Rummut

RUMMUT

Historiallinen romaani 1808-1809 vuoden sodasta

Kirj.

ARVI JÄRVENTAUS

WSOY, Porvoo, 1929.

ENSIMMÄINEN OSA

I

Maaliskuun 2. päivänä 1808 pidettiin Hämeenlinnan maaherranvirastossa sotaneuvottelu, jonka oli kutsunut koolle edellisenä iltana kaupunkiin saapunut ylhäisyys, jalkaväen kenraali, kreivi Wilhelm Mauritz Klingspor, Suomen armeijan ylipäällikkö, général-en-chef. Ryssä oli helmikuun 21. p. hyökännyt yli rajan ilman edelläkäypää sodanjulistusta, ja nyt oli neuvoteltava niistä toimenpiteistä, joihin ensi tilassa oli ryhdyttävä.

Vanha kenraali Klercker, joka näihin saakka oli johtanut sotatoimia, oli omin päinsä antanut mobilisoimismääräyksen, saatuaan Ruotsin Pietarissa olevalta lähettiläältä tiedon uhkaavasta vaarasta. Pehmeästä, rovastimaisesta olemuksestaan huolimatta hänessä oli enemmän terästä kuin päältäpäin saattoi luulla. Vanhus, joka silloin oli majaillut Viaporissa, oli joutunut heittämään lämpimän vuoteensa tavallista aikaisemmin – kello 3 aamuyöstä – ja ajanut suorapäätä kaupunkiin kirjoittamaan määräyksiä maaherroille ja rykmenttien päälliköille. Tuskinpa koskaan pitkän palveluksensa aikana lie vanha kenraali joutunut sanelemaan niin monta kirjettä yhtenä päivänä kuin tuona helmikuun 1:nä.

Runsaan viikon oli nyt sotatoimia kestänyt. Suomen joukot olivat pienempien kahakoiden jälkeen perääntyneet ennen tehdyn suunnitelman mukaisesti, ja nyt oli armeija koolla Hämeenlinnassa ja sen lähimmässä ympäristössä. Klercker oli aikonut asettua täällä vastarintaan, mutta kesken näiden aikeiden oli ylhäisyys saapunut – ja hän oli saanut luovuttaa valtuutensa.

Neuvottelukunnan muodostivat, paitsi ylipäällikköä ja Klerckeriä, kenraalimajuri J. F. Aminoff, everstit H. H. Gripenberg, Yrjö Kaarle v. Döbeln, K. J. Adlercreutz ja A. F. Palmfelt sekä ylipäällikön mukana saapunut, hänen esikuntapäällikökseen nimitetty kreivi Gust. Löwenhjelm.

Oli pakkaspäivä, liki 30 astetta, taivas pilvetön. Venäläisten hyökkäys sattui sangen sopimattomaan aikaan. Klingspor esikuntineen oli ajanut tuon pitkän matkan Tukholmasta Pohjanlahden ympäri reellä ja saanut kokea talven ankaruutta. Ruotsin puolella, kuljettaessa halki Ängermanlannin jylhien, alakuloisten metsien, oli mieliala vielä ollut korkealla. Nuoret upseerit olivat lauleskelleet ja kertoneet juttuja. Heistä oli sillä matkalla tullut lähempiä tuttuja. Oli siinä ollut aikaa keskustella myös tämän sodan syistä, jolloin oli haukuttu Napoleonia ja lausuttu Euroopan politiikasta monta enemmän tai vähemmän sattuvaa arvostelua. Mutta lähimpänä syynä oli nähty ryssän halu pyrkiä länteen – valtameren ääreen. Tämä uhka ei ollut kuitenkaan pystynyt nuorten adjutanttien iloisuutta tappamaan, paremmin kuin pakkanenkaan, vaan oli ajeltu pappilasta toiseen ja tyhjennetty maljoja moskovalaisen pään menoksi.

Mutta Suomen puolelle päästyä oli mieliala laskenut. Metsät tällä puolen Pohjanlahden eivät olleet enää miellyttäneet. Siinä oli hiljaisuudessa muisteltu Tukholmassa juoruina kuultuja kuninkaan sanoja: "Minä annan Suomelle tuhannen p–lettä enkä välitä, vaikka sen menetänkin!" Tämmöistä erämaatapa ei tosiaan kannattanut puolustaa!

Mutta nämä olivat olleet vain ohimeneviä alakuloisuuden puuskia. Kaupungeissa ja suuremmissa kirkonkylissä oli mieli jälleen kohonnut. Vanha ruotsalainen iloisuus oli ottanut oikeutensa takaisin. Asukkaiden innostunut vastaanotto, pienet juhlat, joita oli toimeenpantu heidän kunniakseen, väestön siunaukset ja onnentoivotukset, jotka saattelivat heitä taas taipaleelle työnnyttäessä, olivat virittäneet korkean isänmaallisen tunnelman. Jälleen olivat kajahdelleet laulut, ja juttu juossut sulavasti. Pelastajat saapuivat! Hämeenlinnan tienoilla odotti armeija komentajaansa. Sen avulla viskattaisiin ryssä rajojensa taakse. Sacré nom! Tulla häiritsemään näitä rauhallisia ihmisiä, joiden kieltä ei ymmärtänyt kukaan muu kuin nuori kapteeni Björnstjerna, yksi hänen ylhäisyytensä esikunta-adjutanteista, iloinen, hauska herrasmies. Hän oli ennenkin oleskellut Suomessa ja tolskasi tuota omituista kieltä melko lailla. Hän oli toiminut tulkkina kyytipalkoissa. Hänestä oli yht'äkkiä tullut sellainen kansan ystävä, l'ami du peuple, että toverit pakkasivat naureskelemaan. Liberté, egalité, fraternité! Hyvä! Mutta näiden tattarin tapaan puettujen, perunanenäisten maalaisjussien kanssa ei ollut juuri tehnyt mieli veljeillä.

Kas niin! – kaikki oli siis käynyt hyvin. Perille oli saavuttu ja, merkillistä kyllä, verraten hyvissä voimissa. Hänen ylhäisyytensä tosin oli loppumatkan ollut ankaran syvissä mietteissä, nuuskannut ja aivastellut. Mutta nuoret esikuntaupseerit eivät olleet kiinnittäneet siihen sen suurempaa huomiota. He ottivat perille päästyään Birger Jaarlin kaupungin "lähemmin tarkasteltavakseen" – niinkuin iloinen Björnstjerna silmää iskien oli sanonut.

Suurin osa näistä nuorista miehistä ei ottanut osaa neuvotteluun. Mitäpä he siellä – heille riitti vain hänen ylhäisyyytensä käskyjen toimeenpano. Ne täytettäisiin ilolla, ja sillä välin – odotellessa lähtökäskyä he pelasivat korttia viereisessä huoneessa, ollen aivan varmat, että kohta rynnättäisiin.

Aurinko paistoi neuvotteluhuoneen korkeista ikkunoista sisään, valaisten hänen ylhäisyytensä hyvin puuteroidun peruukin sekä sen osan pöytää, jolle sotakartta oli levitetty. Klingspor istui nuuskarasia kädessä, hiukan etukumarassa, nojaten oikeaa kyynärvarttaan korkean tuolin sivukaidetta vasten. Hänen asentonsa teki sen vaikutuksen, kuin olisi joku hänet siihen painanut ja kuin hänen juuri senvuoksi pitäisi ainakin toisella kädellä ottaa vastaan, jottei olisi vielä alemmas laskeutunut. Vasemman olkapään kultarimssuinen kenraalin epoletti oli senvuoksi kohonnut ylemmäs kuin sama arvomerkki oikealla olkapäällä. Mutta oikea jalka hyvinkiilloitettuine ratsusaappaineen oli työntynyt rohkeasti eteenpäin kuin osoittaakseen, että jalan omistaja oli sentään vielä itsensä herra, joka teki mitä tahtoi. Ja kuin tästä varmuudesta iloiten paistatteli saapas itseään auringonvalossa. Siinä olisi voinut nähdä vaikka kuvansa. Niin hyvin se oli harjattu.

Vasemman jalan saapas piilottelihe taas tuolin jalan varjossa, mutta tuosta vaatimattomasta asennostaan huolimatta se kuitenkin parhaiten ilmaisi herransa todellisen mielialan. Sen hopeisen kannuksen hammaslaitainen pyörä liikahteli edestakaisin, sen mukaan kuin kantapää nousi tai laski. Sen liikkeistä päättäen oli hänen ylhäisyytensä tällä hetkellä hyvin ristiriitaisten tunteiden vallassa.

Kreivi Löwenhjelm, komea, ryhdikäs mies, seisoi pöydän toisessa päässä, selitellen parastaikaa niitä liikkeitä, joilla hänen mielestään vihollisen joukot olisi parhaiten tuhottava. Sirosti kumartuneena pöydän yli hän veteli kartalle linjoja hyvinhoidetulla valkoisella kädellään. Jokaisessa liikkeessä oli hillittyä arvokkuutta – jotakin, joka sai Klingsporin kiinnittämään katseensa tuohon käteen. (Hän näki vain toisella silmällä.) Hän muisteli Löwenhjelmin äitiä, kauneudestaan kuulua kreivitär von Ferseniä, ja ajatteli, ettei ollut kumma, jos Kellgren oli hänestä laulanut runoissaan. "Kolme sulotarta"... hm. Löwenhjelmin selityksistä hän ei kuullut sanaakaan.

– Teidän ylhäisyytenne, minä luulen, että voimme hyökätä.

Jos Löwenhjelm olisi lopettanut lauseensa jollakin muulla sanalla, olisi Klingspor ehkä jatkanut käden katselemista ja kauniin kreivittären muistelemista. Mutta sana "hyökätä" havahdutti hänet.

– Mitä... Herran nimessä! Hyökätä – at-t-tack-k-kera?

Ja hän pani painon jokaiselle kerakkeelle kuin pyytääkseen ehdotuksen tekijää miettimään vielä kerran.

– Mitä titulus tarkoittaa? Tiedättekö, kuinka paljon kreivi Buxhövdenillä on joukkoja?

Löwenhjelm rypisti kulmiaan ja oli juuri aikeissa vastata, kun ylipäällikköä vastapäätä istuva Klercker keskeytti hänet.

– Tuota... minä luulen, että on paras pysähtyä puolustusasemiin...

– Puolustusasemiin?

Taas lausuttiin tuo sana kuin saneltavaksi tarkoitettu, selvästi ja joka tavua korostamalla. Mutta ääni kuulosti kummastelevalta.

– Tuota... minulla on suunnitelma, josta jo eilen illalla mainitsin teidän ylhäisyydellenne, – yritti Klercker jatkaa, mutta ylipäällikkö keskeytti hänet uudelleen.

– Suunnitelma?

Ja hän katseli kenraalia sen näköisenä kuin moittisi vanhaa miestä lapsellisuuksista.

Klercker nosti käsivartensa ristiin rinnoilleen, ilmaisten täten, ettei enää sanoisi sanaakaan, jollei häntä paremmin kohdeltaisi.

Klingspor riensi lepyttelemään.

– Herra kenraali, minä olen tehnyt pitkän matkan ja ehtinyt tällä ajalla punnita kaikki mahdollisuudet. Luulen, ettei puolustusta voida ottaa vakavan harkinnan alaiseksi.

Hänen sokea silmänsä kimmelsi kuin keskinäisen ymmärtämyksen merkiksi.

Ja kumartuen ähkäisten kartan eteen hän rupesi laajasti selittämään niitä eri teitä, joita vihollinen voisi käyttää kiertoliikkeisiinsä. Tjah! Sellainen oli tilanne. Perääntyminen oli ainoa keino.

Hän vajosi jälleen tuoliinsa ja otti nuuskaa. Rasian kansi napsahti kiinni kuin pisteeksi hänen laajaan esitykseensä.

Vaiettiin pitkän aikaa.

– Teidän ylhäisyytenne! – aloitti Löwenhjelm jälleen, – minä haluan edelleenkin pitää kiinni siitä perusajatuksesta, että se joka hyökkää, varaa aina itselleen eniten voiton mahdollisuuksia. Kenraali Tibell –.

– No mitä hän tähän kuuluu?

– Kenraali Tibell on muodostanut käsityksen Bonaparten taktiikasta...

Klingspor naurahti:

– Tibell ja Bonaparte! Miksei yhtä hyvin Joosua ja Simson? Miksei näiden herrain taktiikkaa esitetä minulle? Lyödä aasin leukaluulla tuhat filistealaista! Minä en halua ruveta näyttelemään Simsonia.

Upseerit katsahtivat hymyillen toisiaan. Olisipa siinä todella ollut oiva Simson... kiiltonahkasaappaissa, batistiröyhelö kaulassa, päässä puuteroitu peruukki ja aseena – kyökkipuukko!

Döbeln, joka seisoi Klerckerin takana, vilkaisi Aminoffiin. Tämä piti silmällä ylipäällikön hermostuneesti nytkähtelevää vasenta olkapäätä.

– Sitä on niin paljon uutta nykyään, ettei minun pääni jaksa kaikkea sulattaa, – lausui hän hillitysti. – Bonaparte on kyllä sotapäällikkö hänkin, mutta mahtaako meillä täällä olla hänestä apua? Päinvastoin saamme kiittää häntä siitä, että olemme joutuneet sotaan.

Aminoff katsahti ylipäällikköön hänelle ominaisella avomielisellä tavalla kuin huomauttaakseen, että oli harkinnut tilanteen tyynesti, jättämättä mitään huomioonottamatta.

– Minä kannatan kreivi Löwenhjelmiä, – jatkoi hän sitten. – On hyökättävä... tai sitten korkeintaan puolustauduttava näissä asemissa, jotka meillä nykyisin on.

Döbeln nyökäytti hänelle päätään. Hän vihasi kaikkia neuvotteluja. Siksi hän ei puhunut paljoa.

– Hyvät herrat! – huudahti Klingspor. – Minä ymmärrän teitä – ihmeen hyvin, mutta te ette ole ottaneet huomioon, kuinka tällaisena talvena, tällaisen lumiupon vallitessa voidaan ajatellakaan hyökkäystä. Kuinka te muodostatte rintaman? Korkeintaan plutoona miehiä tielle ja tykki keskelle, enempää ei mahdu. Siinä on teidän rintamanne.

– Mutta hyökkäähän ryssäkin.

– Tjah! Se on toinen asia. Vihollisenkin on pakko jakaa joukkonsa lumiesteiden vuoksi. Meidän täytyisi siis myös jakaa. Mutta mikä seuraus siitä olisi?

– Että vihollisen joukko-osastot lyötäisiin perätysten.

– Mahdollista, mutta vielä mahdollisempaa... niin luultavinta, että meidät turneerattaisiin ja perääntymistiemme kupeerattaisiin.

Klingspor kilahdutti vasemman saappaan kannusta. Asia oli selvä.

– Vain puolustauduttaessa hävitään, – lausui Löwenhjelm puoliääneen Napoleonin kuuluisat sanat.

Hän katsoi ympärilleen kuin ymmärtämystä etsien.

Mutta kaikki olivat jälleen tarkastamassa karttaa, jonka avulla Klercker nyt selitti suunnitelmiaan.

– Minä en usko yhtään siihen, – hän heilautti kättään Löwenhjelmille. – Päinvastoin – jos molemmat prikaatit asettuisivat linjalle Hämeenlinna-Hattula, samalla kuin viisi komppaniaa Pohjanmaan rykmentistä puolustaisi tietä Syrjäntakana... niin minä olen varma...

Hänen äänensä vavahteli, ja silmät räpyttelivät tiheään. Tämä oli hänen lempituumansa. Sen jälkeen kuin Adlercreutzin ja Palmfeltin oli täytynyt peräytyä kahakoituaan vihollisen kanssa Orimattilassa, Kuusankoskella ja muutamissa muissa paikoissa, oli hän valmistanut tämän puolustussuunnitelman. Ja se oli hänen mielestään kaikin puolin hyvä. Sotaintendentti Klingstedtin kautta, joka oli seurannut hänen joukkojaan Loviisasta, hän oli edellisenä päivänä hankkinut tietoja vihollisen lukumäärästä. Niitä ei ollutkaan niin paljon kuin alussa oli luultu. He voisivat siis hyvin ottaa ryssän vastaan täällä ja valmistaa sille sellaisen löylyn, että muistaisi pitkän aikaa.

Klercker oli puhunut innostuksella. Hänen harmaa päänsä tutisi vieläkin mielenliikutuksesta. Hän lämpeni aina, kun tavalla tai toisella vedottiin hänen soturikunniaansa. Ja tässä oli tilanne sellainen, että se pakotti nuo jalot tunteet ehdottomasti esiin.

Aminoff oli jatkuvasti pitänyt silmällä ylipäällikön hermostuneesti nytkähtelevää vasenta olkapäätä. Epoletin kultaiset reunusrimssut heilahtelivat, jolloin yksi niistä hetkiseksi asettui toisen päälle haara-asentoon pudotakseen seuraavassa tuokiossa jälleen paikalleen. Auringon säde sattui niihin terävän kirkkaasti. Aminoff rypisti kulmiaan, kuin olisi tuo pistävä kilo tehnyt silmille pahaa. Hän käänsi päätään ja kohtasi Adlercreutzin katseen. Tämä istui huoneen toisella puolen, pitäen pöytäkirjaa. Hänen katseensa tuntui kysyvän, että mitäs tässä nyt oikein juprittiin?

Adlercreutz, joka tiesi Aminoffin salaa surevan sitä, ettei hänelle oltu uskottu rykmenttiä, vaikka oli nimellisesti Porin rykmentin päällikkö, nyökäytti päätään.

– Teidän ylhäisyytenne, – lausui hän nousten seisomaan, – minä kannatan kenraali Klerckerin ajatusta: meidän on puolustauduttava.

Klingspor kääntyi vaivalloisesti Aminoffin puoleen. Hänen piti kiertää tukevanlaista vartaloaan melkoisesti, ennenkuin pääsi näkemään kenraalimajurinsa kasvot. Sokea silmä sattui sille puolelle.

– Oletteko samaa mieltä?

– Olen, teidän ylhäisyytenne.

Aminoff taivutti jalomuotoista päätään.

Klingspor ähkäisi. Hän oli nähnyt turhan vaivan kiertäessään vartaloaan. Olisihan hänen pitänyt tuo jo etukäteen tietää.

Hän punnitsi nuuskarasiaa hyppysissään, kuin olisi se sisältänyt koko armeijan kohtalon ja hänen oman raskaan edesvastuunsa. Hetkiseksi vilahti hänen mielessään Buddenbrock. Miesparka mestattiin onnettoman sodanjohtonsa vuoksi. Eikä hän kuitenkaan ollut huono mies. Hän näki jo itsensä Tukholman Suurella torilla mestauslavalle nousemassa. Ympärillä seisoi henkikaartin osasto koreissa univormuissa. Rummut pärisivät, sotamiehet istuivat synkkinä satuloissaan. Ikkunat ja parvekkeet olivat täynnä kansaa... erityisesti naisia, ylhäisiä, hienoja naisia... Oh, vanha Ruotsi asetti raskaan taakan ylipäälliköittensä hartioille. Se pani heidät seinää vasten. Se antoi valtakirjan ja kuninkaallisen suosion miehen lähtiessä, mutta kun tämä palasi...

Hän ähkäisi uudelleen, ja hänen oikea jalkansa tuli sysänneeksi tuolia, missä olivat päälletysten hänen miekkansa, kaapunsa ja hattunsa. Miekankahva pisti esiin kaavun alta kuin ilkkuen, että tartu kiinni vain, mutta katso, miten lopussa käy! Ettet vain hukkaa armeijaa! Mutta töyhtöhattu, jonka sulka kylpi auringonvalossa, näytti puolueettomalta. Se prameili siinä kuin jokin kallisarvoinen ruukkukasvi, jonka kukat ovat kauniit, mutta tuoksua vailla. Oh, kunpa tietäisi, kunpa tietäisi! Hänellä oli povitaskussaan kuninkaan omakätisellä allekirjoituksella varustettu instruktioni. Se oli muuten hyvä, mutta siinä oli paha loppulause: "Mutta vaikka me, niinkuin edellä on mainittu, katsomme armeijan pelastamisen ja linnoitusten turvaamisen tärkeimmäksi puolustustoimenpiteiden päämääräksi kuluvana talvena, odotamme me kuitenkin, että Te, niin pitkälle kuin suinkin, koetatte maahan tunkeutuvaa vihollista estää ja vastustaa, ettekä ennen kuin hätä pakottaa, ryhdy perääntymään."

Tukholman Sotaneuvosto ei ollut tuota loppulausetta lisännyt. Sitä ei ollut ollut siinä luonnoksessa, joka hänelle oli näytetty. Se oli kuninkaan jälkeenpäin tekemä omakätinen lisäys.

Mutta sitä ei voinut tehdä olemattomaksi. Se lause oli siinä, ja hän oli lukenut sen monenmonta kertaa matkallaan Pohjanlahden ympäri. Se se oli tehnyt hänet alakuloiseksi, niin ettei korttipöytäkään ollut aina houkutellut. Esikuntaupseerit olivat luulleet hänen hautovan hyökkäyssuunnitelmia, ja tavallaan se oli ollutkin totta. Sillä koko ajan hän oli aprikoinut, miten voi tuon vaarallisen loppulauseen kiertää.

Vastapäisessä nurkassa uunin luona keskustelivat Gripenberg ja Palmfelt kuiskaamalla. Viimeksimainittu nauraa hihitti parastaikaa kuin koulupoika, jolle vierustoveri opettajan huomaamatta on kertonut hyvän vitsin. Klingspor räpäytti silmiään ja rykäsi:

– Mitä mieltä herrat siellä uunin luona ovat?

Palmfelt säikähti, kuin olisi joutunut kiinni vaarallisesta kujeesta. Gripenberg oli hänelle juuri kuiskannut, että ylipäällikkö oli en lumpen trumf – huono valtti tässä heidän pelissään – kuin "hakku" vastustajan valttiässää vastaan.

Hän kalpeni ja punastui vuorotellen. Gripenberg kumarsi:

– Teidän ylhäisyytenne, – me kannatamme kenraali Klerckeriä.

– Palmfeltkö myös?

Puhuteltu hätääntyi:

– En... minä en ole vielä määritellyt kantaani.

Kuin olisi tämä vastaus erikoisesti miellyttänyt Klingsporia hän pisti kätensä povitaskuun ja veti esille kuninkaan kirjelmän. Silmäten vieressä seisoviin adjutantteihin, aivan kuin antaen heidän ymmärtää, että nyt oli hänen, général-en-chef'in vuoro tullut lopullisesti lyödä vastustajansa, hän rykäisi kuuluvasti.

– Te puhutte kaikki puolustuksesta ja asemista, mutta mitä ajattelette tästä? (Hän osoitti paperia.) – Tässä on Hänen Kuninkaallisen Majesteettinsa instruktioni toimenpiteistä tässä minulle uskotussa vastuunalaisessa tehtävässä. Luen sen herroille.

Kaikki vaikenivat kunnioittaen. Döbelnin miehekkäillä kasvoilla häivähti tyytymättömyyden ilme. Hänen mielestään oli hävytöntä pitää heitä, aikamiehiä, pilkkana. Kun oli kerran majesteetin omakätinen käskykirje, niin hyvä! Seurataan sitä sitten.

Klingspor ryiskeli, otti nuuskaa ja rupesi lukemaan.

Kirjelmä oli päivätty helmikuun 4:ntenä ja sisälsi ohjesäännön komentavalle kenraalille. Siinä oli tarkkoja määräyksiä linnaväen sijoituksesta Viaporiin ja Svartholmaan, tarkat ohjeet siitä, että armeija oli koottava Hämeenlinnan tienoille, paitsi Savon osastoa, jonka kokoontumispaikaksi oli määrätty Mikkeli. Päähuomio oli kuitenkin kohdistettu armeijan pelastamiseen.

Ehdittyään tähän kohtaan Klingspor keskeytti ja silmäsi läsnäolijoita. Hänen sokea silmänsä kimmelsi kuin jää, johon kuunvalo sattuu. Hän oli aikeissa lukea loppulauseenkin, mutta hillitsi itsensä. Oliko se tarpeellista? Hänellä oli joka tapauksessa ylin määräämisvalta, ja hänen kantansa oli selvä.

Molemmat adjutantit, jotka kunnioittavassa asennossa olivat kuunnelleet kuninkaan kirjeen lukemista, siirsivät jalkaansa kuin merkiksi, että juhlallisuus oli lopussa. Nyt voitiin taas keskustella. Vaikk'eivät he omasta puolestaan ymmärtäneet, mitä keskustelu enää auttaisi.

– Siinäkö kaikki?

Löwenhjelmiä kadutti, ettei ollut suostunut vastaanottamaan salaista valtuutusta, jonka mukaan hänen olisi pitänyt valvoa ylipäällikön toimia. Hän oli pitänyt sitä mahdottomana. Kuningas oli tarjonnut sitä hänelle, mutta hän oli jyrkästi kieltäytynyt. Neuvonantajana hän voisi toimia, mutta ei vakoojana. Nyt hän katui jyrkkyyttään. Tuo mies, joka nyt katseli heitä voitonriemuisena, oli silmälläpidon tarpeessa.

– Jollei titulus usko, niin olkaa hyvä...

Klingspor vei käden povitaskuunsa kuin ottaakseen uudelleen esille asiakirjan.

– Ei... ei... kyllä minä uskon, mutta olen muistelevinani hänen majesteettinsa puhuneen jotakin vihollisen vastustamisesta.

Klingspor katseli tutkivasti Löwenhjelmiä. Mahtoiko tuo mies tietää? Se olisi vaarallista.

Mutta ei Löwenhjelm tiennyt. Hänkin oli nähnyt saman luonnoksen, jota Klingsporille oli näytetty, eikä siis voinut epäillä mitään.

– Teidän ylhäisyytenne. Minä luulen hänen majesteettinsa tarkoittavan Hämeenlinnan puolustusta, t.s. että otamme vihollisen täällä vastaan tavalla, joka on meille edullisin. Siis: että hyökkäämme.

Mutta nyt rypisti Klingspor niin uhkaavasti kulmiaan, ettei esikuntapäällikkö uskaltanut jatkaa. Hän puristi nuuskarasiaa hyppysissään, niin että peukalon pää vaaleni.

– Joko taas esitelmä sotataidosta? Minä huomautan, ettei se nyt ole paikallaan. Täällä ymmärtävät muutkin sitä alaa, eikä titulus yksin!

Seurasi kiivas väittely. Kaikki tulistuivat. Adlercreutz oli karahtanut pystyyn pöytänsä takaa, ja Döbeln korjasi otsallaan olevaa mustaa sidettä. Hänen kätensä vapisi. Porrassalmella saatuun haavaan koski aina, kun hän kiivastui. Nyt pääsi hänkin puhumaan, ja se tapa, jolla hän esitti ajatuksensa, todisti, ettei häntä upseeritoverien keskuudessa suotta pidetty etevänä puhujana. Hän innostui, räiskyi ja räsähteli, ja hänen kimakka äänensä kaikui läpitunkevana. Hänen puheessaan esiintyivät kaikki asiaan kuuluvat nousu- ja laskukohdat. Loistavasti hän todisti, että perääntyminen olisi samaa kuin tuho – varsinkin mitä sotamiehen moraaliseen kuntoon tuli.

– Minä tappelen miehilläni viimeiseen asti, mutta tällaisella perääntymisretkellä, josta nyt on kysymys, en takaa, jos heistä yksi ja toinen karkaa!

Tjah... mutta jospa siitä tuleekin suuri onnettomuus.

– Onnettomuus? Sodassa ei esiinny mitään onnettomuutta. Se, joka näkee sen kaikkialla, vetää sen varmimmin päälleen!

Kas, kas sitä sisua! Turhaan ei tuota miestä kutsuttu "tultasuitsevaksi vuoreksi".

Aminoff ei ollut saanut silmiään ylipäällikön epoletin ripsuista. Ne heittelivät taas haara-asentoja entistä tiheämmin. Häntä huvitti yht'äkkiä ruveta laskemaan, mikä tulisi päätökseksi. Niinkuin ennen lapsena, kun päivänkakkaran terälehtiä nyppimällä ennustettiin, satoiko vai paistoi, hän nyt noiden ripsujen avulla koetti arvailla, peräännyttäisiinkö vai ei. Puhuessaan hän siis seurasi ripsujen liikettä, ja joka kerta kun kaksi niistä lensi ristikkäin, hän ajatteli: "peräännytään", ja vastakkaisessa tapauksessa: "ei". Mutta nyt heilahtelivat ripsut niin vilkkaasti, että niitä oli useampia päällekkäin. Aminoff kyllästyi leikkiin.

"Ei tullut mitään", ajatteli hän.

– Yksi puhuu kerrallaan! – karjaisi Klingspor tulipunaisena kiukusta. – Ei tämä ole mikään hattujen eikä myssyjen kokous. Mitä Adlercreutz tahtoo sanoa?

Tämä viittasi tovereilleen, että antaisivat hänelle suunvuoron.

– Teidän ylhäisyytenne! Suvaitkaa soturin, joka muutamia päiviä sitten on ollut tulessa, lausua mielipiteensä. Niillä joukoilla, jotka meillä täällä on koolla, me voimme ottaa vastaan. En minäkään erityisesti kannata hyökkäystä, olen sitä mieltä, että meikäläisessä maastossa... (hän hämmentyi joka kerta, kun piti esittää asiaa teoreettisesti)... tuota – niin meikäläisessä maastossa, varsinkin kun on niin paljon lunta... (hän muisti kinokset Orimattilassa)... lunta – tuota... Mutta minä takaan joukkojen mieskohtaisen urhoollisuuden ja olen varma, että annamme päihin niin että roikaa.

Hän muisti kahakan Käkelän kylässä, jossa vihollinen oli yllättänyt hänen kenttävahtinsa keskellä yötä, ja puolialastomat miehet olivat 36 asteen pakkasessa lyöneet hyökkäyksen takaisin.

Klingspor kohautti olkapäitään. Hän oli loukkaantunut. Adlercreutz oli alleviivannut tulessaoloaan tavalla, jonka saattoi tulkita epäluottamuslauseeksi häntä kohtaan, vaikk'ei tämä ollut sitä lainkaan tarkoittanut.

Seuraava puhuja oli Klercker. Hän astui jälleen kartan ääreen ja rupesi selittämään äskeistä suunnitelmaansa, täydentäen sitä lisäselityksillä. Syrjäntaassa oli erinomainen puolustusasema, eikä siltä taholta ryssä pääsisi kiertämäänkään...

– Syrjentakka, Syrjentakka – kiertämään! – huudahti Klingspor. – Vai ei pääse kiertämään! Entä tämä tie?

Hän tutki hetken karttaa ja vetäisi sitten paperille pitkän piirun, niin että peukalon kynsi halkaisi kartan Kokemäen kirkon kohdalta.

– Vai ei pääse kiertämään!

Tottahan se oli, mutta – jos yritettäisiin lyödä vihollisen hajallaolevat joukot yksitellen, ennen niiden yhtymistä? Tuota... missä oli se lippu, johon venäläiset osastot oli merkitty?

Löwenhjelm haparoi pöydällä olevia papereita, raivostui ja polkaisi jalkaa.

– Saakeli, täällä on niin huono järjestys, ettei löydä mitään!

Hän löysi paperin, mutta siitä ei ollut isoa apua. Klercker oli siihen summittaisesti merkinnyt, missä venäläisiä pitäisi olla, mutta jokaisen lauseen jäljessä oli kysymysmerkki.

Hän heitti lipun pöydälle ja asteli vihaisesti edestakaisin.

– Minä olen sitä mieltä, että me nyt peräännymme. – Klingspor katseli suuttunutta esikuntapäällikköään. – Löwenhjelm saa vielä toivottavasti hyökätä tarpeekseen, ennenkuin tämä sota on lopussa.

Se äänenpaino, jolla ylipäällikkö viimeiset sanat lausui, sai Löwenhjelmin pyörähtämään ympäri ja astumaan kiivaasti pöydän ääreen.

– Mitä teidän ylhäisyytenne tarkoittaa?

Mutta nyt suuttui Klingspor todenteolla. Hän viittasi Löwenhjelmiä astumaan ulommas. Vai päälle aikoi tulla – mokomakin kukonpoika! Sacré nom! Hänelläpä oli urakkaa näiden herrojen kanssa... tappelupukarien! Niinkuin se olisi ollut pääasia sodankäynnissä! Korkeampi strategia, jota hän tässä edusti, perustui taitaviin liikkeisiin ja marsseihin – niin, ja makasiinien perustamiseen. Tapella aina ehdittäisiin, kun oli väkeä, millä tapella, ja ruokaa, mitä antaa sotamiehelle.

Hän ärjyi nämä ajatuksensa sellaisella mahtipontisuudella, että upseerit hämmästyivät. Vanha Aminoffkaan ei enää jaksanut hillitä kiukkuaan, vaan sähähti:

– Haudataan sentään tämä isänmaa kunnialla!

Mutta sitä hänen ei olisi pitänyt sanoa. Klingspor kavahti pystyyn – ensi kerran koko neuvottelun aikana, polkaisi jalkaa niin että sali kajahti ja kannukset kilahtivat kuin hopeatiu'ut.

– Kunnialla! – huusi hän maksankarvaisena kasvoiltaan. – Tahtooko titulus sanoa, ettei minulla ole kunniantuntoa? Mitäh?

Aminoff kohotti äkkiä päätään. Saattoiko tuo mies todella suuttua? Oh, hän oli luullut häntä aivan pehmeäksi, mukavuutta rakastavaksi salonkikenraaliksi, joka korkeintaan pystyi äkäilemään. Mutta nyt hän näki edessään vihastuneen miehen, joka sähisi ja puhkui kuin joku Tor tai Odin.

– Teidän ylhäisyytenne suokoon anteeksi. En tarkoittanut teidän ylhäisyyttänne. Tarkoitin vain, että meidän pitäisi pysyä täällä ja ottaa ryssä vastaan...

– Mokomiakin... neu-von-antajia! – puuskutti Klingspor hengästyksissään. – Kuninkaallinen... majesteetti... heittää niskaani... kaikenkarvaisia...

Viimeinen sana lausuttiin niin hiljaa ja epäselvästi, ettei sitä erottanut.

– Joo... kaunis paraati! Meitä korkeintaan seitsemän tuhatta, ja ryssällä viimeisten tietojen mukaan kolme kertaa enemmän. Haluaisinpa nähdä titulus Aminoffin siinä paraatissa!

Mistä ylipäällikkö oli nämä viimeiset tiedot saanut, sitä hän ei ilmoittanut. Matkallaan Pohjanlahden ympäri hän oli kuullut kaikenlaisia huhuja ja niellyt ne arvelematta. Mutta hän ei lyönyt tätä valttia pöytään sen vuoksi, että olisi uskonut sen vaikuttavan näihin herroihin. Hehän olivat tunnetut tappeluhalustaan. Ei – hän halusi vain täten ilmaista omaavansa enemmän kokemusta kuin toiset. Mutta sitä ei kukaan uskonut. Se tulkittiin vain hänen haluttomuudekseen ryhtyä taisteluun – ja sitä se itse asiassa olikin.

Kaksi etuhuoneessa vartioivaa sotamiestä, jotka kuuluivat Pohjanmaan rykmenttiin, oli koko ajan uteliaina seurannut herrojen väittelyä. Avonaisesta ovesta heillä oli hyvä näköala saliin, toinen heistä, nimeltä Lunki, entinen läkkisepän kisälli, joka oli väsynyt maailmalla kiertelemiseen ja ruvennut ruodulle, oli selittänyt toverilleen, lapualaiselle Haltulle, että Klingspor aikoi tappelemisen asemesta pitää Hämeenlinnassa paraatin. Hän osasi jonkin verran ruotsia, mutta oli ymmärtänyt väärin ylipäällikön sanat. Halttu oli purskahtanut nauramaan ja tokaissut:

– Vai paraatin! Näinköhän me ollaan paraatitällissä?

Tämä liian kovaääninen juttelu oli kuulunut saliin, ja Klingsporin huomio kiintyi sotilaisiin.

– Mitä h–tin elämää siellä eteisessä pidetään? Adjutantti, sulkekaa ovet!

Klingsporin viittauksesta toinen adjutanteista harppasi ovelle ja sulki sen. Vahtisotilaat suoristuivat asentoon.

– Mitä se sanoi? – kuiskasi Halttu toverilleen, kun näköala oli sulkeutunut.

– Puhui jotakin "finntupeista". Ne nuo ruotsalaiset ovat niin ollakseen, vaikk'eivät ilman meitä pärjää vähääkään.

– Jaa, – kuiskutteli Halttu, – Vaasassakin ne aina morkkailivat, että "soomalaisten" voi on huonoa. Minä sinne ennen kiikutin naulan ja pari...

Halttu ei ehtinyt lopettaa lausettaan, sillä ovesta astui nuori, punakka upseeri Porin rykmentin univormussa. Hänellä oli raskas katse, muuten miellyttävät kasvonpiirteet, paitsi että kulmakarvain välissä asustava syvä ryppy teki hänet huolestuneen näköiseksi. Matalalla äänellä hän tiedusteli, vieläkö istunto kesti.

– Vielä kestää, herra kap... luutnantti, – vastasi Lunki, lehden kunniaa kiväärillä. Upseeri puhui selvää suomea.

Luutnantti vilkaisi oveen, yritti sinnepäin, vilkaisi sitten sotamiehiin ja näytti epäröivän. Sitten hän vilkaisi sotilasten jalkoihin, jolloin varsinkin Haltun repaleiset jalkineet erityisesti näyttivät kiinnittävän hänen huomiotaan. Hän viittasi kädellään levon merkiksi, ja sotamiehet laskivat kiväärit jalalle. Mutta he katselivat totisina tuota synkännäköistä upseeria, joka voimakkaasta vartalostaan ja hyvästä ryhdistään huolimatta teki jonkin verran avuttoman vaikutuksen. Hän pysähtyi oven eteen, puristaen oikealla kädellä leuastaan, katsahti pari kertaa jalkoihinsa ja poistui vilkaisemattakaan sotamiehiin, jotka jälleen olivat kapsahtaneet kunnia-asentoon. Kannattaen sapelia kädellään hän alakuloisena astui ovelle, häviten sen tiensä.

– Kuka se oli?

– En tuntenut. Mutta sitä miestä painaa jokin suru. En ole kolmeakymmentä vuotta elämästäni turhaan maailmaa kiertänyt. Olen oppinut ihmisen tuntemaan.

Yht'äkkiä aukeni neuvotteluhuoneen ovi, ja Adlercreutz hyökkäsi ulos. Hän yritti mennä sotilaiden ohi, mutta pysähtyi samassa ja puuskautti puolittain vihassa, puolittain leikillä:

– Minkälaista hiton väkeä te olette, kun juttelette vahtipalveluksessa? Ja te kuulutte minun prikaatiini! Putkaa teille pitäisi antaa!

– Ahkeruus on ilomme, herra eversti! – karjaisi Lunki, joka arveli, että komentajan sanoihin oli jotakin vastattava.

Adlercreutzin suu mutruili naurunväänteissä. Tehden kunniaa hän kiiruhti vastapäätä olevaan huoneeseen, mihin maaherra kirjureineen oli siirtynyt neuvottelun ajaksi.

– Siinä se on eri mies, reipas ja notkea... ja niin ystävällinen. Puhuttelee tavallista sotamiestäkin kuin vertaistaan.

Lunki näytti tyytyväiseltä.

– Mutta hankala sillä on nimi.

– Mikäs hankala se on... Atlekreus.

– Niin, kyllähän se menee, kun sen huolella sanoo... Atlekreus.

Salista rupesi jälleen kuulumaan kovaäänistä puhetta. Lunki höristi korviaan.

– Parlaventtileeraavat taas, – lausui hän puoliääneen ja katsahti Halttuun, että huomasiko tämä, kuinka hän viskeli vieraskielisiä sanoja kuin ei mitään.

Mutta Halttu ei huomannut. Hän oli ruvennut astumaan edestakaisin kivääri olalla.

II

Tuntematon upseeri harhaili maaherrantalon pihalla, tarkasteli kuomurekiä, joissa esikuntaherrat olivat edellisenä päivänä saapuneet, hymähteli ja mutisi itsekseen. Vahtisotilas, joka jalkojaan takoen käyskenteli kuormarekien kupeella, katseli häntä epäluuloisesti. Hänen käsiään paleli. Kun hän yritti tehdä kunniaa, ei kivääri tahtonut pysyä hyppysissä. Upseeri puhutteli häntä, mutta sotamies ei vastannut. Hänen epäluulonsa vain kasvoi. Häntä harmitti, että piti kaiken lisäksi pitää vielä silmällä kaikenkarvaisia kulkijoita, niinkuin tuotakin... mikä lie vaikka olisi ollut vakooja. Hirveä pakkanen, palelevat jalat ja kädet olivat tehneet hänen ärtyisäksi.

Nenä punaisena ja parta kuurassa hän harppasi kuormaston kupeella edestakaisin, kivääri kainalossa, takoen lapasia yhteen.

– Nyt on kylmä.

– P-un kylmä, – murahti vahti ja rupesi taas pitämään silmällä outoa miestä.

Luutnantti pyörähti ympäri ja tarkasteli päärakennusta. Hän teki sen vain aikansa kuluksi. Mutta se kiihoitti vahtimiehen epäluuloa. Varmasti tuo oli valepukuinen vihollinen, joka oli tullut vakoilemaan. Asianomaisella ei ollut tästä pienintäkään aavistusta. Hänen ajatuksensa askartelivat muualla. Hän muisteli kotiaan Päijänteen takana. Mahtoiko vihollinen hävittää sen? Äiti oli kyllä vakuuttanut tekevänsä parastaan. Mutta mitä voi heikko nainen?

Hän hymyili muistaessaan äitiään, ja vahtisotilas huomasi tämän hymyn. Se vahvisti hänet lopullisesti epäluulossaan. Lähestyen upseeria takaapäin, hän tarttui tätä käsipuolesta ja virkkoi:

– Mitäs te oikein katselette?

Puhuteltu käännähti äkkiä, ja nyt syveni ryppy nenän juuressa.

– Mitä sinä sekaannut minun asioihini? Hoida virkasi!

– Minähän olen vahti!

– No... tee sitten tehtäväsi...!

Ja upseeri osoitti kuormastorekiä, jotka olivat lastatut täyteen kaikenlaista tavaraa. Hän tiesi, että ne olivat hänen ylhäisyytensä Klingsporin yksityistä omaisuutta.

Sotilas mutisi jotakin ja perääntyi paikalleen. Mutta hän ei jättänyt upseeria silmistään.

Samassa juoksi päärakennuksesta ruotsalainen adjutantti, meni muutaman reen luo ja kaivoi sieltä kainaloonsa pari viinipulloa. Vahtisotilas koetti hänelle selittää epäilevänsä outoa upseeria. Ruotsalainen käsitti ja lähti muukalaisen luo. Alkoi jo olla hämärä.

– Kuka se on?

– Terve, Björnstjerna!

– Oljemarck... sinäkö!... Ja tuo vahti luuli sinua ryssän vakoojaksi, hahhaa!

He olivat vanhoja tuttuja Turun ajoilta. Henrik August Oljemarck oli viettänyt siellä neljä vuotta, suorittanut maisterintutkinnon ja aikonut papiksi. Mutta papintutkinto oli jäänyt – aika oli kulunut kaikenlaisessa muussa, etupäässä miekkailussa, kaunokirjallisuuden ja filosofian ääressä. Tämä oli yksi sen aikaisia tuttavuuksia.

– Tule sisään! Meillä on siellä juuri peli pystyssä. Lähdin hakemaan lisää lämmikettä.

Björnstjerna osoitti viinipulloja.

– Piti tavata Adlercreutzia, mutta taitaa olla neuvottelussa.

– Siellä on... ja ties milloin lopettavat. Pitkäksi venyy.

He nousivat portaita ylös ja tulivat hauskasti sisustettuun huoneeseen, rakennuksen toisessa päässä. Pöydällä paloi muutamia kynttilöitä, ja sen ympärillä istui puolitusinaa upseereita, juoden ja korttia pelaten. Heidän päänsä varjot häilähtelivät seinillä suurina ja muodottomina.

Björnstjernaa tervehdittiin remuisilla huudoilla.

– Kaksi kranaattia lisää! Ennemmin ei tämä linnoitus antaudu!

– Korkki kattoon... paff!

– Oikein! Björnstjerna, valmiina laukaisemaan!

Mutta samassa vaikenivat kaikki. Tirkisteltiin outoa miestä.

– Minä tuon täältä muutaman turpeenpuskijan, jonka sota on temmannut rakkailta pelloiltaan... Cincinnatus hämäläistä muunnosta.

Oljemarck esitettiin. Herrat uusissa, koreissa univormuissaan tervehtivät häntä vuoron perään. Siinä olivat majurit v. Knorring ja v. Otter, "expeditionschefer", niinkuin heidän virkanimensä kuului, everstiluutnantti de Suremain sekä kapteenit Ulfsparre ja Clairfelt, iloisia, puheliaita miehiä, joiden kielenkantaa viini oli vain lisää kirvoittanut.

Oljemarckille tuotiin lasi, ja hänen tervetuliaisikseen kilistettiin.

– Tjah... missäs me olimme? Kai Otter on pitänyt silmällä, ettei minulle ole vääryyttä tehty poissaollessani?

– Ruotsalainen aatelismies ei pelaa väärin!

Kortit läiskyivät taas, ja everstiluutnantti Suremain piti kirjaa voitoista ja tappioista. Se oli Kille-niminen korttipeli, jota Suomessakin yleisesti pelattiin, mutta jota Oljemarck ei ollut viitsinyt opetella. Se oli hänen mielestään joutavaa.

– Kyllä Löwenhjelm on harmissaan, kun ei pääse mukaan, – jutteli Björnstjerna. – Hän on mestari tässä.

– Mestari tässä ja mestari muussa, – lisäsi Knorring. – Kurku!

– Kavall! – huudahti Clairfelt ja löi korttinsa pöytään. Hän oli kenraali Armfeltin äpäräpoika ja sangen ylpeä kuuluisalta isästään.

– Siitä, joka ei ole tyytyväinen kuutoseen, seitsikkoon ja kahdeksikkoon, tulee pieti, – nauroi Björnstjerna ja löi vuorostaan.

Oljemarck maisteli viiniään ja seurasi pelin kulkua. Väkistenkin heräsi hänessä vanha arvosteluhenki, joka oli aiheuttanut niin monta väittelyä toverien kesken. Hän oli kriitillinen luonne, joka aina suuntasi arvostelun kärjen kohti asioita ja tapahtumia, kasvaneena kodissa, missä politiikka oli kuulunut päiväjärjestykseen, hän oli jo poikasesta asti kuullut asioita, jotka ratkaisevasti vaikuttivat hänen valtiolliseen maailmankatsomukseensa. Isoisä oli kuulunut myssypuolueeseen, vanha valtiopäivämies, joka oli innokkaasti ottanut osaa poliittiseen elämään ja valittu mm. siihen lähetystöön, jonka v. 1742 piti mennä keisarinna Elisabetin luo pyytämään tämän sisarenpoikaa Holsteinin herttuaa Suomen suuriruhtinaaksi. Isä taas oli ollut Anjalan miehiä, yksi kaikkein innokkaimpia, tuomittu kuolemaan, saanut armon ja kuollut kahta vuotta myöhemmin kuin kuningas Kustaa. Hänen viimeiset sanansa olivat olleet: "Eteenpäin ja ylöspäin! Me olemme nyt leimatut pettureiksi, mutta vielä meitä kerran ymmärretään!"

Oljemarckin äiti, papin tytär, oli taas toista maata. Hänestä uhkui lämmin isänmaallisuus, joka ei sietänyt tinkimistä tuumankaan vertaa. Yhtenä syynä kodissa vallinneeseen epäsopuun oli ollut juuri tämä aviopuolisoiden valtiollisten mielipiteiden eroavaisuus. Nuori Henrik August oli kasvanut tässä ilmapiirissä ja saanut jo aikaisin sieluunsa särön, joka ei koskaan parantunut. Yhtäällä isä, tulinen, innokas itsenäisyysmies, joka arvosteli purevasti Ruotsin taloudenhoitoa ja hallitusta, toisaalla äiti, joka puhui Jumalasta ja kuninkaasta. "Peljätkää Jumalaa ja kunnioittakaa kuningasta." Nämä Raamatun sanat hän oli oppinut jo aivan pienenä lapsena, ennenkuin vielä osasi lukeakaan – samoin kuin nimet Raynal, Rousseau, Helvetius, "Välsignade Tryckfriheten". Se oli 1780-luvun alussa ilmestynyt sanomalehti, joka erikoisesti oli ollut tunnettu hyökkäyksistään kuningasta vastaan. Koti oli ollut kuin temmellyskenttä, jossa vieraat heittivät painia keskenään koettaen kumota toistensa mielipiteitä. Alituista valtiollista kannunvalantaa aamusta iltaan. Oli luonnollista, että vierasten enemmistö kuului isän kannattajiin – kuinkas muuten. Äidinisä, rovasti Rajalin, edusti välittävää kantaa – taipui vuoroin toiselle, vuoroin toiselle puolelle, kannatti milloin äitiä, milloin isää, ja oli pari kertaa tehnyt matkan Venäjän puoleiseen Suomeen salaisissa asioissa tyttärensä tietämättä.

Tämä alituinen väittely ja riita oli tehnyt Oljemarckin umpimieliseksi. Hänestä oli ollut väsyttävää kuunnella keskustelua, jossa vilisi nimiä ja asioita loppumattomiin. Hiljaa nousten nurkastaan hän oli hiipinyt ulos. "Tuo poika kuulee liian paljon", oli äidinisä kerran huomauttanut sellaisen väittelyn kestäessä. "Se on vain hyvä! Minä toivon hänestä aatteitteni ajajaa", oli isä huudahtanut. Hän oli juossut renkitupaan, posket punaisina ja silmissä kuumeinen kiilto. Siellä hän oli saanut vanhan Verkko-Pekan kertomaan Porrassalmen taistelusta. Silloin oli voitettu, ja urheasti olivat Savon jääkärit otelleet. Prenkpuurtti oli saanut mustikan omaan nahkaansa suomalaisesta tussarista.

Isän kuollessa hän oli ollut neljäntoistavuotias. Äidinisä oli silloin tarttunut asioihin käsiksi ja ruvennut hänen lukujansa ohjaamaan. Muutamassa vuodessa oli päntätty päähän Euklideen geometria, latinan ja kreikan kielioppi, ja kahdeksantoista vuoden vanhana hän oli päässyt ylioppilaaksi. Äidinisä oli tahtonut hänestä pappia, äiti sotilasta. Hän oli aluksi kannattanut äidinisän mielipidettä, mutta vanha sotilasveri oli vaatinut oikeutensa. Suoritettuaan maisterintutkinnon hän oli pantannut osan kotitalostaan, hankkinut akordisumman ja lunastanut luutnantin valtakirjan. Hänet oli määrätty Porin rykmenttiin.

Turussa oleskelu oli avartanut hänen maailmankatsomustansa. Hänestä oli tullut reaalipolitikko, tosin sangen horjuvin mielipitein. Kannattaen vuoroin Anjalan miehiä – isän muistokin innoitti siihen – vuoroin perääntyen äidinisän enemmän tai vähemmän epävarman valtiollisen katsantokannan pohjalle, hän horjui puoleen ja toiseen. Porthanilainen aatteellinen isänmaallisuus oli kuin kirkas suvanto siinä välillä. "Upseeri, jolla on maalaispapin mielipiteet", sanoivat hänen naapurinsa, kun hän luutnantiksi tultuaan oli vetäytynyt kotiinsa isiltä perittyä tilaa viljelemään. Maanviljelys oli häntä aina erikoisesti kiinnostanut. Puskien työtä kuin karhu, hän oli saanut tulot nousemaan, ja puolet akordisummasta oli maksettu, kun tämä sota syttyi.

Mutta aatteet eivät olleet jättäneet häntä rauhaan kotonakaan. Kotitila oli kohonnut kukoistukseen, mutta se valtiollinen rakennus, jonka telineillä isoisä ja isä olivat heiluneet, oli vielä aivan keskeneräinen. Siinä oli otettava huomioon niin monta eri seikkaa ja asianhaaraa. Ja joka kerta kun se alkoi olla valmis, särki sen äidiltä peritty uskollisuus kuningasta ja esivaltaa kohtaan.

Perustus oli selvä. Suomi oli kuulunut Ruotsin valtakuntaan yli 600 vuotta, saanut sieltä kristinuskon, sivistyksen ja länsimaisen oikeusjärjestyksen. Siihen saakka oli kaikki paikallaan. Se oli kuin vanhaa velkaa, joka oli maksettava – aivan kuin tuo hänen akordisummansa. – Maksuksi tästä oli Suomi tarjoutunut sotatantereeksi monenmonituiset kerrat. Se oli pantannut itsensä valtakunta-aatteen nimessä. Siinä olivat Isot ja Pikku vihat, kolmikymmenvuotiset sodat, ja nyt tämä äsken alkanut. Suomalaisten miesten oli täytynyt taistella Ruotsin suuruuden puolesta omalla ja vieraalla pohjalla, Venäjällä, Puolassa, Saksassa, Tanskassa ja Norjassa. Hyvä! Siihenkin saakka alkoivat asiat olla järjestyksessä. Mutta mitä oli Ruotsi tehnyt? Jättänyt tämän velan maksajan oman onnensa nojaan, niin Kaarle XII:n, Aadolf Fredrikin, Kustaa III:n kuin tämän nykyisenkin kuninkaan aikana. Pikku parannuksia oli saatu tosin aikaan, mutta tärkein laiminlyöty: puolustuslaitos. Hänen komppaniansa sotilaat olivat siitä parhaana todistuksena.

Mitä oli siis tehtävä? Kannattiko taistella? Kannattiko auttaa tuota horjuvaa talollista, jolta torppari ei koskaan saanut apua? Isän perintö kielsi, äidin perintö käski. Hän oli seissyt tienhaarassa. Tämä puhjennut sota oli tuonut ratkaisun. Hän oli päättänyt taistella miehenä, täyttää velvollisuutensa, vaikka lopputuloksesta hän oli jokseenkin varma.

Keskusteltiin Ruotsin suurvalta-asemasta. Clairfelt piti sitä aikoja menneenä. Kaarle XII oli sen hävittänyt, ja Pultava oli sen sadun loppupiste. Mutta v. Knorring, joka oli pelissä voiton puolella huudahti:

– Ei se vielä ole mennyt! Niin kauan kuin meillä on osakin Itämerta, me aina ryppyilemme. Katsokaapas tätä!

Hän iski korttinsa pöytään. Suremain sai jälleen merkitä hänen tililleen muutamia killinkejä.

– Jos se kävisikin noin helposti, olisimme pian Pietarissa!

– Miksei se käy! Entäs tämä!

Nyt oli Otterin vuoro. Hän löi valttinsa pöytään, ja peli loppui yleisen naurun ja remun vallitessa.

– No... rupeapas, Suremain, tekemään tiliä, niin saadaan nähdä, kuka meistä ensi kerralla tarjoaa.

Oljemarck oli aikonut ottaa osaa keskusteluun Ruotsin suurvalta-asemasta sillä nuo asiat kuuluivat hänen alaansa. Mutta hän ei ollut ehtinyt, sillä peli loppui kuin yhteen sanaan.

Suremain ojensi listan tovereilleen.

– Knorring se on, joka ensi kerralla saa varustaa patterin. Hän on eniten voitolla.

    – Och Israels barn de knorrade
    i öknen mången gång...

hyräili Clairfelt kuin häviötään hyvittääkseen.

Oljemarckin ohimoissa läimähteli, eikä hän ymmärtänyt, mistä se johtui. Hänhän ei ollut maistanut kuin pisaran, lasi seisoi vielä puolillaan pöydän nurkalla. Hän yritti tarttua keskusteluun, mutta häipyi taas jäljiltä, kun Björnstjerna seisoi hänen edessään, kädessään kaksi taidokkaasti tehtyä pistoolia.

– Katsopas, äidin lahja! – sanoi hän.

Siinä oli todellakin kaksi harvinaisen kaunista asetta. Olipa se ollut mestari, joka nuo oli sorvannut... taiteilija alallaan! Oljemarckilla oli hiukan niitäkin taipumuksia. Hän maalasi ja kirjoitteli runoja. Se nyt oli vain tuollaista ajankuluksi tarkoitettua askartelua, mutta hauskaa... peräti hauskaa.

Hän käänteli pistooleita käsissään. "Äidin lahja", kaikui hänen mielessään. Hänelläkin oli sellainen: miekka, joka kerran oli kuulunut kuuluisalle sissille. Tämä oli ollut äidin sukulainen, ja lähtöhetkellä oli äiti ojentanut aseen hänelle sanoen: "Kun kannat tuota, muistat velvollisuutesi!" Oh, kyllä hän olisi muistanut sen muutenkin!

Pistoolit kiersivät kädestä toiseen. Niitä tutkittiin tuntijan ilmein. Björnstjerna sai monta kiitosta ja onnittelua osakseen niiden johdosta.

– Näillä pitäisi pudottaa joku kasakka, – lausui hän. tähdäten seinään. Hänen kätensä heilahteli, sillä hän oli vahvanlaisesti humalassa.

Oljemarck pyyhkäisi kämmenellä otsaansa. Hänen aivoissaan sumeni. Toverit olivat hänen huomaamattaan täyttäneet hänen lasinsa useampaan kertaan, ja viini oli noussut päähän.

– Joo... pudottaa joku kasakka! Sanoitpa oikein! Minullakin on miekka, jolla voi halkaista ryssän kallon. Kas, tämä tässä! Mitä arvelette?

Hän seisoi keskellä lattiaa hajasäärin, paljastettu miekka kädessään, odottaen vastausta. Ei hän itsekään ymmärtänyt, minkä vuoksi oli niin kysynyt. Se oli vain sattunut niin.

– Mikäs sen yksinkertaisempaa, – lauloi Knorring, joka oli pelissä voittanut. – Luutnantti on hyvä ja halkaisee vain.

Herrat nauroivat omituisesti töllistelevälle luutnantille. Tämä muistutti pesästään noussutta karhua. Tuo nauru raivostutti Oljemarckia. Siinä kajahti jälleen tuo tunnettu ruotsalainen ylimielisyys, jota isä-vainaja oli niin monesti manannut.

– Niin, mutta siinäpä se onkin... – aloitti hän ja tunsi verensä kiehuvan, mutta pysähtyi samassa ja huitaisi, itsekään käsittämättä minkä vuoksi, pöydän reunalla olevan pelikortin viistoon halki. Miekka upposi pöydän syrjään, tehden siihen ison loven.

– Katsos perhanaa, kun turmeli kortin! – huudahti Clairfelt ja tuijotti hämmästyneenä hurjapäistä suomalaista. – "Värdshuset" meni kahtia kuin piparkakku!

– Pankaa miekka tuppeen, luutnantti – karjaisi Ulfsparre. – Vai te rupeatte tässä rumsteeraamaan...

– Oljemarck! Oletkos hullu? Mitä ilvettä tämä on?

– Valtakunnan jako! – tolkkasi Oljemarck ja nosti miekkansa kärjelle toisen kortinpuoliskon, ojentaen sitä Ulfsparrelle.

– Isompi osa jää vielä teille.

– Päävahtiin se mies! Sehän on päissään! Huutakaa päivystävää upseeria!

Yht'äkkiä aukeni ovi, ja Löwenhjelm ilmaantui kynnykselle. Hän oli tuohtunut.

– Piru vie! Perääntyä se aikoo – sille ei mahda mitään! – huudahti hän, takoen nyrkkejään yhteen.

Samassa hän huomasi keskellä lattiaa seisovan Oljemarckin, jonka miekka oli yhä paljaana. Kortinpuolikas pilkotti lattialta, hänen jalkainsa juuresta.

– Mitäs tämä herra täällä riehuu? Kuka te olette?

Björnstjerna riensi selittämään, kertoi, kuinka he olivat salaa juottaneet miehen. Jostakin selittämättömästä syystä tämä oli riehaantunut ja iskenyt kortin kahtia.

Löwenhjelm katseli Oljemarckia tuikeasti. Hänen otsalleen kohosi pilvi. Vai niin – sitä tavallista suomalaista kurittomuutta! Sacré nom – kyllä hän sen jo tunsi! Mikä oli tämä luutnantinvätys, joka tuolla tavoin esiintyi?

Hän aikoi ruveta miestä ojentamaan, kun samassa Oljemarck, jolle tilanne nyt alkoi selvitä, pisti miekkansa tuppeen ja sanaa puhumatta livahti ovesta ulos.

– Livisti! – nauroi Clairfelt. – Arkoja ovat nämä suomalaiset! Kun kuuli päävahdista puhuttavan, ottipa liukkaan lipetin!

Oljemarck juoksi portaita alas ja oli törmätä pahki Klingsporin sotilaspalvelijaa, joka laittoi herralleen päivällistä. Ruotsalainen katseli häntä pitkään ja kirosi ääneen. Nuo suomalaiset olivat joka paikassa tiellä.

Pihalle päästyään Oljemarck hiukan tointui. Ei tullut kukaan perässä. Vai päävahtiin! Tämä poika ei siellä istu – ei!

Ja katsellen ympärilleen kuin etsien itselleen vastustajaa hän asteli porttia kohti.

Siellä Björnstjerna saavutti hänet.

– Oljemarck, pakana! Tärvelit maaherran mahonkisen pöydän! Mene nyt kiireesti kortteeriisi, äläkä näyttäydy. Me järjestämme tämän asian.

Oljemarck tarttui Björnstjernaa rintapielistä.

– Kuule... onko se totta, että me peräännymme? – kysyi hän synkkänä. – Niinhän se heitukka sanoi.

– Totta taitaa olla. Pahus vieköön, ei tässä enää saa selvää mistään!

– No, mitä sitten merkitsee yksi pöytä?

– Se on tärkeä.

Ja samassa Björnstjerna rupesi nauramaan. Hän nauroi niin, että kyyneleet vuotivat pitkin poskia.

– Mitä sinä naurat?

Mutta Björnstjerna ei selittänyt, vaan lähti hoippumaan pihalle, koko ajan nauraa hohottaen.

– Pöytä... se on tärkeä... varsinkin näissä meidän hommissamme... varsinkin...

Oljemarck asteli kortteeriansa kohti, mutisten tapansa mukaan itsekseen.

III

Pohjalaiset olivat majoittuneet Eteläisten kylään, runsaan peninkulman päähän Hämeenlinnasta koilliseen. Sotamiehet majailivat taloissa ja mökeissä molemmin puolin tietä. Osa oli leiriytynyt metsään, tien varrelle, missä rakovalkeiden ääressä häärivät illallista valmistellen. Se plutoona, johon Lunki ja Halttu kuuluivat, oli tehnyt tulen muutaman torpan pihalle aivan maantien laitaan, lähelle aitoviertä. Aita oli osaksi purettu, sotamiehet olivat särkeneet siitä polttopuita. Kallellaan oleva veräjä retkotti yhden vitsavaulan varassa kuin vertauskuvana siitä tilasta, mihin maa oli jälleen joutunut, sodan puhjettua.

Plutoona oli vasta palannut vahtipalveluksesta kaupungista. Lunki, joka oli joukon johtava sielu, noitui, ettei heille oltu jätetty tilaa taloissa, vaan saivat yöpyä taivasalle.

Pakkanen oli pureva. Nurkat paukkuivat, ja pitkin aitoviertä vongahteli ilkeästi, kun aidakset pakkasen vaikutuksesta halkeilivat. Lunki kyyhötti tulen ääressä, istuen rummun reunalla. Se oli jäänyt siihen rummunlyöjältä, joka oli tunkeutunut torppaan lämmittelemään. Kenttäkattiloissa kiehui lihakeitto; sitä hämmenneltiin yksikantaan.

Halttu, joka oli jo syönyt, loikoili tulen toisella puolen, aivan aidan vieressä. Hän oli heittänyt kaavun alleen ja sujutteli käsissään ohutta messinkivannetta. Se kuului hänen sotilashattuunsa.

– Siitäpä tulisi hyvä voipytyn vanne, kun olisi millä juottaa kiinni, – tuumi hän, ja hänen parrakkaita kasvojaan valaisi leppoisa hymy.

– Taitaa jäädä pytyt vannehtimatta, jos saavitkin, – mumisi Lunki. – Näytäpäs tänne.

Halttu heitti vanteen Lungille.

– Se on kruunun messinkiä, – lausui tämä asiantuntijain ilmein, käännellen vannetta kädessään.

– Mikä ero sillä ja tavallisella messingillä on? – kysyi Haltun vierustoveri.

– Se on kirkkaampaa ja myrskempää, – vastasi Lunki ja heitti vanteen takaisin.

Toverit eivät päässeet selville, oliko se totta vai leikkiä. Lunki oli tunnettu koiranleuka, joka osasi heittäytyä.

Muuan ensi komppanian mies, joka oli tullut tuttaviaan tervehtimään, huomautti haukotellen:

– Sinähän olet läkkiseppä. Voisit juottaa sen kiinni.

Lunki äimisti. Hän ei pitänyt siitä, että muistutettiin hänen entisestä ammatistaan.

– Älä sinä, Flintta, karahteeraa sotamiestä hänen siviiliammattinsa mukaan.

– No... älähän suutu. Kerrohan, mitä kaupunkiin kuuluu.

Lunki sylkäisi.

– Mitäpä sinne. Vahdissa seisottiin, jotta isot herrat saivat rauhassa riidellä. Pahus sentään! Jos minä olisin sotapäällikkö, menisin suoraan ryssää vastaan ja sanoisin: "Soromnoo! Toraillaankos ensin vai hetikö ruvetaan lopsimaan? Jos tapellaan, niin –"

Hän oli käärivinään hihojaan ylös, mutta innoissaan horjahtikin ja lysähti rummun kalvoa vasten. Se paukahti halki.

– Mitäs nyt teit? Särit kruunun kapineen!

– Sitä ei käykään juottaminen.

Sotamiehet nauroivat ja kerääntyivät Lungin ympärille.

– Milläs nyt lyödään reväljiä?

– No... onhan toinen puoli ehyt, – nauroi Lunki.

– Joo, mutta se ei anna ääntä.

Samassa saapui rummunlyöjäkin paikalle. Hän oli vielä nuorukainen, melkein poikanen, arviolta noin 16-17-vuotias. Kiikuttaen kädessään kenttäkattilaa, jossa oli hernerokkaa, hän laski keitoksen tulen liepeille.

– Rumpali on sentään herra! huudahti hän. – Hän saa kaksinkertaiset annokset.

– Kyllä sinä tästälähtien tulet toimeen yksinkertaisillakin, kun ei ole kuin puoli virkaa jäljellä, – veisteli Halttu, osoittaen rikkinäistä rumpua.

– Voi Taavetti! Kuka särki mun pelini?

– Tuo tuossa.

– Sinä läkkisepän riivattu? Milläs nyt korjaat?

– Älä huoli! Kyllä se korjautuu. Tuolla naapuritorpan luhdissa on vasikannahka. Ota sieltä. Sota-aika ei lakia lue.

Miehet rupesivat syömään. Rummunlyöjäkin oli leppynyt saatuaan tietää, mistä löytäisi korjausnahkaa. Hän tarjosi keittoaan Lungillekin. Tämä oli jo äsken syönyt, mutta ei pannut vastaan, kun toinen tarjosi. Rumpalin nimi oli Rapeli, ja hän oli kotoisin Alavudelta.

– Tietääkös kukaan, miksi tämän rumpalin nimi on Rapeli? – kysäisi Lunki, joka taas oli miettinyt uutta koirankujetta.

Rapeli katseli epäluuloisesti. Hän ei ollut koskaan varma Lunkiin nähden.

– No... sanopas, miksi.

– Siksi kun sinä olet – rumpali. Jos olisit sotamies, olisi nimesi – Sapeli.

– Eikö rumpali ole sitten sotamies?

– Eikö mitä... juorun kuljettaja. Hölyää, milloin vihollinen tulee. Minä en yhtään pidä semmoisista juoruista.

Miehet nauroivat. Se Lunki se osasi! Hän ei ollut kieltään puurossa polttanut.

– Kerropas, mitä kuulit päämajassa, – kehoitti ensi komppanian mies. – Sinähän osaat ruotsia.

– Kertokoon tuo Halttu. Samaan aikaan oltiin molemmat.

– Älähän nyt... kerrohan, mitä herrat päättivät. Lunki pisteli hernerokkaa ja katseli viekkaana tovereitaan.

– Joo... Atlekreus kehui meitä ja sanoi, että "minä karar ä' tappra o' hyrtika! Ti sloss nu' me' ryssen näsomhälst!"

– Mitä se on suomeksi?

– Joo... että "mun mieheni iskevät ryssää päin pläsiä, kun minä vain sanon, että usu, kiinni!"

Tyytyväisyyden muminaa kuului miesjoukosta. Ensi komppanian mies huomautti:

– Atleri se onkin eri mies.

– Mutta sanoipa Lingsporikin, että "truu ni ei, att ja' int' vörstoor mei po rikskonsten?"

– Mitä se on suomeksi?

– Joo, että "luulettekos te, että minä olen Arkalasta kotoisin?" Se sanoi sen Aminoffille.

– Hyyy... mitäs Noffi. Oliko hyökkäyksen puolella?

– Kyllä... mutta Lingspor sanoi, että "eihän sull' oo rykmenttiäkään. Millä sinä hyökkäät?"

– Sanoiko niin hävyttömästi?

– Sanoi! Ihan ovella seisoin ja joka sanan kuulin.

Sotamiestenkin keskuuteen oli levinnyt huhu, ettei kuningas ollut Aminoffille rykmenttiä uskonut, koska tämä oli kerran istunut linnassa – vanhan hallituksen aikana.

Miehet rupesivat tupakoimaan. Joku hakkasi verestä puuta aidasta. Tuli leimahti korkealle. Maantien toiselta puolen kuului naurunremakkaa. Sinne oli ensimmäinen komppania majoittunut.

– Pitääpä lähteä katsomaan, mikä ilo siellä vallitsee, – tuumi Lunki ja nousi nuotion äärestä. – Meillähän on iltaloma – eikös niin?

– Niin on.

Hän lähti. Pysähtyen keskelle tietä, jonka molemmin puolin roihusivat leiritulet, hän katseli ensi komppanian majapaikkaa. Muutamat olivat laittaneet itselleen kuusenhavuista katoksen, jossa aikoivat yönsä viettää. Äskeinen remu oli aiheutunut siitä, että muuan sotamies oli polttanut kaapunsa helman. Sitä nyt toiset tarkastelivat ja tekivät huomautuksiaan.

– Mitäpä siinä kartiineja tarvitaankaan, – nauroi asianomainen huolettomasti.

Lunki ei viitsinyt poiketa sinne. Hän tunsi joka miehen, eivätkä ne tienneet enempää kuin hänkään. Täällä olivat nuhjanneet kohta kokonaisen viikon.

Hän lähti astumaan tietä eteenpäin. Tulia vain joka paikassa. Siitä ei toki, Jumalan kiitos, puutetta ollut. Sai sotamies Suomessa lämmitellä, vaikk'ei ollutkaan kattoa kaikiste pään päällä. Puuta oli toki Luoja siunannut riittävästi. Mutta muutapa ei juuri ollutkaan.

Siellä muuan rasvasi kenkiä, toinen puhdisti kivääriä. Lunki muisti, että hänen kiväärinsä oli puhdistamatta. Mutta lieköpä tuolla niin suurta väliä. Hän pysähtyi hetkeksi katselemaan miesten puuhia, mutta ei mennyt luo. Kengänrasvaaja sanoi: "Kyllä ruunulla pitää olla rasvaa syötäväksikin." Niin – kunpa olisi. Kaksi katovuotta perätysten, ja nyt tuli sota. Sai nähdä, kauanko riitti muona. Aina sitä mies tappeli, kun sai kyllikseen syödä. Mutta kaupungissa olivat huhunneet, että jos tuli äkkilähtö pohjoiseen, niin osa varastoja oli pakko hävittää. Miksei niitä voitu syödä täällä, ja lähteä vasta sitten?

– Kuka siellä tiellä seisoo? – huudettiin metsästä. – Tule tulille, saat tupakan.

– Älä hiidessä... jos sattuu olemaan upseeri, torui toinen.

– Mitä?... näkeehän tuon... meikäläisiä ukkoja. – Kuka se on? – huusi ääni kuin varmistuakseen, ettei ollut erehtynyt.

– Te hans ekselens, kreev Löwenhjelm! – vastasi Lunki peloitellakseen miehiä.

– Älä valehtele! Löwenhjelm ajoi tästä äsken ohi, mutta sinä olet silloin nukkunut.

Lunki nauroi ja jatkoi matkaansa. Taivas oli kirkkaassa tähdessä, ja pakkanen yhä kiristyi. Hänen jalkojaan rupesi palelemaan. Kengät olivatkin pahasti kuluneet. Tulomatka oli vaatinut veronsa. Täällä, Hämeenlinnassa, oli luvattu uudet, mutta vielä ei ollut mitään kuulunut. Lunki naurahti katkerasti. Surkeaa oli sotamiehen elämä.

Mutta – oli se sittenkin parempi kuin alituinen maailman kiertäminen, – oli! Hän oli kokenut sitäkin. Kisälliaikanaan hän oli kulkenut maan ristiin rastiin, talsinut kerran Turusta Ouluun saakka. Silloin oli tosin ollut kesä, joten oli saattanut liippasta avojaloin. Mutta – oli hän talvellakin liikkunut pikkutakkisillaan, reppu selässä ja sauva kädessä – koirien pelosta. Kyllä hän tiesi, mitä matkustus merkitsi...

Näillä matkoilla hän oli nähnyt paljon, oppinut ruotsiakin, jota hän omasta mielestään taisi melkoisen hyvin. Monenlaista kohtelua oli tullut hänen osakseen – milloin parempaa, milloin huonompaa. Mutta kuljeksivalle kisällille ominaisella iloisuudella hän oli kaiken kestänyt.

Hän muisteli lapsuuttaan. Se oli ollut köyhää ja puutetta täynnä. Jo aivan pienestä hän oli saanut lähteä kerjuulle. Kulkien talosta toiseen hän oli anellut, mieli nöyränä ja itku kurkussa. Toisinaan annettiin, toisinaan ei. Jos hän sai, hän kiitti ja luki pitkät kost'jumalat. Mutta jos ajettiin ulos ja päällepäätteeksi vielä usutettiin koira kimppuun, hän tavallisesti kirosi synkeästi. Sellaista oli ollut hänen elämänsä toiselle kymmenelle saakka. Rippikoulun käytyään hän oli päässyt läkkisepän oppiin, saanut kisällin kirjat ja aloittanut vaelluksensa. Sama meno oli uudistunut jälleen: talosta taloon, kylästä kylään, kiittäen tai kiroten – miten kulloinkin. Kunnes kiertokulku oli loppunut, ja hän oli ottanut eukon sekä ruvennut ruotusotamieheksi.

Lunki pysähtyi keskelle tietä ja katseli roihuavia nuotiotulia. Hänen päähänsä jysähti ajatus, että he kaikki... koko tämä armeija, joka oli tänne kokoontunut, olivat kerjäläisiä, kulkuteitä – matkan päämääränä pyyntö ja anelu. Mitä he anelivat? Leipääkö? Sitä heillä vielä oli – ja jos se loppuisikin, ei tämä retki tarkoittanut sitä. Työtäkö? Ei, sitäkin heillä oli... tämä palvelus... tämä ankara sotapalvelus... ja kun tämä loppuisi, odotti työ kotona. Rauhaako? Niin – sitä juuri! Rauhaa elää ja tehdä työtä – mikä minäkin. Mutta keneltä he sitä anelivat? Kuninkaaltako? Ei – hän ei pystynyt sitä antamaan. Ryssältäkö? Ei – hänhän sen oli juuri riistänyt. Jumalaltako? Ehkä mutta sitä varten oli välttämätön tämä pitkä kerjuuretki, jolta moni mies ei ikinä palaisi.

Kun kisälli tahi kerjäläinen lähti talosta, jossa ei annettu työtä tai leipää, hän pyrki toiseen. Se oli hänen elämänsä kulku. Hän ei saanut koskaan menettää toivoaan. Päästyään uuteen taloon hän tavallisesti haukkui edellistä. Sellaisia ihmisiä... eivät antaneet työtä eivätkä nälkäiselle leivänpalaa! Joskus saattoi tapahtua, että tultiin portaille jälkeen ja käskettiin palata. Löytyihän sitä sentään... joku murunen tahi vanha kastrullirani tinattavaksi. Niinpä niin –.

Nytpä se saatiin nähdä, miten kävi. Ruotsi oli ajanut heidät maantielle, ja nyt katsottiin, ottiko ryssä vastaan? Vai tuliko entinen isäntä vielä portaille ja pyysi palaamaan? Joka tapauksessa talon täytyi olla edessäpäin – talon, missä kulkuriakin kunnioitettiin ihmisenä. Hänen pitkät vaellusvuotensa olivat sen hänelle opettaneet.

Lunki tunsi mielensä keventyneen. Eipä tässä tainnut hätää ollakaan. Suurilla herroilla oli ehkä omat ajatuksensa, mutta näin ajatteli kulkuri, vanha läkkisepän sälli. Oliko se isänmaallista – sitä hän ei ruvennut pohtimaan. Mitäpä köyhän isänmaasta! Se oli siellä, mistä sai työtä ja leipää.

Mutta – mitenkäs kävi sotilastorpan, jos ryssä voittaisi? Nyt, Ruotsin aikana, sen omistus oli varma. Niin – se oli kysymys, joka pani miettimään.

Mutta – tarvittiinhan läkkiseppääkin aina – jos ei yhdessä, niin ainakin toisessa talossa. Miksei sitten sotaväkeä? Jos ryssä voitti maan – niin soromnoo! Hän kai sai torppansa pitää, sillä sotamiestä kai se ryssäkin tarvitsi. Ja tokkopa sen aikana tarvitsi tapellakaan yhtä usein kuin nyt? Tokkopa vain. Ryssän keisarilla oli väkeä omastakin takaa. Kai se jätti suomalaisen rauhaan. Mutta – varalta... varalta oli hyvä olemassa ruotusotamieskin.

Eipä siis tainnut hätää ollakaan. Jos ei yksi keino vedellyt, veteli toinen. Mutta siihen saakka, kunnes asia ratkaistiin, turvauduttiin vanhaan keinoon: palveltiin maata ja kuningasta ja annettiin ryssää päihin, koska kerran oli sitä varten matkaan lähdetty.

Lunki oli mielestään hyvin ratkaissut tämän pulmallisen kysymyksen. Hän oli miettinyt sitä tulomatkalla – sillä ajatukset olivat aina palanneet kotiin. Miten jaksoivat siellä? Saivatko irti syömistä joka päiväksi? Tämä kysymys oli painanut häntä raskaana. Mutta nyt oli keveämpi olla – tuntui kuin kaikki selviäisi itsestään. Kuka sen selvittäisi – kuningasko, keisariko vai Jumala – sillä hän ei päätänsä vaivannut. Kaipa se oli Jumala.

Mutta – näistä asioista ei ollut hyvä puhua. Jos tuli päällikköjen tietoon, niin kujaa juoksuttivat. Eikä se ollut hauskaa. Hän, vanha maailman kiertäjä, osasi kyllä olla varuillaan. Talossa talon mukaan. Jos talon koira sanoi: hau! niin hän sanoi: hau! jos se heilutti häntää, heilutti hänkin. Kyllä hän sen taidon osasi! Ruotsalaisella Pohjanmaalla hän esim. kisällinä kierrellessään oli haukkunut suomalaisia, kun kerran talonväki haukkui. Suomalaisissa pitäjissä taas olivat hurrit kuulleet kunniansa, Koska siinä talossa taas oli se nuotti. Kyllä hän osasi! Oli muuten turhaa ruveta puhumaan sellaisille kuin Rapelille ja Haltulle. Ne eivät olisi ymmärtäneet sanaakaan. Halttu, joka puhui kuninkaasta ja esivallasta kuin kaikkein korkeimmasta, mitä tiesi – Jumalaa lukuunottamatta. Kyllä kai ne korkeita olivatkin. Mutta läkkisepänsällille oli samantekevä, saiko hän leipänsä talosta tai torpasta – pääasia vain, että sai. Rapeli taas oli hiukan yksinkertainen, joka ei ymmärtänyt muuta kuin rummunlyönnin. Mutta siinä se oli mestari! Oli helppo marssia, kun se poika pärrytti. Liekö saanut rumpuaan korjatuksi?

Lunki poikkesi tien varteen. Siinä majaili kolmas komppania. Tulen ääressä loikoilevat miehet juttelivat puoliääneen, ja muuan heistä tyrkkäsi toveriaan kylkeen, huomatessaan Lungin.

– No mitä sille adjutantille kuuluu? Se oli Lungin haukkumanimi, jonka hän oli saanut siitä, että oli kärkäs herroja palvelemaan, vaikka haukkuikin heitä tavallisesti takanapäin.

– Ei muuta kuin että kenkäkuorma, jonka kuningas oli lähettänyt Ruotsista, on Pohjanlahden jäällä joutunut susien saaliiksi.

– Minkähänlaisia susia ne ovat mahtaneet olla?

– Nelijalkaisia, hyvä veli! – juttusi Lunki totisena kuin kirkon seinä. – Niin on puute ruoasta, että sudet syövät jo saappaita. Niissä on enemmän rasvaa kuin miehissä. Tämä oli ainoa pari, joka tuli perille, ja sen ekselenssi lahjoitti minulle.

Ja Lunki koputteli kenkiään, nauraa virnistellen.

– No... mitä tuo sanoi?

– Joo... että "pidä hyvin hänen majesteettinsa lahjoittamia jalkineita!" Minä löin asennon ja päästin, että "ymmärrän, teidän ylhäisyytenne! Näillä kengillä marssin vaikka Tukholmaan, kunhan Oulussa lyötän puolipohjat. Mutta sitten voi kuningas pitää näitä kalakenkinä vaikka koko loppuikänsä."

Miehet nauroivat. Lunki tunnettiin koko pataljoonassa. Mutta äskeinen mies, joka oli töykännyt toveriaan kylkeen, sanoi vakavasti:

– Älä sinä laske leikkiä majesteetista! Hirressä vielä roikut!

– Sepä on tältä pojalta vielä kokematta, – nauroi Lunki ja lähti jatkamaan kulkuaan.

Hän poikkesi lähimmän torpan pihalle. Pari kuuden naulan tykkiä seisoi lähtövalmiina, ja tykkimiehet valjastivat hevosia. Lunki ei huomannut tykkien välissä ähkivää aliupseeria, joka koetti heittää köyttä reen alitse sen toisella puolen puuhaavalle sotamiehelle.

– Joko te jätätte nämä markkinat? – kysyi hän valmiina soittamaan suutaan.

Miehet eivät joutaneet vastaamaan, vaan jatkoivat työtään. Mutta nyt kohosi aliupseerin punainen naama tykin toiselta puolen.

– Mitä sinä täällä maleksit? – ärjäisi hän.

– Meillä on lomaa, herra vääpeli! – vastasi Lunki, seisten asennossa, vaikka suu mutruili naurun mujeissa.

– No, paina sitten – h-ttiin!

– Ymmärrän, herra vääpeli! Lämmintä minä olenkin hakemassa.

Hän pujahti pirttiin. Siellä vallitsi tavaton sekasorto. Torpanväki, jonka oli täytynyt luovuttaa mökkinsä sotaväelle, oli ahtautunut karsinaloukkoon, missä jo ennestään oli sonninmullikka. Vaimo, kalpea, nääntyneen näköinen olento, katseli silmät suurina sotamiesten ärhentelyä. Kaksi lasta, poika ja tyttö, olivat lymynneet äitinsä turviin. Sonnivasikka nosti turpaansa aitauksen reunalle, tuhki sieraimiinsa ja päästi kirousten ja haukkumisten joukkoon oman itsetietoisen "innimöönsä". Eläinparalla oli nähtävästi nälkä. Vanha vaari istui uunilla, jalat roikkuen pitkin muurin kuvetta. Hän täytteli piippuaan, huudellen joukkoon omia huomautuksiaan.

– Siellähän on vielä yksi reppu, tuolla nurkassa tuon sotamiehen takana! Viilekkeet näkyvät virstan päähän.

Tykkimies harppasi sinne, polkaisi mennessään paria seinän vieressä lattialla makaavaa haavoittunutta jalalle. Nämä vaikeroivat hiljaa, ja toinen pyysi käheällä äänellä vettä.

– Istuu kuin maanantaimorsian, ja toinen hakee reppuaan hiessäpäin! – rähisi tykkimies.

Puhuteltu käännähti rauhallisesti.

– Ka... hyvässä tallessahan oli, – virkkoi hän tyynesti.

Nämä olivat ensimmäinen patterin miehiä, jotka kiireissään kokoilivat tavaroitaan, haukkuen jalkaväkeä, joka muka oli joka paikassa tiellä. Lunki oli ovensuusta käsin seurannut tätä mylläkkää, suu naurun mujeessa.

– Täällähän käy kähinä kuin Kalajoen markkinoilla, – sanoi hän, koettaen tunkeutua pirtin perälle.

– Siinäkin vielä yksi, jolla ei ole täällä mitään tekemistä! ärjäsi äskeinen laukunhakija.

– Mistäs sen niin varmasti tiedät?

– Käy perälle vain, kyllä taloon mahtuu, – toimesi vaari uunilta. – Mutta älä polje haavoittuneita.

Niin – siinä oli haavoittuneita – nyt vasta Lunki heidät huomasi. Hän kömpi varovaisesti peräpenkille, jonka toisessa päässä makasi myöskin mies – jalkaan ammuttu.

Samassa ilmaantui vääpeli kynnykselle.

– Ensimmäinen patteri valmiina lähtöön! – hihkaisi hän.

– Ka se! – huusi vaari. – Menkää, pojat, ja polttakaa ryssältä parta! Niin mekin tehtiin Lappeenrannassa.

– Lappeenrannassa! Vaikka selkäänne saitte...

– Saatiin, saatiin, mutta annettiin takaisinkin. Maksakaa se loppu meidän puolestamme!

– Kyllähän tässä maksettaisiin, mutta herrat ovat toista mieltä. Lappia kohti me lähdemme painamaan, – sanoi laukunhakija.

– Mitä?

Vaarilta jäi suu auki, ja hänen alaleukansa väkätti hyvän aikaa, ennenkuin hän tajusi tilanteen.

– Mitä? Pakoonko te pötkittekin?

– Se ei riipu meistä! Niin on annettu käsky.

– Hyvä Jumala! Nyt me jäämme vihollisen haltuun, – vaikeroi vaimo.

– Eikä jäädä! – intoili vaari. – Kyllä minä keinot keksin. Mulla on tiedossa paikka, johon joukkoni vien!

Mutta hänen päänsä painahti rinnalle, ja hän vaikeni kuin itsekin epäillen, mahtoiko hänestä enää olla omaisilleen apua.

Lunki oli tukkeutunut peräpenkillä istuvien miesten väliin ja ruvennut juttusille haavoittuneen kanssa. Tämä poltteli piippua, vaikka suu tavantakaa vääristyikin jalassa olevan haavan aiheuttamasta tuskasta. Hän kuului Porin rykmenttiin, ja hänen nimensä oli Tussari.

– Miksikähän ne herrat eivät halua tapella? – kysyi hän, ojentaen tupakkakukkaronsa Lungille.

– Selväähän se on, – virkkoi tämä, jolla aina oli vastaus valmiina. – Herrat tahtovat säästää nahkaansa. Miten on? Koskeeko kovasti?

– Kyllähän se repii... luuhun on käynyt.

Vaari oli kavunnut alas uunilta ja tarjosi parastaikaa haavoittuneille vettä.

– Kuninkaan pitäisi erottaa sellaiset herrat, – rämisi hän, toisella kädellä housujaan kannattaen.

– Kuninkaan! – huudahti Lunki. – Eipä taida tästä nykyisestä Kustusta olla rekensä vetäjää.

Yksi ja toinen naurahti, mutta se nauru ei vähimmälläkään tavalla kannattanut rohkeaa kokkapuhetta. Miehet herkesivät äänettömiksi. Mahtoiko olla vika kuninkaassa? Se oli kysymys, jota sotamiehen oli hyvin vaikea harkita. Kuningas oli niin kaukainen olento, että oli melkein mahdotonta puhua hänestä kuin tavallisesta kuolevaisesta. Eikö lie ollut pikemmin syy näiden herrojen, näiden kreivien ja kenraalien, joille kuningas oli armeijan uskonut, mutta jotka ajattelivat vain omaa turvallisuuttaan ja jättivät maan alttiiksi.

Sotamiehet rupesivat laittautumaan makuulle. Lunkikin katsoi parhaaksi lähteä pois. Pärevalkea hiipui pitkällä karrella. Hetken kuluttua se tupsahti sammuksiin.

– Iita, ota tulta! – komensi vaari torpanvaimoa, mutta Tussari virkkoi:

– Antaa olla. Nähdään nämä toimet tulettakin. Eiköhän ole aika laittautua levolle. Kunpa saisi unen päästä kiinni, mutta eihän saa, kun jalka riivattu on kuin tulessa.

– Oi voi! – kuului lattialta seinän vierestä pitkään ja valittavasti.

Lunki hiipi ulos. Koira ulvoi jossakin etäämmällä. Sen ääni leikkasi illan hiljaisuutta. Lunki muisti haavoittuneita. Noin nekin valittivat tuskissaan, ulisivat kuin eläimet. Häntä puistatti.

Samassa rupesi kuulumaan rumpujen pärinää. Hän kiiruhti askeleitaan, ja mietteet pysähtyivät yhteen paikkaan kuin jonkin läpipääsemättömän esteen taakse. Noin ne tulisivat pärräämään pitkään joka ilta ja joka aamu, tämän perääntymisretken aikana. Koiran ulvonta kajahti entistä voimakkaammin, ja pirtissä oli haavoittuneiden vaikerrus kasvanut myös. Nyt vastasi jo toinen ja kolmaskin. "Kylläpä ne nyt veisaavat", ajatteli Lunki tarkoittaen koiria. Mutta kummakos se, kun oli tällainen aika – ja nyt hän ajatteli haavoittuneita. Hänen selkäpiitään karmi. Pakkanen oli entisestään kiihtynyt. Lumi narskui anturan alla ilkeästi, pahaenteisesti.

Pitkin maantietä kiitivät lähettialiupseerit rummunlyöjät mukana, poiketen tien varressa oleville nuotiosijoille ja talojen pihoihin. Kuului pärrytys, ja sitten rupesi lähetti lukemaan päiväkäskyjä. Huomen illalla oli oltava lähtökunnossa joka miehen. Marssimatka Eteläinen-Pälkäneen kirkonkylä. Rumpu pärisi jälleen. Lähettialiupseeri kiiruhti edelleen. Sama meno jatkui.

– Selvä tuli, – lausui Lunki puoliääneen ja lähti talsimaan pataljoonansa majapaikkaa kohti.

Jonkin matkan päässä tuli häntä vastaan tykistökolonna. Se kuului ensimmäiseen prikaatiin ja oli lähtenyt Hämeenlinnasta pari tuntia aikaisemmin. Nyt se oli pysähtynyt muutaman torpan edustalle, ja miehet olivat kerääntyneet tulen ääreen lämmittelemään. Siinä majaili osasto porilaisia.

Vain yksi, paksuposkinen, lyhyt tykkimies oli jäänyt lavetille istumaan. Hän oli käärinyt korvilleen paksun villahuivin ja näytti hassulta kyyhöttäessään siinä lavetin syrjällä, jalkojaan yhteen takoen. Asetakin pystykaulus törrötti miehen niskassa, takaviistossa kuin lyttyyn lyöty tuopin suu. Hän teki hiljaisen ja avuttoman vaikutuksen ja näytti kuin ujostelevan jotakin. Lunki rupesi juttusille hänen kanssaan, mutta tykkimies vastaili vain yksikantaan.

Samassa palasi patterin miehistö, ja yksi heistä virkkoi:

– No... eikö se täti palellu, kun ei tullut lämmittelemään?

Puhuteltu ei vastannut mitään, taoskeli vain jalkojaan.

– Ketä te siellä tädiksi kutsutte? – huudettiin pihalta.

– Kallea.

– Onko se Kukko-Kalle?

– Se sama junkkari.

– Onko Moska-Ruunakin matkassa?

– Missäpäs ruuna muualla kuin Kallen mukana.

Pihalla olevat miehet nauroivat. Yksi heistä kohosi kontalleen, kallisti päätään ja luikkasi:

– Kukkokiikaa!

Kaikki räjähtivät nauramaan. Mutta Kukko-Kalle hyppäsi lavetilta alas, tarttui ohjaksiin, maiskautti suutaan ja hoputti:

– Sooh... ruuna! Lähdetään taas.

Lunki kiinnitti huomionsa keskimmäiseen hevoseen, jolla oli tavattoman tuuheat karvatupsut vuohisissa. Elukka oli pienikokoinen, laiha ja tavattoman takkuinen. Se liikautti korviaan, riuhtaisi pari kertaa kaulaansa ja lähti sitten pää riipuksissa vetää junnaamaan. Sen vierustoverit yhtyivät samaan tahtiin, ja niin tykki lähti liikkeelle.

Tykistökolonnaa seurasi kuormasto... pitkän pitkä jono hevosta, rekeä ja miestä. Paikkakunnan talonpojat olivat kyydissä, ja he täyttivät tien huudoilla ja kirouksilla. Kaksi komppaniaa porilaisia seurasi saattoväkenä.

Suomen armeija oli aloittanut perääntymisretkensä.

Lunki jatkoi matkaa ja tuli leiripaikalle. Sielläkin oli päiväkäsky luettu. Huomenillalla oli lähtö.

Halttu istui tulen ääressä syviin mietteisiin vaipuneena. Kaikki olivat totisia. Näytti, kuin olisivat miehet hävenneet katsoa toisiaan. Rapelia ei näkynyt. Hän oli tuvassa rumpuaan korjaamassa.

Näitkö? – kysyi Halttu hetken päästä Lungilta. – Siinä meni tykistö ja kuormasto. Ja huomenna painamme me perässä. Herra ties, mihin tässä joudutaan.

Mutta sitten hän kurkotti tikkuun tulta, sytytti piippunsa ja lausui luottavasti:

– Mutta Herra Sebaot on sotajoukkojen Jumala. Kyllä Hän vielä meitä armahtaa ja suo armeijalle voiton.

IV

Oljemarckia painoi toinenkin asia. Hän oli onnettomasti rakastunut.

Parin virstan päässä hänen kotitalostaan, Lounatmäen rustitilalla, asui vapaaherra Enefelt. Tämän tytär, Hanna, oli pannut Oljemarckin pään pyörälle jo varhain, ja nyt siitä oli kehittynyt juttu, joka teki sydämen sairaaksi ja mielen alakuloiseksi.

He olivat lapsuuden tuttuja, melkein kasvinkumppaneita. Jo pienestä pitäen hän oli tottunut Lounatmäessä käymään, ensin äidin kanssa, sitten yksin. Isät eivät olleet seurustelleet keskenään. Lounatmäen vapaaherra oli halveksinut Anjalan miestä, joka oli pettänyt kuninkaansa. Ja Oljemarckin isä puolestaan oli tehnyt pilkkaa Lounatmäen isännästä, joka Tukholman ritarihuoneen penkiltä teki suurisuuntaisia sotaliikkeitä Pietaria vastaan, mutta kotona tyytyi vain hoitamaan mehiläisiä.

Kireät välit olivat siis vallinneet molempien naapurusten kesken. Hät'hätää he olivat toisiaan tervehtineet tiellä vastaantullessaan. "Mehiläis-Manne" oli ollut vihainen, ja "Öykkäri-Oljemarck" kohauttanut vain halveksuen olkapäitään. Mutta se ei ollut estänyt lapsia seurustelemasta toistensa kanssa. Kesällä he olivat leikkineet Lounatmäen avarassa puistossa, ja talvella laskeneet mäkeä kartanon ahteesta Päijänteen jäälle.

Mutta heille ei Hanna ollut saanut tulla. Isä oli sen ankarasti kieltänyt. Tuovilassa "haisi ryssälle", ja lapsi olisi siellä saattanut kuulla sopimattomia.

Lapsuuden aikaa ei tämä vanhusten riita ollut pystynyt isostikaan häiritsemään. Mutta sitten seurasivat oppivuodet äidinisän johdolla, Turkuun lähtö ja neljän vuoden opiskelu siellä. Hanna oli samaan aikaan lähetetty Tukholmaan sukulaisten luo. He olivat erohetkenä vannoneet uskollisuutta toisilleen muutaman lehmuksen alla Lounatmäen puistossa. Ja se oli tietysti ollut "ikuista", niinkuin tuolla iällä tavallisesti kuviteltiin. Oli ollut syksyn kuulakas ilta, ja ilmassa voimakas riihen tuoksu. He olivat luvanneet kirjoittaa toisilleen, mutta Hannan kirjeitä ei ollut kuulunut.

Kesälomalla kotona hän oli äidiltään salaa tiedustellut Hannasta. Mutta tämä oli käynyt surulliseksi. "On parasta, että heität ne ajatukset, ei siitä mitään tule." Hän oli hätääntynyt. Oliko tyttö mennyt kihloihin toisen kanssa? Ei – sellaista ei ollut kuulunut. No – mitä sitten? Äiti ei ollut ruvennut selittämään. Muutaman ajan perästä hän oli itse saanut vastauksen.

Hanna oli kiittänyt kirjeistä, joita oli saanut tukun. (Hän palautti ne nyt tämän vieraan mukana, joka Tukholmasta tullut Lounatmäessä käymään. Vanha Janne, kartanon kuski, oli ne tuonut Tuovilaan.) Mutta heidän väleistään ei tullut mitään. He olivat olleet kovin lapsia molemmat – hän, Hanna, varsinkin. "Ja täällä Tukholmassa oppii asioita katselemaan vähän eri kannalta." Hänen ei sopinut seurustella nuorukaisen kanssa, jonka isä oli ollut kavaltaja. "Täällä tädin luona ovat kaikki kauhistuneet, että minä olen laskenut mäkeä sinun kanssasi. En minä liennyt, että se oli niin kauhistuttavaa. Mutta nämä täällä väittävät, että sinä olisit voinut laskea minut 'sulaan'. He puhuivat tietysti kuvaannollisesti, ja minä olen nauranut heille. Mutta samalla minua on oudosti värisyttänyt."

Ja sitten Hanna oli selittänyt, mitä Anjalan liitto oli. Kauhein petos, mitä koskaan maailmassa oli tapahtunut! Pettää kuningas, jonka poika oli ihana kuin enkeli. Hän oli nähnyt hänet kerran hovitanssiaisissa.

Viisi vuotta sitten hän oli tavannut Hannan tämän kotiinnuttua. Hän oli silloin ollut kaksikymmentäkolme vuotias ja Hanna kaksikymmentä. Hän oli rientänyt Lounatmäkeen sydän levottomuutta täynnä. Ihka uudessa luutnantin-univormussaan hän oli rohkeasti astunut päärakennuksen isoja rappusia ylös. Hannan isä oli ensimmäisenä tullut vastaan. "Vai te se olette... toivotan onnea. En ole nähnyt teitä pitkään aikaan ja nyt olen kuullut, että olette ruvennut palvelukseen. Mutta – millä mielellä palvelette, nuori mies?"

Hän ei ollut ruvennut mielialojaan selittelemään, oli vain pyytänyt tavata Hannaa. "Vai niin – Jeannette! Tulehan tänne. Täällä on muuan hänen kuninkaallisen majesteettinsa armeijan upseereista, joka haluaa tavata." Ja vapaaherra oli sirosti kumartaen sipsuttanut tiehensä, jättäen hänet seisomaan keskelle salia.

Hanna oli tullut sivuhuoneesta. (Oljemarck oli varma, että tämä oli kuullut hänen tulonsa, ja häntä oli harmittanut tytön teeskentely.) Hurmaavan kauniina oli Hanna astunut häntä vastaan, ja hän oli ollut aivan tyrmistynyt. Saattoiko nuori tyttö puhjeta tuollaiseen kauneuteen? Hanna oli sinä hetkenä tuntunut hänestä pyhältä, yliluonnolliselta olennolta, jonka eteen olisi pitänyt langeta polvilleen. Hän olisi sen tehnytkin, mutta sisällä isossa salissa se ei sopinut. Liian monta ovea, joille yht'äkkiä saattoi ilmestyä kutsumaton vieras.

"Tekö?"

Niin – hän se vain oli, entinen Henrik August, nyt maisteri ja luutnantti Porin rykmentistä, mutta sen puolesta sama kuin ennen poikasena, jolloin he suorittivat noita vaarallisia mäen laskuja.

Hanna oli punastunut. Hän oli käsittänyt toisen puheessa piilevän moitteen.

"Mennään puutarhaan."

Kuin itsestään oli kulku suuntautunut vanhan lehmuksen alle. Tuo rosopintainen puu oli kerran kuullut heidän liittonsa, viisi vuotta sitten, ja nyt se kuulisi, kuinka tämä liitto purettaisiin. Silloin oli ollut syksy, ja ilma riihen tuoksua täynnä. Nyt oli kesä, mitä ihanin päivänpaiste, tyven, ja ilma kukkien lemusta raskas.

He olivat pysähtyneet lehmuksen alle, jonka lehtikatos suojasi heitä auringolta. Hanna oli kalvennut, ja kuiviksipa olivat tainneet hänenkin huulensa käydä. Puistossa surisivat mehiläiset unettavasti, kuin juopuneina ylenpalttisesta kukkien tuoksusta. Ne pörräsivät kuin vanhat herrat, jotka totilasiensa ääressä istuen hiukan raukeina turisevat politiikasta ja karjataloudesta. – Rauhallinen, riuduttava hetki.

"Mitä sinulla on – asiaa?"

Kyllähän Hanna sen asian kai arvasi. Hän oli nojannut lehmuksen kylkeen. "Etkö muista... viisi vuotta sitten... tässä samassa paikassa?"

Hanna oli koettanut heittäytyä huolettomaksi.

"Niin – minähän olen kirjoittanut... Ja sitä paitsi – sinun muutamissa kirjeissäsi vilahteli samanlaisia mielipiteitä kuin –."

Mitä niissä oli vaarallista? Totta kai sai asioista filosofeerata!

"Niin – mutta uskollisuus esivaltaa kohtaan..."

"Olenko hetkeksikään uskollisuuttani unohtanut? Sinä tiedät –."

Mutta Hanna oli keskeyttänyt hänet:

"Minun mielestäni asia on aivan yksinkertainen."

"Yksinkertainen – kyllä. Mutta älkäämme puhuko siitä! Minä kysyin: olenko hetkeksikään unohtanut velvollisuuttani esivaltaa ja isänmaata kohtaan?"

"Äsken käytit sanaa 'uskollisuus'."

"Samantekevä! Olkoon niin! Voitko väittää... eikö minun nykyinen pukunikin jo todista –?"

Hanna oli katsonut häntä lempeästi niinkuin ennen tyttösenä. Tuo katse oli erikoisesti koskenut nuoren miehen sydämeen.

"Niin – mutta... mitä on sydämessäsi?"

Hän oli astunut askeleen Hannaa kohti. Hänet oli vallannut väkevä halu sulkea tyttö syliinsä. Se olisi ollut ainoa vastaus.

Mutta Hanna oli perääntynyt.

"Ei, ei – älä ymmärrä minua väärin!"

"En ymmärrä! Tiedän, mitä tarkoitat. Mutta minun sydämessäni ei tällä hetkellä asu kuin yksi ainoa tunne. Se on rakkaus – rakkaus sinuun!"

Hanna oli peittänyt kasvonsa. Hänen rintansa oli noussut ja laskenut kiivaasti. Hänestä oli tuntunut, että Hanna taisteli itkua vastaan.

"Ei, ei... minähän olen kirjoittanut..."

"Kirjoittanut! Viis kirjeistä! Puhukaamme! Etkö rakasta minua enää?..."

Se oli ollut tuskallinen hetki. Hän oli kuunnellut lehmuksen lehtien kahinaa. Tuo kahina oli kiduttavasti muistuttanut hänelle todellisuutta, joka nyt oli hänen edessään. Hän tiesi vastauksen.

"En voi sanoa... tiedän vain, että se on mahdotonta! Päästä minut menemään!"

"Rakastatko toista?"

"En – sen voin sanoa rehellisesti."

Kyllähän hän sen uskoi. Hannan silmät eivät voineet valehdella.

"Mikset siis voi vastata minulle suoraan?"

"En voi... välistä joutuu ihminen sellaiseen tilaan, ettei voi. Voi, kuule... minua huudetaan!"

Ja samassa oli Hanna lähtenyt juoksemaan päärakennusta kohti.

Siinä hän oli seisonut aikansa, sydän katkeruutta täynnä. Kuistin avonaisesta ovesta oli kuulunut vapaaherran ääni: "Jokos se herra meni?"

"Ei mennyt vielä, mutta heti lähtee", oli hän ajatellut ja lähtenyt takaportin kautta, poikki Lounatmäen peltojen, maantielle, joka kiemurteli pitkin rantaa. Se oli ollut hänen viimeinen käyntinsä.

Hän oli painunut työhön ja koettanut unhoittaa. Mutta se oli ollut mahdotonta. Aamusta iltaan hän oli puskenut... ryskännyt niin, että naapurit ihmettelivät. "Tuo luutnantti se on maamies! Niin rytkää kuin talonpoika!" Niin, – hän oli rytkännyt, mutta sydämelle ei siitä ollut apua lähtenyt...

Oljemarck istuu reessään huppukaulukseen verhoutuneena. Yö on kylmä... koko ilma kuin terästä. Hengitys on huurrettanut hupun reunat valkoisiksi. Reenjalas laulaa. Kuskipenkillä istuu hänen sotilaspalvelijansa Mikko Tossavainen – kotitilan torppareita. Hän on seurannut herraansa sotaan, sillä sota nyt on.

Armeija oli edellisenä iltana lähtenyt Hämeenlinnasta. Ylipäällikkö oli jo vuorokautta aikaisemmin painunut Vesilahden tielle ja oli nyt luultavasti jo Toijalassa. Heidän oli määrä ehtiä aamuksi Pälkäneen kirkolle, mutta keli oli tavattoman huono kovan pakkasen vuoksi.

Mikko Tossavainen oli jo useamman kerran koettanut päästä juttusille herransa kanssa, mutta tämä ei ollut sitä huomannut. Nyt hän uudisti yrityksensä.

– Korea se on tuo taivaan kupu, – sanoi hän, kohottaen koirannahkakinnastaan korkeutta kohti.

Korea se oli – ei käynyt kieltäminen. Oljemarck'kin koetti liuppukauluksen alta kiikaroida ylös. Pistävän kirkkaina paloivat siellä taivaan tuikut.

– Niin on kuin kenraalin rintapieli... kunniamerkkejä täynnä, – jatkoi Mikko. – Tuota... missähän ne tehdään... ne tähdet?

Sitä ei Oljemarck osannut selittää. Kaipa ne kultasepät niitä valmistivat. –

– Minulla on sisarenpoika kultasepän opissa Turussa, mutta ei sanonut koskaan sellaisia tehneensä. Jospa lie kuninkaalla erikoiset mestarit niitä varten.

Saattoi olla.

– Tuota... saa nähdä, sattuuko meitä kohti yhtään tällä reissulla, – nauroi Mikko.

Kukapa ne antaisi... perääntyvälle armeijalle.

– Mutta jos niinkuin satuttaisiin voittamaan. Kertoivat kaupungissa, että ryssän keisari oli lähettänyt Suomeen ritarimerkkejä. Se meinaa ehtiä edelle meidän kuningasta.

Oljemarck ei vastannut. Oli hänkin kuullut siitä. Viisi P. Andrean merkkiä oli kuulemma Sprengtporten saanut matkaansa, jaettaviksi niille suomalaisille papeille, jotka taipuisivat Venäjän valtaan ja rupeaisivat kansaa suostuttelemaan. Olisikohan äidinisä mahtanut ottaa?

Hän muisti vanhan rovastin, joka oli tuskitellut sitä, ettei häntä valittu valtiopäiville. Jonninjoutavat liuhtarit niinkuin vapaaherra Enefeltkin istuivat siellä ja puhuivat pötyä. Mutta hänpä meni aatelismiehen oikeudella. Kunnian kipeä oli vanhus – sen hän oli monesti pannut merkille. Mitähän olisi ukko mahtanut siellä toimittaa? Äänestänyt enemmistön mukana, niinkuin kallistui keskusteluissakin milloin toiselle, milloin toiselle puolen.

Tähti lensi poikki avaruuden.

Mikko hoputti hevostaan, aivan kuin olisi jokin vaara häntä uhannut.

– Sanovat ihmisen kuolevan, kun tähti putoaa alas... kas... tuolla... ja tuollakin tipahti taas.

Niitä lentelikin nyt tavallista tiheämpään. Oljemarck'kin rupesi tarkkaamaan taivasta. Sanottiin sen toivomuksen täyttyvän, jota ajatteli juuri tähden lentäessä. Hän oli pikku poikana monesti kokeillut, mutta ei se ollut paikkaansa pitänyt. Mutta – somaa oli vain ajatella ja jotakin toivoa. Hän toivoi, että Hanna pysyisi terveenä ja säästyisi sodan vaaroilta... (Kas niin! Eikös lentänytkin juuri, kun hän sitä ajatteli!) – ja että hän itse pääsisi tältä retkeltä hengissä kotiin, ja että... (Kas – siinä taas! Ja niin kauniin kaaren teki!)... ja että he vielä oppisivat ymmärtämään toisiaan ja pääsisivät yhtymään, elääkseen onnellisina kuolemaansa asti.

Mutta sen toivomuksen päällepä ei tähti pudonnutkaan, vaikka Oljemarck kuinka tarkasteli. Hän huokasi ja painautui huppuunsa, ajatellen: "Se toive ei toteudu koskaan."

Nyt hulmahtivat pohjan taivaalla palamaan revontulet. Ne olivat harvinaisia näinkin etelässä, mutta tänä talvena niitä oli näkynyt usein. Poikki taivaan juosta liplatti sinipunareunainen liekin syrjä, joka – päästyään päähän – lähti sävehtimään takaisin entistä nopeammin kuin olisi jokin näkymätön olento antanut sille uutta vauhtia. Niiden loimo himmeni ylöspäin. Mutta alareuna hehkui värikkäänä, milloin sinivihreänä, milloin punertavana.

– Sanovat, että kun Jäämeri lainehtii, niin siitä syttyvät revonvalkeat, – tuumi Mikko, joka olisi halunnut jutella, mutta hänen isäntänsä oli kiusallisen vaitelias. Vaikka sellainen tuo oli ollut aina.

– Olisi se soma sekin nähdä, – jatkoi hän.

– Mikä?

– Se Jäämeri. Sanovat sen olevan talvellakin sulana.

– Kaipa me päästään se näkemään, kunhan muutamia viikkoja körötetään pohjoista kohti.

– Varjelkoon Jumala sentään! Se olisi kauhea reissu.

Ja nyt hän päätti olla puhumatta, koska jutut saivat tuollaisen käänteen. Mutta – ei hän kauan malttanut, kun oli kerran puhelias luonnostaan.

– Sanovat, ettei se ylipäällikkö näe toisella silmällä. Liekö tuossa perää?

– Perää siinä on.

– Missähän tuo lie näkönsä menettänyt?

– Tiesi hänet.

– Se oli Verkko-Pekka samanlainen... avosokea toinen silmä. Mutta kyllä se silti rikkinäisen verkonsilmän löysi. Sooh, tamma! – Tuota... mutta näissä hommissa saisi... tuota päälliköllä sentään olla kaksikin silmää.

– Kaipa se sen vuoksi juuri lähtikin entisille poluille, kun olivat tuttuja.

Mikko säpsähti taas. Se oli tuo hänen isäntänsä sellainen sanaseppä... juuri niinkuin isävainajansakin. Sekin värteerasi maailman jos minkälaiseksi toisinaan. Sanoivat sen olleen riimuurarin... ja eikö lie poikakin?

Mikko vilkaisi taaksensa. Sanoivat niiden olevan pirun kanssa kontrahdissa ja kaiken menestyvän, mihin puuttuivat. Mutta ei se herra-vainaja ollut niinkään menestynyt. Talonhoito oli jäänyt kovin retuperälle. Mutta kunniallisen hautauksen se silti oli saanut... kummakos se, kun oli oma appi pappina. Vaikka – tiesi hänet... olisi tuo tainnut saada muutenkin.

Mikko päätti nyt todenteolla vaieta, jottei olisi sotkeutunut vaarallisiin juttuihin. Ei ollut pahaa henkeä hyvä mennä härsyttelemään – tällaisena yönä varsinkin, jolloin tähdet tippuivat taivaalta alas. Tuolla niitä taas tuli kimpuittain. Hyvä Isä sentään! Maailman loppua se varmasti ennusti. Ja eikö tuo tullekin, kun ovat kaikki asiat ihan nurinpäin... sota, katovuodet ja tällaiset tulipalopakkaset. Eihän tuota nyt ennen maaliskuussa tällaista... Johan se ennen keskipäivällä sulatteli hangen pintaa, vaikka yöllä vielä kylmikin. Mutta nyt ei vielä yhtään... ei merkkiäkään.

Ikäväksi tuli Mikolle istua siinä yksin ilman puhetoveria. Hän päätti aloittaa sellaisesta päästä, ettei tulisi umpikujaa. Mitkäs ne sen mukavammat kuin kotiasiat.

– Tuota... mitähän mahtanevat siellä Tuovilassa puuhata? Mahtavatkohan pelätä ryssää? Minä eukkoa rauhoittelin, että älä ole milläsikään... Ei ne noin vanhoista ja rumista huoli. Nuoria ne katsovat itselleen... sellaisia kuin Lounatmäen röökynä...

Mutta Mikko keskeytettiin kesken juttuaan, sillä Oljemarck kohottautui äkkiä ja tiukkasi:

– Et huomaa, että vällyn syrjä piirtää maata! Turhia vain siinä leksottelet!

Mikko hyppäsi maahan ja korjasi vällyt. Huonolla tuulella oli herra... sanoivat, että se sitä Lounatmäen röökynää meinaili. Mutta – ei tainnut se tyttö ollakaan vain niin otettavissa kuin viilipytty hyllyltä.

Tram-tara-ram, tram-tara-ram! – pärräsi pitkin maantietä, niin että metsä raikui. Kolonna oli pysähtynyt. Siinä oli yksinäinen mökki tiensyrjässä, pienen matkan päässä Oljemarckin reestä. Upseereja juoksi hänen ohitseen, kompuroiden sudennahkaturkeissaan.

– Mikä tuli? – huudettiin.

– Kahden tunnin lepo! Jalat tässä paleltuvat. Loimet hevosten selkään mutta ei riisuta. Ja miehistö tekemään tulta!

Oljemarck kömpi reestään ja lähti astumaan mökille. Pari muuta upseeria oli menossa samaan paikkaan.

Eteinen ei ollut haassa. Oljemarck nykäisi tuvan oven auki, ja häntä vastaan tulvahti suloinen lämpö. Huone oli pimeä. Jostakin sen perältä kuului kahinaa ja tulusrautojen kilke.

– Kuka siellä on? – kysyi miehen ääni.

– Armeijan miehiä.

Tuli leimahti, ja sytytetyn päreen valossa huomasi Oljemarck pirtin perällä sängyn, mistä nuori nainen ujostellen katseli heitä, peite leukaan asti vedettynä. Nuori mies rohdinpaidassa ja housuissa teki tulta takkaan.

– Suokaa anteeksi, että tulemme näin keskellä yötä häiritsemään, – pyysi Oljemarck. – Mutta sattui pysähdys, ja ulkona on tavattoman kylmä.

– Ei se mitään, – puheli nuori mies. – Nuorikko tuossa vain kainostelee, mutta kertakos se ihmisen lapsi on yöllä reissussa.

Nuori vaimo oli vetäytynyt kokonaan huppuun. Häntä näytti todellakin kovasti ujostuttavan.

Siinä oli ilmeisesti nuori pari, vasta naimisiin mennyt. Oljemarckin sydänala lämpeni. Nuori mies loi toisinaan hellän katseen vuoteeseen, mutta muuten hän käyttäytyi, kuin ei mitään olisi tapahtunut.

– Mekin tässä elämää aloittelemme, – puheli hän rauhallisesti. – Vasta eilen tultiin vihiltä.

Hyvä Jumala! Hääyö, jota heidän oli pitänyt tulla häiritsemään. Oljemarck tunsi mielensä liikutetuksi. Hän istui takan ääressä käsiänsä lämmitellen. Tämä matala mökki oli rakkauden pyhättö, jossa asui onni.

Hän silmäsi ympärilleen. Ovensuussa riippuivat hevosen valjaat ja aisakello. Karsinan puolella seisoi tilapäisesti kokoonkyhätty höyläpenkki, jolla oli keskentekoinen lypsinkiulu. Orsilla oli reenjalaspuita ja taivuttamattomia takkavitsoja. Peräseinällä, pienen ikkunan ääressä oli vaatimaton pöytä, jolle oli levitetty kirjava liina. Nurkkahyllyllä paksun Raamatun vieressä oli pari pahkakuppia sisätysten, ja ikkunapielessä neljä puulusikkaa, laitimmainen niistä aivan uusi. Ikkunan keskipovassa riippui naulassa rikkinäinen peili ja sen päällä silmälasit.

– Kukas teillä silmälaseja käyttää? – kysyi Oljemarck, jonka oli vallannut sanoinselittämätön onnentunne – aivan kuin olisi tämä mökki ollut se paikka, johon hänen surullinen sielunsa oli aina kaivannut.

– Isävanhan ne ovat. Saatoimme hänet hautaan kaksi viikkoa sitten.

Syntyi syvä hiljaisuus. Oljemarck tuijotti tuleen, joka ahnaasti nuoleskeli tervaista juurakkoa. Niin, niin, – sitkeää se oli, mutta sen hetket olivat luetut. Tässä mökissä oli elänyt vanha pariskunta, tehden sitkeästi työtä. Tuo nuori mies oli nähtävästi heidän poikansa. Nyt kun isän pää oli kaatunut, oli hän tarttunut ohjaksiin, tuonut taloon vaimon ja aloitteli nyt elämäänsä tässä vanhalla pohjalla, jatkaakseen sukuaan ja isänsä työtä. Semmoinen oli tämä Suomen kansa ja semmoista se oli ollut ammoisista ajoista alkaen. Ja tämän kansan piti taas joutua sodan jalkoihin, vihollisen raiskattavaksi.

Kuin jatkoksi hänen ajatuksilleen virkkoi nuori mies:

– On tässä tuumittu, pitäisikö pakopirtille lähteä, kun on taas vainolainen maassa. Ajattelin jo sotaväkeen menoakin, mutta säälittää nuori vaimo, joka vasta ensimmäistä vuorokautta on oman kurkihirren alla. En tiedä oikein, mitä tehdä.

– Lähde vain mukaan, – kehoitti toinen Oljemarckin tovereista, kapteeni v. Schantz, lyhyt, mutta harvinaisen tanakka mies. Hän istui veljensä, vänrikin vieressä. Tätä, jonka nimi oli Sebastian, kutsuttiin toverien kesken "Hiivariksi".

Nuori vaimo oli heittänyt peitteen kasvoiltaan ja kohonnut lynkäpäilleen. Hän katsoi vieraita kauhistuneena.

– Ei Jaakko saa lähteä! – huudahti hän. – Toisilla on sentään vanhukset ja lapset. Mutta minä olen yksin, ei isää, ei äitiä, Jaakko ainoa, ja häntä minä en laske!

Hän veti paidan sepaluksen rintansa päälle, lyykähti sänkyyn ja purskahti itkuun.

– Vaikea on jäädä ja vaikea lähteä, niinkuin vieraat näkevät, – puhui nuori mies. – Rohkeutta minulta ei puutu, mutta turvattomaksi jää vaimo. Hänellä ei ole ketään.

– Turvattomiksi ovat jääneet meidänkin vaimomme, – huomautti vanhempi v. Schantz.

– Niin – kai.

Mutta nyt puuttui Oljemarck puheeseen:

– Ei teidän tarvitse lähteä, pysykää tässä. Älkää lähtekö piilopirtillekään. Vihollinen ei tee mitään rauhallisille asukkaille, kun nämä vain eivät tartu aseisiin. Pysykää tässä!

Hän katsahti syrjäsilmällä nuorempaan Schantziin, mutta tämä istui äänettömänä tuleen tuijotellen.

Oljemarckista tuntui, kuin olisi hän taistellut oman onnensa puolesta, kuin liittyisi tämä mökki läheisesti siihen, jota hän tahtoi varjella ja säilyttää. Tämä mökki oli kuin pienoiskuva isänmaasta, sen ahkerista ihmisistä, jotka rakensivat keskellä hävitystäkin. Tämä paikka piti säilyttää, sillä täällä asui onni.

– Niinhän ne sanovat, etteivät nykyiset ryssät olisi samanlaisia kuin isonvihan aikana. Sanovat, etteivät tee pahaa aseettomalle kansalle, kun vain antaa niiden olla rauhassa. Ja mitäpä se turvaton korveneläjä voi sotajoukoille...

– Niin se on, – sanoi Oljemarck vakaumuksella. – Te pysytte rauhallisesti kotona ja teette työtä. Maa tarvitsee kumpaakin, sekä sotilasta että työmiestä. Me hoidamme edellisen, te täytätte jälkimmäisen paikan.

– Niinpä taitaa olla, – tuumi nuori mies keventyneenä. – Kunhan ei leimattaisi pelkuriksi.

– Se on pikku asia, miksi meitä sanotaan, kun vain kukin täytämme velvollisuutemme. Ja sankareitakos luulette sitten meidän olevan?

Hän nousi, kätteli nuorta miestä ja jatkoi:

– Jumalan haltuun vain! Jääkää hyvästi!

Hänestä tuntui niin keveälle olo, aivan kuin hän olisi tehnyt jonkin suurenkin työn. Ja kuitenkin hän oli estänyt mökin isäntää täyttämästä sitä, minkä enemmistö tällä hetkellä piti velvollisuutena. Enemmistö! Kuka sen sanoi, että tämä enemmistö oli oikeassa? Ihminen saattoi käsittää velvollisuuden eri tavalla.

Sotamiesten nuotiotulet roihusivat tienvarressa. Oikeastaan hänen olisi pitänyt iloita siitäkin, että peräännyttiin. Eikö se olisi ollut sopusoinnussa sen kanssa, mitä hän äsken tuolla sisällä oli puhunut? Veihän tämä retki häntä tavallaan lähemmäksi sitä ratkaisua, jota Anjalan miehet olivat haaveilleet. Veikö? Entäpä, jos jouduttiin ojasta allikkoon? Entäpä, jos Venäjän valta merkitsisikin uutta orjuutta – vielä pahempaa kuin entinen? Eikö Venäjä ollut raakalaismaa? Entäpä, jos vanhalla pohjalla sittenkin kaikki olisi vielä selvinnyt: hän olisi voittanut Hannan ja palannut samalle katsantokannalle kuin tämäkin?

Hän mietti jo palata mökkiin takaisin. Mutta samassa tulivat hänen toverinsa, ja vanhempi Schantz virkkoi:

– Annetaan raukkojen nauttia onnestaan. Harvinaisen miellyttävä nuori mies... niin naivi ja rehti.

– Eikä ollut hullumman näköinen vaimokaan. Sinua siunaili, Oljemarck.

Nuoremman Schantzin silmissä kiilsi jotakin kosteaa. He lähtivät kukin kahlaamaan reilleen. Lunta oli kohta miestä vyötäisille. Rummut pärisivät.

V

Muutaman talon pihalla, jonkin matkaa Pälkäneen kirkolta pohjoiseen, kävi huuto ja rähäkkä. Joukot olivat saaneet käskyn ottaa taloista, mitä vain irti sai – hevosia, heiniä ja ruokatarpeita. Pälkäneen kirkonkylä lähimpine ympäristöineen oli puhdistettu milt'ei paljaaksi, mutta pohjalaiset olivat jääneet osattomikselleen. Nyt olivat he vuorostaan pakkoluovuttamassa itselleen heiniä, joista oli suuri puute.

Ladon edessä pellolla häärivät Lunki ja Halttu, hangoten heiniä minkä kerkisivät. Talon isäntä oli juossut hätään, mutta Lunki oli karkoittanut hänet karkeasti kiroten. Halttu pyyhki otsaansa vähän väliä. Tässä työssäpä tarkeni! Vaikka rumaa tämä oli – ryöstää talonpojalta viimeinenkin elatuksen apu. Mutta minkäs teki – käsky oli käsky. Sotamiehen ei auttanut muu kuin totella.

Pihalla riiteli isäntä upseerin kanssa. Se oli Adlercreutzin adjutantti v. Rohr. Isäntä itki ja noitui ja heristeli nyrkkejään. Mutta Rohr katseli häntä ylimielisen pilkallisesti.

– Kun te edes maksaisitte? – tuskitteli hän.

– Maksaisitte? Kyllä kruunu maksaa, kun tulee rauha!

Rauha! Isäntä katseli toivottomana ladolle, jonka edessä sotamiehet häärivät. Ennen kurki kuoli kuin suo suli. Nyt niillä oli häkki täynnä. Mitä – aikoivatko pakanat viedä häkinkin?

Hän huomautti siitä upseerille, mutta tämä töpähytti neilikan suusta ja vastasi:

– Häkin? Tietysti... ole vaiti!

Kuorma oli valmis. Se ajettiin maantielle, mihin kuormastokolonna oli pysähtynyt. Lunki keikkui heinäkuorman päällä ja teki sieltä kunniaa.

– Praa höö! Tuuke' fast ti' kungens häst! – huusi hän ohiratsastavalle adjutantille.

Rohr naurahti ja komensi Lungin ajamaan jonon jälkeen, joka heti lähti liikkeelle.

Pakkanen oli tänäkin päivänä pureva. Lämpömittari näytti 35 astetta. Kolonna mateli pitkän käärmeen kaltaisena tietä eteenpäin. Pohjalaiset olivat jääneet jälkijoukoksi. Heinäkuorman päältä oli hyvä näköala pitkin loppumattomalta näyttävää jonoa. Haavoittuneita makaili kuormien päällä, joissa oli melkein toinen puoli ylipainoa. Siellä oli Tussarikin, porilainen, jossakin.

Heillä oli puute hevosista. Tämäkin kuorma oli saatu kokoon sillä lailla, että entinen oli jaettu muiden kesken. Siten kohosi paino tavattomasti. Mutta heinät olivat siksi kallisarvoista tavaraa, että niiden kuljettamiseen piti löytyä hevonen vaikka maan alta.

Lunki yritti jutella Haltun kanssa, mutta toveri oli siksi järkytetty äskeisestä ryöstöstä, että vastaili vain yksikantaan. Hänellä oli itsellä sotilastorpassa lehmä, ja hän ymmärsi, miltä talonpojasta tuntui heinien menetys.

– Olisi pitänyt ottaa se varsakin, mutta kovin oli heiveröinen vielä, – tuumi Lunki. – Ei siitä olisi tainnut olla vetäjäksi.

– Mitä! Kaksitalvinen vasta – Herra siunatkoon! – vastasi Halttu – jotakin täytyy jättääkin.

He vaikenivat taas, ja kumpikin hautoi omia mietteitään. Pälkäneellä oli levätty kokonainen päivä, ja se oli ollut totisesti tarpeen. Puolitusinaa heidänkin komppaniastaan oli palelluttanut jalkansa edellisen yömarssin aikana. Hyvä Jumala! Mihin tästä vielä jouduttaisiinkaan?

Hurskassieluinen Halttu ajatteli armeijan kohtaloa. Hänen mielestään Jumala kyllä varjeli sitä. Olihan hän Herra Sebaot, sotajoukkojen Jumala. Tämä lause erikoisesti miellytti häntä. Kun sotapappi kenttäjumalanpalveluksessa luki rukouksen, joka päättyi sanoihin: "Kuule meitä sotajoukkojen Jumala! Amen." – niin vilahti hänen mielessään taivaan suuri hääsali, johon sotasankarit saapuivat paraatipuvuissaan. Silloin oli heilläkin paremmat varusteet kuin nyt... ja nöyrästi he silloin kaikki, alkaen korkeimmasta upseerista halvimpaan rivimieheen saakka, laskisivat aseensa Kaikkivaltiaan jalkojen juureen. Silloin ei enää sodittaisi, vaan vallitsisi iankaikkinen rauha. Tuo ajatus taivaallisesta hääsalista, josta kirkkorukouksessa myös mainittiin, tuntui lohduttavalta näissä ajan vaivoissa... tällaisen pitkän marssin aikana. Sen ja nykyisyyden välinen vastakohta oli niin suuri.

että mieltä huikaisi sitä ajatellessa. Mutta se lämmitti ja rohkaisi niinkuin kirkkoparaatin muisto, jolloin joukot seisoivat neliössä, ja torvisoittokunta soitti virren: "Meidän linnamm' on Jumala taivaassa". Viimeinen sellainen oli pidetty Hämeenlinnassa vähää ennen lähtöä, ja se ei ollut juhlallinen.

Oli kuljettu muutama virsta, ja alkoi jo olla iltapuoli. Aurinko laskeutui läntistä taivaanrantaa kohti, mutta vielä se kiersi korkealla huurteisten metsien yläpuolella. Seudut tekivät aution ja kolkon vaikutuksen. Ihmiset olivat melkein poikkeuksetta jättäneet talonsa. Pelätyn vihollisen lähestyminen oli sen aikaansaanut. Mutta – oli toisia, jotka olivat jääneet paikoilleen – niinkuin tuon äskeisen talonkin väki.

"Ei lennä huurremetsokaan", ajatteli Halttu. "Sota peloittaa kaikki... ihmiset, eläimet ja taivaan linnut..."

Samassa näkyi takanapäin ajavan parivaljakko. Lunki ja Halttu tähystivät sitä uteliaina ja levottomina. Kukahan sieltä mahtoi tulla? Omia päälliköitä se ei saattanut olla, sillä Adlercreutz oli jo aamulla kuulemma lähtenyt eteenpäin ja oli luultavasti pian Tampereella. Iso herra se näytti olevan, koskapa kuskipenkillä istui kaksi miestä. Suuri, verhoilla varustettu kuomureki kallahteli puoleen ja toiseen, ja verhojen välistä näytti joku katselevan ulos ja viittoilevan edessä istuville miehille.

– Kun ei vain ole itse ylipäällikkö? – tuumi Lunki.

– Miten hän tänne? Vesilahden tietähän se reissasi.

– Piru... ne ovat ryssiä! – huudahti Lunki, joka nyt alkoi erottaa kuskipukilla istuvan sotamiehen univormun.

Hän rupesi huutamaan jotakin edessäajaville tovereilleen, kun takanatulevasta reestä samassa kajahti signaalitorven merkkipuhallus.

Kolonna seisahtui, ja edestäkäsin ratsasti v. Rohr ottamaan selvää, mitä oli tekeillä.

– Herr atjutant! Te' ä' ryssar! – huusi Lunki heinäkuorman päältä, kun Rohr ehti kohdalle.

Kuomurekikin oli pysähtynyt, ja siitä kömpi nyt ulos paksuihin turkkeihin kääriytynyt herrasmies, jolla oli samanlainen puolikuunmuotoinen hattu kuin Adlercreutzilla. Hän astui v. Rohria vastaan, teki kunniaa ja puhui jotakin vieraalla kielellä. Ruotsia se ei ollut, sitä olisi Lunki kyllä ymmärtänyt.

– Venäläisten neuvottelija! – huusi Rohr taaksepäin ja käski lähettää sanan luutnantti Stackelbergille.

Hetken kuluttua saapuikin tämä paikalle, ähisten ja puhisten, pitkä, vaaleaverinen upseeri, jolla oli rohkeat, siniset silmät. Hän oli Adlercreutzin ensimmäinen adjutantti.

– No, mitä nyt?

– Neuvottelija! – vastasi Rohr kunniaa tehden. – Parooni Hagelström.

Lungista tuntui, että Rohr lausui arvonimen hiukan pilkallisesti.

– Sekö piru se on? Uskaltaako tuo mokoma puhua rehellistä ruotsinkieltä?

– Ranskaksi esittäytyi.

Vai ruotsalainen mies – ja ryssän palveluksessa! Sukkelajärkinen Lunki oli heti selvillä tilanteesta. Olipa siinä mies valinnut paksun leivän.

Hän tarkasteli lähettiä, joka jonkin matkan päässä seisten odotti, että Stackelberg olisi ajanut hänen luokseen.

– Hei, pojat! – huusi Stackelberg suomeksi heinäkuorman päällä kököttäville Lungille ja Haltulle. – Toinen teistä meidän mukaamme eversti Essenin luo!

Halttu hyppäsi kuormalta alas ja ojentautui asentoon. Hän arvasi, että Lungin olisi tehnyt mieli päästä hänen paikalleen, mutta nyt se oli myöhäistä. Lähetiltä peitettiin silmät, Halttu asettui jälkihäntään, ja niin lähdettiin paarustamaan kuormien ja sotilaiden ohi.

Noin virstan päässä oli hämäläisten päällikkö, eversti v. Essen majoittunut muutamaan torppaan odottaakseen jäljestätulevia pohjalaisia. Kunnon eversti oli parast'aikaa syömässä pirtin pöydän ääressä, ja hänen palvelijansa seisoi vieressä valmiina kaivamaan repusta, mitä isäntä kulloinkin käski. Suurella vaivalla hän oli saanut torpan emännältä puoli tuoppia maitoa, jota hän juuri oli kiittelemässä, kun matkue astui pirttiin.

– No... minkä saaliin te nyt olette napanneet? – röhisi hän.

Stackelberg selitti suomeksi, että tässä oli vihollisen neuvottelija, jonka hän nyt toi herra everstin luo, koska tämä oli vanhin jälkijoukon päälliköistä.

– Hyy... vai minun niskoilleni sen heititte. Mitä kieltä se puhuu?

– Kyllä se ruotsia osaa, vaan ei taida kehdata sitä puhua, – tuumi Stackelberg, iskien Essenille silmää.

Side poistettiin lähettilään silmiltä, ja hän tirkisteli huvitettuna ympärilleen. Huomatessaan Essenin, jonka hän entuudestaan tunsi, hän kysyi ranskaksi:

– Tekö olette korkein päällikkö?

– Oui, – vastasi Essen ja pyyhki veistä saappaansa varteen.

– Kenen kanssa minulla on kunnia –? – kysyi hän ruotsiksi ja nousi ylös.

– Parooni Hagelström, – esitteli lähetti itsensä.

Halttu, joka seisoi vahdissa oven suussa, pani merkille, että Essen äimisti tämän vastauksen kuullessaan.

Sillä välin oli tupa täyttynyt upseereista. Vihollisen sanansaattajan saapuminen oli houkutellut heidät sinne. Siinä olivat mm. luutnantit Brakel ja Oljemarck. Vihollisen sanansaattaja selitti asiansa. Hänet oli lähetetty tuomaan kirjettä ruotsalaisen armeijan ylipäällikölle. Nyt hän halusi tietää, saisiko hän jatkaa matkaansa.

Essen oli vähällä paukahuttaa, ettei ylipäällikkö ollut tällä tiellä. Mutta sitten hän malttoi mielensä ja tiedusteli, mitä kirje sisälsi.

– Se on hänen keisarillisen majesteettinsa tarjous, jossa ruotsalaiselle armeijalle luvataan edulliset ehdot, jos se laskee aseensa ja hajaantuu.

– Hyy, – pani Essen taas ja aivasti. – Vai sellainen kirje.

Upseerit neuvottelivat keskenään, ja päätökseksi tuli, että lähetettiin kuriiri Tampereelle Adlercreutzin luo viemään tietoa tapahtumasta.

Kaikki tuntuivat ikäänkuin vapautuvan tämän päätöksen kuultuaan. Lähetille osoitettiin paikka pöydän päässä. Hän riisui turkkinsa ja katseli ympärilleen kuin etsien henkilöä, kenelle sen antaisi. Torvensoittaja oli jäänyt reen luo. Eräs upseereista otti turkin vastaan ja ripusti sen naulaan.

Olipa sillä tähtiä rinnassa... tällä ryssien sanantuojalla – oli! Halttu katseli silmät renkaina koreapukuista miestä. Kummakos se... kun oli keisarin uskottu. Hän kuunteli herrain keskustelua, josta ei ymmärtänyt mitään.

Hagelström tiedusteli, puhuivatko kaikki herrat ranskaa. Kun vastaukseksi tuli, että muutamat osasivat sitä huonosti, niinkuin esim. Oljemarck, ehdotti hän, että puhuttaisiin ruotsia. Sehän se kuitenkin oli heidän yhteinen äidinkielensä.

Hän lausui sen sulavasti, hieno, hiukan ivallinen hymy suupielessä. Oljemarck pani sen merkille ovensuusta, johon oli istahtanut.

Kuriiri lähti, ja Hagelström rupesi taloksi. Hän otti kuin itsestään isännän valtuudet ja tarjoili nuuskaa kultaisesta nuuskarasiastaan. Lausuen ranskalaisia kohteliaisuuksia hän kuin sivumennen hipaisi itse pääasiaa, jota varten oli saapunut. Upseerit kuuntelivat korvat hörössä, ja lopulta kapteeni Schantz kysyi:

– Minkäs aseman keisari Aleksanteri takaa meille, jos ehtoihin suostuttaisiin?

Hän lausui sen tyynesti, kuin maaperää tunnustellen – niinkuin talonpoika, joka ostastelee uutta taloa. Oljemarck tunsi "Kallun" – ei hänellä ollut ajatustakaan suostua ehtoihin – hän oli muuten vain kysynyt.

Mutta sitä oli Hagelström juuri odottanutkin. Hän rupesi sulavasti selittämään, että keisari, "hänen armollinen herransa", lupasi täyden korvauksen niistä rahasummista, joita he olivat käyttäneet akordimaksuihin upseerinvirkoja ostaessaan. Sitä paitsi heille tarjottiin tilaisuus astua Venäjän palvelukseen hyvillä palkkaehdoilla. Herrat eivät ehkä ottaneet huomioon sitä seikkaa, mihin kurjuuteen heidän perheensä joutuisivat, jos sotaa jatkuisi. Nälkä ja huutava hätä olisi siitä seurauksena, ja aivan toivottoman asian vuoksi: Venäjä oli päättänyt valloittaa Suomen ja se tekisi sen ehdottomasti.

Kajottiin arkaan kohtaan. Useimmilla läsnäolijoista oli perheet vihollisen valtaamassa osassa maata. Sitä paitsi useita heistä painoivat raskaat velat. Jos sodan vuoksi vielä menetettäisiin puustellit ja maatilat, he joutuisivat maantielle. Puhe akordimaksuista ja niiden korvaamisesta oli erikoisesti koskettanut kipeää kieltä. He olivat vaiti pitkän aikaa.

Oljemarck pani uudestaan merkille, kuinka nämä toverit, joiden kanssa hän monesti oli näistä kysymyksistä väitellyt, olivat nyt aivan samalla kannalla kuin hänkin. Ero oli vain siinä, että kun hän avomielisesti tunnusti uskonsa, nämä tavallisesti vetäytyivät jonkinlaisen suurisänmaallisuuden suojaan, puhuivat kunniasta ja sotilaan velvollisuuksista ja näyttivät kokonaan torjuvan hänen väitteensä. Mutta nyt, vihollisen lähetin läsnäollessa, he vaikenivat. Kukaan heistä ei sanonut sanaakaan – kohteliaisuudestako vai vakaumuksesta – sitä hän ei pystynyt ratkaisemaan. Mutta – mikseivät nämä toverit saattaneet sopia hänen kanssaan siitä, että tämä taistelu oli turhaa, mutta että sittenkin oli pidettävä kiinni sotilaan kunniasta. Jos ei hänellä, Oljemarckilla, sitä olisi ollut, hän olisi heti ollut valmis antautumaan. Sillä tosiolot puhuivat heitä vastaan ja vihollisen puolesta.

– Niin – mutta sotilaalla on kunniakäsitteensä, – huomautti Brakel kuin tulkiten Oljemarckin ajatuksen ääneen.

Hagelström naurahti.

– Niin kyllä, mutta... kaikki on suhteellista. Jos kunniantunto pakottaa minut murskaamaan ne, joita rakastan, en ymmärrä, mitä sellainen "kunnia" minua hyödyttää. Ja päinvastoin taas – jos tuon "kunnian" kieltämällä pelastan toiset, on selvää, että tuollainen halpamieliseksi leimattu teko sittenkin osoittaa suurempaa sankaruutta kuin puustaimellisesti käsitetyn kunniantunnon seuraaminen. Kaikki on suhteellista.

– Niin... mutta sotilaalle se on kaikki kaikessa. Hänellä ei ole muuta.

Hagelström kohautti olkapäitään, otti nuuskarasiansa ja tarjosi. Mutta nyt muutamat kieltäytyivät – niiden joukossa Oljemarck, joka oli ruvennut polttamaan.

Halttu, joka koko ajan oli seissyt oven suussa kivääri jalalla, oli jännityksellä seurannut tapahtumia tuvassa. Hän ei ymmärtänyt kieltä, mutta terveen talonpoikaisälynsä avulla hän päätteli keskustelevien kasvojenilmeistä ja äänenpainosta, mihin suuntaan asiat kulloinkin kallistuivat. Niinpä hän oli pannut merkille, että eversti Essen oli alussa suhtautunut venäläiseen hiukan yliolkaisesti, mutta sitten ikäänkuin katuen käytöstään ruvennut kohtelemaan tätä hyvin ystävällisesti ja kunnioittavasti. Hän ei ymmärtänyt, että se kuului sivistykseen ja hyviin tapoihin. Talonpoikana hän piti vain kiinni siitä, että jos ihminen kerran oli eri mieltä, se piti myös selvästi osoittaa. Ei siinä saanut lirkutella eikä larkutella. Tuo ryssä saattoi pian saada sen käsityksen, että nämä herrat olivat valmiit lentämään suoraan hänen syliinsä. Hän ei ymmärtänyt sitä, että eriävän, jyrkänkin mielipiteen saattoi lausua kohteliaassa muodossa, ja ettei se estänyt ystävällisesti seurustelemasta vastustajan kanssa. Senvuoksi hän oli hengessä harmistunut, kun omat herrat riensivät ottamaan nuuskaa vihollisen nuuskarasiasta. Mokomakin! Oli tietysti saanut sen lahjaksi keisariltaan siitä, että oli pettänyt maansa ja kuninkaansa! Sen verran hän oli Stackelbergin puheista äsken päässyt käsitykseen, että venäläisten neuvottelija oli ruotsalainen mies. Sitäpaitsi hänellä oli ruotsalainen nimikin – Haakeliströömi.

Nyt taas kun paroonin nuuskatarjousta ei enää otettu vastaan yhtä auliisti kuin äsken, hän ilostui. Eivät ne omat herrat niinkään olleet kenen hyvänsä nenästä vedettäviä. Sen kun alussa olivat olleet olevinaan, mutta sitten näyttivätkin todellisen karvansa ja sanoivat kuin kettu pihlajanmarjoista: Ei kiitos!

Mitähän ne taas puhuivat? Stackelberg etenkin oli äänessä, viittoili ja selitti: "Heeterliik, heeterliik." Mitähän se mahtoi merkitä? Vahinko, ettei hän ymmärtänyt ruotsia. Olisi nyt saanut selvän koko jutusta.

Stackelberg selitti parhaillaan heidän asemaansa. Se oli huono. Sotilailla ei ollut kenkiä, ei kunnollisia vaatteita. (Hän viittasi Halttuun, jonka säärystimet olivat aivan hajalla.) Yhtä puutetta alusta loppuun. Mutta sotilas ei silti saattanut noin vain antautua. Siihen piti ainakin löytyä jokin kunniallinen tilaisuus.

Hagelström ei pannut suoranaisesti vastaan. Hänen mielestään se oli jo kunniallinen tilaisuus, kun armeija, jolta puuttui kaikki, niinkuin herrat itse olivat tunnustaneet (he eivät toki olleet sitä sanoneet) – tehdäkseen kärsimyksistä lopun, antautui kaikin puolin hyvillä ehdoilla.

– Hallituksessa tässä pääsyy on, – huomautti joku.

– Niinpä niin... mutta kaitselmus on sen niin säätänyt, että teidän kurjan hallituksenne on oltava sinä välikappaleena, joka tekee maan luovuttamisen Venäjälle mahdolliseksi.

Oljemarckin piippu oli sammunut. Kaitselmus? Tuo mies puhui kaitselmuksesta. Hänkin oli monta kertaa ajatellut samaa. Korkeammat voimat kuin ne, joita valtakunta ja kuningas edustivat, olivat tarttuneet asioiden kulkuun. He kaikki olivat vain välikappaleita.

Tupa tuntui tukahduttavan kuumalta. Torpanmies oli lisännyt puita takkaan ja istui sen ääressä avuttoman näköisenä, suu auki kuunnellen keskustelua, josta ei käsittänyt sanaakaan. Hänen kasvoillaan kuvastui sellainen neuvottomuus, kuin olisi hän ollut valmis heittäytymään maahan ensimmäisen eteen, joka voisi hänelle sanoa, mitä nyt oli tehtävä.

Oliko Suomen kansa tuollaista?

Ehkä – ehkä ei – sitä oli vaikea sanoa. Se ainakin oli varma, että se perinnäistavan mukaan oli uskollinen esivallalle, jota käsitettä se ei kuitenkaan pystynyt itselleen selvittämään. Esivalta oli vain Jumalalta. Sitä oli siihen opetettu monessa miespolvessa. Siitä oli kirkoissa saarnattu satoja vuosia. Mutta – ajatteliko tämä kansa sitä, kuka esivaltaa kulloinkin piti? Oliko sille samantekevä, mihin maahan se kuului, kunhan vain kunnolla tuli toimeen? Ei tuntunut siltä. Näihin saakka se oli kuulunut Ruotsiin ja ehkä tulisi edelleenkin kuulumaan. Mutta jos Venäjä voittaisi, niin taipuisiko tämä kansa noin vain? Sitä oli vaikea sanoa. Luonnollisesti sen olisi pakko mukautua, mutta tekisikö se sen mielellään? Kuka tunsi kansan sielun tarkkaan? Se vain oli varma, että se oli vanhoillista kansaa, ja vanhoillisuuden tuntomerkkihän oli, että se viimeiseen saakka piti kiinni totutusta, tavaksi tulleesta, mutta omaksui uuden, kun näki, ettei vanhasta enää ollut mihinkään. Mutta – taistelutta se ei koskaan entisestä luopuisi. Siitä oli tuo oven suussa seisova vahtisotilas, tuo eteläpohjalainen, elävänä esimerkkinä.

Raskasta oli tällaisten ajatusten hautominen. Ihminen joutui väkistenkin ristiriitojen uhriksi. Velvollisuus ja vakaumus maan onnesta – ne taistelivat alati Oljemarckin sielussa, repien sen rikki. Hän oli mies, jonka osaksi oli annettu koko aikakauden tuska, epävarmuus ja etsiminen, siltä hänestä tuntui. Hän kärsi, mutta kenen hyväksi? Siihen kysymykseen oli mahdoton löytää vastausta.

Tuntui vapauttavalta, kun eversti Essen antoi määräyksen marssin jatkamisesta. Venäläinen lähetti jäi tänne Stackelbergin kanssa odottamaan Adlercreutzin vastausta. Siihen kuluisi vielä monta tuntia.

Oljemarck tervehti sotilaallisesti tupaan jääpiä ja astui allapäin ulos, Eteisessä tuli häntä vastaan venäläinen signalisti, joka teki kunniaa. Tämä oli jotenkin keinotellut herransa luo.

Maantiellä kävi melu ja huuto. Muutamat kiroilivat sitä, että ryssät saivat vapaasti kulkea vakoilemassa ja nähdä koko heidän kurjuutensa. Nytkin oli pari, kolme kuormastohevosta kaatunut, eikä niiden sijaan saanut mistään uusia.

Joukot olivat jo liikkeessä, kun Oljemarck pääsi rekeensä. Hän kääriytyi vällyihinsä ja käski Mikon ajaa. Tämä kertoi kauhuissaan, että hämäläisten oli ollut pakko jättää haavoittuneensa tähän. Onneksi oli tässä asumus, jossa he ehkä saisivat suojaa. Mutta surkeaa oli, jos sellaista tapahtui talottomilla taipaleilla.

Ennen Tampereelle tuloaan he saivat sen useamman kerran todeta. Haavoittuneet oli jätetty jälkeen. Sydäntä särkevää oli kuulla heidän kerjäävän mukaan pääsyä. Ei ollut hevosia riittävästi, kuormat muutenkin ylen raskaat. Ei auttanut muu kuin sulkea silmänsä ja korvansa, paaduttaa tunteensa. Muuten sitä ei olisi kestänyt.

Iltamyöhällä, kun he nousivat muuatta ahdetta ylös, huomasi Oljemarck kinoksessa istumassa oman rykmenttinsä sotamiehen, joka ojensi häntä kohti kohmettuneita käsiään.

– Armahtakaa Kristuksen nimessä! – ruikutti hän. – Jalka poikki... en pääse. Kuolema tässä tulee...

Oljemarck ummisti silmänsä ja painui huppuunsa. Mitä auttoi, jos yhden olisi korjannut? Niitä oli kymmeniä – ehkä satoja. Pitkän aikaa kuului sotamiesparan ruikuttava ääni. Mutta kukaan ei vastannut mitään.

Kun pohjalaisten jälkijoukko tuntia myöhemmin marssi siitä sivu, näkivät he tien syrjässä kuolleen sotamiehen. Silmät olivat painuneet kiinni, mutta suu jäänyt puoleksi auki, ikäänkuin olisi vainaja vieläkin koettanut saada ääntänsä kuuluville. Kasvot olivat paleltuneet, ja vasemman jalan pohkeen kohdalta oli lumi vahvasti veressä.

Se oli Tussari.

VI

Vaivalloisesti nousee tykistö Pyhäjärven rantatörmää ylös. Hevoset kiskovat kaulat pitkällä, ja niiden ja miesten hengitys huuruaa pakkasilmassa. Reenjalas laulaa yksitoikkoisesti. Lunta on tavattoman paksulta. Järven seljalla oli ollut verraten helppo ajaa, mutta täällä, maalla, se oli raskaampaa.

Kukko-Kalle talsii valjakkonsa vieressä, hoputtaen sitä. Paksu, pään ja kaulan ympäri kiedottu villahuivi on suun kohdalta vahvassa kuurassa. Hattu, jonka villahuivin väliintulo on työntänyt pois asemiltaan, kellottaa hiukan kallellaan, toisella korvallisella kuin ylimääräinen matkustaja kuorman päällä. Kalle on halkaissut toisen huivin keskeltä, vetänyt sen hatun ympärille ja sitonut leuan alta kiinni. Tämän näin muodostuneen kuomun sisältä loistaa hänen punakka naamansa, sikäli kuin sitä noiden varusteiden vuoksi pääsee näkymään.

Oli tapeltu äsken, vaikk'ei Kukko-Kalle ollut päässyt osaa ottamaan. Ryssä oli hyökännyt Tampereella Adlercreutzin joukon kimppuun, ja tämä kahakka oli käyty Pyhäjärven jäällä. Rummut olivat taasen lyöneet hyökkäystä. Pari upseeriakin oli kuulemma joutunut vangiksi, kun olivat eronneet liian kauas pääjoukosta. Mutta jäällä oli Reutersköld uljaasti pitänyt puoliaan.

Nyt oli vihollinen jälleen jättänyt heidät rauhaan. Kukko-Kallesta se oli ikävää. Hän olisi mielellään tapellut, niinkuin moni muukin hänen tovereistaan. Ja hänellä kun oli vielä ase, jolla, kelpasi... tykki, viimeistä mallia... kuuden naulan heelviiki, jolla hän oli viimeksi soitellut Orimattilassa. Sillä kun olisi posahuttanut ryssää vasten naamaa, olisi tämä varmasti jäänyt lunta haukkaamaan!

Kalle sipaisi kintaallaan kuurassa olevan tykin kuvetta. Se kellotti siinä niin mukavasti lavetillaan. Rattaat oli irroitettu, suuret, raskaat tykinpyörät, ja köytetty tuliputken kummallekin kupeelle. Sen suu sojotti taaksepäin, käännähdellen sen mukaan kuin reki epätasaisella tiellä heittelehti. Siinä... sen tyvessä oli kuninkaan leima... koreat nimikirjaimet ja latinalainen neljän numero. Kee aa... Kustaus Aatolhvi, ja neljäs järjestyksessä. Se se oli heidän kuninkaansa.

Kalle ei osannut lukea, ja se olikin hänen salaisen surunsa aihe. Toverit olivat saaneet sen tietää ja kiusasivat häntä sen johdosta. Joka pysähdyspaikassa ne ilkkuivat hänelle, vaikk'eivät tainneet itsekään olla niin erinomaisia kirjamiehiä...

Kalle hoputti hevosia, ja ajatukset retkeilivät teitään. Huonosti oli häneltä koulunkäynti luistanut, se rippikoulu nimittäin. Ei ollut rovasti laskenut, vaikka hän jo kaksi talvea oli istunut pappilan kuumassa pirtissä. Hän ei ollut oppinut edes kaikkia kirjaimia, vaikka lukkari oli takonut voimansa takaa. Minkä hän sille, että Jumala oli antanut hänelle niin huonon pään...

Toiset olivat päässeet jo niin pitkälle, että tavasivat Jerusalemin kauheaa hävitystä. Hän oli saanut kuunnella päältä, ja yhtä ja toista oli hänelle silloin selvinnyt. Sotivat ne siihenkin aikaan... keisarit, vaikk'ei niillä ollut sellaisia vehkeitä kuin nykyjään.

Oli sattunut sitten väliin tämä sota, ja Kalle oli ottanut pestin tykkiväkeen. Ihmeellistä, kuinka helposti hän oppi nämä uudet asiat... tykin latauksen, tähtäyksen ja laukaisun. Huosiaimen käyttö oli kuin leikkiä vain!

Toverit kiusasivat häntä toisinaan, piirustelemalla kukon kuvia tykin kupeeseen tai lavetin kuurettuneeseen pintaan. Ne härnäsivät häntä siten, kun hän majapaikoissa katseli aapelustaan. Sen oli rovasti antanut hänelle mukaan, kun hän lähti kotoa... "matkaevääksi", niinkuin hän oli sanonut. Ja kylläpä siinä hänen osalleen matkaevästä olikin...

Sen kannessa komeili juhlallinen kukko, joka pää takakenossa laulaa heläytteli, toinen jalka koholla. Niin tepasteli siinä, kuin olisi astunut paraatimarssia. Siitä olivat hänelle liikanimenkin antaneet, kun hän toisinaan katseli kuvaa. Mitä pahaa siinä oli?

Rovasti oli itse hänelle kirjan lahjoittanut, ja hän kuljettaisi sitä muassaan vaikka maailman loppuun asti. "Kun opit lukemaan, pääset naimisiin", oli rovasti sanonut. Ja se se häntä varsinaisesti kannustikin.

Siellä kotipitäjässä, Karkussa, Kuloveden rannalla asui mökin tyttö... Liisa, jota hän oli itselleen katsellut. Olipa taittu asiasta puhuakin, eikä siinä olisi mitään estettä ollut, jollei rippikoulu olisi tehnyt haittaa. Hän oli mökin poika, ja Liisa mökin tyttö, jotenka he hyvin sen puolesta sopivat yhteen. Se oli vain asiassa eroa, että hän jo pienenä, vanhempiensa kuoltua, oli joutunut avisuunipoikana kiertämään pitäjää. Ja sillä kiertomatkalla oli kirjan luku jäänyt.

Mutta – Liisa oli hyvälukuinen... niin helskytti kuin kangasta vain. Oli hänellekin lukenut Jerusalemin kauheaa hävitystä, kun hän oli ajatellut oppivansa ulkoa sen alun ja voivansa narrata lukkaria. Mutta ei se ollut auttanut. Josehvuksen nimeen hän oli sotkeutunut heti alussa. Hän oli koettanut tarjota sitä lukkarille, arvellen sen tehoavan. Mutta tämä oli huuaissut: "Eihän se ole kuin Juutan kansa!" No niin – se temppu ei ollut vedellyt. Sodat olivat vaikeita kirjoissa, mutta näin jokapäiväisessä elämässä ne menettelivät hyvin – tykistössä olletikin. Mikäs se olikaan ruotsiksi? Arttiariihe! Sen hän oli kuitenkin oppinut. Ja se oli paljon monimutkaisempi sana kuin Josehvus... Niin kuin komentosanatkin, jotka olivat silkkaa ruotsia. Vyyr! Silloin annettiin tulta niin, että räiskyi! Latta! Ukon mahaan lyötiin ruutipussi ja luoti etulatinkeineen – kun oli ensin ruokatorvea rassattu huosiaimella. Sihta poo! Mies otti suunnan päin vihollisen patteria, ja – kun upseeri komensi, niin kerran heilahti vain sytytin, ja ukko sylki suustaan äsken saamansa sapuskat. Jumina ja pauhu kuin pitkäisen jylistessä! Se oli eri peliä!

Niinpä niin... sota oli sotaa... ja saattoi tällä henkirievustaankin päästä. Mutta yleensä ei Kalle sillä päätänsä vaivannut. Liisa se pahemminkin pelkäsi. "Et sinä taia sieltä takaisin tulla." Pöhö! Niinkuin ei olisi ennen mies sodasta palannut! Kuolihan se ihminen sänkyynkin, mikä kumma sitten, jos sodassa sattui ero elämästä! Niin että mahdollisuudet hengissä pysymiseen olivat täällä yhtä suuret kuin kotonakin. "Kaikki on Jumalan kädessä", oli rovasti kerran kirkon saarnatuolista sanonut.

No mitäs se Moska-Ruuna riuhtoi? Eikö se luullut kyllikseen saavansa tästä urakasta? Soo-oh! Duoda, duoda... se oli tuo Moska-Ruuna niin kunnian kipeä... samoin kuin isäntänsäkin... heh! Mitähän Liisa sanoisi, jos hänkin palaisi kotikylään plootu rinnassa? Duoda, duoda... taitaisi antaa rovasti kuulutuksen ilman lukutaitoakin... kuninkaan miehelle...

Kukko-Kalle taputteli hevosiaan ja huuteli Moska-Ruunalle kehoittavia sanoja. Se oli maailmaa nähnyt... se hevonen, lähtöisin jostakin Perä-Pohjolan puolesta ja sitten kulkenut mustalaisten mukana markkinoilta toisille, kunnes lopuksi oli joutunut kruunua palvelemaan. – Nimensä se oli saanut siitä, että se – kuten nälkämaan kasvatti ainakin – oli oppinut kaikkiruokaiseksi: söi lämpimässä vedessä haudutettuja luisteitä niinkuin lehmä ja särpi keitoksen makeaan suuhunsa. Sai siinä olla seassa jos mitä – poronjäkälääkin, – kyllä ruuna siitä selvän teki. Ensimmäinen työ levähdyspaikassa, missä vain oli muuripata lähettyvillä, oli ruunalle moskan keitto. Se oli sen "pooli" – niinkuin toverit leikillään sanoivat. Niinhän ne upseeritkin tekivät majapaikoissaan... joivat ja rossasivat.

Eläintä se vain ei kaunistanut tämä tällainen "juopottelu". Maha roikkui suurena ja muodottomana, eikä karva ottanut kiiltoa. Takkuisena ja rumannäköisenä kiskoi ruuna keskimmäisenä etumaisessa valjakossa. Suuren mahansa vuoksi se oli kuin itseoikeutettu tälle paikalle. Ja kaihikin sillä oli vielä... ruunapahasella... toisessa silmässä niinkuin Klingsporillakin...

Laitimmaiset hevoset olivat laihoja, eikä ollut Moska-Ruunakaan lihavuudella pilattu. Kaula oli suonikas ja jäntereitä täynnä. Mutta maailman ranta oli parkinnut sen sitkeäksi. Vieläpä se toisinaan hirnahtelikin, kun sattui iloiselle päälle. Ei ollut ruunalta vielä luonto laskeutunut.

Kalle silmäsi taaksensa. Sieltä tulla rymisti koko kolonna perässä. Hiestyneiden hevosten seljät höyrysivät, kuului isoäänistä puhetta, ja joku kiroili karkeasti. Jumalattomat... niitä ei sotakaan pystynyt hurskaasti herättämään. Muutamat tykkimiehet istuivat laveteilla, takoen jalkojaan yhteen. Hupsut – olisivat talsineet niinkuin hän, niin olisivat lämminneet. Ja sitäpaitsi – piti armahtaa juhtiaan. Niillä oli muutenkin kiskomista.

Oli tämä kumman näköistä kulkuetta. Miehet eivät juuri näyttäneet sotilailta. Olivat haalineet päällensä jos jonkinlaista vaatekappaletta. Siinä saapasteli rumpali hame käärittynä hartiain ympärille. Toiset olivat hankkineet lammasnahkaturkkeja... pitkäkyntiset. Puhdistivat talonpoikain aitat, sen kuin kerkisivät. Se oli sota sellaista. Hänellä ei ollut kuin tämä villahuivi, mutta sen oli eräs porvarin rouva hänelle Hämeenlinnassa lahjoittanut. Ja pääliinan hän oli saanut muutamasta talosta Pälkäneen pitäjässä.

Rumpali oli saapastellut Kukko-Kallen rinnalle ja ruvennut juttusille. Se oli Rapeli.

– Sainpa taas hoitaa virkaani, – puheli hän, puhallellen jäätyneitä lapasiaan. – Pyhäjärven jäällä alkoi tarjeta!

Niinpä kyllä. Ikävä vain, ettei tykistö ehtinyt mukaan.

– Turhaa voiteen haaskausta! Ei kannata ostaa ruutia ja ampua harakoita.

– Duoda, duoda... näinköhän luulet meidän painuvan pohjoiseen, ettei enää saa tulikirnua kiljuttaa?

– Eikö mitä! Kyllä me vielä vastaan pannaan, kunhan päästään soveliaalle paikalle. Tämä on ratekiiaa.

Sitä ei Kukko-Kalle ymmärtänyt. Rumpali oli oppinut mies – tietysti, se kun aina saapasteli herrojen kantapäillä. Olihan se heilläkin päällikkö... Jästriini, mutta se oli harvasanainen jörri, joka ei puhunut muuta kuin minkä virka vaati.

Kolonna soljui kapean suon poikki, jonka yli maantie kulki. Miehet vilkuilivat sivulleen. Tällaisilla paikoilla olisi kasakoiden ollut hyvä käydä kimppuun, mutta nyt ei näkynyt mitään. Ehkäpä ne antoivat heidän osastonsa kulkea rauhassa, kun pääjoukot olivat marssineet toista tietä.

Kylläpä oli jo monen kirkon ohi tultukin, siitä kuin oli rajalta lähdetty perääntymään. Kukko-Kalle oli niitä laskenut kuusi tahi seitsemän: Artjärvi, Orimattila, Koski, Pälkäne, Kangasala, Messukylä... Kumma, kuinka paljon kirkkoja oli maailmassa. Mutta ei niistä yksikään vetänyt vertoja hänen kotipitäjänsä kirkolle. Se seisoi mäellä niinkuin Artjärven kirkkokin ja hallitsi ympärillään humisevia metsiä ja edessään avartuvia peltoja taloineen. Viimeksimainitussa paikassa heillä oli ollut tulinen ottelu ryssän kanssa, itse kirkkomäellä, ja siellä hän oli taas saanut näyttää, mihin heelviiki kykeni. Se niitti vihamiestä kuin heinää, kun hän kirkkomäeltä, melkein kirkon oven edestä, oli pyyhiskellyt niitä kartesseilla. Ne olivat Suomen terveiset luvattomalle maahan tunkijalle, ja hän oli saanut lähettää niitä jo useasta paikasta... ja tulisi toivottavasti lähettämään vielä useammasta...

Maisemat vaihtelivat. Mäki seurasi toistaan. Niiden yli kiikkui kolonna kuin pitkä, kiemurteleva käärme. Pistimet välkähtelivät laskevan ilta-auringon valossa. Miehet marssivat kumarassa ilman erikoisempaa järjestystä. Kukko-Kalle ja Rapeli katselivat pistimien kiiltäviä kärkiä, ja se herätti heissä omituisia tunnelmia.

– Duoda... miksikähän nuo painetit toisinaan panevat selkäpiin ihan kylmäksi? – kysyi Kalle äkkiä.

Sinisilmäinen Rapeli katsahti häneen hämillään. Hän oli ajatellut aivan samaa.

– Niin minustakin! Ne ovat niin teräviä ja kiiltäviä. Mutta – tätä sietää hyvin.

Hän läjäytti jäätyneellä vanttuulla rumpunsa kylkeä. Kukko-Kalle naurahti.

– Tuota myös. Sillä rummuttaa vaikka kuinka kauan, eikä tee pahaa, – sanoi hän tykkiä osoittaen.

– Niinpä niin. Väärään suuntaan me ollaan menossa.

Sitä mieltä oli Kallekin.

Hänen yksinkertainen talonpoikaisjärkensä ei käsittänyt, ettei tapeltu, kun kerta sitä varten oli matkaan lähdetty. Orimattilassakin oli annettu ryssää selkään ja aiottu aamulla uudistaa taistelu, mutta sitten lähdettiinkin yhtäkkiä perääntymään. Adlercreutz oli ollut pahalla päällä. Ymmärtäähän sen, kun mies olisi halunnut hyökätä, mutta käskettiinkin takaisin. Okeroisissa he olivat saaneet uudelleen tapella, suojellessaan rykmentin perääntymistä. Siellä oli Kukko-Kalien kanuuna jälleen laulanut, kunnes lopulta oli tullut käsky lähteä toisten jälkeen.

Kallen toverit, jotka olivat olleet jälkihännässä, juoksivat paikoilleen. Hekin olivat käärineet yllensä jos jonkinlaisia vaatekappaleita. Konstaapeli oli vetänyt lammasnahkalakin korvilleen, ja teki tuossa asussa kaikkea muuta kuin sotilaallisen vaikutuksen.

– Kas kuinka fyyrvärkkäri on laittanut lakkinsa! – nauroi hän Kallea. – Nythän sinä olet kuin kuninkaallinen hevoskaartilainen, hihna leuan alla!

– Duoda, duoda... se pitää näissä hommissa kantaa kruunun vehkeitä, – tuumi Kalle hattuaan korjaten. – Sinuapa ei tuntisi sotamieheksi.

– Piru tässä rupesi korviaan palelluttamaan.

– Duoda... olisit laittanut niinkuin minäkin. Mitäs sanot, jos Atlekreus näkee sinut tuossa munteeringissa?

– Nostan lakkia ja kiljaisen: Jumal' antakoon, herra eversti!

Tykkimiehet yrittivät kivuta lavetille istumaan, mutta Kalle ajoi heidät pois.

– Joudatte talsimaan niinkuin minäkin, vai oletteko te suurempia herroja?

Miehet nauroivat, ja apumies, tukeva Hauhon poika ehdotti:

– Mennään takaisin. Siellä saa sentään ainakin kannaksilla kiikkua. Tämä kenraali tässä on kovin ollakseen.

He lähtivät, mutta samassa palasi vääpeli. Hänkin oli ollut jossakin aikaansa kuluttamassa. Huomattuaan, että Kalle oli yksin, hän ärjäsi:

– Missä toiset ovat?

Kalle yritti vastata, mutta samassa kuului takaapäin muutaman reen kannaksilta:

– Kukkokiikaa!

– Vai siellä te lurjustelette! Jos sattuisi reki kaatumaan, ei olisi miehiä sitä auttamassa!

Ja vääpeli kiiruhti kiroillen jälkipäähän.

– Taitavat saada kyytiä, – tuumi Kalle rauhallisesti ja naurahti.

– Oikein onkin, – vahvisti Rapeli, joka itsekään ei ollut siellä, missä olisi pitänyt olla. Tämä vastaus herätti hänet kuitenkin muistamaan, missäpäin Etelä-Pohjanmaan pataljoona oli, ja hän jättäysi äkkiä jälkeen.

Samassa huudettiin takaapäin, että annettaisiin tietä. Kalle seisautti valjakkonsa ja katsoi, kuka sieltä nyt tuli. Kahden hevosen vetämä kuomureki koetti sivuuttaa kolonnaa, mutta vaikealta se näytti. Kuskipenkillä istuva sotamies piiskasi hevosia voimiensa takaa. Kuomuverhojen välistä pilkistelivät pelästyneet naisen kasvot. Niitä verhosi paksu myssy ihan kulmakarvoihin saakka.

– Tietä herra everstille! Ettekö kuule?

Siinä ajoi itse Adlercreutz. Hän oli Pyhäjärven jäällä mieskohtaisesti johtanut taistelua ja pyrki nyt joukon etupäähän, ollakseen ensi pysähdyspaikassa järjestämässä asioita. Hänen vanha, uskollinen palvelijansa Dadda seurasi häntä. Se oli tuo myssypäinen.

Kukko-Kalle seisoi asennossa tykkinsä kupeella ja teki kunniaa. Hän oli ajanut valjakkonsa niin tien laitaan kuin mahdollista.

Adlercreutz huomasi omituisesti puetun tykkimiehen ja pysäytti rekensä. Häntä huvitti varsinkin Kallen hatun kiinipitolaite.

– No, mikä krooka sinulla on päässä? – nauroi hän.

– Kuninkaallisen Porin rykmentin tykkimiehen hattu, herra eversti.

– No... mutta eihän tuo leukanauha kuulu munteerinkiin?

– Se ei pysy muuten, herra eversti.

– No... tarvitseeko sen sitten pysyä? Katsohan... tuolla äijällä ei ole hattua ollenkaan.

Adlercreutz osoitti konstaapelia, jolla oli naapukka.

– Se on... duoda... sotilasasetuksia vastaan, herra eversti.

– Oikein, poikani! – nauroi Adlercreutz ja jutteli jotakin ruotsiksi vieressä istuvalle Daddalle. Tämä nauroi iloisesti.

– Mikä sinun nimesi on?

– Duoda... herra eversti, Kalle Kontio, numero seitsemänkymmentäkolme...

– Vai olet sinäkin eversti! No, sittenhän me olemme samanarvoiset miehet!

Kukko-Kalle oli niin hölmistynyt, ettei osannut vastata mitään. Adlercreutz käski ajaa eteenpäin.

– No, olet sinäkin pässi, kun sillä tavalla vastaat! – torui konstaapeli Kallea. – "Herra eversti"!

– Enhän minä niin sanonut.

– Sanoitpahan... "herra eversti Kalle Kontio".

Miehet nauroivat.

– Mutta... eipä eversti siitä pahaa tykännyt.

Kalle koetti selittää. Hän oli vain kutsunut everstiä tämän arvonimellä.

– Mutta arvonimi on aina sanottava viimeksi. Muuten sinusta voi tulla vaikka kenraali.

– Kenraalina se Kukko-Kalle kuoleekin... ihan varmasti, – veisteltiin joukosta.

– Duoda... duoda... – yritti Kalle puolustautua, mutta ei päässyt tilanteesta selville.

– Eteenpäin, mars! – kuului samassa komento, ja kolonna lähti taas liikkeelle.

VII

Maaliskuun 15. päivänä, aamuyöstä, saapui Adlercreutzin prikaati Laurikaiseen, Parkanon kappelissa. Ryssät tulivat kyllä jäljessä, mutta Adlercreutz oli laskenut, etteivät he ehtisi häntä pahastikaan häiritä, joten hän pääsisi esteettömästi jatkamaan marssiaan. Siitä päättäen, että edellisenä päivänä oli nähty muutamia kasakoita, arveli Adlercreutz Kulnevin häntä seuraavan, eikä hän siinä erehtynytkään. Mutta venäläisten voimat olivat siksi heikot, etteivät he ryhtyneet taisteluun. He tyytyivät vain tavanmukaiseen härnäilyyn, ja siihen oli jo ehditty tottua.

Huolehdittuaan siitä, että etuvartiot olivat paikoillaan, hän vetäytyi majapaikkaansa väsyneenä ja alakuloisena. Pieni kylä oli täynnä sotamiehiä, talot ja talojen ulkohuoneet. Joka paikkaan, mihin suinkin mies mahtui, oli sullouduttu, suuren osan silti jäädessä taivasalle.

Pirtti, jonka läpi hänen oli kuljettava, kuhisi sotamiestä ja upseeria. Täällä piti majoittua veljellisessä sovussa. Adlercreutz pysähtyi keskelle lattiaa ja katseli ympärilleen.

Osa miehistä oli jo asettunut levolle, mutta toiset olivat vielä ruoanlaittopuuhissa. Varsinkin kiinnitti hänen huomiotaan eräs tykkimies, joka muutamain Etelä-Pohjanmaan pataljoonan miesten kanssa riiteli tulisijasta. Hänkin olisi tahtonut kenttäkattilansa lieden reunalle, mutta pohjalaiset nostivat sen yhä uudelleen pois.

– Onhan siinä tilaa useammallekin! – huomautti Adlercreutz. – Miksi teette kiusaa tykkimiehelle?

Miehet suoristautuivat asentoon eivätkä vastanneet mitään. Mutta tykkimies sanoi:

– Kyllä minä ehdin... antaahan pohjalaisten kokata ensin.

Adlercreutzin suu vetäytyi ystävälliseen hymyyn. Sehän oli sama tykkimies, jota hän pari päivää sitten oli puhutellut.

– Sehän on virkaveli! Enpä ollut tunteakaan. Missäs se hattu nyt on?

Kukko-Kalle osoitti seinälle. Siellä riippui sotilashattu sangastaan kuin maitohinkki.

Hän etsi katseellaan palvelijaansa, vanhaa Daddaa, joka oli seurannut häntä sotaan. Tämä istui onnettoman näköisenä pirtin perällä, aterioivien sotamiesten keskellä, jotka röyhtelivät äänekkäästi. Vanha neiti näytti happamelta, ja Adlercreutzia se suuresti huvitti.

– No, Dadda... eikö olisi hauskempi kököttää Kiialan lastenkamarissa kuin täällä? – kysyi hän ruotsiksi.

Dadda naurahti.

– No... menee se, eversti. Minä ihmettelen vain, kuinka tavattomasti nämä ihmiset syövät. Tuossakin on mies, joka pisteli kolmisenkymmentä perunaa ja tusinan verran silakoita eikä vieläkään ole saanut kylläänsä, koskapa kärttää muilta lisää.

Dadda osoitti Lunkia, joka hääri pöydän ääressä, kurkistellen toisten kenttäkattiloihin.

– Antakaa vain, pojat, mulle, mitä liikenee.

Adlercreutzia nauratti. Laiha, pitkä mies, mutta ahmatti sanan täydessä merkityksessä.

– Hei kuule! Etkö jo ole saanut mahaasi täyteen? – huusi Adlercreutz miehelle.

– Käskystä, herra eversti! Mutta vielä uppoaisi liiveihin muuan peruna, – vastasi Lunki nauraa virnistellen.

– Älkää antako, pojat! Se mies syö vaikka koko Ruotsin valtakunnan! – nauroi Adlercreutz.

– Ei anneta, herra eversti! Kyllä me "adjutantti" tunnetaan.

Adlercreutz lähti kamariin. Sinne oli Dadda valmistanut hänelle vaatimattoman aterian. Hän istui pöytään, jolla paloi talikynttilä, Kiialassa valettu, hänen rakkaan kotiväkensä valmisteita. Adlercreutz ryhtyi syömään, ja äskeinen iloisuus oli tipotiessään.

Hän oli huolissaan Tampereella sattuneesta kahakasta ja hän syytti itseään varomattomuudesta. Hän oli antanut yllättää itsensä. Kenraali Jankovitsh oli hyökännyt hänen kimppuunsa Hatanpäässä varhain aamulla, aivan aavistamatta. Jollei majuri Reutersköld olisi niin urheasti pitänyt puoliaan Pyhäjärven jäällä, olisi osa kuormastoa joutunut vihollisen käsiin. Nyt se oli kuitenkin saatu pelastetuksi, mutta sittenkin hän oli levoton, mitä tästä hänen taktillisesta virheestään sanottaisiin.

Hän oli kirjoittanut esikuntapäällikkö Löwenhjelmille, yhtään salaamatta omaa syyllisyyttään. Tosin hän ei ollut suoranaisesti vastuussa adjutanteistaan, jotka olivat edenneet liian kauaksi ja joutuneet vangiksi. Mutta sekin painoi häntä. – Ihmeellistä, että molemmat joutuivat ansaan... Stackelberg ja Rohr.

Häntä oli suuresti mietityttänyt Hagelströmin käynti. Brakelilta hän oli saanut kuulla selostuksen tapahtumasta. Hän oli kiivastunut Stackelbergiin. Kovin vapaasti upseerin muotoinen mies meni puhumaan vihollisen lähetin läsnäollessa. Ja hänetkin oli mokoma sekoittanut juttuun! Niinkuin hän olisi halukas neuvotteluihin ryssän kanssa – siitä huolimatta, että hänen kotinsa ja omaisensa olivatkin tämän vallassa!

Hän oli alussa epäillyt Stackelbergiä. Olikohan mies mahtanut käyttää tilaisuutta hyväkseen antautuakseen vangiksi? Masentavaa oli epäillä sukulaistaan, ensimmäisen vaimonsa serkkua. Mutta epäilykset olivat väistyneet, kun hän oli saanut raportin tapahtumasta. Sula onnettomuus se oli ollut. Stackelbergin hevonen oli kaatunut, hänen miekkansa katkennut, ja puolustauduttuaan aikansa sapelinsa tyngällä hän oli lopuksi antautunut.

Valitettava sattuma se joka tapauksessa oli. Ei ollut armeijalla liikaa upseereita. Koskenkylässä oli everstiluutnantti Stjernvall joutunut vangiksi. Sellaisten miesten menettäminen kuin viimeksimainitun oli sitäkin valitettavampaa, kuin olisi tarvittu kaikki kunto ja kyky tässä onnettomassa sodassa, joka oli alkanut niin huonoin entein.

Hän ei hyväksynyt Klingsporin suunnitelmaa. Mutta minkäpä hän voi, kun annettiin käsky. Sotilaana hänen ensimmäinen velvollisuutensa oli totella. Nyt oli vain kysymys siitä, ehtisikö hän Isoonkyröön suojelemaan ylipäällikön perääntymistä vihollisen mahdollisilta saartoliikkeiltä. Mutta kovalle se otti, sillä nämä seudut, joiden läpi hänen oli marssittava, olivat harvaan asuttuja ja köyhiä. Vaikeaa oli ollut saada edes puolta tuoppista maitoa tästäkin talosta.

Adlercreutz tuijotti edessään olevaan tyhjään tuoppiin, voileipä kädessä. Ajatukset kulkivat kotiin, Kiialaan. Miten mahtoi hänen perheensä voida? Hän oli kirjoittanut muutamia kertoja saamatta vastausta. Nyt oli mennyt mahdollisuuskin olla yhteydessä omaistensa kanssa. Näissä kirjeissä hän oli tehnyt selkoa joukkojen tilasta ja omista mielialoistaan. Hän ei mahtanut sille mitään, että oli pessimisti. Hän aavisti onnetonta loppua.

Yksityisiä kuvia viimepäivien kokemuksista ja elämyksistä kulki hänen silmäinsä ohi. Ne eivät olleet omiaan rohkaisemaan mieltä. Huono järjestys, jota ei minkäänlaisilla ponnistuksilla saatu muuttumaan, oli alun alkaen leimannut koko sotaretken. Puuttui kaikkea paitsi mieskohtaista uljuutta. Hän oli saanut hämmästyneenä todeta, millä alttiudella miehistö alistui kaikkiin niihin kieltäymyksiin ja kärsimyksiin, joita tämä sota toi mukanaan. Että he, sivistyneet, olivat selvillä velvollisuuksista – siinä ei ollut mitään ihmettelemistä. Mutta että sotamies – tämä aistillinen kone – kärsi nurkumatta ja taisteli – se oli jotakin, jota kannatti ihmetellä.

Hän nojasi päätään kättänsä vasten, ja otsa vetäytyi syviin ryppyihin. Häntä suretti erikoisesti haavoittuneiden kohtalo. Onnellinen se, joka kuoli taistelutantereella, sen elämän satu oli päättynyt. Mutta haavoittuneet? Sydäntä kaihersi, kun täytyi hevosten puutteessa jättää heidät jälkeen, kuolemaan maantielle. Hän oli todennut monta sellaista tapausta. Entä väkivalta asukkaita kohtaan! Heidän piti käyttää pakkokeinoja saadakseen välttämättömät tarpeensa. Surkeaa, jos he, maan puolustajat, avustivat vihollista sen hävittämisessä. Se oli häpeällistä, katkeraa. Mutta – minkäs mahtoi? Joukkojen tila oli siksi kurja, että siihen oli pakko. Synkältä näytti siis tulevaisuus. Ei minkäänlaista toivoa! He marssivat pohjoista kohti kuin aikeissa jättää koko maan. Ja tällä menolla kai se ennen pitkää jätettäisiinkin – siitä ei ollut epäilystä.

Mitä oli persoonallisen onnen ja omaisuuden menettäminen tämän koko maata uhkaavan onnettomuuden rinnalla. Luonnollisesti koski sekin – olihan hänkin ihminen ja isä – mutta se oli sentään sivuseikka. Mutta kun nämä persoonalliset uhraukset näyttivät menevän hukkaan. Mitä hän hyötyisi siitä, että isänmaansa lisäksi menettäisi vielä omaisensa ja omaisuutensa? Ehkei venäläisten tarkoitus ollutkaan niin typerä? Hän oli saanut käsiinsä heidän julistuksiaan jo Kuivannossa, Orimattilassa, ja lähettänyt ne ylipäällikölle. Valtiopäivät Turussa, vapaa pääsy kotiseudulle, jos heittää aseensa, ja muita samanlaisia hullutuksia. Sellaisilta nämä olivat silloin tuntuneet. Mutta nyt – asioiden nykyistä taustaa vasten katsottuina ne ehkä eivät olleetkaan hullutuksia. Jospa Venäjä toteuttaisi tuon kaiken? Hyvä Jumala!

Adlercreutz nousi kävelemään. Hänen rinnassaan kävi ankara taistelu: yhtäällä koti, vaimo ja lapset, maatilat ja kaikki se, mikä ajallisesti oli niin tärkeää, ja toisaalla velvollisuus. Kumpi oli painavampi? Hyvä Jumala! Pitihän hänen se tietää. Velvollisuus – luonnollisesti velvollisuus! Että saattoi mies hetkeäkään sellaista epäillä!

Hän pysähtyi kuuntelemaan. Pirtistä kuului naurua. Siellä puhui joku isolla äänellä ja nauroi puhuessaan: "No, Kalle, joko Moska-Ruuna on saanut poolinsa?" Johon toinen ääni vastasi: "Ei oo vielä, mutta piakkoin saa. Navetassa kiehuu parastaikaa ruunan iltajuoma." Sitten seurasi taas naurua, jonka kärsimätön upseerin ääni keskeytti: "Olkaa hiljaa, että saa nukkua! Ja' ska' hifva er! Minä teidät hiivaan!"

Sebastian Schantz, "Hiivari" – hän tunsi äänen. Niin, niin – siellä oli osa siitä armeijasta, jolla olisi ihmeitä tehnyt, jos olisi ollut toisenlainen johto ja paremmat varusteet. Hän jatkoi taas käyntiään. Itsepäinen, typerä kuningas valtakunnan ohjaksissa – kummako, jos kaikki meni päin mäntyä! Ärsytti naapurinsa sotaan eikä kuitenkaan pystynyt muuhun kuin laatimaan pikkumaisia määräyksiä siitä, kuinka pitkiä saivat olla upseerien sapelit, ja kuinka laajoja heidän hännystakkiensa laskokset. Oli vaipunut uskonnollisiin haaveiluihin, pitäen itseään Jumalan erikoisena valittuna, jonka oli sanottava totuus kaikille. Lähetti keisari Aleksanterille takaisin P. Andrean ristin, koska ei muka voinut ottaa sitä vastaan syystä, että Ranskan keisari oli saanut samanlaisen! Vannoi valan ennemmin kaatuvansa miekka kädessä kuin sopivansa Bonaparten kanssa, sen päälle nautti pyhän ehtoollisen ja – jäi toimettomaksi. Surkuteltavaa, typerää!

Adlercreutz naurahti katkerasti ja tarttui tukkaansa. Kirottua, että piti olla sellainen hallitus, joka laski koko valtakunnan tuuliajolle! Sillä mitä tämä muuta oli? Hehän ajelehtivat kuin lastunkappaleet merellä – he, joiden olisi pitänyt suojella maata. Kurjaa!

Nurkassa paukahti niin kovasti, että hän säpsähti. Pakkanen! Luonnon voimatkin olivat liittoutuneet heitä vastaan, sillä niin kauas taaksepäin kuin hän jaksoi muistaa, ei tällaista talvea vielä ollut sattunut – 30 astetta ja siitä ylikin maaliskuussa. Miehiä paleltui kuin torakoita. Helppo oli ryssän seurata, kun he jättivät jälkeensä sellaisia tienviittoja.

Hän istahti jälleen pöydän ääreen ja niisti kynttilää. Ollapa kotona – ah! Kiialan huoneet olivat suuret ja tilavat, mutta täällä sai tyytyä pahanpäiväisiin mörskiin. Hän muisti vierashuoneen, "ison rysän" – niinkuin sitä leikillä kutsuttiin. Siellä seisoi aina useampia vuoteita valmiina talon vieraita varten. He tulivat usein yöllä, talon nukkuessa, ja aamulla sai isäntä käydä kokemassa, keitä kaikkia sinne yön aikana oli kokoontunut.

Sitä iloista pakinaa asetoverien kesken yhteisistä muistoista, niitä juhlia ja päivällisiä, joilla hän, "Kiialan Kalle", toimi isäntänä! Täällä ei ollut edes puhetoveria.

Hän kuunteli. Syvä hiljaisuus vallitsi. Pirtistäkään ei enää kuulunut minkäänlaista ääntä. Sotilaat nukkuivat. Hyvä toki – huomenna oli taas raskas marssipäivä, koska pakkanen yhä tuntui kiihtyvän. Hän kurkisti ikkunaan. Taivaalla paloivat tähdet pistävän kirkkaina. Vahtisotilaan askeleet narisivat lumessa. Mitenkähän sekin miesparka tarkeni?

Yht'äkkiä hän muisti vanhan Daddan. Eukkoraasu oli kai kyyristynyt johonkin loukkoon nukkumaan. Adlercreutz aukaisi oven pirttiin. Se oli pimeä. Kuului vain nukkuvien raskas hengitys. Ilma oli paksua ja tunkkaa.

– Dadda! – lausui hän puoliääneen ja kuulosti.

Kuului heikkoa rykimistä, ja sitten vastattiin:

– Mitä käskette, eversti?

– Tule tänne kamariin. Täällä sinun on parempi levähtää.

Hän otti kynttilän pöydältä ja näytti muorille tietä.

– Älä tallaa nukkuvia.

Mutta se oli helpommin sanottu kuin tehty. Dadda koetti astua varovasti, mutta tuli polkeneeksi milloin yhtä milloin toista. Sotamiehet murisivat unissa, ja joku kirosi puoliääneen.

– Jesses! – pääsi vanhukselta kesken ponnistusta.

Lopulta hän saavutti oven ja astui huoneeseen. Hame oli rutistunut ja myssy vinossa. Vanha Dadda oli kaikkea muuta kuin miellyttävän näköinen. Adlercreutz viittasi hänelle kenttäsänkyä ja sanoi:

– Pane nukkumaan tuohon, Dadda. Sinä olet väsynyt.

– En, Herra varjelkoon! Minäkö everstin vuoteeseen?

– Pane vain siihen! Minä valvon, en saa unta tänä yönä.

Vanhus siunaili ja kellahti sänkyyn, ristien kätensä. Hän oli kovin onnettoman näköinen.

– Oletko syönyt?

– Kyllä kiitos! Minua ei vaivaa mikään. Harmittaa vain, että tottelin. Nyt ei eversti saa nukkua koko yönä.

– Palvelijan pitää totella isäntäänsä. Pane nukkumaan ja rukoile meidän rakkaittemme puolesta. Vanha Dadda pyyhkäisi silmänurkkaansa.

– Jesses! Siellä ne ovat kaikki... ne herttaiset olennot! Kuinkahan Amelie mahtaneekaan kaivata minua. "Sinun pitää vartioida pappaa, ettei ryssä vie." Hyvä Jumala! Minä näen sen pikku mamsellin sängyssään, kun se lukee iltarukoustaan. Entäs pikku Augusta, joka ei ole kuin vuoden ja kolmen kuukauden vanha!

Vanha Dadda itki.

– Rauhoituhan nyt ja nuku. Jumala suojelee heitä siellä ja meitä täällä, – tyynnytteli Adlercreutz.

Dadda huokaili aikansa, mutta vaikeni sitten. Hän rukoili hartaan rukouksen koko Kiialan puolesta eikä unohtanut lehmiä eikä hevosiakaan. Sitten hän nukahti.

Adlercreutz istui pöydän ääressä kauan aikaa karttaa tutkien. Hänellä olisi vielä pitkä matka, ennenkuin ehtisi Lapualle. Kunhan ilmat hiukan lauhtuisivat.

Hän veti manttelin yllensä, otti hattunsa ja hiipi pihalle. Vahtisotilas portaiden edessä teki kiväärillä kunniaa. Adlercreutz asteli hiljaa kujaa pitkin talon riihen taakse, missä lähin etuvartio seisoi. Sinne oli noin pari, kolme sataa askelta talosta.

– Kuuluuko mitään? – tiedusteli hän.

Kersantti, nuori verevä porilainen, selitti:

– Tuon metsän reuna on epäilyttävä. Meidän kiertopatrullimme pitäisi tulla siitä ulos, mutta sitä ei kuulu. Pelkään, että ryssä on napannut sen.

– No, mutta eihän ole kuulunut mitään melua.

– Herra eversti. Kasakka on vaarallinen pimeällä. Aivan äänettömästi se on niskassa ja silloin –.

Hän ei ehtinyt lopettaa lausettaan, kun toinen sotamiehistä kuiskasi:

– Katsokaa! Mikä tuo on? Kasakka seisoo aivan tuon saran päässä. Ettekö näe piikkiä, joka välkkyy tähtien valossa?

Adlercreutz katsoi sinnepäin ja hänestäkin näytti, että siellä todellakin istui joku ratsun selässä. Mutta – miten ihmeessä se oli päässyt noin lähelle? Siellähän pitäisi olla toinen kenttävartio... tuon ladon luona? Olisivatko miehet kömpineet latoon suojaan?

Samassa leimahti ladon nurkalta, ja yössä kajahti ratsujen kavionkopina. Ainakin neljä viisi ratsumiestä karahutti metsänreunaa kohti, mistä maantie johti kylän aukealle.

– Olipas, mutta ohi ampui!

Adlercreutz lähti tarkastamaan ladon luona olevaa kenttävartiota. Laukauksen vaikutuksesta alkoi taloista ja mökeistä kuulua liikettä. Miehiä juoksi ulos, ja pitkin kylää kaikui komentosanoja. Rummut pärräsivät.

Ladon luona vallitsi hämminki. Miehet olivat hermostuneita. Kuinka ihmeessä oli kasakkapatrulli päässyt ihan kylän laitaan? Halttu, joka oli laukaissut, oli ihan ymmällä.

– Me tässä vartioidaan silmä kovana. Ei näy, ei kuulu mitään. Kunnes yht'äkkiä kasakka seisoo tuossa saran päässä. Luullaan omaksi väeksi, mutta – äläpäs – ryssän sako ja piikki, jonka kärki kimmeltää tähtien valossa. Minä ammuin, mutta en osannut.

Halttu oli kovin onnettoman näköinen. Hän odottaa nuhteita. Mutta Adlercreutz on vaiti. Mitäpähän – mies on täyttänyt velvollisuutensa. Everstin nenänpäätä palelee, hän on palelluttanut sen viime vuorokauden aikana, eikä se siedä kylmää. Hän suojaa sitä kintaallaan. Halttu on saanut kuulla tapauksesta ja rientää selittämään:

– Herra eversti! Siansappiviinalla kun voitelee, paranee pian. Siansappiviinalla...

Adlercreutz naurahtaa. Kelpo väkeä nämä hänen miehensä. Huolehtivat kaikesta. Hän antaa määräykset tarkasta vartioimisesta ja lähtee palaaman.

Oljemarck tulee häntä vastaan kaapuaan kiinni napittaen.

– Joukot on pidettävä taisteluvalmiina tunnin verran. Jollei mitään kuulu, jatkamme lepoa. Missä majuri Essen on?

– Hän asuu tuossa mökissä tuon pellon takana.

– Hyvä! Ilmoittakaa määräys hänelle.

Adlercreutz jatkoi matkaansa, ja Oljemarck lähti juoksuttamaan määräystä Essenille. Pirtissä oli joka sorkka jalkeilla. Kukko-Kalle seisoi hattu päässä keskellä lattiaa, kurraten kaapua kiinni köydenpätkällä. Adlercreutz kuuli hänen toimittavan tovereilleen:

– Moska-Ruuna on saanut appeensa. Kaikki on kunnossa. Voimme vaikka tapella taas.

"Moska-Ruuna", vilahti Adlercreutzin päässä, – minkähän näköinen otus se sekin oli. Vanha Dadda oli herännyt. Hän istui sängyn syrjällä, iloinen hymy kurttuisilla kasvoillaan.

– Kun minä näin unta, että pikku Augusta oli saanut uuden hampaan!

VIII

Joukko-osastot olivat yhtyneet Uudessakaarlepyyssä. Se oli tapahtunut maaliskuun 27. päivänä. Sitä ennen oli Adlercreutz samonnut tuon vaikean taipaleen Ikaalisten, Parkanon ja Jalasjärven kautta Lapualle. Saatuaan Klingsporilta määräyksen muuttaa marssisuuntaa oli hän Isonkyrön asemasta päätynyt viimeksimainittuun paikkaan ja jatkanut sieltä marssia Ylihärmään. Lapualla oli eversti Kulnevin kanssa saatu aikaan sopimus, että venäläiset ottivat huolehtiakseen Suomen armeijan upseerien ja heidän omaistensa kirjeiden kuljetuksesta. Se oli ollut suuri helpotus monelle, kun ei oltu viikkomääriin saatu minkäänlaisia tietoja vihollisen valtaamalla alueella asuvilta omaisilta.

Uudessakaarlepyyssä olikin sitten kirjoitettu kirjeitä oikein kosolta. Oljemarck'kin oli kirjoittanut kaksi kappaletta, toisen äidille, toisen Hanna Enefeltille. Hän ei ollut voinut olla kirjoittamatta. Helpotti jonkin verran, kun sai edes purkaa sydäntään paperille – niin toivotonta kuin hänen rakkautensa muuten olikin.

Oli ollut virkistävää tavata 1. ja 3. prikaatin upseereja kolmen viikon eron jälkeen. Paljon oli tapahtunut tuona aikana, eivätkä ne uutiset, jotka Oljemarck oli kuullut, olleet suinkaan ilahduttavia.

Porissa oli yksitoista upseeria jättäytynyt jälkeen – muka sairauden vuoksi, vaikka kymmenen heistä oli ollut aivan tervettä. Seuraavana päivänä venäläisten vallattua kaupungin, olivat nämä kymmenen luopiota ilmestyneet vihollisen toimeenpanemiin tanssiaisiin. Jälkeenpäin he olivat antaneet ryssälle kirjallisen sitoumuksen olla osaaottamatta taisteluun. Ja palkaksi siitä he olivat päässeet eukkojensa viereen!

Björnstjerna, joka tämän oli kertonut, oli lyönyt nyrkkiä pöytään. Kaikki ne Ruotsin armeijan upseerin pukua kantoivatkin! Sacré nom! Mutta olipa ryssäkin ymmärtänyt osoittaa heille julkista halveksumistaan. Se sentään hiukan lohdutti.

Oljemarckiin olivat nämä uutiset tehneet omituisen vaikutuksen. Hän ei oikein tiennyt, miten niihin suhtautua. Yhtäältä hän tunsi iloa sen johdosta, että nämä hänen toverinsa olivat käytännössä omalta kohdaltaan toteuttaneet sen, mistä hän oli luonut teorian koko maata silmällä pitäen. Siihen ei tosin kuulunut tällainen raukkamainen teko – sillä häntä esti siitä kunnia. Mutta omituisinta oli, että nämä samat toverit olivat intomielisesti vastustaneet hänen mielipiteitään, kun hän oli selittänyt, millä tavalla Suomelle voisi koittaa uusi, levollisempi aika: irti Ruotsista ja liittyminen Venäjään. Viimeksi oli Adlercreutzin prikaatiin kuuluva luutnantti af Stenhof tällaisen keskustelun jälkeen sanonut häntä "vaaralliseksi mieheksi", ja kuitenkin oli tämä sama Stenhof ynnä muutamia muita jäänyt sairaana Uuteenkaarlepyyhyn ja he olivat antaneet ryssälle samanlaisen kirjallisen sitoumuksen kuin nuo toisetkin.

Sellaista se oli, kun isänmaallisuus oli vain suussa, af Stenhof ei ollut enää suinkaan vaarallinen mies.

Tämä tieto herätti siis Oljemarckissa iloa. Mutta – hän iloitsi kuin pelaaja, joka on voittanut ja perusteellisesti kyninyt vastapelaajansa. Hän muisti Björnstjernan sanat korttipöydässä Hämeenlinnassa: "Den som int' ä' nöjd med sexan, sjuan och åttan, han blir bet med kransen, blaren o' pottan!" Ruukkusankarit – heidän aateliskilpeensä olisi paremmin sopinut yksikorvainen, joka heidän mielessään varmaan oli väikkynyt kuin kaiken kodikkuuden ja tylsän uneliaan perhe-elämän vertauskuvana!

Mutta – tämä "Björneborgska sjukan" – niinkuin sitä nyt oli ruvettu upseerien kesken nimittämään, antoi aihetta syvällisempäänkin filosofeeraukseen. Jospa se olikin "Jumalan tauti" – niinkuin keskiaikana rutto? Jospa se olikin lähetetty korkeammalta? Jospa näitä seikkoja – koko tätä onnetonta sotaa ja siihen liittyviä tapauksia saattoikin katsella sub specie aeternitatis – ikuisuuden näkökulmasta: ihminen oli vain shakkinappula Jumalan kädessä. Korkein siirteli niitä mielensä mukaan. Jospa se oli fatum – kohtalo – joka noiden upseerien menettelyssä oli tullut näkyviin.

Se olisi ollut lohdullinen ajatus, mutta siihen oli liian uskallettua tarttua. Mihin sitten joutui uskollisuus, mieskohtainen kunto, rehellisyys ja urhoollisuus? Mitä tuli kunniasta – tuosta sotilaan ainoasta aateliskilvestä? Olivatko he siis väärässä – he, jotka täyttivät velvollisuutensa? Hekö tässä potkivat tutkainta vastaan? Tästä labyrintistä ei auttanut ulos teologia eikä filosofia. Oljemarck oli molempia opiskellut, mutta niiden sääntöihin ei soveltunut tämä "tavaton asia" – niinkuin hän sitä mielessään kutsui. Kumpikaan niistä ei kelvannut Ariadnen langaksi. Ne eivät kestäneet.

Entä tämä surkea perääntymisretki – miten tämä sitten selitettäisiin? Oliko tämä vain se heinäkuorma, jossa Taalain talonpoika kuljetti kätkettynä Kustaa Vaasaa – Ruotsin tulevaa pelastajaa? Sotilaan kunnia – mitä merkitystä sillä oli, kun kaikki meni? Ja säilyikö se tässä – tällaisen kurjan komennon kehyksissä? Eikö sotilaalle kuulunut kaatuminen, silloin kuin ei enää ollut mitään, minkä vuoksi olisi kannattanut elää?

Kuinka häntä vaivasivat nämä tällaiset mietteet! Hänen sydäntään paistettiin kuin hiljaisella tulella. Isänmaa... velvollisuus... rakkaus. Kuinka nämä kaikki kiduttivat häntä – ennenkaikkea rakkaus. Nyt pysyivät isänmaa, velvollisuus, rakkaus – nämä kolme. Mutta tuskallisin niistä oli rakkaus.

Oljemarck loikoilee muutaman torpan sängyssä Saloisten pitäjän Piehingin kylässä. On vielä liian varhaista nousta – kello oli vasta 3 aamulla, mutta unikaan ei enää ota tullakseen. Heidän oli ollut aikomus pysähtyä Kalajoelle, mutta kun ilma muuttui suojaiseksi, oli Klingspor ruvennut pelkäämään jäiden lähtöä ja antanut lähtökäskyn. Niin he olivat nyt saapuneet tänne. Kolmas prikaati, joka Uudestakaarlepyystä lähtien eversti Gripenbergin komennossa oli kulkenut jälkijoukkona, oli pysähtynyt Yppärin kylään Pyhäjoelle, ja eversti Palmfelt majaili 1. prikaatin kanssa Pyhäjoen kirkolla, missä päämajakin sijaitsi. Näissä asemissa oli armeija nyt levähtänyt viikon, ja nyt oli pääsiäislauantai huhtikuun 16. p. Oli tapahtunut uusia muutoksia joukkojen järjestelyssä. Entisten kolmen prikaatin lisäksi oli nyt perustettu kaksi uutta, 4:s ja 5:s, joista edellistä komensi eversti Cronstedt, jälkimmäistä eversti Sandels.

Oljemarck muisteli kotiin kirjoittamiaan kirjeitä. Hannalle hän oli kertonut sielunsa taisteluista ja ristiriidoista. Puolittain leikillä hän oli huomauttanut, millä tavalla hänen toiveensa vaihtelivat sitä mukaa kuin perääntymisretki jatkui. Hänestä oli tuntunut, kuin kulkisi Hanna joukon edellä, näyttäen heille tietä. T.s. se oli vain hänen mielikuvituksensa loihtima Hanna, jonka hän – pitääkseen kiinni valtiollisten mielipiteittensä oikeutuksesta, sovitti tällaiseen (Hannan mielestä) mahdottomaan asemaan. Mutta näiden valtiollisten mielipiteiden tulkkina oli rakkaus, rakkaus Hannaan. Hänen oli niin soma kuvitella, että armeijan perääntyminen vei häntä lähemmäs rakastettua – ikäänkuin osoitti hänen, entisen Anjalan miehen jälkeläisen, omistavan oikean historiallisen katsomuksen ja tämän katsomuksen perusteella taivutti Hannankin hänen puolelleen: mikseivät he voisi omistaa toisiaan uudessa Suomessa, joka aloittaisi uutta elämää Venäjän yhteydessä? Nämä olivat tosin rohkeita kuvitelmia – mutta Hannahan tunsi hänet, vanhan "kapinoitsijan", joka kapinallisuudestaan huolimatta oli maailman siivoin mies. – Mutta jos Hanna kauhistuisi näitä ajatuksia, niin ajatelkoon sitten, että hän saattoi asettaa hänet etenevänkin armeijan etunenään – näyttämään Suomen aseille tietä voittoon. Hän, Oljemarck, ei vain tiennyt, voittaisiko hän tämän "rintamamuutoksen" kautta. Ehkä Hannan rakkauden, mutta sieluun jäisi lemmen ohella tuo ainainen polttava kysymys: mikä on isänmaalle parasta? Muutamina hetkinä hänestä oli tuntunut, että hän rakkautensa vuoksi saattaisi tämänkin tehdä: luopua uskostaan ja omistaa Hannan ja tämän omaisten mielipiteet. Mutta nämä suloiset unelmat pyyhkäisi pois se musertava ajatus, että Hanna tulisi ehkä sittenkin epäilemään hänen kääntymyksensä vilpittömyyttä. Hänhän tunsi ihailijansa liian hyvin. Ja sitä paitsi: saattoiko nainen kunnioittaa miestä, joka rakkauden vuoksi möi vakaumuksensa? Tuskin.

Tällaista ja paljon muuta hän oli kirjoittanut. Pyydellen anteeksi, että ehkä häiritsi Lounatmäen rauhaa, hän oli kirjeensä lopussa vuodattanut tytön eteen koko hehkuvan sydämensä. Ei kerjäläisen mielellä – ikäänkuin siten koettaakseen taivuttaa tyttöä puolelleen, vaan samalla mielellä, kuin millä rikas joskus näyttelee aarteitaan: 'Katsokaapas tätä harvinaista jalokiveä! Siihen perustuu varsinainen varallisuuteni.' Tämä rakkaus oli hänen henkinen jalokivensä, ostettu verraten kalliista hinnasta. Ja olivathan he siksi vanhoja tuttuja, että hän saattoi hetkeksi avata sydämensä. Yksinäiselle, sotaretkellä olevalle miehelle, jolla vielä päälle-päätteeksi oli haaveellinen sielu, oli annettava enemmän anteeksi kuin jollekin toiselle. Sitäkin suuremmalla syyllä, koska vihollisen luoti minä hetkenä hyvänsä saattaisi lopettaa hänen kurjan vaelluksensa. Sillä ei ollut helppoa kunnian miehenä täyttää velvollisuuttaan tällaisissa oloissa. Hän ei muistanut, mainitsiko Dante "Infernossaan" tämänkaltaista rangaistusta. Hänen mielestään se sopi miehelle, joka oli velvollisuudestaan tehnyt epäjumalan.

Sitä paitsi – Hannan ei tarvinnut yhtään surra, että hän vastaamalla hänen kirjeeseensä millään lailla raastaisi auki vanhoja haavoja. Kenttäelämässä ihminen kovettui, ja osoittihan hänen kirjeensä kauttaaltaan, että hän oli päässyt joltiseenkin tasapainoon, koskapa saattoi toisinaan olla melkein kyynillinen.

Tähän kirjeeseen hän oli saanut eilen vastauksen. Hanna ei ollut yhtään loukkaantunut hänen "mahdottomista" mielipiteistään. Hänkin oli alkanut ymmärtää, että ihmisen maailmankatsomuksessa saattoi tapahtua muutoksia. Mutta se ei merkinnyt sitä, että hän silti hyväksyisi ne. Hän oli edelleenkin isänsä kannalla, että Suomen onni ja etu vaativat sen pysyttämistä Ruotsin yhteydessä, ja että armeijan siinä kohden oli tehtävä velvollisuutensa. Mutta – hän oli vain ruvennut ymmärtämään toisiakin – yksinpä venäläisiäkin. Tietysti hän piti heitä vihollisina, mutta ihmisinä (kuinka hän sen selittäisi) – ne saattoivat olla varsin miellyttäviä ja herttaisia. Ei jälkeäkään kasakan piikistä! Heilläkin oli pari viikkoa asunut kaksi upseeria: nuori, 20-vuotias ruhtinas Donatjev ja kapteeni Klapkin – aatelismies hänkin. Mutta varsinkin ensiksimainittu oli voittanut koko perheen myötätunnon hienolla, humaanisella käytöksellään ja rakastettavalla olemuksellaan. Hän puhui ranskaa kuin syntyperäinen ranskalainen; ääntämistapa oli kerrassaan charmant! Kun hän lausui esim. tämän sanan – oli se kuin kellojen soittoa! Hänellä olikin muuten harvinaisen kaunis orgaani.

Oljemarck hypähti vuoteelta ja kaivoi takkinsa taskusta kirjeen. Sytytettyään tuolilla, sänkynsä vieressä olevan kynttilänpätkän, hän ryhtyi lukemaan kirjeen loppuosaa:

"Mutta – hän on sittenkin vihollinen, enkä minä suinkaan haaveile hänen tähtensä. Yöllä minä kastelen tyynyn kyynelilläni ajatellessani, että elämä on niin kummallista. Minun rakkauttani ei ole löytynyt – ja tuskinpa koskaan löytyykään. Mutta minä iloitsen, rakas Henrik August, että sinä muistelet minua. Miksemme voi olla ystäviä, vaikka en voikaan rakastaa sinua. Ei, ei... minä tarkoitan, että rakastan kyllä, mutta en sillä tavalla kuin pitäisi, ja kuin sinä ansaitsisit. ('Kas, kas!' – ajatteli Oljemarck.) Voi, voi, en minä osaa selittää. ('Vaikeaapa se taitaa olla', ajatteli Oljemarck.) Nyt on täysikuu, ja tuo kaikkien onnettomien suojelija (siitä kohti oli sana raaputettu pois, eikä Oljemarck saanut selvää, mikä sana siinä oli ollut)... katselee taivaalta minun neitsytkammiooni ja näkee itkettyneen tytön, joka tukka hajallaan, kynttilän valossa piirtää näitä rivejä.

"Mutta – rakas Henrik August, – jos minun kerran pitää kulkea sinun joukkojesi edellä, – niin mieluummin kuljen etenevän armeijan edellä, kun ei siellä vain olisi henki vaarassa. Voi, voi, miksi pitää olla sotia? Tai kenties nekin ovat tarpeellisia (taas oli sana raaputettu), kuka sen oikein ymmärtää? Sinun äitiäsi en ole nähnyt koko tänä aikana, mutta tiedän, että heillekin on ollut majoitettu upseereja. Sinun huoneessasi oli asunut muuan nuori husaariluutnantti ja ihaillut sinun kirjastoasi. 'Kirjatoukka! Kuinka hän pystyy miekkaa käyttämään?' – oli hän kysynyt äidiltäsi. 'Haluaisin tavata hänet!' Johon sinun äitisi oli vastannut: 'Kyllä hän osaa myös tapella, ja minä toivoisin, ettei luutnantti joutuisi hänen tielleen!' Sanonut ja tarjonnut jälkiruokaa. Eikö se ollut uljasta?

"Mutta nyt pitää lopettaa. Sydämelliset terveiset meiltä kaikilta. (Pappakaan ei ole enää sinulle vihainen; puhui eilen päivällispöydässä sinusta hyvin kiittävästi – sinun suuresta lukeneisuudestasi ja terävästä päästäsi, ja se intresseerasi ruhtinas Donatjevia. Minä ajattelin, että sinulla on vielä harvinaisen herkkä ja hieno sielu, mutta siitä ei luonnollisesti puhuttu mitään.) Jumala varjelkoon meitä kaikkia ja johtakoon elämämme, niinkuin se on meille parasta! (Taas raaputettu sana, ja se paistoi alta – 'aiottu'.) Sinua ystävällisesti muisteleva

                                      Hanna Enefelt."

Oljemarck tuijotti kattoon. Hm. – eihän tämä kirje paljon sanonut – tai sanoi sittenkin. Tyttö oli rakastumassa ryssään. Sehän oli ilmeistä. Ymmärsi häntäkin – Anjalan miehen poikaa. Ja koko talonväki myötämielistä hänelle, mutta aivan erikoisista syistä. Saakeli! Haluaisipa hän tavata sen ruhtinaan ja sen husaariluutnantin! Peijakas! Tulkoot molemmat! Selvän hän tekisi! Osasiko kirjatoukka tapella? Kautta Jupiterin! Hän näyttäisi niille kvartit ja terssit – piru vieköön!

Hän pisti kirjeen tyynynsä alle ja sammutti kynttilän. Turhaa oli kirjoittaa Hannalle tai – miksei... saattoihan hän tästä puolin ruveta kuvaamaan, kuinka monta ryssää hän oli passittanut toiseen maailmaan. Entiseen Hanna Enefeltiinhän hänen piti vedota ja oli vedonnutkin. Hänen ainakin pitäisi iloita sellaisesta.

Samassa kuului tykinlaukaus, heikkona kuin etäisen ukkosen jymy. Oljemarck hypähti ylös jo rupesi nopeasti pukeutumaan. Mikko Tossavainen hiipi huoneeseen.

– Pimeässäkö se luutnantti täällä puhkii?

– Sytytähän kynttilä. Siellä ammutaan?

– Niin kuuluvat jyskyttelevän... aamutuimaan. Ryssärievullekin tulee kylmä.

Oljemarck sai vaatteet ylleen ja juoksi pihalle. Etelästä käsin kuului heikkoa tykin jyskettä. Kello oli kymmenkunta minuuttia yli neljän. Kuun vaaleneva sirppi viipotti taivaalla. Oli vielä jokseenkin hämärä, mutta idän suunnalla näytti taivas ennustavan lähenevää auringon nousua. Muistakin mökeistä oli miehiä rientänyt ulos kuulostamaan.

– Jokohan päästään tappeluun? – kysyi vakava ääni.

– Kaikkea sinäkin toivot! Siellähän on henki vaarassa! – nauroi toinen.

– Duoda... duoda... kun pääsis tuolla heelviikillä posahuttelemaan, – puhui verkkainen ääni, joka lausui t:n puolittain d:ksi.

– Kalle... vai syyhyy sullakin kämmenpohjat?

– Joo... duoda... eikös sitä sitä varten olla matkassa? – Saatelmaakare, kun tärähyttelevät tiheään.

Samassa rupesivat rummut pärräämään pitkin kylää. Lähettiupseeri juoksi paikalle.

– Toinen prikaati valmiina marssiin! – huusi hän.

Miehet hajaantuivat kuin akanat tuuleen. Nuortea ääni puhui navetan edessä:

– Jopa tuli, jopa tuli! (Ja sitten nurkan takaa:) Soh... Moska-Ruuna, joudupas nyt. Meille tulee lähtö esi-isäin töihin...

IX

Aamulla varhain, pääsiäislauantaina, oli Kulnev käynyt kolmannen prikaatin etujoukon kimppuun Yppärin kylässä. Herätystä rummutettaessa oli ryssän hyökkäyskolonna sukeltanut esiin maantielle, tykki etunenässä, ja etäällä toisistaan olevissa taloissa ja torpissa majailleille sotilaille oli tullut kiire kokoontua. Sitä helpotti sentään suuresti edellisenä päivänä, pitkänäperjantaina, jumalanpalveluksen jälkeen poljetut käytävät, jotka Döbelnin määräyksestä oli avattu kinosten keskelle. Hän oli mieskohtaisesti valinnut puolustusasemat.

Etujoukkona oli Uudenmaan pataljoona, vahvuudeltaan 350 miestä. Taistelu muodostui heti alussa sangen kiivaaksi. Ryssät riisuivat tykkinsä maantielle ja löivät ketjun jalkaväkeä sen molemmille puolin. Tätä ketjua komensi everstiluutnantti Karpenkov.

Uudenmaan pataljoona vastasi tuleen vilkkaasti. Se oli saanut avukseen kaksi kevyttä kenttäkanuunaa, jotka rupesivat sylkemään kidastaan kuumia terveisiä päälletunkevalle viholliselle. Venäläisten tykki vastasi parhaansa mukaan. Ensimmäinen hyökkäys lyötiin takaisin, mutta ryssä täytti päälle hirveästi kiljuen. Se ei kuitenkaan Uudenmaan poikia säikäyttänyt. He huhtoivat hiki hatussa ja kajahuttivat iloisen hurraahuudon joka kerta, kun saatiin täysosuma. Edellisten päivien kehoitukset valapattoisuuteen olivat siinä määrässä katkeroittaneet heidät, että he tappelivat sydän raivoa täynnä. Ryssät olivat jollakin selittämättömällä tavalla pystyttäneet keppejä aivan etulinjojen läheisyyteen, ja näiden keppien nenästä olivat uusmaalaiset löytäneet julistuksia, joissa luvattiin, ettei mitään sotaväenottoa tapahtuisi, vaan Suomen sotaväki säilytettäisiin entisellään, upseerit saisivat pitää palkkaetunsa jne. Uudenmaan pataljoonan miehet käyttivät niitä etulatinkeina, lähettäen ne näin pikapostissa takaisin.

Sillä välin kuin Uudenmaan pataljoona Döbelnin johdolla puolusti etuvartioasemia, oli Kulnevin toinen osasto lähestymässä Yppärinjoen suulta käsin. Se oli puoleksi ratsuväkeä, arviolta noin 200 miestä, mukana kaksi tykkiä. Prikaatinkomentaja, eversti Gripenberg, oli lähettänyt eversti v. Essenin Hämeenlinnan jääkäripataljoonan kera ottamaan vihollista vastaan ja siten suojaamaan Döbelnin joukon perääntymistä.

Hämäläiset marssivat hyvässä järjestyksessä, vaikka lunta olikin paljon. Essen pitkävartisissa pieksusaappaissa ja susiturkissa paarusti joukkonsa edellä äänekkäästi puuskuttaen. Häntä kiihoitti uusmaalaisten asemista kuuluva kiihkeä kiväärinpauke ja sitä säestävä tykkien kumea jymähtely.

Vihollisen joukko oli jo melko lähellä. Saattoi jo hyvin erottaa husaarien valkoiset asetakit punaisine kauluksineen ja keltaisine olkavöineen. Näiden yllä heiluivat harmaat tshakoot pitkine, punaisine nauhoineen ja samanvärisine riippuvine päällyksineen. Koreaa joukkoa! Harmaat tykkimiehet heidän välissään olivat kuin ikävännäköinen tahra loistavassa, värikkäässä taulussa. Kirkkaansiniset olkaliput vain välähtelivät tuon harmauden keskeltä. Husaarit kävivät uljaasti rynnäkköön, sapelit koholla. Valkoisen lumipilven lailla ne vyöryivät hämäläisiä vastaan. Lumipilvi hajosi useihin pienempiin osiin, ja välistä syöksähti esiin kasakoiden ruskea parvi, piikit sojossa, punaiset lakinpäälliset tuulessa liehuen. Ura!

– Nyt ne paholaiset tulevat! – karjaisi Essen ja komensi tulta.

Ensimmäinen rivi kajahutti yhteislaukauksen, ja kymmenkunta husaaria ja kasakkaa kellahti nurin. Hevoset laukkasivat irtaimina pitkin jokea, saaden aikaan häiriöitä hyökkääjien parvessa.

– Tulta! – komensi Essen toistamiseen, ja nyt lähetti eturivin välitse siirtynyt toinen rivi yhteislaukauksensa. Sama vaikutus. Yhä useampi hevonen jäi ratsastajaa vaille, hirveä valitus ja huuto kaikui pitkin vihollisen rivejä.

– Taisi tulla hospotin luku kesken kaiken! – nauroi muuan harteikas hämäläinen, joka toinen polvi maassa nopeasti latasi kivääriään.

– Niinpä, – vastasi hänen vierustoverinsa. – Niillä onkin niin verenkarvaiset kaulahuivit, joten niiden alapuolelle on hyvä posahuttaa. Mutta – nyt taisi tulla meidän vuoro!

Kuulat vihelsivät korvissa, ja hämäläisiä kaatui kymmenkunta. Osa vihollisen jalkaväkeä oli kaartanut joen etelänpuoleiselle rannalle ja sieltä pensaiden suojasta avannut murhaavan tulen.

– Ensimmäinen komppania, kaarros vasempaan! – komensi Essen ja paarusti joen vasenta rantaa kohti. Hän aikoi karkoittaa ryssän jalkaväen suojapaikastaan, sillä välin kuin toiset komppaniat joella ja sen pohjoisrannalla pidättivät vihollista. Talsiessaan eteenpäin hän yht'äkkiä humahti kainaloitaan myöten lumeen ja kirosi karkeasti.

– Pojat, taidatte saada ruveta kanniskelemaan minua! Tässä taisi olla oja. Lemmon ryssät! Johan ne tähänkin rupeavat tiputtelemaan rakeitaan!

Muutamia miehiä, jotka olivat rientäneet everstille apuun, haavoittui. Everstin korvan juuresta vihelsi luoti ja sattui hänen takanaan seisovaa miestä hartioihin, tämän kumartuessa päällikköään auttamaan.

– P–le! Tässä taisi tulla kuumat paikat!

Mies vaipui haavoittuneena kyljelleen, mutta eversti saatiin kiskotuksi ylös. Taistelu riehui yhä ankarammin. Mutta nyt olivat vihollisen kanuunatkin ruvenneet soittelemaan. Ryssä ampui kartesseja. Jäällä kävi sellainen viuhina kuin myrskytuulen raivotessa. Rakeiden vaikutus oli hirmuinen. Monta kymmentä hämäläistä sortui jäälle.

– Pitkällenne! – komensi Essen, joka huolissaan oli seurannut miestensä kamppailua.

Rivit heittäytyivät pitkälleen, mutta tarjosivat nyt erinomaisen maalin joen rannoille kiivenneille ryssille. Hämäläiset koettivat turhaan niitä karkoittaa. Ne naajuivat pensasten ja kinosten suojaan, ja sieltä tuiskusi luoteja kuin satamalla.

Essen silmäsi taakseen. Siellä painoi jo Uudenmaan pataljoona joen yli pikamarssissa, viimeisiä laukauksia ampuen. Eversti katsoi hetken tulleen antaa miehille perääntymiskäskyn. Olihan tarkoitus saavutettu. Rumpu rupesi pärräämään, ja hyvässä järjestyksessä, kiivaasti ampuen, vetäytyi jääkäripataljoona taaksepäin. Mutta melkein joka kyynärällä vaipui joku miehistä maahan, ja lumi punoitti askelten alla. Ryssän kartessit tekivät hirveää jälkeä.

– Terveisiä vain, pojat! – huusi äskeinen hartiakas hämäläinen, joka oli kompaillut "hospotista". Reisi puhki ammuttuna hän vaipui lumelle. – Minä jään tähän, mutta vielä mä kerran saluteeraan!

Ja hän laukaisi tussarinsa vihollista kohti.

"Noin sitä pitää!" – ajatteli Essen, ja hänen rintansa täytti ylpeys.

Sillä välin oli kolmannen prikaatin pääjoukko lähtenyt perääntymään Gripenbergin johdolla, mutta kappaleen matkan Yppärin sillan pohjoispuolella hänen oli ollut pysähdyttävä, antaakseen jäljestä tuleville tietä. Henkipataljoona ja everstiluutnantin pataljoona väistyivät siis syrjään, ja niiden välitse porhalsivat nyt uusmaalaiset ja oman rykmentin jääkäripataljoona.

Miehet olivat uupuneita, mutta iloisella päällä. Joku henkipataljoonasta huusi:

– Pahustako te karkuun läksitte?

– Köökit tyhjeni, kun ryssä oli syömäpäällä! – huudettiin uusmaalaisten riveistä.

Naurettiin, ja painettiin eteenpäin pohjoista kohti.

Gripenberg ratsasti Essenin luo, joka pyyhkien hikeä kasvoiltaan, marssi miestensä etunenässä.

– No... siellä tarkeni – vai mitä? – nauroi hän.

– Kyllä, liikaa on turkit tappelussa! – vastasi Essen. – Ensi kerralla heitänkin ne pois.

– Teiltä meni miehiä paljon?

– Meni, meni... mutta menettämässähän tässä ollaankin.

– Jäikö haavoittuneita jäljelle?

– Joku taisi jäädä. Ei joudettu kiireessä korjaamaan.

Gripenberg ratsasti eteenpäin.

Haavoittuneiden hoito olikin surkealla kannalla. Ei ollut lääkäreitä kuin ani harva. Ne, jotka oli rykmenttien lääkäreiksi määrätty, olivat jääneet kaupunkeihin – praktiikkaansa hoitamaan. Ne kai arvelivat siten täyttävänsä velvollisuutensa armeijaa kohtaan. Vain kokemattomat välskärin hulttiot toimittivat lääkärin tehtäviä. Eikä niitä löytynyt silloin, kun olisi todella tarvittu. Kyyristelivät kuormastossa tai tykistön suojassa.

Joukot jatkoivat matkaa pohjoista kohti. Ryssä seurasi kintereillä. Harvahkoja laukauksia kajahti silloin tällöin, joukossa jokin tykin jymähdyskin. Döbeln ratsasti ohi. Hän tervehti Esseniä.

– No... veliseni, mitäs tykkäät?

– Meneehän tämä, kun ei tarvitsisi kävellä.

Döbeln nauroi.

– Toivottavasti saat pian seisahtaa taas, sillä – jollen pahoin erehdy – otamme pian yhteen.

Hän tervehti ja ratsasti eteenpäin.

Kun tieto Yppärin kahakasta oli ehtinyt päämajaan, oli Löwenhjelm vaatinut taisteluun ryhtymistä. Pitkän väittelyn jälkeen, jossa ei aina oltu sanoja valittu, oli hän viimein saanut tahtonsa läpi. Adlercreutzin prikaatille lähetettiin käsky kääntyä takaisin ja jäitse kiertää vihollisen vasen siipi. Palmfeltin prikaati sai käskyn pysähtyä Pyhäjoelle ja olla joka hetki valmiina taisteluun. Löwenhjelm itse karahutti Gripenbergin luo ja antoi tälle määräyksen puolustaa ylimenopaikkaa Viirteen sillan luona. Huolimatta joukkonsa väsymyksestä asettui Gripenberg heti asemiin joen pohjoisrannalle, joka samannimisen torpan kohdalla on verrattain jyrkkä. Döbeln sijoittui pataljoonineen keskelle, tukenaan yksi kuusinaulainen patteri. Pataljoonat saivat vereksiä ammuksia, ja nyt odotettiin taas silmät kovina lähestyvää vihollista.

Hämäläiset ja uusmaalaiset, jotka äsken olivat saaneet lämmitellä, juttelivat iloisesti. Miehet olivat päättäneet korvata äskeisen perääntymisensä. Vaikka eihän se johtunut heistä. Jos ampumavarat olisivat riittäneet, eivät he olisi väistyneet askeltakaan.

Se hämäläinen, joka äskeisessä Yppärin kahakassa oli keskustellut vierustoverinsa kanssa, sylki vanttuihinsa ja hihkaisi:

– Nyt kostetaan Pekan kuolema! Hirtehiset kaalinsyöjät, kun ampuivat liika hyvän miehen! Mutta iloisesti se poika vielä lasautteli, vaikka oli reisi puhki!

Lähellä, kinoksen syrjällä, istui harvinaisen tanakka uusmaalainen, poltellen rauhallisesti piippuaan.

– Mistäs pitäjästä sinä olet? – kysyi hän.

– Hauholta, kirkonkylästä. Ja se kumppani oli naapuritalon poika. Yhdessä on käyty rippikoulua ja yhdessä hiihdetty monta ilvestä. Meni, meni liian hyvä mies.

Hän löi muutaman kerran käsivarsiansa ristiin ja jatkoi:

– Kylmä tässä tulee, jollei pian saunaan päästä. Mistä pitäjästä sinä olet?

– Elimäeltä.

– Mikä sinun nimesi on?

– Lööperi.

– Minun huutoni on Jaskari. Mutta sotanimi on Kuula.

– Minä taas olen Kanuuna.

– No sittenhän me sovitaan hyvin yhteen!

– Mikäs siinä.

Kanuunaksi itseään kutsunut kopahutti piipun perät saappaansa kärkeen ja osoitti tielle.

– Siinä on ryssä taas.

Sieltä rynnistivät ryssänjoukot tiheissä rivistöissä. Pistimet kiilsivät auringon paisteessa, ja tykkirattaat rämisivät. Taempana sojotti kasakoiden piikkimetsä, ja omituinen surunvoittoinen laulu kaikui heidän joukostaan.

– Veisaavat, – huomautti Jaskari.

– Aika onkin, – virkkoi Lööperi. – Viimeistä virttänsä moni niistä vetää.

– Taitaa se olla ristitty ryssäkin?

– Tiesi hänet... eikö lie kalmukin uskossa.

Jaskarin olisi tehnyt mieli tietää, minkälaista se kalmukin usko oli, mutta nyt ei ollut siihen tilaisuutta.

Döbeln ratsasti pitkin jokiahdetta, nuori, kuvankaunis adjutantti rinnallaan. Hän vaati jokaisen huomion. Adjutantti silmäili levottomana lähestyvää vihollista, tehden esimiehelleen joitakin huomautuksia.

– Pelkää... poikanen, koska on niin valju, – tuumi Jaskari.

– Ei sitä tiedä... saattaa muuten olla valjuverinen.

– Pojat! Nyt koetetaan taas! – huusi Döbeln ratsultaan. – Vanhan Ruotsin tahtiin? Eikö niin, pojat?

– Eläköön! – kaikui pitkin rintamaa kuin ukkosen vyöry. Muutamat heittelivät lakkeja ilmaan.

Jo jymähti Döbelnin patterista, ja vihollinen vastasi heti. Tykin luoti mennä pauhasi miesten päiden yli, pitäen tavatonta ääntä. Ilma vonkui vain. Joka kerta kun vihollisen puolelta jymähti, vetäisivät miehet päätä hartiain väliin. Se oli tullut tavaksi, vaikk'ei siitä mitään apua ollut. Jaskari ja Lööperi olivat heittäytyneet pitkälleen lumivallin taa ja laskettelivat vihollista kohti laukauksen toisensa perästä. Sillan korvalta, tykkipatterista, kajahti vähän väliä: Tulta! Yhtenä kohinana pani metsä molemmin puolin maantietä. Siellä humahteli, kuin olisi jättiläispalkeilla puhallettu. Kaiku kantausi kauas korpien syliin.

Vihollinen oli ilmeisesti saanut apujoukkoja. Sen jalkaväki ja tykistö oli monilukuisempi kuin äsken Yppärissä. Mutta sittenkin oli puolustajain voima suurempi. Gripenbergin asema oli hyvä, ja tietoisuus tästä antoi miehistölle rohkeutta. Sitä paitsi he olivat niin kyllästyneet pitkään perääntymismatkaan, että taistelivat ilolla. Nauraen ja kokkapuheita lasketellen he täyttivät tehtävänsä uljaasti. Mutta ryssä kävi kimppuun harvinaisen kiinteästi. Muutamia kymmeniä miehiä oli jo kaatunut ja haavoittunut.

– Katsopas! – huudahti Jaskari, osoittaen sillalle, jonka korvalla Döbeln istui ratsunsa selässä. Nuori adjutantti, joka äsken oli ratsastanut hänen rinnallaan, makasi maassa sääriään sätkytellen. Döbeln pyyhiskeli kaapunsa hihaa ja hattuaan. Ilmeisesti oli kaatunut pirskoittanut vertaan hänen ylleen.

– Ottakaa hevonen korjuuseen! – huusi Döbeln, ja muuan sotamies riensi täyttämään käskyä. Tämä ei ehtinyt monta askelta ottaa, kun jo kaatui maahan, pää puhki ammuttuna. Hevonenkin oli haavoittunut, sillä se pyrki takajaloilleen ja pärskyi.

– Hevonen korjuuseen! – komensi Döbeln uudestaan, ja nyt onnistuttiin se taluttamaan rintaman taa.

Jaskari ja Lööperi olivat ampuneet niin paljon kuin olivat ennättäneet. Useampi vihollinen oli kellistynyt heidän kuulistaan. Kapteeni Bruncrona juoksi paikalle ja kiinnitti miesten huomion metsänreunassa vasemmalla kyykkiviin venäläisiin, jotka suksilla seisten ampuivat sivutulta pitkin suomalaisten ketjua.

– Käännös vasempaan! – komensi hän, ja miehet suorittivat hetkessä käännöksen.

– Tähtää... laukaise!

Yhteislaukaus pamahti. Muutamia vihollisia kaatui. Toiset painalsivat metsän suojaan.

– Mistä pirusta ryssät ovat saaneet suksia? – huusi Lööperi Jaskarille kesken taistelun melun.

– Tiesi hänet... varastaneet taloista.

– Kas, kun meikäläiset eivät ole hoksanneet... Meillähän on hiihtäjä joka pek–.

Hän ei ehtinyt lopettaa lausettaan, kun samassa kapteeni horjahti. Tapansa mukaan hän oli seissyt hangessa ja johtanut taistelua. Sapeli kirposi kädestä, ja verta vuotaen hän vaipui Lööperin syliin.

– Paarit tänne! – huudettiin. – Hei, joutuin, paarit tänne!

Haavoittuneiden kuljettajat juoksivat paikalle, ja kapteeni nostettiin paareille. Tämän käsi viisti lunta, kun paarimiehet puolijuoksua kantoivat häntä sidontapaikalle.

– Siinä meni Runkoura! – huokasi Jaskari, pyyhkien ruudin savun mustaamia kasvojaan.

Metsänreunassa liikkui taas ryssiä. Nyt niitä oli paljon enempi ja ne avasivat murhaavan tulen. Kuulat vinkuivat korvissa, rapisten maantien toisella puolen kasvavien puiden kylkiin. Lumenpinta pölähteli rivien edessä, kun laukaukset toisinaan sattuivat liian alas. Mutta moni osui kohti ja lopetti urhoollisen elämän.

– Millä ihmeen ajalla nuo p–leet ovat oppineet hiihtämään? – karjaisi Jaskari, jota tämä sivustahyökkäys suuresti hermostutti.

– Onhan siinä ollut aikaa, kun kun me ollaan talsittu halki monen maaherranläänin, – huusi Lööperi vastaan.

Döbeln, joka aina oli siellä, missä vaara oli suurin, karahutti nyt paikalle. Hän oli huomannut arveluttavan tilanteen. Käskien lataamaan yht'aikaa, hän komensi tulta. Räsähdys vain, ja hiihtoryssät hävisivät toisen kerran.

Löwenhjelm, joka myös oli urhoollisesti ottanut osaa taisteluun, saapui paikalle neuvottelemaan Döbelnin kanssa. Hän oli hiessä yltäpäältä, asetakin hartiat vahvassa kuurassa. Döbeln osoitti metsän reunaa. Löwenhjelm pudisti päätään.

– P–u vieköön, se on juuri se! Meillä ei ole suksimiehiä.

Ja hän karahutti oikealle sivustalle.

Taistelu alkoi jo kääntyä voitoksi. Ryssäin hiihtäjätkään eivät enää häirinneet. Ne olivat saaneet siksi kuuman vastaanoton, että katsoivat parhaaksi vetäytyä takaisin. Maantien molemmin puolin kävivät pataljoonat pistinhyökkäykseen. Kuului huikea hurraa, joka voitti kiväärin rätinänkin. Voitto näytti olevan ovella.

Silloin karahutti Löwenhjelm uudelleen paikalle.

– Missä on Döbeln, missä on Döbeln? – huusi hän, tähystellen ympärilleen.

– Eversti ratsasti äsken tuonne, – osoitti Lööperi sillan korvaa.

Siellä häärikin Döbeln avopäin huitoen käsillään. Tykkejä siirrettiin uusiin asemiin. Löwenhjelm lasketti sinne.

Hetken kuluttua annettiin perääntymiskäsky.

Sitä eivät miehet voineet käsittää. Perääntyä, kun voitto oli melkein käsissä! Mitä kummaa se merkitsi? Jaskari koetteli kiväärinsä piippua. Se oli niin kuuma, että poltti. He olivat taistelleet vimmatusti. Ja nyt komennettiin perääntymään!

Esikuntapäällikkö kuului huutavan jotakin Döbelnille. Nyt kannusti hän ratsunsa täyteen laukkaan. Tuskin hän oli päässyt vauhtiin, kun jo samassa suistui maahan hevosineen päivineen.

– Kaatuiko se? – huusi Jaskari. – No, voi taivasten tekijä!

Eversti Essen, joka koko ajan oli tapellut ilman turkkia, juosta löntysti vasemmalle siivelle.

– Takaisin, mars, mars!

Ja miekkaansa heiluttaen hän hammasta purren kiljui:

– Minkä p–un minä sille voin, että käsketään perääntymään!

Hän silmäili raivoissaan ympärilleen, polki jalkaa ja heristi vasenta nyrkkiään. Olipa tämä nyt! Miehet katselivat vihollista kohti. Se vetäytyi hiljaa taaksepäin. Siihen suuntaan olisi heidän ollut painettava. Mutta nyt komennettiin takaisin!

– Se Linkspori on koko h–vetin vätys! – noitui Lööperi. – Jokohan sillä taas meni hätäp–ka housuihin?

– Räträt, räträt... sen minäkin olen jo tällä matkalla ruottia oppinut, – nauroi Jaskari tarkastellen hattuaan. Kolme kiväärin kuulaa oli mennyt sen läpi, yksi niin läheltä päätä, että oli miltei nahkaan koskettanut.

Mikäs auttoi – täytyi perääntyä. Mutta – ihme ja kumma – turkulaiset, majuri Fockin johdolla, täyttivät heitä vastaan tien täydeltä –! Mitä se merkitsi? Luuliko päällystö, etteivät he enää kyenneet? Hämäläisiä ja uusmaalaisia harmitti.

– Tulitteko kuokkimaan toisten häitä? – huutelivat he hiki hatussa eteenpäin ryntääville turkulaisille.

– Miksette lakaisseet porstuaakin, kun kerran jo pirtin puhdistitte? – huusivat turkulaiset vastaan.

– Ei annettu... perhana! Olisi laastu!

– No... hyvää se tekee Anningaisten pojille!

Turkulaiset painoivat siltaa kohti, miehittäen hämäläisten ja uusmaalaisten asemat. Ryssä, joka oli huomannut äskeisen liikkeen, lähti uudestaan etenemään. Hirveästi huutaen se hyökkäsi siltaa kohti. Mutta Döbelnin patteri lähetti sille kartessilaukauksen vasten naamaa.

Gripenberg, joka ratsasti joukkojensa etunenässä, ymmärsi kyllä syyn. Ei ollut alunpitäen ollut tarkoituskaan tapella loppuun saakka, sen aikaa vain, että Klingspor ehti saada kuormastot suojaan. Sehän se näytti olevan koko tämän sodan tarkoitus: pelastaa muutamia satoja kuormia erilaista tavaraa ja jättää maa alttiiksi. Mutta – se oli juuri makasiinikenraalin taktiikkaa!

Hän naurahti katkerasti ja komensi:

– Nopeampi tahti – mars, mars!

X

Löwenhjelm lasketti täyttä karkua kirkonkylää kohti, niin että lumipaakut sinkoilivat hänen ratsunsa kavioista. Hänen päätänsä huimasi. Maantiellä oli hänen hevosensa kompastunut, ja hän oli satuttanut päänsä ja rintansa tykinpyörään. Maattuaan hetken tainnoksissa hän oli herännyt siihen, että tykistövälskäri valmistausi iskemään hänen suontaan. Vaivoin torjuttuaan tuon toimenpiteen hän oli saanut päänsä kääreisiin ja sisäänsä pari vahvaa kulausta riikapalsamia. Mitä lie välskäripahus sekoittanut siihen, koska se oli mennä äjähtänyt päähän kuin häkä. Hän ei ollut syönyt kahdeksaantoista tuntiin. Oli selvä, että siinä vahvakin mies kävi heikoksi.

Mitä... mitä ihmettä? Valehtelivatko hänen silmänsä? Palmfeltin prikaati, jonka hän oli komentanut Pyhäjokisuulle, seisoi maantiellä marssivalmiina. Pitkät rivit pistinmetsää niin kauas kuin silmä kantoi.

– Kuka teille on antanut luvan poistua asemistanne? – karjaisi Löwenhjelm sapeli koholla, kääntyen lähimmän upseerin puoleen.

Tämä teki sapelilla kunniaa.

– Hänen ylhäisyytensä lähetti perääntymiskäskyn.

Sacré nom! Taivas ja h–vetti! – Löwenhjelm karahutti täyttä karkua pappilaan. Siellä oli Klingspor juuri rekeen asettumassa. Palvelijasotilas peitti häntä parastaikaa vällyihin.

– Teidän ylhäisyytenne! Mitä tämä merkitsee? Mehän sovimme siitä, ettemme anna ryssän survoa kantapäitämme!

– Rauhoittukaa, hyvä ystävä! Kuormastot ovat turvassa.

Kuormastot! Löwenhjelmin huulilla pyöri hirvittävä kirous.

Niitä se aina ajatteli – sen palavan h–vetin perimmäisen kamarin pöytäsankari! Kunpa pi–ut syöttäisivät sille kadotuksessa haisevia ryssänraatoja!

Jos sota olisi voitettu syönnillä, ei vihollisesta olisi jäljellä saappaan korkojakaan!

Hän lasketti pyrynä pihasta ulos ja kääntyi Viirteen siltaa kohti. Mutta sieltä tulla rynnistivät jo uusmaalaiset ja hämäläiset – koko Gripenbergin prikaati täydessä pakotouhussa. Sotamiehet, jotka eivät olleet käsittäneet äkkinäistä tapausten käännettä, olivat vähitellen hermostuneet ja ruvenneet kiinnittämään vauhtia. Samassa hän muisti, ettei Adlercreutz ollut saanut pysähtymiskäskyä, ja lähetti muutaman vänrikin viemään siitä sanaa.

Sekasortoon joutuneet joukot tempasivat hänet mukaansa kuin kevättulviva joki jääkappaleen. Hän huusi ja noitui, mutta kukaan ei välittänyt hänestä. Joen jäällä hän pääsi erilleen ruuhkasta ja saattoi nyt paremmin harkita tilannetta. Jokisuusta käsin näkyi lähenevän kasakkarykmentti. Näin pian se siis oli ehtinyt matkan suorittaa. Hän komensi majuri Rotkirchin niitä vastaan kolmella eskadroonalla. Niitä oli vain 70-80 miestä.

Nämä karahuttivat täyteen laukkaan. Mutta samassa Löwenhjelm huomasi, että suurenpuoleinen kasakkajoukko yritti kiertää heidän oikeaa sivustaansa. Hän lähetti luutnantti af Forselleksen 12 rakuunalla estämään sitä. Tämä lähti, ja hetkeksi näytti vihollisen hyökkäys sillä suunnalla keskeytyvän.

Kasakat olivat hajaantuneet muutamia kymmeniä miehiä käsittäviksi joukkueiksi. Ne laskettelivat ohjakset höllinä edestakaisin Forselleksen rakuunain ohitse, noin 150 metrin päästä näistä – ikäänkuin arvostellen, kannattiko noin mitättömän joukon kimppuun edes käydä. Löwenhjelmiä, joka piti silmällä niitä, harmitti tämä ilmeinen härnäily. Muutenkin hän oli ylenmäärin hermostunut ja vieläkin välskäriltä saamansa vahvistusryypyn huumaama. Iskien kannukset ratsunsa kylkeen, hän karahutti Forselleksen luo ja komensi tuon pienen joukon seuraamaan itseään.

– Mars! mars!

Mutta – joko eivät rakuunat kuulleet tai tajunneet hänen äkkinäistä komentoaan, he jäivät paikoilleen. Ainoastaan Forselles muutamien harvojen kanssa ratsasti hänen jälkeensä.

Löwenhjelm oli jo joutunut keskelle sakeinta kasakkaparvea ja huitoi ympärilleen minkä kerkisi. Nämä nähtyään yksinäisen upseerin niin kaukana joukostaan saarsivat hänet oitis. Piikit välähtelivät esikuntapäällikön kasvojen edessä, mutta hän iski vain ympärilleen niin paljon kuin jaksoi.

– Antautukaa! – huudettiin hänelle venäjäksi, mutta Löwenhjelm ei ymmärtänyt, tai ei halunnut ymmärtää. Hänen leuastaan vuosi veri. Lyöden ympärilleen vimmatusti, silmissä taistelun hehku, hän pudotti kasakan toisensa perästä. Mutta – vähitellen hänelle rupesi selvenemään onneton tilanne. Hät'hätää ehtien silmätä taaksensa hän huomasi jonkin matkan päässä taistelevan Forselleksen. Muutamia rakuunoita huhtoi hänen lähellään. Mutta – Forselles oli niin kaukana ja siksi suuren kasakkaparven saartamana, ettei häneltä voinut odottaa minkäänlaista apua.

"Rohkea rokan syö!" ajatteli Löwenhjelm ja yritti raivata itselleen tietä taaksepäin, mutta oli samassa kyljellään maassa. Hevonen oli kompastunut. Kerran välähti kasakan piikki vielä hänen kasvojensa edessä. Hän tunsi piston kurkussaan ja menetti tajuntansa.

Kun Löwenhjelm toipui, huomasi hän istuvansa reessä, joka oli täynnä haavoittuneita. Hänen rinnallaan istui ruotsalainen upseeri paha piikinpisto toisessa silmäkuopassa. Kasvot olivat aivan veren vallassa. Löwenhjelmin kurkkuun koski kipeästi, ja hänestä tuntui, että henki kulki jostakin alempaa, koska lämmintä, verensekaista vaahtoa joka henkäisyllä purskahti hänen kaulalleen.

– Oih! – pääsi häneltä valittavasti.

– Löwenhjelm! – kuiskasi upseeri hänen vieressään.

– Sinäkö, Clairfelt! Nyt on kaikki hukassa! Loppu tuli!

Kuumat kyynelet täyttivät hänen silmänsä. Siinä, reen keulapuolella, retkotti pari Uudenmaan rakuunaa hänen jaloissaan pahasti haavoittuneina. Kasakka istui kuskin paikalla, ja toisia kuhisi ympärillä kuin ampiaisia, nauraen ja molittaen.

– Aja!

Reki lähti liikkeelle. Joka heilahduksella Löwenhjelmin kurkkuun pisti niin, että maailma mustui silmissä. Koko pää oli kuin tulessa. Nenästä ja leuastakin vuosi veri. Ja sitä paitsi koski niskaan, koski aivan tavattomasti...

Hän heräsi siihen, että parrakkaat kasvot olivat kumartuneina hänen ylitseen, ja lempeä, harvinaisen sointuisa ääni kysyi ranskaksi:

– Kuinka jaksatte, herra kreivi?

Löwenhjelm katseli noita kasvoja, joista mustan täysparran keskeltä leimusi kaksi tulista silmää. Niiden sävy oli osaaottava, melkeinpä surullinen.

– Eversti Kulnev – niinkö?

– Kyllä, herra kreivi.

Löwenhjelm tarttui vierasta kädestä ja änkytti:

– Kiitän, herra eversti! Miten jaksavat toverini?

Kulnev hymyili valoisasti.

– Ei hätää! Silmän alle on sattunut.

– Niin... Clairfelt, mutta minä tarkoitan rakuunia.

– Oh! Musikalla on henki lujassa.

Siinä ne makasivatkin lattialla molemmat rakuunat, valittaen hiljaa. Clairfelt istui ikkunan luona, painaen kädellä raadeltua silmäänsä. Hänen kaapunsa rintapielet olivat hyytyneen veren vallassa.

Välskäri astui huoneeseen ja neuvotteli Kulnevin kanssa heidän omalla kielellään. Tämä viittasi Löwenhjelmiin. Asianomainen käsitti tarkoituksen.

– Rakuunat ensin! – sanoi hän pontevasti. – Sitten minä viimeksi.

Välskäri levitti kätensä kuin ihmettelyn merkiksi. Vsjoravnó! Hänelle se oli samantekevä.

Pian olivat haavoittuneet rakuunat saaneet ensiavun. Venäläinen välskäri näytti olevan taitava. Hän käsitteli miehiä kuin kätilö pientä lasta.

Sitten seurasi Clairfeltin vuoro. Tämä ähki ja kiroili ruotsiksi. Mutta välskäri pajatti omalla kielellään:

– Aa... bátjushka! Täytyy sitoa, sitoa, isäseni.

Viimeksi neulottiin Löwenhjelmin haavat. Hän sai vahvistavan viinaryypyn. Välskäri irvisti ystävällisesti, pestessään haalealla vedellä veren vallassa olevaa kaulaa. Hän näytti kuin ihailevan kasakan työtä. Pahasti olikin aron pojan piikki puhkaissut kurkun.

– Träbjääng, träbjääng – koetti hän mongertaa ranskaksi, eikä Löwenhjelm päässyt selville, tarkoittiko hän piikin pistoa vai omaa kätevyyttään. Muutamassa hetkessä oli kurkku neulottu, pantu siteeseen, laastarilaput nenänpäähän, leukaan ja niskaan. Klingsporin esikuntapäällikkö oli perusteellisesti paikattu.

Huoneeseen astui sairaalloisen näköinen, keski-ikäinen upseeri. Olkaimista päättäen arvasi Löwenhjelm hänet kenraaliksi. Hänkin puhui sujuvasti ranskaa ja tiedusteli haavoittuneiden vointia.

Se oli kenraalimajuri Rajevski.

Löwenhjelm oli kuvitellut tätä miestä kokonaan toisen näköiseksi ja -tapaiseksi. Ankara, julma mies, joka ei säälinyt ketään. Johtuiko se nimestä, joka jollakin tavoin loihti esiin mielikuvan myrskystä ja ukkosesta? Kuin piiskansivallus tai räjähtävä kranaatti! Sellaisen vaikutuksen oli tämän miehen nimi häneen tehnyt. Mutta nyt hän huomasi kummakseen lempeät, ruskeat silmät, joista loisti isällinen hyvyys. Tulija istahti tuolille Löwenhjelmin sängyn viereen ja tarttui häntä kädestä.

– Valitan syvästi, herra kreivi... puhui hän hiukan käheällä äänellä, – mutta sota on sellaista. Tulemme tekemään kaikkemme teidän viihtymiseksenne. Mutta – kuten ymmärtänette, olemme itsekin riippuvaisia olosuhteista. Näin hyvää majapaikkaa emme kykene teille pitkän päälle tarjoamaan.

Löwenhjelm tarkasteli huonetta. Se oli pienenpuoleinen kamari, nurkassa klahvipiironki, jonka yläpuolella riippui öljyvärimaalaus. Se esitti vanhaa peruukkipäistä pappia.

– Missä minä olen?

– Pappilassa.

– Löwenhjelm rypisti kulmiaan. Hänen ajatuksensa työskenteli raskaasti. Eihän tämä muistuttanut pappilan huoneita. Hänhän oli majaillut talossa ja tunsi joka sopen.

Rajevski ymmärsi hänen hämminkinsä.

– Toisen papin luona... kappalaisen.

Ahaa... tämä oli kappalaispuustelli! Nythän hän muisti. Hän oli ratsastanut Gripenbergin joukkoja vastaan, jotka syöksyivät jäälle, vetäen hänetkin muassaan. Rovastin pappilan alapuolella oli tapahtunut ottelu kasakoiden kanssa. Tämä oli siis kappalaisen puustelli.

Rajevski oli ottanut taskustaan kellon ja kukkaron. Hän ojensi ne Löwenhjelmille.

– Meidän miehet olivat ottaneet, mutta toivat takaisin.

Hänen ja Kulnevin kesken syntyi kiivas sananvaihto. Kasakka läimäytteli kämmenellä polveensa, aivan kuin näyttääkseen, kuinka asianomaisen varkaan tulisi käymään. Sitten hän kavahti pystyyn ja poistui nopein askelin.

Rakennuksen toisesta päästä rupesi kuulumaan hirveää rähinää. Kulnevin ääni kajahteli ylinnä muiden. Ovi paukahti, ja tömisteleviä askeleita juoksi läpi eteisen. Hetken kuluttua rupesi pihalta kuulumaan pampun läiske ja sotamiehen valittava huuto.

Löwenhjelm tuli levottomaksi.

– Mitä se on?

– Kasakka, joka oli teidät ryöstänyt, saa selkäänsä.

Löwenhjelmiä puistatti. Olivat nämä ryssät raakoja. Piestä tuolla tavoin miestä, joka sodassa kähvelsi toisen kukkaron ja kellon. Väärinhän se tietysti oli, mutta väärin oli myös tuolla tavoin piestä.

– Häiritseekö teitä tuo huuto? – kysyi Rajevski väkinäisesti hymyillen. – Täytyy olla ankara vihollismaassa. Sotamies ei saa varastaa!

Löwenhjelm huitaisi kädellään. Rajevski tulkitsi sen myöntymisen merkiksi, nousi ja meni portaille. Häntä itseäänkin hermostutti tuo toimitus. Hetken kuluttua kuului huuto kauempaa.

– On näillä sotakuri, Clairfelt! Siitä minä pidän! – lausui Löwenhjelm kiiluvin silmin.

Hän olikin kärsinyt omien joukkojensa keskuudessa vallitsevasta epäjärjestyksestä. Se oli aiheuttanutkin monta yhteenottoa hänen ja Klingsporin kesken. Esim. Hämeenlinnasta lähdettäessä oli eräs sotilas unohtanut kiväärinsä muutaman torpan pihalle. Sitä ei ollut kukaan päällystöstä huomannut. Mies oli muutaman virstan päästä juossut hakemaan aseensa, niin – poistunut rivistä, palannut takaisin, eikä sitäkään ollut kukaan huomannut. Sellaista!

Kasakan ulvonta oli lakannut. Hyvä, että heittivät. Ei tuokaan vedellyt, että miestä hakattiin kuin kinnasta. Mutta – kuri piti olla – muuten ei käyty sotaa. Hän oli vaihtanut tästä mielipiteitä mm. Adlercreutzin kanssa. Tämä oli täydellisesti yhtynyt häntä kannattamaan.

Adlercreutzin muistaminen vei ajatukset oman väen luo. Missä he nyt mahtoivat olla? Painuivat tietysti yhä pohjoisemmas. Kukahan nyt saisi hänen paikkansa? Ehkä Gripenberg? Mutta tämä oli huonoissa väleissä ylipäällikön kanssa. Ehkä Adlercreutz? Hän olisi siihen erinomaisen sopiva. Ehkäpä tällä olisi suurempi vaikutusvalta Klingsporiinkin, kuin hänellä, vaikka parastaan hänkin oli koettanut.

Omituista oli elämän kulku. Täällä hän nyt makasi haavoittuneena ja vankina, sillä aikaa kuin hänen toverinsa marssivat pohjoiseen. Pian kai he saapuisivat Tornioon – ja silloin olisi tämä murhenäytelmä näytelty loppuun.

Hän muisti taas sen hetken, jolloin hän seisoi kuninkaan kabinetissa ja tämä ehdotti hänelle ylipäällikön silmälläpitovelvollisuutta. Hän oli kieltäytynyt. Olisiko hänen pitänyt suostua? Ehkä – ehkä ei. Hän ei ollut vieläkään siitä täysin varma. Jos hänen olisi onnistunutkin täyttää tuo raskas velvollisuus, olisiko kuninkaasta ollut turvaa ja riittävää selkänojaa? Hän olisi vain sotkeutunut kaikenmoisiin juonitteluihin, eikä se ollut hänen suoran luonteensa mukaista.

Mutta surullista oli tämäkin... maata täällä toimetonna, kun armeija tarvitsi miehensä. Hän katsahti Clairfeltiin. Pää käden nojassa istui tämä ikkunan pielessä ja ähki tuskissaan.

– Clairfelt, me karkaamme!

Tämä huitaisi kädellään. Mahdotonta. Ensiksikään he eivät olleet siinä kunnossa, verenvuodon heikontamia kun olivat. Hän, Clairfelt, olisi ehkä paremmin kyennyt, mutta Löwenhjelmistä ei ollut. Sitä paitsi –.

Hän viittasi ovelle.

Siellä seisoi sotamies kivääri jalalla.

Rajevski palasi Kulnevin seurassa.

– Pyydän tuhannesti anteeksi, herra kreivi! – huudahti viimeksimainittu. – Olen kieltänyt miehiäni varastamasta, mutta ne vintiöt eivät muista. No – asianomainen muistaa tämän kyllä. Hän sai riittävästi!

Kulnevin mustissa silmissä leimusi. Nyt hän muistutti sitä Kulnevia, joka taistelussa oli aina ensimmäinen hyökkäämään.

– Kuri täytyy olla! Muuten ei voida toimittaa mitään. Se on sitä paitsi hänen majesteettinsa nimenomainen käsky. Venäjän armeijaa ei saa painaa sellainen häpeä, että sanottaisiin sen harjoittavan väkivaltaa.

Clairfelt puuttui puheeseen. Hän huomautti kuulleensa, että kasakat olivat pidelleet pahasti rauhallisia asukkaita.

– Rauhallisia! – huudahti Kulnev. – Nimitättekö rauhallisiksi niitä, jotka ase kädessä nousevat meitä vastaan?

Jaa – saattoi olla niin. Mutta talonpojat puolustivat isänmaataan.

– Isänmaan puolustus on säännöllisen sotaväen tehtävä. Se ei kuulu siviiliväestölle. Jos tahtovat puolustaa, ruvetkoot sotamiehiksi. Mutta aseellisia talonpoikaisjoukkoja ei voida suvaita.

Rajevski puhui hillitysti, mutta samalla pontevasti.

Löwenhjelm muisti kuulleensa, että Lapuan talonpojat olivat tarjoutuneet auttamaan Adlercreutzia, pyytäneet aseita ja päälliköitä. Mutta Adlercreutz oli evännyt heidän tarjouksensa. Tämä toimenpide oli sittemmin hyväksytty päämajassa.

– Minä olen herra everstin kanssa samaa mieltä, – lausui hän. – Sodankäynti on säännöllisen sotaväen tehtävä.

Hänen oli vaikea puhua, sillä kurkkuun koski joka kerta, kun hän vähänkin avasi suuta.

– Iloitsen, että ajattelette niin, – sanoi Kulnev kumartaen.

– Mutta siitä olen eri mieltä, että Venäjän armeija koettaa häpeällisillä tarjouksilla yllyttää meidän joukkojamme antautumaan.

Venäläiset rypistivät kulmiaan. Asia oli heistä kiusallinen. Rajevski virkahti:

– Emme voi sille mitään. Se on meidän ylijohtomme tahto. Totteleminen on sotilaan ensimmäinen velvollisuus.

– Mutta – eversti Kulnevkin yritti muutamaa päivää aikaisemmin samaa juonta.

Kulnev astui vuoteen luo.

– Erehdytte, herra kreivi! – huudahti hän. – Tarkoitatte julistuksia, joita on löydetty teidän etulinjoiltanne. Minä en ole avustanut niiden levittämisessä. Olen kyllä ollut niistä tietoinen, sillä ne kuuluvat meikäläisen johdon ohjelmaan. Mutta – minä en ole hyväksynyt niitä enkä puuttunut niiden levittämiseen. Uskonette venäläisen aatelismiehen sanaa?

Rajevskia näytti tämä keskustelu ilmeisesti vaivaavan. Hän lausui Kulneville jotakin venäjäksi, toivotti Löwenhjelmille pikaista toipumista ja poistui.

Kulnev istahti vuoteen viereen.

– Ette kai epäile minusta sellaista, herra kreivi? Minua surettaa, jos ajattelette niin. Olen sotilas ja isken kyllä tappelussa voimaini takaa. Mutta halpamaisiin keinoihin en turvaudu! Jo äitini opetti minulle toista.

Äidin mainitseminen sai Löwenhjelmin hellälle mielelle. Ihmeellistä, että heillä molemmilla oli äiti – hänellä ja tuolla vihollisupseerilla. Ja kumpikin rukoili poikansa puolesta samaa Jumalaa. Löwenhjelm oli huomannut, kuinka kasakkaeverstin silmät kostuivat, kun hän mainitsi äidistään. Hän tarttui Kulnevia kädestä ja lausui hiljaa:

– Uskon teitä, herra eversti. Te olette kunnian mies! Niin olen minäkin.

Kulnev puristi liikutettuna Löwenhjelmin kättä.

– Mutta – nyt teidän täytyy levätä, jotta pääsette paranemaan. Pian teidät vaihdetaan johonkin meikäläisistä.

Hän tervehti sotilaallisesti ja poistui, kannusten kilistessä.

XI

Kapteeni Björnstjerna oli matkalla venäläisten puolelle viemään vangiksi joutuneille Löwenhjelmille ja Clairfeltille rahaa ja vaatteita. Klingspor oli lähettänyt hänet ja varustanut passilla, jossa hänen asiansa selitettiin sekä pyydettiin lupaa sen toimittamiseen.

Seutu, jonka läpi hän torvensoittajansa kanssa ratsasti, oli kuollut. Ei minkäänlaista elonmerkkiä näkynyt. Talot ja mökit tien varrella kyyröttivät autioina. Asukkaat olivat paenneet metsiin.

Maantienvarsi vain osoitti, että siitä oli äsken kulkenut perääntyvä sotajoukko. Molemmin puolin tietä oli heitetty rikkonaisia rekiä, pakkilaatikoita ja kaikenlaista kamaa. Siellä oli vaatekappaleita hujan hajan... rikkiammuttuja sotilashattuja ja likaisia jalkarättejä. Muutamia hevosenraatoja lojui tiellä, mahat surkeasti pöhöttyneinä, laihat kaulat venyneinä. Eläinparat olivat siihen kaatuneet, riisuttu valjaista ja jätetty jäljelle.

Kevät teki tuloaan. Aurinko lämmitti jo keskipäivällä verraten tuntuvasti. Tiellä, hevoslannan ja kaikenlaisen roskan välissä lirisivät pienet puroset – kaivautuen paksujen kinosten alle tien molemmin puolin. Metsässä humahteli silloin tällöin, kuin olisivat näkymättömät olennot siellä huokailleet. Björnstjerna kuvitteli, että ne olivat kaatuneiden henkiä. Mutta varpuset pitivät kestejään tiellä. Niitä oli suuret parvet ja ne pyrähtivät lentoon ratsumiesten lähestyessä. Korpit vaakkuivat ilmassa. Ne vainusivat haaskoja, ja kyllä niitä olikin. Eräässäkin paikassa makasi kuollut sotamies tiensyrjässä, haaralla jaloin ja lasittuneet silmät puoleksi auki. Keltaisista housuistaan päättäen se oli kuulunut Pohjanmaan rykmenttiin.

Björnstjerna ratsasti vaieten ja koetti kääntää katsettaan pois hevosenraadoista. Niitä rupesikin nyt olemaan yhä tiheämmässä. Tuntui ahdistavalta ajatella, että nyt oli ensimmäinen pääsiäispäivä, elämän ja ylösnousemuksen juhla. Näillä mailla asusti murhe ja kuolema.

Ei ristinsielua näkynyt – vain yhä taajempia korppiparvia, jotka liitelivät maantien ja metsän yläpuolella – Kuoleman edestakaisin leijaileva paarivaate tämän aution seudun yllä.

Piehingissä hän kohtasi ensimmäiset kasakat. Pensaan takaa sukelsi esiin parrakas olento, joka huusi pysähtymään. Björnstjerna kohotti pienen valkoisen lipun ja antoi torvensoittajan puhaltaa merkkisoiton.

Tien vieressä olevasta talosta ratsasti nuori kasakkakornetti paikalle ja otti Björnstjernan vastaan. Tämä selitti asiansa ranskaksi, jota kornetti tuntui auttavasti osaavan.

Hän tarkasti passin ja lähti kahden kasakan kanssa saattamaan.

– Onko eversti Kulnev täällä? – kysyi Björnstjerna.

Kornetti näytti joutuvan hämilleen.

– Ettekö ole tavannut häntä?

– En.

– Sepä kumma! Kornetti yritti jatkaa, mutta vaikenikin. Hän katsahti epäluuloisesti ruotsalaiseen.

Pian alkoi Pyhäjoen kirkonkylä näkyä. Se teki hyljätyn ja ryöstetyn vaikutuksen. Oli puolenpäivän aika, mutta tapulin luukut olivat kiinni. Ei kuulunut kellojen soittoa, ei näkynyt kirkkoväen tavallista liikettä. Talojen pihoilla juoksenteli vihollisen sotamiehiä. Ne olivat juhlapuvuissa. Valkoiset housut vilahtelivat nurkissa, ja viheriät asetakit loistivat auringon valossa. Björnstjerna rupesi tekemään havaintoja, mutta kornetti komensi seisahtumaan.

Hän otti taskustaan valkoisen liinan, jolla Björnstjernan silmät peitettiin. Sotilas kasakan kanssa jäi kylän päähän. Vaatemytty, joka oli riippunut sotamiehen satulannupissa, siirrettiin kasakan hevosen selkään. Sitten jatkettiin matkaa.

Omituista oli kulkea noin silmät sidottuina. Tuntui, kuin olisi vaappunut ilmassa. Hevonen oli kyllä hänen allaan, mutta tuntui siltä, kuin olisi sekin heilahdellut jossakin korkealla... jonkin huimaavan ja peloittavan rotkon yläpuolella, jonka yli johti vain kapea porras. Se astua sipsutteli varovaisesti... kuin koetellen portaan kestävyyttä. Hän arvasi, että sitä talutettiin suitsista, koskapa se vähäväliä nosti päänsä pystyyn ja riuhtoi. Hän kannusti sitä tuon tuostakin varkain, jolloin taluttava kasakka aina murahti jotakin.

Omituista oli noin peitetyin silmin arvailla, missä kulloinkin kuljettiin. Tässä, tässä oli varmasti jokin kapeampi sivutie, ja sen molemmin puolin oli painautunut ihmisiä. Hän vaistosi niiden läsnäolon. Jotakin kilahti... kuin olisi kahta pientä rautakappaletta isketty yhteen. Hän arvasi, että sen aiheutti liipaisimen suojustimen kosketus vyön solkeen: – nuo näkymättömät olennot tekivät kivääreillä kunniaa. Kuului heikko rykäisy, ja sen jälkeen yhtäkkinen kohaus: – näkymättömät olennot tekivät käännöksen. Yks, kaks, yks, kaks... siellä ne marssivat jo etempänä pitkin sohjuista tietä...

Matalalla äänellä lausuttu sana kantautui hänen korvaansa. Björnstjerna koetti arvata, kumpi sen sanoi – kornettiko vai kasakka... luultavasti viimeksimainittu, koska se kuului hänen takaansa. Jostakin etempää kuului surunvoittoista laulua, ja nyt erotti Björnstjerna hyvänhajuisen tuoksun, jonka tuulen leyhkä toi hänen nenäänsä. Syvä bassoääni luki jotakin, ja sitten seurasi sama surunvoittoinen laulu.

Pysähdyttiin. Side poistettiin Björnstjernan silmiltä, ja hänen käskettiin laskeutua satulasta alas. Hän seisoi ison pappilan pihalla, pääportaiden edessä. Surunvoittoinen laulu kuului kirkkomaalta. Siellä vihollinen hautasi kaatuneitaan.

Päivystävä upseeri otti hänet vastaan ja johdatti rovastin virkahuoneeseen. Paksuja kirkonkirjoja oli levällään pöydällä. Näytti siltä, että venäläiset olivat niitä huvikseen selailleet. Oli omituista Björnstjernan todeta, että vuorokausi taaksepäin he olivat majailleet juuri tässä samassa rakennuksessa, ja että Klingspor oli heidän kanssaan pelannut korttia tuossa viereisessä huoneessa, jossa nyt asui venäläinen kenraali.

Upseeri kertoi kenraalin olevan hautajaisissa, mutta saapuvan pian. He olivat sitä ennen pitäneet kenttäjumalanpalveluksen ja laulaneet Te Deum'in. Upseeri jutteli tästä kuin aivan luonnollisesta asiasta. Ja luonnollistahan se hänen kannaltaan olikin – mutta yhtäkaikki tuntui Björnstjernasta kiusalliselta kuulla sitä.

Päivystävä upseeri oli nuori raikasverinen mies – arviolta noin 25 v. ikäinen. Mutta hänellä oli omituisen raskas, surullinen katse. Istuen mietteissään, pää käsivarren nojassa, hän huokasi vähän väliä. Sitten hän nousi hajamielisenä ja katseli ikkunasta ulos, missä pellot lepäsivät harmaaksikäyneen lumen alla.

– Ei ole kaunista! – virkkoi hän kuin puolittain itsekseen.

Björnsjerna yritti ruveta juttelemaan, mutta samassa kuului askeleita ja kovaäänistä keskustelua. Hän erotti äskeisen syvän bassoäänen, jonka oli kuullut hautuumaalta. Sitä säesti omituinen kahina. Se oli luultavasti pappi.

Äänet loittonivat saliin, johon mentiin suoraan eteisestä, ja sitten kuului, kuinka viereisessä huoneessa siirrettiin tuoleja, ja kaksi täsmällistä, sointuvaa ääntä aloitti keskustelun.

Päivystävä upseeri naputti ovelle ja meni sisään. Tuokion kuluttua ilmestyi kynnykselle nuorekas, kenraalin univormussa oleva mies, jolla oli kosteat, säteilevät silmät ja pitkä poskiparta. Sen niemekkeet ulottuivat melkein suupielten kohdalle.

Björnstjerna ojentautui asentoon ja teki ilmoituksen. Sitä ja sitä varten hän oli saapunut.

Kenraali astui ystävällisesti hymyillen häntä vastaan ja esitti itsensä:

– Tutshkov, Nikolai Aleksejevitsh.

Se oli siis vihollisarmeijan komentaja, kasvot kauniit, melkein naisellisen hempeät. Tukka oli kammattu ohimoille ja muodosti muutamia kurittomia kiehkuroita. Mutta ryhti oli sotilaan. Rinnassa kiilteli kokonainen ritarimerkkien sarja. Puhuessaan hän hypisteli pientä kääpiömiekkaa, joka oli kiinnitetty ison tähden alle, kärki ylöspäin.

Hän pyysi Björnstjernaa sisähuoneeseen, ja jälleen valtasi tämän sama omituinen tunne kuin äsken kansliassa. Kamari oli tuttu, huonekalut entisillä paikoilla. Tuossa, tuon pöydän ääressä he olivat lyöneet korttia, ja hän oli voittanut. Siinä seisoi sama sohva, jossa Klingspor oli istunut. Nyt siinä istui nuori, tähtirintainen mies, joka kohteliaasti nousi seisomaan ja kumarsi äänettömästi. Hänet esitettiin parooni von Pahleniksi.

Tutshkov luki Klingsporin antaman passin ja heitti sen pöydälle. Hän tiedusti, missä vaatepaketti oli.

Päivystävä upseeri toi sen. Tutshkov käski avata sen, ja sieltä paljastui kiiltelevä esiupseerin univormu kultaisine nauhoineen. Tutshkov kääntyi Björnstjernan puoleen hymyillen:

– Olen pakoitettu tarkastamaan sen.

Hän kopeloi univormun taskut. Ei mitään.

– Missä se on valmistettu?

– Tukholmassa.

– Ooo... hienoa työtä! Käärikää se kokoon.

Päivystävä upseeri teki työtä käskettyä. Sotamies kutsuttiin sisään. Hän sai kantaa pakettia.

Parooni Pahlen lähti saattamaan Björnstjernaa. Löwenhjelm oli siirretty muutamaan mökkiin, lähelle pappilaa. Venäläinen selitteli, että heillä oli suuri tilanahtaus, joten herra kreiville ei ollut riittänyt säädyn mukaista asuntoa. Tämä Suomi oli niin köyhä maa ja asumukset alkuperäisiä. Täytyi tietysti omat väet majoittaa ensin ja sitten vasta vieraat. Sodankäynnissä ei voinut noudattaa kaikkia kohteliaisuuden vaatimuksia.

Björnstjerna myönteli. Kyllä hän sen ymmärsi. Olihan hänkin sotilas. Hän tiedusteli, miten kreivi Löwenhjelm jaksoi.

– Ojah! Olosuhteisiin katsoen verraten hyvin. Pian saatte hänet nähdä.

He olivatkin perillä. Se oli yksinkertainen, aivan tavallinen mökki. Matalan, ahtaan eteisen kautta tultiin sisään. Pari penkkiä, pöytä ja muutamia puuastioita muodosti koko kaluston. Peräseinällä oli sänky, ja sen laidalla istui kalpea, surkeannäköinen mies, paksut siteet kurkun ympärillä.

– Björnstjerna!

Löwenhjelm syöksähti pystyyn ja heittäytyi ystävänsä kaulaan. Molemmat hyrähtivät itkuun. Nojaten toistensa rintaa vasten he itkivät hyvän tuokion. Pahlen oli sotilaan kanssa hienotunteisesti vetäytynyt ulos, joten ystävykset saivat olla kahden kesken.

Toinnuttuaan he istahtivat sängyn reunalle ja rupesivat juttelemaan.

– Enpä olisi ikinä uskonut, että näin kävisi, – lausui Björnstjerna silmiään kuivaten.

– Niin, ihminen on kohtalon käsissä. Mutta kerrohan, kuinka siellä meidän puolella jaksetaan.

Löwenhjelm koetti näyttää iloiselta, vaikka kyyneleet kimaltelivat vielä hänenkin silmissään.

Mikäpäs siellä... entinen meno ja surkeus. Adlercreutzin prikaati lepäili Saloisissa, ja Palmfelt Pattijoella. Gripenberg oli joukkoineen majoittunut Raaheen, missä myös päämaja sijaitsi. Siellä oltiin, ja entiseen tapaan kiisteltiin siitä, mitä pitäisi tehdä.

– Tuota... kuka on nyt minun paikallani?

– Adlercreutz.

– Arvasinpa! Sen jälkeen kuin Stjernvall joutui vangiksi Koskenkylässä, ei kukaan muu olisi voinutkaan tulla kysymykseen – paitsi Gripenberg.

Björnstjerna kertoi, että Gripenbergille oli tarjottu paikkaa, mutta tämä oli kieltäytynyt. Hän ei luullut tulevansa toimeen ylipäällikön kanssa – pitäen tätä viekkaana ja epäluotettavana.

– Niin... se mies on todella vaikeasti käsiteltävissä – luistaa kynsistä kuin made.

Björnstjerna kertoi vielä Klingsporin kirjoittaneen kuninkaalle. Lisääntyvän sairauden vuoksi oli ukko arvellut olevansa pakotettu luopumaan toimestaan.

– Sen hän olisi saanut jo aikaisemmin tehdä – silloin olisi sotahistoria jäänyt tätä toista Moreaun perääntymisretkeä vaille, – lausui Löwenhjelm ivallisesti.

Hän tarkoitti muuatta ylipäällikön lausuntoa, jossa tämä oli verrannut perääntymisretkeään ranskalaisen kenraali Moreaun v. 1794 suorittamaan samanlaiseen. Mutta Moreau oli samonnut vihollisinaan läpi ylivoimaisen vihollisen koko ajan ahdistaessa. Klingspor oli marssinut omassa maassa, oman kansan keskellä. Ja mitä vihollisen ylivoimaisuuteen tuli, niin he olivat siinä kohden surkeasti erehtyneet.

– Siitä sitä on puhuttukin pötyä! – murahti Björnstjerna.

– Sanos muuta! Ja minä kun koetin häntä viimeiseen asti taivuttaa! Viime päivinäkin olimme melkein ilmitappelussa keskenämme.

Senhän Björnstjerna tiesi. Löwenhjelm oli alituiseen painostanut hyökkäystä ja hermostuttanut Klingsporin äärimmilleen.

He vaikenivat, ja molempain ajatukset liikkuivat tämän surullisen sodan viimeaikaisissa tapahtumissa.

– No... nyt Adlercreutz sai jättää prikaatinsa. Kuka on hänen tilallaan?

– Döbeln.

– No niin... se sopii.

Ja jälleen vaikenivat molemmat.

Ulkona odottivat Pahlen ja sotamies. Björnstjerna rupesi hermostumaan.

– Eiköhän minun ole lähdettävä? – sanoi hän nousten seisomaan. – Tuossa on sinulle ehyt univormu ja tässä on rahaa.

Hän ojensi Löwenhjelmille kukkaron.

– Toivotaan, että pian pääset vapaaksi. Me nappaamme jonkun ryssän kenraalin ja sitten vaihdamme sinut pois.

Mutta Löwenhjelmin oli jälleen vallannut toivottomuus. Hän piti sotilasuraansa katkenneena ja itseään menneenä miehenä.

– Ei minusta ole enää, – lausui hän tukahtuneella äänellä.

– Älä viitsi! Pyrstö pystyyn vain! Kyllä sinä vielä yhtä ja toista toimitat. Elämähän on vasta alussa, – lohdutteli Björnstjerna.

Hän tiedusteli Clairfeltin vointia ja sai kuulla, että tämä jaksoi verraten hyvin. Mieltä vain kalvoi tämä pakollinen toimettomuus.

– Ymmärräthän, että jos Ziethen tai Bayard olisi pakotettu istumaan yhdessä kohden, niin veri siinä olisi saonnut. Sellainen on Clairfelt.

Löwenhjelm kertoi kirjoittaneensa Armfeltille pitkän kirjeen. Siinä hän oli yksityiskohtaisesti tehnyt selkoa heidän vangiksi joutumisestaan ja kehunut Clairfeltin kuntoa.

– Hänellä on kyljessä paha ruhjevamma, ja sitä paitsi ei kädessä oleva haava ole vielä parantunut. Se tuottaa kipuja. Mutta – kyllä hän siitä toipuu. Minun kurkkuni kuroi välskäri liian paksulla rihmalla – mutta kaipa sekin hiljalleen paranee.

Löwenhjelm nousi ja syleili Björnstjernaa.

– Sano terveisiä kaikille ja – Jumalan haltuun!

Hänen silmänsä täyttyivät jälleen kyynelistä.

Hän oli niin heikko, ettei kyennyt tunteitaan hillitsemään. Björnstjerna astui allapäin ovelle.

– Voi hyvin, veli, voi hyvin!

Hän tuli ulos. Raitis tuuli tuntui virkistävältä mökin tunkkaisen ilman jälkeen. Parooni Pahlen tuli hänen luokseen.

– Saatan teidät omille etulinjoillenne, – sanoi hän.

He palasivat pappilaan. Siellä Björnstjerna jätti kenraali Tutshkoville hyvästit. Hän kiitti tätä kohteliaasti. Sen jälkeen hän saattajineen hyppäsi ratsun selkään.

– Entä silmät? – kysyi hän, kun oli jonkin matkaa ratsastettu.

– No niin... oikeutta myötenhän – mutta minä luotan teidän kunniasanaanne, – hymyili Pahlen.

Sen Björnstjerna lupasi. Hän iloitsi, että oli saanut tämän hienosti sivistyneen miehen saattajakseen. He juttelivat Pietarista ja siellä asuvista yhteisistä tuttavistaan. Niitä olikin koko monta. Björnstjerna tiedusteli, missä arvossa Sprengtportenin osakkeet nykyisin olivat.

– Oo, kyllä ne ovat hyvät. Hänen majesteettinsa panee suuren arvon kreivin kyvyille ja asiantuntemukselle. Venäjää on hyvä palvella.

Hän oli itsekin vierasmaalainen – saksalaista syntyperää – mutta sielultaan täysi ryssä.

Kuvaillen pääkaupungin loisteliasta seuraelämää, sen tanssiaisia ja salonkeja hän huudahti:

– Ah, ollapa siellä!

Hän katseli alakuloista maisemaa, joka levisi heidän ympärillään. Muutamista taloista nousi sauhuja, ja nääntyneen näköiset sotamiehet laahustivat pihoilla. Björnstjerna näki heidät nyt läheltä. Niinpä vain – ei näyttänyt vihollisen armeijakaan miltään paraatijoukolta, vaikka olikin paraatipuvuissa.

Parooni Pahlen kuvaili synkin värein heidän tilaansa. Suuri joukko sotamiehiä oli marssin aikana paleltunut kuoliaaksi, ja väliin oltiin kaksikin päivää syömättä. Heiltä puuttui talvivarusteita.

– Katsokaa, – huudahti hän, osoittaen vastaantulevaa sotamiestä, joka jäykkänä teki rintaman, – silmänlumetta vain! Nuo housut ovat palttinaa.

Tosiaankin! Silloin ymmärsi, ettei niistä ollut pakkaspukimiksi.

Mutta venäläinen oli tottunut kärsimään. Ei valittavaa sanaa. Ristinmerkkejä tehden vain heittäytyi tiepuoleen kuolemaan. Keisarin ja isänmaan puolesta! Erinomaista sotilasainesta – olisi vain ansainnut paremman osan, kuin mitä tämä sotaretki tarjosi.

– Mutta – herra kapteeni, – jatkoi hän, kun Björnstjerna ei vastannut – minä puhun teille in bona fide. Te ette petä luottamustani?

– En, en!

Kyllä hän, Björnstjerna, ymmärsi ritarillisuuden vaatimukset. Hän antoi kunniasanansa.

Kylän päässä tavattiin torvensoittaja, joka koko ajan oli koettanut tulla toimeen kasakan kanssa. He liittyivät herrojensa jälkeen.

Lähellä Saloisten kirkkoa, vähän matkaa siitä etelään käsin, he yht'äkkiä kohtasivat Kulnevin. Tämä palasi vakoiluretkeltä pienen kasakkajoukon kanssa. Pahlen esitti Björnstjernan.

– Kyllä tunnen! – huudahti Kulnev iloisesti ja pudisti voimakkaasti Björnstjernan kättä. Hänen parrakkaan suunsa ympärillä leikki veitikkamainen hymy. – Olemme tavanneet toisemme monta kertaa.

Kuinka se oli mahdollista?

Kulnev nauroi niin että hampaat loistivat.

– Tuon hevosen ja sillä ratsastavan miehen kun näkee vain kerrankin, niin kylläpä tuntee.

Hän kääntyi kasakoittensa puoleen ja selitti jotakin venäjäksi, koko ajan iloisesti nauraen. Kasakat irvistivät leveästi, ja jokainen piikki kohosi kunnianteko-asentoon.

– Minun kasakoitteni ja jääkäreitteni joukossa te olette huonoissa kirjoissa, herra kapteeni, – nauroi Kulnev edelleen. – Eivät oikein pidä teistä. Mutta siihen on sangen luonnolliset syyt. Eikö totta?

Niinpä kyllä. Björnstjernaa miellytti suurenmoisesti tämä erinomainen mies. Hänen reipas olemuksensa ja avonainen, teeskentelemätön käytöksensä valloittivat ensi näkemältä. Korkea otsa, jota piikkipäisen kypärän reuna varjosti, oli jalomuotoinen, ja mustat silmät iskivät miellyttävästi tulta. Mutta ei ollut miellyttävää tavata häntä yöllisessä etuvartiokahakassa. Tuon piikkikypärän reunan alta leimusi silloin toisenlainen tuli. Kummallista, kuinka ihminen oli erilainen eri olosuhteissa.

Hän vastasi kohteliaisuuteen kohteliaisuudella, selittäen, ettei Kulnevinkaan nimi ollut oikein rakastettu heikäläisten keskuudessa. Mutta – sehän johtui myös tilaisuuksista, missä tuttavuutta oli tehty. Herra everstin nimi kuului suomeksi "Kulneffi-perkele", mutta suomalaisen sotamiehen antamana se oli kunnianimi, josta kannatti ylpeillä.

Kulnev remahti täyttä kurkkua nauramaan. "Kulneffi-perkele". Hänen naurunsa oli tarttuvaa. Siinä soi hänen kaltaisen sydämensä hyvyys ja lapsenomainen ilo. Mutta tuo sama ääni saattoi rynnäkön hetkenä luikata niin selkäpiitä karmivasti, että melkein puistatti – todistus tuon aron pojan vilkkaasta ja tulisesta temperamentista.

Kasakatkin olivat yhtyneet nauruun, vaikk'eivät ymmärtäneetkään yhtään ranskankielisestä keskustelusta. Kulnev pullisti silmiään kuin tulkitakseen heille, mitä ruotsalainen upseeri oli sanonut. Ratsastaen Björnstjernan torvensoittajan luo hän tarttui tätä leikillään rintapielestä kuin painiin vaatiakseen. Kasakat hohottivat täyttä kurkkua, mutta se, joka ei nauranut, oli torvensoittaja. Hän istui kalpeana satulassa, luullen jo viimeisen hetkensä koittaneen. Kasakoiden hohotus vain yltyi. He läjäyttelivät polviinsa, takoivat keihäänvarsilla saappaitaan ja pulittivat ja molittivat niin paljon kuin kerkesivät.

– Aaa... finskij máljtshik! – aaa!

Kulnev riisui yltään kaapunsa. Se oli kalmukkimallia, pitkä ja avara kuin papinkauhtana, leveällä kauluksella varustettu.

– Ottakaa tämä tutustumisemme muistoksi, – sanoi hän ojentaen kaapua Björnstjernalle. – Olen kantanut sitä monella sotaretkellä – viimeksi Napoleonia vastaan. Se on vihitty taistelun tuliseen leikkiin. Olkaa hyvä, herra kapteeni.

Björnstjerna oli hämmästynyt. Nämä ryssät olivat erikoisia, heitä ei sopinut moittia. Hän otti kaavun vastaan ja levitti sen olkapäilleen.

– Aaa... shvédskij bárin!... aaa! – kajahti jälleen kasakkain sydämellinen nauru.

Björnstjerna selitti, ettei hänellä ollut mitään sopivaa vastalahjaa, mutta Kulnev huitaisi kädellään.

– Vsjor av nó! Ei tarvitse, herra kapteeni! Paras vastalahja on tieto, että on tavannut ruotsalaisen gentlemannin. Au revoir, herra kapteeni!

Yleisen sydämellisyyden vallitessa erottiin. Pahlen ja Kulnev lähtivät ratsastamaan Pyhäjokea kohti kasakoineen.

Björnstjerna torvensoittajineen jatkoi taas matkaa pohjoiseen. Hän oli huumautunut. Kasakkaeverstin ystävällinen kohtelu oli saanut hänen ritarillisen mielensä voimakkaasti aaltoilemaan. Kulnev, tuo miesten mies! Huima hyökätessään, neuvokas onnettomuuksissa, jalomielinen voiton hetkenä! Sellainen oli tämä kuulu sotaurho, Adlercreutzin arvokas vastustaja. A soldier every inch of him – sotilas kiireestä kantapäähän – jokainen liike, jokainen ele, koko ryhti, koko olemus. Mutta – samalla lempeä kuin nainen, tulinen kuin mustasukkainen rakastaja, iloinen kuin lapsi ja vallaton kuin koulupoika... sydämellinen ihminen, peloittava vastustaja.

Hän tarkasteli kaapunsa rintapieliä. Hieno, savunsekainen hajuveden lemu lehahti siitä hänen nenäänsä. Pietarin salongit ja leiritulet Suomen korpimetsissä! Merkillistä, kuinka tämä kahden niin erilaisen maailman yhdistelmä tänä hetkenä huumasi häntä. Hänen olisi ollut vaikea sanoa, kumpi niistä häntä eniten houkutteli. Sivistyselämä kaikkine mukavuuksineen, jotka tällaisen sotaretken aikana tuntuivat sadulta, olemattomilta, kajasti mielessä kuin kaukainen onnen maa, johon sydän ikävöi. Mutta sen kuvan karkoitti seuraavassa tuokiossa sotaretken omalaatuinen viehätys: yön vietto räiskyvän rakovalkean ääressä, jolloin piiput hampaissa tarinoitiin sotamiesten kanssa. Ympärillä synkkä korpi, jonka pimeyttä ei mikään katse lävistänyt. Kunnes yht'äkkiä kajahti etuvartijan huuto: "Seis! Kuka siellä?"

Björnstjerna pysäytti hevosensa. Tielle oli ilmestynyt kaksi sotilasta pyssyt ojossa.

– Halt! Wer da? – kajahti illansuussa uudelleen.

– Omaa väkeä!

Björnstjerna lausui tunnussanan ja pääsi läpi. Hän oli riehakkaalla päällä.

– Pojat pitäkää silmänne auki! Kulnev on liikkeellä!

– Vai niin! Hän on tervetullut, – vastasivat porilaiset ja kaatoivat uutta ruutia sänkkipannuihinsa. – Ajattelimme jo, että sieltä tulee ryssä, kun oli tuollainen mantteli hartioilla. Mutta sehän olikin herra kapteeni.

Aliupseeri seisoi käsi hatun reunassa. Björnstjerna kertoi kohtauksestaan Kulnevin kanssa. Koko maailma oli hänestä tällä hetkellä kaunis, jokainen sotamies ystävä ja veli.

– Onko kaikki hyvin?

– Kaikki hyvin, herra kapteeni! Kun päästäisiin pian tappeluun...

– Toivotaan, toivotaan!

Björnstjerna tervehti hymyssä suin ja ratsasti eteenpäin. Hänen piti rientää tekemään matkastaan selkoa Adlercreutzille.

XII

Björnstjernan toivomus toteutui pikemmin kuin hän oli osannut aavistaakaan.

Klingspor oli ajatellut pysähtyä Raaheen – missä määrin hänellä oli ollut aikomus puolustautua tämän kaupungin lähistöllä, oli epätietoista – mutta Cronstedtilta saamainsa tietojen perusteella, että vahva vihollisen kolonna lähestyi Pulkkilasta käsin, hän äkkiä oli muuttanut mieltä ja päättänyt vetäytyä linjalle Hailuoto-Siikajoki, ollakseen siten lähempänä Oulun varastoja ja Kuopion tiellä olevaa neljättä prikaatia. Sen vuoksi määrättiin 1. prikaati huhtikuun 18. p:nä marssimaan jäitse Hailuotoa kohti, ja toiset Siikajoelle.

Palmfeltin joukot lähtivät liikkeelle klo 3 aamuyöstä, toiset hiukan myöhemmin. Döbelnin prikaati, joka nyt muodosti jälkijoukon, ehti Pattijoelle, missä Kulnevin kasakat jälleen kävivät sen kimppuun. Mutta kun oli annettu ankara määräys välttää taistelua, ei Döbeln kyennyt tekemään mitään, vaan kasakoiden ahdistaessa jatkoi marssia Hirvaskarin kylään, joka on noin viisi kilometriä Siikajoelta etelään käsin. Sinne jätettiin majuri Furuhjelmin pataljoona etuvartioon, pääjoukon jatkaessa Siikajokea kohti.

Perille päästyään sai Döbeln määräyksen asettua heti asemiin joen etelä- tai oikeammin länsirannalle, – sillä Siikajoki laskiessaan mereen kulkee tällä kohtaa melkein suoraan etelästä pohjoiseen. Everstin piti suojella kuormaston ylimenoa. Tämä, joka kuten aina, oli tavattoman pitkä, oli mitä suurimmassa epäjärjestyksessä pysähtynyt joen jäälle, vastapäätä kirkkoa.

Alkujaan on Siikajoki laskenut mereen, jonkin matkaa etelämpänä. Vanhaa joen uomaa, joka Kryytilän talon pohjoispuolella erkanee länteen päin, reunustaa kaksi metsäistä, aivan matalaa harjannetta (entiset joenrannat), ja pohjoisen harjanteen korkeimmalla kohtaa sijaitsee vanha ristikirkko. Pappila on siitä noin 500 metriä alaspäin, aivan joenrannalla. Sitä vastapäätä, joen toisella puolen, on Törmälän talo (silloinen torppa).

Joki on kirkon kohdalta noin 300 metriä leveä. Itäinen ranta nousee hitaasti, ja sitä samoin kuin länsirantaakin reunusti harvahko talojen ketju. Nuo harmaat, ilmansyömät rakennukset erottautuivat selvästi metsän tummaa taustaa vasten.

Döbeln oli sijoittunut vanhaa joenuomaa reunustavan pohjoispuolisen harjun rinteelle. Molemmin puolin maantietä, joka noin 150 m Kerttulan talosta länteen päin kulkee harjun poikki, asettui majuri Eek porilaispataljoonineen. Molempien puolikkaiden ketju venyi noin puolen kilometrin pituiseksi, pitkin harjun reunaa. Sen jokea kohti viettävälle takarinteelle oli v. Otter sijoittunut asemiin Etelä-Pohjanmaan pataljoonan kera, maantien länsipuolelle, loivasti alenevan kirkkoharjun lounaiseen laitaan. Kaksi kuusinaulaista tykkiä riisuttiin maantielle, Kerttulan talon kohdalle, joka silloin oli kievarina. Toinen porilaispataljoona majuri Furumarkin komennossa seisoi suljettuna rivistönä vasemmalla siivellä, nojaten oikean kylkensä maantiehen. Aivan pappilan alla odotteli Grönhagenin pataljoona reservinä. Sillä oli hyvä näköala pitkin jokea, sen suuta kohti, samoin kuin sen itärannalle, mihin kolmas prikaati eversti Gripenbergin johdolla oli sijoittunut.

Tykkimiehet istuskelivat maantien reunalla, pitäen silmällä kuivuneen joenuoman poikki johtavaa maantietä. Luutnantti Gestrin, joka komensi patteria, tarkasteli kaukoputkella samaan suuntaan. Hänen alapäällikkönään toimi vänrikki Tavaststjerna. Kukko-Kalle, joka nyt tiesi pääsevänsä esi-isäin töihin, heilutteli kangen avulla lavetin kärkeä – kuin tarkastaakseen, että hänen heelviikinsä oli prikulleen oikealla paikalla. Konstaapeli – sama mies, joka oli kähveltänyt itselleen naapukan – huomautti:

– Mitäs sitä jutkutat? Anna sen olla.

Kalle pyyhkäisi leukaansa.

– Duoda... kyllä kai se on oikeassa suunnassa.

– Kyllä se justeerataan, kunhan saadaan saalis näkyviin.

Klinga – se oli konstaapelin nimi, kaatoi sänkkireikään verestä ruutia, kun samassa Gestrin murahti:

– Sieltä ne haaskat tulevat!

Maantie oli mustana miestä. Venäjänkieliset komentosanat kajahtelivat. Yksi osasto poikkesi vasemmalle, Pyhtilän talon pihaan.

– Syömään menevät! – huudahti Kukko-Kalle, joka jännittyneenä oli seurannut vihollisen liikkeitä.

– Vai syömään! Tykkinsä vievät sinne.

Niinpä olikin. Vihollinen asetti tykkinsä talon pihalle. Se oli aivan vastapäätä Gestrinin patteria, välimatkaa arviolta noin neljännes virstaa.

– Tuoltakohan asti aikovat sylkäistä? – nauroi Kalle. – Kyllä meidän heelviikit oksentavat niiden niskaan.

– Paikoillenne! komensi Gestrin. – Ja suun pruukaus pois!

Venäläisten jalkaväen ketju levittäysi maantien molemmin puolin, pitkin vastapäisen harjun kuvetta. Viheriätakkisia jääkäreitä pujahteli puiden välissä. Muutamia ryömi näreikköä pitkin patteria kohti, painautuen piiloon kuten metsästäjät ainakin. Niistä näytti koituvan vastusta tykkimiehille.

Jo jymähti venäläisten patterista. Paksu, vaalea savupilvi leijaili tykin yläpuolella. Ilmassa vonkui ja longahteli. Kuin myrskytuulen kantamana pauhasi ryssän tykinluoti yli suomalaisten etulinjan ja rysähti metsään. Puiden oksat vain rapisivat.

– Kyllä singutti! – tuumi Kalle, valmiina laukaisemaan.

– Tulta! – komensi Gestrin.

Kalle heilautti sytytintä, ja melkein yht'aikaa pamahtivat molemmat tykit. Ne olivat kaksi kertaa raskaampia kuin vihollisen. Näkyi selvästi, kuinka toisen luoti sattui. Hirveä rähinä kajahti ilmoille venäläisten patterista. Haavoittuneita retuutettiin syrjään.

– Vörsta kongen! – nauroi Kalle, joka ei malttanut pitää suutansa kiinni. Hän oli aina elementissään, kun pääsi taisteluun.

Jo räiskyivät kivääritkin molemmin puolin, pitkin vanhan joenuoman reunaa. Porilaiset pommittivat vastapäistä rantaa, missä venäläiset kyttäilivät puiden takana. Kaarna rapisi puista, ja oksia satoi vihollisen niskaan. "Liian ylös tähtäävät", ajatteli Kalle työnsä lomassa, seuraten kivääritulen vaikutusta.

– Alentakaa tähtäintä! – huudettiin ketjussa, ja jälleen pamahti yhteislaukaus.

Ruudin savu leijaili jokiuoman yllä. Mutta sen yläpuolelta paistoi vihollisen patteri, syytäen luotejaan meikäläisten tykkiasemaan.

– Tuo meni Hurumarkille, – huusi Kalle, tiiraten taivasta kohti ja kuulostaen. – Hyvä, että saavat sielläkin lämpimäisiä.

Vihollisen tykinkuula raastoi puita jossakin patterin takana sillä suunnalla, missä Furumarkin osasto seisoi.

Mutta nyt alkoi sadella kiväärinkuulia patteriin. Ryssän tiraljöörit, jotka näreikköjen suojassa olivat hiipineet mahdollisimman lähelle, napsivat miehen toisensa perästä pois. Klinga kaatui, ja pari, kolme muuta haavoittui.

Kiväärituli pauhasi hirvittävällä voimalla. Döbeln ratsasti edestakaisin pitkin uoman reunaa. Hän karahutti maantielle Gestrinin ja Tavastsjernan tykkien luo.

– No miten käy? – huusi hän.

– Kyllä muuten, herra eversti, mutta ryssän sala-ampujat haaskaavat liiaksi serviisiä.

Gestrin osoitti haavoittuneita, joita paarimiehet parastaikaa kantoivat rintaman taa. Kahteen kertaan oli jo vihollinen poiminut hänen miehensä pois.

– Hyvä on! Pitäkää vain puolenne!

Hän kääntyi oikealle sivustalle. Hänellä ei ollut halua heittää hukkaan ihmishenkiä, mutta kun kuninkaan ja isänmaan etu niin vaati, ei niitä myöskään käynyt säästäminen.

– Eläköön Tööpeli! – hihkaisi Kalle ja laukaisi. Se sattui. Toinen vihollisen tykeistä kellahti kyljelleen. Ratas oli murskaantunut.

– Antra kongen! – kiljui hän, lämmeten yhä enemmän.

Taas kaatui mies. Se oli sama, joka Hämeenkyrön tiellä oli huutanut kukkokiikaa kolonnan jälkihännästä.

– Paarit! – huusi Gestrin. Mutta haavoittuneiden kantajilla oli täysi työ ketjussa. He eivät kuulleet.

– Nostakaa syrjään että saadaan siirtää tykkiä!

Kalle heitti sytyttimen toverilleen ja tarttui kaatuneeseen. Vaivoin hän sai tämän retuutetuksi tiepuoleen. Kurkusta virtaava verisuihku tulvahti hänen kasvoilleen. Haavoittunut korahteli. Kallesta kuulosti, kuin olisi se sanonut: "kuk... kuk..." Hän muisti, että tämä mies oli monesti häntä kiusannut... huutanut kukkokiikaa. Mutta hän oli sen kestänyt... antanut anteeksi. Ja nyt hänen sydämensä heltyi, kun hän katseli toverinsa kalvenneita kasvoja.

Hän pyyhki silmiään takkinsa hihalla. "Ihmisen verta", ajatteli hän... "lämmintä..." Hän oli monesti renkinä ollessaan joutunut teurastamaan karjaa, mutt'ei ollut koskaan tullut ajatelleeksi, että ihmiselläkin oli lämmin veri.

Häntä puistatti.

Mutta sitä ei kestänyt kauan. Huumaava tykkien pauke tempasi hänet taas mukaansa. Luodit halkoivat ilmaa. Ruudin savua oli niin paksulta, että silmiä kirveli. Kiväärinkuulat vinkuivat ja ujelsivat, kuin olisi lukematon joukko koiran penikoita laulanut kilpaa. Joen uomassa läjähteli. Niin kuulosti, kuin olisi paksuja lankkuja hyvin korkealta pudotettu toisiaan vasten pitkittäin.

Ne olivat yhteislaukauksia.

"Tämä on sotaa", ajatteli Kalle juosten tykkinsä luo. Tykinsuut savusivat, miehet kankesivat niitä laukaisuasemiin. Pamahduksen jälkeen ne hypähtivät pari kyynärää taaksepäin, ja ne oli uudestaan kangettava eteenpäin. Gestrin ja Tavaststjerna hoitivat itse tähtäyksen.

Kalle tempasi sytyttimen toverinsa kädestä.

– Tämä on minun virkani! Kanna sinä ammuksia.

– Pum! – ja fiuu! Se lensi myös kuin määräyksen saanut. Toinen ryssän tykki joutui käyttökelvottomaksi.

– Reetje kongen! – hihkaisi Kalle. – Milläs nyt laulattavat, kun kuoli toinen kukko.

Mutta – ryssä oli neuvokas. Pian seisoi taas kaksi tykkiä rinnatusten, ja ammunta jatkui. He olivat vaihtaneet pyöriä.

– Katsokaa tuota! – huudettiin samassa, ja kaikkien katseet suuntautuivat joenuomaan. Sieltä, oikealta, juoksi noin kolmi-, nelivuotias poika pitkin uoman pohjaa, nainen kintereillään. Luodit räiskyivät heidän ympärillään, mutta poika viiletti menemään niin paljon kuin jaloista lähti. Hän oli avopäin.

– Pois, pois! – karjuttiin porilaisten ketjusta minkä kerjettiin, mutta poika painoi vain eteenpäin. Nyt hän oli päässyt tielle ja viilletti venäläisten patteria kohti. Vaimo oli heittänyt esiliinan päänsä yli, kuin siten muka paremmin suojatakseen itseään.

– No... on niitä hulluja – h–tti sentään! – pauhasi Gestrin. – Pois!

– Älä laukaise! – karjasi Tavaststjerna. Hänen tulimiehensä seisoi juuri valmiina sytytin kädessä, mutta perääntyi.

Venäläisetkin olivat huomanneet tuon omituisen kilpajuoksun. Hekin huutelivat omalla kielellään, mutta sitäkös suomalainen poika ymmärsi. Hän pysähtyi hetkiseksi ketjujen väliin, silmäsi ympärilleen ja lähti taas juosta kipittämään.

– Akka... tyhmä! – karjuttiin ryssän patterista.

Jalkaväki oli heittänyt ammunnan kuin yhteisestä sopimuksesta. Sotamiehet seurasivat henkeä pidättäen, saisiko eukko poikaa kiinni. Molemmat tykkipatteritkin olivat vaienneet.

Nyt sai vaimo pojan kiinni. Hän yritti yhä ryssän ketjua kohti, mutta Gestrin huusi:

– Älä sinne! Tule tännepäin... p–u, kun on tyhmä!

– Akka ja lehmä... molemmat yhtä typeriä, – vahvisti Tavaststjerna.

– Mátushka, mátushka... sjudá, sjudá! – huutelivat ryssän jääkärit, viittoen vaimolle ja nauraen.

Tämä töllisteli ympärilleen kuin puusta pudonnut, silmät kauhua täynnä. Mutta kuultuaan suomalaisia huutoja hän lähti juoksemaan porilaisten tykkejä kohti.

Siellä hänet otettiin vastaan aimo haukkumatulvalla. Päällystö haukkui, sotamiehet haukkuivat. Döbelnkin ratsasti paikalle ja kiroili eukkoa, minkä kerkisi.

– Mitä pirua on akalla täällä tekemistä?

– No, kun karkasi ihan kynsistä, senkin kakara! – puolusteli eukko itseään, aivan kuin olisi ymmärtänyt Döbelnin sanat.

– Kiitä onneas, että pääsit hengissä! – huusi Kukko-Kalle.

Silloin vaimo – aivan kuin hänelle nyt vasta olisi selvinnyt, missä vaarassa he olivat olleet, parkaisi:

– Herra Jietari sentään! Kyllä minä sulle näytän... senkin räkänokka!

Ja siepaten pojan kainaloonsa hän lähti riepoittamaan sitä pois.

– No... älä sentään pieksä! – huudettiin hänen jälkeensä.

– Siitä se sotamies tulee!

– Tulta! – komensi Tavaststjerna tyynesti, aivan kuin olisi tämä välikohtaus kuulunut päivän ohjelmaan. Mutta miehiä se huvitti tavattomasti. He juttelivat siitä työnsä lomassa eivätkä kiinnittäneet vähintäkään huomiota patteriin sataviin luoteihin.

– Kun juoksee ihan kanuunan kitaan! – nauroi Kukko-Kalle. – On siinä poikaa!

Hän laukaisi tykkinsä ja jatkoi odotellessaan sen lataamista:

– Ja akka ei milläänkään!

– Aikoi vain antaa selkään!

– Onko mokomaa nähty!

– Mutta – näittekö pojan naamaa? Silmät kuin suitsirenkaat! Eikä suuta väärään vetänyt.

– Akalla oli suurempi hätä!

Naurettiin joukolla, eikä yhtään välitetty, että kaksi miestä taas haavoittui vaikeasti. Huudettiin vain paareja, kuin olisi se ollut vain jonkinlainen välihuomautus paljon tärkeämmän ja kiintoisamman keskustelun lomassa.

– Oli se koko kuvatus, kun kaahottaa esiliina silmillä... hullu akka!

Tuo välikohtaus oli vaikuttanut heihin merkillisen vapauttavasti. Nyt he vasta taistelivat! Kiväärinkuulien viuhina ja tykinluotien vongunta oli nyt todellista musiikkia heidän korvilleen. He laskivat leikkiä kuin lumisotasilla olevat koulupojat. Vihollisen tykinkuulan pauhaavaa lentoa he nimittivät "purjehtimiseksi" tai "tulla jollottamiseksi". Kiväärinluodit olivat "turilaita", jotka "pörräsivät". Mutta oman kanuunan kuulaa, joka työnnettiin tykin kitaan, kutsuttiin "meidän isännäksi, joka lähtee markkinoille". Ja oman tussarin luoti oli "suoni otsaan moskoviitille".

Mutta tämä vapaa ja leikkisä tunnelma vaihtui. Ja sen aiheutti myös äskeinen, outo tapaus. Se ei enää jännittänyt mieliä samassa määrässä kuin alussa. Toisin sanoen – sen aikaansaama ylijännitys laukesi nyt aivan vastakkaiseen suuntaan. Se kosketti liian herkästi muutamia inhimillisiä kieliä, joita ei sopinut tällaisessa verileikissä liikuttaa. Ensimmäisten ilon- ja naurunpuuskien ohimentyä rupesivat sotamiehet tulemaan hentomielisiksi. Turvaton nainen ja lapsi! Mikä liikuttava kuva keskellä kuoleman niittotyötä! Hentomielisyys vaihtui vihaksi... selittämättömäksi raivoksi, josta he eivät tienneet, ketä vastaan se oli kohdistunut. Vai vielä tähän lapsia... tällaiseen räiskeeseen – h–tti sentään! Niinkuin ei tämä jo olisi ollut kamalaa! Se oli tapa, millä kiihtynyt mieli viimeksi ilmaisi epätoivonsa siitä, ettei verisestä päivätyöstä näyttänyt loppua tulevan.

Miehet jatkoivat ampumista hiki hatussa.

Tien pinta punoitti tykkien ympärillä. Herra nähköön! – tämähän oli kuin teurastamo! Ihmisverta... suolia ja aivon kappaleita! Tuossakin makasi mies, jolta kiväärinluoti oli vienyt melkein koko päälaen. Eikä jouduttu korjaamaan pois...

Sen sijaan, etteivät he äsken olleet kiinnittäneet yhtään huomiota haavoittuneihin, he nyt joka hetki odottivat omaa vuoroaan. He hermostuivat tästä tavattomasta jännityksestä. Vapisevin käsin, rinta huohottaen he sutasivat, latasivat ja laukaisivat. Kukko-Kallenkin käsi vavahteli, kun hän vei sytyttimen sankkireiälle. Hyvä Jumala! Kuolema se täällä niitti satoaan joka hetki. Taas kaatui yksi ja taas! Ei – haavoittui vain, koska nousi kontilleen. Kalle tarkkasi haavoittuneen liikkeitä, näki kuinka tämä nojasi tykinlavettiin, kuin olisi vaipunut rukoukseen. Pää painui yhä alemmas... nousi vielä kerran, ja tuskallisena purkautui tykkimiehen huulilta:

– Äiti, äiti!

Se oli 19-vuotias nuorukainen, kotoisin Kallen naapuripitäjästä.

Hermostuneisuus tarttui upseereihinkin. Gestrin seisoi kalpeana tykin takana, tarkaten vihollisen jääkäriketjun liikkeitä. Se painui hitaasti vasemmalle, koko ajan kiivaasti ampuen. Mitä? Oliko ryssä saanut verestä väkeä? Apumies keikahti nurin hänen jalkoihinsa. Kuin säikähtäen hän hyppäsi pari askelta taaksepäin ja huusi:

– Paarit, paarit! Missä on paarit?

Hengästyneet sanitäärit juoksivat paikalle. Heidän paarinsa olivat yltäpäältä veressä. Gestriniä kauhistutti. "Noin paljon verta!" ajatteli hän. "Kuinka voi ihmisessä olla noin paljon verta?"

Ammunta jatkui. Ei merkkiäkään siitä, että asema olisi millään lailla muuttunut. He olivat vaientaneet ryssän patterin toistamiseen, mutta tiraljöörit suitsuttivat murhaava tulta vielä kiihkeämmin kuin ennen. Hän ei osannut sanoa, montako kertaa miehistö jo oli vaihtunut.

Samassa rupesi rumpu nopeasti pärräämään patterin takana.

– Patteri takaisin... kirkon ohitse... suoraan yli joen!

Jumalan kiitos! Tätä ei olisikaan enää kauan kestänyt.

He lähtivät perääntymään. Samanaikaisesti vetäytyi porilaisten vasen siipi myös takaisin pappilan ohitse. Oikealta kuului voimakasta ammuntaa ja kovaa hurraahuutoa. Rummut löivät perääntymistä tahdissa. Tuo pärinä oli Gestrinin mielestä kuin itkua... kuin voimakasta nyyhkytystä, joka katkonaisesti purkautui huulilta, ilman että asianomainen voi sitä hillitä. Se purkautuu tuskan täyteisestä rinnasta, jolloin joka hermo vapisee, eikä ihmisessä tunnu olevan muuta elintoimintaa kuin tuo hysteerinen, puoleksi koneellinen itku, joka häntä vapisuttaa.

Vihollisen käheä hurraa kaikui oikealta. Sillä suunnalla oli ryssä tuonut lisäväkeä ketjuunsa. Vaikka Döbeln oli siirtänyt v. Otterin pataljoonan Eekin ketjun jatkoksi, ei se kestänyt painetta yksin, kun vasen sivusta ja keskusta vetäytyivät takaisin, vaan oli pakotettu seuraamaan esimerkkiä ja painumaan joen rantaa kohti Pietolan torpan kohdalla.

Jalkaväen avulla peräännytettiin tykit hyvää vauhtia kirkkoa kohti. Joka taholta kuului ammuntaa ja komentosanoja. Sotamiehiä juoksi oikealta sivustalta tielle, hikisinä ja huohottaen. Kukko-Kalle tunsi Lungin.

– Joko sielläkin peräännytään? – huusi hän valjakkoaan hopittaen.

– Jo! Ja aika onkin! Ryssä painuu perässä kuin vimmattu.

Puoleksi irtaantunut side vasemman käden kalvosen ympärillä juoksi Lunki eteenpäin, kivääri kädessä. Nuori vänrikki huusi metsästä:

– Etelä-Pohjanmaan pataljoona kirkon alapuolellee-e!

XIII

Kello oli puoli kuusi iltapäivällä.

Yhdestä asti oli Döbeln uljaasti puolustanut asemiaan. Tarkoitus oli saavutettu: kuormastot, jotka mitä suurimmassa epäjärjestyksessä olivat kauan aikaa seisoneet joen jäällä ja lossipaikassa, oli viimein saatu liikkeelle pitkin Lumijoelle johtavaa tietä. Döbeln sai siis vetäytyä suojaan lepuuttamaan väsyneitä miehiään.

Oljemarck, joka oli taistellut vasemmalla siivellä, kulki joukon mukana pappilaa kohti. Miehet olivat uupuneita. Ensin kolmenkymmenen virstan marssi keväthölseessä ja sitten tämä neljä ja puoli tuntia kestänyt ankara ottelu – siinä koeteltiin miestä äärimmilleen. Sitä paitsi – heidän ampumavaransa olivat melkein lopussa.

Oljemarck oli nääntynyt, hän horjui kuin juopunut. Ohimoissa jyskytti vieläkin, kuin olisivat näkymättömät vasarat takoneet. Hänen korvalehtensä repsotti pahasti turvonneena ja verissä. Sen oli repäissyt vihollisen luoti. Manttelin helmat olivat kuulanreikiä täynnä. Samoin oli hattu useasta kohtaa ammuttu läpi.

Hänen päässään takoi. Taistelun kestäessä hän oli useamman kerran muistanut kuolemaa; hän oli odottanut sitä. Kun luodit räiskivät ympärillä, hän oli ajatellut: "Ei vatsaan, ei vatsaan... päähän... tai suoraan sydämeen!" Hän oli nähnyt, minkälaisissa hirveissä tuskissa vatsaan ammuttu mies kiemurteli. Sitä hän ei halunnut. Muistellen Hannaa ja toivotonta rakkauttaan hän oli toivonut kohdalleen nopeasti tappavaa luotia.

Mutta – se, joka kaikkein hartaimmin kuolemaa hakee, ei kohtaa sitä. Tuonen viikatemies pakenee hänen edellään. Se etsii vain niitä, jotka haluavat elää. Ja niin se oli välttänyt Oljemarckin.

Siinä oli pappila korkealla kivijalallaan, pääty jokea vasten. He marssivat puistikon ohi, jossa kasvoi raitoja ja pihlajia. Talo oli kuollut, ei yhtään ihmistä näkynyt.

Oljemarck kulki joenpuoleisen päädyn ohitse ja silmäsi ikkunaan.

Sieltä katseli häntä nuori tyttö – arviolta noin 15-16 vuoden vanha. Hän nojasi päätään ruutuun, ja hänen kasvonsa olivat kalpeat ja säikähtyneet. Oljemarckista hän oli niin Hanna Enefeltin näköinen, että hän vaistomaisesti pysähtyi ja avasi suunsa, valmiina lausumaan rakastettunsa nimen.

Mutta jäljestä tulevat tyrkkivät häntä, ja joku lausahti puoliääneen:

– Tuo on menettänyt järkensä.

Muutamia sotamiehiä oli pysähtynyt Oljemarckin viereen, ja kaikki katselivat yksinäistä, kalpeaa tyttöä. Mutta silloin kajahti jälkipäästä:

– Eteenpäin! Ei saa pysähtyä!

– Rohkea tyttö! – mutisivat sotamiehet ja painautuivat perääntyvien virtaan.

Tyttö heilautti kättään kuin hyvästiksi. Oljemarck vastasi samalla tapaa ja jatkoi matkaansa. "Hanna!" soi hänen sielussaan, ja yht'äkkiä näytti koko maailma hänestä niin ihmeen valoisalta.

Siinä lepäsi Siikajoki hänen edessään, jään peitossa. Tikkatie kirkon kohdalta johti sen yli. Sitä myöten painui miestä kuin heinää. "Ovatpa pelastaneet tykkinsä", ajatteli Oljemarck, nähdessään kaksi kuuden hevosen vetämää valjakkoa keskellä jokea. "Niitä tarvitaan! Niitä tarvitaan!" Hän oli yht'äkkiä saanut sellaisen merkillisen elämänhalun. Tuo tyttö oli sen vaikuttanut. Oliko se hyvä enne? Tapahtuiko hänen elämässään jokin käänne? Oliko tulossa ilahduttavia sanomia? Hän ei tahtonut jaksaa uskoa sitä. Mutta kukaties, kukaties! Elämä oli ihmeitä täynnä.

Siellä seisoi vasemmalla kirkko joen törmällä. Aurinko paistoi sen ikkunoihin. Ne leimusivat kuin tulessa. Vastakkaisella rannalla vilisi sotaväkeä joka talon pihalla. Metsän reunassa, vähän ylempänä vasemmalla, hulmusi punainen lippu.

"Punaista!" ajatteli Oljemarck, – "se on rakkauden väri."

Lipun keltaista leijonaa ei erottanut, mutta Oljemarck tiesi, että siellä olivat turkulaiset. Keltaiset "standarit" näyttivät hauskoilta viheriää metsää vasten. Niin oli, kuin olisi siellä levinnyt kukkaisvainio keskellä kevään hankia.

Porilaiset marssivat yli jään Törmälän torpan kohdalta. Heidän ehdittyä keskelle jokea rupesi yht'äkkiä paukkumaan vastakkaiselta rannalta. Siellä oma patteri pommitti pappilan törmällä kihiseviä venäläisiä. Niin nopeasti ne olivat ehtineet perässä.

– Omaa väkeä ampuvat! – huudettiin. – Kuka pässinpää siellä on komennossa, kun omia miehiä pommittavat?

Vouuu!

Tykinluoti pauhasi yli, pitäen tavatonta ääntä. Ilmanpaineen vaikutuksesta painaltuivat miehet mataliksi. Muutamat heittäytyivät pitkälleen.

– Ylös, ylös! Ja eteenpäin! Ettekö ennen ole kanuunan ääntä kuulleet – senkin jänishousut! Ylihän ne menevät!

– Yli menevät! – huutelivat miehetkin ja paransivat vauhtia. Hetken päästä he sivuuttivat ampuvan tykin.

– No... sehän on "meidän valkoinen"! – nauroivat porilaiset kuin lumouksesta päässeinä.

Se oli luutnantti Hesselius, jolle sotamiehet olivat antaneet tämän liikanimen, kun hän tavallisesti ratsasti valkoisella hevosella.

Pikkuinen, mustaverinen luutnantti, vikkeläliikkeinen kuin orava, riiteli parast'aikaa patterin komentajan kanssa.

– Ammutte omaa väkeä! – pauhasi tämä.

– Yli lentävät! – huusivat porilaiset.

– Sitähän minäkin! – innostui luutnantti. – Nämähän ovat helvigejä.

Ja taas pamahti tykki.

– Kun et vain ammu pappilaa, – varoitteli Oljemarck ohimarssiessaan. Hänestä tuntui yht'äkkiä, että hänellä oli siellä jotakin sanomattoman kallisarvoista... jotakin, josta riippui koko elämä.

Porilaiset yhtyivät Lumijoen tiellä muihin toisen prikaatin osastoihin ja marssivat Karinkannan kylään. Siellä he asettuivat levähtämään.

Sillä välin kuin Döbeln puolusti etujoukon asemia joen länsirannalla, oli Klingspor lähettänyt sanan Palmfeltille saapua pikamarssissa Siikajoelle avustamaan häntä perääntymisretken suojelemisessa. Palmfeltin prikaati kääntyi heti takaisin ja kohtasi Lumijoen tiellä pitkän kuormastokolonnan, joka vihdoinkin oli päässyt selviytymään matkaan. Syntyi hirveä sekamelska, kun vastakkaisiin suuntiin pyrkivät osastot törmäsivät yhteen. Lopuksi kuitenkin selvittiin, ja viime tingassa saapui 1. prikaati määräpaikkaansa, levittäytyen pitkin joenrantaa Matinheikin ja Pietolan torppien välille.

Klingspor oli hyvissä ajoin aamupäivällä lähtenyt Raahesta ja oleskeli parast'aikaa viimeksimainitussa torpassa. Hän oli hirveän hermostunut. Kaikki meni tänä päivänä ihan päin mäntyyn! Ensi kertaa elämässään hän oli niin lähellä taistelupaikkaa, missä joka hetki uhkasi vangiksi joutuminen. Hän ei nyt ajatellut "turneerausta", kiertoliikettä – mikä oli hänen lempiterminsä. Sitä hän käytti vain silloin, kun oli varma turvallisuudestaan – niinkuin shakinpelaaja, joka ollessaan varma voitostaan pitää silmällä tornia tai juoksijaa, tehdäkseen niillä vastustajastaan "matin". Hänen kirjeenvaihtonsa kuninkaan kanssa oli juuri tuollaista shakkipeliä, jossa ylipäällikkö aina peri voiton. Turnering – kierto oli se mahtisana, jolla hän selitti kaikki typerät ja päättömät liikkeensä.

Mutta – nyt ei ollut kysymys kiertoliikkeestä. Hänen ylhäisyytensä olisi kauhistunut, jos sellainen todella olisi uhannut. Aikaisemmin hän oli vain kuvitellut sellaista. Nyt uhkasi vielä pahempi: suoranainen vangiksi joutuminen.

Torpan pihalla kävi hirmuinen hälinä. Döbelnin rintaman perääntyessä oli venäläinen ratsuväki, joka taistelun ensi vaiheen aikana oli pysytellyt jokisuulla, Mahkisen torpan edustalla, hyökännyt suomalaisten oikeaa sivustaa vastaan. Siellä oli majuri Silin kasakoineen ja husaareineen. Uudenmaan rakuunat olivat yrittäneet työntää ne takaisin, mutta vähälukuisuutensa vuoksi perääntyneet, ja nyt karahuttivat husaarit ja kasakat vihurin lailla suoraan Pietolaa kohti.

Klingspor, joka parastaikaa oli syömässä, huomasi sen ja heitti lusikan pöydälle.

– Hevoset aisoihin! Me olemme hukassa! – huusi hän palvelijasotamiehelle, joka toisen ikkunan ääressä täytti matkalaukkuja.

Tämä vilkaisi ikkunaan, kohautti olkapäitä, mutta riensi täyttämään käskyä. Samassa syöksähti Björnstjerna huoneeseen. Hiki virtasi hänen kasvoiltaan.

– Ei ole hätää, teidän ylhäisyytenne! Me lyömme ne takaisin!

Mutta Klingspor ei joutanut kuulemaan. Hän oli kalpea ja hengästynyt.

– Pian, pian... pian! – hoputti hän palvelijasotamiestä, joka auttoi hänelle turkkeja päälle.

Ylipäällikön kuomu oli ajettu portaiden eteen, ja ratsupalvelijat juoksivat edestakaisin huutaen ja sättien toisiaan.

– Piruko tässä kaikkia ennättää, kun pitää sukia hevosia, korjata satuloita, olla välillä herrojen kipparina ja sitten yhtäkkiä: hevoset aisoihin!

Pitkä hämäläinen aliupseeri hyppi tasakäpälässä ja noitui hirveästi. Hänen kirouksensa hukkuivat kuitenkin siihen meluun, jonka Uudenmaan rakuunain ilmestyminen pihalle aiheutti.

– Ne tulevat perässä, p–leet!

Klingspor seisoi portailla kalpeana. Hän kääri kaapua ympärilleen, silmäili hätääntyneenä rakuunoita, jotka uudelleen järjestäytyivät taisteluun, ja kömpi kuomuunsa.

– Björnstjerna! Björnstjerna! Missä on? Hänen on tultava mukaan!

Mutta Björnstjernaa ei kuulunut. Sen sijaan kajahti torpan alta jäältä husaarien hurraa, kun ne karahuttivat rantatörmää ylös.

– Lyö, lyö! – karjui Klingspor hevosmiehille, ja yleisen huudon ja hämmingin vallitessa laukkasi ylipäällikön kuomu Lumijoen tielle.

Samassa hyökkäsi paikalle pataljoona Uudenmaan jääkäreitä, kanuuna keskessään. Se oli ensimmäinen 1. prikaatista perille ehtinyt joukko. Riisuen tykin äkkiä he lähettivät kartessilaukauksen hyökkäävien husaarien ja kasakoiden silmille. Etumaiset rivit suistuivat maahan hevosineen päivineen. Toiset kääntyivät hurjaan pakoon.

– On siitä jalkaväestäkin johonkin! – nauroi ratsumestari Möllersvärd. Hän oli tunnettu koiranleuka, joka saattoi ylipäälliköllekin sanoa mitä sattui. – Ehtiipä piippuun panna, kun nuo hirtehiset eivät enää ole silmille hyppimässä.

Ja muhoileva ratsumestari latasi piippunsa rauhallisesti, sillä aikaa kuin hänen rakuunansa pyyhkivät sapeleitaan.

– Huh, huh! Oli se löylyä! – puuskutti majuri Rotkirch, joka oli johtanut hyökkäystä.

– Ette usko, kuinka ruma on kasakka! – nauroi muuan pyöreänaamainen ratsumies, jonka hattu oli kallellaan toisella korvallisella. – Peloittaa oikein, kun naamasta naamaan joutuu katsomaan. Mutta minä muistin isävanhan sanan, että pitää sylkäistä kouraan, ennenkuin ryssään tarttuu. Ja niin minä tein! Tuolla kellii ukko jäällä kallo halki!

Björnstjerna kuultuaan, että Klingspor vaati häntä mukaansa, oli hämminkiä hyväkseen käyttäen hypännyt ratsunsa selkään ja karahuttanut joen rantaan, mihin Uudenmaan jääkärit ja henkipataljoona parastaikaa löivät ketjua. Täällä oli hänen paikkansa eikä ylipäällikön kuomussa!

Uusmaalaisista oikealla oli Turun henkipataljoona, ja maantien vasemmalla puolen Hämeenlinnan molemmat pataljoonat, jääkäripataljoonan seistessä hiukan ylempänä, oikea sivusta kohtisuoraan toisten ketjua vasten. Venäläiset olivat venyttäneet linjansa pitkin joen länsirantaa Mahkisen torpasta Soinin taloon asti. Heidän rintamansa oli ainakin puolenkolmatta virstan pituinen. Tykistö oli sijoittunut kirkon luo ja ampui sieltä harvakseen yli joen Turun toista pataljoonaa kohti, joka suojasi lossipaikkaa neljällä kuuden naulan tykillä.

Björnstjerna ratsasti sinne ja ryhtyi keskusteluun päällikön kanssa. Tämä huomautti Soinin talon luona parastaikaa käyvästä liikkeestä. Björnstjerna tarkasti rantaa kaukoputkella ja huomasi sankkojen kasakka- ja jalkaväkijoukkojen laskeutuvan jäälle. Siellä oli Kulnev.

– Ne yrittävät yli! – sanoi hän.

Niin tapahtuikin. Kulnev karahutti jäälle joukkoineen, ja ennenkuin meikäläiset ehtivät toipua, oli hän jo toisella puolen. Kasakkaeversti halusi ilmeisesti kiertää suomalaisten vasemman siiven, jonka jälkeen hän uskoi pääsevänsä Lumijoen tielle katkaisemaan vastustajalta perääntymistien. Häntä vastapäätä sijaitsi Lahdenperän torppa.

Adlercreutz lähetti Björnstjernalle kirjelipun. Tämä lukaisi sen nopeasti ja ratsasti Hämeenlinnan jääkäripataljoonan luo, joka seisoi reservissä ennenmainitussa paikassa. Sielläkin oli jo tuo uhkaava liike huomattu. Björnstjerna komensi pataljoonan mukaansa, ja torpan yläpuolella he iskivät yhteen kasakoiden ja vihollisen jalkaväen kanssa.

Yhteentörmäys oli ankara. Ensi hyökkäyksellä lyötiin jääkärit takaisin, ja kasakan piikit välähtelivät jo Björnstjernan kasvojen edessä. Kulnev oli hänestä tuskin sadan askeleen päässä. Hän tunsi Björnstjernan.

– Aaa, herra kapteeni! Hauska tavata. Mitä pidätte kaavustani?

Mutta Björnstjerna ei joutanut vastaamaan. Hän huiteli ympärilleen sapelilla kasakkajoukossa niin paljon kuin kerkisi ja kaatoi kaksi piikkiniekkaa. Nämä pysähtyivät hämmästyneinä ja rupesivat kuorossa huutamaan:

– Aaa... shvédskij bárin! – aaa!

Ja samassa he jättivät hänet rauhaan ja syöksyivät toisten kimppuun.

Tämähän oli ihmeellistä! Kuin sadussa! Hän jo valmistautui myymään henkensä mahdollisimman kalliista, kun yks' kaks' oli tyhjä paikka ympärillä. – Hän kääntyi takaisin ja ratsahti metsän reunaan, missä jääkärit olivat asettuneet ketjuun ja ampuivat yhteislaukauksia vihollista kohti. Sillä välin oli torppa joutunut venäläisten käsiin. Ikkunasta räiskyi luoteja kuin rakeita. Mutta hämäläisten rivit eivät horjuneet. Ne pitivät asemansa metsän reunassa, eivätkä ryssät päässeet sen pitemmälle. Muodostaen ketjun kohtisuoraan jokea vasten ne jäivät siihen ylläpitämään harvanpuoleista tulta.

Björnstjerna antoi tarkat määräykset vihollisen silmälläpidosta ja ratsahti Adlercreutzin luo. Hän oli huumautunut tulisesta ottelusta. Posket punoittivat, ja silmistä leiskui kuumeinen palo. Tuntui melkein uskomattomalta, että Kulnev oli äsken huutanut hänelle: "Mitä pidätte kaavustani?" Hän silmäsi sitä. Sen rintapieliin oli pirskunut verta. Ihmeellistä! Hän sivalteli kasakoilta päitä halki, ja nämä huusivat vain iloisesti: "Aaaa... shvédskij barin!"... Kummallista.

XIV

Adlercreutz istui ratsun selässä mäellä, kirkkoa vastapäätä, pitäen silmällä taistelun kulkua. Hänen ympärillään oli muutamia esikuntaupseereja. Päivä oli jo kulunut pitkälle, ja taistelun tarkoitus saavutettu. Adlercreutz oli juuri lähettänyt kolmannelle prikaatille perääntymiskäskyn, kun hänen katseensa uudelleen kiintyi joen vastakkaiseen rantaan.

Hän oli tarkastellut tuota rantaa jo kauan ja ihmetellyt, että vihollinen venytti linjansa niin mahdottoman pitkäksi. Kulnevin ylimeno ei ollut jäänyt häneltä huomaamatta ja hetken hän oli jo pelännyt kierrosta. Mutta kun ei mitään ilmoitusta ollut tullut, hän oli arvannut joukkojensa sillä suunnalla kestävän. Turkulaisten lossipaikkaan sijoittunut patteri ampui harvakseen kirkkoa kohti. Täältä ylhäältä oli soma seurata kuulien lentoa. Luoteja ei luonnollisesti erottanut, mutta valkean höytyvän kaltainen viiru, joka kaaressa kulki yli joen, osoitti niiden suunnan.

Hän oli juuri pannut merkille uuden vihollisjoukon ylitulon ja aprikoi parhaillaan muuatta mielenkiintoista ajatusta, joka viime minuuttien kuluessa oli hänen aivoissaan syntynyt, kun Björnstjerna saapui paikalle.

– No... herra kapteeni! Miten kävi Kulnevin yrityksen?

– Pysäytettiin. Hämeen jääkärit ovat lujissa asemissa metsän reunassa.

– Hyvä on! Minä tässä mietin... mietin...

Hän ei sanonut, mitä mietti, mutta hänen kasvojensa ilmeestä saattoi nähdä, että jotakin tärkeää se oli. Kohottaen kaukoputken silmälleen hän tarkkasi kirkon kohtaa. Adjutantitkin suuntasivat kaukoputkensa sinne.

– Eikö totta, hyvät herrat... siellä on melkein hiljaista?

Totta se oli. Vihollisen patteri oli vaiennut, eikä sillä suunnalla näkynyt joukkojakaan niin sakeassa kuin molemmilla venyneillä sivustoilla.

– Hyvät herrat! Hetki on tullut. Luulen, että Jumalan avulla voimme puhkaista vihollisten keskustan! Mitä arvelette? Voinko luottaa teihin?

Hänen silmiinsä oli syttynyt terävä loiste, ja hän katseli kutakin vuorostaan kuin tutkien, vastasivatko nämä miehet hänen odotustaan. Oh, hän tiesi sen! Nuo tyynet, päättäväiset katseet, joita nyt kirkasti hetken huuma, eivät voineet valehdella. Adjutantit vastasivat yhteen ääneen:

– Kyllä, herra eversti!

– No... sitten toimeen!

Hän antoi lyhyet, selvät määräykset, ja nuoret upseerit riensivät hurraten viemään niitä perille. Luutnantti Jägersköld, herkkä sielu, juoksi kukkulaa alas itkien ja nauraen yhtaikaa.

– Jumala, Jumala! Mikä onni, mikä onni! – hoki hän.

Pian olivat joukot järjestyksessä pitkin linjaa. Hurraahuudot kaikuivat komppaniasta toiseen. Yhteinen suuri into oli äkkiä tarttunut joka mieheen. Katseet suunnattuina kukkulaa kohti, missä esikuntapäällikkö seisoi, he odottivat hyökkäysmerkkiä. Nyt kantautui sieltä heikko "hurraa!" – ja kaulaliina heilahti ilmassa. Se oli sovittu merkki.

– Hurraa! – kajahti vastaan monesta sadasta kurkusta, ja samassa alkoivat rummut pitkin linjaa päristä. Ta-ra-ra-ra, ta-ra-ra-ra! Niiden tahti oli nyt toinen kuin äsken, ne olivat kuin heränneet eloon. Kuumeisesti, nopeasti ne soittivat tuota säveltään, joka vaikutti sotamiehiin sytyttävästi. Koko jokilaakso raikui, ja tuo kaiku kantautui hiljaisiin metsiin. Nyt... mitä tapahtui nyt?

Suomen armeija ryntäsi ensi kerran!

Majuri v. Hertzen Uudenmaan jääkäreineen ja luutnantti Kihlström hämäläisineen hyökkäsivät joen yli, edellinen lossipaikan alapuolelta, jälkimmäinen yläpuolelta. Hertzen yllytti poikia kokkapuheillaan. Hän oli leikillinen mies, jolla aina oli höystöisä sana varastossa.

Nytkin hän jutteli juostessaan joukkonsa etunenässä:

– Syödään ryssältä ruoat, sillä varmaan ne ovat jo keittäneet päivällisen.

Lööperi, joka ryntäsi hänen takanaan, vastasi:

– Kun ei vain olisi hapankaalia.

– Minä syön vaikka kissanraadon... niin on nälkä! – hihkui Hertzen.

Vihollinen, nähtyään suomalaisten rynnäkön, hyökkäsi pienin, hajallisin osastoin jäälle ja ampui yhteislaukauksia. Luodit vinkuivat hämäläisten ja uusmaalaisten korvissa. Lööperi huomasi, että hämäläiset yhtäkkiä pysähtyivät, ja kuuli huudettavan: "Tuokaa paarit!" Siihen vastasi toinen, kirkas ja nuorteva ääni: "Ei ole aikaa, jättäkää siihen! Eteenpäin! Minä johdan, pojat!"

"Kaatui... päällikkö", ajatteli Lööperi. "Kukahan oli... se nuori ja kirkas ääni?" Se helähti niin viattomana näiden kuoleman kauhujen keskellä, että mieli pakkasi helläksi. Hyvä Jumala! Oli tämä hirveää!

Hän huomasi pienen venäläisosaston syöksyvän suoraan heitä kohti. "Sieltä se tulee", ajatteli Lööperi. Hän ei hirvennyt mainita kuolemaa nimeltä. Tuntui siltä, kuin olisi jo sille antautunut, jos nimeltä kutsui...

Yleisen pauhun kestäessä oli komppania yhtäkkiä pysähtynyt. Mitä? Kiväärinsä veivät olalle? Lööperi seurasi vaistomaisesti toisia.

– Tarkkaa... nau-rah!

Mitä tämä merkitsi? Sotamiehet hohottivat ääneensä, ja majuri seisoi sapeli pystyssä, nauraen kaikkein äänekkäimmin:

– Hoh-hoh-hoh-hoo!

Ne tulivat peräkkäin kuin tykinlaukaukset.

Vihollisosasto oli äkkiä pyörtänyt ympäri ja painoi nyt vastarantaa kohti minkä koivista lähti. Kaapujen helmat vain lepattivat.

– Noin me niitä nauraen könistämme pakoon! – huusi Hertzen.

– Juoksuun! Pian tehdään puhdasta. Tämä on vain ensimmäistä lattian lakaisua. Nopeammin, mars, mars!

Rynnäkkö jatkui. Toisetkin vihollisosastot olivat kääntyneet pakoon, ja uusmaalaiset ajoivat niitä takaa vastarantaa kohti. Sieltä tuiskusi luoteja yhä sakeammin, ja tykistökin oli uudelleen ruvennut jymähtelemään. Edelläpakenevat ryssät huusivat ja viittilöivät tovereilleen törmälle, etteivät ampuisi. Mutta nämä olivat joutuneet sellaisen sekasorron valtaan, että pamauttelivat umpimähkään. Siinä kaatui omaa miestä, jos vihollistakin.

Hertzen, joka juuri oli pääsemässä rantaan, silmäsi taakseen. Kaatuneilla ja haavoittuneilla ripoteltu jälki osoitti kohdan, josta hän oli tullut yli. "Kuoleman tikkatie" – ajatteli hän – "mutta sitä myöten käy tie voittoon ja elämään."

– Pojat, eteenpäin ja ylös – suoraan törmälle! Hei! Pistimet tanaan! Eteenpäin!

Ja sapeli pystyssä hän syöksyi miestensä etunenässä kirkkotörmää ylös.

Sieltä tuiskusi luoteja ihan vimmatusti. Viheriätakkisia jääkäreitä vilahteli joka paikassa. Pauke oli huumaava. Mutta Hertzen miehet kapusivat hammasta purren törmää ylös ja syöksyivät kirkkotarhaan.

Siellä syntyi tulinen käsirysy. Vihollinen puolustautui epätoivon vimmalla. Kun ei pistintä voinut käyttää, turvauduttiin kiväärinperiin ja lopuksi nyrkkeihin. Muutamat iskivät hampaansa kiinni viholliseen kuin sudet. Toistensa päällä kieriviä miehiä taisteli toisten jaloissa. Kiroukset, huudot ja sadatukset täyttivät ilman. Joku huusi surkealla äänellä: "pardon!" Mutta huuto hukkui kovaan räsähdykseen, ja Lööperi näki nuoren vihollisupseerin vaipuvan maahan halaistuin päin. Veri hulvahti hänen kasvoilleen kuin punainen peite, ja suusta ulospullistunut kieli tärisi vain.

"Hirveää!" ajatteli Lööperi ja etsi katseellaan lyöjää. Hänen kasvonsa olivat ruudin savusta mustat. "Olisi ottanut vangiksi..." Hän silmäsi vielä kerran kaatuneeseen viholliseen ja syöksyi eteenpäin.

Siitä hetkestä lähtien, jolloin Adlercreutz yleisen rynnäkön merkiksi heilautti kaulaliinaansa, on mahdoton yksityiskohdittain seurata taistelun kulkua. Historian kangaspuista ovat loimilangat siltä kohtaa pahasti katkeilleet.

Kun luutnantti Kihlström kaatui, otti luutnantti Karl Ramsay komennon. Se oli se kirkas ääni, jonka Lööperi kuuli kesken kivääritulen räiskeen. Tämä urhoollinen, 25-vuotias mies, jonka suuret sinisilmät hehkuivat taisteluintoa, johti rynnäkköä pappilaa ja kirkonkylää vastaan. Me näemme hänet sapeli koholla juoksevan lumisohjussa Rautalammin komppanian etunenässä ja kapuavan pappilan törmää ylös.

Syntyi hirvittävä pistintaistelu, jossa ei armoa anottu eikä annettu. Suomalaiset tunkivat päälle kuin raivostuneet pedot. Eri maakuntien miehet kilpailivat keskenään, kuka parhaiten kunnostautuisi. Ruumisröykkiöt kasvoivat. Tapeltiin törmällä, tapeltiin pihalla, tapeltiin tallin ja navetan vaiheilla. Huudettiin ja juostiin. Joka paikassa kuhisi ryssiä, kaikilla piikit pystyssä. Mutta tuota harmaatakkista joukkoa oli mahdoton vastustaa. Soinin talon suunnalta rynnisti Björnstjerna kahden hämäläiskomppanian kanssa, ottaen osaa pappilan lopulliseen valtaukseen. Jokin hetki aikaisemmin hän oli kahdella turkulaispataljoonalla yrittänyt katkaista joen yli tulleilta ryssiltä perääntymistietä. Se ei ollut kuitenkaan onnistunut, vaan olivat ryssät suin päin suorineet takaisin toiselle rannalle.

Pappila oli vallattu. Osa vihollisia antautui. Suomalaiset syöksyivät päärakennukseen silmät kovina. Siellä, salin nurkassa, kyyhötti 15-16-vuotias tyttö lasinsirpaleiden ja särjettyjen huonekalujen keskellä. Venäläinen majuri Konski, joka vähän aikaa sitten oli karkoittanut pihalle parven ryösteleviä maamiehiään, oli suojellut häntä. Mutta ruustinna Carpin hillopurkkia hän ei ollut pystynyt suojelemaan. Sen sisältö oli mennyt sotamiesten suihin. No, välipä sillä. Hilloa aina saa, mutta urhoolliset papintyttäret ovat harvinaisempia. Majuri Konski joutui vangiksi.

Nyt oli vain pienempiä puhdistustöitä jäljellä – kirkon ja pappilan välisessä metsässä ja ympärillä olevissa mökeissä. Mutta – loppurynnäkkö oli vielä suorittamatta. Se tehtiin Kerttulaa, kievaritaloa vastaan, johon eri tahoilta paenneet ryssät olivat sulkeutuneet.

Tällä välin oli Adlercreutzkin Uudenmaan jalkaväkirykmentin etunenässä karahuttanut yli joen. Hän määräsi Karl Ramsayn aloittamaan rynnäkön. Tämä hyökkäsi kolmen pataljoonan kanssa, mutta poltti näppinsä. Ei ollut apua Hertzeninkään joukoista, ei liioin Björnstjernan. Viimeksimainittukin oli ehtinyt tänne.

Silloin komensi Adlercreutz tuomaan paikalle tykin. Kapteeni Ulfsparre riensi täyttämään käskyä. Pian se saapuikin, 3-naulainen kenttäkanuuna.

Nyt aukeni läpi. Välähdys ja paukaus vain, niin portti oli säpäleinä. Näin syntyneestä aukosta rynnistettiin sisään.

Björnstjerna heilui kievarin pihalla, raivaten sapelillaan tietä päärakennuksen portaita kohti. Hänen ympärillään riehui hirmuinen käsikähmä.

Ryssät olivat teurastaneet lehmiä ja olleet parast'aikaa niitä paloittelemassa, kun taloon rynnättiin. Muutamia he olivat jo ehtineet nylkeä, mutta toiset potkivat vielä henkitoreissaan. Näiden lehmänraatojen ympärillä kamppailtiin nyt epätoivon vimmalla.

Kaikkia aselajeja oli kerääntynyt tähän yhteen paikkaan. Siinä oli kasakoita, husaareja, jääkäreitä, tykkimiehiä – monenvärisiä univormuja sekaisin. Hirveän tungoksen vuoksi ei ratsuväki kyennyt käyttämään hevosiaan. Se oli pakotettu taistelemaan maajalassa.

Päärakennukseen ja navettaan piiloutuneet tarkk'ampujat tuiskuttivat tulta tussareistaan, mutta monesti sattui luoti omaan mieheen. Alkoi jo tulla pimeä, joten oli vaikea erottaa ystävää vihollisesta.

Björnstjerna hutki ympärilleen minkä kerkisi. Sapelinterä välähti vain ja vihollinen mätkähti maahan kuin heinäsäkki. Tänä hetkenä hän oli ristimänimensä arvoinen – Magnus – suuri.

– Eteenpäin, pojat! Älkkä antta armo!

Sotamiehet rynnistivät päälle irvissä ikenin. Heidät oli vallannut oikea tappeluraivo. Yleisen melun ja karjunnan seasta kuului silloin tällöin karjan mylvintä navetasta.

– Poikka! Menkkä katso, ettei rysse tappa lehme! – huusi Björnstjerna muutamille miehille, jotka taistelivat hänen lähettyvillään.

Puolikymmentä miestä juoksi navettaan.

– Hurraa! Nyt me menne sisse!

Portaat oli vallattu, miehet ryntäsivät pirttiin. Siellä, hämärässä kyyristeli kasakoita pelon kalventamin kasvoin. He nostivat kädet ylös ja antautuivat paikalla.

– Katsokaa, ettei vain muurin päällä ole ketään!

Aivan oikein! Siellä oli koreapukuinen husaari. Hän tuli alas sangen kiltisti.

– Tämän korean pojan niinä otan omaan hoitooni! – huusi muuan miehistä. – Menkää te jatkamaan! Minä jään vankeja vartioimaan.

Toisten päässä vilahti, että toveri tällä tempulla jäi pitämään lepoa, mutta he eivät siitä sen enempää välittäneet. Olihan vangitkin vartioitava.

He syöksyivät ulos. Toinen pää rakennusta oli jo puhdistettu. Björnstjerna huhtoi vastakkaisella portilla, jonka luona vallitsi tavaton tungos. He kiiruhtivat sinne.

Mutta samassa rupesi navetasta kuulumaan avunhuutoja. Joku parkui surkealla äänellä? "Auttakaa!"

Turkulaiset juoksivat sinne, ja heitä kohtasi koomillinen näky. Puolipimeässä navetassa, muutamassa parressa koetti yksinäinen mies taistella puoltakymmentä kasakkaa vastaan. Se oli hämäläinen jääkäri. Hänen toverinsa makasivat kuolleina lattialla. Kasakat sohivat häntä piikeillään, ja jääkäri oli pahemmassa kuin pulassa.

– Vai tääl' te, ruojat, viel' rikeeraatte! – karjaisi pitkä turkulainen ja halkaisi kiväärin perällä ensimmäisen kasakan kallon.

Toiset antautuivat heti, nähtyään, ettei vihollinen ollut yksin.

Hämäläinen ryömi ulos parresta. Hän oli pahasti haavoittunut. Jalasta ja oikeasta kädestä vuosi veri, ja takki ja housut olivat aivan riekaleina.

– Kiitoksia, pojat! – änkytti hän. – Tulittepa kreivin aikaan. Minun oli jo käydä huonosti.

Hän osoitti tovereitaan.

– Nuo seivästettiin kuin silakat... suoraan rintaan. Kasakanpahukset olivat ovella väijymässä, ja kun me hyökkäsimme, oli puolikymmentä piikkiä vastassa. Siihen jäivät kampraatit. Hämärän suojassa pääsin minä parteen piiloutumaan, mutta huomasivat viime tingassa.

Hän koetti tukkia vertavuotavaa kättänsä.

– Mikä sinun nimesi on? – kysyi turkulainen, joka oli esiintynyt pelastajana.

– Jaskari.

– No... kuule. Me ollaan sitt' kammeraadit! Mun nimeni on Torski.

Turkulainen ojensi kätensä Jaskarille.

– Entäs... mitäs noille tehrään? – kysyi hän sitten, osoittaen vangiksi joutuneita kasakoita.

– Vanki on vanki, – uikutti Jaskari, jolta kostonhalukin oli sammunut samalla kuin voimatkin olivat loppuneet. Hän oli surkean näköinen.

– Ei! Mä tierän! – huudahti Torski, jonka oli vallannut oikea tappamisraivo. – Me maksamme samalla mitalla! Katsokaa... toss' on meirän toverit! Silmä silmäst', hammas hampaast'.

Hänen julma suunsa vääristyi. Toiset vastustivat. Toverit olivat kaatuneet rehellisessä taistelussa.

– Oleks' se rehellist' tappeluu, ko mies seivästetän kon sika! – kiivaili Torski. – Tänne! – komensi hän kasakoita.

Nämä arvasivat, mistä oli kysymys, ja rupesivat armoa pyytämään. Mutta Torski talutti heidät seinää vasten, ja ottaen pistinhyökkäysasennon, nauroi:

– Katsokaste, kuink' Turun poika pistää!

Toiset käänsivät päänsä pois, mutta Jaskari seurasi kauhistunein kasvoin ryssien loppua. Ei hän olisi näille sellaista suonut, vaikka olivatkin koettaneet nitistää hänet. Ryssät uikuttivat ja tekivät ristinmerkkejä. Mutta mikään ei tehonnut raakaan Torskiin. Hän seivästi heidät yksitellen.

Yht'äkkiä temmattiin navetan ovi auki, ja Björnstjerna ilmaantui kynnykselle sapeli kädessä.

– Onks kaikki selve, pojat?

– Selvä on, herra kapteeni! – vastasi Torski, lyöden asennon. Hänen pistimensä uurteita pitkin virtasi veri.

Samassa rupesi muuripadan takaa kuulumaan valitusta. Heikko ääni huusi armoa:

– Pardon, pardon!

– Siell' on viel yks' – sanoi Torski ja tunkeusi padan ja seinän väliin.

– Ulos sielt'! Tänne!

Iskettiin tulta. Ahtaasta aukosta ryömi esiin surkean näköinen olento, yltä päältä noessa ja veressä. Se oli päivystävä upseeri Tutshkovin esikunnasta. Hän oli haavoittunut olkapäähän.

– Pardon! – vaikeroi hän.

– Ei tehdä mitään, – vastasi Björnstjerna ranskaksi. – Te olette minun vankini.

Hän oli hämmästynyt tästä omituisesta kohtauksesta.

Ryssä kääntyi, saatuaan varmuuden henkiinjäämisestään. Hän hymyili surumielisesti ja lausui:

– Ei ole kaunista.

Björnstjerna ei ymmärtänyt, tarkoittiko vanki omaa tahriintunutta pukuaan, vai navetassa tapahtunutta hirveää teurastusta.

– Ei ole kaunista, – vastasi hän samaan surumieliseen sävyyn, ja muisti elävästi heidän viime tapaamisensa. – Sota on hirveää. Lähtekäämme!

– Niin olivat, kuin olisivat olleet tuttuja, – ihmetteli muuan Torskin tovereista.

– Herroill' on laaja ääni, – nauroi Torski. – Mutt' oispa tullu viis minuutti myöhembä, ei ryssä ainakka ois tuntenu kapteenii.

– Älkää puhuko... hakekaa välskäriä, – uikutti Jaskari lattialta.

– Ja siin' punaasess' minuutiss', kammeraadi! – huudahti Torski ja syöksyi navetasta ulos.

XV

Oljemarck eli kuin unessa. Sen jälkeen kuin hän oli nähnyt tytön pappilan ikkunassa, oli hänet vallannut omituisen hellä turtumus, joka kuljetti hänen sieluaan katselemaan päivän tapahtumia, kuin olisi se ollut ventovieras kaikelle näkemälleen kurjuudelle ja kauhulle. Mikään ei liikuttanut häntä. Taistelun melske tuntui kaukaiselta myrskyltä, jonka kanssa hänellä ei ollut mitään tekemistä. Hän ihmetteli, että oli ollut siinä mukana. "Olinko minä siellä?" kyseli hän itseltään, ja hänestä tuntui, ettei se ollut ollut hän, vaan joku toinen – hänelle vieras, jolla oli tutut piirteet, mutta mieliala erilainen... kokonaan erilainen. "Miten saatoin olla niin katkera?" Hän ei ymmärtänyt sitä. Hän muisti vain vihollisen taajat yhteislaukaukset ja sen tunnelman, joka hänen sielunsa silloin aina oli vallannut. Ampuivat niin läheltä, että melkein tunsi ilmanpaineen kasvoillaan. Hän oli kironnut heitä... sadatellut, etteivät osanneet. Nyt hän siunasi heitä.

Mitä tämä oli? Mihin olivat joutuneet hänen mielipiteensä, hänen ns. valtiollinen vakaumuksensa? Ennen hän oli iloinnut perääntymisestä, iloinnut siitä, että vihollinen painoi perässä ja taistelemalla kiirehti heitä yhä joutuisampaan pakoon. Hän oli nähnyt siinä kohtalon sormen viittauksen: maa vapautui, vapautui. Mistä? Ruotsin ylivallasta. Nyt hän iloitsi vastakkaisesta syystä: maa vapautui, vapautui. Mistä? Vihollisesta... nähtävästi vihollisesta, sillä äsken oli tänne Karinkantaan saapunut tieto voitosta, täydellisestä voitosta. Mutta se ei ollut sittenkään sitä, jota hän ajatteli. Maa vapautui... vapautui talven kahleista... katkeruudesta, vihasta ja toivottomuudesta, ja sen sijaan astui kevät... rakkaus, sydänten sopusointu ja rauha.

Mitä tämä oli... tämä hiljainen ilo ja tyytyväisyys, joka hänen sydämensä täytti? Ensi kertaa koko sotaretken aikana hän tunsi tällaista. Se entinen ei ollut tällaista... siihen yhtyi aina katkeruutta, jonka aiheutti ristiriita velvollisuuden ja mielipiteiden välillä. Tämä... tämä nykyinen tunne oli toisenlaista. Hän ei halunnut ajatella maan kohtaloa... hän halusi sen kiertää, ja palata vain takaisin siihen silmänräpäykseen, jolloin oli nähnyt Hannan.

Hän oli antanut tuntemattomalle morsiamensa nimen. Morsiamensa? (Hän naurahti.) Millä ihmeen oikeudella hän tuota sanaa käytti? Eihän Hanna ollut suostunut hänen morsiamekseen tulemaan.

Hän tiesi sen. Mutta sittenkin hänestä tuntui, että jotakin oli tapahtunut. Oliko Hanna ruvennut katumaan? Oliko hän muuttanut mieltä? Oliko hänelle kirkastunut, että hän oli kulkenut ohi onnensa... sen ainoan oikean ja suuren rakkauden, joka häntä oli niin kauan odottanut?

Ihmeellistä! Kaikki tämän päivän vaikutelmat yhtyivät vakuuttamaan häntä tästä yhdestä ainoasta asiasta. Ystävät ja viholliset sulivat yhteen. Mielessä välähti, että niitä monia, jotka tänä päivänä olivat kaatuneet, oli lämmittänyt samanlainen tunne kuin se, mikä nyt hänen rintansa täytti. Vihollisellakin oli rakastettu omassa maassaan... kasakan morsian, kaukana Donin aroilla. Kuinka moni niistä katseli tänä iltana pohjoista kohti... sille ilmansuunnalle, missä heidän sulhonsa taistelivat. (Hannakin ehkä katseli samaan suuntaan... hänen kamarinsa ikkuna oli pohjoiseen päin.) Yhdistikö noita rakastavia naissydämiä yhteinen side, joka liitti heidät toisiinsa, kansallisuuksista, kielistä ja uskonnoista huolimatta? Mutta – hänen morsiamensa (hän käytti kuin uhalla tätä sanaa)... hänen morsiamensa oli siinä onnellisessa asemassa, että hänen rakastettunsa eli – jota vastoin monen... niin vihollisen kuin omankin maan tyttären sulho uinui viimeistä untaan keväthangella Siikajoen molemmin puolin.

Miksi hän jäi eloon, kun niin moni kylmeni? Mikä tarkoitus sillä oli? Senkö vuoksi, että yksi ihmissydän keskellä sodan kauhuja tuntisi rakkauden kaikki sovittavan voiman? Elämä ei ollut elämisen arvoista ilman rakkautta. Isänmaakin oli toisarvoinen ilman sitä. Vasta rakkaus, omassa sydämessä koettu rakkaus antoi kaikelle arvon... uuden merkityksen. Niinkuin hänellekin. Hän rakasti nyt tätä maata, jonka kaukaisessa kolkassa hän nyt tätä iltaa vietti – saunassa... pahanpäiväisessä saunassa, eikä hän yhtään filosofoinut, miten tälle maalle kävisi. Hän tiesi, että sille kävisi vain hyvin... kävipä kuinka tahansa. Hänen ei tarvinnut sillä päätänsä vaivata, hän rakasti vain...

Tällaistako oli rakkaus? Olihan hän jo kauan omistanut tämän tunteen, mutta ei ollut tällaista kokenut. Se johtui siitä, että hän oli ollut onneton, rakastanut toivottomasti. Nytkään hänellä ei ollut minkäänlaisia todistuskappaleita siitä, että Hanna olisi muuttanut mielensä, mutta hän ei tarvinnutkaan. Hän tunsi sen.

Vai johtuiko tämä siitä, että hän taistelun päätyttyä, tuntiessaan päässeensä jälleen elämästä kiinni, oli tarrautunut ensimmäiseen muistoon, joka hänen mielensä valtasi – Hanna, pappilan ikkunassa seisova tyttö, oli siinä tapauksessa tuon muiston äkkiä kirkastanut? Ts. että tämä hänen tyyni onnensa johtui siitä, että hän vielä eli?

Oljemarckin oli vaikea tätä kysymystä ratkaista. Saattoi olla niinkin – mutta – siinä tapauksessa – kuinka oli ymmärrettävää hänen palava halunsa kohdata taistelussa kuolema? Olisiko se ollut vain väsymystä, hermojen äärimmäisestä jännityksestä johtuvaa... epätoivoisen sielun viimeinen uhkaheitto, jota kohtalo tosin ei ottanut vastaan? Vaikea sanoa. Olkoonpa miten hyvänsä... joka tapauksessa hänen oli nyt niin ihmeen hyvä olla, että hän olisi toivonut tämän tunteen jatkuvan mahdollisimman kauan.

Hän lähti ulos. Maantien varrelle olivat sotilaat leiriytyneet tuliensa ääreen. Taivas oli pilvessä, mutta pilvien takana kumotti kuu... tähtien takaisen talon himmeä yölamppu. Pilvet olivat kuin ikkunan verhot, jotka oli vedetty eteen... kuin olisi tuolla ylhäällä käyty onnellisina ja tyytyväisinä levolle. Se ei ollut juhlavalaistusta niinkuin kovina pakkasöinä, jolloin kuukin paistoi kirkkaammin, vaan juhlan jälkeistä. Minkä juhlan? Taistelunko? Vai senkö juhlan, joka hänen sydämessään oli koko iltapäivän vallinnut?

Oljemarckin teki mieli yhdistää nämä molemmat. Tuolla ylhäällä oltiin tyytyväisiä, että Suomen mies oli täyttänyt velvollisuutensa... Suomen ja Venäjän. Sillä siellä varmasti katsottiin asioita vähän laajemmasti kuin täällä maan päällä. Siellä ei voitu halveksia niitä uhrauksia, mitä vihollinenkin oli tehnyt, sillä – omalta katsantokannaltaan hän oli oikeassa, hänkin – totteli hallitsijansa käskyä, niinkuin hekin. Ja ehkä siellä oltiin myös iloisia siitä, että yksi ihmislapsi, paljon kärsinyt ja ikäisekseen myös koko paljon kokenut, saattoi tässä, leiritulien välissä kävellessään, ajatella niin sopuisasti, tuntematta vihaa ketään kohtaan – vihollistakaan.

Hän poikkesi muutamalle nuotiolle, jonka ääressä majaili Etelä-Pohjanmaan pataljoonan miehiä. Hän oli jo perääntymismatkalla tutustunut kolmeen niistä: Lunkiin, Halttuun ja rummuttaja Rapeliin. Siellä istui jo ennestään Sebastian v. Schantz, "Hiivari".

Miehet kavahtivat pystyyn, kun näkivät Oljemarckin, mutta tämä viittasi kädellään ja istahti tulen ääreen.

– Herra luutnantti! Saanko tarjota teille tupakkaa? – kysyi Halttu ja ojensi tupakkakukkaroaan Oljemarckia kohti. – Tässä jo tämän herra vänrikin kanssa pantiin piippuun.

– Kiitos vain!

Halttu oli haltioitunut. Hänen kasvonsa aivan hehkuivat sisäisestä innosta.

– Tuntuu siltä, kuin tänään oltaisiin kaikki veljiä keskenämme, – sanoi hän.

Oljemarck katsahti häneen kirkkain silmin. Hänen suunsa vetäytyi lempeään hymyyn.

– Niin kyllä...

– Oikeinko ryssänkin luet joukkoon? – kysyi Lunki, joka korjasi käärettä kädessään.

– Melkeinpä!

– Kyllä sinä olet pehmeä pohjalaiseksi!

– Saman Isän lapsiahan ollaan, vaikka täällä kamppaillaankin toisiamme vastaan. – Minä olen niin iloinen, herra luutnantti!

Niin, syytä olikin, oli. Oljemarck ei ruvennut selittämään tarkemmin. Hänestä tuntui, kuin olisi Halttu ymmärtänyt häntä.

– Mikähän siinä on, että kun voitetaan, niin viha häviää? – kysyi Halttu hetken kuluttua.

– Se on samaa, kuin ettei syöneelle maistu ruoka, – veisteli Lunki. – Olethan saanut tapella.

– En minä sitä tarkoita... tietysti sotamies tappelee. Mutta kun taistelu on päättynyt voittoon, niin ei tee mieli ajatella vihollisesta pahaa. Voisi melkein jakaa tupakkansa hänen kanssaan.

– Niin minustakin! – innostui Rapeli. – Minäkin ajattelen ryssää kuin kaukaista sukulaista, jolle on käynyt huonosti. Sitä on ihminen erilainen taistelun tauottua.

– Pirun sukulainen! noitui Lunki. – Oli viedä minulta käden, jolla on monta kattilaa paikattu.

– Samaa mieltä olen minäkin, – intoili Hiivari. – Raakalainen on ryssä.

– No, no... herra vänrikki, – jutteli Halttu isällisesti. – Eiköhän venäläinen voi sanoa samaa meistä? Useamman olemme tainneet kellistää tänä päivänä... jos hekin. Pitäisi olla kohtuullinen.

Oljemarckista oli tyynnyttävää kuulla Haltun puhetta. Hän tuntui olevan syvästi ajatteleva mies.

– Niin se on. Tappelussa on eri kurssi, rauhan aikana eri. Silloin ei ole syytä pitää vihaa. Kyllä minäkin pehmitän tuota vasikannahkaa taistelun aikana eri käskystä, mutta nyt tuntuisi julmalta, jos pitäisi ruveta ilman aikoja takomaan.

Rapeli katseli sinisilmillään lapsellisen viattomasti tovereitaan.

– Mutta – nyt sinä saat kääntää toisen puolen, kun lähdetään etenemään, – huomautti Lunki. – Se Eteläisessä korjattu ei anna oikein kirkasta ääntä... niin pomisee kuin hampaaton akka. Mutta – hyökkäyksessä tarvitaan kirkasta meininkiä.

Oljemarck tiedusteli, mikä rummussa oli vikana. Halttu selitti asian.

– On naurettu, että pakomatkalla riittää hiljaisempikin pärrytys, mutta hyökätessä pitää olla lujaa ja iskevää.

– Niinpä niin.

– Ja kyllä ne pärräävätkin nyt eri tavalla!

– Minä pehmitän kumpaa puolta kulloinkin sattuu, – vastasi Rapeli nauraen.

Juteltiin taistelun eri vaiheista. Oljemarck pani merkille, ettei Halttu rakastanut yksityiskohtien kuvausta. Hän puheli hiljaa ja lempeästi – kuin päivätyöstä palannut mies joka siistii itsensä työn loputtua.

– Minusta on inhottavaa, kun muutamat ylpeilevät verisillä rintarevääreillään, – jutteli hän. – Ei pidä tyhjää kerskua. Työ on työ... mutta työn jälkeen siistiydytään ja pestään. Minun eukkoni ei anna sontakengillä tulla tupaan... pitää riisua jo eteisessä.

Mukavia miehiä. Oljemarckista oli hauskaa istua heidän parissaan. Tuli roihusi rauhallisesti. Sitä kohennettiin vuoron perään. Naapuritulen äärestä kuului laulua ja loilotusta. Siellä kävi kovaääninen pajatus. Joku humalainen ääni puhui:

– Tiedättekö, mikä ryssässä haisee? Joo... hänen sielunsa! Luulenpa, että pyhä Pietari pitelee nokkaansa, kun tämänpäiväisiä taivaaseen laskee!

Kajahti voimakas naurunrähäkkä, josta ei tuntunut loppua tulevankaan. Halttu virkahti:

– Sielläkin on muuan, jolle voitto on noussut päähän. Ei kannattaisi ylpeillä.

Samassa huusi äskeinen juopunut ääni:

– Ettekö tahdo ryyppyä, pojat?

– Eipä huolita.

– Saakeli... olettepa! Ketä teillä on siellä vieraana? Porin puupäitäkö?

Halttu heristi nyrkkiä naapurinuotiota kohti:

– Oletkos siinä... halvattu! Etkö näe?

Schantz oli noussut seisomaan.

– Ai s-keli Herroja...!

– Minä teidät hiivaan! Putkaa teille pitäisi antaa – senkin räysät!

Naapurinuotiolla oli tullut haudanhiljaista. Oljemarck oli kiukuissaan. Tuo asiaton sekaantuminen oli puhaltanut pois hänen hyväntuulensa. Hänkin nousi ja toivotti miehille hyvää yötä.

– Jumal' antakoon, herra luutnantti! Jumal' antakoon, herra vänrikki! Älkää pahastuko.

Halttu katseli heitä pyytävästi silmiin. Oljemarck nyökäytti ystävällisesti päätään ja lähti astumaan majapaikkaansa. Schantz seurasi häntä.

– Ei taida olla somaa tällainen veljeily, – tuumi hän. – Hävittää discipliinin.

Oljemarck ei vastannut. Hänen mielestään sopi kyllä haastella miesten kanssa. Hän piti siitä.

Tiellä tuli heitä vastaan Döbeln, ratsastaen muutamien esikuntaupseerien kanssa. Oljemarck tovereineen löi rintaman.

– Keitä ne on?

Toverukset sanoivat nimensä.

– Vänrikki v. Schantz... "Hiivariko"?

– Niin on, herra eversti.

– Liittykää matkaan! Me menemme Siikajoen pappilaan viettämään iltaa.

Oljemarck ja Schantz riensivät majapaikkaansa. Yks'kaks' olivat ratsut satuloidut, ja he hyppäsivät selkään, karahuttaen Döbelnin jälkeen.

"Pappilaan!" jyskytti Oljemarckin päässä. Nyt hän saisi nähdä... Hannan! Hän nauroi onnellisena ja kannusti ratsuaan.

XVI

Suurenmoinen näky avautui Döbelnin ja hänen seurueensa eteen heidän saavuttuaan Siikajoelle. Molemmilla joen rannoilla hulmusivat leiritulet, ja talot loistivat kuin lyhdyt. Ilma oli täynnä äänten sorinaa. Ylhäältä kuului laulua, tuollaista iloisella päällä olevan sotamiehen vallatonta luikkausta, toisaalta naurua ja voimakasta, isoäänistä puheen pajatusta. Oli nyt suomalainen kerran repäisevällä tuulella. Mutta tuota iloa säesti myös humalaisten rähinä pitkin jokilaaksoa, asiaankuuluvin huudoin ja kirouksin. Jossakin lähellä olevan torpan pihalla veisasi joku sotavanhus vapisevalla äänellä. Ilo voiton johdosta purkautui ilmoille eri tavoin, riippuen siitä, missä vireessä kunkin mieli oli.

Kaikesta huomasi, että ratkaiseva käänne oli tapahtunut – ainakin armeijan mielialassa. Ei näkynyt enää kumaraisia, koukussa kulkevia sotilaita. Saavutettu voitto oli temmannut harteilta huolten raskaan taakan ja viskannut sen ties minne. Ryhti oli reipas, ja naama naurunmujeessa. Uljaasti lyötiin asento, ja käsi lensi vilahtaen hatun reunaan. Ja iloisena kajahti: "Jumal' antakoon, herra eversti!"

Döbeln tunnettiin. Hän ratsasti Pietolan ohi lossipaikkaa kohti. Torpan pihalta juoksi sotilaita tien varteen, suurin osa enemmän tai vähemmän juovuksissa. Riehakkaana kajahti huuto monesta kymmenestä kurkusta:

– Eläköön Tööpeli, eläköön!

Döbeln nosti hattuaan ja ratsasti eteenpäin.

– Siinä on se mööpeli, josta ryssä ei selviydy!

Döbeln, joka ymmärsi jonkin verran suomea ja puhua tolskasikin sitä muutaman sanan, pysähtyi.

– Mitä ne huutavat? – kysyi hän.

Oljemarck selitti. Hän ei voinut pidättää hymyään, nähdessään hartiakkaan pohjalaisen, jota toverit pidättelivät käsipuolesta, jalat haaralla, suu ammollaan ja silmät ilmeettöminä moljottaen, huutavan rentona, kädet levällään. Tien varressa palava nuotiotuli valaisi koko tuon räyhäävän joukon. Miten pohjalainen oli eksynyt tänne, sitä hän ei käsittänyt.

– Rakkarit! – ärähti Döbeln, mutta purskahti sitten nauruun.

– Ja' ska' hifva er!

Schantz pui nyrkkiä räyhääville sotamiehille.

Nämä olivat ottaneet pohjalaisen käsiteltäväkseen, tuuppivat ja haukkuivat häntä, minkä kerkisivät.

– Vai sinä tässä rupeat kukkoilemaan! Itse olet mööpeli... päissäsi kuin sika!

– Putkaan se pitäs panna! Häpäisee koko armeijan!

Ja miehet lähtivät retuuttamaan pohjalaista torppaa kohti, toiset vetäen rintapielistä, toiset tuuppien niskasta. Asianomainen, jonka lievetakin helmat olivat kohonneet puoliselkään, pani terhakasti vastaan, keltaisten housuntakalistojen pingoittuessa uhkaavasti. Kuului rasahdus, ja koko joukko remahti nauruun:

– Housut repesi!

Mutta pohjalainen, jolta oli pudonnut hattu, riuhtoi ja pääsi irti pitelijöistään. Koetellen toisella kädellä rikkimennyttä paikkaa, toisella tuuppien kuljettajia kauemmas, hän ärjyi:

– Huudan minä eläköötä, vaikk' on housutkin rikki! Eläköön!

Ja pamahtaen kyykkysilleen hän rääkäsi, levittäen syltänsä:

– Ann' revetä vain, mutta – eläköön! Minä olen Korkki Kuortaneelta... sieltä voiman oikealta puolelta!

Upseerit jatkoivat nauraen matkaansa. Ei ollut viina suomalaista varten... hulluksi tuli ja menetti malttinsa.

Kuu purjehti esiin pilven raosta ja valaisi vaisusti joen jään. Mustia röykkiöitä makasi sen leveällä lumipeitteellä. Ne olivat kaatuneita.

Herrat ratsastivat vaieten läpi tämän kuoleman kentän. Siinä lepäsi suomalaista ja venäläistä sekaisin. Kasakka oli suistunut satulastaan ja makasi hevosineen suullaan jäällä, toinen jalka vieläkin jalustimessa kiinni. Pää oli hevosen toista etujalkaa vasten nojallaan, ja piikki pystyssä, kärki jääkuoreen iskeytyneenä. Molempiin oli sattunut luoti yhtä aikaa, sillä kuolemassakin ne muodostivat yhtenäisen kokonaisuuden.

Upseerit katselivat tätä kuoleman saalista. Paljon oli kaatunut väkeä molemmin puolin. Jos täällä, jokijäällä, näytti kamalalta, niin vielä kamalampaa oli varmasti metsässä, pappilan ja kirkon välillä, missä taistelu oli raivonnut hirvittävällä voimalla.

He saapuivat pappilan rantaan. Täällä hääri osasto uusmaalaisia, kaatuneita korjaten. He kantoivat niitä törmää ylös hautuumaalle käsin. Döbeln pysäytti ratsunsa ja tarkasteli muuatta nuorenpuoleista kaatunutta, jonka kultapunonnaisella koristetuissa olkalipuissa kuun hopeinen valo leikitteli.

– Kuka tuo on?

– Luutnantti Kihlström, herra eversti. Toimme tuolta jäältä.

Se oli luutnantti Kihlström, joka oli kaatunut heti loppurynnäkön alussa. Döbeln paljasti päänsä, hänen seuralaisensa tekivät samoin. Sitten hän painoi hatun nopeasti paikalleen ja karahutti törmää ylös pappilan pihalle.

Täälläkin olivat sotilaat kaatuneita korjaamassa. Döbeln pysähtyi aidan viereen, missä kaksi turkulaista supatteli keskenään.

– Katsokaahan, herra eversti... meikäläinen on pureutunut kiinni ryssän kurkkuun!

Se oli todellakin harvinainen näky. Venäläinen jääkäri makasi alla, ja hänen päällään, hiukan vinossa, hämäläinen, hampaat vihollisen kurkussa. Hämäläisen silmät olivat kiinni, poskilihakset kurtussa, mutta venäläinen makasi silmät auki, kuun paistaessa tavattomasti laajenneisiin valkuaisiin. Se oli hirvittävä näky.

– Korjatkaa pois! – komensi Döbeln lyhyesti. Häntäkin puistatti. –

– Mutta... emme saa niitä eroamaan. Olemme koettaneet...

– Kantakaa yhdessä. Hakekaa apua.

Miehet rupesivat huutelemaan tovereitaan, joita hääri pappilan pihalla. Döbeln komensi muutamia sotilaita ottamaan hevosia vastaan.

Herrat astuivat eteiseen.

Oljemarckista tuntui ihmeelliseltä olla tässä samassa talossa, missä hän iltapäivällä oli nähnyt tuon ihanan olennon. Ruudun sirpaleita oli pitkin lattiaa, ja seinissä luotien reikiä. Kuun valo täytti sen, kimallellen lasinkappaleissa. Muutamasta luodin repäisemästä raosta siivilöityi sen hohde hienona ja väreilevänä sisään. Se oli kuin pitkä, huikaisevan kirkas säilä, jonka terä väreili ja säihkyi. Se suuntautui luutnantti Gestrinin kupeeseen, kun tämä everstin perässä nousi rappusia ylös.

Sisäeteisessä kärysi talikynttilä. Ovi aukeni, ja papin pukuun puettu mies seisoi kynnyksellä. Hän oli arviolta noin viisikymmenvuotias, päässä musta kalotti.

– Ah! Eversti Döbeln! Tervetuloa!

Se oli Siikajoen kirkkoherra, rovasti Carp.

Herrat tervehtivät toisiaan. Rovasti kätteli ystävällisesti jokaista ja kehoitti astumaan sisään.

Salissa oli koolla useita kymmeniä upseereja. Klingspor, joka oli palannut takaisin, istui keinutuolissa salin perällä, vilkkaasti keskustellen rouvashenkilön kanssa, jonka Oljemarck arvasi talon emännäksi. Iästään huolimatta hän oli vielä kaunis nainen. Pöydillä paloi kynttilöitä, samoin kattokruunussa, josta yksi sakara viipotti puoleksi irrallaan. Siihen oli ilmeisesti sattunut luoti.

– Herrat tekevät hyvin ja ottavat paikkansa. Täällähän ovatkin kaikki vanhoja tuttuja.

Oljemarck oli istahtanut ovensuuhun, hennolle, kustavilaiselle tuolille. Hän tarkasteli ympäristöään.

Huone oli tavallisen kookas... arviolta noin 25 kyynärää pitkä. Yhdessä nurkassa seisoi valkeaksi maalattu könniläinen, lasi rikki. Peräseinällä oli tilava sohva, ainakin kymmenen kyynärää pitkä. Mutta puolet sen koreista tolpan nupeista oli poikki, ja päällinen pahasti rikki. Ryssä oli mellastanut täällä kuin viimeistä päivää. Hävityksen merkkejä joka paikassa.

Sohvassa istui joukko nuorempia upseereita, joukossa muutamia vanhempiakin, kuten everstiluutnantti Munck, majurit Eek ja Reutercrona. Majuri Hertzen ja kapteeni Schantz ja Grönhagen olivat sijoittuneet vasemmalle sivuseinälle, pöydän taakse ja keskustelivat kenraali Aminoffin kanssa. Adlercreutz seisoi viimeisen ikkunan edessä oikealla ja tarkasteli rikkinäistä ruutua, josta kanuunankuula oli lentänyt sisään. Ikkuna oli tukittu tyynyllä ja muutamilla pitkillä päreillä. Luoti kierteli upseerien piirissä. Sitä punnittiin ja arvosteltiin.

– On siinä muhkura! Onni, ettei se sattunut kehenkään.

Everstiluutnantti Suremain ojensi kuulan luutnantti Ramsaylle, joka puolestaan heitti sen Hertzenille.

– Ota koppi!

– Oi joi! Mitäs olisit sanonut, jos ei olisi tarttunutkaan näihin kopriin? – nauroi Hertzen, hypitellen tykinluotia kämmentensä välissä.

Kirkkoherra kertoi olleensa väkineen kellarissa taistelun ajan. Hänen tyttärensä Hanna oli jäänyt saliin ja pöydällä istuen seurannut taistelun kulkua. ("Täällä on siis Hanna-niminen tyttö", ajatteli Oljemarck.) Silloin oli venäläinen upseeri hyökännyt huoneeseen ja kehoittanut tyttöä menemään pöydän alle suojaan. Tuskin tämä oli sinne päässyt, kun ikkunasta oli ampunut tykin luoti ja uponnut seinään. Tuolla makuukamarin oven oikealla puolen oli reikä.

Tarkasteltiin miehissä paikkaa, mihin tykinluoti oli sattunut. Se sopi siihen kuin koloonsa.

– Olipa se tärskäys!

– Oli. Ja se on oman puolen ampuma.

Valitettavasti.

Rovasti katseli ympärilleen.

– Ja kyllä täällä on muitakin jälkiä – puhumattakaan siitä, mitä vihollinen on raiskannut ja rikkonut. Tuo kruunukin tuossa... yksi sakara rempallaan. Se on kai kiväärin kuulasta.

Klingsporkin nousi katsomaan. Ratsumestari Möllersvärd, joka oli sattunut Oljemarckin viereen, iski tälle silmää.

– Juu-u. Kyllä se on kiväärin luodista!

Seinissä oli kuulien jälkiä siellä täällä. Kaikki kolme ikkunaruutua olivat rikki. Mutta vinnillä oli kanuunan kuula eri lailla möykännyt – puhkaissut seinän ja pirstonut vaatesäiliön oven.

Keskustelu soljui kuin itsestään päivän tapahtumiin. Todettiin mielihaikeudella kärsityt tappiot. Yksi upseeri oli kaatunut, luutnantti Kihlström, mutta haavoittunut oli useita, joukossa majuri Reutersköld, kapteeni Jaakko af Forselles ja M. E. Ehrnrooth. Monta kovaa oli koettu. Olivatpa luutnantit Brakel ja Blume joutuneet kokonaan eristetyiksi, Döbelnin lähtiessä perääntymään. Se oli ollut kokonainen seikkailu!

– Kerrohan, miten se kävi! – huudettiin Brakelille.

Tämä kertoi. Taistelun ensi vaiheessa oli hänet lähetetty keskustasta vasenta sivustaa auttamaan. Yleisen perääntymisen aikana hän jäi jäljelle, ottaessaan ryssän rynnäköitä vastaan, ja niin eristettiin. Blume ja Jägersköld, jotka taistelivat jonkin matkan päässä, olivat joutuneet tukalaan asemaan. Silloin hän auttaakseen tovereitaan oli ottanut uuden aseman, mutta se ei ollut tilannetta helpottanut: hänen oli täytynyt lähteä perääntymään pitkin metsätietä, ryssien koko ajan ahdistaessa. (Blumen ja Jägersköldin hän oli luullut perääntyvän tahollaan.) Mutta – päästyään pappilan ohi jäälle, hän oli kuullut takaapäin huudettavan, että Blume ja Jägersköld olivat poissa. Silloin hän oli kääntynyt takaisin. Eipä aikaakaan, kun hän jo oli huomannut toverien sapelit pystyssä juoksevan jokea kohti. Pappila oli sillä välin joutunut vihollisen käsiin, ja ryssät, huomatessaan Blumen, olivat asettuneet tämän tielle. Tuho oli näyttänyt ja varmalta. Silloin hän oli komentanut rynnäkköön ja vallannut pappilan tuokioksi... siksi aikaa vain, että Blume ja Jägersköld olivat ehtineet jäälle. Siinä leikissä oli haavoittunut vänrikki Wirzén ja kolme miestä.

– Rohkea se rokan syö! – huudahti Döbeln. – Tuota ei olisi reserviupseeri tehnyt.

Tunnettiin yleisesti Döbelnin vastenmielisyys reserviupseereita kohtaan.

– Mutta se oli kumma, kun ryssällä oli lumikenkiä – voitteko arvata? Muuten ne eivät olisi niin nopeasti ehtineet metsän läpi.

– Oliko ryssällä lumikenkiä?

Klingspor näytti kauhistuneelta. Länsnäolijoista tuntui, kuin olisi tämä Brakelin viimeksi lausuma huomautus tavattomasti järkyttänyt häntä. Tiesi, vaikka tuossa tuokiossa olisi ryssä täällä takaisin ja häiritsisi heidän hauskan iltansa. Joku naurahti, ja Möllersvärd vastasi:

– Kyllä oli, teidän ylhäisyytenne, mutta kyllä hän ne nyt tarvitseekin, kun painaa Raahea kohti.

Nyt uskallettiin nauraa. Möllersvärd oli tunnettu hyväksi vitsinleikkaajaksi. Klingspor närkästyi:

– Te nauratte, mutta ei se ole naurun asia. Lumikenkiä niinkuin samojeedeilla ja lappalaisilla... niillähän kyllä pääsee.

– Kyllä niillä pääsee, mutta pääsee hevosellakin.

Kaikki katsahtivat kauhistuneina Möllersvärdiin, joka kädet puuskassa seisten keskellä lattiaa kiikaroi katon rajaan, savuava piippu suupielessä. Jokainen ymmärsi hänen tarkoittaneen Klingsporin äkkinäistä lähtöä Pietolasta.

Ylipäällikkö otti ylhäisen asennon. (Niitä hän kyllä osasi.) Sokea silmä tuijotti Möllersvärdiin uhkaavasti.

– Mitä ratsumestari tarkoittaa?

– Sitä vain, ettei Uudenmaan rakuuna myöskään jää paikalleen happanemaan. Kyllä se aina ryssän kiinni ottaa.

Herrat iskivät toisilleen silmää. Möllersvärd, pakana, luikerteli ansasta kuin poika.

– Niin... minä myönnän, että Uudenmaan rakuunat ovat kunnolla täyttäneet tehtävänsä, samoin kuin koko armeija, – puhui Klingspor lauhtuneena. – Minä tulen esittämään hänen majesteetilleen tunnustuspalkintojen antamista erinäisille herroille.

"Jokohan tipahti minullekin?" ajatteli ratsumestari ja liittyi nuorempien upseerien joukkoon, joiden keskellä Björnstjerna parastaikaa kertoi hyökkäyksestään kievaria vastaan.

– ... silloin... ajatelkaapas... minä menen navettaan...

– Tarkoitat kai navetan taa? – iski Möllersvärd väliin.

– Älähän keskeytä! Minä menen navettaan ja avaan oven...

"Mene sinä vain navettaan", ajatteli Möllersvärd, joka ei viitsinyt kuunnella Björnstjernan juttua.

Hän tuli Oljemarckin luo ja rupesi kujeilemaan:

– No... miten se Pastori jaksaa? Ainako lemmensairas vain?

Möllersvärd oli jostakin saanut tietää Oljemarckin rakkaudesta ja laski siitä usein leikkiä. Tämä murahti jotakin.

– Katsohan poikaa, minkälainen säilä! Ratsuväkeen sinun pitäisi tulla, kun on tuollainen hukari. Mistä olet tämän saanut?

Möllersvärd tarkasteli Oljemarckin miekkaa asiantuntijain ilmein. Samassa hän äkkäsi nuoren tytön vieressään. Tämä katseli uteliaana molempia herroja.

– Fui, neiti... älkää tulko lähelle! Tämä säilä on juonut vihollisen verta! – nauroi Möllersvärd, käännellen miekkaa hyppysissään.

Oljemarck silmäsi ylös. Hän punastui. Siinä seisoi hänen edessään – Hanna! Mutta oliko tämä se tytär, jonka nimi todella oli Hanna – sitä hän ei tiennyt.

Hän nousi ujona ja kumarsi tytölle. Möllersvärd katseli heitä veitikka silmänurkassa.

– Ahaa... eikö herrasväki vielä tunne toisiaan? Minä saan siis kunnian... (hän nousi teeskennellyn kohteliaasti seisomaan)... esitellä: herra maisteri Henrik August Oljemarck, luutnantti hänen kuninkaallisen majesteettinsa Porin rykmentistä, ja neitsyt Hanna Carp. ("Ah!" huokasi Oljemarck hengessään.) Herra luutnantti on runoilija ja filosofi, soittaa kitaraa ja laulaa kauniisti – (tässä kohden Möllersvärdin ääni kuulosti hunajanmakealta) – ja neiti Carp osaa huokailla – anteeksi, mademoiselle... istua pöydällä ja ottaa kopiksi ryssän kanuunan kuulia.

– Olkaahan jo vaiti, ratsumestari! – torui tyttö, joka huvittuneena oli katsellut edessään seisovaa punastelevaa luutnanttia.

– Minä tunnen jo tämän herran.

Kuinka hän oli Hanna Enefeltin näköinen! Oljemarck oli joutunut täydellisen lumouksen valtaan. Hänen sydämensä hakkasi kuuluvasti.

– Kuinka te... minut tunnette? – koetti hän sopertaa.

Tyttö nauroi:

– Ettekö kulkenut tästä ohi päivällä? Minä seisoin ikkunassa.

– Tekö se olitte?

Oljemarck tiesi sen kyllä, mutta kysyi vain kuin jotakin sanoakseen.

– Minä! Minä huiskutin teille kättä.

Oi tätä iloa, tätä pyörryttävä autuuden tunnetta! Oliko mahdollista, että kaksi ihmistä saattoi olla niin toistensa näköisiä... äänikin samanlainen! Tämä tyttö oli vain muutamia vuosia nuorempi, neitoikään astumassa. Hänen kutrinsa kimaltelivat kynttilän valossa kuin himmeä kulta, ja ääni helisi kuin hopea. Kun hän nauroi, ilmestyi kaksi somaa hymykuoppaa hänen poskiinsa. Oljemarckin olisi tehnyt mieli suudella niitä.

Sillä välin oli punssibooli kannettu sisään, ja kirkkoherra valmistautui pitämään tervetuliaispuhetta. Oljemarckinkin oli pakko keskeyttää juttelunsa ihanan seuratoverinsa kanssa. Hän olisi mielellään toivonut kirkkoherran ja hänen boolinsa sinne, missä pippuri kasvaa – yhtään ajattelematta, että tuo kunnianarvoisa pappismies oli hänen puhekumppaninsa isä. Mutta täytyi kuunnella, ei auttanut.

Kirkkoherra totesi, että nyt seistiin uuden ajanjakson kynnyksellä. Suomen armeija oli tähän saakka ollut pakotettu perääntymään. Halki maan se oli samonnut monta vertaa lukuisamman vihollisen ahdistaessa. (Kunnon kirkkoherra eli samanlaisessa harhakäsityksessä kuin armeijan johtokin.) Suljetuin rivein se oli marssinut halki nietosten ja pakkasen – kiitos ylipäällikön, joka oli tämän perääntymisretken niin taitavasti suunnitellut. (Tässä kirkkoherra kumarsi Klingsporille.) Mutta täällä, missä yksi Pohjanmaan vakavimmista virroista laskee mereen, oli se päättänyt asettua vastarintaan, – kiitos sen sotapäällikkökyvyn, joka kaikkina aikoina on osannut valita oikean paikan ja hetken. (Klingspor rykäisi, ja Adlercreutz rypisti kulmiaan, Möllersvärdin koko ajan tuuppiessa majuri Eekiä kylkeen.) Oli Jumalan lahja, jos sotapäällikkö oli saanut sitä kokemusta, jota vanhat roomalaiset nimittivät peritia rei militaris, mutta toinen yhtä tärkeä kyky oli osata valita käskyjensä toimeenpanijat. – Meillä on tänä iltana keskuudessamme mies, joka ennen muita ansaitsee nimen "un chevalier sans peur et sans reproche" – ritari peloton ja nuhteeton, eversti Kaarle Juhana Adlercreutz. Hän on tänä päivänä osoittanut, mitä miehen kunto ja uljuus saavat aikaan, kun niihin yhdistyy terävä harkintakyky ja kylmäverinen päättäväisyys. On voitettu ihana voitto, jonka Ruotsin aikakirjat aina tulevat säilyttämään lehdillään yhtenä sen historian loistavimmista tapahtumista.

– Hyvät herrat! Nyt on toinen pääsiäispäivä. Eilen, ensimmäisenä pääsiäispäivänä, minä julistin pienelle sanankuulijajoukolle, joka vihollisen läheisyydestä huolimatta oli kokoontunut Herran temppeliin, sanomaa ylösnousemuksesta. Minä vertasin Suomen nykyistä kärsimystä sen Golgatan tiehen ja lausuin julki lujan uskoni, että pääsiäinen pian koittaa. Nyt se on tapahtunut! Nyt on koittanut Suomen pääsiäinen! Sen ylösnousemus on alkanut – kiitos Jumalan, sotajoukkojen Herran, ja sen armeijan, joka täällä on taistellut ja voittanut.

– Hyvät herrat! Minä kohotan maljani hänen majesteettinsa, meidän armollisimman kuninkaamme onneksi ja Ruotsin ja sen armeijan menestykseksi! Eläköön Hänen Majesteettinsa, kuningas Kustaa IV Aadolf! Eläköön armeija, sen päällystö ja sankarillinen miehistö, eläköön!

Kajahtivat voimakkaat eläköön-huudot. Upseerit syleilivät toisiaan ja kilistivät yleisen riemun ja liikutuksen vallitessa. Klingspor kiitti kädestä kirkkoherraa, kyynelet silmissä, Adlercreutz samoin. Ainoa, joka oli säilyttänyt iroonisen kantansa, oli ratsumestari Möllersvärd. Hän kuiskasi Eekille:

– Kirkkoherra purjehti taitavasti Scyllan ja Charybdiksen välistä, ei loukannut kumpaakaan.

– Niin, – yhtyi Oljemarck siihen, – ja Suomelle jäi eläköön-huuto huutamatta.

– No... yhtä valtakuntaahan tässä ollaan.

– Hm!

Ylipäällikkö oli loistavalla päällä. Hän taputteli kirkkoherraa olalle ja lausui:

– Hyvin puhuttu, herra rovasti! Teitä ei ole turhaan kiitetty eteväksi puhujaksi. Ettekös te pitänyt muistopuhetta hänen majesteettinsa, autuaan kuningas Aadolf Fredrik-vainajan kuoleman johdosta toimeenpannussa akateemisessa murhejuhlassa?

Rovasti Carp kumarsi.

Kyllä... mutta siitä oli jo pitkä aika. Se oli vuonna seitsemänkymmentäyksi.

– Niin, minä olen lukenut aviiseista.

Ja taputettuaan kirkkoherraa vielä kerran olalle hänen ylhäisyytensä marssi juhlallisesti takaisin keinotuoliinsa.

Möllersvärdkään ei enää vitsaillut. Yleinen tunnelma oli temmannut hänetkin mukaansa. Hän asteli Oljemarckin ja neiti Carpin luo ja huudahti loistavin kasvoin:

– Eläköön nuoriso, Suomen tulevaisuus!

– Eläköön!

– Kas, Hanna! Joko sinäkin tulit?

Kirkkoherra talutti tyttärensä Klingsporin eteen.

– Tässä on tyttäreni, joka ei lähtenyt kanssamme kellariin, vaan jäi tänne ottamaan ryssän kanuunan kuulia vastaan, – esitteli hän.

Hänen ylhäisyytensä nosti tytön polvelleen ja suuteli häntä molemmille poskille. Kyynelet silmissä hän huudahti:

– Sellainen sankarillinen tyttö! Kuka onnellinen saa sinut vaimoksensa?

– Pyh! – pani Hanna ja hypähti Klingsporin polvelta alas. Hänkö naimisiin? Hän ei vielä sellaisia ajatellut.

Upseerit nauroivat ja kilistivät tytön kanssa. Mutta kirkkoherranrouva virkkoi lempeästi:

– Hanna on vielä liian nuori. Tulehan tänne, tyttöseni! Meidän pitää mennä Saaraa auttamaan.

Se oli talon toiseksi vanhin tytär, 23-vuotias neito, joka ei ollut nenäänsä näyttänyt. Hän puuhaili keittiössä illallista valmistellen.

Ruustinna vei tytön keittiöön, mistä kuului lautasten ja veitsien kilinä. Talon varat olivat tosin vähäiset, mutta kirkkoherra Carp oli päättänyt tarjota, mitä hänellä oli. Pirtin puolella kestittiin alipäällystöä ja miehistöä.

Aterian kestäessä pääsi keskustelu taas vauhtiin. Nuoret upseerit kävivät pöydän kimppuun ahnaasti. Olipa siitä aikaa, kun he olivat punaista kalaa nähneet. Brakel sanoi:

– Onko siinä perää, kun sanotaan, ettei Pohjanmaalla saa palvelusväelle tarjota lohta kahta kertaa useammin viikossa?

Kyllä siinä on perää. Loheen kyllästyi pian. Tuo pykälä pantiin monta kertaa pestikontrahtiinkin.

– Ah, haluaisinpa ruveta teidän rengiksenne! – nauroi Oljemarck.

– Rupea kotivävyksi, – veisteli Möllersvärd, joka oli pannut merkille, että luutnantti tavantakaa vilkuili keittiöön.

– Oljemarckilla on jo morsian! – huudettiin.

– Onko Oljemarckilla morsian? – kysyi Klingspor, joka parastaikaa pisteli à la daubia.

– Kyllä, teidän ylhäisyytenne.

– Älkää houratko! Tuoss' on minun morsiameni! – huusi asianomainen vastaan, läimäyttäen kämmenellä sapelinsa tuppea.

– Oikein, poika!

Iloisuus yltyi. Punssibooli, jota ahkeraan maisteltiin, alkoi jo nousta päähän. Döbelninkin laihat posket punoittivat, vaikk'ei hän ollut mikään ryyppymies. Hän ryhtyi kirkkoherran kanssa keskustelemaan sallimususkosta. Hän kannatti sitä.

Kirkkoherra pani vastaan. Eiköhän ihmisen elämä ja kuolema ollut Jumalan kädessä.

– No niin... Jumala... tai miksi me häntä kutsumme – Fatum – Kohtalo. Eikö se ole sama asia?

Syntyi teologinen väittely. Oljemarck, joka oli kaksi vuotta lukenut jumaluusoppia, asettui kirkkoherran puolelle. ("Tietty se!" iski Möllersvärd väliin.) Mutta useat kannattivat Döbelniä.

– Jokaisella kuulalla on maalinsa! – huudahti tämä, silmät leimuten. – Kun se valetaan, niin Kohtalo liittää siihen näkymättömän osoitteen. Se on sille ja sille. Vai mitä teidän ylhäisyytenne arvelee?

Klingspor mutusteli ruokaansa ja virkahti:

– Mhjaah... en ole varma.

– Kyllä se on totta, mutta se kuula, jossa on hänen ylhäisyytensä poletti, ei koskaan saa häntä kiinni! – suhahti Möllersvärd Döbelnille. – Liian pitkä kantomatka, näes.

Döbeln purskahti nauruun. Klingspor rypisti kulmiaan. Möllersvärd, se pakana, siellä taas lohkoi vitsejään.

– Mitäs se Möllersvärd siellä juttelee?

– Kysyin vain Döbelniltä, oliko tuossakin kanuunankuulassa poletti.

Hän osoitti sohvan jalan vieressä olevaa tykinluotia.

– No? – pani koko seura yhteen ääneen.

– Hän sanoi, että oli. Siitä saa kirkkoherra hyvän lohiastian painimen.

Hahhahhaa!

Herrat nauroivat katketakseen, Döbeln ihan pakahtuakseen. Hän oli aivan tukehtua.

Everstiluutnantti Munck juoksutti hänelle punssilasia.

– Näkyypä se lohi tarvitsevan toisenkinlaista paininta. Juo, hedersbror!

Hyvä!

Upseerit nauraa hohottivat ja tarttuivat laseihinsa.

– Eiköhän Wrightiä harmita, kun jäi Raaheen? – kysäisi majuri Reutercrona. – Hän pitää lohesta.

– Sellaisista miehistä ei tänä iltana puhuta! – huudahti Eek, silmissä suuttumuksen tuli. Häntä harmitti Reutercronan kysymys.

Kirkkoherra kyseli Möllersvärdiltä, mitä Wright oli tehnyt.

– Oh... sellainen laiska vätys! Jäi tekosairaana jäljelle ja antautui vangiksi!

Oliko sellaisiakin miehiä Suomen armeijassa? Kirkkoherran pää painahti alas. Papiston keskuudessa oli raukkoja paljon... antoivat perään ja pokkuroivat ryssää... kuuluttivat kiltisti näiden lähettämiä kuulutuksia. Mutta, että armeijassakin... se oli murheellista.

– Meillä on joka sorttia, – sanoi Möllersvärd.

Nyt nousi Hertzen puhumaan. Hän omisti leikilliset sanansa suomalaiselle sotamiehelle. Suomalainen sotamies oli Jussi, joka lähti kotoa armeijaan, evässäkki selässä. (Huomatkaa, hyvät herrat, tämä evässäkki on hyvin tärkeä asia. Siinä piilee principium salutis patriae, isänmaan pelastuksen alku). Jussin halu oli palvella kuningasta ja isänmaata. Tämä halu pysyi yllä niin kauan kuin oli muonaa, sillä sotamies oli machina animalis – eläimellinen kone. Mutta se loppui heti, jos muona loppui. Jussi löi kamppeensa kenttään ja – karkasi.

– Siis ruoassa... perunoissa ja sianlihassa on isänmaan pelastus. Antakaa sotamiehelle täysi päivän annos, hän tappelee. Vaillentakaa sitä, hän lyö tehtävänsä laimin. Quod erat demonstrandum!

Herrat taputtivat käsiään, ja yksi ja toinen riensi kilistämään puhujan kanssa.

– On siinä muutakin! – huusi Oljemarck salin toiselta puolen. Hänkin oli lievästi humalassa. – Kohtelusta se myöskin riippuu. Miten suomalaista kohdellaan, sen mukaan hän toimii. Majuri Hertzeninpä pitäisi se tietää.

– No siihenhän minä aioin tulla! Mutta te teitte kuten konsertissa – rupesitte taputtamaan keskellä kappaletta – skål!

Taas kilistettiin. Gripenberg lausui:

– Selvähän se on.

– Ei se ole niin selvä! – huusi Oljemarck, joka oli öykkäripäällä. – Yksi on ankara, ärjyy ja haukkuu, mutta ei pääse mihinkään. Toinen tiukkaa, mutta on samalla humaani. Silloin se käy.

Döbeln yhtyi keskusteluun:

– Luutnantti Oljemarck on oikeassa! Ennen minäkin ajattelin niin, kun en tuntenut tätä kansaa. Luulin, että sitä on kohdeltava rautakourin kuten ryssää. Nehän lyövät sotamiestä kuin vierasta sikaa. Mutta olen huomannut erehtyneeni. Tietysti pitää olla ankara, mutta aina johdonmukaisesti, aina johdonmukaisesti. Suomalainen on oikeudentuntoinen. Niinkuin Prometeuksen, joka varasti tulen taivaasta, tulee upseerin, johtajan, varastaa se tuli, jolla suomalainen sytytetään. Hänellä on yksi ominaisuus, jota ei ole ruotsalaisella eikä ranskalaisella... si... si... No mikä se nyt on?

– Sielu, – sanoi Möllersvärd ja nauroi selkä kenossa.

– Huuti! Sehän on kaikilla!

– Sivistys, – auttoi toinen koiranleuka.

– Huuti! Minä pyydän, etteivät herrat tee minusta pilkkaa!

– Sisu! – pamahutti Oljemarck ja katsoi tovereitaan kuin taisteluun vaatien.

– Oikein, poika! Sisu se on! Sitä sanaa ei löydy ruotsin- eikä ranskankielessä. Se pitää sytyttää! Silloin valloittaa vaikka h–tin!

– Mikä on "sisu"? – kysyi Klingspor. – Onko se samaa kuin innehåll?

– Teidän ylhäisyytenne! Tässä on innehåll, mutta se ei ole samaa kuin sisu. Tämä vasta antaa sisua.

Ja Möllersvärd heilutti punssilasia ilmassa.

– Jaa-a... rohkeus?

– No... sinnepäin...

Keskustelu sai uutta vauhtia. Puhuttiin sodasta ja sen aiheuttamista vaaroista. Välipä siitä, jos henki meni... mutta joka tapauksessa oli oltava varovainen. Uhkarohkeus ei ollut mitään rohkeutta. Kuitenkin, kaikitenkin oli sota sotilaan varsinainen elementti... juhla, johon hän kävi mieli kirkkaana ja valoisana.

– Ja säilä terävänä!

– Ja pää lujana!

– Oikein, Oljemarck! Terve!

Döbeln oli noussut seisomaan.

– Missä sotaa käydään – sinne minä menen! – huudahti hän punssilasi kädessä. – Mutta minua ei kuitenkaan kohtaa mikään vaara, sillä minun pääni on lujempi haarniskaa ja vereni puhtaampi kuin Siionin tytärten!

– Hyvä!

– Eläköön Döbeln ja porilaiset!

Samassa kiintyi kaikkien huomio salin ovelle. Siellä seisoi tykkimies, jota Hanna-neiti opasti sisään. Hiivari talsi heidän perässään. Hän oli ollut välikamarissa talon tyttöjä naurattamassa. Sotamies kantoi hattua kädessään kuin sangasta. Sen muodosti likainen huivi, joka oli vedetty hatun läpi. Tukka taakelossa hän töllisteli ympärilleen, etsien jotakuta läsnäolevien herrojen joukosta. Gestrin tunsi Kukko-Kalien.

Hän riensi miehen luo ja kysyi tämän asiaa. Kalle halusi tavata Adlercreutzia.

– Ei sinun sovi tänne tulla! – torui Gestrin.

– Mutta hänellä on asiaa, – puolusteli talon neiti.

Upseerit olivat kerääntyneet Kallen ympärille ja tekivät ruotsiksi huomautuksiaan. Möllersvärd virkkoi:

– Etsikääpä tuosta ukkelista sisu.

– Kyllä se löytyy! – kiivahti Gestrin ja kääntyi kiivaasti ratsumestarin puoleen. Häntä suututti, että hänen patterinsa miestä ivattiin.

– Mitä sinulla on asiaa?

Kalle, jolle keittiössä oli annettu ruokaa ja pari viinaryyppyä, katseli suu naurunmujeessa edessään seisovien herrojen rykelmää.

– Ylipäällikkö... missä se on?

Klingsporille tulkittiin, että mies kysyi ylipäällikköä. Hän astui esiin.

– Tässä on ylipäällikkö. Mitä sinulla on asiaa?

– Eipäs ole... eihän tuo ole kuin rovasti.

Kalle tiesi olevansa pappilassa, ja kun Klingsporilla oli kaulassa ruokaliina, hän tuuli tätä rovastiksi.

Herrat nauroivat.

– Ketä sinä oikein etsit?

– Atleria... herra eversti Atlekreusta.

Tämä työntyi nyt esiin ja kysyi vuorostaan:

– No... mitäs sinä minusta tahdot?

Samassa hän tunsi miehen.

– No... sehän on virkaveli... todellakin! – huudahti hän. – En ollut tunteakaan, kun ei sinulla ollut tuota krookaa päässä.

– Ei... minä olen saanut tähän vähän sapuskoita.

Ja Kalle näytti lakkinsa sisällön. Siellä oli keitettyjä perunoita, pala leipää ja yhtä ja toista suuhun pantavaa.

– Tuolla köökissä helssasivat... viinaryypynkin antoivat.

Hän nauraa röhötti vatsa pystyssä. Hän oli kaikesta kurjuudesta huolimatta lihonut tämän sotaretken aikana.

Herrat olivat huvitettuina seuranneet Adlercreutzin ja tykkimiehen keskustelua. Viimeksimainittu uudisti kysymyksensä:

– No... mitä sinulla oikein on asiaa?

Nyt vasta Kalle muisti asiansa, löi äkkiä asennon, niin että kantapäät kolahtivat yhteen ja katsoi Adlercreutzia totisena kuin kirkonseinä.

– Herra eversti! – paukahutti hän tulemaan. – Tykkimies Kalle Kontio, numero seitsemänkymmentäkolme, on tullut pyytämään Moska-Ruunalle lomaa!

Gestrin pärähti nauramaan. Hän hohotti ja piteli molemmin käsin vatsaansa.

– Mitä se sanoo?

– Se on tullut pyytämään lomaa!

– Kenelle... itselleenkö?

Gestrin selitti. Heillä oli patterissa sen ja sen niminen hevonen, ja nyt oli joku velikunta narrannut pojan tulemaan tänne ja pyytämään sille lomaa.

– No... voi sapperment! Voi, viheriöitä liljoja valkoisessa metsässä!

– Mikäs sille Moska-Ruunalle sitten on tullut?

Kalle kertoi. Kun heidän patterinsa peräytyi pappilan ohi, oli hevonen talon tallissa hirnahtanut. Silloin oli Moska-Ruuna pysähtynyt ja ruvennut hirnahtelemaan niinkuin ori, vaikk'eihän se ollut ori, koska oli kerran ruuna. Mutta se Moska-Ruuna oli sellainen... iloinen veitikka toisinaan. Mustalaiset olivat sen opettaneet komeljantiksi. Siinä sen hirnahdellessa ja höröstellessä oli tullut ryssän kiväärinluoti ja puhkaissut sen harjan juuren. Nyt se ei saattanut vetää, ja sen vuoksi sen olisi saatava muutaman päivän loma.

Suomentaitoiset upseerit nauroivat täyttä kurkkua. Voi yhden kerran! Oli siinä hurskas yksinkertaisuus – sancta simplicitas! Tietysti Moska-Ruunalle oli annettava loma ja heti.

– Kuka sinut neuvoi tänne?

– Ne sanoivat... miehet, että eversti antaa loman.

– Mutta sinun everstisihän on eversti Döbeln.

Kalle nauroi leveästi:

– Niin on (hän löi asennon Döbelnille, joka seisoi hiukan sivulla)... mutta Atleri on ylipäällikkö.

– En minä ole ylipäällikkö, – virkkoi Adlercreutz nauraen.

– Se on hänen ylhäisyytensä.

Hän osoitti Klingsporia.

– No... kukas sitten on rovasti? – kysyi Kalle ihmeissään.

– Sanottiin tuolla köökissä, että täällä on rovastikin.

Kirkkoherra Carp astui esiin.

– Minä olen rovasti. Jokos sinä olet rippikoulun käynyt?

– Siinäpä se onkin, ettei tämä poika ole.

Kalle koetti näyttää uhmamieliseltä.

– No, mikset ole käynyt?

– No, kun en osaa lukea.

– Vai niin. Onko sinulla kirjaa?

Kalle kaivoi taskustaan tuhraantuneen aapisen.

– Täss' on.

Kirkkoherra otti aapisen ja selaili sitä. Se oli rasvaläikkiä ja nokitahroja täynnä.

– Ryvettynyt vähän, kun pitää tykkiä rassata, – tuumi Kalle rauhallisesti.

– Mutta – ampua sinä osaat?

– Osaan... kysykääpä Jästriiniltä.

Luutnantti Gestrin nauroi:

– Kyllä se poika osaa! Tänäänkin se on paukuttanut neljä ja puoli tuntia. Ainoa mies, joka meidän patterista säilyi ehyenä, – lisäsi hän vakavammin.

– Sille pitää antaa urhollisuusmitali! – huudahti kenraali Aminoff, joka oli Klingsporille tulkinnut keskustelun kulun.

Klingspor käski Gestriniä kirjoittamaan miehen nimen muistiin.

Kalle laskettiin menemään. Hän löi juhlallisen asennon, teki koko käännöksen ja marssi ovesta ulos upseerien nauraa hohottaessa.

XVII

Oljemarck oli vetäytynyt kansliahuoneeseen. Siellä oli rauhallista. Salista kuului kyllä keskustelu tännekin, mutta täällä oli kuitenkin sen ulkopuolella. Saattoi koota ajatuksiaan.

Hän laski lasinsa kirjoituspöydän nurkalle ja käveli edestakaisin. Rauhallisuus, joka muutamia tunteja sitten oli hänen sielunsa täyttänyt, oli nyt tipotiessään. Hän oli jälleen tehnyt sen havainnon, ettei sopinut tovereidensa joukkoon. Siihen vaikutti mielipiteiden eroavaisuus.

Hän tunsi edustavansa eri katsantokantaa. Nuo tuolla... varsinkin Suomessa syntyneet, arvostelivat suomalaisia kovin yliolkaisesti. Talonpoika ei ollut mitään heidän mielestään – machina animalis, aistillinen kone; eikö Hertzen ollut äsken käyttänyt juuri noita sanoja – ja hän oli sentään parhaimpia heistä. Ja samaa mieltä oli kuulemma Adlercreutzkin – niinhän Hertzen oli sanonut. Kuinka sellaiset miehet kykenivät ymmärtämään kansaa, kun jo a priori asettuivat sille korkealle tasolle, ettei heillä ollut mitään tekemistä kansan kanssa?

Oljemarck jatkoi kävelyään, ja kapinalliset ajatukset temmelsivät hänen päässään. Se oli tietysti suureksi osaksi punssin ansiota, mutta – in vino veritas – viinissä totuus – nämä mietteet kumpusivat hänen sielunsa pohjamudista, sieltä, minne niin monen sukupolven aikana oli laskeutunut aatosta ja ajatusta, mietettä ja mieliajoa... itsetiedotonta, sokeaa ja ympärilleen haparoivaa, mutta joka hänessä, vanhan talonpoikaissuvun jälkeläisessä oli puhjennut itsetietoisuuteen.

Puhuttiin Ruotsista ja Ruotsin armeijasta... joka käänteessä vain "Sverige" ja "den svenska hären". Kirkkoherrakin oli äsken puhunut vain Ruotsin tulevaisuudesta... ei sanaakaan Suomesta, vaikka oli suomalaisen pitäjän pappi. Pahus soikoon, nämä Suomessa syntyneet olivat ruotsalaisempia kuin ruotsalaiset itse!... "Den svenska hären!" Niinkuin se sitten olisi ollut ruotsalainen... mutta sehän ei ollut. Suomalainenhan se oli sekä miehistön että päällystön puolesta – paitsi muutamia poikkeuksia, kuten ylipäällikkö ja osa hänen esikuntaansa. Mutta näistäkin moni arvosteli suomalaista toisin kuin oman maan miehet, esim. Björnstjerna. Nuo toiset... Hertzenit, Adlercreutzit, Möllersvärdlt ja monet muut suhtautuivat halveksien kansaan, suomalaiseen kansaan.

Möllersvärd tosin arvosteli kaikkia, omankin puolen miehiä. Hänellä oli terävä kieli, joka toisinaan pisti ilkeästi. Mutta pohjaltaan kuului hänkin noihin toisiin, joille Ruotsi merkitsi henkistä äitiä, elivätpä sitten vaikka Palestiinassa.

Oljemarck pysähtyi ja kuunteli. Niinpä niin. Siellä joku lausui mahtipontisesti Gunno Dalstiernan runoa, tuon "kungaskaldin", joka oli tehnyt kuninkaan palvonnasta uskonnon:

    Gif Gud ditt hjärta, gif konungenom din tro,
    Gif Gud din själ och gif din kung gods, lif och blod.
    Gif Gud och kung hvar sitt. Si, så får fanen intet!

    (Anna Jumalalle sydämesi, anna kuninkaalle uskollisuutesi,
    Anna Jumalalle sielusi ja kuninkaalle tavarasi, henkesi ja veresi.
    Anna Jumalalle ja kuninkaalle mikä heille kuuluu.
    Niin, katso, piru ei saa silloin mitään!)

– Höh! – pani Oljemarck ja jatkoi kävelyään. Ratsumestari Thede siellä paasasi... tuo keikari ja "koiramies". Thede oli tunnettu kiintymyksestään koiriin.

Voimakkaat kättentaputukset palkitsivat esittäjää. "Da capo!" huusi joku puoleksi juopunut ääni, ja sitten kalisteltiin sapeleita kuorossa.

Siellä kukoisti taas Ruotsin suuruuden ajan henki, jonka nykypäiväiset ilmaisumuodot olivat vain suuret sanat. Tuon korkeaisänmaallisuuden verhoon oli niin hyvä peittää kaikki puutteet ja heikkoudet... maan, valtakunnan, hallinnon, kansanluonteen. Nuo herrat tiesivät sen itse... siksi he olivat niin innokkaita puhumaan, huudahtelemaan ja ottamaan asenteita. Narripeliä alusta loppuun!

Taas iski ajatus tuohon kipeään kohtaan: Ruotsinko yhteydessä vai Ruotsista erillään? Tuntui niin repivältä ajatella sitä nyt, voiton päivänä. Oli kuin olisi pettänyt maansa... kuin ollut joku Juudas näiden toisten joukossa. Miksei hän voinut iloita... mennä tuonne saliin ja puhua yhtä isolla äänellä mannamodista ja morske männistä... yhtyä ulvomaan susien kanssa? Ei – se ei käynyt. Häntä tympäisi tuollainen farisealaisuus.

Sitä mukaa kuin ilta oli kulunut, oli hänelle taas alkanut selvitä tulevaisuus. Tämä voiton humu ei pettänyt häntä. Hänen korvansa erotti siinä väärän sävelen. Se oli liiaksi riehakasta. Noin mässäsi talonpoika, jota huomenna odotti huutokauppa. Se oli epätoivon ilmaus kaikkein vakavinta laatua.

Miten, miten... tulisivat nämä herrat suhtautumaan maan irroittamiseen Ruotsista? Suurin osa sangen tyynesti. Heti kun vain saivat varmuuden yksityisten etujensa säilymisestä, he olisivat tuttuja ryssän kanssa. Silloinhan heille vasta vapaus koittaisi... saisivat omin päinsä huseerata ja huushollata. Tämä se ylläpiti Adlercreutzia ja Aminoffiakin. "Gods, lif och blod" – mikä näistä oli heille tärkeintä? Gods – tavara, omaisuus. Kunhan maatilat vain säilyivät, säilyi kyllä lif ja blodkin, henki ja veri...

Miksi hän oli näin katkera? Hyvä Jumala – kun häntä painoi se... se... kuinka hän sitä nimittäisi? "Tulevaisuus" oli liian yleinen sana... se ei vastannut hänen viinanhöyryjen sumentamissa aivoissaan tajuntaan pyrkivää ajatusta. Isän kuva vilahti siinä kuin sivumennen... katsoi häntä niinkuin katsoi kuolinvuoteellakin. Mitä olikaan isävainaja sanonut? "Eteenpäin ja ylöspäin! Nyt meitä pidetään pettureina... mutta vielä meitä kerran ymmärretään."

Hyvä Jumala – oliko se mahdollista? Sitäkö isä oli tarkoittanut?

Hänen päätänsä huimasi. Oliko isä tähdännyt kauemmas, kuin hän oli käsittänyt? Hyvä Jumala! Että Suomi vieläkin... kaiken sen entisen jälkeen...!

Hän säpsähti kuin kiinnijoutunut varas. Salista kaikui upseerien nauru. Ne juhlivat voittoa. Voittoa? Kenen hyväksi oli tämä voitto saatu? Ruotsinko? Ei – Suomen... tämän maan, jonka metsäiset maisemat kuumottivat tuolta ulkoa valjussa kuunvalossa.

Hän meni ikkunan ääreen ja nojasi päätään kylmään ruutuun. Se teki hyvää. Hän oli niin onneton tänä hetkenä... onneton siksi, että onni näytti hänelle kasvojaan. Mistä se johtui? Siitäkö, ettei hän ymmärtänyt onnen merkitystä ja sisältöä? Ei – vaan siitä, että hän pelkäsi sen uskottelevan hänelle liikoja.

Siinä oli ensinnäkin tuo isä... tuo Anjalan mies... pitkä, luiseva upseeri, joka poltti ankarasti ja harppasi huoneen toisesta laidasta toiseen. Miten hän oli tämän itsenäisyyden ajatellut! Sitenkö, että ruotsalainen yläluokka täällä edelleenkin hallitsisi... kansaa... tuota oppimatonta, yksinkertaista kansaa, joka oli uskollinen esivallalle hamaan kuolemaan asti?

Niinkuin Kukko-Kalle.

Hän muisti tölhömäisen tykkimiehen, ja hänen täytyi väkistenkin nauraa. Voisiko ajatella sellaista mahdollisuutta, että Kallen jälkeläiset vielä istuisivat koulun penkillä? Miksei! Talonpoikahan hänenkin esi-isänsä oli ollut – niinkuin Adlercreutzin ja monen muun. Mutta – silloin oli kieli muutettava.

Takaperoista kehitystä... Klingsporin perääntymistä vertauskuvallisesti ymmärrettynä... perääntymistä omassa maassa, omilta asemilta "vihollisen" ahdistaessa. Ei – oli totuttauduttava voittamaan... etenemään... luottamaan omiin voimiin, omalla pohjalla seisten. Oli nostettava suomenkieli sivistyskielten joukkoon...

Mahdotonta... oli hyvä rakentaa teorioja, filosofoida ja haaveilla, mutta käytännössä – mahdotonta.

Hänen mieleensä johtui taas Kukko-Kalle ja hän naurahti. Hänenkö kielensä sivistyskieleksi... Lungin ja Haltun kieli? (Ah! Halttu, hän oli hieno luonne!) Ja tuon räyhäävän etelä-pohjalaisen kieli? "Minä olen Korkki Kuortaneelta... sieltä voiman oikealta puolelta!"

Hän näki tuon sotamiehen silmissään, juopuneena, punakkana, tukka epäjärjestyksessä ja housut rikki. "Ann' revetä vain... mutta sittenkin minä huudan: eläköön!" Siinä oli suomalaista sisua! Olisiko mahdollista, että tuosta sisusta kerran muokkautuisi inhimilliselle hengen viljelykselle sopiva käyttövoima? Tuntui niin vaikealta uskoa. Mutta – kuka ties... jos löytyisi muokkaajia...

Mutta kehykset, kehykset... minkälaisissa kehyksissä se tapahtuisi? Ei ruotsalaisissa – siitä oli saatu tarpeeksi katkera kokemus. Ne olivat niin ahtaat. Siis – venäläisissä. Hm! Mutta oliko luultavaa, että siltäkään taholta ruvettaisiin niitä nikkaroimaan? Siellä olivat kyllä Sprengtportenit ja Klick'it ja monet muut vanhat "yliloikkarit" – mutta oliko heistä tämän työn tekijää? Siinäpä kysymys.

Hän muisti majuri Kaarle Henrik Klick'in. Tämä mies oli usein vieraillut Tuovilassa hänen lapsuutensa aikana. Kerran hän oli innostunut puhumaan suomenkielestä, sen oikeuksista ja tulevaisuudesta. "Meidän kielemme" – niitä sanoja oli Klick käyttänyt – "miksei se voisi kerran olla sivistyskieli? Sanomalehtiä, kirjallisuutta... miksi ei sellainen aika voisi tulla?" Hän muisti, kuinka muutamat olivat pudistaneet päätään, mutta isä oli tapansa mukaan noussut harppaamaan ja pysähtyen uunia vasten nojaamaan sanonut: "Niin... miksei, jos me vain rupeamme taistelemaan sen puolesta!" Klick, joka oli kirjoittanut kuuluisan Anjalan julistuksen, oli sitten joutunut pakenemaan Venäjälle, eikä Oljemarck tiennyt, missä hän nykyisin oleskeli. Niin... voisivatko sellaiset miehet ehkä astua johtoon tässä muokkaustyössä? Kukaties, jos olivat pysyneet entisille ihanteilleen uskollisina... kukaties...

Siis parhaassa tapauksessa henkinen itsenäisyys. Hyvä niinkin... mutta toteutuisiko edes sekään?

Hän istahti sohvaan. Siinä kirkkoherran kirjoituspöydällä palaa lekotteli talikynttilä, valtavasti savuten. Sitä ei ollut kukaan muistanut niistää. Oljemarck sylkäisi hyppysiinsä ja tasoitti liekin. Se kärisi ja rätisi... kuin olisi se ollut kiukuissaan tuosta toimenpiteestä. Suomalaisen luonteen kuva? Minkähänlaisilla "saksilla" sitä oli leikattava, ettei se panisi vastaan? Se olisi mukava tietää.

Humala rupesi laskeutumaan. Hän kaivoi taskustaan piipun ja sytytti sen. Mieli oli alakuloinen. Siinä pöydällä oli kirkonkirja levällään. Omituinen ajatus iski yhtäkkiä hänen päähänsä. Olisipa soma katsoa...

Hän avasi kirkonkirjan. Siinä oli kirkkoherran puustelli. Aivan oikein! Kuinka se olikaan hänen mieleensä juolahtanut! Johanna Magdaleena Carp oli syntynyt marrask. 10. p. 1791, siis samassa kuussa ja samana päivänä kuin Hanna Enefelt... vain yhdeksän vuotta myöhemmin!

Mieli valahti yhtäkkiä niin omituisen helläksi. Ajatus retkeili rakastetun luo. Miksi piti maailman erottaa heidät? Miksi piti olla sellainen syvä juopa heidän välillään? Mielipiteet! Mitä merkitsivät mielipiteet, kun sydän oli rakkaudesta pakahtumaisillaan?

Hän muisteli Tukholmassa käyntiään. Kerran oli hänkin pistäytynyt valtakunnan pääkaupungissa. Djurgårdenissa hän oli viettänyt suvisen arki-illan... käyskennellen pitkin sen puistokäytäviä ja istuskellen lehmusten varjossa. Ihana, idyllinen paikka, jossa väkisinkin valtasivat mielen Kellgren, Leopold ja Anna Maria Lenngren. Oliko sen runouden ansio, ettei hän siellä ollut ajatellut kapinallisia mielipiteitään – vai oliko rakkaus tasoittanut polut hänen myrskyiselle sydämelleen – sitä oli vaikea ratkaista. Pääasia vain, että hän oli istunut siellä ja unelmoinut... Hannasta, kotimaasta, omaisista, kirjallisuudesta ja taiteesta, ja hänestä oli tuntunut, että Bellman iloisine veikkoineen oli kulkenut ohi penkin ja kuiskannut jotakin hänen korvaansa. Runous ja rakkaus – niissä valtakunnissa ei tunnettu eri kieliä eikä kansallisuuksia. Kaikki sulautui sopusoinnuksi ja rauhaksi... tuollaiseksi hiukan surulliseksi tunnelmaksi, joka lääkitsi sydäntä. Siellä, Tukholmassa, oli tuntunut helpolta alistua – täällä ei.

Hän havahtui siihen, että joku kosketti häntä olkapäähän. Se oli eversti Palmfelt.

– On aika lähteä.

Oljemarck hypähti ylös. Palmfeltin kasvoilla elehti niin omituinen hymy, että se sai hänet aavistamaan pahaa. Tällä hetkellä hän ainakin tulkitsi sen niin.

– Eteläänpäinkö?

– Ei kun pohjoiseen.

Mitä ihmettä – voiton jälkeen? Yhäkö peräännyttiin vaan?

– Se on tavan voima, – naurahti Palmfelt pilkallisesti. – Mihin ihminen tottuu, sitä hän tekee.

Tavan voima... niinpä niin. Oljemarckista se tuntui niin hassulta, että hän purskahti ääneensä nauramaan.

– Minä ajattelin äsken, että kenelle on tämä voitto voitettu. Nyt sen tiedän: ruotsalaiselle mahtailuhalulle!

– Niinpä niin... peitteeksi sille ristiriidalle, jonka on synnyttänyt valtakunnan asema ja täydellinen kykenemättömyys sen aseman hallitsemiseen.

– Kuin naulan kantaan! Ter-ve!

Ja Oljemarck tarttui lasiinsa ja joi sen yhdellä kulauksella pohjaan. Sitten hän paiskasi sen pirstaleiksi lattiaan.

XVIII

Kukko-Kalle marssi pappilan törmää alas jäälle ja oikaisi suoraan poikki joen toisella rannalla olevaa Törmälää kohti. Hän joutui kahlaamaan paksussa lumessa, joka toisinaan ulottui polviin saakka. Tie olisi kulkenut jonkin matkaa alempaa, mutta Kalle arveli selviytyvänsä ilman sitäkin. Tullessaan hän oli talsinut tietä myöten. Kallellaan olevat tienviitat erottautuivat tänne heikossa kuunvalossa.

Mutta – hän ei ollut ottanut huomioon, että tällä kohtaa oli kaatuneita paljon. Tikkatielläkin niitä kyllä oli maannut, mutta siellä oli tuntunut turvallisemmalta. Oli kuin olisi se jotenkin suojannut... kuin olisi siellä jollakin tavoin tuntunut elävän ihmisen läheisyys. Mutta täällä... keskellä jäätä, missä ruumiita makasi röykkiöittäin, peloitti. Täällä liikkuivat vainajien henget.

Merkillistä! Tappelussa häntä ei peloittanut, vaikka kuolema joka hetki vinkui ympärillä, mutta täällä... aukealla joen jäällä, hän oli aivan suojaton. Patterissa oli sentään turvana tykki, mutta täällä ei olisi auttanut minkäänlainen ase... ei heelviikikään.

Onneksi nämä enimmäkseen olivat oman puolen miehiä, jotenka sen vuoksi tuntui hiukan turvallisemmalta. Mutta oli joukossa vihollisiakin. Tuossakin makasi kyljellään venäläinen jääkäri ja näytti kuin irvistelevän hänelle. Sen oikea käsivarsi oli hiukan koholla ja se näytti heristävän hänelle nyrkkiä.

Kalle kaarsi kaukaa ohi, pitäen silmällä kaatunutta vihollista. Hänestä näytti, että ryssä kääntyi sitä mukaa vatsalleen, kuta kauemmas hän ehti, koko ajan nyrkki pystyssä. Kalle oli erottavinaan omituista sähinää, joka kuulosti tulevan kaatuneen vihollisen luota. Kylmät väreet kulkivat pitkin selkäpiitä, ja hätäännyksissään hän lähti juoksemaan.

"Sop, sop, sop, sop!" kuiski ryssä hänen jälkeensä, ja Kalle paransi vauhtia. – Mutta – siinä oli edessä kaatunut kasakka maaten jalat haarallaan, käsi rinnan päällä. Hän pysähtyi.

Sopsottava ääni vaikeni, ja Kallesta tuntui, että viholliset neuvottelivat keskenään. Päästetäänkö suomalainen läpi vai ei?

"Fiuu!" pani Kallen ympärillä, ja kaatuneen kasakan takin lieve rupesi lepattamaan. Kallesta tuntui, kuin olisi luoti viuhahtanut hänen korvissaan. Hän katseli ympärilleen ja kuulosti.

Törmälän torpasta kuului melua ja huutoa. Tuo huuto rohkaisi häntä. Hän lähti kiertämään kasakkaa. Sopsottava ääni alkoi jälleen, mutta nyt Kalle huomasi, että se aiheutui hänen omista askelistaan.

Ryssän takin lieve lepatti edelleenkin. Mistä se johtui? Ahaa – tuuli! Nythän tuuli! Pitkin jokea pyyhkäisi silloin tällöin tuulenpuuska. Se se oli hänen korvissaan viuhahtanutkin.

"Maa ota omas... vedä vihas!" kuiskasi Kalle, kotipitäjässänsä kuulemiaan manauslukuja muistellen. Viimeisen palveluspaikan isäntä oli sanonut, että vainajille piti aina jotakin sanoa, jos sattui niiden läheisyyteen joutumaan. Silloin ne tyyntyivät ja rauhoittuivat.

Ja niinpä kävikin. Kasakankin takinliepeet heittivät lepattamasta... heti kun hän nämä sanat oli lausunut. Tajunta kyllä sanoi, että se johtui tuulen vaikenemisesta, mutta hänestä tuntui turvallisemmalta uskoa noiden sanojen sen saaneen aikaan. Olipa hyvä, että hän ne muisti.

Vielä näkyi tiellä muutamia kaatuneita, mutta ne olivat jo niin lähellä torpan rantaa, ettei hän enää pelännyt. Talosta kaikuva nielu tuntui ulottavan suojelevan vaikutuksensa tänne saakka. Hän oli jälleen päässyt elävien maille.

Huh... olipa se matka! Kalle katsahti taaksensa. Monia mutkia tehden hän oli päässyt onnellisesti yli. Kaatuneet muodostivat mustan sillan joen yli, ja tuon sillan läpi hän oli paarustanut sydän kurkussa. Hän ei olisi lähtenyt takaisin, vaikka mitä olisi maksettu.

Hän nousi torpan pihaan. Se oli sotilaita täynnä. Toiset olivat panneet nukkumaan lumelle kaapuihinsa kääriytyneinä. Sisältä kuului huutoa ja naurua, ja joku humalainen ääni karjahteli': "Noin minä, pojat... noin minä, pojat...!" Siellä tuntui käyvän paininrysy.

Muutamia hämäläisiä kerääntyi hänen ympärilleen.

– Mistäs tämä mies on?

– No... etkös tunne tykkiväkeä? – huudahti toinen. –

Kukko-Kallehan se on.

Yhä useampia miehiä kerääntyi Kallen ympärille. Tiedusteltiin, mistä hän tuli. Kalle selitti.

– Vai pappilassa sinä olet käynyt. Se on poikaa! Herrojen kanssa vain kestejä pitää. Saapa nähdä, kelpaako enää meidän ryypyt.

Hämäläinen ojensi kenttäpullonsa.

– Seh... naukkaapas tuosta!

– En minä enää... torjui Kalle. – Antoivat jo perillä.

– Johan minä sanoin, että parempaa se poika siellä on saanut, – nauroi hämäläinen.

Rakennuksen takaa, metsän puolelta kuului omituista pehmeää posmitusta. Kalle höristi korviaan.

– Ketä siellä on?

– Vankeja. Haluatko nähdä ryssää läheltä. Tule! Ja hämäläiset veivät Kallen rakennuksen taa.

Siellä... valtavan nuotion ympärillä hyppi suuri vankijoukko vartijoinensa. Olikin pureva pakkanen. Kalle opastettiin tulen ääreen. Hän avasi reppunsa ja rupesi syömään. Ryssät, joista suurin osa oli jääkäreitä, katselivat naurussa suin suomalaista, jonka hatun kiinnipitolaite heitä huvitti.

Vai tuommoinen oli ryssä. Ei yhtään näyttänyt pelättävältä. Samanlainen ihmisen naama kuin muillakin... kaksi silmää... nenä, suu ja korvat. Oli siinä yksi toissilmäinenkin, kauhean parrakas äijä, joka tuntui komentelevan toisia. Se oli vääpeli, jolla oli viheriä lievetakki ja valkoiset, tuhraantuneet housut. Takin pystykaulus oli punainen ja olkaliput samaa väriä. Housunlahe oli pahasti revennyt, niin että paljas polvi paistoi esiin. Vihollinen hankasi sitä vähän väliä kämmenellään.

Ihmisen näköisiä... ihokin yhtä valkea kuin muilla, ajatteli Kalle. Ja niin rauhallisesti juttelivat. Mutta omituista oli niiden kieli... niin litsahuttelivat, kuin olisi ollut taikinaa suussa.

– Nämähän ovat aivan samannäköisiä kuin muutkin kristityt, – tuumi Kalle silmät pyöreinä, kuunnellen venäläisten posmitusta. – Vähän sakeammat turpakarvat vain.

– Joo... lämminveristä väkeä. Tuokin on saapastellut Moskovasta asti alushoususillaan.

Venäläinen vääpeli kirosi, sillä hän oli huomannut, että hänestä puhuttiin.

– Se on karski äijä tuo... taitaa olla upseeri?

Muuan hämäläinen, joka oli vähän päissään, rupesi käsillään viittomaan vihollis-sotamiehelle, koettaen tehdä ymmärrettäväksi, että hän tiedusteli toissilmäisen arvoastetta.

– Upseer, ufseer... ponimais? (Häijy, kun on pöllö, kun ei käsitä!) Löitnant... kaptein... pässi!

Mutta ryssä oli kyllä käsittänyt. Hän molitti jotakin, josta hämäläinen ei tietysti ymmärtänyt sanaakaan. Vääpeli murahteli ja sylkäistä roiskautti nuotioon.

– Kuuluu olevan vähintään majuri, – sanoi hän toisten puoleen kääntyen.

– Mistä sinä olet ryssää oppinut?

– Minä olen käynyt Pietarissa kolme kertaa enoni kanssa, jolla on talo Kivennavalla, – kerskasi tulkki.

– Kivineb? – kysyi ryssä, jonka kanssa hämäläinen äsken oli tolskannut.

– Tunsipas! – huudahti tämä. – Katsopas nyt! Ja hämäläinen ryhtyi uudelleen selittämään:

– Eno... äidin veli, murpruuri (häijy, kun on unohtunut koko ryssä!) – palsoi dom Kivennavalla... aa russki keisarin alamainen... kasutar. Ponimais?

– Da, da! – nauroivat ryssät, joita hämäläisen selitys oli suuresti huvittanut.

– Ymmärsivätpäs! – kehui asianomainen ylpeänä.

– Kysypäs, mikä niiden keisarin nimi on? – kehoitti Kalle. Hämäläinen rupesi uudelleen viittilöimään:

– Aa... keisari... vaasse kasudar... mikä on nimi... Kak jevó savut?

Mutta nyt rupesivat ryssät molittamaan hirveästi ja muutamat tekivät ristinmerkkejä. He näyttivät olevan vihassa. Tulkkiryssä selitti jotakin, viittoen ja paasaten. Toiset nauroivat.

Hämäläinen kääntyi vakavana toveriensa puoleen ja tulkitsi:

– Ei saa kuulemma sanoa vääräuskoisille... niin on pyhä ja korkea.

– Pihkaa! – tuhahti muuan hänen tovereistaan. – Meidän herrat kirjoittavat kuninkaalle kuin veljelleen.

– Kyllä kai nuokin sen tekevät, mutta eivät sano vain meille. Muuan kasakka oli tovin aikaa pitänyt silmällä Kallen reppua, jonka tämä oli laskenut jalkainsa juureen. Nyt hän taas kurkisti siihen ja molitti jotakin nauraen:

– Annapas sille yksi peruna, – kehoitti hämäläinen. – Katsotaan, osaako tuo syödä.

Kalle antoi. Ryssä sieppasi sen kouraansa, tuuppasi suuhunsa, liikautti leukojaan pari kertaa – ja peruna oli hävinnyt.

– Niin meni kuin kielettömään konttiin! – nauroivat hämäläiset. – Annahan toinen!

Kalle teki työtä käskettyä. Sama temppu. Ryssä nielaisi perunan kuorineen päivineen. Toisiakin alkoi laahautua lähemmäs. Nekin näyttivät olevan vailla. Kalle rupesi syöttämään niitä kuin koiria.

– Seh! – sanoi hän ja heitti perunoita ryssille.

Nämä nauroivat ja molittivat, ja Kallesta oli hauskaa todeta, kuinka perunat käden käänteessä katosivat heidän parrakkaisiin suihinsa.

– Haróshi, haróshi! – pajattivat venäläiset ja muutamat tekivät ristinmerkin.

– Ne tykkää sinusta, Kalle! – kehui hämäläinen. – Sanovat, että sinä olet hyvä mies.

– Niinpä taitavat. Mutta olisivatkohan sanoneet päivällä, kun minä pommitin niitä vähän kuumemmilla putaateilla? – nauroi Kalle.

Hämäläinen rupesi selittämään Kallen virkaa, mutta nyt hän joutui vaikeammalle alalle. Hän ei muistanut yhtään venäläistä sanaa, jolla olisi tulkinnut tykkimiehen ammattia. Sen vuoksi hän otti perunan Kallen repusta, viittasi tämän omistajaa, hahmotteli muutamilla käden liikkeillä tykin, ja lingoten perunan päin ryssän rintaa, sanoi:

– Pum!

– Aaa... artilleríst! – nauroivat ryssät ja osoittivat paria tovereitaan:

– Ani tákshe artillerístyj... bum!

Sehän oli mukavaa! Siellä oli siis ammattitovereita. Kalle heitti heille perunan kullekin ja oli tyytyväinen.

Kyllähän täällä olisi ollut soma istua ja opetella kieliä, mutta hänen piti lähteä. Moska-Ruunakin oli illastettava ja sitten luku, iltaluku.

Hän nousi ja teki ryssän vääpelille komeasti kunniaa. Tämä vastasi välinpitämättömästi. "Olisi pitänyt antaa peruna sillekin", ajatteli Kalle, mutta hänellä ei ollut enää.

Kumma oli tämä ihmiselämä. Päivällä ammuttiin toisiaan vihan vimmassa, mutta illalla istuttiin yhteisellä nuotiolla ja nauraa pajatettiin. Miksikähän se oli sellaista? Minkä vuoksi piti olla sotia, joissa ihmiset tappoivat toisiaan? Oliko se kuninkaitten ja keisareitten keskinäistä riitaa? Ryssän keisari sanoi, että minä tahdon tämän Suomen. Ruotsin kuningas vastasi, että etpäs otakaan... se on minun! Ja siitä syntyi sota, jota käytiin armeijoilla, tykeillä ja kivääreillä. Sodat olivat kuningasten käräjiä.

Niin se oli. Käräjöiväthän talonpojatkin... haastoivat toisensa ruoattoman pöydän ääreen, väittelivät ja tinkasivat. Tuomari ja lautakunta kuuntelivat päältä, kunnes ensiksi mainittu langetti tuomion. Toinen aina hävisi ja toinen voitti. Mutta – se oli kummaa, kun sodassa sai tapella rankaisematta – ei tullut nimismies väliin. No... kun se kuului sotakomentoon. Mitäs sotaa se muuten olisi ollutkaan... ilman tappelua...

Kalle oli istahtanut maantien viereen ja katseli taivaalla vaeltavia pilviröykkiöitä, jotka nyt olivat verhonneet kuun. Hän aprikoi päivän tapahtumia. Paljon niitä oli ollut... yhden päivän osaksi... taistelua, räiskettä, verta ja kuolemaa. Mutta nyt yöllä oli hiljaista ja rauhallista. Pilvet vain purjehtivat tietään kuun ohitse. Ne olivat kuin sotajoukkoja, jotka marssivat kenraalin ohi. Siinä mennä rynnisti eteenpäin joka aselajia, jalkaväkeä, tykistöä ja ratsuväkeä, mutta tykkejä oli eniten. Niiden piiput venyivät pitkiksi, ja silloin aina valahti metsä kirkkaammaksi. Kunnes suuri pilvi peitti kuun, ja metsä tummeni taas. Tien ylle laskeutui harsomainen hämy. Näytti siltä, kuin olisi siellä... ylhäällä käyty äänetöntä taistelua... kuin kerrattu maan päällä päivän kuluessa suoritettu tulinen temmellys.

Kalle seurasi pilvien vaellusta ja hänestä oli soma kuvitella, että nuo, jotka painuivat länttä kohti, olivat vihollisia, joita suomalaiset ajoivat takaa. Ratsut laukkasivat harjat hulmuten... miehet kyyristyneinä satuloissaan. Tykin sauhu vieri heidän kantapäillään ja pöllähteli ympärillä. Siellä Jästriinin patteri ajoi takaa pakenevaa vihollista. Pum! Siinä tuli hän, Kalle Kontio, numero 73, heelviikeineen. Kas, kas... kun oli pitkä tuliputken piippu taas! Se venyi venymistään. Eikö aikonut lauetakaan? Ka se! – pöllähti vain kerran – ja venäläisten ja suomalaisten välille muodostui laaja aukeama. Kaikki pyyhkäistiin sileäksi... ei ketään jäänyt jäljelle. Taivaallinen tarkastaja astui esiin, katseli taistelun tulosta ja sanoi: – "Eikös se ole Kalle Kontio, numero seitsemänkymmentäkolme?"

Kalle havahtui ja huomasi edessään sotamiehen, joka seisoen tiukassa kunniantekoasennossa koetti pysyä suorana, mutta kallistui hiljalleen sivulle päin ja oli pakotettu ottamaan jalalla vastaan. Se oli Korkki.

– Eläköön Suomen armeija ja Atlekreus! Mitäs sinä täällä katselet?

Hän istahti Kallen viereen. Kuu oli jälleen puhkaissut pilviröykkiöt ja valaisi nyt kirkkaasti metsän ja maantien. Korkki tuijotti taivaalle ja päätänsä kallistellen kiikaroitsi kuun kirkasta naamaa. Se oli oikealta korvalliseltaan hiukan ohennut.

– Kuinka suurelta tuo sinusta näyttää? – kysyi hän.

Kalle siristi silmiään.

– Onpahan kiulunpohjan kokoinen.

Korkki huojutteli ruumistaan ja remahti juopuneen nauruun:

– Tykkiväellä on tarkka tähtäin! Minusta se on kuin ammeen pohja.

Hän katseli hetkisen toveriaan kyräillen ja sanoi sitten painokkaasti:

– Ja niin se onkin!

Pohjalainen haastoi ilmeisesti riitaa. Kalle ei vastannut.

– Sano eikö ole!

– Eipä tuo näytä...

Korkki kaivoi pullon taskustaan.

– Katsopas tuon pitkänsilmän läpi, niin eikö ole. Hän ojensi pullon Kallelle.

Kalle torjui. Eipä hänen enää tehnyt mieli.

– Katsohan vain! Se on niinkuin ammeenpohja.

– En minä viitsi. Olkoon sitten...

Hän nousi ja jätti Korkin tarkistamaan havaintoansa. Tämä huusi jälkeen:

– Se on niinkuin ammeen pohja... on se! Kuule... tulehan kiikaroimaan... helleree-ei! – H–tti sentään!

Pullonsa särki, vilahti Kallen päässä. Kuului, kuinka Korkki ärhenteli ja noitui. Hetkisen vallitsi hiljaisuus, mutta sitten kajahti jälleen humalaisen huuto, niin että metsät raikuivat:

– Helleree-ei! Me, pojat, annettiin ryssälle selkään... hei!

Niinpä niin... mutta tarvitsiko tuota nyt noin huutaa, että metsän pedotkin säikkyivät... Ne pohjalaiset olivat sellaisia... tulisia ja tuittupäisiä... ja ylpeitä. Mahtailivat kaikella ja pitivät oman päänsä.

Kalle muisteli pappilassa käyntiään. Siellä oli oltu ystävällisiä. Herratkin olivat puhutelleet häntä kuin vertaistaan. Mutta Linksporia hän ei ollut tuntenut, vaikka oli eteen talutettu! Ei se ollut yhtään sotaherran näköinen. Sanoivat sen pelkäävän... mutta ei tainnut olla perää siinä puheessa. Sotamiehet juttelivat niin paljon turhaa... varsinkin Lunki. Jokohan lienevät levolla kaikki?

Kalle kiirehti askeleitaan. Korkin laulu ja mekastus kuului jäljestä päin, mutta sieltä rupesivatkin jo Karinkannan leiritulet loimottamaan. Niitä oli pitkä rivi maantien syrjää ja aukeita peltoja. Oli sitä väkeä Suomessakin, kun joka sorkka liikkeelle lähti...! Ei sitä maaherran lääniä, mistä ei olisi joku ollut poissa... mies talosta... kaksi parhaasta. Täällä makasi koko Porin rykmentti.

– Hei, Hämeen Junnu, kuule... älähän mene!

Mutta Kalle ei välittänyt pysähtyä, vaan kiinnitti kulkuaan.

    – Tykkimies vain paa-kenee
    pohjalaisen tiel-tä...

Vai pakenee... kyllähän tässä... Mutta kun ei kannattanut hullupäisen kanssa ruveta rehkimään...

Siinä oli lippu tien varressa, hankeen pistettynä seisomaan. Kalle teki kunniaa, katse käännettynä lippuun päin. Yks, kaks, kolme, neljä, viis! Nyt sai kääntää päänsä ja lyödä käden alas.

Niin oli opetettu.

Miksikähän sille piti sylträtä... lipulle? Olipahan vain tuollainen korea vaate... kuin hyvän talon lakana, vaikka värillinen. Hänelle oli opetettu, että lippu kuvasi isänmaata... se oli kuin sen tunnusmerkki, ja siksi piti tehdä kunniaa. Ne olivat Kallelle liian korkeita käsitteitä. Isänmaa? Niin... se oli tämä Suomi, kaikki nämä metsät, pellot ja vainiot. Kyllä hän sen ymmärsi. Mutta miksikähän sitä kutsuttiin isänmaaksi... miksei yhtä hyvin äidin? Isä ja äiti... hänelläkin oli ollut vanhemmat, vaikka varhain kuolleet...

Vieläpä olivat Halttu ja Lunki valveilla. Kalle poikkesi tulille. Lunki veti suunsa nauruun huomatessaan Kallen. Hänkin oli päissään.

– No... miten kävi? Saiko Moska-Ruuna lomaa?

– Kyllä!

– Näytäpäs lomalippu.

Kalle hätääntyi. Ei hän ollut sellaista saanut. Olisiko se pitänyt pyytää?

– No... totta kai. Ethän sinäkään pääse lomalle ilman todistusta.

Kiusallinen paikka! Kalle raappi niskaansa. Duoda... duoda... hän ei ollut hoksannut sitä pyytää.

– No... kyllä kai se suusanallinenkin lupa tehoaa, – nauroi Lunki. – Menehän hoitelemaan hevostasi. Me rupeamme nukkumaan.

Kalle lähti. Halttu nuhteli toveriaan:

– Ei pitäisi yksinkertaista narrata.

– Pyh! Jotakinhan täällä ikävissään tekee.

Kievarin pihalla seisoivat Kallen patterin tykit. Miehet nukkuivat. Täällä oli aivan hiljaista. Vain vahti käyskenteli portilla.

Hän laski Kallen pihaan. Tämä hiipi talliin, missä haavoittunut Moska-Ruuna oli saanut yhden pilttuun haltuunsa.

Tallissa oli lämmin. Kalle sieppasi ruunan juomaämpärin ja juoksi navettaan. Siellä höyrysi valmis haude, jonka hän lähtiessään oli pannut tulelle. Tuli oli sammunut muuripadan alta, mutta haude oli vielä riittävän lämmintä. Kalle ammensi ämpärin täyteen ja juoksutti talliin, palava päre hampaissa.

Ruuna hörähteli kuuluvasti, tuntiessaan mielijuomansa hajun. Kalle valaisi päreellä ja nosti ämpärin ruunan eteen.

– Kas niin, Moska-Ruuna... nyt on meidän vuoro juoda poolia. Mutta tämä ei mene päähän... ei mene.

Ruuna upotti turpansa ämpäriin ja särpi sieraimet pörhöllään. Kalle seisoi päre kädessä, seuraten mielihyvin "appeen" iloista huilua. Hän taputteli hevosta lautasille ja puheli lempeästi, melkein hellästi:

– Saihan ruuna loman... sai. Atleri itte anto... ruunapojalle. Ei tarvitse astua valjaisiin huomenna eikä ylihuomenna... ruunapojan. Hoidetaan haava terveeksi ja sitten kiskotaan taas.

Hän tunnusteli sidettä, joka kulki kaulan ympäri, mutta eläin arasteli. Se puistahutti lavan kärkeä, kuin olisi halunnut karkottaa purevan paarman, ja särpiminen lakkasi oitis. Mutta Kalle puheli isällisesti:

– Ei kosketa, ruunapoika, ei... katsotaan vain. Juohan pois... niin, niin... Moska-Ruuna... poo-ika.

Kuin olisi hevonen käsittänyt tämän huolenpidon, se huokasi syvään ja jatkoi juontiaan. Näytti siltä, kuin olisi se vapautunut huolesta... sekin. Se liikutteli korviaan ja seurasi silmillään Kallen liikkeitä.

Kalle hiipi ovensuuhun, istahti sinne ja sytytti uuden päreen. Nojaten ovenpieltä vasten hän kaivoi taskustaan aapisen ja rupesi sitä harvakseen lehteilemään. Hän oli jo päässyt tavauksen alkuun. Jokailtaiset harjoitukset leiripaikoissa olivat sen aikaansaaneet. Muutamat toverit olivat myös auttaneet häntä. He tosin päivällä kiusasivat ja ilkkuivat, mutta lepohetken tullen korvasivat sen opettamalla häntä. Hyvät oli hänellä toverit... hyvät. Tänä yön hiljaisena hetkenä tunsi Kalle syvää kiitollisuutta heitä kaikkia kohtaan... Lunkia ja Halttua... Adlercreutzia ja Klingsporia... ja Korkkia... Korkkiakin. Kaikki he kohtelivat häntä yhtä ystävällisesti.

Päre paloi kirkkaasti ovesta käyvässä vedossa. Kalle tutki aapistaan. Perempänä olevista pilttuista kuului hevosten hengitys, ja silloin tällöin jokin yksityinen kavion kaapaisu. Joku rouskutti siellä harvakseen... kuin vähäväliä kuulostellen. Sitten alkoi rouskutus taas.

Kalle tavasi hartaana, puoliääneen. Hän oli ottanut hatun pois päästään.

– Ii ässä ää sää – iisää. Ämmä ee ii mei... tee ää än tän – meitän. Jii oo joo – koo aa kaa – jookaa... oo ällä ee tee let – oolet. Tee aa ii... tai... vee aa aa ässä vaas – taivaas... ässä aa saa – taivaas-saa...

Päivystävä aliupseeri kurkisti ovesta ja huomautti:

– Ei saa polttaa tulta tallissa. Voi pudota heiniin. Kalle puhalsi päreen sammuksiin.

– Ei polteta... herra vääpeli.

Ja kömpien Moska-Ruunan seimen alle, hän käpristyi sinne makuulle. Pimeässä tallissa kuului vain hänen hiljainen, matala äänensä, kun hän ulkomuistista luki:

– Ja anna meille meitän jokapäiväinen leipämme... ja anna meille meidän syntimme anteeksi... niinkuin mekin anteeksi annamme meitän velvollistemme. Ja älä johtata meitä kiusaukseen... mutta päästä meitä pahasta. Sillä Sinun on valtakunta... voima ja kunnia... iankaikkisesti. Amen.

TOINEN OSA

I

Revonlahden pappilan pihalla kävi iloinen elämä.

Ensimmäisen ja toisen Savon jalkaväkipataljoonan miehiä ja osa Tohmajärven komppaniaa Karjalan jääkäreistä oli yöksi leiriytynyt tulien ääreen pihalle, missä vielä makasi joukko kaatuneita aamupäivällä käydyn taistelun jäljiltä. Sotamiehet olivat kasanneet ne läjään saadakseen parempaa tilaa.

Keskusteltiin päivän tapahtumista. Siitä riittikin puheenaihetta. Kukaan ei ajatellut nukkumaan panoa. Olihan saatu mitä loistavin voitto, joka kunnialla kelpasi Siikajoen rinnalle. Ryssä oli perinpohjin lyöty kaksi tuntia kestäneen tappelun jälkeen ja otettu vangiksi heidän päällikkönsä, joka nyt vaikeasti haavoittuneena makasi pappilan pirtissä. Sitä paitsi oli suomalaisten käsiin joutunut kolme hänen adjutanttiansa, kaksi muuta upseeria, pappi, lääkäri ja 432 miestä. Sakeassa lumipyryssä oli rynnätty pappilaa vastaan ja pyydystetty ryssät kuin katiskaan.

Suurinta ääntä piti muutaman nuotion ääressä lyhyt ja vanttera, pystynokkainen mies. Se oli everstiluutnantin komppaniaan kuuluva Kask, numeroltaan 82. Hän oli taistelun aikana joutunut näyttelemään huomattavaa osaa. Koettaessaan vangita venäläistä kenraalia hän oli ampua posahuttanut tätä keskelle rintaa, kun ei tämä muuten antautunut.

Seisten tulen ääressä hän nyt teki selkoa tuosta urotyöstään – tiesi kuinka monetta kertaa.

– Mie... tuota huohmaan, jotta siinäpä on korree nappiherra... kentraalj varmaanni omassa persuonassaan. Äläst'... ei muuta kuin peälle voan! Mutta teä miekkailoo niin juuttaan taitavasi, jotten pääse lähellekään, vaikka tarjoon sille painettia. Mutta siitäkös se huolii... ei muuta kuin pannoo noin... ja noin...! (Kask näytti kädellään, miten vihollisen kenraali oli puolustautunut.)... ja perrääntyy porttia kohen. Silloin mie oattelin, jotta annetaan paukku, kosk'ei ymmärrä immeisten meininkiä... ja niin mie lasahutin. Siihen jäi mun kässiinj.

– Eikös se premiäär-ajutantti Nilssonni vanginna sitä portin ulokopuolella? – kysyi pieni, punakka korpraali, joka oli istahtanut miesten joukkoon keskustelua seuraamaan. Hän palveli Tohmajärven komppaniassa ja hänen nimensä oli Olli Heder.

Kask katseli suu auki tovereitaan.

– Nilssonniko sen sitten otti?

– Joo... niin se olj! Ajutantti sai sen sapelinni, ja Pälkjärven miehet piirittivät ja kantoivat pihaan.

– Mutta... mie ainahi ammuin... näkihän Rymmikin?

– Joo... kyllä se teä Kaski losahutti, – vahvisti Grym'iksi puhuteltu. Hän kuului Pieksämäen komppaniaan.

Siitä ei haluttu kiistää, annettiin siis Kaskille se kunnia. Jokaisella olikin niin paljon kerrottavaa, ettei tahdottu yhdessä asiassa kauan viipyä. Tohmajärveläinen talonmies Multanen riisti puheenvuoron.

– Joo... myö käytiin kirkon kimppuun liperiläisten kanssa. Majur Reetensölt ite johatti, mutta yljkomentoa pitj Aminoffi. Sammaan aekaan ku' Luute kars' peälle piästä, myö porhallettiin etelästä, ja Latau kiers' pohjanpuolelle estämään vihollista pakenemasta. Kirkkomoalla tulj erj käsirysy, kun myö peästiin sinne.

– Pakoonhan ne puittivat... ryssät heti... suoraan yli joen pappilaan, – huomautti hänen toverinsa, rääkkyläinen Antti Hirvonen, sotilasnimeltä Stolt. He olivat vierustovereita rivissä.

– Älähän nyt ou niin tolttina siinä! Pakoonpa tietenni, kun myö peällekäytiin.

– Siehän kyyristelit hautuumaan aijan takana ja päivittelit, jotaa "voe, voe... ku' on vaikee ampua, ku' on niin palajo ristejä!" – nauroi Hirvonen.

– Se on musta valahe! Siellä mie olin missä muuttii! Toverusten kinastelun keskeytti parin Pielisen komppaniaan kuuluvan miehen tulo. He astelivat käsi kaulassa, laulaa jollotellen ja tunkeutuivat aivan tulen ääreen. Molemmat olivat humalassa.

– Älkää riidelkö, pojat! Sopikaa niinkuin mekin! Me saimme Lehmossa keppiä kumpikin, mutta nyt olemme pesta pruurit. Onhan annettu ryssälle selkään! Voi taitamaton sentään! Ja kyllä se meidän isäntä on kanssa eri mies!

Se oli kuopiolainen Kröger, joka palveli renkinä everstiluutnantti Aminoffilla, mutta oli nyt joutunut sotaan niinkuin muutkin.

– Joo, – jutteli hänen toverinsa, – viisitoista kepin iskua ihon pintaan tälle pojalle! Mutta tänä päivänä niitä ei muistella!

– Saatiinkos myö tykkejäkin?

Kyllä niitä oli saatu – kolme kappaletta. Ja lippuja myös.

– Kuulehan, Röökeri... tykkejähi kolome kappaletta... ja lippujai... Voe Taavetti sentään!

He kaulailivat toisiaan.

Kröger kömpi pystyyn ja katseli karskisti ympärilleen.

– Oletteko nähnyt minun isäntääni?

– Kukas se on?

– No Noffi, everstiluutnantti Aminoff... etkös tiedä?

– Vai "Musta p–le".

– Ei se ole se... sehän on se vänrikki – mitä, eikö se ole Tohmajärven pataljoonassa?

– Siell' on, – vahvisti Multanen, – everstin ajutantti. Kröger pullisti rintaansa ja otti askeleen Kaskia kohti.

– Älä sinä hauku meidän päälliköitä! Ne ovat sentään eri miehiä!

Toiset tempasivat hänet istumaan.

– Älä rupee riitelemään! Peälliköt täss' on toisillai. Tai me pestouvaamme sulle uuen kujanjuoksun.

Toverukset lähtivät jatkamaan matkaansa, kiroillen savolaisia. Kröger oli niin henkeä täynnä, että unohti itsekin tavallaan kuuluvansa savolaisiin, koska oli kerran Kuopiosta kotoisin. Hän oli nyt Karjalan jääkäri, ja se oli a ja o hänen mielestään.

Tulen ääressä puhe kääntyi päällystöön. Aitosavolaisella suulaudella siinä arvosteltiin useampia. Upseereista oli kaatunut vain kaksi: Pieksämäen komppanian päällikkö, kapteeni Aflecht ja luutnantti Tigerstedt, molemmat Savon toisesta jalkaväkipataljoonasta. Ensiksimainittu oli ollut kuulu ankaruudestaan, jonka vuoksi miehet olivat häntä yleisesti vihanneet.

– Peästiin siitä Afletistai kerran, – jutteli muuan punatukkainen ja rokonarpinen sotamies, katsellen alta kulmainsa korpraalia, josta ei ollut oikein varma, miten tämä tähän keskustelukysymykseen suhtautui. – Mullekin se huus kerran, jotta "kaikk' punapeät h–ttiin!" ja toisen kerran toas, jotta "kukas sua on hernepussilla noamaan lyönnä?" Kun ei pyhä Pietarj vain humahuttais äijee ihteään ja passittais pahemmalle puolen.

Naurettiin. Oli se Aflecht ollutkin koko simppusäkki. Ei ollut osannut koskaan kunnolla puhutella sotamiestä, vaan haukkunut ja menonnut kuin metsän peikko. Ja lyömäänkin se oli pakannut – pakana!

– Kummakos se... Simo Hurtan jälkeläinen – arvaahan tuon.

– Kurj se pitää olla! – huudahti korpraali, jota harmitti miesten vapaa juttelu.

– Joo... kurjpa, kurj... mutta kohtuus kaikessa. Korpraalista ei isoja välitetty.

– Sielläpä on nyt Aflettikin tietä pluuvaamassa, – veisteli Grym.

– Mutta... Tiilastatti ois soanna ellee. Se olj erj mies. Niin ystävällistä herroo harvoin tappoo. Vahinko, että koatui.

Se myönnettiin yksimielisesti. Luutnantti Tigerstedt oli voittanut miehistön rakkauden täydellisesti. Häntä muisteltiin nyt vakavina. Silloin tällöin lausuttu sana vahvisti vain edellistä. Simo Hurtan jälkeläinen unohtui.

– Samanlainen on sen serkkuhi, vänrikki, – jutteli Kask. – Sai kaks painetin hoavaa pelastaessaan muuatta miestään.

– Niinkö? Kuka se oli?

– Kuulin mie sen nimenni, mutta en nyt muista. Tuolla se makkoo torpassa kirkon vieressä.

Vai niin. Ihmeteltiin ja ihailtiin. Nuori vänrikki sai osakseen monta kiitossanaa. Miehet lämpenivät hänestä keskustellessaan.

Samassa kiintyi joukon huomio omituiseen kulkueeseen. Pitkäkauhtanainen ryssän pappi saapasteli edellä, hartiat kumarassa, savolaisen sotamiehen saatellessa häntä ladattu kivääri kädessä. He tulivat pirtin puolelta. Papin musta varjo häilähteli muodottomana rakennusryhmää vasten.

– No... mihin sie tuota koapuniekkoo kuljetat? – huusi Multanen.

Savolainen vastasi niin kansanomaisesti, että miehet purskahtivat raikuvaan nauruun. Pappiriepu kiirehti askeleitaan, kokoillen kaapunsa helmoja, ja teki hartaasti ristinmerkkejä nähdessään kaatuneiden ruumisröykkiön. Hän hävisi pieneen viistokattoiseen kopperoon navetan päässä.

– Mää toakse vahtiin, jottei peäse karkuun! – huudettiin saattomiehelle.

– Ei ou hättee, kun on kättä pitempee, – vastasi tämä, asettuen seisomaan oven eteen.

Keskustelu sai uutta vauhtia. Puhuttiin venäläisistä ja heidän tavoistaan. Multanen, joka oli kotoisin rajapitäjästä, tiesi kertoa paljon. Hän oli joskus joutunut ryssän praasnikoihin Venäjän puolelle Suomea – rauhan aikaan, ja jutteli pitkät jutut. Olipa hän kerran ollut niiden kirkossakin, Liperin Taipaleella, ja kuullut papin saarnaavan. Suomeksi oli pauhannut.

– No... mittee tuo sanoi?

Miehet siirtyivät lähemmäs paremmin kuullakseen.

– Jumalasta juttus' vain... vaikka kovin kömpelösti... koetti selittee sen olemassaolloo. "Varish istuub buussha. Aa... metshämies tuloo. Tähtää... laugaishoo... aa varish lentää liegutteloo. Ka shiidäh nägööb, jott' on Jumala."

Multanen osasi niin mainiosti matkia ryssän papin ääntä, että miehet nauroivat ojonaan.

– Jopa oli! Vai siitä nähtiin! Eiköhän ollut miehessä vika.

– No... selevä. Mutta kun ne eivät käy koulua, niin laskettelevat mitä palturia tahansa.

– Olj se Taipaleen pappij kerran tavanna meiän pittään rovastin ja ruvenna kyselemään, jotta kauanko teä olj koulua käynnä, – jutteli Multanen edelleen. – "Kaksitoista vuotta", olj rovasti vastanna. "Aa... kova beä, kova beä!" olj Taipaleen pappi polittanna. "A mie dalven halkoja hakkashin kirkkoherralle... bääshin lukkariks... a shiit het tiakaks – aa njut oun pappi!"

Niinpä niin. Senmukaista oli koulunkäynti kuin saarnakin! Toista se oli Lutherin pappien... opiskelivat kimnaasit ja akatemiat. Mutta – eivätköhän nämä taas lukeneet liikoja? Eikös olisi vähemmälläkin välttänyt?

Se myönnettiin. Liikaa lukivat Lutherin papit. Collanikin osasi latinat ja hepreiskat. Hirvonen oli kerran joutunut passaamaan Lapinlahdella heidän tänne marssiessaan, kun herrat olivat pitäneet juhlaa. Siellä oli pastori Collan lausunut muukalaisella kielellä pitkät rämssyt.

– Jospa se olj ruohtia?

– Ei... Kyllä mie sen verran siitä kielestä tolokun soan. Kuulin mie sen nimenni... mitäs se nyt olj? Metsä... hee, hetsämee... metsäheeteriä.

– Missähän moassa semmoista kieltä hoastellaan?

– En ossoo sannoo... eikö tuo lie pakanamaitten kieltä.

– No... on niitä kieliä, – ihmetteli Multanen. – Mehtäseeteriä.

– Joo-o... mutta teä Suomen kieli on kuitenni niitä kaikkein selevimpiä – jutteli Kask. – Sitä ymmärtää ryssähi. Kun mie tappelussa huusin sille kentraalille, jotta "viskoa poes se hukarj käistäs!" – niin eikös teä muuta kuin hossuu kahta kauheammin. Ymmärsipäs, jotta mie tahoin sen asseista riisua.

– Mikäs sen ryssän päällikön nimi on? – uteli Hirvonen. – Kuulin mie sen aamulla, mutta en nyt muista.

– Eikös se ou Tulapohvi?

– Ei... Hulatohvi.

– Ei... ei ou niin. Eikö korpraalj tiiä?

– En ou ottannu selevee, ryssä kuin ryssä!

Siitä harppasi ohitse rykmentin välskäri Brunou, joka palasi kylältä haavoittuneita katsomasta. Kask kehoitti Multasta kysymään tältä. Multanen hyppäsi pystyyn ja juoksi välskärin jälkeen.

– Herra välskärj, herra välskärj! Brunou kääntyi ja rypisti kulmiaan.

– No, mikä sinua vaivaa?

– Tuota... herra välskärj, kun tuolla muisteltiin, jotta mikäs se on tuon ryssän kentraalin nim', jota –

– Piru! – karjaisi Brunou, joka oli aamusta alkaen ollut ankarassa työssä ja jolla nytkin oli hirmuinen kiire. – Vai minä tässä teille junkkareille vielä! Kysy itseltään!

Ja hän pyörähti äkäisesti ympäri ja lähti harppaamaan päärakennusta kohti koko ajan noituen karjalaisen päättömyyttä. Multanen palasi nolona takaisin.

– Ei ois pitännä mennä kysymään. Se on suuri herra ja sill' on paljon hommaa, – naureskeli korpraali.

– Tuo Kaskihan tuo käski.

– Onkos sun pakko mua totella.

Pappilan palvelustyttö juoksi poikki pihan aittaa kohti, palava päre kädessä. Pidellen hameitaan koholla hän katseli pelästyneenä ympärilleen.

– Hei, piikaseni! Mihinkäs sie matkaat? – huusi Heder.

– Tulkaa saattamaan... minua niin peloittaa, – rukoili tyttö. – Aittaan pitäisi mennä.

Korpraali hypähti ylös ja lähti saattamaan.

– Mikä sitä piikaista peloittaa? – kysäisi hän katsellen mielihyvin tytön pyöreitä, punakoita kasvoja.

– Ruumiita niin paljon, – vastasi tämä ja pälyili ympärilleen. – Pastorska vain patisti lähtemään, kun pitää herroille laittaa illallista.

– Keitä siellä kaikkia on? – uteli korpraali.

– En minä tiedä... koreita herroja, kultanappisia. Eikö ne ole teidän väkeä?

– Meiänpä, meiän, kenenpäs muun. Mehän sitä nyt ollaan tään paikan isäntiä.

Tyttö avasi aitan oven ja astui varovaisesti sisään.

– Hyi, kun täällä on pimeä!

Hän tarkasteli tulenvalossa aittaa. Orret olivat paljaat, ja koko aitta sen näköinen kuin olisi siellä riehunut paholaisjoukko. Rikkilyötyjä pyttyjä ja astioita lattialla, muutaman vieressä ryssän pistin. Sitä oli nähtävästi käytetty vääntimenä. Muutamia moskaksi tallattuja ahvenia makasi siellä täällä, joukossa jokin säilyneempikin. Hederin huomio kiintyi niihin, ja hän nosti muutaman ylös.

– Saakohan nuo ottaa?

– Ottakaa vain... ei täällä mitään ole. Vihollinen on puhdistanut kaikki.

He lähtivät palaamaan. Tyttö kertoi heidän oleskelleen taistelun aikana nurkkakamarissa. Sinnekin oli luoteja lennellyt yhtenään. Ketään ei ollut kuitenkaan haavoittunut. Rouva oli nuorimman lapsen kanssa maannut lattialla rekipeitteen alla. Mutta pastori oli vain istunut kynnyksellä luotien lennellessä pään yli. Venäläiset, jotka olivat epäilleet pastorin antaneen tietoja suomalaisille ja siten aiheuttaneen taistelun, olivat vihan vimmassa lyöneet rikki kaikki, mitä olivat käsiinsä saaneet.

– No, oliko se antanut sitten?

– En minä tiedä... onpa hyvinkin saattanut. Olisiko se sitten ollut niin väärin?

– Ei – päinvastoin! Niin pitäisi kaikkien pappien tehdä. Sinun isäntäsi on kaikesta päättäen kelpo mies.

– Niin on... ja kyllä siihen on pitäjäkin tyytyväinen. Ja rouvaan myös.

Heder lähti tytön tytön mukana keittiöön. Hänestä oli somaa seurata tuota arkaa olentoa. Sitä paitsi – hän voisi siellä ehkä paistaa saamansa ahvenet. Olisihan se käynyt tulillakin, mutta hän ei halunnut asettaa korpraalinarvoaan vaaraan liiallisen veljeilyn vuoksi. Soittivatkin suutaan siellä ihan vimmatusti! Ja sitä paitsi – tämän "liikkeen" avulla hän ehkä myös saisi kuulla jotakin herrojen keskustelusta ja suunnitelmista. Hän ymmärsi ruotsia hyvin.

Keittiön pöydällä savusi talikynttilä. Takassa roihusi tuli, jonka yllä riippui hahlaimista pata. Perunat kiehua porisivat. Olli Heder veti halukkaasti sieraimiinsa niiden tuoksua. Keittiöstä huomasi, että sielläkin oli vihollinen asustanut. Paksu ryssänlimpun jäännös pohotti pöydällä, ja pienessä läkkipeltirasiassa oli omituisen näköistä hyytelöä – ihan kuin sammakon kutua. Heder ei ollut koskaan sellaista nähnyt. Hän uteli, mitä se oli.

– En minä tiedä, mutta pastori sanoi, että se pitää tuoda herrojen pöytään. Jotakin herkkua se on, mutta en minä ainakaan panisi häntä suuhuni. Ja leipäkin...!

Tyttö osoitti limpunpuolikasta ja nauraa kikatti.

Heder sai kuulla, että venäläisten ylipäällikkö oli parhaillaan ollut syömässä, kun suomalaiset ryntäsivät. Valmis ateria oli jäänyt pöydälle, kun oli tullut niin kiire lähtö.

Hän ryhtyi ahveniaan paistamaan, pälyillen koko ajan sisähuoneisiin johtavalle ovelle. Sen takaa kuului ruotsinkielistä keskustelua. Heder erotti Aminoffin äänen:

– Bulatov on vaikeasti haavoittunut, mutta minä luulen hänen kuitenkin toipuvan...

Niin – sehän se oli ryssän kenraalin nimi! Heder muisti sen kuulleensa. Hän tarkkasi kalojaan, joiden pinnalla suolavesikuplia kihisi ja poreili. Oli niin mukavaa näin, kuin muina miehinä, seurata herrojen juttelua. Siellä kuulosti olevan myös itse ylipäällikkö, kreivi Cronstedt, ukko Lode, everstiluutnantti Christiernin ynnä monta muuta, joita hän ei äänestä tuntenut.

– Se on niin harmillista, kun annetaan ristiriitaisia käskyjä, – puhui Cronstedt. – Ensin määräys pysähtyä Paavolaan ja sitten taas päivän perästä uusi määräys edetä pikamarssissa. Niinkuin me voisimme lentää!

Tähän vastasi nuorekas ääni:

– Mutta oikeastaan oli parempi näin. Leikattiinpa vähän Adlercreutzin siipiä... sillä kyllä hän olisi laskenut tämänkin voiton omalle tililleen...

Nyt puhui monta ääntä yhtä aikaa. Heder sieppasi ahvenet liedeltä. Pahus sentään – olivat palaa karrelle! Hän siirtyi penkin päähän lähelle ovea kuullakseen paremmin.

– Saanko leikata teille tuosta viipaleen? – kysyi palvelustyttö, osoittaen ryssänlimppua. – Uskallatteko syödä?

Tottahan nyt sotamies uskalsi – mikä ettei.

Hän sai ison kimpaleen ja ryhtyi aterioimaan. Ruotien kalaa polviensa varassa hän söi ja kuunteli keskustelua.

Viereisessä huoneessa oli syntynyt hiljaisuus, jonka yht'äkkiä katkaisi: "Siinähän se mies on!"

Joku tuli huoneeseen ja ilmoitti nyt:

– Herra kreivi! Sananviejä kenraali Klingsporin luota palannut...

– No, kertokaa, kertokaa! Lepo!... Heittäkää pois tuo juhlallisuus... Mitä sinne kuuluu?

Kreivi Cronstedtin ääni ilmaisi mitä kiihkeintä uteliaisuutta.

– Niin... minä tulin perille, Liminkaan... ja ratsastin suoraan ylipäällikön kortteeriin, – kertoi väsynyt, hiukan käheä ääni, joka vieläkin katkeili hengästyksestä. – Minulle osoitettiin ovi, joka johti ylipäällikön huoneeseen. Sieltä kuului kovaäänistä puhetta, jossa useampaan kertaan mainittiin herra kreivin nimi...

– Mitä nuo sanoivat?

– Luvallanne sanoen, herra kreivi, haukkuivat oikein perinpohjaisesti. Erotin sellaisia mainesanoja kuin "vetelys", "kuhnuri" ja monta muuta. Minä tempaisin oven auki ja pysähdyin kynnykselle. "Kreivi Cronstedt on käskenyt minun..." aloitin, mutta hänen ylhäisyytensä keskeytti: "Missä se herra nyt oleskelee?" "Revonlahdella! Hän on käskenyt minun raportteerata täydellisestä voitosta, joka on saatu vihollisista..."

– Hyvä, hyvä!

– "Tahdotteko uskotella meille?" – ärjäisi hänen ylhäisyytensä. Mutta minä vastasin: "Sitä en uskalla. Herra kreivi ei vain ehtinyt laittaa kirjallista ilmoitusta. Rajuilma, vahva lumi ja huono tie estivät osastoa ajoissa saapumasta perille. Kuitenkin on Revonlahti nyt ruotsalaisten käsissä. Lippuja, tykkejä, kuormasto- ja ammustarpeita, kenttäkanslia, ajoneuvot, neljäsataa vankia otettu, niiden joukossa kenraalimajuri Bulatov, hänen kolme adjutanttiaan ja muutamia muita upseereita. Kenraali on haavoittunut..."

– No... mitäs sanoivat? Kertoja naurahti.

– Tulivat tietysti tavattomasti hämilleen ja katselivat toisiaan kuin hävinneet herrasmiehet. Adlercreutz varsinkin näytti nololta. Hänen ylhäisyytensä hypähti seisomaan, löi näppiä ja huudahti: "Se Cronstedt on eri mies! Sanoinhan minä teille, hyvät herrat... että se mies vielä näyttää ihmeitä! Ja eversti Adlercreutz oli aivan samaa mieltä... aivan samaa mieltä..."

Herrat nauroivat. Kertoja oli erinomaisesti matkinut ylipäällikön ääntä.

– No... mitä Adlercreutz?

– Mumisi jotakin ja rupesi sitten kyselemään taistelun kulkua.

– Se kanttilainen! On niin innostunut Kantin filosofiaan, ettei hänellä enää ole aikaa eikä paikkaa edes kategorioina! Ja soimaa toista kuhnuriksi!

Nyrkki paukahti pöytään. Heder kuuli, että Cronstedtin ääni vapisi vihasta. Hän ei ymmärtänyt kreivin viimeisiä sanoja, mutta arvasi niiden sisältäneen jonkin erikoisen moitteen.

– No... terveeksi sitten! "Valkoisen laastarin" malja! – huudahti äskeinen nuortea ääni.

Heder puraisi poikki ahvenen pyrstön kuin siten ottaakseen osaa tuohon toisessa huoneessa tapahtuvaan maljojen juontiin. Hän tiesi, että viimeisillä sanoilla tarkoitettiin Klingsporia. Niin kutsuttiin tätä usein savolaisten ja karjalaisten keskuudessa.

Hento naishenkilö tuli keittiöön pienen pojan seuraamana. Heder arvasi hänet papin rouvaksi. Hän tiedusteli palvelustytöltä illallisen valmistumista.

Kyllä se pian joutui... Sen kun hän vain sai perunat kulhoon, niin olisi valmista. Mutta – pitikö tuo ryssänlimpun jäännöskin tuoda pöytään?

Pastorin rouva tarkasteli sitä happamen näköisenä.

– Tuo sotamies on maistanut sitä, – huomautti tyttö osoittaen Hederiä.

Nyt vasta papinrouva huomasi korpraalin.

– Ah... ei tiennyt, että täällä oli vieraita. Tuota... miltä maistui tuo leipä?

– Kyllä se meikäläisen suussa sulaa, – vastasi Heder nauraen. – Miten lie herrojen laita?

Pikku poika oli ruvennut juttusille hänen kanssaan.

– Minä olin leivinuunissa piilossa, kun ammuttiin!

– Vai niin. Joo – noin pienet pojat eivät vielä voi tapella, – naureskeli Heder. – Mutta... isona sitten.

– En minä uskalla silloinkaan.

Lapsi taisteli itkua vastaan. Hän oli vieläkin ilmeisesti järkytetty.

– Niin... meillä on ollut kauhea päivä, Jumala armahtakoon, – huokasi papinrouva ja hävisi lapsineen viereiseen huoneeseen.

Heder kuuli, että siellä oli alkanut uusi keskustelu, mutta ei enää viitsinyt jäädä sitä seuraamaan. Häntä hiukan hävetti uteliaisuutensa. Mutta kun hänellä oli sellainen luonne, ei hän siitä mihinkään päässyt. Olihan taas niin soma kertoa tovereille, toisille aliupseereille, mitä hän oli kuullut. Nämä kadehtivat häntä, kun hän tavallisesti tiesi enemmän kuin nämä. "Mistä se sinä kaikki kuulet?" kyselivät he. "No... kun sitä pitää korvansa auki", vastasi hän. "Korvat auki niinkuin Olli Hederillä", oli tullut melkein sananparreksi toverien keskuudessa. Mitäpäs se haittasi – sanokoot vain.

Hän lähti tyytyväisenä kuulemiinsa. Vai olivat aikoneet riistää kunnian Cronstedtilta! Ne olivat niin kateellisia keskenään... herratkin. Jokaisen olisi pitänyt olla ensimmäinen. Niin, niin... itsekukinhan täällä koetti etujansa valvoa – niinkuin hänkin, Olli Heder, Tohmajärven komppanian ensimmäinen korpraali. Hän oli ainakin saanut ylimääräisen aterian, vaikka vaatimattoman. Mutta suomalainen sotamies oli vähään tyytyväinen.

Ulkona satoi räntää. Oli jo kohta puoliyö.

II

Döbelnin prikaati oli majaillut Pattijoella jo pitemmän aikaa. Saavutettujen voittojen jälkeen oli asetuttu lepäämään, vaikka päinvastoin olisi pitänyt painaa vihollisen jäljessä niin suurella voimalla kuin mahdollista. Mutta Ruotsin armeijassa ei ymmärretty takaa-ajon merkitystä paremmin kuin tiedustelunkaan.

Tällainen joutenolo alkoi väkistenkin hermostuttaa. Kelirikon vuoksi ei muka voitu lähteä liikkeelle. Mutta – pystyipä ryssä liikkumaan. Oli vetäytynyt aina Kokkolaan asti. Mikseivät meikäläiset sitten?

Luutnantti Brakel mietiskeli näitä kysymyksiä asunnossaan Pattijoen kylässä. Ainoa, joka osoitti aktiivisuutta, oli Sandels. Hän oli lyönyt ryssät Pulkkilassa toukokuun 1. päivänä ja huhki parastaikaa Savossa. Nyt oli toukokuun loppu.

Brakelin huonetovereina olivat Blume, Gestrin, Hiivari ja Oljemarck. Viimeksimainittu oli taas käynyt tavattoman harvasanaiseksi. Päiväkaudet istui vain piippua poltellen, silloin kun ei ollut palveluksessa.

Sitä heillä kyllä oli nyt joka päivä – pari kolme tuntia. Harjoiteltiin ketjumuodostelmia ja tulenantoa erilaisessa maastossa. Ratsuväki hakkasi sapeleillaan puiden oksia, teki liikkeitä jos jonkinlaisia, "flankkeerasi, avanceerasi ja retireerasi" – niinkuin termit kuuluivat. Mutta – tästä kaikesta koitui vain vähän iloa, kun ajatteli, että vihollinen tällä aikaa varusti uusia asemia, sai levähtää ja koota voimia.

Eipä silti, etteikö lepo olisi heillekin maistunut. Mutta – siihen olisi Brakelin mielestä riittänyt lyhyempikin aika. Ja eikö armeijan muonitusta ja kesäajoneuvoilla varustamista olisi myös voitu pienemmässä ajassa suorittaa?

Näistä asioista keskusteltiin nyt taas. Brakel oli juuri lausunut huomautuksensa muonituksesta ja kesäajoneuvoista. Hän tarkasteli nyt vastakkaisella seinällä väreilevää auringon kuvajaista. Se kiehui ja vapisi... aivan kuin olisi tuo tulviva valo tahtonut murtaa varjoina näkyvät ikkunaristikot.

– Mikset puhu mitään, Oljemarck? – tiukkasi hän. Häntä hermostutti, että toveri murjotti aamusta iltaan – aivan kuin olisi ollut vihassa.

– Ei se kannata, – vastasi tämä ja huokasi raskaasti.

– Mitä mieltä olet? Voitammeko?

Oljemarck kohautti olkapäitään ja meni ulos. Häntä piinasivat tuollaiset kysymykset.

– Tässä kirotussa toimettomuudessa menevät hermot pilalle, – tuskitteli Brakel. Hän oli äsken kirjoittanut veljelleen Tukholmaan, purkanut sydämensä, koettanut ennustaa tulevaisuutta, mutta synkkä se oli. Kaikki oli menetetty, paitsi kunnia.

Se, mikä raskaimmin painoi mieltä, oli etelästä päin aivan äskettäin saapunut huhu Suomen lujimman linnoituksen kohtalosta. Viapori, Suomen Gibraltar, olisi kuulemma häpeällisesti luovutettu viholliselle. Sitä ei tahdottu uskoa – se tuntui aivan järjettömältä. Cronstedtko, Ruotsinsalmen sankari, olisi sellaisen teon tehnyt? Mahdotonta!

Väkistenkin solahti keskustelu taas tähän kipeään kohtaan. Siitä oli juteltu pitkälti ja leveälti, mutta yhä uudelleen siihen palattiin. Heti kun vain tuli hiljaisuus, sai pelätä, että tämä ikäänkuin ilmassa leijaileva epäilys purkautui sanoiksi. Niinkuin nytkin.

Luutnantti Blume viskasi ssaappaansa nurkkaan ja kirosi:

– Turhaa on, pojat, rehkiä, kun ei ole armeijalla enää tukikohtaa etelässä! Suomi on mennyttä!

– No... älä nyt sentään! – lohdutteli Gestrin. – Onhan itse armeija vielä.

– Armeija! – sähisi Blume. – Miehet lyövät keilaa sen sijaan, että seivästäisivät ryssiä! Ja upseerit leikkivät karusellia.

Hän tarkoitti pari päivää sitten ritariksilyönnin yhteydessä toimeenpantuja huvituksia, jolloin nuoremmat upseerit olivat kehää ajaen koettaneet keihäällä lävistää pahvista tehtyjä murjaaninpäitä tai tavoittaa rengasta, päämajan herrojen ja Raahen naisten taputtaessa käsiään.

– No niin... arvoasteet täällä kuitenkin kohoavat, vaikk'ei sitten muuta kuin maattaisiin, – yhtyi keskusteluun Hiivari. – Ainakin muutamille.

Hän oli katkeroitunut, sillä omasta mielestään hän oli ansioitunut yhtä paljon kuin nekin, joiden rintaa nyt koristi Miekkatähdistön suurristi. Hänen nuorempi veljensä Fredrik'kin oli jo luutnantti. Hän pysyi edelleenkin vänrikkinä.

– Suremainkin kukkoilee niin, että vihaksi pistelee. Millähän se mies on ansainnut ristinsä?

– No... hänhän on adjutantti ja kuninkaan entinen opettaja, – rauhoitteli Gestrin. – Sitä paitsi – hän on nukkunut Adlercreutzin kanssa samalla patjalla Siikajoen pappilassa.

– Suremain on oppinut mies.

Sitä ei Hiivari voinut sanoa itsestään. Hänellä oli heikot tiedot ja sangen vähän halua opiskeluun. Mutta eihän sotaa tiedoilla käytykään, vaan sapelilla ja käsivarren voimalla.

– Mutta se minua harmittaa, ettei Kukko-Kalle saanut rintarahaansa, – jatkoi Gestrin. – Se poika olisi sen hyvin ansainnut.

– Kyllä Kalle saa ristinsä kerran, kunhan tästä taas liikkeelle lähdetään.

– Niin... hautaristin, – ivaili Blume.

– Sepä onkin hyvä. Tietää ainiaaksi päässeensä lomalle. Kaikki vaikenivat. Kuului vain piippujen yksitoikkoinen kurina. Ulkoa kajahtelivat sotamiesten iloiset huudot, kun he iskivät keilaa. Aikansa kuluksi olivat miehet itse veistäneet keilapulikat ja vasarat, sorvanneet pallot ja harjoituskentän laitaan laittaneet keilaradan.

– Ei, tätä ei saata enää sietää! – huudahti Hiivari hypäten pystyyn. – Minä lähden rakuunain luo. Siellä saa ainakin kuulla Möllersvärdin vitsejä.

– Älä lähde! Voimmehan me täälläkin panna pelin pystyyn, – kehoitti Gestrin.

– Pelistä minä viis!

Ja Hiivari lähti, läimäyttäen oven perässään kiinni.

– Lähde mukaan, Oljemarck! – huudahti hän pihalla seisovalle toverille, joka avopäin katseli keilaradalle päin.

– En minä viitsi.

– No, mene sitten roikuttamaan päätäsi noiden toisten joukkoon!

Schantz painui vihellellen kujalle.

Oljemarck palasi sisään. Ovea avatessaan hän kuuli Blumen lausuvan:

– Kultakuulilla ne ampuivat sen herran – saatte olla varmat! Arvaten kenestä oli puhe, hän tarrautui keskusteluun:

– Yhäkö te siitä samasta asiasta...?

– Eikö sitten saisi? – kivahti Blume. – Herra Jumala! Eikö ole Ruotsin valtakunnassa lakia, joka sen miehen tuomitsisi hirteen!

– Älä hätäile, kyllä hän vielä siinä roikkuukin!

– Me puolestamme emme ainakaan näy sitä asiaa eteenpäin vievän.

Oljemarck nauroi. Blume oli niin hassun näköinen maatessaan polvet pystyssä penkillä. Hänen alushousunnauhansa, jotka roikkuivat irrallaan, muistuttivat pikku hirsipuun köysiä.

– Mitä naurat?

– Älähän nyt kiivastu... minä vain muuten. Tuota... jospa sitä Cronstedtia hypittivätkin korkeammat kädet...

Oljemarck oli yht'äkkiä käynyt puheliaaksi.

– Korkeammat kädet... kyllä kuulee, että olet aikonut papiksi! – tuhisi Blume.

– Mitä tarkoitat?

Brakel oli siirtänyt jakkaransa lähemmäksi Oljemarckia, joka oli istahtanut Hiivarin vapaaksi jättämälle paikalle.

– Niin... selitäpäs teologiasi!

Oljemarck sytytti piippunsa, joka äsken hänen nauraessaan oli sammunut. Hän oli sen näköinen kuin maallikkosaarnaaja, joka valmistautuu pitämään hartauspuhetta, vakava ja tyyni. Kulmakarvat nousivat ja laskivat hitaasti sitä mukaa kuin hän imi piippuaan. Pistäen tulukset taskuunsa hän nojasi lynkäpäitään vasten ja puhalsi paksun savupilven.

– Niin... minä olen viime aikoina ruvennut filosofeeraamaan, että jospa tämä kaikki onkin sallittua... edeltäkäsin säädetty näin, että –.

Hän veti savua keuhkoihinsa.

– ... että...?

–. .. että Suomelle pitää käydä niin... joutua venäläisen valtaan. Jospa tästä maasta ei muuten kalua tulekaan kuin siten, että isäntä vaihtuu...

– No, olet sinäkin! Ja armeijan upseerin pukua kannat! – suutahti Brakel.

– Kannan, – lausui Oljemarck rauhallisesti, – ja tietääkseni kunnialla. Vai voiko joku veljistä väittää, että olisin tämän puvun saastuttanut kunniattomalla teolla?

Ei – sitähän ei kukaan väittänyt. Päinvastoin – Oljemarck tiedettiin urhoolliseksi upseeriksi.

– Jatka, – kehoitti Gestrin.

– Minä vain... että jos vielä tehdään sellainen välihuomautus kuin äsken, niin – (hän nyökkäsi päällään ovea kohti) – tuolla navetan takana on tilaa. Voimme koettaa...

– Minä pyydän anteeksi, – sanoi Brakel. – Tuntui vain niin oudolta tuo lausumasi ajatus.

Oljemarck puhalsi suuren savurenkaan.

– Jokainen uusi ajatus tuntuu oudolta, ennenkuin siihen totutaan. Niin tämäkin. Sitä paitsi – se ei ole vallan uusi, se on lausuttu jo pari vuosikymmentä sitten... (älä yhtään luimistele, Blume!)... Anjalan liiton aikoina. Eikä se ole ollenkaan typerä aate. Se voi olla nykyiseltä kannalta katsottuna – epäisänmaallinen, vieläpä kapinallinen. Mutta – se ei merkitse, että se itsessään sitä olisi. Se voi olla kaikkein isänmaallisin aate, jos asioita katsotaan hiukan avarammasta näkökulmasta.

– Selitähän tarkemmin.

Ja Oljemarck ryhtyi selittämään. Hän kehitti sen vanhan ajatuksensa, jonka jo edellisestä tunnemme – viimeksi siitä illasta, jolloin hän istui yksinään Siikajoen pappilan kansliahuoneessa, vaikka hän sillä kertaa oli joutunutkin kovin monen kysymysmerkin eteen. Eipä silti, ettei noita kysymysmerkkejä yhä edelleenkin olisi ollut, mutta hän oli niistä huolimatta uudelleen muovannut Suomen tulevaisuuden luonnoksen, ja nyt oli tämän luonnoksen perustavaksi pohjaksi tullut sellainen aate, että Suomen oli edelleenkin pidettävä valtiollisena päämääränään täydellistä itsenäisyyttä. Jos Anjalan liiton epäonnistumisen vuoksi valtakunta-aate oli tullutkin haudatuksi, ei sen tarvinnut merkitä sitä, että se oli haudattu ikuisiksi ajoiksi. Sellainen mahdollisuus saattoi aina tulevaisuudessa tulla eteen. Hän oli miettinyt tätä asiaa yön hiljaisina hetkinä, ja se oli vahvistunut hänen mielessään yhä varmemmaksi.

– Mahdotonta! – huudahti Blume, joka yht'äkkiä, itsekään tietämättä minkä vuoksi, oli ruvennut kiskomaan saappaita jalkaansa.

– Sinun kenkimisesi vain vahvistaa minun ajatustani. Sinä vedät saappaita jalkaasi kuin valmistautuaksesi astumaan sen uuden armeijan riveihin, joka kerran tässä maassa marssii... suomalaisen, kansallisen armeijan, – jutteli Oljemarck kirkastunein kasvoin.

– Olettehan poikasina heitelleet "voileipiä" järveen? – jatkoi hän. – Ajattelitte: jos tämä kivi ottaa kymmenen voileipää, toteutuu se tai se asia. Eikö niin?

– Kyllä... mutta välistä se otti vain viisi, – naurahti Gestrin.

– Se on totta... mutta usein ylikin arvioidun määrän. Se kohosi vielä kerran pinnasta ylöspäin... ja niin muutaman kyynärän vielä – eteenpäin. Katsokaapa... nämä seisahdukset armeijan liikkeissä ovat minusta sellaisia "voileipiä", samoinkuin kaikki odottamattomat seikat. Siikajoen tappelun jälkeen ajattelin: ei pitänyt kutiaan! Mutta – kun peräännyimme – huomatkaa: me peräännyimme voiton jälkeen, – ajattelin: voileipä! Viaporin huhuista ajattelen taas: voileipä! Cronstedt, vanha koeteltu upseeri olisi silloin antanut maailman vahvimman linnoituksen noin vain! Revonlahdella voitettiin loistavasti, ja minä sanoin itselleni: nyt ainakin poltit näppisi! Mutta mitä vielä! Tuli tänne kuninkaallinen päiväkäsky, joka määräsi, miten upseerien oli pukeuduttava – tanssiaisiin! Hitto soi! Armeija pyytää apujoukkoja ja saa vastaukseksi määräyksen – tanssiaispuvuista! "Voileipä!" ajattelin minä... täysin Viaporin veroinen! Minun "kiveni" on lentänyt hyvin – eikö totta?

Oljemarck kopisti tuhkat piipustaan.

– Tuo on vain runollista puhetta. Minulle se ei todista mitään.

Brakel nauroi, mutta hänen naurunsa alta kuulsi yhtäkaikki sekaannuksiin joutuneen henkilön hämminki.

Oljemarck seisoi nyt keskellä lattiaa ja esitelmöi kuin akatemian professori:

– Ehkä ei... mutta minulle se todistaa. Miksi kaikki nämä lukemattomat taktilliset virheet? Miksi peräännytään näin kauas pohjoiseen, kun jo ajoissa olisi voitu pysähtyä? Miksi?

– Vihollinen ajoi takaa...

– Vihollinen! Niin kyllä... mutta minkälainen vihollinen? Lukumäärältään meitä heikompi. Adlercreutzkin on Siikajoen jälkeen ruvennut tarkistamaan matematiikkaansa.

– Muonavarojen puute, – sanoi Blume.

– Muonavarojen! – huudahti Oljemarck. – Hämeenlinnaan jätettiin vähän monen viikon muona! Hävitettiin, kun oli niin kiire pakoon. Peijakas vie... jos oikein rupean laskemaan, niin minun "voileipäni" alkavat jo sieltä!

Vaikeahan sitä oli väittää vastaan. Oljemarck, pakana, oli niin selvä todisteluissaan.

– Mutta – miten ajattelet Suomen itsenäisyyden? Venäjä on vielä mahtavampi kuin Ruotsi. Kuinka Suomi Venäjän alaisuudessa voisi itsenäisyytensä saavuttaa?

Oljemarck ryhtyi uudelleen täyttämään piippuaan.

– Siihen minä juuri tahdoinkin tulla, – sanoi hän hetken vaiti oltuaan. – Se ei ehkä sitä saavutakaan pitkiin aikoihin. Kuluu ehkä sata, kaksisataa vuotta, mutta sinä aikana maailma muuttuu. Ottakaa huomioon: Suomi on korkeammalla sivistystasolla kuin sen itäinen naapuri. Se tulee menemään eteenpäin, jos varsinkin – niinkuin on huhuttu – Venäjän keisari antaa meidän pitää omat laitoksemme. Aluksi voi syntyä vain valtio, mutta siitä ei ole kuin askel – valtakuntaan. Ruotsin yhteydessä ei voi syntyä edes valtion alkuakaan, sillä vanhemman sivistyksensä voimalla se sitoo meidät vain lujemmin itseensä. Muistatte kai kuulleenne, kuinka sekreettivaliokunta jo 1740-luvulla kielsi suomalaisia käyttämästä kansastaan nimitystä "nation", koska Suomen ja Ruotsin välillä ei muka saanut tehdä minkäänlaista erotusta. Siitä näemme, miten meidän Ruotsin yhteydessä käy! Mutta – jos Venäjä sallii meidän aloittaa kansakuntana, niin on alku tehty.

– Orjia meistä tulee eikä vapaita kansalaisia! – huudahti Brakel.

– Ei ole sanottu... lähitulevaisuus sen näyttää.

– Mutta jos nyt niin kävisi, että tästä maasta tulisi erityinen Venäjän yliherruuden alla elävä valtio, niin sivistys täällä ainakin on kulkeva ennen auotuita uria.

Blume oli saanut saappaat jalkaansa ja polkaisi lattiaa, sillä kantapää ei vieläkään tuntunut olevan oikein paikoillaan.

– Jaa... – virkkoi Oljemarck, – silloin tästä ei koskaan tule itsenäistä.

– Kuinka niin? – kysyivät Blume ja Brakel yht'aikaa.

– Itsenäisyys edellyttää aina kansallista sivistystä... herännyttä kansallistuntoa. Jos täällä eletään ruotsalaisina, saadaan itsenäisyysajatuskin haudata.

– Minä ainakin olen suomalainen! – huudahti Gestrin.

– Niin, syntyperältäsi... mutta entä kieleltäsi? Sinun äidinkielesi on ruotsi, ja sen mukaan sinä olet ruotsalainen.

– Luuletko sinä sitten, että me rupeamme täällä ryssää puhumaan?

Oljemarck kiivastui.

– En suinkaan! Johan sanoin, että kansallinen sivistys on itsenäisyyden ehto. Älä sinä, Blume, rupea kieroilemaan! Sinä ja minä puhumme ruotsia, ja meidän lapsemme, ja ehkä lastemmekin lapset. Mutta niiden lapset jo ehkä puhuvat suomea, samaa kieltä kuin nuo miehet tuolla ulkona!

Brakel löi nyrkkiä polveensa.

– Sitä minä en usko! Ruotsi tulee aina olemaan Suomen sivistyskieli, voittakoon ryssä tämän maan vaikka kymmenesti! – Kunnian ja sankarien kieli!

Oljemarck hymähti. Kaunis kunnia ja mokomatkin sankarit!

– Sinä pilkkaat! Eikö Kustaa II Aadolfin ja Kaarle XII:n kansaa voi sanoa sankarikansaksi?

Brakelkin oli tuohtunut. Hän seisoi Oljemarckin edessä kuin taisteluun vaatien. Tämä oli vastaamaisillaan purevasti, kun hänet keskeytti Hiivarin paluu.

– Yhäkö te täällä kannuja valatte? Ja' ska hifva er!

– Joo... ja vähän tavallista suurempaa kokoa! – irvisteli Blume. – No... mitäs sinne kuuluu?

Schantz istahti sängyn reunalle.

– Möllersvärd oli loistavalla päällä. Kertoi muutamasta Kaarle herttuan kirjeestä, jonka Klingspor oli saanut. Tämä perääntymisretki on kuulemma käänteentekevä... oivallinen oppi kaikille jälkeentuleville sotilaille. Tästä alkaa uusi vaihe koko sotahistoriassa – kuulemma.

– Pihkaa! – tuhahti Blume.

– Ei se ole pihkaa, koskapa sen perusteella hänen ylhäisyytensä sai sotamarskin arvon ja Adlercreutz ylennettiin kenraalimajuriksi.

– No... siihen on vaikuttanut Siikajoki.

– Mutta pohjana on tämä käänteentekevä perääntyminen! Schantz nauroi ja löi polviinsa:

– Voi saakeli sentään!

– Mitäs muuta kuuluu?

– Ei muuta kuin että huomenna pitäisi maksettaman palkkoja.

Hän katseli tovereitaan kulmainsa alta suu veitikkamaisessa mujeessa. Mutta hänen uutisensa ei tehnyt toivottua vaikutusta.

– Valhe, niinkuin monta kertaa aikaisemminkin! – murisi Gestrin. – Minä olen jo aikoja pyyhkinyt sanakirjastani sanan "huomenna".

– Mutta se kuuluu olevan tällä kertaa totta – kahden kuukauden palkka yhdellä kertaa. Pojat, Raahen kauppapuodit tyhjennetään ylihuomenna!

Se kuulosti jo joltakin. Saattoi hyvinkin olla Hiivarin puheessa perää.

– Entäs... milloinkas lähdetään eteenpäin? Schantz huitaisi kättään.

– Siitä ei puhettakaan! Mutta tänä iltana on tanssit Saloisten pappilassa. Herrojen käskettiin olla valmiita kello puoli kuusi.

"Uusi voileipä", ajatteli Oljemarck, kopauttaen piipunperät saappaansa kärkeen.

Herroille tuli kiire. Jokainen rupesi siistimään itseään. Blume kaivoi matkalaukusta puhtaan kaulaliinan, harjasi saappaansa ja peseytyi. Gestrin rupesi ajaman partaansa. Jokaisella oli valmistuksensa. Äskeinen tuohtuneisuus oli kuin poispuhallettu.

– Etkö aio lähteä? – kysyi Brakel Oljemarckilta, joka rauhallisesti oli vääntäytynyt huoneen ainoaan sänkyyn pitkäkseen.

– En välitä.

– Oljemarck jää laskemaan "voileipiä", – ivaili Blume.

– Mistä voileivistä te puhutte? Onko mamma lähettänyt kottaa pojalleen?

Oljemarck purskahti hilpeään nauruun. Hiivari oli niin hullunkurisen näköinen, haisteli ja nuuski ympärilleen kuin erottaakseen vehnäleivän hajun.

– Ei niitä nuuskimalla löydy.

– No... helkkari!

Hiivari oli kahden vaiheilla – lähteäkö vai jäädä. Hän luuli Oljemarckin saaneen paketin.

– Mene, mene! Ei se ole mitään...

Toverit lähtivät, ja Oljemarck jäi yksin. Ikkuna oli auki pihalle, ja linnut lauloivat sen edessä kasvavassa koivussa. Oljemarck kuunteli niiden visertelyä. Hänen ajatuksensa retkeilivät kotiin. Sielläkin kasvoi korkea pihakoivu, jossa varmaan kävi yhdenlainen sirkutus.

Hän kuunteli lintujen ääniä. Naaraspeippo äänteli surullisesti kuin puolisoaan kutsuen. Yks'kaks' kajahti ilmoille iloinen surina, kun uros toi pesään syötävää. Puolisot haastelivat keskenään – se oli rakkauden kieltä. "Tshi, tshi, tshi", pani peippo-emo, aivan kuin tiedustellen, että mitä maailmalle kuului. Johon uros vastasi: "sytt-sytt-sytt..." – ikäänkuin varoittaen puolisoaan liiasta uteliaisuudesta. Olihan siellä näkemistä ja kuulemista. "Fib-fib-fib-pap-pap!" Siinä lähti parvi koreita herroja ratsastamaan. Surahdus vain – niin uroskin lensi tiehensä, ja pesästä kuului vain naaraan hiljainen piipitys.

Oljemarck huokaisi ja sulki silmänsä. Koti, koti... milloinkahan hän pääsisi kotiaan näkemään – ja pääsisikö koskaan –? "Onko mamma lähettänyt kottaa pojalleen?" Tuo lause toi Oljemarckin mieleen vastapaistetun vehnäsen tuoksun. Kuvitelma oli niin voimakas, että hän huoahti pitkään. Ennen... kotona hän oli – vehnäsen tuoksun tunkeutuessa hänen lukukammioonsa noussut pöydän äärestä ja hiipinyt pakaritupaan "näpistelemään".

Hän kohottausi istualleen. Peipposten sirkutus oli alkanut jälleen. Niin... niin – linnut rakensivat pesiään, mutta Suomen kansan kodit olivat sodan särkemät ja hajoittamat.

Yht'äkkiä hän muisti pienen torpan Hämeenlinnan ja Pälkäneen välillä, maantien varrella. Olikohan se säilynyt? Olikohan vihollinen jättänyt sen koskematta? Kuinka mahtoivat jaksaa sen haltijat – nuori pari? Oliko mies lähtenyt armeijaan ja jättänyt vaimonsa? Vai kyyröttelivätkö jossakin pakopirtillä kodin raunioiden savutessa valtatien varrella? Olisi ollut soma tietää se.

Ovi aukeni hiljaa, ja Mikko Tossavainen ilmestyi kynnykselle. Hän teki asennon, mutta heittäytyi sitten tuttavalliseksi.

– Tuota... näin, että täältä lähtivät toiset herrat, niin tulin kahtomaan, jotta –.

Oljemarck ei olisi halunnut jutella, mutta tiesi kokemuksesta, ettei Mikosta niin helposti selviydytty. Hän käski tämän istua.

– No, miksei luutnantti mennyt?

– Eipä tehnyt mieli... en minä ole lähtenyt tanssimaan, vaan tappelemaan.

Mikko kynsi niskaansa.

– Sitähän minäkin, että sotaan sitä on lähdetty. Ja onhan tuota saatu jo vähän ollakin.

Oljemarck hymähti. Mikko Tossavaisen aika oli kulunut hevosen hoitelussa ja herransa passauksessa. Ei hän ollut isosti ruudin savua haistellut.

– Miehet valittavat tupakan puutetta... sanovat, että jos ei meidän intenttuuri anna, pitää lähteä ryssältä ottamaan.

Mikko siristi silmiään, Oljemarck ymmärsi yskän. Hän ojensi Mikolle tupakkakukkaronsa.

– Panehan nyt tuosta ensi hätään.

Mikko kaivoi niveräpiippunsa ja ryhtyi naurussa suin lataamaan.

– Vai herra luutnantin massista... tuota – jospa lopahtavat?

No... ei ne nyt vielä ihan... Tuota... mitäs Mikko arveli tästä sodasta? Voitettaisiinko ryssä vai ei? Vai ottaisiko vihollinen tämän maan?

No... johan nyt toki – vai että ottaisi! Ei sinnepäinkään! Vaikka... kyllä kai se ottaisi, mutta kun sitä ei anneta! Mikko sylkäisi uunin eteen kuin sanojensa vahvikkeeksi.

– Mutta... minkäs teemme? Vihollisella on paljon suuremmat voimat – ja me täällä vain lepäilemme.

– Noo... me lähdetään tästä taas ja annetaan ryssälle kyytiä! – toimesi Mikko.

Hm... mutta jospa se olisikin parempi, että saataisiin uusi isäntä?

Mikko säpsähti kuin olisi käärme häntä puraissut. Hän sammutti peukalon päällä piippunsa kuin peläten, että hänen tupakointinsa saattaisi aiheuttaa jonkin hirvittävän räjähdyksen. Tätä oli Oljemarck odottanutkin. Hän nautti aina saadessaan kuskinsa tällaisen hämmennyksen valtaan.

Mikko nousi ja pisti piipun taskuunsa. Hän ei pitänyt tämänlaisista keskusteluista.

– Leikkiähän se luutnantti tietysti... Eihän me nyt tässä isänmaata ryssälle – hyvänen aika! Johan se nyt menisi vallan männikköön! Ja mitä se kuningas sanoisi, jos suomalainen noin vain – Ei – kyllä me ajamme hapankaalin syöjät takaisin. Se on pakko!

Hän lähti alakuloisena, että oli jälleen epäonnistunut. Hän oli tullut juttelemaan isäntänsä kanssa, mutta tämä oli muuttunut niin omituiseksi, ettei hänestä enää saanut tolkkua. Rupesi joka kerta vaarallisia asioita vatvomaan. Vai että ryssälle! Eihän toki... niin kehnoksi ei suomalainen vielä ollut muuttunut, että maansa möisi.

Ja Mikko asteli talliin luutnantin hevosta katsomaan. Hän harjasi sen, antoi niukan appeen, tarkasteli satulaa ja jalustimia. Seuraten hevosen syöntiä hän virkkoi puoliääneen:

– Syöhän nyt, että pääset herraasi lennättämään. Siltä sekoo muuten pää.

III

Lounatmäessä, vapaaherra Enefeltin kodissa, elettiin hyvin ristiriitaisissa tunnelmissa. Talon entinen, korkeaisänmaallinen henki oli tullut pahasti häirityksi, joutunut sekaisin. Mielipiteet olivat alkaneet horjua. Ei oltu enää yhtä varmoja kuin ennen. Sen oli saanut aikaan ruhtinas Donatjevin oleskelu talossa.

Mutta – se oli vain välillinen syy. Tuohon epävarmuuteen ja haparoimiseen vaikuttivat muut seikat, jotka ruhtinaan ilmestyminen oli vain nostanut pinnalle. Vapaaherra oli pahasti velkaantunut.

Nuori venäläinen ylimys oli heti iskenyt silmänsä Hannaan. Voittajan varmuudella hän oli merkinnyt neidon itselleen. Mutta – ei missään kevytmielisessä tarkoituksessa, vaan vakaassa aikeessa naida hänet. Ja tämä havainto oli saanut vapaaherra Enefeltin tarkistamaan valtiollista kantaansa. Tuosta avioliitosta saattaisi koitua pelastus, sillä ruhtinas kuului olevan rikas.

Turun Diskontti, josta hän oli lainannut mm. viimeiset valtiopäiväedustusrahansa, oli ruvennut muistuttelemaan saatavistaan. Epäkäytännöllisenä miehenä oli vapaaherra päästänyt talonsa rappeutumaan. Se oli kiinnitetty melkein yli arvonsa. Jollei hän voisi velkaa maksaa, joutuisi tila myytäväksi.

Hanna oli suhtautunut ruhtinaan ihastuksen ilmauksiin tyynesti. Hänestä Donatjev oli poikanen vielä, jota oli vaikea ottaa vakavasti. Hän ei ollut valehdellut kirjoittaessaan Oljemarckille, ettei hänen rakkauttaan vielä ollut löytynyt. Sitä paitsi – hänen valtiollinen kantansa ei ollut vielä muuttunut, vaikka hän – niinkuin oli Oljemarckille kirjoittanut – oli ruvennutkin ymmärtämään toisinajattelevia. Nuo kirjeiden raaputukset olivat vain olleet sekavassa mielentilassa elävän nuoren naisen tavallisia hermostuneisuuden ilmauksia. Tuon hermostuneisuuden aiheuttivat vanhempien neuvottomuus, Oljemarckin kiihkeät lemmenvakuuttelut, ruhtinaan liehittely, yhteiskunnan sekavuus. Ehkäpä hän oli joinakin hetkinä turvautunut hengessään ruhtinaaseen, levähdyttäen sieluaan kuvittelemalla tulevaisuuttaan tämän puolisona. Kuka osaa selvittää kaikki 25-vuotiaan naisen sielun liikkeet.

Mutta – ruhtinaan mentyä hän oli ruvennut ajattelemaan asiaa vakavammin. Tavallinen psykologinen ilmiö: kun ei ollut enää lähettyvillä nuorta, miellyttäväkäytöksistä miestä, joka pyysi kävelyille ja ratsastusretkille, puhui ranskaa ja hassutteli kaikenmoista, valtasi Hannan yksinkertaisesti ikävä. Henrik August Oljemarck oli kaukana sodassa, vanhemmat istuivat nurkkakamarissa puoliääneen keskustellen, huolestuneina ja huokaillen. Palvelijat tekivät, mitä halusivat. Koko talo oli kuin liitoksistaan irti. Kukaan ei välittänyt hänestä. Sellaisessa elämässä, varsinkin hiljaisella maaseudulla, jonka rauhaa häiritsivät vain läpikulkevat vihollisjoukot, lensi ajatus henkilöön, joka äsken oli asunut talossa ja voittanut kaikkien myötätunnon. Silloin ei ajateltu, oliko hän ystävä vai vihollinen, sillä elämä oli niin kummasti muuttunut, että ystävät olivat etääntyneet ja viholliset ikäänkuin astuneet lähemmäs. Näin oli Hannan laita. Hän istui huoneessaan ikkunan ääressä ja katseli omenapuita. Niiden kukat olivat parast'aikaa nupulla. Oh, kevät, kevät... mutta niin murheellinen ja raskas kevät, jolloin sydän oli pakahtumaisillaan sanoin selittämättömästä ikävästä... jolloin kaikki luisui kuin käsistä, entiset kuvitelmat ja ajatukset... ja tulevaisuus näytti toivottomalta...

Muutamana iltana, aivan toukokuun lopulla, istuivat lounatmäkeläiset verannalla kahvia juoden. Päivä painui hiljalleen länteen, Päijänteen taa. Lahti kimalteli sen viimeisistä säteistä.

Pari viikkoa sitten oli saatu varmuus Viaporin antautumisesta. Pitäjään oli saapunut linnoituksen sotamiehiä, jotka vahvistivat tuon turman viestin todeksi. Vapaaherraa se oli aluksi kovin järkyttänyt. Hän oli kironnut Cronstedtin ja hänen kanssaan toimineet upseerit. Mutta – tyynnyttyään hän oli ruvennut katselemaan asioita toisessa valossa. Nyt ei ollut enää estettä Hannan ja ruhtinaan kihlautumiselle. Maa oli mennyt, venäläinen tulisi valloittamaan sen lopullisesti. Oli paras ottaa uusi suunta, niin karvaalta kuin se välistä tuntuikin.

He keskustelivat näistä kysymyksistä, pohtivat niitä puolelta ja toiselta. Ruhtinaan nimeä ei mainittu, mutta hän oli kuitenkin koko ajan mielessä – varsinkin vanhemmilla. Hanna oli alakuloinen. Käsi poskella hän katseli iltaruskon kultaamaa lahdenpintaa. Tuon lahden selälle he olivat ennen Henrik Augustin kanssa laskeneet kelkalla. Siitä tuntui nyt kuluneen niin mahdottoman pitkä aika. Se oli kuin tapahtunut jossakin perin oudossa elämänkaudessa, josta ei nyt saanut kiinni, vaikka kuinka olisi halunnut.

– Nyt tulee sitten rauha, – kuuli hän isänsä sanovan.

Hän ojentautui ja otti kuppinsa. Kahvi oli jo aivan jäähtynyt. Eteensä tuijottaen hän koetti ajatella, mitä isä oli sanonut. Rauha? Mitä se merkitsi? Sitäkö, että hänen elämäänsä palajaisi rauha tämän pitkän ja toivottoman rauhattomuuden jälkeen?

– Niin... – huokasi hän, – kaipa se nyt tulee.

– Etkö usko siihen?

Hanna katsahti isäänsä. Tämän ilme oli pingoittunut ja ärtyisä.

– En tiedä... Henrik August kirjoittaa, että Revonlahden jälkeen käy armeijan kulku etelään...

Vapaaherra suuttui.

– Henrik August – Revonlahti! Joko sekin mies on ruvennut isänmaalliseksi?

Vapaaherran mielestä hän aina tuli myöhään. Ennemmin olisi pitänyt ajatella niin. Hän oli jo hengessään antautunut ja moitti Oljemarckia siitä, että tämä nyt uskoi voittoon. Siitä herrasta oli alituinen vastus! Eipä Hanna ollut ennen antanut sen miehen mielipiteille arvoa. Mistäs tämä nyt tuli?

Hanna ei ehtinyt vastata, sillä samassa karahutti kaksi ratsua pihaan, ja ruhtinas Donatjev hyppäsi satulasta. Hän heilautti iloisesti kättään ja jätettyään hevosensa palvelijasotamiehen huostaan nousi reippain askelin verannalle.

– Oh... tervetuloa! Teidän ruhtinaallinen korkeutenne hämmästyttää meidät äkillisellä ilmestymisellään.

– Tulenko sopimattomaan aikaan?

– Ette suinkaan! Tässä me juuri keskustelimme teistä.

Hanna katsoi äitiinsä moittien. Kuinka näppärästi tämä osasi valehdella!

Ruhtinas istutettiin pöytään. Hän loi Hannaan ihastuneen katseen. Tämä punastui. Nuori mies oli todellakin uljas.

Donatjev kertoi olevansa paluumatkalla Heinolasta, maaherran luota. Oli ilmaantunut asioita. Hän oli pyytänyt päälliköltään tätä tehtävää. Hänestä oli mieluisaa ratsastaa tähän suuntaan.

Jälleen ihastunut katse.

Vapaaherra koetti kysellä rintamakuulumisia, mutta ruhtinas oli salaperäinen. Kyllä kai Sandelsin voitot jo tiedettiin? Hän oli puhdistanut melkein koko Savon, ja venäläiset olivat hiukan ahtaalla. Mutta kylläpä asiat järjestyisivät. Viapori oli saatu, ja se oli pääasia. Kaikki muu menisi itsestään.

– Mutta... osoitukseksi siitä, että aikeeni ovat vakavat, olen käyttänyt hyväkseni tätä tilapäistä vastoinkäymistemme aikaa ja saapunut asiassa, joka minulle on elämän ja kuoleman kysymys. Olen tullut pyytämään baronne Hannan kättä.

Ruhtinas oli noussut seisomaan. Hän oli jonkin verran kalpea. Vapaaherra puolisoineen oli hämmästynyt. Näinkö pian tuo toivottu asia toteutui? Hanna oli nostanut kädet kasvoilleen ja hänen povensa nousi ja laski kiivaasti.

Hän muisti äskeiset mietteensä. Nyt hänestä tuntui, että tuo aika, jolloin he olivat Henrik Augustin kanssa yhdessä laskeneet mäkeä, olikin aivan lähellä. Hän näki, kuinka Henrik August ohjasi ja ohjatessaan jutteli: "Ei täällä ole avantoja... minä kyllä lasken selvintä tietä." Hänestä oli tuntunut turvalliselta istua kelkassa. Henrik August oli niin varma ja rohkea... Hän havahtui siihen, että äiti hiljaa tarttui häntä käsipuolesta.

– Hanna... ei sovi istua noin...

Vapaaherra oli tointunut ensimmäisestä hämmästyksestään. Nyt hän oli päässyt puheesta kiinni. Hän kiitti siitä suuresta kunniasta, minkä hänen ruhtinaallinen korkeutensa tämän kosinnan kautta oli talolle tehnyt. Mutta... ennenkuin kysyttiin tyttären mieltä, olisi hyvä tietää, eikö hänen ruhtinaallinen korkeutensa ollut vielä alaikäinen (vapaaherra Enefelt hymyili anteeksipyytävästi)... toisin sanoen, ei vielä täyttänyt kahtakymmentäyhtä vuotta?

– En ole vielä täyttänyt, mutta vuoden lopussa täytän. Sitä paitsi... aion matkustaa Pietariin naimalupaa hankkimaan aivan ensi tilassa.

Asia oli sitä myöten selvä. Mutta mitä Hanna sanoi?

Tämä oli taistellut itsensä kanssa pääsemättä selvyyteen. Kosinta oli tullut kovin äkkiä, yllätyksen tapaisesti. Hän ei oikein vielä tiennyt. Hän pyysi mietintäaikaa.

– Niin... meistäkin on parasta niin... teidän ruhtinaallinen korkeutenne ymmärtää...

Vapaaherratar hymyili hunajan makeasti. Mikäpä siinä... ruhtinas tyytyi.

Vapaaherra lähti häntä saattamaan ratsain. Sillä aikaa oli Hanna vapautunut. Hän katsoi äitiään kasvoihin kuin kysyen, mitä mieltä tämä todellisuudessa oli.

– Tiedäthän, rakas lapsi, isäsi ja minun toivomuksen...

Niin, niin... hänet myytiin noin vain... vanhempien taloudellisen pulan selvittämiseksi.

– Etkö rakasta ruhtinasta?

– En tiedä...

– Rakastatko Henrik Augustia?

– En tiedä sitäkään...

Hanna lähti puistoon ja ohjasi askeleensa vanhan lehmuksen alle. Siellä hän nojaten puun kylkeä vastaan puhkesi hillittömään itkuun. Jos Henrik August Oljemarck nyt olisi ollut paikalla, hän olisi korjannut kypsän hedelmän. Hannan sielussa oli puhjennut jotakin hedelmällistä ja kirkasta. Se oli ollut tähän saakka kuin koteloituneena. Kuta vanhempana tuollainen puhkeaminen tapahtuu, sitä rajumpaa se on. Tänä hetkenä hän ei ajatellut ruhtinasta eikä loistavaa tulevaisuutta tämän rinnalla. Hän muisteli Henrik Augustia ja sitä hetkeä, jolloin kymmenen vuotta takaperin oli seisonut tämän saman lehmuksen juurella ja vannonut ikuista uskollisuutta. Mutta – nyt olivat olosuhteet niin paljon muuttuneet, että hän harhaili kuin eksyksissä. Olisipa Henrik August ollut täällä...

Hän havahtui siihen, että häntä huudettiin. Äiti siellä huhuili. Oli tullut vieraita.

Hanna kuivasi kyyneleensä ja kiiruhti sisään. Siellä, salissa, istuivat rouva Oljemarck ja hänen isänsä, vanha rovasti Rajalin.

Ensiksimainittu ei ollut käynyt talossa ainakaan pariin vuoteen. Rovastia ei vapaaherra taas ollut ennemmin sietänyt tämän horjuvan valtiollisen kannan vuoksi. Nyt he olivat saapuneet yhdessä.

– No, kuinka sinä jaksat, tyttäreni? – kysyi rouva Oljemarck, tullen Hannaa vastaan. Hän katseli tätä tutkivasti. Oliko täällä tapahtunut jotakin –?

– Hyvin minä jaksan. Kuinka täti on voinut?

Hanna koetti näyttää iloiselta. Ja hän olikin ilahtunut nähdessään, keitä vieraat olivat. Henrik Augustin äidistä hän saisi nyt tukea ja rohkaisua, jota hän niin suuresti tarvitsi. Hän istahti tämän viereen, ruveten keskustelemaan kaikenlaisista pikku asioista.

Rouva Oljemarck hehkui intoa. Hänen mielestään maa olisi pian puhdas vihollisista.

– Djah! – pani vapaaherra, – miten mahtanee käydä. Hänen mielestään nämä vieraat olivat tulleet sangen sopimattomaan aikaan.

– Sandels on eilen saapunut Turakkalaan, Juvalle. Pian hän on täällä ja me olemme vapaat!

Rovasti oli hermostunut. Hän oli luullut täältä saavansa tukea horjuville mielipiteilleen, mutta nyt näytti talon isäntä kääntäneen kelkkansa.

– Mitä... eikö vapaaherra ole oikein varma –?

– Djah! – pani vapaaherra taas. – Luulen, että – maa on mennyttä... Viapori...

– Niinpä niin... sehän kyllä oli tapahtunut – mutta jospa maa-armeija...? Rovasti vilkuili ympärilleen kuin apua etsien, mutta ei löytänyt sitä muualta kuin tyttärestään.

– Pappa on kovin hermostunut sen valajutun vuoksi. Mutta minä olen lohduttanut, että se menee aivan huomaamatta.

– Djah... minä luulen, ettei se mene huomaamatta. Luulen, että siitä aivan kohta saapuu tiedustelu.

No nyt kuultiin! Rouva Oljemarck'kin katseli hämillään vapaaherraa.

– No, mitä Herran nimessä sitten on tehtävä? – huudahti rovasti. Hän oli sytyttänyt vapaaherran tarjoaman piipun ja veteli savuja hermostuneesti.

– Luulen, että on varmin kuuluttaa se. Toinen asia on, seurataanko sitä sitten vai ei.

– Mutta mitä te, herra vapaaherra, tekisitte minun sijassani?

Asianomainen muisteli keskusteluaan ruhtinas Donatjevin kanssa. Tämä oli menomatkalla uskonut hänelle muutamia tärkeitä uutisia.

– Luultavasti kuuluttaisin... sillähän siitä pääsisin.

Rovasti oli aivan ihmeissään. Mihin oli tästä talosta hävinnyt sen entinen korkeaisänmaallinen henki? Hän katseli läsnäolijoita kuin neuvoa pyytäen. Kaikki olivat niin kumman näköisiä, vapaaherra ja talon rouva hermostuneita. Mutta Hanna istui tyytyväisenä hänen tyttärensä rinnalla ja jutteli hänen kanssaan kuiskaten. Heillä tuntui olevan omat salaisuutensa.

Hän poltteli hermostuneesti eikä pitkään aikaan puhunut mitään. Siellä oli kuulutus hänen työpöytänsä laatikossa. Hän oli aikonut antaa kappalaisen lukea sen, mutta tämä oli kieltäytynyt.

– Nyt minä en enää ymmärrä mitään, – lausui hän viimein, puhaltaen paksun savupilven. – "Antakaa keisarille, mikä keisarin on, ja Jumalalle, mikä Jumalan on." Se sana on selvä. Mutta kumpi tässä nyt on "keisarin" paikalla... Kustaa IV Aadolfko vai Aleksanteri I?

– Sehän on selvä! – huudahti rouva Oljemarck.

– Ei se ole niin selvä, – sipitti vapaaherratar.

– Aleksanteri I on ainakin keisari, – nauroi vapaaherra, ollen sanovinaan hyvänkin sukkeluuden.

Rovasti kohautti olkapäitään. Ei tästä saivartelulla selviydytty. Oli kysymys siitä, kumpaa oli toteltava.

– Venäjän keisaria tietysti, sillä hänhän on – lähempänä.

– Mutta... meidän laillinen esivaltamme on Ruotsin hallitus, – kiivaili rouva Oljemarck. – Vai mitä sinä, Hanna, arvelet?

Tämä nyökäytti päätään. Oli niin soma yhtyä kannattamaan Henrik Augustin äitiä. Tuntui kuin olisi jotenkin hyvittänyt poikaa kaiken sen jälkeen, mitä tänä iltana oli tapahtunut.

– Minun Henrik Augustini on ainakin oikeassa, – puhui rouva Oljemarck innostuneena, aivan kuin olisi arvannut Hannan ajatukset. – Hän aikoo täyttää velvollisuutensa viimeiseen asti, kävi sitten kuinka hyvänsä. Ja kuitenkin hänellä on isävainajansa mielipiteet.

Rouva Oljemarck lausui kuin uhalla viimeiset sanansa. Tässäpä talossa pitäisi nyt ymmärrettämän sellainenkin ajatussuunta.

Hän kumartui jälleen käsityönsä ääreen. Hanna katseli hänen kaunista niskakaartaan. Uljas nainen! Ah, kunpa hänkin voisi olla noin varma siinä yhdessä asiassa!

Yht'äkkiä hän innostui. Aivan kuin tahtoen heittää harteiltaan jonkin ikävän taakan hän huudahti loistavin silmin:

– Minä ainakin kannatan Henrik Augustia! Hän on sentään mies! Hän kulkee kunnian tietä loppuun asti. Minkä ihminen vakaumukselleen mahtaa... mutta velvollisuus ennen kaikkea.

Rouva Oljemarck loi häneen kiitollisen katseen. Oliko hänen rakkaalla Henrik Augustillaan vielä toivoa –?

– Sinä, Hanna, olet siis sitä mieltä, ettei pidä ruveta välipuheille vihollisen kanssa.

– Niin.

Vapaaherratar oli yht'äkkiä käynyt levottomaksi. Hänestä uhkasi hyvä asia mennä ihan vinoon. Kutsuen Hannan syrjään hän kehoitti häntä menemään huoneeseensa. Tämä pani vastaan. Mutta äiti katsoi häntä uhkaavasti.

– Sinä menet nyt... jälkeenpäin selitän sinulle.

Siirryttiin ruokasaliin. Siellä oli illallispöytä katettu. Sen ääressä hiukan rauhoituttiin. Rouva Oljemarck tiedusteli, mihin Hanna oli joutunut. Vapaaherratar selitti hänen tulleen pahoinvoivaksi ja menneen huoneeseensa.

Aterioitiin melkein äänettömästi. Jokaista painoi jokin huoli, josta ei päästy erilleen. Vapaaherra ajatteli Sandelsin voittoja. Jospa tämä hyvinkin puhdistaisi vielä koko Itä-Hämeenkin... tiesi hänet. Vapaaherratar puolestaan oli huolissaan Hannasta. Rouva Oljemarckin seura ei ollut hänelle terveellistä. Kumma, kuinka muutamilla ihmisillä oli suuri vaikutusvalta... toisiin, mutta ei omaisiinsa. Hannan asia piti lähitulevaisuudessa saattaa järjestykseen. Voisihan ruhtinas antaa sellaisen lupauksen, ettei kihlausta julkaistaisi ennen rauhan tuloa...

Rouva Oljemarck päätti heti kirjoittaa pojalleen ja ilmoittaa tässä talossa tapahtuneista muutoksista... ennen kaikkea siitä, jonka luuli huomanneensa Hannassa. Hän oli varma, että hänen rakas Henrik Augustinsa suuresti ilahtuisi. Tämän viimeiset kirjeet olivat olleetkin niin alakuloisia, että äidin sydämeen koski niitä lukiessa.

Rovasti taas päätti julkaista Buxhövdenin kuulutuksen kysymättä neuvoa keneltäkään, menköön sitten syteen tai saveen.

Mutta – huoneessaan kustavilaisen pöytänsä ääressä itki Hanna Enefelt... itki onnellisena ja onnettomana. Hänen oli niin kumma olo. Ei tiennyt, minnepäin kääntyä. Olisipa Henrik August vain ollut täällä... mutta hän oli sodassa, jonne saattoi jäädä, niinkuin oli jäänyt niin moni...

Ja uudet kyynelet, entisiä vuolaammat tulvahtivat hänen kauniisiin silmiinsä.

IV

Porilaiset marssivat kapeaa metsäpolkua sankassa ryteikössä, joka paikoitellen oli melkein läpi pääsemätön. He olivat klo 10 illalla lähteneet liikkeelle Sundbystä, Pietarsaaren ja Uudenkaarlepyyn välillä olevasta kylästä, ja klo puoli yksi yöllä Socklotin kylän kohdalla poikenneet metsään, tarkoituksella ehtiä klo 4:ksi aamulla Uudenkaarlepyyn eteläiseen päähän, eristääkseen Lapuanjoen oikealla rannalla olevan vihollisen osaston. Samaan aikaan oli Adlercreutz 3. prikaatin kanssa lähtenyt Sundbystä ja edellämainitusta Socklotin kylästä lähettänyt 200 Uudenmaan jääkäriä kapteeni Langensköldin johdolla veneillä kiertämään Lapuanjoen suuhun. Heidän piti edetä kaupunkia kohti joen vasenta rantaa ja vallata siellä sijaitseva vihollisen patteri. Sitä ennen oli majuri Kaarle v. Otter, mukanaan yksi pataljoona pohjalaisia edennyt Kovjoelta Sorvistin kylään, sieltä käsin – noin 7 km kaupungin eteläpuolella mennäkseen joen yli ja hyökätäkseen vihollisen selkään, samaan aikaan kuin Adlercreutz kävisi tämän kimppuun suoraan edestäpäin. Klo 4 aamulla piti kaikkien osastojen olla määräpaikoissaan, ja Döbeln oli saanut toimekseen aloittaa rynnäkön. Hänen piti vallata joen yli johtava silta. Kirkonkellojen soitolla annettaisiin sitten merkki, että hänen tehtävänsä oli suoritettu. Se olisi samalla merkki yleiseen rynnäkköön.

Oljemarck astui komppaniansa edessä, pari askelta komppanian päällikön jäljessä, ja hätisteli hyttysiä päältään. Niitä olikin täällä suoperäisellä lehtimetsää kasvavalla seudulla paljon. Yö oli valoisa, metsä suopursun tuoksua täynnä. Käki kukahteli jossakin kauempana.

Hän tunsi mielensä iloiseksi. Tällainen ihana, hiljainen juhannusyö, jolloin ei kuulunut muuta kuin lintujen surahtelu, kun ne oksalta toiselle lennellen isoissa parvissa toisinaan pyrähtivät ilmoille, ihmetellen tätä outoa kulkuetta, joka oli tullut niiden rauhaa häiritsemään. Jos ryssä olisi ollut tarkka, olisi se tästä tavallisuudesta poikkeavasta ilmiöstä voinut päättää jotakin erikoisempaa olevan tekeillä.

Siinä hänen edessään hypähteli taviokuurna kuusen oksalta toiselle, kallistellen päätään ja kurkistellen. Se ei ollut ennen nähnyt näin paljon miehiä yhdessä joukossa ja se varmaankin ihmetteli näiden päiden yläpuolella välkähteleviä salamoita – pistinten tiheää jonoa. Se laulahti sävelkatkelman kuin tiedustellakseen, mihin tämä harmaa joukko oli matkalla. Sehän oli tunnettu uteliaisuudestaan.

Metsä tuoksui. Kesäyön valo leijaili täällä tiheiden pensasten välissä, pannen koivunlehdet loistamaan harvinaisen kirkkaina. Niiden sametinhieno pinta pyyhkäisi tuon tuostakin Oljemarckin hiestynyttä poskea, kun jokin isompi oksa sipaisi häntä kasvoihin. Se oli yhtä pehmeä kuin naisen käsi.

Hän muisti Hannaa, ja hänen sydämensä täytti väkevä ilo. Sitä lisäsivät tämän valoisan juhannusyön monet eri vaikutelmat: lintujen äänet, kukkien ja pihkan tuoksu... koko tämän vasta eloon puhjenneen Pohjolan luonnon neitseellisyys, jota varsinkin välkkyvät koivunrungot niin viehättävästi edustivat. Valkoista ja viheriää... tummempaa ja vaaleampaa.

Siellä siivilöityivät nousevan auringon kultaiset säteet koivunlehtien läpi kuin opaalin...

Ja nuo epätasaista tahtia marssivan joukon askeleet, nuo välkkyvät pistimet ja eväsreppujen mukava leppaisu... tuo niiden ja takinhihan synnyttämä tahdikas kahnaisu – kaikki tämäkin lisäsi hänen harvinaista iloaan. Taviokuurna kuusen oksalla näytti vain katselevan häntä... onnellista miestä, joka tässä marssi, hattu hiukan kallellaan, poskien punoittaessa ja silmien säteillessä. Oh, maailma oli sentään ihana!

Hän muisteli äidin viimeistä kirjettä. Oliko se mahdollista? Äiti oli kirjoittanut, että Hanna oli kehunut häntä. "Henrik August ainakin on mies... minä ihailen häntä..." Uljas tyttö... oli heittänyt mielestään ryssän ruhtinaan, koska oli ruvennut rakastamaan häntä... häntä, Henrik August Oljemarckia...

Tuon toisen asian muistaminen ei häntä nyt miellyttänyt. Mitäpä siitä. Muuttakoot vain Enefeltit mielipiteitään. Sehän oli inhimillistä. Silloinpa ymmärsivät häntäkin, joka nyt ajatteli päinvastoin kuin he: hän oli jälleen toivorikas sodan lopusta. Vihollinen karkotettaisiin maasta, Suomi vapautettaisiin. Eteenpäin ja ylöspäin merkitsi nyt päinvastaista kuin ennen. Ei hän nyt halunnut vatvoa entisiä mielipiteitään... noita Anjalan aikojen peruja. Hän rakasti ja oli voittanut vastarakkauden. Eikä silloin voinut toivoa muuta, kuin että saavutettaisiin voitto ja mahdollisimman pian...

Häntä melkein kadutti, että oli jutellut toveriensa kanssa niin vapaasti... esittänyt noita kuluneita mielipiteitä. Mitähän he ajattelivat hänestä? Pitivät ehkä petturina... Juudaksena, joka pahensi rehellisten miesten seuran. Tämä metsän valoisa kirkkaus ikäänkuin katsoi sieluun... tutki ja tunnusteli: oletko maatasi rakastava Suomen mies? Uskallatko uhrata vaikka henkesi, jos niin vaaditaan? Tämä kesäyön kirkkaus oli kuin Isä-Jumalan kasvot... valoisat ja lempeät.

Laskeuduttiin suolle. Siellä menivät rivit sekaisin. Oljemarck joutui kulkemaan Hiivarin rinnalla. Jokainen koetti löytää mahdollisimman kuivan paikan. Mättäältä toiselle hyppien paarustivat sotamiehet yli. Kuului porskutusta ja suon silmäkkeiden omituista urahtelua, kun jalkoja kiskottiin liejusta. Siinä kastuivat monen pojan jalat, ja mustia säärystimiä peitti mustanruskea rapa.

– Muuraimia tulee paljon, – jutteli Hiivari Oljemarckille. – Katsohan... räme ihan valkoisenaan.

Se oli totta. Muurainten valkoiset kukat peittivät suon niin pitkälle kuin silmä kantoi. Ne sulivat suopursun hiukan kellahtavampien kukkien kanssa yhdeksi välkkyväksi, valkoiseksi peitteeksi, josta suokukkien punertavat, harvahkot tertut hauskannäköisesti erottautuivat. Punainen karhusammal paistoi mättäiden kyljistä kuin olisi niihin läikäytetty verta.

Tuo väri johdatti Oljemarckin mieleen retken päämäärän. Verta valkoisella, kukkien kattamalla suolla. Hyvä Jumala! Tuntui hiukan ahdistavalta ajatella, että moni näistä leikkiä laskevista miehistä ennen auringon laskua punaisi nurmen jossakin Lapuanjoen partaalla. Tai kukaties olisi hän yksi niistä... hän, joka tässä niin onnellisena hyppeli mättäältä toiselle, koettaen välttää astumasta muuraimenkukkien päälle.

Kello oli suunnilleen kolme, ja aurinko kiersi jo korkealla. Sen säteet sattuivat pistimiin ja pieniin suon silmäkkeihin. Ylhäällä ilmassa ja alhaalla maassa välkehti ja salamoi. Mutta näitä salamoita ei seurannut mitään jyrinää.

– Palhossa menevät kohta aamulypsylle, – jutteli Hiivari, joka rakasti maalaiselämää intohimoisesti niinkuin Oljemarck'kin. Hänen isänsä omisti Palhon kartanon Vesilahdella.

– Entäs juhannussauna... saada kylpeä tuoreilla vastoilla!

Hiivari vetäisi henkeä hampaiden välistä. Hänen kasvoilleen levisi autuas hymy.

– Joppa joo – se olisi jotakin! Saunaanhan me nytkin ollaan menossa, mutta "vastat" ovat vähän eri sorttia.

Tämä leppoisa juttelu teki Oljemarckille hyvää. Se sulautui niin ihmeen mukavasti tähän ihanaan juhannusaamun rauhaan. Hän tiesi sen pohjautuvan povessansa asuvaan hiljaiseen toivomukseen päästä pian kotioloihin, rauhan ajan askareihin. Sinne hänen mielensä nyt paloi – hartaammin kuin ennen. Siellä lainehtivat Tuovilan pellot parast'aikaa. Äiti oli kirjoittanut, että hän oli saanut ne jotenkuten kylvetyiksi...

– Miksikähän ihmisellä on toisinaan niin paljon erilaisia mielitekoja? – kuuli Oljemarck sotamiehen juttelevan takanaan. – Minä haluaisin saunaa, vastalypsettyä maitoa, muuraimia, karpaloita... kaikkea, mitä kesä antaa. Onkohan se jonkin edellä niin...?

"Siis sielläkin mieli samoissa asioissa", ajatteli Oljemarck ja tunsi omituista hellyyttä sydänalassaan.

– Mitä tyhjiä... se kun vain tällaisena aamuna tulee mieleen kaikenmoista, – vastasi toinen ääni. – Onkohan nyt Juhani...

– Niinpä niin... saattaapa niin olla, – haasteli ensimmäinen ääni. – Sitä todellakin tulee toisinaan kaikenlaista mieleen...

Samassa kiintyi Oljemarckin huomio miesten iloisiin huudahduksiin. Nämä osoittelivat ylöspäin ja puhelivat vilkkaasti:

– Katsokaahan, katsokaahan!

Oljemarck'kin silmäsi taivaalle ja huomasi ison haukan, joka siivet levällään purjehti suoraan etelää kohti. Se lensi tavattoman korkealla, ja sen vauhti oli verkkainen, mutta varma.

– Piekana siinä painaa kohti etelän ilmoja! Se viittoo meille tietä.

Tuo pieni tapaus oli tehnyt miehet yht'äkkiä puheliaiksi. He juttelivat haukasta, sen herättämistä toiveista. Varmasti tänä päivänä annettaisiin ryssälle selkään.

– Olisipa ollut kotka... olisi ollut toista, – virkkoi sama ääni, joka oli puhunut erilaisista mieliteoista. Oljemarck silmäsi taaksensa. Se oli hiljaisen näköinen, noin nelikymmenvuotias mies. Hänen nimensä oli Slut.

– Hyvä on haukkakin, hyvä... – haastelivat hänen toverinsa. Oljemarckin piti kieltää heitä. Vihollisella saattoi olla etuvartioita täälläpäin. Saattoivat kuulla ja hälyttää.

Marssittiin hetken aikaa aivan äänettöminä. Sääsket vain inisivät veltosti, sillä oli taas tultu tiheää koivikkoa kasvavaan, kosteaperäiseen paikkaan. Korkeat kurjenpolvet nyökkäsivät polun vieressä, joka paikoitellen oli liukasta. Polven korkuista heinää kasvoi tien molemmin puolin. Se kimalteli aamukasteesta.

– Täällä olisi hyviä syöttömaita, – kuiskasi Hiivari Oljemarckille. – Katsohan tuota heinikkoa. Olisi siinä todella Punikille haukkaamista.

Tuli taas äänettömyys. Kuului vain komppaniain epätasainen astunta. Joku lankesi jossakin taempana olevissa riveissä. Sähähti puoleksi tukahdutettu kirous, jota säesti matalaääninen naurunhekotus.

Nyt tuli vaikeapääsyistä seutua. Monta toisiaan seuraavaa rämeen palasta, joiden yli oli melkein mahdoton päästä. Muutamissa oli puoleksi mädäntyneet pitkospuut, mutta niistä ei ollut apua. Kiväärinperillä itseään tukien keinottelivat miehet yli, mutta aikaa siihen meni.

Oljemarck katsoi kelloaan. Se oli kohta neljä. Heidän pitäisi jo pian olla perillä. Mutta vielä ei näyttänyt polusta loppua tulevan. Kaikesta päättäen he myöhästyivät.

Döbelnin adjutantti karahutti hänen luokseen.

– Koettakaa saada miehet marssimaan nopeammin! Ja täydellinen äänettömyys.

Hän ratsasti takaisin etupäähän.

– Nopeammin, nopeammin! – kuiskasivat miehet toisilleen, ja rivit paransivat vauhtia. Mutta polku oli niin kapea, että siinä oli kuljettava melkein peräkanaa. Kolonna venyi siten äärettömän pitkäksi.

Jälkipäästä, viimeisen nevan toiselta puolen kuului naurua ja isoäänistä juttelua. Oljemarck hermostui.

– Mene sanomaan noille, että pitävät suunsa kiinni, – komensi hän Hiivaria. – Minkälaisia upseereita siellä on?

Tämä lähti juoksemaan. Hetken kuluttua jälkipääkin vaikeni, ja kuin vastaterveisiksi suhahti sieltä mies mieheltä: nopeammin, nopeammin!

Marssia joudutettiin, mutta se ei enää auttanut. Kello oli jo neljä, ja nyt olisi jo pitänyt olla perillä joen yli johtavan sillan luona. Vaikeakulkuinen seutu oli hidastuttanut marssia enemmän kuin oli osattu laskea. Sitä paitsi he olivat luulleet matkan lyhyemmäksi, kuin mitä se todellisuudessa oli.

Sotatuomari Asp, iloinen, hauska nuori mies, juosta hölkkäsi Oljemarckin komppanian ohi. Hän tervehti ja virkkoi sivu mennessään:

– Me myöhästymme! Tuleekohan minulle tästäkin työtä?

Oljemarck naurahti. Minkäpä sille voi. Kestivät nämä Keskipohjanmaan rämeet ja murrokot yhden sotaoikeuden istunnon!

Yht'äkkiä jymähti edestäpäin, oikealta, kanuunan laukaus. Kolonna pysähtyi.

– Eteenpäin, eteenpäin! – kuiskasi Oljemarck hampaidensa välistä. – Ettekö ole ennen tuota ääntä kuulleet?

Miehet mutisivat jotakin ja pistivät juoksuksi. Tykinlaukausta seurasi kiivas kiväärituli. Pyssyt paukkuivat tiheään, ja kaiku kantoi tuon valtavan räiskeen kauas korpien syliin.

Nyt noustiin kukkulalle. Sieltä näkyi jo kaupunki. Pienet, matalat puutalot kyyhöttivät joen rannalla kirkkaan aamuauringon valossa. Mahdottoman korkea savupatsas kohosi suoraan edestäpäin. Musta, tervansekainen savu kiemurteli valtavina röykkiöinä taivasta kohti.

– Juhannuskokkoa polttavat! – kuuli Oljemarck jonkun takanaan äännähtävän. Hän kääntyi äkäisenä miehen puoleen.

– Etkö voi pitää suutasi kiinni? Eteenpäin... juoksuun, mars!

Komppania toisensa perästä karkasi kukkulan rinnettä alas.

Tykinlaukaukset kajahtivat yhä tiheämmin, ja kiväärit säestivät niitä räiskeellään. Taistelu oli alkanut. Adlercreutz ei ollut nähtävästi malttanut odottaa Döbelniä, vaan aloittanut hyökkäyksen omin päinsä.

Joen yli johtava silta paloi täydessä liekissä. Pieni vihollisen osasto vetäytyi parastaikaa sen yli, kiivaasti ampuen. Rannalla, palavan sillan korvalla, parveili osa kolmannen prikaatin miehiä, pommittaen perääntyvää vihollista. Döbelnin etujoukko ryntäsi paikalle. Oljemarck huomasi, kuinka eversti paljain päin syöksyi jokeen, aikeessa kahlata yli. Muutamat miehet seurasivat perässä. Joitakuita upseereja syöksyi myös virtaan, joka oli vieläkin tulvillaan. Oljemarck erotti niiden joukossa Kalle Ramsayn ja Blumen. Hän ehti parahiksi rannalle, huutavien ja kiroilevien miesten joukkoon, seuraamaan tuota uhkarohkeaa yritystä.

– Hukuttaa itsensä! – huusi joku. – Katsokaa... eikö kukaan mene auttamaan! Voi... Herra! Suotta menettää armeija yhden johtajistaan!

Döbeln oli painahtanut jo pari kertaa veden alle. Muutamia porilaisia syöksyi häntä auttamaan kuulien vinkuessa ympärillä. Mutta – Ramsay oli jo saanut tartutuksi hukkuvaan ja laahasi tätä parast'aikaa rantaan.

Yltäpäätä vettä valuen koetti Döbeln huutaa jotakin, mutta ääntä ei lähtenyt. Lähinnä olevat kuulivat vain, että hän puhui veneestä.

– Venettä, venettä! Eikö ole ketään, joka jaksaisi uida toiselle rannalle venettä hakemaan?

Siinä samassa oli muuan sotilas joessa. Nilistettyään kengät jaloista ja heitettyään takin ja rensselin syrjään hän oli syössyt veteen ja ui nyt hyvää vauhtia toista rantaa kohti. Virta painoi häntä palavan sillan alitse. Muutamia lankkuja pudota romahti alas juuri kuin hän oli sillan alla. Miehet jo kalpenivat. Sinne hävisi mies. Mutta ei – hänen päänsä keikkui taas vedenpinnan yläpuolella. Pudonneet hirrenpäät eivät olleet sattuneet häneen. Muutama vetäisy vielä – ja hän oli rannassa.

Mutta vihollinenkin oli huomannut tuon uhkarohkean uimarin ja rupesi ampumaan. Muutamia viheriäpukuisia jääkäreitä juoksi rantatörmää alas häntä kiinniottamaan. Mutta sotamies hyppäsi veneeseen, työnsi virtaan ja lähti vetelemään vastakkaista rantaa kohti. Luodit vain vinkuivat hänen ympärillään.

– Komppania – valmiit ampumaan! – huusi Oljemarck nähdessään, että yhä useampi ryssä kohdisti tulensa veneen tuojaa kohti. – Tulta!

Kajahti yhteislaukaus, ja ryssät väistyivät törmältä. Pari heistä kellahti jokeen.

Venekin oli jo rannassa, ja sotamies hypähti maihin. Miehet syöksyivät siihen ja lähtivät soutamaan yli. Mutta perääntyvä vihollinen ampui vielä viimeisen yhteislaukauksen, ennenkuin jätti vastakkaisen rannan.

Saatiin lisää veneitä, ja tunnin kuluttua oli koko Döbelnin joukko toisella rannalla. Oljemarck seurasi viimeisessä veneessä. Kun hän pääsi rantaan, huomasi hän siellä yhden miehistään kaatuneena. Hän tunsi Slutin. Kuula oli lävistänyt hänen päänsä.

"Miksikähän ihmisellä on toisinaan niin paljon erilaisia mielitekoja?" muisti hän miehen sanat muutama hetki sitten. Oliko hän aavistanut kuolemansa? Tuntui melkein siltä.

Vihollista ajettiin takaa, mutta se oli jo saanut liian pitkän etumatkan. Otterinkaan toimenpide ei ollut onnistunut. Kohdattuaan venäläisten etuvartioston Juuttaan tienristeyksessä hän oli käynyt sen kimppuun, mutta nämä olivat puolustautuneet harvinaisella sitkeydellä. Hän oli huomannut palavan sillan ja arvattuaan, ettei nyt voisi saada apua joen toiselta puolen, perääntynyt. Ryssät pitivät siis tienristeyksen hallussaan, ja niin pääsi vihollinen perääntymään Lapuan tietä myöten.

Joukot kerääntyivät vähitellen kaupunkiin. Oljemarck kuuli Döbelniä moitittavan. Oli hänen syynsä koko yrityksen epäonnistuminen. Mutta – eikö Adlercreutz olisi voinut odottaa muuatta hetkeä? Eiköhän tämä pannukakku kuulunut yhtä hyvin hänen tililleen?

Mieshukka ei ollut suuri. Oli kaatunut vain kolme. Joka tapauksessa oli vihollinen karkoitettu Uudestakaarlepyystä, ja tärkeä Lapuan ja Vaasan tienhaara vallattu. Kaupunkilaiset kertoivat, että venäläisten päällikkö, kenraali Jankovitsh oli edellisenä päivänä saanut vihiä suomalaisten hyökkäyksestä. "Tänään on kaunis ilma, mutta huomenna sataa rakeita", olivat ryssät naureskelleet. Joku oli siis kavaltanut heidät.

Hän käveli katua pitkin majoituspaikkaansa kohti. Kirkonkellot soivat. Niiden malminen ääni kantautui yli seudun, jossa äsken oli riehunut taistelun melu. Tuuli kantoi savunkäryä palavasta sillasta kaupungille. Oljemarck muisti sotamiehen sanat juhannuskokosta. Niin – nyt oli juhannus, kesän ihanin juhla. Kaikkialta virtasi kansaa kaduille, joka porttikäytävästä. Pikkulapset huiskuttivat heille kättään ja huutelivat: "Välkommen, välkommen!" Eräästä ikkunasta heitettiin ruusu Oljemarckin jalkoihin. Hän nosti sen ylös ja katsahti kiitollisena ikkunaan. Nuori tyttö vetäytyi ujona ikkunaverhon suojaan.

"Hanna!" ajatteli Oljemarck ja jatkoi matkaansa.

V

Kenraalimajuri J. F. Aminoff käveli edestakaisin huoneessaan Uudenkaarlepyyn pappilassa. Hän oli suuresti hermostunut. Kaikki hänen neuvonsa, joita hän toimensa perusteella oli ylipäällikölle antanut, olivat menneet ohi korvien. Välit olivat kiristymistään kiristyneet. Adlercreutz oli vähitellen saanut vaikutusvallan Klingsporiin, ja nuo kaksi muodostivat nyt puolueen, jota vastaan hänen oli taisteltava.

Alunperin oli tämä hänen nykyinen virka-asemansa ollut hänelle vastenmielinen. Hän ei kuulunut sotamarskin ihailijoihin. Mutta ajatellessaan edes jollakin tavoin voivansa hyödyttää vaaranalaista isänmaataan hän oli ottanut toimen vastaan. "Kenraalimajurina", korkeimman päällikön lähimpänä miehenä, piti hänen neuvoillaan tätä avustaa. Mutta – se olikin turhaa: hänen neuvojaan kuultiin vain puolella korvalla tai ei kuultu ollenkaan.

Nyt oli Uusikaarlepyy vallattu, mutta tämäkin sotilaallinen toimenpide näytti jäävän täydellisesti tuloksitta. Hän oli esittänyt ylipäällikölle, että heti kaupungin valtauksen jälkeen olisi lähetetty upseeri viemään sanaa eversti Bergenstråhlelle, jonka ruotsalaisen apujoukon kanssa tiedettiin yrittävän maihin Vaasan tienoilla. Olisi luonnollisesti ollut erittäin tärkeää tutustuttaa Bergenstråhle tilanteeseen. Samalla olisi heidän pitänyt painaa perässä avustaakseen everstiä maihinnousuyrityksessä. Mutta sen sijaan, että näitä toimenpiteitä olisi noudatettu, oli pysähdytty tänne lepäämään ja – huvittelemaan.

Aminoff istahti sohvaan ja antoi päänsä painua rinnalle. Nyt oli jo heinäk. 12. päivä, ja melkein kolme viikkoa oli nyt maattu joutilaina. Hänen hartiansa nytkähtelivät hermostuneesti, kuin olisi hän kuunnellut jonkun näkymättömän keskustelutoverin puhetta ja täten ilmaissut halveksivansa tämän esityksiä. Välttämättömät tarpeet! Hm – niistä puhuttiin aina. Kokkolastakin oli ryssä päästetty rauhassa perääntymään, koska suuri leivän leivonta oli ollut välttämättömästi suoritettava. Siinäkin oli haaskattu kallista aikaa! Tietysti – armeija tarvitsi leipää, mutta sen leipomisen vuoksi ei olisi ollut pakko seisottaa kokonaisia prikaateja yhdessä kohden!

Hän hypähti ylös ja astui ikkunan ääreen. Iltapuoleen saakka raivonnut rajuilma oli lakannut. Katuojat olivat vettä tulvillaan, ja suuria, keltaisia siitepölypälviä uiskenteli niissä. Siitä kulki ohi muutamia kuninkaallisen henkikaartin husaareja. Ne kuuluivat ylipäällikön kunniavahtiin. Aminoffin kasvot vetäytyivät pilkalliseen hymyyn. Paraatinukkeja, joilla ei ollut muuta tehtävää kuin koristaa hänen ylhäisyytensä entisestään jo koreaa seuruetta! Hän muisti porilaisiaan. Olisipa hän päässyt niiden poikain kanssa auttamaan Bergenstråhlea, ei tälle olisi käynyt niin onnettomasti. Siellä virui urhoollinen eversti jossakin ryssän vankina. Vastoinkäymisten mies niinkuin hänkin – kuninkaansa epäsuosioon joutunut.

Hän muisti omaa vaiherikasta elämäänsä. Paljon oli hänkin kokenut pitkän elämänsä varrella. Jouduttuaan jo nuorena sotaväkeen hän oli nopeasti ylennyt arvoasteissa, päässyt henkikaartin upseerina hoviin ja kuninkaan tuttavuuteen. Kustaa III oli ottanut hänet luottamusmiehekseen, ja sellaisena hän oli saanut paljon tehdä kuninkaallisen majesteetin ja isänmaan hyväksi.

Hän käännähti. Siinä sohvan yläpuolella seinällä riippui tuon kuninkaan muotokuva, joka oli nostanut vanhan Ruotsin sen alennustilasta, yrittänyt kohottaa sen takaisin sen entiseen arvoon, jota se oli nauttinut Kaarle XI:n ja XII:n aikana. Mutta murhaajan luoti oli tehnyt lopun näistä suunnitelmista.

Hänen silmännurkkaansa kihosi kyynel. Onneton maaliskuun 16. päivä, joka määräsi isänmaan lopullisen häviön ja niiden uskollisten palvelijain, joiden maallinen toimeentulo samana päivänä lakkasi! Hänenkin tähtensä oli sinä päivänä sammunut. Sekaannuttuaan sittemmin Armfeltin salaliittoon hän oli saanut seisoa kaularaudassa häpeäpaalussa onnettoman Magdalena Rudensköldin ja muiden salaliittolaisten kanssa. Ja kuitenkin hänen tarkoituksensa oli vain ollut auttaa Kustaa III:n poikaa vihattua paroni Reuterholmia vastaan, joka hallitsi Ruotsia kuin itsevaltias, sortaen vapautta, vaikka liehakoikin Ranskan vallankumousta. (Että tuon valtiokaappauksen avustajaksi oli aiottu Katariina II:sta, ja että se oli suuressa määrin sen katkeruuden inspiroima, jota Armfelt tunsi Reuterholmia kohtaan – sitä ei Aminoff tänä hetkenä ajatellut.) Kuolemantuomio oli muutettu elinkautiseksi vankeudeksi, ja kaksi vuotta hän oli ehtinyt istua Karlsteinin linnassa, kun nykyinen kuningas täysi-ikäiseksi tultuaan oli hänet armahtanut. Hän oli saanut takaisin kunniansa ja virkansa. Mutta – ihmeellistä kyllä – ei hänelle oltu uskottu hänen vanhaa rykmenttiänsä, vaan hän sai seurata ylipäällikköä kuin jonkinlaisena koristuksena. Sillä tavalla Kustaa III:n poika palkitsi kustavilaisuutta...

Kadulta kuului lasten ääniä. Siellä leikittiin sotaa. Iloinen pojan ääni julisti: "Me olemme ruotsalaisia, me, ja te olette venäläisiä. Teidän pitää paeta, kun me hyökkäämme!" Mutta siihen vastasi toinen terhakka miehen alku: "Niin, jos te voitatte." "Selvähän se, että ruotsalaiset voittavat." Ja sitten kajahti reipas hurraa-huuto.

Niin – siinäpä se oli – jos te voitatte. Mutta voitto näytti päivä päivältä siirtyvän yhä kaukaisempaan tulevaisuuteen...

Hän oli äsken tehnyt matkan Suupohjaan neuvotellakseen talonpoikien kanssa aseellisesta kansannoususta. Kokouksessa Närpiön pappilassa olivat talonpojat luvanneet asettaa oman puolustusjoukon. Mutta heiltä puuttui aseita ja johtajia. Niitä olisi päämajan pitänyt antaa. Mutta täällä kuivivat asiat pohjaan. Mitään kunnollista ei saatu aikaan. Puolinaiset yritykset epäonnistuivat, ja vihollinen kosti ne verisesti.

Hän istahti pöydän ääreen, missä sotakartta oli levällään. Siihen hän oli pienten, eriväristen lippujen avulla merkinnyt vihollisen ja omien joukkojen asemat. Fieandt seisoi nykyisin Tunkkarin sillan luona Ylivetelissä, kärsittyään 3. p:nä tappion Lintulahdella ja 10. p:nä Perhossa, Kokonsaarella. Kenraali Tolly oli hänet sinne karkoittanut. Jos olisi noudatettu hänen neuvojaan ja lähetetty Fieandtille koko Palmfeltin prikaati avuksi Lintulahdelle, olisi nämä onnettomuudet varmasti vältetty. Venäläisten olisi ollut pakko vetäytyä Kuortaneelta, uloimmasta perääntymispaikastaan, jos vain pääarmeija olisi samalla edennyt Lapuaa kohti. Mutta sen sijaan oli Fieandt nyt lyöty toistamiseen, ja vihollinen oli 8. p:nä uudelleen vallannut Lapuan.

Tieto Fieandtin viimeisestä vastoinkäymisestä oli saapunut aamulla varhain. Mutta se ei ollut ainoa Jobin sanoma. Onnettomuuksia oli sattunut muuallakin. Aminoffin katse kulki pitkin Suomen etelärannikkoa. Siellä, Lemun luona, oli kenraali v. Vegesack kesäkuussa yrittänyt maihin ja tullut lyödyksi. He olivat aluksi riemuinneet täällä päämajassa muka saavutetusta voitosta. Turku oli muka valloitettu. Vasta kuukauden alussa oli saapunut varma tieto onnettomuudesta.

Huolestuttavalla kannalla olivat siis asiat. Sandelsin oli täytynyt tyhjentää Kuopio ja vetääntyä Toivalaan, jos hän perääntyisi vielä etemmäs, oli rannikkoarmeijan taas käännyttävä pohjoiseen. Se olisi sama kuin varma loppu, sillä sitä iskua ei sotajoukko kestäisi toista kertaa.

Lapua, Lapua oli se piste, johon kaikki huomio nyt oli kiinnitettävä. Kenraali Demidov, Vaasan ryöstäjä, oli vetääntynyt sinne ja yhtynyt Rajevskiin. Se oli saatu selville. Otterin pataljoona oli Isossakyrössä. Sieltä sen olisi hyvä hyökätä vihollisen kylkeen Lapualla. Hän oli siitäkin seikasta huomauttanut ja esittänyt senmukaisia toimenpiteitä. Mutta kaikesta päättäen jätettäisiin ne huomioonottamatta.

Asema oli nyt, 12. p:nä heinäkuuta, seuraava: 10. p:nä oli Gripenbergin prikaati marssinut Ylijepualta Alahärmään, Döbeln 2. prikaatin kanssa Juuttaalta Ylijepualle ja sieltä seuraavana päivänä Alahärmään. 1. prikaati taas oli ottanut haltuunsa Stenbacka-nimisen kylän Ylijepualla. Rajevski seisoi päävoimineen Lapualla, ja Tolly piti hallussaan Perhoa. Todennäköisesti hän koettaisi yhtyä Rajevskiin – jollei jo ollut yhtynyt. Kiirettä, kiirettä oli siis pidettävä, jos mieli avustaa Sandelsia hänen nykyisessä tukalassa asemassaan ja pysähdyttää vihollisen eteneminen Lintulahden tiellä.

Onneksi oli nyt vihdoinkin saatu aikaan päätös hyökkäykseen ryhtymisestä Lapuaa vastaan. Eilen illalla palattuaan Suupohjan-matkaltaan hän oli saanut Klingsporin lopullisesti taipumaan. Ylipäällikkö oli nimenomaan viitannut hänen Vaasasta 8. p:nä lähettämäänsä hyökkäyssuunnitelmaan. "Niinkuin kenraali aikaisemmin minulle kirjoitti, on se nyt sovittu: me tappelemme." Se oli tärkeä isku. Sen kautta avattaisiin armeijalle tie Etelä-Suomeen, jos voitettaisiin.

Niin – jos voitettaisiin. (Hän muisti äsken kadulta kuulemansa lasten leikin katkelman.) "Teidän pitää paeta, kun me hyökkäämme!"... "Niin, jos te voitatte!" Siinäpä se oli – jos voitettaisiin. Hyvä Jumala – miten silloin kävisi...?

Hän haparoi pöydällä olevia papereita. Siinä oli Adlercreutzin kirje 10. päivältä. Siinä esikuntapäällikkökin nimenomaan ilmoitti, että vihollisen kimppuun oli käytävä Lapualla. Adlercreutz oli sen lähettänyt kuin häntä rauhoittaakseen. "Hänen ylhäisyytensä ei pidä kuitenkaan mahdollisena, että vihollinen voisi edetä Lapualta, herra kenraalilla ja Kyrön osastolla ei siis näytä olevan mitään pelättävissä, ja kaikissa aavistamattomissa tapauksissa on perääntyminen vapaa, kun meri on aina varma, jonka vuoksi majuri, paroni v. Otter, kun hänet komennettiin, sai käskyn hankkia varmuuden tarpeellisista veneistä, joten hänen ei siis pidä kiirehtiä perääntymistään..."

Aminoff heitti kirjeen takaisin pöydälle. "Befara" – niin, hän oli juuri pelännyt, että vihollinen valtaisi Kokkolan, jolloin heidän perääntymistiensä – mahdollisen tappion sattuessa – olisi tukossa. Ei sitä niinkään vain äkkiä pelastauduttu merelle kuin Adlercreutz luuli. "Tarpeellisia veneitä!" Vaikeaapa taitaisi yht'äkkiä olla sellaisen venepaljouden hankkiminen, jolla koko armeija pelastuisi merelle. Ei – heidän oli hyökättävä ja voitettava ja siten avattava itselleen tie Etelä-Suomeen. Siellä olisi helpompi taistella jo senkin vuoksi, ettei muonan hankinta kohdannut sellaisia vaikeuksia kuin täällä, harvaanasutuilla seuduilla.

Yht'äkkiä hän löi kämmenellä otsaansa. Mitä... mitä tämä oli? Adlercreutz kirjoitti sellaisessa sävyssä, kuin olisi hän koko tämän hyökkäyssuunnitelman keksijä. Se ei luonnollisestikaan käynyt suoranaisesti ilmi, mutta sittenkin... sittenkin... "joka toivotaan täältä käsin voitavan estää". Oliko tässä taaskin tarkoitus pelata hänelle kepposet... varastaa hänen neuvokkuutensa hedelmät ja sitten esiintyä ulospäin nerokkaana strateegina? Siltä näytti.

Aminoff hypähti pystyyn pöydän äärestä ja käveli kiivaasti edestakaisin. Senkö vuoksi siis Adlercreutz oli ennen hänen paluutaan matkustanut Alahärmään "tilanteeseen tutustumaan" kuin todistaakseen tällä toimenpiteellään, että hän oli koko yrityksen alku ja sielu? Se Kiialan herra... se kunniankipeä mies! Näin se aina riisti hänen ansionsa ja kirjoitti sitten hänelle kuin alaiselleen!

Hän löi nyrkkiä pöytään, niin että muutamia merkkilippuja kaatui. "Ätsh – tulimmainen! Seisoa teidän pitää!" kirosi hän ja asetti vapisevin käsin liput paikoilleen. Myrsky raivosi hänen sielussaan. Hän mietti jo lähteä Klingsporin luo ja antaa tämän kerrankin kuulla kunniansa. Mutta – sitten hän vähitellen tyyntyi ja jatkoi kävelyään.

Mitä se hyödytti! Kärsimystähän oli tämä elämä. Mitä täällä merkitsivät yksilöt – pääasia, että isänmaa pelastuisi... tämä köyhä, raadeltu Suomi...

Hän pysähtyi taas kuninkaan kuvan eteen. Pilvisen päivän vuoksi oli huoneessa jo hämärä, ja Aminoffista näytti, kuin olisi kuningas katsonut häntä erikoisen merkitsevästi ja hymyillyt surullisesti. "Petosta on vanhan Ruotsin miehissä... petosta ja epärehellisyyttä. He myyvät kuninkaansakin... saatikka sitten virkaveljensä. Etkö ymmärrä?"

Hänestä tuntui, kuin olisi kuva puhunut hänelle näin, ja se hiukan lohdutti hänen murheellista mieltään. Niin... niin... petosta ja vääryyttä oli maailma täynnä...

Samassa tuli päämajassa päivystävä upseeri pyytämään häntä ylipäällikön luo. Aminoff lähti.

Klingspor istui seurueineen pöydän ääressä ja pelasi. Siinä oli! eversti Åkerstein, tykistön tarkastaja, niinkuin hänen virallinen arvonimensä kuului, Platen, v. Wolcker, Düring ja muutamia muita, joiden päätehtävänä tämän sotaretken aikana oli ollut säännöllisesti kantaa verraten korkea palkkansa ja vallata parhaat majapaikat ennen muita. Nämä herrat pysyttelivät mahdollisimman kaukana taistelutantereelta... söivät, joivat ja pelasivat. Åkerstein oli hänen kanssaan äsken ollut Suupohjan retkellä mukana. Sepä olikin ainoa varsinainen virkamatka, minkä tämä herra oli tehnyt. Vanha Klercker, joka äsken oli saapunut Oulusta, istui myös samassa seurassa.

Aminoff tunsi sappensa paisuvan.

– Mitä teidän ylhäisyydellänne on asiaa? – kysyi hän verraten tylysti.

Klingspor viittasi päivystävälle upseerille.

– Antakaa se kirje siitä pöydältä... ei se... se toinen. Kas niin... kiitos.

Hän tarkasteli kirjettä ja katsahti sitten mahtipontisesti Aminoffiin, joka edelleenkin seisoi. Häntä ei oltu edes pyydetty istumaan.

– Halusin vain lukea teille kenraali Adlercreutzille kirjoittamani kirjelmän.

Hän asettui selkäkenoon ja rupesi lukemaan:

"Kenraalini ehdotuksen hyväksyn täydellisesti, vihollinen on karkoitettava Kauhavalta, ja minä selitän täten, että herra kenraalilla on vapaat kädet ja minun määräykseni tehdä, mitä hän kuninkaan palvelukseksi parhaaksi huomaa. Jos herra kenraali voisi ahdistaa niitä Kauhavalla ja ehkä Lapualla, olisi näennäisliike minun ajatukseni mukaan suoritettu. Minä viivyn täällä, kunnes kenraali ilmoittaa minulle, mutta älkää antako sen estää teitä toimittamasta, mitä olette ehdottanut. Minä olen täällä keskuksessa toimittamassa määräyksiä kaikkiin paikkoihin ajan voittamiseksi, mutta olen valmis matkustamaan, kun saan herra kenraalin ilmoituksen yleisestä rynnäköstä."

– Eikö kenraalikin pidä, että se on hyvä?

Klingspor katseli Aminoffia sokeaa silmäänsä siristäen.

Nyt ei tämä enää jaksanut itseään hillitä.

– Minä huomaan, että teidän ylhäisyytenne samoin kuin herra esikuntapäällikkökin pitävät minua pilkkanaan! – jylisi hän. – Tuo kirjehän lähtee siltä pohjalta, kuin olisi Adlercreutz keksinyt tämän hyökkäyssuunnitelman. Minusta se voi olla samantekevää, mutta minä katson kuitenkin kunniani vaativan, että tässä tilaisuudessa panen jyrisevän vastalauseeni moista halpamaista menettelyä vastaan. En aio alentua teidän ylhäisyytenne leikkikaluksi!

Ja sen sanottuaan Aminoff teki kokokäännöksen ja lähti. Ovi paukahti kiinni hänen jälkeensä. Herrat olivat suu auki kuunnelleet Aminoffin vuodatusta. Düring purskahti nauramaan:

– Kas sitä! Enpä olisi uskonut, että tuossa entisessä hovi-imartelijassa on noin paljon tulta.

– Suomalainen sisu, – haukotteli v. Wolcker.

– Hävytöntä käyttäytyä minua kohtaan tuolla tavoin! – pauhasi Klingspor, joka nyt vasta rupesi toipumaan kohtauksen aikaansaamasta hämmingistä.

– Minä tulen kirjoittamaan kuninkaalle!

Vanha Klercker puri huultaan ja huomautti:

– Teidän ylhäisyytenne jättäköön sen tekemättä. Ei ole Aminoffin syy, ettei hän saa vapaasti toimia.

Klingspor suutahti.

– Tarkoittaako herra kenraali, että se on sitten minun syyni? Mitäh?

– En. Teidän ylhäisyytenne tietää kyllä, ettei se ole teidän ylhäisyytenne syy paremmin kuin minunkaan.

Klercker nousi. Hänkin oli tuohtunut.

– Onpas ne... niitten pitäisi saada olla ylipäälliköltä molempien, – nauroi Åkerstein Klerckerin mentyä.

– Niinpä niin, mutta se ei käy! – huudahti Platen. – Ylipäällikköitä on vain yksi.

Hän iski valttinsa pöytään, ja peli oli selvä. Hän oli voittanut.

– Djah! – tuhahti Klingspor. – Ylipäälliköltä on vain yksi... se, jonka hänen majesteettinsa kuningas sille paikalle asettaa. Hitostako minä nyt otan rahat? Platen on kyninyt minua koko illan.

– Uskotaan velaksi, – rauhoitteli asianomainen.

– Hasardi pitäisi kieltää laissa, – tuumi v. Wolcker..

– Niin pitäisi, mutta kun koko elämä on hasardia. Tämä sotaretkikin...

Klingspor katsahti nopeasti ylös.

– Seis, herra eversti! Tämä ei ole! Tässä on otettu kaikki varovaisuustoimenpiteet huomioon – tarkoitan ylimalkaan. Mutta (hän siristi sokeata silmäänsä) – Lapua voi sitä olla.

Hän kohotti merkitsevästi sormensa.

– Entäs sitten?

Klingspor kumartui pöydän yli, ja hänen sokea silmänsä loisti omituisesti.

– Silloin saa eräs toinen mies sanoa niinkuin minä äsken: "Hitostako minä nyt otan rahat?"

Hän iski silmää. Herrat ymmärsivät kyllä, ketä hän tarkoitti.

Samassa hän muisti virkakirjeen. Hän kutsutti adjutantin sisään.

– Tämä kirje pikalähetin mukana Alahärmään heti!

– Ymmärrän, teidän ylhäisyytenne!

Adjutantti hävisi.

– Eiköhän tehdä vielä yksi diversioni – näennäisliike? – ehdotti Åkerstein, sakaten korttipakkaa.

– Samantekevä!

Ja herrat jatkoivat peliään.

VI

Heinäkuun 14. päivän vastaiseksi yöksi oli 1. Karjalan jääkäripataljoona sekä joukko rakuunoita everstiluutnantti Aminoffin johdolla asettunut kenttävartioon Kauhavajoen eteläpuolelle. Pääjoukot, 2., 3. ja 4. prikaati olivat leiriytyneet joen pohjoisrannalle, niinikään tai vasalle, 4. prikaatin ollessa etumaisena. Hämyisessä kesäyössä näkyivät niiden leiritulet selvästi etuvartioketjuun.

Yö oli lämmin, ja laulurastas laulaa helskytteli. Sen sävel soi voimakkaana, kirkkaana ja puhtaana, pakottaen väkistenkin huomion kääntymään puoleensa. Nuotiovalkean ääressä loikoilevat sotamiehetkään eivät voineet olla sitä kuuntelematta.

Multanen, joka Revonlahden pappilan pihalla oli kertonut hyökkäyksestä kirkkoa vastaan, makasi mahallaan koivunvarpua pureskellen. Vieressä lepäsi hänen tussarinsa ja eväsreppunsa. Tuli palaa lekotti rauhallisesti. Savu nousi kohtisuoraan ylös.

"Paa piippuun, paa piippuun!" viserteli laulurastas. Multanen naurahti. Siitäpä olikin jo kotvanen, kun hän oli tupakoinut. Hän kohosi polvilleen ja kaivoi tupakkakukkaronsa esiin.

– Pannaanpa sitten, – hymähti hän ja rupesi lataamaan.

Keskustelu virisi. Miehet juttelivat puoliääneen. Heistä tuntui niin omituiselta loikoilla tässä... kuin heinänuotiolla ikään. Mutta ei näkynyt viikatteita, haravia eikä piimäleilejä, niinkuin yökunnissa ollen heinäntekoaikana tällaisella yönviettopaikalla. Toisennäköiset olivat työkamppeet tällä kertaa. Oltiin sodassa.

– Päiväksi tulee lämmin, – virkahti hänen vierustoverinsa Hirvonen kurottautuessaan varvunnokalla ottamaan tulta piippuunsa:

"Pyry-pyry, pyry-pyry!" selitti laulurastas, joka oli lennähtänyt toisen kuusen latvaan.

– Pyryäpä tuo tuolla ennustaa, – naurahti Olli Kankkunen, sotilasnimeltään Sol. Hänellä oli iloiset, aina hymyilevät kasvot. Ja siitä hän oli kai tuon sotilasnimensäkin saanut.

– Kyllä meille pyry tulee, mutta vähän toista sorttia. Ennenkuin ollaan illassa, on viisaampi moni mies.

Keskustelu vilkastui. Juteltiin viikko sitten näillä samoilla paikoin käydystä kahakasta, johon mm. oli ottanut osaa 2. Karjalan jääkäripataljoona. Pielisen komppaniasta oli kaatunut kolme miestä ja vangiksi joutunut kolmetoista, niiden joukossa mm. vääpeli Johan Liiviläinen Kiteeltä.

Pekka Tikkanen, Kankkusen vierustoveri rivissä, viidettäkymmentä käypä mies, oli tuntenut vääpelin. Hän ihmetteli sitä, kuinka tämä oli niin sotkeutunut.

– Se olj ketterä mies, joka kyllä tavallisesti seleviytyi, – lisäsi hän.

– Kummakos tuo, jos vääpeli joutuu, joutuuhan noita kenraaleitakin, – huomautti Hirvonen. – Mutta se minusta on kummempi, kun miehet karkaavat. Meidän komppaniasta ei onneksi ole ketään livistänyt. Mutta pälkjärveläisiä on jo mennyt monta.

– On Pielisen komppaniastakin, – toimitti Kankkunen. – Mitäs minä kuulin... Himangalla oli yhtenä yönä livistänyt kolmattakymmentä, mutta niistä tuotiin puolet takaisin ja kujan juoksivat... joka pekka.

– Se oli oikein! Vievät vielä aseenkin mukanaan ja kruunun parseelit.

– Mutta... mitäs minä kuulin... muutamat olivat lähteneet sillä mielin, että pyrkivät Sandelsin joukkoihin. Siellä kuulemma saa enemmän tapella.

Multanen katseli tovereitaan kysyvän näköisenä. Hänen mielestään tapella sai täälläkin... jos ei niin tiheään, niin sitä romakammasti, kun kerran kohdalle sattui.

– Joo... kyllähän se niin on. Mutta siellä lähempänä kotinurkkia on tietysti leudompi olla.

– Mutta – onkos siinä perree, kun väetetään, ettei meitä ois soanna kuljettaa Karjalasta minnekkään? – kysyi Tikkanen puristaen piippua hampaidensa välissä. – Sanovat kuninkaan antaneen sellaisen luppauksen, jotta kotonurkilla voan ois pysyteltävä.

– Onpa saattanut antaa... mutta hätä ei lakia lue. Samaa isänmaata se on tämäkin. Tappeli missä tappeli... pääasia, että tappeli, – puheli Kankkunen naurun kirkastamin kasvoin.

– Niinpä voan... mutta oattelin, ett'ois hauskempi sielläpäin... Sitä on mies lupsakampi omilla mailla...

Kuului heikko rasahdus. Tikkanen sieppasi piipun kouraansa. Hän oli huomaamatta puraissut sen luuvarren poikki.

– Tuotapa ei ou ennen tapahtumia. Joensuun markkinoilta ostin toissa talavena... ja nyt se mänj poikki.

Hän käänteli hyppyissään varren nokkaa ja jatkoi:

– Se on huono enne...

Toveritkin tarkastelivat varren nokkaa. Heistäkin se oli sattunut omituisesti. Taikauskoisina he yhtyivät Tikkasen ajatukseen, mutta eivät hirvenneet sitä ääneen tulkita. Hirvonen päinvastoin koetti lyödä asian leikiksi nähtyään, kuinka vakavaksi toveri oli käynyt.

– Mitä niitä tyhjiä! – nauroi hän hissukseen. – Katkeaahan se kirvesvarsikin, saatikka sitten tuollainen putki.

– Joo, joo... mutta se on erj assii. (Tikkanen pisti varren nokan taskuunsa.) Kummia se vain tietää...

Vaiettiin. Tikkasen huomautus teki miehet miettiväisiksi. Tavallisesti ei näin sodassa ajateltu kuolemaa... heiluttiin vain ja huhdottiin. Joka kaatui, se kaatui... se ei siitä paremmaksi tullut. Jokainen vain ajatteli, että se oli toinen eikä hän, uskoen, ettei kuolema hänen kohdalleen satukaan. Mutta – jos jonkun päähän iskeytyi kuoleman ajatus oikein voimakkaasti, niin se enää hellittänyt. Mies kaatui muutaman päivän päästä.

Hirvonen katseli salavihkaa Tikkasta, joka oli heittäytynyt selälleen kädet pään alla. Tämä tarkasteli taivasta vakavissa mietteissä, ja Hirvonen oli aivan varma hänen kohtalostaan. "Kaatuu se huomenna... mutta sitä ei saa sille sanoa", ajatteli hän, hypistellen piippunsa vartta.

"Kvietáp-kvietáp... konjaják, konjaják!" viserteli laulurastas.

– Kuulehan, – virkahti Kankkunen, joka oli ajatellut samaa kuin Hirvonenkin, – kesteistä ennustaa. Huomenillalla me juhlimme Lapuan voittoa ja ajamme surun hiiteen.

Tikkanen huokasi. Niin... niin... toverit kyllä, mutta ei hän. Hän oli kohtalostaan varma.

Hän muisteli Kiteellä olevaa mökkiään. Sinne olivat vaimo ja lapset jääneet hänen lähtiessään. Tuntui raskaalta ajatella, ettei heitä enää näkisi. Heidän kasvonpiirteensä tulivat tänä hetkenä hyvin elävästi hänen mieleensä. Varsinkin muisti hän pikku tyttönsä Kreetan, joka kerran oli yht'äkkiä ankarasti sairastunut. Vaimo oli mennyt naapurikylään kaidetta lainaamaan. Lapsi oli hiipinyt hänen turviinsa keskellä yötä ja ollut polttavan kuuma. Sinä yönä hän oli todella hätääntynyt. Hyvä Jumala... jos tuo lapsi kuolisi! – Hän oli siinä yön hiljaisena hetkenä kuunnellessaan lapsen vaikeroimista yht'äkkiä muistanut, kuinka hän monta kertaa oli makeasti nauranut nähdessään pikku Kreetan mekko päällä juosta piristävän yli pihan, hiukan väärillä jaloillaan. Pikku jalat panivat vain yhtenä vilinänä. Hän oli silloin tuntenut, että jos tuo lapsi kuolisi, hän ei koskaan saisi mielestään noita pieniä, vääriä, viliseviä jalkoja, vaan ne tulisivat vaivaamaan häntä aina... niin kauan kuin hän eläisi. – Aamulla oli tyttönen kuitenkin jo osoittanut paranemisen oireita ja ollut illalla täysin terve.

Nytkin muistuivat hänelle mieleen nuo vilkkaasti vilisevät, paljaat jalat. Miksikä ne nyt vaivasivat häntä? Oliko mieli valahtanut tavallista herkemmäksi kuoleman ajatuksen edessä, vai mistä se johtui? Hän ei kyennyt sitä itselleen selittämään, mutta niin se vain oli.

Hän havahtui siihen, että toiset olivat kapsahtaneet pystyyn, ja joku selitti jotakin puoliääneen. Se oli korpraali Heder, joka palasi tarkastuskierrokseltaan. Hän puheli parastaikaa Kankkusen kanssa.

– Pitäkää silmällä tuota pientä metsikköä tuolla. Sen suojassa voi vihollinen hiipiä hyvin lähelle ja päästä kimppuun äkkiarvaamatta.

Korpraali osoitti maantien vasemmalta puolen näkyvää pientä metsäsaareketta. Se oli todellakin vaarallinen paikka. Sen ja heidän vartiopaikkansa välimatka ei ollut kuin satakunta askelta.

– Eikö voisi ulottaa ketjua sinne... pieni mutka vain, – ehdotti Hirvonen.

– Voinhan minä puhua everstille. Heder lähti.

– Se on todellakin vaarallinen paikka, – jutteli Kankkunen. – Tuolta tuota metsää pitkin voi huomaamatta hiipiä saarekkeeseen ja sieltä avata tulen päin meidän naamaa.

Miehet arvostelivat tilannetta. Tällaisena lämpimänä, autereisena kesäyönä, jolloin hämynsekainen valo taittui niin omituisesti, saattoi mies huomaamatta hiipiä melkein vaikka mistä. Tuokin lato tuolla oikealla... jos sitä kauemmin katseli, rupesi näyttämään harmaalta miesjoukolta. Sen takaa olevasta notkosta nousi heikkoa huurua, joka verkkaan mateli yli niityn ja maantien.

Nyt alkoi jo sentään olla valoisampaa. Aurinko nousisi kohta, ja silloin saisivat kaikki esineet oman määrätyn muotonsa. Silloin olisi ryssäkin ryssä, ja hänet saattoi nähdä. Ei siis mitään vaaraa, ei yhtään...

Hetken kuluttua palasi Heder ja toi käskyn, että kahden miehen oli lähdettävä metsän laitaan, äskenmainitun metsäsaarekkeen kainaloon. Siellä oli jo ennestään vahti, saarekkeen niemen kärjessä. He siis välttäkööt sitä, ettei syntyisi tarpeetonta ääntä. Mutta – joka tapauksessa – hehän tunsivat päivän tunnussanan.

Kyllä. Korpraali valitsi Hirvosen ja Multasen. Tikkanen oli jännittyneenä odottanut, valittaisiinko hänet. Hän olisi ottanut sen lopulliseksi vahvistukseksi äskeisille kuoleman-aavisteluilleen. Nyt hän huokasi helpotuksesta ja muuttui iloisemmaksi.

Hirvonen ja Multanen lähtivät kyyryssä käyden hiipimään osoitetulle paikalle. Heidän piti kulkea metsänlaitaa pitkin, koettaen pysyä näkymättömissä. Vihollisella saattoi olla salaiset etuvartionsa hyvinkin lähellä. Sen vuoksi piti olla äärimmäisen varovainen.

Multasen sydän hakkasi kuuluvasti. Tämä oli jännittävää... hiipiä näin keskellä yötä kuin kaksi saalista janoavaa sutta. Oli yli puolen yön, ja oikealla puolen maantietä olevan metsän yllä väreili aamunkajoa ennustava taivas. Mutta vielä oli metsässä verraten hämyistä, joten piti tarkkaan tähdätä eteensä.

Yht'äkkiä sukelsi Multasen eteen harmaa miehen haamu. Pistin välähti, kuului oksan risahdus ja matala ääni lausui:

– Odota!

– Nopsa! – vastasi Multanen ihmetellen, että tunnussanat olivat menneet sekaisin. Mies astui aivan hänen eteensä, ja nyt Multanen tunsi hänet. Se oli Heikki Örn samasta komppaniasta.

– Omaa väkeäkö se olikin? – mumisi Örn. – tuota... mikset vastannut oikein?

Multanen raapi niskaansa.

– Eikös se ole muuttunut jo... tunnussana? – kysyi hän. –

Nythän on sivu puolen yön.

– Pahus tässä ajan kulun tietää, kun pitää sihdata silmät napilla, – kiroili Örn.

– Lohi! – sanoi hän sitten painaakseen mieleen päivän tunnussanan.

– Nopsa! – vastasi Multanen. – Nyt se tuli oikein.

He jatkoivat kulkua ja saapuivat osoitetulle paikalle. Sinne, metsäsaarekkeen kainaloon, he heittäytyivät pitkäkseen jäkälää kasvavan ison kiven suojaan. Metsä heidän vasemmalla puolellaan oli tumma ja uhkaava. Sieltä saattoi ryssä hypätä suoraan niskaan. Multasta puistatti. Hän ei ollut yhtään hyvillään, että Hirvonen oli tästä vartiopaikasta huomauttanut.

– Täällä ei uskalla tupakoidakaan, – kuiskasi hän.

– Ei... nyt on paastottava. Toivottavasti se ei sentään tulle pitkäksi.

He makasivat liikkumatta, kiväärit käden ulottuvilla. Kaikkialla ympäristössä vallitsi syvä hiljaisuus. Vain kaukaa, takaapäin kuului kukon laulu... sieltäpäin, missä pääjoukko lepäili. Aamu oli valkenemassa. Yö ei tähän vuodenaikaan ollut pitkä. Edestäpäin kantautui korviin omituista, tahdikasta ääntä, kuin olisi puitu riihtä sielläkäsin. Mutta nythän ei ollut vielä se aika. Vihollinen siellä varmaankin kuljetti tykkirattaitaan, koska noin selvästi kolkahteli.

Metsäsaarekkeen kärjestä käsin kuului silloin tällöin heikko kahahdus. Miehet tiesivät, että siellä oli heikäläinen patrulli. Heidän ei siis tarvinnut sille suunnalle kiinnittää huomiotaan. Tätä kainalopaikkaa vain oli vahdittava, sillä täältä käsin saattoi vihollinen hyvin yrittää... Miksikähän eivät ennen olleet tätä paikkaa varmistaneet?

He makasivat ja kuuntelivat. Metsä huokasi raskaasti, kun viriävä aamutuuli tohahteli puiden välissä. Se kantoi heidän sieraimiinsa savun hajun. Mistäpäin se mahtoi tulla? Oliko vihollisella tuolla kainalon toisella puolen jonkin kallion suojassa tuli?

He jännittivät kuuloaan. Mitä? Heikkoa puhetta kantautui heidän korviinsa. Maaten hievahtamatta he koettivat kuunnella äärimmäisen tarkkaan. Selvä... siellä oli ryssiä... tuskin parin kymmenen askeleen päässä heistä.

Nyt kuului heikko naurahdus ja sitä seurasi varoittava "tsh, tsh!" Hevonen hirnahti.

– Kasakoita! – kuiskasi Multanen ja tapaili kivääriä. – Minulla on vain niin huono pii.

– Mikset vaihtanut sitä? Minulla kyllä on... mutta ehtineekö tässä enää ryhtyä sitä vaihtamaan?

– Anna tänne... minä vaihdan! – innostui Multanen. – Eivät kai ne sentään suuhun lentäne.

Hirvonen kaivoi piikiven repusta, ja Multanen ryhtyi toimeen. Oikeastaan ei piikivessä ollut mitään vikaa... hän oli vain muuten sanonut – se johtui pelosta. Mutta – kun hän kerran oli sen sanonut, ei hän voinut asiaa heittääkään. Muuten olisi Hirvonen luullut hänen pelkäävän. Tuota pelkoa voittaakseen hän siis ryhtyi piitä vaihtamaan.

– Älä rapisuta niin kovasti... kuulevat pian.

– En, en...

Multasen kädet vapisivat, ja hän melkein läähätti. Nyt jos porhaltaisi vihollinen, ei hän voisi ampua. Tuossa oli vanha pii hänen kourassaan. Hänestä tuntui, kuin huojuisi hän ammottavan kuilun partaalla... vaarassa joka hetki pudota. Muutettiinhan taistelunkin kestäessä tavan takaa piitä – ja se oli pakkokin, sillä yksi ei kauan kestänyt. Mutta se oli kuitenkin toisenlaista. Sillä aikaa aina toinen ampui... ja tavallisesti ei oltu aivan näin lähellä vihollista. Jos nyt ryssä hyökkäisi, ei hän kykenisi Hirvosta auttamaan.

Hän väänsi kiristysruuvia voimainsa takaa. Nyt rupesi jo helpottamaan. Vielä muuan kierros, niin pii oli paikoillaan. Kas nyt... nyt saattoi taas rauhassa hengittää.

Hän laskeutui jälleen pitkälleen ja piteli kiväärintukista kiinni. Sydän hakkasi vieläkin tuon äskeisen jännityksen vuoksi. Mutta – se oli ollut hyvä lääke: hän ei tuntenut pelkoa enää.

– On se sentään toista kesällä... sodassakin, – kuiskaili Hirvonen hänen vieressään. – Ei tarvitse ainakaan kylmästä hytistä.

Joo... oli se. Mennyt talvi oli ollutkin harvinaisen kylmä. Jokohan se Jumalakin sillä tavalla osoitti epäsuosiotaan tälle pahalle maailmalle, kun antoi sellaiset paukkuvat pakkaset? Varmaankaan ei taivaassa pidetty tästä sotahommasta.

– En minä niin usko. Ryssän vuoksi se Jumala pakkaset lähetti. Niinhän torakoitakin tapetaan, että heitetään pirtti kylmille.

Niin... se oli kyllä totta. Mutta – kun ryssällä oli myös Jumala. Eivätköhän nämä ajatelleet, että pakkaset oli lähetty suomalaisten vuoksi?

– Eikö mitä... kuviahan se ryssä kumartaa. Ja jos ajattelivat, niin – ajatelkoot. Se oli kuitenkin väärä ajatus.

Niin... mutta jospa he hyvinkin saivat tuollaisesta ajatuksesta voimaa niinkuin hekin tästä omastaan...

Hirvonen oli hetken aikaa vaiti, mutta suhahti sitten:

– Saakoot... mutta se voima ei kestä! Pakoonhan nuo ovat pötkineet joka kerta, kun me ollaan rynnätty.

Se oli voimallinen todistus. Sen mukaan Jumala oli heidän puolellaan. Ja kuinkapa hän olisi voinutkaan molempien puolella olla?

– Ei se Jumala ole mikään Prenkpuurtti, joka liuhtasee sinne ja tänne, – sanoi Hirvonen vakaumuksella.

– Ja tottahan se oikean uskon puolta pitää, niinkuin tämän Lutheruksen.

– Selvä.

Hirvonen sylkäistä pihautti selkään sisiliskoa joka vikkelästi pujahti kiven rakoon.

– Katsohan, – kuiskutteli hän opettavaisesti, – se on vaarallista niiden kirkoissa käydä. Se tarttuu. Muistatkos Kalajoella, kuinka pirtit vieläkin haisivat, vaikka oli päiviä siitä, kun ryssä oli niissä viimeksi majaillut.

Se oli lopullinen sitova todistus, ja Multanen rauhoittui. Hän kurkisteli kiven yli, veti nenänsä kippuraan ja tunnusteli savun hajua, jonka tuulenleyhkä taas kantoi heidän sieraimiinsa.

– Tuo savukin haisee ryssälle, – virkahti hän kuin siten ilmaistakseen, että oli täysin parantunut harhaoppisuudestaan. Mutta se ei tehonnut Hirvoseen. Hän vastasi:

– Savu on aina savu.

Nyt alkoi puiden sekaan levitä vienoa valoa. Näytti siltä, kuin olisi lukemattomia hienon rihman kaltaisia kultaisia säikeitä juossut metsässä ristiin rastiin. Aurinko nousi.

– Nyt ei ole enää hätää... näkee jo eteensä...

Samassa rupesi metsässä heikosti risahtelemaan. Maa tömähteli jossakin edessäpäin, ja puoliääneen lausuttuja komentosanoja kuului selvästi. Sieltä tuli vihollinen.

Hirvonen ja Multanen nousivat ylös ja asettuivat suojaan paksun männyn taakse. Nyt oli heillä parempi näköala. Puiden välissä vilahteli epäselviä haamuja. Tuossa, aivan edessäpäin hiipi viheriätakkinen otus. Korkea tönttöhattu heilahteli oksien alla.

– Odota! – karjaisi Multanen ja laukaisi tussarinsa. Hän ei jännityksissään huomannut, että lausui väärän tunnussanan. Vihollisen jääkäri keikahti nurin. Multanen ehti vain nähdä sätkivät koivet, kun metsästä samassa pamahti useammasta kivääristä. Kuulat iskivät puiden kylkiin hänen ympärillään.

Metsäsaarekkeen niemen kärjestäkin oli patrulli ruvennut ampumaan. Sieltä kuului komento:

– Päälinjalle, mars, mars!

Miehiä juoksi taaksepäin, hartiat kyyryssä. Multanen seurasi esimerkkiä. Mutta Hirvonen tähtäsi vielä kerran ja huutaen: "lohi!" laukaisi.

– Lohta minä muutamalle aamutuimaan annoin. Mutta taisi olla liian väkevää, koskapa keikkasi.

Toverukset painoivat metsänreunaa pitkin ketjua kohti. Siellä makasivat jo miehet ampuma-asennossa, tussarit poskella. Korpraali Heder juoksi pitkin ketjua huudellen:

– Harvakseen vain, pojat... harvakseen. Ei saa tuhlata panoksia...

Laukaustenvaihtoa kesti noin tunnin verran. Koko 4. prikaati sai lopuksi olla työntämässä ryssää takaisin. Se onnistui täydellisesti, ja etujoukko sai vielä toista tuntia levätä ennen yleistä rynnäkköä.

VII

Aamulla klo 6 pärisivät rummut pitkin Kauhavanjoen pohjoista rantaa. Se oli merkki, että joukkojen tuli olla valmiit. Lyhyiden itsekussakin pataljoonassa pidettyjen rukoushetkien jälkeen lähti armeija liikkeelle tasan klo 7. Ensimmäinen Karjalan jääkäripataljoona kulki kärkijoukkona, edeten ketjussa molemmin puolin maantietä. Rakuunat ja yksi tykki samosivat kaikkein etumaisina tietä myöten.

Adlercreutz ratsasti itse kärkijoukon mukana. Hän oli loistavalla päällä. Aamu oli kaunis, kaste kimalteli nurmikossa pitkin maantien vartta. Ilma oli täynnä sinertävää auerta. Joukot näyttivät reippailta.

– Nyt, pojat, viskataan ryssä Lapualta!

– Hurraa! kajahti riveistä.

Ei kulunut pitkää aikaa, ennenkuin jo karjalaiset saivat näyttää, mihin pystyivät. Muutaman virstan päässä alkoi jo paukkua. Vihollinen, joka 8. päivänä oli taistellut tällä samalla seudulla, tunsi hyvin maaston. Jokaisessa vähänkin sopivassa paikassa se asettui sitkeään vastarintaan. Puu puulta perääntyi sen jääkäriketju, ja metsä oli sananmukaisesti raivattava puhtaaksi joka kiveä ja kantoa myöten.

Mutta matkan puolivälissä sai vihollinen ketjuunsa lisäväkeä. Nyt kävi eteneminen hitaasti. Kiväärinlaukaukset tihenivät, ja miehiä rupesi haavoittumaan yhä useammin. Maantietä kulkeva tykki tärähytti kyllä laukauksen toisensa perästä molemmille puolin tietä, mutta sen vaikutus jäi vähäiseksi. Sakeassa ryteikössä pitivät ryssän tiraljöörit hyvin puoliaan. Karjalan jääkärien hyökkäys pysähtyi.

Adlercreutz tulistui. Hän karahutti majuri Tujulinin luo, joka johti toista Savon jääkäripataljoonaa ja komensi tämän ynnä kapteeni Brunovin asettumaan kärkeen.

– Meidänhän on mentävä eteenpäin, mutta nuo p–leet perääntyvät! – huusi hän, viitaten etupäähän, jossa oli syntynyt levottomuutta. Karjalan jääkäreitä juoksi metsästä maantielle, jossa he luulivat olevansa paremmassa turvassa.

Savolaiset vastasivat iloisella hurraahuudolla ja kiiruhtivat kärkeen. Siellä oli useita miehiä haavoittunut. Multanen ja Hirvonen olivat polvillaan Tikkasen vieressä, joka oli saanut luodin rintaansa. Tämä makasi maantien syrjällä, ja hänen huulensa liikkuivat hiljaa.

– Pikku Kreeta, – vaikeroi hän, mutta sitä ei kukaan tässä yleisessä melussa ja räiskeessä kuullut. Upseerit hoputtivat miehiään eteenpäin. Nämä pistivät juoksuksi ja olivat hetken päästä karjalaisten paikalla ketjussa.

Tikkanen makasi liikkumatta. Toverit luulivat jo hänen henkensä paenneen. Mutta jossakin hänen sielunsa pohjalla välkehti vielä näky, harvinaisen selvä ja kirkas näky, joka sai hänen suunsa vetäytymään hymyyn. Pienet jalat juosta vilistivät ruohoa kasvavan pihan poikki, ja hän istui mökin portailla paitahihasillaan, silmillään seuraten noiden väärien pikku säärten vilinää. Multanen ja Hirvonen laskivat hänen päänsä pellon pientarelle, missä leiniköt ja kurjenpolvet hyväilivät hänen tavattoman valkoiseksi valahtanutta otsaansa.

– Siinä se oli se piipunvarsi, – lausui Multanen huohottaen ja pyyhki takkinsa rintamusta. Hänen ohitseen painuivat savolaisten tiheät rivit. Nämä heittelivät kokkapuheita epäjärjestykseen joutuneille karjalaisille. Harmaapäinen everstiluutnantti kiiruhti myös siitä ohi. Nähdessään pientarella makaavan valjun sotamiehen hän teki vakavana kunniaa.

Se oli Lode.

Nyt päästiin jo paremmin eteenpäin. Mutta kuta lähemmäksi Lapuaa tultiin, sitä sitkeämmäksi kävi vihollisen vastarinta. Lopuksi täytyi viedä rynnäkköön 4. prikaatin viimeisetkin joukot.

Kask paarusti metsää pitkin hikihatussa, vähän väliä pysähtyen lataamaan ja laukaisemaan. Hän oli lähellä maantien syrjää, josta puiden välistä oli hyvä näköala tien yli vastakkaiseen metsänreunaan. Sieltä vilahtelivat savolaisten viheriät takinkaulukset, ja korviin kantautuivat miesten huudot. Kiväärit räiskyivät. Metsä rytisi, kun pienet, erillään olevat osastot tekivät syöksyjä eteenpäin. Samanlainen rytinä kävi hänenkin puolellaan.

Hän lähti talsimaan eteenpäin kivääri kädessä. Miehiä juoksi hänen ohitsensa hikoillen ja huohottaen, pysähtyen puiden suojasta ampumaan. Tuossa kaatui yksi. Kaskin valtasi kiire. Piti päästä alta pois. Hän ei itsekään käsittänyt, mitä hän tällä sanalla tarkoitti. Se vain iskeytyi hänen aivoihinsa tänä hetkenä, jolloin metsä tuntui riehuvan täynnä raivoavia, kiljuvia paholaisia. Hän juoksi eteenpäin ajattelematta väijyvää vaaraa. Takaapäin huudettiin: "Älä mene varomattomasti!" Mutta tuo huuto vain kiihoitti häntä. "Alta pois... alta pois!" jyskytti hänen mielessään. Kävi sellainen korvia huumaava ryske kuin olisi metsää kaadettu. Yhtä aikaa ammutut kiväärinlaukaukset räjähtivät hirvittävällä voimalla.

Hän vilkaisi oikealle.

Siellä makasi ryssän sotamies tien varressa haavoittuneena. Suomalainen välskäri sitoi sitä parast'aikaa. "Ystävällinen on suomalainen..." vilahti Kaskin päässä. Tuo kuva painui harvinaisen elävänä ja kirkkaana hän sieluunsa. Sotamies, reidet hajallaan... paljas iho paistoi... valkoisen ihon pinnalla jotakin tummaa – verta. Ja välskäri, kädessä riepu, kumartuneena haavoittuneen yli, toinen siteen pää hammasten välissä...

Hänen edessään paukahti. Ruudinsavu löi vasten kasvoja. Otsassa ja poskilihaksissa kipenöi. Hattu lensi päästä.

Siitä hänen edestään, ison kiven takaa kohosi viheriätakkinen mies, korkea tönttöhattu päässä. Pistin välähti Kaskin kasvojen edessä. Puolittain sekapäisenä iski hän pistimensä vihollisen keskiruumiiseen. Tämä pudotti kiväärinsä ja silmät nurin, suu ilmaa haukkoen keikahti selälleen ilkeästi rääkäisten.

Tuo rääkäisy herätti Kaskin täyteen tajuntaan. Hän katsahti eteensä. Siinä makasi venäläinen jääkäri sääriään sätkytellen.

Hän muisti, kuinka hän ennen poikasena oli pyydystänyt jäniksiä seivästämällä. Löydettyään jäniksen makuupaikan hän oli ruvennut sitä kiertämään, supistaen kehää joka kierroksella ja katsellen toisaalle, kuin ei olisi ollut otusta huomaavinaankaan. Sitten – päästyään sopivan välimatkan päähän hän oli yht'äkkiä sujauttanut seipäällä, jonka kärki oli ollut teroitettu, ja ilkeästi rääkäisten oli jänö kepertynyt hangelle.

Nytkin hän silmäili toisaalle, välttäen katsomasta kaatunutta vihollista. Siten hänestä tuntui helpommalta... kuin ei tuo maassa potkiva olisi ollutkaan ihminen. Hänen mieleensä vilahti taas kuva suomalaisesta välskäristä, joka sitoi haavoittunutta ryssää... "Ystävällinen on suomalainen..." ajatteli hän, tuntien tästä ajatuksesta saavansa merkillistä voimaa ja lohdutusta... kuin olisi joku näkymätön olento hänen vieressään häntä lempeästi rauhoittanut. Hän tunsi olevansa valmis itkuun... niin, merkillisellä tavalla nyki kurkussa ja takoi ohimoissa. Ympärillä kaikui kiväärien pauke ja miesten karjunta. Kuin vastatakseen tähän jollakin tavoin hän puoleksi nauraen, puoleksi itkien laukaisi kiväärinsä maassa sätkivän vihollisen päätä kohti ja karjaisi:

– Ystävällinen on suomalainen!

Pyyhkäisten pistintä takkinsa hihaan hän lähti juoksemaan eteenpäin.

Syvään huohottaen hän rupesi lataamaan kivääriä koko ajan vilkuillen ympärilleen. Pensaista ja kantojen takaa pöllähteli valkoisia savupilviä. "Niin on kuin pumpulia..." ajatteli Kask ja nosti vasemman jalkansa koholle. Hän oli ilman kenkiä ja tunsi astuneensa terävän kiven päälle. Samassa vingahti jalkain välissä, ja isonvarpaan paikalla ei ollut kuin verinen lihan riekale. "Ukkovarpaan ampuivat", vilahti hänen mielessään, ja hän tähtäsi lähinnä kyykkivää vihollista. Pau! Se kaatui, ja Kask lähti kiiruusti kuukkaamaan takaisinpäin.

Siellä – muutaman hongan takana kyyrötti suuri miesjoukko. Korkea sotaherra puhutteli heitä parastaikaa. Se herätti Kaskin uteliaisuutta. Mitähän kokousta ne nyt pitävät? Hän unohti jalassa tuntuvan tuskan ja nilkutti paikalle kiväärinperällä itseään tukien.

Korkea sotaherra oli kenraali Adlercreutz. Hän tiedusteli miehiltä, miten nämä jaksoivat.

– Huonosti, herra kenraali! Tässä maastossa kuluvat kintut pilalle.

– Joo, herra kenraali! – innostui Kask'kin ja riiputti jalkaa. – Minultakin ampuivat ukkovarpaan!

Hän oli sen näköinen, kuin pitäisi kaikkien huomata se. Mutta miehet eivät edes vilkaisseetkaan häneen. He tarkastelivat, omia jalkojaan, jotka kivet ja oksanpalaset olivat repineet verille.

Adlercreutz komensi miehet levähtämään. Nämä heittäytyivät pitkälleen ja kaivoivat piippunsa esille. Iloinen puheen turina syntyi heti, ja valitus oli tipotiessään. Kenraali lupasi ensi tilassa hankkia jalkineita.

Adlercreutz lähti. Kask katseli tovereitaan, jotka rauhallisina vetelivät haikuja. Majuri v. Törne makaili lynkäpäittensä varassa myös piippua imien. Kask, joka rakasti huomion esineenä olemista, kuulutti taas:

– Minulta kun ampuivat ukkovarpaan!

Mutta Törne pyörähti häneen päin äkäisenä:

– Mitäs se on! – Mutta – minulta kun ampuivat uuden takin liepeet puhki!

– Eikä kuula edes jättänyt paikkatilkkua! – veisteli muuan luutnantti.

Kukko-Kalle ratsasti Moska-Ruunalla, joka oli valjastettu tykin etuvaljakon keskelle. Hän riiteli itsepintaisesti tästä paikasta, väittäen Adlercreutzin määränneen sen hänen hevoselleen. Toverit antoivat perään. Heistä oli Kalle ja hänen kaakkinsa koko valjakon koristus, ja he naureskelivat takanapäin tälle uljaalle parille.

Kalle kannusti ratsuaan. Hän oli hyvällä tuulella. Olisivatpa heidät päästäneet kärkeen, he olisivat puhdistaneet metsän tuossa tuokiossa. Nyt piti marssia 4. prikaatin takana eikä saanut muuta kuin kuunnella päältä. Siellä räiskyi ja räsähteli eri tavalla. Ruuna liikautti korviaan aina, kun suurempi yhteislaukaus pamahti. Tavallisen kiväärinluodin viuhinasta se ei näyttänyt vähääkään välittävän.

Niin se ruuna... se oli terve taas. Niin vetää junnasi kuin ennenkin, kaula pitkällä ja maha pullollaan. Se oli täydellisesti parantunut Siikajoella saamastaan haavasta, ja siitä oli Kalle iloinen.

Siellä perässä tulla rymisti heelviiki, rautaputki mustana pohottaen. Sen suu sojotti pohjoista kohti... mutta pian se käännettäisiin vastakkaiseen suuntaan – kohti vihollista. Korkeat tykinrattaat kolisivat. Kalle seurasi niiden longahtelevia liikkeitä. Akselit olivat kuluneet, mutta hyvässä voiteessa ne muuten olivat. Sitten Siikajoen ei Kalle ollut saanut laukaista kanuunaansa kuin muutaman kerran... viimeksi Nykaarlepyyssä. Mutta siellä oli vihollinen puittanut pakoon heti alussa. Tänä päivänä toivottavasti pääsisi heelviikikin lämpenemään...

Döbeln istui ratsullaan tien syrjässä ja katseli ohimarssivia joukkoja. Kalle käänsi punakan naamansa everstiin päin, ojentautuen satulassaan. Döbeln vilkaisi tykkimieheen, ja hänen ankaroilla kasvoillaan käväisi heikko hymyn väre.

– Luutnantti Ramsay! – huusi hän samassa ja karkuutti Kallen ohi rykmentin kärkeä kohti.

– Täällä, herra eversti! – kajahti etupäästä.

"Mikähän siellä nyt tuli?" – ajatteli Kukko-Kalle nähdessään, kuinka nuori adjutantti lasketti eteenpäin, minkä hevosen kavioista lahti.

Tuo kiivas ratsastus innostutti häntä. Hän kääntyi toverinsa puoleen, joka ratsasti likaisen harmaalla, suurella konkarilla.

– Joo... rytäkkään pitäisi päästä! – Minä olen kuurannut heelviikinkin niin puhtaaksi, että kuvansa näkee.

– Minkä kuvan? – kysyi takavaljakon oikeanpuoleinen ratsastaja nauraa virnistellen.

– Kukon kuvan! – veisteli hänen vierustoverinsa, keskimmäinen mies.

– Älä... älä, – rinnusteli Kalle ja kääntyi satulassa. – Minä osaan kohta kokosanalta ja minä otan akan... saatelmaakare!

– Kukahan se Kallestakin huolii?

– Älä... älä... on niitä tyttöjä minunkin varalleni. Pattijoellakin olisin päässyt vävyksi, mutta minä sanoin, että mull' on jo morsian.

– Vai on sillä Kallella jo morsian?

– O-on... ja komea onkin.

– Taitaa olla yhtä komea kuin tuo ratsusikin.

Kalle naurahti.

– Älä... älä... Moska-Ruuna vetää aina siinä missä toinenkin. – Katsopas nyt, miten kävi!

Harhaluoti on sattunut takavaljakon vasemmanpuoleiseen hevoseen, joka keikahti kumoon. Ratsastaja suistui maahan, tien syrjällä marssivien miesten jalkoihin.

Kalle oli hypännyt satulasta alas. Hän oli mielestään tämän tykin ja kaikkien siihen kuuluvien kapistusten päällikkö... hevosten ja miesten. Nytkin hän komenteli kuin kenraali:

– Riisukaa valjaista ja lopettakaa!

Käskyä seurattiin. Vääpeli koetti vakuuttaa, että hevosen ehkä voisi parantaa, jos raahattaisiin syrjään ja väliaikaisesti sidottaisiin. Mutta Kalle toimesi:

– Ei voi... näkeehän sen. Oikea etujalka murskana.

– Mikä eläinlääkäri sinä olet?

– Olen minä siksi, että voin tuon sanoa. Hevonen on lopetettava!

Tykki oli pysähtynyt, ja sen ympärille muodostui ruuhka. Luutnantti Gestrin juoksi paikalle.

– Hevonen syrjään heti, ja uusi aisoihin! Mars... mars!

– Sanoinhan minä, että... duoda... kyllä minä nämä asiat ymmärrän.

Mutta nyt kimpaantui vääpelikin:

– Hoida sinä asiasi äläkä sekaannu joka paikkaan!

Kalle kiipesi Moska-Ruunan selkään toverien nauraessa. Hevonen lopetettiin ja raahattiin syrjään. Siinä tien vieressä makasi jo ennestään ryssän ratsu kuolleena, maha pahasti pöhötyksissä. Sen viereen kiskottiin suomalainen hevonen, ja siihen jäivät molemmat.

Sillävälin oli luutnantti Ramsay palannut. Hän oli tuonut Adlercreutzin vastauksen. Döbeln oli vaatinut, että porilaisten oli päästävä kärkeen. Mutta Adlercreutz ei ollut siihen suostunut. "Odottakaa, hyvät herrat, kohta on teidän vuoronne!" oli hän vastannut.

Oljemarck marssi komppaniansa edessä, seuraten silmillään kymmenkunta askelta etempänä astuvaa komppanian päällikköä, joka sapelin kärki oikeaa olkapäätä vasten marssi reippaana ja kimmoisana. Lyhyt, tanakka varsi pomppoili eteenpäin kuin kumipallo, eivätkä jalat tahtoneet suostua niin pitkien askelten ottoon kuin niiden omistaja olisi halunnut. Hän astui väärää jalkaa, mutta siitä huolimatta komensi komppaniaansa.

– Vasen, oikea, vasen, oikea! Mars, mars!

Oljemarckia nauratti. Se oli Hiivarin veli, Kalle Schantz. Hän sai hypähtää pari kertaa ennenkuin itse pääsi tahtiin. Niinpä niin... nyt mentiin taisteluun. Upseerit noituivat savolaisten hitautta. Heidän piti vähän väliä pysähtyä, kun piti odottaa kärkijoukon etenemistä.

– Ei niistä savolaisista ole muuhun kuin suuta soittamaan! – äkäili Schantz. Hän oli turhaan singuttanut lyhyitä sääriään.

Niinpä niin – Oljemarckinkin olisi tehnyt mieli rynnistää täyttä päätä. Uudestakaarlepyystä hän oli kirjoittanut kotiin ja Hannalle, kertoen viimeisistä elämyksistään. Hannan kirjeessä hän oli ilmaissut uskovansa armeijan voittoon. Hän tahtoi ansaita rakastettunsa luottamuksen sankarimaineella, joka vielä hänen päätänsä seppelöisi.

Aurinko paistoi kuumasti. Miehet kulkivat kumarassa, raskaissa kenttävarustuksissaan. Hiki virtasi kasvoilta. Maantien pinnasta kohosi sakea pöly, joka uhkasi aivan salvata hengityksen. Oljemarck juoksi Schantzin rinnalle.

– Kun päästäisi pian aukealle, – huokasi tämä. – Tässä ihan tukehtuu.

Metsästä, tien vasemmalta puolen, kuului voimakasta hurraata.

– Jokohan lohkesi viimeinen vastus? – tuumi Oljemarck. – Kuulostaa kuin meikäläiset painaisivat päälle oikein jymyllä.

Nyt rupesi tulemaan haavoittuneita vastaan. Niitä makasi rattailla olkien päällä... verentahraamia, ruudin savusta mustuneita olentoja, joista toiset vaikeroivat ääneen. Tuo teki tietä marssivaan kolonnaan masentavan vaikutuksen. Monet sotamiehistä käänsivät päänsä pois, huulet lujasti yhteen puristettuina. He halusivat säilyttää sen innon ja palavuuden, joka heidän askeleitaan nyt joudutti.

Etupäähän oli viety kaksi tykkiä, jotka nyt olivat yhtyneet leikkiin. Marssivan kolonnan yllä vavahteli ilma joka laukaukselta. Näytti siltä, kuin olisi etelän suunnalla leijaileva auer joka kerta repeytynyt, kun laukaus pamahti. Se venyi ja värisi kuin ohut harso, jota molemmista päistä kiskotaan. Mutta sillä kimmoisuudella, joka sille oli ominaista, se jälleen vetäytyi kokoon ja peitti yhä tiheämpänä, tummempana ilman rannan. Ruudin savu leijaili maantien yläpuolella, haihtuen vähitellen sinertäviin usviin.

Kello oli suunnilleen neljä iltapäivällä. Yhdeksän tuntia oli kulunut tälle puolentoista penikulman taipaleelle, mutta joka askel olikin otettu kuin vakavan harkinnan perästä. Paljon verta oli jo maksanut tämä matka. Mutta vielä oli päätyö suorittamatta – vihollisen ahdistaminen itse Lapuan aukeilla.

Marssia saatiin viime virstoilla huomattavasti kiinnittää. Sillä kun kärkijoukot olivat kerran vauhtiin päässeet, ne painoivat nyt sellaisella voimalla, ettei maantietä marssiva pääjoukko tahtonut perässä pysyä. Adjutantit karahuttelivatkin senvuoksi pitkin tien syrjää ja kehoittivat joukkoja kiiruhtamaan.

– Nopeammin, nopeammin! Päivällisaika menee ohi!

Miehet nauroivat ja paransivat vauhtia. Kapteeni Björnstjerna se osasi aina oikeaan naulaan. Päivällisen aika! Niinkuin se olisi tällä sotaretkellä niin säännöllisesti syöty! Mutta tuo huomautus, joka niin räikeästi toi mieliin asian vastakohdan, vaikutti nyt virkistävästi. Miehet juttelivat siitä iloisesti keskenään:

– Painetaanpa sitten, ettei soppa jäähdy.

Nyt teki tie ison mutkan länteen, ja eteen aukenivat laajat viljavainot. Näkyi tiheästi rakennettu kylä, jonka keskeltä kirkon mahtava kupooli kohosi korkeutta kohti. Tasangon toista laitaa reunusti juhlallinen, metsää kasvava vaara. Sen selkä kaartui mahtavana, korkeammalle kirkontornin huippuakin. Se oli Simsiö.

Erivärisiä joukko-osastoja liikkui taloryhmien välissä, joukossa ratsuväkeäkin. Kaukoputkella erotti verraten selvästi husaarien valkoiset takit ja keltaiset olkavyöt.

Oli saavuttu Lapualle.

VIII

Adlercreutz esikuntineen oli pysähtynyt Ritamäelle, sille kohtaa maantiestä, missä se laskeutuu alangolle ja viljavainioiden halki kiemurrellen häipyy vuoroin näkyvistä, vuoroin vilahtaa esiin – kunnes etempänä kokonaan hukkuu Isonkylän taloryhmään. Nyt on tuo lakeus toisennäköinen. Sen halkaisee rautatie, ja sen laidoille on kasvanut uusia taloryhmiä. Mutta 1808 se oli juhlallinen, lainehtiva viljavainio – melkein yhtenäinen. Ainoastaan nykyisen muistopatsaan kohdalla sijaitsi pieni mökkiryhmä, jota sanottiin Miiankyläksi.

Adlercreutz istui tulisen ukrainalaisen ratsun selässä. Hän oli komentanut joukoille levon, ja sillä aikaa tarkastelivat korkeammat upseerit taistelukenttää.

Rajevski oli levittänyt linjansa pitkin joen vartta. Hänen vasen sivustansa nojasi Lapuan Isoonkylään. Siellä – kirkon ympärillä kävikin kuhina, kun vihollisen joukot järjestyivät taisteluun. Oikean sivustansa nojasi ryssä Liuhtarin tiheästi rakennettua kylää vasten. Joki oli takana. Oikean kyljen ulkopuolella näkyi myös vihollisjoukkoja. Adlercreutz arvasi niiden suojelevan Kuortaneelle johtavaa tietä. Samoin näkyi pappilan kohdalla, joen toisella puolen, vihollisen osastoja. Niiden tarkoitus taas oli suojata Ilmajoen tietä. Siinä olikin ainoa heikkous Rajevskin suunnitelmissa, että tämä oli ottanut huomioon molemmat vastamainitut tiet. Hänen taistelulinjansa venyi senvuoksi suhteettoman pitkäksi.

Adlercreutz tarkasteli seutua kaukoputkellaan. Kylän länsipuolella näkyi kaksi tykkiä – arvattavasti kuusinaulaisia. Molemmille sivustoille oli sijoitettu ratsuväkeä, samoin keskustaan. Adlercreutz tarkasti tuota kohtaa kauan ja kääntyi sitten seuralaistensa puoleen.

– Minä en näe tykistöä keskustassa, – sanoi hän. – Mitä se merkitsee? Siinä on jokin juoni.

Useampia kaukoputkia suuntautui nyt tuota kysymyksessä olevaa paikkaa kohti. Tosiaankin! Keskusta oli ilman tykistöä. Muutaman ladon kohdalla parveili joukko viheriätakkisia sotamiehiä. Döbeln arvasi heti, mitä se merkitsi.

– Tykit ovat ladossa! huudahti hän.

– Kas niitä... maskeeraavat! Mutta kyllä ne pian itsensä ilmaisevat.

– Katsokaapas tuonne! – huudahti Adlercreutz, osoittaen vihollisen oikeaa sivustaa. – Niillä on hyvät suojat!

Siellä vilisi vihollisen jalkaväkeä punakauluksisissa takeissaan. Heitä suojasi melko hyvin rantatöyräs.

Jos Adlercreutz olisi käynyt Napoleonin koulua, olisi hänelle heti selvinnyt, mihin kohtaan pääisku olisi pitänyt kohdistaa. Siinä kohden tarjosi Liuhtariin sijoittunut vihollisen osasto yhden kaikkein tärkeimmistä hyökkäyspisteistä. Vihollinen viisaana ja varovaisena oli ottanut huomioon Kuortaneelle johtavan tien. Se olisi pitänyt heti alussa katkaista ja siten estää venäläistä käyttämästä sitä hyväkseen. Mutta Adlercreutzilla ei ollut Napoleonin kenraalien kykyä, häneltä puuttui laajempi kokemus ja ennenkaikkea perusteelliset ammattitiedot, joita ei suinkaan korvaa mieskohtainen urhoollisuus. Sitä hänellä kyllä oli – kieltämättä. Siikajoella hän oli onnistunut erinomaisesti. Mutta se oli ollutkin pikemmin sattuma kuin erikoisen strategisen taidon näyte. Tilanne oli tarjoutunut hänelle suoraan käteen. Ja sellaisella ylivoimalla, kuin mikä hänellä siellä oli ollut käytettävänään, oli läpimurto ollut verraten helppo suorittaa.

Yleisesti katsoen oli asema hänelle nytkin edullinen. Hänellä oli ylivoima puolellaan – vaikk'ei niin suurta kuin Siikajoella. Kuitenkaan hän ei ollut tästä tietoinen. Päinvastoin hän arvosteli vihollisen lukumäärän paljon suuremmaksi, kuin mitä se todellisuudessa oli. Millä tavalla tämä seikka vaikutti taistelun tulokseen, emme lähde ratkaisemaan. Kuitenkin tuntuu siltä, kuin olisi tarkempi voimasuhteiden tuntemus ollut omiaan auttamaan Adlercreutzia järjestämään hyökkäyksensä toisin. Silloin olisi ehkä Kuortaneen tiekin tullut paremmin huomioonotetuksi. Sanomme "ehkä" – sillä se ei suinkaan ole varma. Lapuaa kohti edettäessä oli muutamia upseereita kerääntynyt hänen ympärilleen muutamalla metsä-aukealla. Silloin oli Adlercreutz kysynyt: "Kuinka vahvoja herrat luulevat meidän olevan?" Majuri Tavast oli vastannut: "Noin 5 000." Siihen oli Adlercreutz huomauttanut: "Kun esikuntaupseeri niin suuresti erehtyy, kuinka silloin voidaan luottaa vakoojan tiedoituksiin! Meitä ei ole enempää kuin 3 000 miestä." Ja kuitenkin oli esikuntaupseeri oikeammassa! Hän erehtyi vain 306:lla, kun Adlercreutz sitä vastoin erehtyi 1 394:llä! Sillä 1. prikaatiakin lukuunottamatta, joka ei ehtinyt perille taistelun alkuun, oli Adlercreutzin joukko 4 230 miehen vahvuinen, mutta se mukaan luettuna 4 694 miestä ja 18 kanuunaa – kun vihollisella taas oli 4 030 miestä ja 15 kanuunaa. Tämä vastaus myös osoittaa, kuinka vähäpätöiseksi Adlercreutz arvosteli tiedustelun. – Lapuan taistelu on loistava mieskohtaisen sankariuden näyte, mutta taktillisesti – niinkuin yleensä kaikki tämän sodan tappelut – heikko. Venäläisten kannalta katsottuna se oikeastaan on keskeytystaistelu.

Taistelun aloitti tykistö. Muutamia kanuunia riisuttiin mäelle ja ne tervehtivät ryssää juhlallisella paukkeella. Tämä vastasi, mutta pitkän välimatkan vuoksi jäi tuli tehottomaksi. Luodit lensivät viljavainioihin mäen juurelle ja kierivät siellä savuten. Sotamiehet seurasivat niiden kulkua, tehden leikillisiä huomautuksiaan.

– Tuollakin juoksee taas ryssän koira, – jutteli Kukko-Kalle, osoittaen lähinnä olevaa ruispeltoa, jossa laiho heilui ja vavahteli, kuin olisi todellakin jokin näkymätön elukka juossut siellä. Tupruava savupatsas ilmaisi sen kulkusuunnan.

– Siihen jäi... mutta täältä lähtee eri otus, joka laukkaa suoraan päälle.

Heelviiki pamahti, mutta ei lentänyt senkään luoti päämaaliin. Välille jäi.

– Tuo on turhaa, – tuumi Döbeln, joka malttamattomana oli seurannut tykkitulen vaikutusta. – Antakaapas meidän lähteä leikkiin, me näytämme, että yltää!

Adlercreutz katsahti kelloa. Se oli nyt täsmälleen 5. Joukot olivat riittävästi levänneet. Hän antoi Döbelnille merkin.

– No niin... Jumalan nimeen sitten.

Döbeln kohotti sapelinsa ilmaan.

– Porilaiset! – huusi hän, ja hänen harmaansiniset silmänsä iskivät salamoita. – Minä vien teidät tuleen, niin että käsivarret ja sääret tanssivat korvainne ympärillä ja suolet roikkuvat pitkin aitoja!

Sotamiehet vastasivat huikeasti hurraten. Everstin runollisrealistinen puhetapa oli heille tuttua ja he rakastivat sitä. Kaikki eivät tosin käsittäneet ruotsiksi lausutuita sanoja, mutta he arvasivat niiden sisältäneen jotakin reipasta ja repäisevää. Senvuoksi he huusivat yhtä lujaa kuin toisetkin.

Pataljoonat lainehtivat mäkeä alas, ja tykit seurasivat mukana. Adlercreutz katseli niiden menoa. Kothen marssi komppaniansa etunenässä, hattu kallellaan. Kalle Schantzin lyhyet jalat harppasivat nyt täydellä todella. "Missähän Hiivari on?" – ajatteli Adlercreutz, tarkastellen upseereita. Komppania komppanian jälkeen pudottautui mäkeä alas, miehistön ja upseeriston tehdessä kunniaa.

– Heinänteko alkaa! – huusi Adlercreutz, viitaten sapelillaan kirkonkylää kohti.

– Eläköön! – kajahti riveistä.

Näky oli suurenmoinen. Tiheässä marssivien rivien yläpuolella välkehti pistinten kiiltelevä metsä. Tykkirattaat kolisivat. Metallikanuunien pinta kimalteli kuin kulta.

Kultaa siinä kuljetettiinkin vapauden lunnaiksi – satojen Suomen miesten kallis henki ja sydänveri.

Se punasikin pian maantien ja sen ruohoa kasvavat reunat. Venäläiset olivat piilottaneet jääkäreitään ruispeltoihin, ja sieltä, aaltoilevan viljan seasta, suitsi surmaa ja kuolemaa porilaisten riveihin. Miiankylää puolustava patteri teki kauheaa tuhoa. Tuon tuostakin iski kanuunan kuula miesparveen. Kuului ilkeä mäjähdys, ja sillä kohtaa pullistui marssirivistö aina sivuille päin – kuin olisi jokin selittämätön voima sitä äkkiä paisuttanut. Se voima oli kuolema.

Tykit ottivat innokkaasti osaa rynnäkköön. Ne sylkivät suustaan tulta, ja nyt niidenkin luodit kantoivat perille. Näkyi selvästi, kuinka yksi mökin seinä sortui, ja vihollisen patterissa syntyi suuri hämminki.

– Varaväkeä tänne, varaväkeä! – huudettiin siellä, ja miehiä juoksi edestakaisin viittoen ja karjuen.

– Pian tuli turva reserviin! – tuumi Oljemarck Schantzille. Hän marssi paljastettu miekka kädessä ja tarkkaili ruispelloista pöllähteleviä savutupruja.

Sieltä syytivät ryssän tiraljöörit tulta ja kuolemaa. Miehiä haavoittui ja kaatui yhtenään. Döbeln komensi Schantzin komppaniansa kanssa puhdistamaan peltoja vihollisen sala-ampujista.

Ruoveden pojat syöksyivät laihoon. Se ulottui seisaalla ollen vyötäisiin, mutta kyyryssä käyden se peitti miehen jokseenkin hyvin. Vain harmaat takinselät vilahtelivat sen keskeltä, kun miehet tekivät syöksyjä eteenpäin.

Tämä oli jännittävää. Maaten vatsallaan laihossa he kuuntelivat ja katselivat, mistäpäin vihollisen laukaus pamahti. Se oli kuin sorsajahtia rannan ruohikossa! Joka kerta kuin vilja jossakin epäilyttävämmin heilahti, ammuttiin sinne. Ja tavallisesti sieltä kantautui korviin heikko mätkähdys, josta sopi päättää, ettei se salakyttä enää porilaisten rynnäkköä häirinnyt.

Miehet etenivät harvassa ketjussa. Toiset konttasivat, toiset ryömivät vatsallaan. Oljemarck kömpi perässä, pitäen silmällä edestäpäin häämöittävää vainion reunaa. Siellä saattoi vihollisen tiraljöörejä maata ojassa, sarkojen välissä.

– Olkaa varovaisia! – kuiski hän. – Ei saa suotta itseään paljastaa!

Hänen ympärillään pamahteli laukauksia, eikä hän osannut sanoa, olivatko ne omien vai vihollisten. Omituista kahinaa kuului edestäpäin. Siellä ryssä hiljalleen väistyi. Hän oli jo sivuuttanut pari, kolme vihollisen kaatunutta. Yläpuolella ilmassa vonkuivat tykinkuulat. Ilmanpaine pyyhkäisi ilkeästi selkää... joka kerta, aivankuin olisi kohottanut miehen maasta irti.

– Tuossa konttaa ryssä... ammu, ammu! – kehoitti Oljemarck miestä, joka ryömi hänen vieressään.

Pyssy pamahti ja vihollinen kepertyi. Mutta – nyt kajahti vasta laukaus, joka haavoitti paria miestä.

– Koettakaa sitoa väliaikaisesti – kunnes sanitäärit ehtivät paareineen...

Siinä oli saran reuna. Aivan oikein... siellä ryömi ryssiä kuin sammakoita, molempien sarkojen välissä. Jossakin lähellä kiljaisi joku kovasti. Se ihan säpsähdytti. Schantz hihkaisi:

– Pistimillä päälle, mars, mars!

Humahti vain kerran ruislaihon keskellä, kun miehet karkasivat pystyyn. Tuo laaja sarka näytti yht'äkkiä työntävän esiin miestä harmaatakkista kuin tuhkaa. Ruoveden pojat syöksyivät sarkojen väliin ja sohivat ryssiä kuoliaaksi kuin rottia. Oljemarck'kin passitti pari kappaletta parempaan maailmaan. Vanhan kivekkään säilä ei ollut menettänyt kykyään.

Mutta viereisen saran keskeltä nousi vasta-aalto. Parikymmentä jääkäriä syöksyi sieltä hänen miestensä kimppuun, pistimet tanassa, irvillä ikenin ja hirveästi kiljuen. Molemmat aallot iskivät toisiaan vastaan... pistimet kalahtivat yhteen, säihkyivät, säkenöivät. Miestä tuupertui nurin kuin heinää, ja kuolevien korina sekaantui edestäpäin ja sivuilta kaikuvaan julmaan räiskeeseen.

Oljemarck oli iskenyt sapelin muutaman vihollisupseerien kädestä ja tähtäsi tätä suoraan rintaan. Tämä ojensi kätensä kuin tarttuakseen säilän säihkyvään terään. "Kyntesi sinä poltat!" – vilahti Oljemarckin päässä. Ryssä lankesi polvilleen ja anoi armoa. Hän puhui ruotsia.

– Pojat, viekää tuo syrjään! – huusi hän lähimmille miehilleen. Nämä syöksyivät paikalle ja lähtivät taluttamaan upseeria ketjun taa.

Oljemarck ryömi eteenpäin ja kuulosti. Takaapäin kuului yht'äkkiä pamaus ja lyhyt voihkaisu. Samassa heittäytyivät äskeiset miehet hänen rinnalleen maata. Toisen kivääri savusi.

Oljemarck arvasi, mitä oli tapahtunut. Hän raivostui:

– Vangiksihan minä käskin ottaa! – Nyt te tapoitte sen!

– Ei ole aikaa, herra luutnantti... kiire on! – nauroi toinen miehistä, joka oli vihollisen ampunut. Hän oli isokasvuinen, mustapintainen, silmät ulkonevat ja uhkaavat. Oljemarck katseli noita julmia silmiä ja sähähti:

– Murhamies!

– Murhamiehiähän tässä ollaan... vähän yksi ja toinen.

Sotamies painoi tussarin poskelleen ja laukaisi.

Niin... se oli totta, murhaamista tämä oli... oikeaa teurastusta. Oljemarckin silmissä sumeni. Luodit vinkuivat korvissa, ja saran toiselta laidalta tuiskusi kuuli heitä vastaan kuin rakeita.

– Pitkällesi! – komensi hän mustapintaista, joka yritti kurkistella laihon yli. Mutta ennenkuin tämä ehti komentoa seurata, hän kaatui, pää luodin lävistämänä.

"Ei ole aikaa... kiire on", kaikui Oljemarckin mielessä. Sotamies oli mätkähtänyt vatsalleen ääntä päästämättä.

Oljemarck konttasi eteenpäin. Ketju seurasi häntä. Pian oli tämäkin sarka puhdistettu vihollisista, eikä Oljemarck uskaltanut edetä pitemmälle. Hän lähetti vääpelin kysymään komppanian päälliköltä, mitä oli tehtävä.

Mutta sieltä konttasikin komppanian päällikkö hänen luokseen, rukiinkorsi suupielessä.

– Käännös oikeaan! – puuskutti hän. – Lähetä sana pitkin ketjua... käännös oikeaan! Ei saa itseään paljastaa!

He lähtivät ryömimään rinnatusten. Schantz puhkui ja hikoili.

– Katohan... minkälaista ruista! – huohotti hän, pitäen tähkää Oljemarckin nenän edessä. – Sääli tallata tätä.

Niinpä oli... Oljemarck sen ymmärsi, he olivat maahenkisiä kumpikin.

Oh... he olivat pitkän matkaa toisten edellä! Siellä, ainakin parin sadan askeleen päässä, näkyi porilaisten kärkijoukko. Miehet istuivat maantienreunalla, mutta osa upseereita, niiden joukossa Döbeln, seisoi keskellä tietä. Mitähän siellä oikein oli tapahtunut?

Schantz lähetti sanan kiirehtimään ketjua tielle. Hehän olivat kohta konttaamaisillaan ryssien syliin!

Kulkien kumarassa he lähtivät pyrkimään pääjoukon luo.

Schantz roikutti rukiinvartta suupielessään. Hän kuljetti sitä kuin voittosaalista. Oljemarckia huvitti tämä erikoinen upseeri, joka kuolettavan luotisateen keskellä jouti kiinnittämään huomionsa viljan kasvuun.

Upseerit olivat kiukkuisella päällä. Neljännestunti sitten oli heille tuotu käsky keskeyttää rynnäkkö. Björnstjerna itse sen oli lennättänyt. Oli kuulemma vihollinen näyttäytynyt Alapäässä, oikealla sivustalla, ja siitä oli menty ottamaan selvää.

Oikealla puolen tietä olevista saroista ja suoraan edestäpäin satoi luoteja heidän riveihinsä. Maantien ojassa makasi kaatunut. Päällysvaippa oli heitetty sen ylle. Upseerisaappaat näkyivät kauhtanan helmojen alta.

– Kuka se on? – kysyi Oljemarck.

– Qvanten... kaatui äsken.

Niin... se oli Henrik v. Qvanten Euran komppaniasta. Kiväärinluoti oli puhkaissut hänen kaulansa ja rintansa. Hän eli vielä.

Taas meni kolme miestä. Tykinluoti oli reväissyt muutamalta korpraalilta käden, eräs sotamies oli menettänyt sormensa.

– Paarit! – karjuivat upseerit, mutta sanitäärejä ei kuulunut.

Korpraali kohosi vaivalloisesti istumaan. Veri purskui hiha-aukosta valtavina ryöppyinä. Mutta ihme kyllä, ei mies mennyt tainnoksiin.

Schantz sitoi sen kaulaliinalla, mutta se ei estänyt veren tuloa. Koko ajan hänellä oli rukiinvarsi suussa.

– Revi kauhtanan helmasta kappale! – hätäili joku Oljemarckin vieressä. – Ei tuo pidätä.

Oljemarck teki työtä käskettyä. Hänen kätensä vapisivat. "Murhamiehiä tässä ollaan... yksi ja toinen", muistui hänen mieleensä.

Verenvuoto asettui jonkin verran. Hän huusi paareja.

– Kyllä minä jaksan itsekin, – ähki korpraali ja lähti kivääriinsä nojaten paarustamaan takaisinpäin mäen rinnettä kohti.

– Sisukas mies, – kuuli Oljemarck jonkun sanovan.

Niin, niin... sisua tässä kysyttiin... tällaisessa kadotuksessa.

Ryssän tiraljöörejä ei oltu saatu karkoitetuksi. Sieltä, missä Schantz oli äsken puhdistuksen suorittanut, alkoi taas tuiskuta luoteja. Vihollinen oli lähettänyt sinne verestä väkeä.

– H–tti sentään! – kiroili Döbeln. – Tähän ne survovat meidät jok'ikisen!

Hän huomasi Schantzin.

– Kapteenihan on ruvennut syömään ruohoa kuin Nebukadnesar...

Taas haavoittui pari miestä.

– Eikö p–ru! Voimmehan kuolla kylässäkin yhtä hyvin kuin tässä maantiellä, – huusi Magnus Blom, luutnantti Michel Adolf Blumin vanhempi veli, joka oli kunnostautunut Revonlahdella.

– Sehän on autettu hurraahuudolla! – vastasi v. Kothen ja sylkäisi kouraansa.

– Niin oikein! Emme me tähän jää! Eteenpäin, mars, mars! Hurraa!

Ja odottamatta Adlercreutzin käskyä syöksyivät porilaiset Miiankylää kohti, Döbeln etunenässä.

Siellä syntyi tulinen ottelu. Joka mökki oli erikseen vallattava. Oljemarck juoksi Schantzin kintereillä. Paksu kapteeni huiteli ympärilleen kuin vimmattu. Oljemarck pani kiireessä merkille, ettei tällä enää ollut rukiinkortta. "Kapteenihan on ruvennut syömään ruohoa kuin Nebukadnesar", vilahti hänen mielessään. Tuo lause vaikutti häneen omituisen virkistävästi. Niinhän tämä todella oli kuin heinäntekoa... kuumaa, veristä heinäntekoa.

Luutnantti Gestrinin patteri oli pysähtynyt kunnaalle Miiankylän eteläpuolelle ja ampui herkeämättä Isonkylän laidassa sijaitsevaa vihollispatteria. Koko kenttä oli täynnä ruudinsavua. Vasemmalla ryntäsivät Savon ja Karjalan jääkärit poikki viljapeltojen. Yksi osa porilaisia oli myös edennyt sille suunnalle. Hän oli hermostunut. Koko avara lakeus oli kuin raivoavia, tultasyökseviä paholaisia täynnä.

Hän oli avopäin, hattu oli kiireessä pudonnut ties minne. Mutta sitä ei nyt joutanut muistamaan. Konstaapeli sutasi huosiaimella tykin kitaa. Hänkin oli hengästynyt. Siellä, edessäpäin oikealla, syöksyi Döbeln rynnäkköön Isoakylää kohti. Se oli tuo joen pohjoisrannalla sijaitseva tiheä talorykelmä. Ruispellot sotkeutuivat hyökkääjien jalkoihin. Kaikkialla savusi... ilmassa, maassa, vainioilla. Näytti kuin olisi ruiskin ruvennut savua suitsemaan, kun sotamiessaappaat tallasivat sitä.

Ryssän patteri syyti luoteja ja kartesseja... mitä kulloinkin. Kalle seurasi sytytin kädessä tykin latausta. Hän oli niin tottunut tähän räiskeeseen, ettei se häntä yhtään hermostuttanut.

– Ruutipanos si-sään... kas niin... duoda, duoda, missä on kuula? Hantlangari, kuula, ja sen tulista hamppua!

Kuula työnnettiin kanuunan kitaan ja juntattiin lujaan. Mies väistyi syrjään. Ruutia kaadettiin sankkireikään. Kalle seisoi valmiina, odottaen komentoa.

– Selvä on!

– Tulta! – hihkaisi Gestrin, kuten Siikajoellakin. Sytytin heilahti. Äkäinen pihahdus ja sitä välittömästi seurannut voimakas paukaus, joka tärisytti maata ja ilmaa.

– Ei näe, kuinka käy! – huusi Gestrin. – Ruudinsavu kaihtaa näköalan...

Hän astui hiukan syrjään koettaen haihtuvan savun lomitse kiikaroida, miten laukaus oli sattunut. Heidän piti saada tuo patteri vaikenemaan, sillä se oli kovin vaarallinen eteenpäin ryntäävälle Döbelnille. Hänen mielestään sen olisi pitänyt olla selvän.

Samassa jymähti ryssän puolelta. Ilma longahteli valtavasti. Gestrin tähysti käsi otsalla, mikä vihollisen tykeistä oli ampunut. Luoti purjehti yli kohisten ja ulvoen.

– Hengissä ovat, pakanat! – huusi hän käheästi. – Kääntäkää hiukan oikeaan!

Käskyä seurattiin, ja uusi laukaus tärähti. Taas peitti savupilvi näköalan, joten ei kyennyt tarkkaamaan luodin vaikutusta. Gestrin harppasi kauemmas sivulle paremmin nähdäkseen.

– Ei sattunut! – huusi hän ja kääntyi palatakseen. Mutta tuskin hän oli ottanut askeltakaan, kun samassa vonkaisi ilkeästi... aivan kuin olisi myrskytuuli temmannut huoneen oven auki. Gestrin tunsi vaipuvansa jonnekin hyvin syvälle, nopeasti, hyvin nopeasti... Keltaista ja viheriää vilisi silmissä. Hän seurasi tuota vilinää, kunnes se lakkasi, ja ääretön tummuus vyöryi vastaan...

– Voi, mikä tuli! – kiljaisi Kukko-Kalle ja syöksyi paikalle, missä Gestrin makasi yhdessä kasassa. Hän oli melkein keskeltä poikki. Vaatteen riekaleita, lihaa, verta, esiinpistäviä kylkiluita ja suolia... aa, sisälmykset valuivat ulos.

– Herra luutnantti, herra luutnantti Gestrin, joka minuutti sitten reippaasti johti patteria.

– Ampuivat... Jästriinin ampuivat! – parkaisi hän sitten, niinkuin olisi hänelle nyt vasta selvinnyt tuo hirveä tosiasia.

– Kääntäkää tykkiä kääntäkää! – karjui kapteeni Uggla, patterin luutnantti! – sopotti Kalle, polvistuen tuon liha- ja verimassan ääreen. Hänen oli mahdoton uskoa, että tuo runneltu ruumis oli l päällikkö, joka toisen tykin luota nyt oli juossut paikalle katsomaan.

Kalle pyyhkäisi kämmenselällä kasvojaan, ja hänen hartiansa nytkähtelivät pari kertaa. Mutta sitten hän hyppäsi pystyyn, tempaisi sytyttimen ja heilutti sitä korkealla päänsä päällä.

– Kostamme, pojat, luutnantin kuoleman! – huusi hän raivokkaasti. – Kukas nyt komentaa?

Vääpeli karjaisi hänelle:

– Mitä sohit? Paikallesi!

Kalle hyppäsi syrjään.

– Duoda... joko se on latingissa?

– Mitä se sinuun kuuluu! Valmiit! Tulta!

Se sattui. Vaikka ruudinsavu peitti näköalan, saattoi vihollisen patterista kuuluvasta valituksesta päättää, että luoti oli osunut.

– Keisarin minä niiltä ammun... keisarin! – raivosi Kalle, itkien ja nauraen yhtä aikaa.

– Selvä on! – hihkaisi Uggla.

Ryssän patteri oli kääntynyt pakoon...

Döbelnin rynnäkkö jatkui. Pian hän oli Isossakylässä. Ryssät ampuivat ikkunoista, ullakonluukuista, ulkohuoneista... mistä vain. Mutta porilaiset tekivät puhdasta jälkeä. Hurraten he syöksyivät taloihin ja puhdistivat ne muutamassa hetkessä. Useita vankeja otettiin.

Oljemarck juoksi siltaa kohti.

Sen yli painui parast'aikaa sekasortoinen vihollisjoukko. Huudot ja erikieliset kiroukset hukkuivat tykkien ja kiväärien paukkeeseen.

Adlercreutz itse heilui kaikkein sakeimmassa parvessa. Salamana välähteli sapeli vihollisjoukon päiden yläpuolella. Hänen rinnallaan tappeli kapteeni K. J. v. Konow. Tämän komppania rynnisti kaikkein etumaisena. Vesilahden pojat kiljuivat kuin hullut:

– Hei, tie auki... tie auki vain! Hurraa!

Syöstiin pappilaa vastaan. Se otettiin väkirynnäköllä. Muutamasta ikkunasta heilutti upseeri valkoista nenäliinaa. Hän halusi antautua. Hetkinen vain – ja hän hävisi. Suomalaisen kiväärinluoti oli hänet surmannut.

Uudenmaan rakuunat huhtoivat pihassa. Joka taholle juoksi vihollisia, toiset avopäin ja aseettomina. Rakuunat niittivät niitä kuin heinää.

– Ei saa surmata! Ottakaa vangiksi! – huusi Oljemarck. Hän muisti kohtauksen viljapellossa.

Rakuunat ajelivat kokoon vihollisia kuin karjaa. Luutnantti Jägersköld karahutti paikalle.

– Rintaman taa, rintaman taa! – karjui hän nähdessään vankijoukon.

– Verinen päivä! – jatkoi hän huomatessaan Oljemarckin. – Tuolla makaa Ramsay kuolemaisillaan.

Hän viittasi joen toiselle puolen.

Samassa lennätti Adlercreutz heidän luokseen. Hänen ukrainalaisensa oli yltäpäätä veren vallassa. Silmät kyynelissä, katse täynnä tuskaa ja vihaa, kaipausta ja kostoa, hän huudahti:

– Jägersköld, tänään jättävät minut useimmat toivorikkaimmista nuorista ystävistäni! Tuolla alhaalla makaa Blum. (Hän osoitti joen taakse.) Mutta – missä on Ramsay?

Jägersköld viittasi samaan suuntaan. Nuolen nopeudella kiisi kenraali sinnepäin.

Oljemarck lähti juoksemaan sillalle käsin. Hän huomasi Adlercreutzin karahuttavan maantietä pitkin pohjoiseen päin. Yhtäkkiä hän pysähtyi ja hyppäsi alas ratsultaan. Siellä näkyivät jotkin kuormarattaiden tapaiset. Siellä makasi arvattavasti Ramsay...

Vihollinen pakeni Kuortanetta kohti. Molemmin puolin jokea näkyi heidän kolonniansa, kun he sekasortoisena laumana painuivat eteenpäin. Oljemarck liittyi muutamiin oman rykmenttinsä miehiin ja lähti juoksemaan samaan suuntaan. Hän oli eksynyt komppaniastaan.

Pitkä, hoikka rakuunaupseeri ajoi nelistäen heidän ohitseen. Oljemarck tunsi hänet. Se oli ratsumestari Thede Uudenmaan rakuunoista. Hän pysäytti ratsunsa ja huusi muuatta porilaista pitelemään sitä. Tien varrella makasi tykkihevonen pahasti haavoittuneena. Eläin riuhtoi päätänsä, koettaen päästä pystyyn. Mutta se ei luonnollisesti onnistunut, koska sen molemmat etujalat olivat poikki.

Thede harppasi sen luo ja laukaisi pistoolinsa hevosen korvaan. Hänen silmänsä olivat kyynelissä.

– Herra luutnantti! Tämä on kärsimyksen päivä... oikea Golgata! Viattomat luontokappaleetkin saavat kärsiä ihmisten syntien tähden!

Hän pyyhki silmiään, taputti hevosta pitelevää sotamiestä ystävällisesti olalle ja hyppäsi selkään.

– Katsokaa, katsokaa! Siellä palaa! – huusi hän, osoittaen eteensä ja kannusti ratsunsa täyteen laukkaan.

Siellä paloi Liuhtari. Vihollinen oli sytyttänyt sen, peittääkseen pakomatkaansa. Savu löi suomalaisia vasten kasvoja. Oli melko vaikea hengittää. Omituista, ellottavaa palon käryä tunkeutui nenään. Kuului avunhuutoja.

– Polttavat, jumalattomat, omat haavoittuneensa! – huutelivat miehet Oljemarckin ympärillä.

Niitä oli tietysti mahdoton pelastaa, siksi suuren vallan oli tuli jo saanut. Kuolevien hätähuudot heikkenivät vähitellen.

– Kyllä on ryssä koko peto... ei armahda omaansakaan, – päivittelivät sotamiehet.

Oljemarck tuli Liuhtariin. Siellä tunkeilivat Gripenbergin miehet palavan taloryhmän ympärillä. Venäläiset painuivat pitkänä kolonnana Kuortaneelle johtavaa tietä. Ei minkäänlaista merkkiä takaa-ajosta.

– Miksi päästitte kynsistä? – huusi hän.

– Liian vähän väkeä, herra luutnantti... luistivat läpi.

Oljemarck seisoi kunniaa tehden tulipunaisena kasvoiltaan.

Hän ei ollut huomannut Gripenbergiä, joka ratsuineen seisoi aivan hänen vieressään.

– Mikä komentaja te olette täällä? Missä teidän joukko-osastonne on?

Pahus soikoon! Kylläpä hän nyt iski kiveen! Siinä oli Adlercreutzkin, jota hän ei myöskään ollut huomannut.

Hän mutisi jotakin anteeksipyynnön tapaista. Mutta – Adlercreutz oli kääntynyt Gripenbergin puoleen. Niin... ne menivät – pahukset. Sitä ei voinut auttaa. Mutta – joka tapauksessa: ne oli lyöty.

– Antaa mennä! – sanoi Adlercreutz. – Pääasia, että me olemme Lapuan herroja. Mutta, – jatkoi hän sitten, – voimmehan lisätä niiden vauhtia.

Ja Gripenberg sai käskyn lähteä takaa-ajoon. Oljemarck seurasi mukana.

Sitä ei kuitenkaan pitkälle jatkettu. Puolentoista virstan päästä pyörsi Gripenberg takaisin. Vihollinen pääsi varustautumaan Uuden-Kojolan talon kohdalle. Yötä vasten se vetäytyi Tiistenjoelle, missä asettui asemiin.

Lapuan aurinko laski. Sen viimeiset säteet valaisivat sikin sokin tallatuita ruispeltoja, joilla nyt virui kaatuneita ja haavoittuneita, sekaisin omaa ja vihollisen väkeä. Myöhään yöhön saivat sanitäärit kantaa silvottuja ruumiita sidontapaikalle. Liuhtarissa törröttivät mustuneet savupiiput taivasta kohti, ja asumusten raunioissa kyti ja leimahteli koko yön. Näytti siltä kuin olisi viha ja kostonhimo siellä vielä osoittanut elonmerkkejään.

Mutta – lännen taivaan rantaa vasten kohotti juhlallinen temppeli kupooliansa korkeuteen. Sen valtava kaari oli kuin kaikkeuden vertauskuva, johdattaen ihmisen ajatukset maailmoihin, jotka ovat ylempänä tätä ajallista – maailmoihin, joissa vallitsee ikuinen rauha.

Tämän tapaisia hapuilevia ajatuksia risteili Kukko-Kallen mielessä, kun hän leiritulen ääressä valvoen katseli kesäöistä taivasta. Voittoisa Suomen armeija oli leiriytynyt taistelukentälle, missä lukemattomat tulet roihusivat. Uupuneet sotamiehet keittelivät niiden ääressä vaatimatonta illallistaan.

– Kaikkein silmät vartioitsevat Sinua, Herra, sillä Sinä annat heille ruoan ajallansa... kaarneen pojillekin heidän leipänsä, – koetteli Kalle muistella oppimaansa ruokarukousta. Hän nojasi tykinpyörää vasten, jalat suorina nuotiovalkeaa kohti. Kaivaen repustaan mustan leipäkappaleen hän rupesi sitä hiljaksiin pureksimaan. Moska-Ruuna rouskutteli tykin toisella puolen vihantaa kauraa.

Kalle katseli taivaalle ja muisteli Gestriniä. Siellä ylhäällä, Jumalan kartanoissa, otettiin tänä iltana autuaita vainajia vastaan. Ne olivat uhranneet henkensä isänmaalle. Rikkinäiset, ruudinsavun mustaamat puvut vaihdettaisiin uusiin, kiiltäviin ja puhtaisiin. Siellä saisi Gestrinkin uuden univormun...

Kallen silmiin kihosi kyynel. Tuntui haikealta, kun ei rakastettu päällikkö enää ollut elossa.

Viereisen nuotion ääressä rupesi joku sotavanhus veisaamaan:

    – Minä vaivainen mato ja matkamies
    monta vaellan vaarallist' retkee...

Niin... niin se oli. Vaarallisia olivat nämä retket täällä, näitten maitten päällä... sodissa, surman keskellä. Häntä oli Jumalan tähän asti varjellut.

Miksikähän se niin... varjeli häntä... tällaista lukutaidotonta, köyhää raukkaa ja tempaisi pois eteviä miehiä... niinkuin Gestrininkin ja monen muun? Tämmöiset niinkuin hänkin olisivat paremmin joutaneet. Mitäpä hänestäkään, entisestä huutolaispojasta, jolla ei ollut isää eikä äitiä, ei veljeä eikä sisarta. Häntä ei olisi edes kukaan jäänyt suremaan... niin – Liisa... Liisa ehkä jonkin verran. Mutta – olisi se Liisakin pian löytänyt toisen – ehkä talonpojankin...

Kalle katseli taivasta, tuntien kuitenkin hiljaista mielihyvää ja kiitollisuutta sen johdosta, että eli. Hän liitti myhkyräiset, ruudinsavun ja noen mustaamat sormensa yhteen ja luki hiljaa – Herran siunauksen.

IX

Oljemarck oli majoittunut rikkiammuttuun torppaan joen äyräälle. Sen haltijat olivat paossa. Särjettyjen penkkien ja jakkaroiden keskelle, lattialle, hän oli raivannut itselleen makuupaikan heinänrunsujen päälle. Torpassa olivat mellastaneet husaarit, päättäen siitä, että lyttyyn lyöty tshakoo virui romun seassa, ja keltainen olkahihna oli jäänyt riippumaan orteen.

Lopen uupuneena hän oli heittäytynyt pitkäkseen. Ruuduttomasta ikkunasta, joka antoi joelle päin, tohahteli lämmin yöilma sisään. Päivällä oli vallinnut hirvittävä helle. Nyt yötä vasten oli hiukan viileämpi.

Hän oli nukkunut arviolta tunnin, kun hän heräsi siihen, että joku huusi käheällä äänellä: "Miksi ammutit mun?"

Kylmän hien vallassa yltäpäätä hän kavahti istumaan. Ketään ei näkynyt. Mikko Tossavainen nukkui oven alla kauhtanaansa kääriytyneenä. Ikkuna-aukosta loimottivat joen toisella puolen palavat leiritulet. Niiden romo valaisi vastapäisen seinän vastenmielisen kirkkaasti.

Hän oli ilmeisesti nähnyt ilkeää unta. Taistelussa sattunut surullinen tapaus muistui hänen mieleensä. Eihän hän ollut ammuttanut vihollisen upseeria. Oli sattunut murheellinen väärinkäsitys. Hän oli tarkoittanut, että vihollinen otettaisiin vangiksi ja vietäisiin ketjun taa. Mutta – hänen miehensä olivat toimineet omin päinsä ja surmanneet upseerin.

Liikkuivatko vainajien henget? Oljemarck oli monesti tätä kysymystä miettinyt, mutta hylännyt sen mahdottomana. Hän oli valistuneempi aikaansa, joka yleisesti uskoi henkiin ja kummituksiin.

Se oli ollut painajainen. Hän koetti rauhoittaa itseään, mutta se ei ollutkaan niin helppoa. Hän oli selvästi tuntenut, kuinka hänen hartioihinsa tartuttiin, ja kuullut käheän äänen kuiskaamat sanat.

Häntä puistatti. Oliko mahdollista, että tuolla tavoin... vastoin omaa tahtoa elämästä temmattu olento liikkui kuoleman jälkeen? Se oli kamalaa. Hänhän voisi saada siitä ikuisen vaivan...

Hän heittäytyi jälleen pitkälleen ja koetti keskittää ajatuksiaan. jos vainajat – niinkuin hän uskoi – haudantakaisessa elämässä tiesivät enemmän kuin ihmiset tämän maan päällä, pitäisi tuon vihollisupseerinkin siis tietää, että hän oli syytön. Miksi tämä siis häntä vaivaisi?

Hän risti kätensä ja rukoili hartaasti. Hänen sielunsa hätään sulautui kaikki se tuska ja onnettomuus, jonka sota toi mukanaan... isänmaan kohtalo, kärsivä armeija... omaiset, lähimmät, tutut ja tuntemattomat... koko se toivottomuus, joka jälleen oli vallannut hänen mielensä. Mikä sen oli aiheuttanut? Hänestä tuntui, että tuo surullinen tapaus jollakin tavoin ratkaisevasti vaikutti siihen.

– Herra, anna rauha vainajille... ja johda meidän, elossaolevien, elämä suotuisaan päätökseen...

Hän nukahti uudelleen, tuntien saaneensa rukouksesta voimaa. Mutta – tuskin hän oli silmänsä umpeen painanut, kun hänen eteensä ilmestyivät jälleen kalpeat, vääristyneet kasvot, ja kaksi silmää, joissa kuvastui suuri tuska, tuijotti häneen. Oljemarck koetti ajatella, että tuo johtui hänen omasta sielustaan. Taistelun kestäessä oli vihollisupseerin katse painunut – hänen sieluunsa, ja tämä kaikki oli sen heijastelua. Hyvän pohjan sille tarjosi hänen masentunut mielensä, sillä tapaus oli järkyttänyt häntä suuresti.

Uni valtasi hänet. Hän vaipui sen pehmoiseen syliin. Mutta – nuo vääristyneet, kauhua ilmaisevat kasvot eivät jättäneet häntä. Unimaailmassakin... jossakin piilotajun kätköissä yritti ajatus lähteä häntä puolustamaan. Se oli kuin henkivartija, joka vartioi nukkuvaa herraansa. "Heijastelua... sielun heijastelua", sanoi tuo ajatus. "Viaton... minä olen, viaton... väärinkäsitys..." Mutta – nuo kalpeat kasvot tuijottivat häneen, ja yhtäkkiä vääntyivät ne kauhusta, ja silmiin syttyi pohjaton tuska. Suu avautui, ja Oljemarck tunsi, kuinka hänen käteensä tartuttiin.

Hän kavahti parahtaen ylös. Jälleen hän oli kuullut tuon käheän huudon: "Miksi ammutit mun?"

Hän herätti Mikon. Tämä kömpi pystyyn tukka pörröisenä eikä pitkään aikaan tahtonut tajuta, mistä oli kysymys.

– Mitä... kummittelee? Herra varjele! Mitenkäs meidän sitten käy?

Mikko oli taikauskoinen kuten talonpojat yleensä. Vavisten rupesi hän täyttämään piippuaan. Oljemarck kertoi hänelle tapauksen.

– Jaa... ettäkö ne sotamiehet, rumahiset, tekivät sellaisen tekosen?

Niin... hän oli komentanut viemään rintaman taa... vankina, vankina, mutta nämä pahukset olivat ottaneet ryssän hengiltä.

Mikko sylkäisi. Ruma teko... ruma teko oli se. Siitä ei päässyt.

– Mutta... syytönhän herra luutnantti siihen on.

– Syytönpä tietysti.

Ei Mikko uskonut sitä, vaikka sanoi. Nämä Oljemarckit olivat niin omituista väkeä... isä riimuurari ja äidinisä sellainen kummallinen... puoleksi pappi, puoleksi maailmanmies. Niin – enemmänkin kuin puoleksi. Tiesi... mitkä pahat henget vaivasivat sukua... luutnanttikin oli niin omituinen – niinkuin ei kaikesti olisi ollut järjillään. Juttelikin aina kovin vaarallisista asioista... kuinka muka ryssätkin olivat ihmisiä. Pahus sentään! Olikos se ihmisten meininkiä... tulla keskellä yötä kummittelemaan ja toisia häiritsemään?

– Jaa-a... ei auta muu kuin ryhtyä vastatoimenpiteisiin.

Mikko oli kauhean totisen näköinen. Hän tempaisi puukon tupesta, piirsi oven kamanaan ja ikkunan yläpuolelle ristin ja viisikannan, loihti ja pomiloi. Oljemarckin piti väkistenkin nauraa, vaikk'ei hän suinkaan ollut naurutuulella. Lopuksi Mikko otti lyttyyn lyödyn tshakoon lattialta, olkaremmin orresta ja asetti ne ikkunalle, veti romun seasta puoleksi revityn virsikirjan ja laski sen niiden viereen.

– Nyt jos tulee, niin kumma on! – sanoi hän sitten, silmissä kuumeinen palo. Hänen silmänurkassaan kipenöi ja sädehti. Oljemarckia huvitti palvelijansa vakava touhu. Hänestä se oli hassutusta, mutta hän salli sen kuitenkin tapahtua.

He heittäytyivät jälleen pitkäkseen, mutta uni ei ottanut tullakseen. Mikon toimenpiteet olivat vaikuttaneet sangen virkistävästi Oljemarckin mieleen. Hän valvoi, kuunnellen yön ääniä.

Aurinko teki nousua. Linnut rupesivat laulamaan. Leiristä, joen toiselta puolen, kuului liikettä. Joku loilotti iloisesti. Hevonen kalisutti kuolaimiaan jossakin lähellä. Nämä äänet rauhoittivat Oljemarckia, ja hän vaipui uneen.

Sitä ei enää häiritty. He nukkuivat pitkälle aamupäivään. Rummunlyöntikään ei ollut heitä herättänyt. Aurinko oli jo korkealla, kun he lopulta havahtuivat ja karkasivat ylös.

Kaikkein ensimmäiseksi vilkaisi Mikko ikkunalle. Oljemarck havahtui hänen iloiseen huudahdukseensa:

– Korjasipa omansa! Johan minä sitä arvelin!

Todellakin! Tshakoo ja remmi olivat hävinneet. Oljemarck ei ollut uskoa silmiään.

– No... kummallista! Nyt minä en totisesti ymmärrä mitään!

Samassa rupesi Mikko tuijottamaan ikkunaan ja vaipui ähkäisten kynnykselle. Oljemarck vilkaisi sinnepäin. Ikkuna-aukossa seisoi omituisen näköinen olento, silmät tavattoman kaukana toisistaan ja otsa kuhmuja täynnä. Ylähuuli oli pahasti turvoksissa, ja sen alta paistoivat ikenet. Pitkä parransänki peitti otuksen posket ja leuan. Kummituksella oli päässä ryssän tshakoo, kädessä seiväs, ja olkaremmin hän oli kiertänyt vyötäisilleen.

– Mikti ammutit mun? – huusi hän ja katseli Oljemarckia kulmainsa alta. Sitten hän räjähti käheään nauruun.

– Ammutit mun... mutta mä en kuollut!

Oljemarckille alkoi tilanne selvitä. Siinä oli ilmeisesti hullu, joka kuljeskeli ympäri, pitkin kylää. Se oli nähtävästi yöllä kurkistanut ikkunasta ja huutanut. Hän purskahti vapauttavaan nauruun.

– Onko tämä sinun kotisi? – kysyi hän.

– On te, on te... ryttä tuli, ryttä tuli... ampui – pum! Mä en kuollut, mä en kuollut. Hah-haa!

– Ookko tä ryttä? – kysyi hän sitten, katsellen Oljemarckia suu auki.

– En .. minä olen suomalainen.

– Valehtelet, valehtelet! Ryttä puhuu tuomea... tuomea, tuomea puhuu. Korea herra... korea herr' on. Pum!

Hullu otti juhlallisen asennon ja komensi:

– Käännöt kiviaitaan päin... mart!

Ja tehden kömpelön käännöksen hän lähti seiväs olalla marssimaan kylälle käsin.

– Siinä se oli se meidän kummituksemme, – sanoi Oljemarck ja nauroi.

Hänet oli komennettu puolen komppanian kanssa vartioimaan vangittuja venäläisiä, jotka olivat ruvenneet hautaamaan kaatuneitaan. Metsään, taistelukentän laitaan, oli kaivettu leveä hauta. Siihen laskettiin mies toisensa jälkeen.

Vangiksi joutunut upseeri johti toimitusta. Hän oli nuori, arviolta kolmenkymmenen, piirteet säännölliset. Mantteli oli pahasti rikki ja saappaat savessa. Näki, että hänkin oli edellisenä päivänä riehunut tappelussa.

Sotamiehet olivat ryysyisiä ja likaisia. Huomasi selvästi, että huonosti olivat heidänkin puolellaan asiat. Muutamat olivat avopäin ja paljain jaloin. Vakavina ja hiljaa keskenään kuiskutellen he kantoivat kuolleita tovereitaan hautaan. Muutamat itkivät, toiset tekivät ristinmerkkejä. Kaksi miestä seisoi haudassa, ottaen ruumiita vastaan. Arastelematta he tallasivat kaatuneita kumppaneitaan.

Oljemarck seurasi tuota kaikkea sekavin, ristiriitaisin tuntein. Tänä hetkenä ei tuntunut sydämessä vihaa eikä kostonhimoa. Nuo rääsyiset olennot tekivät pikemmin säälittävän vaikutuksen. Elämä oli surullista. Ihmiset, Jumalan kuvaksi luodut, tappoivat ja raatelivat toisiaan. Ja tätä ylistettiin runoissa ja isänmaallisissa lauluissa! Tänä hetkenä ei Oljemarck ymmärtänyt sitä.

Yht'äkkiä syntyi venäläisten joukossa liikettä. He kerääntyivät yhteen, kurkistelivat ja kuiskuttelivat. Kaatuneiden joukosta oli vedetty esille nuoren upseerin ruumis. Oljemarck säpsähti, tunsi omituisen ilkeää oloa, mutta astui kuitenkin haudan ääreen.

– Sahlstein, – supattivat ryssät, ääntäen s-äänteen pehmeästi. He katselivat valjua vainajaa, joka lepäsi siinä, takin rintapieli hyytyneessä veressä.

Upseeri selitti jotakin omalla kielellään ja viittilöi haudassa seisoville miehille. Nämä ottivat ruumiin varovasti vastaan, hellävaroen, kuin olisivat pidelleet lasta sylissään. Toinen sotamiehistä nyyhkytti:

– Ah... bátjushka, bátjushka!

Hän suuteli vainajan kylmiä poskia, ja kuollut laskettiin riviin toisten viereen.

Oljemarckinkin silmät kostuivat. Siinä oli upseeri, joka edellisenä päivänä oli niin ikävällä tavalla saanut surmansa.

Hän kääntyi toimitusta johtavan vihollisupseerin puoleen ja kysyi saksaksi, mistä vainaja oli kotoisin.

– Viipurista... aa – oli suomalainen.

Hän äänsi sanat venäjänvoittoisesti ja hymyili surullisesti.

– Missä rykmentissä hän palveli?

– 23:nnessa jääkärirykmentissä.

– Niin... niin, hän oli vihollinen, mutta sittenkin oman maan mies.

– Aa... me olimme rykmenttitoverit.

Oljemarck tiedusteli, missä he olivat majailleet ennen taistelua.

Upseeri osoitti kirkkoa.

– Lähellä... kirkon vieressä... suuri talo.

Upseeri siveli leukaansa ikäänkuin muistellen, että heidän nykyinen majapaikkansa ja yleensä asemansa oli kokonaan toinen kuin pari vuorokautta sitten.

Sotamiehet rupesivat peittämään hautaa. Oljemarckista tuntui ikävältä, että tuo vihollisen upseeri peitettiin noin vain, ilman tavanmukaisia hautauslukuja. Hän oli varmastikin luterilainen. Hän tiedusteli sitä.

– Aa, oli... luterilainen oli, – vastasi vihollisen upseeri. – Hyvä mies, oikein hyvä mies.

Sen Oljemarck uskoi. Kohtalo oli vain niin onnettomasti satuttanut, että heidän, veljesten, tosin eri valtakuntiin kuuluvien, piti näin kohdata toisensa... miekka kädessä, verivihollisina, ja että toinen nyt kätkettiin maan poveen omien kansalaistensa surmaamana. Mutta – olipa se sentään yhteistä isänmaata, samaa Suomen multaa kuin rajan toisellakin puolen.

Hän kumartui ottamaan multaa ja heitti kolme kertaa kuolleen päälle. Hän halusi näin lausua jäähyväiset ja pyytää anteeksi rikostaan. Sillä tavallaan oli hänkin syypää, kun ei ollut antanut kylliksi selvää komentoa. Vaikka olisihan miesten pitänyt se ymmärtää...

Venäläiset lauloivat. Oljemarck ei käsittänyt sanoja, mutta arvasi, että oli kysymyksessä hautaushymni. Hänkin paljasti päänsä. Mutta hänen komppaniansa seisoi totisena, hatut päässä, tuijottaen arvostelevasti luutnanttia, jonka käytöstä he eivät käsittäneet.

– Näitkö, – kuiskasi muuan heistä vierustoverilleen, – heitti multaa ryssän hautaan?

Samassa kiintyi porilaisten huomio omituisen näköiseen olentoon, joka tulla kaahasi pellon poikki, seiväs olalla kahlaten poljetussa laihossa. Hänellä oli venäläisen husaarin tshakoo päässä ja vyötäisillä keltainen hihna. Hän juosta hölkytti käheästi nauraen ja pysähtyi porilaisten eteen.

– Ryttiä... paljon ryttiä... ampuuvat – pum! Mutta Ruupe ei kuollut.

– Eikös Ruupe sitten ole ryssä? – kysyi äskeinen mies, joka oli huomauttanut toverilleen Oljemarckin omituisesta käyttäytymisestä.

– Ei! Ruupe tuomalainen... pum! Ampuu kaikki ryttät – pum!

Ja hullu tähtäsi seipäällä, painaen toisen silmänsä kiinni.

– Mistäs Ruupe on tuon lakin saanut?

Tämä otti tshakoon käteensä ja katseli sitä ihaillen.

– Ruupe kenraali... ampuu kaikki ryttät! Käännöt kiviaitaan päin, mart!

Ja Ruupe kääntyi mahtavan näköisenä selin porilaisiin, seiväs olalla, otti pari askelta eteenpäin ja tökkäsi ilmaan. Sitten hän teki uuden kokokäännöksen, astui takaisin ja tökkäsi taas ilmaan.

– Pukt! – sanoi hän.

Miehiä nauratti. Mutta yks' kaks' höristi Ruupe korviaan ja rupesi veisaamaan:

    – Matkaatten vahvatt' rauhatt'
    mee täällä tuonen kauhatt'
    olkaamme valmiit vaan...

Hänen äänensä rämähteli. Siinä ei ollut minkäänlaista nuottia, olihan vain tuollaista yksitoikkoista jollotusta. Samassa hän tunkeutui haudan ääreen, pirskautti seipään kärjellä multaa hautaan ja lausui:

– Maatt' olet tinä tullut... maakti pitää tinun jälleen tuleman!

Eräs vihollisen sotilaista talutti hänet syrjään. Mutta Ruupe tempoili vastaan. Päästyään irti hän teki kokokäännöksen, komentaen: "Käännöt kiviaitaan päin, mart!" ja tökkäsi venäläistä seipäällä selkään.

– Pukt!

– Ruupe, tule tänne! – huutelivat porilaiset.

Hullu juoksi heidän luokseen.

– Älä mene sinne... ryssä ampuu!

Ruupe katsahti hätäisesti taaksensa, ja hänen toisistaan kaukana olevat silmänsä räpyttivät tiheään.

– Ryttä ampuu... ampuu te! Ruupenkin ampuuvat, mutta ei kuollut! Pum!

Ja nauraa räkättäen lähti mielipuoli juoksemaan taistelukentälle päin seiväs kädessä.

Hauta oli luotu umpeen. Venäläiset pystyttivät sille pienen puisen vinoristin ja asettivat kuusenhavuista tehdyn seppeleen sen nenään. Sitten he kokoontuivat yhteen kuin karjalauma ja Oljemarckin viitatessa lähtivät paarustamaan kylää kohti.

– Komppania... käännös vasempaan – päin!

Mutta Oljemarckin ääni kaikui harvinaisen heikkona ja alakuloisena.

X

Armeija oli kokoontunut jumalanpalvelukseen Lapuan kentälle. Oli kulunut puolitoista viikkoa taistelusta. 15. päivän iltana oli kaatuneet juhlallisesti siunattu ylipäällikön ja hänen esikuntansa läsnäollessa. Nyt oli Klingspor lopullisesti asettunut Lapualle, sillä päämaja oli äsken Uudestakaarlepyystä siirretty tänne.

Joukot seisoivat laajassa neliössä, soittokunta sen lännenpuoleisella sivulla. Etelänpuoleinen sivusta oli auki. Upseerit olivat asettuneet joukkojensa eteen, neliön sisäpuolelle, paitsi alempia, luutnantteja ja vänrikkejä, joiden paikka oli komppanioissaan. Ylipäällikkö esikuntineen oli sijoittunut keskustaan vastapäätä, huomattavasti erilleen joukoista, kenttäpapin taakse, joka melkein neliön keskellä seisten kuuluvalla äänellä julisti päivän merkitystä.

Oljemarck seisoi komppaniansa sivulla, vastapäätä pappia. Hänen oikealla puolellaan olivat savolaiset. Pataljoonan saarnaaja Berndt Johan Gadd, jonka kaljua päälakea aurinko hyväili, huusi sanansa yli joukkojen. Hatut kädessä, kiväärit jalalla, kuuntelivat nämä tuota kirkasta, kaikuvaa ääntä.

– Meillä on syytä tänäpäivänä ylentää sydämemme Herran Sebaotin, sotajoukkojen Jumalan puoleen, joka niin ihmeellisellä tavalla on tehnyt voimansa tiettäväksi... – pauhasi pastori ruotsinvoittoisesti. Hänen pyöreät kasvonsa hehkuivat punaisina innosta ja kuumuudesta.

Oljemarckin mieliala oli iloinen. Kalvava tunnontuska oli vähitellen haihtunut ja rauha täyttänyt sydämen. Hän ymmärsi taas voiton merkityksen. Tällaisista tapahtumista sopi runoilijoiden laulaa. Se turtuneisuus, joka viikon päivät oli häntä painanut, oli tipotiessään. Hän eli ja hengitti taas. – Sitäpaitsi – hänetkin oli ehdotettu ylennettäväksi. Siitäkin hän oli iloinen.

– Niin – syytä olikin kiittää Jumalaa, sotajoukkojen Herraa. Tämä armeija tässä ei tosin muodostanut mitään paraatijoukkoa... siksi huonosti vaatetettu se oli. Mutta – miehet olivat parsineet pukunsa, siistineet itsensä ja seisoivat nyt silmät pestyinä korkean taivaan alla, jonka kupu oli niin vaalean sininen. Jossakin ylhäällä, kirkkaassa autereessa, lauloi leivonen ihan pakahtuakseen, siten säestäen pastorin saarnaa.

Pappikin oli kuullut leivosen täysirintaisen laulun. Hän sovitti sen sanoihinsa:

– Linnutkin taivaan alla ylistävät heidän luojaansa... eikös sitten ihmisen lapsi, jolle Jumala on antanut sielun ja hengen...

Niinpä niin... heikkoja he olivat ruumiillisesti, sodan rasittamia ja näännyttämiä. Sen näki miesten kuihtuneista kasvoista, jotka olivat kuin venyneet ja käyneet vakoja täyteen. Mutta – sitä kirkkaampi oli heidän henkensä. Povi paisui ja aaltoili; ja ryhti oli harvinaisen suora.

Auringon säteet leikkivät metallitykkien kiiltävillä putkilla. Nekin oli täksi päiväksi hangattu juhla-asuun. Kukko-Kalle istui Moska-Ruunan selässä etuvaljakon keskimmäisenä miehenä. Hän oli syvästi liikutettu.

Kyllä osasi tuo Katti puhua... kauniisti ja sydämiin käyvästi. Pastorin ruotsinvoittoinen ääntämistapakin liikutti Kallea. Noin varmaan puhui Jumalakin... korkein, kaunein kääntein. Tuntui kuin olisi ampunut haupitsilla. Pastori komensi patteria... ja sieltä pamahti ilmoille juhlallinen, komeasti kalskahtava sana, joka korkeassa kaaressa putosi alas riveihin, herättäen siellä ihastusta ja saaden sydämet rajusti sykkimään. Ne sanat olivat kuin merkkiraketteja, ja jokainen niistä piirsi taivaalle voiton säihkyvän käyrän. Näin selvästi ei Kalle sitä tuntenut, mutta jotakin tämäntapaista hän vaistoili kuunnellessaan pastorin saarnaa.

– Kun Gideon aikoinaan läksi midianilaisia vastaan, otti hän paljon väkeä mukaansa. Mutta – Herra sanoi hänelle: "Ylön paljon on väkeä sinun kanssasi, että antaisin Midianin heidän käsiinsä. Vie heidät veden ääreen... siellä minä koettelen heitä..."

Kalle muisti Uudenkaarlepyyn valtauksen. Siellä oli Döbeln juossut jokeen ja ollut vähällä hukkua. Nyt tämä istui hevosen selässä prikaatinsa etunenässä juhlallisena, totisena. Ja musta nauha hänen valkoisella otsallaan paistoi niin ihmeen selvästi.

Kalle oli hetkeksi hairahtunut syrjään eikä kuullut, kun pastori vertasi heidän vähälukuisuuttansa Gideonin väkeen.

– Ja kun Joosua taisteli amalekilaisia vastaan, hän komensi aurinkoa ja kuuta: "Aurinko, seiso alallasi Gideonissa ja kuu Aijalonin laaksossa..." Papin sanat kantautuivat hartaina kuuntelevien joukko-osastojen takimmaisiin riveihin.

– On se tuo Katti hiukan Jumalan hajuja haistellut, – kuiskasi Multanen Hirvoselle. Hän oli nyreissään siitä, ettei Collania, heidän saarnaajaansa, oltu määrätty tätä kenttäjumalanpalvelusta toimittamaan.

– Älähän mitä... juhlavasti se puhuu...

– Hiljaa rivissä! – suhahti vänrikki Aminoff, pataljoonan adjutantti.

Miehet vaikenivat, ja saarna jatkui. Pastori viipyi Joosuan sodassa tavallista kauemmin. Hän kuvasi, kuinka Jumala oli sallinut päivänsä paistaa heillekin siksi, kunnes vihollinen oli täydellisesti lyöty.

– Ja kun David seisoi filistealaisen edessä, joka oli suuri ja julma muodoltansa, sanoi hän: "Sinä tulet minua vastaan miekalla, keihäällä ja piikillä, mutta minä tulen sinun tykösi Herran Sebaotin, Israelin sotaväen Jumalan, nimeen, jota olet pilkannut... Tänä päivänä antaa Herra sinut minun käsiini..."

Niin se oli. Lapuan päivä oli se päivä, jolloin Jumala oli antanut vihollisen heidän käsiinsä. Pienen Davidin lailla he olivat käyneet Goljatia vastaan ja voittaneet...

Pastori lainaili Raamatun kertomuksista otteita, sovittaen niitä taistelupäivän tapahtumiin. Jokainen aselaji sai osansa. Kuin kauniin kuvakirjan hän avasi noiden yksinkertaisten hurskasten kansanmiesten silmien eteen. He näkivät siinä itsensä. Simsonin kolmesataa kettua oli kolmesataa tykinluotia, jotka polttivat venäläisten rivit. Tuliset hevoset, jotka profeetta Elisan palveluspoika näki Dotanin kaupunkia ympäröivillä vuorilla, oli urhoollinen ratsuväki, joka oli lähtenyt suojaamaan Jumalan voideltua, Ruotsin kuningasta. Se ei ollut suuri lukumäärältään, mutta vihollisten silmissä se moninkertaistui, ja he pakenivat sen rynnäkön tieltä.

Rakuunat suoristautuivat uljaina satuloissaan kuullessaan tämän mahtavan vertauksen.

Mutta ratsumestari Thede oli hermostunut. Hän oli istunut satulassa kuulematta koko saarnasta sanaakaan. Ei sen vuoksi, että hänellä olisi ollut mitään tällaista jumalanpalvelusta vastaan – ei, päinvastoin. Hän oli hienosti sivistynyt mies, harvinaisen herkkätuntoinen ja kunnioitti uskontoa sekä kaikkea ihmismieltä ylentävää. Mutta – häntä hermostutti se, että hevoset saivat seistä yhdessä kohden ja kantaa raskasaseista ratsumiestä, kun nämä aivan hyvin olisivat voineet laskeutua satulasta ja kuunnella saarnaa, seisten ratsujensa vieressä.

Hän oli suuri eläinten ystävä. Hevonen ja koira oli parasta, mitä hän maailmassa tiesi – varsinkin viimeksimainittu. Helpottaakseen eläinten vaivoja hän teki mitä tahansa. Niinpä hän oli ennen jumalanpalvelusta kysynyt Döbelniltä, saisiko hän komentaa rakuunat satulasta jumalanpalveluksen ajaksi. Mutta eversti oli vastannut tylysti: "Jalkaisin taisteleva ratsumies on pahennus Jumalan edessä!"

Tämä vastaus oli jäänyt Theden mieltä kaivelemaan. Kumpikohan mahtoi olla suurempi pahennus – sekö, että rakuuna olisi seisonut ratsunsa vieressä, pitäen sitä suitsista kiinni – vai se, että eläinparat vapisivat ja hikosivat raskaan taakkansa alla? Ratsumestarista oli asia niin selvä, ettei sitä kannattanut edes ajatella.

Hevonen vapisi hänen allaan. Hän tunsi, kuinka sen jalka- ja selkälihakset vavahtelivat. Sitä kiusasivat kärpäset, jotka suurina parvina kiertelivät sen päätä ja korvia. Thede koetti varovasti puhaltaa niitä pois, – mutta eihän se auttanut.

– Ja Mooses ojensi kätensä meren ylitse: ja Herra antoi vetten juosta pois vahvalla itätuulella...

Pastori oli ehtinyt tähän kohtaan kauniissa kuvakirjassaan. "Ah! – kunpa olisikin tuullut!" – ajatteli Thede. Mutta oli tyven ja tikahtamaton helle.

Aikoikohan tuo kunnon Gadd kahlata läpi koko Raamatun, ennenkuin lopettaisi? Hevosparat... hevosparat!

Mutta – ikäänkuin olisi pastori kuullut tämän surunvoittoisen huokauksen hän tulikin saarnansa loppukohtaan. Hän oli vain tahtonut kuin viimeisenä valtavana näkynä vilahduttaa sotajoukon silmien edessä sitä voimatekoa, jonka Jumala teki Israelin lasten keskuudessa johdattaessaan heidät Punaisen meren yli. Se oli myös sellainen paikka, jossa sopi hiukan maalata... ratsujen harjat ja töyhtöpääkypärät, keihäiden kärjet ja sotavaunujen rattaat... faaraon kullasta taottu haarniska, joka sädehti tuon sekasorron keskellä kuin mereen painuva päivä. Ja sitten: tämän kaiken yli mahtava aalto, joka humisi ja kohisi, haudaten kaikki alleen... Mutta – tuon aallon kohinaa voimakkaampana kohosi toiselta rannalta ylistysvirren pauhu: "Hevosen ja miehen hän mereen syöksi! Herra on minun autuuteni ja kiitosvirteni!"

Ah, se oli taulu – taistelukuvaus! Pastori halusi tehdä vain lyhyen loppuvedon – kerätä yhteen nuo eriväriset kertomukset – laittaa niistä kuin kauniin kukkaiskimpun. Hänen heleä äänensä kohosi yhä kirkkaammaksi, kun hän julisti:

– Ja tässä seisomme nyt... tämän verellä kastetun kentän päällä. Tämä on meidän Gideonimme ja Aijalonimme... tämä Lapuan kenttä, missä amalekilaiset on lyöty ja pakoon karkoitettu. Tämä on se Efes-Dammin, jossa pieni David löi suuren Goljatin... se Punainen meri, jonka kautta Herra on johdattanut meidät pelastuksen rannalle. Kaikukoon siis meidänkin kiitosvirtemme hänelle, sotajoukkojen Jumalalle! Sillä tuolla ylhäällä (pastori nosti kätensä taivasta kohti) katselevat meidän autuaasti poisnukkuneet toverimme, upseerit ja sotamiehet, taivaan akkunoista tätä meidän jumalanpalvelustamme, ja samalla hetkellä kuin täällä alhaalla kajahtaa kiitosvirsi, kajahtaa se myös tuolla ylhäällä, taivaan saleissa: Te Deum laudamus! Me ylistämme Sinua, Herra! Amen.

– Olipa juhlallinen saarna! – kuiskasi Multanen Hirvoselle. Hän ei nyt enää pahoitellut, ettei Collan ollut päässyt sitä pitämään.

Soittokunta soitti virren "Meidän linnamm' on Jumala taivaassa". Joukot yhtyivät siihen. Valtavana vyöryi sävel yli kentän, kantautui metsään, ryntäsi yli joen. Kaiku kuljetti sen kylään kuin riemusaatossa. Se tulvi talojen välitse... piiritti pienet mökit, joiden ympärillä viikko sitten oli kuoleman arpaa lyöty. Kukko-Kallen poskia pitkin vierivät suuret kyyneleet. Hän ajatteli, kuinka Gestrin seisoi taivaan salissa kädessä suuri, kultasyrjäinen virsikirja... ja kuinka hänen toisen olkapäänsä yli veisasi luutnantti Magnus Blum ja toisen vänrikki v. Qvanten. Mutta paroni Ramsay, joka oli kuulunut esikuntaan, veisasi samasta kirjasta itse Jeesuksen kanssa, kaatuneen miehistön seistessä ruoturintamassa heidän edessään ja laulaessa ilman kirjaa. Ja heillä kaikilla oli vitivalkoiset univormut ja kultainen kunniamerkki rinnassa...

Pastori Gadd lopetti Isä-meidällä ja Herran siunauksella. Sen jälkeen hän nopein askelin perääntyi ylipäällikön esikunnan luo, missä herrat kiittelivät häntä kunniaa tehden.

Adlercreutz ratsasti neliön keskelle, otti hatun päästä ja huusi:

– Herrat upseerit, aliupseerit ja sotilaat! Eläköön isänmaa! Eläköön!

Ja nyt kajahti tuhansista kurkuista vielä valtavampi eläköönhuuto kuin äskeisen virren sävel. Sotamiehet huusivat niin paljon kuin jaksoivat, muutamat vielä senkin jälkeen, kun toiset jo olivat lopettaneet.

Komentosanat kajahtelivat. Joukot rupesivat marssimaan Klingsporin ja hänen esikuntansa ohi. Ratsumestari Thede paljasti sapelinsa ja komensi:

– Käymäjalkaa... tahdissa, mars!

"Jalkaisin oleva ratsumies on kauhistus Jumalan edessä", ajatteli hän. Niin se kyllä oli... mutta olisi pitänyt eläimiäkin säästää...

Nuori luutnantti Blum marssi komppaniansa sivulla iloisin, kirkkain kasvoin. Hänen veljensä oli kaatunut, mutta suru ei nyt painanut hänen sydäntään. Hänestäkin tuntui, kuin yhtyisivät tänä päivänä elävät ja kuolleet... yhteiseen, suureen juhlaan, joka liitti toisiinsa taivaan ja maan. Kiuru, joka nousi korkeuteen, vei riemuviestin täältä alhaalta tuonne ylös... sinertäviin autereihin, ja sen korkeudesta kaikuva laulu oli kuin autuasten vainajien vastaus. Kirkonkellot soivat.

Blum kohotti päänsä pystyyn ja kuiskasi itsekseen:

– Terve, Lapuan aurinko.

XI

Suuri kirjeiden kirjoitusviikko. Koko armeija istui pöytien ja penkkien ääressä ja kirjoitti kotiin.

Eräs seppä oli tarjoutunut posteljooniksi. Kahdesta pankkoriksistä hän oli lupautunut toimittamaan perille upseerin kirjeen. Aliupseeri sai maksaa puolet siitä ja sotamies 12 killinkiä. Pöytiä ja penkkejä kannettiin pihoille ja kedoille, ja komppaniat kirjoittivat aamusta iltaan.

Kukko-Kallekin oli innostunut kirjoittamaan. Ts. hän ei osannut sitä itse, mutta muuan tovereista teki sen hänen puolestaan. Siihen meni puoli päivää. Mutta se maksoi vaivan.

Kalle istui toverinsa vieressä ihaillen, kuinka tämä kieltään poskessa pyöritellen piirteli koukeroita paperiarkille. Kirjeestä tuli pitkä, mutta sehän oli hyvä. Saipa Liisa siten tietää hänen tähänastiset elämänvaiheensa.

Hän pyysi toveria lukemaan sen.

"Syvästi rakastettu ja korkijasti kunnioitettu Liisa Karppinen, Minun hellä morsijaimeni.

"Minä olen täällä suurilla Sotakentillä ollut terveenä, vain kerran putonnu sulaan kokkolan lähelä, jota samaa herran armolahjaa minä toivotan sullekki kalliisti Rakastettu morsiameni. Olen käyny lähellä oulua Joka on suuri kaupunki. Meiän patterin Mies jussi visti kävi siellä ja sano että se on oikee maalikylä suurempi kuin Praahe, jonka minä tunnen katinhäntää myöten. Me olemme perräytyneet pitkin Kustia vihollinen on ajannu takkaa mutta ei me olla peljätty kun Miehet sano Että atleri on sanonu Että kyllä minä vielä otan ryssää Sarvista kiini. Ja ottikin Siikajoella, jossa on kirkko ja Komia tapuli ryssät ampuivat Kelloluukuistakin, mutta Miehet tiputtelivat niitä kuin Oravia oksalta mettässä Siellä minä sain Pruustinnalta Perunoita ja kallaa Mutta ryssät Söivät ne tulilla..."

– Kuule, duoda... – keskeytti Kalle lukemisen, – ei ne syöneet muuta kuin perunat. Sinä olet kirjoittanut väärin.

Kirjuri raappi niskaansa.

– Tuota... samahan se nyt on... kun minä olen kirjoittanut. Eihän tuo nyt ole niin iso vale.

– Joo... mutta se on vale kuitenkin. Ja meidän rovasti sanoi rippikoulussa, ettei saa koskaan valehdella.

– Korjataan sitten lopussa.

– No niin... mutta sanooko siinä, että minä itse annoin ne potaatit ryssille? – tiukkasi Kalle edelleen.

– Kyllä tässä on... "Minä annoin ne itte ja pistivät ne Poskeensa kuorine päivineen, niillä oli vain Palttina Pöksyt..."

– Kuule... duoda... sanooko se siinä, että niillä sotamiehillä... duoda, oli palttinapöksyt? – kysäisi Kalle taas, jonka hitaissa aivoissa nousi hämärä kuva, kuin olisi perunoilla ja suolakalalla ollut housut.

– Sanoo... kuulehan... "niillä Sotamiehillä joita minäkin puhuttelin tulkin Kautta. Se oli Majuri, ja kotoisin moskovasta joka on sielä pietarin Takana ja Se sotamies joka tolkkasi oli käynyt Kiven navalla..."

– Ei, kuule... se oli käynyt Pietarissa, – huomautti Kalle.

– Niin, on... tässä lukee... "ja pietarissa kolme kertaa enonsa kanssa."

– No... se on oikein. Luehan eteenpäin.

Kirjuri luki. Seuraavassa Kalle kertoi Siikajoen taistelusta ja omasta osanotostaan siihen. Hän oli helssannut ryssiä heelviikillään, mutta illalla ilman vihaa syöttänyt perunoita ryssille. (Se sanottiin siis jo toistamiseen.)

"Sillä ihmisen pitää osata erottaa viha ja Rakkaus. Päivällä on viha paikallaan, sillä muuten ei saattaisi Ampua, mutta se annetaankin sellainen kiven Pahkura sytämeen. Ettei sitä Sulata pois mikkään Se on sotaelämä sellaista. Mutta illalla Se otetaan pois niinkuin, lesti kengästä kun se on kuivanut. Silloin se on pehmeä taas."

– Ei... kuule... duoda... ei se nyt Liisa saa selvää, – tuskitteli Kalle. – Se, luulee, että minä tarkoitan kenkää.

– No... kenkäähän sinä tarkoitatkin!

– Enpä kun sydäntä.

– Molempia... sehän on vertaus.

– Niin on... mutta Liisa ei ymmärrä, kumpi on kova, kumpi pehmeä.

– Vuoron perään kumpikin. Sydän aamulla ja kenkä illalla...

Kalle kyhnytteli niskaansa. Ei se kirjuri ollut osannut oikein tulkita hänen ajatuksiaan.

– No... luehan eteenpäin. Korjataan sitten loppuun. Onko siinä vielä tilaa?

– On.

– No... anna mennä sitten.

Kirjuri jatkoi:

"Mutta lapualla me pehmitimme ryssän oikeen pehmeäksi. Se Pötki Pakoon häntä Koipien välissä ja poltti kylän jossa oli sen haavoittuneita oli Surkijaa kuulla niien huutoa mutta ei voinut mittään kun Savua oli niin paljon. Jäsriini kaatui meiän rakas Päällikkö josta jokainen mies tykkäsi eri lailla. Se oli urhoollinen Herra ja se Ammuttiin keskeltä melkeen Poikki. Minä vuotatin Kyyneleitä, mutta ei se auttanut. Jästriini oli kuollut ja aamulla se vielä lauloi. Se sano minulle Että annetaanpa Kalle niille hapankaalin Syöjille taas Putaatteja keiton jatkoksi. Se Tarkotti Tykin Kuulia Ja mehän annettiin Pojat eri käskystä."

– Se on oikein pantu! – innostui Kalle. – Luehan eteenpäin.

– Annahan kun pannaan tupakka välillä.

Miehet pistivät piippuun ja juttelivat. Pöytiä oli pitkä rivi talon pihalla. Kankeat sormet piirtelivät kirjaimia, ja posket hehkuivat. Koti ja omaiset olivat tulleet niin tavattoman lähelle tänä hetkenä. Tuntui melkein siltä, kuin olisivat he seisoneet tässä ympärillä odottamassa noita rakkaita rivejä.

– Pojat, osaattekos tehrä huutomerkkiä! – huusi Torski, turkulainen, pöytärivin, toisesta päästä.

– Sehän on kuin painetti pystyssä, alla kiväärin kuula.

– Mä panen semmoisen!

– Kenelle sinä kirjoitat?

– Hentulle tiättyst'!

Kalle kysyi:

– Onkos meidän kirjeessä huutomerkkiä?

– Ei ole... en minä osaa sitä tehdä.

Kalle saapasteli Torskin luo.

– Kuule... duoda, näytähän, minkälainen se on, se huutomerkki.

Torski piirsi pistimellä maahan pitkän viivan ja kaivoi pienen kuopan sen päähän.

– Tollainen se on... mutt' tiäräks, minkälaiseen paikkaan se pannaan?

– En.

Torski kuiskasi jotakin Kallen korvaan. Tämä punastui. Ei hänen kirjeessään ollut sellaisia paikkoja.

Hän palasi. Kirjuri kysyi:

– No... minkälainen se on?

Kalle sylkäisi.

– Emme me sitä tarvitse. Se on joutavaa.

– Niin... mitäs tykkiväki tekee pistimellä, niillä on paremmat vehkeet, – nauroi äskeinen huutomerkin selittäjä.

– Niin on, – vahvisti Kalle ja kopautti piipun perät kenkänsä kärkeen.

– Voi häijy, kun panit maahan... olisit antanut mulle, – torui muuan hämäläinen.

– Ota tuosta. Kalle sylkäisi piipun periin.

Miehet nauroivat. Osasi se Kukko-Kalle toisinaan olla oikea koiranleukakin. Perien pyytäjä töpehti eteensä.

– No... jatketaanpas, – kehoitti Kalle. – Mitäs siinä sitten seuraa?

Kirjuri luki:

"Ja mitä siihen Rakkauven asiaan tulee niin minä en ole kurkistellut Syrjään toisia tyttöjä vaikka ovat ne mulle lirkutelleet..."

– Kuule, – keskeytti Kalle, – siihen sopisi huutomerkki.

Hänen piti piirtää se maahan turkulaisen neuvon mukaan. Ja kirjuri raapusti sen "lirkutelleet"-sanan jälkeen.

Kalle tarkasteli sitä.

– Hyvä tuli. Kyllä se Liisa ihmettelee, että mikähän varsta se tuo on, mutta arvatkoonpa!

Luku jatkui. Loppuosassa kirjettä Kalle kertoi rakkaudestaan, joka ei ollut paleltunut talven pakkasissa. Hän kuvaili, kuinka hän leiritulilla oli muistellut Liisaa ja lähettänyt tälle terveisiä pohjoistuulen mukana sinne Kuloveden rannalle ja kuinka hän ei tulisi mielitiettyään unhoittamaan, vaan olisi tälle uskollinen hamaan "kalpeaan kuolemaan" asti, jos Jumala kaikkiviisaudessaan hänen kohdalleen sellaisen sallisi. "Mutta tähän saakka hän on varjellut minut sekä moska ruunan, josta olkoon kiitos Ijankaikkisesti."

– Siinäkö se oli?

– Siinä se oli... ja kyllä siihen tulikin pituutta.

– No... ei se paljon painoa lisää sepän selkärepussa, – nauroi Kalle. – Kaksitoista killinkiä on myös rahaa.

Hän oli koonnut ne juomarahoina pienistä palveluksista. Sitäpaitsi hän oli uskollisesti säästänyt palkkansa, joka hänellä oli neulottuna takin vuorin väliin. Ne tulisivat uuden talon avuksi, kun hän kerran pääsisi omaa kotia perustamaan.

– Mutta... duoda... Liisa ei tiedä, mikä Moska-Ruuna on. Se pitää selittää, – tuumi Kalle hetken kuluttua, pidellen kirjettä kädessään. Ihmeellistä, että tuollainen paperinpalanen sisälsi niin paljon asioita.

Se lisättiin kirjeen loppuun, samoin se tärkeä tieto, että Kalle oli jo oppinut tavaamaan. Siitä saattaisi sopivassa tilaisuudessa mainita rovastille kinkereillä – jos sellaisia sota-aikana pidettiin. Kun edellämainitut lisäykset oli tehty, kirjoitti kirjuri Kallen nimen alle, ja tämä varmensi sen puumerkillään.

– Tuommoista minä olen käyttänyt, – kehaisi hän, katsellen pää kallellaan kättensä töitä. Hän oli piirustanut hinterän latinaisen K:n. Toveritkin tulivat sitä tarkastelemaan.

– Niinhän toi on kuin hyttynen takajaloillaan, – ivaili Torski toisten nauraessa.

– On se yhtä hyvä kuin sinun huutomerkkisi, – puolusteli Kalle itseään.

– Tuollainen sinun puumerkkisi pitäisi olla, – huudahti eräs hänen tovereistaan, joka oli kätevä piirustamaan.

Annas katsoa, mikä sieltä nyt syntyisi. Kalle seurasi kieltänsä pyöritellen toverin piirustusta. Raapaisuja – niinkuin kissan kynnen raappimia... sitten pysty viiva, hiukan kupera kuin ahvenen selkä. Sahalaitainen heltta ja avoinna oleva nokka... pöyhkeä rinta... ja jalat juhlallisessa marssiasennossa.

Kalle unohti harminsa ihaillessaan toverin kätevää työtä. Se oli koko konstvärkkäri... niin pudisteli pistimen kärjestä kuin ei mitään... sulavia viivoja ja koreita kaaria. Kiekaava kukko siinä tepasteli ilmielävänä.

– Ka se! Siinä on Kallen puumerkki! – nauroivat miehet.

– Kukkokiikaa! – luikkasi toinen koiranleuka, hämmästyttävän hyvin matkien kukon laulua.

Ei Kalle itsekään käsittänyt, kuinka se tapahtui. Kaikki kävi salaman nopeasti, nopeammin kuin kukaan noista ympärillä seisovista miehistä olisi osannut aavistaa. Kukon matkija makasi maassa pitkällään, ja Kalle seisoi kalpeana huohottaen keskellä miesparvea.

– Siinä on sulle puumerkki! – puuskutti hän änkyttäen. – Ja joka haluaa, saa samanlaisen, – lisäsi hän hirvittävän rauhallisesti.

Toverit olivat hämmästyneet. Ensi kertaa nähtiin Kukko-Kalle vihassa. Tämän huulet vavahtelivat, silmät räpyttivät tiheään, poskilihaksissa nyki omituisesti. Ne olivat kalpeat, kalpeat kuin lumi. Näki, että suuttumus oli vallannut hänet sydänjuuria myöten.

Kukon matkija kömpi pystyyn ja tarttui pistimeensä. Hän oli uhkaavan näköinen. Kyräten Kallea kulmainsa alta hän sähisi:

– Odotas... Ku– (hän aikoi sanoa "Kukko", mutta ei uskaltanut)... ku-kurja... Kyllä minä vielä näytän!

– Näytä vain, – tuumi Kalle rauhallisesti. Hänen vihansa alkoi lauhtua. – Minä näytän sinulle myös joka kerta puumerkin.

– Sano "luumerkin", se passaa paremmin, sillä hujautitpa oikein olan takaa! – nauroi Torski.

– Vaikka huutomerkin, – ähkäisi Kalle.

Mutta – sitten häntä rupesi kaduttamaan. Hän oli lyönyt lähimmäistään... ensi kertaa elämässä. Kukon matkijan poski oli ajettunut. Kalle vapisi, mutta sen vavistuksen aiheutti nyyhkytys, joka nyt pudisteli häntä.

– Kuule, kaveri, anna anteeksi, että löin, – puheli hän niiskuttaen. – Turmelus valtasi minut. En ymmärrä, kuinka se sillä lailla...

– Joo... se on oikein, sopikaa, pojat! – kehoittivat toiset. – Mitäs te vihaa kannatte, oikeat miehet.

– Joo... ja tämä Huuki vielä miesten mies... sellainen ampujakin, – jutteli Kalle. – Kuule... saat matkia kukkokiikaa, en suutu enää, vaikka joka päivä kiekuisit. Anna anteeksi!

Huukia rupesi naurattamaan. Kalle oli niin surkean näköinen, ettei häntä nyt olisi tuntenut äskeiseksi karhuksi.

– Samantekevä, – virkkoi hän. – Mutta... kyllä sinä teit minusta rakkopillin puhaltajan.

Hän hiveli paisunutta poskeaan.

– Kuule... siansappiviinalla se paranee, – lepytteli Kalle. – Minulla on siansappiviinaa.

Ja Kalle haki repustaan pullon jo rupesi voitelemaan riitatoverinsa poskea.

– Eivät Porin rykmentin miehet riitele keskenään, – sanoi Kallen kirjuri. – Muistattehan, mistä Noffi puhui tervehdyksessään. "Mainehikkaasti on veri teitän keskessänne vuotanut etestä poljetun syntymämaan." Ne, jotka ovat vuodattaneet verta yhteisellä tappotantereella, eivät voi vihata toisiaan.

Se oli kuin päätössana tehdylle sovinnolle. Kuin olisi itse Aminoff, kenraali Aminoff, seisonut rykmenttinsä edessä ja puhunut sille isälliseen, lempeään tapaansa.

Mutta – tästä lähtien eivät toverit enää Kukko-Kallea kiusanneet. Heille oli yht'äkkiä kirkastunut, mikä siveellinen suuruus ja voima tuossa yksinkertaisessa tykkimiehessä asui. He olivat pitäneet hänestä aina, niinkuin pidetään ihmisistä, joita heikkojen järjenlahjojen vuoksi silloin tällöin kiusataan. Mutta nyt he rakastuivat häneen; he olivat vilahdukselta nähneet hänen sielunsa, tuon viattoman ja hurskaan sielun, jossa ei ollut vilppiä. Tätä rakkautta enensi vielä se yllättävä havainto, että Kalle omisti sellaiset ruumiinvoimat. Kyllä se oli ennenkin tietty, sillä olihan Kalle nähty monta monituista kertaa työntämässä tykkiä rattaasta tai kiskomassa peräköydestä. Mutta tuota voimaa ei oltu koskaan uskottu pyhän kiivauden saavan liikkeelle. Nyt se oli todettu: Kalle osasi suuttua. Tuo ominaisuus, joka oikeastaan kuuluu ihmisen luonteen heikkouksiin, koroitti hänet nyt miesten joukkoon. Mutta ei yksin tämä, vaan ennen kaikkea se, että tätä ominaisuutta vastasi toinen, luonteen omaisuuspuolelle kuuluva, mielen jalous, joka niin kauniisti ilmeni katumuksena ja anteeksipyyntönä. Tuota mielenjaloutta eivät toverit koskaan olisi oppineet tuntemaan ilman tätä suuttumusta. Se oli kuin varjo, jota vasten tämä viimeksimainittu nyt kirkkaammin loisti.

Tämä havainto valtasi miehet niin, että he hurmiossaan kohottivat Kallen käsivarsilleen ja juhlasaatossa kantoivat pöytien ympäri. Hurraten ja eläköötä huutaen siinä mentiin ympäri pihaa, ja se joka kovimmin huusi, oli Huuki.

Luutnantti Oljemarck kuuli melun huoneeseensa ja riensi portaille katsomaan.

Hänkin oli kirjoittamassa kotiinsa, kun hänet noista suloisista ajatuksista oli temmannut pihalta kuuluva huuto ja hurraus.

– Mitäs te nyt, pojat?

– Joo, herra luutnantti! Me juhlimme Kallea, joka on rykmentin paras mies!

– Sanokaa vain Kukko-Kalleksi, älkää kierrelkö! – huuteli riemukulun pitäjä.

Hänetkin oli yht'äkkiä vallannut sellainen merkillinen vapautuksen tunne – aivan kuin olisi hän hengessään päässyt kohoamaan jollekin korkeammalle asteelle, josta tämä toisten olkapäillä ratsastus oli kuin jonkinlaisena vertauskuvana.

Tämä viimeinen jalomielisyyden osoitus sai maljan vuotamaan yli reunojensa. Miehet pysähtyivät keskelle pihaa ja heittivät Kallea korkealle ilmaan.

– Eläköön, Kukko-Kalle! Eläköön!

Kävi niin kuin monesti tässä matoisessa maailmassa, että pilkkanimestä tuli kunnianimi.

Kukko-Kalle oli tästä päivästä lähtien rykmentin lempilapsi.

XII

Oljemarck makaili pirtin penkillä selkäänsä seinään nojaten. Hän oli murjotuspäällä. Toivottua ylennystä ei tulisikaan. Adlercreutz oli pyyhkinyt hänen nimensä pois esityslistalta. Esikuntapäällikön adjutantti oli sen hänelle kertonut.

Niinpä niin... johan hän oli sitä ihmetellytkin, että Adlercreutz hänelle... entisen Anjalan miehen pojalle...

Hän hymähti katkerasti ja rupesi seuraamaan talonväen puuhia. Niin... asukkaat olivat palanneet piilopirtiltä ja tavalliset arkityöt alkaneet jälleen. Epävarmuus, joka aluksi oli painanut kyläläisten mieltä, oli haihtunut. Armeijan voitto antoi uutta toivoa ja rohkeutta. Korjattiin rikkiammuttuja seiniä ja ikkunoita. Kaikkialta kaikui vasaran kalke. Suomen kansa uskoi taas tulevaisuuteen ja kohensi sortuneita kotejaan.

Isäntä, leveähartainen talonpoika haki pirtistä höylää. Hän oli ylisillään, ja päättäväisyys kuvastui hänen kasvoistaan. Oljemarck katseli, kuinka hän tarkasteli höylänterää tyynesti ja hätäilemättä. Hänen jokainen liikkeensä ilmaisi varmuutta ja määrätietoista pyrkimystä. Sota oli vain väliaikaista. Se pyyhkäisi yli seudun kuin myrsky, ja sen alta paettiin. Mutta – sen ohimentyä palattiin entisiin askareihin.

Isäntä oli valinnut höylän ja asteli verkkaan ulos.

Oljemarck katsahti karsinan puolelle. Siellä naisväki hääräsi puuhissaan. Emäntä häkilöi hamppua, ja talontytär kehräsi lampaanvilloja. Pieni, seitsenvuotias pojan naskali käsitteli sotilaskivääriä, jonka käyttöä Mikko Tossavainen hänelle parast'aikaa neuvoi. Ase oli liian raskas miehen-alulle, mutta siitä huolimatta tämä hiessä päin teki temppuja, tosin kömpelösti ja vaivalloisesti, mutta sittenkin koko lailla mukiinmenevästi.

– Kivääri jalalle... vie! – komensi Mikko huonolla ruotsillaan, joka nauratti Oljemarckia. Poika teki liikkeen.

– Kas niin... sotamies sinusta tulee! – innostui Mikko. – Mutta – osaatko sylträtä?

Poika ei sitä ymmärtänyt. Mikon piti näyttää. Huonosti se kävi häneltäkin, sillä hänen aikansa oli enimmäkseen kulunut hevosen hoidossa. Mutta saihan hän viimein pojan oppimaan.

– Nyt olen minä Atlekreus ja sinun pitää sylträtä minulle, – toimesi Mikko, pannen hatun päähänsä ja astuen ovelle. Siellä hän pyörähti ympäri, otti juhlallisen muodon ja komentaen: "katse vasempaan!" – lähti astumaan pirtin peräseinää kohti pojan ohi.

"Kannattaakin!" ajatteli Oljemarck, vaipuen jälleen entiseen murjotukseensa, josta Mikon touhu oli hänet hetkeksi tempaissut.

Poika seisoi kivääri jalalla, odottaen kysymyksessä olevaa komentoa.

– Sylträ jeväär!

Poika nosti kiväärin kunniantekoasentoon ja seurasi tukin suojasta Mikon mahtavaa marssia.

Mutta nyt huomasi Oljemarck jotakin olevan vinossa ja sekaantui leikkiin.

– Väärin sinä neuvot, – sanoi hän kulmat kurtussa, pystyyn vääntäytyen. – Ensin komennetaan "skyldra gevär!" ja sitten vasta "katse vasempaan!".

Mikko kynsi niskaansa. Niinhän se taisi olla.

– No... otetaan alusta!

Hän talsi lähtöpaikalleen. Oljemarck komensi:

– Skyldra gevär! No... lähde nyt! Hänkin oli yht'äkkiä innostunut leikkiin.

– Katse vasempaan! (Älä sinä katsele, – huomautti hän Mikolle, joka piti silmällä pojan temppuja.) – Kas niin... Katse eteen – päin! Niin... niin se tehdään. Mutta... osaatkos sinä marssia upseerin ohi?

Poika juoksi ovelle.

– Heitäpäs kivääri sinne. Ensin otetaan tavallinen kunnia eli honööri. Näytähän, Mikko.

Mikko teki työtä käskettyä. Hän näytti, miten oikea käsi vietiin hatun reunaan kuuden askeleen päässä esimiehestä ja vetäistiin sitten alas, kun oli sama verta astuttu tämän ohi. Poika oppi sen tuokiossa.

– No... koetetaanpas!

Mikko istahti penkille hattu takaraivolla. Poika sai marssia hänen ohitseen ja tehdä kunniaa.

– Sotamies sinusta tulee! – kehaisi hän. – Mutta – osaatkos anmäälata?

Mikko selitti "anmäälauksen". Niin ja niin se tapahtui.

– Tulepas nyt ja ilmoita, että vihollinen lähestyy metsän takaa.

Poika harppasi ovelle. Hän oli saanut päähänsä Mikon hatun. Marssien terhakasti tämän eteen hän käsi hatun reunassa rupesi toimittamaan:

– Herra kentraali... Häntä hiukan ujostutti ja hän nauraa tirskautti.

– Älä sinä läpsytä! No... mitenkä se oli?

Poika ryhdistäytyi ja yritti uudelleen.

– Herra kentraali! (Samassa putosi hattu hänen silmilleen.) Mettä lähestyy...

Mikko löi polviinsa ja nauroi.

– Vihollinen lähestyy... metsän takaa!

Temppua suoritettiin, kunnes se meni. Poika oli iloinen. Hän teutaroi lattialla, komennellen ja karjahdellen. Juosten äitinsä luo hän huudahti:

– Mun pitää päästä mukahan!

Äiti työnsi hänet syrjään.

– Mihkä sä vielä...? Pyh, kaikkea!

– Oonhan mä ollut kirkohnakin! – tuumi poika.

– Niin... mutta siellä ei ookkaan henki vaarahna.

Isäntä tuli taas pirttiin. Hän oli kuullut vaimonsa vastauksen.

– Mihkä se Antti nyt aikoo?

– Sotahan pitääs muka päästä! – tuhahti emäntä.

Isäntä rupesi hiomaan veistä. Hänen suunsa mutruili omituisesti.

– Vai sotahan! Se on liian aikaasta vielä...

– Menihän setä Juhanikin! – väitti poika vastaan.

– Meni – ja jäi myös...

Oljemarck oli kuullut, että isännän veli oli taistelun aikana ottanut muutamalta kaatuneelta kiväärin, juossut ryntäävien riveihin ja pyytänyt panoksia. Hän oli saanut. Pari laukausta ammuttuaan oli vihollisen kuula kaatanut hänet.

– Paljon on sinne mennehiä, vähän takaisin tullehia, – huokaisi emäntä ja keskeytti työnsä.

Hän istui kädet helmassa, katsellen koppaa, johon hampunkuituja oli jo kerääntynyt melkoinen määrä.

– Kangas pitääs aloottaa... mutta kannattaakhan vielä? Saattaa ryssä tulla vielä takaasin.

– Ei tuu enää. Pietaria kohti painaa, – vakuutti isäntä. Hänen huulensa vetäytyivät kireälle. – Mä ainakin lähren viikon päästä heinähän!

Emäntä huokasi.

– Vainiotkin on tallattu... mistähän leipää Saarahan?

– Pannahan pettua... kyllä sillä talven selkä katkeaa. Syksyllä kylvetähän uurestaan.

Niin... siinäpä se oli – kylvetään uudestaan. Mutta mistä saatiin siementä?

Niinpä niin... se oli polttava kysymys. Kato oli käynyt kahtena vuotena... puhtaaksi oli vienyt. Ja nyt tallasi sotaväki tämänkinvuotisen laihon.

– Kymmenesti mä annan peltoni tallata, kunhan ryssä vain selkähänsä saa! – intoili isäntä. – Paremmin kasvaa ensi vuonna.

– Mutta milläs kylvät?

– Vaasan porvareilla on siemenviljaa. Sieltä nouran.

– Nourat! Hevosenkin vei vihollinen... ja puolet karjaa teurasti. Ei ehritty ajaa mettähän. – Emäntä astui päreillä paikatun ikkunan ääreen. – Olis pitänyt uskoa Puron Ruupea, kun tämä kuulutti, jotta "ryttä tulee!" Kulki talosta talohon ja joka paikahna hoki samaa.

– Kukapa se hullun puheita osas korjata.

Isäntä oli saanut puukkonsa teräväksi ja työntyi ulos.

Mikko otti luudan varvulla tulta piippuunsa.

– Välistä ne hullut puhuvat viisaammin kuin täysijärkiset, – jutteli hän, hipsutellen piippuaan. – Siellä oli... tuota... meidän puolessakin hullu mies...

Oljemarckia tympäisi. Hän ei viitsinyt kuunnella Mikon juttua, vaan lähti prikaatin esikuntaan, joka sijaitsi toisessa päässä kylää. Sotamiehiä kuhisi joka paikassa. Niitä oli taloissa ja talojen pihoilla. Kaikki ladot ja riihet olivat täynnä. Upseerit paistattivat päivää asuntojensa kynnyksillä. Nykyään ei juuri harjoiteltukaan. Oltiin kai kyllin oppineita. Kaksi viikkoa oli jo kulunut eikä vieläkään minkäänlaista merkkiä yleisestä liikkeelle lähdöstä. Aiottiinkohan täälläkin maata yhtä pitkään kuin Pattijoella?

Tämä toimettomuus oli kaikkein kiusallisinta. Sotamiehet veltostuivat, voitontahto lamaantui. Olisi pitänyt käyttää tilaisuutta hyväkseen silloin kuin vihollinen oli heikko. Nyt oli ryssä kuulemma saanut uuden ylipäällikönkin. Kreivi Kamenski oli astunut Rajevskin tilalle. Hän kuului olevan etevä ja tarmokas mies.

Esikunnasta aina sai joitakin tietoja. Viikko sitten oli lippujunkkarit Roth ja Spoof lähetetty Ruovedelle partioretkelle 40 miehen kanssa ja etujoukoksi Salmelle 1. prikaati. Seuraavana päivänä oli 4. prikaati marssinut Tiistenjoelle. Sitäpaitsi oli yksi pataljoona porilaisia pari päivää sitten kiireesti marssinut Kauhajoelle. Nämä olivat ainoat aktiiviset toimenpiteet, joihin päämaja oli ryhtynyt.

Kaksi ratsastavaa upseeria tuli vastaan. Ne olivat kenraali Aminoff ja hänen adjutanttinsa Karl Aksel von Kothen. Oljemarck teki kunniaa, johon Aminoff erikoisen ystävällisesti vastasi. Oljemarck ehti kuulla katkelman heidän keskustelustaan:

– ... minä olen vaatimalla vaatinut, että pyrkisimme Kokemäen joen varteen, mutta hänen ylhäisyytensä...

Hän ei kuullut enempää. Oljemarck tiesi, että Aminoffin ja Klingsporin välit olivat viime päivinä suuresti kiristyneet. Ylipäällikkö oli taistelun jälkeen tarjonnut Aminoffille esikuntapäällikön paikkaa, mutta tämä oli kieltäytynyt. Nyt asui kumpikin herroista erillään. Klingspor isossa pappilassa ja Aminoff kappalaisen luona.

Aminoffin kohtaaminen johti uudelleen hänen mieleensä Adlercreutzin. "Tänään jättävät minut useimmat minun nuorista ystävistäni." Nuokin sanat saivat tällä hetkellä hänen mielessään uuden merkityksen. Esikuntapäälliköllä oli omat suosikkinsa, joiden ylenemisestä hän kyllä piti huolta. Mutta se, joka ei kuulunut noihin "nuoriin ystäviin", sai nuolla näppejään. Ei tipahtanut.

Eipä silti, että hän kunnian vuoksi olisi tälle sotaretkelle lähtenyt. Hän halusi vain täyttää velvollisuutensa. Mutta harmitti se sentään, että toiset menivät edelle... saivat korotuksia, kunniamerkkejä ja palkintoja. Hiivari ja hänet oli kokonaan syrjäytetty.

Hän muisti, millä katkeruudella isä aina oli puhunut "Kiialan herrasta". Tämä oli Anjalan liiton aikoina käyttäytynyt jokseenkin omituisesti. Yhtäältä vihittynä salaliittolaisten puuhiin, toisaalta kohtuullisesti kuningasmielisenä hän oli pysynyt lojaalina. Tämä lojaalisuus oli isän mielestä ollut vain varovaisuutta: Adlercreutz olisi kyllä yhtynyt Anjalan miehiin, jos olisi ollut varma, että siten saavutti etuja. Mutta hän oli haistanut epäonnistumisen vaaran ja jäänyt syrjään. Oljemarckin mielestä siihen oli vaikuttanut esikuntapäällikön halu välttää rettelöitä. Hän ei rakastanut sellaisia. Se taas pohjautui hänen luonteessaan olevaan eräänlaiseen antaa mennä ominaisuuteen: oli parasta purjehtia myötävirtaa. Ja Anjalan jutussa oli "myötävirta" löytynyt kuninkaan puolelta.

Oljemarck ei rakastanut Adlercreutzia. Tästä johtui, että hän näki tämän puutteet suurempina, kuin mitä ne itse asiassa olivat. Esikuntapäälliköltä puuttui korkeampi sivistys, hän ei osannut kunnolla kirjoittaa edes äidinkieltään. Vierasperäisiä sanoja hän käytteli ihan väärin. Kun piti sanoa "despotisk", hän sanoi "dispotisk". Tuo i juorusi sangen paljon. Se oli heikko kohta herra esikuntapäällikön "linnoituksessa" – kasematti ilman kattoa. "Profanera" – herra esikuntapäällikkö sanoi "profanisera". Ja kun hän halusi näyttää ranskan kielen taitoaan, hän kirjoitti: "L'Homme Propose, Dieux Dispose". Tuo x oli kuin "espanjalainen ratsastaja", mutta aivan väärään paikkaan asetettu. – Herra esikuntapäällikkö oli heikko kielissä.

No niin... täällä oltiin ja maattiin. Se oli sotaherrojen strategiaa. Sanan sijaa olisi ollut siinäkin, mutta olkoon. Mitäpä se häneen kuului. Hän ajatteli niinkuin Adlercreutzkin: låt gå – antaa mennä.

Hän muisteli Aminoffin tervehdystä Porin rykmentille. Se oli luettu joukoille muutama päivä sitten. Siinä hän oli kiittänyt rykmenttiä suoritetusta sankariteosta. Erikoisesti olivat hänen mieleensä painuneet sanat "Kulkekaa, rakkaat, kunnioitetut toverit, meidän harrastustemme ja kärsimystemme maaliin saakka..." Mikä oli tämä maali... voittoko vai tappio?

Hän oli taas viime vuorokausien kuluessa ruvennut epäilemään. Voiton usko oli alkanut horjua. Nämä toimeettomuuden kaudet jäytivät väkistenkin luottamusta siihen. Oliko armeija vielä kerran kulkeva näitä teitä pohjoiseen?

Hänestä tuntui siltä.

Mutta – asukkaat olivat toivorikkaita. He toipuivat heti, kun tuli vähäinenkin välipää. Tuossakin paikkasi torpanmies mökkinsä kattoa, jonka kanuunan kuula oli puhkaissut. Oljemarck pysähtyi sitä katsomaan.

– Pitää lyörä reikä umpehen, jottei sara sisähän, – tuumi ukko nähdessään upseerin tarkastelevan hänen työtään.

– Kyllä kai se ryssä on jo ottanut lipetin?

Tiesi hänet. Oljemarck pudisti päätään.

– Mitä? – kysyi ukko, ja hänen vasaransa pysähtyi.

– Teirän se pitääs tietää.

Niinpä kyllä, mutta vaikea sitä oli sanoa.

– Lähtisitte painamahan, ettekä viikkoja makaasi. Saakeli, jos m'olisin ylipäällikkö, en antaasi ryssälle siunaamankhan rauhaa!

Ja ukko ryhtyi jatkamaan työtään.

Oljemarck tuli esikuntaan. Siellä, etuhuoneessa, seisoi pari Döbelnin adjutanttia keskustellen Kalle Schantzin ja Brakelin kanssa. Heidän edessään oli kartta levällään, ja he väittelivät, mitä suuntaa armeijan olisi edettävä.

Brakel kuljetti sormeaan pitkin Alavudelle johtavaa tietä.

– Tätä suuntaa Tampereelle ja sitten yhdessä apujoukkojen kanssa Hämeenlinnaa vastaan, – lausui hän. – Silloin olisi ryssän pakko perääntyä Turusta.

– Tuohan on kenraali Aminoffin ajatus.

– Niinpä niin... mutta se onkin ainoa oikea.

He olivat edellisenä iltana olleet tervehdyskäynnillä kenraalin luona ja silloin oli keskusteltu etenemissuunnista.

Toinen adjutanteista kannatti Saarijärven tietä, puolustaen hyökkäystä sille suunnalle. Silloin täytyisi ryssän luopua Kuopiosta ja vetäytyä Savonlinnaan.

– Voisi olla hyvä sekin... joka tapauksessa on kirottua tämä toimettomuus!

He heittäytyivät istumaan. Brakel virkkoi Oljemarckille:

– Nyt olet taas heittänyt suuren "voileivän"! Kuule, Oljemarck, minä rupean vähitellen uskomaan sinua.

Oljemarck naurahti. Niinpä vain – kyllä tämä lepo sitä oli.

– Eikö mitään uutta kuulu?

Brakel kohautti halveksivasti olkapäitään.

– Ei sen jälkeen kuin yksi meidän pataljoonistamme marssi Kauhajoelle Otterin avuksi.

He istuivat kauan vaieten. Piiput vain kurahtelivat. Viereisestä huoneesta kuului astuntaa ja äkäistä paperien viskelemistä. Siellä oli Döbeln.

Samassa karahutti ratsu pihaan. Herrat hyppäsivät ikkunaan.

– Hiivari! – huudahti Brakel. – Hän tuo uutisia!

Asianomainen seisoi jo kynnyksellä hengästyksissä ja hikisenä.

– Eversti Döbeln? Missä on?

Adjutantti osoitti ovea. Hiivari syöksyi sisään. Sieltä rupesi kuulumaan vilkasta keskustelua. Herrat kuuntelivat korvat hörössä. Kuului, kuinka Döbeln löi näppiä ja huudahti: "Ähä kutti!"

– Hyviä uutisia! – kuiskasi Brakel Oljemarckille.

Samassa aukeni ovi, ja Döbeln seisoi kynnyksellä. Hän viittasi toiselle adjutanteista:

– Kiireellinen päiväkäsky! Molempien pataljoonien oltava tunnin kuluessa marssivalmiita!

Adjutantti rupesi kirjoittamaan. Kynä lensi paperilla. Toverit seurasivat jännityksellä sen liikkeitä. Paperi puhkesi parista kohtaa, iso mustetahra levisi sille, mutta adjutantti kirjoitti eteenpäin, välittämättä sellaisista pikkuseikoista.

Hän juoksutti käskyn allekirjoitettavaksi. Herrat hyökkäsivät Hiivarin kimppuun, joka nyt oli palannut etuhuoneeseen.

– Mitä... mitä siellä on?

– Ryssä hyökkää Bötomissa niin peijakkaasti. Otter on pyytänyt apua.

– Eläköön! – hihkaisivat upseerit. – Ja ryssälle kiitos! Tämä laiskan elämä loppuu!

Oljemarck kiiruhti asuntoonsa. Hänen poskensa hehkuivat. Tuli sittenkin pää tälle makaamiselle. Hän juoksi.

Äskeinen katonkorjaaja-ukko huusi hänen jälkeensä:

– No, mikä tuli?

Oljemarck huitaisi kättään.

– Paikkaa sinä vain... me lähdemme!

Jonkin matkan päässä tuli häntä vastaan kumman näköinen kulkue. Puron Ruupe etunenässä, suuri poikaparvi kintereillä, marssi tietä myöten takoen vimmatusti alassuin riippuvaa sangatonta ämpäriä, jonka hän oli köyttänyt rummuksi vyöllensä. Pojat talsivat perässä, seipäät olalla, nauraen ja ilakoiden.

– Tuomen armeija... ethenpäin, mart! – komensi Ruupe, ja pojat takoivat tannerta, niin että tie pölysi.

Samassa hän huomasi Oljemarckin ja pysähtyi äkkiä. Hänen kaukana toisistaan olevat silmänsä räpyttivät, suu teki muutamia avuttomia liikkeitä ja parkaisten kuin kuolemanhädässä hän huusi:

– Ryttä tuli, ryttä tuli! Käännöt kiviaitaan päin, mart!

Ja mölähtäen kuin vihainen sonni lähti Ruupe juoksemaan takaisinpäin, takoen ämpäriään vimmatusti ja koko ajan huutaen:

– Tuomen armeija pakenee! Ryttä tuli, ryttä tuli!

Osa pojista oli juossut hänen jäljessään, mutta toiset ympäröivät Oljemarckin.

Tämä oli omituisesti herpautunut. Hullun äkkinäinen pako, jossa kuvastui todellinen hätä ja kauhu, oli vaikuttanut häneen lamaannuttavasti. Hänen oli ilkeä olla.

Hän kysyi pojilta, miksi Ruupe häntä ryssäksi luuli.

– Kun te asuutta sen mökiss', johna ennen oli ryssiä. Yks' niistä ampui pihalla Ruupea, ja siitä se säikähti, – selitti yksi joukosta.

Oljemarck hymyili väkinäisesti.

– Mutta... enhän minä ole ryssä, – sanoi hän kuin vapautuakseen jostakin kuristavasta. Hän katseli poikajoukkoa tutkivasti. Hänestä tuntui kuin pitäisi hänen jollakin tavoin puhdistautua näiden nuorten, uteliaiden ja töllöttävien silmien edessä.

– Että ookkaan... mutta Ruupe on hullu.

"Hullu puhuu välistä viisaammin kuin täysijärkiset", muisti hän Mikon sanan. Mutta – nyt tuo lause sisälsi hänelle kaksinaisen ajatuksen: yhtäältä se ennusti onnettomuutta sodankäynnissä, toisaalta siihen sisältyi viittaus hänen "epäisänmaallisuuteensa".

Hänen oli niin vaikea olla, että sydäntä pakotti. Hyvä Jumala... eikö hän ollut täyttänyt velvollisuuttansa? Eikö hän ollut vilpittömästi uskonut armeijan voittoon sitten Uudenkaarlepyyn valtauksen ja nyt viimeksi Lapuan taistelun jälkeen? Minkä hän sille mahtoi, että viime päivinä oli toivottomuus jälleen hiipinyt poveen? Mutta – eikö hän ollut rehellisesti iloinnut saatuaan sanoman liikkeellelähdöstä? Oli... oli totisesti!

"Sinä iloitset siksi, jotta pääsisit tekemään jotakin... yleensä unohtamaan rikkinäisen, kriitillisen olemuksesi..." kuiskasi ääni hänen omassatunnossaan.

Ja vaikka Oljemarck kuinka pani sitä vastaan, ei tuo ääni vaiennut.

Allapäin, synkän näköisenä hän astui majatalonsa pihaan.

XIII

Etelä-Pohjanmaan pataljoona lepäilee kankaalla Kauhajoen kirkon takana, loimuavien leiritulten ääressä. Se on äsken palannut vihollisen takaa-ajosta Keturin kylästä, joka on kirkolta noin neljän virstan päässä Lapväärtiin käsin. Aamupäivällä oli vihollinen perin pohjin lyöty pari tuntia kestäneessä taistelussa. Ja siinä olivat eteläpohjalaiset erikoisesti kunnostautuneet.

Siinä loikoili Halttu, Lunki ja Rapeli tulen ääressä. Viimeksimainittu oli ripustanut rumpunsa männyn haarukkaan.

Miehet olivat kiihdyksissä, sillä ryssä oli riehunut täällä pahemmin kuin paholainen. Savupiiput törröttivät entisen varakkaan ja tiheästi asutun kylän paikalla. Melkein kaikki oli rauniona. Ryssä oli surmannut asukkaita, polttanut ja hirttänyt. Kirkon vieressä seisoi vieläkin hirsipuu, jossa kaksi talonpoikaa oli vielä pari päivää sitten riippunut. Muutaman he olivat paistaneet elävältä. Hänen hiiltynyt ruumiinsa oli löydetty metsästä kirkon takaa.

Varsinkin oli kuortanelainen Korkki raivoissaan. Hän seisoi nuotion ääressä repaleisena ja likaisena. Ruudin savu oli mustannut hänen kasvonsa ja kätensä. Toinen olkalippu roikkui irtaallaan, ja hihassa oli iso repeytymä kainalon kohdalla.

– Tästä lähtien, pojat, ei oteta vankeja, – huusi hän painunein äänin. – Me maksetaan silmä silmästä ja hammas hampaasta. Vanhan Testamentin laki, sanon minä!

Hän oli hirveän näköinen mustuneine kasvoineen. Toinen puoli viiksiä oli palanut, ja hänen puhuessaan vääntyi suu uhkaavasti.

– Lähdetäänpäs kentälle, pojat, katsomaan! Siellä viruu ryssän piruja, joille minulla on vähän asiaa!

Pari hurjapäätä seurasi häntä, mutta toiset eivät liikahtaneet. Halttu virkkoi:

– Väärin on surmata rauhallisia asukkaita, mutta yhtä väärin myös tappaa haavoittuneita vihollisia.

Hän sylkäisi tuleen kuin siten osoittaakseen halveksivansa moista raukkamaista menettelyä.

– Liekö tuo niin väärin... mutta roskahommaa joka tapauksessa, – vastasi Lunki. Hänellä oli kaksi kelloa, joiden vitjat roikkuivat ristissä rinnalla.

– Minulta ei nyt ajantieto puutu, nauroi hän, sivellen kellonvitjoja. – Jos yksi edistää, niin toinen jätättää, ja aika on siinä keskivälillä.

Miehet utelivat, mistä hän ne oli saanut.

– Aina sitä saa, kun pitää silmänsä auki, – naureskeli Lunki.

– Ethän vain ole varastaut?

– En! Se on musta valhe! Rehellisessä taistelussa olen ottanut viholliselta. Mitäpä hän kellolla toisessa maailmassa...

Rapeli oli ihaillen katsellut Lungin kellonvitjoja. Nyt hän pyysi saada nähdä itse kelloa.

Soma kapine... litteä kuin nauris. Milloinkahan hän omistaisi tuommoisen?

– Paljonko tahdot? – kysäisi hän.

– Ei rumpalilla ole niin paljon rahaa. Mutta tuon saat kahdella pankkoriksillä. Hän näytti toista kelloa. Se oli messinkikuorinen, mutta hopeoitu.

– Tämän omistaja ei meinannut antaa, mutta minä sanoin: "Anna pois vain, veli kulta!" ja niin se antoi.

Jokainen tunsi tuon Lungin kertomistavan. Hän ei koskaan maininnut, että olisi jonkun surmannut. Hän kiersi tuon vastenmielisen kohdan sievästi ja naurahti päälle.

– Kyllä sitä tavaraa saa, kun osaa tyynnyttää, – sanoi hän sitten, ottaen kellon Rapelin kädestä ja iskien merkitsevästi silmää.

Halttu ei viitsinyt kuunnella hänen juttujaan, vaan nousi lähteäkseen. Rapeli seurasi häntä. He suuntasivat kulkunsa porilaisten nuotioita kohti, jotka loimusivat tienvarressa, neljännesvirstan päässä.

Korkki tovereineen tuli heitä vastaan. Jo etäältä he erottivat hänen painuneen äänensä. Korkki tuntui olevan pahalla päällä.

– No... mitenkäs kävi? – kysäisi Rapeli, valmistuen kuulemaan veristä historiaa.

Korkki kiroili.

– Sanitäärit, ruojat, olivat jo siellä korjaamassa. Eivät huolineet meidän avustamme.

Rapeli ilahtui.

– Vai niin! Sehän oli hyvä!

Se pääsi kuin vahingossa.

– Hyvä! – matki Korkki, arvaten toisen ajatuksen. – Hame sinunkin päällesi pitäisi pukea!

Hän kääntyi toveriensa puoleen.

– Lähdetäänpäs metsää tarkastamaan!

Miehet hyppäsivät maantien ojan yli ja hävisivät.

"Rosvoja!" ajattelivat toverukset ja jatkoivat matkaansa. Heidän mielestään ne eivät olleet ryssää parempia.

Joki mutkitteli peltojen keskellä. Sen tyyneen pintaan kuvastuivat molemmilla rannoilla loimottavat leirinuotiot. Kaikkialla kuhisi sotamiehiä. Niiden puhe ja laulut kajahtelivat illan kuulaudessa. Yöksi tuli kylmä, vaikka oli vasta elokuun alku.

"Laurin hallat", ajatteli Halttu, muistellen pientä peltotilkkuaan. Oli tainnut vihollinen senkin raiskata. Mitenkähän tulivat toimeen vaimo ja lapset? Hän tiesi, että Oljemarckin komppania oli äsken saapunut Lapualta. Niiltä saisi ehkä kuulla jotakin omaisista. Ensimmäinen porilaispataljoona, joka aikaisemmin oli liittynyt heikäläisiin, ei ollut tiennyt mitään muuta, kuin että ryssä oli lyöty. Sen hekin olivat kuulleet heti seuraavana päivänä.

Siinä alkoivatkin jo porilaisten tulet. He poikkesivat sinne.

– Missä täällä on luutnantti Oljemarckin komppania? – kysyi Halttu.

Tulen äärestä hyppäsi pystyyn paksu, tukeva mies, joka loistavin kasvoin tuli häntä vastaan. Se oli Kukko-Kalle.

– Halttuko se on? Derve, derve... duoda... Olijemarkkiako sinä haeskelet? Ja Rapeli, derve!

Niin – sen komppaniaa. Pitäisi saada kuulla vähän Lapuan asioista.

– Kyllä täällä tiedetään yhtä hyvin kuin sielläkin. Mitäs se Pohjanmaan mies on vailla?

He istahtivat tulen äären ja panivat tupakaksi. Halttu selitti asiansa.

– Voi, miesparka, – jutteli muuan joukosta – mahdotonta sanoa, kuka elää, kuka ei. Siellä on samanlainen hävitys kuin täälläkin.

Halttu mykistyi. Hänen mieleensä tuli jo jos jonkinlaisia kuvia.

– Ei se nyt samanlaista ole, – puuttui Kukko-Kalle puheeseen. – Pellot tallattu, mutta talot seisovat paikoillaan.

Oliko asukkaita surmattu?

– Ei kuulunut... pakopirteillä olivat niinkuin täälläkin. Mutta rupesivat palailemaan heti taistelun jälkipäivinä.

Eikö kukaan sattunut muistamaan pientä mökkiä joen rannalla... sellaista viisseinäistä? Ikkuna joelle käsin, navetta ylempänä, mäen puolella ja jokirannassa sauna, pieni saunanpöksä?

– Sinun mörskäsikö se on?

– Niin on, – vastasi Halttu, tarkastellen miesten kasvoja.

Kyllä tunnettiin, mutta asukkaista ei tietty mitään.

Halttu huokasi. Kuolleet olivat, koska ei mitään tietty. Hän tuijotti alakuloisena tuleen.

– Kuule... duoda... siinä asui Oljemarkki, – innostui Kukko-Kalle. – Haetaanpas sen renki, se Mikko... se saattaa tietää.

He lähtivät hakemaan Mikko Tossavaista, mutta se ei ollut mikään helppo tehtävä. Prikaati oli hajallaan ympäri kirkonkylää. Kalle kyseli vastaantulevilta, mutta kukaan ei tiennyt.

– Oljemarckin pitäisi olla Filppulassa, – tiesi viimein muuan porilainen. Hän ajoi venäläisiä kuormarattaita, joissa oli jos jonkinlaista sälyä.

– Mihin sinä tuota kuljetat?

Ajomies kertoi, että se oli sotasaalista, kasakoiden ryöstämää ja näiltä taistelussa vallattua. Hän ajoi sen esikuntaan, jossa se huutokaupalla myytäisiin.

He olivatkin pappilan kohdalla. Se sijaitsi aivan maantien varressa. Porilainen ajoi kuormansa pihaan, ja toverukset jäivät seisomaan tielle. Vastapäätä olevasta peittämättömästä ikkunasta näkyi Döbeln. Hän istui pöydän ääressä, syöden ja keskustellen jonkun kanssa, jota ei näkynyt. Kynttilä paloi pöydällä, valaisten kirkkaasti everstin otsan ja tutun, mustan vanteen.

Kalle katseli hartaana kuuluisaa päällikköä. Hänen mielestään Döbeln oli yliluonnollinen olento.

– Jos tuo Tööpeli saisi johtaa, me olisimme pian Turussa, – innostui hän.

Niin se oli. Halttu ja Rapeli yhtyivät siihen. Döbeln oli ainoa, jolla oli rohkeutta ja päättäväisyyttä. Muut ne vain parlaventtileerasivat, niinkuin Lunki sanoi.

He jatkoivat matkaa, keskustellen viime päivien tapahtumista. Se oli totta, että ryssä oli raakalainen, murhasi ja poltti kuin peto. Tämänkin pitäjän pappia oli piinannut, kuljettanut jo hirsipuun juurelle, mutta Lapväärtin papin ja pitäjäläisten rukouksista jättänyt henkiin. Yhtäkaikki oli ryssä hänet vienyt mukanaan, eikä hänestä oltu sen koommin kuultu.

– Ihme se on, – jutteli Kalle – ja aivan tavallisen ihmisen näköisiä olivat...

Hänen oli niin vaikea kuvitella, että ne ryssät, jotka hän oli nähnyt Siikajoella ja joita hän oli perunoilla syöttänyt, olisivat olleet rosvoja ja murhamiehiä. Hänestä oli tuntunut niin mukavalta ajatella, että tappelussa kyllä tapettiin toisiaan – se kuului asiaan – mutta väliaikoina oltiin niinkuin ei mitään vihaa olisi ollut. Hänestä oli näyttänyt, että ryssätkin käsittivät asian niin. Nyt tämä kaunis kuva oli särkynyt, kun näki ja kuuli vihollisen tihutöistä.

– Mutta... kun ne äityvät... lisäsi hän kuin itsekseen. Hänen mieleensä ei juolahtanutkaan, että ryssä kosti talonpojille heidän aseellisen nousunsa. Ja jos joku olisi hänelle siitä huomauttanut, ei hän olisi sitä käsittänyt. Hänen yksinkertaisen järkensä mukaan olisi vihollisen pitänyt kostaa vain niille, jotka olivat häntä vastustaneet, eikä summassa kaikille yhteisesti.

– Mutta... kun ne äityvät, – virkkoi hän uudelleen kuin pelastaakseen jotakin tuosta kauniista kuvasta, jota oli niin kauan povessaan säilyttänyt.

Sotilaselämä oli tullut Kallelle vähitellen niin rakkaaksi, että hän olisi toivonut jokaisen asetakkia kantavan seuraavan niitä korkeita siveellisiä periaatteita, jotka hänelle hänen yksinkertaisuudestaan huolimatta olivat kirkastuneet. Ei saanut kiroilla, ei rosvota, ei murhata. Vain taistelussa saa tappaa – se oli käsky ja velvollisuus. Mutta – sen ulkopuolella ei kärpäsellekään pahaa. Se oli Kallen sotasiveysoppi.

– Kyllä niitä meidänkin puolella on miehiä, jotka Ryssänmaassa tekisivät ihan samoin, – puheli Rapeli puoliääneen. – Korkki ja Lunkikin... ei niiden poikien omatunto panisi vastaan.

Ja hän kertoi Kallelle Korkin viimeisestä yrityksestä.

– Sellaisesta pitäisi vetää sotaoikeuteen, – huudahti tämä täynnä pyhää kiivautta.

He pysähtyivät. Metsästä kuului matalaäänistä puhetta ja naurua. Kalle oli varma, että siellä puuhasi Korkki tovereineen.

– Mennäänpäs sinne! – kuiskasi hän.

Ei se ollut Korkki. Pari, kolme talonpoikaa hautasi vihollisen kaatuneita. Kalle rauhoittui. Sehän oli kauniisti tehty. He olivat lähtemäisillään, kun Kalle huomasi, että yksi talonpojista heitti takkinsa jonkin läjän päälle aivan kuin jotakin salatakseen.

– Mitäs teillä siellä on? – kiivastui hän, harpaten läjän luo ja potkaisten takin syrjään. Sen alta paljastui puolikymmentä paria saappaita, paitoja, verisiä housuja – kaikenlaista kaatuneilta ryöstettyä tavaraa. Talonpojat seisoivat hiukan noloina.

– Tuota... tässä vähän niinkuin otetaan velkaa takaisin, – yritti yksi heistä selittää.

Kalle hyppäsi hänen eteensä nyrkki pystyssä.

– Sodarosvo! – karjaisi hän. – Samanlainen kuin ryssä! Minä olen hänen kuninkaallisen majesteettinsa Porin rykmendin dykkimies enkä ole nappiakaan ottanut koko sota-aikana – enkä oda! Mutta... duoda... minä olenkin sotamies!

Hän olisi ollut komea katsella, jos olisi ollut valoisa. Ääni kaikui kuin ukkonen. Halttu ja Rapeli ihailivat toverinsa uljasta esiintymistä.

– Ja duommoisen kansan puolesta me dappelemme ja verda vuotadamme! – jatkoi hän yhä kiihtyen. – Heitä saappaat haudaan ja muu roju kanssa!

Ja Kalle potkaisi pari saapasta puoleksi peitettyyn hautaan.

Mutta nyt rupesivat talonpojat vastustamaan.

– Mikäs p–un nimismies sä oot! – ärjäisi pisin heistä. – Älä sä pistä nokkaas meirän hommihimme!

– Hei, pojat, dännepäin, dännepäin! – rupesi Kalle huutamaan. Haltun ja Rapelin olisi jo tehnyt mieli livistää.

Kuului askelten töminää ja huutoja: "Mikä hätänä?"

– Dännepäin, kaverit! – luikkasi Kalle.

Puiden välistä sukelsi esiin kolme miestä – Korkki ja hänen toverinsa.

– Mikä hätänä?

Kalle selitti tilanteen.

– Vai maanjussit täällä maruteeraavat! Seis! Tutkitaanpa miesten taskut!

Korkki seisoi kuin kenraali, suorana ja totisena. Hänen toverinsa tarkastivat miehet. Puolikymmentä kultasormusta löytyi, ja jokin määrä rahaa.

– Vai te rosvoilemaan tässä! – pauhasi Korkki. – Hirteen minä teidät toimitan! Mars matkaanne, joka sorkka!

Talonpojat näkivät parhaaksi livistää. Korkki tutki lähemmin tovereita.

Vai Kalle se oli... ja ketäs nämä muut? – Kas, Halttu ja rumpali.

Korkki ei tehnyt enää yhtä juhlallista vaikutusta.

– Duoda... kyllä kai sinä viet ne esikuntaan... ne rahat ja sormukset? – kysyi Kalle hiukan epäröiden.

– Tietty! Tööpelin omaan kouraan pudotan!

– No... hyvä on. Duoda... eihän se passaa, että sotamies rosvoaa...

– Hui hai... eipä tietystikään!

Ja Korkki lähti tovereineen, jättäen toiset seisomaan puoleksi luodun haudan ääreen. Maantieltä kuului heidän naurunsa.

– Kyllä se nyt veti meitä nenästä, – tuumi Halttu.

– Niinkö luulet?

– Varmasti... minä tunnen Korkin.

– Mutta – sehän lupasi?

Niin kyllä, mutta saihan sitä luvata. Ei lupa taloa hävittänyt.

Sitä oli Kallen vaikea käsittää. Kun mies kerran lupasi, hän luonnollisesti piti lupauksensa. Ennen mies maansa möi kuin sanansa söi.

– Jokohan tuo halvattu oli niin kavala?

– Varmasti!

Kalle kynsi niskaansa. Hänen mielestään tämä maailma oli kovin monimutkainen laitos.

He vaikenivat kotvasen. Halttua huvitti tapauksen äkkinäinen käänne. Korkki kumppaneineen oli vetänyt hyvät apajat.

– Minulla on sellainen usko, että jos vihollisen kaatuneeseen koskettaakin – muuten paitsi hautaan kannettaessa, niin kaatuu itse kohta perässä... – sopotti Rapeli ja kertoi, miten oli käynyt muutamalle hänen toverilleen. Siikajoen tappelun jälkeen oli käännellyt ryssän ruumiita, mutta Revonlahdella saanut luodin otsaansa ja kuollut siihen paikkaan.

Saattoipa olla... kuka hänet niin varmaan tiesi. Kaatunut oli pyhä... ei sitä saanut mennä uteliaisuudesta kääntelemään ja katselemaan.

He saapuivat Filppulan majataloon, joka sijaitsi jonkin matkaa kirkolta pohjoiseen. Se oli jäänyt polttamatta. Sieltä he löysivät Mikko Tossavaisen pirtin penkiltä kuorsaamasta. Pirtti oli pimeä ja kuuma, vain takassa hehkui vielä hiillos.

Kalle ravisti Mikon hereille.

– Heti paikalla, herra luutnantti, – mutisi tämä, kapsahtaen istumaan ja raappien niskaansa. – Joko me taas lähdetään?

– Erehdys tuli Mikkelille, – nauroi Kalle.

Mikko tarkasteli heitä silmiään räpytellen. Mitäs tämä nyt oikein merkitsi.

Halttu selitti asiansa. Yhyy... Mikko rupesi hyvillään lataamaan piippuaan.

– Onko se joen rannalla?

– On.

– Takan otsaan upotettu kaksi hevosenkenkää? (Ne oli kyllä väännetty paikoiltaan.)

– Sama paikka!

– Navetan toisen parren seinänä vanha ovenpuolikas? (Kaadettu kumoon.)

– Prikulleen!

– Kaivon suu kahdeksankulmainen? (Kansilaudat revitty irti.)

– No, justiinsa!

Mikko veti muutamia mietesavuja.

– Siellä oli... totta puhuen vallalla oikea Jerusalemin hävitys.

Halttu lysähti huokaisten penkin nokalle istumaan.

– Etkö nähnyt ihmisiä? – kysyi hän pitkän vaitiolon jälkeen.

– Joo... hullu mies siellä äkseeraili.

– Ruupe!

– Silmät etäällä toisistaan?

– Niin on!

– Lapsen kieltä puhuu?

– Selvä!

Halttu pyyhkäisi silmännurkkaansa. Hän itki ja nauroi yhtä aikaa. On sentään yksi elossa, onneton, mielisairas veli.

– Mutta... sitä kutsuttiin Puron Ruupeksi, – ihmetteli Mikko.

– Katohan, – innostui Halttu, joka nyt puhui kuin olisi ollut kysymys hengen pelastamisesta, – me asuttiin ennen kylän takalistolla, puron rannalla... vanhusten eläessä. Siitä tuo nimi. Minäkin olen kylän kesken Puron Jussi.

Yhyy... no sitten! Asia oli selvä. Mutta – kuten sanottu

– muita ihmisiä ei oltu nähty kuin ainoastaan Ruupe.

– Varmasti ovat elossa! – puhui Halttu säteilevin kasvoin. – Ruupe on hulluudestaan huolimatta sen verran viisas, ettei jätä niitä. On ollut tiedustelemassa! Katohan sitä!

– Järjen kipinä se on hullullakin, – vahvisti Rapeli.

Halttu oli ylen onnellinen. Hän oli nyt aivan varma omaistensa säilymisestä. Mikon huomautus, että Ruupe oli viime päivinä tepastellut kylällä sotaisissa puuhissa, vahvisti vain tätä uskoa. Jos vaimolle ja lapsille olisi jotakin tapahtunut, olisi hän siitä puhunut.

He innostuivat juttelemaan omaisista, kaikki kolme. Mikolla oli vaimo ja neljä lasta. Luutnantin kirjeissä hän oli saanut niistä tietoja silloin tällöin. Rapelilla eli vanha isä Alavudella. Kallella ei ollut muita kuin Liisa ja tämän omaiset. Kun Halttu ja Mikko kehuivat vaimojaan, ylisti Kalle Liisaa ja Rapeli isäukkoaan.

– Minun eukkoni pyöräytti kerran pojan suksien päälle!

– Entäs Liisa! Hiihti kerran puolen penikulman päästä kotiin, vaikka oli lyönyt kirveellä jalkaansa! Oli ollut metsässä rankoja katkomassa.

Lujia naisia, sitkeitä, korven koulussa karaistuja. Sellaisia oli tässä maassa paljon. Mikon muija kantoi yhtä suuren heinäkuorman kuin mies. Ja Haltun eukko – silloin kuin he asuivat kylän takamaalla – oli itse kiskonut sahroja miehen ohjatessa. Sellaisia olivat äidit Suomenmaassa!

– Sellaisia ne ovat, – vahvisti Kalle.

Ja mukulat vilkkaita kuin hiiret! Kyllä siinä leipäkulta tiesi hytinässä olevansa!

– Ja piimäsintu kyytissä!

– Kylvättekös te paljon nauriita siellä Päijänteen takana? – kysäisi Halttu.

Joo .. kyllä niitä kylvettiin – hauvikkaiksi tehtiin.

– Joo, ne onkin poikaa! – huudahti Kalle. – Vahinko, etteivät kuulu ruunun rahtamenttiin!

Haasteltiin siinä kruunun ruokakomennostakin ja todettiin, ettei se ollut kehuttavaa. Nälkää näkivät miehet. Välistä oltiin päiväkaudet paljaalla kovalla leivällä. Huonosti huolehti kuningas armeijan tarpeista.

– Mutta – jospa on puute hälläkin... itte majesteetilla? Mistäs ottaa?

Kalle oli niin viisaan näköinen, että häntä oli soma katsella.

– Pihkaa! Silavaa ja voita se poika popsii! – huomautti eräs sotamies lattialta. Hän oli herännyt toverusten jutteluun ja heittänyt puuta takkaan.

– Oletko ollut näkemässä? – kysäisi Kalle.

– En... mutta tiedän.

– Mistäs tiedät?

– Tiedän vain. Herroilla on herrain ruuat.

– Ei se ole sanottu, – innostui Kalle. – Moska-Ruunaakin luulevat minun jauhoappeella ruokkivan, kun on niin sisukas vetämään. Mutta – jäkälää ja heinänluisteita se vain pistelee.

No niin – hevoset olivat eri luokkaa. Puhe siirtyi siis juhtiin. Vähän oli niitäkin armeijassa, ja enimmäkseen huonoja. Eikä talonpojallakaan ollut mistä antaa. Ryssillä oli paljon hevosia ja hyviä. Niitä oli viime taistelussakin saatu muutamia kappaleita.

– Mutta... se on kumma, kun se niin pian tottuu suomalaiseen, – jutteli Kalle, joka oli suuri hevosystävä. – Ei pure eikä potki, vaikka on vihollinen ruokkimassa.

Ei ollut hevosella natsuunaa. Sama missä vain, kunhan appeensa sai.

Niin se oli, mutta kumma sittenkin. Olisi luullut ryssän hevosen edes luimistelevan... kasakan olletikin – mutta ei. Siivosti söi ja rouskutteli.

– Hirnua höröttää se samalla lailla kuin Suomenkin hevonen.

Joo... yhteinen oli hevosilla kieli... kyllä ne toisensa ymmärsivät. Mutta – puhupas ryssälle... hospotipomiluijaa! Ei siihen suomalaisen kieli kääntynyt. Miksikö piti maailmassa olla niin monta kieltä?

No... kun Jumala sekoitti ne... ei olisi maanpiiri muuten tullut kansoitetuksi.

– Mutta... olettekos kuulleet, kuinka engelsmanni sai kielensä? – kysäisi äskeinen sotamies, joka oli kehunut kuninkaan ruokakomentoa.

– Ei... kerrohan!

– No, kun Jumala unohti sen... ei muistanutkaan antaa. Engelsmanni palasi takaisin kieltä pyytämään. Silloin Jumala sanoi, ettei ole enää, hyvä mies... loppuivat. Mutta – engelsmanni ei lähtenyt... jurotti vain. (Se on aina ollut itsepintainen.) Silloin Jumala otti kaikista kielistä yhden sanan ja teki niistä kielen. "Siin' on sulle!" sanoi hän, ja englantilainen sai lähteä talsimaan.

– Ilmankos se nyt on vallannut koko maailman, kun on osakkeita joka kielessä, – nauroi Mikko. – Meitäkin auttaa tässä sodassa.

Puhuttiin siinä hiukan merisodastakin. Kuningas oli kuulemma Ahvenanmaalla. Sieltä käsin varusteli apujoukkoja. Aikoi kuulemma saapua koko armeijallaan. Silloin tulisi ryssän rehkimisestä loppu.

Se oli selvä!

Näin siinä haasteltiin myöhäiseen yöhön... pohjalainen, savolainen, hämäläinen ja satakuntalainen. He olivat täydellisesti yksimielisiä. Oli niin hauska jutella. Mieliala oli reipastunut päivällä saadun voiton johdosta. Miehillä oli luja luottamus tulevaisuuteen... he eivät epäilleet yhtään. Yksi ja toinen pörröinen pää kohosi lattialta, piiput syttyivät, ja tarina levisi yli pirtin. Olivat ne valtiopäivät!

– On minullakin siellä pieni hakamaa... möyheää, saviperäistä maata... jutteli sotamies, joka oli kertonut englantilaisesta. – Sen kun saisi raivatuksi, niin öhyrukiin lykkäisi.

Niinpä niin. Ajatukset lennähtivät kotiin... noihin pieniin, mataloihin mökkeihin ja torppiin, jotka olivat hajallaan ympäri Suomen saloja. Kukaan ei enää puhunut mitään. Kuului vain piippujen hiljainen kurina.

Kalle tovereineen hiipi ulos. Heillä oli virstan verran matkaa majapaikkaansa. Patrulli pysäytti heidät muutaman kerran, mutta laski läpi tunnettuaan, että se oli omaa väkeä.

XIV

Heti Kauhajoen taistelun jälkeen oli Döbeln lähettänyt Oljemarckin Lapualle voitonsanomaa viemään. Prikaatinpäällikkö oli saanut kuninkaallisen armonosoituksen: Miekkatähdistön suurristin. Se oli Lapuan ansiosta. Adjutantti, joka sen oli tuonut, oli jäänyt lepuuttamaan hevostaan, ja niin oli Oljemarck saanut tehtäväksi viedä Lapualle Döbelnin kuninkaalle kirjoittaman kiitoskirjeen, joka samalla sisälsi tiedon Kauhajoen voitosta.

Hän oli lähtenyt matkalle kymmenen tienoissa aamupäivällä ja oli nyt puolentoista tunnin ratsastuksen jälkeen ehtinyt Kurikan kirkolle.

Hän ajoi kestikievariin. Täälläkin olivat talot autioina, sillä asukkaat olivat vihollisen pelosta pakopirteillään. Pitkän kolkuttamisen jälkeen tuli viimein vanha muori avaamaan. Hän katseli Oljemarckia epäillen, mutta kuullessaan tämän puhuvan selvää suomea laski viimein sisään.

Oljemarck tiedusteli heiniä. Muori oli neuvoton. Jos navetan ylisellä yleensä oli mitään ottamista, niin herra oli hyvä. Mutta hän epäili suuresti, löytyisikö mitään.

Oljemarck oli niin iloisella mielellä, ettei tuo uutinen häntä yhtään huolettanut. Hänellä oli mukana hiukan kauroja, vaikka hän oli aikonut säästää ne tuonnemmaksi. Hyvä – pureskelkoonpa tamma pihanurmikkoa sen aikaa.

Pirtissä vallitsi suuri epäjärjestys. Näki, että talo oli ollut läpikulkevien joukko-osastojen jaloissa. Hehän olivat viime kuun lopulla yhtyneet täällä Otterin pohjalaisiin, vaikk'ei hän silloin ollut tässä talossa käynyt. Oma väki teki melkein yhtä suurta vahinkoa kuin vihollinenkin – vei kaikki, mitä käteensä sai.

Kissa kehräsi uunin pankolla. Se ei näyttänyt vähääkään välittävän siitä, kuka talossa kävi. Ajan levottomuus ei siihen koskenut. Jalkojaan liikutellen se asettui vain yhä mukavampaan asentoon ja ummisti silmänsä.

Oljemarckia huvitti tämä omituinen pari... kissa ja eukko. Viimeksimainittu kopisteli uunin loukossa. Aikoi nähtävästi tehdä tulen takkaan, vaikk'ei näyttänyt olevan mitään keittämistä. Kuin vanhasta tottumuksesta hän puuhaili... laahustaen kuin puoleksi unissaan, ympäristölleen vieraana. Oljemarck rupesi juttusille hänen kanssaan.

– Minä tuon ilosanoman, – puheli hän, istuen pöydän päässä eväitään syöden. – Ryssä on lyöty Kauhajoella!

Eukko ei näyttänyt kuulevan, puhalteli vain tuleen. Oliko hän kuuro? Oljemarck kertasi sanottavansa.

– Saahan sen lyödä... mutta takaisin se sittenkin tulee, – vastasi muori vihdoin.

– Kuinka niin?

Eukko istahti lieden ääreen ja tuijotti tuleen.

– Se on niin säädetty... Jumala ei enää tästä kansasta välitä.

Sepä oli outoa puhetta kansan naisen suusta.. Tavallisesti esiintyi talonpoikaisväki toivorikkaana, mutta tämä vanhus teki poikkeuksen.

Hän tiedusteli muorin perusteita... kuinka hän sellaisiin ajatuksiin oli tullut?

Vanhus siirtyi pöydän toiseen päähän ja suuntasi Oljemarckiin terävän katseensa. Nyt vasta tämä huomasi, kuinka tavattoman ryppyiset hänen kasvonsa olivat.

– Minä olen sadanyhden vuoden vanha... toissapäivänä täytin ja minä olen nähnyt paljon, – puhui hän hiukan pehmeästi, sillä hänen suunsa oli hampaaton. – Olin seitsenvuotias, kun tapeltiin Napuella. Tuolta muurin päältä katselin, kuinka kasakat temmelsivät pirtissä... Isäni tappoivat, kun ei tämä antanut aittansa avaimia, äitiä pieksivät, kun ei tämä myöskään ilmaissut. Minuun eivät koskeneet...

Vanhus vaipui muistoihinsa, ja hänen suunsa liikkui niinkuin hän olisi pureskellut jotakin. Sitten hän taas jatkoi:

– Iso viha loppui... minä olin neljäntoista vanha, kun kävin rippikoulua ja sinä vuonna tuli tieto rauhasta. Ihmiset iloitsivat, aloittivat elämäänsä alusta. Sanoivat, että nyt oli ryssästä päästy... Jumalan kiitos! Mutta minä sanoin: ei ole päästy... takaisin kahdenkymmenen vuoden päästä...

– Mistäs te sen tiesitte? – kysäisi Oljemarck hämmästyksissään.

Mutta vanhus ei kuullut tai ei katsonut tarpeelliseksi vastata. Hän jatkoi:

– Mistä se lapsi sellaiset sanat saa... en osaa sanoa. Kaipa ne hänelle annetaan. Mutta niin olin sanonut. Jälkeenpäin kysyttiin minulta, mutta en osannut selittää.

Oljemarckin teki mieli huomauttaa jotakin, mutta ei puhunut mitään. Vanhus jatkoi muistoihinsa vaipuneena:

– Tuli sitten pikku viha... minä olin silloin jo aikaihminen... naimisissakin ollut jo toistakymmentä vuotta. Mutta minun poikani eivät vielä sotaan kelvanneet. Menneet olisivat muuten... sillä meiltä on aina menty. Jo nuijasodassa on meidän talosta oltu mukana. Minä sanoin taaskin: tulipas takaisin! – Naapurit rupesivat pitämään minua noitana, mutta minä sanoin, etten ole koskaan sellaisia temppuja harjoittanut. Jumalan sanaa olen lukenut ja sitä tutkistellut. Mutta – kun ihmiselle annetaan ennustuksen lahja, niin sille ei voi mitään.

Hän huokasi ja katseli maantien toiselle puolen. Siellä seisoi riihi hiukan kallellaan. Sen ovi roikkui yhden saranan varassa, ja sen edusta oli täynnä ruumenen roskaa. Tuuli lennätteli sitä ympäri.

Oljemarckia rupesi hiljaisuus painostamaan. Hän kysäisi:

– Elävätkö poikanne vielä?

Vanhus havahtui. Hän oli mutissut epäselviä sanoja. Hampaaton suu oli liikkeessä alinomaa.

– Eivät elä... kuolleet ovat kaikki. Pojanpoika pitää isännyyttä... pakopirtillä ovat. Kaksi kaatui Kustaan sodassa... pojanpoikaa. Toinen oli yli kolmenkymmenen, toinen alle. Utissa saivat surmansa. Taas minä sanoin: Tulipas takaisin!

Oljemarckia rupesi kammottamaan, vaikka oli keskipäivä. Aurinko paistoi pöydälle, jossa olivat hänen eväänsä jäännökset. Kissa näytti nukkuvan pankolla. Syvä hiljaisuus vallitsi. Ei kuulunut muuta ääntä kuin tuulen tohahtelu. Koko kylä oli kuin kuollut. Kauhajoen verityöt olivat peloittaneet ihmiset pakosalle.

Vanhuksen ääni oli kohonnut. Hän puhui melkein saarnaten. Oljemarck kuunteli jännityksellä.

– Sanottiin Kustaan sodan päätyttyä: nyt tuli rauha ja se kestää! Mutta minä sanoin: Ei kestä! Ennenkuin viimeisenä sotavuonna syntyneet ehtivät hädintuskin naimisiin, on ryssä maassa jälleen. Ja niinpä kävi. Pojanpojan nuorin tytär kuulutettiin tammikuussa ja vihittiin Kynttilänä. Ei kulunut kuin pari viikkoa, niin syttyi sota. – Siellä on hänkin pakopirtillä miehineen – mutta neljä on meiltä sodassa. Minä yksin kaahoan tässä, sillä minulle ei vihollinen mitään mahda.

Missä rykmentissä ne palvelivat?

– Mikähän lienee... Etelä-Pohjanmaan pataljoona. Kävivät tässä kotosalla, kun joukot majailivat täällä.

Minkä nimellisiä olivat?

– Reinikoiksi huudetaan kylän kesken. Mutta – siellähän niillä kuulu olevan toiset nimet.

Ei Oljemarck tuntenut. Hän nousi lähteäkseen. Hevonen oli levännyt. Hän jätti vanhukselle hyvästit.

– Elämään näyt sinä jäävän, – lausui muori, katsellen kirkkaasti Oljemarckia silmiin. – Tässä on käynyt moni... mutta kuoleman merkki on ollut. Niin oli pojanpojillakin.

Oljemarckin olisi tehnyt mieli kysyä, minkälainen se kuoleman merkki oli, mutta ei malttanut. Pannen hatun päähänsä hän syöksyi ulos.

Tamma hirnahti hänelle iloisesti ja juoksi kohti. Oljemarck taputteli sitä lautasille ja hyppäsi selkään.

Omituisen tunnelman vallassa hän ratsasti eteenpäin. Vanhuksen puheet olivat masentaneet hänen mieltään. Hänellä ei ollut enää samaa kiirettä kuin taloon tullessa. Hevonen kulki käyden. Se tuntui ihmettelevän isäntänsä käytöstä. Eikö voitonsanomalla enää hoppua ollutkaan?

Oljemarck muisteli Hannaa ja hänelle Lapualta kirjoittamaansa kirjettä. Hänen piti turvautua johonkin... kaivautua sielunsa kätköihin. Ihmisen elämä riippui viime kädessä siitä, minkälainen hänen sisäinen maailmansa oli. Jos se oli järjestyksessä, ei ollut hätää. Ja hänen sielussaan oli yksi asia järjestyksessä: – hän rakasti. Oliko muulla sitten väliä? Hän ei tahtonut sitä ajatella.

Hän oli kirjoittanut Hannalle, purkanut jälleen sydämensä – kuinka monennen kerran? Oh, hän oli tehnyt sen usein viime kuukausina. Siihen vaikuttivat nämä ulkonaiset olosuhteet... maan tila, armeijan asema... voitot, tappiot. Oli kuin olisi perustus aina pettänyt. Juuri kun sai rakennuksen valmiiksi, se sortui. Niinkuin nytkin. Tuo kievarin vanhus oli kaatanut hänen aamulla vielä pystyssä seisoneen rakennuksensa: hän epäili taas lopullista voittoa. Ja se tuotti tuskaa. Sillä jos niin kävisi, hän ehkä menettäisi Hannan.

Oi tätä kärsimystä, näitä repiviä ristiriitoja! Miksi oli ihminen riippuvainen ulkonaisesta? Miksei oltu vapaita? Eihän lintukaan välittänyt siitä, jos sen viimekesäisen pesäpuun oli talven myrsky taittanut. Se rakensi toiseen ja oli yhtä iloinen.

Siinä makasi kaatunut koivu tien syrjässä. Mitä merkitsi yksi koivu? Metsässä kasvoi lukemattomia puita. Eikö tulevaisuus tarjonnut tuhannen mahdollisuutta... isänmaalle, heille, koko Suomen kansalle? Miksi piti surra ja huolehtia?

"Siksi, ettei mikään ole varmaa!" kajahti ääni hänen sisässään. "Siksi, että kaikki on epävarmaa... koko ihmisen elämä." Tänään terveenä, huomenna kylmänä. Välipä sillä, kun olisi vain ollut varmuutta rakkaudesta – siitä, että Hanna todella rakasti häntä...

Hän ei ollut suorastaan kirjoittanut tietävänsä, että tyttö oli muuttanut mieltään. Puolittain leikillisessä muodossa hän vain oli viittaillut siihen... kuin salaperäisenä aavistuksena... sotaretkellä syntyneen taikauskon ilmauksena. Erilaisilla kuvilla ja vertauksilla hän oli selittänyt suhdettaan häneen. Täällä tuli niin omituiseksi, että rupesi uskomaan enteisiin, hassunkurisilta tuntuviin pikkutapauksiin... kuin sellaiseenkin, että jos huonetoveri keskustelun kestäessä viiden minuutin kuluessa jostakin määrätystä silmänräpäyksestä lukien heittäisi oikean jalkansa vasemman polven päälle, se merkitsisi hyvää. Schantz oli häneltä Ilmajoelle marssittaessa, muutamassa pysähdyspaikassa udellut, että minkävuoksi hän alituiseen kelloa katsoi – kun samassa... viiden minuutin ajan juuri täyttyessä hän yht'äkkiä oli heittänyt oikean jalkansa vasemman polven päälle! Se oli huvittanut häntä suuresti.

Eihän se tietysti mitään merkinnyt... paremmin kuin tuo kievarin vanhuksen haastelukaan. Mutta – oli niin somaa leikkiä tuolla tavoin. Rakastunut mies oli jonkun verran hassu. Amor kuljetti häntä kultaisesta ketjusta... kuin roomalainen triumfaattori sotavangiksi joutunutta. Sitä hiukan tyhmisteli ja töllötti – mutta tuo kaikki oli sentään kovin hauskaa ja suloista. Toverien ivakin lisäsi vain onnen tunnetta...

Hänen oli taas helpompi olla. Hän katsoi kelloa.

Oh, hän oli kuluttanut paljon aikaa!

"Jos saavun Lapualle kello kahdeksaksi, saan kirjeen", ajatteli hän ja kannusti hevostaan.

Se tuntui mahdottomalta. Ennen taistelun alkua oli venäläinen luutnantti tuonut heille postia Kauhajoelle, mutta hän ei ollut saanut mitään. Toiset upseerit kyllä... Brakel, Schantz ja Blume... Mutta hänelle ei ollut tullut. Oli siis selvä, ettei Hanna ollut kirjoittanut.

Mutta – siitä huolimatta hän kannusti ratsunsa laukkaan. Oli somaa ajatella, että kirje odotti häntä Lapualla.

Ilmajoella, jonne hän saapui kello kolmen tienoissa, näkyi jo ihmisiä. Täällä uskallettiin jo palata, sillä Lapuan voitto oli levittänyt varmuutta paikkakunnalle. Oljemarck ilmoitti Kauhajoen voitosta, ja ilo oli yleinen. Kurikan kievarin eläkemuorin ennustukset haihtuivat kuin tuhka tuuleen.

Hän syötti hevostaan ja jatkoi matkaansa. Nurmossa ahersivat asukkaat jo, kuin ei sotaa olisi ollutkaan. Sen jälkiä näkyi kyllä sielläkin... rikkilyötyjä ikkunoita ja särjetyitä ovia. Sotketut pellot ja vainiot todistivat myös ryssän hävityksestä. Mutta siinä... tien varrella niitti torpanmies heinää – sikäli kuin sitä tallatusta niitystä irti sai. Oljemarck huusi hänelle iloisesti:

– Ryssä on voitettu!

Mies keskeytti niittonsa ja katseli ohitse lennättävää upseeria – suu auki. Mutta sitten hän tajuten, että jotakin hyvää oli tapahtunut, iski viikatteensa pahasti polkeutuneen heinätukon tyveen ja murahti:

– No... katkeapa sitten sinäkin!

Vähän ennen auringon laskua hän saapui Lapualle ja ajoi suoraa päätä isoon pappilaan. Portaiden edessä hän katsoi kelloa. Se oli täsmälleen kahdeksan. Hänet vietiin Klingsporin luo.

Sotamarski istui huoneessa karttoihinsa uppoutuneena. Hän ei pitkään aikaan kääntänyt päätään, joten Oljemarck sai odottaa. Kynttilän valo leikitteli hänen harmaantuneella päälaellaan, ja hieno, hyvin hoidettu käsi pyyhkäisi silloin tällöin vasemmanpuoleista ohimoa.

– Sinäkö, Suremain?

Oljemarck sanoi nimensä.

– No? – huudahti sotamarski odottavasti ja kohotti päänsä: – Mitä uutisia te tuotte?

– Vihollinen perinpohjin lyöty Kauhajoella, teidän ylhäisyytenne, kaksituntisen taistelun jälkeen, – ilmoitti Oljemarck.

Sotamarski hypähti pystyyn harvinaisen ketterästi.

– Sepäs oli uutinen!

Hän sai Döbelnin raportin sekä hänen majesteetilleen osoitetun kirjeen.

– Ja kunniamerkki saapui samana päivänä kuin taistelu oli tapahtunut! – jutteli Klingspor, kävellä hyssytellen edestakaisin huoneessa, Döbelnin kuninkaalle osoittama kirje kourassa.

– Ja tämä, – huudahti hän, pysähtyen Oljemarckin eteen ja läimäyttäen kirjettä kämmenellään, – tämä, herra luutnantti, on kaikkein loistavin maksukuitti, mikä kuninkaallisesta armonosoituksesta voidaan antaa! Eikö totta?

Niin oli – eipä sen parempaa tainnut kukaan pystyä kirjoittamaan.

Klingspor oli loistavalla päällä. Hän unohti kokonaan huolensa. Oljemarck kysyi kuuliaisimmin, joko hän sai poistua. Hän oli haudannut unelmansa kirjeestä.

– Odottakaahan... tänne saatiin äsken ryssän tuomaa postia. Siinä oli... kirje teillekin.

Oljemarck ihan vapisi. Kuuliko hän oikein? Siis sittenkin... sittenkin! Kummaltakohan se mahtoi olla – äidiltäkö vai Hannalta?

Hän seurasi kiihkeästi sotamarskin kädenliikkeitä, kun tämä selaili kirjekasaa.

– Kas tässä... arvaan, että tulette iloiseksi. Käsialasta päättäen se ei ole teidän äidiltänne.

Oljemarck kalpeni ja punastui yhtä aikaa. Hanna oli kirjoittanut hänelle! Hänen merkkinsä oli taas käynyt toteen.

Hän tervehti sotilaallisesti ja poistui kiireesti.

Hänen oli määrä yöpyä pappilaan. Siellä, adjutanttien etuhuoneessa, hän vapisevin käsin avasi kirjeen ja silmäsi sen loppua. Siinä seisoi: "Uskolliselta ystävältäsi Hannalta".

Hän oli riemastunut. Mitä tämä oli? Näkikö hän unta – vai oliko tämä todellakin totta? Siinä Hanna kirjoitti niin liikuttavasti ikävästään. "Kun ei kaikki olisi niin epävarmaa – koko elämä." Niin niin – samanlainen kalvava tuska painoi heitä molempia... tämän rikkinäisen ajan lapsia. Hanna tunsi samaa kuin hänkin. Oi, sitä uskollista, suloista tyttöä! Rakkaus, rakkaus vain oli ikuinen!

Oljemarck itki ja nauroi yhtä aikaa. Ovi avautui, ja eversti Åkerstein ilmaantui kynnykselle. Hän katseli ihmeissään omituisesti käyttäytyvää luutnanttia.

– No... mikä teitä vaivaa?

– Voitto, herra eversti... Kauhajoella on ryssä lyöty, – sopersi Oljemarck asennossa seisten. Hän oli iloinen, että Döbeln voitollaan pelasti hänet pitemmistä selityksistä.

– No, terve, herra Meyer! – huudahti Åkerstein. – Vai antoi Döbeln selkään taas. Tulkaa sisään!

Hänet esitettiin herroille. Ne olivat nuo sotamarskin ainaiset seuralaiset, v. Wolcker, Platen ja Düring.

Oljemarck istutettiin pöytään, ja kortit työnnettiin kouraan. Mutta hän ei katsellut niitä. Hän muisteli Hannaa ja tämän ihmeellistä rakkautta.

– Onkohan täällä raamattua? – kysäisi hän yht'äkkiä toisten suureksi hämmästykseksi. Se oli harvinainen kysymys korttipöydässä.

Totta kai pappilassa raamattu oli.

Niin – hän oli pappilassa... Lapuan isossa pappilassa... ja täällä hän oli saanut kirjeen. Ei – olihan hänellä itselläänkin laukussa... satulanlaukussa... äidin antama lahja.

– Suokaa anteeksi, hyvät herrat... minun täytyy lähteä. Minä en nyt voi...

Ja samassa hän oli ulkona.

Peliseurue jäi hämmästyneenä katselemaan toisiaan.

– Mikä sille tuli? kysyi raamattua ja sitten yks' kaks' – pfiu!

– Idiootti! – mörähti Åkerstein.

– Ne nuoret luutnantit ovat niin sentimentaaleja... yksi voitto, niin ne jo syleilevät maata. Toista olemme me, vanhat sotaurhot – meitä ei niin helposti järkytetä.

Ja herrat jatkoivat peliään.

Oljemarck oli rientänyt pirttiin. Siellä majailivat sotamarskin henkivartijat... kuninkaalliset henkihusaarit. Korttipeli oli sielläkin käynnissä. Husaarit kavahtivat pystyyn, mutta huomattuaan, ettei upseeri kiinnittänyt heihin pienintäkään huomiota, painuivat istumaan yksi toisensa jälkeen, syrjäsilmällä seuraten tuota omituista miestä, joka nyt oli asettunut takan ääreen ja ruvennut lukemaan – ilmeisesti raamattua.

Henkihusaarit iskivät toisilleen silmää, naureskellen salavihkaa. Yksi virkkoi puoliääneen:

– Hän viljelee sanaa – hän.

– Sanaahan mekin viljelemme – blaren!

Kortti mäjähti pöytään.

Oljemarck ei välittänyt heistä, vaan luki 103. psalmin suurella hartaudella. Hänen piti täten purkaa kiitollisuuttaan. Olihan hän entinen teologi.

Lopetettuaan lukunsa hän katseli ympärilleen. Oh, hänen pitäisi jäädä tänne yöksi... näiden laulavien husaarien kanssa. Miksi häntä yht'äkkiä tympäisi koko tuo komento... nuo loistavat univormut... tuo nuotikas puhe ja korttien läiskintä? Hän nousi ja meni ulos.

Ei – hän lähtisi takaisin... ratsastaisi vaikkapa Nurmoon. Siellä hän voisi yöpyä.

Hän haki hevosensa tallista, satuloi sen ja hyppäsi selkään. Hurahdus vain, – niin hän oli jo maantiellä.

Hänen oli niin ihmeen hyvä olla... niin harvinaisen rauhallinen ja hyvä. Epäilykset olivat kaikonneet. Hanna rakasti häntä... rakasti varmasti. Muuten hän ei olisi kirjoittanut... oli mustasukkainenkin. "Minkälainen on se Siikajoen pappilan neiti? Olet tainnut rakastua häneen?" Hänkö? No ei sitten ikinä! Hän oli muuten vain kirjoittanut, kun tyttö niin ihmeesti muistutti Hannaa. Vai että rakastunut –? Ne naiset olivat niin lapsellisia... mutta tuo heikkouskin kaunisti heitä. Oljemarck tunsi suurta hellyyttä Hannaa kohtaan.

Hän antoi tamman ravata. Yö oli tyyni, taivas tähdessä. Tänä hetkenä oli Suomenmaassa ainakin yksi onnellinen mies, niin jakamattoman onnellinen kuin ihmislapsi yleensä saattaa olla. Sellaisina hetkinä on taivas laskeutunut maan päälle. Silloin älköön miestä arvosteltako hänen käyttäytymisensä mukaan. Humalainen huutaa ja huitoo käsiään – se on naurettavaa. Mutta omasta mielestään hän on keisari, jonka sormenviittausta tähdet tottelevat. Taikka mitä on runoilijan inspiratio? Sanotaanko häntä hulluksi sen perusteella, että hän kammiossaan itkee ja nauraa, koska nuo hänen luomansa henkilöt niin suuresti liikuttavat häntä? Sielulliset häiriöt! Mitä on rakkaus muuta kuin sielullinen häiriö, jonka aikaansaavat lukemattomat hämärämmät tai selvemmät sielunliikkeet – vaistot, ajatukset. Kuka sen osaa selittää? Pääasiaksi siinä loppujen lopuksi jää, että sielun pohjalla asuu kirkkaus, suuri, ihmeellinen kirkkaus, ja nuo omituiset päähänpistot, ajatusleikit ja muut rakastuneen hassutukset ovat vain pärskeitä, jotka synnyttää sula metalli, kun se kaadetaan valumuottiin. Ihmeellinen, taidokas kappale on valmis, täysin täyttäen kaikki muotin monimutkaiset lokerot. On tapahtunut luomisen ihme: onni – tuo niin harvinainen tämän maan päällä, on kerran, muutaman lyhyen tuokion täyttänyt kuolevaisen sydämen – sen joka sopukan. Silloin ei ole kumma, jos asianomainen – varsinkin, jos hän on nuori ja päällepäätteeksi luutnantti – tekee kuunsirpille kunniaa.

XV

Kulnev istui Kuortaneella Mustapään talon kamarissa, katsellen lahden toiselta puolen tuikkivaa yksinäistä tulta. Se tuikutti matalalla, muutaman niemen kärjen yli kuin ystävällinen silmä. Kulnev tiesi, että tuolla niemellä sijaitsi pappila. Mutta tuli ei loistanut sieltä; pappila jäi liiaksi oikealle. Se tuli lahden takaa, nähtävästi kauimpana olevalla niemellä sijaitsevasta talosta.

Hän oli väsynyt päivän ponnistuksista. Hänen "avantgarde'insa" oli taas saanut seistä vihollisen tulessa koko pitkän päivän. Taistelut olivat muodostuneet verisiksi. Varsinkin Herojan talojen luona oli käynyt kuuma temmellys.

Ruotsalaisia ei oltu saatu karkoitetuiksi. Taistelutanner jäi heidän haltuunsa. Siellä, etuvarustustensa takana, he nyt valmistautuivat huomista päivää varten. Kamenski, tuo nerokas ylipäällikkö, oli ensi kertaa loistavan sotilasuransa aikana täydellisesti ymmällä. Hän oli päättänyt perääntyä Alavudelle takaisin.

Yön hiljaisuudesta erottautui selvästi rattaiden räminä. Siellä oli jo kuormasto matkalla. Pirtistä kuuluva sotamiesten juttelu katkaisi sen tuokioksi, mutta sitten se kuului taas entistä selvemmin.

Hän upotti sormet tuuheaan tukkaansa ja nojasi kyynärpäitään pöytää vasten. Ihmeellinen, salaperäinen tuli! Se toi hänen mieleensä lapsuusajan.

Poikasena hänen oli ollut tapa istua iltaisin juuri näin... samalla tavoin ja katsella peltoaukeiden takaa tuikkivaa valoa. Se loisti vanhan Matvein, Matvei Ignatshin ikkunasta. Vanhus oli palvellut hänen isoisällään voutina ja saanut vanhuuden päivikseen eläkkeen, johon mm. kuului pieni tupa peltojen partaalla. Matvei kävi yhdeksääkymmentä silloin, kun hän vielä oli pieni poika, mutta hän muisti ukon hyvin. Kookas, valkotukkainen vanhus, jolla oli pörröiset kulmakarvat ja pitkä, rinnalla lainehtiva parta. Sennäköiseksi hän oli lapsena kuvitellut Mooseksen.

Vanhan Matvein tupa oli ollut mieluisa käyntipaikka. Toisinaan hän oli siellä oleskellut päiväkaudet. Vanhus osasi mainiosti kertoa, hänellä oli ehtymätön satuvarasto. Useimmat kauneimmista kansansaduista hän oli oppinut silloin. Entä jutut Stenka Rasinista ja Pugatshevista! Hän oli nähnyt silmissään, kuinka Pugatshev istui tuvan portailla ja iso tähti rinnassaan otti vastaan talonpoikia. Matvei-ukko oli ollut mainio sitä esittäessään.

Mutta – toisinaan oli vanhus innostunut filosofoimaan. Oh, pyhä Nikolai Ihmeittentekijä hän oli jutellut laajasti! Hänen vaimonsa, kurttukasvoinen Agafeja Ivanovna oli leivinpöytänsä äärestä murahtanut: "Ukko kulta! Älä puhu reikiä päähäsi!"

Kulnev naurahti itsekseen. Oi, noita kultaisia aikoja! Vanhan Matvein haamu oli tänä hetkenä ilmielävänä hänen edessään. "Papit... molittavat pitkiä rukouksia läpi yön... niinkuin Jumala heitä sen vuoksi kuulisi. Tässä on kirja, jossa löytyy totuus..." Ja vanha Matvei oli avannut Uuden Testamentin ja ruvennut lukemaan vuorisaarnaa. "Rakastakaa vihollisianne, siunatkaa niitä, jotka teitä sadattelevat..." Hän, entinen vouti ja kartanon kirjuri, hän osasi lukea, hän!

Vanha Matvei oli myös palvellut sotamiehenä. Pietari Suuren mukana oli ollut Pultavassa. Mutta ei hän mielellään ollut niistä ajoista puhunut. "Sodat ovat keisarien ja kuningasten keksintöä. Katsokaapas, nuori herra, minä näin Moskovassa ruotsalaisen sotavangin, joka luki raamattua. Ja juuri samoja asioita tutki kuin minäkin. 'Rakastakaat vihollisianne.' Silloin minä ensi kerran ymmärsin, että raamattu on sama kaikilla kielillä. Miksi siis surmata toisiaan?"

Ja vanha Matvei oli nilkuttanut ikkunan ääreen ja osoittanut iltatähteä: "Katsopas... kun tuo tuolta taivaanrannalta lempeästi vilkuttaa silmää naapurilleen vastakkaisella ilman äärellä, niin miksi sitten kansat vihaavat toisiaan? Eikö luomakunta ole yksi? Miksei venäläinen ja turkkilainen, saksalainen ja ruotsalainen lue taivaan kirjaa ja opi?"

"Mutta – turkkilaiset ovat pakanoita ja saksalaiset jumalattomia!" oli hän huudahtanut.

Vanha Matvei oli naurahtanut. "Hjäh... venäläinen sanoo luojasta 'Boh' ja turkkilainen 'Allah' – siinä on erotus. Ja mitä monivaimoisuuteen tulee, niin Abrahamilla oli Saara ja Hagar ja muilla patriarkoilla vielä useampia. Älä tuhise nokkaasi, Agafeja Ivanovna... en minä puhu reikiä päähäni."

"Mutta saksalaiset..."

"Hjäh... saksalaiselle on Luoja antanut suuren järjen... rakentaa myllyjä, joilla Venäjän vilja jauhetaan. Älä sinä, nuori herra, vihaa saksalaista. Opi häneltä, älä ylenkatso!"

Tällaista oli vanha Matvei haastellut, ja hän oli oleskellut päivät pääksytysten hänen tuvassaan.

"Kasvatat nuoresta herrasta vääräoppisen... ei tule sotilasta", oli Agafeja Ivanovna huomauttanut. "Älä sinä siitä huolehdi", oli vanha Matvei sanonut... "veri on vettä sakeampi. Sitä minä vain, että ole sinä, nuori herra, aina jalomielinen voitetulle. Jolle Herra Jumala antaa voiton, sillä on sinä hetkenä kaikki. Häviölle joutuneella ei ole mitään. Sinun velvollisuutesi on siis osoittaa hänelle lempeyttä, sillä sitä Herra Jumala sinulta vaatii."

Hän oli niin kiintynyt vanhaan Matveihin, että olisi muuttanut tämän tupaan asumaan. Mutta silloin oli vanhus nauraa hohottanut: "Sinä vedät liian jyrkät johtopäätökset, nuori herra! Sinulle kuuluu pehmeä vuode ja minulle kova. Mutta – molemmille meille kuuluu, että rakastamme Jumalaa yli kaiken ja lähimmäistä niinkuin itseämme."

Hänet oli pitänyt väkisten noutaa sieltä pois, hän ei olisi tahtonut lähteä. Hän oli itkenyt ja potkinut ja tehnyt urheasti vastarintaa. Mutta silloin oli vanha Matvei huomauttanut: "Tuommoinen sinä olet ja tahdot muuttaa minun luokseni asumaan. Luuletko sinä, ettei täällä tarvitse totella? Älä tuhise nokkaasi, Agafeja Ivanovna... en minä puhu reikiä päähäni."

Hänen oli täytynyt taipua ja mennä kotiin. Mutta kamarissaan hän oli jäänyt istumaan ikkunan ääreen ja katsellut kaihomielin peltojen takaa tuikkivaa tulta. Vanhan Matvein mökki oli hänestä näyttänyt onnen ja rauhan tyyssijalta. Hänet oli pitänyt houkutella ikkunasta pois. "Tulkaahan jo nukkumaan, nuori herra. Matveikaan ei voi mennä maata, ennenkuin te lähdette ikkunasta pois." Hän oli antanut narrata itsensä vuoteeseen. Mutta seuraavana aamuna hän oli pinkaissut Matvein mökille ja kysynyt, oliko siinä perää, mitä kamaripalvelija oli sanonut. Kyllä se oli totta... hänen, Matvein, oli täytynyt polttaa tulta niin kauan, kunnes nuori herra oli nukahtanut. Oh, vai niin! Hänhän oli siis valvottanut Matveita ja tämän muoria aivan turhan takia? Niinpä kyllä... mutta minkäs sille mahtoi, kun mies oli itsepäinen. Silloin hän oli pyhästi luvannut mennä heti vuoteeseen, jotta vanha Matveikin pääsisi maata. "Siinä sinä teet oikein, nuori herra."

Mutta – kerran hänet oli vallannut epäilys: mahtoiko vanha Matvei todella sammuttaa tulensa heti, kun hän kömpi sänkyyn? Hän oli hiipinyt kurkistamaan. Mitä kummia! Sieltähän tuikki tuli yli peltojen entisen tapaansa! Seuraavana aamuna hän oli ottanut Matvein lujille: "Etpäs sinä sammuttanutkaan, vaikka sanoit!" Vanhus oli joutunut hiukan hämilleen: "No, katsopas... kun Uni-Matti kävi juoruamassa, että sinä valvoit, niin täytyihän minun..." Siihen ei ollut voinut väittää vastaan. Vanhus oli kertonut siksi paljon maahisista ja tontuista, että juttu Uni-Matistakin oli mennyt aivan täydestä. Sen perästä hän ei enää ollut uskaltanut hiipiä kurkistamaan.

Tuota kaikkea oli nyt soma muistella, tällaisena hiljaisena kesäyönä. Missä hän oli... ja mitä oli tapahtunut? Tuo lahden yli tuikkiva tuli vakuutti, että kotona... kotitilalla Pskovin kuvernementissa, mutta pirtistä kuuluva sotamiesten juttelu ja tieltä kantautuva kuormastorattaiden räminä vakuutti toista. Sodassa hän oli vieraassa maassa, Kulnevien sukuperintöä viljelemässä. Mutta siitä huolimatta samoili hänen sielunsa lapsuuden rakkaita polkuja. Ja sen aiheutti tuo lahden yli tuikkiva, yksinäinen tuli.

Hän kapsahti pystyyn ja sytytti kynttilän. Siinä oli penkillä punainen samettityyny... rakkaiden siskojen neuloma. Olisi tehnyt mieli levähtää. Mutta hän ei malttanut, vaan lähti pirttiin.

Siellä loimusi takassa tuli, jonka ääressä sotamiehet paistattelivat itseään. Iloinen Grodnon husaari, päässä harmaa tshako, josta riippui punaisia nauhoja, oli riisunut paidan yltään ja etsi syöpäläisiä. Asettaen ne pitkään riviin takkaa reunustavan rautakiskon pinnalle hän tappoi ne yksitellen. Se oli esittävinään venäläisten voittoa suomalaisista. Ympärillä seisovat husaarit ja kasakat nauroivat, tehden leikillisiä välihuomautuksia tuomioiden toimeenpanijalle.

– Aa... Stepan, ylipäällikkö pääsee pakoon!

Puhuja osoitti lihavaa täitä, joka mennä kiemurteli pitkin kiskon rintaa.

– Aa... Klingspur!

Ja Grodnon husaari tähtäsi peukalollaan antaakseen "ylipäällikölle" kuoliniskun, kun samassa kaikki ponnahtivat pystyyn huomatessaan Kulnevin seisovan kynnyksellä.

– Mitä se Stepan Arkadjev täällä kujeilee?

Puhuteltu seisoi asennossa, yläruumis paljaana, paita toisessa kädessä.

– Pupuja tapan, teidän korkeajalosukuisuutenne, – nauroi hän.

– Lepo! – komensi Kulnev. – Vai murhatöissä. Kun et jo päivällä saanut tarpeeksesi.

– Se on verenhimoinen, tuo Stepan Arkadjev, – uskalsi husaarialiupseeri huomauttaa. – Hävittää koko Ruotsin armeijan yhdessä tuokiossa. Mutta Klingspurin päästätti pakoon.

Sotamiehet nauroivat, ja Kulnevinkin silmäkulmassa vilkuili veitikka. Potria poikia nämä hänen husaarinsa. Koko päivän kamppailtuaan laskivat illalla leikkiä, keksien jos jonkinlaisia kujeita.

Kulnev silmäsi oviloukkoon. Siellä istui talon vanha isäntä, nojaten kyynärpäitä polviinsa. Hänet oli löydetty navetan lakkaan piiloutuneena. Tulkin kautta oli hänelle selitetty, ettei mikään paha häntä uhkaisi. Muu talonväki oli paossa.

Vanhus istui tuleen tuijotellen. Hänkin oli seurannut äskeistä näytelmää ja ymmärtänyt ryssän tarkoituksen. "Ylipäällikön" pelastuminen oli hykähdyttänyt häntäkin, vaikk'ei se ollut sen kummempi ollut kuin tavallinen täi.

Hän havahtui siihen, että häntä puhuteltiin. Siinä seisoi husaarialiupseeri hänen edessään, ravistellen olkapäästä.

– Herra eversti kjusu, a genen dalo? Aliupseeri osoitti lahden vastakkaista rantaa kohti.

– Hiironniemen.

Ryssät polittivat hetken keskenään.

– Aa... kuga valgea sjudutta siellä?

– Hm... vanha isäntä luultavasti.

– Aa... midä tegemäsh? Vanhus sylkäisi.

– Mistä mä tiiän. Lukea taitaa... on ahkera kirjaa viljelemähän.

Husaarialiupseeri tulkitsi. Kulnevin kasvot kirkastuivat. Hän viittilöi, puhuen vilkkaasti.

– Herra eversti kjusu, a midä girja lugemash.

No, oli ne nämä ryssät... kaikkia kyselivätkin! Niinkuin siinä olisi mitään vaarallista ollut. Raamattua se äijä luki... oli lukenut jo kuusikymmentä vuotta ja joka aamu ja ilta.

– Aaa!

Kulnev taputteli vanhusta ystävällisesti olalle ja palasi kamariin.

Vanha isäntä oli ihmeissään. Kummia olivat nämä ryssät. Mitähän erikoista tuossakin nyt oli, että Hiironniemen vanha isäntä luki raamattua? Niin kiitteli kuin hyvästäkin tiedosta.

Mutta kamarissa, pöydän ääressä istui Kulnev käsi poskella ja katseli tuikkivaa tulta, mieli omituisen hellänä. Hän oli sammuttanut kynttilän. Hjuroniemi... vieras nimi ja vieras maa, mutta tällä hetkellä niin merkillisen tuttu ja rakas. Pappilanniemessä kasvavia puita saattoi kuvitella poppeleiksi. Siellä, vanhan Matvein mökin läheisyydessähän oli kasvanut poppelilehto, jossa hän poikasena oli juossut ja leikkinyt Stenka Rasinia. Ja tuolla istui nyt toinen vanhus... luultavasti samanlainen kuin Matvei Ignatsh lukemassa raamattuansa. Mitä hän luki? "Rakastaa vihollisianne?" Tuskin... sillä nämä suomalaiset olivat merkillisen jäykkäniskaista kansaa.

Mutta tästä viimeisestä päätelmästä huolimatta tunsi Kulnev mielensä helläksi tätä maata ja sen kansaa kohtaan. Hän muisti ne monet talonpoikaistuvat, joihin sotaretken aikana oli joutunut poikkeamaan. Kauhistuneita naisten kasvoja ympärillä, ja kyräileviä, uhkaavia katseita miesten puolelta. Mutta hän ei ollut niistä välittänyt, vaan astunut suoraan kehdon luo, missä pieni paljasjalkainen lapsi oli potkinut. Hän oli tahtonut ottaa lapsen tulkiksi itselleen... todistamaan, ettei hänellä ollut pahoja aikeita rauhallisia asukkaita kohtaan. Ja katso! Lapsi oli ojentanut kätensä häntä kohti, nauranut ja jokeltanut. Se oli tajunnut hänen silmäinsä sydämellisen tuikkeen. Nostaen lapsen syliinsä hän oli nauraen ottanut muutamia kasakkatanssin askeleita lapsen kiskoessa häntä parrasta ja riemusta kiljahdellessa. Silloin oli lumous särkynyt. Äiti oli rientänyt hänen luokseen, ottanut pienokaisen ja suudellut sitä kyynelet silmissä. Mutta – nuo kyynelet eivät olleet johtuneet pelosta, vaan kiitollisuudesta, että lapsi oli niin erinomaisesti tulkinnut heille pelätyn vieraan ystävällisyyden. Ah! Lapset olivat kaikkialla samanlaisia... viattomuuden, valkeuden enkeleitä!

Hänen äitinsä oli kirjoittanut: "Rakas Jakov, kyyhkyläiseni! Muista aina olla jalomielinen ja lempeä!" Oh, äidin ei tarvinnut sitä hänelle muistuttaa. Hän oli sitä. Hänen aateliskilpensä oli yhtä puhdas kuin hänen omatuntonsakin. Yksikään tämän kaukaisen maan asukkaista ei viimeisenä päivänä pystyisi syyttämään häntä halpamaisesta teosta. Hän oli vihollinen – se oli hänen kohtalonsa... mutta hänen povessaan sykki lämmin sydän kaikelle, mikä oli suurta, kaunista ja ylevää. Sodan kauhujen keskelläkin hän muisti aina, mitä oli velkaa ihmisyydelle.

Siunattu, yksinäinen tuli, joka toi mieleen kultaisen lapsuuden, kaukaisen kotimaan ja rakkaat omaiset! Jakov Petrovitsh Kulnev tulisi aina olemaan uskollinen sille perinnölle, jonka oli lapsena saanut – kiitos vanhempain ja vanhan Matvei Ignatshin.

Ja näiden tunteiden valtaamana kohosi Kulnev hiljaa ylös, siirsi pöydän syrjään ja rupesi timanttisormuksellaan piirtämään nimeään tummaan ikkunaruutuun. Järven pinnalta kohoava kajastus helpotti hänen työtään. Silmät olivat tottuneet pimeään. Ruudun pinta ritisi hiljaa, kun hän kuljetti kiven kärkeä sitä pitkin. Yksinäinen tähti tuikahti taivaan rannalla, ja Kulnevista tuntui, että Jumalan silmä seurasi hänen työtään. Nimeä, joka piirrettiin tämän suomalaisen talon ikkunaan, ei tahrannut mikään häpeä. Se saisi siis jäädä siihen jälkipolville muistoksi.

Kas nyt se oli valmis! Kulnev sytytti kynttilän ja tarkasteli nimikirjoitustaan. Ei se ollut aivan säännöllinen, mutta kyllin selvä ja luettava. Hän sammutti kynttilän, ja samassa sammui myös tuli lahden toiselta puolen.

– Hyvää yötä, Matvei Ignatsh! – kuiskasi hän ja risti hartaasti silmänsä.

Hän avasi ikkunan. Lämmin yöilma tulvahti häntä vastaan. Jossakin rannan kaislikossa äännähteli sorsanpoikanen. Laineet liplattivat rantaa vasten. Ei kuulunut muuta ääntä kuin kuormastorattaiden kolina.

Tämä viimeksimainittu ääni herätti jälleen eloon hänen sotilasvaistonsa. Haaveet ja unelmat häipyivät pois. Pappilanniemi koivuineen ei ollut enää kotiseudun poppelipuisto, vaan vihollismaata, jossa väijyi vaara. Minkälaiseksi muodostuisi huominen päivä? He olivat kärsineet tappion – se oli siis korvattava.

Siepaten pöydän kulmalta kypäränsä ja käsineensä hän syöksyi ulos.

– Jegor Iljitsh! – huusi hän, temmaten pirtin oven auki.

Husaarialiupseeri oli vast'ikään laittautunut levolle. Kuultuaan tutun äänen hän kompuroi pystyyn ja äännähti:

– Minä, teidän korkeajalosukuisuutenne!

– Satuloi hevoset! Me lähdemme tarkastamaan etuvartijoita.

Husaarialiupseeri kompuroi pihalle, nauraa hykertäen itsekseen.

"Arvasinhan minä... meidän barinko; panisi nukkumaan ennen yöratsastusta! Hän oli jo ollut hiukan huolissaan, kun ei tuttua komentoa ollut kuulunutkaan. Mikäs herraa vaivasi, kun istui yksin pimeässä kamarissa? Mutta – jopahan kajahti entiseen, tuttuun tapaan: 'Jegor Iljitsh!' Maailma oli sentään vielä kohdallaan – oli, hyvä toki. 'Satuloi hevoset... lähdemme tarkastamaan etuvartijoita... Jei Bohu! Mutta varokaa, Nikolushkat ja Petjat, ettette vain nuku! Nagaikka vonkuu selkänahoissanne! Jei Bohu... kautta pyhän Nikolai Ihmeittentekijän'...!"

Tuokion kuluttua ratsasti kaksi miestä ulos Mustapään pihasta. Talon vanhus, joka oli herännyt Kulnevin komentoon, käänsi kylkeä oviloukossa ja ajatteli:

"Mihinkähän ne nyt taas...? Levotonta väkeä... kovin levotonta väkeä – tietty... pakanat."

Ja vanha isäntä siunasi itsensä, muistellen pakosalla olevia omaisiaan.

XVI

Oli ruvennut satamaan. Vesi valui virtanaan sysimustalta taivaalta. Kulnev ratsasti seuralaisineen pitkin maantietä Ruonan sillalle käsin. Sotamiehiä eri joukko-osastoista oli leiriytynyt tien oikeaan laitaan, metsän reunaan, järvenlahtea kohti viettävän niittyalangon itäsyrjään. Sieltä häämöttivät Mustapään rakennusten välistä talon taakse pelloille rakennetut tykkipatterit. Niiden takana metsässä palavat leiritulet leikkasivat ne selvästi irti tummasta metsänreunasta. Kuului hiljaista, pehmeää puhetta. Joku kasakka hyräili surunvoittoista laulua, jonka säveltä omituisesti säesti virtanaan valuvan sateen lotina.

Kulnev ratsasti huppukaulus kypärän yli vedettynä, ja husaarialiupseeri seurasi häntä vaieten. Jegor Iljitsh huokaili vain, tehden silloin tällöin ristinmerkin.

Siinä oli Ruonan silta. Päivällä oli tässä tapeltu lujasti, kun Kulnev oli koettanut rynnistää yli. Haavoittuneitten heikkoa valitusta kantautui miesten korviin. Niitä ei oltu kaikkia vielä ehditty korjata pois.

– Pyhä Nikolai! – supatti Jegor Iljitsh. – Kuuletteko, teidän korkeajalosukuisuutenne?

Kulnev viittasi häntä olemaan hiljaa. Siellä, toisella puolen, paloivat ruotsalaisten leiritulet pitkän pitkänä jonona. Ne ulottuivat vasemmalla olevasta niemenkärjestä kauas ohi oikealla sijaitsevan, matalan Nisous-lammen sivuitse pitkin niittyalangon länsisyrjää. Alangon halki virtasi kapea joki, joka lähellä Kuortanejärveä laajeni edellämainitun nimiseksi lammeksi. Täällä oli päivällä riehunut hurja taistelu.

Kulnev oli laskeutunut satulasta ja hiipinyt poltetun sillan päähän. Jegor Iljitsh erotti hänen kookkaan vartalonsa, kun hän sillanpäässä hiljaa seisten tähyili vihollisen tulia kohti.

Yht'äkkiä hän palasi ja tarttui Jegorin hevosta kuolaimiin.

– Kautta pyhän patriarkka Nikonin! Ovat vetäytyneet pois!

Husaarialiupseeri räpytti silmiään ja tarkkasi pitkää nuotioketjua.

– Poisko, teidän korkeajalosukuisuutenne? Mutta tulethan palavat!

– Mutta katsopas, millä tavalla ne palavat! – suhahti Kulnev, ja hänen silmissään välähti.

Nyt huomasi Jegor Iljitshkin. Muutamat nuotiot olivat melkein sammumaisillaan, kun toiset taas loimusivat korkeina. Näytti omituiselta, että niitä niin säännöllisesti kohennettiin – aivan kuin komennon mukaan. Mutta siitä huolimatta ehti aina jollakin kohtaa joku tuli melkein sammua, ennen kuin näkymätön olento heitti niihin uutta puuta.

– Konttaapas katsomaan, Jegor Iljitsh, – komensi Kulnev. – Minä uskon, että ne ovat hiipineet pois.

Husaarialiupseeri teki ristinmerkin ja läksi. Häntä hiukan peloitti. Nuo nuotiot tekivät kovin aavemaisen vaikutuksen. Ei kuulunut tavallista leirin tohinaa niinkuin heidän puoleltaan. Näytti siltä, kuin olisivat kaatuneiden haamut pitäneet tulta yllä.

Mutta hän oli urhea husaarialiupseeri, joka keisarin ja isänmaan vuoksi meni vaikka minne. Sitäpaitsi hän rakasti päällikköään.

Puolen tunnin kuluttua hän palasi märkänä ja yltäpäätä kurassa. Pyyhkien kämmeniään saapasvarsiin hän irvisti hyväntuulisesti:

– Poissa ovat, teidän korkeajalosukuisuutenne. Vain muutamia kymmeniä miehiä jäljellä. Havumajat tyhjät.

Kulnev vihelsi hiljaa ja kapsahti ratsunsa selkään.

– Eteenpäin, mars! – komensi hän lyhyeen, ja miehet karahuttivat takaisin, poiketen maantien polvekkeesta vasemmalle, Sippolan taloa kohti.

Sippolan pirtissä piti Kamenski parast'aikaa sotaneuvottelua.

Kenraaliluutnantti, kreivi Nikolai Mihailovitsh Kamenski oli nuori mies, vasta kolmenkymmenen. Hänen soikeat, jalomuotoiset kasvonsa tekivät miellyttävän vaikutuksen. Suuret, ruskeat silmät, joista tällä kertaa kuvastui kiukku, olivat melkein kuin koulupojan tai nuoren ylioppilaan. Mutta pitkä, puolittain kihara korvaparta, musta niinkuin tukkakin, ilmaisi kypsynyttä miestä. Kuitenkin hän jollakin tavoin vaikutti untuvaiselta kukonpojalta.

Hän mittasi pirtin lattiaa askeleillaan, kädet seljän takana, jokainen hänen liikkeensä ilmaisi, että hän oli kiihtynyt. Toiset päälliköt istuivat penkillä pöydän takana juroina ja äänettöminä. Siinä olivat kenraalit Rajevski, Jankovitsh ja Demidov, eversti Erikson, majuri Hudinski ynnä muutamia muita – kaikkiaan kymmenkunta upseeria.

Herrat olivat parast'aikaa tutkimassa karttaa. Yksi ja toinen heistä piirsi etusormellaan matkan Lintulahdelta Salmelle. Se ei ollut vallan pitkä, mutta kuitenkaan ei everstiluutnantti Lukovia kuulunut.

Kamenskin suunnitelmien mukaisesti olisi tämän jo edellisen päivän aamuna pitänyt olla paikallaan avustamassa Rajevskia hyökkäyksessä vihollisen vasenta sivustaa vastaan. Häntä oli odotettu koko yö ja aamu, mutta mitään ei ollut kuulunut. Silloin oli Kamenski malttamattomana aloittanut hyökkäyksen, jossa läsnäolevat upseerit olivat näytelleet sangen huomattavaa osaa.

Vihdoin klo 10 edellisen päivän aamuna oli everstiluutnantti lähettänyt sanan, että häntä pidätti vihollisjoukko Lintulahden tiellä ja että hän vaivoin pääsi etenemään. Hän toivoi kuitenkin ehtivänsä avuksi hyvään aikaan. Nyt oli koko eilinen päivä odotettu Ruonalla, eikä vieläkään kuulunut Lukovista jälkeäkään.

– Minä luulen, että hänet on lyöty samoinkuin Kosatshkovskikin! – huudahti Kamenski ranskaksi, pysähtyen keskelle lattiaa ja tuijottaen vuoroin Rajevskiin, vuoroin Eriksoniin.

Nämä tunsivat moitteen kreivin katseessa. Tuo kukonpoikanen oli tällä hetkellä melkein kuin itse tsaari. He painoivat päänsä alas.

– Minä voin ymmärtää, – aloitti Erikson venäjäksi, sillä hän puhui huonosti ranskaa – minä voin ymmärtää, että vihollisen tuli –.

Kamenski huitaisi kättään.

– Tuli! – huudahti hän. – Aina te puhutte "tulesta". Luoti on hölmö, mutta pistin, se vasta on aika poika!

Hän kertasi mielellään näitä Suvorovin sanoja. Olihan hän taistellut tämän kuuluisan sotapäällikön johdolla Alpeilla ja Italiassa.

Häntä kiukutti, että hänen loistava suunnitelmansa tällä tavoin – muutamien miesten hitauden ja kykenemättömyyden vuoksi tuhottiin. Heinäkuussa hän oli saanut ylipäällikkyyden ja ottanut Rajevskin joukot vastaan sangen kurjassa kunnossa Alavuden eteläpuolella. Peräännyttyään 100 virstaa hän oli elokuun 13. p:nä ollut marssivalmiina ja lähtenyt etenemään Jämsästä. Hänellä oli silloin ollut kaikkiaan 10 000 miestä ja 38 kanuunaa.

Mutta hänen alipäällikkönsä tekivät virheitä. Everstit Erikson ja Sabanejev olivat ottaneet selkäänsä Alavudella elokuun 17. p:nä. Senvuoksi oli hänen täytynyt pysähtyä Laukaan Möttölään. Mutta tehdäkseen tyhjäksi ruotsalaisten voitonmahdollisuudet hän yht'äkkiä oli kiertänytkin Jyväskylän ja Keuruun kautta Alavudelle, karkoittanut vihollisen etujoukon sekä vallannut paikan uudestaan elokuun 25. p:nä marssittuaan 170 virstaa viidessä päivässä.

Sillä välin oli hänen kärkijoukkonsa päällikkö, eversti Wlastov lyönyt vihollisosaston Karstulassa. Kaikki oli sitä myöten ollut selvää. Hän oli lähtenyt liikkeelle Alavudelta elokuun 31. p:nä, karkoittanut ruotsalaisen jälkijoukon Kuhalammilta ja Mäenpäästä ja saapunut Kuortaneelle samana päivänä. Koko eilinen päivä, syysk. 1., oli nyt taisteltu, ja kaikesta päättäen oli hänen aamuyöstä lähdettävä perääntymään takaisin Alavudelle.

Hän katseli kiukkuisesti virkatovereitaan. Kunnianhimoisena ja eteenpäin pyrkivänä häntä harmitti tavattomasti tämä vastoinkäyminen. Hän muisti général-en-chef'iltä, kreivi Buxhöwdeniltä, saamansa kirjeen. "Teidän hyökkäyksenne tulee olla tulinen ja poistaa ne vahingolliset seuraukset, jotka Rajevskin perääntyminen on aiheuttanut..." Mitähän tämä "Lapuan sankari" nyt neuvoisi tekemään?

Hän kääntyi Rajevskin puoleen ja esitti kysymyksensä.

Puhutellun sairaalloisen kalpeat kasvot värähtivät. Kenraalimajuri oli vilpittömästi pahoillaan edellisen päivän epäonnistumisesta. Hän puolestaan oli tehnyt voitavansa... kiertänyt Alavudelta Lintulahden tiehen yhtyvän maantien oikeaa puolta, ryteikössä ja murrokossa, yrittäen vihollisen vasemman siiven kimppuun, mutta menettänyt tavattomasti aikaa ja joutunut perääntymään.

– Eiköhän olisi parasta yrittää rintamahyökkäystä... huomenaamulla varhain? – uskalsi hän vihdoin huomauttaa.

Kamenski tuhautti nenäänsä. Höh... siitä ei tullut mitään! Herra kenraali suvaitkoon vain tarkastaa vihollisen etuvarustuksia ja estemurroksia. Liian suuri väen hukka.

– Onhan Venäjällä väkeä, – sanoa tokaisi Erikson.

Jos tuon olisi lausunut syntyperäinen venäläinen, ei se olisi tehnyt Kamenskiin minkäänlaista vaikutusta. Nyt hän suuttui.

– Herra eversti ei ole oikeutettu puhumaan "Venäjän väestä" siinä mielessä! Hänen majesteettinsa keisari tarvitsee jokaisen miehensä tarkkaan.

Asianomainen puraisi huultansa ja vaikeni. Toiset tutkivat karttaa keskustellen kuiskaten keskenään.

Useimmat näistä herroista olivat ottaneet osaa Napoleonin sotiin. He eivät suinkaan olleet mitään vasta-alkajia, heillä oli kokemusta. Mutta olosuhteet olivat täällä niin kokonaan toisenlaiset – maasto ja ennen kaikkea harva asutus. Mitä oli taistella Itävallassa ja Itä-Preussissa, jossa oli kaupunki kaupungin ja kylä kylän vieressä... helppo majoittaa ja helppo hankkia ruokavaroja. Mutta täällä –! Taivasalla vietti nytkin yötään suurin osa armeijaa, kylmässä syyssateessa – vaikka venäläinen sotamies kyllä oli tottunut kärsimään.

– Koska kuormasto lähti? – kysäisi Kamenski äkkiä, katkaisten herrojen kuiskinnan.

– Kello kymmenen, teidän ylhäisyytenne.

Kamenski tarkasteli karttaa, arvioiden, missä saakka se nyt mahtaisi olla. Nyt oli kello 2 yöllä. Hm... aamuun saakka hän vielä odottaisi... sinne neljän tienoille. Sitten hän lähtisi.

– Missä se partioniekka nyt on, kun ei näy? – kysyi hän hetken kuluttua. Hän halveksi hengessään Kulnevia, jota piti turhanpäiväisenä kärhääjänä... leikki sotaa kuin koulupoika.

– Eiköhän lie vakoilemassa, teidän ylhäisyytenne, – vastasi Demidov.

Kamenski kohautti olkapäitään ja istahti takan ääreen, selin toisiin. Nämä käyttivät tilaisuutta hyväkseen ja rupesivat jälleen suunnittelemaan huomispäivän operatioita. Siinä mainittiin nimet Austerlitz, Friedland, Preussisch-Eulay... arasti ja mahdollisimman hiljaa. Ja joka kerta, kun nuo kuuluisat taistelupaikat nimettiin, silmättiin salaa tuota tulen ääressä istuvaa nuorta miestä, jota peljättiin ja kunnioitettiin yhtä paljon.

– Puita takkaan! – komensi Kamenski äkkiä kuin olisi täten tahtonut osoittaa kuulleensa herrojen taistelusuunnitelmat ja tekevänsä pilkkaa niistä.

Majuri Hudinski riensi täyttämään käskyä. Ottaen nurkasta pari paksua juurakon sakaraa hän asetti ne takkaan ja virkkoi puolittain itsekseen:

– Tääll' on ainakin parempi puunsaanti kuin Austerlitzissa ja Friedlandissa. Kamenski katsahti häneen huvitettuna. Hudinski ilo iloinen velikulta, joka vakavimmissakin tilanteissa laski leikkiä.

– Niin on, – naurahti hän – mutta sanokaa minulle, hyvät herrat, kuka p–u pidättää Lukovia kokonaisen vuorokauden? Rykmentin minä antaisin semmoisesta miehestä! Sehän on – jumal'avita – pikkuinen Napoleon!

Sitä ei kukaan tiennyt. Näissä ruotsalaisissa oli monta pientä pippuria mieheksi. Karvastelivat, jos silmään sattui. Siinä arvosteltiin ruotsalaisia päälliköitä kotvasen. Kamenskin naurahdus oli vapauttanut kielet kantimistaan. Pidettiin pieni tupakkahetki.

– Adlercreutz on strateegi, – lausui Jankovitsh, joka muisti, kuinka tämä oli livistänyt hänen kynsistään Tampereella.

– No, ei sinnepäinkään! – huudahti Rajevski. – Ei ymmärrä takaa-ajon merkityksestä niin vähän vähää! Huonosti olisi minun käynyt, jos Lapuan häviön jälkeen olisi ajettu takaa. Joukot olivat aivan uuvuksissa.

– No... entä Döbeln?

Demidov sytytti piippuaan ja tiiraili muhoillen ympärilleen.

– Hyvä kielimies, – nauroi Hudinski ja kertoi, mitä ruotsalainen eversti oli vastannut heikäläiselle sanansaattajalle, kun tämä oli tiedustellut, mitä kieltä herra eversti suvaitsi puhua. "Kaikkia muita, paitsi teidän!"

Naurettiin joukolla, mutta Erikson sylkäisi:

– Saakelin ylpeä mies!

Mentiin siinä pikaisesti läpi monta ruotsalaista upseeria, jotka tunnettiin maineelta. Loppuarvostelu oli, että heiltä puuttui laajempi sotilaallinen koulutus – heiltä samoin kuin joukoiltakin. Kovin kömpelösti kävivät ketjumuodostelmat ja yleensä tärkeimmät taisteluliikkeet. Mutta – hyvää sotilasainesta, jos olisivat olleet paremmissa käsissä.

– Kyllä me vielä heitä koulutamme, – tuumi Erikson, joka helposti yltyi mahtailemaan.

– Niin, hyvät herrat, tuo on kaikki paikallaan! – huudahti Kamenski ja hypähti pystyyn takan äärestä. – Mutta tilanne on ratkaisematta.

Hän oli jonkin verran lauhtunut.

Samassa aukeni ovi, ja Kulnev astui huoneeseen, vettä valuen. Kaikki jäivät tuijottamaan häneen.

– No... mistä te tulette? Uimassako olette ollut?

Kamenskia nauratti husaarieverstin surkea ulkonäkö. Parta oli likomärkä, olkapäät höyrysivät, saappaat aivan kurassa ja huppukaulus yhtenä liemenä.

– Teidän ylhäisyytenne, vihollinen on perääntynyt, – ilmoitti hän asennossa seisten.

Ja hän kertoi, mitä tiesi.

– No te, monsieur le Kukko! Aina valveilla... aamuvarhaisesta.

Kamenski syleili Kulnevia.

Syntyi yleinen riemu ja puheenpajatus. Hudinski, iloinen velikulta, juoksi ympäri pirttiä, lyöden käsivarsilla kupeitaan ja kotkottaen kuin paraskin kukko, joka ajaa kanaparvea edellään. Kot-kot-kot-kot... koot-kot-kot! Erikson nauroi ja yski aivan tukehtuakseen. Kaikki olivat iloisia kuin koulupojat. Keskustelu oli vaihtunut venäjäksi. Kukaan ei puhunut ranskaa.

Parhaan riemun vallitessa saapui sanansaattaja Lukovilta. Hän oli vihdoinkin päässyt perille ja ehtinyt metsänreunaan lähelle sitä paikkaa, missä Alavudelta tuleva maantie yhtyy Lintulahden tiehen. Kamenski tiedusteli, kuka heitä oli ollut vastassa.

Lähetti ei aluksi ymmärtänyt.

– Tarkoitan, kuka oli se pirunmoinen mies, joka pidätti teitä kokonaisen vuorokauden?

– Aminuff, teidän ylhäisyytenne.

No... siinä se oli – Aminoff. Varmaankin jääkäreitä?

– Niin – Karjalan jääkäreitä. Oli napattu kieli ja saatu tietää.

– Sen pirunmoisen miehen malja! – huudahti Kamenski, joka oli antanut merkin Hudinskille kantaa viinipullo pöytään.

Ja malja juotiin.

– Ja nyt marssivalmiina ja joka sorkka! Me heitämme ruotsalaiset takaisin Lapualle. Monsieur le Kukko saa ryhtyä rynnäkköön heti!

Hetken päästä pärisivät rummut pitkin Ruonan kylää. Venäläiset valmistautuivat hyökkäykseen.

XVII

Björnstjerna ratsasti täyttä karkua Kuortaneelle johtavaa tietä. Hevosen lautaset vaahtosivat, mutta hän painoi kannuksia kylkiä vasten ja kiinnitti vauhtia. Edestäpäin kuuluva tykkien jylinä kiihoitti häntä. Siellä... Salmella, kävi armeija kamppailua elämästä ja kuolemasta. Hän halusi ehtiä leikkiin mahdollisimman pian.

Aurinko paistoi lämpimästi. Edellisenä yönä vallinneen sateen jälkeen kiilteli kaikki märkänä ympärillä... pellot, vainiot, laihot, talot ja riihet. Ruis oli surkeasti laossa molemmin puolin tietä. Osa oli leikattu ja kykki kuhilailla. Nuo ruiskuhilaat muistuttivat ihmeen elävästi rukoukseen painuneita ihmisiä... kaavut hartioilla ja päät nöyrästi notkistuneina... kaikki samaa ilmansuuntaa kohti... aivankuin olisi siinä ollut joukko beduineja, jotka ratsuiltaan laskeutuneina nyt yht'aikaa polvistuivat aamuhartauteen. Tällainen kuva välkähti Björnstjernan mielessä hänen ajaessaan hurjaa vauhtia yli vesilätäköiden, joita tie oli täynnä.

Mutta – näin pitkälle oli talonpoika päässyt vain muutamissa harvoissa paikoissa. Suurimman osan tuleentuvaa viljaa oli vihollinen polkenut jalkoihinsa tai ryöstänyt... vihollinen ja oma väki. Tätä tietä oli Rajevski perääntynyt Lapuan tappion jälkeen, ja oma väki marssinut perässä. Molemmat olivat veroittaneet vainioita ja ruispeltoja sangen rumasti.

Asukkaat valmistautuivat uudelleen pakoon. Monen talon pihalla seisoi valmiiksi köytettyjä kuormia, ja yksi ja toinen tähysti levottomana eteenpäin kiitävää ratsumiestä.

Hän oli aamulla palannut kuninkaan luota Ahvenanmaalta, jonne oli vienyt Adlercreutzin kertomuksen Lapuan voitosta ja kreivi Klingsporin kirjeen. Hänen majesteettinsa oli ollut armollinen ja erittäin suopea häntä kohtaan. Aika oli kulunut nopeasti vanhojen sotilastoverien luona. Rykmentistä toiseen häntä oli kuljetettu ja juhlittu, kuin olisi hän ollut vähintään ylipäällikkö itse. Monet maljat siellä oli juotu ja pidetty monet puheet, joista kaikista oli uhkunut horjumaton usko vanhan Ruotsin kuntoon ja kykyyn. Alas moskovalainen! Mutta täällä olivat asiat hullusti, aivan hullusti.

Klingsporille hän oli tuonut kuninkaan vastauskirjelmän. Sen hän oli omakätisesti ojentanut hänen ylhäisyydelleen tänä aamuna Lapuan isossa pappilassa. Ylipäällikkö oli ollut tapansa mukaan aterioimassa. Ruokaliina kaulassa tämä oli noussut häntä vastaanottamaan. "Kuuletteko tuota" – hän oli viitannut Kuortaneelle käsin – "jo toista päivää yhtä ja samaa jylinää! Siellä on kovat paikat!" Mutta – pian hän oli joutunut toisenlaisiin mietteisiin.

Kuninkaan kirje oli ollut kaikkea muuta kuin miellyttävä. Klingspor oli armollisesti anonut hänen majesteettinsa lupaa laivatakseen armeijan Vaasan tienoilla ja kuljettaakseen sen Merenkurkun yli Ruotsiin. Mutta – tähän ei kuningas ollut suostunut. Ylipäällikkö pitäköön huolta, että vihollinen voitetaan ja viskataan omien rajojensa taakse, joiden yli hänen ei koskaan olisi pitänyt astuakaan.

"Pitääkö minun heittää ryssä hänen omien rajojensa taakse?" – oli Klingspor huudahtanut valjuna kuin palttina ja lysähtänyt tuoliinsa. Tuo näky oli ollut niin koomillinen, että hän oli purskahtanut ääneensä nauramaan.

Hänen ylhäisyytensä oli loukkaantunut. "Te nauratte, nuori mies... mutta mitä pitää minun tehdä?" Hän oli ollut aivan masennuksissaan. Päästäkseen erilleen kiusallisesta heikkoutensa todistajasta hän oli sitten, viitaten kaukaa kuuluvaan tykinjyskeeseen, kehoittanut häntä lähtemään taistelupaikalle. Ja hän oli mielihyvin käyttänyt tilaisuutta hyväkseen.

Kaakkoinen ilmanranta kävi yhtenä keskeytymättömänä pauhuna. Se oli kuin voimakkaan ukkosen jylinää – sillä erotuksella vain, ettei näkynyt salamoita. Ilma vavahteli kuin näkymätön, laaja katos, jota myrsky tavantakaa puistaltaa. "Siellä on kova taistelu", ajatteli Björnstjerna ja kannusti ratsuaan.

Mutta hevonen rupesi kompastelemaan. Hän oli ajanut yhtämittaa seitsemän ja puoli penikulmaa ja hät'hätää puhalluttanut Lapualla. Olisi pitänyt välttämättä antaa ratsun levähtää, mutta ei ollut aikaa. Piti vain kiiruhtaa.

Lähellä Salmea tulivat ensimmäiset pakolaiskuormat vastaan. Naisia, vanhuksia ja itkeviä lapsia sekaisin tavaramyttyjen ja säkkien keskellä.

Ammunta oli lakannut. Pariin tuntiin ei ollut kuulunut mitään. Merkitsikö se taistelun päättymistä? Hän tiedusteli vastaantulijoilta.

– Emme me tiedä. Konttelissakin on jo ryssä... järven länsipuolella, – huusi joku rattailta.

– Salmen kohdalla on jo, – huusi toinen. – Loppu tuli Suomesta!

Björnstjerna ei joutanut sen pitempiin keskusteluihin, vaan ajoi eteenpäin. Pian hän oli ehtinyt mäelle, ensimmäisten talojen luo ja pysähtyi siihen.

Hänen ympärillään kihisi miestä kuin heinää, hikisiä, repaleisia olentoja, joista toiset kiskoivat tykkiä mäen päälle, toiset painuivat tien molemmille puolin, metsään – enemmistö vasemmalle. Siinä oli sekaisin hämäläisiä ja ruotsalaisia – enimmäkseen kuudennen prikaatin miehiä. Viimeksimainitut näyttivät reippailta. He eivät olleet ottaneet osaa taisteluun.

– Hyvä päivä, pojat! – tervehti Björnstjerna. – Joko te antta rysse polkke teiden kantapee?

– Piru ties, – vastasi juro hämäläinen, – mutta kun komennetaan perääntymään, niin minkäs teet.

Hän tarkasteli kaukoputkella seutua. Maantien vasemmalla puolen, pitkässä niittyalangossa, joka suikerti maantien vartta pitkin, kohti edessä välkkyvää järveä, näkyi viheriäpukuisia joukkoja laajoissa ryhmissä, osa lepäämässä, osa riveissä. Valkotakkisia husaareja ratsasteli niityn poikki edestakaisin. Lähellä tienpolveketta, mistä maantie kääntyi jyrkästi vasempaan, näkyi tykistöä ja muutamia kasakkaparvia. Jonkun matkan päässä makasivat nurinmenneet ammusrattaat poikkiteloin tiellä.

Oikealla kädellä, kapean salmen toisella puolen, näkyi myös vihollisen joukkoja. Aivan rannalla, salmen partaalla, ratsasteli sinitakkisia ulaaneja, joiden punapäällyksiset tshakot ja valkoiset olkavyöt hauskasti välkähtelivät auringon loisteessa. Pitkien piikkien nenässä liehuivat punaiset viirit. Ne lepattelivat hiljakseen, ulaanien karkuuttaessa edestakaisin pitkin rantaa.

– Kenenkäs väkeä nuo ovat tuolla? – kysyi Björnstjerna paikalle tulleelta upseerilta. Se oli kenraali Adlercreutzin veli, everstiluutnantti H. Adlercreutz, joka hämäläisineen oli nelisen tuntia pidätellyt Kulnevin etujoukkoja Ruonalta tulevalla tiellä.

– Kuuluu olevan Kosatshkovski... mutta ne eivät ole meitä vielä häirinneet.

Herrat tervehtivät iloisesti toisiaan.

– Teillä on ollut ankarat paikat?

Everstiluutnantti hymyili vaisusti.

– Päin Prinkkalaa koko homma! Luulen, että meidän on lähdettävä täältä ennen iltaa.

– Ei suinkaan!

Björnstjernan posket hehkuivat.

– Kamenski on tuolla kaikkine päävoimineen... ja tuolta käsin uhkaa saartoliike.

Adlercreutz osoitti vasemmalle, metsään käsin.

– Onko sielläkin ryssiä?

– Siellähän niitä vasta onkin.

Björnstjerna työnsi kaukoputken osia sisäkkäin ja kysyi:

– Missä on esikuntapäällikkö?

Nuorempi Adlercreutz viittasi mäkeä alas, vasemmalle. Sielläpäin jossakin hänen pitäisi olla.

Björnstjerna ratsasti osoitettuun suuntaan. Joka paikassa vilisi sotamiehiä. Hän ratsasti 4. prikaatin osastojen läpi. Näki, että nämäkin olivat olleet tulessa. Laihoja, kuihtuneita kasvoja joka puolella, minne silmänsä käänsi. Björnstjernan loistava univormu herätti huomiota. Se mies ei ollut ottanut osaa taisteluun.

Asianomaista hävetti tämä yleinen huomio, jonka hänen ilmestymisensä aiheutti. Mutta – hän ei voinut sille mitään.

– Misse on kenraali Adlercreutz? – kyseli hän.

– Tuoli' on... tuon puskan takana.

Ja sotamiehen alakuloinen katse saatteli Björnstjernaa.

Siellä istui Adlercreutz ratsun selässä esikuntansa ympäröimänä. Hän jutteli iloisesti, käännellen säiläänsä, jota parast'aikaa kuivasi.

– No, tervetuloa, hedersbror! – huudahti hän reippaasti huomattuaan Björnstjernan. – Vahinko, ettet ollut täällä aikaisemmin, olisit saanut nähdä jotakin oikein hauskaa.

Ja Adlercreutz kertoi, kuinka hän äsken oli ollut vähällä joutua vangiksi. Ryssät olivat murtautuneet maantielle hänen selkänsä taakse ja käyneet kimppuun. Kaadettuaan ammusrattaat poikkiteloin tielle he olivat sulkeneet häneltä paluutien. Siinä oli ollut tiukka paikka. Hänen säilänsä oli viuhunut tavallista vinhemmin – kunnes vihdoin oli läpi auennut, ja hän oli päässyt miestensä luo. Mutta luutnantti Klingspor, hänen ylhäisyytensä veljenpoika, oli joutunut vangiksi.

– Sääli miestä... meni hyvä whistin pelaaja, – virkkoi Suremain.

Toiset nauroivat.

– Siltä kannaltako sinä miehiä arvostelet – jäklanamma!

Björnstjernaa huvitti tämä keskustelu. Niin nämä juttelivat kuin koko sota olisi ollut vain leikkiä. Suremainin takin hiha oli halki ja toinen olkalippu revennyt. Näki, että hän oli hetki sitten ollut ahtaassa puristuksessa. Mutta – yhtä kaikki hän veisteli tuossa vitsejä – kuin ei mitään olisi tapahtunut.

Björnstjerna rupesi jälleen pohtimaan erästä ajatusta, joka viime päivinä oli tavantakaa sukeltanut hänen mieleensä. Hän oli ajatellut sitä jo Ahvenanmaalla... noiden iloisten veikkojen parissa... sitä, että heillä, ruotsalaisilla, oli yksi vaarallinen heikkous: he suhtautuivat asioihin kovin ylimielisesti. Suremainin sanat olivat taas herättäneet tuon ajatuksen eloon, mutta hän ei ehtinyt pitkälti sitä pohtia, kun äkkiä kaukaa vasemmalta jymähti tykin laukaus.

– Siinä ollaan! Vellikello soi... mutta tällä kertaa se kutsuu meitä työhön.

Suremain korjasi sapelin kanniketta ja katseli ympärilleen säihkyvin silmin.

Jokainen paikoilleen! – huusi Adlercreutz. – Nyt alkaa loppunäytös! Björnstjerna, jos haluat, lähde mukaan.

– Tietysti, tietysti!

Häntä harmitti, että toinen saattoi hetkeäkään epäillä hänen tulleen tänne vain päältäkatsojaksi.

He ratsastivat mäkeä ylös metsään ja poikkesivat oikealle. Siellä, noin puolen virstan päässä maantiestä, oli talo, jonka savolaiset olivat vallanneet. Se oli Jylhä.

Kaksi kuusinaulaista talon edessä mäen reunalla soitteli tuttua säveltään, lähettäen kartesseja niityn yli ryntäävien ryssien silmille. Taistelun melske huumasi Björnstjernan. Tämä oli toista kuin Ahvenanmaalla, jossa sotaa käytiin vain pullon korkeilla! Björnstjerna ratsasti patteriin ja koetti ottaa selvää tilanteesta. Niittyalanko, jonka alapää näkyi mäelle, ulottui täällä pienen, matkan pohjoiseen. Sitä reunusti molemmilta puolilta sakea metsä, jonka laita oli jyrkempi täällä, heidän puolellaan. Tämä oli kangasta, kumisevaa hiekkakangasta, joka nyt tärähteli tykkien jyskeestä. Oikealla kädellä ottivat uusmaalaiset vastaan Kulnevin rynnäköitä, käyden vuorostaan vastarynnäkköön. Erotti selvästi, kuinka nuo harmaatakkiset joukot juoksivat metsänreunasta esiin, mäkeä alas, heittäytyen hurraata huutaen vihollisen kimppuun, joka vuorostaan perääntyi. Siniset hännystakin liepeet vain vilkkuivat kuin pienet liput. Eläköön! Kajahti yhteislaukaus – mutta nyt kipittivät uusmaalaiset vuorostaan pakoon.

Tämä oli epätoivoista kamppailua. Ryssä, joka oli käyttänyt taistelun keskeytystä hyväkseen kiertääkseen vihollisen vasemman sivun, rynnisti eteenpäin metsässä, niittyalangon pohjoispäässä. Savolaiset rupesivat hermostumaan.

– Piirittävät, piirittävät! – huusivat miehet.

Sitä se suomalainen aina pelkäsi. Björnstjerna muisti, kuinka tämä sana sai vanhankin sotamiehen kauhun valtaan. He eivät pystyneet "piirittämään" miesten vähälukuisuuden vuoksi. Nytkin uhkasi pakokauhu vallata joukon.

– Ei ne piiritte! – huusi hän. – Soora edestpein ne tulle! Katsokaa!

Sieltä hyökkäsi jääkäriketju mäen rinnettä ylös. Tykit olivat nyt aivan tehottomat. Niitä ei ehditty kääntää niin alas, kuin olisi tarvittu. Ryssän sotamies pisti kuoliaaksi pari miestä, valtasi tykin, huusi ja viittoi tovereilleen. Mutta vastarynnäkkö karkoitti heidät.

– Takaisin, tykit takaisin! – komensi Björnstjerna, ja patteri siirrettiin lähemmäksi taloa. Siellä se paremmin toimitti tehtävänsä. Ryssät kiipesivät itsepintaisesti törmää ylös, mutta kartessituli ajoi ne joka kerta verissäpäin takaisin. Metsänreuna oli täynnä kaatuneita ja haavoittuneita.

Taistelu oli kestänyt suunnilleen kolme tuntia, koko ajan hirvittävän voimakkaana. Suomalaiset, jotka olivat katkeroituneita sen johdosta, että Ruonalta oli suotta aikoja peräännytty, ponnistivat nyt viimeiset voimansa. He löivät vihollisen takaisin monet monituiset kerrat. Mutta – lopuksi valtasi Kulnev vereksillä joukoillaan Jylhän, ja savolaiset juoksivat maantielle, minkä jaloista lähti.

Siihen venäläisten eteneminen kuitenkin pysähtyi. Salmen vasemmalla rannalla seisova 1. prikaati, joka oli reservinä, oli vielä voittamatta. He eivät uskaltaneet siis edemmäksi. Mutta talon he pitivät hallussaan kaikista suomalaisten vastaponnistuksista huolimatta. Metsä talon ja maantien välillä oli täynnä huutoa ja räiskettä. Miehiä juoksi edestakaisin... huohottaen aivan uupumaisillaan. "Fäll bajonett!" kajahti tuon tuostakin. Se oli hetken sytyttävä tunnussana. Björnstjerna riehui joukossa kuin paholainen. Nyt ei ollut enää hänen univormussaan uutuuden loistetta. Se oli vihitty taistelussa, vihitty verellä ja ruudinsavulla. Kalpeana, silmät suurina hän karahutti sinne, missä tungos oli tihein, ja jälleen hän teki saman havainnon kuin Siikajoella, että viheriätakkiset kasakat väistyivät hänen tieltään huutaen: "Aaa... shvedskij barin!" Heidän piikkinsä eivät koskeneet häneen.

Mutta – sitten tapahtui yllätys. Suunnilleen viiden tienoissa karahutti Suremain paikalle ja komensi perääntymään. Rummut pärräsivät pitkin metsää ja maantietä. Takaisin, takaisin! Mitä tämä merkitsi?

– Takaisin! Ettekö kuule? – karjui Suremain. – Valjastakaa tykit – ja takaisin!

– Kukas sitä vellikelloa nyt soittaa? – huusi Björnstjerna, muistaen Suremainin äskeiset kolme tuntia sitten lausumat sanat.

– Adlercreutz!

Taivas ja h–vetti, mitä tämä merkitsi? Juuri kun oltiin saamaisillaan uudet lujat asemat, komennettiin takaisin. Björnstjerna ei voinut käsittää mitään. Hän ratsasti hakemaan Adlercreutzia.

Tämä seisoi maantiellä, jaellen komentoja ohimarssiville joukoille. Hattu kädessä hän istui ratsun selässä, ja hänen kasvonsa nykivät hermostuneesti.

– Miksi me peräännymme? – huusi Björnstjerna ehdittyään paikalle.

Adlercreutz loi häneen raivostuneen katseen. Björnstjerna ei ollut ennen nähnyt häntä sen näköisenä.

– Päämaja käskee, h–vetti sentään! Pidä huoli tehtävistäsi. Björnstjerna käänsi ratsunsa jälleen Jylhää kohti. Nyt sieltä rynnisti miestä sakeasti kuin luokoa. Kuului kirouksia ja sadatuksia. Muuan savolainen juoksi avopäin, nyrkki pystyssä ja karjui:

– Ryssä on ostanna Ruottin herrat! Saakeli vieköön, pojat!

Ruplasta ne myyvät isänmaan!

Häntä ei kukaan joutanut kuuntelemaan. Kaikki painuivat vain maantietä kohti.

– Finis Finlandiae! [Suomen loppu] – parkaisi Björnstjerna kuin olisi saanut luodin rintaansa.

Mutta hänelle huusi nuori, avopäinen luutnantti, joka syöksyi hänen ohitseen, otsa verta valuen:

– Ei p–le, ei p–le... principium, alku, alku... jumal'auta! Björnstjerna tuijotti häneen ihmeissään. Oljemarck... ja aivan kuin raivohullu!

Hän yritti huutaa hänelle jotakin, mutta tämä painui maantietä kohti... avopäin, kompastellen, koko ajan kiroillen ja sadatellen.

XVIII

Loppua se merkitsi – ehdottomasti. Nyt ei kukaan enää jaksanut uskoa voiton mahdollisuuteen.

Armeija perääntyi läpi yön Lapuaa kohti, synkkänä ja lopen uupuneena. Katkeruus oli yleinen. Sotamiehet arvostelivat ankarasti ylintä johtoa. Ei siinä Klingsporin ja Adlercreutzin nimeä juuri kunnialla mainittu. Varsinkin olivat savolaiset erikoisen katkeroituneita.

Mistä tämä äkkinäinen perääntyminen?

Everstiluutnantti v. Otterilta oli samana päivänä saapunut raportti, että venäläiset olivat uudelleen vallanneet Kauhajoen, jonka vuoksi – jos he tunkeutuivat edelleen Ilmajoen kautta Lapuaa kohti – pääarmeija joutuisi vaaralliseen asemaan. Siinä koko syy.

Oljemarck oli parin komppanian kera ehtinyt Salmelle taistelun viimeisenä päivänä. Koko 2. prikaati oli saanut käskyn kiireesti marssia sinne, mutta ristiriitaisten määräysten vuoksi se myöhästyi. Näin ollen Oljemarck oli yksi niitä harvoja 2. prikaatin upseereita, joka otti osaa tämän 3-päiväisen taistelun veriseen loppunäytökseen.

Hän oli täydellisesti masentunut mies. Siihen ei kuitenkaan vaikuttanut niin paljon tämä häviö kuin sielulliset syyt.

Vähän ennen Salmelle lähtöään hän oli saanut äidiltään kirjeen, joka oli murskannut hänen kauniit unelmansa. Hanna oli mennyt salakihloihin ruhtinas Donatjevin kanssa! Ruhtinas oli ruvennut käymään talossa, piirittänyt Hannaa, joka vihdoin oli taipunut. Sellaista oli naisen rakkaus!

Hän oli viime viikkoina elänyt siinä uskossa, että Hanna rakasti häntä. Oli ollut suloista haaveilla hänestä nuotiotulen ääressä ja uskoa armeijan voittoon. Usko Hannan rakkauteen oli tehnyt hänestä entisten mielipiteidensä kieltäjän: hän ei ollut enää toivonut Suomen aseman korjautumista Venäjän yhteydessä.

Mutta – nyt oli kaikki kuin yhdellä iskulla muuttunut. Hanna oli mennyt, hän oli ryssän morsian. Tämän tiedon aiheuttama tuska herätti eloon vanhan Anjalan perinnön: oli jossakin määrin lohduttavaa ajatella taas päinvastoin kuin entinen Hanna Enefelt. Tässä tuskassaan hän ei hetkeksikään ottanut huomioon, että hän siten luovutti viholliselle toisenkin, jota palavasti rakasti: oman isänmaansa. Donatjev merkitsi hänelle vain morsiamen ryöstäjää, mutta ei sen valtakunnan edustajaa, joka ottaisi haltuunsa Suomen.

Taistelun tuoksinassa hän oli pannut tämän murheellisen uutisen todenperäisyyden riippumaan muutamista sen kuluessa sattuneista yksityistapauksista. Vanha halu antaa erinäisten sattumien näytellä kohtalon osaa oli jälleen vallannut hänet. Kyllä hän ymmärsi, ettei se asiaa muuttanut – mutta tuntui jollakin tavoin helpommalta leikkiä tuolla lailla. "Jos isken tuon ryssän maahan – on koko juttu valhetta ja äiti käsittänyt väärin!" – oli kaikunut hänen mielessään. Hän oli hyökännyt ryssän jääkäriä vastaan ja yhdellä huitaisulla sivaltanut hänen päänsä halki. Tönttöhattu oli haljennut kuin laho kannon pökkelö ja mies vaipunut ääntä päästämättä kenttään. Se oli ollut vaarallista leikkiä ja tullut vielä vaarallisemmaksi sen vuoksi, että hän aivan kuin uhmaten oli pannut henkensä alttiiksi. Mutta hän oli innostunut. "Pitipähän paikkansa – piti!" – oli hän ajatellut. Hän oli tapellut rakastettunsa puolesta kuin leijona. Hänen tieltänsä oli vihollinen kauhusta karjaisten väistynyt. Hän oli ollut hirvittävä nähdä. Kuin kuoleman enkeli hän oli huhtonut ryssäparvessa ja kaatanut kymmeniä.

Lopuksi hän oli kohonnut sellaiseen hengen voimaan, että oli koko taistelun tuloksen pannut riippumaan siitä, oliko tuo tieto tosi vai väärä. Hän oli ollut kuin uhkapelaaja, joka pelipöydälle heittää viimeiset rahansa ja päättää: jos häviän, ammun itseni. Niin hänkin oli tehnyt. Hyökäten sakeimpaan vihollisparveen hän oli ajatellut: "Jos se on valhetta, voitamme, ja Hanna on edelleenkin minun!" Hei – hän oli syössyt vihollisupseeria vastaan, yrittäen lävistää tätä miekallaan. Hän ei ollut tahtonut listiä tältä päätä kuin naurista – ritarillinen pisto suoraan rintaan! Mutta sapelin kärki oli sattunut olkavyön solkeen... vihollisupseeri oli lyönyt hatun hänen päästään, haavoittanut häntä otsaan – ja siinä samassa oli kajahtanut Adlercreutzin adjutantin G. von Etterin huuto: "Porilaiset takaisin! Mars, mars! Rintama perääntyy!" Hän oli ollut niin huumaantunut, ettei ollut tajunnut mitään – kunnes äskeinen vihollisupseeri oli uudelleen ollut hänen kimpussaan. "Antautukaa!" oli tämä huutanut saksaksi. Mutta Oljemarck oli iskenyt miekan hänen kädestään ja rientänyt perääntyvien miestensä jälkeen. Siinä mylläkässä hän oli sivuuttanut Björnstjernan.

Tätä kaikkea hän nyt muisteli, avopäin marssiessaan komppaniansa etunenässä. Perässä tuleva komppania vaihtoi laukauksia takaa-ajavan vihollisen kanssa. Hevonen oli jäänyt kylään Mikon hoitoon, eikä hän kummastakaan tiennyt mitään. Mutta ne olivat nyt pikkuasioita...

Yö oli säkkipimeä, ja satoi. Silloin tällöin kajahti jokin yksinäinen laukaus. Taivaskin itki sitä murhetta, joka Henrik August Oljemarckin sydämessä velloi. Hän koetti ajatella maan kohtaloa, mutta ajatus kiersi vain Hannaa. "Ryssän otti!" takoi hänen aivoissaan, ja nämä ajatukset Hannasta ja isänmaasta sekaantuivat niin hänen päässään, että hän oli täydellisesti umpikujassa.

Mitenkä nyt kävisi? Suomi oli mennyttä. Kun jo toinen kerta lähdettiin painamaan pohjoista kohti, oli se vain kovan kohtalon määräyksen täyttämistä. Suomi oli mennyttä. Venäjä valloittaisi sen – oli jo melkein valloittanut. Mutta – entä sitten?

Uskalsiko ihminen tällaisessa tilanteessa toivoa tulevaisuudelta mitään? Kun kerran kaikki kauneimmat unelmat oli armotta murskattu – jäikö mitään jäljelle? Isänmaa. Millainen isänmaa? Björnstjerna oli ollut oikeassa... tämä oli finis Finlandiae – Suomen loppu. Hän oli vain huutanut vastalauseensa kuin pitääkseen itseään edes jollakin tavoin pystyssä häviön hetkenä – häviön, joka merkitsi hänelle kaksinkertaista häviötä.

Kaikki oli mennyttä – rakkaus, isänmaa, toivo. Ei kannattanut ajatella niitä. Tämä lopen uupunut, avopäin laahustava olento oli vain raunio, ihmisraunio, jonka suurin onni olisi ollut saada kuolla.

Sade valui virtanaan. Hän ihmetteli, miksi hänen tukkansa kastui. Niin, hänellä ei ollut hattua. Hän oli menettänyt sen taistelun temmellyksessä...

Hän pyyhkäisi otsaansa. Oh, niin märkää, niin märkää... ja niin kuumaa samalla. Hänen päänsä oli polttavan kuuma. Takana marssiva sotamies huomasi hänen liikkeensä ja tarjosi hattuaan.

– Herra luutnantin pää kastuu kokonaan.

Hän teki torjuvan liikkeen. Sydänalassa vain oudosti läikähti, kun hän kuuli sotamiehen sanat. Sellainen rehti ja uskollinen väki, ja sellaisen kohtalon alainen... Hyvä Jumala! Hänen piti saada keskustella jonkun kanssa. Upseereita ei ollut lähettyvillä. Siinä marssi aliruotumestari hänen takanaan. Oljemarck jättäytyi miehen rinnalle.

– Kuulehan... jutellaan vähän... minä olen niin sairas. Älä ajattele, että olen sinun esimiehesi. Jutellaan niinkuin toverit, ystävät.

Aliruotumestari oli hämmästynyt. Heidän luutnanttinsa oli tunnettu omituiseksi mieheksi. Mutta – tämä oli kaikkein omituisinta.

– Niinkuin herra luutnantti käskee...

– Kuule... mitä sinä ajattelet?

– Mistä, herra luutnantti?

– Tästä kaikesta.

– En muuta, kuin että pääsisin kotiin eukon ja lasten luo. Oljemarckin sydämeen pisti. Tuolla miehellä oli jotakin, jonka vuoksi elää. Olihan hänelläkin... äiti. Mutta hän oli tänä hetkenä niin kaukainen.

– Mutta – mitä ajattelet tästä maasta?

– Mitäpä siitä... herra luutnantti, se on mennyttä... ei kannata ajatella. Kun merimies haaksirikossa menettää laivansa, ei hän enää sitä ajattele. Pääasia, että on itse pelastunut.

Sillä tavalla ajatteli tämä aliruotumestari... entinen merimies. Oljemarck oli kauan vaiti. Takariveistä kuului vain puoleksi tukahdutettuja kirouksia.

– Mutta... mitä ajattelet meistä... armeijasta? – kysyi hän sitten.

Nyt oli aliruotumestari puolestaan pitkän aikaa vaiti.

– Mitäpä siitä, herra luutnantti, – vastasi hän viimein – joka jää, se jää. Pääasia, että on täyttänyt velvollisuutensa. Niin on merelläkin... Ja sinne kai minä tästä painun... jos hengissä selviän.

– Mutta... entä vaimo ja lapset?

– No... ne saavat taas tottua odottamaan, niinkuin tähänkin asti. Tulee mies merentakainen, vaan ei turpehen alainen.

Oljemarck vaikeni. Tuo mies oli onnellinen, hänellä oli elämässä kiinnekohta... vaimo ja lapset. Ja pakopaikkana meri. Oliko hänellä mitään vastaavaa?

Niin – maanviljelys, mutta se ei tuntunut nyt riittävän. Mitäpä merkitsi raataa orjana orjuuden maassa! Jotakin korkeampaa piti olla... jotakin, jossa voisi vaikuttaa toisten hyväksi – niinkuin tuo entinen merimies omiensa. Mutta – mitä se olisi... mistä sen keksisi?

Äiti? Hän kuolisi – ja sen jälkeen hänellä ei olisi ketään. Naapurit... alustalaiset – mitäpä hän heidän hyväkseen pystyisi tekemään. Mikon perheestä hän nyt saisi huolehtia, jos tämä oli joutunut sotavangiksi eikä palaisi. Ei – pitäisi olla jotakin korkeampaa... laajakantoisempaa, mutta mitä?

Hän muisti Turun aikaansa. Silloin hän lueskeli... teologiaakin kaksi vuotta. Pari pientä tutkintoa vain, niin hän olisi ollut valmis pappi. Miksei hän silloin ollut tutkintoa suorittanut? Sotilasveri oli vienyt voiton – niin sekin, mutta vielä enemmän se seikka, että hän halusi olla Hannan läheisyydessä. Mutta – nyt... nyt hän ei voisi sotilaana palvella – nyt kun ryssä valtasi maan. Ei hän niin vain niskojaan taivuttaisi! Mutta – pappina... siinä virassa hän olisi vapaampi... ts. hän ei tarvitsisi niin kiinteästi palvella sortajaa. Hän voisi opettaa, valistaa, kasvattaa... mitä? Suomen kansaako? Niin – mutta ennen kaikkea voidakseen palvella Vanhassa Suomessa siinä seurakunnassa, missä ruhtinas Donatjevin isällä oli maatilansa ja jossa poikakin varmasti kesiään tulisi viettämään. Aina vain Hanna – aina vain! Hän ei ikinä pääsisi Hannasta eroon! Hän tunsi tänä sysimustana yönä olevansa kahlehdittu häneen iäksi. Tekipä Hanna mitä hyvänsä – hän ei saattaisi tuomita häntä. Korkeintaan vain surra. Taistelun tuoksinassa hän oli tuntenut halveksivansa Hannaa ja vihaavansa ryssää, vihaavansa verisesti. Mutta nyt – kun hän asiaa ajatteli, hän melkein katui, että oli surmannut niin monta. Nehän olivat Hannan sulhasen maanmiehiä... samaa heimoa ja kansaa. Mitä Hanna rakasti... sitä täytyi hänenkin rakastaa... Kun Hanna oli ottanut heidät suojelukseensa, oli rikos taistella heitä vastaan ja surmata heitä. Hanna kohosi päätekijäksi – ruhtinas vaipui varjoon. Hanna oli ottanut Donatjevin eikä päinvastoin – olihan hän monta vuotta vanhempi. Siis Hannaa hänen pitäisi ennen kaikkea vihata ja halveksia. Mutta – hän ei saattanut sitä tehdä... ei vaikka olisi henki riistetty. Se oli katkeraa!

"Anna anteeksi, Hanna, että surmasin niin monta!" – rukoili hän hengessään, ja hänen sydäntään kaihersi ääretön sääli ja ikävä.

Päätä poltti ja ohimoissa jyskytti. "Ampuvatko ne vielä?" kyseli hän itseltään, ja hänen teki mieli kieltää miehiään. Mutta – ei... se oli vain kuumeen jyskytystä hänen päässään. Vihollinen oli nähtävästi luopunut takaa-ajosta. Se oli hyvä... nyt ei ainakaan hän joutuisi kiusaukseen rikkoa Hannaa vastaan...

Yht'äkkiä hän muisti keskustelun tovereidensa kanssa Pattijoella. Hän oli selittänyt heille Suomen tulevaisuutta. Parempi, että venäläinen korjasi tämän maan, kuin että se edelleenkin jäisi Ruotsin haltuun...

Hän oli puhunut "voileivistä"... mitä hän olikaan sanonut? Niin... että armeijan vastoinkäymiset olivat kuin "voileipiä", joita hänen "kivensä" otti... niin ja niin monta. Hänellä oli jonkinlainen kaukonäkijän lahja. – Mutta – tämä viimeinen – tämä 3-päiväinen taistelu oli kaikkein suurin ja mahtavin, joka tuli kuin lahjana... kuin kaupantekiäisiksi. Noin komean hypyn se vielä otti... ja painui sitten umpisukkeloon. Hän oli poikasena näyttänyt tuota taitoa Hannalle monen monta kertaa Päijänteen rannalla. Ja Hanna oli ihaillut häntä...

"Tämä on kaikkein komein, Hanna... tämä Ruona ja Salmi! Katsopas, kuinka mahtavan hyppäyksen vielä teki... Lapuan ja Alavuden yli... ennenkuin painui umpisukkeloon..."

Hän naurahti onnellisena... hänellä oli korkea kuume. Miesten laahaavat askeleet kuulostivat hänestä tavattoman kovilta... ikäänkuin olisi iso lintu levittänyt siipiään hänen päänsä päällä. "Älä sinä tuijaile siinä... puhkaiset vielä silmän...!"

Kuka se kirosi niin tavattoman karkeasti? Hänkö? Ei – se kajahti rivistä hänen takaansa – samoin kuin tuo äskeinen puhe "tuijailemisesta". Siellä kompasteli joku mies ja oli ollut vähällä pistää toveriaan silmään... pistimenkärjellä...

Ja yht'äkkiä hänelle taas selkeni, missä oltiin... perääntymisretkellä, ja mitä oli tapahtunut äsken ja muutama päivä aikaisemmin. Hänhän oli saanut kirjeen – niin... äidiltä. Ja siinä kirjeessä –.

Hänet valtasi taas sanoin selittämätön tuska. Olisi ollut paljon helpompi, jos Hanna olisi kuollut. Silloin hän olisi saattanut kuvitella tämän henkien maailmasta seuraavan hänen tietään... kulkevan rinnalla ja auttavan elämän vaikeuksissa.

Mutta – nyt – ah! Teki sydämelle hyvää, kun riveistä kajahteli kirouksia. Siellä upiuupuneet miehet kompastelivat... sadattelivat sadetta ja tätä kurjaa yöllistä taivallusta. He olivat äärimmäisen epätoivoisia. Kirotkoot vain... se oli hyvä... kirosivat hänenkin puolestaan! Sillä mitä olikaan tapahtunut? Ryssä, verikoira, oli ryöstänyt hänen morsiamensa... hänen suloisen Hannansa! Aaaah... hän olisi tahtonut saada käsiinsä sen ruhtinaan... nähdä hänen sydänverensä vuotavan! Kuinka hän olisikaan siitä iloinnut!

Hän komensi "seis!" Miekka paljastettuna hän hoiperteli rivien ohi ja tarkasteli miehiään. Aa... näillä miehillä hän tekisi ihmeitä!

– Täyskäännös! Eteenpäin... mars!

Aliruotumestari juoksi hänen luokseen. Mitä nyt? Eihän vihollista näkynyt, ei kuulunut.

– Herra luutnantti, herra luutnantti... mikä teitä vaivaa? – sopotti hän nähdessään, kuinka Oljemarck samassa kaatui tielle pitkäkseen.

Komppania oli pysähtynyt ja joutunut epäjärjestykseen. Muutamat rivistöt olivat seuranneet komentoa ja seisoivat nyt vastatusten toisten kanssa. Pistimet kalisivat yhteen.

– Mikä luutnantille tuli? Äsken vielä jutteli niinkuin tavallisesti? – ihmetteli aliruotumestari.

– Pyörtyi... on haava otsassa, – selitti vääpeli, joka oli iskenyt tulta.

Miehet kerääntyivät päällikkönsä ympärille, joka makasi valjuna, silmät ummessa. Huulet liikkuivat hiljaa.

– Kuoliko se? – kysäisi joku hätääntyneenä.

– Eikö mitä! – toimesi vääpeli. – Antakaa kenttäpullo... viinaa.

Pullo ojennettiin, ja hetken kuluttua avasi Oljemarck silmänsä. Ne kiilsivät kuumeesta. Hän katseli ihmeissään vääpeliä ja ympärillä seisovia miehiä, joista useat nyt olivat iskeneet tulta.

– Stark... joh-da sinä... minua nukuttaa, – sopersi hän silmät ummessa.

Vääpeli komensi laittamaan tilapäiset paarit ja kantamaan luutnanttia.

– No... mikä siellä tuli? – huusi kiukkuinen upseerin ääni takimmaisesta komppaniasta. Sekin oli pysähtynyt.

– Luutnantti pyörtyi.

Jälkimmäisen komppanian vänrikki tuli katsomaan.

– Laittakaa paarit, – komensi hänkin. – Emme me jouda tässä seisomaan. Ryssä on vielä kintereillä.

Samassa kajahti laukaus. Välähti vain kerran pimeässä, ja luoti vihelsi miesten päiden yli.

– Ket-juun! – kaikui vänrikin ääni rauhallisena, ja miehet riensivät täyttämään käskyä. Syntyi laukausten vaihto, jonka kestäessä Oljemarck avasi silmänsä.

– Ei saa ampua, pojat, – sanoi hän tavattoman vakavana ja pudisti päätään.

Sillä välin oli paarit saatu valmiiksi ja Oljemarck nostettu niille. Komppaniat lähtivät jatkamaan marssiaan.

Muutamien laukausten perästä tuli taas hiljaisuus. Ei kuulunut muuta kuin sotamiesten laahustava käynti.

Tapaus oli vaikuttanut jollakin tavoin virkistävästi. Miehet eivät nyt ajatelleet murheellista tilaansa. Se oli nyt heistä aivan liian tavallista kiinnittääkseen erikoisemmin kenenkään huomiota. Enemmän heitä kiinnosti luutnantin omituinen käyttäytyminen.

– Se komensi kokokäännöksen. Mitähän se meinasi?

– Kuumehoureissaan teki...

– Se on sisukas mies... marssii, kunnes kaatuu. Ei kai se tuohon menne?

– Eikö mitä... kyllä se siitä kostuu. Näittekö, miten se tappelussa halkoi ryssänkalloja. Ihan hirvitti.

Kyllä se oli nähty.

– Mutta... nyt kielsi ampumasta.

– Hourasi... tietysti.

Niinpä se. Uupui tässä mies... parempikin.

Miehet marssivat luutnantin paarien jäljessä, ja keskustelu kääntyi toisaalle. Mutta – ei nytkään taisteluun, vaan parastaikaa valuvaan sateeseen. Lyötiin vetoa siitä, milloin se lakkaisi. Muuan Merikarvian poika väitti, että puolen tunnin kuluessa, mutta hänen vierustoverinsa pani vastaan: ei lakkaisi koko yönä.

– Paljonko pannaan?

– No tuo viina, joka on kenttäpullossasi.

Selvä! Nyt seurasi jokainen jännittyneenä vedonlyönnin tulosta. Sanoma siitä oli kulkenut mies mieheltä läpi koko komppanian. Naureskeltiin ja juteltiin. Jokainen ajatteli vedonlyöntiä ja unohti luutnantin kokonaan.

– Ei lakkaa... viinansa piti mies.

– Lakkaa... harvemmin jo tipahuttelee. Viinansa otti mies. Ja niin kävikin. Ennenkuin saavuttiin Tiistenjoelle, oli sade tauonnut kokonaan, eikä siihen ollut kulunut puoltakaan tuntia. Alkoikin jo olla aamupuoli.

– No... pullo tänne! – nauroi Merikarvian poika ja saatuaan kenttäpullon haltuunsa pulputti sen sisällön yhdellä kertaa kurkusta alas.

Hänelle naurettiin.

– No... sait nyt lämmikettä.

– Jo-ho! Sillä kylläpä sitä tarvitaankin.

Ei päässyt nytkään miehistö katon alle, vaan leiriytyi tulien ääreen Tiistenjoen märille pelloille.

Oljemarck kannettiin muutamaan mökkiin, joka sijaitsi matalalla mäellä. Paarien etumies yritti kiertää mäen, luullen perässä tulevan tarkoittaneen mökkiä mäen takana. Tämä ärjäisi silloin:

– Eteenpäin ja... ylöspäin! Missä sun silmäsi ovat?

XIX

Mitä seuraavan viikon aikana tapahtui, siitä ei Oljemarck tiennyt mitään. Hän makasi kovassa kuumeessa saniteettirattailla ja seurasi tiedottomana perääntyvää armeijaa, joka nyt oli jättänyt Lapuan ja marssi Vaasaa kohti.

Tästä perääntymissuunnasta oli päämajassa käyty kiivaita neuvotteluja, joihin myös oli ottanut osaa kenraali Ernst v. Vegesack. Hän oli pienen apujoukon kanssa noussut maihin Kristiinankaupungin luona ja yhtynyt rantatiellä toimivaan 2. prikaatiin. Elokuun 31. p:nä hän oli saapunut päämajaan ottaakseen – kuten sanottu – osaa siellä käytäviin neuvotteluihin.

Hän oli kannattanut Uudenkaarlepyyn tietä. Sinne oli armeijan suunnattava kulkunsa. Olihan venäläisellä joukkoja Lintulahden tiellä, eikä Fieandtista, tuosta kovan onnen miehestä, ollut turvaa. Hänen osakseen oli suotu vain tappioita.

Mutta Adlercreutz, Aminoff ja Klingspor olivat olleet toista mieltä – viimeksimainittu varsinkin. Hän oli puoltanut perääntymistä Vaasaa kohti. Tuon kaupungin lähistölle oli koottava koko armeija ja sitten ase kädessä murtauduttava joko pohjoiseen tai etelään – miten tilanne vaati. Sitäpaitsi oli Vaasasta mukavin meriyhteys Ruotsiin – ja pahimmassa tapauksessa saattoi armeijan siellä marssittaa laivoihin. Siitä huolimatta, että kuningas oli nimenomaan hyljännyt viimeksimainitun ehdotuksen, hautoi Klingspor sitä mielessään viimeisenä pelastuskeinona.

Näin oli siis perääntymistieksi valittu suunta, jota sotahistorioitsijat ovat aina ihmetelleet. Mutta – omituista kyllä – venäläisten ylipäällikkö, kreivi Kamenski, teki saman virheen. Sen sijaan, että olisi pääjoukoillaan kääntynyt Uudenkaarlepyyn tielle, lähetti hän vain pienemmän osaston seuraamaan everstiluutnantti K. H. Reutersköldiä, joka yhden pataljoonan kanssa marssi Kauhavan ja Härmän kautta Uuttakaarlepyytä kohti.

Eri joukko-osastot olivat yhtyneet Ylistarossa. Siellä ne oli uudelleen järjestetty. Ruonan ja Salmen taistelujen jälkeen oli armeijan vahvuus vähentynyt noin 1 000 miehellä, haavoittuneet ja vangit mukaan luettuina. Yhteenlaskettuna se muodosti sentään vielä melko huomattavan voiman – melkein tasaväkisen venäläisten kanssa. Mutta kun Aminoff ja Klingspor olivat Lapualla sopineet, ettei mihinkään suurempiin taisteluihin enää ryhdyttäisi, ei niitä siis yritetty, vaan jatkettiin hiljaa perääntymistä. Pienempien kahakoiden jälkeen saavuttiin syyskuun 11 päivän illalla Vähäänkyröön.

Muutaman mökin portailla, aivan maantien laidassa, istui nuori, 18-vuotias vänrikki, katsellen eri joukko-osastojen ohimarssia. Niitä saapui kylään yhtenään, toinen toisensa jälkeen. Univormustaan päättäen hän kuului ruotsinmaalaisiin joukkoihin – Västmanlannin rykmenttiin. Hänen osastonsa oli saapunut päivällä. Kaikki oli tälle nuorelle miehelle tällä puolen Pohjanlahden niin uutta ja outoa, ettei hän lakannut ihmettelemästä.

Ennen kaikkea ihmiset... Hän ihmetteli noita ryysyihin puettuja sotamiehiä, jotka marssivat tuosta ohi. Kotimaassaan hän oli kuullut heidän sankaritöistään. Savon jääkärit! Ne mahtoivat olla uljaita miehiä. Hän oli kuvitellut niiden loistavia univormuja, komeaa ulkomuotoa ja säihkyvää katsetta – sellaisia olivat sankarit, jotka Suomessa taistelivat ryssää vastaan. Ja kuinka tavattomasti hän oli hämmästynyt, kun hän tänään ensi kerran oli nähnyt heidät leiritulilla, jonkin matkan päässä kylästä. Rumia, tökeröitä naamoja perunanenineen ja tihrusilmineen. Ei mitään kotkan katsetta – varjele! – vaan ystävällinen, lempeä tuike syvältä silmäkuopista. Toden totta – hänen kuvitelmansa olivat täydellisesti särkyneet.

Siinä niitä marssi taas ohi... kumaraisia, parrakkaita miehiä, kasvot uurteita täynnä. Ei noita juuri sotilaspuku koristanut. Vaaleanharmaissa takeissaan ja vihertävissä hatuissaan he olivat kuin mitäkin apinoita... kuin ilveilijöiksi puettuja. Kun heitä katseli, ei voinut ymmärtää, että maine kulki heidän kantapäillään. He näyttivät naurettavilta. Mutta – he olivat Savon jääkäreitä, kunnian kruunaamia miehiä jok'ikinen – se täytyi uskoa.

Nuori vänrikki silmäsi olkalippujaan ja verraten siistiä asetakkiaan, jonka napit olivat tiukasti kiinni. Hän häpesi hienouttaan. He, ruotsalaiset, olivat lähteneet sotaan kuin paraatiin... uudet univormut yllä – niinkuin se olisi ollut pääasia. Nyt hän ymmärsi. Sotamies, joka oli tottunut nurkumatta kestämään sodan vaivoja, oli sentään toista kuin paraatiin pukeutunut keikaroitsija...

Siinä marssi ohi Tohmajärven pataljoona, Karjalan jääkäreitä. Multanen ja Hirvonen talsivat laitimmaisina. Kovin oli sotaretki pahoin pidellyt miekkoisia, mutta karjalainen iloisuus oli vielä jäljellä.

– Katohan tuota... siinähän on korree poika, – suhahti Multanen. – Noama valakea kuin piimä ja silimät kuin suihtirenkaat. Majur taitaa olla.

– No olet sinäkin, – mörisi Hirvonen – vuoden sotaa käynyt etkä tunne herroja! Vänrikkihän tuo on.

– Mitäs väkkee se on – ei ou meikäläisiä.

– Ruotsalaisia... niitä vastatulleita.

– Yhyy, – pani Multanen, – eivät ou sitten vielä isosti ruutinsavvuu haistelleet – Kutaa, kampraat!

– Perhana! Niinkö sinä upseeria puhuttelet? – torui Hirvonen.

– Poikanenhan tuo on vielä, – puolusteli Multanen.

Mutta nuori vänrikki ei ollut ylpeä arvostaan. Hän ymmärsi suomalaisen ystävällisyyden.

– Hyvää päivää, hyvää päivää. Tervetuloa! – huuteli hän, kättänsä puistaen.

– Eipähän suuttunna, kun kättä puistelj, – selitti Multanen.

– Piti sinua tyhmänä.

– Tyhymähän mie ounnii... mutta ei tänne liikaa viisaista oukkaan... pelekeevät.

Ja Multanen naurahti lyhyeen.

Vänrikki oli saanut toverin viereensä istumaan. Se oli myös vänrikki, pieni, pullea mies, jonka kasvoilla asui ainainen hyvätuuli.

– Sinä se vain täällä näitä suomalaisia ihailet! Potria poikia!

Tämä kertoi äskeisestä Karjalan jääkärin tervehdyksestä. Lihava nauraa hohotti:

– Putkaan olisi se mies joutunut meidän joukossamme.

– Älähän puhu... minä olen ylpeä siitä tervehdyksestä.

– Ai, ai kun sinä olet sentimentaalinen! – kiusoitteli toveri. – Kyllä se tällä retkellä lähtee. Hän seurasi uteliaana ohimarssivia joukko-osastoja. Mutta toinen ei kuunnellut häntä.

– Katsopas tykistöä! – huudahti hän.

Siinä romisi ohi tykkipatteri – kaksi kuuden naulan heelviikiä. Toverusten huomio kiintyi etumaista tykkiä vetävän valjakon keskimmäisellä hevosella ratsastavaan mieheen. Lyhyt, tyllerö, pyöreä kuin makkara istui hevosen seljässä suorana kuin seiväs, pää hiukan takakenossa. Ahtaaksi käynyt asetakki oli ukkelin hyvinvointisuuden vuoksi seljästä pahasti pingollaan. Kaulus törrötti pystyssä leuan alta rutistuneena. Mutta – se mikä vänrikkien huomiota eniten kiinnitti, oli miekkoisen hattulaite. Leveä huivi kulki hatun reunoilta leuan alle, mistä solmussa olevat huivinnurkat sojottivat eteenpäin kuin kaksijakoinen parta. Naama oli pyöreä kuin kuu ja punainen kuin keitetty krapu. Mutta uljaasti hän teki kunniaa, kääntäen päätään rappusilla istuviin upseereihin päin.

– No... terve, terve – huutelivat vänrikit. – Siinähän ajaa itse Sancho Panza! Missä on Don Quijote?

Heidät oli vallannut sellainen poikamainen viileys. Varsinkaan paksu ei tahtonut pysyä nahoissaan.

– Näitkö – voi helssige... sellainen tykkimies! – Ja paksu matki Kukko-Kallen ryhtiä (sillä se oli hän), nauraen ihan pakahtuakseen.

"Hyvänäpä pitivät", ajatteli Kalle, vilkaisten taaksensa.

– Olikos ne kenraaleja? – kysyi hän takavaljakon vasemmanpuoleisen hevosen ratsastajalta.

– Se laihempi oli itse kuningas, – veisteli tämä.

– Älä...

– No varmasti! Etkös ole kuvasta nähnyt?

Olihan Kalle kuninkaan kuvan nähnyt kotipappilan salin seinällä. Kerran elämässään hän oli saanut siihen huoneeseen kurkistaa... kerran, kun rovasti ja ruustinna olivat olleet pitäjällä. Se oli tapahtunut hänen rippikouluaikanaan. Piika-Mari oli vienyt hänet salin ovelle ja näyttänyt: "Katohan, Kalle... tämmöinen se on rovastin sali." Siellä peräseinällä oli riippunut kuninkaan kuva.

– Mutta se oli laihempi ja soikkomuotoisempi... – virkkoi hän hetken perästä. Hän ei oikein jaksanut uskoa toverin puhetta.

– Herrat lihovat nopeasti, – veisteli tämä edelleen.

– Patteri – seis! – kajahti samassa komento.

Miehet hyppäsivät hevosilta alas ja rupesivat niitä riisumaan. He olivat suuren talon edustalla. Tänne näkyi selvästi tuo äskeinen mökki ja sen portailla istuvat herrat. Nyt sinne kannettiin jotakin sairasta. Herrat hypähtivät pystyyn ja hävisivät huoneeseen.

Oljemarck oli kannettu ruotsinmaalaisten vänrikkien majapaikkaan. Varovasti laskivat sotamiehet hänet vuoteelle, joka oli kamarin peräseinällä. Hänen olkalippunsa olivat niin kuluneet, etteivät vänrikit aluksi saaneet selvää, minkäarvoinen mies hän oli. Kohteliaasti kumartaen he esittivät itsensä.

– Ljunggren, vänrikki Västmanlannin rykmentistä.

– Törneblad, samoin.

Oljemarck mainitsi nimensä ja arvonsa. Hän oli vielä niin heikko, ettei jaksanut olla ylhäällä.

Yhdeksän päivää hän oli nyt maannut, ja niistä suurimman osan tajuttomana. Oli sula ihme, ettei hän ollut henkeänsä heittänyt. Välskäri oli iskenyt hänestä suonta silloin tällöin, ja se oli vielä enemmän heikontanut häntä.

Mutta hän oli nuori ja hänellä oli terve sydän. Sitä eivät olleet pystyneet murtamaan sodan vaivat eivätkä koetut pettymykset. Ei Hannan menetyskään. Se löi vielä kirkkaasti.

Ruotsinmaalaiset laittoivat totia, ja sitä he nyt kolmisin nautiskelivat. Oljemarck ei jaksanut vielä paljon puhua, mutta sitä mieluummin hän kuunteli toisten juttuja.

Ljunggren kertoi heidän matkastaan. He olivat aluksi nousseet maihin Kristiinankaupungin luona, mutta purjehtineet sitten Vaasaan, missä lopullisesti olivat astuneet maihin. Taisteluita heidän kohdalleen ei vielä ollut isosti sattunut – ikävä kyllä.

Ljunggren jutteli loistavin silmin. Ei ollut Oljemarck häntä paljoakaan vanhempi, mutta kuitenkin kokeneempi. Nuori vänrikki ihannoi sotaa – hän käsitti sen. Mutta – hänen mielestään siinä ei ollut ihailemista. Hän lausui julki tämän ajatuksensa.

– Mitä... eikö herra luutnantti rakasta sotaa?

– En yhtään. Se on kauheimpia vitsauksia, mitä ihmiskunnalla on.

– Ja kuitenkin olette upseeri.

Ljunggren oli aivan ihmeissään.

– Vaikka... mutta se ei muuta asiaa. Tietysti – velvollisuutensa jokainen tekee.

Niin... tämä luutnantti oli tehnyt velvollisuutensa – sen näki hänen kasvoistaan. Ne olivat melkein läpikuultavat. Silmät loistivat luonnottoman suurina. Näytti, kuin olisi tämän nuoren miehen sielu asunut yksinomaan silmissä. Kasvojen muut osat näyttivät kuin kuolleilta... kuin ei niissä olisi enää ollut mitään eloa. Mutta silmissä säteili ja loisti. Ljunggren painoi päänsä alas. Hän ei kestänyt katsoa noihin silmiin, jotka tuntuivat saaneen yliluonnollisen kirkkautensa alituisesta kuoleman katselemisesta.

Oljemarck olisi viety Vaasaan muiden sairaiden kanssa ja sieltä laivalla Uumajaan, mutta hän oli pannut vastaan. Ei hän halunnut omasta maasta pois. Hän tahtoi seurata joukkoaan loppuun asti. Niin oli sitten sovittu, että hän sai kulkea mukana. Ehkäpä hän pian toipuisikin.

Nuoret vänrikit olivat hetkeksi poistuneet etuhuoneeseen. Oljemarck oli yksin. Ulkoa kuului marssivien joukkojen töminää. Täällä, Vähässäkyrössä, oli nyt koolla melkein koko Suomen armeija.

Samassa rupesi etuhuoneesta kuulumaan kiivasta väittelyä. Suomea puhuva mies selitti jotakin, jota ruotsalaiset eivät tuntuneet käsittävän. Oljemarck kohotti päätään, ja hänen aivoissaan vilahti ajatus. Mitä... olisiko todella –?

Ovi aukeni, ja kamariin syöksähti mahdottoman repaleinen sotamies. Säärystimet olivat yksinä riekaleina. Mies oli laiha kuin luuranko, mutta tuuheiden kulmakarvojen alta tuikki tuttu katse.

– Mikko! – pääsi Oljemarckilta hämmästynyt huudahdus.

Se oli Mikko Tossavainen – ilmielävänä.

Jälleennäkemisen ilo oli suuri. Mikko kertoi viime tingassa päässeensä ryssien saartoketjun läpi. Kovalle se oli ottanut, mutta savolaisella sukkeluudella hän oli selviytynyt. Metsiä kierrellen hän oli saapunut Lapualle – juuri kun suomalaisten jälkijoukko jätti kylän. Niiden mukana hän oli saapunut tänne aamupäivällä. Mutta koko päivä oli mennyt etsiskelyihin, kunnes hän nyt illalla oli vihdoinkin löytänyt herransa.

– Mitenkäs hevosen kävi? – kysyi Oljemarck.

– Hevonen on hyvässä tallessa, – touhusi Mikko. – Tuolla naapurin pihassa ruotsalaiset upseerit sitä katselevat ja taputtelevat. Kun eivät vain varastaisi.

Oljemarck naurahti ja silmäsi vänrikeitä, jotka uteliaina olivat seuranneet luutnantin ja sotamiehen tuttavallista keskustelua. Hyvä, etteivät nämä ymmärtäneet suomea. Mikko oli istahtanut tuolille Oljemarckin vuoteen viereen ja laskenut hattureuhkansa lattialle. Vänrikeistä oli kumma tämä omituinen suhde miehistön ja päällystön välillä.

Oljemarck selitti heille lyhyesti, kuka sotamies oli ja mitä hän oli tehnyt.

– En bra busse! – sanoi Ljunggren, joka intomielisesti ihaili pienintäkin sankaritekoa.

Mikolle tuotiin totilasi. Hän otti sen käteensä ja haisteli. Suu levisi hymyyn, kun hän virkahti:

– Vai oikein punssilla tässä helssataan. No... kippis sitten vain.

Ja hän kumosi lasin sisällön yhdellä siemauksella.

Jonkin hetken kuluttua pasteeraili Mikko porilaisten leiritulilla roihuava piippu suupielessä ja kehui, kuinka hän oli murtanut ryssäin saartolinjan ja pelastanut luutnantin hevosen. Mökissä oli nuori, korea upseeri tarjonnut hänelle poolia ja työntänyt tupakkaa piippuun sekä kehunut kovasti.

– Minkänäköinen se oli? – kysyi Kukko-Kalle.

Mikko selitti. Sen ja sen näköinen... suuret, siniset silmät ja tuuhea, musta tukka. Se paksu upseeri oli nauranut ja taputtanut häntä olkapäälle.

Kalle silmäsi toveriaan, joka oli väittänyt kuninkaan majailevan tuossa mökissä. Se se oli ollut.

– Kuule, se oli... kuningas, – kuiskasi hän.

– Vaikk'ois ollutkin, – rehenteli Mikko, jolle toti oli noussut päähän. – Mutta hööli mies oli, ja minä kilistin sen kanssa. Peijakas... meiän luutnantti oli kuin haamu, mutta kyllä se siitä toipuu. Panitkos sinä, Kalle, talliin sen hevosen?

Ei ollut tallia riittänyt, mutta siellä oli tamma yhdessä Moska-Ruunan kanssa... samassa renkaassa.

Mikko sai lisäryyppyjä ja lähti kiertämään leirinuotioita, kehuen joka paikassa, kuinka "meiän luutnantti" asui samassa mökissä itse kuninkaan kanssa! Viimeksimainittu oli helssannut häntä todilla – ihan omasta kellarista oli majesteetti laskea truilauttanut ja sanonut: "He, tuoss' on... ota!" Mutta – se oli vain sivuepisodi. Pääasian kertomuksessa muodosti Mikko Tossavaisen sankarityö. Hän, poika, oli murtautunut läpi ryssien saartolinjan ja pelastanut luutnantin hevosen. Ja se oli tamma – hik! – mustanpruuni tamma – hik!

XX

Seuraavana aamuna varhain heräsi Oljemarck vilkkaaseen kiväärituleen. Se kuului Kyrönjoen eteläpuolelta ja – mikäli huoneessa saattoi päätellä – verraten etäältä. Vänrikit syöksähtivät sisään posket palaen.

– Kuuletteko, herra luutnantti, siellä ammutaan!

Oljemarck hymyili surumielisesti. Kyllä hän oli kuullut.

Vänrikit syöksyivät pihalle siinä varmassa uskossa, että vihollinen tuossa tuokiossa hyökkäisi kylään. He olivat varmoja, että näkisivät armeijan aseissa ja joukkojen rientävän taisteluun. Sitoen miekkaa vyölleen he suuntasivat kulkunsa oman rykmenttinsä majapaikkaa kohti.

Mutta suuri oli heidän hämmästyksensä, kun kylässä kaikkialla vallitsi täysi rauha. Sotamiehet loikoilivat talojen pihoilla, muutamilla yläruumis paljaana, ja paistattivat päivää. Toiset tupakoivat tyynesti. Eräässä pihassa heitti kaksi sotamiestä sylipainia keskenään. Kukaan ei näyttänyt kiinnittävän pienintäkään huomiota yhä vilkkaammaksi käyvään ammuntaan. He tapasivat nuoren korpraalin ja tiedustelivat tältä tilannetta.

– Etuvartiopostit siellä aamutuimaan paukuttelevat, – vastasi tämä hymyillen.

Se oli Olli Heder.

Vänrikit palasivat hiukan noloina majapaikkaansa. He olivat kokonaan unohtaneet luutnantin.

– Ei se ollutkaan mitään, – puhui Ljunggren hengästyksissään. – Etuvartiotaistelu vain.

– Kyllä minä sen heti kuulin, – vastasi Oljemarck. Hän oli kohonnut istumaan sängyssään.

– No, me rupeamme sitten aamiaiselle – sanoi Törneblad.

Oljemarck hymyili näiden ensikertalaisten innolle. Herttaisia poikia, joille sota oli jonkinlaista mielenkiintoista urheilua. Niin – sillä tavalla hänkin oli ajatellut aikaisemmin, mutta kyllä hän nyt sen tiesi...

Aamupäivällä saapui muutamia suomalaisia upseereita vänrikkien vieraaksi. Siinä olivat m.m. Blume ja Brakel. Oljemarckista oli hauskaa tavata tovereitaan. Hän kaipasi vain Kalle Schantzia, joka oli haavoittunut Lapväärtissä.

Siinä arvosteltiin sodan johtoa. Brakel valitti, että Ruotsi kävi sitä kovin laimeasti. Nyt oli maa kohta vihollisen vallassa. Yht'äkkiä hän kääntyi Oljemarckin puoleen ja virkahti nauraen:

– No... sinä ainakin olet ollut oikeassa... tämä on kaikkein suurin "voileipä" – tämä perääntymisretki.

Mutta Oljemarck hymyili vain surunvoittoisesti eikä vastannut. Tuo kaikki entinen oli hänestä nyt samantekevää. Ei hän päässyt mistään kiinni... kaikki luisui hänen käsistään. Kun Hanna oli hylännyt hänet, ei hänellä enää ollut pohjaa jalkainsa alla.

Vähän ennen puolta päivää lähdettiin liikkeelle. Oljemarck nostettiin saniteettirattaille, ja siinä, puolittain istuvassa asennossa hän saattoi seurata ympärillä vilisevää liikettä. Ruotsinmaalaiset oli määrätty jälkijoukoksi. Maantien vieressä olevalla niityllä he seisoivat nyt marssivalmiina, kenraali v. Vegesackin pitäessä tarkastusta. Koko armeija joutui näin ollen marssimaan heidän ohitsensa.

Oljemarck tarkasteli heitä. Se oli värikästä joukkoa, jonka näky tuossa auringonpaisteisella niityllä hiveli silmää. Valkoisia housuja, mustia säärystimiä, sinisiä takkeja ja valkoisia, viheriöitä ja keltaisia kauluksia ja rintapieliä – heleitä, kirjavia värejä, jotka pehmeästi sulautuivat yhteen. Keltaiset "ståndarit" hohtivat uutuuttaan, ja kiväärinpiiput kiilsivät.

Aivan päinvastaisen vaikutuksen tekivät ohimarssivat suomalaiset. Niiden katseleminen ei juuri tuottanut nautintoa. Ainakaan ei tuo joukko ollut väreillä pilattu. Pohjalaisten siniset takit ja keltaiset housut ja rintapielet olivat pahasti likaantuneet. Niiden alkuperäisen värin sai melkein arvata. Harmaata, yksitoikkoisen harmaata, osaksi resuista, osaksi paikattua – sellaisia olivat suomalaiset.

Marssin alkuvaiheessa ei tapahtunut mitään merkillistä. Metsät ja kukkulat vaihtelivat. Oljemarck katseli vastaleikatulta peltoja. Täällä oli sentään ehditty korjata vilja pois.

Mutta – ei kestänyt kauan, ennenkuin jälkipäästä rupesi kuulumaan ampumista. Siellä oli Kulnev taas toimessa kasakoineen. Oljemarck hymyili. Hyvä, että verekset miehet saivat tehdä tuttavuutta aron poikien kanssa. Eilen illalla oli Ljunggren maininnut, ettei ryssän kanssa pystynyt tappelemaan kukaan muu kuin suomalainen. Vanhasta tottumuksesta tämä tunsi oikean otteen. Siinäpä taisi Ljunggren olla oikeassa.

Aha... siellä jymähti tykkikin. Kovin juhlallisesti tuntui Vegesackin osasto ottavan jälkijoukon tehtävät. Ei sitä' heillä juuri tykkiä käytetty kuin äärimmäisessä hädässä. Mutta – nämä... ruotsalaiset halusivat pusertaa sodan jumalan palveluksesta sen nautinnon, mikä siitä vielä jäljellä oli.

Peltoja ja niittyjä, joiden läpi maantie luikerteli. Metsän viheriä seinä hohti leppoisasti jonkin matkan päässä. Auringon valo huuhteli sitä, se loisti kirkkaana keltaisten sänkipeltojen takaa. Maantie sukelsi sen kohtuun peltojen toisella puolen. Vain kapea rako halki metsän, ja takaa kuulsi sininen, pilvetön syystaivas. Mutta tuossa raossa välähteli ja liikkui... kuin olisivat pienet salamat iskeneet ristikkäin: – eteenpäin soljuva sotajoukko, jonka pistimet säkenöivät.

Mikko Tossavainen kyydisti luutnanttia. Tamma oli joutunut taas aisoihin pitkästä aikaa. Armeijalla oli puute hevosista.

– Näin sitä painutaan taas... ja väkeä olisi kuin helluntaiepistolassa, – tuumi hän yksikantaan.

Mutta Oljemarck ei vastannut. Hänen ajatuksensa retkeilivät muualla. Omituista, ettei hän enää saanut kiinni entisistä mielipiteistään. Hänenhän olisi nyt pitänyt iloita, että Ruotsi menetti Suomen... että isänmaa vapautui. Oh... tuo sana viilsi nyt hänen sydäntään. Siihen sisältyi enemmän kuin hän ennen oli kuvitellut... irtaantumista vanhasta, tutusta ja rakkaaksi käyneestä. Jos hän olisi omistanut Hannan rakkauden, olisi hän vielä mitenkuten pysytellyt pinnalla, sillä rakkaus oli samaa kuin toivo, ja toivo oli samaa kuin elämä. Mutta nyt hän vaipui yhä syvemmälle tuskaan ja epätoivoon.

Mikko oli puhetuulella, mutta ei oikein tiennyt, mistä päästä aloittaisi. Luutnantti oli muuttunut niin omituiseksi, että hänen kanssaan sai aina olla varuillaan. Mutta hän halusi edes jollakin tavoin ilahduttaa herraansa.

– Taitaa ryssä sittenkin ottaa maan, – yritti hän kehittää äsken lausumaansa ajatusta, mutta vaikeni huomatessaan, kuinka Oljemarckin kasvot tuskasta vääristyivät.

Ihme ja kumma... ei sekään vedellyt! Nämä Oljemarckit olivat vaikeasti käsiteltävää väkeä... aivankuin vikurihevoset. Jos löi, niin ne potkivat, jos silitti, niin sama temppu.

Mutta Mikko Tossavainen oli niitä miehiä, joka ei hevillä hellittänyt. Hän yritti uutta keinoa.

– Tuota... taitaa se luutnantti saada nyt rintarahan. Tuolla juttelivat illalla, että oli eri tavalla huhtonut Salmella...

Mutta nyt oli luutnantti sen näköinen kuin poltettaisiin häntä hehkuvalla raudalla. Hän voihki ja väänteli. Mikko tuli levottomaksi:

– Koskeeko kärryjen tärinä...?

– Ei.

Ihme ja kumma... ei hänen kanssaan päässyt puuhun eikä pitkään. Mutta – Mikon varasto ei suinkaan vielä ollut ehtynyt. Häneltä riitti juttua loppumattomiin. Koska ei myötäkarvaan vedellyt, niin koetettaisiinpa vastasukaan. Mikäli entiset merkit paikkansa pitivät, niin jonkinlaista huomiota pitäisi seuraavan tiedon herättää:

– Kyllä ryssät ovat taitavia... oikein harmittaa meikäläisten tyhmyys. Lapualle tuli sanantuoja... muuan ruhtinas... adjutantteineen ja antoivat sen kuljeksia niin vapaasti, että tämä sai selville Riipenperin vahvuuden.

Mikä ruhtinas se oli ollut?

Mikko vilkastui. Osasipas hän oikeasta narusta nykäistä, kun varovaisesti tunnusteli.

– Tonatjehviksi sanoivat sen adjutanttia.

Mutta nyt tapahtui ihmeitä. Luutnantti haukkoi ensin henkeään... aivankuin olisi ollut tukehtumaisillaan siihen paikkaan. Sitten hänen silmänsä salamoivat, ja jos hänellä olisi ollut kättä pitempää, hän olisi epäilemättä lyönyt.

– Lurjus! – sähisi hän.

Mikko ei päässyt oikein selville, tarkoittiko luutnantti häntä vai ryssää. Mutta – kaipa häntäkin, koska kerta katseli noin raivokkaasti.

Hän vaikeni pitkäksi aikaa. Ei ollut hyvä siitäkään aiheesta jatkaa. Oljemarck loi häneen tavantakaa niin syyttävän silmäyksen että ihan pahaa teki. Mitä kummaa hän sitten oli puhunut... sellaista, joka nostatti toisen tuollaiseen kiukkuun?

Mutta – hänellä oli voidetta haavoja varten... keskustelunaihe, josta sotaretkellä ei koskaan voitu kylliksi jutella. Hän päätti turvautua siihen.

– Välipä tällä... miten tässä käy. Mutta – se on pääasia, että päästään kotiin. Luutnanttikin saa nähdä –.

Pitemmälle ei Mikko ehtinyt, hänen oli pakko keskeyttää. Luutnantti heittelehti edestakaisin rattailla pusertaen päätänsä. Hänen kasvoistaan kuvastui sellainen tuska, että Mikko oli melkein itkuun pillahtamaisillaan.

– Oi, Jumala! Anna minun kuolla! – vaikeroi hän suurten kyynelten virratessa poskia pitkin.

– Älkäähän nyt, herra luutnantti... eihän nyt sentään. Siellä kotona...

– Mene h–vettiin! – karjaisi Oljemarck ja potkaisi Mikkoa kylkeen. – Anna minun olla rauhassa!

No, no... no, no... olipa tämä nyt! Jos sotnia kasakoita olisi yht'äkkiä piirittänyt rattaat, ei Mikko olisi niin hämmästynyt kuin tästä herransa omituisesta käytöksestä. Mikä luutnanttia vaivasi? Välskäri oli aamulla sanonut, ettei hänellä enää ollut kuumetta... heikko vain muuten. Mikko ei ymmärtänyt enää mitään.

Hän maiskautti suutaan ja nykäisi ohjaksista, tarkastellen hevosen keinuvia lautasia. Siinä se oli eläin, jos olisi ollut oikeassa kunnossa. Mutta silmien tuli oli sammunut ja karvan kiilto himmennyt. Se oli pahasti laihtunut, mutta sisu oli vielä entisellään. Se hirnahteli ja liikutti korviaan, riuhtaisten vähä väliä ohjaksia höllemmälle.

– Herra on sairas, mutta me parannamme hänet, – puheli Mikko itsekseen. – Sinä, Saara, ja minä... me parannamme hänet. Olemmehan pahemmastakin selviytyneet... olemme.

Ja kuin olisi tamma ymmärtänyt Mikon puheen, päästi se pitkän hirnunnan, johon jälkipäästä vastasi toinen.

"On vielä Suomessa vaikkua ja voimaa... ei kaikki tähän lopu", – ajatteli Mikko, toisella korvalla kuulostaen, mitä rattaiden perällä tapahtui. Mutta sieltä ei kuulunut hiiskahdustakaan.

Takaapäin kajahti vain silloin tällöin yksinäinen laukaus.

KOLMAS OSA

I

Kenraali Aminoff seisoi Vöyrin kappalaispappilan ikkunassa, katsellen ohimarssivia pataljoonia. Oli iltapäivä, tuossa 2:n tienoilla. He olivat juuri saapuneet tänne Vähästäkyröstä. Sotamiehet astuivat kumarassa, väsyneinä, mutta käynti oli sittenkin tahdikasta. "Vasen... oikea... vasen... oikea! Kiinnittäkää!" Nuoren vänrikin ääni kajahti kiukkuisena. Rivit syöksähtivät muutaman askelen eteenpäin, pistimet kalahtivat yhteen. Rumpu löi tahtia yksitoikkoisesti. Mutta – nyt kajahti marssi, reipas ja sytyttävä. Soittokunta kulki ohi, klarinetin ja fagotin puhaltajat etunenässä, niiden jäljessä kolme käyrätorven soittajaa ja trumpetin puhaltaja. Kaksi poikasta, päässä korkeat tönttöhatut, astui viimeisinä rumpua lyöden, toisella aikamiehen asetakki, jonka ylöskäännetyt liepeet melkein laahasivat maata. Mutta uljaasti hän löi rumpuaan – ja hänen nykerönenänsä hohti punaisena.

Aminoffin silmät kostuivat. Siinä marssivat Kuninkaallisen Porin rykmentin jäännökset kohti Munsalaa, jonne ne Gyllenbögelin vapaajoukon kanssa oli komennettu avustamaan Reutersköldiä. Ryssä ahdisti tätä kovin Uudenkaarlepyyn tiellä. Perääntymistie uhkasi joka hetki tukkeutua – pääarmeija vaappui mitä suurimmassa vaarassa.

Pataljoonat olivat ehtineet ohi, ja Aminoff istahti nojatuoliin. Paljon oli tapahtunut viime päivien kuluessa: Vaasa oli jätetty suin päin, melkein pakokauhun vallassa. Armeija oli täydellisessä hajoamistilassa. Karkaamisia tapahtui yhtenään. Sotajoukko hupeni tunti tunnilta... suli kuin lumi auringon paisteessa...

Hän huokasi syvään, istuen kädet kasvoilla. Niin, niin... murhenäytelmä oli kohta loppuun näytelty. Oli aika esiripun laskea...

Jostakin rakennuksen toisesta päästä kuului oven kiivasta käyntiä ja sekavaa puheen sorinaa. Niin – siellä kokoontui sotaneuvosto pohtimaan tätä epätoivoista tilannetta. Mitäpä siinä oli pohtimista... antautuminen oli ainoa keino.

Aminoff nousi hitaasti ja lähti neuvotteluhuoneeseen. Siellä olivat jo kaikki koolla – Klingspor, v. Vegesack, Adlercreutz, eversti Brändström, Klercker, Gripenberg, Möllersvärd ja muutamia muita. Döbeln loikoi sohvassa kalpeana ja väsyneenä. Hän ei ollut vielä täysin toipunut taudistaan, jonka uhriksi oli joutunut Uudessakaarlepyyssä sattuneen kylmettymisen takia. Hän ei näyttänyt juuri seuraavan toisten kiivasta keskustelua.

Vegesack istui ikkunapielessä ja takoi pöytää kappalaisen kirjepainimella. Hän teki sen enemmän ajatuksissaan, mutta Aminoffista näytti, kuin olisi hän siten koettanut kiinnittää toisten huomiota sanoihinsa.

– Minä olen seurannut määräyksiä, hyvät herrat, – puhui hän, ja hänen komea kotkannenänsä kohosi pystyyn kuin tunnustellakseen, uskaltaisiko joku epäillä sitä.

Klingspor vilkaisi häneen hätääntyneenä – aivankuin epäillen, että joko tuo iskee. Hänen piti vastata monelle eri suunnalle.

Vanha Klercker varsinkin oli kiihtynyt. Tässä sitä nyt oltiin, kun ei oltu seurattu hänen neuvojaan! Jos olisi alunperin otettu vastaan Hämeenlinnassa, ei rehittäisi nyt täällä. Se casus, johon hänen ylhäisyytensä oli Hämeenlinnassa niin innokkaasti vedonnut, oli nyt synnyttänyt tämän loppu-casuksen: nyt heidät nieli p–u. Hän arvosteli ankarasti liian äkkinäistä Vaasan tyhjentämistä. Valmiiksi leivottu taikina oli jäänyt ryssän paistettavaksi. Neljätuhatta leiviskää jauhoja, Herra varjele! Niillähän olisi ruokkinut armeijaa pitkän aikaa! Ja vielä suolattua lihaa – tiesi kuinka suuret määrät!

– Minä olen seurannut määräyksiä, – kuulutti Vegesack uudelleen kuin torjuakseen päältään epäluulon, että hän jollakin tavoin olisi syyllinen noiden muonavarojen menetykseen. Vasta Närpiössä hän oli saanut käskyn liittyä pääarmeijaan. Hän ei siis ollut voinut muuta kuin marssia kiiruusti Vaasan läpi. Muonavaroista hän ei ollut saanut minkäänlaista määräystä.

Siinä sitä oltiin! Minkävuoksi ei Vegesackille oltu annettu käskyä samanaikaisesti kuin toisillekin – Palmfeltille ja Gyllenbögelille? Olisi aivan hyvin ehditty tyhjentää Vaasa kunnollisesti.

Tukeva Klercker kävellä tömisti huoneessa edestakaisin. Hänen paksut jalkansa takoivat lattiaa päättävästi.

– Djah! Mutta miksei väliaikana – sillävälin kuin Vegesackia odotettiin Vähässäkyrössä – tuota taikinaa pelastettu? – kysyi eversti Brändström.

Niin – oli neuvoteltu, mihin suuntaan armeija lähtisi. Ja tuohon neuvotteluun olivat ottaneet osaa Klercker, Aminoff ja Adlercreutz!

Klingspor käännähti tuolissaan ja katseli herroja vahingoniloisesta Vai yksin hänestä aiottiin taas tehdä syntipukki!

– Minä olen alusta alkaen ollut Vaasan-suuntaa vastaan! – huudahti Vegesack ja heitti kirjepainimen pöydälle. Se putosi Klingsporin eteen.

"Siinä on, herra, sun leiviskäs!" ajatteli Möllersvärd, jota huvitti ylipäällikön hämmästynyt ilme.

– Mutta titulushan hyväksyi sen myöhemmin – ja sitäpaitsi: – miten olisi tituluksen joukkojen käynyt, jos me olisimme lähteneet Uuttakaarlepyytä kohti?

– Kyllä minä olisin selviytynyt, – tuhahti Vegesack ja silmäsi Brändströmiä, joka tuon katseen vaikutuksesta ryhdistäytyi tuolillaan. Niin – kyllä he, ruotsalaiset, olisivat aina selviytyneet.

Gripenberg, joka tähän saakka oli vaieten seurannut toisten väittelyä, ajatteli Lapualla sattunutta välikohtausta. Ruhtinas Kutashev adjutanttinsa ruhtinas Donatjevin kanssa oli päässyt liian varomattomasti kulkemaan hänen joukkojensa keskitse ja siten todennut heidän harvalukuisuutensa. Hän odotti hermostuneena, milloin tämä asia vedettäisiin pöydälle.

Ja se vedettiinkin – pikemmin kuin hän osasi aavistaa.

– Entä... mitä siellä Lapualla tapahtui? Se venäläinen sanansaattajahan oli melkein tarkastanut Gripenbergin joukon. Anteeksiantamatonta huolimattomuutta!

Se oli Aminoff, joka tähän kohtaan iski.

– Kuka sen on kertonut?

– Insinööriupseeri Tesche.

Se oli venäläinen insinööri, joka oli joutunut pakenemaan Gripenbergin joukkojen luo, kun hänen Lapuanjoen yli lyöttämänsä silta oli sortunut, ja yksi venäläisten suurista tykeistä pudonnut jokeen. Peläten rangaistusta hän oli puikkinut suomalaisten turviin.

Väiteltiin siitä, oliko Kutashevin raportilla suurtakaan merkitystä. Klingspor väitti, että juuri sen kauttahan oli Kamenski saatu houkutelluksi Vaasan tielle ja siten keskeyttämään etenemisensä Perhoa kohti. Olihan kenraali Aminoff nimenomaan aikaisemmin pitänyt tätä sattumaa onnellisena. "Les grandes événements par les petit es causes." Eikö kenraalimajuri muistanut omia sanojaan?

Aminoff puri huultaan. Se oli totta, että hän kerran keskustellessaan asiasta ylipäällikön kanssa oli tuolla tavoin arvostellut tapahtumaa. Mutta – nyt hän oli toista mieltä. Tuokin sattuma vain osoitti, kuinka hutilusmaisesti päälliköt hoitivat asioita – josta kaikesta sitten oli seurauksena yleinen sekasorto.

Mutta – nyt ei oltu tultu riitelemään, vaan neuvottelemaan. Tilanne oli sellainen, ettei totisesti ollut aikaa persoonallisiin mielenpurkauksiin. Oli keskusteltava, mitä piti tehdä uhkaavan saarron torjumiseksi.

Klingspor rupesi tarkastamaan karttaa, joka oli pöydällä hänen edessään. Toisetkin kerääntyivät vähitellen sen ympärille.

Tilanne oli nyt seuraava: 2. prikaati, paitsi Etelä-Pohjanmaan pataljoona, oli parastaikaa marssimassa Munsalaan. Se oli äsken sivuuttanut Vöyrin. 1. prikaati seisoi Ylijepualla ja pidätteli siellä Kosatshkovskin osastoa. Fieandtin joukot olivat Löfbackassa, Kaustisissa. Seikka oli nyt sellainen, että siellä, Kokkolan luona, oli se sadin, johon täällä olevat joukot lopultakin joutuisivat, jollei ihme pelastaisi heitä. Se siltajuttu, se kirottu siltajuttu!

Aminoff se taas tästä huomautti. Oli käsittämätöntä, kuinka joku sotapäällikkö saattoi antaa sellaisen määräyksen, että Kokkolan ja Oulun väliset maantiesillat oli hävitettävä. Ja he itse tarvitsivat näitä siltoja mitä kipeimmin. Sellaisen järjettömän määräyksen oli nyt kuitenkin Fieandt saanut äskettäin – 5. päivänä.

– Mutta – onhan annettu vastamääräys, – huomautti Adlercreutz. – Eilen se lähetettiin.

Aminoff kohautti olkapäitään. Niin – jos se enää vaikutti mitään. Fieandtin ilmoituksen mukaan oli tuohon työhön ryhdytty jo 9. päivänä. Ja nyt oli kahdestoista. Ennenkuin vastamääräys ehtisi perille, tiesi kuinka pitkälti Fieandt oli jo ennättänyt polttaa siltoja. Mitä herrat olisivat sanoneet, jos ei tämä upseeri olisi sattunut lähettämäänkään ilmoitusta määräyksen toimeenpanosta? Tuo onneton juttuhan oli ollut unohduksissa eilispäivään saakka!

Taas alkoi yleinen noituminen ja toistensa sättiminen. Siinä kuulivat kunniansa niin Klingspor kuin Adlercreutzkin. Väittely yltyi kiivaaksi. Vanhat, kokeneet miehet unohtivat arvokkuutensa ja kävivät toistensa kimppuun kuin riehaantuneet koulupojat. Klingspor kynsi päätänsä ja itki. Adlercreutz kiroili, ja Vegesack huusi kuin ukkonen:

– Se on ordre se! Voi taivahan vallat!

– Sano muuta! Pussinperä kiinni ja – pums! Siell' ollaan!

– Hiljaa! Neuvotelkaamme! – jyrisi Gripenberg.

– Neuvottele pirun kanssa, kun tämä on jo sinulta nahan nylkenyt!

– Parasta lähettää kuriiri Kamenskin luo ja ruveta keskustelemaan antautumisesta.

Kaikki kääntyivät Aminoffin puoleen. Niinkö hän tarkoitti? Ei – niin hullusti eivät asiat toki vielä olleet. Ei nyt sentään! Klercker kumartui kartan ääreen, ja hänen paksu, pullea etusormensa tökkäili sitä eri paikkoihin.

– Me olemme tässä, – puhui hän läähättäen. – Kolmas, neljäs ja ruotsalainen prikaati...

– Niin... entäs sitten?

Klerckerin etusormi tökkäili karttaa hermostuneesti.

– Ja ryssät ovat täällä... Kamenski, Kosatshkovski...

– Niin – entäs sitten?

– Ahvenet ovat tässä... ja rysän suu täällä. Ja tässä ovat aitaverkot, – nauroi Möllersvärd.

Klercker silmäsi häntä vihaisesti.

– Leikki pois, herra ratsumestari! Tässä ei nyt ole sen aika eikä paikka.

Asianomainen kohautti olkapäitään ja vetäytyi ikkunan luo. Hänestä oli samantekevää, menikö yritys syteen tai saveen.

Pihalla kaksi rakuunaa kengitti hevosta. Eläin riuhtaisi etujalkaansa joka kerta, kun toinen yritti lyödä. Pitelijä päästi jalan irti, ja hevonen takoi maahan kaviota, jossa toiselta puolen kiinni lyöty kenkä rieppasi.

"Voi taitamattomia", – ajatteli Möllersvärd – "särkevät hevoselta kavion!"

Ja hän kiiruhti nopeasti ulos.

Döbeln loikoi sohvassa, ja hänen ajatuksensa harhailivat siellä täällä. Kuume poltteli suonissa, hän ei ollut lähimainkaan vielä täysin toipunut. Porrassalmella saatua haavaa särki. Sitä särki aina, kun hän syystä tai toisesta oli levoton. Nyt hän oli levoton monestakin syystä.

Hän kuunteli keskustelua. Se oli vain kiihtynyt. Nuo korkeat herrat olivat kaikki takajaloillaan toisiaan vastaan.

Levottomasti heilauttaen päätään hän siten ikäänkuin työnsi luotaan tuon hermoja raatelevan riidan. Ajatus livahti muille teille. Hän muisti yht'äkkiä olonsa Sprengtportenin värvätyssä rykmentissä Skånessa. Siitä oli kulunut aikaa, hän oli silloin ollut nuori, 20-vuotias vänrikki...

Sinä talvena oli ollut kylmä. Juutinrauma oli jäätynyt. Hän oli luistellut muutamana päivänä lähellä rantaa – hän rakasti intohimoisesti tätä urheilua. Huomio oli kiintynyt kahteen mustaan pisteeseen, jotka näkyivät kaukana jäällä. Sotilaskarkureita! – oli vilahtanut hänen mielessään. Ottaen hyvän vauhdin hän oli lähtenyt viilettämään niiden perässä. Peloittavan mustana pohotti jää hänen allaan. Ilkeästi ritisten se painahti vähän väliä... mutta se oli sitkeää, se ei murtunut. Kuta ulommas rauman selälle hän oli ehtinyt, sitä epäilyttävämmin oli tuo peilikirkas silta keinunut hänen allaan. "Voit jäädä tälle tielle!" hän oli ajatellut, mutta nuoruuden malttamattomuudella vain luistellut eteenpäin – kunnes hetken kuluttua oli saavuttanut karkurit...

Rähinä huoneessa oli kasvanut. Vegesack teki sen vaikutuksen, kuin olisi metsästyskoira temponut kahleitaan. Döbelniä se huvitti. Hän muisti, kuinka Armfelt kerran oli nimittänyt Vegesackia "kahlekoiraksi", jota ei ollut hyvä laskea irti, ennenkuin "kaikki oli valmista". Kenraali ihan vapisi. Mutta – hän jätti heidät, ja ajatus palasi äskeisille jäljilleen.

Hän oli ottanut nuo junkkarit kiinni ja ajanut takaisin. "Vai Tanskan puolelle... te rakkarit! Takaisin vain ja – putkaan!"

"Onnistuinpa sillä kertaa!" – ajatteli hän tyytyväisenä. Rykmentti oli sitten tapauksen muistoksi lahjoittanut hänelle luistimet.

Herrojen väittely pyrki väkistenkin riistämään hänen huomionsa. Mutta – hän heilautti taas päätään. "Perääntymisretki!" – hän vihasi sitä sanaakin. Se oli niin kiduttavaa... niin hermoja raatelevaa, että tuskan hiki kohosi hänen otsalleen.

Hän korjasi sidettä. Niin – silloin hänellä ei vielä ollut tätä haavaa... tätä ilkeää, jomottavaa haavaa, joka teki hänet niin ärtyisäksi. Silloin hän taisteli Intiassa de la Marckin johdolla. Englantilaiset kokosivat suuria voimia Goudelouria vastaan. Niillä oli tykistöä, ratsuväkeä... olipa sotaelefanttejakin 13 kappaletta. (Edestakaisin teppaseva Klercker oli hänestä nyt tänä hetkenä kuin pikkuinen, suuttunut norsu!) Mutta he olivat loistaneet!

Hyökkäykset Goudelouria vastaan oli lyöty takaisin. Englantilaiset eivät olleet saaneet sitä haltuunsa väkisten. Hän oli johtanut ulosryntäyksiä ja onnistunut... onnistunut odottamattoman hyvin. Kun sitten linnoitus oli ollut jätettävä, oli hän suojellut perääntymistä niin taitavasti, että pääarmeija aivan mitättömin tappioin oli päässyt turvaan. "Teillä on erinomainen onni, herra luutnantti!" – oli de la Marck huudahtanut kiittäessään häntä jälkeenpäin. "Te onnistutte aina!"...

– Mutta... mitä Herran nimessä sitten on tehtävä? Puhukaa! Miten tämä asia on järjestettävä?

Döbeln kavahti istumaan. Keneltä Klingspor kysyi – häneltäkö? Ei... ei näyttänyt häntä edes huomanneenkaan. Mutta – hänpä sen tiesi... hänelle se oli leimahtanut tuossa – juuri nyt.

– Minä järjestän sen asian! – huudahti hän poskien punehtuessa.

Herrat katsahtivat ihmeissään sohvaan. Pitkä eversti, musta vanne otsallaan, istui siinä silmät leimuten ja vapisevin käsin tukien itseään.

– Minä järjestän sen! – jatkoi Döbeln. – Taluttakaa hevonen porrasten eteen!

Hän nousi sauvaansa nojaten ja katseli kulmat kurtussa ympärilleen. Hänen pitkä vartalonsa oikeni, ja suun ympärille ilmestyi tuttu, katkera piirre.

– Mutta... Herran nimessä – miten, miten?

– Se on minun asiani! Tuokaa vain hevonen!

Totisesti – siinä oli mies! Sauvaansa nojaten nilkutti Döbeln ovea kohti, mutta sen näköisenä kuin olisi ollut vähintään itse Olympon Zeus. Turhaan ei hänelle oltu annettu "Ruotsin Leonidaan" nimeä!

– Te olette sankari... le vrai brave! – yritti Klingspor, mutta Döbeln keskeytti hänet.

– Sairas mies vain, mutta minä vannon, että huomenna joko itse makaan kylmänä Juuttaalla tahi on armeijalla tie Uuteenkaarlepyyhyn auki!

Hän kääntyi ovea kohti. Eversti Brändström oli rientänyt hänen edellään ulos.

Siellä seisoi ratsu satuloituna, virkkusilmäinen raudikko.

Döbeln nousi vaivalloisesti satulaan. Herrat seisoivat äänettöminä ympärillä. Vain katse vielä säihkyvistä, harmaansinisistä silmistä, lyhyt, sotilaallinen tervehdys – ja 2. prikaatin komentaja oli karahuttanut portista ulos.

– Siinä meillä on mies! – huudahti ylipäällikkö vakaumuksella, aivan kuin olisi itse keksinyt tämän ratkaisun. – Olisivatpa kaikki samanlaisia!

– Olisit itse ennenkaikkea samanlainen, – mutisi Aminoff ja lähti huoneeseensa.

Neuvottelukunta hajaantui. Hetken päästä istui Klingspor esikuntineen kappalaisen, sotarovasti Granlundin pöydässä ja söi hyvällä ruokahalulla. Häntä huoletti vain se, että oli liian lähellä vihollista. Täällä, Vöyrissä, haisi liiaksi ruudinsavulle. Oli hyvä päästä mahdollisimman pian pohjoiseen. Hän ei nyt ajatellut sitä, että sillä suunnalla saattoi myös joutua liian lähelle vihollista. Hän oli unohtanut kokonaan ne moitteet, joita neuvottelun kuluessa oli saanut.

Ojentaen lautastaan ruustinnalle hän makeasti hymyillen virkkoi:

– Rakastan intohimoisesti hanhenmaksapasteijaa. Rohkenenko pyytää vähän lisää, ruustinna?

II

Adlercreutz oli saanut täydet valtuudet menetellä parhaan kykynsä mukaan. Hän oli päättänyt taistella.

Illalla syysk. 13. p:nä saapui armeija Oravaisiin. Sitä tervehti Juuttaalta kuuluva kanuunain jyske. Siellä Döbeln suoritti tehtävänsä, jonka oli ottanut ratkaistavakseen: avata pääarmeijalle perääntymistie. Adlercreutz lähetti Gripenbergin 3. prikaatin kanssa yötä myöten Döbelnille avuksi. Sitä ei enää tarvittu, sillä Döbeln oli voittanut. Tätä ei Adlercreutz kuitenkaan vielä 13. p:n iltana tiennyt.

Joka tapauksessa – hän oli päättänyt taistella... vielä kerran koettaa sota-onnea. Aminoffille, joka ei hyväksynyt suurempia taisteluita, hän selitti Oravaisiin pysähtymisen syyksi armeijan levon tarpeen. Siinä neuvottelussa, joka 13. p:n iltana pidettiin, jäi Aminoff tappiolle. Päätettiin seurata Adlercreutzin ehdotusta.

Oli toinenkin syy, jonka vuoksi hän oli päättänyt pysähtyä Oravaisiin. Siinäkin tapauksessa, että Döbeln voittaisi, oli asema Kokkolan luona vielä selvittämättä. Antaakseen siellä oleville joukoille aikaa tähän hän siis päätti ottaa vihollisen vastaan Oravaisissa. Sitäpaitsi ei ollut vielä saapunut raporttia siitä, oliko Kaukon silta – yksi Fieandtin polttamista kaikkein tärkeimpiä – jo pantu kuntoon.

Mutta näiden lisäksi kannustivat Adlercreutzia vielä eräät muutkin näkökohdat. Hän oli suuresti närkästynyt kuninkaan kirjeestä, jossa hyvin ankarassa äänilajissa oli käsketty jatkaa maan puolustusta. Tätä seikkaa hän ei voinut jättää huomioon ottamatta. Sen lisäksi oli häntä viime päivinä harmittanut, että ruotsalaiset apujoukot pääsivät koko jutusta vain pelkillä marsseilla. Ei – kun kerran olivat saapuneet auttamaan, niin auttakoot siis! Silloinpahan näkisivät, minkälaista heillä, suomalaisilla oli koko sota-ajan ollut. Kenraali Vegesack oli myös taistelun puolella, sillä hänkin halusi teettää miehillään jotakin. Näin siis kaikki asianhaarat myötävaikuttivat Adlercreutzin päätökseen taistella Oravaisissa.

Maasto oli tähän tarkoitukseen edullinen. Myöhäiseen iltaan saakka (13. p.) kulki Adlercreutz Vegesackin kanssa paikkaa tarkastamassa. He valitsivat itselleen lujat asemat niillä kallioilla, jotka pohjan ja idän puolelta reunustavat Oravaistenlahtea kohti viettävää niittyaukeaa.

Tuon niittyaukean läpi virtaa kaksi pienoista jokea, joista läntisintä voisi melkein sanoa puroksi. Ne laskevat edellämainittuun lahteen noin 1700 metrin etäisyydellä toisistaan, ja niiden yli kulkee Vähästäkyröstä ja Vaasasta johtava maantie, joka niittyalangon itälaidassa kiipeää n.s. Fjärdsbackenin yli kirkkoa kohti. Tälle mainitulle mäelle oli Adlercreutz sijoittanut oikean sivustansa. Se nojasi merenlahtea vasten, ja sen asema oli luja. Vasen sivusta sijoitettiin niittyaukean itälaitaa reunustaville kukkuloille, jotka kasvoivat tiheää kuusimetsää. Sen asema ei kuitenkaan ollut yhtä vahva kuin oikean siiven. Se voitiin kauempaa kiertää, vaikka maasto sillä suunnalla olikin soista ja louhikkoista. Vasemman sivustan tueksi oli Adlercreutz senvuoksi hakkauttanut estemurroksia. Niittyaukea oli täynnä heinälatoja.

Ensimmäinen työ oli näiden latojen repiminen. Niitä ei kuitenkaan ehditty kaikkia hajoittaa. Osasta laitettiin suojuksia. Metsänreunaan luotiin vahvoja vallituksia. Etujoukoksi ulommaiselle purolle sijoitettiin 4 pataljoonaa toisesta ruotsinmaalaisesta prikaatista, eversti v. Platenin johdolla. Ne olivat Helsingen rykmentin poikia, jotka tummansinisissä asetakeissaan ja valkoisissa housuissaan muodostivat maalauksellisia ryhmiä merenlahden ja maantiensillan yläpuolella olevan Lillträsk-nimisen lammen välille. Seudun peittyessä hämärään häipyivät asetakit näkyvistä; ne sulautuivat tummuvaan maisemaan. Mutta valkoiset housut vilahtelivat vielä hetken aikaa kirkastuvien nuotiotulien välissä. Sillankorvaa vartioi nuori, 15-vuotias kreivi Wilhelm v. Schwerin kahdella 6-naulaisella tykillä.

Adlercreutzin pääasema sijaitsi Fjärdsbackenin rinteellä, jonne viisi kanuunaa oli sijoitettu. Niistä vasemmalle, rintama etelää kohti, oli yksi pataljoona västmanlantilaisia saanut paikkansa eversti Brändströmin johdolla. Oikealla, itse Fjärdsbackenilla, sijaitsi Etelä-Pohjanmaan pataljoona, koko muun osan armeijaa ollessa reservinä näiden takana.

Yö vietettiin taivasalla leiritulten ääressä.

Syyskuun 14. p:n aamu valkeni verkalleen. Kauan leijaili sumu alhaalla niittyalangossa. Sen keskeltä kuului etuvartiojoukkojen rumpujen pärrytys, kun nämä järjestyivät asemiinsa. Yö oli ollut kylmä ja kostea. Helsingen pojat oikoilivat jäseniään ja hyppivät tasakäpälää, lyöden käsivarsia ristikkäin rintaa vasten. Schwerinin tykit kiilsivät yökasteesta. Suuria vesihelmiä kimalteli niiden pinnalla.

Muutaman nuotion ääressä, lähellä sillankorvaa, istuskeli kaksi miestä, joista toinen oli pitkä, hyvän joukon yli kolmen kyynärän. Hänen nimensä oli Spring, mutta pituutensa vuoksi hän oli saanut liikanimen Långa, Långa-Spring. Hänen vierustoverinsa, korpraali, oli paljon lyhkäisempi. Mutta siitä huolimatta oli hänellä juhlallinen nimi Zar.

Mistä korpraali oli tuon nimen saanut, on vaikea sanoa. Ainakaan ei hänen ulkomuodossaan näkynyt mitään tsaaria muistuttavaa. Ehkäpä oli joku sukkelaälyinen sotakapteeni aikoinaan antanut sen jollekin hänen esi-isistään – suuren Venäjän sodan aikana. Summa se, että tämä Västmanlannin rykmentin korpraali oli nimeltä Zar, järjestysnumero 33.

Korpraali poltteli piippunysäänsä syviin mietteisiin vajonneena eikä kuunnellut Långa-Springin juttuja. Tämä kertoi tukinuitosta Helsinglannissa, Ljusnanin varrella. Siellä oli elämä iloista aina keväisin, ja talvella lähdettiin tukinhakkuuseen kauas joen latvoille. Mutta hauskinta oli tulo Hudiksvalliin juhannuksen aikaan, lauttojen mukana. Silloin olivat tytöt koreita kuin keijukaiset, ja tukkilainen eli kuin prinssi!

– Mitä? – kysyi korpraali, joka nyt oli herännyt unelmistaan.

– Jössus, – lauloi Långa-Spring, – toinen kertoo kokonaisen historian Ljusnanin varsilta, ja korpraali vain nukkuu!

– Däh, Ljusnan, – haukotteli Zar. – Se on ihana virta, mutta tänä päivänä meillä on urakka.

– Jahah! – huudahti Långa-Spring, venytellen käsivarsiaan.

– Missä on minun keksini? (Hän oli niin eläytynyt tukkilaismuistoihinsa, että sanoi kivääriään keksiksi.)

Samassa sukelsi hento luutnantti esiin sumusta. Miehet kapsahtivat asentoon. Se oli Schwerin.

– Hyvää huomenta, pojat! – tervehti hän. – Onko kylmä?

– Jumal'antakoon, herra kreivi! Ei ole kylmä.

– Hyvä, – virkkoi luutnantti, venyttäen ääntään kuin tehdäkseen siten miehekkäämmän vaikutuksen. – Pian päästään lämpenemään.

Hän hävisi leiritulten väliin.

– Ai, ai tuota untuvaista, – säälitteli Långa-Spring. – Parempi olisi hänen nukkua mamma ruustinnan silkkipeiton alla.

Aamuvarhainen kului kaikenlaisiin pikku puuhiin. Puhdistettiin kivääreitä, tarkastettiin piikivet. Jokainen varasi itselleen riittävän ammusmäärän. Upseerit kulkivat komppaniasta toiseen, jaellen viimeisiä määräyksiä. Ei pitänyt säikähtää – ryssän oli tapana karsia päälle kovasti karjuen. Se oli moskovalaisten tavallista puhetta – sitä Aasian kieltä. Piti vain tyynesti varrota ja sitten antaa luunappi.

– Kyllä ymmärretään... keksillä niskaan, – nauroi Långa-Spring, hypistellen pistimensä kärkeä.

Puoli viisi tuli vihollinen näkyviin. Pitkä jääkäriketju luikerteli esiin maantienpolvekkeesta, kasakkaparven seuraamana. Helsingen pojat odottivat tyyninä. Jo pamahti ensimmäinen tykin laukaus. Ilkeästi vonkuen lensi luoti pataljoonan yli ja mätkähti niittyyn rintaman takana.

– Ryssänlimput rupesivat lentelemään – tuumi Långa-Spring ja odotti komentoa. Jopa kajahtikin kapteenin ääni:

– Valmiit ampumaan – tulta!

Alkoi vilkas ammunta, jolloin muutamia miehiä haavoittui. Ruotsalaisten, joiden ketju oli osaksi levittäytynyt puron läntiselle rannalle, täytyi vetäytyä taaksepäin, puron yli. Mutta sillankorvasta pyyhiskeli Schwerin kanuunoillaan tietä sillä seurauksella, että vihollisen rynnäkkö vähitellen pysähtyi.

Nyt kävi v. Platen vuorostaan vastahyökkäykseen. Hän sai apua molemmilta sivustoilta. Pääasemasta lähetettiin kaksi komppaniaa Upplannin ja yksi komppania Västmanlannin jääkäreitä sekä 50 savolaista. Kehoitussanoja toisilleen huudellen kävivät he ruotsalaisten kanssa rynnäkköön.

– Eteenpäin!

– Oikein! Eteenpäin!

– Pistimillä päälle!

Taistelu jatkui yhä kasvavalla raivolla. Kapteeni Ström upplantilaisten ja västmanlantilaisten kanssa lähti kiertämään vihollisen oikeaa siipeä. Siellä, metsässä, maantien eteläpuolella kävi nyt hirmuinen rytäkkä. Långa-Spring huhtoi kuin tukinkaadossa. Hiessäpäin, naama ruudin savusta mustana hän hyökkäsi eteenpäin, ja jokainen ryssä, joka vain joutui hänen "keksinsä" ulottuville, oli kuoleman oma. Lopuksi valtasi vihollisen sellainen kauhu, että se päätä pahkaa perääntyi. Kulnevin hyökkäys oli nyt toisen kerran lyöty takaisin.

Mutta venäläisillä oli vereksiä voimia. Kenraali Demidov oli parahiksi ehtinyt taistelupaikalle, kun Kulnevin avunpyyntö saapui. Tilanne muuttui. Äskeiset hyökkääjät joutuivat nyt vuorostaan perääntymään. Heitä avustivat kuitenkin suuresti Schwerinin tykit, jotka sillankorvasta lähettivät laukauksen toisensa jälkeen. Niiden suojana oli Pielisen komppania.

Kello oli nyt 9. Neljä ja puoli tuntia oli Platen pitänyt puoliaan yhä sakeammaksi käyviä vihollisparvia vastaan. Tilanne näytti toivottomalta. Hän lähetti adjutanttinsa, kreivi af Ugglaksen, pyytämään Vegesackilta apua.

Nuori hevoskaartin luutnantti karkuutti pitkin maantietä pääasemaa kohti. Hänen tummansininen univormunsa oli useasta kohtaa veressä. Hevoskaartin korkea kaksilippainen hattu oli menettänyt töyhtönsä. Sen oli ryssän sapeli sivaltanut viistoon poikki. Nyt se muistutti pahasti revittyä kukonhelttaa.

Lähestyessään pääasemaa huomasi hän kaikkialla vilkasta liikettä. Aurinko oli jo korkealla ja valaisi yökasteesta ja aamusumusta kosteita kallioita ja vihreitä metsiä. Savon jalka- ja jääkäripataljoonat marssivat pitkin niittyaukean idänpuoleista laitaa, asettuakseen sille suunnalle asemiin. Ne hajaantuivat ketjuun pitkin takimmaisen joen vartta ja revityistä ladoista rakennettujen suojusten taa. Adjutantti heilutti niille kättä ja hihkaisi iloisen hurraan, johon savolaiset miehissä vastasivat.

Hän tapasi Vegesackin ja Adlercreutzin kalliolla, tykkipatterin takana. Kaukoputki silmällä molemmat kenraalit tarkastivat taistelukenttää.

– No, mitä sinne kuuluu? – kysyi Vegesack huomattuaan hengästyneen adjutantin, jonka tärveltynyt hatun töyhtö erikoisesti kiinnitti hänen huomiotaan. – Siellä taitaa olla käynnissä oikein ensiluokkainen kukkotaistelu?

Ugglas selitti tilanteen. Apuväkeä tarvittaisiin.

Vegesackin kotkannenä kohosi ilmaan kuin nuuskien, ja kaksi läpitunkevaa silmää tarkasti tutkivasti nuorta sanantuojaa.

– Taas? Johan sinne lähetettiin upplantilaiset ja västmanlantilaiset.

– Niin kyllä, herra kenraali... mutta se ei riitä. Ryssä on luonut tuleen vereksiä joukkoja ja tunkee päälle vimmatusti.

Vegesackin sieraimet levisivät uhkaavasti, ja suupielet venähtivät alaspäin.

– En minä anna! – tiuskaisi hän. – Kestäkööt vielä jonkin aikaa. Se tekee hyvää niille Helsingen voinsyöjille!

Ja hän viittasi adjutanttia poistumaan.

Tämä lähti palaamaan hammasta purren. Vai Helsingen voinsyöjille! Olisipa kenraali nähnyt, kuinka pontevasti pataljoonat olivat puolustaneet asemiaan, niin ei olisi tuolla tavoin haukkunut. Hän oli niin katkeroitunut, että kyyneleet kihosivat silmiin.

Hetken kuluttua huomasi Adlercreutz kuitenkin viisaammaksi lähettää Björnstjernan ottamaan selvää tilanteesta. Päättäen haavoittuneiden suuresta lukumäärästä asiat eivät voineet olla vallan hyvällä kannalla.

Björnstjerna lähti. Haavoittuneita ja yhä vain haavoittuneita kulki hänen ohitseen... pitkänä, katkeamattomana jonona, mutta laukauksista päättäen etujoukko yhä piteli puoliaan. Päästyään perille hän kuitenkin huomasi tilanteen vallan epätoivoiseksi: suurin osa päällystöä ja kolmas osa miehiä joko kaatunut tahi haavoittunut ja ampumavarat melkein lopussa. Ryssän tiraljöörit olivat jo päässeet puron yli ja kiersivät etujoukon selkään.

– Missä on eversti Platen? – huusi Björnstjerna tavattuaan luutnantti Ugglaksen, jolla ei enää ollut hattuakaan jäljellä.

– Haavoittunut... tai kaatunut. Tuolla...

Adjutantti osoitti puron vartta alaspäin.

Björnstjerna otti omasta aloitteestaan ylijohdon. Hän komensi rummuttamaan perääntymisen. Kaikkialta, metsästä ja puron varsilta kääntyivät miehet maantietä kohti, pyrkien saavuttamaan sen Schwerinin patterin takana. Heidän oli pistimillä raivattava itselleen tie – niin kauas oli vihollinen jo ehtinyt heidän taaksensa. Ryssän päävoimat ryntäsivät hurraten maantietä pitkin huomattuaan, että ruotsalaisten etujoukko väistyi. Björnstjerna ratsasti Schwerinin ohi, joka sytytin kädessä seisoi tykkiensä takana. Nuori luutnantti oli haavoittunut jalkaan.

– Nyt, herra kreivi, näyttäkää, mihin kanuunanne kelpaavat! – huusi hän ohiajaessaan.

Tuskallinen hymy oli nuoren upseerin vastauksena, ja samassa pamahti tykki. Noin 50 askelen päähän ehtinyt vihollinen sai kartessilaukauksen keskelle naamaa. Kajahti hirveä molitus ja voivotus, kun kokonaisen kolonnan kärki suistui maahan.

Se oli sekasortoa. Björnstjerna karahutti metsään, missä joukko Helsingen ja Upplannin jääkäreitä vielä otteli ryssän kanssa. Takaapäin kajahti kaksi tykinlaukausta. Siellä Schwerin tarjoili viholliselle aamiaista.

Venäläisten puolelta kuului surkeaa huutoa ja sekavaa melua. Komentosanat hukkuivat yleiseen voivotukseen. Björnstjerna kannusti ratsuaan ja saavutti ennen pitkää ketjun äärimmäisen kärjen.

– Takaisin, takaisin! – komensi hän. – On annettu perääntymiskäsky.

– Kuultu on, mutta ei ole aikaa seurata! – nauroi Långa-Spring ja lävisti pistimellä vihollisen jääkärin. – Tämä on melkein kuin metsän hakkuuta Ljusnanin varrella.

Muuan toinen pitkä huiskale oli kiivennyt kalliolle ja latasi tussariaan. Björnstjerna komensi miehen hakemaan suojaa. Ei noin järjettömästi pitänyt itseään paljastaa. Mutta jääkäri luikkasi vain iloisesti vastaan:

– Pelkääkö hän?

Samassa hän kaatui, ohimo kuulan lävistämänä.

Nyt piti turvautua pistimiin. Muuten ei ollut mahdollista päästä pääjoukon luo. Björnstjerna asettui etunenään ja tavantakaa komentaen: "Pistimet tanaan!" hän pääsi eteenpäin. Vihollinen väistyi. Maantie saavutettiin.

Siinä mennä kolisivat Schwerinin tykit ammuttuaan viimeisen laukauksensa. Nuori kreivi istui lavetilla, jyrsien leivän palaa. Huomattuaan Björnstjernan hän huusi:

– Viimeisen panoksen ammuin, herra adjutantti... viimeisen panoksen. Mutta se oli kartesseja... kartesseja, herra adjutantti...

Ja hän jatkoi jyrsimistään.

Mutta – omituisinta kaikesta oli, että tämä ahtaalla ollut joukko oli ehtinyt kaapata muutamia vankeja. Parrakkaat ryssät juosta köpittivät Helsingen jääkärien edellä, sopottaen ja ristinmerkkejä tehden.

Venäläisten jääkäriketju oli alkanut levitä niittyä pitkin. Kaikkialla, minne vain katsoi, vilisi viheriää ja valkoista. Varsinainen taistelu oli vielä edessä.

Långa-Spring juoksi pitkin maantietä huutaen:

– Jo laukesi ryssän ruuhka... jo!

III

Oljemarck seisoi mäellä pääaseman tykkipatterin vieressä ja kuusen kylkeä vasten nojaten katseli taistelun kulkua. Hän oli aamulla kömpinyt saniteettirattailta ja laahustanut tänne. Mikon mantteli hartioilla hän kyyhötti puun runkoa vasten. Hän halusi omin silmin nähdä, miten tämä uhkapäinen taistelu päättyisi.

Hänen edessään levisi taistelukenttä auringon kirkkaasti valaisemana. Sumu oli haihtunut, mutta sitä peittivät nyt toisenlaiset usvat: paksut ruudinsavupilvet, jotka valkeina hattaroina leijailivat niityn yllä.

Pääaseman patterissa kävi vilkas touhu. Siellä lapioitiin, taottiin ja juntattiin. Patteri valmistausi taistelukuntoon, sillä nyt oli vihollinen levittäytynyt niittyaukean lännenpuoleiseen laitaan, ja sen maantiellä seisovat tykit syytivät luoteja ruotsalaisten asemiin.

Maantien oikealla puolen, alangossa, aivan kallion juurella, vilisi västmanlantilaisten keltaisia housuja. Oljemarck seurasi jännittyneenä niiden vilinää. Punaiset pilkut miesten leuan alla heloittivat kirkkaasti. Ne erotti vielä paljaalla silmällä, kun tarkkaan katsoi. Oljemarck tiesi, mitä ne olivat: kaulusaukosta paistoi punainen kaulaliina. Hänen mielessään syntyi kuva soitimella olevista metsoista... noin nekin kyykkivät, ojentelivat ja kurkistelivat, ja niiden kälkätystä vastasi aseiden kalina.

Niiden vasemmalle puolen olivat länsipohjalaiset sijoittuneet asemiinsa. Vieressä, niittyalangon itäistä laitaa pitkin, makasivat Karjalan jääkärit, niitä lähinnä Savon jalkaväkipataljoona. Oljemarck tarkasteli niitä kaukoputkella: hän tunsi ne univormuista. Länsipohjalaisten punaiset takinkaulukset ja valkoiset rintapielet johtivat mieleen kuvan joutsenista, jotka valmistautuvat uimaan yli aamukirkkaan järven. Tuo laaja, valkeiden savupilvien peittämä niitty oli kuin järvi... laaja sisäjärvi – ja sen vastakkainen, viheriänä heloittava ranta oli noiden valkorintaisten päämäärä. Pääsisivätkö ne yli?

Västmanlantilaisten rinnalla näyttivät savolaiset ja karjalaiset perin arkipäiväisiltä – kuin tavalliset heinäsorsat joutsenten rinnalla. Mutta ne häärivät tiheissä parvissa, ja niiden joukossa kävi erikoisen vilkas liike. Sillä aikaa kuin länsipohjalaiset paikallaan seisten tarkastelivat niityn vastakkaiselle laidalle leviävää vihollisketjua, kihisi ja kuhisi savolaisten ja karjalaisten suojissa. Ne muistuttivat ilmielävästi rannan ruohikossa pelehtivää sorsaparvea. Mutta tämän "sorsaparven" keskeltä pöllähteli ilmoille valkoisia savupilviä, ja hetken päästä kajahtivat niitä seuranneet laukaukset... perätysten.

Oljemarck oli niin viehättynyt tuosta värikkäästä näystä, että unohti väsymyksensä. Hänen poskilleen kohosi heikko puna, ja silmät rupesivat hehkumaan. Sotilaan veri ilmaisi olemassaolonsa. Hän huuteli puoliääneen komentosanoja... kuin olisi hän täältä, kallion laelta, johtanut tätä laajaa näytelmää. "Hei... ladon suojaan, ladon suojaan! Ei ampua ennenkuin päästään ladon suojaan – noin!"

Jääkäriketju oli ryöminyt niittyä pitkin, yrittänyt ampua matkan kestäessä, mutta saanut samassa tykinluodin kupeelleen. Painuen matalaksi kuin käärme se oli maannut hetkisen hiljaa ja jatkanut sitten ryömintäänsä latoa kohti.

Nyt soitteli jo pääaseman patterikin täydellä torvella. Se oli saatu lopullisesti kuntoon ja lähetteli nyt kranaatteja purojen välissä parveileviin vihollisjoukkoihin. Ne räjähtivät niityllä venäläisten linjojen välissä ja keskellä. Vihollinen näki parhaaksi ryömiä latojen suojaan.

Taistelu oli nyt täydessä käynnissä. Molempien armeijoiden jääkäriketjut makasivat melko lähellä toisiaan. Kiväärinlaukaukset pamahtelivat silmänräpäykseksikään keskeytymättä. Oljemarckin tarkka korva erotti jääkäriketjujen laukaukset säännöllisemmistä pataljoonien yhteislaukauksista. Ne kutoutuivat toisiinsa kuin eriväriset langat – viimeksimainittujen muodostaessa ikäänkuin jonkinlaisen säännöllisen loimen. Sakeat savupilvet peittivät niityn, ja niiden välistä vilahtelivat ketjut ja yksityiset sotamiehet. Täältä, ylhäältä katsottuina, ne näyttivät pieniltä kuin peltomyyrät.

Omituista oli tämä ihmiselämä. Tuolla, korkealla, loisti taivas niin kirkkaana ja rauhallisena, ja täällä, alhaalla, pauhasi taistelun jylinä, kuoleman joka minuutti korjatessa saalistaan. Näytti kuin olisi taivaankansi vetäytynyt yhä kauemmas... yhä korkeammalle... kuin siten osoittaakseen haluavansa pysyä erillään tästä ihmislasten verisestä leikistä. Yksinäinen, vaalea pilvenhattara purjehti tietään tyynenä ja rauhallisena, asettuen hetkeksi auringon eteen. Ei sopinut lämmön ja kirkkauden lähteen katsella tätä temmellystä, jossa ihmiset teurastivat toisiaan. Mutta – aurinko oli niin tottunut tarkkailemaan maata ja sen elämää, että se halusi nytkin nähdä, miten päättyisi tämä verinen ottelu.

Pilvi purjehti pois, haihtuen hetken päästä näkymättömiin.

Siellä, oikealla, melkein hänen allaan aukeni merenlahti. Se päilyi kirkkaana kuin peili. Vain pieni tuulenviri rikkoi toisinaan sen pinnan. Muutamia kanuunavenheitä oli ankkurissa sen selällä.

Rauhallista ja tyyntä luonnossa ympärillä, mutta ei ihmisten kesken. Tuossa kuljetettiin taas haavoittuneita ohi... verissään makaavia, vaikeroivia miehiä, pahasti runneltuja. Muutamalta oli jalka ammuttu polven yläpuolelta poikki. Kaavun kappaleella sidottu tynkä oli mustana verestä. Sotamies heittelehti rattailla, yhtämittaa ähkyen, haparoiden ympärilleen vapisevilla käsillään. Hänellä oli se tunne, että hän putoaa, putoaa jostakin hyvin korkealta, ja surkeasti parkaisten hän tarrautui kärryjen pohjalla oleviin heinärunsuihin – seuraavassa tuokiossa heittäen niistä irti ja jatkaen haparoimistaan.

Oljemarck käänsi katseensa pois. Sota oli hirveää. Joka sen näin syrjästä näki ottamatta itse osaa taisteluun, ei voinut muuta kuin kauhistua sydänjuuriaan myöten. Hänet valtasi jälleen sama tunne kuin kerran Lapualla, kun hänet oli määrätty venäläistä hautauskomennuskuntaa vartioimaan. Tällaista ylistivät runoilijat... kuvasivat sen loistavin värein. Urhoollisuus... mitä se oli? Vain korkeamman asteen tappamishalua, jonkin verran jalostettua...

Siellä kaarteli lokkeja lahden yllä. Niiden siivet välkähtivät auringon paisteessa. Kirkuen ne lentelivät edestakaisin. Oljemarckista tuntui, että ne kirosivat ihmisten päättömyyttä.

Muuan liiteli hänen yläpuolellaan. Se päästi surullisen naukahduksen, kun se siivet levällään leijaili yli. Mikä olet sinä, yksinäinen olento, joka et ota osaa tähän teurastukseen? – tuntui se kysyvän. Pääasemasta ammutun yhteislaukauksen synnyttämä ilmanpaine pyyhkäisi sen syrjään, ja se tuijasi jyrkästi lahdenpintaa kohti kuin tasapainonsa menettänyt.

Mutta metsä seisoi tyynenä... tumma, miettivät kuusikko. Puiden oksat vain heilahtivat säännöllisesti, kun pääaseman patteri ampui. Näytti kuin olisi käsi kohonnut varoittamaan jostakin. Vai oliko se siunaus, jonka kuuset antoivat kaatuneille?

Metsä! Oljemarck ei ollut koskaan tullut ajatelleeksi, että metsä oli sellainen lohdutuksen ja rauhan paikka... sellainen onnen juhlallinen pilaristo, missä ihmislapselle saarnattiin elämää. Nyt hän sen tunsi, seistessään tässä puun kylkeä vasten ja katsellessaan niityllä riehuvaa veristä ottelua. Nuo tykinlaukaukset ja yhtämittaa rätisevä kiväärituli eivät ulottuneet häneen. Niiden synnyttämä ilmanpaine vain pyyhkäisi hänen kasvojaan. "Minä olen metsän suojassa", ajatteli hän, "mutta en sillä tavoin, että se suojelisi minua tässä. Ei – minun sielussani on vain metsän rauha. Ja se suojelee minua."

Hän muisteli loma-aikojaan, jolloin hän oli käyskennellyt kotimetsissä Päijänteen takana. Kuinka loistikaan kielonlehti toisinaan läpikuultavan viheriänä, kun auringon valo siivilöityi puiden lehvien välitse! Kuinka olikaan sammal pehmyt ja vanamon varsi hento! Kuinka säilyivät niiden läpikuultavat pienet kellot eheinä? Ihmisjalka tallasi ne toisinaan – mutta ne nousivat taas ja loistivat yhtä kirkkaina kuin ennenkin. Se oli metsän salaisuus.

Metsä! Oljemarckin sielu pyrki piiloon sen lehväkatosten alle... imeytyi kastehelmen koristamaan talvikin kukkaan. Oi, kuinka se oli viileä väriltään ja tuoksultaan... niin rauhoittavan viileä!

    – Niin suuri rauha on sun helmassas,
    oi, äiti Erämaa...

lausui hän onnellisena puoliääneen.

Hänen aistimensa tajusivat ympärillä riehuvan melskeen, sotamiesten huudot ja kiroukset, haavoittuneiden vaikerrukset, mutta hänen sielunsa oli piilossa metsän kätkössä. Se vaelteli siellä... kiipeili kuin hyönteinen ruohonkorsia pitkin... kyyrötteli käenkaalin lehtien alla ja retkeili kauas, ruohojen ja kukanvarsien muodostamiin holvikkokäytäviin... turvallisessa, vihertävässä hämyssä. Hän näki sielunsa silmillä tuon kaiken... kuin olisi hän itse ollut leppäkerttu, joka juosta kipitti suojaan sammalen sekaan. Osupas siihen kuusinaulaisella... se säilytti eheänä keltaisen, pilkullisen panssarinsa! Hän ei tuntenut minkäänlaista pelkoa eikä jännitystä. Tykinlaukausten synnyttämän ilman paineen pyyhällys hänen kasvoillaan oli kuin kesäisen tuulen leyhyntää. Hänen tajuntansa sanoi, ettei se ollut sitä... mutta oli soma ajatella niin. Jos tällä hetkellä vihollisen luoti olisi sattunut häneen, hän olisi kuollut hymyssä suin – niin onnelliseksi hän itsensä tunsi.

Mutta – ne eivät sattuneet. Ne vonkuivat vain yli, pitäen omalaatuista pauhinaansa. Silloin tällöin katkesi kuusen latva jossakin takanapäin, ja metsässä rytisi aina silloin ilkeästi. Venäläiset ampuivat säännöllisesti liian ylös.

Oljemarck seisoi niin lähellä pääaseman patteria, että saattoi mukavasti seurata Adlercreutzin jokaista liikettä ja kuulla hänen sanansa. Useamman kerran oli tämä jo luonut katseen sinnepäin, missä hän puun kylkeä vasten nojaili, mutta ei ollut liikkunut paikaltaan. Nyt rupesi patteriin lentelemään vihollisen kuulia. Kranaatti räjähti aivan kenraalin hevosen edessä. Adlercreutz läjäytti sitä ratsupiiskalla ja ärjäisi:

– Mitä letustelet? Pitäisihän sinun, senkin vietävän paholainen, tuntea tämä vanhastaan!

Kenraali kääntyi tykkijunkkarin puoleen, komentaen tätä tähtäämään muuatta latoa, josta laukaus oli tullut. Tykki pamahti, mutta luoti meni kenttään.

– Te ammutte kuin s–na! – karjaisi Adlercreutz ja sivalsi miestä ratsupiiskallaan. – Tehkää se uudestaan ja paremmin, tai teidät perii p–u!

Tykki laukaistiin uudestaan ja nyt sattui luoti. Se oli täysosuma. Lato meni hajalle, ja sieltä juoksi ulos venäläisiä jääkäreitä ja tykkimiehiä niinkuin hiiriä. Äänekäs nauru kajahti upseerien joukosta.

Mutta – nyt oli Adlercreutz jälleen luonut äkäisen silmäyksen sitä paikkaa kohti, jossa Oljemarck seisoi. Hän viittasi eräälle adjutanteistaan. Tämä karahutti Oljemarckin luo.

– Mikä h–tin laiskuri sinä olet, joka täällä seisot toimettomana sillä aikaa kuin toiset ovat tulessa? – ärjyi hän huonolla ruotsinkielellä. – Missä on joukkosi?

Oljemarck punastui korviaan myöten. Se oli muuan ranskalainen, eversti Suremainin maanmies, jota armeijassa sanottiin "Fransoosiksi". Oljemarck ei ollut välittänyt tehdä tuttavuutta hänen kanssaan.

– Minä olen sairas, herra kapteeni!

– Sairas? Tekosairas sinä olet niinkuin niin moni muukin! – karjui tulistunut adjutantti. – Vaivaako sinuakin Porin tauti?

– Herra kapteeni, olen maannut tiedotonna kuumeessa toista viikkoa ja nyt sen verran toipunut, että jaksoin laahautua tänne.

"Fransoosi" kohotti ratsupiiskaansa. Oljemarckin silmissä musteni, mutta sitä ei saanut aikaan heikkous, vaan voimakas suuttumus.

– Herra kapteeni! Kuninkaallisessa Ruotsin armeijassa ei ole tapana lyödä! – huusi hän, nostaen kättään kasvojensa suojaksi.

Mutta – se vain ärsytti kiihtynyttä adjutanttia. Ratsupiiska singahti vain kerran, ja samassa tunsi Oljemarck kipeän iskun kasvoillaan.

– Herra kapteeni! Minä vaadin hyvitystä! Kun paranen, on teidän taisteltava kanssani! Nimeni on Oljemarck, luutnantti Porin rykmentistä!

Ranskalainen hämmästyi. Oljemarck? Hän muisti kuulleensa nimen. Suremain oli hänestä puhunut. Sehän oli sama mies, joka Hämeenlinnassa oli lyönyt rikki maaherran pöydän.

– Pyydän anteeksi... tuo sotamiehen kaapu... – änkytti hän. – Olen valmis antamaan hyvitystä, missä herra luutnantti vain suvaitsee sitä vaatia.

Ja hän ratsasti pois.

Välikohtaus oli herättänyt huomiota. Ranskalainen oli selostanut tapauksen Suremainille. Tämä ratsasti Oljemarckin jälkeen, joka oli lähtenyt laahustamaan takaisin rattailleen.

– Herra luutnantti, valitan sydämestäni maanmieheni käytöstä. Kapteenille sattui surkea erehdys. Tehän olette sairas?

Oljemarck ei vastannut mitään, koetti vain seistä asennossa, vaikka jalat vapisivat. Suremain katseli noita tuskan vääristämiä kasvoja, ja kalpeus levisi hänenkin kasvoilleen. Noista nuoren miehen silmistä loisti häntä vastaan – tuomio.

– Olette oikeutettu pyytämään hyvitystä, – sai Suremain lopulta sanotuksi.

– Ymmärrän, herra eversti! Olen tekevä sen!

Hän kääntyi poispäin ja lähti laahustamaan edelleen. Hänen sieluaan poltti kuin tulessa. Ranskalainen onnenonkija oli lyönyt häntä, Ruotsin armeijan upseeria – luullen tavalliseksi sotamieheksi. Vaikka sitten... vaikka sitten – mutta oliko se oikein? Näinkö alas oli Ruotsi vaipunut? Pani ulkomaalaisen palkkarengin lyömään maan syntyperäistä kansalaista! Häpeä, ikuinen häpeä sellaiselle valtakunnalle!

Hän oli niin järkytetty, että tuskin kykeni selvästi ajattelemaan. Tuo piiskan sivallus oli herättänyt eloon vanhan tunteen – vihan Ruotsia kohtaan. Tämä valtakuntako piti hallussaan Suomea, hänen isänmaatansa... tämä ylimielinen, pöyhkeä valtakunta! Ei... se oli nyt kerta kaikkiaan päätetty korkeammalla, että ei!

Hän pääsi rattailleen. Siellä kökötti Mikko piippua poltellen, korvat pystyssä kuunnellen taistelun kohinaa. Hän ilostui nähdessään herransa.

– Mitä on tapahtunut, herra luutnantti? Onko sattunut?

Oljemarck katseli häntä huulet tiukasti yhteen puserrettuina ja hengittäen syvään.

– Sattunut on ja pahasti... niin pahasti, että siitä jää ikuinen vika!

Mikko pudotti piippunsa ja haukkoi henkeään kuin hukkuva. Hyvä Jumala! Luutnantti oli haavoittunut, mutta hän vain ei saanut selvää, mihin paikkaan. Kasvojen poikki kulki punainen juova. Mutta se ei voinut olla se.

– Mihin paikkaan on sattunut? – hätäili hän.

Mutta Oljemarck ei vastannut, vaan kömpi rattaille. Heittäytyen pitkälleen heinävuoteelle hän painoi kädet kasvoilleen. Niitä poltti ja kihelmöi, mutta se ei ollut mitään sen polton rinnalla, jonka hänen sielunsa tunsi.

Mikko töpehti ja siunaili. Sekaisin oli herra-riepu... sanoi haavoittuneensa, vaikk'ei verta näkynyt missään. Mutta kummakos se, kun oli niin paljon kärsinyt. Sekosi siinä herrain hienosyisemmät aivot. Tämä talonpoika se kyllä kesti minkälaisia kolahduksia tahansa, mutta herrat... ne oli Jumala luonut hienommasta aineesta.

Ja Mikko kyykähti maahan kärryjen viereen ja rupesi taas seuraamaan taistelukentältä kuuluvaa melskettä ja kohinaa.

IV

Verisinä, epäjärjestyksessä perääntyivät joukot pääasemaan, kukkulalle, missä reservi seisoi taisteluvalmiina. Tuo maantienahdetta ylös ryntäävä joukko oli kauhean näköinen. Kasvot mustina ruudinsavusta, parta palaneena, katse synkkänä kuin yö se muistutti enemmän pakenevaa rosvolaumaa kuin sotajoukkoa. Osa kulki avopäin, ilman hattua, veren tahraamat siteet pään ympärillä. Mutta – ihmeellistä – se oli melkein äänetön. Sen päiden yläpuolella suhisivat kuoleman siivet.

Ruotsinmaalaiset pataljoonat tekivät jonkin verran siistimmän vaikutuksen. Mutta – pahasti olivat niidenkin koreat univormut kärsineet. Keltaiset rintapielet ja valkoiset housut veritahroja täynnä ne muistuttivat teurastajia. Ja teurastuksesta ne palasivatkin – joukkoteurastuksesta.

Toinenkin Västmanlannin pataljoona, joka tähän saakka oli näytellyt päältä katsojan osaa, oli nyt saanut olla mukana leikissä. Sen rikkinäiset univormut ja noesta mustat pistimet todistivat sitä. Allapäin, niskat kumarassa se laahusti ahdetta ylös, samoin upplantilaiset. Punaiset kiväärinhihnat juoksivat alas olkapäiltä kuin leveä verijuova.

Taistelu oli muodostunut ankaraksi. Sen jälkeen kuin eversti Platenin etujoukko noin 10 tienoissa aamupäivällä oli palannut pääasemiin, oli taistelu kasvanut mittasuhteiltaan. Etuvartiokahakka oli muuttunut suureksi, laajaksi kenttätappeluksi – Adlercreutzin suunnitelmien mukaisesti. Se oli levinnyt yli koko niittyalangon, sitä lännessä rajoittavaan metsään, pitkin etumaisen puron vartta – aina meren lahteen saakka. Vaihtelevalla onnella siinä oli oteltu puolella ja toisella. Länsipohjalaiset, joiden kauniita univormuja Oljemarck oli äsken kalliolta ihaillut, olivat saaneet suorittaa uintinsa tuon "niittymeren" yli. Mutta sen toisessa laidassa heitä oli kohdannut kuolema. Pitkin puron vartta lepäsi nyt suurin osa noista valkorintaisista viimeistä untaan. "Joutsenet" olivat joikuneet kuolinjoikunsa.

Kello 2 päivällä oli Adlercreutz ryhtynyt siihen liikkeeseen, joka käänsi tämän Suomen sodan verisimmän taistelun yhtä veriseksi tappioksi. Vaikea sanoa, yllyttikö häntä siihen Vegesack, tuo "kahlekoira" – niinkuin Kustaa Mauri Armfelt on häntä luonnehtinut. Se vain on varma, että "koira" ravisteli kahleitaan – siksi kuumeinen halu rynnäkköön oli aina tuolla kotkannenäisellä kenraalilla. Mutta – ei sitä puuttunut Adlercreutziltakaan. Tuollainen houkutteleva saalis silmäin edessä ja riuhtova kahlekoira vieressä – tai paremmin: kotka, jonka käyrä nokka kohosi uhkaavaan iskuun – saattoiko olla parempaa metsästystilaisuutta! Summa se: hän päätti uudistaa Siikajoen tempun: murtaa vihollisen keskustan.

Tuo hänen silmäinsä edessä riehuva värikäs näytelmä herätti hänessä henkiin runoilijan. (Olihan hän joskus sepitellyt värssyjä vierastensa iloksi.) Hän halusi sepittää nytkin... liittää tuohon mahtavaan taisteluhymniin vielä pienen lisäsäkeistön: upplantilaisten ja västmanlantilaisten pataljoonat tummansinisine univormuineen ja kirkkaankeltaisine rintapielineen. Vanhan Ruotsin värit! Loistava väriläikkä tuohon jo ennestään kirjavaan tauluun! Rynnäkkömerkki annettiin, ja nuo pataljoonat syöksyivät tuleen hurraata huutaen.

Jos luutnantti Oljemarck olisi vielä seisonut tähystyspaikallaan kalliolla, hän olisi saanut nähdä mahtavan näytelmän. Koko tuolla pitkällä rintamalla merenlahdesta niittyalangon eteläkärkeen asti riehui mitä tulisin ottelu eri aselajien kesken, mutta kaikkein kuumimpana molempien siltojen välillä. Sitä paikkaa kohti oli Adlercreutz suunnannut iskunsa, jonka vaikutus oli ollutkin tuhoisa. Kahlaten yli takimmaisen puron olivat sotamiehet heittäytyneet ryssän kanuunia vastaan, jotka tervehtivät heitä kartessilaukauksin. Kokonaiset rivit sortuivat maahan, mutta niiden yli vyöryivät toiset, upseerien kehoittaessa: "Eteenpäin, pojat!" Kunnes venäläisten keskusta oli kääntynyt hillittömään pakoon.

Mutta – tässä kohden juuri runoilija voitti sotapäällikön. Adlercreutz, joka itse mieskohtaisesti johti rynnäkköä, innostui etenemään liian kauas, aina ulommaiselle sillalle saakka. Eikä hänestä jäänyt jälkeen Vegesack, "kahlekoirakaan". Saamastaan ruhjevammasta huolimatta hän ratsasti Adlercreutzin rinnalla, ja heidän säilänsä säihkyivät kuin salamat. Eläköön – ja hurraa! Tämä oli toinen Siikajoki!

Mutta – onnellisempi itse sodan päätökselle olisi ehkä ollut, jollei tätä toista Siikajokea olisi yritetty näytellä. Kaikki kävi tosin aluksi samoin kuin sielläkin: vihollinen pakeni kauhun valtaamana. Mutta Siikajoella ei ryssä ollut pystynyt heittämään vereksiä joukkoja tuleen, koska niitä ei yksinkertaisesti ollut. Täällä niitä oli. On sanottu sitä Kamenskin sotajuoneksi. Mutta – sitä se ei ollut. Se oli pikemminkin sattuma, kohtalo, nemesis. Sen toteutumiseen vaikuttivat ratkaisevasti ne monet adjutantit, jotka kiisivät kenraali Ushakovin joukon luo, kehoittaen tätä kiinnittämään vauhtia.

Ja niin yhtyi nyt kaksi sangen kohtalokasta seikkaa valmistamaan Adlercreutzin tuhoa: omien joukkojen sekaisin-meno – (ne olivat takaa-ajon kestäessä joutuneet liiaksi hajalle) – ja Ushakovin vereksen osaston saapuminen: 6 komppaniaa Liettuan rykmentistä, Mohilevin rykmentti, Grodnon husaarit ja Puolan ulaanit. Kun nämä saapuivat paikalle, tervehti Kamenski niitä sanoilla: "Näyttäkäämme ruotsalaisille, millaisia venäläiset ovat! Me emme lähde täältä elävinä, jollemme ole tuhonneet ruotsalaisia! Pistimet tanaan! Seuratkaa minua! Jumala kanssamme! Eteenpäin – hurraa!"

Ja – Jumala oli heidän kanssansa, sillä nyt alkoi hirmuinen katastrofi – näytelmä, jonka vertaista tässä sodassa ei oltu ennen esitetty.

Kaikki aselajit sekaisin... ratsuväki, jalkaväki, tykistö – kaikki yhdessä hirveässä sekamelskassa, jonka keskeltä suomalaisten ja ruotsalaisten harventuneet upseerit turhaan etsivät joukko-osastojaan. Eteen- ja taaksepäin kiemurrellen kuin jättiläiskäärme tuo sekasortoinen, pauhaava ryhmä hiljalleen painui Adlercreutzin pääasemaa kohti. Lippuja, standaareja... välkkyviä olkahihnoja ja keihäänkärkiä... venäläisten ulaanien sinisiä tshakoita punaisine päällyksineen ja liehuvine nauhoineen – ja tuon kaiken yllä ja keskellä sapelien ja pistinten metsä, jonka aurinko silloin tällöin välkähdytti esiin eteenpäinvyöryvien savupilvien lomasta. Ja niiden sisässä pauhaava ukkonen salamoineen: tykkien mahtava jylinä. (Siihen soittoon otti kapteeni Panchen ruotsalaisten puolella sangen tehokkaasti osaa.) Rumpujen pärinää, taistelevien karjuntaa, joka kantautui ympäröiville kukkuloille kuin meren ärjyjen pauhu. Se hukkui aika ajoittain pitkin linjaa räiskyvään kiväärinrätinään tai vaihtui hurraa-huudoiksi puolella ja toisella – sitä mukaa kuin linjat kulloinkin väistyivät tai katkesivat. Silloin saattoi asioita tunteva päätellä, että nyt seurasi tuima pistinhyökkäys, jolloin kylmä teräs tunkeutui pehmeään, värisevään lihaan – hampaiden kirskuessa. Tulta, kadotusta ja kuolemaa, joka lainehti edestakaisin kuin suuri, mahtava aalto – ja aallon jäljessä kaatuneita, haavoittuneita... jalat ilmassa sätkiviä hevosia, aseita, rumpuja, hattuja, käsineitä... joka pensaassa, joka mättään ja kiven kolossa – koko taistelukentän kirjava markkinapöytä, jonka takana kuolema huuteli tavaroitaan – tai kuin roska, joka jää rannalle, aallon vyöryessä takaisin. Kunnes tuo kiemurteleva käärme katkesi keskeltä, ja sen sisälmykset valuivat ulos: pakenevia, suin päin pakenevia joukko-osastoja, eri aselajeja... ratsuväkeä, jalkaväkeä, tykistöä... kaikki yhtenä sekasortoisena laumana, suunnan päämääränä ne kalliot, joilla Adlercreutzin päätykistö sijaitsi. Ja perässä mahtava hyökylaine: vihollisen hurja rynnäkkö, joka kuitenkin murskautui lujaa pääasemaa vastaan, missä kanuunat nyt uudelleen olivat ryhtyneet pauhaamaan, syytäen surmaa venäläisten riveihin...

Ainoastaan premiäärimajuri Ehrnrooth savolaisineen oli perääntynyt hyvässä järjestyksessä Sprengtportenin taistelutapaa seuraten: rivit olivat pysähtyneet komennon mukaan ampumaan yhteislaukauksia niinkuin harjoituskentällä. Kuoleman paraati! Ehrnrooth pelasti Länsipohjan rykmentin venäläisten jääkärien ylivoiman alta. Urhoollinen majuri sai musketinkuulan oikeaan reiteensä sekä vaikean ruhjevamman rintaansa.

Sellainen oli Adlercreutzin hyökkäys, sarja loistavia mieskohtaisen sankaruuden näytteitä, mutta kokonaisuutena epäonnistunut, täynnä taktillisia virheitä, joita ei mikään "hurraa, pojat!" pysty tekemään olemattomiksi. Sellainen oli Oravaisten tappio, joka ratkaisi Suomen tulevaisuuden. Mutta – mihin suuntaan – sitä ei yksikään taisteluun osaaottanut arvannut. Ainoastaan luutnantti Henrik August Oljemarck toisinaan näki siitä unta, mutta ei hänkään tahtonut aina jaksaa uskoa uniaan tosiksi.

Sotamiehet olivat ristikoineet kiväärinsä maantielle ja heittäytyneet tien varteen pitkäkseen. Laukut pään alla he lepäilivät siinä, rinta raskaasti huohottaen. Ruudinsavun ja veren tuhrimat kädet iskivät vapisten tulta piipunnysiin, joita ei oltu joudettu neljään tuntiin imemään. Monelta se nautinto nyt oli iäksi jäänyt, sillä he lepäsivät kentällä tavallista valjumpina.

Voineekohan ylimalkaan tupakka koskaan kenestäkään maistua makeammalta kuin sotamiehestä, joka juuri on palannut taistelusta ja toteaa päässeensä siitä ehjin nahoin? Koko sielu kiintyy tuohon jännittävään hetkeen, jolloin tupakka syttyy, ja ensimmäiset makeat sauhut kiertävät suuonteloa – kunnes painuvat keuhkojen äärimmäiseen kärkeen. Henkisavut, henkisavut! – Ainakin savolaisesta Kaskista, joka Revonlahdella oli niin erinomaisesti kunnostautunut, tuntui siltä.

– Teä tupakka, – jutteli hän, on minusta suloisemp' kuin vaemojen rakkaus.

– Joo, joo, – haasteli Lunki, – hyvä mies se oli, joka tupakan maahan toi... melkein yhtä hyvä kuin sekin, joka toi ensimmäiset putaatit.

– Älä nyt sentään, – yhtyi puheeseen Halttu, joka myös tuprutteli, – ennemmin minä vain perunat ottaisin.

– Minä en tiedä, mitä tekisin... taitaisi käydä niinkuin ryssän, jolta kysyttiin kumpi on parempi, Suomenko vai Venäjän viina... "molempi parempi".

Miehet nauroivat Lungin vertaukselle. Tämä katseli Rapelia, joka myös veteli syviä haikuja.

– Vai mitä se rumpali arvelee?

Rapelin sinisilmät pälyivät Lunkia, jonka vuoksi sai aina olla varuillaan.

– Joo... kyllä se niin on.

Kun ensimmäiset henkisavut oli vedetty, jouti huomio jo muuallekin. Siinä loikoili vähän matkan päässä ryhmä upplantilaisia. Lunki ruiskautti sapelisyljen ja virkkoi:

– Sotamiehiä niistä noistakin tulisi, kun olisi useammassa tappelussa viruttaa.

– Älähän puhu... kuninkaan valioväkeä, – toruskeli Halttu.

Lunki äimisti.

– Valioväki on täällä! – huudahti hän, tehden laajan liikkeen kädellään. – Meitä, suomalaisia, saisi majesteetti tulla tarkastamaan!

Upplantilaiset olivat napanneet lennosta "majesteetti"-sanan. Yksi heistä tuijotti Lunkiin uhkaavan näköisenä.

– Mitä hän puhuu majesteetista?

– Sitä vain, että meistä se saisi kuningas tehdä henkikaartin itselleen, – irvisteli Lunki huonolla ruotsillaan.

– Henkikaarti! – tuhautti ruotsalainen. – Onko hän ollut vahtiparaatissa?

– No en... näissä arkihommissa vain...

Ja hän viittasi oikeaan jalkaansa, jossa ei ollut kuin ruojuet jäljellä.

Rapelia nauratti. Upplantilaiset polittivat keskenään. Vahtiparaatista puhuja oli lausunut jonkin sukkeluuden, jolle toiset hohottivat.

– Nuohoojaksi hän sopii hyvin!

– Joppa... sutaisinkin niin hyvin korsteenit, jottei syttyisi niin usein näitä nokivalkeita.

– Mitä hän sillä tarkoittaa?

– Koetapas arvata.

Lunki sylkäisi ylimielisesti.

Upplantilaiset jättivät arvailun ja painuivat omiin asioihinsa.

– Älä sie härsytä niitä... antavat pian rokkiin, – varoitteli Kask.

– Minulleko?

– Niin.

– Voi veikkonen! Eri miehet ne ovat, jotka minulle selkään antavat!

Vaiettiin, ja jokainen vaipui omiin mietteisiinsä. Vihdoin katkaisi Kask äänettömyyden ja rupesi haastelemaan tappelun kulusta.

– Niemellä se käv' eri hulina, kun myö ruohtalaisten kanssa rynnistettiin läp'! Jo olj siinä ryssee sakkeesti... jos minnii väristä. Mutta – myö lyötiin läp' painetilla, jottei muuta kuin mahan pohojassa vain mojoi niin mukavasti.

Hän halusi hälventää äskeisen kinastelun aiheuttaman kiusallisen tunnelman.

– Tuohij, joka äsken juttelj sun kanssas, käyttelj kolovia kuin paras peällelyöjä, – puhui hän Lungille. – Niin jymähyttelj ryssän ajukoppia halaki kuin naurishauvikkaita.

Ruotsalainen käännähti päin huomattuaan, että suomalainen osoitteli häntä sormellaan.

– Mitä nyt? – kysyi hän valmiina otteluun.

– Venski poika... praa poika, – veljeili Kask ja näytti, kuinka asianomainen oli käyttäytynyt taistelussa.

– Kyllä! – lausahti tämä hyvillään. – Täytyypä olla p–u mieheksi, joka haluaa tuntea ne!

Upplantilaiset räjähtivät nauruun. Kask, joka ei ymmärtänyt ruotsalaisen puhetta, pyysi Lunkia tulkitsemaan.

Tätä oli harmittanut Kaskin veljeily. Hän päätti kostaa.

– Joo... se sanoi, että paholainen saa syödä sinut karvoinesi, sorkkinesi.

Kask oli ihmeissään. Omituista väkeä nämä ruotsalaiset. Kun hän yritti olla ystävällinen, vastasivat nämä hävyttömästi. Hän pyysi kysymään, eivätkö he, ruotsalaiset ja suomalaiset, olleet aseveljiä keskenään.

Lunkia kutkutti. Nytpä hän yllyttäisi upplantilaisen Kaskin niskaan.

– Savolainen sanoo, että minä kaikkein mieluimmin olisin aseveli p–un kanssa.

Huonona ruotsinkielen taitajana ei osannut ilmaista oikein ajatustaan.

Upplantilaiset nauroivat.

– No, jos hän haluaa, ei meillä ole mitään sitä vastaan!

– Mitä ne sanovat?

Joo... että he eivät tarvitse hantlangareita.

Olivatpa ne koppavia! Kask tunsi itsensä syvästi loukatuksi. Hän heittäysi seljälleen ja katseli taivaalle. Eihän hän nyt niiden veroiseksi ollut pyrkinytkään... sen kun noin vain juttelemaan... niinkuin äsken taistelussakin. Siellä, niemellä, hän oli huhkinut rinnatusten tuon upplantilaisen kanssa, ja he olivat huudelleet toisilleen, kumpikin omalla kielellään. Hänestä oli tuntunut, että he... molemmat kansat, yhtä rintaa taistelivat yhteisen isänmaan puolesta. Mutta – eivät näyttäneet ruotsalaiset heitä minään pitävän – yksi tappelu vain, niin jo nousi ylpeys päähän.

Hän oli niin masentunut, että kurkussa pakkasi nykimään. Kyynelet kihosivat silmiin. Näistä surullisista mietteistä herätti hänet paikalle ratsastaneen adjutantin ääni:

– Upplantilaiset ja västmanlantilaiset yhteen – tuonne mäen taakse. Mars!

– Mitä se sanoi? – kysyi Kask Lungilta, kun ruotsalaiset olivat rientäneet kivääreilleen.

Lunki tulkitsi.

"Hyvä on, että menevät", ajatteli Kask ja katseli kaihomielin ruotsalaisten jälkeen. Hän olisi mielellään ollut veli noiden kanssa, mutta – ne eivät huolineet.

– Savolaiset upplantilaisten taa! – komensi adjutantti suomeksi.

"No se!" ajatteli Kask ja nousi.

Lunki nauroi:

– Liittolaiset yhteen karsinaan!

Mutta tämä piikikäs huomautus sai Kaskin unohtamaan äskeisen surunsa. Ennemmin hän sittenkin oli ruotsalaisten kanssa kuin tuon myrkyllisen pohjalaisen.

– Älä leukaile! – vastasi hän. – Yhtä porukkaa tässä vielä ollaan... etkä sie pysty sitä sotkemaan!

Ja Kask tempaisi kiväärinsä ja asettui riviin.

Lunki ei vastannut – naurahti vain ilkeästi. Hän katseli ohikiitäviä adjutantteja ja tunsi mielensä katkeraksi. Päivä päivältä hän oli myrtynyt tämän sotaretken aikana.

Siinä he ratsastelivat ja kekkuloitsivat eivätkä kuitenkaan kyenneet mitään aikaansaamaan. Kansanmies sai vain kärsiä heidän tähtensä. Hänen herravihansa, joka sotaretken alussa oli vielä pysynyt jotenkuten salassa, oli nyt monien taisteluiden ja kärsimysten jälkeen kasvanut. Mutta se ei estänyt häntä silti vielä pokkuroimasta heitä edessäpäin, jos vain tilaisuus tarjoutui.

Alhaalta kuului venäläisten "ura!", kun nämä rynnistivät pääaseman pattereita vastaan. Tykit syytivät tulta kuin hornan kidasta niitä kohti. Mäki tärähteli, ja puut vapisivat. Äärimmäiseltä vasemmalta sivustalta kajahti silloin tällöin yhteislaukaus, jota säesti heikko "hurraa!" Siellä Savon 1. jalkaväkipataljoona yhdessä västmanlantilaisten kanssa pidätteli vihollista, joka oli ryhtynyt laajaperäiseen kiertoliikkeeseen. Venäläisiä vankeja hiipi ääneti ohi, arannäköisiä, vilkuilevia olentoja. Niitä ajettiin kuin karjaa mäen taa.

– Paljonkos nuo mullikat maksaa? – huusi Lunki vankeja kuljettavalle Karjalan jääkärille.

– Jos yhen ostat, saat tusinan kaupan päälle! – vastasi tämä.

Haavoittuneita oli kauhean paljon. Lähellä tykkipatteria hääräsi armeijan ylilääkäri af Bjerkén, tukeva, lihava mies, jolla oli paltsasilmät ja paksut huulet. Hän pani sormia poikki kuin puikkoja vain, leikkeli ja viilteli. Potilaat parkuivat hänen kynsissään. Lunki, joka toisella korvalla oli kuunnellut haavoittuneiden ulinaa, virkahti:

– En minä vain haluaisi joutua tuon äijän tohtoroitavaksi.

Kello oli suunnilleen 7, ja aurinko painui jo länteen. – Mutta – yhä raivosi taistelu niittyalangossa ja suomalaisten vasemmalla siivellä. Halttu kuunteli sitä ristissä käsin, kuin olisi rukoillut.

– Moni jää orvoksi tänä päivänä, – lausui hän kuin puolittain itsekseen. Hän muisteli Lapualla olevaa pientä mökkiään ja sen asujamia.

– Joo... moni äiti itkee poikaansa, – vastasi Lunki. – Kun tämä päivä on illassa, onpa ristejä kirkonkirjojen reunoissa.

– Ja hautuumailla...

Niin... kunpa pääsisivät edes vihittyyn maahan, mutta tänne jäivät... mikä minnekin. Kuopattiin metsään kuin koirat.

– Voi, tätä Suomea! Kyllä on tämän kohtalo kurja! – huokasi Halttu.

– Mikä lie... mutta kurjempi on sotamiehen osa ja arpa.

Lunki ajatteli aina vain itseään.

Haavoittuneita kannettiin lahdella odotteleviin kanuunavenheisiin. Yksi toisensa jälkeen ne läksivät soutamaan pois.

Yhä marssi joukkoja taisteluun. Lunki katseli hevoskaartilaisten uljaita univormuja ja teki huomautuksiaan.

– On niillä hepeneitä ja höyheniä, mutta tasataan niiltä päälakea tänään. Se on varma!

Nuori vänrikki ilmestyi heidän kohdalleen, tarkastellen heitä tutkivasti. Miehille oli jaettu ampumavaroja.

– Kuulkaapas... – aloitti hän, katsellen hermostuneena ympärilleen.

Lunki, aavistaen jonkinlaista palvelusta, kavahti asentoon.

– Juu... herra vänrikki, – vastasi hän näpsäkästi.

Mutta vänrikki ei kiinnittänyt häneen huomiota.

– Etelä-Pohjanmaan pataljoona kivääreille – mars!

No... oikeinko ne todella aikoivat vielä heitä viruttaa?

– Avuksi oikealle siivelle... mars, mars!

"Haisunäätä!" ajatteli Lunki happamena. Eipä tullut lepo pitkäksi!

– Haudassa on aika levähtää, – tuumi Halttu rauhallisesti, hypähtäen samaan marssintahtiin toisten kanssa.

Niittyalanko oli yhtenä savu- ja ukkospilvenä.

Tällä välin oli vänrikki Ljunggren kahden västmanlantilaiskomppaniansa kanssa taistellut äärimmäisellä vasemmalla siivellä. Hänen apunaan oli osasto Savon jalkaväkeä.

Upseereita oli kaatunut ja haavoittunut paljon. Ei riittänyt enää komppaniainkaan etunenään muita kuin alipäälliköltä. Ljunggrenin kumpaakin komppaniaa komensi lippujunkkari.

Vihollinen kävi kimppuun vimmatusti. Sen ketjut olivat vain vahvistuneet, kuta pitemmälle päivä kului. Mutta kaikkein työläisintä oli se, että kallioille, Ljunggrenin osaston taakse, oli ilmaantunut vihollisen jääkäreitä. Siellä niitä hääri kolmessa eri kerroksessa, ja Ljunggren sai tulta niskaansa edestä ja takaa.

Mutta – hän oli elementissään. Nyt hän oli päässyt taisteluun! Tämä oli sitä... tämä huumaava räiske pitkin niittyä, joka nyt rupesi peittymään sumuun. Ruudinsavun keralla siitä muodostui sakea muuri, jonka läpi ei erottanut kuin pari askelta eteensä.

Mutta tuolla ylhäällä... kallioilla, savu- ja sumupilvien yläpuolella häärivät vihollisen jääkärit kirkasta taivaanrantaa vasten. Ne olivat kuin varjokuvia, joiden keskeltä leimahti ja leiskahti. Lyijyä satoi sotamiesten selkään. Hänen joukkonsa hupeni, mutta ajattelemattakaan perääntymistä hän vain rohkaisi väkeään.

– Pojat... laskekaapa tuonne ylös... noita tanssivia apinoita kohti! Tulta!

Yhteislaukaus pamahti, ja muutamia vihollisia mätkähti kallioilta alas. "Niin tippuvat kuin hiekkasäkit...", ajatteli Ljunggren ja komensi toisen komppanian syöksyyn edestäkäsin ryntäävää vihollista vastaan.

Omituista tällainen sumussa taisteleminen. Joka taholta kajahteli laukauksia, mutta miehiä ei näkynyt. Kuolema vain vaaniskeli tuon sumupilven sisällä... minä hetkenä hyvänsä saattoi sieltä tuiskahtaa päin naamaa – ja siinä makasi mies. Niinkuin tuokin tuossa...

Hartiakas savolainen oli mätkähtänyt hänen jalkoihinsa.

Ljunggrenin mieleen muistui muuan syysaamuinen metsästysretki. Samanlainen sumun peittämä maisema kuin nytkin... vaikka nyt oli ilta. Vaivoin oli erottanut edellä astuskelevan isäukon... oli kuullut vain hänen matalan äänensä, kun tämä puheli: "Näyttää tulevan vain osumia tänään!" He olivat ampuneet jo pari teertä mieheen... ja taas oli kuulunut koiran haukku sumun seasta. Eipä aikaakaan, niin oli jo häämöittänyt edestäpäin musta lintu korkean koivun lehdettömästä latvasta. Metso... ja oikea ukkometso! Oli ollut soma seurata isäukon liikkeitä, kun tämä kaukaa kaartaen oli sopivasti lähestynyt puuta. Hän oli kuullut vain askelet... hiipivät, varovaiset askelet. Sitten oli häilähtänyt sumun seasta metallilta kiiltävää ja kuulunut voimakas pamahdus. Rytinää vain, kun raskas lintu oli mätkähdellyt oksalta oksalle ja pudota muksahtanut maahan... Isäukon matalaääninen juttelu oli somasti sekaantunut koiran vikinään. Ja sitten: muhoileva vanhus sukeltaen esiin sumun seasta iso metson rötkäle kädessä. "Näyttää tulevan vain osumia tänään!"

Tuonkaltaisen tunnelman valtaan hän joutui nytkin. Samanlaisia väreitä selkäpiissä... samanlaista jännitystä käsivarsilihaksissa. Hän heilautti sapeliaan. Sumun suojassa lähelle hiipinyt ryssän jääkäri vaipui mätkähtäen mättään koloon.

"Näyttää tulevan vain osumia tänään!" ajatteli hän, ja tämä ajatus riemastutti häntä. Ympärillä rytisi ja paukkui. Tulenlieskat vain leimahtelivat sumun keskeltä.

– Antautukaa! – huudettiin metsästä käsin huonolla ruotsinkielellä.

"Kyllä minä teille antaudun!" ajatteli Ljunggren ja komensi miehensä syöksyyn. Kahahdus vain, ja kuolevien korina sekaantui pakenevien huutoon.

– Hyvä, pojat, hyvä! – kiljuivat savolaiset.

– Eläköön vanha Ruotsi!

– Eläköön Suomi!

– Eläköön... hurraa!

– Ensimmäinen komppania ampuu kallioille ja toinen metsää kohti! – komensi Ljunggren ja juoksi pitkin ketjua katsastamaan, miten sen toisessa päässä jaksettiin.

Siellä ei ollut kuin muuan mies. Hän oli törmätä pahki savolaiseen, joka parastaikaa ryömi niityn keskustaa kohti.

– Ammu noita peijakkaita, ammu! – huusi hän savolaiselle, osoittaen metsän reunassa hääriviä jääkäreitä.

Mutta – savolainen joko ei ymmärtänyt tai ei halunnut totella. Hän ryömi vain. Ljunggrenista hän näytti omituiselta, harmaalta, ähkyvältä eläimeltä, joka hiljaa mateli eteenpäin. Häntä puistatti.

– Törngren... missä on Törngren?

Ljunggren seisoi kämmen torvella suun edessä ja huhuili pimeään.

– Täällä, herra vänrikki!

Lippujunkkari syöksyi esiin sumusta, avopäin.

– Hyvinkö hurisee?

– Kyllä, herra vänrikki... mutta pelkään, että joudumme saarroksiin.

– Me olemme jo! – vastasi Ljunggren iloisesti.

Lippujunkkari räpäytti silmiään.

– Sitten me joudumme vangiksi. Eikö olisi paras rummuttaa perääntyminen?

Mutta – kun ei ollut annettu käskyä. Heidät oli lähetetty tänne määräyksellä puolustaa tätä siiven äärimmäistä kärkeä viimeiseen saakka. Sotilaana hän ei voinut rikkoa määräyksiä.

– Mutta... pelkään, että meidät on unohdettu.

– No sitten... hyvästi, vanha äiti Svea!

Ja Ljunggren nauroi iloisesti.

– Tuolta suunnalta ei kuulu enää laukauksia.

Törngren osoitti pääasemia kohti.

Tosiaankin! Sieltäpäin ei kuulunut enää mitään. Kymmenen minuuttia sitten oli sieltä vielä leimahdellut... kallioilta, sumupilvien yläpuolelta. Oliko armeija aloittanut perääntymisensä? Siinä tapauksessa he eivät täältä elävinä palaisi.

– Täytyy kestää, lippujunkkari... täytyy kestää. Ilman määräystä en uskalla komentaa takaisin.

– Ymmärrän, herra vänrikki!

Törngren kääntyi lähteäkseen, mutta horjahtikin samassa. Luoti oli sattunut rintaan. Koristen hän vaipui Ljunggrenin jalkain juureen... aivan samalla tavoin kuin savolainen sotamies äskettäin.

"Tapatat miehesi... onko se urhoollisuutta? Se on uhmapäissyyttä! Tuonkin kuolema on tunnollasi", vilahti salamannopeasti Ljunggrenin aivoissa.

– Saarroksissa ollaan... saar-rok-sissa! – huutelivat savolaiset hänen ympärillään.

– Mutta... kuollaan herroiks voan!

– Eläköön! Lissee korpin ruokoo!

Ja taas räsähti yhteislaukaus kallioita ja metsää kohti.

– Komppaniat takaisin! – huusi Ljunggren niin paljon kuin kurkusta läksi.

Rumpu rupesi soimaan, ja sen ääntä kohti alkoivat hajalliset miesryhmät liikehtiä. Haavoittunut lippujunkkari nostettiin kivääreistä laitetuille paareille. Ljunggren komensi hiljaisuuden, ja hiipien äänettömästi kuin haamut he laukausten pamahdellessa ympärillä saapuivat kallioiden juurelle vihollisen huomaamatta. Sumu suojeli heitä kuin läpinäkymätön muuri.

Siellä kyyrötteli muutamia ryssän tarkka-ampujia, jotka yllätettiin ja joutuivat vangiksi. Ljunggren komensi heidät riveihin, omien miestensä väliin – sitten kuin heiltä ensin oli riisuttu aseet. Niin marssien eteenpäin sumussa, tavantakaa turvautuen pistimiin he saavuttivat pääaseman.

Se oli tyhjä.

Metsää kierrellen he lopuksi päätyivät kirkolle, missä suomalainen patrulli tuli heitä vastaan.

– Terveisiä jäljestäpäin! – huutelivat savolaiset tovereilleen.

Kylässä he kohtasivat muutamia ratsastavia upseereita, niiden joukossa Adlercreutzin. Tämä pysäytti Ljunggrenin, tiedustellen mieshukasta y.m. Vänrikki odotti nuhteita, mutta Adlercreutz kehoitti vain kiiruhtamaan pääjoukon jälkeen.

"Näyttää tulevan vain osumia tänään!" ajatteli Ljunggren tyytyväisenä ja naureskeli itsekseen. Hän oli suorittanutkin sankarityön – vaikka luuli jo joutuvansa sotaoikeuteen.

Sellainen oli maailma. Täällä niitettiin laakereitakin – aavistamatta! Onni tai epäonni – siinä kaikki!

Hänellä oli ollut – onnea.

V

Oljemarck heräsi siihen, että hevosta valjastettiin. Oli pilkkoisen pimeä, taivas kirkkaassa tähdessä. Hän oli maannut jonkinlaisessa horrostilassa monta pitkää tuntia, ja kuin hyvin kaukaa oli hänen korviinsa kantautunut taistelun melu.

Nyt oli hiljaista... ei aivan, mutta ampuminen oli lakannut. Jostakin etäämpää kuului miesten huutoja ja rattaiden kolinaa. Siellä varmaankin armeija valmistautui perääntymään läpi yön.

– Herra luutnantti... tappelu on menetetty. Ryssä on voittanut... me lähdemme pakoon.

Oljemarck huokasi syvään. Niinpä niin... sellaisten päälliköiden johdolla meni kaikki päin mäntyyn.

Hän tunsi melkein iloa sen johdosta. Ainakin oli se jonkinlaista hyvitystä, joka hänen raadeltua sieluaan lääkitsi. Häntä oli niin hirveästi häväisty... oman puolen upseeri oli lyönyt häntä ratsupiiskalla. Hänen kasvojensa poikki kulki punainen juova, ja se julistaisi hänen häpeäänsä kaikille... kaikille.

Paljonhan mies saattoi kärsiä ja niellä, paljon, – mutta ei tällaista. Hän saattoi nurkumatta alistua sodan vaivoihin – alistua ilolla, saattoi taipua siihenkin, että rakastettu petti ja jätti. Mutta yhteen ei voinut taipua hengen ja veren uhallakaan: että riistettiin kunnia, upseerikunnia. Ja sen oli ranskalainen tehnyt.

Rattaat olivat lähteneet liikkeelle ja liittyneet pakenevan armeijan pitkään jonoon. Kaikkialta ympäriltä kuului valituksia ja voivotuksia. Siellä haavoittuneet vaikeroivat kukin omalla kielellään. Kuului sekaisin suomen-, ruotsin-, saksan-, ranskan- ja venäjänkielisiä sanoja. Kaikki nämä äänet kohosivat kohti korkeutta syyttävinä. Ne syyttivät siitä, että heidät oli uhrattu ihmisten mielivallan ja raakuuden uhreina.

Oljemarck kohottautui istualleen ja koetti lävistää pimeyttä katseellaan. Mutta mitään ei erottanut. Kuului vain sotamiesten hirveä kiroilu, kun he noituivat toisiaan. Jos joku sattui tuuppaisemaan toveriaan, kääntyi asianomainen heti kuin ärsytetty peto tätä vastaan, vuodattaen hänen ylitseen sellaisen kirousten tulvan, että ihan hirvitti.

– Kuka p–le siellä tyrkkii? Mihin sinulla on kiire? Luuletko edessäpäin herkkuja tarjottavan?

Naismainen ruotsia puhuva ääni sanoi jotakin kuin anteeksi pyytäen, johon äskeinen karkea ääni vastasi:

– Ruotsalainen ja p–le! Teidän tähtenne tässä saadaan kärsiä kaikki h–vetin kauhut!

Niinpä niin, ajatteli Oljemarck ja häntä puistatti.

– Kuka kirottu siellä ajaa päälle? Etkö, sen p–un tolvana, näe, että tässä on miestä kuin tuhkaa?

Mikko koetti selittää, että hänen rattaillaan oli sairas upseeri. Mutta siihen rääkäisi nyt monta ääntä yhtä aikaa:

– Terveitäkö luulet meidän olevan? Hiiteen herrat, jotka oman kunniansa vuoksi uhraavat sotamiehen viimeisen veripisaran!

Mikko oli aivan kauhistunut. Häntä peloitti. Pistimiä kalisi vastakkain hänen molemmilla puolillaan. Pistäisivät vielä hevosen kuoliaaksi tai hänet. Mikäs sitten neuvoksi?

Oljemarck oli sulkenut silmänsä ja kuunteli ympärillään raikuvaa rähinää. Kuormarengit ja tykkimiehet karjuivat hevosilleen. Kuului ruoskien lätkinä ja sitä säestivät kymmenet kiroukset.

– Hei, kaakki, p-hana, vedä!

– Etkö sen juuttaan pattijalka osaa suoraan mennä? S–tana, s–tana! Ja jokaista kirousta seurasi ruoskan isku.

– Älä ihmisiä lyö... senkin h–vetin pönteri! Taikka minä seivästän sinut siihen paikkaan!

– Kuka tässä näkee, kun on pimeä kuin säkissä!

Se oli hirveää. Miehet olivat niin hermostuneita, niin lopen nääntyneitä ja nälkäisiä, että yltyivät raivoamaan pienimmästäkin syystä. Oljemarck ymmärsi sen. Tuo miehistön katkeruus sulautui hänen omaan katkeruuteensa – ihan luonnollisesti. Hän ymmärsi senkin, että he katkeruudessaan syyttivät kaikkia, toisiaan ja itseään, mutta ennenkaikkea päälliköitään, joita pitivät syypäinä näihin hirmuisiin kärsimyksiin. Se oli lyödyssä sotajoukossa esiintyvä sangen tavallinen ilmiö.

– Missähän on nyt ekselenssi? – kuuli hän äänen sivultaan kysyvän. – Saisipa olla mukana tässä hautajaissaatossa.

– Syö ja mässää jossakin pappilassa... senkin pöytäjääkäri!

– Piikki sille per–n olisi paras palkinto, minkä kuningas saisi sille antaa.

– Kuningas! – intoili kiihkeä ääni, jonka Oljemarck nyt tunsi Lungin ääneksi. – Samanlainen on isäntä kuin rengitkin.

Ahvenanmaalla äkseerauttaa joukkojaan, sillä aikaa kuin me täällä haukomme viimeisiä henkiämme.

– Jospa vielä tulee apuun, kun ehtii? – muistutti rauhallinen vanhan miehen ääni. Se tuntui Oljemarckista tutulta, mutta hän ei jaksanut muistaa, missä oli sen kuullut.

– P–ska! Arkkienkeli Mikaelia kuuluu odottelevan taivaasta itselleen ylipäälliköksi.

– Minkälainen taktiikka tuolla mahtaisi olla?

– Tappaisi vihollisen suunsa hengellä, – lausui äskeinen vanhan miehen ääni.

– Älä höpise, Halttu... ei niitä nykymaailmassa enää ihmeitä tapahdu.

Niin – se oli Halttu. Nyt Oljemarck muisti, missä oli miehen viimeksi tavannut – Siikajoella, Karinkannan kylässä, kun hän taistelun jälkeen oli kierrellyt sotamiesten nuotioilla.

– Ketä se sinä kuskaat? – huudettiin Mikolle. Tämä mainitsi.

– Vai Oljemarckia! Onko haavoittunut ja pahastiko?

Ei ollut haavoittunut. Oli vain sairastanut kovaa kuumetta ja oli vielä hyvin heikko.

Vai niin. Äänet muuttuivat leppyisemmiksi. Oljemarck oli tunnettu Etelä-Pohjanmaankin pataljoonassa. Hänestä yleisesti pidettiin, kun hän usein istuskeli miesten tulilla ja haasteli heidän kanssaan.

– Se on kansan mies... sellaisia jos olisivat kaikki, niin toisin tämä retki olisi päättynyt.

Oljemarck punastui tästä kiitoksesta. Teki hyvää kaiken sen jälkeen, mitä hän äsken oli kokenut, kuulla tällainen sana oman kansansa miehen suusta. Tuntui siltä, kuin ottaisi hänen oma kansansa hänet nyt... tämän jälkeen... rakkaammin vastaan. Se oli tietysti vain kuvittelua, mutta se lääkitsi kuitenkin hänen kipeää sieluaan.

Siinä oli tykki ajanut ojaan, ja joukko pysähtyi. Mikkokaan ei voinut päästä eteenpäin, koska muuten olisi saattanut tallauttaa miehiä. Oli siis odotettava ja katsottava, miten tästä selviydyttiin.

– Antakaa jäädä siihen... siitäpähän ryssä korjatkoon, – kehoitti Lunki tykkimiehiä.

Mutta Halttu pani vastaan:

– Ei ole yhtään tykkiä jätetty viholliselle koko tappelun aikana eikä jätetä nytkään!

Hän vetosi siihen, että se oli valtion omaisuutta, mutta se herätti vain kiivaita vastaväitteitä.

– Viis siitä! Mutta toinen asia on, jos ryssä sen ottaa.

– No... ei anneta sitten ryssän kiusallakaan! – huusi kolmas.

Ja miehet rupesivat auttamaan tykkiä ojasta.

Oljemarck makaili rattaillaan ja mietti tätä sotamiesten mielialan muutosta. Hänen järkensä sanoi, että syynä siihen oli lähinnä hän itse... toisin sanoen se myötämielisyys, jota nämä sotamiehet tunsivat häntä kohtaan. Mutta – oli liian itserakasta pysähtyä siihen. Syy oli syvemmällä. Sotamiehet vaistosivat, ettei ollut oikein, kun upseerit kohtelivat heitä tylysti. Hän muisti päivällisen kohtauksen, kuinka Adlercreutz oli lyönyt tykkijunkkaria. Tämä ruotsalaisten upseerien ylimielinen kohtelu se katkeroitti sotamiestä. (Hän ei nyt ajatellut omaa kokemustaan.)

Talonpoika tunsi ruotsalaisen virkavallan häikäilemättömyyden... tunsi elävästi. Eikö Pohjanmaan mies ollut kerran noussut Klaus Flemingiä vastaan – nuijasodan aikoina? Siinä oli juuri suurin vika nykyisessä yhteiskunnassa, että valtaa pitivät kansalle vieraat, vierasta syntyperää olevat miehet. Abraham Melkiorinpoika, Jaakkima Berends... mitä ne olivat olleet muita kuin sortajia, joiden ikeen talonpoika tahtoi hartioiltaan heittää.

Ja Oljemarck pääsi jälleen entisiin, rakkaiksi käyneisiin ajatuksiinsa käsiksi, joita hän niin monta kertaa oli yksinäisyydessään hautonut... kansanvallasta ja uudesta, onnellisemmasta Suomesta. Miten se luotaisiin? Siihen ei löytyisi kuin yksi mahdollisuus: että täällä kasvaisi ja kehittyisi kansallinen virkakunta, virkamiessääty, joka omaksuisi kansan kielen ja kansan ajatustavan. Muuta mahdollisuutta ei ollut.

Mutta nämä ajatukset johtivat kuin itsestään pitemmälle... siihen, mitä isävainaja oli kuolinvuoteellaan lausunut. Eikö hän kerran ollut nähnyt nämä sanat tulevaisuuden kirkkaassa valossa – Siikajoen pappilassa, taistelupäivän iltana? Oliko nyt helpompi uskoa niihin kuin silloin?

Ei näyttänyt siltä.

Kaikki oli kaaosmaisessa tilassa... koko maa, koko elämä. Maa eli ratkaisevia hetkiä, mutta minkälainen oli sen tulevaisuus oleva? Suomen kohtalo oli nyt ratkaistu, mutta merkitsikö se sitä, että suomalainen pääsisi itsenäisemmin määräämään omista asioistaan, vai sitä, että ryssä uutena isäntänä ottaisi ohjat käsiinsä? Jälkimmäinen otaksuma tuntui varmalta, vastaansanomattomalta...

Tykki oli saatu ojasta ylös miesten yksimielisellä avulla. "Valtiosta viis! Mutta toinen asia on, jos ryssä sen ottaa", muisti hän äsken juuri kuulleensa. Eikö siitä jo pilkahtanut pieni itsenäisyyden itu? Ei välitetty enää Ruotsista, mutta ei päästetty ryssääkään liiaksi lähelle.

Eikö tuo merkinnyt sitä, että suomalainen osaisi pysyä erillään siitä, mikä Venäjän taholta häntä ehkä eniten uhkaisi... kansallisuutta vastaan tähdätyistä sortotoimenpiteistä... ei ainakaan avustaisi niitä, vaan parhaassa tapauksessa asettuisi vastarintaan? Tuo äskeinen lause tuntui sisältävän jonkinlaisen lupauksen tulevaisuuden varalta.

Matka jatkui hiljalleen. Oljemarckin järki sanoi, että tuo kaikki oli vain kuvittelua. Mutta tuollaisiin kuvitteluihin oli mukava tuudittautua. Niissä unohti hetkiseksi elämän kirpeän todellisuuden – Hannan menetyksen ja äsken kärsityn kunnianloukkauksen. Tuo isku oli temmannut hänet pitkät ajat kestäneestä tylsyyden tilasta ja saanut henkisesti hereille. Nämä ajatukset ja mietteet turvasivat siis häntä siltä autiudelta, joka hänen sielussaan oli viime viikkoina asunut. Ne asuttivat talon uudelleen. Elämällä oli vielä jokin tarkoitus. Sen vuoksi ei kannattanut vaipua epätoivoon.

Hän ajatteli "Fransoosia" katkeruudella. Ei koskaan hän ollut voinut tätä miestä sietää. Ranskalainen teki luikertelevan, lieromaisen vaikutuksen. Imarteli Adlercreutziakin joka näkemässä, päästyään kerran tämän suosioon. Mutta siivet hän siltä leikkaisi... totisesti – olkoonpa, että kuuluikin "suureen kansakuntaan" ja oli palvellut Napoleonin armeijassa. Sanoivat sen olevan entisen aliupseerin, joka – ties millä keinoin – oli keplotellut itselleen kapteenin valtakirjan Ruotsin armeijassa...

Mutta... entäpä jos hän saisikin itse surmansa –?

No niin... silloin loppuisi erään Kuninkaallisen Porin rykmentin upseerin elämänsatu – miehen, joka tässä maailmassa oli haaveillut ja toivonut paljon, mutta vielä enemmän kärsinyt. Ja sillä hyvä.

Oljemarck tunsi itsensä koko paljon tyynemmäksi. Hän oli nyt saapunut jonkinlaiseen ratkaisevaan kohtaan omassa elämässään. Lähipäivät tai viikot sen näyttäisivät, miten tulisi käymään. Ei siis kannattanut surra.

Yö oli edelleenkin pilkkoisen pimeä. Kulku kävi hitaasti. Rattaiden ympärillä laahustivat miehet eteenpäin. Kiukku oli talttunut. Ei kuulunut enää kirouksiakaan niin tiheään. Joku yksityisen keskustelun katkelma kantautui silloin tällöin hänen korviinsa.

– Huonosti kävi Adlercreutzin adjutanteillekin, – kuuli hän Lungin juttelevan. – Suremaani sai luodin rintaansa ja Ransoosi samoin.

– Kuolivatko molemmat?

– En minä tiedä... enkä välitäkään, mutta näin, kun ne kannettiin sidontapaikalle.

Oljemarckin ajatukset vilkastuivat. Hänelle ei ollut yhtään samantekevä, oliko Fransoosi kuollut vai ei. Hänellä oli hyvitys saamatta ja hänen täytyi se saada.

Ja ajattelematta yhtään, kuinka omituista asiaa hän rukoili, hän pyysi hengessään, että Fransoosi saisi jäädä eloon.

– Mutta – se oli somaa, kun kanervikko syttyi palamaan, – jutteli vieras ääni. – Kummankin puolen haavoittuneet ryömivät tulen ääreen lämmittelemään, ilman että ryssä paremmin kuin meikäläinenkään häiritsi heitä.

– Niinpä niin... mutta nehän olivat poissa pelistä – haavoittuneet.

Niinpä kyllä... mutta että kun ryssäkin jätti ne rauhaan... se oli ihmeellisempää...

– Ihminen se on ryssäkin, – huomautti joku.

– Liekö tuo...

– Mutta... kyllä on kurjaa tällainen kurassa kurpominen, – kuului taas hetken päästä. – Kun olisi edes kunnolliset kengät.

– Voi veikkonen... vai kenkiä sinä ajattelet! Kun olisi topninkia suolen mutkaan! Maha veisaa kuin hyvänpuoleinen lukkari.

Näin siinä haasteltiin rapaista tietä tarvottaessa. Alkoi jo olla aamupuoli. Taivas oli vetäytynyt paksuun pilveen, ja rupesi sataa tihuuttamaan. Se vain lisäsi yleistä katkeruutta.

– Kraa, kraa! – kuului yht'äkkiä ilmasta. Korppiparvi lensi etelää kohti. Ne vainusivat saalista.

– Ruotsiksi raakkuvat korpitkin täällä, – kuuli hän jonkun koiranleuan sanovan. – Kuulitteko... ne huusivat "praa, praa!".

Oljemarckia puistatti. Ajatellen hullunkurista väännöstä hänen mieleensä muistui Oravaisten taistelukenttä. Siellä makasi satoja kaatuneita...

Juuttaan tienristeyksessä olivat Döbelnin joukot vastassa. He olivat edellisenä päivänä lyöneet ryssän loistavasti. Miehet olivat iloisia ja huutelivat kompasanoja ohimarssivalle pääarmeijalle.

– Meitä saatte kiittää, että hengissä pääsette. Me olemme puineet riihen teiränkin puolestanne! – veisteli muuan porilainen, joka hirveästi särki ärrää.

– Niinpä kuuluu, kun on jäänyt akanat kurkkuusi, – vastattiin ohimarssivista riveistä.

Oljemarck muisti yht'äkkiä Kukko-Kallen. Hän käski pysäyttää.

– Onko tykkimies Kalle Kontio hengissä? – kysyi hän.

Ärrän särkijä huitaisi kädellään.

– Karoksiss' on... ei ole löyretty.

Vai niin! Oljemarck pyyhkäisi kädellä otsaansa.

Samassa kajahti porilaisten riveistä iloinen ääni:

– Oljemarck, terve!

Nuori vänrikki juoksi hänen kärryjensä luo. Se oli Sebastian v. Schantz.

– No, terve, terve! Täällä me taas kohtaamme.

– Täällä! Ja sinäkö olet haavoittunut?

– En... sairas muuten, mutta toipumassa... toipumassa.

Hän oli tullut yht'äkkiä niin iloiseksi tavatessaan vanhan toverin.

Mutta samassa ruvettiin takaapäin karjumaan:

– Kuka p–u siellä seisottaa rattaita... keskellä tietä? Aja, äijä, että pääsee patteri kulkemaan!

Mikko nykäisi ohjaksista, ja Oljemarckin rattaat lähtivät jälleen hitaasti solumaan tuon sekasortoisen joukon mukana.

Hiivari heilutti hänelle kättään.

VI

Kukko-Kalle oli todellakin kadoksissa. Hän heräsi metsässä ja katseli ihmetellen ympärilleen.

Puita... suuria, mahtavia petäjiä, joiden välissä väreili vienoa, vipajavaa valoa. Edessä pohotti pyöreälakinen sammalta kasvava kivi, jonka takaa kurkisti kaksi koukeroista, kuivunutta, paksua petäjän oksaa. Kiven toisesta päästä juoksi rivi pieniä mättäitä, ja niiden päässä, hiukan kallellaan seisoi toinen kivi, pitkulainen, alapäästään suippeneva. Tuo kokonaisuus yhdessä muistutti ihmeen elävästi seljällään makaavaa hevosta.

Kalle liikautti jalkaansa. Siihen koski tavattomasti. Reiden kohtaa poltti kuin tulessa. Hän muisti: siihen oli sattunut luoti, ja nähtävästi oli reisiluu murskana.

Mikähän vuorokauden aika nyt mahtoi olla? Hämyisestä ympäristöstä päättäen ilta. Hän muisti haavoittuneensa päivällä, iltapäivällä... arviolta siinä neljän tienoissa. Mutta silloinhan ei siitä olisi kulunut kuin muutama tunti. Ja kuitenkin hänestä tuntui, että siitä oli kulunut mahdottoman pitkä aika. Ei – nyt olikin aamu, ja hän oli maannut tässä koko yön.

Hän koetti muistella edellisen päivän tapahtumia. Heidän joukkonsa oli ollut asemissa Juuttaan tienristeyksessä, tykit keskellä maantietä. Oli odotettu Döbelniä, joka oli lähtenyt kaupunkiin levähtämään, mutta häntä ei ollut kuulunut. Kolmen tienoissa iltapäivällä oli ryssä aloittanut rynnäkön, ja hän oli taas saanut soitella rakkaalla heelviikillään. Mutta sitten oli tapahtunut jotakin, jota hän ei oikein jaksanut muistaa. Hänet oli lähetetty jonnekin, mutta minne? Kalle vei oikean kätensä kasvoilleen ja samassa hän muisti: pääsidontapaikalle.

Hän katseli kättään, siitä oli kaksi sormea poissa... etu- ja keskisormi. Vain lihariekaleita oli jäljellä. Käsi oli aivan hyytyneen veren vallassa. Sitä oli koetettu sitoa jollakin rääsyllä, mutta sekin oli pudonnut.

Nyt hän alkoi muistaa. Vähää ennen kuin hänen sormensa olivat menneet, oli Moska-Ruuna kaatunut. Se oli seisonut metsikössä puuhun kiinni sidottuna toisten tykistöhevosten kanssa, ja puun kuorta kalutessaan se oli tuupertunut silmälleen, riimunvarsi oli katkennut, ja sitten se oli kääntynyt kyljelleen ja siinä aikansa potkittuaan heittänyt henkensä.

Tuo tapaus oli järkyttänyt häntä suuresti. Niin oli tuntunut, kuin olisi uskollinen ystävä kuollut... ystävä, jonka kanssa oli jakanut ilot ja surut. Ja niinhän oli ollutkin. He olivat Moska-Ruunan kanssa vaeltaneet niin kauan yhdessä, että hän oli kiintynyt hevoseen koko sydämestään.

Oikaistessaan sitten metsän kautta pääsidontapaikkaa kohti hän oli kulkenut harhaan. Hän ei ollut saanut silmistään Moska-Ruunan viimeisiä avuttomia yrityksiä, kun se oli pyrkinyt pystyyn. Siinä se oli sätkytellyt vain kyljellään – kunnes henki oli lähtenyt.

Tuota kaikkea ajatellessaan hän ei ollut tullut tarkanneeksi suuntaa, oli vain ollut kuin sekaisin päästään. Sen hän muisti, että maantieltä käsin oli yht'äkkiä kajahtanut voimakas hurraahuuto, joka oli saanut hänet pysähtymään. Hurraa oli raikunut pitkin metsiä, ja hetken kuluttua olivat tykit ruvenneet kiivaasti paukkumaan. Pauke oli edennyt, hän oli lähtenyt juoksemaan sitä kohti, muistamatta enää matkansa päämäärää. Kunnes kiven takaa oli tuiskahtanut, ja hän oli kaatunut. Luoti oli sattunut oikeaan reiteen.

Kalle tarkasteli ympäristöään. Se näytti oudolta. Hän ei yhtään jaksanut muistaa, oliko se juuri tämä paikka. Oliko hän edellisenä päivänä ryöminyt tänne suojaan – tämän ison kiven taa? Mutta – kuinka olivat hänen jalkansa kiveä kohti! Tässä kohden ei muisti auttanut häntä.

Auringon säde pilkisti esiin puiden välistä. Terävänä kuin pitkänpitkä, välkkyvä säilä se tunkeutui oksien ja lehvien läpi. Ilma värisi puiden välissä kuin ohuenohut, läpikuultava harso. Kallesta tuntui kummalta, että aurinko paistoi sieltä. Hänen käsityksensä mukaan siellä päin olisi pitänyt olla etelä.

Hän pani merkille suunnan, siitä saattaisi vielä olla hyötyä. Kukaties hän joutuisi vielä omin voimin hilautumaan täältä pois, jos ei apua tullut. Mutta – kuinka ei sitä ollut tullut? Tavallisestihan etsittiin aina haavoittuneet tarkkaan.

Hän katseli sivulleen. Niin – hän makasi sellaisessa paikassa, että häntä oli vaikea löytää. Pään takana kohosi korkea kallio, oikealla puolen oli kaatunut petäjä, joka peitti hänet puolittain, ja edessä tuo pyöreälakinen kivi, joka muistutti hevosen mahaa. Mutta – millä ihmeen tavalla hän oli tällaiseen paikkaan ryöminyt? Sillä tähän kohtaan hän ei ollut kaatunut.

Hän koetti nousta, mutta jalkaan koski tavattomasti. Voihkaisten hän vaipui jälleen pitkäkseen, ja silmät sulkeutuivat. Mutta – mikä virinä kävi hänen päänsä päällä? Siellä joku naksutti... aivan kuin olisi pieniä kiviä taottu yhteen. Kalle avasi silmänsä. Kivitasku keikkui oksalla hänen päänsä kohdalla ja kurkisteli häntä uteliaana.

Lintu... ajatteli Kalle. Se oli pieni ja vähäpätöinen, mutta kuitenkin onnellisemmassa asemassa kuin hän. Se saattoi lentää.

– Kivitasku, – lausui hän puoliääneen, ja hänestä tuntui jonkin verran tyynnyttävältä, että saattoi puhua jollekin... elävälle olennolle. Sillä olento se oli lintukin.

Lintu lennähti toiselle oksalle ja raksutti mukavasti. "Niin, niin", ajatteli Kalle, – "sinä se vain raksuttelet, mutta minäpä en tässä pysty edes itseäni kääntämään..."

Hän liikahti, ja lintu lentää surautti tiehensä. Kallen mieltä hipaisi kaipaus. Viimeinenkin elävä olento jätti hänet. Ympärillä vallitsi nyt kolkko hiljaisuus.

Häntä vaivasi hirveä jano. Kenttäpullo oli tyhjä. Siitä ei herunut verenpisaraakaan. Kurkku oli niin kuiva, että tuntui halkeavan. Olikohan hänellä kuumetta? Siltä tuntui.

Hän sulki silmänsä ja koetti ajatella. Joukot olivat poistuneet. Ei kuulunut miltään suunnalta ampumista... ei minkäänlaista ääntä. Kumma, kun eivät paarimiehet olleet häntä löytäneet. Tänne hän nyt kuolisi – ihan varmaan.

Silmät tulvahtivat kyyneleitä täyteen. "Itke Kalle, se keventää sydäntä", oli viimeisen huutolaistalon elatusmuori hänelle sanonut, kun hän itsensä loukattuaan oli koettanut pidättää itkua...

Taas kuului hänen päänsä päältä äskeinen raksutus. Kivitasku oli jälleen siinä. Se kurkisteli häntä oksien välistä. Sen uteliaisuutta kiihoitti tuo iso, makaava otus, joka toisinaan liikahti.

– Kivitasku, – kuiskasi Kalle, – älä sinä jätä minua...

Jano, jano... häntä vaivasi kauhea jano. Viimeisen huutolaistalon elatusmuori oli sanonut, että janoon kuoleminen oli vielä tuskallisempi kuin nälkään. Niin se varmaankin oli.

Taas lentää surautti lintu tiehensä, mutta tällä kertaa lähelle. Kalle seurasi sitä katseellaan. Se oli lennähtänyt maahan noin puolen kymmenen kyynärän päähän hänestä. Se kumartui vähäväliä alas mättään taakse, kuin olisi noukkinut jotakin. Mutta sitten se nosti nokkansa pystyyn, ja Kalle näki, kuinka sen pieni kieli mukavasti lipitti. Mitä? Olikohan siellä vettä? Kallen valtasi väkevä ilo. Kyllä – kivitasku joi.

Kunpa hän pääsisi sinne! Lintu käänsi vähä väliä päätään häntä kohti kuin kehoittaen, että tule... täällä on vettä. Mutta Kallen liikuntakyky oli hyvin kyseenalaista. Reiteen koski pieninkin liikahdus. Sitä poltti kuin tulessa. Oikeaa kättä sittenkin paremmin saattoi taivuttaa. Mutta kovalla tahdon ponnistuksella hän kääntyi vasemmalle kyljelleen ja lähti hilaamaan itseään mätästä kohti.

Kas... sehän kävi helpommin kuin hän oli uskaltanut otaksua. Kaipa hän oli illallakin ryöminyt, vaikkei jaksanut muistaa... kaipa. Oikean käden nyrkki tökkäili mättäisiin, ja siihenkin koski, vaikkei niin kovin kuin jalkaan. Painaen peukaloaan sormen tynkiä vasten hän koetti estää verenvuotoa. "Ei tule minusta pännämiestä", ajatteli hän katsellen, kuinka jokaisella painalluksella jäi punainen täplä sammaleen. Samassa hän muisti, että reisi varmaankin oli hirveän näköinen. Jotain lämmintä juoksi pitkin vasemman pohkeen syrjää. "Vuotaa", ajatteli Kalle, mutta nyt oli lähin päämäärä saada jano sammutetuksi. Sitten voisi ruveta haavoja välskäröimään.

Siinä oli mätäs. Kalle vaipui sitä vasten onnellisena. Hän painoi päänsä mättääseen, ja taas täyttyivät hänen silmänsä kyynelistä. "Itke, Kalle... se keventää sydäntä." Eipä hän ollut koskaan saanutkaan painaa päätään äidin syliin – ainakaan hän ei sitä muistanut. Kovin, kovin varhain oli äiti kuollut.

Hän painoi polttavat huulensa veteen, upotti syvälle ja joi. Oi, mikä autuuden tunne! "Elämän veden virrat", oli rovasti kerran kirkon saarnatuolista sanonut. Hän ei ollut silloin sitä käsittänyt. Nyt hän sen ymmärsi.

Hän joi kauan ja pitkään. Hän oikein nautti. Kuka olisi osannut aavistaa, että vesi saattoi olla näin suloista! Siinä lirisi pieni puronen hiljaa, aivan hiljaa. Se tuli jostakin kivien alta ja muodosti mättään koloon kuin pienoisen järven.

Jääden makaamaan mättään reunalle hän katseli vedestä taivaan kuvaa. Syvällä, hyvin syvällä uivat pilvet, ja kuusten latvat näyttivät ulottuvan äärettömiin... alaspäin. Sammal ja muutamia pieniä kiviä kiilteli lampareen pohjalla. Mutta – niiden väliin mahtui taivas, pilvet ja korpikuusten latvat. Se oli ihmeellistä.

Kalle oli rauhoittunut. Äläpä huoli... ehkäpä vielä joku keino keksitään. Ehkäpä tästä vielä päästään ihmisten ilmoille.

– Hooo-oi! huusi hän, ja ääni lohkeni jo kirkkaana.

"Hooo-oi!" – kajahti metsä vastaan. Kalle kuunteli. Ei mitään... ei yhtään mitään.

Tämä hiljaisuus yritti jälleen kuristaa kurkkua, mutta hän rohkaisi mielensä. Ei saanut menettää toivoaan. Piti vain purra sisunsa. Hän ryhtyi tarkastamaan haavaa reidessään. Mutta sitä ennen piti saada housut pois.

Siinäpä olikin temppua kerrakseen. Ei ollut Kalle ennemmin tullut ajatelleeksi, että housujen nilistäminen muutamissa tilanteissa oli maailman monimutkaisin asia. Jos takapuolta kohotti, koski, jos jalkaa koukisti, koski. Aina vain koski, jos miten päin yritti. "Tämähän on yhtä konstikasta kuin puukolla puuron syönti", ajatteli hän, ja tunsi rohkaistuvansa tästä sanansutkauksesta.

Lopuksi, monen mutkan ja vaivan jälkeen se onnistui.

Ohhoh... olipa se rumannäköinen! Koko sääri hyytyneen veren vallassa. Mutta Kallesta näytti, ettei luoti ollut rikkonut luuta – siksi viistoon se oli kulkenut pohelihaksen läpi.

Hän rupesi sitä varovasti pesemään.

Oli... oli sittenkin sattunut luuhun, koska pieniä luunsirpaleita tunki ulos reiden sisäpuolelta. Olipa onni, että toinen jalka oli ehyt. Kyllä hän tämän kanssa vielä toimeen tulisi.

Hän kasteli huivin, jota hän talvella oli käyttänyt korvusten suojana, ja sitoi sillä reiden lujasti kiinni. Hampaat irvillä, huivin toinen pää hammasten välissä, hän vasemmalla kädellä kääri huivia jalan ympärille. "Pureehan se kettukin häntänsä poikki, kun on rautoihin joutunut... miksen minä sitten tätä tohturoisi...", ajatteli hän tuskan yltyessä. Oli Jumalan lykky, että hänellä oli huivi... ja että hampaita saattoi käyttää käden asemesta. Nyt se oli valmis.

Alkoi taas tuskallinen työ, kun piti saada housut kantimiinsa. Mutta hammasta purren Kalle suoritti sen, vaikka hien se otsalle pusersikin. Saatuaan vielä kätensä sidotuksi hän huohottaen heittäysi mättään viereen pitkäkseen.

Aurinko painui jo hänen päänsä taakse ja valaisi petäjien punertavia runkoja. Ne olivat niin koreat, että ihan silmää hiveli. Kauniiksi oli Jumala maailman luonut... ihminen se vain täällä keturoi... jos minäkin...

Omituista, ettei häntä nyt huolettanut. Nälkä? Niin – hänellä oli kalvava nälkä, mutta olipa metsässä puolukoita. "Hän valmistaa minulle pöydän minun vihollisteni kohdalle", – oli rovasti kerran kinkereillä saarnannut. Ei hän ollut sitäkään ymmärtänyt. Nyt hän sen käsitti: tästä... jostakin läheltä oli kulkenut ryssän ampumalinja...

Voi, kunpa tietäisi suunnan, mitä lähteä pyrkimään! Mutta aurinko oli liian ylimalkainen tien näyttäjä. Nykyisen tilansa vuoksi ei hänellä ollut varaa kontata kurjen mutkia. Voimat eivät olisi riittäneet.

Kalle syöskenteli puolukoita, miettien pelastuskeinoja. Yötä vasten oli turha lähteä yrittämään. Mutta tuli oli tehtävä välttämättömästi. Olihan hänellä tulukset.

Kaivaen vasemmalla kädellä repusta tulusraudan ja taulan hän mietti, miten saisi isketyksi kipunoita. Siinä oli lähellä kuivia risuja, joista oli helppo laittaa nuotio. Mutta – miten saada isketyksi tulta? Siinäpä kysymys.

Lopulta hän keksi. Pistäen piikiven hampaidensa väliin hän iski siihen tulusraudalla. Ja uudelleen hän totesi hammasten monipuolisen käytännön. Säkenet räsähtelivät silmille, polttivat ja kihelmöivät, mutta ei hän siitä välittänyt. Päästyään varmuuteen, että rauta iski tulta, hän kumartui risujen väliin pistettyä taulankappaletta kohti, ja – eikös aikaakin... se syttyi! Puhaltaen siihen varovasti hän sai sen leimahtamaan liekkiin. Oksat palaa ritisivät.

Hän risti hartaana kätensä ja kiitti Jumalaa onnistumisesta. Nyt hän tarkenisi. Ja ehkäpä tuli houkuttelisi kohti jonkun ihmisen – kukaties? Saattoi Jumala senkin ihmeen tehdä.

Tuli oli kuin toveri... se tarinoi ja jutteli. Se kertoi hänelle koko sotaretken vaiheet... siitä alkaen kuin hän läksi viimeisen palvelustalonsa pihalta siihen hetkeen asti, kuin hän haavoittuneena heräsi tässä metsässä. Se oli pitkä tarina, ja siihen mahtui paljon. Siinä vilahtelivat rovastit... Liisat, Liisan vanhemmat, Döbelnit... Moska-Ruuna... rippikoulu ja heelviiki hänen sielunsa silmäin ohitse – puhumattakaan niistä monista taisteluista ja pitkistä päivämarsseista, jotka hän oli kestänyt.

Liisa ja Moska-Ruuna – kaksi rakasta olentoa, joista toinen nyt oli kuollut. Kalle muisteli ruunaa... ajatteli Liisaa, ja hänen sielunsa täytti sanoin selittämätön kaipuu ja yksinäisyyden tunne.

Aamulla hän yrittäisi... menköön sitten vaikka viikko! Täytyihän jossakin päin ihminen tavata. Ei kai maa vielä ollut niin autio, ettei elävää jossakin... olipa se sitten ystävä tai vihollinen. Metsään hän ei jäisi. Tulisivat sateet ja kylmät säät. Hän vilustuisi. Ja silloin olisivat hänen kimpussaan kylmän vihat – ja loppu.

Olihan Lapuallakin ryssän jääkäri maannut monta päivää metsässä jalka poikkiammuttuna ja siitä huolimatta kiskonut itsensä maantien varteen. Nuoran avulla oli vetänyt perässään säärtään... ja lopuksi päässyt ihmisten ilmoille. Miksei hän voisi tehdä samoin. Jopa hyvinkin.

Mutta – ryssällä oli ollut suunta selvillä – hänellä ei. Se se oli vaikea paikka. Hän saattaisi ryömiä ihan päinvastaiselle taholle, ja sillä välin ehtisi jalka pahentua. Kuolema, kuolema häntä vaani joka puolelta.

Hänet valtasi jälleen tuskallinen levottomuus. Ei hänellä ollut uskallusta lähteä umpimähkään yrittämään. Se voisi maksaa hengen. Eikä hän tahtonut kuolla... hän oli vielä niin nuori... Pyhäin miesten edellisviikosta yhdennelläkolmatta. Hänen uransa oli vasta alussa...

Hän lisäsi puita nuotioon. Oli hyvä, että hän oli saanut tulen syttymään. Edellisen yön hän oli maannut ilman valkeaa, tainnoksissa, heikkona verenvuodosta. Aamulla hän oli ollut kylmästä melkein kontettunut.

Hän katseli taivaalle. Siellä tuikkivat tähdet. Ne vilkuttivat niin ystävällisesti... aivan kuin olisivat antaneet merkkejä hänelle. Tuolla ylhäällä tiettiin hänen kohtalonsa... tiettiin jo, miten kävisi Kalle Kontion, Kuninkaallisen Porin rykmentin tykkimiehen. Ah, kunpa hänkin tietäisi – mutta ei...

Hän kaivoi povitaskustaan aapisen ja rupesi tavaamaan. Se rauhoitti häntä jonkin verran. "Herran sana on vahva linna", oli viimeisen huutolaistalon elatusmuori sanonut. Nuo isot, jäykät kirjaimet olivat niin totisia ja juhlallisia. Niiden katselemisesta etsi Kalle nyt sielulleen turvaa. Niiden sakaroihin näytti kätkeytyvän jonkinlainen lupaus... jonkinlainen varmuus siitä, että hänelle vielä apu koittaisi.

Viimeksi katseli hän kannessa olevaa kukkoa, huokasi raskaasti ja sulki silmänsä.

Oli ruvennut kovasti tuulemaan. Metsä pauhasi, ja puiden latvat huojuivat. Siellä täällä rytisi joku puolilaho petäjä maahan.

Kuumehoureissaan, puoleksi tajutonna, näki ja kuuli Kalle tuon kaiken aivan toisena. Tuulen tohina ja kaatuvien petäjien ryske yhtyi hänen levottomiin uniinsa, jotka olivat puolittain harhanäkyjä. Ryske oli taistelun melskettä. Hän oli olevinaan Siikajoella ja seisovinaan tykkipatterissaan. Ryssä ampui, mutta he vastasivat puolta raskaammilla panoksilla. Roiskis! Siinäpä sattui lähelle häntä... vihollisen kranaatti.

Puu oli kaatunut Kallen tulisijan viereen ja syytänyt kekäleitä ja säkeniä ylt'ympäri.

Kuumekuvat vaihtuivat. Nyt oltiin Lapualla. Vinhasti hyökättiin Isoakylää vastaan. Vihollisen kuulat vinkuivat ilmassa, mutta hän seisoi taas patterissaan ja ampui. Laukauksia ei vain saatu sattumaan. "Ohi meni, herra luutnantti", sopotti Kalle, ja hän tunsi rinnassaan sellaisen huolten painon kuin olisi elämä... kaikki riippunut näistä laukauksista. Gestrin juoksi sivulle tarkastamaan. Hän oli avopäin, hikinen ja mustana ruudin savusta. "En näe suuntaa", virkkoi hän huolestuneena ja komensi lataamaan. Mutta ennenkuin ehdittiin laukaista, lysähti kaikki kasaan. Gestrin kaatui... vain kauheannäköinen liha- ja ryysyläjä jäi jäljelle. Kalle parkaisi tuskasta.

Seuraavassa tuokiossa hän on matkassa Moska-Ruunan kanssa. Ruuna kiskoa junnaa heelviikiä, kaula pitkällä ja maha roikkuen. Siitä mahasta ne aina tekivät pilkkaa patterissa, mutta hän väitti, että siinä oli ruunan voima... He ovat pikamarssissa rientämässä kohti Uuttakaarlepyytä. Döbeln sivuuttaa heidät ja huutaa: "Kestäkää vielä, pojat... me heitämme ryssän nurinniskoin Juuttaalta!" Eläköön ja hurraa! Hän oli lyönyt Moska-Ruunaa (se tapahtui muuten harvoin)... mutta tällä kertaa oli sille pitänyt antaa pieni sipaisu. Tykinrattaat kolisevat... aamupäivällä he saapuvat perille. Turkulaiset passitetaan kaupunkiin. Turkulaiset – mihinkäpä heistä olisi ollut! Alavudellakin olivat lähteneet käpälämäkeen! – Hän oli ajanut patterin maantielle, riisunut valjakon ja taluttanut hevoset metsään...

Taas vaihtuivat unikuvat. Kalle harjaa tykin putkea... huomenna on paraati. Itse kuningas saapuisi sitä vastaanottamaan. Kalle on nähnyt hänet Vähässäkyrössä... mökin portailla. Niin surumielisen näköisenä hän siinä oli istunut. Mutta – kylläpä hän ihastuisi, kun näkisi hänen heelviikinsä...

Sen lavetin pinta on kuulien koristama... tykin ja kiväärin. Siinä oli kuulaa, jos mistä sortista. "Missä tuo on saatu?" kysyy kuningas, osoittaen pientä tykinluotia, joka on uponnut lavetin takaosaan. "Siikajoella, herra kuningas! Ja tuo toinen muhkura on Lapualta..." "Entäs tuo tuossa, joka on niin mukavasti jäänyt reikäänsä?" "Se on Kauhajoelta! Joka paikasta on muisto, herra kuningas!" Kuningas kääntyy upseerien puoleen ja lausuu: "Lavetista sen näkee, mitä tykillä on tehty." Tuovat siihen toisetkin tykkinsä, mutta niistä ei näe mitään. Silloin kääntyy kuningas upseerien puoleen ja lausuu: "Minä nimitän tämän tykin valtakunnan kanuunaksi, sillä sota on sen koristanut ritarimerkeillään..."

"Hei Moska-Ruuna! Taas mennään! Kuulitko: 'valtakunnan kanuuna'? Älä välitä roikkuvasta mahastasi. Roikkuu se herroillakin... ja niillähän se vasta roikkuukin! Katsopas ekselenssiä. Sillä äijällä on vatsaa... ja se on kuitenkin ylipäällikkö – ja juuri senvuoksi. Sinä olet herra näiden toisten joukossa, Moska-Ruuna!"

Kalle tuijottaa pyöreälakiseen kiveen, jonka takana huojuu kaksi koukeroista männyn oksaa. "Ai, ai... Moska-Ruuna! Laihoiksi ovat kinttusi käyneet. Mutta piehtaroidapa vain pitää! Iloa se kaipaa köyhän lapsikin... mikä ettei... Noh... nyt me nousemme taas!" Kalle tuijottaa kiveen ja sen takana heiluviin oksiin. Miksi on ruunalla pää noin omituisesti kallellaan, ja sieraimet taivasta kohti? "Sooh, ruuna... nyt me nousemme taas!"

Mutta – ruuna vain makaa seljällään. Ei se piehtaroi. Tuo jalkojen sätkintä on vain kuolevan viimeisiä ponnistuksia. Hevonen on saanut tappavan luodin. Sen virka-ura on päättynyt. Siinä se makaa, maha pystyssä, koivet koukussa, pää hiukan kallellaan. Kuka nyt vetää heelviikiä, valtakunnan kanuunaa? Kuka johtaa, valjakkoa –?

Voi, Moska-Ruuna...!

Aamulla kiekuivat kukot Uudessakaarlepyyssä. Niiden laulu kantautui kuulaassa syysilmassa Kallen makuupaikalle, ja hän herää.

Häntä puistattaa vilu. Hampaat lyövät loukkua, mutta pää on selvä. Kuumehoureet ovat kaikonneet.

Missä hän oli? Ilma kukon laulua täynnä, niin että helisi, mutta ympärillä synkkä pimeys.

Hän kohottautui vaivalloisesti istumaan, ja tilanne selviää vähitellen. Hän on haavoittunut... jo toista yötä metsässä – niin, niin se oli.

Mutta – mitä merkitsi tuo kukkojen laulu? Ne kiekuivat kilpaa, aivan kuin olisi joku tavaton hätä. Ja eikös nyt ollutkin. Tässä muuan onneton tykkimies virui haavoissaan kylmän häntä puistellessa. Eikö siinä ollut hätää tarpeeksi, kun oli kysymyksessä ihmisen henki?

Ensimmäinen ajatus kohdistui ruokaan – mistä saada syötävää. Hän muisti puolukat. Niitähän oli tässä ympärillä vaikka kuinka paljon.

Hän hamusi niitä kouransa täyteen ja työnsi suuhun. Ne olivat kypsiä ja maistuivat maukkaille. Hän ahmi niitä hyvän hetken, joi lampareesta vettä ja heittäytyi pitkälleen.

Heikko hän oli vielä – kovin heikko. Mutta tuo etäältä kuuluva kukkojen laulu virkisti häntä niin ihmeellisesti. "Kunpa laulaisivat koko päivän" – ajatteli hän ja tunsi rohkeuden palaavan. Hänen piti lähteä pyrkimään täältä pois...

Mutta – millä keinoin? Pystyyn hän ei kyennyt nousemaan. Siis ryömimällä.

Mutta – suunta, suunta!

Kalle kohottautui taas istualleen ja kuulosti. Kukkojen laulu kaikui hänen päänsä takaa. Siis kaupunki oli siellä. Hän ei yhtään epäillyt, etteikö laulu olisi kuulunut kaupungista. Noin monta kukkoa yhdessä... se ei voinut olla muualta. Maalaistaloista oli vihollinen syönyt kaiken siipikarjan. Vain kaupungissa ne saattoivat paremmin säilyä.

Ne olivat Uudenkaarlepyyn kukkoja – siitä hän nyt oli varma. Niiden avulla hän siis voisi määrätä, millä suunnalla maantien pitäisi olla.

Hän oli iloinen, suuresti iloinen. Olipa Jumala lähettänyt hänelle pelastuksen. Nuo siunatut linnut veisasivat hänelle sitä kilpaa.

Pian hän pääsi suunnasta selville. Siellä ja siellä sen piti olla – maantien. Hän ihmetteli, kuinka aivan toisaalta hän oli arvellut sen löytyvän. Jos hän eilen olisi lähtenyt ryömimään, hän olisi joutunut kokonaan harhaan.

Tuumasta toimeen. Kalle täytti kenttäpullonsa vedellä, poimi reppuun puoloja siltä varalta, ettei hän niitä aina löytäisi. Sitten hän kohottautui vasemman käsivartensa varaan ja yritti. Vaivalloista se oli, mutta hän tiesi sen olevan ainoan keinon, jos mieli pelastua. Näissä autioissa metsissä ei liikkunut ketään – sen jälkeen kun omat joukot olivat vetäytyneet pois. Ei siis muuta kuin hilautumaan eteenpäin maantietä kohti. Sillä siellä liikkui aina joku – ystävä tai vihollinen.

Kalle ryömii ja ryömii, vaikka reiteen ja käteen koskee tavattomasti. Mutta yhä selvemmin kuuluva kukkojen laulu yllyttää häntä. Ne tuntuvat aivan kuin kilpailevan keskenään, kenen kieunta saisi hänet pisimmälle ponnistamaan.

Kalle ryömii. Joka ruumiin pituuden perästä hänen on huoattava. Mutta lepoajan hän käyttää marjojen syömiseen. Ohjaten kulkunsa runsaimpia mättäitä kohti hänellä on ateria tarjolla joka pysähdyksen jälkeen. Ja laukussa on lisää, siltä varalta, jos metsästä loppuisi.

Parin tunnin perästä kukkojen laulu vaikeni, mutta Kallella oli nyt suunta selvillä. Matkan teko oli äärimmäisen hidasta, mutta kyynärä kyynärältä se katkesi. Koitti päivä, aurinko nousi. Se näki Kukko-Kallen makaamassa muutaman suon reunassa. Siitä oli turhaa yrittää yli, pohja ei olisi kestänyt hänen kulkutapaansa.

Kun aurinko laski, oli Kalle kiertänyt suon. Se ei ollut kuin parin sadan kyynärän taival, mutta siihen oli mennyt kokonainen päivä. Mutta päivällä hän oli saanut uuden varmuuden oikeasta suunnasta: sieltä, mistä aamulla oli kuulunut kukkojen laulu, oli päivällä kajahtanut kirkon kellojen soitto. Siellä oli siis kaupunki, ja maantie oli hänen edessään.

Hän jatkoi ryömimistä koko yön, vähä väliä huudellen. Mutta ketään ei kuulunut. Välistä uhkasi toivottomuus vallata hänet, ja hän heittäytyi jo mättäiden väliin jäädäkseen siihen kuolemaan. Mutta edellisen päivän muistot kiihoittivat eteenpäin, ja niin hän veti läpiammuttua ruumistaan kyynärä kyynärältä. Kun aamu sarasti, oli suo kaukana hänen takanaan.

Ja jälleen kajahti tuo rohkaiseva laulu. "Kukkokiikaa!" – Niin, niin... täältä tuli Kukko-Kalle, Kuninkaallisen Porin rykmentin tykkimies. Hän ei aikonut metsään kuolla! Hän halusi elää! Hänellä oli vielä siksi monta kiinnekohtaa elämässä... toverit... rovasti... heelviikki... ja Liisa – niin, ennenkaikkea Liisa, ettei hän niinkään vain jäisi korppien saaliiksi.

"Kukkokiikaa!" Laulakaa vain, te Uudenkaarlepyyn kukot! Te pelastatte suomalaisen sotamiehen hengen!

Kuta lähemmäksi maantietä hän ehti, sitä useammin hän rupesi huutelemaan. "Hei... onko siellä ihmisiä? Hei! Tulkaa auttamaan!" Kalle veisaili kuin Karkun kirkon lukkari, mutta kukaan ei vastannut. Asukkaat ovat paenneet.

Mutta – jopahan iltapuoleen... neljäntenä päivänä siitä kuin hän oli haavoittunut, vastasi maantieltä käsin käheä miehen ääni. Se oli venäläinen jääkäri, joka päälliköltään oli saanut käskyn mennä ottamaan selvää, mikä oli tuo veisaava olento metsässä.

– Ken siellä?

– Tänne päin, tänne päin! – ujelsi Kalle, jonka voimat nyt alkoivat olla tyyten lopussa.

Hetken kuluttua lepäsi Kukko-Kalle pyörtyneenä venäläisten rattailla. Se oli kenraali Kosatshkovskin kärkijoukko, joka oli edennyt lähelle Uuttakaarlepyytä. Kalle vietiin venäläisten leiriin, missä lääkäri puhdisti ja sitoi hänen haavansa. Ihmeellistä kyllä, vaikka ryssät olivat viime viikkoina hyvin raa'asti kohdelleet vihollisen haavoittuneita – surmanneetkin.

Kahden päivän perästä Kalle makasi Uudenkaarlepyyn väliaikaisessa sairaalassa venäläisten haavoittuneiden kanssa. Kaupungin kukot ja kirkonkellot olivat hänet pelastaneet.

VII

Hän oli ainoa suomalainen tuossa lähes viisikymmentä potilasta käsittävässä joukossa.

Sairaat oli jaettu kahteen huoneeseen, jotka molemmat olivat verraten siistiä. Jos potilaat olisivat itse noudattaneet puhtautta, olisi olo ollut hyvinkin siedettävää. Mutta ryssän tunnettu likaisuus muutti huoneet pahalta löyhkääviksi ja siivottomiksi.

Kallen vierustoverina makasi nuori ratsumies, joka kuului Grodnon husaarirykmenttiin ja oli Juuttaan taistelussa saanut kuulan vasempaan olkapäähänsä. Hän oli iloinen 22-vuotias talonmiehen poika Pietarista. Heistä tuli Kallen kanssa pian mitä parhaat ystävät.

Kieli vain teki haittaa. Husaari, jonka nimi oli Arsenij Feodorov, ei osannut suomea kuin pari sanaa. Kallen venäjänkielen taito oli vieläkin vähäisempi. Mutta he opettivat toisiaan ja parin viikon kuluttua alkoivat jo hiukkasen toisiaan käsittää.

Oli muitakin haavoittuneita, joiden mielenkiintoa herätti tuo takkutukkainen suomalainen – vääpeli Antonov ja torvensoittaja Semjonov. He kuluttivat päivänsä noiden kahden vuoteen ääressä, sillä heitä huvitti molempien opiskelu. Antonov pääsi jo kuukkaamaan kainalosauvoillaan, ja Semjonov riiputti kaulaan kietaistun huivin varassa lastoitettua kättään. Molemmat olivat haavoittuneet Juuttaalla.

Mutta – oli sellaisiakin, jotka mitä suurimmalla epäluulolla suhtautuivat tuohon suomalaiseen pakanaan – niinkuin he Kallea kutsuivat. Heitä, oikeaoppisen kirkon poikia, harmitti, että vääräoppinen ja vielä vihollinen oli otettu heidän kanssaan samaan sairashuoneeseen. He syyttivät pataljoonan lääkäriä, saksalaissyntyistä Mülleriä. Tietty se – toinen "ljuteran" otti toisen "ljuteranin". Kirotut njémetsit! [Saksalaiset!]

Kaikkein kiukkuisimpia oli eräs Asovan rykmenttiin kuuluva jääkäri, jolta oli reisi ammuttu poikki. Hän kuukkaili kainalosauvoillaan ympäri huonetta, purkaen sisuaan tshuhnaa kohtaan, joka saastutti heidän huoneensa.

Onneksi ei Kalle tästä mitään tiennyt. Hän näki kyllä kiilusilmäisen jääkärin, joka vaaniskeli hänen vuoteensa lähettyvillä kuin korppikotka, koko ajan motkottaen omalla kielellään. Mutta Kalle vain muljautti häntä silloin tällöin. Kunnes Arsenij Feodorov hänelle selitti:

– Aa... Savvatij Ilarionovitsh... ei ljubit tebjá. [Rakasta sinua.]

Tehden merkkejä terveellä kädellään hän iski Kallelle silmää. Tämä ei ymmärtänyt. Sen hän käsitti, että toveri puhui tuosta kiilusilmäisestä. Mutta mitä hänestä sanottiin – se jäi käsittämättä.

– A sto... lupit? – tolkkasi hän, koettaen lausua vaikeita venäläisiä sanoja.

Arsenij selitti. Hän hiveli päätään ja poskeaan, ollen niin mairean näköinen kuin suinkin.

– Aa... eto ljubit [tämä on rakastaa], – nauroi hän, taputtaen itseään poskelle ja heittäen Kallelle lentosuukon.

– P–ru häntä rakastakoon! – pauhasi Savvatij ja teki ristinmerkin. Toiset nauroivat. – A vot... kaula poikki vain!

Kalle alkoi tajuta. Tuo kiilusilmäinen, jonka päässä oli kahden killingin kokoisia paljaita paikkoja, ei ollut hänen ystävänsä. Mutta muuten suhtautuivat toiset potilaat häneen suopeasti – aivan kuin johonkin ulkomaalaiseen elävään, jonka jokaista liikettä ja sanaa oli soma seurata.

– Ei ne tshuhnat ole oikeita ihmisiä... katsokaahan tuonkin nenää – pyöreä kuin peruna. Ja kädet pitkät kuin apinalla.

– Älä houraa... samanlaisia mollinaamoja on meitäkin, – nauroi Antonov, joka osasi lukea. – Nikolai, Petja, Iljushka.

Ja Antonov osoitteli ympäri huonetta asianomaisten vaisusti hymyillessä tälle suorasukaiselle esitykselle.

Mutta Kalle ja Arsenij eivät tästä välittäneet. He koettivat selittää toisilleen elämänsä vaiheita.

Nuori ulaani viittoi ja puhui. Hän kertoi pitkät historiat, joista Kalle ei ymmärtänyt sanaakaan. Mutta hänellä oli puhumisen tarve. Kukaan tovereista ei enää viitsinyt kuulla hänen kertomuksiaan ruhtinaan talosta, jossa hänen isänsä palveli. Aa... sellaiset salit... sellaiset loistavat kynttiläkruunut! Ja kuvansa näki joka puolelta! Entä sohvat – niihin humahti pehmeästi kuin jauhohinkaloon!

Hän sai kertoa tuon juttunsa niin monta kertaa kuin halusi – Kalle ei käsittänyt muuta kuin: dom – talo.

– Se on kaksikerroksinen, suuri – baljshói dom, – jutteli Arsenij silmät loistaen. – Ja ullakko niin korkea kuin kirkko! Siellä hän oli poikasena ollut piilosilla ruhtinaan lasten kanssa. Nuori ruhtinas oli sodassa hänkin. Hänen nimensä oli Pjotr Aleksandrovitsh Donatjev.

– Saat sinä kertoa sen kymmenkerroksiseksikin, ei tshuhna käsitä kumminkaan, – motkotti Savvatij Ilarionovitsh.

– Älähän keskeytä, – jutteli Arsenij, – se kuuntelee kumminkin, ja se on pääasia. Minulle riittää vain, että joku kuuntelee, – nauroi hän iloisesti.

Ja Kallehan kuunteli. Hän ihan ahmi jok'ikisen vieraskielisen sanan. Nytkin hän vain ihmetteli, että kielimurteita saattoi olla niin omituisia kuin tämä ryssänkin murre. Niin pyöri kieli suussa kuin olisi kuumaa perunaa käännellyt.

– Jokos olet kertonut ruhtinaan hevosista... siitä turkkilaisesta, jonka herrasi on saanut lahjaksi Turkin sulttaanilta? – veisteli Semjonov.

– Ja siitä tatarilaisesta topatusta satulasta, joka on hopeanupeilla koristettu? – ilkkui toinen.

– Ja Matrjona Jakovlevnasta, joka painaa kymmenen puutaa!

– Älkäähän keskeyttäkö, – innostui Arsenij, – hevonen, lóshat – panimájesh-li ty?

Kalle ymmärsi. Toveri oli aikaisemmin selittänyt kuuluvansa ratsuväkeen. Hän tahtoi nyt näyttää kielitaitoaan ja tokaisi:

– Ja artilerist... pum!

Ryssät nauroivat katketakseen. Pum! – siinä meni Arsenij Ivanovitshin selitys päin seiniä!

Tämäkin nauroi kyyneleet silmissä. Voi pyhä Nikolai... se oli metkaa! Mutta – älkäähän huoliko... kyllä hän vielä suomalaiselle selvän teki, kunhan aikaa kului.

Kalle koetti nyt vuorostaan selittää, ettei hän ollut rippikoulua käynyt. Liikkeelle kykenevät kerääntyivät hänen vuoteensa ääreen. Heitä huvitti tavattomasti tämä suomalainen.

– Janje lukemas... koko sanalta – ta ei osaa. Kniika... ta-hyvin truutno... ootsen. [Kirja, vaikea, hyvin.]

Ryssät nauraa höröttivät kuorossa. Kallen venäjänkieli oli kaikkea muuta kuin mallikelpoista.

– Katohan sen suuta, – suhautti muuan toverilleen, – niin venyy kuin märkä saappaan raksi! On siinä tshuhna... voi pyhä Pietari-Paavali!

Mutta – Kalle näki vain nauravat kasvot eikä ymmärtänyt sanoja. Hän jatkoi selitystään.

– Rippikoulu... panimaajes... vaikea – ootsen. Rovasti... panimaajes – ei anna, nie tajot... ehtoollista.

Ja Kalle koetti kädellään näyttää, kuinka pappi panee rippileivän suuhun ja antaa kalkin. Ryssät käsittivät väärin.

– Tuokaa sille leipää... sillä veitikalla on taas nälkä, – nauroi Semjonov. (Kalle oli vasta syönyt.)

Savvatij heitti ryssänlimpun kappaleen Kallen sänkyä kohti.

– Pum! Siinä on kranaatti Asovan rykmentin patterista.

– Kushai, pasháluista, – kehoitti Semjonov, ojentaen leivän Kallelle.

Mutta Kalle taputti pulleaa vatsaansa.

– Nie makuu... täynnä on kuin rumpu.

Mutta – siitä huolimatta hän piilotti leivänkappaleen päänsä alle, jossa jo ennestään oli jos jonkinlaista tavaraa – aapinenkin.

Kallen oli hyvä olla. Hänen jalkansa parani nopeasti, samoin käsi. Ruokaa hän sai riittävästi – hän lihoi. Ja nämä ryssät... nämä olivat kerrassaan mukavia miehiä kaikki – paitsi tuo kiilusilmäinen. Mutta – sekin tuntui tänä päivänä mukavammalta. Niin heitti leipäkimpaleenkin hänelle kuin kiven muhkuran.

Hän ihmetteli, että oli näitä vastaan taistellut. Jos hänestä ja Arsenijsta olisi riippunut, he olisivat tehneet rauhan paikalla.

Hän oli niin hyvällä tuulella, että tahtoi tulkita heti tämän ajatuksensa. Tarttuen toveriaan kädestä hän solkkasi:

– Vetski i russki... rauha – niin kulkevat käsityksin kuin kaverit... panimajes?

Kyllä ryssät sen ymmärsivät. Da, da... rauhaa hekin kaipasivat. Mutta – nyt sekaantui Savvatij keskusteluun ja teki sille jyrkän käänteen.

– Venäläinen lyö ensin ruotsalaiselta kaulan poikki – aa sitten tulee rauha! – huudahti hän palavin silmin, tehden merkitsevän liikkeen kurkkuaan kohti. Toverit koettivat hillitä häntä, mutta Savvatij raivostui:

– Ja sinut viedään Siperiaan, kun paranet! Siellä saat turvetta kääntää!

Nyt suuttui Antonov. Hän oli hyväsydäminen mies.

– Jos et tuki kuonoasi, niin annan sulle vasten turpaa! – kiljui hän. – Hävytöntä peloitella yksinäistä miestä! Sinut lähetetään Siperiaan!

Mutta – Kalle oli ymmärtänyt tuon yhden ainoan peloittavan sanan – Sibir. Kylmät väreet kulkivat pitkin selkäpiitä, ja hän valahti kalpeaksi. Vain silloin tällöin oli hänen mielessään vilahtanut, etteivät ryssät häntä niinkään vain päästäisi... vanki hänestä tehtäisiin .. sotavanki. Ja se oli ankara paikka. Mutta – vähitellen... kuta pitemmälle aika kului, oli hänestä ruvennut tuntumaan, että ehkä hyvinkin päästäisivät. Olivathan kaikki hänelle kovin ystävällisiä. Nyt tuon kauhean nimen mainitseminen sai hänet pelon valtaan. Jokohan ainakin passittaisivat hänet sinne, jossa ei kuu kumottanut eikä päivä paistanut?

Ja nyt hän taas ymmärsi, miksi näitä vastaan piti taistella. Jos ryssä voittaisi, se lähettäisi suomalaisia Siperiaan niinkuin karjaa. Olihan kotipitäjän vallesmanninkin tapana pahalla päällä ollessaan tiuskia: "Kiitä onneas, että kuulut Ruotsin valtakuntaan. Siperiaan joutuisit muuten!" Ja sen hän oli sanonut sellaisestakin kuin kinkereiltä poisjäämisestä. Kallea peloitti vahvasti.

– Älä ole milläsikään, Karl Karlovitsh, (sillä nimellä ryssät kutsuivat Kallea) – ei sinua sinne lähetetä, – rauhoitteli vääpeli. – Paranehan ensin. Meidän keisari on armollinen... ei hän sinua sinne passita. Minä tiedän!

Kalle näki vääpelin ystävälliset kasvot, mutta sittenkin häntä peloitti.

Keisari – se oli kauhean suuri herra.

Toissapäivänä oli sairaalassa käynyt ylhäinen venäläinen kenraali ja puhutellut potilaita. Kalle muisti juhlallisen näköisen, mahtavan miehen, jonka univormu kimalteli kultaa ja hopeaa. Jos kenraali oli noin mahtava, kuinka korkea olikaan sitten keisari!

Vaikka – olihan heidänkin ylipäällikkönsä, ekselenssi, suuri herra. Mutta sittenkään ei hän tehnyt niin peloittavaa vaikutusta. Johtuiko se siitä, että hän oli oman puolen miehiä? Kalle muisti, kuinka hän Siikajoella oli käynyt pyytämässä Moska-Ruunalle lomaa. Mutta tätä... vihollisen kenraalia ei olisi uskaltanut puhutella, vaikka olisi sen kieltäkin osannut. Ja kuitenkin oli tämä korkea herra pysähtynyt hänenkin vuoteensa viereen ja jutellut lääkärin kanssa, viimeksimainitun koko ajan seistessä asennossa... nöyränä kuin rippikoulupoika papin edessä.

Näillä oli eri meno ja järjestys. Jos pieninkin kiho ilmestyi ovelle, niin heti vaikenivat ja seisoivat yhdessä kohden kuin patsaat. Sairaatkin näyttivät suoristautuvan peitteidensä alla. Tällaisen vallan kynsiin kun oli joutunut yksi vaivainen Porin rykmentin tykkimies... ei tiennyt, kuinka kävisi.

Lääkärin tulo keskeytti Kallen mietteet. Tuo mies, joka toissapäivänä oli näyttänyt vapisevan kenraalin edessä, esiintyi nyt kuin olisi ollut vähintään keisari. Sairaat pelkäsivät häntä. Heti kun hän näyttäytyi ovella, seisoivat kaikki hiljaa kuin hiiret, odottaen vapisten, mitä lääkäri sanoisi.

Ensi töikseen tämä hihkaisi, niin että huone kajahti:

– Jo taas on teitä ylhäällä sellaisia, joiden pitäisi maata! Sinäkin kapipää... kuka sulle on antanut luvan nousta toikkaroimaan?

Hän osoitti Savvatij Ilarionovitshia, joka taas oli kuukkimassa ympäri huonetta.

– Ei kukaan, teidän korkeajalosukuisuutenne... itse nousin.

– Itse nousin! – matki lääkäri. – Mutta kun minä sanon, että sinä makaat, niin sinä makaat, tai muuten minä toimitan sinut Siperiaan, senkin haaska!

Taas lausuttiin tuo peljätty nimi. Kalle ei luonnollisesti ollut lääkärin puheesta ymmärtänyt muuta kuin että tämä oli vihassa. Nyt hän säpsähti. Siperiasta he kaikki puhuivat.

– Ja mitä te sen ruotsalaisen vuoteen ääressä teette... senkin naudat! Ettekö ole ennen ihmisiä nähneet? Jokainen vuoteeseensa!

Miehet hajaantuivat. Lääkäri tarkasteli heidän haavojaan, äksyili ja kiroili. Välskäri repi siteitä niin kovakouraisesti, että moni parkaisi tuskasta. Mutta saksalainen vain ärjyi:

– Kita kiinni! Ei tämä henkeä vie.

– Ymmärrän, teidän korkea-jalo-sukui-suutenne, – koetti potilas änkyttää.

Lopuksi saapui lääkäri Kallenkin luo. Kun välskäri tavanmukaisella kovakouraisuudella rupesi käsittelemään häntä, kiivastui hän uudelleen:

– Pölkkyinäkö sinä ihmisiä pidät, senkin pässi! Etkö osaa siivosti menetellä?

Välskäri ihmetteli, ettei nyt saanut olla kovakätinen. Taisi olla perää siinä puheessa, että tämä lääkäri puolsi luterilaisia vääräoppisia, koska itse oli vääräoppinen. Sitä sanoivat monet. Suomenmaalaisen rykmentin poikia kohteli aivan toisella tavalla kuin muita venäläisiä – koska enemmistö näitä oli kotoisin Vanhasta Suomesta. Sieltä käsin hän kai oli itsekin – muisti välskäri kuulleensa.

Lääkäri katseli Kallea melko ystävällisesti. Hänen viiksenpäänsä vavahtelivat, kun hän koetti pidättää hymyään.

– Luut kuin hevosella... kyllä tuollainen aina paranee, – mutisi hän.

– Viikon perästä saat nousta ylös, – jutteli lääkäri, mutta eihän Kalle ymmärtänyt.

Piti näyttää. Lääkäri ojensi yhden sormen pystyyn ja lausui sanan "viikko" – sen hän osasi, näytti sitten kainalosauvoja ja nauroi:

– Harashó!

Tarkastus oli loppunut. Lääkäri poistui. Mutta tämä ilmeinen sotavangin lempeämpi kohtelu myrkytti mielialan Kallea kohtaan. Arsenij Ivanovitshkin oli herennyt vähäpuheiseksi, ja Savvatij aivan sähisi. Vai kapipääksi haukkui! Kun oli kulunut jokin minuutti lääkärin lähdöstä, puhkesi myrsky valloilleen.

– Vääräoppisia suosii... meidän kääreitämme repii ja riuhtoo kuin tuohta!

– Pitää tehdä valitus!

Mutta vääpeli Antonov jymäytti nyrkkiä lattiaan ja ärjäisi:

– Vai valitus, senkin siat! Ja saattaisitte meidät kaikki rangaistukseen. Kyllä tiedetään, miten niiden valitusten käy! Turpaan läjähtää, niin että hampaat kurkkuperästä säkeniä iskevät. Minä tiedän!

Murina vaikeni. Vanha Antonovpa sen tiesi. Hän oli palvellut kolmattakymmentä vuotta.

– Suvorovkin, vaikka oli hyvä mies, ei kärsinyt valituksia. Kuonoon iski... iski kuin iskikin ja käski kiittää Jumalaa kurituksesta. Minä tiedän!

– Se on herrojen oikeus, – lausahti joku lattialta. – Muuten eivät olisikaan herroja.

Ja hetken kuluttua alkoi iloinen rupatus, niinkuin ei mitään olisi tapahtunut.

Kallen vuode vain sai hetken olla rauhassa.

Mutta illalla, päivystäjän viime käynnin jälkeen, kokoontui taas joukko miehiä Kallen vuoteen ympärille. Katosta kärysi pari talikynttilää päreestä laitetussa kannattimessa. Sen niukassa valossa Kalle suoritti tavanmukaisen iltatavauksensa.

– Kuulehan... se lukee, lukee se! – supatti Semjonov, ihmetellen, että tuollainen kumma otus osasi tuon vaikean taidon. Sillä tässä huoneessa eivät osanneet lukea muut kuin vääpeli Antonov.

– Se on vääpeli, varmasti se on vääpeli, – intoili Antonov. – Muuten ei lukisi.

Semjonovin teki mieli ottaa siitä selvä. Osoittaen Antonovia hän kysyi:

– Feltvebel-li ty takshe... da? Feltvebel?

Kalle, joka luuli torvensoittajan tarkoittavan, että tiesikö hän Antonovin arvon, vastasi empimättä:

– Ta, ta!

– Sanoinhan minä, että se on vääpeli! – innostui Antonov. – Muuten ei lukisi!

Ja sen jälkeen pitivät kaikki Kallea vääpelinä, ja lääkärinkin suhtautuminen sai uuden merkityksen.

– Tietysti, – juttusi Antonov, – päälliköitä hoidetaan, niinkuin päälliköitä hoidetaan! Ja te olisitte menneet valittamaan! Kuonoon olisi tullut, kuonoon, kautta Pyhän Nikolai Ihmeittentekijän! Minä tiedän!

Siihen ei ollut kellään mitään sanomista.

VIII

Lounatmäen haltijat elivät tyytyväisinä, t.s. vapaaherra Enefelt ja hänen rouvansa. Ainoa seikka, joka vielä joskus herätti levottomuutta, oli se mahdollisuus, että Ruotsi ehkä vielä jollakin odottamattomalla tavalla voisi yllättää vastustajansa ja saada sotaonnen kääntymään.

Sellainen on ihminen. Vielä neljä, viisi kuukautta sitten olisi tämä mahdollisuus herättänyt vapaaherra Enefeltissä mitä suurinta iloa: silloin elettiin vielä toiveissa, että sotaonni kääntyisi. Mutta – Viaporin antautuminen ja nyt syksyllä alkanut uusi perääntyminen oli saanut aikaan jyrkän muutoksen hänen mielialassaan ja mielipiteissään. Siihen oli kuitenkin kaikkein voimakkaimmin vaikuttanut Hannan ja ruhtinas Donatjevin kihlaus.

Se oli tapahtunut kesäkuussa. Hanna ei ollut jaksanut vastustaa vanhempiensa painostusta. Hän oli taipunut.

Toistaiseksi oli kihlaus päätetty pitää visusti salassa.

Oli sitten saapunut sanoma yliopiston rehtorin Matias Caloniuksen puheesta, jonka tämä oli pitänyt rehtorinvaihdostilaisuudessa kesäkuun lopulla. Se oli tehnyt mielet rauhattomiksi. Noissa rohkeissa sanoissa, jotka oli lausuttu aikana, jolloin vihollinen oli jo miehittänyt puolet Suomea, oli kajahtanut menneisyyden ääni... uskollisuus Ruotsia, ainoaa laillista esivaltaa kohtaan. Tuovilan rouva oli siitä rientänyt kertomaan.

Ss, ss... sieltä ne aina tulivat hälytysuutiset! Vapaaherra oli kynsinyt päätään. Vanhan Oljemarckin eläessä sieltä oli kuulunut kapinasanomia, pojan kotona ollessa lemmen viestejä, ja nyt, kun sekä isä että poika olivat poissa, piti äiti huolen, että nuo hälytysuutiset jatkuivat. Rehtorin puhe! Mitä se heihin kuului? Hehän olivat vannoneet uskollisuudenvalan Venäjälle – rouva Oljemarckin isäkin. Noiden ihmisten kanssa ei totisesti voinut seurustella!

Ja vapaaherra oli tuntenut itsensä yhtä loukatuksi kuin ennen Öykkäri-Oljemarckin eläessä, jolloin tämä jossakin seurassa oli koettanut esittää omia maanpetoksellisia mielipiteitään. Kummallista, kuinka muutamissa perheissä sama heikkous ilmeni jatkuvasti!

Mutta – olipa muitakin levottomuuden aiheita ilmaantunut kesän kuluessa: Suomen armeijan voitto Lapualla ja Alavudella, Sandelsin uljas kamppailu Savossa. Olipa tuo rohkea eversti puhdistanut vihollisista koko Savon ja Karjalan ja tehnyt partioretkiä aina Venäjän puoleisen Suomen alueelle. Mutta syksyyn mennessä hänen oli ollut vetäännyttävä takaisin, ja se oli hiukan rauhoittanut Lounatmäen haltijoita.

Mutta – ei kaikki vielä sittenkään ollut ollut selvää. Hannan kirjeenvaihto Oljemarckin kanssa oli jatkunut – kihlauksesta huolimatta. Oliko tyttö järjiltään? Luutnantti oli kirjoittanut armeijan voitoista! Kauhajoki, Nummijärvi... mitä ne heitä liikuttivat? Saivat ne voittaa... venäläisille ne eivät kuitenkaan mitään mahtaneet. Vapaaherra oli keskustellut tulevan vävypoikansa kanssa, joka silloin tällöin, kesken kiireiden, oli pistäytynyt talossa. Hän oli tuntenut vihaavansa luutnantti Oljemarckia sydämensä pohjasta.

"Saisivat ammutuksi sen siellä... mokomankin tuulihatun!" oli hän ähissyt itsekseen.

Mutta se, joka ei ollut vihannut Oljemarckia, oli Hanna. Hänestä oli ollut hauskaa saada kirjeitä rintamalta. "Hauskaa" – sanokaamme nyt vaikka niin. Henrik August kirjoitti kauniisti. Hän kuvaili kaikki tarkasti... taistelut ja armeijan liikkeet. Mutta vahingossakaan hän ei hiiskunut mitään suunnitelmista – siksi varovainen hän oli ollut. "Seuraavassa kirjeessä saat tietää enemmän", oli hän lopettanut.

Mutta – ennen kaikkea oli ollut nautinto lukea Henrik Augustin kuvauksia hänen omista tunteistaan ja yleensä omasta sielunelämästään. Silloin hänen tyylinsä oli muuttunut runolliseksi. Hän oli ollut kuin trubaduuri, joka soitti lemmittynsä ikkunan alla. Oi, noita monia siivekkäitä sanoja, jotka sydämen hehkuva lämpö ja vilkas mielikuvitus lennätti päämääräänsä! Ikuinen koulupoika ja murjottava vanhus. Umpimielinen ja samalla vuolas kuin kevättulviva joki. Lapsellinen uskovainen ja mitä pahin epäilijä. Soturi ja pappi... intomielinen miekan mies ja haaveksiva rauhanystävä, jolla oli Mooseksen kiivaus ja apostoli Johanneksen lempeys. Kaikki nämä vastakohdat olivat tulleet näkyviin Oljemarckin kirjeissä. Mutta kun hän oli kirjoittanut rakkaudestaan, oli se jo lähennellyt runoutta... lyyrillistä ja vienoa kuin kevättuulen hiljainen suhina, rajua ja uhmapäistä kuin syysmyrskyn raivo, tyyntä kuin lammen peilikirkas pinta, kuohupäistä kuin valtameren laine. Oli siinä Hanna Enefelt saanut monta kaunista nimeä: Madonna ja Danten Beatrice... Petrarcan Laura ja Theseuksen Ariadne, sulttaanin lemmitty ja renkipojan morsian. "Sä olet mulle Neitsyt Maaria...!"

Hanna ei olisi ollut nainen, jollei tuo kaikki olisi häntä syvästi liikuttanut.

Hän oli jatkanut kirjeenvaihtoaan, ajattelematta, kuinka omituiseen valoon hän sen kautta oli joutunut. Hän oli ihmetellyt, että ne yleensä olivat menneet perille. Olisi luullut Donatjevin ottavan tilanteesta selvää. Tämä oli pistäytynyt talossa, mutta Hanna oli ollut pidättyväinen. Kunnes Henrik Augustin kirjeet olivat yht'äkkiä lakanneet.

Joku oli tiedoittanut hänelle asiain tilan. Hanna oli rientänyt Tuovilaan.

Ruhtinaan kosinnankin jälkeen hän oli käynyt siellä usein... istunut Oljemarckin huoneessa ja katsellut tämän kirjoja. Niin peloittavan paljon se mies oli lukenut! Hän oli tuntenut salaista mielihyvää sen johdosta. Ruhtinas Donatjev ei tehnyt oppineen vaikutusta... tavallinen, hienokäytöksinen aatelisnuorukainen vain. Mutta – tuolla kertaa hänestä oli tuntunut, ettei hänellä ollut rohkeutta mennä talon herran huoneeseen. Sen kirjat, aseet, kalusto... koko sen ilma olisivat syyttäneet häntä.

Ja kuitenkin hän oli kiihkeänä tiedustanut syytä, miksei Henrik August enää kirjoittanut. Oliko täti Oljemarck mahdollisesti kertonut –?

Rouva Oljemarck oli ollut ystävällinen, vaikka pidättyväinen. "Eikö Henrik August saisi sitten tietää? Sehän on kuitenkin totta?" Niin – mutta hänellä oli ollut niin suuri nautinto Henrik Augustin kirjeistä. Mikseivät he voineet hyvinä ystävinä kirjoittaa toisilleen?

Mutta eikö Hanna huomannut, että se vain herättäisi turhia toiveita Henrik Augustissa? Parempi, että niistä tehtiin ajoissa loppu.

Ja rouva Oljemarck oli vaipunut nyyhkyttäen nojatuoliin.

Tuona hetkenä oli Hannalle selvinnyt paljon – se, että tuossa kodissa asui aivan harvinaislaatuinen rakkaus... äidin rakkaus poikaan ja pojan rakkaus äitiin ja – häneen. Hän oli tiennyt sen ennenkin, mutta tuolla kertaa hänelle oli selvinnyt tuska: nuo kaikki kolme eri rakkautta kamppailivat keskenään. Äiti rakasti poikaansa ja kärsi tämän tähden. Poika rakasti äitiä ja häntä ja kärsi kummankin tähden. Hannasta oli tuntunut, kuin olisi Oljemarck seisonut hiljaisen lukukammionsa ovella... vakavana, melkein synkkänä, ja katsellut vuoroin heitä kumpaakin, jotka olivat itkeneet rinnatusten: toinen sitä, että tuolla rakkaalla pojalla piti olla niin kova kohtalo, toinen sitä, että hänelle itselleen piti käydä näin: joutua pois tästä kodista, jossa oli viime aikoina niin usein oleskellut. He olivat itkeneet kaulatusten ja ymmärtäneet toisensa hyvin. Kyynelten kieli on kaikkein täydellisintä, se selvittää asioita, joita ei minkäänlaisilla sanoilla voida tulkita. Rouva Oljemarckista oli tuntunut, että Hanna vain uhrautui vanhempainsa hyväksi, ja että hänen sydämensä jäi Henrik Augustille. Ja niinhän se itse asiassa oli ollutkin. Tie eteenpäin oli vain näyttänyt kovin toivottomalta.

Hanna oli rientänyt kotiin. Hänen sydämessään oli alkanut kypsyä päätös.

Tuosta oli nyt kulunut muutamia päiviä. Hanna istui kamarissaan ja katseli kellastuvia lehtiä. Ne tippuivat yksitellen ja leijailivat pitkin puiston käytäviä. Siellä seisoi vanha lehmuskin perällä.

Tuon puun näkeminen teki hänet murheelliseksi. Miksei hänen rakkautensa ollut saanut rauhassa kehittyä? Miksi nämä monet harha-askelet... nämä monet taistelut ja kärsimykset? Oliko hänen rakkautensa sidottu ajan ristiriitoihin? Siltä näytti. Sen piti taistella itsensä vapaaksi. Henrik Augustilla se oli aina pysynytkin vapaana... omana, erikoisena maailmana, johon eivät vaikuttaneet ajan vaihtelut. Valtiollisissa mielipiteissään hän horjui, mutta rakkaudessaan ei. Hän oli puhjennut mieheksi ajoissa – siinä kohden ainakin. Nyt Hanna sen ymmärsi. Hänen itsensä laita oli ollut toinen: hän oli päässyt selvyyteen vasta nyt. Siihen oli ratkaisevasti vaikuttanut viimeinen käynti rouva Oljemarckin luona.

Ja nyt kun tämä oli selvinnyt, rupesivat häntä ympäröivät asiat näyttämään toisenlaisilta. Ruhtinas siirtyi johonkin epämääräiseen kaukaisuuteen. Koti muuttui vieraaksi. Vanhempain tyytyväisyys hänen kihlautumisensa johdosta tympäisi. Vai uhrautua! Hän ei aikonutkaan uhrautua. Niin jalomielinen hän ei toki ollut. Hän näki isän ja äidin toiveet perin itsekkäässä valossa. Myivät tyttärensä! Hyvä, että hän oli ajoissa herännyt estämään tämän orjakaupan.

Siinä oli pöydällä "Åbo Tidningarin" viimeinen numero.

Oli saapunut sanoma Oravaisten tappiosta. Venäläiset julkaisivat uutisensa sanomalehdessä. Se tuli heille säännöllisesti. Donatjev oli huolehtinut siitä, että se lähetettiin. Olihan se tullut ennenkin, mutta nyt tuli toisinaan kaksikin kappaletta samaa numeroa. Nämä sulhasen toimenpiteet loukkasivat häntä syvästi.

Niin – niissä ilmeni vastenmieliseltä tuntuva omien ansioitten korostus ja nousukasmainen itsetyytyväisyys. Hän oli sen ennenkin vaistonnut, mutta ei niin selvästi kuin viime käyntinsä jälkeen Oljemarckilla. Donatjev käytti noita voitonsanomia omien yksityisten osakkeittensa vakaannuttamiseksi. Ne olivat reklaamia ruhtinas Pjotr Aleksandrovitshin rakkauden hyväksi... mutta sisälsivät samalla varoituksen: ei ollut hyvä katsoa ylön tätä ruhtinaallista tarjousta. Tämä viimeksimainittu seikka Hannaa nyt erityisesti ärsytti.

Hän tempaisi käsiinsä lehden. Siinä se oli tuo surullinen uutinen. Surullinen? Niin – se sana oli paikallaan. Hanna ei voinut iloita... ei ollut koskaan voinut iloita oman armeijan tappioista. Se tapa, millä uutisessa tehtiin selkoa taistelun kulusta... yksin sekin, miten venäläiset ylistivät ruotsalaisten urhoollisuutta, teki mitä vastenmielisimmän vaikutuksen. Siinä ilmeni tuo liehakointi, jota hän ei voinut sulattaa. Se tuli myös näkyviin ruhtinas Donatjevin käytöksessä.

Hän otti pöytälaatikosta kuvan, pienen miniatyyrimaalauksen, jonka Donatjev oli hänelle lahjoittanut. Palvelusväen vuoksi ei sitä ollut kehdannut seinälle ripustaa. ("Kehdannut" – oi, että piti käyttää sellaisia sanoja, mutta niin se oli!) Sisäkkö oli toissapäivänä keskustellut kyökkipiian kanssa, ja hän oli sattunut kuulemaan katkelman tulosta keskustelusta: "Ryssä on ryssä, vaikka voissa paistaisi!" Tytöt olivat kauheasti säikähtäneet. Mutta – ihmeellisintä, ettei hän ollut kyennyt sanallakaan nuhtelemaan heitä.

Siinä hän oli – nuori sotilaspukuinen luutnantti, sivultapäin maalattuna. Nenä oli ulkoneva, huulet paksunpuoleiset, tukka hiukan epäjärjestyksessä. Aikaisemmin hän oli ihaillut tätä epäjärjestyksessä olevaa tukkaa – se oli näyttänyt hänestä kauniilta. Tuuhea, jonkin verran hoitamaton korvaparta jatkui leukapieliä pitkin, peittäen leuan alaosan. Viiksiä ei ollut. Tuossa nuoressa miehessä maidonvalkoisine ihoineen oli hiukan maalaisnuorukaista, hiukan herraa – mutta ennen kaikkea sotilasta. Kankea, korviin saakka ulottuva kömpelötekoinen kaulus oli koristettu kultaisella tähkällä, ja epoletti riippui vinossa, peittäen vain toisen puolen olkapäätä.

Hannasta näytti tämä nuori ruhtinas nyt sivistymättömältä... ainakin kuvassa. Hän sulki silmänsä ja koetti muistella, minkälainen hän oli luonnossa. Niin – kohtelias, hymyilevä, ylenmäärin hajuvesiltä tuoksuva... puhui virheetöntä ranskaa, mutta ylpeili sillä, ettei isä osannut nimeään kirjoittaa. Siis nousukas sanan täydessä merkityksessä.

"Meillä ei katsota sitä, mikä mies on, kunhan vain palvelee uskollisesti. Kreivi Rasumovski oli talonpojan poika... ja kuitenkin naimisissa keisarinna Elisabetin kanssa – salaa. Ruhtinas Menshikov oli leipurin oppilas ja hallitsi Venäjää Katariina I:n kanssa, joka itse oli syntynyt maaorjana. Meillä voidaan yletä!" Näin oli Donatjev kerran päivällispöydässä kerskunut.

Tämä kaikki tympäisi nyt sanomattomasti. Oljemarck vakavine ilmeineen näytti paljon ylhäisemmältä. Tosin hän ei kuulunut aatelistoon, mutta oli vanhan sivistyssuvun jälkeläinen. Hänen rinnallaan jäi tämä nuori barbari varjoon.

Hanna oli lueskellut Donatjevin kirjeitä ja kaivannut niistä tiedonantoja Henrik Augustista. Donatjev oli luvannut kertoa, jos saisi kuulla. Joka tapauksessa hänen piti ilmoittaa, jos sen niminen upseeri kaatuisi tai joutuisi vangiksi.

"Teidän maalaissuojatistanne en ole kuullut mitään", oli ruhtinas kirjoittanut viime kirjeessään.

"Maalaissuojatistanne!" Kuinka tämä nimitys nyt loukkasi Hannaa. Oljemarck oli kymmenesti parempi kuin tuo entisen maaorjan pojanpoika, jonka isoisä oli aateloitu keisarinna Elisabetin aikana! Kuinka hän oli saattanutkin olla niin sokea, että oli hyljännyt Henrik Augustin tämän vihollisen, tämän ryssän vuoksi? Hän katui nyt sitä vilpittömästi.

Nyyhkyttäen painoi hän päänsä pöytää vasten. Tämä pieni kustavilaiseen tyyliin tehty valkoinen kirjoituspöytä kultakoristeisine jalkoineen oli Hannan uskottu. Sen ääressä hän oli haaveillut kuutamoöinä... kirjoittanut kirjeitä Oljemarckille... surrut ja iloinnut. Ja viimeksi se oli saanut laatikossaan säilyttää ruhtinas Donatjevin vaakunalla varustettuja, ylenmäärin hajuvedeltä tuoksuvia "raportteja". Niin – raportteja... paremmin hän ei voinut niitä nimittää. Oh, hän halveksi itseään. Hän oli myynyt itsensä maansa viholliselle! Oljemarck vallankumouksellisine mielipiteineen oli kymmenesti parempi kuin hän, joka oli ajatellut vain loistavaa tulevaisuutta, rikkautta ja ylellisyyttä. Olipa siunattu asia, että hän oli herännyt ja saanut silmänsä auki!

Hän näki pöytälaatikostaan Oljemarckin kuvan. Sekin oli pieni miniatyyrimaalaus. Kirkasotsainen ylioppilas katseli häntä siitä. Silmissä oli poikamainen ilme ja huulten ympärillä leikki vallaton hymy. Tämä muotokuva oli niiltä ajoin, jolloin he olivat vannoneet toisilleen ikuista uskollisuutta... siihen aikaan kuin Henrik August lähti Turkuun lukemaan.

"Minä luen papiksi ja Sinusta tulee minun ruustinnani! Ajattelepas – sellainen hieno, ylhäinen ruustinna!"

Kuinka nuo sanat olivat sykähdyttäneet häntä. Ruustinna! Se oli korkeinta, mitä hän siihen aikaan oli tiennyt. Vapaaherratarkin oli sen rinnalla tuntunut kovin tavalliselta.

"Minä olen muuttanutkin alaa... luen filosofiaa ja opiskelen kieliä, aion runoilijaksi", – oli seuraava uutinen, joka hänet oli Turusta käsin tavoittanut. Hyvä! Hän oli taipunut siihenkin... vaikka se olikin hänen mielestään ollut askel alaspäin. Eihän kaikista voinut tulla Geijereitä tai Franzéneja. Mutta sitten oli seurannut Tukholman matka, ja sinne hän oli saanut seuraavan tiedonannon: aivan tavallinen maisteri vain, joka tulisi takomaan latinaa poikien päähän.

Silloin hän jo oli vaipunut pääkaupungin ihailuun siksi syvälle, ettei tuo uutinen ollut enää vaikuttanut häneen. Päinvastoin – se oli naurattanut. Vai koulumaisterin rouva – hänestä, joka tanssi kreivien ja paronien kanssa ja oli kutsuttu hovin juhliin! Valtiollisten asioiden pohdinta tädin perheessä oli yhä loitontanut häntä Oljemarckista: vai Anjalan miehen pojan kanssa hän menisi naimisiin! Ei milloinkaan! Ja niin oli loppunut se kausi hänen nuoressa elämässään, jonka loppunäytös oli näytelty tuon vanhan lehmuksen alla Oljemarckin käydessä heillä viimeistä kertaa Porin rykmentin vastaleivottuna luutnanttina.

Mutta olivatpa nämä sotakuukaudet seuloneet häntäkin... opettaneet katselemaan asioita eri puolilta... ymmärtämään Anjalan miestenkin puuhia. Siihen oli ollut pakko kodin ilmapiirin muuttuessa. Mutta – sittenkään ei Henrik August ollut mennyt niin kauas kuin hän, joka oli solminut liiton vihollisen kanssa.

Hän huokasi syvään. "Henrik August... minä puran kihlaukseni... minä rakastan vain sinua. Se on minulle selvinnyt näinä viime päivinä."

"Vain syksyllä puhjennut rakkaus kestää!" oli Oljemarck kirjoittanut hänelle muutamassa kirjeessään. "Minun rakkauteni on syntynyt syksyllä – muistatko –?" Niin, niin... siinä oli Henrik August oikeassa.

Hän piiloitti kuvat pöytälaatikkoon. Vielä ei voisi puhua vanhemmille – se yllättäisi heidät kovin äkkiä. Mutta – Donatjeville hän kirjoittaisi jo tänään – se oli hänen velvollisuutensa.

Hän päätti kuitenkin lykätä sen huomiseen. Sydän oli nyt niin täynnä, ettei saattanut kirjoittaa. Mutta – huomenna... kaksi kirjettä – toinen Donatjeville... toinen Oljemarckille... Viimeksimainitun piti saada tietää, että hän oli löytänyt itsensä.

Hän lähti ruokasaliin. Siellä isä ja äiti istuivat kahvipöydän ääressä ja juttelivat. Isä oli kiukkuisen näköinen.

– Olisivat ne minut saaneet tästä läänistä valita...

– Mihin?

– No, etkö tiedä? Vapaaherra Mannerheim on matkustanut Pietariin suomalaisen lähetyskunnan puheenjohtajana neuvottelemaan keisarin kanssa Suomen asioista.

Nyt Hanna muisti. Siitäkinhän oli sanomalehti kirjoittanut. Hän ojensi kuppinsa.

– Missä olet ollut?

Äiti tarkasteli häntä tutkivasti.

– Huoneessani.

– Oletko kirjoittanut Pjotr Aleksandrovitshille?

– En... mutta huomenna kirjoitan.

Hän tarkasteli vanhempiaan. Jospa nämä tietäisivät!

– Mannerheimkin kuului Anjalan liittoon ja tuomittiin kuolemaan niinkuin eräs tästä naapurista. Eivät ne Anjalan miehet niin väärässä olleetkaan.

"Niinkuin eräs tästä naapurista", ajatteli Hanna ja kysäisi yht'äkkiä:

– Nyt isäkin siis hyväksyy Oljemarckin kannan?

– Tietysti! Eikä minulla oikeastaan koskaan ole ollutkaan niin paljon itse kantaa kuin miestä vastaan.

– Ai, ai, pappa kulta, kun sinä olet taipuvainen unohtamaan! Juuri kannan vuoksi sinulla oli huonot välit vanhan Oljemarckin kanssa.

Vapaaherra hermostui.

– No olkoon! – huudahti hän huitaisten kädellään. – Hän nyt ei kuitenkaan kuulu tähän!

"Hän se vasta kuuluukin", ajatteli Hanna kahvia juoden. Mikähän tärähdys siitä syntyisi, kun hän asian ilmoittaisi? No, niin... syntyköönpä minkälainen tahansa – tämä talo oli jo tottunut niihin.

– Eikö ruhtinas ole kirjoittanut? – kysyi vapaaherra.

Hanna pudisti päätään. Donatjev oli matkustanut Pietariin naimalupaa hankkimaan. Sitä ei enää tarvittaisi – hän oli jo ratkaissut sen asian.

– Saa nähdä, mitä vanha ruhtinas sanoo, – virkkoi vapaaherratar. – Etkö yhtään pelkää, Hanna?

– En!

Se tuli sellaisella vakaumuksella, että vanhemmat jäivät tuijottamaan häneen.

– Tyttö on varma, – naureskeli vapaaherra, hykerrellen käsiään.

Tuo loukkasi Hannaa. Hän ponnahti pystyyn ja sanoa paukautti:

– Niin olen! Tänä päivänä olen purkanut kihlaukseni ruhtinas Donatjevin kanssa ja huomenna ilmoitan sen hänelle kirjeessä.

Jos salama olisi iskenyt pöytään, ei se olisi synnyttänyt sellaista peljästystä kuin tämä suorasukainen tunnustus.

– Mi-mi-mitä sinä... puhut?

Vapaaherra oli yhtenä kysymysmerkkinä.

– Sitä, mitä jo sanoin – olen purkanut! En aio mennä naimisiin maaorjan pojanpojan kanssa!

Siitä syntyi hirmuinen kohtaus. Vapaaherra poukkoili ympäri huonetta kuin päätön, vapaaherratar huusi ja purskahti lopulta hysteeriseen itkuun. Molemmat itkivät – äiti ja tytär.

Mutta – kohtalo johtaa asiat toisinaan omituisesti. Kaksi päivää sen jälkeen kuin Hanna oli lähettänyt kirjeensä, saapui kirje ruhtinaalta. Isä, vanha ruhtinas, oli raivostunut – oli uhannut tehdä poikansa perinnöttömäksi. Vääräoppista puolisoa pojalleen hän ei koskaan hyväksyisi. Ja sitä paitsi – ikäero oli liian suuri – eikä Hanna Enefelt säätynsäkään vuoksi sopinut hänen pojalleen. Nuori ruhtinas valitti tätä syvästi, mutta isän tahto oli järkähtämätön. Hän oli vielä alaikäinen.

Mutta nyt syntyi vielä hirmuisempi kohtaus kuin pari päivää aikaisemmin. Vapaaherra huusi ja noitui... kirosi ryssän kadotuksen alimpaan kattilaan. Vai säätynsä vuoksi! Ja noin kirjoittaa entisen maaorjan pojanpoika Enefeltille, joiden esi-isät jo Kustaa Vaasan aikana olivat kantaneet aatelista kilpeä!

Talo oli aivan sekaisin.

Ainoana lohdutuksena tässä kaikessa oli se kumoamaton tosiseikka, että Hanna oli tehnyt päätöksensä ennen ruhtinaan kirjeen saapumista. Siis välit oli katkaistu heidän, Enefeltien, puolelta. Nyt lukivat vanhemmat itsensäkin mukaan. He syleilivät Hannaa vuorotellen.

– Sinä urhea tyttö! Olet pelastanut meidät häpeästä! Jumala sinua siunatkoon!

Vähitellen viikkojen kuluessa mieliala tyyntyi. Hanna oli kirjoittanut Oljemarckille: "Jos vielä minusta huolit" j.n.e. Ruhtinaalta oli saapunut toinen kirje, jossa tämä valitti pettymystään. Hän oli luottanut Hannaan. Mutta – nyt asiain näin ollen... hänen edellinen kirjeensä ei siis ollut tuottanutkaan sellaista surua, kuin hän oli otaksunut. Sitä myöten oli siis asia selvä. Hän itse vain ei koskaan tulisi unhoittamaan j.n.e.

– Puhukoon pukille! – ärisi vapaaherra. – Ryssän muistaminen! Mutta – tuo kirje oli säilytettävä perhearkistossa, – se todistaisi päivänselvästi kummaltako puolen välit olivat katkenneet.

Ja vapaaherra otti sen omaan haltuunsa. Se oli hänestä yhtä tärkeä kuin Turun Diskontin velkakirja.

Niin – entäs nyt... mitäs nyt tehtäisiin? Perhettä pudistelleet rajumyrskyt olivat vaikuttaneet virkistävästi... ainakin siinä kohden, etteivät taloudelliset huolet nyt joutaneet etualalle pitkiin aikoihin. Välistä voi tauti parantua aivan vastakkaisella hoitotavalla kuin alussa ajateltiin. Sellaisiakin tapauksia sattuu. Ja tämä parannuskeino oli sitä paitsi ollut hyvin repäisevä. Taloudellisten huolten oli siis pakko painua taka-alalle. Kaipa niistä jotenkuten selvittäisiin – niistäkin. Eihän raha ollut maailmassa kaikki kaikessa. Oli vielä jotakin muutakin – tärkeämpääkin: kunnia.

Muutamana päivänä hiipi vapaaherratar Hannan huoneeseen. Tämä istui pää käden varassa ja katseli alastonta puutarhaa. Oli kulunut kuukausi edelläkerrotusta, mutta kirjettä rintamalta ei ollut saapunut.

– Pappa puhui jo mehiläisistään – se on hyvä merkki, – naureskeli hän. – Kiukutteli, ettei niitä viime kesänä ollut paljon joutanut hoitamaan. Mutta ensi kesäksi aikoi laittaa lisää.

Hanna hymyili vaisusti, mutta vapaaherratar nauroi. Se pappa, se pappa... hänellä oli ainakin yksi suuri ja väkevä intohimo: mehiläishoito. Hyvä Isä sentään!

Mutta – he eivät joutuneet kauan keskustelemaan, kun salista kuului vapaaherran iloinen ääni:

– Missä meidän naiset ovat? Tuovilan rouva on täällä!

Hannakin hypähti äkkiä ylös – tavallista vilkkaammin.

IX

Kolmen hevosen vetämät vaunut nousivat jyrkkää ahdetta ylös. Hevoset kiskoivat kaulat ojona. Sotamieskuski läjäytteli niitä pitkävartisella piiskallaan.

– Soh... valakka, vedä paremmin! Etkö, jumaliste, voi kiskoa suoraan?

Piiskan iskut säestivät hänen venäjänkielisiä sanojaan.

Kuomussa istui kaksi paksuihin sotilasviittoihin kääriytynyttä herraa. Komealla sulkatöyhdöllä koristetuista hatuista arvasi heidät korkea-arvoisiksi upseereiksi. Ja sellaisia he olivatkin – venäläisen armeijan ylipäällikkö, kreivi Buxhövden ja kenraali van Suchtelen. He olivat matkalla Kokkolaan.

Tie oli kaikkea muuta kuin hyvä. Syviin, kuraa täynnä oleviin kuoppiin upposivat vaunun pyörät toisinaan rumpuja myöten.

Buxhövden oli kärsimättömällä päällä – jota muuten ei tapahtunut usein. Hän oli tunnettu itsensä hillitseväksi mieheksi, joka harvoin kiivastui. Mutta – tämä rasittava matka syyssateessa, huonoilla teillä, oli hermostuttanut hänet.

– Vihoviimeisiä teitä! – sadatteli hän. – Sisälmykset tässä ovat sekaisin ennenkuin perillä ollaan.

Suchtelen ei vastannut mitään. Hän muisteli Venäjän teitä; ne olivat vielä kurjemmat. Mutta – kun ihminen oli kärsimätön, hän ei kyennyt tekemään vertailuja – tai teki aivan väärään suuntaan.

Ylipäällikkö oli kärsimätön monestakin syystä. Tämä sotaretki, johon helmikuussa oli ryhdytty, ei ollut käynyt suunnitelmien mukaisesti. Se oli venynyt paljon pitemmäksi kuin Pietarissa oli luultu, ja vaati paljon enemmän väkeä kuin alunperin oli osattu laskea.

Pietarista oli tullut käsky peräyttää armeija puolustusasemiin syksyn ajaksi. Suojeltava linja kulkisi silloin Porin paikoilta Tampereen ja Koiviston kautta Kuopioon. Kesätaistelujen aikana sattuneet vastoinkäymiset olivat tämän määräyksen aiheuttaneet.

Se oli kyllä totta, etteivät heidän liikkeensä olleet onnistuneet. Rajevski oli kärsinyt ratkaisevan tappion, samoin oli Tutshkovin Savon puolella käynyt huonosti. Molemmat oli erotettu toimistaan ja korvattu uusilla miehillä. Mutta se ei ollut vielä auttanut.

Hän oli kirjoittanut keisarille, kuvannut tarkkaan asiaintilan. Kaikkein eniten häntä olivat huolestuttaneet talonpoikaislevottomuudet. Jo ennen Revonlahden tappelua oli Pohjanmaa noussut kapinaan.

Pohjanmaa! Kreivi Buxhövden lausui tämän sanan ajatuksissaan, tuntien yhtäältä kunnioitusta, toisaalta kiukkua tätä maakuntaa kohtaan. Se oli uskonkiihkoisten asukkaiden asuma seutu, jossa osittain puhuttiin ruotsia. Tämän maakunnan väestö oli vanhastaan tunnettu vapauden rakkaudestaan ja uskollisuudestaan esivaltaa kohtaan. Se rakasti sotaa, jota se kävi mielellään, melkein kuin ammattimaisesti.

Hän silmäsi ulos. Molemmin puolin tietä kohosi synkkä, pahaenteinen metsä. Aurinko oli juuri laskenut, pimeä teki tuloaan. Tämä oli juuri sitä samaa Pohjanmaata, joka Turussa hänen tehdessään suunnitelmia usein kummitteli ajatuksissa. – Hän näki siitä unta öisin, ja päivällä se muistui mieleen uhkaavana salaperäisten voimien tyyssijana.

Hevoset olivat päässeet mäen päälle, ja kreivi erotti perässä tulevan husaarijoukon tasaisen ratsastahdin. Samanlainen suojeluosasto kulki myös edellä, jonkin matkan päässä. Täällä sai pitää silmänsä auki... olla joka hetki varuillaan.

Hän nojautui kuomun selkää vasten ja mietti tilannetta. Niin – se oli koko paljon selvinnyt. Varsinkaan Lounais-Suomea ei nyt uhannut mikään erityinen vaara. Tosin Ahvenanmaalla oli ruotsalaisia joukkoja, mutta niitä pidettiin alituiseen silmällä, kun venäläiset Jungfrusundin ja Sandön voittojen jälkeen olivat herroja merellä.

Mutta ne kansannousut – ne antoivat edelleenkin huolta. Hän oli koettanut tutkia niiden syitä ja päässytkin osittain selvyyteen. Monesti olivat omat joukot aiheuttaneet sellaisia. Ei maksettu rahtipalkkoja, kohdeltiin raa'asti talonpoikia. Siitä syntyi katkeruutta, ja lopuksi tartuttiin aseisiin. Eivät tämän maan asukkaat olleet orjia niinkuin heidän heimolaisensa, virolaiset, Suomenlahden eteläpuolella.

Hän omisti itse maatilan Muhun saarella, hän tunsi sikäläiset olot. Mutta se, mikä siellä, maaorjien keskuudessa, menetteli, ei menetellyt täällä.

Sitäpaitsi – se oli hänen keisarillisen majesteettinsa nimenomainen käsky – asukkaita piti kohdella lempeästi. Pietari Suuren aikainen sodankäyntitapa oli hylättävä. Sen vuoksi häntä olivat mitä suurimmassa määrin hermostuttaneet nämä aseelliset kansannousut.

Mutta – syyt olivat etupäässä Ruotsissa, tämän maan entisessä esivallassa. Siltä taholta harjoitettiin alituista yllytystä. Ja se vaikutti – varsinkin täällä Pohjanmaalla.

– Pohjanmaa, – lausui hän puoliääneen, katsellen synkkää metsän reunaa. Se näytti uhkaavalta kuin itse kohtalo.

– Mitä teidän ylhäisyytenne sanoi?

Suchtelenkin oli ollut omiin mietteisiinsä vaipuneena. Hän oli ajatellut synnyinmaatansa, Hollantia. Kuinka aivan toisenlaista oli tämä karu, harvaanasuttu seutu, jota he nyt matkasivat.

Buxhövden ei vastannut. Hän mietti yhä edelleenkin tilannetta, joka nyt Kamenskin viimeisten voittojen jälkeen oli alkanut selvitä.

Kenraali Suchtelen ja markiisi Paulucci olivat viime kuussa saaneet tehtäväkseen tutkia, kohtaisiko ja missä määrin keisarin ehdottamiin puolustusasemiin vetäytyminen vaikeuksia. Varsinkin tunsi hän katkeruutta viimeksimainittua kohtaan. Tuo kookas, tummaverinen italialainen, tuo uudenaikainen kondottieri, pisti nenänsä joka paikkaan... esiintyi asiantuntijana... oli jo kevättalvella matkustellut maassa... muka tutkimassa tilannetta. Ja esittänyt sitten havaintonsa keisarille.

"Omituista, että hän on kookas", ajatteli Buxhövden, muistellen markiisia ja hairahtuen hetkeksi pääajatuksesta. "Mutta... hän onkin Pohjois-Italiasta..." Ja samassa palautti tuon maan nimi hänet äskeisille jäljille.

– "Liiaksi hajoittanut voimiaan..." – mutisi hän puoliääneen, muistellen, kuinka italialainen oli hänen epäonnistumisensa syitä arvostellut.

– Sanoitteko jotakin, teidän ylhäisyytenne? – kysäisi Suchtelen taaskin. Vaunujen kolinan vuoksi oli vaikea tarkkaan kuulla.

Mutta Buxhövden ei vastannut nytkään – ehkei kuullutkaan. Hän myrtyi yhä enemmän hengessään. Ulkomaalaiset – ne olivat Venäjän kirous. Ne sotkivat ja turmelivat hyvät suunnitelmat... kylvivät epäluuloa hallitsijan ja hänen uskollisten palvelijoittensa välille...

Hän ei yhtään muistanut, että itsekin tavallaan oli ulkomaalainen.

Mutta – olipa hän saanut nämä herrat tanssimaan pillinsä mukaan! Saatuaan tietää Wlastovin Karstulassa saavuttamasta voitosta ja Kamenskin valmistelemasta hyökkäyksestä Ruonaa vastaan hän oli vaatinut Suchtelenin ja Pauluccin lausunnot ja lähettänyt ne Pietariin. Molemmat herrat olivat kannattaneet hyökkäyksen jatkamista! Olihan Paulucci keväällä ehdottanut puolustusasemiin asettumista koko kesän ajaksi. Jos sitä olisi noudatettu, he tuskin enää olisivat Suomessa lainkaan.

– Kirotut ulkomaalaiset! – mutisi hän.

Suchtelen kuuli ylipäällikön sanovan jotakin, mutta ei vaivautunut enää kysymään.

Mutta – aivan kuin tuosta äityneenä Buxhövden polkaisi jalkaa ja huudahti:

– Kirotut ulkomaalaiset!

Suchtelen ei käsittänyt. Hän kysyi:

– Mitä teidän ylhäisyytenne tarkoittaa?

Mutta Buxhövden katsahti häneen vihaisesti – ikään kuin olisi tahtonut sanoa: "sinä olet juuri niitä... toinen hyväkäs!" – ja jatkoi mietteitään. Hän oli sanonut sen majesteetille itselleen suoraan – viimeksi lähettämässään kirjeessä: "Täten meneteltäessä saattaa mennä takaukseen, että Klingsporin armeija Teidän Majesteettinne aseitten kunniaksi voitetaan ilman muukalaisten neuvoa ja apua, joiden opit tuottavat enemmän vahinkoa kuin todellista hyötyä meidän isänmaallemme."

Hyökkäyksen keskeytymätöntä jatkamista ei hänkään silti ollut ajatellut. Vastustaja ei ollut niin vähäpätöinen kuin Suchtelen ja Paulucci otaksuivat. (Se oli omituista, kuinka jokainen Venäjän palvelukseen astunut ulkomaalainen muutamia kuukausia maassa oltuaan tiesi asioista enemmän kuin ne, jotka olivat maassa syntyneet ja täysin perehtyneet kulloinkin kysymyksessä olevaan seikkaan! Tästä säännöstä ei juuri löytynyt poikkeusta.) Sen mukaan olivat Suchtelen ja Paulucci pitäneet aivan varmana, että Sandels väistyisi Toivolasta heti, kun Lintulahden tie joutuisi venäläisten valtaan – Sandels, jonka mieskohtaisen urhoollisuuden ja neuvokkuuden hän tunsi. Paljasta teoriaa vain... sitä markiisi Pauluccin kamaristrategiaa! Tuo tie oli ollut heidän hallussaan jo kolmisen viikkoa, mutta yhä tappeli tuo sisukas ruotsalainen entisissä asemissaan – ja tappeli ties kuinka pitkään! Hänpä sen tiesi, hän, jolle tuo Savon puolustaja oli monesti tuottanut enemmän harmia kuin koko muu ruotsalaisarmeija yhteensä.

Piti siis levähtää, asettua puolustusasemiin, mutta ei niin kauas etelään kuin Paulucci & kump. olivat esittäneet. Kokkolaa ja Iisalmea kauemmaksi ei ollut hyvä edetä ennen talven tuloa, mutta ei peräytyäkään. Paulucci & kump. olisivat jättäneet suuren osan valloitettua aluetta vihollisen haltuun – jotta tämä voimistuttuaan olisi käynyt heidän kimppuunsa uusin innoin.

Ei – Kamenskin oli pysyttävä Kokkolassa, Vaasaan oli sijoitettava 4 000 miestä, Perhoon ja Lintulahdelle oli muodostettava ns. keskiarmeija, jota komentaisi sama kenraali kuin Kokkolan ja Vaasan osastoja. Kun heillä vielä oli vahva osasto Iisalmella, ei heidän linjaansa voitaisi puhkaista millään keinoin.

Keisari oli vastannut suopeasti. Hän oli erikoisesti painostanut sitä seikkaa, ettei kreivi millään tavalla ollut hänen epäsuosioonsa joutunut. Kuinka hän saattoi epäilläkään hänen luottamustaan, kun 50 000 sotamiehen onni ja kohtalo oli hänen käsissään? Niin – luottamusta vaati ennenkaikkea sellainen toimi kuin se, joka hänelle oli uskottu... muuten se ei käynyt.

Hän muisteli Puolassa oloaikaansa, Warsovan elämää ja omaa virka-asemaansa siellä. Suvorov oli nimittänyt hänet Warsovan komendantiksi ja Puolan kuningaskunnan siviilikäskynhaltijaksi. Keisarinna oli nimityksen vahvistanut. Siellä hän oli menestynyt. Erotessaan v. 1796 virastaan olivat varsovalaiset lyöttäneet muistorahan hänen hallituskautensa kunniaksi. Hän oli saanut kiitosmaininnan humaanisuudestaan...

Täällä oli vaikeampi... olot niin kokonaan erilaiset. Mutta – aina hän sittenkin olisi olojen ja asukasten puolesta toimeentullut, jollei olisi ollut kadehtijoita Pietarissa. Araktshejev, sotaministeri... siinä oli ruotoinen herra...

Oh... ne olivat hermostuttavia asioita. Buxhövden puistahutti itseään – aivan kuin ravistaakseen ne päältään. Vaikeaa oli palvella sellaisessa asemassa kuin mikä hänellä oli. Hän kaipasi lepoa ja rauhaa. Magnusdahl... kunpa hän pian pääsisi vetäytymään sinne... Magnusdahliin, omalle rakkaalle maatilalleen Muhun saarelle.

Hän muisteli susijahteja, joita toisinaan toimeenpantiin saarella. Hukka, joka talvella oli tullut mantereelta, aikoi kesäksi jäädä muhulaisten lammaslaumoja verottamaan. Kun salmet keväällä eivät enää kantaneet, alkoi ajo. Joka kylästä, joka talosta kerääntyi juhlapukuista rahvasta saaren keskiosassa sijaitsevaan kapakkaan. Välistä saattoi tuhatkin henkeä sillä tavoin kokoontua. Mutta – silloin ei juopoteltu eikä remuttu – se oli ankarasti kielletty. Oli vain muuten ikivanhan tavan mukaan keräännytty "osoittamaan sudelle kunniaa". Tuon juhlan nimikin oli hundi au – suden kunnia.

Peitsimiehet hevosineen ja susiverkkoineen järjestäytyivät ja saarsivat pyyntipaikan. Saari oli sitä varten jaettu kahteen osaan, joissa kummassakin oli erityinen kivimuurilla varustettu alue, jonka sisällä sudet ikimuistoisista ajoista oli hengiltä riistetty. Verkot viritettiin muurin taakse... seipäiden nenään – juuri kuin kalaverkot, kun ne levitetään kuivamaan. Vastakkaisella puolen oleva aukea alue saarrettiin kaksinkertaisella ihmisketjulla, joiden päät ulottuivat muurin molempiin päihin saakka. Ajomiehet lähtivät tämän ketjun sisäpuolelta liikkeelle, tutkien joka pensaan ja lymypaikan. Hukka huudoista ja pyssyjen paukkeesta pelästyneenä suuntasi pakonsa sille suunnalle, missä vallitsi hiljaisuus. Yks kaks se tuli näkyviin... pysähtyi muutamaksi silmänräpäykseksi, katsellen edestakaisin lainehtivaa ihmisketjua. Sitten – hiuu... se loikkasi yli muurin... luullen sitä tietä pelastuvansa. Mutta se ei aavistanutkaan verkkojen olemassaoloa, vaan suistui niihin suin päin, sotkeutui yhä pahemmin, piehtaroi, potki ja kiemurteli... kunnes peitsimiehet juoksivat paikalle ja pistivät sen kuoliaaksi. Suuri riemu kajahti väkijoukosta, laukoiltiin pyssyjä ja hurrattiin... Ja vielä kauan jälkeenpäin saattoi sieltä täältä kuulua jonkun yksinäisen, kotiaan palaavan ajomiehen laskettelevan laukauksia ilmaan onnistuneen sudenajon kunniaksi...

– Teidän ylhäisyytenne, siellä ammutaan... siellä ammutaan!

Suchtelen oli koettanut kiinnittää Buxhövdenin huomiota edestäpäin kuuluviin laukauksiin. Tämä oli ollut niin kokonaan susijahtiin vajonneena, ettei ollut kuullut – tai jos oli – niin nuo laukaukset olivat vain tehneet hänen muistelunsa elävämmäksi.

Nyt hän havahtui. Todellakin... sieltä kajahteli laukauksia. Buxhövden laski: yksi... kaksi... kolme... Ensimmäinen ajatus, joka hänet valtasi, oli väijytys. He olivat joutuneet väijytykseen. Olivathan he Pohjanmaalla, levottomalla, kuohuvalla Pohjanmaalla!

Hevonen oli pysähtynyt, ja sotamieskuski katseli neuvotonna ympärilleen.

– Teidän korkeaylhäisyytenne... siellä ammuttiin, – sanoi hän pelokkaasti.

Kyllä se oli kuultu. Buxhövden ja Suchtelen astuivat ulos vaunuista. Jäljessä ratsastavasta husaarijoukosta kiiruhti nuori upseeri paikalle.

– Hyökkäyskö, teidän korkeaylhäisyytenne? – kysyi hän levottomana.

Ei Buxhövden tiennyt... siellä oli vain ammuttu. Nyt kajahti taas laukaus... toinen, kolmas – kokonainen sarja. Mitä kummaa siellä oli tekeillä?

Buxhövden komensi husaariluutnantin ratsastamaan selvää ottamaan. Hetken päästä tämä palasi ilmoittaen, että ruotsalaiset partiolaiset oli lyöty. Tie oli auki.

"Kansannousu", ajatteli Buxhövden, kiiveten vaunuihinsa. "Sitä vastaan saa aina olla varuillaan." Mutta – mitä... mitä nyt?

Vaunut olivat uudelleen pysähtyneet. He seisoivat aukealla paikalla, jonka kauttaaltaan kattoi sumu. Äskeisen laukausten vaihdon johdosta olisi voinut kuvitella sitä ruudinsavuksi. Paikalla vallitsi kolkko hiljaisuus.

Ratsuvääpeli talutti käsipuolesta puolikasvuista poikasta.

– Teidän korkeaylhäisyytenne... tämän me tapasimme tuolta niityltä. Juoksi pakoon.

Buxhövden käski iskeä tulta. Siinä seisoi hänen edessään 12-vuotias poika, kivääri kädessä. Lapsi katseli pelokkaasti ympärillä tunkeilevia outoja miehiä, jotka hän tunsi venäläisiksi.

– Sinäkö ammuit? – kysyi tulkki.

– Minä!

Poika katsahti rohkeasti Buxhövdeniin, jota nyt valaistiin soihdulla.

– Miksi ammuit?

Poika kyräili ympärilleen uhkaavan näköisenä.

– Kun te olette vihollisia!

Buxhövdeniä säälitti tuo melkein lapsen kaltainen, hento olento. Kivääri ulottui paljon yläpuolelle sen pään.

– Etkö tiedä, mikä seuraus siitä on?

Poika loi katseen maahan, mutta kohotti sen samassa.

– Tiedän! Te tapatte minut.

– Ja kuitenkin sinä uskalsit ampua.

– Niin... sillä minä tahdoin kostaa meikäläisten häviön.

"Häviön"? Buxhövden katseli ympärilleen. Mikä paikka tämä oli? Edestäpäin... hiukan vasemmalta, vilkkui muutamia yksinäisiä tulia. Ne loistivat sumumassan yläpuolelta, korkealta puiden välistä. Ympärillä levisi hiljainen alanko, kokonaan sumuun peittyneenä. Jostakin läheltä kuului aaltojen loiskinta. Hän rupesi aavistamaan.

– Mikä paikka tämä on?

– Uravais, teidän korkeaylhäisyytenne, – vastasi ratsuvääpeli kunniaa tehden.

Niin... tämä oli Oravainen, heidän viimeinen voittotantereensa. Tällä niityllä oli pari viikkoa sitten riehunut hirvittävä taistelu, koko sodan verisin. Venäjän aseet olivat tässä niittäneet mitä loistavimman voiton. Satoja miehiä uinui tämän niityn nurmeen haudattuna... ystäviä ja vihollisia. Tuo pieni poika, joka tuossa seisoi kivääri kädessä, oli tahtonut kostaa maanmiestensä tappion.

– Mitä tehdään tälle, teidän korkeaylhäisyytenne? – kysyi ratsuvääpeli, vilkaisten merkitsevästi ensin poikaan, sitten Buxhövdeniin.

Jah... Buxhövden huokasi – sotalain mukaan hänet oli ammuttava. Mutta... kovin oli heiveröinen vielä. Mitä todellakin oli hänelle tehtävä?

Buxhövden muisteli varsovalaisten toimeenpanemaa juhlaa hänen kunniakseen. Ihmisyys – tuo sana oli mainittu useissa puheissa – humanité. Saastuttaisiko hän nyt kätensä tuon lapsen vereen?

– Mikä sinun nimesi on?

– Erik.

– Familija – sukunimi?

– Mangs.

– Onko kirkonkylä kaukana?

– Ei ole... lähellä on. Tuo tuolla.

Ja poika viittasi tuikkivia tulia kohti kuin samalla sanoakseen niille viimeiset hyvästit.

Samassa kajahti niityn toiselta laidalta, jostakin ylhäältä kallioilta heleä naisen ääni, joka huhuili pimenevään yöhön:

– Ee-rik!

Kaiku kantoi äänen kauas. Metsä kertasi sen.

Poika hätääntyi.

– Voi... ampukaa minut pian – rukoili hän. – Äiti huutaa minua!

Buxhövdenin silmään kihosi kyynel. Tänä hetkenä hän näki edessään keisari Aleksanterin lempeän muodon, kun tämä Talvipalatsissa jätti hänelle hyvästiä: "Kohdelkaa lempeästi maan asukkaita!"

Hän käski tulkin kysyä, mitä poika tekisi, jos hänet armahdettaisiin.

– Ampuisin uudelleen!

Sellaista sisua! Tämä oli Pohjanmaa – totisesti tämä oli Pohjanmaa! Hän mieli jo jättää nuoren kapinoitsijan ratsuvääpelin huostaan, kun heleä naisen ääni uudelleen kajahti yli hiljaisen niityn.

– Et sinä ammu! – puhui hän yhtä aikaa kiihtymyksen ja isällisen hellyyden vallassa. – Sinä kiität minua, kun sinut päästän! Mene kotiin ja kerro, että venäläisten ylipäällikkö, kreivi Buxhövden, on sinut armahtanut. Mene, äläkä enää tartu aseeseen!

Ja temmaten kiväärin pojan kädestä hän käski tämän juosta.

Tämä lähti, ihmetellen, että vielä eli. Hän oli ollut aivan varma kuolemastaan. Merkillinen ryssä!

Hän juoksi äidin ääntä kohti. Perässä tulla ravasivat Buxhövdenin esiratsastajat.

X

Oljemarck lepäilee Kruunupyyn pappilan pirtissä. Neljä päivää sitten hän oli saapunut tänne väsyneenä ja alakuloisena. Voimat palasivat verkkaan. Tervehtyminen kävi sitäkin hitaammin, kun hän oli henkisesti aivan lamassa.

Ulkona oli syksy, täysi syksy. Päivät olivat pilviset ja harmaat. Märät, osittain sotketut ruispellot makasivat lakoonlyötyinä, mutta niiden keltainen, himmeä kulta välkähteli alakuloisen maiseman keskeltä kuin toivon kalpea valo, joka yritti virkistää mieltä keskellä sekasortoakin. Niin – yritti... se oli oikea sana – sillä yritystä pitemmälle ei hänen henkensä vielä päässyt itseään tuskaisena ravistellessaan. Noiden märkien, tallattujen vainioiden kuva oli ihmeen kirkkaana painunut Oljemarckin mieleen. Hän näki niissä oman sielunsa.

Kesällä tämä seutu teki toisenlaisen vaikutuksen. Hehän olivat marssineet tästä läpi kesäkuussa, kun kaikki kasvillisuus jo oli puhjennut kukkaan. Hän muisti Kruunupyyn harjun jähmettyneine hiekka-aaltoineen. Matalat merituulten piiskaamat männyt olivat iskeneet syvälle juurensa sen pintaan. Ne uhmasivat siinä myrskyä ja tuulta. Silloin hänestä oli tuntunut virkistävältä ajatella, että ne seisoivat siinä kuin etuvartioina... nuo pihkaiset, pahkaiset puut, jotka näyttivät elämän kolhimilta. Ne olivat kuin vertauskuvia heistä... eteenpäin ryntäävästä sotajoukosta, joka pian puhdistaisi maan. Turha kuvitelma... he marssivat toistamiseen napapiiriä kohti. Ja oikein olikin... hänen sielunsa ei pannut vastaan – kaiken sen jälkeen, mitä oli tapahtunut...

Pirtti oli hiljainen. Vanha palvelija, joka aamupäivän oli lieden ääressä häärinyt, oli mennyt pientä ruispellon tilkkua leikkaamaan pirtin taa. Sieltä kuului sen hameiden kaahaisu, kun se itsekseen puhellen ja ähkyen katkoi märkää viljaa.

Nyt sinne tuli joku toinenkin... kankea miehen ääni puhui jotakin leikkuun keskeyttämisestä. Olisi mentävä auttamaan perunannostossa.

– Kyllä tästä ei ole muualle kuin si-ko-pah-noiksi... niin on sot-ket-tu koko plätty...

Se oli seurakunnan pappi – Oljemarck tunsi äänestä – kontrahtirovasti Henrik Aulin, johon hän oli tutustunut kesällä tästä läpimarssittaessa. Rovasti oli vilkas ja tulinen mies, pelkäämätön... oli pitänyt rovastintarkastuksia sodasta huolimatta. Nyt hän kuului tulevan pirttiin.

– Hy-vää päi-vää! Vai täällä se luut-nant-ti makoi-lee. Eikö tunnu tauti hel-pot-ta-van?

Eipä se oikein... voimat olivat vielä vähissä.

Rovasti oli istahtanut penkille, Oljemarckin jalkopäähän. Tämä seurasi hänen mustien silmiensä välkettä. Niissä leiskui ja salamoi. Olisi luullut hänen olevan jostakin tuohduksissaan, mutta hän oli aivan tavallisella tuulellaan. Hänessä oli jotakin vulkaanista – valmiina leimahtamaan ja räjähtämään.

– Sieltä ei kuu-lu enää mi-tään, – jutteli rovasti kankeasti, viitaten ikkunaan. Oljemarck arvasi hänen tarkoittavan Ähtävän sillalla käymässäolevaa taistelua. Siellä oli Vegesack jälkijoukon päällikkönä urhoollisesti pitänyt puoliaan 19. päivästä lähtien. Oljemarck oli kuullut tapauksista ohimatkustavilta kuriireilta, joita vähä väliä poikkesi pappilaan. Päämaja oli jo siirtynyt Kokkolaan kaksi päivää sitten.

– Kyllä niille on tullut pe-rään-ty-mi-nen, – jatkoi rovasti, ja hänen mustissa silmissään leimahti jälleen. Salama, tulivuori kiehui ja poreili hänen sisimmässään. Tuo silmissä välkähtelevä tuli oli sen vaikutusta.

– Tai-taa olla löpsä mies koko Kling-spor? – lausui hän ja katsoi Oljemarckia silmiin. – Painaa vi-hu-ri-na alta pois... – rovasti naurahti – täällä ovat jo keksineet uuden kyytinimityksenkin... "Kling-spors skjuts." Kun tuonnoin palasin viimeiseltä visi-tatsi-oni-matkalta, kysyi kyytimies: "Ajetaanko Klingsporin kyytiä?" "Minkälaista se on?" "Tällaista!" Ja talonpoika nousi seisomaan rattailla, löi hevosta selkään, pe-loi-tel-len sitä takkinsa liepeillä (rovasti näytti) ja hihkuen, niin että juhta parka ravasi henkensä edestä. "Tä-mä on Klingspo-rin kyytiä!" Niinpä niin... siinä ei ole muuta vikaa kuin että suun-ta on vää-rä – poh-joi-nen etelän ase-mes-ta.

Rovasti nauroi käheästi. Hän oli menettänyt toivonsa aivan kokonaan.

– Sitkeydellä sitä paljon saataisiin aikaan, jos sitä vain olisi päälliköissä. Mutta – siinäpä se on – sit-keys on har-vi-naista. Hän lausui erikoisen terävästi sanan sitkeys. Si-su-a se minultakin kysyi tarkastusten pito. Mutta minä painoin päälle. Kirk-ko-la-ki ei puhu mitään sodasta! Sai siinä useammankin kerran selittää ryssälle, mi-tä var-ten liikuin. Välistä olin joutua pidä-te-tyk-si. Mutta – pa-pin-kau-lus on hyvä passi. Oh, so-romnoo... ja minä ajaa hu-ja-ut-te-lin pappilasta toiseen, pappien ja ennenkaikkea papin-rou-vi-en suu-rek-si häm-mäs-tyk-sek-si.

Nyt leimusivat taas rovastin silmät. Tuuheiden kulmakarvojen alla paloi peloittava tuli. Oljemarckista oli hupaista seurata tuon iäkkään miehen vilkkaita liikkeitä. Hänestä pulppusi elämä.

– Käl-vi-äl-lä-kin kysyttiin, että kuinka minä... (rovasti töpehti eikä malttanut lopettaa lausettaan) – Mi-nä-kö? Jaa että vi-si-tat-sio-ne-ja? Kuulehan serkku, jos ryssät istuisivat huoneen yhdessä nurkassa, tuli toisessa ja piru kolmannessa, menisi Henrik Aulin ulos neljännestä!

Ja vanha rovasti nauroi niin, että kyynelet vierivät poskia pitkin. Ne sammuttivat nuo silmien tuliset lieskat. Oljemarckinkin täytyi nauraa, vaikk'ei hän suinkaan ollut naurupäällä.

Rovasti pisti nuuskaa huuleensa ja kumartui katsomaan matalasta ikkunasta pihalle. Pirtissä alkoi jo hämärtää.

– Herkuleen kautta! Sii-nä ne o-vat nyt! – huudahti hän.

Oljemarck kohottautui istumaan. Aivan oikein – piha oli täynnä sotamiehiä – univormuista päättäen ruotsinmaalaisia. Kenraali Vegesack nousi juuri päärakennuksen portaita ylös.

Rovasti köpitti ulos kiireenvilkkaa.

Sisään tulvi sotamiehiä oven täydeltä. Näki, että ne tulivat taistelusta. Univormut märkinä ja repaleisina, eväslaukut käsissä ne syöksyivät sisään, vallaten tuossa tuokiossa koko pirtin.

Ne olivat västmanlantilaisia.

– Kas, hän nukkuu jo! – huomautti muuan pitkä veitikka, osoittaen Oljemarckia. Tämä kohottautui istumaan.

– Anteeksi, herra luutnantti! – jatkoi hän sitten asennossa seisten. Luulin, että siinä oli sotamies.

Oljemarckin sisässä kiehui. Fransoosin henki... ylimielinen, pöyhkeilevä! Hän oli juuri alkamaisillaan sotamiehen läksytyksen, kun hänet pidätti siitä nuortea, reipas ääni:

– Hyvää päivää, herra luutnantti! Yhä vieläkö sairaana?

Se oli vänrikki Ljunggren.

Oljemarck pyysi häntä istumaan. Tämä komensi sotamiehiä lämmittämään vettä. Hän oli ihan märkä.

– No... sieltä tultiin jo?

– Kyllä. Ähtävän silta sytytettiin, ja me vetäydyimme.

Ja vänrikki rupesi vilkkaalla tavallaan kertomaan viime päivien kokemuksista. Edellisenä päivänä oli vihollinen hyökännyt koko päävoimallaan. Ei ollut auttanut muu kuin perääntyä yli ja panna silta tuleen. Iltaan saakka oli sitten kestänyt laukausten vaihtoa, johon tykistökin oli ottanut osaa.

– Mutta se oli kaunista... hämyssä, kun me ammuimme toisiamme, – jutteli vänrikki, jyrsien leivän palaa, ja suhuäänteet sihahtivat hänen puhuessaan, soinnahtaen kuin höylänlastu laudan pinnasta lähtiessään. – Olisi saanut aiheen koreaan ilotulituskappaleeseen punaisenruskean sädehtivän valon vaikutuksesta.

Oljemarck unohti kiukkunsa. Hänestä tuntui, että vänrikki "höyläsi"... työnsi kepeästi tulemaan koreita, värikkäitä sanoja – aivan kuin lastuja höylänterästä. Hänen puheensa oli laulavaa niinkuin Ruotsin ruotsalaisten yleensä. Oljemarckin mielestä hänessä oli tänä hetkenä jotakin hentoa, tyttömäistä – ennenkaikkea silmissä, hiukan kosteissa, sinisissä silmissä. Se johtui kai vilustumisesta.

Vänrikki sai lämmitettyä vettä ja kaasi siihen kenttäpullostaan konjakkia. Tyytyväisenä hän hörppi sitä, ja vieno puna kohosi poskille.

– Saisiko olla pieni ryyppy?

Oljemarck empi. Hänestä tuntui, kuin rakentaisi hän siten liiton tuon ruotsalaisen kanssa. Eikä hän sitä tahtonut. Vänrikki ojensi hänelle läkkipeltikipposta, johon hän oli laittanut seoksen. Vastahakoisesti tarttui Oljemarck siihen.

– Se tappaa kuumeen siemenet verestä, – jutteli Ljunggren isällisesti kuin lapselle. Oljemarck ryypiskeli kulmat kurtussa.

Aamulla varhain olivat ryssät vahvan sumun suojassa kulkeneet Ähtävänjoen yli ja karkoittaneet ruotsalaiset etuvartijat Katternön ja Längforsin luota. Mutta kun 200 miehen vahvuinen osasto oli lähetetty niitä vastaan, olivat he perääntyneet joen yli takaisin. Kosatshkovski oli peljännyt paluutien katkaisua. Paikalla olisi siis voitu taistella pitempäänkin, mutta Kosatshkovskin toisella rannalla käväisy riitti Klingsporille: hän oli antanut perääntymiskäskyn. Ja nyt oltiin täällä.

– Mutta välitöinähän me vain ryssää pidättelemme. Pääasia on päästä alta pois niin nopeaan kuin mahdollista.

Oljemarck ei käsittänyt, tarkoittiko vänrikki ruotsinmaalaisia vai koko armeijaa. Samoin ei hän saanut selvää, sisältyikö tuohon huomautukseen ironiaa vai ei. Ainakaan ei Ljunggren ollut sen näköinen. Hän seurasi huvitettuna sotamiestensä puuhia. Kädet haarojen välissä, sormenpäät vastakkain hän kyökkäsi edestakaisin.

– Huolehtikaa nyt vain siitä, että kengät kuivuvat.

Niinpä niin... mitäpä ruotsalaiset välittivätkään, vaikka Suomi menetettäisiin. Kyllähän heidän isänmaansa silti säilyisi. "Pahimmassa tapauksessa voidaan menettää Suomi." Eikö joku puolue Ruotsissa ollut niin päätellyt muutama vuosikymmen sitten? Hän muisti isävainajan siitä puhuneen. Sillä mielellä suhtautui Ruotsi tähän maahan, sen elämään ja hyvinvointiin! "Se nu bara efter, att kängorna bli torra!" Niin, niin – kengät olivat tärkeämmät kuin kolmas osa valtakuntaa! Oljemarck tunsi jälleen katkeroituvansa.

Hänen kapinalliset mietteensä keskeytti Mikon tulo. Tämä pysähtyi kynnykselle suu auki.

– Täällähän on Ruotsi ruualla, ja Venäjä vellillä... – sanoi hän ja pujottelihe perälle. – Nämä ovat tainneet urakkansa tehdä?

Mikko oli hienossa hiprakassa.

Oljemarckia nauratti. Niinpä niin... Mikko oli aivan oikeassa. "Urakkansa" ne olivat tehneet ja nyt söivät tyytyväisinä kuin palkatut heinämiehet. Välipä siitä, satoiko vai paistoi, kunhan palkka juoksi...

Hän tiedusti, missä Mikko oli ollut, mutta tämä vastasi vältellen. Hän oli istunut ryypiskelemässä rovastin rengin kanssa.

– Ummikkoseutua tämä on, – jutteli hän silmät toljollaan. – Ei suomen sanaa, vaikka päivän odottaisi. Rovasti yksin osaa sitä, mutta muut – sama kuin möisi!

Selvähän se oli, kun tämä kerta oli ruotsalaista paikkakuntaa.

– Joo, joo... ja Ruotsin valtakuntaa... en minä sillä. Muuten on vain niin soma huomata, kuinka monensorttista ehtii olla Suomessakin...

– Mitä on Ru-otsi? – kysyi Ljunggren jakaen ensimmäisen tavun kahtia ja pannen painon sen jälkimmäiselle osalle.

Oljemarck selitti. Sotamies oli sanonut Suomen kuuluvan Ruotsiin.

– Jah! – huokasi Ljunggren. – On kuulunut, täytyy sanoa, sillä kyllä ryssä tämän vielä ottaa.

Epäluuloisuudessaan tuntui Oljemarckista, että vänrikki sanoi sen keveästi – kuin minkä jokapäiväisen asian tahansa. Ja vaikka hän itse tavallaan iloitsi siitä, että ryssä vei Suomen, ei hän olisi sallinut ruotsalaisen suhtautuvan siihen välinpitämättömästi.

Eikä näiden ryssien kanssa osannut tapellakaan muu kuin suomalainen. Norjalaiset olivat toista maata... siellä sai vain loikoilla juoksuhaudoissa ja heitellä toisilleen kiväärinluodin ympärille käärityitä paperipalasia, joissa oli terveisiä...

Niinpä, niin – sellaista sotaa ruotsalaiset kyllä mielellään kävisivät.

– Täällä on vain "pistin tanaan" joka ainoa päivä. Se on vaivalloista.

– Niin, ja meillä on kuitenkin kaksi tuumaa pitemmät kuin venäläisillä. Minä olen mitannut.

Pitkä västmanlantilainen, jota Oljemarck oli aikonut ojentaa, katseli ympärilleen – kuin ihmetellen, ettei tuo kahden tuuman erokaan pystynyt saamaan muutosta aikaan.

– Se riippuu myös miehestä, – huomautti Oljemarck. Mutta ruotsalaiset eivät kiinnittäneet huomiota hänen pisteliääseen äänensävyynsä, vaan yksi heistä nauroi:

– Ei ainakaan miehen pituudesta!

Se oli letkaus painetin mittaajalle, joka oli hyvän joukon yli kolmen kyynärän.

Tämä sylkäisi. Pfui! Hänen puolestaan sai ryssän pehmittäminen jäädä kokonaan suomalaisten osalle – niinkuin oli ollutkin.

– Niinpä, niin... "on ollutkin" – siinä sinä, kaalihaasio, olet aivan oikeassa.

Ja Oljemarck kääntyi seinään päin, välittämättä ruotsalaisista sen enempää.

Vähitellen asettuivat toisetkin. Ljunggren heittäysi samalle penkille Oljemarckin kanssa, tämän jalkopäähän. Mikko, joka suu merkillisessä mutrussa oli kuunnellut ruotsalaisten keskustelua, istui kauan hievahtamatta lynkäpäittensä varassa, kuin kuulostellen, että eikö vielä jostakin nurkasta korskahtaisi. Hänestä ne puhuivat niin merkillisesti... ojentelivat kaulojaan kuin kukot ja sitten: "shöna höna... krrr!" Aatamin omenat vain tärisivät. Mikko ojensi kaulaansa ja nielaisi. Voi tuusanlaakana! Natsuunaa oli monenlaista!

Hän kuunteli aikansa, mutta ei kuulunut muuta kuin nuhaisten nenien piipitys, kun ne eri äänillä säestivät toisiaan. Mikko katseli ympärilleen puolelle ja toiselle, murahti pari kertaa itsekseen, haukotteli ja venytteli oikein perusteellisesti. Sitten hän kynsäisi niskaansa ja lähti hevosia illastamaan. Huomen-aamulla varhain oli taas oltava matkassa.

XI

Verkkaan taivallettiin kurassa ja sateessa ja niin saavuttiin Kannukseen. Osa toista prikaatia majoittui sinne, toinen osa oli jäänyt Himangalle. Oli alkanut aselepo.

Syyskuun 26. päivänä olivat venäläiset neuvottelijat, kenraalit Suchtelen ja Kamenski, käyneet Klingsporin päämajassa ja muiden asioiden yhteydessä ehdottaneet aselepoa. Se oli saatukin aikaan ja allekirjoitettu Lohtajalla 29. päivänä. Sillä välin oli sotamarski saanut kuninkaalta kirjeen, jossa hänet oli erotettu ylipäällikkyydestä. Klercker oli nimitetty hänen tilalleen. Sotamarski oli matkustanut melkein heti aseleposopimuksen jälkeen.

Oljemarck sai näistä tapahtumista tietää kortteeriinsa Kannuksen kirkolle. Voimat alkoivat vähitellen palata. Sebastian Schantz ja Blume olivat hänen huonetovereitaan. Nyt olivat molemmat menneet kylälle.

Hän oli pari päivää sitten saanut Hannan kirjeen. Se oli hämmästyttänyt häntä mitä suurimmassa määrin. Oliko sellainen mahdollista? Maailma tuntui olevan yllätyksiä täynnä.

Aluksi hän oli riemastunut. Kirje oli huumannut hänet. Hanna vakuutti niin palavasti rakkauttaan, että hän oli juopunut sen monista suloisista sanoista. Mutta jälkeenpäin hänet oli vallannut turtumus: saattoiko enää rakentaa sille, mikä kerta oli murskautunut? Ja tällä kertaa – hän tunsi sen – se oli tapahtunut hänen omassa sydämessään.

Omituista oli ihmiselämä. Tuossa oli nyt Hanna... valmiina tulemaan hänelle, valmiina sovittamaan ja hyvittämään, mutta hän ei jaksanut ojentaa kättään. Johtuiko se siitä, että Hanna oli kuulunut toiselle... vai siitä, ettei hän luottanut tytössä tapahtuneeseen mielenmuutokseen? Tämä muutos oli niin kokonaan toisenlainen kuin se, josta hän Siikajoella oli haaveillut. Silloin oli Hanna vielä ollut vapaa – oli ollut vain kysymys siitä, että hän oli alkanut herätä... huomata rakastavansa häntä, Oljemarckia. Sillä silloin ei vielä ruhtinas Donatjev ollut ehtinyt välissä käydä.

Nyt hän tiesi silläkin kertaa erehtyneensä. Hannahan oli jo silloin rakastanut ruhtinasta, vaikka hän, Oljemarck, oli kuvitellut toista. Harhakäsityksen vallassa hän oli elänyt koko ajan. Siitä oli äidin kirje hänet vapauttanut. Kumpaako nyt tuli enemmän uskoa? Äidiltä ei ollut saapunut minkäänlaista tietoa.

Hän oli hermostunut ja tuskainen. Toisin vuoroin hän halveksi Hannaa. Että viittä vuotta vanhempi saattoi kiintyä nuorempaan! Kyllä hän sen muutamissa olosuhteissa käsitti – olihan rakkaus oikullinen. Mutta tässä tapauksessa oli tuon kiintymyksen pohjana ollut rikkaus ja ylhäinen asema. Tämä alensi Hannaa hänen silmissään – vaikka havahtuminen erehdyksestä tavallaan nostikin häntä. Mutta – sellaista on rakkaus, että jos joku rakastetun heikkous selvästi havaitaan, siitä kärsitään enemmän kuin siitä, jos asianomainen olisi elänyt tuossa heikkoudessaan koko ikänsä, kunhan sitä vain ei oltu millään tavalla todistettu. Aavistus ei ollut vielä tietoa; se kykeni korkeintaan herättämään epäilyksiä, jotka saattoi voittaa. Mutta – heti kun heikkous toteennäytettiin, oli epäilys muuttunut varmuudeksi: aavistus oli ollutkin oikea.

Oljemarck vääntelehti tuskissaan. Nyt kun toiset iloitsivat ja huvittelivat, makasi hän täällä sydäntä raastavien ristiriitojen vankina. Aselepo... sitä ei näyttänyt kohtalo hänen osalleen suoneen...

Toverit palasivat. He olivat käyneet ruotsalaisia tervehtimässä Ylikannuksessa.

– Mitenkä jaksoivat?

Hyvinhän ne... iloisia olivat. Heillehän merkitsi jokainen askel pohjoista kohti vain kodin lähenemistä. Vastakkaisia olivat heidän ja ruotsalaisten intressit.

Joko Blumekin rupesi sen huomaamaan? Oljemarck vilkastui. Hän kohosi istumaan.

– Kyllä minä olen sen jo aikoja huomannut, – murisi asianomainen.

– Svenskeliinit ovat vaativaista väkeä, – jutteli Schantz. – Ljunggren pahoitteli, ettei täällä kukaan ymmärtänyt heidän kieltänsä. "Mehän ollaan nyt Suomessa", koetin minä lohduttaa, mutta ei se tyydyttänyt.

– Siinä näette, pojat... siinä näette! – innostui Oljemarck. – Minähän olen aina sanonut, että ruotsalaisilla ja bourboneilla on sama yhteinen ominaisuus: he eivät voi mitään oppia eivätkä mitään unohtaa. Heidän mielestään meidän pitäisi säilyttää tämä maa heille, jotta he saisivat täällä mielin määrin isännöidä! Kun emme kykene sitä yksin tekemään, ovat he tyytymättömiä. Silloin nuristaan ja tehdään huomautuksia – täällä ei muka osata tarpeeksi ruotsia! Vieköön hitto koko kansan!

Oljemarckin posket hehkuivat. Hän oli ruvennut täyttämään piippuaan.

– Sinä taidat toipua, – nauroi Blume.

– Nuo ovat epäämättömiä paranemisen oireita. Vihassa kuin turkkilainen! Mutta – entisenä teologina sinä unohdat, että joka veljeänsä vihaa... Hiivari kynsi päätään. Hän oli unohtanut raamatunlauseen.

– Vain puhtaat sydämet voivat myös vihata! – huudahti Oljemarck. – Minä vihaan ryssääkin!

Schantz iski Blumelle silmää. Toveri oli pahalla päällä.

Brakel tulla kolusi sisään. Hän oli ostanut Lyypekin makkaran, jota haukkasi parastaikaa.

– No, sinähän elät herroiksi! – veisteli Schantz. – Paljonko tuollainen maksaa?

Hän oli nähnyt niitä kanttiinissa, mutta ei ollut kehdannut kysyä hintaa. Hänellä ei ollut rahaa.

Brakel sanoi hinnan, se oli satumaisen korkea. Hiivari vihelsi.

– On se kumma, kun valtion setelit eivät kelpaa, – nauroi hän. – Kassakuitteja minullakin on tukuttain, mutta vilahdutapas markketenttarille, niin sylkäisee.

– Kontanttia sen pitää olla... muuten ei saa. Haluatko?

Brakel veti säilän ja leikkasi aimo palasen Schantzille.

– Voi, peeveli kun on litvakkaa! – jutteli tämä makkaraa purren. – Tällaista jos saisi kerta viikossa, niin valloittaisi koko maailman!

– Puolessakin olisi...

– Ka... olisi puolessakin – mutta hyvää on... totisesti!

Hiivari pyyhiskeli sormiaan säärystimiinsä. Ne "kukkivat" koko pahasti. Tarkastellen niitä joka puolelta hän naurussa suin virkkoi:

– "Jo joutui armas aika..." Minustapa tuntuu, että nuo virren sanat alkavat sopia meihin – ainakin ulkonaisesti.

Oljemarckin täytyi väkistenkin nauraa. Hiivari oli niin hassunkurisen näköinen.

– No... mitäs uutta tiedät? Meillä on nyt uusi général-en-chef... Klercki-ukko.

Brakel oli istahtanut hajareisin jakkaralle.

– Mitäpäs siitä, – toimesi hän, – mutta oletteko kuulleet Döbelnin viime suunnitelmista? Siinä on mies!

– Eipä olla – mitä meidän "nuorempien veljiemme" veljellä nyt on ollut esitettävänä?

Schantz viittasi tunnettuun Döbelnin sanaan, kun tämä käytti hevosista nimitystä "meidän nuoremmat veljemme".

Brakel selitti. Oravaisten tappelun jälkeen oli eversti lyönyt Adlercreutzin nenän eteen taistelusuunnitelman. Etelä-Suomeen oli armeijan murtauduttava... puhkaistava tie ryssän linjojen läpi ja sitten ryppyiltävä oikein p–usti. "Jos kerran kuoltava on, niin samantekevä, tapahtuuko se sitten Pietarissa tai – Torniossa."

– Voi turkin pippuri! Olipa siinä plaania kerrakseen! No, mitäs Kiialan Kalle?

Hmh... Kalle oli vain niiskauttanut pari kertaa ja tunnustanut suunnitelman hyväksi. Mutta se oli liian myöhäistä – armeija ei ollut enää siinä kunnossa. Ja mitä siihen tuli, että Döbeln oli halunnut omalla prikaatillaan suorittaa tuon uhkarohkean liikkeen – hän oli esittänyt sellaisen vaihtoehdon – ei siihenkään oltu suostuttu, koska Klingspor tarvitsi kaikki joukot voidakseen toimia mahdollisimman voimaperäisesti.

– Tarkoittikohan tuo vakavissaan – Döbeln?

Hm, jaa... kuka tuon nyt tiesi... ei kai sitä leikilläkään tuollaista esitetty.

– Kirjoittihan Klingsporkin kerran kuninkaalle, että "roomalaiset ovat Roomassa voitettavat". Pietariin se sekin äijä sihtasi.

– Joo... mutta nyt matkaa kohti Tukholmaa, – nauroi Blume. – Tukholmalaisuus on Tukholmassa voitettava t.s. rangaistava.

– Ei sitä ukkelia rangaista, – intti Hiivari. – Juhlia ne panevat toimeen sen kunniaksi.

– Niin panevat. Klingspor on ajan mies... kaikkien aikojen mies! Nescit occasum – ei tiedä laskuaan... juuri kuin Pohjantähti. Saattepa nähdä, hän keikkuu vielä pinnalla. Tämä on vain hetkellinen epäsuosio. Vielä hän tätä armeijaa komentaa – saattepa vain nähdä!

Sitä vastustivat Hiivari ja Blume. Se oli mahdotonta. Mutta – Brakel ei ollut siitä niin varma. Hän puolusti Klingsporia.

– Ei se niin huono ylipäällikkö ollut. Oli ainakin selvillä armeijan tarpeista...

– ... joita ei pystynyt täyttämään!

– Olettepa te nyt hiivatin koppavia! – suuttui Brakel. – Miestä sitä siihenkin tarvitaan, että tietää heti sanoa, missä on muona-, missä kenkävarasto!

Kyllä, kyllä... mutta kun ne olivat säännöllisesti aina niin kaukana, ettei niihin ulottunut. Kyllä ylhäisyyden kelpasi, jolla aina oli veres voi nokan alla, mutta – toista oli muiden.

Hiivarikin alkoi tulistua.

– No, ei riidellä, pojat! Minulla on pikkuinen kranaatti, jonka lunastin kanttiinista. Kas tuossa!

Ja Blume paukahutti likööripullon pöytään.

– Ter-vek... sinä leveälanteinen täti. Tulitpa veljenpoikiasi katsomaan!

Yleisen iloisuuden vallitessa siinä maisteltiin pikari toisensa jälkeen. Brakel oli salvannut oven, ettei kukaan sivullinen pääsisi heitä häiritsemään. Hiivari kertoi juttuja – hän olikin mestari siinä. Oli ihme, ettei hän ollut koulussa menestynyt.

– Tunnettehan, pojat, Wassbomin Aadon... meidän papin, joka tuli armeijaan taistellakseen "joko lihan tai hengen aseilla" – niinkuin hän itse sanoi. No... arvatkaapas, mitä teki Lapväärtissä. Joo... lähti ongelle muutamana aamuna ja otti sotamiehen soutajaksi. Miten ollakaan... tuli pastorille "iso hätä" ja hän otti hiukan hankalan posityyrin venheen laidalla. Sattui ryssän patrulli rannalle – pastori oli soutanut "aluevesirajan" ulkopuolelle – ja rupesi saluteeraamaan. Mutta – Wassbomin Aado saluteerasi vastaan eikä keskeyttänyt, vaan käski sotamiehen soutaa vain ulommas. Sitä voi kutsua maltiksi!

Naurettiin ja kilistettiin.

– No... Aado-pastorin malja sitten! Kuinka moninaulaiseksi arvostelisit hänen "patterinsa"?

– No... ainakin kahdeksan!

Hoh-hoh-hoo! Heh-heh-hee! Hiivari osasi!

Sattuihan sitä, sattuihan sitä... jopa joo – sodassa olletikin. Sattui väärinkäsityksiäkin melko mukavia. Wasenilta, vänrikki Wirzénin palvelussotamieheltä kysyi kerran muuan upseeri: "Hvad heter du?" – mikä on nimesi? johon puhuteltu vastasi: "Wasén". Upseeri käsitti: hva' se'n? – mitä sitten ja virkkoi hiukan hämillään: "Annars bara" – muuten vain.

Tarina luisti oivallisesti. Unohdettiin sotaretken vaivat. Haasteltiin tulevaisuuden mahdollisuuksista, ja jokaisella oli jokin suunnitelma.

– Minä aion kirjoittautua Napoleonin armeijaan, – jutteli Hiivari. – Siellä ei kuulemma ensimmäiseksi kysytä koulun käyntiä. Kun vain on mies miekan käyttäjä, niin rotsii! Kenraalin valtakirja taskussa vielä palaan, lyön sen Adlercreutzin nokan eteen ja kysyn: "Mitenkäs nyt suu pannaan?"

Ja Schantz näytti oikein kädestä pitäen, kuinka hän tuon tempun suorittaisi. Hän oli edelleenkin vain vänrikki.

Jaa, jaa... pimeä oli tulevaisuus – kun oikein vakavasti ajateltiin. Loppuun oli näytelty tämä tragedia. Pientä pesänselvitystä vielä, niin valmis oli.

– Eikö Fransoosi palaakaan armeijaan? – kysyi Oljemarck yhtäkkiä. Hän oli kuullut kapteenin jäävän Ruotsiin.

Ei oltu kuultu. Mitä tekemistä Oljemarckilla oli Fransoosin kanssa?

– On vähän perintöasioita... täytynee järjestää ne sitten lahden toisella puolen.

Oljemarck katseli eteensä synkästi. Hän ei voinut unohtaa kärsimäänsä loukkausta.

– Kauankos luulette tämän aselevon kestävän? – kysäisi Blume.

– No siksi kuin ryssä on syönyt kyllikseen – sitten pamahtaa taas. Ter-vek!

Niinpä niin. Miekan lyönnittä oli vihollinen saanut Sandelsin väistymään Toivalasta. Ei ollut saanut pysähtyä Paloisiinkaan, koska tämä paikka jäi demarkatsionilinjan sisäpuolelle. Niin sitä piti aselepoja tehdä!

– No... olkoon miten hyvänsä – tarpeellinen tämä on meillekin... niin miehistölle kuin päällystöllekin. Ter-vek!

Hiivari alkoi jo olla hiprakassa. Hän rupesi laulamaan:

    – Flickorna i Jakobstad
    äro tusenskönor,
    bleka, blyga, täcka, små,
    annars såsom bönor.
    Kacklar en, sa kacklar två,
    kacklar allihopa.
    Skrattar en, sä skrattar två,
    skrattar allihopa.

    Pietarsaaren tytöt
    ovat tuhatkaunokeita,
    kalpeita, kainoja, somia, pieniä
    muuten niin kuin kanat.
    Jos yksi kaakottaa, niin kaakottaa kaksi,
    kaakottavat kaikki.
    Jos nauraa yksi, niin nauraa kaksi,
    nauravat kaikki.

Ja heti sen jälkeen vaihtui sävel hempeäksi:

    – Fjäriln vingad syns på Haga
    mellan dimmors frost och dun
    sig sitt gröna skjul tillaga
    och i blomman sin paulun...

    Hagan yllä nään mä perhon,
    joka lehviin vihreihin
    laatii alla usvaverhon
    majan kukkasuutimia...

Hiivari tuli helposti tunteelliseksi.

Hän otti ikkunalta kirjan ja rupesi sitä selailemaan. "Reise über den Sund" oli sen nimi. Oljemarck oli lainannut sen sotatuomari Aspilta.

– Sinä, Oljemarck, se vain jaksat lukea.

Tämä huitaisi. Kunpa olisi ollutkin kirjoja, niin hätäkös tässä. Mutta luettavan puutteessa sakosivat aivot.

Kummallista – toisten aivot sakosivat luettavan puutteesta, toisten taas, jos rupesi lukemaan. Niin eri tavalla olivat ihmiset rakennettuja.

Schantz ojensi kirjan Brakelille.

– Jahah... tämä. Tämän kirjoittaja on tyytymätön Ruotsin komentoon –

– Se on viisas mies.

– ... mutta tekee oikeutta kuninkaalle.

– Siitä voi nyt olla hänen kanssaan eri mieltä, – huomautti Oljemarck.

– Pojat, politiikka pois! – komensi Schantz. – Ja ska' hifva er! Kirjat ovat kaiken pahan alku.

– Mikä mistäkin pitää... mutta Seneca sanoo, että "otium sine litteris mors est et vivi hominis sepultura". [Joutilaisuus ilman kirjallisuutta on kuolema ja elävän ihmisen hauta.]

– Kuka oli Seneca?

– Älä nyt tekeydy tyhmäksi! Roomalainen filosofi.

– No, ilmankos minä en tuntenutkaan, kun se oli siviili! Hiivari nauroi. Hän laski usein leikkiä huonoilla tiedoillaan.

– Mikä se Kanttikin on? – jutteli hän, veitikka silmänurkassa. – Wassbomin Aado on sille vihainen.

    "Kant, mörkrets furste dog,
    och fann i fädrens grifter
    jämt lika mycket ljus
    som i hans egna skrifter."

    Kant, pimeyden ruhtinas, kuoli
    ja löysi isien haudoista
    juuri yhtä paljon valoa
    kuin omista kirjoituksistaan.

– On siihen toinenkin versioni:

    "Kant föddes och en natt
    sig öfver världen drog.
    Gud sade: varde ljus!
    Och Kant fick slag och – dog."

    Kant syntyi ja yö
    levittäytyi maailman yli
    Jumala sanoi: tulkoon valkeus!
    Ja Kant sai halvauksen ja – kuoli.

– Se oli oikein! Terveeksi vain!

Samassa kolkutettiin ovea. Brakel juoksi kuulostamaan.

– Wer da?

Nuotikas nuoren miehen ääni lauloi:

– No, avaa nyt helkkarissa!

– Ljunggren! Päästämmekö sisään?

– Ann' tulla vain. On täällä vielä piiskaryypyt. Ruotsalainen vänrikki astui huoneeseen.

– Jahah... ja täällä tuoksuu – likööri!

– Hyvää on vainu pojalla. Kas tässä! Kumase kurkkuusi! Schantz työnsi hänelle täysinäisen pikarin.

– Mitä uutta?

Eipä erityisempää. Välikannukseen oli vain äsken tullut viisi kasakkaa. Olivat kulkeneet yli demarkatsionilinjan – eksyneet.

– No... nehän kulkevat kuin torpparin lehmät – suoraan talollisen heinäpeltoon! Mitä noille tehtiin?

Oli passitettu takaisin omalle puolelleen. Ei huolittu vieraiksi.

Ka se! Se oli sitä ruotsalaista kohteliaisuutta.

Ei – se riippui aselevosta. Ei saanut ottaa vangiksi.

– No... sittenhän mekin voimme lähteä visiitille ryssän puolelle. Eikö lähdetä?

Hiivari oli kelpo lailla humalassa.

Paras oli pysyä omalla puolella – se oli ainakin varminta.

Ljunggren oli tullut pyytämään herroja päivällisille seuraavaksi päiväksi. Heillä nyt ei ollut mitään juhlaruokia... olipahan aivan tavallista sotilasmuonaa vain. Mutta viinejä oli saatu – kiitos kanttiinin.

– Pöytäkalustosta vain on puute. Herrat ottakoot sen vuoksi omat veitset, haarukat ja lusikat.

Ljunggren lähti. Hänen piti vielä käydä kutsumassa pari muuta toveria.

– Omat veitset, haarukat ja lusikat! Niinpä niin – kuinka tyypillistä, kuinka ihmeen tyypillistä!

Oljemarck oli heittäytynyt sänkyyn pitkäkseen ja nauroi täyttä kurkkua.

– Pojat, se on juuri sitä, mistä äsken puhuin... juuri sitä samaa! Omat veitset, haarukat ja lusikat...

– Älähän nyt – rauhoitteli Brakel, – ymmärtäähän jokainen, ettei täällä voi kuljettaa pöytäkalustoja muassaan.

Kyllä, kyllä... mutta – sittenkin se oli niin kuvaavaa, niin sakramenskatun kuvaavaa koko Ruotsin komennolle, taloudenhoidolle ja sodankäynnille... omat veitset, haarukat ja lusikat! Heh-hee!

XII

Kukko-Kalle hiipi metsässä, puu puulta, mätäs mättäältä, joka askelella kuulostaen. Hän on karannut sairaalasta ja on nyt matkalla omien joukkojensa luo.

Kauheasti on matka lyönyt leimansa mieheen. Vaatteet riippuvat aivan riekaleina. Ne eivät muuten ole Suomen univormujen malliset. Housut ovat aikoinaan kuuluneet venäläiselle jääkärille, rikkinäiset ja monen monta kertaa paikatut. Mutta takki on talonpojan... tavallinen harmaa sarkatakki, jonka kyynärpäät kukkivat uhkeasti. Samoin ei lakki ole sotilaskuosia, vaan aivan yksinkertainen lammasnahkareuhka. Kalle on saanut sen lahjaksi Kokkolan maaseurakunnasta. Siellä autettiin kulkijaa... varsinkin, jos tämä oli armeijaan menossa.

Maaten kahden mättään välissä hän kuulosti. Edestäpäin oli äsken tuikkinut tuli, mutta nyt hän oli menettänyt sen näkyvistä. Metsässä vallitsi synkkä pimeys. Oikealta, hiukan viistoon, kajahteli yön läpi voimakkaita jymähdyksiä. Ne eivät olleet tykin laukauksia – Kallen tottunut korva olisi ne tuntenut vaikka kaukaakin. Niin kuulosti, kuin olisi jotakin juntattu lujasti. "Pattereita laittavat..." ajatteli Kalle. Mutta hän ei ollut varma, olivatko ne ystävän vai vihollisen.

Viikon päivät hän oli nyt ollut matkalla, ja se oli ollut seikkailurikas matka. Kulkien metsiä myöten hän oli saapunut Himangalle. Siellä oli vilissyt ryssiä kuin harmaita kissoja. Muutaman kallion kolossa maaten hän oli katsellut niiden ohimarssia. Väkeä paljon... paljon, satoja, tuhansia – oli mahdoton sanoa, kuinka mahdottomasti niitä oli ollut.

Vähä väliä hän oli joutunut niiden tielle. Koko maakunta oli niitä tulvillaan. Toisinaan, kun nälkä oikein oli kurninut, hän oli jo mielinyt antautua uudelleen vangiksi. Sillä omien ihmisten turviin ei juuri myöskään ollut tuntunut turvalliselta heittäytyä.

Kalle hiipi muutaman askelen eteenpäin ja heittäytyi uudelleen pitkäkseen. Niin – nimismiehet olivat olleet kaikkein pahimmat. Omituista, että oman maan virkamiehet ahdistelivat oman maan miestä... maanpuolustajaa – niin kohtelivat kuin rikollista.

Himangalla hän oli ollut vähällä joutua kiinni. Suunnattuaan muutamana iltana kulkunsa erääseen tavallista paremmalta näyttävään taloon hän oli keittiössä pyytänyt ruokaa. Palvelustyttö oli katsellut häntä ihmeissään. Suomalainenko? Niinpä niin, vaikka oli ryssän saappaat jalassa. Oli siihen tullut sitten pitkänhuiskea mies, tukkavihko pörröllään kuin Karkun kanttorilla – mutta vielä laihempi kuin tämä. "Mikäs kummitus sinä olet?" Niinpä niin... kummitukseltapa hän oli tainnut näyttää. Töyhtötukkainen oli tuijottanut hänen paidansepalukseensa, jossa loisti kaksi isoa venäläistä P:tä – Petróvskij Polk. "Aa... russkij-li ty?" Ryssäksi oli, pakana, luullut ja ihastunut. Mutta – kun hän oli selittänyt olevansa suomalainen tykkimies... karkumatkalla venäläisten vankeudesta, niin oli herja, kimmahtanut: "Vai niitä junkkareita sinä olet! Odotapas... minä vangitsen sinut!" Silloin hän oli saanut jalat allensa ja livistänyt...

Vieläkin hengästytti, kun tuota kaikkea muisteli. Sellaisia olivat nimismiehet... eivätkä olleet papit sen parempia. He tosin eivät uhanneet ottaa kiinni, mutta yösijaa ei annettu pappiloissakaan. Tosin hän ei ollut yrittänyt kuin yhteen... Raution pappilaan, mutta sieltäkin oli poiskuskattu. Ei uskallettu – kuulemma – suojella. Vihollinen voisi kostaa, jos saisi tietää. Niin oli... lakiin ja evankeliumiin ei Suomenmaassa ollut enää turvaa. Se oli ihmeellistä.

Kallen oli mahdoton sitä käsittää. Karkun kirkkoherra ei olisi koskaan niin menetellyt. Se ei tosin laskenut rippikoulusta, jollei osannut lukea, mutta kerjäläistä se ei olisi hennonnut yön selkään ajaa. Joka puhui eläimistäkin vedet silmissä. "Olkaa armahtavaisia juhdillenne, sillä profeetta Joonakin lähti pelastamaan Niniven hevosia ja lehmiä." Kalle ei sitä oikein tarkkaan muistanut, mutta sinnepäin se oli.

Talonpojat sittenkin paremmin suojelivat. Mutta – eivät nekään isosti voineet auttaa. "Voi, miesparka, kun ei ole leipää itsellämmekään... kaikki on vihollinen vienyt." Kyynelsilmin he olivat kertoneet ryssän hävityksestä. Eivät jättäneet jäljelle mitään... kaikki ottivat, lehmät navetasta, hevoskopukan tallista, lampaat, siat, kanat... (jos nyt jollakin sellaisia sattui olemaan) kaiken ryöstivät ja söivät – puhumattakaan perunoista ja viljasta. Köyhiä olivat Suomen asukkaat.

Näin kulkien ja kierrellen hän oli nyt saapunut tänne. Sanoivat tämän olevan Kalajoen pitäjää, ja että oma väki majailisi täällä. Mutta yhtään Suomen armeijan univormua hän ei ollut vielä nähnyt... vain ryssiä, yksinomaan ryssiä. Tämänkin päivän kuluessa hän oli sivuuttanut monta kasakkapatrullia.

Ihmeellistä, ettei hän ollut joutunut vangiksi. Enkelit suojelivat häntä. Kalle uskoi lapsellisesti enkeleihin. Mikäs oli uskoessa, kun oli toisinaan niitä nähnytkin. Juuri kun hän muutamankin suon laidalla seisten oli aprikoinut, lähteäkö yrittämään yli vai kiertääkö, ja miltä puolelta... oli jotakin valkoista vilahtanut puiden välistä... kuin olisi joku hänelle viitannut. Hän oli seurannut viittausta ja päästyään suon toiseen laitaan nähnyt, kuinka kolme ryssää kurpoi yli juuri siitä, mistä hän ensin oli yrittänyt. Sillä tavalla Jumala varjeli omiaan!

Hän ryömi taas muutaman kyynärän ja sai yht'äkkiä näkyviinsä tulen. Se oli sama tuli, jonka hän äsken oli nähnyt. Mutta – nyt sen ääressä istui neljä miestä. Oliko se sittenkään sama –?

Kalle ryömi lähemmäs ja pääsi suuren, kaatuneen hongan taakse. Siihen jo kuuli keskustelun ja erotti miesten puvut. Ryssiäpähän olivat!

Kalle koetti kuunnella, mutta ei saanut selvää. Yksi vihollisista pureskeli lampaanluuta, käänteli sitä ja imi joka syrjältä. Toinen istui selin, ja sen varjo peitti mustana hänen piilopaikkansa. Kolmas ja neljäs makasivat sivuilla – Kalle ei erottanut kuin kolmannen jalat. Neljättä ei näkynyt.

Hän koetti kuunnella, mutta ei saanut selvää. Joitakin yksityisiä sanoja vain mutta nekin olivat outoja. Vaikka hän sairaalassa oli oppinutkin jonkin verran venäjää, ei kielitaito vielä riittänyt.

– Lähde kiertämään. Savvatij... on sinun vuorosi.

Lampaanluuta imeskelevä viittasi metsään, Kallesta eteenpäin. Neljäs mies nousi ja tarttui kivääriinsä. Nyt Kalle näki hänet selvästi. Savvatij Ilarionovitsh, kapipää! Sama mies, joka Uudenkaarlepyyn sairaalassa oli suhtautunut häneen vihamielisesti.

Hän seurasi Savvatijn askeleita. Vielä ontui oikeaa jalkaansa... oli saanut reiteensä luodin Juuttaalla. Venäläinen teki kierroksen ja päätyi lopuksi aivan Kallen piilopaikan viereen. Tämä kyyhötti hongan alla, pidätellen hengitystään.

– Ei näe mitään... pimeä on...

Kalle ymmärsi sanan. Niin – pimeä oli kuin säkissä. Mutta – sepä se suojeli häntä. Savvatij palasi takaisin nuotiolle, joka paloi yhä heikommin. Pitkään aikaan ei kuulunut hiiskaustakaan.

Kun Kalle vihdoin kohotti päätänsä, nukkui lampaanluun imijä puuta vasten istuallaan. Selin istuva myös torkkui, samoin toiset. Kalle erotti Savvatijn jalan, joka silloin tällöin hiljaa liikahti.

Hänen piti päästä tästä pois. Päivän valjetessa hänet huomattaisiin, eikä silloin auttaisi Savvatijn tuttavuus – päinvastoin. Hän lähti varovasti ryömimään sivulle. Mutta selin istuva ryssä havahtui.

– Joku liikkuu metsässä. Savvatij... nousepas katsomaan.

Kalle makasi hievahtamatta ison mättään takana. Mutta venäläinen ei viitsinyt nousta. Hän kuului vastustelevan. Silloin kohottautui selin istuja pystyyn, tarttui kivääriinsä ja teki kierroksen.

– Sinä kuulet tyhjiä, – naureskeli Savvatij hissukseen. – Kukas tällaisena yönä liikkuisi. Ruotsalaisetkin makaavat hurskaan unta.

– Jei Bóhu! Huomenna he saavat selkäänsä. Isä Kamenski valmistaa niille hyvät lämpymäiset!

Kalle tajusi edellisen lauseen – kutakuinkin. Vai aikoivat huomenna hyökätä! Kunpa kohtaisi omia etuvartioita. Mutta – suunnasta oli vaikea saada selvää. Hän tarkasteli nuotiota. Tuohon suuntaan oli venäläinen viitannut... suoraan eteenpäin. Jokohan siellä päin olisivat heikäläiset?

Äärimmäistä varovaisuutta käyttäen pääsi hän lopulta niin pitkälle, ettei ollut pelkoa äskeisestä vartiosta. Hiipien puu puulta hänen onnistui sivuuttaa vihollisen nuotiotuli. Rukoillen Jumalaa avukseen hän astui varovasti. Mutta silloin tällöin risahti kuivunut oksa poikki hänen jalkansa alla, ja silloin piti aina hengitystä pidättäen jäädä kuuntelemaan.

Kalle hiipi edelleen. Nyt hän uskalsi jo käydä pystyssä, sillä pimeys suojeli häntä joka puolelta. Pelkoa hän ei tuntenut – mitäpä hän olisi pelännyt. Jos hänellä vain olisi ollut ase, ei hän olisi pelännyt mitään. Mutta nyt hän oli aivan aseeton. Ei ollut mistään onnistunut hankkimaan. Mutta – Jumala varjelisi häntä, aseettomanakin...

Kuinka kauan aikaa oli kulunut siitä, kun hän viimeisen vihollisen vartiopaikan kiersi – sitä ei Kalle osannut arvioida – mutta nyt tuikki jälleen tuli edestäpäin. Kalle kyyristyi puun taakse ja koetti kurkistella. Tuli paloi heikosti... kahden kiven kolossa, mutta sen ääressä ei näkynyt ketään.

Ei – näkyipäs! Kolme kivääriä seisoi puuta vasten nojallaan, ja ympärillä oli nauriin kuoria. Siinä oli vartiopaikka, mutta miehet olivat poissa.

Kalle kuulosti. Hiljaisuus oli liikkumaton. Makasivatko miehet jossakin tulen lähellä? Hän kohottautui suoraksi siirtyen seuraavalle puulle. Ei ketään... ei ristin sielua... leiripaikka autio ja tyhjä.

Kallen valtasi rohkea tuuma. Siitähän hän saisi kiväärin itselleen! Yhdellä harppauksella hän oli tulen ääressä ja sieppasi käteensä pyssyn. Siinä oli pistin. Juosten takaisin puolikymmentä askelta hän pysähtyi kuuntelemaan. Nyt... nyt hän tappelisi... seivästäisi jok'ikisen tuon kiiltävän painetin kärkeen! Rinta laski ja nousi, ja kädet vapisivat. Mutta – hän ei kuullut muuta kuin oman sydämensä kiivaat lyönnit.

Tämähän kummallista! Oliko vartiopaikka jätetty? Mutta – kuinka olivat kiväärit selitettävissä? Kalle lähti hiipimään takaisin ja pian hänelle selvisi koko salaisuus: vartiopaikka oli todella jätetty. Miehet olivat livistäneet!

Ja ne olivat olleet suomalaisia! Kalle tunsi kiväärit Suomen armeijan omiksi. Pari patruunakoteloa oli jätetty puun juurelle. Oli siinä miehiä... pettivät palveluksensa ja karkasivat!

Sitäkin oli Kallen sangen vaikea käsittää. Kuinka saattoi sotamies jättää joukko-osastonsa? Ja oli kuitenkin kerran vannonut valansa... sotilasvalan, jossa Jumalan pyhän sanan kautta luvattiin uskollisesti palvella kuningasta ja valtakuntaa – henkeen ja vereen asti...

Mutta – niin oli käynyt... eikä tämä suinkaan ollut ensimmäinen ja ainoa tapaus. Niitä oli sattunut monta... Kallenkin pataljoonassa.

Hän sammutti tulen, kokosi kiväärit kainaloonsa ja lähti pyrkimään eteenpäin. Junttaus kuului nyt lähempää. "Pattereita laittavat"... ajatteli Kalle. "Huomenna on taistelu..."

Olipa Jumalan lykky, että hän pääsi taisteluun... täyttämään sotilasvelvollisuuttaan.

Kukahan oli palvellut hänen sijassaan heelviikissä? Tietysti, paikka oli täytetty... eihän ilman fyyrvärkkäriä tultu toimeen. Mutta – hän ottaisi entisen paikkansa... sytytin kouraan vain ja komennon mukaan: tulta!

Kalle hamuili pitkin pimeää metsää, kantaen kivääreitä kainalossaan. Olipa hän nyt aseistettu... kolme kivääriä ja kahdessa pistin. Mihinkähän oli kolmas painetti joutunut? Oli tietysti äijä ottanut matkaansa voidakseen vääntää talojen aittojen ovia auki. Varkaat... karkurit!

Kallesta se oli aivan yhtä suuri rikos kuin varkauskin... varastaa kuninkaalta hänen luottamuksensa ja sitten pimitä kuin mustalainen markkinoilta. Sellaisille lurjuksille ei totisesti ollut liikaa katulyöppi – kujanjuoksu. Joutivat saada... kepiniskuja muutaman satasen...

Sieltä tuikki taas nuotiotuli puiden välistä. Kalle laski kiväärit maahan ja latasi ne yksitellen. Totisesti – hän avaisi tulen... jos se vain oli vihollinen! Tuo juhlallinen sanontatapa vaikutti häneen virkistävästi.

Hiipien varovasti lähemmäs hän pääsi kuulomatkalle, vaikkei oikein erottanutkaan miehiä. Tönttöhattuja olivat – puhuivat vierasta kieltä. Ryssiä siis.

Kalle seisoi puun takana ja kuunteli, kivääri valmiina. Yksi, kaksi, kolme... hän lasahuttaisi yhteen menoon – ja sitten: "väli pajunett!" Juuri kuin Döbeln... itse eversti...

Mutta – ne eivät olleetkaan ryssiä... vaan ruotsalaisia. Lauloivat vain niin nuotikkaasti. Mistähän rykmentistä ne oikein olivat?

– Kyllä sitä mielellään luikkisi tiehensä, niinkuin suomalaiset tekevät, mutta se ei sovi ruotsalaiselle, – lauloi nuorekas ääni. – Täällä alkaa käydä niin autioksi.

– Kyllä minäkin mielelläni olisin Ljusnanin varrella hakkaamassa tukkimetsää. Pian on talvi.

Kalle astui rohkeasti tulen piiriin.

– Katsokaa nyt, pojat... siellä tulee itse paholainen!

Pitkä upplantilainen oli kavahtanut pystyyn ja ojentanut kiväärinsä Kallea kohti.

– Seis!

Kalle nosti kätensä. Päästyään varmuuteen, että ne olivat oman puolen miehiä, hän oli jättänyt kiväärit metsään.

– Älkää ampuko... omaa väkeä, – toimitti hän paikallaan seisten.

Ruotsalaiset piirittivät hänet. He olivat tavattomasti touhuissaan. Olivathan he vanginneet ryssän vakoojan.

– Njet spion! – väitti Kalle vastaan, pannen ainoan kielitaitonsa liikkeelle. Hänen kätensä oli sidottu seljän taakse.

– Långa-Spring, sinä, jolla on virstantolpat jalkoina, juokse sinä ja ilmoita, että olemme napanneet venäläisen vakoojan.

Asianomainen läksi. Tunnin kuluttua hän palasi takaisin upseerin seuraamana.

Kalle koetti selittää, että metsässä oli kiväärejä.

– Gever... metsässä... panimajes?

Ruotsalaisten epäluulot yhä vahvistuivat. He taluttivat Kallen metsään, ja sieltä löytyivätkin puheenalaiset kiväärit.

Långa-Spring tarkasteli niitä.

– Ladattuja jok'ikinen! Katsohan sitä lurjusta! Ja ruotsalaisia kiväärejä!

Viimeiset sanat lausuttiin mitä suurimmalla ihmetyksellä.

– No, hän saa roikkua hirressä sen vuoksi! – lauloi upseeri ja lähti Långa-Springin kanssa kuljettamaan Kallea ja kivääreitä kylään.

Mutta – ei Kalle killunut hirressä. Kun venäläiset puolen päivän tienoissa tekivät hyökkäyksen Kalajoen Pohjoiskylää vastaan, heilui hän sillan korvaan rakennetussa patterissa sytytin kädessä, antaen tulta sitä mukaa kuin komento kajahti. Mutta – nyt hän oli täydessä sotilaspuvussa taas.

Långa-Spring, joka huomasi sen, virkkoi laulavalla tavallaan: – Kas vain sitä p–ua... vetipä meitä pahan kerran nenästä! Sanoi ja laukaisi kiväärinsä joen vastakkaisella rannalla liikkuvaa jääkäriketjua kohti.

XIII

Pääarmeijan asema oli käynyt niin epätoivoiseksi, että Adlercreutzin oli ollut pakko pyytää aselepoa.

Marraskuun 16. päivänä oli kapteeni Björnstjerna siinä tarkoituksessa saanut tehdä matkan vihollisen luo. Oli ollut kysymys vain yhden päivän aselevosta, jotta Adlercreutz ehtisi neuvotella kreivi Kamenskin kanssa. Tämä ei ollut millään tahtonut taipua Björnstjernan ehdotukseen; hän valmisteli parastaikaa hyökkäystä Saloisia vastaan. Mutta – lopuksi Björnstjernan itsepintaisista pyynnöistä hän oli suostunut, ja täyttä karkua oli kapteeni lähtenyt viemään sanaa Raaheen, että vuorokauden lykkäys oli saatu.

Mutta – sillä välin kuin Adlercreutz Raahesta käsin ratsasti sovitulle kohtauspaikalle, Saloisten pappilaan, olikin kreivi Kamenski jo upseereineen lähtenyt sinne. Hän saapui perille aikaisemmin ja olisi tahtonut odottaa Adlercreutzia pappilassa. Mutta vahtivuorossa oleva upseeri, ruotsalainen vapaaherra Sture, oli evännyt häneltä pääsyn. Pappilaan mennessä olisi nim. ollut hyvä tarkastella asemia, talo kun sijaitsi heidän suomalaisten linjojensa sisäpuolella. Tämän vuoksi oli vapaaherra pyytänyt Kamenskia odottamaan ulkosalla, etuvartiolinjalla.

Venäläisten ylipäällikkö oli suuttunut. Hän ei ollutkaan pyytänyt tätä neuvottelua, jonka vuoksi, kun hänen ei sallittu jatkaa matkaansa pappilaan, hän oli ylpeänä pyörtänyt takaisin. Verrattuaan kelloja Sturen kanssa hän oli ilmoittanut tunnin päästä hyökkäävänsä. Kaksi hänen seuralaistaan oli jäänyt jäljelle neuvottelua jatkamaan. Toinen niistä oli eversti Kulnev.

Tuuheapartainen husaarieversti ei ollut milläänkään. Kun herrojen ruotsalaisten ei sopinut laskea heitä pappilaan, niin vsjoravnó – yhdentekevä. He saattaisivat hetkisen pakista ja tupakoida ja sitten – tapella.

Sture oli hermostunut. Hän tunsi vastuun raskaana päällään. Yhtäältä hän pelkäsi aiheuttaneensa neuvottelujen raukeamisen, toisaalta taas ohjesääntö kielsi laskemasta vihollista omien linjojen sisäpuolelle. Hän kääntyi Oljemarckin puoleen, joka oli saapunut etulinjalle ottamaan selvää tilanteesta.

– Minä en tiedä, mitä olisi tehtävä, – puhui hän nopeasti. – Mahtaisivatkohan nuo lähteä niitä palauttamaan, jos pyydettäisiin?

Hän nyökkäsi venäläisiä upseereita kohti.

– On parasta kysyä heiltä itseltään.

– Kysykää te, herra luutnantti.

Oljemarck ryhtyi solkkaamaan ranskaa. Hän ei osannut sitä kunnollisesti.

– Kotkan poikaa on vaikea vangita, – naureskeli Kulnev. Hän oli haluton lähtemään.

Mutta – jos yritettäisiin?

– Ei hän palaa enää... tai kyllä tunnin päästä niinkuin lupasi.

– Tunnin päästä! Silloin heidät survottaisiin nuuskaksi – koko armeija.

– Eikö herra eversti kuitenkin lähtisi? Tämä on ikävä juttu. Me annamme vapaan läpikulun.

Kulnev katsoi kelloa. Hän oli koko ajan tarkastellut Oljemarckin miekkaa.

– Ei nyt ole enää aikaakaan. Kolmen neljäsosatunnin kuluttua alkaa taistelu.

Sture hermostui yhä enemmän. Kyllä tämä nyt oli skandaali! Hänenkö takiansa nyt koko armeijaa uhkasi täydellinen tuho?

– Pyytäkää niitä vielä... ehkä ne lähtevät.

Oljemarck teki työtä käskettyä, mutta ryssät olivat haluttomia. Ruotsalaiset eivät tunteneet Kamenskia, häntä ei ollut helppo taivuttaa.

– No... vsjoravnó! – huudahti Kulnev vihdoin. – Lähden yhdellä ehdolla: jos saan hänen ylhäisyytensä palaamaan, annatte minulle tuon sapelin?

Oljemarck empi. Eipä hän ollut halukas luopumaan perintökalustaan. Eikö herra eversti suostuisi ottamaan muuta – esim. hevosen?

– En! – huudahti tämä. – Sapeli – tai sitten juttu raukee!

Mitäs siinä voi. Oljemarck lupasi sapelinsa.

Kulnev hyppäsi ratsunsa selkään ja kannusti sen tuliseen laukkaan. Hänen toverinsa seurasi häntä. Parasta tehdä niin, sillä he eivät palaisi Kamenskin kanssa muuten kuin hyökkäävän armeijan etunenässä.

Sture ja Oljemarck jäivät jännityksellä odottamaan. Käännellen käsissään kallisarvoista miekkaansa viimeksimainittu tarkasteli sen säihkyvää terää. Auringon säteet iskivät siitä kipunoita. Tämä miekka nyt ehkä avaisi armeijalle perääntymistien – tai sitten – niin... mitä sitten?

Tilanne oli toivoton. Kävi kuinka hyvänsä, peli oli menetetty. Mutta sitä ennen tapahtuisi hirveä teurastus. Hän oli hermostunut, samoin Sture. Vilkaisten vähä väliä kellojaan he odottivat, tuijottaen tielle, jonka käänteeseen Kulnev seuralaisineen oli hävinnyt. Sotamiehetkin olivat tajunneet tavallista tärkeämpää olevan tekeillä. Hekin tarkastelivat tietä.

– Nämä ovat varmasti jännittävimpiä minuutteja koko Ruotsin sotahistoriassa, – tuumi Oljemarck.

– Ja minun pääni tämän kaiken kantaa, – huokaili Sture.

– Nyt tulevat!

Aivan oikein. Sieltä läheni Kamenski saattojoukkoineen. Kreivi ratsasti edellä, hänen rinnallaan Kulnev. Tuokion kuluttua he olivat perillä.

– No me saamme siis mennä pappilaan?

Kamenski näytti hyvin tyytymättömältä.

Kyllä. Sture teki kunniaa.

– Sapeli, herra luutnantti, – nauroi Kulnev. – Se on nyt minun!

Oljemarck riisui miekkansa. Tuntui nololta näin sotamiesten nähden luovuttaa aseensa. Niin oli, kuin olisi jo antautunut. Vaikka sitähän tämä perääntyminen itse asiassa oli ollut pitkin matkaa – aina Kuortaneelta lähtien.

Hän ratsasti venäläisten perässä ilman miekkaa. Heidän päästyään pappilan pihalle, karahutti Adlercreutz sinne hevonen vaahdossa. Kenraalit syleilivät toisiaan ja riensivät sisään.

Oljemarck jäi kuistiin keskustelemaan venäläisten upseerien ja Sturen kanssa. Ruotsalainen kiusasi häntä sapelijutun vuoksi.

– Se on niin, herra vapaaherra, että olipa meillä sapeli tai ei, me joka tapauksessa häviämme. Kaitselmus on sen niin päättänyt.

Suomalainen luutnantti puhui hirvittävän rauhallisesti.

Ja mitä vielä tuohon sapelijuttuun tulee, niin se on vain kuin symboliikkaa... vertauskuvallista. Sillä ennemmin tai myöhemmin te joudutte luovuttamaan sen joka mies. Hän tuolla ei saa sitä muuksi muuttumaan.

Oljemarck nyökkäsi kanslian ikkunaa kohti.

Sillä välin oli vilkas neuvottelu alkanut rovastin kansliassa Kamenski esiintyi jyrkkänä. Hän ei taipunut minkäänlaisiin muihin neuvotteluihin kuin että Adlercreutz armeijoineen antautuisi ja laskisi aseensa. Yksi hänen upseereistaan oli sen jo tehnyt.

– Kuka?

Kamenski kertoi muutamalla sanalla Kulnevin ja Oljemarckin sopimuksesta. Adlercreutz raivostui. Sellaista ajattelemattomuutta! Että suomalainen upseeri saattoi menetellä niin päättömästi. Lyödä vetoa... ja sapelistaan! Hän ei ollut saanut tietää asian oikeaa laitaa.

No niin... ei kannattanut nyt siihen puuttua. Nyt oli kysymyksessä suuri ja tärkeä antingen – eller, joko tahi.

Adlercreutz myönsi, että hänen tilansa oli toivoton. Hän oli saarrettu – se oli totta. Suuri osa miehistöä makasi sairaana. Hänen varastonsa olivat jäätyneet kiinni Oulun ulkosatamaan, ja perääntymistie uhattu. Mutta – hän ilmoitti, että armeija tulisi ennemmin tappelemaan viimeiseen mieheen kuin häpeällisesti antautumaan.

– Vielä on minulla 3 000 miestä! Ja ainoastaan meidän ruumistemme yli te pääsette Siikajoelle!

Kenraaliadjutantti oli komea katsella, kun hän harppasi huonetta päästä päähän, kädet seljän takana, heittäen tavantakaa kirjoituspöydän ääressä istuvaan Kamenskiin raivostuneen katseen.

Tämä huomasi menneensä liian pitkälle. Ei näihin ruotsalaisiin niinkään vain vaikutettu peloituksilla.

– On kunnioitettava oikein ajattelevaa ja urhoollista soturia hänen onnettomuudessaan, – lausui hän muuttuneella äänellä. – Herra kenraali on hyvä ja istuu.

Adlercreutz istui. Hänen poskillaan läimehti vieläkin suuttumuksen puna.

– Niin se on, herra kreivi, että kohtuus pitää olla kaikessa. Me osaamme ainakin vielä ase kädessä kuolla!

Kamenski tarjosi hänelle paikkaa kirjoituspöydän ääressä.

– Herra kenraali on hyvä ja kirjoittaa ehdot. Minä luotan siihen, ettette pyydä kohtuuttomia.

Siinä oli pieni piikki Adlercreutzin äskeisistä sanoista ja samalla vetoomus niihin.

Adlercreutz istui kirjoittamaan. Sulkakynä rapisi paperilla. Mustetta pärskyi ympärille, mutta hän ei välittänyt siitä. Ranskankieli ei tullut lähimainkaan virheetöntä – ei ainakaan oikeinkirjoitus. Kamenski, joka huomasi sen, hymyili tuskin huomattavasti. "Campagne", "atague", taistelu ja hyökkäys – ruotsalainen esikuntapäällikkö ei osannut kirjoittaa sanoja oikein, mutta pystyi näyttämään kummankin teossa.

Adlercreutz sitoutui tyhjentämään maan, mutta vaati 14 päivää sitä varten, luettuna sopimuksen vahvistamisesta. Sotajoukon hän siinä tapauksessa johtaisi Kuivajoen taa. Kamenski suostui tähän, mutta lykkäsi lopullisen hyväksymisensä kreivi Buxhövdenille. Joka tapauksessa hän myöntyi kahden päivän lykkäykseen. Sen ajan kuluessa oli Klerckerin vetäännyttävä Siikajoen toiselle puolen.

Tuon kuuluisan paikannimen maininta sai punan kohoamaan Adlercreutzin poskille. Ehkäpä hän – jos Jumala soi – näyttäisi vielä tuolla entisellä voittotantereellaan, kuinka ruotsalainen teräs puri.

Kamenski nousi ja tarttui hattuunsa.

– Näkemiin, herra kenraali... kahdeksi päiväksi!

– Minä toivon, että hänen ylhäisyytensä, kreivi Buxhövden suostuu ehtoihin.

Venäläiset lähtivät. Vapaaherra Sture saatteli heitä vahtien läpi.

Samassa Adlercreutz äkkäsi Oljemarckin. Tämä seisoi asennossa, miekan kannike tyhjänä.

– Missä teidän sapelinne on? – ärjäisi hän.

Oljemarck ajatteli selittää asian niinkuin se oli tapahtunut, mutta nähdessään Adlercreutzin raivostuneen muodon, hän päätti vaieta.

– Ettekö ymmärrä vastata, kun esimies teitä puhuttelee! Mikä tolvana te olette? S–tan anamma! Leukaan tekisi mieli teille antaa!

– Herra kenraali ei olisi ensimmäinen Ruotsin kuninkaallisen armeijan upseereista, joka siten menettelisi!

– Mitä, mitä? Kuinka te uskallatte –?

Adlercreutzin käsi kohosi jo iskuun, mutta sitten hän yht'äkkiä muisti Fransoosin. Niin... tällä upseerilla oli oikeus sanoa niin. Häntä oli kohdeltu väärin.

– Missä teidän sapelinne on? – kysyi hän hiukan lauhkeammin.

– Annoin sen eversti Kulneville.

– Oliko se jokin vedonlyönti?

– Tavallaan.

Se miekka oli pelastanut Suomen armeijan jäännökset hirmuisesta verilöylystä, mutta hän ei nyt vaivautunut sitä selittämään. Välistä ihminen nauttii väärinkäsitetyksi joutumisesta, ja niin oli nyt Oljemarckin laita. Meillä on itsekullakin jonkinlainen halu marttyyriuteen, vaikka voisimme sen muutamalla selittävällä sanalla välttää. Mutta – tuota sanaa me emme lausu, emme, vaikka meidät siihen paikkaan tapettaisiin.

– Ajattelematon nuori mies... menette vihollisen kanssa lyömään kevytmielisiä vetoja hetkenä, jolloin tämä suunnittelee meidän perinpohjaista tuhoamistamme. Oliko se laillinen kapine?

Ei ollut. Se oli hänen äitinsä kaukaisen sukulaisen aikoinaan omistama. Laillinen sapeli oli hänen kortteerissaan.

– Te menette nyt sinne ja viette sapelinne pataljoonan päällikölle. Ilmoittaudutte samalla kotiarestiin. Ymmärrättekö?

Kyllä.

Samassa Adlercreutz ikäänkuin katuen, että oli ehkä kohdellut tätä upseeria liian ankarasti, kysyi:

– Onko Fransoosi sopinut teidän kanssanne?

– Ei ole, herra kenraali, mutta sopii kyllä, kunhan kerkiää.

Adlercreutz katseli pitkään luutnanttia, jonka ääni kuulosti uhkaavalta. Hän ei ymmärtänyt tätä nuorta miestä. Etevä, lahjakas upseeri, mutta hänessä oli jotakin selittämätöntä... jotakin uhmansekaista... jotakin, joka ei ottanut talttuakseen. Hänen otsansa meni ryppyihin, ja hän katsahti pari kertaa Oljemarckiin kuin päästäkseen selville jostakin vaikeasta arvoituksesta.

– Ihailetteko te venäläisiä?

Sepä oli kysymys! Oljemarck vaikeni pitkään.

– En enempää kuin herra kenraali itsekään, – vastasi hän viimein.

Adlercreutz säpsähti kuin olisi käärme häntä puraissut.

– Mitä te tarkoitatte?

– Sitä, että heillä on voima puolellaan. Ja kuitenkaan he eivät käytä sitä hyväkseen niinkuin joku toinen heidän asemassaan. Minä en kreivi Kamenskina olisi suostunut tunninkaan lykkäykseen.

Adlercreutzin tyytyväisistä kasvoista oli hän arvannut neuvottelun tuloksen.

Hän odotti kiivasta vastausta, mutta hänen ihmeekseen Adlercreutz vaikeni. Hän meni ikkunan ääreen ja katseli ulos kauan. Pihalla korskahteli hänen ukrainalaisensa, jota sotamies piteli ohjaksista. Kenraali muisteli kotiaan. Hänen täytyi myöntää, että kreivi Buxhövden oli kohdellut lempeästi hänen perhettään, ja hän oli useamman kerran varoittanut vaimoaan sekaantumasta politiikkaan. Ryssällä oli voima puolellaan, mutta kuitenkaan se ei ollut käyttänyt sitä "niinkuin ehkä joku toinen hänen asemassaan". Siinä oli luutnantti oikeassa. Ja nyt tämä aselepo. Hänen täytyi myöntää, että Kamenski oli ollut humaani. Miten heidän olisi käynyt, jos vihollinen olisi rynnännyt?

– Te olette oikeassa, – lausui hän, kääntyen Oljemarckin puoleen. – Mutta muistakaa, että Venäjä on Aasiaa... ja minä surkuttelen jokaista, jonka täytyy jäädä tähän maahan – tämän jälkeen.

Oljemarck höristi korviaan. Vai niin... herra esikuntapäällikkö ei siis aikonut jäädä. No niin – heillä oli siis eri tie. Hänen, Oljemarckin, täytyi jäädä, sillä hänen juurensa olivat täällä. Hän vain ei saattaisi vaihtaa isänmaata niinkuin päällystakkia. Mutta – Adlercreutzille ja hänen kaltaisilleen merkitsi Ruotsi sama kuin isänmaa. Heille se kävi helposti. Siinäpä olikin periaatteellinen ero heidän maailmankatsomustensa välillä.

Hän ei vastannut mitään, vaan seisoi asennossa, katsellen kulmainsa alta edestakaisin astuvaa esikuntapäällikköä. Omituista...että vihollinen omisti hänen miekkansa, vanhan kivekkään säilän, joka oli monta kertaa ryssän verta juonut. Se oli kuin liitto hänen ja venäläisen välillä... Mutta se liitto oli vain ulkonainen. Siitä ei koskaan muodostuisi sisäistä. Hän tunsi sen nyt tänä hetkenä. Yhtä vieraita molemmat... Adlercreutz ja Kulnev. Ensiksimainittua hän oli totellut tähän saakka, jälkimmäistä – sikäli kuin hän edusti Venäjää, hänen oli toteltava muutaman kuukauden perästä. Mutta samalla tavalla kuin Adlercreutz oli muuttunut hänelle täydellisesti vieraaksi... tulisi myös venäläinen aina olemaan. Ehdottomasti.

– Te menette siis pataljoonanpäällikkönne luo ja ilmoittaudutte kotiarestiin. Majapaikat saatte itse valita, mutta ette saa poistua huoneestanne niin kauan kuin pataljoona seisoo paikallaan. Ja te seuraatte armeijaa ilman miekkaa.

Adlercreutz tervehti ja lähti. Hetken kuluttua hän karkuutti Raaheen käsin.

Oljemarck lähti pataljoonanpäällikön puheille ja ilmoittautui. Tämä otti vastaan hänen sapelinsa ja ihmetteli:

– No... mikäs nyt tuli... pieni laiminlyönti vai –?

Oli se sellainen laiminlyönti, josta herra pataljoonanpäällikkökin sai kiittää kohtaloa. Mutta hän ei sanonut sitä ääneen.

– Epäsotilaallinen teko, jonka laiminlyönti olisi johtanut hyvin sotilaallisiin seurauksiin.

Pataljoonanpäällikkö ei ymmärtänyt tätä paradoksia. Hän virkahti vain:

– Samahan se on, onko teillä sapelia tai ei... sillä ei sillä kuitenkaan toimiteta enää mitään... tässä sodassa.

Ja pataljoonanpäällikkö ripusti Oljemarckin sapelin naulaan.

XIV

Tämä seurasi nyt tapausten kulkua kuin sivustakatselija. Hän majaili pirtin puolella Siikajoen pappilassa.

Häneen oli ruvettu suhtautumaan kuin rikolliseen ainakin. Adlercreutzin esikuntaupseerit välttelivät häntä. Tuo sapelitta esiintyvä umpimielinen mies oli heistä "ryssä", jota piti karttaa. Oljemarck huomasi sen, mutta kohautti vain olkapäitään ja vaikeni.

Mutta oli kaksi henkilöä, joiden käytös ei ollut muuttunut – Hiivari ja Hanna Carp. Edellinen pistäysi tuon tuostakin pakisemassa hänen kanssaan. Vänrikki kertoi tuoreimmat uutiset. Ja Hanna livahti myös silloin tällöin hänen pieneen kamariinsa. Tästä kotiarestista oli ainakin se hyöty, että hän sai asua yksin.

Nytkin marraskuun 18. päivän iltana istui Hiivari Oljemarckin luona. Pöydällä paloi kynttilän pätkä, ja sen ääressä ystävykset tarinoivat. Ulkona oli yht'äkkiä muuttunut suojaiseksi. Pelättiin Siikajoen luovan jääpeitteensä – harvinaista tähän vuoden aikaan.

– On minusta sentään hävytöntä, että puolustetaan "Porin tautiin" sairastuneita ja sinua samalla halveksitaan. Palmfeltkin oli kuulemma kiittänyt heitä toissapäivänä.

Oljemarck naputteli sormillaan pöytää. Hänen surullinen katseensa harhaili ympäri huonetta.

– "Vaihtaa ryssän kanssa sapeleita"... niinkuin tuo nyt olisi mikään rikos. Onhan Björnstjernakin kantanut Kulnevin kalmukkikaapua koko vuoden, eikä häntä ole kukaan sen vuoksi halveksinut.

Oljemarck oli kavahtanut seisoalleen.

– Kuka sellaista on sanonut?

– Brakel... eilen illalla viimeksi.

– Brakel saa vastata sanoistaan!

Hiivari katseli ihmeissään ystäväänsä.

– Etkö sitten ole vaihtanut?

– En... se on musta valhe!

Ja pysähtyen Hiivarin eteen hän jatkoi:

– Sinäkin, Brutus!

Hiivari kynsi päätään.

– Eihän tässä h–vetin sekamelskassa saa mistään selvää, – kiukutteli hän. – Minä ainakin olen puolustanut sinua, joka paikassa. Niitä sinun "voileipiäsi" minä en vain ole pystynyt lajittelemaan.

Oljemarck naurahti.

– Onko niistäkin ollut puhetta?

– On... tämän sapelijutun yhteydessä. Sanovat, että koko sotaretken ajan olet laskenut "voileipiäsi" ja nyt lopuksi heittänyt sellaisen sapelillasi.

Voi niitä raukkamaisia sieluja! Ne käänsivät pahaan päin jokaisen hänen sanansa... heti kun häntä kohtasi vastoinkäyminen.

Schantz jutteli edelleen. Hän kertoi ryssän miehittäneen Vihannin kaksi päivää sitten ja edenneen sieltä – minne, sitä ei kukaan tiennyt. Adlercreutz oli lähettänyt prikaatin Lumijoelle suojelemaan Revonlahdelle johtavaa tietä. Arvailtiin ja hätäiltiin. Kaikki puhuivat ristiin ja toisiaan vastaan. Kukaan ei tiennyt mistään mitään.

– Se johtuu siitä, ettei tiedustelulle panna minkäänlaista arvoa. Eikö täältä olisi joutanut joku mies ottamaan selvää vihollisen liikkeistä. Mutta – tuossa juoksevat edestakaisin niin, että toisiinsa paukkuvat. Saa siinä sitten arvailla.

Oljemarck istahti jälleen pöydän ääreen. Hiivari tarkasteli häntä tutkivasti.

– Kuule, – kuiskasi hän, – pidätkö Adlercreutzia suurena sotapäällikkönä?

Oljemarck oli ruvennut lataamaan piippuaan.

– Ei ole alaisen asia arvostella esimiehiään, – puhui hän, koettaen saada piippua syttymään, – mutta minähän olen jo puoleksi siviili. Näin meidän kesken sanoen: hän on niitä kaikkein pienimpiä.

Hiivari läjäytti kämmenellä pöytään.

– Jukkenbuju! Sanoitpa minun suullani! Eilen illalla olivat Brakel ja Blume antaa minulle selkään, kun uskalsin epäillä kenraaliaadjutantin kykyä. Mutta minä sanoin: 'Ja' ska' hifva er! Ei strategiasta hajuakaan!'

Oljemarck puhalsi paksun savupilven.

– Sotapäällikkö lähtee aina siitä edellytyksestä, mitä vihollinen tekisi hänen asemassaan. Hän ei tyydy arvailuihin, hän ottaa selvän, tiedustelee. Siinä on pykälä n:o 1.

– Niin...

– Toiseksi hän ei anna viholliselle aikaa toipumiseen... voitetun taistelun jälkeen. Hän käy päälle kuin peto. Siis takaa-ajo: pykälä n:o 2. Ensimmäisen voiton jälkeen minä olisin pannut joka sorkan ajamaan ryssää takaa... kuormarengit ja kokit kapustat kädessä. Paljon ääntä vain ja hyvä vauhti! Mutta me peräännyimme voiton jälkeen maattuamme yön tappelutantereella. Sellaista on ollut pitkin matkaa.

Oljemarck vaikeni. Hänen kalpeille poskilleen oli kohonnut heikko puna.

– Onpa Sandels pystynyt puhdistamaan maakuntia... ja koko ajan hän on saanut tapella yksin, – jatkoi hän sitten. – Meillä on ollut meritie avoinna, muonan saantimahdollisuudet paljon helpommat. Sandels on rymynnyt korvessa, Jumalan seljän takana ja kuitenkin voittanut.

– Ruotsissa koko vika on, – tuhahti Hiivari.

– Ainakin päävika. Pikkuviat täältä käsin ovat vain tuota päävikaa paisuttaneet.

No niin. Nämä olivat vanhoja juttuja, monesti vatvotuita, mutta sydämen kevennykseksi niitä jutteli. Hiivari heitti hyvästit. Oljemarck saatteli häntä partaille.

– Kuule, onko tullut mitään tietoa aselevosta?

Ei ollut Hiivari kuullut.

– Sen mukaan pitäisi määräajan tänä iltana mennä umpeen.

– No sitten pamahtaa taas!

Niinpä niin, terve vain.

Oljemarck istahti portaille ja kuunteli tuulen tohinaa. Ilma oli todellakin muuttunut aivan suojaiseksi. Räystäät tippuivat – juuri kuin keväällä... ja muutenkin oli ilmassa aivan kevään tuntu.

Hän muisteli viime kevättä. Samanlaiset ennemerkit olivat silloinkin kuuluneet, vaikka kevät oli tullut tavallista myöhempään. Mutta – kun se oli tullut, oli se yllättänyt kuin varas yöllä. Joka paikka vettä hulveisillaan... jokien pauhua ja purojen solinaa. Joutsenet lensivät pohjoiseen käsin, liikettä ja elämää – kaikkialla muualla paitsi armeijassa. Se oli maannut.

Nyt oli taas liikettä ja elämää, mutta se tarkoitti vain perääntymistä. Kylästä kaikui merkkitorven soittoa ja rumpujen pärinää. Pappilan pääportaita juostiin edestakaisin... tultiin ja mentiin. Sanansaattajia, adjutantteja... jokohan venäläinen taas hyökkäsi?

Oli kohtalon ironiaa, että täällä, jossa he olivat ensimmäisen voittonsa saavuttaneet, nyt valmistuttiin perääntymään suin päin. Siikajoki n:o 2 oli Siikajoki n:o l:n täydellinen vastakohta...

Mutta – sellaistahan oli ihmiselämä. Eikö hänkin ollut viime keväänä kulkenut näillä main toivo ja rakkaus sydämessä? Hanna oli väikkynyt hänen sielunsa silmäin edessä kauniina ja kiehtovana. Se kuva oli innoittanut voittoon. Nyt hän istui tässä sydän kuolleena, mieli äärimmäisen masennuksissa...

Tuolla kansliahuoneessa hän oli istunut ja haaveillut... haaveillut Hannasta ja Suomen tulevaisuudesta. Molemmat kuvat olivat lämmittäneet hänen sydäntään. Nuo kuvat olivat sen jälkeen vain entisestään kirkastuneet... viimeksimainittu olletikin, mutta nyt se ei pystynyt lämmittämään häntä.

Syynä siihen oli, ettei hän enää jaksanut uskoa rakkauteen.

Hanna oli kyllä kirjoittanut muuttaneensa mieltä. Mutta kirje oli tullut liian myöhään. Niinkuin hän nyt istui tässä ilman sapelia, upseerin välttämätöntä seuralaista... häväistynä ja tuomittuna... niin oli armoton kohtalo riistänyt häneltä harpun... rakkauden soittokoneen: lemmenlaulu oli vaiennut hänen sydämessään. Trubaduuri oli kadottanut kanteleensa... trubaduuri, joka ennen oli näppäillyt: Kuningattareni! Sinun värejäsi minä kannan.

Lauha tuuli tohahteli hänen ympärillään. Se taivutti puutarhan puita päärakennuksen takana, pannen oksat tavan takaa sivuamaan seinää... kuin olisi sitä suurella vihdasluudalla lakaistu. Oksat pyyhkivät seinää kuin kohtalon suuri käsi. Pois, pois... niin lakaistiin kaikki entisyys... ja jäljelle jäi vain kirvelevä muisto...

Oljemarck istui pää käden varassa. Hän ei kiinnittänyt huomiota ympärillä vallitsevaan touhuun ja vilinään. Pimeällä pihalla kuhisi väkeä kuin muurahaispesässä. Ovet paukkuivat päärakennuksen puolella. Siellä juostiin ja hälistiin.

Pimeä suojeli häntä. Kukaan ei huomannut pirtin portailla istuvaa yksinäistä upseeria, joka oli avopäin. Hänen ohitseen laukattiin. Kannukset kilisivät, ja sapelin tupet laahasivat pitkin portaita. Mutta hänen annettiin olla rauhassa. Joku pysähtyi hetkeksi tuijottamaan häntä... kuin tunnustellakseen, että kuka siinä istui. Ahaa... kotiarestiin tuomittu luutnantti, joka oli saanut määräyksen seurata armeijaa ilman miekkaa. Oljemarck vaistosi tämän kaiken, mutta ei liikahtanut.

– Jos yöllä kiskoo joen auki, niin me olemme huutavassa hukassa! – pauhasi ääni pihalla.

– Onhan silta...

– Silta! Et, veliseni, tiedä! Syksyiset jäänlähdöt ovat toista kuin keväällä.

"Kuinka niin?" ajatteli Oljemarck. Syksyllähän oli vettä tavallista vähemmän – vaikka tämä syksy tosin teki poikkeuksen. Monta viikkoa kestäneet rankkasateet olivat paisuttaneet joet tulvilleen. Vielä pari päivää sitten vallinnut ankara pakkanen oli lujittanut jään. Jos joki loi peitteensä, oli se paljon vaarallisempi kuin keväällä: jää oli lujaa, sitkeämpää... ja tulva saattaisi murtaa sillan, joka oli ainoa ylimenopaikka.

Hän havahtui siihen, että joku puhutteli häntä. Se oli Hanna Carp.

Tyttö seisoi hänen edessään avopäin, tukka tuulessa liehuen. Pitäen käsiään esiliinan alla hän näytti niin turvattomalta, että Oljemarckin sydän heltyi.

Hän ei erottanut tytön kasvoja, mutta pimeän läpi hänen luokseen kantautuva harvinaisen sointuva ääni oli ilmielävästi Hanna Enefeltin äänen kaltainen. Oljemarck kuvitteli, että se oli Hanna.

– Herra luutnantti... minun on niin mieleni paha, kun kaikki sortavat teitä...

Oljemarck ei vastannut. Hän huokasi vain hiljaa. Tuntui tyynnyttävältä tuo suloinen, leppoisa ääni. Se oli kuin pehmoisen käden pyyhällys.

– Enkä minä usko, että te olisitte tehnyt mitään sopimatonta. Minä en voi uskoa... en tahdo!

Pieni jalka polkaisi päättävästi.

– Äiti ei tahtonut laskea minua ulos, mutta minä karkasin. Minä tahdoin lohduttaa teitä.

("Oi, Hanna Enefelt! Todellako sinä rakastat minua?")

– Minä pyysin äidiltä, että teidät kutsuttaisiin illallispöytään, mutta äiti ei uskaltanut kenraali Adlercreutzin vuoksi. Minä en välitä yhtään noista koreista kenraaleista... minä olisin heidän kiusallaankin kutsunut teidät...

("Oi, Hanna Enefelt! Oletko todellakin muuttunut tuohon suuntaan?")

– Minä olen kotiarestissa.

– Kotiarestissa... niinkuin koulupoika! Pappa olisi voinut sanoa, että "tässä talossa komennan minä!" Minä puhuin hänellekin... mutta ei hänkään uskaltanut.. Kaikki ovat niin hirveän pelkureita.

("Oi Hanna... oletko sinäkin huomannut sen?")

– Ja tuo sapeli! Äläs tämä nyt asia, jos venäläinen sen sai! Sehän saa kohta koko tämän maan... ja se on paljon suurempi asia.

("Oi, Hanna Enefelt... ajatteletko sinäkin niin?")

– Herra luutnantti... te annoitte sen hyvässä tarkoituksessa... ettekö antanutkin?

Tyttö oli noussut portaille ja seisoi Oljemarckin edessä. Tämä tunsi hänen hiustensa tuoksun.

– Annoin, Hanna!

– Te ajattelitte isänmaan etua – minä en ymmärrä sitä – mutta te ajattelitte... ettekö ajatellutkin?

– Varmasti, Hanna!

– Sanoinhan minä, sanoinhan minä! – riemuitsi tyttö. – Minä sanoin äidille: "Oljemarck on ajatellut vain verenvuodatuksen lopettamista." En minä ymmärrä sellaisia... mutta jos venäläinen tänä yönä hyökkää, niin koko armeija hukkuu.

– Mihinkäs on joutunut teidän taannoinen rohkeutenne? – Oljemarck viittasi keväällisen taistelun aikana tapahtuneeseen välikohtaukseen.

– Ei se ollut rohkeutta... se oli vain uteliaisuutta. Minä halusin nähdä, vastaako ryssä suomalaista.

("Oi, Hanna... sitäkö sinä vain tarkoitit?")

– No... vastasiko?

Oljemarck lausui sen, kuin olisi elämä ja kuolema riippunut tästä kysymyksestä.

– Ei vastannut... eikä vastaa koskaan! Suomalaista ei vastaa kukaan – ei ruotsalainenkaan!

("Oi, Hanna Enefelt! Kiitos sinulle noista sanoista!")

Oljemarck oli painanut kädet kasvoilleen. Hänen päätänsä pyörrytti. Tunnelma oli niin väkevä, ettei hän jaksanut irtaantua siitä. Hän heittäytyi vain sen vietäväksi... kuin virtaan. Tajunta sanoi, ettei tuo hänen edessään seisova, värjöttelevä tyttö ollut Hanna Enefelt, vaan kokonaan toinen. Mutta – hänen äänensä muistutti Hanna Enefeltin ääntä niin selvästi, niin ilmielävästi, ettei hän jaksanut tempautua lumouksesta irti. Sitäpaitsi – tyttö muistutti ulkomuodoltaankin tuota rakastettua olentoa... tukka, silmät, kulmakarvat... leuan pyöreys ja suupielten värähtely. Sitäpaitsi hänen nimensä oli Hanna, syntynyt samassa kuussa ja samana päivänä kuin Hanna Enefelt – vain muuatta vuotta myöhemmin. Hän huudahti:

– Hanna!

Ja katso... tyttö painui hänen syliinsä kuin vapiseva, suojaa etsivä olento. Hän nojasi päätään Oljemarckin rintaa vasten ja nyyhkytti:

– Rakastatteko te todellakin minua, herra luutnantti?

Tuo monikkomuoto häiritsi jonkin verran Oljemarckia, mutta hän ei ajatellut sitä sen enempää, vaan vastasi:

– Rakastan, Hanna!

Hän suuteli tyttöä suulle, suuteli pitkään ja tulisesti. Heidän kyyneleensä sulautuivat yhteen. Tänä hetkenä ymmärrettiin taivaassa, että tässä pirtin portailla, hirveästä erehdyksestä huolimatta, kuitenkin tapahtui vain maailman luonnollisin asia: kaksi rakastavaa sydäntä yhtyi... seuraavassa hetkessä huomatakseen, etteivät olleet määrätyt toisilleen. Nuori mies huomasi sen tänä samana iltana, tyttö vasta myöhemmin. Mutta nyt... heidän painautuessaan toisiaan vasten enkelisiivet suojelivat heitä.

Mutta – vain lyhyen tuokion. Koska taivas on järjestyksen maailma, piti tämäkin asia saattaa mahdollisimman pian järjestykseen. Portaille ilmestyi ruustinna Carp ja hän huusi:

– Hanna!

Tyttö irtaantui Oljemarckia syleilystä ja kiiruhti sanaa puhumatta ääntä kohti.

– Täällä minä olen, äiti.

Ääni kuulosti viattomalta.

– Missä sinä juoksentelet, tottelematon tyttö? Sinä teet aina päinvastoin kuin sinulle sanotaan!

Ja ovi paukahti kiinni.

Tuuli oli vain yltynyt. Puutarhan puiden oksat pyyhkivät päärakennuksen seiniä yhä tiheämmin. Joelta kuului pauketta ja kohinaa. Ilmassa tohisi jotakin ihmeellisen vapauttavaa, mutta samalla kuin jotakin liitoksistaan irtaantuvaa... kuin olisi taivaan vahvuus yht'äkkiä hajonnut, ja sen sisäpuolella majailleet ennen tuntemattomat tuulet yhtyneet näihin... täällä maan päällä puhaltaviin. Tämä erilaisten ilmakerrosten yhtymä (niin Oljemarckista tuntui) vaikutti yhtäältä kohottavasti, toisaalta masentavasti ja tuskaa tuottavasti, niinkuin olisi ilman pyörteeseen joutunut lastun palanen hetkeksi kohonnut korkeuteen... seuraavassa hetkessä tuijatakseen maahan, missä tuuli sitä ajeli vinhaa vauhtia.

"Syksyiset jäänlähdöt ovat toista kuin keväällä", muisti hän äsken jonkun lausuneen. Se oli totta. Yhtäältä sykähti sydämessä palamaan jo sammuneeksi luultu lemmenliekki. Sikäli tämä jäänlähtö muistutti kevättä. Mutta – toisaalta sydän kauhistuen huomasi, että se hento olento, joka äsken oli riemusta vavahdellut, tulisi surkeasti pettymään. Niin, niin – syksy ei ollut kevättä kaikille, vaikka se hetkisen saattoi siltä tuntuakin.

"Mitä minä olen tehnyt?" vaikeroi Oljemarck hiljaa itsekseen. "Minä olen pettänyt viattoman, rakastavan sydämen..."

Mutta – joelta kuuluva kumahtelu ja kohina panivat mitä voimakkaimman vastalauseen tuollaista ajatusta vastaan. Jäänlähtö – se voi tapahtua syksylläkin... minkäs sille mahtaa! Syksy on riehaantunut näyttelemään kevään osaa. Kummakos, jos silloin jotakin särkyykin... niinkuin silta, joka yhdistää joen rannat toisiinsa! Silloin ei ole kysymys ainoastaan yhdestä viattomasta papintyttärestä ja hänen sydänsurustaan, vaan kokonaisesta armeijasta, jota uhkaa auttamaton tuho! Rrr-roiskis! Siellä sortuvat sillan arkut. Virta vie ne muassaan. Vihollisen puoleiselle rannalle jäänyt sotajoukko päästää tuskan parkaisun: "Silta sortui, silta sortui!"

Oljemarck kuuntelee tuota joen rannoilta kaikuvaa huutoa ja melua. Ja hänestä tuntuu hyvältä, että hän tuohon yhteiseen hätään saattaa upottaa omat yksityiset surunsa.

– Jos vihollinen nyt hyökkää, tapahtuu korvaamaton onnettomuus! – kuuli hän jonkun pihalla huutavan. Hänen ohitsensa juostiin portaita alas. Pappilan kuistin ovi rämähteli, kun sanantuojat lensivät ulos ja sisään.

"Kunpa ei hyökkäisi", ajatteli Oljemarck, ja nyt sekaantui tuohon huoleen yhtä paljon hätää armeijan kuin Hanna Carpinkin vuoksi.

Mutta – samassa hän havahtui. Pihalle oli karahuttanut yksinäinen ratsastaja.

– No... mitä uutta? Eikö hyväksymistä kuulu?

– Ei kuulu... mutta ei kuulu vihollistakaan. "Jumalan kiitos!" sopotti Oljemarck itsekseen. Mutta – nyt hän ei ajatellut sitä omituista tilannetta, ettei vihollinen hyökännyt, vaikka aselepo oli mennyt umpeen, vaan itsensä ja Hanna Carpin välillä sattunutta kohtausta.

"Ehkäpä tästä sittenkin jotenkuten selviydytään", ajatteli hän, nousten portailta ja horjuen sisään. Häntä puistatti vilu.

Mutta – Siikajoki laski jäänsä sinä yönä – harvinaista, mutta kuitenkin totta.

XV

Seuraavana aamuna näyttäytyi sekasorto vielä suuremmaksi.

Oljemarck oli nukkunut levottomasti ja heräsi hirveään ryskeeseen ja paukkeeseen. Hänen tottunut korvansa erotti heti, ettei se ollut kanuunanpauketta. Se kuului joelta, joka nyt melkein äyräitä myöten tulvillaan pauhasi pappilan ohitse, pauhullaan voittaen joen rannoille sulloutuneiden joukko-osastojen melun.

Hän pukeutui nopeasti ja kiiruhti ulos, ajattelematta, että siten rikkoi määräyksiä. Mutta – kukaan ei nyt joutanut kiinnittämään huomiota häneen.

Näky oli mahtava. Joki oli tavattomasti paisunut. Yöllä kuuluneet rysähdykset olivat vain olleet alkusoittoa tälle suurenmoiselle jäänlähdölle. Korkeiden rantojen välissä vieri musta virta vinhaa vauhtia, kuljettaen pinnallaan puita... juurineen irti kiskoutuneita petäjiä, kallionlohkareita ja valtaisia jäänjärkäleitä. Vuoron perään ne vyöryivät väkevässä virrassa, muodostaen seuraavassa tuokiossa suuren kosken.

Se oli kuin ohi kohiseva, mukaansa tempaava näytelmä, jota joki esitti. Hetkeksi pysähtyi rantakallioista irtaantunut kivenjärkäle keskelle jokea, jakaen virran ja sen laineet uusille urille. Siinä missä äsken oli kiiruhtanut merta kohti verraten tyven kymi, kävi nyt voimakas laineiden leikki. Irtaantuneet paadet olivat pysähtyneet näyttämään eri joukko-osastoille, miltä koski näytti, kun vesi, kallio ja paisuva virranvoima sen yhteistuumin rakensivat. Se oli mieliinpainuva näky. Tuokion yhdessä kohti pauhattuaan irtaantui paasi joen pohjasta ja vieri alemmas... siellä sopivassa paikassa uudistaakseen äskeisen näytelmän. Kohina ja pauhu oli valtava. Siinä saivat pohjalaiset, porilaiset, turkulaiset ja hämäläiset kuin havainnollistettuna nähdä oman, pitkän perääntymisretkensä. Noin olivat hekin tuon tuostakin asettuneet vastakynteen, mutta vihollinen oli painanut heidät yhä pohjoisemmas. Ja täällä he nyt seisoivat... tämän äityneen virran takana, odottaen ylipääsyä tai vihollisen rynnäkköä.

Osa armeijaa oli jo yöllä mennyt oli, mutta suurin osa oli vielä toisella rannalla. Jos venäläiset nyt olisivat hyökänneet, niin länsirannalle jäänyt isompi osa armeijaa olisi ollut surman oma. Tämän ymmärsi jokainen, ja sen vuoksi – kuta epätoivoisemmalta ylipääsy näytti – kasvoi hälinä ja levottomuus noissa rannalle ahtautuneissa pataljoonissa.

– Eivät saa siltaa! – huudettiin. – Katsokaa... siellä vie virta puunrunkoja!

Yöllä särkyneen sillan kohdalla hääri sotamiehiä, koettaen saada sitä korjatuksi. Pari rannanpuoleista arkkua seisoi osittain eheinä, mutta keskikohdalta oli väkevä tulva ja suuret jäälohkareet kaataneet arkun. Siihen koettivat nyt sotamiehet kasata kallionkappaleita ja pölkkyjä, saadakseen kaadetuille petäjille tukikohtaa. Työ näytti epätoivoiselta ja vaati melkein yliluonnollisia ponnistuksia.

– Miehet siitä menee... mutta miten käy kanuunain? – huudettiin rannalta.

Niin – siinäpä olikin kysymys. Näytti mahdottomalta kuljettaa raskaita tykkejä tuota joka liitoksessaan nytkyvää, puoleksi sortunutta siltaa myöten.

– Tässä oli nyt loppu! – kuului Oljemarck jonkun lähellään lausuvan.

Niin... tässä oli nyt loppu... Siikajoen murhenäytelmä. Sen ensi osa loisti kirkkaana kuin nouseva päivä. Mutta – tämä loppuosa... tämä oli kokonainen katastrofi.

– Eivät saa siltaa... eivät...

Samassa kääntyi joukkojen huomio paikalle ratsastavaan adjutanttiin. Niitä oli karkuuttanut läpi yön, ja jokaisen ilmestyminen teki samanlaisen vaikutuksen, kuin olisi kuoleman enkeli lentänyt paikalle. Tämän hevonen valui vaahtoa yltä päältä. Se vapisi ja horjahteli, ollen joka hetki suistumaisillaan maahan.

– Mitä? Tulevatko?

Sekava äänten sorina täytti jokiahteen. "Ryssät tulevat!" huudettiin. Sotamiehet kääntyivät päin, kiväärinlukot kitisivät, komentosanat kajahtelivat. Miehet juoksivat edestakaisin hätäisinä, huohottaen. Joki jymisi kuin pauhullaan säestäen tätä yleistä sekasortoa.

– Kääntäkää tykit... kääntäkää!

Mutta – kukaan ei kuunnellut. Suomen armeijan rippeet olivat täydellisessä hajaannuksen tilassa.

– Pelastakoon itsensä kuka voi!

Mutta – se olikin vain turha hälytys. Adjutantti oli tuonut sanan, että aseleposopimus oli hyväksytty. Melu vaikeni hetkiseksi. Kuului vain kirveiden ja kankien iskut joelta, kun sillan korjaajat työskentelivät. Mutta sitten alkoi hälinä uudelleen.

– Valehtelevat... haluavat survotuttaa meidät tähän jokirantaan!

– Missä on Adlercreutz? Hakekaa herrat tänne!

– Herrat ovat toisella rannalla!

Mutta – eivät olleet. Sieltä ratsasti Adlercreutz ukrainalaisellaan. Hän oli valvoneen ja ylen rasittuneen näköinen. Hän rauhoitti joukot parilla sanalla.

– Aselepo on hyväksytty... me menemme rauhallisesti yli!

Mieliala vaihtui heti. Samat miehet, jotka äsken olivat pahimmin herroja haukkuneet, huusivat nyt kilpaa:

– Eläköön Adlercreutz! Eläköön kenraali!

Oljemarck oli koko ajan katsellut tätä sekasortoista näytelmää mitä ristiiriitaisimpien ja tuskallisinten tunteiden vallassa. Mutta nämä ristiriidat eivät lainkaan johtuneet tästä hänen ympärillään ja edessään riehuvasta kamppailusta. Se oli hänelle aivan ulkokohtaista, hän tarkasteli sitä kuin mies, jolla ei ollut sen kanssa mitään tekemistä... jolle ei kuulunut, hävisikö tuo ryysyläisjoukko tuossa hänen edessään vai ei. Hän oli vain ajatellut illalla tapahtunutta kohtausta.

Hänen omaatuntoaan raateli tuska. Oravaisissa sattunut kunnianloukkauskin kalpeni tämän viiltävän kivun rinnalla. Hän oli hurmioitumisen hetkenä pettänyt viattoman, rakastavan olennon.

Samoinkuin ennenkin hän oli lopullisen suhtautumisensa tähän asiaan pannut riippumaan tapausten kehityksestä. "Jos vihollinen hyökkää, syöksyn sakeimpaan parveen ja etsin kuolemaa. Tempaan miekan joltakulta." Ehkäpä hän nyt kuolemalle kelpaisi. Hän oli muistanut, kuinka hän huhtikuun 18. p:n taistelussa oli etsinyt surmaa, mutta ei ollut löytänyt. "Ehkäpä se nyt minut huolii... kun taivaanranta rupesi kirkastumaan." Silloin hän oli elänyt syvintä masennuskauttaan, ja kuolema oli vain kiertänyt häntä.

Seuraava ajatus, johon hänen nääntyvä sielunsa oli tarrautunut, oli tämä: "Jos kaadun... kaadun hänen kotinsa kynnyksellä. Hän ei koskaan saa tietää, että petin hänet." Ja hänestä oli tuntunut tyynnyttävältä ajatella, kuinka Hanna etsisi hänet kaatuneiden joukosta ja suutelisi hänen kylmennyttä otsaansa ja hautaisi...

Mutta – entäpä jos hän ei kaatuisikaan? Silloin hän – ensimmäisessä sopivassa tilaisuudessa ilmaantuisi tytön vanhempien eteen pyytämään tämän kättä. Eikö hän ollut Hanna Enefeltistä vapaa?

Mutta – tätäpä hän ei ollut saattanut myöntää. Jos hän menisi naimisiin Hanna Carpin kanssa, hän itse asiassa menisi naimisiin Hanna Enefeltin kanssa. T.s. hän kuvittelisi hänet Hanna Enefeltiksi. Se olisi samalla jonkinlainen lohdutus ja jatkuva, koko elämän kestävä tuska.

Mutta – kun sana oli tullut, etteivät venäläiset hyökänneetkään, hän oli kuin herännyt. Oli tapahtunut se, mitä sopi pitää uskomattomana: ryssä ei ollut käyttänytkään tilaisuutta hyväkseen, vaikka hänellä olisi ollut siihen täysi oikeus. Mitenkäs nyt? Hän oli vielä kolmanneksi ajatellut tällaisen yhdistelmän: "Jos vihollinen ei hyökkää, merkitsee se, että minä selviydyn jollakin tavoin." Sama ajatus kuin yölläkin. Ja nyt oli se ihme tapahtunut! Mutta – kuinka se kävisi päinsä?

Hän ei saanut tilaisuutta tämän ajatuksen kehittämiseen, sillä häntä tungettiin paikasta toiseen. Tykkipatteri kolisi hänen ohitseen, matkalla sillalle, joka nyt oli saatu kuntoon. Miehet hakkasivat hevosia, huudellen ja luikaten. Kukko-Kalle istui tykkihevosen selässä ja teki hänelle kunniaa.

"Kukko-Kalle... hän on onnellinen mies", ajatteli Oljemarck, ja hänen silmiinsä kohosivat kyyneleet. Hän ei huomannut vastata Kallen tervehdykseen.

– Alta pois... p–le! Tässä kaikki sapelittomat ja puolisiviilit pyörivät jaloissa!

Tykkivääpeli heitti Oljemarckiin murhaavan katseen. Hän ei tuntenut tätä.

"Tämä on minulle vain omiaan... minulle, Juudas Iskariotille...", ajatteli Oljemarck nöyränä ja väistyi syrjään.

Halttu siinä huuteli iloissaan. Huomattuaan Oljemarckin hän tervehti ja jatkoi:

– Matkaan, herra luutnantti... viell' ei ole maan kuolema! "Saankohan tuota omistaa itselleni?" ajatteli Oljemarck, mutta ei tehnyt merkkiäkään, että olisi seurannut kehoitusta.

Komppaniat ja pataljoonat yksi toisensa jälkeen marssivat ohi. Repaleiset liput huojuivat aamutuulessa. "Tuollaisiksi ne ovat muuttuneet", ajatteli Oljemarck, tehden niille kunniaa. "Mutta niitä ei tahraakaan mikään häpeä..."

– Oljemarck, tännekö aiot jäädä?

Hiivari siinä marssi komppaniansa rinnalla ja viittasi hänelle.

– Tule mukaan, tule mukaan, hyvä veli!

"Noilla kaikilla on puhdas omatunto..." ajatteli Oljemarck. "Siksi ne ovat niin iloisia. Minä yksin en saata olla... vaikka minua odottaakin onni..."

Toisella rannalla oli soittokunta ruvennut puhaltamaan marssia. Se oli Oljemarckin rykmentin marssi, uljasryhtinen ja sytyttävä. "Napoleonin marssi Egyptissä" oli sen nimi, mutta täällä se ei kaikunut pyramideille, vaan alastomille joen rannoille, joiden välissä pauhasi tulviva joki.

"Saankohan minä seurata noita?" ajatteli Oljemarck katsellen, kuinka viimeiset rivit nousivat vastakkaiselle rannalle. Hänestä tuntui, että nuo ylipäässeet joukot kulkivat jollakin tavoin kunniaa kohti, hän vain yksin kantoi häpeää ja soimaavaa omaatuntoa.

– Hei, silta puretaan! – huudettiin toiselta rannalta. Siellä seisoi ryhmä sotamiehiä keksit ja kirveet käsissä.

Oljemarck lähti hoippuen astumaan yli. Vesi kihisi mustana sillan alitse. Silloin tällöin purjehti vielä yksinäinen jäänkappale sen arkkuja kohti. "Tuo iskee tämän kumoon", ajatteli Oljemarck, "ja minä seuraan mukana..." Mutta jäänlohkare tärisytti vain siltaa eikä kaatanut sitä.

Hän pääsi yli. Sotamiehet rupesivat hajoittamaan siltaa. Kaiken varmuuden vuoksi oli paras tehdä niin, sillä ryssään ei ollut luottamista. Oljemarck tempaisi keksin sotamieheltä.

– Anna minä työnnän tuon irti.

Hän iski keksin viimeisen tukin niskaan ja työnsi sen virtaan. Silta oli poikki. Oljemarck kääntyi lähteäkseen. Samassa hän kuuli sotamiehen takana sanovan:

– Kukahan tuolla huiskuttaa liinaa? Tyttö... nuori tyttö.

– Hyvästi, hyvästi!

"Hyvästelevät minun puolestani", ajatteli Oljemarck, ja sanomaton häpeä painoi häntä. Hän tiesi, kuka se oli.

Oo, oi... elämä oli julmaa! Kun hän tuolle jääneelle rannalle oli laskenut yhden taakan, sai hän tällä toisella ottaa uuden.

Oljemarck laahusti armeijan perässä allapäin, ilman sapelia. Kukaan ei välittänyt hänestä rahtuakaan.

XVI

Olkijoen sopimus pelasti Suomen armeijan rippeet varmasta perikadosta. Siitä oli Magnus Björnstjernakin vakuutettu. Hän oli nyt matkalla Rantsilaan ja hänellä oli kiire. Hän oli lähtenyt yöllä Raahesta, missä oli neuvotellut kreivi Buxhövdenin ja kenraali Kamenskin kanssa edellisenä päivänä tehtyyn sopimukseen tarvittavista lisäyksistä. Viime tingassa se oli saatu syntymään, Jumalan kiitos.

Olkijoen kylässä, noin penikulma Raahesta koilliseen he olivat kohdanneet toisensa, kreivi Potemkin ja hän, molemmat valtuutetut. Pitkän tinkimisen jälkeen siinä oli lopulta sovittu seuraavista pykälistä:

1:ksi, että ruotsalainen sotaväki poistuu Suomesta ja perääntyy Kemijoen taakse;

2:ksi, että Oulu luovutetaan 10 päivän kuluessa siten, että ruotsalaiset joukot lähtevät sieltä viimeistään 29. p:nä marraskuuta, ja venäläiset miehittävät kaupungin 30. päivä, ja sitten jätetään muu osa Suomen aluetta sovitun marssisuunnitelman mukaan, jota voidaan pidentää epäsuotuisten sääsuhteiden sattuessa;

3:ksi, että sairaat, varastot ja muu, mitä ruotsalainen sotaväki ei kulkuneuvojen puutteessa voi viedä pois, julistetaan sotasaaliiksi;

4:ksi, että ruotsalainen sotaväki sitoutuu olemaan hävittämättä tai asukkaille jakelematta tai myymättä tarveaineita, joita ei voida kuljettaa pois;

5:ksi, ettei se myöskään saa Oulusta eikä niistä maanääristä, jotka luovutetaan, ottaa mukaansa siviilivirkamiehiä eikä mitään tarveaineita, jotka kuuluvat maahan;

6:ksi, että ruotsalainen sotaväki lähettää takaisin, kunkin oman toivomuksen mukaan, ne maanmiehet, papit, muut virkamiehet ynnä asukkaat, jotka ovat jättäneet jo luovutetun osan maata, ja nämä saavat silloin tuoda takaisin hevosensa ja muun irtaimistonsa.

Tämän sopimuksen olivat allekirjoittaneet Adlercreutz ja kreivi Kamenski, ja Björnstjerna oli päivällä jättänyt toisen ratifioiduista kappaleista Kamenskille Raahessa.

Mutta ylipäällikkö, kenraali Klercker, oli tehnyt sopimukseen pari lisäystä, jotka koskivat aselevon pituutta ja venäläisten sitoumusta, etteivät nämä aselevon kestäessä kulkisi Kemijoen yli.

Näistä hänen oli pitänyt neuvotella, ja se oli vienyt aikaa. Buxhövden ei ollut suostunut merkityttämään niitä sopimuskirjaan, vaan oli antanut suullisen lupauksen, että niitä noudatettaisiin. Sen jälkeen Björnstjerna oli hypännyt vaunuihin ja lähtenyt ajamaan Rantsilaa kohti.

Seikka oli sellainen, että Sandelsia, joka 18. p:nä oli saapunut viimeksimainittuun paikkaan, uhkasi Tutshkov ylivoimaisesti. Yksi henkikaartilainen oli jo lähetetty viemään tietoa sopimuksesta, mutta tämä ei ollut saapunut perille. Nyt oli hänen riennettävä sinne pelastamaan Sandelsia varmasta tuhosta.

Vaunut heilahtelivat pahasti kuoppaisella tiellä, joka oli aivan veden vallassa. Pari päivää sitten sattunut suojailma oli nostanut joka joen ja puron tulvilleen, ja lumi suli kuten keväällä. Hevosten jalat polskivat lammikoissa, ja kylmä vesi pärskyi kuskin istuimelle.

Hänen matkatoverinaan oli venäläinen esikuntaupseeri, nuori ylimys. Se oli vanha tuttavamme ruhtinas Donatjev.

Björnstjernan ajatuksia askarrutti henkikaartilaisen kohtalo. Mihin oli mies joutunut? Ovatko ryssät aikoneet hänet pidättämällä valmistaa Tutshkoville tilaisuuden kostaa Sandelsille Koljonvirran tappion? Aa... ei tietty sopimuksesta... syntyi taistelu... venäläinen voitti, Ruotshi hakattiin maahan... aa ei tietty...

Hän oli hermostunut. P–u tiesi nämä ryssät! Kavalia olivat. Vaikka tuo venäläinen ylimys – sikäli kuin pimeässä saattoi hänen kasvojaan erottaa – istui näköjään rauhallisena kuin itse viattomuus.

– Mihinkähän se meidän sananviejämme joutui? – murahti Björnstjerna lopuksi.

Donatjev oli herännyt. Hän oli muistellut Hanna Enefeltiä ja nolosti päättynyttä rakkauttaan. Hän huokasi.

– Ah... sananviejä? Mitä sananviejää herra kapteeni tarkoittaa?

Niinkuin ei venäläinen olisi tiennyt! Olihan siitä ollut puhetta jo Raahessa. Ei Kamenskikaan ollut tiennyt. Kavalia, kavalia olivat nämä ryssät...

Hän kertoi lyhyesti sananviejän kohtalon.

– Ah... sota-aikana mies hukkuu noin vain, – vastasi Donatjev ja huokasi uudelleen.

Mutta – hänellä oli ollut kreivi Kamenskin kirje, joka olisi ollut toimitettava kenraali Tutshkoville?

Ruhtinas kohautti olkapäätään. Mahdotonta sanoa mitään.

Björnstjernaa kiukutti. Olisi se kaunista, jos he ehtisivät perille vasta taistelun jälkeen. Sandelsin osasto murskana, ja hänellä povitaskussa Kamenskin kirje, joka sisälsi tiedon sopimuksesta. Kirottua!

– Luuleeko teidän ruhtinaallinen korkeutenne, että kenraali Tutshkov on ehtinyt käydä rynnäkköön?

Mahdotonta sanoa. Oli hyvinkin saattanut ehtiä... ah,... vaikea tietää.

Häntä hermostutti tuo venäläisen "ah!" Niinhän se huokaili kuin rakastunut neitonen! Kun Donatjev jonkin hetken kuluttua ehdotti, että pysähdyttäisiin hiukan huokaisemaan, kiivastui Björnstjerna lopullisesti ja huudahti:

– Sacré nom! Vaikka menisivät suolet kymmenesti solmulle, niin ei pysähdytä! Eteenpäin vain!

Donatjev tyytyi kohtaloonsa ja painautui huoaten kuomun nurkkaan.

– Ah... sota on surkeaa!

Niin oli, mutta... vielä surkeampi oli tuo "ah!"

– Aja! – karjaisi hän sotamieskuskille, ja tämä löi hevosia selkään. Hänen vieressään istui venäläinen jääkäri, jonka kanssa he vuoron perään hoitivat ohjaksia. Hevoset rupesivat ravaamaan. Niin ne pärskivät kuin keväthölseellä, vaikka nyt oli syksy, myöhäinen syksy...

Aamulla Björnstjerna yht'äkkiä heräsi. Hänkin oli nukahtanut kuomun nurkkaan. Viime päivien ponnistukset olivat ylenmäärin rasittaneet häntä.

– Ammutaan! – huudahti hän ja pisti päänsä kuomusta ulos paremmin kuullakseen. Hevoset porskuttelivat vedessä. Siellä täällä pilkotti lunta tien varrella. Hänen mieleensä tuli yht'äkkiä pumpuli ja haavasiteet.

– Ammutaan! – huudahti Donatjevkin, mutta venäjäksi, jolloin kuski pysäytti hevoset. Ohjaksissa oli nyt venäläinen.

– Niin... siellä ammutaan, teidän ruhtinaallinen korkeutenne... – vastasi tämä, katsellen neuvotonna ympärilleen.

– Misse ollan? – kysyi Björnstjerna. Hän tarkasteli märkää metsää tien molemmin puolin.

– Viimeisen kievarin nimi oli Kärsämä, herra kapteeni, – vastasi suomalainen sotamies. – Meidän pitäisi olla lähellä Rantsilaa.

– Lyö hevonen selkkä! – huudahti Björnstjerna, jolle nyt selvisi tilanne. – Me tulla viime hetki.

Suomalainen sieppasi ohjakset ja lähti ajamaan. Uupuneet hevoset kompastelivat. Ammunta taajeni. Kuului kokonaisia kiväärinlaukaussarjoja. Metsässä, tien oikealla puolen huudettiin. Kymmenkunta sotamiestä syöksyi tielle. Björnstjerna erotti univormuista, että ne olivat suomalaisia. Hetken kuluttua niitä kohdattiin vielä enemmän. Tien molemmin puolin oli levittäytynyt jääkäriketju, jota upseeri komensi. Hän juoksi tielle huomattuaan ajopelit.

– Mitä väkeä tämä on? Mitkä nämä ajopelit...? Hei, seis!

Vaunut pysähtyivät. Samassa upseeri huomasi Björnstjernan, joka kurottautui ulos kuomusta. Upseeri löi asennon.

– Luutnantti von Nandelstadh Savon jääkäreistä, – ilmoitti hän asennossa seisten.

Björnstjerna tiedusteli, missä Sandels oli. Saatuaan sen tietää hän käski ajaa. Hetken kuluttua he tapasivat Sandelsin pappilan pihalla. Laukaukset kuuluivat edestäpäin. Lähetettiin sananviejä Tutshkovin luo ilmoituksella, että aselepo oli solmittu. Puolen tunnin kuluttua saapui venäläisen kenraalin adjutantti ja vei herrat päällikkönsä luo. Sandels pyysi Tutshkovia esikuntineen aamiaiselle pappilaan.

Kenraali Tutshkov oli tyytymätön. Viime tingassa olivat lähetit saapuneet keskeyttämään hänen yrityksensä. Hän olisi kiertänyt suomalaisen kuin apajaan. Niin hyvän otteen hän oli saanut.

Hän kiroili itsekseen huonoa menestystä. Ruotsalaisten päälliköllä oli onni: silloin kuin tämä ei niittänyt laakereita taisteluista, tuli sattuma hänelle avuksi, niinkuin tässäkin tapauksessa. Hän lausui sen julki happamesti hymyillen.

Sandels oli kohtelias isäntä. Hän oli kyllä pannut merkille venäläisen kenraalin pisteliään äänensävyn, mutta ei ollut sitä huomaavinaan. Nauraen iloisesti hän vastasi:

– Maljanne, herra kenraali! Te sanotte minua onnelliseksi. Onnellinen olin kesäkuussa, kun minulla oli hyvät asemat. Te muistatte?

Tutshkov tarttui vastahakoisesti lasiinsa hänen toveriensa seuratessa esimerkkiä. Ruotsalainen esiintyi kuin voittaja.

– Te unohdatte, ettette olisi voinut niitä säilyttää tähän asti, vaikk'ei Lohtajan sopimustakaan olisi tullut väliin, – huomautti Tutshkov.

– Kuinka niin?

Donatjev piti silmällä Sandelsia. Ensi kertaa hän istui tämän kanssa samassa seurassa. Ruotsalainen kenraali oli vartaloltaan pitkä, yli kolme kyynärää, ryhti sotilaallinen, tukka pystyyn kammattu, otsa korkea ja avoin, nenä roomalainen. Ylpeänä kuin keisari hän kohotti päätään. Hänen harmaat silmänsä iskivät salamoita, mutta suu hymyili.

– Me olisimme teidät niistä karkoittaneet.

– Karkoittaneet? Te ette olisi karkoittaneet minua täältäkään, sillä olin päättänyt syödä aamiaiseni rauhassa.

Ohoh! Olipa siinä mahtava mies! Kourallinen joukkoja ja puhui kuin Napoleon!

Keskustelu kiihtyi. Venäläisiä harmitti taistelun keskeytys. He olivat jo valmistautuneet murskaamaan Sandelsin. Liian monta kertaa tämä olikin jo päässyt heidän käsistään. Humaltunut venäläinen kapteeni paukautti lasinsa pöytään.

– Lihaa me olisimme teistä tehneet... lihaa! – huudahti hän.

– Missä myllyssä?

Se oli luutnantti von Becker, joka Virran sillalla oli kunnostautunut. Hän katseli kapteenia uhmaavasti.

– Kanuunamyllyssä! Tiedättekö, montako meillä on?

Pyh! Yksi ainoa suomalainen tykinluoti oli Koljonvirralla katkaissut venäläisen ruhtinaan kuin kaislan. Ja sen kanuunan oli hän, Becker, suunnannut. Sandels oli sattunut lähelle ja huomauttanut: "Luulenpa, että luutnantti tähtää Miekkatähdistöä." – Niin – hän oli laukaissut ennenmainitulla seurauksella: Dolgoruki oli mennyt keskeltä poikki, mutta Miekkatähdistön ritarimerkki oli jäänyt saamatta.

Mieliala näytti vain kiihtyvän. Pöydän yli singottiin purevia, pisteliäitä sanoja. Se oli henkistä miekkailua, jota olisi ollut soma seurata, jollei siihen olisi sekaantunut ilmikatkeruutta. Ainoastaan Sandels näytti olevan sen ulko- ja yläpuolella. Hän söi reippaasti ja keskusteli Björnstjernan kanssa, joka toisella korvalla hermostuneesti seurasi Beckerin ja venäläisen kapteenin kiistaa. Yht'äkkiä paukautti kenraali Tutshkov lasinsa pöytään ja huusi:

– Vai haukuttaviksi meidät tänne kutsuttiinkin!

Hän oli kavahtanut pystyyn, ja hänen toverinsa olivat seuranneet esimerkkiä. Kiukusta punaisena, mutta koettaen saada äänensä kohteliaaksi hän jatkoi:

– Me kiitämme herroja ja poistumme...!

Mutta – nyt seisoi Sandels jälleen pystyssä, lasi kädessä. Hän oli komea nähdä. Hymyillen ylhäisesti hän kääntyi Tutshkovin puoleen.

– Venäläisenä aatelismiehenä herra kenraali ei voi loukata ruotsalaisia tapoja lähtemällä pois tervetuliaismaljan jälkeen, – lausui hän. – Jotta osoittaisin vielä kerran (suu kiinni, Becker!)... että olen vilpittömässä mielessä kutsunut herrat tänne, kohotan maljani uudelleen ja lausun: Tervetuloa, herra kenraali, tervetuloa, hyvät herrat! Antakaamme viinin virrata! Se ei kuitenkaan ole niin kallisarvoista kuin urhoollinen venäläinen ja ruotsalainen veri. Sitä säästäkäämme!

– Hyvä, bravo!

Ja Sandels meni mieskohtaisesti kilistämään Tutshkovin kanssa. Tämä ei voinut vastustaa ruotsalaisen päällikön erinomaista kohteliaisuutta, vaan istuutui – tosin vastenmielisesti – ja viittasi seuruettaan tekemään samoin.

Ateria jatkui nyt kaikessa rauhassa. Sandels oli kieltänyt seuralaisiaan ärsyttämästä venäläisiä.

– S-keli! Teidän täytyy myöntää, että meillä suunnataan hyvin.

– Kyllä, kyllä, pajatti ryssä, jota nauratti, kun toinen puoli lasin sisällöstä läikähti ruotsalaisen kaulalle.

Puhuttiin muista asioista, kerrottiin juttuja ja naurettiin. Aterian lopulla kilisti Beckerkin venäläisen kapteenin kanssa.

Syrjäisen olisi ollut vaikea päättää, että nämä herrat pari tuntia sitten olivat seisoneet verivihollisina vastakkain, valmiina tuhoamaan toisensa. Nyt vallitsi yleinen sopu ja hyvä tuuli.

Kun venäläiset olivat poistuneet, tarttui Björnstjerna maljaansa, kohotti sen korkealle ilmaan ja huudahti:

– Sinä Sandels, voitit Tutshkovin toisen kerran! Terve!

Herrat kilistivät yleisen iloisuuden vallitessa. Verenvuodatus oli toistaiseksi lopussa. Nyt voitiin valmistautua rauhalliseen marssiin tarvitsematta ajatella, että ryssä keikkui kantapäillä. Mutta Becker pörräsi päissään kuin käki:

– On helpompi tähdätä ryssän ruhtinasta kuin Miekkatähdistön ritarimerkkiä.

Sandels rauhoitteli häntä.

– No... se tulee vielä, kunhan tästä marssitaan Tornioon.

Mutta sitä ei Becker uskonut. Hän räjähti juopuneen nauruun.

XVII

Oljemarck talsii armeijan jäljessä kaapunkaulus pystyssä. Pyryttää, ja pakkasviima leikkaa ihonpintaa. Lunta on taas viime päivinä satanut vahvasti, sitä on paikoitellen polvikaalamaksi.

Tuolla, hänen edellään, jonkin matkan päässä, laahustavat porilaisten viimeiset rivit. Myrsky piiskaa miesten hartioita. Ne häipyvät hetkeksi pyryn peittoon. Sitten erottaa taas epäselviä, tummia, sinne tänne heilahtelevia hahmoja tuiskun seasta.

Seutu tekee aution vaikutuksen. Ei elollista olentoa missään. Niin on, kuin olisi Luojan viha laskeutunut maan ylle ja hävittänyt kaiken. Vain tämä uupunut, kouralliseksi miehiä huvennut armeija ryysyvaatteissaan, on ainoa elollisuuden merkki tässä autiossa hiljaisuudessa.

Lunta tuiskuttaa sakeasti. Oljemarckin mielikuvat vaihtuvat. Ehkäpä tämä ei olekaan Luojan vihaa, vaan armoa, suurta iankaikkista helläsydämisyyttä. Eivät saata taivaan pyhät katsella sitä kurjuutta, minkä sota aiheuttaa, vaan laskevat maan päälle paksun, valkoisen lakanan, peittääkseen veriset jäljet...

Kuormahevosia on uupunut tien varteen. Ne makaavat siinä niin surkean näköisinä... sääret koukussa ja laihat kaulat ojolla. Eläimet ovat suorittaneet raskaan asevelvollisuutensa. Pian lumi ne peittää...

Siinä makaa sotamies, nuorukainen vielä. Oljemarckia vetää merkillinen vaisto hänen luokseen. Keltaiset housut ovat verentahraamat. Käsivarressa oleva haava on pakkasen johdosta ruvennut vuotamaan ja ryvettänyt puvun... asetakin rintapielet, housut ja säärystimet. Likainen side on irtaantunut, ja sen toinen pää venyy lumella. Oljemarck säpsähtää: Rapeli!

Niin, siinä makasi Rapeli rumpunsa vieressä. Hevosten puutteesta oli hänenkin monien muiden haavoittuneiden lailla täytynyt marssia. Nyt olivat voimat loppuneet. Oljemarck muistaa Lungin sanat: "Riittää se perääntymisretkellä hiljaisempikin pärrytys..."

Kuoleva hourii. Hän heittelehtii ojan reunalla, yrittää nousta, haparoi haavoittuneella kädellä rumpuaan, mutta vetää sen sitten valittaen rintansa päälle koukkuun.

– On rumpalikin sotamies... – kuiskaa hän käheästi.

Samassa hän avaa silmänsä. Niitä peittää jo kuoleman verho. Nuo lapselliset sinisilmät yrittävät vielä kerran katsella ympärilleen ihmetellen.

– Onhan rummunlyöjäkin sotamies?

Oljemarckin rinnassa nykii. Itku pyrkii esiin. Mutta sydän on kuin kuivunut. Eivät toimi enää kyynelten lähteetkään. Rykien kuivasti hän koettaa todistaa:

– On... varmasti on.

Kuin olisi kuoleva odottanut tuota vastausta, hän sulkee silmänsä. Se on kuin synninpäästö, jonka hän on saanut. Oljemarck kysyy:

– Onko sinulla kylmä?

– Ei... lämmin on ja... nukuttaa...

Niin, nuku vain, Rapeli... olet täyttänyt tehtäväsi. Rummutit hiljaa, kun lähdettiin pohjoista kohti, ikäänkuin aavistellen, ettei täällä, kuoleman valtakunnan mailla, sopinut kovasti lyödä. Vain hiljaa, hiljaa vain... kunnes taivaalliset vastaanottajat tulivat ja ottivat rumpusi ja kalikkasi ja veivät sinut sisään, lämpimään, avaraan tupaan...

Oljemarck lausuu hengessään siunauksen – onhan hän puolittain pappi. Siihen jää Rapeli tien syrjään rumpuineen.

Niin, niin... toiset saavuttivat määränpään, mutta muutamilla se oli vielä saavuttamatta. Hänenkin täytyi vielä marssia täällä... povi tuskaa täynnä... kokonainen kantamus suruja ja kärsimyksiä... siinä pienoismaailmassa, jota sydämeksi sanottiin... Se löi vielä, vaikka epätasaisesti... mutta löi kuitenkin, ja siitä oli Oljemarck iloinen.

Tämä ajatus virkistää häntä. Tuntuu niin omituisen keveältä... aivan kuin olisi Rapeli kuolinhetkellään ottanut hänen henkensä mukaansa katselemaan avarampia näköaloja. Kärsimys... siinä oli jotakin jumalallista. Siihen sisältyi vavahdus ja lunastus... se puhdisti ja pyhitti. Kärsimyksen tie, via dolorosa... sillä tiellä elettiin taivaallisia hetkiä. Pieni, heikko ihmislapsikin kasvoi messiaaksi, joka toimitti lunastuksen: omassa elämässä tehtyjen syntien sovituksen. Ja jos hän oli sankarisielu niinkuin Rapeli, hän kärsi vielä toistenkin hyväksi...

Ajatus laajenee. Se kasvaa valtavaksi... sulkee syliinsä kokonaiset kansat ja valtakunnat. Eikö Suomi ollut paljon kärsinyt? Monia satoja vuosia se oli saanut sodan veristä kuormaa kantaa. Se oli kärsinyt omien syntiensä vuoksi... mutta ehkä myös muiden. Niin... ainakin Ruotsin... ainakin Ruotsin, ja toisten pohjoismaitten. Suomi oli Messias, joka lunasti Pohjolan.

Oi, tätä riemua, joka Oljemarckin sydämen täytti tässä... tällä tohmeroisella tiellä, jota armeijan jäännökset polkivat! Tämä ajatus hävitti katkeruuden, tappoi tyytymättömyyden. Olla yhtenä oman kansansa jäsenenä suorittamassa tällaista vapahdustyötä... se oli suurta! Mitä silloin merkitsi, jos omasta puolestaan olikin tuomittu häpeään... aseettomaksi upseeriksi, joka marssi viimeisenä miehenä perääntyvän armeijan jäljessä...

Hän oli luovuttanut hevosensa kuormastoon, ei ollut kehdannut herroiksi ajaa niinkuin toiset, varsinkin ruotsalaiset. Oulusta nämä olivat ostaneet pitkiä pohjalaisia rekiä, joissa maaten laskettelivat huolettomina eteenpäin. Aluksi hän oli tuntenut katkeruutta... vanha viha Ruotsia kohtaan oli herännyt. Nyt hän ei enää tuntenut. Nämä viimeiset sata virstaa olivat hivuttaneet sen pois... kokonaan pois... Ja nyt viimeksi Rapeli...

Hän veti kaapunkaulusta ylemmäs ja kiinnitti kulkuaan. Ihmeellistä, että hän oli jaksanut tämän pitkän taipaleen tehdä! Mutta kun ihmisen kaikki hengen toiminnat keskittyivät yhteen ainoaan kysymykseen, niin jaksoi. Se oli psykologinen laki.

Hänelle tämä kysymys oli muodostunut seuraavaksi: mikä oli se vanha, joka jäi, ja uusi, joka teki tuloaan? Ja: millä tavalla minä, Henrik August Oljemarck, suhtaudun noihin kumpaankin?

Vanha oli Ruotsin aikainen Suomi... tuo seitsemänsataa vuotta kestänyt ajanjakso, johon sisältyi paljon... niin äärettömän paljon. Oli mahdotonta sitä kaikkea luetella... yhteiskuntamuodostus, valtioelämän alku, maanviljelyksen, kaupan ja teollisuuden synty, sivistys, uskonto – kaikki tuo kuului siihen vanhaan. Mutta – sen lisäksi... monet suuret sodat, nälkävuodet – niin... (Kuolevan Rapelin kuva vilahti hänen sielussaan.) Oljemarck ei nyt halunnut ruveta pesänkirjoitusta pitämään. Hän tiesi kyllä tuloksen ennakolta.

Mutta – tuossa vanhassa oli paljon, jota sydän jäi kaipaamaan... tuo leppoisa ruotsalainen kodikkuus, sellainen, kuin minä hän sen oli tavannut Tukholmassa. Heillä oli joka herraskartanossa siitä täällä Suomessa kuin jäljennetty painos, jonkin verran omaperäisillä suomalaisilla selityksillä varustettu. Tuo jäisi joksikin aikaa jäljelle... kunnes se uusi muuttaisi sen muodon siihen suuntaan kuin sen uuden hengelle oli ominaista. Selitykset siirtyisivät vähitellen tekstiin, ja entinen teksti astuisi selitysten paikalle. Kulttuurielämän metamorphosis Suomessa – siinä se oli.

Mutta tähän kaikkeen liittyi myös hyvin paljon persoonallista, omakohtaista, itse elettyä. Viimeinen sellainen elämys oli Hanna Carp, Siikajoen papin tytär. Oljemarckin mielestä hän kuului tuohon vanhaan, entiseen, joka oli jätettävä. Hän, vanhan ruotsinmielisen pappisperheen jäsen, piti tietysti kiinni kaikesta entisestä. Hänelle ja hänen kodilleen merkitsi ero Ruotsista kuolemaa... kun taas hänelle, Oljemarckille, se merkitsi elämää, elämän alkua, vaikka hän vapisikin tämän tuntemattoman alun edessä. Hän ei voinut sanoa, millaiseksi se elämä oli yksityiskohdiltaan muodostuva. Aivan samalla tavoin kuin hän ei voinut tarkalleen sanoa, millainen nykyinen Hanna Enefelt oli ja millaiseksi tämä tulevaisuudessa oli muodostuva...

Mutta – itsestään hän oli varma. Hän tiesi, millaiseksi hänen elämänsä oli muodostuva ja mitä hän tulisi tekemään. Hän kyntäisi oman peltotilkkunsa, kun oli kartanon töistä vapaa, ts. hän rupeaisi pyrkimään isännäksi. Se ei merkinnyt sitä, että hän itse vielä siksi pääsisi, mutta kenties hänen poikansa tai poikansa poika... ensin velattomaksi, pienen pääoman omistajaksi, ja sitten kuin aika oli täytetty, niin silloin...

Mutta – juuri tämä epävarmuus peloitti. Oli mahdotonta lävistää tulevaisuutta katseellaan. Aikojen esirippu esti sen. Samalla tavoin kuin nuo edessäpäin marssivat joukot tuon tuostakin vilahtivat esiin pyryn seasta, vilahti tulevaisuudestakin kuvia... kauniita ja kiehtovia. Mutta – yksikään niistä ei ollut varma, ne olivat vain otaksumia, arvailuja...

Mutta – yksi asia oli varma: samalla tavoin kuin tämä armeija jätti jälkeensä kaatuneita ja haavoittuneita, rikkinäisiä rekiä ja kuolleita hevosia – samalla tavalla tulisi käymään myös siinä hengen sodassa, joka tämän jälkeen tässä maassa alkaisi. Oliko rummunlyöjäkin sotamies? Oi, hän se vasta olikin! Hän kulki edellä ja osoitti tietä voittoon: Eteenpäin ja ylöspäin! Heikot siinä sortuisivat tai jäisivät vankeuteen: entisyyden, ennakkoluulojen, pinttyneiden perintäkatsomusten orjiksi. Vain sitkeimmät kulkisivat perille, päämäärään... niinkuin tämä armeija – olkoonpa, että se kulki nyt taaksepäin, ja että sen päämäärä oli valtakunnan raja. Mutta – se raja saattoi merkitä uuden valtakunnan alkua – tuo "taaksepäin" samaa kuin "eteenpäin".

Hän muisteli Hanna Carpia. Omituista, kuinka nuo molemmat Hannat olivat liittyneet hänen kohtaloihinsa. Hanna Carpin muiston synnyttämä tuska ja katumus oli tuskaa ja katumusta tuon vanhan vuoksi, joka nyt jäi. Hanna Enefeltin muistoon liittyvä, pelko ja riemu on pelkoa ja riemua tuon uuden vuoksi, joka teki tuloaan. Mutta – vaikka he näin symbolisoivat noita kahta aatetta, ei hän sen vuoksi vapautunut mieskohtaisesta tilivelvollisuudestaan kumpaankaan nähden.

Hän oli aikonut kirjoittaa Siikajoelle ja selittää kaikki. Mutta vielä ei hän ollut saanut voimia siihen. Tuo kaikki oli niin vasta tapahtunut. Oulussa hän oli kuullut tytön etsineen häntä. Tyttö oli tullut sinne äitinsä kanssa käymään. Oli pidetty loistavat tanssiaiset, joissa upseerit olivat tanssittaneet kaupungin neitosia. Hiivari oli kertonut Hanna Carpinkin olleen siellä ja kyselleen häntä. Mutta – hän oli piiloutunut ja iloinnut, kun vihdoin oli päästy lähtemään. Tyttöä hän ei ollut tavannut.

Tämä piiloileminen häntä erikoisesti painoi. Se oli samanlaista kuin näiden tulevaisuuden mietteiden hautominen. Niitäkään ei uskaltanut julkituoda. Menepäs kertomaan noille miehille, että he kulkivat pelastusta kohti, niin he kirosivat ääneensä ja huutaisivat vasten kasvoja: petturi! Menepäs sanomaan tytölle, joka hetki sitten on rintaasi vasten levännyt, ettet rakastakaan häntä, vaan että tuo kaikki oli ollut vain erehdystä, hän huutaisi samoin. Siinä syy, miksei Oljemarck ollut saattanut kirjoittaa.

"Te rakastitte jo toista, ennenkuin minut näitte. Petturi!" "Te ajattelitte jo Venäjää, ennenkuin lähditte tähän sotaan! Petturi!" Niin olisi käynyt.

Nämä olivat tuskallisia mietteitä... mutta näiden varassa täällä mies kulki. Oli oikein, että häneltä oli sapeli riistetty. Sellainen upseeri kuin hän ei totisesti ollut arvokas sitä kantamaan.

Ja taas valtasi hänet häpeä ja katumus... häpeä maan ja Hanna Carpin vuoksi, katumus entisyyden ja Hanna Carpin vuoksi. Miksi hän oli sellainen? Nuo toiset... tuolla edellä paarustavat, saattoivat kaikki rajapyykin kohdalla luoda vilpittömän katseen taaksensa. Hän, upseeri, yksin teeskentelisi. Oli oikein, että häneltä oli sapeli riistetty...

Siinä tien varrella istui valkeita lintuja kinoksen syrjällä. Ne pyrähtivät lentoon hänet nähtyään. "Linnutkin pakenevat minua", ajatteli Oljemarck, ja hänen poveaan raastoi ääretön tuska. "Parempi, parempi olisi, että kaatuisin tähän... tähän tiepuoleen kuolemaan..."

Taas vilahti hänen mielessään Rapelin kuva. Rummunlyöjä oli vaipunut maantien varteen virkatoimitukseen kuuluvat kapineet vierellään. Hänellä oli rumpunsa ja palikkansa. Hän, Oljemarck, ei saisi laata ennenkuin hänen kunniansa oli puhdistettu. Upseerina, täysin kunniallisena upseerina hänen oli kuoltava tai palattava.

Eihän hän itsekkäistä tai kevytmielisistä syistä ollut niin menetellyt. Hänhän oli tavallaan pelastanut armeijan. Eihän hän ollut veljeillyt ryssän kanssa... minkäänlaisia etuja itselleen havitellut. Tänä aikana, jolloin niin moni maallisten etujen vuoksi rupesi ryssän ystäväksi, kärsi herkkä sielu pienimmästäkin seikasta, joka saatettiin tulkita siihen suuntaan... tuttavuuden rakentamiseksi vihollisen kanssa. Ei – hän ei ollut sitä tarkoittanut...

Siinä olivat jälleen nuo valkoiset linnut, riekot. Ne eivät olleet lentäneetkään kauas. Ne istuivat taas lumessa, tien varressa ja laskivat kopekoita. "Kopek, kopek!" Se vaikutti Oljemarckiin aivan kuin olisi paholainen hänelle nauranut. Hän lähti juoksemaan.

– Joko rupesi puistattamaan?

Oljemarck pysähtyi. Siinä seisoi hänen edessään sotamies, joka nauroi hänelle. "Mene pois, saatana!" oli Oljemarck karjaisemaisillaan. Mutta tunsikin samassa, että se oli Mikko.

Tämä oli ollut etupäässä tuttuja jututtamassa ja lähtenyt herraansa vastaan. Häntä säälitti Oljemarckin kohtalo.

– Ei olisi pitänyt antaa hevosta... ei ollut mikään pakko, – touhusi hän.

Pakko se oli, kun kerran hätä käski.

– Eivätpähän ruotsalaiset ole antaneet. Tuolla ajeli vänrikki Ljunggrenkin pitkässä reslassaan kuin kenraali...

Joka ajeli, se ajeli... hän talsisi.

– Eipä silti, etten minä jaksa kävellä, mutta toista on herra luutnantin.

Siinä hän, missä muutkin.

– "Sisukas se on tuo sun luutnanttisi", kehuivat porilaiset.

Sisukkaampia he olivat itse. Olivat kävelleet kahdesti melkein

Suomen halki.

Ei päässyt Mikko herransa kanssa taaskaan mihinkään. Nämä Oljemarckit olivat niin omituista väkeä. Kyllä hän ne tunsi.

– Nyt sitä sitten painetaan Jäämerta kohti, – naurahti Oljemarck. – Ja saadaan patikoida jalan.

– P–u... minä karkaan – murisi Mikko.

– Vai vetäisit päällesi sen häpeän.

– Silloinpahan oltaisiin samanarvoisia!

Oljemarckin teki mieli vastata kiivaasti, mutta hän malttoi mielensä. Oli aivan luonnollista, että hänen herruutensa oli Mikon silmissä saanut ankaran kolahduksen tuon sapelijutun vuoksi. "Kärsi tämäkin... kun olet kerran kärsimyksen tiellä", ajatteli hän, astuen menemään.

Tien käänteestä aukeni eteen avara jokilaakso. Lumen peittämä joen selkä ulottui kauas, häviten metsien kätköön. Toiselta rannalta kohosi kirkon torni, ja sen ala- ja yläpuolella oli joenranta ripoteltu taloja täyteen.

Se oli Kemi.

Mikko, joka oli jo ehtinyt katua äskeistä ylimielistä käytöstään, lausui isällisesti.:

– Minä lähden hakemaan hyvän kortteeritalon, jossa saadaan levähtää.

Ja hän lähti juosta kaahottamaan jokirantaa kohti.

Oljemarck asteli alla päin tiheään pakkautuneiden sotamiesrivistöjen halki. Yksi ja toinen teki hänestä huomautuksiaan.

– Mikä se tuo on, joka viimeisenä kulkee? – kysyi muuan länsipohjalainen. Hän iloitsi siitä, että tutut seudut avautuivat eteen. Ja siksi hän oli puhetuulella.

– Se on sonotus... mäkijarru. [Poro, joka kulkee raidossa viimeisenä ilman pulkkaa.]

Miehet nauroivat hyvälle sutkaukselle, mutta Oljemarck ei sitä kuullut. Hän seurasi Mikkoa taloon, jonka tämä oli valinnut majapaikaksi.

Pirtti oli jo täynnä sotamiehiä. Siinä rähistiin ja haukuttiin. Turkulaiset moittivat, että toisten rykmenttien miehet pakkasivat heidän kortteereihinsa.

– Nuo porilaiset tuppautuvat aina joka paikkaan! – huusi vahva, punakka mies, töytäten Mikkoa selkään.

Se oli Torski. Hänkin oli ehtinyt tänne asti.

– Porilaiset tuppautuvat ryssän silmillekin, – vastasi Mikko. – Anna olla tuuppimatta!

Hän johti Oljemarckin kamariin. Se oli pieni kuin salkkari, mutta lämmin. Sinne oli jo ehtinyt Hiivari.

– No... terve taas? Missä sinä olet ollut, kun ei ole näkynyt moneen päivään?

– Jälkihännässä olen tarponut.

– Ja yhäkö kotiaresti kestää?

Yhähän se kesti. Taisi olla niin, ettei tähän huoneeseen ehkä saanut muita asettua, kun hän oli rangaistuksen alainen. Hän oli jo tämän ehtinyt varata.

– Viis siitä! Minä tulen mielelläni samaan koppiin.

Ja Hiivari nosti sotamiehen tuoman matkalaukun pöydälle ja rupesi kaivelemaan sen sisältöä.

Hetken kuluttua pilkistivät ovesta vakavat, miettiväiset kasvot.

– Ei taida olla enää tilaa?

Hiivari katsahti tulijaan. Se oli noin neljissäkymmenissä oleva vänrikki Pohjois-Pohjanmaan pataljoonasta.

– Se riippuu tästä herrasta, – vastasi hän, osoittaen Oljemarckia.

– Tulkaa vain, – sanoi tämä. – Kyllä tänne mahtuu. Kukapa se kontrolloi niin tarkkaan, oliko hän yksin vai ei.

– Nyman, – esitteli tulija itsensä ja ripusti manttelinsa ovenpieleen naulaan.

XVIII

– Jaa-hah. Te olette huhkinut Savon puolessa?

Vänrikki Nyman oli sytyttänyt piippunsa ja istahtanut pöydän päähän, pienen, neliruutuisen ikkunan viereen. Sen takana kurkisteli kinoksen nokka kamariin. Pöydällä paloi pieni kynttilänpätkä, joka vaisusti valaisi tuon ahtaan huoneen.

Joo... siellähän hän oli taistellut Sandelsin komennossa koko sota-ajan.

Vieras näytti vähäpuheiselta, miltei jurolta. Hänen korkean otsansa alta katseli kaksi viisasta sinisilmää. Oljemarckista hän vaikutti hiukan luotaan työntävältä, mutta saattoi olla erehdyskin. Hiivari rupesi kyselemään Savon rintaman tapauksista, joista katkelmia kyllä oli kuultu pitkin vuotta. Mutta – hän rakasti sotaa ja seikkailuja, ja tämä pohjalainen vänrikki tarjoutui kuin itsestään lypsettäväksi.

Mitäpä sinne sen kummempia kuului kuin muuallekaan. Tapella rytistää siellä toki oli saanut tarpeekseen... sielläkin.

Vänrikki oli ruvennut syömään. Leikaten leivän kannikasta kappaleen hän istui puukko toisessa kädessä, sivellen vähä väliä veitsenterällä leivän viipaletta kuin olisi siinä ollut voita. Tuo huvitti Oljemarckia.

– Tuo taitaa olla mukava keino? – virkkoi hän. – Sivellä olematonta voita leivän päälle.

Vänrikin silmäkulmassa vilahti veitikka.

– Kun siihen tottuu, niin se menee melkein täydestä, – naurahti hän.

Ja viiltäen puukolla leipäpalan päähän syvän loven – niinkuin teki tavallinen maanmies puhdistaessaan veistä uutta vuolaisua varten – hän pisti leivän lopun suuhunsa, kuin olisi se ollut erikoinen herkkupala.

– Jos ottaa elämän aivan sellaisena kuin se on, ei sitä jaksa kestää. Mutta tämä käy.

Hän viilsi uuden leivänpalan ja pyyhki sitä puukonterällä, katsellen hymy suussa tovereitaan.

Mukava mies... jutteli leppoisasti, vaikka näyttikin itseensä sulkeutuneelta. Oljemarckin mielestä hän muistutti jossakin määrin Halttua, vaikka viimeksimainitun ulkomuoto oli sopusoinnussa hänen luonteensa kanssa.

– Siellä Savossakin meillä oli tämä taktiikka... puhuimme vihollisen mielikuvitukselle. Annoimme liioitellun käsityksen miesluvustamme ja varustuksistamme. Juteltiin vain reduteista... Niin me siellä pysyttelimme siksi, kunnes tuli tämä lopullinen perääntyminen.

– Jos Sandelsin kurssia olisi seurattu kaikkialla, emme nyt istuisikaan täällä, – kiivaili Hiivari.

Niin... miten mahtaisi olla? Vänrikki Nyman pureskeli leipäänsä ja katsoa tuijotteli eteensä kulmat rypyssä. Nyt häntä ei olisi tuntenut äskeiseksi leppoisaksi juttelijaksi. Sotakarhu, joka oli valmis iskemään.

– Jäh, – murahti hän, takoen polvea nyrkillään, jossa puukko sojotti pystyssä kuin kiväärin pistin. – Kurssi kyllä oli hyvä, mutta, mutta...

Hän ei lopettanut lausettaan, nielaisi vain leipäpalan ja nyykäytti pari kertaa päätään kuin vahvistukseksi ajatukselle, jota ei ilmaissut. Oljemarck istui lynkäpäittensä varassa, katsellen vierasta, jonka kulmakarvat nousivat ja laskivat. Nytkin hän teki taas tuon äskeisen liikkeen, sipaisi puukon terällä leipäpalaa, kuin olisi levittänyt sille voita.

"Jos ottaa elämän aivan sellaisena kuin se on, ei sitä jaksa kestää." Olikohan tuo hänen kuvitelmansakin Suomen tulevaisuudesta tuollaista... tyhjän veitsen hiomista leivän syrjää vasten? Kukaties. Mutta – joka tapauksessa oli soma kuvitella niin...

– Mitäpä siitä Virran taistelustakaan sen enempää... se oli vain loistava finaali tässä oopperassa... – vastasi Nyman Hiivarin kysymykseen. – Luulen, että yksi ja toinen meistä muistelee vain karvaudella kestettyjä strapatseja, koska niistä kerta ei ole ollut mitään hyötyä.

Hiivari vaikeni eikä jatkanut kyselemistä. Hän rupesi lataamaan piippuaan. Pirtistä kuului sotamiesten matalaääninen juttelu. Sielläkin tuntui olevan mieli lamassa. Ja kummakos se! "Pojat... viimeistä kertaa painaa kylkenne suomalaisen pirtin lattiaa", lausui joku asettuessaan levolle. "Huomenna nukutaan Ruotsin riikissä..." Siihen naurahti toinen lyhyeen – ja sitten kuului paljaiden jalkojen lipsutus lattiapalkkeja vasten.

– Niin, – virkahti Nyman, nostaen reppunsa lattialle – parasta on panna pitkälleen... mitäpä se miettimällä paranee.

Ja hän rupesi kiskomaan saappaita jalastaan.

– Joka kerta kun katselen sukanvarsiani, muistuu mieleen koti... – jatkoi hän sitten.

– Siihen on eukko neulonut nimikirjaimet punaisella villalangalla. Minä olen niin omituinen, että tuollaiset pikkuseikat kuin esim. hyvinneulotut nimikirjaimet sukanvarren suissa muodostuvat minulle näin iltahetkinä tärkeämmiksi koko maailmaa. Ne ikään kuin virkistävät jollakin tapaa – hän naurahti kuin anteeksipyytäen, että hän neljissäkymmenissä oleva jutteli näin. – Mutta... sitä on kai ihminen jollakin tavoin lapsellinen – iästään huolimatta.

Ja Nyman levitti lampaanvillasukkansa kuivamaan uunin suuhun, saapasvarsien nokkaan.

"Runollinen sielu", ajatteli Oljemarck. "Varmaankin hyvä ja herttainen perheenisä." Häntä liikutti erikoisesti juron vänrikin juttelu. Tämän kasvot olivat omituisesti kirkastuneet hänen nimikirjaimista puhuessaan.

– Eikö mitä..., sanoi hän, – on suuri Jumalan lahja osata iloita vähästä. Onko vänrikillä montakin lasta?

– Neljähän niitä on... nuorin syntyi vähää ennen lähtöä. Siellä ovat Reisjärvellä...

Oljemarck vilkaisi häneen, mutta vänrikin kasvot olivat nyt tyynet ja vakavat. Hän asetteli parastaikaa laukkua päänsä alle ja levitteli manttelia peitteeksi.

– Herra vänrikki, – hätääntyi Oljemarck, – tässä on teille sänky... Me nuoremmat nukumme kyllä lattialla.

Hän oli yht'äkkiä ruvennut pitämään tästä miehestä.

Mutta – vänrikki pani vastaan. Ei hän... alempiarvoinen ruvennut siihen – se oli herra luutnanttia varten.

– Mutta kun minä käsken, – nauroi Oljemarck.

– Mikäpä siinä sitten auttaa.

Ja Nyman koppoi kamppeensa ja siirtyi sänkyyn. Nyt hän näytti taas niin merkillisen alistuvaiselta, että Oljemarck ihmetteli.

– Vaikka kyllä näissä lotjissa taitaa olla jos mitä liikkuvaista, – naureskeli Nyman. – Mutta... ei sen sotamiehen pinta ole Tukholman röökynän. Kyllä se kestää.

Kynttilä puhallettiin sammuksiin, ja Oljemarck ja Hiivari paneutuivat lattialle pitkäkseen. Heidän piippunsa savusivat. Nymankin kuului iskevän tulta sängyssään. Hetken kuluttua rupesi sieltä kiiltämään punainen piste, joka vuoroin hehkui kirkkaampana, vuoroin tummeni.

– Kuusitoista yötä yhtäperää me ehdimmekin jo maata leirinuotiolla, – jutteli Nyman. – Luuvaloa potevalle se ei ole herkkua, mutta sota on sotaa.

– Sota on julmaa, – virkahti Hiivari kuin muissa mietteissä.

– Miten tupakka menestyy Reisjärvellä? – kysäisi Oljemarck, joka tunsi, että vänrikki poltteli nurkantakaisia.

Ojah... kyllä se, kun sattui jonkinkaanlainen vuosi. Mutta – se vaati väkevän maan. Hänkin kasteli lantavedellä penkkejä. Tämä oli virginiaa... Herroilla oli kai ulkomaan tupakkaa?

Niin oli... Geflen vaakunaa.

– Kylläpä te hienosti! Tuota... mistä olette sitä saaneet?

– Minulla on ollut vähän varastoa mukanani, vastasi Oljemarck. – Ja Oulusta sai ostaa.

Nyman ihmetteli. Hänkin oli kysellyt Oulusta, mutta ei ollut löytänyt.

– Monta puotia minäkin kuljin, mutta siellä Limingantullin puolessa oli pieni kauppa, jossa vielä oli. Keskikaupunki oli jo tyhjennetty.

Vai niin – Nyman ei ollut arvannut mennä sinne.

– Minä siellä Kakaravaaran puolessa kortteeraan, jos joskus Ouluun satun. Mutta – harvoin se tapahtuu. Kokkolahan se on meitä lähinnä.

– Sieltähän saadaankin sitä mainiota pötkyä, – innostui Hiivari. – Minä ostin muutaman, mutta ovat jo aikoja loppuneet.

– Jos herra vänrikki vain haluaa, niin minulla on täällä repussa, – sanoi Nyman, ruveten kopeloimaan laukkuaan.

– Älkää viitsikö minun vuokseni...

– Eihän tämä nyt mitään... kun ollaan yhteen satuttu. Minä en mielelläni pure.

Ja Nyman ojensi läpi pimeän aimo kappaleen Hiivarille.

"Aivan niinkuin Halttu", ajatteli Oljemarck, ja kun oli pimeä, ei kuvitelma rikkoontunut. Mutta hän oli varma, että vänrikin kasvot nytkin olivat totiset.

– Voi raato! – pääsi Hiivarilta. – Sitä on... ihan sitä oikeaa! Minä en muuta tekisikään kuin purisin Kokkolan pötkyä. – Hän sylkäistä litsautti seinän viereen. – Mutta – taivaaseen eivät taida laskea mällinpurijoita?

Hiivarin ääni kuulosti niin hassukurisen vakavalta, että Oljemarck naurahti.

– Siellä on sylkylaatikot, rakas veli.

Jokohan...? Sitä ihminen kuvitteli kaikkea. Tämä oli taas sitä samaa, josta vänrikki Nyman oli äsken huomauttanut. "Jos tämän elämän ottaa aivan sellaisena kuin se on, ei sitä jaksa kestää." Se oli tämä leikinlaskukin sitä tyhjän veitsen hivuttamista leivän syrjää vasten.

Kolme punaista pistettä kiilui huoneessa – kaksi aivan vierekkäin ja kolmas sängystä, kamarin perältä. Sieltä ei kuulunut pitkään aikaan mitään. Ei kai vänrikki vain ollut pahastunut heidän leikinlaskustaan?

– En minä... vaikka sanaa rakastankin, – jutteli Nyman vakavalla äänellä. – Kyllä minä leikin ymmärrän. Mutta – kun sitä 15-vuotiaasta on matkassa – niinkuin minäkin – näissä sotahommissa, niin sitä oppii panemaan turvansa Jumalaan...

Niinpä niin – ei Oljemarckilla eikä Hiivarillakaan ollut mitään sitä vastaan. Olihan ensiksimainittu entinen teologi, vaikk'ei tainnut olla niin aivan puhdasoppinen. Mutta – Jumalaan hänkin silti uskoi.

– Vaikeapa taitaisi olla Jumalatta näitä reissuja rehkiä, – tuumi Hiivari.

– Joo... niitä on armeijassakin jos jonkinlaisia... upseerien keskuudessa – vapaamuurareita ja muita... Mutta – minä en ymmärrä, miten ne siinä uskossa uskaltavat kuolla.

Pohjalaisen vänrikin ääni kaikui jämeränä kamarin perältä.

Oljemarck rupesi puolustelemaan vapaamuurareita... varovasti, aivan varovasti vain. Hänen isänsä oli kuulunut niihin. Eivät ne mitään huonoja ihmisiä olleet... siveellinen maailmankatsomus niillä oli... niilläkin.

– Onko herra luutnantti vapaamuurari?

Se tuli äkkiä kuin pyssyn suusta. Oljemarck säpsähti. Hän olisi vannonut, että vänrikin kulmakarvat nyt riippuivat ihan silmien päällä.

– En... mutta minä tunnen monta... – yritti hän, mutta Nyman keskeytti:

– Minä tunnen myös, pirun palvelijoita ne ovat!

Olipa siinä tuima ukkeli – tietty pohjalainen. Hän ilmaisi eri puolet luonteesta hyvin suoraan, kun kerran avautui. Ja tällainen iltahetkihän nukkumaan pantaessa oli siihen erikoisen sopiva... kuin luotu. Miksikähän ihminen oli illalla todempi kuin aamulla?

He keskustelivat harvakseen yhdestä ja toisesta asiasta, mutta enimmäkseen uskonnosta. Nyman oli lukenutkin vähän... Jaakko Böhmen kirjojakin. Mutta ei hän niistä ollut löytänyt sen suurempaa valoa kuin Lutherinkaan kirjoista. Hänen mielestään oli parasta ja varminta pysyä jämerästi niissä.

– Lutherin uskossa tämä Suomen kansa on kestänyt kaikki vaivan ajat niinkuin tämänkin, – jutteli hän. – Siitä se on saanut voimansa. Ja Lutherin uskossa se kestää vastakin – tulkoonpa sitten mitä tahansa – ryssän komento tai muu. Se on minun vakaumukseni.

Eipä sitä haluttu suinkaan kiistää. Hiivari haukotteli:

– Joo... Lutheruksen usko se on, joka jyllää. Ei se Martti-tohtori peljännyt paavia eikä paholaista.

Häntä nukutti jo. Pistäen mällin taskuunsa hän kääntyi kyljelleen, toivottaen hyvää yötä.

– Maistukoonpa makealta uni viimeistä yötä kotimaassa, – haukotteli hän.

Samoin, samoin!

Ulkona paukkui pakkanen. Joen jää longahteli. Kuului pitkiä, ulvontaa muistuttavia ääniä. Tuuli viuhahti kinoksen nokalla ikkunan takana ja tärisytti rikkinäistä ruutua. Vänrikki Nyman kuului hiljaa lukevan iltarukoustaan. Oljemarck erotti sanat: "kotini, omaiseni..." Niin, niin – Jumalan suojassapa olkoot. Oljemarck teroitti korviaan. "... varjele kuningasta ja valtakuntaa... sotajoukkoa maalla ja merellä..." Niin, niin... kylläpä nekin suojelusta kaipasivat... varsinkin sotajoukko... tämä Suomen ryysyarmeija... "suojele seurakuntaasi ja kukista Antikristus ja kaikki pimeyden vallat..." Niin, niin – Oljemarck'kin risti kätensä, yhtyen siten Nymanin rukoukseen, "... ja johda meidät lopuksi sen viimeisen rajan yli iankaikkisiin majoihin taivaassa..."

"Amen", kuiskasi Oljemarck.

– Hyvää yötä, herra luutnantti!

– Hyvää yötä, herra vänrikki!

Hän oli saanut tämän miehen läsnäolosta jonkinlaista sisäistä varmuutta ja ryhtiä... jonkinlaisen omantunnon rauhan. Ja hän oli siitä kiitollinen.

Samassa kajahti ulkoa etäinen rummunpärrytys. Se katkeili tuulen viuhinasta, kantautuen seuraavassa tuokiossa voimakkaampana makaavien miesten korviin. Hiivari kavahti istualleen.

– Mitä nyt? Joko hyökkäys taas?

– Iltataptoa lyövät jossakin joukko-osastossa, – virkahti Nyman rauhallisesti.

Niin se oli. Sieltä kuului virren veisuutakin.

– Kaunistahan tämä on... päättää tämä retki näin. "Kun kaikki lepoon sääntyy..."

Hiljaisuus.

Kohta kodittomaksi joutuvan Suomen armeijan jäännökset lepäsivät pitkin Kemijoen vartta noin parin virstan laajuisella alalla, joen molemmin puolin – viimeistä yötään pitkäksi aikaa. Muutamia joukko-osastoja oli vielä jäljessä. Tämä oli kärkijoukko.

XIX

Ja nyt oli saavutettu raja!

Armeijan etujoukot olivat pysähtyneet levähtämään rajapaalun kohdalle, joka erotti Länsipohjan ja Pohjanmaan läänit.

Siitä alkoi Ruotsi.

Näin pitkälle se oli siis päässyt – maan toiseen laitaan. Koko isänmaa oli nyt vihollisen vallassa.

Marssi Oulusta tänne Kaakamojoen toiselle puolen oli kestänyt viikon päivät – pitkä, vaivalloinen taival, jonka kestäessä oli kuljettu monen leveän ja vuolaan virran yli, kärsitty kylmästä ja nälästä, vietetty useimmat yöt taivasalla kovassa pakkasessa.

Miehistö oli masennuksissa, ts. suomalaiset. Heidän kotiseutunsa olivat jääneet kauas. Lööperistä, uusmaalaisesta, tämä oli jo maailman lopun äärtä, samoin Kukko-Kallesta.

Joukko eteläpohjalaisia, porilaisia, hämäläisiä ja uusmaalaisia oli leiriytynyt saman tulen ympärille. Vaikk'ei levähdysaika ollut tuntia pitempi, olivat miehet kuitenkin tehneet tulen.

Oli suunnilleen puolen päivän aika, mutta silti melkein hämärä. Taivasta peittivät synkät pilvet. Tuuli ajeli niitä pohjoista kohti. Aurinko ei täällä, napapiirin lähettyvillä, näkynyt enää tähän vuoden aikaan kuin pari tuntia keskipäivällä.

Moni oli jäänyt taipaleelle. Osa nukkui ikuista untaan Siikajoen, Lapuan, Alavuden ja Oravaisten kentillä... niissä epälukuisissa paikoissa, joissa tämän vuoden kuluessa oli taisteltu. Osa oli nääntynyt välille, kaatunut tiepuoleen tai joutunut vangiksi. Suurin osa makasi sairaina pitkin Oulun ja Kemin välistä rannikkoa. Ensiksimainittuun paikkaan oli jätetty 1 200 miestä ja kolmattakymmentä upseeria huonossa tilassa.

Lunki muisteli sitä maaliskuun iltaa, jolloin oli Eteläisestä lähdetty. Silloin astuessaan maantietä, jota reunustivat loimuavat leiritulet, hänestä oli tuntunut tämä armeija suurelta kerjäläisjoukolta, joka oli lähtenyt anelemaan. Tässä olivat nyt sen joukon rippeet... tässä tämän rajatolpan ympärillä.

– Kerjäläisarmeija palaa herransa luo, joka sen lähetti matkaan, – puhui hän katkeroituneena. – Mutta mitäs on pojilla tuomista?

Hän katseli kulmainsa alta tovereitaan, jotka tuleen tuijotellen vaieten polttivat piippuaan.

– Minä ainakin tuon yksinpä hatun vanteenkin, jota olen kanniskellut repussani halki koko Suomen, – naurahti Halttu.

– Mitäs luulet kruunun siitä hyötyvän?

– Ei se hyödykään... olen ajatellut pyytää sen muistoksi, kun perille päästään.

Muistoksi! Siinä oli hullu mies, joka vielä halusi kotimuistoja tältä reissulta. Niinkuin niitä ei olisi muutenkin tarpeeksi jäänyt!

– Kotona sillä on määrätty paikkansa, – haasteli Halttu. – Minä tiedän, mitä siitä teen.

– Voi, typerää! – paasasi Lunki. – Kodista puhuu ja se on jäänyt! Kuule, kotisi on tuolla päin, mutta me painamme kohti Tukholmaa. Pieni kierros vain tuon poukaman ympäri, niin ollaan perillä.

Hän viittasi peukalollaan merta kohti.

Niin se oli, että Ruotsin maata tässä vielä oli suojeltava. Ruotsalaiset pataljoonat kuulemma laskettaisiin ruoduilleen, ja heidän, suomalaisten, oli jäätävä näitä seutuja vartioimaan.

Sieltä, ruotsalaisten tulilta, kuuluikin vilkasta puheen sorinaa. Miehet olivat iloisella päällä. Muutamat lauloivat, toiset hyppivät nauraen tulen ympärillä. Joku heitteli hattua ilmaan. – Lefve gamla Sverige!

Lunki pihahti kuin kuuma rauta, jota pistetään vesiruuheen.

– Siinä kuulette, pojat, että ilo yksillä, kesä kaikilla.

Väärältähän se tuntui Haltustakin, mutta kun se oli esivallan käsky, ei auttanut muu kuin totteleminen. Hän ainakin aikoi täyttää velvollisuutensa loppuun asti.

– Älä viitsi höpistä... minä kadun nyt, etten karannut, vaikka oli niin monta hyvää tilaisuutta, – lausui Lunki katkerasti.

Se oli totta, että hänellä oli ollut monta hyvää tilaisuutta, mutta häneltä oli puuttunut rohkeutta. Muita hän kyllä oli yllyttänyt, ja moni oli seurannutkin hänen kehoitustaan. Mutta itse hän ei ollut uskaltanut.

– Ei se oikea sotamies karkaa, – jutteli Kukko-Kalle, joka jälleen oli laittanut hattunsa talvikuntoon. – Se palajaa vihollisen maaltakin niinkuin muuttolintu.

– Oikein, Kalle.

Rohkaistuneena siitä, että toiset häntä kannattivat, jatkoi Kalle yhä totisemmin:

– Ryssän sairashuoneessa oli limput ja särpimet, mutta minun suuhuni tuli vesi, kun muistelin suomalaista pettua. Pois läksin.

– Tyhmä on aina tyhmä, – nauroi Lunki ilkeästi. – Minä olisin jäänyt ryssän palvelukseen, kun jo kerran vääpeliksi karahteerattiin.

Kalle oli kertonut, että ryssät olivat ruvenneet kutsumaan häntä vääpeliksi, kun hän osasi lukea.

– Minä en olisi jäänyt, vaikka olisivat karahteeranneet kenraaliksi, – tuumi hän totisena.

– Siinä sinä oikein sanot. Ei suomalaisesta ole ryssän rengiksi.

– Eikä ruotsalaisen!

Lunki nousi ähkäisten. Häntä hermostutti ruotsalaisten tulilta kaikuva nauru ja mekastus.

– Riitelemään läksi, – virkkoi Halttu. – Se on sapekas mies.

– Oikea pohjalainen, – kehui Korkki. Hän ihaili Lunkia.

– Pohjalainen sitä saattaa olla, vaikk'ei jokaiselle äksyllekään...

Korkki vaikeni. Hän muisteli Kuortanetta ja sen kukkoviiristä kirkontornia. Niin rauhallisena se seisoi järven rannalla, tumman petäjikön keskellä, kuvastellen itseään järven pintaan. Hän ei ollut mikään järin jumalinen, mutta tänä hetkenä, tässä Perä-Pohjolan harmaan taivaan alla, muistui kotipitäjän punaiseksi maalattu temppeli hänen mieleensä. Hän tunsi kaipausta.

– Milloinkahan kuultanehen kotipitäjän kirkon malmien kumahtelua taas? – huokasi hän vakavana. – Ei tälle puolen joulua ainakaan.

Niinpä niin... toisenlaista oli maailma täällä, Ruotsin puolella. Ei tämä miellyttänyt suomalaista... vaikka kansa olikin samaa. Niin erilaiset olivat olot, puheenparsi ja vaatetus. Poronkallokkaissa ja peskissä täällä talonpoika toikkaroi kyöpeliksi puettuna, kuin Hiiva-Nuutti koto-Hämeen puolessa. Eivät olleet näiden asumukset Uudenmaan taloihin verrattavissa, ei pellot Pohjanmaan peltojen veroiset. Oudosti soittivat kirkonkellotkin. Kaikki oli vierasta. Vasta tuon rajapaalun toiselta puolen, jossa nyt makoili turkulainen Torski, alkoi oma maa, rakas Koti-Suomi. Siellä... vain siellä oli tuttava joka tupa ja mökki... joka järvi ja joki, joka harja ja vaaranlaki. Sinne palasivat miesten ajatukset tänä hetkenä... saloseudun torppiin. Satakunnan takamaille, Pohjanmaan laajoille kytösavun aukeille, Hämeen viljaville seuduille. Jokainen pyhitti nämä lepohetken viimeiset minuutit kotiseudun muistelemiselle.

Itse asiassa ei tämä raja – Ruotsin puoleinen seutu yhtään eronnut Suomen puoleisesta. Samanlaista oli maisema, samanlaisia asumukset. Mutta omalla puolen olisi arvostelu vaiennut. Vasta rajan yli tultua huomattiin se, mikä itse asiassa oli huomattu jo rajan toisella puolen. Rakkaus on sokea ja puolueellinen.

Torski, joka oli levännyt rajatolpan Suomen puoleisella sivulla, kohosi pystyyn ja virkkoi:

– Viel' mä viimesse kerran lämmitin hartioillan sitä maat', ku' mun synnyinmaaks sanotaan. Täss' on poika levännyt, ja mä merkkaan sen!

Ja Torski rupesi pistimensä kärjellä piirtämään lumeen painautuneen miehen kuvan yläpuolelle: "Täs lebäs Torski".

Se oli niin hullunkurista... niin samalla kertaa hassun ja juhlallisen näköistä, että yksi ja toinen miehistä veti suunsa hymyyn. Mutta – kun he näkivät, millä vakavuudella ja hartaudella Torski työnsä suoritti, he eivät enää hymyilleet, vaan yksi ja toinen huokasi salaa ja pyyhkäisi kyynelen silmänurkastaan.

– Siin' se on! On melkein ko hautakirjoitus... ja kukas sen tiettä, etteskö se mun hautakirjoitukseks jääkin. Mutt' oissin mä kertta viäl' halunnu nährä Kulttusvakan.

Hän nimitti siten Turkua, kotikaupunkiaan.

– Komppaniat... ylös! Riveihin... mars! – kajahtivat samassa upseerien komentosanat.

– Jako kahteen!

Se suoritettiin.

– Toinen rivi – pois! Eteenpäin – ojennus – seis! Käännös oikeaanpäin! Kivääri olalle vie! Ilman tahtia... eteenpäin – mars!

Mutta komppania ei liikahtanut. Tapahtui ensi kerran koko Suomen sodan aikana, ettei komentoa heti toteltu. Miehet kääntyivät taakseen, loivat vielä kerran katseensa rajapylvään toiselle puolen... yli jäätyneen, hiljaisen, lumen peittämän maiseman. Ne muutamat harmaat mökit, jotka kyyhöttivät joen partaalla, saivat tänä hetkenä osakseen monta hellää katsetta kyynelten puoleksi samentamista silmistä. Se oli Suomea, isänmaata... nuo mökit, nuo saunat ja harmaat heinäladot... jokainen aidanseiväs ja kaivonvintti. Se oli Suomea, syntymämaata... nuo lumen alla lepäävät pienet peltotilkut ja tuo tumma, äänetön metsän rinta... nuo alastomat koivut ja pajupensaat, joita tuuli nyt huojutteli. Ne heiluttivat päätään kuin vaikeroiden, että maan viimeinen turva nyt jätti... ja tuo mökin portaalla seisova vaimo, joka kädellä silmiään varjostaen katseli joen toiselta rannalta, oli kuin itse Suomi-äiti, kärsivä, köyhä isänmaa, paljaaksi ryöstetty... Huokaus pusertui monesta miehekkäästä rinnasta, ja yksi ja toinen käsi kohosi pyyhkäistäkseen pois väkistenkin esiin pusertuvan kyynelen.

– Eteenpäin – mars!

Nyt liikahtivat rivit. Kiväärinpiiput heilahtivat, jalka kohosi ottaakseen ensimmäisen askelen vieraalla pohjalla – ja hiljaa painui komppania eteenpäin yhä tummemmaksi käyvää taivaan rantaa kohti.

Kotimaa oli jäänyt.

Pitkän aikaa vallitsi riveissä haudan hiljaisuus. Jos joku olisi jotakin sanonut, olisi toveri varmaankin äkäisesti töykännyt puhujaa kylkeen. Se olisi ollut merkki, että asianomainen oli häirinnyt hiljaisen hartaushetken, jonka jäähyväiset isänmaalle olivat virittäneet.

Mutta sellaista häiritsijää ei ollut. Jokainen marssi äänetönnä, koettaen painaa sielunsa pohjaan tuon viimeisen kuvan katoavasta kotimaasta. Vain ruotsalaisista pataljoonista kuului laulua ja melua. Siellä iloittiin kotiseutujen näkemisestä. Hurraahuudot kajahtelivat, kuului suomen- ja ruotsinkielisiä sanoja. Jokainen vastaantulija sai iloisen tervehdyksen, ja tämä kääntyi katsomaan ihmetellen, että olivatpa nämä nyt... nämä valkorintaiset, sinitakkiset sotamiehet alhaisia... kun puhuttelivat yhteistä kansaakin. Kummakos se, kun palasivat kotiin! Mutta nuo perässä marssivat äänettömät joukot... mitä ne olivat? Asepuvut erilaisia... harmaita, harmaita... vain paikoitellen sinistä ja keltaista. Ruotsin valtakunnan värit. Eivät ne voineet olla vihollisia. Ei, ne olivat suomalaisia... rajan toiselta puolen.

– Päivää! Tervetuloa!

Mutta riveistä ei kuulunut yhtään vastausta. Haudan hiljaisuus vallitsi.

Tervehtijä katsoi kummissaan poistuvien jälkeen. Sellaista väkeä! Äänettömiä kuin haamut hautuumaalla.

Mutta – "haamut" marssivat pohjoista kohti. Puolentoista tunnin perästä rupesi edestäpäin pohottamaan korkea kirkontorni. Se oli terävähuippuinen, piirtyen taivaanrantaa vasten kuin jättiläisneula. Hetken kuluttua näkyi vasemmalta toinen, kupukattoinen, juhlallinen temppeli, ja siitä hiukan oikealle kolmas, matalampi... huurteisten puiden ja talonkattojen keskeltä.

– Mehän taittiin tulla ryssän valtakuntaan, – virkahti Jaskari. – Täällähän on kirkkoja kuin Venäjän Pietarissa.

Ei ollut ryssän valtakuntaa. Oli samaa Suomen heimon asumaa aluetta kuin rajan toisellakin puolen. Kaksi sisaruskaupunkia katseli toisiaan kapean jokiuoman yli – Tornio ja Haaparanta.

– Kolmas, vasemmalle jäänyt kirkko mahtavine kaksikerroksisine pappiloineen, oli Alatornion puolta.

– Eläköön Tornio... eläköön Haaparanta! – huutelivat upplantilaiset ja västmanlantilaiset, juosten joen rannalla edestakaisin.

– Ole tervehditty, sinä Pohjolan paratiisi!

Mutta – suomalaiset katselivat synkännäköisinä noita kahta toisiaan vastapäätä sijaitsevaa kaupunkia, jotka leveä joki heistä erotti.

Ne olivat heille vierasta maailmaa.

XX

Toinen prikaati oli sijoitetut Tornionjoen alajuoksun länsipuolella oleviin kyliin ja taloihin. Kukko-Kalle oman patterimiehistönsä kanssa oli joutunut muutamaan taloon Haaparannan liepeille. Se oli aivan kaupungin tulliportin takana.

Täällä sitä nyt oltiin. Kallesta tämä oli ihmemaailmaa. Ihmiset tosin samannäköisiä kuin muuallakin, mutta kieli ja vaateparsi aivan toista kuin Karkussa.

Nämä ihmiset käyttivät h:ta alituiseen. Joka sanaan he sen sijoittivat. "Met otethan ja met menhän!" H:lla ne pojat laskettelivat kuin poronpulkalla!

Niin – ne porot... ne olivat eläimiä! Ei olisi luullut maailmassa löytyvänkään tuollaista otusta. Sarvipää kuin itse paholainen, mutta kepeä menemään kuin henki.

Kallen kortteeritalon isännälläkin oli poroja. Niitä hän hoiti ja niitä hän "vensi". Milloin ne olivat metsässä "veitallaan", milloin pihassa "jäkäläkannossa".

Se poronjäkälä oli myös mukavaa mutjaketta. Näkyihän sitä Karhunkin metsissä, mutta siellä sitä oli vain niukalti. Niin oli, kuin olisi Luojalta metsiä luodessaan jäänyt jotakin tarpeetonta töhkää jäljelle. Mutta täällä oli kuulemma metsät laskettu kuin mattoon... niin kuulsi kellertävälle, missä vain ulohtaammalle käveli – kesäaikaan. Oli tämä maailmaa!

Kallekin oli saanut hankituksi itselleen poronnahkakallokkaat ja "säpikkäät". Säästörahoillaan hän oli ne ostanut. Samoin hän oli hankkinut Liisalle sievät "nutukkaat". Ne hän veisi lahjaksi Karkkuun.

Mutta – kaikkein vaikeinta oli kenkien heinitys. Sitä taitoa ei Kalle tahtonut oppia millään. Isännän piti moneen kertaan kädestä pitäen näyttää. Hänellä olikin urakkaa, kun piti näyttää niin monelle. Jokainen pyrki oppimaan tuon merkillisen taidon.

Kalle istui takan ääressä ja työnsi heinää kallokkaaseen. Oli aamu, ja miehet olivat vasta nousseet. Säälitti vähän haaskata tuollaisia hyviä, kirkkaan kiiltäviä, merenvihreitä heiniä. Niitähän olisi voinut syöttää hevoselle.

– Ei hevonen noilla elä... pilliheinä on hevosen ruoka, – huomautti isäntä.

Kyllä Moska-Ruuna ainakin olisi näitä mielissään popsinut. Siinä se oli hevonen!

Yht'äkkiä Kalle huomasi oudon hiljaisuuden ympärillään. Vanha emäntä, ontuva ihminen, oli kuukannut tuvan perältä penkille, Kallen läheisyyteen. Isännältä oli jäänyt tervaskannon haarukka kouraan. Hän oli juuri ollut asettamassa sitä takkaan. Kaikki tuijottivat Kallea kuin ilmestystä.

– Moska-Ruuna? Mistäs tieät sellaisen hevosen...?

Höh... heillä oli ollut sellainen ruunankopukka armeijassa, Tööpelin prikaatissa... tykkihevosena. Sen tunsi jokainen tämän pirtin mies. Oli palvellut aikansa... Helsingistä ja Hämeenlinnasta asti... kunnes Juuttaalla oli kaatunut. Joo... sellainen hevonen oli ollut.

– Minkänäköinen se oli?

Kalle kuvaili tarkkaan... sen ja sen näköinen... tavattoman tukevat vuohiset, karvaiset ja pörröiset, pitkä raato ja suonikas kaula – sellainen se oli ollut.

– Ja rovastin maha.

Niinkö? Isäntä näytti hätääntyvän. Justiinsa! Niin heilui kuin lekkeri.

– Mustanpruuni? Oli kyllä.

– Vasemmassa silmässä kaihi?

Ka oli... juuri niin. (Kalle rupesi jo aavistelemaan.)

– Oikeassa etujalassa patti?

Oli... melkein nyrkin kokoinen!

– Herra siunakhon! – pääsi vanhalta emännältä.

Kalle katseli häntä suu auki, ja silmät räpyttivät kuin kovassa tuulessa. Toisetkin tykkimiehet olivat jääneet odottamaan kuin maailman merkillisintä uutista.

– Se oli meän talosta lähtöisin...

Ja isäntä asetti juurakon sakaran takkaan. Ja hänen kätensä vavahteli.

Tuli leimahti korkealle. Se räiskyi ja rätisi. Tuntui, kuin olisi se virittänyt ylistyslaulun sen johdosta, että tuntemattomille teille joutunut vanha talon kasvatti oli vihdoinkin löytynyt. Kalle oli aivan ällistynyt.

– Duoda... teidän hevonenko se oli?

– Meän.

Ihmeellistä! Kallesta tuntui, kuin olisi hän yht'äkkiä joutunut sukulaistaloon... kuin olisi tuo jykevätekoinen, jäyhä isäntä ollut vähintäänkin setämies, oudolla tavalla löytynyt isän veli, jonka olemassaolosta ei aikaisemmin ollut tiettykään. Ja samalta tuntui talonväestäkin. Heistäkin oli Kalle kuin läheinen omainen.

No... johan nyt jotakin! Tykkimiehet vihelsivät hiljaa. Sattuipa... sattuipa totisesti!

– Annasta mie heinitän sun kenkäsi, – lausui isäntä Kallelle harvinaisen leppoisasti. – Et näy vielä oshaavan.

Kalle siirtyi penkille istumaan. No ihme ja kumma! Vai täällä oli Moska-Ruuna syntynyt. Hän katseli tovereitaan silmät renkaina.

– Täällä on syntynyt... juuri tuossa tallissa tuolla.

Isäntä osoitti ikkunasta näkyvää ulkohuoneryhmää.

– Ihan kaupungin liepeillä! Ilmankos sillä olikin herraskonsteja!

Kalle sai ruveta kertomaan hevosen vaiheista. Se oli ollut hänen nimikkonsa... hänen paras ystävänsä. Yhdessä he olivat jakaneet sotaretken vaivat... surut ja ilot. Ruuna oli särpinyt "poolinsa" kuten herrat... maiskutellut ja hörähdellyt. Hän oli jutellut sen kanssa kuin ihmisen... ja hänestä oli tuntunut, että ruuna oli ymmärtänyt jok'ikisen sanan. Kun hän illalla oli ruvennut tavaamaan, oli se kuunnellut... aivan kuin olisi käsittänyt, että viljeltiin Jumalan sanaa. Silloin tällöin oli vain huoaissut... niinkuin huokasi ihminen, kun jokin tämän mutkikkaan elämän ongelmista yht'äkkiä selviää. Sellainen oli ollut Moska-Ruuna.

Vanha emäntä oli niin liikutettu, että pyyhiskeli silmiään, eikä ollut itku kaukana Kalleltakaan. Merkillinen tunnelma vallitsi pirtissä. Lapsetkin, joita oli puoli tusinaa, olivat heittäytyneet hiljaisiksi. Se oli kuin muistojuhla kuolleen kunniaksi.

– Tässä kasvoi varsasta asti, mutta loukkasi ittensä mettässä, kun tuo poika oli honkia veättämässä. Sille kasvoi kaihi silmän päälle, ja niin mustalaiset sait sen halthuunsa.

– Joo... sitä ei saattannu enää käyttää. Ja kun oli alituinen rahan nuusa, niin myöthin...

– Sitähän mie olen kaiken aikhaa surrut, kun se mustalaisille jouthui, – huokasi vanha emäntä. – Mutta nytpä ovatkin päättynhet ruuna-raasun vaivat...

Ja nyt – kun oli ikäänkuin ruunan hautajaiset vietetty, päästiin jälkeen vapaammin juttelemaan. Todettiin, että ruuna oli nähnyt paljon... käynyt Helsingit, Kuopiot ja Mikkelit. Se oli siinä kohden kokenut enemmän kuin talonväki.

– Mie en ole käynny Luulajassakhan, – tuumi isäntä. – Kerran piti ruunan kanssa lähteä, mutta mikä lie tullut, ettei päästy. Vai oli se ruuna sellaiset reissut tehnyt!

Oli. Ja nyt rupesivat tykkimiehet kilvan ylistämään hevosta. Ennen he olivat sitä pilkanneet ja Kallea kiusanneet, mutta nyt he haastelivat siitä kuin arapialaisesta oriista. Oli se ruuna ollut eri hevonen, oli! Satoja penikulmia se oli potaltanut. Mutta – mitäpä siitä! Niitä oli maailmassa paljon markkinakonia. Ruuna oli tehnyt sankarityön, ennen kaikkea suorittanut asevelvollisuutensa... palvellut Suomen armeijassa. Siihen oli suhtauduttu kuin järjellä varustettuun olentoon... lomakin oli myönnetty niinkuin sotamiehelle.

Ja Kalle kertoi Siikajoen tapauksen.

– Eikö se pöljännyt tappelussa, kun kävi sellainen pauke ja ryske? – kysyi vanha emäntä.

Eikö mitä! Niin oli kuunnellut korvat luimussa ja heittänyt aina syöntinsä, kun liian lähellä pamahti. Hiukan vain oli vavahuttanut nahan pintaa, puistahuttanut päätä ja ruvennut sitten uudestaan pureskelemaan.

Vai sellainen oli ollut! Kumma, kun se eläinkin tottui vaikka minkälaiseen melskeeseen. Vavahtelemaan siinä luulisi rupeavan ihmisenkin... saatikka sitten luontokappaleen. Mutta – kun ne olivat nekin tavallaan järjellä varustetut, niin ymmärsivät.

Mutta – nyt ei vanha emäntä enää voinut yhtyä poikaansa. Hän pani vastaan.

– Ei ole luontokappalhella järkeä.

– On sillä! – kiivaili Kalle. – Ruunalla ainakin oli! Joka ymmärsi komentosanatkin.

Ja Kalle rupesi kertomaan, kuinka Moska-Ruuna tappeluun mentäessä oli kiinnittänyt vauhtia – aivan kuin olisi käsittänyt, että kiiru oli tarpeen. Ja kun komennettiin: "brösta af!" oli se pysähtynyt siihen paikkaan ja lähtenyt sitten karkuuttamaan etuvaunua syrjään, hiukan taemmas. Kyllä se oli ymmärtänyt.

Joo... sellainen oli Moska-Ruuna ollut, – vahvistivat Kallen toverit.

– Joo... miksei – oppiihan eläin nimensäkin tuntemhan, – virkahti isäntä tyytyväisenä.

Hän heitti kallokkaat Kallelle, joka avojaloin oli tepastellut pirtissä, säpikkäät säärissä, ja rupesi kertomaan Moska-Ruunan lapsuutta, minkälainen oli ollut, miten oli kilostellut ja piehtaroinut. Ja hirnumaan se oli ollut koko pakana! Niin oli lähettänyt kuin pätsistä... sellaisen tulisen pärskeen, kun oli tamma sattunut lähettyville. (Sotamiehet iskivät silmää toisilleen. He eivät jaksaneet tajuta tätä luonnonlasten viatonta juttelua.) Leikata oli pitänyt... kun pakkasi vallattomaksi. Mutta ei se senkään jälkeen ollut isosti talttunut. Hörähdellyt oli vieläkin toisia sivuuttaessaan... aivan kuin olisi kysynyt, että "siinäkös sinä? Mie se olen nyt tällainen..." Oli se Moska-Ruuna ollut sellainen hevonen, että niitä sai hakea useammasta maaherran läänistä eikä sittenkään tavannut. Jos ei vammaa olisi sattunut, olisi kai vieläkin tässä... kotosalla ja kiskoisi halkokuormia kaupunkiin. Mutta – hyvä oli niinkuin oli, ja ruuna oli päättänyt päivänsä kunnialla.

Kalle oli koko ajan kuunnellut jännittyneenä. Toinen käsi kallokkaan ruojuen laidassa, hän oli yrittänyt vetää, mutta isännän jutellessa joka kerta keskeyttänyt, kun kertomuksessa sattui mielenkiintoisempi kohta. Joo... jopa vain... kyllähän hän sen hyvin ymmärsi, mikä ettei. Hirnahdellut oli Moska-Ruuna vielä vanhoillaankin, kun oli sattunut iloiselle päälle.

Hän oli niin tavattoman onnellinen. Olipa mukava sattuma, että hänen piti majoittua Moska-Ruunan syntymäkotiin. Niin se Jumala ihmeellisesti johdatti. Hän oli tyytyväinen kaikkeen, koko elämään. Ei hänellä ollut mitään valittamista. Jos sota olisi käynyt toisella tavalla, hänen mielestään maailma olisi ollut täydellinen. Mutta se oli mennyt niinkuin oli mennyt – sille ei mahtanut mitään.

Hän sai kallokkaat jalkaansa ja astua töppelehti muutaman kerran edestakaisin.

– Niinhän nämä keinuvat jalan alla kuin suomätäs, – nauroi hän. – Mutta – lämpimät nämä ovat.

Joo. Kyllä ne lämpimät olivat. Mutta – tuota... mitä se Kalle oli tarkoittanut sillä "poolilla", jota oli kertonut ruunan juoneen?

Kalle selitti. Herrat pitivät kestejä pappiloissa... joivat punssia ja turrasivat. He ruunan kanssa olivat törsänneet tallissa... pitäneet omaa juhlaansa.

– Vai juopottelemaankin se ruuna sillä reissulla oppi, – naurahti vanha emäntä puoleksi pahoillaan.

Mutta isäntä ehätti väliin. Ei nyt sentään. Kallehan puhui moskan keitosta. Jos se oli juopottelua, niin ruuna oli oppinut sen jo täällä kotona. Se oli vertaus.

Niin – vertaushan se oli. Hän, Kalle oli sen keksinytkin, kun se näytti niin mukavalta.

Niinpä niin. Ruunasta ja ruunan vaiheista riitti juttua vaikka kuinka pitkälti. Se oli ehtymätön keskustelun aihe. Kalle sai tietää, että Alavojakkalassa, joen toisella puolen, oli ruunan veli, yksitoistakorttelinen laukki. Ruuna oli sekin niinkuin toinenkin.

Kalle innostui. Missä talossa se oli?

Isäntä mainitsi nimen. Kalle päätti ensi tilassa käydä sitä katsomassa. Oliko näöltään yhtään samanlainen?

Kyllä oli... vielä vahvaluisempi vain, hidas, mutta mainio työhevonen.

– Minkälaiset kaviot?

– Samanlaiset talterikit kuin Moska-Ruunallakin. Niillä kun se astua lopsii, niin jälki tiehen jää.

Sepä oli. Hänen piti ensi tilassa käydä sitä katsomassa.

– Joo... käy sinä vain ruunan veljeä tervehtimässä, ja anna tassua, – veistelivät toverit, joiden mielestä jo oli aika hiukan keveämminkin jutella.

Kalle ei vastannut.

Hän oli kaivanut aapisen povitaskustaan ja ruvennut lukemaan. Nyt ei ollut harjoituksiakaan, jotenka hyvin jouti kirjaa viljelemään. Hän oli lukenut joka päivä ja tavasi jo aivan sujuvasti. Mutta koko sanalle ei hän vain ollut päässyt, vaikka kuinka oli koettanut. Niin oli, kuin olisi yrittänyt vikurihevosen selkään ja pudonnut joka kerta tantereeseen.

Nyt hän taas yritti. Tämä oli vasta eri "ratsastusta". Hevosen selässä hän kyllä pysyi, mutta koetapas ravata tässä... näiden i- ja a-kirjainten keskellä! Häränpylly tuli... tuli kuin tulikin! Mutta vielä hän tämänkin taidon oppisi...

Silmät seurasivat kirjaimia ja tavuja. Olisi pitänyt saada seuraava tavu heti kiinni, kun edellisen oli päästänyt. Mutta – siinäpä se temppu olikin! Nyt syntyi aukkoja sanojen keskelle, eikä se ollut hyvä. Joustavasti kuin langan puolapuussa olisi luvun pitänyt luistaa.

Kalle yrittää ja yrittää, mutta ei pääse matkaan. Hän sulkee silmänsä. Tavujen kuvat ovat perätysten hänen silmäinsä edessä, kuin mustaa taulua vasten. Ne loistavat kuin tulessa. Hän hämmästyy ja lausuu puoliääneen: "Kaikkivaltias, iankaikkinen Jumala." Sepä kumma! Sehän meni kuin rasvattu!

Hän avaa silmänsä ja tuijottaa kirjaan. Siinä ovat hänen edessään samat tavut, ihan samat tavut.

– Kaikkivaltias... iankaikkinen Jumala!

Ihme ja kumma – sehän meni! Hän yrittää eteenpäin. Nyt loistavat tavut kirjan lehdeltä hänen silmiinsä... toinen tavu työntäytyy toisen eteen kuin olisi niillä jokaisella ollut aivan erinomainen halu katsella itseään Kallen silmien peilissä. Ne veitikat... pakkasivat yhteen kuin piikatytöt uudenvuodenyönä! Mitä näkyy? Tuliko sulhanen... kaukaa sumun keskeltä? Minkälainen oli näöltään... oliko pitkä vai lyhyt, pyöreä vai soikkomuotoinen? Piiat nauravat, he oikein kikattavat. Mutta samalla heitä värisyttää outo, salaperäinen odotus...

Samanlaista tunsi Kallekin nyt, katsellessaan kirjan lehteä. Siinä vilisivät tavut hänen ohitseen kuin kättä huiskauttaen. Ja sitten tulivat sanat... kuin plutoonat tai komppaniat yksi toisensa jälkeen. Kunnes noista plutoonista ja komppanioista muodostui pataljoonia, pataljoonista rykmenttejä ja prikaateja. Iso töyhtöhattuinen K oli kuin hevoskaartin kenraali, joka komensi tuota kaikkea... koko komeutta! Siinä marssi armeija, sotajoukko... pitkin Aapisen lehtiä Kallen silmien ohi, ja hän itse oli se hevoskaartin kenraali, joka tuota paraatia komensi.

Kalle luki ääneen:

– Kaikkivaltias, iankaikkinen Jumala! Kuinka tai-tankaan minä heikko ihminen täytellisesti kiittää Sinua siitä armosta, jota olet tällä matkalla osoittanut minulle...

– Kuulkaapa! – huudahti hän silmät loistaen. Minä osaan koko sanalta!

Ja Kalle jatkoi ääni vavahdellen:

– Isän tavoin olet ravinnut ja hoitanut minua; opastajan tavoin vienyt minut oikeaa tietä; väkevän sankarin tavoin varjellut minua...

– No, sehän menee! – innostui isäntäkin, jolle Kalle oli kertonut vastoinkäymisensä.

– Ja tuommoista lukijaako ei pappi päästäisi!

– Päästää nyt... ihan varmaan, – nauroivat Kallen toverit.

– Ei muuta kuin häitä valmistamaan!

– Älkää nyt sentään... duoda, – rauhoitteli tämä... – ensin tästä on päästävä kotipuoleen.

Jaa, siinäpä se oli! Sitä päivää ei näyttänyt tulevan.

Mutta Kalle sanoi:

– Tulee, tulee, kun kerkiää. Tulee kuin tässä lukutaidossakin – koko sanan vuoro. Ensin tavuttain, sitten sanoittain ja lopuksi: – sivilee! Jopa löysäsi! Tulee rauha, ja armeija marssii kotiin pelin soidessa ja lippujen liehuessa!

XXI

Saman joulukuun alkupuolella eräänä aamuna istui hänen majesteettinsa kuningas Kustaa IV Aadolf Tukholman linnan n.s. pienessä sänkykamarissa, lukien raamattua. Hän oli täysin puettu, univormu, saappaat, kaularöyhelö, kaikki ensiluokkaisessa järjestyksessä. Pöydän nurkalla lepäsi pari leveitä sotilashansikkaita ja hattu niiden päällä. Sapeli oli tuolilla pöydän päässä.

Kuningas oli kolmenkymmenen, pitkä ja laiha, hartiat silmäänpistävän kapeat, otsa korkea, taapäin kaartuva, nenä käyrä ja juhlallinen. Kapeat poskipielet päättyivät pieneen, naisellisen pyöreään leukaan, joka teki melkein avuttoman vaikutuksen. Huulet olivat paksunpuoleiset. Kasvot muistuttivat enemmän munkkia kuin hovipiirin keskellä elävää hallitsijaa. Askeettiset kasvot, jotka munkkipäähineen ympäröiminä olisivat ehkä vaikuttaneet peloittavilta. Sillä silloin olisi suuri nenä ja poikkeuksellisen kapea kasvojen ala-osa jääneet hallitseviksi. Nyt kruunasi korkea otsa ne kuninkaallisella jaloudella, joka ei voinut jäädä huomaamatta.

Kuningas tunsi jääneensä yksin. Häntä ei tahdottu ymmärtää. Alamaiset, lähin ympäristö – kaikki olivat häntä vastaan. Häntä syytettiin itsepäisyydestä, kun hän politiikassaankin kulki kunnian ja rehellisyyden tietä. Ranskan vaikutus oli pilannut kansakunnan. Bonaparten pillin mukaan olisi kaikkien hallitsijain pitänyt tanssia. Ja kun hän ei siihen taipunut, hän vei muka valtakunnan perikatoon. Jo joitakin vuosia aikaisemmin olivat muutamat edesvastuuttomat henkilöt huutaneet toista Anckarströmiä pelastamaan Ruotsia. Sellaiseksi oli muuttunut Ruotsin kansa!

Ja kuitenkaan hän ei voinut seurata yleistä mielipidettä. Hän oli riippuvainen Englannista. Jo v:na 1805 hänen oli pitänyt määrätä politiikkansa tämän saarivaltakunnan mukaan. Ruotsi olisi menehtynyt, jos Englanti olisi tuhonnut sen kaupan. Se oli maan elinehto. Senvuoksi hän ei nytkään ollut voinut liittyä kontinentaalisysteemiin.

Hän oli myös koettanut saada sopimusta aikaan Ranskan kanssa, t.s. että Ranska olisi sallinut ruotsalaisten vapaasti liikkua merillä, kauppatarkoituksissa. Mutta se ehdotus oli ylimielisesti hyljätty. Sen sijaan oli Ranska pidättänyt satamissaan Ruotsin laivoja, takavarikoinut ja harjoittanut kaappausta oikean merirosvon tapaan. Hänen kantansa oli silloin ollut selvä.

Ja nyt tämä sota! Kuningas oli aivan kauhistunut muistaessaan kaikkea sitä kieroutta, mitä sen alkuvaiheissa oli tullut ilmi. Aleksanteri oli vannonut ystävyyttä, mutta takanapäin hionut miekkaansa. Hän oli auttanut tätä serkkuaan edellisenä vuonna – myynyt Venäjälle tykkejä ja kivääreitä, joita ei vieläkään oltu täysin maksettu. Aleksanteri oli tarvinnut niitä sodassa Napoleonia vastaan. Hänen lähettiläälleen, paroni Stedingkille, oli tsaari – puheen johtuessa niihin tykkeihin – lausunut ihastuksensa sukulaisen avusta. Hän oli aikonut varustaa ne kirjoituksella: "Ei voitonmerkki, vaan ystävyyden näyte kuningas Kustaa Aadolfilta hänen ystävälleen ja liittolaiselleen Aleksanterille". Ja nyt jyrisivät nämä tykit – Suomessa!

Kuningas huokasi. Kavala, kavala oli Venäjän keisari. Eikö hän ollut sanonut madame Narishkinille, rakastajattarelleen, (kuningas teki inhoa ilmaisevan eleen) ettei hän aikonut sotaa Ruotsia vastaan? Ja eikö Aleksanteri vielä samana päivänä, jolloin venäläiset marssivat rajan yli, ollut Stedingkille vakuuttanut: "Jumala on todistajani, etten tavoittele ainoatakaan kylää kuninkaan, teidän herranne, valtioista". Oli, oli... niin uskomattomalta kuin se tuntuikin. Ja Stedingk, hänen ministerinsä, oli – varoitusten ohella – monta monituista kertaa tiedoittanut, ettei mitään vaaraa ollut olemassa – tai että se lykkäytyisi tuonnemmaksi? Niinhän ministeri oli kirjoittanut. Kuinka siis hän, Aleksanterin äskeinen liittolainen, olisi voinut aavistaa, että tämä muutaman kuukauden kuluttua lukeutuisi hänen vihollisiinsa?

Häntä moitittiin m.m. siitä, ettei hän ollut tarpeeksi ajoissa ryhtynyt varustautumaan. Kuinka ihmeessä varustautua, kun naapuri vakuutti rauhaa? Ja kuitenkin kun vaara – kaikista ystävyyden vakuutteluista huolimatta – oli ruvennut tuntumaan uhkaavalta, hän oli tehnyt voitavansa. Edellisessä joulukuussa hän oli antanut neljä eri käskyä puolustusvoimien tarkastuksesta ja mobilisoimisesta sekä emämaassa että Suomessa. Mutta vielä niin myöhään kuin tammikuun lopulla oli Stedingk kirjoittanut kaiken menevän onnellisesti. Ja helmikuussa, kymmenkunta päivää ennen sodan syttymistä, oli Venäjän lähettiläs, kreivi Alopaeus, selittänyt, ettei joukkojen kokoaminen rajalle tarkoittanut häntä, vaan Englantia. Sellainen alopex! [Kettu, kreikaksi alopex.] Hän oli pidättänyt ministerin ja täydellä syyllä. Sillä mies, joka ei hallituksensa puolesta jätä virallista sodanjulistusta, vaan muka asioista tietämättömänä jää vastapuolen pääkaupunkiin, ei ole enää lähettiläs, vaan vakooja.

Kaikki oli tuon korsikalaisen syytä. Ranskan lähettiläs oli poltattanut keisaria Pietarissa yhtä mittaa... kiirehtinyt tätä ryhtymään sotaan. Se oli kaiken todennäköisyyden mukaan jo Tilsitissä päätetty. Ja vielä muutama vuosi sitten häntä oli varoittamalla varoitettu liitosta Bonaparten kanssa... silloin kuin hänen armeijansa oleskeli Pommerissa! (Kuningas hymähti katkerasti.) Ei hän ollut mikään liuhtari, joka käänsi turkkia tuulen mukaan! Nyt luettiin hänelle viaksi, että hän pysyi kannallaan. Sellaista oli diplomatia!

Kuningas pudisti päätään murheellisen näköisenä ja kumartui Raamattunsa ääreen. Sanasta... Jumalan sanasta vielä löytyi lohdutusta ja rohkaisua... näinä raskaina aikoina.

Viimeisellä Saksan-matkallaan hän oli tutustunut hovineuvos Jungiin. Tämä saksalainen oli kiinnittänyt hänen huomionsa Ilmestyskirjaan. Hän oli itsekin julkaissut siitä selitysteoksen: "Kristillisen Uskonnon Voitto, historiallisesti käsiteltynä Johanneksen Ilmestyksen yleishyödyllisessä selityksessä." Tämän kirjan lukeminen oli vahvistanut häntä käsityksessä, että Napoleon Bonaparte oli se peto, josta Ilmestyskirjan 13. luku puhui.

Kuningas vihasi Bonapartea, niinkuin vihataan pahaa. Se oli yksi hänen puhtaan ja rehellisen luonteensa ilmaisumuotoja. Ranskan vallankumous, joka synnytti "keisarin", herätti hänessä aivan erikoislaatuista suuttumusta. Siinä protesteerasi kristitty ja perinnöllinen monarkki pakanuutta ja valtaistuimen ryöstäjää vastaan. Paha oli siinä hänen maailmankatsomuksensa mukaan henkilöllistynyt. Se oli Napoleon. Niinkuin "Järjen jumalattaren" palvonnassa oli Kristus-viha yhdellä tavoin huippuunsa kehittynyt, niin ilmeni Napoleonin nousussa "lohikäärmeen" koko valta ja voima – henkilöllistyneenä.

Kuningas tutki jälleen tuota mielenkiintoista lukua, joka alkoi: "Ja minä näin pedon nousevan merestä; sillä oli kymmenen sarvea ja seitsemän päätä, ja sarvissaan kymmenen kuninkaallista seppelettä."

Se oli selvä. Vaikka hovineuvos Jung oli sovittanutkin tämän luvun ennustuksen yleensä paavikuntaan oli hän teoksessaan antanut jokaiselle rehelliselle kristitylle vapauden tutkia pedon ilmestymistä aikakausien valossa. "Se seitsenpäinen peto ei ole vielä noussut syvyydestä, mutta tämä nouseminen on lähellä, ja sitä valmistetaan voimakkaasti: missä, kenessä ja kuinka se näyttäytyy, sitä emme voi vielä tietää."

Mutta – Jung oli kirjoittanut teoksensa aivan viime vuosisadan lopulla. Silloin oli jo tullut tämä pedon henki näkyviin – jakobiinilaisuudessa. Viimeinen vuosikymmen oli vain tuota kuvaa kirkastanut. Nyt tiettiin jo, missä, kenessä ja kuinka peto ilmaantui: Ranskassa, Napoleon Bonapartessa jota innoitti hänen oma itsensä samalla tavoin kuin järjestöhenki ennen jesuiittalaisuutta. Ja sitäpaitsi – hovineuvos Jung oli yksityisissä keskusteluissa myöntänyt itsekin tulleensa tähän johtopäätökseen.

Siis Bonaparte oli peto. Viittasihan hänen ristimänimensäkin jo Ilmestyskirjan 9. luvun 11:ssä jakeessa esiintyvään "Apollyoniin" – hävittäjään. Napoleon oli noussut "merestä" – Korsikasta. Sieltä hän oli lähtenyt Ranskaan, missä "lohikäärme" (vallankumous) oli antanut hänelle "voiman ja valtaistuimen ja vallan". Ilmenihän jo sanassa "revolutio" tuo käärmeen kiemurtelua ilmaiseva liike (revolvere = kiertää).

"Tässä on viisaus. Jolla on älyä, laskekoon pedon luvun, sillä se on ihmisen luku. Ja hänen lukunsa on kuusisataa kuusikymmentä kuusi."

Kuningas oli sen laskenut. Se oli Napoleon. Jos kirjoitettiin: BONAPARTE DVX [vanhassa latinalaisessa tekstissä kirjoitettiin u-äänne v:llä], NAPOLEON I, CAESAR, niin saatiin tuo salaperäinen luku seuraavan taulukon mukaan:

    D = 500... C = 100
    V =   5... L =  50
    X =  10... I =   1

           Yhteensä 666

[Tässä lauseessa ei ole numeroarvoa muilla kirjaimilla kuin edellämainituilla.]

Niin kauan kuin hän vain oli ollut "kansalainen Napoleon Bonaparte", ei hänessä ilmaantunut pedon lukua enempää kuin 50. Mutta heti kun hänestä tuli ylipäällikkö, kohosi luku viidelläsadallaviidellätoista. Keisariksi kruunaus nosti sen sadalla, ja järjestysnumero täydensi luvun: 666!

Kaikki selveni ihmeellisesti. Nuo "seitsemän päätä" olivat seitsemän maailmanvaltaa, joista kuudes, Bonaparten, nyt oli kulumassa. Viisi edellistä olivat olleet: egyptiläinen, assyrialaisbabylonialainen, meedopersialainen, kreikkalaismakedonialainen ja roomalainen. Mutta – kuinka ihmeellistä! Perustettuaan Reinin liiton oli Napoleon lakkauttanut roomalaisen valtakunnan, sillä Itävallan keisari Frans oli elok. 6. p:nä 1806 luopunut "saksalaisroomalaisen keisarin" arvonimestä! Hän oli yksi niistä kymmenestä kuninkaasta, joiden "kuninkaalliset seppeleet" Bonaparte oli painanut päähänsä. Ja eikö hän sitäpaitsi ollut itse kruunannut itsensä – seppeleellä!

"Ja koko maa seurasi ihmetellen petoa."

Ranskan armeijat olivat seuranneet Bonapartea voitosta voittoon. Italia oli valloitettu, Egyptiin tehty sotaretki, Espanja nujerrettu... ja nyt samosivat ranskalaiset ympäri Eurooppaa kuin heinäsirkkaparvet. Venäjä, Saksa, Itävalta, Tanska... kaikki kumarsivat petoa sanoen: "Kuka on pedon vertainen ja kuka voi sotia sitä vastaan?"

Ainoastaan Englanti pysyi taipumattomana.

Kuninkaan kasvot olivat ihmeellisesti kirkastuneet. Hän näki itsensä sen sotajoukon etunenässä, joka murskaisi Antikristuksen. Hän se oli – hän, Kustaa IV Aadolf, se Herran valittu, joka kukistaisi pedon vallan. Sitä varten oli Herra kirkastanut hänelle sanansa, antanut ymmärryksen selittää profetioja. Oi, kun hänen hetkensä löisi, hän ratsastaisi taisteluun tuota sortajaa vastaan, itse... mieskohtaisesti, niinkuin kirjoitettu oli: "Mutta yksi ruhtinas tekee lopun hänen pilkastansa." Silloin tapahtuisi se ihme, että ylienkeli Mikael taivaallisten enkelijoukkojensa kanssa marssisi pilvien tuolla puolen... ja hän, Kustaa Aadolf, kuninkaallisine ruotsalaisineen pilvien tällä puolen – yhtä aikaa. Hänen joukkojensa liikkeet ja taistelut olisivat vain noiden taivaallisten sotajoukkojen liikkeiden ja taistelujen heijastelua. Sillä olihan kirjoitettu: "Siihen aikaan nousee Mikael, se suuri ruhtinas, joka seisoo sinun kansasi lasten puolesta."

Kuningas oli haltioitunut. Hän ei voinut sanoa, millä tavalla Jumala avun antaisi, mutta pääasia vain, että apu tulisi ylhäältä ja toteutuisi Ilmestyskirjan sana: "Kukistui, kukistui se suuri kaupunki, joka haureutensa vihan viinillä on juottanut kaikki kansat!"

Kuin suuren innoituksen hetkenä, jolloin runoilija näkee haaveensa toteutuneena, näki kuningas nyt tuon kaupungin.

Se oli – Pariisi.

Sehän oli aina ollut kaiken turmeluksen kehto. Pompadour ja kreivitär du Barry! Kevytmielisyyden kaupunki, turhuuden markkinatori, jossa vuoroin temmelsivät maan vanhimman "sinisen veren" edustajat, vuoroin vihoviimeiset nousukkaat. Junot ja Bernadotte! Edellinen halpa kersantti, jälkimmäinen entinen korpraali! Mutta nyt: Abrantes'in herttua ja Ponte Corvon ruhtinas! Ja näiden keisarina entinen tykistöluutnantti! Pariisi, rajattoman ylellisyyden ja määrättömän huvitteluhalun kaupunki, joka hallitsi maailmaa muodeillaan ja kaikenlaisilla turhilla tavoillaan. Aistilliset ihmiset suuntasivat sitä kohti matkansa kuin kärpänen lentonsa kynttilän liekkiä kohti. Tässäkin maassa oli siitä kirouksesta jo saatu kylliksi – hänen isänsä eläessä. (Kuningas oli päättänyt hajoituttaa Oopperatalon, jossa ranskalaiset teatteriseurueet olivat näytelleet. Nyt ei niitä ollut yhtään hänen valtakunnassansa; hän oli karkoittanut ne kaikki.) Pariisi, kapinoiden ja vallankumousten kaupunki! Suuri tulee hämmästys olemaan, kun se maan piirin päältä pyyhkäistään!

Ja kuningas kumartui raamattunsa ääreen ja luki:

"Ja maan piirin kuninkaat, jotka hänen kanssaan ovat huoruutta harjoittaneet, itkevät ja parkuvat häntä, kun näkevät hänen palonsa savun; he seisovat loitolla hänen vaivansa pelvon tähden ja sanovat: 'Voi, voi, sinua, Babylon, sinä suuri kaupunki, sinä vahva kaupunki, kun tuomiosi tuli yhdessä hetkessä!'"

Ovelle naputettiin. Mutta kuningas oli niin näkyjensä lumoissa, ettei hän kuullut. Hän muisteli profeetta Danielin sanoja: "Ja pohjan kuningas tulee ja luopi vallin ja valloittaa linnakaupungin (Pariisihan oli linnoitettu!) – ja etelän käsivarret eivät kestä, eikä hänen valittu väkensäkään (nuo kuuluisat kaartit!) eikä ole mitään voimaa vastaan seisomassa."

Vahtiapitävä upseeri avasi hiljaa oven ja kurkisti huoneeseen, antaen kädellään merkin jollekin takana seisovalle. Nähdessään kuninkaan istuvan liikkumatta hän asennossa seisten ilmoitti:

– Teidän Majeesteettinne! Kenraali af Tibell.

Asianomainen hiipi sisään upseerin jäljissä. Tämä poistui, ja Tibell jäi seisomaan oven suuhun. Hän ryiskeli, mutta turhaan. Tuo pöydän ääressä istuva mies ei hievahtanutkaan. Hän otti parastaikaa hengessään osaa Pariisin piiritykseen. Sen ei pitänyt olla kovinkaan kaukana... Jumalan ilmoituksen mukaan. Silloin katuisivat Aleksanteri I ja Tanskan Fredrik, että olivat taistelleet väärällä puolella. Silloin koittaisi hänen hetkensä, ja hänen alamaistensakin täytyisi tunnustaa, että hän, heidän kuninkaansa, oli ollut oikeassa...

Tibell rykäisi kovempaa, ja nyt kuningas kuuli. Hän käännähti äkkiä, katseli yleisesikunnan päällikköä sumuisin silmin, pyyhkäisi sitten otsaansa ja lausahti hiljaa:

– Jahah... Tibell.

Kenraali esitti asiansa. Hän oli tullut tekemään selkoa suunnitelmistaan kevättalven sotaretkeä varten. Sillä... kaikesta päättäen sota pian siirtyisi Ruotsin alueelle.

Niinpä niin... se oli hyvin mahdollista. Olisi pitänyt alussa hyväksyä Tibellin suunnitelma, kun tämä oli esittänyt puolustuskannalla pysyttäytymistä Tanskaan ja Norjaan nähden ja pääiskun antamista itään päin. Mutta kun tapausten painopiste oli aina ennen ollut etelässä ja lännessä... Tanskan ja Norjan rintamilla. Hän ei ollut uskonut Tibelliä, vaan vastustanut tämän suunnitelmia.

Kenraalin kasvoilla häivähti omituinen, hiukan ylimielinen hymy. Hän oli niin tottunut kuninkaan vastustukseen, ettei hän nytkään odottanut myönteistä tulosta.

Mutta hämmästyksekseen hän saikin tällä kertaa ymmärtämystä. Kuningas kuunteli tarkkaavaisesti kenraalin esityksiä.

– Niin, Tibell... niin me teemme! – huudahti hän. – Me emme solmi rauhaa, vaan sodimme siksi kunnes vihollinen on voitettu. Ja me voitamme hänet... niin totta kuin –. Kuningas ei ehtinyt lopettaa lausettaan, sillä ovelle naputettiin taas.

– Kuka siellä nyt meitä häiritsee? Jaa... sisään!

Vahtiapitävä upseeri ilmoitti sanantuojan saapuneen Suomesta.

– Käskekää sisään, – lausui kuningas juhlallisesti ja jäykistyi samassa.

Se oli Björnstjerna, tavattomasti laihtuneena ja rasittuneena. Näki, että hän oli tehnyt pitkän matkan. Puku oli epäkunnossa, ja kuningas kiinnitti siihen heti huomionsa. Toinen olkalippu oli vinossa, eikä sapelikaan ollut asetusten mukaista mallia.

Hän oli jo puhkeamaisillaan muistutuksiin, kun sanantuoja ilmoitti:

– Teidän Majesteettinne! Kapteeni Björnstjerna saa alamaisimmin ilmoittautua Teidän Kuninkaalliselle Majesteetillenne. Kirje hänen ylhäisyydeltään, général-en-chef Klerckeriltä.

Kuningas avasi kirjeen tyynesti ja arvokkaasti – kuin alleviivaten jokaista liikettään. Sanantuoja seisoi kalpeana. Häntä hirvitti. Tuo kirje sisälsi sen surullisen sanoman, että Suomi, kolmas osa valtakuntaa, oli mennyttä.

Kuningas oli lukenut Klerckerin kirjelmän Olkijoen sopimuksesta. Hänelle selvisi tilanne koko alastomuudessaan. Mutta – hänen arvolleen ei sopinut näyttää mielenliikutusta lähetin läsnäollessa. Ulkonaisesti tyynenä hän laski kirjelmän pöydälle ja kääntyi Björnstjernan puoleen.

– Kuinka Björnstjerna rohkenee näyttäytyä minulle vyöllä semmoinen sapeli, joka ei teidän pukuunne sovi?

Asianomainen katsahti Tibelliin, ja hänen kasvoillaan häivähti heikko hymyn väre.

– Teidän Majesteettinne! Tämä sapeli on pelastanut jalkani.

Ja Björnstjerna kertoi, kuinka Pyhäjoen taistelussa viime huhtik. 16. p:nä vihollisen kiväärin kuula oli sattunut sapelin terään; siten oli hänen jalkansa varjeltunut.

Kuninkaan mielenkiinto heräsi. Hän kyseli tarkkaan tuosta seikkailusta. Ja Björnstjerna kertoi yksityiskohtaisesti.

– Niin... siinä on kolo, – lausui kuningas, tarkastellen sapelin terää. – Hyvä on! Me annamme teille luvan kantaa sitä. Jälkeenpäin siitä tulee päiväkäsky.

Kädenviittaus vain, ja Björnstjerna sai poistua. Kuningas jatkoi neuvotteluaan Tibellin kanssa.

Jouluaattona sai Björnstjerna asuntoonsa seuraavansisältöisen kirjeen.

    "Kunink. Maj:tti on armossa suvainnut yliadjutanttinsa, majuri
    ja ritari B:n adjutantinunivormussaan kantaa sitä sapelia, joka
    majurin hyvin säilyessä kunink. Suomen ja keisarill. Venäjän
    armeijan välisessä taistelussa P:joella huhtik. 16. p:nä 1808 on
    saanut merkin vihollisen luodista.

    Tukholman linnassa jouluk. 24. p:nä 1808.

    Kaikkeinarmollisimmasta käskystä.

                                            af Tibell."

Björnstjerna katseli paperia, jonka kuninkaan sivusadjutantti oli tuonut, ja hänen kasvoilleen levisi surunvoittoinen hymy. Hän näki tuossa paperissa – niin mieskohtaisesti tärkeä kuin se hänelle olikin – kokonaisen valtakunnan vararikkotodistuksen. Ja hänet valtasi syvä sääli. Olisi tehnyt mieli rientää linnaan varoittamaan kuningasta häntä uhkaavasta vaarasta ja samalla vakuuttamaan uskollisuutta. Sillä tavalla tuon paperin sisältö vaikutti häneen.

Hän vaipui sohvaan istumaan, kädessään kuninkaan päiväkäsky. Niin... hänet oli koroitettu majuriksi vajaa viikko sitten ja määrätty Västmanlannin rykmenttiin. Ajatus hipaisi tuon uuden rykmentin univormuja... mutta seuraavassa tuokiossa se lensi pohjoiseen, lumen ja tautien keskellä kamppailevan armeijan luo.

– Armeija... armeija! – pääsi valitus hänen huuliltaan.

Samassa kajahti kadulta rumpujen tasainen tahti. Komppania kuninkaallista henkikaartia marssi ohi... koreapukuisia, reippaita sotamiehiä. Tam-tara-ram... tam-tara-ram...

Björnstjerna veti manttelin ylleen, sitoi Pyhäjoen-sapelin vyölleen, sieppasi hattunsa ja kiiruhti ulos. Hän riensi Storkyrkobrinckenille. Sieltä... Utterin kirjakaupasta, sai ostaa lehtiä. Hänen täytyi saada tietoja Suomesta... armeijasta.

Hän ajatteli kuningasta ja valtakunnan tilaa. Kyllähän kuningas tavallaan oli oikeassa... he olivat riippuvaisia Englannista. Mutta – tällaisen uhkaavan katastrofin edessä pitäisi olla taipuvaisempi: tehdä rauha, kun ei kerta ylivoimalle mitään voitu. Kenraali Tibell pelkäsi, että venäläiset Merenkurkun jäädyttyä uhkaisivat suoraan Uumajaa... marssisivat yli ja yhtyisivät norjalaisiin, joilla ei ollut kuin muutaman päivämarssin matka rajalta yli Jämtlannin Pohjanlahden rantaan. Silloin he olisivat saarretut! Jos vielä ryssä yrittäisi jäätyneen Ahvenanmeren yli, olisi Tukholman kohtalo selvä. Hyvä Jumala! Maa joka puolelta vihollisten saartamana. Mikä neuvoksi?

Tuntui kolkolta ajatella sitä, mistä toveripiireissä oli kuiskailtu... nyt... jouluaattona, jolloin kirkkojen kellot julistivat "maassa rauhaa ja ihmisille hyvää tahtoa". Sitäkin vastenmielisempää hänelle, jolle kuningas oli osoittanut erikoista suosiota...

Mutta... muu ei auttanut – niin katkeralta kuin se tuntuikin. Oli kysymyksessä, kokonainen valtakunta. Maan edut oli otettava huomioon... ja yksityisen edut... kuninkaankin... jätettävä syrjään. Vallankumous... se oli ainoa pelastus.

Raskaita mietteitä nämä olivat... raskaita ja vaarallisia. Mutta... mitään muutakaan mahdollisuutta ei näkynyt. Valtakunta oli korvia myöten velassa... kaikki taloudelliset apulähteet ehtyneet. Kuningas suunnitteli uusien ylimääräisten verojen ottoa. Sitä suoneniskua ei kansa enää kestäisi.

"Miks'ei kestäisi... jos olisi maassa vielä entinen henki!" soi ääni hänen povessaan. "Mitenkäs Karthago puolustautui?" Niin, niin... siinäpä se oli – ruotsalaiset eivät tahtoneet puolustautua. He halusivat vain tehdä rauhan.

Sekin oli totta – Björnstjernan täytyi se myöntää. Ja yhä ristiriitaisempien tunteiden vallassa hän kiiruhti askeleitaan – kuin olisi jokin näkymätön, musta voima ajanut häntä takaa.

"Se on pohja, joka pettää", ajatteli hän. Niin se oli. Mutta... tottahan se oli riittävä syy toimintaan ja kiireiseen toimintaan. Sitä ei nyt joudettu korjaamaan – se olisi vienyt liiaksi aikaa. Oli käytävä itse rakennukseen käsiksi... muuten tuettava sitä kaatumasta.

Ja paras keino siihen oli – kuninkaan kukistaminen ja rauha.

Siinä olikin jo kirjakauppa. Suuri väentungos hälisi ja melusi sen edustalla.

NELJÄS OSA

I

Kaakamojoen pohjoisrannalla, alastoman pajupensaan suojassa paloi nuotiotuli. Sen ympärillä hyppi puolikymmentä sotamiestä. Ne olivat savolaisia, jotka oli määrätty etuvartiopalvelusta suorittamaan.

Oltiin joulukuussa, ja pakkanen oli pureva. Jäinen viima puhalsi pohjoisesta, tupruttaen lunta kuin vihan väellä. Nuotiosta sinkosivat kipunat miesten silmille, välistä painoi tuuli liekin ja savun pitkin lumen pintaa.

Miehillä oli kylmä. Hyppelemällä ja käsiään yhteen takomalla he koettivat pitää verta liikkeellä. Ne, joilla vielä oli manttelit, olivat nostaneet kauluksen pystyyn. Mutta pari miestä – niistä toinen, Grym, Pieksämäen komppanian sotilas – hyppi takkisillaan, kädet reväärin reunojen alle pistettyinä. Jalkineet olivat riekaleina. Kaskilla, Revonlahden sankarilla, oli toisessa jalassa huopasaapas, toisessa tavallinen nauhakenkä.

Aselepo oli tehty epämääräiseksi ajaksi neljän päivän irtisanomisella. Savolaiset olivat jo viikon päivät suorittaneet etuvartiopalvelusta.

– Teä on samanlaista tanssia kuin Revonlahden pappilan pihalla, mutta täss' ei voan tule varj, – veisteli Kask, joka oli tunnettu leikkisäksi.

– Joo, ennen sitä tapella rytistäiskin, kuin olis teällä pakkasen purtavana.

Grym potkaisi sivulle lentäneen kekäleen takaisin nuotioon.

– Ryssillä on parempi vahtipaikka... ovat kaataneet mäntyjä tulensa suojaksi.

– Voitaishan myöki tehä sama, – huomautti Kask.

– Ei kannata... teä ranta on autio... puut ettäällä.

Venäläisten puoli olikin metsäisempi. Siellä kasvoi puuta ihan rantaan saakka. Joku uudistalokas oli tänne, pohjoispuolelle, raivannut rantaniittyä – koska täällä oli kasvanut koivua. Kallellaan oleva heinälato jonkin matkaa ylempänä oli näkyvä merkki tuosta uudisraivaustyöstä. Siitä olivat savolaiset repineet polttopuuta.

– Hei, Kokkonen, puita noutamaan! – komensi kersantti. – On sun vuorosi.

Puhuteltu äimisti. Lato oli puolensadan kyynärän päässä. Kapea, lumeen tallattu, nyt jo puoleksi peittynyt polku johti sinne.

– Eikö lähetä ryssien tulille? – ehdotti Kokkonen vuorostaan. Hän oli haluton urakkaan.

Yleinen veljeily oli päässytkin käyntiin pitkin Kaakamojoen vartta. Suomalaiset kävivät venäläisten vieraina, ja päinvastoin. Pelattiin noppaa, tarinoitiin ja turistiin – sikäli kuin kielessä toimeentultiin. Venäläisten joukossa oli monta Vanhan Suomen poikaa, ja silloin kävi keskustelu aina hyvin. Mutta ei säikähdetty ummikoltakaan. Puhuttiin käsillä ja näyttelemällä, ja ryssähän ymmärsi.

Tämä kersantti Kettusen joukko ei ollut aikaisemmin tuollaista vieraskäyntiä tehnyt. Kersantti oli ollut haluton. Eipä hän ryssästä välittänyt. Mutta – ikävä oli tässäkin hyppiä... tuulen kynsissä. Vähän aikaa emmittyään hän myöntyi.

– Samantekevä... mutta joka tapauksessa on tulta kohennettava. Sinun, Kokkonen, on haettava puuta.

Nyt oli Kokkonen valmis. Hän raahasi paikalle tukevan kelleksen, jota toiset ryhtyivät pilkkomaan.

– Tuljpas puuta kerrakseen, – tuumi Grym.

Nuotioon heitettiin pari, kolme suurta kappaletta, ja miehet lähtivät. Ei tarvittu tulen vahtia... Mihinkäpä se tässä... lumimaailmassa leviäisi. Jos pajupensaan poltti, niin polttakoon – siitä ei ollut vahinkoa kenellekään.

Paarustaen yli joen he saapuivat vastakkaiselle rannalle. Vihollisen vahtisotamies oli jo heidät huomannut ja antanut tiedon tovereilleen. Nämä kerääntyivät rantaan iloisesti pajattaen:

– Aa, finskije saldáty... s' prijésdom!

Ne olivat Kalugan ja Mohilevin rykmentin miehiä. Viimeksimainitusta rykmentistä oli yksi pataljoona ottanut osaa Revonlahden taisteluun. Joukossa oli pari mukana ollutta – jääkärit Sanin ja Lepudin. Vartiostoa komensi vanha tuttavamme, vääpeli Antonov.

Vartiosto oli vahva – kolmisenkymmentä miestä. Syntyi eri turina, kun suomalaiset saapuivat.

Ryssät olivat juuri lopettaneet syöntinsä. Jäniksen luita oli hajallaan tulisijan ääressä. Nämä taisivat pitää oikein herraspäiviä.

Kask katseli kummissaan ympärilleen. Eivätpä näyttäneet paraatijoukolta nämäkään. Univormut rikki ja saappaat hajalla – niinkuin heidänkin puolellaan. Mutta – ruokaa näillä näytti olevan sen runsaammin.

– Aa... pasháluista, pasháluista!

Antonov kumarteli kersantille, kuin olisi tämä ollut vähintään kenraali. Kettusta ujostutti. Näillä oli etikettiä – sen sanan oli kersantti oppinut. Tuokin partaniekka käyttäysi kuin hoviherra.

Tarjottiin viinaa. Sitä oli ryssällä runsaasti – jos suomalaisillakin. Heiltäkin se tavara viimeksi loppui. Mutta kersantti Kettunen huomautti miehilleen, etteivät joisi paljon. Siitä saattoi olla vaaralliset seuraukset.

– Mitä? – kysyi Sanin, joka vääpelin käskystä tarjoili ryyppyjä. Hän ei ollut ymmärtänyt Kettusen sanoja.

Kask koetti näyttää. Kumasten läkkipeltikupin sisällön yhdellä siemauksella hän jäykistyi puuta vasten, pudotti päänsä rinnalle ja jäi retkalleen.

– Aha... kuolema! Jaa – ei saa liikaa juoda. Mutta ryyppy aina... näin sotaretkellä. Vot!

Ryssät nauroivat Kaskin metkuille. Tämä osasi mainiosti heittäytyä.

– Minusta teä ryssän votka on parempoo kuin Ruottin. Ei mee peähänkään, – selitti hän innoissaan.

Mutta – menihän se. Ei aikaakaan, niin jo turisivat Kettusen miehet hyvässä humalassa. Isännät olivat selvempiä. Mutta siitä huolimatta he pitivät isointa ääntä.

Kask katseli jäniksen luita. Mistä pakanasta ryssät saivat jäniksiä? Hän kysyi viinan tarjoojalta.

– Da, da, – pulitti tämä, joka oli ymmärtänyt Kaskin viittomakielen. – Metshä... da juogshee zájats... pétljami.

Ja hän piirsi ilmaan pienen ympyrän, kuvaten siten ansaa.

Vai osasi ryssä senkin konstin! No... ei sitten kumma, jos osasi muutakin – niinkuin tämän sotahommankin.

Jääkäri Sanin oli oppinut jonkin verran suomea. Hän sai siis ruveta tulkiksi. Antonovkin tahtoi näyttää kielitaitoaan ja paukautti:

– Shadelmaagare!

Hän nauraa hohotti kädet levällään, kumarrellen joka taholle.

– Pasháluista, finskije saldáty... vódka!

Ja hän ryyppäsi kenttäpullostaan, mutta saikin väärään kurkkuun ja oli tukehtua. Sotamiehet hakkasivat häntä selkään minkä kerkisivät.

– Shadel-maa-gare! – nauroi hän, huohottaen kuin loppuunajettu hevonen. – Aa, pane pois!

Hän ojensi kenttäpullon sotamiehelle, joka ripusti sen männyn oksaan.

Täällä roihusi iso nuotio. Ryssät olivat raahanneet valtavan kasan puita. Vuoron perään – aivan kuin komennosta – he heittivät siihen kappaleen. Liekki humisi korkealla, melkein miesten päitten tasalla. Eteen kaadetut petäjät estivät tuulen sitä hajoittamasta.

Antonov esitti, että ruvettaisiin pelaamaan noppaa. Sanin tulkitsi sen. Savolaisilla ei juuri ollut monta kolikkoa miestä päälle. Kask kysyi, eikö saattaisi käyttää myös nappeja. Hän oli valmis leikkaamaan asetakistaan viimeisetkin napit.

– Vsjoravnó – nauroi Sanin. Hänestä oli pääasia, että pelattiin.

Kaksi suurta rumpua nostettiin tulen ääreen. Ne saivat tehdä pelipöydän virkaa. Ensimmäisiksi pääsivät onneaan koettamaan Kask ja Lepudin. Antonov kersantti Kettusen kanssa pelasi toisen rummun ääressä.

Kask heitti. Kuutonen, Lepudin sai pulittaa kaksikopekkaisen. Mutta seuraavalla heitolla vei venäläinen sen takaisin.

Mutta pian Kask rupesi häviämään. Lepudin heitti joka kerta korkeamman numeron. Kaskin killingit olivat aikoja menneet. Hän pyysi Grymiltä veistä. Nyt oli univormunappien vuoro.

– Ei saa! – tuumi Lepudin vakavana ja teki torjuvan liikkeen.

– Paremmin sun kävj Revonlahella, – nauroi Grym.

Tuon paikannimen mainitseminen sai ryssät tarkkaavaisiksi. Lepudin keskeytti pelin. Oliko pelitoveri tapellut Revonlahdella?

– Oun mie... ja siellä napsahutinni isomman panoksen. Itte Pulatohvin poksahutin!

Kask oli vahvasti humalassa. Kettunen hermostui. Mies puhui varomattomia. Ei olisi pitänyt härnätä ryssää – vaikka olikin aselepo. Saattoivat äityä ja ruveta haastamaan riitaa.

– Bulatoff? Mitä suomalainen puhui Bulatovista? Lepudin oli kuulunut hänen joukkoonsa ja katseli nyt tutkivasti savolaista.

– Nitsevoo, – koetti Kettunen rauhoittaa, mutta Kask ei nyt ollut sillä päällä. Hän hihkaisi:

– Poksis... Pulatohvi! Mie ammuin sen kuin jäniksen!

Syntyi yleinen pulitus. Sanin oli tulkinnut Kaskin sanat tovereilleen. Nämä murisivat, ja muutamat heittivät jo savolaiseen sangen sisukkaita silmäyksiä.

– Päihinsä sietäisi saada!

– Vasten kuonoa!

Mutta Antonov huitaisi kädellä:

– Sota on sotaa, pojat... ja silloin isketään. Nyt on aselepo, ja suomalaiset ovat vieraitamme. Mutina pois!

Ja kääntyen Kettusen puoleen hän hymyili ystävällisesti:

– Olkaa hyvä! Nyt on teidän vuoronne.

Peli jatkui, ja ryssät rauhoittuivat. Rakastetun päällikön nimen mainitseminen oli tehnyt heidät levottomiksi. Mutta – Antonovin väliintulo oli katkaissut suuttumuksen kärjen.

– Kenraali Bulatov on jo vaihdettu pois. Se juttu on selvä. Mutta – nyt minä kynin tältä mieheltä hänen viimeisen killinkinsä.

Hän heitti, mutta Kettunen saikin korkeamman numeron.

– Shadelmaagare! – nauroi Antonov niin että hampaat loistivat.

Mistähän ryssän vääpeli oli tuon sanan oppinut? Kask pyysi tulkkia tiedustamaan.

Da! Uudenkaarlepyyn sairaalassa oli ollut suomalainen tykkimies, joka niin oli sanonut... Karl Karlovitsh... dobra poika! Ja znáju – minä tiedän.

Ja Antonov rupesi juttelemaan Kukko-Kallesta pitkiä historioita, joista savolaiset eivät ymmärtäneet sanaakaan. Mutta senpä hän halusi tietää, oliko Karl Karlovitsh vääpeli.

– Kenraali se poika on! – huudahti Kask umpimähkään. Hän ei tuntenut Kukko-Kallea.

– General? Mitä tyhmyyksiä se puhuu?

Antonov lausui Kaskista arvostelun, jolle venäläiset makeasti nauroivat.

– Kersantti... piti mun sanoa, – korjasi Kask, huomattuaan, etteivät ryssät niin vain nielaisseet hänen tiedonantojaan.

– Se sopii. Ilmankos se poika osasikin lukea.

Eikös tällä puolen tarvittukaan lukutaitoa? Kask, joka aitosavolaisena oli äärimmäisen utelias, oli nyt ottanut Saninin yksityistulkikseen ja heitteli kysymyksiä kuin rakeita.

Ryssät nauroivat. Ei tehnyt musikka mitään kirjakullalla... aa peltoa käänsi ja sontaa väänsi. Batjushkat, papit, sitä tarvitsivat.

Kask oli nyt melkein tukkihumalassa. Hän oli saanut ryyppyjä ylenmäärin ja oli sillä päällä, ettei häntä pystynyt kukaan hillitsemään. Eikä sitä yritettykään. Hän oli kaikkea muuta kuin hauska katseltava. Nenä valuen ja tukka tuhannessa taakelossa hän torsotti avopäin. Hattu oli pudonnut maahan.

Muuan venäläisistä otti sen ja pisti päähänsä. Omansa hän asetti Kaskin päähän. Tämä oli yht'äkkiä innostunut matkimaan ryssän pappia. Käsiään levitellen, silmät ilmeettöminä, hän huojui rummun takana ja jollotti:

    – Hospoti pomiluijaa-a
    meiän talon muijaa-a
    tek kalijoo.
    Tulj rievee, liian lievee,
    panj hiivoo, tulj siivoo,
    sano tynnörj: poks!

Hän nauroi ja viittilöi, ja ryssät nauroivat myös. He eivät suuttuneet, vaikka suomalainen näin ilvehti heidän pappinsa kustannuksella. He olivat huumorintajuisia.

Kettunen yritti hillitä häntä. Mutta Kask reuhasi vain ja jatkoi "messuaan".

– Älähän sotke! Mie messuan ryssän veljille. Nythän on rauha.

    Hospoti pomiluijaa-a,
    meiän talon muijaa-a
    tekj kukkoo.
    Tulj rievee, liian lievee,
    kovin sievee, voin vievee.
    Jäi: kalat pois!

– Herra armahda! – huokasi Antonov. – Tuopa suomalainen lörpöttelee loppumattomiin!

Tilanne oli sangen koomillinen. Ryssät nauroivat vatsaansa pidellen. Muutamat kierittelivät lumessa tyrskien ja huudahdellen: Oj, Hóspodi!

Peli oli keskeytynyt ja kaikki kerääntyneet Kaskin ympärille. Tämä ei tajunnut tästä maailmasta paljoakaan. Hänen aivoissaan läimähteli vain valtavasti eikä hän ollut oikein selvillä, missä oli. Ahaa... Kuopion markkinoilla! Siellä hänkin oli monta kertaa ennen käynyt ja vaihtanut hevosia mustalaisten kanssa.

Yht'äkkiä hän rupesi toljottamaan Saninia ja sammalsi:

– Minkä-lainen sull' on he-poi-nen?

– Aa... ei olemash heboishta. Jalgamiesh... infanterist.

Samassa Kaskille selvisi. Ahaa... tässä olikin toinen komento. Sotaväessähän tässä oltiin. Hän kouraisi päätään ja ryssän tshakoo putosi hänen syliinsä. Ahaa... hän oli kenraali... ja nuo toiset olivat solttuja. Kömpien pystyyn hän asetti hatun päähänsä ja komentaen karskisti viittasi venäläisiä asettumaan riviin.

– Mie oun Pula-Tula-Hula-tohvi. Mirnaa!

Ja samassa hän mätkähti pitkälleen.

Ryssät nauroivat, nauroivat niin, että rantatörmä raikui. He auttoivat Kaskin istumaan, panivat tshakoon tämän päähän ja kehoittivat messuamaan. Se kävisi paremmin kuin sotajoukon katselmus.

– Aa laulamash... Hóspodi pamílui...

– Heitä pois, Kask... meidän pitää lähteä omalle puolen.

– Häh? Yks' messu vielä... loppu-lau-lu...

    Kuopion markkinooil-la,
    noilla kuuluisilla, jooil-la
    on miestä ja mus-ta-laais-ta
    ja ka-lua kaiken-laais-ta...

– Djákon! – nauroi Lepudin selkäkenossa, osoittaen Kaskia, jonka nenä valui. – Katsokaa, pojat, diakooni Utkinia!

– En mie ou Jaako... – sammalteli Kask, lakaten lojuamasta.

– Niistä jo nokkasi! – huusi Grym.

– Jaa... nokkasko? Niistä ite! En mie ruppee tois-ten nokkia niistämään. Omas-sajn on tarpeeks...

Hän katseli ympärilleen kuin koettaen arvailla, että missä oli. Tuossa istui häntä vastapäätä tutunnäköinen mies... mutta hän ei jaksanut muistaa sen nimeä, ei kuolemakseenkaan... Lepu... Lepu... mikä hiton Leputtinen se mahtoi olla? Hän yritti kysyä, mutta niitä olikin nyt kaksi, kolme... aivan samannäköistä, eikä hän ymmärtänyt, keneltä niistä olisi kysynyt.

Samassa kajahti vastakkaiselta rannalta kiväärin laukaus, joka pani metsän kaikumaan.

Ryssät olivat hypähtäneet ylös ja tarttuneet aseisiinsa. Mitä se oli? Ammuttiinko siellä, vai –?

Kersantti Kettunen oli myös kavahtanut pystyyn. Hänkään ei alussa ymmärtänyt tuota omituista hälytystä. Mutta – silmäiltyään vastakkaiselle rannalle hän huomasi pajupensaan palavan ilmitulessa.

– Kuka jätti kiväärinsä liian lähelle? – huusi hän, arvaten syyn.

– Multa tais jeähä, – sammalteli Kask, joka oli heittäytynyt lumelle pitkäkseen. Venäjän viina oli vastoin hänen luuloaan tehnyt miehestä aivan pehmeän.

Tilanne selvisi ja ratkesi vapauttavaan nauruun. Kävi sellainen pulitus ja posmitus kuin markkinoilla.

– Diakoni Utkin uupui, – nauroi Lepudin, osoittaen Kaskia, joka oli ruvennut kuorsaamaan.

Kettunen hätääntyi. Siinä oli kuoleman vaara. Miten hän nyt saisi miehen korjuuseen? Joen toisella rannalla oli mökki, mutta sinne oli pari virstaa. Sinne ei siis voinut viedä. Antonov tuli avuksi. Hän käski Saninin selittää, että he veisivät miehen lähellä olevaan taloon, jonne ei ollut kuin puolen virstan matka.

Kivääreistä laitetuilla paareilla lähti kaksi miestä kantamaan Kaskia taloon. Revonlahden sankari ei liikauttanut sormeaankaan. Toinen kantajista, Lepudin, hyvänlaisesti humalassa itsekin, hyräili:

    – Jo ukko Utkin uupui
    ja lakkas laulustaan.
    Jäi kirja kirkon loukkoon
    ja kannet kapakkaan.
    Pim-pom,
    pim-pom!

II

– Sopivampaa paikkaa on vaikea löytää. Aivan talon alla tosin, mutta kaikkialla on niin paljon lunta...

Hiivari puhui nopeasti. Hän oli avopäin, posket punoittivat. Hän lemusi viiniltä. Toinen upseeri, jolle hän jutteli, potki lunta ympäriltään. Hänkin oli kiihtynyt niinkuin toverinsakin, avopäinen, kookas, jättiläismäinen mies, everstiluutnantin olkaimet. Se oli Reutersköld.

He olivat Kemin pappilassa, saapuneet tänne kenraalimajuri Sandelsin kanssa vierailemaan kenraali Aleksejevin luo. Aselevon aikana se oli tavallista. Päivällispöydässä oli syntynyt riita. Luutnantti Oljemarck, joka nyt oli vapautettu rangaistuksestaan, oli soimannut ruhtinas Donatjevia, Aleksejevin adjutanttia, ja tämä oli vaatinut kaksintaistelua.

Kaksi venäläistä upseeria – niinikään avopäin ja jonkin verran viinin lämmittämiä, juoksi paikalle. He viittoilivat hermostuneesti, ja toinen huudahti ranskaksi:

– Ei näin lähelle rakennusta... naiset peljästyvät.

– Muualla ei käy... on liian paljon lunta, – huomautti Reutersköld samalla kielellä.

– No... sitten tuhkaa... tuhkaa vain! – huusi toinen venäläisistä upseereista. – Antonov, ystäväiseni, noudapas tuhkaa, – jatkoi hän venäjäksi vääpelille, joka oli tullut paikalle töllistelemään.

He seisoivat pappilan puutarhassa, kaikki neljä upseeria. Pitkä ikkunarivi heidän takanaan oli valaistu. Peljästyneitä kasvoja kurkisteli sieltä. Sisältä kuului sekavaa puheen sorinaa.

Vääpeli toi tuhkaa ja rupesi sirottelemaan sitä poljetulle alalle. Sandels ja Aleksejevkin riensivät puutarhaan. Edellinen näytti tuohtuneelta.

– Onko niiden kukonpoikien nyt heti iskettävä yhteen? Nythän on kohta yö.

Aleksejev katseli ympärilleen. Kirkas kuunvalo leikki hangen pinnalla.

– Ojah... kyllä se käy... onhan tämä vähän harvinaisempaa... kaksintaistelu kuunvalossa.

– Skandaali joka tapauksessa, – murisi Sandels. – Että otinkin sen öykkärin matkaani!

Sieltä saapuivat jo asianomaisetkin, paljastetut säilät käsissä. Oljemarck näytti tyyneltä, hiukan kalpealta. Vai saiko sen kuunvalo aikaan? Hän toi manttelit ja lakit Hiivarille ja Reutersköldille. Venäläiset riensivät hakemaan omiaan.

– Hiivari! Sinä olet minun sekundanttini.

Oljemarck puhui nopeammin kuin hänen tyyni ulkomuotonsa olisi edellyttänyt.

– Jos kuolen, niin toimitat nämä kaksi kirjettä ja kelloni perille.

Hän ojensi ne Schantzille.

– Luutnantti! Eikö olisi parasta sopia? – kysyi Sandels. Hän oli kovin tyytymätön.

Oljemarck teki kunniaa.

– Herra kenraali, en voi, en mitenkään voi. Ennemmin kaadun!

No... sitten sille ei mahtanut mitään.

Sillä välin olivat venäläiset upseerit kiskaisseet manttelit ylleen, ja Hiivari Reutersköldin kanssa raivannut lisää alaa taistelua varten. Se oli nyt tarpeeksi tilava, vaikka tohmeroinen. Mutta – nyt sen täytyi välttää. Tärkeintä oli, että paikka oli tasainen, ja tuhkaa levitetty ylt'ympäri.

Hiivari tunnusteli saappaansa korolla pohjaa.

– No... sopii tässä peuhtoa.

He olivat joka mies hermostuksissaan ja kiihtyneitä. Tapaus oli tullut kovin äkkiä, yllättämällä. Venäläinen ruhtinas oli ollut jo vähällä paljastaa säilänsä salissa. Oli ollut täysi työ estää heitä sisällä iskemästä yhteen.

Erään tovereistaan, nuoren ulaaniluutnantin, oli ruhtinas Donatjev valinnut sekundantikseen. Ruhtinas näytti kiihtyneeltä. Ranskankieliset sanat virtasivat vuolaina hänen huuliltaan.

– Minä tappelen vaikka pimeässä, ennenkuin sallin hyvityksen annon siirtyä seuraavaan päivään!

– On paras riisua manttelit pois, – huomautti Aleksejev. Hänkin oli hermostunut. Hänen adjutanttinsa oli kiivas ja tulinen. Katsellessaan molempia hän nyökytteli päätään ja mutisi: "Tappavat ne toisensa... Hospodi pamílui!"

Donatjev oli tunnettu taitavaksi miekkailijaksi, mutta ei ollut Oljemarckkaan huonompi. Hän oli harjoitellut Turussa pari vuotta taitavan ulkomaalaisen opettajan johdolla ja oppinut m.m. vaikean kädenvaihdon. Sitä hän oli erikoisesti harjoitellut, sillä se tehosi aina voimakkaasti vastustajaan. Se oli rintamanmuutos keskellä taistelua ja omiaan saattamaan vastapuolen hämille.

Kummankin päällikön seurueeseen kuuluvat upseerit olivat kerääntyneet paikalle. Keskustelu kävi yhtenä sorinana. Puhuttiin venäjää, ruotsia, ranskaa, suomea – aivan kuin olisi valmistauduttu vastaanottamaan vihollisen hyökkäystä tuolta kuunvalossa valkeana lepäävän, leveän joen toiselta puolen. Metsän tumma seinä erottautui siellä ihmeen selvästi kirkkaasta joenselästä.

Venäläiset häätelivät palvelusväkeä pois, joka päärakennuksen nurkan takaa uteliaana kurkisteli. – Poish, poish... njelsjá, njelsjá!

Ja kuin tätä kehoitusta seuraten laskettiin päärakennuksen jokisuun puoleisten ikkunoiden verhotkin alas.

Kaikki oli valmista. Asianomaiset seisoivat määrätyillä paikoillaan. Hansikoidut kädet puristivat sapelin kahvaa. Oljemarck oli sijoittunut maan puoleiseen päähän raivattua alaa, Donatjev rannan puoleiseen. Kuu paistoi sivulta. Oljemarckilla oli se etu, että oli hivenen verran ylempänä vastustajaansa.

– Teidän ylhäisyytenne, pyhän Venäjän kunniaksi!

Donatjev tervehti sapelillaan Aleksejevia ja kääntyen sekundanttinsa puoleen, jatkoi:

– Joko aletaan?

Venäläinen kenraali teki nopeasti ristinmerkin – aivan kuin siten siunatakseen adjutanttinsa. Syvästi huolissaan hän vaihtoi muutamia sanoja Sandelsin kanssa. Tämä nyökäytti päätään.

– Jollei taistelu neljännestunnin kuluttua ole ratkennut, ehdotamme, että herrat sopivat keskenään.

Oljemarck mietti: neljännestunti. No... samantekevä.

– Vsjoravnó, – sanoi Donatjevkin.

– Alka-kaa!

Miekat kalahtivat yhteen. Oli soma seurata niiden nopeita liikkeitä. Välistä ne välähtivät kuin salamat, kun kuunvalo sattui niiden kirkkaisiin teriin. Silloin iskivät vasamat ristikkäin, nopeasti, säkenöiden. Toisin vuoroin niitä ei erottanut ensinkään. Taistelevien puuskutuksesta ja sapelien helinästä vain saattoi päättää, etteivät ne levänneet.

Oljemarck eli omituisia hetkiä. Hänen humalansa oli haihtunut siinä samassa silmänräpäyksessä kuin hän oli lingonnut syytöksensä Donatjeville vasten kasvoja. "Te naisten viettelijä! Nukutatte heidät kauniisiin unelmiin, ettekä pysty sanaanne pitämään!" Hänen korvissaan kajahti vieläkin se hälinä, joka salissa syntyi näiden sanojen jälkeen. "Herra luutnantti! Te häpäisette minua!" "Niin teen! Ja olen valmis vahvistamaan sen korvatillikalla ja juuri heti!"

Toverit olivat päässeet väliin. Ateria oli keskeytynyt. Ruhtinas oli hypännyt pöydästä, temmannut sapelinsa. "Tapan tuon miehen tähän paikkaan!" Toverit olivat hillinneet häntä. "Antakaa haaste vain teidän ruhtinaallinen korkeutenne... asia järjestyy!" "Ei – rencontre ja heti paikalla!" Niin se oli käynyt.

Oljemarck eli omituisissa tunnelmissa. Huolimatta siitä, että nenän edessä välähtelevä sapelinkärki vaati kaiken hänen huomionsa, hänen alitajuntansa jouti välähdyttelemään esiin monenlaisia tunteita, ajatuksia, tapausten katkelmia. Jokin ääni sanoi: "Turhaa tässä taitoasi näytät... ethän kuitenkaan rakasta Hannaa..." Johon toinen ääni vastasi: "Rakastan tai en... mutta joka tapauksessa haluan kostaa!" Ja sen ajatuksen jälkeen hän tunsi kiihtyvänsä.

Ei ollut hyvä kiihtyä. Se näissä renkontrissa oli paha puoli, että syöstiin tappeluun ihan kuumiltaan. Kiihtynyt puoli tavallisesti hävisi. Ei jaksanut pitää hermojansa kurissa. Piti hillitä itsensä... tarkata vain tyynesti... ottaa huomioon vastustajan pienimmätkin erehdykset. Ahaa... ruhtinas teki syöksyn! Sapelinsa hamaralla Oljemarck torjui sen. Se oli ensiluokkainen parad – väistö.

Donatjev oli koko ajan hyökännyt, ahdistaen vastustajaansa hiljalleen taaksepäin. Sitä pikkuista naskalia! Se pyöri edessä kuin kärppä... vikkelänä, notkeana, sulavana. Sillä oli sittenkin edullisempi asema – kuunvalo paistoi viistoon. Se jätti Donatjevin kasvot varjoon, jota vastoin Oljemarckin olivat kirkkaat kuin päivällä. Viimeksimainittu erotti vain vastustajansa tuliset silmät, jotka säihkyivät tshakoon lipan alta. Se katseli häntä kuin raivoisa tiikeri.

– Sehän käy päälle kuin peto! lausahti Oljemarck puoliääneen ja hypähti taaksepäin. Hänen vaistonsa sanoi, että piti olla valmis hyökkäämään heti, kun hän tunsi lumivallin takanaan.

Hiivari huudahtikin:

– Varo lumivallia!

– Kyllä, kyllä! Sapeli teki loistavan kaaren ja pakotti Donatjevin vuorostaan hypähtämään pari askelta taaksepäin.

– Ensimmäinen eteneminen alkaa! – huudahti Oljemarck, joka rupesi lämpenemään. – Minä näytän tämän sodan kulun vähemmässä kuin neljännestunnissa – vaikka päinvastaisessa järjestyksessä. Monsieur le prince! Minä tapan teidät!

Donatjev kiristi hampaitaan vastaamatta mitään. Hänen oli pakko perääntyä. Kovin varomattomasti hän olikin haaskannut voimiaan. Ruotsalainen oli tyytynyt vain torjumaan hänen iskujaan. Nyt se vuorostaan hyökkäsi.

Venäläinen huomasi vastustajansa taitavammaksi kuin oli alussa arvellut. Hän katsahti Oljemarckin tyyniin kasvoihin ja ajatteli: "Tuollaista miestä Hanna Enefelt voi rakastaa..."

– Missä olette oppinut tuon tempun? Sitähän eivät käytä muut kuin kasakat.

Donatjev oli torjunut yhden Oljemarckin syöksyistä äkkiä heittäytymällä maahan. Mutta seuraavassa silmänräpäyksessä hän oli jälleen pystyssä, ja hänen sapelinsa piirteli kauniita käyriä. Harvoin lie kuunvalossa suoritettu komeampaa kaksintaistelua – ainakaan näin pohjoisessa. Mutta kuu oli täällä kirkkaampi kuin etelässä. Se korvasi auringon.

Oljemarck painoi vastustajaansa jokea kohti. Tämähän oli loistavaa! Kuun hopeoima leveä joenselkä edessä, taustalla uinuva, talvinen metsä. Tuolla... joen jäällä marssi sädehtivä armeija... jokea ylös. Kuun valo kimmelsi sen askelten jäljissä. Ne iskivät kipunoita. Hevoset, liput, kiväärinpiiput... kaikki oli verhottu läpikuultavaan harsoon. Jääarmeija... kylmä ja vääjäämätön. Se kulki uuden Suomen uusia kohtaloita kohti...

– Sacré nom! Näittekö?

Kyllä sen jokainen oli huomannut. Oljemarck oli vaihtanut kättä. Sapeli tanssi nyt vasemmassa. Donatjev kalpeni. Tuota temppua hän ei pystynyt suorittamaan.

– Tuota en minäkään ole tiennyt, – suhahti Hiivari Reutersköldille. Tämä seurasi ilmeisellä nautinnolla Oljemarckin liikkeitä. Peijakas! Se poika oli syventynyt miekkailutaidon salaisuuksiin perusteellisemmin kuin moni muu! Eversti oli itsekin taitava miekkailija, mutta hänen täytyi tunnustaa, että tuo luutnantti, joka nyt oli heittänyt hatun päästään, omisti suuremman taidon kuin hän.

"Tuo on ranskalaista, tuo espanjalaista... tuo on ilmiselvää italialaista..." Reutersköld seurasi hengitystään pidättäen Oljemarckin erilaisia liikkeitä, pistoja ja väistöjä. Se poika yhdisti kaikki koulut – mistä lie oppinutkin! Kas noin! Tuo vasta oli syöksy! Se ei ollut italialaista, ranskalaista eikä espanjalaista – se oli kemiläistä!

Oljemarck oli jo vähällä nujertaa vastustajansa, kun tämä taitavalla liikkeellä oli estänyt surmanpiston viime hetkessä.

– Se oli väistö! – huudahtelivat venäläiset. He koettivat rohkaista toveriaan, jonka kohtalo alkoi heitä huolettaa. Liian pitkän ajan oli Aleksejev määrännyt.

– Mitä kello on? – kysyi Oljemarck, jolla oli omat suunnitelmansa. Hän oli nyt varma voitostaan. Vastustajan läähättävä hengitys ja tämän epävarmoiksi muuttuneet iskut ja syöksyt olivat hänet vakuuttaneet tästä. "Viime kertaa katselet Suomen lumista maisemaa", ajatteli Oljemarck. Hän oli muuttunut kovaksi kuin teräs. Pieninkin säälin tunne oli kuollut hänen povestaan.

Hänellä oli vielä viisi minuuttia aikaa. Taistelu kiihtyi. Hengityksen huuru leijaili ilmassa. "Kumpikohan meistä puhaltaa viimeisensä?" ajatteli Oljemarck. "Sinä... sinä se olet... hinteläsäärinen ryssä!"

Kas noin! Sehän oli aivan vasta-alkajan temppu! Tuollaisesta olisi yliopiston miekkailunopettaja antanut korville!

Nyt alkoi Oljemarck'kin kiihtyä. Mutta nyt se ei enää ollut vaarallista. Vastustaja oli uupunut. Hän painui yhä taemmas. Ja tuommoinen mies oli pitänyt sylissään Hannaa!

Taivahan vallat ja sinä kirkas kuu! Katselkaa nyt vain päältä, kuinka eräs Hänen Kuninkaallisen Majesteettinsa Porin rykmentin luutnantti suorittaa pesän selvitystä muutaman ryssän kanssa! Tuo ryssä olisi voinut saada maailman herttaisimman tytön, jos olisi pystynyt määräämään hääpäivän. Mutta hän vitkasteli, vitkasteli... sillä tuo rakkaus oli ollut vain sopivaa ajankuluketta sotaretkellä. Herra varjele! Kertako neitoja narrattiin! Hän, Oljemarck, oli pystynyt määräämään hääpäivän jo aikoja, mutta herrasryökkinät eivät olleet talonpoikia varten! Hän ei ollut vitkastellut – ja yleensä hän vihasi kaikkea vitkastelemista. Ei ollut hänen ansiotaan, että tyttö oli "herännyt". Hän ei ollut kelvannut ennenkään... ja tuskinpa kelpasi nytkään – vaikka sellaista kyllä määrätyltä taholta vakuutettiin. Se oli kaikki vain tuon kirotun ryssän syytä – sillä tämä oli myöhästynyt päivän. Jos hän olisi päivää aikaisemmin pystynyt kirjoittamaan, että kaikki oli selvää, tokkopa tyttökään olisi kyennyt perääntymään. Mutta epävarmuus, jolla ryssä lähti matkaan, ei ollut jäänyt huomaamatta tytöltä. Sillä hän ei ollut mikään tyhmä tyttö. Mistä hän siis nyt vaati hyvitystä? Tuosta yhdestä ainoasta päivästä! Sillä se oli hänelle, Oljemarckille, aiheuttanut enemmän tuskaa kuin kokonainen elämä, jonka Hanna olisi viettänyt tuon kirotun ryssän puolisona.

– Minuutti jäljellä! – sanoi Hiivari, joka seisoi kello kourassa.

"Minuutti ja päivä", ajatteli Oljemarck. Oi, kuinka ajanrahtunen saattoi olla kohtalokas! Mitä merkitsi yksi päivä pitkässä, hivuttavassa, tuskan täyteisessä elämässä? Se merkitsi samaa, kuin jos kuolemaantuomitulle olisi tuotu armahdus samassa silmänräpäyksessä kuin mestaajan miekka oli jo putoamaisillaan. Uusi sielun järkytys, vielä hirveämpi kuin kuolemantuomion aiheuttama, johon hän jo oli ruvennut tottumaan. Mitä merkitsi minuutti kaksintaistelussa, jonka oli määrä lakata tuon minuutin loppuun kuluttua? Se merkitsi tuomiota. Sillä tässä tapauksessa tuo toinen odotti armoa kuin kuolemaan tuomittu, joka ei usko, että hänet teloitettaisiin.

Oljemarck teki hurjan syöksyn. Hän oli säästänyt sen tähän hetkeen. Juuri kun kenraalit Sandels ja Aleksejev kohottivat kätensä antaakseen lopettamismerkin, kaatui Donatjev kurkku puhkaistuna hangelle.

– Liian myöhään! – kuuli hän Sandelsin sanovan.

Syntyi hälinää. Kenraalin lääkäri juoksi paikalle ja sitoi korahtelevan ruhtinaan. Hänet kannettiin sisään. Jälleen alkoi juoksu ja liike. Ovet paukkuivat. Koko talo oli hätäisiä huutoja ja kuiskeita täynnä. "Miten kävi... kuoliko?" "Ei kuollut... vielä elää, mutta lääkäri sanoo, että on toivotonta..." "Hyvä Jumala! Se suomalainenko sen teki? Sepä näyttääkin sellaiselta... murhamieheltä." Ruustinna hätäili, rovasti hätäili, rovastin tyttäret hätäilivät. He katselivat kauhuissaan Oljemarckia, joka Hiivarin kanssa astui eteiseen. Toveri oli mielissään.

– Ja' ska' hijva dej! – Höyhensitpäs sitä kukonpoikaa!

Taitaa mennä yli selkälinjan...

Mutta – Oljemarckista oli taas kaikki yhdentekevää. Hän seisoi eteisessä mantteli yllä, tylsänä, välinpitämättömänä. Rovasti kulki siitä ohi, sanoen pari sanaa. Hän kohautti vain olkapäitään. Sandels tuli salista, katsoi häntä pitkään ja rypisti kulmiaan. Oljemarck odotti nuhteita, mutta kenraali virkkoi:

– Te olette p–unmoinen mies! Sehän tapahtui kaikkien sääntöjen mukaan.

Oljemarck ei käsittänyt, tarkoittiko Sandels, että hän oli taistellut loistavasti, vai sitä, että kaksintaistelusta oli ennakolta sovittu. Oli miten oli... hän tunsi itsensä sanomattoman onnettomaksi. Mitä tämä kaikki oli hyödyttänyt? Yhden vihollisupseerin hän oli surmannut – kukaties – mutta mitä se auttoi? Eihän hän kuitenkaan päässyt kiinni entisestä itsestään... siitä sykähdyttävästä riemusta, joka hänen sydämensä oli viime keväänä täyttänyt. Ruhtinas kuolisi ehkä, mutta se ei muuttaisi yhtään sitä tosiasiaa, että Hanna oli ollut kihloissa hänen kanssaan...

Hän heräsi siihen, että lääkäri seisoi salin ovella ja kysyi kenraali Aleksejevia. Nuorempia upseereita tunkeili hänen ympärillään. He tiedustelivat haavoittuneen vointia.

– Kuollut!

Vai niin. Hän oli siis tappanut miehen. No... samantekevä. Kohtalo oli sen niin määrännyt. Minkäpä sille voi.

– Voi! Pjort Alexandrovitsch... mitä sanoo hänen äitinsä?

Oljemarckia puistatti. Niin... mitä sanoisi hänen äitinsä?

Hiivari löi häntä hiljaa olkapäälle:

– Minä luulen, että meidän on parasta pimitä täältä.

– Niin... aselepohan nyt on, ja me ollaan vieraita. Mutta... joka tapauksessa – on hiukan ilkeää jäädäkin. Minä käyn ilmoittamassa Sandelsille ja pyytämässä lupaa poistumiseen.

Vai niin se kävi! Oljemarck nyökäytteli itsekseen päätään, sormiellen manttelinsa nappeja. Kauhistuneen näköinen palvelustyttö kulki hänen ohitseen, kantaen pesumaljaa. Oljemarck huomasi, että vesi oli veristä.

– Tuo se oli, – kuiski palvelustyttö toverilleen ruokasalin ovelta ja osoitti Oljemarckia.

"Niin... minä se olin", ajatteli Oljemarck ja painoi päänsä alas. Sydäntä ahdisti.

Kenraali Aleksejevkin kulki siitä ohi.

– Herra luutnantti! Olisin antanut pataljoonan ennemmin kuin sen miehen. Mutta... kaikkihan tapahtui säännöllisessä kaksintaistelussa. Kunnioitan aina miehiä.

Hän kumarsi keveästi Oljemarckille, joka oli seisonut asennossa, ja riensi pois.

– Lähdetään, – sanoi Schantz, joka palasi samassa.

He lähtivät. Täysikuu loisti taivaalla tyynenä ja rauhallisena. Se oli nähnyt äskeisen kamppailun, eivätkä sen kasvot olleet siitä sen kummemmiksi muuttuneet. Se vain hymyili hiukan surumielisesti, niinkuin hymyilee vanha, kokenut mies, jota elämässä ei enää mikään pysty yllättämään.

– S-kelin hienosti sinä tuikkasit sitä, – jutteli Schantz hänen rinnallaan. – Sitä olisi kadehtinut itse Sirano de Pitkänenä – Rumaniminenkin.

Hiivari tarkoitti Cyrano de Bergerac'ia, ranskalaista kirjailijaa, joka oli ollut kuuluisa kaksintaisteluistaan yhtä paljon kuin pitkästä nenästään.

Mutta Oljemarck ei vastannut. Hän irroitti vaieten hevosensa ja lähti ratsastamaan käymäjalkaa Tornioon päin johtavaa tietä.

Hiivari seurasi häntä.

Muutaman virstan päässä Torniosta tuli aamuyöstä jono ajomiehiä heitä vastaan. Toverukset pysäyttivät ratsunsa.

– Mihinkäs te? – kysäisi Oljemarck.

Resuiseen turkkiin puettu sotamies hyppäsi reen keulalta alas.

– Ruttoon kuolleita kuljetamme hautuumaalle.

Niin... siinä oli kirstuja, karkeasti tehtyjä ruumiskirstuja kolme kappaletta samassa reessä, likainen hevosloimi peitteenä. Oljemarck nykäisi ratsunsa liikkeelle. Yksi, kaksi, kolme, neljä... yhdeksän rekeä, ja jokaisessa ainakin kolme kirstua.

He ratsastivat vaieten ohi, käsi hatun reunassa. Niin... niin – kuoleman valtakuntaa tämä oli.

– Ruumiskirstunikkarit nyt ainakin hyötyvät, – lausahti Hiivari puoliääneen, kun he olivat sivuuttaneet rekijonon. – Mutta intendenttuuri on raivoissaan, kun nylkevät suunnattomasti. Mutta niinhän se on tässä maailmassa, että toisen kuolema on toisen elämä...

Oljemarck kannusti ratsunsa laukkaan. Häntä vaivasi Hiivarin juttelu.

III

Totta se oli, että ruumiskirstuntekijöillä oli nyt kultainen aika, sillä sotatauti oli alkanut raivota armeijassa.

Se oli puhjennut yht'äkkiä, mutta salassa se oli jo kauan valmistanut tuloaan. Nuo huonosti puetut, aliravitut sotamiehet olivat sille oiva saalis, oikein mieliruokaa. Mutta iski se päällystöönkin. Joka paikka Torniossa ja sen ympäristössä oli täynnä sairaita.

Tilanne oli muuttunut sitä surkeammaksi, kun rutto puhkesi kovimman talven aikana. Asumuksia oli vähän ja nekin pieniä. Yleisessä ahdingossa pääsi tauti vielä suuremmalla voimalla raivoamaan. Se ei rajoittunut ainoastaan sotaväkeen, se tarttui siviiliväestöönkin. Kyläkunnittain makasi koko Tornion seutu sairaana... vanhemmat, palvelijat ja lapset. Vihan ja tuomion päivä näytti tulleen.

Kurjuutta lisäsi vielä se, että oli puute kaikesta: ruoasta, lääkkeistä ja lääkäreistä – välttämättömistä tarvekaluista – yksin keittoastioistakin. Armeijan ylilääkäri af Bjerken koetti kaikkensa, mutta mitä mahtoi yksi mies – vaikka eteväkin? Häneltä olisi vaadittu yliluonnolliset voimat.

Tauti ilmeni aluksi tulehduksena. Sotamiehet palasivat vartiopaikoiltaan kurkut turvoksissa. He köhivät kuorossa. Se näytti ensin aivan viattomalta, tavalliselta, vähän ankarammalta yskältä, mutta pian tulivat taudin kauhistuttavat seuraukset näkyviin. Turmeltuneessa huoneilmassa se muuttui mätäkuumeeksi, ja kohta ilmaisi kammottava löyhkä, että sotarutto oli iskenyt kyntensä siihen taloon.

Muutamassa mökissä Tornion ulkopuolella, Kemiin johtavan maantien varrella, makasi kolmekymmentäkaksi miestä perin kurjassa tilassa. Vuodeoljet, joita ei pariin viikkoon oltu vaihdettu, löyhkäsivät kauheasti. Miehet makasivat lautturissa pitkin lattiaa, voihkien ja tuskasta heittelehtien. Heitä paleli, ja samalla poltteli kuume verissä. Ei oltu enää kahteen päivään kyetty tekemään tulta.

Pakkanen oli vain kiristynyt. Tuntui siltä, että Jumala oli pannut luonnonvoimatkin liikkeelle, tuhotakseen sen kurjan joukon, jonka virallinen nimi oli Suomen Pohjoinen Armeija. Se oli kohtalon ironiaa. Tämäkin joukko, joka mainitsemassamme mökissä makasi, oli vain elävältä mätänevä ruumisläjä.

Kun illalla ummistettiin silmät – sikäli kuin niitä tuollaisissa oloissa ummistaa saattoi – toivoi jokainen, että lähestyvä yö olisi ollut viimeinen. Ja monelle se siksi muuttuikin. Kun aamulla herättiin vilun ja kuumeen puistatuksiin, oli jokaisen ensimmäinen kysymys: kuka oli päässyt? He eivät käyttäneet vahingossakaan sanaa "kuollut". Sen vapauttajan työstä, jona Kuolema toimi, ei sopinut käyttää niin kolkkoa nimitystä. Ei – oli päästy – ja se tuntui paljon miellyttävämmältä.

Harvinaisella uteliaisuudella, jota on vaikea käsittää sellaisten, kuoleman kynnyksellä horjuvien ihmisolentojen tuntevan, siis todettiin aamulla "päässeiden" luku. Se oli nimenhuutoa, johon asianomainen ei vastannut. Elossaolevat kuuntelivat jännittyneinä, kun tämä nimenhuuto suoritettiin. Jos vastausta ei kuulunut, sykähti sydän riemusta. Selvä! Jääneet tunsivat vapauttavaa iloa. Kaipa toveri siellä ylhäällä pitäisi huolen heistäkin... hankkisi loman, jota heidän nääntynyt sielunsa niin hartaasti kaipasi.

Mainitsemassamme mökissä oltiin juuri tuollaista nimenhuutoa toimittamassa. Oli aamu, ja kalsea talvipäivä kurkisti päreellä paikatusta ikkunasta sisään. Turkulainen Torski, joka virui peränurkassa, kuunteli jännittyneenä kersantin ääntä. Kersantti oli itse kuoleman sairas, mutta siitä huolimatta katsoi velvollisuudekseen tämänkin toimituksen.

– Skott?

– Täällä.

– Sikt?

Ei vastausta. Sotamies Sikt Turun rusthollipataljoonasta oli päässyt.

Kersantti jatkoi:

– Hagel?

– Tääll' on vielä...

– Granat?

Ei vastausta. Granatkin oli päässyt esittäytymään korkeammalle päällystölle.

Kaikkiaan seitsemän "päässyttä". Torski laski: kolmestakymmenestäkahdesta pois seitsemän teki kaksikymmentäviisi. Viisikolmatta oli heitä vielä jäljellä... kuoleman kaartilaista.

Mutta – niin suuresti kuin iloittiinkin toverien pääsystä, oli seuraava ajatus jo huolekas: kuka korjaisi ruumiit pois? Kokemus oli nim. osoittanut, että väliin sai mies maata kaksikin vuorokautta kuolleen toverin vieressä. Se ei ollut hauskaa. Niin kauan kuin henki ruumiissa pihisi, oli toveri vielä toveri, kuoleman jälkeen ei. Elottoman ruumiin kanssa, jossa pian rupesivat ilmenemään hajoamisen oireet, ei elävällä ollut enää mitään tekemistä.

Samasta asiasta virisi nytkin keskustelu: kuinka pian korjattaisiin ruumiit pois? Siitä vaihdettiin ajatuksia. Samalla arvioitiin, kuinka kauan kukin vainaja kestäisi, aiheuttamatta eläville kovinkaan suurta haittaa. Sellaiselle asteelle painaa kurjuus ihmisen.

– Pruuni se kyllä kestää vaikka kokonaisen viikon. Se oli niin kova tupakan purija.

Muisteltiin Brunia. Vielä illalla oli ukko puraissut pikanellia poskeensa – ainoa "ravinto", mitä hän kolmeen päivään oli saanut. Ja nyt hän oli päässyt.

– Piltti märkänee jo parin tunnin sisään, – lausahti joku. – Se on sen sortin miehiä.

Oloihin tottumattomasta olisi tuollainen keskustelu tuntunut kamalalta. Mutta näistä sotamiehistä se oli luonnollista. Yhtään noista omituisista huomautuksista ei lausuttu pilkallisessa mielessä. Päinvastoin – ne olivat verisintä vakavuutta. Todettiin vain jokin asia – tutumpi tai harvinaisempi, niinkuin todetaan sellainen tavallinen asia kuin "sataa".

Torski makasi nurkassaan kauhean keltaisena. Hänestä ei ollut jäljellä kuin luu ja nahka. Kaksi viikkoa hän nyt oli virunut tässä, ja melkein joka päivä oli uusia sairaita tuotu kuolleiden tilalle. Samoille oljille vain laskettiin – joilta muutaman päivän kuluttua kulkisivat ulos ovesta jalat edellä – ruumiinkorjaajien rekeen ja niin hautuumaahan. He olivat niin tottuneet tähän jokapäiväiseen ruumisten nountiin, että laskivat leikkiäkin sillä. Kun ei korjaajia alkanut kuulua, he kyselivät: "Missäs kyyti viipyy?" He kompailivat siitä liistereestä, jolla seuraavana päivänä ehkä itse makasivat.

Seuraava toimenpide nimenhuudon jälkeen oli vainajien omaisuuden takavarikoiminen ts. leivän, tupakan ja peitteiden. Ja taas uudistui ikuinen inhimillinen murhenäytelmä: väkevämpi sorti heikompaansa. Ne, jotka olivat vielä jonkin verran voimissaan, riistivät armotta itselleen. Niin kauan kuin ihminen on tässä elämässä, on hänen vaikea muuttua – muutamien olletikin.

Muuan suuri, harteikas hämäläinen, jonka kuihtuneista kasvoista poskiluut pongottivat näkyvissä, kohosi ryntäilleen ja rupesi tutkimaan Granatin päänpohjaa. Hän himoitsi tupakkaa.

– Kersantti toimittakoon jaon! – kähisi Torski nurkastaan. Häneltä oli tupakka loppunut jo kaksi päivää sitten, ja nyt hän olisi toivonut pienen murusen kuolleen jälkeenjättämästä omaisuudesta.

Mutta kersantti oli niin heikko, ettei kyennyt muuhun kuin tuskaiseen, heikkoon huomautukseen:

– Järjestys, pojat! Heittäkää tupakat minulle. Useimmat tottelivat kehoitusta, mutta hämäläinen ja pari muuta pitivät saaliinsa. Ensiksimainittu näytti hampaitaan.

– Ilves! – kähisi Torski. – Me sinut nujerramme!

Mutta – ei heistä ollut hämäläisen nujertajaa. Tämä oli vielä voimakkain heistä kaikista.

Torskikin sai pienen tupakkakipeneen. Hän koetti sytyttää piippunysäänsä, mutta kädet vapisivat niin, ettei tulen iskentä tahtonut luonnistaa. Viimein se onnistui, ja raskaasti huokaisten vaipui Torski takaisin löyhkäävälle vuoteelleen.

Ja taas kävi niin kuin satoja kertoja ennenkin: kun pieni nautinnon hetki koitti, unohdettiin todellisuus ja haasteltiin menneistä.

– Tässä lepäävät nyt Siikajoen, Lapuan ja Oravaisten sankarit, – lausui eräs porilainen.

– Tämä on sotamiehen palkka.

Niin, niin... maailman meno oli kovin kummallinen. Sankaruuden ura lopetettiin haisevilla olkirunsuilla.

– Ja luuletteko jälkimaailman meitä muistavan?

Siinä oli toinen kysymys. Upseerit, korkeampi päällystö, piirsivät nimensä historian aikakirjoihin, mutta miehistö unohdettiin. Sitä odotti massan, joukon kohtalo.

– Mitäpä niistä historian aikakirjoista... pääasia, että pääsisi suoraan hautaan eikä tarvitseisi jäädä "karanteeniin".

Se oli totta. Heitä tympäisi, ettei ruumiita aina viety suoraan hautuumaalle, vaan kasattiin rakennuksen seinustalle. Siinä ne makasivat kuin halot pinossa. Vaikka he olivatkin vaipuneet niin surkealle asteelle, loukkasi heitä tämä vainajien käsittely. Saniteettivääpeli seisoi kirja kädessä ja merkitsi muistiin kuolleiden lukumäärän – niin ja niin monta siinä pinossa. Häntä ei yhtään hermostuttanut itse toimitus. Hän suuttui vain siitä, jos "vahvuus" tuli kirjoihin väärin. "Katsokaa rintarevääriä!" Kuolemankin pitäessä katselmusta piti tietää ainakin rykmentti. Arvolla, nimellä ja numerolla ei ollut niin suurta väliä – paremmin kuin haudansiunaamisellakaan.

Torski muisteli kotiseutuaan. Siellä, jossakin hyvin kaukana, virtasi Aurajoki kohti merta, vanhan kaupungin läpi, jonka nimi oli Turku. Siinä kaupungissa oli hänen elämänsä kulunut, teurastajana... teurastajan sällinä mestari Hellstenillä...

Ihmeellinen kaupunki! Nyt, kuoleman kynnyksellä, Torski vaistoili sen henkeä ja sisältöä. Oliko niin, että jokaisella kaupungillakin oli oma sielunsa... henkensä, josta sen erotti kaikista muista? Nyt melkein tuntui siltä. "Turun sielu on sen myssypäinen vanhuus", oli mestari Hellsten kerran sanonut.

Pikku poikana juostessaan Turun katuja hän oli kohdannut vanhoja, myssypäisiä rouvia ja silkkihattuisia herroja. Ne olivat kulkeneet jollakin tavoin kirkastunein kasvoin ja katsein. Tuosta katseesta oli tullut osalliseksi sellainenkin kuin paljasjalkainen pojanressu. Ne olivat hienoja ja ylhäisiä... mutta niissä ilmeni omituinen tuttavallisuus... aivan kuin olisi kirkas katse sanonut: "Vai niin... Sääkin olet täss' kehross' syntynyt". Se kai oli sitä vanhaa sivistystä... kulttuuria, niinkuin mestari Hellsten sanoi.

Kotikaupungin kuva sukelsi Torskin mieleen erikoisen voimakkaana. Hän oli kerran poikasena nähnyt kirjakaupan ikkunassa kuvan, joka esitti taivaallista Jerusalemia. Pilvien läpi oli laskeutunut ihmeen ihana, hohtomuurinen kaupunki alas maan päälle. Sen tornit ja rakennukset olivat loistaneet läpikuultavina, satumaisen sumun verhoamina. Tuo kuva oli painunut hänen mieleensä, ja elämän varrella monesta harha-askelesta huolimatta jäänyt asumaan sielun pohjalle. Hänestä oli joskus tuntunut, että sillä ja Turulla oli jotakin yhteistä.

Samanlaisena, kaukaisena ja ylhäisenä se väikkyi nytkin hänen hämärtyvän sielunsa silmäin edessä... tuomiokirkko Unikankareella, yliopisto ja hovioikeuden talo... Aningaisten matalat puuhökkelit. Mutta – niissäkin oli jotakin ylhäistä... noissa seppien, suutarien, leipurien ja teurastajien pikku taloissa. Hän oli palvellut Hellstenillä, mutta lahtipuoli erosi päärakennuksesta kuin arki sunnuntaista. Silkkihattu päässä hänenkin mestarinsa oli pyhäaamuisin astellut kirkkoon, ja silloin olisi syrjäisen ollut vaikea kuvitella, että tuo herrasmieheltä näyttävä ukkeli oli viikon kuluessa kellistänyt monta sikaa ja nautaa...

Vastakkaisesta nurkasta rupesi kuulumaan epäilyttävää lorinaa. Siellä joku onneton suoritti luonnollisen tarpeensa makuusijalleen. Torskia tympäisi. Tuo vastenmielinen ääni rikkoi niin epämiellyttävällä tavalla hänen muistelunsa. Hän oli tähän saakka laahautunut ulos, vaikka se oli kysynytkin äärimmäisiä ponnistuksia. Hän havahtui riitaan, joka yht'äkkiä oli puhjennut ilmi.

– Savolainen... senkin sika! Olisit mennyt ulos! – kähisivät raivostuneet äänet onnettoman ympärillä.

Mutta – savolainen oli niin heikko, ettei ollut kyennyt.

– Antakaa miehen olla, rauhoitteli kersantti. – Pian ollaan me kaikki samassa kurjuudessa.

"Niinpä taitaa", – ajatteli Torski, joka ei ollut ottanut osaa riitaan.

Hirveää tämä oli. Ei jäänyt paljon ihmisestä jäljelle, kun oikein lopullisesti sortui. Eläin hänestä tuli... pakostakin. Kaiken syntyperäisen kainouden ja häveliäisyyden oli lakattava...

Torski mietti näitä asioita ja kärsi hengessään. Vaikka hän oli teurastajan sälli, ei hän silti ollut pohjaltaan raaka. Hän oli vain tottunut tappamaan. Nyt häntä vaivasi tuo Siikajoella sattunut navettakohtaus – ei olisi pitänyt surmata niitä... kasakoita, varsinkin kun ne vielä armoa rukoilivat...

Tämä tapaus oli kiusannut häntä monta päivää. Hän oli muistanut mestari Hellsteniä, joka kerran oli sanonut: "Oikeastaan ei pitäisi tappaa luontokappalettakaan... mutta kun se kerran maailman aikoina on muuttunut ammatiksi... mutta tarpeettomasti ei pidä koskaan teurastaa." Nuo mestarin sanat olivat silloin merkinneet hänen mieskohtaista käsitystään ammatista. Mutta nyt ne olivat saaneet paljon syvemmän merkityksen. Niissä ikäänkuin jokin hänen sisimmässään kaikuva ääni tuomitsi sodan – ennen kaikkea sellaisen hirmutyön, kuin sen, jonka hän oli Siikajoella tehnyt. Hädässään hän oli turvannut rukoukseen. Rukoillen anteeksi noilta tuntemattomilta, hän oli koettanut rauhoittaa tuntoaan, siinä osittain onnistuenkin.

– Ei meistä enää olisi surmantöihin, – lausui joku takan loukosta, – tarkoitan henkisesti. Tässä kurjana maatessa näyttää koko sota käsittämättömältä.

Se oli totta. Torski yhtyi siihen. Puhdistusta he kaipasivat kaikki, hän niinkuin toisetkin. Kuolema tällaisilla oljilla oli toista kuin taistelutantereella...

Ovi temmattiin auki. Kynnyksellä seisoi välskärin kisälli. Hän piteli nenäänsä astuessaan huoneeseen.

– Montako? – kysyi hän välinpitämättömästi.

– Seitsemän on, – vastasi kersantti.

Välskärin kisälli huusi ulkopuolella odottaville rumiinkantajille:

– Hei, tääll' on kuormaa!

Kantajat raahasivat kuolleet ulos siellä odottavaan rekeen.

– No... mitenkäs muuten jaksetaan?

– Niinkuin näkyy... ei ole saatu muuta muonaa kuin leipää ja vettä.

Välskärin kisälli kohautti olkapäitään. Mistäpä hän otti, kun ei oltu saatu keittotupia kuntoon.

– Surkeaa on tämä Ruotsin komento, – uikutti joku heikolla äänellä.

– Älä huolehdi! Pian pääset parempaa komentoa näkemään.

Torski raivostui:

– Ulos täältä... senkin pyöveli!

– No, no... kyllä minä menen, mutta katso, miten itsesi käy.

Torskin olisi tehnyt mieli tappaa tuo mies. Jos hän olisi ollut terve, hän olisi sen tehnyt – arvelematta. Välskärin kisälli, joka aamusta iltaan esiintyi humalassa, oli paatunut mies. Hän oli paatunut ammatissaan. Nauraen Torskin avuttomalle raivolle hän vetääntyi ovelle ja paiskasi sen paukahtaen kiinni.

– Tuommoiset meitä hoitavat! – kähisi Torski. – Kummakos, jos miehiä kuolee kuin kärpäsiä.

Pappikin pistäysi heitä katsomassa. Hän oli uupunut. Tänäkin päivänä hän oli haudannut toista sataa ruumista. Muutamalla ylimalkaisella sanalla hän koetti lohduttaa sairaita, mutta tunsi itsekin, kuinka avutonta se oli. Kuin häveten hän tervehti lyhyesti ja kiiruhti pois.

– Turvatkaamme siihen kaupunkiin, jonka rakentaja ja luoja on Jumala, – kuului äskeinen ääni takan loukosta. – Ihmisten apu on turha.

Torski jäi miettimään noita sanoja. "Kaupunki, jonka rakentaja ja luoja on Jumala." Hän ymmärsi puhujan tarkoituksen, mutta hänestä oli soma kuvitella, että se oli Turku, tuomiokirkko-mäkineen ja "Tuureporineen". Muisto kirkasti kotikaupungin yliluonnolliseksi, sadunomaiseksi... sen tornit ja talot, sen kadut ja kujanteet. Saattoiko olla komeampaa näköalaa kuin Korppolaisvuorelta tai Samppalinnan mäeltä... edellisessä taka-alalla vanha linna, jälkimmäisessä tuomiokirkko? Se oli "Kulttusvakka", joka hyvin ansaitsi nimensä. Sillat yhdistivät Aurajoen molemmat rannat, ja niiden alitse virtasi savenharmaa vesi merta kohti. Veden värissäkin oli vanhuutta... sen jokaisessa liplattavassa laineessa historiaa. Se huuhtoeli rantoja, joilla jo varhain kukoisti viljelys. Oli somaa tuudittautua kotikaupungin muisteluun ja samalla ajatella sitä toista, jota toveri äsken oli tarkoittanut...

Päivä kului vähitellen iltaa kohti, harmaa, joulukuinen pakkaspäivä. Tuli pimeä, ja kersantti kömpi sytyttämään rasvatuijun. Huoneen nurkat häipyivät hämärään.

– Tiedättekö, mikä päivä huomenna on? – kysyi hän päästyään jälleen monen ponnistuksen jälkeen paikalleen.

Mikä... mikäs se todella olikaan?

– Jouluaatto.

Tuo sana kumahti kuin kirkonkello tuossa tunkkaisessa huoneessa. Jouluaatto! Sitä oli vaikea uskoa. Nykyisyys kurjuuksineen muodosti niin räikeän vastakohdan sille, mitä jouluun sisältyi. Levitettiinhän silloin puhtaat oljet lattialle, valettiin kynttilöitä ja laitettiin "himmeleitä". Ne kuulsivat pirtin katossa kuin himmeä kulta. Ruoka kannettiin pöytään, yksinkertainen, vahva jouluateria puuroineen ja paisteineen. Olipa leivottu jokin torttukin. Joulu! Tuon ihmeellisen sanan mainitseminen vaikutti huumaavasti – samalla tavoin kuin jokin väkevä rohto. Syvä hiljaisuus vallitsi pitkän aikaa, kunnes sen lopulta katkaisi vaikeroiva ääni:

– Tällaisinako otamme nyt tämän joulun vastaan?

Niinpä niin... se kysymys ei vastausta kaivannut.

Yötä vasten rupesivat heikommat hourimaan – niiden joukossa Torski. Mutta he hourivat kaikki joulusta, suuresta, ihmeellisestä juhlasta, joka valaisi koko pimeän maan.

Torski oli kulkevinaan Turussa. Vastasatanut lumi kattoi kadut ja talojen katot. Tuomiokirkkokin oli saanut sitä ryntäilleen. Aurajoki uinui jääpeitteensä alla, ja jostakin... sillan alapuolelta kuului kulkusten kilinä. Siellä joku myöhästynyt maalainen ajeli kohta kotiaan. Talot oli valaistu... ne loistivat kuin suuret lyhdyt. Tuomiokirkon tornissa löi kello kuutta. Verkkaisten, tasaisten lyöntien kaiku väräjöi hetken lumisten kattojen yllä. Hän kiiruhti askeleitaan... piti joutua kotiin. Tuureporiin. Hänellä oli pieni lahja äidille... aimo kappale tuoretta naudan lihaa. He olivat tehneetkin lahtia paljon edellisenä päivänä. Äiti ihastuu: "Noin sitä saa, kun on oma poika teurastaja...!"

Kuva vaihtuu. Hän istuu tuomiokirkossa aamusaarnaa kuulemassa. Kirkko on täynnä kansaa. Pappi puhuu "verisistä vaatteista", jotka tuli on kuluttava, ja katsoo häneen. Hän säpsähtää. Eihän hänellä ollut työmekkoa yllä... uusi, ensi kertaa käytännössä oleva verkapuku. Mestari Hellsten vilkaisee häneen käytävän toiselta puolen ja nyökäyttää päätään: "Tuossa oli vähän niinkuin meillekin... mutta ammatti kuin ammatti..." Mestari Hellsten on leikillinen mies. Taas pauhaavat urut, seurakunta veisaa. Hetken kuluttua alkaa kansa virrata kirkosta ulos. Torskikin painuu hiljalleen joukon mukana. Kirkon portailla lyö joku olkapäälle: "Terve, lahtari! Hauskaa joulua!" Se on naapuritalon miehiä, sepänsälli, iloinen ja reipas nuorukainen. Samassa kumahtavat kellot soimaan. Niiden malminen ääni vyöryy yli kaupungin. Talojen ikkunoissa loistavat kynttilärivit. Sepänsälli huudahtaa: "Onpas nyt vanha Kulttusvakka taas täynnä valoa ja helinää...!"

Kun kersantti aamulla toimitti nimenhuudon, ei Torskin nurkasta kuulunut vastausta. Henkipataljoonan sotamies Kustaa Aadolf Torski oli "päässyt".

IV

"Pyhän Johannes-looshi Augustinin" jäseniä oli kokoontunut kenraali Klerckerin asuntoon viettämään isännän nimipäiviä. Oli nim. tammikuun 28., Kallen päivä.

Läsnä oli viisitoistahenkinen suljettu seurue, joukossa kenraalimajurit Aminoff ja Sandels, everstit v. Essen, Cedergren ja Åkerstein sekä everstiluutnantti Nyberg. Päivä oli Pyhän Johannes-looshi Augustinin juhlapäivä, jota molemmat Suomessa toimivat vapaamuurarilooshit – toinen oli nimeltään "Phoenix" – olivat joka vuosi säännöllisesti viettäneet suurmestarinsa, Södermanlannin herttua Kaarlen, kunniaksi. Sota-aikakaan ei saanut sitä estää, sillä muurarien oli täytettävä velvollisuutensa.

Vapaamuurarius oli tullut Suomeen v. 1756, jolloin ensimmäinen looshi, edellämainittu Pyhä Johannes-looshi Augustin, avattiin Turussa. Se saapui luonnollisesti Ruotsista, missä ensimmäinen vapaamuurarilooshi oli perustettu 1735. Perintöruhtinaan, sittemmin kuningas Aadolf Fredrikin, suojeluksen alaisena se oli nopeasti levinnyt yli koko Ruotsin valtakunnan.

Pyhä Johannes-looshi Augustin oli saanut nimensä Viaporin rakentajan Augustin Ehrensvärdin mukaan, joka itsekin oli ollut vapaamuurari. Sen kotipaikka oli alussa ollut Turku – kuten jo mainittiin – ja sen toiminta kävi ruotsalaisen järjestelmän mukaan. Se kuuluikin ala-osastona Tukholman maa-suurlooshiin.

V. 1752 oli looshi saanut määräyksen muuttaa Helsinkiin. Sen

valtiaana oli siihen aikaan toiminut Uudenmaan ja Hämeen läänin maaherra, parooni Boije. Looshi eli kultaisia aikoja. Se kokoontui kaupungin vanhalla raatihuoneella. Maistraatti oli nimenomaisella päätöksellään antanut sille luvan pitää istuntojaan siellä. Mutta toisinaan kokoontuivat Helsingin looshin jäsenet myös Tukholmassa. Olihan valtakunnan pääkaupunki vilkkaassa yhteydessä Suomen kanssa.

Vuonna 1774 oli Södermanlannin herttua Kaarle, Kustaa IV Aadolfin setä, tullut Ruotsin vapaamuurariliikkeen johtoon liikkeen suurmestarina eli suurvaltiaana. Hänen nimipäiväänsä olivat Helsingin looshit siitä lähtien viettäneet erityisenä juhlapäivänään.

Ja sellainen oli nyt tänäänkin, tänä tammikuun 28. p:nä 1809.

Kenraali Klercker, puettuna muurarien tavallisiin arvomerkkeihin, avasi kokouksen huomauttamalla päivän merkityksestä. Looshi ei ollut vielä koskaan jättänyt suurinta juhlaansa viettämättä. Olihan Södermanlannin herttua Kaarle, "korkeimman, valistuneen Salomonin sijainen", liikkeen pää. Hänen nimipäivänsä oli nyt saanut heidät kokoon.

– Mutta, – ja tässä Klerckerin hyväntahtoiset kasvot kävivät surullisiksi – nyt on sota, ja se on hajoittanut looshin jäsenet eri tahoille. Olot ovat rauhattomat. Ne eivät salli meidän pitää sääntöjen mukaista juhlaistuntoa. Mutta sittenkin olen katsonut velvollisuudekseni kehoittaa veljiä täyttämään muuraritehtävänsä ja toivottamaan onnea Salomonin sijaiselle.

Klercker kohotti maljan huulilleen.

– Eläköön korkeimman, valistuneen Salomonin sijainen, hänen kuninkaallinen korkeutensa Karl, korkeimmasti kunnioitettu suurmestarimme!

Kajahtivat eläköön-huudot.

"Todellisesti kunnioitettava valtias", kenraali Klercker esitti sen jälkeen maljat kuninkaalle ja kuningattarelle. Ne juotiin yhtä juhlallisen mielialan vallitessa. Mitään erityistä rituaalia ei suoritettu, kerättiin vain tavanmukainen kolehti, ja rahat määrättiin pahimmin haavoittuneiden sotamiesten avustamiseksi.

Virallinen puoli ohjelmasta oli suoritettu. Nyt alkoi vapaa sananvaihto.

Herrat istuivat pöytiensä ääreen. Klercker oli huolissaan vapaamuurariliikkeen tulevaisuudesta Suomessa.

– Jos ryssä Suomen vie – niinkuin se kaikista merkeistä päättäen tekee – ei Pyhällä Johannes-looshi Augustinilla ole pitkääkään elinaikaa jäljellä.

– Mutta – onhan keisari Aleksanteri vapaamuurariuden ystävä, – huomautti eversti Essen. – Minä en ymmärrä, kuinka meidän looshiamme uhkaisi mikään vaara.

– Djah... Venäjällä on vapaamuurarius virallisesti kielletty. Ja pelkään, että keisari näkee looshimme yhteistoiminnassa Tukholman päälooshin kanssa valtiollisen vaaran. – Klercker maistoi lasistaan. – Venäjän vapaamuurariuden kohtalo on siitä todistuksena.

– Veli tarkoittaa looshien keskinäisiä riitaisuuksia?

– Niin... sitäkin, mutta ennen kaikkea sitä, että vapaamuurariutta helposti epäillään valtiollisten juonten punonnasta. Sehän se sai Katariina II:n lakkauttamaan Venäjän looshit.

– Mutta... minä en voi ymmärtää, – puuttui eversti Cedergren puheeseen, – jos looshi kerran toimii yleisten moraalisten periaatteiden mukaan, kuinka se voidaan katsoa vaaralliseksi?

– Siitä yksinkertaisesta syystä, ettei sen toimintaa tunneta. Se rinnastetaan helposti kaikenlaisten salaseurojen kanssa, joista on ikäviä kokemuksia.

– Niinkuin meillä "Valhallasta".

– Ja "Pyhän Akselin majasta".

– Joissa Sprengtporten oli sieluna...

– Niinkuin "Amore proximi"-yhdistyksessäkin.

Niin... siinäpä se oli. Salaseurat olivat aina osoittautuneet vaarallisiksi. Niitä pidettiin jonkinlaisina vapaamuurarilooshin aviottomina lapsina. Ja sitä ne eivät suinkaan olleet.

– Mutta... onhan meidänkin seuramme salaseura, niinkuin yleensä kaikki vapaamuurarilooshit, – huomautti eversti Åkerstein, joka tähän saakka oli istunut vaiti.

– Joo, mutta se harjoittaa ennen kaikkea vapaata ja oikeutettua vapaamuurariutta, jonka toiminta on laillisesti järjestetty. Yksi meidän perussäännöistämmehän kuuluu: Vapaamuurari ei koskaan ota osaa kapinoihin eikä salavehkeilyihin.

Kajottiin kipeään kohtaan. Seurassa ei tosin ollut ketään varsinaista Anjalan miestä, mutta noiden salaseurojen toiminta oli siksi läheisesti liittynyt viime vuosien tapauksiin ja elämään, että katsottiin vapaamuurareina tavallaan oltavan kuin vastuussa niistä. Olihan seurassa läsnäoleva yli-intendentti Jägerhorn kuulunut "Valhallaan", ollen sen sielun, Juhana Antti Jägerhornin, sukulainen. Ja sitä paitsi – toivathan Klerckerin sanat mieleen Viaporin surullisen jutun, jonka käsittely ei vieläkään ollut päättynyt.

– Milloinkahan sotaoikeus antaa päätöksensä? – kysyi Cedergren.

Käännyttiin kenraali Aminoffin puoleen. Hänpä se oli haasteetkin toimittanut syytetyille.

– En tiedä... puuttuu vielä muutamia todistuskappaleita. Olen jättänyt asiat Gripenbergille.

Jaa... ikävä juttu, sangen ikävä juttu.

– Kuolemantuomio siitä tietysti tulee? – haukotteli Jägerhorn. Hän ajatteli sukulaistaan, eversti Fredrik Aadolf Jägerhornia.

Mikäpä muu... selvähän se oli.

Juteltiin aselevosta ja sen yhteydessä olevista asioista. Yht'äkkiä liikahti Essen vikkelästi tuolillaan ja kääntyi Sandelsin puoleen.

– Kuule... Siellähän tapella kahistettiin – Kemin pappilassa? Oljemarck'ko se seivästi sen ryssän ruhtinaan?

Sehän se oli ollut. Sisukas mies... sellainen sapelin käyttäjä, ettei parempaa. Nolosti olivat ne päivälliset päättyneet.

Klercker ei tuntenut miestä. Mitä Oljemarckeja se oli?

– No... sen Anjalan miehen, Henrik Oljemarckin poika. Eikö veli muista koskaan tavanneensa?

– "Öykkärinkö"?

Juuri saman. Isä oli ollut "Valhalla"-seuran innokkaimpia jäseniä. Sen mukaiset olivat hedelmätkin.

Hmjah. Oliko poika tullut isäänsä?

Vaikea sanoa... se oli sellainen umpimielinen mököttäjä. Mutta kun sai pari ryyppyä, niin kukkoili eri tavalla. Arka kunniastaan.

– Oikea sotilas siis?

No... miksei, mutta salaperäinen luonne.

Jaa, jaa... se tämä viinikin vaikutti niin eri tavalla eri ihmisiin. Heille, vapaamuurareille, se oli elämän "eliksiiriä", mutta ei siinä mielessä, kuin suuri yleisö luuli. Heitähän soimattiin sen valmistajiksi. Kyllä se oli parjausta... sellainen puhe. He tyytyivät aivan kernaasti viinitehtailijoiden valmisteihin.

Klercker nauroi herttaista rovastinnauruaan. Hänen pullea vatsansa hytkyi.

– Kuuluukos mitään uutta Tukholmaan?

– Mitäpä sinne. Klingspor vain niittää laakereita. Häntä juhlitaan – toisena Hannibalina!

– Älkää Herran nimessä ruvetko siitä miehestä puhumaan! On tärkeämpiäkin asioita.

Aminoff kohautteli halveksivasti olkapäitään.

– Kuulehan! Mitä se parooni Pahlen oikein jutteli sinulle Torniossa?

Essen oli siirtänyt tuolinsa lähemmäs. Kenraali Aleksejev oli nim. joulukuun alussa käynyt Torniossa keskustelemassa etuvahdeista. Häntä oli seurannut mainittu kaartin kapteeni. Tällä oli ollut pitkä keskustelu Aminoffin kanssa. Essen oli kuullut siitä kuiskeita.

– Ei se muuta kuin kertoi Venäjän nykyisin olevan hyvin horjuvalla pohjalla...

– Miten? Kuinka?

Useita kiihkeitä ääniä teki yht'aikaa tämän kysymyksen.

– Liitto Bonaparten kanssa menee pian rikki. Napoleon huhkii Espanjassa täyttä päätä ja sen jälkeen seuraa kuulemma ensimmäinen isku Venäjää vastaan.

– No... mistä noille tuli riita?

Siinä oli Turkin kysymys... ja siinä oli Itävalta, ja tiesi mitä kaikkea. Napoleon oli kuulemma tarjonnut Venäjälle koko Puolaa, jos tämä vain auttaisi häntä Itävaltaa vastaan.

– Kas, kas, niin se käy! Kaksi jahtikoiraa lönkyttää aikansa rinnan, mutta sitten tulee tappelu – jäniksen suolista.

Essen nauroi. Hän oli vanha metsämies.

Vai sillä lailla. No... tuota – mitä se oli tästä meidän asiastamme sanonut?

– Ei muuta, kuin että jollei Viapori olisi heittäytynyt, eivät venäläiset olisi pystyneet maata valloittamaan.

Siinäpä se! Essen tepasteli ympäri huonetta kädet selän takana.

– Vai myönsi! Mikäs siinä – selvä totuus kuin päivä. Vai että jos ei Viapori... p–u soikoon! Se kallio oli aina tiellä... tuomiopäivänäkin!... Kyllä, kyllä... ja Sprengtporten oli nyt Suomen hallituksen esimies. Niin sitä, pojat, pitää etujansa valvoa! Voi h–vetti sentään!

Essen tulistui nopeasti.

– Mutta minä kerroin Pahlenille, että Sprengtportenin nimitys on jokaiselle rehelliselle suomalaiselle isku vasten kasvoja. Se pitäisi venäläistenkin ymmärtää.

– No... ymmärsikö tuo pakana?

– Mikä siinä. Sehän on puhdasta logiikkaa.

Essen koputteli poroja piispustaan tuhkakuppiin.

– Vai ymmärsi... no, järkipahanen se on ryssälläkin.

Aminoff kertoi kirjoittaneensa kuninkaalle näistä uutisista. Hän halusi, että majesteetti olisi selvillä kaikesta. Sellaisista asioista saattoi riippua paljon.

– Kunpa riippuisi, kunpa riippuisi, – puheli Essen kuin itsekseen. – Mutta ne siirtävät meidät etelämmäs Ruotsiin, ja mitäs me sitten Suomen hyväksi teemme?

Siitä tuskin tuli mitään. Olosuhteet olivat kokonaan sellaista siirtoa vastaan.

– Kuolisivat matkalle... sotamiehet.

– Ja suurin osa sairaista jäisi vihollisen käsiin.

– Raja on sentään aina raja... Se pakottaa vihollisen kesällä jakamaan voimansa.

Niin – jos jaksettiin kesään.

– Siinäpä se! Mutta kun ei tule palkkoja... ei niin Jeesuksen killinkiä! – Essen pyllisti tovereilleen. – Katsokaapa housuja! Paikka paikan päällä! Onko tämä kuninkaallisen Ruotsin armeijan everstin univormu? Herra Jestas... johan minua pelkää mustalaisen hevonenkin! Ja turkinkin varastivat minulta, – turkin, jossa oli lammasnahkavuori ja viheriä pellavapäällinen.

Kunnon eversti oli niin hätääntyneen näköinen, että hänelle piti väkistenkin nauraa.

– Nauratte te, mutta ei se ole leikkiä, kun pitää alituiseen vipata... minun, vanhan miehen. Ja vielä pojankurikoilta! Otto Rehbinder myy minut kohta huutokaupalla... ja mitäs minun rakas muijani sanoo? Semmoista se on!

Semmoista se oli... vanha juttu.

– Hitto soi! – pauhasi Essen edelleen. – Minä lähden näyttelemään itseäni Tukholmaan – sen minä teen! Viisi killinkiä sisäänpääsy! Tulkaa katsomaan Ruotsin kuninkaallisen armeijan everstiä, jolta vilkkuu takapuoli... paljas suomalainen pyll...! Voi, Herra siunatkoon tätä elämää!

Ja ukko Essen oli aivan epätoivoissaan.

Kun herrat puoli tuntia myöhemmin poistuivat, kohtasivat he muutamassa kulmassa kummannäköisen miehen, joka seisoi väkijoukon keskellä ja saarnasi. Hän oli pitkä ja luiseva, varallakin kolmen kyynärän mittainen, puettuna hameeseen, jonka helmojen alta näkyivät rikkinäiset saapasronttoset. Harmaa partavihko riippui rinnalla, ja parran alta vilahteli paljas rinta. Miehellä oli lakki kädessä, ja maassa hänen edessään oli rikkinäinen lyhty. Se oli Kalkkimaa, Perä-Pohjolan "profeetta" ja uusi "Kristus".

    – Autuaat ovat Aatamin lapset,
    sillä heidän pitää lankeeman.
    Autuaat ovat langenneet,
    sillä he nostavat monta...

paasasi saarnamies, katsellen syvissä kuopissa kiiluvilla silmillään väkijoukkoa.

– Se on nyt "vuorisaarnassa", – kuuli Essen erään miehen lausuvan naapurilleen.

Saarnaaja jatkoi esitystään. Se vilisi outoja käänteitä, joista muutamat tuntuivat melkein nerokkailta. Ne olivat omituisia paradokseja, joista et heti olisi voinut sanoa, olivatko ne hulluja vai viisaita.

– Onkos Kalkkimaa nyt Kemissä käynyt? – kysyi joku, kun saarnamies oli lopettanut.

– En ole joutanut... on niin paljon haudattavia.

– Keitä se Kalkkimaa nyt hautaa?

– Sotaväkeä, sotaväkeä... kuolee julman paljon. Minun pitää nytkin mennä Virkamaahan... on paljon ruumiita.

Virkamaa oli paikka, johon sotaruttoon kuolleita sotamiehiä haudattiin.

– Mitäs ne virkapapit sanovat, kun Kalkkimaa sekaantuu niiden hommiin?

Mielipuoli naurahti anteeksiantavasti.

– Nehän ne ovat minua pyytäneetkin. Pastori Waspummikin tuli kadulla vastaan ja sanoi: "Tule rakas Kalkkimaa-veli auttamaan, on niin paljon ruumiita. Kun toiseen päähän pääsee, niin toisesta jo ylösnousevat."

Väkijoukko pärähti nauruun. Vertaus ei ollut hullumpi.

– No... annapa nyt tulla vielä joku saarna... esimerkiksi niistä "seitsemästä kyhmystä", – veisteli muuan koiranleuka.

Kalkkimaa naurahti.

– En minä... ne on markkinasaarnoja. Kemin papillakin on eri markkinasaarnat.

Joo... kyllä ne Kemin papin markkinasaarnat tunnettiin. Päissänsä pörräsi kapakassa ja siellä lohkoi tulemaan jos jotakin.

– No... jokos se "kadonnut sana" on löytynyt? – kysyi äskeinen koiranleuka.

"Profeetta" silmäsi lyhtyynsä, ja hänen kasvoilleen levisi murheellinen ilme.

– Kuinkas sen löytää, kun on lyhty rikki? Ei ole varaa laittaa laseja. Jos panee kynttilän, niin maailman tuulet sammuttavat...

– Lähdetään pois! – sanoi Essen. Häntä oli yht'äkkiä ruvennut syvästi säälittämään.

Hetken päästä kulki Kalkkimaa katua pitkin, kintereillään iso poikaliuta, jota turhaan koetti hätistellä pois.

V

Toisessakin paikassa vietettiin Kallen päiviä, vaikk'ei sellaisin oudoin menoin kuin kenraali Klerckerin luona. Kukko-Kalle vietti nimipäiviänsä.

Jo aamupäivästä hän oli lähettänyt sanan Oljemarckille ja Hiivarille, että saapuisivat hänen juhliinsa. Toverit olivat kiusotelleet häntä, kehoittaen kutsumaan myös Klerckerin, mutta Kalle oli vastannut:

– En... sillähän on itsellä nimipäivät. Mutta "Tööpelin" kutsuisin, jos se olisi täällä. Ja se tulisi!

Ei ollut "Tööpeli" enää armeijassa, oli komennettu Ahvenanmaalle.

Mikäs siinä – Kalle keitätti kahvit ja oli käynyt kaupungilta ostamassa vehnäsiä. Piti kerran elää herroiksi. Hänellä oli sen verran säästössä kolikoita, että yhdet Kallen-päivät pystyyn sai.

– Minä kutsuin Kalkkimaankin, – toimesi hän vehnäskääröä avatessaan. – Tuli kadulla vastaan.

– Vahinko, ettei Moska-Ruuna ole elossa... kai olisit sillekin kahvit pistouvannut, – veistelivät toverit.

– Olisi Moska-Ruunakin saanut... hyvän appeen, – tuumi Kalle rauhallisesti ja toimitti emännälle:

– Isolla pannulla keitetään, tulee paljon vieraita.

Ja tulihan niitä – paitsi Oljemarckia ja Hiivaria, Halttu ja Lunki sekä tietysti patteritoverit. Kaikkiaan viisitoista – talonväki mukaanluettuna. Siis sama määrä kuin Klerckerilläkin.

Mutta täällä ei seurattu mitään erityisiä seremonioita, ei juotu "korkeimman Salomonin sijaisen" onneksi ja menestykseksi, vaan kestien isännän, Hänen Kuninkaallisen Majesteettinsa Porin rykmenttiin kuuluvan 4:n 6-naulaisen patterin fyyrvärkkärin, Kalle Kontion kunniaksi.

Kalle oli reilulla päällä. Hän kehoitti vieraita ottamaan.

– Käyttäkää hyväksenne! Herra luutnantti ja herra vänrikki... ottakaa joka sorttia.

Kalle oli komea katsella siinä penkillä istuessaan, uusissa säpikkäissä ja kallokkaissa. "Sortit" eivät olleet kovinkaan monilukuiset – kahta eri lajia vain. Mutta Kallesta niitä oli paljon.

Hän istui hajasäärin, katsellen tyytyväisenä ympärilleen. Kenraali Klerckerin arvomerkkejä vastasi paksu villainen kaulahuivi, ihkasen uusi, jonka hän oli äsken ostanut. Ja uudet, kirjavat paulat vilkkuivat vain nilkoissa koreine tupsuineen. Talon isäntä huomautti:

– Kalle on ostanut naisten paulat.

Mitä! Mistä sen saattoi nähdä? Samanlaiset tupsupäisethän nämä oli molemmilla.

– Kuvioista sen näkee. Miesten pauloissa on toisenmalliset kuviot.

Vai niin. Kalle kynsi korvallistaan.

– Ei niitä Karkussa kukaan huomaa, – lohdutteli Hiivari.

Eipä vainkaan. Ja saattoihan nämä antaa Liisalle, jos tämä niinkuin tykkäisi...

Niinpä vain. Kaikki olivat tyytyväisiä. Päivän sankarin tyytyväisyys tarttui vieraisiinkin.

Haasteltiin aselevosta ja ajankulusta... mitä itse kukin puuhasi. Nyt oli tullut määräys, että sotamiehiä oli marssitettava joka toinen päivä, jotta pääsisivät veret paremmin liikkeelle ja he voisivat vastustaa sotaruttoa. Kallenkin patterista oli kuusi miestä kuollut. Toissa päivänä oli haudattu viimeinen – hantlangari.

– Surman enkeli se nyt niittää voittosaaliitaan, – puheli Kalle, joka nyt näin nimipäivänään käytti juhlallista kieltä. – Pitää se hälläkin olla aikansa. Duoda... se on Dorskikin nyt kuollut?

Joo... oli Torskikin – ja moni muu yhteinen tuttava. Virkamaahan oli vedätetty monen pojan maalliset jäännökset. Siellä lepäsivät Perä-Pohjolan mullissa...

Huoneessa tuli hiljaista. Muisteltiin kuolleita tovereita. Piiput tuprusivat, ja silloin tällöin kuului vain, kun joku sylkäistä litsahutti.

Viimein ravisti Kalle päältään painostuksen ja lausahti:

– Niinpä niin... mutta se on eteenpäin elävän mieli. Ei se meidän suremalla parane. Mitä... joko se kahvi lopahti?

Ei ollut loppunut... jäämäänkin oli. Mutta kun sitä oli jo juotu.

– Eipäs Kalkkimaa tullutkaan, – virkkoi talon isäntä, katsellen pimeälle pihalle.

– Sillä on ne omat tuurinsa. Missähän lie nyt paasaamassa?

Oljemarckin mielenkiinto virisi. Hänkin oli nähnyt Kalkkimaa-profeetan saapastelevan kaupungilla. Hän tiedusteli miehen kotiperää.

– Ei sitä kukaan tiedä, mistä se on tullut. Jotkut sanovat Kittilästä, toiset Rovaniemeltä... Mutta täällä se on jo kulkenut kymmenkunta vuotta ympäri, kylästä toiseen. Se kuvittelee olevansa uusi Kristus.

Ja vanha emäntä rupesi juttelemaan Kalkkimaasta. Oli kerrankin... muutamana helteisenä heinäkuun päivänä kaivautunut Kemin kirkkomaan viereen, hiekkaan... ilkosen alasti. Pää oli vain näkynyt. Rovaniemen rahtimiehiä oli kulkenut ohi illansuussa... muutamat humalassa. Silloin oli Kalkkimaa kavahtanut ylös, oikonut jäseniään ja huuaissut: "Näin nousevat kuolhet ylös!" Rahtimiehet, luullen tosiaankin Kalkkimaata joksikin vainajaksi, olivat iskeneet hevosta selkään ja karkuuttaneet puolikymmentä virstaa yhtä menoa. Ja siinä samassa olivat lähteneet päästä viinanhöyryt!

Olipa se! Mistä tuo oli mahtanut järkensä menettää?

– Sanovat sen nuorena oleskelleen Ruijassa kalastamassa ja siellä tehneen väärän valan. Siitä oli pää seonnut... äijärievulta.

– Se saarnaakin aina Ruijan vuoren kyhmystä.

– Joo... sillä on kyhmysaarna ja uusi vuorisaarna ja tiesi mitä... Poikaset sitä juovattavat, mutta ei se ole kenellekään pahaa tehnyt. Kun ei vain väärästä valasta mainita.

– Mutta se on kumma, kun se nyt on tullut Haaparannan puolelle, – jutteli isäntä. – Tavallisesti se tätä puolta välttää. Sanoo, että tämä on Katareenin maata, ja että täällä asuu paljon pirulta riivatuita.

Isäntä nauroi. Hulluilla oli heidän juttunsa.

Samassa tulla rymistikin Kalkkimaa pirttiin. Pakkashuuru pöllähteli hänen kintereillään. Poikajoukko seurasi perässä. Nähtyään, että huoneessa oli herroja, he tempasivat lakit päästä ja lymysivät oven suuhun.

– Paljon on pirulta riivatuita, – hoki Kalkkimaa, kopistellen lunta saappaistaan. Hameenhelmat olivat aivan märät. Ne litsahtelivat vain saappaan varsia vasten.

– Onhan niitä... niinkuin tuo Kukko-Kallekin, johon on mennyt ylpeyden ja koreuden henki, – veisteli muuan tykkimies, osoittaen Kallen kirjavia tupsuja.

– Älä välitä, Kalkkimaa, tule ottamaan kahvia, – kehoitti Kalle.

Kalkkimaa otti ja rupesi hörppimään lautaselta, puhallellen joka vetäisyllä. Hänen laihat sormensa hapsottivat haarallaan lautasen alla. Ei niistä koprista pudonnut.

– Kost'jumala, kost'jumala! – hoki hän partaansa pyyhkien.

– Mitä se Kalkkimaa on nyt viimeksi tehnyt?

Hullu venytteli partaansa syviin mietteisiin vajonneena. Hänessä oli jotakin, joka muistutti Moosesta.

– Kävin Aminoffia auttamassa, – rupesi hän yht'äkkiä puhumaan. – Valitti, ettei kuningas lähetä rahaa... eikä hänen nimellään valtakunnan pankista anneta. Minä kysyin: "Auttaakohan tuossa minun nimeni?" "No... jos Kalkkimaa vain voisi panna..." "Mikäs siinä!" Minä kirjoitin, ja tänä aamuna tuli kokonainen hevoskuorma pankkoriksejä.

Isäntä iski Oljemarckille silmää. Siinä oli eri mies!

– Onkos Kalkkimaa nyt Kemissä käynyt?

– Käväisin viime viikolla. Enkeli vei tulisissa vaunuissa. Menin hautuumaalle. Siellä oli valmiiksi kaivettu hauta. Enkeli sanoi: "Pane tuohon levähtämään, Kalkkimaa... kun olet niin väsynyt." Minä panin. Makasin haudan pohjalla kolme päivää. Silloin tuli enkeli takaisin ja sanoi: "Nouse nyt ylös, Kalkkimaa... tähän pannaan ryssän ruhtinas." Minä nousin, ja aivan oikein: panivat ryssän ruhtinaan. Koreasti lauloivat... ai, ai, kuinka koreasti! "Hospoti pomiluijaa!" Minä hautasin sen.

Oljemarck oli säpsähtänyt. Hullu mies kertoi niin elävästi... aivan kuin olisi todella ollut näkemässä tuota hautausta. Hänen tuli paha olla ja hän lähti ulos.

– Se oli tuo mies, joka sen tappoi, – lausui Kalle, osoittaen ovelle.

– Kuka?

Kalkkimaa katseli säikähtyneenä ympärilleen.

– Tuo, joka meni ulos.

Muuta ei tarvittu. "Profeetta" nousi kiireesti ja syöksyi ovesta ulos poikalauma kintereillään.

– Mikähän siellä nyt tulee? – sanoi isäntä, lähtien Kalkkimaan jälkeen. Mutta – ei siellä tullut mitään. Oljemarck tuli häntä ovessa vastaan.

– Kiire tuli Kalkkimaalle, kun kuuli, että herra luutnantti... Mutta hän ei jatkanut huomatessaan, kuinka kärsivän näköinen Oljemarck oli.

Mieliala oli painuksissa. Sotamiehetkin juttelivat puoliääneen keskenään. Tuo synkännäköinen luutnantti, joka istui takan ääressä, teki heihin kaikkiin painostavan vaikutuksen. Mutta Hiivari hypähti pystyyn ja sanoi:

– Kertakos se sattuu, että mieheltä henki lähtee... sodassa olletikin. Murjotus pois ja reilu meininki!

– Se on oikein, herra vänrikki! Useamman olemme dainneet itsekukin passittaa doiseen maailmaan, eikä vähääkään dundo soimaa.

Niin se oli. Nyt vietettiin Kallen päiviä ja nyt ei surtu.

– Hei, Kalle, kaadapas kahvia kuppiin... minulla on täällä vähän liiruumlaarumia.

Ja vääpeli ojensi kuppinsa.

Mieliala vilkastui, mutta Oljemarckia ei saatu mukaan, ei millään. Hänet oli siis jätettävä silleen. Kukko-Kalle silmäsi vähän väliä takan luo, missä luutnantti istui. Hän suri tämän puolesta vilpittömästi.

– Vieläköhän tuo lähtisi "kukkokiikaa"? – nauroi vääpeli. – Isäntä... emmehän vain häiritse?

– Mitäs tyhjiä. Kiikaa vain.

Ja vääpeli kiikasi. Se nauratti Kallea. Vääpeli näytti niin hassunkuriselta, kaula pitkällä ja silmät pullollaan. Hän oli todellakin kuin ilmetty kukko.

– Mutta... Katajainen osaa sen näyttääkin. Näytähän, Katajainen.

Vääpeli teki työtä käskettyä. Ottaen loukosta varsiluudan hän työnsi sen hännystakkinsa sisäpuolelle, avattuaan ensin napit. Takin helmukset nousivat pystyyn. Pitäen luudan vartta haarainsa välissä hän lähti kyykkysillään hyppimään ympäri pirtin lattiaa, ja päästyään Oljemarckin kohdalle, venytti kaulansa ja heläytti tulemaan:

– Kukkokiikaa!

Miehet nauroivat kuorossa, ja lapsistakin se oli hauskaa. He ajoivat takaa Katajaista, joka pakeni heidän edellään koko ajan kotkottaen. Oljemarck seurasi tuota näytelmää ja vähitellen hänenkin kasvonsa kirkastuivat.

– Näyttelijäksi sinun olisi pitänyt ruveta, Katajainen, – sanoi hän, siirtyen penkille istumaan.

Mutta Katajainen oli täyttänyt kahvikupin paloviinalla ja ojensi sitä Oljemarckille.

– Yksi napanteri, herra luutnantti! Nyt on Kallen päivät.

Mutta Oljemarck ei halunnut. Hiivari sen sijaan ryyppäsi kupin kerta kulauksella.

– Sokeria päälle! herra vänrikki, jos vain karvastelee, – touhusi Kalle, joka myös oli pikku hiprakassa.

Mitäpä se sotamiehen kurkussa karvasteli. Hiivari rykäisi kuin merkiksi, että mielellään ottaisi toisenkin.

Ja olihan siellä mistä ottaa. Kun yksi kenttäpullo tyhjeni, avattiin toisen korkki. Melkein joka miehellä oli viinaa.

– Tämähän on kuin Kaanan häissä, – veisteli Lunki. – Kalle kätki hyvän viinan tähän asti.

– Ei se ole minun ansiotani.

– No... älä pahastu! Hyvää oli sinunkin tarjouksesi... hyvää! Minä tulen joskus sun mökkiisi ja tinaan sun pannusi!

Lunkikin alkoi jo olla "toisella kymmenellä".

Turina yltyi. Kalle saatiin ottamaan lisäryyppyjä. Hänen poskensa punoittivat. Eipä hän ollut ennen näin hauskaa pitänyt. Kallen päivät!

Hän rupesi laulamaan:

    – Siellä metsäjärven doisella buool-la
    on mökki niin maa-daa-laa.
    Siellä elää dahon minä, kuool-la...

Mitenkäs se sitten oli? On unohtunut...

Hän katsella haristeli ympärilleen.

– Kun maailma on niin katala.

– Eihän tämä maailma katala ole, – innostui isäntä. – Täällähän elää lekotellaan kuin Herran kukkarossa!

– Joo... tämä onkin sitten eri hyvä isäntä, tämä! – kehuivat sotamiehet kilvan.

– Joo... on tämä! – yhtyi Kallekin kiitokseen. – Däällä Moska-Ruunakin kasvatettiin ja lähti maailmalle...

Hän pyyhiskeli silmiään. Sitten hän yht'äkkiä suoristausi ja katsahti Oljemarckia avuttomasti hymyillen:

– Ei kai herra luutnantti vain tykkää pahaa?

Mitäs tyhjiä? Eihän tässä mitään ollut.

– Joo... minä duoda... olen monesti ajatellut, että kun minä ja Liisa... duoda mennään yhteen, niin herra luutnantti duoda... rupeaisi kummiksi...

Kalle oli siirtynyt Oljemarckin viereen istumaan. Tämä hymyili melkein kyynelet silmissä.

– Sinä tarkoitat, että sitten kun te saatte lapsia.

– Niin... sitten kun me saamme lapsia...

– Kyllä minä... varmasti rupean! Mutta pane sinä se minun kaimakseni, jos se on poika.

Se oli selvä! Hän oli kyllä ajatellut Döbelnin kaimaksi, kun se Tööpeli oli niin mukava mies. Mutta passasi se herra luutnantinkin kaimaksi kastaa. Sillä mukava mies oli herra luutnanttikin.

– Pane molempien.

Ka se sopi... mikä ettei! Mikäs se oli tuota... herra luutnantin ristimänimi?

– Henrik August.

– Sehän passaa! Yrjö Henrikki! Sillä... eikös se ole Yrjö Tööpelin nimi?

– Yrjö se oli... Yrjö Kaarle.

– Kuulkaapas, pojat! Me tässä ollaan herra luutnantin kanssa sovittu, että kun herra luutnantti nai Liisan... eei... duoda, kun minä nain Liisan, niin herra luutnantti rupeaa kummiksi.

Hiivari nauroi selkä kenossa. Hän ihan hirnui.

– Jokos sinä kummeja häissäsi tarvitset? Poika, poika!

Kalle katseli ällistyneenä ympärilleen. Hän oli niin viaton, ettei käsittänyt Hiivarin varoitukseen sisältynyttä viittausta.

– Ei kun... sitten kun... meillä on – poika, niin herra luutnantti on luvannut kastaa sen...

Nyt täytyi Oljemarckin nauraa. Vaikka hän olikin opiskellut teologiaa, ei hän silti kyennyt lapsia kastamaan.

– Ei... kun kummiksi! Ettekö ymmärrä?

No se! Mikäs nimeksi pantaisiin?

– Yrjö Henrikki!

No se sopi... ihan kuin nakutettu!

– Juodaanpas sitten sen tulevan Yrjö Henrikin malja, – ehdotti Kalle.

Siihen suostuttiin ilolla. Oljemarckinkin täytyi ottaa kuppi, sillä Kalle oli vastustamaton.

– Kun tulisi isänsä poika! – lausui Hiivari.

– Ja kummiensa kaltainen! – jatkoi Kalle. – Der-vek!

VI

Ratsumestari Möllersvärd oli matkalla kaupunkiin. Hän tuli Kukkolasta, mihin hänen eskadroonansa oli majoitettu.

Ratsumestari oli synkeällä päällä. Vanha vuosi oli loppunut kuoleman ja kurjuuden merkeissä, eikä uusikaan näyttänyt alkaneen sen suotuisammin. Sotatauti jatkui yhä, ja miehiä kuoli kuin torakoita. Hänenkin eskadroonastaan oli kuollut melkein puolet.

Kuukauden päivät he olivat nyt täällä viruneet mitään toimittamatta. Aselepoa kesti. Aika kului hitaasti, yksitoikkoisesti. Päämajan herrat löivät korttia, ja armeija hautasi kuolleitaan.

Joulu-illan hän oli viettänyt kaupungissa Otto Rehbinderin luona. Sillä pojalla ei ollut puutetta ruoasta... mitä, kun oli rahaa. Torniossa sai kyllä vatsansa täyteen, jos omisti muutakin kuin kassakuitteja. Nytkin hän oli lähtenyt kaupunkiin saadakseen syödä itsensä kylläiseksi. Hänellä oli vielä sen verran varaa.

Adlercreutz oli matkustanut Tukholmaan. Esikuntapäällikkö oli katsonut toimensa päättyneen johdettuaan armeijan rippeet tänne Kemijoen taa. Eihän täällä enää ollut ylenemisen mahdollisuuksia. Sen vuoksi oli paras painua pääkaupunkiin, missä häikäilemätön mies aina jotakin itselleen etuili. Ratsumestari ei kuulunut Adlercreutzin ihailijoihin.

Monet kehuivat hänen toimeliaisuuttaan ja mieskohtaista urhoollisuuttaan, eikä Möllersvärdkään niitä tahtonut kieltää. Mutta toimeliaisuudella ja urhoollisuudellakaan ei pitkälle potkittu, jollei ollut tietoja ja kokemusta. Näitä molempia puuttui Adlercreutzilta. Senpä vuoksi muutamat koiranleuat arvelivatkin, että hän pystyvän ja kokeneen ylipäällikön käskynalaisena olisi voinut olla kenraaliadjutantti n:o 3. Mutta johtamaan, itsenäisesti johtamaan hänestä ei ollut. "Toisella sijalla loistaa moni, joka himmenee ensimmäisellä."

Ratsumestari naurahti katkerasti. Omituisia aikoja elettiin. Hallitus, jonka oli pitänyt huolehtia valtakunnan tilasta, ei tehnyt mitään. Hätä ja puute kasvoivat päivä päivältä. Ruotsissakin oli kuulemma kalleus vain noussut, ja sen mukana yleinen tyytymättömyys. Ahvenanmaalla oleva sotajoukko, "eteläarmeija", oli vailla muonaa, ja valtiokassa tyhjä. Mutta siitä huolimatta ei kuningas tehnyt muuta kuin tutki Jung-Stillingiä ja kuunteli jesuiitta Flodinia, ylihovisaarnaajaansa, odotellen arkkienkeli Mikaelia esikuntapäällikökseen. Kun tämä suuruus saapuisi, toteutuisi hänen majesteettinsa sana: "Yhdestoista ruhtinas kukistaa pedon itsensä, ja tämä yhdestoista olen Minä."

Hullu mies... piti Bonapartea Ilmestyskirjan petona, joka hävittäisi maan päältä kymmenen ruhtinasta, mutta katkaisisi kyntensä yhdenteentoista – Ruotsin kuninkaaseen. Voi, Herran pieksut! Kustaa IV Aadolf oli pikkutekijä Ranskan keisarin suunnitelmissa.

– No... mitäs sinä siinä! Ei tässä nyt maantiellä ruveta syömään!

Ratsu oli pysähtynyt hamuilemaan suuhunsa tielle tippuneita heinän korsia. Laihaksi oli eläinparka käynyt. Ei tuntisi Mäntsälän kartanon pehtoori hoidokastaan.

Pororaito tuli vastaan. Möllersvärdin hevonen teki huiman hypyn tiepuoleen. Se pelkäsi noita sarvipäitä, joita se ei ollut muualla nähnyt. Ratsumestari kannusti sen tielle. Sacré nom! Hevosen piti mennä vaikka kadotuksen portista, kun isäntä käski.

– Mihin te olette matkalla? – kysyi hän huonolla suomenkielellä. Kummannäköinen kulkue jauhokuormineen ja venettä muistuttavine pulkkineen. Miehet poronnahkapeskeissään ja koreissa lakeissaan näyttivät joulutontuilta. Ne katselivat uteliaina uljasta ratsumestaria, joka rauhoitteli levotonta ratsuaan.

– Tuonne... kauas, Enontekiön pitäjään, – vastasi raidonkuljettaja omituisen laulavalla ja pehmeällä tavalla.

Ja hän osoitti pohjoista kohti.

– Mistä te jauhoja olette saaneet?

– No... kruununmakasiinista... Torniosta.

Ja kuljettaja osoitti etelään.

– Mistä sie olet poiessa?

Möllersvärd naurahti. Hän arvasi lappalaisen tarkoittavan hänen kotipaikkaansa. Mukava kysymys... oikein tähän aikakauteen sopiva. Eipä heistä monikaan tainnut olla siellä, missä olisi pitänyt olla. Hän viittasi taaksepäin:

– Tuolta minä tulen... Kukkolasta.

– No... mutta et sie ole tämän paikkakunnan ihmisiä?

Eipä hän ruvennut selittämään... uteliaille.

– Miksi sua käsketään?

Olivatpa ne sisukkaita! Möllersvärdin ratsu hypähteli ja riuhtoi. Se vapisi ja korskahteli, niin että ratsumestari suuttui.

– Piruksi! – ärjäisi hän ja kannusti hevosen tuliseen laukkaan. Lappalaiset huusivat ja kiroilivat, sillä tuo vimmastunut lantalainen oli ollut sotkea heidät alleen. Vielä kaukaa jäljestäpäin kuului heidän kiihkeä pajatuksensa.

Möllersvärdiä nauratti. Säikähdyttipä hän niitä hyvänlaisesti! Nyt ne saattoivat mennä kotiinsa ja kertoa Torniossa nähneensä itse pimeyden ruhtinaan. Sillä paholaiseksi tässä muuttui ihmisparka... tällaisessa hoijakassa.

Sieltä näkyi jo Tornion kirkontorni. Aurinko painui laskuaan kohti, purppuroiden lounaisen taivaan rannan. Ei se monta tuntia tähän vuoden aikaan valaissut näitä pohjoisia seutuja. Huh! Synkeältä ja toivottomalta näytti talvinen maisema hänen edessään.

Hän ratsasti joen yli ja tuli kaupunkiin. Oli tämäkin kaupungin kuva! Yksi ainoa katu, jota kesällä kulkivat lehmät ja ihmiset... pormestari vasikan perässä, joka häntä suorana laukkasi katua pitkin. Raatihuoneen tori kuului olevan paras haka, jossa sopi lehmiä syöttää. Möllersvärd naureskeli itsekseen.

"No... onpa sillä vauhti!"

Hän huomasi henkikaartilaisen karahuttavan katua pitkin sanansaattajan merkki rinnassa. Uteliaita päitä pisti porttikäytävistä, kurkistellen kaartilaisen jälkeen. Möllersvärd oli aikonut ratsastaa kievariin syömään, mutta pysäyttikin ja jäi odottamaan saapuvaa sanantuojaa.

– No... helsinki... sinullapa kiire on! – karjaisi hän ratsumiehelle, joka yritti laskettaa ohi kunniaa tekemättä. – Etkö tunne ohjesääntöä?

Sanantuoja oli pysäyttänyt. Hän teki uljaasti kunniaa.

– Käskystä, herra ratsumestari!

No... no... hyvä oli. Mutta – mihin sellainen hoppu?

– Kirje hänen majesteetiltaan kuninkaalta!

Ka se! Vai vielä se muisti! No... olipa soma mennä kuulemaan, mitä kummaa tuo kirje sisälsi.

Hän lasketti hevoskaartilaisen jäljessä kenraaliadjutantin toimiston edustalle. Eversti tuli portaille katsomaan, mitä tämä ratsujen töminä merkitsi. Möllersvärd hihkaisi:

– Herra eversti! Rauhan viesti!

Tieto sanansaattajan tulosta oli levinnyt kuin kulovalkea ympäri kaupungin. Joka suunnalta juoksi tai ratsasti upseereita kokoon. Oljemarck'kin karkuutti tammallaan niin paljon kuin kavioista lähti. Hän oli hengästynyt.

– Terve, Pastori... hengissä se sinäkin olet.

Hengissäpä hyvinkin... mutta mitä uutta nyt kuului, kun oli Tukholman lähetti tullut?

– Palkkarahoja, – nauroi Möllersvärd, astuen toimiston rappusia ylös.

– Ei suinkaan!

– No... sinäpä olet jo mukautunut nykyiseen järjestelmään, kun ihmettelet omaa oikeuttasi. Tietysti me saamme nyt palkat. Eikö olisi aika?

Ajan puolesta kyllä, mutta...

Siinä seisoi eversti Nyberg kuninkaan kirjelmä kädessä. Parikymmentä silmäparia tarkkasi noita jäyheitä soturinkasvoja, jotka nytkähtelivät hermostuneesti. Eversti kynsäisi päätään, katsoa muljautti upseereihin, mujahutti suutaan pari kertaa ja jäi sitten seisomaan totisena kuin virstantolppa.

– Hyvät herrat, – rykäisi hän. – On saapunut hänen kuninkaallisen majesteettinsa kirjelmä, jossa –

Hän rykäisi taas ja katsahti läsnäolijoihin kuin apua anoen. Tuskan hiki kihosi hänen otsalleen.

– ... kuninkaallisen majesteetin kirjelmä, jossa Pohjoisarmeijan upseeristolle...

("... luvataan maksaa kolmen kuukauden palkka", ajatteli Möllersvärd.)

– ... upseeristolle myönnetään vapaus...

("... palveluksesta", ajatteli Möllersvärd.)

– ... vapaus jättää...

("... virkaeropyyntö"...)

– ... jättää tukkansa puuteroimatta talvisaikaan.

Siunaa ja varjele! Upseerit katselivat toisiaan ällistyneinä. Kuka heistä oli hullu... everstikö vai he? Yksi ja toinen tunnusteli niskaansa. Hyvä isä sentään... useimmilla ei edes peruukkia ollutkaan. Vielä tässä puuterit... kun oli puute yksin kengistäkin!

Möllersvärd pärähti nauramaan.

– Minun peruukkini jäi jo Oulun tuolle puolen. Viime aikoina käytin sitä sapelin puhdistukseen.

Vapauttava nauru palkitsi näitä sanoja. Toiset hohottivat, toiset noitua napsuttelivat. Kuultiinkos kummempaa! Vai puuteroimatta sai olla päävärkki! Herra Jumala! Kuningas oli tullut hulluksi, rutihulluksi.

– Minkähänlaisia sääntöjä me saamme, kun kenraali Mikael tulee tarkastamaan armeijaa? – huudahti joku joukosta.

– Hyvät herrat! En voi sallia sellaista kielenkäyttöä hänen majesteetistaan! – sanoi eversti totisena, vaikka hänen silmänsä nauroivat. – Jokainen ajattelee, mitä tahtoo... mutta tämä on virkahuone, ja minä edustan hallitusta.

Hyvä! Ukko Nyberg oli kunnon mies. Hän osasi pitää järjestyksen.

– Ja nyt, hyvät herrat, poistukaa. Minulla on töitä.

Hän viittasi kädellään, ja kantapäiden yhteen kalahdellessa tyhjeni kenraaliadjutantin toimisto tuokiossa.

Oljemarck ja Möllersvärd ratsastivat yhdessä. Molemmat nauroivat ja sadattelivat puoliääneen äsken näyteltyä tragikomediaa.

– Se on valmis hullujen huoneeseen... se mies, – puhui Möllersvärd. – En voi ymmärtää, kuinka hän saa olla vallassa.

– Hänpä on vaan...

– P–ru! Tulisi nyt se Mikael sitten, jotta saataisiin palkat.

Ja Möllersvärd purskahti uudelleen nauruun.

Lähetin tulo oli herättänyt koko kaupungin. Oltiin uteliaisuudesta aivan halkeamaisillaan. Raatimies Lythraeus harppasi eversti Nybergin toimistoa kohti, napittaen turkkiaan. Hänellä oli kiire. Yht'äkkiä hän pysäytti Möllersvärdin ja Oljemarckin.

– Hyvät herrat... anteeksi! – huohotti hän. – Mutta sanottiin, että rauha en tehty?

– Ei, päinvastoin! On julistettu uusi sota.

– Mi-täh?

Raatimies seisoi suu auki.

– Englantiako vastaan?

– Ei kun – pupujusseja vastaan.

Lythraeus oli yhtenä kysymysmerkkinä.

– Katsokaahan... kuninkaallinen majesteetti on huomannut, ettei näin sota-aikana täidenkään sovi esiintyä tanssiaispuvuissa. Sen vuoksi hän on antanut määräyksen: pitäkööt harmaita arkihameitaan.

Ja Möllersvärd selitti lyhyesti saapuneen sanoman sisällön.

He ratsastivat eteenpäin, jättäen hämmästyneen raatimiehen seisomaan kadulle vähitellen kerääntyneen väkijoukon keskelle.

VII

Oljemarck ja Möllersvärd ratsastivat majataloon, jonka "salissa" armeijan upseerit tapasivat toisiaan viinin ja ruoan ääressä. Majatalonpitäjä koetti kilpailla armeijan juutalaisten kanssa, joilla oli kapakoita ympäri kaupunkia. Paikka oli vain sen vuoksi epämukava, että sinne kerääntyi myös kaupungin porvareita, osittain uteliaisuudesta, osittain juomahalusta. Sillä isäntä oli nyt voiton toivossa varustanut talonsa mahdollisimman hyvin sekä ruoka- että juomatavaroilla.

Nytkin siellä istui kaksi kaupungin porvaria, kultaseppä Winblad ja räätälimestari Justander.

Kuultuaan raatimieheltä kuninkaan kirjelmästä he olivat juoksujalkaa rientäneet majataloon, arvaten sinne kokoontuvilta upseereilta saavansa kuulla yhtä ja toista täydentävää.

Sali täyttyikin pian. Kolme ruotsalaista upseeria valtasi pöydän huoneen perältä, kapteeni, luutnantti ja vänrikki. He kuuluivat Jämtlannin rykmenttiin ja olivat jostakin selittämättömästä syystä jääneet Tornioon. Suurta ääntä pitäen he tilasivat juotavaa.

– Punssia pöytään, hei!

Oljemarck oli Möllersvärdin kanssa joutunut heidän naapurikseen. Joka paikka oli vallattu. Mestarit istuivat keskellä upseeriparvea. He olivat sentään kaupungin porvareita, paikkakunnan vakinaisia asukkaita ja tämän talon kantavieraita.

– Mitä on mestari Keksillä tarjottavana tänään?

Oljemarck naurahti. Piti koettaa puhua ruotsia, vaikk'ei kieli oikein ottanut taipuakseen. Mokomatkin heppulit... istuivat siinä niin tärkeän näköisinä, kuin olisivat kuuluneet kaupungin raatiin. Ja saattoivatpa kuuluakin, mutta tämä ei ollut mitkään raatihuoneen istunto.

– Mull' on nyt purkonjiakin, – toimitti majatalonpitäjä. – Saisko olla potteli purkonjia?

– Jokohan otethan kerran oikein herrasjuomaa? – innostui Justander.

Mutta Winblad naputteli sormillaan pöytää. Hjaa... taisi olla tyyristä.

– Kultaseppä on säästäväinen! – nauroi räätäli.

– No... tuo tänne...

Tupakan savu leijaili huoneessa. Upseerit olivat ladanneet piippunsa. Tilattiin viiniä ja punssia. Puheen sorina kasvoi. Äskensaapunut kuninkaan kirjelmä herätti vilkkaan keskustelun.

– Mikähän hänen majesteettiansa vaivaa? Eikö hän muista, että nyt on sota? – kysyi Jämtlannin rykmentin vänrikki katsellen tovereitaan silmät pyöreinä.

– Mitenkäs se muistaisi, kun tutkii raamattua aamusta iltaan.

Möllersvärd tuijotti kulmat kurtussa ruotsalaisten pöytään.

– Maallikkosaarnaajaksi se olisi paremmin sopinut kuin kuninkaaksi.

Ruotsalaiset kohauttivat hermostuneesti olkapäitään. He halusivat pysyä omassa piirissään ja siinä pohtia pulmallista kysymystä.

– Näittekö ukko Nybergin naaman! – huudettiin salin toisesta päästä. – Niin oli kuin olisi itkua vääntänyt.

Nauraa hohotettiin. Kievarinpitäjä puikkelehti pöytien välissä, kantaen ruokaa ja juomatavaroita. Hänellä kävi tänään hyvä liike.

– Tännekö oli pihvi ja perunat? – kysyi hän Möllersvärdiltä.

– Niin... pankaa siihen vaan...

Oljemarck'kin tilasi ruokaa. Hän oli kyllä jo aamiaisen syönyt, mutta nähdessään, millä innolla ratsumestari iski pihviinsä, hänen tuli nälkä uudelleen.

– Onko teillä tokayeria?

Ei, sitä ei ollut, mutta malagaa oli... mustaa malagaa. Saiko olla herra luutnantille pullo mustaa malagaa?

– Tuokaa vain.

Oljemarck söi ja ryyppäsi. Väkevä viini kihosi kulmiin, ja pian hän oli parhaalla keskustelupäällä.

– Suomen armeijan malja! – huusi hän ja kohotti lasinsa. Lasit kohosivat. Mutta – ruotsinmaalaisten upseerien pöydässä ne nousivat vain puolitiehen ja painuivat sitten alas.

– Mitä? Eivätkö herrat halua juoda Suomen armeijan maljaa! – tiukkasi Oljemarck, katsellen uhmaavasti ruotsalaista kapteenia, joka istui välinpitämättömän näköisenä selkä kenossa, täysinäinen punssilasi kädessään.

– Minä en tunne mitään suomalaista armeijaa.

– Kuulkaapas, pojat! Nämä veljet täällä eivät tunne mitään suomalaista armeijaa.

Oljemarck seisoi lasi koholla. Hän oli suurenmoinen nähdä.

– Minä esitän vielä kerran: Suomen armeijan malja!

Nyt oli äsken kohonneista laseista puolet laskeutunut alas. Vain Hiivari, Reutersköld, Möllersvärd ja muutamat muut pitivät ne edelleen kohotettuina.

– Juo pohjaan! – huudahti Hiivari. – Täällä tullaan perässä!

Yht'aikaa kohosivat lasit huulille ja tyhjenivät yht'aikaa.

– Suomi suoritettu! – lausui Oljemarck juhlallisena kuin pappi.

– Se on häpeällistä! kuuli hän vänrikin ruotsalaisten pöydässä suhahtavan.

Hän aikoi vastata, mutta kiinnittikin samassa huomionsa mestarien keskusteluun. Räätäli oli paheksunut Oljemarckin käyttäytymistä.

– Ruotsihan on aina ollut meidän rintavarustuksemme! Räätäli katsahti Oljemarckiin kuin armoa anoen. Hän odotti vastarintaa sieltäpäin.

– Kuulkaapa, herra Bröstvärn! Te erehdytte! Rintavarustuksen on aina muodostanut Suomi.

Hiivari teki muutamia neulomista muistuttavia liikkeitä.

– Räätäleillä on vain yksi ilmansuunta: takaperoinen. Siinä menevät muut ilmansuunnat sekaisin!

Mestarit supattivat keskenään. Räätäli oli sitä mieltä, että olisi ehkä parasta poistua, mutta kultaseppä pani vastaan. Ei – he istuivat täällä täydellä porvarisoikeudella. Nämä suutansa soittavat upseerit olivat tulokkaita, joista heidän ei tarvinnut välittää.

Tällä välin olivat ruotsalaiset upseerit neuvotelleet keskenään. Heidän piti jollakin tavoin osoittaa mieltään tuon äskeisen maljanjuonnin johdosta. Luutnantti ehdotti maljaa Ruotsin armeijalle, mutta toiset vastustivat: se saattaisi liiaksi kärjistää tilannetta. Lopuksi ehdotti kapteeni, että vänrikki rupeaisi laulamaan... noin ihan muina miehinä vain.

– Mitä minä laulaisin!

– Mitä vain... kunhan se on aito ruotsalaista. Noita finntuppeja pitää vähän niistää...

Hyvä! Vänrikki asettui selkäkenoon, otti urhoollisen ilmeen ja alkoi kimeällä äänellä:

    – Jämtländska jägare
    ha blåa scharivader,
    hvita byxor, svarta hattar,
    hvit bröstrevär.
    Dom äro att skåda
    de skönsta på parader,
    styfva, stolta, barska bussar
    med handgevär...

    Jämtlannin jääkäreillä
    on siniset säärystimet,
    valkoiset housut, mustat hatut,
    valkoinen rintapieli.
    Komeimmilta he näyttävät
    paraateissa,
    vahvat, ylväät, tuimat pojat
    kivääreinensä.

– Bravo! – huusivat toverit. – Malja sille!

– Pravo! – huusi räätäli Justanderkin. Hän ymmärsi hyvin pukuasioita.

Oljemarck oli purskahtanut nauruun. Hän nauroi niin, että henki oli salpautua.

– Joo, – toimesi hän, – se pitää paikkansa... "de skönsta på parader!" Eiväthän ne jämtlantilaiset ole koko sodan aikana muuta tehneetkään kuin paradeeranneet.

Se oli ruotsalaisille liikaa. Laulaja kavahti pystyyn kuin ammuttu. Hän kiehui punaisena vihasta.

– Vastaako herra luutnantti puheensa?

– Kyllä... kunhan olen syönyt tämän poronlihapihvin. Minä vastaan ja näytän sinulle myös "paraatia".

Hän oli peloittavan näköinen, tukka epäjärjestyksessä ja uhkaava ryppy kulmakarvojen välissä. Ruotsalaisetkin olivat kuulleet hänen kaksintaistelustaan ruhtinas Donatjevin kanssa, ja suusta suuhun kulkiessaan se oli vain kasvanut ihmeellisyydessä. Sellaista ei ollut ennen tapahtunut. Että mies vaihtoi kättä kesken ottelun! Sitähän eivät kuulemma osanneet muut kuin ranskalaiset.

Laulaja-vänrikki oli ensin ajatellut haastaa Oljemarckin. Mutta – hänkin muisti tuon Kemissä sattuneen kohtauksen. Hän kumartui keskustelemaan kapteenin kanssa. Tämä nousi ja meni Reutersköldin luo. He olivat yhdessä marssineet Lapualta Uuteenkaarlepyyhyn ja olivat hyviä tuttuja.

Ruotsalainen kehoitti everstiä pitämään Oljemarckia kurissa, koska oli kerran korkea-arvoisin läsnäolijoista. Mutta – eversti oli haluton. Hän oli päässyt pitämään luutnantista – varsinkin kaksintaistelun jälkeen, ja nyt hän huomautti kapteenille, että pitäisivät itse huolen itsestään.

– Mutta... sen kanssa ei uskalla tapella.

– No... siihen minä en voi mitään.

Ja Reutersköld käänsi kapteenille selkänsä. Oljemarck oli seurannut tuota kohtausta sivulta. Hän oli arvannut, mitä keskustelu koski. Nauraen pilkallisesti hän kohotti lasinsa.

– Terveydeksenne, herra kapteeni.

Ruotsalaiset kihisivät kiukusta. Miettien sopivaa keinoa suomalaisen nolaamiseksi he istuivat päät yhdessä ja supattivat. Oljemarck antoi heidän miettiä. Hän tarkasteli huonetta. Joka pöydän ääressä kävi vilkas keskustelu. Tuolla... salin ovenpuoleisessa nurkassa oli kaksi luutnanttia ruvennut pelaamaan korttia. Möllersvärd kulki ympäri, sukkeluuksia lasketellen. Hän oli juonut kaksi pulloa viiniä ja oli aika hyvässä humalassa. Oljemarck seurasi, kuinka hän nauraa hohotti, viittilöiden ympärilleen, Nyt hän hoippui mestarien pöytää kohti.

– Olisi kysymyksessä uusi paraatipuvun malli, – tolkkasi hän Justanderille. – Tehän olette räätäli?

Kyllä... minkälaista paraatipukua herra ratsumestari tarkoitti? Oliko surnaalia?

– Eivät ole vielä journaalit saapuneet... mutta tulevat kai pian. Kuningas tulee Mikaelin kanssa tarkastamaan armeijaa... ja siksi päiväksi pitäisi saada uudet paraatipuvut...

Mestarit katselivat toisiaan. Ketä Mikaelia hän mahtoi tarkoittaa?

– Niin tuota... kenen herra ratsumestari sanoi tulevan tarkastamaan? Kuninkaanko?

– Niin... yhdessä Mikaelin kanssa... Oliko se joku prinsseistä?

Kyllä... itse niitä kaikkein korkeimman pääesikunnan jäseniä.

– Ja tulee tänne Tornioon?

– Varmasti!

Justander katsahti nopeasti naapuriinsa.

– Ja täältäkö puvut tilataan?

– Tietysti! Eihän niitä nyt Tukholmasta... koska armeija kerran majailee täällä.

Voi yhden kerran! Justander hioi jo hyppysiään. Siitäpä hän saisi urakan, urakan ennenkuulumattoman! Paraatipuvut koko armeijalle! Totisesti! Nyt saisivat räätälit työtä kautta koko Länsipohjan läänin. Tuota... kangas tuli tietysti kruuunulta ja yleensä kaikki tarpeet?

– Tietysti!

– Ja valmistusaika riittävän pitkä?

– Se on selvä. Mutta – työn pitää olla ensiluokkaista.

– Katsokaa, herra ratsumestari! – Justander oli hypähtänyt pystyyn. – Tuon sortuutin olen minä tehnyt! Nousehan, Winblad, hiukan... tuollainen snitti... tuollaiset soreat sisäänotot. Minä osaan ammatin! Mestari Winblad voi todistaa.

Kultaseppä, jota harmitti, että toveria odotti niin mainio ansio, tunsi hiukan kateutta. Hän murahti:

– Kyllähän se Justander neuloo...

– Neulon, neulon minä! Minä olen neulonut papeille ja piispoille... herroille ja talonpojille. Olen neulonut upseeripukujakin... pormestarillekin hänen virkapukunsa. Kyllä minä, kyllä minä...!

Ja räätäli Justander, jolle bourgogne oli noussut päähän, viittoi ja selitteli tavattoman innoissaan.

Hän ei nyt enää malttanut viipyä, vaan lähti viuhtomaan ulos, jättäen kultasepän yksin istumaan.

– Mihinkäs mestarille sellainen kiire tuli? – huudettiin eri tahoilta.

Möllersvärd löi polviinsa ja nauroi:

– Lähti tilaamaan kisällejä, kun saa pian suurenpuoleisen tilauksen arkkienkeli Mikaelin paraadin vuoksi. Silloinhan on armeijan esiinnyttävä uusissa univormuissa, ja tuota työtä varten hän nyt lähti tekemään valmistuksia.

Koko sali oli yhtenä naurunremakkana. Ruotsalaisetkin yhtyivät siihen, vaikka se kävikin heidän kunnialleen. Mutta kultaseppä Winblad, uskollinen patriootti, kavahti pystyyn ja kimmahti:

– Täällä loukataan hovia! Minä panen vastalauseeni!

– Hyvä! – kajahti ruotsalaisten pöydästä, jossa mieliala oli yht'äkkiä kääntynyt.

Mestari Winblad köpitti ovea kohti, napittaen sortuuttiaan.

– Ukko suuttui, kun ei saanut tilausta!

– Olisihan sun sopinut tilata häneltäkin... tusina kultaisia lautasia kruunun laskuun.

– Alas pilkkaajat! – kajahti äkkiä ruotsalaisten pöydästä.

– Ulos kerskaajat! – huusi Oljemarck ja tarttui laulaja-vänrikkiä kauluksesta.

Syntyi yleinen melu ja huuto. Ruotsalaiset olivat äärimmäisen kiihdyksissään. Kapteeni hyppäsi keskelle huonetta, huutaen: "Ruotsin armeijaa häväistään! Me vaadimme hyvitystä." Hiivari takoi tuolin jalkaa lattiaan:

– Ja me annamme sitä, ja me annamme sitä!

Nyt sekaantui Reutersköld asioiden kulkuun. Hän komensi kapteenin paikoilleen, Oljemarckin heittämään vänrikin rauhaan. Tämä hyppi tasakäpälässä, uhaten tappaa kaikki suomalaiset.

– Te ette tapa ketään! – karjaisi Reutersköld. – Mars, paikallenne!

Ja vänrikki luikki takaisin pöytänsä ääreen.

Ruotsalaiset uhkasivat ilmoittaa asian sotaviskaalille. Heitä oli verisesti loukattu. Kuningasta, kuninkaallista hovia ja koko valtakuntaa oli häväisty. Mutta ennen kaikkea armeijaa, Ruotsin armeijaa. Monta ääntä huusi yhtä aikaa.

Samassa ilmestyi kynnykselle kenraali Gripenberg. Kaikki kavahtivat pystyyn.

– No... mikä meteli täällä on?

Hänelle selitettiin tapahtuma.

– Vai sotaviskaalille! – suutahti hän. – Hänellä on työtä muutenkin kuin ruveta teidän kinastelujanne ratkomaan. Herrat istuvat alas ja jatkavat seurusteluaan. Mutta sovinnossa!

Esitettiin molemminpuolinen anteeksipyyntö. Mitäpä he tässä tappelemaan keskenään... asetoverit. Oljemarck pyysi anteeksi ruotsalaisilta, ja nämä puolestaan suomalaisilta. Laulaja-vänrikki istutettiin Oljemarckin ja Möllersvärdin pöytään. Tilattiin lisää viiniä, ja juhla jatkui.

Hetken päästä oli laulaja-vänrikki siinä määrin humalassa, että lauloi:

    – Jämtländska jägare
    ha gula scharivader,
    röda byxor, hvita hattar,
    grön bröstrevär.
    De dricka ut sin bägare
    på lifvets maskerader,
    styfva, stolta, barska bussar
    skratta åt misär...

    Jämtlannin jääkäreillä
    on keltaiset säärystimet
    punaiset housut, valkoiset hatut
    viheriä rintapieli.
    He tyhjentävät maljansa
    elämän naamiohuveissa,
    vahvat, ylväät, tuimat pojat
    nauravat kurjuudelle.

– Papukaijoja ne ovat... pa-pu-kai-jo-ja, – rähisi Oljemarck nauraen ja yskien yhtä aikaa.

VIII

Oljemarck oli jo pitemmän aikaa pitänyt silmällä salin ovenpuoleista nurkkaa, missä keski-ikäinen, tummaverinen majuri istui yksin, käsi poskella, puoliväliin juotu viinilasi edessään. Hän ei näyttänyt huomaavan mitä ympärillä tapahtui. Kuurona huoneessa kaikuvalle melulle ja rähinälle hän istui vain, maistaen silloin tällöin varovaisesti lasistaan.

Se oli Savon jääkärirykmenttiin kuuluvan Sulkavan komppanian päällikkö Joachim Zacharias Duncker.

Oljemarck oli tutustunut häneen täällä Torniossa, missä Sandelsin joukot olivat lopullisesti yhtyneet pääarmeijaan. Hän tunsi kyllä miehen maineelta: uljas, urhoollinen, pelkäämätön upseeri, jonka hyökkäys Virran sillalla oli ensiluokkaisen sankaritarinan veroinen. Pikapäisen tuttavuuden perusteella hän oli ehtinyt havaita, että majuri oli hieno – herkkäsieluinen mies, jonka silmät saattoivat toisinaan säteillä hellästi kuin naisen – kunnes niissä yht'äkkiä leimahti salama. Soturi ja aviolemmenlaulaja – vaikk'ei viimeksimainittu luonteenlaatu ollut synnyttänyt ainoatakaan runoa.

Hän nousi ja suuntasi askelensa Dunckerin pöytään, jättäen jämtlantilaisen haastelemaan Möllersvärdin kanssa.

– Hyvää päivää, herra majuri! Herra majuriapa ei monesti näe täälläpäin.

Duncker kohotti tumman katseensa. Oljemarckista näytti, kuin olisi sen pohjalla uiskennellut kipu ja tuska, vaikka pinta säteilikin.

– Kas, herra luutnantti! Olkaa hyvä ja istukaa!

– Täällä on humua tänään! – nauroi Oljemarck, osoittaen peukalollaan olkapäänsä taa. – Täytyy joskus vähän hummata... muuten kuolee ikävään.

Duncker katsahti häneen alakuloisesti, maistaen lasistaan.

– Ei tämä auta, – lausui hän, osoittaen viinilasiaan. – Jota kalvaa kaipaus... se on parantumaton. Viini tuo vain hetken unohduksen.

Kaipaus! Duncker lausui sen sanan, kuin olisi siihen sisältynyt koko maailma... kuin olisi hän tahtonut tuolla yhdellä ainoalla sanalla ilmaista sydämensä sisimmän tunteen, jonka rinnalla kaikki muu oli arvotonta.

Oljemarck tuli tunteelliseksi – siihen ei muuten paljoa tarvittu. Ja sitä paitsi: hän oli juonut siksi runsaasti, että sydän virittyi kuin itsestään sen sävelen mukaan, jota toinen rakasti. Se sydän oli kuin harppu, alttiina joka tuulen kosketukselle, vihan ja rakkauden, maineen ja sankaruuden, kodin ja kotiseudun.

Duncker rupesi puhumaan kodista. Oliko mitään siihen verrattavaa? Koti, vaikka kuinka vaatimaton, mutta jossa asui onni ja tyytyväisyys – se oli parasta tässä vaivanalaisessa elämässä.

Ja majuri kahlautti harallaan olevat oikean käden sormet tuuhean tukkansa läpi.

– Kun minä toisinaan muistan Kosonientä... sen matalaa päärakennusta syreenipensaineen, mustuu maailma silmissäni! Näen työhuoneeni ikkunan, sen auringon polttamat ruudut... ja unissani seison sen takana ja katselen sisään. Olen tulevinani matkalta. Haluan vain todeta, että kaikki on paikallaan... vanha metsästyskivääri ja isävainajan merenvahapiippu, kirjahylly ja kartta... Sitten kierrän puutarhan puolelle ja naputan ikkunaan. Verho häilähtää, ja sen takaa silmäävät yöpuvussa olevan nuoren naisen suloiset, unenpehmoiset kasvot. Tunnen niiden lämmön ruudun läpi... Ah, te ette ymmärrä, joka ette ole naimisissa, jolla ei ole vuoden vanhaa poikaa! Minä... minä –

Duncker puistahutti päätään ja puri hammasta, kuin siten estääkseen kyyneltä esiin puhkeamasta.

– Te sanotte ehkä: sentimentaalisuutta! Mutta mitä on sentimentaalisuus? Käsi sillä kivellä, joka Jaakobilla oli päänalaisena korvessa. Minä en ole sentimentaali sanan tavallisessa merkityksessä, mutta kaipaan toisinaan rakasta vaimoani, niin että itken.

Kyllä Oljemarck sen ymmärsi. Hän muisti vänrikki Nymania. Tämänkin kasvot olivat kirkastuneet, kun hän oli katsellut vaimonsa neulomia nimikirjaimia sukanvarren suissa.

Hänkin oli sentimentaali omalla tavallaan. Kyllä hän käsitti. Tänä hetkenä kun hän – majurin sanojen lumoamana – ajatteli Hannaa vastaavanlaisessa asemassa, hänen sydämensä suli kuin vaha.

– Herra majuri, uskotteko rakkauden ikuisuuteen?

Duncker katseli häntä kuin moittien. Että sellaista saattoi kysyä! Hän oli onnellinen mies, joka oli saanut sydämensä valitun, ja hänellä oli toisella vuodella oleva poika, pikku Kustaa, jolla oli jo kaksi hammasta.

– Kuulkaa, luutnantti... nuo kaksi hammasta merkitsevät minulle enemmän kuin koko sotainen maine ja kunnia!

Ja Duncker pudisteli päätään kuin tuskissaan.

– Te ette ole naimisissa? – kysyi hän hetken kuluttua.

Oljemarck teki kieltävän eleen.

– No... sitten teillä on tuo kaikki edessäpäin. Maljanne, herra luutnantti!

Ja Dunckerin kosteiksi käyneet silmät hymyilivät hellästi. Nyt niissä oli naisen katse.

Oljemarckista oli hauskaa istua tämän miehen seurassa. Hän ei voinut sanoa, mikä hänessä erikoisemmin miellytti. Kaikki – tuo tunteellisuus, joka niin somasti yhtyi äänen miehekkääseen sävyyn... äänen, joka kuitenkin värähteli liikutuksesta. Vartalo oli suora ja sulava ja ryhti uljas. Päätänsä hän kantoi pystyssä ja nakaten sitä mukavasti taaksepäin hän pudisti vallattomat kiharansa otsalta pois. Hän muistutti sotaratsua, joka taistelun melskeessä, harja hulmuten syöksyy eteenpäin, mutta on samalla niin herkkä, että joka hermo värähtelee. Hän olisi yhtä hyvin saattanut olla pappi. Ja varmaan häneltä ei olisi kuulijoita puuttunut.

– Kun saataisiin tapella! – huudahti Duncker, ja hänen silmänsä leimahtivat, ja pää teki taas tuon taaksepäin heittävän liikkeen. – Taistelu on paras stimulanssi liian herkälle sydämelle.

– Ei sen tarvitse olla liian herkkä. Sanokaamme vain herkkä.

Duncker puisteli "harjaansa" kuin hevonen, joka palaa halusta päästä pilttuusta ulos.

– Liian herkkä! – huudahti hän. – Minä myönnän mielelläni, että puhun tarpeettomia. Ei pitäisi soturin valitella. Mutta – kun malja kuohuu yli reunojensa... te ymmärrätte?

Kyllä Oljemarck ymmärsi. Kuohui se hänelläkin, voi, kuinka monta kertaa se kuohui! Hän oli vain siksi umpimielinen, ettei saanut toista tehdyksi tuosta kuohunnasta osalliseksi. Hän uudisti äskeisen kysymyksensä:

– Herra majuri, uskotteko rakkauden ikuisuuteen?

– Kas... te olette kova päällekäymään! Hyvä! Minä vastaan teille suoraan: rakkaus on ikuinen! Se ulottuu haudan toiselle puolen!

Oljemarckin silmät tulvahtivat kyyneliä täyteen. Hän oli sen verran viinin pehmentämä, ettei kyennyt itseään hillitsemään.

– Käskystä, herra majuri! – sanoi hän paksulla äänellä ja ojentautui suoraksi tuolillaan, suurten kyynelten vieriessä poskia pitkin. – Suokaa anteeksi, herra majuri. Hermot heittävät kuperkeikkaa.

Oi, kuinka mielellään hän nyt olisi ollut Lounatmäessä. Sielläkin oli ikkuna, johon olisi voinut naputtaa. Sielläkin piirittivät syreenit päärakennusta. Hänestä oli tuntunut, ettei hänellä viime syksyn jälkeen enää ollut mitään tekemistä sen talon kanssa, mutta Dunckerin puhe oli avannut hänelle portit.

– Luuletteko, että nainen... kuinka sanoisin – voi harhailla rakkaudessaan, kunnes löytää oikean polun? – kysyi Oljemarck silmiään kuivaten.

– En ainoastaan luule, vaan uskon. Ne ovat hiukan eri lajin naisia... joiden on kamppailtava selvyys. Mutta tuo kamppailu todistaa vain, että rakkaus on heidän ainoa valtakuntansa. Toiset saavat sen ilman taistelua... se tulee kuin kehtolahjana, mutta ne taas ovat eri lajin naisia.

Ja Duncker rupesi juttelemaan vaimostaan. Hän oli melkein neljätoista vuotta nuorempi. Mutta niin herttainen, niin uskollinen... niin kaikki kaikessa miehelleen, palvelija ja kuningatar, vaimo ja rakastajatar. Mutta – ennen kaikkea: äiti!

Se oli kuin palsamia Oljemarckin kipeälle sydämelle. Tuntui sykähdyttävältä ajatella Hanna Enefeltiä äitinä. Se oli kuin astumista pyhään salaperäisyyteen, missä neitsyys vaihtuu äitiydeksi. Nuo käsitteetkin olivat kuin hunnutettuja. Tuntui, kuin olisi yliluonnollisen hellä käsi koskettanut sielua. Hän ummisti silmänsä, ja Hannan piirteet välähtelivät hänen mielessään: silmät... ääni... pään asento... kaulan taipuisa kaari, mutta pehmeämpinä... kehkeytyneempinä kuin neitosella. Hanna piti sylissään lasta, kumartuen katsomaan sen pulleita, pyöreitä muotoja. Vain se liike, jolla hän kohotti päätään, ilmaisi tyttöaikaista Hannaa. Oljemarck huokasi hiljaa ja avasi silmänsä. Morsiamesta äitiin tuntui olevan huimaavan pitkä matka... kuin olisi ajanut halki tähtitarhojen, ja kuitenkin tuo muutos tapahtui ajatuksen nopeudella. Sitä oli vaikea käsittää... sen saattoi vain aavistaa. Mutta tuohon aavistukseen sisältyi kaikki se hienoin, hellävaraisin ja lämpöisin, mitä puhtaan, täysinkehittyneen miehen sielussa asuu toista sukupuolta kohtaan – kun tällä olennolla vielä päällepäätteeksi on kaikki rakastetun piirteet. Oljemarck oli säilynyt tässä suhteessa puhtaana. Hän palveli kyllä toisinaan Bakkusta, mutta kevytjalkainen Venus oli hänestä aina ollut vastenmielinen. Hän oli pohjaltaan idealisti.

Duncker oli ruvennut juttelemaan Ristiinasta. Hän haltioitui kuten äskenkin puhuessaan kodista. Ristiina, synnyinpitäjä – se oli maailman ihanin paikka! Luoja oli ollut erikoisen lempeällä päällä luodessaan sen. Saimaa, sininen, hymyilevä Saimaa, haaraantui pitkiksi, kapeiksi lahdekkeiksi, joissa jyrkät kallioseinät kohosivat suoraan vedenrajasta. Oliko Oljemarck koskaan pannut merkille, millainen oli maiseman hymy? Ristiinassa sen näki... tuollaisessa varjokkaassa salmessa, missä vedenpinta päilyi peilikirkkaana. Alakuloinen, hiukan surumielinen hymy, joka sai soutajan herkkään vireeseen. Sellainen oli Ristiina.

Kyllä Oljemarck sen ymmärsi. Hän oli Päijänteen poikia, "vesikansan" lapsia niinkuin Dunckerkin.

– Entäs kansa, – jatkoi Duncker silmät leimuten, – sellainen sitkeä, uuttera kansa! Nämä peräpohjolaiset kuolisivat nälkään, jos heidän pitäisi sellaisista pelloista leipänsä ottaa. Kiveä ja kiveä vain... joka kuokan iskulla, joka auran vetäisyllä. Peräpohjolainen ei käsitä, mitä "alakivi" on, mutta ristiinalainen sen tietää. Kuitenkaan hän ei anna sen itseään peloittaa.

Niinpä niin... oli sitä "alakiveä" Itä-Hämeessäkin.

– Ja sitten ne juhlat... häät ja hautajaiset! Ei missään vietetä niin iloisia häitä kuin Ristiinassa, eikä niin juhlallisia hautajaisia. Nekin ovat melkein iloisia... niissä syödään ja juodaan kuin itsestään selvänä asiana, että vainaja tuon kaiken mielellään sallii. Olihan hän eläessään tehnyt samoin. Ja jokainen läsnäolija tuntee tyydytystä, että itse vielä elää, ollen hengessään kiitollinen vainajalle, että tämä kuolemansa kautta valmisti näin hyvän olon tunteen. – Jos Herra Jumala ottaisi minut taivaaseen, luulen, että tekisin niinkuin länsigöötalainen talonpoika, joka pyhien pariin tultuaan pyysi päästä Värnamon markkinoille: minä pyytäisin päästä Ristiinaan.

Duncker naurahti, mutta hänen naurussaankin soi sisällinen vakuutus siitä, että kotipitäjä oli vertoja vailla.

– No, Ristiinan malja sitten! – sanoi Oljemarck.

– Sen juon mielelläni!

– Vai Ristiinalle tässä maljoja tyhjennellään!

Duncker ja Oljemarck katsahtivat ylös. Pöydän päässä seisoi lyhyt isäntämies, turkki päällä ja pieksusaappaat jalassa. Taskusta pisti esiin ruoska ja piipun letkavarsi.

– Fieandt, terve!

Se oli everstiluutnantti Otto v. Fieandt, joka koko sota-ajan oli tapellut kuin omaan laskuunsa – tavallisesti häviten.

Oljemarck esitettiin. Fieandt katsahti häneen iloisesti.

– Vai Henrik Oljemarckin poika! Kyllä minä isänne tunsin.

Miksikä ei... kun molemmat olivat kuuluneet Anjalan liittoon ja tuomittu kuolemaan. Siitä ei nyt kuitenkaan puhuttu.

– Hyvähän se on, että kotipitäjää kiitetään, – tuumi Fieandt, joka oli riisunut turkin päältään. Sen alta oli paljastunut nuhraantunut univormu, jonka ikää oli vaikea arvata.

– Sinne minäkin tästä painuisin, kun saataisiin ensin tämä urakka loppuun.

Hän katseli ympärilleen ja nyökytteli päätään eri tahoille.

– Täällähän on miestä kuin häkää, – naureskeli hän ja rupesi lataamaan piippuaan. – Tuota... ei taida kirnupiimää saada?

Eipä sitä tainnut olla. Täällä juotiin tällä kertaa bourgognea, malagaa ja madeiraa.

Fieandt puhalsi paksun savukiehkuran.

– Niinpä vain... tuota olisikohan rieskaa?

Ei tainnut olla sitäkään... tavallista hapanta leipää vain.

– Eikä kalakukkoa?

Oljemarck nauroi. Herra eversti ajatteli vain Savonmaan ruokia.

– Niin... siellä ne on ruoatkin toisen sorttisia kuin täällä. Poronpaistia ja lohta vain pistellään. Tuota... saisikohan talkkunaa, jos tilaisi?

Oljemarck huusi majatalon isäntää. Tämä tuli.

– Herra eversti haluaisi talkkunaa.

Kievarinpitäjä kohautti olkapäitään.

– Meillä ei ole kuin lihapullia, pihviä, suolattua lohta ja sitten "ylösleikkauksia"... ja poronpaistia.

– Arvasinhan minä. Ei sitä saa muualla kuin Savossa. Tuota... tuokaa sitten sitä lohtanne.

Fieandt sai tilauksensa ja tuopin olutta. Hän syödä mutusteli rauhallisesti, kiirettä pitämättä.

– Tuota... tässä on sitten Ristiinan synnit ja ansiot edustettuina, – jutteli hän Oljemarckille. – Minä edustan ensiksimainittua, Duncker jälkimmäisiä.

Kuinka niin?

– No... minähän olen koko ajan saanut selkääni, ja naapuri voittanut.

Mitä niitä tyhjiä! Selkäänsä he olivat saaneet kaikki – summamutikassa. Ei kai muuten oltaisi Torniossa.

– Ristiinaa kohti se minäkin koetin rynnistää, mutta en päässyt. Ryssät ovat tainneet syödä kalakukotkin.

– Mitä sinä puhut kulagakosta?

– Heh! Sandelsko se oli? No, terve, terve! Tuota... kalakukoista se minä... (saanko esittää... luutnantti Oljemarck)... vai tunnette jo. Niin – tuota kalakukoista...

Oljemarck oli jäänyt seisomaan, mutta Sandels käski hänen istua.

– Kun ette vain haasta minua.

Vai oli tämä sen sorttisia... että manuutti.

– Jadå!

Sandels vilkutti silmää Oljemarckille, ja hänen vasen suupielensä vetäytyi hymyyn.

– Kyllä tämä poika ryssiä pehmittää. Men... à propos – kulagacko – sitä ei saa täällä?

– Kuule, ei se ole kulagacko – se on kalakukko, – oikaisi Duncker.

– Kallakuck...

– ... ko! Kalakukko.

– Kallakukko. Se on yhtä h–vetin kieltä!

– Kyllä sitä puhutaan taivaassakin.

Sandels pyörähti äkkiä Oljemarckiin päin. Hänen kasvoillaan elehti ylimielinen sävy.

– Puhutaanko? Kuulkaa, herra luutnantti, sallikaa minun epäillä sitä.

Oljemarckin sisu jo kiehahti. Hän oli siksi humalassa, että oli valmis käymään kimppuun. Mutta Fieandt virkkoi sovittavasti Agricolan sanoilla:

– Kyllä se kuulee Suomen kielen, joka ymmärtää kaikkein mielen.

Oli tunnettu asia, että Sandels, vaikka oli kolmattakymmentä vuotta palvellut Suomessa, oli pysytellyt etäällä suomalaisista. Häntä ihailtiin etevien lahjojensa vuoksi, mutta ei yleisemmin toveripiirissä rakastettu. Hän oli ylenmäärin itserakas. Mutta sotamiehet näkivät hänessä jumaloidun päällikön, jonka käskystä he menivät ilolla tuleen.

– Mitenkäs "Pisuu" jaksaa?

Se oli Sandelsin kuuluisa hevonen, Bijou, jonka hän oli saanut lahjaksi majuri Tavastilta.

– Ojah! Sen kuninkaallinen isabella-väri on ainakin hyvin käytännöllinen.

Ja Sandels rupesi noitumaan tallirenkejä, jotka eivät aina viitsineet siistiä hevosta hänen mielikseen.

– Nämä suomalaiset ovat niin hiton laiskoja...

Oljemarckia tympäsi. Hän pyysi lupaa saada poistua. Tuon ruotsalaisen "kukon" ilmestyminen seuraan oli pilannut hänen tuulensa. Vai laiskoja! Haistakoon –!

Hän istui omaan pöytäänsä. Siellä jämtlantilainen vänrikki kuorsasi täyttä päätä. Möllersvärd osoitti häntä nauraen.

– Katsopas Jämtlannin rintarevääriä!

Oh! Kuola valui pitkin asetakin rintapieliä. Oljemarck raivostui:

– Hei, täällä on yksi kuollut, viekää pellolle!

Ja hän tyrkkäsi vänrikkiä kylkeen.

– Hurraa, pojat! Pistimet tanaan! – örisi tämä ja kaatui pöydän alle.

Sali remahti raikuvaan nauruun.

IX

Helmikuun 11. päivänä oli ylisotaoikeus kokoontunut viimeistä kertaa käsittelemään surullisen kuuluisaa Viaporin juttua. Tänä päivänä piti myös annettaman päätös. Asia oli ollut useita kertoja esillä eri paikoissa – sen mukaan missä päämaja kulloinkin oli sattunut olemaan. Ensi kertaa oli juttua käsitelty Kalajoella syysk. 26. p:nä edellisenä vuonna. Kenraalimajuri J. Fr. Aminoff oli ylisotaoikeuden puheenjohtajana antanut haasteen Viaporin sotaneuvoston jäsenille. Tässä ensimmäisessä istunnossa oli ollut läsnä vain majuri Liljensparre, joka Viaporin sotaneuvoston kokouksissa oli pitänyt pöytäkirjaa.

Nyt oli asia viime kertaa esillä Torniossa, kenraali Hannu Henrik Gripenbergin toimiessa oikeuden puheenjohtajana. Syytetyistä oli nytkin läsnä ainoastaan yksi, edellämainittu Liljensparre. Hän oli ollut toinen niistä upseereista, joka amiraali Cronstedtin ja venäläisten keskinäisen sopimuksen perusteella oli lähetetty viemään sanaa Ruotsiin Viaporin antautumisen ehdoista. Venäläisten pidättäessä häntä eri paikoissa oli hänen matkansa viivästynyt siinä määrin, että hän oli päässyt perille Tukholmaan vasta 5 päivää linnoituksen antautumisen jälkeen.

Linnoitus oli luovutettu toukok. 3. p:nä kello kaksitoista päivällä, sen jälkeen kuin huhtikuussa oli solmittu aselepo. Pääehtona tuossa sopimuksessa oli ollut, että – jollei ennen toukok. 3. päivää vähintään viisi ruotsalaista linjalaivaa saapunut linnoituksen apuun, oli se luovutettava. Mitään apua ei ollut tullut. Sillä kun Liljensparren toveri, luutnantti Callerstedt, toukok. 3. p:nä oli saapunut Tukholmaan, ei siellä oltu asiasta tiedetty mitään – ei edes ajateltukaan minkäänlaisen apuretkikunnan lähettämistä.

Kuningas oli vangituttanut Liljensparren ja lähettänyt hänet Pohjanmaalle asiastaan vastaamaan. Sotaneuvoston kokouksiin osaaottaneena, vaikka tosin vain pöytäkirjanpitäjänä, oli kuningas katsonut hänetkin syylliseksi maanpetokseen. Vangittuna oli Liljensparre saanut sitten seurata armeijaa sen perääntyessä pohjoista kohti. Ja nyt – kuten sanottu – piti annettaman päätös.

Asiakirjapinkka oli kuukausien kuluessa kasvanut. Jo Kalajoella niitä oli ollut paljon... kirjallisia todistuskappaleita ja kertomuksia henkilöiltä, jotka olivat palvelleet Viaporissa. Jälkeenpäin oli tullut lisää everstiluutnantti Wadenstjernan puolustuskirjoitus sekä muita lisätodistuksia.

Asiakirjojen lukeminen vei aikaa. Sillä välin sai syytetty seisoa kahden sotamiehen vartioimana lähellä tuomarin pöytää. Majuri näytti rasittuneelta. Alituinen huoli asian lopullisesta päättymisestä, pitkä vankinaolo, epämukavat majapaikat, yhtämittainen kulku olivat uuvuttaneet hänet lopullisesti. Paitsi sotaoikeuden jäseniä, joiden joukossa istui mm. Oljemarck apujäsenenä, oli jutun loppukäsittelyä kerääntynyt seuraamaan suuri joukko upseereita.

Gripenberg luki asiakirjoja. Niistä kävi selville koko tuo surullinen historia. Pääsyytetty oli tietysti amiraali Cronstedt. Hänen toimintansa ja menettelynsä joutui mitä mustimpaan valoon.

Pääasiallisimman todistusaineiston muodostivat kapteeni Qvistin ja muutamien muiden upseerien kertomukset. Niistä ilmeni, että venäläiset olivat käyttäneet monenlaisia keinoja päästäkseen neuvotteluihin Viaporin upseeriston kanssa. Siinä vilahteli naisten nimiä – rouva Reutersköld, rouva Hjärne, rouva Anna Gustava Brunow – mutta kaikkein useimmin sukelsi esiin nimi Fredrik Aadolf Jägerhorn.

– Minkälaisissa suhteissa syytetty oli eversti Jägerhorniin? – kysyi Gripenberg, keskeyttäen lukemisen. Hän halusi hiukan hengähtää.

– En sen kummemmissa kuin muutkaan. Everstillä oli omat henkilönsä, joihin hän koetti vaikuttaa – minä en kuulunut niihin.

– Niin... täällähän on majurin omakätinen puolustuskirjoitus, – lausui Gripenberg ja rupesi lavaamaan papereita.

– No sen vuoro tulee, – sanoi hän sitten ja jatkoi lukuaan.

Nimiä ja asioita. Siinä sukelsivat esiin Vargöt, Itä- ja Länsi-Svartöt, Långörnit ja Lonnanit. Viimeksimainittu paikannimi herätti erikoista mielenkiintoa. Siellä oli Jägerhorn ensi kerran ottanut vastaan venäläisten lähetin, parooni Hagelströmin.

Oljemarck säpsähti. Hagelström! Sama mies, joka oli käynyt heidän luonaan Hämeenlinnan ja Tampereen välillä – entinen parturinkisälli. Hän muisti elävästi tuon kohtauksen.

"Se mies ei ole kaivanut leiviskäänsä maahan", ajatteli hän ja seurasi jännittyneenä Gripenbergin lukua. Ensi kertaa hän kuulikin tapausten yksityiskohdat.

Ruuti oli alkanut loppua. Tykistön päällikkö, eversti Hjärne oli laiminlyönyt velvollisuutensa. Hän oli istuskellut mieluummin asunnossaan aamunuttu yllä ja tohvelit jalassa kuin vaivautunut virkatoimiinsa. Puolustusta oli johdettu järjettömästi. Paikkoihin, joissa ei olisi kaivattu kuin parikymmentä miestä, oli sijoitettu satoja, strategisesti tärkeimpien jäädessä huomiota vaille. Ryssät olivat rikkoneet aselepoehtoja, mutta siitä huolimatta ei Cronstedt ollut sanonut sopimusta irti, vaikka siihen vielä olisi ollut hyvä tilaisuus. Majuri Hauswolff oli käynyt nimenomaan amiraalia taivuttamassa, mutta Jägerhorn oli päässyt väliin jne.

"Siinä oli rivi pikku 'voileipiä' kerraksi", ajatteli Oljemarck.

– Onko majuri Liljensparre sitä mieltä, ettei ruuti todella olisi riittänyt? – kysyi Gripenberg.

Majuri ei osannut sanoa. Hän ei ollut asiantuntija.

– Mutta... palvelittehan linnoituksessa! Kylläpä sellaiset asiat pitäisi tietää.

Mahdollista, että se olisi riittänyt. Sitä tuhlattiin tarpeettomasti.

– Tahtooko majuri sanoa, että tuo tuhlaus oli jollakin tavoin järjestelmällistä?

Sitä hän ei voinut sanoa. Kaikki oli ollut sekaisin. Oli vaikea orientoitua oloihin, vaikka itse oli ollut mukana.

Majuri Liljensparren pää painahti alas. Hän oli toivoton.

– Venäläisten oman ilmoituksen mukaan he saivat sotasaaliiksi 7503 sotavankia, kaikkia arvoasteita, metallikanuunia 58, malmikanuunia 1975, ammuksia 340 000 ja ruutia 3000 tynnöriä.

Humahdus kävi läpi huoneen. Sellaista! Noin hyvin varustettuna linnoitusta olisi voinut puolustaa vaikka kuinka pitkään. Petosta, petosta oli harjoitettu!

– Ja Cronstedtin oman ilmoituksen mukaan hänellä oli neljän kuukauden muonavarat. Ne olisivat riittäneet toukokuun loppuun.

Sillä tavalla! Ja kuitenkin mies antautui! Ostanut oli ryssä hänet, oli kuin olikin. Ei ollut aiheetonta tuo puhe "kultakuulista ja -ruudista". Muuten ei tuollainen ennenkuulumaton kavallus ollut selitettävissä.

– Mitä mieltä majuri on? Lahjoivatko venäläiset amiraalin?

Syytetty vaikeni pitkään. Hänen näytti olevan vaikea puhua.

– En usko, – lausui hän viimein, ja hänen äänensä värähteli. – Sellaista kyllä huhuttiin, mutta en usko. Minulla oli entiseen vara-amiraaliin täysi luottamus. En ymmärrä, kuinka kaikki on voinut tapahtua.

Vaikeapa sitä oli ymmärtää. Mutta Oljemarck käsitti sen. Se oli kaitselmus, providentia... jokin korkeampi selittämätön sallimus. Näiden viime kuukausien tapahtumien taustaa vasten katsottuna oli koko Viaporin tragedia vain kohtalon draama, jossa asianomaiset henkilöt pystyivät sangen vähän itsenäisesti toimimaan.

– Tietääkö majuri, että entinen vara-amiraali Cronstedt oli huonoissa väleissä hänen kuninkaallisen majesteettinsa kanssa?

Oli Liljensparre siitäkin kuullut, mutta ei ollut tarkemmin selvillä yksityiskohdista.

– Luuleeko majuri, että tuo viha hänen majesteettiaan kohtaan olisi jollakin tavoin vaikuttanut linnoituksen kohtaloon?

Sitä oli vaikea sanoa. Entinen vara-amiraali oli ollut itseensä sulkeutunut mies. Ei hän ollut paljon puhunut. Neuvotteluissakin oli tavallisesti istunut äänettömänä. Eversti Jägerhorn se oli eniten ollut äänessä. Hän, syytetty, oli vain pitänyt pöytäkirjaa.

Majuri Liljensparre pyysi lupaa istua. Hän oli niin heikontunut, että seisominen rasitti häntä ylenmäärin. Gripenberg suostui.

– Luutnantti, nostakaa majurille tuoli.

Oljemarck riensi täyttämään käskyä. Syytetty loi häneen kiitollisen katseen. Hän huokasi pitkään ja istuutui.

Asiakirjojen lukemista jatkettiin. Lähetit olivat tuoneet kirjeitä kaupungissa oleskelleelta Anjalan mieheltä, entiseltä kapteeni Klick'iltä Jägerhornille. ("Klick!" ajatteli Oljemarck. "Sielläkö hänkin, entinen suomenkielen ihailija?") Jälleen nimiä ja asioita... pitkänä, katkeamattomana ketjuna. Kunnes tuli esille everstiluutnantti Wadenstjernan puolustuskirjoitus.

Se ei tuonut ilmi paljoakaan uutta. Everstiluutnantti selitti vain, että Cronstedtin synkät kuvaukset linnoituksen tilasta ja hänen oma mieskohtainen luottamuksensa vara-amiraaliin olivat hänen kantaansa vaikuttaneet. Aselepo oli hänenkin mielestään ollut ainoa keino, jolla linnoitusta oli koetettu pelastaa.

Hiljaisuus oli painostava, huone lämmin ja ilma tunkkainen. Lyhyt talvinen päivä rupesi hämärtymään illaksi. Adjutantti sytytteli kynttilöitä. Yhä jatkui vain asiakirjojen lukeminen. Kenraali Gripenbergin ääni kuului yksitoikkoisena tuossa pienessä huoneessa. Lämmön vaikutuksesta herännyt talvikärpänen pörräsi laiskasti pöytää kohti. Se läheni kenraalin edessä palavaa kynttilää ja poltti siipensä. Hiljaa turisten se kellotti vähän aikaa selällään ja koetti sitten ryömiä piiloon. Palaneita siipiään siristellen se pysähtyi hetkiseksi majuri Liljensparren puolustuskirjoitukselle. "Nöyrä selitys allekirjoittaneen osanotosta..." luki Oljemarck. Kärpänen yritti lentoon, mutta poksahti alas. Se putosi kenraalin eteen, avatun asiakirjapinkan päälle. Gripenberg napsahutti sen syrjään.

"Nemesis", ajatteli Oljemarck. Se oli kuin Cronstedt – kohtalo pienoiskoossa. Pakkoko oli kärpäsen lähteä pörräämään rauhallisesta seinänraosta ja polttaa siipensä? Lämpö houkutteli, valo houkutteli. Pakkoko oli amiraalin luovuttaa linnoitusta? Suomen tulevaisuus houkutteli... halu säästää sodan repimää maata... pitää pystyssä niitä harvoja koteja, jotka vielä olivat jäljellä... toivo paremmasta tulevaisuudesta suuren ja voimakkaan Venäjän yhteydessä... kun ei emämaa kuitenkaan kyennyt mitään apua antamaan. Hän muisti Hagelströmin sanat: "Jos kunniantunto pakottaa minut murskaamaan ne, joita rakastan, en ymmärrä, mitä sellainen 'kunnia' minua hyödyttää. Ja päinvastoin taas – jos tuon 'kunnian' kieltämällä pelastan toiset, on selvää, että tuollainen halpamieliseksi leimattu teko sittenkin osoittaa suurempaa sankaruutta kuin puustaimellisesti käsitetyn kunniantunnon seuraaminen."

Niin – amiraali Cronstedt oli toiminut niiden sanojen mukaan. Mutta – kohtalo oli ankara. Se käytti miestä välikappaleena, mutta sälytti hänen päällensä raskaan edesvastuun oman aikakauden ja jälkipolvienkin silmissä. Viimeksimainitut olisivat siinä onnellisemmassa asemassa, että kykenisivät paremmin arvostelemaan asioita ja tapahtumia...

Olivatpa nämä sotaoikeuden jäsenen mietteitä! Oljemarck säpsähti. Gripenberg katsoi häntä. Eihän hän vain ollut ajatellut ääneensä?

– Luutnantti, menkää toisesta huoneesta noutamaan silmälasini.

Oljemarck lähti. Kun hän palasi, pörräsi kärpänen jossakin huoneen perällä. Se pääsi siis vielä lentoon! Kuin jollakin tavoin keventynein mielin hän laski silmälasit kenraalin eteen.

Lukemista jatkui yhä. Oljemarck kuunteli. Venäläisten upseerien nimiä sukelsi nyt esiin iso liuta... Kamenski, Buxhövden, van Suchtelen... Anselm de Gi-Gi-bory. Gripenberg tankkasi viimeksimainittua nimeä, kuin ihmetellen, että olipa se konstikas. Hän ei aavistanut, että joutuisi vielä monet kerrat tekemisiin tuon nimen omistajan kanssa.

– Shiborii, – korjasi Palmfelt puoliääneen, lausuen moitteettomasti venäläisen everstin nimen. Hän oli etevä kielimies. Hänkään ei aavistanut, että joutuisi vielä moneen kertaan lausumaan tuon nimen, ennenkuin tämä sotaretki oli loppuun suoritettu.

– Ne ovat niin hankaloita, – äännähti Gripenberg lukemisen välissä. – Niihin tartahtaa väkistenkin...

Nyt tuli majuri Liljensparren puolustuskirjelmän vuoro. Se oli laadittu jo Kalajoella edellisessä elokuussa. Siinä syytteenalainen majuri koetti puolustaa menettelyään. Pöytäkirjan pitäjänä hän oli ollut velvollinen olemaan läsnä sotaneuvoston istunnoissa. Hänen oli täytynyt totella esimiestään. Sitä paitsi eivät useat sopimuksen pykälät olleet yhtään joutuneet käsittelyn alaisiksi neuvostossa. Hän oli kuullut ne vasta asian oikeudellisen käsittelyn yhteydessä. Ja vielä: 1788 vuoden tapaukset osoittivat, mihin jouduttiin, jos sotilaat rupesivat esimiestensä toimenpiteitä arvostelemaan. Hän oli ottanut ihanteekseen kurin ja ehdottoman kuuliaisuuden – sotilaan päävelvollisuuden. Hän ei siis voinut joutua vastaamaan esimiestensä tekemistä virheistä ja rikoksista, jonka vuoksi hän anoi, että hänet vapautettaisiin syytteestä.

Päivä oli jo pitkälle kulunut, kun lukeminen vihdoin loppui. Olivat siinä läsnäolijat saaneet kuin kuvakirjasta katsella tuon surullisen jutun eri vaiheita. Kun syytetyllä ei omasta puolestaan ollut mitään lisättävää, kääntyi Gripenberg sotaviskaali Jonas Wilhelm Levinin puoleen, tiedustaen, olisiko tällä mitään kysyttävää tai huomautettavaa.

– Ei ole, herra kenraali, – vastasi tämä. – Pyydän vain, että ylisotaoikeus antaisi päätöksensä ja viittaan niihin lainkohtiin, jotka aikaisemmin olen rangaistusvaatimuksiin nähden esittänyt.

Levin kumarsi. Gripenberg keskeytti istunnon.

Sotaoikeus ryhtyi päätöstä harkitsemaan. Asiallinen ja muut läsnäolijat saivat poistua.

X

Hiivari oli mennyt portaille vilvoittelemaan. Oli kulunut jo pari tuntia siitä, kun juttu oli joutunut tuomion alle. Sytyttäen piippunsa hän rupesi keskustelemaan Blumen kanssa.

– Minkä päätöksen luulet tulevan?

– Selvähän se on... maanpetos törkeintä lajia. Kuolemantuomio siitä tulee.

– Mutta... Liljensparre ainakin on syytön.

– Niin... tai vähimmän syyllinen. Minkäpähän miesparka teki – täytyi totella.

– Olisi tehnyt niinkuin Durietzkin.

Kapteeni Durietz oli ollut Viaporin upseereista melkein ainoa, joka oli pannut vastaan. Oli suunnitellut kapinaakin, aseellista vallankaappausta, mutta ei ollut saanut ajetuksi sitä läpi.

– Siinä on niin monta seikkaa... esim. tuo eri joukko-osastojen välinen eripuraisuus. – Blumekin täytti piippuaan. – Mutta... yleensä, kaikesta päättäen... on upseeristo siellä ollut kehnoa.

– Se Jägerhorn on koko pakana. Täytyy melkein ihailla sen miehen tarmoa.

Blume sylkäisi.

– Ihaile sinä pirun tarmoa! Tarmokas se on sekin.

Niinpä kyllä... mutta merkillisiä veljeksiä ne olivat. Toinen Anjalan liiton johtomies, Sprengportenin uskollinen ystävä, kuolemaan tuomittu, omaa isänmaataan vastaan taistellut, seikkailija, mutta kaikesta päättäen vähän jalompaa lajia. Toinen juonittelija parasta laatua, viekas, luikerteleva. Hiivari piti enemmän vanhemmasta veljestä.

– Oljemarck asettaa Antti Juhana Jägerhornin sangen korkealle, – jutteli hän vilkkaasti. – Sanoo häntä todelliseksi vapauden sankariksi, jolle kansojen vapaus on sydämellä enemmän kuin mitkään muut asiat.

– Vehkeilijä! – sähähti Blume, – samanlainen kuin nuorempikin. Kyllä minä hänet tunnen. Oljemarckilla on niin kummallinen maku. Hän on löytävinään kultaa sieltä, missä toiset eivät näe muuta kuin paljasta kiveä.

– Sanovat sen heiluneen Irlanninkin asioissa... istuneen Towerissakin.

– Missäpä se ei olisi istunut. – Blume alkoi olla täynnä pyhää kiivautta. – Vankila sen oikea koti olisikin... minun mielestäni.

    – Vankila on kotini,
    ja vankirattaat vaununi.
    On elo kahleitten katkontaa,
    ja lepopaikka vain kirkkomaa...

hyräili Hiivari itsekseen. Hän oli yht'äkkiä käynyt surulliseksi.

– Katsohan tuota! Mikä kummitus tuo on?

Blume osoitti omituisen näköistä miestä, joka lyhty kädessä harppasi pihalle suuren poikajoukon seuraamana. Miehellä oli hame päällä ja naapukkareuhka päässä. Muutamia joutilaita sotamiehiä oli myös liittynyt kulkueeseen pelkästä uteliaisuudesta.

Se oli Kalkkimaa. Hän asetti lyhdyn pihan perällä olevan pakkilaatikkoläjän nokalle. Kääntyen kuulijoihin hän lausui:

– Henki sanoo: "Saarnaa!" Mutta minä kysyn: "Mitä minun pitää saarnaaman?"

– Anna tulla arkisaarna... – "seitsemästä kyhmystä".

– No, sama se.

Ja ottaen juhlallisen asennon aloitti Kalkkimaa:

– Saarna niistä seitsemästä kyhmystä... Sätkänävaaran kyhmystä, Levitunturin kyhmystä, Sirkkatunturin kyhmystä, Ruijan vuoren kyhmystä –.

– Kalkkimaa! – huudahti Hiivari. – Etkö ole ennen nähnyt Kalkkimaata, Perä-Pohjolan profeettaa?

Hän riensi portaita alas, ja Blume seurasi häntä. Muitakin upseereita oli kerääntynyt saarnamiehen ympärille.

Profeetta katseli heitä kulmainsa alta, nauroi omituisesti ja lausui sitten:

– Valo tuli maailmaan, mutta pimeys ei sitä käsittänny... Sinä olet pimeys!

Hän osoitti Blumea.

– Mutta Kemin pappihan käsitti?

– Joo... vain Kemin pappi, joka joi ja tillas ja särki trillans... hän sen käsitti...

– ... ja Kalkkimaa, – lisäsi joku poikajoukosta.

– Niin juuri... Kalkkimaa. Sillä Kalkkimaa on käynyt Virkamaassa, joss' on ristejä rivi. Siellä sankarit lepää... eikä pääsyä epää... heiltä yksikään – paratiisiin. He ovat valkeus!

Blume oli ihmetellen seurannut hullun miehen eleitä. Sehän koko ilmestys oli!

– Se etsii "kadonnutta sanaa" tuon lyhtynsä avulla, – kuiskasi Hiivari Blumen korvaan. – Se on olevinaan jonkinlainen uusi Kristus. Katsohan, kuinka se levittelee käsiään.

Kalkkimaa oli innostunut saarnaamaan sankareista. Hän kuvasi niiden vaivat ja vastukset, niiden kärsimyksen ja kurjuuden.

Hänen silmänsä loistivat. Markkinasaarna oli vaihtunut juhlasaarnaksi.

– Mutta miten se Kemin pappi saarnasi markkinoilla? – yritti joku pojista johtaa Kalkkimaata toisille jäljille.

– Enpä sano! Te Tornion takkiaiset ja Haaparannan hakkiaiset! Minä sanon teille: pois!

Ja lavaten kirjaansa hän jatkoi:

– Ja suuri sota syttyi taivaassa... ja arkkienkeli Mikael taisteli lohikäärmettä vastaan, mutta ei taitanut voittaa, sillä lohikäärmeellä oli hallussaan kadonnut sana...

– ... niinkuin Kemin papilla, – jatkoi joku kuulijoista.

– ... niinkuin Kemin papilla, joka joi ja tillas ja särki trillans... meni pönttöön pöhnäss ja päätä köhnäs... Hän suunsa avas... käsikirjasta tavas:

– ih-mi-nen, – jatkoi poikajoukko kuorossa, painahuttaen harteitaan, kuin olisivat yht'aikaa työnnähyttäneet raskasta kuormaa. Kalkkimaa teki saman liikkeen.

Hiivari töykkäsi Blumea kylkeen ja supatti:

– Sillä on "kadonnut sana" joka päivälle... Tuo oli Kemin papin löytämä "kadonnut sana".

– Jokos tämän päivän "kadonnut sana" on löytynyt? – kysyi hän nauraa virnistellen.

Kalkkimaa säpsähti. Hän sieppasi lyhtynsä ja valaisi sillä Hiivarin kasvoja – aivan kuin tarkastellen, että ketä nämä oikein olivat. Hän kulki läpi koko kuulijajoukon, mutisten epäselviä sanoja. Samassa hän kohotti lyhtynsä portaita kohti, missä nyt Gripenberg ja muutamia sotaoikeuden jäseniä seisoi raitista ilmaa hengittämässä. Kalkkimaa pysähtyi, omituinen kalpeus levisi hänen kasvoilleen, ja heiluttaen lyhtyä edestakaisin hän rupesi paasaamaan:

– Lähimmäises tuomio... ota varteen huomio... on tuomio...

– ... sun! – pani poikajoukko kuorossa, tehden samanlaisen työnnähtävän liikkeen kuin Kalkkimaakin.

– Mitä tämä on? – karjui Gripenberg. – Ajakaa pois se hullu täältä!

Mutta Kalkkimaa jatkoi:

– On suurin hulluus... usein toeksi tullu. Ja pudonneen jyvän... voi löytää kana. Se on kadonnut – sana.

– Ajakaa pois se mies! komensi Gripenberg edelleen. – Hyvät herrat! Ylisotaoikeus julistaa päätöksensä.

Pari sotamiestä oli ottanut Kalkkimaan keskelleen ja taluttivat häntä portille. Profeetta riuhtoi ja rimpuili, mutta sotamiehet olivat väkeviä. Portilla hän kuitenkin tempautui irti, kohotti lyhdyn korkealle päänsä yläpuolelle ja huusi peloittavalla äänellä:

– Autuaat ovat langenneet, sillä he nostavat monta!

Upseerit nousivat naureskellen portaita ylös. Täällä... Perä-Pohjolassa oli jos jonkinlaista tyyppiä, hullua ja viisasta. Tuokin äijä-paha oli yksi sellainen.

Sotaoikeuden jäsenet istuivat paikoillaan. Majuri Liljensparre tuotiin sisään. Gripenberg rupesi lukemaan päätöstä.

Sekin venyi pitkäksi, ja siinä kertautuivat uudelleen äskeiset asiat. Se oli kuin yhteenveto tuosta kaikesta, jonka läsnäolijat äsken olivat kuulleet. Gripenberg koetti mahdollisimman lyhyesti selostaa eri kohdat, ja asiaan vaikuttavat seikat. Hän tarkasti edessään olevaa muistilistaa, tankkasi jonkin verran ja hermostui, mutta selosti sitten eteenpäin järkähtämättä kuin itse kohtalo. Cronstedtin osuus käsiteltiin erikseen ja hänen rikoksestaan langetettiin seuraava tuomio:

– "Sillä ja sen kautta kuin mitä kaikkea siis on tullut ilmi ja todistetuksi", – ja nyt Gripenberg otti erityisen paperin ja rupesi siitä lukemaan valmiiksi kirjoitettua tuomiota – "harkitsee Kunink. Ylisotaoikeus ent. vara-amiraali Cronstedtin laillisesti näytetyksi syypääksi siihen, että hän syrjäyttämällä vala-, uskollisuus- ja virkavelvollisuutensa sekä Kunink. Maj:tin hänelle erikoisesti antaman armollisen instruktionin helmik. 4. p:ltä 1808, on harkitun ja ilmeisen petoksen kautta luovuttanut hänelle komendanttina uskotun Viaporin linnoituksen varusväkineen, kaikkine varastoineen ja sinne sijoitettuine saaristolaivastoineen, josta törkeästä rikoksesta siis hän, Carl Olof Cronstedt, sovittamalla Yleisen Lain 4. luv. 1. pykälää, verrattuna Sota-artikkelien 5. luv. 1. §:ään, tuomitaan menettämään aatelisen arvonsa, oikeutensa ja nimensä, sekä kaiken kansalaisluottamuksensa, kunniansa ja maineensa, sekä menettämään irtaimen ja hänelle erityisesti kuuluvan kiinteän omaisuutensa Kunink. Maj:lle ja Kruunulle; ja tulee, sittenkuin hän sopimuksen perusteella on jättäytynyt ja jäänyt vihollisen valtaan, hänen nimensä ja rikoksensa kirjoitettavaksi taululle, joka naulataan Viaporin linnoitukseen pystytettävään häpeäpaaluun – kun se (linnoitus) takaisin saadaan, mutta sillä välin valtakunnan pääkaupunkiin Tukholmaan, sen torille: tulkoon hän kunniattomana kavaltajana lainsuojattomaksi julistetuksi ja yleisesti peräänkuulutetuksi kaikkialla Ruotsin valtakunnassa ja siihen kuuluvissa maissa sekä tavattaessa kiinniotetuksi, jolloin hän on menettävä oikean kätensä, mestattava ja teilattava."

Samanlainen tuomio julistettiin sotaneuvoston jäsenille, nim. eversteille, Fredrik Aadolf Jägerhornille, Henrik Yrjö Wärnhjelmille, Henrik Johan Gutoffskylle, everstiluutnanteille, Jakob Reinhold de la Mottelle, Karl Johan Nordenstamille ja Karl Wilhelm Wadenstjernalle, majureille, Kustaa Hjärnelle, Johan Kustaa Stjernschantzille, Adolf Brobergille, Pehr Herman Olivestamille ja Hans Kustaa von Hauswolffille sekä kapteeni Otto Fock'ille – sillä erotuksella vain, ettei majuri Brobergia, joka ei ollut aatelismies, koskenut aatelisarvon menetys, perustuen tämä viimeksimainittujen herrojen tuomio Yleisen Lain ja Sota-artikkelien §§:iin 2, verrattuna kummankin lain 1. §:ään.

Mitä majuri Ulrik Liljensparreen ja hänen asiaansa tuli, oli Ylisotaoikeus hänet vapauttanut, katsoen siihen, että hän esimiehensä käskystä oli sotaneuvoston istunnoissa pitänyt vain pöytäkirjaa, ottamatta osaa linnoituksen kohtaloon vaikuttaneeseen maanpetokselliseen päätökseen.

Syntyi pitkä äänettömyys, joka vähitellen vaihtui vilkkaaksi puheensorinaksi. Liljensparrea onniteltiin. Tuntui kuin olisi useimpien hartioilta pudonnut raskas taakka. Nuo tuomitut miehet katsottiin jo menneiksi... ne olivat vain ruumiita, joiden kanssa elävillä ei ollut mitään tekemistä. Hiivari virkkoi:

– Kolmetoista kuolemantuomiota... onneton luku. Gripenberg yksin oli alakuloinen. Hän liittyi keskustelevien herrojen ryhmään.

– Tämä on ollut elämäni raskain päivä... tuomita vanhoja, tuttuja aseveljiä – se ei ole helppoa.

– Oikeus ennen kaikkea! – huudahti Oljemarck, itsekään ymmärtämättä, mikä nuo sanat pani hänen huulilleen.

Samassa rupesi kadulta kuulumaan saarnaava ääni:

    – Autuaat ovat Aatamin lapset,
    sillä heidän pitää lankeeman.
    Autuaat ovat langenneet,
    sillä he nostavat monta...

Kalkkimaa siellä saarnasi poikajoukon ympäröimänä. Hänen lyhtynsä oli särkynyt, ja hän kulki kujaa pitkin jokirantaa kohti, koko ajan kerraten hokemaansa.

Oljemarck oli vaipunut penkille istumaan. Kädet kasvoilla hän huojui siinä edestakaisin.

– Oi, voi! Minä olen Kain! Minä tapoin veljeni Aabelin. Kaikki katsoivat häntä hämmästyneinä.

XI

Oljemarck hoippui asuntoansa kohti allapäin, onnettomana. Päivän elämykset olivat syvästi järkyttäneet häntä.

Eipä hän olisi koskaan osannut ajatella joutuvansa tuomarin osaa näyttelemään. Ja hänkin oli antanut langettavan äänen! Jokin selittämätön vaisto oli ohjannut hänen kättään. Hän oli aikonut jättää tyhjän lipun, mutta huomattuaan, kuinka Gripenberg katsoi häntä kuin odottaen, mitä hän tekisi, hän oli nopeasti kirjoittanut sanan "död".

Hän muisti Gripenbergin ilmeen, kun tämä oli avannut ensimmäisen lipun. Kenraali oli hengähtänyt syvään ja lysähtänyt kokoon... aivan kuin olisi vuoren suuruinen paino pudonnut hänen hartioilleen. Hän oli silmännyt Oljemarckia sumuisin silmin, mutta sitten oli käsi verkalleen avannut seuraavan lipun: "Död" ja niin edespäin. Kuta useampia död-lippuja oli kertynyt, sitä kumarampaan oli Gripenbergin pää painunut. Ja kun viimeinen oli avattu, oli hän katsahtanut Oljemarckiin kuin hukkuva, joka syyttää lähimmäistään siitä, ettei tämä ollut ojentanut auttavaa kättään.

Oljemarck koetti koota ajatuksiaan. Ilma oli raikas, lievä pakkanen. Täällä... raittiissa ulkoilmassa, jota oli kevyt hengittää, tuntui tuo äskeinen päätös kuin pahalta painajaisunelta. "Ja minäkin! Ja minäkin!" hoki hän itsekseen.

Mutta – mitä mahtoi ihminen kohtalolleen? Kohtalo oli kuljettanut hänen kättään. Hän ei ollut ollut itsensä herra. Niinkuin eivät nuo antautumissopimuksen allekirjoittajatkaan. Ennen heidän syntymäänsä oli jo säädetty, että he kerran... epämääräisessä tulevaisuudessa joutuisivat tuomittaviksi maanpetoksesta. Ja hänet oli kohtalo määrännyt tuomiota langettamaan.

Mutta – jospa he sittenkin olivat olleet vain Kaitselmuksen välikappaleita? Hän muisteli Augustinusta ja tämän selitystä Kristuksen lunastuksesta. Kärsimystä oli Aatamille tuottanut syntiinlankemus, hänen piti lähteä pois paratiisista ja ruveta tekemään raskasta työtä. Mutta – jollei Aadam olisi langennut, ei Kristuskaan olisi maailmaa lunastanut. Toinen edellytti toistaan. Niin myös Viaporin antaumuksen allekirjoittajien jutussa. Elleivät he olisi allekirjoittaneet ts. tehneet maanpetosta, ei ryssä olisi ehkä kyennyt linnoitusta valloittamaan. Siitä olisi taas ollut seurauksena, että sodan ratkaisu olisi siirtynyt tuonnemmaksi... kukaties kääntynyt Venäjän häviöksi. No... entä sitten? Niin – maa olisi jäänyt Ruotsin yhteyteen ja vanha surkeus jatkunut. Ero olisi vain lykkääntynyt, sillä – siitä oli Oljemarck varma – se olisi tullut ennemmin tai myöhemmin ja juuri Venäjän väliintulon kautta.

"Autuaat ovat Aatamin lapset, sillä heidän pitää lankeeman." Niin, niin... mutta olisiko hänen pitänyt olla tuota lankeemusta tuomitsemassa?

Häntä kauhistutti, eikä tuskaa ollenkaan lievittänyt se, että hän kuvitteli toimineensa kohtalon käskyläisenä. Juudas petti Juudaksen. Tulevaisuudessa, kun ehkä arvosteltaisiin toisin Cronstedtin rikosta hänen syyllisyytensä vain kasvaisi. Se oli hirveää! Toisen harteilta kevennettäisiin kuormaa ja lisättäisiin hänelle.

Kun hän nyt tuota murhenäytelmää tarkasteli (ja kun luki nyt siihen omankin osuutensa), tuntui hänestä, että rikoksen raskautta lievensi se, jos rikoksen tekijä teon hetkellä oli vakuutettu rikoksellaan palvelevansa suurta, yhteistä päämäärää. Cronstedtista ja kumppaneista sitä ei voinut sanoa kuin aivan vähässä määrin. Sikäli oli heidän rikoksensa raskaampi. Mutta hän, joka oli Anjalan miesten aatetoveri, – hän oli tehnyt vielä raskaamman rikoksen: vakuuttuneena siitä, että Viaporin antaumus palveli Suomen tulevaisuuden asiaa, hän oli tuominnut miehet, jotka omalla tavallaan olivat tuota tulevaisuutta valmistaneet. Lakia käyttäessään ja sovittaessaan hän oli kaksinkertaisesti rikollinen.

Hänet valtasi sellainen hätä, että teki mieli ääneen huutaa. Cronstedt ja nuo muut itsenäisyysmiehet olivat pyhimyksiä hänen rinnallaan. (Suuressa tuskassaan hän ei kyennyt huomaamaan, ettei Cronstedt ollut kuulunut itsenäisyysmiehiin.) Hän oli kannattanut heidän mielipiteitään, ollut isänsä poika sanan täydessä merkityksessä. (Ettei hän sitäkään sentään ollut – sitäkään hän ei nyt kyennyt huomaamaan.) – Mutta hän oli langettanut kuolemantuomion isänsä aatetovereista. Toisin sanoen: hän oli tuominnut oman isänsä!

Voi, tätä tuskaa... tätä helvetillistä tuskaa! Poika pyövelinä, kun isän kaula katkaistiin! Verissä, verissä olivat hänen kätensä kuolemaan asti! Sitä verta ei pyyhkisi pois mikään... ei Kristuksen verikään...

Ja kuin ennen maailman Vapahtajan vei perkele hänet nyt korkealle vuorelle ja näytti – ei maailman valtakuntia ja niiden kunniaa – vaan Suomen tulevaisuuden:

"Katso", sanoi se, osoittaen kukoistavia kaupunkeja ja hyvin viljeltyä maaseutua – "tämä on vapaa, itsenäinen Suomi! Jolleivät Anjalan miehet, Cronstedtit ja kumppanit olisi tehneet niinkuin tekivät, ei tämä maa ikinä olisi irtaantunut Ruotsista ja siirtynyt Venäjän turviin. Mutta – kun aika oli täytetty, hävisi Venäjän mahti ja voima... kaatui kuin tuhatvuotias tammi rajumyrskyn edessä, ja nyt on synnyinmaasi vapaa! Se on noiden miesten ansiota... isäsi, Jägerhornin, Cronstedtin ja monen muun! Mutta sinulla ei ole siihen minkäänlaista osaa!"

– Mutta... eikö velvollisuus mitään merkitsekään? – kysyi hän ääneensä.

"Velvollisuus", puhui kiusaaja, – "mitä on velvollisuus? Velvollisuus aatetta kohtaan vaatii uhraamaan kaiken... maineensa, kunniansa, omaisuutensa – henkensäkin. Velvollisuus merkitsee marttyyriutta. Etkö sinä, entinen teologi, ole lukenut Raamatusta: Joka henkensä vapahtaa, hän kadottaa sen, mutta – joka henkensä kadottaa, hän löytää sen?"

Se oli totta... se oli totta! Sanassa sanottiin kyllä: "Kristuksen tähden", mutta – mitä oli Kristus? Tavallaan aate... suuri, valtava aate vain. Sen sukulainen oli vapaus.

"Ne ovat paljon parempia kuin minä... paljon parempia!" hoki hän itsekseen. "Minä olen petturi, minut olisi pitänyt tuomita kuolemaan... minut, Kainin, velisurmaajan..."

Hiivari tavoitti hänet. Hän oli viipynyt oikeussalissa, missä oli syntynyt kiivas väittely Gripenbergin ja Palmfeltin kesken.

– Gripenberg väitti, että se oli yhtä selvä juttu kuin Anjalan aikoinaan: kapina ja maanpetos... "mitä eroa niillä on?" Mutta Palmfelt intti, että Anjalan jutussa oli ollut selvä, itsetietoinen päämäärä, tässä taas harhaili kuin sumussa.

Se oli totta. Sumua oli koko Viaporin juttu. Siinä oli mahdoton päästä selvyyteen vaikuttimista. Mutta – olivatko ne sittenkään pääasia? Eikö pääasiaa muodostanut itse tapaus: linnoitus heitettiin viholliselle ja siinä kaikki?

– Eikö mitä! – kiivaili Hiivari. – Tietysti vaikuttimet painavat myös vaa'assa... ainakin jälkimaailmaan nähden.

– Niin – jälkimaailman nähden. Hänen vaikuttimenaan oli ollut pelko... pelko siitä, ettei häneltä vain luultaisi puuttuvan vakaumusta. Ja hänen vakaumuksensa oli kuitenkin päinvastainen.

– Kyllä minustakin esim. Antti Juhana Jägerhorn on toisenlainen mies kuin Cronstedt, – puheli Hiivari huomaamatta, kuinka järkytetty toveri oli. – Hänessä on jotakin reilua... sanoo suoraan, mihin pyrkii. "Minä olen sitä mieltä, että tästä Suomesta on tehtävä itsenäinen valtakunta!" Se on reilun miehen puhetta. Mutta Cronstedt ja kumppanit istuivat kuin pataässät, kunnes ryssä tuli ja kääri heidät huppuun. "Se meni!" Hm... jos pitäisi maanpettureita arvostella, niin olisi Antti Juhana Jägerhorn n:o 1 – mutta ei petoksensa perusteella, vaan reilun luotonsa ja rehellisyytensä.

Nuo Hiivarin sanat johtivat Oljemarckin mieleen erään arvostelun, jonka hänen isänsä oli kerran Jägerhornista antanut. Oli saatu ystävien välityksellä tieto, että Antti Juhana istui Towerissa, osanotostaan irlantilaisten vapausliikkeeseen. "Niitä on muutamia, joiden ritarilinna on vankila... sen vuoksi, että heidän ihanteensa ovat niin outoja maailmalle. Ne ovat niitä hengen maailman rosvoritareita, jotka aina veroittavat yleistä mielipidettä. Ja se on kiusallista... se häiritsee 'liikennettä'. Siis: ritari kiinni ja tyrmään! Mutta... ottakaa huomioon: vaikka hän vallitsevalle järjestykselle onkin tuottanut haittaa, hän on sittenkin aina ritari. Häntä ei saa koskaan sekoittaa tavalliseen maantierosvoon."

– Niin, – sanoi Oljemarck, – Cronstedtissa on jotakin sanomattoman avutonta, joka herättää sääliä. Sokea nappula elämän shakkilaudalla. En tiedä... koko juttu on mysteerio... ja mysteerioitahan ei järjellä ratkaista.

– Niinpä niin... mutta sota-artikkelit eivät tunne mysteerioita. Ne langettavat tuomion tosiasioiden perusteella.

– Niinpä niin...

Oljemarck huokasi. Hänen oli hiukan keveämpi olla.

– Mutta – siitä huolimatta... se oli vain komediaa. Kyllä niiden herrain päät pysyvät paikoillaan.

– Kuinka niin?

Oljemarck oli vielä niin sekaisin, ettei hänen hyvä kykynsä arvostella tilanteita häntä yhtään auttanut.

– Selvähän se on. Eivät ne tule niitä tarjoamaan. Ne pysyvät kiltisti ryssän turvissa.

Mutta – maineensa ne menettivät. Oljemarckista tuntui somalta piileskellä yleisen mielipiteen suojassa.

– Tietysti... ei niillä miehillä ainakaan lie monta ystävää Suomessa.

"Olen ainakin minä", ajatteli Oljemarck.

– Vaikka... kuka sen tietää. Saattaa tulla aika, jolloin he ovat sankareita ja me maailman suurimpia tyhmeliinejä.

Hiivari naurahti katkerasti.

– Sitä minä en usko, – vastasi Oljemarck, – mutta jälkimaailman tuomio saattaa olla lempeämpi.

He tulivat asuntoonsa.

Siellä Blume jo nukkui. Hän oli saapunut aikaisemmin. Hiivarikin riisuutui ja heittäysi sänkyyn. Mutta Oljemarckia ei nukuttanut. Hän jäi istumaan pöydän ääreen, pää käden varassa.

– Etkö aio panna pötköttämään? – kysyi Hiivari.

– En vielä...

– No, hyvää yötä sitten.

Hän istui ja mietti, kuinka eri tavalla eri ihmiset suhtautuivat asioihin ja tapahtumiin. Toiset ratkaisivat ne tyynesti ja lyhyesti... elämän vaikeimmatkin ongelmat. "Hyvää yötä sitten!" Aivan kuin olisi kysynyt: "Panitko sukset eteiseen?" Niinpä niin... hänellä vain oli niin omituinen luonne, että piti aina miettiä ja aprikoida, ja se tuotti kärsimystä. Siinä poltettiin sydän parkaa hiljaisella tulella aamusta iltaan, viikosta viikkoon, vuodesta toiseen. Arvoitukset, elämän arvoitukset... kuka ne ratkaisisi?

Oljemarck istui pöydän ääressä, pää käden varassa ja mietti. Elämä oli yhtä ainoaa, suurta kärsimystä. Kukaan ei jäänyt siitä osattomaksi. Hän kärsi kaksintaistelusta... Hanna Enefeltin ja Hanna Carpin vuoksi. Nyt häntä painoi raskaana kuolemantuomion langettaminen. "Kuka sinä olet, joka veljesi tuomitset?" kaikui hänen povessaan. Hän muisti Kalkkimaan.

"Autuaat ovat langenneet, sillä he nostavat monta!" Hän oli kuullut nuo sanat kadulta, oikeushuoneen ikkunan takaa. Ja ne olivat panneet hänen päänsä sekaisin. "Profeetan" hahmo sukelsi hänen eteensä suurena ja valtavana. Se kasvoi jättiläiseksi, jonka pää ulottui pilviin... ja tuolta ylhäältä kaikui hänen tuomarinäänensä, jylisten kuin ukkonen...

"Mutta laki, laki... mihinkäs se pannaan?" hoki Oljemarck itsekseen. Lakihan oli selvä. Sen mukaan Cronstedt ja kumppanit olisivat syyllisiä. "Niin... mutta tiedätkö sinä heidän sisimmät vaikuttimensa? Oletko sinä sydänten tutkija?" Siinäpä se! He olivat asettuneet Jumalan paikalle... he heikot ja horjuvaiset ihmislapset. Ja yhtä syyllisiä he olivat kaikki... yksi yhdellä, toinen toisella tavalla.

"Hyvä Jumala, hyvä Jumala", hoki hän itsekseen, ja ratketen hiljaiseen itkuun hän painoi päänsä pöytää vasten, jääden siihen asentoon.

Siitä löysivät Blume ja Hiivari hänet vielä aamulla, kalpeana, silmä sammuksissa.

XII.

Kenraali Aminoff oli matkalla Ylitorniolle. Hän oli saanut lomaa terveydenhoitoa varten.

Rasittuneeksi oli vanha kenraali tuntenutkin itsensä viime aikoina. Matka Ahvenanmaalle ja Tukholmaan sekä sieltä takaisin oli suuresti kuluttanut voimia.

Lokakuun 9. p:nä, lähetettynä viemään tietoa Lohtajan aselevosta, hän oli saapunut Lemlantiin, missä kuningas oli majaillut pappilassa. Hänen majesteettinsa oli ottanut hänet suopeasti vastaan, aseleposopimus oli häntä miellyttänyt, ja hän, Aminoff, oli erikoisesti saanut osakseen kuninkaan hyvyyttä.

Reenjalas kitisi. Palvelijasotamies, joka istui kuskipenkillä, koetti hopittaa hevosta, mutta se otti vain pari lyhyttä juoksuaskelta, puistahutti päätään ja painui korviaan liikutellen entiseen tahtiinsa.

Sotamies otti ruoskan reen sevistä ja yritti hotaista, mutta Aminoff virkahti:

– Älä viitsi lyödä...

Tuo hevosen haluttomuus toi hänelle mieleen koko sodanjohdon laadun: kun se ei mennyt, se ei mennyt. Pakolla ei mitään saatu aikaan. Ruoska ärsytti vain.

Hän ajatteli taas kuningasta. Samanlaisia pakkokeinoja koetti tämäkin käyttää. Kaartinrykmenttien alentaminen oli ollut sellainen ärsyttävä ruoskan sivallus. Kun muutamat kaartinrykmentit olivat epäonnistuneet, oli ne alennettu tavallisiksi rykmenteiksi. Majesteetti-raukka ei huomannut, että vika piili syvemmällä: koko valtakunnan yleisessä johdossa. Kun ei hevonen saanut riittävästi ruokaa, se ei vetänyt.

Sotamies oli vajonnut tylsästi tuijottelemaan eteensä. Hän ei välittänyt nyt sen enempää hevosesta kuin kyydittävästäkään. Ohjaukset höllinä hän istui kuskipenkillä, kopahuttaen silloin tällöin jalkojaan yhteen.

– Mistäpäin Suomea sinä olet kotoisin? – kysyi Aminoff hetken kuluttua.

– Elimäeltä.

– Vai niin – Etelä-Suomesta. No... miltä tuntui tämä Pohjola?

– Mikäpäs tässä... maailmaa näkyy olevan täälläkin. Vaikk'en minä asuisi päivääkään, jollei olisi pakko.

– Mikä sinun nimesi on?

– Lööperi, herra kenraali.

Se oli Lööperi, vanha tuttavamme, joka nyt oli päässyt Aminoffia kyytiin. Kenraali oli matkalla Svansteinin ruukille, missä aikoi jonkin aikaa lepuuttaa väsyneitä hermojaan.

Aminoff vaipui muistelmiinsa. Ahvenanmaalta hän oli lähtenyt pääkaupunkiin, missä oli työskennellyt komiteassa. Sen tehtävänä oli ollut ehdottaa toimenpiteitä tämän vuoden sotaretkeä varten. Mutta – heikosti oli työ sujunut. Yleinen toivottomuus oli tunkeutunut komiteoihinkin. Odotettiin vain kuin jotakin äkkiä tapahtuvaa muutosta. Kukaan ei välittänyt toisestaan.

Surullisia muistoja.

Tukholmalaiset olivat vajonneet aivan tavattomaan itsekkyyteen – niinkuin tavallisesti käy suurten onnettomuuksien aikana... itsekkyys ja uhrautuvaisuus saavuttavat huippunsa. Valtakunnan pääkaupungissa oli ruotsalaisen nostoväen miehiä kohdeltu perin kurjasti. Sairaina ja nälkäisinä, jolloin he olisivat tarvinneet nopeaa apua, heidän nenänsä edessä oli lyöty ovet lukkoon. Kukaan ei ollut tahtonut tietää mitään näistä täisistä olennoista, ja niin olivat köyhät ihmiset tulliporttien ulkopuolella saaneet pitää heistä huolta. Siellä heitä oli ennen pitkää kuollut joukottain – hoidon puutteeseen.

Mutta – samaan aikaan elelivät toiset yltäkylläisyydessä, yleisen huomion ja kunnioituksen esineinä. Niinkuin hänen ylhäisyytensä Klingspor. Mies oli pöyhistynyt viime kuukausien kuluessa. Suomen armeijan sankarin teot kaunistivat häntä, vaikk'ei tuolla salonkileijonalla ollut niihin osaa eikä arpaa.

Aminoff tuohtui hengessään muistellessaan tuota kaikkea, niin että äyskäisi sotamiehelle:

– Anna mennä nyt... on myötämaa.

Hevonen lähti lönkyttämään, ja aisakello soi. Niin, niin... niin ne muutamat täällä selkäkenossa laskettelivat... elämän myötäleitä kuten Klingsporkin. Ritarikuntapuvussaan tämä oli ajellut ympäri kaupunkia kuin keisari, nyökytellen armollisesti katuyleisölle. Ah! Hän oli ollut mieleinen vieras kreivittärien ja vapaaherrattarien salongeissa, joissa on kertoillut "urotöistään" Pohjanlahden toiselta puolen. Aminoff muisti muutamankin keskustelun katkelman eräästä hienosta paikasta:

Talonrouva, (joka parast'aikaa oli kaatanut kahvia sevresporsliinikuppeihin): Herra kreivi, ettekö Te koskaan pelännyt?

Klingspor: En koskaan, madame. Sota on sotamiehen ilmapiiri.

Talonrouva: Ah!

Sellaista! Klingspor oli osannut näytellä sankaria. Tuskin itse Bonapartekaan olisi ollut armollisempi kuin hän. Hän oli taputellut olkapäälle nuoria luutnantteja. "Nuoret miehet! Sota ei ole tavallista tanssimista! Siellä soittaa tykistö masurkkaa ja kiväärinluodit Ludvig XIII:n gavottia!" Huh! Oikein inhotti, kun tuota kaikkea muisteli.

Yleinen mielipide oli ollut aivan kuin myrkytetty. Terve arvostelukyky oli hävinnyt. "Loistava perääntymisretki" oli aivan toista kuin voitettu kenttätaistelu. Sotilaspiireissäkin ajateltiin niin. Siihen vaikutti pääasiallisesti Kaarle herttuan tunnettu lausunto, ja hän oli nykyään muodissa.

Niin – Kaarle herttua ja kuningas. Klingspor osasi mainiosti käyttää hyväkseen viimeksimainitun epäsuosiota. Se lisäsi vain hänen kansanomaisuuttaan. Ennen, kun kuningas vielä merkitsi jotakin, oli tämän epäsuosio ollut hänestä elämän suurin onnettomuus. Hän oli itkenyt ajatellessaan sitä. Nyt hän nauroi sille.

Mielellään hän oli jättänyt nuo narrin juhlat ja rientänyt takaisin armeijaan. Jouluk. 5. p:nä hän oli saanut määräyksen lähteä Tornioon hoitamaan kenraaliadjutantin virkaa. Adlercreutz oli matkustanut Tukholmaan. He olivat tavanneet toisensa päivää ennen kuin hän, Aminoff, oli saapunut perille Tornioon. Vapaaherra oli painunut pääkaupunkia kohti ja toinen vapaaherra pohjoiseen. Niin – kuningas oli armossa korottanut hänet sillä matkalla vapaaherralliseen säätyyn.

Ei hän saattanut Adlercreutziakaan hyvällä muistella. Tukholma veti heitä kaikkia puoleensa. Muka terveydellisistä syistä pyydettiin virkavapautta ja matkustettiin pääkaupunkiin – hummaamaan. Tekosyy se oli Adlercreutzillakin ollut. Hän oli pelännyt joutuvansa syrjäytetyksi täällä, kaukana pohjoisessa. Karriäärinälkä oli ajanut häntä etelää kohti.

Matka Tornioon oli ollut rasittava. Hän oli sairastellut melkein koko ajan. Oleskelu Hernösandin piispan ja maaherran perheissä oli muodostanut miellyttävän poikkeuksen tuolla pitkällä, yksitoikkoisella taipaleella. Hän oli viettänyt niissä joulunpyhät.

Esikuntapäällikön virasta hän oli päässyt. Kivulloisena miehenä hän ei enää jaksanut sen vastuuta kantaa. Ja hänellä se ei suinkaan ollut tekosyy. Päinvastoin – hän oli viime viikkoina tullut niin hermostuneeksi, että pieninkin mielenliikutus nosti kyynelet silmiin.

Ah... raskasta oli elämä! Se oli käynyt taakaksi. Jollei olisi ollut kotia ja armasta puolisoa, olisi hän mielellään kuollut. Mutta – vaimo ja lapset – miten heidän kävisi, jos hänen päänsä kaatuisi –?

Hän oli ollut vilkkaassa kirjeenvaihdossa omaistensa kanssa. Viime aikoina se oli saatu uudelleen järjestetyksi. Hänen vaimonsa oli kirjoittanut kieltäytyneensä vihollisen toimeenpanemista tanssiaisista. Urhoollinen Eeva! Hän ei halunnut tanssia, kun koko isänmaa itki verikyyneleitä.

Aminoff tuli hellämieliseksi. Pyyhiskellen silmiään hän katseli tien varrella kasvavia lumisia puita. Ah, te Perä-Pohjolan kuuset ja männyt! Painoa on teidänkin hartioillanne! Mutta... te kestätte enemmän kuin ihminen, luomakunnan kruunu. Te ette uuvu lumen painosta...

Luminen, alakuloinen maisema viihdytti häntä. Se sopi niin hyvin yhteen hänen mielialansa kanssa. Matalat mökit tien varrella kyyhöttivät harmaina ja ilmansyöminä. Ohiajava reki houkutteli uteliaita, kalpeita kasvoja päreellä paikattuihin ikkunapahasiin.

"Ruotsi raukka", ajatteli Aminoff, se oli kuin maantielle joutunut kerjäläinen. Se aneli almuja katseellaan, mutta oli vielä liian ylpeä ojentaakseen kättään niitä vastaanottamaan.

Ja taas lensivät hänen ajatuksensa Tukholmaan. Siellä juoniteltiin ja siellä riideltiin. Jokainen pyrki määrääjäksi. Nyt viimeksi aiottiin vanha Klercker syrjäyttää – toisen kerran. Käsittämätöntä!

Ja sillä aikaa kuin emämaassa näin tapeltiin luunpalasesta, seurasi ryssä vierestä, miten tuossa kävisi. Sekin punoi juonia ja houkutteli. Kuvaten taivaan autuudeksi Suomen uudet olot se yllytti upseeristoa ja sotamiehiä siirtymään sinne. Moni olikin jo tarttunut syöttiin. Tekosyitten nojalla saatuaan virkaeron olivat upseerit matkustaneet yli rajan. Ja se vaikutti joukkoihin demoralisoivasti... "Herrat ne kyllä pääsee, mutta kemeini mies saa jäädä!" Niin se oli. Onneksi oli viime päivinä saatu aikaan määräys, ettei kenellekään, joka ei ollut palvelukseen täysin kelpaamaton, annettu lähtölupaa.

Huolia oli siis paljon. Ei ainoastaan armeijasta ja sen toimeentulosta, vaan omasta ja omaisten tulevaisuudesta. Nyt olivat onneksi asiat järjestyneet sille kannalle, että hänelle kuuluva Saaristen virkatalo, joka venäläisten päätöksen mukaan oli vuokrattu, oli toistaiseksi jätetty hänen vaimolleen. Vihollinen oli nim. kuuluttanut, että jolleivät armeijan upseerit määräpäivään mennessä palaisi Suomeen, puustellit vuokrattaisiin. Tuo oli nyt tapahtunut, mutta – Jumalan kiitos – hänen vaimonsa oli päässyt Saaristen vuokraajaksi. Heillä oli siis vielä katto pään päällä...

Kirkonkylä aukeni eteen tiheine taloryhmineen. Leveä Torniojoen selkä oli oikealla. Sen yli johti tikkatie. Melkein joen rannasta kohosi juhlallinen vuori, rinteet metsän peittämät, mutta laki kalju. Aminoff käski pysäyttää. Hän halusi ihailla komeaa näköalaa.

Suurenmoinen oli luonto täällä napapiirin lähettyvillä. Tuo jättiläisvaara oli kuin voiman vertauskuva. Ah, olisipa ollutkin voimaa valtakunnassa, ei hätäpäiviä nähtäisi.

– Mikä on tuo vaara tuolla... joen toisella puolen? – kysyi hän ruotsiksi vastaantulevalta talonpojalta, joka ajeli sonnilla Haaparantaa kohti.

Tämä pysäytti.

– Intte vörstoo venska.

Kummallista, vaikka Ruotsissa oltiin. Niin... asutus oli suomalaista.

Lööperi oli tulkinnut kysymyksen suomeksi.

– Jaa... se on Aavasaksa. Sieltä näkyy juhannuksena keskiyön aurinko.

Aavasaksa – komea nimi. Se toi mieleen laajan lakeuden ja terävät alppien huiput. Tämä oli vastakohtien maa. Talonpoika asui Ruotsissa, mutta ei ymmärtänyt valtakunnan kieltä, hevosen asemesta sonni valjaissa niinkuin jossakin Espanjassa, jouluaikaan pimeä keskipäivälläkin, mutta juhannuksena paistoi aurinko sydänyölläkin.

– Taidat olla Ruotsin herroja?

– En ole kuin Suomen.

Talonpoika kynsi päätään.

– Kuinka sinä minua Ruotsin herraksi luulet?

– No... kun ruotsia puhuit...

Eikö tämä sitten ollut Ruotsin maata?

– Ei, tämä on Länsipohjaa... Ruotsi on tuolla... Haaparannan takana.

Kummallista... ihan kuin Ahvenanmaalla. Sielläkään ei oltu Suomesta eikä Ruotsista, vaan Ahvenanmaalta.

– Oletko sinä nähnyt kuninkaan? – kysyi talonpoika, joka oli sitonut sonninsa kiinni ja siirtynyt Aminoffin reen luo.

Toki montakin kertaa.

– Tiedätkö sinä, missä kuningas asuu?

– En... eikö tuo asune Ruotsissa.

Aminoffin täytyi nauraa. Tietämätöntä oli tämän puolen kansa.

– Sanovat, että Venäjällä on keisari?

Niin oli.

– Kumpikohan on suurempi herra... keisariko vai kuningas?

Suuria olivat kumpikin.

– Mutta täällä sanovat, että keisari on suurempi... niinkuin talokas mökkiläisen rinnalla.

Ei se nyt sentään niinkään... mutta miksi niin? Aminoffia huvitti tämä suorasukainen talonpoika.

– Siksi vain, että jos se on suurempi, niin se voittaa ja vie koko Ruotsin.

No... olisiko se sitten hauskaa?

Talonpoika kyhnäisi jälleen korvallistaan.

– Minusta on samantekevä veipä tuo tai oli viemättä... Kunhan vain saan täällä asua.

Ja talonpoika lähti.

Merkillistä kansaa. Ei sillä juuri ollut isänmaastaan käsitystä. Sitä ei liikuttanut sota, kunhan se ei vain heidän nurkkiaan uhannut. Eikähän ollut pelkoakaan, että vihollinen tänne saakka retkeilisi. Mutta oli Suomen talonpoika sentään kehittyneempi. Kyllä sillä oli isänmaastaan selvempi käsitys. Eikä se suhtautunut noin välinpitämättömästi emämaahan kuin tämä emämaassa syntynyt ja kasvanut. Kummallista!

Aminoff lähti ajamaan eteenpäin, miettien äskeisen keskustelun herättämiä kysymyksiä.

XIII

Oljemarckin asunnossa istuivat toverukset alakuloisina, synkällä päällä, muutamana maaliskuun iltana. Oli tuollainen hiljainen iltapäivähetki, jolloin pikkukaupunki oli vaipunut kuin uneen. Mikään ei häiritse. Porvarit ovat vielä päivällislevolla tai venyttelevät parast'aikaa makuulta noustuaan. Sotaväen majapaikoissa on myös hiljaista. Palattuaan päivittäiseltä marssiharjoitukselta loikovat sotamiehet asunnoissaan tympeinä ja välinpitämättöminä. Vain pääesikunnan talossa on jonkin verran liikettä. Siellä kirjoitetaan päiväkäskyjä ja päätä kynsien lasketaan Pohjoisarmeijan tilejä. Rahaa ei ole saapunut.

Seinän takaa kuului kahvimyllyn yksitoikkoinen ratina. Talon emäntä, puusepän leski, siellä keitti iltapäiväkahviaan. Toverukset kuuntelivat tuota tuttua ääntä. He melkein tunsivat nenässään kahvin suloisen tuoksun, ja heitä piinasi kahvimyllyn ratina. Ei ollut rahaa yhdelläkään, kassakuitteja vain.

Oljemarck oli kirjoittanut kotiinsa ja pyytänyt äidiltä rahaa. Mutta – mistäpä se äitikään otti. Vuosi oli kyllä tullut tavallinen, mutta ryssä vei kaiken. Tosin se nykyisin ottonsa maksoi, mutta vähän sitä sittenkin karttui.

Blume oli noussut kävelemään. Hän mittasi tuota pikku huonetta oven suusta pöydän luo. Siinä oli kynttiläjalka, mutta viimeinen kynttilä oli eilen illalla palanut loppuun. Eipä silti, että valoneuvoja tästä puolin paljon enää tarvittiin – sillä päivä oli jo pitkä täällä Perä-Pohjolassa tähän vuodenaikaan – mutta joka tapauksessa hermostutti tämä alituinen rahattomuus.

– Ollaanpa totisesti köyhiä, – murahti hän. – Ei rahaa, ei kahvia, ei kynttilöitä. Eläköön valtiokassa!

– Tupakkakipene sentään vielä on, – naurahti Oljemarck ja rupesi täyttämään piippuaan.

– Annatko massiasi?

Hiivarilta olivat tupakatkin loppuneet.

Oljemarck heitti hänelle kukkaron. Hiivari kaivoi piippunsa täyteen. Piikivi iski tulta, taula syttyi, ja peukalo piipunkopan päällä veteli Hiivari syviä henkisavuja.

– Emmeköhän asetu... kukin pitkällemme kuolemaan ja kirjoita paperilipulle viimeisen toivomuksemme, – puheli hän piippuaan lupsuttaen.

– Sen kiinnitämme nuppineulalla rintaan, jotta saavat lukea... ruumisten korjaajat.

Blume oli istahtanut Hiivarin viereen.

– No... mikä sinun toivomuksesi olisi?

– Että panisivat arkkuun pari tukevaa limppua. Lyypekin makkaran, pullon bordeaux-viiniä ja massillisen "vaakunaa". Heh!

– Aineellinenpa olet...

– Oljemarck tietysti toivoo, että hänen kirstunsa täytettäisiin kirjoilla, – nauroi Hiivari. – Goethen runot, Franzénin "Skaldestycken", Arndtin postilla.

– Sitä ei tarvittaisi... mutta Tacitus, Helvetius, Rousseau ja Tasson "Vapautettu Jerusalemi".

– Siis kuitenkin vähän Jerusalemia. Minulta unohtui korttipakka. Olisipa soma ukko Kaaronin kanssa napsia "nakkia" lautturikojussa... sillä aikaa kuin ylimenijöitä odotettaisiin. Kynisin äijältä killingit pois.

Hiivari oli mainio, hänelle täytyi väkistenkin nauraa.

– No... mitä sinä, Blume, toivoisit?

Puhuteltu kynsi päätään.

– Jäh! Enpä tiedä... puolitusinaa tärkkipaitoja, saippuaa, kynsisakset ja pari harjaa. Ja tietysti uuden sortuutin.

– Hienonapa aikoisi poika esiintyä! Jaa, se Michel Adolf... se haluaisi teikaroida taivaassakin.

Ovi kävi, ja sisään työntyi kookas upseeri. Toverukset kapsahtivat pystyyn.

– Iltaa! Puulaakipa on kotona.

Se oli Vesilahden komppanian päällikkö, kapteeni v. Konov.

– Painahan puuta...

Konov istahti ja sytytti piippunsa.

– Mitä kokousta te nyt pidätte, kun niin totisina istutte?

– Tässä vain keskusteltiin viimeisistä valmistuksista, kun taitaa tulla kuolema.

– No?

Konov oli yhtenä kysymysmerkkinä.

Hiivari selosti tilanteen. Niin ja niin olivat asiat.

– Voi sun pieksut! – huudahti Konov. – Ja minä kun läksin vippaamaan.

Kaikki nauroivat.

– Paidan napin saatan sulle vipata, sillä niitä minulla on kaksi, – veisteli Hiivari.

– Ja minä kun pelkäsin, että te olette "Kuperkeikassa" tai "Tuhannen riemun ravintolassa", – juttusi Konov.

Ne olivat sen nimisiä kapakoita, jotka armeijan juutalaiset olivat avanneet Torniossa.

– Ei velikulta... tuhannen riemua on tuhannen virstan päässä.

Neuvoteltiin. Jotakin oli tehtävä, johonkin lähdettävä. Ei tällaista voinut jatkua. Hiivari ehdotti, että lähdettäisiin Otto Rehbinderin luo. Sillä pojalla oli ruokaa ja rahaa.

– Ei sitä Ottoakaan kehtaa aina verottaa, – virkkoi Konov.

– Mikäs siinä... raharötkö! "Rautaliivit" päällä aamusta iltaan.

– No, lähdetään sitten! Otto saa laittaa pöydän koreaksi.

Lähdettiin. Ulkona oli lievä pakkanen. Lännen ranta ruskotti punaisena. Pitkiä, tummanharmaita tuulenkynsiä ajelehti viluisen näköisellä taivaalla.

Matkalla esitti Hiivari, että Ottoa pitäisi vähän narrata. Se oli hiukan kitsas viineistään. Ei tahtonut aina antaa. Mutta nyt piti ehdottaa Otolle, että pantaisiin mies vuoronperään maksamaan...

– Milläs me maksamme, kun ei meillä ole rahaa, – huomautti Oljemarck yksikantaan.

– Älkäähän nyt... antakaapa minun selittää. Kun ensimmäinen pullo on juotu, ehdotan minä, että hankittaisiin uusia. Mutta siten, että pyörisimme piiriä... ja se joka jää parittomaksi, saa kustantaa.

Ja Hiivari selitti tarkemmin keppostaan.

Piti lyödä piiri, ja toiset keskelle laulamaan. Kun annettiin merkki, piti jokaisen tarttua pariinsa ja niin pyörähtää muutaman kerran. Mutta niin nopeasti, ettei Otto kertaakaan ehtisi löytää pariaan.

Mutta kuinkas se merkki annettiin?

– No vaikka tällä tavalla! Minä rupean laulamaan: "Flickorna i Jakobstad". Ja siinä, missä oikein parkaisen, niin silloin tarttukaa, mutta sukkelaan, ettei Otto ehdi.

Mutta siinä piti olla paljon väkeä.

Niin kyllä, mutta Oton luona oli aina vieraita visseistä syistä.

Ehdotusta kannatettiin. Se oli mainio. Iloisina kuin nuoret ylioppilaat he astelivat Otto Rehbinderin asuntoa kohti.

Hiivari oli arvannut oikein. Otto Rehbinderin luona oli vieraita. Siellä istuivat ratsumestarit Möllersvärd ja von Post, edellisen veli, aliluutnantti Möllersvärd, joka palveli Savon jääkäreissä, liikanimeltä "Tynnöri", sekä pari muuta. "Tynnöri" oli komennuksella Torniossa. Hänen joukko-osastonsa majaili Uumajassa. Herrat olivat hyvällä tuulella ja pelasivat korttia. Hiivarin sakki otettiin jymyhuudolla vastaan.

– Porilaisetpa ovat liikekannalla!

– Täydessä rynnäkössä!

– Mikähän "linnoitus" niillä nyt on piirityksessä?

– Minun viinikellarini! – huudahti talon isäntä ja iski silmää tovereilleen.

– Sinun viinikellarisi! – sanoi Hiivari, ollen loukkaantuvinaan. – Pojat, lähdetään "Tuhanteen riemuun"!

Mutta Rehbinder riensi lepyttelemään. Ei nyt pitänyt leikistä suuttua.

– Käykää pöytään vain! Me pelaamme tämän pelin loppuun.

Vanhempi Möllersvärd oli voitolla. Hän iski silmää Oljemarckille. Tämä seurasi pelin kulkua, mutta ei huomannut rahoja. Keliäpä niitä olisi ollut muilla kuin Rehbinderillä. Hän tiedusti, minkä päältä he pelasivat.

– Illallista tässä yritetään. Se, joka häviää, saa kustantaa illallisen.

– Mutta me emme pääse mukaan? – virkkoi Hiivari.

– Ette! – vastasi Rehbinder ja löi korttinsa pöytään. – Te saatte katsella päältä.

Hiivari vihelteli. Odotapas sinä, kitupiikki... vielä sinulle konstit keksitään.

– Minulla on toinen tuuma, – alkoi Hiivari varovaisesti. – Kun nähtävästi Otto häviää, niin ehdotan häntä auttaakseni, että hankimme juomatavarat toisella tapaa. Otto kustantakoon ruoan, mutta juomista huolehdin minä. Mutta – sillä ehdolla, että Otto panee myös meidän nokkaamme alle lautaset ja veitset.

Otto Rehbinder tuli uteliaaksi. Mikähän keino Hiivarilla oli? Sehän tuli otolliseen aikaan. Hänen viinikellarinsa tyhjeni arveluttavasti. Mielellään hän ruoan kustantaisi, jos Hiivari hankkisi viinit.

Peli loppui Oton häviöön. Se oli selvä – hänen oli tarjottava illallinen. Mutta nyt ne juomat.

– Schantz... annapas nyt pullojen pulputtaa.

Hiivari esitti suunnitelmansa. Siihen suhtauduttiin arvostellen. Vai piiritanssia... niinkuin hullut koulupojat. Ei kävellyt.

– No niin, – lausui Hiivari iloisesti. – Me poikkesimmekin vain katsomaan, miten täällä jaksetaan. Olemme matkalla "Tuhanteen riemuun". Siellä saa, mitä ihmisen sielu kaipaa.

Ja Hiivari löi mahtavasti poveaan, kuin olisi hänellä ollut täysinäinen lompakko.

– Taidatte olla rahoissa joka pekka? – kysyi "Tynnöri".

– Pojat, ei ruveta tekemään selkoa. Pian lainaavat meiltä.

Ja Hiivari otti hattunsa.

Mutta nyt rupesi talon isäntä taivuttelemaan tovereitaan. Hiivarin ehdotus oli jo tavallaan äsken hyväksytty. Mikäs siinä... peli kuin peli, olipa se sitten kortti- tai tanssipeli. Hän oli valmis.

Vähitellen suostuivat muutkin.

Seurue jaettiin kahteen joukkoon. Neljä pyöri piiriä, ja viisi lauloi piirin sisällä. Se, joka jäi parittomaksi tarjosi viinit.

Hyvä – aloitettiin. Piirin sisään joutuivat Oljemarck, Blume, "Tynnöri", Rehbinder ja Hiivari, toisten pyöriessä heidän ympärillään. Hiivari lauloi:

    – Flickorna i Jakobstad
    äro tusenskönor,
    bleka, blyga, täcka, små,
    annars såsom hönor.
    Kacklar en, så kacklar två
    kackla allihopa.
    Skrattar en, så skrattar – två!

Samassa hyökkäsivät liittolaiset pareihinsa käsiksi. Konov sieppasi Tynnörin, ja laulettaessa: "skrattar allihopa", pyörivät parit muutaman kerran ympäri.

Otto Rehbinder oli jäänyt yksin.

– No, Otto, – nauroi vanhempi Möllersvärd, – nyt sinä saat kantaa patterin pöytään!

Tämä kynsi korvallistaan. Oli tainnut Hiivari veitikka miettiä tämän valmiiksi?

– Minäkö? – intoili Hiivari. – Minä sinut hiivaan! – Todistakaa, pojat, ettei ole ollut puhettakaan. Omasta päästäni keksin. Kun meillä on... tuota hiukan rahoja itsekullakin... niin tuota... ajattelin, ettei meidän sakki pane vastaan. Minkä minä sille, että arpa määräsi Oton näyttelemään Lucullusta.

No niin... mikä oli sovittu, oli sovittu. Eihän tässä nyt annettu täiden nilkuttaa. Otto Rehbinder lähti antamaan määräyksiä illallisen valmistuksesta, ja sitä odotettaessa ruvettiin alustavasti maistelemaan ja pelaamaan whistiä.

– Tulittepa otolliseen aikaan, – tuumi von Post, – rahamiehet ovat harvinaisia tähän aikaan. Mitä... isäsikö lähetti?

Kukapa muu... isäukkohan se oli lähettänyt.

– No... paljonko pannaan pisteeksi? – kysyi Rehbinder.

– Kymmenes osa killinkiä... sehän se on tavallinen...

– Mutta minkä kurssin mukaan?

– Riks specie.

– Eiköhän panna riksgäldin mukaan? – ehdotti Hiivari.

– Katso, katso... toisia verottaa, mutta itseään säästäisi, – nauroi Rehbinder. – Ei, riks specie!

Samantekevä. Alettiin kahdessa eri seurassa, neljä kummassakin, Oljemarckin jäädessä päältäkatsojaksi. Hän ei yleensä pelannut. Ensimmäisen robberin jälkeen Hiivari hävisi.

Oljemarck katseli häntä suu merkitsevässä hymyssä. "Pankkiiri" siinä rehenteli, vaikk'ei ollut pyhäsen pölähtävää miehen taskussa... paremmin kuin hänenkään. Mutta – kun oli pelattu muutamia robbereita, näytti Hiivarin puolueen tili yhden hopeariksin voittoa.

Oljemarckia huvitti. Oli tämä elämä yhtä oikullista menoa. Rahaton mies istui rentona pelipöytään ja voitti. Kunpa kävisi aina... kaikissa asioissa niin. Mutta ei käynyt.

Hänkin oli tavallaan "rahaton" eräässä suhteessa. Hänen rakkautensa Hannaan on kuollut. Mutta nyt kun hänellä ei ollut mitään, tarjottiin hänelle kaikki. Hanna kuulemma rakasti häntä. Ennen, kun hänen sydämessään asui rakkaus, hän hävisi yhtä säännöllisesti kuin Otto Rehbinder tuossa. Kummallista!

Hän oli katkeroitunut. Ei olisi kannattanut sen asian vuoksi kaksintaistella. Olisi pitänyt antaa Donatjevin elää. Pahusko hänet oli saanutkin niin raivokkaalle päälle? Nyt hän ei enää tomahtelisi... tyynesti saisi kulua tämä loppuelämä...

Illallinen kannettiin pöytään viineineen. Otto Rehbinder ei ollut kitsastellut. Parikymmentä bordeaux-pulloa seisoi rivissä kuin sotamiehet. Oli sillä pojalla tavaraa!

Juteltiin kaikenmoista – rakkaudestakin. "Tynnöri" väitti, ettei mitään rakkautta ollut olemassakaan. Hourupäisten runoilijoiden haaveita vain! Amor ja Eros olivat kaksi eri henkilöä. Ensiksimainittu oli satuolento, jälkimmäinen elävä todellisuus.

– Oikein, Möllersvärd – huudahti Oljemarck, joka alkoi olla humalassa. He joivat veljenmaljat.

– Älkäähän puhuko, pojat! – kiivaili Hiivari.

– Kyllä se Amorkin on olemassa. Minäkin olen toisinaan tuntenut sen nuolen piston.

Ja Hiivari taputteli olemattoman lompakkonsa paikkaa.

Blume kannatti Hiivaria, samoin Konov. Ei pitänyt rakkautta vetää lokaan.

– Kuka sitä lokaan veti, – vastusti "Tynnöri", – naturan rajoihin vain.

– Oikein, Möllersvärd! – öyhkäisi Oljemarck taas. – Naturan rajoihin vain.

– Onpas nyt Pastori naturalistisella päällä, – veisteli vanhempi Möllersvärd. – Mihinkäs spirituaalisuus on jäänyt?

– Spirituaalisuus on tässä! – vastasi Oljemarck ja osoitti viinilasia. Hän kumosi sen yhdellä siemauksella.

– Spiritus cum vino – eikö se ole konjakki? – kysyi Hiivari.

Konjakki se oli. Mutta vinum cum spiritu oli – rippiviini.

– So, so, veljet... eipä ruveta rääpimään, – varoitteli Konov. – Räävitään näitä Rehbinderin ruokia.

Tunnelma kasvoi. Jonkun hetken kuluttua olivat toverukset hyvässä humalassa kaikki. Mutta sopu oli ihanteellinen. Ainoastaan Oljemarck, jossa määrätyllä asteella esiintyi öykkäriluonto, istui aterian jälkeen erillään muista, sohvassa. Hänellä oli puolilleen juotu viinilasi edessään ja hän naureskeli itsekseen. Toiset olivat ruvenneet pelaamaan.

– Laulapas, Oljemarck, – kehoitti Hiivari, joka oli voittanut toisen riksin. – Tiedättekö, että Henrik Augustilla on komea ääni, vaikka harvoin antaa sen kuulua.

– Joo... laulapas, Oljemarck, – kehoitti vanhempi Möllersvärdkin.

– Mitä minä laulaisin? – murisi tämä. Hän oli täysi kuin käki.

– Laula rakkaudesta.

Oljemarck purskahti humalaisen nauruun. Rakkaudesta! Hän oli juuri – minuutti sitten tehnyt viimeisen tilinpäätöksen rakkaudestaan Hanna Enefeltiin. Hän lauloi sen julki.

Hienotunteinen Blume kauhistui. Mutta – se oli vain ensi vaikutelma. Laulua höystävä huumori muodosti niin omituisen vastakohdan sen vähemmän sopiville sanoille. Jollei humalaisen miehen katkeruus olisi niin liikuttavalla tavalla ilmennyt niissä, olisi laulu ollut melkein rivo. Nyt tuon kyynelsilmin laulavan miehen säälittävä tila miedonsi sisällön. Blume pyyhkäisi silmänurkkaansa.

Mutta toiset nauroivat liekoina, vanhempi Möllersvärd kaikkein eniten.

– Tarkoitatko sinä sitä Siikajoen papin tyttöä? Oljemarck löi nyrkkiä pöytään ja kirosi synkeästi. Viinilasi oli pudonnut lattialle ja mennyt sirpaleiksi. Valkoinen käsivarsinauha, jota upseerit pitivät Kustaa III:n v. 1772 toimeenpaneman vallankumouksen muistoksi, oli irtaantunut. Hän yritti nousta. Mutta – ennenkuin hän pääsi pystyyn ilmestyi ovelle adjutantti pääesikunnasta.

– Hyvät herrat! Aselepo on lakannut. Joka mies paikalleen! Huomenna annetaan lähemmät määräykset.

Adjutantti teki kunniaa ja hävisi. Korttipeli katkesi siihen paikkaan. Jokainen rupesi laittautumaan kortteeriinsa.

– Siteet irtaan-tuvat, – tolkkasi Oljemarck, seisten pöydän ääressä, kasvot ilmeettöminä, silmät toljollaan, kalpeana kuin palttina ja katsellen nuhraantunutta käsivarsinauhaa.

Ja kähähtäen tylsään nauruun hän viskasi sen lattialle.

Kadulla Hiivari ja Blume taluttivat häntä. Hän oli aivan pehmeä. Ensiksimainittu puheli:

– P–ru! Nyt kun olisi taasen rahaa, niin loppuvat nämä ilot!

– Anna loppua... anna loppua vain... – örisi Oljemarck, jonka pää retkahteli rintaa vasten – kaikki loppuu kerran... rak-kaus-kin. Ja se on kaikkein kat-ke-rin-ta...

XIV

Ja nyt alkoi varsinainen loppunäytös tässä pitkässä, moniosaisessa draamassa.

Käskyjä, kiertokirjeitä ja sananlennättäjiä eri suuntiin – mikä ratsain, mikä reellä ajaen. Hälinää ja touhua. Kortinpeluu lakkasi päämajassa, armeijan juutalaiset sulkivat kapakoitaan. Ainoa, joka ei lakannut toimimasta, oli hänen majesteettinsa kuolema. Se tempasi vieläkin nääntyneen sotamiesparan, vapauttaen hänet enemmistä marsseista. Virkamaahan kohosi risti toisensa viereen.

Pikalähetti kiisi Piitimeen. Siellä majailevan 1. prikaatin piti rientomarssissa saapua Kainuun kirkolle. Kapula kulki pitkin Länsipohjan taloja ja torppia: rykmentti koolle, ryssä hyökkää! Ei tullut kovin pitkäksi Länsipohjan poikien kotonaolo. Moni heinännountimatka siinä jäi kesken. Katsokoot kotia jäävät eteensä!

Luulaja oli se määräpaikka, johon länsipohjalaisten piti kokoontua.

Toisten sanansaattajain asia koski hevosia, armeijan hevosia. Ne oli jaettu ruokolle pitkin Tornionjoen vartta ja Länsipohjan kyliä. Ne piti nyt äkkiä koottaman. Sillä ilman niitä oli perääntyminen mahdoton.

Ja kesken tämän kaiken touhun ja hälinän saapui Tukholmasta sanoma, että kuningas oli syösty valtaistuimelta!

Tämä sanoma saapui Tornioon maaliskuun 21. päivänä. Päämaja, joka parin viime vuorokauden kuluessa oli ollut aivan ylösalaisin, tointui tästä uutisesta ihmeellisesti. Se ei lähtenyt päätäpahkaa pakoon – niinkuin olisi luullut. Ei – se rupesi neuvottelemaan.

Päätettiin kirjoittaa kenraali Shuvaloville. Tämä oli jokin aika sitten astunut Tutshkovin tilalle, ja hän se oli aselevonkin irtisanonut. Ilmaisematta vereksimpiä tietoja esitti Gripenberg, että aselepoa jatkettaisiin 10 päivällä. Todennäköisesti solmittaisiin aivan pian rauha. Turhaa oli siis verenvuodatus.

Shuvalov vastasi kieltävästi. Ilman ylipäällikön lupaa hän ei voinut poiketa suunnitelmistaan.

Maaliskuun 23. päivänä hän lähti liikkeelle, ja saman päivän iltana venäläisten etujoukot jo saapuivat Tornioon. Torniolaiset saivat uusia vieraita. Variatio delectat – vaihtelu virkistää.

Porilaiset tarpovat syvässä lumessa. He olivat juuri jättäneet taakseen Sanginkylän. Laihtuneet, vasta tautivuoteelta nousseet sotamiehet horjuvat. Tie on tohmeroinen, ja pakkasviima vinkeä.

Kenraali Gripenberg ajaa reellä marssikolonnan halki. Reen vieressä kulkevat kenraalin veli, kapteeni Kaarle Gripenberg ja Brakel. Viimeksimainittu oli maannut yhdeksän viikkoa sotataudissa, mutta pystyi jo palvelukseen.

Sotamiehet antoivat tietä... siinähän ajoi heidän päällikkönsä. Hannu Gripenberg oli "tuhti" mies. Hänen osalleen oli tavallisesti aina langennut "ariäärikaartin" – jälkijoukon päällikkyys – niinkuin nytkin. Tämä "kaarti" oli sen suuremman armeijan jälkijoukko, joka marssi haamuina Siikajoen, Revonlahden, Lapuan, Alavuden, Ruonan, Salmen ja Oravaisten kentillä. Ja se oli tietoinen siitä, että itse piankin siirtyisi tuohon aavearmeijaan.

– Uumajaan mahdollisimman nopeasti, – puhui Kaarle Gripenberg. – Se on ainoa pelastus.

Mutta kenraali-veli oli vastaan.

– Jos mielitään rettelöidä kanssani, en voi sitä estää, mutta ei ainakaan minua syytetä pelkuruudesta!

Hän puristi huulet tiukasti yhteen ja katseli molemmin puolin hoippuvia sotilaita.

– Ensin tappelemme, sitten lähdemme!

Brakel mietti, mitähän kenraali tarkoitti rettelöimisellä. Olikohan Klerckeriltä tullut jokin epämiellyttävä määräys? Mutta ei Gripenberg sitä tarkoittanut... hän muisti vain, miten häneen aikaisemmin oli Klingsporin taholta suhtauduttu. Hän tiesi, että perääntyvän joukon päällikköä ruoskii arvostelu kaikkein ankarimmin, jollei tämä ole tehnyt kaikkeaan. Ja tämä "kaikki" oli nyt – taistelu.

Saman päivän iltana saapui prikaati Kainuun kirkolle, väsyneenä, huonossa kunnossa. Täällä se yhtyi toisiin. Tuo rauhallinen kirkonkylä muuttui pian suureksi sotaleiriksi. Kaikki talot vallattiin. Mutta – siitä huolimatta jäi suuri osa taivasalle.

Tilanne oli mahdollisimman sotkuinen. Kesällä olisi tuota paikkaa miten kuten voitu puolustaa. Kainuun mahtava joki olisi tarjonnut luonnollisen esteen. Mutta – talvella oli toista. Venäläiset saattoivat oikoteitse Silnäsin ja Jemtön ohitse marssia suoraan Råneåhon. Ja silloin olisi Gripenbergin osastolta ollut tie poikki etemmäksi. Ja sitä paitsi, jos vihollinen olisi valinnut marssisuuntansa suoraan Sangista jäitse Luulajaan, olisi tie ollut vielä varmemmin tukossa. Siis suo siellä, vetelä täällä. Mitä tehdä?

Saman päivän iltana, jolloin oli saavuttu Kainuuseen sai Gripenberg päämajaansa Mansbyhyn huolestuttavia tietoja. Pikalähetti toi sanoman, että osasto venäläisiä oli jo 19. p:nä ilmaantunut Holmöhön, Uumajan ulkopuolelle. Se oli Barclay de Tollyn etujoukko. Tämä kenraali oli lähtenyt Vaasasta Merenkurkun poikki, päämääränä Uumaja, ja siten suorittanut yhden sotahistorian uskaliaimpia retkiä, jota melkein saattaa verrata Hannibalin ja Napoleonin kulkuun Alppien yli. Neljännen prikaatin päällikkö, eversti Fahlander, oli tämän tiedon lähettänyt.

Seuraavana aamuna Gripenberg lähetti Shuvaloville kirjeen, jossa pyysi keskustelutilaisuutta. Esikuntapäällikkö, eversti Palmfelt, joka nyt oli huomannut hetkensä tulleen, oli tarttunut asioiden kulkuun. Voimme sanoa, että hän se nyt varsinaisesti astuu etualalle, Gripenbergin jäädessä vain hänen välikappaleekseen.

Tässäkään kirjeessä ei Gripenberg ollut maininnut mitään Tukholman tapahtumista. Mutta hän oli arvannut venäläisten saaneen niistä tiedon matkalla. Ja aivan oikein: Laivaniemen nimismies oli kertonut venäläiselle kenraalille kuninkaan erottamisen.

Sillä välin oli vihollinen nopeasti edennyt. Kenraali Aleksejev oli jo maalisk. 24. p:nä saavuttanut everstiluutnantti Fieandtin komennossa olevan suomalaisten jälkijoukon Sangissa. Ristiinan miehen osalle oli kohtalo vielä kerran heittänyt toivottoman tehtävän: Fieandt torjui kyllä rynnäkön, mutta asema oli helposti kierrettävissä. Mutta – paitsi tätä oli Shuvalov ryhtynyt toisenkinlaiseen keinoon. Arvellen helposti peloittavansa ruotsalaiset päälliköt, hän oli lähettänyt sananviejän Gripenbergin luo ilmoittamaan, että venäläiset olivat jo vallanneet Uumajan. Hänellä ei tosin ollut siitä vielä tietoa, mutta niin olikin käynyt. Se oli siis tavallinen sotajuoni.

Ennen kuin Gripenbergin lähetti, ratsumestari Brunow, oli vielä ehtinyt Sankiin, kohtasi hän kuriirin, joka ilmoitti venäläisen everstin saapuneen jälkijoukkoon ja haluavan tavata Gripenbergiä. Hänellä oli kirje venäläisten päälliköltä viimeksimainitulle jätettäväksi. Brunow pysähtyi sen vuoksi Sankiin, jääden odottamaan tapausten kehitystä, ja aliluutnantti v. Heidemann lähti viemään Shuvalovin kirjettä Kainuuseen.

Kenraali Gripenberg istuskeli muutaman talon pirtissä, Kainuun kirkolla. Hänen seurassaan olivat kenraali Aminoff ja eversti Palmfelt. Ensiksimainittu oli metsäteitä myöten saapunut tänne aivan äskettäin Ylitorniolta. Herrat keskustelivat parastaikaa Uumajan valtauksesta. Aminoff ja Palmfelt pitivät sitä selvänä, mutta Gripenberg oli eri mieltä.

– Ei sen tarvitse merkitä suurempaa joukkoa... kertakos partioita lähetetään.

– Niin, mutta Merenkurkun yli! Ei sitä voi muuten selittää, kuin että sitä on seurannut vahva pääjoukko.

– Saattaa olla... joka tapauksessa se tarjosi minulle riittävän aiheen neuvotteluihin. Siten voitetaan ainakin aikaa.

Gripenbergin ihanteena oli Fabius Cunctator. Viivytteleminenkin sopivissa ajankohdissa oli sotataitoa. Hän oli nyt luopunut tappelusta huomattuaan, kuinka kurjassa kunnossa prikaatit olivat.

Samassa aukeni ovi, ja aliluutnantti Heidemann seisoi kynnyksellä. Lyöden asennon hän sotilaallisesti ilmoitti asiansa.

– Mitä? Joko näin pian tuli vastaus? Mihin Brunow jäi?

Lähetin piti selittää, ettei Brunow ollut vielä kostunut perillekään. Tämä oli aivan uusi juttu.

Palmfelt vihelsi. Uusi juttu! Annas katsoa, mitä tästä nyt seuraisi.

Kirje oli osoitettu

    Hänen Ylhäisyydelleen Herra de Gripenbergille, Hänen
    Majesteettinsa Ruotsin Kuninkaan joukkojen Komentajalle,
    kenraalimajurille ja ritarille.

– Onpa siinä titteli poikineen, – hymähti Gripenberg ja vaipui jälleen omituiseen raukeuteen, joka häntä oli koko aamupäivän painanut.

"Luulevatkohan tuon huutomerkin minuun tehoavan", ajatteli hän ja hytkähti vielä kerran. Hän pyysi Palmfeltin kääntämään kirjeen sisällön.

Se oli näin kuuluva:

    "Herra Kenraali! Kulkiessani Tornion kautta oli minulla kunnia
    vastaanottaa kirje, jonka olitte sieltä minulle kirjoittanut.
    Voitte olla vakuutettu, että olen ryhtynyt kaikkiin tarpeellisiin
    toimiin hankkiakseni Teidän sairaillenne samaa hoitoa kuin
    meidän omillemme. Olen sitä varten jättänyt haavalääkärin
    Tornioon. Ja kirkkoherra Egelmanista ja Tornion asukkaista
    toivon, ettei heillä tule olemaan syytä valittaa venäläisten
    joukkojen käytöstä. Mitä pahaa asukasraukat ovat tehneet? Hänen
    Majesteettinsa Keisari toivoo vain heidän parastaan. Herra
    Kenraali! Eversti Anselmelle, joka tuo tämän kirjeen, olen
    uskonut erään tehtävän Teidän Ylhäisyytenne luona. ('Onkohan
    siinäkin huutomerkki?' ajatteli Gripenberg ja hytkähti taas.)
    Kaikesta sydämestä toivon Teidän, Herra Kenraali, suostuvan
    siihen, mitä ehdotan; teen sen pitäen silmällä Suomen
    urhoollisten joukkojen parasta – ('Jopa on jalomielinen',
    ajatteli Gripenberg.) – joiden päällikkö Te olette. Minä,
    niinkuin koko osastonikin, haluan saada lukea ne kansalaistemme
    joukkoon. ('Tulipas pukinsorkka näkyviin!') Vastaanottakaa, Herra
    Kenraali jne.

    Marssiessa 12/24 p. maalisk. 1809.

                        Kreivi de Schouvaloff kenraaliadjutantti."

Pitkä vaitiolo. Gripenberg istui lynkäpäittensä varassa lattiaan tuijotellen. Aminoff katkaisi äänettömyyden:

– Se on mestarin kädestä.

Niin oli, mutta tosioloihin perustuva.

Palmfelt oli ruvennut kävelemään.

– Eikö totta... meissä on jokaisessa halu lopettaa tämä surkeus kunniakkaasti? Olemme siihen velvolliset. Mitä hyödyttää turha verenvuodatus? Olen sitä mieltä, että meidän on neuvoteltava.

Kukapa tässä toista mieltä oli – mutta saihan toki keskustella. Aminoff paheksui Palmfeltin intoa. Tämä veltto mies oli nyt saanut oikein jumalallisen tarmokkuuden puuskan.

– Mikä sen everstin nimi oli?

– Anshelme... Anshelme de Gibory.

Palmfelt lausui nimen moitteettomasti.

– Shiborii... hjah... sama mies, joka –

Gripenberg ei lopettanut lausettaan. Hän muisti sotaoikeuden istunnon Torniossa. Kummat tunteet velloivat hänen povessaan.

– Niin... meidän on luonnollisesti lähdettävä, – lausui hän, puristaen sanoja esille. – Olemmehan itse pyytäneet neuvotteluja. Nyt kun vihollinen esittää samaa, on meidän suostuttava. Vai mitä mieltä Aminoff on?

Tietysti... eihän sopinut perääntyäkään.

Palmfelt antoi määräyksen kyytihevosista. Hetken päästä herrat lähtivät.

Aminoff jäi.

XV

Palmfelt ja Gripenberg saapuivat Sankiin vasta puolen yön jälkeen. Luutnantti Heidemann oli seurannut mukana. Tiellä, lähellä alussamainittua kylää, he olivat kohdanneet Brunowin, joka venäläisen neuvottelijan kanssa oli ajanut heitä vastaan. Venäläinen oli pannut määräajaksi klo 12 yöllä. Ellei hän siihen mennessä pääsisi Gripenbergin puheille, niin paukahtaisi. Kaikeksi onneksi kenraali saapui hiukan yli puolen yön.

Huonosti heidän olisi käynytkin, jos neuvottelua ei olisi syntynyt. Sillä – sillä välin kuin Gripenbergiä oli odotettu, oli muuan venäläisjoukko meren puolelta tullen vallannut erään kylän Fieandtin ja Gripenbergin välistä. Näin ollen oli jälkijoukko täydellisesti eristetty.

Venäläisten neuvottelija teki sulavan vaikutuksen. Hän ei ollutkaan ensi kertaa tällaisissa toimissa. Jo Viaporissa hän oli taitavalla esiintymisellään suuresti edistänyt venäläisten asiaa. Hänen vahvin puolensa näytti juuri olevan neuvottelu.

Käyden suoraan asiaan hän ilmoitti, että Uumajaan oli saapunut 10 000 miehen suuruinen venäläinen armeijakunta. Ruotsalaisten taistelu oli siis toivoton. Hän kehoitti antautumaan.

Gripenberg valahti kalpeaksi. Siis Fahlanderin raportti oli otettava laajemmassa merkityksessä! Nuo Holmöhön ilmaantuneet viholliset olivat olleetkin suuremman armeijan etujoukko. Aminoff ja Palmfelt olivat olleet oikeassa.

Viimeksimainittu oli aloittanut vilkkaan keskustelun eversti Giboryn kanssa. Ranskankieliset sanat luistivat nopeasti hänen huuliltaan. Gripenberg koetti seurata mukana, mutta ei saanut selvää.

– Mitä hän sanoo?

Palmfelt kääntyi sulavasti esimiehensä puoleen.

– Hän sanoo, että olisi järjetöntä teurastuttaa Suomen armeijan rippeitä. Sellaista verenvuodatusta ei yksikään ymmärtäväinen ihminen hyväksyisi...

Gripenberg tarkasteli kamaria. Se oli pieni ja ahdas. Peräikkunan päreellä paikatussa ruudussa vihelsi talvinen tuuli, kuin valittaen sitä kurjaa kohtaloa, jonka alaisiksi Suomen armeijan jäännökset olivat joutuneet. Kynttilän liekki lepatti kuin lentoon lähteäkseen – sellainen veto kävi huoneessa. Toisella seinämällä oleva päästävedettävä sänky oli mennyt keskeltä poikki. Siitä oli everstin pöhnäinen adjutantti heidän tullessaan noussut ylös. Hän kenki parast'aikaa takan luona.

– Kurjat asumukset... – sanoi Gibory, osoittaen kamarin seiniä. – En ymmärrä, kuinka nämä ihmiset ylimalkaan tulevat toimeen...

Mikäpä siinä, kun oli pakko. Gripenberg tunsi tänä hetkenä pakon merkityksen. Se puristi häntä joka puolelta niinkuin talvi Länsipohjan talonpoikaa.

Hän pyysi Palmfeltin huomauttamaan lähetille, että hänen täytyi odottaa tarkempia tietoja Uumajasta. Ennemmin hän ei voisi vastata mitään.

Palmfelt tulkitsi. Venäläinen eversti kohotti olkapäitään ja levitti sylensä. Ihmeellisen kovapäinen suomalainen! Eikö hän käsittänyt asemansa toivottomuutta?

– Kymmenentuhatta venäläistä Uumajassa... Merenkurkun yli tulleet. – koetti hän selittää. – Jumalan tähden! Mitä voidaan tehdä?

Niinpä niin – mutta eiköhän voitaisi sopia aselevosta... joko siten, että molemmat sotajoukot pysyisivät asemillaan, kunnes tapahtuneista valtiollisista muutoksista saataisiin parempi selvä – taikka siten, että ruotsalaiset joukot marssivat Piitimeen ja jättäisivät tämän kaupungin ja Tornion välisen alueen venäläisille? Mitä herra eversti arveli 8 päivän aselevosta?

– Pas huit minutes! – vastasi tämä kiivaasti. – Minulla ei ole siihen valtuutusta.

Adjutantti, joka oli saanut saappaat jalkaansa, sekaantui keskusteluun. Hän tolkkasi vähän suomea.

– Shänky... a njet voi maata, – selitti hän, osoittaen poikkimennyttä vuodetta. – Shuomalainen... a njet voi tapella... venäläinen baljon!

Ja hän levitti kätensä kuin näyttääkseen, että koko maanpiiri oli täynnä ryssiä.

Hm! Gripenberg hymähti. Adjutantti oli hassun näköinen selittäessään. Hän luuli kai tuon vertauksen vaikuttavan heihin. Gibory komensikin adjutantin pitämään suunsa kiinni.

– Da... vsjoravnó, – vastasi tämä ja lähti huoneesta.

Gibory kehoitti Gripenbergiä siltä varalta, että hän ehkä myöhemmin hyväksyisi sopimuksen, ilmoittamaan nyt päävaatimuksensa.

Tämä, joka oli lujasti päättänyt olla tekemättä minkäänlaista sopimusta ennenkuin oli neuvotellut alipäällikköjensä kanssa, esitti nyt aikaa voittaakseen muutamia pääperusteita, jotka ehdottomasti olisi otettava huomioon. Sellaisia olivat, että suomalaisille annettaisiin kotimatkaa varten riittävät muonavarat joko luonnossa tai rahassa, sekä passit. Että kenraaleille ja muille upseereille osoitettaisiin heidän arvonsa mukaista kunniaa. Että suomalaiset niin hyvin kuin ruotsalaisetkin saisivat säilyttää kaiken tavaransa koskemattomina. Että Suomen armeija saisi omaksi ja perheittensä ylläpidoksi pitää palkkansa ja virkatalonsa niin kauan kuin sotaa kesti.

Eversti Gibory merkitsi ehdot muistiin. Gripenberg tarkasteli häntä raukeana. "Niin kirjoittaa kuin pesäkirjan tekijä", ajatteli hän. Palmfelt nojasi toisella kyynärpäällään pöytään ja seurasi venäläisen kynän liikkeitä.

– "... pitää palkkansa ja virkatalonsa niin kauan kuin sotaa kesti." Onko muuta?

Gripenberg huokasi. Hänen silmiään sumensi. Eipä hän nyt muistanut. Olihan siinä jo aluksi. Mutta – sitä hän ei sanonut ääneen. Hän tahtoi voittaa aikaa, aikaa... Gibory lupasi esittää ehdot kreivi Shuvaloville. Aselepo määrättiin yhdeksi vuorokaudeksi. Huomisiltana saapuisi hän, Gibory, kenraali Gripenbergin päämajaan, jolloin lopullinen päätös tehtäisiin.

Herrat lähtivät. Heihin liittyi Brunow, joka nyt pääsi palaamaan. Pihalla he kohtasivat pöhnäisen adjutantin, joka edelleenkin selitteli:

– Shuomalainen... a njet voi tapella... venäläinen baljon. Shänky... a njet voi maata...

Palmfelt tiuskaisi hänelle jotakin ranskaksi, johon venäläinen nauraen vastasi:

– Paljon kiitoksia, herrat, paljon kiitoksia... näkemiin!

Taivas oli kirkkaassa tähdessä. Gripenberg ja Palmfelt ajoivat Kainuuta kohti. Reenjalas kitisi, keli oli huono. Jonkin matkan päässä heidät pysäytti venäläinen vahtisotilas. Tämä kuului siihen joukkoon, joka äsken oli tunkeutunut Gripenbergin ja Fieandtin osastojen väliin.

– Kuka siellä?

– Pysäytä, pysäytä! – karjui Palmfelt kyytimiehelle, joka oli lyönyt hevosta selkään. Se oli sama sotamies, jota Kukko-Kalle oli Lapualla lyönyt.

Venäläinen oli valmistautunut ampumaan.

Upseeri juoksi paikalle. Hänelle Palmfelt selitti, keitä he olivat. Hän haukkui tätä, ettei oltu annettu parempia ohjeita. Ihanhan tässä henkensä kaupalla kulki!

– Pyydän tuhannesti anteeksi, teidän korkeajalosukuisuutenne! – puheli upseeri sulavasti ranskaksi. – Emme ole saaneet mitään määräyksiä. Sitten hän kääntyi sotamiehen puoleen ja ärjäisi venäjäksi:

– Pässinpää! Etkö tunne ruotsalaisia lähettiläitä, senkin sika?

Vahtisotilas seisoi asennossa. Häntä paleli. Mistäpä hän oli tuntenut, kun ei oltu annettu tietoa. Oli vain käsketty pysäyttää jokainen kulkija.

Upseeri saattoi heitä seuraavalle vahtipaikalle. Siitä selvittiin ilman hankaluuksia.

Matka jatkui. Tuo äskeinen välikohtaus virkisti hiukan alakuloista mieltä. Oli näytelty suuria herroja, vaikk'ei heillä ollut juuri mitään, millä mahtailla. Asema oli epätoivoinen.

Gripenberg oli kuitenkin hyvillään vuorokauden aselevosta. Tällä välin hän ehkä ehtisi saada varmempia tietoja Uumajan tapauksista. Sitä paitsi – oli hyvä neuvotella virkatoverien kanssa. Saihan miehistökin levähtää tällä aikaa. Se oli tautien heikontama.

– Mutta... sopimusehdot jäivät vielä kovin vaillinaisiksi, – huomautti Palmfelt. – Ei puhuttu mitään esim. siitä, missä aseet heitettäisiin.

Niin... se oli jäänyt pois, niinkuin monta muutakin pykälää.

– Suomessa ne heitetään – luonnollisesti – huudahti Gripenberg. – Saakuri! Pelin soidessa me täältä lähdemme, täysissä varusteissa! Länsi-pohjalaisten ei ainakaan pidä nähdä häpeäämme.

Hän koetti saada äänensä leikilliseksi, mutta se ei onnistunut. Suuri huoli painoi häntä. Ei minkäänlaisia ohjeita etelästä... pääherroilta. Tukala oli hänen asemansa.

Hän muisti yht'äkkiä majuri Liljensparren. Tämä seisoi kuukausi sitten sotaoikeuden edessä vastaamassa Viaporin jutussa. Ja kuka oli toiminut oikeuden puheenjohtajana? Hän, Hannu Henrik Gripenberg! Nyt istuisi hän itse kohta syytettyjen penkillä. Hyvä Jumala! Näinkö kohtalo täällä kieputti miestä?

Hän ei kuunnellut sen tarkemmin, kun Palmfelt jutteli antaumuksen ehdoista. Se puhui, kuin olisi asiasta jo lopullisesti sovittu. Virkatalot ja eläkkeet pitäisi myös ulottaa kaatuneiden sotilaitten leskille ja isättömille lapsille. Sairaat olisi toimitettava kotiin niin pian kuin olisivat parantuneet.

– Näistä asioista keskustelemme huomenna tarkemmin.

Gripenbergiä kiusasi Palmfeltin rauhallinen äänen sävy. Niin se puhui, kuin olisi tämä sopimus ainoa keino armeijan pelastamiseksi.

– Sitä ennen minä vielä kerran tappelen – puuskautti hän kuin osoittaakseen, ettei hän ilman muuta... noin vain suostuisi antaumukseen.

– Djah, – pani Palmfelt. – Kun olisi joukkoja, niin miksei. Mutta – näillä ruupuilla ei tapella eikä taivalleta.

Gripenbergiä loukkasi Palmfeltin käyttämä nimitys. Vai "ruupuilla"! Kyllä ryssä vielä saisi niistä tekemistä, jos hän tahtoisi! Mutta – toinen juttu oli, oliko oikein uhrata viimeisiä miehiä toivottoman asian vuoksi.

Sotamieskuski nousi kävelemään. Hänen jalkojaan paleli. Hän sitoi suitset sevin nokkaan ja paarusti reen jäljessä. Brunowin kuski seurasi esimerkkiä.

He lyöttäytyivät yhteen juttelemaan. Gripenbergin kuski tarkasteli tähtikirkasta taivasta.

– Ensi kesänä tulee marjoja, – tuumi hän tömistellen jalkojaan.

– Sinne on vielä monen miehen ikä, – vastasi toinen.

– Kohtapuoleen kai tämä loppuu. Ovathan herrat neuvotteluhommissa.

– Piru! Kyllä ne neuvotella osaavat, mutta sillä välin ehtii jo mies paleltua.

– Hei! Aiotko palelluttaa meidät tänne metsään, – huusi Palmfelt reestä.

"Kunpa paleltuisitkin!" ajatteli kuski rientäessään paikalleen.

– Anna hevosen ravata!

– Käskystä, herra eversti! Mutta... tämä ei ole erikoinen menijä.

Hän ruoski eläintä niin paljon kuin jaksoi, mutta laiha koni ei ravannut. Se otti pari, kolme juoksuaskelta, mutta heittäytyi heti uudelleen kävelemään.

– Älä siitä henkeä pieksä! – torui Gripenberg. – Näethän, ettei se mene.

– Käskystä, herra kenraali! Tarkoitus oli kyllä jättääkin...

Kuski oli katkeroitunut. Hänen mielestään olisivat herrat saaneet jo heittää pois nämä sotahommat, kun ei niistä kuitenkaan mitään tullut...

Brunowin reessä oli kyytimies ruvennut veisaamaan.

    Ann' maan tääll' kasvons' kantaa,
    vakons' myös lioita...

Hänen äänensä värähteli, ja sävel teki monenlaisia kiekuroita. Mutta ääni ei ollut silti hullumpi. Sotamies oli monesti kotipitäjänsä kirkossa tuota samaa virttä veisannut. Gripenberg huomauttikin:

– Hänellä on hyvä ääni.

– Joo... se lojauttelee kuin lukkari.

Kuski kääntyi herrojen puoleen valmiina jatkamaan juttua. Mutta Palmfelt äyskäisi:

– Älä sinä puhu, ennen kuin sinua puhutellaan! Minkälainen hiton sotamies sinä olet?

Mutta Gripenbergin kävi kyytimiestä sääli. Tämä oli pyörähtänyt selin kuin iskun saanut ja ruvennut hopittamaan hevosta.

– Sinä olet tainnut säilyä eheänä koko sota-ajan?

– Kyllä, herra kenraali... ei ole raapaissutkaan...

– Mikä sinun nimesi on?

– Huuki, herra kenraali! Sotanimi Koopoo n:o 13.

– Gå på? Käy päälle. Sehän on komea nimi.

– Kyllä se mulle riittää...

– Jaa, jaa... onkos sinulla perhettä?

– Akka ja neljä lasta.

– Älä niin sano. Sano "vaimo".

– Mitäpä se meikäläinen vaimolla... akkakin sille välttää.

Gripenberg naurahti. Oli se suomalainen eri otus. Se osasi ainakin vastata.

– Herra kenraali! Jos minä ajan edellä, niin ehkä herra kenraalin hevonen sitten paremmin kulkee.

Brunow oli juossut Gripenbergin reen luo ja käveli sen sivulla.

– Ajakaa vain!

Sanottu ja tehty. Brunowin kuski suisti ohi ja iski hevosta selkään. Sen aisakello rupesi pompottamaan. Tosiaankin! Brunowilla oli parempi juhta. Gripenbergin kaakkikin lähti lönkyttämään perässä.

– No... joko löysit hölkkämallin? – hihkaisi Huuki ja iski myös hevostaan suitsiperillä.

XVI

Gripenberg oli pannut levähtämään perille päästyään. Hän oli väsynyt koko yön kestäneestä matkasta. Kasvot olivat pöhöttyneet, ja se tuotti kipua. Sekä sielullisesti että ruumiillisesti hän oli jokseenkin huonossa kunnossa.

Hän oli käskenyt esikuntapäällikkönsä herättää hänet heti, kun jotakin tärkeää kuuluisi. Kello 9 aamulla koputtikin Palmfelt hänen ovelleen.

Kun ei minkäänlaista vastausta kuulunut, avasi hän hiljaa oven ja astui huoneeseen.

Kenraali makasi sohvalla vaatteet päällä, mantteli peittonaan, hengittäen tuskallisesti. Toinen poski oli pahasti turvoksissa, ja tavantakaa hän vääristi kasvojaan, kuin olisi tuntenut erikoisempaa kipua. Palmfeltin valtasi sääli. Huonon näköinen oli Pohjoista armeijaa komentava kenraali.

– Herra kenraali, – kuiskasi hän hiljaa, – sanantuoja Uumajasta saapunut.

Kuin olisi tuon yhden ainoan paikannimen mainitseminen sisältänyt taikavoiman Gripenberg kavahti istumaan. Hän paineli pöhöttyneitä kasvojaan, ähkäisi kuuluvasti ja katsoi Palmfeltia unisesti.

– Joko on tullut? – kysyi hän alistuvasti, ja Palmfeltin aivoissa vilahti kuva kuolemaantuomitusta miehestä, joka herätetään ennen mestausta. Hänen oli vaikea puhua.

– Luutnantti af Enehjelm odottaa tuvassa.

– Käske sisään...

Sanantuoja tuli. Hän oli nuori mies, kasvot pakkasen puremat. Irtonainen huppukaulus hartioilla hän muistutti naparetkeilijää, joka on pelastautunut ihmisten ilmoille.

Gripenberg avasi kirjeen, se oli Cronstedtilta. Siinä ilmoitettiin huhu todeksi: 9 a 10 000 venäläistä oli saapunut Uumajaan. Cronstedtin oli täytynyt luovuttaa kaupunki. Vihollisen päällikkö Barclay de Tolly oli suostunut aselepoon, mutta parhaalla tahdollakaan ei hän, Cronstedt, ollut saanut tätä taivutetuksi ottamaan siihen Gripenbergin joukkoja. Heitä vastaan oli venäläinen kenraali pidättänyt täyden toimintavapauden.

Gripenberg ojensi kirjeen Palmfeltille. Tämä lukaisi sen kiireesti ja katsoi kenraalia kuin selitystä odottaen.

– Kutsukaa upseerit neuvotteluun, – lausui Gripenberg ja viittasi lähetille, että tämä sai poistua.

– Kaikkiko ja – mihin aikaan?

– Ylemmät päälliköt... tietysti. Sanokaamme klo 11.

Ja Gripenberg jäi istumaan sohvalle käsi pöhöttyneellä poskella.

Neuvottelukunta kokoontui klo 11. Saapuville olivat tulleet kenraalimajuri Aminoff, Palmfelt, yli-intendentti Jägerhorn, eversti Cedergren – samat, jotka olivat olleet Klerckerin luona nimipäivillä, – prikaatin päälliköt Reutersköld, Furuhjelm ja von Platen, tykistön päällikkö, everstiluutnantti Charpentier, kenttämittausosaston päällikkö, everstiluutnantti Gripenberg, – komentavan kenraalin veli –, kuormasto- ja sairashuoneintendentit, eversti Tavast ja everstiluutnantti Uggla, yliadjutantti Langensköld, kamarineuvos Nyberg ja asessori Tuderus – kaikkiaan 14 miestä.

Gripenberg käveli edestakaisin huoneessa, painellen pöhöttyneitä kasvojaan. Häntä vaivasi herrojen kovaääninen keskustelu. Kaikki puhuivat yht'aikaa, eikä kukaan näyttänyt kuuntelevan toistaan.

– Tilanne on epätoivoinen, – pauhasi Palmfelt, – me olemme mennyttä miestä!

– Jospa ajeerattaisiin vielä kerran, – huudahti Charpentier. Hän oli erikoisesti kunnostautunut Salmella ja Ruonassa.

– Ajeeraukset ovat jääneet... nyt ei ole muuta tehtävää kuin panna pillit pussiin ja lähteä kotiin.

Gripenberg pysähtyi käsi kipeällä poskella ja katsoi puhujaa. Se oli hänen veljensä.

– Kuinka suuri on prikaatien vahvuus? – kysyi hän ja jatkoi kävelyään.

Kolme-, neljäsataa miestä korkeintaan. Pataljoonan päälliköitä tässä paremmin oltiin kuin prikaatin komentajia.

Reutersköld naurahti ja kohautti olkapäitään.

– Kai pöytäkirjaa pidetään? – huusi Tuderus. Hänestä tämä ei ollut kokous eikä mikään – paremminkin huutokauppa.

Gripenberg ähkäisi. Tietysti, tietysti olisi pöytäkirjakin pidettävä. Hän katsahti veljeensä ikäänkuin aikeessa kehoittaa tätä ryhtymään toimeen, mutta ei sanonutkaan mitään, vaan jatkoi kävelyään.

– Ensimmäinen prikaati on Töressä. Sieltä se kyllä pian marssii tänne.

– Turha vaiva! Parasta on meidän marssia sinne ja sieltä eteenpäin kohti Uumajaa.

– Hittoako me siellä teemme? Siellähän on Tolly! Ei muuta kuin kirjoitetaan sopimus!

– Ja jos lähtisimmekin, niin Shuvalov söisi meidät välillä, – huomautti Furuhjelm.

– Hyvät herrat, – Gripenberg oli pysähtynyt keskellä huonetta olevan pöydän ääreen, – minun tehtäväni on ilmoittaa teille kreivi Cronstedtin kirjeen sisältö. Hänet on saartanut Uumajassa 10 000 miestä, ja hän on tehnyt aselevon.

– Tehkäämme mekin! – huusi monta ääntä yht'aikaa.

– Sitä paitsi minun velvollisuuteni on ilmoittaa herroille tarjonneeni uudelleen aselepoa kenraali Shuvaloville kahdeksaksi päiväksi, mutta vihollisen edustaja vastasi: "Pas huit minutes!" Näiden vahvuus on siinä 6 tai 7 000 miehen korvilla. Ja vielä, että kenraali Shuvalov on luvannut suostua jokaiseen sopimukseen, jonka ehdotamme, kun vain heitämme vastarinnan ja palajamme Suomeen.

Seurasi yleinen äänettömyys. Kukaan ei puhunut sanaakaan. Nekin, jotka äsken olivat kiivailleet antaumuksen puolesta, olivat nyt hiljaa. Gripenberg katseli Palmfeltia ja veljeään vuoron perään. Pelkäsivätkö nuo herrat, että tämä oli nyt virallisempaa kuin äsken – vapaan sanan aikana? Ihan kuin Viaporissa! Sielläkin oli puhuttu ja soitettu suuta kokousten ulkopuolella, mutta kokouksissa vaiettu – annettu vain yhden miehen puhua – Jägerhornin. Tämä yhtäläisyys raivostutti Gripenbergiä siinä määrin, että hän löi nyrkkiä pöytään ja karjaisi:

– Jos teissä on ketään, joka tahtoo, että minä tappelen, niin Jumal' auttakoon, minä tappelen, olen ennenkin tapellut!

Tuohonkaan ei vastattu mitään. Ehkäpä oli amiraali Cronstedtkin joskus päästänyt ilmoille tällaisia purkauksia saadakseen jonkinlaisen päätöksen aikaan, mutta neuvonantajat olivat vaienneet. Tänä hetkenä kenraali Gripenberg ymmärsi Cronstedtia. Kun kohtalo kääri miehen pauloihinsa, oli siitä turha enää irti rimpuilla.

Nyt puuttui puheeseen Jägerhorn. ("Ihan kuin Viaporissa", ajatteli Gripenberg.) Hän huomautti muonavarojen niukkuudesta. Ne tuskin riittäisivät Uumajaan asti, jonne oli 39 penikulmaa. Sitä paitsi oli rehuista myös suuri puute.

Ja nyt laukesivat kielet taas kuin yhteisestä sopimuksesta. Kun virallinen kohta oli sivuutettu, uskallettiin jälleen puhua.

– Merkillistä, ettei meille Tukholmasta anneta minkäänlaisia tietoja! – huusi Cedergren. – Emme tiedä, miten suhtautua sieltä tulleisiin huhuihin. Kuningas on syösty valtaistuimelta. Mutta – kuka piru on nyt meidän hallitsijamme?

– Adlercreutz, vastasi Aminoff hymyillen pilkallisesti.

– Ja sille minä vihellän! – pauhasi Cedergren edelleen. – Sanotaan, että Kaarle herttua, mutta miksi meidät jätetään täydelliseen tietämättömyyteen? Miksei tuo äskenmainittu herra pidä meitä tapausten tasalla?

– Ei hän jouda... hallituksen järjestämisessä on työtä yllin kyllin.

– Jälkeenpäin hän kyllä meitä kritikoi...

– Olkoonpa miten tahansa... mutta kyllä minä olen sitä mieltä, että sopimus on nyt välttämätön. Jokainen vastarinnan yrityskin on turha.

Kuka se nyt puhui? Gripenberg oli tuntenut kyllä äänen, mutta kääntyi kuitenkin kuin varmistautuakseen. Se oli Jägerhorn.

Kuinka tämä muistutti Viaporin murhenäytelmää! Samat nimetkin esiintyivät... Reutersköld, Palmfelt, Aminoff, Uggla – ja Svartholmaa oli komentanut Gripenberg. Nimi on enne. Hyvä Jumala! Kuka olisi kuukausi takaperin aavistanut, että hän joutuisi tällaiseen tilanteeseen?

Enok Furuhjelm kannatti myös sopimuksen tekoa.

– Me olemme enemmän kuin vuoden ajan kestäneet kaikki ne vaivat, mitä sota ikinä voi tuottaa, – puhui Gripenbergin veli, kenttämittausosaston päällikkö. – Kunnian vaatimukset ja valtakunnan etu silmäin edessä olemme jättäneet vaimot ja lapset ja kaiken omaisuutemme vihollisen valtaan. Olemme täyttäneet velvollisuutemme, ja nyt se saa loppua! Minä ainakin olen sitä mieltä ja lähden!

Siinä puhui taas Gripenberg, mutta toisenlaisessa sävyssä kuin Svartholman komendantti. Kenraalin mieliala kepeni hiukan, vaikka särky kasvoissa olikin yltynyt. Hän jatkoi kävelyään huomaamatta, että huone vähitellen tyhjeni. Kun hän lopuksi pysähtyi pöydän ääreen, ei ollut muita jäljellä kuin eversti Palmfelt.

Tämä hymyili väkinäisesti.

– Se on flussia, – sanoi hän kuin osoittaakseen, että pääasia, jota varten oli kokoonnuttu, oli käsitelty, ja nyt saattoi puhua muusta.

– Niin... sitä se on, – virkahti Gripenberg, haparoiden pöydällä olevia papereita.

– Tuota... pöytäkirja jäi pitämättä? – ihmetteli hän, kuin nyt vasta heräten huomaamaan tuon tavallisuudesta poikkeavan tapahtuman.

Palmfelt huitaisi kädellään.

– Mitäpä sillä... kaikkihan olivat yhtä mieltä.

Ja vihellellen hän poistui huoneesta, jättäen Gripenbergin seisomaan pöydän ääreen hämillään ja kuin tunnustellen, että mitä nyt oikein olikaan tapahtunut...

XVII

Sopimus oli allekirjoitettu.

Se oli tapahtunut neuvottelupäivän iltana. Venäläisten valtuutetut olivat saapuneet Torniosta – eversti Anshelme de Gibory, yleisesikuntaupseeri Liprandi – se oli tuo pöhnäinen adjutantti – ja kenraali Shuvalovin esikuntapäällikkö, parooni de Thuyle. Suomalaisten puolelta oli ollut läsnä myös kenraali Aminoff. Sopimus oli hyväksytty seuraavaan muotoon:

Kenraalimajuri Gripenbergin komentama armeijaosasto heittää heti aseensa;