nEduskunta tekee päätöksensä äänestyksellä, jossa enemmistön mielipide\nratkaisee.\n\n\n\n\n190. Venäjän vallan loppu.\n\n\nAleksanteri III:n kuoltua tuli Venäjän keisariksi ja samalla Suomen\nsuuriruhtinaaksi hänen vanhin poikansa, 26-vuotias Nikolai, joka\nesi-isiensä tapaan antoi omakätisesti allekirjoittamansa vakuutuksen,\nluvaten pitää maamme lait pyhinä ja niiden mukaan hallita maatamme\nkotimaisten miesten avulla. Silloin sanottiin, että nuori keisari\noli oikeudentuntoinen ja hyväntahtoinen, ja aluksi uskottiin\nhänestä hyvää, mutta nämä hyvät toiveet pettivät piankin. Nikolai\nII oli luonteeltaan epäitsenäinen ja pelkuri; hän kuunteli niitä\nneuvonantajia, joiden mielestä Venäjän tulevaisuudelle ja onnelle\noli perin tärkeätä, että tämän laajan valtakunnan piirissä kaikki\nsaataisiin niin yhdenkaltaiselcsi kuin suinkin.\n\nSuomella oli omat lakinsa, oma raha-, tulli-, posti- ja\nsotalaitoksensa, ja täällä virkamiehet puhuivat suomea ja ruotsia. Se\nei lainkaan ollut Suomen pietarilaisten kadehtijain ja vihamiesten\nmieleen, ja he suostuttivat Nikolain ryhtymään vähin erin sellaisiin\ntoimiin, joista olisi tuloksena maamme venäläistyminen.\n\nSuomen kenraalikuvernööriksi määrättiin venäläinen kenraali Bobrikov,\ntoimelias ja viekas mies, joka kerskui olevansa etupäässä sotilas ja\nsitä lähinnä keisarin nöyrä palvelija. Hän käski, että venäjänkieltä\noli oppikouluissa ruvettava runsaassa määrässä opettamaan; poisti\nmeiltä omat postimerkit; erotti lainkuuliaisia kotimaisia virkamiehiä\nja valitsi heidän sijalleen venäläisiä tai venäläismielisiä miehiä,\njotka matelivat ja kumartelivat tuon korkean herran edessä.\n\nKoska sellaiset toimenpiteet välttämättä herättivät Suomen kansassa\nsuuttumusta ja vihaa, ajatteli Bobrikov kannattajineen: kenties\npuhkee Suomessa kapina, joka saattaa käydä vaaralliseksi, jos tämä\nmaa saa pitää oman sotaväkensä. Silloin tuli käsky: Lähettäkää\nPietariin vanhanaikuiset kiväärinne, niin saatte uudet ja paremmat!\nKiväärit lähetettiin, mutta uusia ei tullut niiden sijaan, vaan\nkäsky, että Helsingissä majaileva Suomen kaartin pataljoona,\nLappeenrannan rakuunarykmentti sekä läänien pääkaupunkeihin\nsijoitetut kahdeksan tarkk'ampujapataljoonaa oli heti hajoitettava\nja ettei maaseudulla olevia 32 reservikomppaniaa enää saanut kutsua\nharjoituksiin.\n\nNäitä ja muita samantapaisia määräyksiä vastaan, joilla Suomen\nlakeja tallattiin maahan, nousi yleinen suuttumus. Selvimmin\ntuli tyytymättömyys esille sanomalehdissä, ja siitä seurasi,\nettä sanomalehti toisensa jälkeen sai sakkoja tai kiellettiin\nilmestymästä. Myös kokoontumisvapautta rajoitettiin, ja yksityisiä\nlainkuuliaisia kansalaisia ja kansan luottamusmiehiä vangittiin ja\nkarkoitettiin ulkomaille tai Venäjälle. Keisari oli jo helmikuussa\n1899 antanut julistuskirjan, jolla laittomasti oli supistettu Suomen\nkansaneduskunnan oikeuksia. Vastaukseksi tähän päätettiin lähettää\nkeisarille suomalaisten miesten ja naisten allekirjoittama kirjelmä,\njossa anottiin mainitun julistuskirjan kumoamista. Pitkin koko maata\nlevitettiin tätä kirjelmää luettavaksi ja allekirjoitettavaksi,\nja puoli miljoonaa kansalaista pani siihen nimensä. Luultiin\nkirjelmän joutuvan perille, jos suuri joukko kansan valitsemia, koko\nmaatamme edustavia asiamiehiä veisi sen Pietariin. Näin saatiin\nmaaliskuussa 1899 toimeen \"suuri lähetystö\", mutta turhaan tämä\n450-miehinen joukko pyrki suuriruhtinaan puheille. Hän toimitti\nministerivaltiosihteerin kautta sen vastauksen, että edustajat saivat\nrauhassa palata kotiinsa ja \"ettei hän ollut heihin suuttunut!\"\nOliko tämä sellainen vastaus, jonka kansa hallitsijaltaan ansaitsi?\nEi, hallitsija toimi raukkamaisesti ja menetti silloin viimeisetkin\nrippeet suomalaisten alamaistensa kunnioitusta ja alttiutta.\n\nBobrikov sitävastoin oli tyytyväinen, edelleen puuhaten ja\nmääräillen maassamme ikäänkuin hänkin olisi ollut itsevaltias. Tuli\nsitten kesäkuun 16 päivä 1904, ja silloin sortajan mitta täyttyi\nkukkuralleen. Muuan nuori isänmaallinen mies _Eugen Schauman_, ampui\nrevolverilla Bobrikovin kuoliaaksi senaatintalossa ja otti kohta\nsenjälkeen itseltään vapaaehtoisesti hengen. Yön pimeässä kätkivät\npoliisit ja santarmit Schaumanin ruumiin Malmin aseman läheiseen\nhautausmaahan; ei hietakumpukaan saanut olla sen paikan merkkinä,\nmissä tämä urhea, itsensä uhrannut mies lepäsi. Mutta sitten koitti\nuusi aika, arkku kaivettiin maasta esille, ja Eugen Schauman\nhaudattiin äitinsä viereen Porvoon kirkkomaahan, missä myöskin on\nkansallisrunoilijamme Runebergin hauta.\n\nBobrikovin kuolemasta oli se etu, että hänen jälkeensä nimitettiin\nkenraalikuvernööriksi vähemmän tarmokkaita miehiä, ja kun nämä\npelkäsivät oman turvallisuutensa joutuvan vaaraan, menettelivät\nhe sävyisämmin, milloin heidän piti panna toimeen hallitsijansa\nkäskyjä. Aika ajoin näytti myös siltä, etteivät venäläiset joutaneet\nsekaantumaan Suomen asioihin, kun heillä oli omalla tahollaan\nkylliksi työtä selvitellessään sisäisiä ja ulkonaisia vaikeuksia.\nNiinpä Venäjä oli vuoden 1904 alkupuolella ryhtynyt Japania vastaan\nsotaan, joka paljasti Venäjän sisällisiä epäkohtia, kulutti sen\nvoimia ja päättyi tappiolla. Siitä puhkesi Venäjän kansan jo kauan\nkytenyt tyytymättömyys jyrkempiin muotoihin, tehtiin lakkoja, pantiin\ntoimeen mellakoita, vaadittiin uhkaavasti parannuksia ja kansalle\noikeuksia. Keisari säikähti ja antoi julistuksen, jossa Venäjälle\nluvattiin perustuslaki ja kansaneduskunta.\n\nTätä asiain tilaa käytti Suomikin hyväkseen ja pani samaan aikaan,\nmarraskuun alussa 1905, toimeen _suurlakon_ antaakseen pontta niille\nvaatimuksilleen, jotka tarkoittivat laittomuuksien kumoamista. Siinä\nonnistuttiinkin, hallitsija peruutti helmikuun julistuskirjan,\nkumosi joukon edellisen ajan lainvastaisia asetuksia ja määräyksiä\nsekä suostui tärkeihin uudistuksiin lainsäädännön alalla. Senaatin\npuheenjohtajaksi tuli _Leo Mechelin_, etevä oikeusoppinut,\nvaltiomies ja kaunopuhuja, joka oli muita huomattavammin toiminut\nisänmaansa hyväksi. Näin oli ainakin ajaksi \"passiivinen vastarinta\"\n(suomalaisten kieltäytyminen tottelemasta laittomia venäläisiä\nkäskyjä) tuottanut hyviä tuloksia. Nuo synkät \"routavuodet\" tuntuivat\npäättyneen, ja mielissä heräsi jälleen valoisia toiveita. Eduskunta\nkokoontui vuoden 1905 lopussa valtiopäiville ja ryhtyi laatimaan\nuutta lakia, jolla vanhanaikaiset valtiosäädyt poistettiin ja sijalle\ntuli yleiseen ja yhtäläiseen äänioikeuteen perustuva kansanvaltainen,\nyksikamarinen eduskunta, jollainen sitten toimi ensimmäisen kerran\nkeväällä 1907.\n\nPian oli kuitenkin tulossa uusi sortokausi. Venäjällä oli, kuten\nmainittu, keisari pakosta kutsunut koolle jonkinlaisen eduskunnan\n(duuman), mutta heti sen hajoittanut, koska se vaati itselleen\noikeuksia, ja samoin kävi uusienkin vaalien jälkeen. Sitten\nsupistettiin vaalioikeutta niin, että duuma edusti enimmäkseen\nvarakkaita ja etuoikeutettuja kansanluokkia eikä enää pahasti\nhäirinnyt Nikolain itsevaltiutta. Sellainen eduskunta oli myös\nvarsinaista kansanvapautta kohtaan kylmäkiskoinen ja samalla\nkansalliskiihkoinen, niin että keisari sortoaikeissaan Suomea vastaan\nsaattoi jättää duuman säädettäväksi uusia, maamme oikeutta polkevia\nvenäläisiä lakeja. Kun lainkuuliaiset tuomarit ja muut virkamiehet\neivät panneet näitä täytäntöön, raastettiin heitä vuodesta 1912\nalkaen monta kymmentä Pietarin vankiloihin kitumaan. Mielet\nsynkkenivät Suomessa, kun vääryydestä ei näkynyt tulevan loppua. Se\nvaara, että Suomi vähin erin menettäisi kaikki omat oikeutensa ja\nvenäläistyisi, esiintyi nyt entistä uhkaavampana, kun sortajiamme\ntukemassa oli Venäjän eduskuntakin.\n\nMutta kaitselmus oli määrännyt toisin. Elokuun alussa 1914 syttyi\nn.s. maailmansota, joka valtavien seuraustensa ohella kumosi myös\nVenäjän keisarivallan ja mullisti siellä olot perinpohjin. Tälläkään\nkertaa, kuten kymmentä vuotta aikaisemmin sodassa Japania vastaan,\nVenäjä ei pystynyt pitämään puoliaan, vaikka sillä oli miesluvultaan\nsuuremmat armeijat eri rintamilla kuin sen vastustajilla. Kun\npitkällinen sota suunnattomasti rasitti kansaa eikä hallitus\nkyennyt järjestämään elinehtoja siedettävälle kannalle, vaan\nvarsinkin suurkaupungeissa uhkasi nälänhätä, ja kun lisäksi oli yhä\nilmeisempää, että sota päättyisi tappioon ja veisi koko valtakunnan\nperikadon partaalle, puhkesi Venäjällä kansan ja sotilasten\ntyytymättömyys lopulta ilmikapinaksi keisarivaltaa vastaan. Tämä\ntapahtui 8 p:nä maaliskuuta 1917, ja jo viikkoa myöhemmin oli\nNikolai II:n pakko luopua kruunustaan, jolloin Venäjä julistettiin\ntasavallaksi. Keisaria perheineen pidettiin jonkin aikaa vankina\nlähellä Pietaria, sitten hänet vietiin Siperiaan, jonne hän itse oli\naikaisemmin karkoittanut niin monta viatonta alamaistaan, siirrettiin\njälleen paikasta paikkaan ja lopulta, 1918 vuoden heinäkuussa,\nmurhattiin puolisoineen ja lapsineen eräässä Itä-Venäjän kaupungissa.\nNikolain kovaa kohtaloa säälittiin, mutta hallitsijana häntä ei\nsurtu eikä kaivattu, sillä siihen tehtävään hän oli osoittautunut\nkelvottomaksi.\n\n\n\n\n191. Suomesta tulee itsenäinen tasavalta.\n\n\nSuomi oli 650 vuotta Ruotsin valtakuntaan kuuluvana maakuntana ja\n110 vuotta suuriruhtinaskuntana, jolla oli vain sisäinen itsenäisyys\nVenäjän keisarin valtikan alaisena. Mutta se ei riittänyt; kansa\nalkoi ikävöidä vapautumista Venäjästä. Se ei kuitenkaan kyennyt\nheittämään iestä hartioiltaan. Vain sillä keinoin, että Venäjä\nheikontuisi ulkonaisesti sotien ja sisällisesti levottomuuksien\nvaikutuksesta, saattoi kenties joskus käydä maamme vapautus\nmahdolliseksi.\n\nTämän edellisessä lukukappaleessa kerrottiin, että Nikolai II 15\npäivänä maaliskuuta 1917 pakotettiin luopumaan vallastaan. Siitä\noli seurauksena, että venäläisissä sotajoukoissa kuuliaisuuden\nsiteet yhtäkkiä katkesivat. Sotamiehet kieltäytyivät tottelemasta\npäällystöään ja valitsivat omavaltaisen sotamiesneuvoston, jonka\nmuka piti panna toimeen oikeudenmukaisempi järjestys heidän mielensä\nmukaan. Mutta siitä järjestyksestä johtui pian epäjärjestystä,\nväkivaltaisia tekoja ja sotajoukkojen rappiotila. Helsingin satamassa\nja kaduilla ampuivat villiytyneet, kostonhimoiset merisotilaat\nuseita kymmeniä upseereita kuoliaiksi. Pahaa peläten odotti\nrauhallinen väestö, kuinka tapahtumat edelleen kehittyisivät, sillä\nSuomessakin uhkasi puhjeta vallankumous. Pietarissa oli muuan\nryhmä vapaamielisiä kansalaisia valinnut Venäjän tasavallalle n.s.\nväliaikaisen hallituksen, joka maaliskuun 20 p:nä vahvisti Suomen\nvaltiosäännön. Kotimaiseen hallitukseemme (senaattiin) nimitettiin\nuudet miehet, puheenjohtajana sosialisti Oskari Tokoi, ja eduskunnan\npuhemieheksi tuli myös sosialisti, Kullervo Manner, koska viimeksi\ntoimitettujen vaalien perusteella sosialidemokraattisella puolueella\noli valtiopäivillä enemmistö.\n\nEduskunta riensi nyt säätämään sellaisia lakeja, joita varsinkin\nsosialistit olivat ehdottaneet; niinpä saatiin aikaan laki\nkahdeksan tunnin työpäivästä ja suuria muutoksia kunnallislakeihin.\nMutta kesällä v. 1917, kun eduskunta teki Suomen itsenäistymistä\ntarkoittavan päätöksen, katsoi Venäjän hallitus sen loukkaavan Suomen\nja Venäjän välistä oikeussuhdetta ja hajoitti eduskunnan.\n\nUudessa eduskunnassa, joka kokoontui marraskuun 1 päivänä,\nei sosialisteilla enää ollut enemmistöä. Tähän aikaan oli se\nmieltenkuohu, joka oli saanut alkunsa pitkällisen sota-ajan\nvaikeuksista ja vallankumouksesta, suurissa sosialistisissa\nkansanjoukoissa yltynyt hyvin uhkaavaksi. Venäjällä oli uuden\nkumouksen avulla päässyt valtaan sosialistien jyrkin ryhmä, n.s.\nbolshevikit, joiden päämääränä on anastaa kaikki valta _yhdelle_\nkansanluokalle -- työväelle -- ja sitten perinpohjin muuttaa\nnykyinen yhteiskunta omien haaveittensa mukaiseksi. Meidän\nsosialistiemme vallankumouksellisen aineksen teki mieli seurata\npietarilaisten puoluekumppanien esimerkkiä. Aluksi he panivat\nmarraskuun puolivälissä toimeen lyhytaikaisen suurlakon ryöstöineen\nja murhineen. Jo sitä ennen olivat sosialistiset senaattorit\neronneet toimestaan, ja senaatin puheenjohtajaksi tuli rehellinen\nisänmaanystävä, tuomari _P. E. Svinhufvud_, joka oli kauan ollut\nSiperiaan karkoitettuna, mutta vallankumouksen jälkeen saanut palata\nkotimaahansa. Joulukuun 6 p:nä eduskunta senaatin ehdotuksesta\njulisti Suomen itsenäiseksi, siis täysin eronneeksi Venäjän\nvaltakunnan yhteydestä, ja vuoden viimeisenä päivänä ilmoitti Venäjän\nbolshevikihallitus myös tunnustavansa maamme itsenäisyyden.\n\nNyt olisi siis pitänyt viivyttelemättä laatia ja hyväksyä maallemme\nuusi hallitusmuoto ja sitten rauhassa laillisella tavalla toteuttaa\neri aloilla tarpeellisia uudistuksia, mikäli se käy lainsäätämisellä\npäinsä, mutta sitä rauhaa ei, sen pahempi, eduskunnalle suotu.\nKansanvaltaista eduskuntaa ja hallitusta vastaan syttyi kapina, jonka\navulla huomattavin ja toimeliain osa sosialistejamme pyrki Suomessa\ntoteuttamaan bolshevikien ohjelmaa. Tuskin olivat Ruotsi, Saksa,\nRanska, Norja, Tanska, Sveitsi ja Itävalta-Unkari ehtineet tunnustaa\nSuomen vapaaksi ja riippumattomaksi valtioksi, kun kapinalliset\ntyöläislaumat, \"punaiset\", asestettuina valtasivat Helsingin 27\np:nä tammikuuta 1918, ja samana päivänä puhkesi sisällinen sota\nmyös Pohjanmaalla. Siellä oli perustettu suojeluskuntia, joiden\nmiehistöstä vain osa oli varustettu ulkomailta hankituilla aseilla.\nSitävastoin saivat punakaartit runsaasti kiväärejä ja kuularuiskuja\nvenäläisiltä sotamiehiltä, joita ne pitivät tovereinaan ja\nliittolaisinaan taistelussa omia maanmiehiään vastaan.\n\nSosialistit toivoivat, että tästä kapinasta kehittyisi sota eri\nkansanluokkien kesken -- yhtäällä työläiset ja köyhälistö, toisaalla\nherrat ja kapitalistit --, mutta taistelijat jakaantuivatkin\nseuraavalla tavalla. Toisella puolella oli vallankumouksellisten\njohtajain komennossa tehtaalaisia, päiväläisiä, työttömiä,\njoitakuita torppareita ynnä venäläisiä sotamiehiä; toisella puolella\noli virkamiehiä, kaupunkien porvareita, ylioppilaita, vanhempia\nkoululaisia ja suurin osa Suomen tilallista maalaisväestöä sekä\nlukuisasti suomen- ja ruotsinkieltä puhuvia työläisiä. Niinpä voikin\nsanoa, että vapauden ja laillisuuden puolustajia, \"valkoisia\",\nolivat ne, joilla oli jotakin omaa -- koti ja kontu, tietoja,\nlainkunnioitusta ja isänmaanrakkautta, ja \"punaisiin\" kuuluivat\nyleensä taas ne, jotka eivät mitään omistaneet eivätkä siis mitään\nvoineet menettääkään. Kaikista mullistuksista nämä siis luulivat\nsaavansa jotakin etua.\n\nEnsiksi nousivat pohjalaiset. Heidän maakunnassaan, missä asuu\nvoimakas, vapautta rakastava kansa, oli vuodesta 1917, kuten sanottu,\nalettu aseistaa ja harjoitella miehiä siinä varmassa uskossa,\nettä kerran koittaisi se päivä, jolloin täytyisi käydä käsiksi\nperivihollisiimme, venäläisiin. Ja vihollisia olivat täällä lähinnä\nne venäläisjoukot, joita oli sodan aikana sijoitettu eri paikkoihin\nsuojelemaan rannikkoa, ynnä Vaasan, Oulun ja Tornion vähän suuremmat\nsotaväenosastot. Kaikki nämä paikat valloitettiin, valkoisten\nmieshukan nousematta kovinkaan suureksi. Nuoria vapaajoukkoja\nelähytti rohkea ja iloinen mieli. Myöskin Karjalan kannaksella,\npitkin Savonrataa ja monessa muussa paikassa syttyi nyt äkkiä tuimia\notteluita, mutta aluksi oli taistelijoita verrattain vähän.\n\nHarjoitettua, kunnollisesti aseistettua armeijaa upseereineen,\ntykkeineen, kuormastoineen, sairaanhoitajineen y.m. ei valkoisilla\nollut. Kaikki oli ihan alusta saakka luotava, ja tämän suurenmoisen\ntehtävän johtajaksi ja nuoren valkoisen armeijan ylipäälliköksi\nastui kenraali, vapaaherra _Kustaa Mannerheim_. Hän oli saanut\nvaltuuden toimeensa senaatilta, jonka jäsenistä osa oli juuri ennen\nkapinan alkua päässyt Vaasaan, toisten senaattorien piillessä,\njotteivät joutuisi punaisten käsiin. Perin huomattavia lisävoimia\ntuli valkoisten riveihin siten, että Vaasaan helmikuun 18 p:nä\npalasivat ensimmäiset jääkärit, jotka olivat kuuluneet preussilaiseen\njääkäripataljoonaan n:o 27. Suomesta oli näet pari kolme vuotta sitä\nennen lähtenyt nuoria miehiä Saksaan, missä he olivat taitavien\nsaksalaisten upseerien opettamina valmistuneet sotilaan ammattiin\nsiinä mielessä, että oli Suomen itsenäisyyden puolesta taisteltava\nVenäjää vastaan. He olivatkin jo saaneet koetella voimiaan Riian\ntienoilla, ja nyt he levisivät eri puolille Suomea päälliköiksi\nkomppanioihin ja rykmentteihin, joita oli useilla seuduilla saatu\ntoimeen, kun asevelvollisuuslaki taas pantiin kiireesti voimaan.\nMyöskin moni vanhempi upseeri, joka oli käynyt Suomen kadettikoulun\nja sitten palvellut suomalaisissa tai venäläisissä sotajoukoissa,\nriensi auliisti valkoisen armeijan riveihin.\n\nKun Mannerheim katsoi armeijan jo kylliksi vahvistuneen, komensi hän\nsen etenemään usealla eri taholla. Vilppulassa onnistui punaisten\npitää kauan puoliaan juoksuhaudoissa, mutta viimein heidän rivinsä\nmurtuivat, ja Näsijärven molemmin puolin ryntäsivät valkoiset\njoukot tulisesti otellen eri tahoilta Tamperetta kohden. Siellä\nammuttiin pommeilla ja granaateilla, pitkiä talojonoja paloi\ntuhaksi, kuularuiskut rätisivät \"verisenä kiirastorstaina\", ja\ntuhannet kiväärit levittivät kuolemaa ja tuhoa molemmin puolin.\nM.m. urhoollinen \"Ruotsalainen prikaati\" kärsi raskaan mieshukan.\nKaupunki vallattiin huhtikuun 6 p:nä, ja tuhansia punaisia joutui\nsotavangeiksi.\n\nKoko Uusimaa, samoin kuin Suomen etelärannikko, oli vielä punaisten\nvallassa. Sikäläiset suojeluskunnat olivat harvalukuiset ja huonosti\naseistetut. Kirkkonummen retkikunta joutui kapinallisten vangiksi,\nmutta toinen joukko, johon kuului Sipoon ja Porvoon miehiä, pääsi\nmonet vaarat kestettyään Suomenlahden jään poikki Viroon. Monet\nnuoret miehet, jotka pyrkivät pohjoista kohti liittyäkseen valkoiseen\narmeijaan, joutuivat matkalla punaisten käsiin ja teloitettiin.\nMuutoinkin punaiset murhasivat valtaamillaan alueilla suuren joukon\nviattomia kansalaisia ja harjoittivat suunnatonta ryöstöä. Näistä\nsyistä yltyi mielten kiihko valkoisissakin niin suureksi, että\nhe toisinaan ampuivat sotavankinsa; tämä kohtalo tuli varsinkin\nvenäläisten sotamiesten osaksi, jotka olivat taistelleet punaisten\nriveissä.\n\nKapinan lopullinen kukistaminen olisi luultavasti siirtynyt muutamia\nkuukausia tuonnemmaksi, ellei Saksa olisi lähettänyt Suomen avuksi\nmelkoista sotavoimaa, jonka päällikkönä oli kenraali, kreivi von der\nGoltz.\n\nSaksalaiset laivat toivat tämän apujoukon Hankoon huhtikuun 3 p:nä,\nja Helsingin valtasivat saksalaiset jo 12 p:nä. Riihimäen tienoilla\nyhtyi saksalaisiin osastoja Mannerheimin urheasta armeijasta, ja\npunaiset joutuivat perinpohjin tappiolle otteluissa Hämeenlinnan\nja Lahden välillä. Sitten oli punaisilla enää ainoana tukikohtana\nViipuri, jonne valkoiset huhtikuun 29 p:nä tunkeutuivat, kenraali\nWilkaman johdolla lyötyään punaisten viimeiset voimat. Kun vielä\noli vallattu lähellä Venäjän rajaa oleva Inon rannikkolinnoitus,\noli Suomen vapautus suoritettu, ja toukokuun 16 p:nä saapui\n\"valkoinen kenraali\" voitollisine joukkoineen Helsinkiin. Riemuiten\ntervehdittiin häntä maansa pelastajana ja laillisen järjestyksen\npalauttajana.\n\nMutta sota oli molemmilta puolilta vaatinut raskaita uhreja. Ja\nraskainta oli se, että siitä oli tullut kansalaissota. Tappiolle\njääneet olivat myös uskoneet ajavansa oikeata asiaa eivätkä nytkään\ntunteneet katumusta, vaan olivat katkeroituneita ja vihamielisiä.\nHeidän johtajansa, Tokoi, Manner ja muut, olivat ajoissa karanneet\nrajan poikki Venäjälle, jättäen pulaan laumansa, jotka olivat heidän\nviekoitteleminaan nousseet kapinaan.\n\nEduskunta, joka nyt kokoontui valtiopäiville ilman sosialisteja,\nkoska nämä, yhtä ainoata lukuunottamatta, kapinaan syypäinä\nolivat menettäneet valtuutensa, antoi toukokuun 18 p:nä senaatin\npuheenjohtajan Svinhufvudin toimeksi toistaiseksi käyttää maassamme\nsitä korkeinta valtaa, joka ennen oli kuulunut suuriruhtinaalle,\nja ryhtyi laatimaan uutta hallitusmuotoa. Punaisten kapina oli\nniin vaikuttanut mieliin, että hallitusvallan ja itsenäisyyden\nturvaamiseksi enemmistö piti kuningasvaltaista hallitusmuotoa\nparhaana, ja eduskunta suorittikin syksyllä 1918 kuninkaan vaalin.\nMutta tämä yritys raukesi sikseen, kun maailmansodan päättyessä\nsuurvaltain voimasuhteet äkkiä muuttuivat, mikä vaikutti myös Suomen\nasioihin. Kun sitten Svinhufvud oli luopunut toimestaan, valittiin\nSuomen valtionhoitajaksi kenraali Mannerheim, joka tällä välin oli\njälleen suuresti hyödyttänyt isänmaatansa pitäen huolta siitä, että\nsodan, nälän ja kalliin ajan uuvuttama maamme sai elintarpeita, ja\nedistäen Suomen pääsemistä hyviin suhteisiin länsivaltojen kanssa.\n\nNyt ryhdyttiin uudella innolla laatimaan Suomelle kansanvaltaista\nhallitusmuotoa. Keväällä v. 1919 kokoontui uusien vaalien perusteella\ntoimiva eduskunta ja hyväksyi Suomen _hallitusmuodon_, joka\nvahvistettiin voimassaolevaksi 17 päivästä heinäkuuta v. 1919. Suomi\njulistettiin siinä täysivaltaiseksi _tasavallaksi_, jossa valtiovalta\nkuuluu kansalle. Jo ennemmin oli Suomelle vahvistettu oma lippu,\njossa on tummansininen risti valkealla pohjalla. [Suomen lippuun oli\nsinistä ja valkoista väriä aikoinaan ehdottanut Sakari Topelius.]\n\nItsenäistyneen Suomen valtakunnan ja Venäjän bolshevikihallituksen\nkesken tehtiin Tartossa 20 päivänä lokakuuta v. 1920 rauhansopimus,\njossa Venäjä tunnusti lopullisesti Suomen itsenäisyyden ja luovutti\nsille Norjan rajalla sijaitsevan n.s. _Petsamon alueen_, joten\nSuomen valtakunnan maa-alue ulottuu Pohjoiseen Jäämereen asti.\nSamassa rauhassa Venäjä lupasi myöskin antaa rajantakaiselle Karjalan\nkansalle oikeuden itse järjestää hallituksensa; mutta tätä lupaustaan\nse ei ole pitänyt.\n\nUuden hallitusmuodon mukaan oli eduskunnan valittava tasavallan\nensimmäinen presidentti (päämies), ja vaali toimitettiin 25 päivänä\nheinäkuuta v. 1919. Tähän valtakuntamme korkeimpaan virkaan\nvalittiin kansan tunnettu luottamusmies, ent. senaattori, korkeimman\nhallinto-oikeuden presidentti _K. J. Ståhlberg_.\n\nSellainen oli lyhyesti kuvattuna Suomen kansan vaivalloinen, verinen\ntie vapauteen ja itsenäisyyteen. Nyt lepää miekka jälleen auran\nvieressä. Soturi on palannut rauhan siunattuihin toimiin. Ja uuden\noikeusjärjestyksen turvissa käy kansamme rakentamaan uutta Suomea.\n\nJos \"Maamme kirjan\" kirjoittaja olisi itse saanut kertoa näistä\nmerkillisistä tapahtumista, olisi hän varmaankin liittänyt loppuun\nsydämellisiä sovinnon sanoja maanmiehilleen. Kenties hän silloin\nolisi toistanut, mitä oli puolta vuosisataa aikaisemmin esittänyt\nSylvian lauluna päivän taistelujen, surujen ja vaivojen jälkeen:\n\n    Hän ystäväkö on vai vihamies,\n    tuot' älä kysy, ei se paljon paina,\n    vaan kysy, liekehtiikö rinnan lies'\n    vuoks' sen, mit' elo parhaint' antaa ties,\n    vuoks' suuren, jalon, -- sen, mi pysyy aina.\n\n\n\n\n192. Suomen uusi Hallitusmuoto.\n\n\nKeväällä v. 1919 kokoontunut uusi eduskunta laati Suomelle uuden\nhallitusmuodon, joka silloisen valtionhoitajan Kustaa Mannerheimin\nvahvistamana tuli noudatettavaksi 17 p:nä heinäkuuta v. 1919.\nTällä perustuslailla on tahdottu kehittää ja vakaannuttaa maamme\nvaltiomuotoa siihen suuntaan, että kansalaisten oikeutta ja\nlainalaista vapautta turvataan, samalla kuin valtiovallalle\ntaataan tarpeellinen lujuus. -- Tässä teemme lyhyesti selkoa uuden\nhallitusmuotomme tärkeimmistä määräyksistä.\n\n_Yleisiä säännöksiä_. Suomi on täysivaltainen tasavalta. Valtiovalta\nkuuluu eduskunnan edustamalle kansalle. Lainsäädäntövaltaa\nkäyttää eduskunta yhdessä tasavallan presidentin kanssa. Ylin\ntoimeenpanovalta on presidentillä; sen ohessa on valtion yleistä\nhallitusta varten olemassa valtioneuvosto, johon kuuluu pääministeri\nja tarvittava määrä ministereitä. Tuomiovaltaa käyttävät\nriippumattomat oikeusistuimet, ylimmässä oikeusasteessa korkein\noikeus ja korkein hallinto-oikeus. -- Valtakunnan alue on jakamaton,\neikä rajoja voida muuttaa muutoin kuin eduskunnan suostumuksella.\n-- Suomen kansalaisoikeus on jokaisella, joka on suomalaisista\nvanhemmista syntynyt, niin myös vieraan maan naisella, joka on mennyt\nnaimisiin Suomen miehen kanssa.\n\n_Kansalaisten oikeudet_. Suomen kansalaiset ovat oikeudellisesti\nyhdenvertaiset ja turvatut lain mukaan hengen, kunnian, omakohtaisen\nvapauden ja omaisuuden puolesta; heidän työvoimansa on valtakunnan\nerikoisessa suojeluksessa ja heidän kotirauhansa on loukkaamaton.\nUskonnonharjoittaminen on vapaata, ja kansalainen saa luopua\nuskonnollisesta yhdyskunnasta ja liittyä toiseen. Kansalaisilla on\nsananvapaus ynnä oikeus painosta julkaista kirjoituksia ja kuvallisia\nesityksiä, samoin kuin oikeus kokoontua sekä perustaa yhdistyksiä,\njoiden tarkoitukset eivät ole vastoin lakia tai hyviä tapoja.\nKansalaista ei saa tuomita muussa oikeustossa kuin siinä, jonka\nalainen hän lain mukaan on. -- Tasavallan kansalliskielet ovat suomi\nja ruotsi. Oikeus käyttää oikeusistuimessa ja hallintoviranomaisen\nluona omassa asiassaan äidinkieltään, suomea tai ruotsia, on\nturvattu lailla. Suomen- ja ruotsinkielisen väestön sivistyksellisiä\nja taloudellisia tarpeita tulee valtion tyydyttää samanlaisten\nperusteiden mukaan. -- Aatelisarvoja tai muita perinnäisiä arvoja ei\nenää anneta.\n\n_Lainsäädäntö_. Oikeus tehdä ehdotuksia uuden lain säätämisestä ja\nennestään olevan muuttamisesta, selittämisestä tai kumoamisesta on\nsekä presidentillä että eduskunnalla, jonka rakenteesta ja tehtävistä\nsäädetään valtiopäiväjärjestyksessä. Eduskunnan hyväksymä laki\ntoimitetaan presidentin vahvistettavaksi; ellei hän sitä vahvista,\nmutta eduskunta uusien vaalien jälkeen taas sen hyväksyy muuttamatta,\ntulee se laiksi ilman vahvistustakin.\n\n_Hallitus ja hallinto_. Tasavallan presidentin valitsee Suomen\nkansa syntyperäisten Suomen kansalaisten joukosta kuudeksi vuodeksi\nkerrallaan (ensimmäisen presidentin valitseminen oli kuitenkin\njätetty eduskunnan toimeksi). Vaali tapahtuu siten, että joka kuudes\nvuosi tammikuun 15 ja 16 päivänä valitaan, samaan tapaan kuin\neduskuntavaaleissa, 300 valitsijamiestä, jotka sitten kokoontuvat\nja toimittavat presidentinvaalin. Presidentin oikeuksiin ja\ntehtäviin kuuluu: avata ja päättää valtiopäivät, määrätä uudet\nvaalit toimitettaviksi ja hajoittaa eduskunta sekä kutsua koolle\nylimääräiset valtiopäivät; antaa valtion hallinnossa tarvittavia\nasetuksia; armoa antamalla kumota rangaistus tai sitä lieventää;\nolla maamme sotavoiman ylimpänä päällikkönä; myöntää ulkomaalaisille\nSuomen kansalaisoikeus; määrätä Suomen suhteista ulkovaltoihin;\npäättää sodasta ja rauhasta eduskunnan suostumuksella.\n\nValtioneuvoston jäseniksi (ministereiksi), joiden tulee nauttia\neduskunnan luottamusta, kutsuu presidentti rehellisiksi ja\ntaitaviksi tunnettuja syntyperäisiä Suomen kansalaisia. Vähintään\nkahden ministerin tulee olla lainoppineita. Puheenjohtajana\non pääministeri. Ministerit ovat virkatoimistaan eduskunnalle\nvastuunalaiset. Valtioneuvostossa on myös oikeuskansleri, jolla tulee\nolla etevät tiedot oikeusoloista ja joka valvoo, että viranomaiset\nnoudattavat lakia ja täyttävät velvollisuutensa, niin ettei ketään\nlaillisessa oikeudessaan sorreta. Hänen asianaan on myös arvostella\nvaltioneuvoston ja presidentin päätösten laillisuutta.\n\nYleistä hallintoa varten on Suomi edelleen oleva jaettuna lääneihin,\nkihlakuntiin ja kuntiin. Läänin hallintoa johtaa maaherra. Kuntain\nhallinto perustuu kunnalliseen itsehallintoon, niinkuin siitä\nerityisissä laeissa säädetään.\n\n_Tuomioistuimet_. Korkein oikeus, jonka puheenjohtajaa\nnimitetään presidentiksi ja jäseniä oikeusneuvoksiksi, käyttää\nylintä tuomiovaltaa oikeusasioissa ja valvoo tuomarien ja\nulosottoviranomaisten lainkäyttöä. Ylintä tuomiovaltaa\nhallinto-oikeudellisissa valitusasioissa käyttää korkein\nhallinto-oikeus, johon kuuluu presidentti ja tarpeellinen määrä\nhallintoneuvoksia. Korkeimman oikeuden alaisia tuomioistuimia ovat\nhovioikeudet sekä niiden alaisia raastuvanoikeudet kaupungeissa ja\nkihlakunnanoikeudet maalla.\n\n_Valtiotalous_. Valtion vuotuisen tulo- ja menoarvion päättää\neduskunta. Veron säätämiseen, samoin kuin valtiolainan ottamiseen\nvaaditaan eduskunnan päätös. -- Suomen pankki toimii eduskunnan\ntakuulla ja hoidossa sekä eduskunnan valitsemain valtuusmiesten\nvalvonnan alaisena.\n\n_Puolustuslaitos_. Jokainen Suomen kansalainen on velvollinen olemaan\nosallisena isänmaan puolustuksessa tai sitä avustamaan. Sotaväen\nkomennuskielenä on suomi. Jos sotaväki on pantava liikekannalle,\nantaa siitä presidentti määräyksen, ja samalla kutsutaan eduskunta\nkoolle, ellei se jo ole kokoontuneena.\n\n_Opetustoimi_. Helsingin yliopistolla, jota valtio ylläpitää, on\nitsehallinto-oikeus. Teknillisten, maatalous- ja kauppatieteiden sekä\nmuiden sovellettujen tieteiden, samoinkuin kaunotaiteiden ylintä\nopetusta kannattaa valtio ylläpitämällä niitä varten erityisiä\nkorkeakouluja tai avustamalla yksityisiä laitoksia. Valtion\nkustannuksella ylläpidetään taikka avustetaan myös oppilaitoksia\nylempää yleissivistystä ja ylempää kansanopetusta varten. Opetus\nkansakouluissa on kaikille maksuton. Kotiopetus ei ole viranomaisten\nvalvonnan alainen.\n\n_Julkiset virat_. Valtionvirkaan voidaan, eräin vähäpätöisin\npoikkeuksin, nimittää ainoastaan Suomen kansalainen. Yleiset\nylennysperusteet valtionvirkoihin ovat taito ja kyky ja koeteltu\nkansalaiskunto. Ylimmät virkamiehet nimittää tasavallan presidentti.\nVirkamies vastaa toimenpiteestä, johon hän on ryhtynyt taikka jota\nhän viraston jäsenenä on kannattanut.\n\n_Loppusäännöksiä_. Tämä hallitusmuoto on kaikilta osiltaan oleva\nperuuttamattomana perustuslakina eikä sitä voida muuttaa, selittää\ntai kumota taikka poikkeuksia siitä tehdä muussa järjestyksessä kuin\nperustuslaista yleensä on säädetty.\n\n\n\n\n193. Maamme kaupungit ja pääkaupunki.\n\nOlemme jo puhuneet Suomen vanhasta pääkaupungista Turusta, joka vielä\nkukoistaa kauppa- ja teollisuuskaupunkina. Seuraavat kaupungit ovat\nSuomen vanhimmat ja katolisena aikana perustetut: Turku, Viipuri,\nPorvoo, Ulvila (Pori), Rauma ja Naantali. Käkisalmi juontaa alkunsa\nmyöskin samalta ajalta, mutta se kuului silloin Venäjän valtakuntaan.\nKustaa Vaasa perusti Helsingin, ja myöskin Tammisaari sai alkunsa\nhänen hallituksensa aikana.\n\nKaarle IX perusti Oulun v. 1605 ja Vaasan v. 1606.\n\nKustaa II Aadolf perusti Uudenkaupungin v. 1617, Kokkolan,\nUudenkaarlepyyn ja Tornion v. 1620; Sortavala tuli kaupungiksi 1632.\n\nPietari Brahe perusti maahamme monta uutta kaupunkia; silloin näet\nmäärättiin perustettaviksi: 1639 Hämeenlinna, joka 1776 muutettiin\nnykyiselle paikalleen, Savonlinna ja Lappeenranta niinikään\n1639, Kristiina ja Raahe 1649, Kajaani 1651, Pietarsaari 1653 ja\nVehkalahti, joka myöhemmin sai Haminan nimen, 1653.\n\nVapaudenaikana perustettiin vuonna 1745 Loviisa.\n\nKustaa III perusti Heinolan ja Tampereen v. 1779, Kuopion v. 1782 ja\nKaskisen v. 1785.\n\nViime vuosisadalta ovat Jyväskylä, Mikkeli, Joensuu, Maarianhamina,\nKemi, Iisalmi, Hanko ja Kotka; tältä vuosisadalta, ja nuorin, on\nLahti.\n\nVäkirikkaimmat kaupungit ovat seuraavat neljä: Helsinki (noin 200,000\nasukasta), Turku (60,000), Tampere (50,000) ja Viipuri (32,000).\n\nKustaa Vaasa aikoi perustaa suuren kauppakaupungin Santahaminan\nsaarelle, itäpuolelle nykyistä Helsinkiä. Luultavasti hän kuitenkin\nhuomasi, että tämä paikka oli liian aukea, minkä vuoksi hän v. 1550\nperusti uuden kaupungin Vantaanjoen suulle, jossa vielä tänä päivänä\nVanhankaupungin kylä sijaitsee. Tämä kaupunki sai koskesta nimensä\nHelsingfors, suomeksi Helsinki. Kuningas toivoi, että tästä syntyisi\nVenäjän, Saksan ja Hollannin tavarain vaihtopaikka, jopa oli siitä\nniin varma, että käsketti kaikkien Porvoon, Tammisaaren, Rauman ja\nPorin porvarien muuttaa Santahaminaan.\n\nUusi kaupunki ei kuitenkaan vastannut toivomuksia. Asema oli\nepäedullinen ja lahden suu ahdas. Toisista kaupungeista tänne\nmuuttaneet porvarit eivät täällä viihtyneet ja saivat muutaman vuoden\npäästä luvan muuttaa takaisin entisille asuinpaikoilleen. Helsinki\noli sen jälkeen kauan Ruotsin valtakunnan pienimpiä kaupunkeja.\n\nHelsinki sai ensimmäiset oikeutensa kuningas Juhana III:lta vuonna\n1569. Täällä syntyi kuuluisa Sigfrid Forsius, ja tänne Kustaa II\nAadolf kutsui Suomen säädyt vuonna 1616 isänmaallisille maapäiville,\njotka ikäänkuin vihkivät Helsingin tulevaksi pääkaupungiksi. Mutta\nsatama oli jo silloin maan kohoamisesta käynyt liian matalaksi,\nja vuonna 1640, kuningatar Kristiinan aikana, muutettiin Helsinki\nnykyiselle niemekkeelle, jota sanottiin \"Viron-niemeksi\". Tässä\nkaupunki edelleen pysyi vähäpätöisenä pikkukaupunkina toista sataa\nvuotta. Mutta kun Viapori kohosi sen oivallisen sataman suulle, alkoi\nHelsinki kasvaa. Ruotsin-ajan loppupuolella se oli väkiluvultaan ja\nkauniisiin rakennuksiinsa katsoen maamme toinen kaupunki, lähinnä\nTurkua. Helsinki oli jo silloin ollut monenlaisien vaiheiden alaisena\nja kolme kertaa raunioina. Sen olivat hävittäneet viholliset\n(1713), rutto (1710) ja tuli (1557, 1713, 1808). Se oli nähnyt\nRuotsin sotajoukon heittävän aseensa v. 1742, juhlinut Kustaa III:n\nkanssa Suursaaren meritaistelun johdosta v. 1788 ja nähnyt Viaporin\nantautumisen 1808. Sitten, kun maamme tuli yhdistetyksi Venäjään, oli\nHelsinki lähempänä Pietaria kuin Turku; se oli lähempänä Itä-Suomea,\nsillä oli satama, johon saattoivat mahtua kaikki Itämeren laivastot,\nja tämän sataman suulla oli Viapori. Senvuoksi tehtiin siitä maamme\npääkaupunki; senaatti monine virastoineen muutettiin tänne 1819 ja\nyliopisto 1828.\n\nVuonna 1819 Helsinki oli vielä pieni kaupunki, jossa oli 5- tai\n6,000 asukasta. Enemmän kuin puolet sen nykyistä alaa oli\nrakentamatta. Töölön merenlahti ulottui siihen, missä nyt on\nAleksanterinkatu korkeine kivitaloineen; aivan senaatintalon vieressä\noli suo. Kruununhaka oli karjalaitumena, ja koleat, autiot vuoret\nnäyttivät ihmiskäsin voittamattomilta siinä, mihin sitten kaupungin\npohjoiset ja eteläiset kadut ovat raivatut. Vielä 1830-luvulla\noli kaunis Kaivopuisto jylhää erämaata, ja 20 vuotta myöhemmin\noli epäterveellinen lammikko siinä, missä rautatieaseman kauniit\nrakennukset kohoavat. Mutta keisarin tahto, raha ja ahkera työ\nmuuttivat 50 vuodessa tämän pikkukaupungin erämaineen kauniiksi\npääkaupungiksi, joka muiden maiden suurten kaupunkien rinnalla on\npieni, mutta meidän maallemme kyllin suuri. Kustavilainen Albert\nEhrenström, Kustaa III:n entinen yksityissihteeri ja K. M. Armfeltin\nliittolainen Reuterholmia vastaan, teki asemapiirroksen tälle\nsyntymäkaupungilleen ja antoi kaduille nimet. Arkkitehti Engel,\nsyntyisin saksalainen, teki senaatin ja yliopiston rakennuksien sekä\nuuden kirkon, \"Nikolainkirkon\", piirustukset. Ehrenströmin ja Engelin\ntulevaisuutta varten ajateltuja suunnitelmia noudatettiin kuitenkin\nvain osaksi, ja turha säästäminen maksoi sitten melkoisia summia.\n\nTätä nykyä ovat Helsinkiin keräytyneinä kaikki maamme korkeimmat\nvirastot ja oppilaitokset, paitsi hovioikeudet ja kirkon\ntuomiokapitulit. Väkiluku lisääntyy nopeasti, teollisuus pystyttää\ntehtaitaan, raitiotiet ratisevat, kaasu- ja sähkövalot hohtavat,\nvihannat puistot peittävät entisiä kolkkoja ja alastomia vuoria,\nhöyrylaivat savuavat, ja tavaroita tulvaa maahan. Helsinki on nykyään\nmaamme suurin tehdas- ja kauppakaupunki.\n\nHelsinki on vielä vain tekeillä oleva pääkaupunki, sen kirjava väestö\nei ole kasvanut yhdeksi, siellä on köyhyyteemme verraton liian\nkallista, heikkouteemme nähden liian houkuttelevaa; siellä on vielä\npaljon parannettavaa. Mutta sinne on kuitenkin keräytynyt paljon\nmaamme parasta voimaa, valpasta elämää ja jaloa isänmaanrakkautta.\nAika on sen niin asettanut: meidän tulee koetella kaikkea ja pitää\nse, mikä on parasta.\n\n\n\n\n194. Keskusliikenne.\n\n\nMikä on keskusliikenne?\n\nKaikenlainen liikeyhteys ja tiedonanto ihmisten välillä, käyttäen\nkaikkia niitä keinoja, joiden avulla voimme kulkea toistemme luokse\ntai lähettää jotakin toisillemme. Koska onni ja sivistys niin\nolennaisesti riippuu sellaisesta yhteydestä, arvostellaan kunkin maan\nedistystä sen mukaan, miten hyvät tai huonot sen kulkuneuvot ovat.\n\nTäällä meidän etäisessä maassamme, talvien ja korpien helmassa,\ntiesivät ihmiset kauan aikaa hyvin vähän toisistaan. Heidän teinänsä\nolivat kesällä vesireitit, talvella jää. Heillä oli jalkapolkuja\nvuorten yli, ratsasteitä kangasten poikki. Katolinen kirkko teetti\nensimmäiset maantiet, sillat, lautat, majatalot. Viidennellätoista\nvuosisadalla saatiin maalaismajatalot ja kyytihevoset,\nkuudennellatoista vuosisadalla posti, vielä myöhemmin ensimmäiset\nviitoitetut kulkuväylät. Vaunuissa ajoivat noin sata vuotta sitten\nainoastaan kuninkaat ja korkeat herrat. Maamme monet järvet näyttivät\nikäänkuin ojennetuin käsin odottavan kanavia. Mutta vasta meidän\naikana valmistui _Saimaan kanava_, joka oli 350 vuotta aikaisemmin\npantu alkuun.\n\nMaaliskuussa vuonna 1826 toi 13 Savon talonpoikaa keisari Nikolaille\nanomuskirjan, jossa pyysivät että Saimaasta kaivettaisiin kanava.\nKeisari tutkitutti asiaa, havaitsi sen mahdolliseksi, ja vuonna\n1845 alkoi tuo suuri työ. \"Koskiparooni\" Kaarle von Rosenkampf\npani työn alkuun, ruotsalainen eversti Niilo Erikson sen suoritti.\n[Maaherra Ramsayn kehoituksesta insinööri Claes Henrik Nyberg\ntutki vuosina 1826-34 omalla kustannuksellaan, oliko mahdollista\nrakentaa kanava Saimaan ja Suomenlahden välille, jota työtä hän\nkoskenperkauskomitean käskystä jatkoi vuonna 1836 ja silloin määräsi\nkanavan nykyisen suunnan.] Se ei ollut helppoa työtä, sillä kanava\non enemmän kuin 2,5 metriä syvä, 12 metriä leveä pohjasta ja 5,5\npeninkulmaa pitkä, josta 3 peninkulmaa on kaivettua. Jokia ja puroja\noli johdettava syrjään, syviä soita täytettävä, vuoria särjettävä\nja 28 sulkua muurattava hakatusta graniittikivestä. Ilman niitä\nolisi Saimaan vesi, joka on 67 metriä merenpintaa korkeammalla,\nvirrannut kanavan kautta ja tulvannut yli koko seudun. Mutta kaikki\nesteet voitettiin, ja 7 päivänä syyskuuta 1856, samana päivänä\njolloin keisari Aleksanteri II kruunattiin Moskovassa, vihittiin\nSaimaan kanava juhlallisesti. Se oli suuri ilonpäivä. Kanava on\nmaksanut kolmattatoista miljoonaa markkaa, mutta se onkin avannut\nisoille järville ja monen monien peninkulmain pituisille rantamaille\nkulkuväylän mereen. Nykyään lähettävät Kuopio, Savonlinna ja Joensuu\nlaivojaan Suomenlahteen.\n\nVaikka olisi kuinka kiire ollut, niin oli merimatka ennen hyvien\ntai huonojen tuulien varassa. Kesäsydännä matkustajat monasti\nviipyivät useita viikkoja Turun ja Tukholman välillä. Mutta v. 1830\noli höyryn valtava voima ennättänyt Suomeenkin. Silloin rakennutti\ntehtaanisäntä Arppe pienen höyrylaivan, \"Ilmarisen\", hinauttaakseen\nlastilotjia Saimaalla. Nyt savuaa suomalaisia höyrylaivoja\nSaimaalla, Näsijärvellä, Päijänteellä, kaikilla merenrannikoillamme\nja valtamerillä. Talvellakin pitävät jäänmurtaja-laivat tärkeimpiä\nsatamiamme avoimina laivaliikenteelle.\n\nHöyrylaivan täytyy kuitenkin usein laskea ankkuriin myrskyssä,\nsumussa ja yön pimeydessä. Rautatie on tuskin minkäänlaisista\nilmoista riippuva, ei edes lumikinoksistakaan, jotka vain ani\nharvoin muutamaksi tunniksi viivyttävät junain kulkua. Maaliskuun\n17 päivänä vuonna 1862 avattiin Suomen ensimmäinen rautatie yleisön\nkäytettäväksi. Päälle 12 peninkulman matka Helsingistä Hämeenlinnaan,\njoka ennen vei kokonaisen päivän, oli nyt rautatien suoremman suunnan\ntähden lyhennyt 11 peninkulmaksi ja vie 3 tuntia. Vielä tärkeämpi oli\ntoinen, Helsingin ja Pietarin välinen rautatie, joka vihittiin 11\np:nä syyskuuta v. 1870. Näiden kaupunkien väliseen matkaan meni ennen\n3 tai 4 päivää; nyt se kestää 10 tuntia. Nämä molemmat ensimmäiset\nrautatiet rakennutti Suomen valtio: ensimmäisen 12,800,000, toisen\n27,500,000 markalla, jota työtä Venäjän kruunu avusti lainaamalla 10\nmiljoonaa, jotka sittemmin on maksettu. Senjälkeen on Suomen valtio\nrakennuttanut rautateitä maamme eri osiin, ja kaupungit ja yksityiset\nyhtiöt ovat teettäneet sivuratoja, joten kaikki maamme kaupungit,\nlukuunottamatta Maarianhaminaa ja Heinolaa, jo ovat päässeet\nrautatieverkon yhteyteen; ja miespolven kuluttua kulkee luultavasti\nrautateitä ristiin rastiin kautta koko maan.\n\nRautateiden ja hevosten vaarallinen kilpailija on _automobiili_,\nbentsiinin avulla kulkeva voimavaunu, joka nuolen nopeudella jo\nkiitää kaupunkiemme katuja ja maanteitä ja kuljettaa raskaita kuormia\nkuin leikiten.\n\nMutta kaikki muut kulkuneuvot voittaa nopeudessa ja suurenmoisuudessa\nilman rajattomilla teillä kulkeva _lentokone ja ohjattava ilmalaiva_.\nNe ovat entisten aikojen ihmisten rohkeimpia haaveita toteutuneina.\nEnsimmäinen suomalainen lentokone yritteli ilmaan 20 p:nä huhtikuuta\n1911. Nykyään on lentokone meillä vielä miltei yksinomaan\nsotalaitoksen palveluksessa.\n\n_Langaton lennätin_, nykyajan ihmeellisimpiä keksintöjä, lähettää\nmeilläkin jo eetterin halki sähköaaltojen avulla merkkejä kauas\nvieraisiin maihin ja _langattoman puhelimen_ avulla voidaan samoin\nsähköaaltoja käyttäen ilman johtoja puhua merten ja maiden yli.\n\nKun ihmiset ja tavarat näin kiitävät eteenpäin höyryn voimalla,\nlentävät sanomat salaman nopeudella _sähkölennättimen_ kautta. Kun\nkeisari Nikolai kuoli 1 päivänä maaliskuuta 1855, tuli tämä tärkeä\nsanoma samana päivänä sähkölennättimen kautta tiedoksi melkein\nkoko Euroopassa, mutta Helsingissä saatiin siitä tieto vasta\nkolmantena päivänä. Maamme oli sodan aikana saanut \"optillisen\nsananlennättimen\". jonka ilmoitusmerkit asetettiin korkeiden salkojen\npäihin pitkin rannikoita, mutta usein tämä taukosi toiminnasta, jos\noli pimeä tai ilma sumuinen. Sähkölennätin laitettiin maahamme vuonna\n1856, ja nyt se levittää nopeasti tietoja etäisimpiinkin seutuihin.\n\n_Telefooni_, puhelanka, puhelin, on suusanan lennätin. Ja\n_sanomalehdet_ kiirehtivät levittämään kaikkia uutisia ja kaikkia\nyksityisten ilmoituksia. Samalla ne kirjoituksillaan voimakkaasti\nvaikuttavat yleiseen mielipiteeseen ja sillä tavoin usein suuresti\njohtavat tärkeitten asioiden ratkaisua.\n\nEnnen oli monta mutkaa, jos tahtoi kirjeen lähettää _postissa_.\nNyt pannaan kirje postimerkillä varustettuna postilaatikkoon,\nja joka paikkaan Suomessa on sama maksu eli postiraha; kirje\nulkomaille maksaa vähän enemmän. Jos tahdotaan kirjoittaa muutamia\nrivejä avonaiselle leimatulle kortille, maksaa se puolta vähemmän.\nPostiteitse voi lähettää myöskin paketteja, kirjoja ristisiteessä,\nrahaa y.m. Kaikki tämä, nopea postinkulku ja monet uudet\npostilaitokset, tekee sen, että posti nyt kuljettaa kuusi vertaa\nenemmän kuin 20 vuotta takaperin. Vuonna 1912 kulki 126 miljoonaa\npostilähetystä vuodessa, s.o. 40 jokaista asukasta kohti, ja vuonna\n1923 190 miljoonaa postilähetystä, s.o. 55 asukasta kohti. [Maamme\nväkiluku v. 1923 oli 3.469.402.] Ja tämä on vielä vähän, sillä\nuseissa maissa on vastaava luku paljon suurempi. On kuin maan toinen\nosa lakkaamatta puhelisi toisen osan kanssa; ja kun näin miljoonat\nihmiset joka päivä matkustavat, kirjoittavat ja lähettävät jotakin\ntoisilleen, on maa lopulta kuin vilisevä muurahaispesä, mutta\nvarallisuus ja sivistys edistyvät.\n\n\n\n\n195. Maamme vaurastuminen.\n\n\nJos esi-isämme voisivat vain päiväksikin nousta haudastaan,\nihmettelisivät he kaikkea sitä uutta, mitä on tullut heidän\nSuomeensa vajaan puolen vuosisadan kuluessa. Mitä he ajattelisivat,\njos näkisivät rautahevosen heitä vetävän kiitävää vauhtia taikka\nnäkisivät laivan kulkevan ilman purjeita vastatuuleen taikka saisivat\nsähkösanoman muutamassa minuutissa 70 peninkulman päästä taikka\nottaisivat tulta tulitikulla taikka kuulisivat tuhansien hyrräävien\nrautarullien surinan suuressa kehruutehtaassa? He luulisivat kaikkea\ntätä noituudeksi.\n\nKuitenkin kuulee nyt monen valittavan, että nykyajan keksinnöt\nköyhältä työmieheltä vievät hänen rehellisesti ansaitsemansa leivän.\nTotta kyllä on, että monta sataa ajomiestä Viipurin läänissä\nmenetti leipänsä, kun Saimaan kanava anasti heidän rahtiansionsa.\nTotta on, että rautatie anastaa vielä enemmän, ettei ompelija enää\nvoi kilpailla ompelukoneen kanssa, ja että ahkera rukki turhaan\nkehrää rihmaansa kilpaa tehtaan kanssa. Vaiheen aikana tuntuu\nsellainen monestakin kovalta. Mutta pian voi tuo leivättömäksi\ntullut työ kääntyä toisille aloille, missä kone ei voi kilpailla\nihmisen kanssa. Ihminen saa jättää koneelle _koneellisen_ työn,\njohon vaaditaan ainoastaan ruumiinvoimia tai sormien näppäryyttä,\nja pidättää itselleen ne toimet, joissa hänen ajatteleva henkensä\nvoi työskennellä mukana. Jota enemmän luonnonvoimat tulevat hänen\npalvelijoikseen, sitä enemmän ihminen saa aikaa ja halua viljellä\nsielunsa voimia, joita nyt niin usein ruumiillinen työ vaivuttaa.\nHän irtautuu irtautumistaan tomun orjuudesta palvelemaan Jumalaa,\nLuojaansa, hänen vapaana lapsenansa ja täyttämään hänen tahtoansa\nmaan päällä.\n\nSellaisen suuren vapauttamistyön on Jumala antanut meidän\naikakaudelle koneellisten keksintöjen avulla suoritettavaksi.\nMutta tähän vaaditaan, että henkiset ja siveelliset voimat meissä\novat maallisia himoja voimakkaammat. Mitä se auttaa ihmistä, jos\nhän voittaa koko maailman ja vahingoittaa sielunsa? Jos asetumme\nvelttoon lepoon nauttimaan uuden ajan mukavuuksista tai unhotamme\nJumalan ja ylistämme ainoastaan ihmisälyä, silloin totisesti\nuusi orjuus kaikkine pahoine himoineen saa meissä vallan, ja me\nhukumme surkeasti, kuten monta muuta kansaa ennen meitä on hukkunut\nvelttouteen tahi ylpeyteensä. Meidän, jotka olemme saaneet paljon\nenemmän kuin isämme, täytyy olla sitä nöyremmät, uskollisemmat ja\nahkerammat siinä työssä, jonka Jumala on meille määrännyt.\n\nKuinka maamme vaurastuu uuden ajan elähdyttävien voimien\nvaikutuksesta, sen näemme silmäimme edessä, ja siitä kertoo nykyinen\n_tilastotiede_. Samoin kuin historia meille kuvaa menneen, jo\npäättyneen ajan, samoin tilastotiede merkitsee nykyajan olot, jotka\nvielä ovat tekeillä, ja vertaa niitä toisiinsa tai entisiin aikoihin.\nTämä on opettavaista. Se osoittaa meille selvillä numeroilla,\nedistyykö vai taantuuko maa varallisuuteen, väkilukuun, hyviin\ntapoihin, tietoihin ja moneen muuhun nähden. Vuodesta 1865 alkaen\non Helsingissä Tilastollinen päätoimisto, joka vuosittain ikäänkuin\nvaa'alla punnitsee, minkä arvoinen maamme on.\n\nJos kysymme tältä valppaalta arvonmäärääjältä, vastaa se meille,\nettä vuonna 1810 Suomen kruununverot, tullitulot ja muut valtion\ntulot nousivat 6 miljoonaan 70,000 markkaan nykyistä rahaa. Vuonna\n1835 ne olivat kohonneet 8 miljoonaan markkaan, mutta vuonna 1896\nne arvioitiin 49 miljoonaksi, ja vuonna 1912 olivat valtion tulot\nyhteensä 172,344,000 markkaa, kun lasketaan myös tulot rautateistä,\npostista y.m. Maailmansodan jälkeen valtion tulot, samoinkuin\nmenotkin, kohosivat moninkertaisiksi. Vuonna 1924 olivat valtion\ntulot 3,217,044,000 ja menot 3,149,441,000 paperimarkkaa. Maamme,\ns.o. yksityisten varoista saamme käsityksen, kun tiedämme, että\nesimerkiksi vuonna 1923 korjattiin lähes 240 milj. kg rukiita\nja lähes 382 milj. kg kauroja kokonaissatoa, että vuonna 1923\nhevosia ja varsoja oli 400,239, nautakarjaa (sonneja, lehmiä ja\nvasikoita) 1,864,645 elukkaa, lampaita ja karitsoja 1,549,994\nja sikoja ja porsaita 381,715 ja että teollisuuden tuotantoarvo\nennen maailmansotaa, v. 1913, oli 750 miljoonaa kultamarkkaa;\nmaailmansodan jälkeen, vuonna 1923, se teki 9,156 miljoonaa\npaperimarkkaa; työpaikkojen lukumäärä teollisuuslaitoksissa\n3,293 ja henkilökunnan kokonaismäärä 154,975. Maastamme viedyn\npuutavaran arvo oli vuonna 1913 227 miljoonaa kultamarkkaa (56 %\nkoko viennistä) ja vuonna 1924 2,839 miljoonaa paperimarkkaa (51\n% koko viennistä), joten muuta tavaraa vietiin siis melkein yhtä\npaljon. Tulo- ja omaisuusverotilaston mukaan oli vuonna 1921 maamme\nyksityishenkilöiden verotetut tulot 6,619 milj. mk, osakeyhtiöiden\n804 milj. mk ja muiden yhtymien 302 milj. mk sekä yksityishenkilöiden\nverotettu omaisuus 19,305 milj. mk, osakeyhtiöiden 7,350 milj. mk.\nja muiden yhtymien 2,047 milj. mk, siis verotettu omaisuus yhteensä\n28,703,800,000 paperimarkkaa. Jos se jaettaisiin tasan kaikkien\nkesken, tulisi kunkin osalle noin 8,300 markkaa.\n\nMutta rikastumisen taito ei perustu suuriin tuloihin, vaan pieniin\nmenoihin. Meidän tulee myöskin muistaa, että maamme on viime\nvuosina ulkomaantavaroista maksanut tuhansia miljoonia, vuonna 1924\n4,715 miljoonaa markkaa. Emme ole saaneet suolaamme, puuvillaamme,\njauhojamme emmekä rautatiekiskojamme ilmaiseksi. Me hakkaamme\nvuosittain suuria aloja metsää maksaaksemme kahvimme, sokerimme,\nkoneemme, ulkomaiset kankaamme ja kaikki koristeemme. Luonnollista\non, että, kun ulkomaalaiset ostavat paljon meiltä, mekin ostamme\npaljon heiltä. Vuoden 1913 alussa kuului kauppalaivastoomme 3,401\npurjelaivaa ja 895 höyrylaivaa ja vuonna 1922 4,633 purjelaivaa,\n3,470 proomua ja 88,734 koneella kulkevaa laivaa, jotka tietysti\ntuovat mukanaan jotakin kotiin, milloin eivät kuljeta rahtitavaraa\nulkomaan satamain välillä. Emme me sen vuoksi joudu velkaan; ja jos\nSuomen valtio on tehnyt velkoja, on niitä tehty niin hyödyllisten\nasiain kuin kanavain ja rautateiden tähden. Mutta vaarallista on, jos\nkansa hyvinä aikoina tottuu ylellisyyteen, jota se huonoina aikoina\nei enää voi maksaa. Ja kevytmielistä on, jos ei hyvinä päivinä\nsäästetä jotakin huonojen päivien varaksi. Maassamme oli vuoden 1923\nlopussa 563 kuntaa (kaupunkeja, kauppaloita ja maalaiskuntia), mutta\nvain 467 _säästöpankkia_. Muissa maissa on säästöpankki melkein joka\nkylässä.\n\nVarsin huomattavan merkityksen maamme taloudellisen elämän\nvaurastuttamisessa on parin viime vuosikymmenen aikana saavuttanut\nv. 1899 alkanut _osuustoimintaliike_, johon on liittynyt jäseniksi\njo yli puoli miljoonaa maamme asukasta. Osuustoiminnan tarkoituksena\non yhteenliittymisen avulla helpottaa jäsentensä toimeentuloa\nja edistää heidän tuotantoaan ja ammattiaan. Syntynyt voitto\nosuustoimintaliikkeissä jaetaan sen mukaan, kuin kukin on liikettä\nkäyttänyt.\n\nOsuustoimintaliikkeen eri haaroista meillä ovat tärkeimmät\nosuuskaupat, osuusmeijerit ja osuuskassat. Osuuskaupat ovat\ntavarantarvitsijain, kuluttajain, perustamia ja omistamia\nkauppaliikkeitä, joissa ostajat jäseniksi liittymällä tulevat\nsamalla omistajiksi. Liikkeestä syntynyt voitto, joka muuten menee\nkauppiaalle, joutuu osuuskaupoissa ostajille itselleen. Perustamalla\nomat tukkuliikkeensä ja tehtaansa voivat osuuskaupat poistaa\nkaikki liiat välikädet tavaran valmistajan ja käyttäjän väliltä.\nOsuuskauppoja oli maassamme v. 1924 587. Osuusmeijerit, jotka\nvalmistavat yhdessä suuremman lehmänomistajajoukon maidot voiksi\nja juustoksi ja yhdessä ne sitten myyvät, ovat tehneet pientenkin\nkarjojen omistajille mahdolliseksi saada maidostaan uudenaikuisilla\nkoneilla jalostettuna parempi hinta. Osuusmeijereitä oli meillä\nv. 1924 535. Osuuskassoja, kyläpankkeja, joiden tarkoituksena on\nhankkia jäsenilleen mahdollisimman huokeakorkoisia lainoja heidän\nmaatalouttaan varten, sekä kerätä heidän säästöjään, oli v. 1924\nmaassamme 1,041. Vielä on monenlaisia muita osuuskuntia, kuten\nkoneosuuskunnat yhteistä koneiden käyttöä, karjanmyyntiosuuskunnat\nkarjanmyyntiä, munanmyyntiosuuskunnat munien myyntiä,\npuhelinosuuskunnat puhelinten laittoa, sähköosuuskunnat sähkön\nhankintaa varten sekä monia muita.\n\nMaailmansota on saanut monessa suhteessa aikaan mullistuksen\ntaloudelliseen tilaamme. Suomen kävi niinkuin monen muunkin maan.\nSotalaivastojen pitäessä meriä vallassaan ei voitu kauppatavaroita\nmaastamme viedä eikä myöskään maahamme tuoda. Siitä johtui tärkeiden\nelintarpeiden ja tehdasteosten puute. Omien vainioittemme sadot eivät\nriittäneet asukkaiden tarpeisiin, ja monen tehtaan koneet jäivät\ntoimettomiksi, kun ei ollut raaka-aineita, esim. puuvillaa, rautaa,\ntupakkaa, vuotia ja raakasokeria. Valmiiksi sahattua puutavaraa oli\nrunsaasti, mutta siitä ei saatu rahaa, kun ei voitu sitä laivoilla\nkuljettaa ulkomaille myytäväksi.\n\nTavaran arvo riippuu kysynnästä ja tarjonnasta. Mutta nyt oli\ntavaroita vähän, ja kaikki tahtoivat ostaa. Siitä oli seurauksena,\nettä hinnat nousivat viisin-, jopa kymmenkertaisiksi. Kaikki kävi\näkkiä tavattoman kalliiksi. Ne, joilla oli vanhastaan säästettyjä\nja kiireesti hankittuja varastoja, rikastuivat lyhyessä ajassa:\nmaalaiset saivat korkeista hinnoista myydyksi maanviljelys- ja\nkarjantuotteita niin paljon kuin heiltä suinkin riitti, mutta\npienipalkkaiset ja kauppahommista syrjässä pysyneet elivät niin\nvaikeissa oloissa, että tuhannet perheet olivat vähällä nälkään\nnääntyä.\n\nSuomen markan ostokyky aleni yhä enemmän, verrattuna muiden maiden\nrahalajeihin. Ennen sotaa vastasi esim. Ruotsin rahayksikkö, kruunu,\nSuomen rahassa noin 1 markkaa 40 penniä, mutta joulukuussa 1922\ntäytyi siitä maksaa runsaasti seitsemän kertaa enemmän.\n\n\"Vanhan hyvän ajan\" hinnat eivät tule koskaan enää takaisin, sillä\ntyöpalkat ja tavarain hinnat ovat kauttaaltaan nousseet. Ennen\nsai hyvä kirvesmies neljä markkaa päiväpalkkaa; nyt hän ansaitsee\nkahdeksan tunnin työllä 50 markkaa ja enemmänkin, moni ammattityömies\nkaupungeissa jopa 200:kin markkaa. Kalliista työstä on myös\nseurauksena tavaran kalleus.\n\nTäytyy toivoa, että rauha sittenkin vähin erin parantaa Suomen\ntaloudellista tilaa, kun pääsemme myymään ulkomaille kotimaisia\ntuotteitamme niin suuria määriä ja niin hyviin hintoihin, että saamme\nhaltuumme kyllin paljon ulkomaan rahaa, jolla voimme maksaa muista\nmaista ostamiamme tavaroita. Mutta sitä varten on välttämätöntä, että\nteollisuutemme ja kauppamme saa toimia ja kehittyä rauhassa. Ja siksi\nSuomi tarvitsee työrauhaa ja lain turvaamaa järjestystä. Missä näitä\ntakeita puuttuu, siellä valtakunta kulkee perikatoaan kohti, kuten\nniin selvästi osoittaa meidän päiviemme kovaosainen Venäjä.\n\n\n\n\n196. Kirkko ja koulu.\n\n\n_Kirkko_-sanalla ei tarkoiteta ainoastaan Jumalan temppeliä,\nvaan myöskin Jumalan seurakuntaa. Meidän evankelinen kirkkomme\nperustettiin Kustaa Vaasan aikana tohtori Martti Lutherin\nsaksalaisen seurakunnan mukaiseksi. Kestettyään monet levottomat\nvaiheet se vahvistettiin Upsalan kokouksen päätöksellä vuonna 1593\nja järjestettiin täydellisesti Kaarle XI:n aikana 1686 vuoden\nkirkkolain nojalla. Sekä tämä aikanaan oivallinen laki että myöskin\nkirkon silloin hyväksytty käsikirja, virsikirja ja katkismus olivat\npitkän ajan kuluessa käyneet puutteellisiksi, vieläpä muutamissa\nasioissa suvaitsemattomiksi toisin ajattelevia kohtaan. Senvuoksi\non näitä kirkon lakeja ja kirjoja paljon paranneltu, osittain\nhallitsijain ja eduskunnan suostumuksella, osittain nykyisen\nkirkollishallituksen toimesta, kuitenkin niin, että kirkon vanha\nkristillinen perustus on jätetty kokonaan muuttamatta. 1869 vuoden\nkirkkolaki tunnustaa Jumalan pyhän sanan ainoaksi ohjeeksi, jonka\nmukaan kaikki opetus kirkossa on arvosteltava. Sitä, jolla on\nkirkon opista eroava mielipide, tulee varoittaa ja opettaa, mutta\nhäntä ei saa estää siirtymästä toiseen kirkkokuntaan. Ken haluaa\nkokonaan asettua kristillisten kirkkokuntien ulkopuolelle, saa\nsen tehdä vuoden 1922 uskonnonvapauslain mukaan. Maamme jakaantuu\nhiippakuntiin, joilla kullakin on oma piispansa ja tuomiokapitulinsa,\nhiippakunnat rovastikuntiin, nämä taas seurakuntiin, joilla kullakin\non papistonsa, kirkonkokouksensa ja kirkkoneuvostonsa. Joka viides\nvuosi neuvottelevat valitut papit ja maallikot kirkolliskokouksessa,\narkkipiispan johtaessa, kirkollisista asioista.\n\nKuinka nyt tämä kirkko meidän aikanamme toimittaa tehtävänsä Jumalan\nvaltakunnan palveluksessa päälle sen, mitä laki säätää, siitä Jumala\nyksin tuomitsee. Yhteiskunta todistaa, että missä elävä usko on,\nsiinä se ilmenee lainkuuliaisuudessa ja kaikissa kristillisissä\navuissa. Missä taas paimen laumoineen nukkuu, siellä leviävät\npaheet, siellä kuullaan lastenkin suusta kirouksia ja juoppojen\nmelua yön hiljaisuudessa. Toisinaan lähettää Jumala voimakkaan\neksytyksenhengen herättämään horroksiin vaipunutta uskoa. Toisinaan\nlähettää hän suuret herätysliikkeet palvelemaan samaa tarkoitusta.\nValtavin sellainen on ollut Suomen myöhäisempi herännäisyys, jonka\npääjohtajaksi Jumala oli kutsunut syväsieluisen savolaisen talonpojan\nPaavo Ruotsalaisen. Usein on miettiväinen Suomen kansa, halutessaan\ntutkia Jumalan sanan syvyyttä, joutunut hurmahenkien harhateille.\nMutta silloin aina on eksytys kutsunut totuuden aseisiin, totuuden\nääni on saanut voiton, ja uusi hengellinen elämä on kansassa herännyt.\n\nMeidän maassamme on jumalanpelko ulkonaisestikin ollut viisauden\nalkuna, sillä _koulu_ on täällä kirkon tytär. Kauan se oli tämän\näitinsä kovan kurin alaisena, ja vieläkin valvoo kirkko kaikkien\noppilaitosten uskonnonopetusta. Muuten koulu on nykyään erillään\nkirkosta ja oman kouluhallituksen alaisena. Toista sataa vuotta\non korkeamman kouluopetuksen järjestysmuoto pysynyt entisellään,\nkunnes vuonna 1843 pantiin alkuun yhä jatkuvat muutokset koulun\nkohottamiseksi ajan vaatimusten tasalle. Nykyään voimassa oleva\nkoulujärjestys on vuodelta 1872, mutta osaksi muutettu.\n\nValtio kustantaa koulujen opetuksen, joka toisissa annetaan\nsuomen-, toisissa ruotsinkielellä, mutta oppilaat, ottamatta\nlukuun rajoitettua lukua varattomia, suorittavat vuosimaksun.\n_Lyseot_ ja täysiluokkaiset _yhteiskoulut_ saattavat oppilaansa\nopintoajan kuluttua _yliopistoihin_; vanhin ja valtion ylläpitämä\non Helsingissä; yksityisten lahjoittamilla varoilla on perustettu\nTurun ruotsalainen akatemia sekä Turun suomalainen yliopisto.\nYliopistoissa valmistetaan virkamiehiä ja tiedemiehiä; mutta\nylioppilastutkinnon suorittaneet voivat jatkaa opintojaan myöskin\nHelsingissä olevassa _teknillisessä korkeakoulussa_, joka valmistaa\narkkitehteja, insinöörejä, maanmittareja y.m., sekä _Helsingin\nkauppakorkeakoulussa_, jossa liike-elämän alalle aikovat saavat\nopetusta.\n\nNäitä oppilaitoksia, samoinkuin _tyttökouluja_, sanotaan\noppikouluiksi. Oppikouluja oli lukuvuonna 1923-24 maassamme\n165, niissä oli yhteensä 2.757 opettajaa ja 40.406 oppilasta.\nMutta on myöskin olemassa monta yksityistä oppilaitosta, toiset\nvaltion avustamia, oppia, ammattitaitoa, kauppaa, merenkulkua,\ntaidesivistystä varten; vieläpä, kouluja pienille 3-8 vuoden\nikäisille lapsille, joita siellä leikin avulla totutetaan\njärjestykseen ja tarkkuuteen.\n\nEi kukaan ole estetty hankkimasta itselleen korkeampaa sivistystä.\nMutta yleisen kansanopetuksen antaa kaikille pojille ja tytöille,\nsuomea tai ruotsia puhuville nykyään _kansakoulu_. Kansakoululaitosta\nvarten myöntää kansaneduskunta vuosittain valtion varoja, joilla\nmyöskin kustannetaan _seminaareja_ kansakoulunopettajaan ja\n-opettajattarien valmistamiseksi. Muuten pitää kukin paikkakunta\nhuolen ylemmistä tai alemmista kansakouluistaan. Vuonna 1888 oli\nniitä koko maassa 971 ja oppilaita niissä yhteensä noin 63,000,\nmutta 20 vuotta myöhemmin oli kansakoulujen lukumäärä jo noussut\n2,663:een, joissa kävi yhteensä 146,990 oppilasta. Lukuvuonna\n1923-24 oli kaupunkien varsinaisissa kansakouluissa yhteensä 1,394\nluokkaa, 1,497 opettajaa ja 43,318 oppilasta, maalaiskunnissa 1,225\nalakansakoulua, joissa oli 1,390 opettajaa ja 42,740 oppilasta,\nja 4,301 yläkansakoulua, joissa oli 9,379 opettajaa Ja 230,670\noppilasta. Sitäpaitsi on maassamme kirkollisia pientenlastenkouluja;\nv. 1920 niitä oli 1407, ja niissä oli opettajia 1,411 ja oppilaita\n170.557. Tämä suuri kansansivistystyö on siis nopeasti edistynyt.\nMuutamat paikkakunnat ovat rientäneet perustamaan niin monta\nkansakoulua kuin mahdollista; toiset ovat kuitenkin olleet haluttomia\ntahi epäluuloisia; ne luulevat, että kansakoulu oppilaistaan muka\ntekee herroja ja opettaa heitä ylenkatsomaan maanviljelystä ja\nkodin yksinkertaisia tapoja. Ne unhottavat, ettei missään ammatissa\nmeidän aikanamme tulla toimeen ilman oppia. Ne eivät tiedä, että\nmuissa sivistysmaissa, joissa kansakoulu on vanhempi, esim.\nRuotsissa, kelvollisimmat maanviljelijät, arvokkaimmat talonpojat,\nymmärtäväisimmät emännät ovat sellaisia, jotka nuoruudessaan ovat\nsaaneet paremmat tiedot ja paremman kasvatuksen kansakoulussa.\nJa että meidän maassammekin lasten opetus saataisiin kaikkialla\nyleiseksi, hyväksyi eduskunta 1920 oppivelvollisuuslain, joka säätää,\nettä kaikkien vanhempien tulee lapsilleen hankkia se oppimäärä,\njoka kansakouluissa annetaan; ja varsinaisen kansakoulun lisäksi\novat he velvolliset kahden vuoden aikana ottamaan osaa kansakoulun\njatko-opetukseen. Tietomääränsä saattavat halulliset vielä täydentää\nkansanopistoissa, joita on eri osissa maata.\n\nSuomen kansakoulun ikimuistettava perustaja on pastori _Uno\nCygnaeus_, joka syntyi 12 päivänä lokakuuta 1810 ja kuoli 2 päivänä\ntammikuuta 1888.\n\nJa näin kulkee opetus niinkuin valonsäde kaikkien kansankerrosten\nläpi, kansakoulusta ja pikkulastenkoulusta alkaen yliopistoon asti,\ntarjoten kaikille oppia ja hyviä tapoja, jotka ovat suuremmanarvoiset\nkuin hopea ja kulta. Koti aloittaa, koulu jatkaa, elämä päättää\nkasvatuksemme. Koulunuoriso on totuuden lipun suojassa alati\neteenpäin marssiva sotajoukko, jolla valloitamme maailman. Opettajat\nja opettajattaret ovat tulevaisuuden kylväjiä. Kunnioittakaamme ja\nkiittäkäämme heitä aina heidän uhrautuvasta vaivastaan! Ei koko\nmaassamme ole tärkeämpää tehtävää, ei hyödyttävämpää virkaa kuin\nheidän. Ja koulu ymmärtää nyt oppilaansa paremmin kuin ennen.\nSe vaatii heiltä nyt kuten ainakin hyvää käytöstä, ahkeruutta,\nkuuliaisuutta ja järjestystä; mutta se ei enää kuten ennen paina\noppia päähän vitsalla. Se rankaisee lempeästi, se varoittaa\nkärsivällisesti, se vetoo oppilaittensa omaan oikeudentuntoon ja\niloitsee nähdessään heidän rohkeamielisinä, onnellisina, ruumiiltaan\nja sielultaan voimakkaina taistelevan totuuden puolesta.\n\n\n\n\n197. Runoilijat ja taiteilijat.\n\n\nOn jo edellä sanottu, että kaunotaiteet, jotka ilahduttavat ja\njalostavat ihmiselämää, ovat viimeisenä asteena jokaisen kansan\nkehityksessä ja osoittavat sen kukoistusta. Niillä on sama\nihmeellinen voima sulattaa jäitä kuin keväisellä auringonpaisteella.\nKovimmankin sydämen täytyy niiden tenhosta heltyä. Kun \"Maamme\"\nensimmäisen kerran laulettiin kevätkentällä Helsingin ulkopuolella\n13 päivänä toukokuuta vuonna 1848, oli koko suuri kenttä täpösen\ntäynnä väkeä, ja tuntui, kuin olisi laulu tunkeutunut läpi tuhansien\nsydänten. Silloin nähtiin kyyneleitä monen silmissä, tuntemattomat\nihmiset puristivat toistensa kättä, ja laulu loihti ilmi isänmaan\nsuuruuden ja kauneuden.\n\n_Runeberg_ on runoillut \"Maamme\"-laulun; _Pacius_ on sepittänyt\nsiihen sävelen. Professori Johan Ludvig Runeberg syntyi Pietarsaaren\nkaupungissa v. 1804, oli jonkin aikaa opettajana yliopistossa, mutta\nmuutti sitten Porvooseen kreikankielen opettajaksi. Hän oli kasvanut\nsiihen aikaan, jolloin Franzénin laulut vielä olivat kaikkien\nhuulilla, ja runoili alussa Franzénin tapaan luonnon kauneudesta.\nMutta Runeberg oli kuvanveistäjäksi luotu, vaikkei hän koskaan\nsaanut oppia tätä taidetta. Hänen lauluissaan ja kertomuksissaan\nastui pian ihmiskuvia näkyviin, niin varmapiirteisiä, kuin olisivat\nne olleet kreikkalaisesta marmorista veistetyt. Ne kuvasivat Suomen\nkansaa sen metsissä, kotitaloissa, pappiloissa ja herraskartanoissa\nmaalla; ne olivat eloisia, raikkaita, voimakkaita ja iloisia kuvia,\njoissa ei kerjäläistäkään unhotettu. Sitten hän runoili Kreikanmaan\nja Skandinavian muinaisista kuninkaista, venäläisestä orjatytöstä\nKatariina II:n ajalta, ja viimein Vänrikki Stoolin tarinat. Mutta\nlopuksi hän ryhtyi korkeimpaan ja vaikeimpaan kaikesta runoilusta,\nsiihen, joka vaatii suurinta itsensäkieltämistä, nimittäin virsien\nsepittämiseen. Ja tässä työssä hänen henkensä ikäänkuin valmistui\nniihin koettelemuksiin, joita Jumala lähettää valituillensa maan\npäällä. Runeberg oli alkanut halpana ja huomaamattomana köyhyyden\nkanssa taistellen; mutta kun hänen päänsä oli harmaantunut ja hänen\nhervoton kätensä ei enää voinut kirjoittaa, ei ollut yksikään\nkuningas enemmän kunnioitettu kuin hän, ja niinkuin muinaisajan\npatriarkalle osoittivat hänelle kunnioitustaan kaikki pohjoismaiden\nkansat hänen 70:ntenä syntymäpäivänään. Hän kuoli 6 p:nä toukokuuta\nv. 1877, 73:n vuoden ikäisenä. Toukokuussa 1885 Suomen kansa\npystytti tälle suurimmalle runoilijalleen keskelle Helsinkiä\nkauniin muistopatsaan, jonka on muovaillut runoilijan oma poika,\nkuvanveistäjä _Valter Runeberg_.\n\nRunebergin kirjallisessa tuotannossa on Suomen ruotsinkielinen\nrunous -- ruotsinkielinen runous, jossa sykkii suomalainen sydän\n-- kohonnut korkeimmilleen. Poissa on runoilija _Lauri Stenbäck_,\njonka taisteleva henki etsi ja vihdoin löysi rauhan hänen\nvirsistään. Poissa on nuori rikaslahjainen _Julius Wecksell_ (k.\n1907), joka etsi, mutta ei löytänyt rauhaa ennenkuin unhotuksessa.\nPois läksi 1881 harmaapäänä Klaus Flemingin runoilija _Fredrik\nCygnaeus_, joka lähetti maailmaan jaloaatteisia kehoituksiaan\ntyöhön taiteen ja isänmaan hyväksi. Näiden jälkiä kulki _Sakari\nTopelius_, joka laulullaan ihastutti koko kansaamme ja niinikään sai\nosakseen kaikkien pohjoismaiden kunnioituksen ja pian sen jälkeen\nkuoli (1898), 80:n vuoden vanhana. Nuoremman sukupolven henki\nja ajatuskanta ilmenee rikaslahjaisen, aikaisin kuolleen _K. A.\nTavaststjernan_ (k. 1898) runoissa ja kertomuksissa. Viimeksi ovat\n_Bertel Gripenberg, Arvid Mörne, Hjalmar Procopé ja Jacob Tegengren_\nherättäneet huomiota kauneilla runoillaan.\n\nSuomen suomenkielisen taiderunouden alkuna oli _Oksasen_ \"Säkenet\",\njotka sytyttivät niinkuin aamurusko uuden päivän, jotavastoin\n_Suonio_ syvänä ja hartaana kuvastaa suomalaisen hengen ikävöimistä.\nMolempien näiden runoilijain -- professorien August Ahlqvistin\nja Julius Krohnin -- runoissa kukoistaa suomenkieli uuden ajan\nrikkaassa ihanuudessa. Matalasta majasta, köyhän kyläräätälin\npoikana, kuten aikanaan Lönnrot, astui näiden aikana julkisuuteen\nsuomalaisen runouden voimanero _Aleksis Kivi_ (1834-1872), jonka\nromaani \"Seitsemän veljestä\" ou suomalaisen taidekirjallisuuden\nsuurenmoinen perusteos ja on kohonnut maailmankirjallisuuden\nmerkkiteosten arvoon. Aikalaistensa ymmärtämystä ja tukea saamatta\nKivi murtui lopulta huoliin, puutteeseen ja kaikki kuluttavaan\nhengenpaloon. Vasta myöhemmät polvet ovat oppineet arvioimaan Kiven\nrunouden oikean aseman ja merkityksen. Ja näiden jälkeen ovat\ntoiset kaiutelleet uutta kannelta. Näistä mainittakoon tunteellinen\nrunoilija _J. H. Erkko_ (k. 1906), runoilija ja suurten runoteosten\ntaitava suomentaja _Paavo Cajander_ (k. 1913), _Juhani Aho_ (k.\n1921), kansalliskirjailijan asemaan kohonnut suuri luonnon ja kansan\nkuvaaja, jonka teoksista useat ovat lentäneet kauas maailmalle, ja\nhehkuvahenkinen, suurilahjainen kirjailija _Johannes Linnankoski_,\njonka kirjailijauran aikainen kuolema v. 1913 keskeytti. Nuoremmista\nkirjailijoistamme ovat tunnetuimpia historiallisten romaanien\ntuottelias tekijä _Santeri Ivalo_, suurilahjaiset runoilijat _V.\nA. Koskenniemi ja Eino Leino_ sekä historiallisen novellin mestari\n_Kyösti Wilkuna_ (k. 1922). Naiskirjailijoistamme ovat huomattavimmat\nteräväkatseiset elämänkuvaajat _Minna Canth_ (k. 1897) ja _Maila\nTalvio_. Syvistä riveistä kohonneita kirjailijoita ovat _Santeri\nAlkio, Kauppis-Heikki_ (k. 1920) ja _Pietari Päivärinta_ (k. 1913).\n\nJo katolinen kirkko oli tuonut Suomeen kaunotaiteet: --\n_rakennustaiteen, kuvanveistotaiteen, maalaustaiteen ja\nsäveltaiteen_. Mutta monia vuosisatoja kului, ennenkuin maamme\nsai omia taiteilijoita. Täällä oli rakennusmestareita, jotka\nrakensivat kirkkoja, milloin yksinkertaisuudessaan arvokkaita,\nmilloin koreudessaan rumia. Täällä oli puunpiirtäjiä, jotka\ntekivät karkeita kuvia, ja maalareita, jotka maalata tuhersivat\nnuo monet muodottomat alttaritaulut, joissa riippuu ryöväri, mutta\nei Vapahtaja, ristinpuussa. Kantele oli olemassa, soittoniekkoja\nsamoin; mutta varsinaisia, kehittyneitä suomalaisia taiteilijoita\nei ole ollut ennenkuin meidän aikana. Saksalainen _Engel_ on\nensimmäisenä opettanut meille rakennustaidon, ja nyt monet\narkkitehdit nuoruudeninnolla pyrkivät kehittämään omaa suomalaista\nrakennustyyliä. Maailmanmaineen on saavuttanut arkkitehti _Eliel\nSaarinen. Carl Sjöstrand_ (syntyisin ruotsalainen) on voimakkaissa\nveistokuvissa esittänyt Kalevalan sankareja ja muovaillut Porthanin\nmuistopatsaan; _Walter Runeberg_ (k. 1920) oli perinyt isänsä\nkuvanveistotaidon ja valmistanut m.m. Aleksanteri II:n kuvapatsaan\nHelsingissä. Näiden jälkiä ovat suurella menestyksellä kulkeneet _J.\nTakanen_ (k. 1885), _Ville Vallgren, Emil Vikström, Emil Halonen,\nAlpo Sailo ja Väinö Aaltonen_.\n\n18:nnen vuosisadan keskivaiheilla opiskeli kaksi nuorta suomalaista,\n_Iisakki Wacklin ja Mikael Toppelius_, maalaustaidetta Tukholmassa.\nMutta ensimmäinen täysin kehittynyt ja kuuluisa suomalainen maalari\noli _Aleksanteri Lauraeus_, joka kuoli ulkomaalla v. 1828. Silloin\noli kaikki taide Suomessa vielä leivätöntä. Italiasta palasi nuori\nsuomalainen nimeltä _Robert Ekman_, ja hänellä oli uskallusta jäädä\npiirustuksen opettajaksi Turkuun. Vaikuttaen esimerkillään ja saaden\noppilaita hänestä tuli Suomen maalaustaiteen varsinainen perustaja.\nLuomalla ensimmäiset historialliset kuvaukset maastamme, ensimmäiset\nKalevalanaiheiset piirustukset, ensimmäiset tarkat kuvaukset Suomen\nkansan elämästä Ekman on raivannut seuraajilleen uran. Mutta kaikkien\ntaiteilijain tarvitsee matkustaa ulkomaille, nähdäkseen ja oppiakseen\njotakin parempaa; mistä he saisivat varoja siihen, köyhiä kun yleensä\novat? Muutamat taidetta harrastavat miehet tiesivät tähän neuvon:\nhe perustivat vuonna 1846 _Suomen taideyhdistyksen_, avustaaksensa\nnuoria maalareita ja kuvanveistäjiä. Näin taide vähitellen sai\nvakinaisen asuinsijan Suomessa. Näin saivat _Magnus ja Ferdinand von\nWright_ enemmän rohkeutta maalata lintujaan, joissa pieninkin höyhen\non luonnonmukainen ja jotka taululla näyttävät ikäänkuin laulavan.\nSilloin maalasi _Verner Holmberg_ suomalaisia maisemia, joissa hongat\nhumisivat, ja hänen nuorena kuoltuaan kulkivat hänen jälkiänsä\n_Berndt Lindholm ja Hjalmar Munsterhjelm, Karl Emil Jansson, Victor\nVesterholm ja Adolf von Becker. -- Albert Edelfelt_ (k. 1905),\n_Akseli Gallen-Kallela, Eero Järnefelt, Pekka Halonen, Juho Rissanen,\nMagnus Enckell, T. Sallinen_ y.m. ovat meidän aikanamme saavuttaneet\nmainetta kuvillaan luonnon, sadun ja ihmiselämän alalta. Nyt, kun\nhallituskin joka vuosi jakaa matka-apuja nuorille taideniekoille,\nkilpailevat Suomen taulut ja Suomen kuvanveistotaide parhaiden\nulkomaalaisten kanssa.\n\nSäveltaide ei ollut kauemmin ääneti. Siihen aikaan, jolloin\nmoni Suomen neito pianon ääressä lauloi _Fredrik Ehrströmin_\nyksinkertaisia sävelmiä, kutsuttiin nuori hampurilainen, nimeltä\n_Fredrik Pacius_, musiikinopettajaksi Helsingin yliopistoon. Neljän\nvuosikymmenen aikana hän loi kauniita, suurenmoisia sävellyksiä,\nesitti oppilaineen muiden maiden musiikillisia mestariteoksia ja\ntuli näin korkeamman musiikin perustajaksi maassamme. Vähintään 12\nsävellystä on kirjoitettu \"Maamme\"-lauluun, mutta Paciuksen sävellys\non vienyt kaikista voiton. Hänen jälkiänsä kulkivat eräät nuoremmat\nsäveltäjät, m.m. _Karl Collan_ raikkaine lauluineen ja _Filip von\nSchantz_, joka uneksi yleviä suurtöitä. Myöhemmän ajan synnyttämiä\novat saksalaissyntyinen _R. Faltin_, (k. 1918), _Robert Kajanus,\nJean Sibelius, Armas Järnefelt, Oskar Merikanto_ (k. 1924) ja _Toivo\nKuula_ (k. 1918), joista Sibelius on saavuttanut mainetta kautta\nmaailman.\n\nVihdoin on myöskin näytelmätaide, teatteri, joka niin kauan on täällä\nollut muukalaisena vieraana, saanut maassamme vakavan asuinsijan.\nSuomen kansallisteatteri on _Kaarlo ja Emilie Bergbom_-sisarusten\nelämäntyön tulos ja Suomi on synnyttänyt yhden aikamme suurimmista\nnäyttämötaiteilijoista, _Ida Aalbergin_ (k. 1915). Niinkuin entisinä\naikoina ensimmäinen laulajatar _Johanna von Schoultz_, niin ovat\nmyöhempinä aikoina _Ida Basilier, Alma Fohström, Aino Ackté, Helge\nLindberg_ ja muut Suomen laulajat saavuttaneet maailmanmainetta.\nVaaditaan sisäistä taipumusta, pitkää, vaivalloista työtä, rohkeutta\nja uutteruutta, jos mieli taiteilijana vastata nykyajan vaatimuksia.\nKaikki tositaide on kuvastin, jossa aikakausi näkee parhaat\nominaisuutensa puhdistetussa, kirkastetussa valossa. Ja näin taide\ntosiaankin on suuri ja ylevä Jumalan lahja. Mutta jos pahat himot\nsiinä esiintyvät, kuinka ihaniksi ne kasvonsa kaunistelkootkin, niin\ntaide ei enää ole tositaidetta, se ei ole enää Jumalan palvelija,\nvaan Jumalan vihollinen. Katsokaamme siis, ketä herraa me palvelemme,\nettei valo meissä muuttuisi pimeydeksi. -- Sillä, sanoo profeetta\n(Jes. 2: 16, 17), Herran päivä käy kaiken kauniin käsialan ylitse, ja\nHerra yksin on silloin oleva korkea.\n\n\n\n\n198. Suonion kotimaanvirsi.\n\n\n    Oi, kuningasten kuningas,\n    sa maan ja taivaan valtias\n    myös tälle maalle silmäs' luo\n    ja armos' runsaat lahjat suo!\n\n    Vähäinen meidän kansa on,\n    maailman silmiss' arvoton;\n    vaan mitä mahtavinkaan vois,\n    jos voimaa sult' ei saanut ois!\n\n    On edessäs kuin tomu vaan\n    suuruudet, voimat, vallat maan;\n    kuin viittaat, korkein alenee\n    ja matalaiset ylenee.\n\n    Kuink' usein juuri valitset\n    aseikses pienet, alhaiset,\n    siks', että Sinun voimasi\n    selvemmin heissä näkyisi.\n\n    Kun tahdoit kansan valitun,\n    otitpa ylenkatsotun\n    ja halvan Juudan kansan, sen\n    teit vartijaksi totuuden.\n\n    Ja Betlehempä, pienoisin\n    tuo kaupungeista Juudankin,\n    sai armon armoist' ylimmän,\n    Messiaan nähdä syntyvän.\n\n    Oi, Herra, kuule meitä myös,\n    tee meissäkin Sun armotyös!\n    Suuruutta emme rukoile,\n    me pienuuteemme tyydymme.\n\n    Jos meidän kansa aina sais\n    vaan olla palvelijanais,\n    Sun töitäs aina toimittaa,\n    valistua ja valistaa!\n\n\n\n\nLiite.\n\nSakari Topelius.\n\n\nToppelius-suvun kantaisä muutti kolmikymmenvuotisen sodan aikana\nToppilasta muutaman kilometrin päässä olevaan Ouluun, missä suvun\njäsenet, jotka olivat ahkeria kelpo ihmisiä, sitten elivät huomiota\nherättämättä. Eräs heistä, tullikirjuri Mikko Mikonpoika Toppelius,\nnai kastetun juutalaistytön Maria Zebulonin, ja siitä alkaen\nilmenee tässä suvussa taiteilijataipumuksia. Näiden pojanpoika,\nMikael Toppelius, joka syntyi v. 1734 ja kuoli v. 1821, oli Suomen\nensimmäinen taidemaalari. Mikael Toppelius maalasi raamatullisia\nkuvia neljäänkymmeneen Suomen kirkkoon, enimmäkseen maamme\npohjoisosissa oleviin. Hänen teoksensa joutuivat unhotuksiin, mutta\nMuinaismuistoyhdistys on kuitenkin viime aikoina tutkituttanut ja\nkopioittanut niitä. Tämä huomaamatta jäänyt maalari on kuitenkin kuin\nvalonjuova taivaanrannalla, sillä hän on suuren runoilijamme isoisä.\n\nMaalari Mikael Toppeliuksella oli yksitoista lasta; yksi niistä,\nSakari-niminen, tuli lääkäriksi. Lääketieteen kandidaattina hän teki\nisänsä kanssa, joka oli myöskin rokottaja, matkoja aina Vuokkiniemeen\nasti Suomen rajain ulkopuolelle Vienan meren rantamaille. Tällä\nvähäpätöisellä seikalla oli tärkeät seuraukset. Nuori lääkäri näet\ntutustui täällä suomalaisiin runoihin. Hän kokosi niitä suuren joukon\nja julkaisi ne painosta nimellä \"Suomen kansan vanhoja runoja\" tullen\nsiten Elias Lönnrotin edeltäjäksi.\n\nTämä tohtori Topelius -- hän kirjoitti sukunimensä näin -- oli\nrunoilija Sakari Topeliuksen isä. Runoilija syntyi v. 1818 tammikuun\n14 päivänä Kuddnäsin talossa Uudenkaarlepyyn lähellä. Äidin nimi oli\nKatarina Sofia Calamnius, vanhaa pohjalaista kauppiassukua.\n\nHyvässä maalaiskodissa Lapuanjoen rannalla kasvoi Sakari Topelius\nyhdessä nuoremman sisarensa kanssa. Äiti oli älykäs kasvattaja, ja\nisä valvoi lasten leikkejä ja toimi niin, että hento poika karaistui\nruumiiltaan ja hengeltään. Hän sai kuppuroida lumikinoksissakin\ntakitta ja lakitta päin ja kesäisin käydä avojaloin. Pitipä vielä\njoskus vapaaehtoisella itsensäkieltämiselläkin karaista luontoansa.\n\"Voita itsesi!\" oli alituinen neuvo. \"Saat mielelläsi sitä tehdä,\nmutta koeta, voitko olla tekemättä!\" Kun kaikkea hyvää ja hauskaa\nsuotiin hänelle lämpimästä sydämestä, ei tämä kieltäymys ollut liian\nraskas; sen tarkoituksena oli vain saada hänet voittamaan halujansa,\nmutta ei riistää häneltä vapautta ja iloa.\n\nIsä, joka oli suuresti mieltynyt luonnontieteisiin, työskenteli\npoikansa ja tämän toverien kanssa, teki kokeita sähkökoneella,\nmagneetilla ja aurinkolasilla sekä opetti heidät tuntemaan\ntähtitaivasta. Tahtoipa hän vielä lisäksi, että poika joskus olisi\nläsnä niissä ruumiinavauksissa, joita hän piirilääkärinä toimitti.\n\nTopeliuksen tovereita tähän aikaan olivat m.m. Aleksanteri Lithén ja\nSvante Svahn. \"He kiipesivät puihin, leikkivät myllyn ja pajan luona,\npiirustivat karttoja Kuddnäsin tiluksista ja saaristosta, onkivat\njoen rannalla ja tekivät pitkiä merimatkoja Topeliuksen enon kanssa.\"\nTämä raitis, iloinen kesäelämä kehitti sitä syvää luonnonelämän\ntuntemusta, joka on satujen kirjoittamiselle välttämätön ehto.\nKotosalla Topelius luki kotiopettajan [ensimmäinen oli Frans Mikael\nToppelius ja hänen jälkeensä J. Fr. Blanck, joka sittemmin oli\nlääkärinä Uudessakaarlepyyssä] johdolla, pyydysti hiiriä saaden\nkaksi äyriä kappaleelta, josta elinkeinosta hän piti kirjaa, sekä\nmukaili ja kirjoitti itse pikku kirjasia, joissa joskus oli kuvia\nsekä järjestysnumero, painovuosi ja painos ilmoitettuina. Näistä\nmainittakoon \"Riimisanakirja\", \"Robinson\", \"Tappelu\", \"Siirappi\"\n(toinen painos!). Niiden tavallinen hinta oli kolme neulaa.\n\"Louhikäärme\", hänen oma sepittämänsä satu, jonka tähän painatamme,\nmaksoi 6 neulaa.\n\n\"Louhikäärme.\"\n\nHirmuinen louhikäärme tuli kerran lentäen ja istahti Uudenkaarlepyyn\nkirkontorniin. Useat ampuivat sitä, mutta se ei liikahtanut.\nMinä kiipesin ylös ja iskin siihen kiinni, se raapi minua\npahanpäiväisesti, mutta minä pidin lujasti kiinni. Niin putosimme\nmolemmat koskeen, sinne hukkui louhikäärme, mutta minä kiskoin siltä\nmuutamia hampaita ja uin maihin, mutta kun kävelin kotiin, pudotin\nyhden louhikäärmeenhampaan, ja siitä kasvoi vanha, äkäinen akka,\nja minä rupesin sen kanssa tappelemaan ja annoin sille semmoisen\nkorvapuustin, että se kellahti koskeen. Mutta se oli minua pidellyt\nniin pahasti, että olin hirveän näköinen. Loppu.\n\nEnsimmäisen runonsa Topelius kirjoitti seitsenvuotiaana keltavarpusen\nhaudalla:\n\n    Pikku tipu iloinen,\n    lennä Luojan taivaaseen!\n    Kiitos, että muistit mua,\n    mun on ikäväni sua.\n\nIsän sananparsi: \"Ei päivää rivitöntä, kunnon mies elää kynällään\"\nosui pojassa hyvään maahan. Hänen kymmenennestä ikävuodestaan\nalkaen on melkein joka päivältä muistiinpano, jos ei muualla niin\nalmanakassa. Esim. v. 1828: \"23 p. toukokuuta ongin; 24 p. luin koko\niltapäivän katkismusta; 27 p. tanssin Calamniusten luona; 28 p. oli\nminulla lupaa koko päivä; 29 p. aloin todenteolla lukea kreikkaa;\n7 p. heinäkuuta sain 5 ahventa; 8 p. paistoin ja söin ne; 9 p.\nhajoitettiin sikolätti.\" Sanotaan myöskin: ostin pallon, leivoin,\noltiin Toivo-laivassa, sain 50 kiiskeä, vein heiniä korjuuseen,\nminulla oli vieraita, aloin pyytää hiiriä, olin valepuvussa, kastoin\nkynttilöitä, laitoin kartan, mylly kävi, isoäiti sairastui, y.m.\n\nYksitoistavuotiaana hän lähti ensimmäiselle koulumatkalleen Ouluun,\njossa asui setänsä luona. Silloin oli koulupojilla toiset olot kuin\nnykyään. Heidän täytyi mennä kouluun pimeinä talviaamuina kello\n6-7:n välillä. Pienimmästäkin virheestä annettiin kämmenpatukkaa\nyhteenpalmikoiduilla koivuvitsoilla. Mutta ainoastaan kaksi kertaa\nkoko kouluaikanaan Topelius sai maistaa patukkaa: toisen kerran\nsiitä, että oli laiminlyönyt mennä kirkkoon, ja toisen siitä, ettei\nollut lukenut läksyjänsä venäjänkielessä.\n\nPaitsi sedän kotia oli toinenkin, tätien koti, hänelle avoinna.\nNäillä oli pieni lainakirjasto, jossa oli runsaasti rosvoromaaneja\nja ritarikertomuksia. Kotona hän ei ollut saanut lukea muuta\ntämänlaatuista kuin Walter Scottia, ja isä oli tädeille\nilmoittanut toivomuksen, etteivät antaisi hänen lukea muuta\nkuin historiallisia teoksia. He kuitenkin panivat kätköön vain\nhurjimmat rosvokertomukset, niin että monta \"hauskaa kirjaa\" jäi\nkirjastoon, ja täällä opinhaluinen poika ensin tutustui Rinaldo\nRinaldiniin ja muihin jaloihin rosvoihin, jotka sitten tapaamme hänen\nlastennäytelmissään.\n\nLukukausien läksynlukemisen ja karkaisevien leikkien jälkeen tuli\nloma-ajat ja matkat rakkaaseen kotiin.\n\nKolmentoista vuotiaana Topelius kadotti isänsä, ja seuraavana vuonna\n(1832) hän matkusti Helsinkiin erään vanhemman toverin seurassa.\nTämmöinen pitkä matka antoi virikettä hänen rosvoromaaneilla\nravitulle mielikuvitukselleen. Kun lisäksi kerrottiin, että joukko\nelinkautisia vankeja oli karannut ja että matka oli vaarallinen, otti\nhän mukaansa Kuddnäsistä kaksi vanhaa Kaarle XII:n aikuista ratsuväen\npistoolia. Toiseen hän pani hauleja ja toiseen suoloja. Jälkimmäistä\nhän piti viritettynä kädessään. Majataloissa hän telkesi ovet yöksi\nja haeskeli laskuovia permannoista. Mutta, ikävä kyllä, ei koko\nmatkalla sattunut yhtään jännittävää seikkailua.\n\nHelsingissä hän asui Johan Ludvig Runebergin luona ja luki hänen\njohdollaan viiden muun pohjalaisen pojan kanssa kaksi tuntia\npäivässä. \"Runeberg se minua opetti panemaan arvoa historiaan\",\nsanoi Topelius kerran näistä ajoista puhuessaan. Kaksi lukukautta\nhän asui Runebergin kodissa ja sai siellä kuulla monta herättävää\nkeskustelua. Hänellä oli lisäksi se onni, etteivät häntä opintoaikana\ntaloudelliset huolet painaneet. Näin hän tuli 5 p. kesäkuuta 1833\nylioppilaaksi. Hän oli silloin ainoastaan viisitoistavuotias.\n\nEnsin aikoi Topelius ruveta lääkäriksi kuten isäkin, mutta hän oli\nvielä liian lapsellinen tunteakseen itseään. Kun hänen useita vuosia\nmyöhemmin piti aloittaa työtänsä anatomiasalissa, ei hän voinutkaan\nsitä jatkaa, sillä hänessä heräsi sama vastenmielisyys, jota hän oli\ntuntenut ollessaan läsnä isänsä toimittamissa ruumiinavauksissa.\nPitkät illat hän vaelsi yksin taistellen sisällistä taistelua, joka\npäättyi siten, että hän valitsi toisen elämänuran.\n\nNäinä vuosina hän seurusteli edelleen Runebergin kodissa, johon\nSuomen etevimmät miehet siihen aikaan kokoontuivat, sekä otti osaa\npohjalaisen ylioppilasosakunnan toverielämään. Elämän vakavuus\nja isänmaantunne olivat jo hänen mielensä vallanneet. Niistä\nrunoista, joita hän hiljaisina iltahetkinä kirjoitteli, ja hänen\npäiväkirjakyhäyksistään saattaa jo huomata, kuinka hänen sielunsa\nkasvoi ja lämpeni Jumalalle ja isänmaalle, kaikelle suurelle ja\njalolle.\n\nVuonna 1840 Topelius seppelöitiin filosofian maisteriksi ja tuli\nseuraavana vuonna \"Helsingfors Tidningar'in\" toimittajaksi. Siihen\naikaan ei saanut sanomalehdissä kosketella valtiollisia kysymyksiä.\nMutta Topelius antoi lämpimän isänmaanrakkautensa ilmetä runoudessa.\nRunossa \"Jäänlähtö Oulun joesta\" hän kertoilee luonnonkuvauksissa\nmaansa ikävöimistä. Vuonna 1845 ilmestyi hänen ensimmäinen\nrunokokoelmansa \"Kanervankukkia\" (Ljungblommor).\n\nMutta hänen sanomalehtensä ei sisältänyt ainoastaan runoja.\nSiinä ilmestyi myöskin tuo yleisesti tunnettu romaani \"Välskärin\nkertomuksia\", joka myöhemmin julkaistiin kirjana. Tämä kirja\ntutustutti yleisöä Suomen historiaan sytyttäen lukijain sydämet. He\noppivat uskomaan, että Jumala oli heidän kansalleen antanut tehtävän,\nja ettei mikään hätä, mikään koetus voinut sitä hävittää, ellei se\nvain menettänyt luottamusta itseensä. Helsingfors Tidningar'issa\njulkaistiin myöskin kertomuksia, jotka myöhemmin ovat ilmestyneet\nnimellä \"Talvi-iltain tarinoita\". Nämäkin käsittelevät isänmaallisia\naiheita.\n\nVuonna 1854 Topelius tuli Suomen historian professoriksi, jonka\ntoimen hän myöhemmin vaihtoi pohjoismaiden historian ja sittemmin\nyleisen historian professorin virkaan.\n\nYliopiston opettajana hän työskenteli täysikasvuisten hyväksi, mutta\njo kauan sitä ennen oli hänen tehtävänsä lasten hyväksi hänelle\nselvinnyt. Jo vuonna 1847 hän julkaisi ensimmäisen satukirjansa.\nSitten ilmestyi kirja toisensa jälkeen. Me tunnemme ne kaikki.\nTunnemme Laiva Refanutin, Koivun ja tähden, Valterin seikkailut,\nPikku Matin ja Höyhensaaret. Kaikille Suomen ja Ruotsin lapsille\ntuli näiden kautta tutuksi setä Z. T., ja tuskin koskaan on kaksi\nmutkikasta kirjainta tullut niin tunnetuiksi kuin hänen nimimerkkinsä.\n\nVuonna 1856 hän julkaisi \"Luonnon kirjan\" ja 1875 \"Maamme kirjan\".\nNäillä hän köyhimpiinkin koteihin kylvi ajatuksensa Jumalasta ja\nisänmaasta. Ei ole enää mökkiäkään Suomessa, ei ole enää niin\ntietämätöntä ihmismieltä, missä ei piilisi edes muutamia näistä\nkirjoista sirahtaneita siemeniä, itääkseen ajan täyttyessä.\n\nSuomi oli herännyt Aleksanteri II:n hallitessa. Valtiopäivät oli\npalautettu entiseen voimaansa, kansakouluja oli perustettu, Runeberg\njulkaisi Vänrikki Stoolin tarinat. Kaikkialla orasti ja kasvoi.\nSuomen huomattavien miesten joukossa oli yksi, jolla enemmän\nkuin toisilla oli oikea lapsenmieli ja joka sentähden voi tunkea\npienimpäänkin soppeen, mihin toiset suurilla teoksillaan eivät\nvoineet päästä. \"Lukemisia lapsille\" nimisten kirjojensa kautta\nTopelius tuli opettajaksi näille tuhansille pienokaisille, jotka\nnäin sadun muodossa oppivat tajuamaan suuria ja jaloja käsitteitä,\nja Topeliuksen ohjaamina sukeutui heistäkin Suomen tulevaisuuden\nsotureita.\n\nTopelius julkaisi monta teosta: runokokoelmat \"Uusia lehtiä\" ja\n\"Kanervia\", näytelmiä, historiallisia kertomuksia ja uskonnollisia\nkirjoja, niiden joukossa \"Evankeliumi lapsille\". Hän kirjoitteli\nlapsia varten viimeisiin ikävuosiinsa saakka. -- Hän vaati jo\naikaisin naiselle suurempaa vapautta opintoihin ja omakohtaiseen\nkehitykseen ja on suuresti vaikuttanut siihen, että Suomen naiset\nnykyään kirkastunein katsein voivat ottaa osaa isänmaalliseen työhön\nkodissa ja sen ulkopuolella. Mutta toiseenkin tärkeään kysymykseen\ntämä lämminsydäminen runoilija ja isänmaanystävä vaikutti.\nSuomen kansa oli kehittyessään jakaantunut kahdeksi puolueeksi,\nsuomenkieliseksi ja ruotsinkieliseksi, joiden kesken vallitsi suuri\nkatkeruus. Koko elinaikansa kehoitti Topelius yksimieliseen työhön\nyhteisen, jakamattoman isänmaan puolesta. Viisaan isän sanoja olivat\nhänen sanansa:\n\n    \"Ole koivu taikka kuusi rannalla,\n    Mut maasi poika ennen kaikkea!\"\n\nVuonna 1879 Sakari Topelius erosi yliopistosta ja muutti huvilaansa\nKoivuniemeen Helsingin edustalle. Täällä hän sitten eli lähes 20\nvuotta miehenä, joka saattoi ympärilleen yhdistää kaikki maansa\npuolueet.\n\nSuomen muut suurmiehet menivät manalan maille toinen toisensa\njälkeen. Topelius yksin oli jäljellä ahkerana työmiehenä, uskovana\ntietäjänä viimeiseen asti. Suomen ja Ruotsin lapset kirjoittelivat\nhänelle, äidit kertoivat hänestä lapsilleen. Hänen hedelmäpuunsa\nkukoistivat, linnut nokkivat lautasella hänen ikkunansa edustalla,\nlapsenlapset ja lapsenlapsenlapset kasvoivat hänen ympärillään.\nKaikesta hän kiitti Jumalaa. Usein nähtiin hänen tuijottavan\npesän hiillokseen niin kummallisen syvin katsein, kuin olisi\nhän katsonut tuleviin aikoihin ja ennustanut syntymättömien\nsukupolvien kohtaloita. Oli niinkuin olisi hänessä hänen juutalaisen\nsyntyperintönsä mukana säilynyt säkene Israelin profeettain henkeä.\n\nHelmikuussa vuonna 1898 hän sairastui, sittenkuin hän täyttäessään 80\nvuotta vielä kerran oli vastaanottanut koko kansansa ja koko pohjolan\nrakkauden ilmaisut. Hänen huulensa kuiskailivat vielä kuumeen\nhoureissa \"Jumalan kunniaa\". 12 p. maaliskuuta hän vielä saattoi\nilolla tervehtiä auringonsäteitä, jotka leikkivät sairasvuoteella,\nmutta kello puoli 12 yöllä hänen henkensä vapautui, tähtien\ntuikkiessa hänen kotinsa päällä.\n\nHänen viimeinen tervehdyksensä eräälle hänen tyttärensä pojalle\noli: \"Vie terveiseni kahdennenkymmenennen vuosisadan nuorisolle!\"\nJa se on kulkeva tälle nuorisolle senkin jälkeen, kun meidän\naikamme lapset ovat tulleet vanhoiksi ja harmaiksi ja itse saaneet\nlastenlastenlapsia, sillä enemmän kuin useimmat muut Topelius edusti\nkaikkea, mikä Suomen kansassa on parasta. Semmoisen miehen sanat\npysyvät aina -- kuten psalmissa sanotaan -- lähteenä, josta monet\ntulevat juomaan.\n\n\n\n\nKotiintulo koulusta.\n\n\nAurinko laskee koivujen taakse tyyneen järveen. Kultaa on vedessä,\nviileyttä ilmassa; taivaan rauha yli kaiken maani.\n\nKesäkuu on parhaillaan, tuomet kukkivat, kaikki linnut laulavat\nmetsässä. Palaan koulusta kotiin. Tie tuntuu niin pitkältä, sydän\nniin täyteläiseltä. Tahdon ajatella jotakin muuta, koska on vielä\npalanen matkaa kirkkomäelle.\n\nMitä kaikkea olenkaan oppinut ja nähnyt siitä aamusta alkain, jolloin\nkiipesin tikapuille tuolla kotona ja mietin tuota käsittämätöntä\nsanaa: _meidän maamme!_ Nyt sen tunnen; -- taikka oikeammin, tunnen\nvähäisen nurkan siitä; ensimmäisen kirjaimen pitkästä läksystä.\nMutta nyt tiedän, että se _ansaitsee_ rakkautta ja _minkä vuoksi_\nsitä rakastamme. Taivaallinen isäni, suo minun oppia paljon, paljon\nenemmän isänmaastani, että tulisin sille kelvolliseksi ja voisin\npalvella sitä koko elinaikani!\n\nKuinka ihmeellisesti Jumala kuitenkin on luonut tämän maan ja\nsiunannut sen köyhyyttä! Niin jylhä, niin kylmä, niin köyhä, etäinen,\npiilossa ja unhotettu, ja kuitenkin ihanin, parhain, rakkain ja\niloisin maa _meille!_ Mitä sellaisesta maasta on, jossa ihminen\nalituisen kesän helmassa istuu kylläisenä luonnon valmiiksi katettuun\npöytään? Kaikkea tarjoaa se hänelle, vaan ei tuota iloista kunniata\nluoda jotakin uutta ja parempaa, ei tuota voimallista tietoa voida\nkieltäytyä, ei tuota vapaata tuntoa, ettei ole kenenkään orja. Minä\ntahdon olla luonnon herra enkä sen kuokkavieras. Minä tahdon olla\nPäiviö, joka sai erämaan ja teki sen huvitarhaksi. Oi, äitini, oikein\nsanoit: senpä eteen vasta kannattaa elää!\n\nJa tätä kansaa, jonka Herra Jumala on asettanut tänne maailman ääriin\nkiviä vääntämään, kuinka rakastan sitä ja sen levollista voimaa! Se\non sellainen, miksi luonto ja onnenvaiheet ovat sen tehneet: rosoinen\nvanha puu kivikkomaassa. Mutta kun karsimme pois kuivat oksat, kun\nhankimme sille ilmaa ja valoa ja luomme tuoretta, uutta multaa sen\njuurille, katso, silloin se on työntävä viheriöitä latvaterttuja,\nsilloin se on kukoistava raittiina ja nuorena. Kun ajattelen, mitä\ntämä kansa on kokenut kuolematta, mitä se on kestänyt murtumatta,\nmitä se on kärsinyt epätoivoon joutumatta; silloin näyttää minusta,\nettei se koskaan saata murtua, niin kauan kuin sen juuri on\nterveenä. On ainoastaan yksi vihollinen, joka sen saattaa kuolettaa\nturmelemalla sen sydämen, ja sen nimi on _Velttous_. Mutta, katso,\nsilloin taas tuo kova, kylmä ja köyhä maa ylt'ympärillä kehoittaa\nja sanoo: \"Tee työtä!\" Ja veltostunut kansa herää niinkuin unesta,\nhavaitsee olevansa alastonna kinoksilla, tuntee itsensä ja elää!\n\nJota enemmän ajattelen, mitä olen lukenut tämän kansan\nmenneisyydestä, sitä paremmin käsitän, kuinka ihmeellisesti Jumala on\njohdattanut sitä syväin, pimeiden laaksojen kautta valon kukkuloille.\nSe kuului suureen, lukuisaan, mutta köyhään, oppimattomaan, pitkin\npuolta maailmaa hajoitettuun kansakuntaan. Jos Jumala olisi\njättänyt Suomen kansan rauhaan omien voimiensa nojaan, olisi siitä\ntullut samanlainen koito, hukkaantunut ihmiskunnan pirstale kuin\nnuo poloiset, haihtuvat kansat Siperian erämaissa. Mutta Jumala\non armollisesti valinnut tämän kansan monista sen sukulaisista.\nMinkätähden? Sitä en tiedä: kenties senvuoksi, että hän alusta alkain\noli sille antanut suurempia luonnonlahjoja kuin toisille. Niin\nhän ohjasi sen kulkua kauemmaksi länteen, jossa se tuli yhteyteen\nslaavilaisten ja germanilaisten kansain kanssa. Siellä Jumala sen\nasetti vieraan ruotsalaisen vallan alaiseksi, joka oli tarpeeksi\nväkevä sitä suojelemaan, mutta ei kyllin suuri tai mahtava sitä\nnielemään. Ja sidottuna niinkuin nuori puu tähän tukeen kasvoi ja\nedistyi Suomen kansa, kovien myrskyjen karkaisemana. Sen perusluonne\non itämainen, aasialainen; mutta kun se on saanut parhaan, mitä\nEurooppa sille voi antaa, kristinopin, yhteiskunnan ja vapaan\nihmissivistyksen, niin siinä on kumpaakin, itämaata ja länsimaata.\nSellaisista kansoista voi Jumala jotakin tehdä. Kun aika sitten oli\ntäyttynyt, päästi Jumala sen Ruotsin siteistä ja liitti sen uusilla\nsiteillä Venäjään, ikäänkuin sillä viitatakseen sen alkuperään.\nSillä siinä kohden näyttää Jumalan tarkoitus olevan aivan selvä,\nnimittäin että Suomen kansa on tuleva opettajaksi ja esikuvaksi\nmonelle hukkuvalle heimolaiselleen, samassa kun se itse tekee sukunsa\nominaisuuden hyödyttäväksi ihmiskunnalle. Ja kun sen väkiluku kerran\nkasvaa 10 miljoonaksi...\n\nNäen kotini, näen sen, ikkunat kimaltelevat etäällä ilta-auringon\nvalossa! Tuolla on meidän oma syöttöhakamme, tuolla on peltomme. Jo\nnäen aidan, veräjän, ometan ja kaivon. Tuolla on paikallaan vanha\nsavuttunut riihi nokisine ovineen, jossa ennen hyppelin tasakäpälää\noljilla. Oi, kuinka kaikki on entisen kaltaista, ja kuinka kaikki\non kaunista! Punainen lato on saanut uuden katon, puron yli johtava\nsilta on hiljan korjattu. Kas niin... nyt korkeat kuuset estävät\ntaloa näkymästä! Kuinka tie on pitkä! -- pitkä! pitkä! Kuule, tuolla\nhaukkuu koira. Se on Musti, niin, varma olen siitä, se vainuaa minun\ntuloani.\n\nTie tekee mutkan; tässä ovat nuo vanhat haavat, joihin varikset\ntapaavat iltasin kokoontua. Eteenpäin, eteenpäin; -- oi, jospa\nvoisin lentää! Ja nyt näen veräjän, kartanon, portaat aivan läheltä.\nJoku tulee tiellä... levittää kätensä... se on minun äitini, minun\nrakastettu äitini, joka tulee minua vastaan. Kuinka olen onnellinen,\nhyvä Jumalani: sinä olet antanut minulle kaikki. -- -- äidin, kodin,\nisänmaan! Oi, Jumala olkoon kiitetty!\n\n\n\n"]