[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$f3sL3aBMWGUoumBh1bb_ZWGeBb6jaVc0ZqJObR_0NNgQ":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":14,"language":15,"yearPublished":16,"yearPublishedTranslation":17,"wordCount":18,"charCount":19,"usRestricted":20,"gutenbergId":17,"gutenbergSubjects":21,"gutenbergCategories":22,"gutenbergSummary":17,"gutenbergTranslators":23,"gutenbergDownloadCount":17,"aiDescription":24,"preamble":25,"content":26},1054,"Rummut","Järventaus, Arvi",1883,1939,"1054-jarventaus-arvi-rummut","1054__Järventaus_Arvi__Rummut","Historiallinen romaani 1808-1809 vuoden sodasta","romaani",[],[],"fi",1929,null,187939,1189914,true,[],[],[],"Laaja historiallinen romaani kuvaa Suomen sotaa vuosina 1808–1809. Kerronta alkaa Hämeenlinnan kohtalokkaista sotaneuvotteluista ja seuraa armeijan vetäytymistä sekä taisteluita venäläisiä vastaan. Mukana on useita todellisia historiallisia upseereita kenraali Klingsporista Döbelniin.","Arvi Järventauksen 'Rummut' on Projekti Lönnrotin julkaisu n:o 1054.\nE-kirja on public domainissa koko EU:n alueella, joten emme aseta mitään\nrajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen suhteen k.o. maissa.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Juhani Kärkkäinen ja Projekti Lönnrot.","RUMMUT\n\nHistoriallinen romaani 1808-1809 vuoden sodasta\n\n\nKirj.\n\nARVI JÄRVENTAUS\n\n\n\nWSOY, Porvoo, 1929.\n\n\n\n\n\n\nENSIMMÄINEN OSA\n\n\n\n\nI\n\n\nMaaliskuun 2. päivänä 1808 pidettiin Hämeenlinnan maaherranvirastossa\nsotaneuvottelu, jonka oli kutsunut koolle edellisenä iltana\nkaupunkiin saapunut ylhäisyys, jalkaväen kenraali, kreivi Wilhelm\nMauritz Klingspor, Suomen armeijan ylipäällikkö, _général-en-chef_.\nRyssä oli helmikuun 21. p. hyökännyt yli rajan ilman edelläkäypää\nsodanjulistusta, ja nyt oli neuvoteltava niistä toimenpiteistä,\njoihin ensi tilassa oli ryhdyttävä.\n\nVanha kenraali Klercker, joka näihin saakka oli johtanut sotatoimia,\noli omin päinsä antanut mobilisoimismääräyksen, saatuaan Ruotsin\nPietarissa olevalta lähettiläältä tiedon uhkaavasta vaarasta.\nPehmeästä, rovastimaisesta olemuksestaan huolimatta hänessä oli\nenemmän terästä kuin päältäpäin saattoi luulla. Vanhus, joka silloin\noli majaillut Viaporissa, oli joutunut heittämään lämpimän vuoteensa\ntavallista aikaisemmin -- kello 3 aamuyöstä -- ja ajanut suorapäätä\nkaupunkiin kirjoittamaan määräyksiä maaherroille ja rykmenttien\npäälliköille. Tuskinpa koskaan pitkän palveluksensa aikana lie vanha\nkenraali joutunut sanelemaan niin monta kirjettä yhtenä päivänä kuin\ntuona helmikuun 1:nä.\n\nRunsaan viikon oli nyt sotatoimia kestänyt. Suomen joukot olivat\npienempien kahakoiden jälkeen perääntyneet ennen tehdyn suunnitelman\nmukaisesti, ja nyt oli armeija koolla Hämeenlinnassa ja sen\nlähimmässä ympäristössä. Klercker oli aikonut asettua täällä\nvastarintaan, mutta kesken näiden aikeiden oli ylhäisyys saapunut --\nja hän oli saanut luovuttaa valtuutensa.\n\nNeuvottelukunnan muodostivat, paitsi ylipäällikköä ja Klerckeriä,\nkenraalimajuri J. F. Aminoff, everstit H. H. Gripenberg, Yrjö Kaarle\nv. Döbeln, K. J. Adlercreutz ja A. F. Palmfelt sekä ylipäällikön\nmukana saapunut, hänen esikuntapäällikökseen nimitetty kreivi Gust.\nLöwenhjelm.\n\nOli pakkaspäivä, liki 30 astetta, taivas pilvetön. Venäläisten\nhyökkäys sattui sangen sopimattomaan aikaan. Klingspor esikuntineen\noli ajanut tuon pitkän matkan Tukholmasta Pohjanlahden ympäri reellä\nja saanut kokea talven ankaruutta. Ruotsin puolella, kuljettaessa\nhalki Ängermanlannin jylhien, alakuloisten metsien, oli mieliala\nvielä ollut korkealla. Nuoret upseerit olivat lauleskelleet ja\nkertoneet juttuja. Heistä oli sillä matkalla tullut lähempiä tuttuja.\nOli siinä ollut aikaa keskustella myös tämän sodan syistä, jolloin\noli haukuttu Napoleonia ja lausuttu Euroopan politiikasta monta\nenemmän tai vähemmän sattuvaa arvostelua. Mutta lähimpänä syynä oli\nnähty ryssän halu pyrkiä länteen -- valtameren ääreen. Tämä uhka ei\nollut kuitenkaan pystynyt nuorten adjutanttien iloisuutta tappamaan,\nparemmin kuin pakkanenkaan, vaan oli ajeltu pappilasta toiseen ja\ntyhjennetty maljoja moskovalaisen pään menoksi.\n\nMutta Suomen puolelle päästyä oli mieliala laskenut. Metsät tällä\npuolen Pohjanlahden eivät olleet enää miellyttäneet. Siinä oli\nhiljaisuudessa muisteltu Tukholmassa juoruina kuultuja kuninkaan\nsanoja: \"Minä annan Suomelle tuhannen p--lettä enkä välitä, vaikka sen\nmenetänkin!\" Tämmöistä erämaatapa ei tosiaan kannattanut puolustaa!\n\nMutta nämä olivat olleet vain ohimeneviä alakuloisuuden puuskia.\nKaupungeissa ja suuremmissa kirkonkylissä oli mieli jälleen\nkohonnut. Vanha ruotsalainen iloisuus oli ottanut oikeutensa\ntakaisin. Asukkaiden innostunut vastaanotto, pienet juhlat,\njoita oli toimeenpantu heidän kunniakseen, väestön siunaukset\nja onnentoivotukset, jotka saattelivat heitä taas taipaleelle\ntyönnyttäessä, olivat virittäneet korkean isänmaallisen tunnelman.\nJälleen olivat kajahdelleet laulut, ja juttu juossut sulavasti.\nPelastajat saapuivat! Hämeenlinnan tienoilla odotti armeija\nkomentajaansa. Sen avulla viskattaisiin ryssä rajojensa taakse.\n_Sacré nom!_ Tulla häiritsemään näitä rauhallisia ihmisiä, joiden\nkieltä ei ymmärtänyt kukaan muu kuin nuori kapteeni Björnstjerna,\nyksi hänen ylhäisyytensä esikunta-adjutanteista, iloinen, hauska\nherrasmies. Hän oli ennenkin oleskellut Suomessa ja tolskasi\ntuota omituista kieltä melko lailla. Hän oli toiminut tulkkina\nkyytipalkoissa. Hänestä oli yht'äkkiä tullut sellainen kansan ystävä,\n_l'ami du peuple_, että toverit pakkasivat naureskelemaan. _Liberté,\negalité, fraternité!_ Hyvä! Mutta näiden tattarin tapaan puettujen,\nperunanenäisten maalaisjussien kanssa ei ollut juuri tehnyt mieli\nveljeillä.\n\nKas niin! -- kaikki oli siis käynyt hyvin. Perille oli saavuttu ja,\nmerkillistä kyllä, verraten hyvissä voimissa. Hänen ylhäisyytensä\ntosin oli loppumatkan ollut ankaran syvissä mietteissä, nuuskannut ja\naivastellut. Mutta nuoret esikuntaupseerit eivät olleet kiinnittäneet\nsiihen sen suurempaa huomiota. He ottivat perille päästyään Birger\nJaarlin kaupungin \"lähemmin tarkasteltavakseen\" -- niinkuin iloinen\nBjörnstjerna silmää iskien oli sanonut.\n\nSuurin osa näistä nuorista miehistä ei ottanut osaa neuvotteluun.\nMitäpä he siellä -- heille riitti vain hänen ylhäisyyytensä käskyjen\ntoimeenpano. Ne täytettäisiin ilolla, ja sillä välin -- odotellessa\nlähtökäskyä he pelasivat korttia viereisessä huoneessa, ollen aivan\nvarmat, että kohta rynnättäisiin.\n\nAurinko paistoi neuvotteluhuoneen korkeista ikkunoista sisään,\nvalaisten hänen ylhäisyytensä hyvin puuteroidun peruukin sekä\nsen osan pöytää, jolle sotakartta oli levitetty. Klingspor\nistui nuuskarasia kädessä, hiukan etukumarassa, nojaten oikeaa\nkyynärvarttaan korkean tuolin sivukaidetta vasten. Hänen asentonsa\nteki sen vaikutuksen, kuin olisi joku hänet siihen painanut ja\nkuin hänen juuri senvuoksi pitäisi ainakin toisella kädellä ottaa\nvastaan, jottei olisi vielä alemmas laskeutunut. Vasemman olkapään\nkultarimssuinen kenraalin epoletti oli senvuoksi kohonnut ylemmäs\nkuin sama arvomerkki oikealla olkapäällä. Mutta oikea jalka\nhyvinkiilloitettuine ratsusaappaineen oli työntynyt rohkeasti\neteenpäin kuin osoittaakseen, että jalan omistaja oli sentään vielä\nitsensä herra, joka teki mitä tahtoi. Ja kuin tästä varmuudesta\niloiten paistatteli saapas itseään auringonvalossa. Siinä olisi\nvoinut nähdä vaikka kuvansa. Niin hyvin se oli harjattu.\n\nVasemman jalan saapas piilottelihe taas tuolin jalan varjossa,\nmutta tuosta vaatimattomasta asennostaan huolimatta se kuitenkin\nparhaiten ilmaisi herransa todellisen mielialan. Sen hopeisen\nkannuksen hammaslaitainen pyörä liikahteli edestakaisin, sen mukaan\nkuin kantapää nousi tai laski. Sen liikkeistä päättäen oli hänen\nylhäisyytensä tällä hetkellä hyvin ristiriitaisten tunteiden vallassa.\n\nKreivi Löwenhjelm, komea, ryhdikäs mies, seisoi pöydän toisessa\npäässä, selitellen parastaikaa niitä liikkeitä, joilla hänen\nmielestään vihollisen joukot olisi parhaiten tuhottava. Sirosti\nkumartuneena pöydän yli hän veteli kartalle linjoja hyvinhoidetulla\nvalkoisella kädellään. Jokaisessa liikkeessä oli hillittyä\narvokkuutta -- jotakin, joka sai Klingsporin kiinnittämään katseensa\ntuohon käteen. (Hän näki vain toisella silmällä.) Hän muisteli\nLöwenhjelmin äitiä, kauneudestaan kuulua kreivitär von Ferseniä,\nja ajatteli, ettei ollut kumma, jos Kellgren oli hänestä laulanut\nrunoissaan. \"Kolme sulotarta\"... hm. Löwenhjelmin selityksistä hän\nei kuullut sanaakaan.\n\n-- Teidän ylhäisyytenne, minä luulen, että voimme hyökätä.\n\nJos Löwenhjelm olisi lopettanut lauseensa jollakin muulla sanalla,\nolisi Klingspor ehkä jatkanut käden katselemista ja kauniin\nkreivittären muistelemista. Mutta sana \"hyökätä\" havahdutti hänet.\n\n-- Mitä... Herran nimessä! Hyökätä -- _at-t-tack-k-kera_?\n\nJa hän pani painon jokaiselle kerakkeelle kuin pyytääkseen ehdotuksen\ntekijää miettimään vielä kerran.\n\n-- Mitä titulus tarkoittaa? Tiedättekö, kuinka paljon kreivi\nBuxhövdenillä on joukkoja?\n\nLöwenhjelm rypisti kulmiaan ja oli juuri aikeissa vastata, kun\nylipäällikköä vastapäätä istuva Klercker keskeytti hänet.\n\n-- Tuota... minä luulen, että on paras pysähtyä puolustusasemiin...\n\n-- Puolustusasemiin?\n\nTaas lausuttiin tuo sana kuin saneltavaksi tarkoitettu, selvästi ja\njoka tavua korostamalla. Mutta ääni kuulosti kummastelevalta.\n\n-- Tuota... minulla on suunnitelma, josta jo eilen illalla\nmainitsin teidän ylhäisyydellenne, -- yritti Klercker jatkaa, mutta\nylipäällikkö keskeytti hänet uudelleen.\n\n-- Suunnitelma?\n\nJa hän katseli kenraalia sen näköisenä kuin moittisi vanhaa miestä\nlapsellisuuksista.\n\nKlercker nosti käsivartensa ristiin rinnoilleen, ilmaisten täten,\nettei enää sanoisi sanaakaan, jollei häntä paremmin kohdeltaisi.\n\nKlingspor riensi lepyttelemään.\n\n-- Herra kenraali, minä olen tehnyt pitkän matkan ja ehtinyt tällä\najalla punnita kaikki mahdollisuudet. Luulen, ettei puolustusta voida\nottaa vakavan harkinnan alaiseksi.\n\nHänen sokea silmänsä kimmelsi kuin keskinäisen ymmärtämyksen merkiksi.\n\nJa kumartuen ähkäisten kartan eteen hän rupesi laajasti selittämään\nniitä eri teitä, joita vihollinen voisi käyttää kiertoliikkeisiinsä.\nTjah! Sellainen oli tilanne. Perääntyminen oli ainoa keino.\n\nHän vajosi jälleen tuoliinsa ja otti nuuskaa. Rasian kansi napsahti\nkiinni kuin pisteeksi hänen laajaan esitykseensä.\n\nVaiettiin pitkän aikaa.\n\n-- Teidän ylhäisyytenne! -- aloitti Löwenhjelm jälleen, -- minä\nhaluan edelleenkin pitää kiinni siitä perusajatuksesta, että se joka\nhyökkää, varaa aina itselleen eniten voiton mahdollisuuksia. Kenraali\nTibell --.\n\n-- No mitä hän tähän kuuluu?\n\n-- Kenraali Tibell on muodostanut käsityksen Bonaparten taktiikasta...\n\nKlingspor naurahti:\n\n-- Tibell ja Bonaparte! Miksei yhtä hyvin Joosua ja Simson? Miksei\nnäiden herrain taktiikkaa esitetä minulle? Lyödä aasin leukaluulla\ntuhat filistealaista! Minä en halua ruveta näyttelemään Simsonia.\n\nUpseerit katsahtivat hymyillen toisiaan. Olisipa siinä todella ollut\noiva Simson... kiiltonahkasaappaissa, batistiröyhelö kaulassa,\npäässä puuteroitu peruukki ja aseena -- kyökkipuukko!\n\nDöbeln, joka seisoi Klerckerin takana, vilkaisi Aminoffiin. Tämä piti\nsilmällä ylipäällikön hermostuneesti nytkähtelevää vasenta olkapäätä.\n\n-- Sitä on niin paljon uutta nykyään, ettei minun pääni jaksa\nkaikkea sulattaa, -- lausui hän hillitysti. -- Bonaparte on kyllä\nsotapäällikkö hänkin, mutta mahtaako meillä täällä olla hänestä apua?\nPäinvastoin saamme kiittää häntä siitä, että olemme joutuneet sotaan.\n\nAminoff katsahti ylipäällikköön hänelle ominaisella avomielisellä\ntavalla kuin huomauttaakseen, että oli harkinnut tilanteen tyynesti,\njättämättä mitään huomioonottamatta.\n\n-- Minä kannatan kreivi Löwenhjelmiä, -- jatkoi hän sitten. --\nOn hyökättävä... tai sitten korkeintaan puolustauduttava näissä\nasemissa, jotka meillä nykyisin on.\n\nDöbeln nyökäytti hänelle päätään. Hän vihasi kaikkia neuvotteluja.\nSiksi hän ei puhunut paljoa.\n\n-- Hyvät herrat! -- huudahti Klingspor. -- Minä ymmärrän teitä --\nihmeen hyvin, mutta te ette ole ottaneet huomioon, kuinka tällaisena\ntalvena, tällaisen lumiupon vallitessa voidaan ajatellakaan\nhyökkäystä. Kuinka te muodostatte rintaman? Korkeintaan plutoona\nmiehiä tielle ja tykki keskelle, enempää ei mahdu. Siinä on teidän\nrintamanne.\n\n-- Mutta hyökkäähän ryssäkin.\n\n-- Tjah! Se on toinen asia. Vihollisenkin on pakko jakaa joukkonsa\nlumiesteiden vuoksi. Meidän täytyisi siis myös jakaa. Mutta mikä\nseuraus siitä olisi?\n\n-- Että vihollisen joukko-osastot lyötäisiin perätysten.\n\n-- Mahdollista, mutta vielä mahdollisempaa... niin luultavinta, että\nmeidät _turneerattaisiin_ ja perääntymistiemme _kupeerattaisiin_.\n\nKlingspor kilahdutti vasemman saappaan kannusta. Asia oli selvä.\n\n-- Vain puolustauduttaessa hävitään, -- lausui Löwenhjelm puoliääneen\nNapoleonin kuuluisat sanat.\n\nHän katsoi ympärilleen kuin ymmärtämystä etsien.\n\nMutta kaikki olivat jälleen tarkastamassa karttaa, jonka avulla\nKlercker nyt selitti suunnitelmiaan.\n\n-- Minä en usko yhtään siihen, -- hän heilautti kättään\nLöwenhjelmille. -- Päinvastoin -- jos molemmat prikaatit asettuisivat\nlinjalle Hämeenlinna-Hattula, samalla kuin viisi komppaniaa\nPohjanmaan rykmentistä puolustaisi tietä Syrjäntakana... niin minä\nolen varma...\n\nHänen äänensä vavahteli, ja silmät räpyttelivät tiheään. Tämä oli\nhänen lempituumansa. Sen jälkeen kuin Adlercreutzin ja Palmfeltin\noli täytynyt peräytyä kahakoituaan vihollisen kanssa Orimattilassa,\nKuusankoskella ja muutamissa muissa paikoissa, oli hän valmistanut\ntämän puolustussuunnitelman. Ja se oli hänen mielestään kaikin puolin\nhyvä. Sotaintendentti Klingstedtin kautta, joka oli seurannut hänen\njoukkojaan Loviisasta, hän oli edellisenä päivänä hankkinut tietoja\nvihollisen lukumäärästä. Niitä ei ollutkaan niin paljon kuin alussa\noli luultu. He voisivat siis hyvin ottaa ryssän vastaan täällä ja\nvalmistaa sille sellaisen löylyn, että muistaisi pitkän aikaa.\n\nKlercker oli puhunut innostuksella. Hänen harmaa päänsä tutisi\nvieläkin mielenliikutuksesta. Hän lämpeni aina, kun tavalla tai\ntoisella vedottiin hänen soturikunniaansa. Ja tässä oli tilanne\nsellainen, että se pakotti nuo jalot tunteet ehdottomasti esiin.\n\nAminoff oli jatkuvasti pitänyt silmällä ylipäällikön hermostuneesti\nnytkähtelevää vasenta olkapäätä. Epoletin kultaiset reunusrimssut\nheilahtelivat, jolloin yksi niistä hetkiseksi asettui toisen päälle\nhaara-asentoon pudotakseen seuraavassa tuokiossa jälleen paikalleen.\nAuringon säde sattui niihin terävän kirkkaasti. Aminoff rypisti\nkulmiaan, kuin olisi tuo pistävä kilo tehnyt silmille pahaa. Hän\nkäänsi päätään ja kohtasi Adlercreutzin katseen. Tämä istui huoneen\ntoisella puolen, pitäen pöytäkirjaa. Hänen katseensa tuntui kysyvän,\nettä mitäs tässä nyt oikein juprittiin?\n\nAdlercreutz, joka tiesi Aminoffin salaa surevan sitä, ettei hänelle\noltu uskottu rykmenttiä, vaikka oli nimellisesti Porin rykmentin\npäällikkö, nyökäytti päätään.\n\n-- Teidän ylhäisyytenne, -- lausui hän nousten seisomaan, -- minä\nkannatan kenraali Klerckerin ajatusta: meidän on puolustauduttava.\n\nKlingspor kääntyi vaivalloisesti Aminoffin puoleen. Hänen piti\nkiertää tukevanlaista vartaloaan melkoisesti, ennenkuin pääsi\nnäkemään kenraalimajurinsa kasvot. Sokea silmä sattui sille puolelle.\n\n-- Oletteko samaa mieltä?\n\n-- Olen, teidän ylhäisyytenne.\n\nAminoff taivutti jalomuotoista päätään.\n\nKlingspor ähkäisi. Hän oli nähnyt turhan vaivan kiertäessään\nvartaloaan. Olisihan hänen pitänyt tuo jo etukäteen tietää.\n\nHän punnitsi nuuskarasiaa hyppysissään, kuin olisi se sisältänyt koko\narmeijan kohtalon ja hänen oman raskaan edesvastuunsa. Hetkiseksi\nvilahti hänen mielessään Buddenbrock. Miesparka mestattiin onnettoman\nsodanjohtonsa vuoksi. Eikä hän kuitenkaan ollut huono mies. Hän näki\njo itsensä Tukholman Suurella torilla mestauslavalle nousemassa.\nYmpärillä seisoi henkikaartin osasto koreissa univormuissa.\nRummut pärisivät, sotamiehet istuivat synkkinä satuloissaan.\nIkkunat ja parvekkeet olivat täynnä kansaa... erityisesti naisia,\nylhäisiä, hienoja naisia... Oh, vanha Ruotsi asetti raskaan taakan\nylipäälliköittensä hartioille. Se pani heidät seinää vasten. Se antoi\nvaltakirjan ja kuninkaallisen suosion miehen lähtiessä, mutta kun\ntämä palasi...\n\nHän ähkäisi uudelleen, ja hänen oikea jalkansa tuli sysänneeksi\ntuolia, missä olivat päälletysten hänen miekkansa, kaapunsa ja\nhattunsa. Miekankahva pisti esiin kaavun alta kuin ilkkuen, että\ntartu kiinni vain, mutta katso, miten lopussa käy! Ettet vain hukkaa\narmeijaa! Mutta töyhtöhattu, jonka sulka kylpi auringonvalossa,\nnäytti puolueettomalta. Se prameili siinä kuin jokin kallisarvoinen\nruukkukasvi, jonka kukat ovat kauniit, mutta tuoksua vailla. Oh,\nkunpa tietäisi, kunpa tietäisi! Hänellä oli povitaskussaan kuninkaan\nomakätisellä allekirjoituksella varustettu instruktioni. Se oli\nmuuten hyvä, mutta siinä oli paha loppulause: \"_Mutta vaikka me,\nniinkuin edellä on mainittu, katsomme armeijan pelastamisen ja\nlinnoitusten turvaamisen tärkeimmäksi puolustustoimenpiteiden\npäämääräksi kuluvana talvena, odotamme me kuitenkin, että Te, niin\npitkälle kuin suinkin, koetatte maahan tunkeutuvaa vihollista estää\nja vastustaa, ettekä ennen kuin hätä pakottaa, ryhdy perääntymään_.\"\n\nTukholman Sotaneuvosto ei ollut tuota loppulausetta lisännyt. Sitä\nei ollut ollut siinä luonnoksessa, joka hänelle oli näytetty. Se oli\nkuninkaan jälkeenpäin tekemä omakätinen lisäys.\n\nMutta sitä ei voinut tehdä olemattomaksi. Se lause oli siinä, ja hän\noli lukenut sen monenmonta kertaa matkallaan Pohjanlahden ympäri. Se\nse oli tehnyt hänet alakuloiseksi, niin ettei korttipöytäkään ollut\naina houkutellut. Esikuntaupseerit olivat luulleet hänen hautovan\nhyökkäyssuunnitelmia, ja tavallaan se oli ollutkin totta. Sillä koko\najan hän oli aprikoinut, miten voi tuon vaarallisen loppulauseen\nkiertää.\n\nVastapäisessä nurkassa uunin luona keskustelivat Gripenberg ja\nPalmfelt kuiskaamalla. Viimeksimainittu nauraa hihitti parastaikaa\nkuin koulupoika, jolle vierustoveri opettajan huomaamatta on kertonut\nhyvän vitsin. Klingspor räpäytti silmiään ja rykäsi:\n\n-- Mitä mieltä herrat siellä uunin luona ovat?\n\nPalmfelt säikähti, kuin olisi joutunut kiinni vaarallisesta kujeesta.\nGripenberg oli hänelle juuri kuiskannut, että ylipäällikkö oli _en\nlumpen trumf_ -- huono valtti tässä heidän pelissään -- kuin \"hakku\"\nvastustajan valttiässää vastaan.\n\nHän kalpeni ja punastui vuorotellen. Gripenberg kumarsi:\n\n-- Teidän ylhäisyytenne, -- me kannatamme kenraali Klerckeriä.\n\n-- Palmfeltkö myös?\n\nPuhuteltu hätääntyi:\n\n-- En... minä en ole vielä määritellyt kantaani.\n\nKuin olisi tämä vastaus erikoisesti miellyttänyt Klingsporia hän\npisti kätensä povitaskuun ja veti esille kuninkaan kirjelmän.\nSilmäten vieressä seisoviin adjutantteihin, aivan kuin antaen heidän\nymmärtää, että nyt oli hänen, _général-en-chef'in_ vuoro tullut\nlopullisesti lyödä vastustajansa, hän rykäisi kuuluvasti.\n\n-- Te puhutte kaikki puolustuksesta ja asemista, mutta mitä\najattelette tästä? (Hän osoitti paperia.) -- Tässä on Hänen\nKuninkaallisen Majesteettinsa instruktioni toimenpiteistä tässä\nminulle uskotussa vastuunalaisessa tehtävässä. Luen sen herroille.\n\nKaikki vaikenivat kunnioittaen. Döbelnin miehekkäillä kasvoilla\nhäivähti tyytymättömyyden ilme. Hänen mielestään oli hävytöntä pitää\nheitä, aikamiehiä, pilkkana. Kun oli kerran majesteetin omakätinen\nkäskykirje, niin hyvä! Seurataan sitä sitten.\n\nKlingspor ryiskeli, otti nuuskaa ja rupesi lukemaan.\n\nKirjelmä oli päivätty helmikuun 4:ntenä ja sisälsi ohjesäännön\nkomentavalle kenraalille. Siinä oli tarkkoja määräyksiä linnaväen\nsijoituksesta Viaporiin ja Svartholmaan, tarkat ohjeet siitä, että\narmeija oli koottava Hämeenlinnan tienoille, paitsi Savon osastoa,\njonka kokoontumispaikaksi oli määrätty Mikkeli. Päähuomio oli\nkuitenkin kohdistettu armeijan pelastamiseen.\n\nEhdittyään tähän kohtaan Klingspor keskeytti ja silmäsi\nläsnäolijoita. Hänen sokea silmänsä kimmelsi kuin jää, johon kuunvalo\nsattuu. Hän oli aikeissa lukea loppulauseenkin, mutta hillitsi\nitsensä. Oliko se tarpeellista? Hänellä oli joka tapauksessa ylin\nmääräämisvalta, ja hänen kantansa oli selvä.\n\nMolemmat adjutantit, jotka kunnioittavassa asennossa olivat\nkuunnelleet kuninkaan kirjeen lukemista, siirsivät jalkaansa\nkuin merkiksi, että juhlallisuus oli lopussa. Nyt voitiin taas\nkeskustella. Vaikk'eivät he omasta puolestaan ymmärtäneet, mitä\nkeskustelu enää auttaisi.\n\n-- Siinäkö kaikki?\n\nLöwenhjelmiä kadutti, ettei ollut suostunut vastaanottamaan salaista\nvaltuutusta, jonka mukaan hänen olisi pitänyt valvoa ylipäällikön\ntoimia. Hän oli pitänyt sitä mahdottomana. Kuningas oli tarjonnut\nsitä hänelle, mutta hän oli jyrkästi kieltäytynyt. Neuvonantajana\nhän voisi toimia, mutta ei vakoojana. Nyt hän katui jyrkkyyttään.\nTuo mies, joka nyt katseli heitä voitonriemuisena, oli silmälläpidon\ntarpeessa.\n\n-- Jollei titulus usko, niin olkaa hyvä...\n\nKlingspor vei käden povitaskuunsa kuin ottaakseen uudelleen esille\nasiakirjan.\n\n-- Ei... ei... kyllä minä uskon, mutta olen muistelevinani hänen\nmajesteettinsa puhuneen jotakin vihollisen vastustamisesta.\n\nKlingspor katseli tutkivasti Löwenhjelmiä. Mahtoiko tuo mies tietää?\nSe olisi vaarallista.\n\nMutta ei Löwenhjelm tiennyt. Hänkin oli nähnyt saman luonnoksen, jota\nKlingsporille oli näytetty, eikä siis voinut epäillä mitään.\n\n-- Teidän ylhäisyytenne. Minä luulen hänen majesteettinsa\ntarkoittavan Hämeenlinnan puolustusta, t.s. että otamme vihollisen\ntäällä vastaan tavalla, joka on meille edullisin. Siis: että\nhyökkäämme.\n\nMutta nyt rypisti Klingspor niin uhkaavasti kulmiaan, ettei\nesikuntapäällikkö uskaltanut jatkaa. Hän puristi nuuskarasiaa\nhyppysissään, niin että peukalon pää vaaleni.\n\n-- Joko taas esitelmä sotataidosta? Minä huomautan, ettei se nyt ole\npaikallaan. Täällä ymmärtävät muutkin sitä alaa, eikä titulus yksin!\n\nSeurasi kiivas väittely. Kaikki tulistuivat. Adlercreutz oli\nkarahtanut pystyyn pöytänsä takaa, ja Döbeln korjasi otsallaan olevaa\nmustaa sidettä. Hänen kätensä vapisi. Porrassalmella saatuun haavaan\nkoski aina, kun hän kiivastui. Nyt pääsi hänkin puhumaan, ja se tapa,\njolla hän esitti ajatuksensa, todisti, ettei häntä upseeritoverien\nkeskuudessa suotta pidetty etevänä puhujana. Hän innostui, räiskyi\nja räsähteli, ja hänen kimakka äänensä kaikui läpitunkevana. Hänen\npuheessaan esiintyivät kaikki asiaan kuuluvat nousu- ja laskukohdat.\nLoistavasti hän todisti, että perääntyminen olisi samaa kuin tuho --\nvarsinkin mitä sotamiehen moraaliseen kuntoon tuli.\n\n-- Minä tappelen miehilläni viimeiseen asti, mutta tällaisella\nperääntymisretkellä, josta nyt on kysymys, en takaa, jos heistä yksi\nja toinen karkaa!\n\nTjah... mutta jospa siitä tuleekin suuri onnettomuus.\n\n-- Onnettomuus? Sodassa ei esiinny mitään onnettomuutta. Se, joka\nnäkee sen kaikkialla, vetää sen varmimmin päälleen!\n\nKas, kas sitä sisua! Turhaan ei tuota miestä kutsuttu\n\"tultasuitsevaksi vuoreksi\".\n\nAminoff ei ollut saanut silmiään ylipäällikön epoletin ripsuista.\nNe heittelivät taas haara-asentoja entistä tiheämmin. Häntä huvitti\nyht'äkkiä ruveta laskemaan, mikä tulisi päätökseksi. Niinkuin ennen\nlapsena, kun päivänkakkaran terälehtiä nyppimällä ennustettiin,\nsatoiko vai paistoi, hän nyt noiden ripsujen avulla koetti arvailla,\nperäännyttäisiinkö vai ei. Puhuessaan hän siis seurasi ripsujen\nliikettä, ja joka kerta kun kaksi niistä lensi ristikkäin, hän\najatteli: \"peräännytään\", ja vastakkaisessa tapauksessa: \"ei\". Mutta\nnyt heilahtelivat ripsut niin vilkkaasti, että niitä oli useampia\npäällekkäin. Aminoff kyllästyi leikkiin.\n\n\"Ei tullut mitään\", ajatteli hän.\n\n-- Yksi puhuu kerrallaan! -- karjaisi Klingspor tulipunaisena\nkiukusta. -- Ei tämä ole mikään hattujen eikä myssyjen kokous. Mitä\nAdlercreutz tahtoo sanoa?\n\nTämä viittasi tovereilleen, että antaisivat hänelle suunvuoron.\n\n-- Teidän ylhäisyytenne! Suvaitkaa soturin, joka muutamia päiviä\nsitten on ollut tulessa, lausua mielipiteensä. Niillä joukoilla,\njotka meillä täällä on koolla, me voimme ottaa vastaan. En minäkään\nerityisesti kannata hyökkäystä, olen sitä mieltä, että meikäläisessä\nmaastossa... (hän hämmentyi joka kerta, kun piti esittää asiaa\nteoreettisesti)... tuota -- niin meikäläisessä maastossa, varsinkin\nkun on niin paljon lunta... (hän muisti kinokset Orimattilassa)...\nlunta -- tuota... Mutta minä takaan joukkojen mieskohtaisen\nurhoollisuuden ja olen varma, että annamme päihin niin että roikaa.\n\nHän muisti kahakan Käkelän kylässä, jossa vihollinen oli yllättänyt\nhänen kenttävahtinsa keskellä yötä, ja puolialastomat miehet olivat\n36 asteen pakkasessa lyöneet hyökkäyksen takaisin.\n\nKlingspor kohautti olkapäitään. Hän oli loukkaantunut. Adlercreutz\noli alleviivannut tulessaoloaan tavalla, jonka saattoi tulkita\nepäluottamuslauseeksi häntä kohtaan, vaikk'ei tämä ollut sitä\nlainkaan tarkoittanut.\n\nSeuraava puhuja oli Klercker. Hän astui jälleen kartan ääreen\nja rupesi selittämään äskeistä suunnitelmaansa, täydentäen sitä\nlisäselityksillä. Syrjäntaassa oli erinomainen puolustusasema, eikä\nsiltä taholta ryssä pääsisi kiertämäänkään...\n\n-- Syrjentakka, Syrjentakka -- kiertämään! -- huudahti Klingspor. --\nVai ei pääse kiertämään! Entä tämä tie?\n\nHän tutki hetken karttaa ja vetäisi sitten paperille pitkän piirun,\nniin että peukalon kynsi halkaisi kartan Kokemäen kirkon kohdalta.\n\n-- Vai ei pääse kiertämään!\n\nTottahan se oli, mutta -- jos yritettäisiin lyödä vihollisen\nhajallaolevat joukot yksitellen, ennen niiden yhtymistä? Tuota...\nmissä oli se lippu, johon venäläiset osastot oli merkitty?\n\nLöwenhjelm haparoi pöydällä olevia papereita, raivostui ja polkaisi\njalkaa.\n\n-- Saakeli, täällä on niin huono järjestys, ettei löydä mitään!\n\nHän löysi paperin, mutta siitä ei ollut isoa apua. Klercker oli\nsiihen summittaisesti merkinnyt, missä venäläisiä pitäisi olla, mutta\njokaisen lauseen jäljessä oli kysymysmerkki.\n\nHän heitti lipun pöydälle ja asteli vihaisesti edestakaisin.\n\n-- Minä olen sitä mieltä, että me nyt peräännymme. -- Klingspor\nkatseli suuttunutta esikuntapäällikköään. -- Löwenhjelm saa vielä\ntoivottavasti hyökätä tarpeekseen, ennenkuin tämä sota on lopussa.\n\nSe äänenpaino, jolla ylipäällikkö viimeiset sanat lausui, sai\nLöwenhjelmin pyörähtämään ympäri ja astumaan kiivaasti pöydän ääreen.\n\n-- Mitä teidän ylhäisyytenne tarkoittaa?\n\nMutta nyt suuttui Klingspor todenteolla. Hän viittasi Löwenhjelmiä\nastumaan ulommas. Vai päälle aikoi tulla -- mokomakin kukonpoika!\n_Sacré nom!_ Hänelläpä oli urakkaa näiden herrojen kanssa...\ntappelupukarien! Niinkuin se olisi ollut pääasia sodankäynnissä!\nKorkeampi strategia, jota hän tässä edusti, perustui taitaviin\nliikkeisiin ja marsseihin -- niin, ja makasiinien perustamiseen.\nTapella aina ehdittäisiin, kun oli väkeä, millä tapella, ja ruokaa,\nmitä antaa sotamiehelle.\n\nHän ärjyi nämä ajatuksensa sellaisella mahtipontisuudella, että\nupseerit hämmästyivät. Vanha Aminoffkaan ei enää jaksanut hillitä\nkiukkuaan, vaan sähähti:\n\n-- Haudataan sentään tämä isänmaa kunnialla!\n\nMutta sitä hänen ei olisi pitänyt sanoa. Klingspor kavahti pystyyn --\nensi kerran koko neuvottelun aikana, polkaisi jalkaa niin että sali\nkajahti ja kannukset kilahtivat kuin hopeatiu'ut.\n\n-- Kunnialla! -- huusi hän maksankarvaisena kasvoiltaan. -- Tahtooko\ntitulus sanoa, ettei minulla ole kunniantuntoa? Mitäh?\n\nAminoff kohotti äkkiä päätään. Saattoiko tuo mies todella suuttua?\nOh, hän oli luullut häntä aivan pehmeäksi, mukavuutta rakastavaksi\nsalonkikenraaliksi, joka korkeintaan pystyi äkäilemään. Mutta nyt hän\nnäki edessään vihastuneen miehen, joka sähisi ja puhkui kuin joku Tor\ntai Odin.\n\n-- Teidän ylhäisyytenne suokoon anteeksi. En tarkoittanut teidän\nylhäisyyttänne. Tarkoitin vain, että meidän pitäisi pysyä täällä ja\nottaa ryssä vastaan...\n\n-- Mokomiakin... neu-von-antajia! -- puuskutti Klingspor\nhengästyksissään. -- Kuninkaallinen... majesteetti... heittää\nniskaani... kaikenkarvaisia...\n\nViimeinen sana lausuttiin niin hiljaa ja epäselvästi, ettei sitä\nerottanut.\n\n-- Joo... kaunis paraati! Meitä korkeintaan seitsemän tuhatta, ja\nryssällä viimeisten tietojen mukaan kolme kertaa enemmän. Haluaisinpa\nnähdä titulus Aminoffin siinä paraatissa!\n\nMistä ylipäällikkö oli nämä viimeiset tiedot saanut, sitä hän\nei ilmoittanut. Matkallaan Pohjanlahden ympäri hän oli kuullut\nkaikenlaisia huhuja ja niellyt ne arvelematta. Mutta hän ei lyönyt\ntätä valttia pöytään sen vuoksi, että olisi uskonut sen vaikuttavan\nnäihin herroihin. Hehän olivat tunnetut tappeluhalustaan. Ei --\nhän halusi vain täten ilmaista omaavansa enemmän kokemusta kuin\ntoiset. Mutta sitä ei kukaan uskonut. Se tulkittiin vain hänen\nhaluttomuudekseen ryhtyä taisteluun -- ja sitä se itse asiassa olikin.\n\nKaksi etuhuoneessa vartioivaa sotamiestä, jotka kuuluivat\nPohjanmaan rykmenttiin, oli koko ajan uteliaina seurannut herrojen\nväittelyä. Avonaisesta ovesta heillä oli hyvä näköala saliin,\ntoinen heistä, nimeltä Lunki, entinen läkkisepän kisälli, joka\noli väsynyt maailmalla kiertelemiseen ja ruvennut ruodulle, oli\nselittänyt toverilleen, lapualaiselle Haltulle, että Klingspor aikoi\ntappelemisen asemesta pitää Hämeenlinnassa paraatin. Hän osasi jonkin\nverran ruotsia, mutta oli ymmärtänyt väärin ylipäällikön sanat.\nHalttu oli purskahtanut nauramaan ja tokaissut:\n\n-- Vai paraatin! Näinköhän me ollaan paraatitällissä?\n\nTämä liian kovaääninen juttelu oli kuulunut saliin, ja Klingsporin\nhuomio kiintyi sotilaisiin.\n\n-- Mitä h--tin elämää siellä eteisessä pidetään? Adjutantti, sulkekaa\novet!\n\nKlingsporin viittauksesta toinen adjutanteista harppasi ovelle ja\nsulki sen. Vahtisotilaat suoristuivat asentoon.\n\n-- Mitä se sanoi? -- kuiskasi Halttu toverilleen, kun näköala oli\nsulkeutunut.\n\n-- Puhui jotakin \"finntupeista\". Ne nuo ruotsalaiset ovat niin\nollakseen, vaikk'eivät ilman meitä pärjää vähääkään.\n\n-- Jaa, -- kuiskutteli Halttu, -- Vaasassakin ne aina morkkailivat,\nettä \"soomalaisten\" voi on huonoa. Minä sinne ennen kiikutin naulan\nja pari...\n\nHalttu ei ehtinyt lopettaa lausettaan, sillä ovesta astui nuori,\npunakka upseeri Porin rykmentin univormussa. Hänellä oli raskas\nkatse, muuten miellyttävät kasvonpiirteet, paitsi että kulmakarvain\nvälissä asustava syvä ryppy teki hänet huolestuneen näköiseksi.\nMatalalla äänellä hän tiedusteli, vieläkö istunto kesti.\n\n-- Vielä kestää, herra kap... luutnantti, -- vastasi Lunki, lehden\nkunniaa kiväärillä. Upseeri puhui selvää suomea.\n\nLuutnantti vilkaisi oveen, yritti sinnepäin, vilkaisi sitten\nsotamiehiin ja näytti epäröivän. Sitten hän vilkaisi sotilasten\njalkoihin, jolloin varsinkin Haltun repaleiset jalkineet erityisesti\nnäyttivät kiinnittävän hänen huomiotaan. Hän viittasi kädellään\nlevon merkiksi, ja sotamiehet laskivat kiväärit jalalle. Mutta he\nkatselivat totisina tuota synkännäköistä upseeria, joka voimakkaasta\nvartalostaan ja hyvästä ryhdistään huolimatta teki jonkin verran\navuttoman vaikutuksen. Hän pysähtyi oven eteen, puristaen oikealla\nkädellä leuastaan, katsahti pari kertaa jalkoihinsa ja poistui\nvilkaisemattakaan sotamiehiin, jotka jälleen olivat kapsahtaneet\nkunnia-asentoon. Kannattaen sapelia kädellään hän alakuloisena astui\novelle, häviten sen tiensä.\n\n-- Kuka se oli?\n\n-- En tuntenut. Mutta sitä miestä painaa jokin suru. En ole\nkolmeakymmentä vuotta elämästäni turhaan maailmaa kiertänyt. Olen\noppinut ihmisen tuntemaan.\n\nYht'äkkiä aukeni neuvotteluhuoneen ovi, ja Adlercreutz hyökkäsi ulos.\nHän yritti mennä sotilaiden ohi, mutta pysähtyi samassa ja puuskautti\npuolittain vihassa, puolittain leikillä:\n\n-- Minkälaista hiton väkeä te olette, kun juttelette\nvahtipalveluksessa? Ja te kuulutte minun prikaatiini! Putkaa teille\npitäisi antaa!\n\n-- Ahkeruus on ilomme, herra eversti! -- karjaisi Lunki, joka arveli,\nettä komentajan sanoihin oli jotakin vastattava.\n\nAdlercreutzin suu mutruili naurunväänteissä. Tehden kunniaa hän\nkiiruhti vastapäätä olevaan huoneeseen, mihin maaherra kirjureineen\noli siirtynyt neuvottelun ajaksi.\n\n-- Siinä se on eri mies, reipas ja notkea... ja niin ystävällinen.\nPuhuttelee tavallista sotamiestäkin kuin vertaistaan.\n\nLunki näytti tyytyväiseltä.\n\n-- Mutta hankala sillä on nimi.\n\n-- Mikäs hankala se on... Atlekreus.\n\n-- Niin, kyllähän se menee, kun sen huolella sanoo... Atlekreus.\n\nSalista rupesi jälleen kuulumaan kovaäänistä puhetta. Lunki höristi\nkorviaan.\n\n-- Parlaventtileeraavat taas, -- lausui hän puoliääneen ja katsahti\nHalttuun, että huomasiko tämä, kuinka hän viskeli vieraskielisiä\nsanoja kuin ei mitään.\n\nMutta Halttu ei huomannut. Hän oli ruvennut astumaan edestakaisin\nkivääri olalla.\n\n\n\n\nII\n\n\nTuntematon upseeri harhaili maaherrantalon pihalla, tarkasteli\nkuomurekiä, joissa esikuntaherrat olivat edellisenä päivänä\nsaapuneet, hymähteli ja mutisi itsekseen. Vahtisotilas, joka\njalkojaan takoen käyskenteli kuormarekien kupeella, katseli häntä\nepäluuloisesti. Hänen käsiään paleli. Kun hän yritti tehdä kunniaa,\nei kivääri tahtonut pysyä hyppysissä. Upseeri puhutteli häntä, mutta\nsotamies ei vastannut. Hänen epäluulonsa vain kasvoi. Häntä harmitti,\nettä piti kaiken lisäksi pitää vielä silmällä kaikenkarvaisia\nkulkijoita, niinkuin tuotakin... mikä lie vaikka olisi ollut\nvakooja. Hirveä pakkanen, palelevat jalat ja kädet olivat tehneet\nhänen ärtyisäksi.\n\nNenä punaisena ja parta kuurassa hän harppasi kuormaston kupeella\nedestakaisin, kivääri kainalossa, takoen lapasia yhteen.\n\n-- Nyt on kylmä.\n\n-- P-un kylmä, -- murahti vahti ja rupesi taas pitämään silmällä\noutoa miestä.\n\nLuutnantti pyörähti ympäri ja tarkasteli päärakennusta. Hän\nteki sen vain aikansa kuluksi. Mutta se kiihoitti vahtimiehen\nepäluuloa. Varmasti tuo oli valepukuinen vihollinen, joka oli tullut\nvakoilemaan. Asianomaisella ei ollut tästä pienintäkään aavistusta.\nHänen ajatuksensa askartelivat muualla. Hän muisteli kotiaan\nPäijänteen takana. Mahtoiko vihollinen hävittää sen? Äiti oli kyllä\nvakuuttanut tekevänsä parastaan. Mutta mitä voi heikko nainen?\n\nHän hymyili muistaessaan äitiään, ja vahtisotilas huomasi tämän\nhymyn. Se vahvisti hänet lopullisesti epäluulossaan. Lähestyen\nupseeria takaapäin, hän tarttui tätä käsipuolesta ja virkkoi:\n\n-- Mitäs te oikein katselette?\n\nPuhuteltu käännähti äkkiä, ja nyt syveni ryppy nenän juuressa.\n\n-- Mitä sinä sekaannut minun asioihini? Hoida virkasi!\n\n-- Minähän olen vahti!\n\n-- No... tee sitten tehtäväsi...!\n\nJa upseeri osoitti kuormastorekiä, jotka olivat lastatut täyteen\nkaikenlaista tavaraa. Hän tiesi, että ne olivat hänen ylhäisyytensä\nKlingsporin yksityistä omaisuutta.\n\nSotilas mutisi jotakin ja perääntyi paikalleen. Mutta hän ei jättänyt\nupseeria silmistään.\n\nSamassa juoksi päärakennuksesta ruotsalainen adjutantti, meni\nmuutaman reen luo ja kaivoi sieltä kainaloonsa pari viinipulloa.\nVahtisotilas koetti hänelle selittää epäilevänsä outoa upseeria.\nRuotsalainen käsitti ja lähti muukalaisen luo. Alkoi jo olla hämärä.\n\n-- Kuka se on?\n\n-- Terve, Björnstjerna!\n\n-- Oljemarck... sinäkö!... Ja tuo vahti luuli sinua ryssän\nvakoojaksi, hahhaa!\n\nHe olivat vanhoja tuttuja Turun ajoilta. Henrik August Oljemarck oli\nviettänyt siellä neljä vuotta, suorittanut maisterintutkinnon ja\naikonut papiksi. Mutta papintutkinto oli jäänyt -- aika oli kulunut\nkaikenlaisessa muussa, etupäässä miekkailussa, kaunokirjallisuuden ja\nfilosofian ääressä. Tämä oli yksi sen aikaisia tuttavuuksia.\n\n-- Tule sisään! Meillä on siellä juuri peli pystyssä. Lähdin hakemaan\nlisää lämmikettä.\n\nBjörnstjerna osoitti viinipulloja.\n\n-- Piti tavata Adlercreutzia, mutta taitaa olla neuvottelussa.\n\n-- Siellä on... ja ties milloin lopettavat. Pitkäksi venyy.\n\nHe nousivat portaita ylös ja tulivat hauskasti sisustettuun\nhuoneeseen, rakennuksen toisessa päässä. Pöydällä paloi muutamia\nkynttilöitä, ja sen ympärillä istui puolitusinaa upseereita, juoden\nja korttia pelaten. Heidän päänsä varjot häilähtelivät seinillä\nsuurina ja muodottomina.\n\nBjörnstjernaa tervehdittiin remuisilla huudoilla.\n\n-- Kaksi kranaattia lisää! Ennemmin ei tämä linnoitus antaudu!\n\n-- Korkki kattoon... paff!\n\n-- Oikein! Björnstjerna, valmiina laukaisemaan!\n\nMutta samassa vaikenivat kaikki. Tirkisteltiin outoa miestä.\n\n-- Minä tuon täältä muutaman turpeenpuskijan, jonka sota on temmannut\nrakkailta pelloiltaan... Cincinnatus hämäläistä muunnosta.\n\nOljemarck esitettiin. Herrat uusissa, koreissa univormuissaan\ntervehtivät häntä vuoron perään. Siinä olivat majurit v. Knorring ja\nv. Otter, \"expeditionschefer\", niinkuin heidän virkanimensä kuului,\neverstiluutnantti de Suremain sekä kapteenit Ulfsparre ja Clairfelt,\niloisia, puheliaita miehiä, joiden kielenkantaa viini oli vain lisää\nkirvoittanut.\n\nOljemarckille tuotiin lasi, ja hänen tervetuliaisikseen kilistettiin.\n\n-- Tjah... missäs me olimme? Kai Otter on pitänyt silmällä, ettei\nminulle ole vääryyttä tehty poissaollessani?\n\n-- Ruotsalainen aatelismies ei pelaa väärin!\n\nKortit läiskyivät taas, ja everstiluutnantti Suremain piti kirjaa\nvoitoista ja tappioista. Se oli _Kille_-niminen korttipeli, jota\nSuomessakin yleisesti pelattiin, mutta jota Oljemarck ei ollut\nviitsinyt opetella. Se oli hänen mielestään joutavaa.\n\n-- Kyllä Löwenhjelm on harmissaan, kun ei pääse mukaan, -- jutteli\nBjörnstjerna. -- Hän on mestari tässä.\n\n-- Mestari tässä ja mestari muussa, -- lisäsi Knorring. -- _Kurku!_\n\n-- _Kavall!_ -- huudahti Clairfelt ja löi korttinsa pöytään. Hän oli\nkenraali Armfeltin äpäräpoika ja sangen ylpeä kuuluisalta isästään.\n\n-- Siitä, joka ei ole tyytyväinen kuutoseen, seitsikkoon ja\nkahdeksikkoon, tulee pieti, -- nauroi Björnstjerna ja löi vuorostaan.\n\nOljemarck maisteli viiniään ja seurasi pelin kulkua. Väkistenkin\nheräsi hänessä vanha arvosteluhenki, joka oli aiheuttanut niin monta\nväittelyä toverien kesken. Hän oli kriitillinen luonne, joka aina\nsuuntasi arvostelun kärjen kohti asioita ja tapahtumia, kasvaneena\nkodissa, missä politiikka oli kuulunut päiväjärjestykseen, hän oli\njo poikasesta asti kuullut asioita, jotka ratkaisevasti vaikuttivat\nhänen valtiolliseen maailmankatsomukseensa. Isoisä oli kuulunut\nmyssypuolueeseen, vanha valtiopäivämies, joka oli innokkaasti\nottanut osaa poliittiseen elämään ja valittu mm. siihen lähetystöön,\njonka v. 1742 piti mennä keisarinna Elisabetin luo pyytämään tämän\nsisarenpoikaa Holsteinin herttuaa Suomen suuriruhtinaaksi. Isä taas\noli ollut Anjalan miehiä, yksi kaikkein innokkaimpia, tuomittu\nkuolemaan, saanut armon ja kuollut kahta vuotta myöhemmin kuin\nkuningas Kustaa. Hänen viimeiset sanansa olivat olleet: \"Eteenpäin\nja ylöspäin! Me olemme nyt leimatut pettureiksi, mutta vielä meitä\nkerran ymmärretään!\"\n\nOljemarckin äiti, papin tytär, oli taas toista maata. Hänestä uhkui\nlämmin isänmaallisuus, joka ei sietänyt tinkimistä tuumankaan\nvertaa. Yhtenä syynä kodissa vallinneeseen epäsopuun oli ollut\njuuri tämä aviopuolisoiden valtiollisten mielipiteiden eroavaisuus.\nNuori Henrik August oli kasvanut tässä ilmapiirissä ja saanut jo\naikaisin sieluunsa särön, joka ei koskaan parantunut. Yhtäällä\nisä, tulinen, innokas itsenäisyysmies, joka arvosteli purevasti\nRuotsin taloudenhoitoa ja hallitusta, toisaalla äiti, joka puhui\nJumalasta ja kuninkaasta. \"Peljätkää Jumalaa ja kunnioittakaa\nkuningasta.\" Nämä Raamatun sanat hän oli oppinut jo aivan pienenä\nlapsena, ennenkuin vielä osasi lukeakaan -- samoin kuin nimet\nRaynal, Rousseau, Helvetius, \"Välsignade Tryckfriheten\". Se oli\n1780-luvun alussa ilmestynyt sanomalehti, joka erikoisesti oli ollut\ntunnettu hyökkäyksistään kuningasta vastaan. Koti oli ollut kuin\ntemmellyskenttä, jossa vieraat heittivät painia keskenään koettaen\nkumota toistensa mielipiteitä. Alituista valtiollista kannunvalantaa\naamusta iltaan. Oli luonnollista, että vierasten enemmistö kuului\nisän kannattajiin -- kuinkas muuten. Äidinisä, rovasti Rajalin,\nedusti välittävää kantaa -- taipui vuoroin toiselle, vuoroin\ntoiselle puolelle, kannatti milloin äitiä, milloin isää, ja oli pari\nkertaa tehnyt matkan Venäjän puoleiseen Suomeen salaisissa asioissa\ntyttärensä tietämättä.\n\nTämä alituinen väittely ja riita oli tehnyt Oljemarckin\numpimieliseksi. Hänestä oli ollut väsyttävää kuunnella keskustelua,\njossa vilisi nimiä ja asioita loppumattomiin. Hiljaa nousten\nnurkastaan hän oli hiipinyt ulos. \"Tuo poika kuulee liian paljon\",\noli äidinisä kerran huomauttanut sellaisen väittelyn kestäessä.\n\"Se on vain hyvä! Minä toivon hänestä aatteitteni ajajaa\", oli\nisä huudahtanut. Hän oli juossut renkitupaan, posket punaisina ja\nsilmissä kuumeinen kiilto. Siellä hän oli saanut vanhan Verkko-Pekan\nkertomaan Porrassalmen taistelusta. Silloin oli voitettu, ja urheasti\nolivat Savon jääkärit otelleet. Prenkpuurtti oli saanut mustikan\nomaan nahkaansa suomalaisesta tussarista.\n\nIsän kuollessa hän oli ollut neljäntoistavuotias. Äidinisä oli\nsilloin tarttunut asioihin käsiksi ja ruvennut hänen lukujansa\nohjaamaan. Muutamassa vuodessa oli päntätty päähän Euklideen\ngeometria, latinan ja kreikan kielioppi, ja kahdeksantoista vuoden\nvanhana hän oli päässyt ylioppilaaksi. Äidinisä oli tahtonut\nhänestä pappia, äiti sotilasta. Hän oli aluksi kannattanut\näidinisän mielipidettä, mutta vanha sotilasveri oli vaatinut\noikeutensa. Suoritettuaan maisterintutkinnon hän oli pantannut osan\nkotitalostaan, hankkinut akordisumman ja lunastanut luutnantin\nvaltakirjan. Hänet oli määrätty Porin rykmenttiin.\n\nTurussa oleskelu oli avartanut hänen maailmankatsomustansa. Hänestä\noli tullut reaalipolitikko, tosin sangen horjuvin mielipitein.\nKannattaen vuoroin Anjalan miehiä -- isän muistokin innoitti siihen\n-- vuoroin perääntyen äidinisän enemmän tai vähemmän epävarman\nvaltiollisen katsantokannan pohjalle, hän horjui puoleen ja toiseen.\nPorthanilainen aatteellinen isänmaallisuus oli kuin kirkas suvanto\nsiinä välillä. \"Upseeri, jolla on maalaispapin mielipiteet\", sanoivat\nhänen naapurinsa, kun hän luutnantiksi tultuaan oli vetäytynyt\nkotiinsa isiltä perittyä tilaa viljelemään. Maanviljelys oli häntä\naina erikoisesti kiinnostanut. Puskien työtä kuin karhu, hän oli\nsaanut tulot nousemaan, ja puolet akordisummasta oli maksettu, kun\ntämä sota syttyi.\n\nMutta aatteet eivät olleet jättäneet häntä rauhaan kotonakaan.\nKotitila oli kohonnut kukoistukseen, mutta se valtiollinen rakennus,\njonka telineillä isoisä ja isä olivat heiluneet, oli vielä aivan\nkeskeneräinen. Siinä oli otettava huomioon niin monta eri seikkaa\nja asianhaaraa. Ja joka kerta kun se alkoi olla valmis, särki sen\näidiltä peritty uskollisuus kuningasta ja esivaltaa kohtaan.\n\nPerustus oli selvä. Suomi oli kuulunut Ruotsin valtakuntaan yli\n600 vuotta, saanut sieltä kristinuskon, sivistyksen ja länsimaisen\noikeusjärjestyksen. Siihen saakka oli kaikki paikallaan. Se\noli kuin vanhaa velkaa, joka oli maksettava -- aivan kuin tuo\nhänen akordisummansa. -- Maksuksi tästä oli Suomi tarjoutunut\nsotatantereeksi monenmonituiset kerrat. Se oli pantannut itsensä\nvaltakunta-aatteen nimessä. Siinä olivat Isot ja Pikku vihat,\nkolmikymmenvuotiset sodat, ja nyt tämä äsken alkanut. Suomalaisten\nmiesten oli täytynyt taistella Ruotsin suuruuden puolesta omalla\nja vieraalla pohjalla, Venäjällä, Puolassa, Saksassa, Tanskassa ja\nNorjassa. Hyvä! Siihenkin saakka alkoivat asiat olla järjestyksessä.\nMutta mitä oli Ruotsi tehnyt? Jättänyt tämän velan maksajan oman\nonnensa nojaan, niin Kaarle XII:n, Aadolf Fredrikin, Kustaa III:n\nkuin tämän nykyisenkin kuninkaan aikana. Pikku parannuksia oli saatu\ntosin aikaan, mutta tärkein laiminlyöty: puolustuslaitos. Hänen\nkomppaniansa sotilaat olivat siitä parhaana todistuksena.\n\nMitä oli siis tehtävä? Kannattiko taistella? Kannattiko auttaa tuota\nhorjuvaa talollista, jolta torppari ei koskaan saanut apua? Isän\nperintö kielsi, äidin perintö käski. Hän oli seissyt tienhaarassa.\nTämä puhjennut sota oli tuonut ratkaisun. Hän oli päättänyt taistella\nmiehenä, täyttää velvollisuutensa, vaikka lopputuloksesta hän oli\njokseenkin varma.\n\nKeskusteltiin Ruotsin suurvalta-asemasta. Clairfelt piti sitä aikoja\nmenneenä. Kaarle XII oli sen hävittänyt, ja Pultava oli sen sadun\nloppupiste. Mutta v. Knorring, joka oli pelissä voiton puolella\nhuudahti:\n\n-- Ei se vielä ole mennyt! Niin kauan kuin meillä on osakin Itämerta,\nme aina ryppyilemme. Katsokaapas tätä!\n\nHän iski korttinsa pöytään. Suremain sai jälleen merkitä hänen\ntililleen muutamia killinkejä.\n\n-- Jos se kävisikin noin helposti, olisimme pian Pietarissa!\n\n-- Miksei se käy! Entäs tämä!\n\nNyt oli Otterin vuoro. Hän löi valttinsa pöytään, ja peli loppui\nyleisen naurun ja remun vallitessa.\n\n-- No... rupeapas, Suremain, tekemään tiliä, niin saadaan nähdä,\nkuka meistä ensi kerralla tarjoaa.\n\nOljemarck oli aikonut ottaa osaa keskusteluun Ruotsin\nsuurvalta-asemasta sillä nuo asiat kuuluivat hänen alaansa. Mutta hän\nei ollut ehtinyt, sillä peli loppui kuin yhteen sanaan.\n\nSuremain ojensi listan tovereilleen.\n\n-- Knorring se on, joka ensi kerralla saa varustaa patterin. Hän on\neniten voitolla.\n\n    -- _Och Israels barn de knorrade\n    i öknen mången gång_...\n\nhyräili Clairfelt kuin häviötään hyvittääkseen.\n\nOljemarckin ohimoissa läimähteli, eikä hän ymmärtänyt, mistä se\njohtui. Hänhän ei ollut maistanut kuin pisaran, lasi seisoi vielä\npuolillaan pöydän nurkalla. Hän yritti tarttua keskusteluun, mutta\nhäipyi taas jäljiltä, kun Björnstjerna seisoi hänen edessään,\nkädessään kaksi taidokkaasti tehtyä pistoolia.\n\n-- Katsopas, äidin lahja! -- sanoi hän.\n\nSiinä oli todellakin kaksi harvinaisen kaunista asetta. Olipa se\nollut mestari, joka nuo oli sorvannut... taiteilija alallaan!\nOljemarckilla oli hiukan niitäkin taipumuksia. Hän maalasi ja\nkirjoitteli runoja. Se nyt oli vain tuollaista ajankuluksi\ntarkoitettua askartelua, mutta hauskaa... peräti hauskaa.\n\nHän käänteli pistooleita käsissään. \"Äidin lahja\", kaikui hänen\nmielessään. Hänelläkin oli sellainen: miekka, joka kerran oli\nkuulunut kuuluisalle sissille. Tämä oli ollut äidin sukulainen, ja\nlähtöhetkellä oli äiti ojentanut aseen hänelle sanoen: \"Kun kannat\ntuota, muistat velvollisuutesi!\" Oh, kyllä hän olisi muistanut sen\nmuutenkin!\n\nPistoolit kiersivät kädestä toiseen. Niitä tutkittiin tuntijan\nilmein. Björnstjerna sai monta kiitosta ja onnittelua osakseen niiden\njohdosta.\n\n-- Näillä pitäisi pudottaa joku kasakka, -- lausui hän. tähdäten\nseinään. Hänen kätensä heilahteli, sillä hän oli vahvanlaisesti\nhumalassa.\n\nOljemarck pyyhkäisi kämmenellä otsaansa. Hänen aivoissaan sumeni.\nToverit olivat hänen huomaamattaan täyttäneet hänen lasinsa useampaan\nkertaan, ja viini oli noussut päähän.\n\n-- Joo... pudottaa joku kasakka! Sanoitpa oikein! Minullakin on\nmiekka, jolla voi halkaista ryssän kallon. Kas, tämä tässä! Mitä\narvelette?\n\nHän seisoi keskellä lattiaa hajasäärin, paljastettu miekka kädessään,\nodottaen vastausta. Ei hän itsekään ymmärtänyt, minkä vuoksi oli niin\nkysynyt. Se oli vain sattunut niin.\n\n-- Mikäs sen yksinkertaisempaa, -- lauloi Knorring, joka oli pelissä\nvoittanut. -- Luutnantti on hyvä ja halkaisee vain.\n\nHerrat nauroivat omituisesti töllistelevälle luutnantille. Tämä\nmuistutti pesästään noussutta karhua. Tuo nauru raivostutti\nOljemarckia. Siinä kajahti jälleen tuo tunnettu ruotsalainen\nylimielisyys, jota isä-vainaja oli niin monesti manannut.\n\n-- Niin, mutta siinäpä se onkin... -- aloitti hän ja tunsi verensä\nkiehuvan, mutta pysähtyi samassa ja huitaisi, itsekään käsittämättä\nminkä vuoksi, pöydän reunalla olevan pelikortin viistoon halki.\nMiekka upposi pöydän syrjään, tehden siihen ison loven.\n\n-- Katsos perhanaa, kun turmeli kortin! -- huudahti Clairfelt ja\ntuijotti hämmästyneenä hurjapäistä suomalaista. -- \"Värdshuset\" meni\nkahtia kuin piparkakku!\n\n-- Pankaa miekka tuppeen, luutnantti -- karjaisi Ulfsparre. -- Vai te\nrupeatte tässä rumsteeraamaan...\n\n-- Oljemarck! Oletkos hullu? Mitä ilvettä tämä on?\n\n-- Valtakunnan jako! -- tolkkasi Oljemarck ja nosti miekkansa\nkärjelle toisen kortinpuoliskon, ojentaen sitä Ulfsparrelle.\n\n-- Isompi osa jää vielä teille.\n\n-- Päävahtiin se mies! Sehän on päissään! Huutakaa päivystävää\nupseeria!\n\nYht'äkkiä aukeni ovi, ja Löwenhjelm ilmaantui kynnykselle. Hän oli\ntuohtunut.\n\n-- Piru vie! Perääntyä se aikoo -- sille ei mahda mitään! -- huudahti\nhän, takoen nyrkkejään yhteen.\n\nSamassa hän huomasi keskellä lattiaa seisovan Oljemarckin, jonka\nmiekka oli yhä paljaana. Kortinpuolikas pilkotti lattialta, hänen\njalkainsa juuresta.\n\n-- Mitäs tämä herra täällä riehuu? Kuka te olette?\n\nBjörnstjerna riensi selittämään, kertoi, kuinka he olivat salaa\njuottaneet miehen. Jostakin selittämättömästä syystä tämä oli\nriehaantunut ja iskenyt kortin kahtia.\n\nLöwenhjelm katseli Oljemarckia tuikeasti. Hänen otsalleen kohosi\npilvi. Vai niin -- sitä tavallista suomalaista kurittomuutta! _Sacré\nnom_ -- kyllä hän sen jo tunsi! Mikä oli tämä luutnantinvätys, joka\ntuolla tavoin esiintyi?\n\nHän aikoi ruveta miestä ojentamaan, kun samassa Oljemarck, jolle\ntilanne nyt alkoi selvitä, pisti miekkansa tuppeen ja sanaa puhumatta\nlivahti ovesta ulos.\n\n-- Livisti! -- nauroi Clairfelt. -- Arkoja ovat nämä suomalaiset! Kun\nkuuli päävahdista puhuttavan, ottipa liukkaan lipetin!\n\nOljemarck juoksi portaita alas ja oli törmätä pahki Klingsporin\nsotilaspalvelijaa, joka laittoi herralleen päivällistä. Ruotsalainen\nkatseli häntä pitkään ja kirosi ääneen. Nuo suomalaiset olivat joka\npaikassa tiellä.\n\nPihalle päästyään Oljemarck hiukan tointui. Ei tullut kukaan perässä.\nVai päävahtiin! Tämä poika ei siellä istu -- ei!\n\nJa katsellen ympärilleen kuin etsien itselleen vastustajaa hän asteli\nporttia kohti.\n\nSiellä Björnstjerna saavutti hänet.\n\n-- Oljemarck, pakana! Tärvelit maaherran mahonkisen pöydän! Mene nyt\nkiireesti kortteeriisi, äläkä näyttäydy. Me järjestämme tämän asian.\n\nOljemarck tarttui Björnstjernaa rintapielistä.\n\n-- Kuule... onko se totta, että me peräännymme? -- kysyi hän\nsynkkänä. -- Niinhän se heitukka sanoi.\n\n-- Totta taitaa olla. Pahus vieköön, ei tässä enää saa selvää mistään!\n\n-- No, mitä sitten merkitsee yksi pöytä?\n\n-- Se on tärkeä.\n\nJa samassa Björnstjerna rupesi nauramaan. Hän nauroi niin, että\nkyyneleet vuotivat pitkin poskia.\n\n-- Mitä sinä naurat?\n\nMutta Björnstjerna ei selittänyt, vaan lähti hoippumaan pihalle, koko\najan nauraa hohottaen.\n\n-- Pöytä... se on tärkeä... varsinkin näissä meidän hommissamme...\nvarsinkin...\n\nOljemarck asteli kortteeriansa kohti, mutisten tapansa mukaan\nitsekseen.\n\n\n\n\nIII\n\n\nPohjalaiset olivat majoittuneet Eteläisten kylään, runsaan\npeninkulman päähän Hämeenlinnasta koilliseen. Sotamiehet majailivat\ntaloissa ja mökeissä molemmin puolin tietä. Osa oli leiriytynyt\nmetsään, tien varrelle, missä rakovalkeiden ääressä häärivät\nillallista valmistellen. Se plutoona, johon Lunki ja Halttu\nkuuluivat, oli tehnyt tulen muutaman torpan pihalle aivan maantien\nlaitaan, lähelle aitoviertä. Aita oli osaksi purettu, sotamiehet\nolivat särkeneet siitä polttopuita. Kallellaan oleva veräjä retkotti\nyhden vitsavaulan varassa kuin vertauskuvana siitä tilasta, mihin maa\noli jälleen joutunut, sodan puhjettua.\n\nPlutoona oli vasta palannut vahtipalveluksesta kaupungista. Lunki,\njoka oli joukon johtava sielu, noitui, ettei heille oltu jätetty\ntilaa taloissa, vaan saivat yöpyä taivasalle.\n\nPakkanen oli pureva. Nurkat paukkuivat, ja pitkin aitoviertä\nvongahteli ilkeästi, kun aidakset pakkasen vaikutuksesta halkeilivat.\nLunki kyyhötti tulen ääressä, istuen rummun reunalla. Se oli jäänyt\nsiihen rummunlyöjältä, joka oli tunkeutunut torppaan lämmittelemään.\nKenttäkattiloissa kiehui lihakeitto; sitä hämmenneltiin yksikantaan.\n\nHalttu, joka oli jo syönyt, loikoili tulen toisella puolen, aivan\naidan vieressä. Hän oli heittänyt kaavun alleen ja sujutteli\nkäsissään ohutta messinkivannetta. Se kuului hänen sotilashattuunsa.\n\n-- Siitäpä tulisi hyvä voipytyn vanne, kun olisi millä juottaa\nkiinni, -- tuumi hän, ja hänen parrakkaita kasvojaan valaisi leppoisa\nhymy.\n\n-- Taitaa jäädä pytyt vannehtimatta, jos saavitkin, -- mumisi Lunki.\n-- Näytäpäs tänne.\n\nHalttu heitti vanteen Lungille.\n\n-- Se on kruunun messinkiä, -- lausui tämä asiantuntijain ilmein,\nkäännellen vannetta kädessään.\n\n-- Mikä ero sillä ja tavallisella messingillä on? -- kysyi Haltun\nvierustoveri.\n\n-- Se on kirkkaampaa ja myrskempää, -- vastasi Lunki ja heitti\nvanteen takaisin.\n\nToverit eivät päässeet selville, oliko se totta vai leikkiä. Lunki\noli tunnettu koiranleuka, joka osasi heittäytyä.\n\nMuuan ensi komppanian mies, joka oli tullut tuttaviaan tervehtimään,\nhuomautti haukotellen:\n\n-- Sinähän olet läkkiseppä. Voisit juottaa sen kiinni.\n\nLunki äimisti. Hän ei pitänyt siitä, että muistutettiin hänen\nentisestä ammatistaan.\n\n-- Älä sinä, Flintta, karahteeraa sotamiestä hänen siviiliammattinsa\nmukaan.\n\n-- No... älähän suutu. Kerrohan, mitä kaupunkiin kuuluu.\n\nLunki sylkäisi.\n\n-- Mitäpä sinne. Vahdissa seisottiin, jotta isot herrat saivat\nrauhassa riidellä. Pahus sentään! Jos minä olisin sotapäällikkö,\nmenisin suoraan ryssää vastaan ja sanoisin: \"Soromnoo! Toraillaankos\nensin vai hetikö ruvetaan lopsimaan? Jos tapellaan, niin --\"\n\nHän oli käärivinään hihojaan ylös, mutta innoissaan horjahtikin ja\nlysähti rummun kalvoa vasten. Se paukahti halki.\n\n-- Mitäs nyt teit? Särit kruunun kapineen!\n\n-- Sitä ei käykään juottaminen.\n\nSotamiehet nauroivat ja kerääntyivät Lungin ympärille.\n\n-- Milläs nyt lyödään reväljiä?\n\n-- No... onhan toinen puoli ehyt, -- nauroi Lunki.\n\n-- Joo, mutta se ei anna ääntä.\n\nSamassa saapui rummunlyöjäkin paikalle. Hän oli vielä nuorukainen,\nmelkein poikanen, arviolta noin 16-17-vuotias. Kiikuttaen kädessään\nkenttäkattilaa, jossa oli hernerokkaa, hän laski keitoksen tulen\nliepeille.\n\n-- Rumpali on sentään herra! huudahti hän. -- Hän saa kaksinkertaiset\nannokset.\n\n-- Kyllä sinä tästälähtien tulet toimeen yksinkertaisillakin, kun\nei ole kuin puoli virkaa jäljellä, -- veisteli Halttu, osoittaen\nrikkinäistä rumpua.\n\n-- Voi Taavetti! Kuka särki mun pelini?\n\n-- Tuo tuossa.\n\n-- Sinä läkkisepän riivattu? Milläs nyt korjaat?\n\n-- Älä huoli! Kyllä se korjautuu. Tuolla naapuritorpan luhdissa on\nvasikannahka. Ota sieltä. Sota-aika ei lakia lue.\n\nMiehet rupesivat syömään. Rummunlyöjäkin oli leppynyt saatuaan\ntietää, mistä löytäisi korjausnahkaa. Hän tarjosi keittoaan\nLungillekin. Tämä oli jo äsken syönyt, mutta ei pannut vastaan,\nkun toinen tarjosi. Rumpalin nimi oli Rapeli, ja hän oli kotoisin\nAlavudelta.\n\n-- Tietääkös kukaan, miksi tämän rumpalin nimi on Rapeli? -- kysäisi\nLunki, joka taas oli miettinyt uutta koirankujetta.\n\nRapeli katseli epäluuloisesti. Hän ei ollut koskaan varma Lunkiin\nnähden.\n\n-- No... sanopas, miksi.\n\n-- Siksi kun sinä olet -- rumpali. Jos olisit sotamies, olisi nimesi\n-- Sapeli.\n\n-- Eikö rumpali ole sitten sotamies?\n\n-- Eikö mitä... juorun kuljettaja. Hölyää, milloin vihollinen tulee.\nMinä en yhtään pidä semmoisista juoruista.\n\nMiehet nauroivat. Se Lunki se osasi! Hän ei ollut kieltään puurossa\npolttanut.\n\n-- Kerropas, mitä kuulit päämajassa, -- kehoitti ensi komppanian\nmies. -- Sinähän osaat ruotsia.\n\n-- Kertokoon tuo Halttu. Samaan aikaan oltiin molemmat.\n\n-- Älähän nyt... kerrohan, mitä herrat päättivät. Lunki pisteli\nhernerokkaa ja katseli viekkaana tovereitaan.\n\n-- Joo... Atlekreus kehui meitä ja sanoi, että \"minä karar ä' tappra\no' hyrtika! Ti sloss nu' me' ryssen näsomhälst!\"\n\n-- Mitä se on suomeksi?\n\n-- Joo... että \"mun mieheni iskevät ryssää päin pläsiä, kun minä\nvain sanon, että usu, kiinni!\"\n\nTyytyväisyyden muminaa kuului miesjoukosta. Ensi komppanian mies\nhuomautti:\n\n-- Atleri se onkin eri mies.\n\n-- Mutta sanoipa Lingsporikin, että \"truu ni ei, att ja' int'\nvörstoor mei po rikskonsten?\"\n\n-- Mitä se on suomeksi?\n\n-- Joo, että \"luulettekos te, että minä olen Arkalasta kotoisin?\" Se\nsanoi sen Aminoffille.\n\n-- Hyyy... mitäs Noffi. Oliko hyökkäyksen puolella?\n\n-- Kyllä... mutta Lingspor sanoi, että \"eihän sull' oo\nrykmenttiäkään. Millä sinä hyökkäät?\"\n\n-- Sanoiko niin hävyttömästi?\n\n-- Sanoi! Ihan ovella seisoin ja joka sanan kuulin.\n\nSotamiestenkin keskuuteen oli levinnyt huhu, ettei kuningas ollut\nAminoffille rykmenttiä uskonut, koska tämä oli kerran istunut\nlinnassa -- vanhan hallituksen aikana.\n\nMiehet rupesivat tupakoimaan. Joku hakkasi verestä puuta aidasta.\nTuli leimahti korkealle. Maantien toiselta puolen kuului\nnaurunremakkaa. Sinne oli ensimmäinen komppania majoittunut.\n\n-- Pitääpä lähteä katsomaan, mikä ilo siellä vallitsee, -- tuumi\nLunki ja nousi nuotion äärestä. -- Meillähän on iltaloma -- eikös\nniin?\n\n-- Niin on.\n\nHän lähti. Pysähtyen keskelle tietä, jonka molemmin puolin roihusivat\nleiritulet, hän katseli ensi komppanian majapaikkaa. Muutamat olivat\nlaittaneet itselleen kuusenhavuista katoksen, jossa aikoivat yönsä\nviettää. Äskeinen remu oli aiheutunut siitä, että muuan sotamies oli\npolttanut kaapunsa helman. Sitä nyt toiset tarkastelivat ja tekivät\nhuomautuksiaan.\n\n-- Mitäpä siinä kartiineja tarvitaankaan, -- nauroi asianomainen\nhuolettomasti.\n\nLunki ei viitsinyt poiketa sinne. Hän tunsi joka miehen, eivätkä\nne tienneet enempää kuin hänkään. Täällä olivat nuhjanneet kohta\nkokonaisen viikon.\n\nHän lähti astumaan tietä eteenpäin. Tulia vain joka paikassa. Siitä\nei toki, Jumalan kiitos, puutetta ollut. Sai sotamies Suomessa\nlämmitellä, vaikk'ei ollutkaan kattoa kaikiste pään päällä. Puuta oli\ntoki Luoja siunannut riittävästi. Mutta muutapa ei juuri ollutkaan.\n\nSiellä muuan rasvasi kenkiä, toinen puhdisti kivääriä. Lunki muisti,\nettä hänen kiväärinsä oli puhdistamatta. Mutta lieköpä tuolla niin\nsuurta väliä. Hän pysähtyi hetkeksi katselemaan miesten puuhia,\nmutta ei mennyt luo. Kengänrasvaaja sanoi: \"Kyllä ruunulla pitää\nolla rasvaa syötäväksikin.\" Niin -- kunpa olisi. Kaksi katovuotta\nperätysten, ja nyt tuli sota. Sai nähdä, kauanko riitti muona. Aina\nsitä mies tappeli, kun sai kyllikseen syödä. Mutta kaupungissa olivat\nhuhunneet, että jos tuli äkkilähtö pohjoiseen, niin osa varastoja\noli pakko hävittää. Miksei niitä voitu syödä täällä, ja lähteä vasta\nsitten?\n\n-- Kuka siellä tiellä seisoo? -- huudettiin metsästä. -- Tule\ntulille, saat tupakan.\n\n-- Älä hiidessä... jos sattuu olemaan upseeri, torui toinen.\n\n-- Mitä?... näkeehän tuon... meikäläisiä ukkoja. -- Kuka se on? --\nhuusi ääni kuin varmistuakseen, ettei ollut erehtynyt.\n\n-- Te hans ekselens, kreev Löwenhjelm! -- vastasi Lunki\npeloitellakseen miehiä.\n\n-- Älä valehtele! Löwenhjelm ajoi tästä äsken ohi, mutta sinä olet\nsilloin nukkunut.\n\nLunki nauroi ja jatkoi matkaansa. Taivas oli kirkkaassa tähdessä,\nja pakkanen yhä kiristyi. Hänen jalkojaan rupesi palelemaan. Kengät\nolivatkin pahasti kuluneet. Tulomatka oli vaatinut veronsa. Täällä,\nHämeenlinnassa, oli luvattu uudet, mutta vielä ei ollut mitään\nkuulunut. Lunki naurahti katkerasti. Surkeaa oli sotamiehen elämä.\n\nMutta -- oli se sittenkin parempi kuin alituinen maailman\nkiertäminen, -- oli! Hän oli kokenut sitäkin. Kisälliaikanaan hän\noli kulkenut maan ristiin rastiin, talsinut kerran Turusta Ouluun\nsaakka. Silloin oli tosin ollut kesä, joten oli saattanut liippasta\navojaloin. Mutta -- oli hän talvellakin liikkunut pikkutakkisillaan,\nreppu selässä ja sauva kädessä -- koirien pelosta. Kyllä hän tiesi,\nmitä matkustus merkitsi...\n\nNäillä matkoilla hän oli nähnyt paljon, oppinut ruotsiakin, jota hän\nomasta mielestään taisi melkoisen hyvin. Monenlaista kohtelua oli\ntullut hänen osakseen -- milloin parempaa, milloin huonompaa. Mutta\nkuljeksivalle kisällille ominaisella iloisuudella hän oli kaiken\nkestänyt.\n\nHän muisteli lapsuuttaan. Se oli ollut köyhää ja puutetta täynnä.\nJo aivan pienestä hän oli saanut lähteä kerjuulle. Kulkien talosta\ntoiseen hän oli anellut, mieli nöyränä ja itku kurkussa. Toisinaan\nannettiin, toisinaan ei. Jos hän sai, hän kiitti ja luki pitkät\nkost'jumalat. Mutta jos ajettiin ulos ja päällepäätteeksi vielä\nusutettiin koira kimppuun, hän tavallisesti kirosi synkeästi.\nSellaista oli ollut hänen elämänsä toiselle kymmenelle saakka.\nRippikoulun käytyään hän oli päässyt läkkisepän oppiin, saanut\nkisällin kirjat ja aloittanut vaelluksensa. Sama meno oli uudistunut\njälleen: talosta taloon, kylästä kylään, kiittäen tai kiroten --\nmiten kulloinkin. Kunnes kiertokulku oli loppunut, ja hän oli ottanut\neukon sekä ruvennut ruotusotamieheksi.\n\nLunki pysähtyi keskelle tietä ja katseli roihuavia nuotiotulia.\nHänen päähänsä jysähti ajatus, että he kaikki... koko tämä armeija,\njoka oli tänne kokoontunut, olivat kerjäläisiä, kulkuteitä -- matkan\npäämääränä pyyntö ja anelu. Mitä he anelivat? Leipääkö? Sitä heillä\nvielä oli -- ja jos se loppuisikin, ei tämä retki tarkoittanut sitä.\nTyötäkö? Ei, sitäkin heillä oli... tämä palvelus... tämä ankara\nsotapalvelus... ja kun tämä loppuisi, odotti työ kotona. Rauhaako?\nNiin -- sitä juuri! Rauhaa elää ja tehdä työtä -- mikä minäkin.\nMutta keneltä he sitä anelivat? Kuninkaaltako? Ei -- hän ei pystynyt\nsitä antamaan. Ryssältäkö? Ei -- hänhän sen oli juuri riistänyt.\nJumalaltako? Ehkä mutta sitä varten oli välttämätön tämä pitkä\nkerjuuretki, jolta moni mies ei ikinä palaisi.\n\nKun kisälli tahi kerjäläinen lähti talosta, jossa ei annettu työtä\ntai leipää, hän pyrki toiseen. Se oli hänen elämänsä kulku. Hän ei\nsaanut koskaan menettää toivoaan. Päästyään uuteen taloon\nhän tavallisesti haukkui edellistä. Sellaisia ihmisiä... eivät\nantaneet työtä eivätkä nälkäiselle leivänpalaa! Joskus saattoi\ntapahtua, että tultiin portaille jälkeen ja käskettiin palata.\nLöytyihän sitä sentään... joku murunen tahi vanha kastrullirani\ntinattavaksi. Niinpä niin --.\n\nNytpä se saatiin nähdä, miten kävi. Ruotsi oli ajanut heidät\nmaantielle, ja nyt katsottiin, ottiko ryssä vastaan? Vai tuliko\nentinen isäntä vielä portaille ja pyysi palaamaan? Joka tapauksessa\ntalon täytyi olla edessäpäin -- talon, missä kulkuriakin\nkunnioitettiin ihmisenä. Hänen pitkät vaellusvuotensa olivat sen\nhänelle opettaneet.\n\nLunki tunsi mielensä keventyneen. Eipä tässä tainnut hätää ollakaan.\nSuurilla herroilla oli ehkä omat ajatuksensa, mutta näin ajatteli\nkulkuri, vanha läkkisepän sälli. Oliko se isänmaallista -- sitä hän\nei ruvennut pohtimaan. Mitäpä köyhän isänmaasta! Se oli siellä, mistä\nsai työtä ja leipää.\n\nMutta -- mitenkäs kävi sotilastorpan, jos ryssä voittaisi? Nyt,\nRuotsin aikana, sen omistus oli varma. Niin -- se oli kysymys, joka\npani miettimään.\n\nMutta -- tarvittiinhan läkkiseppääkin aina -- jos ei yhdessä, niin\nainakin toisessa talossa. Miksei sitten sotaväkeä? Jos ryssä voitti\nmaan -- niin soromnoo! Hän kai sai torppansa pitää, sillä sotamiestä\nkai se ryssäkin tarvitsi. Ja tokkopa sen aikana tarvitsi tapellakaan\nyhtä usein kuin nyt? Tokkopa vain. Ryssän keisarilla oli väkeä\nomastakin takaa. Kai se jätti suomalaisen rauhaan. Mutta -- varalta...\nvaralta oli hyvä olemassa ruotusotamieskin.\n\nEipä siis tainnut hätää ollakaan. Jos ei yksi keino vedellyt, veteli\ntoinen. Mutta siihen saakka, kunnes asia ratkaistiin, turvauduttiin\nvanhaan keinoon: palveltiin maata ja kuningasta ja annettiin ryssää\npäihin, koska kerran oli sitä varten matkaan lähdetty.\n\nLunki oli mielestään hyvin ratkaissut tämän pulmallisen kysymyksen.\nHän oli miettinyt sitä tulomatkalla -- sillä ajatukset olivat aina\npalanneet kotiin. Miten jaksoivat siellä? Saivatko irti syömistä\njoka päiväksi? Tämä kysymys oli painanut häntä raskaana. Mutta nyt\noli keveämpi olla -- tuntui kuin kaikki selviäisi itsestään. Kuka\nsen selvittäisi -- kuningasko, keisariko vai Jumala -- sillä hän ei\npäätänsä vaivannut. Kaipa se oli Jumala.\n\nMutta -- näistä asioista ei ollut hyvä puhua. Jos tuli päällikköjen\ntietoon, niin kujaa juoksuttivat. Eikä se ollut hauskaa. Hän, vanha\nmaailman kiertäjä, osasi kyllä olla varuillaan. Talossa talon mukaan.\nJos talon koira sanoi: hau! niin hän sanoi: hau! jos se heilutti\nhäntää, heilutti hänkin. Kyllä hän sen taidon osasi! Ruotsalaisella\nPohjanmaalla hän esim. kisällinä kierrellessään oli haukkunut\nsuomalaisia, kun kerran talonväki haukkui. Suomalaisissa pitäjissä\ntaas olivat hurrit kuulleet kunniansa, Koska siinä talossa taas\noli se nuotti. Kyllä hän osasi! Oli muuten turhaa ruveta puhumaan\nsellaisille kuin Rapelille ja Haltulle. Ne eivät olisi ymmärtäneet\nsanaakaan. Halttu, joka puhui kuninkaasta ja esivallasta kuin\nkaikkein korkeimmasta, mitä tiesi -- Jumalaa lukuunottamatta. Kyllä\nkai ne korkeita olivatkin. Mutta läkkisepänsällille oli samantekevä,\nsaiko hän leipänsä talosta tai torpasta -- pääasia vain, että sai.\nRapeli taas oli hiukan yksinkertainen, joka ei ymmärtänyt muuta kuin\nrummunlyönnin. Mutta siinä se oli mestari! Oli helppo marssia, kun se\npoika pärrytti. Liekö saanut rumpuaan korjatuksi?\n\nLunki poikkesi tien varteen. Siinä majaili kolmas komppania. Tulen\nääressä loikoilevat miehet juttelivat puoliääneen, ja muuan heistä\ntyrkkäsi toveriaan kylkeen, huomatessaan Lungin.\n\n-- No mitä sille adjutantille kuuluu? Se oli Lungin haukkumanimi,\njonka hän oli saanut siitä, että oli kärkäs herroja palvelemaan,\nvaikka haukkuikin heitä tavallisesti takanapäin.\n\n-- Ei muuta kuin että kenkäkuorma, jonka kuningas oli lähettänyt\nRuotsista, on Pohjanlahden jäällä joutunut susien saaliiksi.\n\n-- Minkähänlaisia susia ne ovat mahtaneet olla?\n\n-- Nelijalkaisia, hyvä veli! -- juttusi Lunki totisena kuin kirkon\nseinä. -- Niin on puute ruoasta, että sudet syövät jo saappaita.\nNiissä on enemmän rasvaa kuin miehissä. Tämä oli ainoa pari, joka\ntuli perille, ja sen ekselenssi lahjoitti minulle.\n\nJa Lunki koputteli kenkiään, nauraa virnistellen.\n\n-- No... mitä tuo sanoi?\n\n-- Joo... että \"pidä hyvin hänen majesteettinsa lahjoittamia\njalkineita!\" Minä löin asennon ja päästin, että \"ymmärrän, teidän\nylhäisyytenne! Näillä kengillä marssin vaikka Tukholmaan, kunhan\nOulussa lyötän puolipohjat. Mutta sitten voi kuningas pitää näitä\nkalakenkinä vaikka koko loppuikänsä.\"\n\nMiehet nauroivat. Lunki tunnettiin koko pataljoonassa. Mutta äskeinen\nmies, joka oli töykännyt toveriaan kylkeen, sanoi vakavasti:\n\n-- Älä sinä laske leikkiä majesteetista! Hirressä vielä roikut!\n\n-- Sepä on tältä pojalta vielä kokematta, -- nauroi Lunki ja lähti\njatkamaan kulkuaan.\n\nHän poikkesi lähimmän torpan pihalle. Pari kuuden naulan tykkiä\nseisoi lähtövalmiina, ja tykkimiehet valjastivat hevosia. Lunki ei\nhuomannut tykkien välissä ähkivää aliupseeria, joka koetti heittää\nköyttä reen alitse sen toisella puolen puuhaavalle sotamiehelle.\n\n-- Joko te jätätte nämä markkinat? -- kysyi hän valmiina soittamaan\nsuutaan.\n\nMiehet eivät joutaneet vastaamaan, vaan jatkoivat työtään. Mutta nyt\nkohosi aliupseerin punainen naama tykin toiselta puolen.\n\n-- Mitä sinä täällä maleksit? -- ärjäisi hän.\n\n-- Meillä on lomaa, herra vääpeli! -- vastasi Lunki, seisten\nasennossa, vaikka suu mutruili naurun mujeissa.\n\n-- No, paina sitten -- h-ttiin!\n\n-- Ymmärrän, herra vääpeli! Lämmintä minä olenkin hakemassa.\n\nHän pujahti pirttiin. Siellä vallitsi tavaton sekasorto. Torpanväki,\njonka oli täytynyt luovuttaa mökkinsä sotaväelle, oli ahtautunut\nkarsinaloukkoon, missä jo ennestään oli sonninmullikka. Vaimo,\nkalpea, nääntyneen näköinen olento, katseli silmät suurina\nsotamiesten ärhentelyä. Kaksi lasta, poika ja tyttö, olivat lymynneet\näitinsä turviin. Sonnivasikka nosti turpaansa aitauksen reunalle,\ntuhki sieraimiinsa ja päästi kirousten ja haukkumisten joukkoon\noman itsetietoisen \"innimöönsä\". Eläinparalla oli nähtävästi nälkä.\nVanha vaari istui uunilla, jalat roikkuen pitkin muurin kuvetta. Hän\ntäytteli piippuaan, huudellen joukkoon omia huomautuksiaan.\n\n-- Siellähän on vielä yksi reppu, tuolla nurkassa tuon sotamiehen\ntakana! Viilekkeet näkyvät virstan päähän.\n\nTykkimies harppasi sinne, polkaisi mennessään paria seinän vieressä\nlattialla makaavaa haavoittunutta jalalle. Nämä vaikeroivat hiljaa,\nja toinen pyysi käheällä äänellä vettä.\n\n-- Istuu kuin maanantaimorsian, ja toinen hakee reppuaan hiessäpäin!\n-- rähisi tykkimies.\n\nPuhuteltu käännähti rauhallisesti.\n\n-- Ka... hyvässä tallessahan oli, -- virkkoi hän tyynesti.\n\nNämä olivat ensimmäinen patterin miehiä, jotka kiireissään kokoilivat\ntavaroitaan, haukkuen jalkaväkeä, joka muka oli joka paikassa tiellä.\nLunki oli ovensuusta käsin seurannut tätä mylläkkää, suu naurun\nmujeessa.\n\n-- Täällähän käy kähinä kuin Kalajoen markkinoilla, -- sanoi hän,\nkoettaen tunkeutua pirtin perälle.\n\n-- Siinäkin vielä yksi, jolla ei ole täällä mitään tekemistä! ärjäsi\näskeinen laukunhakija.\n\n-- Mistäs sen niin varmasti tiedät?\n\n-- Käy perälle vain, kyllä taloon mahtuu, -- toimesi vaari uunilta.\n-- Mutta älä polje haavoittuneita.\n\nNiin -- siinä oli haavoittuneita -- nyt vasta Lunki heidät huomasi.\nHän kömpi varovaisesti peräpenkille, jonka toisessa päässä makasi\nmyöskin mies -- jalkaan ammuttu.\n\nSamassa ilmaantui vääpeli kynnykselle.\n\n-- Ensimmäinen patteri valmiina lähtöön! -- hihkaisi hän.\n\n-- Ka se! -- huusi vaari. -- Menkää, pojat, ja polttakaa ryssältä\nparta! Niin mekin tehtiin Lappeenrannassa.\n\n-- Lappeenrannassa! Vaikka selkäänne saitte...\n\n-- Saatiin, saatiin, mutta annettiin takaisinkin. Maksakaa se loppu\nmeidän puolestamme!\n\n-- Kyllähän tässä maksettaisiin, mutta herrat ovat toista mieltä.\nLappia kohti me lähdemme painamaan, -- sanoi laukunhakija.\n\n-- Mitä?\n\nVaarilta jäi suu auki, ja hänen alaleukansa väkätti hyvän aikaa,\nennenkuin hän tajusi tilanteen.\n\n-- Mitä? Pakoonko te pötkittekin?\n\n-- Se ei riipu meistä! Niin on annettu käsky.\n\n-- Hyvä Jumala! Nyt me jäämme vihollisen haltuun, -- vaikeroi vaimo.\n\n-- Eikä jäädä! -- intoili vaari. -- Kyllä minä keinot keksin. Mulla\non tiedossa paikka, johon joukkoni vien!\n\nMutta hänen päänsä painahti rinnalle, ja hän vaikeni kuin itsekin\nepäillen, mahtoiko hänestä enää olla omaisilleen apua.\n\nLunki oli tukkeutunut peräpenkillä istuvien miesten väliin ja\nruvennut juttusille haavoittuneen kanssa. Tämä poltteli piippua,\nvaikka suu tavantakaa vääristyikin jalassa olevan haavan\naiheuttamasta tuskasta. Hän kuului Porin rykmenttiin, ja hänen\nnimensä oli Tussari.\n\n-- Miksikähän ne herrat eivät halua tapella? -- kysyi hän, ojentaen\ntupakkakukkaronsa Lungille.\n\n-- Selväähän se on, -- virkkoi tämä, jolla aina oli vastaus valmiina.\n-- Herrat tahtovat säästää nahkaansa. Miten on? Koskeeko kovasti?\n\n-- Kyllähän se repii... luuhun on käynyt.\n\nVaari oli kavunnut alas uunilta ja tarjosi parastaikaa\nhaavoittuneille vettä.\n\n-- Kuninkaan pitäisi erottaa sellaiset herrat, -- rämisi hän,\ntoisella kädellä housujaan kannattaen.\n\n-- Kuninkaan! -- huudahti Lunki. -- Eipä taida tästä nykyisestä\nKustusta olla rekensä vetäjää.\n\nYksi ja toinen naurahti, mutta se nauru ei vähimmälläkään tavalla\nkannattanut rohkeaa kokkapuhetta. Miehet herkesivät äänettömiksi.\nMahtoiko olla vika kuninkaassa? Se oli kysymys, jota sotamiehen oli\nhyvin vaikea harkita. Kuningas oli niin kaukainen olento, että oli\nmelkein mahdotonta puhua hänestä kuin tavallisesta kuolevaisesta.\nEikö lie ollut pikemmin syy näiden herrojen, näiden kreivien ja\nkenraalien, joille kuningas oli armeijan uskonut, mutta jotka\najattelivat vain omaa turvallisuuttaan ja jättivät maan alttiiksi.\n\nSotamiehet rupesivat laittautumaan makuulle. Lunkikin katsoi\nparhaaksi lähteä pois. Pärevalkea hiipui pitkällä karrella. Hetken\nkuluttua se tupsahti sammuksiin.\n\n-- Iita, ota tulta! -- komensi vaari torpanvaimoa, mutta Tussari\nvirkkoi:\n\n-- Antaa olla. Nähdään nämä toimet tulettakin. Eiköhän ole aika\nlaittautua levolle. Kunpa saisi unen päästä kiinni, mutta eihän saa,\nkun jalka riivattu on kuin tulessa.\n\n-- Oi voi! -- kuului lattialta seinän vierestä pitkään ja\nvalittavasti.\n\nLunki hiipi ulos. Koira ulvoi jossakin etäämmällä. Sen ääni leikkasi\nillan hiljaisuutta. Lunki muisti haavoittuneita. Noin nekin\nvalittivat tuskissaan, ulisivat kuin eläimet. Häntä puistatti.\n\nSamassa rupesi kuulumaan rumpujen pärinää. Hän kiiruhti askeleitaan,\nja mietteet pysähtyivät yhteen paikkaan kuin jonkin läpipääsemättömän\nesteen taakse. Noin ne tulisivat pärräämään pitkään joka ilta ja\njoka aamu, tämän perääntymisretken aikana. Koiran ulvonta kajahti\nentistä voimakkaammin, ja pirtissä oli haavoittuneiden vaikerrus\nkasvanut myös. Nyt vastasi jo toinen ja kolmaskin. \"Kylläpä ne nyt\nveisaavat\", ajatteli Lunki tarkoittaen koiria. Mutta kummakos se,\nkun oli tällainen aika -- ja nyt hän ajatteli haavoittuneita. Hänen\nselkäpiitään karmi. Pakkanen oli entisestään kiihtynyt. Lumi narskui\nanturan alla ilkeästi, pahaenteisesti.\n\nPitkin maantietä kiitivät lähettialiupseerit rummunlyöjät mukana,\npoiketen tien varressa oleville nuotiosijoille ja talojen\npihoihin. Kuului pärrytys, ja sitten rupesi lähetti lukemaan\npäiväkäskyjä. Huomen illalla oli oltava lähtökunnossa joka miehen.\nMarssimatka Eteläinen-Pälkäneen kirkonkylä. Rumpu pärisi jälleen.\nLähettialiupseeri kiiruhti edelleen. Sama meno jatkui.\n\n-- Selvä tuli, -- lausui Lunki puoliääneen ja lähti talsimaan\npataljoonansa majapaikkaa kohti.\n\nJonkin matkan päässä tuli häntä vastaan tykistökolonna. Se kuului\nensimmäiseen prikaatiin ja oli lähtenyt Hämeenlinnasta pari tuntia\naikaisemmin. Nyt se oli pysähtynyt muutaman torpan edustalle, ja\nmiehet olivat kerääntyneet tulen ääreen lämmittelemään. Siinä majaili\nosasto porilaisia.\n\nVain yksi, paksuposkinen, lyhyt tykkimies oli jäänyt lavetille\nistumaan. Hän oli käärinyt korvilleen paksun villahuivin ja näytti\nhassulta kyyhöttäessään siinä lavetin syrjällä, jalkojaan yhteen\ntakoen. Asetakin pystykaulus törrötti miehen niskassa, takaviistossa\nkuin lyttyyn lyöty tuopin suu. Hän teki hiljaisen ja avuttoman\nvaikutuksen ja näytti kuin ujostelevan jotakin. Lunki rupesi\njuttusille hänen kanssaan, mutta tykkimies vastaili vain yksikantaan.\n\nSamassa palasi patterin miehistö, ja yksi heistä virkkoi:\n\n-- No... eikö se täti palellu, kun ei tullut lämmittelemään?\n\nPuhuteltu ei vastannut mitään, taoskeli vain jalkojaan.\n\n-- Ketä te siellä tädiksi kutsutte? -- huudettiin pihalta.\n\n-- Kallea.\n\n-- Onko se Kukko-Kalle?\n\n-- Se sama junkkari.\n\n-- Onko Moska-Ruunakin matkassa?\n\n-- Missäpäs ruuna muualla kuin Kallen mukana.\n\nPihalla olevat miehet nauroivat. Yksi heistä kohosi kontalleen,\nkallisti päätään ja luikkasi:\n\n-- Kukkokiikaa!\n\nKaikki räjähtivät nauramaan. Mutta Kukko-Kalle hyppäsi lavetilta\nalas, tarttui ohjaksiin, maiskautti suutaan ja hoputti:\n\n-- Sooh... ruuna! Lähdetään taas.\n\nLunki kiinnitti huomionsa keskimmäiseen hevoseen, jolla oli\ntavattoman tuuheat karvatupsut vuohisissa. Elukka oli pienikokoinen,\nlaiha ja tavattoman takkuinen. Se liikautti korviaan, riuhtaisi pari\nkertaa kaulaansa ja lähti sitten pää riipuksissa vetää junnaamaan.\nSen vierustoverit yhtyivät samaan tahtiin, ja niin tykki lähti\nliikkeelle.\n\nTykistökolonnaa seurasi kuormasto... pitkän pitkä jono hevosta,\nrekeä ja miestä. Paikkakunnan talonpojat olivat kyydissä, ja he\ntäyttivät tien huudoilla ja kirouksilla. Kaksi komppaniaa porilaisia\nseurasi saattoväkenä.\n\nSuomen armeija oli aloittanut perääntymisretkensä.\n\nLunki jatkoi matkaa ja tuli leiripaikalle. Sielläkin oli päiväkäsky\nluettu. Huomenillalla oli lähtö.\n\nHalttu istui tulen ääressä syviin mietteisiin vaipuneena. Kaikki\nolivat totisia. Näytti, kuin olisivat miehet hävenneet katsoa\ntoisiaan. Rapelia ei näkynyt. Hän oli tuvassa rumpuaan korjaamassa.\n\nNäitkö? -- kysyi Halttu hetken päästä Lungilta. -- Siinä meni tykistö\nja kuormasto. Ja huomenna painamme me perässä. Herra ties, mihin\ntässä joudutaan.\n\nMutta sitten hän kurkotti tikkuun tulta, sytytti piippunsa ja lausui\nluottavasti:\n\n-- Mutta Herra Sebaot on sotajoukkojen Jumala. Kyllä Hän vielä meitä\narmahtaa ja suo armeijalle voiton.\n\n\n\n\nIV\n\n\nOljemarckia painoi toinenkin asia. Hän oli onnettomasti rakastunut.\n\nParin virstan päässä hänen kotitalostaan, Lounatmäen rustitilalla,\nasui vapaaherra Enefelt. Tämän tytär, Hanna, oli pannut Oljemarckin\npään pyörälle jo varhain, ja nyt siitä oli kehittynyt juttu, joka\nteki sydämen sairaaksi ja mielen alakuloiseksi.\n\nHe olivat lapsuuden tuttuja, melkein kasvinkumppaneita. Jo pienestä\npitäen hän oli tottunut Lounatmäessä käymään, ensin äidin kanssa,\nsitten yksin. Isät eivät olleet seurustelleet keskenään. Lounatmäen\nvapaaherra oli halveksinut Anjalan miestä, joka oli pettänyt\nkuninkaansa. Ja Oljemarckin isä puolestaan oli tehnyt pilkkaa\nLounatmäen isännästä, joka Tukholman ritarihuoneen penkiltä teki\nsuurisuuntaisia sotaliikkeitä Pietaria vastaan, mutta kotona tyytyi\nvain hoitamaan mehiläisiä.\n\nKireät välit olivat siis vallinneet molempien naapurusten kesken.\nHät'hätää he olivat toisiaan tervehtineet tiellä vastaantullessaan.\n\"Mehiläis-Manne\" oli ollut vihainen, ja \"Öykkäri-Oljemarck\"\nkohauttanut vain halveksuen olkapäitään. Mutta se ei ollut estänyt\nlapsia seurustelemasta toistensa kanssa. Kesällä he olivat leikkineet\nLounatmäen avarassa puistossa, ja talvella laskeneet mäkeä kartanon\nahteesta Päijänteen jäälle.\n\nMutta heille ei Hanna ollut saanut tulla. Isä oli sen ankarasti\nkieltänyt. Tuovilassa \"haisi ryssälle\", ja lapsi olisi siellä\nsaattanut kuulla sopimattomia.\n\nLapsuuden aikaa ei tämä vanhusten riita ollut pystynyt isostikaan\nhäiritsemään. Mutta sitten seurasivat oppivuodet äidinisän johdolla,\nTurkuun lähtö ja neljän vuoden opiskelu siellä. Hanna oli samaan\naikaan lähetetty Tukholmaan sukulaisten luo. He olivat erohetkenä\nvannoneet uskollisuutta toisilleen muutaman lehmuksen alla Lounatmäen\npuistossa. Ja se oli tietysti ollut \"ikuista\", niinkuin tuolla iällä\ntavallisesti kuviteltiin. Oli ollut syksyn kuulakas ilta, ja ilmassa\nvoimakas riihen tuoksu. He olivat luvanneet kirjoittaa toisilleen,\nmutta Hannan kirjeitä ei ollut kuulunut.\n\nKesälomalla kotona hän oli äidiltään salaa tiedustellut Hannasta.\nMutta tämä oli käynyt surulliseksi. \"On parasta, että heität ne\najatukset, ei siitä mitään tule.\" Hän oli hätääntynyt. Oliko tyttö\nmennyt kihloihin toisen kanssa? Ei -- sellaista ei ollut kuulunut.\nNo -- mitä sitten? Äiti ei ollut ruvennut selittämään. Muutaman ajan\nperästä hän oli itse saanut vastauksen.\n\nHanna oli kiittänyt kirjeistä, joita oli saanut tukun. (Hän palautti\nne nyt tämän vieraan mukana, joka Tukholmasta tullut Lounatmäessä\nkäymään. Vanha Janne, kartanon kuski, oli ne tuonut Tuovilaan.) Mutta\nheidän väleistään ei tullut mitään. He olivat olleet kovin lapsia\nmolemmat -- hän, Hanna, varsinkin. \"Ja täällä Tukholmassa oppii\nasioita katselemaan vähän eri kannalta.\" Hänen ei sopinut seurustella\nnuorukaisen kanssa, jonka isä oli ollut kavaltaja. \"Täällä tädin\nluona ovat kaikki kauhistuneet, että minä olen laskenut mäkeä sinun\nkanssasi. En minä liennyt, että se oli niin kauhistuttavaa. Mutta\nnämä täällä väittävät, että sinä olisit voinut laskea minut 'sulaan'.\nHe puhuivat tietysti kuvaannollisesti, ja minä olen nauranut heille.\nMutta samalla minua on oudosti värisyttänyt.\"\n\nJa sitten Hanna oli selittänyt, mitä Anjalan liitto oli. Kauhein\npetos, mitä koskaan maailmassa oli tapahtunut! Pettää kuningas,\njonka poika oli ihana kuin enkeli. Hän oli nähnyt hänet kerran\nhovitanssiaisissa.\n\nViisi vuotta sitten hän oli tavannut Hannan tämän kotiinnuttua. Hän\noli silloin ollut kaksikymmentäkolme vuotias ja Hanna kaksikymmentä.\nHän oli rientänyt Lounatmäkeen sydän levottomuutta täynnä. Ihka\nuudessa luutnantin-univormussaan hän oli rohkeasti astunut\npäärakennuksen isoja rappusia ylös. Hannan isä oli ensimmäisenä\ntullut vastaan. \"Vai te se olette... toivotan onnea. En ole nähnyt\nteitä pitkään aikaan ja nyt olen kuullut, että olette ruvennut\npalvelukseen. Mutta -- millä mielellä palvelette, nuori mies?\"\n\nHän ei ollut ruvennut mielialojaan selittelemään, oli vain pyytänyt\ntavata Hannaa. \"Vai niin -- Jeannette! Tulehan tänne. Täällä on muuan\nhänen kuninkaallisen majesteettinsa armeijan upseereista, joka haluaa\ntavata.\" Ja vapaaherra oli sirosti kumartaen sipsuttanut tiehensä,\njättäen hänet seisomaan keskelle salia.\n\nHanna oli tullut sivuhuoneesta. (Oljemarck oli varma, että tämä oli\nkuullut hänen tulonsa, ja häntä oli harmittanut tytön teeskentely.)\nHurmaavan kauniina oli Hanna astunut häntä vastaan, ja hän oli\nollut aivan tyrmistynyt. Saattoiko nuori tyttö puhjeta tuollaiseen\nkauneuteen? Hanna oli sinä hetkenä tuntunut hänestä pyhältä,\nyliluonnolliselta olennolta, jonka eteen olisi pitänyt langeta\npolvilleen. Hän olisi sen tehnytkin, mutta sisällä isossa salissa\nse ei sopinut. Liian monta ovea, joille yht'äkkiä saattoi ilmestyä\nkutsumaton vieras.\n\n\"Tekö?\"\n\nNiin -- hän se vain oli, entinen Henrik August, nyt maisteri ja\nluutnantti Porin rykmentistä, mutta sen puolesta sama kuin ennen\npoikasena, jolloin he suorittivat noita vaarallisia mäen laskuja.\n\nHanna oli punastunut. Hän oli käsittänyt toisen puheessa piilevän\nmoitteen.\n\n\"Mennään puutarhaan.\"\n\nKuin itsestään oli kulku suuntautunut vanhan lehmuksen alle. Tuo\nrosopintainen puu oli kerran kuullut heidän liittonsa, viisi vuotta\nsitten, ja nyt se kuulisi, kuinka tämä liitto purettaisiin. Silloin\noli ollut syksy, ja ilma riihen tuoksua täynnä. Nyt oli kesä, mitä\nihanin päivänpaiste, tyven, ja ilma kukkien lemusta raskas.\n\nHe olivat pysähtyneet lehmuksen alle, jonka lehtikatos suojasi heitä\nauringolta. Hanna oli kalvennut, ja kuiviksipa olivat tainneet\nhänenkin huulensa käydä. Puistossa surisivat mehiläiset unettavasti,\nkuin juopuneina ylenpalttisesta kukkien tuoksusta. Ne pörräsivät kuin\nvanhat herrat, jotka totilasiensa ääressä istuen hiukan raukeina\nturisevat politiikasta ja karjataloudesta. -- Rauhallinen, riuduttava\nhetki.\n\n\"Mitä sinulla on -- asiaa?\"\n\nKyllähän Hanna sen asian kai arvasi. Hän oli nojannut lehmuksen\nkylkeen. \"Etkö muista... viisi vuotta sitten... tässä samassa\npaikassa?\"\n\nHanna oli koettanut heittäytyä huolettomaksi.\n\n\"Niin -- minähän olen kirjoittanut... Ja sitä paitsi -- sinun\nmuutamissa kirjeissäsi vilahteli samanlaisia mielipiteitä kuin --.\"\n\nMitä niissä oli vaarallista? Totta kai sai asioista filosofeerata!\n\n\"Niin -- mutta uskollisuus esivaltaa kohtaan...\"\n\n\"Olenko hetkeksikään uskollisuuttani unohtanut? Sinä tiedät --.\"\n\nMutta Hanna oli keskeyttänyt hänet:\n\n\"Minun mielestäni asia on aivan yksinkertainen.\"\n\n\"Yksinkertainen -- kyllä. Mutta älkäämme puhuko siitä! Minä kysyin:\nolenko hetkeksikään unohtanut velvollisuuttani esivaltaa ja isänmaata\nkohtaan?\"\n\n\"Äsken käytit sanaa 'uskollisuus'.\"\n\n\"Samantekevä! Olkoon niin! Voitko väittää... eikö minun nykyinen\npukunikin jo todista --?\"\n\nHanna oli katsonut häntä lempeästi niinkuin ennen tyttösenä. Tuo\nkatse oli erikoisesti koskenut nuoren miehen sydämeen.\n\n\"Niin -- mutta... mitä on sydämessäsi?\"\n\nHän oli astunut askeleen Hannaa kohti. Hänet oli vallannut väkevä\nhalu sulkea tyttö syliinsä. Se olisi ollut ainoa vastaus.\n\nMutta Hanna oli perääntynyt.\n\n\"Ei, ei -- älä ymmärrä minua väärin!\"\n\n\"En ymmärrä! Tiedän, mitä tarkoitat. Mutta minun sydämessäni ei tällä\nhetkellä asu kuin yksi ainoa tunne. Se on rakkaus -- rakkaus sinuun!\"\n\nHanna oli peittänyt kasvonsa. Hänen rintansa oli noussut ja laskenut\nkiivaasti. Hänestä oli tuntunut, että Hanna taisteli itkua vastaan.\n\n\"Ei, ei... minähän olen kirjoittanut...\"\n\n\"Kirjoittanut! Viis kirjeistä! Puhukaamme! Etkö rakasta minua\nenää?...\"\n\nSe oli ollut tuskallinen hetki. Hän oli kuunnellut lehmuksen\nlehtien kahinaa. Tuo kahina oli kiduttavasti muistuttanut hänelle\ntodellisuutta, joka nyt oli hänen edessään. Hän tiesi vastauksen.\n\n\"En voi sanoa... tiedän vain, että se on mahdotonta! Päästä minut\nmenemään!\"\n\n\"Rakastatko toista?\"\n\n\"En -- sen voin sanoa rehellisesti.\"\n\nKyllähän hän sen uskoi. Hannan silmät eivät voineet valehdella.\n\n\"Mikset siis voi vastata minulle suoraan?\"\n\n\"En voi... välistä joutuu ihminen sellaiseen tilaan, ettei voi. Voi,\nkuule... minua huudetaan!\"\n\nJa samassa oli Hanna lähtenyt juoksemaan päärakennusta kohti.\n\nSiinä hän oli seisonut aikansa, sydän katkeruutta täynnä. Kuistin\navonaisesta ovesta oli kuulunut vapaaherran ääni: \"Jokos se herra\nmeni?\"\n\n\"Ei mennyt vielä, mutta heti lähtee\", oli hän ajatellut ja lähtenyt\ntakaportin kautta, poikki Lounatmäen peltojen, maantielle, joka\nkiemurteli pitkin rantaa. Se oli ollut hänen viimeinen käyntinsä.\n\nHän oli painunut työhön ja koettanut unhoittaa. Mutta se oli ollut\nmahdotonta. Aamusta iltaan hän oli puskenut... ryskännyt niin, että\nnaapurit ihmettelivät. \"Tuo luutnantti se on maamies! Niin rytkää\nkuin talonpoika!\" Niin, -- hän oli rytkännyt, mutta sydämelle ei\nsiitä ollut apua lähtenyt...\n\n       *       *       *       *       *\n\nOljemarck istuu reessään huppukaulukseen verhoutuneena. Yö on\nkylmä... koko ilma kuin terästä. Hengitys on huurrettanut hupun\nreunat valkoisiksi. Reenjalas laulaa. Kuskipenkillä istuu hänen\nsotilaspalvelijansa Mikko Tossavainen -- kotitilan torppareita. Hän\non seurannut herraansa sotaan, sillä sota nyt on.\n\nArmeija oli edellisenä iltana lähtenyt Hämeenlinnasta. Ylipäällikkö\noli jo vuorokautta aikaisemmin painunut Vesilahden tielle ja oli nyt\nluultavasti jo Toijalassa. Heidän oli määrä ehtiä aamuksi Pälkäneen\nkirkolle, mutta keli oli tavattoman huono kovan pakkasen vuoksi.\n\nMikko Tossavainen oli jo useamman kerran koettanut päästä juttusille\nherransa kanssa, mutta tämä ei ollut sitä huomannut. Nyt hän uudisti\nyrityksensä.\n\n-- Korea se on tuo taivaan kupu, -- sanoi hän, kohottaen\nkoirannahkakinnastaan korkeutta kohti.\n\nKorea se oli -- ei käynyt kieltäminen. Oljemarck'kin koetti\nliuppukauluksen alta kiikaroida ylös. Pistävän kirkkaina paloivat\nsiellä taivaan tuikut.\n\n-- Niin on kuin kenraalin rintapieli... kunniamerkkejä täynnä, --\njatkoi Mikko. -- Tuota... missähän ne tehdään... ne tähdet?\n\nSitä ei Oljemarck osannut selittää. Kaipa ne kultasepät niitä\nvalmistivat. --\n\n-- Minulla on sisarenpoika kultasepän opissa Turussa, mutta ei\nsanonut koskaan sellaisia tehneensä. Jospa lie kuninkaalla erikoiset\nmestarit niitä varten.\n\nSaattoi olla.\n\n-- Tuota... saa nähdä, sattuuko meitä kohti yhtään tällä reissulla,\n-- nauroi Mikko.\n\nKukapa ne antaisi... perääntyvälle armeijalle.\n\n-- Mutta jos niinkuin satuttaisiin voittamaan. Kertoivat kaupungissa,\nettä ryssän keisari oli lähettänyt Suomeen ritarimerkkejä. Se meinaa\nehtiä edelle meidän kuningasta.\n\nOljemarck ei vastannut. Oli hänkin kuullut siitä. Viisi P. Andrean\nmerkkiä oli kuulemma Sprengtporten saanut matkaansa, jaettaviksi\nniille suomalaisille papeille, jotka taipuisivat Venäjän valtaan ja\nrupeaisivat kansaa suostuttelemaan. Olisikohan äidinisä mahtanut\nottaa?\n\nHän muisti vanhan rovastin, joka oli tuskitellut sitä, ettei\nhäntä valittu valtiopäiville. Jonninjoutavat liuhtarit niinkuin\nvapaaherra Enefeltkin istuivat siellä ja puhuivat pötyä. Mutta\nhänpä meni aatelismiehen oikeudella. Kunnian kipeä oli vanhus --\nsen hän oli monesti pannut merkille. Mitähän olisi ukko mahtanut\nsiellä toimittaa? Äänestänyt enemmistön mukana, niinkuin kallistui\nkeskusteluissakin milloin toiselle, milloin toiselle puolen.\n\nTähti lensi poikki avaruuden.\n\nMikko hoputti hevostaan, aivan kuin olisi jokin vaara häntä uhannut.\n\n-- Sanovat ihmisen kuolevan, kun tähti putoaa alas... kas... tuolla...\nja tuollakin tipahti taas.\n\nNiitä lentelikin nyt tavallista tiheämpään. Oljemarck'kin rupesi\ntarkkaamaan taivasta. Sanottiin sen toivomuksen täyttyvän, jota\najatteli juuri tähden lentäessä. Hän oli pikku poikana monesti\nkokeillut, mutta ei se ollut paikkaansa pitänyt. Mutta -- somaa oli\nvain ajatella ja jotakin toivoa. Hän toivoi, että Hanna pysyisi\nterveenä ja säästyisi sodan vaaroilta... (Kas niin! Eikös lentänytkin\njuuri, kun hän sitä ajatteli!) -- ja että hän itse pääsisi tältä\nretkeltä hengissä kotiin, ja että... (Kas -- siinä taas! Ja niin\nkauniin kaaren teki!)... ja että he vielä oppisivat ymmärtämään\ntoisiaan ja pääsisivät yhtymään, elääkseen onnellisina kuolemaansa\nasti.\n\nMutta sen toivomuksen päällepä ei tähti pudonnutkaan, vaikka\nOljemarck kuinka tarkasteli. Hän huokasi ja painautui huppuunsa,\najatellen: \"Se toive ei toteudu koskaan.\"\n\nNyt hulmahtivat pohjan taivaalla palamaan revontulet. Ne olivat\nharvinaisia näinkin etelässä, mutta tänä talvena niitä oli näkynyt\nusein. Poikki taivaan juosta liplatti sinipunareunainen liekin\nsyrjä, joka -- päästyään päähän -- lähti sävehtimään takaisin\nentistä nopeammin kuin olisi jokin näkymätön olento antanut sille\nuutta vauhtia. Niiden loimo himmeni ylöspäin. Mutta alareuna hehkui\nvärikkäänä, milloin sinivihreänä, milloin punertavana.\n\n-- Sanovat, että kun Jäämeri lainehtii, niin siitä syttyvät\nrevonvalkeat, -- tuumi Mikko, joka olisi halunnut jutella, mutta\nhänen isäntänsä oli kiusallisen vaitelias. Vaikka sellainen tuo oli\nollut aina.\n\n-- Olisi se soma sekin nähdä, -- jatkoi hän.\n\n-- Mikä?\n\n-- Se Jäämeri. Sanovat sen olevan talvellakin sulana.\n\n-- Kaipa me päästään se näkemään, kunhan muutamia viikkoja körötetään\npohjoista kohti.\n\n-- Varjelkoon Jumala sentään! Se olisi kauhea reissu.\n\nJa nyt hän päätti olla puhumatta, koska jutut saivat tuollaisen\nkäänteen. Mutta -- ei hän kauan malttanut, kun oli kerran puhelias\nluonnostaan.\n\n-- Sanovat, ettei se ylipäällikkö näe toisella silmällä. Liekö tuossa\nperää?\n\n-- Perää siinä on.\n\n-- Missähän tuo lie näkönsä menettänyt?\n\n-- Tiesi hänet.\n\n-- Se oli Verkko-Pekka samanlainen... avosokea toinen silmä. Mutta\nkyllä se silti rikkinäisen verkonsilmän löysi. Sooh, tamma! -- Tuota...\nmutta näissä hommissa saisi... tuota päälliköllä sentään olla\nkaksikin silmää.\n\n-- Kaipa se sen vuoksi juuri lähtikin entisille poluille, kun olivat\ntuttuja.\n\nMikko säpsähti taas. Se oli tuo hänen isäntänsä sellainen sanaseppä...\njuuri niinkuin isävainajansakin. Sekin värteerasi maailman jos\nminkälaiseksi toisinaan. Sanoivat sen olleen riimuurarin... ja eikö\nlie poikakin?\n\nMikko vilkaisi taaksensa. Sanoivat niiden olevan pirun kanssa\nkontrahdissa ja kaiken menestyvän, mihin puuttuivat. Mutta ei se\nherra-vainaja ollut niinkään menestynyt. Talonhoito oli jäänyt kovin\nretuperälle. Mutta kunniallisen hautauksen se silti oli saanut...\nkummakos se, kun oli oma appi pappina. Vaikka -- tiesi hänet...\nolisi tuo tainnut saada muutenkin.\n\nMikko päätti nyt todenteolla vaieta, jottei olisi sotkeutunut\nvaarallisiin juttuihin. Ei ollut pahaa henkeä hyvä mennä\nhärsyttelemään -- tällaisena yönä varsinkin, jolloin tähdet tippuivat\ntaivaalta alas. Tuolla niitä taas tuli kimpuittain. Hyvä Isä sentään!\nMaailman loppua se varmasti ennusti. Ja eikö tuo tullekin, kun\novat kaikki asiat ihan nurinpäin... sota, katovuodet ja tällaiset\ntulipalopakkaset. Eihän tuota nyt ennen maaliskuussa tällaista...\nJohan se ennen keskipäivällä sulatteli hangen pintaa, vaikka yöllä\nvielä kylmikin. Mutta nyt ei vielä yhtään... ei merkkiäkään.\n\nIkäväksi tuli Mikolle istua siinä yksin ilman puhetoveria. Hän päätti\naloittaa sellaisesta päästä, ettei tulisi umpikujaa. Mitkäs ne sen\nmukavammat kuin kotiasiat.\n\n-- Tuota... mitähän mahtanevat siellä Tuovilassa puuhata?\nMahtavatkohan pelätä ryssää? Minä eukkoa rauhoittelin, että älä ole\nmilläsikään... Ei ne noin vanhoista ja rumista huoli. Nuoria ne\nkatsovat itselleen... sellaisia kuin Lounatmäen röökynä...\n\nMutta Mikko keskeytettiin kesken juttuaan, sillä Oljemarck\nkohottautui äkkiä ja tiukkasi:\n\n-- Et huomaa, että vällyn syrjä piirtää maata! Turhia vain siinä\nleksottelet!\n\nMikko hyppäsi maahan ja korjasi vällyt. Huonolla tuulella oli herra...\nsanoivat, että se sitä Lounatmäen röökynää meinaili. Mutta --\nei tainnut se tyttö ollakaan vain niin otettavissa kuin viilipytty\nhyllyltä.\n\nTram-tara-ram, tram-tara-ram! -- pärräsi pitkin maantietä, niin että\nmetsä raikui. Kolonna oli pysähtynyt. Siinä oli yksinäinen mökki\ntiensyrjässä, pienen matkan päässä Oljemarckin reestä. Upseereja\njuoksi hänen ohitseen, kompuroiden sudennahkaturkeissaan.\n\n-- Mikä tuli? -- huudettiin.\n\n-- Kahden tunnin lepo! Jalat tässä paleltuvat. Loimet hevosten\nselkään mutta ei riisuta. Ja miehistö tekemään tulta!\n\nOljemarck kömpi reestään ja lähti astumaan mökille. Pari muuta\nupseeria oli menossa samaan paikkaan.\n\nEteinen ei ollut haassa. Oljemarck nykäisi tuvan oven auki, ja häntä\nvastaan tulvahti suloinen lämpö. Huone oli pimeä. Jostakin sen\nperältä kuului kahinaa ja tulusrautojen kilke.\n\n-- Kuka siellä on? -- kysyi miehen ääni.\n\n-- Armeijan miehiä.\n\nTuli leimahti, ja sytytetyn päreen valossa huomasi Oljemarck pirtin\nperällä sängyn, mistä nuori nainen ujostellen katseli heitä, peite\nleukaan asti vedettynä. Nuori mies rohdinpaidassa ja housuissa teki\ntulta takkaan.\n\n-- Suokaa anteeksi, että tulemme näin keskellä yötä häiritsemään, --\npyysi Oljemarck. -- Mutta sattui pysähdys, ja ulkona on tavattoman\nkylmä.\n\n-- Ei se mitään, -- puheli nuori mies. -- Nuorikko tuossa vain\nkainostelee, mutta kertakos se ihmisen lapsi on yöllä reissussa.\n\nNuori vaimo oli vetäytynyt kokonaan huppuun. Häntä näytti todellakin\nkovasti ujostuttavan.\n\nSiinä oli ilmeisesti nuori pari, vasta naimisiin mennyt. Oljemarckin\nsydänala lämpeni. Nuori mies loi toisinaan hellän katseen vuoteeseen,\nmutta muuten hän käyttäytyi, kuin ei mitään olisi tapahtunut.\n\n-- Mekin tässä elämää aloittelemme, -- puheli hän rauhallisesti. --\nVasta eilen tultiin vihiltä.\n\nHyvä Jumala! Hääyö, jota heidän oli pitänyt tulla häiritsemään.\nOljemarck tunsi mielensä liikutetuksi. Hän istui takan ääressä\nkäsiänsä lämmitellen. Tämä matala mökki oli rakkauden pyhättö, jossa\nasui onni.\n\nHän silmäsi ympärilleen. Ovensuussa riippuivat hevosen valjaat ja\naisakello. Karsinan puolella seisoi tilapäisesti kokoonkyhätty\nhöyläpenkki, jolla oli keskentekoinen lypsinkiulu. Orsilla oli\nreenjalaspuita ja taivuttamattomia takkavitsoja. Peräseinällä, pienen\nikkunan ääressä oli vaatimaton pöytä, jolle oli levitetty kirjava\nliina. Nurkkahyllyllä paksun Raamatun vieressä oli pari pahkakuppia\nsisätysten, ja ikkunapielessä neljä puulusikkaa, laitimmainen niistä\naivan uusi. Ikkunan keskipovassa riippui naulassa rikkinäinen peili\nja sen päällä silmälasit.\n\n-- Kukas teillä silmälaseja käyttää? -- kysyi Oljemarck, jonka oli\nvallannut sanoinselittämätön onnentunne -- aivan kuin olisi tämä\nmökki ollut se paikka, johon hänen surullinen sielunsa oli aina\nkaivannut.\n\n-- Isävanhan ne ovat. Saatoimme hänet hautaan kaksi viikkoa sitten.\n\nSyntyi syvä hiljaisuus. Oljemarck tuijotti tuleen, joka ahnaasti\nnuoleskeli tervaista juurakkoa. Niin, niin, -- sitkeää se oli,\nmutta sen hetket olivat luetut. Tässä mökissä oli elänyt vanha\npariskunta, tehden sitkeästi työtä. Tuo nuori mies oli nähtävästi\nheidän poikansa. Nyt kun isän pää oli kaatunut, oli hän tarttunut\nohjaksiin, tuonut taloon vaimon ja aloitteli nyt elämäänsä tässä\nvanhalla pohjalla, jatkaakseen sukuaan ja isänsä työtä. Semmoinen\noli tämä Suomen kansa ja semmoista se oli ollut ammoisista ajoista\nalkaen. Ja tämän kansan piti taas joutua sodan jalkoihin, vihollisen\nraiskattavaksi.\n\nKuin jatkoksi hänen ajatuksilleen virkkoi nuori mies:\n\n-- On tässä tuumittu, pitäisikö pakopirtille lähteä, kun on taas\nvainolainen maassa. Ajattelin jo sotaväkeen menoakin, mutta säälittää\nnuori vaimo, joka vasta ensimmäistä vuorokautta on oman kurkihirren\nalla. En tiedä oikein, mitä tehdä.\n\n-- Lähde vain mukaan, -- kehoitti toinen Oljemarckin tovereista,\nkapteeni v. Schantz, lyhyt, mutta harvinaisen tanakka mies. Hän\nistui veljensä, vänrikin vieressä. Tätä, jonka nimi oli Sebastian,\nkutsuttiin toverien kesken \"Hiivariksi\".\n\nNuori vaimo oli heittänyt peitteen kasvoiltaan ja kohonnut\nlynkäpäilleen. Hän katsoi vieraita kauhistuneena.\n\n-- Ei Jaakko saa lähteä! -- huudahti hän. -- Toisilla on sentään\nvanhukset ja lapset. Mutta minä olen yksin, ei isää, ei äitiä, Jaakko\nainoa, ja häntä minä en laske!\n\nHän veti paidan sepaluksen rintansa päälle, lyykähti sänkyyn ja\npurskahti itkuun.\n\n-- Vaikea on jäädä ja vaikea lähteä, niinkuin vieraat näkevät, --\npuhui nuori mies. -- Rohkeutta minulta ei puutu, mutta turvattomaksi\njää vaimo. Hänellä ei ole ketään.\n\n-- Turvattomiksi ovat jääneet meidänkin vaimomme, -- huomautti\nvanhempi v. Schantz.\n\n-- Niin -- kai.\n\nMutta nyt puuttui Oljemarck puheeseen:\n\n-- Ei teidän tarvitse lähteä, pysykää tässä. Älkää lähtekö\npiilopirtillekään. Vihollinen ei tee mitään rauhallisille asukkaille,\nkun nämä vain eivät tartu aseisiin. Pysykää tässä!\n\nHän katsahti syrjäsilmällä nuorempaan Schantziin, mutta tämä istui\näänettömänä tuleen tuijotellen.\n\nOljemarckista tuntui, kuin olisi hän taistellut oman onnensa\npuolesta, kuin liittyisi tämä mökki läheisesti siihen, jota hän\ntahtoi varjella ja säilyttää. Tämä mökki oli kuin pienoiskuva\nisänmaasta, sen ahkerista ihmisistä, jotka rakensivat keskellä\nhävitystäkin. Tämä paikka piti säilyttää, sillä täällä asui onni.\n\n-- Niinhän ne sanovat, etteivät nykyiset ryssät olisi samanlaisia\nkuin isonvihan aikana. Sanovat, etteivät tee pahaa aseettomalle\nkansalle, kun vain antaa niiden olla rauhassa. Ja mitäpä se turvaton\nkorveneläjä voi sotajoukoille...\n\n-- Niin se on, -- sanoi Oljemarck vakaumuksella. -- Te pysytte\nrauhallisesti kotona ja teette työtä. Maa tarvitsee kumpaakin,\nsekä sotilasta että työmiestä. Me hoidamme edellisen, te täytätte\njälkimmäisen paikan.\n\n-- Niinpä taitaa olla, -- tuumi nuori mies keventyneenä. -- Kunhan ei\nleimattaisi pelkuriksi.\n\n-- Se on pikku asia, miksi meitä sanotaan, kun vain kukin täytämme\nvelvollisuutemme. Ja sankareitakos luulette sitten meidän olevan?\n\nHän nousi, kätteli nuorta miestä ja jatkoi:\n\n-- Jumalan haltuun vain! Jääkää hyvästi!\n\nHänestä tuntui niin keveälle olo, aivan kuin hän olisi tehnyt\njonkin suurenkin työn. Ja kuitenkin hän oli estänyt mökin\nisäntää täyttämästä sitä, minkä enemmistö tällä hetkellä piti\nvelvollisuutena. Enemmistö! Kuka sen sanoi, että tämä enemmistö oli\noikeassa? Ihminen saattoi käsittää velvollisuuden eri tavalla.\n\nSotamiesten nuotiotulet roihusivat tienvarressa. Oikeastaan hänen\nolisi pitänyt iloita siitäkin, että peräännyttiin. Eikö se olisi\nollut sopusoinnussa sen kanssa, mitä hän äsken tuolla sisällä\noli puhunut? Veihän tämä retki häntä tavallaan lähemmäksi sitä\nratkaisua, jota Anjalan miehet olivat haaveilleet. Veikö? Entäpä, jos\njouduttiin ojasta allikkoon? Entäpä, jos Venäjän valta merkitsisikin\nuutta orjuutta -- vielä pahempaa kuin entinen? Eikö Venäjä ollut\nraakalaismaa? Entäpä, jos vanhalla pohjalla sittenkin kaikki olisi\nvielä selvinnyt: hän olisi voittanut Hannan ja palannut samalle\nkatsantokannalle kuin tämäkin?\n\nHän mietti jo palata mökkiin takaisin. Mutta samassa tulivat hänen\ntoverinsa, ja vanhempi Schantz virkkoi:\n\n-- Annetaan raukkojen nauttia onnestaan. Harvinaisen miellyttävä\nnuori mies... niin naivi ja rehti.\n\n-- Eikä ollut hullumman näköinen vaimokaan. Sinua siunaili, Oljemarck.\n\nNuoremman Schantzin silmissä kiilsi jotakin kosteaa. He lähtivät\nkukin kahlaamaan reilleen. Lunta oli kohta miestä vyötäisille. Rummut\npärisivät.\n\n\n\n\nV\n\n\nMuutaman talon pihalla, jonkin matkaa Pälkäneen kirkolta pohjoiseen,\nkävi huuto ja rähäkkä. Joukot olivat saaneet käskyn ottaa taloista,\nmitä vain irti sai -- hevosia, heiniä ja ruokatarpeita. Pälkäneen\nkirkonkylä lähimpine ympäristöineen oli puhdistettu milt'ei\npaljaaksi, mutta pohjalaiset olivat jääneet osattomikselleen. Nyt\nolivat he vuorostaan pakkoluovuttamassa itselleen heiniä, joista oli\nsuuri puute.\n\nLadon edessä pellolla häärivät Lunki ja Halttu, hangoten heiniä\nminkä kerkisivät. Talon isäntä oli juossut hätään, mutta Lunki oli\nkarkoittanut hänet karkeasti kiroten. Halttu pyyhki otsaansa vähän\nväliä. Tässä työssäpä tarkeni! Vaikka rumaa tämä oli -- ryöstää\ntalonpojalta viimeinenkin elatuksen apu. Mutta minkäs teki -- käsky\noli käsky. Sotamiehen ei auttanut muu kuin totella.\n\nPihalla riiteli isäntä upseerin kanssa. Se oli Adlercreutzin\nadjutantti v. Rohr. Isäntä itki ja noitui ja heristeli nyrkkejään.\nMutta Rohr katseli häntä ylimielisen pilkallisesti.\n\n-- Kun te edes maksaisitte? -- tuskitteli hän.\n\n-- Maksaisitte? Kyllä kruunu maksaa, kun tulee rauha!\n\nRauha! Isäntä katseli toivottomana ladolle, jonka edessä sotamiehet\nhäärivät. Ennen kurki kuoli kuin suo suli. Nyt niillä oli häkki\ntäynnä. Mitä -- aikoivatko pakanat viedä häkinkin?\n\nHän huomautti siitä upseerille, mutta tämä töpähytti neilikan suusta\nja vastasi:\n\n-- Häkin? Tietysti... ole vaiti!\n\nKuorma oli valmis. Se ajettiin maantielle, mihin kuormastokolonna oli\npysähtynyt. Lunki keikkui heinäkuorman päällä ja teki sieltä kunniaa.\n\n-- Praa höö! Tuuke' fast ti' kungens häst! -- huusi hän\nohiratsastavalle adjutantille.\n\nRohr naurahti ja komensi Lungin ajamaan jonon jälkeen, joka heti\nlähti liikkeelle.\n\nPakkanen oli tänäkin päivänä pureva. Lämpömittari näytti 35\nastetta. Kolonna mateli pitkän käärmeen kaltaisena tietä eteenpäin.\nPohjalaiset olivat jääneet jälkijoukoksi. Heinäkuorman päältä oli\nhyvä näköala pitkin loppumattomalta näyttävää jonoa. Haavoittuneita\nmakaili kuormien päällä, joissa oli melkein toinen puoli ylipainoa.\nSiellä oli Tussarikin, porilainen, jossakin.\n\nHeillä oli puute hevosista. Tämäkin kuorma oli saatu kokoon sillä\nlailla, että entinen oli jaettu muiden kesken. Siten kohosi paino\ntavattomasti. Mutta heinät olivat siksi kallisarvoista tavaraa, että\nniiden kuljettamiseen piti löytyä hevonen vaikka maan alta.\n\nLunki yritti jutella Haltun kanssa, mutta toveri oli siksi järkytetty\näskeisestä ryöstöstä, että vastaili vain yksikantaan. Hänellä oli\nitsellä sotilastorpassa lehmä, ja hän ymmärsi, miltä talonpojasta\ntuntui heinien menetys.\n\n-- Olisi pitänyt ottaa se varsakin, mutta kovin oli heiveröinen\nvielä, -- tuumi Lunki. -- Ei siitä olisi tainnut olla vetäjäksi.\n\n-- Mitä! Kaksitalvinen vasta -- Herra siunatkoon! -- vastasi Halttu\n-- jotakin täytyy jättääkin.\n\nHe vaikenivat taas, ja kumpikin hautoi omia mietteitään. Pälkäneellä\noli levätty kokonainen päivä, ja se oli ollut totisesti tarpeen.\nPuolitusinaa heidänkin komppaniastaan oli palelluttanut jalkansa\nedellisen yömarssin aikana. Hyvä Jumala! Mihin tästä vielä\njouduttaisiinkaan?\n\nHurskassieluinen Halttu ajatteli armeijan kohtaloa. Hänen mielestään\nJumala kyllä varjeli sitä. Olihan hän Herra Sebaot, sotajoukkojen\nJumala. Tämä lause erikoisesti miellytti häntä. Kun sotapappi\nkenttäjumalanpalveluksessa luki rukouksen, joka päättyi sanoihin:\n\"Kuule meitä sotajoukkojen Jumala! Amen.\" -- niin vilahti hänen\nmielessään taivaan suuri hääsali, johon sotasankarit saapuivat\nparaatipuvuissaan. Silloin oli heilläkin paremmat varusteet kuin nyt...\nja nöyrästi he silloin kaikki, alkaen korkeimmasta upseerista\nhalvimpaan rivimieheen saakka, laskisivat aseensa Kaikkivaltiaan\njalkojen juureen. Silloin ei enää sodittaisi, vaan vallitsisi\niankaikkinen rauha. Tuo ajatus taivaallisesta hääsalista, josta\nkirkkorukouksessa myös mainittiin, tuntui lohduttavalta näissä ajan\nvaivoissa... tällaisen pitkän marssin aikana. Sen ja nykyisyyden\nvälinen vastakohta oli niin suuri.\n\nettä mieltä huikaisi sitä ajatellessa. Mutta se lämmitti ja rohkaisi\nniinkuin kirkkoparaatin muisto, jolloin joukot seisoivat neliössä,\nja torvisoittokunta soitti virren: \"Meidän linnamm' on Jumala\ntaivaassa\". Viimeinen sellainen oli pidetty Hämeenlinnassa vähää\nennen lähtöä, ja se ei ollut juhlallinen.\n\nOli kuljettu muutama virsta, ja alkoi jo olla iltapuoli. Aurinko\nlaskeutui läntistä taivaanrantaa kohti, mutta vielä se kiersi\nkorkealla huurteisten metsien yläpuolella. Seudut tekivät aution ja\nkolkon vaikutuksen. Ihmiset olivat melkein poikkeuksetta jättäneet\ntalonsa. Pelätyn vihollisen lähestyminen oli sen aikaansaanut. Mutta\n-- oli toisia, jotka olivat jääneet paikoilleen -- niinkuin tuon\näskeisen talonkin väki.\n\n\"Ei lennä huurremetsokaan\", ajatteli Halttu. \"Sota peloittaa kaikki...\nihmiset, eläimet ja taivaan linnut...\"\n\nSamassa näkyi takanapäin ajavan parivaljakko. Lunki ja Halttu\ntähystivät sitä uteliaina ja levottomina. Kukahan sieltä mahtoi\ntulla? Omia päälliköitä se ei saattanut olla, sillä Adlercreutz\noli jo aamulla kuulemma lähtenyt eteenpäin ja oli luultavasti pian\nTampereella. Iso herra se näytti olevan, koskapa kuskipenkillä istui\nkaksi miestä. Suuri, verhoilla varustettu kuomureki kallahteli\npuoleen ja toiseen, ja verhojen välistä näytti joku katselevan ulos\nja viittoilevan edessä istuville miehille.\n\n-- Kun ei vain ole itse ylipäällikkö? -- tuumi Lunki.\n\n-- Miten hän tänne? Vesilahden tietähän se reissasi.\n\n-- Piru... ne ovat ryssiä! -- huudahti Lunki, joka nyt alkoi erottaa\nkuskipukilla istuvan sotamiehen univormun.\n\nHän rupesi huutamaan jotakin edessäajaville tovereilleen, kun\ntakanatulevasta reestä samassa kajahti signaalitorven merkkipuhallus.\n\nKolonna seisahtui, ja edestäkäsin ratsasti v. Rohr ottamaan selvää,\nmitä oli tekeillä.\n\n-- Herr atjutant! Te' ä' ryssar! -- huusi Lunki heinäkuorman päältä,\nkun Rohr ehti kohdalle.\n\nKuomurekikin oli pysähtynyt, ja siitä kömpi nyt ulos paksuihin\nturkkeihin kääriytynyt herrasmies, jolla oli samanlainen\npuolikuunmuotoinen hattu kuin Adlercreutzilla. Hän astui v. Rohria\nvastaan, teki kunniaa ja puhui jotakin vieraalla kielellä. Ruotsia se\nei ollut, sitä olisi Lunki kyllä ymmärtänyt.\n\n-- Venäläisten neuvottelija! -- huusi Rohr taaksepäin ja käski\nlähettää sanan luutnantti Stackelbergille.\n\nHetken kuluttua saapuikin tämä paikalle, ähisten ja puhisten, pitkä,\nvaaleaverinen upseeri, jolla oli rohkeat, siniset silmät. Hän oli\nAdlercreutzin ensimmäinen adjutantti.\n\n-- No, mitä nyt?\n\n-- Neuvottelija! -- vastasi Rohr kunniaa tehden. -- Parooni\nHagelström.\n\nLungista tuntui, että Rohr lausui arvonimen hiukan pilkallisesti.\n\n-- Sekö piru se on? Uskaltaako tuo mokoma puhua rehellistä\nruotsinkieltä?\n\n-- Ranskaksi esittäytyi.\n\nVai ruotsalainen mies -- ja ryssän palveluksessa! Sukkelajärkinen\nLunki oli heti selvillä tilanteesta. Olipa siinä mies valinnut paksun\nleivän.\n\nHän tarkasteli lähettiä, joka jonkin matkan päässä seisten odotti,\nettä Stackelberg olisi ajanut hänen luokseen.\n\n-- Hei, pojat! -- huusi Stackelberg suomeksi heinäkuorman päällä\nkököttäville Lungille ja Haltulle. -- Toinen teistä meidän mukaamme\neversti Essenin luo!\n\nHalttu hyppäsi kuormalta alas ja ojentautui asentoon. Hän arvasi,\nettä Lungin olisi tehnyt mieli päästä hänen paikalleen, mutta nyt\nse oli myöhäistä. Lähetiltä peitettiin silmät, Halttu asettui\njälkihäntään, ja niin lähdettiin paarustamaan kuormien ja sotilaiden\nohi.\n\nNoin virstan päässä oli hämäläisten päällikkö, eversti v. Essen\nmajoittunut muutamaan torppaan odottaakseen jäljestätulevia\npohjalaisia. Kunnon eversti oli parast'aikaa syömässä pirtin pöydän\nääressä, ja hänen palvelijansa seisoi vieressä valmiina kaivamaan\nrepusta, mitä isäntä kulloinkin käski. Suurella vaivalla hän oli\nsaanut torpan emännältä puoli tuoppia maitoa, jota hän juuri oli\nkiittelemässä, kun matkue astui pirttiin.\n\n-- No... minkä saaliin te nyt olette napanneet? -- röhisi hän.\n\nStackelberg selitti suomeksi, että tässä oli vihollisen neuvottelija,\njonka hän nyt toi herra everstin luo, koska tämä oli vanhin\njälkijoukon päälliköistä.\n\n-- Hyy... vai minun niskoilleni sen heititte. Mitä kieltä se puhuu?\n\n-- Kyllä se ruotsia osaa, vaan ei taida kehdata sitä puhua, -- tuumi\nStackelberg, iskien Essenille silmää.\n\nSide poistettiin lähettilään silmiltä, ja hän tirkisteli huvitettuna\nympärilleen. Huomatessaan Essenin, jonka hän entuudestaan tunsi, hän\nkysyi ranskaksi:\n\n-- Tekö olette korkein päällikkö?\n\n-- _Oui_, -- vastasi Essen ja pyyhki veistä saappaansa varteen.\n\n-- Kenen kanssa minulla on kunnia --? -- kysyi hän ruotsiksi ja nousi\nylös.\n\n-- Parooni Hagelström, -- esitteli lähetti itsensä.\n\nHalttu, joka seisoi vahdissa oven suussa, pani merkille, että Essen\näimisti tämän vastauksen kuullessaan.\n\nSillä välin oli tupa täyttynyt upseereista. Vihollisen sanansaattajan\nsaapuminen oli houkutellut heidät sinne. Siinä olivat mm. luutnantit\nBrakel ja Oljemarck. Vihollisen sanansaattaja selitti asiansa. Hänet\noli lähetetty tuomaan kirjettä ruotsalaisen armeijan ylipäällikölle.\nNyt hän halusi tietää, saisiko hän jatkaa matkaansa.\n\nEssen oli vähällä paukahuttaa, ettei ylipäällikkö ollut tällä tiellä.\nMutta sitten hän malttoi mielensä ja tiedusteli, mitä kirje sisälsi.\n\n-- Se on hänen keisarillisen majesteettinsa tarjous, jossa\nruotsalaiselle armeijalle luvataan edulliset ehdot, jos se laskee\naseensa ja hajaantuu.\n\n-- Hyy, -- pani Essen taas ja aivasti. -- Vai sellainen kirje.\n\nUpseerit neuvottelivat keskenään, ja päätökseksi tuli, että\nlähetettiin kuriiri Tampereelle Adlercreutzin luo viemään tietoa\ntapahtumasta.\n\nKaikki tuntuivat ikäänkuin vapautuvan tämän päätöksen kuultuaan.\nLähetille osoitettiin paikka pöydän päässä. Hän riisui turkkinsa\nja katseli ympärilleen kuin etsien henkilöä, kenelle sen antaisi.\nTorvensoittaja oli jäänyt reen luo. Eräs upseereista otti turkin\nvastaan ja ripusti sen naulaan.\n\nOlipa sillä tähtiä rinnassa... tällä ryssien sanantuojalla -- oli!\nHalttu katseli silmät renkaina koreapukuista miestä. Kummakos se...\nkun oli keisarin uskottu. Hän kuunteli herrain keskustelua, josta ei\nymmärtänyt mitään.\n\nHagelström tiedusteli, puhuivatko kaikki herrat ranskaa. Kun\nvastaukseksi tuli, että muutamat osasivat sitä huonosti, niinkuin\nesim. Oljemarck, ehdotti hän, että puhuttaisiin ruotsia. Sehän se\nkuitenkin oli heidän yhteinen äidinkielensä.\n\nHän lausui sen sulavasti, hieno, hiukan ivallinen hymy suupielessä.\nOljemarck pani sen merkille ovensuusta, johon oli istahtanut.\n\nKuriiri lähti, ja Hagelström rupesi taloksi. Hän otti kuin itsestään\nisännän valtuudet ja tarjoili nuuskaa kultaisesta nuuskarasiastaan.\nLausuen ranskalaisia kohteliaisuuksia hän kuin sivumennen hipaisi\nitse pääasiaa, jota varten oli saapunut. Upseerit kuuntelivat korvat\nhörössä, ja lopulta kapteeni Schantz kysyi:\n\n-- Minkäs aseman keisari Aleksanteri takaa meille, jos ehtoihin\nsuostuttaisiin?\n\nHän lausui sen tyynesti, kuin maaperää tunnustellen -- niinkuin\ntalonpoika, joka ostastelee uutta taloa. Oljemarck tunsi \"Kallun\" --\nei hänellä ollut ajatustakaan suostua ehtoihin -- hän oli muuten vain\nkysynyt.\n\nMutta sitä oli Hagelström juuri odottanutkin. Hän rupesi\nsulavasti selittämään, että keisari, \"hänen armollinen herransa\",\nlupasi täyden korvauksen niistä rahasummista, joita he olivat\nkäyttäneet akordimaksuihin upseerinvirkoja ostaessaan. Sitä paitsi\nheille tarjottiin tilaisuus astua Venäjän palvelukseen hyvillä\npalkkaehdoilla. Herrat eivät ehkä ottaneet huomioon sitä seikkaa,\nmihin kurjuuteen heidän perheensä joutuisivat, jos sotaa jatkuisi.\nNälkä ja huutava hätä olisi siitä seurauksena, ja aivan toivottoman\nasian vuoksi: Venäjä oli päättänyt valloittaa Suomen ja se tekisi sen\nehdottomasti.\n\nKajottiin arkaan kohtaan. Useimmilla läsnäolijoista oli perheet\nvihollisen valtaamassa osassa maata. Sitä paitsi useita heistä\npainoivat raskaat velat. Jos sodan vuoksi vielä menetettäisiin\npuustellit ja maatilat, he joutuisivat maantielle. Puhe\nakordimaksuista ja niiden korvaamisesta oli erikoisesti koskettanut\nkipeää kieltä. He olivat vaiti pitkän aikaa.\n\nOljemarck pani uudestaan merkille, kuinka nämä toverit, joiden\nkanssa hän monesti oli näistä kysymyksistä väitellyt, olivat nyt\naivan samalla kannalla kuin hänkin. Ero oli vain siinä, että kun\nhän avomielisesti tunnusti uskonsa, nämä tavallisesti vetäytyivät\njonkinlaisen suurisänmaallisuuden suojaan, puhuivat kunniasta\nja sotilaan velvollisuuksista ja näyttivät kokonaan torjuvan\nhänen väitteensä. Mutta nyt, vihollisen lähetin läsnäollessa, he\nvaikenivat. Kukaan heistä ei sanonut sanaakaan -- kohteliaisuudestako\nvai vakaumuksesta -- sitä hän ei pystynyt ratkaisemaan. Mutta --\nmikseivät nämä toverit saattaneet sopia hänen kanssaan siitä, että\ntämä taistelu oli turhaa, mutta että sittenkin oli pidettävä kiinni\nsotilaan kunniasta. Jos ei hänellä, Oljemarckilla, sitä olisi ollut,\nhän olisi heti ollut valmis antautumaan. Sillä tosiolot puhuivat\nheitä vastaan ja vihollisen puolesta.\n\n-- Niin -- mutta sotilaalla on kunniakäsitteensä, -- huomautti Brakel\nkuin tulkiten Oljemarckin ajatuksen ääneen.\n\nHagelström naurahti.\n\n-- Niin kyllä, mutta... kaikki on suhteellista. Jos kunniantunto\npakottaa minut murskaamaan ne, joita rakastan, en ymmärrä, mitä\nsellainen \"kunnia\" minua hyödyttää. Ja päinvastoin taas -- jos\ntuon \"kunnian\" kieltämällä pelastan toiset, on selvää, että\ntuollainen halpamieliseksi leimattu teko sittenkin osoittaa\nsuurempaa sankaruutta kuin puustaimellisesti käsitetyn kunniantunnon\nseuraaminen. Kaikki on suhteellista.\n\n-- Niin... mutta sotilaalle se on kaikki kaikessa. Hänellä ei ole\nmuuta.\n\nHagelström kohautti olkapäitään, otti nuuskarasiansa ja tarjosi.\nMutta nyt muutamat kieltäytyivät -- niiden joukossa Oljemarck, joka\noli ruvennut polttamaan.\n\nHalttu, joka koko ajan oli seissyt oven suussa kivääri jalalla, oli\njännityksellä seurannut tapahtumia tuvassa. Hän ei ymmärtänyt kieltä,\nmutta terveen talonpoikaisälynsä avulla hän päätteli keskustelevien\nkasvojenilmeistä ja äänenpainosta, mihin suuntaan asiat kulloinkin\nkallistuivat. Niinpä hän oli pannut merkille, että eversti Essen\noli alussa suhtautunut venäläiseen hiukan yliolkaisesti, mutta\nsitten ikäänkuin katuen käytöstään ruvennut kohtelemaan tätä hyvin\nystävällisesti ja kunnioittavasti. Hän ei ymmärtänyt, että se\nkuului sivistykseen ja hyviin tapoihin. Talonpoikana hän piti vain\nkiinni siitä, että jos ihminen kerran oli eri mieltä, se piti myös\nselvästi osoittaa. Ei siinä saanut lirkutella eikä larkutella. Tuo\nryssä saattoi pian saada sen käsityksen, että nämä herrat olivat\nvalmiit lentämään suoraan hänen syliinsä. Hän ei ymmärtänyt sitä,\nettä eriävän, jyrkänkin mielipiteen saattoi lausua kohteliaassa\nmuodossa, ja ettei se estänyt ystävällisesti seurustelemasta\nvastustajan kanssa. Senvuoksi hän oli hengessä harmistunut, kun\nomat herrat riensivät ottamaan nuuskaa vihollisen nuuskarasiasta.\nMokomakin! Oli tietysti saanut sen lahjaksi keisariltaan siitä, että\noli pettänyt maansa ja kuninkaansa! Sen verran hän oli Stackelbergin\npuheista äsken päässyt käsitykseen, että venäläisten neuvottelija oli\nruotsalainen mies. Sitäpaitsi hänellä oli ruotsalainen nimikin --\nHaakeliströömi.\n\nNyt taas kun paroonin nuuskatarjousta ei enää otettu vastaan yhtä\nauliisti kuin äsken, hän ilostui. Eivät ne omat herrat niinkään\nolleet kenen hyvänsä nenästä vedettäviä. Sen kun alussa olivat olleet\nolevinaan, mutta sitten näyttivätkin todellisen karvansa ja sanoivat\nkuin kettu pihlajanmarjoista: Ei kiitos!\n\nMitähän ne taas puhuivat? Stackelberg etenkin oli äänessä, viittoili\nja selitti: \"Heeterliik, heeterliik.\" Mitähän se mahtoi merkitä?\nVahinko, ettei hän ymmärtänyt ruotsia. Olisi nyt saanut selvän koko\njutusta.\n\nStackelberg selitti parhaillaan heidän asemaansa. Se oli huono.\nSotilailla ei ollut kenkiä, ei kunnollisia vaatteita. (Hän viittasi\nHalttuun, jonka säärystimet olivat aivan hajalla.) Yhtä puutetta\nalusta loppuun. Mutta sotilas ei silti saattanut noin vain antautua.\nSiihen piti ainakin löytyä jokin kunniallinen tilaisuus.\n\nHagelström ei pannut suoranaisesti vastaan. Hänen mielestään se\noli jo kunniallinen tilaisuus, kun armeija, jolta puuttui kaikki,\nniinkuin herrat itse olivat tunnustaneet (he eivät toki olleet sitä\nsanoneet) -- tehdäkseen kärsimyksistä lopun, antautui kaikin puolin\nhyvillä ehdoilla.\n\n-- Hallituksessa tässä pääsyy on, -- huomautti joku.\n\n-- Niinpä niin... mutta kaitselmus on sen niin säätänyt, että teidän\nkurjan hallituksenne on oltava sinä välikappaleena, joka tekee maan\nluovuttamisen Venäjälle mahdolliseksi.\n\nOljemarckin piippu oli sammunut. Kaitselmus? Tuo mies puhui\nkaitselmuksesta. Hänkin oli monta kertaa ajatellut samaa. Korkeammat\nvoimat kuin ne, joita valtakunta ja kuningas edustivat, olivat\ntarttuneet asioiden kulkuun. He kaikki olivat vain välikappaleita.\n\nTupa tuntui tukahduttavan kuumalta. Torpanmies oli lisännyt puita\ntakkaan ja istui sen ääressä avuttoman näköisenä, suu auki kuunnellen\nkeskustelua, josta ei käsittänyt sanaakaan. Hänen kasvoillaan\nkuvastui sellainen neuvottomuus, kuin olisi hän ollut valmis\nheittäytymään maahan ensimmäisen eteen, joka voisi hänelle sanoa,\nmitä nyt oli tehtävä.\n\nOliko Suomen kansa tuollaista?\n\nEhkä -- ehkä ei -- sitä oli vaikea sanoa. Se ainakin oli varma, että\nse perinnäistavan mukaan oli uskollinen esivallalle, jota käsitettä\nse ei kuitenkaan pystynyt itselleen selvittämään. Esivalta oli vain\nJumalalta. Sitä oli siihen opetettu monessa miespolvessa. Siitä oli\nkirkoissa saarnattu satoja vuosia. Mutta -- ajatteliko tämä kansa\nsitä, kuka esivaltaa kulloinkin piti? Oliko sille samantekevä, mihin\nmaahan se kuului, kunhan vain kunnolla tuli toimeen? Ei tuntunut\nsiltä. Näihin saakka se oli kuulunut Ruotsiin ja ehkä tulisi\nedelleenkin kuulumaan. Mutta jos Venäjä voittaisi, niin taipuisiko\ntämä kansa noin vain? Sitä oli vaikea sanoa. Luonnollisesti sen olisi\npakko mukautua, mutta tekisikö se sen mielellään? Kuka tunsi kansan\nsielun tarkkaan? Se vain oli varma, että se oli vanhoillista kansaa,\nja vanhoillisuuden tuntomerkkihän oli, että se viimeiseen saakka\npiti kiinni totutusta, tavaksi tulleesta, mutta omaksui uuden, kun\nnäki, ettei vanhasta enää ollut mihinkään. Mutta -- taistelutta se\nei koskaan entisestä luopuisi. Siitä oli tuo oven suussa seisova\nvahtisotilas, tuo eteläpohjalainen, elävänä esimerkkinä.\n\nRaskasta oli tällaisten ajatusten hautominen. Ihminen joutui\nväkistenkin ristiriitojen uhriksi. Velvollisuus ja vakaumus maan\nonnesta -- ne taistelivat alati Oljemarckin sielussa, repien sen\nrikki. Hän oli mies, jonka osaksi oli annettu koko aikakauden tuska,\nepävarmuus ja etsiminen, siltä hänestä tuntui. Hän kärsi, mutta kenen\nhyväksi? Siihen kysymykseen oli mahdoton löytää vastausta.\n\nTuntui vapauttavalta, kun eversti Essen antoi määräyksen marssin\njatkamisesta. Venäläinen lähetti jäi tänne Stackelbergin kanssa\nodottamaan Adlercreutzin vastausta. Siihen kuluisi vielä monta tuntia.\n\nOljemarck tervehti sotilaallisesti tupaan jääpiä ja astui allapäin\nulos, Eteisessä tuli häntä vastaan venäläinen signalisti, joka teki\nkunniaa. Tämä oli jotenkin keinotellut herransa luo.\n\nMaantiellä kävi melu ja huuto. Muutamat kiroilivat sitä, että ryssät\nsaivat vapaasti kulkea vakoilemassa ja nähdä koko heidän kurjuutensa.\nNytkin oli pari, kolme kuormastohevosta kaatunut, eikä niiden sijaan\nsaanut mistään uusia.\n\nJoukot olivat jo liikkeessä, kun Oljemarck pääsi rekeensä. Hän\nkääriytyi vällyihinsä ja käski Mikon ajaa. Tämä kertoi kauhuissaan,\nettä hämäläisten oli ollut pakko jättää haavoittuneensa tähän.\nOnneksi oli tässä asumus, jossa he ehkä saisivat suojaa. Mutta\nsurkeaa oli, jos sellaista tapahtui talottomilla taipaleilla.\n\nEnnen Tampereelle tuloaan he saivat sen useamman kerran todeta.\nHaavoittuneet oli jätetty jälkeen. Sydäntä särkevää oli kuulla heidän\nkerjäävän mukaan pääsyä. Ei ollut hevosia riittävästi, kuormat\nmuutenkin ylen raskaat. Ei auttanut muu kuin sulkea silmänsä ja\nkorvansa, paaduttaa tunteensa. Muuten sitä ei olisi kestänyt.\n\nIltamyöhällä, kun he nousivat muuatta ahdetta ylös, huomasi Oljemarck\nkinoksessa istumassa oman rykmenttinsä sotamiehen, joka ojensi häntä\nkohti kohmettuneita käsiään.\n\n-- Armahtakaa Kristuksen nimessä! -- ruikutti hän. -- Jalka poikki...\nen pääse. Kuolema tässä tulee...\n\nOljemarck ummisti silmänsä ja painui huppuunsa. Mitä auttoi, jos\nyhden olisi korjannut? Niitä oli kymmeniä -- ehkä satoja. Pitkän\naikaa kuului sotamiesparan ruikuttava ääni. Mutta kukaan ei vastannut\nmitään.\n\nKun pohjalaisten jälkijoukko tuntia myöhemmin marssi siitä sivu,\nnäkivät he tien syrjässä kuolleen sotamiehen. Silmät olivat\npainuneet kiinni, mutta suu jäänyt puoleksi auki, ikäänkuin olisi\nvainaja vieläkin koettanut saada ääntänsä kuuluville. Kasvot olivat\npaleltuneet, ja vasemman jalan pohkeen kohdalta oli lumi vahvasti\nveressä.\n\nSe oli Tussari.\n\n\n\n\nVI\n\n\nVaivalloisesti nousee tykistö Pyhäjärven rantatörmää ylös. Hevoset\nkiskovat kaulat pitkällä, ja niiden ja miesten hengitys huuruaa\npakkasilmassa. Reenjalas laulaa yksitoikkoisesti. Lunta on tavattoman\npaksulta. Järven seljalla oli ollut verraten helppo ajaa, mutta\ntäällä, maalla, se oli raskaampaa.\n\nKukko-Kalle talsii valjakkonsa vieressä, hoputtaen sitä. Paksu,\npään ja kaulan ympäri kiedottu villahuivi on suun kohdalta vahvassa\nkuurassa. Hattu, jonka villahuivin väliintulo on työntänyt pois\nasemiltaan, kellottaa hiukan kallellaan, toisella korvallisella kuin\nylimääräinen matkustaja kuorman päällä. Kalle on halkaissut toisen\nhuivin keskeltä, vetänyt sen hatun ympärille ja sitonut leuan alta\nkiinni. Tämän näin muodostuneen kuomun sisältä loistaa hänen punakka\nnaamansa, sikäli kuin sitä noiden varusteiden vuoksi pääsee näkymään.\n\nOli tapeltu äsken, vaikk'ei Kukko-Kalle ollut päässyt osaa ottamaan.\nRyssä oli hyökännyt Tampereella Adlercreutzin joukon kimppuun, ja\ntämä kahakka oli käyty Pyhäjärven jäällä. Rummut olivat taasen\nlyöneet hyökkäystä. Pari upseeriakin oli kuulemma joutunut vangiksi,\nkun olivat eronneet liian kauas pääjoukosta. Mutta jäällä oli\nReutersköld uljaasti pitänyt puoliaan.\n\nNyt oli vihollinen jälleen jättänyt heidät rauhaan. Kukko-Kallesta se\noli ikävää. Hän olisi mielellään tapellut, niinkuin moni muukin hänen\ntovereistaan. Ja hänellä kun oli vielä ase, jolla, kelpasi... tykki,\nviimeistä mallia... kuuden naulan heelviiki, jolla hän oli viimeksi\nsoitellut Orimattilassa. Sillä kun olisi posahuttanut ryssää vasten\nnaamaa, olisi tämä varmasti jäänyt lunta haukkaamaan!\n\nKalle sipaisi kintaallaan kuurassa olevan tykin kuvetta. Se kellotti\nsiinä niin mukavasti lavetillaan. Rattaat oli irroitettu, suuret,\nraskaat tykinpyörät, ja köytetty tuliputken kummallekin kupeelle.\nSen suu sojotti taaksepäin, käännähdellen sen mukaan kuin reki\nepätasaisella tiellä heittelehti. Siinä... sen tyvessä oli kuninkaan\nleima... koreat nimikirjaimet ja latinalainen neljän numero. Kee\naa... Kustaus Aatolhvi, ja neljäs järjestyksessä. Se se oli heidän\nkuninkaansa.\n\nKalle ei osannut lukea, ja se olikin hänen salaisen surunsa aihe.\nToverit olivat saaneet sen tietää ja kiusasivat häntä sen johdosta.\nJoka pysähdyspaikassa ne ilkkuivat hänelle, vaikk'eivät tainneet\nitsekään olla niin erinomaisia kirjamiehiä...\n\nKalle hoputti hevosia, ja ajatukset retkeilivät teitään. Huonosti oli\nhäneltä koulunkäynti luistanut, se rippikoulu nimittäin. Ei ollut\nrovasti laskenut, vaikka hän jo kaksi talvea oli istunut pappilan\nkuumassa pirtissä. Hän ei ollut oppinut edes kaikkia kirjaimia,\nvaikka lukkari oli takonut voimansa takaa. Minkä hän sille, että\nJumala oli antanut hänelle niin huonon pään...\n\nToiset olivat päässeet jo niin pitkälle, että tavasivat Jerusalemin\nkauheaa hävitystä. Hän oli saanut kuunnella päältä, ja yhtä ja toista\noli hänelle silloin selvinnyt. Sotivat ne siihenkin aikaan...\nkeisarit, vaikk'ei niillä ollut sellaisia vehkeitä kuin nykyjään.\n\nOli sattunut sitten väliin tämä sota, ja Kalle oli ottanut pestin\ntykkiväkeen. Ihmeellistä, kuinka helposti hän oppi nämä uudet asiat...\ntykin latauksen, tähtäyksen ja laukaisun. Huosiaimen käyttö oli\nkuin leikkiä vain!\n\nToverit kiusasivat häntä toisinaan, piirustelemalla kukon kuvia tykin\nkupeeseen tai lavetin kuurettuneeseen pintaan. Ne härnäsivät häntä\nsiten, kun hän majapaikoissa katseli aapelustaan. Sen oli rovasti\nantanut hänelle mukaan, kun hän lähti kotoa... \"matkaevääksi\",\nniinkuin hän oli sanonut. Ja kylläpä siinä hänen osalleen matkaevästä\nolikin...\n\nSen kannessa komeili juhlallinen kukko, joka pää takakenossa laulaa\nheläytteli, toinen jalka koholla. Niin tepasteli siinä, kuin olisi\nastunut paraatimarssia. Siitä olivat hänelle liikanimenkin antaneet,\nkun hän toisinaan katseli kuvaa. Mitä pahaa siinä oli?\n\nRovasti oli itse hänelle kirjan lahjoittanut, ja hän kuljettaisi\nsitä muassaan vaikka maailman loppuun asti. \"Kun opit lukemaan,\npääset naimisiin\", oli rovasti sanonut. Ja se se häntä varsinaisesti\nkannustikin.\n\nSiellä kotipitäjässä, Karkussa, Kuloveden rannalla asui mökin tyttö...\nLiisa, jota hän oli itselleen katsellut. Olipa taittu asiasta\npuhuakin, eikä siinä olisi mitään estettä ollut, jollei rippikoulu\nolisi tehnyt haittaa. Hän oli mökin poika, ja Liisa mökin tyttö,\njotenka he hyvin sen puolesta sopivat yhteen. Se oli vain asiassa\neroa, että hän jo pienenä, vanhempiensa kuoltua, oli joutunut\navisuunipoikana kiertämään pitäjää. Ja sillä kiertomatkalla oli\nkirjan luku jäänyt.\n\nMutta -- Liisa oli hyvälukuinen... niin helskytti kuin kangasta\nvain. Oli hänellekin lukenut Jerusalemin kauheaa hävitystä, kun hän\noli ajatellut oppivansa ulkoa sen alun ja voivansa narrata lukkaria.\nMutta ei se ollut auttanut. Josehvuksen nimeen hän oli sotkeutunut\nheti alussa. Hän oli koettanut tarjota sitä lukkarille, arvellen\nsen tehoavan. Mutta tämä oli huuaissut: \"Eihän se ole kuin Juutan\nkansa!\" No niin -- se temppu ei ollut vedellyt. Sodat olivat vaikeita\nkirjoissa, mutta näin jokapäiväisessä elämässä ne menettelivät hyvin\n-- tykistössä olletikin. Mikäs se olikaan ruotsiksi? Arttiariihe! Sen\nhän oli kuitenkin oppinut. Ja se oli paljon monimutkaisempi sana kuin\nJosehvus... Niin kuin komentosanatkin, jotka olivat silkkaa ruotsia.\nVyyr! Silloin annettiin tulta niin, että räiskyi! Latta! Ukon\nmahaan lyötiin ruutipussi ja luoti etulatinkeineen -- kun oli ensin\nruokatorvea rassattu huosiaimella. Sihta poo! Mies otti suunnan päin\nvihollisen patteria, ja -- kun upseeri komensi, niin kerran heilahti\nvain sytytin, ja ukko sylki suustaan äsken saamansa sapuskat. Jumina\nja pauhu kuin pitkäisen jylistessä! Se oli eri peliä!\n\nNiinpä niin... sota oli sotaa... ja saattoi tällä\nhenkirievustaankin päästä. Mutta yleensä ei Kalle sillä päätänsä\nvaivannut. Liisa se pahemminkin pelkäsi. \"Et sinä taia sieltä\ntakaisin tulla.\" Pöhö! Niinkuin ei olisi ennen mies sodasta palannut!\nKuolihan se ihminen sänkyynkin, mikä kumma sitten, jos sodassa sattui\nero elämästä! Niin että mahdollisuudet hengissä pysymiseen olivat\ntäällä yhtä suuret kuin kotonakin. \"Kaikki on Jumalan kädessä\", oli\nrovasti kerran kirkon saarnatuolista sanonut.\n\nNo mitäs se Moska-Ruuna riuhtoi? Eikö se luullut kyllikseen saavansa\ntästä urakasta? Soo-oh! Duoda, duoda... se oli tuo Moska-Ruuna\nniin kunnian kipeä... samoin kuin isäntänsäkin... heh! Mitähän\nLiisa sanoisi, jos hänkin palaisi kotikylään plootu rinnassa? Duoda,\nduoda... taitaisi antaa rovasti kuulutuksen ilman lukutaitoakin...\nkuninkaan miehelle...\n\nKukko-Kalle taputteli hevosiaan ja huuteli Moska-Ruunalle\nkehoittavia sanoja. Se oli maailmaa nähnyt... se hevonen, lähtöisin\njostakin Perä-Pohjolan puolesta ja sitten kulkenut mustalaisten\nmukana markkinoilta toisille, kunnes lopuksi oli joutunut kruunua\npalvelemaan. -- Nimensä se oli saanut siitä, että se -- kuten\nnälkämaan kasvatti ainakin -- oli oppinut kaikkiruokaiseksi: söi\nlämpimässä vedessä haudutettuja luisteitä niinkuin lehmä ja särpi\nkeitoksen makeaan suuhunsa. Sai siinä olla seassa jos mitä --\nporonjäkälääkin, -- kyllä ruuna siitä selvän teki. Ensimmäinen työ\nlevähdyspaikassa, missä vain oli muuripata lähettyvillä, oli ruunalle\nmoskan keitto. Se oli sen \"pooli\" -- niinkuin toverit leikillään\nsanoivat. Niinhän ne upseeritkin tekivät majapaikoissaan... joivat\nja rossasivat.\n\nEläintä se vain ei kaunistanut tämä tällainen \"juopottelu\". Maha\nroikkui suurena ja muodottomana, eikä karva ottanut kiiltoa.\nTakkuisena ja rumannäköisenä kiskoi ruuna keskimmäisenä etumaisessa\nvaljakossa. Suuren mahansa vuoksi se oli kuin itseoikeutettu tälle\npaikalle. Ja kaihikin sillä oli vielä... ruunapahasella... toisessa\nsilmässä niinkuin Klingsporillakin...\n\nLaitimmaiset hevoset olivat laihoja, eikä ollut Moska-Ruunakaan\nlihavuudella pilattu. Kaula oli suonikas ja jäntereitä täynnä. Mutta\nmaailman ranta oli parkinnut sen sitkeäksi. Vieläpä se toisinaan\nhirnahtelikin, kun sattui iloiselle päälle. Ei ollut ruunalta vielä\nluonto laskeutunut.\n\nKalle silmäsi taaksensa. Sieltä tulla rymisti koko kolonna perässä.\nHiestyneiden hevosten seljät höyrysivät, kuului isoäänistä puhetta,\nja joku kiroili karkeasti. Jumalattomat... niitä ei sotakaan\npystynyt hurskaasti herättämään. Muutamat tykkimiehet istuivat\nlaveteilla, takoen jalkojaan yhteen. Hupsut -- olisivat talsineet\nniinkuin hän, niin olisivat lämminneet. Ja sitäpaitsi -- piti\narmahtaa juhtiaan. Niillä oli muutenkin kiskomista.\n\nOli tämä kumman näköistä kulkuetta. Miehet eivät juuri näyttäneet\nsotilailta. Olivat haalineet päällensä jos jonkinlaista\nvaatekappaletta. Siinä saapasteli rumpali hame käärittynä hartiain\nympärille. Toiset olivat hankkineet lammasnahkaturkkeja...\npitkäkyntiset. Puhdistivat talonpoikain aitat, sen kuin kerkisivät.\nSe oli sota sellaista. Hänellä ei ollut kuin tämä villahuivi, mutta\nsen oli eräs porvarin rouva hänelle Hämeenlinnassa lahjoittanut. Ja\npääliinan hän oli saanut muutamasta talosta Pälkäneen pitäjässä.\n\nRumpali oli saapastellut Kukko-Kallen rinnalle ja ruvennut\njuttusille. Se oli Rapeli.\n\n-- Sainpa taas hoitaa virkaani, -- puheli hän, puhallellen jäätyneitä\nlapasiaan. -- Pyhäjärven jäällä alkoi tarjeta!\n\nNiinpä kyllä. Ikävä vain, ettei tykistö ehtinyt mukaan.\n\n-- Turhaa voiteen haaskausta! Ei kannata ostaa ruutia ja ampua\nharakoita.\n\n-- Duoda, duoda... näinköhän luulet meidän painuvan pohjoiseen,\nettei enää saa tulikirnua kiljuttaa?\n\n-- Eikö mitä! Kyllä me vielä vastaan pannaan, kunhan päästään\nsoveliaalle paikalle. Tämä on ratekiiaa.\n\nSitä ei Kukko-Kalle ymmärtänyt. Rumpali oli oppinut mies -- tietysti,\nse kun aina saapasteli herrojen kantapäillä. Olihan se heilläkin\npäällikkö... Jästriini, mutta se oli harvasanainen jörri, joka ei\npuhunut muuta kuin minkä virka vaati.\n\nKolonna soljui kapean suon poikki, jonka yli maantie kulki. Miehet\nvilkuilivat sivulleen. Tällaisilla paikoilla olisi kasakoiden ollut\nhyvä käydä kimppuun, mutta nyt ei näkynyt mitään. Ehkäpä ne antoivat\nheidän osastonsa kulkea rauhassa, kun pääjoukot olivat marssineet\ntoista tietä.\n\nKylläpä oli jo monen kirkon ohi tultukin, siitä kuin oli rajalta\nlähdetty perääntymään. Kukko-Kalle oli niitä laskenut kuusi tahi\nseitsemän: Artjärvi, Orimattila, Koski, Pälkäne, Kangasala,\nMessukylä... Kumma, kuinka paljon kirkkoja oli maailmassa. Mutta ei\nniistä yksikään vetänyt vertoja hänen kotipitäjänsä kirkolle. Se\nseisoi mäellä niinkuin Artjärven kirkkokin ja hallitsi ympärillään\nhumisevia metsiä ja edessään avartuvia peltoja taloineen.\nViimeksimainitussa paikassa heillä oli ollut tulinen ottelu ryssän\nkanssa, itse kirkkomäellä, ja siellä hän oli taas saanut näyttää,\nmihin heelviiki kykeni. Se niitti vihamiestä kuin heinää, kun hän\nkirkkomäeltä, melkein kirkon oven edestä, oli pyyhiskellyt niitä\nkartesseilla. Ne olivat Suomen terveiset luvattomalle maahan\ntunkijalle, ja hän oli saanut lähettää niitä jo useasta paikasta...\nja tulisi toivottavasti lähettämään vielä useammasta...\n\nMaisemat vaihtelivat. Mäki seurasi toistaan. Niiden yli kiikkui\nkolonna kuin pitkä, kiemurteleva käärme. Pistimet välkähtelivät\nlaskevan ilta-auringon valossa. Miehet marssivat kumarassa ilman\nerikoisempaa järjestystä. Kukko-Kalle ja Rapeli katselivat pistimien\nkiiltäviä kärkiä, ja se herätti heissä omituisia tunnelmia.\n\n-- Duoda... miksikähän nuo painetit toisinaan panevat selkäpiin ihan\nkylmäksi? -- kysyi Kalle äkkiä.\n\nSinisilmäinen Rapeli katsahti häneen hämillään. Hän oli ajatellut\naivan samaa.\n\n-- Niin minustakin! Ne ovat niin teräviä ja kiiltäviä. Mutta -- tätä\nsietää hyvin.\n\nHän läjäytti jäätyneellä vanttuulla rumpunsa kylkeä. Kukko-Kalle\nnaurahti.\n\n-- Tuota myös. Sillä rummuttaa vaikka kuinka kauan, eikä tee pahaa,\n-- sanoi hän tykkiä osoittaen.\n\n-- Niinpä niin. Väärään suuntaan me ollaan menossa.\n\nSitä mieltä oli Kallekin.\n\nHänen yksinkertainen talonpoikaisjärkensä ei käsittänyt, ettei\ntapeltu, kun kerta sitä varten oli matkaan lähdetty. Orimattilassakin\noli annettu ryssää selkään ja aiottu aamulla uudistaa taistelu,\nmutta sitten lähdettiinkin yhtäkkiä perääntymään. Adlercreutz oli\nollut pahalla päällä. Ymmärtäähän sen, kun mies olisi halunnut\nhyökätä, mutta käskettiinkin takaisin. Okeroisissa he olivat saaneet\nuudelleen tapella, suojellessaan rykmentin perääntymistä. Siellä oli\nKukko-Kalien kanuuna jälleen laulanut, kunnes lopulta oli tullut\nkäsky lähteä toisten jälkeen.\n\nKallen toverit, jotka olivat olleet jälkihännässä, juoksivat\npaikoilleen. Hekin olivat käärineet yllensä jos jonkinlaisia\nvaatekappaleita. Konstaapeli oli vetänyt lammasnahkalakin korvilleen,\nja teki tuossa asussa kaikkea muuta kuin sotilaallisen vaikutuksen.\n\n-- Kas kuinka fyyrvärkkäri on laittanut lakkinsa! -- nauroi hän\nKallea. -- Nythän sinä olet kuin kuninkaallinen hevoskaartilainen,\nhihna leuan alla!\n\n-- Duoda, duoda... se pitää näissä hommissa kantaa kruunun vehkeitä,\n-- tuumi Kalle hattuaan korjaten. -- Sinuapa ei tuntisi sotamieheksi.\n\n-- Piru tässä rupesi korviaan palelluttamaan.\n\n-- Duoda... olisit laittanut niinkuin minäkin. Mitäs sanot, jos\nAtlekreus näkee sinut tuossa munteeringissa?\n\n-- Nostan lakkia ja kiljaisen: Jumal' antakoon, herra eversti!\n\nTykkimiehet yrittivät kivuta lavetille istumaan, mutta Kalle ajoi\nheidät pois.\n\n-- Joudatte talsimaan niinkuin minäkin, vai oletteko te suurempia\nherroja?\n\nMiehet nauroivat, ja apumies, tukeva Hauhon poika ehdotti:\n\n-- Mennään takaisin. Siellä saa sentään ainakin kannaksilla kiikkua.\nTämä kenraali tässä on kovin ollakseen.\n\nHe lähtivät, mutta samassa palasi vääpeli. Hänkin oli ollut jossakin\naikaansa kuluttamassa. Huomattuaan, että Kalle oli yksin, hän ärjäsi:\n\n-- Missä toiset ovat?\n\nKalle yritti vastata, mutta samassa kuului takaapäin muutaman reen\nkannaksilta:\n\n-- Kukkokiikaa!\n\n-- Vai siellä te lurjustelette! Jos sattuisi reki kaatumaan, ei olisi\nmiehiä sitä auttamassa!\n\nJa vääpeli kiiruhti kiroillen jälkipäähän.\n\n-- Taitavat saada kyytiä, -- tuumi Kalle rauhallisesti ja naurahti.\n\n-- Oikein onkin, -- vahvisti Rapeli, joka itsekään ei ollut siellä,\nmissä olisi pitänyt olla. Tämä vastaus herätti hänet kuitenkin\nmuistamaan, missäpäin Etelä-Pohjanmaan pataljoona oli, ja hän\njättäysi äkkiä jälkeen.\n\nSamassa huudettiin takaapäin, että annettaisiin tietä. Kalle\nseisautti valjakkonsa ja katsoi, kuka sieltä nyt tuli. Kahden\nhevosen vetämä kuomureki koetti sivuuttaa kolonnaa, mutta vaikealta\nse näytti. Kuskipenkillä istuva sotamies piiskasi hevosia voimiensa\ntakaa. Kuomuverhojen välistä pilkistelivät pelästyneet naisen kasvot.\nNiitä verhosi paksu myssy ihan kulmakarvoihin saakka.\n\n-- Tietä herra everstille! Ettekö kuule?\n\nSiinä ajoi itse Adlercreutz. Hän oli Pyhäjärven jäällä\nmieskohtaisesti johtanut taistelua ja pyrki nyt joukon etupäähän,\nollakseen ensi pysähdyspaikassa järjestämässä asioita. Hänen vanha,\nuskollinen palvelijansa Dadda seurasi häntä. Se oli tuo myssypäinen.\n\nKukko-Kalle seisoi asennossa tykkinsä kupeella ja teki kunniaa. Hän\noli ajanut valjakkonsa niin tien laitaan kuin mahdollista.\n\nAdlercreutz huomasi omituisesti puetun tykkimiehen ja pysäytti\nrekensä. Häntä huvitti varsinkin Kallen hatun kiinipitolaite.\n\n-- No, mikä krooka sinulla on päässä? -- nauroi hän.\n\n-- Kuninkaallisen Porin rykmentin tykkimiehen hattu, herra eversti.\n\n-- No... mutta eihän tuo leukanauha kuulu munteerinkiin?\n\n-- Se ei pysy muuten, herra eversti.\n\n-- No... tarvitseeko sen sitten pysyä? Katsohan... tuolla äijällä\nei ole hattua ollenkaan.\n\nAdlercreutz osoitti konstaapelia, jolla oli naapukka.\n\n-- Se on... duoda... sotilasasetuksia vastaan, herra eversti.\n\n-- Oikein, poikani! -- nauroi Adlercreutz ja jutteli jotakin\nruotsiksi vieressä istuvalle Daddalle. Tämä nauroi iloisesti.\n\n-- Mikä sinun nimesi on?\n\n-- Duoda... herra eversti, Kalle Kontio, numero\nseitsemänkymmentäkolme...\n\n-- Vai olet sinäkin eversti! No, sittenhän me olemme samanarvoiset\nmiehet!\n\nKukko-Kalle oli niin hölmistynyt, ettei osannut vastata mitään.\nAdlercreutz käski ajaa eteenpäin.\n\n-- No, olet sinäkin pässi, kun sillä tavalla vastaat! -- torui\nkonstaapeli Kallea. -- \"Herra eversti\"!\n\n-- Enhän minä niin sanonut.\n\n-- Sanoitpahan... \"herra eversti Kalle Kontio\".\n\nMiehet nauroivat.\n\n-- Mutta... eipä eversti siitä pahaa tykännyt.\n\nKalle koetti selittää. Hän oli vain kutsunut everstiä tämän\narvonimellä.\n\n-- Mutta arvonimi on aina sanottava viimeksi. Muuten sinusta voi\ntulla vaikka kenraali.\n\n-- Kenraalina se Kukko-Kalle kuoleekin... ihan varmasti, --\nveisteltiin joukosta.\n\n-- Duoda... duoda... -- yritti Kalle puolustautua, mutta ei päässyt\ntilanteesta selville.\n\n-- Eteenpäin, mars! -- kuului samassa komento, ja kolonna lähti taas\nliikkeelle.\n\n\n\n\nVII\n\n\nMaaliskuun 15. päivänä, aamuyöstä, saapui Adlercreutzin prikaati\nLaurikaiseen, Parkanon kappelissa. Ryssät tulivat kyllä jäljessä,\nmutta Adlercreutz oli laskenut, etteivät he ehtisi häntä pahastikaan\nhäiritä, joten hän pääsisi esteettömästi jatkamaan marssiaan. Siitä\npäättäen, että edellisenä päivänä oli nähty muutamia kasakoita,\narveli Adlercreutz Kulnevin häntä seuraavan, eikä hän siinä\nerehtynytkään. Mutta venäläisten voimat olivat siksi heikot, etteivät\nhe ryhtyneet taisteluun. He tyytyivät vain tavanmukaiseen härnäilyyn,\nja siihen oli jo ehditty tottua.\n\nHuolehdittuaan siitä, että etuvartiot olivat paikoillaan, hän\nvetäytyi majapaikkaansa väsyneenä ja alakuloisena. Pieni kylä oli\ntäynnä sotamiehiä, talot ja talojen ulkohuoneet. Joka paikkaan, mihin\nsuinkin mies mahtui, oli sullouduttu, suuren osan silti jäädessä\ntaivasalle.\n\nPirtti, jonka läpi hänen oli kuljettava, kuhisi sotamiestä ja\nupseeria. Täällä piti majoittua veljellisessä sovussa. Adlercreutz\npysähtyi keskelle lattiaa ja katseli ympärilleen.\n\nOsa miehistä oli jo asettunut levolle, mutta toiset olivat vielä\nruoanlaittopuuhissa. Varsinkin kiinnitti hänen huomiotaan eräs\ntykkimies, joka muutamain Etelä-Pohjanmaan pataljoonan miesten kanssa\nriiteli tulisijasta. Hänkin olisi tahtonut kenttäkattilansa lieden\nreunalle, mutta pohjalaiset nostivat sen yhä uudelleen pois.\n\n-- Onhan siinä tilaa useammallekin! -- huomautti Adlercreutz. --\nMiksi teette kiusaa tykkimiehelle?\n\nMiehet suoristautuivat asentoon eivätkä vastanneet mitään. Mutta\ntykkimies sanoi:\n\n-- Kyllä minä ehdin... antaahan pohjalaisten kokata ensin.\n\nAdlercreutzin suu vetäytyi ystävälliseen hymyyn. Sehän oli sama\ntykkimies, jota hän pari päivää sitten oli puhutellut.\n\n-- Sehän on virkaveli! Enpä ollut tunteakaan. Missäs se hattu nyt on?\n\nKukko-Kalle osoitti seinälle. Siellä riippui sotilashattu sangastaan\nkuin maitohinkki.\n\nHän etsi katseellaan palvelijaansa, vanhaa Daddaa, joka oli seurannut\nhäntä sotaan. Tämä istui onnettoman näköisenä pirtin perällä,\naterioivien sotamiesten keskellä, jotka röyhtelivät äänekkäästi.\nVanha neiti näytti happamelta, ja Adlercreutzia se suuresti huvitti.\n\n-- No, Dadda... eikö olisi hauskempi kököttää Kiialan\nlastenkamarissa kuin täällä? -- kysyi hän ruotsiksi.\n\nDadda naurahti.\n\n-- No... menee se, eversti. Minä ihmettelen vain, kuinka\ntavattomasti nämä ihmiset syövät. Tuossakin on mies, joka pisteli\nkolmisenkymmentä perunaa ja tusinan verran silakoita eikä vieläkään\nole saanut kylläänsä, koskapa kärttää muilta lisää.\n\nDadda osoitti Lunkia, joka hääri pöydän ääressä, kurkistellen toisten\nkenttäkattiloihin.\n\n-- Antakaa vain, pojat, mulle, mitä liikenee.\n\nAdlercreutzia nauratti. Laiha, pitkä mies, mutta ahmatti sanan\ntäydessä merkityksessä.\n\n-- Hei kuule! Etkö jo ole saanut mahaasi täyteen? -- huusi\nAdlercreutz miehelle.\n\n-- Käskystä, herra eversti! Mutta vielä uppoaisi liiveihin muuan\nperuna, -- vastasi Lunki nauraa virnistellen.\n\n-- Älkää antako, pojat! Se mies syö vaikka koko Ruotsin valtakunnan!\n-- nauroi Adlercreutz.\n\n-- Ei anneta, herra eversti! Kyllä me \"adjutantti\" tunnetaan.\n\nAdlercreutz lähti kamariin. Sinne oli Dadda valmistanut hänelle\nvaatimattoman aterian. Hän istui pöytään, jolla paloi talikynttilä,\nKiialassa valettu, hänen rakkaan kotiväkensä valmisteita. Adlercreutz\nryhtyi syömään, ja äskeinen iloisuus oli tipotiessään.\n\nHän oli huolissaan Tampereella sattuneesta kahakasta ja hän syytti\nitseään varomattomuudesta. Hän oli antanut yllättää itsensä. Kenraali\nJankovitsh oli hyökännyt hänen kimppuunsa Hatanpäässä varhain\naamulla, aivan aavistamatta. Jollei majuri Reutersköld olisi niin\nurheasti pitänyt puoliaan Pyhäjärven jäällä, olisi osa kuormastoa\njoutunut vihollisen käsiin. Nyt se oli kuitenkin saatu pelastetuksi,\nmutta sittenkin hän oli levoton, mitä tästä hänen taktillisesta\nvirheestään sanottaisiin.\n\nHän oli kirjoittanut esikuntapäällikkö Löwenhjelmille, yhtään\nsalaamatta omaa syyllisyyttään. Tosin hän ei ollut suoranaisesti\nvastuussa adjutanteistaan, jotka olivat edenneet liian kauaksi ja\njoutuneet vangiksi. Mutta sekin painoi häntä. -- Ihmeellistä, että\nmolemmat joutuivat ansaan... Stackelberg ja Rohr.\n\nHäntä oli suuresti mietityttänyt Hagelströmin käynti. Brakelilta\nhän oli saanut kuulla selostuksen tapahtumasta. Hän oli kiivastunut\nStackelbergiin. Kovin vapaasti upseerin muotoinen mies meni puhumaan\nvihollisen lähetin läsnäollessa. Ja hänetkin oli mokoma sekoittanut\njuttuun! Niinkuin hän olisi halukas neuvotteluihin ryssän kanssa --\nsiitä huolimatta, että hänen kotinsa ja omaisensa olivatkin tämän\nvallassa!\n\nHän oli alussa epäillyt Stackelbergiä. Olikohan mies mahtanut\nkäyttää tilaisuutta hyväkseen antautuakseen vangiksi? Masentavaa oli\nepäillä sukulaistaan, ensimmäisen vaimonsa serkkua. Mutta epäilykset\nolivat väistyneet, kun hän oli saanut raportin tapahtumasta. Sula\nonnettomuus se oli ollut. Stackelbergin hevonen oli kaatunut, hänen\nmiekkansa katkennut, ja puolustauduttuaan aikansa sapelinsa tyngällä\nhän oli lopuksi antautunut.\n\nValitettava sattuma se joka tapauksessa oli. Ei ollut armeijalla\nliikaa upseereita. Koskenkylässä oli everstiluutnantti Stjernvall\njoutunut vangiksi. Sellaisten miesten menettäminen kuin\nviimeksimainitun oli sitäkin valitettavampaa, kuin olisi tarvittu\nkaikki kunto ja kyky tässä onnettomassa sodassa, joka oli alkanut\nniin huonoin entein.\n\nHän ei hyväksynyt Klingsporin suunnitelmaa. Mutta minkäpä hän voi,\nkun annettiin käsky. Sotilaana hänen ensimmäinen velvollisuutensa\noli totella. Nyt oli vain kysymys siitä, ehtisikö hän Isoonkyröön\nsuojelemaan ylipäällikön perääntymistä vihollisen mahdollisilta\nsaartoliikkeiltä. Mutta kovalle se otti, sillä nämä seudut, joiden\nläpi hänen oli marssittava, olivat harvaan asuttuja ja köyhiä.\nVaikeaa oli ollut saada edes puolta tuoppista maitoa tästäkin talosta.\n\nAdlercreutz tuijotti edessään olevaan tyhjään tuoppiin, voileipä\nkädessä. Ajatukset kulkivat kotiin, Kiialaan. Miten mahtoi hänen\nperheensä voida? Hän oli kirjoittanut muutamia kertoja saamatta\nvastausta. Nyt oli mennyt mahdollisuuskin olla yhteydessä omaistensa\nkanssa. Näissä kirjeissä hän oli tehnyt selkoa joukkojen tilasta\nja omista mielialoistaan. Hän ei mahtanut sille mitään, että oli\npessimisti. Hän aavisti onnetonta loppua.\n\nYksityisiä kuvia viimepäivien kokemuksista ja elämyksistä kulki hänen\nsilmäinsä ohi. Ne eivät olleet omiaan rohkaisemaan mieltä. Huono\njärjestys, jota ei minkäänlaisilla ponnistuksilla saatu muuttumaan,\noli alun alkaen leimannut koko sotaretken. Puuttui kaikkea paitsi\nmieskohtaista uljuutta. Hän oli saanut hämmästyneenä todeta, millä\nalttiudella miehistö alistui kaikkiin niihin kieltäymyksiin ja\nkärsimyksiin, joita tämä sota toi mukanaan. Että he, sivistyneet,\nolivat selvillä velvollisuuksista -- siinä ei ollut mitään\nihmettelemistä. Mutta että sotamies -- tämä aistillinen kone -- kärsi\nnurkumatta ja taisteli -- se oli jotakin, jota kannatti ihmetellä.\n\nHän nojasi päätään kättänsä vasten, ja otsa vetäytyi syviin\nryppyihin. Häntä suretti erikoisesti haavoittuneiden kohtalo.\nOnnellinen se, joka kuoli taistelutantereella, sen elämän satu oli\npäättynyt. Mutta haavoittuneet? Sydäntä kaihersi, kun täytyi hevosten\npuutteessa jättää heidät jälkeen, kuolemaan maantielle. Hän oli\ntodennut monta sellaista tapausta. Entä väkivalta asukkaita kohtaan!\nHeidän piti käyttää pakkokeinoja saadakseen välttämättömät tarpeensa.\nSurkeaa, jos he, maan puolustajat, avustivat vihollista sen\nhävittämisessä. Se oli häpeällistä, katkeraa. Mutta -- minkäs mahtoi?\nJoukkojen tila oli siksi kurja, että siihen oli pakko. Synkältä\nnäytti siis tulevaisuus. Ei minkäänlaista toivoa! He marssivat\npohjoista kohti kuin aikeissa jättää koko maan. Ja tällä menolla kai\nse ennen pitkää jätettäisiinkin -- siitä ei ollut epäilystä.\n\nMitä oli persoonallisen onnen ja omaisuuden menettäminen tämän koko\nmaata uhkaavan onnettomuuden rinnalla. Luonnollisesti koski sekin\n-- olihan hänkin ihminen ja isä -- mutta se oli sentään sivuseikka.\nMutta kun nämä persoonalliset uhraukset näyttivät menevän hukkaan.\nMitä hän hyötyisi siitä, että isänmaansa lisäksi menettäisi vielä\nomaisensa ja omaisuutensa? Ehkei venäläisten tarkoitus ollutkaan niin\ntyperä? Hän oli saanut käsiinsä heidän julistuksiaan jo Kuivannossa,\nOrimattilassa, ja lähettänyt ne ylipäällikölle. Valtiopäivät Turussa,\nvapaa pääsy kotiseudulle, jos heittää aseensa, ja muita samanlaisia\nhullutuksia. Sellaisilta nämä olivat silloin tuntuneet. Mutta nyt --\nasioiden nykyistä taustaa vasten katsottuina ne ehkä eivät olleetkaan\nhullutuksia. Jospa Venäjä toteuttaisi tuon kaiken? Hyvä Jumala!\n\nAdlercreutz nousi kävelemään. Hänen rinnassaan kävi ankara taistelu:\nyhtäällä koti, vaimo ja lapset, maatilat ja kaikki se, mikä\najallisesti oli niin tärkeää, ja toisaalla velvollisuus. Kumpi oli\npainavampi? Hyvä Jumala! Pitihän hänen se tietää. Velvollisuus --\nluonnollisesti velvollisuus! Että saattoi mies hetkeäkään sellaista\nepäillä!\n\nHän pysähtyi kuuntelemaan. Pirtistä kuului naurua. Siellä puhui joku\nisolla äänellä ja nauroi puhuessaan: \"No, Kalle, joko Moska-Ruuna\non saanut poolinsa?\" Johon toinen ääni vastasi: \"Ei oo vielä, mutta\npiakkoin saa. Navetassa kiehuu parastaikaa ruunan iltajuoma.\" Sitten\nseurasi taas naurua, jonka kärsimätön upseerin ääni keskeytti: \"Olkaa\nhiljaa, että saa nukkua! _Ja' ska' hifva er!_ Minä teidät hiivaan!\"\n\nSebastian Schantz, \"Hiivari\" -- hän tunsi äänen. Niin, niin -- siellä\noli osa siitä armeijasta, jolla olisi ihmeitä tehnyt, jos olisi ollut\ntoisenlainen johto ja paremmat varusteet. Hän jatkoi taas käyntiään.\nItsepäinen, typerä kuningas valtakunnan ohjaksissa -- kummako, jos\nkaikki meni päin mäntyä! Ärsytti naapurinsa sotaan eikä kuitenkaan\npystynyt muuhun kuin laatimaan pikkumaisia määräyksiä siitä, kuinka\npitkiä saivat olla upseerien sapelit, ja kuinka laajoja heidän\nhännystakkiensa laskokset. Oli vaipunut uskonnollisiin haaveiluihin,\npitäen itseään Jumalan erikoisena valittuna, jonka oli sanottava\ntotuus kaikille. Lähetti keisari Aleksanterille takaisin P. Andrean\nristin, koska ei muka voinut ottaa sitä vastaan syystä, että Ranskan\nkeisari oli saanut samanlaisen! Vannoi valan ennemmin kaatuvansa\nmiekka kädessä kuin sopivansa Bonaparten kanssa, sen päälle nautti\npyhän ehtoollisen ja -- jäi toimettomaksi. Surkuteltavaa, typerää!\n\nAdlercreutz naurahti katkerasti ja tarttui tukkaansa. Kirottua,\nettä piti olla sellainen hallitus, joka laski koko valtakunnan\ntuuliajolle! Sillä mitä tämä muuta oli? Hehän ajelehtivat kuin\nlastunkappaleet merellä -- he, joiden olisi pitänyt suojella maata.\nKurjaa!\n\nNurkassa paukahti niin kovasti, että hän säpsähti. Pakkanen! Luonnon\nvoimatkin olivat liittoutuneet heitä vastaan, sillä niin kauas\ntaaksepäin kuin hän jaksoi muistaa, ei tällaista talvea vielä ollut\nsattunut -- 30 astetta ja siitä ylikin maaliskuussa. Miehiä paleltui\nkuin torakoita. Helppo oli ryssän seurata, kun he jättivät jälkeensä\nsellaisia tienviittoja.\n\nHän istahti jälleen pöydän ääreen ja niisti kynttilää. Ollapa kotona\n-- ah! Kiialan huoneet olivat suuret ja tilavat, mutta täällä sai\ntyytyä pahanpäiväisiin mörskiin. Hän muisti vierashuoneen, \"ison\nrysän\" -- niinkuin sitä leikillä kutsuttiin. Siellä seisoi aina\nuseampia vuoteita valmiina talon vieraita varten. He tulivat usein\nyöllä, talon nukkuessa, ja aamulla sai isäntä käydä kokemassa, keitä\nkaikkia sinne yön aikana oli kokoontunut.\n\nSitä iloista pakinaa asetoverien kesken yhteisistä muistoista, niitä\njuhlia ja päivällisiä, joilla hän, \"Kiialan Kalle\", toimi isäntänä!\nTäällä ei ollut edes puhetoveria.\n\nHän kuunteli. Syvä hiljaisuus vallitsi. Pirtistäkään ei enää kuulunut\nminkäänlaista ääntä. Sotilaat nukkuivat. Hyvä toki -- huomenna oli\ntaas raskas marssipäivä, koska pakkanen yhä tuntui kiihtyvän. Hän\nkurkisti ikkunaan. Taivaalla paloivat tähdet pistävän kirkkaina.\nVahtisotilaan askeleet narisivat lumessa. Mitenkähän sekin miesparka\ntarkeni?\n\nYht'äkkiä hän muisti vanhan Daddan. Eukkoraasu oli kai kyyristynyt\njohonkin loukkoon nukkumaan. Adlercreutz aukaisi oven pirttiin. Se\noli pimeä. Kuului vain nukkuvien raskas hengitys. Ilma oli paksua ja\ntunkkaa.\n\n-- Dadda! -- lausui hän puoliääneen ja kuulosti.\n\nKuului heikkoa rykimistä, ja sitten vastattiin:\n\n-- Mitä käskette, eversti?\n\n-- Tule tänne kamariin. Täällä sinun on parempi levähtää.\n\nHän otti kynttilän pöydältä ja näytti muorille tietä.\n\n-- Älä tallaa nukkuvia.\n\nMutta se oli helpommin sanottu kuin tehty. Dadda koetti astua\nvarovasti, mutta tuli polkeneeksi milloin yhtä milloin toista.\nSotamiehet murisivat unissa, ja joku kirosi puoliääneen.\n\n-- Jesses! -- pääsi vanhukselta kesken ponnistusta.\n\nLopulta hän saavutti oven ja astui huoneeseen. Hame oli rutistunut\nja myssy vinossa. Vanha Dadda oli kaikkea muuta kuin miellyttävän\nnäköinen. Adlercreutz viittasi hänelle kenttäsänkyä ja sanoi:\n\n-- Pane nukkumaan tuohon, Dadda. Sinä olet väsynyt.\n\n-- En, Herra varjelkoon! Minäkö everstin vuoteeseen?\n\n-- Pane vain siihen! Minä valvon, en saa unta tänä yönä.\n\nVanhus siunaili ja kellahti sänkyyn, ristien kätensä. Hän oli kovin\nonnettoman näköinen.\n\n-- Oletko syönyt?\n\n-- Kyllä kiitos! Minua ei vaivaa mikään. Harmittaa vain, että\ntottelin. Nyt ei eversti saa nukkua koko yönä.\n\n-- Palvelijan pitää totella isäntäänsä. Pane nukkumaan ja rukoile\nmeidän rakkaittemme puolesta. Vanha Dadda pyyhkäisi silmänurkkaansa.\n\n-- Jesses! Siellä ne ovat kaikki... ne herttaiset olennot! Kuinkahan\nAmelie mahtaneekaan kaivata minua. \"Sinun pitää vartioida pappaa,\nettei ryssä vie.\" Hyvä Jumala! Minä näen sen pikku mamsellin\nsängyssään, kun se lukee iltarukoustaan. Entäs pikku Augusta, joka ei\nole kuin vuoden ja kolmen kuukauden vanha!\n\nVanha Dadda itki.\n\n-- Rauhoituhan nyt ja nuku. Jumala suojelee heitä siellä ja meitä\ntäällä, -- tyynnytteli Adlercreutz.\n\nDadda huokaili aikansa, mutta vaikeni sitten. Hän rukoili hartaan\nrukouksen koko Kiialan puolesta eikä unohtanut lehmiä eikä\nhevosiakaan. Sitten hän nukahti.\n\nAdlercreutz istui pöydän ääressä kauan aikaa karttaa tutkien. Hänellä\nolisi vielä pitkä matka, ennenkuin ehtisi Lapualle. Kunhan ilmat\nhiukan lauhtuisivat.\n\nHän veti manttelin yllensä, otti hattunsa ja hiipi pihalle.\nVahtisotilas portaiden edessä teki kiväärillä kunniaa. Adlercreutz\nasteli hiljaa kujaa pitkin talon riihen taakse, missä lähin etuvartio\nseisoi. Sinne oli noin pari, kolme sataa askelta talosta.\n\n-- Kuuluuko mitään? -- tiedusteli hän.\n\nKersantti, nuori verevä porilainen, selitti:\n\n-- Tuon metsän reuna on epäilyttävä. Meidän kiertopatrullimme pitäisi\ntulla siitä ulos, mutta sitä ei kuulu. Pelkään, että ryssä on\nnapannut sen.\n\n-- No, mutta eihän ole kuulunut mitään melua.\n\n-- Herra eversti. Kasakka on vaarallinen pimeällä. Aivan äänettömästi\nse on niskassa ja silloin --.\n\nHän ei ehtinyt lopettaa lausettaan, kun toinen sotamiehistä kuiskasi:\n\n-- Katsokaa! Mikä tuo on? Kasakka seisoo aivan tuon saran päässä.\nEttekö näe piikkiä, joka välkkyy tähtien valossa?\n\nAdlercreutz katsoi sinnepäin ja hänestäkin näytti, että siellä\ntodellakin istui joku ratsun selässä. Mutta -- miten ihmeessä se oli\npäässyt noin lähelle? Siellähän pitäisi olla toinen kenttävartio...\ntuon ladon luona? Olisivatko miehet kömpineet latoon suojaan?\n\nSamassa leimahti ladon nurkalta, ja yössä kajahti ratsujen\nkavionkopina. Ainakin neljä viisi ratsumiestä karahutti metsänreunaa\nkohti, mistä maantie johti kylän aukealle.\n\n-- Olipas, mutta ohi ampui!\n\nAdlercreutz lähti tarkastamaan ladon luona olevaa kenttävartiota.\nLaukauksen vaikutuksesta alkoi taloista ja mökeistä kuulua liikettä.\nMiehiä juoksi ulos, ja pitkin kylää kaikui komentosanoja. Rummut\npärräsivät.\n\nLadon luona vallitsi hämminki. Miehet olivat hermostuneita. Kuinka\nihmeessä oli kasakkapatrulli päässyt ihan kylän laitaan? Halttu, joka\noli laukaissut, oli ihan ymmällä.\n\n-- Me tässä vartioidaan silmä kovana. Ei näy, ei kuulu mitään. Kunnes\nyht'äkkiä kasakka seisoo tuossa saran päässä. Luullaan omaksi väeksi,\nmutta -- äläpäs -- ryssän sako ja piikki, jonka kärki kimmeltää\ntähtien valossa. Minä ammuin, mutta en osannut.\n\nHalttu oli kovin onnettoman näköinen. Hän odottaa nuhteita.\nMutta Adlercreutz on vaiti. Mitäpähän -- mies on täyttänyt\nvelvollisuutensa. Everstin nenänpäätä palelee, hän on palelluttanut\nsen viime vuorokauden aikana, eikä se siedä kylmää. Hän suojaa\nsitä kintaallaan. Halttu on saanut kuulla tapauksesta ja rientää\nselittämään:\n\n-- Herra eversti! Siansappiviinalla kun voitelee, paranee pian.\nSiansappiviinalla...\n\nAdlercreutz naurahtaa. Kelpo väkeä nämä hänen miehensä. Huolehtivat\nkaikesta. Hän antaa määräykset tarkasta vartioimisesta ja lähtee\npalaaman.\n\nOljemarck tulee häntä vastaan kaapuaan kiinni napittaen.\n\n-- Joukot on pidettävä taisteluvalmiina tunnin verran. Jollei mitään\nkuulu, jatkamme lepoa. Missä majuri Essen on?\n\n-- Hän asuu tuossa mökissä tuon pellon takana.\n\n-- Hyvä! Ilmoittakaa määräys hänelle.\n\nAdlercreutz jatkoi matkaansa, ja Oljemarck lähti juoksuttamaan\nmääräystä Essenille. Pirtissä oli joka sorkka jalkeilla. Kukko-Kalle\nseisoi hattu päässä keskellä lattiaa, kurraten kaapua kiinni\nköydenpätkällä. Adlercreutz kuuli hänen toimittavan tovereilleen:\n\n-- Moska-Ruuna on saanut appeensa. Kaikki on kunnossa. Voimme vaikka\ntapella taas.\n\n\"Moska-Ruuna\", vilahti Adlercreutzin päässä, -- minkähän näköinen\notus se sekin oli. Vanha Dadda oli herännyt. Hän istui sängyn\nsyrjällä, iloinen hymy kurttuisilla kasvoillaan.\n\n-- Kun minä näin unta, että pikku Augusta oli saanut uuden hampaan!\n\n\n\n\nVIII\n\n\nJoukko-osastot olivat yhtyneet Uudessakaarlepyyssä. Se oli tapahtunut\nmaaliskuun 27. päivänä. Sitä ennen oli Adlercreutz samonnut tuon\nvaikean taipaleen Ikaalisten, Parkanon ja Jalasjärven kautta\nLapualle. Saatuaan Klingsporilta määräyksen muuttaa marssisuuntaa\noli hän Isonkyrön asemasta päätynyt viimeksimainittuun paikkaan ja\njatkanut sieltä marssia Ylihärmään. Lapualla oli eversti Kulnevin\nkanssa saatu aikaan sopimus, että venäläiset ottivat huolehtiakseen\nSuomen armeijan upseerien ja heidän omaistensa kirjeiden\nkuljetuksesta. Se oli ollut suuri helpotus monelle, kun ei oltu\nviikkomääriin saatu minkäänlaisia tietoja vihollisen valtaamalla\nalueella asuvilta omaisilta.\n\nUudessakaarlepyyssä olikin sitten kirjoitettu kirjeitä oikein\nkosolta. Oljemarck'kin oli kirjoittanut kaksi kappaletta, toisen\näidille, toisen Hanna Enefeltille. Hän ei ollut voinut olla\nkirjoittamatta. Helpotti jonkin verran, kun sai edes purkaa sydäntään\npaperille -- niin toivotonta kuin hänen rakkautensa muuten olikin.\n\nOli ollut virkistävää tavata 1. ja 3. prikaatin upseereja kolmen\nviikon eron jälkeen. Paljon oli tapahtunut tuona aikana, eivätkä ne\nuutiset, jotka Oljemarck oli kuullut, olleet suinkaan ilahduttavia.\n\nPorissa oli yksitoista upseeria jättäytynyt jälkeen -- muka sairauden\nvuoksi, vaikka kymmenen heistä oli ollut aivan tervettä. Seuraavana\npäivänä venäläisten vallattua kaupungin, olivat nämä kymmenen\nluopiota ilmestyneet vihollisen toimeenpanemiin tanssiaisiin.\nJälkeenpäin he olivat antaneet ryssälle kirjallisen sitoumuksen\nolla osaaottamatta taisteluun. Ja palkaksi siitä he olivat päässeet\neukkojensa viereen!\n\nBjörnstjerna, joka tämän oli kertonut, oli lyönyt nyrkkiä pöytään.\nKaikki ne Ruotsin armeijan upseerin pukua kantoivatkin! _Sacré\nnom!_ Mutta olipa ryssäkin ymmärtänyt osoittaa heille julkista\nhalveksumistaan. Se sentään hiukan lohdutti.\n\nOljemarckiin olivat nämä uutiset tehneet omituisen vaikutuksen. Hän\nei oikein tiennyt, miten niihin suhtautua. Yhtäältä hän tunsi iloa\nsen johdosta, että nämä hänen toverinsa olivat käytännössä omalta\nkohdaltaan toteuttaneet sen, mistä hän oli luonut teorian koko maata\nsilmällä pitäen. Siihen ei tosin kuulunut tällainen raukkamainen\nteko -- sillä häntä esti siitä kunnia. Mutta omituisinta oli,\nettä nämä samat toverit olivat intomielisesti vastustaneet hänen\nmielipiteitään, kun hän oli selittänyt, millä tavalla Suomelle voisi\nkoittaa uusi, levollisempi aika: irti Ruotsista ja liittyminen\nVenäjään. Viimeksi oli Adlercreutzin prikaatiin kuuluva luutnantti af\nStenhof tällaisen keskustelun jälkeen sanonut häntä \"vaaralliseksi\nmieheksi\", ja kuitenkin oli tämä sama Stenhof ynnä muutamia muita\njäänyt sairaana Uuteenkaarlepyyhyn ja he olivat antaneet ryssälle\nsamanlaisen kirjallisen sitoumuksen kuin nuo toisetkin.\n\nSellaista se oli, kun isänmaallisuus oli vain suussa, af Stenhof ei\nollut enää suinkaan vaarallinen mies.\n\nTämä tieto herätti siis Oljemarckissa iloa. Mutta -- hän iloitsi\nkuin pelaaja, joka on voittanut ja perusteellisesti kyninyt\nvastapelaajansa. Hän muisti Björnstjernan sanat korttipöydässä\nHämeenlinnassa: \"Den som int' ä' nöjd med sexan, sjuan och åttan, han\nblir bet med kransen, blaren o' pottan!\" Ruukkusankarit -- heidän\naateliskilpeensä olisi paremmin sopinut yksikorvainen, joka heidän\nmielessään varmaan oli väikkynyt kuin kaiken kodikkuuden ja tylsän\nuneliaan perhe-elämän vertauskuvana!\n\nMutta -- tämä \"Björneborgska sjukan\" -- niinkuin sitä nyt oli ruvettu\nupseerien kesken nimittämään, antoi aihetta syvällisempäänkin\nfilosofeeraukseen. Jospa se olikin \"Jumalan tauti\" -- niinkuin\nkeskiaikana rutto? Jospa se olikin lähetetty korkeammalta? Jospa\nnäitä seikkoja -- koko tätä onnetonta sotaa ja siihen liittyviä\ntapauksia saattoikin katsella _sub specie aeternitatis_ -- ikuisuuden\nnäkökulmasta: ihminen oli vain shakkinappula Jumalan kädessä. Korkein\nsiirteli niitä mielensä mukaan. Jospa se oli _fatum_ -- kohtalo --\njoka noiden upseerien menettelyssä oli tullut näkyviin.\n\nSe olisi ollut lohdullinen ajatus, mutta siihen oli liian uskallettua\ntarttua. Mihin sitten joutui uskollisuus, mieskohtainen kunto,\nrehellisyys ja urhoollisuus? Mitä tuli kunniasta -- tuosta sotilaan\nainoasta aateliskilvestä? Olivatko he siis väärässä -- he, jotka\ntäyttivät velvollisuutensa? Hekö tässä potkivat tutkainta vastaan?\nTästä labyrintistä ei auttanut ulos teologia eikä filosofia.\nOljemarck oli molempia opiskellut, mutta niiden sääntöihin ei\nsoveltunut tämä \"tavaton asia\" -- niinkuin hän sitä mielessään\nkutsui. Kumpikaan niistä ei kelvannut Ariadnen langaksi. Ne eivät\nkestäneet.\n\nEntä tämä surkea perääntymisretki -- miten tämä sitten\nselitettäisiin? Oliko tämä vain se heinäkuorma, jossa Taalain\ntalonpoika kuljetti kätkettynä Kustaa Vaasaa -- Ruotsin tulevaa\npelastajaa? Sotilaan kunnia -- mitä merkitystä sillä oli, kun kaikki\nmeni? Ja säilyikö se tässä -- tällaisen kurjan komennon kehyksissä?\nEikö sotilaalle kuulunut kaatuminen, silloin kuin ei enää ollut\nmitään, minkä vuoksi olisi kannattanut elää?\n\nKuinka häntä vaivasivat nämä tällaiset mietteet! Hänen sydäntään\npaistettiin kuin hiljaisella tulella. Isänmaa... velvollisuus...\nrakkaus. Kuinka nämä kaikki kiduttivat häntä -- ennenkaikkea rakkaus.\nNyt pysyivät isänmaa, velvollisuus, rakkaus -- nämä kolme. Mutta\ntuskallisin niistä oli rakkaus.\n\n       *       *       *       *       *\n\nOljemarck loikoilee muutaman torpan sängyssä Saloisten pitäjän\nPiehingin kylässä. On vielä liian varhaista nousta -- kello oli vasta\n3 aamulla, mutta unikaan ei enää ota tullakseen. Heidän oli ollut\naikomus pysähtyä Kalajoelle, mutta kun ilma muuttui suojaiseksi,\noli Klingspor ruvennut pelkäämään jäiden lähtöä ja antanut\nlähtökäskyn. Niin he olivat nyt saapuneet tänne. Kolmas prikaati,\njoka Uudestakaarlepyystä lähtien eversti Gripenbergin komennossa oli\nkulkenut jälkijoukkona, oli pysähtynyt Yppärin kylään Pyhäjoelle,\nja eversti Palmfelt majaili 1. prikaatin kanssa Pyhäjoen kirkolla,\nmissä päämajakin sijaitsi. Näissä asemissa oli armeija nyt levähtänyt\nviikon, ja nyt oli pääsiäislauantai huhtikuun 16. p. Oli tapahtunut\nuusia muutoksia joukkojen järjestelyssä. Entisten kolmen prikaatin\nlisäksi oli nyt perustettu kaksi uutta, 4:s ja 5:s, joista edellistä\nkomensi eversti Cronstedt, jälkimmäistä eversti Sandels.\n\nOljemarck muisteli kotiin kirjoittamiaan kirjeitä. Hannalle hän oli\nkertonut sielunsa taisteluista ja ristiriidoista. Puolittain leikillä\nhän oli huomauttanut, millä tavalla hänen toiveensa vaihtelivat\nsitä mukaa kuin perääntymisretki jatkui. Hänestä oli tuntunut, kuin\nkulkisi Hanna joukon edellä, näyttäen heille tietä. T.s. se oli vain\nhänen mielikuvituksensa loihtima Hanna, jonka hän -- pitääkseen\nkiinni valtiollisten mielipiteittensä oikeutuksesta, sovitti\ntällaiseen (Hannan mielestä) mahdottomaan asemaan. Mutta näiden\nvaltiollisten mielipiteiden tulkkina oli rakkaus, rakkaus Hannaan.\nHänen oli niin soma kuvitella, että armeijan perääntyminen vei häntä\nlähemmäs rakastettua -- ikäänkuin osoitti hänen, entisen Anjalan\nmiehen jälkeläisen, omistavan oikean historiallisen katsomuksen ja\ntämän katsomuksen perusteella taivutti Hannankin hänen puolelleen:\nmikseivät he voisi omistaa toisiaan uudessa Suomessa, joka aloittaisi\nuutta elämää Venäjän yhteydessä? Nämä olivat tosin rohkeita\nkuvitelmia -- mutta Hannahan tunsi hänet, vanhan \"kapinoitsijan\",\njoka kapinallisuudestaan huolimatta oli maailman siivoin mies. --\nMutta jos Hanna kauhistuisi näitä ajatuksia, niin ajatelkoon sitten,\nettä hän saattoi asettaa hänet etenevänkin armeijan etunenään --\nnäyttämään Suomen aseille tietä voittoon. Hän, Oljemarck, ei vain\ntiennyt, voittaisiko hän tämän \"rintamamuutoksen\" kautta. Ehkä Hannan\nrakkauden, mutta sieluun jäisi lemmen ohella tuo ainainen polttava\nkysymys: mikä on isänmaalle parasta? Muutamina hetkinä hänestä oli\ntuntunut, että hän rakkautensa vuoksi saattaisi tämänkin tehdä:\nluopua uskostaan ja omistaa Hannan ja tämän omaisten mielipiteet.\nMutta nämä suloiset unelmat pyyhkäisi pois se musertava ajatus,\nettä Hanna tulisi ehkä sittenkin epäilemään hänen kääntymyksensä\nvilpittömyyttä. Hänhän tunsi ihailijansa liian hyvin. Ja sitä paitsi:\nsaattoiko nainen kunnioittaa miestä, joka rakkauden vuoksi möi\nvakaumuksensa? Tuskin.\n\nTällaista ja paljon muuta hän oli kirjoittanut. Pyydellen anteeksi,\nettä ehkä häiritsi Lounatmäen rauhaa, hän oli kirjeensä lopussa\nvuodattanut tytön eteen koko hehkuvan sydämensä. Ei kerjäläisen\nmielellä -- ikäänkuin siten koettaakseen taivuttaa tyttöä puolelleen,\nvaan samalla mielellä, kuin millä rikas joskus näyttelee aarteitaan:\n'Katsokaapas tätä harvinaista jalokiveä! Siihen perustuu varsinainen\nvarallisuuteni.' Tämä rakkaus oli hänen henkinen jalokivensä,\nostettu verraten kalliista hinnasta. Ja olivathan he siksi vanhoja\ntuttuja, että hän saattoi hetkeksi avata sydämensä. Yksinäiselle,\nsotaretkellä olevalle miehelle, jolla vielä päälle-päätteeksi oli\nhaaveellinen sielu, oli annettava enemmän anteeksi kuin jollekin\ntoiselle. Sitäkin suuremmalla syyllä, koska vihollisen luoti minä\nhetkenä hyvänsä saattaisi lopettaa hänen kurjan vaelluksensa. Sillä\nei ollut helppoa kunnian miehenä täyttää velvollisuuttaan tällaisissa\noloissa. Hän ei muistanut, mainitsiko Dante \"Infernossaan\"\ntämänkaltaista rangaistusta. Hänen mielestään se sopi miehelle, joka\noli velvollisuudestaan tehnyt epäjumalan.\n\nSitä paitsi -- Hannan ei tarvinnut yhtään surra, että hän vastaamalla\nhänen kirjeeseensä millään lailla raastaisi auki vanhoja haavoja.\nKenttäelämässä ihminen kovettui, ja osoittihan hänen kirjeensä\nkauttaaltaan, että hän oli päässyt joltiseenkin tasapainoon, koskapa\nsaattoi toisinaan olla melkein kyynillinen.\n\nTähän kirjeeseen hän oli saanut eilen vastauksen. Hanna ei ollut\nyhtään loukkaantunut hänen \"mahdottomista\" mielipiteistään. Hänkin\noli alkanut ymmärtää, että ihmisen maailmankatsomuksessa saattoi\ntapahtua muutoksia. Mutta se ei merkinnyt sitä, että hän silti\nhyväksyisi ne. Hän oli edelleenkin isänsä kannalla, että Suomen onni\nja etu vaativat sen pysyttämistä Ruotsin yhteydessä, ja että armeijan\nsiinä kohden oli tehtävä velvollisuutensa. Mutta -- hän oli vain\nruvennut ymmärtämään toisiakin -- yksinpä venäläisiäkin. Tietysti hän\npiti heitä vihollisina, mutta ihmisinä (kuinka hän sen selittäisi)\n-- ne saattoivat olla varsin miellyttäviä ja herttaisia. Ei\njälkeäkään kasakan piikistä! Heilläkin oli pari viikkoa asunut kaksi\nupseeria: nuori, 20-vuotias ruhtinas Donatjev ja kapteeni Klapkin --\naatelismies hänkin. Mutta varsinkin ensiksimainittu oli voittanut\nkoko perheen myötätunnon hienolla, humaanisella käytöksellään ja\nrakastettavalla olemuksellaan. Hän puhui ranskaa kuin syntyperäinen\nranskalainen; ääntämistapa oli kerrassaan _charmant!_ Kun hän lausui\nesim. tämän sanan -- oli se kuin kellojen soittoa! Hänellä olikin\nmuuten harvinaisen kaunis orgaani.\n\nOljemarck hypähti vuoteelta ja kaivoi takkinsa taskusta kirjeen.\nSytytettyään tuolilla, sänkynsä vieressä olevan kynttilänpätkän, hän\nryhtyi lukemaan kirjeen loppuosaa:\n\n\"Mutta -- hän on sittenkin vihollinen, enkä minä suinkaan\nhaaveile hänen tähtensä. Yöllä minä kastelen tyynyn kyynelilläni\najatellessani, että elämä on niin kummallista. Minun rakkauttani ei\nole löytynyt -- ja tuskinpa koskaan löytyykään. Mutta minä iloitsen,\nrakas Henrik August, että sinä muistelet minua. Miksemme voi olla\nystäviä, vaikka en voikaan rakastaa sinua. Ei, ei... minä tarkoitan,\nettä rakastan kyllä, mutta en sillä tavalla kuin pitäisi, ja kuin\nsinä ansaitsisit. ('Kas, kas!' -- ajatteli Oljemarck.) Voi, voi, en\nminä osaa selittää. ('Vaikeaapa se taitaa olla', ajatteli Oljemarck.)\nNyt on täysikuu, ja tuo kaikkien onnettomien suojelija (siitä kohti\noli sana raaputettu pois, eikä Oljemarck saanut selvää, mikä sana\nsiinä oli ollut)... katselee taivaalta minun neitsytkammiooni ja\nnäkee itkettyneen tytön, joka tukka hajallaan, kynttilän valossa\npiirtää näitä rivejä.\n\n\"Mutta -- rakas Henrik August, -- jos minun kerran pitää kulkea\nsinun joukkojesi edellä, -- niin mieluummin kuljen etenevän armeijan\nedellä, kun ei siellä vain olisi henki vaarassa. Voi, voi, miksi\npitää olla sotia? Tai kenties nekin ovat tarpeellisia (taas oli sana\nraaputettu), kuka sen oikein ymmärtää? Sinun äitiäsi en ole nähnyt\nkoko tänä aikana, mutta tiedän, että heillekin on ollut majoitettu\nupseereja. Sinun huoneessasi oli asunut muuan nuori husaariluutnantti\nja ihaillut sinun kirjastoasi. 'Kirjatoukka! Kuinka hän pystyy\nmiekkaa käyttämään?' -- oli hän kysynyt äidiltäsi. 'Haluaisin\ntavata hänet!' Johon sinun äitisi oli vastannut: 'Kyllä hän osaa\nmyös tapella, ja minä toivoisin, ettei luutnantti joutuisi hänen\ntielleen!' Sanonut ja tarjonnut jälkiruokaa. Eikö se ollut uljasta?\n\n\"Mutta nyt pitää lopettaa. Sydämelliset terveiset meiltä\nkaikilta. (Pappakaan ei ole enää sinulle vihainen; puhui eilen\npäivällispöydässä sinusta hyvin kiittävästi -- sinun suuresta\nlukeneisuudestasi ja terävästä päästäsi, ja se intresseerasi ruhtinas\nDonatjevia. Minä ajattelin, että sinulla on vielä harvinaisen herkkä\nja hieno sielu, mutta siitä ei luonnollisesti puhuttu mitään.) Jumala\nvarjelkoon meitä kaikkia ja johtakoon elämämme, niinkuin se on meille\nparasta! (Taas raaputettu sana, ja se paistoi alta -- 'aiottu'.)\nSinua ystävällisesti muisteleva\n\n                                      Hanna Enefelt.\"\n\nOljemarck tuijotti kattoon. Hm. -- eihän tämä kirje paljon\nsanonut -- tai sanoi sittenkin. Tyttö oli rakastumassa ryssään.\nSehän oli ilmeistä. Ymmärsi häntäkin -- Anjalan miehen poikaa.\nJa koko talonväki myötämielistä hänelle, mutta aivan erikoisista\nsyistä. Saakeli! Haluaisipa hän tavata sen ruhtinaan ja sen\nhusaariluutnantin! Peijakas! Tulkoot molemmat! Selvän hän tekisi!\nOsasiko kirjatoukka tapella? Kautta Jupiterin! Hän näyttäisi niille\nkvartit ja terssit -- piru vieköön!\n\nHän pisti kirjeen tyynynsä alle ja sammutti kynttilän. Turhaa oli\nkirjoittaa Hannalle tai -- miksei... saattoihan hän tästä puolin\nruveta kuvaamaan, kuinka monta ryssää hän oli passittanut toiseen\nmaailmaan. Entiseen Hanna Enefeltiinhän hänen piti vedota ja oli\nvedonnutkin. Hänen ainakin pitäisi iloita sellaisesta.\n\nSamassa kuului tykinlaukaus, heikkona kuin etäisen ukkosen jymy.\nOljemarck hypähti ylös jo rupesi nopeasti pukeutumaan. Mikko\nTossavainen hiipi huoneeseen.\n\n-- Pimeässäkö se luutnantti täällä puhkii?\n\n-- Sytytähän kynttilä. Siellä ammutaan?\n\n-- Niin kuuluvat jyskyttelevän... aamutuimaan. Ryssärievullekin\ntulee kylmä.\n\nOljemarck sai vaatteet ylleen ja juoksi pihalle. Etelästä käsin\nkuului heikkoa tykin jyskettä. Kello oli kymmenkunta minuuttia\nyli neljän. Kuun vaaleneva sirppi viipotti taivaalla. Oli vielä\njokseenkin hämärä, mutta idän suunnalla näytti taivas ennustavan\nlähenevää auringon nousua. Muistakin mökeistä oli miehiä rientänyt\nulos kuulostamaan.\n\n-- Jokohan päästään tappeluun? -- kysyi vakava ääni.\n\n-- Kaikkea sinäkin toivot! Siellähän on henki vaarassa! -- nauroi\ntoinen.\n\n-- Duoda... duoda... kun pääsis tuolla heelviikillä\nposahuttelemaan, -- puhui verkkainen ääni, joka lausui t:n puolittain\n_d_:ksi.\n\n-- Kalle... vai syyhyy sullakin kämmenpohjat?\n\n-- Joo... duoda... eikös sitä sitä varten olla matkassa? --\nSaatelmaakare, kun tärähyttelevät tiheään.\n\nSamassa rupesivat rummut pärräämään pitkin kylää. Lähettiupseeri\njuoksi paikalle.\n\n-- Toinen prikaati valmiina marssiin! -- huusi hän.\n\nMiehet hajaantuivat kuin akanat tuuleen. Nuortea ääni puhui navetan\nedessä:\n\n-- Jopa tuli, jopa tuli! (Ja sitten nurkan takaa:) Soh...\nMoska-Ruuna, joudupas nyt. Meille tulee lähtö esi-isäin töihin...\n\n\n\n\nIX\n\n\nAamulla varhain, pääsiäislauantaina, oli Kulnev käynyt kolmannen\nprikaatin etujoukon kimppuun Yppärin kylässä. Herätystä\nrummutettaessa oli ryssän hyökkäyskolonna sukeltanut esiin\nmaantielle, tykki etunenässä, ja etäällä toisistaan olevissa taloissa\nja torpissa majailleille sotilaille oli tullut kiire kokoontua. Sitä\nhelpotti sentään suuresti edellisenä päivänä, pitkänäperjantaina,\njumalanpalveluksen jälkeen poljetut käytävät, jotka Döbelnin\nmääräyksestä oli avattu kinosten keskelle. Hän oli mieskohtaisesti\nvalinnut puolustusasemat.\n\nEtujoukkona oli Uudenmaan pataljoona, vahvuudeltaan 350 miestä.\nTaistelu muodostui heti alussa sangen kiivaaksi. Ryssät riisuivat\ntykkinsä maantielle ja löivät ketjun jalkaväkeä sen molemmille\npuolin. Tätä ketjua komensi everstiluutnantti Karpenkov.\n\nUudenmaan pataljoona vastasi tuleen vilkkaasti. Se oli saanut\navukseen kaksi kevyttä kenttäkanuunaa, jotka rupesivat sylkemään\nkidastaan kuumia terveisiä päälletunkevalle viholliselle.\nVenäläisten tykki vastasi parhaansa mukaan. Ensimmäinen hyökkäys\nlyötiin takaisin, mutta ryssä täytti päälle hirveästi kiljuen. Se\nei kuitenkaan Uudenmaan poikia säikäyttänyt. He huhtoivat hiki\nhatussa ja kajahuttivat iloisen hurraahuudon joka kerta, kun saatiin\ntäysosuma. Edellisten päivien kehoitukset valapattoisuuteen olivat\nsiinä määrässä katkeroittaneet heidät, että he tappelivat sydän\nraivoa täynnä. Ryssät olivat jollakin selittämättömällä tavalla\npystyttäneet keppejä aivan etulinjojen läheisyyteen, ja näiden\nkeppien nenästä olivat uusmaalaiset löytäneet julistuksia, joissa\nluvattiin, ettei mitään sotaväenottoa tapahtuisi, vaan Suomen\nsotaväki säilytettäisiin entisellään, upseerit saisivat pitää\npalkkaetunsa jne. Uudenmaan pataljoonan miehet käyttivät niitä\netulatinkeina, lähettäen ne näin pikapostissa takaisin.\n\nSillä välin kuin Uudenmaan pataljoona Döbelnin johdolla puolusti\netuvartioasemia, oli Kulnevin toinen osasto lähestymässä Yppärinjoen\nsuulta käsin. Se oli puoleksi ratsuväkeä, arviolta noin 200 miestä,\nmukana kaksi tykkiä. Prikaatinkomentaja, eversti Gripenberg, oli\nlähettänyt eversti v. Essenin Hämeenlinnan jääkäripataljoonan kera\nottamaan vihollista vastaan ja siten suojaamaan Döbelnin joukon\nperääntymistä.\n\nHämäläiset marssivat hyvässä järjestyksessä, vaikka lunta olikin\npaljon. Essen pitkävartisissa pieksusaappaissa ja susiturkissa\npaarusti joukkonsa edellä äänekkäästi puuskuttaen. Häntä kiihoitti\nuusmaalaisten asemista kuuluva kiihkeä kiväärinpauke ja sitä säestävä\ntykkien kumea jymähtely.\n\nVihollisen joukko oli jo melko lähellä. Saattoi jo hyvin erottaa\nhusaarien valkoiset asetakit punaisine kauluksineen ja keltaisine\nolkavöineen. Näiden yllä heiluivat harmaat tshakoot pitkine,\npunaisine nauhoineen ja samanvärisine riippuvine päällyksineen.\nKoreaa joukkoa! Harmaat tykkimiehet heidän välissään olivat\nkuin ikävännäköinen tahra loistavassa, värikkäässä taulussa.\nKirkkaansiniset olkaliput vain välähtelivät tuon harmauden keskeltä.\nHusaarit kävivät uljaasti rynnäkköön, sapelit koholla. Valkoisen\nlumipilven lailla ne vyöryivät hämäläisiä vastaan. Lumipilvi hajosi\nuseihin pienempiin osiin, ja välistä syöksähti esiin kasakoiden\nruskea parvi, piikit sojossa, punaiset lakinpäälliset tuulessa\nliehuen. _Ura!_\n\n-- Nyt ne paholaiset tulevat! -- karjaisi Essen ja komensi tulta.\n\nEnsimmäinen rivi kajahutti yhteislaukauksen, ja kymmenkunta husaaria\nja kasakkaa kellahti nurin. Hevoset laukkasivat irtaimina pitkin\njokea, saaden aikaan häiriöitä hyökkääjien parvessa.\n\n-- Tulta! -- komensi Essen toistamiseen, ja nyt lähetti eturivin\nvälitse siirtynyt toinen rivi yhteislaukauksensa. Sama vaikutus.\nYhä useampi hevonen jäi ratsastajaa vaille, hirveä valitus ja huuto\nkaikui pitkin vihollisen rivejä.\n\n-- Taisi tulla hospotin luku kesken kaiken! -- nauroi muuan harteikas\nhämäläinen, joka toinen polvi maassa nopeasti latasi kivääriään.\n\n-- Niinpä, -- vastasi hänen vierustoverinsa. -- Niillä onkin niin\nverenkarvaiset kaulahuivit, joten niiden alapuolelle on hyvä\nposahuttaa. Mutta -- nyt taisi tulla meidän vuoro!\n\nKuulat vihelsivät korvissa, ja hämäläisiä kaatui kymmenkunta. Osa\nvihollisen jalkaväkeä oli kaartanut joen etelänpuoleiselle rannalle\nja sieltä pensaiden suojasta avannut murhaavan tulen.\n\n-- Ensimmäinen komppania, kaarros vasempaan! -- komensi Essen ja\npaarusti joen vasenta rantaa kohti. Hän aikoi karkoittaa ryssän\njalkaväen suojapaikastaan, sillä välin kuin toiset komppaniat joella\nja sen pohjoisrannalla pidättivät vihollista. Talsiessaan eteenpäin\nhän yht'äkkiä humahti kainaloitaan myöten lumeen ja kirosi karkeasti.\n\n-- Pojat, taidatte saada ruveta kanniskelemaan minua! Tässä taisi\nolla oja. Lemmon ryssät! Johan ne tähänkin rupeavat tiputtelemaan\nrakeitaan!\n\nMuutamia miehiä, jotka olivat rientäneet everstille apuun,\nhaavoittui. Everstin korvan juuresta vihelsi luoti ja sattui hänen\ntakanaan seisovaa miestä hartioihin, tämän kumartuessa päällikköään\nauttamaan.\n\n-- P--le! Tässä taisi tulla kuumat paikat!\n\nMies vaipui haavoittuneena kyljelleen, mutta eversti saatiin\nkiskotuksi ylös. Taistelu riehui yhä ankarammin. Mutta nyt olivat\nvihollisen kanuunatkin ruvenneet soittelemaan. Ryssä ampui\nkartesseja. Jäällä kävi sellainen viuhina kuin myrskytuulen\nraivotessa. Rakeiden vaikutus oli hirmuinen. Monta kymmentä\nhämäläistä sortui jäälle.\n\n-- Pitkällenne! -- komensi Essen, joka huolissaan oli seurannut\nmiestensä kamppailua.\n\nRivit heittäytyivät pitkälleen, mutta tarjosivat nyt erinomaisen\nmaalin joen rannoille kiivenneille ryssille. Hämäläiset koettivat\nturhaan niitä karkoittaa. Ne naajuivat pensasten ja kinosten suojaan,\nja sieltä tuiskusi luoteja kuin satamalla.\n\nEssen silmäsi taakseen. Siellä painoi jo Uudenmaan pataljoona joen\nyli pikamarssissa, viimeisiä laukauksia ampuen. Eversti katsoi\nhetken tulleen antaa miehille perääntymiskäskyn. Olihan tarkoitus\nsaavutettu. Rumpu rupesi pärräämään, ja hyvässä järjestyksessä,\nkiivaasti ampuen, vetäytyi jääkäripataljoona taaksepäin. Mutta\nmelkein joka kyynärällä vaipui joku miehistä maahan, ja lumi punoitti\naskelten alla. Ryssän kartessit tekivät hirveää jälkeä.\n\n-- Terveisiä vain, pojat! -- huusi äskeinen hartiakas hämäläinen,\njoka oli kompaillut \"hospotista\". Reisi puhki ammuttuna hän vaipui\nlumelle. -- Minä jään tähän, mutta vielä mä kerran saluteeraan!\n\nJa hän laukaisi tussarinsa vihollista kohti.\n\n\"Noin sitä pitää!\" -- ajatteli Essen, ja hänen rintansa täytti ylpeys.\n\nSillä välin oli kolmannen prikaatin pääjoukko lähtenyt perääntymään\nGripenbergin johdolla, mutta kappaleen matkan Yppärin sillan\npohjoispuolella hänen oli ollut pysähdyttävä, antaakseen jäljestä\ntuleville tietä. Henkipataljoona ja everstiluutnantin pataljoona\nväistyivät siis syrjään, ja niiden välitse porhalsivat nyt\nuusmaalaiset ja oman rykmentin jääkäripataljoona.\n\nMiehet olivat uupuneita, mutta iloisella päällä. Joku\nhenkipataljoonasta huusi:\n\n-- Pahustako te karkuun läksitte?\n\n-- Köökit tyhjeni, kun ryssä oli syömäpäällä! -- huudettiin\nuusmaalaisten riveistä.\n\nNaurettiin, ja painettiin eteenpäin pohjoista kohti.\n\nGripenberg ratsasti Essenin luo, joka pyyhkien hikeä kasvoiltaan,\nmarssi miestensä etunenässä.\n\n-- No... siellä tarkeni -- vai mitä? -- nauroi hän.\n\n-- Kyllä, liikaa on turkit tappelussa! -- vastasi Essen. -- Ensi\nkerralla heitänkin ne pois.\n\n-- Teiltä meni miehiä paljon?\n\n-- Meni, meni... mutta menettämässähän tässä ollaankin.\n\n-- Jäikö haavoittuneita jäljelle?\n\n-- Joku taisi jäädä. Ei joudettu kiireessä korjaamaan.\n\nGripenberg ratsasti eteenpäin.\n\nHaavoittuneiden hoito olikin surkealla kannalla. Ei ollut lääkäreitä\nkuin ani harva. Ne, jotka oli rykmenttien lääkäreiksi määrätty,\nolivat jääneet kaupunkeihin -- praktiikkaansa hoitamaan. Ne kai\narvelivat siten täyttävänsä velvollisuutensa armeijaa kohtaan. Vain\nkokemattomat välskärin hulttiot toimittivat lääkärin tehtäviä. Eikä\nniitä löytynyt silloin, kun olisi todella tarvittu. Kyyristelivät\nkuormastossa tai tykistön suojassa.\n\nJoukot jatkoivat matkaa pohjoista kohti. Ryssä seurasi kintereillä.\nHarvahkoja laukauksia kajahti silloin tällöin, joukossa jokin tykin\njymähdyskin. Döbeln ratsasti ohi. Hän tervehti Esseniä.\n\n-- No... veliseni, mitäs tykkäät?\n\n-- Meneehän tämä, kun ei tarvitsisi kävellä.\n\nDöbeln nauroi.\n\n-- Toivottavasti saat pian seisahtaa taas, sillä -- jollen pahoin\nerehdy -- otamme pian yhteen.\n\nHän tervehti ja ratsasti eteenpäin.\n\n       *       *       *       *       *\n\nKun tieto Yppärin kahakasta oli ehtinyt päämajaan, oli Löwenhjelm\nvaatinut taisteluun ryhtymistä. Pitkän väittelyn jälkeen, jossa ei\naina oltu sanoja valittu, oli hän viimein saanut tahtonsa läpi.\nAdlercreutzin prikaatille lähetettiin käsky kääntyä takaisin ja\njäitse kiertää vihollisen vasen siipi. Palmfeltin prikaati sai\nkäskyn pysähtyä Pyhäjoelle ja olla joka hetki valmiina taisteluun.\nLöwenhjelm itse karahutti Gripenbergin luo ja antoi tälle määräyksen\npuolustaa ylimenopaikkaa Viirteen sillan luona. Huolimatta joukkonsa\nväsymyksestä asettui Gripenberg heti asemiin joen pohjoisrannalle,\njoka samannimisen torpan kohdalla on verrattain jyrkkä. Döbeln\nsijoittui pataljoonineen keskelle, tukenaan yksi kuusinaulainen\npatteri. Pataljoonat saivat vereksiä ammuksia, ja nyt odotettiin taas\nsilmät kovina lähestyvää vihollista.\n\nHämäläiset ja uusmaalaiset, jotka äsken olivat saaneet lämmitellä,\njuttelivat iloisesti. Miehet olivat päättäneet korvata äskeisen\nperääntymisensä. Vaikka eihän se johtunut heistä. Jos ampumavarat\nolisivat riittäneet, eivät he olisi väistyneet askeltakaan.\n\nSe hämäläinen, joka äskeisessä Yppärin kahakassa oli keskustellut\nvierustoverinsa kanssa, sylki vanttuihinsa ja hihkaisi:\n\n-- Nyt kostetaan Pekan kuolema! Hirtehiset kaalinsyöjät, kun ampuivat\nliika hyvän miehen! Mutta iloisesti se poika vielä lasautteli, vaikka\noli reisi puhki!\n\nLähellä, kinoksen syrjällä, istui harvinaisen tanakka uusmaalainen,\npoltellen rauhallisesti piippuaan.\n\n-- Mistäs pitäjästä sinä olet? -- kysyi hän.\n\n-- Hauholta, kirkonkylästä. Ja se kumppani oli naapuritalon poika.\nYhdessä on käyty rippikoulua ja yhdessä hiihdetty monta ilvestä.\nMeni, meni liian hyvä mies.\n\nHän löi muutaman kerran käsivarsiansa ristiin ja jatkoi:\n\n-- Kylmä tässä tulee, jollei pian saunaan päästä. Mistä pitäjästä\nsinä olet?\n\n-- Elimäeltä.\n\n-- Mikä sinun nimesi on?\n\n-- Lööperi.\n\n-- Minun huutoni on Jaskari. Mutta sotanimi on Kuula.\n\n-- Minä taas olen Kanuuna.\n\n-- No sittenhän me sovitaan hyvin yhteen!\n\n-- Mikäs siinä.\n\nKanuunaksi itseään kutsunut kopahutti piipun perät saappaansa kärkeen\nja osoitti tielle.\n\n-- Siinä on ryssä taas.\n\nSieltä rynnistivät ryssänjoukot tiheissä rivistöissä. Pistimet\nkiilsivät auringon paisteessa, ja tykkirattaat rämisivät. Taempana\nsojotti kasakoiden piikkimetsä, ja omituinen surunvoittoinen laulu\nkaikui heidän joukostaan.\n\n-- Veisaavat, -- huomautti Jaskari.\n\n-- Aika onkin, -- virkkoi Lööperi. -- Viimeistä virttänsä moni niistä\nvetää.\n\n-- Taitaa se olla ristitty ryssäkin?\n\n-- Tiesi hänet... eikö lie kalmukin uskossa.\n\nJaskarin olisi tehnyt mieli tietää, minkälaista se kalmukin usko oli,\nmutta nyt ei ollut siihen tilaisuutta.\n\nDöbeln ratsasti pitkin jokiahdetta, nuori, kuvankaunis adjutantti\nrinnallaan. Hän vaati jokaisen huomion. Adjutantti silmäili\nlevottomana lähestyvää vihollista, tehden esimiehelleen joitakin\nhuomautuksia.\n\n-- Pelkää... poikanen, koska on niin valju, -- tuumi Jaskari.\n\n-- Ei sitä tiedä... saattaa muuten olla valjuverinen.\n\n-- Pojat! Nyt koetetaan taas! -- huusi Döbeln ratsultaan. -- Vanhan\nRuotsin tahtiin? Eikö niin, pojat?\n\n-- Eläköön! -- kaikui pitkin rintamaa kuin ukkosen vyöry. Muutamat\nheittelivät lakkeja ilmaan.\n\nJo jymähti Döbelnin patterista, ja vihollinen vastasi heti. Tykin\nluoti mennä pauhasi miesten päiden yli, pitäen tavatonta ääntä. Ilma\nvonkui vain. Joka kerta kun vihollisen puolelta jymähti, vetäisivät\nmiehet päätä hartiain väliin. Se oli tullut tavaksi, vaikk'ei siitä\nmitään apua ollut. Jaskari ja Lööperi olivat heittäytyneet pitkälleen\nlumivallin taa ja laskettelivat vihollista kohti laukauksen toisensa\nperästä. Sillan korvalta, tykkipatterista, kajahti vähän väliä:\nTulta! Yhtenä kohinana pani metsä molemmin puolin maantietä. Siellä\nhumahteli, kuin olisi jättiläispalkeilla puhallettu. Kaiku kantausi\nkauas korpien syliin.\n\nVihollinen oli ilmeisesti saanut apujoukkoja. Sen jalkaväki ja\ntykistö oli monilukuisempi kuin äsken Yppärissä. Mutta sittenkin\noli puolustajain voima suurempi. Gripenbergin asema oli hyvä, ja\ntietoisuus tästä antoi miehistölle rohkeutta. Sitä paitsi he olivat\nniin kyllästyneet pitkään perääntymismatkaan, että taistelivat\nilolla. Nauraen ja kokkapuheita lasketellen he täyttivät tehtävänsä\nuljaasti. Mutta ryssä kävi kimppuun harvinaisen kiinteästi. Muutamia\nkymmeniä miehiä oli jo kaatunut ja haavoittunut.\n\n-- Katsopas! -- huudahti Jaskari, osoittaen sillalle, jonka korvalla\nDöbeln istui ratsunsa selässä. Nuori adjutantti, joka äsken oli\nratsastanut hänen rinnallaan, makasi maassa sääriään sätkytellen.\nDöbeln pyyhiskeli kaapunsa hihaa ja hattuaan. Ilmeisesti oli kaatunut\npirskoittanut vertaan hänen ylleen.\n\n-- Ottakaa hevonen korjuuseen! -- huusi Döbeln, ja muuan sotamies\nriensi täyttämään käskyä. Tämä ei ehtinyt monta askelta ottaa, kun\njo kaatui maahan, pää puhki ammuttuna. Hevonenkin oli haavoittunut,\nsillä se pyrki takajaloilleen ja pärskyi.\n\n-- Hevonen korjuuseen! -- komensi Döbeln uudestaan, ja nyt\nonnistuttiin se taluttamaan rintaman taa.\n\nJaskari ja Lööperi olivat ampuneet niin paljon kuin olivat\nennättäneet. Useampi vihollinen oli kellistynyt heidän kuulistaan.\nKapteeni Bruncrona juoksi paikalle ja kiinnitti miesten huomion\nmetsänreunassa vasemmalla kyykkiviin venäläisiin, jotka suksilla\nseisten ampuivat sivutulta pitkin suomalaisten ketjua.\n\n-- Käännös vasempaan! -- komensi hän, ja miehet suorittivat hetkessä\nkäännöksen.\n\n-- Tähtää... laukaise!\n\nYhteislaukaus pamahti. Muutamia vihollisia kaatui. Toiset painalsivat\nmetsän suojaan.\n\n-- Mistä pirusta ryssät ovat saaneet suksia? -- huusi Lööperi\nJaskarille kesken taistelun melun.\n\n-- Tiesi hänet... varastaneet taloista.\n\n-- Kas, kun meikäläiset eivät ole hoksanneet... Meillähän on hiihtäjä\njoka pek--.\n\nHän ei ehtinyt lopettaa lausettaan, kun samassa kapteeni horjahti.\nTapansa mukaan hän oli seissyt hangessa ja johtanut taistelua. Sapeli\nkirposi kädestä, ja verta vuotaen hän vaipui Lööperin syliin.\n\n-- Paarit tänne! -- huudettiin. -- Hei, joutuin, paarit tänne!\n\nHaavoittuneiden kuljettajat juoksivat paikalle, ja kapteeni\nnostettiin paareille. Tämän käsi viisti lunta, kun paarimiehet\npuolijuoksua kantoivat häntä sidontapaikalle.\n\n-- Siinä meni Runkoura! -- huokasi Jaskari, pyyhkien ruudin savun\nmustaamia kasvojaan.\n\nMetsänreunassa liikkui taas ryssiä. Nyt niitä oli paljon enempi ja\nne avasivat murhaavan tulen. Kuulat vinkuivat korvissa, rapisten\nmaantien toisella puolen kasvavien puiden kylkiin. Lumenpinta\npölähteli rivien edessä, kun laukaukset toisinaan sattuivat liian\nalas. Mutta moni osui kohti ja lopetti urhoollisen elämän.\n\n-- Millä ihmeen ajalla nuo p--leet ovat oppineet hiihtämään? --\nkarjaisi Jaskari, jota tämä sivustahyökkäys suuresti hermostutti.\n\n-- Onhan siinä ollut aikaa, kun kun me ollaan talsittu halki monen\nmaaherranläänin, -- huusi Lööperi vastaan.\n\nDöbeln, joka aina oli siellä, missä vaara oli suurin, karahutti nyt\npaikalle. Hän oli huomannut arveluttavan tilanteen. Käskien lataamaan\nyht'aikaa, hän komensi tulta. Räsähdys vain, ja hiihtoryssät\nhävisivät toisen kerran.\n\nLöwenhjelm, joka myös oli urhoollisesti ottanut osaa taisteluun,\nsaapui paikalle neuvottelemaan Döbelnin kanssa. Hän oli hiessä\nyltäpäältä, asetakin hartiat vahvassa kuurassa. Döbeln osoitti metsän\nreunaa. Löwenhjelm pudisti päätään.\n\n-- P--u vieköön, se on juuri se! Meillä ei ole suksimiehiä.\n\nJa hän karahutti oikealle sivustalle.\n\nTaistelu alkoi jo kääntyä voitoksi. Ryssäin hiihtäjätkään eivät\nenää häirinneet. Ne olivat saaneet siksi kuuman vastaanoton, että\nkatsoivat parhaaksi vetäytyä takaisin. Maantien molemmin puolin\nkävivät pataljoonat pistinhyökkäykseen. Kuului huikea hurraa, joka\nvoitti kiväärin rätinänkin. Voitto näytti olevan ovella.\n\nSilloin karahutti Löwenhjelm uudelleen paikalle.\n\n-- Missä on Döbeln, missä on Döbeln? -- huusi hän, tähystellen\nympärilleen.\n\n-- Eversti ratsasti äsken tuonne, -- osoitti Lööperi sillan korvaa.\n\nSiellä häärikin Döbeln avopäin huitoen käsillään. Tykkejä siirrettiin\nuusiin asemiin. Löwenhjelm lasketti sinne.\n\nHetken kuluttua annettiin perääntymiskäsky.\n\nSitä eivät miehet voineet käsittää. Perääntyä, kun voitto oli melkein\nkäsissä! Mitä kummaa se merkitsi? Jaskari koetteli kiväärinsä\npiippua. Se oli niin kuuma, että poltti. He olivat taistelleet\nvimmatusti. Ja nyt komennettiin perääntymään!\n\nEsikuntapäällikkö kuului huutavan jotakin Döbelnille. Nyt kannusti\nhän ratsunsa täyteen laukkaan. Tuskin hän oli päässyt vauhtiin, kun\njo samassa suistui maahan hevosineen päivineen.\n\n-- Kaatuiko se? -- huusi Jaskari. -- No, voi taivasten tekijä!\n\nEversti Essen, joka koko ajan oli tapellut ilman turkkia, juosta\nlöntysti vasemmalle siivelle.\n\n-- Takaisin, mars, mars!\n\nJa miekkaansa heiluttaen hän hammasta purren kiljui:\n\n-- Minkä p--un minä sille voin, että käsketään perääntymään!\n\nHän silmäili raivoissaan ympärilleen, polki jalkaa ja heristi vasenta\nnyrkkiään. Olipa tämä nyt! Miehet katselivat vihollista kohti. Se\nvetäytyi hiljaa taaksepäin. Siihen suuntaan olisi heidän ollut\npainettava. Mutta nyt komennettiin takaisin!\n\n-- Se Linkspori on koko h--vetin vätys! -- noitui Lööperi. -- Jokohan\nsillä taas meni hätäp--ka housuihin?\n\n-- Räträt, räträt... sen minäkin olen jo tällä matkalla ruottia\noppinut, -- nauroi Jaskari tarkastellen hattuaan. Kolme kiväärin\nkuulaa oli mennyt sen läpi, yksi niin läheltä päätä, että oli miltei\nnahkaan koskettanut.\n\nMikäs auttoi -- täytyi perääntyä. Mutta -- ihme ja kumma --\nturkulaiset, majuri Fockin johdolla, täyttivät heitä vastaan tien\ntäydeltä --! Mitä se merkitsi? Luuliko päällystö, etteivät he enää\nkyenneet? Hämäläisiä ja uusmaalaisia harmitti.\n\n-- Tulitteko kuokkimaan toisten häitä? -- huutelivat he hiki hatussa\neteenpäin ryntääville turkulaisille.\n\n-- Miksette lakaisseet porstuaakin, kun kerran jo pirtin puhdistitte?\n-- huusivat turkulaiset vastaan.\n\n-- Ei annettu... perhana! Olisi laastu!\n\n-- No... hyvää se tekee Anningaisten pojille!\n\nTurkulaiset painoivat siltaa kohti, miehittäen hämäläisten ja\nuusmaalaisten asemat. Ryssä, joka oli huomannut äskeisen liikkeen,\nlähti uudestaan etenemään. Hirveästi huutaen se hyökkäsi siltaa\nkohti. Mutta Döbelnin patteri lähetti sille kartessilaukauksen vasten\nnaamaa.\n\n       *       *       *       *       *\n\nGripenberg, joka ratsasti joukkojensa etunenässä, ymmärsi kyllä syyn.\nEi ollut alunpitäen ollut tarkoituskaan tapella loppuun saakka, sen\naikaa vain, että Klingspor ehti saada kuormastot suojaan. Sehän se\nnäytti olevan koko tämän sodan tarkoitus: pelastaa muutamia satoja\nkuormia erilaista tavaraa ja jättää maa alttiiksi. Mutta -- se oli\njuuri makasiinikenraalin taktiikkaa!\n\nHän naurahti katkerasti ja komensi:\n\n-- Nopeampi tahti -- mars, mars!\n\n\n\n\nX\n\n\nLöwenhjelm lasketti täyttä karkua kirkonkylää kohti, niin että\nlumipaakut sinkoilivat hänen ratsunsa kavioista. Hänen päätänsä\nhuimasi. Maantiellä oli hänen hevosensa kompastunut, ja hän oli\nsatuttanut päänsä ja rintansa tykinpyörään. Maattuaan hetken\ntainnoksissa hän oli herännyt siihen, että tykistövälskäri\nvalmistausi iskemään hänen suontaan. Vaivoin torjuttuaan tuon\ntoimenpiteen hän oli saanut päänsä kääreisiin ja sisäänsä pari vahvaa\nkulausta riikapalsamia. Mitä lie välskäripahus sekoittanut siihen,\nkoska se oli mennä äjähtänyt päähän kuin häkä. Hän ei ollut syönyt\nkahdeksaantoista tuntiin. Oli selvä, että siinä vahvakin mies kävi\nheikoksi.\n\nMitä... mitä ihmettä? Valehtelivatko hänen silmänsä? Palmfeltin\nprikaati, jonka hän oli komentanut Pyhäjokisuulle, seisoi maantiellä\nmarssivalmiina. Pitkät rivit pistinmetsää niin kauas kuin silmä\nkantoi.\n\n-- Kuka teille on antanut luvan poistua asemistanne? -- karjaisi\nLöwenhjelm sapeli koholla, kääntyen lähimmän upseerin puoleen.\n\nTämä teki sapelilla kunniaa.\n\n-- Hänen ylhäisyytensä lähetti perääntymiskäskyn.\n\n_Sacré nom!_ Taivas ja h--vetti! -- Löwenhjelm karahutti täyttä\nkarkua pappilaan. Siellä oli Klingspor juuri rekeen asettumassa.\nPalvelijasotilas peitti häntä parastaikaa vällyihin.\n\n-- Teidän ylhäisyytenne! Mitä tämä merkitsee? Mehän sovimme siitä,\nettemme anna ryssän survoa kantapäitämme!\n\n-- Rauhoittukaa, hyvä ystävä! Kuormastot ovat turvassa.\n\nKuormastot! Löwenhjelmin huulilla pyöri hirvittävä kirous.\n\nNiitä se aina ajatteli -- sen palavan h--vetin perimmäisen kamarin\npöytäsankari! Kunpa pi--ut syöttäisivät sille kadotuksessa haisevia\nryssänraatoja!\n\nJos sota olisi voitettu syönnillä, ei vihollisesta olisi jäljellä\nsaappaan korkojakaan!\n\nHän lasketti pyrynä pihasta ulos ja kääntyi Viirteen siltaa kohti.\nMutta sieltä tulla rynnistivät jo uusmaalaiset ja hämäläiset -- koko\nGripenbergin prikaati täydessä pakotouhussa. Sotamiehet, jotka eivät\nolleet käsittäneet äkkinäistä tapausten käännettä, olivat vähitellen\nhermostuneet ja ruvenneet kiinnittämään vauhtia. Samassa hän muisti,\nettei Adlercreutz ollut saanut pysähtymiskäskyä, ja lähetti muutaman\nvänrikin viemään siitä sanaa.\n\nSekasortoon joutuneet joukot tempasivat hänet mukaansa kuin\nkevättulviva joki jääkappaleen. Hän huusi ja noitui, mutta kukaan\nei välittänyt hänestä. Joen jäällä hän pääsi erilleen ruuhkasta ja\nsaattoi nyt paremmin harkita tilannetta. Jokisuusta käsin näkyi\nlähenevän kasakkarykmentti. Näin pian se siis oli ehtinyt matkan\nsuorittaa. Hän komensi majuri Rotkirchin niitä vastaan kolmella\neskadroonalla. Niitä oli vain 70-80 miestä.\n\nNämä karahuttivat täyteen laukkaan. Mutta samassa Löwenhjelm huomasi,\nettä suurenpuoleinen kasakkajoukko yritti kiertää heidän oikeaa\nsivustaansa. Hän lähetti luutnantti af Forselleksen 12 rakuunalla\nestämään sitä. Tämä lähti, ja hetkeksi näytti vihollisen hyökkäys\nsillä suunnalla keskeytyvän.\n\nKasakat olivat hajaantuneet muutamia kymmeniä miehiä käsittäviksi\njoukkueiksi. Ne laskettelivat ohjakset höllinä edestakaisin\nForselleksen rakuunain ohitse, noin 150 metrin päästä näistä --\nikäänkuin arvostellen, kannattiko noin mitättömän joukon kimppuun\nedes käydä. Löwenhjelmiä, joka piti silmällä niitä, harmitti tämä\nilmeinen härnäily. Muutenkin hän oli ylenmäärin hermostunut ja\nvieläkin välskäriltä saamansa vahvistusryypyn huumaama. Iskien\nkannukset ratsunsa kylkeen, hän karahutti Forselleksen luo ja komensi\ntuon pienen joukon seuraamaan itseään.\n\n-- Mars! mars!\n\nMutta -- joko eivät rakuunat kuulleet tai tajunneet hänen äkkinäistä\nkomentoaan, he jäivät paikoilleen. Ainoastaan Forselles muutamien\nharvojen kanssa ratsasti hänen jälkeensä.\n\nLöwenhjelm oli jo joutunut keskelle sakeinta kasakkaparvea ja\nhuitoi ympärilleen minkä kerkisi. Nämä nähtyään yksinäisen upseerin\nniin kaukana joukostaan saarsivat hänet oitis. Piikit välähtelivät\nesikuntapäällikön kasvojen edessä, mutta hän iski vain ympärilleen\nniin paljon kuin jaksoi.\n\n-- Antautukaa! -- huudettiin hänelle venäjäksi, mutta Löwenhjelm\nei ymmärtänyt, tai ei halunnut ymmärtää. Hänen leuastaan vuosi\nveri. Lyöden ympärilleen vimmatusti, silmissä taistelun hehku, hän\npudotti kasakan toisensa perästä. Mutta -- vähitellen hänelle rupesi\nselvenemään onneton tilanne. Hät'hätää ehtien silmätä taaksensa hän\nhuomasi jonkin matkan päässä taistelevan Forselleksen. Muutamia\nrakuunoita huhtoi hänen lähellään. Mutta -- Forselles oli niin\nkaukana ja siksi suuren kasakkaparven saartamana, ettei häneltä\nvoinut odottaa minkäänlaista apua.\n\n\"Rohkea rokan syö!\" ajatteli Löwenhjelm ja yritti raivata itselleen\ntietä taaksepäin, mutta oli samassa kyljellään maassa. Hevonen oli\nkompastunut. Kerran välähti kasakan piikki vielä hänen kasvojensa\nedessä. Hän tunsi piston kurkussaan ja menetti tajuntansa.\n\nKun Löwenhjelm toipui, huomasi hän istuvansa reessä, joka oli\ntäynnä haavoittuneita. Hänen rinnallaan istui ruotsalainen upseeri\npaha piikinpisto toisessa silmäkuopassa. Kasvot olivat aivan veren\nvallassa. Löwenhjelmin kurkkuun koski kipeästi, ja hänestä tuntui,\nettä henki kulki jostakin alempaa, koska lämmintä, verensekaista\nvaahtoa joka henkäisyllä purskahti hänen kaulalleen.\n\n-- Oih! -- pääsi häneltä valittavasti.\n\n-- Löwenhjelm! -- kuiskasi upseeri hänen vieressään.\n\n-- Sinäkö, Clairfelt! Nyt on kaikki hukassa! Loppu tuli!\n\nKuumat kyynelet täyttivät hänen silmänsä. Siinä, reen keulapuolella,\nretkotti pari Uudenmaan rakuunaa hänen jaloissaan pahasti\nhaavoittuneina. Kasakka istui kuskin paikalla, ja toisia kuhisi\nympärillä kuin ampiaisia, nauraen ja molittaen.\n\n-- Aja!\n\nReki lähti liikkeelle. Joka heilahduksella Löwenhjelmin kurkkuun\npisti niin, että maailma mustui silmissä. Koko pää oli kuin tulessa.\nNenästä ja leuastakin vuosi veri. Ja sitä paitsi koski niskaan, koski\naivan tavattomasti...\n\n       *       *       *       *       *\n\nHän heräsi siihen, että parrakkaat kasvot olivat kumartuneina hänen\nylitseen, ja lempeä, harvinaisen sointuisa ääni kysyi ranskaksi:\n\n-- Kuinka jaksatte, herra kreivi?\n\nLöwenhjelm katseli noita kasvoja, joista mustan täysparran keskeltä\nleimusi kaksi tulista silmää. Niiden sävy oli osaaottava, melkeinpä\nsurullinen.\n\n-- Eversti Kulnev -- niinkö?\n\n-- Kyllä, herra kreivi.\n\nLöwenhjelm tarttui vierasta kädestä ja änkytti:\n\n-- Kiitän, herra eversti! Miten jaksavat toverini?\n\nKulnev hymyili valoisasti.\n\n-- Ei hätää! Silmän alle on sattunut.\n\n-- Niin... Clairfelt, mutta minä tarkoitan rakuunia.\n\n-- Oh! Musikalla on henki lujassa.\n\nSiinä ne makasivatkin lattialla molemmat rakuunat, valittaen hiljaa.\nClairfelt istui ikkunan luona, painaen kädellä raadeltua silmäänsä.\nHänen kaapunsa rintapielet olivat hyytyneen veren vallassa.\n\nVälskäri astui huoneeseen ja neuvotteli Kulnevin kanssa heidän\nomalla kielellään. Tämä viittasi Löwenhjelmiin. Asianomainen käsitti\ntarkoituksen.\n\n-- Rakuunat ensin! -- sanoi hän pontevasti. -- Sitten minä viimeksi.\n\nVälskäri levitti kätensä kuin ihmettelyn merkiksi. _Vsjoravnó!_\nHänelle se oli samantekevä.\n\nPian olivat haavoittuneet rakuunat saaneet ensiavun. Venäläinen\nvälskäri näytti olevan taitava. Hän käsitteli miehiä kuin kätilö\npientä lasta.\n\nSitten seurasi Clairfeltin vuoro. Tämä ähki ja kiroili ruotsiksi.\nMutta välskäri pajatti omalla kielellään:\n\n-- _Aa... bátjushka!_ Täytyy sitoa, sitoa, isäseni.\n\nViimeksi neulottiin Löwenhjelmin haavat. Hän sai vahvistavan\nviinaryypyn. Välskäri irvisti ystävällisesti, pestessään haalealla\nvedellä veren vallassa olevaa kaulaa. Hän näytti kuin ihailevan\nkasakan työtä. Pahasti olikin aron pojan piikki puhkaissut kurkun.\n\n-- _Träbjääng, träbjääng_ -- koetti hän mongertaa ranskaksi, eikä\nLöwenhjelm päässyt selville, tarkoittiko hän piikin pistoa vai\nomaa kätevyyttään. Muutamassa hetkessä oli kurkku neulottu, pantu\nsiteeseen, laastarilaput nenänpäähän, leukaan ja niskaan. Klingsporin\nesikuntapäällikkö oli perusteellisesti paikattu.\n\nHuoneeseen astui sairaalloisen näköinen, keski-ikäinen upseeri.\nOlkaimista päättäen arvasi Löwenhjelm hänet kenraaliksi. Hänkin puhui\nsujuvasti ranskaa ja tiedusteli haavoittuneiden vointia.\n\nSe oli kenraalimajuri Rajevski.\n\nLöwenhjelm oli kuvitellut tätä miestä kokonaan toisen näköiseksi ja\n-tapaiseksi. Ankara, julma mies, joka ei säälinyt ketään. Johtuiko se\nnimestä, joka jollakin tavoin loihti esiin mielikuvan myrskystä ja\nukkosesta? Kuin piiskansivallus tai räjähtävä kranaatti! Sellaisen\nvaikutuksen oli tämän miehen nimi häneen tehnyt. Mutta nyt hän\nhuomasi kummakseen lempeät, ruskeat silmät, joista loisti isällinen\nhyvyys. Tulija istahti tuolille Löwenhjelmin sängyn viereen ja\ntarttui häntä kädestä.\n\n-- Valitan syvästi, herra kreivi... puhui hän hiukan käheällä\näänellä, -- mutta sota on sellaista. Tulemme tekemään kaikkemme\nteidän viihtymiseksenne. Mutta -- kuten ymmärtänette, olemme itsekin\nriippuvaisia olosuhteista. Näin hyvää majapaikkaa emme kykene teille\npitkän päälle tarjoamaan.\n\nLöwenhjelm tarkasteli huonetta. Se oli pienenpuoleinen kamari,\nnurkassa klahvipiironki, jonka yläpuolella riippui öljyvärimaalaus.\nSe esitti vanhaa peruukkipäistä pappia.\n\n-- Missä minä olen?\n\n-- Pappilassa.\n\n-- Löwenhjelm rypisti kulmiaan. Hänen ajatuksensa työskenteli\nraskaasti. Eihän tämä muistuttanut pappilan huoneita. Hänhän oli\nmajaillut talossa ja tunsi joka sopen.\n\nRajevski ymmärsi hänen hämminkinsä.\n\n-- Toisen papin luona... kappalaisen.\n\nAhaa... tämä oli kappalaispuustelli! Nythän hän muisti. Hän\noli ratsastanut Gripenbergin joukkoja vastaan, jotka syöksyivät\njäälle, vetäen hänetkin muassaan. Rovastin pappilan alapuolella\noli tapahtunut ottelu kasakoiden kanssa. Tämä oli siis kappalaisen\npuustelli.\n\nRajevski oli ottanut taskustaan kellon ja kukkaron. Hän ojensi ne\nLöwenhjelmille.\n\n-- Meidän miehet olivat ottaneet, mutta toivat takaisin.\n\nHänen ja Kulnevin kesken syntyi kiivas sananvaihto. Kasakka\nläimäytteli kämmenellä polveensa, aivan kuin näyttääkseen, kuinka\nasianomaisen varkaan tulisi käymään. Sitten hän kavahti pystyyn ja\npoistui nopein askelin.\n\nRakennuksen toisesta päästä rupesi kuulumaan hirveää rähinää.\nKulnevin ääni kajahteli ylinnä muiden. Ovi paukahti, ja tömisteleviä\naskeleita juoksi läpi eteisen. Hetken kuluttua rupesi pihalta\nkuulumaan pampun läiske ja sotamiehen valittava huuto.\n\nLöwenhjelm tuli levottomaksi.\n\n-- Mitä se on?\n\n-- Kasakka, joka oli teidät ryöstänyt, saa selkäänsä.\n\nLöwenhjelmiä puistatti. Olivat nämä ryssät raakoja. Piestä tuolla\ntavoin miestä, joka sodassa kähvelsi toisen kukkaron ja kellon.\nVäärinhän se tietysti oli, mutta väärin oli myös tuolla tavoin piestä.\n\n-- Häiritseekö teitä tuo huuto? -- kysyi Rajevski väkinäisesti\nhymyillen. -- Täytyy olla ankara vihollismaassa. Sotamies ei saa\nvarastaa!\n\nLöwenhjelm huitaisi kädellään. Rajevski tulkitsi sen myöntymisen\nmerkiksi, nousi ja meni portaille. Häntä itseäänkin hermostutti tuo\ntoimitus. Hetken kuluttua kuului huuto kauempaa.\n\n-- On näillä sotakuri, Clairfelt! Siitä minä pidän! -- lausui\nLöwenhjelm kiiluvin silmin.\n\nHän olikin kärsinyt omien joukkojensa keskuudessa vallitsevasta\nepäjärjestyksestä. Se oli aiheuttanutkin monta yhteenottoa hänen\nja Klingsporin kesken. Esim. Hämeenlinnasta lähdettäessä oli eräs\nsotilas unohtanut kiväärinsä muutaman torpan pihalle. Sitä ei ollut\nkukaan päällystöstä huomannut. Mies oli muutaman virstan päästä\njuossut hakemaan aseensa, niin -- poistunut rivistä, palannut\ntakaisin, eikä sitäkään ollut kukaan huomannut. Sellaista!\n\nKasakan ulvonta oli lakannut. Hyvä, että heittivät. Ei tuokaan\nvedellyt, että miestä hakattiin kuin kinnasta. Mutta -- kuri piti\nolla -- muuten ei käyty sotaa. Hän oli vaihtanut tästä mielipiteitä\nmm. Adlercreutzin kanssa. Tämä oli täydellisesti yhtynyt häntä\nkannattamaan.\n\nAdlercreutzin muistaminen vei ajatukset oman väen luo. Missä he nyt\nmahtoivat olla? Painuivat tietysti yhä pohjoisemmas. Kukahan nyt\nsaisi hänen paikkansa? Ehkä Gripenberg? Mutta tämä oli huonoissa\nväleissä ylipäällikön kanssa. Ehkä Adlercreutz? Hän olisi siihen\nerinomaisen sopiva. Ehkäpä tällä olisi suurempi vaikutusvalta\nKlingsporiinkin, kuin hänellä, vaikka parastaan hänkin oli koettanut.\n\nOmituista oli elämän kulku. Täällä hän nyt makasi haavoittuneena ja\nvankina, sillä aikaa kuin hänen toverinsa marssivat pohjoiseen. Pian\nkai he saapuisivat Tornioon -- ja silloin olisi tämä murhenäytelmä\nnäytelty loppuun.\n\nHän muisti taas sen hetken, jolloin hän seisoi kuninkaan kabinetissa\nja tämä ehdotti hänelle ylipäällikön silmälläpitovelvollisuutta. Hän\noli kieltäytynyt. Olisiko hänen pitänyt suostua? Ehkä -- ehkä ei. Hän\nei ollut vieläkään siitä täysin varma. Jos hänen olisi onnistunutkin\ntäyttää tuo raskas velvollisuus, olisiko kuninkaasta ollut turvaa\nja riittävää selkänojaa? Hän olisi vain sotkeutunut kaikenmoisiin\njuonitteluihin, eikä se ollut hänen suoran luonteensa mukaista.\n\nMutta surullista oli tämäkin... maata täällä toimetonna, kun armeija\ntarvitsi miehensä. Hän katsahti Clairfeltiin. Pää käden nojassa istui\ntämä ikkunan pielessä ja ähki tuskissaan.\n\n-- Clairfelt, me karkaamme!\n\nTämä huitaisi kädellään. Mahdotonta. Ensiksikään he eivät olleet\nsiinä kunnossa, verenvuodon heikontamia kun olivat. Hän, Clairfelt,\nolisi ehkä paremmin kyennyt, mutta Löwenhjelmistä ei ollut. Sitä\npaitsi --.\n\nHän viittasi ovelle.\n\nSiellä seisoi sotamies kivääri jalalla.\n\nRajevski palasi Kulnevin seurassa.\n\n-- Pyydän tuhannesti anteeksi, herra kreivi! -- huudahti\nviimeksimainittu. -- Olen kieltänyt miehiäni varastamasta, mutta ne\nvintiöt eivät muista. No -- asianomainen muistaa tämän kyllä. Hän sai\nriittävästi!\n\nKulnevin mustissa silmissä leimusi. Nyt hän muistutti sitä Kulnevia,\njoka taistelussa oli aina ensimmäinen hyökkäämään.\n\n-- Kuri täytyy olla! Muuten ei voida toimittaa mitään. Se on sitä\npaitsi hänen majesteettinsa nimenomainen käsky. Venäjän armeijaa\nei saa painaa sellainen häpeä, että sanottaisiin sen harjoittavan\nväkivaltaa.\n\nClairfelt puuttui puheeseen. Hän huomautti kuulleensa, että kasakat\nolivat pidelleet pahasti rauhallisia asukkaita.\n\n-- Rauhallisia! -- huudahti Kulnev. -- Nimitättekö rauhallisiksi\nniitä, jotka ase kädessä nousevat meitä vastaan?\n\nJaa -- saattoi olla niin. Mutta talonpojat puolustivat isänmaataan.\n\n-- Isänmaan puolustus on säännöllisen sotaväen tehtävä. Se ei kuulu\nsiviiliväestölle. Jos tahtovat puolustaa, ruvetkoot sotamiehiksi.\nMutta aseellisia talonpoikaisjoukkoja ei voida suvaita.\n\nRajevski puhui hillitysti, mutta samalla pontevasti.\n\nLöwenhjelm muisti kuulleensa, että Lapuan talonpojat olivat\ntarjoutuneet auttamaan Adlercreutzia, pyytäneet aseita ja\npäälliköitä. Mutta Adlercreutz oli evännyt heidän tarjouksensa. Tämä\ntoimenpide oli sittemmin hyväksytty päämajassa.\n\n-- Minä olen herra everstin kanssa samaa mieltä, -- lausui hän. --\nSodankäynti on säännöllisen sotaväen tehtävä.\n\nHänen oli vaikea puhua, sillä kurkkuun koski joka kerta, kun hän\nvähänkin avasi suuta.\n\n-- Iloitsen, että ajattelette niin, -- sanoi Kulnev kumartaen.\n\n-- Mutta siitä olen eri mieltä, että Venäjän armeija koettaa\nhäpeällisillä tarjouksilla yllyttää meidän joukkojamme antautumaan.\n\nVenäläiset rypistivät kulmiaan. Asia oli heistä kiusallinen. Rajevski\nvirkahti:\n\n-- Emme voi sille mitään. Se on meidän ylijohtomme tahto.\nTotteleminen on sotilaan ensimmäinen velvollisuus.\n\n-- Mutta -- eversti Kulnevkin yritti muutamaa päivää aikaisemmin\nsamaa juonta.\n\nKulnev astui vuoteen luo.\n\n-- Erehdytte, herra kreivi! -- huudahti hän. -- Tarkoitatte\njulistuksia, joita on löydetty teidän etulinjoiltanne. Minä en ole\navustanut niiden levittämisessä. Olen kyllä ollut niistä tietoinen,\nsillä ne kuuluvat meikäläisen johdon ohjelmaan. Mutta -- minä en\nole hyväksynyt niitä enkä puuttunut niiden levittämiseen. Uskonette\nvenäläisen aatelismiehen sanaa?\n\nRajevskia näytti tämä keskustelu ilmeisesti vaivaavan. Hän lausui\nKulneville jotakin venäjäksi, toivotti Löwenhjelmille pikaista\ntoipumista ja poistui.\n\nKulnev istahti vuoteen viereen.\n\n-- Ette kai epäile minusta sellaista, herra kreivi? Minua surettaa,\njos ajattelette niin. Olen sotilas ja isken kyllä tappelussa voimaini\ntakaa. Mutta halpamaisiin keinoihin en turvaudu! Jo äitini opetti\nminulle toista.\n\nÄidin mainitseminen sai Löwenhjelmin hellälle mielelle.\nIhmeellistä, että heillä molemmilla oli äiti -- hänellä ja tuolla\nvihollisupseerilla. Ja kumpikin rukoili poikansa puolesta samaa\nJumalaa. Löwenhjelm oli huomannut, kuinka kasakkaeverstin silmät\nkostuivat, kun hän mainitsi äidistään. Hän tarttui Kulnevia kädestä\nja lausui hiljaa:\n\n-- Uskon teitä, herra eversti. Te olette kunnian mies! Niin olen\nminäkin.\n\nKulnev puristi liikutettuna Löwenhjelmin kättä.\n\n-- Mutta -- nyt teidän täytyy levätä, jotta pääsette paranemaan. Pian\nteidät vaihdetaan johonkin meikäläisistä.\n\nHän tervehti sotilaallisesti ja poistui, kannusten kilistessä.\n\n\n\n\nXI\n\n\nKapteeni Björnstjerna oli matkalla venäläisten puolelle viemään\nvangiksi joutuneille Löwenhjelmille ja Clairfeltille rahaa ja\nvaatteita. Klingspor oli lähettänyt hänet ja varustanut passilla,\njossa hänen asiansa selitettiin sekä pyydettiin lupaa sen\ntoimittamiseen.\n\nSeutu, jonka läpi hän torvensoittajansa kanssa ratsasti, oli kuollut.\nEi minkäänlaista elonmerkkiä näkynyt. Talot ja mökit tien varrella\nkyyröttivät autioina. Asukkaat olivat paenneet metsiin.\n\nMaantienvarsi vain osoitti, että siitä oli äsken kulkenut perääntyvä\nsotajoukko. Molemmin puolin tietä oli heitetty rikkonaisia rekiä,\npakkilaatikoita ja kaikenlaista kamaa. Siellä oli vaatekappaleita\nhujan hajan... rikkiammuttuja sotilashattuja ja likaisia\njalkarättejä. Muutamia hevosenraatoja lojui tiellä, mahat surkeasti\npöhöttyneinä, laihat kaulat venyneinä. Eläinparat olivat siihen\nkaatuneet, riisuttu valjaista ja jätetty jäljelle.\n\nKevät teki tuloaan. Aurinko lämmitti jo keskipäivällä verraten\ntuntuvasti. Tiellä, hevoslannan ja kaikenlaisen roskan välissä\nlirisivät pienet puroset -- kaivautuen paksujen kinosten alle tien\nmolemmin puolin. Metsässä humahteli silloin tällöin, kuin olisivat\nnäkymättömät olennot siellä huokailleet. Björnstjerna kuvitteli,\nettä ne olivat kaatuneiden henkiä. Mutta varpuset pitivät kestejään\ntiellä. Niitä oli suuret parvet ja ne pyrähtivät lentoon ratsumiesten\nlähestyessä. Korpit vaakkuivat ilmassa. Ne vainusivat haaskoja, ja\nkyllä niitä olikin. Eräässäkin paikassa makasi kuollut sotamies\ntiensyrjässä, haaralla jaloin ja lasittuneet silmät puoleksi\nauki. Keltaisista housuistaan päättäen se oli kuulunut Pohjanmaan\nrykmenttiin.\n\nBjörnstjerna ratsasti vaieten ja koetti kääntää katsettaan pois\nhevosenraadoista. Niitä rupesikin nyt olemaan yhä tiheämmässä. Tuntui\nahdistavalta ajatella, että nyt oli ensimmäinen pääsiäispäivä, elämän\nja ylösnousemuksen juhla. Näillä mailla asusti murhe ja kuolema.\n\nEi ristinsielua näkynyt -- vain yhä taajempia korppiparvia, jotka\nliitelivät maantien ja metsän yläpuolella -- Kuoleman edestakaisin\nleijaileva paarivaate tämän aution seudun yllä.\n\nPiehingissä hän kohtasi ensimmäiset kasakat. Pensaan takaa sukelsi\nesiin parrakas olento, joka huusi pysähtymään. Björnstjerna kohotti\npienen valkoisen lipun ja antoi torvensoittajan puhaltaa merkkisoiton.\n\nTien vieressä olevasta talosta ratsasti nuori kasakkakornetti\npaikalle ja otti Björnstjernan vastaan. Tämä selitti asiansa\nranskaksi, jota kornetti tuntui auttavasti osaavan.\n\nHän tarkasti passin ja lähti kahden kasakan kanssa saattamaan.\n\n-- Onko eversti Kulnev täällä? -- kysyi Björnstjerna.\n\nKornetti näytti joutuvan hämilleen.\n\n-- Ettekö ole tavannut häntä?\n\n-- En.\n\n-- Sepä kumma! Kornetti yritti jatkaa, mutta vaikenikin. Hän katsahti\nepäluuloisesti ruotsalaiseen.\n\nPian alkoi Pyhäjoen kirkonkylä näkyä. Se teki hyljätyn ja ryöstetyn\nvaikutuksen. Oli puolenpäivän aika, mutta tapulin luukut olivat\nkiinni. Ei kuulunut kellojen soittoa, ei näkynyt kirkkoväen\ntavallista liikettä. Talojen pihoilla juoksenteli vihollisen\nsotamiehiä. Ne olivat juhlapuvuissa. Valkoiset housut vilahtelivat\nnurkissa, ja viheriät asetakit loistivat auringon valossa.\nBjörnstjerna rupesi tekemään havaintoja, mutta kornetti komensi\nseisahtumaan.\n\nHän otti taskustaan valkoisen liinan, jolla Björnstjernan silmät\npeitettiin. Sotilas kasakan kanssa jäi kylän päähän. Vaatemytty, joka\noli riippunut sotamiehen satulannupissa, siirrettiin kasakan hevosen\nselkään. Sitten jatkettiin matkaa.\n\nOmituista oli kulkea noin silmät sidottuina. Tuntui, kuin olisi\nvaappunut ilmassa. Hevonen oli kyllä hänen allaan, mutta tuntui\nsiltä, kuin olisi sekin heilahdellut jossakin korkealla... jonkin\nhuimaavan ja peloittavan rotkon yläpuolella, jonka yli johti vain\nkapea porras. Se astua sipsutteli varovaisesti... kuin koetellen\nportaan kestävyyttä. Hän arvasi, että sitä talutettiin suitsista,\nkoskapa se vähäväliä nosti päänsä pystyyn ja riuhtoi. Hän kannusti\nsitä tuon tuostakin varkain, jolloin taluttava kasakka aina murahti\njotakin.\n\nOmituista oli noin peitetyin silmin arvailla, missä kulloinkin\nkuljettiin. Tässä, tässä oli varmasti jokin kapeampi sivutie,\nja sen molemmin puolin oli painautunut ihmisiä. Hän vaistosi\nniiden läsnäolon. Jotakin kilahti... kuin olisi kahta pientä\nrautakappaletta isketty yhteen. Hän arvasi, että sen aiheutti\nliipaisimen suojustimen kosketus vyön solkeen: -- nuo näkymättömät\nolennot tekivät kivääreillä kunniaa. Kuului heikko rykäisy, ja\nsen jälkeen yhtäkkinen kohaus: -- näkymättömät olennot tekivät\nkäännöksen. Yks, kaks, yks, kaks... siellä ne marssivat jo etempänä\npitkin sohjuista tietä...\n\nMatalalla äänellä lausuttu sana kantautui hänen korvaansa.\nBjörnstjerna koetti arvata, kumpi sen sanoi -- kornettiko vai\nkasakka... luultavasti viimeksimainittu, koska se kuului hänen\ntakaansa. Jostakin etempää kuului surunvoittoista laulua, ja nyt\nerotti Björnstjerna hyvänhajuisen tuoksun, jonka tuulen leyhkä toi\nhänen nenäänsä. Syvä bassoääni luki jotakin, ja sitten seurasi sama\nsurunvoittoinen laulu.\n\nPysähdyttiin. Side poistettiin Björnstjernan silmiltä, ja hänen\nkäskettiin laskeutua satulasta alas. Hän seisoi ison pappilan\npihalla, pääportaiden edessä. Surunvoittoinen laulu kuului\nkirkkomaalta. Siellä vihollinen hautasi kaatuneitaan.\n\nPäivystävä upseeri otti hänet vastaan ja johdatti rovastin\nvirkahuoneeseen. Paksuja kirkonkirjoja oli levällään pöydällä.\nNäytti siltä, että venäläiset olivat niitä huvikseen selailleet. Oli\nomituista Björnstjernan todeta, että vuorokausi taaksepäin he olivat\nmajailleet juuri tässä samassa rakennuksessa, ja että Klingspor oli\nheidän kanssaan pelannut korttia tuossa viereisessä huoneessa, jossa\nnyt asui venäläinen kenraali.\n\nUpseeri kertoi kenraalin olevan hautajaisissa, mutta saapuvan pian.\nHe olivat sitä ennen pitäneet kenttäjumalanpalveluksen ja laulaneet\n_Te Deum'_in. Upseeri jutteli tästä kuin aivan luonnollisesta\nasiasta. Ja luonnollistahan se hänen kannaltaan olikin -- mutta\nyhtäkaikki tuntui Björnstjernasta kiusalliselta kuulla sitä.\n\nPäivystävä upseeri oli nuori raikasverinen mies -- arviolta noin 25 v.\nikäinen. Mutta hänellä oli omituisen raskas, surullinen katse. Istuen\nmietteissään, pää käsivarren nojassa, hän huokasi vähän väliä. Sitten\nhän nousi hajamielisenä ja katseli ikkunasta ulos, missä pellot\nlepäsivät harmaaksikäyneen lumen alla.\n\n-- Ei ole kaunista! -- virkkoi hän kuin puolittain itsekseen.\n\nBjörnsjerna yritti ruveta juttelemaan, mutta samassa kuului askeleita\nja kovaäänistä keskustelua. Hän erotti äskeisen syvän bassoäänen,\njonka oli kuullut hautuumaalta. Sitä säesti omituinen kahina. Se oli\nluultavasti pappi.\n\nÄänet loittonivat saliin, johon mentiin suoraan eteisestä, ja sitten\nkuului, kuinka viereisessä huoneessa siirrettiin tuoleja, ja kaksi\ntäsmällistä, sointuvaa ääntä aloitti keskustelun.\n\nPäivystävä upseeri naputti ovelle ja meni sisään. Tuokion kuluttua\nilmestyi kynnykselle nuorekas, kenraalin univormussa oleva mies,\njolla oli kosteat, säteilevät silmät ja pitkä poskiparta. Sen\nniemekkeet ulottuivat melkein suupielten kohdalle.\n\nBjörnstjerna ojentautui asentoon ja teki ilmoituksen. Sitä ja sitä\nvarten hän oli saapunut.\n\nKenraali astui ystävällisesti hymyillen häntä vastaan ja esitti\nitsensä:\n\n-- Tutshkov, Nikolai Aleksejevitsh.\n\nSe oli siis vihollisarmeijan komentaja, kasvot kauniit, melkein\nnaisellisen hempeät. Tukka oli kammattu ohimoille ja muodosti\nmuutamia kurittomia kiehkuroita. Mutta ryhti oli sotilaan. Rinnassa\nkiilteli kokonainen ritarimerkkien sarja. Puhuessaan hän hypisteli\npientä kääpiömiekkaa, joka oli kiinnitetty ison tähden alle, kärki\nylöspäin.\n\nHän pyysi Björnstjernaa sisähuoneeseen, ja jälleen valtasi tämän sama\nomituinen tunne kuin äsken kansliassa. Kamari oli tuttu, huonekalut\nentisillä paikoilla. Tuossa, tuon pöydän ääressä he olivat lyöneet\nkorttia, ja hän oli voittanut. Siinä seisoi sama sohva, jossa\nKlingspor oli istunut. Nyt siinä istui nuori, tähtirintainen mies,\njoka kohteliaasti nousi seisomaan ja kumarsi äänettömästi. Hänet\nesitettiin parooni von Pahleniksi.\n\nTutshkov luki Klingsporin antaman passin ja heitti sen pöydälle. Hän\ntiedusti, missä vaatepaketti oli.\n\nPäivystävä upseeri toi sen. Tutshkov käski avata sen, ja sieltä\npaljastui kiiltelevä esiupseerin univormu kultaisine nauhoineen.\nTutshkov kääntyi Björnstjernan puoleen hymyillen:\n\n-- Olen pakoitettu tarkastamaan sen.\n\nHän kopeloi univormun taskut. Ei mitään.\n\n-- Missä se on valmistettu?\n\n-- Tukholmassa.\n\n-- Ooo... hienoa työtä! Käärikää se kokoon.\n\nPäivystävä upseeri teki työtä käskettyä. Sotamies kutsuttiin sisään.\nHän sai kantaa pakettia.\n\nParooni Pahlen lähti saattamaan Björnstjernaa. Löwenhjelm oli\nsiirretty muutamaan mökkiin, lähelle pappilaa. Venäläinen selitteli,\nettä heillä oli suuri tilanahtaus, joten herra kreiville ei ollut\nriittänyt säädyn mukaista asuntoa. Tämä Suomi oli niin köyhä maa ja\nasumukset alkuperäisiä. Täytyi tietysti omat väet majoittaa ensin\nja sitten vasta vieraat. Sodankäynnissä ei voinut noudattaa kaikkia\nkohteliaisuuden vaatimuksia.\n\nBjörnstjerna myönteli. Kyllä hän sen ymmärsi. Olihan hänkin sotilas.\nHän tiedusteli, miten kreivi Löwenhjelm jaksoi.\n\n-- Ojah! Olosuhteisiin katsoen verraten hyvin. Pian saatte hänet\nnähdä.\n\nHe olivatkin perillä. Se oli yksinkertainen, aivan tavallinen mökki.\nMatalan, ahtaan eteisen kautta tultiin sisään. Pari penkkiä, pöytä ja\nmuutamia puuastioita muodosti koko kaluston. Peräseinällä oli sänky,\nja sen laidalla istui kalpea, surkeannäköinen mies, paksut siteet\nkurkun ympärillä.\n\n-- Björnstjerna!\n\nLöwenhjelm syöksähti pystyyn ja heittäytyi ystävänsä kaulaan.\nMolemmat hyrähtivät itkuun. Nojaten toistensa rintaa vasten he\nitkivät hyvän tuokion. Pahlen oli sotilaan kanssa hienotunteisesti\nvetäytynyt ulos, joten ystävykset saivat olla kahden kesken.\n\nToinnuttuaan he istahtivat sängyn reunalle ja rupesivat juttelemaan.\n\n-- Enpä olisi ikinä uskonut, että näin kävisi, -- lausui Björnstjerna\nsilmiään kuivaten.\n\n-- Niin, ihminen on kohtalon käsissä. Mutta kerrohan, kuinka siellä\nmeidän puolella jaksetaan.\n\nLöwenhjelm koetti näyttää iloiselta, vaikka kyyneleet kimaltelivat\nvielä hänenkin silmissään.\n\nMikäpäs siellä... entinen meno ja surkeus. Adlercreutzin prikaati\nlepäili Saloisissa, ja Palmfelt Pattijoella. Gripenberg oli\njoukkoineen majoittunut Raaheen, missä myös päämaja sijaitsi. Siellä\noltiin, ja entiseen tapaan kiisteltiin siitä, mitä pitäisi tehdä.\n\n-- Tuota... kuka on nyt minun paikallani?\n\n-- Adlercreutz.\n\n-- Arvasinpa! Sen jälkeen kuin Stjernvall joutui vangiksi\nKoskenkylässä, ei kukaan muu olisi voinutkaan tulla kysymykseen --\npaitsi Gripenberg.\n\nBjörnstjerna kertoi, että Gripenbergille oli tarjottu paikkaa, mutta\ntämä oli kieltäytynyt. Hän ei luullut tulevansa toimeen ylipäällikön\nkanssa -- pitäen tätä viekkaana ja epäluotettavana.\n\n-- Niin... se mies on todella vaikeasti käsiteltävissä -- luistaa\nkynsistä kuin made.\n\nBjörnstjerna kertoi vielä Klingsporin kirjoittaneen kuninkaalle.\nLisääntyvän sairauden vuoksi oli ukko arvellut olevansa pakotettu\nluopumaan toimestaan.\n\n-- Sen hän olisi saanut jo aikaisemmin tehdä -- silloin olisi\nsotahistoria jäänyt tätä toista Moreaun perääntymisretkeä vaille, --\nlausui Löwenhjelm ivallisesti.\n\nHän tarkoitti muuatta ylipäällikön lausuntoa, jossa tämä oli\nverrannut perääntymisretkeään ranskalaisen kenraali Moreaun v. 1794\nsuorittamaan samanlaiseen. Mutta Moreau oli samonnut vihollisinaan\nläpi ylivoimaisen vihollisen koko ajan ahdistaessa. Klingspor oli\nmarssinut omassa maassa, oman kansan keskellä. Ja mitä vihollisen\nylivoimaisuuteen tuli, niin he olivat siinä kohden surkeasti\nerehtyneet.\n\n-- Siitä sitä on puhuttukin pötyä! -- murahti Björnstjerna.\n\n-- Sanos muuta! Ja minä kun koetin häntä viimeiseen asti taivuttaa!\nViime päivinäkin olimme melkein ilmitappelussa keskenämme.\n\nSenhän Björnstjerna tiesi. Löwenhjelm oli alituiseen painostanut\nhyökkäystä ja hermostuttanut Klingsporin äärimmilleen.\n\nHe vaikenivat, ja molempain ajatukset liikkuivat tämän surullisen\nsodan viimeaikaisissa tapahtumissa.\n\n-- No... nyt Adlercreutz sai jättää prikaatinsa. Kuka on hänen\ntilallaan?\n\n-- Döbeln.\n\n-- No niin... se sopii.\n\nJa jälleen vaikenivat molemmat.\n\nUlkona odottivat Pahlen ja sotamies. Björnstjerna rupesi hermostumaan.\n\n-- Eiköhän minun ole lähdettävä? -- sanoi hän nousten seisomaan. --\nTuossa on sinulle ehyt univormu ja tässä on rahaa.\n\nHän ojensi Löwenhjelmille kukkaron.\n\n-- Toivotaan, että pian pääset vapaaksi. Me nappaamme jonkun ryssän\nkenraalin ja sitten vaihdamme sinut pois.\n\nMutta Löwenhjelmin oli jälleen vallannut toivottomuus. Hän piti\nsotilasuraansa katkenneena ja itseään menneenä miehenä.\n\n-- Ei minusta ole enää, -- lausui hän tukahtuneella äänellä.\n\n-- Älä viitsi! Pyrstö pystyyn vain! Kyllä sinä vielä yhtä ja toista\ntoimitat. Elämähän on vasta alussa, -- lohdutteli Björnstjerna.\n\nHän tiedusteli Clairfeltin vointia ja sai kuulla, että tämä jaksoi\nverraten hyvin. Mieltä vain kalvoi tämä pakollinen toimettomuus.\n\n-- Ymmärräthän, että jos Ziethen tai Bayard olisi pakotettu istumaan\nyhdessä kohden, niin veri siinä olisi saonnut. Sellainen on Clairfelt.\n\nLöwenhjelm kertoi kirjoittaneensa Armfeltille pitkän kirjeen.\nSiinä hän oli yksityiskohtaisesti tehnyt selkoa heidän vangiksi\njoutumisestaan ja kehunut Clairfeltin kuntoa.\n\n-- Hänellä on kyljessä paha ruhjevamma, ja sitä paitsi ei kädessä\noleva haava ole vielä parantunut. Se tuottaa kipuja. Mutta -- kyllä\nhän siitä toipuu. Minun kurkkuni kuroi välskäri liian paksulla\nrihmalla -- mutta kaipa sekin hiljalleen paranee.\n\nLöwenhjelm nousi ja syleili Björnstjernaa.\n\n-- Sano terveisiä kaikille ja -- Jumalan haltuun!\n\nHänen silmänsä täyttyivät jälleen kyynelistä.\n\nHän oli niin heikko, ettei kyennyt tunteitaan hillitsemään.\nBjörnstjerna astui allapäin ovelle.\n\n-- Voi hyvin, veli, voi hyvin!\n\nHän tuli ulos. Raitis tuuli tuntui virkistävältä mökin tunkkaisen\nilman jälkeen. Parooni Pahlen tuli hänen luokseen.\n\n-- Saatan teidät omille etulinjoillenne, -- sanoi hän.\n\nHe palasivat pappilaan. Siellä Björnstjerna jätti kenraali\nTutshkoville hyvästit. Hän kiitti tätä kohteliaasti. Sen jälkeen hän\nsaattajineen hyppäsi ratsun selkään.\n\n-- Entä silmät? -- kysyi hän, kun oli jonkin matkaa ratsastettu.\n\n-- No niin... oikeutta myötenhän -- mutta minä luotan teidän\nkunniasanaanne, -- hymyili Pahlen.\n\nSen Björnstjerna lupasi. Hän iloitsi, että oli saanut tämän hienosti\nsivistyneen miehen saattajakseen. He juttelivat Pietarista ja\nsiellä asuvista yhteisistä tuttavistaan. Niitä olikin koko monta.\nBjörnstjerna tiedusteli, missä arvossa Sprengtportenin osakkeet\nnykyisin olivat.\n\n-- Oo, kyllä ne ovat hyvät. Hänen majesteettinsa panee suuren arvon\nkreivin kyvyille ja asiantuntemukselle. Venäjää on hyvä palvella.\n\nHän oli itsekin vierasmaalainen -- saksalaista syntyperää -- mutta\nsielultaan täysi ryssä.\n\nKuvaillen pääkaupungin loisteliasta seuraelämää, sen tanssiaisia ja\nsalonkeja hän huudahti:\n\n-- Ah, ollapa siellä!\n\nHän katseli alakuloista maisemaa, joka levisi heidän ympärillään.\nMuutamista taloista nousi sauhuja, ja nääntyneen näköiset sotamiehet\nlaahustivat pihoilla. Björnstjerna näki heidät nyt läheltä. Niinpä\nvain -- ei näyttänyt vihollisen armeijakaan miltään paraatijoukolta,\nvaikka olikin paraatipuvuissa.\n\nParooni Pahlen kuvaili synkin värein heidän tilaansa. Suuri joukko\nsotamiehiä oli marssin aikana paleltunut kuoliaaksi, ja väliin oltiin\nkaksikin päivää syömättä. Heiltä puuttui talvivarusteita.\n\n-- Katsokaa, -- huudahti hän, osoittaen vastaantulevaa sotamiestä,\njoka jäykkänä teki rintaman, -- silmänlumetta vain! Nuo housut ovat\npalttinaa.\n\nTosiaankin! Silloin ymmärsi, ettei niistä ollut pakkaspukimiksi.\n\nMutta venäläinen oli tottunut kärsimään. Ei valittavaa sanaa.\nRistinmerkkejä tehden vain heittäytyi tiepuoleen kuolemaan. Keisarin\nja isänmaan puolesta! Erinomaista sotilasainesta -- olisi vain\nansainnut paremman osan, kuin mitä tämä sotaretki tarjosi.\n\n-- Mutta -- herra kapteeni, -- jatkoi hän, kun Björnstjerna ei\nvastannut -- minä puhun teille _in bona fide_. Te ette petä\nluottamustani?\n\n-- En, en!\n\nKyllä hän, Björnstjerna, ymmärsi ritarillisuuden vaatimukset. Hän\nantoi kunniasanansa.\n\nKylän päässä tavattiin torvensoittaja, joka koko ajan oli koettanut\ntulla toimeen kasakan kanssa. He liittyivät herrojensa jälkeen.\n\nLähellä Saloisten kirkkoa, vähän matkaa siitä etelään käsin, he\nyht'äkkiä kohtasivat Kulnevin. Tämä palasi vakoiluretkeltä pienen\nkasakkajoukon kanssa. Pahlen esitti Björnstjernan.\n\n-- Kyllä tunnen! -- huudahti Kulnev iloisesti ja pudisti voimakkaasti\nBjörnstjernan kättä. Hänen parrakkaan suunsa ympärillä leikki\nveitikkamainen hymy. -- Olemme tavanneet toisemme monta kertaa.\n\nKuinka se oli mahdollista?\n\nKulnev nauroi niin että hampaat loistivat.\n\n-- Tuon hevosen ja sillä ratsastavan miehen kun näkee vain kerrankin,\nniin kylläpä tuntee.\n\nHän kääntyi kasakoittensa puoleen ja selitti jotakin venäjäksi, koko\najan iloisesti nauraen. Kasakat irvistivät leveästi, ja jokainen\npiikki kohosi kunnianteko-asentoon.\n\n-- Minun kasakoitteni ja jääkäreitteni joukossa te olette huonoissa\nkirjoissa, herra kapteeni, -- nauroi Kulnev edelleen. -- Eivät oikein\npidä teistä. Mutta siihen on sangen luonnolliset syyt. Eikö totta?\n\nNiinpä kyllä. Björnstjernaa miellytti suurenmoisesti tämä erinomainen\nmies. Hänen reipas olemuksensa ja avonainen, teeskentelemätön\nkäytöksensä valloittivat ensi näkemältä. Korkea otsa, jota\npiikkipäisen kypärän reuna varjosti, oli jalomuotoinen, ja mustat\nsilmät iskivät miellyttävästi tulta. Mutta ei ollut miellyttävää\ntavata häntä yöllisessä etuvartiokahakassa. Tuon piikkikypärän reunan\nalta leimusi silloin toisenlainen tuli. Kummallista, kuinka ihminen\noli erilainen eri olosuhteissa.\n\nHän vastasi kohteliaisuuteen kohteliaisuudella, selittäen, ettei\nKulnevinkaan nimi ollut oikein rakastettu heikäläisten keskuudessa.\nMutta -- sehän johtui myös tilaisuuksista, missä tuttavuutta oli\ntehty. Herra everstin nimi kuului suomeksi \"Kulneffi-perkele\", mutta\nsuomalaisen sotamiehen antamana se oli kunnianimi, josta kannatti\nylpeillä.\n\nKulnev remahti täyttä kurkkua nauramaan. \"Kulneffi-perkele\". Hänen\nnaurunsa oli tarttuvaa. Siinä soi hänen kaltaisen sydämensä hyvyys\nja lapsenomainen ilo. Mutta tuo sama ääni saattoi rynnäkön hetkenä\nluikata niin selkäpiitä karmivasti, että melkein puistatti --\ntodistus tuon aron pojan vilkkaasta ja tulisesta temperamentista.\n\nKasakatkin olivat yhtyneet nauruun, vaikk'eivät ymmärtäneetkään\nyhtään ranskankielisestä keskustelusta. Kulnev pullisti silmiään\nkuin tulkitakseen heille, mitä ruotsalainen upseeri oli sanonut.\nRatsastaen Björnstjernan torvensoittajan luo hän tarttui tätä\nleikillään rintapielestä kuin painiin vaatiakseen. Kasakat hohottivat\ntäyttä kurkkua, mutta se, joka ei nauranut, oli torvensoittaja. Hän\nistui kalpeana satulassa, luullen jo viimeisen hetkensä koittaneen.\nKasakoiden hohotus vain yltyi. He läjäyttelivät polviinsa, takoivat\nkeihäänvarsilla saappaitaan ja pulittivat ja molittivat niin paljon\nkuin kerkesivät.\n\n-- _Aaa... finskij máljtshik! -- aaa!_\n\nKulnev riisui yltään kaapunsa. Se oli kalmukkimallia, pitkä ja avara\nkuin papinkauhtana, leveällä kauluksella varustettu.\n\n-- Ottakaa tämä tutustumisemme muistoksi, -- sanoi hän ojentaen\nkaapua Björnstjernalle. -- Olen kantanut sitä monella sotaretkellä\n-- viimeksi Napoleonia vastaan. Se on vihitty taistelun tuliseen\nleikkiin. Olkaa hyvä, herra kapteeni.\n\nBjörnstjerna oli hämmästynyt. Nämä ryssät olivat erikoisia, heitä ei\nsopinut moittia. Hän otti kaavun vastaan ja levitti sen olkapäilleen.\n\n-- _Aaa... shvédskij bárin!... aaa!_ -- kajahti jälleen kasakkain\nsydämellinen nauru.\n\nBjörnstjerna selitti, ettei hänellä ollut mitään sopivaa vastalahjaa,\nmutta Kulnev huitaisi kädellään.\n\n-- _Vsjor av nó!_ Ei tarvitse, herra kapteeni! Paras vastalahja on\ntieto, että on tavannut ruotsalaisen gentlemannin. _Au revoir_, herra\nkapteeni!\n\nYleisen sydämellisyyden vallitessa erottiin. Pahlen ja Kulnev\nlähtivät ratsastamaan Pyhäjokea kohti kasakoineen.\n\nBjörnstjerna torvensoittajineen jatkoi taas matkaa pohjoiseen. Hän\noli huumautunut. Kasakkaeverstin ystävällinen kohtelu oli saanut\nhänen ritarillisen mielensä voimakkaasti aaltoilemaan. Kulnev,\ntuo miesten mies! Huima hyökätessään, neuvokas onnettomuuksissa,\njalomielinen voiton hetkenä! Sellainen oli tämä kuulu sotaurho,\nAdlercreutzin arvokas vastustaja. _A soldier every inch of him_ --\nsotilas kiireestä kantapäähän -- jokainen liike, jokainen ele, koko\nryhti, koko olemus. Mutta -- samalla lempeä kuin nainen, tulinen\nkuin mustasukkainen rakastaja, iloinen kuin lapsi ja vallaton kuin\nkoulupoika... sydämellinen ihminen, peloittava vastustaja.\n\nHän tarkasteli kaapunsa rintapieliä. Hieno, savunsekainen hajuveden\nlemu lehahti siitä hänen nenäänsä. Pietarin salongit ja leiritulet\nSuomen korpimetsissä! Merkillistä, kuinka tämä kahden niin erilaisen\nmaailman yhdistelmä tänä hetkenä huumasi häntä. Hänen olisi ollut\nvaikea sanoa, kumpi niistä häntä eniten houkutteli. Sivistyselämä\nkaikkine mukavuuksineen, jotka tällaisen sotaretken aikana tuntuivat\nsadulta, olemattomilta, kajasti mielessä kuin kaukainen onnen maa,\njohon sydän ikävöi. Mutta sen kuvan karkoitti seuraavassa tuokiossa\nsotaretken omalaatuinen viehätys: yön vietto räiskyvän rakovalkean\nääressä, jolloin piiput hampaissa tarinoitiin sotamiesten kanssa.\nYmpärillä synkkä korpi, jonka pimeyttä ei mikään katse lävistänyt.\nKunnes yht'äkkiä kajahti etuvartijan huuto: \"Seis! Kuka siellä?\"\n\nBjörnstjerna pysäytti hevosensa. Tielle oli ilmestynyt kaksi\nsotilasta pyssyt ojossa.\n\n-- _Halt! Wer da?_ -- kajahti illansuussa uudelleen.\n\n-- Omaa väkeä!\n\nBjörnstjerna lausui tunnussanan ja pääsi läpi. Hän oli riehakkaalla\npäällä.\n\n-- Pojat pitäkää silmänne auki! Kulnev on liikkeellä!\n\n-- Vai niin! Hän on tervetullut, -- vastasivat porilaiset ja\nkaatoivat uutta ruutia sänkkipannuihinsa. -- Ajattelimme jo, että\nsieltä tulee ryssä, kun oli tuollainen mantteli hartioilla. Mutta\nsehän olikin herra kapteeni.\n\nAliupseeri seisoi käsi hatun reunassa. Björnstjerna kertoi\nkohtauksestaan Kulnevin kanssa. Koko maailma oli hänestä tällä\nhetkellä kaunis, jokainen sotamies ystävä ja veli.\n\n-- Onko kaikki hyvin?\n\n-- Kaikki hyvin, herra kapteeni! Kun päästäisiin pian tappeluun...\n\n-- Toivotaan, toivotaan!\n\nBjörnstjerna tervehti hymyssä suin ja ratsasti eteenpäin. Hänen piti\nrientää tekemään matkastaan selkoa Adlercreutzille.\n\n\n\n\nXII\n\n\nBjörnstjernan toivomus toteutui pikemmin kuin hän oli osannut\naavistaakaan.\n\nKlingspor oli ajatellut pysähtyä Raaheen -- missä määrin hänellä\noli ollut aikomus puolustautua tämän kaupungin lähistöllä, oli\nepätietoista -- mutta Cronstedtilta saamainsa tietojen perusteella,\nettä vahva vihollisen kolonna lähestyi Pulkkilasta käsin, hän\näkkiä oli muuttanut mieltä ja päättänyt vetäytyä linjalle\nHailuoto-Siikajoki, ollakseen siten lähempänä Oulun varastoja ja\nKuopion tiellä olevaa neljättä prikaatia. Sen vuoksi määrättiin 1.\nprikaati huhtikuun 18. p:nä marssimaan jäitse Hailuotoa kohti, ja\ntoiset Siikajoelle.\n\nPalmfeltin joukot lähtivät liikkeelle klo 3 aamuyöstä, toiset hiukan\nmyöhemmin. Döbelnin prikaati, joka nyt muodosti jälkijoukon, ehti\nPattijoelle, missä Kulnevin kasakat jälleen kävivät sen kimppuun.\nMutta kun oli annettu ankara määräys välttää taistelua, ei Döbeln\nkyennyt tekemään mitään, vaan kasakoiden ahdistaessa jatkoi marssia\nHirvaskarin kylään, joka on noin viisi kilometriä Siikajoelta etelään\nkäsin. Sinne jätettiin majuri Furuhjelmin pataljoona etuvartioon,\npääjoukon jatkaessa Siikajokea kohti.\n\nPerille päästyään sai Döbeln määräyksen asettua heti asemiin joen\netelä- tai oikeammin länsirannalle, -- sillä Siikajoki laskiessaan\nmereen kulkee tällä kohtaa melkein suoraan etelästä pohjoiseen.\nEverstin piti suojella kuormaston ylimenoa. Tämä, joka kuten aina,\noli tavattoman pitkä, oli mitä suurimmassa epäjärjestyksessä\npysähtynyt joen jäälle, vastapäätä kirkkoa.\n\nAlkujaan on Siikajoki laskenut mereen, jonkin matkaa etelämpänä.\nVanhaa joen uomaa, joka Kryytilän talon pohjoispuolella erkanee\nlänteen päin, reunustaa kaksi metsäistä, aivan matalaa harjannetta\n(entiset joenrannat), ja pohjoisen harjanteen korkeimmalla kohtaa\nsijaitsee vanha ristikirkko. Pappila on siitä noin 500 metriä\nalaspäin, aivan joenrannalla. Sitä vastapäätä, joen toisella puolen,\non Törmälän talo (silloinen torppa).\n\nJoki on kirkon kohdalta noin 300 metriä leveä. Itäinen ranta nousee\nhitaasti, ja sitä samoin kuin länsirantaakin reunusti harvahko\ntalojen ketju. Nuo harmaat, ilmansyömät rakennukset erottautuivat\nselvästi metsän tummaa taustaa vasten.\n\nDöbeln oli sijoittunut vanhaa joenuomaa reunustavan pohjoispuolisen\nharjun rinteelle. Molemmin puolin maantietä, joka noin 150 m\nKerttulan talosta länteen päin kulkee harjun poikki, asettui majuri\nEek porilaispataljoonineen. Molempien puolikkaiden ketju venyi\nnoin puolen kilometrin pituiseksi, pitkin harjun reunaa. Sen jokea\nkohti viettävälle takarinteelle oli v. Otter sijoittunut asemiin\nEtelä-Pohjanmaan pataljoonan kera, maantien länsipuolelle, loivasti\nalenevan kirkkoharjun lounaiseen laitaan. Kaksi kuusinaulaista tykkiä\nriisuttiin maantielle, Kerttulan talon kohdalle, joka silloin oli\nkievarina. Toinen porilaispataljoona majuri Furumarkin komennossa\nseisoi suljettuna rivistönä vasemmalla siivellä, nojaten oikean\nkylkensä maantiehen. Aivan pappilan alla odotteli Grönhagenin\npataljoona reservinä. Sillä oli hyvä näköala pitkin jokea, sen suuta\nkohti, samoin kuin sen itärannalle, mihin kolmas prikaati eversti\nGripenbergin johdolla oli sijoittunut.\n\nTykkimiehet istuskelivat maantien reunalla, pitäen silmällä kuivuneen\njoenuoman poikki johtavaa maantietä. Luutnantti Gestrin, joka\nkomensi patteria, tarkasteli kaukoputkella samaan suuntaan. Hänen\nalapäällikkönään toimi vänrikki Tavaststjerna. Kukko-Kalle, joka nyt\ntiesi pääsevänsä esi-isäin töihin, heilutteli kangen avulla lavetin\nkärkeä -- kuin tarkastaakseen, että hänen heelviikinsä oli prikulleen\noikealla paikalla. Konstaapeli -- sama mies, joka oli kähveltänyt\nitselleen naapukan -- huomautti:\n\n-- Mitäs sitä jutkutat? Anna sen olla.\n\nKalle pyyhkäisi leukaansa.\n\n-- Duoda... kyllä kai se on oikeassa suunnassa.\n\n-- Kyllä se justeerataan, kunhan saadaan saalis näkyviin.\n\nKlinga -- se oli konstaapelin nimi, kaatoi sänkkireikään verestä\nruutia, kun samassa Gestrin murahti:\n\n-- Sieltä ne haaskat tulevat!\n\nMaantie oli mustana miestä. Venäjänkieliset komentosanat\nkajahtelivat. Yksi osasto poikkesi vasemmalle, Pyhtilän talon pihaan.\n\n-- Syömään menevät! -- huudahti Kukko-Kalle, joka jännittyneenä oli\nseurannut vihollisen liikkeitä.\n\n-- Vai syömään! Tykkinsä vievät sinne.\n\nNiinpä olikin. Vihollinen asetti tykkinsä talon pihalle. Se oli aivan\nvastapäätä Gestrinin patteria, välimatkaa arviolta noin neljännes\nvirstaa.\n\n-- Tuoltakohan asti aikovat sylkäistä? -- nauroi Kalle. -- Kyllä\nmeidän heelviikit oksentavat niiden niskaan.\n\n-- Paikoillenne! komensi Gestrin. -- Ja suun pruukaus pois!\n\nVenäläisten jalkaväen ketju levittäysi maantien molemmin puolin,\npitkin vastapäisen harjun kuvetta. Viheriätakkisia jääkäreitä\npujahteli puiden välissä. Muutamia ryömi näreikköä pitkin patteria\nkohti, painautuen piiloon kuten metsästäjät ainakin. Niistä näytti\nkoituvan vastusta tykkimiehille.\n\nJo jymähti venäläisten patterista. Paksu, vaalea savupilvi leijaili\ntykin yläpuolella. Ilmassa vonkui ja longahteli. Kuin myrskytuulen\nkantamana pauhasi ryssän tykinluoti yli suomalaisten etulinjan ja\nrysähti metsään. Puiden oksat vain rapisivat.\n\n-- Kyllä singutti! -- tuumi Kalle, valmiina laukaisemaan.\n\n-- Tulta! -- komensi Gestrin.\n\nKalle heilautti sytytintä, ja melkein yht'aikaa pamahtivat molemmat\ntykit. Ne olivat kaksi kertaa raskaampia kuin vihollisen. Näkyi\nselvästi, kuinka toisen luoti sattui. Hirveä rähinä kajahti ilmoille\nvenäläisten patterista. Haavoittuneita retuutettiin syrjään.\n\n-- Vörsta kongen! -- nauroi Kalle, joka ei malttanut pitää suutansa\nkiinni. Hän oli aina elementissään, kun pääsi taisteluun.\n\nJo räiskyivät kivääritkin molemmin puolin, pitkin vanhan joenuoman\nreunaa. Porilaiset pommittivat vastapäistä rantaa, missä venäläiset\nkyttäilivät puiden takana. Kaarna rapisi puista, ja oksia satoi\nvihollisen niskaan. \"Liian ylös tähtäävät\", ajatteli Kalle työnsä\nlomassa, seuraten kivääritulen vaikutusta.\n\n-- Alentakaa tähtäintä! -- huudettiin ketjussa, ja jälleen pamahti\nyhteislaukaus.\n\nRuudin savu leijaili jokiuoman yllä. Mutta sen yläpuolelta paistoi\nvihollisen patteri, syytäen luotejaan meikäläisten tykkiasemaan.\n\n-- Tuo meni Hurumarkille, -- huusi Kalle, tiiraten taivasta kohti ja\nkuulostaen. -- Hyvä, että saavat sielläkin lämpimäisiä.\n\nVihollisen tykinkuula raastoi puita jossakin patterin takana sillä\nsuunnalla, missä Furumarkin osasto seisoi.\n\nMutta nyt alkoi sadella kiväärinkuulia patteriin. Ryssän tiraljöörit,\njotka näreikköjen suojassa olivat hiipineet mahdollisimman lähelle,\nnapsivat miehen toisensa perästä pois. Klinga kaatui, ja pari, kolme\nmuuta haavoittui.\n\nKiväärituli pauhasi hirvittävällä voimalla. Döbeln ratsasti\nedestakaisin pitkin uoman reunaa. Hän karahutti maantielle Gestrinin\nja Tavastsjernan tykkien luo.\n\n-- No miten käy? -- huusi hän.\n\n-- Kyllä muuten, herra eversti, mutta ryssän sala-ampujat haaskaavat\nliiaksi serviisiä.\n\nGestrin osoitti haavoittuneita, joita paarimiehet parastaikaa\nkantoivat rintaman taa. Kahteen kertaan oli jo vihollinen poiminut\nhänen miehensä pois.\n\n-- Hyvä on! Pitäkää vain puolenne!\n\nHän kääntyi oikealle sivustalle. Hänellä ei ollut halua heittää\nhukkaan ihmishenkiä, mutta kun kuninkaan ja isänmaan etu niin vaati,\nei niitä myöskään käynyt säästäminen.\n\n-- Eläköön Tööpeli! -- hihkaisi Kalle ja laukaisi. Se sattui. Toinen\nvihollisen tykeistä kellahti kyljelleen. Ratas oli murskaantunut.\n\n-- Antra kongen! -- kiljui hän, lämmeten yhä enemmän.\n\nTaas kaatui mies. Se oli sama, joka Hämeenkyrön tiellä oli huutanut\nkukkokiikaa kolonnan jälkihännästä.\n\n-- Paarit! -- huusi Gestrin. Mutta haavoittuneiden kantajilla oli\ntäysi työ ketjussa. He eivät kuulleet.\n\n-- Nostakaa syrjään että saadaan siirtää tykkiä!\n\nKalle heitti sytyttimen toverilleen ja tarttui kaatuneeseen. Vaivoin\nhän sai tämän retuutetuksi tiepuoleen. Kurkusta virtaava verisuihku\ntulvahti hänen kasvoilleen. Haavoittunut korahteli. Kallesta\nkuulosti, kuin olisi se sanonut: \"kuk... kuk...\" Hän muisti, että\ntämä mies oli monesti häntä kiusannut... huutanut kukkokiikaa. Mutta\nhän oli sen kestänyt... antanut anteeksi. Ja nyt hänen sydämensä\nheltyi, kun hän katseli toverinsa kalvenneita kasvoja.\n\nHän pyyhki silmiään takkinsa hihalla. \"Ihmisen verta\", ajatteli\nhän... \"lämmintä...\" Hän oli monesti renkinä ollessaan joutunut\nteurastamaan karjaa, mutt'ei ollut koskaan tullut ajatelleeksi, että\nihmiselläkin oli lämmin veri.\n\nHäntä puistatti.\n\nMutta sitä ei kestänyt kauan. Huumaava tykkien pauke tempasi hänet\ntaas mukaansa. Luodit halkoivat ilmaa. Ruudin savua oli niin\npaksulta, että silmiä kirveli. Kiväärinkuulat vinkuivat ja ujelsivat,\nkuin olisi lukematon joukko koiran penikoita laulanut kilpaa. Joen\nuomassa läjähteli. Niin kuulosti, kuin olisi paksuja lankkuja hyvin\nkorkealta pudotettu toisiaan vasten pitkittäin.\n\nNe olivat yhteislaukauksia.\n\n\"Tämä on sotaa\", ajatteli Kalle juosten tykkinsä luo. Tykinsuut\nsavusivat, miehet kankesivat niitä laukaisuasemiin. Pamahduksen\njälkeen ne hypähtivät pari kyynärää taaksepäin, ja ne oli uudestaan\nkangettava eteenpäin. Gestrin ja Tavaststjerna hoitivat itse\ntähtäyksen.\n\nKalle tempasi sytyttimen toverinsa kädestä.\n\n-- Tämä on minun virkani! Kanna sinä ammuksia.\n\n-- Pum! -- ja fiuu! Se lensi myös kuin määräyksen saanut. Toinen\nryssän tykki joutui käyttökelvottomaksi.\n\n-- Reetje kongen! -- hihkaisi Kalle. -- Milläs nyt laulattavat, kun\nkuoli toinen kukko.\n\nMutta -- ryssä oli neuvokas. Pian seisoi taas kaksi tykkiä\nrinnatusten, ja ammunta jatkui. He olivat vaihtaneet pyöriä.\n\n-- Katsokaa tuota! -- huudettiin samassa, ja kaikkien katseet\nsuuntautuivat joenuomaan. Sieltä, oikealta, juoksi noin kolmi-,\nnelivuotias poika pitkin uoman pohjaa, nainen kintereillään. Luodit\nräiskyivät heidän ympärillään, mutta poika viiletti menemään niin\npaljon kuin jaloista lähti. Hän oli avopäin.\n\n-- Pois, pois! -- karjuttiin porilaisten ketjusta minkä kerjettiin,\nmutta poika painoi vain eteenpäin. Nyt hän oli päässyt tielle ja\nviilletti venäläisten patteria kohti. Vaimo oli heittänyt esiliinan\npäänsä yli, kuin siten muka paremmin suojatakseen itseään.\n\n-- No... on niitä hulluja -- h--tti sentään! -- pauhasi Gestrin. --\nPois!\n\n-- Älä laukaise! -- karjasi Tavaststjerna. Hänen tulimiehensä seisoi\njuuri valmiina sytytin kädessä, mutta perääntyi.\n\nVenäläisetkin olivat huomanneet tuon omituisen kilpajuoksun. Hekin\nhuutelivat omalla kielellään, mutta sitäkös suomalainen poika\nymmärsi. Hän pysähtyi hetkiseksi ketjujen väliin, silmäsi ympärilleen\nja lähti taas juosta kipittämään.\n\n-- Akka... tyhmä! -- karjuttiin ryssän patterista.\n\nJalkaväki oli heittänyt ammunnan kuin yhteisestä sopimuksesta.\nSotamiehet seurasivat henkeä pidättäen, saisiko eukko poikaa kiinni.\nMolemmat tykkipatteritkin olivat vaienneet.\n\nNyt sai vaimo pojan kiinni. Hän yritti yhä ryssän ketjua kohti, mutta\nGestrin huusi:\n\n-- Älä sinne! Tule tännepäin... p--u, kun on tyhmä!\n\n-- Akka ja lehmä... molemmat yhtä typeriä, -- vahvisti Tavaststjerna.\n\n-- _Mátushka, mátushka... sjudá, sjudá!_ -- huutelivat ryssän\njääkärit, viittoen vaimolle ja nauraen.\n\nTämä töllisteli ympärilleen kuin puusta pudonnut, silmät kauhua\ntäynnä. Mutta kuultuaan suomalaisia huutoja hän lähti juoksemaan\nporilaisten tykkejä kohti.\n\nSiellä hänet otettiin vastaan aimo haukkumatulvalla. Päällystö\nhaukkui, sotamiehet haukkuivat. Döbelnkin ratsasti paikalle ja\nkiroili eukkoa, minkä kerkisi.\n\n-- Mitä pirua on akalla täällä tekemistä?\n\n-- No, kun karkasi ihan kynsistä, senkin kakara! -- puolusteli eukko\nitseään, aivan kuin olisi ymmärtänyt Döbelnin sanat.\n\n-- Kiitä onneas, että pääsit hengissä! -- huusi Kukko-Kalle.\n\nSilloin vaimo -- aivan kuin hänelle nyt vasta olisi selvinnyt, missä\nvaarassa he olivat olleet, parkaisi:\n\n-- Herra Jietari sentään! Kyllä minä sulle näytän... senkin\nräkänokka!\n\nJa siepaten pojan kainaloonsa hän lähti riepoittamaan sitä pois.\n\n-- No... älä sentään pieksä! -- huudettiin hänen jälkeensä.\n\n-- Siitä se sotamies tulee!\n\n-- Tulta! -- komensi Tavaststjerna tyynesti, aivan kuin olisi\ntämä välikohtaus kuulunut päivän ohjelmaan. Mutta miehiä se\nhuvitti tavattomasti. He juttelivat siitä työnsä lomassa eivätkä\nkiinnittäneet vähintäkään huomiota patteriin sataviin luoteihin.\n\n-- Kun juoksee ihan kanuunan kitaan! -- nauroi Kukko-Kalle. -- On\nsiinä poikaa!\n\nHän laukaisi tykkinsä ja jatkoi odotellessaan sen lataamista:\n\n-- Ja akka ei milläänkään!\n\n-- Aikoi vain antaa selkään!\n\n-- Onko mokomaa nähty!\n\n-- Mutta -- näittekö pojan naamaa? Silmät kuin suitsirenkaat! Eikä\nsuuta väärään vetänyt.\n\n-- Akalla oli suurempi hätä!\n\nNaurettiin joukolla, eikä yhtään välitetty, että kaksi miestä taas\nhaavoittui vaikeasti. Huudettiin vain paareja, kuin olisi se ollut\nvain jonkinlainen välihuomautus paljon tärkeämmän ja kiintoisamman\nkeskustelun lomassa.\n\n-- Oli se koko kuvatus, kun kaahottaa esiliina silmillä... hullu\nakka!\n\nTuo välikohtaus oli vaikuttanut heihin merkillisen vapauttavasti.\nNyt he vasta taistelivat! Kiväärinkuulien viuhina ja tykinluotien\nvongunta oli nyt todellista musiikkia heidän korvilleen. He\nlaskivat leikkiä kuin lumisotasilla olevat koulupojat. Vihollisen\ntykinkuulan pauhaavaa lentoa he nimittivät \"purjehtimiseksi\" tai\n\"tulla jollottamiseksi\". Kiväärinluodit olivat \"turilaita\", jotka\n\"pörräsivät\". Mutta oman kanuunan kuulaa, joka työnnettiin tykin\nkitaan, kutsuttiin \"meidän isännäksi, joka lähtee markkinoille\". Ja\noman tussarin luoti oli \"suoni otsaan moskoviitille\".\n\nMutta tämä vapaa ja leikkisä tunnelma vaihtui. Ja sen aiheutti myös\näskeinen, outo tapaus. Se ei enää jännittänyt mieliä samassa määrässä\nkuin alussa. Toisin sanoen -- sen aikaansaama ylijännitys laukesi nyt\naivan vastakkaiseen suuntaan. Se kosketti liian herkästi muutamia\ninhimillisiä kieliä, joita ei sopinut tällaisessa verileikissä\nliikuttaa. Ensimmäisten ilon- ja naurunpuuskien ohimentyä rupesivat\nsotamiehet tulemaan hentomielisiksi. Turvaton nainen ja lapsi!\nMikä liikuttava kuva keskellä kuoleman niittotyötä! Hentomielisyys\nvaihtui vihaksi... selittämättömäksi raivoksi, josta he eivät\ntienneet, ketä vastaan se oli kohdistunut. Vai vielä tähän lapsia...\ntällaiseen räiskeeseen -- h--tti sentään! Niinkuin ei tämä jo olisi\nollut kamalaa! Se oli tapa, millä kiihtynyt mieli viimeksi ilmaisi\nepätoivonsa siitä, ettei verisestä päivätyöstä näyttänyt loppua\ntulevan.\n\nMiehet jatkoivat ampumista hiki hatussa.\n\nTien pinta punoitti tykkien ympärillä. Herra nähköön! -- tämähän oli\nkuin teurastamo! Ihmisverta... suolia ja aivon kappaleita! Tuossakin\nmakasi mies, jolta kiväärinluoti oli vienyt melkein koko päälaen.\nEikä jouduttu korjaamaan pois...\n\nSen sijaan, etteivät he äsken olleet kiinnittäneet yhtään huomiota\nhaavoittuneihin, he nyt joka hetki odottivat omaa vuoroaan. He\nhermostuivat tästä tavattomasta jännityksestä. Vapisevin käsin, rinta\nhuohottaen he sutasivat, latasivat ja laukaisivat. Kukko-Kallenkin\nkäsi vavahteli, kun hän vei sytyttimen sankkireiälle. Hyvä Jumala!\nKuolema se täällä niitti satoaan joka hetki. Taas kaatui yksi ja\ntaas! Ei -- haavoittui vain, koska nousi kontilleen. Kalle tarkkasi\nhaavoittuneen liikkeitä, näki kuinka tämä nojasi tykinlavettiin, kuin\nolisi vaipunut rukoukseen. Pää painui yhä alemmas... nousi vielä\nkerran, ja tuskallisena purkautui tykkimiehen huulilta:\n\n-- Äiti, äiti!\n\nSe oli 19-vuotias nuorukainen, kotoisin Kallen naapuripitäjästä.\n\nHermostuneisuus tarttui upseereihinkin. Gestrin seisoi kalpeana\ntykin takana, tarkaten vihollisen jääkäriketjun liikkeitä. Se painui\nhitaasti vasemmalle, koko ajan kiivaasti ampuen. Mitä? Oliko ryssä\nsaanut verestä väkeä? Apumies keikahti nurin hänen jalkoihinsa. Kuin\nsäikähtäen hän hyppäsi pari askelta taaksepäin ja huusi:\n\n-- Paarit, paarit! Missä on paarit?\n\nHengästyneet sanitäärit juoksivat paikalle. Heidän paarinsa olivat\nyltäpäältä veressä. Gestriniä kauhistutti. \"Noin paljon verta!\"\najatteli hän. \"Kuinka voi ihmisessä olla noin paljon verta?\"\n\nAmmunta jatkui. Ei merkkiäkään siitä, että asema olisi millään lailla\nmuuttunut. He olivat vaientaneet ryssän patterin toistamiseen, mutta\ntiraljöörit suitsuttivat murhaava tulta vielä kiihkeämmin kuin ennen.\nHän ei osannut sanoa, montako kertaa miehistö jo oli vaihtunut.\n\nSamassa rupesi rumpu nopeasti pärräämään patterin takana.\n\n-- Patteri takaisin... kirkon ohitse... suoraan yli joen!\n\nJumalan kiitos! Tätä ei olisikaan enää kauan kestänyt.\n\nHe lähtivät perääntymään. Samanaikaisesti vetäytyi porilaisten vasen\nsiipi myös takaisin pappilan ohitse. Oikealta kuului voimakasta\nammuntaa ja kovaa hurraahuutoa. Rummut löivät perääntymistä tahdissa.\nTuo pärinä oli Gestrinin mielestä kuin itkua... kuin voimakasta\nnyyhkytystä, joka katkonaisesti purkautui huulilta, ilman että\nasianomainen voi sitä hillitä. Se purkautuu tuskan täyteisestä\nrinnasta, jolloin joka hermo vapisee, eikä ihmisessä tunnu olevan\nmuuta elintoimintaa kuin tuo hysteerinen, puoleksi koneellinen itku,\njoka häntä vapisuttaa.\n\nVihollisen käheä hurraa kaikui oikealta. Sillä suunnalla oli ryssä\ntuonut lisäväkeä ketjuunsa. Vaikka Döbeln oli siirtänyt v. Otterin\npataljoonan Eekin ketjun jatkoksi, ei se kestänyt painetta yksin, kun\nvasen sivusta ja keskusta vetäytyivät takaisin, vaan oli pakotettu\nseuraamaan esimerkkiä ja painumaan joen rantaa kohti Pietolan torpan\nkohdalla.\n\nJalkaväen avulla peräännytettiin tykit hyvää vauhtia kirkkoa kohti.\nJoka taholta kuului ammuntaa ja komentosanoja. Sotamiehiä juoksi\noikealta sivustalta tielle, hikisinä ja huohottaen. Kukko-Kalle tunsi\nLungin.\n\n-- Joko sielläkin peräännytään? -- huusi hän valjakkoaan hopittaen.\n\n-- Jo! Ja aika onkin! Ryssä painuu perässä kuin vimmattu.\n\nPuoleksi irtaantunut side vasemman käden kalvosen ympärillä juoksi\nLunki eteenpäin, kivääri kädessä. Nuori vänrikki huusi metsästä:\n\n-- Etelä-Pohjanmaan pataljoona kirkon alapuolellee-e!\n\n\n\n\nXIII\n\n\nKello oli puoli kuusi iltapäivällä.\n\nYhdestä asti oli Döbeln uljaasti puolustanut asemiaan. Tarkoitus oli\nsaavutettu: kuormastot, jotka mitä suurimmassa epäjärjestyksessä\nolivat kauan aikaa seisoneet joen jäällä ja lossipaikassa, oli\nviimein saatu liikkeelle pitkin Lumijoelle johtavaa tietä. Döbeln sai\nsiis vetäytyä suojaan lepuuttamaan väsyneitä miehiään.\n\nOljemarck, joka oli taistellut vasemmalla siivellä, kulki joukon\nmukana pappilaa kohti. Miehet olivat uupuneita. Ensin kolmenkymmenen\nvirstan marssi keväthölseessä ja sitten tämä neljä ja puoli tuntia\nkestänyt ankara ottelu -- siinä koeteltiin miestä äärimmilleen. Sitä\npaitsi -- heidän ampumavaransa olivat melkein lopussa.\n\nOljemarck oli nääntynyt, hän horjui kuin juopunut. Ohimoissa\njyskytti vieläkin, kuin olisivat näkymättömät vasarat takoneet.\nHänen korvalehtensä repsotti pahasti turvonneena ja verissä. Sen oli\nrepäissyt vihollisen luoti. Manttelin helmat olivat kuulanreikiä\ntäynnä. Samoin oli hattu useasta kohtaa ammuttu läpi.\n\nHänen päässään takoi. Taistelun kestäessä hän oli useamman kerran\nmuistanut kuolemaa; hän oli odottanut sitä. Kun luodit räiskivät\nympärillä, hän oli ajatellut: \"Ei vatsaan, ei vatsaan... päähän...\ntai suoraan sydämeen!\" Hän oli nähnyt, minkälaisissa hirveissä\ntuskissa vatsaan ammuttu mies kiemurteli. Sitä hän ei halunnut.\nMuistellen Hannaa ja toivotonta rakkauttaan hän oli toivonut\nkohdalleen nopeasti tappavaa luotia.\n\nMutta -- se, joka kaikkein hartaimmin kuolemaa hakee, ei kohtaa sitä.\nTuonen viikatemies pakenee hänen edellään. Se etsii vain niitä, jotka\nhaluavat elää. Ja niin se oli välttänyt Oljemarckin.\n\nSiinä oli pappila korkealla kivijalallaan, pääty jokea vasten. He\nmarssivat puistikon ohi, jossa kasvoi raitoja ja pihlajia. Talo oli\nkuollut, ei yhtään ihmistä näkynyt.\n\nOljemarck kulki joenpuoleisen päädyn ohitse ja silmäsi ikkunaan.\n\nSieltä katseli häntä nuori tyttö -- arviolta noin 15-16 vuoden vanha.\nHän nojasi päätään ruutuun, ja hänen kasvonsa olivat kalpeat ja\nsäikähtyneet. Oljemarckista hän oli niin Hanna Enefeltin näköinen,\nettä hän vaistomaisesti pysähtyi ja avasi suunsa, valmiina lausumaan\nrakastettunsa nimen.\n\nMutta jäljestä tulevat tyrkkivät häntä, ja joku lausahti puoliääneen:\n\n-- Tuo on menettänyt järkensä.\n\nMuutamia sotamiehiä oli pysähtynyt Oljemarckin viereen, ja kaikki\nkatselivat yksinäistä, kalpeaa tyttöä. Mutta silloin kajahti\njälkipäästä:\n\n-- Eteenpäin! Ei saa pysähtyä!\n\n-- Rohkea tyttö! -- mutisivat sotamiehet ja painautuivat perääntyvien\nvirtaan.\n\nTyttö heilautti kättään kuin hyvästiksi. Oljemarck vastasi samalla\ntapaa ja jatkoi matkaansa. \"Hanna!\" soi hänen sielussaan, ja\nyht'äkkiä näytti koko maailma hänestä niin ihmeen valoisalta.\n\nSiinä lepäsi Siikajoki hänen edessään, jään peitossa. Tikkatie kirkon\nkohdalta johti sen yli. Sitä myöten painui miestä kuin heinää.\n\"Ovatpa pelastaneet tykkinsä\", ajatteli Oljemarck, nähdessään kaksi\nkuuden hevosen vetämää valjakkoa keskellä jokea. \"Niitä tarvitaan!\nNiitä tarvitaan!\" Hän oli yht'äkkiä saanut sellaisen merkillisen\nelämänhalun. Tuo tyttö oli sen vaikuttanut. Oliko se hyvä enne?\nTapahtuiko hänen elämässään jokin käänne? Oliko tulossa ilahduttavia\nsanomia? Hän ei tahtonut jaksaa uskoa sitä. Mutta kukaties, kukaties!\nElämä oli ihmeitä täynnä.\n\nSiellä seisoi vasemmalla kirkko joen törmällä. Aurinko paistoi sen\nikkunoihin. Ne leimusivat kuin tulessa. Vastakkaisella rannalla\nvilisi sotaväkeä joka talon pihalla. Metsän reunassa, vähän ylempänä\nvasemmalla, hulmusi punainen lippu.\n\n\"Punaista!\" ajatteli Oljemarck, -- \"se on rakkauden väri.\"\n\nLipun keltaista leijonaa ei erottanut, mutta Oljemarck tiesi, että\nsiellä olivat turkulaiset. Keltaiset \"standarit\" näyttivät hauskoilta\nviheriää metsää vasten. Niin oli, kuin olisi siellä levinnyt\nkukkaisvainio keskellä kevään hankia.\n\nPorilaiset marssivat yli jään Törmälän torpan kohdalta. Heidän\nehdittyä keskelle jokea rupesi yht'äkkiä paukkumaan vastakkaiselta\nrannalta. Siellä oma patteri pommitti pappilan törmällä kihiseviä\nvenäläisiä. Niin nopeasti ne olivat ehtineet perässä.\n\n-- Omaa väkeä ampuvat! -- huudettiin. -- Kuka pässinpää siellä on\nkomennossa, kun omia miehiä pommittavat?\n\nVouuu!\n\nTykinluoti pauhasi yli, pitäen tavatonta ääntä. Ilmanpaineen\nvaikutuksesta painaltuivat miehet mataliksi. Muutamat heittäytyivät\npitkälleen.\n\n-- Ylös, ylös! Ja eteenpäin! Ettekö ennen ole kanuunan ääntä kuulleet\n-- senkin jänishousut! Ylihän ne menevät!\n\n-- Yli menevät! -- huutelivat miehetkin ja paransivat vauhtia. Hetken\npäästä he sivuuttivat ampuvan tykin.\n\n-- No... sehän on \"meidän valkoinen\"! -- nauroivat porilaiset kuin\nlumouksesta päässeinä.\n\nSe oli luutnantti Hesselius, jolle sotamiehet olivat antaneet tämän\nliikanimen, kun hän tavallisesti ratsasti valkoisella hevosella.\n\nPikkuinen, mustaverinen luutnantti, vikkeläliikkeinen kuin orava,\nriiteli parast'aikaa patterin komentajan kanssa.\n\n-- Ammutte omaa väkeä! -- pauhasi tämä.\n\n-- Yli lentävät! -- huusivat porilaiset.\n\n-- Sitähän minäkin! -- innostui luutnantti. -- Nämähän ovat helvigejä.\n\nJa taas pamahti tykki.\n\n-- Kun et vain ammu pappilaa, -- varoitteli Oljemarck\nohimarssiessaan. Hänestä tuntui yht'äkkiä, että hänellä oli siellä\njotakin sanomattoman kallisarvoista... jotakin, josta riippui koko\nelämä.\n\nPorilaiset yhtyivät Lumijoen tiellä muihin toisen prikaatin\nosastoihin ja marssivat Karinkannan kylään. Siellä he asettuivat\nlevähtämään.\n\n       *       *       *       *       *\n\nSillä välin kuin Döbeln puolusti etujoukon asemia joen länsirannalla,\noli Klingspor lähettänyt sanan Palmfeltille saapua pikamarssissa\nSiikajoelle avustamaan häntä perääntymisretken suojelemisessa.\nPalmfeltin prikaati kääntyi heti takaisin ja kohtasi Lumijoen tiellä\npitkän kuormastokolonnan, joka vihdoinkin oli päässyt selviytymään\nmatkaan. Syntyi hirveä sekamelska, kun vastakkaisiin suuntiin\npyrkivät osastot törmäsivät yhteen. Lopuksi kuitenkin selvittiin,\nja viime tingassa saapui 1. prikaati määräpaikkaansa, levittäytyen\npitkin joenrantaa Matinheikin ja Pietolan torppien välille.\n\nKlingspor oli hyvissä ajoin aamupäivällä lähtenyt Raahesta ja\noleskeli parast'aikaa viimeksimainitussa torpassa. Hän oli hirveän\nhermostunut. Kaikki meni tänä päivänä ihan päin mäntyyn! Ensi kertaa\nelämässään hän oli niin lähellä taistelupaikkaa, missä joka hetki\nuhkasi vangiksi joutuminen. Hän ei nyt ajatellut \"turneerausta\",\nkiertoliikettä -- mikä oli hänen lempiterminsä. Sitä hän käytti vain\nsilloin, kun oli varma turvallisuudestaan -- niinkuin shakinpelaaja,\njoka ollessaan varma voitostaan pitää silmällä tornia tai juoksijaa,\ntehdäkseen niillä vastustajastaan \"matin\". Hänen kirjeenvaihtonsa\nkuninkaan kanssa oli juuri tuollaista shakkipeliä, jossa ylipäällikkö\naina peri voiton. _Turnering_ -- kierto oli se mahtisana, jolla hän\nselitti kaikki typerät ja päättömät liikkeensä.\n\nMutta -- nyt ei ollut kysymys kiertoliikkeestä. Hänen ylhäisyytensä\nolisi kauhistunut, jos sellainen todella olisi uhannut. Aikaisemmin\nhän oli vain kuvitellut sellaista. Nyt uhkasi vielä pahempi:\nsuoranainen vangiksi joutuminen.\n\nTorpan pihalla kävi hirmuinen hälinä. Döbelnin rintaman perääntyessä\noli venäläinen ratsuväki, joka taistelun ensi vaiheen aikana\noli pysytellyt jokisuulla, Mahkisen torpan edustalla, hyökännyt\nsuomalaisten oikeaa sivustaa vastaan. Siellä oli majuri Silin\nkasakoineen ja husaareineen. Uudenmaan rakuunat olivat yrittäneet\ntyöntää ne takaisin, mutta vähälukuisuutensa vuoksi perääntyneet, ja\nnyt karahuttivat husaarit ja kasakat vihurin lailla suoraan Pietolaa\nkohti.\n\nKlingspor, joka parastaikaa oli syömässä, huomasi sen ja heitti\nlusikan pöydälle.\n\n-- Hevoset aisoihin! Me olemme hukassa! -- huusi hän\npalvelijasotamiehelle, joka toisen ikkunan ääressä täytti\nmatkalaukkuja.\n\nTämä vilkaisi ikkunaan, kohautti olkapäitä, mutta riensi täyttämään\nkäskyä. Samassa syöksähti Björnstjerna huoneeseen. Hiki virtasi hänen\nkasvoiltaan.\n\n-- Ei ole hätää, teidän ylhäisyytenne! Me lyömme ne takaisin!\n\nMutta Klingspor ei joutanut kuulemaan. Hän oli kalpea ja hengästynyt.\n\n-- Pian, pian... pian! -- hoputti hän palvelijasotamiestä, joka\nauttoi hänelle turkkeja päälle.\n\nYlipäällikön kuomu oli ajettu portaiden eteen, ja ratsupalvelijat\njuoksivat edestakaisin huutaen ja sättien toisiaan.\n\n-- Piruko tässä kaikkia ennättää, kun pitää sukia hevosia, korjata\nsatuloita, olla välillä herrojen kipparina ja sitten yhtäkkiä:\nhevoset aisoihin!\n\nPitkä hämäläinen aliupseeri hyppi tasakäpälässä ja noitui hirveästi.\nHänen kirouksensa hukkuivat kuitenkin siihen meluun, jonka Uudenmaan\nrakuunain ilmestyminen pihalle aiheutti.\n\n-- Ne tulevat perässä, p--leet!\n\nKlingspor seisoi portailla kalpeana. Hän kääri kaapua ympärilleen,\nsilmäili hätääntyneenä rakuunoita, jotka uudelleen järjestäytyivät\ntaisteluun, ja kömpi kuomuunsa.\n\n-- Björnstjerna! Björnstjerna! Missä on? Hänen on tultava mukaan!\n\nMutta Björnstjernaa ei kuulunut. Sen sijaan kajahti torpan alta\njäältä husaarien hurraa, kun ne karahuttivat rantatörmää ylös.\n\n-- Lyö, lyö! -- karjui Klingspor hevosmiehille, ja yleisen huudon ja\nhämmingin vallitessa laukkasi ylipäällikön kuomu Lumijoen tielle.\n\nSamassa hyökkäsi paikalle pataljoona Uudenmaan jääkäreitä, kanuuna\nkeskessään. Se oli ensimmäinen 1. prikaatista perille ehtinyt joukko.\nRiisuen tykin äkkiä he lähettivät kartessilaukauksen hyökkäävien\nhusaarien ja kasakoiden silmille. Etumaiset rivit suistuivat maahan\nhevosineen päivineen. Toiset kääntyivät hurjaan pakoon.\n\n-- On siitä jalkaväestäkin johonkin! -- nauroi ratsumestari\nMöllersvärd. Hän oli tunnettu koiranleuka, joka saattoi\nylipäälliköllekin sanoa mitä sattui. -- Ehtiipä piippuun panna, kun\nnuo hirtehiset eivät enää ole silmille hyppimässä.\n\nJa muhoileva ratsumestari latasi piippunsa rauhallisesti, sillä aikaa\nkuin hänen rakuunansa pyyhkivät sapeleitaan.\n\n-- Huh, huh! Oli se löylyä! -- puuskutti majuri Rotkirch, joka oli\njohtanut hyökkäystä.\n\n-- Ette usko, kuinka ruma on kasakka! -- nauroi muuan pyöreänaamainen\nratsumies, jonka hattu oli kallellaan toisella korvallisella. --\nPeloittaa oikein, kun naamasta naamaan joutuu katsomaan. Mutta minä\nmuistin isävanhan sanan, että pitää sylkäistä kouraan, ennenkuin\nryssään tarttuu. Ja niin minä tein! Tuolla kellii ukko jäällä kallo\nhalki!\n\nBjörnstjerna kuultuaan, että Klingspor vaati häntä mukaansa,\noli hämminkiä hyväkseen käyttäen hypännyt ratsunsa selkään\nja karahuttanut joen rantaan, mihin Uudenmaan jääkärit ja\nhenkipataljoona parastaikaa löivät ketjua. Täällä oli hänen paikkansa\neikä ylipäällikön kuomussa!\n\nUusmaalaisista oikealla oli Turun henkipataljoona, ja\nmaantien vasemmalla puolen Hämeenlinnan molemmat pataljoonat,\njääkäripataljoonan seistessä hiukan ylempänä, oikea sivusta\nkohtisuoraan toisten ketjua vasten. Venäläiset olivat venyttäneet\nlinjansa pitkin joen länsirantaa Mahkisen torpasta Soinin taloon\nasti. Heidän rintamansa oli ainakin puolenkolmatta virstan pituinen.\nTykistö oli sijoittunut kirkon luo ja ampui sieltä harvakseen yli\njoen Turun toista pataljoonaa kohti, joka suojasi lossipaikkaa\nneljällä kuuden naulan tykillä.\n\nBjörnstjerna ratsasti sinne ja ryhtyi keskusteluun päällikön kanssa.\nTämä huomautti Soinin talon luona parastaikaa käyvästä liikkeestä.\nBjörnstjerna tarkasti rantaa kaukoputkella ja huomasi sankkojen\nkasakka- ja jalkaväkijoukkojen laskeutuvan jäälle. Siellä oli Kulnev.\n\n-- Ne yrittävät yli! -- sanoi hän.\n\nNiin tapahtuikin. Kulnev karahutti jäälle joukkoineen, ja\nennenkuin meikäläiset ehtivät toipua, oli hän jo toisella puolen.\nKasakkaeversti halusi ilmeisesti kiertää suomalaisten vasemman\nsiiven, jonka jälkeen hän uskoi pääsevänsä Lumijoen tielle\nkatkaisemaan vastustajalta perääntymistien. Häntä vastapäätä sijaitsi\nLahdenperän torppa.\n\nAdlercreutz lähetti Björnstjernalle kirjelipun. Tämä lukaisi sen\nnopeasti ja ratsasti Hämeenlinnan jääkäripataljoonan luo, joka seisoi\nreservissä ennenmainitussa paikassa. Sielläkin oli jo tuo uhkaava\nliike huomattu. Björnstjerna komensi pataljoonan mukaansa, ja torpan\nyläpuolella he iskivät yhteen kasakoiden ja vihollisen jalkaväen\nkanssa.\n\nYhteentörmäys oli ankara. Ensi hyökkäyksellä lyötiin jääkärit\ntakaisin, ja kasakan piikit välähtelivät jo Björnstjernan kasvojen\nedessä. Kulnev oli hänestä tuskin sadan askeleen päässä. Hän tunsi\nBjörnstjernan.\n\n-- Aaa, herra kapteeni! Hauska tavata. Mitä pidätte kaavustani?\n\nMutta Björnstjerna ei joutanut vastaamaan. Hän huiteli ympärilleen\nsapelilla kasakkajoukossa niin paljon kuin kerkisi ja kaatoi kaksi\npiikkiniekkaa. Nämä pysähtyivät hämmästyneinä ja rupesivat kuorossa\nhuutamaan:\n\n-- _Aaa... shvédskij bárin! -- aaa!_\n\nJa samassa he jättivät hänet rauhaan ja syöksyivät toisten kimppuun.\n\nTämähän oli ihmeellistä! Kuin sadussa! Hän jo valmistautui myymään\nhenkensä mahdollisimman kalliista, kun yks' kaks' oli tyhjä paikka\nympärillä. -- Hän kääntyi takaisin ja ratsahti metsän reunaan, missä\njääkärit olivat asettuneet ketjuun ja ampuivat yhteislaukauksia\nvihollista kohti. Sillä välin oli torppa joutunut venäläisten käsiin.\nIkkunasta räiskyi luoteja kuin rakeita. Mutta hämäläisten rivit\neivät horjuneet. Ne pitivät asemansa metsän reunassa, eivätkä ryssät\npäässeet sen pitemmälle. Muodostaen ketjun kohtisuoraan jokea vasten\nne jäivät siihen ylläpitämään harvanpuoleista tulta.\n\nBjörnstjerna antoi tarkat määräykset vihollisen silmälläpidosta ja\nratsahti Adlercreutzin luo. Hän oli huumautunut tulisesta ottelusta.\nPosket punoittivat, ja silmistä leiskui kuumeinen palo. Tuntui\nmelkein uskomattomalta, että Kulnev oli äsken huutanut hänelle: \"Mitä\npidätte kaavustani?\" Hän silmäsi sitä. Sen rintapieliin oli pirskunut\nverta. Ihmeellistä! Hän sivalteli kasakoilta päitä halki, ja nämä\nhuusivat vain iloisesti: \"Aaaa... shvédskij barin!\"... Kummallista.\n\n\n\n\nXIV\n\n\nAdlercreutz istui ratsun selässä mäellä, kirkkoa vastapäätä,\npitäen silmällä taistelun kulkua. Hänen ympärillään oli muutamia\nesikuntaupseereja. Päivä oli jo kulunut pitkälle, ja taistelun\ntarkoitus saavutettu. Adlercreutz oli juuri lähettänyt kolmannelle\nprikaatille perääntymiskäskyn, kun hänen katseensa uudelleen kiintyi\njoen vastakkaiseen rantaan.\n\nHän oli tarkastellut tuota rantaa jo kauan ja ihmetellyt, että\nvihollinen venytti linjansa niin mahdottoman pitkäksi. Kulnevin\nylimeno ei ollut jäänyt häneltä huomaamatta ja hetken hän oli jo\npelännyt kierrosta. Mutta kun ei mitään ilmoitusta ollut tullut,\nhän oli arvannut joukkojensa sillä suunnalla kestävän. Turkulaisten\nlossipaikkaan sijoittunut patteri ampui harvakseen kirkkoa kohti.\nTäältä ylhäältä oli soma seurata kuulien lentoa. Luoteja ei\nluonnollisesti erottanut, mutta valkean höytyvän kaltainen viiru,\njoka kaaressa kulki yli joen, osoitti niiden suunnan.\n\nHän oli juuri pannut merkille uuden vihollisjoukon ylitulon ja\naprikoi parhaillaan muuatta mielenkiintoista ajatusta, joka viime\nminuuttien kuluessa oli hänen aivoissaan syntynyt, kun Björnstjerna\nsaapui paikalle.\n\n-- No... herra kapteeni! Miten kävi Kulnevin yrityksen?\n\n-- Pysäytettiin. Hämeen jääkärit ovat lujissa asemissa metsän\nreunassa.\n\n-- Hyvä on! Minä tässä mietin... mietin...\n\nHän ei sanonut, mitä mietti, mutta hänen kasvojensa ilmeestä saattoi\nnähdä, että jotakin tärkeää se oli. Kohottaen kaukoputken silmälleen\nhän tarkkasi kirkon kohtaa. Adjutantitkin suuntasivat kaukoputkensa\nsinne.\n\n-- Eikö totta, hyvät herrat... siellä on melkein hiljaista?\n\nTotta se oli. Vihollisen patteri oli vaiennut, eikä sillä suunnalla\nnäkynyt joukkojakaan niin sakeassa kuin molemmilla venyneillä\nsivustoilla.\n\n-- Hyvät herrat! Hetki on tullut. Luulen, että Jumalan avulla voimme\npuhkaista vihollisten keskustan! Mitä arvelette? Voinko luottaa\nteihin?\n\nHänen silmiinsä oli syttynyt terävä loiste, ja hän katseli kutakin\nvuorostaan kuin tutkien, vastasivatko nämä miehet hänen odotustaan.\nOh, hän tiesi sen! Nuo tyynet, päättäväiset katseet, joita nyt\nkirkasti hetken huuma, eivät voineet valehdella. Adjutantit\nvastasivat yhteen ääneen:\n\n-- Kyllä, herra eversti!\n\n-- No... sitten toimeen!\n\nHän antoi lyhyet, selvät määräykset, ja nuoret upseerit riensivät\nhurraten viemään niitä perille. Luutnantti Jägersköld, herkkä sielu,\njuoksi kukkulaa alas itkien ja nauraen yhtaikaa.\n\n-- Jumala, Jumala! Mikä onni, mikä onni! -- hoki hän.\n\nPian olivat joukot järjestyksessä pitkin linjaa. Hurraahuudot\nkaikuivat komppaniasta toiseen. Yhteinen suuri into oli äkkiä\ntarttunut joka mieheen. Katseet suunnattuina kukkulaa kohti, missä\nesikuntapäällikkö seisoi, he odottivat hyökkäysmerkkiä. Nyt kantautui\nsieltä heikko \"hurraa!\" -- ja kaulaliina heilahti ilmassa. Se oli\nsovittu merkki.\n\n-- Hurraa! -- kajahti vastaan monesta sadasta kurkusta, ja samassa\nalkoivat rummut pitkin linjaa päristä. Ta-ra-ra-ra, ta-ra-ra-ra!\nNiiden tahti oli nyt toinen kuin äsken, ne olivat kuin heränneet\neloon. Kuumeisesti, nopeasti ne soittivat tuota säveltään, joka\nvaikutti sotamiehiin sytyttävästi. Koko jokilaakso raikui, ja tuo\nkaiku kantautui hiljaisiin metsiin. Nyt... mitä tapahtui nyt?\n\nSuomen armeija _ryntäsi_ ensi kerran!\n\nMajuri v. Hertzen Uudenmaan jääkäreineen ja luutnantti Kihlström\nhämäläisineen hyökkäsivät joen yli, edellinen lossipaikan\nalapuolelta, jälkimmäinen yläpuolelta. Hertzen yllytti poikia\nkokkapuheillaan. Hän oli leikillinen mies, jolla aina oli höystöisä\nsana varastossa.\n\nNytkin hän jutteli juostessaan joukkonsa etunenässä:\n\n-- Syödään ryssältä ruoat, sillä varmaan ne ovat jo keittäneet\npäivällisen.\n\nLööperi, joka ryntäsi hänen takanaan, vastasi:\n\n-- Kun ei vain olisi hapankaalia.\n\n-- Minä syön vaikka kissanraadon... niin on nälkä! -- hihkui Hertzen.\n\nVihollinen, nähtyään suomalaisten rynnäkön, hyökkäsi pienin,\nhajallisin osastoin jäälle ja ampui yhteislaukauksia. Luodit\nvinkuivat hämäläisten ja uusmaalaisten korvissa. Lööperi huomasi,\nettä hämäläiset yhtäkkiä pysähtyivät, ja kuuli huudettavan: \"Tuokaa\npaarit!\" Siihen vastasi toinen, kirkas ja nuorteva ääni: \"Ei ole\naikaa, jättäkää siihen! Eteenpäin! Minä johdan, pojat!\"\n\n\"Kaatui... päällikkö\", ajatteli Lööperi. \"Kukahan oli... se nuori\nja kirkas ääni?\" Se helähti niin viattomana näiden kuoleman kauhujen\nkeskellä, että mieli pakkasi helläksi. Hyvä Jumala! Oli tämä hirveää!\n\nHän huomasi pienen venäläisosaston syöksyvän suoraan heitä kohti.\n\"Sieltä se tulee\", ajatteli Lööperi. Hän ei hirvennyt mainita\nkuolemaa nimeltä. Tuntui siltä, kuin olisi jo sille antautunut, jos\nnimeltä kutsui...\n\nYleisen pauhun kestäessä oli komppania yhtäkkiä pysähtynyt. Mitä?\nKiväärinsä veivät olalle? Lööperi seurasi vaistomaisesti toisia.\n\n-- Tarkkaa... nau-rah!\n\nMitä tämä merkitsi? Sotamiehet hohottivat ääneensä, ja majuri seisoi\nsapeli pystyssä, nauraen kaikkein äänekkäimmin:\n\n-- Hoh-hoh-hoh-hoo!\n\nNe tulivat peräkkäin kuin tykinlaukaukset.\n\nVihollisosasto oli äkkiä pyörtänyt ympäri ja painoi nyt vastarantaa\nkohti minkä koivista lähti. Kaapujen helmat vain lepattivat.\n\n-- Noin me niitä nauraen könistämme pakoon! -- huusi Hertzen.\n\n-- Juoksuun! Pian tehdään puhdasta. Tämä on vain ensimmäistä lattian\nlakaisua. Nopeammin, mars, mars!\n\nRynnäkkö jatkui. Toisetkin vihollisosastot olivat kääntyneet pakoon,\nja uusmaalaiset ajoivat niitä takaa vastarantaa kohti. Sieltä\ntuiskusi luoteja yhä sakeammin, ja tykistökin oli uudelleen ruvennut\njymähtelemään. Edelläpakenevat ryssät huusivat ja viittilöivät\ntovereilleen törmälle, etteivät ampuisi. Mutta nämä olivat joutuneet\nsellaisen sekasorron valtaan, että pamauttelivat umpimähkään. Siinä\nkaatui omaa miestä, jos vihollistakin.\n\nHertzen, joka juuri oli pääsemässä rantaan, silmäsi taakseen.\nKaatuneilla ja haavoittuneilla ripoteltu jälki osoitti kohdan, josta\nhän oli tullut yli. \"Kuoleman tikkatie\" -- ajatteli hän -- \"mutta\nsitä myöten käy tie voittoon ja elämään.\"\n\n-- Pojat, eteenpäin ja ylös -- suoraan törmälle! Hei! Pistimet\ntanaan! Eteenpäin!\n\nJa sapeli pystyssä hän syöksyi miestensä etunenässä kirkkotörmää ylös.\n\nSieltä tuiskusi luoteja ihan vimmatusti. Viheriätakkisia jääkäreitä\nvilahteli joka paikassa. Pauke oli huumaava. Mutta Hertzen miehet\nkapusivat hammasta purren törmää ylös ja syöksyivät kirkkotarhaan.\n\nSiellä syntyi tulinen käsirysy. Vihollinen puolustautui epätoivon\nvimmalla. Kun ei pistintä voinut käyttää, turvauduttiin\nkiväärinperiin ja lopuksi nyrkkeihin. Muutamat iskivät hampaansa\nkiinni viholliseen kuin sudet. Toistensa päällä kieriviä miehiä\ntaisteli toisten jaloissa. Kiroukset, huudot ja sadatukset täyttivät\nilman. Joku huusi surkealla äänellä: \"_pardon_!\" Mutta huuto hukkui\nkovaan räsähdykseen, ja Lööperi näki nuoren vihollisupseerin vaipuvan\nmaahan halaistuin päin. Veri hulvahti hänen kasvoilleen kuin punainen\npeite, ja suusta ulospullistunut kieli tärisi vain.\n\n\"Hirveää!\" ajatteli Lööperi ja etsi katseellaan lyöjää. Hänen\nkasvonsa olivat ruudin savusta mustat. \"Olisi ottanut vangiksi...\"\nHän silmäsi vielä kerran kaatuneeseen viholliseen ja syöksyi\neteenpäin.\n\n       *       *       *       *       *\n\nSiitä hetkestä lähtien, jolloin Adlercreutz yleisen rynnäkön merkiksi\nheilautti kaulaliinaansa, on mahdoton yksityiskohdittain seurata\ntaistelun kulkua. Historian kangaspuista ovat loimilangat siltä\nkohtaa pahasti katkeilleet.\n\nKun luutnantti Kihlström kaatui, otti luutnantti Karl Ramsay\nkomennon. Se oli se kirkas ääni, jonka Lööperi kuuli kesken\nkivääritulen räiskeen. Tämä urhoollinen, 25-vuotias mies, jonka\nsuuret sinisilmät hehkuivat taisteluintoa, johti rynnäkköä pappilaa\nja kirkonkylää vastaan. Me näemme hänet sapeli koholla juoksevan\nlumisohjussa Rautalammin komppanian etunenässä ja kapuavan pappilan\ntörmää ylös.\n\nSyntyi hirvittävä pistintaistelu, jossa ei armoa anottu eikä annettu.\nSuomalaiset tunkivat päälle kuin raivostuneet pedot. Eri maakuntien\nmiehet kilpailivat keskenään, kuka parhaiten kunnostautuisi.\nRuumisröykkiöt kasvoivat. Tapeltiin törmällä, tapeltiin pihalla,\ntapeltiin tallin ja navetan vaiheilla. Huudettiin ja juostiin.\nJoka paikassa kuhisi ryssiä, kaikilla piikit pystyssä. Mutta tuota\nharmaatakkista joukkoa oli mahdoton vastustaa. Soinin talon suunnalta\nrynnisti Björnstjerna kahden hämäläiskomppanian kanssa, ottaen\nosaa pappilan lopulliseen valtaukseen. Jokin hetki aikaisemmin\nhän oli kahdella turkulaispataljoonalla yrittänyt katkaista joen\nyli tulleilta ryssiltä perääntymistietä. Se ei ollut kuitenkaan\nonnistunut, vaan olivat ryssät suin päin suorineet takaisin toiselle\nrannalle.\n\nPappila oli vallattu. Osa vihollisia antautui. Suomalaiset syöksyivät\npäärakennukseen silmät kovina. Siellä, salin nurkassa, kyyhötti\n15-16-vuotias tyttö lasinsirpaleiden ja särjettyjen huonekalujen\nkeskellä. Venäläinen majuri Konski, joka vähän aikaa sitten oli\nkarkoittanut pihalle parven ryösteleviä maamiehiään, oli suojellut\nhäntä. Mutta ruustinna Carpin hillopurkkia hän ei ollut pystynyt\nsuojelemaan. Sen sisältö oli mennyt sotamiesten suihin. No, välipä\nsillä. Hilloa aina saa, mutta urhoolliset papintyttäret ovat\nharvinaisempia. Majuri Konski joutui vangiksi.\n\nNyt oli vain pienempiä puhdistustöitä jäljellä -- kirkon ja\npappilan välisessä metsässä ja ympärillä olevissa mökeissä. Mutta\n-- loppurynnäkkö oli vielä suorittamatta. Se tehtiin Kerttulaa,\nkievaritaloa vastaan, johon eri tahoilta paenneet ryssät olivat\nsulkeutuneet.\n\nTällä välin oli Adlercreutzkin Uudenmaan jalkaväkirykmentin\netunenässä karahuttanut yli joen. Hän määräsi Karl Ramsayn\naloittamaan rynnäkön. Tämä hyökkäsi kolmen pataljoonan kanssa, mutta\npoltti näppinsä. Ei ollut apua Hertzeninkään joukoista, ei liioin\nBjörnstjernan. Viimeksimainittukin oli ehtinyt tänne.\n\nSilloin komensi Adlercreutz tuomaan paikalle tykin. Kapteeni\nUlfsparre riensi täyttämään käskyä. Pian se saapuikin, 3-naulainen\nkenttäkanuuna.\n\nNyt aukeni läpi. Välähdys ja paukaus vain, niin portti oli säpäleinä.\nNäin syntyneestä aukosta rynnistettiin sisään.\n\n       *       *       *       *       *\n\nBjörnstjerna heilui kievarin pihalla, raivaten sapelillaan tietä\npäärakennuksen portaita kohti. Hänen ympärillään riehui hirmuinen\nkäsikähmä.\n\nRyssät olivat teurastaneet lehmiä ja olleet parast'aikaa niitä\npaloittelemassa, kun taloon rynnättiin. Muutamia he olivat jo\nehtineet nylkeä, mutta toiset potkivat vielä henkitoreissaan. Näiden\nlehmänraatojen ympärillä kamppailtiin nyt epätoivon vimmalla.\n\nKaikkia aselajeja oli kerääntynyt tähän yhteen paikkaan. Siinä\noli kasakoita, husaareja, jääkäreitä, tykkimiehiä -- monenvärisiä\nunivormuja sekaisin. Hirveän tungoksen vuoksi ei ratsuväki kyennyt\nkäyttämään hevosiaan. Se oli pakotettu taistelemaan maajalassa.\n\nPäärakennukseen ja navettaan piiloutuneet tarkk'ampujat tuiskuttivat\ntulta tussareistaan, mutta monesti sattui luoti omaan mieheen. Alkoi\njo tulla pimeä, joten oli vaikea erottaa ystävää vihollisesta.\n\nBjörnstjerna hutki ympärilleen minkä kerkisi. Sapelinterä välähti\nvain ja vihollinen mätkähti maahan kuin heinäsäkki. Tänä hetkenä hän\noli ristimänimensä arvoinen -- _Magnus_ -- suuri.\n\n-- Eteenpäin, pojat! Älkkä antta armo!\n\nSotamiehet rynnistivät päälle irvissä ikenin. Heidät oli vallannut\noikea tappeluraivo. Yleisen melun ja karjunnan seasta kuului silloin\ntällöin karjan mylvintä navetasta.\n\n-- Poikka! Menkkä katso, ettei rysse tappa lehme! -- huusi\nBjörnstjerna muutamille miehille, jotka taistelivat hänen\nlähettyvillään.\n\nPuolikymmentä miestä juoksi navettaan.\n\n-- Hurraa! Nyt me menne sisse!\n\nPortaat oli vallattu, miehet ryntäsivät pirttiin. Siellä, hämärässä\nkyyristeli kasakoita pelon kalventamin kasvoin. He nostivat kädet\nylös ja antautuivat paikalla.\n\n-- Katsokaa, ettei vain muurin päällä ole ketään!\n\nAivan oikein! Siellä oli koreapukuinen husaari. Hän tuli alas sangen\nkiltisti.\n\n-- Tämän korean pojan niinä otan omaan hoitooni! -- huusi muuan\nmiehistä. -- Menkää te jatkamaan! Minä jään vankeja vartioimaan.\n\nToisten päässä vilahti, että toveri tällä tempulla jäi pitämään\nlepoa, mutta he eivät siitä sen enempää välittäneet. Olihan vangitkin\nvartioitava.\n\nHe syöksyivät ulos. Toinen pää rakennusta oli jo puhdistettu.\nBjörnstjerna huhtoi vastakkaisella portilla, jonka luona vallitsi\ntavaton tungos. He kiiruhtivat sinne.\n\nMutta samassa rupesi navetasta kuulumaan avunhuutoja. Joku parkui\nsurkealla äänellä? \"Auttakaa!\"\n\nTurkulaiset juoksivat sinne, ja heitä kohtasi koomillinen näky.\nPuolipimeässä navetassa, muutamassa parressa koetti yksinäinen mies\ntaistella puoltakymmentä kasakkaa vastaan. Se oli hämäläinen jääkäri.\nHänen toverinsa makasivat kuolleina lattialla. Kasakat sohivat häntä\npiikeillään, ja jääkäri oli pahemmassa kuin pulassa.\n\n-- Vai tääl' te, ruojat, viel' rikeeraatte! -- karjaisi pitkä\nturkulainen ja halkaisi kiväärin perällä ensimmäisen kasakan kallon.\n\nToiset antautuivat heti, nähtyään, ettei vihollinen ollut yksin.\n\nHämäläinen ryömi ulos parresta. Hän oli pahasti haavoittunut. Jalasta\nja oikeasta kädestä vuosi veri, ja takki ja housut olivat aivan\nriekaleina.\n\n-- Kiitoksia, pojat! -- änkytti hän. -- Tulittepa kreivin aikaan.\nMinun oli jo käydä huonosti.\n\nHän osoitti tovereitaan.\n\n-- Nuo seivästettiin kuin silakat... suoraan rintaan.\nKasakanpahukset olivat ovella väijymässä, ja kun me hyökkäsimme, oli\npuolikymmentä piikkiä vastassa. Siihen jäivät kampraatit. Hämärän\nsuojassa pääsin minä parteen piiloutumaan, mutta huomasivat viime\ntingassa.\n\nHän koetti tukkia vertavuotavaa kättänsä.\n\n-- Mikä sinun nimesi on? -- kysyi turkulainen, joka oli esiintynyt\npelastajana.\n\n-- Jaskari.\n\n-- No... kuule. Me ollaan sitt' kammeraadit! Mun nimeni on Torski.\n\nTurkulainen ojensi kätensä Jaskarille.\n\n-- Entäs... mitäs noille tehrään? -- kysyi hän sitten, osoittaen\nvangiksi joutuneita kasakoita.\n\n-- Vanki on vanki, -- uikutti Jaskari, jolta kostonhalukin oli\nsammunut samalla kuin voimatkin olivat loppuneet. Hän oli surkean\nnäköinen.\n\n-- Ei! Mä tierän! -- huudahti Torski, jonka oli vallannut oikea\ntappamisraivo. -- Me maksamme samalla mitalla! Katsokaa... toss' on\nmeirän toverit! Silmä silmäst', hammas hampaast'.\n\nHänen julma suunsa vääristyi. Toiset vastustivat. Toverit olivat\nkaatuneet rehellisessä taistelussa.\n\n-- Oleks' se rehellist' tappeluu, ko mies seivästetän kon sika! --\nkiivaili Torski. -- Tänne! -- komensi hän kasakoita.\n\nNämä arvasivat, mistä oli kysymys, ja rupesivat armoa\npyytämään. Mutta Torski talutti heidät seinää vasten, ja ottaen\npistinhyökkäysasennon, nauroi:\n\n-- Katsokaste, kuink' Turun poika pistää!\n\nToiset käänsivät päänsä pois, mutta Jaskari seurasi kauhistunein\nkasvoin ryssien loppua. Ei hän olisi näille sellaista suonut, vaikka\nolivatkin koettaneet nitistää hänet. Ryssät uikuttivat ja tekivät\nristinmerkkejä. Mutta mikään ei tehonnut raakaan Torskiin. Hän\nseivästi heidät yksitellen.\n\nYht'äkkiä temmattiin navetan ovi auki, ja Björnstjerna ilmaantui\nkynnykselle sapeli kädessä.\n\n-- Onks kaikki selve, pojat?\n\n-- Selvä on, herra kapteeni! -- vastasi Torski, lyöden asennon. Hänen\npistimensä uurteita pitkin virtasi veri.\n\nSamassa rupesi muuripadan takaa kuulumaan valitusta. Heikko ääni\nhuusi armoa:\n\n-- _Pardon, pardon!_\n\n-- Siell' on viel yks' -- sanoi Torski ja tunkeusi padan ja seinän\nväliin.\n\n-- Ulos sielt'! Tänne!\n\nIskettiin tulta. Ahtaasta aukosta ryömi esiin surkean näköinen\nolento, yltä päältä noessa ja veressä. Se oli päivystävä upseeri\nTutshkovin esikunnasta. Hän oli haavoittunut olkapäähän.\n\n-- _Pardon!_ -- vaikeroi hän.\n\n-- Ei tehdä mitään, -- vastasi Björnstjerna ranskaksi. -- Te olette\nminun vankini.\n\nHän oli hämmästynyt tästä omituisesta kohtauksesta.\n\nRyssä kääntyi, saatuaan varmuuden henkiinjäämisestään. Hän hymyili\nsurumielisesti ja lausui:\n\n-- Ei ole kaunista.\n\nBjörnstjerna ei ymmärtänyt, tarkoittiko vanki omaa tahriintunutta\npukuaan, vai navetassa tapahtunutta hirveää teurastusta.\n\n-- Ei ole kaunista, -- vastasi hän samaan surumieliseen sävyyn,\nja muisti elävästi heidän viime tapaamisensa. -- Sota on hirveää.\nLähtekäämme!\n\n-- Niin olivat, kuin olisivat olleet tuttuja, -- ihmetteli muuan\nTorskin tovereista.\n\n-- Herroill' on laaja ääni, -- nauroi Torski. -- Mutt' oispa tullu\nviis minuutti myöhembä, ei ryssä ainakka ois tuntenu kapteenii.\n\n-- Älkää puhuko... hakekaa välskäriä, -- uikutti Jaskari lattialta.\n\n-- Ja siin' punaasess' minuutiss', kammeraadi! -- huudahti Torski ja\nsyöksyi navetasta ulos.\n\n\n\n\nXV\n\n\nOljemarck eli kuin unessa. Sen jälkeen kuin hän oli nähnyt tytön\npappilan ikkunassa, oli hänet vallannut omituisen hellä turtumus,\njoka kuljetti hänen sieluaan katselemaan päivän tapahtumia, kuin\nolisi se ollut ventovieras kaikelle näkemälleen kurjuudelle ja\nkauhulle. Mikään ei liikuttanut häntä. Taistelun melske tuntui\nkaukaiselta myrskyltä, jonka kanssa hänellä ei ollut mitään\ntekemistä. Hän ihmetteli, että oli ollut siinä mukana. \"Olinko minä\nsiellä?\" kyseli hän itseltään, ja hänestä tuntui, ettei se ollut\nollut hän, vaan joku toinen -- hänelle vieras, jolla oli tutut\npiirteet, mutta mieliala erilainen... kokonaan erilainen. \"Miten\nsaatoin olla niin katkera?\" Hän ei ymmärtänyt sitä. Hän muisti vain\nvihollisen taajat yhteislaukaukset ja sen tunnelman, joka hänen\nsielunsa silloin aina oli vallannut. Ampuivat niin läheltä, että\nmelkein tunsi ilmanpaineen kasvoillaan. Hän oli kironnut heitä...\nsadatellut, etteivät osanneet. Nyt hän siunasi heitä.\n\nMitä tämä oli? Mihin olivat joutuneet hänen mielipiteensä, hänen ns.\nvaltiollinen vakaumuksensa? Ennen hän oli iloinnut perääntymisestä,\niloinnut siitä, että vihollinen painoi perässä ja taistelemalla\nkiirehti heitä yhä joutuisampaan pakoon. Hän oli nähnyt siinä\nkohtalon sormen viittauksen: maa vapautui, vapautui. Mistä? Ruotsin\nylivallasta. Nyt hän iloitsi vastakkaisesta syystä: maa vapautui,\nvapautui. Mistä? Vihollisesta... nähtävästi vihollisesta, sillä\näsken oli tänne Karinkantaan saapunut tieto voitosta, täydellisestä\nvoitosta. Mutta se ei ollut sittenkään sitä, jota hän ajatteli. Maa\nvapautui... vapautui talven kahleista... katkeruudesta, vihasta ja\ntoivottomuudesta, ja sen sijaan astui kevät... rakkaus, sydänten\nsopusointu ja rauha.\n\nMitä tämä oli... tämä hiljainen ilo ja tyytyväisyys, joka\nhänen sydämensä täytti? Ensi kertaa koko sotaretken aikana hän\ntunsi tällaista. Se entinen ei ollut tällaista... siihen yhtyi\naina katkeruutta, jonka aiheutti ristiriita velvollisuuden ja\nmielipiteiden välillä. Tämä... tämä nykyinen tunne oli toisenlaista.\nHän ei halunnut ajatella maan kohtaloa... hän halusi sen kiertää,\nja palata vain takaisin siihen silmänräpäykseen, jolloin oli nähnyt\nHannan.\n\nHän oli antanut tuntemattomalle morsiamensa nimen. Morsiamensa? (Hän\nnaurahti.) Millä ihmeen oikeudella hän tuota sanaa käytti? Eihän\nHanna ollut suostunut hänen morsiamekseen tulemaan.\n\nHän tiesi sen. Mutta sittenkin hänestä tuntui, että jotakin oli\ntapahtunut. Oliko Hanna ruvennut katumaan? Oliko hän muuttanut\nmieltä? Oliko hänelle kirkastunut, että hän oli kulkenut ohi onnensa...\nsen ainoan oikean ja suuren rakkauden, joka häntä oli niin kauan\nodottanut?\n\nIhmeellistä! Kaikki tämän päivän vaikutelmat yhtyivät vakuuttamaan\nhäntä tästä yhdestä ainoasta asiasta. Ystävät ja viholliset sulivat\nyhteen. Mielessä välähti, että niitä monia, jotka tänä päivänä olivat\nkaatuneet, oli lämmittänyt samanlainen tunne kuin se, mikä nyt hänen\nrintansa täytti. Vihollisellakin oli rakastettu omassa maassaan...\nkasakan morsian, kaukana Donin aroilla. Kuinka moni niistä\nkatseli tänä iltana pohjoista kohti... sille ilmansuunnalle, missä\nheidän sulhonsa taistelivat. (Hannakin ehkä katseli samaan suuntaan...\nhänen kamarinsa ikkuna oli pohjoiseen päin.) Yhdistikö noita\nrakastavia naissydämiä yhteinen side, joka liitti heidät toisiinsa,\nkansallisuuksista, kielistä ja uskonnoista huolimatta? Mutta -- hänen\nmorsiamensa (hän käytti kuin uhalla tätä sanaa)... hänen morsiamensa\noli siinä onnellisessa asemassa, että hänen rakastettunsa eli -- jota\nvastoin monen... niin vihollisen kuin omankin maan tyttären sulho\nuinui viimeistä untaan keväthangella Siikajoen molemmin puolin.\n\nMiksi hän jäi eloon, kun niin moni kylmeni? Mikä tarkoitus sillä oli?\nSenkö vuoksi, että yksi ihmissydän keskellä sodan kauhuja tuntisi\nrakkauden kaikki sovittavan voiman? Elämä ei ollut elämisen arvoista\nilman rakkautta. Isänmaakin oli toisarvoinen ilman sitä. Vasta\nrakkaus, omassa sydämessä koettu rakkaus antoi kaikelle arvon...\nuuden merkityksen. Niinkuin hänellekin. Hän rakasti nyt tätä maata,\njonka kaukaisessa kolkassa hän nyt tätä iltaa vietti -- saunassa...\npahanpäiväisessä saunassa, eikä hän yhtään filosofoinut, miten\ntälle maalle kävisi. Hän tiesi, että sille kävisi vain hyvin...\nkävipä kuinka tahansa. Hänen ei tarvinnut sillä päätänsä vaivata, hän\nrakasti vain...\n\nTällaistako oli rakkaus? Olihan hän jo kauan omistanut tämän tunteen,\nmutta ei ollut tällaista kokenut. Se johtui siitä, että hän oli\nollut onneton, rakastanut toivottomasti. Nytkään hänellä ei ollut\nminkäänlaisia todistuskappaleita siitä, että Hanna olisi muuttanut\nmielensä, mutta hän ei tarvinnutkaan. Hän tunsi sen.\n\nVai johtuiko tämä siitä, että hän taistelun päätyttyä, tuntiessaan\npäässeensä jälleen elämästä kiinni, oli tarrautunut ensimmäiseen\nmuistoon, joka hänen mielensä valtasi -- Hanna, pappilan ikkunassa\nseisova tyttö, oli siinä tapauksessa tuon muiston äkkiä kirkastanut?\nTs. että tämä hänen tyyni onnensa johtui siitä, että hän vielä eli?\n\nOljemarckin oli vaikea tätä kysymystä ratkaista. Saattoi olla\nniinkin -- mutta -- siinä tapauksessa -- kuinka oli ymmärrettävää\nhänen palava halunsa kohdata taistelussa kuolema? Olisiko se ollut\nvain väsymystä, hermojen äärimmäisestä jännityksestä johtuvaa...\nepätoivoisen sielun viimeinen uhkaheitto, jota kohtalo tosin ei\nottanut vastaan? Vaikea sanoa. Olkoonpa miten hyvänsä... joka\ntapauksessa hänen oli nyt niin ihmeen hyvä olla, että hän olisi\ntoivonut tämän tunteen jatkuvan mahdollisimman kauan.\n\nHän lähti ulos. Maantien varrelle olivat sotilaat leiriytyneet\ntuliensa ääreen. Taivas oli pilvessä, mutta pilvien takana kumotti\nkuu... tähtien takaisen talon himmeä yölamppu. Pilvet olivat kuin\nikkunan verhot, jotka oli vedetty eteen... kuin olisi tuolla\nylhäällä käyty onnellisina ja tyytyväisinä levolle. Se ei ollut\njuhlavalaistusta niinkuin kovina pakkasöinä, jolloin kuukin paistoi\nkirkkaammin, vaan juhlan jälkeistä. Minkä juhlan? Taistelunko? Vai\nsenkö juhlan, joka hänen sydämessään oli koko iltapäivän vallinnut?\n\nOljemarckin teki mieli yhdistää nämä molemmat. Tuolla ylhäällä oltiin\ntyytyväisiä, että Suomen mies oli täyttänyt velvollisuutensa...\nSuomen ja Venäjän. Sillä siellä varmasti katsottiin asioita vähän\nlaajemmasti kuin täällä maan päällä. Siellä ei voitu halveksia\nniitä uhrauksia, mitä vihollinenkin oli tehnyt, sillä -- omalta\nkatsantokannaltaan hän oli oikeassa, hänkin -- totteli hallitsijansa\nkäskyä, niinkuin hekin. Ja ehkä siellä oltiin myös iloisia siitä,\nettä yksi ihmislapsi, paljon kärsinyt ja ikäisekseen myös koko paljon\nkokenut, saattoi tässä, leiritulien välissä kävellessään, ajatella\nniin sopuisasti, tuntematta vihaa ketään kohtaan -- vihollistakaan.\n\nHän poikkesi muutamalle nuotiolle, jonka ääressä majaili\nEtelä-Pohjanmaan pataljoonan miehiä. Hän oli jo perääntymismatkalla\ntutustunut kolmeen niistä: Lunkiin, Halttuun ja rummuttaja Rapeliin.\nSiellä istui jo ennestään Sebastian v. Schantz, \"Hiivari\".\n\nMiehet kavahtivat pystyyn, kun näkivät Oljemarckin, mutta tämä\nviittasi kädellään ja istahti tulen ääreen.\n\n-- Herra luutnantti! Saanko tarjota teille tupakkaa? -- kysyi Halttu\nja ojensi tupakkakukkaroaan Oljemarckia kohti. -- Tässä jo tämän\nherra vänrikin kanssa pantiin piippuun.\n\n-- Kiitos vain!\n\nHalttu oli haltioitunut. Hänen kasvonsa aivan hehkuivat sisäisestä\ninnosta.\n\n-- Tuntuu siltä, kuin tänään oltaisiin kaikki veljiä keskenämme, --\nsanoi hän.\n\nOljemarck katsahti häneen kirkkain silmin. Hänen suunsa vetäytyi\nlempeään hymyyn.\n\n-- Niin kyllä...\n\n-- Oikeinko ryssänkin luet joukkoon? -- kysyi Lunki, joka korjasi\nkäärettä kädessään.\n\n-- Melkeinpä!\n\n-- Kyllä sinä olet pehmeä pohjalaiseksi!\n\n-- Saman Isän lapsiahan ollaan, vaikka täällä kamppaillaankin\ntoisiamme vastaan. -- Minä olen niin iloinen, herra luutnantti!\n\nNiin, syytä olikin, oli. Oljemarck ei ruvennut selittämään tarkemmin.\nHänestä tuntui, kuin olisi Halttu ymmärtänyt häntä.\n\n-- Mikähän siinä on, että kun voitetaan, niin viha häviää? -- kysyi\nHalttu hetken kuluttua.\n\n-- Se on samaa, kuin ettei syöneelle maistu ruoka, -- veisteli Lunki.\n-- Olethan saanut tapella.\n\n-- En minä sitä tarkoita... tietysti sotamies tappelee. Mutta\nkun taistelu on päättynyt voittoon, niin ei tee mieli ajatella\nvihollisesta pahaa. Voisi melkein jakaa tupakkansa hänen kanssaan.\n\n-- Niin minustakin! -- innostui Rapeli. -- Minäkin ajattelen ryssää\nkuin kaukaista sukulaista, jolle on käynyt huonosti. Sitä on ihminen\nerilainen taistelun tauottua.\n\n-- Pirun sukulainen! noitui Lunki. -- Oli viedä minulta käden, jolla\non monta kattilaa paikattu.\n\n-- Samaa mieltä olen minäkin, -- intoili Hiivari. -- Raakalainen on\nryssä.\n\n-- No, no... herra vänrikki, -- jutteli Halttu isällisesti. --\nEiköhän venäläinen voi sanoa samaa meistä? Useamman olemme tainneet\nkellistää tänä päivänä... jos hekin. Pitäisi olla kohtuullinen.\n\nOljemarckista oli tyynnyttävää kuulla Haltun puhetta. Hän tuntui\nolevan syvästi ajatteleva mies.\n\n-- Niin se on. Tappelussa on eri kurssi, rauhan aikana eri. Silloin\nei ole syytä pitää vihaa. Kyllä minäkin pehmitän tuota vasikannahkaa\ntaistelun aikana eri käskystä, mutta nyt tuntuisi julmalta, jos\npitäisi ruveta ilman aikoja takomaan.\n\nRapeli katseli sinisilmillään lapsellisen viattomasti tovereitaan.\n\n-- Mutta -- nyt sinä saat kääntää toisen puolen, kun lähdetään\netenemään, -- huomautti Lunki. -- Se Eteläisessä korjattu ei anna\noikein kirkasta ääntä... niin pomisee kuin hampaaton akka. Mutta --\nhyökkäyksessä tarvitaan kirkasta meininkiä.\n\nOljemarck tiedusteli, mikä rummussa oli vikana. Halttu selitti asian.\n\n-- On naurettu, että pakomatkalla riittää hiljaisempikin pärrytys,\nmutta hyökätessä pitää olla lujaa ja iskevää.\n\n-- Niinpä niin.\n\n-- Ja kyllä ne pärräävätkin nyt eri tavalla!\n\n-- Minä pehmitän kumpaa puolta kulloinkin sattuu, -- vastasi Rapeli\nnauraen.\n\nJuteltiin taistelun eri vaiheista. Oljemarck pani merkille, ettei\nHalttu rakastanut yksityiskohtien kuvausta. Hän puheli hiljaa ja\nlempeästi -- kuin päivätyöstä palannut mies joka siistii itsensä työn\nloputtua.\n\n-- Minusta on inhottavaa, kun muutamat ylpeilevät verisillä\nrintarevääreillään, -- jutteli hän. -- Ei pidä tyhjää kerskua. Työ on\ntyö... mutta työn jälkeen siistiydytään ja pestään. Minun eukkoni ei\nanna sontakengillä tulla tupaan... pitää riisua jo eteisessä.\n\nMukavia miehiä. Oljemarckista oli hauskaa istua heidän parissaan.\nTuli roihusi rauhallisesti. Sitä kohennettiin vuoron perään.\nNaapuritulen äärestä kuului laulua ja loilotusta. Siellä kävi\nkovaääninen pajatus. Joku humalainen ääni puhui:\n\n-- Tiedättekö, mikä ryssässä haisee? Joo... hänen sielunsa!\nLuulenpa, että pyhä Pietari pitelee nokkaansa, kun tämänpäiväisiä\ntaivaaseen laskee!\n\nKajahti voimakas naurunrähäkkä, josta ei tuntunut loppua tulevankaan.\nHalttu virkahti:\n\n-- Sielläkin on muuan, jolle voitto on noussut päähän. Ei kannattaisi\nylpeillä.\n\nSamassa huusi äskeinen juopunut ääni:\n\n-- Ettekö tahdo ryyppyä, pojat?\n\n-- Eipä huolita.\n\n-- Saakeli... olettepa! Ketä teillä on siellä vieraana? Porin\npuupäitäkö?\n\nHalttu heristi nyrkkiä naapurinuotiota kohti:\n\n-- Oletkos siinä... halvattu! Etkö näe?\n\nSchantz oli noussut seisomaan.\n\n-- Ai s-keli Herroja...!\n\n-- Minä teidät hiivaan! Putkaa teille pitäisi antaa -- senkin räysät!\n\nNaapurinuotiolla oli tullut haudanhiljaista. Oljemarck oli\nkiukuissaan. Tuo asiaton sekaantuminen oli puhaltanut pois hänen\nhyväntuulensa. Hänkin nousi ja toivotti miehille hyvää yötä.\n\n-- Jumal' antakoon, herra luutnantti! Jumal' antakoon, herra\nvänrikki! Älkää pahastuko.\n\nHalttu katseli heitä pyytävästi silmiin. Oljemarck nyökäytti\nystävällisesti päätään ja lähti astumaan majapaikkaansa. Schantz\nseurasi häntä.\n\n-- Ei taida olla somaa tällainen veljeily, -- tuumi hän. -- Hävittää\ndiscipliinin.\n\nOljemarck ei vastannut. Hänen mielestään sopi kyllä haastella miesten\nkanssa. Hän piti siitä.\n\nTiellä tuli heitä vastaan Döbeln, ratsastaen muutamien\nesikuntaupseerien kanssa. Oljemarck tovereineen löi rintaman.\n\n-- Keitä ne on?\n\nToverukset sanoivat nimensä.\n\n-- Vänrikki v. Schantz... \"Hiivariko\"?\n\n-- Niin on, herra eversti.\n\n-- Liittykää matkaan! Me menemme Siikajoen pappilaan viettämään iltaa.\n\nOljemarck ja Schantz riensivät majapaikkaansa. Yks'kaks' olivat\nratsut satuloidut, ja he hyppäsivät selkään, karahuttaen Döbelnin\njälkeen.\n\n\"Pappilaan!\" jyskytti Oljemarckin päässä. Nyt hän saisi nähdä...\nHannan! Hän nauroi onnellisena ja kannusti ratsuaan.\n\n\n\n\nXVI\n\n\nSuurenmoinen näky avautui Döbelnin ja hänen seurueensa eteen heidän\nsaavuttuaan Siikajoelle. Molemmilla joen rannoilla hulmusivat\nleiritulet, ja talot loistivat kuin lyhdyt. Ilma oli täynnä äänten\nsorinaa. Ylhäältä kuului laulua, tuollaista iloisella päällä olevan\nsotamiehen vallatonta luikkausta, toisaalta naurua ja voimakasta,\nisoäänistä puheen pajatusta. Oli nyt suomalainen kerran repäisevällä\ntuulella. Mutta tuota iloa säesti myös humalaisten rähinä pitkin\njokilaaksoa, asiaankuuluvin huudoin ja kirouksin. Jossakin lähellä\nolevan torpan pihalla veisasi joku sotavanhus vapisevalla äänellä.\nIlo voiton johdosta purkautui ilmoille eri tavoin, riippuen siitä,\nmissä vireessä kunkin mieli oli.\n\nKaikesta huomasi, että ratkaiseva käänne oli tapahtunut -- ainakin\narmeijan mielialassa. Ei näkynyt enää kumaraisia, koukussa kulkevia\nsotilaita. Saavutettu voitto oli temmannut harteilta huolten raskaan\ntaakan ja viskannut sen ties minne. Ryhti oli reipas, ja naama\nnaurunmujeessa. Uljaasti lyötiin asento, ja käsi lensi vilahtaen\nhatun reunaan. Ja iloisena kajahti: \"Jumal' antakoon, herra eversti!\"\n\nDöbeln tunnettiin. Hän ratsasti Pietolan ohi lossipaikkaa kohti.\nTorpan pihalta juoksi sotilaita tien varteen, suurin osa enemmän tai\nvähemmän juovuksissa. Riehakkaana kajahti huuto monesta kymmenestä\nkurkusta:\n\n-- Eläköön Tööpeli, eläköön!\n\nDöbeln nosti hattuaan ja ratsasti eteenpäin.\n\n-- Siinä on se mööpeli, josta ryssä ei selviydy!\n\nDöbeln, joka ymmärsi jonkin verran suomea ja puhua tolskasikin sitä\nmuutaman sanan, pysähtyi.\n\n-- Mitä ne huutavat? -- kysyi hän.\n\nOljemarck selitti. Hän ei voinut pidättää hymyään, nähdessään\nhartiakkaan pohjalaisen, jota toverit pidättelivät käsipuolesta,\njalat haaralla, suu ammollaan ja silmät ilmeettöminä moljottaen,\nhuutavan rentona, kädet levällään. Tien varressa palava nuotiotuli\nvalaisi koko tuon räyhäävän joukon. Miten pohjalainen oli eksynyt\ntänne, sitä hän ei käsittänyt.\n\n-- Rakkarit! -- ärähti Döbeln, mutta purskahti sitten nauruun.\n\n-- _Ja' ska' hifva er!_\n\nSchantz pui nyrkkiä räyhääville sotamiehille.\n\nNämä olivat ottaneet pohjalaisen käsiteltäväkseen, tuuppivat ja\nhaukkuivat häntä, minkä kerkisivät.\n\n-- Vai sinä tässä rupeat kukkoilemaan! Itse olet mööpeli... päissäsi\nkuin sika!\n\n-- Putkaan se pitäs panna! Häpäisee koko armeijan!\n\nJa miehet lähtivät retuuttamaan pohjalaista torppaa kohti, toiset\nvetäen rintapielistä, toiset tuuppien niskasta. Asianomainen, jonka\nlievetakin helmat olivat kohonneet puoliselkään, pani terhakasti\nvastaan, keltaisten housuntakalistojen pingoittuessa uhkaavasti.\nKuului rasahdus, ja koko joukko remahti nauruun:\n\n-- Housut repesi!\n\nMutta pohjalainen, jolta oli pudonnut hattu, riuhtoi ja pääsi irti\npitelijöistään. Koetellen toisella kädellä rikkimennyttä paikkaa,\ntoisella tuuppien kuljettajia kauemmas, hän ärjyi:\n\n-- Huudan minä eläköötä, vaikk' on housutkin rikki! Eläköön!\n\nJa pamahtaen kyykkysilleen hän rääkäsi, levittäen syltänsä:\n\n-- Ann' revetä vain, mutta -- eläköön! Minä olen Korkki Kuortaneelta...\nsieltä voiman oikealta puolelta!\n\nUpseerit jatkoivat nauraen matkaansa. Ei ollut viina suomalaista\nvarten... hulluksi tuli ja menetti malttinsa.\n\nKuu purjehti esiin pilven raosta ja valaisi vaisusti joen jään.\nMustia röykkiöitä makasi sen leveällä lumipeitteellä. Ne olivat\nkaatuneita.\n\nHerrat ratsastivat vaieten läpi tämän kuoleman kentän. Siinä\nlepäsi suomalaista ja venäläistä sekaisin. Kasakka oli suistunut\nsatulastaan ja makasi hevosineen suullaan jäällä, toinen jalka\nvieläkin jalustimessa kiinni. Pää oli hevosen toista etujalkaa\nvasten nojallaan, ja piikki pystyssä, kärki jääkuoreen iskeytyneenä.\nMolempiin oli sattunut luoti yhtä aikaa, sillä kuolemassakin ne\nmuodostivat yhtenäisen kokonaisuuden.\n\nUpseerit katselivat tätä kuoleman saalista. Paljon oli kaatunut väkeä\nmolemmin puolin. Jos täällä, jokijäällä, näytti kamalalta, niin vielä\nkamalampaa oli varmasti metsässä, pappilan ja kirkon välillä, missä\ntaistelu oli raivonnut hirvittävällä voimalla.\n\nHe saapuivat pappilan rantaan. Täällä hääri osasto uusmaalaisia,\nkaatuneita korjaten. He kantoivat niitä törmää ylös hautuumaalle\nkäsin. Döbeln pysäytti ratsunsa ja tarkasteli muuatta nuorenpuoleista\nkaatunutta, jonka kultapunonnaisella koristetuissa olkalipuissa kuun\nhopeinen valo leikitteli.\n\n-- Kuka tuo on?\n\n-- Luutnantti Kihlström, herra eversti. Toimme tuolta jäältä.\n\nSe oli luutnantti Kihlström, joka oli kaatunut heti loppurynnäkön\nalussa. Döbeln paljasti päänsä, hänen seuralaisensa tekivät samoin.\nSitten hän painoi hatun nopeasti paikalleen ja karahutti törmää ylös\npappilan pihalle.\n\nTäälläkin olivat sotilaat kaatuneita korjaamassa. Döbeln pysähtyi\naidan viereen, missä kaksi turkulaista supatteli keskenään.\n\n-- Katsokaahan, herra eversti... meikäläinen on pureutunut kiinni\nryssän kurkkuun!\n\nSe oli todellakin harvinainen näky. Venäläinen jääkäri makasi alla,\nja hänen päällään, hiukan vinossa, hämäläinen, hampaat vihollisen\nkurkussa. Hämäläisen silmät olivat kiinni, poskilihakset kurtussa,\nmutta venäläinen makasi silmät auki, kuun paistaessa tavattomasti\nlaajenneisiin valkuaisiin. Se oli hirvittävä näky.\n\n-- Korjatkaa pois! -- komensi Döbeln lyhyesti. Häntäkin puistatti. --\n\n-- Mutta... emme saa niitä eroamaan. Olemme koettaneet...\n\n-- Kantakaa yhdessä. Hakekaa apua.\n\nMiehet rupesivat huutelemaan tovereitaan, joita hääri pappilan\npihalla. Döbeln komensi muutamia sotilaita ottamaan hevosia vastaan.\n\nHerrat astuivat eteiseen.\n\nOljemarckista tuntui ihmeelliseltä olla tässä samassa talossa, missä\nhän iltapäivällä oli nähnyt tuon ihanan olennon. Ruudun sirpaleita\noli pitkin lattiaa, ja seinissä luotien reikiä. Kuun valo täytti sen,\nkimallellen lasinkappaleissa. Muutamasta luodin repäisemästä raosta\nsiivilöityi sen hohde hienona ja väreilevänä sisään. Se oli kuin\npitkä, huikaisevan kirkas säilä, jonka terä väreili ja säihkyi. Se\nsuuntautui luutnantti Gestrinin kupeeseen, kun tämä everstin perässä\nnousi rappusia ylös.\n\nSisäeteisessä kärysi talikynttilä. Ovi aukeni, ja papin pukuun puettu\nmies seisoi kynnyksellä. Hän oli arviolta noin viisikymmenvuotias,\npäässä musta kalotti.\n\n-- Ah! Eversti Döbeln! Tervetuloa!\n\nSe oli Siikajoen kirkkoherra, rovasti Carp.\n\nHerrat tervehtivät toisiaan. Rovasti kätteli ystävällisesti jokaista\nja kehoitti astumaan sisään.\n\nSalissa oli koolla useita kymmeniä upseereja. Klingspor, joka oli\npalannut takaisin, istui keinutuolissa salin perällä, vilkkaasti\nkeskustellen rouvashenkilön kanssa, jonka Oljemarck arvasi talon\nemännäksi. Iästään huolimatta hän oli vielä kaunis nainen. Pöydillä\npaloi kynttilöitä, samoin kattokruunussa, josta yksi sakara viipotti\npuoleksi irrallaan. Siihen oli ilmeisesti sattunut luoti.\n\n-- Herrat tekevät hyvin ja ottavat paikkansa. Täällähän ovatkin\nkaikki vanhoja tuttuja.\n\nOljemarck oli istahtanut ovensuuhun, hennolle, kustavilaiselle\ntuolille. Hän tarkasteli ympäristöään.\n\nHuone oli tavallisen kookas... arviolta noin 25 kyynärää pitkä.\nYhdessä nurkassa seisoi valkeaksi maalattu könniläinen, lasi rikki.\nPeräseinällä oli tilava sohva, ainakin kymmenen kyynärää pitkä. Mutta\npuolet sen koreista tolpan nupeista oli poikki, ja päällinen pahasti\nrikki. Ryssä oli mellastanut täällä kuin viimeistä päivää. Hävityksen\nmerkkejä joka paikassa.\n\nSohvassa istui joukko nuorempia upseereita, joukossa muutamia\nvanhempiakin, kuten everstiluutnantti Munck, majurit Eek ja\nReutercrona. Majuri Hertzen ja kapteeni Schantz ja Grönhagen olivat\nsijoittuneet vasemmalle sivuseinälle, pöydän taakse ja keskustelivat\nkenraali Aminoffin kanssa. Adlercreutz seisoi viimeisen ikkunan\nedessä oikealla ja tarkasteli rikkinäistä ruutua, josta kanuunankuula\noli lentänyt sisään. Ikkuna oli tukittu tyynyllä ja muutamilla\npitkillä päreillä. Luoti kierteli upseerien piirissä. Sitä punnittiin\nja arvosteltiin.\n\n-- On siinä muhkura! Onni, ettei se sattunut kehenkään.\n\nEverstiluutnantti Suremain ojensi kuulan luutnantti Ramsaylle, joka\npuolestaan heitti sen Hertzenille.\n\n-- Ota koppi!\n\n-- Oi joi! Mitäs olisit sanonut, jos ei olisi tarttunutkaan näihin\nkopriin? -- nauroi Hertzen, hypitellen tykinluotia kämmentensä\nvälissä.\n\nKirkkoherra kertoi olleensa väkineen kellarissa taistelun ajan. Hänen\ntyttärensä Hanna oli jäänyt saliin ja pöydällä istuen seurannut\ntaistelun kulkua. (\"Täällä on siis Hanna-niminen tyttö\", ajatteli\nOljemarck.) Silloin oli venäläinen upseeri hyökännyt huoneeseen ja\nkehoittanut tyttöä menemään pöydän alle suojaan. Tuskin tämä oli\nsinne päässyt, kun ikkunasta oli ampunut tykin luoti ja uponnut\nseinään. Tuolla makuukamarin oven oikealla puolen oli reikä.\n\nTarkasteltiin miehissä paikkaa, mihin tykinluoti oli sattunut. Se\nsopi siihen kuin koloonsa.\n\n-- Olipa se tärskäys!\n\n-- Oli. Ja se on oman puolen ampuma.\n\nValitettavasti.\n\nRovasti katseli ympärilleen.\n\n-- Ja kyllä täällä on muitakin jälkiä -- puhumattakaan siitä, mitä\nvihollinen on raiskannut ja rikkonut. Tuo kruunukin tuossa... yksi\nsakara rempallaan. Se on kai kiväärin kuulasta.\n\nKlingsporkin nousi katsomaan. Ratsumestari Möllersvärd, joka oli\nsattunut Oljemarckin viereen, iski tälle silmää.\n\n-- Juu-u. Kyllä se on kiväärin luodista!\n\nSeinissä oli kuulien jälkiä siellä täällä. Kaikki kolme ikkunaruutua\nolivat rikki. Mutta vinnillä oli kanuunan kuula eri lailla möykännyt\n-- puhkaissut seinän ja pirstonut vaatesäiliön oven.\n\nKeskustelu soljui kuin itsestään päivän tapahtumiin. Todettiin\nmielihaikeudella kärsityt tappiot. Yksi upseeri oli kaatunut,\nluutnantti Kihlström, mutta haavoittunut oli useita, joukossa majuri\nReutersköld, kapteeni Jaakko af Forselles ja M. E. Ehrnrooth. Monta\nkovaa oli koettu. Olivatpa luutnantit Brakel ja Blume joutuneet\nkokonaan eristetyiksi, Döbelnin lähtiessä perääntymään. Se oli ollut\nkokonainen seikkailu!\n\n-- Kerrohan, miten se kävi! -- huudettiin Brakelille.\n\nTämä kertoi. Taistelun ensi vaiheessa oli hänet lähetetty keskustasta\nvasenta sivustaa auttamaan. Yleisen perääntymisen aikana hän jäi\njäljelle, ottaessaan ryssän rynnäköitä vastaan, ja niin eristettiin.\nBlume ja Jägersköld, jotka taistelivat jonkin matkan päässä, olivat\njoutuneet tukalaan asemaan. Silloin hän auttaakseen tovereitaan oli\nottanut uuden aseman, mutta se ei ollut tilannetta helpottanut: hänen\noli täytynyt lähteä perääntymään pitkin metsätietä, ryssien koko ajan\nahdistaessa. (Blumen ja Jägersköldin hän oli luullut perääntyvän\ntahollaan.) Mutta -- päästyään pappilan ohi jäälle, hän oli kuullut\ntakaapäin huudettavan, että Blume ja Jägersköld olivat poissa.\nSilloin hän oli kääntynyt takaisin. Eipä aikaakaan, kun hän jo oli\nhuomannut toverien sapelit pystyssä juoksevan jokea kohti. Pappila\noli sillä välin joutunut vihollisen käsiin, ja ryssät, huomatessaan\nBlumen, olivat asettuneet tämän tielle. Tuho oli näyttänyt ja\nvarmalta. Silloin hän oli komentanut rynnäkköön ja vallannut pappilan\ntuokioksi... siksi aikaa vain, että Blume ja Jägersköld olivat\nehtineet jäälle. Siinä leikissä oli haavoittunut vänrikki Wirzén ja\nkolme miestä.\n\n-- Rohkea se rokan syö! -- huudahti Döbeln. -- Tuota ei olisi\nreserviupseeri tehnyt.\n\nTunnettiin yleisesti Döbelnin vastenmielisyys reserviupseereita\nkohtaan.\n\n-- Mutta se oli kumma, kun ryssällä oli lumikenkiä -- voitteko\narvata? Muuten ne eivät olisi niin nopeasti ehtineet metsän läpi.\n\n-- Oliko ryssällä lumikenkiä?\n\nKlingspor näytti kauhistuneelta. Länsnäolijoista tuntui, kuin olisi\ntämä Brakelin viimeksi lausuma huomautus tavattomasti järkyttänyt\nhäntä. Tiesi, vaikka tuossa tuokiossa olisi ryssä täällä takaisin\nja häiritsisi heidän hauskan iltansa. Joku naurahti, ja Möllersvärd\nvastasi:\n\n-- Kyllä oli, teidän ylhäisyytenne, mutta kyllä hän ne nyt\ntarvitseekin, kun painaa Raahea kohti.\n\nNyt uskallettiin nauraa. Möllersvärd oli tunnettu hyväksi\nvitsinleikkaajaksi. Klingspor närkästyi:\n\n-- Te nauratte, mutta ei se ole naurun asia. Lumikenkiä niinkuin\nsamojeedeilla ja lappalaisilla... niillähän kyllä pääsee.\n\n-- Kyllä niillä pääsee, mutta pääsee hevosellakin.\n\nKaikki katsahtivat kauhistuneina Möllersvärdiin, joka kädet puuskassa\nseisten keskellä lattiaa kiikaroi katon rajaan, savuava piippu\nsuupielessä. Jokainen ymmärsi hänen tarkoittaneen Klingsporin\näkkinäistä lähtöä Pietolasta.\n\nYlipäällikkö otti ylhäisen asennon. (Niitä hän kyllä osasi.) Sokea\nsilmä tuijotti Möllersvärdiin uhkaavasti.\n\n-- Mitä ratsumestari tarkoittaa?\n\n-- Sitä vain, ettei Uudenmaan rakuuna myöskään jää paikalleen\nhappanemaan. Kyllä se aina ryssän kiinni ottaa.\n\nHerrat iskivät toisilleen silmää. Möllersvärd, pakana, luikerteli\nansasta kuin poika.\n\n-- Niin... minä myönnän, että Uudenmaan rakuunat ovat kunnolla\ntäyttäneet tehtävänsä, samoin kuin koko armeija, -- puhui Klingspor\nlauhtuneena. -- Minä tulen esittämään hänen majesteetilleen\ntunnustuspalkintojen antamista erinäisille herroille.\n\n\"Jokohan tipahti minullekin?\" ajatteli ratsumestari ja liittyi\nnuorempien upseerien joukkoon, joiden keskellä Björnstjerna\nparastaikaa kertoi hyökkäyksestään kievaria vastaan.\n\n-- ... silloin... ajatelkaapas... minä menen navettaan...\n\n-- Tarkoitat kai navetan taa? -- iski Möllersvärd väliin.\n\n-- Älähän keskeytä! Minä menen navettaan ja avaan oven...\n\n\"Mene sinä vain navettaan\", ajatteli Möllersvärd, joka ei viitsinyt\nkuunnella Björnstjernan juttua.\n\nHän tuli Oljemarckin luo ja rupesi kujeilemaan:\n\n-- No... miten se Pastori jaksaa? Ainako lemmensairas vain?\n\nMöllersvärd oli jostakin saanut tietää Oljemarckin rakkaudesta ja\nlaski siitä usein leikkiä. Tämä murahti jotakin.\n\n-- Katsohan poikaa, minkälainen säilä! Ratsuväkeen sinun pitäisi\ntulla, kun on tuollainen hukari. Mistä olet tämän saanut?\n\nMöllersvärd tarkasteli Oljemarckin miekkaa asiantuntijain ilmein.\nSamassa hän äkkäsi nuoren tytön vieressään. Tämä katseli uteliaana\nmolempia herroja.\n\n-- Fui, neiti... älkää tulko lähelle! Tämä säilä on juonut\nvihollisen verta! -- nauroi Möllersvärd, käännellen miekkaa\nhyppysissään.\n\nOljemarck silmäsi ylös. Hän punastui. Siinä seisoi hänen edessään --\nHanna! Mutta oliko tämä se tytär, jonka nimi todella oli Hanna --\nsitä hän ei tiennyt.\n\nHän nousi ujona ja kumarsi tytölle. Möllersvärd katseli heitä\nveitikka silmänurkassa.\n\n-- Ahaa... eikö herrasväki vielä tunne toisiaan? Minä saan siis\nkunnian... (hän nousi teeskennellyn kohteliaasti seisomaan)...\nesitellä: herra maisteri Henrik August Oljemarck, luutnantti hänen\nkuninkaallisen majesteettinsa Porin rykmentistä, ja neitsyt Hanna\nCarp. (\"Ah!\" huokasi Oljemarck hengessään.) Herra luutnantti on\nrunoilija ja filosofi, soittaa kitaraa ja laulaa kauniisti -- (tässä\nkohden Möllersvärdin ääni kuulosti hunajanmakealta) -- ja neiti Carp\nosaa huokailla -- anteeksi, _mademoiselle_... istua pöydällä ja\nottaa kopiksi ryssän kanuunan kuulia.\n\n-- Olkaahan jo vaiti, ratsumestari! -- torui tyttö, joka huvittuneena\noli katsellut edessään seisovaa punastelevaa luutnanttia.\n\n-- Minä tunnen jo tämän herran.\n\nKuinka hän oli Hanna Enefeltin näköinen! Oljemarck oli joutunut\ntäydellisen lumouksen valtaan. Hänen sydämensä hakkasi kuuluvasti.\n\n-- Kuinka te... minut tunnette? -- koetti hän sopertaa.\n\nTyttö nauroi:\n\n-- Ettekö kulkenut tästä ohi päivällä? Minä seisoin ikkunassa.\n\n-- Tekö se olitte?\n\nOljemarck tiesi sen kyllä, mutta kysyi vain kuin jotakin sanoakseen.\n\n-- Minä! Minä huiskutin teille kättä.\n\nOi tätä iloa, tätä pyörryttävä autuuden tunnetta! Oliko mahdollista,\nettä kaksi ihmistä saattoi olla niin toistensa näköisiä... äänikin\nsamanlainen! Tämä tyttö oli vain muutamia vuosia nuorempi, neitoikään\nastumassa. Hänen kutrinsa kimaltelivat kynttilän valossa kuin himmeä\nkulta, ja ääni helisi kuin hopea. Kun hän nauroi, ilmestyi kaksi\nsomaa hymykuoppaa hänen poskiinsa. Oljemarckin olisi tehnyt mieli\nsuudella niitä.\n\nSillä välin oli punssibooli kannettu sisään, ja kirkkoherra\nvalmistautui pitämään tervetuliaispuhetta. Oljemarckinkin oli pakko\nkeskeyttää juttelunsa ihanan seuratoverinsa kanssa. Hän olisi\nmielellään toivonut kirkkoherran ja hänen boolinsa sinne, missä\npippuri kasvaa -- yhtään ajattelematta, että tuo kunnianarvoisa\npappismies oli hänen puhekumppaninsa isä. Mutta täytyi kuunnella, ei\nauttanut.\n\nKirkkoherra totesi, että nyt seistiin uuden ajanjakson kynnyksellä.\nSuomen armeija oli tähän saakka ollut pakotettu perääntymään.\nHalki maan se oli samonnut monta vertaa lukuisamman vihollisen\nahdistaessa. (Kunnon kirkkoherra eli samanlaisessa harhakäsityksessä\nkuin armeijan johtokin.) Suljetuin rivein se oli marssinut halki\nnietosten ja pakkasen -- kiitos ylipäällikön, joka oli tämän\nperääntymisretken niin taitavasti suunnitellut. (Tässä kirkkoherra\nkumarsi Klingsporille.) Mutta täällä, missä yksi Pohjanmaan\nvakavimmista virroista laskee mereen, oli se päättänyt asettua\nvastarintaan, -- kiitos sen sotapäällikkökyvyn, joka kaikkina aikoina\non osannut valita oikean paikan ja hetken. (Klingspor rykäisi, ja\nAdlercreutz rypisti kulmiaan, Möllersvärdin koko ajan tuuppiessa\nmajuri Eekiä kylkeen.) Oli Jumalan lahja, jos sotapäällikkö oli\nsaanut sitä kokemusta, jota vanhat roomalaiset nimittivät _peritia\nrei militaris_, mutta toinen yhtä tärkeä kyky oli osata valita\nkäskyjensä toimeenpanijat. -- Meillä on tänä iltana keskuudessamme\nmies, joka ennen muita ansaitsee nimen \"_un chevalier sans peur et\nsans reproche_\" -- ritari peloton ja nuhteeton, eversti Kaarle Juhana\nAdlercreutz. Hän on tänä päivänä osoittanut, mitä miehen kunto ja\nuljuus saavat aikaan, kun niihin yhdistyy terävä harkintakyky ja\nkylmäverinen päättäväisyys. On voitettu ihana voitto, jonka Ruotsin\naikakirjat aina tulevat säilyttämään lehdillään yhtenä sen historian\nloistavimmista tapahtumista.\n\n-- Hyvät herrat! Nyt on toinen pääsiäispäivä. Eilen, ensimmäisenä\npääsiäispäivänä, minä julistin pienelle sanankuulijajoukolle,\njoka vihollisen läheisyydestä huolimatta oli kokoontunut Herran\ntemppeliin, sanomaa ylösnousemuksesta. Minä vertasin Suomen nykyistä\nkärsimystä sen Golgatan tiehen ja lausuin julki lujan uskoni, että\npääsiäinen pian koittaa. Nyt se on tapahtunut! Nyt on koittanut\nSuomen pääsiäinen! Sen ylösnousemus on alkanut -- kiitos Jumalan,\nsotajoukkojen Herran, ja sen armeijan, joka täällä on taistellut ja\nvoittanut.\n\n-- Hyvät herrat! Minä kohotan maljani hänen majesteettinsa, meidän\narmollisimman kuninkaamme onneksi ja Ruotsin ja sen armeijan\nmenestykseksi! Eläköön Hänen Majesteettinsa, kuningas Kustaa IV\nAadolf! Eläköön armeija, sen päällystö ja sankarillinen miehistö,\neläköön!\n\nKajahtivat voimakkaat eläköön-huudot. Upseerit syleilivät toisiaan\nja kilistivät yleisen riemun ja liikutuksen vallitessa. Klingspor\nkiitti kädestä kirkkoherraa, kyynelet silmissä, Adlercreutz samoin.\nAinoa, joka oli säilyttänyt iroonisen kantansa, oli ratsumestari\nMöllersvärd. Hän kuiskasi Eekille:\n\n-- Kirkkoherra purjehti taitavasti Scyllan ja Charybdiksen välistä,\nei loukannut kumpaakaan.\n\n-- Niin, -- yhtyi Oljemarck siihen, -- ja Suomelle jäi eläköön-huuto\nhuutamatta.\n\n-- No... yhtä valtakuntaahan tässä ollaan.\n\n-- Hm!\n\nYlipäällikkö oli loistavalla päällä. Hän taputteli kirkkoherraa\nolalle ja lausui:\n\n-- Hyvin puhuttu, herra rovasti! Teitä ei ole turhaan kiitetty\neteväksi puhujaksi. Ettekös te pitänyt muistopuhetta hänen\nmajesteettinsa, autuaan kuningas Aadolf Fredrik-vainajan kuoleman\njohdosta toimeenpannussa akateemisessa murhejuhlassa?\n\nRovasti Carp kumarsi.\n\nKyllä... mutta siitä oli jo pitkä aika. Se oli vuonna\nseitsemänkymmentäyksi.\n\n-- Niin, minä olen lukenut aviiseista.\n\nJa taputettuaan kirkkoherraa vielä kerran olalle hänen ylhäisyytensä\nmarssi juhlallisesti takaisin keinotuoliinsa.\n\nMöllersvärdkään ei enää vitsaillut. Yleinen tunnelma oli temmannut\nhänetkin mukaansa. Hän asteli Oljemarckin ja neiti Carpin luo ja\nhuudahti loistavin kasvoin:\n\n-- Eläköön nuoriso, Suomen tulevaisuus!\n\n-- Eläköön!\n\n-- Kas, Hanna! Joko sinäkin tulit?\n\nKirkkoherra talutti tyttärensä Klingsporin eteen.\n\n-- Tässä on tyttäreni, joka ei lähtenyt kanssamme kellariin, vaan jäi\ntänne ottamaan ryssän kanuunan kuulia vastaan, -- esitteli hän.\n\nHänen ylhäisyytensä nosti tytön polvelleen ja suuteli häntä\nmolemmille poskille. Kyynelet silmissä hän huudahti:\n\n-- Sellainen sankarillinen tyttö! Kuka onnellinen saa sinut\nvaimoksensa?\n\n-- Pyh! -- pani Hanna ja hypähti Klingsporin polvelta alas. Hänkö\nnaimisiin? Hän ei vielä sellaisia ajatellut.\n\nUpseerit nauroivat ja kilistivät tytön kanssa. Mutta\nkirkkoherranrouva virkkoi lempeästi:\n\n-- Hanna on vielä liian nuori. Tulehan tänne, tyttöseni! Meidän pitää\nmennä Saaraa auttamaan.\n\nSe oli talon toiseksi vanhin tytär, 23-vuotias neito, joka ei ollut\nnenäänsä näyttänyt. Hän puuhaili keittiössä illallista valmistellen.\n\nRuustinna vei tytön keittiöön, mistä kuului lautasten ja veitsien\nkilinä. Talon varat olivat tosin vähäiset, mutta kirkkoherra Carp\noli päättänyt tarjota, mitä hänellä oli. Pirtin puolella kestittiin\nalipäällystöä ja miehistöä.\n\nAterian kestäessä pääsi keskustelu taas vauhtiin. Nuoret upseerit\nkävivät pöydän kimppuun ahnaasti. Olipa siitä aikaa, kun he olivat\npunaista kalaa nähneet. Brakel sanoi:\n\n-- Onko siinä perää, kun sanotaan, ettei Pohjanmaalla saa\npalvelusväelle tarjota lohta kahta kertaa useammin viikossa?\n\nKyllä siinä on perää. Loheen kyllästyi pian. Tuo pykälä pantiin monta\nkertaa pestikontrahtiinkin.\n\n-- Ah, haluaisinpa ruveta teidän rengiksenne! -- nauroi Oljemarck.\n\n-- Rupea kotivävyksi, -- veisteli Möllersvärd, joka oli pannut\nmerkille, että luutnantti tavantakaa vilkuili keittiöön.\n\n-- Oljemarckilla on jo morsian! -- huudettiin.\n\n-- Onko Oljemarckilla morsian? -- kysyi Klingspor, joka parastaikaa\npisteli _à la daub_ia.\n\n-- Kyllä, teidän ylhäisyytenne.\n\n-- Älkää houratko! Tuoss' on minun morsiameni! -- huusi asianomainen\nvastaan, läimäyttäen kämmenellä sapelinsa tuppea.\n\n-- Oikein, poika!\n\nIloisuus yltyi. Punssibooli, jota ahkeraan maisteltiin, alkoi jo\nnousta päähän. Döbelninkin laihat posket punoittivat, vaikk'ei\nhän ollut mikään ryyppymies. Hän ryhtyi kirkkoherran kanssa\nkeskustelemaan sallimususkosta. Hän kannatti sitä.\n\nKirkkoherra pani vastaan. Eiköhän ihmisen elämä ja kuolema ollut\nJumalan kädessä.\n\n-- No niin... Jumala... tai miksi me häntä kutsumme -- _Fatum_ --\nKohtalo. Eikö se ole sama asia?\n\nSyntyi teologinen väittely. Oljemarck, joka oli kaksi vuotta lukenut\njumaluusoppia, asettui kirkkoherran puolelle. (\"Tietty se!\" iski\nMöllersvärd väliin.) Mutta useat kannattivat Döbelniä.\n\n-- Jokaisella kuulalla on maalinsa! -- huudahti tämä, silmät\nleimuten. -- Kun se valetaan, niin Kohtalo liittää siihen\nnäkymättömän osoitteen. Se on sille ja sille. Vai mitä teidän\nylhäisyytenne arvelee?\n\nKlingspor mutusteli ruokaansa ja virkahti:\n\n-- Mhjaah... en ole varma.\n\n-- Kyllä se on totta, mutta se kuula, jossa on hänen ylhäisyytensä\npoletti, ei koskaan saa häntä kiinni! -- suhahti Möllersvärd\nDöbelnille. -- Liian pitkä kantomatka, näes.\n\nDöbeln purskahti nauruun. Klingspor rypisti kulmiaan. Möllersvärd, se\npakana, siellä taas lohkoi vitsejään.\n\n-- Mitäs se Möllersvärd siellä juttelee?\n\n-- Kysyin vain Döbelniltä, oliko tuossakin kanuunankuulassa poletti.\n\nHän osoitti sohvan jalan vieressä olevaa tykinluotia.\n\n-- No? -- pani koko seura yhteen ääneen.\n\n-- Hän sanoi, että oli. Siitä saa kirkkoherra hyvän lohiastian\npainimen.\n\nHahhahhaa!\n\nHerrat nauroivat katketakseen, Döbeln ihan pakahtuakseen. Hän oli\naivan tukehtua.\n\nEverstiluutnantti Munck juoksutti hänelle punssilasia.\n\n-- Näkyypä se lohi tarvitsevan toisenkinlaista paininta. Juo,\nhedersbror!\n\nHyvä!\n\nUpseerit nauraa hohottivat ja tarttuivat laseihinsa.\n\n-- Eiköhän Wrightiä harmita, kun jäi Raaheen? -- kysäisi majuri\nReutercrona. -- Hän pitää lohesta.\n\n-- Sellaisista miehistä ei tänä iltana puhuta! -- huudahti Eek,\nsilmissä suuttumuksen tuli. Häntä harmitti Reutercronan kysymys.\n\nKirkkoherra kyseli Möllersvärdiltä, mitä Wright oli tehnyt.\n\n-- Oh... sellainen laiska vätys! Jäi tekosairaana jäljelle ja\nantautui vangiksi!\n\nOliko sellaisiakin miehiä Suomen armeijassa? Kirkkoherran pää\npainahti alas. Papiston keskuudessa oli raukkoja paljon...\nantoivat perään ja pokkuroivat ryssää... kuuluttivat kiltisti\nnäiden lähettämiä kuulutuksia. Mutta, että armeijassakin... se oli\nmurheellista.\n\n-- Meillä on joka sorttia, -- sanoi Möllersvärd.\n\nNyt nousi Hertzen puhumaan. Hän omisti leikilliset sanansa\nsuomalaiselle sotamiehelle. Suomalainen sotamies oli Jussi, joka\nlähti kotoa armeijaan, evässäkki selässä. (Huomatkaa, hyvät herrat,\ntämä evässäkki on hyvin tärkeä asia. Siinä piilee _principium salutis\npatriae_, isänmaan pelastuksen alku). Jussin halu oli palvella\nkuningasta ja isänmaata. Tämä halu pysyi yllä niin kauan kuin oli\nmuonaa, sillä sotamies oli _machina animalis_ -- eläimellinen kone.\nMutta se loppui heti, jos muona loppui. Jussi löi kamppeensa kenttään\nja -- karkasi.\n\n-- Siis ruoassa... perunoissa ja sianlihassa on isänmaan pelastus.\nAntakaa sotamiehelle täysi päivän annos, hän tappelee. Vaillentakaa\nsitä, hän lyö tehtävänsä laimin. _Quod erat demonstrandum!_\n\nHerrat taputtivat käsiään, ja yksi ja toinen riensi kilistämään\npuhujan kanssa.\n\n-- On siinä muutakin! -- huusi Oljemarck salin toiselta puolen.\nHänkin oli lievästi humalassa. -- Kohtelusta se myöskin riippuu.\nMiten suomalaista kohdellaan, sen mukaan hän toimii. Majuri\nHertzeninpä pitäisi se tietää.\n\n-- No siihenhän minä aioin tulla! Mutta te teitte kuten konsertissa\n-- rupesitte taputtamaan keskellä kappaletta -- _skål!_\n\nTaas kilistettiin. Gripenberg lausui:\n\n-- Selvähän se on.\n\n-- Ei se ole niin selvä! -- huusi Oljemarck, joka oli öykkäripäällä.\n-- Yksi on ankara, ärjyy ja haukkuu, mutta ei pääse mihinkään. Toinen\ntiukkaa, mutta on samalla humaani. Silloin se käy.\n\nDöbeln yhtyi keskusteluun:\n\n-- Luutnantti Oljemarck on oikeassa! Ennen minäkin ajattelin niin,\nkun en tuntenut tätä kansaa. Luulin, että sitä on kohdeltava\nrautakourin kuten ryssää. Nehän lyövät sotamiestä kuin vierasta\nsikaa. Mutta olen huomannut erehtyneeni. Tietysti pitää olla ankara,\nmutta aina johdonmukaisesti, aina johdonmukaisesti. Suomalainen\non oikeudentuntoinen. Niinkuin Prometeuksen, joka varasti tulen\ntaivaasta, tulee upseerin, johtajan, varastaa se tuli, jolla\nsuomalainen sytytetään. Hänellä on yksi ominaisuus, jota ei ole\nruotsalaisella eikä ranskalaisella... si... si... No mikä se nyt on?\n\n-- Sielu, -- sanoi Möllersvärd ja nauroi selkä kenossa.\n\n-- Huuti! Sehän on kaikilla!\n\n-- Sivistys, -- auttoi toinen koiranleuka.\n\n-- Huuti! Minä pyydän, etteivät herrat tee minusta pilkkaa!\n\n-- Sisu! -- pamahutti Oljemarck ja katsoi tovereitaan kuin taisteluun\nvaatien.\n\n-- Oikein, poika! _Sisu_ se on! Sitä sanaa ei löydy ruotsin- eikä\nranskankielessä. Se pitää sytyttää! Silloin valloittaa vaikka h--tin!\n\n-- Mikä on \"sisu\"? -- kysyi Klingspor. -- Onko se samaa kuin\n_innehåll_?\n\n-- Teidän ylhäisyytenne! Tässä on _innehåll_, mutta se ei ole samaa\nkuin _sisu_. Tämä vasta antaa sisua.\n\nJa Möllersvärd heilutti punssilasia ilmassa.\n\n-- Jaa-a... rohkeus?\n\n-- No... sinnepäin...\n\nKeskustelu sai uutta vauhtia. Puhuttiin sodasta ja sen aiheuttamista\nvaaroista. Välipä siitä, jos henki meni... mutta joka tapauksessa\noli oltava varovainen. Uhkarohkeus ei ollut mitään rohkeutta.\nKuitenkin, kaikitenkin oli sota sotilaan varsinainen elementti...\njuhla, johon hän kävi mieli kirkkaana ja valoisana.\n\n-- Ja säilä terävänä!\n\n-- Ja pää lujana!\n\n-- Oikein, Oljemarck! Terve!\n\nDöbeln oli noussut seisomaan.\n\n-- Missä sotaa käydään -- sinne minä menen! -- huudahti hän\npunssilasi kädessä. -- Mutta minua ei kuitenkaan kohtaa mikään vaara,\nsillä _minun_ pääni on lujempi haarniskaa ja vereni puhtaampi kuin\nSiionin tytärten!\n\n-- Hyvä!\n\n-- Eläköön Döbeln ja porilaiset!\n\nSamassa kiintyi kaikkien huomio salin ovelle. Siellä seisoi\ntykkimies, jota Hanna-neiti opasti sisään. Hiivari talsi heidän\nperässään. Hän oli ollut välikamarissa talon tyttöjä naurattamassa.\nSotamies kantoi hattua kädessään kuin sangasta. Sen muodosti likainen\nhuivi, joka oli vedetty hatun läpi. Tukka taakelossa hän töllisteli\nympärilleen, etsien jotakuta läsnäolevien herrojen joukosta. Gestrin\ntunsi Kukko-Kalien.\n\nHän riensi miehen luo ja kysyi tämän asiaa. Kalle halusi tavata\nAdlercreutzia.\n\n-- Ei sinun sovi tänne tulla! -- torui Gestrin.\n\n-- Mutta hänellä on asiaa, -- puolusteli talon neiti.\n\nUpseerit olivat kerääntyneet Kallen ympärille ja tekivät ruotsiksi\nhuomautuksiaan. Möllersvärd virkkoi:\n\n-- Etsikääpä tuosta ukkelista sisu.\n\n-- Kyllä se löytyy! -- kiivahti Gestrin ja kääntyi kiivaasti\nratsumestarin puoleen. Häntä suututti, että hänen patterinsa miestä\nivattiin.\n\n-- Mitä sinulla on asiaa?\n\nKalle, jolle keittiössä oli annettu ruokaa ja pari viinaryyppyä,\nkatseli suu naurunmujeessa edessään seisovien herrojen rykelmää.\n\n-- Ylipäällikkö... missä se on?\n\nKlingsporille tulkittiin, että mies kysyi ylipäällikköä. Hän astui\nesiin.\n\n-- Tässä on ylipäällikkö. Mitä sinulla on asiaa?\n\n-- Eipäs ole... eihän tuo ole kuin rovasti.\n\nKalle tiesi olevansa pappilassa, ja kun Klingsporilla oli kaulassa\nruokaliina, hän tuuli tätä rovastiksi.\n\nHerrat nauroivat.\n\n-- Ketä sinä oikein etsit?\n\n-- Atleria... herra eversti Atlekreusta.\n\nTämä työntyi nyt esiin ja kysyi vuorostaan:\n\n-- No... mitäs sinä minusta tahdot?\n\nSamassa hän tunsi miehen.\n\n-- No... sehän on virkaveli... todellakin! -- huudahti hän. -- En\nollut tunteakaan, kun ei sinulla ollut tuota krookaa päässä.\n\n-- Ei... minä olen saanut tähän vähän sapuskoita.\n\nJa Kalle näytti lakkinsa sisällön. Siellä oli keitettyjä perunoita,\npala leipää ja yhtä ja toista suuhun pantavaa.\n\n-- Tuolla köökissä helssasivat... viinaryypynkin antoivat.\n\nHän nauraa röhötti vatsa pystyssä. Hän oli kaikesta kurjuudesta\nhuolimatta lihonut tämän sotaretken aikana.\n\nHerrat olivat huvitettuina seuranneet Adlercreutzin ja tykkimiehen\nkeskustelua. Viimeksimainittu uudisti kysymyksensä:\n\n-- No... mitä sinulla oikein on asiaa?\n\nNyt vasta Kalle muisti asiansa, löi äkkiä asennon, niin että\nkantapäät kolahtivat yhteen ja katsoi Adlercreutzia totisena kuin\nkirkonseinä.\n\n-- Herra eversti! -- paukahutti hän tulemaan. -- Tykkimies Kalle\nKontio, numero seitsemänkymmentäkolme, on tullut pyytämään\nMoska-Ruunalle lomaa!\n\nGestrin pärähti nauramaan. Hän hohotti ja piteli molemmin käsin\nvatsaansa.\n\n-- Mitä se sanoo?\n\n-- Se on tullut pyytämään lomaa!\n\n-- Kenelle... itselleenkö?\n\nGestrin selitti. Heillä oli patterissa sen ja sen niminen hevonen, ja\nnyt oli joku velikunta narrannut pojan tulemaan tänne ja pyytämään\nsille lomaa.\n\n-- No... voi sapperment! Voi, viheriöitä liljoja valkoisessa\nmetsässä!\n\n-- Mikäs sille Moska-Ruunalle sitten on tullut?\n\nKalle kertoi. Kun heidän patterinsa peräytyi pappilan ohi, oli\nhevonen talon tallissa hirnahtanut. Silloin oli Moska-Ruuna\npysähtynyt ja ruvennut hirnahtelemaan niinkuin ori, vaikk'eihän se\nollut ori, koska oli kerran ruuna. Mutta se Moska-Ruuna oli sellainen...\niloinen veitikka toisinaan. Mustalaiset olivat sen opettaneet\nkomeljantiksi. Siinä sen hirnahdellessa ja höröstellessä oli tullut\nryssän kiväärinluoti ja puhkaissut sen harjan juuren. Nyt se ei\nsaattanut vetää, ja sen vuoksi sen olisi saatava muutaman päivän loma.\n\nSuomentaitoiset upseerit nauroivat täyttä kurkkua. Voi yhden kerran!\nOli siinä hurskas yksinkertaisuus -- _sancta simplicitas!_ Tietysti\nMoska-Ruunalle oli annettava loma ja heti.\n\n-- Kuka sinut neuvoi tänne?\n\n-- Ne sanoivat... miehet, että eversti antaa loman.\n\n-- Mutta sinun everstisihän on eversti Döbeln.\n\nKalle nauroi leveästi:\n\n-- Niin on (hän löi asennon Döbelnille, joka seisoi hiukan sivulla)...\nmutta Atleri on ylipäällikkö.\n\n-- En minä ole ylipäällikkö, -- virkkoi Adlercreutz nauraen.\n\n-- Se on hänen ylhäisyytensä.\n\nHän osoitti Klingsporia.\n\n-- No... kukas sitten on rovasti? -- kysyi Kalle ihmeissään.\n\n-- Sanottiin tuolla köökissä, että täällä on rovastikin.\n\nKirkkoherra Carp astui esiin.\n\n-- Minä olen rovasti. Jokos sinä olet rippikoulun käynyt?\n\n-- Siinäpä se onkin, ettei tämä poika ole.\n\nKalle koetti näyttää uhmamieliseltä.\n\n-- No, mikset ole käynyt?\n\n-- No, kun en osaa lukea.\n\n-- Vai niin. Onko sinulla kirjaa?\n\nKalle kaivoi taskustaan tuhraantuneen aapisen.\n\n-- Täss' on.\n\nKirkkoherra otti aapisen ja selaili sitä. Se oli rasvaläikkiä ja\nnokitahroja täynnä.\n\n-- Ryvettynyt vähän, kun pitää tykkiä rassata, -- tuumi Kalle\nrauhallisesti.\n\n-- Mutta -- ampua sinä osaat?\n\n-- Osaan... kysykääpä Jästriiniltä.\n\nLuutnantti Gestrin nauroi:\n\n-- Kyllä se poika osaa! Tänäänkin se on paukuttanut neljä ja puoli\ntuntia. Ainoa mies, joka meidän patterista säilyi ehyenä, -- lisäsi\nhän vakavammin.\n\n-- Sille pitää antaa urhollisuusmitali! -- huudahti kenraali Aminoff,\njoka oli Klingsporille tulkinnut keskustelun kulun.\n\nKlingspor käski Gestriniä kirjoittamaan miehen nimen muistiin.\n\nKalle laskettiin menemään. Hän löi juhlallisen asennon, teki koko\nkäännöksen ja marssi ovesta ulos upseerien nauraa hohottaessa.\n\n\n\n\nXVII\n\n\nOljemarck oli vetäytynyt kansliahuoneeseen. Siellä oli rauhallista.\nSalista kuului kyllä keskustelu tännekin, mutta täällä oli kuitenkin\nsen ulkopuolella. Saattoi koota ajatuksiaan.\n\nHän laski lasinsa kirjoituspöydän nurkalle ja käveli edestakaisin.\nRauhallisuus, joka muutamia tunteja sitten oli hänen sielunsa\ntäyttänyt, oli nyt tipotiessään. Hän oli jälleen tehnyt sen\nhavainnon, ettei sopinut tovereidensa joukkoon. Siihen vaikutti\nmielipiteiden eroavaisuus.\n\nHän tunsi edustavansa eri katsantokantaa. Nuo tuolla... varsinkin\nSuomessa syntyneet, arvostelivat suomalaisia kovin yliolkaisesti.\nTalonpoika ei ollut mitään heidän mielestään -- _machina animalis_,\naistillinen kone; eikö Hertzen ollut äsken käyttänyt juuri noita\nsanoja -- ja hän oli sentään parhaimpia heistä. Ja samaa mieltä\noli kuulemma Adlercreutzkin -- niinhän Hertzen oli sanonut. Kuinka\nsellaiset miehet kykenivät ymmärtämään kansaa, kun jo _a priori_\nasettuivat sille korkealle tasolle, ettei heillä ollut mitään\ntekemistä kansan kanssa?\n\nOljemarck jatkoi kävelyään, ja kapinalliset ajatukset temmelsivät\nhänen päässään. Se oli tietysti suureksi osaksi punssin ansiota,\nmutta -- _in vino veritas_ -- viinissä totuus -- nämä mietteet\nkumpusivat hänen sielunsa pohjamudista, sieltä, minne niin monen\nsukupolven aikana oli laskeutunut aatosta ja ajatusta, mietettä ja\nmieliajoa... itsetiedotonta, sokeaa ja ympärilleen haparoivaa, mutta\njoka hänessä, vanhan talonpoikaissuvun jälkeläisessä oli puhjennut\nitsetietoisuuteen.\n\nPuhuttiin Ruotsista ja Ruotsin armeijasta... joka käänteessä vain\n\"Sverige\" ja \"den svenska hären\". Kirkkoherrakin oli äsken puhunut\nvain Ruotsin tulevaisuudesta... ei sanaakaan Suomesta, vaikka oli\nsuomalaisen pitäjän pappi. Pahus soikoon, nämä Suomessa syntyneet\nolivat ruotsalaisempia kuin ruotsalaiset itse!... \"Den svenska\nhären!\" Niinkuin se sitten olisi ollut ruotsalainen... mutta sehän\nei ollut. Suomalainenhan se oli sekä miehistön että päällystön\npuolesta -- paitsi muutamia poikkeuksia, kuten ylipäällikkö ja osa\nhänen esikuntaansa. Mutta näistäkin moni arvosteli suomalaista toisin\nkuin oman maan miehet, esim. Björnstjerna. Nuo toiset... Hertzenit,\nAdlercreutzit, Möllersvärdlt ja monet muut suhtautuivat halveksien\nkansaan, suomalaiseen kansaan.\n\nMöllersvärd tosin arvosteli kaikkia, omankin puolen miehiä. Hänellä\noli terävä kieli, joka toisinaan pisti ilkeästi. Mutta pohjaltaan\nkuului hänkin noihin toisiin, joille Ruotsi merkitsi henkistä äitiä,\nelivätpä sitten vaikka Palestiinassa.\n\nOljemarck pysähtyi ja kuunteli. Niinpä niin. Siellä joku lausui\nmahtipontisesti Gunno Dalstiernan runoa, tuon \"kungaskaldin\", joka\noli tehnyt kuninkaan palvonnasta uskonnon:\n\n    Gif Gud ditt hjärta, gif konungenom din tro,\n    Gif Gud din själ och gif din kung gods, lif och blod.\n    Gif Gud och kung hvar sitt. Si, så får fanen intet!\n\n    (Anna Jumalalle sydämesi, anna kuninkaalle uskollisuutesi,\n    Anna Jumalalle sielusi ja kuninkaalle tavarasi, henkesi ja veresi.\n    Anna Jumalalle ja kuninkaalle mikä heille kuuluu.\n    Niin, katso, piru ei saa silloin mitään!)\n\n-- Höh! -- pani Oljemarck ja jatkoi kävelyään. Ratsumestari Thede\nsiellä paasasi... tuo keikari ja \"koiramies\". Thede oli tunnettu\nkiintymyksestään koiriin.\n\nVoimakkaat kättentaputukset palkitsivat esittäjää. \"_Da capo_!\"\nhuusi joku puoleksi juopunut ääni, ja sitten kalisteltiin sapeleita\nkuorossa.\n\nSiellä kukoisti taas Ruotsin suuruuden ajan henki, jonka\nnykypäiväiset ilmaisumuodot olivat vain suuret sanat. Tuon\nkorkeaisänmaallisuuden verhoon oli niin hyvä peittää kaikki puutteet\nja heikkoudet... maan, valtakunnan, hallinnon, kansanluonteen.\nNuo herrat tiesivät sen itse... siksi he olivat niin innokkaita\npuhumaan, huudahtelemaan ja ottamaan asenteita. Narripeliä alusta\nloppuun!\n\nTaas iski ajatus tuohon kipeään kohtaan: Ruotsinko yhteydessä vai\nRuotsista erillään? Tuntui niin repivältä ajatella sitä nyt, voiton\npäivänä. Oli kuin olisi pettänyt maansa... kuin ollut joku Juudas\nnäiden toisten joukossa. Miksei hän voinut iloita... mennä tuonne\nsaliin ja puhua yhtä isolla äänellä _mannamod_ista ja _morske\nmänn_istä... yhtyä ulvomaan susien kanssa? Ei -- se ei käynyt. Häntä\ntympäisi tuollainen farisealaisuus.\n\nSitä mukaa kuin ilta oli kulunut, oli hänelle taas alkanut selvitä\ntulevaisuus. Tämä voiton humu ei pettänyt häntä. Hänen korvansa\nerotti siinä väärän sävelen. Se oli liiaksi riehakasta. Noin mässäsi\ntalonpoika, jota huomenna odotti huutokauppa. Se oli epätoivon ilmaus\nkaikkein vakavinta laatua.\n\nMiten, miten... tulisivat nämä herrat suhtautumaan maan\nirroittamiseen Ruotsista? Suurin osa sangen tyynesti. Heti kun vain\nsaivat varmuuden yksityisten etujensa säilymisestä, he olisivat\ntuttuja ryssän kanssa. Silloinhan heille vasta vapaus koittaisi...\nsaisivat omin päinsä huseerata ja huushollata. Tämä se ylläpiti\nAdlercreutzia ja Aminoffiakin. \"_Gods, lif och blod_\" -- mikä näistä\noli heille tärkeintä? _Gods_ -- tavara, omaisuus. Kunhan maatilat\nvain säilyivät, säilyi kyllä _lif_ ja _blod_kin, henki ja veri...\n\nMiksi hän oli näin katkera? Hyvä Jumala -- kun häntä painoi se...\nse... kuinka hän sitä nimittäisi? \"Tulevaisuus\" oli liian yleinen\nsana... se ei vastannut hänen viinanhöyryjen sumentamissa aivoissaan\ntajuntaan pyrkivää ajatusta. Isän kuva vilahti siinä kuin sivumennen...\nkatsoi häntä niinkuin katsoi kuolinvuoteellakin. Mitä olikaan\nisävainaja sanonut? \"Eteenpäin ja ylöspäin! Nyt meitä pidetään\npettureina... mutta vielä meitä kerran ymmärretään.\"\n\nHyvä Jumala -- oliko se mahdollista? _Sitäkö_ isä oli tarkoittanut?\n\nHänen päätänsä huimasi. Oliko isä tähdännyt kauemmas, kuin hän oli\nkäsittänyt? Hyvä Jumala! Että Suomi _vieläkin_... kaiken sen entisen\njälkeen...!\n\nHän säpsähti kuin kiinnijoutunut varas. Salista kaikui upseerien\nnauru. Ne juhlivat voittoa. Voittoa? Kenen hyväksi oli tämä voitto\nsaatu? Ruotsinko? Ei -- Suomen... tämän maan, jonka metsäiset\nmaisemat kuumottivat tuolta ulkoa valjussa kuunvalossa.\n\nHän meni ikkunan ääreen ja nojasi päätään kylmään ruutuun. Se teki\nhyvää. Hän oli niin onneton tänä hetkenä... onneton siksi, että\nonni näytti hänelle kasvojaan. Mistä se johtui? Siitäkö, ettei hän\nymmärtänyt onnen merkitystä ja sisältöä? Ei -- vaan siitä, että hän\npelkäsi sen uskottelevan hänelle liikoja.\n\nSiinä oli ensinnäkin tuo isä... tuo Anjalan mies... pitkä, luiseva\nupseeri, joka poltti ankarasti ja harppasi huoneen toisesta laidasta\ntoiseen. Miten hän oli tämän itsenäisyyden ajatellut! Sitenkö, että\nruotsalainen yläluokka täällä edelleenkin hallitsisi... kansaa...\ntuota oppimatonta, yksinkertaista kansaa, joka oli uskollinen\nesivallalle hamaan kuolemaan asti?\n\nNiinkuin Kukko-Kalle.\n\nHän muisti tölhömäisen tykkimiehen, ja hänen täytyi väkistenkin\nnauraa. Voisiko ajatella sellaista mahdollisuutta, että Kallen\njälkeläiset vielä istuisivat koulun penkillä? Miksei! Talonpoikahan\nhänenkin esi-isänsä oli ollut -- niinkuin Adlercreutzin ja monen\nmuun. Mutta -- silloin oli kieli muutettava.\n\nTakaperoista kehitystä... Klingsporin perääntymistä\nvertauskuvallisesti ymmärrettynä... perääntymistä omassa maassa,\nomilta asemilta \"vihollisen\" ahdistaessa. Ei -- oli totuttauduttava\nvoittamaan... etenemään... luottamaan omiin voimiin, omalla\npohjalla seisten. Oli nostettava suomenkieli sivistyskielten\njoukkoon...\n\nMahdotonta... oli hyvä rakentaa teorioja, filosofoida ja haaveilla,\nmutta käytännössä -- mahdotonta.\n\nHänen mieleensä johtui taas Kukko-Kalle ja hän naurahti. Hänenkö\nkielensä sivistyskieleksi... Lungin ja Haltun kieli? (Ah! Halttu,\nhän oli hieno luonne!) Ja tuon räyhäävän etelä-pohjalaisen kieli?\n\"Minä olen Korkki Kuortaneelta... sieltä voiman oikealta puolelta!\"\n\nHän näki tuon sotamiehen silmissään, juopuneena, punakkana, tukka\nepäjärjestyksessä ja housut rikki. \"Ann' revetä vain... mutta\nsittenkin minä huudan: eläköön!\" Siinä oli suomalaista sisua! Olisiko\nmahdollista, että tuosta sisusta kerran muokkautuisi inhimilliselle\nhengen viljelykselle sopiva käyttövoima? Tuntui niin vaikealta uskoa.\nMutta -- kuka ties... jos löytyisi muokkaajia...\n\nMutta kehykset, kehykset... minkälaisissa kehyksissä se tapahtuisi?\nEi ruotsalaisissa -- siitä oli saatu tarpeeksi katkera kokemus. Ne\nolivat niin ahtaat. Siis -- venäläisissä. Hm! Mutta oliko luultavaa,\nettä siltäkään taholta ruvettaisiin niitä nikkaroimaan? Siellä olivat\nkyllä Sprengtportenit ja Klick'it ja monet muut vanhat \"yliloikkarit\"\n-- mutta oliko heistä tämän työn tekijää? Siinäpä kysymys.\n\nHän muisti majuri Kaarle Henrik Klick'in. Tämä mies oli usein\nvieraillut Tuovilassa hänen lapsuutensa aikana. Kerran hän\noli innostunut puhumaan suomenkielestä, sen oikeuksista ja\ntulevaisuudesta. \"Meidän kielemme\" -- niitä sanoja oli Klick\nkäyttänyt -- \"miksei se voisi kerran olla sivistyskieli?\nSanomalehtiä, kirjallisuutta... miksi ei sellainen aika voisi\ntulla?\" Hän muisti, kuinka muutamat olivat pudistaneet päätään,\nmutta isä oli tapansa mukaan noussut harppaamaan ja pysähtyen uunia\nvasten nojaamaan sanonut: \"Niin... miksei, jos me vain rupeamme\ntaistelemaan sen puolesta!\" Klick, joka oli kirjoittanut kuuluisan\nAnjalan julistuksen, oli sitten joutunut pakenemaan Venäjälle, eikä\nOljemarck tiennyt, missä hän nykyisin oleskeli. Niin... voisivatko\nsellaiset miehet ehkä astua johtoon _tässä_ muokkaustyössä? Kukaties,\njos olivat pysyneet entisille ihanteilleen uskollisina... kukaties...\n\nSiis parhaassa tapauksessa henkinen itsenäisyys. Hyvä niinkin...\nmutta toteutuisiko edes sekään?\n\nHän istahti sohvaan. Siinä kirkkoherran kirjoituspöydällä palaa\nlekotteli talikynttilä, valtavasti savuten. Sitä ei ollut kukaan\nmuistanut niistää. Oljemarck sylkäisi hyppysiinsä ja tasoitti\nliekin. Se kärisi ja rätisi... kuin olisi se ollut kiukuissaan\ntuosta toimenpiteestä. Suomalaisen luonteen kuva? Minkähänlaisilla\n\"saksilla\" sitä oli leikattava, ettei se panisi vastaan? Se olisi\nmukava tietää.\n\nHumala rupesi laskeutumaan. Hän kaivoi taskustaan piipun ja sytytti\nsen. Mieli oli alakuloinen. Siinä pöydällä oli kirkonkirja levällään.\nOmituinen ajatus iski yhtäkkiä hänen päähänsä. Olisipa soma katsoa...\n\nHän avasi kirkonkirjan. Siinä oli kirkkoherran puustelli. Aivan\noikein! Kuinka se olikaan hänen mieleensä juolahtanut! Johanna\nMagdaleena Carp oli syntynyt marrask. 10. p. 1791, siis samassa\nkuussa ja samana päivänä kuin Hanna Enefelt... vain yhdeksän vuotta\nmyöhemmin!\n\nMieli valahti yhtäkkiä niin omituisen helläksi. Ajatus retkeili\nrakastetun luo. Miksi piti maailman erottaa heidät? Miksi piti olla\nsellainen syvä juopa heidän välillään? Mielipiteet! Mitä merkitsivät\nmielipiteet, kun sydän oli rakkaudesta pakahtumaisillaan?\n\nHän muisteli Tukholmassa käyntiään. Kerran oli hänkin pistäytynyt\nvaltakunnan pääkaupungissa. Djurgårdenissa hän oli viettänyt\nsuvisen arki-illan... käyskennellen pitkin sen puistokäytäviä ja\nistuskellen lehmusten varjossa. Ihana, idyllinen paikka, jossa\nväkisinkin valtasivat mielen Kellgren, Leopold ja Anna Maria\nLenngren. Oliko sen runouden ansio, ettei hän siellä ollut ajatellut\nkapinallisia mielipiteitään -- vai oliko rakkaus tasoittanut polut\nhänen myrskyiselle sydämelleen -- sitä oli vaikea ratkaista. Pääasia\nvain, että hän oli istunut siellä ja unelmoinut... Hannasta,\nkotimaasta, omaisista, kirjallisuudesta ja taiteesta, ja hänestä\noli tuntunut, että Bellman iloisine veikkoineen oli kulkenut ohi\npenkin ja kuiskannut jotakin hänen korvaansa. Runous ja rakkaus --\nniissä valtakunnissa ei tunnettu eri kieliä eikä kansallisuuksia.\nKaikki sulautui sopusoinnuksi ja rauhaksi... tuollaiseksi hiukan\nsurulliseksi tunnelmaksi, joka lääkitsi sydäntä. _Siellä_,\nTukholmassa, oli tuntunut helpolta alistua -- täällä ei.\n\nHän havahtui siihen, että joku kosketti häntä olkapäähän. Se oli\neversti Palmfelt.\n\n-- On aika lähteä.\n\nOljemarck hypähti ylös. Palmfeltin kasvoilla elehti niin omituinen\nhymy, että se sai hänet aavistamaan pahaa. Tällä hetkellä hän ainakin\ntulkitsi sen niin.\n\n-- Eteläänpäinkö?\n\n-- Ei kun pohjoiseen.\n\nMitä ihmettä -- voiton jälkeen? Yhäkö peräännyttiin vaan?\n\n-- Se on tavan voima, -- naurahti Palmfelt pilkallisesti. -- Mihin\nihminen tottuu, sitä hän tekee.\n\nTavan voima... niinpä niin. Oljemarckista se tuntui niin hassulta,\nettä hän purskahti ääneensä nauramaan.\n\n-- Minä ajattelin äsken, että kenelle on tämä voitto voitettu. Nyt\nsen tiedän: ruotsalaiselle mahtailuhalulle!\n\n-- Niinpä niin... peitteeksi sille ristiriidalle, jonka on\nsynnyttänyt valtakunnan asema ja täydellinen kykenemättömyys sen\naseman hallitsemiseen.\n\n-- Kuin naulan kantaan! Ter-ve!\n\nJa Oljemarck tarttui lasiinsa ja joi sen yhdellä kulauksella pohjaan.\nSitten hän paiskasi sen pirstaleiksi lattiaan.\n\n\n\n\nXVIII\n\n\nKukko-Kalle marssi pappilan törmää alas jäälle ja oikaisi suoraan\npoikki joen toisella rannalla olevaa Törmälää kohti. Hän joutui\nkahlaamaan paksussa lumessa, joka toisinaan ulottui polviin saakka.\nTie olisi kulkenut jonkin matkaa alempaa, mutta Kalle arveli\nselviytyvänsä ilman sitäkin. Tullessaan hän oli talsinut tietä\nmyöten. Kallellaan olevat tienviitat erottautuivat tänne heikossa\nkuunvalossa.\n\nMutta -- hän ei ollut ottanut huomioon, että tällä kohtaa oli\nkaatuneita paljon. Tikkatielläkin niitä kyllä oli maannut, mutta\nsiellä oli tuntunut turvallisemmalta. Oli kuin olisi se jotenkin\nsuojannut... kuin olisi siellä jollakin tavoin tuntunut elävän\nihmisen läheisyys. Mutta täällä... keskellä jäätä, missä ruumiita\nmakasi röykkiöittäin, peloitti. Täällä liikkuivat vainajien henget.\n\nMerkillistä! Tappelussa häntä ei peloittanut, vaikka kuolema joka\nhetki vinkui ympärillä, mutta täällä... aukealla joen jäällä, hän\noli aivan suojaton. Patterissa oli sentään turvana tykki, mutta\ntäällä ei olisi auttanut minkäänlainen ase... ei heelviikikään.\n\nOnneksi nämä enimmäkseen olivat oman puolen miehiä, jotenka\nsen vuoksi tuntui hiukan turvallisemmalta. Mutta oli joukossa\nvihollisiakin. Tuossakin makasi kyljellään venäläinen jääkäri ja\nnäytti kuin irvistelevän hänelle. Sen oikea käsivarsi oli hiukan\nkoholla ja se näytti heristävän hänelle nyrkkiä.\n\nKalle kaarsi kaukaa ohi, pitäen silmällä kaatunutta vihollista.\nHänestä näytti, että ryssä kääntyi sitä mukaa vatsalleen, kuta\nkauemmas hän ehti, koko ajan nyrkki pystyssä. Kalle oli erottavinaan\nomituista sähinää, joka kuulosti tulevan kaatuneen vihollisen luota.\nKylmät väreet kulkivat pitkin selkäpiitä, ja hätäännyksissään hän\nlähti juoksemaan.\n\n\"Sop, sop, sop, sop!\" kuiski ryssä hänen jälkeensä, ja Kalle paransi\nvauhtia. -- Mutta -- siinä oli edessä kaatunut kasakka maaten jalat\nhaarallaan, käsi rinnan päällä. Hän pysähtyi.\n\nSopsottava ääni vaikeni, ja Kallesta tuntui, että viholliset\nneuvottelivat keskenään. Päästetäänkö suomalainen läpi vai ei?\n\n\"Fiuu!\" pani Kallen ympärillä, ja kaatuneen kasakan takin lieve\nrupesi lepattamaan. Kallesta tuntui, kuin olisi luoti viuhahtanut\nhänen korvissaan. Hän katseli ympärilleen ja kuulosti.\n\nTörmälän torpasta kuului melua ja huutoa. Tuo huuto rohkaisi häntä.\nHän lähti kiertämään kasakkaa. Sopsottava ääni alkoi jälleen, mutta\nnyt Kalle huomasi, että se aiheutui hänen omista askelistaan.\n\nRyssän takin lieve lepatti edelleenkin. Mistä se johtui? Ahaa\n-- tuuli! Nythän tuuli! Pitkin jokea pyyhkäisi silloin tällöin\ntuulenpuuska. Se se oli hänen korvissaan viuhahtanutkin.\n\n\"Maa ota omas... vedä vihas!\" kuiskasi Kalle, kotipitäjässänsä\nkuulemiaan manauslukuja muistellen. Viimeisen palveluspaikan isäntä\noli sanonut, että vainajille piti aina jotakin sanoa, jos sattui\nniiden läheisyyteen joutumaan. Silloin ne tyyntyivät ja rauhoittuivat.\n\nJa niinpä kävikin. Kasakankin takinliepeet heittivät lepattamasta...\nheti kun hän nämä sanat oli lausunut. Tajunta kyllä sanoi, että se\njohtui tuulen vaikenemisesta, mutta hänestä tuntui turvallisemmalta\nuskoa noiden sanojen sen saaneen aikaan. Olipa hyvä, että hän ne\nmuisti.\n\nVielä näkyi tiellä muutamia kaatuneita, mutta ne olivat jo niin\nlähellä torpan rantaa, ettei hän enää pelännyt. Talosta kaikuva nielu\ntuntui ulottavan suojelevan vaikutuksensa tänne saakka. Hän oli\njälleen päässyt elävien maille.\n\nHuh... olipa se matka! Kalle katsahti taaksensa. Monia mutkia tehden\nhän oli päässyt onnellisesti yli. Kaatuneet muodostivat mustan sillan\njoen yli, ja tuon sillan läpi hän oli paarustanut sydän kurkussa. Hän\nei olisi lähtenyt takaisin, vaikka mitä olisi maksettu.\n\nHän nousi torpan pihaan. Se oli sotilaita täynnä. Toiset olivat\npanneet nukkumaan lumelle kaapuihinsa kääriytyneinä. Sisältä kuului\nhuutoa ja naurua, ja joku humalainen ääni karjahteli': \"Noin minä,\npojat... noin minä, pojat...!\" Siellä tuntui käyvän paininrysy.\n\nMuutamia hämäläisiä kerääntyi hänen ympärilleen.\n\n-- Mistäs tämä mies on?\n\n-- No... etkös tunne tykkiväkeä? -- huudahti toinen. --\n\nKukko-Kallehan se on.\n\nYhä useampia miehiä kerääntyi Kallen ympärille. Tiedusteltiin, mistä\nhän tuli. Kalle selitti.\n\n-- Vai pappilassa sinä olet käynyt. Se on poikaa! Herrojen kanssa\nvain kestejä pitää. Saapa nähdä, kelpaako enää meidän ryypyt.\n\nHämäläinen ojensi kenttäpullonsa.\n\n-- Seh... naukkaapas tuosta!\n\n-- En minä enää... torjui Kalle. -- Antoivat jo perillä.\n\n-- Johan minä sanoin, että parempaa se poika siellä on saanut, --\nnauroi hämäläinen.\n\nRakennuksen takaa, metsän puolelta kuului omituista pehmeää\nposmitusta. Kalle höristi korviaan.\n\n-- Ketä siellä on?\n\n-- Vankeja. Haluatko nähdä ryssää läheltä. Tule! Ja hämäläiset veivät\nKallen rakennuksen taa.\n\nSiellä... valtavan nuotion ympärillä hyppi suuri vankijoukko\nvartijoinensa. Olikin pureva pakkanen. Kalle opastettiin tulen\nääreen. Hän avasi reppunsa ja rupesi syömään. Ryssät, joista suurin\nosa oli jääkäreitä, katselivat naurussa suin suomalaista, jonka hatun\nkiinnipitolaite heitä huvitti.\n\nVai tuommoinen oli ryssä. Ei yhtään näyttänyt pelättävältä.\nSamanlainen ihmisen naama kuin muillakin... kaksi silmää... nenä,\nsuu ja korvat. Oli siinä yksi toissilmäinenkin, kauhean parrakas\näijä, joka tuntui komentelevan toisia. Se oli vääpeli, jolla oli\nviheriä lievetakki ja valkoiset, tuhraantuneet housut. Takin\npystykaulus oli punainen ja olkaliput samaa väriä. Housunlahe oli\npahasti revennyt, niin että paljas polvi paistoi esiin. Vihollinen\nhankasi sitä vähän väliä kämmenellään.\n\nIhmisen näköisiä... ihokin yhtä valkea kuin muilla, ajatteli Kalle.\nJa niin rauhallisesti juttelivat. Mutta omituista oli niiden kieli...\nniin litsahuttelivat, kuin olisi ollut taikinaa suussa.\n\n-- Nämähän ovat aivan samannäköisiä kuin muutkin kristityt, -- tuumi\nKalle silmät pyöreinä, kuunnellen venäläisten posmitusta. -- Vähän\nsakeammat turpakarvat vain.\n\n-- Joo... lämminveristä väkeä. Tuokin on saapastellut Moskovasta\nasti alushoususillaan.\n\nVenäläinen vääpeli kirosi, sillä hän oli huomannut, että hänestä\npuhuttiin.\n\n-- Se on karski äijä tuo... taitaa olla upseeri?\n\nMuuan hämäläinen, joka oli vähän päissään, rupesi käsillään\nviittomaan vihollis-sotamiehelle, koettaen tehdä ymmärrettäväksi,\nettä hän tiedusteli toissilmäisen arvoastetta.\n\n-- Upseer, ufseer... ponimais? (Häijy, kun on pöllö, kun ei käsitä!)\nLöitnant... kaptein... pässi!\n\nMutta ryssä oli kyllä käsittänyt. Hän molitti jotakin, josta\nhämäläinen ei tietysti ymmärtänyt sanaakaan. Vääpeli murahteli ja\nsylkäistä roiskautti nuotioon.\n\n-- Kuuluu olevan vähintään majuri, -- sanoi hän toisten puoleen\nkääntyen.\n\n-- Mistä sinä olet ryssää oppinut?\n\n-- Minä olen käynyt Pietarissa kolme kertaa enoni kanssa, jolla on\ntalo Kivennavalla, -- kerskasi tulkki.\n\n-- _Kivineb?_ -- kysyi ryssä, jonka kanssa hämäläinen äsken oli\ntolskannut.\n\n-- Tunsipas! -- huudahti tämä. -- Katsopas nyt! Ja hämäläinen ryhtyi\nuudelleen selittämään:\n\n-- Eno... äidin veli, murpruuri (häijy, kun on unohtunut koko\nryssä!) -- palsoi dom Kivennavalla... aa russki keisarin alamainen...\nkasutar. Ponimais?\n\n-- Da, da! -- nauroivat ryssät, joita hämäläisen selitys oli suuresti\nhuvittanut.\n\n-- Ymmärsivätpäs! -- kehui asianomainen ylpeänä.\n\n-- Kysypäs, mikä niiden keisarin nimi on? -- kehoitti Kalle.\nHämäläinen rupesi uudelleen viittilöimään:\n\n-- Aa... keisari... vaasse kasudar... mikä on nimi... _Kak jevó\nsavut?_\n\nMutta nyt rupesivat ryssät molittamaan hirveästi ja muutamat tekivät\nristinmerkkejä. He näyttivät olevan vihassa. Tulkkiryssä selitti\njotakin, viittoen ja paasaten. Toiset nauroivat.\n\nHämäläinen kääntyi vakavana toveriensa puoleen ja tulkitsi:\n\n-- Ei saa kuulemma sanoa vääräuskoisille... niin on pyhä ja korkea.\n\n-- Pihkaa! -- tuhahti muuan hänen tovereistaan. -- Meidän herrat\nkirjoittavat kuninkaalle kuin veljelleen.\n\n-- Kyllä kai nuokin sen tekevät, mutta eivät sano vain meille. Muuan\nkasakka oli tovin aikaa pitänyt silmällä Kallen reppua, jonka tämä\noli laskenut jalkainsa juureen. Nyt hän taas kurkisti siihen ja\nmolitti jotakin nauraen:\n\n-- Annapas sille yksi peruna, -- kehoitti hämäläinen. -- Katsotaan,\nosaako tuo syödä.\n\nKalle antoi. Ryssä sieppasi sen kouraansa, tuuppasi suuhunsa,\nliikautti leukojaan pari kertaa -- ja peruna oli hävinnyt.\n\n-- Niin meni kuin kielettömään konttiin! -- nauroivat hämäläiset. --\nAnnahan toinen!\n\nKalle teki työtä käskettyä. Sama temppu. Ryssä nielaisi perunan\nkuorineen päivineen. Toisiakin alkoi laahautua lähemmäs. Nekin\nnäyttivät olevan vailla. Kalle rupesi syöttämään niitä kuin koiria.\n\n-- Seh! -- sanoi hän ja heitti perunoita ryssille.\n\nNämä nauroivat ja molittivat, ja Kallesta oli hauskaa todeta, kuinka\nperunat käden käänteessä katosivat heidän parrakkaisiin suihinsa.\n\n-- _Haróshi, haróshi!_ -- pajattivat venäläiset ja muutamat tekivät\nristinmerkin.\n\n-- Ne tykkää sinusta, Kalle! -- kehui hämäläinen. -- Sanovat, että\nsinä olet hyvä mies.\n\n-- Niinpä taitavat. Mutta olisivatkohan sanoneet päivällä, kun minä\npommitin niitä vähän kuumemmilla putaateilla? -- nauroi Kalle.\n\nHämäläinen rupesi selittämään Kallen virkaa, mutta nyt hän joutui\nvaikeammalle alalle. Hän ei muistanut yhtään venäläistä sanaa, jolla\nolisi tulkinnut tykkimiehen ammattia. Sen vuoksi hän otti perunan\nKallen repusta, viittasi tämän omistajaa, hahmotteli muutamilla käden\nliikkeillä tykin, ja lingoten perunan päin ryssän rintaa, sanoi:\n\n-- Pum!\n\n-- _Aaa... artilleríst!_ -- nauroivat ryssät ja osoittivat paria\ntovereitaan:\n\n-- _Ani tákshe artillerístyj_... bum!\n\nSehän oli mukavaa! Siellä oli siis ammattitovereita. Kalle heitti\nheille perunan kullekin ja oli tyytyväinen.\n\nKyllähän täällä olisi ollut soma istua ja opetella kieliä, mutta\nhänen piti lähteä. Moska-Ruunakin oli illastettava ja sitten luku,\niltaluku.\n\nHän nousi ja teki ryssän vääpelille komeasti kunniaa. Tämä vastasi\nvälinpitämättömästi. \"Olisi pitänyt antaa peruna sillekin\", ajatteli\nKalle, mutta hänellä ei ollut enää.\n\nKumma oli tämä ihmiselämä. Päivällä ammuttiin toisiaan vihan\nvimmassa, mutta illalla istuttiin yhteisellä nuotiolla ja nauraa\npajatettiin. Miksikähän se oli sellaista? Minkä vuoksi piti olla\nsotia, joissa ihmiset tappoivat toisiaan? Oliko se kuninkaitten ja\nkeisareitten keskinäistä riitaa? Ryssän keisari sanoi, että minä\ntahdon tämän Suomen. Ruotsin kuningas vastasi, että etpäs otakaan...\nse on minun! Ja siitä syntyi sota, jota käytiin armeijoilla, tykeillä\nja kivääreillä. Sodat olivat kuningasten käräjiä.\n\nNiin se oli. Käräjöiväthän talonpojatkin... haastoivat toisensa\nruoattoman pöydän ääreen, väittelivät ja tinkasivat. Tuomari ja\nlautakunta kuuntelivat päältä, kunnes ensiksi mainittu langetti\ntuomion. Toinen aina hävisi ja toinen voitti. Mutta -- se oli kummaa,\nkun sodassa sai tapella rankaisematta -- ei tullut nimismies väliin.\nNo... kun se kuului sotakomentoon. Mitäs sotaa se muuten olisi\nollutkaan... ilman tappelua...\n\nKalle oli istahtanut maantien viereen ja katseli taivaalla vaeltavia\npilviröykkiöitä, jotka nyt olivat verhonneet kuun. Hän aprikoi\npäivän tapahtumia. Paljon niitä oli ollut... yhden päivän osaksi...\ntaistelua, räiskettä, verta ja kuolemaa. Mutta nyt yöllä oli\nhiljaista ja rauhallista. Pilvet vain purjehtivat tietään kuun\nohitse. Ne olivat kuin sotajoukkoja, jotka marssivat kenraalin ohi.\nSiinä mennä rynnisti eteenpäin joka aselajia, jalkaväkeä, tykistöä\nja ratsuväkeä, mutta tykkejä oli eniten. Niiden piiput venyivät\npitkiksi, ja silloin aina valahti metsä kirkkaammaksi. Kunnes suuri\npilvi peitti kuun, ja metsä tummeni taas. Tien ylle laskeutui\nharsomainen hämy. Näytti siltä, kuin olisi siellä... ylhäällä käyty\näänetöntä taistelua... kuin kerrattu maan päällä päivän kuluessa\nsuoritettu tulinen temmellys.\n\nKalle seurasi pilvien vaellusta ja hänestä oli soma kuvitella,\nettä nuo, jotka painuivat länttä kohti, olivat vihollisia, joita\nsuomalaiset ajoivat takaa. Ratsut laukkasivat harjat hulmuten...\nmiehet kyyristyneinä satuloissaan. Tykin sauhu vieri heidän\nkantapäillään ja pöllähteli ympärillä. Siellä Jästriinin patteri\najoi takaa pakenevaa vihollista. Pum! Siinä tuli hän, Kalle Kontio,\nnumero 73, heelviikeineen. Kas, kas... kun oli pitkä tuliputken\npiippu taas! Se venyi venymistään. Eikö aikonut lauetakaan? Ka se!\n-- pöllähti vain kerran -- ja venäläisten ja suomalaisten välille\nmuodostui laaja aukeama. Kaikki pyyhkäistiin sileäksi... ei ketään\njäänyt jäljelle. Taivaallinen tarkastaja astui esiin, katseli\ntaistelun tulosta ja sanoi: -- \"Eikös se ole Kalle Kontio, numero\nseitsemänkymmentäkolme?\"\n\nKalle havahtui ja huomasi edessään sotamiehen, joka seisoen tiukassa\nkunniantekoasennossa koetti pysyä suorana, mutta kallistui hiljalleen\nsivulle päin ja oli pakotettu ottamaan jalalla vastaan. Se oli Korkki.\n\n-- Eläköön Suomen armeija ja Atlekreus! Mitäs sinä täällä katselet?\n\nHän istahti Kallen viereen. Kuu oli jälleen puhkaissut pilviröykkiöt\nja valaisi nyt kirkkaasti metsän ja maantien. Korkki tuijotti\ntaivaalle ja päätänsä kallistellen kiikaroitsi kuun kirkasta naamaa.\nSe oli oikealta korvalliseltaan hiukan ohennut.\n\n-- Kuinka suurelta tuo sinusta näyttää? -- kysyi hän.\n\nKalle siristi silmiään.\n\n-- Onpahan kiulunpohjan kokoinen.\n\nKorkki huojutteli ruumistaan ja remahti juopuneen nauruun:\n\n-- Tykkiväellä on tarkka tähtäin! Minusta se on kuin ammeen pohja.\n\nHän katseli hetkisen toveriaan kyräillen ja sanoi sitten painokkaasti:\n\n-- Ja niin se onkin!\n\nPohjalainen haastoi ilmeisesti riitaa. Kalle ei vastannut.\n\n-- Sano eikö ole!\n\n-- Eipä tuo näytä...\n\nKorkki kaivoi pullon taskustaan.\n\n-- Katsopas tuon pitkänsilmän läpi, niin eikö ole. Hän ojensi pullon\nKallelle.\n\nKalle torjui. Eipä hänen enää tehnyt mieli.\n\n-- Katsohan vain! Se on niinkuin ammeenpohja.\n\n-- En minä viitsi. Olkoon sitten...\n\nHän nousi ja jätti Korkin tarkistamaan havaintoansa. Tämä huusi\njälkeen:\n\n-- Se on niinkuin ammeen pohja... on se! Kuule... tulehan\nkiikaroimaan... helleree-ei! -- H--tti sentään!\n\nPullonsa särki, vilahti Kallen päässä. Kuului, kuinka Korkki\närhenteli ja noitui. Hetkisen vallitsi hiljaisuus, mutta sitten\nkajahti jälleen humalaisen huuto, niin että metsät raikuivat:\n\n-- Helleree-ei! Me, pojat, annettiin ryssälle selkään... hei!\n\nNiinpä niin... mutta tarvitsiko tuota nyt noin huutaa, että metsän\npedotkin säikkyivät... Ne pohjalaiset olivat sellaisia... tulisia\nja tuittupäisiä... ja ylpeitä. Mahtailivat kaikella ja pitivät oman\npäänsä.\n\nKalle muisteli pappilassa käyntiään. Siellä oli oltu ystävällisiä.\nHerratkin olivat puhutelleet häntä kuin vertaistaan. Mutta Linksporia\nhän ei ollut tuntenut, vaikka oli eteen talutettu! Ei se ollut yhtään\nsotaherran näköinen. Sanoivat sen pelkäävän... mutta ei tainnut olla\nperää siinä puheessa. Sotamiehet juttelivat niin paljon turhaa...\nvarsinkin Lunki. Jokohan lienevät levolla kaikki?\n\nKalle kiirehti askeleitaan. Korkin laulu ja mekastus kuului\njäljestä päin, mutta sieltä rupesivatkin jo Karinkannan leiritulet\nloimottamaan. Niitä oli pitkä rivi maantien syrjää ja aukeita\npeltoja. Oli sitä väkeä Suomessakin, kun joka sorkka liikkeelle\nlähti...! Ei sitä maaherran lääniä, mistä ei olisi joku ollut poissa...\nmies talosta... kaksi parhaasta. Täällä makasi koko Porin\nrykmentti.\n\n-- Hei, Hämeen Junnu, kuule... älähän mene!\n\nMutta Kalle ei välittänyt pysähtyä, vaan kiinnitti kulkuaan.\n\n    -- Tykkimies vain paa-kenee\n    pohjalaisen tiel-tä...\n\nVai pakenee... kyllähän tässä... Mutta kun ei kannattanut\nhullupäisen kanssa ruveta rehkimään...\n\nSiinä oli lippu tien varressa, hankeen pistettynä seisomaan. Kalle\nteki kunniaa, katse käännettynä lippuun päin. Yks, kaks, kolme,\nneljä, viis! Nyt sai kääntää päänsä ja lyödä käden alas.\n\nNiin oli opetettu.\n\nMiksikähän sille piti sylträtä... lipulle? Olipahan vain tuollainen\nkorea vaate... kuin hyvän talon lakana, vaikka värillinen. Hänelle\noli opetettu, että lippu kuvasi isänmaata... se oli kuin sen\ntunnusmerkki, ja siksi piti tehdä kunniaa. Ne olivat Kallelle liian\nkorkeita käsitteitä. Isänmaa? Niin... se oli tämä Suomi, kaikki nämä\nmetsät, pellot ja vainiot. Kyllä hän sen ymmärsi. Mutta miksikähän\nsitä kutsuttiin isänmaaksi... miksei yhtä hyvin äidin? Isä ja äiti...\nhänelläkin oli ollut vanhemmat, vaikka varhain kuolleet...\n\nVieläpä olivat Halttu ja Lunki valveilla. Kalle poikkesi tulille.\nLunki veti suunsa nauruun huomatessaan Kallen. Hänkin oli päissään.\n\n-- No... miten kävi? Saiko Moska-Ruuna lomaa?\n\n-- Kyllä!\n\n-- Näytäpäs lomalippu.\n\nKalle hätääntyi. Ei hän ollut sellaista saanut. Olisiko se pitänyt\npyytää?\n\n-- No... totta kai. Ethän sinäkään pääse lomalle ilman todistusta.\n\nKiusallinen paikka! Kalle raappi niskaansa. Duoda... duoda... hän\nei ollut hoksannut sitä pyytää.\n\n-- No... kyllä kai se suusanallinenkin lupa tehoaa, -- nauroi Lunki.\n-- Menehän hoitelemaan hevostasi. Me rupeamme nukkumaan.\n\nKalle lähti. Halttu nuhteli toveriaan:\n\n-- Ei pitäisi yksinkertaista narrata.\n\n-- Pyh! Jotakinhan täällä ikävissään tekee.\n\nKievarin pihalla seisoivat Kallen patterin tykit. Miehet nukkuivat.\nTäällä oli aivan hiljaista. Vain vahti käyskenteli portilla.\n\nHän laski Kallen pihaan. Tämä hiipi talliin, missä haavoittunut\nMoska-Ruuna oli saanut yhden pilttuun haltuunsa.\n\nTallissa oli lämmin. Kalle sieppasi ruunan juomaämpärin ja juoksi\nnavettaan. Siellä höyrysi valmis haude, jonka hän lähtiessään oli\npannut tulelle. Tuli oli sammunut muuripadan alta, mutta haude oli\nvielä riittävän lämmintä. Kalle ammensi ämpärin täyteen ja juoksutti\ntalliin, palava päre hampaissa.\n\nRuuna hörähteli kuuluvasti, tuntiessaan mielijuomansa hajun. Kalle\nvalaisi päreellä ja nosti ämpärin ruunan eteen.\n\n-- Kas niin, Moska-Ruuna... nyt on meidän vuoro juoda poolia. Mutta\ntämä ei mene päähän... ei mene.\n\nRuuna upotti turpansa ämpäriin ja särpi sieraimet pörhöllään. Kalle\nseisoi päre kädessä, seuraten mielihyvin \"appeen\" iloista huilua. Hän\ntaputteli hevosta lautasille ja puheli lempeästi, melkein hellästi:\n\n-- Saihan ruuna loman... sai. Atleri itte anto... ruunapojalle. Ei\ntarvitse astua valjaisiin huomenna eikä ylihuomenna... ruunapojan.\nHoidetaan haava terveeksi ja sitten kiskotaan taas.\n\nHän tunnusteli sidettä, joka kulki kaulan ympäri, mutta eläin\narasteli. Se puistahutti lavan kärkeä, kuin olisi halunnut karkottaa\npurevan paarman, ja särpiminen lakkasi oitis. Mutta Kalle puheli\nisällisesti:\n\n-- Ei kosketa, ruunapoika, ei... katsotaan vain. Juohan pois...\nniin, niin... Moska-Ruuna... poo-ika.\n\nKuin olisi hevonen käsittänyt tämän huolenpidon, se huokasi syvään ja\njatkoi juontiaan. Näytti siltä, kuin olisi se vapautunut huolesta...\nsekin. Se liikutteli korviaan ja seurasi silmillään Kallen liikkeitä.\n\nKalle hiipi ovensuuhun, istahti sinne ja sytytti uuden päreen.\nNojaten ovenpieltä vasten hän kaivoi taskustaan aapisen ja rupesi\nsitä harvakseen lehteilemään. Hän oli jo päässyt tavauksen alkuun.\nJokailtaiset harjoitukset leiripaikoissa olivat sen aikaansaaneet.\nMuutamat toverit olivat myös auttaneet häntä. He tosin päivällä\nkiusasivat ja ilkkuivat, mutta lepohetken tullen korvasivat sen\nopettamalla häntä. Hyvät oli hänellä toverit... hyvät. Tänä yön\nhiljaisena hetkenä tunsi Kalle syvää kiitollisuutta heitä kaikkia\nkohtaan... Lunkia ja Halttua... Adlercreutzia ja Klingsporia...\nja Korkkia... Korkkiakin. Kaikki he kohtelivat häntä yhtä\nystävällisesti.\n\nPäre paloi kirkkaasti ovesta käyvässä vedossa. Kalle tutki aapistaan.\nPerempänä olevista pilttuista kuului hevosten hengitys, ja silloin\ntällöin jokin yksityinen kavion kaapaisu. Joku rouskutti siellä\nharvakseen... kuin vähäväliä kuulostellen. Sitten alkoi rouskutus\ntaas.\n\nKalle tavasi hartaana, puoliääneen. Hän oli ottanut hatun pois\npäästään.\n\n-- Ii ässä ää _sää -- iisää_. Ämmä ee ii _mei_... tee ää än _tän --\nmeitän_. Jii oo joo -- koo aa _kaa -- jookaa_... oo ällä ee tee _let\n-- oolet_. Tee aa ii... _tai_... vee aa aa ässä _vaas -- taivaas_...\nässä aa _saa -- taivaas-saa_...\n\nPäivystävä aliupseeri kurkisti ovesta ja huomautti:\n\n-- Ei saa polttaa tulta tallissa. Voi pudota heiniin. Kalle puhalsi\npäreen sammuksiin.\n\n-- Ei polteta... herra vääpeli.\n\nJa kömpien Moska-Ruunan seimen alle, hän käpristyi sinne makuulle.\nPimeässä tallissa kuului vain hänen hiljainen, matala äänensä, kun\nhän ulkomuistista luki:\n\n-- Ja anna meille meitän jokapäiväinen leipämme... ja anna meille\nmeidän syntimme anteeksi... niinkuin mekin anteeksi annamme meitän\nvelvollistemme. Ja älä johtata meitä kiusaukseen... mutta päästä\nmeitä pahasta. Sillä Sinun on valtakunta... voima ja kunnia...\niankaikkisesti. Amen.\n\n\n\n\n\n\nTOINEN OSA\n\n\n\n\nI\n\n\nRevonlahden pappilan pihalla kävi iloinen elämä.\n\nEnsimmäisen ja toisen Savon jalkaväkipataljoonan miehiä ja osa\nTohmajärven komppaniaa Karjalan jääkäreistä oli yöksi leiriytynyt\ntulien ääreen pihalle, missä vielä makasi joukko kaatuneita\naamupäivällä käydyn taistelun jäljiltä. Sotamiehet olivat kasanneet\nne läjään saadakseen parempaa tilaa.\n\nKeskusteltiin päivän tapahtumista. Siitä riittikin puheenaihetta.\nKukaan ei ajatellut nukkumaan panoa. Olihan saatu mitä loistavin\nvoitto, joka kunnialla kelpasi Siikajoen rinnalle. Ryssä oli\nperinpohjin lyöty kaksi tuntia kestäneen tappelun jälkeen ja otettu\nvangiksi heidän päällikkönsä, joka nyt vaikeasti haavoittuneena\nmakasi pappilan pirtissä. Sitä paitsi oli suomalaisten käsiin\njoutunut kolme hänen adjutanttiansa, kaksi muuta upseeria, pappi,\nlääkäri ja 432 miestä. Sakeassa lumipyryssä oli rynnätty pappilaa\nvastaan ja pyydystetty ryssät kuin katiskaan.\n\nSuurinta ääntä piti muutaman nuotion ääressä lyhyt ja vanttera,\npystynokkainen mies. Se oli everstiluutnantin komppaniaan kuuluva\nKask, numeroltaan 82. Hän oli taistelun aikana joutunut näyttelemään\nhuomattavaa osaa. Koettaessaan vangita venäläistä kenraalia hän\noli ampua posahuttanut tätä keskelle rintaa, kun ei tämä muuten\nantautunut.\n\nSeisten tulen ääressä hän nyt teki selkoa tuosta urotyöstään -- tiesi\nkuinka monetta kertaa.\n\n-- Mie... tuota huohmaan, jotta siinäpä on korree nappiherra...\nkentraalj varmaanni omassa persuonassaan. Äläst'... ei muuta kuin\npeälle voan! Mutta teä miekkailoo niin juuttaan taitavasi, jotten\npääse lähellekään, vaikka tarjoon sille painettia. Mutta siitäkös\nse huolii... ei muuta kuin pannoo noin... ja noin...! (Kask\nnäytti kädellään, miten vihollisen kenraali oli puolustautunut.)...\nja perrääntyy porttia kohen. Silloin mie oattelin, jotta\nannetaan paukku, kosk'ei ymmärrä immeisten meininkiä... ja niin mie\nlasahutin. Siihen jäi mun kässiinj.\n\n-- Eikös se premiäär-ajutantti Nilssonni vanginna sitä portin\nulokopuolella? -- kysyi pieni, punakka korpraali, joka oli istahtanut\nmiesten joukkoon keskustelua seuraamaan. Hän palveli Tohmajärven\nkomppaniassa ja hänen nimensä oli Olli Heder.\n\nKask katseli suu auki tovereitaan.\n\n-- Nilssonniko sen sitten otti?\n\n-- Joo... niin se olj! Ajutantti sai sen sapelinni, ja Pälkjärven\nmiehet piirittivät ja kantoivat pihaan.\n\n-- Mutta... mie ainahi ammuin... näkihän Rymmikin?\n\n-- Joo... kyllä se teä Kaski losahutti, -- vahvisti Grym'iksi\npuhuteltu. Hän kuului Pieksämäen komppaniaan.\n\nSiitä ei haluttu kiistää, annettiin siis Kaskille se kunnia.\nJokaisella olikin niin paljon kerrottavaa, ettei tahdottu yhdessä\nasiassa kauan viipyä. Tohmajärveläinen talonmies Multanen riisti\npuheenvuoron.\n\n-- Joo... myö käytiin kirkon kimppuun liperiläisten kanssa. Majur\nReetensölt ite johatti, mutta yljkomentoa pitj Aminoffi. Sammaan\naekaan ku' Luute kars' peälle piästä, myö porhallettiin etelästä,\nja Latau kiers' pohjanpuolelle estämään vihollista pakenemasta.\nKirkkomoalla tulj erj käsirysy, kun myö peästiin sinne.\n\n-- Pakoonhan ne puittivat... ryssät heti... suoraan yli joen\npappilaan, -- huomautti hänen toverinsa, rääkkyläinen Antti Hirvonen,\nsotilasnimeltä Stolt. He olivat vierustovereita rivissä.\n\n-- Älähän nyt ou niin tolttina siinä! Pakoonpa tietenni, kun myö\npeällekäytiin.\n\n-- Siehän kyyristelit hautuumaan aijan takana ja päivittelit, jotaa\n\"voe, voe... ku' on vaikee ampua, ku' on niin palajo ristejä!\" --\nnauroi Hirvonen.\n\n-- Se on musta valahe! Siellä mie olin missä muuttii! Toverusten\nkinastelun keskeytti parin Pielisen komppaniaan kuuluvan miehen tulo.\nHe astelivat käsi kaulassa, laulaa jollotellen ja tunkeutuivat aivan\ntulen ääreen. Molemmat olivat humalassa.\n\n-- Älkää riidelkö, pojat! Sopikaa niinkuin mekin! Me saimme Lehmossa\nkeppiä kumpikin, mutta nyt olemme pesta pruurit. Onhan annettu\nryssälle selkään! Voi taitamaton sentään! Ja kyllä se meidän isäntä\non kanssa eri mies!\n\nSe oli kuopiolainen Kröger, joka palveli renkinä everstiluutnantti\nAminoffilla, mutta oli nyt joutunut sotaan niinkuin muutkin.\n\n-- Joo, -- jutteli hänen toverinsa, -- viisitoista kepin iskua ihon\npintaan tälle pojalle! Mutta tänä päivänä niitä ei muistella!\n\n-- Saatiinkos myö tykkejäkin?\n\nKyllä niitä oli saatu -- kolme kappaletta. Ja lippuja myös.\n\n-- Kuulehan, Röökeri... tykkejähi kolome kappaletta... ja\nlippujai... Voe Taavetti sentään!\n\nHe kaulailivat toisiaan.\n\nKröger kömpi pystyyn ja katseli karskisti ympärilleen.\n\n-- Oletteko nähnyt minun isäntääni?\n\n-- Kukas se on?\n\n-- No Noffi, everstiluutnantti Aminoff... etkös tiedä?\n\n-- Vai \"Musta p--le\".\n\n-- Ei se ole se... sehän on se vänrikki -- mitä, eikö se ole\nTohmajärven pataljoonassa?\n\n-- Siell' on, -- vahvisti Multanen, -- everstin ajutantti. Kröger\npullisti rintaansa ja otti askeleen Kaskia kohti.\n\n-- Älä sinä hauku meidän päälliköitä! Ne ovat sentään eri miehiä!\n\nToiset tempasivat hänet istumaan.\n\n-- Älä rupee riitelemään! Peälliköt täss' on toisillai. Tai me\npestouvaamme sulle uuen kujanjuoksun.\n\nToverukset lähtivät jatkamaan matkaansa, kiroillen savolaisia. Kröger\noli niin henkeä täynnä, että unohti itsekin tavallaan kuuluvansa\nsavolaisiin, koska oli kerran Kuopiosta kotoisin. Hän oli nyt\nKarjalan jääkäri, ja se oli _a_ ja _o_ hänen mielestään.\n\nTulen ääressä puhe kääntyi päällystöön. Aitosavolaisella suulaudella\nsiinä arvosteltiin useampia. Upseereista oli kaatunut vain kaksi:\nPieksämäen komppanian päällikkö, kapteeni Aflecht ja luutnantti\nTigerstedt, molemmat Savon toisesta jalkaväkipataljoonasta.\nEnsiksimainittu oli ollut kuulu ankaruudestaan, jonka vuoksi miehet\nolivat häntä yleisesti vihanneet.\n\n-- Peästiin siitä Afletistai kerran, -- jutteli muuan punatukkainen\nja rokonarpinen sotamies, katsellen alta kulmainsa korpraalia,\njosta ei ollut oikein varma, miten tämä tähän keskustelukysymykseen\nsuhtautui. -- Mullekin se huus kerran, jotta \"kaikk' punapeät\nh--ttiin!\" ja toisen kerran toas, jotta \"kukas sua on hernepussilla\nnoamaan lyönnä?\" Kun ei pyhä Pietarj vain humahuttais äijee ihteään\nja passittais pahemmalle puolen.\n\nNaurettiin. Oli se Aflecht ollutkin koko simppusäkki. Ei ollut\nosannut koskaan kunnolla puhutella sotamiestä, vaan haukkunut ja\nmenonnut kuin metsän peikko. Ja lyömäänkin se oli pakannut -- pakana!\n\n-- Kummakos se... Simo Hurtan jälkeläinen -- arvaahan tuon.\n\n-- Kurj se pitää olla! -- huudahti korpraali, jota harmitti miesten\nvapaa juttelu.\n\n-- Joo... kurjpa, kurj... mutta kohtuus kaikessa. Korpraalista ei\nisoja välitetty.\n\n-- Sielläpä on nyt Aflettikin tietä pluuvaamassa, -- veisteli Grym.\n\n-- Mutta... Tiilastatti ois soanna ellee. Se olj erj mies. Niin\nystävällistä herroo harvoin tappoo. Vahinko, että koatui.\n\nSe myönnettiin yksimielisesti. Luutnantti Tigerstedt oli voittanut\nmiehistön rakkauden täydellisesti. Häntä muisteltiin nyt vakavina.\nSilloin tällöin lausuttu sana vahvisti vain edellistä. Simo Hurtan\njälkeläinen unohtui.\n\n-- Samanlainen on sen serkkuhi, vänrikki, -- jutteli Kask. -- Sai\nkaks painetin hoavaa pelastaessaan muuatta miestään.\n\n-- Niinkö? Kuka se oli?\n\n-- Kuulin mie sen nimenni, mutta en nyt muista. Tuolla se makkoo\ntorpassa kirkon vieressä.\n\nVai niin. Ihmeteltiin ja ihailtiin. Nuori vänrikki sai osakseen monta\nkiitossanaa. Miehet lämpenivät hänestä keskustellessaan.\n\nSamassa kiintyi joukon huomio omituiseen kulkueeseen.\nPitkäkauhtanainen ryssän pappi saapasteli edellä, hartiat kumarassa,\nsavolaisen sotamiehen saatellessa häntä ladattu kivääri kädessä. He\ntulivat pirtin puolelta. Papin musta varjo häilähteli muodottomana\nrakennusryhmää vasten.\n\n-- No... mihin sie tuota koapuniekkoo kuljetat? -- huusi Multanen.\n\nSavolainen vastasi niin kansanomaisesti, että miehet purskahtivat\nraikuvaan nauruun. Pappiriepu kiirehti askeleitaan, kokoillen\nkaapunsa helmoja, ja teki hartaasti ristinmerkkejä nähdessään\nkaatuneiden ruumisröykkiön. Hän hävisi pieneen viistokattoiseen\nkopperoon navetan päässä.\n\n-- Mää toakse vahtiin, jottei peäse karkuun! -- huudettiin\nsaattomiehelle.\n\n-- Ei ou hättee, kun on kättä pitempee, -- vastasi tämä, asettuen\nseisomaan oven eteen.\n\nKeskustelu sai uutta vauhtia. Puhuttiin venäläisistä ja heidän\ntavoistaan. Multanen, joka oli kotoisin rajapitäjästä, tiesi kertoa\npaljon. Hän oli joskus joutunut ryssän praasnikoihin Venäjän puolelle\nSuomea -- rauhan aikaan, ja jutteli pitkät jutut. Olipa hän kerran\nollut niiden kirkossakin, Liperin Taipaleella, ja kuullut papin\nsaarnaavan. Suomeksi oli pauhannut.\n\n-- No... mittee tuo sanoi?\n\nMiehet siirtyivät lähemmäs paremmin kuullakseen.\n\n-- Jumalasta juttus' vain... vaikka kovin kömpelösti... koetti\nselittee sen olemassaolloo. \"Varish istuub buussha. Aa... metshämies\ntuloo. Tähtää... laugaishoo... aa varish lentää liegutteloo. Ka\nshiidäh nägööb, jott' on Jumala.\"\n\nMultanen osasi niin mainiosti matkia ryssän papin ääntä, että miehet\nnauroivat ojonaan.\n\n-- Jopa oli! Vai siitä nähtiin! Eiköhän ollut miehessä vika.\n\n-- No... selevä. Mutta kun ne eivät käy koulua, niin laskettelevat\nmitä palturia tahansa.\n\n-- Olj se Taipaleen pappij kerran tavanna meiän pittään rovastin ja\nruvenna kyselemään, jotta kauanko teä olj koulua käynnä, -- jutteli\nMultanen edelleen. -- \"Kaksitoista vuotta\", olj rovasti vastanna.\n\"Aa... kova beä, kova beä!\" olj Taipaleen pappi polittanna. \"A mie\ndalven halkoja hakkashin kirkkoherralle... bääshin lukkariks... a\nshiit het tiakaks -- aa njut oun pappi!\"\n\nNiinpä niin. Senmukaista oli koulunkäynti kuin saarnakin! Toista se\noli Lutherin pappien... opiskelivat kimnaasit ja akatemiat. Mutta\n-- eivätköhän nämä taas lukeneet liikoja? Eikös olisi vähemmälläkin\nvälttänyt?\n\nSe myönnettiin. Liikaa lukivat Lutherin papit. Collanikin osasi\nlatinat ja hepreiskat. Hirvonen oli kerran joutunut passaamaan\nLapinlahdella heidän tänne marssiessaan, kun herrat olivat pitäneet\njuhlaa. Siellä oli pastori Collan lausunut muukalaisella kielellä\npitkät rämssyt.\n\n-- Jospa se olj ruohtia?\n\n-- Ei... Kyllä mie sen verran siitä kielestä tolokun soan. Kuulin\nmie sen nimenni... mitäs se nyt olj? Metsä... hee, hetsämee...\nmetsäheeteriä.\n\n-- Missähän moassa semmoista kieltä hoastellaan?\n\n-- En ossoo sannoo... eikö tuo lie pakanamaitten kieltä.\n\n-- No... on niitä kieliä, -- ihmetteli Multanen. -- Mehtäseeteriä.\n\n-- Joo-o... mutta teä Suomen kieli on kuitenni niitä kaikkein\nselevimpiä -- jutteli Kask. -- Sitä ymmärtää ryssähi. Kun mie\ntappelussa huusin sille kentraalille, jotta \"viskoa poes se hukarj\nkäistäs!\" -- niin eikös teä muuta kuin hossuu kahta kauheammin.\nYmmärsipäs, jotta mie tahoin sen asseista riisua.\n\n-- Mikäs sen ryssän päällikön nimi on? -- uteli Hirvonen. -- Kuulin\nmie sen aamulla, mutta en nyt muista.\n\n-- Eikös se ou Tulapohvi?\n\n-- Ei... Hulatohvi.\n\n-- Ei... ei ou niin. Eikö korpraalj tiiä?\n\n-- En ou ottannu selevee, ryssä kuin ryssä!\n\nSiitä harppasi ohitse rykmentin välskäri Brunou, joka palasi kylältä\nhaavoittuneita katsomasta. Kask kehoitti Multasta kysymään tältä.\nMultanen hyppäsi pystyyn ja juoksi välskärin jälkeen.\n\n-- Herra välskärj, herra välskärj! Brunou kääntyi ja rypisti kulmiaan.\n\n-- No, mikä sinua vaivaa?\n\n-- Tuota... herra välskärj, kun tuolla muisteltiin, jotta mikäs se\non tuon ryssän kentraalin nim', jota --\n\n-- Piru! -- karjaisi Brunou, joka oli aamusta alkaen ollut ankarassa\ntyössä ja jolla nytkin oli hirmuinen kiire. -- Vai minä tässä teille\njunkkareille vielä! Kysy itseltään!\n\nJa hän pyörähti äkäisesti ympäri ja lähti harppaamaan päärakennusta\nkohti koko ajan noituen karjalaisen päättömyyttä. Multanen palasi\nnolona takaisin.\n\n-- Ei ois pitännä mennä kysymään. Se on suuri herra ja sill' on\npaljon hommaa, -- naureskeli korpraali.\n\n-- Tuo Kaskihan tuo käski.\n\n-- Onkos sun pakko mua totella.\n\nPappilan palvelustyttö juoksi poikki pihan aittaa kohti, palava\npäre kädessä. Pidellen hameitaan koholla hän katseli pelästyneenä\nympärilleen.\n\n-- Hei, piikaseni! Mihinkäs sie matkaat? -- huusi Heder.\n\n-- Tulkaa saattamaan... minua niin peloittaa, -- rukoili tyttö. --\nAittaan pitäisi mennä.\n\nKorpraali hypähti ylös ja lähti saattamaan.\n\n-- Mikä sitä piikaista peloittaa? -- kysäisi hän katsellen mielihyvin\ntytön pyöreitä, punakoita kasvoja.\n\n-- Ruumiita niin paljon, -- vastasi tämä ja pälyili ympärilleen.\n-- Pastorska vain patisti lähtemään, kun pitää herroille laittaa\nillallista.\n\n-- Keitä siellä kaikkia on? -- uteli korpraali.\n\n-- En minä tiedä... koreita herroja, kultanappisia. Eikö ne ole\nteidän väkeä?\n\n-- Meiänpä, meiän, kenenpäs muun. Mehän sitä nyt ollaan tään paikan\nisäntiä.\n\nTyttö avasi aitan oven ja astui varovaisesti sisään.\n\n-- Hyi, kun täällä on pimeä!\n\nHän tarkasteli tulenvalossa aittaa. Orret olivat paljaat, ja koko\naitta sen näköinen kuin olisi siellä riehunut paholaisjoukko.\nRikkilyötyjä pyttyjä ja astioita lattialla, muutaman vieressä\nryssän pistin. Sitä oli nähtävästi käytetty vääntimenä. Muutamia\nmoskaksi tallattuja ahvenia makasi siellä täällä, joukossa jokin\nsäilyneempikin. Hederin huomio kiintyi niihin, ja hän nosti muutaman\nylös.\n\n-- Saakohan nuo ottaa?\n\n-- Ottakaa vain... ei täällä mitään ole. Vihollinen on puhdistanut\nkaikki.\n\nHe lähtivät palaamaan. Tyttö kertoi heidän oleskelleen taistelun\naikana nurkkakamarissa. Sinnekin oli luoteja lennellyt yhtenään.\nKetään ei ollut kuitenkaan haavoittunut. Rouva oli nuorimman lapsen\nkanssa maannut lattialla rekipeitteen alla. Mutta pastori oli vain\nistunut kynnyksellä luotien lennellessä pään yli. Venäläiset, jotka\nolivat epäilleet pastorin antaneen tietoja suomalaisille ja siten\naiheuttaneen taistelun, olivat vihan vimmassa lyöneet rikki kaikki,\nmitä olivat käsiinsä saaneet.\n\n-- No, oliko se antanut sitten?\n\n-- En minä tiedä... onpa hyvinkin saattanut. Olisiko se sitten ollut\nniin väärin?\n\n-- Ei -- päinvastoin! Niin pitäisi kaikkien pappien tehdä. Sinun\nisäntäsi on kaikesta päättäen kelpo mies.\n\n-- Niin on... ja kyllä siihen on pitäjäkin tyytyväinen. Ja rouvaan\nmyös.\n\nHeder lähti tytön tytön mukana keittiöön. Hänestä oli somaa seurata\ntuota arkaa olentoa. Sitä paitsi -- hän voisi siellä ehkä paistaa\nsaamansa ahvenet. Olisihan se käynyt tulillakin, mutta hän ei\nhalunnut asettaa korpraalinarvoaan vaaraan liiallisen veljeilyn\nvuoksi. Soittivatkin suutaan siellä ihan vimmatusti! Ja sitä paitsi\n-- tämän \"liikkeen\" avulla hän ehkä myös saisi kuulla jotakin\nherrojen keskustelusta ja suunnitelmista. Hän ymmärsi ruotsia hyvin.\n\nKeittiön pöydällä savusi talikynttilä. Takassa roihusi tuli, jonka\nyllä riippui hahlaimista pata. Perunat kiehua porisivat. Olli Heder\nveti halukkaasti sieraimiinsa niiden tuoksua. Keittiöstä huomasi,\nettä sielläkin oli vihollinen asustanut. Paksu ryssänlimpun jäännös\npohotti pöydällä, ja pienessä läkkipeltirasiassa oli omituisen\nnäköistä hyytelöä -- ihan kuin sammakon kutua. Heder ei ollut koskaan\nsellaista nähnyt. Hän uteli, mitä se oli.\n\n-- En minä tiedä, mutta pastori sanoi, että se pitää tuoda herrojen\npöytään. Jotakin herkkua se on, mutta en minä ainakaan panisi häntä\nsuuhuni. Ja leipäkin...!\n\nTyttö osoitti limpunpuolikasta ja nauraa kikatti.\n\nHeder sai kuulla, että venäläisten ylipäällikkö oli parhaillaan\nollut syömässä, kun suomalaiset ryntäsivät. Valmis ateria oli jäänyt\npöydälle, kun oli tullut niin kiire lähtö.\n\nHän ryhtyi ahveniaan paistamaan, pälyillen koko ajan sisähuoneisiin\njohtavalle ovelle. Sen takaa kuului ruotsinkielistä keskustelua.\nHeder erotti Aminoffin äänen:\n\n-- Bulatov on vaikeasti haavoittunut, mutta minä luulen hänen\nkuitenkin toipuvan...\n\nNiin -- sehän se oli ryssän kenraalin nimi! Heder muisti sen\nkuulleensa. Hän tarkkasi kalojaan, joiden pinnalla suolavesikuplia\nkihisi ja poreili. Oli niin mukavaa näin, kuin muina miehinä, seurata\nherrojen juttelua. Siellä kuulosti olevan myös itse ylipäällikkö,\nkreivi Cronstedt, ukko Lode, everstiluutnantti Christiernin ynnä\nmonta muuta, joita hän ei äänestä tuntenut.\n\n-- Se on niin harmillista, kun annetaan ristiriitaisia käskyjä, --\npuhui Cronstedt. -- Ensin määräys pysähtyä Paavolaan ja sitten taas\npäivän perästä uusi määräys edetä pikamarssissa. Niinkuin me voisimme\nlentää!\n\nTähän vastasi nuorekas ääni:\n\n-- Mutta oikeastaan oli parempi näin. Leikattiinpa vähän\nAdlercreutzin siipiä... sillä kyllä hän olisi laskenut tämänkin\nvoiton omalle tililleen...\n\nNyt puhui monta ääntä yhtä aikaa. Heder sieppasi ahvenet liedeltä.\nPahus sentään -- olivat palaa karrelle! Hän siirtyi penkin päähän\nlähelle ovea kuullakseen paremmin.\n\n-- Saanko leikata teille tuosta viipaleen? -- kysyi palvelustyttö,\nosoittaen ryssänlimppua. -- Uskallatteko syödä?\n\nTottahan nyt sotamies uskalsi -- mikä ettei.\n\nHän sai ison kimpaleen ja ryhtyi aterioimaan. Ruotien kalaa polviensa\nvarassa hän söi ja kuunteli keskustelua.\n\nViereisessä huoneessa oli syntynyt hiljaisuus, jonka yht'äkkiä\nkatkaisi: \"Siinähän se mies on!\"\n\nJoku tuli huoneeseen ja ilmoitti nyt:\n\n-- Herra kreivi! Sananviejä kenraali Klingsporin luota palannut...\n\n-- No, kertokaa, kertokaa! Lepo!... Heittäkää pois tuo\njuhlallisuus... Mitä sinne kuuluu?\n\nKreivi Cronstedtin ääni ilmaisi mitä kiihkeintä uteliaisuutta.\n\n-- Niin... minä tulin perille, Liminkaan... ja ratsastin suoraan\nylipäällikön kortteeriin, -- kertoi väsynyt, hiukan käheä ääni, joka\nvieläkin katkeili hengästyksestä. -- Minulle osoitettiin ovi, joka\njohti ylipäällikön huoneeseen. Sieltä kuului kovaäänistä puhetta,\njossa useampaan kertaan mainittiin herra kreivin nimi...\n\n-- Mitä nuo sanoivat?\n\n-- Luvallanne sanoen, herra kreivi, haukkuivat oikein\nperinpohjaisesti. Erotin sellaisia mainesanoja kuin \"vetelys\",\n\"kuhnuri\" ja monta muuta. Minä tempaisin oven auki ja pysähdyin\nkynnykselle. \"Kreivi Cronstedt on käskenyt minun...\" aloitin, mutta\nhänen ylhäisyytensä keskeytti: \"Missä se herra nyt oleskelee?\"\n\"Revonlahdella! Hän on käskenyt minun raportteerata täydellisestä\nvoitosta, joka on saatu vihollisista...\"\n\n-- Hyvä, hyvä!\n\n-- \"Tahdotteko uskotella meille?\" -- ärjäisi hänen ylhäisyytensä.\nMutta minä vastasin: \"Sitä en uskalla. Herra kreivi ei vain ehtinyt\nlaittaa kirjallista ilmoitusta. Rajuilma, vahva lumi ja huono tie\nestivät osastoa ajoissa saapumasta perille. Kuitenkin on Revonlahti\nnyt ruotsalaisten käsissä. Lippuja, tykkejä, kuormasto- ja\nammustarpeita, kenttäkanslia, ajoneuvot, neljäsataa vankia otettu,\nniiden joukossa kenraalimajuri Bulatov, hänen kolme adjutanttiaan ja\nmuutamia muita upseereita. Kenraali on haavoittunut...\"\n\n-- No... mitäs sanoivat? Kertoja naurahti.\n\n-- Tulivat tietysti tavattomasti hämilleen ja katselivat toisiaan\nkuin hävinneet herrasmiehet. Adlercreutz varsinkin näytti nololta.\nHänen ylhäisyytensä hypähti seisomaan, löi näppiä ja huudahti: \"Se\nCronstedt on eri mies! Sanoinhan minä teille, hyvät herrat... että\nse mies vielä näyttää ihmeitä! Ja eversti Adlercreutz oli aivan samaa\nmieltä... aivan samaa mieltä...\"\n\nHerrat nauroivat. Kertoja oli erinomaisesti matkinut ylipäällikön\nääntä.\n\n-- No... mitä Adlercreutz?\n\n-- Mumisi jotakin ja rupesi sitten kyselemään taistelun kulkua.\n\n-- Se kanttilainen! On niin innostunut Kantin filosofiaan, ettei\nhänellä enää ole aikaa eikä paikkaa edes kategorioina! Ja soimaa\ntoista kuhnuriksi!\n\nNyrkki paukahti pöytään. Heder kuuli, että Cronstedtin ääni vapisi\nvihasta. Hän ei ymmärtänyt kreivin viimeisiä sanoja, mutta arvasi\nniiden sisältäneen jonkin erikoisen moitteen.\n\n-- No... terveeksi sitten! \"Valkoisen laastarin\" malja! -- huudahti\näskeinen nuortea ääni.\n\nHeder puraisi poikki ahvenen pyrstön kuin siten ottaakseen osaa\ntuohon toisessa huoneessa tapahtuvaan maljojen juontiin. Hän tiesi,\nettä viimeisillä sanoilla tarkoitettiin Klingsporia. Niin kutsuttiin\ntätä usein savolaisten ja karjalaisten keskuudessa.\n\nHento naishenkilö tuli keittiöön pienen pojan seuraamana. Heder\narvasi hänet papin rouvaksi. Hän tiedusteli palvelustytöltä\nillallisen valmistumista.\n\nKyllä se pian joutui... Sen kun hän vain sai perunat kulhoon, niin\nolisi valmista. Mutta -- pitikö tuo ryssänlimpun jäännöskin tuoda\npöytään?\n\nPastorin rouva tarkasteli sitä happamen näköisenä.\n\n-- Tuo sotamies on maistanut sitä, -- huomautti tyttö osoittaen\nHederiä.\n\nNyt vasta papinrouva huomasi korpraalin.\n\n-- Ah... ei tiennyt, että täällä oli vieraita. Tuota... miltä\nmaistui tuo leipä?\n\n-- Kyllä se meikäläisen suussa sulaa, -- vastasi Heder nauraen. --\nMiten lie herrojen laita?\n\nPikku poika oli ruvennut juttusille hänen kanssaan.\n\n-- Minä olin leivinuunissa piilossa, kun ammuttiin!\n\n-- Vai niin. Joo -- noin pienet pojat eivät vielä voi tapella, --\nnaureskeli Heder. -- Mutta... isona sitten.\n\n-- En minä uskalla silloinkaan.\n\nLapsi taisteli itkua vastaan. Hän oli vieläkin ilmeisesti järkytetty.\n\n-- Niin... meillä on ollut kauhea päivä, Jumala armahtakoon, --\nhuokasi papinrouva ja hävisi lapsineen viereiseen huoneeseen.\n\nHeder kuuli, että siellä oli alkanut uusi keskustelu, mutta\nei enää viitsinyt jäädä sitä seuraamaan. Häntä hiukan hävetti\nuteliaisuutensa. Mutta kun hänellä oli sellainen luonne, ei hän\nsiitä mihinkään päässyt. Olihan taas niin soma kertoa tovereille,\ntoisille aliupseereille, mitä hän oli kuullut. Nämä kadehtivat häntä,\nkun hän tavallisesti tiesi enemmän kuin nämä. \"Mistä se sinä kaikki\nkuulet?\" kyselivät he. \"No... kun sitä pitää korvansa auki\", vastasi\nhän. \"Korvat auki niinkuin Olli Hederillä\", oli tullut melkein\nsananparreksi toverien keskuudessa. Mitäpäs se haittasi -- sanokoot\nvain.\n\nHän lähti tyytyväisenä kuulemiinsa. Vai olivat aikoneet riistää\nkunnian Cronstedtilta! Ne olivat niin kateellisia keskenään...\nherratkin. Jokaisen olisi pitänyt olla ensimmäinen. Niin, niin...\nitsekukinhan täällä koetti etujansa valvoa -- niinkuin hänkin, Olli\nHeder, Tohmajärven komppanian ensimmäinen korpraali. Hän oli ainakin\nsaanut ylimääräisen aterian, vaikka vaatimattoman. Mutta suomalainen\nsotamies oli vähään tyytyväinen.\n\nUlkona satoi räntää. Oli jo kohta puoliyö.\n\n\n\n\nII\n\n\nDöbelnin prikaati oli majaillut Pattijoella jo pitemmän aikaa.\nSaavutettujen voittojen jälkeen oli asetuttu lepäämään, vaikka\npäinvastoin olisi pitänyt painaa vihollisen jäljessä niin suurella\nvoimalla kuin mahdollista. Mutta Ruotsin armeijassa ei ymmärretty\ntakaa-ajon merkitystä paremmin kuin tiedustelunkaan.\n\nTällainen joutenolo alkoi väkistenkin hermostuttaa. Kelirikon vuoksi\nei muka voitu lähteä liikkeelle. Mutta -- pystyipä ryssä liikkumaan.\nOli vetäytynyt aina Kokkolaan asti. Mikseivät meikäläiset sitten?\n\nLuutnantti Brakel mietiskeli näitä kysymyksiä asunnossaan Pattijoen\nkylässä. Ainoa, joka osoitti aktiivisuutta, oli Sandels. Hän oli\nlyönyt ryssät Pulkkilassa toukokuun 1. päivänä ja huhki parastaikaa\nSavossa. Nyt oli toukokuun loppu.\n\nBrakelin huonetovereina olivat Blume, Gestrin, Hiivari ja Oljemarck.\nViimeksimainittu oli taas käynyt tavattoman harvasanaiseksi.\nPäiväkaudet istui vain piippua poltellen, silloin kun ei ollut\npalveluksessa.\n\nSitä heillä kyllä oli nyt joka päivä -- pari kolme tuntia.\nHarjoiteltiin ketjumuodostelmia ja tulenantoa erilaisessa maastossa.\nRatsuväki hakkasi sapeleillaan puiden oksia, teki liikkeitä jos\njonkinlaisia, \"flankkeerasi, avanceerasi ja retireerasi\" -- niinkuin\ntermit kuuluivat. Mutta -- tästä kaikesta koitui vain vähän iloa,\nkun ajatteli, että vihollinen tällä aikaa varusti uusia asemia, sai\nlevähtää ja koota voimia.\n\nEipä silti, etteikö lepo olisi heillekin maistunut. Mutta -- siihen\nolisi Brakelin mielestä riittänyt lyhyempikin aika. Ja eikö armeijan\nmuonitusta ja kesäajoneuvoilla varustamista olisi myös voitu\npienemmässä ajassa suorittaa?\n\nNäistä asioista keskusteltiin nyt taas. Brakel oli juuri lausunut\nhuomautuksensa muonituksesta ja kesäajoneuvoista. Hän tarkasteli nyt\nvastakkaisella seinällä väreilevää auringon kuvajaista. Se kiehui ja\nvapisi... aivan kuin olisi tuo tulviva valo tahtonut murtaa varjoina\nnäkyvät ikkunaristikot.\n\n-- Mikset puhu mitään, Oljemarck? -- tiukkasi hän. Häntä hermostutti,\nettä toveri murjotti aamusta iltaan -- aivan kuin olisi ollut vihassa.\n\n-- Ei se kannata, -- vastasi tämä ja huokasi raskaasti.\n\n-- Mitä mieltä olet? Voitammeko?\n\nOljemarck kohautti olkapäitään ja meni ulos. Häntä piinasivat\ntuollaiset kysymykset.\n\n-- Tässä kirotussa toimettomuudessa menevät hermot pilalle, --\ntuskitteli Brakel. Hän oli äsken kirjoittanut veljelleen Tukholmaan,\npurkanut sydämensä, koettanut ennustaa tulevaisuutta, mutta synkkä se\noli. Kaikki oli menetetty, paitsi kunnia.\n\nSe, mikä raskaimmin painoi mieltä, oli etelästä päin aivan\näskettäin saapunut huhu Suomen lujimman linnoituksen kohtalosta.\nViapori, Suomen Gibraltar, olisi kuulemma häpeällisesti luovutettu\nviholliselle. Sitä ei tahdottu uskoa -- se tuntui aivan\njärjettömältä. Cronstedtko, Ruotsinsalmen sankari, olisi sellaisen\nteon tehnyt? Mahdotonta!\n\nVäkistenkin solahti keskustelu taas tähän kipeään kohtaan. Siitä oli\njuteltu pitkälti ja leveälti, mutta yhä uudelleen siihen palattiin.\nHeti kun vain tuli hiljaisuus, sai pelätä, että tämä ikäänkuin\nilmassa leijaileva epäilys purkautui sanoiksi. Niinkuin nytkin.\n\nLuutnantti Blume viskasi ssaappaansa nurkkaan ja kirosi:\n\n-- Turhaa on, pojat, rehkiä, kun ei ole armeijalla enää tukikohtaa\netelässä! Suomi on mennyttä!\n\n-- No... älä nyt sentään! -- lohdutteli Gestrin. -- Onhan itse\narmeija vielä.\n\n-- Armeija! -- sähisi Blume. -- Miehet lyövät keilaa sen sijaan, että\nseivästäisivät ryssiä! Ja upseerit leikkivät karusellia.\n\nHän tarkoitti pari päivää sitten ritariksilyönnin yhteydessä\ntoimeenpantuja huvituksia, jolloin nuoremmat upseerit olivat kehää\najaen koettaneet keihäällä lävistää pahvista tehtyjä murjaaninpäitä\ntai tavoittaa rengasta, päämajan herrojen ja Raahen naisten\ntaputtaessa käsiään.\n\n-- No niin... arvoasteet täällä kuitenkin kohoavat, vaikk'ei sitten\nmuuta kuin maattaisiin, -- yhtyi keskusteluun Hiivari. -- Ainakin\nmuutamille.\n\nHän oli katkeroitunut, sillä omasta mielestään hän oli ansioitunut\nyhtä paljon kuin nekin, joiden rintaa nyt koristi Miekkatähdistön\nsuurristi. Hänen nuorempi veljensä Fredrik'kin oli jo luutnantti. Hän\npysyi edelleenkin vänrikkinä.\n\n-- Suremainkin kukkoilee niin, että vihaksi pistelee. Millähän se\nmies on ansainnut ristinsä?\n\n-- No... hänhän on adjutantti ja kuninkaan entinen opettaja, --\nrauhoitteli Gestrin. -- Sitä paitsi -- hän on nukkunut Adlercreutzin\nkanssa samalla patjalla Siikajoen pappilassa.\n\n-- Suremain on oppinut mies.\n\nSitä ei Hiivari voinut sanoa itsestään. Hänellä oli heikot tiedot ja\nsangen vähän halua opiskeluun. Mutta eihän sotaa tiedoilla käytykään,\nvaan sapelilla ja käsivarren voimalla.\n\n-- Mutta se minua harmittaa, ettei Kukko-Kalle saanut rintarahaansa,\n-- jatkoi Gestrin. -- Se poika olisi sen hyvin ansainnut.\n\n-- Kyllä Kalle saa ristinsä kerran, kunhan tästä taas liikkeelle\nlähdetään.\n\n-- Niin... hautaristin, -- ivaili Blume.\n\n-- Sepä onkin hyvä. Tietää ainiaaksi päässeensä lomalle. Kaikki\nvaikenivat. Kuului vain piippujen yksitoikkoinen kurina. Ulkoa\nkajahtelivat sotamiesten iloiset huudot, kun he iskivät keilaa.\nAikansa kuluksi olivat miehet itse veistäneet keilapulikat ja\nvasarat, sorvanneet pallot ja harjoituskentän laitaan laittaneet\nkeilaradan.\n\n-- Ei, tätä ei saata enää sietää! -- huudahti Hiivari hypäten\npystyyn. -- Minä lähden rakuunain luo. Siellä saa ainakin kuulla\nMöllersvärdin vitsejä.\n\n-- Älä lähde! Voimmehan me täälläkin panna pelin pystyyn, -- kehoitti\nGestrin.\n\n-- Pelistä minä viis!\n\nJa Hiivari lähti, läimäyttäen oven perässään kiinni.\n\n-- Lähde mukaan, Oljemarck! -- huudahti hän pihalla seisovalle\ntoverille, joka avopäin katseli keilaradalle päin.\n\n-- En minä viitsi.\n\n-- No, mene sitten roikuttamaan päätäsi noiden toisten joukkoon!\n\nSchantz painui vihellellen kujalle.\n\nOljemarck palasi sisään. Ovea avatessaan hän kuuli Blumen lausuvan:\n\n-- Kultakuulilla ne ampuivat sen herran -- saatte olla varmat!\nArvaten kenestä oli puhe, hän tarrautui keskusteluun:\n\n-- Yhäkö te siitä samasta asiasta...?\n\n-- Eikö sitten saisi? -- kivahti Blume. -- Herra Jumala! Eikö ole\nRuotsin valtakunnassa lakia, joka sen miehen tuomitsisi hirteen!\n\n-- Älä hätäile, kyllä hän vielä siinä roikkuukin!\n\n-- Me puolestamme emme ainakaan näy sitä asiaa eteenpäin vievän.\n\nOljemarck nauroi. Blume oli niin hassun näköinen maatessaan polvet\npystyssä penkillä. Hänen alushousunnauhansa, jotka roikkuivat\nirrallaan, muistuttivat pikku hirsipuun köysiä.\n\n-- Mitä naurat?\n\n-- Älähän nyt kiivastu... minä vain muuten. Tuota... jospa sitä\nCronstedtia hypittivätkin korkeammat kädet...\n\nOljemarck oli yht'äkkiä käynyt puheliaaksi.\n\n-- Korkeammat kädet... kyllä kuulee, että olet aikonut papiksi! --\ntuhisi Blume.\n\n-- Mitä tarkoitat?\n\nBrakel oli siirtänyt jakkaransa lähemmäksi Oljemarckia, joka oli\nistahtanut Hiivarin vapaaksi jättämälle paikalle.\n\n-- Niin... selitäpäs teologiasi!\n\nOljemarck sytytti piippunsa, joka äsken hänen nauraessaan oli\nsammunut. Hän oli sen näköinen kuin maallikkosaarnaaja, joka\nvalmistautuu pitämään hartauspuhetta, vakava ja tyyni. Kulmakarvat\nnousivat ja laskivat hitaasti sitä mukaa kuin hän imi piippuaan.\nPistäen tulukset taskuunsa hän nojasi lynkäpäitään vasten ja puhalsi\npaksun savupilven.\n\n-- Niin... minä olen viime aikoina ruvennut filosofeeraamaan, että\njospa tämä kaikki onkin sallittua... edeltäkäsin säädetty näin,\nettä --.\n\nHän veti savua keuhkoihinsa.\n\n-- ... että...?\n\n--. .. että Suomelle pitää käydä niin... joutua venäläisen valtaan.\nJospa tästä maasta ei muuten kalua tulekaan kuin siten, että isäntä\nvaihtuu...\n\n-- No, olet sinäkin! Ja armeijan upseerin pukua kannat! -- suutahti\nBrakel.\n\n-- Kannan, -- lausui Oljemarck rauhallisesti, -- ja tietääkseni\nkunnialla. Vai voiko joku veljistä väittää, että olisin tämän puvun\nsaastuttanut kunniattomalla teolla?\n\nEi -- sitähän ei kukaan väittänyt. Päinvastoin -- Oljemarck\ntiedettiin urhoolliseksi upseeriksi.\n\n-- Jatka, -- kehoitti Gestrin.\n\n-- Minä vain... että jos vielä tehdään sellainen välihuomautus kuin\näsken, niin -- (hän nyökkäsi päällään ovea kohti) -- tuolla navetan\ntakana on tilaa. Voimme koettaa...\n\n-- Minä pyydän anteeksi, -- sanoi Brakel. -- Tuntui vain niin oudolta\ntuo lausumasi ajatus.\n\nOljemarck puhalsi suuren savurenkaan.\n\n-- Jokainen uusi ajatus tuntuu oudolta, ennenkuin siihen totutaan.\nNiin tämäkin. Sitä paitsi -- se ei ole vallan uusi, se on lausuttu\njo pari vuosikymmentä sitten... (älä yhtään luimistele, Blume!)...\nAnjalan liiton aikoina. Eikä se ole ollenkaan typerä aate. Se voi\nolla nykyiseltä kannalta katsottuna -- epäisänmaallinen, vieläpä\nkapinallinen. Mutta -- se ei merkitse, että se _itsessään_ sitä\nolisi. Se voi olla kaikkein isänmaallisin aate, jos asioita katsotaan\nhiukan avarammasta näkökulmasta.\n\n-- Selitähän tarkemmin.\n\nJa Oljemarck ryhtyi selittämään. Hän kehitti sen vanhan ajatuksensa,\njonka jo edellisestä tunnemme -- viimeksi siitä illasta, jolloin\nhän istui yksinään Siikajoen pappilan kansliahuoneessa, vaikka hän\nsillä kertaa oli joutunutkin kovin monen kysymysmerkin eteen. Eipä\nsilti, ettei noita kysymysmerkkejä yhä edelleenkin olisi ollut, mutta\nhän oli niistä huolimatta uudelleen muovannut Suomen tulevaisuuden\nluonnoksen, ja nyt oli tämän luonnoksen perustavaksi pohjaksi tullut\nsellainen aate, että Suomen oli edelleenkin pidettävä valtiollisena\npäämääränään täydellistä itsenäisyyttä. Jos Anjalan liiton\nepäonnistumisen vuoksi valtakunta-aate oli tullutkin haudatuksi,\nei sen tarvinnut merkitä sitä, että se oli haudattu _ikuisiksi_\najoiksi. Sellainen mahdollisuus saattoi aina tulevaisuudessa tulla\neteen. Hän oli miettinyt tätä asiaa yön hiljaisina hetkinä, ja se oli\nvahvistunut hänen mielessään yhä varmemmaksi.\n\n-- Mahdotonta! -- huudahti Blume, joka yht'äkkiä, itsekään tietämättä\nminkä vuoksi, oli ruvennut kiskomaan saappaita jalkaansa.\n\n-- Sinun kenkimisesi vain vahvistaa minun ajatustani. Sinä vedät\nsaappaita jalkaasi kuin valmistautuaksesi astumaan sen uuden\narmeijan riveihin, joka kerran tässä maassa marssii... suomalaisen,\nkansallisen armeijan, -- jutteli Oljemarck kirkastunein kasvoin.\n\n-- Olettehan poikasina heitelleet \"voileipiä\" järveen? -- jatkoi hän.\n-- Ajattelitte: jos tämä kivi ottaa kymmenen voileipää, toteutuu se\ntai se asia. Eikö niin?\n\n-- Kyllä... mutta välistä se otti vain viisi, -- naurahti Gestrin.\n\n-- Se on totta... mutta usein ylikin arvioidun määrän. Se kohosi\nvielä kerran pinnasta ylöspäin... ja niin muutaman kyynärän vielä\n-- eteenpäin. Katsokaapa... nämä seisahdukset armeijan liikkeissä\novat minusta sellaisia \"voileipiä\", samoinkuin kaikki odottamattomat\nseikat. Siikajoen tappelun jälkeen ajattelin: ei pitänyt kutiaan!\nMutta -- kun peräännyimme -- huomatkaa: me peräännyimme _voiton_\njälkeen, -- ajattelin: voileipä! Viaporin huhuista ajattelen taas:\nvoileipä! Cronstedt, vanha koeteltu upseeri olisi silloin antanut\nmaailman vahvimman linnoituksen noin vain! Revonlahdella voitettiin\nloistavasti, ja minä sanoin itselleni: nyt ainakin poltit näppisi!\nMutta mitä vielä! Tuli tänne kuninkaallinen päiväkäsky, joka\nmääräsi, miten upseerien oli pukeuduttava -- tanssiaisiin! Hitto\nsoi! Armeija pyytää apujoukkoja ja saa vastaukseksi määräyksen --\ntanssiaispuvuista! \"Voileipä!\" ajattelin minä... täysin Viaporin\nveroinen! Minun \"kiveni\" on lentänyt hyvin -- eikö totta?\n\nOljemarck kopisti tuhkat piipustaan.\n\n-- Tuo on vain runollista puhetta. Minulle se ei todista mitään.\n\nBrakel nauroi, mutta hänen naurunsa alta kuulsi yhtäkaikki\nsekaannuksiin joutuneen henkilön hämminki.\n\nOljemarck seisoi nyt keskellä lattiaa ja esitelmöi kuin akatemian\nprofessori:\n\n-- Ehkä ei... mutta minulle se todistaa. Miksi kaikki nämä\nlukemattomat taktilliset virheet? Miksi peräännytään näin kauas\npohjoiseen, kun jo ajoissa olisi voitu pysähtyä? Miksi?\n\n-- Vihollinen ajoi takaa...\n\n-- Vihollinen! Niin kyllä... mutta minkälainen vihollinen?\nLukumäärältään meitä heikompi. Adlercreutzkin on Siikajoen jälkeen\nruvennut tarkistamaan matematiikkaansa.\n\n-- Muonavarojen puute, -- sanoi Blume.\n\n-- Muonavarojen! -- huudahti Oljemarck. -- Hämeenlinnaan jätettiin\nvähän monen viikon muona! Hävitettiin, kun oli niin kiire pakoon.\nPeijakas vie... jos oikein rupean laskemaan, niin minun \"voileipäni\"\nalkavat jo sieltä!\n\nVaikeahan sitä oli väittää vastaan. Oljemarck, pakana, oli niin selvä\ntodisteluissaan.\n\n-- Mutta -- miten ajattelet Suomen itsenäisyyden? Venäjä on vielä\nmahtavampi kuin Ruotsi. Kuinka Suomi Venäjän alaisuudessa voisi\nitsenäisyytensä saavuttaa?\n\nOljemarck ryhtyi uudelleen täyttämään piippuaan.\n\n-- Siihen minä juuri tahdoinkin tulla, -- sanoi hän hetken vaiti\noltuaan. -- Se ei ehkä sitä saavutakaan pitkiin aikoihin. Kuluu\nehkä sata, kaksisataa vuotta, mutta sinä aikana maailma muuttuu.\nOttakaa huomioon: Suomi on korkeammalla sivistystasolla kuin sen\nitäinen naapuri. Se tulee menemään eteenpäin, jos varsinkin --\nniinkuin on huhuttu -- Venäjän keisari antaa meidän pitää omat\nlaitoksemme. Aluksi voi syntyä vain valtio, mutta siitä ei ole\nkuin askel -- valtakuntaan. Ruotsin yhteydessä ei voi syntyä edes\nvaltion alkuakaan, sillä vanhemman sivistyksensä voimalla se sitoo\nmeidät vain lujemmin itseensä. Muistatte kai kuulleenne, kuinka\nsekreettivaliokunta jo 1740-luvulla kielsi suomalaisia käyttämästä\nkansastaan nimitystä \"nation\", koska Suomen ja Ruotsin välillä ei\nmuka saanut tehdä minkäänlaista erotusta. Siitä näemme, miten meidän\nRuotsin yhteydessä käy! Mutta -- jos Venäjä sallii meidän aloittaa\nkansakuntana, niin on alku tehty.\n\n-- Orjia meistä tulee eikä vapaita kansalaisia! -- huudahti Brakel.\n\n-- Ei ole sanottu... lähitulevaisuus sen näyttää.\n\n-- Mutta jos nyt niin kävisi, että tästä maasta tulisi erityinen\nVenäjän yliherruuden alla elävä valtio, niin sivistys täällä ainakin\non kulkeva ennen auotuita uria.\n\nBlume oli saanut saappaat jalkaansa ja polkaisi lattiaa, sillä\nkantapää ei vieläkään tuntunut olevan oikein paikoillaan.\n\n-- Jaa... -- virkkoi Oljemarck, -- silloin tästä ei koskaan tule\nitsenäistä.\n\n-- Kuinka niin? -- kysyivät Blume ja Brakel yht'aikaa.\n\n-- Itsenäisyys edellyttää aina kansallista sivistystä... herännyttä\nkansallistuntoa. Jos täällä eletään ruotsalaisina, saadaan\nitsenäisyysajatuskin haudata.\n\n-- Minä ainakin olen suomalainen! -- huudahti Gestrin.\n\n-- Niin, syntyperältäsi... mutta entä kieleltäsi? Sinun äidinkielesi\non ruotsi, ja sen mukaan sinä olet ruotsalainen.\n\n-- Luuletko sinä sitten, että me rupeamme täällä ryssää puhumaan?\n\nOljemarck kiivastui.\n\n-- En suinkaan! Johan sanoin, että kansallinen sivistys on\nitsenäisyyden ehto. Älä sinä, Blume, rupea kieroilemaan! Sinä ja minä\npuhumme ruotsia, ja meidän lapsemme, ja ehkä lastemmekin lapset.\nMutta niiden lapset jo ehkä puhuvat suomea, samaa kieltä kuin nuo\nmiehet tuolla ulkona!\n\nBrakel löi nyrkkiä polveensa.\n\n-- Sitä minä en usko! Ruotsi tulee aina olemaan Suomen sivistyskieli,\nvoittakoon ryssä tämän maan vaikka kymmenesti! -- Kunnian ja\nsankarien kieli!\n\nOljemarck hymähti. Kaunis kunnia ja mokomatkin sankarit!\n\n-- Sinä pilkkaat! Eikö Kustaa II Aadolfin ja Kaarle XII:n kansaa voi\nsanoa sankarikansaksi?\n\nBrakelkin oli tuohtunut. Hän seisoi Oljemarckin edessä kuin\ntaisteluun vaatien. Tämä oli vastaamaisillaan purevasti, kun hänet\nkeskeytti Hiivarin paluu.\n\n-- Yhäkö te täällä kannuja valatte? _Ja' ska hifva er!_\n\n-- Joo... ja vähän tavallista suurempaa kokoa! -- irvisteli Blume.\n-- No... mitäs sinne kuuluu?\n\nSchantz istahti sängyn reunalle.\n\n-- Möllersvärd oli loistavalla päällä. Kertoi muutamasta\nKaarle herttuan kirjeestä, jonka Klingspor oli saanut. Tämä\nperääntymisretki on kuulemma käänteentekevä... oivallinen oppi\nkaikille jälkeentuleville sotilaille. Tästä alkaa uusi vaihe koko\nsotahistoriassa -- kuulemma.\n\n-- Pihkaa! -- tuhahti Blume.\n\n-- Ei se ole pihkaa, koskapa sen perusteella hänen ylhäisyytensä sai\nsotamarskin arvon ja Adlercreutz ylennettiin kenraalimajuriksi.\n\n-- No... siihen on vaikuttanut Siikajoki.\n\n-- Mutta pohjana on tämä käänteentekevä perääntyminen! Schantz nauroi\nja löi polviinsa:\n\n-- Voi saakeli sentään!\n\n-- Mitäs muuta kuuluu?\n\n-- Ei muuta kuin että huomenna pitäisi maksettaman palkkoja.\n\nHän katseli tovereitaan kulmainsa alta suu veitikkamaisessa mujeessa.\nMutta hänen uutisensa ei tehnyt toivottua vaikutusta.\n\n-- Valhe, niinkuin monta kertaa aikaisemminkin! -- murisi Gestrin. --\nMinä olen jo aikoja pyyhkinyt sanakirjastani sanan \"huomenna\".\n\n-- Mutta se kuuluu olevan tällä kertaa totta -- kahden kuukauden\npalkka yhdellä kertaa. Pojat, Raahen kauppapuodit tyhjennetään\nylihuomenna!\n\nSe kuulosti jo joltakin. Saattoi hyvinkin olla Hiivarin puheessa\nperää.\n\n-- Entäs... milloinkas lähdetään eteenpäin? Schantz huitaisi kättään.\n\n-- Siitä ei puhettakaan! Mutta tänä iltana on tanssit Saloisten\npappilassa. Herrojen käskettiin olla valmiita kello puoli kuusi.\n\n\"Uusi voileipä\", ajatteli Oljemarck, kopauttaen piipunperät\nsaappaansa kärkeen.\n\nHerroille tuli kiire. Jokainen rupesi siistimään itseään. Blume\nkaivoi matkalaukusta puhtaan kaulaliinan, harjasi saappaansa\nja peseytyi. Gestrin rupesi ajaman partaansa. Jokaisella oli\nvalmistuksensa. Äskeinen tuohtuneisuus oli kuin poispuhallettu.\n\n-- Etkö aio lähteä? -- kysyi Brakel Oljemarckilta, joka rauhallisesti\noli vääntäytynyt huoneen ainoaan sänkyyn pitkäkseen.\n\n-- En välitä.\n\n-- Oljemarck jää laskemaan \"voileipiä\", -- ivaili Blume.\n\n-- Mistä voileivistä te puhutte? Onko mamma lähettänyt kottaa\npojalleen?\n\nOljemarck purskahti hilpeään nauruun. Hiivari oli niin hullunkurisen\nnäköinen, haisteli ja nuuski ympärilleen kuin erottaakseen\nvehnäleivän hajun.\n\n-- Ei niitä nuuskimalla löydy.\n\n-- No... helkkari!\n\nHiivari oli kahden vaiheilla -- lähteäkö vai jäädä. Hän luuli\nOljemarckin saaneen paketin.\n\n-- Mene, mene! Ei se ole mitään...\n\nToverit lähtivät, ja Oljemarck jäi yksin. Ikkuna oli auki pihalle, ja\nlinnut lauloivat sen edessä kasvavassa koivussa. Oljemarck kuunteli\nniiden visertelyä. Hänen ajatuksensa retkeilivät kotiin. Sielläkin\nkasvoi korkea pihakoivu, jossa varmaan kävi yhdenlainen sirkutus.\n\nHän kuunteli lintujen ääniä. Naaraspeippo äänteli surullisesti kuin\npuolisoaan kutsuen. Yks'kaks' kajahti ilmoille iloinen surina,\nkun uros toi pesään syötävää. Puolisot haastelivat keskenään --\nse oli rakkauden kieltä. \"Tshi, tshi, tshi\", pani peippo-emo,\naivan kuin tiedustellen, että mitä maailmalle kuului. Johon uros\nvastasi: \"sytt-sytt-sytt...\" -- ikäänkuin varoittaen puolisoaan\nliiasta uteliaisuudesta. Olihan siellä näkemistä ja kuulemista.\n\"Fib-fib-fib-pap-pap!\" Siinä lähti parvi koreita herroja\nratsastamaan. Surahdus vain -- niin uroskin lensi tiehensä, ja\npesästä kuului vain naaraan hiljainen piipitys.\n\nOljemarck huokaisi ja sulki silmänsä. Koti, koti... milloinkahan\nhän pääsisi kotiaan näkemään -- ja pääsisikö koskaan --? \"Onko mamma\nlähettänyt kottaa pojalleen?\" Tuo lause toi Oljemarckin mieleen\nvastapaistetun vehnäsen tuoksun. Kuvitelma oli niin voimakas, että\nhän huoahti pitkään. Ennen... kotona hän oli -- vehnäsen tuoksun\ntunkeutuessa hänen lukukammioonsa noussut pöydän äärestä ja hiipinyt\npakaritupaan \"näpistelemään\".\n\nHän kohottausi istualleen. Peipposten sirkutus oli alkanut jälleen.\nNiin... niin -- linnut rakensivat pesiään, mutta Suomen kansan kodit\nolivat sodan särkemät ja hajoittamat.\n\nYht'äkkiä hän muisti pienen torpan Hämeenlinnan ja Pälkäneen välillä,\nmaantien varrella. Olikohan se säilynyt? Olikohan vihollinen\njättänyt sen koskematta? Kuinka mahtoivat jaksaa sen haltijat --\nnuori pari? Oliko mies lähtenyt armeijaan ja jättänyt vaimonsa? Vai\nkyyröttelivätkö jossakin pakopirtillä kodin raunioiden savutessa\nvaltatien varrella? Olisi ollut soma tietää se.\n\nOvi aukeni hiljaa, ja Mikko Tossavainen ilmestyi kynnykselle. Hän\nteki asennon, mutta heittäytyi sitten tuttavalliseksi.\n\n-- Tuota... näin, että täältä lähtivät toiset herrat, niin tulin\nkahtomaan, jotta --.\n\nOljemarck ei olisi halunnut jutella, mutta tiesi kokemuksesta, ettei\nMikosta niin helposti selviydytty. Hän käski tämän istua.\n\n-- No, miksei luutnantti mennyt?\n\n-- Eipä tehnyt mieli... en minä ole lähtenyt tanssimaan, vaan\ntappelemaan.\n\nMikko kynsi niskaansa.\n\n-- Sitähän minäkin, että sotaan sitä on lähdetty. Ja onhan tuota\nsaatu jo vähän ollakin.\n\nOljemarck hymähti. Mikko Tossavaisen aika oli kulunut hevosen\nhoitelussa ja herransa passauksessa. Ei hän ollut isosti ruudin savua\nhaistellut.\n\n-- Miehet valittavat tupakan puutetta... sanovat, että jos ei meidän\nintenttuuri anna, pitää lähteä ryssältä ottamaan.\n\nMikko siristi silmiään, Oljemarck ymmärsi yskän. Hän ojensi Mikolle\ntupakkakukkaronsa.\n\n-- Panehan nyt tuosta ensi hätään.\n\nMikko kaivoi niveräpiippunsa ja ryhtyi naurussa suin lataamaan.\n\n-- Vai herra luutnantin massista... tuota -- jospa lopahtavat?\n\nNo... ei ne nyt vielä ihan... Tuota... mitäs Mikko arveli tästä\nsodasta? Voitettaisiinko ryssä vai ei? Vai ottaisiko vihollinen tämän\nmaan?\n\nNo... johan nyt toki -- vai että ottaisi! Ei sinnepäinkään! Vaikka...\nkyllä kai se ottaisi, mutta kun sitä ei anneta! Mikko sylkäisi\nuunin eteen kuin sanojensa vahvikkeeksi.\n\n-- Mutta... minkäs teemme? Vihollisella on paljon suuremmat voimat\n-- ja me täällä vain lepäilemme.\n\n-- Noo... me lähdetään tästä taas ja annetaan ryssälle kyytiä! --\ntoimesi Mikko.\n\nHm... mutta jospa se olisikin parempi, että saataisiin uusi isäntä?\n\nMikko säpsähti kuin olisi käärme häntä puraissut. Hän sammutti\npeukalon päällä piippunsa kuin peläten, että hänen tupakointinsa\nsaattaisi aiheuttaa jonkin hirvittävän räjähdyksen. Tätä oli\nOljemarck odottanutkin. Hän nautti aina saadessaan kuskinsa tällaisen\nhämmennyksen valtaan.\n\nMikko nousi ja pisti piipun taskuunsa. Hän ei pitänyt tämänlaisista\nkeskusteluista.\n\n-- Leikkiähän se luutnantti tietysti... Eihän me nyt tässä isänmaata\nryssälle -- hyvänen aika! Johan se nyt menisi vallan männikköön! Ja\nmitä se kuningas sanoisi, jos suomalainen noin vain -- Ei -- kyllä me\najamme hapankaalin syöjät takaisin. Se on _pakko!_\n\nHän lähti alakuloisena, että oli jälleen epäonnistunut. Hän oli\ntullut juttelemaan isäntänsä kanssa, mutta tämä oli muuttunut niin\nomituiseksi, ettei hänestä enää saanut tolkkua. Rupesi joka kerta\nvaarallisia asioita vatvomaan. Vai että ryssälle! Eihän toki... niin\nkehnoksi ei suomalainen vielä ollut muuttunut, että maansa möisi.\n\nJa Mikko asteli talliin luutnantin hevosta katsomaan. Hän harjasi\nsen, antoi niukan appeen, tarkasteli satulaa ja jalustimia. Seuraten\nhevosen syöntiä hän virkkoi puoliääneen:\n\n-- Syöhän nyt, että pääset herraasi lennättämään. Siltä sekoo muuten\npää.\n\n\n\n\nIII\n\n\nLounatmäessä, vapaaherra Enefeltin kodissa, elettiin hyvin\nristiriitaisissa tunnelmissa. Talon entinen, korkeaisänmaallinen\nhenki oli tullut pahasti häirityksi, joutunut sekaisin. Mielipiteet\nolivat alkaneet horjua. Ei oltu enää yhtä varmoja kuin ennen. Sen oli\nsaanut aikaan ruhtinas Donatjevin oleskelu talossa.\n\nMutta -- se oli vain välillinen syy. Tuohon epävarmuuteen ja\nhaparoimiseen vaikuttivat muut seikat, jotka ruhtinaan ilmestyminen\noli vain nostanut pinnalle. Vapaaherra oli pahasti velkaantunut.\n\nNuori venäläinen ylimys oli heti iskenyt silmänsä Hannaan. Voittajan\nvarmuudella hän oli merkinnyt neidon itselleen. Mutta -- ei missään\nkevytmielisessä tarkoituksessa, vaan vakaassa aikeessa naida hänet.\nJa tämä havainto oli saanut vapaaherra Enefeltin tarkistamaan\nvaltiollista kantaansa. Tuosta avioliitosta saattaisi koitua\npelastus, sillä ruhtinas kuului olevan rikas.\n\nTurun Diskontti, josta hän oli lainannut mm. viimeiset\nvaltiopäiväedustusrahansa, oli ruvennut muistuttelemaan saatavistaan.\nEpäkäytännöllisenä miehenä oli vapaaherra päästänyt talonsa\nrappeutumaan. Se oli kiinnitetty melkein yli arvonsa. Jollei hän\nvoisi velkaa maksaa, joutuisi tila myytäväksi.\n\nHanna oli suhtautunut ruhtinaan ihastuksen ilmauksiin tyynesti.\nHänestä Donatjev oli poikanen vielä, jota oli vaikea ottaa\nvakavasti. Hän ei ollut valehdellut kirjoittaessaan Oljemarckille,\nettei hänen rakkauttaan vielä ollut löytynyt. Sitä paitsi --\n_hänen_ valtiollinen kantansa ei ollut vielä muuttunut, vaikka\nhän -- niinkuin oli Oljemarckille kirjoittanut -- oli ruvennutkin\nymmärtämään toisinajattelevia. Nuo kirjeiden raaputukset olivat\nvain olleet sekavassa mielentilassa elävän nuoren naisen tavallisia\nhermostuneisuuden ilmauksia. Tuon hermostuneisuuden aiheuttivat\nvanhempien neuvottomuus, Oljemarckin kiihkeät lemmenvakuuttelut,\nruhtinaan liehittely, yhteiskunnan sekavuus. Ehkäpä hän oli joinakin\nhetkinä turvautunut hengessään ruhtinaaseen, levähdyttäen sieluaan\nkuvittelemalla tulevaisuuttaan tämän puolisona. Kuka osaa selvittää\nkaikki 25-vuotiaan naisen sielun liikkeet.\n\nMutta -- ruhtinaan mentyä hän oli ruvennut ajattelemaan asiaa\nvakavammin. Tavallinen psykologinen ilmiö: kun ei ollut enää\nlähettyvillä nuorta, miellyttäväkäytöksistä miestä, joka pyysi\nkävelyille ja ratsastusretkille, puhui ranskaa ja hassutteli\nkaikenmoista, valtasi Hannan yksinkertaisesti ikävä. Henrik August\nOljemarck oli kaukana sodassa, vanhemmat istuivat nurkkakamarissa\npuoliääneen keskustellen, huolestuneina ja huokaillen. Palvelijat\ntekivät, mitä halusivat. Koko talo oli kuin liitoksistaan irti.\nKukaan ei välittänyt hänestä. Sellaisessa elämässä, varsinkin\nhiljaisella maaseudulla, jonka rauhaa häiritsivät vain läpikulkevat\nvihollisjoukot, lensi ajatus henkilöön, joka äsken oli asunut talossa\nja voittanut kaikkien myötätunnon. Silloin ei ajateltu, oliko hän\nystävä vai vihollinen, sillä elämä oli niin kummasti muuttunut, että\nystävät olivat etääntyneet ja viholliset ikäänkuin astuneet lähemmäs.\nNäin oli Hannan laita. Hän istui huoneessaan ikkunan ääressä ja\nkatseli omenapuita. Niiden kukat olivat parast'aikaa nupulla. Oh,\nkevät, kevät... mutta niin murheellinen ja raskas kevät, jolloin\nsydän oli pakahtumaisillaan sanoin selittämättömästä ikävästä...\njolloin kaikki luisui kuin käsistä, entiset kuvitelmat ja ajatukset...\nja tulevaisuus näytti toivottomalta...\n\n       *       *       *       *       *\n\nMuutamana iltana, aivan toukokuun lopulla, istuivat lounatmäkeläiset\nverannalla kahvia juoden. Päivä painui hiljalleen länteen, Päijänteen\ntaa. Lahti kimalteli sen viimeisistä säteistä.\n\nPari viikkoa sitten oli saatu varmuus Viaporin antautumisesta.\nPitäjään oli saapunut linnoituksen sotamiehiä, jotka vahvistivat\ntuon turman viestin todeksi. Vapaaherraa se oli aluksi kovin\njärkyttänyt. Hän oli kironnut Cronstedtin ja hänen kanssaan toimineet\nupseerit. Mutta -- tyynnyttyään hän oli ruvennut katselemaan asioita\ntoisessa valossa. Nyt ei ollut enää estettä Hannan ja ruhtinaan\nkihlautumiselle. Maa oli mennyt, venäläinen tulisi valloittamaan sen\nlopullisesti. Oli paras ottaa uusi suunta, niin karvaalta kuin se\nvälistä tuntuikin.\n\nHe keskustelivat näistä kysymyksistä, pohtivat niitä puolelta ja\ntoiselta. Ruhtinaan nimeä ei mainittu, mutta hän oli kuitenkin koko\najan mielessä -- varsinkin vanhemmilla. Hanna oli alakuloinen. Käsi\nposkella hän katseli iltaruskon kultaamaa lahdenpintaa. Tuon lahden\nselälle he olivat ennen Henrik Augustin kanssa laskeneet kelkalla.\nSiitä tuntui nyt kuluneen niin mahdottoman pitkä aika. Se oli kuin\ntapahtunut jossakin perin oudossa elämänkaudessa, josta ei nyt saanut\nkiinni, vaikka kuinka olisi halunnut.\n\n-- Nyt tulee sitten rauha, -- kuuli hän isänsä sanovan.\n\nHän ojentautui ja otti kuppinsa. Kahvi oli jo aivan jäähtynyt.\nEteensä tuijottaen hän koetti ajatella, mitä isä oli sanonut. Rauha?\nMitä se merkitsi? Sitäkö, että hänen elämäänsä palajaisi rauha tämän\npitkän ja toivottoman rauhattomuuden jälkeen?\n\n-- Niin... -- huokasi hän, -- kaipa se nyt tulee.\n\n-- Etkö usko siihen?\n\nHanna katsahti isäänsä. Tämän ilme oli pingoittunut ja ärtyisä.\n\n-- En tiedä... Henrik August kirjoittaa, että Revonlahden jälkeen\nkäy armeijan kulku etelään...\n\nVapaaherra suuttui.\n\n-- Henrik August -- Revonlahti! Joko sekin mies on ruvennut\nisänmaalliseksi?\n\nVapaaherran mielestä hän aina tuli myöhään. Ennemmin olisi pitänyt\najatella niin. Hän oli jo hengessään antautunut ja moitti Oljemarckia\nsiitä, että tämä nyt uskoi voittoon. Siitä herrasta oli alituinen\nvastus! Eipä Hanna ollut ennen antanut sen miehen mielipiteille\narvoa. Mistäs tämä nyt tuli?\n\nHanna ei ehtinyt vastata, sillä samassa karahutti kaksi ratsua\npihaan, ja ruhtinas Donatjev hyppäsi satulasta. Hän heilautti\niloisesti kättään ja jätettyään hevosensa palvelijasotamiehen\nhuostaan nousi reippain askelin verannalle.\n\n-- Oh... tervetuloa! Teidän ruhtinaallinen korkeutenne hämmästyttää\nmeidät äkillisellä ilmestymisellään.\n\n-- Tulenko sopimattomaan aikaan?\n\n-- Ette suinkaan! Tässä me juuri keskustelimme teistä.\n\nHanna katsoi äitiinsä moittien. Kuinka näppärästi tämä osasi\nvalehdella!\n\nRuhtinas istutettiin pöytään. Hän loi Hannaan ihastuneen katseen.\nTämä punastui. Nuori mies oli todellakin uljas.\n\nDonatjev kertoi olevansa paluumatkalla Heinolasta, maaherran luota.\nOli ilmaantunut asioita. Hän oli pyytänyt päälliköltään tätä\ntehtävää. Hänestä oli mieluisaa ratsastaa tähän suuntaan.\n\nJälleen ihastunut katse.\n\nVapaaherra koetti kysellä rintamakuulumisia, mutta ruhtinas oli\nsalaperäinen. Kyllä kai Sandelsin voitot jo tiedettiin? Hän oli\npuhdistanut melkein koko Savon, ja venäläiset olivat hiukan ahtaalla.\nMutta kylläpä asiat järjestyisivät. Viapori oli saatu, ja se oli\npääasia. Kaikki muu menisi itsestään.\n\n-- Mutta... osoitukseksi siitä, että aikeeni ovat vakavat, olen\nkäyttänyt hyväkseni tätä tilapäistä vastoinkäymistemme aikaa ja\nsaapunut asiassa, joka minulle on elämän ja kuoleman kysymys. Olen\ntullut pyytämään _baronne_ Hannan kättä.\n\nRuhtinas oli noussut seisomaan. Hän oli jonkin verran kalpea.\nVapaaherra puolisoineen oli hämmästynyt. Näinkö pian tuo toivottu\nasia toteutui? Hanna oli nostanut kädet kasvoilleen ja hänen povensa\nnousi ja laski kiivaasti.\n\nHän muisti äskeiset mietteensä. Nyt hänestä tuntui, että tuo aika,\njolloin he olivat Henrik Augustin kanssa yhdessä laskeneet mäkeä,\nolikin aivan lähellä. Hän näki, kuinka Henrik August ohjasi ja\nohjatessaan jutteli: \"Ei täällä ole avantoja... minä kyllä lasken\nselvintä tietä.\" Hänestä oli tuntunut turvalliselta istua kelkassa.\nHenrik August oli niin varma ja rohkea... Hän havahtui siihen, että\näiti hiljaa tarttui häntä käsipuolesta.\n\n-- Hanna... ei sovi istua noin...\n\nVapaaherra oli tointunut ensimmäisestä hämmästyksestään. Nyt hän oli\npäässyt puheesta kiinni. Hän kiitti siitä suuresta kunniasta, minkä\nhänen ruhtinaallinen korkeutensa tämän kosinnan kautta oli talolle\ntehnyt. Mutta... ennenkuin kysyttiin tyttären mieltä, olisi hyvä\ntietää, eikö hänen ruhtinaallinen korkeutensa ollut vielä alaikäinen\n(vapaaherra Enefelt hymyili anteeksipyytävästi)... toisin sanoen, ei\nvielä täyttänyt kahtakymmentäyhtä vuotta?\n\n-- En ole vielä täyttänyt, mutta vuoden lopussa täytän. Sitä paitsi...\naion matkustaa Pietariin naimalupaa hankkimaan aivan ensi tilassa.\n\nAsia oli sitä myöten selvä. Mutta mitä Hanna sanoi?\n\nTämä oli taistellut itsensä kanssa pääsemättä selvyyteen. Kosinta\noli tullut kovin äkkiä, yllätyksen tapaisesti. Hän ei oikein vielä\ntiennyt. Hän pyysi mietintäaikaa.\n\n-- Niin... meistäkin on parasta niin... teidän ruhtinaallinen\nkorkeutenne ymmärtää...\n\nVapaaherratar hymyili hunajan makeasti. Mikäpä siinä... ruhtinas\ntyytyi.\n\nVapaaherra lähti häntä saattamaan ratsain. Sillä aikaa oli Hanna\nvapautunut. Hän katsoi äitiään kasvoihin kuin kysyen, mitä mieltä\ntämä todellisuudessa oli.\n\n-- Tiedäthän, rakas lapsi, isäsi ja minun toivomuksen...\n\nNiin, niin... hänet myytiin noin vain... vanhempien taloudellisen\npulan selvittämiseksi.\n\n-- Etkö rakasta ruhtinasta?\n\n-- En tiedä...\n\n-- Rakastatko Henrik Augustia?\n\n-- En tiedä sitäkään...\n\nHanna lähti puistoon ja ohjasi askeleensa vanhan lehmuksen alle.\nSiellä hän nojaten puun kylkeä vastaan puhkesi hillittömään\nitkuun. Jos Henrik August Oljemarck nyt olisi ollut paikalla, hän\nolisi korjannut kypsän hedelmän. Hannan sielussa oli puhjennut\njotakin hedelmällistä ja kirkasta. Se oli ollut tähän saakka kuin\nkoteloituneena. Kuta vanhempana tuollainen puhkeaminen tapahtuu,\nsitä rajumpaa se on. Tänä hetkenä hän ei ajatellut ruhtinasta eikä\nloistavaa tulevaisuutta tämän rinnalla. Hän muisteli Henrik Augustia\nja sitä hetkeä, jolloin kymmenen vuotta takaperin oli seisonut tämän\nsaman lehmuksen juurella ja vannonut ikuista uskollisuutta. Mutta --\nnyt olivat olosuhteet niin paljon muuttuneet, että hän harhaili kuin\neksyksissä. Olisipa Henrik August ollut täällä...\n\n       *       *       *       *       *\n\nHän havahtui siihen, että häntä huudettiin. Äiti siellä huhuili. Oli\ntullut vieraita.\n\nHanna kuivasi kyyneleensä ja kiiruhti sisään. Siellä, salissa,\nistuivat rouva Oljemarck ja hänen isänsä, vanha rovasti Rajalin.\n\nEnsiksimainittu ei ollut käynyt talossa ainakaan pariin vuoteen.\nRovastia ei vapaaherra taas ollut ennemmin sietänyt tämän horjuvan\nvaltiollisen kannan vuoksi. Nyt he olivat saapuneet yhdessä.\n\n-- No, kuinka sinä jaksat, tyttäreni? -- kysyi rouva Oljemarck,\ntullen Hannaa vastaan. Hän katseli tätä tutkivasti. Oliko täällä\ntapahtunut jotakin --?\n\n-- Hyvin minä jaksan. Kuinka täti on voinut?\n\nHanna koetti näyttää iloiselta. Ja hän olikin ilahtunut nähdessään,\nkeitä vieraat olivat. Henrik Augustin äidistä hän saisi nyt tukea\nja rohkaisua, jota hän niin suuresti tarvitsi. Hän istahti tämän\nviereen, ruveten keskustelemaan kaikenlaisista pikku asioista.\n\nRouva Oljemarck hehkui intoa. Hänen mielestään maa olisi pian puhdas\nvihollisista.\n\n-- Djah! -- pani vapaaherra, -- miten mahtanee käydä. Hänen\nmielestään nämä vieraat olivat tulleet sangen sopimattomaan aikaan.\n\n-- Sandels on eilen saapunut Turakkalaan, Juvalle. Pian hän on täällä\nja me olemme vapaat!\n\nRovasti oli hermostunut. Hän oli luullut täältä saavansa tukea\nhorjuville mielipiteilleen, mutta nyt näytti talon isäntä kääntäneen\nkelkkansa.\n\n-- Mitä... eikö vapaaherra ole oikein varma --?\n\n-- Djah! -- pani vapaaherra taas. -- Luulen, että -- maa on mennyttä...\nViapori...\n\n-- Niinpä niin... sehän kyllä oli tapahtunut -- mutta jospa\nmaa-armeija...? Rovasti vilkuili ympärilleen kuin apua etsien, mutta\nei löytänyt sitä muualta kuin tyttärestään.\n\n-- Pappa on kovin hermostunut sen valajutun vuoksi. Mutta minä olen\nlohduttanut, että se menee aivan huomaamatta.\n\n-- Djah... minä luulen, ettei se mene huomaamatta. Luulen, että\nsiitä aivan kohta saapuu tiedustelu.\n\nNo nyt kuultiin! Rouva Oljemarck'kin katseli hämillään vapaaherraa.\n\n-- No, mitä Herran nimessä sitten on tehtävä? -- huudahti rovasti.\nHän oli sytyttänyt vapaaherran tarjoaman piipun ja veteli savuja\nhermostuneesti.\n\n-- Luulen, että on varmin kuuluttaa se. Toinen asia on, seurataanko\nsitä sitten vai ei.\n\n-- Mutta mitä te, herra vapaaherra, tekisitte minun sijassani?\n\nAsianomainen muisteli keskusteluaan ruhtinas Donatjevin kanssa. Tämä\noli menomatkalla uskonut hänelle muutamia tärkeitä uutisia.\n\n-- Luultavasti kuuluttaisin... sillähän siitä pääsisin.\n\nRovasti oli aivan ihmeissään. Mihin oli tästä talosta hävinnyt sen\nentinen korkeaisänmaallinen henki? Hän katseli läsnäolijoita kuin\nneuvoa pyytäen. Kaikki olivat niin kumman näköisiä, vapaaherra ja\ntalon rouva hermostuneita. Mutta Hanna istui tyytyväisenä hänen\ntyttärensä rinnalla ja jutteli hänen kanssaan kuiskaten. Heillä\ntuntui olevan omat salaisuutensa.\n\nHän poltteli hermostuneesti eikä pitkään aikaan puhunut mitään.\nSiellä oli kuulutus hänen työpöytänsä laatikossa. Hän oli aikonut\nantaa kappalaisen lukea sen, mutta tämä oli kieltäytynyt.\n\n-- Nyt minä en enää ymmärrä mitään, -- lausui hän viimein, puhaltaen\npaksun savupilven. -- \"Antakaa keisarille, mikä keisarin on, ja\nJumalalle, mikä Jumalan on.\" Se sana on selvä. Mutta kumpi tässä nyt\non \"keisarin\" paikalla... Kustaa IV Aadolfko vai Aleksanteri I?\n\n-- Sehän on selvä! -- huudahti rouva Oljemarck.\n\n-- Ei se ole niin selvä, -- sipitti vapaaherratar.\n\n-- Aleksanteri I on ainakin keisari, -- nauroi vapaaherra, ollen\nsanovinaan hyvänkin sukkeluuden.\n\nRovasti kohautti olkapäitään. Ei tästä saivartelulla selviydytty. Oli\nkysymys siitä, kumpaa oli toteltava.\n\n-- Venäjän keisaria tietysti, sillä hänhän on -- lähempänä.\n\n-- Mutta... meidän laillinen esivaltamme on Ruotsin hallitus, --\nkiivaili rouva Oljemarck. -- Vai mitä sinä, Hanna, arvelet?\n\nTämä nyökäytti päätään. Oli niin soma yhtyä kannattamaan Henrik\nAugustin äitiä. Tuntui kuin olisi jotenkin hyvittänyt poikaa kaiken\nsen jälkeen, mitä tänä iltana oli tapahtunut.\n\n-- Minun Henrik Augustini on ainakin oikeassa, -- puhui rouva\nOljemarck innostuneena, aivan kuin olisi arvannut Hannan ajatukset.\n-- Hän aikoo täyttää velvollisuutensa viimeiseen asti, kävi sitten\nkuinka hyvänsä. Ja kuitenkin hänellä on isävainajansa mielipiteet.\n\nRouva Oljemarck lausui kuin uhalla viimeiset sanansa. Tässäpä talossa\npitäisi nyt ymmärrettämän sellainenkin ajatussuunta.\n\nHän kumartui jälleen käsityönsä ääreen. Hanna katseli hänen kaunista\nniskakaartaan. Uljas nainen! Ah, kunpa hänkin voisi olla noin varma\nsiinä yhdessä asiassa!\n\nYht'äkkiä hän innostui. Aivan kuin tahtoen heittää harteiltaan jonkin\nikävän taakan hän huudahti loistavin silmin:\n\n-- Minä ainakin kannatan Henrik Augustia! Hän on sentään mies! Hän\nkulkee kunnian tietä loppuun asti. Minkä ihminen vakaumukselleen\nmahtaa... mutta velvollisuus ennen kaikkea.\n\nRouva Oljemarck loi häneen kiitollisen katseen. Oliko hänen rakkaalla\nHenrik Augustillaan vielä toivoa --?\n\n-- Sinä, Hanna, olet siis sitä mieltä, ettei pidä ruveta välipuheille\nvihollisen kanssa.\n\n-- Niin.\n\nVapaaherratar oli yht'äkkiä käynyt levottomaksi. Hänestä uhkasi hyvä\nasia mennä ihan vinoon. Kutsuen Hannan syrjään hän kehoitti häntä\nmenemään huoneeseensa. Tämä pani vastaan. Mutta äiti katsoi häntä\nuhkaavasti.\n\n-- Sinä menet nyt... jälkeenpäin selitän sinulle.\n\nSiirryttiin ruokasaliin. Siellä oli illallispöytä katettu. Sen\nääressä hiukan rauhoituttiin. Rouva Oljemarck tiedusteli, mihin Hanna\noli joutunut. Vapaaherratar selitti hänen tulleen pahoinvoivaksi ja\nmenneen huoneeseensa.\n\nAterioitiin melkein äänettömästi. Jokaista painoi jokin huoli, josta\nei päästy erilleen. Vapaaherra ajatteli Sandelsin voittoja. Jospa\ntämä hyvinkin puhdistaisi vielä koko Itä-Hämeenkin... tiesi hänet.\nVapaaherratar puolestaan oli huolissaan Hannasta. Rouva Oljemarckin\nseura ei ollut hänelle terveellistä. Kumma, kuinka muutamilla\nihmisillä oli suuri vaikutusvalta... toisiin, mutta ei omaisiinsa.\nHannan asia piti lähitulevaisuudessa saattaa järjestykseen. Voisihan\nruhtinas antaa sellaisen lupauksen, ettei kihlausta julkaistaisi\nennen rauhan tuloa...\n\nRouva Oljemarck päätti heti kirjoittaa pojalleen ja ilmoittaa tässä\ntalossa tapahtuneista muutoksista... ennen kaikkea siitä, jonka\nluuli huomanneensa Hannassa. Hän oli varma, että hänen rakas Henrik\nAugustinsa suuresti ilahtuisi. Tämän viimeiset kirjeet olivat\nolleetkin niin alakuloisia, että äidin sydämeen koski niitä lukiessa.\n\nRovasti taas päätti julkaista Buxhövdenin kuulutuksen kysymättä\nneuvoa keneltäkään, menköön sitten syteen tai saveen.\n\nMutta -- huoneessaan kustavilaisen pöytänsä ääressä itki Hanna\nEnefelt... itki onnellisena ja onnettomana. Hänen oli niin kumma\nolo. Ei tiennyt, minnepäin kääntyä. Olisipa Henrik August vain ollut\ntäällä... mutta hän oli sodassa, jonne saattoi jäädä, niinkuin oli\njäänyt niin moni...\n\nJa uudet kyynelet, entisiä vuolaammat tulvahtivat hänen kauniisiin\nsilmiinsä.\n\n\n\n\nIV\n\n\nPorilaiset marssivat kapeaa metsäpolkua sankassa ryteikössä, joka\npaikoitellen oli melkein läpi pääsemätön. He olivat klo 10 illalla\nlähteneet liikkeelle Sundbystä, Pietarsaaren ja Uudenkaarlepyyn\nvälillä olevasta kylästä, ja klo puoli yksi yöllä Socklotin kylän\nkohdalla poikenneet metsään, tarkoituksella ehtiä klo 4:ksi aamulla\nUudenkaarlepyyn eteläiseen päähän, eristääkseen Lapuanjoen oikealla\nrannalla olevan vihollisen osaston. Samaan aikaan oli Adlercreutz 3.\nprikaatin kanssa lähtenyt Sundbystä ja edellämainitusta Socklotin\nkylästä lähettänyt 200 Uudenmaan jääkäriä kapteeni Langensköldin\njohdolla veneillä kiertämään Lapuanjoen suuhun. Heidän piti edetä\nkaupunkia kohti joen vasenta rantaa ja vallata siellä sijaitseva\nvihollisen patteri. Sitä ennen oli majuri Kaarle v. Otter, mukanaan\nyksi pataljoona pohjalaisia edennyt Kovjoelta Sorvistin kylään,\nsieltä käsin -- noin 7 km kaupungin eteläpuolella mennäkseen\njoen yli ja hyökätäkseen vihollisen selkään, samaan aikaan kuin\nAdlercreutz kävisi tämän kimppuun suoraan edestäpäin. Klo 4 aamulla\npiti kaikkien osastojen olla määräpaikoissaan, ja Döbeln oli saanut\ntoimekseen aloittaa rynnäkön. Hänen piti vallata joen yli johtava\nsilta. Kirkonkellojen soitolla annettaisiin sitten merkki, että\nhänen tehtävänsä oli suoritettu. Se olisi samalla merkki yleiseen\nrynnäkköön.\n\nOljemarck astui komppaniansa edessä, pari askelta komppanian\npäällikön jäljessä, ja hätisteli hyttysiä päältään. Niitä olikin\ntäällä suoperäisellä lehtimetsää kasvavalla seudulla paljon. Yö oli\nvaloisa, metsä suopursun tuoksua täynnä. Käki kukahteli jossakin\nkauempana.\n\nHän tunsi mielensä iloiseksi. Tällainen ihana, hiljainen juhannusyö,\njolloin ei kuulunut muuta kuin lintujen surahtelu, kun ne oksalta\ntoiselle lennellen isoissa parvissa toisinaan pyrähtivät ilmoille,\nihmetellen tätä outoa kulkuetta, joka oli tullut niiden rauhaa\nhäiritsemään. Jos ryssä olisi ollut tarkka, olisi se tästä\ntavallisuudesta poikkeavasta ilmiöstä voinut päättää jotakin\nerikoisempaa olevan tekeillä.\n\nSiinä hänen edessään hypähteli taviokuurna kuusen oksalta toiselle,\nkallistellen päätään ja kurkistellen. Se ei ollut ennen nähnyt näin\npaljon miehiä yhdessä joukossa ja se varmaankin ihmetteli näiden\npäiden yläpuolella välkähteleviä salamoita -- pistinten tiheää jonoa.\nSe laulahti sävelkatkelman kuin tiedustellakseen, mihin tämä harmaa\njoukko oli matkalla. Sehän oli tunnettu uteliaisuudestaan.\n\nMetsä tuoksui. Kesäyön valo leijaili täällä tiheiden pensasten\nvälissä, pannen koivunlehdet loistamaan harvinaisen kirkkaina. Niiden\nsametinhieno pinta pyyhkäisi tuon tuostakin Oljemarckin hiestynyttä\nposkea, kun jokin isompi oksa sipaisi häntä kasvoihin. Se oli yhtä\npehmeä kuin naisen käsi.\n\nHän muisti Hannaa, ja hänen sydämensä täytti väkevä ilo. Sitä\nlisäsivät tämän valoisan juhannusyön monet eri vaikutelmat:\nlintujen äänet, kukkien ja pihkan tuoksu... koko tämän vasta eloon\npuhjenneen Pohjolan luonnon neitseellisyys, jota varsinkin välkkyvät\nkoivunrungot niin viehättävästi edustivat. Valkoista ja viheriää...\ntummempaa ja vaaleampaa.\n\nSiellä siivilöityivät nousevan auringon kultaiset säteet\nkoivunlehtien läpi kuin opaalin...\n\nJa nuo epätasaista tahtia marssivan joukon askeleet, nuo välkkyvät\npistimet ja eväsreppujen mukava leppaisu... tuo niiden ja takinhihan\nsynnyttämä tahdikas kahnaisu -- kaikki tämäkin lisäsi hänen\nharvinaista iloaan. Taviokuurna kuusen oksalla näytti vain katselevan\nhäntä... onnellista miestä, joka tässä marssi, hattu hiukan\nkallellaan, poskien punoittaessa ja silmien säteillessä. Oh, maailma\noli sentään ihana!\n\nHän muisteli äidin viimeistä kirjettä. Oliko se mahdollista? Äiti oli\nkirjoittanut, että Hanna oli kehunut häntä. \"Henrik August ainakin\non mies... minä ihailen häntä...\" Uljas tyttö... oli heittänyt\nmielestään ryssän ruhtinaan, koska oli ruvennut rakastamaan häntä...\nhäntä, Henrik August Oljemarckia...\n\nTuon toisen asian muistaminen ei häntä nyt miellyttänyt. Mitäpä\nsiitä. Muuttakoot vain Enefeltit mielipiteitään. Sehän oli\ninhimillistä. Silloinpa ymmärsivät häntäkin, joka nyt ajatteli\npäinvastoin kuin he: hän oli jälleen toivorikas sodan lopusta.\nVihollinen karkotettaisiin maasta, Suomi vapautettaisiin.\nEteenpäin ja ylöspäin merkitsi nyt päinvastaista kuin ennen. Ei\nhän nyt halunnut vatvoa entisiä mielipiteitään... noita Anjalan\naikojen peruja. Hän rakasti ja oli voittanut vastarakkauden. Eikä\nsilloin voinut toivoa muuta, kuin että saavutettaisiin voitto ja\nmahdollisimman pian...\n\nHäntä melkein kadutti, että oli jutellut toveriensa kanssa niin\nvapaasti... esittänyt noita kuluneita mielipiteitä. Mitähän he\najattelivat hänestä? Pitivät ehkä petturina... Juudaksena, joka\npahensi rehellisten miesten seuran. Tämä metsän valoisa kirkkaus\nikäänkuin katsoi sieluun... tutki ja tunnusteli: oletko maatasi\nrakastava Suomen mies? Uskallatko uhrata vaikka henkesi, jos niin\nvaaditaan? Tämä kesäyön kirkkaus oli kuin Isä-Jumalan kasvot...\nvaloisat ja lempeät.\n\nLaskeuduttiin suolle. Siellä menivät rivit sekaisin. Oljemarck joutui\nkulkemaan Hiivarin rinnalla. Jokainen koetti löytää mahdollisimman\nkuivan paikan. Mättäältä toiselle hyppien paarustivat sotamiehet yli.\nKuului porskutusta ja suon silmäkkeiden omituista urahtelua, kun\njalkoja kiskottiin liejusta. Siinä kastuivat monen pojan jalat, ja\nmustia säärystimiä peitti mustanruskea rapa.\n\n-- Muuraimia tulee paljon, -- jutteli Hiivari Oljemarckille. --\nKatsohan... räme ihan valkoisenaan.\n\nSe oli totta. Muurainten valkoiset kukat peittivät suon niin pitkälle\nkuin silmä kantoi. Ne sulivat suopursun hiukan kellahtavampien\nkukkien kanssa yhdeksi välkkyväksi, valkoiseksi peitteeksi,\njosta suokukkien punertavat, harvahkot tertut hauskannäköisesti\nerottautuivat. Punainen karhusammal paistoi mättäiden kyljistä kuin\nolisi niihin läikäytetty verta.\n\nTuo väri johdatti Oljemarckin mieleen retken päämäärän. Verta\nvalkoisella, kukkien kattamalla suolla. Hyvä Jumala! Tuntui hiukan\nahdistavalta ajatella, että moni näistä leikkiä laskevista miehistä\nennen auringon laskua punaisi nurmen jossakin Lapuanjoen partaalla.\nTai kukaties olisi hän yksi niistä... hän, joka tässä niin\nonnellisena hyppeli mättäältä toiselle, koettaen välttää astumasta\nmuuraimenkukkien päälle.\n\nKello oli suunnilleen kolme, ja aurinko kiersi jo korkealla. Sen\nsäteet sattuivat pistimiin ja pieniin suon silmäkkeihin. Ylhäällä\nilmassa ja alhaalla maassa välkehti ja salamoi. Mutta näitä salamoita\nei seurannut mitään jyrinää.\n\n-- Palhossa menevät kohta aamulypsylle, -- jutteli Hiivari, joka\nrakasti maalaiselämää intohimoisesti niinkuin Oljemarck'kin. Hänen\nisänsä omisti Palhon kartanon Vesilahdella.\n\n-- Entäs juhannussauna... saada kylpeä tuoreilla vastoilla!\n\nHiivari vetäisi henkeä hampaiden välistä. Hänen kasvoilleen levisi\nautuas hymy.\n\n-- Joppa joo -- se olisi jotakin! Saunaanhan me nytkin ollaan\nmenossa, mutta \"vastat\" ovat vähän eri sorttia.\n\nTämä leppoisa juttelu teki Oljemarckille hyvää. Se sulautui niin\nihmeen mukavasti tähän ihanaan juhannusaamun rauhaan. Hän tiesi\nsen pohjautuvan povessansa asuvaan hiljaiseen toivomukseen päästä\npian kotioloihin, rauhan ajan askareihin. Sinne hänen mielensä\nnyt paloi -- hartaammin kuin ennen. Siellä lainehtivat Tuovilan\npellot parast'aikaa. Äiti oli kirjoittanut, että hän oli saanut ne\njotenkuten kylvetyiksi...\n\n-- Miksikähän ihmisellä on toisinaan niin paljon erilaisia\nmielitekoja? -- kuuli Oljemarck sotamiehen juttelevan takanaan. --\nMinä haluaisin saunaa, vastalypsettyä maitoa, muuraimia, karpaloita...\nkaikkea, mitä kesä antaa. Onkohan se jonkin edellä niin...?\n\n\"Siis sielläkin mieli samoissa asioissa\", ajatteli Oljemarck ja tunsi\nomituista hellyyttä sydänalassaan.\n\n-- Mitä tyhjiä... se kun vain tällaisena aamuna tulee mieleen\nkaikenmoista, -- vastasi toinen ääni. -- Onkohan nyt Juhani...\n\n-- Niinpä niin... saattaapa niin olla, -- haasteli ensimmäinen ääni.\n-- Sitä todellakin tulee toisinaan kaikenlaista mieleen...\n\nSamassa kiintyi Oljemarckin huomio miesten iloisiin huudahduksiin.\nNämä osoittelivat ylöspäin ja puhelivat vilkkaasti:\n\n-- Katsokaahan, katsokaahan!\n\nOljemarck'kin silmäsi taivaalle ja huomasi ison haukan, joka siivet\nlevällään purjehti suoraan etelää kohti. Se lensi tavattoman\nkorkealla, ja sen vauhti oli verkkainen, mutta varma.\n\n-- Piekana siinä painaa kohti etelän ilmoja! Se viittoo meille tietä.\n\nTuo pieni tapaus oli tehnyt miehet yht'äkkiä puheliaiksi. He\njuttelivat haukasta, sen herättämistä toiveista. Varmasti tänä\npäivänä annettaisiin ryssälle selkään.\n\n-- Olisipa ollut kotka... olisi ollut toista, -- virkkoi sama\nääni, joka oli puhunut erilaisista mieliteoista. Oljemarck silmäsi\ntaaksensa. Se oli hiljaisen näköinen, noin nelikymmenvuotias mies.\nHänen nimensä oli Slut.\n\n-- Hyvä on haukkakin, hyvä... -- haastelivat hänen toverinsa.\nOljemarckin piti kieltää heitä. Vihollisella saattoi olla\netuvartioita täälläpäin. Saattoivat kuulla ja hälyttää.\n\nMarssittiin hetken aikaa aivan äänettöminä. Sääsket vain inisivät\nveltosti, sillä oli taas tultu tiheää koivikkoa kasvavaan,\nkosteaperäiseen paikkaan. Korkeat kurjenpolvet nyökkäsivät polun\nvieressä, joka paikoitellen oli liukasta. Polven korkuista heinää\nkasvoi tien molemmin puolin. Se kimalteli aamukasteesta.\n\n-- Täällä olisi hyviä syöttömaita, -- kuiskasi Hiivari Oljemarckille.\n-- Katsohan tuota heinikkoa. Olisi siinä todella Punikille\nhaukkaamista.\n\nTuli taas äänettömyys. Kuului vain komppaniain epätasainen astunta.\nJoku lankesi jossakin taempana olevissa riveissä. Sähähti puoleksi\ntukahdutettu kirous, jota säesti matalaääninen naurunhekotus.\n\nNyt tuli vaikeapääsyistä seutua. Monta toisiaan seuraavaa rämeen\npalasta, joiden yli oli melkein mahdoton päästä. Muutamissa oli\npuoleksi mädäntyneet pitkospuut, mutta niistä ei ollut apua.\nKiväärinperillä itseään tukien keinottelivat miehet yli, mutta aikaa\nsiihen meni.\n\nOljemarck katsoi kelloaan. Se oli kohta neljä. Heidän pitäisi jo\npian olla perillä. Mutta vielä ei näyttänyt polusta loppua tulevan.\nKaikesta päättäen he myöhästyivät.\n\nDöbelnin adjutantti karahutti hänen luokseen.\n\n-- Koettakaa saada miehet marssimaan nopeammin! Ja täydellinen\näänettömyys.\n\nHän ratsasti takaisin etupäähän.\n\n-- Nopeammin, nopeammin! -- kuiskasivat miehet toisilleen, ja rivit\nparansivat vauhtia. Mutta polku oli niin kapea, että siinä oli\nkuljettava melkein peräkanaa. Kolonna venyi siten äärettömän pitkäksi.\n\nJälkipäästä, viimeisen nevan toiselta puolen kuului naurua ja\nisoäänistä juttelua. Oljemarck hermostui.\n\n-- Mene sanomaan noille, että pitävät suunsa kiinni, -- komensi hän\nHiivaria. -- Minkälaisia upseereita siellä on?\n\nTämä lähti juoksemaan. Hetken kuluttua jälkipääkin vaikeni, ja kuin\nvastaterveisiksi suhahti sieltä mies mieheltä: nopeammin, nopeammin!\n\nMarssia joudutettiin, mutta se ei enää auttanut. Kello oli jo neljä,\nja nyt olisi jo pitänyt olla perillä joen yli johtavan sillan luona.\nVaikeakulkuinen seutu oli hidastuttanut marssia enemmän kuin oli\nosattu laskea. Sitä paitsi he olivat luulleet matkan lyhyemmäksi,\nkuin mitä se todellisuudessa oli.\n\nSotatuomari Asp, iloinen, hauska nuori mies, juosta hölkkäsi\nOljemarckin komppanian ohi. Hän tervehti ja virkkoi sivu mennessään:\n\n-- Me myöhästymme! Tuleekohan minulle tästäkin työtä?\n\nOljemarck naurahti. Minkäpä sille voi. Kestivät nämä Keskipohjanmaan\nrämeet ja murrokot yhden sotaoikeuden istunnon!\n\nYht'äkkiä jymähti edestäpäin, oikealta, kanuunan laukaus. Kolonna\npysähtyi.\n\n-- Eteenpäin, eteenpäin! -- kuiskasi Oljemarck hampaidensa välistä.\n-- Ettekö ole ennen tuota ääntä kuulleet?\n\nMiehet mutisivat jotakin ja pistivät juoksuksi. Tykinlaukausta\nseurasi kiivas kiväärituli. Pyssyt paukkuivat tiheään, ja kaiku\nkantoi tuon valtavan räiskeen kauas korpien syliin.\n\nNyt noustiin kukkulalle. Sieltä näkyi jo kaupunki. Pienet, matalat\npuutalot kyyhöttivät joen rannalla kirkkaan aamuauringon valossa.\nMahdottoman korkea savupatsas kohosi suoraan edestäpäin. Musta,\ntervansekainen savu kiemurteli valtavina röykkiöinä taivasta kohti.\n\n-- Juhannuskokkoa polttavat! -- kuuli Oljemarck jonkun takanaan\näännähtävän. Hän kääntyi äkäisenä miehen puoleen.\n\n-- Etkö voi pitää suutasi kiinni? Eteenpäin... juoksuun, mars!\n\nKomppania toisensa perästä karkasi kukkulan rinnettä alas.\n\nTykinlaukaukset kajahtivat yhä tiheämmin, ja kiväärit säestivät niitä\nräiskeellään. Taistelu oli alkanut. Adlercreutz ei ollut nähtävästi\nmalttanut odottaa Döbelniä, vaan aloittanut hyökkäyksen omin päinsä.\n\nJoen yli johtava silta paloi täydessä liekissä. Pieni vihollisen\nosasto vetäytyi parastaikaa sen yli, kiivaasti ampuen. Rannalla,\npalavan sillan korvalla, parveili osa kolmannen prikaatin miehiä,\npommittaen perääntyvää vihollista. Döbelnin etujoukko ryntäsi\npaikalle. Oljemarck huomasi, kuinka eversti paljain päin syöksyi\njokeen, aikeessa kahlata yli. Muutamat miehet seurasivat perässä.\nJoitakuita upseereja syöksyi myös virtaan, joka oli vieläkin\ntulvillaan. Oljemarck erotti niiden joukossa Kalle Ramsayn ja Blumen.\nHän ehti parahiksi rannalle, huutavien ja kiroilevien miesten\njoukkoon, seuraamaan tuota uhkarohkeaa yritystä.\n\n-- Hukuttaa itsensä! -- huusi joku. -- Katsokaa... eikö kukaan mene\nauttamaan! Voi... Herra! Suotta menettää armeija yhden johtajistaan!\n\nDöbeln oli painahtanut jo pari kertaa veden alle. Muutamia porilaisia\nsyöksyi häntä auttamaan kuulien vinkuessa ympärillä. Mutta -- Ramsay\noli jo saanut tartutuksi hukkuvaan ja laahasi tätä parast'aikaa\nrantaan.\n\nYltäpäätä vettä valuen koetti Döbeln huutaa jotakin, mutta ääntä ei\nlähtenyt. Lähinnä olevat kuulivat vain, että hän puhui veneestä.\n\n-- Venettä, venettä! Eikö ole ketään, joka jaksaisi uida toiselle\nrannalle venettä hakemaan?\n\nSiinä samassa oli muuan sotilas joessa. Nilistettyään kengät jaloista\nja heitettyään takin ja rensselin syrjään hän oli syössyt veteen ja\nui nyt hyvää vauhtia toista rantaa kohti. Virta painoi häntä palavan\nsillan alitse. Muutamia lankkuja pudota romahti alas juuri kuin hän\noli sillan alla. Miehet jo kalpenivat. Sinne hävisi mies. Mutta ei\n-- hänen päänsä keikkui taas vedenpinnan yläpuolella. Pudonneet\nhirrenpäät eivät olleet sattuneet häneen. Muutama vetäisy vielä -- ja\nhän oli rannassa.\n\nMutta vihollinenkin oli huomannut tuon uhkarohkean uimarin ja rupesi\nampumaan. Muutamia viheriäpukuisia jääkäreitä juoksi rantatörmää\nalas häntä kiinniottamaan. Mutta sotamies hyppäsi veneeseen, työnsi\nvirtaan ja lähti vetelemään vastakkaista rantaa kohti. Luodit vain\nvinkuivat hänen ympärillään.\n\n-- Komppania -- valmiit ampumaan! -- huusi Oljemarck nähdessään, että\nyhä useampi ryssä kohdisti tulensa veneen tuojaa kohti. -- Tulta!\n\nKajahti yhteislaukaus, ja ryssät väistyivät törmältä. Pari heistä\nkellahti jokeen.\n\nVenekin oli jo rannassa, ja sotamies hypähti maihin. Miehet\nsyöksyivät siihen ja lähtivät soutamaan yli. Mutta perääntyvä\nvihollinen ampui vielä viimeisen yhteislaukauksen, ennenkuin jätti\nvastakkaisen rannan.\n\nSaatiin lisää veneitä, ja tunnin kuluttua oli koko Döbelnin joukko\ntoisella rannalla. Oljemarck seurasi viimeisessä veneessä. Kun hän\npääsi rantaan, huomasi hän siellä yhden miehistään kaatuneena. Hän\ntunsi Slutin. Kuula oli lävistänyt hänen päänsä.\n\n\"Miksikähän ihmisellä on toisinaan niin paljon erilaisia mielitekoja?\"\nmuisti hän miehen sanat muutama hetki sitten. Oliko hän aavistanut\nkuolemansa? Tuntui melkein siltä.\n\nVihollista ajettiin takaa, mutta se oli jo saanut liian pitkän\netumatkan. Otterinkaan toimenpide ei ollut onnistunut. Kohdattuaan\nvenäläisten etuvartioston Juuttaan tienristeyksessä hän oli käynyt\nsen kimppuun, mutta nämä olivat puolustautuneet harvinaisella\nsitkeydellä. Hän oli huomannut palavan sillan ja arvattuaan, ettei\nnyt voisi saada apua joen toiselta puolen, perääntynyt. Ryssät\npitivät siis tienristeyksen hallussaan, ja niin pääsi vihollinen\nperääntymään Lapuan tietä myöten.\n\nJoukot kerääntyivät vähitellen kaupunkiin. Oljemarck kuuli Döbelniä\nmoitittavan. Oli hänen syynsä koko yrityksen epäonnistuminen. Mutta\n-- eikö Adlercreutz olisi voinut odottaa muuatta hetkeä? Eiköhän tämä\npannukakku kuulunut yhtä hyvin hänen tililleen?\n\nMieshukka ei ollut suuri. Oli kaatunut vain kolme. Joka tapauksessa\noli vihollinen karkoitettu Uudestakaarlepyystä, ja tärkeä Lapuan ja\nVaasan tienhaara vallattu. Kaupunkilaiset kertoivat, että venäläisten\npäällikkö, kenraali Jankovitsh oli edellisenä päivänä saanut vihiä\nsuomalaisten hyökkäyksestä. \"Tänään on kaunis ilma, mutta huomenna\nsataa rakeita\", olivat ryssät naureskelleet. Joku oli siis kavaltanut\nheidät.\n\nHän käveli katua pitkin majoituspaikkaansa kohti. Kirkonkellot\nsoivat. Niiden malminen ääni kantautui yli seudun, jossa äsken oli\nriehunut taistelun melu. Tuuli kantoi savunkäryä palavasta sillasta\nkaupungille. Oljemarck muisti sotamiehen sanat juhannuskokosta.\nNiin -- nyt oli juhannus, kesän ihanin juhla. Kaikkialta virtasi\nkansaa kaduille, joka porttikäytävästä. Pikkulapset huiskuttivat\nheille kättään ja huutelivat: \"Välkommen, välkommen!\" Eräästä\nikkunasta heitettiin ruusu Oljemarckin jalkoihin. Hän nosti sen\nylös ja katsahti kiitollisena ikkunaan. Nuori tyttö vetäytyi ujona\nikkunaverhon suojaan.\n\n\"Hanna!\" ajatteli Oljemarck ja jatkoi matkaansa.\n\n\n\n\nV\n\n\nKenraalimajuri J. F. Aminoff käveli edestakaisin huoneessaan\nUudenkaarlepyyn pappilassa. Hän oli suuresti hermostunut. Kaikki\nhänen neuvonsa, joita hän toimensa perusteella oli ylipäällikölle\nantanut, olivat menneet ohi korvien. Välit olivat kiristymistään\nkiristyneet. Adlercreutz oli vähitellen saanut vaikutusvallan\nKlingsporiin, ja nuo kaksi muodostivat nyt puolueen, jota vastaan\nhänen oli taisteltava.\n\nAlunperin oli tämä hänen nykyinen virka-asemansa ollut hänelle\nvastenmielinen. Hän ei kuulunut sotamarskin ihailijoihin. Mutta\najatellessaan edes jollakin tavoin voivansa hyödyttää vaaranalaista\nisänmaataan hän oli ottanut toimen vastaan. \"Kenraalimajurina\",\nkorkeimman päällikön lähimpänä miehenä, piti hänen neuvoillaan tätä\navustaa. Mutta -- se olikin turhaa: hänen neuvojaan kuultiin vain\npuolella korvalla tai ei kuultu ollenkaan.\n\nNyt oli Uusikaarlepyy vallattu, mutta tämäkin sotilaallinen\ntoimenpide näytti jäävän täydellisesti tuloksitta. Hän oli esittänyt\nylipäällikölle, että heti kaupungin valtauksen jälkeen olisi\nlähetetty upseeri viemään sanaa eversti Bergenstråhlelle, jonka\nruotsalaisen apujoukon kanssa tiedettiin yrittävän maihin Vaasan\ntienoilla. Olisi luonnollisesti ollut erittäin tärkeää tutustuttaa\nBergenstråhle tilanteeseen. Samalla olisi heidän pitänyt painaa\nperässä avustaakseen everstiä maihinnousuyrityksessä. Mutta sen\nsijaan, että näitä toimenpiteitä olisi noudatettu, oli pysähdytty\ntänne lepäämään ja -- huvittelemaan.\n\nAminoff istahti sohvaan ja antoi päänsä painua rinnalle. Nyt oli\njo heinäk. 12. päivä, ja melkein kolme viikkoa oli nyt maattu\njoutilaina. Hänen hartiansa nytkähtelivät hermostuneesti, kuin olisi\nhän kuunnellut jonkun näkymättömän keskustelutoverin puhetta ja täten\nilmaissut halveksivansa tämän esityksiä. Välttämättömät tarpeet! Hm\n-- niistä puhuttiin aina. Kokkolastakin oli ryssä päästetty rauhassa\nperääntymään, koska suuri leivän leivonta oli ollut välttämättömästi\nsuoritettava. Siinäkin oli haaskattu kallista aikaa! Tietysti --\narmeija tarvitsi leipää, mutta sen leipomisen vuoksi ei olisi ollut\npakko seisottaa kokonaisia prikaateja yhdessä kohden!\n\nHän hypähti ylös ja astui ikkunan ääreen. Iltapuoleen saakka\nraivonnut rajuilma oli lakannut. Katuojat olivat vettä tulvillaan,\nja suuria, keltaisia siitepölypälviä uiskenteli niissä. Siitä kulki\nohi muutamia kuninkaallisen henkikaartin husaareja. Ne kuuluivat\nylipäällikön kunniavahtiin. Aminoffin kasvot vetäytyivät pilkalliseen\nhymyyn. Paraatinukkeja, joilla ei ollut muuta tehtävää kuin koristaa\nhänen ylhäisyytensä entisestään jo koreaa seuruetta! Hän muisti\nporilaisiaan. Olisipa hän päässyt niiden poikain kanssa auttamaan\nBergenstråhlea, ei tälle olisi käynyt niin onnettomasti. Siellä virui\nurhoollinen eversti jossakin ryssän vankina. Vastoinkäymisten mies\nniinkuin hänkin -- kuninkaansa epäsuosioon joutunut.\n\nHän muisti omaa vaiherikasta elämäänsä. Paljon oli hänkin kokenut\npitkän elämänsä varrella. Jouduttuaan jo nuorena sotaväkeen hän\noli nopeasti ylennyt arvoasteissa, päässyt henkikaartin upseerina\nhoviin ja kuninkaan tuttavuuteen. Kustaa III oli ottanut hänet\nluottamusmiehekseen, ja sellaisena hän oli saanut paljon tehdä\nkuninkaallisen majesteetin ja isänmaan hyväksi.\n\nHän käännähti. Siinä sohvan yläpuolella seinällä riippui tuon\nkuninkaan muotokuva, joka oli nostanut vanhan Ruotsin sen\nalennustilasta, yrittänyt kohottaa sen takaisin sen entiseen arvoon,\njota se oli nauttinut Kaarle XI:n ja XII:n aikana. Mutta murhaajan\nluoti oli tehnyt lopun näistä suunnitelmista.\n\nHänen silmännurkkaansa kihosi kyynel. Onneton maaliskuun 16. päivä,\njoka määräsi isänmaan lopullisen häviön ja niiden uskollisten\npalvelijain, joiden maallinen toimeentulo samana päivänä lakkasi!\nHänenkin tähtensä oli sinä päivänä sammunut. Sekaannuttuaan\nsittemmin Armfeltin salaliittoon hän oli saanut seisoa kaularaudassa\nhäpeäpaalussa onnettoman Magdalena Rudensköldin ja muiden\nsalaliittolaisten kanssa. Ja kuitenkin hänen tarkoituksensa oli\nvain ollut auttaa Kustaa III:n poikaa vihattua paroni Reuterholmia\nvastaan, joka hallitsi Ruotsia kuin itsevaltias, sortaen\nvapautta, vaikka liehakoikin Ranskan vallankumousta. (Että tuon\nvaltiokaappauksen avustajaksi oli aiottu Katariina II:sta, ja että se\noli suuressa määrin sen katkeruuden inspiroima, jota Armfelt tunsi\nReuterholmia kohtaan -- sitä ei Aminoff tänä hetkenä ajatellut.)\nKuolemantuomio oli muutettu elinkautiseksi vankeudeksi, ja kaksi\nvuotta hän oli ehtinyt istua Karlsteinin linnassa, kun nykyinen\nkuningas täysi-ikäiseksi tultuaan oli hänet armahtanut. Hän oli\nsaanut takaisin kunniansa ja virkansa. Mutta -- ihmeellistä kyllä\n-- ei hänelle oltu uskottu hänen vanhaa rykmenttiänsä, vaan hän sai\nseurata ylipäällikköä kuin jonkinlaisena koristuksena. Sillä tavalla\nKustaa III:n poika palkitsi kustavilaisuutta...\n\nKadulta kuului lasten ääniä. Siellä leikittiin sotaa. Iloinen pojan\nääni julisti: \"Me olemme ruotsalaisia, me, ja te olette venäläisiä.\nTeidän pitää paeta, kun me hyökkäämme!\" Mutta siihen vastasi toinen\nterhakka miehen alku: \"Niin, jos te voitatte.\" \"Selvähän se, että\nruotsalaiset voittavat.\" Ja sitten kajahti reipas hurraa-huuto.\n\nNiin -- siinäpä se oli -- jos te voitatte. Mutta voitto näytti päivä\npäivältä siirtyvän yhä kaukaisempaan tulevaisuuteen...\n\nHän oli äsken tehnyt matkan Suupohjaan neuvotellakseen talonpoikien\nkanssa aseellisesta kansannoususta. Kokouksessa Närpiön pappilassa\nolivat talonpojat luvanneet asettaa oman puolustusjoukon. Mutta\nheiltä puuttui aseita ja johtajia. Niitä olisi päämajan pitänyt\nantaa. Mutta täällä kuivivat asiat pohjaan. Mitään kunnollista ei\nsaatu aikaan. Puolinaiset yritykset epäonnistuivat, ja vihollinen\nkosti ne verisesti.\n\nHän istahti pöydän ääreen, missä sotakartta oli levällään. Siihen\nhän oli pienten, eriväristen lippujen avulla merkinnyt vihollisen\nja omien joukkojen asemat. Fieandt seisoi nykyisin Tunkkarin sillan\nluona Ylivetelissä, kärsittyään 3. p:nä tappion Lintulahdella ja\n10. p:nä Perhossa, Kokonsaarella. Kenraali Tolly oli hänet sinne\nkarkoittanut. Jos olisi noudatettu hänen neuvojaan ja lähetetty\nFieandtille koko Palmfeltin prikaati avuksi Lintulahdelle, olisi\nnämä onnettomuudet varmasti vältetty. Venäläisten olisi ollut pakko\nvetäytyä Kuortaneelta, uloimmasta perääntymispaikastaan, jos vain\npääarmeija olisi samalla edennyt Lapuaa kohti. Mutta sen sijaan oli\nFieandt nyt lyöty toistamiseen, ja vihollinen oli 8. p:nä uudelleen\nvallannut Lapuan.\n\nTieto Fieandtin viimeisestä vastoinkäymisestä oli saapunut aamulla\nvarhain. Mutta se ei ollut ainoa Jobin sanoma. Onnettomuuksia\noli sattunut muuallakin. Aminoffin katse kulki pitkin Suomen\netelärannikkoa. Siellä, Lemun luona, oli kenraali v. Vegesack\nkesäkuussa yrittänyt maihin ja tullut lyödyksi. He olivat aluksi\nriemuinneet täällä päämajassa muka saavutetusta voitosta. Turku oli\nmuka valloitettu. Vasta kuukauden alussa oli saapunut varma tieto\nonnettomuudesta.\n\nHuolestuttavalla kannalla olivat siis asiat. Sandelsin oli täytynyt\ntyhjentää Kuopio ja vetääntyä Toivalaan, jos hän perääntyisi vielä\netemmäs, oli rannikkoarmeijan taas käännyttävä pohjoiseen. Se olisi\nsama kuin varma loppu, sillä sitä iskua ei sotajoukko kestäisi toista\nkertaa.\n\nLapua, Lapua oli se piste, johon kaikki huomio nyt oli kiinnitettävä.\nKenraali Demidov, Vaasan ryöstäjä, oli vetääntynyt sinne ja\nyhtynyt Rajevskiin. Se oli saatu selville. Otterin pataljoona oli\nIsossakyrössä. Sieltä sen olisi hyvä hyökätä vihollisen kylkeen\nLapualla. Hän oli siitäkin seikasta huomauttanut ja esittänyt\nsenmukaisia toimenpiteitä. Mutta kaikesta päättäen jätettäisiin ne\nhuomioonottamatta.\n\nAsema oli nyt, 12. p:nä heinäkuuta, seuraava: 10. p:nä oli\nGripenbergin prikaati marssinut Ylijepualta Alahärmään, Döbeln 2.\nprikaatin kanssa Juuttaalta Ylijepualle ja sieltä seuraavana päivänä\nAlahärmään. 1. prikaati taas oli ottanut haltuunsa Stenbacka-nimisen\nkylän Ylijepualla. Rajevski seisoi päävoimineen Lapualla, ja\nTolly piti hallussaan Perhoa. Todennäköisesti hän koettaisi yhtyä\nRajevskiin -- jollei jo ollut yhtynyt. Kiirettä, kiirettä oli siis\npidettävä, jos mieli avustaa Sandelsia hänen nykyisessä tukalassa\nasemassaan ja pysähdyttää vihollisen eteneminen Lintulahden tiellä.\n\nOnneksi oli nyt vihdoinkin saatu aikaan päätös hyökkäykseen\nryhtymisestä Lapuaa vastaan. Eilen illalla palattuaan\nSuupohjan-matkaltaan hän oli saanut Klingsporin lopullisesti\ntaipumaan. Ylipäällikkö oli nimenomaan viitannut hänen Vaasasta\n8. p:nä lähettämäänsä hyökkäyssuunnitelmaan. \"Niinkuin kenraali\naikaisemmin minulle kirjoitti, on se nyt sovittu: me tappelemme.\" Se\noli tärkeä isku. Sen kautta avattaisiin armeijalle tie Etelä-Suomeen,\njos voitettaisiin.\n\nNiin -- jos voitettaisiin. (Hän muisti äsken kadulta kuulemansa\nlasten leikin katkelman.) \"Teidän pitää paeta, kun me hyökkäämme!\"...\n\"Niin, jos te voitatte!\" Siinäpä se oli -- jos voitettaisiin.\nHyvä Jumala -- miten silloin kävisi...?\n\nHän haparoi pöydällä olevia papereita. Siinä oli Adlercreutzin\nkirje 10. päivältä. Siinä esikuntapäällikkökin nimenomaan ilmoitti,\nettä vihollisen kimppuun oli käytävä Lapualla. Adlercreutz oli\nsen lähettänyt kuin häntä rauhoittaakseen. \"Hänen ylhäisyytensä\nei pidä kuitenkaan mahdollisena, että vihollinen voisi edetä\nLapualta, herra kenraalilla ja Kyrön osastolla ei siis näytä olevan\nmitään pelättävissä, ja kaikissa aavistamattomissa tapauksissa on\nperääntyminen vapaa, kun meri on aina varma, jonka vuoksi majuri,\nparoni v. Otter, kun hänet komennettiin, sai käskyn hankkia varmuuden\ntarpeellisista veneistä, joten hänen ei siis pidä kiirehtiä\nperääntymistään...\"\n\nAminoff heitti kirjeen takaisin pöydälle. \"Befara\" -- niin, hän oli\njuuri pelännyt, että vihollinen valtaisi Kokkolan, jolloin heidän\nperääntymistiensä -- mahdollisen tappion sattuessa -- olisi tukossa.\nEi sitä niinkään vain äkkiä pelastauduttu merelle kuin Adlercreutz\nluuli. \"Tarpeellisia veneitä!\" Vaikeaapa taitaisi yht'äkkiä olla\nsellaisen venepaljouden hankkiminen, jolla koko armeija pelastuisi\nmerelle. Ei -- heidän oli hyökättävä ja voitettava ja siten avattava\nitselleen tie Etelä-Suomeen. Siellä olisi helpompi taistella jo\nsenkin vuoksi, ettei muonan hankinta kohdannut sellaisia vaikeuksia\nkuin täällä, harvaanasutuilla seuduilla.\n\nYht'äkkiä hän löi kämmenellä otsaansa. Mitä... mitä tämä oli?\nAdlercreutz kirjoitti sellaisessa sävyssä, kuin olisi hän koko\ntämän hyökkäyssuunnitelman keksijä. Se ei luonnollisestikaan käynyt\nsuoranaisesti ilmi, mutta sittenkin... sittenkin... \"joka toivotaan\ntäältä käsin voitavan estää\". Oliko tässä taaskin tarkoitus pelata\nhänelle kepposet... varastaa hänen neuvokkuutensa hedelmät ja sitten\nesiintyä ulospäin nerokkaana strateegina? Siltä näytti.\n\nAminoff hypähti pystyyn pöydän äärestä ja käveli kiivaasti\nedestakaisin. Senkö vuoksi siis Adlercreutz oli ennen hänen paluutaan\nmatkustanut Alahärmään \"tilanteeseen tutustumaan\" kuin todistaakseen\ntällä toimenpiteellään, että _hän_ oli koko yrityksen alku ja sielu?\nSe Kiialan herra... se kunniankipeä mies! Näin se aina riisti hänen\nansionsa ja kirjoitti sitten hänelle kuin alaiselleen!\n\nHän löi nyrkkiä pöytään, niin että muutamia merkkilippuja kaatui.\n\"Ätsh -- tulimmainen! _Seisoa_ teidän pitää!\" kirosi hän ja asetti\nvapisevin käsin liput paikoilleen. Myrsky raivosi hänen sielussaan.\nHän mietti jo lähteä Klingsporin luo ja antaa tämän kerrankin kuulla\nkunniansa. Mutta -- sitten hän vähitellen tyyntyi ja jatkoi kävelyään.\n\nMitä se hyödytti! Kärsimystähän oli tämä elämä. Mitä täällä\nmerkitsivät yksilöt -- pääasia, että isänmaa pelastuisi... tämä\nköyhä, raadeltu Suomi...\n\nHän pysähtyi taas kuninkaan kuvan eteen. Pilvisen päivän vuoksi oli\nhuoneessa jo hämärä, ja Aminoffista näytti, kuin olisi kuningas\nkatsonut häntä erikoisen merkitsevästi ja hymyillyt surullisesti.\n\"Petosta on vanhan Ruotsin miehissä... petosta ja epärehellisyyttä.\nHe myyvät kuninkaansakin... saatikka sitten virkaveljensä. Etkö\nymmärrä?\"\n\nHänestä tuntui, kuin olisi kuva puhunut hänelle näin, ja se hiukan\nlohdutti hänen murheellista mieltään. Niin... niin... petosta ja\nvääryyttä oli maailma täynnä...\n\nSamassa tuli päämajassa päivystävä upseeri pyytämään häntä\nylipäällikön luo. Aminoff lähti.\n\nKlingspor istui seurueineen pöydän ääressä ja pelasi. Siinä oli!\neversti Åkerstein, tykistön tarkastaja, niinkuin hänen virallinen\narvonimensä kuului, Platen, v. Wolcker, Düring ja muutamia muita,\njoiden päätehtävänä tämän sotaretken aikana oli ollut säännöllisesti\nkantaa verraten korkea palkkansa ja vallata parhaat majapaikat\nennen muita. Nämä herrat pysyttelivät mahdollisimman kaukana\ntaistelutantereelta... söivät, joivat ja pelasivat. Åkerstein oli\nhänen kanssaan äsken ollut Suupohjan retkellä mukana. Sepä olikin\nainoa varsinainen virkamatka, minkä tämä herra oli tehnyt. Vanha\nKlercker, joka äsken oli saapunut Oulusta, istui myös samassa\nseurassa.\n\nAminoff tunsi sappensa paisuvan.\n\n-- Mitä teidän ylhäisyydellänne on asiaa? -- kysyi hän verraten\ntylysti.\n\nKlingspor viittasi päivystävälle upseerille.\n\n-- Antakaa se kirje siitä pöydältä... ei se... se toinen. Kas niin...\nkiitos.\n\nHän tarkasteli kirjettä ja katsahti sitten mahtipontisesti\nAminoffiin, joka edelleenkin seisoi. Häntä ei oltu edes pyydetty\nistumaan.\n\n-- Halusin vain lukea teille kenraali Adlercreutzille kirjoittamani\nkirjelmän.\n\nHän asettui selkäkenoon ja rupesi lukemaan:\n\n\"Kenraalini ehdotuksen hyväksyn täydellisesti, vihollinen on\nkarkoitettava Kauhavalta, ja minä selitän täten, että herra\nkenraalilla on vapaat kädet ja minun määräykseni tehdä, mitä hän\nkuninkaan palvelukseksi parhaaksi huomaa. Jos herra kenraali voisi\nahdistaa niitä Kauhavalla ja ehkä Lapualla, olisi näennäisliike minun\najatukseni mukaan suoritettu. Minä viivyn täällä, kunnes kenraali\nilmoittaa minulle, mutta älkää antako sen estää teitä toimittamasta,\nmitä olette ehdottanut. Minä olen täällä keskuksessa toimittamassa\nmääräyksiä kaikkiin paikkoihin ajan voittamiseksi, mutta olen\nvalmis matkustamaan, kun saan herra kenraalin ilmoituksen yleisestä\nrynnäköstä.\"\n\n-- Eikö kenraalikin pidä, että se on hyvä?\n\nKlingspor katseli Aminoffia sokeaa silmäänsä siristäen.\n\nNyt ei tämä enää jaksanut itseään hillitä.\n\n-- Minä huomaan, että teidän ylhäisyytenne samoin kuin herra\nesikuntapäällikkökin pitävät minua pilkkanaan! -- jylisi hän. -- Tuo\nkirjehän lähtee siltä pohjalta, kuin olisi Adlercreutz keksinyt tämän\nhyökkäyssuunnitelman. Minusta se voi olla samantekevää, mutta minä\nkatson kuitenkin kunniani vaativan, että tässä tilaisuudessa panen\njyrisevän vastalauseeni moista halpamaista menettelyä vastaan. En aio\nalentua teidän ylhäisyytenne leikkikaluksi!\n\nJa sen sanottuaan Aminoff teki kokokäännöksen ja lähti. Ovi paukahti\nkiinni hänen jälkeensä. Herrat olivat suu auki kuunnelleet Aminoffin\nvuodatusta. Düring purskahti nauramaan:\n\n-- Kas sitä! Enpä olisi uskonut, että tuossa entisessä\nhovi-imartelijassa on noin paljon tulta.\n\n-- Suomalainen sisu, -- haukotteli v. Wolcker.\n\n-- Hävytöntä käyttäytyä minua kohtaan tuolla tavoin! -- pauhasi\nKlingspor, joka nyt vasta rupesi toipumaan kohtauksen aikaansaamasta\nhämmingistä.\n\n-- Minä tulen kirjoittamaan kuninkaalle!\n\nVanha Klercker puri huultaan ja huomautti:\n\n-- Teidän ylhäisyytenne jättäköön sen tekemättä. Ei ole Aminoffin\nsyy, ettei hän saa vapaasti toimia.\n\nKlingspor suutahti.\n\n-- Tarkoittaako herra kenraali, että se on sitten minun syyni? Mitäh?\n\n-- En. Teidän ylhäisyytenne tietää kyllä, ettei se ole teidän\nylhäisyytenne syy paremmin kuin minunkaan.\n\nKlercker nousi. Hänkin oli tuohtunut.\n\n-- Onpas ne... niitten pitäisi saada olla ylipäälliköltä molempien,\n-- nauroi Åkerstein Klerckerin mentyä.\n\n-- Niinpä niin, mutta se ei käy! -- huudahti Platen. --\nYlipäällikköitä on vain yksi.\n\nHän iski valttinsa pöytään, ja peli oli selvä. Hän oli voittanut.\n\n-- Djah! -- tuhahti Klingspor. -- Ylipäälliköltä on vain yksi... se,\njonka hänen majesteettinsa kuningas sille paikalle asettaa. Hitostako\nminä nyt otan rahat? Platen on kyninyt minua koko illan.\n\n-- Uskotaan velaksi, -- rauhoitteli asianomainen.\n\n-- Hasardi pitäisi kieltää laissa, -- tuumi v. Wolcker..\n\n-- Niin pitäisi, mutta kun koko elämä on hasardia. Tämä\nsotaretkikin...\n\nKlingspor katsahti nopeasti ylös.\n\n-- Seis, herra eversti! Tämä ei ole! Tässä on otettu kaikki\nvarovaisuustoimenpiteet huomioon -- tarkoitan ylimalkaan. Mutta (hän\nsiristi sokeata silmäänsä) -- Lapua voi sitä olla.\n\nHän kohotti merkitsevästi sormensa.\n\n-- Entäs sitten?\n\nKlingspor kumartui pöydän yli, ja hänen sokea silmänsä loisti\nomituisesti.\n\n-- Silloin saa eräs toinen mies sanoa niinkuin minä äsken: \"Hitostako\nminä nyt otan rahat?\"\n\nHän iski silmää. Herrat ymmärsivät kyllä, ketä hän tarkoitti.\n\nSamassa hän muisti virkakirjeen. Hän kutsutti adjutantin sisään.\n\n-- Tämä kirje pikalähetin mukana Alahärmään heti!\n\n-- Ymmärrän, teidän ylhäisyytenne!\n\nAdjutantti hävisi.\n\n-- Eiköhän tehdä vielä yksi diversioni -- näennäisliike? -- ehdotti\nÅkerstein, sakaten korttipakkaa.\n\n-- Samantekevä!\n\nJa herrat jatkoivat peliään.\n\n\n\n\nVI\n\n\nHeinäkuun 14. päivän vastaiseksi yöksi oli 1. Karjalan\njääkäripataljoona sekä joukko rakuunoita everstiluutnantti Aminoffin\njohdolla asettunut kenttävartioon Kauhavajoen eteläpuolelle.\nPääjoukot, 2., 3. ja 4. prikaati olivat leiriytyneet joen\npohjoisrannalle, niinikään tai vasalle, 4. prikaatin ollessa\netumaisena. Hämyisessä kesäyössä näkyivät niiden leiritulet selvästi\netuvartioketjuun.\n\nYö oli lämmin, ja laulurastas laulaa helskytteli. Sen sävel\nsoi voimakkaana, kirkkaana ja puhtaana, pakottaen väkistenkin\nhuomion kääntymään puoleensa. Nuotiovalkean ääressä loikoilevat\nsotamiehetkään eivät voineet olla sitä kuuntelematta.\n\nMultanen, joka Revonlahden pappilan pihalla oli kertonut\nhyökkäyksestä kirkkoa vastaan, makasi mahallaan koivunvarpua\npureskellen. Vieressä lepäsi hänen tussarinsa ja eväsreppunsa. Tuli\npalaa lekotti rauhallisesti. Savu nousi kohtisuoraan ylös.\n\n\"Paa piippuun, paa piippuun!\" viserteli laulurastas. Multanen\nnaurahti. Siitäpä olikin jo kotvanen, kun hän oli tupakoinut. Hän\nkohosi polvilleen ja kaivoi tupakkakukkaronsa esiin.\n\n-- Pannaanpa sitten, -- hymähti hän ja rupesi lataamaan.\n\nKeskustelu virisi. Miehet juttelivat puoliääneen. Heistä tuntui niin\nomituiselta loikoilla tässä... kuin heinänuotiolla ikään. Mutta ei\nnäkynyt viikatteita, haravia eikä piimäleilejä, niinkuin yökunnissa\nollen heinäntekoaikana tällaisella yönviettopaikalla. Toisennäköiset\nolivat työkamppeet tällä kertaa. Oltiin sodassa.\n\n-- Päiväksi tulee lämmin, -- virkahti hänen vierustoverinsa Hirvonen\nkurottautuessaan varvunnokalla ottamaan tulta piippuunsa:\n\n\"Pyry-pyry, pyry-pyry!\" selitti laulurastas, joka oli lennähtänyt\ntoisen kuusen latvaan.\n\n-- Pyryäpä tuo tuolla ennustaa, -- naurahti Olli Kankkunen,\nsotilasnimeltään Sol. Hänellä oli iloiset, aina hymyilevät kasvot. Ja\nsiitä hän oli kai tuon sotilasnimensäkin saanut.\n\n-- Kyllä meille pyry tulee, mutta vähän toista sorttia. Ennenkuin\nollaan illassa, on viisaampi moni mies.\n\nKeskustelu vilkastui. Juteltiin viikko sitten näillä samoilla\npaikoin käydystä kahakasta, johon mm. oli ottanut osaa 2. Karjalan\njääkäripataljoona. Pielisen komppaniasta oli kaatunut kolme miestä\nja vangiksi joutunut kolmetoista, niiden joukossa mm. vääpeli Johan\nLiiviläinen Kiteeltä.\n\nPekka Tikkanen, Kankkusen vierustoveri rivissä, viidettäkymmentä\nkäypä mies, oli tuntenut vääpelin. Hän ihmetteli sitä, kuinka tämä\noli niin sotkeutunut.\n\n-- Se olj ketterä mies, joka kyllä tavallisesti seleviytyi, -- lisäsi\nhän.\n\n-- Kummakos tuo, jos vääpeli joutuu, joutuuhan noita kenraaleitakin,\n-- huomautti Hirvonen. -- Mutta se minusta on kummempi, kun miehet\nkarkaavat. Meidän komppaniasta ei onneksi ole ketään livistänyt.\nMutta pälkjärveläisiä on jo mennyt monta.\n\n-- On Pielisen komppaniastakin, -- toimitti Kankkunen. -- Mitäs minä\nkuulin... Himangalla oli yhtenä yönä livistänyt kolmattakymmentä,\nmutta niistä tuotiin puolet takaisin ja kujan juoksivat... joka\npekka.\n\n-- Se oli oikein! Vievät vielä aseenkin mukanaan ja kruunun parseelit.\n\n-- Mutta... mitäs minä kuulin... muutamat olivat lähteneet sillä\nmielin, että pyrkivät Sandelsin joukkoihin. Siellä kuulemma saa\nenemmän tapella.\n\nMultanen katseli tovereitaan kysyvän näköisenä. Hänen mielestään\ntapella sai täälläkin... jos ei niin tiheään, niin sitä\nromakammasti, kun kerran kohdalle sattui.\n\n-- Joo... kyllähän se niin on. Mutta siellä lähempänä kotinurkkia on\ntietysti leudompi olla.\n\n-- Mutta -- onkos siinä perree, kun väetetään, ettei meitä ois\nsoanna kuljettaa Karjalasta minnekkään? -- kysyi Tikkanen puristaen\npiippua hampaidensa välissä. -- Sanovat kuninkaan antaneen sellaisen\nluppauksen, jotta kotonurkilla voan ois pysyteltävä.\n\n-- Onpa saattanut antaa... mutta hätä ei lakia lue. Samaa isänmaata\nse on tämäkin. Tappeli missä tappeli... pääasia, että tappeli, --\npuheli Kankkunen naurun kirkastamin kasvoin.\n\n-- Niinpä voan... mutta oattelin, ett'ois hauskempi sielläpäin...\nSitä on mies lupsakampi omilla mailla...\n\nKuului heikko rasahdus. Tikkanen sieppasi piipun kouraansa. Hän oli\nhuomaamatta puraissut sen luuvarren poikki.\n\n-- Tuotapa ei ou ennen tapahtumia. Joensuun markkinoilta ostin toissa\ntalavena... ja nyt se mänj poikki.\n\nHän käänteli hyppyissään varren nokkaa ja jatkoi:\n\n-- Se on huono enne...\n\nToveritkin tarkastelivat varren nokkaa. Heistäkin se oli sattunut\nomituisesti. Taikauskoisina he yhtyivät Tikkasen ajatukseen, mutta\neivät hirvenneet sitä ääneen tulkita. Hirvonen päinvastoin koetti\nlyödä asian leikiksi nähtyään, kuinka vakavaksi toveri oli käynyt.\n\n-- Mitä niitä tyhjiä! -- nauroi hän hissukseen. -- Katkeaahan se\nkirvesvarsikin, saatikka sitten tuollainen putki.\n\n-- Joo, joo... mutta se on erj assii. (Tikkanen pisti varren nokan\ntaskuunsa.) Kummia se vain tietää...\n\nVaiettiin. Tikkasen huomautus teki miehet miettiväisiksi.\nTavallisesti ei näin sodassa ajateltu kuolemaa... heiluttiin vain\nja huhdottiin. Joka kaatui, se kaatui... se ei siitä paremmaksi\ntullut. Jokainen vain ajatteli, että se oli toinen eikä hän, uskoen,\nettei kuolema hänen kohdalleen satukaan. Mutta -- jos jonkun\npäähän iskeytyi kuoleman ajatus oikein voimakkaasti, niin se enää\nhellittänyt. Mies kaatui muutaman päivän päästä.\n\nHirvonen katseli salavihkaa Tikkasta, joka oli heittäytynyt selälleen\nkädet pään alla. Tämä tarkasteli taivasta vakavissa mietteissä, ja\nHirvonen oli aivan varma hänen kohtalostaan. \"Kaatuu se huomenna...\nmutta sitä ei saa sille sanoa\", ajatteli hän, hypistellen piippunsa\nvartta.\n\n\"Kvietáp-kvietáp... konjaják, konjaják!\" viserteli laulurastas.\n\n-- Kuulehan, -- virkahti Kankkunen, joka oli ajatellut samaa kuin\nHirvonenkin, -- kesteistä ennustaa. Huomenillalla me juhlimme Lapuan\nvoittoa ja ajamme surun hiiteen.\n\nTikkanen huokasi. Niin... niin... toverit kyllä, mutta ei hän. Hän\noli kohtalostaan varma.\n\nHän muisteli Kiteellä olevaa mökkiään. Sinne olivat vaimo ja lapset\njääneet hänen lähtiessään. Tuntui raskaalta ajatella, ettei heitä\nenää näkisi. Heidän kasvonpiirteensä tulivat tänä hetkenä hyvin\nelävästi hänen mieleensä. Varsinkin muisti hän pikku tyttönsä\nKreetan, joka kerran oli yht'äkkiä ankarasti sairastunut. Vaimo oli\nmennyt naapurikylään kaidetta lainaamaan. Lapsi oli hiipinyt hänen\nturviinsa keskellä yötä ja ollut polttavan kuuma. Sinä yönä hän oli\ntodella hätääntynyt. Hyvä Jumala... jos tuo lapsi kuolisi! -- Hän\noli siinä yön hiljaisena hetkenä kuunnellessaan lapsen vaikeroimista\nyht'äkkiä muistanut, kuinka hän monta kertaa oli makeasti nauranut\nnähdessään pikku Kreetan mekko päällä juosta piristävän yli pihan,\nhiukan väärillä jaloillaan. Pikku jalat panivat vain yhtenä vilinänä.\nHän oli silloin tuntenut, että jos tuo lapsi kuolisi, hän ei koskaan\nsaisi mielestään noita pieniä, vääriä, viliseviä jalkoja, vaan ne\ntulisivat vaivaamaan häntä aina... niin kauan kuin hän eläisi. --\nAamulla oli tyttönen kuitenkin jo osoittanut paranemisen oireita ja\nollut illalla täysin terve.\n\nNytkin muistuivat hänelle mieleen nuo vilkkaasti vilisevät, paljaat\njalat. Miksikä ne nyt vaivasivat häntä? Oliko mieli valahtanut\ntavallista herkemmäksi kuoleman ajatuksen edessä, vai mistä se\njohtui? Hän ei kyennyt sitä itselleen selittämään, mutta niin se vain\noli.\n\nHän havahtui siihen, että toiset olivat kapsahtaneet pystyyn, ja joku\nselitti jotakin puoliääneen. Se oli korpraali Heder, joka palasi\ntarkastuskierrokseltaan. Hän puheli parastaikaa Kankkusen kanssa.\n\n-- Pitäkää silmällä tuota pientä metsikköä tuolla. Sen suojassa voi\nvihollinen hiipiä hyvin lähelle ja päästä kimppuun äkkiarvaamatta.\n\nKorpraali osoitti maantien vasemmalta puolen näkyvää pientä\nmetsäsaareketta. Se oli todellakin vaarallinen paikka. Sen ja heidän\nvartiopaikkansa välimatka ei ollut kuin satakunta askelta.\n\n-- Eikö voisi ulottaa ketjua sinne... pieni mutka vain, -- ehdotti\nHirvonen.\n\n-- Voinhan minä puhua everstille. Heder lähti.\n\n-- Se on todellakin vaarallinen paikka, -- jutteli Kankkunen. --\nTuolta tuota metsää pitkin voi huomaamatta hiipiä saarekkeeseen ja\nsieltä avata tulen päin meidän naamaa.\n\nMiehet arvostelivat tilannetta. Tällaisena lämpimänä, autereisena\nkesäyönä, jolloin hämynsekainen valo taittui niin omituisesti,\nsaattoi mies huomaamatta hiipiä melkein vaikka mistä. Tuokin lato\ntuolla oikealla... jos sitä kauemmin katseli, rupesi näyttämään\nharmaalta miesjoukolta. Sen takaa olevasta notkosta nousi heikkoa\nhuurua, joka verkkaan mateli yli niityn ja maantien.\n\nNyt alkoi jo sentään olla valoisampaa. Aurinko nousisi kohta, ja\nsilloin saisivat kaikki esineet oman määrätyn muotonsa. Silloin olisi\nryssäkin ryssä, ja hänet saattoi nähdä. Ei siis mitään vaaraa, ei\nyhtään...\n\nHetken kuluttua palasi Heder ja toi käskyn, että kahden miehen oli\nlähdettävä metsän laitaan, äskenmainitun metsäsaarekkeen kainaloon.\nSiellä oli jo ennestään vahti, saarekkeen niemen kärjessä. He siis\nvälttäkööt sitä, ettei syntyisi tarpeetonta ääntä. Mutta -- joka\ntapauksessa -- hehän tunsivat päivän tunnussanan.\n\nKyllä. Korpraali valitsi Hirvosen ja Multasen. Tikkanen oli\njännittyneenä odottanut, valittaisiinko hänet. Hän olisi ottanut sen\nlopulliseksi vahvistukseksi äskeisille kuoleman-aavisteluilleen. Nyt\nhän huokasi helpotuksesta ja muuttui iloisemmaksi.\n\nHirvonen ja Multanen lähtivät kyyryssä käyden hiipimään osoitetulle\npaikalle. Heidän piti kulkea metsänlaitaa pitkin, koettaen pysyä\nnäkymättömissä. Vihollisella saattoi olla salaiset etuvartionsa\nhyvinkin lähellä. Sen vuoksi piti olla äärimmäisen varovainen.\n\nMultasen sydän hakkasi kuuluvasti. Tämä oli jännittävää... hiipiä\nnäin keskellä yötä kuin kaksi saalista janoavaa sutta. Oli yli\npuolen yön, ja oikealla puolen maantietä olevan metsän yllä väreili\naamunkajoa ennustava taivas. Mutta vielä oli metsässä verraten\nhämyistä, joten piti tarkkaan tähdätä eteensä.\n\nYht'äkkiä sukelsi Multasen eteen harmaa miehen haamu. Pistin välähti,\nkuului oksan risahdus ja matala ääni lausui:\n\n-- _Odota!_\n\n-- _Nopsa!_ -- vastasi Multanen ihmetellen, että tunnussanat olivat\nmenneet sekaisin. Mies astui aivan hänen eteensä, ja nyt Multanen\ntunsi hänet. Se oli Heikki Örn samasta komppaniasta.\n\n-- Omaa väkeäkö se olikin? -- mumisi Örn. -- tuota... mikset\nvastannut oikein?\n\nMultanen raapi niskaansa.\n\n-- Eikös se ole muuttunut jo... tunnussana? -- kysyi hän. --\n\nNythän on sivu puolen yön.\n\n-- Pahus tässä ajan kulun tietää, kun pitää sihdata silmät napilla,\n-- kiroili Örn.\n\n-- _Lohi!_ -- sanoi hän sitten painaakseen mieleen päivän tunnussanan.\n\n-- _Nopsa!_ -- vastasi Multanen. -- Nyt se tuli oikein.\n\nHe jatkoivat kulkua ja saapuivat osoitetulle paikalle. Sinne,\nmetsäsaarekkeen kainaloon, he heittäytyivät pitkäkseen jäkälää\nkasvavan ison kiven suojaan. Metsä heidän vasemmalla puolellaan\noli tumma ja uhkaava. Sieltä saattoi ryssä hypätä suoraan niskaan.\nMultasta puistatti. Hän ei ollut yhtään hyvillään, että Hirvonen oli\ntästä vartiopaikasta huomauttanut.\n\n-- Täällä ei uskalla tupakoidakaan, -- kuiskasi hän.\n\n-- Ei... nyt on paastottava. Toivottavasti se ei sentään tulle\npitkäksi.\n\nHe makasivat liikkumatta, kiväärit käden ulottuvilla. Kaikkialla\nympäristössä vallitsi syvä hiljaisuus. Vain kaukaa, takaapäin\nkuului kukon laulu... sieltäpäin, missä pääjoukko lepäili. Aamu\noli valkenemassa. Yö ei tähän vuodenaikaan ollut pitkä. Edestäpäin\nkantautui korviin omituista, tahdikasta ääntä, kuin olisi puitu\nriihtä sielläkäsin. Mutta nythän ei ollut vielä se aika. Vihollinen\nsiellä varmaankin kuljetti tykkirattaitaan, koska noin selvästi\nkolkahteli.\n\nMetsäsaarekkeen kärjestä käsin kuului silloin tällöin heikko\nkahahdus. Miehet tiesivät, että siellä oli heikäläinen patrulli.\nHeidän ei siis tarvinnut sille suunnalle kiinnittää huomiotaan.\nTätä kainalopaikkaa vain oli vahdittava, sillä täältä käsin saattoi\nvihollinen hyvin yrittää... Miksikähän eivät ennen olleet tätä\npaikkaa varmistaneet?\n\nHe makasivat ja kuuntelivat. Metsä huokasi raskaasti, kun viriävä\naamutuuli tohahteli puiden välissä. Se kantoi heidän sieraimiinsa\nsavun hajun. Mistäpäin se mahtoi tulla? Oliko vihollisella tuolla\nkainalon toisella puolen jonkin kallion suojassa tuli?\n\nHe jännittivät kuuloaan. Mitä? Heikkoa puhetta kantautui heidän\nkorviinsa. Maaten hievahtamatta he koettivat kuunnella äärimmäisen\ntarkkaan. Selvä... siellä oli ryssiä... tuskin parin kymmenen\naskeleen päässä heistä.\n\nNyt kuului heikko naurahdus ja sitä seurasi varoittava \"tsh, tsh!\"\nHevonen hirnahti.\n\n-- Kasakoita! -- kuiskasi Multanen ja tapaili kivääriä. -- Minulla on\nvain niin huono pii.\n\n-- Mikset vaihtanut sitä? Minulla kyllä on... mutta ehtineekö tässä\nenää ryhtyä sitä vaihtamaan?\n\n-- Anna tänne... minä vaihdan! -- innostui Multanen. -- Eivät kai ne\nsentään suuhun lentäne.\n\nHirvonen kaivoi piikiven repusta, ja Multanen ryhtyi toimeen.\nOikeastaan ei piikivessä ollut mitään vikaa... hän oli vain muuten\nsanonut -- se johtui pelosta. Mutta -- kun hän kerran oli sen\nsanonut, ei hän voinut asiaa heittääkään. Muuten olisi Hirvonen\nluullut hänen pelkäävän. Tuota pelkoa voittaakseen hän siis ryhtyi\npiitä vaihtamaan.\n\n-- Älä rapisuta niin kovasti... kuulevat pian.\n\n-- En, en...\n\nMultasen kädet vapisivat, ja hän melkein läähätti. Nyt jos\nporhaltaisi vihollinen, ei hän voisi ampua. Tuossa oli vanha pii\nhänen kourassaan. Hänestä tuntui, kuin huojuisi hän ammottavan kuilun\npartaalla... vaarassa joka hetki pudota. Muutettiinhan taistelunkin\nkestäessä tavan takaa piitä -- ja se oli pakkokin, sillä yksi ei\nkauan kestänyt. Mutta se oli kuitenkin toisenlaista. Sillä aikaa\naina toinen ampui... ja tavallisesti ei oltu aivan näin lähellä\nvihollista. Jos nyt ryssä hyökkäisi, ei hän kykenisi Hirvosta\nauttamaan.\n\nHän väänsi kiristysruuvia voimainsa takaa. Nyt rupesi jo\nhelpottamaan. Vielä muuan kierros, niin pii oli paikoillaan. Kas nyt...\nnyt saattoi taas rauhassa hengittää.\n\nHän laskeutui jälleen pitkälleen ja piteli kiväärintukista kiinni.\nSydän hakkasi vieläkin tuon äskeisen jännityksen vuoksi. Mutta -- se\noli ollut hyvä lääke: hän ei tuntenut pelkoa enää.\n\n-- On se sentään toista kesällä... sodassakin, -- kuiskaili Hirvonen\nhänen vieressään. -- Ei tarvitse ainakaan kylmästä hytistä.\n\nJoo... oli se. Mennyt talvi oli ollutkin harvinaisen kylmä. Jokohan\nse Jumalakin sillä tavalla osoitti epäsuosiotaan tälle pahalle\nmaailmalle, kun antoi sellaiset paukkuvat pakkaset? Varmaankaan ei\ntaivaassa pidetty tästä sotahommasta.\n\n-- En minä niin usko. Ryssän vuoksi se Jumala pakkaset lähetti.\nNiinhän torakoitakin tapetaan, että heitetään pirtti kylmille.\n\nNiin... se oli kyllä totta. Mutta -- kun ryssällä oli myös Jumala.\nEivätköhän nämä ajatelleet, että pakkaset oli lähetty suomalaisten\nvuoksi?\n\n-- Eikö mitä... kuviahan se ryssä kumartaa. Ja jos ajattelivat, niin\n-- ajatelkoot. Se oli kuitenkin väärä ajatus.\n\nNiin... mutta jospa he hyvinkin saivat tuollaisesta ajatuksesta\nvoimaa niinkuin hekin tästä omastaan...\n\nHirvonen oli hetken aikaa vaiti, mutta suhahti sitten:\n\n-- Saakoot... mutta se voima ei kestä! Pakoonhan nuo ovat pötkineet\njoka kerta, kun me ollaan rynnätty.\n\nSe oli voimallinen todistus. Sen mukaan Jumala oli heidän puolellaan.\nJa kuinkapa hän olisi voinutkaan molempien puolella olla?\n\n-- Ei se Jumala ole mikään Prenkpuurtti, joka liuhtasee sinne ja\ntänne, -- sanoi Hirvonen vakaumuksella.\n\n-- Ja tottahan se oikean uskon puolta pitää, niinkuin tämän\nLutheruksen.\n\n-- Selvä.\n\nHirvonen sylkäistä pihautti selkään sisiliskoa joka vikkelästi\npujahti kiven rakoon.\n\n-- Katsohan, -- kuiskutteli hän opettavaisesti, -- se on vaarallista\nniiden kirkoissa käydä. Se tarttuu. Muistatkos Kalajoella, kuinka\npirtit vieläkin haisivat, vaikka oli päiviä siitä, kun ryssä oli\nniissä viimeksi majaillut.\n\nSe oli lopullinen sitova todistus, ja Multanen rauhoittui. Hän\nkurkisteli kiven yli, veti nenänsä kippuraan ja tunnusteli savun\nhajua, jonka tuulenleyhkä taas kantoi heidän sieraimiinsa.\n\n-- Tuo savukin haisee ryssälle, -- virkahti hän kuin siten\nilmaistakseen, että oli täysin parantunut harhaoppisuudestaan. Mutta\nse ei tehonnut Hirvoseen. Hän vastasi:\n\n-- Savu on aina savu.\n\nNyt alkoi puiden sekaan levitä vienoa valoa. Näytti siltä, kuin olisi\nlukemattomia hienon rihman kaltaisia kultaisia säikeitä juossut\nmetsässä ristiin rastiin. Aurinko nousi.\n\n-- Nyt ei ole enää hätää... näkee jo eteensä...\n\nSamassa rupesi metsässä heikosti risahtelemaan. Maa tömähteli\njossakin edessäpäin, ja puoliääneen lausuttuja komentosanoja kuului\nselvästi. Sieltä tuli vihollinen.\n\nHirvonen ja Multanen nousivat ylös ja asettuivat suojaan paksun\nmännyn taakse. Nyt oli heillä parempi näköala. Puiden välissä\nvilahteli epäselviä haamuja. Tuossa, aivan edessäpäin hiipi\nviheriätakkinen otus. Korkea tönttöhattu heilahteli oksien alla.\n\n-- _Odota!_ -- karjaisi Multanen ja laukaisi tussarinsa. Hän ei\njännityksissään huomannut, että lausui väärän tunnussanan. Vihollisen\njääkäri keikahti nurin. Multanen ehti vain nähdä sätkivät koivet, kun\nmetsästä samassa pamahti useammasta kivääristä. Kuulat iskivät puiden\nkylkiin hänen ympärillään.\n\nMetsäsaarekkeen niemen kärjestäkin oli patrulli ruvennut ampumaan.\nSieltä kuului komento:\n\n-- Päälinjalle, mars, mars!\n\nMiehiä juoksi taaksepäin, hartiat kyyryssä. Multanen seurasi\nesimerkkiä. Mutta Hirvonen tähtäsi vielä kerran ja huutaen: \"lohi!\"\nlaukaisi.\n\n-- Lohta minä muutamalle aamutuimaan annoin. Mutta taisi olla liian\nväkevää, koskapa keikkasi.\n\nToverukset painoivat metsänreunaa pitkin ketjua kohti. Siellä\nmakasivat jo miehet ampuma-asennossa, tussarit poskella. Korpraali\nHeder juoksi pitkin ketjua huudellen:\n\n-- Harvakseen vain, pojat... harvakseen. Ei saa tuhlata panoksia...\n\nLaukaustenvaihtoa kesti noin tunnin verran. Koko 4. prikaati sai\nlopuksi olla työntämässä ryssää takaisin. Se onnistui täydellisesti,\nja etujoukko sai vielä toista tuntia levätä ennen yleistä rynnäkköä.\n\n\n\n\nVII\n\n\nAamulla klo 6 pärisivät rummut pitkin Kauhavanjoen pohjoista\nrantaa. Se oli merkki, että joukkojen tuli olla valmiit. Lyhyiden\nitsekussakin pataljoonassa pidettyjen rukoushetkien jälkeen\nlähti armeija liikkeelle tasan klo 7. Ensimmäinen Karjalan\njääkäripataljoona kulki kärkijoukkona, edeten ketjussa molemmin\npuolin maantietä. Rakuunat ja yksi tykki samosivat kaikkein\netumaisina tietä myöten.\n\nAdlercreutz ratsasti itse kärkijoukon mukana. Hän oli loistavalla\npäällä. Aamu oli kaunis, kaste kimalteli nurmikossa pitkin maantien\nvartta. Ilma oli täynnä sinertävää auerta. Joukot näyttivät\nreippailta.\n\n-- Nyt, pojat, viskataan ryssä Lapualta!\n\n-- Hurraa! kajahti riveistä.\n\nEi kulunut pitkää aikaa, ennenkuin jo karjalaiset saivat näyttää,\nmihin pystyivät. Muutaman virstan päässä alkoi jo paukkua.\nVihollinen, joka 8. päivänä oli taistellut tällä samalla seudulla,\ntunsi hyvin maaston. Jokaisessa vähänkin sopivassa paikassa se\nasettui sitkeään vastarintaan. Puu puulta perääntyi sen jääkäriketju,\nja metsä oli sananmukaisesti raivattava puhtaaksi joka kiveä ja\nkantoa myöten.\n\nMutta matkan puolivälissä sai vihollinen ketjuunsa lisäväkeä. Nyt\nkävi eteneminen hitaasti. Kiväärinlaukaukset tihenivät, ja miehiä\nrupesi haavoittumaan yhä useammin. Maantietä kulkeva tykki tärähytti\nkyllä laukauksen toisensa perästä molemmille puolin tietä, mutta\nsen vaikutus jäi vähäiseksi. Sakeassa ryteikössä pitivät ryssän\ntiraljöörit hyvin puoliaan. Karjalan jääkärien hyökkäys pysähtyi.\n\nAdlercreutz tulistui. Hän karahutti majuri Tujulinin luo, joka johti\ntoista Savon jääkäripataljoonaa ja komensi tämän ynnä kapteeni\nBrunovin asettumaan kärkeen.\n\n-- Meidänhän on mentävä eteenpäin, mutta nuo p--leet perääntyvät! --\nhuusi hän, viitaten etupäähän, jossa oli syntynyt levottomuutta.\nKarjalan jääkäreitä juoksi metsästä maantielle, jossa he luulivat\nolevansa paremmassa turvassa.\n\nSavolaiset vastasivat iloisella hurraahuudolla ja kiiruhtivat\nkärkeen. Siellä oli useita miehiä haavoittunut. Multanen ja\nHirvonen olivat polvillaan Tikkasen vieressä, joka oli saanut\nluodin rintaansa. Tämä makasi maantien syrjällä, ja hänen huulensa\nliikkuivat hiljaa.\n\n-- Pikku Kreeta, -- vaikeroi hän, mutta sitä ei kukaan tässä\nyleisessä melussa ja räiskeessä kuullut. Upseerit hoputtivat\nmiehiään eteenpäin. Nämä pistivät juoksuksi ja olivat hetken päästä\nkarjalaisten paikalla ketjussa.\n\nTikkanen makasi liikkumatta. Toverit luulivat jo hänen henkensä\npaenneen. Mutta jossakin hänen sielunsa pohjalla välkehti vielä näky,\nharvinaisen selvä ja kirkas näky, joka sai hänen suunsa vetäytymään\nhymyyn. Pienet jalat juosta vilistivät ruohoa kasvavan pihan poikki,\nja hän istui mökin portailla paitahihasillaan, silmillään seuraten\nnoiden väärien pikku säärten vilinää. Multanen ja Hirvonen laskivat\nhänen päänsä pellon pientarelle, missä leiniköt ja kurjenpolvet\nhyväilivät hänen tavattoman valkoiseksi valahtanutta otsaansa.\n\n-- Siinä se oli se piipunvarsi, -- lausui Multanen huohottaen ja\npyyhki takkinsa rintamusta. Hänen ohitseen painuivat savolaisten\ntiheät rivit. Nämä heittelivät kokkapuheita epäjärjestykseen\njoutuneille karjalaisille. Harmaapäinen everstiluutnantti kiiruhti\nmyös siitä ohi. Nähdessään pientarella makaavan valjun sotamiehen hän\nteki vakavana kunniaa.\n\nSe oli Lode.\n\nNyt päästiin jo paremmin eteenpäin. Mutta kuta lähemmäksi Lapuaa\ntultiin, sitä sitkeämmäksi kävi vihollisen vastarinta. Lopuksi täytyi\nviedä rynnäkköön 4. prikaatin viimeisetkin joukot.\n\n       *       *       *       *       *\n\nKask paarusti metsää pitkin hikihatussa, vähän väliä pysähtyen\nlataamaan ja laukaisemaan. Hän oli lähellä maantien syrjää, josta\npuiden välistä oli hyvä näköala tien yli vastakkaiseen metsänreunaan.\nSieltä vilahtelivat savolaisten viheriät takinkaulukset, ja korviin\nkantautuivat miesten huudot. Kiväärit räiskyivät. Metsä rytisi,\nkun pienet, erillään olevat osastot tekivät syöksyjä eteenpäin.\nSamanlainen rytinä kävi hänenkin puolellaan.\n\nHän lähti talsimaan eteenpäin kivääri kädessä. Miehiä juoksi hänen\nohitsensa hikoillen ja huohottaen, pysähtyen puiden suojasta\nampumaan. Tuossa kaatui yksi. Kaskin valtasi kiire. Piti päästä alta\npois. Hän ei itsekään käsittänyt, mitä hän tällä sanalla tarkoitti.\nSe vain iskeytyi hänen aivoihinsa tänä hetkenä, jolloin metsä\ntuntui riehuvan täynnä raivoavia, kiljuvia paholaisia. Hän juoksi\neteenpäin ajattelematta väijyvää vaaraa. Takaapäin huudettiin: \"Älä\nmene varomattomasti!\" Mutta tuo huuto vain kiihoitti häntä. \"Alta\npois... alta pois!\" jyskytti hänen mielessään. Kävi sellainen\nkorvia huumaava ryske kuin olisi metsää kaadettu. Yhtä aikaa ammutut\nkiväärinlaukaukset räjähtivät hirvittävällä voimalla.\n\nHän vilkaisi oikealle.\n\nSiellä makasi ryssän sotamies tien varressa haavoittuneena.\nSuomalainen välskäri sitoi sitä parast'aikaa. \"Ystävällinen on\nsuomalainen...\" vilahti Kaskin päässä. Tuo kuva painui harvinaisen\nelävänä ja kirkkaana hän sieluunsa. Sotamies, reidet hajallaan...\npaljas iho paistoi... valkoisen ihon pinnalla jotakin tummaa --\nverta. Ja välskäri, kädessä riepu, kumartuneena haavoittuneen yli,\ntoinen siteen pää hammasten välissä...\n\nHänen edessään paukahti. Ruudinsavu löi vasten kasvoja. Otsassa ja\nposkilihaksissa kipenöi. Hattu lensi päästä.\n\nSiitä hänen edestään, ison kiven takaa kohosi viheriätakkinen\nmies, korkea tönttöhattu päässä. Pistin välähti Kaskin kasvojen\nedessä. Puolittain sekapäisenä iski hän pistimensä vihollisen\nkeskiruumiiseen. Tämä pudotti kiväärinsä ja silmät nurin, suu ilmaa\nhaukkoen keikahti selälleen ilkeästi rääkäisten.\n\nTuo rääkäisy herätti Kaskin täyteen tajuntaan. Hän katsahti eteensä.\nSiinä makasi venäläinen jääkäri sääriään sätkytellen.\n\nHän muisti, kuinka hän ennen poikasena oli pyydystänyt jäniksiä\nseivästämällä. Löydettyään jäniksen makuupaikan hän oli ruvennut sitä\nkiertämään, supistaen kehää joka kierroksella ja katsellen toisaalle,\nkuin ei olisi ollut otusta huomaavinaankaan. Sitten -- päästyään\nsopivan välimatkan päähän hän oli yht'äkkiä sujauttanut seipäällä,\njonka kärki oli ollut teroitettu, ja ilkeästi rääkäisten oli jänö\nkepertynyt hangelle.\n\nNytkin hän silmäili toisaalle, välttäen katsomasta kaatunutta\nvihollista. Siten hänestä tuntui helpommalta... kuin ei tuo maassa\npotkiva olisi ollutkaan ihminen. Hänen mieleensä vilahti taas kuva\nsuomalaisesta välskäristä, joka sitoi haavoittunutta ryssää...\n\"Ystävällinen on suomalainen...\" ajatteli hän, tuntien tästä\najatuksesta saavansa merkillistä voimaa ja lohdutusta... kuin olisi\njoku näkymätön olento hänen vieressään häntä lempeästi rauhoittanut.\nHän tunsi olevansa valmis itkuun... niin, merkillisellä tavalla\nnyki kurkussa ja takoi ohimoissa. Ympärillä kaikui kiväärien pauke\nja miesten karjunta. Kuin vastatakseen tähän jollakin tavoin hän\npuoleksi nauraen, puoleksi itkien laukaisi kiväärinsä maassa sätkivän\nvihollisen päätä kohti ja karjaisi:\n\n-- Ystävällinen on suomalainen!\n\nPyyhkäisten pistintä takkinsa hihaan hän lähti juoksemaan eteenpäin.\n\nSyvään huohottaen hän rupesi lataamaan kivääriä koko ajan\nvilkuillen ympärilleen. Pensaista ja kantojen takaa pöllähteli\nvalkoisia savupilviä. \"Niin on kuin pumpulia...\" ajatteli Kask ja\nnosti vasemman jalkansa koholle. Hän oli ilman kenkiä ja tunsi\nastuneensa terävän kiven päälle. Samassa vingahti jalkain välissä,\nja isonvarpaan paikalla ei ollut kuin verinen lihan riekale.\n\"Ukkovarpaan ampuivat\", vilahti hänen mielessään, ja hän tähtäsi\nlähinnä kyykkivää vihollista. Pau! Se kaatui, ja Kask lähti kiiruusti\nkuukkaamaan takaisinpäin.\n\nSiellä -- muutaman hongan takana kyyrötti suuri miesjoukko.\nKorkea sotaherra puhutteli heitä parastaikaa. Se herätti Kaskin\nuteliaisuutta. Mitähän kokousta ne nyt pitävät? Hän unohti jalassa\ntuntuvan tuskan ja nilkutti paikalle kiväärinperällä itseään tukien.\n\nKorkea sotaherra oli kenraali Adlercreutz. Hän tiedusteli miehiltä,\nmiten nämä jaksoivat.\n\n-- Huonosti, herra kenraali! Tässä maastossa kuluvat kintut pilalle.\n\n-- Joo, herra kenraali! -- innostui Kask'kin ja riiputti jalkaa. --\nMinultakin ampuivat ukkovarpaan!\n\nHän oli sen näköinen, kuin pitäisi kaikkien huomata se. Mutta miehet\neivät edes vilkaisseetkaan häneen. He tarkastelivat, omia jalkojaan,\njotka kivet ja oksanpalaset olivat repineet verille.\n\nAdlercreutz komensi miehet levähtämään. Nämä heittäytyivät pitkälleen\nja kaivoivat piippunsa esille. Iloinen puheen turina syntyi heti,\nja valitus oli tipotiessään. Kenraali lupasi ensi tilassa hankkia\njalkineita.\n\nAdlercreutz lähti. Kask katseli tovereitaan, jotka rauhallisina\nvetelivät haikuja. Majuri v. Törne makaili lynkäpäittensä varassa\nmyös piippua imien. Kask, joka rakasti huomion esineenä olemista,\nkuulutti taas:\n\n-- Minulta kun ampuivat ukkovarpaan!\n\nMutta Törne pyörähti häneen päin äkäisenä:\n\n-- Mitäs se on! -- Mutta -- minulta kun ampuivat uuden takin liepeet\npuhki!\n\n-- Eikä kuula edes jättänyt paikkatilkkua! -- veisteli muuan\nluutnantti.\n\n       *       *       *       *       *\n\nKukko-Kalle ratsasti Moska-Ruunalla, joka oli valjastettu tykin\netuvaljakon keskelle. Hän riiteli itsepintaisesti tästä paikasta,\nväittäen Adlercreutzin määränneen sen hänen hevoselleen. Toverit\nantoivat perään. Heistä oli Kalle ja hänen kaakkinsa koko valjakon\nkoristus, ja he naureskelivat takanapäin tälle uljaalle parille.\n\nKalle kannusti ratsuaan. Hän oli hyvällä tuulella. Olisivatpa heidät\npäästäneet kärkeen, he olisivat puhdistaneet metsän tuossa tuokiossa.\nNyt piti marssia 4. prikaatin takana eikä saanut muuta kuin kuunnella\npäältä. Siellä räiskyi ja räsähteli eri tavalla. Ruuna liikautti\nkorviaan aina, kun suurempi yhteislaukaus pamahti. Tavallisen\nkiväärinluodin viuhinasta se ei näyttänyt vähääkään välittävän.\n\nNiin se ruuna... se oli terve taas. Niin vetää junnasi kuin\nennenkin, kaula pitkällä ja maha pullollaan. Se oli täydellisesti\nparantunut Siikajoella saamastaan haavasta, ja siitä oli Kalle\niloinen.\n\nSiellä perässä tulla rymisti heelviiki, rautaputki mustana pohottaen.\nSen suu sojotti pohjoista kohti... mutta pian se käännettäisiin\nvastakkaiseen suuntaan -- kohti vihollista. Korkeat tykinrattaat\nkolisivat. Kalle seurasi niiden longahtelevia liikkeitä. Akselit\nolivat kuluneet, mutta hyvässä voiteessa ne muuten olivat. Sitten\nSiikajoen ei Kalle ollut saanut laukaista kanuunaansa kuin muutaman\nkerran... viimeksi Nykaarlepyyssä. Mutta siellä oli vihollinen\npuittanut pakoon heti alussa. Tänä päivänä toivottavasti pääsisi\nheelviikikin lämpenemään...\n\nDöbeln istui ratsullaan tien syrjässä ja katseli ohimarssivia\njoukkoja. Kalle käänsi punakan naamansa everstiin päin, ojentautuen\nsatulassaan. Döbeln vilkaisi tykkimieheen, ja hänen ankaroilla\nkasvoillaan käväisi heikko hymyn väre.\n\n-- Luutnantti Ramsay! -- huusi hän samassa ja karkuutti Kallen ohi\nrykmentin kärkeä kohti.\n\n-- Täällä, herra eversti! -- kajahti etupäästä.\n\n\"Mikähän siellä nyt tuli?\" -- ajatteli Kukko-Kalle nähdessään, kuinka\nnuori adjutantti lasketti eteenpäin, minkä hevosen kavioista lahti.\n\nTuo kiivas ratsastus innostutti häntä. Hän kääntyi toverinsa puoleen,\njoka ratsasti likaisen harmaalla, suurella konkarilla.\n\n-- Joo... rytäkkään pitäisi päästä! -- Minä olen kuurannut\nheelviikinkin niin puhtaaksi, että kuvansa näkee.\n\n-- Minkä kuvan? -- kysyi takavaljakon oikeanpuoleinen ratsastaja\nnauraa virnistellen.\n\n-- Kukon kuvan! -- veisteli hänen vierustoverinsa, keskimmäinen mies.\n\n-- Älä... älä, -- rinnusteli Kalle ja kääntyi satulassa. -- Minä\nosaan kohta kokosanalta ja minä otan akan... saatelmaakare!\n\n-- Kukahan se Kallestakin huolii?\n\n-- Älä... älä... on niitä tyttöjä minunkin varalleni.\nPattijoellakin olisin päässyt vävyksi, mutta minä sanoin, että mull'\non jo morsian.\n\n-- Vai on sillä Kallella jo morsian?\n\n-- O-on... ja komea onkin.\n\n-- Taitaa olla yhtä komea kuin tuo ratsusikin.\n\nKalle naurahti.\n\n-- Älä... älä... Moska-Ruuna vetää aina siinä missä toinenkin. --\nKatsopas nyt, miten kävi!\n\nHarhaluoti on sattunut takavaljakon vasemmanpuoleiseen hevoseen, joka\nkeikahti kumoon. Ratsastaja suistui maahan, tien syrjällä marssivien\nmiesten jalkoihin.\n\nKalle oli hypännyt satulasta alas. Hän oli mielestään tämän tykin\nja kaikkien siihen kuuluvien kapistusten päällikkö... hevosten ja\nmiesten. Nytkin hän komenteli kuin kenraali:\n\n-- Riisukaa valjaista ja lopettakaa!\n\nKäskyä seurattiin. Vääpeli koetti vakuuttaa, että hevosen ehkä voisi\nparantaa, jos raahattaisiin syrjään ja väliaikaisesti sidottaisiin.\nMutta Kalle toimesi:\n\n-- Ei voi... näkeehän sen. Oikea etujalka murskana.\n\n-- Mikä eläinlääkäri sinä olet?\n\n-- Olen minä siksi, että voin tuon sanoa. Hevonen on lopetettava!\n\nTykki oli pysähtynyt, ja sen ympärille muodostui ruuhka. Luutnantti\nGestrin juoksi paikalle.\n\n-- Hevonen syrjään heti, ja uusi aisoihin! Mars... mars!\n\n-- Sanoinhan minä, että... duoda... kyllä minä nämä asiat ymmärrän.\n\nMutta nyt kimpaantui vääpelikin:\n\n-- Hoida sinä asiasi äläkä sekaannu joka paikkaan!\n\nKalle kiipesi Moska-Ruunan selkään toverien nauraessa. Hevonen\nlopetettiin ja raahattiin syrjään. Siinä tien vieressä makasi jo\nennestään ryssän ratsu kuolleena, maha pahasti pöhötyksissä. Sen\nviereen kiskottiin suomalainen hevonen, ja siihen jäivät molemmat.\n\nSillävälin oli luutnantti Ramsay palannut. Hän oli tuonut\nAdlercreutzin vastauksen. Döbeln oli vaatinut, että porilaisten\noli päästävä kärkeen. Mutta Adlercreutz ei ollut siihen suostunut.\n\"Odottakaa, hyvät herrat, kohta on teidän vuoronne!\" oli hän\nvastannut.\n\nOljemarck marssi komppaniansa edessä, seuraten silmillään kymmenkunta\naskelta etempänä astuvaa komppanian päällikköä, joka sapelin kärki\noikeaa olkapäätä vasten marssi reippaana ja kimmoisana. Lyhyt,\ntanakka varsi pomppoili eteenpäin kuin kumipallo, eivätkä jalat\ntahtoneet suostua niin pitkien askelten ottoon kuin niiden omistaja\nolisi halunnut. Hän astui väärää jalkaa, mutta siitä huolimatta\nkomensi komppaniaansa.\n\n-- Vasen, oikea, vasen, oikea! Mars, mars!\n\nOljemarckia nauratti. Se oli Hiivarin veli, Kalle Schantz. Hän sai\nhypähtää pari kertaa ennenkuin itse pääsi tahtiin. Niinpä niin...\nnyt mentiin taisteluun. Upseerit noituivat savolaisten hitautta.\nHeidän piti vähän väliä pysähtyä, kun piti odottaa kärkijoukon\netenemistä.\n\n-- Ei niistä savolaisista ole muuhun kuin suuta soittamaan! -- äkäili\nSchantz. Hän oli turhaan singuttanut lyhyitä sääriään.\n\nNiinpä niin -- Oljemarckinkin olisi tehnyt mieli rynnistää täyttä\npäätä. Uudestakaarlepyystä hän oli kirjoittanut kotiin ja Hannalle,\nkertoen viimeisistä elämyksistään. Hannan kirjeessä hän oli ilmaissut\nuskovansa armeijan voittoon. Hän tahtoi ansaita rakastettunsa\nluottamuksen sankarimaineella, joka vielä hänen päätänsä seppelöisi.\n\nAurinko paistoi kuumasti. Miehet kulkivat kumarassa, raskaissa\nkenttävarustuksissaan. Hiki virtasi kasvoilta. Maantien pinnasta\nkohosi sakea pöly, joka uhkasi aivan salvata hengityksen. Oljemarck\njuoksi Schantzin rinnalle.\n\n-- Kun päästäisi pian aukealle, -- huokasi tämä. -- Tässä ihan\ntukehtuu.\n\nMetsästä, tien vasemmalta puolen, kuului voimakasta hurraata.\n\n-- Jokohan lohkesi viimeinen vastus? -- tuumi Oljemarck. -- Kuulostaa\nkuin meikäläiset painaisivat päälle oikein jymyllä.\n\nNyt rupesi tulemaan haavoittuneita vastaan. Niitä makasi rattailla\nolkien päällä... verentahraamia, ruudin savusta mustuneita olentoja,\njoista toiset vaikeroivat ääneen. Tuo teki tietä marssivaan kolonnaan\nmasentavan vaikutuksen. Monet sotamiehistä käänsivät päänsä pois,\nhuulet lujasti yhteen puristettuina. He halusivat säilyttää sen innon\nja palavuuden, joka heidän askeleitaan nyt joudutti.\n\nEtupäähän oli viety kaksi tykkiä, jotka nyt olivat yhtyneet leikkiin.\nMarssivan kolonnan yllä vavahteli ilma joka laukaukselta. Näytti\nsiltä, kuin olisi etelän suunnalla leijaileva auer joka kerta\nrepeytynyt, kun laukaus pamahti. Se venyi ja värisi kuin ohut harso,\njota molemmista päistä kiskotaan. Mutta sillä kimmoisuudella, joka\nsille oli ominaista, se jälleen vetäytyi kokoon ja peitti yhä\ntiheämpänä, tummempana ilman rannan. Ruudin savu leijaili maantien\nyläpuolella, haihtuen vähitellen sinertäviin usviin.\n\nKello oli suunnilleen neljä iltapäivällä. Yhdeksän tuntia oli kulunut\ntälle puolentoista penikulman taipaleelle, mutta joka askel olikin\notettu kuin vakavan harkinnan perästä. Paljon verta oli jo maksanut\ntämä matka. Mutta vielä oli päätyö suorittamatta -- vihollisen\nahdistaminen itse Lapuan aukeilla.\n\nMarssia saatiin viime virstoilla huomattavasti kiinnittää. Sillä\nkun kärkijoukot olivat kerran vauhtiin päässeet, ne painoivat nyt\nsellaisella voimalla, ettei maantietä marssiva pääjoukko tahtonut\nperässä pysyä. Adjutantit karahuttelivatkin senvuoksi pitkin tien\nsyrjää ja kehoittivat joukkoja kiiruhtamaan.\n\n-- Nopeammin, nopeammin! Päivällisaika menee ohi!\n\nMiehet nauroivat ja paransivat vauhtia. Kapteeni Björnstjerna se\nosasi aina oikeaan naulaan. Päivällisen aika! Niinkuin se olisi\ntällä sotaretkellä niin säännöllisesti syöty! Mutta tuo huomautus,\njoka niin räikeästi toi mieliin asian vastakohdan, vaikutti nyt\nvirkistävästi. Miehet juttelivat siitä iloisesti keskenään:\n\n-- Painetaanpa sitten, ettei soppa jäähdy.\n\nNyt teki tie ison mutkan länteen, ja eteen aukenivat laajat\nviljavainot. Näkyi tiheästi rakennettu kylä, jonka keskeltä kirkon\nmahtava kupooli kohosi korkeutta kohti. Tasangon toista laitaa\nreunusti juhlallinen, metsää kasvava vaara. Sen selkä kaartui\nmahtavana, korkeammalle kirkontornin huippuakin. Se oli Simsiö.\n\nErivärisiä joukko-osastoja liikkui taloryhmien välissä, joukossa\nratsuväkeäkin. Kaukoputkella erotti verraten selvästi husaarien\nvalkoiset takit ja keltaiset olkavyöt.\n\nOli saavuttu Lapualle.\n\n\n\n\nVIII\n\n\nAdlercreutz esikuntineen oli pysähtynyt Ritamäelle, sille kohtaa\nmaantiestä, missä se laskeutuu alangolle ja viljavainioiden halki\nkiemurrellen häipyy vuoroin näkyvistä, vuoroin vilahtaa esiin --\nkunnes etempänä kokonaan hukkuu Isonkylän taloryhmään. Nyt on tuo\nlakeus toisennäköinen. Sen halkaisee rautatie, ja sen laidoille on\nkasvanut uusia taloryhmiä. Mutta 1808 se oli juhlallinen, lainehtiva\nviljavainio -- melkein yhtenäinen. Ainoastaan nykyisen muistopatsaan\nkohdalla sijaitsi pieni mökkiryhmä, jota sanottiin Miiankyläksi.\n\nAdlercreutz istui tulisen ukrainalaisen ratsun selässä. Hän oli\nkomentanut joukoille levon, ja sillä aikaa tarkastelivat korkeammat\nupseerit taistelukenttää.\n\nRajevski oli levittänyt linjansa pitkin joen vartta. Hänen vasen\nsivustansa nojasi Lapuan Isoonkylään. Siellä -- kirkon ympärillä\nkävikin kuhina, kun vihollisen joukot järjestyivät taisteluun.\nOikean sivustansa nojasi ryssä Liuhtarin tiheästi rakennettua kylää\nvasten. Joki oli takana. Oikean kyljen ulkopuolella näkyi myös\nvihollisjoukkoja. Adlercreutz arvasi niiden suojelevan Kuortaneelle\njohtavaa tietä. Samoin näkyi pappilan kohdalla, joen toisella\npuolen, vihollisen osastoja. Niiden tarkoitus taas oli suojata\nIlmajoen tietä. Siinä olikin ainoa heikkous Rajevskin suunnitelmissa,\nettä tämä oli ottanut huomioon molemmat vastamainitut tiet. Hänen\ntaistelulinjansa venyi senvuoksi suhteettoman pitkäksi.\n\nAdlercreutz tarkasteli seutua kaukoputkellaan. Kylän länsipuolella\nnäkyi kaksi tykkiä -- arvattavasti kuusinaulaisia. Molemmille\nsivustoille oli sijoitettu ratsuväkeä, samoin keskustaan. Adlercreutz\ntarkasti tuota kohtaa kauan ja kääntyi sitten seuralaistensa puoleen.\n\n-- Minä en näe tykistöä keskustassa, -- sanoi hän. -- Mitä se\nmerkitsee? Siinä on jokin juoni.\n\nUseampia kaukoputkia suuntautui nyt tuota kysymyksessä olevaa paikkaa\nkohti. Tosiaankin! Keskusta oli ilman tykistöä. Muutaman ladon\nkohdalla parveili joukko viheriätakkisia sotamiehiä. Döbeln arvasi\nheti, mitä se merkitsi.\n\n-- Tykit ovat ladossa! huudahti hän.\n\n-- Kas niitä... maskeeraavat! Mutta kyllä ne pian itsensä ilmaisevat.\n\n-- Katsokaapas tuonne! -- huudahti Adlercreutz, osoittaen vihollisen\noikeaa sivustaa. -- Niillä on hyvät suojat!\n\nSiellä vilisi vihollisen jalkaväkeä punakauluksisissa takeissaan.\nHeitä suojasi melko hyvin rantatöyräs.\n\nJos Adlercreutz olisi käynyt Napoleonin koulua, olisi hänelle heti\nselvinnyt, mihin kohtaan pääisku olisi pitänyt kohdistaa. Siinä\nkohden tarjosi Liuhtariin sijoittunut vihollisen osasto yhden\nkaikkein tärkeimmistä hyökkäyspisteistä. Vihollinen viisaana ja\nvarovaisena oli ottanut huomioon Kuortaneelle johtavan tien. Se\nolisi pitänyt heti alussa katkaista ja siten estää venäläistä\nkäyttämästä sitä hyväkseen. Mutta Adlercreutzilla ei ollut Napoleonin\nkenraalien kykyä, häneltä puuttui laajempi kokemus ja ennenkaikkea\nperusteelliset ammattitiedot, joita ei suinkaan korvaa mieskohtainen\nurhoollisuus. Sitä hänellä kyllä oli -- kieltämättä. Siikajoella hän\noli onnistunut erinomaisesti. Mutta se oli ollutkin pikemmin sattuma\nkuin erikoisen strategisen taidon näyte. Tilanne oli tarjoutunut\nhänelle suoraan käteen. Ja sellaisella ylivoimalla, kuin mikä hänellä\nsiellä oli ollut käytettävänään, oli läpimurto ollut verraten helppo\nsuorittaa.\n\nYleisesti katsoen oli asema hänelle nytkin edullinen. Hänellä oli\nylivoima puolellaan -- vaikk'ei niin suurta kuin Siikajoella.\nKuitenkaan hän ei ollut tästä tietoinen. Päinvastoin hän\narvosteli vihollisen lukumäärän paljon suuremmaksi, kuin mitä se\ntodellisuudessa oli. Millä tavalla tämä seikka vaikutti taistelun\ntulokseen, emme lähde ratkaisemaan. Kuitenkin tuntuu siltä, kuin\nolisi tarkempi voimasuhteiden tuntemus ollut omiaan auttamaan\nAdlercreutzia järjestämään hyökkäyksensä toisin. Silloin olisi ehkä\nKuortaneen tiekin tullut paremmin huomioonotetuksi. Sanomme \"ehkä\" --\nsillä se ei suinkaan ole varma. Lapuaa kohti edettäessä oli muutamia\nupseereita kerääntynyt hänen ympärilleen muutamalla metsä-aukealla.\nSilloin oli Adlercreutz kysynyt: \"Kuinka vahvoja herrat luulevat\nmeidän olevan?\" Majuri Tavast oli vastannut: \"Noin 5 000.\" Siihen\noli Adlercreutz huomauttanut: \"Kun esikuntaupseeri niin suuresti\nerehtyy, kuinka silloin voidaan luottaa vakoojan tiedoituksiin! Meitä\nei ole enempää kuin 3 000 miestä.\" Ja kuitenkin oli esikuntaupseeri\noikeammassa! Hän erehtyi vain 306:lla, kun Adlercreutz sitä vastoin\nerehtyi 1 394:llä! Sillä 1. prikaatiakin lukuunottamatta, joka\nei ehtinyt perille taistelun alkuun, oli Adlercreutzin joukko 4\n230 miehen vahvuinen, mutta se mukaan luettuna 4 694 miestä ja 18\nkanuunaa -- kun vihollisella taas oli 4 030 miestä ja 15 kanuunaa.\nTämä vastaus myös osoittaa, kuinka vähäpätöiseksi Adlercreutz\narvosteli tiedustelun. -- Lapuan taistelu on loistava mieskohtaisen\nsankariuden näyte, mutta taktillisesti -- niinkuin yleensä kaikki\ntämän sodan tappelut -- heikko. Venäläisten kannalta katsottuna se\noikeastaan on keskeytystaistelu.\n\nTaistelun aloitti tykistö. Muutamia kanuunia riisuttiin mäelle ja\nne tervehtivät ryssää juhlallisella paukkeella. Tämä vastasi, mutta\npitkän välimatkan vuoksi jäi tuli tehottomaksi. Luodit lensivät\nviljavainioihin mäen juurelle ja kierivät siellä savuten. Sotamiehet\nseurasivat niiden kulkua, tehden leikillisiä huomautuksiaan.\n\n-- Tuollakin juoksee taas ryssän koira, -- jutteli Kukko-Kalle,\nosoittaen lähinnä olevaa ruispeltoa, jossa laiho heilui ja vavahteli,\nkuin olisi todellakin jokin näkymätön elukka juossut siellä. Tupruava\nsavupatsas ilmaisi sen kulkusuunnan.\n\n-- Siihen jäi... mutta täältä lähtee eri otus, joka laukkaa suoraan\npäälle.\n\nHeelviiki pamahti, mutta ei lentänyt senkään luoti päämaaliin.\nVälille jäi.\n\n-- Tuo on turhaa, -- tuumi Döbeln, joka malttamattomana oli seurannut\ntykkitulen vaikutusta. -- Antakaapas meidän lähteä leikkiin, me\nnäytämme, että yltää!\n\nAdlercreutz katsahti kelloa. Se oli nyt täsmälleen 5. Joukot olivat\nriittävästi levänneet. Hän antoi Döbelnille merkin.\n\n-- No niin... Jumalan nimeen sitten.\n\nDöbeln kohotti sapelinsa ilmaan.\n\n-- Porilaiset! -- huusi hän, ja hänen harmaansiniset silmänsä iskivät\nsalamoita. -- Minä vien teidät tuleen, niin että käsivarret ja sääret\ntanssivat korvainne ympärillä ja suolet roikkuvat pitkin aitoja!\n\nSotamiehet vastasivat huikeasti hurraten. Everstin\nrunollisrealistinen puhetapa oli heille tuttua ja he rakastivat sitä.\nKaikki eivät tosin käsittäneet ruotsiksi lausutuita sanoja, mutta\nhe arvasivat niiden sisältäneen jotakin reipasta ja repäisevää.\nSenvuoksi he huusivat yhtä lujaa kuin toisetkin.\n\nPataljoonat lainehtivat mäkeä alas, ja tykit seurasivat mukana.\nAdlercreutz katseli niiden menoa. Kothen marssi komppaniansa\netunenässä, hattu kallellaan. Kalle Schantzin lyhyet jalat\nharppasivat nyt täydellä todella. \"Missähän Hiivari on?\" -- ajatteli\nAdlercreutz, tarkastellen upseereita. Komppania komppanian jälkeen\npudottautui mäkeä alas, miehistön ja upseeriston tehdessä kunniaa.\n\n-- Heinänteko alkaa! -- huusi Adlercreutz, viitaten sapelillaan\nkirkonkylää kohti.\n\n-- Eläköön! -- kajahti riveistä.\n\nNäky oli suurenmoinen. Tiheässä marssivien rivien yläpuolella\nvälkehti pistinten kiiltelevä metsä. Tykkirattaat kolisivat.\nMetallikanuunien pinta kimalteli kuin kulta.\n\nKultaa siinä kuljetettiinkin vapauden lunnaiksi -- satojen Suomen\nmiesten kallis henki ja sydänveri.\n\nSe punasikin pian maantien ja sen ruohoa kasvavat reunat. Venäläiset\nolivat piilottaneet jääkäreitään ruispeltoihin, ja sieltä,\naaltoilevan viljan seasta, suitsi surmaa ja kuolemaa porilaisten\nriveihin. Miiankylää puolustava patteri teki kauheaa tuhoa. Tuon\ntuostakin iski kanuunan kuula miesparveen. Kuului ilkeä mäjähdys, ja\nsillä kohtaa pullistui marssirivistö aina sivuille päin -- kuin olisi\njokin selittämätön voima sitä äkkiä paisuttanut. Se voima oli kuolema.\n\nTykit ottivat innokkaasti osaa rynnäkköön. Ne sylkivät suustaan\ntulta, ja nyt niidenkin luodit kantoivat perille. Näkyi selvästi,\nkuinka yksi mökin seinä sortui, ja vihollisen patterissa syntyi suuri\nhämminki.\n\n-- Varaväkeä tänne, varaväkeä! -- huudettiin siellä, ja miehiä juoksi\nedestakaisin viittoen ja karjuen.\n\n-- Pian tuli turva reserviin! -- tuumi Oljemarck Schantzille.\nHän marssi paljastettu miekka kädessä ja tarkkaili ruispelloista\npöllähteleviä savutupruja.\n\nSieltä syytivät ryssän tiraljöörit tulta ja kuolemaa. Miehiä\nhaavoittui ja kaatui yhtenään. Döbeln komensi Schantzin komppaniansa\nkanssa puhdistamaan peltoja vihollisen sala-ampujista.\n\nRuoveden pojat syöksyivät laihoon. Se ulottui seisaalla ollen\nvyötäisiin, mutta kyyryssä käyden se peitti miehen jokseenkin hyvin.\nVain harmaat takinselät vilahtelivat sen keskeltä, kun miehet tekivät\nsyöksyjä eteenpäin.\n\nTämä oli jännittävää. Maaten vatsallaan laihossa he kuuntelivat\nja katselivat, mistäpäin vihollisen laukaus pamahti. Se oli kuin\nsorsajahtia rannan ruohikossa! Joka kerta kuin vilja jossakin\nepäilyttävämmin heilahti, ammuttiin sinne. Ja tavallisesti sieltä\nkantautui korviin heikko mätkähdys, josta sopi päättää, ettei se\nsalakyttä enää porilaisten rynnäkköä häirinnyt.\n\nMiehet etenivät harvassa ketjussa. Toiset konttasivat, toiset\nryömivät vatsallaan. Oljemarck kömpi perässä, pitäen silmällä\nedestäpäin häämöittävää vainion reunaa. Siellä saattoi vihollisen\ntiraljöörejä maata ojassa, sarkojen välissä.\n\n-- Olkaa varovaisia! -- kuiski hän. -- Ei saa suotta itseään\npaljastaa!\n\nHänen ympärillään pamahteli laukauksia, eikä hän osannut sanoa,\nolivatko ne omien vai vihollisten. Omituista kahinaa kuului\nedestäpäin. Siellä ryssä hiljalleen väistyi. Hän oli jo sivuuttanut\npari, kolme vihollisen kaatunutta. Yläpuolella ilmassa vonkuivat\ntykinkuulat. Ilmanpaine pyyhkäisi ilkeästi selkää... joka kerta,\naivankuin olisi kohottanut miehen maasta irti.\n\n-- Tuossa konttaa ryssä... ammu, ammu! -- kehoitti Oljemarck miestä,\njoka ryömi hänen vieressään.\n\nPyssy pamahti ja vihollinen kepertyi. Mutta -- nyt kajahti vasta\nlaukaus, joka haavoitti paria miestä.\n\n-- Koettakaa sitoa väliaikaisesti -- kunnes sanitäärit ehtivät\npaareineen...\n\nSiinä oli saran reuna. Aivan oikein... siellä ryömi ryssiä kuin\nsammakoita, molempien sarkojen välissä. Jossakin lähellä kiljaisi\njoku kovasti. Se ihan säpsähdytti. Schantz hihkaisi:\n\n-- Pistimillä päälle, mars, mars!\n\nHumahti vain kerran ruislaihon keskellä, kun miehet karkasivat\npystyyn. Tuo laaja sarka näytti yht'äkkiä työntävän esiin miestä\nharmaatakkista kuin tuhkaa. Ruoveden pojat syöksyivät sarkojen väliin\nja sohivat ryssiä kuoliaaksi kuin rottia. Oljemarck'kin passitti\npari kappaletta parempaan maailmaan. Vanhan kivekkään säilä ei ollut\nmenettänyt kykyään.\n\nMutta viereisen saran keskeltä nousi vasta-aalto. Parikymmentä\njääkäriä syöksyi sieltä hänen miestensä kimppuun, pistimet tanassa,\nirvillä ikenin ja hirveästi kiljuen. Molemmat aallot iskivät toisiaan\nvastaan... pistimet kalahtivat yhteen, säihkyivät, säkenöivät.\nMiestä tuupertui nurin kuin heinää, ja kuolevien korina sekaantui\nedestäpäin ja sivuilta kaikuvaan julmaan räiskeeseen.\n\nOljemarck oli iskenyt sapelin muutaman vihollisupseerien kädestä ja\ntähtäsi tätä suoraan rintaan. Tämä ojensi kätensä kuin tarttuakseen\nsäilän säihkyvään terään. \"Kyntesi sinä poltat!\" -- vilahti\nOljemarckin päässä. Ryssä lankesi polvilleen ja anoi armoa. Hän puhui\nruotsia.\n\n-- Pojat, viekää tuo syrjään! -- huusi hän lähimmille miehilleen.\nNämä syöksyivät paikalle ja lähtivät taluttamaan upseeria ketjun taa.\n\nOljemarck ryömi eteenpäin ja kuulosti. Takaapäin kuului yht'äkkiä\npamaus ja lyhyt voihkaisu. Samassa heittäytyivät äskeiset miehet\nhänen rinnalleen maata. Toisen kivääri savusi.\n\nOljemarck arvasi, mitä oli tapahtunut. Hän raivostui:\n\n-- Vangiksihan minä käskin ottaa! -- Nyt te tapoitte sen!\n\n-- Ei ole aikaa, herra luutnantti... kiire on! -- nauroi toinen\nmiehistä, joka oli vihollisen ampunut. Hän oli isokasvuinen,\nmustapintainen, silmät ulkonevat ja uhkaavat. Oljemarck katseli noita\njulmia silmiä ja sähähti:\n\n-- Murhamies!\n\n-- Murhamiehiähän tässä ollaan... vähän yksi ja toinen.\n\nSotamies painoi tussarin poskelleen ja laukaisi.\n\nNiin... se oli totta, murhaamista tämä oli... oikeaa teurastusta.\nOljemarckin silmissä sumeni. Luodit vinkuivat korvissa, ja saran\ntoiselta laidalta tuiskusi kuuli heitä vastaan kuin rakeita.\n\n-- Pitkällesi! -- komensi hän mustapintaista, joka yritti kurkistella\nlaihon yli. Mutta ennenkuin tämä ehti komentoa seurata, hän kaatui,\npää luodin lävistämänä.\n\n\"Ei ole aikaa... kiire on\", kaikui Oljemarckin mielessä. Sotamies\noli mätkähtänyt vatsalleen ääntä päästämättä.\n\nOljemarck konttasi eteenpäin. Ketju seurasi häntä. Pian oli tämäkin\nsarka puhdistettu vihollisista, eikä Oljemarck uskaltanut edetä\npitemmälle. Hän lähetti vääpelin kysymään komppanian päälliköltä,\nmitä oli tehtävä.\n\nMutta sieltä konttasikin komppanian päällikkö hänen luokseen,\nrukiinkorsi suupielessä.\n\n-- Käännös oikeaan! -- puuskutti hän. -- Lähetä sana pitkin ketjua...\nkäännös oikeaan! Ei saa itseään paljastaa!\n\nHe lähtivät ryömimään rinnatusten. Schantz puhkui ja hikoili.\n\n-- Katohan... minkälaista ruista! -- huohotti hän, pitäen tähkää\nOljemarckin nenän edessä. -- Sääli tallata tätä.\n\nNiinpä oli... Oljemarck sen ymmärsi, he olivat maahenkisiä kumpikin.\n\nOh... he olivat pitkän matkaa toisten edellä! Siellä, ainakin parin\nsadan askeleen päässä, näkyi porilaisten kärkijoukko. Miehet istuivat\nmaantienreunalla, mutta osa upseereita, niiden joukossa Döbeln,\nseisoi keskellä tietä. Mitähän siellä oikein oli tapahtunut?\n\nSchantz lähetti sanan kiirehtimään ketjua tielle. Hehän olivat kohta\nkonttaamaisillaan ryssien syliin!\n\nKulkien kumarassa he lähtivät pyrkimään pääjoukon luo.\n\nSchantz roikutti rukiinvartta suupielessään. Hän kuljetti sitä kuin\nvoittosaalista. Oljemarckia huvitti tämä erikoinen upseeri, joka\nkuolettavan luotisateen keskellä jouti kiinnittämään huomionsa viljan\nkasvuun.\n\nUpseerit olivat kiukkuisella päällä. Neljännestunti sitten oli\nheille tuotu käsky keskeyttää rynnäkkö. Björnstjerna itse sen oli\nlennättänyt. Oli kuulemma vihollinen näyttäytynyt Alapäässä, oikealla\nsivustalla, ja siitä oli menty ottamaan selvää.\n\nOikealla puolen tietä olevista saroista ja suoraan edestäpäin\nsatoi luoteja heidän riveihinsä. Maantien ojassa makasi kaatunut.\nPäällysvaippa oli heitetty sen ylle. Upseerisaappaat näkyivät\nkauhtanan helmojen alta.\n\n-- Kuka se on? -- kysyi Oljemarck.\n\n-- Qvanten... kaatui äsken.\n\nNiin... se oli Henrik v. Qvanten Euran komppaniasta. Kiväärinluoti\noli puhkaissut hänen kaulansa ja rintansa. Hän eli vielä.\n\nTaas meni kolme miestä. Tykinluoti oli reväissyt muutamalta\nkorpraalilta käden, eräs sotamies oli menettänyt sormensa.\n\n-- Paarit! -- karjuivat upseerit, mutta sanitäärejä ei kuulunut.\n\nKorpraali kohosi vaivalloisesti istumaan. Veri purskui hiha-aukosta\nvaltavina ryöppyinä. Mutta ihme kyllä, ei mies mennyt tainnoksiin.\n\nSchantz sitoi sen kaulaliinalla, mutta se ei estänyt veren tuloa.\nKoko ajan hänellä oli rukiinvarsi suussa.\n\n-- Revi kauhtanan helmasta kappale! -- hätäili joku Oljemarckin\nvieressä. -- Ei tuo pidätä.\n\nOljemarck teki työtä käskettyä. Hänen kätensä vapisivat. \"Murhamiehiä\ntässä ollaan... yksi ja toinen\", muistui hänen mieleensä.\n\nVerenvuoto asettui jonkin verran. Hän huusi paareja.\n\n-- Kyllä minä jaksan itsekin, -- ähki korpraali ja lähti kivääriinsä\nnojaten paarustamaan takaisinpäin mäen rinnettä kohti.\n\n-- Sisukas mies, -- kuuli Oljemarck jonkun sanovan.\n\nNiin, niin... sisua tässä kysyttiin... tällaisessa kadotuksessa.\n\nRyssän tiraljöörejä ei oltu saatu karkoitetuksi. Sieltä, missä\nSchantz oli äsken puhdistuksen suorittanut, alkoi taas tuiskuta\nluoteja. Vihollinen oli lähettänyt sinne verestä väkeä.\n\n-- H--tti sentään! -- kiroili Döbeln. -- Tähän ne survovat meidät\njok'ikisen!\n\nHän huomasi Schantzin.\n\n-- Kapteenihan on ruvennut syömään ruohoa kuin Nebukadnesar...\n\nTaas haavoittui pari miestä.\n\n-- Eikö p--ru! Voimmehan kuolla kylässäkin yhtä hyvin kuin tässä\nmaantiellä, -- huusi Magnus Blom, luutnantti Michel Adolf Blumin\nvanhempi veli, joka oli kunnostautunut Revonlahdella.\n\n-- Sehän on autettu hurraahuudolla! -- vastasi v. Kothen ja sylkäisi\nkouraansa.\n\n-- Niin oikein! Emme me tähän jää! Eteenpäin, mars, mars! Hurraa!\n\nJa odottamatta Adlercreutzin käskyä syöksyivät porilaiset Miiankylää\nkohti, Döbeln etunenässä.\n\nSiellä syntyi tulinen ottelu. Joka mökki oli erikseen vallattava.\nOljemarck juoksi Schantzin kintereillä. Paksu kapteeni huiteli\nympärilleen kuin vimmattu. Oljemarck pani kiireessä merkille, ettei\ntällä enää ollut rukiinkortta. \"Kapteenihan on ruvennut syömään\nruohoa kuin Nebukadnesar\", vilahti hänen mielessään. Tuo lause\nvaikutti häneen omituisen virkistävästi. Niinhän tämä todella oli\nkuin heinäntekoa... kuumaa, veristä heinäntekoa.\n\n       *       *       *       *       *\n\nLuutnantti Gestrinin patteri oli pysähtynyt kunnaalle Miiankylän\neteläpuolelle ja ampui herkeämättä Isonkylän laidassa sijaitsevaa\nvihollispatteria. Koko kenttä oli täynnä ruudinsavua. Vasemmalla\nryntäsivät Savon ja Karjalan jääkärit poikki viljapeltojen. Yksi osa\nporilaisia oli myös edennyt sille suunnalle. Hän oli hermostunut.\nKoko avara lakeus oli kuin raivoavia, tultasyökseviä paholaisia\ntäynnä.\n\nHän oli avopäin, hattu oli kiireessä pudonnut ties minne. Mutta sitä\nei nyt joutanut muistamaan. Konstaapeli sutasi huosiaimella tykin\nkitaa. Hänkin oli hengästynyt. Siellä, edessäpäin oikealla, syöksyi\nDöbeln rynnäkköön Isoakylää kohti. Se oli tuo joen pohjoisrannalla\nsijaitseva tiheä talorykelmä. Ruispellot sotkeutuivat hyökkääjien\njalkoihin. Kaikkialla savusi... ilmassa, maassa, vainioilla. Näytti\nkuin olisi ruiskin ruvennut savua suitsemaan, kun sotamiessaappaat\ntallasivat sitä.\n\nRyssän patteri syyti luoteja ja kartesseja... mitä kulloinkin. Kalle\nseurasi sytytin kädessä tykin latausta. Hän oli niin tottunut tähän\nräiskeeseen, ettei se häntä yhtään hermostuttanut.\n\n-- Ruutipanos si-sään... kas niin... duoda, duoda, missä on kuula?\nHantlangari, kuula, ja sen tulista hamppua!\n\nKuula työnnettiin kanuunan kitaan ja juntattiin lujaan. Mies väistyi\nsyrjään. Ruutia kaadettiin sankkireikään. Kalle seisoi valmiina,\nodottaen komentoa.\n\n-- Selvä on!\n\n-- Tulta! -- hihkaisi Gestrin, kuten Siikajoellakin. Sytytin\nheilahti. Äkäinen pihahdus ja sitä välittömästi seurannut voimakas\npaukaus, joka tärisytti maata ja ilmaa.\n\n-- Ei näe, kuinka käy! -- huusi Gestrin. -- Ruudinsavu kaihtaa\nnäköalan...\n\nHän astui hiukan syrjään koettaen haihtuvan savun lomitse kiikaroida,\nmiten laukaus oli sattunut. Heidän piti saada tuo patteri\nvaikenemaan, sillä se oli kovin vaarallinen eteenpäin ryntäävälle\nDöbelnille. Hänen mielestään sen olisi pitänyt olla selvän.\n\nSamassa jymähti ryssän puolelta. Ilma longahteli valtavasti. Gestrin\ntähysti käsi otsalla, mikä vihollisen tykeistä oli ampunut. Luoti\npurjehti yli kohisten ja ulvoen.\n\n-- Hengissä ovat, pakanat! -- huusi hän käheästi. -- Kääntäkää hiukan\noikeaan!\n\nKäskyä seurattiin, ja uusi laukaus tärähti. Taas peitti savupilvi\nnäköalan, joten ei kyennyt tarkkaamaan luodin vaikutusta. Gestrin\nharppasi kauemmas sivulle paremmin nähdäkseen.\n\n-- Ei sattunut! -- huusi hän ja kääntyi palatakseen. Mutta tuskin\nhän oli ottanut askeltakaan, kun samassa vonkaisi ilkeästi... aivan\nkuin olisi myrskytuuli temmannut huoneen oven auki. Gestrin tunsi\nvaipuvansa jonnekin hyvin syvälle, nopeasti, hyvin nopeasti...\nKeltaista ja viheriää vilisi silmissä. Hän seurasi tuota vilinää,\nkunnes se lakkasi, ja ääretön tummuus vyöryi vastaan...\n\n-- Voi, mikä tuli! -- kiljaisi Kukko-Kalle ja syöksyi paikalle, missä\nGestrin makasi yhdessä kasassa. Hän oli melkein keskeltä poikki.\nVaatteen riekaleita, lihaa, verta, esiinpistäviä kylkiluita ja suolia...\naa, sisälmykset valuivat ulos.\n\n-- Herra luutnantti, herra luutnantti Gestrin, joka minuutti sitten\nreippaasti johti patteria.\n\n-- Ampuivat... Jästriinin ampuivat! -- parkaisi hän sitten, niinkuin\nolisi hänelle nyt vasta selvinnyt tuo hirveä tosiasia.\n\n-- Kääntäkää tykkiä kääntäkää! -- karjui kapteeni Uggla, patterin luutnantti! -- sopotti Kalle, polvistuen\ntuon liha- ja verimassan ääreen. Hänen oli mahdoton uskoa, että\ntuo runneltu ruumis oli l\npäällikkö, joka toisen tykin luota nyt oli juossut paikalle katsomaan.\n\nKalle pyyhkäisi kämmenselällä kasvojaan, ja hänen hartiansa\nnytkähtelivät pari kertaa. Mutta sitten hän hyppäsi pystyyn, tempaisi\nsytyttimen ja heilutti sitä korkealla päänsä päällä.\n\n-- Kostamme, pojat, luutnantin kuoleman! -- huusi hän raivokkaasti.\n-- Kukas nyt komentaa?\n\nVääpeli karjaisi hänelle:\n\n-- Mitä sohit? Paikallesi!\n\nKalle hyppäsi syrjään.\n\n-- Duoda... joko se on latingissa?\n\n-- Mitä se sinuun kuuluu! Valmiit! Tulta!\n\nSe sattui. Vaikka ruudinsavu peitti näköalan, saattoi vihollisen\npatterista kuuluvasta valituksesta päättää, että luoti oli osunut.\n\n-- Keisarin minä niiltä ammun... keisarin! -- raivosi Kalle, itkien\nja nauraen yhtä aikaa.\n\n-- Selvä on! -- hihkaisi Uggla.\n\nRyssän patteri oli kääntynyt pakoon...\n\nDöbelnin rynnäkkö jatkui. Pian hän oli Isossakylässä. Ryssät ampuivat\nikkunoista, ullakonluukuista, ulkohuoneista... mistä vain. Mutta\nporilaiset tekivät puhdasta jälkeä. Hurraten he syöksyivät taloihin\nja puhdistivat ne muutamassa hetkessä. Useita vankeja otettiin.\n\n       *       *       *       *       *\n\nOljemarck juoksi siltaa kohti.\n\nSen yli painui parast'aikaa sekasortoinen vihollisjoukko. Huudot ja\nerikieliset kiroukset hukkuivat tykkien ja kiväärien paukkeeseen.\n\nAdlercreutz itse heilui kaikkein sakeimmassa parvessa. Salamana\nvälähteli sapeli vihollisjoukon päiden yläpuolella. Hänen rinnallaan\ntappeli kapteeni K. J. v. Konow. Tämän komppania rynnisti kaikkein\netumaisena. Vesilahden pojat kiljuivat kuin hullut:\n\n-- Hei, tie auki... tie auki vain! Hurraa!\n\nSyöstiin pappilaa vastaan. Se otettiin väkirynnäköllä. Muutamasta\nikkunasta heilutti upseeri valkoista nenäliinaa. Hän halusi antautua.\nHetkinen vain -- ja hän hävisi. Suomalaisen kiväärinluoti oli hänet\nsurmannut.\n\nUudenmaan rakuunat huhtoivat pihassa. Joka taholle juoksi vihollisia,\ntoiset avopäin ja aseettomina. Rakuunat niittivät niitä kuin heinää.\n\n-- Ei saa surmata! Ottakaa vangiksi! -- huusi Oljemarck. Hän muisti\nkohtauksen viljapellossa.\n\nRakuunat ajelivat kokoon vihollisia kuin karjaa. Luutnantti\nJägersköld karahutti paikalle.\n\n-- Rintaman taa, rintaman taa! -- karjui hän nähdessään vankijoukon.\n\n-- Verinen päivä! -- jatkoi hän huomatessaan Oljemarckin. -- Tuolla\nmakaa Ramsay kuolemaisillaan.\n\nHän viittasi joen toiselle puolen.\n\nSamassa lennätti Adlercreutz heidän luokseen. Hänen ukrainalaisensa\noli yltäpäätä veren vallassa. Silmät kyynelissä, katse täynnä tuskaa\nja vihaa, kaipausta ja kostoa, hän huudahti:\n\n-- Jägersköld, tänään jättävät minut useimmat toivorikkaimmista\nnuorista ystävistäni! Tuolla alhaalla makaa Blum. (Hän osoitti joen\ntaakse.) Mutta -- missä on Ramsay?\n\nJägersköld viittasi samaan suuntaan. Nuolen nopeudella kiisi kenraali\nsinnepäin.\n\nOljemarck lähti juoksemaan sillalle käsin. Hän huomasi Adlercreutzin\nkarahuttavan maantietä pitkin pohjoiseen päin. Yhtäkkiä hän pysähtyi\nja hyppäsi alas ratsultaan. Siellä näkyivät jotkin kuormarattaiden\ntapaiset. Siellä makasi arvattavasti Ramsay...\n\nVihollinen pakeni Kuortanetta kohti. Molemmin puolin jokea näkyi\nheidän kolonniansa, kun he sekasortoisena laumana painuivat\neteenpäin. Oljemarck liittyi muutamiin oman rykmenttinsä miehiin ja\nlähti juoksemaan samaan suuntaan. Hän oli eksynyt komppaniastaan.\n\nPitkä, hoikka rakuunaupseeri ajoi nelistäen heidän ohitseen.\nOljemarck tunsi hänet. Se oli ratsumestari Thede Uudenmaan\nrakuunoista. Hän pysäytti ratsunsa ja huusi muuatta porilaista\npitelemään sitä. Tien varrella makasi tykkihevonen pahasti\nhaavoittuneena. Eläin riuhtoi päätänsä, koettaen päästä pystyyn.\nMutta se ei luonnollisesti onnistunut, koska sen molemmat etujalat\nolivat poikki.\n\nThede harppasi sen luo ja laukaisi pistoolinsa hevosen korvaan. Hänen\nsilmänsä olivat kyynelissä.\n\n-- Herra luutnantti! Tämä on kärsimyksen päivä... oikea Golgata!\nViattomat luontokappaleetkin saavat kärsiä ihmisten syntien tähden!\n\nHän pyyhki silmiään, taputti hevosta pitelevää sotamiestä\nystävällisesti olalle ja hyppäsi selkään.\n\n-- Katsokaa, katsokaa! Siellä palaa! -- huusi hän, osoittaen eteensä\nja kannusti ratsunsa täyteen laukkaan.\n\nSiellä paloi Liuhtari. Vihollinen oli sytyttänyt sen, peittääkseen\npakomatkaansa. Savu löi suomalaisia vasten kasvoja. Oli melko vaikea\nhengittää. Omituista, ellottavaa palon käryä tunkeutui nenään. Kuului\navunhuutoja.\n\n-- Polttavat, jumalattomat, omat haavoittuneensa! -- huutelivat\nmiehet Oljemarckin ympärillä.\n\nNiitä oli tietysti mahdoton pelastaa, siksi suuren vallan oli tuli jo\nsaanut. Kuolevien hätähuudot heikkenivät vähitellen.\n\n-- Kyllä on ryssä koko peto... ei armahda omaansakaan, --\npäivittelivät sotamiehet.\n\nOljemarck tuli Liuhtariin. Siellä tunkeilivat Gripenbergin miehet\npalavan taloryhmän ympärillä. Venäläiset painuivat pitkänä kolonnana\nKuortaneelle johtavaa tietä. Ei minkäänlaista merkkiä takaa-ajosta.\n\n-- Miksi päästitte kynsistä? -- huusi hän.\n\n-- Liian vähän väkeä, herra luutnantti... luistivat läpi.\n\nOljemarck seisoi kunniaa tehden tulipunaisena kasvoiltaan.\n\nHän ei ollut huomannut Gripenbergiä, joka ratsuineen seisoi aivan\nhänen vieressään.\n\n-- Mikä komentaja te olette täällä? Missä teidän joukko-osastonne on?\n\nPahus soikoon! Kylläpä hän nyt iski kiveen! Siinä oli Adlercreutzkin,\njota hän ei myöskään ollut huomannut.\n\nHän mutisi jotakin anteeksipyynnön tapaista. Mutta -- Adlercreutz oli\nkääntynyt Gripenbergin puoleen. Niin... ne menivät -- pahukset. Sitä\nei voinut auttaa. Mutta -- joka tapauksessa: ne oli lyöty.\n\n-- Antaa mennä! -- sanoi Adlercreutz. -- Pääasia, että me olemme\nLapuan herroja. Mutta, -- jatkoi hän sitten, -- voimmehan lisätä\nniiden vauhtia.\n\nJa Gripenberg sai käskyn lähteä takaa-ajoon. Oljemarck seurasi mukana.\n\nSitä ei kuitenkaan pitkälle jatkettu. Puolentoista virstan päästä\npyörsi Gripenberg takaisin. Vihollinen pääsi varustautumaan\nUuden-Kojolan talon kohdalle. Yötä vasten se vetäytyi Tiistenjoelle,\nmissä asettui asemiin.\n\nLapuan aurinko laski. Sen viimeiset säteet valaisivat sikin\nsokin tallatuita ruispeltoja, joilla nyt virui kaatuneita ja\nhaavoittuneita, sekaisin omaa ja vihollisen väkeä. Myöhään yöhön\nsaivat sanitäärit kantaa silvottuja ruumiita sidontapaikalle.\nLiuhtarissa törröttivät mustuneet savupiiput taivasta kohti, ja\nasumusten raunioissa kyti ja leimahteli koko yön. Näytti siltä kuin\nolisi viha ja kostonhimo siellä vielä osoittanut elonmerkkejään.\n\nMutta -- lännen taivaan rantaa vasten kohotti juhlallinen temppeli\nkupooliansa korkeuteen. Sen valtava kaari oli kuin kaikkeuden\nvertauskuva, johdattaen ihmisen ajatukset maailmoihin, jotka ovat\nylempänä tätä ajallista -- maailmoihin, joissa vallitsee ikuinen\nrauha.\n\nTämän tapaisia hapuilevia ajatuksia risteili Kukko-Kallen mielessä,\nkun hän leiritulen ääressä valvoen katseli kesäöistä taivasta.\nVoittoisa Suomen armeija oli leiriytynyt taistelukentälle, missä\nlukemattomat tulet roihusivat. Uupuneet sotamiehet keittelivät niiden\nääressä vaatimatonta illallistaan.\n\n-- Kaikkein silmät vartioitsevat Sinua, Herra, sillä Sinä annat\nheille ruoan ajallansa... kaarneen pojillekin heidän leipänsä,\n-- koetteli Kalle muistella oppimaansa ruokarukousta. Hän nojasi\ntykinpyörää vasten, jalat suorina nuotiovalkeaa kohti. Kaivaen\nrepustaan mustan leipäkappaleen hän rupesi sitä hiljaksiin\npureksimaan. Moska-Ruuna rouskutteli tykin toisella puolen vihantaa\nkauraa.\n\nKalle katseli taivaalle ja muisteli Gestriniä. Siellä ylhäällä,\nJumalan kartanoissa, otettiin tänä iltana autuaita vainajia vastaan.\nNe olivat uhranneet henkensä isänmaalle. Rikkinäiset, ruudinsavun\nmustaamat puvut vaihdettaisiin uusiin, kiiltäviin ja puhtaisiin.\nSiellä saisi Gestrinkin uuden univormun...\n\nKallen silmiin kihosi kyynel. Tuntui haikealta, kun ei rakastettu\npäällikkö enää ollut elossa.\n\nViereisen nuotion ääressä rupesi joku sotavanhus veisaamaan:\n\n    -- Minä vaivainen mato ja matkamies\n    monta vaellan vaarallist' retkee...\n\nNiin... niin se oli. Vaarallisia olivat nämä retket täällä, näitten\nmaitten päällä... sodissa, surman keskellä. Häntä oli Jumalan tähän\nasti varjellut.\n\nMiksikähän se niin... varjeli häntä... tällaista lukutaidotonta,\nköyhää raukkaa ja tempaisi pois eteviä miehiä... niinkuin\nGestrininkin ja monen muun? Tämmöiset niinkuin hänkin olisivat\nparemmin joutaneet. Mitäpä hänestäkään, entisestä huutolaispojasta,\njolla ei ollut isää eikä äitiä, ei veljeä eikä sisarta. Häntä ei\nolisi edes kukaan jäänyt suremaan... niin -- Liisa... Liisa ehkä\njonkin verran. Mutta -- olisi se Liisakin pian löytänyt toisen --\nehkä talonpojankin...\n\nKalle katseli taivasta, tuntien kuitenkin hiljaista mielihyvää ja\nkiitollisuutta sen johdosta, että eli. Hän liitti myhkyräiset,\nruudinsavun ja noen mustaamat sormensa yhteen ja luki hiljaa --\nHerran siunauksen.\n\n\n\n\nIX\n\n\nOljemarck oli majoittunut rikkiammuttuun torppaan joen äyräälle. Sen\nhaltijat olivat paossa. Särjettyjen penkkien ja jakkaroiden keskelle,\nlattialle, hän oli raivannut itselleen makuupaikan heinänrunsujen\npäälle. Torpassa olivat mellastaneet husaarit, päättäen siitä, että\nlyttyyn lyöty tshakoo virui romun seassa, ja keltainen olkahihna oli\njäänyt riippumaan orteen.\n\nLopen uupuneena hän oli heittäytynyt pitkäkseen. Ruuduttomasta\nikkunasta, joka antoi joelle päin, tohahteli lämmin yöilma sisään.\nPäivällä oli vallinnut hirvittävä helle. Nyt yötä vasten oli hiukan\nviileämpi.\n\nHän oli nukkunut arviolta tunnin, kun hän heräsi siihen, että joku\nhuusi käheällä äänellä: \"Miksi ammutit mun?\"\n\nKylmän hien vallassa yltäpäätä hän kavahti istumaan. Ketään\nei näkynyt. Mikko Tossavainen nukkui oven alla kauhtanaansa\nkääriytyneenä. Ikkuna-aukosta loimottivat joen toisella puolen\npalavat leiritulet. Niiden romo valaisi vastapäisen seinän\nvastenmielisen kirkkaasti.\n\nHän oli ilmeisesti nähnyt ilkeää unta. Taistelussa sattunut\nsurullinen tapaus muistui hänen mieleensä. Eihän hän ollut ammuttanut\nvihollisen upseeria. Oli sattunut murheellinen väärinkäsitys. Hän\noli tarkoittanut, että vihollinen otettaisiin vangiksi ja vietäisiin\nketjun taa. Mutta -- hänen miehensä olivat toimineet omin päinsä ja\nsurmanneet upseerin.\n\nLiikkuivatko vainajien henget? Oljemarck oli monesti tätä kysymystä\nmiettinyt, mutta hylännyt sen mahdottomana. Hän oli valistuneempi\naikaansa, joka yleisesti uskoi henkiin ja kummituksiin.\n\nSe oli ollut painajainen. Hän koetti rauhoittaa itseään, mutta se\nei ollutkaan niin helppoa. Hän oli selvästi tuntenut, kuinka hänen\nhartioihinsa tartuttiin, ja kuullut käheän äänen kuiskaamat sanat.\n\nHäntä puistatti. Oliko mahdollista, että tuolla tavoin... vastoin\nomaa tahtoa elämästä temmattu olento liikkui kuoleman jälkeen? Se oli\nkamalaa. Hänhän voisi saada siitä ikuisen vaivan...\n\nHän heittäytyi jälleen pitkälleen ja koetti keskittää ajatuksiaan.\njos vainajat -- niinkuin hän uskoi -- haudantakaisessa elämässä\ntiesivät enemmän kuin ihmiset tämän maan päällä, pitäisi tuon\nvihollisupseerinkin siis tietää, että hän oli syytön. Miksi tämä siis\nhäntä vaivaisi?\n\nHän risti kätensä ja rukoili hartaasti. Hänen sielunsa hätään\nsulautui kaikki se tuska ja onnettomuus, jonka sota toi mukanaan...\nisänmaan kohtalo, kärsivä armeija... omaiset, lähimmät, tutut ja\ntuntemattomat... koko se toivottomuus, joka jälleen oli vallannut\nhänen mielensä. Mikä sen oli aiheuttanut? Hänestä tuntui, että tuo\nsurullinen tapaus jollakin tavoin ratkaisevasti vaikutti siihen.\n\n-- Herra, anna rauha vainajille... ja johda meidän, elossaolevien,\nelämä suotuisaan päätökseen...\n\nHän nukahti uudelleen, tuntien saaneensa rukouksesta voimaa. Mutta\n-- tuskin hän oli silmänsä umpeen painanut, kun hänen eteensä\nilmestyivät jälleen kalpeat, vääristyneet kasvot, ja kaksi silmää,\njoissa kuvastui suuri tuska, tuijotti häneen. Oljemarck koetti\najatella, että tuo johtui hänen omasta sielustaan. Taistelun\nkestäessä oli vihollisupseerin katse painunut -- hänen sieluunsa, ja\ntämä kaikki oli sen heijastelua. Hyvän pohjan sille tarjosi hänen\nmasentunut mielensä, sillä tapaus oli järkyttänyt häntä suuresti.\n\nUni valtasi hänet. Hän vaipui sen pehmoiseen syliin. Mutta -- nuo\nvääristyneet, kauhua ilmaisevat kasvot eivät jättäneet häntä.\nUnimaailmassakin... jossakin piilotajun kätköissä yritti ajatus\nlähteä häntä puolustamaan. Se oli kuin henkivartija, joka vartioi\nnukkuvaa herraansa. \"Heijastelua... sielun heijastelua\", sanoi tuo\najatus. \"Viaton... minä olen, viaton... väärinkäsitys...\" Mutta\n-- nuo kalpeat kasvot tuijottivat häneen, ja yhtäkkiä vääntyivät ne\nkauhusta, ja silmiin syttyi pohjaton tuska. Suu avautui, ja Oljemarck\ntunsi, kuinka hänen käteensä tartuttiin.\n\nHän kavahti parahtaen ylös. Jälleen hän oli kuullut tuon käheän\nhuudon: \"Miksi ammutit mun?\"\n\nHän herätti Mikon. Tämä kömpi pystyyn tukka pörröisenä eikä pitkään\naikaan tahtonut tajuta, mistä oli kysymys.\n\n-- Mitä... kummittelee? Herra varjele! Mitenkäs meidän sitten käy?\n\nMikko oli taikauskoinen kuten talonpojat yleensä. Vavisten rupesi hän\ntäyttämään piippuaan. Oljemarck kertoi hänelle tapauksen.\n\n-- Jaa... ettäkö ne sotamiehet, rumahiset, tekivät sellaisen tekosen?\n\nNiin... hän oli komentanut viemään rintaman taa... vankina,\nvankina, mutta nämä pahukset olivat ottaneet ryssän hengiltä.\n\nMikko sylkäisi. Ruma teko... ruma teko oli se. Siitä ei päässyt.\n\n-- Mutta... syytönhän herra luutnantti siihen on.\n\n-- Syytönpä tietysti.\n\nEi Mikko uskonut sitä, vaikka sanoi. Nämä Oljemarckit olivat niin\nomituista väkeä... isä riimuurari ja äidinisä sellainen kummallinen...\npuoleksi pappi, puoleksi maailmanmies. Niin -- enemmänkin\nkuin puoleksi. Tiesi... mitkä pahat henget vaivasivat sukua...\nluutnanttikin oli niin omituinen -- niinkuin ei kaikesti olisi\nollut järjillään. Juttelikin aina kovin vaarallisista asioista...\nkuinka muka ryssätkin olivat ihmisiä. Pahus sentään! Olikos se\nihmisten meininkiä... tulla keskellä yötä kummittelemaan ja toisia\nhäiritsemään?\n\n-- Jaa-a... ei auta muu kuin ryhtyä vastatoimenpiteisiin.\n\nMikko oli kauhean totisen näköinen. Hän tempaisi puukon tupesta,\npiirsi oven kamanaan ja ikkunan yläpuolelle ristin ja viisikannan,\nloihti ja pomiloi. Oljemarckin piti väkistenkin nauraa, vaikk'ei\nhän suinkaan ollut naurutuulella. Lopuksi Mikko otti lyttyyn lyödyn\ntshakoon lattialta, olkaremmin orresta ja asetti ne ikkunalle, veti\nromun seasta puoleksi revityn virsikirjan ja laski sen niiden viereen.\n\n-- Nyt jos tulee, niin kumma on! -- sanoi hän sitten, silmissä\nkuumeinen palo. Hänen silmänurkassaan kipenöi ja sädehti. Oljemarckia\nhuvitti palvelijansa vakava touhu. Hänestä se oli hassutusta, mutta\nhän salli sen kuitenkin tapahtua.\n\nHe heittäytyivät jälleen pitkäkseen, mutta uni ei ottanut tullakseen.\nMikon toimenpiteet olivat vaikuttaneet sangen virkistävästi\nOljemarckin mieleen. Hän valvoi, kuunnellen yön ääniä.\n\nAurinko teki nousua. Linnut rupesivat laulamaan. Leiristä, joen\ntoiselta puolen, kuului liikettä. Joku loilotti iloisesti. Hevonen\nkalisutti kuolaimiaan jossakin lähellä. Nämä äänet rauhoittivat\nOljemarckia, ja hän vaipui uneen.\n\nSitä ei enää häiritty. He nukkuivat pitkälle aamupäivään.\nRummunlyöntikään ei ollut heitä herättänyt. Aurinko oli jo korkealla,\nkun he lopulta havahtuivat ja karkasivat ylös.\n\nKaikkein ensimmäiseksi vilkaisi Mikko ikkunalle. Oljemarck havahtui\nhänen iloiseen huudahdukseensa:\n\n-- Korjasipa omansa! Johan minä sitä arvelin!\n\nTodellakin! Tshakoo ja remmi olivat hävinneet. Oljemarck ei ollut\nuskoa silmiään.\n\n-- No... kummallista! Nyt minä en totisesti ymmärrä mitään!\n\nSamassa rupesi Mikko tuijottamaan ikkunaan ja vaipui ähkäisten\nkynnykselle. Oljemarck vilkaisi sinnepäin. Ikkuna-aukossa seisoi\nomituisen näköinen olento, silmät tavattoman kaukana toisistaan\nja otsa kuhmuja täynnä. Ylähuuli oli pahasti turvoksissa, ja sen\nalta paistoivat ikenet. Pitkä parransänki peitti otuksen posket ja\nleuan. Kummituksella oli päässä ryssän tshakoo, kädessä seiväs, ja\nolkaremmin hän oli kiertänyt vyötäisilleen.\n\n-- Mikti ammutit mun? -- huusi hän ja katseli Oljemarckia kulmainsa\nalta. Sitten hän räjähti käheään nauruun.\n\n-- Ammutit mun... mutta mä en kuollut!\n\nOljemarckille alkoi tilanne selvitä. Siinä oli ilmeisesti hullu, joka\nkuljeskeli ympäri, pitkin kylää. Se oli nähtävästi yöllä kurkistanut\nikkunasta ja huutanut. Hän purskahti vapauttavaan nauruun.\n\n-- Onko tämä sinun kotisi? -- kysyi hän.\n\n-- On te, on te... ryttä tuli, ryttä tuli... ampui -- pum! Mä en\nkuollut, mä en kuollut. Hah-haa!\n\n-- Ookko tä ryttä? -- kysyi hän sitten, katsellen Oljemarckia suu\nauki.\n\n-- En .. minä olen suomalainen.\n\n-- Valehtelet, valehtelet! Ryttä puhuu tuomea... tuomea, tuomea\npuhuu. Korea herra... korea herr' on. Pum!\n\nHullu otti juhlallisen asennon ja komensi:\n\n-- Käännöt kiviaitaan päin... mart!\n\nJa tehden kömpelön käännöksen hän lähti seiväs olalla marssimaan\nkylälle käsin.\n\n-- Siinä se oli se meidän kummituksemme, -- sanoi Oljemarck ja nauroi.\n\n       *       *       *       *       *\n\nHänet oli komennettu puolen komppanian kanssa vartioimaan vangittuja\nvenäläisiä, jotka olivat ruvenneet hautaamaan kaatuneitaan. Metsään,\ntaistelukentän laitaan, oli kaivettu leveä hauta. Siihen laskettiin\nmies toisensa jälkeen.\n\nVangiksi joutunut upseeri johti toimitusta. Hän oli nuori, arviolta\nkolmenkymmenen, piirteet säännölliset. Mantteli oli pahasti rikki ja\nsaappaat savessa. Näki, että hänkin oli edellisenä päivänä riehunut\ntappelussa.\n\nSotamiehet olivat ryysyisiä ja likaisia. Huomasi selvästi, että\nhuonosti olivat heidänkin puolellaan asiat. Muutamat olivat avopäin\nja paljain jaloin. Vakavina ja hiljaa keskenään kuiskutellen he\nkantoivat kuolleita tovereitaan hautaan. Muutamat itkivät, toiset\ntekivät ristinmerkkejä. Kaksi miestä seisoi haudassa, ottaen ruumiita\nvastaan. Arastelematta he tallasivat kaatuneita kumppaneitaan.\n\nOljemarck seurasi tuota kaikkea sekavin, ristiriitaisin tuntein.\nTänä hetkenä ei tuntunut sydämessä vihaa eikä kostonhimoa. Nuo\nrääsyiset olennot tekivät pikemmin säälittävän vaikutuksen. Elämä oli\nsurullista. Ihmiset, Jumalan kuvaksi luodut, tappoivat ja raatelivat\ntoisiaan. Ja tätä ylistettiin runoissa ja isänmaallisissa lauluissa!\nTänä hetkenä ei Oljemarck ymmärtänyt sitä.\n\nYht'äkkiä syntyi venäläisten joukossa liikettä. He kerääntyivät\nyhteen, kurkistelivat ja kuiskuttelivat. Kaatuneiden joukosta oli\nvedetty esille nuoren upseerin ruumis. Oljemarck säpsähti, tunsi\nomituisen ilkeää oloa, mutta astui kuitenkin haudan ääreen.\n\n-- Sahlstein, -- supattivat ryssät, ääntäen s-äänteen pehmeästi.\nHe katselivat valjua vainajaa, joka lepäsi siinä, takin rintapieli\nhyytyneessä veressä.\n\nUpseeri selitti jotakin omalla kielellään ja viittilöi haudassa\nseisoville miehille. Nämä ottivat ruumiin varovasti vastaan,\nhellävaroen, kuin olisivat pidelleet lasta sylissään. Toinen\nsotamiehistä nyyhkytti:\n\n-- _Ah... bátjushka, bátjushka!_\n\nHän suuteli vainajan kylmiä poskia, ja kuollut laskettiin riviin\ntoisten viereen.\n\nOljemarckinkin silmät kostuivat. Siinä oli upseeri, joka edellisenä\npäivänä oli niin ikävällä tavalla saanut surmansa.\n\nHän kääntyi toimitusta johtavan vihollisupseerin puoleen ja kysyi\nsaksaksi, mistä vainaja oli kotoisin.\n\n-- Viipurista... aa -- oli suomalainen.\n\nHän äänsi sanat venäjänvoittoisesti ja hymyili surullisesti.\n\n-- Missä rykmentissä hän palveli?\n\n-- 23:nnessa jääkärirykmentissä.\n\n-- Niin... niin, hän oli vihollinen, mutta sittenkin oman maan mies.\n\n-- Aa... me olimme rykmenttitoverit.\n\nOljemarck tiedusteli, missä he olivat majailleet ennen taistelua.\n\nUpseeri osoitti kirkkoa.\n\n-- Lähellä... kirkon vieressä... suuri talo.\n\nUpseeri siveli leukaansa ikäänkuin muistellen, että heidän nykyinen\nmajapaikkansa ja yleensä asemansa oli kokonaan toinen kuin pari\nvuorokautta sitten.\n\nSotamiehet rupesivat peittämään hautaa. Oljemarckista tuntui\nikävältä, että tuo vihollisen upseeri peitettiin noin vain, ilman\ntavanmukaisia hautauslukuja. Hän oli varmastikin luterilainen. Hän\ntiedusteli sitä.\n\n-- Aa, oli... luterilainen oli, -- vastasi vihollisen upseeri. --\nHyvä mies, oikein hyvä mies.\n\nSen Oljemarck uskoi. Kohtalo oli vain niin onnettomasti satuttanut,\nettä heidän, veljesten, tosin eri valtakuntiin kuuluvien, piti näin\nkohdata toisensa... miekka kädessä, verivihollisina, ja että toinen\nnyt kätkettiin maan poveen omien kansalaistensa surmaamana. Mutta --\nolipa se sentään yhteistä isänmaata, samaa Suomen multaa kuin rajan\ntoisellakin puolen.\n\nHän kumartui ottamaan multaa ja heitti kolme kertaa kuolleen päälle.\nHän halusi näin lausua jäähyväiset ja pyytää anteeksi rikostaan.\nSillä tavallaan oli hänkin syypää, kun ei ollut antanut kylliksi\nselvää komentoa. Vaikka olisihan miesten pitänyt se ymmärtää...\n\nVenäläiset lauloivat. Oljemarck ei käsittänyt sanoja, mutta arvasi,\nettä oli kysymyksessä hautaushymni. Hänkin paljasti päänsä. Mutta\nhänen komppaniansa seisoi totisena, hatut päässä, tuijottaen\narvostelevasti luutnanttia, jonka käytöstä he eivät käsittäneet.\n\n-- Näitkö, -- kuiskasi muuan heistä vierustoverilleen, -- heitti\nmultaa ryssän hautaan?\n\nSamassa kiintyi porilaisten huomio omituisen näköiseen olentoon,\njoka tulla kaahasi pellon poikki, seiväs olalla kahlaten poljetussa\nlaihossa. Hänellä oli venäläisen husaarin tshakoo päässä ja\nvyötäisillä keltainen hihna. Hän juosta hölkytti käheästi nauraen ja\npysähtyi porilaisten eteen.\n\n-- Ryttiä... paljon ryttiä... ampuuvat -- pum! Mutta Ruupe ei\nkuollut.\n\n-- Eikös Ruupe sitten ole ryssä? -- kysyi äskeinen mies, joka oli\nhuomauttanut toverilleen Oljemarckin omituisesta käyttäytymisestä.\n\n-- Ei! Ruupe tuomalainen... pum! Ampuu kaikki ryttät -- pum!\n\nJa hullu tähtäsi seipäällä, painaen toisen silmänsä kiinni.\n\n-- Mistäs Ruupe on tuon lakin saanut?\n\nTämä otti tshakoon käteensä ja katseli sitä ihaillen.\n\n-- Ruupe kenraali... ampuu kaikki ryttät! Käännöt kiviaitaan päin,\nmart!\n\nJa Ruupe kääntyi mahtavan näköisenä selin porilaisiin, seiväs olalla,\notti pari askelta eteenpäin ja tökkäsi ilmaan. Sitten hän teki uuden\nkokokäännöksen, astui takaisin ja tökkäsi taas ilmaan.\n\n-- Pukt! -- sanoi hän.\n\nMiehiä nauratti. Mutta yks' kaks' höristi Ruupe korviaan ja rupesi\nveisaamaan:\n\n    -- Matkaatten vahvatt' rauhatt'\n    mee täällä tuonen kauhatt'\n    olkaamme valmiit vaan...\n\nHänen äänensä rämähteli. Siinä ei ollut minkäänlaista nuottia, olihan\nvain tuollaista yksitoikkoista jollotusta. Samassa hän tunkeutui\nhaudan ääreen, pirskautti seipään kärjellä multaa hautaan ja lausui:\n\n-- Maatt' olet tinä tullut... maakti pitää tinun jälleen tuleman!\n\nEräs vihollisen sotilaista talutti hänet syrjään. Mutta Ruupe\ntempoili vastaan. Päästyään irti hän teki kokokäännöksen, komentaen:\n\"Käännöt kiviaitaan päin, mart!\" ja tökkäsi venäläistä seipäällä\nselkään.\n\n-- Pukt!\n\n-- Ruupe, tule tänne! -- huutelivat porilaiset.\n\nHullu juoksi heidän luokseen.\n\n-- Älä mene sinne... ryssä ampuu!\n\nRuupe katsahti hätäisesti taaksensa, ja hänen toisistaan kaukana\nolevat silmänsä räpyttivät tiheään.\n\n-- Ryttä ampuu... ampuu te! Ruupenkin ampuuvat, mutta ei kuollut!\nPum!\n\nJa nauraa räkättäen lähti mielipuoli juoksemaan taistelukentälle päin\nseiväs kädessä.\n\nHauta oli luotu umpeen. Venäläiset pystyttivät sille pienen puisen\nvinoristin ja asettivat kuusenhavuista tehdyn seppeleen sen nenään.\nSitten he kokoontuivat yhteen kuin karjalauma ja Oljemarckin\nviitatessa lähtivät paarustamaan kylää kohti.\n\n-- Komppania... käännös vasempaan -- päin!\n\nMutta Oljemarckin ääni kaikui harvinaisen heikkona ja alakuloisena.\n\n\n\n\nX\n\n\nArmeija oli kokoontunut jumalanpalvelukseen Lapuan kentälle. Oli\nkulunut puolitoista viikkoa taistelusta. 15. päivän iltana oli\nkaatuneet juhlallisesti siunattu ylipäällikön ja hänen esikuntansa\nläsnäollessa. Nyt oli Klingspor lopullisesti asettunut Lapualle,\nsillä päämaja oli äsken Uudestakaarlepyystä siirretty tänne.\n\nJoukot seisoivat laajassa neliössä, soittokunta sen lännenpuoleisella\nsivulla. Etelänpuoleinen sivusta oli auki. Upseerit olivat asettuneet\njoukkojensa eteen, neliön sisäpuolelle, paitsi alempia, luutnantteja\nja vänrikkejä, joiden paikka oli komppanioissaan. Ylipäällikkö\nesikuntineen oli sijoittunut keskustaan vastapäätä, huomattavasti\nerilleen joukoista, kenttäpapin taakse, joka melkein neliön keskellä\nseisten kuuluvalla äänellä julisti päivän merkitystä.\n\nOljemarck seisoi komppaniansa sivulla, vastapäätä pappia. Hänen\noikealla puolellaan olivat savolaiset. Pataljoonan saarnaaja Berndt\nJohan Gadd, jonka kaljua päälakea aurinko hyväili, huusi sanansa yli\njoukkojen. Hatut kädessä, kiväärit jalalla, kuuntelivat nämä tuota\nkirkasta, kaikuvaa ääntä.\n\n-- Meillä on syytä tänäpäivänä ylentää sydämemme Herran\nSebaotin, sotajoukkojen Jumalan puoleen, joka niin ihmeellisellä\ntavalla on tehnyt voimansa tiettäväksi... -- pauhasi pastori\nruotsinvoittoisesti. Hänen pyöreät kasvonsa hehkuivat punaisina\ninnosta ja kuumuudesta.\n\nOljemarckin mieliala oli iloinen. Kalvava tunnontuska oli vähitellen\nhaihtunut ja rauha täyttänyt sydämen. Hän ymmärsi taas voiton\nmerkityksen. Tällaisista tapahtumista sopi runoilijoiden laulaa.\nSe turtuneisuus, joka viikon päivät oli häntä painanut, oli\ntipotiessään. Hän eli ja hengitti taas. -- Sitäpaitsi -- hänetkin oli\nehdotettu ylennettäväksi. Siitäkin hän oli iloinen.\n\n-- Niin -- syytä olikin kiittää Jumalaa, sotajoukkojen Herraa.\nTämä armeija tässä ei tosin muodostanut mitään paraatijoukkoa...\nsiksi huonosti vaatetettu se oli. Mutta -- miehet olivat parsineet\npukunsa, siistineet itsensä ja seisoivat nyt silmät pestyinä korkean\ntaivaan alla, jonka kupu oli niin vaalean sininen. Jossakin ylhäällä,\nkirkkaassa autereessa, lauloi leivonen ihan pakahtuakseen, siten\nsäestäen pastorin saarnaa.\n\nPappikin oli kuullut leivosen täysirintaisen laulun. Hän sovitti sen\nsanoihinsa:\n\n-- Linnutkin taivaan alla ylistävät heidän luojaansa... eikös sitten\nihmisen lapsi, jolle Jumala on antanut sielun ja hengen...\n\nNiinpä niin... heikkoja he olivat ruumiillisesti, sodan rasittamia\nja näännyttämiä. Sen näki miesten kuihtuneista kasvoista, jotka\nolivat kuin venyneet ja käyneet vakoja täyteen. Mutta -- sitä\nkirkkaampi oli heidän henkensä. Povi paisui ja aaltoili; ja ryhti oli\nharvinaisen suora.\n\nAuringon säteet leikkivät metallitykkien kiiltävillä putkilla.\nNekin oli täksi päiväksi hangattu juhla-asuun. Kukko-Kalle istui\nMoska-Ruunan selässä etuvaljakon keskimmäisenä miehenä. Hän oli\nsyvästi liikutettu.\n\nKyllä osasi tuo Katti puhua... kauniisti ja sydämiin käyvästi.\nPastorin ruotsinvoittoinen ääntämistapakin liikutti Kallea. Noin\nvarmaan puhui Jumalakin... korkein, kaunein kääntein. Tuntui\nkuin olisi ampunut haupitsilla. Pastori komensi patteria... ja\nsieltä pamahti ilmoille juhlallinen, komeasti kalskahtava sana,\njoka korkeassa kaaressa putosi alas riveihin, herättäen siellä\nihastusta ja saaden sydämet rajusti sykkimään. Ne sanat olivat\nkuin merkkiraketteja, ja jokainen niistä piirsi taivaalle voiton\nsäihkyvän käyrän. Näin selvästi ei Kalle sitä tuntenut, mutta jotakin\ntämäntapaista hän vaistoili kuunnellessaan pastorin saarnaa.\n\n-- Kun Gideon aikoinaan läksi midianilaisia vastaan, otti hän paljon\nväkeä mukaansa. Mutta -- Herra sanoi hänelle: \"Ylön paljon on väkeä\nsinun kanssasi, että antaisin Midianin heidän käsiinsä. Vie heidät\nveden ääreen... siellä minä koettelen heitä...\"\n\nKalle muisti Uudenkaarlepyyn valtauksen. Siellä oli Döbeln juossut\njokeen ja ollut vähällä hukkua. Nyt tämä istui hevosen selässä\nprikaatinsa etunenässä juhlallisena, totisena. Ja musta nauha hänen\nvalkoisella otsallaan paistoi niin ihmeen selvästi.\n\nKalle oli hetkeksi hairahtunut syrjään eikä kuullut, kun pastori\nvertasi heidän vähälukuisuuttansa Gideonin väkeen.\n\n-- Ja kun Joosua taisteli amalekilaisia vastaan, hän komensi aurinkoa\nja kuuta: \"Aurinko, seiso alallasi Gideonissa ja kuu Aijalonin\nlaaksossa...\" Papin sanat kantautuivat hartaina kuuntelevien\njoukko-osastojen takimmaisiin riveihin.\n\n-- On se tuo Katti hiukan Jumalan hajuja haistellut, -- kuiskasi\nMultanen Hirvoselle. Hän oli nyreissään siitä, ettei Collania,\nheidän saarnaajaansa, oltu määrätty tätä kenttäjumalanpalvelusta\ntoimittamaan.\n\n-- Älähän mitä... juhlavasti se puhuu...\n\n-- Hiljaa rivissä! -- suhahti vänrikki Aminoff, pataljoonan\nadjutantti.\n\nMiehet vaikenivat, ja saarna jatkui. Pastori viipyi Joosuan sodassa\ntavallista kauemmin. Hän kuvasi, kuinka Jumala oli sallinut päivänsä\npaistaa heillekin siksi, kunnes vihollinen oli täydellisesti lyöty.\n\n-- Ja kun David seisoi filistealaisen edessä, joka oli suuri ja julma\nmuodoltansa, sanoi hän: \"Sinä tulet minua vastaan miekalla, keihäällä\nja piikillä, mutta minä tulen sinun tykösi Herran Sebaotin, Israelin\nsotaväen Jumalan, nimeen, jota olet pilkannut... Tänä päivänä antaa\nHerra sinut minun käsiini...\"\n\nNiin se oli. Lapuan päivä oli se päivä, jolloin Jumala oli antanut\nvihollisen heidän käsiinsä. Pienen Davidin lailla he olivat käyneet\nGoljatia vastaan ja voittaneet...\n\nPastori lainaili Raamatun kertomuksista otteita, sovittaen niitä\ntaistelupäivän tapahtumiin. Jokainen aselaji sai osansa. Kuin kauniin\nkuvakirjan hän avasi noiden yksinkertaisten hurskasten kansanmiesten\nsilmien eteen. He näkivät siinä itsensä. Simsonin kolmesataa kettua\noli kolmesataa tykinluotia, jotka polttivat venäläisten rivit.\nTuliset hevoset, jotka profeetta Elisan palveluspoika näki Dotanin\nkaupunkia ympäröivillä vuorilla, oli urhoollinen ratsuväki, joka\noli lähtenyt suojaamaan Jumalan voideltua, Ruotsin kuningasta.\nSe ei ollut suuri lukumäärältään, mutta vihollisten silmissä se\nmoninkertaistui, ja he pakenivat sen rynnäkön tieltä.\n\nRakuunat suoristautuivat uljaina satuloissaan kuullessaan tämän\nmahtavan vertauksen.\n\nMutta ratsumestari Thede oli hermostunut. Hän oli istunut satulassa\nkuulematta koko saarnasta sanaakaan. Ei sen vuoksi, että hänellä\nolisi ollut mitään tällaista jumalanpalvelusta vastaan -- ei,\npäinvastoin. Hän oli hienosti sivistynyt mies, harvinaisen\nherkkätuntoinen ja kunnioitti uskontoa sekä kaikkea ihmismieltä\nylentävää. Mutta -- häntä hermostutti se, että hevoset saivat seistä\nyhdessä kohden ja kantaa raskasaseista ratsumiestä, kun nämä aivan\nhyvin olisivat voineet laskeutua satulasta ja kuunnella saarnaa,\nseisten ratsujensa vieressä.\n\nHän oli suuri eläinten ystävä. Hevonen ja koira oli parasta, mitä\nhän maailmassa tiesi -- varsinkin viimeksimainittu. Helpottaakseen\neläinten vaivoja hän teki mitä tahansa. Niinpä hän oli ennen\njumalanpalvelusta kysynyt Döbelniltä, saisiko hän komentaa rakuunat\nsatulasta jumalanpalveluksen ajaksi. Mutta eversti oli vastannut\ntylysti: \"Jalkaisin taisteleva ratsumies on pahennus Jumalan edessä!\"\n\nTämä vastaus oli jäänyt Theden mieltä kaivelemaan. Kumpikohan mahtoi\nolla suurempi pahennus -- sekö, että rakuuna olisi seisonut ratsunsa\nvieressä, pitäen sitä suitsista kiinni -- vai se, että eläinparat\nvapisivat ja hikosivat raskaan taakkansa alla? Ratsumestarista oli\nasia niin selvä, ettei sitä kannattanut edes ajatella.\n\nHevonen vapisi hänen allaan. Hän tunsi, kuinka sen jalka- ja\nselkälihakset vavahtelivat. Sitä kiusasivat kärpäset, jotka suurina\nparvina kiertelivät sen päätä ja korvia. Thede koetti varovasti\npuhaltaa niitä pois, -- mutta eihän se auttanut.\n\n-- Ja Mooses ojensi kätensä meren ylitse: ja Herra antoi vetten\njuosta pois vahvalla itätuulella...\n\nPastori oli ehtinyt tähän kohtaan kauniissa kuvakirjassaan. \"Ah!\n-- kunpa olisikin tuullut!\" -- ajatteli Thede. Mutta oli tyven ja\ntikahtamaton helle.\n\nAikoikohan tuo kunnon Gadd kahlata läpi koko Raamatun, ennenkuin\nlopettaisi? Hevosparat... hevosparat!\n\nMutta -- ikäänkuin olisi pastori kuullut tämän surunvoittoisen\nhuokauksen hän tulikin saarnansa loppukohtaan. Hän oli vain\ntahtonut kuin viimeisenä valtavana näkynä vilahduttaa sotajoukon\nsilmien edessä sitä voimatekoa, jonka Jumala teki Israelin lasten\nkeskuudessa johdattaessaan heidät Punaisen meren yli. Se oli myös\nsellainen paikka, jossa sopi hiukan maalata... ratsujen harjat\nja töyhtöpääkypärät, keihäiden kärjet ja sotavaunujen rattaat...\nfaaraon kullasta taottu haarniska, joka sädehti tuon sekasorron\nkeskellä kuin mereen painuva päivä. Ja sitten: tämän kaiken yli\nmahtava aalto, joka humisi ja kohisi, haudaten kaikki alleen...\nMutta -- tuon aallon kohinaa voimakkaampana kohosi toiselta rannalta\nylistysvirren pauhu: \"Hevosen ja miehen hän mereen syöksi! Herra on\nminun autuuteni ja kiitosvirteni!\"\n\nAh, se oli taulu -- taistelukuvaus! Pastori halusi tehdä vain lyhyen\nloppuvedon -- kerätä yhteen nuo eriväriset kertomukset -- laittaa\nniistä kuin kauniin kukkaiskimpun. Hänen heleä äänensä kohosi yhä\nkirkkaammaksi, kun hän julisti:\n\n-- Ja tässä seisomme nyt... tämän verellä kastetun kentän päällä.\nTämä on meidän Gideonimme ja Aijalonimme... tämä Lapuan kenttä,\nmissä amalekilaiset on lyöty ja pakoon karkoitettu. Tämä on se\nEfes-Dammin, jossa pieni David löi suuren Goljatin... se Punainen\nmeri, jonka kautta Herra on johdattanut meidät pelastuksen rannalle.\nKaikukoon siis meidänkin kiitosvirtemme hänelle, sotajoukkojen\nJumalalle! Sillä tuolla ylhäällä (pastori nosti kätensä taivasta\nkohti) katselevat meidän autuaasti poisnukkuneet toverimme, upseerit\nja sotamiehet, taivaan akkunoista tätä meidän jumalanpalvelustamme,\nja samalla hetkellä kuin täällä alhaalla kajahtaa kiitosvirsi,\nkajahtaa se myös tuolla ylhäällä, taivaan saleissa: _Te Deum\nlaudamus!_ Me ylistämme Sinua, Herra! Amen.\n\n-- Olipa juhlallinen saarna! -- kuiskasi Multanen Hirvoselle. Hän ei\nnyt enää pahoitellut, ettei Collan ollut päässyt sitä pitämään.\n\nSoittokunta soitti virren \"Meidän linnamm' on Jumala taivaassa\".\nJoukot yhtyivät siihen. Valtavana vyöryi sävel yli kentän,\nkantautui metsään, ryntäsi yli joen. Kaiku kuljetti sen kylään kuin\nriemusaatossa. Se tulvi talojen välitse... piiritti pienet mökit,\njoiden ympärillä viikko sitten oli kuoleman arpaa lyöty. Kukko-Kallen\nposkia pitkin vierivät suuret kyyneleet. Hän ajatteli, kuinka Gestrin\nseisoi taivaan salissa kädessä suuri, kultasyrjäinen virsikirja...\nja kuinka hänen toisen olkapäänsä yli veisasi luutnantti Magnus Blum\nja toisen vänrikki v. Qvanten. Mutta paroni Ramsay, joka oli kuulunut\nesikuntaan, veisasi samasta kirjasta itse Jeesuksen kanssa, kaatuneen\nmiehistön seistessä ruoturintamassa heidän edessään ja laulaessa\nilman kirjaa. Ja heillä kaikilla oli vitivalkoiset univormut ja\nkultainen kunniamerkki rinnassa...\n\nPastori Gadd lopetti Isä-meidällä ja Herran siunauksella. Sen jälkeen\nhän nopein askelin perääntyi ylipäällikön esikunnan luo, missä herrat\nkiittelivät häntä kunniaa tehden.\n\nAdlercreutz ratsasti neliön keskelle, otti hatun päästä ja huusi:\n\n-- Herrat upseerit, aliupseerit ja sotilaat! Eläköön isänmaa! Eläköön!\n\nJa nyt kajahti tuhansista kurkuista vielä valtavampi eläköönhuuto\nkuin äskeisen virren sävel. Sotamiehet huusivat niin paljon kuin\njaksoivat, muutamat vielä senkin jälkeen, kun toiset jo olivat\nlopettaneet.\n\nKomentosanat kajahtelivat. Joukot rupesivat marssimaan Klingsporin\nja hänen esikuntansa ohi. Ratsumestari Thede paljasti sapelinsa ja\nkomensi:\n\n-- Käymäjalkaa... tahdissa, mars!\n\n\"Jalkaisin oleva ratsumies on kauhistus Jumalan edessä\", ajatteli\nhän. Niin se kyllä oli... mutta olisi pitänyt eläimiäkin säästää...\n\nNuori luutnantti Blum marssi komppaniansa sivulla iloisin, kirkkain\nkasvoin. Hänen veljensä oli kaatunut, mutta suru ei nyt painanut\nhänen sydäntään. Hänestäkin tuntui, kuin yhtyisivät tänä päivänä\nelävät ja kuolleet... yhteiseen, suureen juhlaan, joka liitti\ntoisiinsa taivaan ja maan. Kiuru, joka nousi korkeuteen, vei\nriemuviestin täältä alhaalta tuonne ylös... sinertäviin autereihin,\nja sen korkeudesta kaikuva laulu oli kuin autuasten vainajien\nvastaus. Kirkonkellot soivat.\n\nBlum kohotti päänsä pystyyn ja kuiskasi itsekseen:\n\n-- Terve, Lapuan aurinko.\n\n\n\n\nXI\n\n\nSuuri kirjeiden kirjoitusviikko. Koko armeija istui pöytien ja\npenkkien ääressä ja kirjoitti kotiin.\n\nEräs seppä oli tarjoutunut posteljooniksi. Kahdesta pankkoriksistä\nhän oli lupautunut toimittamaan perille upseerin kirjeen. Aliupseeri\nsai maksaa puolet siitä ja sotamies 12 killinkiä. Pöytiä ja penkkejä\nkannettiin pihoille ja kedoille, ja komppaniat kirjoittivat aamusta\niltaan.\n\nKukko-Kallekin oli innostunut kirjoittamaan. Ts. hän ei osannut sitä\nitse, mutta muuan tovereista teki sen hänen puolestaan. Siihen meni\npuoli päivää. Mutta se maksoi vaivan.\n\nKalle istui toverinsa vieressä ihaillen, kuinka tämä kieltään\nposkessa pyöritellen piirteli koukeroita paperiarkille. Kirjeestä\ntuli pitkä, mutta sehän oli hyvä. Saipa Liisa siten tietää hänen\ntähänastiset elämänvaiheensa.\n\nHän pyysi toveria lukemaan sen.\n\n\"Syvästi rakastettu ja korkijasti kunnioitettu Liisa Karppinen, Minun\nhellä morsijaimeni.\n\n\"Minä olen täällä suurilla Sotakentillä ollut terveenä, vain kerran\nputonnu sulaan kokkolan lähelä, jota samaa herran armolahjaa minä\ntoivotan sullekki kalliisti Rakastettu morsiameni. Olen käyny lähellä\noulua Joka on suuri kaupunki. Meiän patterin Mies jussi visti kävi\nsiellä ja sano että se on oikee maalikylä suurempi kuin Praahe, jonka\nminä tunnen katinhäntää myöten. Me olemme perräytyneet pitkin Kustia\nvihollinen on ajannu takkaa mutta ei me olla peljätty kun Miehet sano\nEttä atleri on sanonu Että kyllä minä vielä otan ryssää Sarvista\nkiini. Ja ottikin Siikajoella, jossa on kirkko ja Komia tapuli ryssät\nampuivat Kelloluukuistakin, mutta Miehet tiputtelivat niitä kuin\nOravia oksalta mettässä Siellä minä sain Pruustinnalta Perunoita ja\nkallaa Mutta ryssät Söivät ne tulilla...\"\n\n-- Kuule, duoda... -- keskeytti Kalle lukemisen, -- ei ne syöneet\nmuuta kuin perunat. Sinä olet kirjoittanut väärin.\n\nKirjuri raappi niskaansa.\n\n-- Tuota... samahan se nyt on... kun minä olen kirjoittanut. Eihän\ntuo nyt ole niin iso vale.\n\n-- Joo... mutta se on vale kuitenkin. Ja meidän rovasti sanoi\nrippikoulussa, ettei saa koskaan valehdella.\n\n-- Korjataan sitten lopussa.\n\n-- No niin... mutta sanooko siinä, että minä itse annoin ne potaatit\nryssille? -- tiukkasi Kalle edelleen.\n\n-- Kyllä tässä on... \"Minä annoin ne itte ja pistivät ne Poskeensa\nkuorine päivineen, niillä oli vain Palttina Pöksyt...\"\n\n-- Kuule... duoda... sanooko se siinä, että niillä sotamiehillä...\nduoda, oli palttinapöksyt? -- kysäisi Kalle taas, jonka hitaissa\naivoissa nousi hämärä kuva, kuin olisi perunoilla ja suolakalalla\nollut housut.\n\n-- Sanoo... kuulehan... \"niillä Sotamiehillä joita minäkin\npuhuttelin tulkin Kautta. Se oli Majuri, ja kotoisin moskovasta joka\non sielä pietarin Takana ja Se sotamies joka tolkkasi oli käynyt\nKiven navalla...\"\n\n-- Ei, kuule... se oli käynyt Pietarissa, -- huomautti Kalle.\n\n-- Niin, on... tässä lukee... \"ja pietarissa kolme kertaa enonsa\nkanssa.\"\n\n-- No... se on oikein. Luehan eteenpäin.\n\nKirjuri luki. Seuraavassa Kalle kertoi Siikajoen taistelusta ja\nomasta osanotostaan siihen. Hän oli helssannut ryssiä heelviikillään,\nmutta illalla ilman vihaa syöttänyt perunoita ryssille. (Se sanottiin\nsiis jo toistamiseen.)\n\n\"Sillä ihmisen pitää osata erottaa viha ja Rakkaus. Päivällä on viha\npaikallaan, sillä muuten ei saattaisi Ampua, mutta se annetaankin\nsellainen kiven Pahkura sytämeen. Ettei sitä Sulata pois mikkään Se\non sotaelämä sellaista. Mutta illalla Se otetaan pois niinkuin, lesti\nkengästä kun se on kuivanut. Silloin se on pehmeä taas.\"\n\n-- Ei... kuule... duoda... ei se nyt Liisa saa selvää, --\ntuskitteli Kalle. -- Se, luulee, että minä tarkoitan kenkää.\n\n-- No... kenkäähän sinä tarkoitatkin!\n\n-- Enpä kun sydäntä.\n\n-- Molempia... sehän on vertaus.\n\n-- Niin on... mutta Liisa ei ymmärrä, kumpi on kova, kumpi pehmeä.\n\n-- Vuoron perään kumpikin. Sydän aamulla ja kenkä illalla...\n\nKalle kyhnytteli niskaansa. Ei se kirjuri ollut osannut oikein\ntulkita hänen ajatuksiaan.\n\n-- No... luehan eteenpäin. Korjataan sitten loppuun. Onko siinä\nvielä tilaa?\n\n-- On.\n\n-- No... anna mennä sitten.\n\nKirjuri jatkoi:\n\n\"Mutta lapualla me pehmitimme ryssän oikeen pehmeäksi. Se Pötki\nPakoon häntä Koipien välissä ja poltti kylän jossa oli sen\nhaavoittuneita oli Surkijaa kuulla niien huutoa mutta ei voinut\nmittään kun Savua oli niin paljon. Jäsriini kaatui meiän rakas\nPäällikkö josta jokainen mies tykkäsi eri lailla. Se oli urhoollinen\nHerra ja se Ammuttiin keskeltä melkeen Poikki. Minä vuotatin\nKyyneleitä, mutta ei se auttanut. Jästriini oli kuollut ja aamulla\nse vielä lauloi. Se sano minulle Että annetaanpa Kalle niille\nhapankaalin Syöjille taas Putaatteja keiton jatkoksi. Se Tarkotti\nTykin Kuulia Ja mehän annettiin Pojat eri käskystä.\"\n\n-- Se on oikein pantu! -- innostui Kalle. -- Luehan eteenpäin.\n\n-- Annahan kun pannaan tupakka välillä.\n\nMiehet pistivät piippuun ja juttelivat. Pöytiä oli pitkä rivi talon\npihalla. Kankeat sormet piirtelivät kirjaimia, ja posket hehkuivat.\nKoti ja omaiset olivat tulleet niin tavattoman lähelle tänä hetkenä.\nTuntui melkein siltä, kuin olisivat he seisoneet tässä ympärillä\nodottamassa noita rakkaita rivejä.\n\n-- Pojat, osaattekos tehrä huutomerkkiä! -- huusi Torski,\nturkulainen, pöytärivin, toisesta päästä.\n\n-- Sehän on kuin painetti pystyssä, alla kiväärin kuula.\n\n-- Mä panen semmoisen!\n\n-- Kenelle sinä kirjoitat?\n\n-- Hentulle tiättyst'!\n\nKalle kysyi:\n\n-- Onkos meidän kirjeessä huutomerkkiä?\n\n-- Ei ole... en minä osaa sitä tehdä.\n\nKalle saapasteli Torskin luo.\n\n-- Kuule... duoda, näytähän, minkälainen se on, se huutomerkki.\n\nTorski piirsi pistimellä maahan pitkän viivan ja kaivoi pienen kuopan\nsen päähän.\n\n-- Tollainen se on... mutt' tiäräks, minkälaiseen paikkaan se\npannaan?\n\n-- En.\n\nTorski kuiskasi jotakin Kallen korvaan. Tämä punastui. Ei hänen\nkirjeessään ollut sellaisia paikkoja.\n\nHän palasi. Kirjuri kysyi:\n\n-- No... minkälainen se on?\n\nKalle sylkäisi.\n\n-- Emme me sitä tarvitse. Se on joutavaa.\n\n-- Niin... mitäs tykkiväki tekee pistimellä, niillä on paremmat\nvehkeet, -- nauroi äskeinen huutomerkin selittäjä.\n\n-- Niin on, -- vahvisti Kalle ja kopautti piipun perät kenkänsä\nkärkeen.\n\n-- Voi häijy, kun panit maahan... olisit antanut mulle, -- torui\nmuuan hämäläinen.\n\n-- Ota tuosta. Kalle sylkäisi piipun periin.\n\nMiehet nauroivat. Osasi se Kukko-Kalle toisinaan olla oikea\nkoiranleukakin. Perien pyytäjä töpehti eteensä.\n\n-- No... jatketaanpas, -- kehoitti Kalle. -- Mitäs siinä sitten\nseuraa?\n\nKirjuri luki:\n\n\"Ja mitä siihen Rakkauven asiaan tulee niin minä en ole kurkistellut\nSyrjään toisia tyttöjä vaikka ovat ne mulle lirkutelleet...\"\n\n-- Kuule, -- keskeytti Kalle, -- siihen sopisi huutomerkki.\n\nHänen piti piirtää se maahan turkulaisen neuvon mukaan. Ja kirjuri\nraapusti sen \"lirkutelleet\"-sanan jälkeen.\n\nKalle tarkasteli sitä.\n\n-- Hyvä tuli. Kyllä se Liisa ihmettelee, että mikähän varsta se tuo\non, mutta arvatkoonpa!\n\nLuku jatkui. Loppuosassa kirjettä Kalle kertoi rakkaudestaan, joka\nei ollut paleltunut talven pakkasissa. Hän kuvaili, kuinka hän\nleiritulilla oli muistellut Liisaa ja lähettänyt tälle terveisiä\npohjoistuulen mukana sinne Kuloveden rannalle ja kuinka hän ei tulisi\nmielitiettyään unhoittamaan, vaan olisi tälle uskollinen hamaan\n\"kalpeaan kuolemaan\" asti, jos Jumala kaikkiviisaudessaan hänen\nkohdalleen sellaisen sallisi. \"Mutta tähän saakka hän on varjellut\nminut sekä moska ruunan, josta olkoon kiitos Ijankaikkisesti.\"\n\n-- Siinäkö se oli?\n\n-- Siinä se oli... ja kyllä siihen tulikin pituutta.\n\n-- No... ei se paljon painoa lisää sepän selkärepussa, -- nauroi\nKalle. -- Kaksitoista killinkiä on myös rahaa.\n\nHän oli koonnut ne juomarahoina pienistä palveluksista. Sitäpaitsi\nhän oli uskollisesti säästänyt palkkansa, joka hänellä oli neulottuna\ntakin vuorin väliin. Ne tulisivat uuden talon avuksi, kun hän kerran\npääsisi omaa kotia perustamaan.\n\n-- Mutta... duoda... Liisa ei tiedä, mikä Moska-Ruuna on. Se\npitää selittää, -- tuumi Kalle hetken kuluttua, pidellen kirjettä\nkädessään. Ihmeellistä, että tuollainen paperinpalanen sisälsi niin\npaljon asioita.\n\nSe lisättiin kirjeen loppuun, samoin se tärkeä tieto, että Kalle oli\njo oppinut tavaamaan. Siitä saattaisi sopivassa tilaisuudessa mainita\nrovastille kinkereillä -- jos sellaisia sota-aikana pidettiin. Kun\nedellämainitut lisäykset oli tehty, kirjoitti kirjuri Kallen nimen\nalle, ja tämä varmensi sen puumerkillään.\n\n-- Tuommoista minä olen käyttänyt, -- kehaisi hän, katsellen pää\nkallellaan kättensä töitä. Hän oli piirustanut hinterän latinaisen\nK:n. Toveritkin tulivat sitä tarkastelemaan.\n\n-- Niinhän toi on kuin hyttynen takajaloillaan, -- ivaili Torski\ntoisten nauraessa.\n\n-- On se yhtä hyvä kuin sinun huutomerkkisi, -- puolusteli Kalle\nitseään.\n\n-- Tuollainen sinun puumerkkisi pitäisi olla, -- huudahti eräs hänen\ntovereistaan, joka oli kätevä piirustamaan.\n\nAnnas katsoa, mikä sieltä nyt syntyisi. Kalle seurasi kieltänsä\npyöritellen toverin piirustusta. Raapaisuja -- niinkuin kissan kynnen\nraappimia... sitten pysty viiva, hiukan kupera kuin ahvenen selkä.\nSahalaitainen heltta ja avoinna oleva nokka... pöyhkeä rinta... ja\njalat juhlallisessa marssiasennossa.\n\nKalle unohti harminsa ihaillessaan toverin kätevää työtä. Se oli koko\nkonstvärkkäri... niin pudisteli pistimen kärjestä kuin ei mitään...\nsulavia viivoja ja koreita kaaria. Kiekaava kukko siinä tepasteli\nilmielävänä.\n\n-- Ka se! Siinä on Kallen puumerkki! -- nauroivat miehet.\n\n-- Kukkokiikaa! -- luikkasi toinen koiranleuka, hämmästyttävän hyvin\nmatkien kukon laulua.\n\nEi Kalle itsekään käsittänyt, kuinka se tapahtui. Kaikki kävi salaman\nnopeasti, nopeammin kuin kukaan noista ympärillä seisovista miehistä\nolisi osannut aavistaa. Kukon matkija makasi maassa pitkällään, ja\nKalle seisoi kalpeana huohottaen keskellä miesparvea.\n\n-- Siinä on sulle puumerkki! -- puuskutti hän änkyttäen. -- Ja joka\nhaluaa, saa samanlaisen, -- lisäsi hän hirvittävän rauhallisesti.\n\nToverit olivat hämmästyneet. Ensi kertaa nähtiin Kukko-Kalle vihassa.\nTämän huulet vavahtelivat, silmät räpyttivät tiheään, poskilihaksissa\nnyki omituisesti. Ne olivat kalpeat, kalpeat kuin lumi. Näki, että\nsuuttumus oli vallannut hänet sydänjuuria myöten.\n\nKukon matkija kömpi pystyyn ja tarttui pistimeensä. Hän oli uhkaavan\nnäköinen. Kyräten Kallea kulmainsa alta hän sähisi:\n\n-- Odotas... Ku-- (hän aikoi sanoa \"Kukko\", mutta ei uskaltanut)...\nku-kurja... Kyllä minä vielä näytän!\n\n-- Näytä vain, -- tuumi Kalle rauhallisesti. Hänen vihansa alkoi\nlauhtua. -- Minä näytän sinulle myös joka kerta puumerkin.\n\n-- Sano \"luumerkin\", se passaa paremmin, sillä hujautitpa oikein olan\ntakaa! -- nauroi Torski.\n\n-- Vaikka huutomerkin, -- ähkäisi Kalle.\n\nMutta -- sitten häntä rupesi kaduttamaan. Hän oli lyönyt\nlähimmäistään... ensi kertaa elämässä. Kukon matkijan poski oli\najettunut. Kalle vapisi, mutta sen vavistuksen aiheutti nyyhkytys,\njoka nyt pudisteli häntä.\n\n-- Kuule, kaveri, anna anteeksi, että löin, -- puheli hän\nniiskuttaen. -- Turmelus valtasi minut. En ymmärrä, kuinka se sillä\nlailla...\n\n-- Joo... se on oikein, sopikaa, pojat! -- kehoittivat toiset. --\nMitäs te vihaa kannatte, oikeat miehet.\n\n-- Joo... ja tämä Huuki vielä miesten mies... sellainen ampujakin,\n-- jutteli Kalle. -- Kuule... saat matkia kukkokiikaa, en suutu\nenää, vaikka joka päivä kiekuisit. Anna anteeksi!\n\nHuukia rupesi naurattamaan. Kalle oli niin surkean näköinen, ettei\nhäntä nyt olisi tuntenut äskeiseksi karhuksi.\n\n-- Samantekevä, -- virkkoi hän. -- Mutta... kyllä sinä teit minusta\nrakkopillin puhaltajan.\n\nHän hiveli paisunutta poskeaan.\n\n-- Kuule... siansappiviinalla se paranee, -- lepytteli Kalle. --\nMinulla on siansappiviinaa.\n\nJa Kalle haki repustaan pullon jo rupesi voitelemaan riitatoverinsa\nposkea.\n\n-- Eivät Porin rykmentin miehet riitele keskenään, -- sanoi Kallen\nkirjuri. -- Muistattehan, mistä Noffi puhui tervehdyksessään.\n\"Mainehikkaasti on veri teitän keskessänne vuotanut etestä poljetun\nsyntymämaan.\" Ne, jotka ovat vuodattaneet verta yhteisellä\ntappotantereella, eivät voi vihata toisiaan.\n\nSe oli kuin päätössana tehdylle sovinnolle. Kuin olisi itse Aminoff,\nkenraali Aminoff, seisonut rykmenttinsä edessä ja puhunut sille\nisälliseen, lempeään tapaansa.\n\nMutta -- tästä lähtien eivät toverit enää Kukko-Kallea kiusanneet.\nHeille oli yht'äkkiä kirkastunut, mikä siveellinen suuruus ja\nvoima tuossa yksinkertaisessa tykkimiehessä asui. He olivat\npitäneet hänestä aina, niinkuin pidetään ihmisistä, joita heikkojen\njärjenlahjojen vuoksi silloin tällöin kiusataan. Mutta nyt he\nrakastuivat häneen; he olivat vilahdukselta nähneet hänen sielunsa,\ntuon viattoman ja hurskaan sielun, jossa ei ollut vilppiä. Tätä\nrakkautta enensi vielä se yllättävä havainto, että Kalle omisti\nsellaiset ruumiinvoimat. Kyllä se oli ennenkin tietty, sillä olihan\nKalle nähty monta monituista kertaa työntämässä tykkiä rattaasta tai\nkiskomassa peräköydestä. Mutta tuota voimaa ei oltu koskaan uskottu\npyhän kiivauden saavan liikkeelle. Nyt se oli todettu: Kalle osasi\nsuuttua. Tuo ominaisuus, joka oikeastaan kuuluu ihmisen luonteen\nheikkouksiin, koroitti hänet nyt miesten joukkoon. Mutta ei yksin\ntämä, vaan ennen kaikkea se, että tätä ominaisuutta vastasi toinen,\nluonteen omaisuuspuolelle kuuluva, mielen jalous, joka niin kauniisti\nilmeni katumuksena ja anteeksipyyntönä. Tuota mielenjaloutta eivät\ntoverit koskaan olisi oppineet tuntemaan ilman tätä suuttumusta. Se\noli kuin varjo, jota vasten tämä viimeksimainittu nyt kirkkaammin\nloisti.\n\nTämä havainto valtasi miehet niin, että he hurmiossaan kohottivat\nKallen käsivarsilleen ja juhlasaatossa kantoivat pöytien ympäri.\nHurraten ja eläköötä huutaen siinä mentiin ympäri pihaa, ja se joka\nkovimmin huusi, oli Huuki.\n\nLuutnantti Oljemarck kuuli melun huoneeseensa ja riensi portaille\nkatsomaan.\n\nHänkin oli kirjoittamassa kotiinsa, kun hänet noista suloisista\najatuksista oli temmannut pihalta kuuluva huuto ja hurraus.\n\n-- Mitäs te nyt, pojat?\n\n-- Joo, herra luutnantti! Me juhlimme Kallea, joka on rykmentin paras\nmies!\n\n-- Sanokaa vain Kukko-Kalleksi, älkää kierrelkö! -- huuteli\nriemukulun pitäjä.\n\nHänetkin oli yht'äkkiä vallannut sellainen merkillinen vapautuksen\ntunne -- aivan kuin olisi hän hengessään päässyt kohoamaan jollekin\nkorkeammalle asteelle, josta tämä toisten olkapäillä ratsastus oli\nkuin jonkinlaisena vertauskuvana.\n\nTämä viimeinen jalomielisyyden osoitus sai maljan vuotamaan yli\nreunojensa. Miehet pysähtyivät keskelle pihaa ja heittivät Kallea\nkorkealle ilmaan.\n\n-- Eläköön, Kukko-Kalle! Eläköön!\n\nKävi niin kuin monesti tässä matoisessa maailmassa, että\npilkkanimestä tuli kunnianimi.\n\nKukko-Kalle oli tästä päivästä lähtien rykmentin lempilapsi.\n\n\n\n\nXII\n\n\nOljemarck makaili pirtin penkillä selkäänsä seinään nojaten. Hän\noli murjotuspäällä. Toivottua ylennystä ei tulisikaan. Adlercreutz\noli pyyhkinyt hänen nimensä pois esityslistalta. Esikuntapäällikön\nadjutantti oli sen hänelle kertonut.\n\nNiinpä niin... johan hän oli sitä ihmetellytkin, että Adlercreutz\nhänelle... entisen Anjalan miehen pojalle...\n\nHän hymähti katkerasti ja rupesi seuraamaan talonväen puuhia. Niin...\nasukkaat olivat palanneet piilopirtiltä ja tavalliset arkityöt\nalkaneet jälleen. Epävarmuus, joka aluksi oli painanut kyläläisten\nmieltä, oli haihtunut. Armeijan voitto antoi uutta toivoa ja\nrohkeutta. Korjattiin rikkiammuttuja seiniä ja ikkunoita. Kaikkialta\nkaikui vasaran kalke. Suomen kansa uskoi taas tulevaisuuteen ja\nkohensi sortuneita kotejaan.\n\nIsäntä, leveähartainen talonpoika haki pirtistä höylää. Hän oli\nylisillään, ja päättäväisyys kuvastui hänen kasvoistaan. Oljemarck\nkatseli, kuinka hän tarkasteli höylänterää tyynesti ja hätäilemättä.\nHänen jokainen liikkeensä ilmaisi varmuutta ja määrätietoista\npyrkimystä. Sota oli vain väliaikaista. Se pyyhkäisi yli seudun\nkuin myrsky, ja sen alta paettiin. Mutta -- sen ohimentyä palattiin\nentisiin askareihin.\n\nIsäntä oli valinnut höylän ja asteli verkkaan ulos.\n\nOljemarck katsahti karsinan puolelle. Siellä naisväki hääräsi\npuuhissaan. Emäntä häkilöi hamppua, ja talontytär kehräsi\nlampaanvilloja. Pieni, seitsenvuotias pojan naskali käsitteli\nsotilaskivääriä, jonka käyttöä Mikko Tossavainen hänelle parast'aikaa\nneuvoi. Ase oli liian raskas miehen-alulle, mutta siitä huolimatta\ntämä hiessä päin teki temppuja, tosin kömpelösti ja vaivalloisesti,\nmutta sittenkin koko lailla mukiinmenevästi.\n\n-- Kivääri jalalle... vie! -- komensi Mikko huonolla ruotsillaan,\njoka nauratti Oljemarckia. Poika teki liikkeen.\n\n-- Kas niin... sotamies sinusta tulee! -- innostui Mikko. -- Mutta\n-- osaatko sylträtä?\n\nPoika ei sitä ymmärtänyt. Mikon piti näyttää. Huonosti se kävi\nhäneltäkin, sillä hänen aikansa oli enimmäkseen kulunut hevosen\nhoidossa. Mutta saihan hän viimein pojan oppimaan.\n\n-- Nyt olen minä Atlekreus ja sinun pitää sylträtä minulle, --\ntoimesi Mikko, pannen hatun päähänsä ja astuen ovelle. Siellä hän\npyörähti ympäri, otti juhlallisen muodon ja komentaen: \"katse\nvasempaan!\" -- lähti astumaan pirtin peräseinää kohti pojan ohi.\n\n\"Kannattaakin!\" ajatteli Oljemarck, vaipuen jälleen entiseen\nmurjotukseensa, josta Mikon touhu oli hänet hetkeksi tempaissut.\n\nPoika seisoi kivääri jalalla, odottaen kysymyksessä olevaa komentoa.\n\n-- Sylträ jeväär!\n\nPoika nosti kiväärin kunniantekoasentoon ja seurasi tukin suojasta\nMikon mahtavaa marssia.\n\nMutta nyt huomasi Oljemarck jotakin olevan vinossa ja sekaantui\nleikkiin.\n\n-- Väärin sinä neuvot, -- sanoi hän kulmat kurtussa, pystyyn\nvääntäytyen. -- Ensin komennetaan \"skyldra gevär!\" ja sitten vasta\n\"katse vasempaan!\".\n\nMikko kynsi niskaansa. Niinhän se taisi olla.\n\n-- No... otetaan alusta!\n\nHän talsi lähtöpaikalleen. Oljemarck komensi:\n\n-- _Skyldra gevär!_ No... lähde nyt! Hänkin oli yht'äkkiä innostunut\nleikkiin.\n\n-- Katse vasempaan! (Älä sinä katsele, -- huomautti hän Mikolle, joka\npiti silmällä pojan temppuja.) -- Kas niin... Katse eteen -- päin!\nNiin... niin se tehdään. Mutta... osaatkos sinä marssia upseerin\nohi?\n\nPoika juoksi ovelle.\n\n-- Heitäpäs kivääri sinne. Ensin otetaan tavallinen kunnia eli\nhonööri. Näytähän, Mikko.\n\nMikko teki työtä käskettyä. Hän näytti, miten oikea käsi vietiin\nhatun reunaan kuuden askeleen päässä esimiehestä ja vetäistiin sitten\nalas, kun oli sama verta astuttu tämän ohi. Poika oppi sen tuokiossa.\n\n-- No... koetetaanpas!\n\nMikko istahti penkille hattu takaraivolla. Poika sai marssia hänen\nohitseen ja tehdä kunniaa.\n\n-- Sotamies sinusta tulee! -- kehaisi hän. -- Mutta -- osaatkos\nanmäälata?\n\nMikko selitti \"anmäälauksen\". Niin ja niin se tapahtui.\n\n-- Tulepas nyt ja ilmoita, että vihollinen lähestyy metsän takaa.\n\nPoika harppasi ovelle. Hän oli saanut päähänsä Mikon hatun. Marssien\nterhakasti tämän eteen hän käsi hatun reunassa rupesi toimittamaan:\n\n-- Herra kentraali... Häntä hiukan ujostutti ja hän nauraa tirskautti.\n\n-- Älä sinä läpsytä! No... mitenkä se oli?\n\nPoika ryhdistäytyi ja yritti uudelleen.\n\n-- Herra kentraali! (Samassa putosi hattu hänen silmilleen.) Mettä\nlähestyy...\n\nMikko löi polviinsa ja nauroi.\n\n-- Vihollinen lähestyy... metsän takaa!\n\nTemppua suoritettiin, kunnes se meni. Poika oli iloinen. Hän teutaroi\nlattialla, komennellen ja karjahdellen. Juosten äitinsä luo hän\nhuudahti:\n\n-- Mun pitää päästä mukahan!\n\nÄiti työnsi hänet syrjään.\n\n-- Mihkä sä vielä...? Pyh, kaikkea!\n\n-- Oonhan mä ollut kirkohnakin! -- tuumi poika.\n\n-- Niin... mutta siellä ei ookkaan henki vaarahna.\n\nIsäntä tuli taas pirttiin. Hän oli kuullut vaimonsa vastauksen.\n\n-- Mihkä se Antti nyt aikoo?\n\n-- Sotahan pitääs muka päästä! -- tuhahti emäntä.\n\nIsäntä rupesi hiomaan veistä. Hänen suunsa mutruili omituisesti.\n\n-- Vai sotahan! Se on liian aikaasta vielä...\n\n-- Menihän setä Juhanikin! -- väitti poika vastaan.\n\n-- Meni -- ja jäi myös...\n\nOljemarck oli kuullut, että isännän veli oli taistelun aikana ottanut\nmuutamalta kaatuneelta kiväärin, juossut ryntäävien riveihin ja\npyytänyt panoksia. Hän oli saanut. Pari laukausta ammuttuaan oli\nvihollisen kuula kaatanut hänet.\n\n-- Paljon on sinne mennehiä, vähän takaisin tullehia, -- huokaisi\nemäntä ja keskeytti työnsä.\n\nHän istui kädet helmassa, katsellen koppaa, johon hampunkuituja oli\njo kerääntynyt melkoinen määrä.\n\n-- Kangas pitääs aloottaa... mutta kannattaakhan vielä? Saattaa\nryssä tulla vielä takaasin.\n\n-- Ei tuu enää. Pietaria kohti painaa, -- vakuutti isäntä. Hänen\nhuulensa vetäytyivät kireälle. -- Mä ainakin lähren viikon päästä\nheinähän!\n\nEmäntä huokasi.\n\n-- Vainiotkin on tallattu... mistähän leipää Saarahan?\n\n-- Pannahan pettua... kyllä sillä talven selkä katkeaa. Syksyllä\nkylvetähän uurestaan.\n\nNiin... siinäpä se oli -- kylvetään uudestaan. Mutta mistä saatiin\nsiementä?\n\nNiinpä niin... se oli polttava kysymys. Kato oli käynyt kahtena\nvuotena... puhtaaksi oli vienyt. Ja nyt tallasi sotaväki\ntämänkinvuotisen laihon.\n\n-- Kymmenesti mä annan peltoni tallata, kunhan ryssä vain selkähänsä\nsaa! -- intoili isäntä. -- Paremmin kasvaa ensi vuonna.\n\n-- Mutta milläs kylvät?\n\n-- Vaasan porvareilla on siemenviljaa. Sieltä nouran.\n\n-- Nourat! Hevosenkin vei vihollinen... ja puolet karjaa teurasti.\nEi ehritty ajaa mettähän. -- Emäntä astui päreillä paikatun ikkunan\nääreen. -- Olis pitänyt uskoa Puron Ruupea, kun tämä kuulutti, jotta\n\"ryttä tulee!\" Kulki talosta talohon ja joka paikahna hoki samaa.\n\n-- Kukapa se hullun puheita osas korjata.\n\nIsäntä oli saanut puukkonsa teräväksi ja työntyi ulos.\n\nMikko otti luudan varvulla tulta piippuunsa.\n\n-- Välistä ne hullut puhuvat viisaammin kuin täysijärkiset, --\njutteli hän, hipsutellen piippuaan. -- Siellä oli... tuota...\nmeidän puolessakin hullu mies...\n\nOljemarckia tympäisi. Hän ei viitsinyt kuunnella Mikon juttua, vaan\nlähti prikaatin esikuntaan, joka sijaitsi toisessa päässä kylää.\nSotamiehiä kuhisi joka paikassa. Niitä oli taloissa ja talojen\npihoilla. Kaikki ladot ja riihet olivat täynnä. Upseerit paistattivat\npäivää asuntojensa kynnyksillä. Nykyään ei juuri harjoiteltukaan.\nOltiin kai kyllin oppineita. Kaksi viikkoa oli jo kulunut eikä\nvieläkään minkäänlaista merkkiä yleisestä liikkeelle lähdöstä.\nAiottiinkohan täälläkin maata yhtä pitkään kuin Pattijoella?\n\nTämä toimettomuus oli kaikkein kiusallisinta. Sotamiehet\nveltostuivat, voitontahto lamaantui. Olisi pitänyt käyttää\ntilaisuutta hyväkseen silloin kuin vihollinen oli heikko. Nyt oli\nryssä kuulemma saanut uuden ylipäällikönkin. Kreivi Kamenski oli\nastunut Rajevskin tilalle. Hän kuului olevan etevä ja tarmokas mies.\n\nEsikunnasta aina sai joitakin tietoja. Viikko sitten oli\nlippujunkkarit Roth ja Spoof lähetetty Ruovedelle partioretkelle\n40 miehen kanssa ja etujoukoksi Salmelle 1. prikaati. Seuraavana\npäivänä oli 4. prikaati marssinut Tiistenjoelle. Sitäpaitsi oli\nyksi pataljoona porilaisia pari päivää sitten kiireesti marssinut\nKauhajoelle. Nämä olivat ainoat aktiiviset toimenpiteet, joihin\npäämaja oli ryhtynyt.\n\nKaksi ratsastavaa upseeria tuli vastaan. Ne olivat kenraali Aminoff\nja hänen adjutanttinsa Karl Aksel von Kothen. Oljemarck teki kunniaa,\njohon Aminoff erikoisen ystävällisesti vastasi. Oljemarck ehti kuulla\nkatkelman heidän keskustelustaan:\n\n-- ... minä olen vaatimalla vaatinut, että pyrkisimme Kokemäen joen\nvarteen, mutta hänen ylhäisyytensä...\n\nHän ei kuullut enempää. Oljemarck tiesi, että Aminoffin ja\nKlingsporin välit olivat viime päivinä suuresti kiristyneet.\nYlipäällikkö oli taistelun jälkeen tarjonnut Aminoffille\nesikuntapäällikön paikkaa, mutta tämä oli kieltäytynyt. Nyt asui\nkumpikin herroista erillään. Klingspor isossa pappilassa ja Aminoff\nkappalaisen luona.\n\nAminoffin kohtaaminen johti uudelleen hänen mieleensä Adlercreutzin.\n\"Tänään jättävät minut useimmat minun nuorista ystävistäni.\" Nuokin\nsanat saivat tällä hetkellä hänen mielessään uuden merkityksen.\nEsikuntapäälliköllä oli omat suosikkinsa, joiden ylenemisestä hän\nkyllä piti huolta. Mutta se, joka ei kuulunut noihin \"nuoriin\nystäviin\", sai nuolla näppejään. Ei tipahtanut.\n\nEipä silti, että hän kunnian vuoksi olisi tälle sotaretkelle\nlähtenyt. Hän halusi vain täyttää velvollisuutensa. Mutta harmitti\nse sentään, että toiset menivät edelle... saivat korotuksia,\nkunniamerkkejä ja palkintoja. Hiivari ja hänet oli kokonaan\nsyrjäytetty.\n\nHän muisti, millä katkeruudella isä aina oli puhunut \"Kiialan\nherrasta\". Tämä oli Anjalan liiton aikoina käyttäytynyt jokseenkin\nomituisesti. Yhtäältä vihittynä salaliittolaisten puuhiin, toisaalta\nkohtuullisesti kuningasmielisenä hän oli pysynyt lojaalina. Tämä\nlojaalisuus oli isän mielestä ollut vain varovaisuutta: Adlercreutz\nolisi kyllä yhtynyt Anjalan miehiin, jos olisi ollut varma, että\nsiten saavutti etuja. Mutta hän oli haistanut epäonnistumisen vaaran\nja jäänyt syrjään. Oljemarckin mielestä siihen oli vaikuttanut\nesikuntapäällikön halu välttää rettelöitä. Hän ei rakastanut\nsellaisia. Se taas pohjautui hänen luonteessaan olevaan eräänlaiseen\nantaa mennä ominaisuuteen: oli parasta purjehtia myötävirtaa. Ja\nAnjalan jutussa oli \"myötävirta\" löytynyt kuninkaan puolelta.\n\nOljemarck ei rakastanut Adlercreutzia. Tästä johtui, että hän\nnäki tämän puutteet suurempina, kuin mitä ne itse asiassa olivat.\nEsikuntapäälliköltä puuttui korkeampi sivistys, hän ei osannut\nkunnolla kirjoittaa edes äidinkieltään. Vierasperäisiä sanoja hän\nkäytteli ihan väärin. Kun piti sanoa \"_despotisk_\", hän sanoi\n\"_dispotisk_\". Tuo _i_ juorusi sangen paljon. Se oli heikko kohta\nherra esikuntapäällikön \"linnoituksessa\" -- kasematti ilman kattoa.\n\"_Profanera_\" -- herra esikuntapäällikkö sanoi \"_profanisera_\".\nJa kun hän halusi näyttää ranskan kielen taitoaan, hän kirjoitti:\n\"_L'Homme Propose, Dieux Dispose_\". Tuo _x_ oli kuin \"espanjalainen\nratsastaja\", mutta aivan väärään paikkaan asetettu. -- Herra\nesikuntapäällikkö oli heikko kielissä.\n\nNo niin... täällä oltiin ja maattiin. Se oli sotaherrojen\nstrategiaa. Sanan sijaa olisi ollut siinäkin, mutta olkoon. Mitäpä\nse häneen kuului. Hän ajatteli niinkuin Adlercreutzkin: _låt gå_ --\nantaa mennä.\n\nHän muisteli Aminoffin tervehdystä Porin rykmentille. Se oli luettu\njoukoille muutama päivä sitten. Siinä hän oli kiittänyt rykmenttiä\nsuoritetusta sankariteosta. Erikoisesti olivat hänen mieleensä\npainuneet sanat \"Kulkekaa, rakkaat, kunnioitetut toverit, meidän\nharrastustemme ja kärsimystemme maaliin saakka...\" Mikä oli tämä\nmaali... voittoko vai tappio?\n\nHän oli taas viime vuorokausien kuluessa ruvennut epäilemään. Voiton\nusko oli alkanut horjua. Nämä toimeettomuuden kaudet jäytivät\nväkistenkin luottamusta siihen. Oliko armeija vielä kerran kulkeva\nnäitä teitä pohjoiseen?\n\nHänestä tuntui siltä.\n\nMutta -- asukkaat olivat toivorikkaita. He toipuivat heti, kun\ntuli vähäinenkin välipää. Tuossakin paikkasi torpanmies mökkinsä\nkattoa, jonka kanuunan kuula oli puhkaissut. Oljemarck pysähtyi sitä\nkatsomaan.\n\n-- Pitää lyörä reikä umpehen, jottei sara sisähän, -- tuumi ukko\nnähdessään upseerin tarkastelevan hänen työtään.\n\n-- Kyllä kai se ryssä on jo ottanut lipetin?\n\nTiesi hänet. Oljemarck pudisti päätään.\n\n-- Mitä? -- kysyi ukko, ja hänen vasaransa pysähtyi.\n\n-- Teirän se pitääs tietää.\n\nNiinpä kyllä, mutta vaikea sitä oli sanoa.\n\n-- Lähtisitte painamahan, ettekä viikkoja makaasi. Saakeli, jos\nm'olisin ylipäällikkö, en antaasi ryssälle siunaamankhan rauhaa!\n\nJa ukko ryhtyi jatkamaan työtään.\n\nOljemarck tuli esikuntaan. Siellä, etuhuoneessa, seisoi pari Döbelnin\nadjutanttia keskustellen Kalle Schantzin ja Brakelin kanssa. Heidän\nedessään oli kartta levällään, ja he väittelivät, mitä suuntaa\narmeijan olisi edettävä.\n\nBrakel kuljetti sormeaan pitkin Alavudelle johtavaa tietä.\n\n-- Tätä suuntaa Tampereelle ja sitten yhdessä apujoukkojen kanssa\nHämeenlinnaa vastaan, -- lausui hän. -- Silloin olisi ryssän pakko\nperääntyä Turusta.\n\n-- Tuohan on kenraali Aminoffin ajatus.\n\n-- Niinpä niin... mutta se onkin ainoa oikea.\n\nHe olivat edellisenä iltana olleet tervehdyskäynnillä kenraalin luona\nja silloin oli keskusteltu etenemissuunnista.\n\nToinen adjutanteista kannatti Saarijärven tietä, puolustaen\nhyökkäystä sille suunnalle. Silloin täytyisi ryssän luopua Kuopiosta\nja vetäytyä Savonlinnaan.\n\n-- Voisi olla hyvä sekin... joka tapauksessa on kirottua tämä\ntoimettomuus!\n\nHe heittäytyivät istumaan. Brakel virkkoi Oljemarckille:\n\n-- Nyt olet taas heittänyt suuren \"voileivän\"! Kuule, Oljemarck, minä\nrupean vähitellen uskomaan sinua.\n\nOljemarck naurahti. Niinpä vain -- kyllä tämä lepo sitä oli.\n\n-- Eikö mitään uutta kuulu?\n\nBrakel kohautti halveksivasti olkapäitään.\n\n-- Ei sen jälkeen kuin yksi meidän pataljoonistamme marssi\nKauhajoelle Otterin avuksi.\n\nHe istuivat kauan vaieten. Piiput vain kurahtelivat. Viereisestä\nhuoneesta kuului astuntaa ja äkäistä paperien viskelemistä. Siellä\noli Döbeln.\n\nSamassa karahutti ratsu pihaan. Herrat hyppäsivät ikkunaan.\n\n-- Hiivari! -- huudahti Brakel. -- Hän tuo uutisia!\n\nAsianomainen seisoi jo kynnyksellä hengästyksissä ja hikisenä.\n\n-- Eversti Döbeln? Missä on?\n\nAdjutantti osoitti ovea. Hiivari syöksyi sisään. Sieltä rupesi\nkuulumaan vilkasta keskustelua. Herrat kuuntelivat korvat hörössä.\nKuului, kuinka Döbeln löi näppiä ja huudahti: \"Ähä kutti!\"\n\n-- Hyviä uutisia! -- kuiskasi Brakel Oljemarckille.\n\nSamassa aukeni ovi, ja Döbeln seisoi kynnyksellä. Hän viittasi\ntoiselle adjutanteista:\n\n-- Kiireellinen päiväkäsky! Molempien pataljoonien oltava tunnin\nkuluessa marssivalmiita!\n\nAdjutantti rupesi kirjoittamaan. Kynä lensi paperilla. Toverit\nseurasivat jännityksellä sen liikkeitä. Paperi puhkesi parista\nkohtaa, iso mustetahra levisi sille, mutta adjutantti kirjoitti\neteenpäin, välittämättä sellaisista pikkuseikoista.\n\nHän juoksutti käskyn allekirjoitettavaksi. Herrat hyökkäsivät\nHiivarin kimppuun, joka nyt oli palannut etuhuoneeseen.\n\n-- Mitä... mitä siellä on?\n\n-- Ryssä hyökkää Bötomissa niin peijakkaasti. Otter on pyytänyt apua.\n\n-- Eläköön! -- hihkaisivat upseerit. -- Ja ryssälle kiitos! Tämä\nlaiskan elämä loppuu!\n\nOljemarck kiiruhti asuntoonsa. Hänen poskensa hehkuivat. Tuli\nsittenkin pää tälle makaamiselle. Hän juoksi.\n\nÄskeinen katonkorjaaja-ukko huusi hänen jälkeensä:\n\n-- No, mikä tuli?\n\nOljemarck huitaisi kättään.\n\n-- Paikkaa sinä vain... me lähdemme!\n\nJonkin matkan päässä tuli häntä vastaan kumman näköinen kulkue. Puron\nRuupe etunenässä, suuri poikaparvi kintereillä, marssi tietä myöten\ntakoen vimmatusti alassuin riippuvaa sangatonta ämpäriä, jonka hän\noli köyttänyt rummuksi vyöllensä. Pojat talsivat perässä, seipäät\nolalla, nauraen ja ilakoiden.\n\n-- Tuomen armeija... ethenpäin, mart! -- komensi Ruupe, ja pojat\ntakoivat tannerta, niin että tie pölysi.\n\nSamassa hän huomasi Oljemarckin ja pysähtyi äkkiä. Hänen kaukana\ntoisistaan olevat silmänsä räpyttivät, suu teki muutamia avuttomia\nliikkeitä ja parkaisten kuin kuolemanhädässä hän huusi:\n\n-- Ryttä tuli, ryttä tuli! Käännöt kiviaitaan päin, mart!\n\nJa mölähtäen kuin vihainen sonni lähti Ruupe juoksemaan takaisinpäin,\ntakoen ämpäriään vimmatusti ja koko ajan huutaen:\n\n-- Tuomen armeija pakenee! Ryttä tuli, ryttä tuli!\n\nOsa pojista oli juossut hänen jäljessään, mutta toiset ympäröivät\nOljemarckin.\n\nTämä oli omituisesti herpautunut. Hullun äkkinäinen pako, jossa\nkuvastui todellinen hätä ja kauhu, oli vaikuttanut häneen\nlamaannuttavasti. Hänen oli ilkeä olla.\n\nHän kysyi pojilta, miksi Ruupe häntä ryssäksi luuli.\n\n-- Kun te asuutta sen mökiss', johna ennen oli ryssiä. Yks' niistä\nampui pihalla Ruupea, ja siitä se säikähti, -- selitti yksi joukosta.\n\nOljemarck hymyili väkinäisesti.\n\n-- Mutta... enhän minä ole ryssä, -- sanoi hän kuin vapautuakseen\njostakin kuristavasta. Hän katseli poikajoukkoa tutkivasti. Hänestä\ntuntui kuin pitäisi hänen jollakin tavoin puhdistautua näiden\nnuorten, uteliaiden ja töllöttävien silmien edessä.\n\n-- Että ookkaan... mutta Ruupe on hullu.\n\n\"Hullu puhuu välistä viisaammin kuin täysijärkiset\", muisti hän Mikon\nsanan. Mutta -- nyt tuo lause sisälsi hänelle kaksinaisen ajatuksen:\nyhtäältä se ennusti onnettomuutta sodankäynnissä, toisaalta siihen\nsisältyi viittaus hänen \"epäisänmaallisuuteensa\".\n\nHänen oli niin vaikea olla, että sydäntä pakotti. Hyvä Jumala...\neikö hän ollut täyttänyt velvollisuuttansa? Eikö hän ollut\nvilpittömästi uskonut armeijan voittoon sitten Uudenkaarlepyyn\nvaltauksen ja nyt viimeksi Lapuan taistelun jälkeen? Minkä hän sille\nmahtoi, että viime päivinä oli toivottomuus jälleen hiipinyt poveen?\nMutta -- eikö hän ollut rehellisesti iloinnut saatuaan sanoman\nliikkeellelähdöstä? Oli... oli totisesti!\n\n\"Sinä iloitset siksi, jotta pääsisit tekemään jotakin... yleensä\nunohtamaan rikkinäisen, kriitillisen olemuksesi...\" kuiskasi ääni\nhänen omassatunnossaan.\n\nJa vaikka Oljemarck kuinka pani sitä vastaan, ei tuo ääni vaiennut.\n\nAllapäin, synkän näköisenä hän astui majatalonsa pihaan.\n\n\n\n\nXIII\n\n\nEtelä-Pohjanmaan pataljoona lepäilee kankaalla Kauhajoen kirkon\ntakana, loimuavien leiritulten ääressä. Se on äsken palannut\nvihollisen takaa-ajosta Keturin kylästä, joka on kirkolta noin neljän\nvirstan päässä Lapväärtiin käsin. Aamupäivällä oli vihollinen perin\npohjin lyöty pari tuntia kestäneessä taistelussa. Ja siinä olivat\neteläpohjalaiset erikoisesti kunnostautuneet.\n\nSiinä loikoili Halttu, Lunki ja Rapeli tulen ääressä.\nViimeksimainittu oli ripustanut rumpunsa männyn haarukkaan.\n\nMiehet olivat kiihdyksissä, sillä ryssä oli riehunut täällä pahemmin\nkuin paholainen. Savupiiput törröttivät entisen varakkaan ja tiheästi\nasutun kylän paikalla. Melkein kaikki oli rauniona. Ryssä oli\nsurmannut asukkaita, polttanut ja hirttänyt. Kirkon vieressä seisoi\nvieläkin hirsipuu, jossa kaksi talonpoikaa oli vielä pari päivää\nsitten riippunut. Muutaman he olivat paistaneet elävältä. Hänen\nhiiltynyt ruumiinsa oli löydetty metsästä kirkon takaa.\n\nVarsinkin oli kuortanelainen Korkki raivoissaan. Hän seisoi nuotion\nääressä repaleisena ja likaisena. Ruudin savu oli mustannut hänen\nkasvonsa ja kätensä. Toinen olkalippu roikkui irtaallaan, ja hihassa\noli iso repeytymä kainalon kohdalla.\n\n-- Tästä lähtien, pojat, ei oteta vankeja, -- huusi hän painunein\näänin. -- Me maksetaan silmä silmästä ja hammas hampaasta. Vanhan\nTestamentin laki, sanon minä!\n\nHän oli hirveän näköinen mustuneine kasvoineen. Toinen puoli viiksiä\noli palanut, ja hänen puhuessaan vääntyi suu uhkaavasti.\n\n-- Lähdetäänpäs kentälle, pojat, katsomaan! Siellä viruu ryssän\npiruja, joille minulla on vähän asiaa!\n\nPari hurjapäätä seurasi häntä, mutta toiset eivät liikahtaneet.\nHalttu virkkoi:\n\n-- Väärin on surmata rauhallisia asukkaita, mutta yhtä väärin myös\ntappaa haavoittuneita vihollisia.\n\nHän sylkäisi tuleen kuin siten osoittaakseen halveksivansa moista\nraukkamaista menettelyä.\n\n-- Liekö tuo niin väärin... mutta roskahommaa joka tapauksessa, --\nvastasi Lunki. Hänellä oli kaksi kelloa, joiden vitjat roikkuivat\nristissä rinnalla.\n\n-- Minulta ei nyt ajantieto puutu, nauroi hän, sivellen\nkellonvitjoja. -- Jos yksi edistää, niin toinen jätättää, ja aika on\nsiinä keskivälillä.\n\nMiehet utelivat, mistä hän ne oli saanut.\n\n-- Aina sitä saa, kun pitää silmänsä auki, -- naureskeli Lunki.\n\n-- Ethän vain ole varastaut?\n\n-- En! Se on musta valhe! Rehellisessä taistelussa olen ottanut\nviholliselta. Mitäpä hän kellolla toisessa maailmassa...\n\nRapeli oli ihaillen katsellut Lungin kellonvitjoja. Nyt hän pyysi\nsaada nähdä itse kelloa.\n\nSoma kapine... litteä kuin nauris. Milloinkahan hän omistaisi\ntuommoisen?\n\n-- Paljonko tahdot? -- kysäisi hän.\n\n-- Ei rumpalilla ole niin paljon rahaa. Mutta tuon saat kahdella\npankkoriksillä. Hän näytti toista kelloa. Se oli messinkikuorinen,\nmutta hopeoitu.\n\n-- Tämän omistaja ei meinannut antaa, mutta minä sanoin: \"Anna pois\nvain, veli kulta!\" ja niin se antoi.\n\nJokainen tunsi tuon Lungin kertomistavan. Hän ei koskaan maininnut,\nettä olisi jonkun surmannut. Hän kiersi tuon vastenmielisen kohdan\nsievästi ja naurahti päälle.\n\n-- Kyllä sitä tavaraa saa, kun osaa tyynnyttää, -- sanoi hän sitten,\nottaen kellon Rapelin kädestä ja iskien merkitsevästi silmää.\n\nHalttu ei viitsinyt kuunnella hänen juttujaan, vaan nousi\nlähteäkseen. Rapeli seurasi häntä. He suuntasivat kulkunsa\nporilaisten nuotioita kohti, jotka loimusivat tienvarressa,\nneljännesvirstan päässä.\n\nKorkki tovereineen tuli heitä vastaan. Jo etäältä he erottivat hänen\npainuneen äänensä. Korkki tuntui olevan pahalla päällä.\n\n-- No... mitenkäs kävi? -- kysäisi Rapeli, valmistuen kuulemaan\nveristä historiaa.\n\nKorkki kiroili.\n\n-- Sanitäärit, ruojat, olivat jo siellä korjaamassa. Eivät huolineet\nmeidän avustamme.\n\nRapeli ilahtui.\n\n-- Vai niin! Sehän oli hyvä!\n\nSe pääsi kuin vahingossa.\n\n-- Hyvä! -- matki Korkki, arvaten toisen ajatuksen. -- Hame sinunkin\npäällesi pitäisi pukea!\n\nHän kääntyi toveriensa puoleen.\n\n-- Lähdetäänpäs metsää tarkastamaan!\n\nMiehet hyppäsivät maantien ojan yli ja hävisivät.\n\n\"Rosvoja!\" ajattelivat toverukset ja jatkoivat matkaansa. Heidän\nmielestään ne eivät olleet ryssää parempia.\n\nJoki mutkitteli peltojen keskellä. Sen tyyneen pintaan kuvastuivat\nmolemmilla rannoilla loimottavat leirinuotiot. Kaikkialla kuhisi\nsotamiehiä. Niiden puhe ja laulut kajahtelivat illan kuulaudessa.\nYöksi tuli kylmä, vaikka oli vasta elokuun alku.\n\n\"Laurin hallat\", ajatteli Halttu, muistellen pientä peltotilkkuaan.\nOli tainnut vihollinen senkin raiskata. Mitenkähän tulivat toimeen\nvaimo ja lapset? Hän tiesi, että Oljemarckin komppania oli äsken\nsaapunut Lapualta. Niiltä saisi ehkä kuulla jotakin omaisista.\nEnsimmäinen porilaispataljoona, joka aikaisemmin oli liittynyt\nheikäläisiin, ei ollut tiennyt mitään muuta, kuin että ryssä oli\nlyöty. Sen hekin olivat kuulleet heti seuraavana päivänä.\n\nSiinä alkoivatkin jo porilaisten tulet. He poikkesivat sinne.\n\n-- Missä täällä on luutnantti Oljemarckin komppania? -- kysyi Halttu.\n\nTulen äärestä hyppäsi pystyyn paksu, tukeva mies, joka loistavin\nkasvoin tuli häntä vastaan. Se oli Kukko-Kalle.\n\n-- Halttuko se on? Derve, derve... duoda... Olijemarkkiako sinä\nhaeskelet? Ja Rapeli, derve!\n\nNiin -- sen komppaniaa. Pitäisi saada kuulla vähän Lapuan asioista.\n\n-- Kyllä täällä tiedetään yhtä hyvin kuin sielläkin. Mitäs se\nPohjanmaan mies on vailla?\n\nHe istahtivat tulen äären ja panivat tupakaksi. Halttu selitti\nasiansa.\n\n-- Voi, miesparka, -- jutteli muuan joukosta -- mahdotonta sanoa,\nkuka elää, kuka ei. Siellä on samanlainen hävitys kuin täälläkin.\n\nHalttu mykistyi. Hänen mieleensä tuli jo jos jonkinlaisia kuvia.\n\n-- Ei se nyt samanlaista ole, -- puuttui Kukko-Kalle puheeseen. --\nPellot tallattu, mutta talot seisovat paikoillaan.\n\nOliko asukkaita surmattu?\n\n-- Ei kuulunut... pakopirteillä olivat niinkuin täälläkin. Mutta\nrupesivat palailemaan heti taistelun jälkipäivinä.\n\nEikö kukaan sattunut muistamaan pientä mökkiä joen rannalla...\nsellaista viisseinäistä? Ikkuna joelle käsin, navetta ylempänä, mäen\npuolella ja jokirannassa sauna, pieni saunanpöksä?\n\n-- Sinun mörskäsikö se on?\n\n-- Niin on, -- vastasi Halttu, tarkastellen miesten kasvoja.\n\nKyllä tunnettiin, mutta asukkaista ei tietty mitään.\n\nHalttu huokasi. Kuolleet olivat, koska ei mitään tietty. Hän tuijotti\nalakuloisena tuleen.\n\n-- Kuule... duoda... siinä asui Oljemarkki, -- innostui\nKukko-Kalle. -- Haetaanpas sen renki, se Mikko... se saattaa tietää.\n\nHe lähtivät hakemaan Mikko Tossavaista, mutta se ei ollut mikään\nhelppo tehtävä. Prikaati oli hajallaan ympäri kirkonkylää. Kalle\nkyseli vastaantulevilta, mutta kukaan ei tiennyt.\n\n-- Oljemarckin pitäisi olla Filppulassa, -- tiesi viimein muuan\nporilainen. Hän ajoi venäläisiä kuormarattaita, joissa oli jos\njonkinlaista sälyä.\n\n-- Mihin sinä tuota kuljetat?\n\nAjomies kertoi, että se oli sotasaalista, kasakoiden ryöstämää ja\nnäiltä taistelussa vallattua. Hän ajoi sen esikuntaan, jossa se\nhuutokaupalla myytäisiin.\n\nHe olivatkin pappilan kohdalla. Se sijaitsi aivan maantien varressa.\nPorilainen ajoi kuormansa pihaan, ja toverukset jäivät seisomaan\ntielle. Vastapäätä olevasta peittämättömästä ikkunasta näkyi Döbeln.\nHän istui pöydän ääressä, syöden ja keskustellen jonkun kanssa, jota\nei näkynyt. Kynttilä paloi pöydällä, valaisten kirkkaasti everstin\notsan ja tutun, mustan vanteen.\n\nKalle katseli hartaana kuuluisaa päällikköä. Hänen mielestään Döbeln\noli yliluonnollinen olento.\n\n-- Jos tuo Tööpeli saisi johtaa, me olisimme pian Turussa, --\ninnostui hän.\n\nNiin se oli. Halttu ja Rapeli yhtyivät siihen. Döbeln oli\nainoa, jolla oli rohkeutta ja päättäväisyyttä. Muut ne vain\nparlaventtileerasivat, niinkuin Lunki sanoi.\n\nHe jatkoivat matkaa, keskustellen viime päivien tapahtumista. Se\noli totta, että ryssä oli raakalainen, murhasi ja poltti kuin peto.\nTämänkin pitäjän pappia oli piinannut, kuljettanut jo hirsipuun\njuurelle, mutta Lapväärtin papin ja pitäjäläisten rukouksista\njättänyt henkiin. Yhtäkaikki oli ryssä hänet vienyt mukanaan, eikä\nhänestä oltu sen koommin kuultu.\n\n-- Ihme se on, -- jutteli Kalle -- ja aivan tavallisen ihmisen\nnäköisiä olivat...\n\nHänen oli niin vaikea kuvitella, että ne ryssät, jotka hän oli nähnyt\nSiikajoella ja joita hän oli perunoilla syöttänyt, olisivat olleet\nrosvoja ja murhamiehiä. Hänestä oli tuntunut niin mukavalta ajatella,\nettä tappelussa kyllä tapettiin toisiaan -- se kuului asiaan -- mutta\nväliaikoina oltiin niinkuin ei mitään vihaa olisi ollut. Hänestä oli\nnäyttänyt, että ryssätkin käsittivät asian niin. Nyt tämä kaunis kuva\noli särkynyt, kun näki ja kuuli vihollisen tihutöistä.\n\n-- Mutta... kun ne äityvät... lisäsi hän kuin itsekseen. Hänen\nmieleensä ei juolahtanutkaan, että ryssä kosti talonpojille heidän\naseellisen nousunsa. Ja jos joku olisi hänelle siitä huomauttanut,\nei hän olisi sitä käsittänyt. Hänen yksinkertaisen järkensä mukaan\nolisi vihollisen pitänyt kostaa vain niille, jotka olivat häntä\nvastustaneet, eikä summassa kaikille yhteisesti.\n\n-- Mutta... kun ne äityvät, -- virkkoi hän uudelleen kuin\npelastaakseen jotakin tuosta kauniista kuvasta, jota oli niin kauan\npovessaan säilyttänyt.\n\nSotilaselämä oli tullut Kallelle vähitellen niin rakkaaksi, että hän\nolisi toivonut jokaisen asetakkia kantavan seuraavan niitä korkeita\nsiveellisiä periaatteita, jotka hänelle hänen yksinkertaisuudestaan\nhuolimatta olivat kirkastuneet. Ei saanut kiroilla, ei rosvota, ei\nmurhata. Vain taistelussa saa tappaa -- se oli käsky ja velvollisuus.\nMutta -- sen ulkopuolella ei kärpäsellekään pahaa. Se oli Kallen\nsotasiveysoppi.\n\n-- Kyllä niitä meidänkin puolella on miehiä, jotka Ryssänmaassa\ntekisivät ihan samoin, -- puheli Rapeli puoliääneen. -- Korkki ja\nLunkikin... ei niiden poikien omatunto panisi vastaan.\n\nJa hän kertoi Kallelle Korkin viimeisestä yrityksestä.\n\n-- Sellaisesta pitäisi vetää sotaoikeuteen, -- huudahti tämä täynnä\npyhää kiivautta.\n\nHe pysähtyivät. Metsästä kuului matalaäänistä puhetta ja naurua.\nKalle oli varma, että siellä puuhasi Korkki tovereineen.\n\n-- Mennäänpäs sinne! -- kuiskasi hän.\n\nEi se ollut Korkki. Pari, kolme talonpoikaa hautasi vihollisen\nkaatuneita. Kalle rauhoittui. Sehän oli kauniisti tehty. He olivat\nlähtemäisillään, kun Kalle huomasi, että yksi talonpojista heitti\ntakkinsa jonkin läjän päälle aivan kuin jotakin salatakseen.\n\n-- Mitäs teillä siellä on? -- kiivastui hän, harpaten läjän luo ja\npotkaisten takin syrjään. Sen alta paljastui puolikymmentä paria\nsaappaita, paitoja, verisiä housuja -- kaikenlaista kaatuneilta\nryöstettyä tavaraa. Talonpojat seisoivat hiukan noloina.\n\n-- Tuota... tässä vähän niinkuin otetaan velkaa takaisin, -- yritti\nyksi heistä selittää.\n\nKalle hyppäsi hänen eteensä nyrkki pystyssä.\n\n-- Sodarosvo! -- karjaisi hän. -- Samanlainen kuin ryssä! Minä olen\nhänen kuninkaallisen majesteettinsa Porin rykmendin dykkimies enkä\nole nappiakaan ottanut koko sota-aikana -- enkä oda! Mutta...\nduoda... minä olenkin sotamies!\n\nHän olisi ollut komea katsella, jos olisi ollut valoisa. Ääni\nkaikui kuin ukkonen. Halttu ja Rapeli ihailivat toverinsa uljasta\nesiintymistä.\n\n-- Ja duommoisen kansan puolesta me dappelemme ja verda vuotadamme!\n-- jatkoi hän yhä kiihtyen. -- Heitä saappaat haudaan ja muu roju\nkanssa!\n\nJa Kalle potkaisi pari saapasta puoleksi peitettyyn hautaan.\n\nMutta nyt rupesivat talonpojat vastustamaan.\n\n-- Mikäs p--un nimismies sä oot! -- ärjäisi pisin heistä. -- Älä sä\npistä nokkaas meirän hommihimme!\n\n-- Hei, pojat, dännepäin, dännepäin! -- rupesi Kalle huutamaan.\nHaltun ja Rapelin olisi jo tehnyt mieli livistää.\n\nKuului askelten töminää ja huutoja: \"Mikä hätänä?\"\n\n-- Dännepäin, kaverit! -- luikkasi Kalle.\n\nPuiden välistä sukelsi esiin kolme miestä -- Korkki ja hänen\ntoverinsa.\n\n-- Mikä hätänä?\n\nKalle selitti tilanteen.\n\n-- Vai maanjussit täällä maruteeraavat! Seis! Tutkitaanpa miesten\ntaskut!\n\nKorkki seisoi kuin kenraali, suorana ja totisena. Hänen toverinsa\ntarkastivat miehet. Puolikymmentä kultasormusta löytyi, ja jokin\nmäärä rahaa.\n\n-- Vai te rosvoilemaan tässä! -- pauhasi Korkki. -- Hirteen minä\nteidät toimitan! Mars matkaanne, joka sorkka!\n\nTalonpojat näkivät parhaaksi livistää. Korkki tutki lähemmin\ntovereita.\n\nVai Kalle se oli... ja ketäs nämä muut? -- Kas, Halttu ja rumpali.\n\nKorkki ei tehnyt enää yhtä juhlallista vaikutusta.\n\n-- Duoda... kyllä kai sinä viet ne esikuntaan... ne rahat ja\nsormukset? -- kysyi Kalle hiukan epäröiden.\n\n-- Tietty! Tööpelin omaan kouraan pudotan!\n\n-- No... hyvä on. Duoda... eihän se passaa, että sotamies rosvoaa...\n\n-- Hui hai... eipä tietystikään!\n\nJa Korkki lähti tovereineen, jättäen toiset seisomaan puoleksi luodun\nhaudan ääreen. Maantieltä kuului heidän naurunsa.\n\n-- Kyllä se nyt veti meitä nenästä, -- tuumi Halttu.\n\n-- Niinkö luulet?\n\n-- Varmasti... minä tunnen Korkin.\n\n-- Mutta -- sehän lupasi?\n\nNiin kyllä, mutta saihan sitä luvata. Ei lupa taloa hävittänyt.\n\nSitä oli Kallen vaikea käsittää. Kun mies kerran lupasi, hän\nluonnollisesti piti lupauksensa. Ennen mies maansa möi kuin sanansa\nsöi.\n\n-- Jokohan tuo halvattu oli niin kavala?\n\n-- Varmasti!\n\nKalle kynsi niskaansa. Hänen mielestään tämä maailma oli kovin\nmonimutkainen laitos.\n\nHe vaikenivat kotvasen. Halttua huvitti tapauksen äkkinäinen käänne.\nKorkki kumppaneineen oli vetänyt hyvät apajat.\n\n-- Minulla on sellainen usko, että jos vihollisen kaatuneeseen\nkoskettaakin -- muuten paitsi hautaan kannettaessa, niin kaatuu\nitse kohta perässä... -- sopotti Rapeli ja kertoi, miten oli\nkäynyt muutamalle hänen toverilleen. Siikajoen tappelun jälkeen\noli käännellyt ryssän ruumiita, mutta Revonlahdella saanut luodin\notsaansa ja kuollut siihen paikkaan.\n\nSaattoipa olla... kuka hänet niin varmaan tiesi. Kaatunut oli pyhä...\nei sitä saanut mennä uteliaisuudesta kääntelemään ja katselemaan.\n\nHe saapuivat Filppulan majataloon, joka sijaitsi jonkin matkaa\nkirkolta pohjoiseen. Se oli jäänyt polttamatta. Sieltä he löysivät\nMikko Tossavaisen pirtin penkiltä kuorsaamasta. Pirtti oli pimeä ja\nkuuma, vain takassa hehkui vielä hiillos.\n\nKalle ravisti Mikon hereille.\n\n-- Heti paikalla, herra luutnantti, -- mutisi tämä, kapsahtaen\nistumaan ja raappien niskaansa. -- Joko me taas lähdetään?\n\n-- Erehdys tuli Mikkelille, -- nauroi Kalle.\n\nMikko tarkasteli heitä silmiään räpytellen. Mitäs tämä nyt oikein\nmerkitsi.\n\nHalttu selitti asiansa. Yhyy... Mikko rupesi hyvillään lataamaan\npiippuaan.\n\n-- Onko se joen rannalla?\n\n-- On.\n\n-- Takan otsaan upotettu kaksi hevosenkenkää? (Ne oli kyllä väännetty\npaikoiltaan.)\n\n-- Sama paikka!\n\n-- Navetan toisen parren seinänä vanha ovenpuolikas? (Kaadettu\nkumoon.)\n\n-- Prikulleen!\n\n-- Kaivon suu kahdeksankulmainen? (Kansilaudat revitty irti.)\n\n-- No, justiinsa!\n\nMikko veti muutamia mietesavuja.\n\n-- Siellä oli... totta puhuen vallalla oikea Jerusalemin hävitys.\n\nHalttu lysähti huokaisten penkin nokalle istumaan.\n\n-- Etkö nähnyt ihmisiä? -- kysyi hän pitkän vaitiolon jälkeen.\n\n-- Joo... hullu mies siellä äkseeraili.\n\n-- Ruupe!\n\n-- Silmät etäällä toisistaan?\n\n-- Niin on!\n\n-- Lapsen kieltä puhuu?\n\n-- Selvä!\n\nHalttu pyyhkäisi silmännurkkaansa. Hän itki ja nauroi yhtä aikaa. On\nsentään yksi elossa, onneton, mielisairas veli.\n\n-- Mutta... sitä kutsuttiin Puron Ruupeksi, -- ihmetteli Mikko.\n\n-- Katohan, -- innostui Halttu, joka nyt puhui kuin olisi ollut\nkysymys hengen pelastamisesta, -- me asuttiin ennen kylän\ntakalistolla, puron rannalla... vanhusten eläessä. Siitä tuo nimi.\nMinäkin olen kylän kesken Puron Jussi.\n\nYhyy... no sitten! Asia oli selvä. Mutta -- kuten sanottu\n\n-- muita ihmisiä ei oltu nähty kuin ainoastaan Ruupe.\n\n-- Varmasti ovat elossa! -- puhui Halttu säteilevin kasvoin. -- Ruupe\non hulluudestaan huolimatta sen verran viisas, ettei jätä niitä. On\nollut tiedustelemassa! Katohan sitä!\n\n-- Järjen kipinä se on hullullakin, -- vahvisti Rapeli.\n\nHalttu oli ylen onnellinen. Hän oli nyt aivan varma omaistensa\nsäilymisestä. Mikon huomautus, että Ruupe oli viime päivinä\ntepastellut kylällä sotaisissa puuhissa, vahvisti vain tätä uskoa.\nJos vaimolle ja lapsille olisi jotakin tapahtunut, olisi hän siitä\npuhunut.\n\nHe innostuivat juttelemaan omaisista, kaikki kolme. Mikolla oli vaimo\nja neljä lasta. Luutnantin kirjeissä hän oli saanut niistä tietoja\nsilloin tällöin. Rapelilla eli vanha isä Alavudella. Kallella ei\nollut muita kuin Liisa ja tämän omaiset. Kun Halttu ja Mikko kehuivat\nvaimojaan, ylisti Kalle Liisaa ja Rapeli isäukkoaan.\n\n-- Minun eukkoni pyöräytti kerran pojan suksien päälle!\n\n-- Entäs Liisa! Hiihti kerran puolen penikulman päästä kotiin, vaikka\noli lyönyt kirveellä jalkaansa! Oli ollut metsässä rankoja katkomassa.\n\nLujia naisia, sitkeitä, korven koulussa karaistuja. Sellaisia oli\ntässä maassa paljon. Mikon muija kantoi yhtä suuren heinäkuorman kuin\nmies. Ja Haltun eukko -- silloin kuin he asuivat kylän takamaalla --\noli itse kiskonut sahroja miehen ohjatessa. Sellaisia olivat äidit\nSuomenmaassa!\n\n-- Sellaisia ne ovat, -- vahvisti Kalle.\n\nJa mukulat vilkkaita kuin hiiret! Kyllä siinä leipäkulta tiesi\nhytinässä olevansa!\n\n-- Ja piimäsintu kyytissä!\n\n-- Kylvättekös te paljon nauriita siellä Päijänteen takana? --\nkysäisi Halttu.\n\nJoo .. kyllä niitä kylvettiin -- hauvikkaiksi tehtiin.\n\n-- Joo, ne onkin poikaa! -- huudahti Kalle. -- Vahinko, etteivät\nkuulu ruunun rahtamenttiin!\n\nHaasteltiin siinä kruunun ruokakomennostakin ja todettiin, ettei se\nollut kehuttavaa. Nälkää näkivät miehet. Välistä oltiin päiväkaudet\npaljaalla kovalla leivällä. Huonosti huolehti kuningas armeijan\ntarpeista.\n\n-- Mutta -- jospa on puute hälläkin... itte majesteetilla? Mistäs\nottaa?\n\nKalle oli niin viisaan näköinen, että häntä oli soma katsella.\n\n-- Pihkaa! Silavaa ja voita se poika popsii! -- huomautti eräs\nsotamies lattialta. Hän oli herännyt toverusten jutteluun ja\nheittänyt puuta takkaan.\n\n-- Oletko ollut näkemässä? -- kysäisi Kalle.\n\n-- En... mutta tiedän.\n\n-- Mistäs tiedät?\n\n-- Tiedän vain. Herroilla on herrain ruuat.\n\n-- Ei se ole sanottu, -- innostui Kalle. -- Moska-Ruunaakin luulevat\nminun jauhoappeella ruokkivan, kun on niin sisukas vetämään. Mutta --\njäkälää ja heinänluisteita se vain pistelee.\n\nNo niin -- hevoset olivat eri luokkaa. Puhe siirtyi siis juhtiin.\nVähän oli niitäkin armeijassa, ja enimmäkseen huonoja. Eikä\ntalonpojallakaan ollut mistä antaa. Ryssillä oli paljon hevosia ja\nhyviä. Niitä oli viime taistelussakin saatu muutamia kappaleita.\n\n-- Mutta... se on kumma, kun se niin pian tottuu suomalaiseen, --\njutteli Kalle, joka oli suuri hevosystävä. -- Ei pure eikä potki,\nvaikka on vihollinen ruokkimassa.\n\nEi ollut hevosella natsuunaa. Sama missä vain, kunhan appeensa sai.\n\nNiin se oli, mutta kumma sittenkin. Olisi luullut ryssän hevosen edes\nluimistelevan... kasakan olletikin -- mutta ei. Siivosti söi ja\nrouskutteli.\n\n-- Hirnua höröttää se samalla lailla kuin Suomenkin hevonen.\n\nJoo... yhteinen oli hevosilla kieli... kyllä ne toisensa\nymmärsivät. Mutta -- puhupas ryssälle... hospotipomiluijaa! Ei\nsiihen suomalaisen kieli kääntynyt. Miksikö piti maailmassa olla niin\nmonta kieltä?\n\nNo... kun Jumala sekoitti ne... ei olisi maanpiiri muuten tullut\nkansoitetuksi.\n\n-- Mutta... olettekos kuulleet, kuinka engelsmanni sai kielensä? --\nkysäisi äskeinen sotamies, joka oli kehunut kuninkaan ruokakomentoa.\n\n-- Ei... kerrohan!\n\n-- No, kun Jumala unohti sen... ei muistanutkaan antaa. Engelsmanni\npalasi takaisin kieltä pyytämään. Silloin Jumala sanoi, ettei ole\nenää, hyvä mies... loppuivat. Mutta -- engelsmanni ei lähtenyt...\njurotti vain. (Se on aina ollut itsepintainen.) Silloin Jumala\notti kaikista kielistä yhden sanan ja teki niistä kielen. \"Siin' on\nsulle!\" sanoi hän, ja englantilainen sai lähteä talsimaan.\n\n-- Ilmankos se nyt on vallannut koko maailman, kun on osakkeita joka\nkielessä, -- nauroi Mikko. -- Meitäkin auttaa tässä sodassa.\n\nPuhuttiin siinä hiukan merisodastakin. Kuningas oli kuulemma\nAhvenanmaalla. Sieltä käsin varusteli apujoukkoja. Aikoi kuulemma\nsaapua koko armeijallaan. Silloin tulisi ryssän rehkimisestä loppu.\n\nSe oli selvä!\n\nNäin siinä haasteltiin myöhäiseen yöhön... pohjalainen, savolainen,\nhämäläinen ja satakuntalainen. He olivat täydellisesti yksimielisiä.\nOli niin hauska jutella. Mieliala oli reipastunut päivällä saadun\nvoiton johdosta. Miehillä oli luja luottamus tulevaisuuteen...\nhe eivät epäilleet yhtään. Yksi ja toinen pörröinen pää kohosi\nlattialta, piiput syttyivät, ja tarina levisi yli pirtin. Olivat ne\nvaltiopäivät!\n\n-- On minullakin siellä pieni hakamaa... möyheää, saviperäistä maata...\njutteli sotamies, joka oli kertonut englantilaisesta. -- Sen kun\nsaisi raivatuksi, niin öhyrukiin lykkäisi.\n\nNiinpä niin. Ajatukset lennähtivät kotiin... noihin pieniin,\nmataloihin mökkeihin ja torppiin, jotka olivat hajallaan ympäri\nSuomen saloja. Kukaan ei enää puhunut mitään. Kuului vain piippujen\nhiljainen kurina.\n\nKalle tovereineen hiipi ulos. Heillä oli virstan verran matkaa\nmajapaikkaansa. Patrulli pysäytti heidät muutaman kerran, mutta laski\nläpi tunnettuaan, että se oli omaa väkeä.\n\n\n\n\nXIV\n\n\nHeti Kauhajoen taistelun jälkeen oli Döbeln lähettänyt Oljemarckin\nLapualle voitonsanomaa viemään. Prikaatinpäällikkö oli saanut\nkuninkaallisen armonosoituksen: Miekkatähdistön suurristin. Se\noli Lapuan ansiosta. Adjutantti, joka sen oli tuonut, oli jäänyt\nlepuuttamaan hevostaan, ja niin oli Oljemarck saanut tehtäväksi\nviedä Lapualle Döbelnin kuninkaalle kirjoittaman kiitoskirjeen, joka\nsamalla sisälsi tiedon Kauhajoen voitosta.\n\nHän oli lähtenyt matkalle kymmenen tienoissa aamupäivällä ja oli nyt\npuolentoista tunnin ratsastuksen jälkeen ehtinyt Kurikan kirkolle.\n\nHän ajoi kestikievariin. Täälläkin olivat talot autioina, sillä\nasukkaat olivat vihollisen pelosta pakopirteillään. Pitkän\nkolkuttamisen jälkeen tuli viimein vanha muori avaamaan. Hän katseli\nOljemarckia epäillen, mutta kuullessaan tämän puhuvan selvää suomea\nlaski viimein sisään.\n\nOljemarck tiedusteli heiniä. Muori oli neuvoton. Jos navetan ylisellä\nyleensä oli mitään ottamista, niin herra oli hyvä. Mutta hän epäili\nsuuresti, löytyisikö mitään.\n\nOljemarck oli niin iloisella mielellä, ettei tuo uutinen häntä\nyhtään huolettanut. Hänellä oli mukana hiukan kauroja, vaikka hän\noli aikonut säästää ne tuonnemmaksi. Hyvä -- pureskelkoonpa tamma\npihanurmikkoa sen aikaa.\n\nPirtissä vallitsi suuri epäjärjestys. Näki, että talo oli ollut\nläpikulkevien joukko-osastojen jaloissa. Hehän olivat viime kuun\nlopulla yhtyneet täällä Otterin pohjalaisiin, vaikk'ei hän silloin\nollut tässä talossa käynyt. Oma väki teki melkein yhtä suurta\nvahinkoa kuin vihollinenkin -- vei kaikki, mitä käteensä sai.\n\nKissa kehräsi uunin pankolla. Se ei näyttänyt vähääkään välittävän\nsiitä, kuka talossa kävi. Ajan levottomuus ei siihen koskenut.\nJalkojaan liikutellen se asettui vain yhä mukavampaan asentoon ja\nummisti silmänsä.\n\nOljemarckia huvitti tämä omituinen pari... kissa ja eukko.\nViimeksimainittu kopisteli uunin loukossa. Aikoi nähtävästi tehdä\ntulen takkaan, vaikk'ei näyttänyt olevan mitään keittämistä. Kuin\nvanhasta tottumuksesta hän puuhaili... laahustaen kuin puoleksi\nunissaan, ympäristölleen vieraana. Oljemarck rupesi juttusille hänen\nkanssaan.\n\n-- Minä tuon ilosanoman, -- puheli hän, istuen pöydän päässä eväitään\nsyöden. -- Ryssä on lyöty Kauhajoella!\n\nEukko ei näyttänyt kuulevan, puhalteli vain tuleen. Oliko hän kuuro?\nOljemarck kertasi sanottavansa.\n\n-- Saahan sen lyödä... mutta takaisin se sittenkin tulee, -- vastasi\nmuori vihdoin.\n\n-- Kuinka niin?\n\nEukko istahti lieden ääreen ja tuijotti tuleen.\n\n-- Se on niin säädetty... Jumala ei enää tästä kansasta välitä.\n\nSepä oli outoa puhetta kansan naisen suusta.. Tavallisesti esiintyi\ntalonpoikaisväki toivorikkaana, mutta tämä vanhus teki poikkeuksen.\n\nHän tiedusteli muorin perusteita... kuinka hän sellaisiin ajatuksiin\noli tullut?\n\nVanhus siirtyi pöydän toiseen päähän ja suuntasi Oljemarckiin terävän\nkatseensa. Nyt vasta tämä huomasi, kuinka tavattoman ryppyiset hänen\nkasvonsa olivat.\n\n-- Minä olen sadanyhden vuoden vanha... toissapäivänä täytin ja minä\nolen nähnyt paljon, -- puhui hän hiukan pehmeästi, sillä hänen suunsa\noli hampaaton. -- Olin seitsenvuotias, kun tapeltiin Napuella. Tuolta\nmuurin päältä katselin, kuinka kasakat temmelsivät pirtissä... Isäni\ntappoivat, kun ei tämä antanut aittansa avaimia, äitiä pieksivät, kun\nei tämä myöskään ilmaissut. Minuun eivät koskeneet...\n\nVanhus vaipui muistoihinsa, ja hänen suunsa liikkui niinkuin hän\nolisi pureskellut jotakin. Sitten hän taas jatkoi:\n\n-- Iso viha loppui... minä olin neljäntoista vanha, kun kävin\nrippikoulua ja sinä vuonna tuli tieto rauhasta. Ihmiset iloitsivat,\naloittivat elämäänsä alusta. Sanoivat, että nyt oli ryssästä päästy...\nJumalan kiitos! Mutta minä sanoin: ei ole päästy... takaisin\nkahdenkymmenen vuoden päästä...\n\n-- Mistäs te sen tiesitte? -- kysäisi Oljemarck hämmästyksissään.\n\nMutta vanhus ei kuullut tai ei katsonut tarpeelliseksi vastata. Hän\njatkoi:\n\n-- Mistä se lapsi sellaiset sanat saa... en osaa sanoa. Kaipa ne\nhänelle annetaan. Mutta niin olin sanonut. Jälkeenpäin kysyttiin\nminulta, mutta en osannut selittää.\n\nOljemarckin teki mieli huomauttaa jotakin, mutta ei puhunut mitään.\nVanhus jatkoi muistoihinsa vaipuneena:\n\n-- Tuli sitten pikku viha... minä olin silloin jo aikaihminen...\nnaimisissakin ollut jo toistakymmentä vuotta. Mutta minun poikani\neivät vielä sotaan kelvanneet. Menneet olisivat muuten... sillä\nmeiltä on aina menty. Jo nuijasodassa on meidän talosta oltu mukana.\nMinä sanoin taaskin: tulipas takaisin! -- Naapurit rupesivat\npitämään minua noitana, mutta minä sanoin, etten ole koskaan\nsellaisia temppuja harjoittanut. Jumalan sanaa olen lukenut ja sitä\ntutkistellut. Mutta -- kun ihmiselle annetaan ennustuksen lahja, niin\nsille ei voi mitään.\n\nHän huokasi ja katseli maantien toiselle puolen. Siellä seisoi riihi\nhiukan kallellaan. Sen ovi roikkui yhden saranan varassa, ja sen\nedusta oli täynnä ruumenen roskaa. Tuuli lennätteli sitä ympäri.\n\nOljemarckia rupesi hiljaisuus painostamaan. Hän kysäisi:\n\n-- Elävätkö poikanne vielä?\n\nVanhus havahtui. Hän oli mutissut epäselviä sanoja. Hampaaton suu oli\nliikkeessä alinomaa.\n\n-- Eivät elä... kuolleet ovat kaikki. Pojanpoika pitää isännyyttä...\npakopirtillä ovat. Kaksi kaatui Kustaan sodassa... pojanpoikaa.\nToinen oli yli kolmenkymmenen, toinen alle. Utissa saivat surmansa.\nTaas minä sanoin: Tulipas takaisin!\n\nOljemarckia rupesi kammottamaan, vaikka oli keskipäivä. Aurinko\npaistoi pöydälle, jossa olivat hänen eväänsä jäännökset. Kissa näytti\nnukkuvan pankolla. Syvä hiljaisuus vallitsi. Ei kuulunut muuta ääntä\nkuin tuulen tohahtelu. Koko kylä oli kuin kuollut. Kauhajoen verityöt\nolivat peloittaneet ihmiset pakosalle.\n\nVanhuksen ääni oli kohonnut. Hän puhui melkein saarnaten. Oljemarck\nkuunteli jännityksellä.\n\n-- Sanottiin Kustaan sodan päätyttyä: nyt tuli rauha ja se kestää!\nMutta minä sanoin: Ei kestä! Ennenkuin viimeisenä sotavuonna\nsyntyneet ehtivät hädintuskin naimisiin, on ryssä maassa jälleen.\nJa niinpä kävi. Pojanpojan nuorin tytär kuulutettiin tammikuussa ja\nvihittiin Kynttilänä. Ei kulunut kuin pari viikkoa, niin syttyi sota.\n-- Siellä on hänkin pakopirtillä miehineen -- mutta neljä on meiltä\nsodassa. Minä yksin kaahoan tässä, sillä minulle ei vihollinen mitään\nmahda.\n\nMissä rykmentissä ne palvelivat?\n\n-- Mikähän lienee... Etelä-Pohjanmaan pataljoona. Kävivät tässä\nkotosalla, kun joukot majailivat täällä.\n\nMinkä nimellisiä olivat?\n\n-- Reinikoiksi huudetaan kylän kesken. Mutta -- siellähän niillä\nkuulu olevan toiset nimet.\n\nEi Oljemarck tuntenut. Hän nousi lähteäkseen. Hevonen oli levännyt.\nHän jätti vanhukselle hyvästit.\n\n-- Elämään näyt sinä jäävän, -- lausui muori, katsellen kirkkaasti\nOljemarckia silmiin. -- Tässä on käynyt moni... mutta kuoleman\nmerkki on ollut. Niin oli pojanpojillakin.\n\nOljemarckin olisi tehnyt mieli kysyä, minkälainen se kuoleman merkki\noli, mutta ei malttanut. Pannen hatun päähänsä hän syöksyi ulos.\n\nTamma hirnahti hänelle iloisesti ja juoksi kohti. Oljemarck taputteli\nsitä lautasille ja hyppäsi selkään.\n\nOmituisen tunnelman vallassa hän ratsasti eteenpäin. Vanhuksen\npuheet olivat masentaneet hänen mieltään. Hänellä ei ollut enää\nsamaa kiirettä kuin taloon tullessa. Hevonen kulki käyden. Se tuntui\nihmettelevän isäntänsä käytöstä. Eikö voitonsanomalla enää hoppua\nollutkaan?\n\nOljemarck muisteli Hannaa ja hänelle Lapualta kirjoittamaansa\nkirjettä. Hänen piti turvautua johonkin... kaivautua sielunsa\nkätköihin. Ihmisen elämä riippui viime kädessä siitä, minkälainen\nhänen sisäinen maailmansa oli. Jos se oli järjestyksessä, ei ollut\nhätää. Ja hänen sielussaan oli yksi asia järjestyksessä: -- hän\nrakasti. Oliko muulla sitten väliä? Hän ei tahtonut sitä ajatella.\n\nHän oli kirjoittanut Hannalle, purkanut jälleen sydämensä -- kuinka\nmonennen kerran? Oh, hän oli tehnyt sen usein viime kuukausina.\nSiihen vaikuttivat nämä ulkonaiset olosuhteet... maan tila, armeijan\nasema... voitot, tappiot. Oli kuin olisi perustus aina pettänyt.\nJuuri kun sai rakennuksen valmiiksi, se sortui. Niinkuin nytkin. Tuo\nkievarin vanhus oli kaatanut hänen aamulla vielä pystyssä seisoneen\nrakennuksensa: hän epäili taas lopullista voittoa. Ja se tuotti\ntuskaa. Sillä jos niin kävisi, hän ehkä menettäisi Hannan.\n\nOi tätä kärsimystä, näitä repiviä ristiriitoja! Miksi oli ihminen\nriippuvainen ulkonaisesta? Miksei oltu vapaita? Eihän lintukaan\nvälittänyt siitä, jos sen viimekesäisen pesäpuun oli talven myrsky\ntaittanut. Se rakensi toiseen ja oli yhtä iloinen.\n\nSiinä makasi kaatunut koivu tien syrjässä. Mitä merkitsi yksi koivu?\nMetsässä kasvoi lukemattomia puita. Eikö tulevaisuus tarjonnut\ntuhannen mahdollisuutta... isänmaalle, heille, koko Suomen kansalle?\nMiksi piti surra ja huolehtia?\n\n\"Siksi, ettei mikään ole varmaa!\" kajahti ääni hänen sisässään.\n\"Siksi, että kaikki on epävarmaa... koko ihmisen elämä.\" Tänään\nterveenä, huomenna kylmänä. Välipä sillä, kun olisi vain ollut\nvarmuutta rakkaudesta -- siitä, että Hanna todella rakasti häntä...\n\nHän ei ollut suorastaan kirjoittanut tietävänsä, että tyttö oli\nmuuttanut mieltään. Puolittain leikillisessä muodossa hän vain\noli viittaillut siihen... kuin salaperäisenä aavistuksena...\nsotaretkellä syntyneen taikauskon ilmauksena. Erilaisilla kuvilla\nja vertauksilla hän oli selittänyt suhdettaan häneen. Täällä tuli\nniin omituiseksi, että rupesi uskomaan enteisiin, hassunkurisilta\ntuntuviin pikkutapauksiin... kuin sellaiseenkin, että jos\nhuonetoveri keskustelun kestäessä viiden minuutin kuluessa jostakin\nmäärätystä silmänräpäyksestä lukien heittäisi oikean jalkansa\nvasemman polven päälle, se merkitsisi hyvää. Schantz oli häneltä\nIlmajoelle marssittaessa, muutamassa pysähdyspaikassa udellut, että\nminkävuoksi hän alituiseen kelloa katsoi -- kun samassa... viiden\nminuutin ajan juuri täyttyessä hän yht'äkkiä oli heittänyt oikean\njalkansa vasemman polven päälle! Se oli huvittanut häntä suuresti.\n\nEihän se tietysti mitään merkinnyt... paremmin kuin tuo kievarin\nvanhuksen haastelukaan. Mutta -- oli niin somaa leikkiä tuolla\ntavoin. Rakastunut mies oli jonkun verran hassu. _Amor_ kuljetti\nhäntä kultaisesta ketjusta... kuin roomalainen triumfaattori\nsotavangiksi joutunutta. Sitä hiukan tyhmisteli ja töllötti -- mutta\ntuo kaikki oli sentään kovin hauskaa ja suloista. Toverien ivakin\nlisäsi vain onnen tunnetta...\n\nHänen oli taas helpompi olla. Hän katsoi kelloa.\n\nOh, hän oli kuluttanut paljon aikaa!\n\n\"Jos saavun Lapualle kello kahdeksaksi, saan kirjeen\", ajatteli hän\nja kannusti hevostaan.\n\nSe tuntui mahdottomalta. Ennen taistelun alkua oli venäläinen\nluutnantti tuonut heille postia Kauhajoelle, mutta hän ei ollut\nsaanut mitään. Toiset upseerit kyllä... Brakel, Schantz ja Blume...\nMutta hänelle ei ollut tullut. Oli siis selvä, ettei Hanna ollut\nkirjoittanut.\n\nMutta -- siitä huolimatta hän kannusti ratsunsa laukkaan. Oli somaa\najatella, että kirje odotti häntä Lapualla.\n\nIlmajoella, jonne hän saapui kello kolmen tienoissa, näkyi jo\nihmisiä. Täällä uskallettiin jo palata, sillä Lapuan voitto oli\nlevittänyt varmuutta paikkakunnalle. Oljemarck ilmoitti Kauhajoen\nvoitosta, ja ilo oli yleinen. Kurikan kievarin eläkemuorin\nennustukset haihtuivat kuin tuhka tuuleen.\n\nHän syötti hevostaan ja jatkoi matkaansa. Nurmossa ahersivat asukkaat\njo, kuin ei sotaa olisi ollutkaan. Sen jälkiä näkyi kyllä sielläkin...\nrikkilyötyjä ikkunoita ja särjetyitä ovia. Sotketut pellot ja\nvainiot todistivat myös ryssän hävityksestä. Mutta siinä... tien\nvarrella niitti torpanmies heinää -- sikäli kuin sitä tallatusta\nniitystä irti sai. Oljemarck huusi hänelle iloisesti:\n\n-- Ryssä on voitettu!\n\nMies keskeytti niittonsa ja katseli ohitse lennättävää upseeria\n-- suu auki. Mutta sitten hän tajuten, että jotakin hyvää oli\ntapahtunut, iski viikatteensa pahasti polkeutuneen heinätukon tyveen\nja murahti:\n\n-- No... katkeapa sitten sinäkin!\n\nVähän ennen auringon laskua hän saapui Lapualle ja ajoi suoraa\npäätä isoon pappilaan. Portaiden edessä hän katsoi kelloa. Se oli\ntäsmälleen kahdeksan. Hänet vietiin Klingsporin luo.\n\nSotamarski istui huoneessa karttoihinsa uppoutuneena. Hän ei pitkään\naikaan kääntänyt päätään, joten Oljemarck sai odottaa. Kynttilän\nvalo leikitteli hänen harmaantuneella päälaellaan, ja hieno, hyvin\nhoidettu käsi pyyhkäisi silloin tällöin vasemmanpuoleista ohimoa.\n\n-- Sinäkö, Suremain?\n\nOljemarck sanoi nimensä.\n\n-- No? -- huudahti sotamarski odottavasti ja kohotti päänsä: -- Mitä\nuutisia te tuotte?\n\n-- Vihollinen perinpohjin lyöty Kauhajoella, teidän ylhäisyytenne,\nkaksituntisen taistelun jälkeen, -- ilmoitti Oljemarck.\n\nSotamarski hypähti pystyyn harvinaisen ketterästi.\n\n-- Sepäs oli uutinen!\n\nHän sai Döbelnin raportin sekä hänen majesteetilleen osoitetun\nkirjeen.\n\n-- Ja kunniamerkki saapui samana päivänä kuin taistelu oli\ntapahtunut! -- jutteli Klingspor, kävellä hyssytellen edestakaisin\nhuoneessa, Döbelnin kuninkaalle osoittama kirje kourassa.\n\n-- Ja tämä, -- huudahti hän, pysähtyen Oljemarckin eteen ja\nläimäyttäen kirjettä kämmenellään, -- tämä, herra luutnantti,\non kaikkein loistavin maksukuitti, mikä kuninkaallisesta\narmonosoituksesta voidaan antaa! Eikö totta?\n\nNiin oli -- eipä sen parempaa tainnut kukaan pystyä kirjoittamaan.\n\nKlingspor oli loistavalla päällä. Hän unohti kokonaan huolensa.\nOljemarck kysyi kuuliaisimmin, joko hän sai poistua. Hän oli\nhaudannut unelmansa kirjeestä.\n\n-- Odottakaahan... tänne saatiin äsken ryssän tuomaa postia. Siinä\noli... kirje teillekin.\n\nOljemarck ihan vapisi. Kuuliko hän oikein? Siis sittenkin...\nsittenkin! Kummaltakohan se mahtoi olla -- äidiltäkö vai Hannalta?\n\nHän seurasi kiihkeästi sotamarskin kädenliikkeitä, kun tämä selaili\nkirjekasaa.\n\n-- Kas tässä... arvaan, että tulette iloiseksi. Käsialasta päättäen\nse ei ole teidän äidiltänne.\n\nOljemarck kalpeni ja punastui yhtä aikaa. Hanna oli kirjoittanut\nhänelle! Hänen merkkinsä oli taas käynyt toteen.\n\nHän tervehti sotilaallisesti ja poistui kiireesti.\n\nHänen oli määrä yöpyä pappilaan. Siellä, adjutanttien etuhuoneessa,\nhän vapisevin käsin avasi kirjeen ja silmäsi sen loppua. Siinä\nseisoi: \"Uskolliselta ystävältäsi Hannalta\".\n\nHän oli riemastunut. Mitä tämä oli? Näkikö hän unta -- vai oliko\ntämä todellakin totta? Siinä Hanna kirjoitti niin liikuttavasti\nikävästään. \"Kun ei kaikki olisi niin epävarmaa -- koko elämä.\" Niin\nniin -- samanlainen kalvava tuska painoi heitä molempia... tämän\nrikkinäisen ajan lapsia. Hanna tunsi samaa kuin hänkin. Oi, sitä\nuskollista, suloista tyttöä! Rakkaus, rakkaus vain oli ikuinen!\n\nOljemarck itki ja nauroi yhtä aikaa. Ovi avautui, ja eversti\nÅkerstein ilmaantui kynnykselle. Hän katseli ihmeissään omituisesti\nkäyttäytyvää luutnanttia.\n\n-- No... mikä teitä vaivaa?\n\n-- Voitto, herra eversti... Kauhajoella on ryssä lyöty, -- sopersi\nOljemarck asennossa seisten. Hän oli iloinen, että Döbeln voitollaan\npelasti hänet pitemmistä selityksistä.\n\n-- No, terve, herra Meyer! -- huudahti Åkerstein. -- Vai antoi Döbeln\nselkään taas. Tulkaa sisään!\n\nHänet esitettiin herroille. Ne olivat nuo sotamarskin ainaiset\nseuralaiset, v. Wolcker, Platen ja Düring.\n\nOljemarck istutettiin pöytään, ja kortit työnnettiin kouraan. Mutta\nhän ei katsellut niitä. Hän muisteli Hannaa ja tämän ihmeellistä\nrakkautta.\n\n-- Onkohan täällä raamattua? -- kysäisi hän yht'äkkiä toisten\nsuureksi hämmästykseksi. Se oli harvinainen kysymys korttipöydässä.\n\nTotta kai pappilassa raamattu oli.\n\nNiin -- hän oli pappilassa... Lapuan isossa pappilassa... ja täällä\nhän oli saanut kirjeen. Ei -- olihan hänellä itselläänkin laukussa...\nsatulanlaukussa... äidin antama lahja.\n\n-- Suokaa anteeksi, hyvät herrat... minun täytyy lähteä. Minä en nyt\nvoi...\n\nJa samassa hän oli ulkona.\n\nPeliseurue jäi hämmästyneenä katselemaan toisiaan.\n\n-- Mikä sille tuli? kysyi raamattua ja sitten yks' kaks' -- pfiu!\n\n-- Idiootti! -- mörähti Åkerstein.\n\n-- Ne nuoret luutnantit ovat niin sentimentaaleja... yksi voitto,\nniin ne jo syleilevät maata. Toista olemme me, vanhat sotaurhot --\nmeitä ei niin helposti järkytetä.\n\nJa herrat jatkoivat peliään.\n\nOljemarck oli rientänyt pirttiin. Siellä majailivat sotamarskin\nhenkivartijat... kuninkaalliset henkihusaarit. Korttipeli oli\nsielläkin käynnissä. Husaarit kavahtivat pystyyn, mutta huomattuaan,\nettei upseeri kiinnittänyt heihin pienintäkään huomiota, painuivat\nistumaan yksi toisensa jälkeen, syrjäsilmällä seuraten tuota\nomituista miestä, joka nyt oli asettunut takan ääreen ja ruvennut\nlukemaan -- ilmeisesti raamattua.\n\nHenkihusaarit iskivät toisilleen silmää, naureskellen salavihkaa.\nYksi virkkoi puoliääneen:\n\n-- Hän viljelee sanaa -- hän.\n\n-- Sanaahan mekin viljelemme -- _blaren!_\n\nKortti mäjähti pöytään.\n\nOljemarck ei välittänyt heistä, vaan luki 103. psalmin suurella\nhartaudella. Hänen piti täten purkaa kiitollisuuttaan. Olihan hän\nentinen teologi.\n\nLopetettuaan lukunsa hän katseli ympärilleen. Oh, hänen pitäisi\njäädä tänne yöksi... näiden laulavien husaarien kanssa. Miksi häntä\nyht'äkkiä tympäisi koko tuo komento... nuo loistavat univormut...\ntuo nuotikas puhe ja korttien läiskintä? Hän nousi ja meni ulos.\n\nEi -- hän lähtisi takaisin... ratsastaisi vaikkapa Nurmoon. Siellä\nhän voisi yöpyä.\n\nHän haki hevosensa tallista, satuloi sen ja hyppäsi selkään. Hurahdus\nvain, -- niin hän oli jo maantiellä.\n\nHänen oli niin ihmeen hyvä olla... niin harvinaisen rauhallinen ja\nhyvä. Epäilykset olivat kaikonneet. Hanna rakasti häntä... rakasti\nvarmasti. Muuten hän ei olisi kirjoittanut... oli mustasukkainenkin.\n\"Minkälainen on se Siikajoen pappilan neiti? Olet tainnut rakastua\nhäneen?\" Hänkö? No ei sitten ikinä! Hän oli muuten vain kirjoittanut,\nkun tyttö niin ihmeesti muistutti Hannaa. Vai että rakastunut --? Ne\nnaiset olivat niin lapsellisia... mutta tuo heikkouskin kaunisti\nheitä. Oljemarck tunsi suurta hellyyttä Hannaa kohtaan.\n\nHän antoi tamman ravata. Yö oli tyyni, taivas tähdessä. Tänä hetkenä\noli Suomenmaassa ainakin yksi onnellinen mies, niin jakamattoman\nonnellinen kuin ihmislapsi yleensä saattaa olla. Sellaisina hetkinä\non taivas laskeutunut maan päälle. Silloin älköön miestä arvosteltako\nhänen käyttäytymisensä mukaan. Humalainen huutaa ja huitoo käsiään\n-- se on naurettavaa. Mutta omasta mielestään hän on keisari, jonka\nsormenviittausta tähdet tottelevat. Taikka mitä on runoilijan\ninspiratio? Sanotaanko häntä hulluksi sen perusteella, että hän\nkammiossaan itkee ja nauraa, koska nuo hänen luomansa henkilöt niin\nsuuresti liikuttavat häntä? Sielulliset häiriöt! Mitä on rakkaus\nmuuta kuin sielullinen häiriö, jonka aikaansaavat lukemattomat\nhämärämmät tai selvemmät sielunliikkeet -- vaistot, ajatukset. Kuka\nsen osaa selittää? Pääasiaksi siinä loppujen lopuksi jää, että\nsielun pohjalla asuu kirkkaus, suuri, ihmeellinen kirkkaus, ja nuo\nomituiset päähänpistot, ajatusleikit ja muut rakastuneen hassutukset\novat vain pärskeitä, jotka synnyttää sula metalli, kun se kaadetaan\nvalumuottiin. Ihmeellinen, taidokas kappale on valmis, täysin\ntäyttäen kaikki muotin monimutkaiset lokerot. On tapahtunut luomisen\nihme: onni -- tuo niin harvinainen tämän maan päällä, on kerran,\nmuutaman lyhyen tuokion täyttänyt kuolevaisen sydämen -- sen joka\nsopukan. Silloin ei ole kumma, jos asianomainen -- varsinkin, jos hän\non nuori ja päällepäätteeksi luutnantti -- tekee kuunsirpille kunniaa.\n\n\n\n\nXV\n\n\nKulnev istui Kuortaneella Mustapään talon kamarissa, katsellen\nlahden toiselta puolen tuikkivaa yksinäistä tulta. Se tuikutti\nmatalalla, muutaman niemen kärjen yli kuin ystävällinen silmä.\nKulnev tiesi, että tuolla niemellä sijaitsi pappila. Mutta tuli ei\nloistanut sieltä; pappila jäi liiaksi oikealle. Se tuli lahden takaa,\nnähtävästi kauimpana olevalla niemellä sijaitsevasta talosta.\n\nHän oli väsynyt päivän ponnistuksista. Hänen \"_avantgarde'_insa\" oli\ntaas saanut seistä vihollisen tulessa koko pitkän päivän. Taistelut\nolivat muodostuneet verisiksi. Varsinkin Herojan talojen luona oli\nkäynyt kuuma temmellys.\n\nRuotsalaisia ei oltu saatu karkoitetuiksi. Taistelutanner jäi heidän\nhaltuunsa. Siellä, etuvarustustensa takana, he nyt valmistautuivat\nhuomista päivää varten. Kamenski, tuo nerokas ylipäällikkö, oli ensi\nkertaa loistavan sotilasuransa aikana täydellisesti ymmällä. Hän oli\npäättänyt perääntyä Alavudelle takaisin.\n\nYön hiljaisuudesta erottautui selvästi rattaiden räminä. Siellä oli\njo kuormasto matkalla. Pirtistä kuuluva sotamiesten juttelu katkaisi\nsen tuokioksi, mutta sitten se kuului taas entistä selvemmin.\n\nHän upotti sormet tuuheaan tukkaansa ja nojasi kyynärpäitään pöytää\nvasten. Ihmeellinen, salaperäinen tuli! Se toi hänen mieleensä\nlapsuusajan.\n\nPoikasena hänen oli ollut tapa istua iltaisin juuri näin... samalla\ntavoin ja katsella peltoaukeiden takaa tuikkivaa valoa. Se loisti\nvanhan Matvein, Matvei Ignatshin ikkunasta. Vanhus oli palvellut\nhänen isoisällään voutina ja saanut vanhuuden päivikseen eläkkeen,\njohon mm. kuului pieni tupa peltojen partaalla. Matvei kävi\nyhdeksääkymmentä silloin, kun hän vielä oli pieni poika, mutta hän\nmuisti ukon hyvin. Kookas, valkotukkainen vanhus, jolla oli pörröiset\nkulmakarvat ja pitkä, rinnalla lainehtiva parta. Sennäköiseksi hän\noli lapsena kuvitellut Mooseksen.\n\nVanhan Matvein tupa oli ollut mieluisa käyntipaikka. Toisinaan\nhän oli siellä oleskellut päiväkaudet. Vanhus osasi mainiosti\nkertoa, hänellä oli ehtymätön satuvarasto. Useimmat kauneimmista\nkansansaduista hän oli oppinut silloin. Entä jutut Stenka Rasinista\nja Pugatshevista! Hän oli nähnyt silmissään, kuinka Pugatshev istui\ntuvan portailla ja iso tähti rinnassaan otti vastaan talonpoikia.\nMatvei-ukko oli ollut mainio sitä esittäessään.\n\nMutta -- toisinaan oli vanhus innostunut filosofoimaan. Oh, pyhä\nNikolai Ihmeittentekijä hän oli jutellut laajasti! Hänen vaimonsa,\nkurttukasvoinen Agafeja Ivanovna oli leivinpöytänsä äärestä\nmurahtanut: \"Ukko kulta! Älä puhu reikiä päähäsi!\"\n\nKulnev naurahti itsekseen. Oi, noita kultaisia aikoja! Vanhan\nMatvein haamu oli tänä hetkenä ilmielävänä hänen edessään. \"Papit...\nmolittavat pitkiä rukouksia läpi yön... niinkuin Jumala heitä\nsen vuoksi kuulisi. Tässä on kirja, jossa löytyy totuus...\" Ja\nvanha Matvei oli avannut Uuden Testamentin ja ruvennut lukemaan\nvuorisaarnaa. \"Rakastakaa vihollisianne, siunatkaa niitä, jotka teitä\nsadattelevat...\" Hän, entinen vouti ja kartanon kirjuri, hän osasi\nlukea, hän!\n\nVanha Matvei oli myös palvellut sotamiehenä. Pietari Suuren mukana\noli ollut Pultavassa. Mutta ei hän mielellään ollut niistä ajoista\npuhunut. \"Sodat ovat keisarien ja kuningasten keksintöä. Katsokaapas,\nnuori herra, minä näin Moskovassa ruotsalaisen sotavangin, joka luki\nraamattua. Ja juuri samoja asioita tutki kuin minäkin. 'Rakastakaat\nvihollisianne.' Silloin minä ensi kerran ymmärsin, että raamattu on\nsama kaikilla kielillä. Miksi siis surmata toisiaan?\"\n\nJa vanha Matvei oli nilkuttanut ikkunan ääreen ja osoittanut\niltatähteä: \"Katsopas... kun tuo tuolta taivaanrannalta lempeästi\nvilkuttaa silmää naapurilleen vastakkaisella ilman äärellä, niin\nmiksi sitten kansat vihaavat toisiaan? Eikö luomakunta ole yksi?\nMiksei venäläinen ja turkkilainen, saksalainen ja ruotsalainen lue\ntaivaan kirjaa ja opi?\"\n\n\"Mutta -- turkkilaiset ovat pakanoita ja saksalaiset jumalattomia!\"\noli hän huudahtanut.\n\nVanha Matvei oli naurahtanut. \"Hjäh... venäläinen sanoo luojasta\n'Boh' ja turkkilainen 'Allah' -- siinä on erotus. Ja mitä\nmonivaimoisuuteen tulee, niin Abrahamilla oli Saara ja Hagar ja\nmuilla patriarkoilla vielä useampia. Älä tuhise nokkaasi, Agafeja\nIvanovna... en minä puhu reikiä päähäni.\"\n\n\"Mutta saksalaiset...\"\n\n\"Hjäh... saksalaiselle on Luoja antanut suuren järjen... rakentaa\nmyllyjä, joilla Venäjän vilja jauhetaan. Älä sinä, nuori herra, vihaa\nsaksalaista. Opi häneltä, älä ylenkatso!\"\n\nTällaista oli vanha Matvei haastellut, ja hän oli oleskellut päivät\npääksytysten hänen tuvassaan.\n\n\"Kasvatat nuoresta herrasta vääräoppisen... ei tule sotilasta\", oli\nAgafeja Ivanovna huomauttanut. \"Älä sinä siitä huolehdi\", oli vanha\nMatvei sanonut... \"veri on vettä sakeampi. Sitä minä vain, että ole\nsinä, nuori herra, aina jalomielinen voitetulle. Jolle Herra Jumala\nantaa voiton, sillä on sinä hetkenä kaikki. Häviölle joutuneella ei\nole mitään. Sinun velvollisuutesi on siis osoittaa hänelle lempeyttä,\nsillä sitä Herra Jumala sinulta vaatii.\"\n\nHän oli niin kiintynyt vanhaan Matveihin, että olisi muuttanut tämän\ntupaan asumaan. Mutta silloin oli vanhus nauraa hohottanut: \"Sinä\nvedät liian jyrkät johtopäätökset, nuori herra! Sinulle kuuluu pehmeä\nvuode ja minulle kova. Mutta -- molemmille meille kuuluu, että\nrakastamme Jumalaa yli kaiken ja lähimmäistä niinkuin itseämme.\"\n\nHänet oli pitänyt väkisten noutaa sieltä pois, hän ei olisi tahtonut\nlähteä. Hän oli itkenyt ja potkinut ja tehnyt urheasti vastarintaa.\nMutta silloin oli vanha Matvei huomauttanut: \"Tuommoinen sinä olet ja\ntahdot muuttaa minun luokseni asumaan. Luuletko sinä, ettei täällä\ntarvitse totella? Älä tuhise nokkaasi, Agafeja Ivanovna... en minä\npuhu reikiä päähäni.\"\n\nHänen oli täytynyt taipua ja mennä kotiin. Mutta kamarissaan hän oli\njäänyt istumaan ikkunan ääreen ja katsellut kaihomielin peltojen\ntakaa tuikkivaa tulta. Vanhan Matvein mökki oli hänestä näyttänyt\nonnen ja rauhan tyyssijalta. Hänet oli pitänyt houkutella ikkunasta\npois. \"Tulkaahan jo nukkumaan, nuori herra. Matveikaan ei voi mennä\nmaata, ennenkuin te lähdette ikkunasta pois.\" Hän oli antanut narrata\nitsensä vuoteeseen. Mutta seuraavana aamuna hän oli pinkaissut\nMatvein mökille ja kysynyt, oliko siinä perää, mitä kamaripalvelija\noli sanonut. Kyllä se oli totta... hänen, Matvein, oli täytynyt\npolttaa tulta niin kauan, kunnes nuori herra oli nukahtanut. Oh,\nvai niin! Hänhän oli siis valvottanut Matveita ja tämän muoria\naivan turhan takia? Niinpä kyllä... mutta minkäs sille mahtoi, kun\nmies oli itsepäinen. Silloin hän oli pyhästi luvannut mennä heti\nvuoteeseen, jotta vanha Matveikin pääsisi maata. \"Siinä sinä teet\noikein, nuori herra.\"\n\nMutta -- kerran hänet oli vallannut epäilys: mahtoiko vanha Matvei\ntodella sammuttaa tulensa heti, kun hän kömpi sänkyyn? Hän oli\nhiipinyt kurkistamaan. Mitä kummia! Sieltähän tuikki tuli yli\npeltojen entisen tapaansa! Seuraavana aamuna hän oli ottanut Matvein\nlujille: \"Etpäs sinä sammuttanutkaan, vaikka sanoit!\" Vanhus oli\njoutunut hiukan hämilleen: \"No, katsopas... kun Uni-Matti kävi\njuoruamassa, että sinä valvoit, niin täytyihän minun...\" Siihen\nei ollut voinut väittää vastaan. Vanhus oli kertonut siksi paljon\nmaahisista ja tontuista, että juttu Uni-Matistakin oli mennyt\naivan täydestä. Sen perästä hän ei enää ollut uskaltanut hiipiä\nkurkistamaan.\n\nTuota kaikkea oli nyt soma muistella, tällaisena hiljaisena kesäyönä.\nMissä hän oli... ja mitä oli tapahtunut? Tuo lahden yli tuikkiva\ntuli vakuutti, että kotona... kotitilalla Pskovin kuvernementissa,\nmutta pirtistä kuuluva sotamiesten juttelu ja tieltä kantautuva\nkuormastorattaiden räminä vakuutti toista. Sodassa hän oli vieraassa\nmaassa, Kulnevien sukuperintöä viljelemässä. Mutta siitä huolimatta\nsamoili hänen sielunsa lapsuuden rakkaita polkuja. Ja sen aiheutti\ntuo lahden yli tuikkiva, yksinäinen tuli.\n\nHän kapsahti pystyyn ja sytytti kynttilän. Siinä oli penkillä\npunainen samettityyny... rakkaiden siskojen neuloma. Olisi tehnyt\nmieli levähtää. Mutta hän ei malttanut, vaan lähti pirttiin.\n\nSiellä loimusi takassa tuli, jonka ääressä sotamiehet paistattelivat\nitseään. Iloinen Grodnon husaari, päässä harmaa tshako, josta riippui\npunaisia nauhoja, oli riisunut paidan yltään ja etsi syöpäläisiä.\nAsettaen ne pitkään riviin takkaa reunustavan rautakiskon pinnalle\nhän tappoi ne yksitellen. Se oli esittävinään venäläisten voittoa\nsuomalaisista. Ympärillä seisovat husaarit ja kasakat nauroivat,\ntehden leikillisiä välihuomautuksia tuomioiden toimeenpanijalle.\n\n-- Aa... Stepan, ylipäällikkö pääsee pakoon!\n\nPuhuja osoitti lihavaa täitä, joka mennä kiemurteli pitkin kiskon\nrintaa.\n\n-- Aa... Klingspur!\n\nJa Grodnon husaari tähtäsi peukalollaan antaakseen \"ylipäällikölle\"\nkuoliniskun, kun samassa kaikki ponnahtivat pystyyn huomatessaan\nKulnevin seisovan kynnyksellä.\n\n-- Mitä se Stepan Arkadjev täällä kujeilee?\n\nPuhuteltu seisoi asennossa, yläruumis paljaana, paita toisessa\nkädessä.\n\n-- Pupuja tapan, teidän korkeajalosukuisuutenne, -- nauroi hän.\n\n-- Lepo! -- komensi Kulnev. -- Vai murhatöissä. Kun et jo päivällä\nsaanut tarpeeksesi.\n\n-- Se on verenhimoinen, tuo Stepan Arkadjev, -- uskalsi\nhusaarialiupseeri huomauttaa. -- Hävittää koko Ruotsin armeijan\nyhdessä tuokiossa. Mutta Klingspurin päästätti pakoon.\n\nSotamiehet nauroivat, ja Kulnevinkin silmäkulmassa vilkuili veitikka.\nPotria poikia nämä hänen husaarinsa. Koko päivän kamppailtuaan\nlaskivat illalla leikkiä, keksien jos jonkinlaisia kujeita.\n\nKulnev silmäsi oviloukkoon. Siellä istui talon vanha isäntä,\nnojaten kyynärpäitä polviinsa. Hänet oli löydetty navetan lakkaan\npiiloutuneena. Tulkin kautta oli hänelle selitetty, ettei mikään paha\nhäntä uhkaisi. Muu talonväki oli paossa.\n\nVanhus istui tuleen tuijotellen. Hänkin oli seurannut äskeistä\nnäytelmää ja ymmärtänyt ryssän tarkoituksen. \"Ylipäällikön\"\npelastuminen oli hykähdyttänyt häntäkin, vaikk'ei se ollut sen\nkummempi ollut kuin tavallinen täi.\n\nHän havahtui siihen, että häntä puhuteltiin. Siinä seisoi\nhusaarialiupseeri hänen edessään, ravistellen olkapäästä.\n\n-- Herra eversti kjusu, a genen dalo? Aliupseeri osoitti lahden\nvastakkaista rantaa kohti.\n\n-- Hiironniemen.\n\nRyssät polittivat hetken keskenään.\n\n-- Aa... kuga valgea sjudutta siellä?\n\n-- Hm... vanha isäntä luultavasti.\n\n-- Aa... midä tegemäsh? Vanhus sylkäisi.\n\n-- Mistä mä tiiän. Lukea taitaa... on ahkera kirjaa viljelemähän.\n\nHusaarialiupseeri tulkitsi. Kulnevin kasvot kirkastuivat. Hän\nviittilöi, puhuen vilkkaasti.\n\n-- Herra eversti kjusu, a midä girja lugemash.\n\nNo, oli ne nämä ryssät... kaikkia kyselivätkin! Niinkuin siinä olisi\nmitään vaarallista ollut. Raamattua se äijä luki... oli lukenut jo\nkuusikymmentä vuotta ja joka aamu ja ilta.\n\n-- Aaa!\n\nKulnev taputteli vanhusta ystävällisesti olalle ja palasi kamariin.\n\nVanha isäntä oli ihmeissään. Kummia olivat nämä ryssät. Mitähän\nerikoista tuossakin nyt oli, että Hiironniemen vanha isäntä luki\nraamattua? Niin kiitteli kuin hyvästäkin tiedosta.\n\nMutta kamarissa, pöydän ääressä istui Kulnev käsi poskella ja katseli\ntuikkivaa tulta, mieli omituisen hellänä. Hän oli sammuttanut\nkynttilän. Hjuroniemi... vieras nimi ja vieras maa, mutta tällä\nhetkellä niin merkillisen tuttu ja rakas. Pappilanniemessä kasvavia\npuita saattoi kuvitella poppeleiksi. Siellä, vanhan Matvein mökin\nläheisyydessähän oli kasvanut poppelilehto, jossa hän poikasena oli\njuossut ja leikkinyt Stenka Rasinia. Ja tuolla istui nyt toinen\nvanhus... luultavasti samanlainen kuin Matvei Ignatsh lukemassa\nraamattuansa. Mitä hän luki? \"Rakastaa vihollisianne?\" Tuskin...\nsillä nämä suomalaiset olivat merkillisen jäykkäniskaista kansaa.\n\nMutta tästä viimeisestä päätelmästä huolimatta tunsi Kulnev mielensä\nhelläksi tätä maata ja sen kansaa kohtaan. Hän muisti ne monet\ntalonpoikaistuvat, joihin sotaretken aikana oli joutunut poikkeamaan.\nKauhistuneita naisten kasvoja ympärillä, ja kyräileviä, uhkaavia\nkatseita miesten puolelta. Mutta hän ei ollut niistä välittänyt,\nvaan astunut suoraan kehdon luo, missä pieni paljasjalkainen lapsi\noli potkinut. Hän oli tahtonut ottaa lapsen tulkiksi itselleen...\ntodistamaan, ettei hänellä ollut pahoja aikeita rauhallisia\nasukkaita kohtaan. Ja katso! Lapsi oli ojentanut kätensä häntä kohti,\nnauranut ja jokeltanut. Se oli tajunnut hänen silmäinsä sydämellisen\ntuikkeen. Nostaen lapsen syliinsä hän oli nauraen ottanut muutamia\nkasakkatanssin askeleita lapsen kiskoessa häntä parrasta ja riemusta\nkiljahdellessa. Silloin oli lumous särkynyt. Äiti oli rientänyt\nhänen luokseen, ottanut pienokaisen ja suudellut sitä kyynelet\nsilmissä. Mutta -- nuo kyynelet eivät olleet johtuneet pelosta,\nvaan kiitollisuudesta, että lapsi oli niin erinomaisesti tulkinnut\nheille pelätyn vieraan ystävällisyyden. Ah! Lapset olivat kaikkialla\nsamanlaisia... viattomuuden, valkeuden enkeleitä!\n\nHänen äitinsä oli kirjoittanut: \"Rakas Jakov, kyyhkyläiseni!\nMuista aina olla jalomielinen ja lempeä!\" Oh, äidin ei tarvinnut\nsitä hänelle muistuttaa. Hän _oli_ sitä. Hänen aateliskilpensä oli\nyhtä puhdas kuin hänen omatuntonsakin. Yksikään tämän kaukaisen\nmaan asukkaista ei viimeisenä päivänä pystyisi syyttämään häntä\nhalpamaisesta teosta. Hän oli vihollinen -- se oli hänen kohtalonsa...\nmutta hänen povessaan sykki lämmin sydän kaikelle, mikä oli\nsuurta, kaunista ja ylevää. Sodan kauhujen keskelläkin hän muisti\naina, mitä oli velkaa ihmisyydelle.\n\nSiunattu, yksinäinen tuli, joka toi mieleen kultaisen lapsuuden,\nkaukaisen kotimaan ja rakkaat omaiset! Jakov Petrovitsh Kulnev tulisi\naina olemaan uskollinen sille perinnölle, jonka oli lapsena saanut --\nkiitos vanhempain ja vanhan Matvei Ignatshin.\n\nJa näiden tunteiden valtaamana kohosi Kulnev hiljaa ylös, siirsi\npöydän syrjään ja rupesi timanttisormuksellaan piirtämään nimeään\ntummaan ikkunaruutuun. Järven pinnalta kohoava kajastus helpotti\nhänen työtään. Silmät olivat tottuneet pimeään. Ruudun pinta ritisi\nhiljaa, kun hän kuljetti kiven kärkeä sitä pitkin. Yksinäinen tähti\ntuikahti taivaan rannalla, ja Kulnevista tuntui, että Jumalan silmä\nseurasi hänen työtään. Nimeä, joka piirrettiin tämän suomalaisen\ntalon ikkunaan, ei tahrannut mikään häpeä. Se saisi siis jäädä siihen\njälkipolville muistoksi.\n\nKas nyt se oli valmis! Kulnev sytytti kynttilän ja tarkasteli\nnimikirjoitustaan. Ei se ollut aivan säännöllinen, mutta kyllin selvä\nja luettava. Hän sammutti kynttilän, ja samassa sammui myös tuli\nlahden toiselta puolen.\n\n-- Hyvää yötä, Matvei Ignatsh! -- kuiskasi hän ja risti hartaasti\nsilmänsä.\n\nHän avasi ikkunan. Lämmin yöilma tulvahti häntä vastaan. Jossakin\nrannan kaislikossa äännähteli sorsanpoikanen. Laineet liplattivat\nrantaa vasten. Ei kuulunut muuta ääntä kuin kuormastorattaiden kolina.\n\nTämä viimeksimainittu ääni herätti jälleen eloon hänen\nsotilasvaistonsa. Haaveet ja unelmat häipyivät pois. Pappilanniemi\nkoivuineen ei ollut enää kotiseudun poppelipuisto, vaan\nvihollismaata, jossa väijyi vaara. Minkälaiseksi muodostuisi huominen\npäivä? He olivat kärsineet tappion -- se oli siis korvattava.\n\nSiepaten pöydän kulmalta kypäränsä ja käsineensä hän syöksyi ulos.\n\n-- Jegor Iljitsh! -- huusi hän, temmaten pirtin oven auki.\n\nHusaarialiupseeri oli vast'ikään laittautunut levolle. Kuultuaan\ntutun äänen hän kompuroi pystyyn ja äännähti:\n\n-- Minä, teidän korkeajalosukuisuutenne!\n\n-- Satuloi hevoset! Me lähdemme tarkastamaan etuvartijoita.\n\nHusaarialiupseeri kompuroi pihalle, nauraa hykertäen itsekseen.\n\n\"Arvasinhan minä... meidän _barinko_; panisi nukkumaan ennen\nyöratsastusta! Hän oli jo ollut hiukan huolissaan, kun ei tuttua\nkomentoa ollut kuulunutkaan. Mikäs herraa vaivasi, kun istui yksin\npimeässä kamarissa? Mutta -- jopahan kajahti entiseen, tuttuun\ntapaan: 'Jegor Iljitsh!' Maailma oli sentään vielä kohdallaan\n-- oli, hyvä toki. 'Satuloi hevoset... lähdemme tarkastamaan\netuvartijoita... _Jei Bohu!_ Mutta varokaa, Nikolushkat ja Petjat,\nettette vain nuku! Nagaikka vonkuu selkänahoissanne! _Jei Bohu_...\nkautta pyhän Nikolai Ihmeittentekijän'...!\"\n\nTuokion kuluttua ratsasti kaksi miestä ulos Mustapään pihasta.\nTalon vanhus, joka oli herännyt Kulnevin komentoon, käänsi kylkeä\noviloukossa ja ajatteli:\n\n\"Mihinkähän ne nyt taas...? Levotonta väkeä... kovin levotonta väkeä\n-- tietty... pakanat.\"\n\nJa vanha isäntä siunasi itsensä, muistellen pakosalla olevia\nomaisiaan.\n\n\n\n\nXVI\n\n\nOli ruvennut satamaan. Vesi valui virtanaan sysimustalta taivaalta.\nKulnev ratsasti seuralaisineen pitkin maantietä Ruonan sillalle\nkäsin. Sotamiehiä eri joukko-osastoista oli leiriytynyt tien oikeaan\nlaitaan, metsän reunaan, järvenlahtea kohti viettävän niittyalangon\nitäsyrjään. Sieltä häämöttivät Mustapään rakennusten välistä\ntalon taakse pelloille rakennetut tykkipatterit. Niiden takana\nmetsässä palavat leiritulet leikkasivat ne selvästi irti tummasta\nmetsänreunasta. Kuului hiljaista, pehmeää puhetta. Joku kasakka\nhyräili surunvoittoista laulua, jonka säveltä omituisesti säesti\nvirtanaan valuvan sateen lotina.\n\nKulnev ratsasti huppukaulus kypärän yli vedettynä, ja\nhusaarialiupseeri seurasi häntä vaieten. Jegor Iljitsh huokaili vain,\ntehden silloin tällöin ristinmerkin.\n\nSiinä oli Ruonan silta. Päivällä oli tässä tapeltu lujasti, kun\nKulnev oli koettanut rynnistää yli. Haavoittuneitten heikkoa\nvalitusta kantautui miesten korviin. Niitä ei oltu kaikkia vielä\nehditty korjata pois.\n\n-- Pyhä Nikolai! -- supatti Jegor Iljitsh. -- Kuuletteko, teidän\nkorkeajalosukuisuutenne?\n\nKulnev viittasi häntä olemaan hiljaa. Siellä, toisella puolen,\npaloivat ruotsalaisten leiritulet pitkän pitkänä jonona. Ne\nulottuivat vasemmalla olevasta niemenkärjestä kauas ohi oikealla\nsijaitsevan, matalan Nisous-lammen sivuitse pitkin niittyalangon\nlänsisyrjää. Alangon halki virtasi kapea joki, joka lähellä\nKuortanejärveä laajeni edellämainitun nimiseksi lammeksi. Täällä oli\npäivällä riehunut hurja taistelu.\n\nKulnev oli laskeutunut satulasta ja hiipinyt poltetun sillan päähän.\nJegor Iljitsh erotti hänen kookkaan vartalonsa, kun hän sillanpäässä\nhiljaa seisten tähyili vihollisen tulia kohti.\n\nYht'äkkiä hän palasi ja tarttui Jegorin hevosta kuolaimiin.\n\n-- Kautta pyhän patriarkka Nikonin! Ovat vetäytyneet pois!\n\nHusaarialiupseeri räpytti silmiään ja tarkkasi pitkää nuotioketjua.\n\n-- Poisko, teidän korkeajalosukuisuutenne? Mutta tulethan palavat!\n\n-- Mutta katsopas, millä tavalla ne palavat! -- suhahti Kulnev, ja\nhänen silmissään välähti.\n\nNyt huomasi Jegor Iljitshkin. Muutamat nuotiot olivat melkein\nsammumaisillaan, kun toiset taas loimusivat korkeina. Näytti\nomituiselta, että niitä niin säännöllisesti kohennettiin -- aivan\nkuin komennon mukaan. Mutta siitä huolimatta ehti aina jollakin\nkohtaa joku tuli melkein sammua, ennen kuin näkymätön olento heitti\nniihin uutta puuta.\n\n-- Konttaapas katsomaan, Jegor Iljitsh, -- komensi Kulnev. -- Minä\nuskon, että ne ovat hiipineet pois.\n\nHusaarialiupseeri teki ristinmerkin ja läksi. Häntä hiukan peloitti.\nNuo nuotiot tekivät kovin aavemaisen vaikutuksen. Ei kuulunut\ntavallista leirin tohinaa niinkuin heidän puoleltaan. Näytti siltä,\nkuin olisivat kaatuneiden haamut pitäneet tulta yllä.\n\nMutta hän oli urhea husaarialiupseeri, joka keisarin ja isänmaan\nvuoksi meni vaikka minne. Sitäpaitsi hän rakasti päällikköään.\n\nPuolen tunnin kuluttua hän palasi märkänä ja yltäpäätä kurassa.\nPyyhkien kämmeniään saapasvarsiin hän irvisti hyväntuulisesti:\n\n-- Poissa ovat, teidän korkeajalosukuisuutenne. Vain muutamia\nkymmeniä miehiä jäljellä. Havumajat tyhjät.\n\nKulnev vihelsi hiljaa ja kapsahti ratsunsa selkään.\n\n-- Eteenpäin, mars! -- komensi hän lyhyeen, ja miehet karahuttivat\ntakaisin, poiketen maantien polvekkeesta vasemmalle, Sippolan taloa\nkohti.\n\nSippolan pirtissä piti Kamenski parast'aikaa sotaneuvottelua.\n\nKenraaliluutnantti, kreivi Nikolai Mihailovitsh Kamenski oli nuori\nmies, vasta kolmenkymmenen. Hänen soikeat, jalomuotoiset kasvonsa\ntekivät miellyttävän vaikutuksen. Suuret, ruskeat silmät, joista\ntällä kertaa kuvastui kiukku, olivat melkein kuin koulupojan tai\nnuoren ylioppilaan. Mutta pitkä, puolittain kihara korvaparta, musta\nniinkuin tukkakin, ilmaisi kypsynyttä miestä. Kuitenkin hän jollakin\ntavoin vaikutti untuvaiselta kukonpojalta.\n\nHän mittasi pirtin lattiaa askeleillaan, kädet seljän takana,\njokainen hänen liikkeensä ilmaisi, että hän oli kiihtynyt. Toiset\npäälliköt istuivat penkillä pöydän takana juroina ja äänettöminä.\nSiinä olivat kenraalit Rajevski, Jankovitsh ja Demidov, eversti\nErikson, majuri Hudinski ynnä muutamia muita -- kaikkiaan kymmenkunta\nupseeria.\n\nHerrat olivat parast'aikaa tutkimassa karttaa. Yksi ja toinen heistä\npiirsi etusormellaan matkan Lintulahdelta Salmelle. Se ei ollut\nvallan pitkä, mutta kuitenkaan ei everstiluutnantti Lukovia kuulunut.\n\nKamenskin suunnitelmien mukaisesti olisi tämän jo edellisen päivän\naamuna pitänyt olla paikallaan avustamassa Rajevskia hyökkäyksessä\nvihollisen vasenta sivustaa vastaan. Häntä oli odotettu koko yö\nja aamu, mutta mitään ei ollut kuulunut. Silloin oli Kamenski\nmalttamattomana aloittanut hyökkäyksen, jossa läsnäolevat upseerit\nolivat näytelleet sangen huomattavaa osaa.\n\nVihdoin klo 10 edellisen päivän aamuna oli everstiluutnantti\nlähettänyt sanan, että häntä pidätti vihollisjoukko Lintulahden\ntiellä ja että hän vaivoin pääsi etenemään. Hän toivoi kuitenkin\nehtivänsä avuksi hyvään aikaan. Nyt oli koko eilinen päivä odotettu\nRuonalla, eikä vieläkään kuulunut Lukovista jälkeäkään.\n\n-- Minä luulen, että hänet on lyöty samoinkuin Kosatshkovskikin! --\nhuudahti Kamenski ranskaksi, pysähtyen keskelle lattiaa ja tuijottaen\nvuoroin Rajevskiin, vuoroin Eriksoniin.\n\nNämä tunsivat moitteen kreivin katseessa. Tuo kukonpoikanen oli tällä\nhetkellä melkein kuin itse tsaari. He painoivat päänsä alas.\n\n-- Minä voin ymmärtää, -- aloitti Erikson venäjäksi, sillä hän puhui\nhuonosti ranskaa -- minä voin ymmärtää, että vihollisen tuli --.\n\nKamenski huitaisi kättään.\n\n-- Tuli! -- huudahti hän. -- Aina te puhutte \"tulesta\". Luoti on\nhölmö, mutta pistin, se vasta on aika poika!\n\nHän kertasi mielellään näitä Suvorovin sanoja. Olihan hän taistellut\ntämän kuuluisan sotapäällikön johdolla Alpeilla ja Italiassa.\n\nHäntä kiukutti, että hänen loistava suunnitelmansa tällä tavoin --\nmuutamien miesten hitauden ja kykenemättömyyden vuoksi tuhottiin.\nHeinäkuussa hän oli saanut ylipäällikkyyden ja ottanut Rajevskin\njoukot vastaan sangen kurjassa kunnossa Alavuden eteläpuolella.\nPeräännyttyään 100 virstaa hän oli elokuun 13. p:nä ollut\nmarssivalmiina ja lähtenyt etenemään Jämsästä. Hänellä oli silloin\nollut kaikkiaan 10 000 miestä ja 38 kanuunaa.\n\nMutta hänen alipäällikkönsä tekivät virheitä. Everstit Erikson\nja Sabanejev olivat ottaneet selkäänsä Alavudella elokuun 17.\np:nä. Senvuoksi oli hänen täytynyt pysähtyä Laukaan Möttölään.\nMutta tehdäkseen tyhjäksi ruotsalaisten voitonmahdollisuudet hän\nyht'äkkiä oli kiertänytkin Jyväskylän ja Keuruun kautta Alavudelle,\nkarkoittanut vihollisen etujoukon sekä vallannut paikan uudestaan\nelokuun 25. p:nä marssittuaan 170 virstaa viidessä päivässä.\n\nSillä välin oli hänen kärkijoukkonsa päällikkö, eversti Wlastov\nlyönyt vihollisosaston Karstulassa. Kaikki oli sitä myöten ollut\nselvää. Hän oli lähtenyt liikkeelle Alavudelta elokuun 31. p:nä,\nkarkoittanut ruotsalaisen jälkijoukon Kuhalammilta ja Mäenpäästä ja\nsaapunut Kuortaneelle samana päivänä. Koko eilinen päivä, syysk.\n1., oli nyt taisteltu, ja kaikesta päättäen oli hänen aamuyöstä\nlähdettävä perääntymään takaisin Alavudelle.\n\nHän katseli kiukkuisesti virkatovereitaan. Kunnianhimoisena ja\neteenpäin pyrkivänä häntä harmitti tavattomasti tämä vastoinkäyminen.\nHän muisti _général-en-chef'_iltä, kreivi Buxhöwdeniltä, saamansa\nkirjeen. \"Teidän hyökkäyksenne tulee olla tulinen ja poistaa\nne vahingolliset seuraukset, jotka Rajevskin perääntyminen on\naiheuttanut...\" Mitähän tämä \"Lapuan sankari\" nyt neuvoisi tekemään?\n\nHän kääntyi Rajevskin puoleen ja esitti kysymyksensä.\n\nPuhutellun sairaalloisen kalpeat kasvot värähtivät. Kenraalimajuri\noli vilpittömästi pahoillaan edellisen päivän epäonnistumisesta. Hän\npuolestaan oli tehnyt voitavansa... kiertänyt Alavudelta Lintulahden\ntiehen yhtyvän maantien oikeaa puolta, ryteikössä ja murrokossa,\nyrittäen vihollisen vasemman siiven kimppuun, mutta menettänyt\ntavattomasti aikaa ja joutunut perääntymään.\n\n-- Eiköhän olisi parasta yrittää rintamahyökkäystä... huomenaamulla\nvarhain? -- uskalsi hän vihdoin huomauttaa.\n\nKamenski tuhautti nenäänsä. Höh... siitä ei tullut mitään! Herra\nkenraali suvaitkoon vain tarkastaa vihollisen etuvarustuksia ja\nestemurroksia. Liian suuri väen hukka.\n\n-- Onhan Venäjällä väkeä, -- sanoa tokaisi Erikson.\n\nJos tuon olisi lausunut syntyperäinen venäläinen, ei se olisi tehnyt\nKamenskiin minkäänlaista vaikutusta. Nyt hän suuttui.\n\n-- Herra eversti ei ole oikeutettu puhumaan \"Venäjän väestä\" siinä\nmielessä! Hänen majesteettinsa keisari tarvitsee jokaisen miehensä\ntarkkaan.\n\nAsianomainen puraisi huultansa ja vaikeni. Toiset tutkivat karttaa\nkeskustellen kuiskaten keskenään.\n\nUseimmat näistä herroista olivat ottaneet osaa Napoleonin sotiin. He\neivät suinkaan olleet mitään vasta-alkajia, heillä oli kokemusta.\nMutta olosuhteet olivat täällä niin kokonaan toisenlaiset -- maasto\nja ennen kaikkea harva asutus. Mitä oli taistella Itävallassa ja\nItä-Preussissa, jossa oli kaupunki kaupungin ja kylä kylän vieressä...\nhelppo majoittaa ja helppo hankkia ruokavaroja. Mutta täällä\n--! Taivasalla vietti nytkin yötään suurin osa armeijaa, kylmässä\nsyyssateessa -- vaikka venäläinen sotamies kyllä oli tottunut\nkärsimään.\n\n-- Koska kuormasto lähti? -- kysäisi Kamenski äkkiä, katkaisten\nherrojen kuiskinnan.\n\n-- Kello kymmenen, teidän ylhäisyytenne.\n\nKamenski tarkasteli karttaa, arvioiden, missä saakka se nyt mahtaisi\nolla. Nyt oli kello 2 yöllä. Hm... aamuun saakka hän vielä odottaisi...\nsinne neljän tienoille. Sitten hän lähtisi.\n\n-- Missä se partioniekka nyt on, kun ei näy? -- kysyi hän\nhetken kuluttua. Hän halveksi hengessään Kulnevia, jota piti\nturhanpäiväisenä kärhääjänä... leikki sotaa kuin koulupoika.\n\n-- Eiköhän lie vakoilemassa, teidän ylhäisyytenne, -- vastasi Demidov.\n\nKamenski kohautti olkapäitään ja istahti takan ääreen, selin\ntoisiin. Nämä käyttivät tilaisuutta hyväkseen ja rupesivat jälleen\nsuunnittelemaan huomispäivän operatioita. Siinä mainittiin nimet\nAusterlitz, Friedland, Preussisch-Eulay... arasti ja mahdollisimman\nhiljaa. Ja joka kerta, kun nuo kuuluisat taistelupaikat nimettiin,\nsilmättiin salaa tuota tulen ääressä istuvaa nuorta miestä, jota\npeljättiin ja kunnioitettiin yhtä paljon.\n\n-- Puita takkaan! -- komensi Kamenski äkkiä kuin olisi täten tahtonut\nosoittaa kuulleensa herrojen taistelusuunnitelmat ja tekevänsä\npilkkaa niistä.\n\nMajuri Hudinski riensi täyttämään käskyä. Ottaen nurkasta pari\npaksua juurakon sakaraa hän asetti ne takkaan ja virkkoi puolittain\nitsekseen:\n\n-- Tääll' on ainakin parempi puunsaanti kuin Austerlitzissa ja\nFriedlandissa. Kamenski katsahti häneen huvitettuna. Hudinski ilo\niloinen velikulta, joka vakavimmissakin tilanteissa laski leikkiä.\n\n-- Niin on, -- naurahti hän -- mutta sanokaa minulle, hyvät herrat,\nkuka p--u pidättää Lukovia kokonaisen vuorokauden? Rykmentin minä\nantaisin semmoisesta miehestä! Sehän on -- jumal'avita -- pikkuinen\nNapoleon!\n\nSitä ei kukaan tiennyt. Näissä ruotsalaisissa oli monta pientä\npippuria mieheksi. Karvastelivat, jos silmään sattui. Siinä\narvosteltiin ruotsalaisia päälliköitä kotvasen. Kamenskin naurahdus\noli vapauttanut kielet kantimistaan. Pidettiin pieni tupakkahetki.\n\n-- Adlercreutz on strateegi, -- lausui Jankovitsh, joka muisti,\nkuinka tämä oli livistänyt hänen kynsistään Tampereella.\n\n-- No, ei sinnepäinkään! -- huudahti Rajevski. -- Ei ymmärrä\ntakaa-ajon merkityksestä niin vähän vähää! Huonosti olisi minun\nkäynyt, jos Lapuan häviön jälkeen olisi ajettu takaa. Joukot olivat\naivan uuvuksissa.\n\n-- No... entä Döbeln?\n\nDemidov sytytti piippuaan ja tiiraili muhoillen ympärilleen.\n\n-- Hyvä kielimies, -- nauroi Hudinski ja kertoi, mitä ruotsalainen\neversti oli vastannut heikäläiselle sanansaattajalle, kun tämä oli\ntiedustellut, mitä kieltä herra eversti suvaitsi puhua. \"Kaikkia\nmuita, paitsi teidän!\"\n\nNaurettiin joukolla, mutta Erikson sylkäisi:\n\n-- Saakelin ylpeä mies!\n\nMentiin siinä pikaisesti läpi monta ruotsalaista upseeria, jotka\ntunnettiin maineelta. Loppuarvostelu oli, että heiltä puuttui\nlaajempi sotilaallinen koulutus -- heiltä samoin kuin joukoiltakin.\nKovin kömpelösti kävivät ketjumuodostelmat ja yleensä tärkeimmät\ntaisteluliikkeet. Mutta -- hyvää sotilasainesta, jos olisivat olleet\nparemmissa käsissä.\n\n-- Kyllä me vielä heitä koulutamme, -- tuumi Erikson, joka helposti\nyltyi mahtailemaan.\n\n-- Niin, hyvät herrat, tuo on kaikki paikallaan! -- huudahti Kamenski\nja hypähti pystyyn takan äärestä. -- Mutta tilanne on ratkaisematta.\n\nHän oli jonkin verran lauhtunut.\n\nSamassa aukeni ovi, ja Kulnev astui huoneeseen, vettä valuen. Kaikki\njäivät tuijottamaan häneen.\n\n-- No... mistä te tulette? Uimassako olette ollut?\n\nKamenskia nauratti husaarieverstin surkea ulkonäkö. Parta oli\nlikomärkä, olkapäät höyrysivät, saappaat aivan kurassa ja huppukaulus\nyhtenä liemenä.\n\n-- Teidän ylhäisyytenne, vihollinen on perääntynyt, -- ilmoitti hän\nasennossa seisten.\n\nJa hän kertoi, mitä tiesi.\n\n-- No te, _monsieur le_ Kukko! Aina valveilla... aamuvarhaisesta.\n\nKamenski syleili Kulnevia.\n\nSyntyi yleinen riemu ja puheenpajatus. Hudinski, iloinen\nvelikulta, juoksi ympäri pirttiä, lyöden käsivarsilla kupeitaan\nja kotkottaen kuin paraskin kukko, joka ajaa kanaparvea edellään.\nKot-kot-kot-kot... koot-kot-kot! Erikson nauroi ja yski aivan\ntukehtuakseen. Kaikki olivat iloisia kuin koulupojat. Keskustelu oli\nvaihtunut venäjäksi. Kukaan ei puhunut ranskaa.\n\nParhaan riemun vallitessa saapui sanansaattaja Lukovilta. Hän oli\nvihdoinkin päässyt perille ja ehtinyt metsänreunaan lähelle sitä\npaikkaa, missä Alavudelta tuleva maantie yhtyy Lintulahden tiehen.\nKamenski tiedusteli, kuka heitä oli ollut vastassa.\n\nLähetti ei aluksi ymmärtänyt.\n\n-- Tarkoitan, kuka oli se pirunmoinen mies, joka pidätti teitä\nkokonaisen vuorokauden?\n\n-- Aminuff, teidän ylhäisyytenne.\n\nNo... siinä se oli -- Aminoff. Varmaankin jääkäreitä?\n\n-- Niin -- Karjalan jääkäreitä. Oli napattu kieli ja saatu tietää.\n\n-- Sen pirunmoisen miehen malja! -- huudahti Kamenski, joka oli\nantanut merkin Hudinskille kantaa viinipullo pöytään.\n\nJa malja juotiin.\n\n-- Ja nyt marssivalmiina ja joka sorkka! Me heitämme ruotsalaiset\ntakaisin Lapualle. _Monsieur le_ Kukko saa ryhtyä rynnäkköön heti!\n\nHetken päästä pärisivät rummut pitkin Ruonan kylää. Venäläiset\nvalmistautuivat hyökkäykseen.\n\n\n\n\nXVII\n\n\nBjörnstjerna ratsasti täyttä karkua Kuortaneelle johtavaa tietä.\nHevosen lautaset vaahtosivat, mutta hän painoi kannuksia kylkiä\nvasten ja kiinnitti vauhtia. Edestäpäin kuuluva tykkien jylinä\nkiihoitti häntä. Siellä... Salmella, kävi armeija kamppailua\nelämästä ja kuolemasta. Hän halusi ehtiä leikkiin mahdollisimman pian.\n\nAurinko paistoi lämpimästi. Edellisenä yönä vallinneen sateen jälkeen\nkiilteli kaikki märkänä ympärillä... pellot, vainiot, laihot,\ntalot ja riihet. Ruis oli surkeasti laossa molemmin puolin tietä.\nOsa oli leikattu ja kykki kuhilailla. Nuo ruiskuhilaat muistuttivat\nihmeen elävästi rukoukseen painuneita ihmisiä... kaavut hartioilla\nja päät nöyrästi notkistuneina... kaikki samaa ilmansuuntaa kohti...\naivankuin olisi siinä ollut joukko beduineja, jotka ratsuiltaan\nlaskeutuneina nyt yht'aikaa polvistuivat aamuhartauteen. Tällainen\nkuva välkähti Björnstjernan mielessä hänen ajaessaan hurjaa vauhtia\nyli vesilätäköiden, joita tie oli täynnä.\n\nMutta -- näin pitkälle oli talonpoika päässyt vain muutamissa\nharvoissa paikoissa. Suurimman osan tuleentuvaa viljaa oli vihollinen\npolkenut jalkoihinsa tai ryöstänyt... vihollinen ja oma väki.\nTätä tietä oli Rajevski perääntynyt Lapuan tappion jälkeen, ja oma\nväki marssinut perässä. Molemmat olivat veroittaneet vainioita ja\nruispeltoja sangen rumasti.\n\nAsukkaat valmistautuivat uudelleen pakoon. Monen talon pihalla seisoi\nvalmiiksi köytettyjä kuormia, ja yksi ja toinen tähysti levottomana\neteenpäin kiitävää ratsumiestä.\n\nHän oli aamulla palannut kuninkaan luota Ahvenanmaalta, jonne\noli vienyt Adlercreutzin kertomuksen Lapuan voitosta ja kreivi\nKlingsporin kirjeen. Hänen majesteettinsa oli ollut armollinen ja\nerittäin suopea häntä kohtaan. Aika oli kulunut nopeasti vanhojen\nsotilastoverien luona. Rykmentistä toiseen häntä oli kuljetettu ja\njuhlittu, kuin olisi hän ollut vähintään ylipäällikkö itse. Monet\nmaljat siellä oli juotu ja pidetty monet puheet, joista kaikista\noli uhkunut horjumaton usko vanhan Ruotsin kuntoon ja kykyyn. Alas\nmoskovalainen! Mutta täällä olivat asiat hullusti, aivan hullusti.\n\nKlingsporille hän oli tuonut kuninkaan vastauskirjelmän. Sen\nhän oli omakätisesti ojentanut hänen ylhäisyydelleen tänä\naamuna Lapuan isossa pappilassa. Ylipäällikkö oli ollut tapansa\nmukaan aterioimassa. Ruokaliina kaulassa tämä oli noussut häntä\nvastaanottamaan. \"Kuuletteko tuota\" -- hän oli viitannut Kuortaneelle\nkäsin -- \"jo toista päivää yhtä ja samaa jylinää! Siellä on kovat\npaikat!\" Mutta -- pian hän oli joutunut toisenlaisiin mietteisiin.\n\nKuninkaan kirje oli ollut kaikkea muuta kuin miellyttävä. Klingspor\noli armollisesti anonut hänen majesteettinsa lupaa laivatakseen\narmeijan Vaasan tienoilla ja kuljettaakseen sen Merenkurkun yli\nRuotsiin. Mutta -- tähän ei kuningas ollut suostunut. Ylipäällikkö\npitäköön huolta, että vihollinen voitetaan ja viskataan omien\nrajojensa taakse, joiden yli hänen ei koskaan olisi pitänyt astuakaan.\n\n\"Pitääkö minun heittää ryssä hänen omien rajojensa taakse?\" -- oli\nKlingspor huudahtanut valjuna kuin palttina ja lysähtänyt tuoliinsa.\nTuo näky oli ollut niin koomillinen, että hän oli purskahtanut\nääneensä nauramaan.\n\nHänen ylhäisyytensä oli loukkaantunut. \"Te nauratte, nuori mies...\nmutta mitä pitää minun tehdä?\" Hän oli ollut aivan masennuksissaan.\nPäästäkseen erilleen kiusallisesta heikkoutensa todistajasta hän\noli sitten, viitaten kaukaa kuuluvaan tykinjyskeeseen, kehoittanut\nhäntä lähtemään taistelupaikalle. Ja hän oli mielihyvin käyttänyt\ntilaisuutta hyväkseen.\n\nKaakkoinen ilmanranta kävi yhtenä keskeytymättömänä pauhuna. Se oli\nkuin voimakkaan ukkosen jylinää -- sillä erotuksella vain, ettei\nnäkynyt salamoita. Ilma vavahteli kuin näkymätön, laaja katos, jota\nmyrsky tavantakaa puistaltaa. \"Siellä on kova taistelu\", ajatteli\nBjörnstjerna ja kannusti ratsuaan.\n\nMutta hevonen rupesi kompastelemaan. Hän oli ajanut yhtämittaa\nseitsemän ja puoli penikulmaa ja hät'hätää puhalluttanut Lapualla.\nOlisi pitänyt välttämättä antaa ratsun levähtää, mutta ei ollut\naikaa. Piti vain kiiruhtaa.\n\n       *       *       *       *       *\n\nLähellä Salmea tulivat ensimmäiset pakolaiskuormat vastaan. Naisia,\nvanhuksia ja itkeviä lapsia sekaisin tavaramyttyjen ja säkkien\nkeskellä.\n\nAmmunta oli lakannut. Pariin tuntiin ei ollut kuulunut mitään.\nMerkitsikö se taistelun päättymistä? Hän tiedusteli vastaantulijoilta.\n\n-- Emme me tiedä. Konttelissakin on jo ryssä... järven\nlänsipuolella, -- huusi joku rattailta.\n\n-- Salmen kohdalla on jo, -- huusi toinen. -- Loppu tuli Suomesta!\n\nBjörnstjerna ei joutanut sen pitempiin keskusteluihin, vaan ajoi\neteenpäin. Pian hän oli ehtinyt mäelle, ensimmäisten talojen luo ja\npysähtyi siihen.\n\nHänen ympärillään kihisi miestä kuin heinää, hikisiä, repaleisia\nolentoja, joista toiset kiskoivat tykkiä mäen päälle, toiset\npainuivat tien molemmille puolin, metsään -- enemmistö vasemmalle.\nSiinä oli sekaisin hämäläisiä ja ruotsalaisia -- enimmäkseen\nkuudennen prikaatin miehiä. Viimeksimainitut näyttivät reippailta. He\neivät olleet ottaneet osaa taisteluun.\n\n-- Hyvä päivä, pojat! -- tervehti Björnstjerna. -- Joko te antta\nrysse polkke teiden kantapee?\n\n-- Piru ties, -- vastasi juro hämäläinen, -- mutta kun komennetaan\nperääntymään, niin minkäs teet.\n\nHän tarkasteli kaukoputkella seutua. Maantien vasemmalla puolen,\npitkässä niittyalangossa, joka suikerti maantien vartta pitkin, kohti\nedessä välkkyvää järveä, näkyi viheriäpukuisia joukkoja laajoissa\nryhmissä, osa lepäämässä, osa riveissä. Valkotakkisia husaareja\nratsasteli niityn poikki edestakaisin. Lähellä tienpolveketta,\nmistä maantie kääntyi jyrkästi vasempaan, näkyi tykistöä ja\nmuutamia kasakkaparvia. Jonkun matkan päässä makasivat nurinmenneet\nammusrattaat poikkiteloin tiellä.\n\nOikealla kädellä, kapean salmen toisella puolen, näkyi myös\nvihollisen joukkoja. Aivan rannalla, salmen partaalla, ratsasteli\nsinitakkisia ulaaneja, joiden punapäällyksiset tshakot ja valkoiset\nolkavyöt hauskasti välkähtelivät auringon loisteessa. Pitkien\npiikkien nenässä liehuivat punaiset viirit. Ne lepattelivat\nhiljakseen, ulaanien karkuuttaessa edestakaisin pitkin rantaa.\n\n-- Kenenkäs väkeä nuo ovat tuolla? -- kysyi Björnstjerna paikalle\ntulleelta upseerilta. Se oli kenraali Adlercreutzin veli,\neverstiluutnantti H. Adlercreutz, joka hämäläisineen oli nelisen\ntuntia pidätellyt Kulnevin etujoukkoja Ruonalta tulevalla tiellä.\n\n-- Kuuluu olevan Kosatshkovski... mutta ne eivät ole meitä vielä\nhäirinneet.\n\nHerrat tervehtivät iloisesti toisiaan.\n\n-- Teillä on ollut ankarat paikat?\n\nEverstiluutnantti hymyili vaisusti.\n\n-- Päin Prinkkalaa koko homma! Luulen, että meidän on lähdettävä\ntäältä ennen iltaa.\n\n-- Ei suinkaan!\n\nBjörnstjernan posket hehkuivat.\n\n-- Kamenski on tuolla kaikkine päävoimineen... ja tuolta käsin uhkaa\nsaartoliike.\n\nAdlercreutz osoitti vasemmalle, metsään käsin.\n\n-- Onko sielläkin ryssiä?\n\n-- Siellähän niitä vasta onkin.\n\nBjörnstjerna työnsi kaukoputken osia sisäkkäin ja kysyi:\n\n-- Missä on esikuntapäällikkö?\n\nNuorempi Adlercreutz viittasi mäkeä alas, vasemmalle. Sielläpäin\njossakin hänen pitäisi olla.\n\nBjörnstjerna ratsasti osoitettuun suuntaan. Joka paikassa vilisi\nsotamiehiä. Hän ratsasti 4. prikaatin osastojen läpi. Näki, että\nnämäkin olivat olleet tulessa. Laihoja, kuihtuneita kasvoja joka\npuolella, minne silmänsä käänsi. Björnstjernan loistava univormu\nherätti huomiota. Se mies ei ollut ottanut osaa taisteluun.\n\nAsianomaista hävetti tämä yleinen huomio, jonka hänen ilmestymisensä\naiheutti. Mutta -- hän ei voinut sille mitään.\n\n-- Misse on kenraali Adlercreutz? -- kyseli hän.\n\n-- Tuoli' on... tuon puskan takana.\n\nJa sotamiehen alakuloinen katse saatteli Björnstjernaa.\n\nSiellä istui Adlercreutz ratsun selässä esikuntansa ympäröimänä. Hän\njutteli iloisesti, käännellen säiläänsä, jota parast'aikaa kuivasi.\n\n-- No, tervetuloa, _hedersbror!_ -- huudahti hän reippaasti\nhuomattuaan Björnstjernan. -- Vahinko, ettet ollut täällä\naikaisemmin, olisit saanut nähdä jotakin oikein hauskaa.\n\nJa Adlercreutz kertoi, kuinka hän äsken oli ollut vähällä joutua\nvangiksi. Ryssät olivat murtautuneet maantielle hänen selkänsä taakse\nja käyneet kimppuun. Kaadettuaan ammusrattaat poikkiteloin tielle he\nolivat sulkeneet häneltä paluutien. Siinä oli ollut tiukka paikka.\nHänen säilänsä oli viuhunut tavallista vinhemmin -- kunnes vihdoin\noli läpi auennut, ja hän oli päässyt miestensä luo. Mutta luutnantti\nKlingspor, hänen ylhäisyytensä veljenpoika, oli joutunut vangiksi.\n\n-- Sääli miestä... meni hyvä whistin pelaaja, -- virkkoi Suremain.\n\nToiset nauroivat.\n\n-- Siltä kannaltako sinä miehiä arvostelet -- jäklanamma!\n\nBjörnstjernaa huvitti tämä keskustelu. Niin nämä juttelivat kuin\nkoko sota olisi ollut vain leikkiä. Suremainin takin hiha oli halki\nja toinen olkalippu revennyt. Näki, että hän oli hetki sitten ollut\nahtaassa puristuksessa. Mutta -- yhtä kaikki hän veisteli tuossa\nvitsejä -- kuin ei mitään olisi tapahtunut.\n\nBjörnstjerna rupesi jälleen pohtimaan erästä ajatusta, joka viime\npäivinä oli tavantakaa sukeltanut hänen mieleensä. Hän oli ajatellut\nsitä jo Ahvenanmaalla... noiden iloisten veikkojen parissa...\nsitä, että heillä, ruotsalaisilla, oli yksi vaarallinen heikkous: he\nsuhtautuivat asioihin kovin ylimielisesti. Suremainin sanat olivat\ntaas herättäneet tuon ajatuksen eloon, mutta hän ei ehtinyt pitkälti\nsitä pohtia, kun äkkiä kaukaa vasemmalta jymähti tykin laukaus.\n\n-- Siinä ollaan! Vellikello soi... mutta tällä kertaa se kutsuu\nmeitä työhön.\n\nSuremain korjasi sapelin kanniketta ja katseli ympärilleen säihkyvin\nsilmin.\n\nJokainen paikoilleen! -- huusi Adlercreutz. -- Nyt alkaa loppunäytös!\nBjörnstjerna, jos haluat, lähde mukaan.\n\n-- Tietysti, tietysti!\n\nHäntä harmitti, että toinen saattoi hetkeäkään epäillä hänen tulleen\ntänne vain päältäkatsojaksi.\n\nHe ratsastivat mäkeä ylös metsään ja poikkesivat oikealle. Siellä,\nnoin puolen virstan päässä maantiestä, oli talo, jonka savolaiset\nolivat vallanneet. Se oli Jylhä.\n\nKaksi kuusinaulaista talon edessä mäen reunalla soitteli tuttua\nsäveltään, lähettäen kartesseja niityn yli ryntäävien ryssien\nsilmille. Taistelun melske huumasi Björnstjernan. Tämä oli toista\nkuin Ahvenanmaalla, jossa sotaa käytiin vain pullon korkeilla!\nBjörnstjerna ratsasti patteriin ja koetti ottaa selvää tilanteesta.\nNiittyalanko, jonka alapää näkyi mäelle, ulottui täällä pienen,\nmatkan pohjoiseen. Sitä reunusti molemmilta puolilta sakea metsä,\njonka laita oli jyrkempi täällä, heidän puolellaan. Tämä oli\nkangasta, kumisevaa hiekkakangasta, joka nyt tärähteli tykkien\njyskeestä. Oikealla kädellä ottivat uusmaalaiset vastaan Kulnevin\nrynnäköitä, käyden vuorostaan vastarynnäkköön. Erotti selvästi,\nkuinka nuo harmaatakkiset joukot juoksivat metsänreunasta esiin,\nmäkeä alas, heittäytyen hurraata huutaen vihollisen kimppuun, joka\nvuorostaan perääntyi. Siniset hännystakin liepeet vain vilkkuivat\nkuin pienet liput. Eläköön! Kajahti yhteislaukaus -- mutta nyt\nkipittivät uusmaalaiset vuorostaan pakoon.\n\nTämä oli epätoivoista kamppailua. Ryssä, joka oli käyttänyt taistelun\nkeskeytystä hyväkseen kiertääkseen vihollisen vasemman sivun,\nrynnisti eteenpäin metsässä, niittyalangon pohjoispäässä. Savolaiset\nrupesivat hermostumaan.\n\n-- Piirittävät, piirittävät! -- huusivat miehet.\n\nSitä se suomalainen aina pelkäsi. Björnstjerna muisti, kuinka tämä\nsana sai vanhankin sotamiehen kauhun valtaan. He eivät pystyneet\n\"piirittämään\" miesten vähälukuisuuden vuoksi. Nytkin uhkasi\npakokauhu vallata joukon.\n\n-- Ei ne piiritte! -- huusi hän. -- Soora edestpein ne tulle!\nKatsokaa!\n\nSieltä hyökkäsi jääkäriketju mäen rinnettä ylös. Tykit olivat nyt\naivan tehottomat. Niitä ei ehditty kääntää niin alas, kuin olisi\ntarvittu. Ryssän sotamies pisti kuoliaaksi pari miestä, valtasi\ntykin, huusi ja viittoi tovereilleen. Mutta vastarynnäkkö karkoitti\nheidät.\n\n-- Takaisin, tykit takaisin! -- komensi Björnstjerna, ja patteri\nsiirrettiin lähemmäksi taloa. Siellä se paremmin toimitti tehtävänsä.\nRyssät kiipesivät itsepintaisesti törmää ylös, mutta kartessituli\najoi ne joka kerta verissäpäin takaisin. Metsänreuna oli täynnä\nkaatuneita ja haavoittuneita.\n\n       *       *       *       *       *\n\nTaistelu oli kestänyt suunnilleen kolme tuntia, koko ajan hirvittävän\nvoimakkaana. Suomalaiset, jotka olivat katkeroituneita sen johdosta,\nettä Ruonalta oli suotta aikoja peräännytty, ponnistivat nyt\nviimeiset voimansa. He löivät vihollisen takaisin monet monituiset\nkerrat. Mutta -- lopuksi valtasi Kulnev vereksillä joukoillaan\nJylhän, ja savolaiset juoksivat maantielle, minkä jaloista lähti.\n\nSiihen venäläisten eteneminen kuitenkin pysähtyi. Salmen vasemmalla\nrannalla seisova 1. prikaati, joka oli reservinä, oli vielä\nvoittamatta. He eivät uskaltaneet siis edemmäksi. Mutta talon\nhe pitivät hallussaan kaikista suomalaisten vastaponnistuksista\nhuolimatta. Metsä talon ja maantien välillä oli täynnä huutoa\nja räiskettä. Miehiä juoksi edestakaisin... huohottaen aivan\nuupumaisillaan. \"_Fäll bajonett_!\" kajahti tuon tuostakin. Se oli\nhetken sytyttävä tunnussana. Björnstjerna riehui joukossa kuin\npaholainen. Nyt ei ollut enää hänen univormussaan uutuuden loistetta.\nSe oli vihitty taistelussa, vihitty verellä ja ruudinsavulla.\nKalpeana, silmät suurina hän karahutti sinne, missä tungos oli\ntihein, ja jälleen hän teki saman havainnon kuin Siikajoella, että\nviheriätakkiset kasakat väistyivät hänen tieltään huutaen: \"_Aaa...\nshvedskij barin_!\" Heidän piikkinsä eivät koskeneet häneen.\n\nMutta -- sitten tapahtui yllätys. Suunnilleen viiden tienoissa\nkarahutti Suremain paikalle ja komensi perääntymään. Rummut\npärräsivät pitkin metsää ja maantietä. Takaisin, takaisin! Mitä tämä\nmerkitsi?\n\n-- Takaisin! Ettekö kuule? -- karjui Suremain. -- Valjastakaa tykit\n-- ja takaisin!\n\n-- Kukas sitä vellikelloa nyt soittaa? -- huusi Björnstjerna,\nmuistaen Suremainin äskeiset kolme tuntia sitten lausumat sanat.\n\n-- Adlercreutz!\n\nTaivas ja h--vetti, mitä tämä merkitsi? Juuri kun oltiin saamaisillaan\nuudet lujat asemat, komennettiin takaisin. Björnstjerna ei voinut\nkäsittää mitään. Hän ratsasti hakemaan Adlercreutzia.\n\nTämä seisoi maantiellä, jaellen komentoja ohimarssiville joukoille.\nHattu kädessä hän istui ratsun selässä, ja hänen kasvonsa nykivät\nhermostuneesti.\n\n-- Miksi me peräännymme? -- huusi Björnstjerna ehdittyään paikalle.\n\nAdlercreutz loi häneen raivostuneen katseen. Björnstjerna ei ollut\nennen nähnyt häntä sen näköisenä.\n\n-- Päämaja käskee, h--vetti sentään! Pidä huoli tehtävistäsi.\nBjörnstjerna käänsi ratsunsa jälleen Jylhää kohti. Nyt sieltä\nrynnisti miestä sakeasti kuin luokoa. Kuului kirouksia ja sadatuksia.\nMuuan savolainen juoksi avopäin, nyrkki pystyssä ja karjui:\n\n-- Ryssä on ostanna Ruottin herrat! Saakeli vieköön, pojat!\n\nRuplasta ne myyvät isänmaan!\n\nHäntä ei kukaan joutanut kuuntelemaan. Kaikki painuivat vain\nmaantietä kohti.\n\n-- _Finis Finlandiae!_ [Suomen loppu] -- parkaisi Björnstjerna kuin\nolisi saanut luodin rintaansa.\n\nMutta hänelle huusi nuori, avopäinen luutnantti, joka syöksyi hänen\nohitseen, otsa verta valuen:\n\n-- Ei p--le, ei p--le... _principium_, alku, alku... jumal'auta!\nBjörnstjerna tuijotti häneen ihmeissään. Oljemarck... ja aivan kuin\nraivohullu!\n\nHän yritti huutaa hänelle jotakin, mutta tämä painui maantietä kohti...\navopäin, kompastellen, koko ajan kiroillen ja sadatellen.\n\n\n\n\nXVIII\n\n\nLoppua se merkitsi -- ehdottomasti. Nyt ei kukaan enää jaksanut uskoa\nvoiton mahdollisuuteen.\n\nArmeija perääntyi läpi yön Lapuaa kohti, synkkänä ja lopen uupuneena.\nKatkeruus oli yleinen. Sotamiehet arvostelivat ankarasti ylintä\njohtoa. Ei siinä Klingsporin ja Adlercreutzin nimeä juuri kunnialla\nmainittu. Varsinkin olivat savolaiset erikoisen katkeroituneita.\n\nMistä tämä äkkinäinen perääntyminen?\n\nEverstiluutnantti v. Otterilta oli samana päivänä saapunut raportti,\nettä venäläiset olivat uudelleen vallanneet Kauhajoen, jonka vuoksi\n-- jos he tunkeutuivat edelleen Ilmajoen kautta Lapuaa kohti --\npääarmeija joutuisi vaaralliseen asemaan. Siinä koko syy.\n\nOljemarck oli parin komppanian kera ehtinyt Salmelle taistelun\nviimeisenä päivänä. Koko 2. prikaati oli saanut käskyn kiireesti\nmarssia sinne, mutta ristiriitaisten määräysten vuoksi se myöhästyi.\nNäin ollen Oljemarck oli yksi niitä harvoja 2. prikaatin upseereita,\njoka otti osaa tämän 3-päiväisen taistelun veriseen loppunäytökseen.\n\nHän oli täydellisesti masentunut mies. Siihen ei kuitenkaan\nvaikuttanut niin paljon tämä häviö kuin sielulliset syyt.\n\nVähän ennen Salmelle lähtöään hän oli saanut äidiltään kirjeen,\njoka oli murskannut hänen kauniit unelmansa. Hanna oli mennyt\nsalakihloihin ruhtinas Donatjevin kanssa! Ruhtinas oli ruvennut\nkäymään talossa, piirittänyt Hannaa, joka vihdoin oli taipunut.\nSellaista oli naisen rakkaus!\n\nHän oli viime viikkoina elänyt siinä uskossa, että Hanna rakasti\nhäntä. Oli ollut suloista haaveilla hänestä nuotiotulen ääressä ja\nuskoa armeijan voittoon. Usko Hannan rakkauteen oli tehnyt hänestä\nentisten mielipiteidensä kieltäjän: hän ei ollut enää toivonut Suomen\naseman korjautumista Venäjän yhteydessä.\n\nMutta -- nyt oli kaikki kuin yhdellä iskulla muuttunut. Hanna\noli mennyt, hän oli ryssän morsian. Tämän tiedon aiheuttama\ntuska herätti eloon vanhan Anjalan perinnön: oli jossakin määrin\nlohduttavaa ajatella taas päinvastoin kuin entinen Hanna Enefelt.\nTässä tuskassaan hän ei hetkeksikään ottanut huomioon, että hän\nsiten luovutti viholliselle toisenkin, jota palavasti rakasti: oman\nisänmaansa. Donatjev merkitsi hänelle vain morsiamen ryöstäjää, mutta\nei sen valtakunnan edustajaa, joka ottaisi haltuunsa Suomen.\n\nTaistelun tuoksinassa hän oli pannut tämän murheellisen uutisen\ntodenperäisyyden riippumaan muutamista sen kuluessa sattuneista\nyksityistapauksista. Vanha halu antaa erinäisten sattumien näytellä\nkohtalon osaa oli jälleen vallannut hänet. Kyllä hän ymmärsi, ettei\nse asiaa muuttanut -- mutta tuntui jollakin tavoin helpommalta\nleikkiä tuolla lailla. \"Jos isken tuon ryssän maahan -- on koko\njuttu valhetta ja äiti käsittänyt väärin!\" -- oli kaikunut hänen\nmielessään. Hän oli hyökännyt ryssän jääkäriä vastaan ja yhdellä\nhuitaisulla sivaltanut hänen päänsä halki. Tönttöhattu oli haljennut\nkuin laho kannon pökkelö ja mies vaipunut ääntä päästämättä kenttään.\nSe oli ollut vaarallista leikkiä ja tullut vielä vaarallisemmaksi sen\nvuoksi, että hän aivan kuin uhmaten oli pannut henkensä alttiiksi.\nMutta hän oli innostunut. \"Pitipähän paikkansa -- piti!\" -- oli hän\najatellut. Hän oli tapellut rakastettunsa puolesta kuin leijona.\nHänen tieltänsä oli vihollinen kauhusta karjaisten väistynyt. Hän\noli ollut hirvittävä nähdä. Kuin kuoleman enkeli hän oli huhtonut\nryssäparvessa ja kaatanut kymmeniä.\n\nLopuksi hän oli kohonnut sellaiseen hengen voimaan, että oli koko\ntaistelun tuloksen pannut riippumaan siitä, oliko tuo tieto tosi vai\nväärä. Hän oli ollut kuin uhkapelaaja, joka pelipöydälle heittää\nviimeiset rahansa ja päättää: jos häviän, ammun itseni. Niin hänkin\noli tehnyt. Hyökäten sakeimpaan vihollisparveen hän oli ajatellut:\n\"Jos se on valhetta, voitamme, ja Hanna on edelleenkin minun!\" Hei\n-- hän oli syössyt vihollisupseeria vastaan, yrittäen lävistää tätä\nmiekallaan. Hän ei ollut tahtonut listiä tältä päätä kuin naurista --\nritarillinen pisto suoraan rintaan! Mutta sapelin kärki oli sattunut\nolkavyön solkeen... vihollisupseeri oli lyönyt hatun hänen päästään,\nhaavoittanut häntä otsaan -- ja siinä samassa oli kajahtanut\nAdlercreutzin adjutantin G. von Etterin huuto: \"Porilaiset takaisin!\nMars, mars! Rintama perääntyy!\" Hän oli ollut niin huumaantunut,\nettei ollut tajunnut mitään -- kunnes äskeinen vihollisupseeri oli\nuudelleen ollut hänen kimpussaan. \"Antautukaa!\" oli tämä huutanut\nsaksaksi. Mutta Oljemarck oli iskenyt miekan hänen kädestään ja\nrientänyt perääntyvien miestensä jälkeen. Siinä mylläkässä hän oli\nsivuuttanut Björnstjernan.\n\nTätä kaikkea hän nyt muisteli, avopäin marssiessaan komppaniansa\netunenässä. Perässä tuleva komppania vaihtoi laukauksia takaa-ajavan\nvihollisen kanssa. Hevonen oli jäänyt kylään Mikon hoitoon, eikä hän\nkummastakaan tiennyt mitään. Mutta ne olivat nyt pikkuasioita...\n\nYö oli säkkipimeä, ja satoi. Silloin tällöin kajahti jokin yksinäinen\nlaukaus. Taivaskin itki sitä murhetta, joka Henrik August Oljemarckin\nsydämessä velloi. Hän koetti ajatella maan kohtaloa, mutta ajatus\nkiersi vain Hannaa. \"Ryssän otti!\" takoi hänen aivoissaan, ja nämä\najatukset Hannasta ja isänmaasta sekaantuivat niin hänen päässään,\nettä hän oli täydellisesti umpikujassa.\n\nMitenkä nyt kävisi? Suomi oli mennyttä. Kun jo _toinen_ kerta\nlähdettiin painamaan pohjoista kohti, oli se vain kovan kohtalon\nmääräyksen täyttämistä. Suomi oli mennyttä. Venäjä valloittaisi sen\n-- oli jo melkein valloittanut. Mutta -- entä sitten?\n\nUskalsiko ihminen tällaisessa tilanteessa toivoa tulevaisuudelta\nmitään? Kun kerran kaikki kauneimmat unelmat oli armotta murskattu\n-- jäikö mitään jäljelle? Isänmaa. Millainen isänmaa? Björnstjerna\noli ollut oikeassa... tämä oli _finis Finlandiae_ -- Suomen loppu.\nHän oli vain huutanut vastalauseensa kuin pitääkseen itseään edes\njollakin tavoin pystyssä häviön hetkenä -- häviön, joka merkitsi\nhänelle kaksinkertaista häviötä.\n\nKaikki oli mennyttä -- rakkaus, isänmaa, toivo. Ei kannattanut\najatella niitä. Tämä lopen uupunut, avopäin laahustava olento oli\nvain raunio, ihmisraunio, jonka suurin onni olisi ollut saada kuolla.\n\nSade valui virtanaan. Hän ihmetteli, miksi hänen tukkansa kastui.\nNiin, hänellä ei ollut hattua. Hän oli menettänyt sen taistelun\ntemmellyksessä...\n\nHän pyyhkäisi otsaansa. Oh, niin märkää, niin märkää... ja niin\nkuumaa samalla. Hänen päänsä oli polttavan kuuma. Takana marssiva\nsotamies huomasi hänen liikkeensä ja tarjosi hattuaan.\n\n-- Herra luutnantin pää kastuu kokonaan.\n\nHän teki torjuvan liikkeen. Sydänalassa vain oudosti läikähti, kun\nhän kuuli sotamiehen sanat. Sellainen rehti ja uskollinen väki,\nja sellaisen kohtalon alainen... Hyvä Jumala! Hänen piti saada\nkeskustella jonkun kanssa. Upseereita ei ollut lähettyvillä. Siinä\nmarssi aliruotumestari hänen takanaan. Oljemarck jättäytyi miehen\nrinnalle.\n\n-- Kuulehan... jutellaan vähän... minä olen niin sairas. Älä\najattele, että olen sinun esimiehesi. Jutellaan niinkuin toverit,\nystävät.\n\nAliruotumestari oli hämmästynyt. Heidän luutnanttinsa oli tunnettu\nomituiseksi mieheksi. Mutta -- tämä oli kaikkein omituisinta.\n\n-- Niinkuin herra luutnantti käskee...\n\n-- Kuule... mitä sinä ajattelet?\n\n-- Mistä, herra luutnantti?\n\n-- Tästä kaikesta.\n\n-- En muuta, kuin että pääsisin kotiin eukon ja lasten luo.\nOljemarckin sydämeen pisti. Tuolla miehellä oli jotakin, jonka vuoksi\nelää. Olihan hänelläkin... äiti. Mutta hän oli tänä hetkenä niin\nkaukainen.\n\n-- Mutta -- mitä ajattelet tästä maasta?\n\n-- Mitäpä siitä... herra luutnantti, se on mennyttä... ei kannata\najatella. Kun merimies haaksirikossa menettää laivansa, ei hän enää\nsitä ajattele. Pääasia, että on itse pelastunut.\n\nSillä tavalla ajatteli tämä aliruotumestari... entinen merimies.\nOljemarck oli kauan vaiti. Takariveistä kuului vain puoleksi\ntukahdutettuja kirouksia.\n\n-- Mutta... mitä ajattelet meistä... armeijasta? -- kysyi hän\nsitten.\n\nNyt oli aliruotumestari puolestaan pitkän aikaa vaiti.\n\n-- Mitäpä siitä, herra luutnantti, -- vastasi hän viimein -- joka\njää, se jää. Pääasia, että on täyttänyt velvollisuutensa. Niin on\nmerelläkin... Ja sinne kai minä tästä painun... jos hengissä\nselviän.\n\n-- Mutta... entä vaimo ja lapset?\n\n-- No... ne saavat taas tottua odottamaan, niinkuin tähänkin asti.\nTulee mies merentakainen, vaan ei turpehen alainen.\n\nOljemarck vaikeni. Tuo mies oli onnellinen, hänellä oli elämässä\nkiinnekohta... vaimo ja lapset. Ja pakopaikkana meri. Oliko hänellä\nmitään vastaavaa?\n\nNiin -- maanviljelys, mutta se ei tuntunut nyt riittävän. Mitäpä\nmerkitsi raataa orjana orjuuden maassa! Jotakin korkeampaa piti\nolla... jotakin, jossa voisi vaikuttaa toisten hyväksi -- niinkuin\ntuo entinen merimies omiensa. Mutta -- mitä se olisi... mistä sen\nkeksisi?\n\nÄiti? Hän kuolisi -- ja sen jälkeen hänellä ei olisi ketään. Naapurit...\nalustalaiset -- mitäpä hän heidän hyväkseen pystyisi tekemään.\nMikon perheestä hän nyt saisi huolehtia, jos tämä oli joutunut\nsotavangiksi eikä palaisi. Ei -- pitäisi olla jotakin korkeampaa...\nlaajakantoisempaa, mutta mitä?\n\nHän muisti Turun aikaansa. Silloin hän lueskeli... teologiaakin\nkaksi vuotta. Pari pientä tutkintoa vain, niin hän olisi ollut valmis\npappi. Miksei hän silloin ollut tutkintoa suorittanut? Sotilasveri\noli vienyt voiton -- niin sekin, mutta vielä enemmän se seikka, että\nhän halusi olla Hannan läheisyydessä. Mutta -- nyt... nyt hän ei\nvoisi sotilaana palvella -- nyt kun ryssä valtasi maan. Ei hän niin\nvain niskojaan taivuttaisi! Mutta -- pappina... siinä virassa hän\nolisi vapaampi... ts. hän ei tarvitsisi niin kiinteästi palvella\nsortajaa. Hän voisi opettaa, valistaa, kasvattaa... mitä? Suomen\nkansaako? Niin -- mutta ennen kaikkea voidakseen palvella Vanhassa\nSuomessa siinä seurakunnassa, missä ruhtinas Donatjevin isällä oli\nmaatilansa ja jossa poikakin varmasti kesiään tulisi viettämään. Aina\nvain Hanna -- aina vain! Hän ei ikinä pääsisi Hannasta eroon! Hän\ntunsi tänä sysimustana yönä olevansa kahlehdittu häneen iäksi. Tekipä\nHanna mitä hyvänsä -- hän ei saattaisi tuomita häntä. Korkeintaan\nvain surra. Taistelun tuoksinassa hän oli tuntenut halveksivansa\nHannaa ja vihaavansa ryssää, vihaavansa verisesti. Mutta nyt -- kun\nhän asiaa ajatteli, hän melkein katui, että oli surmannut niin monta.\nNehän olivat Hannan sulhasen maanmiehiä... samaa heimoa ja kansaa.\nMitä Hanna rakasti... sitä täytyi hänenkin rakastaa... Kun Hanna\noli ottanut heidät suojelukseensa, oli rikos taistella heitä vastaan\nja surmata heitä. Hanna kohosi päätekijäksi -- ruhtinas vaipui\nvarjoon. Hanna oli ottanut Donatjevin eikä päinvastoin -- olihan hän\nmonta vuotta vanhempi. Siis Hannaa hänen pitäisi ennen kaikkea vihata\nja halveksia. Mutta -- hän ei saattanut sitä tehdä... ei vaikka\nolisi henki riistetty. Se oli katkeraa!\n\n\"Anna anteeksi, Hanna, että surmasin niin monta!\" -- rukoili hän\nhengessään, ja hänen sydäntään kaihersi ääretön sääli ja ikävä.\n\nPäätä poltti ja ohimoissa jyskytti. \"Ampuvatko ne vielä?\" kyseli hän\nitseltään, ja hänen teki mieli kieltää miehiään. Mutta -- ei... se\noli vain kuumeen jyskytystä hänen päässään. Vihollinen oli nähtävästi\nluopunut takaa-ajosta. Se oli hyvä... nyt ei ainakaan hän joutuisi\nkiusaukseen rikkoa Hannaa vastaan...\n\nYht'äkkiä hän muisti keskustelun tovereidensa kanssa Pattijoella. Hän\noli selittänyt heille Suomen tulevaisuutta. Parempi, että venäläinen\nkorjasi tämän maan, kuin että se edelleenkin jäisi Ruotsin haltuun...\n\nHän oli puhunut \"voileivistä\"... mitä hän olikaan sanonut? Niin...\nettä armeijan vastoinkäymiset olivat kuin \"voileipiä\", joita hänen\n\"kivensä\" otti... niin ja niin monta. Hänellä oli jonkinlainen\nkaukonäkijän lahja. -- Mutta -- tämä viimeinen -- tämä 3-päiväinen\ntaistelu oli kaikkein suurin ja mahtavin, joka tuli kuin lahjana...\nkuin kaupantekiäisiksi. Noin komean hypyn se _vielä_ otti...\nja painui sitten umpisukkeloon. Hän oli poikasena näyttänyt tuota\ntaitoa Hannalle monen monta kertaa Päijänteen rannalla. Ja Hanna oli\nihaillut häntä...\n\n\"Tämä on kaikkein komein, Hanna... tämä Ruona ja Salmi! Katsopas,\nkuinka mahtavan hyppäyksen vielä teki... Lapuan ja Alavuden yli...\nennenkuin painui umpisukkeloon...\"\n\nHän naurahti onnellisena... hänellä oli korkea kuume. Miesten\nlaahaavat askeleet kuulostivat hänestä tavattoman kovilta...\nikäänkuin olisi iso lintu levittänyt siipiään hänen päänsä päällä.\n\"Älä sinä tuijaile siinä... puhkaiset vielä silmän...!\"\n\nKuka se kirosi niin tavattoman karkeasti? Hänkö? Ei -- se\nkajahti rivistä hänen takaansa -- samoin kuin tuo äskeinen puhe\n\"tuijailemisesta\". Siellä kompasteli joku mies ja oli ollut vähällä\npistää toveriaan silmään... pistimenkärjellä...\n\nJa yht'äkkiä hänelle taas selkeni, missä oltiin...\nperääntymisretkellä, ja mitä oli tapahtunut äsken ja muutama päivä\naikaisemmin. Hänhän oli saanut kirjeen -- niin... äidiltä. Ja siinä\nkirjeessä --.\n\nHänet valtasi taas sanoin selittämätön tuska. Olisi ollut paljon\nhelpompi, jos Hanna olisi kuollut. Silloin hän olisi saattanut\nkuvitella tämän henkien maailmasta seuraavan hänen tietään...\nkulkevan rinnalla ja auttavan elämän vaikeuksissa.\n\nMutta -- nyt -- ah! Teki sydämelle hyvää, kun riveistä kajahteli\nkirouksia. Siellä upiuupuneet miehet kompastelivat... sadattelivat\nsadetta ja tätä kurjaa yöllistä taivallusta. He olivat äärimmäisen\nepätoivoisia. Kirotkoot vain... se oli hyvä... kirosivat hänenkin\npuolestaan! Sillä mitä olikaan tapahtunut? Ryssä, verikoira, oli\nryöstänyt hänen morsiamensa... hänen suloisen Hannansa! Aaaah...\nhän olisi tahtonut saada käsiinsä sen ruhtinaan... nähdä hänen\nsydänverensä vuotavan! Kuinka hän olisikaan siitä iloinnut!\n\nHän komensi \"seis!\" Miekka paljastettuna hän hoiperteli rivien ohi ja\ntarkasteli miehiään. Aa... näillä miehillä hän tekisi ihmeitä!\n\n-- Täyskäännös! Eteenpäin... mars!\n\nAliruotumestari juoksi hänen luokseen. Mitä nyt? Eihän vihollista\nnäkynyt, ei kuulunut.\n\n-- Herra luutnantti, herra luutnantti... mikä teitä vaivaa? --\nsopotti hän nähdessään, kuinka Oljemarck samassa kaatui tielle\npitkäkseen.\n\nKomppania oli pysähtynyt ja joutunut epäjärjestykseen. Muutamat\nrivistöt olivat seuranneet komentoa ja seisoivat nyt vastatusten\ntoisten kanssa. Pistimet kalisivat yhteen.\n\n-- Mikä luutnantille tuli? Äsken vielä jutteli niinkuin tavallisesti?\n-- ihmetteli aliruotumestari.\n\n-- Pyörtyi... on haava otsassa, -- selitti vääpeli, joka oli iskenyt\ntulta.\n\nMiehet kerääntyivät päällikkönsä ympärille, joka makasi valjuna,\nsilmät ummessa. Huulet liikkuivat hiljaa.\n\n-- Kuoliko se? -- kysäisi joku hätääntyneenä.\n\n-- Eikö mitä! -- toimesi vääpeli. -- Antakaa kenttäpullo... viinaa.\n\nPullo ojennettiin, ja hetken kuluttua avasi Oljemarck silmänsä. Ne\nkiilsivät kuumeesta. Hän katseli ihmeissään vääpeliä ja ympärillä\nseisovia miehiä, joista useat nyt olivat iskeneet tulta.\n\n-- Stark... joh-da sinä... minua nukuttaa, -- sopersi hän silmät\nummessa.\n\nVääpeli komensi laittamaan tilapäiset paarit ja kantamaan luutnanttia.\n\n-- No... mikä siellä tuli? -- huusi kiukkuinen upseerin ääni\ntakimmaisesta komppaniasta. Sekin oli pysähtynyt.\n\n-- Luutnantti pyörtyi.\n\nJälkimmäisen komppanian vänrikki tuli katsomaan.\n\n-- Laittakaa paarit, -- komensi hänkin. -- Emme me jouda tässä\nseisomaan. Ryssä on vielä kintereillä.\n\nSamassa kajahti laukaus. Välähti vain kerran pimeässä, ja luoti\nvihelsi miesten päiden yli.\n\n-- Ket-juun! -- kaikui vänrikin ääni rauhallisena, ja miehet\nriensivät täyttämään käskyä. Syntyi laukausten vaihto, jonka\nkestäessä Oljemarck avasi silmänsä.\n\n-- Ei saa ampua, pojat, -- sanoi hän tavattoman vakavana ja pudisti\npäätään.\n\nSillä välin oli paarit saatu valmiiksi ja Oljemarck nostettu niille.\nKomppaniat lähtivät jatkamaan marssiaan.\n\nMuutamien laukausten perästä tuli taas hiljaisuus. Ei kuulunut muuta\nkuin sotamiesten laahustava käynti.\n\nTapaus oli vaikuttanut jollakin tavoin virkistävästi. Miehet eivät\nnyt ajatelleet murheellista tilaansa. Se oli nyt heistä aivan liian\ntavallista kiinnittääkseen erikoisemmin kenenkään huomiota. Enemmän\nheitä kiinnosti luutnantin omituinen käyttäytyminen.\n\n-- Se komensi kokokäännöksen. Mitähän se meinasi?\n\n-- Kuumehoureissaan teki...\n\n-- Se on sisukas mies... marssii, kunnes kaatuu. Ei kai se tuohon\nmenne?\n\n-- Eikö mitä... kyllä se siitä kostuu. Näittekö, miten se tappelussa\nhalkoi ryssänkalloja. Ihan hirvitti.\n\nKyllä se oli nähty.\n\n-- Mutta... nyt kielsi ampumasta.\n\n-- Hourasi... tietysti.\n\nNiinpä se. Uupui tässä mies... parempikin.\n\nMiehet marssivat luutnantin paarien jäljessä, ja keskustelu kääntyi\ntoisaalle. Mutta -- ei nytkään taisteluun, vaan parastaikaa\nvaluvaan sateeseen. Lyötiin vetoa siitä, milloin se lakkaisi. Muuan\nMerikarvian poika väitti, että puolen tunnin kuluessa, mutta hänen\nvierustoverinsa pani vastaan: ei lakkaisi koko yönä.\n\n-- Paljonko pannaan?\n\n-- No tuo viina, joka on kenttäpullossasi.\n\nSelvä! Nyt seurasi jokainen jännittyneenä vedonlyönnin tulosta.\nSanoma siitä oli kulkenut mies mieheltä läpi koko komppanian.\nNaureskeltiin ja juteltiin. Jokainen ajatteli vedonlyöntiä ja unohti\nluutnantin kokonaan.\n\n-- Ei lakkaa... viinansa piti mies.\n\n-- Lakkaa... harvemmin jo tipahuttelee. Viinansa otti mies. Ja\nniin kävikin. Ennenkuin saavuttiin Tiistenjoelle, oli sade tauonnut\nkokonaan, eikä siihen ollut kulunut puoltakaan tuntia. Alkoikin jo\nolla aamupuoli.\n\n-- No... pullo tänne! -- nauroi Merikarvian poika ja saatuaan\nkenttäpullon haltuunsa pulputti sen sisällön yhdellä kertaa kurkusta\nalas.\n\nHänelle naurettiin.\n\n-- No... sait nyt lämmikettä.\n\n-- Jo-ho! Sillä kylläpä sitä tarvitaankin.\n\nEi päässyt nytkään miehistö katon alle, vaan leiriytyi tulien ääreen\nTiistenjoen märille pelloille.\n\nOljemarck kannettiin muutamaan mökkiin, joka sijaitsi matalalla\nmäellä. Paarien etumies yritti kiertää mäen, luullen perässä tulevan\ntarkoittaneen mökkiä mäen takana. Tämä ärjäisi silloin:\n\n-- Eteenpäin ja... ylöspäin! Missä sun silmäsi ovat?\n\n\n\n\nXIX\n\n\nMitä seuraavan viikon aikana tapahtui, siitä ei Oljemarck tiennyt\nmitään. Hän makasi kovassa kuumeessa saniteettirattailla ja seurasi\ntiedottomana perääntyvää armeijaa, joka nyt oli jättänyt Lapuan ja\nmarssi Vaasaa kohti.\n\nTästä perääntymissuunnasta oli päämajassa käyty kiivaita\nneuvotteluja, joihin myös oli ottanut osaa kenraali Ernst\nv. Vegesack. Hän oli pienen apujoukon kanssa noussut maihin\nKristiinankaupungin luona ja yhtynyt rantatiellä toimivaan 2.\nprikaatiin. Elokuun 31. p:nä hän oli saapunut päämajaan ottaakseen --\nkuten sanottu -- osaa siellä käytäviin neuvotteluihin.\n\nHän oli kannattanut Uudenkaarlepyyn tietä. Sinne oli armeijan\nsuunnattava kulkunsa. Olihan venäläisellä joukkoja Lintulahden\ntiellä, eikä Fieandtista, tuosta kovan onnen miehestä, ollut turvaa.\nHänen osakseen oli suotu vain tappioita.\n\nMutta Adlercreutz, Aminoff ja Klingspor olivat olleet toista mieltä\n-- viimeksimainittu varsinkin. Hän oli puoltanut perääntymistä Vaasaa\nkohti. Tuon kaupungin lähistölle oli koottava koko armeija ja sitten\nase kädessä murtauduttava joko pohjoiseen tai etelään -- miten\ntilanne vaati. Sitäpaitsi oli Vaasasta mukavin meriyhteys Ruotsiin\n-- ja pahimmassa tapauksessa saattoi armeijan siellä marssittaa\nlaivoihin. Siitä huolimatta, että kuningas oli nimenomaan hyljännyt\nviimeksimainitun ehdotuksen, hautoi Klingspor sitä mielessään\nviimeisenä pelastuskeinona.\n\nNäin oli siis perääntymistieksi valittu suunta, jota\nsotahistorioitsijat ovat aina ihmetelleet. Mutta -- omituista kyllä\n-- venäläisten ylipäällikkö, kreivi Kamenski, teki saman virheen. Sen\nsijaan, että olisi pääjoukoillaan kääntynyt Uudenkaarlepyyn tielle,\nlähetti hän vain pienemmän osaston seuraamaan everstiluutnantti K.\nH. Reutersköldiä, joka yhden pataljoonan kanssa marssi Kauhavan ja\nHärmän kautta Uuttakaarlepyytä kohti.\n\nEri joukko-osastot olivat yhtyneet Ylistarossa. Siellä ne oli\nuudelleen järjestetty. Ruonan ja Salmen taistelujen jälkeen oli\narmeijan vahvuus vähentynyt noin 1 000 miehellä, haavoittuneet ja\nvangit mukaan luettuina. Yhteenlaskettuna se muodosti sentään vielä\nmelko huomattavan voiman -- melkein tasaväkisen venäläisten kanssa.\nMutta kun Aminoff ja Klingspor olivat Lapualla sopineet, ettei\nmihinkään suurempiin taisteluihin enää ryhdyttäisi, ei niitä siis\nyritetty, vaan jatkettiin hiljaa perääntymistä. Pienempien kahakoiden\njälkeen saavuttiin syyskuun 11 päivän illalla Vähäänkyröön.\n\n       *       *       *       *       *\n\nMuutaman mökin portailla, aivan maantien laidassa, istui nuori,\n18-vuotias vänrikki, katsellen eri joukko-osastojen ohimarssia.\nNiitä saapui kylään yhtenään, toinen toisensa jälkeen. Univormustaan\npäättäen hän kuului ruotsinmaalaisiin joukkoihin -- Västmanlannin\nrykmenttiin. Hänen osastonsa oli saapunut päivällä. Kaikki oli tälle\nnuorelle miehelle tällä puolen Pohjanlahden niin uutta ja outoa,\nettei hän lakannut ihmettelemästä.\n\nEnnen kaikkea ihmiset... Hän ihmetteli noita ryysyihin puettuja\nsotamiehiä, jotka marssivat tuosta ohi. Kotimaassaan hän oli kuullut\nheidän sankaritöistään. Savon jääkärit! Ne mahtoivat olla uljaita\nmiehiä. Hän oli kuvitellut niiden loistavia univormuja, komeaa\nulkomuotoa ja säihkyvää katsetta -- sellaisia olivat sankarit,\njotka Suomessa taistelivat ryssää vastaan. Ja kuinka tavattomasti\nhän oli hämmästynyt, kun hän tänään ensi kerran oli nähnyt heidät\nleiritulilla, jonkin matkan päässä kylästä. Rumia, tökeröitä naamoja\nperunanenineen ja tihrusilmineen. Ei mitään kotkan katsetta --\nvarjele! -- vaan ystävällinen, lempeä tuike syvältä silmäkuopista.\nToden totta -- hänen kuvitelmansa olivat täydellisesti särkyneet.\n\nSiinä niitä marssi taas ohi... kumaraisia, parrakkaita miehiä,\nkasvot uurteita täynnä. Ei noita juuri sotilaspuku koristanut.\nVaaleanharmaissa takeissaan ja vihertävissä hatuissaan he olivat\nkuin mitäkin apinoita... kuin ilveilijöiksi puettuja. Kun heitä\nkatseli, ei voinut ymmärtää, että maine kulki heidän kantapäillään.\nHe näyttivät naurettavilta. Mutta -- he _olivat_ Savon jääkäreitä,\nkunnian kruunaamia miehiä jok'ikinen -- se täytyi uskoa.\n\nNuori vänrikki silmäsi olkalippujaan ja verraten siistiä asetakkiaan,\njonka napit olivat tiukasti kiinni. Hän häpesi hienouttaan. He,\nruotsalaiset, olivat lähteneet sotaan kuin paraatiin... uudet\nunivormut yllä -- niinkuin se olisi ollut pääasia. Nyt hän ymmärsi.\nSotamies, joka oli tottunut nurkumatta kestämään sodan vaivoja, oli\nsentään toista kuin paraatiin pukeutunut keikaroitsija...\n\nSiinä marssi ohi Tohmajärven pataljoona, Karjalan jääkäreitä.\nMultanen ja Hirvonen talsivat laitimmaisina. Kovin oli sotaretki\npahoin pidellyt miekkoisia, mutta karjalainen iloisuus oli vielä\njäljellä.\n\n-- Katohan tuota... siinähän on korree poika, -- suhahti Multanen.\n-- Noama valakea kuin piimä ja silimät kuin suihtirenkaat. Majur\ntaitaa olla.\n\n-- No olet sinäkin, -- mörisi Hirvonen -- vuoden sotaa käynyt etkä\ntunne herroja! Vänrikkihän tuo on.\n\n-- Mitäs väkkee se on -- ei ou meikäläisiä.\n\n-- Ruotsalaisia... niitä vastatulleita.\n\n-- Yhyy, -- pani Multanen, -- eivät ou sitten vielä isosti\nruutinsavvuu haistelleet -- Kutaa, kampraat!\n\n-- Perhana! Niinkö sinä upseeria puhuttelet? -- torui Hirvonen.\n\n-- Poikanenhan tuo on vielä, -- puolusteli Multanen.\n\nMutta nuori vänrikki ei ollut ylpeä arvostaan. Hän ymmärsi\nsuomalaisen ystävällisyyden.\n\n-- Hyvää päivää, hyvää päivää. Tervetuloa! -- huuteli hän, kättänsä\npuistaen.\n\n-- Eipähän suuttunna, kun kättä puistelj, -- selitti Multanen.\n\n-- Piti sinua tyhmänä.\n\n-- Tyhymähän mie ounnii... mutta ei tänne liikaa viisaista oukkaan...\npelekeevät.\n\nJa Multanen naurahti lyhyeen.\n\nVänrikki oli saanut toverin viereensä istumaan. Se oli myös vänrikki,\npieni, pullea mies, jonka kasvoilla asui ainainen hyvätuuli.\n\n-- Sinä se vain täällä näitä suomalaisia ihailet! Potria poikia!\n\nTämä kertoi äskeisestä Karjalan jääkärin tervehdyksestä. Lihava\nnauraa hohotti:\n\n-- Putkaan olisi se mies joutunut meidän joukossamme.\n\n-- Älähän puhu... minä olen ylpeä siitä tervehdyksestä.\n\n-- Ai, ai kun sinä olet sentimentaalinen! -- kiusoitteli toveri. --\nKyllä se tällä retkellä lähtee. Hän seurasi uteliaana ohimarssivia\njoukko-osastoja. Mutta toinen ei kuunnellut häntä.\n\n-- Katsopas tykistöä! -- huudahti hän.\n\nSiinä romisi ohi tykkipatteri -- kaksi kuuden naulan heelviikiä.\nToverusten huomio kiintyi etumaista tykkiä vetävän valjakon\nkeskimmäisellä hevosella ratsastavaan mieheen. Lyhyt, tyllerö, pyöreä\nkuin makkara istui hevosen seljässä suorana kuin seiväs, pää hiukan\ntakakenossa. Ahtaaksi käynyt asetakki oli ukkelin hyvinvointisuuden\nvuoksi seljästä pahasti pingollaan. Kaulus törrötti pystyssä leuan\nalta rutistuneena. Mutta -- se mikä vänrikkien huomiota eniten\nkiinnitti, oli miekkoisen hattulaite. Leveä huivi kulki hatun\nreunoilta leuan alle, mistä solmussa olevat huivinnurkat sojottivat\neteenpäin kuin kaksijakoinen parta. Naama oli pyöreä kuin kuu ja\npunainen kuin keitetty krapu. Mutta uljaasti hän teki kunniaa,\nkääntäen päätään rappusilla istuviin upseereihin päin.\n\n-- No... terve, terve -- huutelivat vänrikit. -- Siinähän ajaa itse\nSancho Panza! Missä on Don Quijote?\n\nHeidät oli vallannut sellainen poikamainen viileys. Varsinkaan paksu\nei tahtonut pysyä nahoissaan.\n\n-- Näitkö -- voi helssige... sellainen tykkimies! -- Ja paksu matki\nKukko-Kallen ryhtiä (sillä se oli hän), nauraen ihan pakahtuakseen.\n\n\"Hyvänäpä pitivät\", ajatteli Kalle, vilkaisten taaksensa.\n\n-- Olikos ne kenraaleja? -- kysyi hän takavaljakon vasemmanpuoleisen\nhevosen ratsastajalta.\n\n-- Se laihempi oli itse kuningas, -- veisteli tämä.\n\n-- Älä...\n\n-- No varmasti! Etkös ole kuvasta nähnyt?\n\nOlihan Kalle kuninkaan kuvan nähnyt kotipappilan salin seinällä.\nKerran elämässään hän oli saanut siihen huoneeseen kurkistaa...\nkerran, kun rovasti ja ruustinna olivat olleet pitäjällä. Se oli\ntapahtunut hänen rippikouluaikanaan. Piika-Mari oli vienyt hänet\nsalin ovelle ja näyttänyt: \"Katohan, Kalle... tämmöinen se on\nrovastin sali.\" Siellä peräseinällä oli riippunut kuninkaan kuva.\n\n-- Mutta se oli laihempi ja soikkomuotoisempi... -- virkkoi hän\nhetken perästä. Hän ei oikein jaksanut uskoa toverin puhetta.\n\n-- Herrat lihovat nopeasti, -- veisteli tämä edelleen.\n\n-- Patteri -- seis! -- kajahti samassa komento.\n\nMiehet hyppäsivät hevosilta alas ja rupesivat niitä riisumaan. He\nolivat suuren talon edustalla. Tänne näkyi selvästi tuo äskeinen\nmökki ja sen portailla istuvat herrat. Nyt sinne kannettiin jotakin\nsairasta. Herrat hypähtivät pystyyn ja hävisivät huoneeseen.\n\n       *       *       *       *       *\n\nOljemarck oli kannettu ruotsinmaalaisten vänrikkien majapaikkaan.\nVarovasti laskivat sotamiehet hänet vuoteelle, joka oli kamarin\nperäseinällä. Hänen olkalippunsa olivat niin kuluneet, etteivät\nvänrikit aluksi saaneet selvää, minkäarvoinen mies hän oli.\nKohteliaasti kumartaen he esittivät itsensä.\n\n-- Ljunggren, vänrikki Västmanlannin rykmentistä.\n\n-- Törneblad, samoin.\n\nOljemarck mainitsi nimensä ja arvonsa. Hän oli vielä niin heikko,\nettei jaksanut olla ylhäällä.\n\nYhdeksän päivää hän oli nyt maannut, ja niistä suurimman osan\ntajuttomana. Oli sula ihme, ettei hän ollut henkeänsä heittänyt.\nVälskäri oli iskenyt hänestä suonta silloin tällöin, ja se oli vielä\nenemmän heikontanut häntä.\n\nMutta hän oli nuori ja hänellä oli terve sydän. Sitä eivät olleet\npystyneet murtamaan sodan vaivat eivätkä koetut pettymykset. Ei\nHannan menetyskään. Se löi vielä kirkkaasti.\n\nRuotsinmaalaiset laittoivat totia, ja sitä he nyt kolmisin\nnautiskelivat. Oljemarck ei jaksanut vielä paljon puhua, mutta sitä\nmieluummin hän kuunteli toisten juttuja.\n\nLjunggren kertoi heidän matkastaan. He olivat aluksi nousseet maihin\nKristiinankaupungin luona, mutta purjehtineet sitten Vaasaan, missä\nlopullisesti olivat astuneet maihin. Taisteluita heidän kohdalleen ei\nvielä ollut isosti sattunut -- ikävä kyllä.\n\nLjunggren jutteli loistavin silmin. Ei ollut Oljemarck häntä\npaljoakaan vanhempi, mutta kuitenkin kokeneempi. Nuori vänrikki\nihannoi sotaa -- hän käsitti sen. Mutta -- hänen mielestään siinä ei\nollut ihailemista. Hän lausui julki tämän ajatuksensa.\n\n-- Mitä... eikö herra luutnantti rakasta sotaa?\n\n-- En yhtään. Se on kauheimpia vitsauksia, mitä ihmiskunnalla on.\n\n-- Ja kuitenkin olette upseeri.\n\nLjunggren oli aivan ihmeissään.\n\n-- Vaikka... mutta se ei muuta asiaa. Tietysti -- velvollisuutensa\njokainen tekee.\n\nNiin... tämä luutnantti oli tehnyt velvollisuutensa -- sen näki\nhänen kasvoistaan. Ne olivat melkein läpikuultavat. Silmät loistivat\nluonnottoman suurina. Näytti, kuin olisi tämän nuoren miehen\nsielu asunut yksinomaan silmissä. Kasvojen muut osat näyttivät\nkuin kuolleilta... kuin ei niissä olisi enää ollut mitään eloa.\nMutta silmissä säteili ja loisti. Ljunggren painoi päänsä alas.\nHän ei kestänyt katsoa noihin silmiin, jotka tuntuivat saaneen\nyliluonnollisen kirkkautensa alituisesta kuoleman katselemisesta.\n\nOljemarck olisi viety Vaasaan muiden sairaiden kanssa ja sieltä\nlaivalla Uumajaan, mutta hän oli pannut vastaan. Ei hän halunnut\nomasta maasta pois. Hän tahtoi seurata joukkoaan loppuun asti. Niin\noli sitten sovittu, että hän sai kulkea mukana. Ehkäpä hän pian\ntoipuisikin.\n\nNuoret vänrikit olivat hetkeksi poistuneet etuhuoneeseen. Oljemarck\noli yksin. Ulkoa kuului marssivien joukkojen töminää. Täällä,\nVähässäkyrössä, oli nyt koolla melkein koko Suomen armeija.\n\nSamassa rupesi etuhuoneesta kuulumaan kiivasta väittelyä. Suomea\npuhuva mies selitti jotakin, jota ruotsalaiset eivät tuntuneet\nkäsittävän. Oljemarck kohotti päätään, ja hänen aivoissaan vilahti\najatus. Mitä... olisiko todella --?\n\nOvi aukeni, ja kamariin syöksähti mahdottoman repaleinen sotamies.\nSäärystimet olivat yksinä riekaleina. Mies oli laiha kuin luuranko,\nmutta tuuheiden kulmakarvojen alta tuikki tuttu katse.\n\n-- Mikko! -- pääsi Oljemarckilta hämmästynyt huudahdus.\n\nSe oli Mikko Tossavainen -- ilmielävänä.\n\nJälleennäkemisen ilo oli suuri. Mikko kertoi viime tingassa\npäässeensä ryssien saartoketjun läpi. Kovalle se oli ottanut, mutta\nsavolaisella sukkeluudella hän oli selviytynyt. Metsiä kierrellen hän\noli saapunut Lapualle -- juuri kun suomalaisten jälkijoukko jätti\nkylän. Niiden mukana hän oli saapunut tänne aamupäivällä. Mutta koko\npäivä oli mennyt etsiskelyihin, kunnes hän nyt illalla oli vihdoinkin\nlöytänyt herransa.\n\n-- Mitenkäs hevosen kävi? -- kysyi Oljemarck.\n\n-- Hevonen on hyvässä tallessa, -- touhusi Mikko. -- Tuolla naapurin\npihassa ruotsalaiset upseerit sitä katselevat ja taputtelevat. Kun\neivät vain varastaisi.\n\nOljemarck naurahti ja silmäsi vänrikeitä, jotka uteliaina olivat\nseuranneet luutnantin ja sotamiehen tuttavallista keskustelua. Hyvä,\netteivät nämä ymmärtäneet suomea. Mikko oli istahtanut tuolille\nOljemarckin vuoteen viereen ja laskenut hattureuhkansa lattialle.\nVänrikeistä oli kumma tämä omituinen suhde miehistön ja päällystön\nvälillä.\n\nOljemarck selitti heille lyhyesti, kuka sotamies oli ja mitä hän oli\ntehnyt.\n\n-- _En bra busse!_ -- sanoi Ljunggren, joka intomielisesti ihaili\npienintäkin sankaritekoa.\n\nMikolle tuotiin totilasi. Hän otti sen käteensä ja haisteli. Suu\nlevisi hymyyn, kun hän virkahti:\n\n-- Vai oikein punssilla tässä helssataan. No... kippis sitten vain.\n\nJa hän kumosi lasin sisällön yhdellä siemauksella.\n\nJonkin hetken kuluttua pasteeraili Mikko porilaisten leiritulilla\nroihuava piippu suupielessä ja kehui, kuinka hän oli murtanut ryssäin\nsaartolinjan ja pelastanut luutnantin hevosen. Mökissä oli nuori,\nkorea upseeri tarjonnut hänelle poolia ja työntänyt tupakkaa piippuun\nsekä kehunut kovasti.\n\n-- Minkänäköinen se oli? -- kysyi Kukko-Kalle.\n\nMikko selitti. Sen ja sen näköinen... suuret, siniset silmät ja\ntuuhea, musta tukka. Se paksu upseeri oli nauranut ja taputtanut\nhäntä olkapäälle.\n\nKalle silmäsi toveriaan, joka oli väittänyt kuninkaan majailevan\ntuossa mökissä. Se se oli ollut.\n\n-- Kuule, se oli... kuningas, -- kuiskasi hän.\n\n-- Vaikk'ois ollutkin, -- rehenteli Mikko, jolle toti oli noussut\npäähän. -- Mutta hööli mies oli, ja minä kilistin sen kanssa.\nPeijakas... meiän luutnantti oli kuin haamu, mutta kyllä se siitä\ntoipuu. Panitkos sinä, Kalle, talliin sen hevosen?\n\nEi ollut tallia riittänyt, mutta siellä oli tamma yhdessä\nMoska-Ruunan kanssa... samassa renkaassa.\n\nMikko sai lisäryyppyjä ja lähti kiertämään leirinuotioita, kehuen\njoka paikassa, kuinka \"meiän luutnantti\" asui samassa mökissä itse\nkuninkaan kanssa! Viimeksimainittu oli helssannut häntä todilla\n-- ihan omasta kellarista oli majesteetti laskea truilauttanut ja\nsanonut: \"He, tuoss' on... ota!\" Mutta -- se oli vain sivuepisodi.\nPääasian kertomuksessa muodosti Mikko Tossavaisen sankarityö. Hän,\npoika, oli murtautunut läpi ryssien saartolinjan ja pelastanut\nluutnantin hevosen. Ja se oli tamma -- hik! -- mustanpruuni tamma --\nhik!\n\n\n\n\nXX\n\n\nSeuraavana aamuna varhain heräsi Oljemarck vilkkaaseen kiväärituleen.\nSe kuului Kyrönjoen eteläpuolelta ja -- mikäli huoneessa saattoi\npäätellä -- verraten etäältä. Vänrikit syöksähtivät sisään posket\npalaen.\n\n-- Kuuletteko, herra luutnantti, siellä ammutaan!\n\nOljemarck hymyili surumielisesti. Kyllä hän oli kuullut.\n\nVänrikit syöksyivät pihalle siinä varmassa uskossa, että vihollinen\ntuossa tuokiossa hyökkäisi kylään. He olivat varmoja, että näkisivät\narmeijan aseissa ja joukkojen rientävän taisteluun. Sitoen miekkaa\nvyölleen he suuntasivat kulkunsa oman rykmenttinsä majapaikkaa kohti.\n\nMutta suuri oli heidän hämmästyksensä, kun kylässä kaikkialla\nvallitsi täysi rauha. Sotamiehet loikoilivat talojen pihoilla,\nmuutamilla yläruumis paljaana, ja paistattivat päivää. Toiset\ntupakoivat tyynesti. Eräässä pihassa heitti kaksi sotamiestä\nsylipainia keskenään. Kukaan ei näyttänyt kiinnittävän pienintäkään\nhuomiota yhä vilkkaammaksi käyvään ammuntaan. He tapasivat nuoren\nkorpraalin ja tiedustelivat tältä tilannetta.\n\n-- Etuvartiopostit siellä aamutuimaan paukuttelevat, -- vastasi tämä\nhymyillen.\n\nSe oli Olli Heder.\n\nVänrikit palasivat hiukan noloina majapaikkaansa. He olivat kokonaan\nunohtaneet luutnantin.\n\n-- Ei se ollutkaan mitään, -- puhui Ljunggren hengästyksissään. --\nEtuvartiotaistelu vain.\n\n-- Kyllä minä sen heti kuulin, -- vastasi Oljemarck. Hän oli kohonnut\nistumaan sängyssään.\n\n-- No, me rupeamme sitten aamiaiselle -- sanoi Törneblad.\n\nOljemarck hymyili näiden ensikertalaisten innolle. Herttaisia poikia,\njoille sota oli jonkinlaista mielenkiintoista urheilua. Niin -- sillä\ntavalla hänkin oli ajatellut aikaisemmin, mutta kyllä hän nyt sen\ntiesi...\n\nAamupäivällä saapui muutamia suomalaisia upseereita vänrikkien\nvieraaksi. Siinä olivat m.m. Blume ja Brakel. Oljemarckista oli\nhauskaa tavata tovereitaan. Hän kaipasi vain Kalle Schantzia, joka\noli haavoittunut Lapväärtissä.\n\nSiinä arvosteltiin sodan johtoa. Brakel valitti, että Ruotsi kävi\nsitä kovin laimeasti. Nyt oli maa kohta vihollisen vallassa.\nYht'äkkiä hän kääntyi Oljemarckin puoleen ja virkahti nauraen:\n\n-- No... sinä ainakin olet ollut oikeassa... tämä on kaikkein\nsuurin \"voileipä\" -- _tämä_ perääntymisretki.\n\nMutta Oljemarck hymyili vain surunvoittoisesti eikä vastannut. Tuo\nkaikki entinen oli hänestä nyt samantekevää. Ei hän päässyt mistään\nkiinni... kaikki luisui hänen käsistään. Kun Hanna oli hylännyt\nhänet, ei hänellä enää ollut pohjaa jalkainsa alla.\n\nVähän ennen puolta päivää lähdettiin liikkeelle. Oljemarck nostettiin\nsaniteettirattaille, ja siinä, puolittain istuvassa asennossa hän\nsaattoi seurata ympärillä vilisevää liikettä. Ruotsinmaalaiset\noli määrätty jälkijoukoksi. Maantien vieressä olevalla niityllä\nhe seisoivat nyt marssivalmiina, kenraali v. Vegesackin pitäessä\ntarkastusta. Koko armeija joutui näin ollen marssimaan heidän\nohitsensa.\n\nOljemarck tarkasteli heitä. Se oli värikästä joukkoa, jonka näky\ntuossa auringonpaisteisella niityllä hiveli silmää. Valkoisia\nhousuja, mustia säärystimiä, sinisiä takkeja ja valkoisia, viheriöitä\nja keltaisia kauluksia ja rintapieliä -- heleitä, kirjavia värejä,\njotka pehmeästi sulautuivat yhteen. Keltaiset \"ståndarit\" hohtivat\nuutuuttaan, ja kiväärinpiiput kiilsivät.\n\nAivan päinvastaisen vaikutuksen tekivät ohimarssivat suomalaiset.\nNiiden katseleminen ei juuri tuottanut nautintoa. Ainakaan ei\ntuo joukko ollut väreillä pilattu. Pohjalaisten siniset takit ja\nkeltaiset housut ja rintapielet olivat pahasti likaantuneet. Niiden\nalkuperäisen värin sai melkein arvata. Harmaata, yksitoikkoisen\nharmaata, osaksi resuista, osaksi paikattua -- sellaisia olivat\nsuomalaiset.\n\nMarssin alkuvaiheessa ei tapahtunut mitään merkillistä. Metsät ja\nkukkulat vaihtelivat. Oljemarck katseli vastaleikatulta peltoja.\nTäällä oli sentään ehditty korjata vilja pois.\n\nMutta -- ei kestänyt kauan, ennenkuin jälkipäästä rupesi kuulumaan\nampumista. Siellä oli Kulnev taas toimessa kasakoineen. Oljemarck\nhymyili. Hyvä, että verekset miehet saivat tehdä tuttavuutta aron\npoikien kanssa. Eilen illalla oli Ljunggren maininnut, ettei ryssän\nkanssa pystynyt tappelemaan kukaan muu kuin suomalainen. Vanhasta\ntottumuksesta tämä tunsi oikean otteen. Siinäpä taisi Ljunggren olla\noikeassa.\n\nAha... siellä jymähti tykkikin. Kovin juhlallisesti tuntui\nVegesackin osasto ottavan jälkijoukon tehtävät. Ei sitä' heillä\njuuri tykkiä käytetty kuin äärimmäisessä hädässä. Mutta -- nämä...\nruotsalaiset halusivat pusertaa sodan jumalan palveluksesta sen\nnautinnon, mikä siitä vielä jäljellä oli.\n\nPeltoja ja niittyjä, joiden läpi maantie luikerteli. Metsän viheriä\nseinä hohti leppoisasti jonkin matkan päässä. Auringon valo huuhteli\nsitä, se loisti kirkkaana keltaisten sänkipeltojen takaa. Maantie\nsukelsi sen kohtuun peltojen toisella puolen. Vain kapea rako\nhalki metsän, ja takaa kuulsi sininen, pilvetön syystaivas. Mutta\ntuossa raossa välähteli ja liikkui... kuin olisivat pienet salamat\niskeneet ristikkäin: -- eteenpäin soljuva sotajoukko, jonka pistimet\nsäkenöivät.\n\nMikko Tossavainen kyydisti luutnanttia. Tamma oli joutunut taas\naisoihin pitkästä aikaa. Armeijalla oli puute hevosista.\n\n-- Näin sitä painutaan taas... ja väkeä olisi kuin\nhelluntaiepistolassa, -- tuumi hän yksikantaan.\n\nMutta Oljemarck ei vastannut. Hänen ajatuksensa retkeilivät\nmuualla. Omituista, ettei hän enää saanut kiinni entisistä\nmielipiteistään. Hänenhän olisi nyt pitänyt iloita, että Ruotsi menetti\nSuomen... että isänmaa vapautui. Oh... tuo sana viilsi nyt hänen\nsydäntään. Siihen sisältyi enemmän kuin hän ennen oli kuvitellut...\nirtaantumista vanhasta, tutusta ja rakkaaksi käyneestä. Jos hän olisi\nomistanut Hannan rakkauden, olisi hän vielä mitenkuten pysytellyt\npinnalla, sillä rakkaus oli samaa kuin toivo, ja toivo oli samaa kuin\nelämä. Mutta nyt hän vaipui yhä syvemmälle tuskaan ja epätoivoon.\n\nMikko oli puhetuulella, mutta ei oikein tiennyt, mistä päästä\naloittaisi. Luutnantti oli muuttunut niin omituiseksi, että hänen\nkanssaan sai aina olla varuillaan. Mutta hän halusi edes jollakin\ntavoin ilahduttaa herraansa.\n\n-- Taitaa ryssä sittenkin ottaa maan, -- yritti hän kehittää äsken\nlausumaansa ajatusta, mutta vaikeni huomatessaan, kuinka Oljemarckin\nkasvot tuskasta vääristyivät.\n\nIhme ja kumma... ei sekään vedellyt! Nämä Oljemarckit olivat\nvaikeasti käsiteltävää väkeä... aivankuin vikurihevoset. Jos löi,\nniin ne potkivat, jos silitti, niin sama temppu.\n\nMutta Mikko Tossavainen oli niitä miehiä, joka ei hevillä\nhellittänyt. Hän yritti uutta keinoa.\n\n-- Tuota... taitaa se luutnantti saada nyt rintarahan. Tuolla\njuttelivat illalla, että oli eri tavalla huhtonut Salmella...\n\nMutta nyt oli luutnantti sen näköinen kuin poltettaisiin häntä\nhehkuvalla raudalla. Hän voihki ja väänteli. Mikko tuli levottomaksi:\n\n-- Koskeeko kärryjen tärinä...?\n\n-- Ei.\n\nIhme ja kumma... ei hänen kanssaan päässyt puuhun eikä pitkään.\nMutta -- Mikon varasto ei suinkaan vielä ollut ehtynyt. Häneltä\nriitti juttua loppumattomiin. Koska ei myötäkarvaan vedellyt, niin\nkoetettaisiinpa vastasukaan. Mikäli entiset merkit paikkansa pitivät,\nniin jonkinlaista huomiota pitäisi seuraavan tiedon herättää:\n\n-- Kyllä ryssät ovat taitavia... oikein harmittaa meikäläisten\ntyhmyys. Lapualle tuli sanantuoja... muuan ruhtinas...\nadjutantteineen ja antoivat sen kuljeksia niin vapaasti, että tämä\nsai selville Riipenperin vahvuuden.\n\nMikä ruhtinas se oli ollut?\n\nMikko vilkastui. Osasipas hän oikeasta narusta nykäistä, kun\nvarovaisesti tunnusteli.\n\n-- Tonatjehviksi sanoivat sen adjutanttia.\n\nMutta nyt tapahtui ihmeitä. Luutnantti haukkoi ensin henkeään...\naivankuin olisi ollut tukehtumaisillaan siihen paikkaan. Sitten hänen\nsilmänsä salamoivat, ja jos hänellä olisi ollut kättä pitempää, hän\nolisi epäilemättä lyönyt.\n\n-- Lurjus! -- sähisi hän.\n\nMikko ei päässyt oikein selville, tarkoittiko luutnantti häntä\nvai ryssää. Mutta -- kaipa häntäkin, koska kerta katseli noin\nraivokkaasti.\n\nHän vaikeni pitkäksi aikaa. Ei ollut hyvä siitäkään aiheesta jatkaa.\nOljemarck loi häneen tavantakaa niin syyttävän silmäyksen että ihan\npahaa teki. Mitä kummaa hän sitten oli puhunut... sellaista, joka\nnostatti toisen tuollaiseen kiukkuun?\n\nMutta -- hänellä oli voidetta haavoja varten... keskustelunaihe,\njosta sotaretkellä ei koskaan voitu kylliksi jutella. Hän päätti\nturvautua siihen.\n\n-- Välipä tällä... miten tässä käy. Mutta -- se on pääasia, että\npäästään kotiin. Luutnanttikin saa nähdä --.\n\nPitemmälle ei Mikko ehtinyt, hänen oli pakko keskeyttää. Luutnantti\nheittelehti edestakaisin rattailla pusertaen päätänsä. Hänen\nkasvoistaan kuvastui sellainen tuska, että Mikko oli melkein itkuun\npillahtamaisillaan.\n\n-- Oi, Jumala! Anna minun kuolla! -- vaikeroi hän suurten kyynelten\nvirratessa poskia pitkin.\n\n-- Älkäähän nyt, herra luutnantti... eihän nyt sentään. Siellä\nkotona...\n\n-- Mene h--vettiin! -- karjaisi Oljemarck ja potkaisi Mikkoa kylkeen.\n-- Anna minun olla rauhassa!\n\nNo, no... no, no... olipa tämä nyt! Jos sotnia kasakoita olisi\nyht'äkkiä piirittänyt rattaat, ei Mikko olisi niin hämmästynyt kuin\ntästä herransa omituisesta käytöksestä. Mikä luutnanttia vaivasi?\nVälskäri oli aamulla sanonut, ettei hänellä enää ollut kuumetta...\nheikko vain muuten. Mikko ei ymmärtänyt enää mitään.\n\nHän maiskautti suutaan ja nykäisi ohjaksista, tarkastellen hevosen\nkeinuvia lautasia. Siinä se oli eläin, jos olisi ollut oikeassa\nkunnossa. Mutta silmien tuli oli sammunut ja karvan kiilto himmennyt.\nSe oli pahasti laihtunut, mutta sisu oli vielä entisellään. Se\nhirnahteli ja liikutti korviaan, riuhtaisten vähä väliä ohjaksia\nhöllemmälle.\n\n-- Herra on sairas, mutta me parannamme hänet, -- puheli Mikko\nitsekseen. -- Sinä, Saara, ja minä... me parannamme hänet. Olemmehan\npahemmastakin selviytyneet... olemme.\n\nJa kuin olisi tamma ymmärtänyt Mikon puheen, päästi se pitkän\nhirnunnan, johon jälkipäästä vastasi toinen.\n\n\"On vielä Suomessa vaikkua ja voimaa... ei kaikki tähän lopu\", --\najatteli Mikko, toisella korvalla kuulostaen, mitä rattaiden perällä\ntapahtui. Mutta sieltä ei kuulunut hiiskahdustakaan.\n\nTakaapäin kajahti vain silloin tällöin yksinäinen laukaus.\n\n\n\n\n\n\nKOLMAS OSA\n\n\n\n\nI\n\n\nKenraali Aminoff seisoi Vöyrin kappalaispappilan ikkunassa, katsellen\nohimarssivia pataljoonia. Oli iltapäivä, tuossa 2:n tienoilla. He\nolivat juuri saapuneet tänne Vähästäkyröstä. Sotamiehet astuivat\nkumarassa, väsyneinä, mutta käynti oli sittenkin tahdikasta. \"Vasen...\noikea... vasen... oikea! Kiinnittäkää!\" Nuoren vänrikin ääni\nkajahti kiukkuisena. Rivit syöksähtivät muutaman askelen eteenpäin,\npistimet kalahtivat yhteen. Rumpu löi tahtia yksitoikkoisesti.\nMutta -- nyt kajahti marssi, reipas ja sytyttävä. Soittokunta kulki\nohi, klarinetin ja fagotin puhaltajat etunenässä, niiden jäljessä\nkolme käyrätorven soittajaa ja trumpetin puhaltaja. Kaksi poikasta,\npäässä korkeat tönttöhatut, astui viimeisinä rumpua lyöden, toisella\naikamiehen asetakki, jonka ylöskäännetyt liepeet melkein laahasivat\nmaata. Mutta uljaasti hän löi rumpuaan -- ja hänen nykerönenänsä\nhohti punaisena.\n\nAminoffin silmät kostuivat. Siinä marssivat Kuninkaallisen Porin\nrykmentin jäännökset kohti Munsalaa, jonne ne Gyllenbögelin\nvapaajoukon kanssa oli komennettu avustamaan Reutersköldiä. Ryssä\nahdisti tätä kovin Uudenkaarlepyyn tiellä. Perääntymistie uhkasi joka\nhetki tukkeutua -- pääarmeija vaappui mitä suurimmassa vaarassa.\n\nPataljoonat olivat ehtineet ohi, ja Aminoff istahti nojatuoliin.\nPaljon oli tapahtunut viime päivien kuluessa: Vaasa oli jätetty\nsuin päin, melkein pakokauhun vallassa. Armeija oli täydellisessä\nhajoamistilassa. Karkaamisia tapahtui yhtenään. Sotajoukko hupeni\ntunti tunnilta... suli kuin lumi auringon paisteessa...\n\nHän huokasi syvään, istuen kädet kasvoilla. Niin, niin...\nmurhenäytelmä oli kohta loppuun näytelty. Oli aika esiripun laskea...\n\nJostakin rakennuksen toisesta päästä kuului oven kiivasta käyntiä\nja sekavaa puheen sorinaa. Niin -- siellä kokoontui sotaneuvosto\npohtimaan tätä epätoivoista tilannetta. Mitäpä siinä oli pohtimista...\nantautuminen oli ainoa keino.\n\nAminoff nousi hitaasti ja lähti neuvotteluhuoneeseen. Siellä\nolivat jo kaikki koolla -- Klingspor, v. Vegesack, Adlercreutz,\neversti Brändström, Klercker, Gripenberg, Möllersvärd ja muutamia\nmuita. Döbeln loikoi sohvassa kalpeana ja väsyneenä. Hän ei ollut\nvielä täysin toipunut taudistaan, jonka uhriksi oli joutunut\nUudessakaarlepyyssä sattuneen kylmettymisen takia. Hän ei näyttänyt\njuuri seuraavan toisten kiivasta keskustelua.\n\nVegesack istui ikkunapielessä ja takoi pöytää kappalaisen\nkirjepainimella. Hän teki sen enemmän ajatuksissaan, mutta\nAminoffista näytti, kuin olisi hän siten koettanut kiinnittää toisten\nhuomiota sanoihinsa.\n\n-- Minä olen seurannut määräyksiä, hyvät herrat, -- puhui hän, ja\nhänen komea kotkannenänsä kohosi pystyyn kuin tunnustellakseen,\nuskaltaisiko joku epäillä sitä.\n\nKlingspor vilkaisi häneen hätääntyneenä -- aivankuin epäillen, että\njoko tuo iskee. Hänen piti vastata monelle eri suunnalle.\n\nVanha Klercker varsinkin oli kiihtynyt. Tässä sitä nyt oltiin, kun\nei oltu seurattu hänen neuvojaan! Jos olisi alunperin otettu vastaan\nHämeenlinnassa, ei rehittäisi nyt täällä. Se _casus_, johon hänen\nylhäisyytensä oli Hämeenlinnassa niin innokkaasti vedonnut, oli\nnyt synnyttänyt tämän loppu-_casuksen_: nyt heidät nieli p--u. Hän\narvosteli ankarasti liian äkkinäistä Vaasan tyhjentämistä. Valmiiksi\nleivottu taikina oli jäänyt ryssän paistettavaksi. Neljätuhatta\nleiviskää jauhoja, Herra varjele! Niillähän olisi ruokkinut armeijaa\npitkän aikaa! Ja vielä suolattua lihaa -- tiesi kuinka suuret määrät!\n\n-- Minä olen seurannut määräyksiä, -- kuulutti Vegesack uudelleen\nkuin torjuakseen päältään epäluulon, että hän jollakin tavoin olisi\nsyyllinen noiden muonavarojen menetykseen. Vasta Närpiössä hän oli\nsaanut käskyn liittyä pääarmeijaan. Hän ei siis ollut voinut muuta\nkuin marssia kiiruusti Vaasan läpi. Muonavaroista hän ei ollut saanut\nminkäänlaista määräystä.\n\nSiinä sitä oltiin! Minkävuoksi ei Vegesackille oltu annettu käskyä\nsamanaikaisesti kuin toisillekin -- Palmfeltille ja Gyllenbögelille?\nOlisi aivan hyvin ehditty tyhjentää Vaasa kunnollisesti.\n\nTukeva Klercker kävellä tömisti huoneessa edestakaisin. Hänen paksut\njalkansa takoivat lattiaa päättävästi.\n\n-- Djah! Mutta miksei väliaikana -- sillävälin kuin Vegesackia\nodotettiin Vähässäkyrössä -- tuota taikinaa pelastettu? -- kysyi\neversti Brändström.\n\nNiin -- oli neuvoteltu, mihin suuntaan armeija lähtisi. Ja tuohon\nneuvotteluun olivat ottaneet osaa Klercker, Aminoff ja Adlercreutz!\n\nKlingspor käännähti tuolissaan ja katseli herroja vahingoniloisesta\nVai yksin hänestä aiottiin taas tehdä syntipukki!\n\n-- Minä olen alusta alkaen ollut Vaasan-suuntaa vastaan! -- huudahti\nVegesack ja heitti kirjepainimen pöydälle. Se putosi Klingsporin\neteen.\n\n\"Siinä on, herra, sun leiviskäs!\" ajatteli Möllersvärd, jota huvitti\nylipäällikön hämmästynyt ilme.\n\n-- Mutta titulushan hyväksyi sen myöhemmin -- ja sitäpaitsi: --\nmiten olisi tituluksen joukkojen käynyt, jos me olisimme lähteneet\nUuttakaarlepyytä kohti?\n\n-- Kyllä minä olisin selviytynyt, -- tuhahti Vegesack ja silmäsi\nBrändströmiä, joka tuon katseen vaikutuksesta ryhdistäytyi\ntuolillaan. Niin -- kyllä he, ruotsalaiset, olisivat aina\nselviytyneet.\n\nGripenberg, joka tähän saakka oli vaieten seurannut toisten\nväittelyä, ajatteli Lapualla sattunutta välikohtausta. Ruhtinas\nKutashev adjutanttinsa ruhtinas Donatjevin kanssa oli päässyt liian\nvaromattomasti kulkemaan hänen joukkojensa keskitse ja siten todennut\nheidän harvalukuisuutensa. Hän odotti hermostuneena, milloin tämä\nasia vedettäisiin pöydälle.\n\nJa se vedettiinkin -- pikemmin kuin hän osasi aavistaa.\n\n-- Entä... mitä siellä Lapualla tapahtui? Se venäläinen\nsanansaattajahan oli melkein tarkastanut Gripenbergin joukon.\nAnteeksiantamatonta huolimattomuutta!\n\nSe oli Aminoff, joka tähän kohtaan iski.\n\n-- Kuka sen on kertonut?\n\n-- Insinööriupseeri Tesche.\n\nSe oli venäläinen insinööri, joka oli joutunut pakenemaan\nGripenbergin joukkojen luo, kun hänen Lapuanjoen yli lyöttämänsä\nsilta oli sortunut, ja yksi venäläisten suurista tykeistä pudonnut\njokeen. Peläten rangaistusta hän oli puikkinut suomalaisten turviin.\n\nVäiteltiin siitä, oliko Kutashevin raportilla suurtakaan merkitystä.\nKlingspor väitti, että juuri sen kauttahan oli Kamenski saatu\nhoukutelluksi Vaasan tielle ja siten keskeyttämään etenemisensä\nPerhoa kohti. Olihan kenraali Aminoff nimenomaan aikaisemmin pitänyt\ntätä sattumaa onnellisena. \"_Les grandes événements par les petit es\ncauses_.\" Eikö kenraalimajuri muistanut omia sanojaan?\n\nAminoff puri huultaan. Se oli totta, että hän kerran keskustellessaan\nasiasta ylipäällikön kanssa oli tuolla tavoin arvostellut tapahtumaa.\nMutta -- nyt hän oli toista mieltä. Tuokin sattuma vain osoitti,\nkuinka hutilusmaisesti päälliköt hoitivat asioita -- josta kaikesta\nsitten oli seurauksena yleinen sekasorto.\n\nMutta -- nyt ei oltu tultu riitelemään, vaan neuvottelemaan.\nTilanne oli sellainen, ettei totisesti ollut aikaa persoonallisiin\nmielenpurkauksiin. Oli keskusteltava, mitä piti tehdä uhkaavan\nsaarron torjumiseksi.\n\nKlingspor rupesi tarkastamaan karttaa, joka oli pöydällä hänen\nedessään. Toisetkin kerääntyivät vähitellen sen ympärille.\n\nTilanne oli nyt seuraava: 2. prikaati, paitsi Etelä-Pohjanmaan\npataljoona, oli parastaikaa marssimassa Munsalaan. Se oli äsken\nsivuuttanut Vöyrin. 1. prikaati seisoi Ylijepualla ja pidätteli\nsiellä Kosatshkovskin osastoa. Fieandtin joukot olivat Löfbackassa,\nKaustisissa. Seikka oli nyt sellainen, että siellä, Kokkolan luona,\noli se sadin, johon täällä olevat joukot lopultakin joutuisivat,\njollei ihme pelastaisi heitä. Se siltajuttu, se kirottu siltajuttu!\n\nAminoff se taas tästä huomautti. Oli käsittämätöntä, kuinka joku\nsotapäällikkö _saattoi_ antaa sellaisen määräyksen, että Kokkolan ja\nOulun väliset maantiesillat oli hävitettävä. Ja he _itse_ tarvitsivat\nnäitä siltoja mitä kipeimmin. Sellaisen järjettömän määräyksen oli\nnyt kuitenkin Fieandt saanut äskettäin -- 5. päivänä.\n\n-- Mutta -- onhan annettu vastamääräys, -- huomautti Adlercreutz. --\nEilen se lähetettiin.\n\nAminoff kohautti olkapäitään. Niin -- jos se enää vaikutti mitään.\nFieandtin ilmoituksen mukaan oli tuohon työhön ryhdytty jo 9.\npäivänä. Ja nyt oli kahdestoista. Ennenkuin vastamääräys ehtisi\nperille, tiesi kuinka pitkälti Fieandt oli jo ennättänyt polttaa\nsiltoja. Mitä herrat olisivat sanoneet, jos ei tämä upseeri olisi\nsattunut lähettämäänkään ilmoitusta määräyksen toimeenpanosta? Tuo\nonneton juttuhan oli ollut unohduksissa eilispäivään saakka!\n\nTaas alkoi yleinen noituminen ja toistensa sättiminen. Siinä kuulivat\nkunniansa niin Klingspor kuin Adlercreutzkin. Väittely yltyi\nkiivaaksi. Vanhat, kokeneet miehet unohtivat arvokkuutensa ja kävivät\ntoistensa kimppuun kuin riehaantuneet koulupojat. Klingspor kynsi\npäätänsä ja itki. Adlercreutz kiroili, ja Vegesack huusi kuin ukkonen:\n\n-- Se on _ordre_ se! Voi taivahan vallat!\n\n-- Sano muuta! Pussinperä kiinni ja -- pums! Siell' ollaan!\n\n-- Hiljaa! Neuvotelkaamme! -- jyrisi Gripenberg.\n\n-- Neuvottele pirun kanssa, kun tämä on jo sinulta nahan nylkenyt!\n\n-- Parasta lähettää kuriiri Kamenskin luo ja ruveta keskustelemaan\nantautumisesta.\n\nKaikki kääntyivät Aminoffin puoleen. Niinkö hän tarkoitti? Ei -- niin\nhullusti eivät asiat toki vielä olleet. Ei nyt sentään! Klercker\nkumartui kartan ääreen, ja hänen paksu, pullea etusormensa tökkäili\nsitä eri paikkoihin.\n\n-- Me olemme tässä, -- puhui hän läähättäen. -- Kolmas, neljäs ja\nruotsalainen prikaati...\n\n-- Niin... entäs sitten?\n\nKlerckerin etusormi tökkäili karttaa hermostuneesti.\n\n-- Ja ryssät ovat täällä... Kamenski, Kosatshkovski...\n\n-- Niin -- entäs sitten?\n\n-- Ahvenet ovat tässä... ja rysän suu täällä. Ja tässä ovat\naitaverkot, -- nauroi Möllersvärd.\n\nKlercker silmäsi häntä vihaisesti.\n\n-- Leikki pois, herra ratsumestari! Tässä ei nyt ole sen aika eikä\npaikka.\n\nAsianomainen kohautti olkapäitään ja vetäytyi ikkunan luo. Hänestä\noli samantekevää, menikö yritys syteen tai saveen.\n\nPihalla kaksi rakuunaa kengitti hevosta. Eläin riuhtaisi etujalkaansa\njoka kerta, kun toinen yritti lyödä. Pitelijä päästi jalan irti, ja\nhevonen takoi maahan kaviota, jossa toiselta puolen kiinni lyöty\nkenkä rieppasi.\n\n\"Voi taitamattomia\", -- ajatteli Möllersvärd -- \"särkevät hevoselta\nkavion!\"\n\nJa hän kiiruhti nopeasti ulos.\n\nDöbeln loikoi sohvassa, ja hänen ajatuksensa harhailivat siellä\ntäällä. Kuume poltteli suonissa, hän ei ollut lähimainkaan vielä\ntäysin toipunut. Porrassalmella saatua haavaa särki. Sitä särki\naina, kun hän syystä tai toisesta oli levoton. Nyt hän oli levoton\nmonestakin syystä.\n\nHän kuunteli keskustelua. Se oli vain kiihtynyt. Nuo korkeat herrat\nolivat kaikki takajaloillaan toisiaan vastaan.\n\nLevottomasti heilauttaen päätään hän siten ikäänkuin työnsi luotaan\ntuon hermoja raatelevan riidan. Ajatus livahti muille teille. Hän\nmuisti yht'äkkiä olonsa Sprengtportenin värvätyssä rykmentissä\nSkånessa. Siitä oli kulunut aikaa, hän oli silloin ollut nuori,\n20-vuotias vänrikki...\n\nSinä talvena oli ollut kylmä. Juutinrauma oli jäätynyt. Hän\noli luistellut muutamana päivänä lähellä rantaa -- hän rakasti\nintohimoisesti tätä urheilua. Huomio oli kiintynyt kahteen mustaan\npisteeseen, jotka näkyivät kaukana jäällä. Sotilaskarkureita! -- oli\nvilahtanut hänen mielessään. Ottaen hyvän vauhdin hän oli lähtenyt\nviilettämään niiden perässä. Peloittavan mustana pohotti jää hänen\nallaan. Ilkeästi ritisten se painahti vähän väliä... mutta se oli\nsitkeää, se ei murtunut. Kuta ulommas rauman selälle hän oli ehtinyt,\nsitä epäilyttävämmin oli tuo peilikirkas silta keinunut hänen allaan.\n\"Voit jäädä tälle tielle!\" hän oli ajatellut, mutta nuoruuden\nmalttamattomuudella vain luistellut eteenpäin -- kunnes hetken\nkuluttua oli saavuttanut karkurit...\n\nRähinä huoneessa oli kasvanut. Vegesack teki sen vaikutuksen, kuin\nolisi metsästyskoira temponut kahleitaan. Döbelniä se huvitti.\nHän muisti, kuinka Armfelt kerran oli nimittänyt Vegesackia\n\"kahlekoiraksi\", jota ei ollut hyvä laskea irti, ennenkuin \"kaikki\noli valmista\". Kenraali ihan vapisi. Mutta -- hän jätti heidät, ja\najatus palasi äskeisille jäljilleen.\n\nHän oli ottanut nuo junkkarit kiinni ja ajanut takaisin. \"Vai Tanskan\npuolelle... te rakkarit! Takaisin vain ja -- putkaan!\"\n\n\"Onnistuinpa sillä kertaa!\" -- ajatteli hän tyytyväisenä. Rykmentti\noli sitten tapauksen muistoksi lahjoittanut hänelle luistimet.\n\nHerrojen väittely pyrki väkistenkin riistämään hänen huomionsa. Mutta\n-- hän heilautti taas päätään. \"Perääntymisretki!\" -- hän vihasi sitä\nsanaakin. Se oli niin kiduttavaa... niin hermoja raatelevaa, että\ntuskan hiki kohosi hänen otsalleen.\n\nHän korjasi sidettä. Niin -- _silloin_ hänellä ei vielä ollut tätä\nhaavaa... tätä ilkeää, jomottavaa haavaa, joka teki hänet niin\närtyisäksi. Silloin hän taisteli Intiassa de la Marckin johdolla.\nEnglantilaiset kokosivat suuria voimia Goudelouria vastaan. Niillä\noli tykistöä, ratsuväkeä... olipa sotaelefanttejakin 13 kappaletta.\n(Edestakaisin teppaseva Klercker oli hänestä nyt tänä hetkenä kuin\npikkuinen, suuttunut norsu!) Mutta he olivat loistaneet!\n\nHyökkäykset Goudelouria vastaan oli lyöty takaisin. Englantilaiset\neivät olleet saaneet sitä haltuunsa väkisten. Hän oli johtanut\nulosryntäyksiä ja onnistunut... onnistunut odottamattoman hyvin. Kun\nsitten linnoitus oli ollut jätettävä, oli hän suojellut perääntymistä\nniin taitavasti, että pääarmeija aivan mitättömin tappioin oli\npäässyt turvaan. \"Teillä on erinomainen onni, herra luutnantti!\"\n-- oli de la Marck huudahtanut kiittäessään häntä jälkeenpäin. \"Te\nonnistutte aina!\"...\n\n-- Mutta... mitä Herran nimessä sitten on tehtävä? Puhukaa! Miten\ntämä asia on järjestettävä?\n\nDöbeln kavahti istumaan. Keneltä Klingspor kysyi -- häneltäkö? Ei...\nei näyttänyt häntä edes huomanneenkaan. Mutta -- hänpä sen tiesi...\nhänelle se oli leimahtanut tuossa -- juuri nyt.\n\n-- Minä järjestän sen asian! -- huudahti hän poskien punehtuessa.\n\nHerrat katsahtivat ihmeissään sohvaan. Pitkä eversti, musta vanne\notsallaan, istui siinä silmät leimuten ja vapisevin käsin tukien\nitseään.\n\n-- Minä järjestän sen! -- jatkoi Döbeln. -- Taluttakaa hevonen\nporrasten eteen!\n\nHän nousi sauvaansa nojaten ja katseli kulmat kurtussa ympärilleen.\nHänen pitkä vartalonsa oikeni, ja suun ympärille ilmestyi tuttu,\nkatkera piirre.\n\n-- Mutta... Herran nimessä -- miten, miten?\n\n-- Se on minun asiani! Tuokaa vain hevonen!\n\nTotisesti -- siinä oli mies! Sauvaansa nojaten nilkutti Döbeln ovea\nkohti, mutta sen näköisenä kuin olisi ollut vähintään itse Olympon\nZeus. Turhaan ei hänelle oltu annettu \"Ruotsin Leonidaan\" nimeä!\n\n-- Te olette sankari... _le vrai brave!_ -- yritti Klingspor, mutta\nDöbeln keskeytti hänet.\n\n-- Sairas mies vain, mutta minä vannon, että huomenna joko itse\nmakaan kylmänä Juuttaalla tahi on armeijalla tie Uuteenkaarlepyyhyn\nauki!\n\nHän kääntyi ovea kohti. Eversti Brändström oli rientänyt hänen\nedellään ulos.\n\nSiellä seisoi ratsu satuloituna, virkkusilmäinen raudikko.\n\nDöbeln nousi vaivalloisesti satulaan. Herrat seisoivat äänettöminä\nympärillä. Vain katse vielä säihkyvistä, harmaansinisistä silmistä,\nlyhyt, sotilaallinen tervehdys -- ja 2. prikaatin komentaja oli\nkarahuttanut portista ulos.\n\n-- Siinä meillä on mies! -- huudahti ylipäällikkö vakaumuksella,\naivan kuin olisi itse keksinyt tämän ratkaisun. -- Olisivatpa kaikki\nsamanlaisia!\n\n-- Olisit itse ennenkaikkea samanlainen, -- mutisi Aminoff ja lähti\nhuoneeseensa.\n\nNeuvottelukunta hajaantui. Hetken päästä istui Klingspor esikuntineen\nkappalaisen, sotarovasti Granlundin pöydässä ja söi hyvällä\nruokahalulla. Häntä huoletti vain se, että oli liian lähellä\nvihollista. Täällä, Vöyrissä, haisi liiaksi ruudinsavulle. Oli hyvä\npäästä mahdollisimman pian pohjoiseen. Hän ei nyt ajatellut sitä,\nettä sillä suunnalla saattoi myös joutua liian lähelle vihollista.\nHän oli unohtanut kokonaan ne moitteet, joita neuvottelun kuluessa\noli saanut.\n\nOjentaen lautastaan ruustinnalle hän makeasti hymyillen virkkoi:\n\n-- Rakastan intohimoisesti hanhenmaksapasteijaa. Rohkenenko pyytää\nvähän lisää, ruustinna?\n\n\n\n\nII\n\n\nAdlercreutz oli saanut täydet valtuudet menetellä parhaan kykynsä\nmukaan. Hän oli päättänyt taistella.\n\nIllalla syysk. 13. p:nä saapui armeija Oravaisiin. Sitä tervehti\nJuuttaalta kuuluva kanuunain jyske. Siellä Döbeln suoritti\ntehtävänsä, jonka oli ottanut ratkaistavakseen: avata pääarmeijalle\nperääntymistie. Adlercreutz lähetti Gripenbergin 3. prikaatin kanssa\nyötä myöten Döbelnille avuksi. Sitä ei enää tarvittu, sillä Döbeln\noli voittanut. Tätä ei Adlercreutz kuitenkaan vielä 13. p:n iltana\ntiennyt.\n\nJoka tapauksessa -- hän oli päättänyt taistella... vielä kerran\nkoettaa sota-onnea. Aminoffille, joka ei hyväksynyt suurempia\ntaisteluita, hän selitti Oravaisiin pysähtymisen syyksi armeijan\nlevon tarpeen. Siinä neuvottelussa, joka 13. p:n iltana pidettiin,\njäi Aminoff tappiolle. Päätettiin seurata Adlercreutzin ehdotusta.\n\nOli toinenkin syy, jonka vuoksi hän oli päättänyt pysähtyä\nOravaisiin. Siinäkin tapauksessa, että Döbeln voittaisi, oli asema\nKokkolan luona vielä selvittämättä. Antaakseen siellä oleville\njoukoille aikaa tähän hän siis päätti ottaa vihollisen vastaan\nOravaisissa. Sitäpaitsi ei ollut vielä saapunut raporttia siitä,\noliko Kaukon silta -- yksi Fieandtin polttamista kaikkein tärkeimpiä\n-- jo pantu kuntoon.\n\nMutta näiden lisäksi kannustivat Adlercreutzia vielä eräät muutkin\nnäkökohdat. Hän oli suuresti närkästynyt kuninkaan kirjeestä, jossa\nhyvin ankarassa äänilajissa oli käsketty jatkaa maan puolustusta.\nTätä seikkaa hän ei voinut jättää huomioon ottamatta. Sen lisäksi oli\nhäntä viime päivinä harmittanut, että ruotsalaiset apujoukot pääsivät\nkoko jutusta vain pelkillä marsseilla. Ei -- kun kerran olivat\nsaapuneet auttamaan, niin auttakoot siis! Silloinpahan näkisivät,\nminkälaista heillä, suomalaisilla oli koko sota-ajan ollut. Kenraali\nVegesack oli myös taistelun puolella, sillä hänkin halusi teettää\nmiehillään jotakin. Näin siis kaikki asianhaarat myötävaikuttivat\nAdlercreutzin päätökseen taistella Oravaisissa.\n\nMaasto oli tähän tarkoitukseen edullinen. Myöhäiseen iltaan saakka\n(13. p.) kulki Adlercreutz Vegesackin kanssa paikkaa tarkastamassa.\nHe valitsivat itselleen lujat asemat niillä kallioilla, jotka pohjan\nja idän puolelta reunustavat Oravaistenlahtea kohti viettävää\nniittyaukeaa.\n\nTuon niittyaukean läpi virtaa kaksi pienoista jokea, joista\nläntisintä voisi melkein sanoa puroksi. Ne laskevat edellämainittuun\nlahteen noin 1700 metrin etäisyydellä toisistaan, ja niiden yli\nkulkee Vähästäkyröstä ja Vaasasta johtava maantie, joka niittyalangon\nitälaidassa kiipeää n.s. Fjärdsbackenin yli kirkkoa kohti. Tälle\nmainitulle mäelle oli Adlercreutz sijoittanut oikean sivustansa.\nSe nojasi merenlahtea vasten, ja sen asema oli luja. Vasen sivusta\nsijoitettiin niittyaukean itälaitaa reunustaville kukkuloille,\njotka kasvoivat tiheää kuusimetsää. Sen asema ei kuitenkaan ollut\nyhtä vahva kuin oikean siiven. Se voitiin kauempaa kiertää, vaikka\nmaasto sillä suunnalla olikin soista ja louhikkoista. Vasemman\nsivustan tueksi oli Adlercreutz senvuoksi hakkauttanut estemurroksia.\nNiittyaukea oli täynnä heinälatoja.\n\nEnsimmäinen työ oli näiden latojen repiminen. Niitä ei kuitenkaan\nehditty kaikkia hajoittaa. Osasta laitettiin suojuksia. Metsänreunaan\nluotiin vahvoja vallituksia. Etujoukoksi ulommaiselle purolle\nsijoitettiin 4 pataljoonaa toisesta ruotsinmaalaisesta prikaatista,\neversti v. Platenin johdolla. Ne olivat Helsingen rykmentin poikia,\njotka tummansinisissä asetakeissaan ja valkoisissa housuissaan\nmuodostivat maalauksellisia ryhmiä merenlahden ja maantiensillan\nyläpuolella olevan Lillträsk-nimisen lammen välille. Seudun\npeittyessä hämärään häipyivät asetakit näkyvistä; ne sulautuivat\ntummuvaan maisemaan. Mutta valkoiset housut vilahtelivat vielä hetken\naikaa kirkastuvien nuotiotulien välissä. Sillankorvaa vartioi nuori,\n15-vuotias kreivi Wilhelm v. Schwerin kahdella 6-naulaisella tykillä.\n\nAdlercreutzin pääasema sijaitsi Fjärdsbackenin rinteellä, jonne\nviisi kanuunaa oli sijoitettu. Niistä vasemmalle, rintama etelää\nkohti, oli yksi pataljoona västmanlantilaisia saanut paikkansa\neversti Brändströmin johdolla. Oikealla, itse Fjärdsbackenilla,\nsijaitsi Etelä-Pohjanmaan pataljoona, koko muun osan armeijaa ollessa\nreservinä näiden takana.\n\nYö vietettiin taivasalla leiritulten ääressä.\n\nSyyskuun 14. p:n aamu valkeni verkalleen. Kauan leijaili sumu\nalhaalla niittyalangossa. Sen keskeltä kuului etuvartiojoukkojen\nrumpujen pärrytys, kun nämä järjestyivät asemiinsa. Yö oli ollut\nkylmä ja kostea. Helsingen pojat oikoilivat jäseniään ja hyppivät\ntasakäpälää, lyöden käsivarsia ristikkäin rintaa vasten. Schwerinin\ntykit kiilsivät yökasteesta. Suuria vesihelmiä kimalteli niiden\npinnalla.\n\nMuutaman nuotion ääressä, lähellä sillankorvaa, istuskeli kaksi\nmiestä, joista toinen oli pitkä, hyvän joukon yli kolmen kyynärän.\nHänen nimensä oli Spring, mutta pituutensa vuoksi hän oli saanut\nliikanimen Långa, Långa-Spring. Hänen vierustoverinsa, korpraali, oli\npaljon lyhkäisempi. Mutta siitä huolimatta oli hänellä juhlallinen\nnimi Zar.\n\nMistä korpraali oli tuon nimen saanut, on vaikea sanoa. Ainakaan ei\nhänen ulkomuodossaan näkynyt mitään tsaaria muistuttavaa. Ehkäpä oli\njoku sukkelaälyinen sotakapteeni aikoinaan antanut sen jollekin hänen\nesi-isistään -- suuren Venäjän sodan aikana. Summa se, että tämä\nVästmanlannin rykmentin korpraali oli nimeltä Zar, järjestysnumero 33.\n\nKorpraali poltteli piippunysäänsä syviin mietteisiin vajonneena\neikä kuunnellut Långa-Springin juttuja. Tämä kertoi tukinuitosta\nHelsinglannissa, Ljusnanin varrella. Siellä oli elämä iloista\naina keväisin, ja talvella lähdettiin tukinhakkuuseen kauas joen\nlatvoille. Mutta hauskinta oli tulo Hudiksvalliin juhannuksen aikaan,\nlauttojen mukana. Silloin olivat tytöt koreita kuin keijukaiset, ja\ntukkilainen eli kuin prinssi!\n\n-- Mitä? -- kysyi korpraali, joka nyt oli herännyt unelmistaan.\n\n-- Jössus, -- lauloi Långa-Spring, -- toinen kertoo kokonaisen\nhistorian Ljusnanin varsilta, ja korpraali vain nukkuu!\n\n-- Däh, Ljusnan, -- haukotteli Zar. -- Se on ihana virta, mutta tänä\npäivänä meillä on urakka.\n\n-- Jahah! -- huudahti Långa-Spring, venytellen käsivarsiaan.\n\n-- Missä on minun keksini? (Hän oli niin eläytynyt\ntukkilaismuistoihinsa, että sanoi kivääriään keksiksi.)\n\nSamassa sukelsi hento luutnantti esiin sumusta. Miehet kapsahtivat\nasentoon. Se oli Schwerin.\n\n-- Hyvää huomenta, pojat! -- tervehti hän. -- Onko kylmä?\n\n-- Jumal'antakoon, herra kreivi! Ei ole kylmä.\n\n-- Hyvä, -- virkkoi luutnantti, venyttäen ääntään kuin tehdäkseen\nsiten miehekkäämmän vaikutuksen. -- Pian päästään lämpenemään.\n\nHän hävisi leiritulten väliin.\n\n-- Ai, ai tuota untuvaista, -- säälitteli Långa-Spring. -- Parempi\nolisi hänen nukkua mamma ruustinnan silkkipeiton alla.\n\nAamuvarhainen kului kaikenlaisiin pikku puuhiin. Puhdistettiin\nkivääreitä, tarkastettiin piikivet. Jokainen varasi itselleen\nriittävän ammusmäärän. Upseerit kulkivat komppaniasta toiseen,\njaellen viimeisiä määräyksiä. Ei pitänyt säikähtää -- ryssän\noli tapana karsia päälle kovasti karjuen. Se oli moskovalaisten\ntavallista puhetta -- sitä Aasian kieltä. Piti vain tyynesti varrota\nja sitten antaa luunappi.\n\n-- Kyllä ymmärretään... keksillä niskaan, -- nauroi Långa-Spring,\nhypistellen pistimensä kärkeä.\n\nPuoli viisi tuli vihollinen näkyviin. Pitkä jääkäriketju luikerteli\nesiin maantienpolvekkeesta, kasakkaparven seuraamana. Helsingen pojat\nodottivat tyyninä. Jo pamahti ensimmäinen tykin laukaus. Ilkeästi\nvonkuen lensi luoti pataljoonan yli ja mätkähti niittyyn rintaman\ntakana.\n\n-- Ryssänlimput rupesivat lentelemään -- tuumi Långa-Spring ja odotti\nkomentoa. Jopa kajahtikin kapteenin ääni:\n\n-- Valmiit ampumaan -- tulta!\n\nAlkoi vilkas ammunta, jolloin muutamia miehiä haavoittui.\nRuotsalaisten, joiden ketju oli osaksi levittäytynyt puron läntiselle\nrannalle, täytyi vetäytyä taaksepäin, puron yli. Mutta sillankorvasta\npyyhiskeli Schwerin kanuunoillaan tietä sillä seurauksella, että\nvihollisen rynnäkkö vähitellen pysähtyi.\n\nNyt kävi v. Platen vuorostaan vastahyökkäykseen. Hän sai apua\nmolemmilta sivustoilta. Pääasemasta lähetettiin kaksi komppaniaa\nUpplannin ja yksi komppania Västmanlannin jääkäreitä sekä 50\nsavolaista. Kehoitussanoja toisilleen huudellen kävivät he\nruotsalaisten kanssa rynnäkköön.\n\n-- Eteenpäin!\n\n-- Oikein! Eteenpäin!\n\n-- Pistimillä päälle!\n\nTaistelu jatkui yhä kasvavalla raivolla. Kapteeni Ström\nupplantilaisten ja västmanlantilaisten kanssa lähti kiertämään\nvihollisen oikeaa siipeä. Siellä, metsässä, maantien eteläpuolella\nkävi nyt hirmuinen rytäkkä. Långa-Spring huhtoi kuin tukinkaadossa.\nHiessäpäin, naama ruudin savusta mustana hän hyökkäsi eteenpäin, ja\njokainen ryssä, joka vain joutui hänen \"keksinsä\" ulottuville, oli\nkuoleman oma. Lopuksi valtasi vihollisen sellainen kauhu, että se\npäätä pahkaa perääntyi. Kulnevin hyökkäys oli nyt toisen kerran lyöty\ntakaisin.\n\nMutta venäläisillä oli vereksiä voimia. Kenraali Demidov oli\nparahiksi ehtinyt taistelupaikalle, kun Kulnevin avunpyyntö saapui.\nTilanne muuttui. Äskeiset hyökkääjät joutuivat nyt vuorostaan\nperääntymään. Heitä avustivat kuitenkin suuresti Schwerinin tykit,\njotka sillankorvasta lähettivät laukauksen toisensa jälkeen. Niiden\nsuojana oli Pielisen komppania.\n\nKello oli nyt 9. Neljä ja puoli tuntia oli Platen pitänyt puoliaan\nyhä sakeammaksi käyviä vihollisparvia vastaan. Tilanne näytti\ntoivottomalta. Hän lähetti adjutanttinsa, kreivi af Ugglaksen,\npyytämään Vegesackilta apua.\n\nNuori hevoskaartin luutnantti karkuutti pitkin maantietä pääasemaa\nkohti. Hänen tummansininen univormunsa oli useasta kohtaa veressä.\nHevoskaartin korkea kaksilippainen hattu oli menettänyt töyhtönsä.\nSen oli ryssän sapeli sivaltanut viistoon poikki. Nyt se muistutti\npahasti revittyä kukonhelttaa.\n\nLähestyessään pääasemaa huomasi hän kaikkialla vilkasta\nliikettä. Aurinko oli jo korkealla ja valaisi yökasteesta ja\naamusumusta kosteita kallioita ja vihreitä metsiä. Savon jalka- ja\njääkäripataljoonat marssivat pitkin niittyaukean idänpuoleista\nlaitaa, asettuakseen sille suunnalle asemiin. Ne hajaantuivat ketjuun\npitkin takimmaisen joen vartta ja revityistä ladoista rakennettujen\nsuojusten taa. Adjutantti heilutti niille kättä ja hihkaisi iloisen\nhurraan, johon savolaiset miehissä vastasivat.\n\nHän tapasi Vegesackin ja Adlercreutzin kalliolla, tykkipatterin\ntakana. Kaukoputki silmällä molemmat kenraalit tarkastivat\ntaistelukenttää.\n\n-- No, mitä sinne kuuluu? -- kysyi Vegesack huomattuaan hengästyneen\nadjutantin, jonka tärveltynyt hatun töyhtö erikoisesti kiinnitti\nhänen huomiotaan. -- Siellä taitaa olla käynnissä oikein\nensiluokkainen kukkotaistelu?\n\nUgglas selitti tilanteen. Apuväkeä tarvittaisiin.\n\nVegesackin kotkannenä kohosi ilmaan kuin nuuskien, ja kaksi\nläpitunkevaa silmää tarkasti tutkivasti nuorta sanantuojaa.\n\n-- Taas? Johan sinne lähetettiin upplantilaiset ja västmanlantilaiset.\n\n-- Niin kyllä, herra kenraali... mutta se ei riitä. Ryssä on luonut\ntuleen vereksiä joukkoja ja tunkee päälle vimmatusti.\n\nVegesackin sieraimet levisivät uhkaavasti, ja suupielet venähtivät\nalaspäin.\n\n-- En minä anna! -- tiuskaisi hän. -- Kestäkööt vielä jonkin aikaa.\nSe tekee hyvää niille Helsingen voinsyöjille!\n\nJa hän viittasi adjutanttia poistumaan.\n\nTämä lähti palaamaan hammasta purren. Vai Helsingen voinsyöjille!\nOlisipa kenraali nähnyt, kuinka pontevasti pataljoonat olivat\npuolustaneet asemiaan, niin ei olisi tuolla tavoin haukkunut. Hän oli\nniin katkeroitunut, että kyyneleet kihosivat silmiin.\n\nHetken kuluttua huomasi Adlercreutz kuitenkin viisaammaksi lähettää\nBjörnstjernan ottamaan selvää tilanteesta. Päättäen haavoittuneiden\nsuuresta lukumäärästä asiat eivät voineet olla vallan hyvällä\nkannalla.\n\nBjörnstjerna lähti. Haavoittuneita ja yhä vain haavoittuneita\nkulki hänen ohitseen... pitkänä, katkeamattomana jonona, mutta\nlaukauksista päättäen etujoukko yhä piteli puoliaan. Päästyään\nperille hän kuitenkin huomasi tilanteen vallan epätoivoiseksi: suurin\nosa päällystöä ja kolmas osa miehiä joko kaatunut tahi haavoittunut\nja ampumavarat melkein lopussa. Ryssän tiraljöörit olivat jo päässeet\npuron yli ja kiersivät etujoukon selkään.\n\n-- Missä on eversti Platen? -- huusi Björnstjerna tavattuaan\nluutnantti Ugglaksen, jolla ei enää ollut hattuakaan jäljellä.\n\n-- Haavoittunut... tai kaatunut. Tuolla...\n\nAdjutantti osoitti puron vartta alaspäin.\n\nBjörnstjerna otti omasta aloitteestaan ylijohdon. Hän komensi\nrummuttamaan perääntymisen. Kaikkialta, metsästä ja puron varsilta\nkääntyivät miehet maantietä kohti, pyrkien saavuttamaan sen\nSchwerinin patterin takana. Heidän oli pistimillä raivattava\nitselleen tie -- niin kauas oli vihollinen jo ehtinyt heidän\ntaaksensa. Ryssän päävoimat ryntäsivät hurraten maantietä pitkin\nhuomattuaan, että ruotsalaisten etujoukko väistyi. Björnstjerna\nratsasti Schwerinin ohi, joka sytytin kädessä seisoi tykkiensä\ntakana. Nuori luutnantti oli haavoittunut jalkaan.\n\n-- Nyt, herra kreivi, näyttäkää, mihin kanuunanne kelpaavat! -- huusi\nhän ohiajaessaan.\n\nTuskallinen hymy oli nuoren upseerin vastauksena, ja samassa\npamahti tykki. Noin 50 askelen päähän ehtinyt vihollinen sai\nkartessilaukauksen keskelle naamaa. Kajahti hirveä molitus ja\nvoivotus, kun kokonaisen kolonnan kärki suistui maahan.\n\nSe oli sekasortoa. Björnstjerna karahutti metsään, missä joukko\nHelsingen ja Upplannin jääkäreitä vielä otteli ryssän kanssa.\nTakaapäin kajahti kaksi tykinlaukausta. Siellä Schwerin tarjoili\nviholliselle aamiaista.\n\nVenäläisten puolelta kuului surkeaa huutoa ja sekavaa melua.\nKomentosanat hukkuivat yleiseen voivotukseen. Björnstjerna kannusti\nratsuaan ja saavutti ennen pitkää ketjun äärimmäisen kärjen.\n\n-- Takaisin, takaisin! -- komensi hän. -- On annettu perääntymiskäsky.\n\n-- Kuultu on, mutta ei ole aikaa seurata! -- nauroi Långa-Spring\nja lävisti pistimellä vihollisen jääkärin. -- Tämä on melkein kuin\nmetsän hakkuuta Ljusnanin varrella.\n\nMuuan toinen pitkä huiskale oli kiivennyt kalliolle ja latasi\ntussariaan. Björnstjerna komensi miehen hakemaan suojaa. Ei noin\njärjettömästi pitänyt itseään paljastaa. Mutta jääkäri luikkasi vain\niloisesti vastaan:\n\n-- Pelkääkö hän?\n\nSamassa hän kaatui, ohimo kuulan lävistämänä.\n\nNyt piti turvautua pistimiin. Muuten ei ollut mahdollista päästä\npääjoukon luo. Björnstjerna asettui etunenään ja tavantakaa\nkomentaen: \"Pistimet tanaan!\" hän pääsi eteenpäin. Vihollinen\nväistyi. Maantie saavutettiin.\n\nSiinä mennä kolisivat Schwerinin tykit ammuttuaan viimeisen\nlaukauksensa. Nuori kreivi istui lavetilla, jyrsien leivän palaa.\nHuomattuaan Björnstjernan hän huusi:\n\n-- Viimeisen panoksen ammuin, herra adjutantti... viimeisen\npanoksen. Mutta se oli kartesseja... kartesseja, herra adjutantti...\n\nJa hän jatkoi jyrsimistään.\n\nMutta -- omituisinta kaikesta oli, että tämä ahtaalla ollut joukko\noli ehtinyt kaapata muutamia vankeja. Parrakkaat ryssät juosta\nköpittivät Helsingen jääkärien edellä, sopottaen ja ristinmerkkejä\ntehden.\n\nVenäläisten jääkäriketju oli alkanut levitä niittyä pitkin.\nKaikkialla, minne vain katsoi, vilisi viheriää ja valkoista.\nVarsinainen taistelu oli vielä edessä.\n\nLånga-Spring juoksi pitkin maantietä huutaen:\n\n-- Jo laukesi ryssän ruuhka... jo!\n\n\n\n\nIII\n\n\nOljemarck seisoi mäellä pääaseman tykkipatterin vieressä ja kuusen\nkylkeä vasten nojaten katseli taistelun kulkua. Hän oli aamulla\nkömpinyt saniteettirattailta ja laahustanut tänne. Mikon mantteli\nhartioilla hän kyyhötti puun runkoa vasten. Hän halusi omin silmin\nnähdä, miten tämä uhkapäinen taistelu päättyisi.\n\nHänen edessään levisi taistelukenttä auringon kirkkaasti valaisemana.\nSumu oli haihtunut, mutta sitä peittivät nyt toisenlaiset usvat:\npaksut ruudinsavupilvet, jotka valkeina hattaroina leijailivat niityn\nyllä.\n\nPääaseman patterissa kävi vilkas touhu. Siellä lapioitiin, taottiin\nja juntattiin. Patteri valmistausi taistelukuntoon, sillä nyt oli\nvihollinen levittäytynyt niittyaukean lännenpuoleiseen laitaan, ja\nsen maantiellä seisovat tykit syytivät luoteja ruotsalaisten asemiin.\n\nMaantien oikealla puolen, alangossa, aivan kallion juurella,\nvilisi västmanlantilaisten keltaisia housuja. Oljemarck seurasi\njännittyneenä niiden vilinää. Punaiset pilkut miesten leuan alla\nheloittivat kirkkaasti. Ne erotti vielä paljaalla silmällä, kun\ntarkkaan katsoi. Oljemarck tiesi, mitä ne olivat: kaulusaukosta\npaistoi punainen kaulaliina. Hänen mielessään syntyi kuva soitimella\nolevista metsoista... noin nekin kyykkivät, ojentelivat ja\nkurkistelivat, ja niiden kälkätystä vastasi aseiden kalina.\n\nNiiden vasemmalle puolen olivat länsipohjalaiset sijoittuneet\nasemiinsa. Vieressä, niittyalangon itäistä laitaa pitkin, makasivat\nKarjalan jääkärit, niitä lähinnä Savon jalkaväkipataljoona.\nOljemarck tarkasteli niitä kaukoputkella: hän tunsi ne univormuista.\nLänsipohjalaisten punaiset takinkaulukset ja valkoiset rintapielet\njohtivat mieleen kuvan joutsenista, jotka valmistautuvat uimaan yli\naamukirkkaan järven. Tuo laaja, valkeiden savupilvien peittämä niitty\noli kuin järvi... laaja sisäjärvi -- ja sen vastakkainen, viheriänä\nheloittava ranta oli noiden valkorintaisten päämäärä. Pääsisivätkö ne\nyli?\n\nVästmanlantilaisten rinnalla näyttivät savolaiset ja karjalaiset\nperin arkipäiväisiltä -- kuin tavalliset heinäsorsat joutsenten\nrinnalla. Mutta ne häärivät tiheissä parvissa, ja niiden joukossa\nkävi erikoisen vilkas liike. Sillä aikaa kuin länsipohjalaiset\npaikallaan seisten tarkastelivat niityn vastakkaiselle laidalle\nleviävää vihollisketjua, kihisi ja kuhisi savolaisten ja karjalaisten\nsuojissa. Ne muistuttivat ilmielävästi rannan ruohikossa pelehtivää\nsorsaparvea. Mutta tämän \"sorsaparven\" keskeltä pöllähteli ilmoille\nvalkoisia savupilviä, ja hetken päästä kajahtivat niitä seuranneet\nlaukaukset... perätysten.\n\nOljemarck oli niin viehättynyt tuosta värikkäästä näystä, että\nunohti väsymyksensä. Hänen poskilleen kohosi heikko puna, ja silmät\nrupesivat hehkumaan. Sotilaan veri ilmaisi olemassaolonsa. Hän\nhuuteli puoliääneen komentosanoja... kuin olisi hän täältä, kallion\nlaelta, johtanut tätä laajaa näytelmää. \"Hei... ladon suojaan, ladon\nsuojaan! Ei ampua ennenkuin päästään ladon suojaan -- noin!\"\n\nJääkäriketju oli ryöminyt niittyä pitkin, yrittänyt ampua matkan\nkestäessä, mutta saanut samassa tykinluodin kupeelleen. Painuen\nmatalaksi kuin käärme se oli maannut hetkisen hiljaa ja jatkanut\nsitten ryömintäänsä latoa kohti.\n\nNyt soitteli jo pääaseman patterikin täydellä torvella. Se oli saatu\nlopullisesti kuntoon ja lähetteli nyt kranaatteja purojen välissä\nparveileviin vihollisjoukkoihin. Ne räjähtivät niityllä venäläisten\nlinjojen välissä ja keskellä. Vihollinen näki parhaaksi ryömiä\nlatojen suojaan.\n\nTaistelu oli nyt täydessä käynnissä. Molempien armeijoiden\njääkäriketjut makasivat melko lähellä toisiaan. Kiväärinlaukaukset\npamahtelivat silmänräpäykseksikään keskeytymättä. Oljemarckin\ntarkka korva erotti jääkäriketjujen laukaukset säännöllisemmistä\npataljoonien yhteislaukauksista. Ne kutoutuivat toisiinsa kuin\neriväriset langat -- viimeksimainittujen muodostaessa ikäänkuin\njonkinlaisen säännöllisen loimen. Sakeat savupilvet peittivät niityn,\nja niiden välistä vilahtelivat ketjut ja yksityiset sotamiehet.\nTäältä, ylhäältä katsottuina, ne näyttivät pieniltä kuin peltomyyrät.\n\nOmituista oli tämä ihmiselämä. Tuolla, korkealla, loisti taivas niin\nkirkkaana ja rauhallisena, ja täällä, alhaalla, pauhasi taistelun\njylinä, kuoleman joka minuutti korjatessa saalistaan. Näytti kuin\nolisi taivaankansi vetäytynyt yhä kauemmas... yhä korkeammalle...\nkuin siten osoittaakseen haluavansa pysyä erillään tästä ihmislasten\nverisestä leikistä. Yksinäinen, vaalea pilvenhattara purjehti tietään\ntyynenä ja rauhallisena, asettuen hetkeksi auringon eteen. Ei sopinut\nlämmön ja kirkkauden lähteen katsella tätä temmellystä, jossa\nihmiset teurastivat toisiaan. Mutta -- aurinko oli niin tottunut\ntarkkailemaan maata ja sen elämää, että se halusi nytkin nähdä, miten\npäättyisi tämä verinen ottelu.\n\nPilvi purjehti pois, haihtuen hetken päästä näkymättömiin.\n\nSiellä, oikealla, melkein hänen allaan aukeni merenlahti. Se päilyi\nkirkkaana kuin peili. Vain pieni tuulenviri rikkoi toisinaan sen\npinnan. Muutamia kanuunavenheitä oli ankkurissa sen selällä.\n\nRauhallista ja tyyntä luonnossa ympärillä, mutta ei ihmisten kesken.\nTuossa kuljetettiin taas haavoittuneita ohi... verissään makaavia,\nvaikeroivia miehiä, pahasti runneltuja. Muutamalta oli jalka ammuttu\npolven yläpuolelta poikki. Kaavun kappaleella sidottu tynkä oli\nmustana verestä. Sotamies heittelehti rattailla, yhtämittaa ähkyen,\nhaparoiden ympärilleen vapisevilla käsillään. Hänellä oli se tunne,\nettä hän putoaa, putoaa jostakin hyvin korkealta, ja surkeasti\nparkaisten hän tarrautui kärryjen pohjalla oleviin heinärunsuihin --\nseuraavassa tuokiossa heittäen niistä irti ja jatkaen haparoimistaan.\n\nOljemarck käänsi katseensa pois. Sota oli hirveää. Joka sen näin\nsyrjästä näki ottamatta itse osaa taisteluun, ei voinut muuta\nkuin kauhistua sydänjuuriaan myöten. Hänet valtasi jälleen sama\ntunne kuin kerran Lapualla, kun hänet oli määrätty venäläistä\nhautauskomennuskuntaa vartioimaan. Tällaista ylistivät runoilijat...\nkuvasivat sen loistavin värein. Urhoollisuus... mitä se oli? Vain\nkorkeamman asteen tappamishalua, jonkin verran jalostettua...\n\nSiellä kaarteli lokkeja lahden yllä. Niiden siivet välkähtivät\nauringon paisteessa. Kirkuen ne lentelivät edestakaisin.\nOljemarckista tuntui, että ne kirosivat ihmisten päättömyyttä.\n\nMuuan liiteli hänen yläpuolellaan. Se päästi surullisen naukahduksen,\nkun se siivet levällään leijaili yli. Mikä olet sinä, yksinäinen\nolento, joka et ota osaa tähän teurastukseen? -- tuntui se kysyvän.\nPääasemasta ammutun yhteislaukauksen synnyttämä ilmanpaine pyyhkäisi\nsen syrjään, ja se tuijasi jyrkästi lahdenpintaa kohti kuin\ntasapainonsa menettänyt.\n\nMutta metsä seisoi tyynenä... tumma, miettivät kuusikko. Puiden\noksat vain heilahtivat säännöllisesti, kun pääaseman patteri ampui.\nNäytti kuin olisi käsi kohonnut varoittamaan jostakin. Vai oliko se\nsiunaus, jonka kuuset antoivat kaatuneille?\n\nMetsä! Oljemarck ei ollut koskaan tullut ajatelleeksi, että metsä\noli sellainen lohdutuksen ja rauhan paikka... sellainen onnen\njuhlallinen pilaristo, missä ihmislapselle saarnattiin elämää. Nyt\nhän sen tunsi, seistessään tässä puun kylkeä vasten ja katsellessaan\nniityllä riehuvaa veristä ottelua. Nuo tykinlaukaukset ja yhtämittaa\nrätisevä kiväärituli eivät ulottuneet häneen. Niiden synnyttämä\nilmanpaine vain pyyhkäisi hänen kasvojaan. \"Minä olen metsän\nsuojassa\", ajatteli hän, \"mutta en sillä tavoin, että se suojelisi\nminua _tässä_. Ei -- minun _sielussani_ on vain metsän rauha. Ja _se_\nsuojelee minua.\"\n\nHän muisteli loma-aikojaan, jolloin hän oli käyskennellyt\nkotimetsissä Päijänteen takana. Kuinka loistikaan kielonlehti\ntoisinaan läpikuultavan viheriänä, kun auringon valo siivilöityi\npuiden lehvien välitse! Kuinka olikaan sammal pehmyt ja vanamon\nvarsi hento! Kuinka säilyivät niiden läpikuultavat pienet kellot\neheinä? Ihmisjalka tallasi ne toisinaan -- mutta ne nousivat taas ja\nloistivat yhtä kirkkaina kuin ennenkin. Se oli metsän salaisuus.\n\nMetsä! Oljemarckin sielu pyrki piiloon sen lehväkatosten alle...\nimeytyi kastehelmen koristamaan talvikin kukkaan. Oi, kuinka se oli\nviileä väriltään ja tuoksultaan... niin rauhoittavan viileä!\n\n    -- Niin suuri rauha on sun helmassas,\n    oi, äiti Erämaa...\n\nlausui hän onnellisena puoliääneen.\n\nHänen aistimensa tajusivat ympärillä riehuvan melskeen, sotamiesten\nhuudot ja kiroukset, haavoittuneiden vaikerrukset, mutta hänen\nsielunsa oli piilossa metsän kätkössä. Se vaelteli siellä...\nkiipeili kuin hyönteinen ruohonkorsia pitkin... kyyrötteli\nkäenkaalin lehtien alla ja retkeili kauas, ruohojen ja kukanvarsien\nmuodostamiin holvikkokäytäviin... turvallisessa, vihertävässä\nhämyssä. Hän näki sielunsa silmillä tuon kaiken... kuin olisi hän\nitse ollut leppäkerttu, joka juosta kipitti suojaan sammalen sekaan.\nOsupas siihen kuusinaulaisella... se säilytti eheänä keltaisen,\npilkullisen panssarinsa! Hän ei tuntenut minkäänlaista pelkoa eikä\njännitystä. Tykinlaukausten synnyttämän ilman paineen pyyhällys hänen\nkasvoillaan oli kuin kesäisen tuulen leyhyntää. Hänen tajuntansa\nsanoi, ettei se ollut sitä... mutta oli soma ajatella niin. Jos\ntällä hetkellä vihollisen luoti olisi sattunut häneen, hän olisi\nkuollut hymyssä suin -- niin onnelliseksi hän itsensä tunsi.\n\nMutta -- ne eivät sattuneet. Ne vonkuivat vain yli, pitäen\nomalaatuista pauhinaansa. Silloin tällöin katkesi kuusen latva\njossakin takanapäin, ja metsässä rytisi aina silloin ilkeästi.\nVenäläiset ampuivat säännöllisesti liian ylös.\n\nOljemarck seisoi niin lähellä pääaseman patteria, että saattoi\nmukavasti seurata Adlercreutzin jokaista liikettä ja kuulla hänen\nsanansa. Useamman kerran oli tämä jo luonut katseen sinnepäin, missä\nhän puun kylkeä vasten nojaili, mutta ei ollut liikkunut paikaltaan.\nNyt rupesi patteriin lentelemään vihollisen kuulia. Kranaatti\nräjähti aivan kenraalin hevosen edessä. Adlercreutz läjäytti sitä\nratsupiiskalla ja ärjäisi:\n\n-- Mitä letustelet? Pitäisihän sinun, senkin vietävän paholainen,\ntuntea tämä vanhastaan!\n\nKenraali kääntyi tykkijunkkarin puoleen, komentaen tätä tähtäämään\nmuuatta latoa, josta laukaus oli tullut. Tykki pamahti, mutta luoti\nmeni kenttään.\n\n-- Te ammutte kuin s--na! -- karjaisi Adlercreutz ja sivalsi miestä\nratsupiiskallaan. -- Tehkää se uudestaan ja paremmin, tai teidät\nperii p--u!\n\nTykki laukaistiin uudestaan ja nyt sattui luoti. Se oli täysosuma.\nLato meni hajalle, ja sieltä juoksi ulos venäläisiä jääkäreitä ja\ntykkimiehiä niinkuin hiiriä. Äänekäs nauru kajahti upseerien joukosta.\n\nMutta -- nyt oli Adlercreutz jälleen luonut äkäisen silmäyksen\nsitä paikkaa kohti, jossa Oljemarck seisoi. Hän viittasi eräälle\nadjutanteistaan. Tämä karahutti Oljemarckin luo.\n\n-- Mikä h--tin laiskuri sinä olet, joka täällä seisot toimettomana\nsillä aikaa kuin toiset ovat tulessa? -- ärjyi hän huonolla\nruotsinkielellä. -- Missä on joukkosi?\n\nOljemarck punastui korviaan myöten. Se oli muuan ranskalainen,\neversti Suremainin maanmies, jota armeijassa sanottiin\n\"Fransoosiksi\". Oljemarck ei ollut välittänyt tehdä tuttavuutta hänen\nkanssaan.\n\n-- Minä olen sairas, herra kapteeni!\n\n-- Sairas? Tekosairas sinä olet niinkuin niin moni muukin! -- karjui\ntulistunut adjutantti. -- Vaivaako sinuakin Porin tauti?\n\n-- Herra kapteeni, olen maannut tiedotonna kuumeessa toista viikkoa\nja nyt sen verran toipunut, että jaksoin laahautua tänne.\n\n\"Fransoosi\" kohotti ratsupiiskaansa. Oljemarckin silmissä musteni,\nmutta sitä ei saanut aikaan heikkous, vaan voimakas suuttumus.\n\n-- Herra kapteeni! Kuninkaallisessa Ruotsin armeijassa ei ole tapana\nlyödä! -- huusi hän, nostaen kättään kasvojensa suojaksi.\n\nMutta -- se vain ärsytti kiihtynyttä adjutanttia. Ratsupiiska\nsingahti vain kerran, ja samassa tunsi Oljemarck kipeän iskun\nkasvoillaan.\n\n-- Herra kapteeni! Minä vaadin hyvitystä! Kun paranen, on teidän\ntaisteltava kanssani! Nimeni on Oljemarck, luutnantti Porin\nrykmentistä!\n\nRanskalainen hämmästyi. Oljemarck? Hän muisti kuulleensa\nnimen. Suremain oli hänestä puhunut. Sehän oli sama mies, joka\nHämeenlinnassa oli lyönyt rikki maaherran pöydän.\n\n-- Pyydän anteeksi... tuo sotamiehen kaapu... -- änkytti hän. --\nOlen valmis antamaan hyvitystä, missä herra luutnantti vain suvaitsee\nsitä vaatia.\n\nJa hän ratsasti pois.\n\nVälikohtaus oli herättänyt huomiota. Ranskalainen oli selostanut\ntapauksen Suremainille. Tämä ratsasti Oljemarckin jälkeen, joka oli\nlähtenyt laahustamaan takaisin rattailleen.\n\n-- Herra luutnantti, valitan sydämestäni maanmieheni käytöstä.\nKapteenille sattui surkea erehdys. Tehän olette sairas?\n\nOljemarck ei vastannut mitään, koetti vain seistä asennossa, vaikka\njalat vapisivat. Suremain katseli noita tuskan vääristämiä kasvoja,\nja kalpeus levisi hänenkin kasvoilleen. Noista nuoren miehen silmistä\nloisti häntä vastaan -- tuomio.\n\n-- Olette oikeutettu pyytämään hyvitystä, -- sai Suremain lopulta\nsanotuksi.\n\n-- Ymmärrän, herra eversti! Olen tekevä sen!\n\nHän kääntyi poispäin ja lähti laahustamaan edelleen. Hänen sieluaan\npoltti kuin tulessa. Ranskalainen onnenonkija oli lyönyt häntä,\nRuotsin armeijan upseeria -- luullen tavalliseksi sotamieheksi.\nVaikka sitten... vaikka sitten -- mutta oliko se oikein? Näinkö\nalas oli Ruotsi vaipunut? Pani ulkomaalaisen palkkarengin lyömään\nmaan syntyperäistä kansalaista! Häpeä, ikuinen häpeä sellaiselle\nvaltakunnalle!\n\nHän oli niin järkytetty, että tuskin kykeni selvästi ajattelemaan.\nTuo piiskan sivallus oli herättänyt eloon vanhan tunteen -- vihan\nRuotsia kohtaan. Tämä valtakuntako piti hallussaan Suomea, hänen\nisänmaatansa... tämä ylimielinen, pöyhkeä valtakunta! Ei... se oli\nnyt kerta kaikkiaan päätetty korkeammalla, että _ei_!\n\nHän pääsi rattailleen. Siellä kökötti Mikko piippua poltellen,\nkorvat pystyssä kuunnellen taistelun kohinaa. Hän ilostui nähdessään\nherransa.\n\n-- Mitä on tapahtunut, herra luutnantti? Onko sattunut?\n\nOljemarck katseli häntä huulet tiukasti yhteen puserrettuina ja\nhengittäen syvään.\n\n-- Sattunut on ja pahasti... niin pahasti, että siitä jää ikuinen\nvika!\n\nMikko pudotti piippunsa ja haukkoi henkeään kuin hukkuva. Hyvä\nJumala! Luutnantti oli haavoittunut, mutta hän vain ei saanut selvää,\nmihin paikkaan. Kasvojen poikki kulki punainen juova. Mutta se ei\nvoinut olla se.\n\n-- Mihin paikkaan on sattunut? -- hätäili hän.\n\nMutta Oljemarck ei vastannut, vaan kömpi rattaille. Heittäytyen\npitkälleen heinävuoteelle hän painoi kädet kasvoilleen. Niitä poltti\nja kihelmöi, mutta se ei ollut mitään sen polton rinnalla, jonka\nhänen sielunsa tunsi.\n\nMikko töpehti ja siunaili. Sekaisin oli herra-riepu... sanoi\nhaavoittuneensa, vaikk'ei verta näkynyt missään. Mutta kummakos se,\nkun oli niin paljon kärsinyt. Sekosi siinä herrain hienosyisemmät\naivot. Tämä talonpoika se kyllä kesti minkälaisia kolahduksia\ntahansa, mutta herrat... ne oli Jumala luonut hienommasta aineesta.\n\nJa Mikko kyykähti maahan kärryjen viereen ja rupesi taas seuraamaan\ntaistelukentältä kuuluvaa melskettä ja kohinaa.\n\n\n\n\nIV\n\n\nVerisinä, epäjärjestyksessä perääntyivät joukot pääasemaan,\nkukkulalle, missä reservi seisoi taisteluvalmiina. Tuo\nmaantienahdetta ylös ryntäävä joukko oli kauhean näköinen. Kasvot\nmustina ruudinsavusta, parta palaneena, katse synkkänä kuin yö se\nmuistutti enemmän pakenevaa rosvolaumaa kuin sotajoukkoa. Osa kulki\navopäin, ilman hattua, veren tahraamat siteet pään ympärillä. Mutta\n-- ihmeellistä -- se oli melkein äänetön. Sen päiden yläpuolella\nsuhisivat kuoleman siivet.\n\nRuotsinmaalaiset pataljoonat tekivät jonkin verran siistimmän\nvaikutuksen. Mutta -- pahasti olivat niidenkin koreat univormut\nkärsineet. Keltaiset rintapielet ja valkoiset housut veritahroja\ntäynnä ne muistuttivat teurastajia. Ja teurastuksesta ne palasivatkin\n-- joukkoteurastuksesta.\n\nToinenkin Västmanlannin pataljoona, joka tähän saakka oli näytellyt\npäältä katsojan osaa, oli nyt saanut olla mukana leikissä. Sen\nrikkinäiset univormut ja noesta mustat pistimet todistivat sitä.\nAllapäin, niskat kumarassa se laahusti ahdetta ylös, samoin\nupplantilaiset. Punaiset kiväärinhihnat juoksivat alas olkapäiltä\nkuin leveä verijuova.\n\nTaistelu oli muodostunut ankaraksi. Sen jälkeen kuin eversti Platenin\netujoukko noin 10 tienoissa aamupäivällä oli palannut pääasemiin, oli\ntaistelu kasvanut mittasuhteiltaan. Etuvartiokahakka oli muuttunut\nsuureksi, laajaksi kenttätappeluksi -- Adlercreutzin suunnitelmien\nmukaisesti. Se oli levinnyt yli koko niittyalangon, sitä lännessä\nrajoittavaan metsään, pitkin etumaisen puron vartta -- aina meren\nlahteen saakka. Vaihtelevalla onnella siinä oli oteltu puolella ja\ntoisella. Länsipohjalaiset, joiden kauniita univormuja Oljemarck\noli äsken kalliolta ihaillut, olivat saaneet suorittaa uintinsa\ntuon \"niittymeren\" yli. Mutta sen toisessa laidassa heitä oli\nkohdannut kuolema. Pitkin puron vartta lepäsi nyt suurin osa noista\nvalkorintaisista viimeistä untaan. \"Joutsenet\" olivat joikuneet\nkuolinjoikunsa.\n\nKello 2 päivällä oli Adlercreutz ryhtynyt siihen liikkeeseen, joka\nkäänsi tämän Suomen sodan verisimmän taistelun yhtä veriseksi\ntappioksi. Vaikea sanoa, yllyttikö häntä siihen Vegesack, tuo\n\"kahlekoira\" -- niinkuin Kustaa Mauri Armfelt on häntä luonnehtinut.\nSe vain on varma, että \"koira\" ravisteli kahleitaan -- siksi\nkuumeinen halu rynnäkköön oli aina tuolla kotkannenäisellä\nkenraalilla. Mutta -- ei sitä puuttunut Adlercreutziltakaan.\nTuollainen houkutteleva saalis silmäin edessä ja riuhtova kahlekoira\nvieressä -- tai paremmin: kotka, jonka käyrä nokka kohosi uhkaavaan\niskuun -- saattoiko olla parempaa metsästystilaisuutta! Summa se: hän\npäätti uudistaa Siikajoen tempun: murtaa vihollisen keskustan.\n\nTuo hänen silmäinsä edessä riehuva värikäs näytelmä herätti\nhänessä henkiin runoilijan. (Olihan hän joskus sepitellyt värssyjä\nvierastensa iloksi.) Hän halusi sepittää nytkin... liittää tuohon\nmahtavaan taisteluhymniin vielä pienen lisäsäkeistön: upplantilaisten\nja västmanlantilaisten pataljoonat tummansinisine univormuineen ja\nkirkkaankeltaisine rintapielineen. Vanhan Ruotsin värit! Loistava\nväriläikkä tuohon jo ennestään kirjavaan tauluun! Rynnäkkömerkki\nannettiin, ja nuo pataljoonat syöksyivät tuleen hurraata huutaen.\n\nJos luutnantti Oljemarck olisi vielä seisonut tähystyspaikallaan\nkalliolla, hän olisi saanut nähdä mahtavan näytelmän. Koko tuolla\npitkällä rintamalla merenlahdesta niittyalangon eteläkärkeen asti\nriehui mitä tulisin ottelu eri aselajien kesken, mutta kaikkein\nkuumimpana molempien siltojen välillä. Sitä paikkaa kohti oli\nAdlercreutz suunnannut iskunsa, jonka vaikutus oli ollutkin tuhoisa.\nKahlaten yli takimmaisen puron olivat sotamiehet heittäytyneet\nryssän kanuunia vastaan, jotka tervehtivät heitä kartessilaukauksin.\nKokonaiset rivit sortuivat maahan, mutta niiden yli vyöryivät toiset,\nupseerien kehoittaessa: \"Eteenpäin, pojat!\" Kunnes venäläisten\nkeskusta oli kääntynyt hillittömään pakoon.\n\nMutta -- tässä kohden juuri runoilija voitti sotapäällikön.\nAdlercreutz, joka itse mieskohtaisesti johti rynnäkköä, innostui\netenemään liian kauas, aina ulommaiselle sillalle saakka. Eikä\nhänestä jäänyt jälkeen Vegesack, \"kahlekoirakaan\". Saamastaan\nruhjevammasta huolimatta hän ratsasti Adlercreutzin rinnalla, ja\nheidän säilänsä säihkyivät kuin salamat. Eläköön -- ja hurraa! Tämä\noli toinen Siikajoki!\n\nMutta -- onnellisempi itse sodan päätökselle olisi ehkä ollut, jollei\ntätä toista Siikajokea olisi yritetty näytellä. Kaikki kävi tosin\naluksi samoin kuin sielläkin: vihollinen pakeni kauhun valtaamana.\nMutta Siikajoella ei ryssä ollut pystynyt heittämään vereksiä\njoukkoja tuleen, koska niitä ei yksinkertaisesti ollut. Täällä\nniitä oli. On sanottu sitä Kamenskin sotajuoneksi. Mutta -- sitä\nse ei ollut. Se oli pikemminkin sattuma, kohtalo, _nemesis_. Sen\ntoteutumiseen vaikuttivat ratkaisevasti ne monet adjutantit, jotka\nkiisivät kenraali Ushakovin joukon luo, kehoittaen tätä kiinnittämään\nvauhtia.\n\nJa niin yhtyi nyt kaksi sangen kohtalokasta seikkaa valmistamaan\nAdlercreutzin tuhoa: omien joukkojen sekaisin-meno -- (ne olivat\ntakaa-ajon kestäessä joutuneet liiaksi hajalle) -- ja Ushakovin\nvereksen osaston saapuminen: 6 komppaniaa Liettuan rykmentistä,\nMohilevin rykmentti, Grodnon husaarit ja Puolan ulaanit. Kun nämä\nsaapuivat paikalle, tervehti Kamenski niitä sanoilla: \"Näyttäkäämme\nruotsalaisille, millaisia venäläiset ovat! Me emme lähde täältä\nelävinä, jollemme ole tuhonneet ruotsalaisia! Pistimet tanaan!\nSeuratkaa minua! Jumala kanssamme! Eteenpäin -- hurraa!\"\n\nJa -- Jumala oli heidän kanssansa, sillä nyt alkoi hirmuinen\nkatastrofi -- näytelmä, jonka vertaista tässä sodassa ei oltu ennen\nesitetty.\n\nKaikki aselajit sekaisin... ratsuväki, jalkaväki, tykistö\n-- kaikki yhdessä hirveässä sekamelskassa, jonka keskeltä\nsuomalaisten ja ruotsalaisten harventuneet upseerit turhaan\netsivät joukko-osastojaan. Eteen- ja taaksepäin kiemurrellen kuin\njättiläiskäärme tuo sekasortoinen, pauhaava ryhmä hiljalleen painui\nAdlercreutzin pääasemaa kohti. Lippuja, standaareja... välkkyviä\nolkahihnoja ja keihäänkärkiä... venäläisten ulaanien sinisiä\ntshakoita punaisine päällyksineen ja liehuvine nauhoineen -- ja tuon\nkaiken yllä ja keskellä sapelien ja pistinten metsä, jonka aurinko\nsilloin tällöin välkähdytti esiin eteenpäinvyöryvien savupilvien\nlomasta. Ja niiden sisässä pauhaava ukkonen salamoineen: tykkien\nmahtava jylinä. (Siihen soittoon otti kapteeni Panchen ruotsalaisten\npuolella sangen tehokkaasti osaa.) Rumpujen pärinää, taistelevien\nkarjuntaa, joka kantautui ympäröiville kukkuloille kuin meren\närjyjen pauhu. Se hukkui aika ajoittain pitkin linjaa räiskyvään\nkiväärinrätinään tai vaihtui hurraa-huudoiksi puolella ja toisella\n-- sitä mukaa kuin linjat kulloinkin väistyivät tai katkesivat.\nSilloin saattoi asioita tunteva päätellä, että nyt seurasi tuima\npistinhyökkäys, jolloin kylmä teräs tunkeutui pehmeään, värisevään\nlihaan -- hampaiden kirskuessa. Tulta, kadotusta ja kuolemaa, joka\nlainehti edestakaisin kuin suuri, mahtava aalto -- ja aallon jäljessä\nkaatuneita, haavoittuneita... jalat ilmassa sätkiviä hevosia,\naseita, rumpuja, hattuja, käsineitä... joka pensaassa, joka mättään\nja kiven kolossa -- koko taistelukentän kirjava markkinapöytä,\njonka takana kuolema huuteli tavaroitaan -- tai kuin roska, joka\njää rannalle, aallon vyöryessä takaisin. Kunnes tuo kiemurteleva\nkäärme katkesi keskeltä, ja sen sisälmykset valuivat ulos: pakenevia,\nsuin päin pakenevia joukko-osastoja, eri aselajeja... ratsuväkeä,\njalkaväkeä, tykistöä... kaikki yhtenä sekasortoisena laumana,\nsuunnan päämääränä ne kalliot, joilla Adlercreutzin päätykistö\nsijaitsi. Ja perässä mahtava hyökylaine: vihollisen hurja rynnäkkö,\njoka kuitenkin murskautui lujaa pääasemaa vastaan, missä kanuunat nyt\nuudelleen olivat ryhtyneet pauhaamaan, syytäen surmaa venäläisten\nriveihin...\n\nAinoastaan premiäärimajuri Ehrnrooth savolaisineen oli perääntynyt\nhyvässä järjestyksessä Sprengtportenin taistelutapaa seuraten: rivit\nolivat pysähtyneet komennon mukaan ampumaan yhteislaukauksia niinkuin\nharjoituskentällä. Kuoleman paraati! Ehrnrooth pelasti Länsipohjan\nrykmentin venäläisten jääkärien ylivoiman alta. Urhoollinen majuri\nsai musketinkuulan oikeaan reiteensä sekä vaikean ruhjevamman\nrintaansa.\n\nSellainen oli Adlercreutzin hyökkäys, sarja loistavia mieskohtaisen\nsankaruuden näytteitä, mutta kokonaisuutena epäonnistunut, täynnä\ntaktillisia virheitä, joita ei mikään \"hurraa, pojat!\" pysty tekemään\nolemattomiksi. Sellainen oli Oravaisten tappio, joka ratkaisi Suomen\ntulevaisuuden. Mutta -- mihin suuntaan -- sitä ei yksikään taisteluun\nosaaottanut arvannut. Ainoastaan luutnantti Henrik August Oljemarck\ntoisinaan näki siitä unta, mutta ei hänkään tahtonut aina jaksaa\nuskoa uniaan tosiksi.\n\n       *       *       *       *       *\n\nSotamiehet olivat ristikoineet kiväärinsä maantielle ja heittäytyneet\ntien varteen pitkäkseen. Laukut pään alla he lepäilivät siinä, rinta\nraskaasti huohottaen. Ruudinsavun ja veren tuhrimat kädet iskivät\nvapisten tulta piipunnysiin, joita ei oltu joudettu neljään tuntiin\nimemään. Monelta se nautinto nyt oli iäksi jäänyt, sillä he lepäsivät\nkentällä tavallista valjumpina.\n\nVoineekohan ylimalkaan tupakka koskaan kenestäkään maistua\nmakeammalta kuin sotamiehestä, joka juuri on palannut taistelusta\nja toteaa päässeensä siitä ehjin nahoin? Koko sielu kiintyy tuohon\njännittävään hetkeen, jolloin tupakka syttyy, ja ensimmäiset makeat\nsauhut kiertävät suuonteloa -- kunnes painuvat keuhkojen äärimmäiseen\nkärkeen. Henkisavut, henkisavut! -- Ainakin savolaisesta Kaskista,\njoka Revonlahdella oli niin erinomaisesti kunnostautunut, tuntui\nsiltä.\n\n-- Teä tupakka, -- jutteli hän, on minusta suloisemp' kuin vaemojen\nrakkaus.\n\n-- Joo, joo, -- haasteli Lunki, -- hyvä mies se oli, joka tupakan\nmaahan toi... melkein yhtä hyvä kuin sekin, joka toi ensimmäiset\nputaatit.\n\n-- Älä nyt sentään, -- yhtyi puheeseen Halttu, joka myös tuprutteli,\n-- ennemmin minä vain perunat ottaisin.\n\n-- Minä en tiedä, mitä tekisin... taitaisi käydä niinkuin ryssän,\njolta kysyttiin kumpi on parempi, Suomenko vai Venäjän viina...\n\"molempi parempi\".\n\nMiehet nauroivat Lungin vertaukselle. Tämä katseli Rapelia, joka myös\nveteli syviä haikuja.\n\n-- Vai mitä se rumpali arvelee?\n\nRapelin sinisilmät pälyivät Lunkia, jonka vuoksi sai aina olla\nvaruillaan.\n\n-- Joo... kyllä se niin on.\n\nKun ensimmäiset henkisavut oli vedetty, jouti huomio jo muuallekin.\nSiinä loikoili vähän matkan päässä ryhmä upplantilaisia. Lunki\nruiskautti sapelisyljen ja virkkoi:\n\n-- Sotamiehiä niistä noistakin tulisi, kun olisi useammassa\ntappelussa viruttaa.\n\n-- Älähän puhu... kuninkaan valioväkeä, -- toruskeli Halttu.\n\nLunki äimisti.\n\n-- Valioväki on täällä! -- huudahti hän, tehden laajan liikkeen\nkädellään. -- Meitä, suomalaisia, saisi majesteetti tulla\ntarkastamaan!\n\nUpplantilaiset olivat napanneet lennosta \"majesteetti\"-sanan. Yksi\nheistä tuijotti Lunkiin uhkaavan näköisenä.\n\n-- Mitä hän puhuu majesteetista?\n\n-- Sitä vain, että meistä se saisi kuningas tehdä henkikaartin\nitselleen, -- irvisteli Lunki huonolla ruotsillaan.\n\n-- Henkikaarti! -- tuhautti ruotsalainen. -- Onko hän ollut\nvahtiparaatissa?\n\n-- No en... näissä arkihommissa vain...\n\nJa hän viittasi oikeaan jalkaansa, jossa ei ollut kuin ruojuet\njäljellä.\n\nRapelia nauratti. Upplantilaiset polittivat keskenään.\nVahtiparaatista puhuja oli lausunut jonkin sukkeluuden, jolle toiset\nhohottivat.\n\n-- Nuohoojaksi hän sopii hyvin!\n\n-- Joppa... sutaisinkin niin hyvin korsteenit, jottei syttyisi niin\nusein näitä nokivalkeita.\n\n-- Mitä hän sillä tarkoittaa?\n\n-- Koetapas arvata.\n\nLunki sylkäisi ylimielisesti.\n\nUpplantilaiset jättivät arvailun ja painuivat omiin asioihinsa.\n\n-- Älä sie härsytä niitä... antavat pian rokkiin, -- varoitteli Kask.\n\n-- Minulleko?\n\n-- Niin.\n\n-- Voi veikkonen! Eri miehet ne ovat, jotka minulle selkään antavat!\n\nVaiettiin, ja jokainen vaipui omiin mietteisiinsä. Vihdoin katkaisi\nKask äänettömyyden ja rupesi haastelemaan tappelun kulusta.\n\n-- Niemellä se käv' eri hulina, kun myö ruohtalaisten kanssa\nrynnistettiin läp'! Jo olj siinä ryssee sakkeesti... jos minnii\nväristä. Mutta -- myö lyötiin läp' painetilla, jottei muuta kuin\nmahan pohojassa vain mojoi niin mukavasti.\n\nHän halusi hälventää äskeisen kinastelun aiheuttaman kiusallisen\ntunnelman.\n\n-- Tuohij, joka äsken juttelj sun kanssas, käyttelj kolovia kuin\nparas peällelyöjä, -- puhui hän Lungille. -- Niin jymähyttelj ryssän\najukoppia halaki kuin naurishauvikkaita.\n\nRuotsalainen käännähti päin huomattuaan, että suomalainen osoitteli\nhäntä sormellaan.\n\n-- Mitä nyt? -- kysyi hän valmiina otteluun.\n\n-- Venski poika... praa poika, -- veljeili Kask ja näytti, kuinka\nasianomainen oli käyttäytynyt taistelussa.\n\n-- Kyllä! -- lausahti tämä hyvillään. -- Täytyypä olla p--u mieheksi,\njoka haluaa tuntea ne!\n\nUpplantilaiset räjähtivät nauruun. Kask, joka ei ymmärtänyt\nruotsalaisen puhetta, pyysi Lunkia tulkitsemaan.\n\nTätä oli harmittanut Kaskin veljeily. Hän päätti kostaa.\n\n-- Joo... se sanoi, että paholainen saa syödä sinut karvoinesi,\nsorkkinesi.\n\nKask oli ihmeissään. Omituista väkeä nämä ruotsalaiset. Kun hän\nyritti olla ystävällinen, vastasivat nämä hävyttömästi. Hän pyysi\nkysymään, eivätkö he, ruotsalaiset ja suomalaiset, olleet aseveljiä\nkeskenään.\n\nLunkia kutkutti. Nytpä hän yllyttäisi upplantilaisen Kaskin niskaan.\n\n-- Savolainen sanoo, että minä kaikkein mieluimmin olisin aseveli\np--un kanssa.\n\nHuonona ruotsinkielen taitajana ei osannut ilmaista oikein ajatustaan.\n\nUpplantilaiset nauroivat.\n\n-- No, jos hän haluaa, ei meillä ole mitään sitä vastaan!\n\n-- Mitä ne sanovat?\n\nJoo... että he eivät tarvitse hantlangareita.\n\nOlivatpa ne koppavia! Kask tunsi itsensä syvästi loukatuksi. Hän\nheittäysi seljälleen ja katseli taivaalle. Eihän hän nyt niiden\nveroiseksi ollut pyrkinytkään... sen kun noin vain juttelemaan...\nniinkuin äsken taistelussakin. Siellä, niemellä, hän oli huhkinut\nrinnatusten tuon upplantilaisen kanssa, ja he olivat huudelleet\ntoisilleen, kumpikin omalla kielellään. Hänestä oli tuntunut, että\nhe... molemmat kansat, yhtä rintaa taistelivat yhteisen isänmaan\npuolesta. Mutta -- eivät näyttäneet ruotsalaiset heitä minään pitävän\n-- yksi tappelu vain, niin jo nousi ylpeys päähän.\n\nHän oli niin masentunut, että kurkussa pakkasi nykimään. Kyynelet\nkihosivat silmiin. Näistä surullisista mietteistä herätti hänet\npaikalle ratsastaneen adjutantin ääni:\n\n-- Upplantilaiset ja västmanlantilaiset yhteen -- tuonne mäen taakse.\nMars!\n\n-- Mitä se sanoi? -- kysyi Kask Lungilta, kun ruotsalaiset olivat\nrientäneet kivääreilleen.\n\nLunki tulkitsi.\n\n\"Hyvä on, että menevät\", ajatteli Kask ja katseli kaihomielin\nruotsalaisten jälkeen. Hän olisi mielellään ollut veli noiden kanssa,\nmutta -- ne eivät huolineet.\n\n-- Savolaiset upplantilaisten taa! -- komensi adjutantti suomeksi.\n\n\"No se!\" ajatteli Kask ja nousi.\n\nLunki nauroi:\n\n-- Liittolaiset yhteen karsinaan!\n\nMutta tämä piikikäs huomautus sai Kaskin unohtamaan äskeisen surunsa.\nEnnemmin hän sittenkin oli ruotsalaisten kanssa kuin tuon myrkyllisen\npohjalaisen.\n\n-- Älä leukaile! -- vastasi hän. -- Yhtä porukkaa tässä vielä ollaan...\netkä sie pysty sitä sotkemaan!\n\nJa Kask tempaisi kiväärinsä ja asettui riviin.\n\nLunki ei vastannut -- naurahti vain ilkeästi. Hän katseli ohikiitäviä\nadjutantteja ja tunsi mielensä katkeraksi. Päivä päivältä hän oli\nmyrtynyt tämän sotaretken aikana.\n\nSiinä he ratsastelivat ja kekkuloitsivat eivätkä kuitenkaan kyenneet\nmitään aikaansaamaan. Kansanmies sai vain kärsiä heidän tähtensä.\nHänen herravihansa, joka sotaretken alussa oli vielä pysynyt\njotenkuten salassa, oli nyt monien taisteluiden ja kärsimysten\njälkeen kasvanut. Mutta se ei estänyt häntä silti vielä pokkuroimasta\nheitä edessäpäin, jos vain tilaisuus tarjoutui.\n\nAlhaalta kuului venäläisten \"ura!\", kun nämä rynnistivät pääaseman\npattereita vastaan. Tykit syytivät tulta kuin hornan kidasta niitä\nkohti. Mäki tärähteli, ja puut vapisivat. Äärimmäiseltä vasemmalta\nsivustalta kajahti silloin tällöin yhteislaukaus, jota säesti\nheikko \"hurraa!\" Siellä Savon 1. jalkaväkipataljoona yhdessä\nvästmanlantilaisten kanssa pidätteli vihollista, joka oli ryhtynyt\nlaajaperäiseen kiertoliikkeeseen. Venäläisiä vankeja hiipi ääneti\nohi, arannäköisiä, vilkuilevia olentoja. Niitä ajettiin kuin karjaa\nmäen taa.\n\n-- Paljonkos nuo mullikat maksaa? -- huusi Lunki vankeja\nkuljettavalle Karjalan jääkärille.\n\n-- Jos yhen ostat, saat tusinan kaupan päälle! -- vastasi tämä.\n\nHaavoittuneita oli kauhean paljon. Lähellä tykkipatteria hääräsi\narmeijan ylilääkäri af Bjerkén, tukeva, lihava mies, jolla oli\npaltsasilmät ja paksut huulet. Hän pani sormia poikki kuin puikkoja\nvain, leikkeli ja viilteli. Potilaat parkuivat hänen kynsissään.\nLunki, joka toisella korvalla oli kuunnellut haavoittuneiden ulinaa,\nvirkahti:\n\n-- En minä vain haluaisi joutua tuon äijän tohtoroitavaksi.\n\n       *       *       *       *       *\n\nKello oli suunnilleen 7, ja aurinko painui jo länteen. -- Mutta --\nyhä raivosi taistelu niittyalangossa ja suomalaisten vasemmalla\nsiivellä. Halttu kuunteli sitä ristissä käsin, kuin olisi rukoillut.\n\n-- Moni jää orvoksi tänä päivänä, -- lausui hän kuin puolittain\nitsekseen. Hän muisteli Lapualla olevaa pientä mökkiään ja sen\nasujamia.\n\n-- Joo... moni äiti itkee poikaansa, -- vastasi Lunki. -- Kun tämä\npäivä on illassa, onpa ristejä kirkonkirjojen reunoissa.\n\n-- Ja hautuumailla...\n\nNiin... kunpa pääsisivät edes vihittyyn maahan, mutta tänne jäivät...\nmikä minnekin. Kuopattiin metsään kuin koirat.\n\n-- Voi, tätä Suomea! Kyllä on tämän kohtalo kurja! -- huokasi Halttu.\n\n-- Mikä lie... mutta kurjempi on sotamiehen osa ja arpa.\n\nLunki ajatteli aina vain itseään.\n\nHaavoittuneita kannettiin lahdella odotteleviin kanuunavenheisiin.\nYksi toisensa jälkeen ne läksivät soutamaan pois.\n\nYhä marssi joukkoja taisteluun. Lunki katseli hevoskaartilaisten\nuljaita univormuja ja teki huomautuksiaan.\n\n-- On niillä hepeneitä ja höyheniä, mutta tasataan niiltä päälakea\ntänään. Se on varma!\n\nNuori vänrikki ilmestyi heidän kohdalleen, tarkastellen heitä\ntutkivasti. Miehille oli jaettu ampumavaroja.\n\n-- Kuulkaapas... -- aloitti hän, katsellen hermostuneena ympärilleen.\n\nLunki, aavistaen jonkinlaista palvelusta, kavahti asentoon.\n\n-- Juu... herra vänrikki, -- vastasi hän näpsäkästi.\n\nMutta vänrikki ei kiinnittänyt häneen huomiota.\n\n-- Etelä-Pohjanmaan pataljoona kivääreille -- mars!\n\nNo... oikeinko ne todella aikoivat vielä heitä viruttaa?\n\n-- Avuksi oikealle siivelle... mars, mars!\n\n\"Haisunäätä!\" ajatteli Lunki happamena. Eipä tullut lepo pitkäksi!\n\n-- Haudassa on aika levähtää, -- tuumi Halttu rauhallisesti,\nhypähtäen samaan marssintahtiin toisten kanssa.\n\nNiittyalanko oli yhtenä savu- ja ukkospilvenä.\n\n       *       *       *       *       *\n\nTällä välin oli vänrikki Ljunggren kahden\nvästmanlantilaiskomppaniansa kanssa taistellut äärimmäisellä\nvasemmalla siivellä. Hänen apunaan oli osasto Savon jalkaväkeä.\n\nUpseereita oli kaatunut ja haavoittunut paljon. Ei riittänyt enää\nkomppaniainkaan etunenään muita kuin alipäälliköltä. Ljunggrenin\nkumpaakin komppaniaa komensi lippujunkkari.\n\nVihollinen kävi kimppuun vimmatusti. Sen ketjut olivat vain\nvahvistuneet, kuta pitemmälle päivä kului. Mutta kaikkein työläisintä\noli se, että kallioille, Ljunggrenin osaston taakse, oli ilmaantunut\nvihollisen jääkäreitä. Siellä niitä hääri kolmessa eri kerroksessa,\nja Ljunggren sai tulta niskaansa edestä ja takaa.\n\nMutta -- hän oli elementissään. Nyt hän oli päässyt taisteluun! Tämä\noli sitä... tämä huumaava räiske pitkin niittyä, joka nyt rupesi\npeittymään sumuun. Ruudinsavun keralla siitä muodostui sakea muuri,\njonka läpi ei erottanut kuin pari askelta eteensä.\n\nMutta tuolla ylhäällä... kallioilla, savu- ja sumupilvien\nyläpuolella häärivät vihollisen jääkärit kirkasta taivaanrantaa\nvasten. Ne olivat kuin varjokuvia, joiden keskeltä leimahti ja\nleiskahti. Lyijyä satoi sotamiesten selkään. Hänen joukkonsa hupeni,\nmutta ajattelemattakaan perääntymistä hän vain rohkaisi väkeään.\n\n-- Pojat... laskekaapa tuonne ylös... noita tanssivia apinoita\nkohti! Tulta!\n\nYhteislaukaus pamahti, ja muutamia vihollisia mätkähti kallioilta\nalas. \"Niin tippuvat kuin hiekkasäkit...\", ajatteli Ljunggren ja\nkomensi toisen komppanian syöksyyn edestäkäsin ryntäävää vihollista\nvastaan.\n\nOmituista tällainen sumussa taisteleminen. Joka taholta kajahteli\nlaukauksia, mutta miehiä ei näkynyt. Kuolema vain vaaniskeli tuon\nsumupilven sisällä... minä hetkenä hyvänsä saattoi sieltä tuiskahtaa\npäin naamaa -- ja siinä makasi mies. Niinkuin tuokin tuossa...\n\nHartiakas savolainen oli mätkähtänyt hänen jalkoihinsa.\n\nLjunggrenin mieleen muistui muuan syysaamuinen metsästysretki.\nSamanlainen sumun peittämä maisema kuin nytkin... vaikka nyt oli\nilta. Vaivoin oli erottanut edellä astuskelevan isäukon... oli\nkuullut vain hänen matalan äänensä, kun tämä puheli: \"Näyttää\ntulevan vain osumia tänään!\" He olivat ampuneet jo pari teertä\nmieheen... ja taas oli kuulunut koiran haukku sumun seasta. Eipä\naikaakaan, niin oli jo häämöittänyt edestäpäin musta lintu korkean\nkoivun lehdettömästä latvasta. Metso... ja oikea ukkometso! Oli\nollut soma seurata isäukon liikkeitä, kun tämä kaukaa kaartaen\noli sopivasti lähestynyt puuta. Hän oli kuullut vain askelet...\nhiipivät, varovaiset askelet. Sitten oli häilähtänyt sumun seasta\nmetallilta kiiltävää ja kuulunut voimakas pamahdus. Rytinää vain, kun\nraskas lintu oli mätkähdellyt oksalta oksalle ja pudota muksahtanut\nmaahan... Isäukon matalaääninen juttelu oli somasti sekaantunut\nkoiran vikinään. Ja sitten: muhoileva vanhus sukeltaen esiin sumun\nseasta iso metson rötkäle kädessä. \"Näyttää tulevan vain osumia\ntänään!\"\n\nTuonkaltaisen tunnelman valtaan hän joutui nytkin. Samanlaisia\nväreitä selkäpiissä... samanlaista jännitystä käsivarsilihaksissa.\nHän heilautti sapeliaan. Sumun suojassa lähelle hiipinyt ryssän\njääkäri vaipui mätkähtäen mättään koloon.\n\n\"Näyttää tulevan vain osumia tänään!\" ajatteli hän, ja tämä ajatus\nriemastutti häntä. Ympärillä rytisi ja paukkui. Tulenlieskat vain\nleimahtelivat sumun keskeltä.\n\n-- Antautukaa! -- huudettiin metsästä käsin huonolla ruotsinkielellä.\n\n\"Kyllä minä teille antaudun!\" ajatteli Ljunggren ja komensi miehensä\nsyöksyyn. Kahahdus vain, ja kuolevien korina sekaantui pakenevien\nhuutoon.\n\n-- Hyvä, pojat, hyvä! -- kiljuivat savolaiset.\n\n-- Eläköön vanha Ruotsi!\n\n-- Eläköön Suomi!\n\n-- Eläköön... hurraa!\n\n-- Ensimmäinen komppania ampuu kallioille ja toinen metsää kohti! --\nkomensi Ljunggren ja juoksi pitkin ketjua katsastamaan, miten sen\ntoisessa päässä jaksettiin.\n\nSiellä ei ollut kuin muuan mies. Hän oli törmätä pahki savolaiseen,\njoka parastaikaa ryömi niityn keskustaa kohti.\n\n-- Ammu noita peijakkaita, ammu! -- huusi hän savolaiselle, osoittaen\nmetsän reunassa hääriviä jääkäreitä.\n\nMutta -- savolainen joko ei ymmärtänyt tai ei halunnut totella.\nHän ryömi vain. Ljunggrenista hän näytti omituiselta, harmaalta,\nähkyvältä eläimeltä, joka hiljaa mateli eteenpäin. Häntä puistatti.\n\n-- Törngren... missä on Törngren?\n\n       *       *       *       *       *\n\nLjunggren seisoi kämmen torvella suun edessä ja huhuili pimeään.\n\n-- Täällä, herra vänrikki!\n\nLippujunkkari syöksyi esiin sumusta, avopäin.\n\n-- Hyvinkö hurisee?\n\n-- Kyllä, herra vänrikki... mutta pelkään, että joudumme saarroksiin.\n\n-- Me olemme jo! -- vastasi Ljunggren iloisesti.\n\nLippujunkkari räpäytti silmiään.\n\n-- Sitten me joudumme vangiksi. Eikö olisi paras rummuttaa\nperääntyminen?\n\nMutta -- kun ei ollut annettu käskyä. Heidät oli lähetetty tänne\nmääräyksellä puolustaa tätä siiven äärimmäistä kärkeä viimeiseen\nsaakka. Sotilaana hän ei voinut rikkoa määräyksiä.\n\n-- Mutta... pelkään, että meidät on unohdettu.\n\n-- No sitten... hyvästi, vanha äiti Svea!\n\nJa Ljunggren nauroi iloisesti.\n\n-- Tuolta suunnalta ei kuulu enää laukauksia.\n\nTörngren osoitti pääasemia kohti.\n\nTosiaankin! Sieltäpäin ei kuulunut enää mitään. Kymmenen minuuttia\nsitten oli sieltä vielä leimahdellut... kallioilta, sumupilvien\nyläpuolelta. Oliko armeija aloittanut perääntymisensä? Siinä\ntapauksessa he eivät täältä elävinä palaisi.\n\n-- Täytyy kestää, lippujunkkari... täytyy kestää. Ilman määräystä en\nuskalla komentaa takaisin.\n\n-- Ymmärrän, herra vänrikki!\n\nTörngren kääntyi lähteäkseen, mutta horjahtikin samassa. Luoti oli\nsattunut rintaan. Koristen hän vaipui Ljunggrenin jalkain juureen...\naivan samalla tavoin kuin savolainen sotamies äskettäin.\n\n\"Tapatat miehesi... onko se urhoollisuutta? Se on uhmapäissyyttä!\nTuonkin kuolema on tunnollasi\", vilahti salamannopeasti Ljunggrenin\naivoissa.\n\n-- Saarroksissa ollaan... saar-rok-sissa! -- huutelivat savolaiset\nhänen ympärillään.\n\n-- Mutta... kuollaan herroiks voan!\n\n-- Eläköön! Lissee korpin ruokoo!\n\nJa taas räsähti yhteislaukaus kallioita ja metsää kohti.\n\n-- Komppaniat takaisin! -- huusi Ljunggren niin paljon kuin kurkusta\nläksi.\n\nRumpu rupesi soimaan, ja sen ääntä kohti alkoivat hajalliset\nmiesryhmät liikehtiä. Haavoittunut lippujunkkari nostettiin\nkivääreistä laitetuille paareille. Ljunggren komensi hiljaisuuden,\nja hiipien äänettömästi kuin haamut he laukausten pamahdellessa\nympärillä saapuivat kallioiden juurelle vihollisen huomaamatta. Sumu\nsuojeli heitä kuin läpinäkymätön muuri.\n\nSiellä kyyrötteli muutamia ryssän tarkka-ampujia, jotka yllätettiin\nja joutuivat vangiksi. Ljunggren komensi heidät riveihin, omien\nmiestensä väliin -- sitten kuin heiltä ensin oli riisuttu aseet.\nNiin marssien eteenpäin sumussa, tavantakaa turvautuen pistimiin he\nsaavuttivat pääaseman.\n\nSe oli tyhjä.\n\nMetsää kierrellen he lopuksi päätyivät kirkolle, missä suomalainen\npatrulli tuli heitä vastaan.\n\n-- Terveisiä jäljestäpäin! -- huutelivat savolaiset tovereilleen.\n\nKylässä he kohtasivat muutamia ratsastavia upseereita, niiden\njoukossa Adlercreutzin. Tämä pysäytti Ljunggrenin, tiedustellen\nmieshukasta y.m. Vänrikki odotti nuhteita, mutta Adlercreutz kehoitti\nvain kiiruhtamaan pääjoukon jälkeen.\n\n\"Näyttää tulevan vain osumia tänään!\" ajatteli Ljunggren tyytyväisenä\nja naureskeli itsekseen. Hän oli suorittanutkin sankarityön -- vaikka\nluuli jo joutuvansa sotaoikeuteen.\n\nSellainen oli maailma. Täällä niitettiin laakereitakin --\naavistamatta! Onni tai epäonni -- siinä kaikki!\n\nHänellä oli ollut -- onnea.\n\n\n\n\nV\n\n\nOljemarck heräsi siihen, että hevosta valjastettiin. Oli pilkkoisen\npimeä, taivas kirkkaassa tähdessä. Hän oli maannut jonkinlaisessa\nhorrostilassa monta pitkää tuntia, ja kuin hyvin kaukaa oli hänen\nkorviinsa kantautunut taistelun melu.\n\nNyt oli hiljaista... ei aivan, mutta ampuminen oli lakannut.\nJostakin etäämpää kuului miesten huutoja ja rattaiden kolinaa. Siellä\nvarmaankin armeija valmistautui perääntymään läpi yön.\n\n-- Herra luutnantti... tappelu on menetetty. Ryssä on voittanut...\nme lähdemme pakoon.\n\nOljemarck huokasi syvään. Niinpä niin... _sellaisten_ päälliköiden\njohdolla meni kaikki päin mäntyyn.\n\nHän tunsi melkein iloa sen johdosta. Ainakin oli se jonkinlaista\nhyvitystä, joka hänen raadeltua sieluaan lääkitsi. Häntä oli\nniin hirveästi häväisty... oman puolen upseeri oli lyönyt häntä\nratsupiiskalla. Hänen kasvojensa poikki kulki punainen juova, ja se\njulistaisi hänen häpeäänsä kaikille... kaikille.\n\nPaljonhan mies saattoi kärsiä ja niellä, paljon, -- mutta ei\ntällaista. Hän saattoi nurkumatta alistua sodan vaivoihin -- alistua\nilolla, saattoi taipua siihenkin, että rakastettu petti ja jätti.\nMutta yhteen ei voinut taipua hengen ja veren uhallakaan: että\nriistettiin kunnia, upseerikunnia. Ja sen oli ranskalainen tehnyt.\n\nRattaat olivat lähteneet liikkeelle ja liittyneet pakenevan\narmeijan pitkään jonoon. Kaikkialta ympäriltä kuului valituksia\nja voivotuksia. Siellä haavoittuneet vaikeroivat kukin omalla\nkielellään. Kuului sekaisin suomen-, ruotsin-, saksan-, ranskan- ja\nvenäjänkielisiä sanoja. Kaikki nämä äänet kohosivat kohti korkeutta\nsyyttävinä. Ne syyttivät siitä, että heidät oli uhrattu ihmisten\nmielivallan ja raakuuden uhreina.\n\nOljemarck kohottautui istualleen ja koetti lävistää pimeyttä\nkatseellaan. Mutta mitään ei erottanut. Kuului vain sotamiesten\nhirveä kiroilu, kun he noituivat toisiaan. Jos joku sattui\ntuuppaisemaan toveriaan, kääntyi asianomainen heti kuin ärsytetty\npeto tätä vastaan, vuodattaen hänen ylitseen sellaisen kirousten\ntulvan, että ihan hirvitti.\n\n-- Kuka p--le siellä tyrkkii? Mihin sinulla on kiire? Luuletko\nedessäpäin herkkuja tarjottavan?\n\nNaismainen ruotsia puhuva ääni sanoi jotakin kuin anteeksi pyytäen,\njohon äskeinen karkea ääni vastasi:\n\n-- Ruotsalainen ja p--le! Teidän tähtenne tässä saadaan kärsiä kaikki\nh--vetin kauhut!\n\nNiinpä niin, ajatteli Oljemarck ja häntä puistatti.\n\n-- Kuka kirottu siellä ajaa päälle? Etkö, sen p--un tolvana, näe, että\ntässä on miestä kuin tuhkaa?\n\nMikko koetti selittää, että hänen rattaillaan oli sairas upseeri.\nMutta siihen rääkäisi nyt monta ääntä yhtä aikaa:\n\n-- Terveitäkö luulet meidän olevan? Hiiteen herrat, jotka oman\nkunniansa vuoksi uhraavat sotamiehen viimeisen veripisaran!\n\nMikko oli aivan kauhistunut. Häntä peloitti. Pistimiä kalisi\nvastakkain hänen molemmilla puolillaan. Pistäisivät vielä hevosen\nkuoliaaksi tai hänet. Mikäs sitten neuvoksi?\n\nOljemarck oli sulkenut silmänsä ja kuunteli ympärillään raikuvaa\nrähinää. Kuormarengit ja tykkimiehet karjuivat hevosilleen. Kuului\nruoskien lätkinä ja sitä säestivät kymmenet kiroukset.\n\n-- Hei, kaakki, p-hana, vedä!\n\n-- Etkö sen juuttaan pattijalka osaa suoraan mennä? S--tana, s--tana!\nJa jokaista kirousta seurasi ruoskan isku.\n\n-- Älä ihmisiä lyö... senkin h--vetin pönteri! Taikka minä seivästän\nsinut siihen paikkaan!\n\n-- Kuka tässä näkee, kun on pimeä kuin säkissä!\n\nSe oli hirveää. Miehet olivat niin hermostuneita, niin lopen\nnääntyneitä ja nälkäisiä, että yltyivät raivoamaan pienimmästäkin\nsyystä. Oljemarck ymmärsi sen. Tuo miehistön katkeruus sulautui hänen\nomaan katkeruuteensa -- ihan luonnollisesti. Hän ymmärsi senkin, että\nhe katkeruudessaan syyttivät kaikkia, toisiaan ja itseään, mutta\nennenkaikkea päälliköitään, joita pitivät syypäinä näihin hirmuisiin\nkärsimyksiin. Se oli lyödyssä sotajoukossa esiintyvä sangen\ntavallinen ilmiö.\n\n-- Missähän on nyt ekselenssi? -- kuuli hän äänen sivultaan kysyvän.\n-- Saisipa olla mukana tässä hautajaissaatossa.\n\n-- Syö ja mässää jossakin pappilassa... senkin pöytäjääkäri!\n\n-- Piikki sille per--n olisi paras palkinto, minkä kuningas saisi\nsille antaa.\n\n-- Kuningas! -- intoili kiihkeä ääni, jonka Oljemarck nyt tunsi\nLungin ääneksi. -- Samanlainen on isäntä kuin rengitkin.\n\nAhvenanmaalla äkseerauttaa joukkojaan, sillä aikaa kuin me täällä\nhaukomme viimeisiä henkiämme.\n\n-- Jospa vielä tulee apuun, kun ehtii? -- muistutti rauhallinen\nvanhan miehen ääni. Se tuntui Oljemarckista tutulta, mutta hän ei\njaksanut muistaa, missä oli sen kuullut.\n\n-- P--ska! Arkkienkeli Mikaelia kuuluu odottelevan taivaasta itselleen\nylipäälliköksi.\n\n-- Minkälainen taktiikka tuolla mahtaisi olla?\n\n-- Tappaisi vihollisen suunsa hengellä, -- lausui äskeinen vanhan\nmiehen ääni.\n\n-- Älä höpise, Halttu... ei niitä nykymaailmassa enää ihmeitä\ntapahdu.\n\nNiin -- se oli Halttu. Nyt Oljemarck muisti, missä oli miehen\nviimeksi tavannut -- Siikajoella, Karinkannan kylässä, kun hän\ntaistelun jälkeen oli kierrellyt sotamiesten nuotioilla.\n\n-- Ketä se sinä kuskaat? -- huudettiin Mikolle. Tämä mainitsi.\n\n-- Vai Oljemarckia! Onko haavoittunut ja pahastiko?\n\nEi ollut haavoittunut. Oli vain sairastanut kovaa kuumetta ja oli\nvielä hyvin heikko.\n\nVai niin. Äänet muuttuivat leppyisemmiksi. Oljemarck oli tunnettu\nEtelä-Pohjanmaankin pataljoonassa. Hänestä yleisesti pidettiin, kun\nhän usein istuskeli miesten tulilla ja haasteli heidän kanssaan.\n\n-- Se on kansan mies... sellaisia jos olisivat kaikki, niin toisin\ntämä retki olisi päättynyt.\n\nOljemarck punastui tästä kiitoksesta. Teki hyvää kaiken sen jälkeen,\nmitä hän äsken oli kokenut, kuulla tällainen sana oman kansansa\nmiehen suusta. Tuntui siltä, kuin ottaisi hänen oma kansansa hänet\nnyt... tämän jälkeen... rakkaammin vastaan. Se oli tietysti vain\nkuvittelua, mutta se lääkitsi kuitenkin hänen kipeää sieluaan.\n\nSiinä oli tykki ajanut ojaan, ja joukko pysähtyi. Mikkokaan ei voinut\npäästä eteenpäin, koska muuten olisi saattanut tallauttaa miehiä. Oli\nsiis odotettava ja katsottava, miten tästä selviydyttiin.\n\n-- Antakaa jäädä siihen... siitäpähän ryssä korjatkoon, -- kehoitti\nLunki tykkimiehiä.\n\nMutta Halttu pani vastaan:\n\n-- Ei ole yhtään tykkiä jätetty viholliselle koko tappelun aikana\neikä jätetä nytkään!\n\nHän vetosi siihen, että se oli valtion omaisuutta, mutta se herätti\nvain kiivaita vastaväitteitä.\n\n-- Viis siitä! Mutta toinen asia on, jos _ryssä_ sen ottaa.\n\n-- No... ei anneta sitten ryssän kiusallakaan! -- huusi kolmas.\n\nJa miehet rupesivat auttamaan tykkiä ojasta.\n\nOljemarck makaili rattaillaan ja mietti tätä sotamiesten mielialan\nmuutosta. Hänen järkensä sanoi, että syynä siihen oli lähinnä hän\nitse... toisin sanoen se myötämielisyys, jota nämä sotamiehet\ntunsivat häntä kohtaan. Mutta -- oli liian itserakasta pysähtyä\nsiihen. Syy oli syvemmällä. Sotamiehet vaistosivat, ettei ollut\noikein, kun upseerit kohtelivat heitä tylysti. Hän muisti päivällisen\nkohtauksen, kuinka Adlercreutz oli lyönyt tykkijunkkaria. Tämä\nruotsalaisten upseerien ylimielinen kohtelu se katkeroitti\nsotamiestä. (Hän ei nyt ajatellut omaa kokemustaan.)\n\nTalonpoika tunsi ruotsalaisen virkavallan häikäilemättömyyden...\ntunsi elävästi. Eikö Pohjanmaan mies ollut kerran noussut Klaus\nFlemingiä vastaan -- nuijasodan aikoina? Siinä oli juuri suurin vika\nnykyisessä yhteiskunnassa, että valtaa pitivät kansalle vieraat,\nvierasta syntyperää olevat miehet. Abraham Melkiorinpoika, Jaakkima\nBerends... mitä ne olivat olleet muita kuin sortajia, joiden ikeen\ntalonpoika tahtoi hartioiltaan heittää.\n\nJa Oljemarck pääsi jälleen entisiin, rakkaiksi käyneisiin\najatuksiinsa käsiksi, joita hän niin monta kertaa oli\nyksinäisyydessään hautonut... kansanvallasta ja uudesta,\nonnellisemmasta Suomesta. Miten se luotaisiin? Siihen ei löytyisi\nkuin yksi mahdollisuus: että täällä kasvaisi ja kehittyisi\nkansallinen virkakunta, virkamiessääty, joka omaksuisi kansan kielen\nja kansan ajatustavan. Muuta mahdollisuutta ei ollut.\n\nMutta nämä ajatukset johtivat kuin itsestään pitemmälle... siihen,\nmitä isävainaja oli kuolinvuoteellaan lausunut. Eikö hän kerran ollut\nnähnyt nämä sanat tulevaisuuden kirkkaassa valossa -- Siikajoen\npappilassa, taistelupäivän iltana? Oliko nyt helpompi uskoa niihin\nkuin silloin?\n\nEi näyttänyt siltä.\n\nKaikki oli kaaosmaisessa tilassa... koko maa, koko elämä. Maa eli\nratkaisevia hetkiä, mutta minkälainen oli sen tulevaisuus oleva?\nSuomen kohtalo oli nyt ratkaistu, mutta merkitsikö se sitä, että\nsuomalainen pääsisi itsenäisemmin määräämään omista asioistaan, vai\nsitä, että ryssä uutena isäntänä ottaisi ohjat käsiinsä? Jälkimmäinen\notaksuma tuntui varmalta, vastaansanomattomalta...\n\nTykki oli saatu ojasta ylös miesten yksimielisellä avulla. \"Valtiosta\nviis! Mutta toinen asia on, jos _ryssä_ sen ottaa\", muisti hän äsken\njuuri kuulleensa. Eikö siitä jo pilkahtanut pieni itsenäisyyden itu?\nEi välitetty enää Ruotsista, mutta ei päästetty ryssääkään liiaksi\nlähelle.\n\nEikö tuo merkinnyt sitä, että suomalainen osaisi pysyä erillään\nsiitä, mikä Venäjän taholta häntä ehkä eniten uhkaisi...\nkansallisuutta vastaan tähdätyistä sortotoimenpiteistä... ei\nainakaan avustaisi niitä, vaan parhaassa tapauksessa asettuisi\nvastarintaan? Tuo äskeinen lause tuntui sisältävän jonkinlaisen\nlupauksen tulevaisuuden varalta.\n\nMatka jatkui hiljalleen. Oljemarckin järki sanoi, että tuo kaikki\noli vain kuvittelua. Mutta tuollaisiin kuvitteluihin oli mukava\ntuudittautua. Niissä unohti hetkiseksi elämän kirpeän todellisuuden\n-- Hannan menetyksen ja äsken kärsityn kunnianloukkauksen. Tuo isku\noli temmannut hänet pitkät ajat kestäneestä tylsyyden tilasta ja\nsaanut henkisesti hereille. Nämä ajatukset ja mietteet turvasivat\nsiis häntä siltä autiudelta, joka hänen sielussaan oli viime\nviikkoina asunut. Ne asuttivat talon uudelleen. Elämällä oli vielä\njokin tarkoitus. Sen vuoksi ei kannattanut vaipua epätoivoon.\n\nHän ajatteli \"Fransoosia\" katkeruudella. Ei koskaan hän ollut voinut\ntätä miestä sietää. Ranskalainen teki luikertelevan, lieromaisen\nvaikutuksen. Imarteli Adlercreutziakin joka näkemässä, päästyään\nkerran tämän suosioon. Mutta siivet hän siltä leikkaisi... totisesti\n-- olkoonpa, että kuuluikin \"suureen kansakuntaan\" ja oli palvellut\nNapoleonin armeijassa. Sanoivat sen olevan entisen aliupseerin,\njoka -- ties millä keinoin -- oli keplotellut itselleen kapteenin\nvaltakirjan Ruotsin armeijassa...\n\nMutta... entäpä jos hän saisikin itse surmansa --?\n\nNo niin... silloin loppuisi erään Kuninkaallisen Porin rykmentin\nupseerin elämänsatu -- miehen, joka tässä maailmassa oli haaveillut\nja toivonut paljon, mutta vielä enemmän kärsinyt. Ja sillä hyvä.\n\nOljemarck tunsi itsensä koko paljon tyynemmäksi. Hän oli nyt saapunut\njonkinlaiseen ratkaisevaan kohtaan omassa elämässään. Lähipäivät tai\nviikot sen näyttäisivät, miten tulisi käymään. Ei siis kannattanut\nsurra.\n\nYö oli edelleenkin pilkkoisen pimeä. Kulku kävi hitaasti. Rattaiden\nympärillä laahustivat miehet eteenpäin. Kiukku oli talttunut. Ei\nkuulunut enää kirouksiakaan niin tiheään. Joku yksityisen keskustelun\nkatkelma kantautui silloin tällöin hänen korviinsa.\n\n-- Huonosti kävi Adlercreutzin adjutanteillekin, -- kuuli hän Lungin\njuttelevan. -- Suremaani sai luodin rintaansa ja Ransoosi samoin.\n\n-- Kuolivatko molemmat?\n\n-- En minä tiedä... enkä välitäkään, mutta näin, kun ne kannettiin\nsidontapaikalle.\n\nOljemarckin ajatukset vilkastuivat. Hänelle ei ollut yhtään\nsamantekevä, oliko Fransoosi kuollut vai ei. Hänellä oli hyvitys\nsaamatta ja hänen _täytyi_ se saada.\n\nJa ajattelematta yhtään, kuinka omituista asiaa hän rukoili, hän\npyysi hengessään, että Fransoosi saisi jäädä eloon.\n\n-- Mutta -- se oli somaa, kun kanervikko syttyi palamaan, -- jutteli\nvieras ääni. -- Kummankin puolen haavoittuneet ryömivät tulen ääreen\nlämmittelemään, ilman että ryssä paremmin kuin meikäläinenkään\nhäiritsi heitä.\n\n-- Niinpä niin... mutta nehän olivat poissa pelistä -- haavoittuneet.\n\nNiinpä kyllä... mutta että kun ryssäkin jätti ne rauhaan... se oli\nihmeellisempää...\n\n-- Ihminen se on ryssäkin, -- huomautti joku.\n\n-- Liekö tuo...\n\n-- Mutta... kyllä on kurjaa tällainen kurassa kurpominen, -- kuului\ntaas hetken päästä. -- Kun olisi edes kunnolliset kengät.\n\n-- Voi veikkonen... vai kenkiä sinä ajattelet! Kun olisi topninkia\nsuolen mutkaan! Maha veisaa kuin hyvänpuoleinen lukkari.\n\nNäin siinä haasteltiin rapaista tietä tarvottaessa. Alkoi jo olla\naamupuoli. Taivas oli vetäytynyt paksuun pilveen, ja rupesi sataa\ntihuuttamaan. Se vain lisäsi yleistä katkeruutta.\n\n-- Kraa, kraa! -- kuului yht'äkkiä ilmasta. Korppiparvi lensi etelää\nkohti. Ne vainusivat saalista.\n\n-- Ruotsiksi raakkuvat korpitkin täällä, -- kuuli hän jonkun\nkoiranleuan sanovan. -- Kuulitteko... ne huusivat \"praa, praa!\".\n\nOljemarckia puistatti. Ajatellen hullunkurista väännöstä hänen\nmieleensä muistui Oravaisten taistelukenttä. Siellä makasi satoja\nkaatuneita...\n\nJuuttaan tienristeyksessä olivat Döbelnin joukot vastassa. He olivat\nedellisenä päivänä lyöneet ryssän loistavasti. Miehet olivat iloisia\nja huutelivat kompasanoja ohimarssivalle pääarmeijalle.\n\n-- Meitä saatte kiittää, että hengissä pääsette. Me olemme puineet\nriihen teiränkin puolestanne! -- veisteli muuan porilainen, joka\nhirveästi särki ärrää.\n\n-- Niinpä kuuluu, kun on jäänyt akanat kurkkuusi, -- vastattiin\nohimarssivista riveistä.\n\nOljemarck muisti yht'äkkiä Kukko-Kallen. Hän käski pysäyttää.\n\n-- Onko tykkimies Kalle Kontio hengissä? -- kysyi hän.\n\nÄrrän särkijä huitaisi kädellään.\n\n-- Karoksiss' on... ei ole löyretty.\n\nVai niin! Oljemarck pyyhkäisi kädellä otsaansa.\n\nSamassa kajahti porilaisten riveistä iloinen ääni:\n\n-- Oljemarck, terve!\n\nNuori vänrikki juoksi hänen kärryjensä luo. Se oli Sebastian v.\nSchantz.\n\n-- No, terve, terve! Täällä me taas kohtaamme.\n\n-- Täällä! Ja sinäkö olet haavoittunut?\n\n-- En... sairas muuten, mutta toipumassa... toipumassa.\n\nHän oli tullut yht'äkkiä niin iloiseksi tavatessaan vanhan toverin.\n\nMutta samassa ruvettiin takaapäin karjumaan:\n\n-- Kuka p--u siellä seisottaa rattaita... keskellä tietä? Aja, äijä,\nettä pääsee patteri kulkemaan!\n\nMikko nykäisi ohjaksista, ja Oljemarckin rattaat lähtivät jälleen\nhitaasti solumaan tuon sekasortoisen joukon mukana.\n\nHiivari heilutti hänelle kättään.\n\n\n\n\nVI\n\n\nKukko-Kalle oli todellakin kadoksissa. Hän heräsi metsässä ja katseli\nihmetellen ympärilleen.\n\nPuita... suuria, mahtavia petäjiä, joiden välissä väreili vienoa,\nvipajavaa valoa. Edessä pohotti pyöreälakinen sammalta kasvava\nkivi, jonka takaa kurkisti kaksi koukeroista, kuivunutta, paksua\npetäjän oksaa. Kiven toisesta päästä juoksi rivi pieniä mättäitä, ja\nniiden päässä, hiukan kallellaan seisoi toinen kivi, pitkulainen,\nalapäästään suippeneva. Tuo kokonaisuus yhdessä muistutti ihmeen\nelävästi seljällään makaavaa hevosta.\n\nKalle liikautti jalkaansa. Siihen koski tavattomasti. Reiden kohtaa\npoltti kuin tulessa. Hän muisti: siihen oli sattunut luoti, ja\nnähtävästi oli reisiluu murskana.\n\nMikähän vuorokauden aika nyt mahtoi olla? Hämyisestä ympäristöstä\npäättäen ilta. Hän muisti haavoittuneensa päivällä, iltapäivällä...\narviolta siinä neljän tienoissa. Mutta silloinhan ei siitä olisi\nkulunut kuin muutama tunti. Ja kuitenkin hänestä tuntui, että siitä\noli kulunut mahdottoman pitkä aika. Ei -- nyt olikin aamu, ja hän oli\nmaannut tässä koko yön.\n\nHän koetti muistella edellisen päivän tapahtumia. Heidän joukkonsa\noli ollut asemissa Juuttaan tienristeyksessä, tykit keskellä\nmaantietä. Oli odotettu Döbelniä, joka oli lähtenyt kaupunkiin\nlevähtämään, mutta häntä ei ollut kuulunut. Kolmen tienoissa\niltapäivällä oli ryssä aloittanut rynnäkön, ja hän oli taas saanut\nsoitella rakkaalla heelviikillään. Mutta sitten oli tapahtunut\njotakin, jota hän ei oikein jaksanut muistaa. Hänet oli lähetetty\njonnekin, mutta minne? Kalle vei oikean kätensä kasvoilleen ja\nsamassa hän muisti: pääsidontapaikalle.\n\nHän katseli kättään, siitä oli kaksi sormea poissa... etu- ja\nkeskisormi. Vain lihariekaleita oli jäljellä. Käsi oli aivan\nhyytyneen veren vallassa. Sitä oli koetettu sitoa jollakin rääsyllä,\nmutta sekin oli pudonnut.\n\nNyt hän alkoi muistaa. Vähää ennen kuin hänen sormensa olivat\nmenneet, oli Moska-Ruuna kaatunut. Se oli seisonut metsikössä puuhun\nkiinni sidottuna toisten tykistöhevosten kanssa, ja puun kuorta\nkalutessaan se oli tuupertunut silmälleen, riimunvarsi oli katkennut,\nja sitten se oli kääntynyt kyljelleen ja siinä aikansa potkittuaan\nheittänyt henkensä.\n\nTuo tapaus oli järkyttänyt häntä suuresti. Niin oli tuntunut, kuin\nolisi uskollinen ystävä kuollut... ystävä, jonka kanssa oli jakanut\nilot ja surut. Ja niinhän oli ollutkin. He olivat Moska-Ruunan kanssa\nvaeltaneet niin kauan yhdessä, että hän oli kiintynyt hevoseen koko\nsydämestään.\n\nOikaistessaan sitten metsän kautta pääsidontapaikkaa kohti hän\noli kulkenut harhaan. Hän ei ollut saanut silmistään Moska-Ruunan\nviimeisiä avuttomia yrityksiä, kun se oli pyrkinyt pystyyn. Siinä se\noli sätkytellyt vain kyljellään -- kunnes henki oli lähtenyt.\n\nTuota kaikkea ajatellessaan hän ei ollut tullut tarkanneeksi\nsuuntaa, oli vain ollut kuin sekaisin päästään. Sen hän muisti, että\nmaantieltä käsin oli yht'äkkiä kajahtanut voimakas hurraahuuto, joka\noli saanut hänet pysähtymään. Hurraa oli raikunut pitkin metsiä, ja\nhetken kuluttua olivat tykit ruvenneet kiivaasti paukkumaan. Pauke\noli edennyt, hän oli lähtenyt juoksemaan sitä kohti, muistamatta enää\nmatkansa päämäärää. Kunnes kiven takaa oli tuiskahtanut, ja hän oli\nkaatunut. Luoti oli sattunut oikeaan reiteen.\n\nKalle tarkasteli ympäristöään. Se näytti oudolta. Hän ei yhtään\njaksanut muistaa, oliko se juuri tämä paikka. Oliko hän edellisenä\npäivänä ryöminyt tänne suojaan -- tämän ison kiven taa? Mutta --\nkuinka olivat hänen jalkansa kiveä kohti! Tässä kohden ei muisti\nauttanut häntä.\n\nAuringon säde pilkisti esiin puiden välistä. Terävänä kuin\npitkänpitkä, välkkyvä säilä se tunkeutui oksien ja lehvien läpi. Ilma\nvärisi puiden välissä kuin ohuenohut, läpikuultava harso. Kallesta\ntuntui kummalta, että aurinko paistoi sieltä. Hänen käsityksensä\nmukaan siellä päin olisi pitänyt olla etelä.\n\nHän pani merkille suunnan, siitä saattaisi vielä olla hyötyä.\nKukaties hän joutuisi vielä omin voimin hilautumaan täältä pois, jos\nei apua tullut. Mutta -- kuinka ei sitä ollut tullut? Tavallisestihan\netsittiin aina haavoittuneet tarkkaan.\n\nHän katseli sivulleen. Niin -- hän makasi sellaisessa paikassa, että\nhäntä oli vaikea löytää. Pään takana kohosi korkea kallio, oikealla\npuolen oli kaatunut petäjä, joka peitti hänet puolittain, ja edessä\ntuo pyöreälakinen kivi, joka muistutti hevosen mahaa. Mutta -- millä\nihmeen tavalla hän oli tällaiseen paikkaan ryöminyt? Sillä tähän\nkohtaan hän ei ollut kaatunut.\n\nHän koetti nousta, mutta jalkaan koski tavattomasti. Voihkaisten hän\nvaipui jälleen pitkäkseen, ja silmät sulkeutuivat. Mutta -- mikä\nvirinä kävi hänen päänsä päällä? Siellä joku naksutti... aivan kuin\nolisi pieniä kiviä taottu yhteen. Kalle avasi silmänsä. Kivitasku\nkeikkui oksalla hänen päänsä kohdalla ja kurkisteli häntä uteliaana.\n\nLintu... ajatteli Kalle. Se oli pieni ja vähäpätöinen, mutta\nkuitenkin onnellisemmassa asemassa kuin hän. Se saattoi lentää.\n\n-- Kivitasku, -- lausui hän puoliääneen, ja hänestä tuntui jonkin\nverran tyynnyttävältä, että saattoi puhua jollekin... elävälle\nolennolle. Sillä olento se oli lintukin.\n\nLintu lennähti toiselle oksalle ja raksutti mukavasti. \"Niin, niin\",\najatteli Kalle, -- \"sinä se vain raksuttelet, mutta minäpä en tässä\npysty edes itseäni kääntämään...\"\n\nHän liikahti, ja lintu lentää surautti tiehensä. Kallen mieltä\nhipaisi kaipaus. Viimeinenkin elävä olento jätti hänet. Ympärillä\nvallitsi nyt kolkko hiljaisuus.\n\nHäntä vaivasi hirveä jano. Kenttäpullo oli tyhjä. Siitä ei herunut\nverenpisaraakaan. Kurkku oli niin kuiva, että tuntui halkeavan.\nOlikohan hänellä kuumetta? Siltä tuntui.\n\nHän sulki silmänsä ja koetti ajatella. Joukot olivat poistuneet. Ei\nkuulunut miltään suunnalta ampumista... ei minkäänlaista ääntä.\nKumma, kun eivät paarimiehet olleet häntä löytäneet. Tänne hän nyt\nkuolisi -- ihan varmaan.\n\nSilmät tulvahtivat kyyneleitä täyteen. \"Itke Kalle, se keventää\nsydäntä\", oli viimeisen huutolaistalon elatusmuori hänelle sanonut,\nkun hän itsensä loukattuaan oli koettanut pidättää itkua...\n\nTaas kuului hänen päänsä päältä äskeinen raksutus. Kivitasku oli\njälleen siinä. Se kurkisteli häntä oksien välistä. Sen uteliaisuutta\nkiihoitti tuo iso, makaava otus, joka toisinaan liikahti.\n\n-- Kivitasku, -- kuiskasi Kalle, -- älä sinä jätä minua...\n\nJano, jano... häntä vaivasi kauhea jano. Viimeisen huutolaistalon\nelatusmuori oli sanonut, että janoon kuoleminen oli vielä\ntuskallisempi kuin nälkään. Niin se varmaankin oli.\n\nTaas lentää surautti lintu tiehensä, mutta tällä kertaa lähelle.\nKalle seurasi sitä katseellaan. Se oli lennähtänyt maahan noin puolen\nkymmenen kyynärän päähän hänestä. Se kumartui vähäväliä alas mättään\ntaakse, kuin olisi noukkinut jotakin. Mutta sitten se nosti nokkansa\npystyyn, ja Kalle näki, kuinka sen pieni kieli mukavasti lipitti.\nMitä? Olikohan siellä vettä? Kallen valtasi väkevä ilo. Kyllä --\nkivitasku _joi_.\n\nKunpa hän pääsisi sinne! Lintu käänsi vähä väliä päätään häntä\nkohti kuin kehoittaen, että tule... täällä on vettä. Mutta Kallen\nliikuntakyky oli hyvin kyseenalaista. Reiteen koski pieninkin\nliikahdus. Sitä poltti kuin tulessa. Oikeaa kättä sittenkin paremmin\nsaattoi taivuttaa. Mutta kovalla tahdon ponnistuksella hän kääntyi\nvasemmalle kyljelleen ja lähti hilaamaan itseään mätästä kohti.\n\nKas... sehän kävi helpommin kuin hän oli uskaltanut otaksua. Kaipa\nhän oli illallakin ryöminyt, vaikkei jaksanut muistaa... kaipa.\nOikean käden nyrkki tökkäili mättäisiin, ja siihenkin koski, vaikkei\nniin kovin kuin jalkaan. Painaen peukaloaan sormen tynkiä vasten hän\nkoetti estää verenvuotoa. \"Ei tule minusta pännämiestä\", ajatteli\nhän katsellen, kuinka jokaisella painalluksella jäi punainen täplä\nsammaleen. Samassa hän muisti, että reisi varmaankin oli hirveän\nnäköinen. Jotain lämmintä juoksi pitkin vasemman pohkeen syrjää.\n\"Vuotaa\", ajatteli Kalle, mutta nyt oli lähin päämäärä saada jano\nsammutetuksi. Sitten voisi ruveta haavoja välskäröimään.\n\nSiinä oli mätäs. Kalle vaipui sitä vasten onnellisena. Hän painoi\npäänsä mättääseen, ja taas täyttyivät hänen silmänsä kyynelistä.\n\"Itke, Kalle... se keventää sydäntä.\" Eipä hän ollut koskaan\nsaanutkaan painaa päätään äidin syliin -- ainakaan hän ei sitä\nmuistanut. Kovin, kovin varhain oli äiti kuollut.\n\nHän painoi polttavat huulensa veteen, upotti syvälle ja joi. Oi, mikä\nautuuden tunne! \"Elämän veden virrat\", oli rovasti kerran kirkon\nsaarnatuolista sanonut. Hän ei ollut silloin sitä käsittänyt. Nyt hän\nsen ymmärsi.\n\nHän joi kauan ja pitkään. Hän oikein nautti. Kuka olisi osannut\naavistaa, että vesi saattoi olla näin suloista! Siinä lirisi pieni\npuronen hiljaa, aivan hiljaa. Se tuli jostakin kivien alta ja\nmuodosti mättään koloon kuin pienoisen järven.\n\nJääden makaamaan mättään reunalle hän katseli vedestä taivaan kuvaa.\nSyvällä, hyvin syvällä uivat pilvet, ja kuusten latvat näyttivät\nulottuvan äärettömiin... alaspäin. Sammal ja muutamia pieniä kiviä\nkiilteli lampareen pohjalla. Mutta -- niiden väliin mahtui taivas,\npilvet ja korpikuusten latvat. Se oli ihmeellistä.\n\nKalle oli rauhoittunut. Äläpä huoli... ehkäpä vielä joku keino\nkeksitään. Ehkäpä tästä vielä päästään ihmisten ilmoille.\n\n-- Hooo-oi! huusi hän, ja ääni lohkeni jo kirkkaana.\n\n\"Hooo-oi!\" -- kajahti metsä vastaan. Kalle kuunteli. Ei mitään... ei\nyhtään mitään.\n\nTämä hiljaisuus yritti jälleen kuristaa kurkkua, mutta hän rohkaisi\nmielensä. Ei saanut menettää toivoaan. Piti vain purra sisunsa. Hän\nryhtyi tarkastamaan haavaa reidessään. Mutta sitä ennen piti saada\nhousut pois.\n\nSiinäpä olikin temppua kerrakseen. Ei ollut Kalle ennemmin tullut\najatelleeksi, että housujen nilistäminen muutamissa tilanteissa oli\nmaailman monimutkaisin asia. Jos takapuolta kohotti, koski, jos\njalkaa koukisti, koski. Aina vain koski, jos miten päin yritti.\n\"Tämähän on yhtä konstikasta kuin puukolla puuron syönti\", ajatteli\nhän, ja tunsi rohkaistuvansa tästä sanansutkauksesta.\n\nLopuksi, monen mutkan ja vaivan jälkeen se onnistui.\n\nOhhoh... olipa se rumannäköinen! Koko sääri hyytyneen veren\nvallassa. Mutta Kallesta näytti, ettei luoti ollut rikkonut luuta --\nsiksi viistoon se oli kulkenut pohelihaksen läpi.\n\nHän rupesi sitä varovasti pesemään.\n\nOli... oli sittenkin sattunut luuhun, koska pieniä luunsirpaleita\ntunki ulos reiden sisäpuolelta. Olipa onni, että toinen jalka oli\nehyt. Kyllä hän tämän kanssa vielä toimeen tulisi.\n\nHän kasteli huivin, jota hän talvella oli käyttänyt korvusten\nsuojana, ja sitoi sillä reiden lujasti kiinni. Hampaat irvillä,\nhuivin toinen pää hammasten välissä, hän vasemmalla kädellä kääri\nhuivia jalan ympärille. \"Pureehan se kettukin häntänsä poikki, kun\non rautoihin joutunut... miksen minä sitten tätä tohturoisi...\",\najatteli hän tuskan yltyessä. Oli Jumalan lykky, että hänellä oli\nhuivi... ja että hampaita saattoi käyttää käden asemesta. Nyt se oli\nvalmis.\n\nAlkoi taas tuskallinen työ, kun piti saada housut kantimiinsa.\nMutta hammasta purren Kalle suoritti sen, vaikka hien se otsalle\npusersikin. Saatuaan vielä kätensä sidotuksi hän huohottaen heittäysi\nmättään viereen pitkäkseen.\n\nAurinko painui jo hänen päänsä taakse ja valaisi petäjien punertavia\nrunkoja. Ne olivat niin koreat, että ihan silmää hiveli. Kauniiksi\noli Jumala maailman luonut... ihminen se vain täällä keturoi... jos\nminäkin...\n\nOmituista, ettei häntä nyt huolettanut. Nälkä? Niin -- hänellä oli\nkalvava nälkä, mutta olipa metsässä puolukoita. \"Hän valmistaa\nminulle pöydän minun vihollisteni kohdalle\", -- oli rovasti kerran\nkinkereillä saarnannut. Ei hän ollut sitäkään ymmärtänyt. Nyt hän sen\nkäsitti: tästä... jostakin läheltä oli kulkenut ryssän ampumalinja...\n\nVoi, kunpa tietäisi suunnan, mitä lähteä pyrkimään! Mutta aurinko oli\nliian ylimalkainen tien näyttäjä. Nykyisen tilansa vuoksi ei hänellä\nollut varaa kontata kurjen mutkia. Voimat eivät olisi riittäneet.\n\nKalle syöskenteli puolukoita, miettien pelastuskeinoja. Yötä vasten\noli turha lähteä yrittämään. Mutta tuli oli tehtävä välttämättömästi.\nOlihan hänellä tulukset.\n\nKaivaen vasemmalla kädellä repusta tulusraudan ja taulan hän mietti,\nmiten saisi isketyksi kipunoita. Siinä oli lähellä kuivia risuja,\njoista oli helppo laittaa nuotio. Mutta -- miten saada isketyksi\ntulta? Siinäpä kysymys.\n\nLopulta hän keksi. Pistäen piikiven hampaidensa väliin hän iski\nsiihen tulusraudalla. Ja uudelleen hän totesi hammasten monipuolisen\nkäytännön. Säkenet räsähtelivät silmille, polttivat ja kihelmöivät,\nmutta ei hän siitä välittänyt. Päästyään varmuuteen, että rauta iski\ntulta, hän kumartui risujen väliin pistettyä taulankappaletta kohti,\nja -- eikös aikaakin... se syttyi! Puhaltaen siihen varovasti hän\nsai sen leimahtamaan liekkiin. Oksat palaa ritisivät.\n\nHän risti hartaana kätensä ja kiitti Jumalaa onnistumisesta. Nyt\nhän tarkenisi. Ja ehkäpä tuli houkuttelisi kohti jonkun ihmisen --\nkukaties? Saattoi Jumala senkin ihmeen tehdä.\n\nTuli oli kuin toveri... se tarinoi ja jutteli. Se kertoi hänelle\nkoko sotaretken vaiheet... siitä alkaen kuin hän läksi viimeisen\npalvelustalonsa pihalta siihen hetkeen asti, kuin hän haavoittuneena\nheräsi tässä metsässä. Se oli pitkä tarina, ja siihen mahtui paljon.\nSiinä vilahtelivat rovastit... Liisat, Liisan vanhemmat, Döbelnit...\nMoska-Ruuna... rippikoulu ja heelviiki hänen sielunsa silmäin\nohitse -- puhumattakaan niistä monista taisteluista ja pitkistä\npäivämarsseista, jotka hän oli kestänyt.\n\nLiisa ja Moska-Ruuna -- kaksi rakasta olentoa, joista toinen nyt oli\nkuollut. Kalle muisteli ruunaa... ajatteli Liisaa, ja hänen sielunsa\ntäytti sanoin selittämätön kaipuu ja yksinäisyyden tunne.\n\nAamulla hän yrittäisi... menköön sitten vaikka viikko! Täytyihän\njossakin päin ihminen tavata. Ei kai maa vielä ollut niin autio,\nettei elävää jossakin... olipa se sitten ystävä tai vihollinen.\nMetsään hän ei jäisi. Tulisivat sateet ja kylmät säät. Hän\nvilustuisi. Ja silloin olisivat hänen kimpussaan kylmän vihat -- ja\nloppu.\n\nOlihan Lapuallakin ryssän jääkäri maannut monta päivää metsässä\njalka poikkiammuttuna ja siitä huolimatta kiskonut itsensä maantien\nvarteen. Nuoran avulla oli vetänyt perässään säärtään... ja lopuksi\npäässyt ihmisten ilmoille. Miksei hän voisi tehdä samoin. Jopa\nhyvinkin.\n\nMutta -- ryssällä oli ollut suunta selvillä -- hänellä ei. Se se oli\nvaikea paikka. Hän saattaisi ryömiä ihan päinvastaiselle taholle, ja\nsillä välin ehtisi jalka pahentua. Kuolema, kuolema häntä vaani joka\npuolelta.\n\nHänet valtasi jälleen tuskallinen levottomuus. Ei hänellä ollut\nuskallusta lähteä umpimähkään yrittämään. Se voisi maksaa hengen.\nEikä hän tahtonut kuolla... hän oli vielä niin nuori... Pyhäin\nmiesten edellisviikosta yhdennelläkolmatta. Hänen uransa oli vasta\nalussa...\n\nHän lisäsi puita nuotioon. Oli hyvä, että hän oli saanut tulen\nsyttymään. Edellisen yön hän oli maannut ilman valkeaa, tainnoksissa,\nheikkona verenvuodosta. Aamulla hän oli ollut kylmästä melkein\nkontettunut.\n\nHän katseli taivaalle. Siellä tuikkivat tähdet. Ne vilkuttivat niin\nystävällisesti... aivan kuin olisivat antaneet merkkejä hänelle.\nTuolla ylhäällä tiettiin hänen kohtalonsa... tiettiin jo, miten\nkävisi Kalle Kontion, Kuninkaallisen Porin rykmentin tykkimiehen. Ah,\nkunpa hänkin tietäisi -- mutta ei...\n\nHän kaivoi povitaskustaan aapisen ja rupesi tavaamaan. Se rauhoitti\nhäntä jonkin verran. \"Herran sana on vahva linna\", oli viimeisen\nhuutolaistalon elatusmuori sanonut. Nuo isot, jäykät kirjaimet olivat\nniin totisia ja juhlallisia. Niiden katselemisesta etsi Kalle nyt\nsielulleen turvaa. Niiden sakaroihin näytti kätkeytyvän jonkinlainen\nlupaus... jonkinlainen varmuus siitä, että hänelle vielä apu\nkoittaisi.\n\nViimeksi katseli hän kannessa olevaa kukkoa, huokasi raskaasti ja\nsulki silmänsä.\n\n       *       *       *       *       *\n\nOli ruvennut kovasti tuulemaan. Metsä pauhasi, ja puiden latvat\nhuojuivat. Siellä täällä rytisi joku puolilaho petäjä maahan.\n\nKuumehoureissaan, puoleksi tajutonna, näki ja kuuli Kalle tuon kaiken\naivan toisena. Tuulen tohina ja kaatuvien petäjien ryske yhtyi hänen\nlevottomiin uniinsa, jotka olivat puolittain harhanäkyjä. Ryske oli\ntaistelun melskettä. Hän oli olevinaan Siikajoella ja seisovinaan\ntykkipatterissaan. Ryssä ampui, mutta he vastasivat puolta\nraskaammilla panoksilla. Roiskis! Siinäpä sattui lähelle häntä...\nvihollisen kranaatti.\n\nPuu oli kaatunut Kallen tulisijan viereen ja syytänyt kekäleitä ja\nsäkeniä ylt'ympäri.\n\nKuumekuvat vaihtuivat. Nyt oltiin Lapualla. Vinhasti hyökättiin\nIsoakylää vastaan. Vihollisen kuulat vinkuivat ilmassa, mutta\nhän seisoi taas patterissaan ja ampui. Laukauksia ei vain saatu\nsattumaan. \"Ohi meni, herra luutnantti\", sopotti Kalle, ja hän tunsi\nrinnassaan sellaisen huolten painon kuin olisi elämä... kaikki\nriippunut näistä laukauksista. Gestrin juoksi sivulle tarkastamaan.\nHän oli avopäin, hikinen ja mustana ruudin savusta. \"En näe suuntaa\",\nvirkkoi hän huolestuneena ja komensi lataamaan. Mutta ennenkuin\nehdittiin laukaista, lysähti kaikki kasaan. Gestrin kaatui... vain\nkauheannäköinen liha- ja ryysyläjä jäi jäljelle. Kalle parkaisi\ntuskasta.\n\nSeuraavassa tuokiossa hän on matkassa Moska-Ruunan kanssa. Ruuna\nkiskoa junnaa heelviikiä, kaula pitkällä ja maha roikkuen. Siitä\nmahasta ne aina tekivät pilkkaa patterissa, mutta hän väitti, että\nsiinä oli ruunan voima... He ovat pikamarssissa rientämässä kohti\nUuttakaarlepyytä. Döbeln sivuuttaa heidät ja huutaa: \"Kestäkää vielä,\npojat... me heitämme ryssän nurinniskoin Juuttaalta!\" Eläköön ja\nhurraa! Hän oli lyönyt Moska-Ruunaa (se tapahtui muuten harvoin)...\nmutta tällä kertaa oli sille pitänyt antaa pieni sipaisu.\nTykinrattaat kolisevat... aamupäivällä he saapuvat perille.\nTurkulaiset passitetaan kaupunkiin. Turkulaiset -- mihinkäpä heistä\nolisi ollut! Alavudellakin olivat lähteneet käpälämäkeen! -- Hän oli\najanut patterin maantielle, riisunut valjakon ja taluttanut hevoset\nmetsään...\n\nTaas vaihtuivat unikuvat. Kalle harjaa tykin putkea... huomenna on\nparaati. Itse kuningas saapuisi sitä vastaanottamaan. Kalle on nähnyt\nhänet Vähässäkyrössä... mökin portailla. Niin surumielisen näköisenä\nhän siinä oli istunut. Mutta -- kylläpä hän ihastuisi, kun näkisi\nhänen heelviikinsä...\n\nSen lavetin pinta on kuulien koristama... tykin ja kiväärin. Siinä\noli kuulaa, jos mistä sortista. \"Missä tuo on saatu?\" kysyy kuningas,\nosoittaen pientä tykinluotia, joka on uponnut lavetin takaosaan.\n\"Siikajoella, herra kuningas! Ja tuo toinen muhkura on Lapualta...\"\n\"Entäs tuo tuossa, joka on niin mukavasti jäänyt reikäänsä?\" \"Se\non Kauhajoelta! Joka paikasta on muisto, herra kuningas!\" Kuningas\nkääntyy upseerien puoleen ja lausuu: \"Lavetista sen näkee, mitä\ntykillä on tehty.\" Tuovat siihen toisetkin tykkinsä, mutta niistä ei\nnäe mitään. Silloin kääntyy kuningas upseerien puoleen ja lausuu:\n\"Minä nimitän tämän tykin valtakunnan kanuunaksi, sillä sota on sen\nkoristanut ritarimerkeillään...\"\n\n\"Hei Moska-Ruuna! Taas mennään! Kuulitko: 'valtakunnan kanuuna'?\nÄlä välitä roikkuvasta mahastasi. Roikkuu se herroillakin... ja\nniillähän se vasta roikkuukin! Katsopas ekselenssiä. Sillä äijällä\non vatsaa... ja se on kuitenkin ylipäällikkö -- ja juuri senvuoksi.\nSinä olet herra näiden toisten joukossa, Moska-Ruuna!\"\n\nKalle tuijottaa pyöreälakiseen kiveen, jonka takana huojuu kaksi\nkoukeroista männyn oksaa. \"Ai, ai... Moska-Ruuna! Laihoiksi ovat\nkinttusi käyneet. Mutta piehtaroidapa vain pitää! Iloa se kaipaa\nköyhän lapsikin... mikä ettei... Noh... nyt me nousemme taas!\"\nKalle tuijottaa kiveen ja sen takana heiluviin oksiin. Miksi on\nruunalla pää noin omituisesti kallellaan, ja sieraimet taivasta\nkohti? \"Sooh, ruuna... nyt me nousemme taas!\"\n\nMutta -- ruuna vain makaa seljällään. Ei se piehtaroi. Tuo jalkojen\nsätkintä on vain kuolevan viimeisiä ponnistuksia. Hevonen on saanut\ntappavan luodin. Sen virka-ura on päättynyt. Siinä se makaa, maha\npystyssä, koivet koukussa, pää hiukan kallellaan. Kuka nyt vetää\nheelviikiä, valtakunnan kanuunaa? Kuka johtaa, valjakkoa --?\n\nVoi, Moska-Ruuna...!\n\n       *       *       *       *       *\n\nAamulla kiekuivat kukot Uudessakaarlepyyssä. Niiden laulu kantautui\nkuulaassa syysilmassa Kallen makuupaikalle, ja hän herää.\n\nHäntä puistattaa vilu. Hampaat lyövät loukkua, mutta pää on selvä.\nKuumehoureet ovat kaikonneet.\n\nMissä hän oli? Ilma kukon laulua täynnä, niin että helisi, mutta\nympärillä synkkä pimeys.\n\nHän kohottautui vaivalloisesti istumaan, ja tilanne selviää\nvähitellen. Hän on haavoittunut... jo toista yötä metsässä -- niin,\nniin se oli.\n\nMutta -- mitä merkitsi tuo kukkojen laulu? Ne kiekuivat kilpaa, aivan\nkuin olisi joku tavaton hätä. Ja eikös nyt ollutkin. Tässä muuan\nonneton tykkimies virui haavoissaan kylmän häntä puistellessa. Eikö\nsiinä ollut hätää tarpeeksi, kun oli kysymyksessä ihmisen henki?\n\nEnsimmäinen ajatus kohdistui ruokaan -- mistä saada syötävää. Hän\nmuisti puolukat. Niitähän oli tässä ympärillä vaikka kuinka paljon.\n\nHän hamusi niitä kouransa täyteen ja työnsi suuhun. Ne olivat\nkypsiä ja maistuivat maukkaille. Hän ahmi niitä hyvän hetken, joi\nlampareesta vettä ja heittäytyi pitkälleen.\n\nHeikko hän oli vielä -- kovin heikko. Mutta tuo etäältä kuuluva\nkukkojen laulu virkisti häntä niin ihmeellisesti. \"Kunpa laulaisivat\nkoko päivän\" -- ajatteli hän ja tunsi rohkeuden palaavan. Hänen piti\nlähteä pyrkimään täältä pois...\n\nMutta -- millä keinoin? Pystyyn hän ei kyennyt nousemaan. Siis\nryömimällä.\n\nMutta -- suunta, suunta!\n\nKalle kohottautui taas istualleen ja kuulosti. Kukkojen laulu kaikui\nhänen päänsä takaa. Siis kaupunki oli siellä. Hän ei yhtään epäillyt,\netteikö laulu olisi kuulunut kaupungista. Noin monta kukkoa yhdessä...\nse ei voinut olla muualta. Maalaistaloista oli vihollinen syönyt\nkaiken siipikarjan. Vain kaupungissa ne saattoivat paremmin säilyä.\n\nNe olivat Uudenkaarlepyyn kukkoja -- siitä hän nyt oli varma. Niiden\navulla hän siis voisi määrätä, millä suunnalla maantien pitäisi olla.\n\nHän oli iloinen, suuresti iloinen. Olipa Jumala lähettänyt hänelle\npelastuksen. Nuo siunatut linnut veisasivat hänelle sitä kilpaa.\n\nPian hän pääsi suunnasta selville. Siellä ja siellä sen piti olla --\nmaantien. Hän ihmetteli, kuinka aivan toisaalta hän oli arvellut sen\nlöytyvän. Jos hän eilen olisi lähtenyt ryömimään, hän olisi joutunut\nkokonaan harhaan.\n\nTuumasta toimeen. Kalle täytti kenttäpullonsa vedellä, poimi reppuun\npuoloja siltä varalta, ettei hän niitä aina löytäisi. Sitten hän\nkohottautui vasemman käsivartensa varaan ja yritti. Vaivalloista se\noli, mutta hän tiesi sen olevan ainoan keinon, jos mieli pelastua.\nNäissä autioissa metsissä ei liikkunut ketään -- sen jälkeen kun\nomat joukot olivat vetäytyneet pois. Ei siis muuta kuin hilautumaan\neteenpäin maantietä kohti. Sillä siellä liikkui aina joku -- ystävä\ntai vihollinen.\n\nKalle ryömii ja ryömii, vaikka reiteen ja käteen koskee tavattomasti.\nMutta yhä selvemmin kuuluva kukkojen laulu yllyttää häntä. Ne\ntuntuvat aivan kuin kilpailevan keskenään, kenen kieunta saisi hänet\npisimmälle ponnistamaan.\n\nKalle ryömii. Joka ruumiin pituuden perästä hänen on huoattava. Mutta\nlepoajan hän käyttää marjojen syömiseen. Ohjaten kulkunsa runsaimpia\nmättäitä kohti hänellä on ateria tarjolla joka pysähdyksen jälkeen.\nJa laukussa on lisää, siltä varalta, jos metsästä loppuisi.\n\nParin tunnin perästä kukkojen laulu vaikeni, mutta Kallella oli\nnyt suunta selvillä. Matkan teko oli äärimmäisen hidasta, mutta\nkyynärä kyynärältä se katkesi. Koitti päivä, aurinko nousi. Se näki\nKukko-Kallen makaamassa muutaman suon reunassa. Siitä oli turhaa\nyrittää yli, pohja ei olisi kestänyt hänen kulkutapaansa.\n\nKun aurinko laski, oli Kalle kiertänyt suon. Se ei ollut kuin parin\nsadan kyynärän taival, mutta siihen oli mennyt kokonainen päivä.\nMutta päivällä hän oli saanut uuden varmuuden oikeasta suunnasta:\nsieltä, mistä aamulla oli kuulunut kukkojen laulu, oli päivällä\nkajahtanut kirkon kellojen soitto. Siellä oli siis kaupunki, ja\nmaantie oli hänen edessään.\n\nHän jatkoi ryömimistä koko yön, vähä väliä huudellen. Mutta ketään\nei kuulunut. Välistä uhkasi toivottomuus vallata hänet, ja hän\nheittäytyi jo mättäiden väliin jäädäkseen siihen kuolemaan. Mutta\nedellisen päivän muistot kiihoittivat eteenpäin, ja niin hän veti\nläpiammuttua ruumistaan kyynärä kyynärältä. Kun aamu sarasti, oli suo\nkaukana hänen takanaan.\n\nJa jälleen kajahti tuo rohkaiseva laulu. \"Kukkokiikaa!\" -- Niin,\nniin... täältä tuli Kukko-Kalle, Kuninkaallisen Porin rykmentin\ntykkimies. Hän ei aikonut metsään kuolla! Hän halusi elää! Hänellä\noli vielä siksi monta kiinnekohtaa elämässä... toverit... rovasti...\nheelviikki... ja Liisa -- niin, ennenkaikkea Liisa, ettei hän\nniinkään vain jäisi korppien saaliiksi.\n\n\"Kukkokiikaa!\" Laulakaa vain, te Uudenkaarlepyyn kukot! Te pelastatte\nsuomalaisen sotamiehen hengen!\n\nKuta lähemmäksi maantietä hän ehti, sitä useammin hän rupesi\nhuutelemaan. \"Hei... onko siellä ihmisiä? Hei! Tulkaa auttamaan!\"\nKalle veisaili kuin Karkun kirkon lukkari, mutta kukaan ei vastannut.\nAsukkaat ovat paenneet.\n\nMutta -- jopahan iltapuoleen... neljäntenä päivänä siitä kuin hän\noli haavoittunut, vastasi maantieltä käsin käheä miehen ääni. Se\noli venäläinen jääkäri, joka päälliköltään oli saanut käskyn mennä\nottamaan selvää, mikä oli tuo veisaava olento metsässä.\n\n-- Ken siellä?\n\n-- Tänne päin, tänne päin! -- ujelsi Kalle, jonka voimat nyt alkoivat\nolla tyyten lopussa.\n\nHetken kuluttua lepäsi Kukko-Kalle pyörtyneenä venäläisten rattailla.\nSe oli kenraali Kosatshkovskin kärkijoukko, joka oli edennyt\nlähelle Uuttakaarlepyytä. Kalle vietiin venäläisten leiriin, missä\nlääkäri puhdisti ja sitoi hänen haavansa. Ihmeellistä kyllä, vaikka\nryssät olivat viime viikkoina hyvin raa'asti kohdelleet vihollisen\nhaavoittuneita -- surmanneetkin.\n\nKahden päivän perästä Kalle makasi Uudenkaarlepyyn väliaikaisessa\nsairaalassa venäläisten haavoittuneiden kanssa. Kaupungin kukot ja\nkirkonkellot olivat hänet pelastaneet.\n\n\n\n\nVII\n\n\nHän oli ainoa suomalainen tuossa lähes viisikymmentä potilasta\nkäsittävässä joukossa.\n\nSairaat oli jaettu kahteen huoneeseen, jotka molemmat olivat verraten\nsiistiä. Jos potilaat olisivat itse noudattaneet puhtautta, olisi olo\nollut hyvinkin siedettävää. Mutta ryssän tunnettu likaisuus muutti\nhuoneet pahalta löyhkääviksi ja siivottomiksi.\n\nKallen vierustoverina makasi nuori ratsumies, joka kuului Grodnon\nhusaarirykmenttiin ja oli Juuttaan taistelussa saanut kuulan\nvasempaan olkapäähänsä. Hän oli iloinen 22-vuotias talonmiehen poika\nPietarista. Heistä tuli Kallen kanssa pian mitä parhaat ystävät.\n\nKieli vain teki haittaa. Husaari, jonka nimi oli Arsenij Feodorov,\nei osannut suomea kuin pari sanaa. Kallen venäjänkielen taito oli\nvieläkin vähäisempi. Mutta he opettivat toisiaan ja parin viikon\nkuluttua alkoivat jo hiukkasen toisiaan käsittää.\n\nOli muitakin haavoittuneita, joiden mielenkiintoa herätti tuo\ntakkutukkainen suomalainen -- vääpeli Antonov ja torvensoittaja\nSemjonov. He kuluttivat päivänsä noiden kahden vuoteen ääressä,\nsillä heitä huvitti molempien opiskelu. Antonov pääsi jo kuukkaamaan\nkainalosauvoillaan, ja Semjonov riiputti kaulaan kietaistun huivin\nvarassa lastoitettua kättään. Molemmat olivat haavoittuneet\nJuuttaalla.\n\nMutta -- oli sellaisiakin, jotka mitä suurimmalla epäluulolla\nsuhtautuivat tuohon suomalaiseen pakanaan -- niinkuin he Kallea\nkutsuivat. Heitä, oikeaoppisen kirkon poikia, harmitti, että\nvääräoppinen ja vielä vihollinen oli otettu heidän kanssaan\nsamaan sairashuoneeseen. He syyttivät pataljoonan lääkäriä,\nsaksalaissyntyistä Mülleriä. Tietty se -- toinen \"ljuteran\" otti\ntoisen \"ljuteranin\". Kirotut _njémetsit_! [Saksalaiset!]\n\nKaikkein kiukkuisimpia oli eräs Asovan rykmenttiin kuuluva jääkäri,\njolta oli reisi ammuttu poikki. Hän kuukkaili kainalosauvoillaan\nympäri huonetta, purkaen sisuaan tshuhnaa kohtaan, joka saastutti\nheidän huoneensa.\n\nOnneksi ei Kalle tästä mitään tiennyt. Hän näki kyllä kiilusilmäisen\njääkärin, joka vaaniskeli hänen vuoteensa lähettyvillä kuin\nkorppikotka, koko ajan motkottaen omalla kielellään. Mutta Kalle vain\nmuljautti häntä silloin tällöin. Kunnes Arsenij Feodorov hänelle\nselitti:\n\n-- Aa... Savvatij Ilarionovitsh... ei _ljubit tebjá_. [Rakasta\nsinua.]\n\nTehden merkkejä terveellä kädellään hän iski Kallelle silmää.\nTämä ei ymmärtänyt. Sen hän käsitti, että toveri puhui tuosta\nkiilusilmäisestä. Mutta mitä hänestä sanottiin -- se jäi käsittämättä.\n\n-- A sto... lupit? -- tolkkasi hän, koettaen lausua vaikeita\nvenäläisiä sanoja.\n\nArsenij selitti. Hän hiveli päätään ja poskeaan, ollen niin mairean\nnäköinen kuin suinkin.\n\n-- _Aa... eto ljubit_ [tämä on rakastaa], -- nauroi hän, taputtaen\nitseään poskelle ja heittäen Kallelle lentosuukon.\n\n-- P--ru häntä rakastakoon! -- pauhasi Savvatij ja teki ristinmerkin.\nToiset nauroivat. -- _A vot_... kaula poikki vain!\n\nKalle alkoi tajuta. Tuo kiilusilmäinen, jonka päässä oli kahden\nkillingin kokoisia paljaita paikkoja, ei ollut hänen ystävänsä. Mutta\nmuuten suhtautuivat toiset potilaat häneen suopeasti -- aivan kuin\njohonkin ulkomaalaiseen elävään, jonka jokaista liikettä ja sanaa oli\nsoma seurata.\n\n-- Ei ne tshuhnat ole oikeita ihmisiä... katsokaahan tuonkin nenää\n-- pyöreä kuin peruna. Ja kädet pitkät kuin apinalla.\n\n-- Älä houraa... samanlaisia mollinaamoja on meitäkin, -- nauroi\nAntonov, joka osasi lukea. -- Nikolai, Petja, Iljushka.\n\nJa Antonov osoitteli ympäri huonetta asianomaisten vaisusti\nhymyillessä tälle suorasukaiselle esitykselle.\n\nMutta Kalle ja Arsenij eivät tästä välittäneet. He koettivat selittää\ntoisilleen elämänsä vaiheita.\n\nNuori ulaani viittoi ja puhui. Hän kertoi pitkät historiat, joista\nKalle ei ymmärtänyt sanaakaan. Mutta hänellä oli puhumisen tarve.\nKukaan tovereista ei enää viitsinyt kuulla hänen kertomuksiaan\nruhtinaan talosta, jossa hänen isänsä palveli. Aa... sellaiset\nsalit... sellaiset loistavat kynttiläkruunut! Ja kuvansa näki joka\npuolelta! Entä sohvat -- niihin humahti pehmeästi kuin jauhohinkaloon!\n\nHän sai kertoa tuon juttunsa niin monta kertaa kuin halusi -- Kalle\nei käsittänyt muuta kuin: _dom_ -- talo.\n\n-- Se on kaksikerroksinen, suuri -- _baljshói dom_, -- jutteli\nArsenij silmät loistaen. -- Ja ullakko niin korkea kuin kirkko!\nSiellä hän oli poikasena ollut piilosilla ruhtinaan lasten kanssa.\nNuori ruhtinas oli sodassa hänkin. Hänen nimensä oli Pjotr\nAleksandrovitsh Donatjev.\n\n-- Saat sinä kertoa sen kymmenkerroksiseksikin, ei tshuhna käsitä\nkumminkaan, -- motkotti Savvatij Ilarionovitsh.\n\n-- Älähän keskeytä, -- jutteli Arsenij, -- se kuuntelee kumminkin, ja\nse on pääasia. Minulle riittää vain, että joku kuuntelee, -- nauroi\nhän iloisesti.\n\nJa Kallehan kuunteli. Hän ihan ahmi jok'ikisen vieraskielisen sanan.\nNytkin hän vain ihmetteli, että kielimurteita saattoi olla niin\nomituisia kuin tämä ryssänkin murre. Niin pyöri kieli suussa kuin\nolisi kuumaa perunaa käännellyt.\n\n-- Jokos olet kertonut ruhtinaan hevosista... siitä turkkilaisesta,\njonka herrasi on saanut lahjaksi Turkin sulttaanilta? -- veisteli\nSemjonov.\n\n-- Ja siitä tatarilaisesta topatusta satulasta, joka on hopeanupeilla\nkoristettu? -- ilkkui toinen.\n\n-- Ja Matrjona Jakovlevnasta, joka painaa kymmenen puutaa!\n\n-- Älkäähän keskeyttäkö, -- innostui Arsenij, -- hevonen, _lóshat --\npanimájesh-li ty_?\n\nKalle ymmärsi. Toveri oli aikaisemmin selittänyt kuuluvansa\nratsuväkeen. Hän tahtoi nyt näyttää kielitaitoaan ja tokaisi:\n\n-- Ja artilerist... pum!\n\nRyssät nauroivat katketakseen. Pum! -- siinä meni Arsenij\nIvanovitshin selitys päin seiniä!\n\nTämäkin nauroi kyyneleet silmissä. Voi pyhä Nikolai... se oli\nmetkaa! Mutta -- älkäähän huoliko... kyllä hän vielä suomalaiselle\nselvän teki, kunhan aikaa kului.\n\nKalle koetti nyt vuorostaan selittää, ettei hän ollut rippikoulua\nkäynyt. Liikkeelle kykenevät kerääntyivät hänen vuoteensa ääreen.\nHeitä huvitti tavattomasti tämä suomalainen.\n\n-- _Janje_ lukemas... koko sanalta -- ta ei osaa. _Kniika...\nta-hyvin truutno... ootsen_. [Kirja, vaikea, hyvin.]\n\nRyssät nauraa höröttivät kuorossa. Kallen venäjänkieli oli kaikkea\nmuuta kuin mallikelpoista.\n\n-- Katohan sen suuta, -- suhautti muuan toverilleen, -- niin\nvenyy kuin märkä saappaan raksi! On siinä tshuhna... voi pyhä\nPietari-Paavali!\n\nMutta -- Kalle näki vain nauravat kasvot eikä ymmärtänyt sanoja. Hän\njatkoi selitystään.\n\n-- Rippikoulu... panimaajes... vaikea -- ootsen. Rovasti...\npanimaajes -- ei anna, nie tajot... ehtoollista.\n\nJa Kalle koetti kädellään näyttää, kuinka pappi panee rippileivän\nsuuhun ja antaa kalkin. Ryssät käsittivät väärin.\n\n-- Tuokaa sille leipää... sillä veitikalla on taas nälkä, -- nauroi\nSemjonov. (Kalle oli vasta syönyt.)\n\nSavvatij heitti ryssänlimpun kappaleen Kallen sänkyä kohti.\n\n-- Pum! Siinä on kranaatti Asovan rykmentin patterista.\n\n-- _Kushai, pasháluista_, -- kehoitti Semjonov, ojentaen leivän\nKallelle.\n\nMutta Kalle taputti pulleaa vatsaansa.\n\n-- Nie makuu... täynnä on kuin rumpu.\n\nMutta -- siitä huolimatta hän piilotti leivänkappaleen päänsä alle,\njossa jo ennestään oli jos jonkinlaista tavaraa -- aapinenkin.\n\nKallen oli hyvä olla. Hänen jalkansa parani nopeasti, samoin käsi.\nRuokaa hän sai riittävästi -- hän lihoi. Ja nämä ryssät... nämä\nolivat kerrassaan mukavia miehiä kaikki -- paitsi tuo kiilusilmäinen.\nMutta -- sekin tuntui tänä päivänä mukavammalta. Niin heitti\nleipäkimpaleenkin hänelle kuin kiven muhkuran.\n\nHän ihmetteli, että oli näitä vastaan taistellut. Jos hänestä ja\nArsenijsta olisi riippunut, he olisivat tehneet rauhan paikalla.\n\nHän oli niin hyvällä tuulella, että tahtoi tulkita heti tämän\najatuksensa. Tarttuen toveriaan kädestä hän solkkasi:\n\n-- _Vetski i russki_... rauha -- niin kulkevat käsityksin kuin\nkaverit... panimajes?\n\nKyllä ryssät sen ymmärsivät. _Da, da_... rauhaa hekin kaipasivat.\nMutta -- nyt sekaantui Savvatij keskusteluun ja teki sille jyrkän\nkäänteen.\n\n-- Venäläinen lyö ensin ruotsalaiselta kaulan poikki -- aa sitten\ntulee rauha! -- huudahti hän palavin silmin, tehden merkitsevän\nliikkeen kurkkuaan kohti. Toverit koettivat hillitä häntä, mutta\nSavvatij raivostui:\n\n-- Ja sinut viedään Siperiaan, kun paranet! Siellä saat turvetta\nkääntää!\n\nNyt suuttui Antonov. Hän oli hyväsydäminen mies.\n\n-- Jos et tuki kuonoasi, niin annan sulle vasten turpaa! -- kiljui\nhän. -- Hävytöntä peloitella yksinäistä miestä! Sinut lähetetään\nSiperiaan!\n\nMutta -- Kalle oli ymmärtänyt tuon yhden ainoan peloittavan sanan --\n_Sibir_. Kylmät väreet kulkivat pitkin selkäpiitä, ja hän valahti\nkalpeaksi. Vain silloin tällöin oli hänen mielessään vilahtanut,\netteivät ryssät häntä niinkään vain päästäisi... vanki hänestä\ntehtäisiin .. sotavanki. Ja se oli ankara paikka. Mutta --\nvähitellen... kuta pitemmälle aika kului, oli hänestä ruvennut\ntuntumaan, että ehkä hyvinkin päästäisivät. Olivathan kaikki hänelle\nkovin ystävällisiä. Nyt tuon kauhean nimen mainitseminen sai hänet\npelon valtaan. Jokohan ainakin passittaisivat hänet sinne, jossa ei\nkuu kumottanut eikä päivä paistanut?\n\nJa nyt hän taas ymmärsi, miksi näitä vastaan piti taistella. Jos\nryssä voittaisi, se lähettäisi suomalaisia Siperiaan niinkuin karjaa.\nOlihan kotipitäjän vallesmanninkin tapana pahalla päällä ollessaan\ntiuskia: \"Kiitä onneas, että kuulut Ruotsin valtakuntaan. Siperiaan\njoutuisit muuten!\" Ja sen hän oli sanonut sellaisestakin kuin\nkinkereiltä poisjäämisestä. Kallea peloitti vahvasti.\n\n-- Älä ole milläsikään, Karl Karlovitsh, (sillä nimellä ryssät\nkutsuivat Kallea) -- ei sinua sinne lähetetä, -- rauhoitteli vääpeli.\n-- Paranehan ensin. Meidän keisari on armollinen... ei hän sinua\nsinne passita. Minä tiedän!\n\nKalle näki vääpelin ystävälliset kasvot, mutta sittenkin häntä\npeloitti.\n\nKeisari -- se oli kauhean suuri herra.\n\nToissapäivänä oli sairaalassa käynyt ylhäinen venäläinen kenraali ja\npuhutellut potilaita. Kalle muisti juhlallisen näköisen, mahtavan\nmiehen, jonka univormu kimalteli kultaa ja hopeaa. Jos kenraali oli\nnoin mahtava, kuinka korkea olikaan sitten keisari!\n\nVaikka -- olihan heidänkin ylipäällikkönsä, ekselenssi, suuri herra.\nMutta sittenkään ei hän tehnyt niin peloittavaa vaikutusta. Johtuiko\nse siitä, että hän oli oman puolen miehiä? Kalle muisti, kuinka\nhän Siikajoella oli käynyt pyytämässä Moska-Ruunalle lomaa. Mutta\ntätä... vihollisen kenraalia ei olisi uskaltanut puhutella, vaikka\nolisi sen kieltäkin osannut. Ja kuitenkin oli tämä korkea herra\npysähtynyt hänenkin vuoteensa viereen ja jutellut lääkärin kanssa,\nviimeksimainitun koko ajan seistessä asennossa... nöyränä kuin\nrippikoulupoika papin edessä.\n\nNäillä oli eri meno ja järjestys. Jos pieninkin kiho ilmestyi ovelle,\nniin heti vaikenivat ja seisoivat yhdessä kohden kuin patsaat.\nSairaatkin näyttivät suoristautuvan peitteidensä alla. Tällaisen\nvallan kynsiin kun oli joutunut yksi vaivainen Porin rykmentin\ntykkimies... ei tiennyt, kuinka kävisi.\n\nLääkärin tulo keskeytti Kallen mietteet. Tuo mies, joka toissapäivänä\noli näyttänyt vapisevan kenraalin edessä, esiintyi nyt kuin olisi\nollut vähintään keisari. Sairaat pelkäsivät häntä. Heti kun hän\nnäyttäytyi ovella, seisoivat kaikki hiljaa kuin hiiret, odottaen\nvapisten, mitä lääkäri sanoisi.\n\nEnsi töikseen tämä hihkaisi, niin että huone kajahti:\n\n-- Jo taas on teitä ylhäällä sellaisia, joiden pitäisi maata! Sinäkin\nkapipää... kuka sulle on antanut luvan nousta toikkaroimaan?\n\nHän osoitti Savvatij Ilarionovitshia, joka taas oli kuukkimassa\nympäri huonetta.\n\n-- Ei kukaan, teidän korkeajalosukuisuutenne... itse nousin.\n\n-- Itse nousin! -- matki lääkäri. -- Mutta kun minä sanon, että sinä\nmakaat, niin sinä makaat, tai muuten minä toimitan sinut Siperiaan,\nsenkin haaska!\n\nTaas lausuttiin tuo peljätty nimi. Kalle ei luonnollisesti ollut\nlääkärin puheesta ymmärtänyt muuta kuin että tämä oli vihassa. Nyt\nhän säpsähti. Siperiasta he kaikki puhuivat.\n\n-- Ja mitä te sen ruotsalaisen vuoteen ääressä teette... senkin\nnaudat! Ettekö ole ennen ihmisiä nähneet? Jokainen vuoteeseensa!\n\nMiehet hajaantuivat. Lääkäri tarkasteli heidän haavojaan, äksyili\nja kiroili. Välskäri repi siteitä niin kovakouraisesti, että moni\nparkaisi tuskasta. Mutta saksalainen vain ärjyi:\n\n-- Kita kiinni! Ei tämä henkeä vie.\n\n-- Ymmärrän, teidän korkea-jalo-sukui-suutenne, -- koetti potilas\nänkyttää.\n\nLopuksi saapui lääkäri Kallenkin luo. Kun välskäri tavanmukaisella\nkovakouraisuudella rupesi käsittelemään häntä, kiivastui hän\nuudelleen:\n\n-- Pölkkyinäkö sinä ihmisiä pidät, senkin pässi! Etkö osaa siivosti\nmenetellä?\n\nVälskäri ihmetteli, ettei nyt saanut olla kovakätinen. Taisi\nolla perää siinä puheessa, että tämä lääkäri puolsi luterilaisia\nvääräoppisia, koska itse oli vääräoppinen. Sitä sanoivat monet.\nSuomenmaalaisen rykmentin poikia kohteli aivan toisella tavalla kuin\nmuita venäläisiä -- koska enemmistö näitä oli kotoisin Vanhasta\nSuomesta. Sieltä käsin hän kai oli itsekin -- muisti välskäri\nkuulleensa.\n\nLääkäri katseli Kallea melko ystävällisesti. Hänen viiksenpäänsä\nvavahtelivat, kun hän koetti pidättää hymyään.\n\n-- Luut kuin hevosella... kyllä tuollainen aina paranee, -- mutisi\nhän.\n\n-- Viikon perästä saat nousta ylös, -- jutteli lääkäri, mutta eihän\nKalle ymmärtänyt.\n\nPiti näyttää. Lääkäri ojensi yhden sormen pystyyn ja lausui sanan\n\"viikko\" -- sen hän osasi, näytti sitten kainalosauvoja ja nauroi:\n\n-- _Harashó!_\n\nTarkastus oli loppunut. Lääkäri poistui. Mutta tämä ilmeinen\nsotavangin lempeämpi kohtelu myrkytti mielialan Kallea kohtaan.\nArsenij Ivanovitshkin oli herennyt vähäpuheiseksi, ja Savvatij aivan\nsähisi. Vai kapipääksi haukkui! Kun oli kulunut jokin minuutti\nlääkärin lähdöstä, puhkesi myrsky valloilleen.\n\n-- Vääräoppisia suosii... meidän kääreitämme repii ja riuhtoo kuin\ntuohta!\n\n-- Pitää tehdä valitus!\n\nMutta vääpeli Antonov jymäytti nyrkkiä lattiaan ja ärjäisi:\n\n-- Vai valitus, senkin siat! Ja saattaisitte meidät kaikki\nrangaistukseen. Kyllä tiedetään, miten niiden valitusten käy! Turpaan\nläjähtää, niin että hampaat kurkkuperästä säkeniä iskevät. Minä\ntiedän!\n\nMurina vaikeni. Vanha Antonovpa sen tiesi. Hän oli palvellut\nkolmattakymmentä vuotta.\n\n-- Suvorovkin, vaikka oli hyvä mies, ei kärsinyt valituksia. Kuonoon\niski... iski kuin iskikin ja käski kiittää Jumalaa kurituksesta.\nMinä tiedän!\n\n-- Se on herrojen oikeus, -- lausahti joku lattialta. -- Muuten eivät\nolisikaan herroja.\n\nJa hetken kuluttua alkoi iloinen rupatus, niinkuin ei mitään olisi\ntapahtunut.\n\nKallen vuode vain sai hetken olla rauhassa.\n\nMutta illalla, päivystäjän viime käynnin jälkeen, kokoontui taas\njoukko miehiä Kallen vuoteen ympärille. Katosta kärysi pari\ntalikynttilää päreestä laitetussa kannattimessa. Sen niukassa valossa\nKalle suoritti tavanmukaisen iltatavauksensa.\n\n-- Kuulehan... se lukee, lukee se! -- supatti Semjonov, ihmetellen,\nettä tuollainen kumma otus osasi tuon vaikean taidon. Sillä tässä\nhuoneessa eivät osanneet lukea muut kuin vääpeli Antonov.\n\n-- Se on vääpeli, varmasti se on vääpeli, -- intoili Antonov. --\nMuuten ei lukisi.\n\nSemjonovin teki mieli ottaa siitä selvä. Osoittaen Antonovia hän\nkysyi:\n\n-- _Feltvebel-li ty takshe... da? Feltvebel?_\n\nKalle, joka luuli torvensoittajan tarkoittavan, että tiesikö hän\nAntonovin arvon, vastasi empimättä:\n\n-- Ta, ta!\n\n-- Sanoinhan minä, että se on vääpeli! -- innostui Antonov. -- Muuten\nei lukisi!\n\nJa sen jälkeen pitivät kaikki Kallea vääpelinä, ja lääkärinkin\nsuhtautuminen sai uuden merkityksen.\n\n-- Tietysti, -- juttusi Antonov, -- päälliköitä hoidetaan, niinkuin\npäälliköitä hoidetaan! Ja te olisitte menneet valittamaan! Kuonoon\nolisi tullut, kuonoon, kautta Pyhän Nikolai Ihmeittentekijän! Minä\ntiedän!\n\nSiihen ei ollut kellään mitään sanomista.\n\n\n\n\nVIII\n\n\nLounatmäen haltijat elivät tyytyväisinä, t.s. vapaaherra Enefelt\nja hänen rouvansa. Ainoa seikka, joka vielä joskus herätti\nlevottomuutta, oli se mahdollisuus, että Ruotsi ehkä vielä jollakin\nodottamattomalla tavalla voisi yllättää vastustajansa ja saada\nsotaonnen kääntymään.\n\nSellainen on ihminen. Vielä neljä, viisi kuukautta sitten olisi\ntämä mahdollisuus herättänyt vapaaherra Enefeltissä mitä suurinta\niloa: silloin elettiin vielä toiveissa, että sotaonni kääntyisi.\nMutta -- Viaporin antautuminen ja nyt syksyllä alkanut uusi\nperääntyminen oli saanut aikaan jyrkän muutoksen hänen mielialassaan\nja mielipiteissään. Siihen oli kuitenkin kaikkein voimakkaimmin\nvaikuttanut Hannan ja ruhtinas Donatjevin kihlaus.\n\nSe oli tapahtunut kesäkuussa. Hanna ei ollut jaksanut vastustaa\nvanhempiensa painostusta. Hän oli taipunut.\n\nToistaiseksi oli kihlaus päätetty pitää visusti salassa.\n\nOli sitten saapunut sanoma yliopiston rehtorin Matias Caloniuksen\npuheesta, jonka tämä oli pitänyt rehtorinvaihdostilaisuudessa\nkesäkuun lopulla. Se oli tehnyt mielet rauhattomiksi. Noissa\nrohkeissa sanoissa, jotka oli lausuttu aikana, jolloin vihollinen oli\njo miehittänyt puolet Suomea, oli kajahtanut menneisyyden ääni...\nuskollisuus Ruotsia, ainoaa laillista esivaltaa kohtaan. Tuovilan\nrouva oli siitä rientänyt kertomaan.\n\nSs, ss... sieltä ne aina tulivat hälytysuutiset! Vapaaherra oli\nkynsinyt päätään. Vanhan Oljemarckin eläessä sieltä oli kuulunut\nkapinasanomia, pojan kotona ollessa lemmen viestejä, ja nyt, kun\nsekä isä että poika olivat poissa, piti äiti huolen, että nuo\nhälytysuutiset jatkuivat. Rehtorin puhe! Mitä se heihin kuului? Hehän\nolivat vannoneet uskollisuudenvalan Venäjälle -- rouva Oljemarckin\nisäkin. Noiden ihmisten kanssa ei totisesti voinut seurustella!\n\nJa vapaaherra oli tuntenut itsensä yhtä loukatuksi kuin ennen\nÖykkäri-Oljemarckin eläessä, jolloin tämä jossakin seurassa oli\nkoettanut esittää omia maanpetoksellisia mielipiteitään. Kummallista,\nkuinka muutamissa perheissä sama heikkous ilmeni jatkuvasti!\n\nMutta -- olipa muitakin levottomuuden aiheita ilmaantunut kesän\nkuluessa: Suomen armeijan voitto Lapualla ja Alavudella, Sandelsin\nuljas kamppailu Savossa. Olipa tuo rohkea eversti puhdistanut\nvihollisista koko Savon ja Karjalan ja tehnyt partioretkiä aina\nVenäjän puoleisen Suomen alueelle. Mutta syksyyn mennessä hänen\noli ollut vetäännyttävä takaisin, ja se oli hiukan rauhoittanut\nLounatmäen haltijoita.\n\nMutta -- ei kaikki vielä sittenkään ollut ollut selvää. Hannan\nkirjeenvaihto Oljemarckin kanssa oli jatkunut -- kihlauksesta\nhuolimatta. Oliko tyttö järjiltään? Luutnantti oli kirjoittanut\narmeijan voitoista! Kauhajoki, Nummijärvi... mitä ne heitä\nliikuttivat? Saivat ne voittaa... venäläisille ne eivät kuitenkaan\nmitään mahtaneet. Vapaaherra oli keskustellut tulevan vävypoikansa\nkanssa, joka silloin tällöin, kesken kiireiden, oli pistäytynyt\ntalossa. Hän oli tuntenut vihaavansa luutnantti Oljemarckia sydämensä\npohjasta.\n\n\"Saisivat ammutuksi sen siellä... mokomankin tuulihatun!\" oli hän\nähissyt itsekseen.\n\nMutta se, joka ei ollut vihannut Oljemarckia, oli Hanna. Hänestä oli\nollut hauskaa saada kirjeitä rintamalta. \"Hauskaa\" -- sanokaamme nyt\nvaikka niin. Henrik August kirjoitti kauniisti. Hän kuvaili kaikki\ntarkasti... taistelut ja armeijan liikkeet. Mutta vahingossakaan hän\nei hiiskunut mitään suunnitelmista -- siksi varovainen hän oli ollut.\n\"Seuraavassa kirjeessä saat tietää enemmän\", oli hän lopettanut.\n\nMutta -- ennen kaikkea oli ollut nautinto lukea Henrik\nAugustin kuvauksia hänen omista tunteistaan ja yleensä omasta\nsielunelämästään. Silloin hänen tyylinsä oli muuttunut runolliseksi.\nHän oli ollut kuin trubaduuri, joka soitti lemmittynsä ikkunan alla.\nOi, noita monia siivekkäitä sanoja, jotka sydämen hehkuva lämpö ja\nvilkas mielikuvitus lennätti päämääräänsä! Ikuinen koulupoika ja\nmurjottava vanhus. Umpimielinen ja samalla vuolas kuin kevättulviva\njoki. Lapsellinen uskovainen ja mitä pahin epäilijä. Soturi ja pappi...\nintomielinen miekan mies ja haaveksiva rauhanystävä, jolla oli\nMooseksen kiivaus ja apostoli Johanneksen lempeys. Kaikki nämä\nvastakohdat olivat tulleet näkyviin Oljemarckin kirjeissä. Mutta kun\nhän oli kirjoittanut rakkaudestaan, oli se jo lähennellyt runoutta...\nlyyrillistä ja vienoa kuin kevättuulen hiljainen suhina, rajua\nja uhmapäistä kuin syysmyrskyn raivo, tyyntä kuin lammen peilikirkas\npinta, kuohupäistä kuin valtameren laine. Oli siinä Hanna Enefelt\nsaanut monta kaunista nimeä: Madonna ja Danten Beatrice... Petrarcan\nLaura ja Theseuksen Ariadne, sulttaanin lemmitty ja renkipojan\nmorsian. \"Sä olet mulle Neitsyt Maaria...!\"\n\nHanna ei olisi ollut nainen, jollei tuo kaikki olisi häntä syvästi\nliikuttanut.\n\nHän oli jatkanut kirjeenvaihtoaan, ajattelematta, kuinka omituiseen\nvaloon hän sen kautta oli joutunut. Hän oli ihmetellyt, että ne\nyleensä olivat menneet perille. Olisi luullut Donatjevin ottavan\ntilanteesta selvää. Tämä oli pistäytynyt talossa, mutta Hanna oli\nollut pidättyväinen. Kunnes Henrik Augustin kirjeet olivat yht'äkkiä\nlakanneet.\n\nJoku oli tiedoittanut hänelle asiain tilan. Hanna oli rientänyt\nTuovilaan.\n\nRuhtinaan kosinnankin jälkeen hän oli käynyt siellä usein... istunut\nOljemarckin huoneessa ja katsellut tämän kirjoja. Niin peloittavan\npaljon se mies oli lukenut! Hän oli tuntenut salaista mielihyvää\nsen johdosta. Ruhtinas Donatjev ei tehnyt oppineen vaikutusta...\ntavallinen, hienokäytöksinen aatelisnuorukainen vain. Mutta -- tuolla\nkertaa hänestä oli tuntunut, ettei hänellä ollut rohkeutta mennä\ntalon herran huoneeseen. Sen kirjat, aseet, kalusto... koko sen ilma\nolisivat syyttäneet häntä.\n\nJa kuitenkin hän oli kiihkeänä tiedustanut syytä, miksei Henrik\nAugust enää kirjoittanut. Oliko täti Oljemarck mahdollisesti kertonut\n--?\n\nRouva Oljemarck oli ollut ystävällinen, vaikka pidättyväinen. \"Eikö\nHenrik August saisi sitten tietää? Sehän on kuitenkin totta?\" Niin\n-- mutta hänellä oli ollut niin suuri nautinto Henrik Augustin\nkirjeistä. Mikseivät he voineet _hyvinä ystävinä_ kirjoittaa\ntoisilleen?\n\nMutta eikö Hanna huomannut, että se vain herättäisi turhia toiveita\nHenrik Augustissa? Parempi, että niistä tehtiin ajoissa loppu.\n\nJa rouva Oljemarck oli vaipunut nyyhkyttäen nojatuoliin.\n\nTuona hetkenä oli Hannalle selvinnyt paljon -- se, että tuossa\nkodissa asui aivan harvinaislaatuinen rakkaus... äidin rakkaus\npoikaan ja pojan rakkaus äitiin ja -- häneen. Hän oli tiennyt sen\nennenkin, mutta tuolla kertaa hänelle oli selvinnyt tuska: nuo kaikki\nkolme eri rakkautta kamppailivat keskenään. Äiti rakasti poikaansa ja\nkärsi tämän tähden. Poika rakasti äitiä ja häntä ja kärsi kummankin\ntähden. Hannasta oli tuntunut, kuin olisi Oljemarck seisonut\nhiljaisen lukukammionsa ovella... vakavana, melkein synkkänä, ja\nkatsellut vuoroin heitä kumpaakin, jotka olivat itkeneet rinnatusten:\ntoinen sitä, että tuolla rakkaalla pojalla piti olla niin kova\nkohtalo, toinen sitä, että hänelle itselleen piti käydä näin: joutua\npois tästä kodista, jossa oli viime aikoina niin usein oleskellut. He\nolivat itkeneet kaulatusten ja ymmärtäneet toisensa hyvin. Kyynelten\nkieli on kaikkein täydellisintä, se selvittää asioita, joita ei\nminkäänlaisilla sanoilla voida tulkita. Rouva Oljemarckista oli\ntuntunut, että Hanna vain uhrautui vanhempainsa hyväksi, ja että\nhänen sydämensä jäi Henrik Augustille. Ja niinhän se itse asiassa oli\nollutkin. Tie eteenpäin oli vain näyttänyt kovin toivottomalta.\n\nHanna oli rientänyt kotiin. Hänen sydämessään oli alkanut kypsyä\npäätös.\n\n       *       *       *       *       *\n\nTuosta oli nyt kulunut muutamia päiviä. Hanna istui kamarissaan ja\nkatseli kellastuvia lehtiä. Ne tippuivat yksitellen ja leijailivat\npitkin puiston käytäviä. Siellä seisoi vanha lehmuskin perällä.\n\nTuon puun näkeminen teki hänet murheelliseksi. Miksei hänen\nrakkautensa ollut saanut rauhassa kehittyä? Miksi nämä monet\nharha-askelet... nämä monet taistelut ja kärsimykset? Oliko hänen\nrakkautensa sidottu ajan ristiriitoihin? Siltä näytti. Sen piti\ntaistella itsensä vapaaksi. Henrik Augustilla se oli aina pysynytkin\nvapaana... omana, erikoisena maailmana, johon eivät vaikuttaneet\najan vaihtelut. Valtiollisissa mielipiteissään hän horjui, mutta\nrakkaudessaan ei. Hän oli puhjennut mieheksi ajoissa -- siinä kohden\nainakin. Nyt Hanna sen ymmärsi. Hänen itsensä laita oli ollut toinen:\nhän oli päässyt selvyyteen vasta nyt. Siihen oli ratkaisevasti\nvaikuttanut viimeinen käynti rouva Oljemarckin luona.\n\nJa nyt kun tämä oli selvinnyt, rupesivat häntä ympäröivät asiat\nnäyttämään toisenlaisilta. Ruhtinas siirtyi johonkin epämääräiseen\nkaukaisuuteen. Koti muuttui vieraaksi. Vanhempain tyytyväisyys hänen\nkihlautumisensa johdosta tympäisi. Vai uhrautua! Hän ei aikonutkaan\nuhrautua. Niin jalomielinen hän ei toki ollut. Hän näki isän ja äidin\ntoiveet perin itsekkäässä valossa. Myivät tyttärensä! Hyvä, että hän\noli ajoissa herännyt estämään tämän orjakaupan.\n\nSiinä oli pöydällä \"Åbo Tidningarin\" viimeinen numero.\n\nOli saapunut sanoma Oravaisten tappiosta. Venäläiset julkaisivat\nuutisensa sanomalehdessä. Se tuli heille säännöllisesti. Donatjev oli\nhuolehtinut siitä, että se lähetettiin. Olihan se tullut ennenkin,\nmutta nyt tuli toisinaan kaksikin kappaletta samaa numeroa. Nämä\nsulhasen toimenpiteet loukkasivat häntä syvästi.\n\nNiin -- niissä ilmeni vastenmieliseltä tuntuva omien ansioitten\nkorostus ja nousukasmainen itsetyytyväisyys. Hän oli sen ennenkin\nvaistonnut, mutta ei niin selvästi kuin viime käyntinsä jälkeen\nOljemarckilla. Donatjev käytti noita voitonsanomia omien yksityisten\nosakkeittensa vakaannuttamiseksi. Ne olivat reklaamia ruhtinas Pjotr\nAleksandrovitshin rakkauden hyväksi... mutta sisälsivät samalla\nvaroituksen: ei ollut hyvä katsoa ylön tätä ruhtinaallista tarjousta.\nTämä viimeksimainittu seikka Hannaa nyt erityisesti ärsytti.\n\nHän tempaisi käsiinsä lehden. Siinä se oli tuo surullinen uutinen.\nSurullinen? Niin -- se sana oli paikallaan. Hanna ei voinut iloita...\nei ollut koskaan voinut iloita oman armeijan tappioista. Se tapa,\nmillä uutisessa tehtiin selkoa taistelun kulusta... yksin sekin,\nmiten venäläiset ylistivät ruotsalaisten urhoollisuutta, teki mitä\nvastenmielisimmän vaikutuksen. Siinä ilmeni tuo liehakointi, jota\nhän ei voinut sulattaa. Se tuli myös näkyviin ruhtinas Donatjevin\nkäytöksessä.\n\nHän otti pöytälaatikosta kuvan, pienen miniatyyrimaalauksen,\njonka Donatjev oli hänelle lahjoittanut. Palvelusväen vuoksi ei\nsitä ollut kehdannut seinälle ripustaa. (\"Kehdannut\" -- oi, että\npiti käyttää sellaisia sanoja, mutta niin se oli!) Sisäkkö oli\ntoissapäivänä keskustellut kyökkipiian kanssa, ja hän oli sattunut\nkuulemaan katkelman tulosta keskustelusta: \"Ryssä on ryssä, vaikka\nvoissa paistaisi!\" Tytöt olivat kauheasti säikähtäneet. Mutta --\nihmeellisintä, ettei hän ollut kyennyt sanallakaan nuhtelemaan heitä.\n\nSiinä hän oli -- nuori sotilaspukuinen luutnantti, sivultapäin\nmaalattuna. Nenä oli ulkoneva, huulet paksunpuoleiset, tukka\nhiukan epäjärjestyksessä. Aikaisemmin hän oli ihaillut tätä\nepäjärjestyksessä olevaa tukkaa -- se oli näyttänyt hänestä\nkauniilta. Tuuhea, jonkin verran hoitamaton korvaparta jatkui\nleukapieliä pitkin, peittäen leuan alaosan. Viiksiä ei ollut.\nTuossa nuoressa miehessä maidonvalkoisine ihoineen oli hiukan\nmaalaisnuorukaista, hiukan herraa -- mutta ennen kaikkea sotilasta.\nKankea, korviin saakka ulottuva kömpelötekoinen kaulus oli koristettu\nkultaisella tähkällä, ja epoletti riippui vinossa, peittäen vain\ntoisen puolen olkapäätä.\n\nHannasta näytti tämä nuori ruhtinas nyt sivistymättömältä... ainakin\nkuvassa. Hän sulki silmänsä ja koetti muistella, minkälainen hän\noli luonnossa. Niin -- kohtelias, hymyilevä, ylenmäärin hajuvesiltä\ntuoksuva... puhui virheetöntä ranskaa, mutta ylpeili sillä, ettei\nisä osannut nimeään kirjoittaa. Siis nousukas sanan täydessä\nmerkityksessä.\n\n\"Meillä ei katsota sitä, mikä mies on, kunhan vain palvelee\nuskollisesti. Kreivi Rasumovski oli talonpojan poika... ja kuitenkin\nnaimisissa keisarinna Elisabetin kanssa -- salaa. Ruhtinas Menshikov\noli leipurin oppilas ja hallitsi Venäjää Katariina I:n kanssa, joka\nitse oli syntynyt maaorjana. Meillä voidaan yletä!\" Näin oli Donatjev\nkerran päivällispöydässä kerskunut.\n\nTämä kaikki tympäisi nyt sanomattomasti. Oljemarck vakavine ilmeineen\nnäytti paljon ylhäisemmältä. Tosin hän ei kuulunut aatelistoon, mutta\noli vanhan sivistyssuvun jälkeläinen. Hänen rinnallaan jäi tämä nuori\nbarbari varjoon.\n\nHanna oli lueskellut Donatjevin kirjeitä ja kaivannut niistä\ntiedonantoja Henrik Augustista. Donatjev oli luvannut kertoa, jos\nsaisi kuulla. Joka tapauksessa hänen piti ilmoittaa, jos sen niminen\nupseeri kaatuisi tai joutuisi vangiksi.\n\n\"Teidän maalaissuojatistanne en ole kuullut mitään\", oli ruhtinas\nkirjoittanut viime kirjeessään.\n\n\"Maalaissuojatistanne!\" Kuinka tämä nimitys nyt loukkasi Hannaa.\nOljemarck oli kymmenesti parempi kuin tuo entisen maaorjan\npojanpoika, jonka isoisä oli aateloitu keisarinna Elisabetin aikana!\nKuinka hän oli saattanutkin olla niin sokea, että oli hyljännyt\nHenrik Augustin tämän vihollisen, tämän ryssän vuoksi? Hän katui nyt\nsitä vilpittömästi.\n\nNyyhkyttäen painoi hän päänsä pöytää vasten. Tämä pieni\nkustavilaiseen tyyliin tehty valkoinen kirjoituspöytä\nkultakoristeisine jalkoineen oli Hannan uskottu. Sen ääressä hän oli\nhaaveillut kuutamoöinä... kirjoittanut kirjeitä Oljemarckille...\nsurrut ja iloinnut. Ja viimeksi se oli saanut laatikossaan säilyttää\nruhtinas Donatjevin vaakunalla varustettuja, ylenmäärin hajuvedeltä\ntuoksuvia \"raportteja\". Niin -- raportteja... paremmin hän ei voinut\nniitä nimittää. Oh, hän halveksi itseään. Hän oli myynyt itsensä\nmaansa viholliselle! Oljemarck vallankumouksellisine mielipiteineen\noli kymmenesti parempi kuin hän, joka oli ajatellut vain loistavaa\ntulevaisuutta, rikkautta ja ylellisyyttä. Olipa siunattu asia, että\nhän oli herännyt ja saanut silmänsä auki!\n\nHän näki pöytälaatikostaan Oljemarckin kuvan. Sekin oli pieni\nminiatyyrimaalaus. Kirkasotsainen ylioppilas katseli häntä siitä.\nSilmissä oli poikamainen ilme ja huulten ympärillä leikki vallaton\nhymy. Tämä muotokuva oli niiltä ajoin, jolloin he olivat vannoneet\ntoisilleen ikuista uskollisuutta... siihen aikaan kuin Henrik August\nlähti Turkuun lukemaan.\n\n\"Minä luen papiksi ja Sinusta tulee minun ruustinnani! Ajattelepas --\nsellainen hieno, ylhäinen ruustinna!\"\n\nKuinka nuo sanat olivat sykähdyttäneet häntä. Ruustinna! Se oli\nkorkeinta, mitä hän siihen aikaan oli tiennyt. Vapaaherratarkin oli\nsen rinnalla tuntunut kovin tavalliselta.\n\n\"Minä olen muuttanutkin alaa... luen filosofiaa ja opiskelen kieliä,\naion runoilijaksi\", -- oli seuraava uutinen, joka hänet oli Turusta\nkäsin tavoittanut. Hyvä! Hän oli taipunut siihenkin... vaikka\nse olikin hänen mielestään ollut askel alaspäin. Eihän kaikista\nvoinut tulla Geijereitä tai Franzéneja. Mutta sitten oli seurannut\nTukholman matka, ja sinne hän oli saanut seuraavan tiedonannon: aivan\ntavallinen maisteri vain, joka tulisi takomaan latinaa poikien päähän.\n\nSilloin hän jo oli vaipunut pääkaupungin ihailuun siksi syvälle,\nettei tuo uutinen ollut enää vaikuttanut häneen. Päinvastoin --\nse oli naurattanut. Vai koulumaisterin rouva -- hänestä, joka\ntanssi kreivien ja paronien kanssa ja oli kutsuttu hovin juhliin!\nValtiollisten asioiden pohdinta tädin perheessä oli yhä loitontanut\nhäntä Oljemarckista: vai Anjalan miehen pojan kanssa hän menisi\nnaimisiin! Ei milloinkaan! Ja niin oli loppunut se kausi hänen\nnuoressa elämässään, jonka loppunäytös oli näytelty tuon vanhan\nlehmuksen alla Oljemarckin käydessä heillä viimeistä kertaa Porin\nrykmentin vastaleivottuna luutnanttina.\n\nMutta olivatpa nämä sotakuukaudet seuloneet häntäkin... opettaneet\nkatselemaan asioita eri puolilta... ymmärtämään Anjalan miestenkin\npuuhia. Siihen oli ollut pakko kodin ilmapiirin muuttuessa. Mutta --\nsittenkään ei Henrik August ollut mennyt niin kauas kuin hän, joka\noli solminut liiton vihollisen kanssa.\n\nHän huokasi syvään. \"Henrik August... minä puran kihlaukseni...\nminä rakastan vain sinua. Se on minulle selvinnyt näinä viime\npäivinä.\"\n\n\"Vain syksyllä puhjennut rakkaus kestää!\" oli Oljemarck kirjoittanut\nhänelle muutamassa kirjeessään. \"Minun rakkauteni on syntynyt\nsyksyllä -- muistatko --?\" Niin, niin... siinä oli Henrik August\noikeassa.\n\nHän piiloitti kuvat pöytälaatikkoon. Vielä ei voisi puhua vanhemmille\n-- se yllättäisi heidät kovin äkkiä. Mutta -- Donatjeville hän\nkirjoittaisi jo tänään -- se oli hänen velvollisuutensa.\n\nHän päätti kuitenkin lykätä sen huomiseen. Sydän oli nyt niin täynnä,\nettei saattanut kirjoittaa. Mutta -- huomenna... kaksi kirjettä --\ntoinen Donatjeville... toinen Oljemarckille... Viimeksimainitun\npiti saada tietää, että hän oli löytänyt itsensä.\n\nHän lähti ruokasaliin. Siellä isä ja äiti istuivat kahvipöydän\nääressä ja juttelivat. Isä oli kiukkuisen näköinen.\n\n-- Olisivat ne minut saaneet tästä läänistä valita...\n\n-- Mihin?\n\n-- No, etkö tiedä? Vapaaherra Mannerheim on matkustanut Pietariin\nsuomalaisen lähetyskunnan puheenjohtajana neuvottelemaan keisarin\nkanssa Suomen asioista.\n\nNyt Hanna muisti. Siitäkinhän oli sanomalehti kirjoittanut. Hän\nojensi kuppinsa.\n\n-- Missä olet ollut?\n\nÄiti tarkasteli häntä tutkivasti.\n\n-- Huoneessani.\n\n-- Oletko kirjoittanut Pjotr Aleksandrovitshille?\n\n-- En... mutta huomenna kirjoitan.\n\nHän tarkasteli vanhempiaan. Jospa nämä tietäisivät!\n\n-- Mannerheimkin kuului Anjalan liittoon ja tuomittiin kuolemaan\nniinkuin eräs tästä naapurista. Eivät ne Anjalan miehet niin väärässä\nolleetkaan.\n\n\"Niinkuin eräs tästä naapurista\", ajatteli Hanna ja kysäisi yht'äkkiä:\n\n-- Nyt isäkin siis hyväksyy Oljemarckin kannan?\n\n-- Tietysti! Eikä minulla oikeastaan koskaan ole ollutkaan niin\npaljon itse _kantaa_ kuin miestä vastaan.\n\n-- Ai, ai, pappa kulta, kun sinä olet taipuvainen unohtamaan! Juuri\nkannan vuoksi sinulla oli huonot välit vanhan Oljemarckin kanssa.\n\nVapaaherra hermostui.\n\n-- No olkoon! -- huudahti hän huitaisten kädellään. -- Hän nyt ei\nkuitenkaan kuulu tähän!\n\n\"Hän se vasta kuuluukin\", ajatteli Hanna kahvia juoden. Mikähän\ntärähdys siitä syntyisi, kun hän asian ilmoittaisi? No, niin...\nsyntyköönpä minkälainen tahansa -- tämä talo oli jo tottunut niihin.\n\n-- Eikö ruhtinas ole kirjoittanut? -- kysyi vapaaherra.\n\nHanna pudisti päätään. Donatjev oli matkustanut Pietariin naimalupaa\nhankkimaan. Sitä ei enää tarvittaisi -- hän oli jo ratkaissut sen\nasian.\n\n-- Saa nähdä, mitä vanha ruhtinas sanoo, -- virkkoi vapaaherratar. --\nEtkö yhtään pelkää, Hanna?\n\n-- En!\n\nSe tuli sellaisella vakaumuksella, että vanhemmat jäivät tuijottamaan\nhäneen.\n\n-- Tyttö on varma, -- naureskeli vapaaherra, hykerrellen käsiään.\n\nTuo loukkasi Hannaa. Hän ponnahti pystyyn ja sanoa paukautti:\n\n-- Niin olen! Tänä päivänä olen purkanut kihlaukseni ruhtinas\nDonatjevin kanssa ja huomenna ilmoitan sen hänelle kirjeessä.\n\nJos salama olisi iskenyt pöytään, ei se olisi synnyttänyt sellaista\npeljästystä kuin tämä suorasukainen tunnustus.\n\n-- Mi-mi-mitä sinä... puhut?\n\nVapaaherra oli yhtenä kysymysmerkkinä.\n\n-- Sitä, mitä jo sanoin -- olen purkanut! En aio mennä naimisiin\nmaaorjan pojanpojan kanssa!\n\nSiitä syntyi hirmuinen kohtaus. Vapaaherra poukkoili ympäri huonetta\nkuin päätön, vapaaherratar huusi ja purskahti lopulta hysteeriseen\nitkuun. Molemmat itkivät -- äiti ja tytär.\n\nMutta -- kohtalo johtaa asiat toisinaan omituisesti. Kaksi päivää\nsen jälkeen kuin Hanna oli lähettänyt kirjeensä, saapui kirje\nruhtinaalta. Isä, vanha ruhtinas, oli raivostunut -- oli uhannut\ntehdä poikansa perinnöttömäksi. Vääräoppista puolisoa pojalleen hän\nei koskaan hyväksyisi. Ja sitä paitsi -- ikäero oli liian suuri --\neikä Hanna Enefelt säätynsäkään vuoksi sopinut hänen pojalleen. Nuori\nruhtinas valitti tätä syvästi, mutta isän tahto oli järkähtämätön.\nHän oli vielä alaikäinen.\n\nMutta nyt syntyi vielä hirmuisempi kohtaus kuin pari päivää\naikaisemmin. Vapaaherra huusi ja noitui... kirosi ryssän kadotuksen\nalimpaan kattilaan. Vai _säätynsä_ vuoksi! Ja noin kirjoittaa entisen\nmaaorjan pojanpoika _Enefeltille_, joiden esi-isät jo Kustaa Vaasan\naikana olivat kantaneet aatelista kilpeä!\n\nTalo oli aivan sekaisin.\n\nAinoana lohdutuksena tässä kaikessa oli se kumoamaton tosiseikka,\nettä Hanna oli tehnyt päätöksensä ennen ruhtinaan kirjeen saapumista.\nSiis välit oli katkaistu heidän, _Enefeltien_, puolelta. Nyt lukivat\nvanhemmat itsensäkin mukaan. He syleilivät Hannaa vuorotellen.\n\n-- Sinä urhea tyttö! Olet pelastanut meidät häpeästä! Jumala sinua\nsiunatkoon!\n\nVähitellen viikkojen kuluessa mieliala tyyntyi. Hanna oli\nkirjoittanut Oljemarckille: \"Jos vielä minusta huolit\" j.n.e.\nRuhtinaalta oli saapunut toinen kirje, jossa tämä valitti\npettymystään. Hän oli luottanut Hannaan. Mutta -- nyt asiain näin\nollen... hänen edellinen kirjeensä ei siis ollut tuottanutkaan\nsellaista surua, kuin hän oli otaksunut. Sitä myöten oli siis asia\nselvä. Hän itse vain ei koskaan tulisi unhoittamaan j.n.e.\n\n-- Puhukoon pukille! -- ärisi vapaaherra. -- Ryssän muistaminen!\nMutta -- tuo kirje oli säilytettävä perhearkistossa, -- se todistaisi\npäivänselvästi _kummaltako_ puolen välit olivat katkenneet.\n\nJa vapaaherra otti sen omaan haltuunsa. Se oli hänestä yhtä tärkeä\nkuin Turun Diskontin velkakirja.\n\nNiin -- entäs nyt... mitäs nyt tehtäisiin? Perhettä pudistelleet\nrajumyrskyt olivat vaikuttaneet virkistävästi... ainakin siinä\nkohden, etteivät taloudelliset huolet nyt joutaneet etualalle\npitkiin aikoihin. Välistä voi tauti parantua aivan vastakkaisella\nhoitotavalla kuin alussa ajateltiin. Sellaisiakin tapauksia sattuu.\nJa tämä parannuskeino oli sitä paitsi ollut hyvin repäisevä.\nTaloudellisten huolten oli siis pakko painua taka-alalle. Kaipa\nniistä jotenkuten selvittäisiin -- niistäkin. Eihän raha ollut\nmaailmassa kaikki kaikessa. Oli vielä jotakin muutakin --\ntärkeämpääkin: kunnia.\n\nMuutamana päivänä hiipi vapaaherratar Hannan huoneeseen. Tämä istui\npää käden varassa ja katseli alastonta puutarhaa. Oli kulunut\nkuukausi edelläkerrotusta, mutta kirjettä rintamalta ei ollut\nsaapunut.\n\n-- Pappa puhui jo mehiläisistään -- se on hyvä merkki, -- naureskeli\nhän. -- Kiukutteli, ettei niitä viime kesänä ollut paljon joutanut\nhoitamaan. Mutta ensi kesäksi aikoi laittaa lisää.\n\nHanna hymyili vaisusti, mutta vapaaherratar nauroi. Se pappa,\nse pappa... hänellä oli ainakin yksi suuri ja väkevä intohimo:\nmehiläishoito. Hyvä Isä sentään!\n\nMutta -- he eivät joutuneet kauan keskustelemaan, kun salista kuului\nvapaaherran iloinen ääni:\n\n-- Missä meidän naiset ovat? Tuovilan rouva on täällä!\n\nHannakin hypähti äkkiä ylös -- tavallista vilkkaammin.\n\n\n\n\nIX\n\n\nKolmen hevosen vetämät vaunut nousivat jyrkkää ahdetta ylös.\nHevoset kiskoivat kaulat ojona. Sotamieskuski läjäytteli niitä\npitkävartisella piiskallaan.\n\n-- Soh... valakka, vedä paremmin! Etkö, jumaliste, voi kiskoa\nsuoraan?\n\nPiiskan iskut säestivät hänen venäjänkielisiä sanojaan.\n\nKuomussa istui kaksi paksuihin sotilasviittoihin kääriytynyttä\nherraa. Komealla sulkatöyhdöllä koristetuista hatuista arvasi\nheidät korkea-arvoisiksi upseereiksi. Ja sellaisia he olivatkin --\nvenäläisen armeijan ylipäällikkö, kreivi Buxhövden ja kenraali van\nSuchtelen. He olivat matkalla Kokkolaan.\n\nTie oli kaikkea muuta kuin hyvä. Syviin, kuraa täynnä oleviin\nkuoppiin upposivat vaunun pyörät toisinaan rumpuja myöten.\n\nBuxhövden oli kärsimättömällä päällä -- jota muuten ei tapahtunut\nusein. Hän oli tunnettu itsensä hillitseväksi mieheksi, joka harvoin\nkiivastui. Mutta -- tämä rasittava matka syyssateessa, huonoilla\nteillä, oli hermostuttanut hänet.\n\n-- Vihoviimeisiä teitä! -- sadatteli hän. -- Sisälmykset tässä ovat\nsekaisin ennenkuin perillä ollaan.\n\nSuchtelen ei vastannut mitään. Hän muisteli Venäjän teitä; ne olivat\nvielä kurjemmat. Mutta -- kun ihminen oli kärsimätön, hän ei kyennyt\ntekemään vertailuja -- tai teki aivan väärään suuntaan.\n\nYlipäällikkö oli kärsimätön monestakin syystä. Tämä sotaretki, johon\nhelmikuussa oli ryhdytty, ei ollut käynyt suunnitelmien mukaisesti.\nSe oli venynyt paljon pitemmäksi kuin Pietarissa oli luultu, ja vaati\npaljon enemmän väkeä kuin alunperin oli osattu laskea.\n\nPietarista oli tullut käsky peräyttää armeija puolustusasemiin syksyn\najaksi. Suojeltava linja kulkisi silloin Porin paikoilta Tampereen\nja Koiviston kautta Kuopioon. Kesätaistelujen aikana sattuneet\nvastoinkäymiset olivat tämän määräyksen aiheuttaneet.\n\nSe oli kyllä totta, etteivät heidän liikkeensä olleet onnistuneet.\nRajevski oli kärsinyt ratkaisevan tappion, samoin oli Tutshkovin\nSavon puolella käynyt huonosti. Molemmat oli erotettu toimistaan ja\nkorvattu uusilla miehillä. Mutta se ei ollut vielä auttanut.\n\nHän oli kirjoittanut keisarille, kuvannut tarkkaan\nasiaintilan. Kaikkein eniten häntä olivat huolestuttaneet\ntalonpoikaislevottomuudet. Jo ennen Revonlahden tappelua oli\nPohjanmaa noussut kapinaan.\n\nPohjanmaa! Kreivi Buxhövden lausui tämän sanan ajatuksissaan, tuntien\nyhtäältä kunnioitusta, toisaalta kiukkua tätä maakuntaa kohtaan. Se\noli uskonkiihkoisten asukkaiden asuma seutu, jossa osittain puhuttiin\nruotsia. Tämän maakunnan väestö oli vanhastaan tunnettu vapauden\nrakkaudestaan ja uskollisuudestaan esivaltaa kohtaan. Se rakasti\nsotaa, jota se kävi mielellään, melkein kuin ammattimaisesti.\n\nHän silmäsi ulos. Molemmin puolin tietä kohosi synkkä, pahaenteinen\nmetsä. Aurinko oli juuri laskenut, pimeä teki tuloaan. Tämä oli\njuuri sitä samaa Pohjanmaata, joka Turussa hänen tehdessään\nsuunnitelmia usein kummitteli ajatuksissa. -- Hän näki siitä unta\nöisin, ja päivällä se muistui mieleen uhkaavana salaperäisten voimien\ntyyssijana.\n\nHevoset olivat päässeet mäen päälle, ja kreivi erotti perässä tulevan\nhusaarijoukon tasaisen ratsastahdin. Samanlainen suojeluosasto kulki\nmyös edellä, jonkin matkan päässä. Täällä sai pitää silmänsä auki...\nolla joka hetki varuillaan.\n\nHän nojautui kuomun selkää vasten ja mietti tilannetta. Niin --\nse oli koko paljon selvinnyt. Varsinkaan Lounais-Suomea ei nyt\nuhannut mikään erityinen vaara. Tosin Ahvenanmaalla oli ruotsalaisia\njoukkoja, mutta niitä pidettiin alituiseen silmällä, kun venäläiset\nJungfrusundin ja Sandön voittojen jälkeen olivat herroja merellä.\n\nMutta ne kansannousut -- ne antoivat edelleenkin huolta. Hän oli\nkoettanut tutkia niiden syitä ja päässytkin osittain selvyyteen.\nMonesti olivat omat joukot aiheuttaneet sellaisia. Ei maksettu\nrahtipalkkoja, kohdeltiin raa'asti talonpoikia. Siitä syntyi\nkatkeruutta, ja lopuksi tartuttiin aseisiin. Eivät tämän maan\nasukkaat olleet orjia niinkuin heidän heimolaisensa, virolaiset,\nSuomenlahden eteläpuolella.\n\nHän omisti itse maatilan Muhun saarella, hän tunsi sikäläiset\nolot. Mutta se, mikä siellä, maaorjien keskuudessa, menetteli, ei\nmenetellyt täällä.\n\nSitäpaitsi -- se oli hänen keisarillisen majesteettinsa nimenomainen\nkäsky -- asukkaita _piti_ kohdella lempeästi. Pietari Suuren\naikainen sodankäyntitapa oli hylättävä. Sen vuoksi häntä olivat mitä\nsuurimmassa määrin hermostuttaneet nämä aseelliset kansannousut.\n\nMutta -- syyt olivat etupäässä Ruotsissa, tämän maan entisessä\nesivallassa. Siltä taholta harjoitettiin alituista yllytystä. Ja se\nvaikutti -- varsinkin täällä Pohjanmaalla.\n\n-- Pohjanmaa, -- lausui hän puoliääneen, katsellen synkkää metsän\nreunaa. Se näytti uhkaavalta kuin itse kohtalo.\n\n-- Mitä teidän ylhäisyytenne sanoi?\n\nSuchtelenkin oli ollut omiin mietteisiinsä vaipuneena. Hän oli\najatellut synnyinmaatansa, Hollantia. Kuinka aivan toisenlaista oli\ntämä karu, harvaanasuttu seutu, jota he nyt matkasivat.\n\nBuxhövden ei vastannut. Hän mietti yhä edelleenkin tilannetta, joka\nnyt Kamenskin viimeisten voittojen jälkeen oli alkanut selvitä.\n\nKenraali Suchtelen ja markiisi Paulucci olivat viime kuussa saaneet\ntehtäväkseen tutkia, kohtaisiko ja missä määrin keisarin ehdottamiin\npuolustusasemiin vetäytyminen vaikeuksia. Varsinkin tunsi hän\nkatkeruutta viimeksimainittua kohtaan. Tuo kookas, tummaverinen\nitalialainen, tuo uudenaikainen kondottieri, pisti nenänsä joka\npaikkaan... esiintyi asiantuntijana... oli jo kevättalvella\nmatkustellut maassa... muka tutkimassa tilannetta. Ja esittänyt\nsitten havaintonsa keisarille.\n\n\"Omituista, että hän on kookas\", ajatteli Buxhövden, muistellen\nmarkiisia ja hairahtuen hetkeksi pääajatuksesta. \"Mutta... hän\nonkin Pohjois-Italiasta...\" Ja samassa palautti tuon maan nimi hänet\näskeisille jäljille.\n\n-- \"Liiaksi hajoittanut voimiaan...\" -- mutisi hän puoliääneen,\nmuistellen, kuinka italialainen oli hänen epäonnistumisensa syitä\narvostellut.\n\n-- Sanoitteko jotakin, teidän ylhäisyytenne? -- kysäisi Suchtelen\ntaaskin. Vaunujen kolinan vuoksi oli vaikea tarkkaan kuulla.\n\nMutta Buxhövden ei vastannut nytkään -- ehkei kuullutkaan. Hän myrtyi\nyhä enemmän hengessään. Ulkomaalaiset -- ne olivat Venäjän kirous.\nNe sotkivat ja turmelivat hyvät suunnitelmat... kylvivät epäluuloa\nhallitsijan ja hänen uskollisten palvelijoittensa välille...\n\nHän ei yhtään muistanut, että itsekin tavallaan oli ulkomaalainen.\n\nMutta -- olipa hän saanut nämä herrat tanssimaan pillinsä mukaan!\nSaatuaan tietää Wlastovin Karstulassa saavuttamasta voitosta\nja Kamenskin valmistelemasta hyökkäyksestä Ruonaa vastaan hän\noli vaatinut Suchtelenin ja Pauluccin lausunnot ja lähettänyt\nne Pietariin. Molemmat herrat olivat kannattaneet hyökkäyksen\njatkamista! Olihan Paulucci keväällä ehdottanut puolustusasemiin\nasettumista koko kesän ajaksi. Jos sitä olisi noudatettu, he tuskin\nenää olisivat Suomessa lainkaan.\n\n-- Kirotut ulkomaalaiset! -- mutisi hän.\n\nSuchtelen kuuli ylipäällikön sanovan jotakin, mutta ei vaivautunut\nenää kysymään.\n\nMutta -- aivan kuin tuosta äityneenä Buxhövden polkaisi jalkaa ja\nhuudahti:\n\n-- Kirotut ulkomaalaiset!\n\nSuchtelen ei käsittänyt. Hän kysyi:\n\n-- Mitä teidän ylhäisyytenne tarkoittaa?\n\nMutta Buxhövden katsahti häneen vihaisesti -- ikään kuin olisi\ntahtonut sanoa: \"sinä olet juuri niitä... toinen hyväkäs!\" -- ja\njatkoi mietteitään. Hän oli sanonut sen majesteetille itselleen\nsuoraan -- viimeksi lähettämässään kirjeessä: \"Täten meneteltäessä\nsaattaa mennä takaukseen, että Klingsporin armeija Teidän\nMajesteettinne aseitten kunniaksi voitetaan ilman muukalaisten neuvoa\nja apua, joiden opit tuottavat enemmän vahinkoa kuin todellista\nhyötyä meidän isänmaallemme.\"\n\nHyökkäyksen keskeytymätöntä jatkamista ei hänkään silti ollut\najatellut. Vastustaja ei ollut niin vähäpätöinen kuin Suchtelen ja\nPaulucci otaksuivat. (Se oli omituista, kuinka jokainen Venäjän\npalvelukseen astunut ulkomaalainen muutamia kuukausia maassa oltuaan\ntiesi asioista enemmän kuin ne, jotka olivat maassa syntyneet ja\ntäysin perehtyneet kulloinkin kysymyksessä olevaan seikkaan! Tästä\nsäännöstä ei juuri löytynyt poikkeusta.) Sen mukaan olivat Suchtelen\nja Paulucci pitäneet _aivan_ varmana, että Sandels väistyisi\nToivolasta heti, kun Lintulahden tie joutuisi venäläisten valtaan\n-- Sandels, jonka mieskohtaisen urhoollisuuden ja neuvokkuuden\n_hän_ tunsi. Paljasta teoriaa vain... sitä markiisi Pauluccin\nkamaristrategiaa! Tuo tie oli ollut heidän hallussaan jo kolmisen\nviikkoa, mutta yhä tappeli tuo sisukas ruotsalainen entisissä\nasemissaan -- ja tappeli ties kuinka pitkään! Hänpä sen tiesi, hän,\njolle tuo Savon puolustaja oli monesti tuottanut enemmän harmia kuin\nkoko muu ruotsalaisarmeija yhteensä.\n\nPiti siis levähtää, asettua puolustusasemiin, mutta ei niin kauas\netelään kuin Paulucci & kump. olivat esittäneet. Kokkolaa ja\nIisalmea kauemmaksi ei ollut hyvä edetä ennen talven tuloa, mutta\nei peräytyäkään. Paulucci & kump. olisivat jättäneet suuren osan\nvalloitettua aluetta vihollisen haltuun -- jotta tämä voimistuttuaan\nolisi käynyt heidän kimppuunsa uusin innoin.\n\nEi -- Kamenskin oli pysyttävä Kokkolassa, Vaasaan oli sijoitettava\n4 000 miestä, Perhoon ja Lintulahdelle oli muodostettava ns.\nkeskiarmeija, jota komentaisi sama kenraali kuin Kokkolan ja Vaasan\nosastoja. Kun heillä vielä oli vahva osasto Iisalmella, ei heidän\nlinjaansa voitaisi puhkaista millään keinoin.\n\nKeisari oli vastannut suopeasti. Hän oli erikoisesti painostanut\nsitä seikkaa, ettei kreivi millään tavalla ollut hänen epäsuosioonsa\njoutunut. Kuinka hän saattoi epäilläkään hänen luottamustaan, kun\n50 000 sotamiehen onni ja kohtalo oli hänen käsissään? Niin --\nluottamusta vaati ennenkaikkea sellainen toimi kuin se, joka hänelle\noli uskottu... muuten se ei käynyt.\n\nHän muisteli Puolassa oloaikaansa, Warsovan elämää ja omaa\nvirka-asemaansa siellä. Suvorov oli nimittänyt hänet Warsovan\nkomendantiksi ja Puolan kuningaskunnan siviilikäskynhaltijaksi.\nKeisarinna oli nimityksen vahvistanut. Siellä hän oli menestynyt.\nErotessaan v. 1796 virastaan olivat varsovalaiset lyöttäneet\nmuistorahan hänen hallituskautensa kunniaksi. Hän oli saanut\nkiitosmaininnan humaanisuudestaan...\n\nTäällä oli vaikeampi... olot niin kokonaan erilaiset. Mutta -- aina\nhän sittenkin olisi olojen ja asukasten puolesta toimeentullut,\njollei olisi ollut kadehtijoita Pietarissa. Araktshejev,\nsotaministeri... siinä oli ruotoinen herra...\n\nOh... ne olivat hermostuttavia asioita. Buxhövden puistahutti\nitseään -- aivan kuin ravistaakseen ne päältään. Vaikeaa oli palvella\nsellaisessa asemassa kuin mikä hänellä oli. Hän kaipasi lepoa ja\nrauhaa. Magnusdahl... kunpa hän pian pääsisi vetäytymään sinne...\nMagnusdahliin, omalle rakkaalle maatilalleen Muhun saarelle.\n\nHän muisteli susijahteja, joita toisinaan toimeenpantiin saarella.\nHukka, joka talvella oli tullut mantereelta, aikoi kesäksi jäädä\nmuhulaisten lammaslaumoja verottamaan. Kun salmet keväällä eivät\nenää kantaneet, alkoi ajo. Joka kylästä, joka talosta kerääntyi\njuhlapukuista rahvasta saaren keskiosassa sijaitsevaan kapakkaan.\nVälistä saattoi tuhatkin henkeä sillä tavoin kokoontua. Mutta --\nsilloin ei juopoteltu eikä remuttu -- se oli ankarasti kielletty. Oli\nvain muuten ikivanhan tavan mukaan keräännytty \"osoittamaan sudelle\nkunniaa\". Tuon juhlan nimikin oli _hundi au_ -- suden kunnia.\n\nPeitsimiehet hevosineen ja susiverkkoineen järjestäytyivät ja\nsaarsivat pyyntipaikan. Saari oli sitä varten jaettu kahteen osaan,\njoissa kummassakin oli erityinen kivimuurilla varustettu alue,\njonka sisällä sudet ikimuistoisista ajoista oli hengiltä riistetty.\nVerkot viritettiin muurin taakse... seipäiden nenään -- juuri kuin\nkalaverkot, kun ne levitetään kuivamaan. Vastakkaisella puolen oleva\naukea alue saarrettiin kaksinkertaisella ihmisketjulla, joiden päät\nulottuivat muurin molempiin päihin saakka. Ajomiehet lähtivät tämän\nketjun sisäpuolelta liikkeelle, tutkien joka pensaan ja lymypaikan.\nHukka huudoista ja pyssyjen paukkeesta pelästyneenä suuntasi pakonsa\nsille suunnalle, missä vallitsi hiljaisuus. Yks kaks se tuli näkyviin...\npysähtyi muutamaksi silmänräpäykseksi, katsellen edestakaisin\nlainehtivaa ihmisketjua. Sitten -- hiuu... se loikkasi yli muurin...\nluullen sitä tietä pelastuvansa. Mutta se ei aavistanutkaan\nverkkojen olemassaoloa, vaan suistui niihin suin päin, sotkeutui yhä\npahemmin, piehtaroi, potki ja kiemurteli... kunnes peitsimiehet\njuoksivat paikalle ja pistivät sen kuoliaaksi. Suuri riemu kajahti\nväkijoukosta, laukoiltiin pyssyjä ja hurrattiin... Ja vielä kauan\njälkeenpäin saattoi sieltä täältä kuulua jonkun yksinäisen, kotiaan\npalaavan ajomiehen laskettelevan laukauksia ilmaan onnistuneen\nsudenajon kunniaksi...\n\n-- Teidän ylhäisyytenne, siellä ammutaan... siellä ammutaan!\n\nSuchtelen oli koettanut kiinnittää Buxhövdenin huomiota edestäpäin\nkuuluviin laukauksiin. Tämä oli ollut niin kokonaan susijahtiin\nvajonneena, ettei ollut kuullut -- tai jos oli -- niin nuo laukaukset\nolivat vain tehneet hänen muistelunsa elävämmäksi.\n\nNyt hän havahtui. Todellakin... sieltä kajahteli laukauksia.\nBuxhövden laski: yksi... kaksi... kolme... Ensimmäinen ajatus,\njoka hänet valtasi, oli väijytys. He olivat joutuneet väijytykseen.\nOlivathan he Pohjanmaalla, levottomalla, kuohuvalla Pohjanmaalla!\n\nHevonen oli pysähtynyt, ja sotamieskuski katseli neuvotonna\nympärilleen.\n\n-- Teidän korkeaylhäisyytenne... siellä ammuttiin, -- sanoi hän\npelokkaasti.\n\nKyllä se oli kuultu. Buxhövden ja Suchtelen astuivat ulos vaunuista.\nJäljessä ratsastavasta husaarijoukosta kiiruhti nuori upseeri\npaikalle.\n\n-- Hyökkäyskö, teidän korkeaylhäisyytenne? -- kysyi hän levottomana.\n\nEi Buxhövden tiennyt... siellä oli vain ammuttu. Nyt kajahti taas\nlaukaus... toinen, kolmas -- kokonainen sarja. Mitä kummaa siellä\noli tekeillä?\n\nBuxhövden komensi husaariluutnantin ratsastamaan selvää ottamaan.\nHetken päästä tämä palasi ilmoittaen, että ruotsalaiset partiolaiset\noli lyöty. Tie oli auki.\n\n\"Kansannousu\", ajatteli Buxhövden, kiiveten vaunuihinsa. \"Sitä\nvastaan saa aina olla varuillaan.\" Mutta -- mitä... mitä nyt?\n\nVaunut olivat uudelleen pysähtyneet. He seisoivat aukealla paikalla,\njonka kauttaaltaan kattoi sumu. Äskeisen laukausten vaihdon johdosta\nolisi voinut kuvitella sitä ruudinsavuksi. Paikalla vallitsi kolkko\nhiljaisuus.\n\nRatsuvääpeli talutti käsipuolesta puolikasvuista poikasta.\n\n-- Teidän korkeaylhäisyytenne... tämän me tapasimme tuolta niityltä.\nJuoksi pakoon.\n\nBuxhövden käski iskeä tulta. Siinä seisoi hänen edessään 12-vuotias\npoika, kivääri kädessä. Lapsi katseli pelokkaasti ympärillä\ntunkeilevia outoja miehiä, jotka hän tunsi venäläisiksi.\n\n-- Sinäkö ammuit? -- kysyi tulkki.\n\n-- Minä!\n\nPoika katsahti rohkeasti Buxhövdeniin, jota nyt valaistiin soihdulla.\n\n-- Miksi ammuit?\n\nPoika kyräili ympärilleen uhkaavan näköisenä.\n\n-- Kun te olette vihollisia!\n\nBuxhövdeniä säälitti tuo melkein lapsen kaltainen, hento olento.\nKivääri ulottui paljon yläpuolelle sen pään.\n\n-- Etkö tiedä, mikä seuraus siitä on?\n\nPoika loi katseen maahan, mutta kohotti sen samassa.\n\n-- Tiedän! Te tapatte minut.\n\n-- Ja kuitenkin sinä uskalsit ampua.\n\n-- Niin... sillä minä tahdoin kostaa meikäläisten häviön.\n\n\"Häviön\"? Buxhövden katseli ympärilleen. Mikä paikka tämä oli?\nEdestäpäin... hiukan vasemmalta, vilkkui muutamia yksinäisiä tulia.\nNe loistivat sumumassan yläpuolelta, korkealta puiden välistä.\nYmpärillä levisi hiljainen alanko, kokonaan sumuun peittyneenä.\nJostakin läheltä kuului aaltojen loiskinta. Hän rupesi aavistamaan.\n\n-- Mikä paikka tämä on?\n\n-- Uravais, teidän korkeaylhäisyytenne, -- vastasi ratsuvääpeli\nkunniaa tehden.\n\nNiin... tämä oli Oravainen, heidän viimeinen voittotantereensa.\nTällä niityllä oli pari viikkoa sitten riehunut hirvittävä taistelu,\nkoko sodan verisin. Venäjän aseet olivat tässä niittäneet mitä\nloistavimman voiton. Satoja miehiä uinui tämän niityn nurmeen\nhaudattuna... ystäviä ja vihollisia. Tuo pieni poika, joka tuossa\nseisoi kivääri kädessä, oli tahtonut kostaa maanmiestensä tappion.\n\n-- Mitä tehdään tälle, teidän korkeaylhäisyytenne? -- kysyi\nratsuvääpeli, vilkaisten merkitsevästi ensin poikaan, sitten\nBuxhövdeniin.\n\nJah... Buxhövden huokasi -- sotalain mukaan hänet oli ammuttava.\nMutta... kovin oli heiveröinen vielä. Mitä todellakin oli hänelle\ntehtävä?\n\nBuxhövden muisteli varsovalaisten toimeenpanemaa juhlaa hänen\nkunniakseen. Ihmisyys -- tuo sana oli mainittu useissa puheissa --\n_humanité_. Saastuttaisiko hän nyt kätensä tuon lapsen vereen?\n\n-- Mikä sinun nimesi on?\n\n-- Erik.\n\n-- _Familija_ -- sukunimi?\n\n-- Mangs.\n\n-- Onko kirkonkylä kaukana?\n\n-- Ei ole... lähellä on. Tuo tuolla.\n\nJa poika viittasi tuikkivia tulia kohti kuin samalla sanoakseen\nniille viimeiset hyvästit.\n\nSamassa kajahti niityn toiselta laidalta, jostakin ylhäältä\nkallioilta heleä naisen ääni, joka huhuili pimenevään yöhön:\n\n-- Ee-rik!\n\nKaiku kantoi äänen kauas. Metsä kertasi sen.\n\nPoika hätääntyi.\n\n-- Voi... ampukaa minut pian -- rukoili hän. -- Äiti huutaa minua!\n\nBuxhövdenin silmään kihosi kyynel. Tänä hetkenä hän näki edessään\nkeisari Aleksanterin lempeän muodon, kun tämä Talvipalatsissa jätti\nhänelle hyvästiä: \"Kohdelkaa lempeästi maan asukkaita!\"\n\nHän käski tulkin kysyä, mitä poika tekisi, jos hänet armahdettaisiin.\n\n-- Ampuisin uudelleen!\n\nSellaista sisua! Tämä oli Pohjanmaa -- totisesti tämä oli Pohjanmaa!\nHän mieli jo jättää nuoren kapinoitsijan ratsuvääpelin huostaan, kun\nheleä naisen ääni uudelleen kajahti yli hiljaisen niityn.\n\n-- Et sinä ammu! -- puhui hän yhtä aikaa kiihtymyksen ja isällisen\nhellyyden vallassa. -- Sinä kiität minua, kun sinut päästän! Mene\nkotiin ja kerro, että venäläisten ylipäällikkö, kreivi Buxhövden, on\nsinut armahtanut. Mene, äläkä enää tartu aseeseen!\n\nJa temmaten kiväärin pojan kädestä hän käski tämän juosta.\n\nTämä lähti, ihmetellen, että vielä eli. Hän oli ollut aivan varma\nkuolemastaan. Merkillinen ryssä!\n\nHän juoksi äidin ääntä kohti. Perässä tulla ravasivat Buxhövdenin\nesiratsastajat.\n\n\n\n\nX\n\n\nOljemarck lepäilee Kruunupyyn pappilan pirtissä. Neljä päivää\nsitten hän oli saapunut tänne väsyneenä ja alakuloisena. Voimat\npalasivat verkkaan. Tervehtyminen kävi sitäkin hitaammin, kun hän oli\nhenkisesti aivan lamassa.\n\nUlkona oli syksy, täysi syksy. Päivät olivat pilviset ja harmaat.\nMärät, osittain sotketut ruispellot makasivat lakoonlyötyinä, mutta\nniiden keltainen, himmeä kulta välkähteli alakuloisen maiseman\nkeskeltä kuin toivon kalpea valo, joka yritti virkistää mieltä\nkeskellä sekasortoakin. Niin -- yritti... se oli oikea sana --\nsillä yritystä pitemmälle ei hänen henkensä vielä päässyt itseään\ntuskaisena ravistellessaan. Noiden märkien, tallattujen vainioiden\nkuva oli ihmeen kirkkaana painunut Oljemarckin mieleen. Hän näki\nniissä oman sielunsa.\n\nKesällä tämä seutu teki toisenlaisen vaikutuksen. Hehän olivat\nmarssineet tästä läpi kesäkuussa, kun kaikki kasvillisuus jo oli\npuhjennut kukkaan. Hän muisti Kruunupyyn harjun jähmettyneine\nhiekka-aaltoineen. Matalat merituulten piiskaamat männyt olivat\niskeneet syvälle juurensa sen pintaan. Ne uhmasivat siinä myrskyä ja\ntuulta. Silloin hänestä oli tuntunut virkistävältä ajatella, että\nne seisoivat siinä kuin etuvartioina... nuo pihkaiset, pahkaiset\npuut, jotka näyttivät elämän kolhimilta. Ne olivat kuin vertauskuvia\nheistä... eteenpäin ryntäävästä sotajoukosta, joka pian puhdistaisi\nmaan. Turha kuvitelma... he marssivat toistamiseen napapiiriä kohti.\nJa oikein olikin... hänen sielunsa ei pannut vastaan -- kaiken sen\njälkeen, mitä oli tapahtunut...\n\nPirtti oli hiljainen. Vanha palvelija, joka aamupäivän oli lieden\nääressä häärinyt, oli mennyt pientä ruispellon tilkkua leikkaamaan\npirtin taa. Sieltä kuului sen hameiden kaahaisu, kun se itsekseen\npuhellen ja ähkyen katkoi märkää viljaa.\n\nNyt sinne tuli joku toinenkin... kankea miehen ääni puhui jotakin\nleikkuun keskeyttämisestä. Olisi mentävä auttamaan perunannostossa.\n\n-- Kyllä tästä ei ole muualle kuin si-ko-pah-noiksi... niin on\nsot-ket-tu koko plätty...\n\nSe oli seurakunnan pappi -- Oljemarck tunsi äänestä --\nkontrahtirovasti Henrik Aulin, johon hän oli tutustunut kesällä tästä\nläpimarssittaessa. Rovasti oli vilkas ja tulinen mies, pelkäämätön...\noli pitänyt rovastintarkastuksia sodasta huolimatta. Nyt hän\nkuului tulevan pirttiin.\n\n-- Hy-vää päi-vää! Vai täällä se luut-nant-ti makoi-lee. Eikö tunnu\ntauti hel-pot-ta-van?\n\nEipä se oikein... voimat olivat vielä vähissä.\n\nRovasti oli istahtanut penkille, Oljemarckin jalkopäähän. Tämä\nseurasi hänen mustien silmiensä välkettä. Niissä leiskui ja salamoi.\nOlisi luullut hänen olevan jostakin tuohduksissaan, mutta hän oli\naivan tavallisella tuulellaan. Hänessä oli jotakin vulkaanista --\nvalmiina leimahtamaan ja räjähtämään.\n\n-- Sieltä ei kuu-lu enää mi-tään, -- jutteli rovasti kankeasti,\nviitaten ikkunaan. Oljemarck arvasi hänen tarkoittavan Ähtävän\nsillalla käymässäolevaa taistelua. Siellä oli Vegesack jälkijoukon\npäällikkönä urhoollisesti pitänyt puoliaan 19. päivästä lähtien.\nOljemarck oli kuullut tapauksista ohimatkustavilta kuriireilta, joita\nvähä väliä poikkesi pappilaan. Päämaja oli jo siirtynyt Kokkolaan\nkaksi päivää sitten.\n\n-- Kyllä niille on tullut pe-rään-ty-mi-nen, -- jatkoi rovasti, ja\nhänen mustissa silmissään leimahti jälleen. Salama, tulivuori kiehui\nja poreili hänen sisimmässään. Tuo silmissä välkähtelevä tuli oli sen\nvaikutusta.\n\n-- Tai-taa olla löpsä mies koko Kling-spor? -- lausui hän ja katsoi\nOljemarckia silmiin. -- Painaa vi-hu-ri-na alta pois... -- rovasti\nnaurahti -- täällä ovat jo keksineet uuden kyytinimityksenkin...\n\"_Kling-spors skjuts_.\" Kun tuonnoin palasin viimeiseltä\nvisi-tatsi-oni-matkalta, kysyi kyytimies: \"Ajetaanko Klingsporin\nkyytiä?\" \"Minkälaista se on?\" \"Tällaista!\" Ja talonpoika nousi\nseisomaan rattailla, löi hevosta selkään, pe-loi-tel-len sitä\ntakkinsa liepeillä (rovasti näytti) ja hihkuen, niin että juhta\nparka ravasi henkensä edestä. \"Tä-mä on Klingspo-rin kyytiä!\" Niinpä\nniin... siinä ei ole muuta vikaa kuin että suun-ta on vää-rä --\npoh-joi-nen etelän ase-mes-ta.\n\nRovasti nauroi käheästi. Hän oli menettänyt toivonsa aivan kokonaan.\n\n-- Sitkeydellä sitä paljon saataisiin aikaan, jos sitä vain olisi\npäälliköissä. Mutta -- siinäpä se on -- sit-keys on har-vi-naista.\nHän lausui erikoisen terävästi sanan sitkeys. Si-su-a se minultakin\nkysyi tarkastusten pito. Mutta minä painoin päälle. Kirk-ko-la-ki\nei puhu mitään sodasta! Sai siinä useammankin kerran selittää\nryssälle, mi-tä var-ten liikuin. Välistä olin joutua pidä-te-tyk-si.\nMutta -- pa-pin-kau-lus on hyvä passi. Oh, so-romnoo... ja minä\najaa hu-ja-ut-te-lin pappilasta toiseen, pappien ja ennenkaikkea\npapin-rou-vi-en suu-rek-si häm-mäs-tyk-sek-si.\n\nNyt leimusivat taas rovastin silmät. Tuuheiden kulmakarvojen alla\npaloi peloittava tuli. Oljemarckista oli hupaista seurata tuon\niäkkään miehen vilkkaita liikkeitä. Hänestä pulppusi elämä.\n\n-- Käl-vi-äl-lä-kin kysyttiin, että kuinka minä... (rovasti\ntöpehti eikä malttanut lopettaa lausettaan) -- _Mi-nä-kö?_ Jaa että\n_vi-si-tat-sio-ne-ja?_ Kuulehan serkku, jos ryssät istuisivat huoneen\nyhdessä nurkassa, tuli toisessa ja piru kolmannessa, menisi Henrik\nAulin ulos neljännestä!\n\nJa vanha rovasti nauroi niin, että kyynelet vierivät poskia pitkin.\nNe sammuttivat nuo silmien tuliset lieskat. Oljemarckinkin täytyi\nnauraa, vaikk'ei hän suinkaan ollut naurupäällä.\n\nRovasti pisti nuuskaa huuleensa ja kumartui katsomaan matalasta\nikkunasta pihalle. Pirtissä alkoi jo hämärtää.\n\n-- Herkuleen kautta! Sii-nä ne o-vat nyt! -- huudahti hän.\n\nOljemarck kohottautui istumaan. Aivan oikein -- piha oli täynnä\nsotamiehiä -- univormuista päättäen ruotsinmaalaisia. Kenraali\nVegesack nousi juuri päärakennuksen portaita ylös.\n\nRovasti köpitti ulos kiireenvilkkaa.\n\nSisään tulvi sotamiehiä oven täydeltä. Näki, että ne tulivat\ntaistelusta. Univormut märkinä ja repaleisina, eväslaukut käsissä ne\nsyöksyivät sisään, vallaten tuossa tuokiossa koko pirtin.\n\nNe olivat västmanlantilaisia.\n\n-- Kas, hän nukkuu jo! -- huomautti muuan pitkä veitikka, osoittaen\nOljemarckia. Tämä kohottautui istumaan.\n\n-- Anteeksi, herra luutnantti! -- jatkoi hän sitten asennossa\nseisten. Luulin, että siinä oli sotamies.\n\nOljemarckin sisässä kiehui. Fransoosin henki... ylimielinen,\npöyhkeilevä! Hän oli juuri alkamaisillaan sotamiehen läksytyksen, kun\nhänet pidätti siitä nuortea, reipas ääni:\n\n-- Hyvää päivää, herra luutnantti! Yhä vieläkö sairaana?\n\nSe oli vänrikki Ljunggren.\n\nOljemarck pyysi häntä istumaan. Tämä komensi sotamiehiä lämmittämään\nvettä. Hän oli ihan märkä.\n\n-- No... sieltä tultiin jo?\n\n-- Kyllä. Ähtävän silta sytytettiin, ja me vetäydyimme.\n\nJa vänrikki rupesi vilkkaalla tavallaan kertomaan viime päivien\nkokemuksista. Edellisenä päivänä oli vihollinen hyökännyt koko\npäävoimallaan. Ei ollut auttanut muu kuin perääntyä yli ja panna\nsilta tuleen. Iltaan saakka oli sitten kestänyt laukausten vaihtoa,\njohon tykistökin oli ottanut osaa.\n\n-- Mutta se oli kaunista... hämyssä, kun me ammuimme toisiamme, --\njutteli vänrikki, jyrsien leivän palaa, ja suhuäänteet sihahtivat\nhänen puhuessaan, soinnahtaen kuin höylänlastu laudan pinnasta\nlähtiessään. -- Olisi saanut aiheen koreaan ilotulituskappaleeseen\npunaisenruskean sädehtivän valon vaikutuksesta.\n\nOljemarck unohti kiukkunsa. Hänestä tuntui, että vänrikki \"höyläsi\"...\ntyönsi kepeästi tulemaan koreita, värikkäitä sanoja -- aivan\nkuin lastuja höylänterästä. Hänen puheensa oli laulavaa niinkuin\nRuotsin ruotsalaisten yleensä. Oljemarckin mielestä hänessä oli tänä\nhetkenä jotakin hentoa, tyttömäistä -- ennenkaikkea silmissä, hiukan\nkosteissa, sinisissä silmissä. Se johtui kai vilustumisesta.\n\nVänrikki sai lämmitettyä vettä ja kaasi siihen kenttäpullostaan\nkonjakkia. Tyytyväisenä hän hörppi sitä, ja vieno puna kohosi\nposkille.\n\n-- Saisiko olla pieni ryyppy?\n\nOljemarck empi. Hänestä tuntui, kuin rakentaisi hän siten liiton tuon\nruotsalaisen kanssa. Eikä hän sitä tahtonut. Vänrikki ojensi hänelle\nläkkipeltikipposta, johon hän oli laittanut seoksen. Vastahakoisesti\ntarttui Oljemarck siihen.\n\n-- Se tappaa kuumeen siemenet verestä, -- jutteli Ljunggren\nisällisesti kuin lapselle. Oljemarck ryypiskeli kulmat kurtussa.\n\nAamulla varhain olivat ryssät vahvan sumun suojassa kulkeneet\nÄhtävänjoen yli ja karkoittaneet ruotsalaiset etuvartijat Katternön\nja Längforsin luota. Mutta kun 200 miehen vahvuinen osasto oli\nlähetetty niitä vastaan, olivat he perääntyneet joen yli takaisin.\nKosatshkovski oli peljännyt paluutien katkaisua. Paikalla olisi siis\nvoitu taistella pitempäänkin, mutta Kosatshkovskin toisella rannalla\nkäväisy riitti Klingsporille: hän oli antanut perääntymiskäskyn. Ja\nnyt oltiin täällä.\n\n-- Mutta välitöinähän me vain ryssää pidättelemme. Pääasia on päästä\nalta pois niin nopeaan kuin mahdollista.\n\nOljemarck ei käsittänyt, tarkoittiko vänrikki ruotsinmaalaisia\nvai koko armeijaa. Samoin ei hän saanut selvää, sisältyikö tuohon\nhuomautukseen ironiaa vai ei. Ainakaan ei Ljunggren ollut sen\nnäköinen. Hän seurasi huvitettuna sotamiestensä puuhia. Kädet\nhaarojen välissä, sormenpäät vastakkain hän kyökkäsi edestakaisin.\n\n-- Huolehtikaa nyt vain siitä, että kengät kuivuvat.\n\nNiinpä niin... mitäpä ruotsalaiset välittivätkään, vaikka Suomi\nmenetettäisiin. Kyllähän heidän isänmaansa silti säilyisi.\n\"Pahimmassa tapauksessa voidaan menettää Suomi.\" Eikö joku puolue\nRuotsissa ollut niin päätellyt muutama vuosikymmen sitten? Hän muisti\nisävainajan siitä puhuneen. _Sillä_ mielellä suhtautui Ruotsi tähän\nmaahan, sen elämään ja hyvinvointiin! \"Se nu bara efter, att kängorna\nbli torra!\" Niin, niin -- kengät olivat tärkeämmät kuin kolmas osa\nvaltakuntaa! Oljemarck tunsi jälleen katkeroituvansa.\n\nHänen kapinalliset mietteensä keskeytti Mikon tulo. Tämä pysähtyi\nkynnykselle suu auki.\n\n-- Täällähän on Ruotsi ruualla, ja Venäjä vellillä... -- sanoi hän\nja pujottelihe perälle. -- Nämä ovat tainneet urakkansa tehdä?\n\nMikko oli hienossa hiprakassa.\n\nOljemarckia nauratti. Niinpä niin... Mikko oli aivan oikeassa.\n\"Urakkansa\" ne olivat tehneet ja nyt söivät tyytyväisinä kuin\npalkatut heinämiehet. Välipä siitä, satoiko vai paistoi, kunhan\npalkka juoksi...\n\nHän tiedusti, missä Mikko oli ollut, mutta tämä vastasi vältellen.\nHän oli istunut ryypiskelemässä rovastin rengin kanssa.\n\n-- Ummikkoseutua tämä on, -- jutteli hän silmät toljollaan. -- Ei\nsuomen sanaa, vaikka päivän odottaisi. Rovasti yksin osaa sitä, mutta\nmuut -- sama kuin möisi!\n\nSelvähän se oli, kun tämä kerta oli ruotsalaista paikkakuntaa.\n\n-- Joo, joo... ja Ruotsin valtakuntaa... en minä sillä. Muuten\non vain niin soma huomata, kuinka monensorttista ehtii olla\nSuomessakin...\n\n-- Mitä on Ru-otsi? -- kysyi Ljunggren jakaen ensimmäisen tavun\nkahtia ja pannen painon sen jälkimmäiselle osalle.\n\nOljemarck selitti. Sotamies oli sanonut Suomen kuuluvan Ruotsiin.\n\n-- Jah! -- huokasi Ljunggren. -- On kuulunut, täytyy sanoa, sillä\nkyllä ryssä tämän vielä ottaa.\n\nEpäluuloisuudessaan tuntui Oljemarckista, että vänrikki sanoi sen\nkeveästi -- kuin minkä jokapäiväisen asian tahansa. Ja vaikka hän\nitse tavallaan iloitsi siitä, että ryssä vei Suomen, ei hän olisi\nsallinut ruotsalaisen suhtautuvan siihen välinpitämättömästi.\n\nEikä näiden ryssien kanssa osannut tapellakaan muu kuin suomalainen.\nNorjalaiset olivat toista maata... siellä sai vain loikoilla\njuoksuhaudoissa ja heitellä toisilleen kiväärinluodin ympärille\nkäärityitä paperipalasia, joissa oli terveisiä...\n\nNiinpä, niin -- sellaista sotaa ruotsalaiset kyllä mielellään\nkävisivät.\n\n-- Täällä on vain \"pistin tanaan\" joka ainoa päivä. Se on\nvaivalloista.\n\n-- Niin, ja meillä on kuitenkin kaksi tuumaa pitemmät kuin\nvenäläisillä. Minä olen mitannut.\n\nPitkä västmanlantilainen, jota Oljemarck oli aikonut ojentaa, katseli\nympärilleen -- kuin ihmetellen, ettei tuo kahden tuuman erokaan\npystynyt saamaan muutosta aikaan.\n\n-- Se riippuu myös miehestä, -- huomautti Oljemarck. Mutta\nruotsalaiset eivät kiinnittäneet huomiota hänen pisteliääseen\näänensävyynsä, vaan yksi heistä nauroi:\n\n-- Ei ainakaan miehen pituudesta!\n\nSe oli letkaus painetin mittaajalle, joka oli hyvän joukon yli kolmen\nkyynärän.\n\nTämä sylkäisi. Pfui! Hänen puolestaan sai ryssän pehmittäminen jäädä\nkokonaan suomalaisten osalle -- niinkuin oli ollutkin.\n\n-- Niinpä, niin... \"on ollutkin\" -- siinä sinä, kaalihaasio, olet\naivan oikeassa.\n\nJa Oljemarck kääntyi seinään päin, välittämättä ruotsalaisista sen\nenempää.\n\nVähitellen asettuivat toisetkin. Ljunggren heittäysi samalle penkille\nOljemarckin kanssa, tämän jalkopäähän. Mikko, joka suu merkillisessä\nmutrussa oli kuunnellut ruotsalaisten keskustelua, istui kauan\nhievahtamatta lynkäpäittensä varassa, kuin kuulostellen, että eikö\nvielä jostakin nurkasta korskahtaisi. Hänestä ne puhuivat niin\nmerkillisesti... ojentelivat kaulojaan kuin kukot ja sitten: \"shöna\nhöna... krrr!\" Aatamin omenat vain tärisivät. Mikko ojensi kaulaansa\nja nielaisi. Voi tuusanlaakana! Natsuunaa oli monenlaista!\n\nHän kuunteli aikansa, mutta ei kuulunut muuta kuin nuhaisten nenien\npiipitys, kun ne eri äänillä säestivät toisiaan. Mikko katseli\nympärilleen puolelle ja toiselle, murahti pari kertaa itsekseen,\nhaukotteli ja venytteli oikein perusteellisesti. Sitten hän kynsäisi\nniskaansa ja lähti hevosia illastamaan. Huomen-aamulla varhain oli\ntaas oltava matkassa.\n\n\n\n\nXI\n\n\nVerkkaan taivallettiin kurassa ja sateessa ja niin saavuttiin\nKannukseen. Osa toista prikaatia majoittui sinne, toinen osa oli\njäänyt Himangalle. Oli alkanut aselepo.\n\nSyyskuun 26. päivänä olivat venäläiset neuvottelijat, kenraalit\nSuchtelen ja Kamenski, käyneet Klingsporin päämajassa ja muiden\nasioiden yhteydessä ehdottaneet aselepoa. Se oli saatukin aikaan\nja allekirjoitettu Lohtajalla 29. päivänä. Sillä välin oli\nsotamarski saanut kuninkaalta kirjeen, jossa hänet oli erotettu\nylipäällikkyydestä. Klercker oli nimitetty hänen tilalleen.\nSotamarski oli matkustanut melkein heti aseleposopimuksen jälkeen.\n\nOljemarck sai näistä tapahtumista tietää kortteeriinsa Kannuksen\nkirkolle. Voimat alkoivat vähitellen palata. Sebastian Schantz ja\nBlume olivat hänen huonetovereitaan. Nyt olivat molemmat menneet\nkylälle.\n\nHän oli pari päivää sitten saanut Hannan kirjeen. Se oli\nhämmästyttänyt häntä mitä suurimmassa määrin. Oliko sellainen\nmahdollista? Maailma tuntui olevan yllätyksiä täynnä.\n\nAluksi hän oli riemastunut. Kirje oli huumannut hänet. Hanna vakuutti\nniin palavasti rakkauttaan, että hän oli juopunut sen monista\nsuloisista sanoista. Mutta jälkeenpäin hänet oli vallannut turtumus:\nsaattoiko enää rakentaa sille, mikä kerta oli murskautunut? Ja tällä\nkertaa -- hän tunsi sen -- se oli tapahtunut hänen omassa sydämessään.\n\nOmituista oli ihmiselämä. Tuossa oli nyt Hanna... valmiina tulemaan\nhänelle, valmiina sovittamaan ja hyvittämään, mutta hän ei jaksanut\nojentaa kättään. Johtuiko se siitä, että Hanna oli kuulunut\ntoiselle... vai siitä, ettei hän luottanut tytössä tapahtuneeseen\nmielenmuutokseen? Tämä muutos oli niin kokonaan toisenlainen kuin se,\njosta hän Siikajoella oli haaveillut. Silloin oli Hanna vielä ollut\nvapaa -- oli ollut vain kysymys siitä, että hän oli alkanut herätä...\nhuomata rakastavansa häntä, Oljemarckia. Sillä silloin ei vielä\nruhtinas Donatjev ollut ehtinyt välissä käydä.\n\nNyt hän tiesi silläkin kertaa erehtyneensä. Hannahan oli jo silloin\nrakastanut ruhtinasta, vaikka hän, Oljemarck, oli kuvitellut toista.\nHarhakäsityksen vallassa hän oli elänyt koko ajan. Siitä oli äidin\nkirje hänet vapauttanut. Kumpaako nyt tuli enemmän uskoa? Äidiltä ei\nollut saapunut minkäänlaista tietoa.\n\nHän oli hermostunut ja tuskainen. Toisin vuoroin hän halveksi\nHannaa. Että viittä vuotta vanhempi saattoi kiintyä nuorempaan!\nKyllä hän sen muutamissa olosuhteissa käsitti -- olihan rakkaus\noikullinen. Mutta tässä tapauksessa oli tuon kiintymyksen pohjana\nollut rikkaus ja ylhäinen asema. Tämä alensi Hannaa hänen silmissään\n-- vaikka havahtuminen erehdyksestä tavallaan nostikin häntä. Mutta\n-- sellaista on rakkaus, että jos joku rakastetun heikkous selvästi\nhavaitaan, siitä kärsitään enemmän kuin siitä, jos asianomainen\nolisi elänyt tuossa heikkoudessaan koko ikänsä, kunhan sitä vain ei\noltu millään tavalla todistettu. Aavistus ei ollut vielä tietoa; se\nkykeni korkeintaan herättämään epäilyksiä, jotka saattoi voittaa.\nMutta -- heti kun heikkous toteennäytettiin, oli epäilys muuttunut\nvarmuudeksi: aavistus oli ollutkin oikea.\n\nOljemarck vääntelehti tuskissaan. Nyt kun toiset iloitsivat ja\nhuvittelivat, makasi hän täällä sydäntä raastavien ristiriitojen\nvankina. Aselepo... sitä ei näyttänyt kohtalo hänen osalleen\nsuoneen...\n\nToverit palasivat. He olivat käyneet ruotsalaisia tervehtimässä\nYlikannuksessa.\n\n-- Mitenkä jaksoivat?\n\nHyvinhän ne... iloisia olivat. Heillehän merkitsi jokainen askel\npohjoista kohti vain kodin lähenemistä. Vastakkaisia olivat heidän ja\nruotsalaisten intressit.\n\nJoko Blumekin rupesi sen huomaamaan? Oljemarck vilkastui. Hän kohosi\nistumaan.\n\n-- Kyllä minä olen sen jo aikoja huomannut, -- murisi asianomainen.\n\n-- Svenskeliinit ovat vaativaista väkeä, -- jutteli Schantz.\n-- Ljunggren pahoitteli, ettei täällä kukaan ymmärtänyt heidän\nkieltänsä. \"Mehän ollaan nyt Suomessa\", koetin minä lohduttaa, mutta\nei se tyydyttänyt.\n\n-- Siinä näette, pojat... siinä näette! -- innostui Oljemarck. --\nMinähän olen aina sanonut, että ruotsalaisilla ja bourboneilla on\nsama yhteinen ominaisuus: he eivät voi mitään oppia eivätkä mitään\nunohtaa. Heidän mielestään meidän pitäisi säilyttää tämä maa heille,\njotta he saisivat täällä mielin määrin isännöidä! Kun emme kykene\nsitä yksin tekemään, ovat he tyytymättömiä. Silloin nuristaan ja\ntehdään huomautuksia -- täällä ei muka osata tarpeeksi ruotsia!\nVieköön hitto koko kansan!\n\nOljemarckin posket hehkuivat. Hän oli ruvennut täyttämään piippuaan.\n\n-- Sinä taidat toipua, -- nauroi Blume.\n\n-- Nuo ovat epäämättömiä paranemisen oireita. Vihassa kuin\nturkkilainen! Mutta -- entisenä teologina sinä unohdat, että joka\nveljeänsä vihaa... Hiivari kynsi päätään. Hän oli unohtanut\nraamatunlauseen.\n\n-- Vain puhtaat sydämet voivat myös vihata! -- huudahti Oljemarck. --\nMinä vihaan ryssääkin!\n\nSchantz iski Blumelle silmää. Toveri oli pahalla päällä.\n\nBrakel tulla kolusi sisään. Hän oli ostanut Lyypekin makkaran, jota\nhaukkasi parastaikaa.\n\n-- No, sinähän elät herroiksi! -- veisteli Schantz. -- Paljonko\ntuollainen maksaa?\n\nHän oli nähnyt niitä kanttiinissa, mutta ei ollut kehdannut kysyä\nhintaa. Hänellä ei ollut rahaa.\n\nBrakel sanoi hinnan, se oli satumaisen korkea. Hiivari vihelsi.\n\n-- On se kumma, kun valtion setelit eivät kelpaa, -- nauroi hän.\n-- Kassakuitteja minullakin on tukuttain, mutta vilahdutapas\nmarkketenttarille, niin sylkäisee.\n\n-- Kontanttia sen pitää olla... muuten ei saa. Haluatko?\n\nBrakel veti säilän ja leikkasi aimo palasen Schantzille.\n\n-- Voi, peeveli kun on litvakkaa! -- jutteli tämä makkaraa purren. --\nTällaista jos saisi kerta viikossa, niin valloittaisi koko maailman!\n\n-- Puolessakin olisi...\n\n-- Ka... olisi puolessakin -- mutta hyvää on... totisesti!\n\nHiivari pyyhiskeli sormiaan säärystimiinsä. Ne \"kukkivat\" koko\npahasti. Tarkastellen niitä joka puolelta hän naurussa suin virkkoi:\n\n-- \"Jo joutui armas aika...\" Minustapa tuntuu, että nuo virren sanat\nalkavat sopia meihin -- ainakin ulkonaisesti.\n\nOljemarckin täytyi väkistenkin nauraa. Hiivari oli niin hassunkurisen\nnäköinen.\n\n-- No... mitäs uutta tiedät? Meillä on nyt uusi _général-en-chef_...\nKlercki-ukko.\n\nBrakel oli istahtanut hajareisin jakkaralle.\n\n-- Mitäpäs siitä, -- toimesi hän, -- mutta oletteko kuulleet Döbelnin\nviime suunnitelmista? Siinä on mies!\n\n-- Eipä olla -- mitä meidän \"nuorempien veljiemme\" veljellä nyt on\nollut esitettävänä?\n\nSchantz viittasi tunnettuun Döbelnin sanaan, kun tämä käytti\nhevosista nimitystä \"meidän nuoremmat veljemme\".\n\nBrakel selitti. Oravaisten tappelun jälkeen oli eversti lyönyt\nAdlercreutzin nenän eteen taistelusuunnitelman. Etelä-Suomeen oli\narmeijan murtauduttava... puhkaistava tie ryssän linjojen läpi ja\nsitten ryppyiltävä oikein p--usti. \"Jos kerran kuoltava on, niin\nsamantekevä, tapahtuuko se sitten Pietarissa tai -- Torniossa.\"\n\n-- Voi turkin pippuri! Olipa siinä plaania kerrakseen! No, mitäs\nKiialan Kalle?\n\nHmh... Kalle oli vain niiskauttanut pari kertaa ja tunnustanut\nsuunnitelman hyväksi. Mutta se oli liian myöhäistä -- armeija ei\nollut enää siinä kunnossa. Ja mitä siihen tuli, että Döbeln oli\nhalunnut omalla prikaatillaan suorittaa tuon uhkarohkean liikkeen\n-- hän oli esittänyt sellaisen vaihtoehdon -- ei siihenkään oltu\nsuostuttu, koska Klingspor tarvitsi kaikki joukot voidakseen toimia\nmahdollisimman voimaperäisesti.\n\n-- Tarkoittikohan tuo vakavissaan -- Döbeln?\n\nHm, jaa... kuka tuon nyt tiesi... ei kai sitä leikilläkään\ntuollaista esitetty.\n\n-- Kirjoittihan Klingsporkin kerran kuninkaalle, että \"roomalaiset\novat Roomassa voitettavat\". Pietariin se sekin äijä sihtasi.\n\n-- Joo... mutta nyt matkaa kohti Tukholmaa, -- nauroi Blume. --\nTukholmalaisuus on Tukholmassa voitettava t.s. rangaistava.\n\n-- Ei sitä ukkelia rangaista, -- intti Hiivari. -- Juhlia ne panevat\ntoimeen sen kunniaksi.\n\n-- Niin panevat. Klingspor on ajan mies... kaikkien aikojen mies!\n_Nescit occasum_ -- ei tiedä laskuaan... juuri kuin Pohjantähti.\nSaattepa nähdä, hän keikkuu vielä pinnalla. Tämä on vain hetkellinen\nepäsuosio. Vielä hän tätä armeijaa komentaa -- saattepa vain nähdä!\n\nSitä vastustivat Hiivari ja Blume. Se oli mahdotonta. Mutta -- Brakel\nei ollut siitä niin varma. Hän puolusti Klingsporia.\n\n-- Ei se niin huono ylipäällikkö ollut. Oli ainakin selvillä armeijan\ntarpeista...\n\n-- ... joita ei pystynyt täyttämään!\n\n-- Olettepa te nyt hiivatin koppavia! -- suuttui Brakel. -- Miestä\nsitä siihenkin tarvitaan, että tietää heti sanoa, missä on muona-,\nmissä kenkävarasto!\n\nKyllä, kyllä... mutta kun ne olivat säännöllisesti aina niin\nkaukana, ettei niihin ulottunut. Kyllä ylhäisyyden kelpasi, jolla\naina oli veres voi nokan alla, mutta -- toista oli muiden.\n\nHiivarikin alkoi tulistua.\n\n-- No, ei riidellä, pojat! Minulla on pikkuinen kranaatti, jonka\nlunastin kanttiinista. Kas tuossa!\n\nJa Blume paukahutti likööripullon pöytään.\n\n-- Ter-vek... sinä leveälanteinen täti. Tulitpa veljenpoikiasi\nkatsomaan!\n\nYleisen iloisuuden vallitessa siinä maisteltiin pikari toisensa\njälkeen. Brakel oli salvannut oven, ettei kukaan sivullinen pääsisi\nheitä häiritsemään. Hiivari kertoi juttuja -- hän olikin mestari\nsiinä. Oli ihme, ettei hän ollut koulussa menestynyt.\n\n-- Tunnettehan, pojat, Wassbomin Aadon... meidän papin, joka tuli\narmeijaan taistellakseen \"joko lihan tai hengen aseilla\" -- niinkuin\nhän itse sanoi. No... arvatkaapas, mitä teki Lapväärtissä. Joo...\nlähti ongelle muutamana aamuna ja otti sotamiehen soutajaksi.\nMiten ollakaan... tuli pastorille \"iso hätä\" ja hän otti hiukan\nhankalan posityyrin venheen laidalla. Sattui ryssän patrulli rannalle\n-- pastori oli soutanut \"aluevesirajan\" ulkopuolelle -- ja rupesi\nsaluteeraamaan. Mutta -- Wassbomin Aado saluteerasi vastaan eikä\nkeskeyttänyt, vaan käski sotamiehen soutaa vain ulommas. Sitä voi\nkutsua maltiksi!\n\nNaurettiin ja kilistettiin.\n\n-- No... Aado-pastorin malja sitten! Kuinka moninaulaiseksi\narvostelisit hänen \"patterinsa\"?\n\n-- No... ainakin kahdeksan!\n\nHoh-hoh-hoo! Heh-heh-hee! Hiivari osasi!\n\nSattuihan sitä, sattuihan sitä... jopa joo -- sodassa olletikin.\nSattui väärinkäsityksiäkin melko mukavia. Wasenilta, vänrikki\nWirzénin palvelussotamieheltä kysyi kerran muuan upseeri: \"_Hvad\nheter du_?\" -- mikä on nimesi? johon puhuteltu vastasi: \"Wasén\".\nUpseeri käsitti: _hva' se'n?_ -- mitä sitten ja virkkoi hiukan\nhämillään: \"_Annars bara_\" -- muuten vain.\n\nTarina luisti oivallisesti. Unohdettiin sotaretken vaivat.\nHaasteltiin tulevaisuuden mahdollisuuksista, ja jokaisella oli jokin\nsuunnitelma.\n\n-- Minä aion kirjoittautua Napoleonin armeijaan, -- jutteli Hiivari.\n-- Siellä ei kuulemma ensimmäiseksi kysytä koulun käyntiä. Kun vain\non mies miekan käyttäjä, niin rotsii! Kenraalin valtakirja taskussa\nvielä palaan, lyön sen Adlercreutzin nokan eteen ja kysyn: \"Mitenkäs\nnyt suu pannaan?\"\n\nJa Schantz näytti oikein kädestä pitäen, kuinka hän tuon tempun\nsuorittaisi. Hän oli edelleenkin vain vänrikki.\n\nJaa, jaa... pimeä oli tulevaisuus -- kun oikein vakavasti\najateltiin. Loppuun oli näytelty tämä tragedia. Pientä\npesänselvitystä vielä, niin valmis oli.\n\n-- Eikö Fransoosi palaakaan armeijaan? -- kysyi Oljemarck yhtäkkiä.\nHän oli kuullut kapteenin jäävän Ruotsiin.\n\nEi oltu kuultu. Mitä tekemistä Oljemarckilla oli Fransoosin kanssa?\n\n-- On vähän perintöasioita... täytynee järjestää ne sitten lahden\ntoisella puolen.\n\nOljemarck katseli eteensä synkästi. Hän ei voinut unohtaa kärsimäänsä\nloukkausta.\n\n-- Kauankos luulette tämän aselevon kestävän? -- kysäisi Blume.\n\n-- No siksi kuin ryssä on syönyt kyllikseen -- sitten pamahtaa taas.\nTer-vek!\n\nNiinpä niin. Miekan lyönnittä oli vihollinen saanut Sandelsin\nväistymään Toivalasta. Ei ollut saanut pysähtyä Paloisiinkaan, koska\ntämä paikka jäi demarkatsionilinjan sisäpuolelle. Niin sitä piti\naselepoja tehdä!\n\n-- No... olkoon miten hyvänsä -- tarpeellinen tämä on meillekin...\nniin miehistölle kuin päällystöllekin. Ter-vek!\n\nHiivari alkoi jo olla hiprakassa. Hän rupesi laulamaan:\n\n    -- Flickorna i Jakobstad\n    äro tusenskönor,\n    bleka, blyga, täcka, små,\n    annars såsom bönor.\n    Kacklar en, sa kacklar två,\n    kacklar allihopa.\n    Skrattar en, sä skrattar två,\n    skrattar allihopa.\n\n    Pietarsaaren tytöt\n    ovat tuhatkaunokeita,\n    kalpeita, kainoja, somia, pieniä\n    muuten niin kuin kanat.\n    Jos yksi kaakottaa, niin kaakottaa kaksi,\n    kaakottavat kaikki.\n    Jos nauraa yksi, niin nauraa kaksi,\n    nauravat kaikki.\n\nJa heti sen jälkeen vaihtui sävel hempeäksi:\n\n    -- Fjäriln vingad syns på Haga\n    mellan dimmors frost och dun\n    sig sitt gröna skjul tillaga\n    och i blomman sin paulun...\n\n    Hagan yllä nään mä perhon,\n    joka lehviin vihreihin\n    laatii alla usvaverhon\n    majan kukkasuutimia...\n\nHiivari tuli helposti tunteelliseksi.\n\nHän otti ikkunalta kirjan ja rupesi sitä selailemaan. \"Reise über den\nSund\" oli sen nimi. Oljemarck oli lainannut sen sotatuomari Aspilta.\n\n-- Sinä, Oljemarck, se vain jaksat lukea.\n\nTämä huitaisi. Kunpa olisi ollutkin kirjoja, niin hätäkös tässä.\nMutta luettavan puutteessa sakosivat aivot.\n\nKummallista -- toisten aivot sakosivat luettavan puutteesta,\ntoisten taas, jos rupesi lukemaan. Niin eri tavalla olivat ihmiset\nrakennettuja.\n\nSchantz ojensi kirjan Brakelille.\n\n-- Jahah... tämä. Tämän kirjoittaja on tyytymätön Ruotsin komentoon\n--\n\n-- Se on viisas mies.\n\n-- ... mutta tekee oikeutta kuninkaalle.\n\n-- Siitä voi nyt olla hänen kanssaan eri mieltä, -- huomautti\nOljemarck.\n\n-- Pojat, politiikka pois! -- komensi Schantz. -- Ja ska' hifva er!\nKirjat ovat kaiken pahan alku.\n\n-- Mikä mistäkin pitää... mutta Seneca sanoo, että \"_otium sine\nlitteris mors est et vivi hominis sepultura_\". [Joutilaisuus ilman\nkirjallisuutta on kuolema ja elävän ihmisen hauta.]\n\n-- Kuka oli Seneca?\n\n-- Älä nyt tekeydy tyhmäksi! Roomalainen filosofi.\n\n-- No, ilmankos minä en tuntenutkaan, kun se oli siviili! Hiivari\nnauroi. Hän laski usein leikkiä huonoilla tiedoillaan.\n\n-- Mikä se Kanttikin on? -- jutteli hän, veitikka silmänurkassa. --\nWassbomin Aado on sille vihainen.\n\n    \"Kant, mörkrets furste dog,\n    och fann i fädrens grifter\n    jämt lika mycket ljus\n    som i hans egna skrifter.\"\n\n    Kant, pimeyden ruhtinas, kuoli\n    ja löysi isien haudoista\n    juuri yhtä paljon valoa\n    kuin omista kirjoituksistaan.\n\n-- On siihen toinenkin versioni:\n\n    \"Kant föddes och en natt\n    sig öfver världen drog.\n    Gud sade: varde ljus!\n    Och Kant fick slag och -- dog.\"\n\n    Kant syntyi ja yö\n    levittäytyi maailman yli\n    Jumala sanoi: tulkoon valkeus!\n    Ja Kant sai halvauksen ja -- kuoli.\n\n-- Se oli oikein! Terveeksi vain!\n\nSamassa kolkutettiin ovea. Brakel juoksi kuulostamaan.\n\n-- _Wer da_?\n\nNuotikas nuoren miehen ääni lauloi:\n\n-- No, avaa nyt helkkarissa!\n\n-- Ljunggren! Päästämmekö sisään?\n\n-- Ann' tulla vain. On täällä vielä piiskaryypyt. Ruotsalainen\nvänrikki astui huoneeseen.\n\n-- Jahah... ja täällä tuoksuu -- likööri!\n\n-- Hyvää on vainu pojalla. Kas tässä! Kumase kurkkuusi! Schantz\ntyönsi hänelle täysinäisen pikarin.\n\n-- Mitä uutta?\n\nEipä erityisempää. Välikannukseen oli vain äsken tullut viisi\nkasakkaa. Olivat kulkeneet yli demarkatsionilinjan -- eksyneet.\n\n-- No... nehän kulkevat kuin torpparin lehmät -- suoraan talollisen\nheinäpeltoon! Mitä noille tehtiin?\n\nOli passitettu takaisin omalle puolelleen. Ei huolittu vieraiksi.\n\nKa se! Se oli sitä ruotsalaista kohteliaisuutta.\n\nEi -- se riippui aselevosta. Ei saanut ottaa vangiksi.\n\n-- No... sittenhän mekin voimme lähteä visiitille ryssän puolelle.\nEikö lähdetä?\n\nHiivari oli kelpo lailla humalassa.\n\nParas oli pysyä omalla puolella -- se oli ainakin varminta.\n\nLjunggren oli tullut pyytämään herroja päivällisille seuraavaksi\npäiväksi. Heillä nyt ei ollut mitään juhlaruokia... olipahan aivan\ntavallista sotilasmuonaa vain. Mutta viinejä oli saatu -- kiitos\nkanttiinin.\n\n-- Pöytäkalustosta vain on puute. Herrat ottakoot sen vuoksi omat\nveitset, haarukat ja lusikat.\n\nLjunggren lähti. Hänen piti vielä käydä kutsumassa pari muuta toveria.\n\n-- Omat veitset, haarukat ja lusikat! Niinpä niin -- kuinka\ntyypillistä, kuinka ihmeen tyypillistä!\n\nOljemarck oli heittäytynyt sänkyyn pitkäkseen ja nauroi täyttä\nkurkkua.\n\n-- Pojat, se on juuri sitä, mistä äsken puhuin... juuri sitä samaa!\nOmat veitset, haarukat ja lusikat...\n\n-- Älähän nyt -- rauhoitteli Brakel, -- ymmärtäähän jokainen, ettei\ntäällä voi kuljettaa pöytäkalustoja muassaan.\n\nKyllä, kyllä... mutta -- sittenkin se oli niin kuvaavaa, niin\nsakramenskatun kuvaavaa koko Ruotsin komennolle, taloudenhoidolle ja\nsodankäynnille... omat veitset, haarukat ja lusikat! Heh-hee!\n\n\n\n\nXII\n\n\nKukko-Kalle hiipi metsässä, puu puulta, mätäs mättäältä, joka\naskelella kuulostaen. Hän on karannut sairaalasta ja on nyt matkalla\nomien joukkojensa luo.\n\nKauheasti on matka lyönyt leimansa mieheen. Vaatteet riippuvat aivan\nriekaleina. Ne eivät muuten ole Suomen univormujen malliset. Housut\novat aikoinaan kuuluneet venäläiselle jääkärille, rikkinäiset ja\nmonen monta kertaa paikatut. Mutta takki on talonpojan... tavallinen\nharmaa sarkatakki, jonka kyynärpäät kukkivat uhkeasti. Samoin ei\nlakki ole sotilaskuosia, vaan aivan yksinkertainen lammasnahkareuhka.\nKalle on saanut sen lahjaksi Kokkolan maaseurakunnasta. Siellä\nautettiin kulkijaa... varsinkin, jos tämä oli armeijaan menossa.\n\nMaaten kahden mättään välissä hän kuulosti. Edestäpäin oli äsken\ntuikkinut tuli, mutta nyt hän oli menettänyt sen näkyvistä. Metsässä\nvallitsi synkkä pimeys. Oikealta, hiukan viistoon, kajahteli yön läpi\nvoimakkaita jymähdyksiä. Ne eivät olleet tykin laukauksia -- Kallen\ntottunut korva olisi ne tuntenut vaikka kaukaakin. Niin kuulosti,\nkuin olisi jotakin juntattu lujasti. \"Pattereita laittavat...\"\najatteli Kalle. Mutta hän ei ollut varma, olivatko ne ystävän vai\nvihollisen.\n\nViikon päivät hän oli nyt ollut matkalla, ja se oli ollut\nseikkailurikas matka. Kulkien metsiä myöten hän oli saapunut\nHimangalle. Siellä oli vilissyt ryssiä kuin harmaita kissoja.\nMuutaman kallion kolossa maaten hän oli katsellut niiden ohimarssia.\nVäkeä paljon... paljon, satoja, tuhansia -- oli mahdoton sanoa,\nkuinka mahdottomasti niitä oli ollut.\n\nVähä väliä hän oli joutunut niiden tielle. Koko maakunta oli niitä\ntulvillaan. Toisinaan, kun nälkä oikein oli kurninut, hän oli jo\nmielinyt antautua uudelleen vangiksi. Sillä omien ihmisten turviin ei\njuuri myöskään ollut tuntunut turvalliselta heittäytyä.\n\nKalle hiipi muutaman askelen eteenpäin ja heittäytyi uudelleen\npitkäkseen. Niin -- nimismiehet olivat olleet kaikkein pahimmat.\nOmituista, että oman maan virkamiehet ahdistelivat oman maan miestä...\nmaanpuolustajaa -- niin kohtelivat kuin rikollista.\n\nHimangalla hän oli ollut vähällä joutua kiinni. Suunnattuaan\nmuutamana iltana kulkunsa erääseen tavallista paremmalta näyttävään\ntaloon hän oli keittiössä pyytänyt ruokaa. Palvelustyttö oli\nkatsellut häntä ihmeissään. Suomalainenko? Niinpä niin, vaikka oli\nryssän saappaat jalassa. Oli siihen tullut sitten pitkänhuiskea\nmies, tukkavihko pörröllään kuin Karkun kanttorilla -- mutta\nvielä laihempi kuin tämä. \"Mikäs kummitus sinä olet?\" Niinpä niin...\nkummitukseltapa hän oli tainnut näyttää. Töyhtötukkainen oli\ntuijottanut hänen paidansepalukseensa, jossa loisti kaksi isoa\nvenäläistä _P_:tä -- _Petróvskij Polk. \"Aa... russkij-li ty?\"_\nRyssäksi oli, pakana, luullut ja ihastunut. Mutta -- kun hän\noli selittänyt olevansa suomalainen tykkimies... karkumatkalla\nvenäläisten vankeudesta, niin oli herja, kimmahtanut: \"Vai niitä\njunkkareita sinä olet! Odotapas... minä vangitsen sinut!\" Silloin\nhän oli saanut jalat allensa ja livistänyt...\n\nVieläkin hengästytti, kun tuota kaikkea muisteli. Sellaisia olivat\nnimismiehet... eivätkä olleet papit sen parempia. He tosin eivät\nuhanneet ottaa kiinni, mutta yösijaa ei annettu pappiloissakaan.\nTosin hän ei ollut yrittänyt kuin yhteen... Raution pappilaan, mutta\nsieltäkin oli poiskuskattu. Ei uskallettu -- kuulemma -- suojella.\nVihollinen voisi kostaa, jos saisi tietää. Niin oli... lakiin ja\nevankeliumiin ei Suomenmaassa ollut enää turvaa. Se oli ihmeellistä.\n\nKallen oli mahdoton sitä käsittää. Karkun kirkkoherra ei olisi\nkoskaan niin menetellyt. Se ei tosin laskenut rippikoulusta, jollei\nosannut lukea, mutta kerjäläistä se ei olisi hennonnut yön selkään\najaa. Joka puhui eläimistäkin vedet silmissä. \"Olkaa armahtavaisia\njuhdillenne, sillä profeetta Joonakin lähti pelastamaan Niniven\nhevosia ja lehmiä.\" Kalle ei sitä oikein tarkkaan muistanut, mutta\nsinnepäin se oli.\n\nTalonpojat sittenkin paremmin suojelivat. Mutta -- eivät nekään\nisosti voineet auttaa. \"Voi, miesparka, kun ei ole leipää\nitsellämmekään... kaikki on vihollinen vienyt.\" Kyynelsilmin he\nolivat kertoneet ryssän hävityksestä. Eivät jättäneet jäljelle mitään...\nkaikki ottivat, lehmät navetasta, hevoskopukan tallista, lampaat,\nsiat, kanat... (jos nyt jollakin sellaisia sattui olemaan) kaiken\nryöstivät ja söivät -- puhumattakaan perunoista ja viljasta. Köyhiä\nolivat Suomen asukkaat.\n\nNäin kulkien ja kierrellen hän oli nyt saapunut tänne. Sanoivat\ntämän olevan Kalajoen pitäjää, ja että oma väki majailisi täällä.\nMutta yhtään Suomen armeijan univormua hän ei ollut vielä nähnyt...\nvain ryssiä, yksinomaan ryssiä. Tämänkin päivän kuluessa hän oli\nsivuuttanut monta kasakkapatrullia.\n\nIhmeellistä, ettei hän ollut joutunut vangiksi. Enkelit suojelivat\nhäntä. Kalle uskoi lapsellisesti enkeleihin. Mikäs oli uskoessa,\nkun oli toisinaan niitä nähnytkin. Juuri kun hän muutamankin suon\nlaidalla seisten oli aprikoinut, lähteäkö yrittämään yli vai\nkiertääkö, ja miltä puolelta... oli jotakin valkoista vilahtanut\npuiden välistä... kuin olisi joku hänelle viitannut. Hän oli\nseurannut viittausta ja päästyään suon toiseen laitaan nähnyt, kuinka\nkolme ryssää kurpoi yli juuri siitä, mistä hän ensin oli yrittänyt.\nSillä tavalla Jumala varjeli omiaan!\n\nHän ryömi taas muutaman kyynärän ja sai yht'äkkiä näkyviinsä tulen.\nSe oli sama tuli, jonka hän äsken oli nähnyt. Mutta -- nyt sen\nääressä istui neljä miestä. Oliko se sittenkään sama --?\n\nKalle ryömi lähemmäs ja pääsi suuren, kaatuneen hongan taakse. Siihen\njo kuuli keskustelun ja erotti miesten puvut. Ryssiäpähän olivat!\n\nKalle koetti kuunnella, mutta ei saanut selvää. Yksi vihollisista\npureskeli lampaanluuta, käänteli sitä ja imi joka syrjältä. Toinen\nistui selin, ja sen varjo peitti mustana hänen piilopaikkansa. Kolmas\nja neljäs makasivat sivuilla -- Kalle ei erottanut kuin kolmannen\njalat. Neljättä ei näkynyt.\n\nHän koetti kuunnella, mutta ei saanut selvää. Joitakin yksityisiä\nsanoja vain mutta nekin olivat outoja. Vaikka hän sairaalassa oli\noppinutkin jonkin verran venäjää, ei kielitaito vielä riittänyt.\n\n-- Lähde kiertämään. Savvatij... on sinun vuorosi.\n\nLampaanluuta imeskelevä viittasi metsään, Kallesta eteenpäin. Neljäs\nmies nousi ja tarttui kivääriinsä. Nyt Kalle näki hänet selvästi.\nSavvatij Ilarionovitsh, kapipää! Sama mies, joka Uudenkaarlepyyn\nsairaalassa oli suhtautunut häneen vihamielisesti.\n\nHän seurasi Savvatijn askeleita. Vielä ontui oikeaa jalkaansa... oli\nsaanut reiteensä luodin Juuttaalla. Venäläinen teki kierroksen ja\npäätyi lopuksi aivan Kallen piilopaikan viereen. Tämä kyyhötti hongan\nalla, pidätellen hengitystään.\n\n-- Ei näe mitään... pimeä on...\n\nKalle ymmärsi sanan. Niin -- pimeä oli kuin säkissä. Mutta -- sepä\nse suojeli häntä. Savvatij palasi takaisin nuotiolle, joka paloi yhä\nheikommin. Pitkään aikaan ei kuulunut hiiskaustakaan.\n\nKun Kalle vihdoin kohotti päätänsä, nukkui lampaanluun imijä puuta\nvasten istuallaan. Selin istuva myös torkkui, samoin toiset. Kalle\nerotti Savvatijn jalan, joka silloin tällöin hiljaa liikahti.\n\nHänen piti päästä tästä pois. Päivän valjetessa hänet huomattaisiin,\neikä silloin auttaisi Savvatijn tuttavuus -- päinvastoin. Hän lähti\nvarovasti ryömimään sivulle. Mutta selin istuva ryssä havahtui.\n\n-- Joku liikkuu metsässä. Savvatij... nousepas katsomaan.\n\nKalle makasi hievahtamatta ison mättään takana. Mutta venäläinen ei\nviitsinyt nousta. Hän kuului vastustelevan. Silloin kohottautui selin\nistuja pystyyn, tarttui kivääriinsä ja teki kierroksen.\n\n-- Sinä kuulet tyhjiä, -- naureskeli Savvatij hissukseen. -- Kukas\ntällaisena yönä liikkuisi. Ruotsalaisetkin makaavat hurskaan unta.\n\n-- _Jei Bóhu!_ Huomenna he saavat selkäänsä. Isä Kamenski valmistaa\nniille hyvät lämpymäiset!\n\nKalle tajusi edellisen lauseen -- kutakuinkin. Vai aikoivat huomenna\nhyökätä! Kunpa kohtaisi omia etuvartioita. Mutta -- suunnasta oli\nvaikea saada selvää. Hän tarkasteli nuotiota. Tuohon suuntaan oli\nvenäläinen viitannut... suoraan eteenpäin. Jokohan siellä päin\nolisivat heikäläiset?\n\nÄärimmäistä varovaisuutta käyttäen pääsi hän lopulta niin pitkälle,\nettei ollut pelkoa äskeisestä vartiosta. Hiipien puu puulta hänen\nonnistui sivuuttaa vihollisen nuotiotuli. Rukoillen Jumalaa avukseen\nhän astui varovasti. Mutta silloin tällöin risahti kuivunut oksa\npoikki hänen jalkansa alla, ja silloin piti aina hengitystä pidättäen\njäädä kuuntelemaan.\n\nKalle hiipi edelleen. Nyt hän uskalsi jo käydä pystyssä, sillä\npimeys suojeli häntä joka puolelta. Pelkoa hän ei tuntenut --\nmitäpä hän olisi pelännyt. Jos hänellä vain olisi ollut ase, ei hän\nolisi pelännyt mitään. Mutta nyt hän oli aivan aseeton. Ei ollut\nmistään onnistunut hankkimaan. Mutta -- Jumala varjelisi häntä,\naseettomanakin...\n\nKuinka kauan aikaa oli kulunut siitä, kun hän viimeisen vihollisen\nvartiopaikan kiersi -- sitä ei Kalle osannut arvioida -- mutta nyt\ntuikki jälleen tuli edestäpäin. Kalle kyyristyi puun taakse ja koetti\nkurkistella. Tuli paloi heikosti... kahden kiven kolossa, mutta sen\nääressä ei näkynyt ketään.\n\nEi -- näkyipäs! Kolme kivääriä seisoi puuta vasten nojallaan, ja\nympärillä oli nauriin kuoria. Siinä oli vartiopaikka, mutta miehet\nolivat poissa.\n\nKalle kuulosti. Hiljaisuus oli liikkumaton. Makasivatko miehet\njossakin tulen lähellä? Hän kohottautui suoraksi siirtyen seuraavalle\npuulle. Ei ketään... ei ristin sielua... leiripaikka autio ja tyhjä.\n\nKallen valtasi rohkea tuuma. Siitähän hän saisi kiväärin itselleen!\nYhdellä harppauksella hän oli tulen ääressä ja sieppasi käteensä\npyssyn. Siinä oli pistin. Juosten takaisin puolikymmentä askelta hän\npysähtyi kuuntelemaan. Nyt... nyt hän tappelisi... seivästäisi\njok'ikisen tuon kiiltävän painetin kärkeen! Rinta laski ja nousi, ja\nkädet vapisivat. Mutta -- hän ei kuullut muuta kuin oman sydämensä\nkiivaat lyönnit.\n\nTämähän kummallista! Oliko vartiopaikka jätetty? Mutta -- kuinka\nolivat kiväärit selitettävissä? Kalle lähti hiipimään takaisin\nja pian hänelle selvisi koko salaisuus: vartiopaikka oli todella\njätetty. Miehet olivat livistäneet!\n\nJa ne olivat olleet suomalaisia! Kalle tunsi kiväärit Suomen armeijan\nomiksi. Pari patruunakoteloa oli jätetty puun juurelle. Oli siinä\nmiehiä... pettivät palveluksensa ja karkasivat!\n\nSitäkin oli Kallen sangen vaikea käsittää. Kuinka saattoi sotamies\njättää joukko-osastonsa? Ja oli kuitenkin kerran vannonut valansa...\nsotilasvalan, jossa Jumalan pyhän sanan kautta luvattiin uskollisesti\npalvella kuningasta ja valtakuntaa -- henkeen ja vereen asti...\n\nMutta -- niin oli käynyt... eikä tämä suinkaan ollut ensimmäinen ja\nainoa tapaus. Niitä oli sattunut monta... Kallenkin pataljoonassa.\n\nHän sammutti tulen, kokosi kiväärit kainaloonsa ja lähti pyrkimään\neteenpäin. Junttaus kuului nyt lähempää. \"Pattereita laittavat\"...\najatteli Kalle. \"Huomenna on taistelu...\"\n\nOlipa Jumalan lykky, että hän pääsi taisteluun... täyttämään\nsotilasvelvollisuuttaan.\n\nKukahan oli palvellut hänen sijassaan heelviikissä? Tietysti, paikka\noli täytetty... eihän ilman fyyrvärkkäriä tultu toimeen. Mutta --\nhän ottaisi entisen paikkansa... sytytin kouraan vain ja komennon\nmukaan: tulta!\n\nKalle hamuili pitkin pimeää metsää, kantaen kivääreitä kainalossaan.\nOlipa hän nyt aseistettu... kolme kivääriä ja kahdessa pistin.\nMihinkähän oli kolmas painetti joutunut? Oli tietysti äijä ottanut\nmatkaansa voidakseen vääntää talojen aittojen ovia auki. Varkaat...\nkarkurit!\n\nKallesta se oli aivan yhtä suuri rikos kuin varkauskin... varastaa\nkuninkaalta hänen luottamuksensa ja sitten pimitä kuin mustalainen\nmarkkinoilta. Sellaisille lurjuksille ei totisesti ollut liikaa\nkatulyöppi -- kujanjuoksu. Joutivat saada... kepiniskuja muutaman\nsatasen...\n\nSieltä tuikki taas nuotiotuli puiden välistä. Kalle laski kiväärit\nmaahan ja latasi ne yksitellen. Totisesti -- hän avaisi tulen... jos\nse vain oli vihollinen! Tuo juhlallinen sanontatapa vaikutti häneen\nvirkistävästi.\n\nHiipien varovasti lähemmäs hän pääsi kuulomatkalle, vaikkei oikein\nerottanutkaan miehiä. Tönttöhattuja olivat -- puhuivat vierasta\nkieltä. Ryssiä siis.\n\nKalle seisoi puun takana ja kuunteli, kivääri valmiina. Yksi,\nkaksi, kolme... hän lasahuttaisi yhteen menoon -- ja sitten: \"väli\npajunett!\" Juuri kuin Döbeln... itse eversti...\n\nMutta -- ne eivät olleetkaan ryssiä... vaan ruotsalaisia. Lauloivat\nvain niin nuotikkaasti. Mistähän rykmentistä ne oikein olivat?\n\n-- Kyllä sitä mielellään luikkisi tiehensä, niinkuin suomalaiset\ntekevät, mutta se ei sovi ruotsalaiselle, -- lauloi nuorekas ääni. --\nTäällä alkaa käydä niin autioksi.\n\n-- Kyllä minäkin mielelläni olisin Ljusnanin varrella hakkaamassa\ntukkimetsää. Pian on talvi.\n\nKalle astui rohkeasti tulen piiriin.\n\n-- Katsokaa nyt, pojat... siellä tulee itse paholainen!\n\nPitkä upplantilainen oli kavahtanut pystyyn ja ojentanut kiväärinsä\nKallea kohti.\n\n-- Seis!\n\nKalle nosti kätensä. Päästyään varmuuteen, että ne olivat oman puolen\nmiehiä, hän oli jättänyt kiväärit metsään.\n\n-- Älkää ampuko... omaa väkeä, -- toimitti hän paikallaan seisten.\n\nRuotsalaiset piirittivät hänet. He olivat tavattomasti touhuissaan.\nOlivathan he vanginneet ryssän vakoojan.\n\n-- _Njet spion!_ -- väitti Kalle vastaan, pannen ainoan kielitaitonsa\nliikkeelle. Hänen kätensä oli sidottu seljän taakse.\n\n-- Långa-Spring, sinä, jolla on virstantolpat jalkoina, juokse sinä\nja ilmoita, että olemme napanneet venäläisen vakoojan.\n\nAsianomainen läksi. Tunnin kuluttua hän palasi takaisin upseerin\nseuraamana.\n\nKalle koetti selittää, että metsässä oli kiväärejä.\n\n-- _Gever_... metsässä... _panimajes?_\n\nRuotsalaisten epäluulot yhä vahvistuivat. He taluttivat Kallen\nmetsään, ja sieltä löytyivätkin puheenalaiset kiväärit.\n\nLånga-Spring tarkasteli niitä.\n\n-- Ladattuja jok'ikinen! Katsohan sitä lurjusta! Ja ruotsalaisia\nkiväärejä!\n\nViimeiset sanat lausuttiin mitä suurimmalla ihmetyksellä.\n\n-- No, hän saa roikkua hirressä sen vuoksi! -- lauloi upseeri ja\nlähti Långa-Springin kanssa kuljettamaan Kallea ja kivääreitä kylään.\n\n       *       *       *       *       *\n\nMutta -- ei Kalle killunut hirressä. Kun venäläiset puolen päivän\ntienoissa tekivät hyökkäyksen Kalajoen Pohjoiskylää vastaan, heilui\nhän sillan korvaan rakennetussa patterissa sytytin kädessä, antaen\ntulta sitä mukaa kuin komento kajahti. Mutta -- nyt hän oli täydessä\nsotilaspuvussa taas.\n\nLånga-Spring, joka huomasi sen, virkkoi laulavalla tavallaan: --\nKas vain sitä p--ua... vetipä meitä pahan kerran nenästä! Sanoi\nja laukaisi kiväärinsä joen vastakkaisella rannalla liikkuvaa\njääkäriketjua kohti.\n\n\n\n\nXIII\n\n\nPääarmeijan asema oli käynyt niin epätoivoiseksi, että Adlercreutzin\noli ollut pakko pyytää aselepoa.\n\nMarraskuun 16. päivänä oli kapteeni Björnstjerna siinä tarkoituksessa\nsaanut tehdä matkan vihollisen luo. Oli ollut kysymys vain yhden\npäivän aselevosta, jotta Adlercreutz ehtisi neuvotella kreivi\nKamenskin kanssa. Tämä ei ollut millään tahtonut taipua Björnstjernan\nehdotukseen; hän valmisteli parastaikaa hyökkäystä Saloisia vastaan.\nMutta -- lopuksi Björnstjernan itsepintaisista pyynnöistä hän oli\nsuostunut, ja täyttä karkua oli kapteeni lähtenyt viemään sanaa\nRaaheen, että vuorokauden lykkäys oli saatu.\n\nMutta -- sillä välin kuin Adlercreutz Raahesta käsin ratsasti\nsovitulle kohtauspaikalle, Saloisten pappilaan, olikin kreivi\nKamenski jo upseereineen lähtenyt sinne. Hän saapui perille\naikaisemmin ja olisi tahtonut odottaa Adlercreutzia pappilassa.\nMutta vahtivuorossa oleva upseeri, ruotsalainen vapaaherra Sture,\noli evännyt häneltä pääsyn. Pappilaan mennessä olisi nim. ollut hyvä\ntarkastella asemia, talo kun sijaitsi heidän suomalaisten linjojensa\nsisäpuolella. Tämän vuoksi oli vapaaherra pyytänyt Kamenskia\nodottamaan ulkosalla, etuvartiolinjalla.\n\nVenäläisten ylipäällikkö oli suuttunut. Hän ei ollutkaan pyytänyt\ntätä neuvottelua, jonka vuoksi, kun hänen ei sallittu jatkaa\nmatkaansa pappilaan, hän oli ylpeänä pyörtänyt takaisin. Verrattuaan\nkelloja Sturen kanssa hän oli ilmoittanut tunnin päästä hyökkäävänsä.\nKaksi hänen seuralaistaan oli jäänyt jäljelle neuvottelua jatkamaan.\nToinen niistä oli eversti Kulnev.\n\nTuuheapartainen husaarieversti ei ollut milläänkään. Kun herrojen\nruotsalaisten ei sopinut laskea heitä pappilaan, niin _vsjoravnó_ --\nyhdentekevä. He saattaisivat hetkisen pakista ja tupakoida ja sitten\n-- tapella.\n\nSture oli hermostunut. Hän tunsi vastuun raskaana päällään. Yhtäältä\nhän pelkäsi aiheuttaneensa neuvottelujen raukeamisen, toisaalta taas\nohjesääntö kielsi laskemasta vihollista omien linjojen sisäpuolelle.\nHän kääntyi Oljemarckin puoleen, joka oli saapunut etulinjalle\nottamaan selvää tilanteesta.\n\n-- Minä en tiedä, mitä olisi tehtävä, -- puhui hän nopeasti. --\nMahtaisivatkohan nuo lähteä niitä palauttamaan, jos pyydettäisiin?\n\nHän nyökkäsi venäläisiä upseereita kohti.\n\n-- On parasta kysyä heiltä itseltään.\n\n-- Kysykää te, herra luutnantti.\n\nOljemarck ryhtyi solkkaamaan ranskaa. Hän ei osannut sitä\nkunnollisesti.\n\n-- Kotkan poikaa on vaikea vangita, -- naureskeli Kulnev. Hän oli\nhaluton lähtemään.\n\nMutta -- jos yritettäisiin?\n\n-- Ei hän palaa enää... tai kyllä tunnin päästä niinkuin lupasi.\n\n-- Tunnin päästä! Silloin heidät survottaisiin nuuskaksi -- koko\narmeija.\n\n-- Eikö herra eversti kuitenkin lähtisi? Tämä on ikävä juttu. Me\nannamme vapaan läpikulun.\n\nKulnev katsoi kelloa. Hän oli koko ajan tarkastellut Oljemarckin\nmiekkaa.\n\n-- Ei nyt ole enää aikaakaan. Kolmen neljäsosatunnin kuluttua alkaa\ntaistelu.\n\nSture hermostui yhä enemmän. Kyllä tämä nyt oli skandaali! Hänenkö\ntakiansa nyt koko armeijaa uhkasi täydellinen tuho?\n\n-- Pyytäkää niitä vielä... ehkä ne lähtevät.\n\nOljemarck teki työtä käskettyä, mutta ryssät olivat haluttomia.\nRuotsalaiset eivät tunteneet Kamenskia, häntä ei ollut helppo\ntaivuttaa.\n\n-- No... _vsjoravnó!_ -- huudahti Kulnev vihdoin. -- Lähden yhdellä\nehdolla: jos saan hänen ylhäisyytensä palaamaan, annatte minulle tuon\nsapelin?\n\nOljemarck empi. Eipä hän ollut halukas luopumaan perintökalustaan.\nEikö herra eversti suostuisi ottamaan muuta -- esim. hevosen?\n\n-- En! -- huudahti tämä. -- Sapeli -- tai sitten juttu raukee!\n\nMitäs siinä voi. Oljemarck lupasi sapelinsa.\n\nKulnev hyppäsi ratsunsa selkään ja kannusti sen tuliseen laukkaan.\nHänen toverinsa seurasi häntä. Parasta tehdä niin, sillä he eivät\npalaisi Kamenskin kanssa muuten kuin hyökkäävän armeijan etunenässä.\n\nSture ja Oljemarck jäivät jännityksellä odottamaan. Käännellen\nkäsissään kallisarvoista miekkaansa viimeksimainittu tarkasteli sen\nsäihkyvää terää. Auringon säteet iskivät siitä kipunoita. Tämä miekka\nnyt ehkä avaisi armeijalle perääntymistien -- tai sitten -- niin...\nmitä sitten?\n\nTilanne oli toivoton. Kävi kuinka hyvänsä, peli oli menetetty. Mutta\nsitä ennen tapahtuisi hirveä teurastus. Hän oli hermostunut, samoin\nSture. Vilkaisten vähä väliä kellojaan he odottivat, tuijottaen\ntielle, jonka käänteeseen Kulnev seuralaisineen oli hävinnyt.\nSotamiehetkin olivat tajunneet tavallista tärkeämpää olevan tekeillä.\nHekin tarkastelivat tietä.\n\n-- Nämä ovat varmasti jännittävimpiä minuutteja koko Ruotsin\nsotahistoriassa, -- tuumi Oljemarck.\n\n-- Ja minun pääni tämän kaiken kantaa, -- huokaili Sture.\n\n-- Nyt tulevat!\n\nAivan oikein. Sieltä läheni Kamenski saattojoukkoineen. Kreivi\nratsasti edellä, hänen rinnallaan Kulnev. Tuokion kuluttua he olivat\nperillä.\n\n-- No me saamme siis mennä pappilaan?\n\nKamenski näytti hyvin tyytymättömältä.\n\nKyllä. Sture teki kunniaa.\n\n-- Sapeli, herra luutnantti, -- nauroi Kulnev. -- Se on nyt minun!\n\nOljemarck riisui miekkansa. Tuntui nololta näin sotamiesten nähden\nluovuttaa aseensa. Niin oli, kuin olisi jo antautunut. Vaikka sitähän\ntämä perääntyminen itse asiassa oli ollut pitkin matkaa -- aina\nKuortaneelta lähtien.\n\nHän ratsasti venäläisten perässä ilman miekkaa. Heidän päästyään\npappilan pihalle, karahutti Adlercreutz sinne hevonen vaahdossa.\nKenraalit syleilivät toisiaan ja riensivät sisään.\n\nOljemarck jäi kuistiin keskustelemaan venäläisten upseerien ja Sturen\nkanssa. Ruotsalainen kiusasi häntä sapelijutun vuoksi.\n\n-- Se on niin, herra vapaaherra, että olipa meillä sapeli tai ei, me\njoka tapauksessa häviämme. Kaitselmus on sen niin päättänyt.\n\nSuomalainen luutnantti puhui hirvittävän rauhallisesti.\n\nJa mitä vielä tuohon sapelijuttuun tulee, niin se on vain kuin\nsymboliikkaa... vertauskuvallista. Sillä ennemmin tai myöhemmin te\njoudutte luovuttamaan sen joka mies. Hän tuolla ei saa sitä muuksi\nmuuttumaan.\n\nOljemarck nyökkäsi kanslian ikkunaa kohti.\n\nSillä välin oli vilkas neuvottelu alkanut rovastin kansliassa\nKamenski esiintyi jyrkkänä. Hän ei taipunut minkäänlaisiin muihin\nneuvotteluihin kuin että Adlercreutz armeijoineen antautuisi ja\nlaskisi aseensa. Yksi hänen upseereistaan oli sen jo tehnyt.\n\n-- Kuka?\n\nKamenski kertoi muutamalla sanalla Kulnevin ja Oljemarckin\nsopimuksesta. Adlercreutz raivostui. Sellaista ajattelemattomuutta!\nEttä suomalainen upseeri saattoi menetellä niin päättömästi. Lyödä\nvetoa... ja sapelistaan! Hän ei ollut saanut tietää asian oikeaa\nlaitaa.\n\nNo niin... ei kannattanut nyt siihen puuttua. Nyt oli kysymyksessä\nsuuri ja tärkeä _antingen -- eller_, joko tahi.\n\nAdlercreutz myönsi, että hänen tilansa oli toivoton. Hän oli\nsaarrettu -- se oli totta. Suuri osa miehistöä makasi sairaana.\nHänen varastonsa olivat jäätyneet kiinni Oulun ulkosatamaan,\nja perääntymistie uhattu. Mutta -- hän ilmoitti, että armeija\ntulisi ennemmin tappelemaan viimeiseen mieheen kuin häpeällisesti\nantautumaan.\n\n-- Vielä on minulla 3 000 miestä! Ja ainoastaan meidän ruumistemme\nyli te pääsette Siikajoelle!\n\nKenraaliadjutantti oli komea katsella, kun hän harppasi huonetta\npäästä päähän, kädet seljän takana, heittäen tavantakaa\nkirjoituspöydän ääressä istuvaan Kamenskiin raivostuneen katseen.\n\nTämä huomasi menneensä liian pitkälle. Ei näihin ruotsalaisiin\nniinkään vain vaikutettu peloituksilla.\n\n-- On kunnioitettava oikein ajattelevaa ja urhoollista soturia hänen\nonnettomuudessaan, -- lausui hän muuttuneella äänellä. -- Herra\nkenraali on hyvä ja istuu.\n\nAdlercreutz istui. Hänen poskillaan läimehti vieläkin suuttumuksen\npuna.\n\n-- Niin se on, herra kreivi, että kohtuus pitää olla kaikessa. Me\nosaamme ainakin vielä ase kädessä kuolla!\n\nKamenski tarjosi hänelle paikkaa kirjoituspöydän ääressä.\n\n-- Herra kenraali on hyvä ja kirjoittaa ehdot. Minä luotan siihen,\nettette pyydä kohtuuttomia.\n\nSiinä oli pieni piikki Adlercreutzin äskeisistä sanoista ja samalla\nvetoomus niihin.\n\nAdlercreutz istui kirjoittamaan. Sulkakynä rapisi paperilla. Mustetta\npärskyi ympärille, mutta hän ei välittänyt siitä. Ranskankieli ei\ntullut lähimainkaan virheetöntä -- ei ainakaan oikeinkirjoitus.\nKamenski, joka huomasi sen, hymyili tuskin huomattavasti.\n_\"Campagne\", \"atague\"_, taistelu ja hyökkäys -- ruotsalainen\nesikuntapäällikkö ei osannut kirjoittaa sanoja oikein, mutta pystyi\nnäyttämään kummankin teossa.\n\nAdlercreutz sitoutui tyhjentämään maan, mutta vaati 14 päivää\nsitä varten, luettuna sopimuksen vahvistamisesta. Sotajoukon hän\nsiinä tapauksessa johtaisi Kuivajoen taa. Kamenski suostui tähän,\nmutta lykkäsi lopullisen hyväksymisensä kreivi Buxhövdenille. Joka\ntapauksessa hän myöntyi kahden päivän lykkäykseen. Sen ajan kuluessa\noli Klerckerin vetäännyttävä Siikajoen toiselle puolen.\n\nTuon kuuluisan paikannimen maininta sai punan kohoamaan Adlercreutzin\nposkille. Ehkäpä hän -- jos Jumala soi -- näyttäisi vielä tuolla\nentisellä voittotantereellaan, kuinka ruotsalainen teräs puri.\n\nKamenski nousi ja tarttui hattuunsa.\n\n-- Näkemiin, herra kenraali... kahdeksi päiväksi!\n\n-- Minä toivon, että hänen ylhäisyytensä, kreivi Buxhövden suostuu\nehtoihin.\n\nVenäläiset lähtivät. Vapaaherra Sture saatteli heitä vahtien läpi.\n\nSamassa Adlercreutz äkkäsi Oljemarckin. Tämä seisoi asennossa, miekan\nkannike tyhjänä.\n\n-- Missä teidän sapelinne on? -- ärjäisi hän.\n\nOljemarck ajatteli selittää asian niinkuin se oli tapahtunut, mutta\nnähdessään Adlercreutzin raivostuneen muodon, hän päätti vaieta.\n\n-- Ettekö ymmärrä vastata, kun esimies teitä puhuttelee! Mikä tolvana\nte olette? _S--tan anamma!_ Leukaan tekisi mieli teille antaa!\n\n-- Herra kenraali ei olisi ensimmäinen Ruotsin kuninkaallisen\narmeijan upseereista, joka siten menettelisi!\n\n-- Mitä, mitä? Kuinka te uskallatte --?\n\nAdlercreutzin käsi kohosi jo iskuun, mutta sitten hän yht'äkkiä\nmuisti Fransoosin. Niin... tällä upseerilla oli oikeus sanoa niin.\nHäntä oli kohdeltu väärin.\n\n-- Missä teidän sapelinne on? -- kysyi hän hiukan lauhkeammin.\n\n-- Annoin sen eversti Kulneville.\n\n-- Oliko se jokin vedonlyönti?\n\n-- Tavallaan.\n\nSe miekka oli pelastanut Suomen armeijan jäännökset hirmuisesta\nverilöylystä, mutta hän ei nyt vaivautunut sitä selittämään.\nVälistä ihminen nauttii väärinkäsitetyksi joutumisesta, ja niin oli\nnyt Oljemarckin laita. Meillä on itsekullakin jonkinlainen halu\nmarttyyriuteen, vaikka voisimme sen muutamalla selittävällä sanalla\nvälttää. Mutta -- tuota sanaa me emme lausu, emme, vaikka meidät\nsiihen paikkaan tapettaisiin.\n\n-- Ajattelematon nuori mies... menette vihollisen kanssa lyömään\nkevytmielisiä vetoja hetkenä, jolloin tämä suunnittelee meidän\nperinpohjaista tuhoamistamme. Oliko se laillinen kapine?\n\nEi ollut. Se oli hänen äitinsä kaukaisen sukulaisen aikoinaan\nomistama. Laillinen sapeli oli hänen kortteerissaan.\n\n-- Te menette nyt sinne ja viette sapelinne pataljoonan päällikölle.\nIlmoittaudutte samalla kotiarestiin. Ymmärrättekö?\n\nKyllä.\n\nSamassa Adlercreutz ikäänkuin katuen, että oli ehkä kohdellut tätä\nupseeria liian ankarasti, kysyi:\n\n-- Onko Fransoosi sopinut teidän kanssanne?\n\n-- Ei ole, herra kenraali, mutta sopii kyllä, kunhan kerkiää.\n\nAdlercreutz katseli pitkään luutnanttia, jonka ääni kuulosti\nuhkaavalta. Hän ei ymmärtänyt tätä nuorta miestä. Etevä, lahjakas\nupseeri, mutta hänessä oli jotakin selittämätöntä... jotakin\nuhmansekaista... jotakin, joka ei ottanut talttuakseen. Hänen\notsansa meni ryppyihin, ja hän katsahti pari kertaa Oljemarckiin kuin\npäästäkseen selville jostakin vaikeasta arvoituksesta.\n\n-- Ihailetteko te venäläisiä?\n\nSepä oli kysymys! Oljemarck vaikeni pitkään.\n\n-- En enempää kuin herra kenraali itsekään, -- vastasi hän viimein.\n\nAdlercreutz säpsähti kuin olisi käärme häntä puraissut.\n\n-- Mitä te tarkoitatte?\n\n-- Sitä, että heillä on voima puolellaan. Ja kuitenkaan he eivät\nkäytä sitä hyväkseen niinkuin joku toinen heidän asemassaan. Minä en\nkreivi Kamenskina olisi suostunut tunninkaan lykkäykseen.\n\nAdlercreutzin tyytyväisistä kasvoista oli hän arvannut neuvottelun\ntuloksen.\n\nHän odotti kiivasta vastausta, mutta hänen ihmeekseen Adlercreutz\nvaikeni. Hän meni ikkunan ääreen ja katseli ulos kauan. Pihalla\nkorskahteli hänen ukrainalaisensa, jota sotamies piteli ohjaksista.\nKenraali muisteli kotiaan. Hänen täytyi myöntää, että kreivi\nBuxhövden oli kohdellut lempeästi hänen perhettään, ja hän oli\nuseamman kerran varoittanut vaimoaan sekaantumasta politiikkaan.\nRyssällä oli voima puolellaan, mutta kuitenkaan se ei ollut käyttänyt\nsitä \"niinkuin ehkä joku toinen hänen asemassaan\". Siinä oli\nluutnantti oikeassa. Ja nyt tämä aselepo. Hänen täytyi myöntää, että\nKamenski oli ollut humaani. Miten heidän olisi käynyt, jos vihollinen\nolisi rynnännyt?\n\n-- Te olette oikeassa, -- lausui hän, kääntyen Oljemarckin puoleen.\n-- Mutta muistakaa, että Venäjä on Aasiaa... ja minä surkuttelen\njokaista, jonka täytyy jäädä tähän maahan -- tämän jälkeen.\n\nOljemarck höristi korviaan. Vai niin... herra esikuntapäällikkö\nei siis aikonut jäädä. No niin -- heillä oli siis eri tie. Hänen,\nOljemarckin, täytyi jäädä, sillä hänen juurensa olivat täällä. Hän\nvain ei saattaisi vaihtaa isänmaata niinkuin päällystakkia. Mutta\n-- Adlercreutzille ja hänen kaltaisilleen merkitsi Ruotsi sama kuin\nisänmaa. Heille se kävi helposti. Siinäpä olikin periaatteellinen ero\nheidän maailmankatsomustensa välillä.\n\nHän ei vastannut mitään, vaan seisoi asennossa, katsellen kulmainsa\nalta edestakaisin astuvaa esikuntapäällikköä. Omituista...että\nvihollinen omisti hänen miekkansa, vanhan kivekkään säilän, joka\noli monta kertaa ryssän verta juonut. Se oli kuin liitto hänen ja\nvenäläisen välillä... Mutta se liitto oli vain _ulkonainen_. Siitä\nei koskaan muodostuisi _sisäistä_. Hän tunsi sen nyt tänä hetkenä.\nYhtä vieraita molemmat... Adlercreutz ja Kulnev. Ensiksimainittua\nhän oli totellut tähän saakka, jälkimmäistä -- sikäli kuin hän edusti\nVenäjää, hänen oli toteltava muutaman kuukauden perästä. Mutta\nsamalla tavalla kuin Adlercreutz oli muuttunut hänelle täydellisesti\nvieraaksi... tulisi myös venäläinen aina olemaan. Ehdottomasti.\n\n-- Te menette siis pataljoonanpäällikkönne luo ja ilmoittaudutte\nkotiarestiin. Majapaikat saatte itse valita, mutta ette saa poistua\nhuoneestanne niin kauan kuin pataljoona seisoo paikallaan. Ja te\nseuraatte armeijaa ilman miekkaa.\n\nAdlercreutz tervehti ja lähti. Hetken kuluttua hän karkuutti Raaheen\nkäsin.\n\nOljemarck lähti pataljoonanpäällikön puheille ja ilmoittautui. Tämä\notti vastaan hänen sapelinsa ja ihmetteli:\n\n-- No... mikäs nyt tuli... pieni laiminlyönti vai --?\n\nOli se sellainen laiminlyönti, josta herra pataljoonanpäällikkökin\nsai kiittää kohtaloa. Mutta hän ei sanonut sitä ääneen.\n\n-- Epäsotilaallinen teko, jonka laiminlyönti olisi johtanut hyvin\nsotilaallisiin seurauksiin.\n\nPataljoonanpäällikkö ei ymmärtänyt tätä paradoksia. Hän virkahti vain:\n\n-- Samahan se on, onko teillä sapelia tai ei... sillä ei sillä\nkuitenkaan toimiteta enää mitään... tässä sodassa.\n\nJa pataljoonanpäällikkö ripusti Oljemarckin sapelin naulaan.\n\n\n\n\nXIV\n\n\nTämä seurasi nyt tapausten kulkua kuin sivustakatselija. Hän majaili\npirtin puolella Siikajoen pappilassa.\n\nHäneen oli ruvettu suhtautumaan kuin rikolliseen ainakin.\nAdlercreutzin esikuntaupseerit välttelivät häntä. Tuo sapelitta\nesiintyvä umpimielinen mies oli heistä \"ryssä\", jota piti karttaa.\nOljemarck huomasi sen, mutta kohautti vain olkapäitään ja vaikeni.\n\nMutta oli kaksi henkilöä, joiden käytös ei ollut muuttunut -- Hiivari\nja Hanna Carp. Edellinen pistäysi tuon tuostakin pakisemassa hänen\nkanssaan. Vänrikki kertoi tuoreimmat uutiset. Ja Hanna livahti myös\nsilloin tällöin hänen pieneen kamariinsa. Tästä kotiarestista oli\nainakin se hyöty, että hän sai asua yksin.\n\nNytkin marraskuun 18. päivän iltana istui Hiivari Oljemarckin luona.\nPöydällä paloi kynttilän pätkä, ja sen ääressä ystävykset tarinoivat.\nUlkona oli yht'äkkiä muuttunut suojaiseksi. Pelättiin Siikajoen\nluovan jääpeitteensä -- harvinaista tähän vuoden aikaan.\n\n-- On minusta sentään hävytöntä, että puolustetaan \"Porin tautiin\"\nsairastuneita ja sinua samalla halveksitaan. Palmfeltkin oli kuulemma\nkiittänyt heitä toissapäivänä.\n\nOljemarck naputteli sormillaan pöytää. Hänen surullinen katseensa\nharhaili ympäri huonetta.\n\n-- \"Vaihtaa ryssän kanssa sapeleita\"... niinkuin tuo nyt olisi\nmikään rikos. Onhan Björnstjernakin kantanut Kulnevin kalmukkikaapua\nkoko vuoden, eikä häntä ole kukaan sen vuoksi halveksinut.\n\nOljemarck oli kavahtanut seisoalleen.\n\n-- Kuka sellaista on sanonut?\n\n-- Brakel... eilen illalla viimeksi.\n\n-- Brakel saa vastata sanoistaan!\n\nHiivari katseli ihmeissään ystäväänsä.\n\n-- Etkö sitten ole vaihtanut?\n\n-- En... se on musta valhe!\n\nJa pysähtyen Hiivarin eteen hän jatkoi:\n\n-- Sinäkin, Brutus!\n\nHiivari kynsi päätään.\n\n-- Eihän tässä h--vetin sekamelskassa saa mistään selvää, --\nkiukutteli hän. -- Minä ainakin olen puolustanut sinua, joka\npaikassa. Niitä sinun \"voileipiäsi\" minä en vain ole pystynyt\nlajittelemaan.\n\nOljemarck naurahti.\n\n-- Onko niistäkin ollut puhetta?\n\n-- On... tämän sapelijutun yhteydessä. Sanovat, että koko sotaretken\najan olet laskenut \"voileipiäsi\" ja nyt lopuksi heittänyt sellaisen\nsapelillasi.\n\nVoi niitä raukkamaisia sieluja! Ne käänsivät pahaan päin jokaisen\nhänen sanansa... heti kun häntä kohtasi vastoinkäyminen.\n\nSchantz jutteli edelleen. Hän kertoi ryssän miehittäneen Vihannin\nkaksi päivää sitten ja edenneen sieltä -- minne, sitä ei kukaan\ntiennyt. Adlercreutz oli lähettänyt prikaatin Lumijoelle suojelemaan\nRevonlahdelle johtavaa tietä. Arvailtiin ja hätäiltiin. Kaikki\npuhuivat ristiin ja toisiaan vastaan. Kukaan ei tiennyt mistään\nmitään.\n\n-- Se johtuu siitä, ettei tiedustelulle panna minkäänlaista arvoa.\nEikö täältä olisi joutanut joku mies ottamaan selvää vihollisen\nliikkeistä. Mutta -- tuossa juoksevat edestakaisin niin, että\ntoisiinsa paukkuvat. Saa siinä sitten arvailla.\n\nOljemarck istahti jälleen pöydän ääreen. Hiivari tarkasteli häntä\ntutkivasti.\n\n-- Kuule, -- kuiskasi hän, -- pidätkö Adlercreutzia suurena\nsotapäällikkönä?\n\nOljemarck oli ruvennut lataamaan piippuaan.\n\n-- Ei ole alaisen asia arvostella esimiehiään, -- puhui hän, koettaen\nsaada piippua syttymään, -- mutta minähän olen jo puoleksi siviili.\nNäin meidän kesken sanoen: hän on niitä kaikkein pienimpiä.\n\nHiivari läjäytti kämmenellä pöytään.\n\n-- Jukkenbuju! Sanoitpa minun suullani! Eilen illalla olivat\nBrakel ja Blume antaa minulle selkään, kun uskalsin epäillä\nkenraaliaadjutantin kykyä. Mutta minä sanoin: _'Ja' ska' hifva er!_\nEi strategiasta hajuakaan!'\n\nOljemarck puhalsi paksun savupilven.\n\n-- Sotapäällikkö lähtee aina siitä edellytyksestä, mitä vihollinen\ntekisi hänen asemassaan. Hän ei tyydy arvailuihin, hän ottaa selvän,\ntiedustelee. Siinä on pykälä n:o 1.\n\n-- Niin...\n\n-- Toiseksi hän ei anna viholliselle aikaa toipumiseen... voitetun\ntaistelun jälkeen. Hän käy päälle kuin peto. Siis takaa-ajo: pykälä\nn:o 2. Ensimmäisen voiton jälkeen minä olisin pannut joka sorkan\najamaan ryssää takaa... kuormarengit ja kokit kapustat kädessä.\nPaljon ääntä vain ja hyvä vauhti! Mutta me _peräännyimme_ voiton\njälkeen maattuamme yön tappelutantereella. Sellaista on ollut pitkin\nmatkaa.\n\nOljemarck vaikeni. Hänen kalpeille poskilleen oli kohonnut heikko\npuna.\n\n-- Onpa Sandels pystynyt puhdistamaan maakuntia... ja koko ajan\nhän on saanut tapella yksin, -- jatkoi hän sitten. -- Meillä on\nollut meritie avoinna, muonan saantimahdollisuudet paljon helpommat.\nSandels on rymynnyt korvessa, Jumalan seljän takana ja kuitenkin\nvoittanut.\n\n-- Ruotsissa koko vika on, -- tuhahti Hiivari.\n\n-- Ainakin päävika. Pikkuviat täältä käsin ovat vain tuota päävikaa\npaisuttaneet.\n\nNo niin. Nämä olivat vanhoja juttuja, monesti vatvotuita, mutta\nsydämen kevennykseksi niitä jutteli. Hiivari heitti hyvästit.\nOljemarck saatteli häntä partaille.\n\n-- Kuule, onko tullut mitään tietoa aselevosta?\n\nEi ollut Hiivari kuullut.\n\n-- Sen mukaan pitäisi määräajan tänä iltana mennä umpeen.\n\n-- No sitten pamahtaa taas!\n\nNiinpä niin, terve vain.\n\nOljemarck istahti portaille ja kuunteli tuulen tohinaa. Ilma oli\ntodellakin muuttunut aivan suojaiseksi. Räystäät tippuivat -- juuri\nkuin keväällä... ja muutenkin oli ilmassa aivan kevään tuntu.\n\nHän muisteli viime kevättä. Samanlaiset ennemerkit olivat silloinkin\nkuuluneet, vaikka kevät oli tullut tavallista myöhempään. Mutta --\nkun se oli tullut, oli se yllättänyt kuin varas yöllä. Joka paikka\nvettä hulveisillaan... jokien pauhua ja purojen solinaa. Joutsenet\nlensivät pohjoiseen käsin, liikettä ja elämää -- kaikkialla muualla\npaitsi armeijassa. Se oli maannut.\n\nNyt oli taas liikettä ja elämää, mutta se tarkoitti vain\nperääntymistä. Kylästä kaikui merkkitorven soittoa ja rumpujen\npärinää. Pappilan pääportaita juostiin edestakaisin... tultiin ja\nmentiin. Sanansaattajia, adjutantteja... jokohan venäläinen taas\nhyökkäsi?\n\nOli kohtalon ironiaa, että täällä, jossa he olivat ensimmäisen\nvoittonsa saavuttaneet, nyt valmistuttiin perääntymään suin päin.\nSiikajoki n:o 2 oli Siikajoki n:o l:n täydellinen vastakohta...\n\nMutta -- sellaistahan oli ihmiselämä. Eikö hänkin ollut viime keväänä\nkulkenut näillä main toivo ja rakkaus sydämessä? Hanna oli väikkynyt\nhänen sielunsa silmäin edessä kauniina ja kiehtovana. Se kuva oli\ninnoittanut voittoon. Nyt hän istui tässä sydän kuolleena, mieli\näärimmäisen masennuksissa...\n\nTuolla kansliahuoneessa hän oli istunut ja haaveillut... haaveillut\nHannasta ja Suomen tulevaisuudesta. Molemmat kuvat olivat\nlämmittäneet hänen sydäntään. Nuo kuvat olivat sen jälkeen vain\nentisestään kirkastuneet... viimeksimainittu olletikin, mutta nyt se\nei pystynyt lämmittämään häntä.\n\nSyynä siihen oli, ettei hän enää jaksanut uskoa rakkauteen.\n\nHanna oli kyllä kirjoittanut muuttaneensa mieltä. Mutta kirje oli\ntullut liian myöhään. Niinkuin hän nyt istui tässä ilman sapelia,\nupseerin välttämätöntä seuralaista... häväistynä ja tuomittuna...\nniin oli armoton kohtalo riistänyt häneltä harpun... rakkauden\nsoittokoneen: lemmenlaulu oli vaiennut hänen sydämessään. Trubaduuri\noli kadottanut kanteleensa... trubaduuri, joka ennen oli näppäillyt:\nKuningattareni! Sinun värejäsi minä kannan.\n\nLauha tuuli tohahteli hänen ympärillään. Se taivutti puutarhan puita\npäärakennuksen takana, pannen oksat tavan takaa sivuamaan seinää...\nkuin olisi sitä suurella vihdasluudalla lakaistu. Oksat pyyhkivät\nseinää kuin kohtalon suuri käsi. Pois, pois... niin lakaistiin\nkaikki entisyys... ja jäljelle jäi vain kirvelevä muisto...\n\nOljemarck istui pää käden varassa. Hän ei kiinnittänyt huomiota\nympärillä vallitsevaan touhuun ja vilinään. Pimeällä pihalla kuhisi\nväkeä kuin muurahaispesässä. Ovet paukkuivat päärakennuksen puolella.\nSiellä juostiin ja hälistiin.\n\nPimeä suojeli häntä. Kukaan ei huomannut pirtin portailla istuvaa\nyksinäistä upseeria, joka oli avopäin. Hänen ohitseen laukattiin.\nKannukset kilisivät, ja sapelin tupet laahasivat pitkin portaita.\nMutta hänen annettiin olla rauhassa. Joku pysähtyi hetkeksi\ntuijottamaan häntä... kuin tunnustellakseen, että kuka siinä istui.\nAhaa... kotiarestiin tuomittu luutnantti, joka oli saanut määräyksen\nseurata armeijaa ilman miekkaa. Oljemarck vaistosi tämän kaiken,\nmutta ei liikahtanut.\n\n-- Jos yöllä kiskoo joen auki, niin me olemme huutavassa hukassa! --\npauhasi ääni pihalla.\n\n-- Onhan silta...\n\n-- Silta! Et, veliseni, tiedä! Syksyiset jäänlähdöt ovat toista kuin\nkeväällä.\n\n\"Kuinka niin?\" ajatteli Oljemarck. Syksyllähän oli vettä tavallista\nvähemmän -- vaikka tämä syksy tosin teki poikkeuksen. Monta viikkoa\nkestäneet rankkasateet olivat paisuttaneet joet tulvilleen. Vielä\npari päivää sitten vallinnut ankara pakkanen oli lujittanut jään. Jos\njoki loi peitteensä, oli se paljon vaarallisempi kuin keväällä: jää\noli lujaa, sitkeämpää... ja tulva saattaisi murtaa sillan, joka oli\nainoa ylimenopaikka.\n\nHän havahtui siihen, että joku puhutteli häntä. Se oli Hanna Carp.\n\nTyttö seisoi hänen edessään avopäin, tukka tuulessa liehuen.\nPitäen käsiään esiliinan alla hän näytti niin turvattomalta, että\nOljemarckin sydän heltyi.\n\nHän ei erottanut tytön kasvoja, mutta pimeän läpi hänen luokseen\nkantautuva harvinaisen sointuva ääni oli ilmielävästi Hanna Enefeltin\näänen kaltainen. Oljemarck kuvitteli, että se oli Hanna.\n\n-- Herra luutnantti... minun on niin mieleni paha, kun kaikki\nsortavat teitä...\n\nOljemarck ei vastannut. Hän huokasi vain hiljaa. Tuntui\ntyynnyttävältä tuo suloinen, leppoisa ääni. Se oli kuin pehmoisen\nkäden pyyhällys.\n\n-- Enkä minä usko, että te olisitte tehnyt mitään sopimatonta. Minä\nen _voi_ uskoa... en _tahdo_!\n\nPieni jalka polkaisi päättävästi.\n\n-- Äiti ei tahtonut laskea minua ulos, mutta minä karkasin. Minä\n_tahdoin_ lohduttaa teitä.\n\n(\"Oi, Hanna Enefelt! Todellako sinä rakastat minua?\")\n\n-- Minä pyysin äidiltä, että teidät kutsuttaisiin illallispöytään,\nmutta äiti ei uskaltanut kenraali Adlercreutzin vuoksi. Minä en\nvälitä yhtään noista koreista kenraaleista... minä olisin heidän\nkiusallaankin kutsunut teidät...\n\n(\"Oi, Hanna Enefelt! Oletko todellakin muuttunut tuohon suuntaan?\")\n\n-- Minä olen kotiarestissa.\n\n-- Kotiarestissa... niinkuin koulupoika! Pappa olisi voinut sanoa,\nettä \"tässä talossa komennan minä!\" Minä puhuin hänellekin... mutta\nei hänkään uskaltanut.. Kaikki ovat niin hirveän pelkureita.\n\n(\"Oi Hanna... oletko sinäkin huomannut sen?\")\n\n-- Ja tuo sapeli! Äläs tämä nyt asia, jos venäläinen sen sai! Sehän\nsaa kohta koko tämän maan... ja se on paljon suurempi asia.\n\n(\"Oi, Hanna Enefelt... ajatteletko _sinäkin_ niin?\")\n\n-- Herra luutnantti... te annoitte sen hyvässä tarkoituksessa...\nettekö antanutkin?\n\nTyttö oli noussut portaille ja seisoi Oljemarckin edessä. Tämä tunsi\nhänen hiustensa tuoksun.\n\n-- Annoin, Hanna!\n\n-- Te ajattelitte isänmaan etua -- minä en ymmärrä sitä -- mutta te\n_ajattelitte_... ettekö ajatellutkin?\n\n-- Varmasti, Hanna!\n\n-- Sanoinhan minä, sanoinhan minä! -- riemuitsi tyttö. -- Minä sanoin\näidille: \"Oljemarck on ajatellut vain verenvuodatuksen lopettamista.\"\nEn minä ymmärrä sellaisia... mutta jos venäläinen tänä yönä hyökkää,\nniin koko armeija hukkuu.\n\n-- Mihinkäs on joutunut teidän taannoinen rohkeutenne? -- Oljemarck\nviittasi keväällisen taistelun aikana tapahtuneeseen välikohtaukseen.\n\n-- Ei se ollut rohkeutta... se oli vain uteliaisuutta. Minä halusin\nnähdä, vastaako ryssä suomalaista.\n\n(\"Oi, Hanna... _sitäkö_ sinä vain tarkoitit?\")\n\n-- No... vastasiko?\n\nOljemarck lausui sen, kuin olisi elämä ja kuolema riippunut tästä\nkysymyksestä.\n\n-- Ei vastannut... eikä vastaa koskaan! Suomalaista ei vastaa kukaan\n-- ei ruotsalainenkaan!\n\n(\"Oi, Hanna Enefelt! Kiitos sinulle noista sanoista!\")\n\nOljemarck oli painanut kädet kasvoilleen. Hänen päätänsä pyörrytti.\nTunnelma oli niin väkevä, ettei hän jaksanut irtaantua siitä. Hän\nheittäytyi vain sen vietäväksi... kuin virtaan. Tajunta sanoi,\nettei tuo hänen edessään seisova, värjöttelevä tyttö ollut Hanna\nEnefelt, vaan kokonaan toinen. Mutta -- hänen äänensä muistutti\nHanna Enefeltin ääntä niin selvästi, niin ilmielävästi, ettei hän\njaksanut tempautua lumouksesta irti. Sitäpaitsi -- tyttö muistutti\nulkomuodoltaankin tuota rakastettua olentoa... tukka, silmät,\nkulmakarvat... leuan pyöreys ja suupielten värähtely. Sitäpaitsi\nhänen nimensä oli Hanna, syntynyt samassa kuussa ja samana päivänä\nkuin Hanna Enefelt -- vain muuatta vuotta myöhemmin. Hän huudahti:\n\n-- Hanna!\n\nJa katso... tyttö painui hänen syliinsä kuin vapiseva, suojaa etsivä\nolento. Hän nojasi päätään Oljemarckin rintaa vasten ja nyyhkytti:\n\n-- Rakastatteko te todellakin minua, herra luutnantti?\n\nTuo monikkomuoto häiritsi jonkin verran Oljemarckia, mutta hän ei\najatellut sitä sen enempää, vaan vastasi:\n\n-- Rakastan, Hanna!\n\nHän suuteli tyttöä suulle, suuteli pitkään ja tulisesti. Heidän\nkyyneleensä sulautuivat yhteen. Tänä hetkenä ymmärrettiin taivaassa,\nettä tässä pirtin portailla, hirveästä erehdyksestä huolimatta,\nkuitenkin tapahtui vain maailman luonnollisin asia: kaksi rakastavaa\nsydäntä yhtyi... seuraavassa hetkessä huomatakseen, etteivät olleet\nmäärätyt toisilleen. Nuori mies huomasi sen tänä samana iltana, tyttö\nvasta myöhemmin. Mutta nyt... heidän painautuessaan toisiaan vasten\nenkelisiivet suojelivat heitä.\n\nMutta -- vain lyhyen tuokion. Koska taivas on järjestyksen maailma,\npiti tämäkin asia saattaa mahdollisimman pian järjestykseen.\nPortaille ilmestyi ruustinna Carp ja hän huusi:\n\n-- Hanna!\n\nTyttö irtaantui Oljemarckia syleilystä ja kiiruhti sanaa puhumatta\nääntä kohti.\n\n-- Täällä minä olen, äiti.\n\nÄäni kuulosti viattomalta.\n\n-- Missä sinä juoksentelet, tottelematon tyttö? Sinä teet aina\npäinvastoin kuin sinulle sanotaan!\n\nJa ovi paukahti kiinni.\n\nTuuli oli vain yltynyt. Puutarhan puiden oksat pyyhkivät\npäärakennuksen seiniä yhä tiheämmin. Joelta kuului pauketta ja\nkohinaa. Ilmassa tohisi jotakin ihmeellisen vapauttavaa, mutta\nsamalla kuin jotakin liitoksistaan irtaantuvaa... kuin olisi\ntaivaan vahvuus yht'äkkiä hajonnut, ja sen sisäpuolella majailleet\nennen tuntemattomat tuulet yhtyneet näihin... täällä maan päällä\npuhaltaviin. Tämä erilaisten ilmakerrosten yhtymä (niin Oljemarckista\ntuntui) vaikutti yhtäältä kohottavasti, toisaalta masentavasti\nja tuskaa tuottavasti, niinkuin olisi ilman pyörteeseen joutunut\nlastun palanen hetkeksi kohonnut korkeuteen... seuraavassa hetkessä\ntuijatakseen maahan, missä tuuli sitä ajeli vinhaa vauhtia.\n\n\"Syksyiset jäänlähdöt ovat toista kuin keväällä\", muisti hän äsken\njonkun lausuneen. Se oli totta. Yhtäältä sykähti sydämessä palamaan\njo sammuneeksi luultu lemmenliekki. Sikäli tämä jäänlähtö muistutti\nkevättä. Mutta -- toisaalta sydän kauhistuen huomasi, että se hento\nolento, joka äsken oli riemusta vavahdellut, tulisi surkeasti\npettymään. Niin, niin -- syksy ei ollut kevättä kaikille, vaikka se\nhetkisen saattoi siltä tuntuakin.\n\n\"Mitä minä olen tehnyt?\" vaikeroi Oljemarck hiljaa itsekseen. \"Minä\nolen pettänyt viattoman, rakastavan sydämen...\"\n\nMutta -- joelta kuuluva kumahtelu ja kohina panivat mitä\nvoimakkaimman vastalauseen tuollaista ajatusta vastaan. Jäänlähtö\n-- se _voi_ tapahtua syksylläkin... minkäs sille mahtaa! Syksy\non riehaantunut näyttelemään kevään osaa. Kummakos, jos silloin\njotakin särkyykin... niinkuin silta, joka yhdistää joen rannat\ntoisiinsa! _Silloin_ ei ole kysymys ainoastaan yhdestä viattomasta\npapintyttärestä ja hänen sydänsurustaan, vaan _kokonaisesta_\narmeijasta, jota uhkaa auttamaton tuho! Rrr-roiskis! Siellä sortuvat\nsillan arkut. Virta vie ne muassaan. Vihollisen puoleiselle rannalle\njäänyt sotajoukko päästää tuskan parkaisun: \"Silta sortui, silta\nsortui!\"\n\nOljemarck kuuntelee tuota joen rannoilta kaikuvaa huutoa ja melua.\nJa hänestä tuntuu hyvältä, että hän tuohon yhteiseen hätään saattaa\nupottaa omat yksityiset surunsa.\n\n-- Jos vihollinen nyt hyökkää, tapahtuu korvaamaton onnettomuus! --\nkuuli hän jonkun pihalla huutavan. Hänen ohitsensa juostiin portaita\nalas. Pappilan kuistin ovi rämähteli, kun sanantuojat lensivät ulos\nja sisään.\n\n\"Kunpa ei hyökkäisi\", ajatteli Oljemarck, ja nyt sekaantui tuohon\nhuoleen yhtä paljon hätää armeijan kuin Hanna Carpinkin vuoksi.\n\nMutta -- samassa hän havahtui. Pihalle oli karahuttanut yksinäinen\nratsastaja.\n\n-- No... mitä uutta? Eikö hyväksymistä kuulu?\n\n-- Ei kuulu... mutta ei kuulu vihollistakaan. \"Jumalan kiitos!\"\nsopotti Oljemarck itsekseen. Mutta -- nyt hän ei ajatellut sitä\nomituista tilannetta, ettei vihollinen hyökännyt, vaikka aselepo\noli mennyt umpeen, vaan itsensä ja Hanna Carpin välillä sattunutta\nkohtausta.\n\n\"Ehkäpä tästä sittenkin jotenkuten selviydytään\", ajatteli hän,\nnousten portailta ja horjuen sisään. Häntä puistatti vilu.\n\nMutta -- Siikajoki laski jäänsä sinä yönä -- harvinaista, mutta\nkuitenkin totta.\n\n\n\n\nXV\n\n\nSeuraavana aamuna näyttäytyi sekasorto vielä suuremmaksi.\n\nOljemarck oli nukkunut levottomasti ja heräsi hirveään ryskeeseen\nja paukkeeseen. Hänen tottunut korvansa erotti heti, ettei se\nollut kanuunanpauketta. Se kuului joelta, joka nyt melkein äyräitä\nmyöten tulvillaan pauhasi pappilan ohitse, pauhullaan voittaen joen\nrannoille sulloutuneiden joukko-osastojen melun.\n\nHän pukeutui nopeasti ja kiiruhti ulos, ajattelematta, että siten\nrikkoi määräyksiä. Mutta -- kukaan ei nyt joutanut kiinnittämään\nhuomiota häneen.\n\nNäky oli mahtava. Joki oli tavattomasti paisunut. Yöllä kuuluneet\nrysähdykset olivat vain olleet alkusoittoa tälle suurenmoiselle\njäänlähdölle. Korkeiden rantojen välissä vieri musta virta vinhaa\nvauhtia, kuljettaen pinnallaan puita... juurineen irti kiskoutuneita\npetäjiä, kallionlohkareita ja valtaisia jäänjärkäleitä. Vuoron perään\nne vyöryivät väkevässä virrassa, muodostaen seuraavassa tuokiossa\nsuuren kosken.\n\nSe oli kuin ohi kohiseva, mukaansa tempaava näytelmä, jota joki\nesitti. Hetkeksi pysähtyi rantakallioista irtaantunut kivenjärkäle\nkeskelle jokea, jakaen virran ja sen laineet uusille urille. Siinä\nmissä äsken oli kiiruhtanut merta kohti verraten tyven kymi, kävi nyt\nvoimakas laineiden leikki. Irtaantuneet paadet olivat pysähtyneet\nnäyttämään eri joukko-osastoille, miltä koski näytti, kun vesi,\nkallio ja paisuva virranvoima sen yhteistuumin rakensivat. Se oli\nmieliinpainuva näky. Tuokion yhdessä kohti pauhattuaan irtaantui\npaasi joen pohjasta ja vieri alemmas... siellä sopivassa paikassa\nuudistaakseen äskeisen näytelmän. Kohina ja pauhu oli valtava. Siinä\nsaivat pohjalaiset, porilaiset, turkulaiset ja hämäläiset kuin\nhavainnollistettuna nähdä oman, pitkän perääntymisretkensä. Noin\nolivat hekin tuon tuostakin asettuneet vastakynteen, mutta vihollinen\noli painanut heidät yhä pohjoisemmas. Ja täällä he nyt seisoivat...\ntämän äityneen virran takana, odottaen ylipääsyä tai vihollisen\nrynnäkköä.\n\nOsa armeijaa oli jo yöllä mennyt oli, mutta suurin osa oli vielä\ntoisella rannalla. Jos venäläiset nyt olisivat hyökänneet, niin\nlänsirannalle jäänyt isompi osa armeijaa olisi ollut surman oma.\nTämän ymmärsi jokainen, ja sen vuoksi -- kuta epätoivoisemmalta\nylipääsy näytti -- kasvoi hälinä ja levottomuus noissa rannalle\nahtautuneissa pataljoonissa.\n\n-- Eivät saa siltaa! -- huudettiin. -- Katsokaa... siellä vie virta\npuunrunkoja!\n\nYöllä särkyneen sillan kohdalla hääri sotamiehiä, koettaen saada\nsitä korjatuksi. Pari rannanpuoleista arkkua seisoi osittain eheinä,\nmutta keskikohdalta oli väkevä tulva ja suuret jäälohkareet kaataneet\narkun. Siihen koettivat nyt sotamiehet kasata kallionkappaleita ja\npölkkyjä, saadakseen kaadetuille petäjille tukikohtaa. Työ näytti\nepätoivoiselta ja vaati melkein yliluonnollisia ponnistuksia.\n\n-- Miehet siitä menee... mutta miten käy kanuunain? -- huudettiin\nrannalta.\n\nNiin -- siinäpä olikin kysymys. Näytti mahdottomalta kuljettaa\nraskaita tykkejä tuota joka liitoksessaan nytkyvää, puoleksi\nsortunutta siltaa myöten.\n\n-- Tässä oli nyt loppu! -- kuului Oljemarck jonkun lähellään lausuvan.\n\nNiin... tässä oli nyt loppu... Siikajoen murhenäytelmä. Sen ensi\nosa loisti kirkkaana kuin nouseva päivä. Mutta -- tämä loppuosa...\ntämä oli kokonainen katastrofi.\n\n-- Eivät saa siltaa... eivät...\n\nSamassa kääntyi joukkojen huomio paikalle ratsastavaan adjutanttiin.\nNiitä oli karkuuttanut läpi yön, ja jokaisen ilmestyminen teki\nsamanlaisen vaikutuksen, kuin olisi kuoleman enkeli lentänyt\npaikalle. Tämän hevonen valui vaahtoa yltä päältä. Se vapisi ja\nhorjahteli, ollen joka hetki suistumaisillaan maahan.\n\n-- Mitä? Tulevatko?\n\nSekava äänten sorina täytti jokiahteen. \"Ryssät tulevat!\" huudettiin.\nSotamiehet kääntyivät päin, kiväärinlukot kitisivät, komentosanat\nkajahtelivat. Miehet juoksivat edestakaisin hätäisinä, huohottaen.\nJoki jymisi kuin pauhullaan säestäen tätä yleistä sekasortoa.\n\n-- Kääntäkää tykit... kääntäkää!\n\nMutta -- kukaan ei kuunnellut. Suomen armeijan rippeet olivat\ntäydellisessä hajaannuksen tilassa.\n\n-- Pelastakoon itsensä kuka voi!\n\nMutta -- se olikin vain turha hälytys. Adjutantti oli tuonut sanan,\nettä aseleposopimus oli hyväksytty. Melu vaikeni hetkiseksi. Kuului\nvain kirveiden ja kankien iskut joelta, kun sillan korjaajat\ntyöskentelivät. Mutta sitten alkoi hälinä uudelleen.\n\n-- Valehtelevat... haluavat survotuttaa meidät tähän jokirantaan!\n\n-- Missä on Adlercreutz? Hakekaa herrat tänne!\n\n-- Herrat ovat toisella rannalla!\n\nMutta -- eivät olleet. Sieltä ratsasti Adlercreutz ukrainalaisellaan.\nHän oli valvoneen ja ylen rasittuneen näköinen. Hän rauhoitti joukot\nparilla sanalla.\n\n-- Aselepo on hyväksytty... me menemme rauhallisesti yli!\n\nMieliala vaihtui heti. Samat miehet, jotka äsken olivat pahimmin\nherroja haukkuneet, huusivat nyt kilpaa:\n\n-- Eläköön Adlercreutz! Eläköön kenraali!\n\nOljemarck oli koko ajan katsellut tätä sekasortoista näytelmää mitä\nristiiriitaisimpien ja tuskallisinten tunteiden vallassa. Mutta nämä\nristiriidat eivät lainkaan johtuneet tästä hänen ympärillään ja\nedessään riehuvasta kamppailusta. Se oli hänelle aivan ulkokohtaista,\nhän tarkasteli sitä kuin mies, jolla ei ollut sen kanssa mitään\ntekemistä... jolle ei kuulunut, hävisikö tuo ryysyläisjoukko tuossa\nhänen edessään vai ei. Hän oli vain ajatellut illalla tapahtunutta\nkohtausta.\n\nHänen omaatuntoaan raateli tuska. Oravaisissa sattunut\nkunnianloukkauskin kalpeni tämän viiltävän kivun rinnalla. Hän oli\nhurmioitumisen hetkenä pettänyt viattoman, rakastavan olennon.\n\nSamoinkuin ennenkin hän oli lopullisen suhtautumisensa tähän\nasiaan pannut riippumaan tapausten kehityksestä. \"Jos vihollinen\nhyökkää, syöksyn sakeimpaan parveen ja etsin kuolemaa. Tempaan\nmiekan joltakulta.\" Ehkäpä hän nyt kuolemalle kelpaisi. Hän oli\nmuistanut, kuinka hän huhtikuun 18. p:n taistelussa oli etsinyt\nsurmaa, mutta ei ollut löytänyt. \"Ehkäpä se nyt minut huolii... kun\ntaivaanranta rupesi kirkastumaan.\" Silloin hän oli elänyt syvintä\nmasennuskauttaan, ja kuolema oli vain kiertänyt häntä.\n\nSeuraava ajatus, johon hänen nääntyvä sielunsa oli tarrautunut,\noli tämä: \"Jos kaadun... kaadun hänen kotinsa kynnyksellä. Hän\nei koskaan saa tietää, että petin hänet.\" Ja hänestä oli tuntunut\ntyynnyttävältä ajatella, kuinka Hanna etsisi hänet kaatuneiden\njoukosta ja suutelisi hänen kylmennyttä otsaansa ja hautaisi...\n\nMutta -- entäpä jos hän ei kaatuisikaan? Silloin hän -- ensimmäisessä\nsopivassa tilaisuudessa ilmaantuisi tytön vanhempien eteen pyytämään\ntämän kättä. Eikö hän ollut Hanna Enefeltistä vapaa?\n\nMutta -- tätäpä hän ei ollut saattanut myöntää. Jos hän menisi\nnaimisiin Hanna Carpin kanssa, hän itse asiassa menisi naimisiin\nHanna Enefeltin kanssa. T.s. hän kuvittelisi hänet Hanna Enefeltiksi.\nSe olisi samalla jonkinlainen lohdutus ja jatkuva, koko elämän\nkestävä tuska.\n\nMutta -- kun sana oli tullut, etteivät venäläiset hyökänneetkään, hän\noli kuin herännyt. Oli tapahtunut se, mitä sopi pitää uskomattomana:\nryssä ei ollut käyttänytkään tilaisuutta hyväkseen, vaikka hänellä\nolisi ollut siihen täysi oikeus. Mitenkäs nyt? Hän oli vielä\nkolmanneksi ajatellut tällaisen yhdistelmän: \"Jos vihollinen ei\nhyökkää, merkitsee se, että minä selviydyn jollakin tavoin.\" Sama\najatus kuin yölläkin. Ja nyt oli se ihme tapahtunut! Mutta -- kuinka\nse kävisi päinsä?\n\nHän ei saanut tilaisuutta tämän ajatuksen kehittämiseen, sillä häntä\ntungettiin paikasta toiseen. Tykkipatteri kolisi hänen ohitseen,\nmatkalla sillalle, joka nyt oli saatu kuntoon. Miehet hakkasivat\nhevosia, huudellen ja luikaten. Kukko-Kalle istui tykkihevosen\nselässä ja teki hänelle kunniaa.\n\n\"Kukko-Kalle... hän on onnellinen mies\", ajatteli Oljemarck, ja\nhänen silmiinsä kohosivat kyyneleet. Hän ei huomannut vastata Kallen\ntervehdykseen.\n\n-- Alta pois... p--le! Tässä kaikki sapelittomat ja puolisiviilit\npyörivät jaloissa!\n\nTykkivääpeli heitti Oljemarckiin murhaavan katseen. Hän ei tuntenut\ntätä.\n\n\"Tämä on minulle vain omiaan... minulle, Juudas Iskariotille...\",\najatteli Oljemarck nöyränä ja väistyi syrjään.\n\nHalttu siinä huuteli iloissaan. Huomattuaan Oljemarckin hän tervehti\nja jatkoi:\n\n-- Matkaan, herra luutnantti... viell' ei ole maan kuolema!\n\"Saankohan tuota omistaa itselleni?\" ajatteli Oljemarck, mutta ei\ntehnyt merkkiäkään, että olisi seurannut kehoitusta.\n\nKomppaniat ja pataljoonat yksi toisensa jälkeen marssivat ohi.\nRepaleiset liput huojuivat aamutuulessa. \"Tuollaisiksi ne ovat\nmuuttuneet\", ajatteli Oljemarck, tehden niille kunniaa. \"Mutta niitä\nei tahraakaan mikään häpeä...\"\n\n-- Oljemarck, tännekö aiot jäädä?\n\nHiivari siinä marssi komppaniansa rinnalla ja viittasi hänelle.\n\n-- Tule mukaan, tule mukaan, hyvä veli!\n\n\"Noilla kaikilla on puhdas omatunto...\" ajatteli Oljemarck. \"Siksi\nne ovat niin iloisia. Minä yksin en saata olla... vaikka minua\nodottaakin onni...\"\n\nToisella rannalla oli soittokunta ruvennut puhaltamaan marssia.\nSe oli Oljemarckin rykmentin marssi, uljasryhtinen ja sytyttävä.\n\"Napoleonin marssi Egyptissä\" oli sen nimi, mutta täällä se ei\nkaikunut pyramideille, vaan alastomille joen rannoille, joiden\nvälissä pauhasi tulviva joki.\n\n\"Saankohan minä seurata noita?\" ajatteli Oljemarck katsellen, kuinka\nviimeiset rivit nousivat vastakkaiselle rannalle. Hänestä tuntui,\nettä nuo ylipäässeet joukot kulkivat jollakin tavoin kunniaa kohti,\nhän vain yksin kantoi häpeää ja soimaavaa omaatuntoa.\n\n-- Hei, silta puretaan! -- huudettiin toiselta rannalta. Siellä\nseisoi ryhmä sotamiehiä keksit ja kirveet käsissä.\n\nOljemarck lähti hoippuen astumaan yli. Vesi kihisi mustana sillan\nalitse. Silloin tällöin purjehti vielä yksinäinen jäänkappale sen\narkkuja kohti. \"Tuo iskee tämän kumoon\", ajatteli Oljemarck, \"ja\nminä seuraan mukana...\" Mutta jäänlohkare tärisytti vain siltaa eikä\nkaatanut sitä.\n\nHän pääsi yli. Sotamiehet rupesivat hajoittamaan siltaa. Kaiken\nvarmuuden vuoksi oli paras tehdä niin, sillä ryssään ei ollut\nluottamista. Oljemarck tempaisi keksin sotamieheltä.\n\n-- Anna minä työnnän tuon irti.\n\nHän iski keksin viimeisen tukin niskaan ja työnsi sen virtaan.\nSilta oli poikki. Oljemarck kääntyi lähteäkseen. Samassa hän kuuli\nsotamiehen takana sanovan:\n\n-- Kukahan tuolla huiskuttaa liinaa? Tyttö... nuori tyttö.\n\n-- Hyvästi, hyvästi!\n\n\"Hyvästelevät minun puolestani\", ajatteli Oljemarck, ja sanomaton\nhäpeä painoi häntä. Hän tiesi, kuka se oli.\n\nOo, oi... elämä oli julmaa! Kun hän tuolle jääneelle rannalle oli\nlaskenut yhden taakan, sai hän tällä toisella ottaa uuden.\n\nOljemarck laahusti armeijan perässä allapäin, ilman sapelia. Kukaan\nei välittänyt hänestä rahtuakaan.\n\n\n\n\nXVI\n\n\nOlkijoen sopimus pelasti Suomen armeijan rippeet varmasta\nperikadosta. Siitä oli Magnus Björnstjernakin vakuutettu. Hän oli\nnyt matkalla Rantsilaan ja hänellä oli kiire. Hän oli lähtenyt yöllä\nRaahesta, missä oli neuvotellut kreivi Buxhövdenin ja kenraali\nKamenskin kanssa edellisenä päivänä tehtyyn sopimukseen tarvittavista\nlisäyksistä. Viime tingassa se oli saatu syntymään, Jumalan kiitos.\n\nOlkijoen kylässä, noin penikulma Raahesta koilliseen he olivat\nkohdanneet toisensa, kreivi Potemkin ja hän, molemmat valtuutetut.\nPitkän tinkimisen jälkeen siinä oli lopulta sovittu seuraavista\npykälistä:\n\n1:ksi, että ruotsalainen sotaväki poistuu Suomesta ja perääntyy\nKemijoen taakse;\n\n2:ksi, että Oulu luovutetaan 10 päivän kuluessa siten, että\nruotsalaiset joukot lähtevät sieltä viimeistään 29. p:nä marraskuuta,\nja venäläiset miehittävät kaupungin 30. päivä, ja sitten jätetään muu\nosa Suomen aluetta sovitun marssisuunnitelman mukaan, jota voidaan\npidentää epäsuotuisten sääsuhteiden sattuessa;\n\n3:ksi, että sairaat, varastot ja muu, mitä ruotsalainen sotaväki ei\nkulkuneuvojen puutteessa voi viedä pois, julistetaan sotasaaliiksi;\n\n4:ksi, että ruotsalainen sotaväki sitoutuu olemaan hävittämättä tai\nasukkaille jakelematta tai myymättä tarveaineita, joita ei voida\nkuljettaa pois;\n\n5:ksi, ettei se myöskään saa Oulusta eikä niistä maanääristä,\njotka luovutetaan, ottaa mukaansa siviilivirkamiehiä eikä mitään\ntarveaineita, jotka kuuluvat maahan;\n\n6:ksi, että ruotsalainen sotaväki lähettää takaisin, kunkin oman\ntoivomuksen mukaan, ne maanmiehet, papit, muut virkamiehet ynnä\nasukkaat, jotka ovat jättäneet jo luovutetun osan maata, ja nämä\nsaavat silloin tuoda takaisin hevosensa ja muun irtaimistonsa.\n\nTämän sopimuksen olivat allekirjoittaneet Adlercreutz ja kreivi\nKamenski, ja Björnstjerna oli päivällä jättänyt toisen ratifioiduista\nkappaleista Kamenskille Raahessa.\n\nMutta ylipäällikkö, kenraali Klercker, oli tehnyt sopimukseen pari\nlisäystä, jotka koskivat aselevon pituutta ja venäläisten sitoumusta,\netteivät nämä aselevon kestäessä kulkisi Kemijoen yli.\n\nNäistä hänen oli pitänyt neuvotella, ja se oli vienyt aikaa.\nBuxhövden ei ollut suostunut merkityttämään niitä sopimuskirjaan,\nvaan oli antanut suullisen lupauksen, että niitä noudatettaisiin.\nSen jälkeen Björnstjerna oli hypännyt vaunuihin ja lähtenyt ajamaan\nRantsilaa kohti.\n\nSeikka oli sellainen, että Sandelsia, joka 18. p:nä oli saapunut\nviimeksimainittuun paikkaan, uhkasi Tutshkov ylivoimaisesti. Yksi\nhenkikaartilainen oli jo lähetetty viemään tietoa sopimuksesta, mutta\ntämä ei ollut saapunut perille. Nyt oli hänen riennettävä sinne\npelastamaan Sandelsia varmasta tuhosta.\n\nVaunut heilahtelivat pahasti kuoppaisella tiellä, joka oli aivan\nveden vallassa. Pari päivää sitten sattunut suojailma oli nostanut\njoka joen ja puron tulvilleen, ja lumi suli kuten keväällä. Hevosten\njalat polskivat lammikoissa, ja kylmä vesi pärskyi kuskin istuimelle.\n\nHänen matkatoverinaan oli venäläinen esikuntaupseeri, nuori ylimys.\nSe oli vanha tuttavamme ruhtinas Donatjev.\n\nBjörnstjernan ajatuksia askarrutti henkikaartilaisen kohtalo.\nMihin oli mies joutunut? Ovatko ryssät aikoneet hänet pidättämällä\nvalmistaa Tutshkoville tilaisuuden kostaa Sandelsille Koljonvirran\ntappion? Aa... ei tietty sopimuksesta... syntyi taistelu...\nvenäläinen voitti, Ruotshi hakattiin maahan... aa ei tietty...\n\nHän oli hermostunut. P--u tiesi nämä ryssät! Kavalia olivat. Vaikka\ntuo venäläinen ylimys -- sikäli kuin pimeässä saattoi hänen kasvojaan\nerottaa -- istui näköjään rauhallisena kuin itse viattomuus.\n\n-- Mihinkähän se meidän sananviejämme joutui? -- murahti Björnstjerna\nlopuksi.\n\nDonatjev oli herännyt. Hän oli muistellut Hanna Enefeltiä ja nolosti\npäättynyttä rakkauttaan. Hän huokasi.\n\n-- Ah... sananviejä? Mitä sananviejää herra kapteeni tarkoittaa?\n\nNiinkuin ei venäläinen olisi tiennyt! Olihan siitä ollut puhetta jo\nRaahessa. Ei Kamenskikaan ollut tiennyt. Kavalia, kavalia olivat nämä\nryssät...\n\nHän kertoi lyhyesti sananviejän kohtalon.\n\n-- Ah... sota-aikana mies hukkuu noin vain, -- vastasi Donatjev ja\nhuokasi uudelleen.\n\nMutta -- hänellä oli ollut kreivi Kamenskin kirje, joka olisi ollut\ntoimitettava kenraali Tutshkoville?\n\nRuhtinas kohautti olkapäätään. Mahdotonta sanoa mitään.\n\nBjörnstjernaa kiukutti. Olisi se kaunista, jos he ehtisivät perille\nvasta taistelun jälkeen. Sandelsin osasto murskana, ja hänellä\npovitaskussa Kamenskin kirje, joka sisälsi tiedon sopimuksesta.\nKirottua!\n\n-- Luuleeko teidän ruhtinaallinen korkeutenne, että kenraali Tutshkov\non ehtinyt käydä rynnäkköön?\n\nMahdotonta sanoa. Oli hyvinkin saattanut ehtiä... ah,... vaikea\ntietää.\n\nHäntä hermostutti tuo venäläisen \"ah!\" Niinhän se huokaili kuin\nrakastunut neitonen! Kun Donatjev jonkin hetken kuluttua ehdotti,\nettä pysähdyttäisiin hiukan huokaisemaan, kiivastui Björnstjerna\nlopullisesti ja huudahti:\n\n-- _Sacré nom!_ Vaikka menisivät suolet kymmenesti solmulle, niin ei\npysähdytä! Eteenpäin vain!\n\nDonatjev tyytyi kohtaloonsa ja painautui huoaten kuomun nurkkaan.\n\n-- Ah... sota on surkeaa!\n\nNiin oli, mutta... vielä surkeampi oli tuo \"ah!\"\n\n-- Aja! -- karjaisi hän sotamieskuskille, ja tämä löi hevosia\nselkään. Hänen vieressään istui venäläinen jääkäri, jonka kanssa he\nvuoron perään hoitivat ohjaksia. Hevoset rupesivat ravaamaan. Niin\nne pärskivät kuin keväthölseellä, vaikka nyt oli syksy, myöhäinen\nsyksy...\n\n       *       *       *       *       *\n\nAamulla Björnstjerna yht'äkkiä heräsi. Hänkin oli nukahtanut kuomun\nnurkkaan. Viime päivien ponnistukset olivat ylenmäärin rasittaneet\nhäntä.\n\n-- Ammutaan! -- huudahti hän ja pisti päänsä kuomusta ulos paremmin\nkuullakseen. Hevoset porskuttelivat vedessä. Siellä täällä pilkotti\nlunta tien varrella. Hänen mieleensä tuli yht'äkkiä pumpuli ja\nhaavasiteet.\n\n-- Ammutaan! -- huudahti Donatjevkin, mutta venäjäksi, jolloin kuski\npysäytti hevoset. Ohjaksissa oli nyt venäläinen.\n\n-- Niin... siellä ammutaan, teidän ruhtinaallinen korkeutenne... --\nvastasi tämä, katsellen neuvotonna ympärilleen.\n\n-- Misse ollan? -- kysyi Björnstjerna. Hän tarkasteli märkää metsää\ntien molemmin puolin.\n\n-- Viimeisen kievarin nimi oli Kärsämä, herra kapteeni, -- vastasi\nsuomalainen sotamies. -- Meidän pitäisi olla lähellä Rantsilaa.\n\n-- Lyö hevonen selkkä! -- huudahti Björnstjerna, jolle nyt selvisi\ntilanne. -- Me tulla viime hetki.\n\nSuomalainen sieppasi ohjakset ja lähti ajamaan. Uupuneet\nhevoset kompastelivat. Ammunta taajeni. Kuului kokonaisia\nkiväärinlaukaussarjoja. Metsässä, tien oikealla puolen huudettiin.\nKymmenkunta sotamiestä syöksyi tielle. Björnstjerna erotti\nunivormuista, että ne olivat suomalaisia. Hetken kuluttua niitä\nkohdattiin vielä enemmän. Tien molemmin puolin oli levittäytynyt\njääkäriketju, jota upseeri komensi. Hän juoksi tielle huomattuaan\najopelit.\n\n-- Mitä väkeä tämä on? Mitkä nämä ajopelit...? Hei, seis!\n\nVaunut pysähtyivät. Samassa upseeri huomasi Björnstjernan, joka\nkurottautui ulos kuomusta. Upseeri löi asennon.\n\n-- Luutnantti von Nandelstadh Savon jääkäreistä, -- ilmoitti hän\nasennossa seisten.\n\nBjörnstjerna tiedusteli, missä Sandels oli. Saatuaan sen tietää hän\nkäski ajaa. Hetken kuluttua he tapasivat Sandelsin pappilan pihalla.\nLaukaukset kuuluivat edestäpäin. Lähetettiin sananviejä Tutshkovin\nluo ilmoituksella, että aselepo oli solmittu. Puolen tunnin kuluttua\nsaapui venäläisen kenraalin adjutantti ja vei herrat päällikkönsä\nluo. Sandels pyysi Tutshkovia esikuntineen aamiaiselle pappilaan.\n\n       *       *       *       *       *\n\nKenraali Tutshkov oli tyytymätön. Viime tingassa olivat lähetit\nsaapuneet keskeyttämään hänen yrityksensä. Hän olisi kiertänyt\nsuomalaisen kuin apajaan. Niin hyvän otteen hän oli saanut.\n\nHän kiroili itsekseen huonoa menestystä. Ruotsalaisten päälliköllä\noli onni: silloin kuin tämä ei niittänyt laakereita taisteluista,\ntuli sattuma hänelle avuksi, niinkuin tässäkin tapauksessa. Hän\nlausui sen julki happamesti hymyillen.\n\nSandels oli kohtelias isäntä. Hän oli kyllä pannut merkille\nvenäläisen kenraalin pisteliään äänensävyn, mutta ei ollut sitä\nhuomaavinaan. Nauraen iloisesti hän vastasi:\n\n-- Maljanne, herra kenraali! Te sanotte minua onnelliseksi.\nOnnellinen olin kesäkuussa, kun minulla oli hyvät asemat. Te\nmuistatte?\n\nTutshkov tarttui vastahakoisesti lasiinsa hänen toveriensa seuratessa\nesimerkkiä. Ruotsalainen esiintyi kuin voittaja.\n\n-- Te unohdatte, ettette olisi voinut niitä säilyttää tähän asti,\nvaikk'ei Lohtajan sopimustakaan olisi tullut väliin, -- huomautti\nTutshkov.\n\n-- Kuinka niin?\n\nDonatjev piti silmällä Sandelsia. Ensi kertaa hän istui tämän kanssa\nsamassa seurassa. Ruotsalainen kenraali oli vartaloltaan pitkä, yli\nkolme kyynärää, ryhti sotilaallinen, tukka pystyyn kammattu, otsa\nkorkea ja avoin, nenä roomalainen. Ylpeänä kuin keisari hän kohotti\npäätään. Hänen harmaat silmänsä iskivät salamoita, mutta suu hymyili.\n\n-- Me olisimme teidät niistä karkoittaneet.\n\n-- Karkoittaneet? Te ette olisi karkoittaneet minua täältäkään, sillä\nolin päättänyt syödä aamiaiseni rauhassa.\n\nOhoh! Olipa siinä mahtava mies! Kourallinen joukkoja ja puhui kuin\nNapoleon!\n\nKeskustelu kiihtyi. Venäläisiä harmitti taistelun keskeytys. He\nolivat jo valmistautuneet murskaamaan Sandelsin. Liian monta kertaa\ntämä olikin jo päässyt heidän käsistään. Humaltunut venäläinen\nkapteeni paukautti lasinsa pöytään.\n\n-- Lihaa me olisimme teistä tehneet... lihaa! -- huudahti hän.\n\n-- Missä myllyssä?\n\nSe oli luutnantti von Becker, joka Virran sillalla oli\nkunnostautunut. Hän katseli kapteenia uhmaavasti.\n\n-- Kanuunamyllyssä! Tiedättekö, montako meillä on?\n\nPyh! Yksi ainoa suomalainen tykinluoti oli Koljonvirralla katkaissut\nvenäläisen ruhtinaan kuin kaislan. Ja sen kanuunan oli hän,\nBecker, suunnannut. Sandels oli sattunut lähelle ja huomauttanut:\n\"Luulenpa, että luutnantti tähtää Miekkatähdistöä.\" -- Niin -- hän\noli laukaissut ennenmainitulla seurauksella: Dolgoruki oli mennyt\nkeskeltä poikki, mutta Miekkatähdistön ritarimerkki oli jäänyt\nsaamatta.\n\nMieliala näytti vain kiihtyvän. Pöydän yli singottiin purevia,\npisteliäitä sanoja. Se oli henkistä miekkailua, jota olisi ollut\nsoma seurata, jollei siihen olisi sekaantunut ilmikatkeruutta.\nAinoastaan Sandels näytti olevan sen ulko- ja yläpuolella. Hän söi\nreippaasti ja keskusteli Björnstjernan kanssa, joka toisella korvalla\nhermostuneesti seurasi Beckerin ja venäläisen kapteenin kiistaa.\nYht'äkkiä paukautti kenraali Tutshkov lasinsa pöytään ja huusi:\n\n-- Vai haukuttaviksi meidät tänne kutsuttiinkin!\n\nHän oli kavahtanut pystyyn, ja hänen toverinsa olivat seuranneet\nesimerkkiä. Kiukusta punaisena, mutta koettaen saada äänensä\nkohteliaaksi hän jatkoi:\n\n-- Me kiitämme herroja ja poistumme...!\n\nMutta -- nyt seisoi Sandels jälleen pystyssä, lasi kädessä. Hän oli\nkomea nähdä. Hymyillen ylhäisesti hän kääntyi Tutshkovin puoleen.\n\n-- Venäläisenä aatelismiehenä herra kenraali ei voi loukata\nruotsalaisia tapoja lähtemällä pois tervetuliaismaljan jälkeen, --\nlausui hän. -- Jotta osoittaisin vielä kerran (suu kiinni, Becker!)...\nettä olen vilpittömässä mielessä kutsunut herrat tänne, kohotan\nmaljani uudelleen ja lausun: Tervetuloa, herra kenraali, tervetuloa,\nhyvät herrat! Antakaamme viinin virrata! Se ei kuitenkaan ole niin\nkallisarvoista kuin urhoollinen venäläinen ja ruotsalainen veri. Sitä\nsäästäkäämme!\n\n-- Hyvä, bravo!\n\nJa Sandels meni mieskohtaisesti kilistämään Tutshkovin kanssa.\nTämä ei voinut vastustaa ruotsalaisen päällikön erinomaista\nkohteliaisuutta, vaan istuutui -- tosin vastenmielisesti -- ja\nviittasi seuruettaan tekemään samoin.\n\nAteria jatkui nyt kaikessa rauhassa. Sandels oli kieltänyt\nseuralaisiaan ärsyttämästä venäläisiä.\n\n-- S-keli! Teidän täytyy myöntää, että meillä suunnataan hyvin.\n\n-- Kyllä, kyllä, pajatti ryssä, jota nauratti, kun toinen puoli lasin\nsisällöstä läikähti ruotsalaisen kaulalle.\n\nPuhuttiin muista asioista, kerrottiin juttuja ja naurettiin. Aterian\nlopulla kilisti Beckerkin venäläisen kapteenin kanssa.\n\nSyrjäisen olisi ollut vaikea päättää, että nämä herrat pari tuntia\nsitten olivat seisoneet verivihollisina vastakkain, valmiina\ntuhoamaan toisensa. Nyt vallitsi yleinen sopu ja hyvä tuuli.\n\nKun venäläiset olivat poistuneet, tarttui Björnstjerna maljaansa,\nkohotti sen korkealle ilmaan ja huudahti:\n\n-- Sinä Sandels, voitit Tutshkovin toisen kerran! Terve!\n\nHerrat kilistivät yleisen iloisuuden vallitessa. Verenvuodatus oli\ntoistaiseksi lopussa. Nyt voitiin valmistautua rauhalliseen marssiin\ntarvitsematta ajatella, että ryssä keikkui kantapäillä. Mutta Becker\npörräsi päissään kuin käki:\n\n-- On helpompi tähdätä ryssän ruhtinasta kuin Miekkatähdistön\nritarimerkkiä.\n\nSandels rauhoitteli häntä.\n\n-- No... se tulee vielä, kunhan tästä marssitaan Tornioon.\n\nMutta sitä ei Becker uskonut. Hän räjähti juopuneen nauruun.\n\n\n\n\nXVII\n\n\nOljemarck talsii armeijan jäljessä kaapunkaulus pystyssä. Pyryttää,\nja pakkasviima leikkaa ihonpintaa. Lunta on taas viime päivinä\nsatanut vahvasti, sitä on paikoitellen polvikaalamaksi.\n\nTuolla, hänen edellään, jonkin matkan päässä, laahustavat porilaisten\nviimeiset rivit. Myrsky piiskaa miesten hartioita. Ne häipyvät\nhetkeksi pyryn peittoon. Sitten erottaa taas epäselviä, tummia, sinne\ntänne heilahtelevia hahmoja tuiskun seasta.\n\nSeutu tekee aution vaikutuksen. Ei elollista olentoa missään. Niin\non, kuin olisi Luojan viha laskeutunut maan ylle ja hävittänyt\nkaiken. Vain tämä uupunut, kouralliseksi miehiä huvennut armeija\nryysyvaatteissaan, on ainoa elollisuuden merkki tässä autiossa\nhiljaisuudessa.\n\nLunta tuiskuttaa sakeasti. Oljemarckin mielikuvat vaihtuvat. Ehkäpä\ntämä ei olekaan Luojan vihaa, vaan armoa, suurta iankaikkista\nhelläsydämisyyttä. Eivät saata taivaan pyhät katsella sitä kurjuutta,\nminkä sota aiheuttaa, vaan laskevat maan päälle paksun, valkoisen\nlakanan, peittääkseen veriset jäljet...\n\nKuormahevosia on uupunut tien varteen. Ne makaavat siinä niin surkean\nnäköisinä... sääret koukussa ja laihat kaulat ojolla. Eläimet ovat\nsuorittaneet raskaan asevelvollisuutensa. Pian lumi ne peittää...\n\nSiinä makaa sotamies, nuorukainen vielä. Oljemarckia vetää\nmerkillinen vaisto hänen luokseen. Keltaiset housut ovat\nverentahraamat. Käsivarressa oleva haava on pakkasen johdosta\nruvennut vuotamaan ja ryvettänyt puvun... asetakin rintapielet,\nhousut ja säärystimet. Likainen side on irtaantunut, ja sen toinen\npää venyy lumella. Oljemarck säpsähtää: Rapeli!\n\nNiin, siinä makasi Rapeli rumpunsa vieressä. Hevosten puutteesta oli\nhänenkin monien muiden haavoittuneiden lailla täytynyt marssia. Nyt\nolivat voimat loppuneet. Oljemarck muistaa Lungin sanat: \"Riittää se\nperääntymisretkellä hiljaisempikin pärrytys...\"\n\nKuoleva hourii. Hän heittelehtii ojan reunalla, yrittää nousta,\nhaparoi haavoittuneella kädellä rumpuaan, mutta vetää sen sitten\nvalittaen rintansa päälle koukkuun.\n\n-- On rumpalikin sotamies... -- kuiskaa hän käheästi.\n\nSamassa hän avaa silmänsä. Niitä peittää jo kuoleman verho. Nuo\nlapselliset sinisilmät yrittävät vielä kerran katsella ympärilleen\nihmetellen.\n\n-- Onhan rummunlyöjäkin sotamies?\n\nOljemarckin rinnassa nykii. Itku pyrkii esiin. Mutta sydän on kuin\nkuivunut. Eivät toimi enää kyynelten lähteetkään. Rykien kuivasti hän\nkoettaa todistaa:\n\n-- On... varmasti on.\n\nKuin olisi kuoleva odottanut tuota vastausta, hän sulkee silmänsä. Se\non kuin synninpäästö, jonka hän on saanut. Oljemarck kysyy:\n\n-- Onko sinulla kylmä?\n\n-- Ei... lämmin on ja... nukuttaa...\n\nNiin, nuku vain, Rapeli... olet täyttänyt tehtäväsi. Rummutit\nhiljaa, kun lähdettiin pohjoista kohti, ikäänkuin aavistellen, ettei\ntäällä, kuoleman valtakunnan mailla, sopinut kovasti lyödä. Vain\nhiljaa, hiljaa vain... kunnes taivaalliset vastaanottajat tulivat\nja ottivat rumpusi ja kalikkasi ja veivät sinut sisään, lämpimään,\navaraan tupaan...\n\nOljemarck lausuu hengessään siunauksen -- onhan hän puolittain pappi.\nSiihen jää Rapeli tien syrjään rumpuineen.\n\nNiin, niin... toiset saavuttivat määränpään, mutta muutamilla se oli\nvielä saavuttamatta. Hänenkin täytyi vielä marssia täällä... povi\ntuskaa täynnä... kokonainen kantamus suruja ja kärsimyksiä... siinä\npienoismaailmassa, jota sydämeksi sanottiin... Se löi vielä, vaikka\nepätasaisesti... mutta löi kuitenkin, ja siitä oli Oljemarck iloinen.\n\nTämä ajatus virkistää häntä. Tuntuu niin omituisen keveältä... aivan\nkuin olisi Rapeli kuolinhetkellään ottanut hänen henkensä mukaansa\nkatselemaan avarampia näköaloja. Kärsimys... siinä oli jotakin\njumalallista. Siihen sisältyi vavahdus ja lunastus... se puhdisti ja\npyhitti. Kärsimyksen tie, _via dolorosa_... sillä tiellä elettiin\ntaivaallisia hetkiä. Pieni, heikko ihmislapsikin kasvoi messiaaksi,\njoka toimitti lunastuksen: omassa elämässä tehtyjen syntien\nsovituksen. Ja jos hän oli sankarisielu niinkuin Rapeli, hän kärsi\nvielä toistenkin hyväksi...\n\nAjatus laajenee. Se kasvaa valtavaksi... sulkee syliinsä kokonaiset\nkansat ja valtakunnat. Eikö Suomi ollut paljon kärsinyt? Monia satoja\nvuosia se oli saanut sodan veristä kuormaa kantaa. Se oli kärsinyt\nomien syntiensä vuoksi... mutta ehkä myös muiden. Niin... ainakin\nRuotsin... ainakin Ruotsin, ja toisten pohjoismaitten. Suomi oli\nMessias, joka lunasti Pohjolan.\n\nOi, tätä riemua, joka Oljemarckin sydämen täytti tässä... tällä\ntohmeroisella tiellä, jota armeijan jäännökset polkivat! Tämä ajatus\nhävitti katkeruuden, tappoi tyytymättömyyden. Olla yhtenä oman\nkansansa jäsenenä suorittamassa tällaista vapahdustyötä... se oli\nsuurta! Mitä silloin merkitsi, jos omasta puolestaan olikin tuomittu\nhäpeään... aseettomaksi upseeriksi, joka marssi viimeisenä miehenä\nperääntyvän armeijan jäljessä...\n\nHän oli luovuttanut hevosensa kuormastoon, ei ollut kehdannut\nherroiksi ajaa niinkuin toiset, varsinkin ruotsalaiset. Oulusta nämä\nolivat ostaneet pitkiä pohjalaisia rekiä, joissa maaten laskettelivat\nhuolettomina eteenpäin. Aluksi hän oli tuntenut katkeruutta... vanha\nviha Ruotsia kohtaan oli herännyt. Nyt hän ei enää tuntenut. Nämä\nviimeiset sata virstaa olivat hivuttaneet sen pois... kokonaan pois...\nJa nyt viimeksi Rapeli...\n\nHän veti kaapunkaulusta ylemmäs ja kiinnitti kulkuaan. Ihmeellistä,\nettä hän oli jaksanut tämän pitkän taipaleen tehdä! Mutta kun ihmisen\nkaikki hengen toiminnat keskittyivät yhteen ainoaan kysymykseen, niin\njaksoi. Se oli psykologinen laki.\n\nHänelle tämä kysymys oli muodostunut seuraavaksi: mikä oli se vanha,\njoka jäi, ja uusi, joka teki tuloaan? Ja: millä tavalla minä, Henrik\nAugust Oljemarck, suhtaudun noihin kumpaankin?\n\nVanha oli Ruotsin aikainen Suomi... tuo seitsemänsataa vuotta\nkestänyt ajanjakso, johon sisältyi paljon... niin äärettömän paljon.\nOli mahdotonta sitä kaikkea luetella... yhteiskuntamuodostus,\nvaltioelämän alku, maanviljelyksen, kaupan ja teollisuuden synty,\nsivistys, uskonto -- kaikki tuo kuului siihen vanhaan. Mutta -- sen\nlisäksi... monet suuret sodat, nälkävuodet -- niin... (Kuolevan\nRapelin kuva vilahti hänen sielussaan.) Oljemarck ei nyt halunnut\nruveta pesänkirjoitusta pitämään. Hän tiesi kyllä tuloksen ennakolta.\n\nMutta -- tuossa vanhassa oli paljon, jota sydän jäi kaipaamaan...\ntuo leppoisa ruotsalainen kodikkuus, sellainen, kuin minä hän sen\noli tavannut Tukholmassa. Heillä oli joka herraskartanossa siitä\ntäällä Suomessa kuin jäljennetty painos, jonkin verran omaperäisillä\nsuomalaisilla selityksillä varustettu. Tuo jäisi joksikin aikaa\njäljelle... kunnes se _uusi_ muuttaisi sen muodon siihen suuntaan\nkuin sen uuden hengelle oli ominaista. Selitykset siirtyisivät\nvähitellen tekstiin, ja entinen teksti astuisi selitysten paikalle.\nKulttuurielämän _metamorphosis_ Suomessa -- siinä se oli.\n\nMutta tähän kaikkeen liittyi myös hyvin paljon persoonallista,\nomakohtaista, itse elettyä. Viimeinen sellainen elämys oli Hanna\nCarp, Siikajoen papin tytär. Oljemarckin mielestä hän kuului tuohon\nvanhaan, entiseen, joka oli jätettävä. Hän, vanhan ruotsinmielisen\npappisperheen jäsen, piti tietysti kiinni kaikesta entisestä. Hänelle\nja hänen kodilleen merkitsi ero Ruotsista kuolemaa... kun taas\nhänelle, Oljemarckille, se merkitsi elämää, elämän alkua, vaikka\nhän vapisikin tämän tuntemattoman alun edessä. Hän ei voinut sanoa,\nmillaiseksi se elämä oli yksityiskohdiltaan muodostuva. Aivan samalla\ntavoin kuin hän ei voinut tarkalleen sanoa, millainen nykyinen Hanna\nEnefelt oli ja millaiseksi tämä tulevaisuudessa oli muodostuva...\n\nMutta -- itsestään hän oli varma. Hän tiesi, millaiseksi _hänen_\nelämänsä oli muodostuva ja mitä hän tulisi tekemään. Hän kyntäisi\noman peltotilkkunsa, kun oli kartanon töistä vapaa, ts. hän rupeaisi\npyrkimään isännäksi. Se ei merkinnyt sitä, että hän itse vielä siksi\npääsisi, mutta kenties hänen poikansa tai poikansa poika... ensin\nvelattomaksi, pienen pääoman omistajaksi, ja sitten kuin aika oli\ntäytetty, niin _silloin_...\n\nMutta -- juuri tämä epävarmuus peloitti. Oli mahdotonta lävistää\ntulevaisuutta katseellaan. Aikojen esirippu esti sen. Samalla tavoin\nkuin nuo edessäpäin marssivat joukot tuon tuostakin vilahtivat esiin\npyryn seasta, vilahti tulevaisuudestakin kuvia... kauniita ja\nkiehtovia. Mutta -- yksikään niistä ei ollut varma, ne olivat vain\notaksumia, arvailuja...\n\nMutta -- yksi asia oli varma: samalla tavoin kuin tämä armeija\njätti jälkeensä kaatuneita ja haavoittuneita, rikkinäisiä rekiä\nja kuolleita hevosia -- samalla tavalla tulisi käymään myös siinä\nhengen sodassa, joka tämän jälkeen tässä maassa alkaisi. Oliko\nrummunlyöjäkin sotamies? Oi, _hän_ se vasta olikin! Hän kulki edellä\nja osoitti tietä voittoon: Eteenpäin ja ylöspäin! Heikot siinä\nsortuisivat tai jäisivät vankeuteen: entisyyden, ennakkoluulojen,\npinttyneiden perintäkatsomusten orjiksi. Vain sitkeimmät kulkisivat\nperille, päämäärään... niinkuin tämä armeija -- olkoonpa, että se\nkulki nyt taaksepäin, ja että sen päämäärä oli valtakunnan raja.\nMutta -- se raja saattoi merkitä uuden valtakunnan alkua -- tuo\n\"taaksepäin\" samaa kuin \"eteenpäin\".\n\nHän muisteli Hanna Carpia. Omituista, kuinka nuo molemmat Hannat\nolivat liittyneet hänen kohtaloihinsa. Hanna Carpin muiston\nsynnyttämä tuska ja katumus oli tuskaa ja katumusta tuon vanhan\nvuoksi, joka nyt jäi. Hanna Enefeltin muistoon liittyvä, pelko ja\nriemu on pelkoa ja riemua tuon uuden vuoksi, joka teki tuloaan. Mutta\n-- vaikka he näin symbolisoivat noita kahta aatetta, ei hän sen\nvuoksi vapautunut mieskohtaisesta tilivelvollisuudestaan kumpaankaan\nnähden.\n\nHän oli aikonut kirjoittaa Siikajoelle ja selittää kaikki. Mutta\nvielä ei hän ollut saanut voimia siihen. Tuo kaikki oli niin vasta\ntapahtunut. Oulussa hän oli kuullut tytön etsineen häntä. Tyttö\noli tullut sinne äitinsä kanssa käymään. Oli pidetty loistavat\ntanssiaiset, joissa upseerit olivat tanssittaneet kaupungin neitosia.\nHiivari oli kertonut Hanna Carpinkin olleen siellä ja kyselleen\nhäntä. Mutta -- hän oli piiloutunut ja iloinnut, kun vihdoin oli\npäästy lähtemään. Tyttöä hän ei ollut tavannut.\n\nTämä piiloileminen häntä erikoisesti painoi. Se oli samanlaista kuin\nnäiden tulevaisuuden mietteiden hautominen. Niitäkään ei uskaltanut\njulkituoda. Menepäs kertomaan noille miehille, että he kulkivat\npelastusta kohti, niin he kirosivat ääneensä ja huutaisivat vasten\nkasvoja: petturi! Menepäs sanomaan tytölle, joka hetki sitten on\nrintaasi vasten levännyt, ettet rakastakaan häntä, vaan että tuo\nkaikki oli ollut vain erehdystä, hän huutaisi samoin. Siinä syy,\nmiksei Oljemarck ollut saattanut kirjoittaa.\n\n\"Te rakastitte jo toista, ennenkuin minut näitte. Petturi!\" \"Te\najattelitte jo Venäjää, ennenkuin lähditte tähän sotaan! Petturi!\"\nNiin olisi käynyt.\n\nNämä olivat tuskallisia mietteitä... mutta näiden varassa täällä\nmies kulki. Oli oikein, että häneltä oli sapeli riistetty. Sellainen\nupseeri kuin hän ei totisesti ollut arvokas sitä kantamaan.\n\nJa taas valtasi hänet häpeä ja katumus... häpeä maan ja Hanna\nCarpin vuoksi, katumus entisyyden ja Hanna Carpin vuoksi. Miksi hän\noli sellainen? Nuo toiset... tuolla edellä paarustavat, saattoivat\nkaikki rajapyykin kohdalla luoda vilpittömän katseen taaksensa. Hän,\nupseeri, yksin teeskentelisi. Oli oikein, että häneltä oli sapeli\nriistetty...\n\nSiinä tien varrella istui valkeita lintuja kinoksen syrjällä. Ne\npyrähtivät lentoon hänet nähtyään. \"Linnutkin pakenevat minua\",\najatteli Oljemarck, ja hänen poveaan raastoi ääretön tuska. \"Parempi,\nparempi olisi, että kaatuisin tähän... tähän tiepuoleen kuolemaan...\"\n\nTaas vilahti hänen mielessään Rapelin kuva. Rummunlyöjä oli vaipunut\nmaantien varteen virkatoimitukseen kuuluvat kapineet vierellään.\nHänellä oli rumpunsa ja palikkansa. Hän, Oljemarck, ei saisi laata\nennenkuin hänen kunniansa oli puhdistettu. Upseerina, täysin\nkunniallisena upseerina hänen oli kuoltava tai palattava.\n\nEihän hän itsekkäistä tai kevytmielisistä syistä ollut niin\nmenetellyt. Hänhän oli tavallaan pelastanut armeijan. Eihän hän\nollut veljeillyt ryssän kanssa... minkäänlaisia etuja itselleen\nhavitellut. Tänä aikana, jolloin niin moni maallisten etujen\nvuoksi rupesi ryssän ystäväksi, kärsi herkkä sielu pienimmästäkin\nseikasta, joka saatettiin tulkita siihen suuntaan... tuttavuuden\nrakentamiseksi vihollisen kanssa. Ei -- hän ei ollut sitä\ntarkoittanut...\n\nSiinä olivat jälleen nuo valkoiset linnut, riekot. Ne eivät olleet\nlentäneetkään kauas. Ne istuivat taas lumessa, tien varressa ja\nlaskivat kopekoita. \"Kopek, kopek!\" Se vaikutti Oljemarckiin aivan\nkuin olisi paholainen hänelle nauranut. Hän lähti juoksemaan.\n\n-- Joko rupesi puistattamaan?\n\nOljemarck pysähtyi. Siinä seisoi hänen edessään sotamies, joka nauroi\nhänelle. \"Mene pois, saatana!\" oli Oljemarck karjaisemaisillaan.\nMutta tunsikin samassa, että se oli Mikko.\n\nTämä oli ollut etupäässä tuttuja jututtamassa ja lähtenyt herraansa\nvastaan. Häntä säälitti Oljemarckin kohtalo.\n\n-- Ei olisi pitänyt antaa hevosta... ei ollut mikään pakko, --\ntouhusi hän.\n\nPakko se oli, kun kerran hätä käski.\n\n-- Eivätpähän ruotsalaiset ole antaneet. Tuolla ajeli vänrikki\nLjunggrenkin pitkässä reslassaan kuin kenraali...\n\nJoka ajeli, se ajeli... hän talsisi.\n\n-- Eipä silti, etten minä jaksa kävellä, mutta toista on herra\nluutnantin.\n\nSiinä hän, missä muutkin.\n\n-- \"Sisukas se on tuo sun luutnanttisi\", kehuivat porilaiset.\n\nSisukkaampia he olivat itse. Olivat kävelleet kahdesti melkein\n\nSuomen halki.\n\nEi päässyt Mikko herransa kanssa taaskaan mihinkään. Nämä Oljemarckit\nolivat niin omituista väkeä. Kyllä hän ne tunsi.\n\n-- Nyt sitä sitten painetaan Jäämerta kohti, -- naurahti Oljemarck.\n-- Ja saadaan patikoida jalan.\n\n-- P--u... minä karkaan -- murisi Mikko.\n\n-- Vai vetäisit päällesi sen häpeän.\n\n-- Silloinpahan oltaisiin samanarvoisia!\n\nOljemarckin teki mieli vastata kiivaasti, mutta hän malttoi mielensä.\nOli aivan luonnollista, että hänen herruutensa oli Mikon silmissä\nsaanut ankaran kolahduksen tuon sapelijutun vuoksi. \"Kärsi tämäkin...\nkun olet kerran kärsimyksen tiellä\", ajatteli hän, astuen\nmenemään.\n\nTien käänteestä aukeni eteen avara jokilaakso. Lumen peittämä joen\nselkä ulottui kauas, häviten metsien kätköön. Toiselta rannalta\nkohosi kirkon torni, ja sen ala- ja yläpuolella oli joenranta\nripoteltu taloja täyteen.\n\nSe oli Kemi.\n\nMikko, joka oli jo ehtinyt katua äskeistä ylimielistä käytöstään,\nlausui isällisesti.:\n\n-- Minä lähden hakemaan hyvän kortteeritalon, jossa saadaan levähtää.\n\nJa hän lähti juosta kaahottamaan jokirantaa kohti.\n\nOljemarck asteli alla päin tiheään pakkautuneiden sotamiesrivistöjen\nhalki. Yksi ja toinen teki hänestä huomautuksiaan.\n\n-- Mikä se tuo on, joka viimeisenä kulkee? -- kysyi muuan\nlänsipohjalainen. Hän iloitsi siitä, että tutut seudut avautuivat\neteen. Ja siksi hän oli puhetuulella.\n\n-- Se on sonotus... mäkijarru. [Poro, joka kulkee raidossa\nviimeisenä ilman pulkkaa.]\n\nMiehet nauroivat hyvälle sutkaukselle, mutta Oljemarck ei sitä\nkuullut. Hän seurasi Mikkoa taloon, jonka tämä oli valinnut\nmajapaikaksi.\n\nPirtti oli jo täynnä sotamiehiä. Siinä rähistiin ja haukuttiin.\nTurkulaiset moittivat, että toisten rykmenttien miehet pakkasivat\nheidän kortteereihinsa.\n\n-- Nuo porilaiset tuppautuvat aina joka paikkaan! -- huusi vahva,\npunakka mies, töytäten Mikkoa selkään.\n\nSe oli Torski. Hänkin oli ehtinyt tänne asti.\n\n-- Porilaiset tuppautuvat ryssän silmillekin, -- vastasi Mikko. --\nAnna olla tuuppimatta!\n\nHän johti Oljemarckin kamariin. Se oli pieni kuin salkkari, mutta\nlämmin. Sinne oli jo ehtinyt Hiivari.\n\n-- No... terve taas? Missä sinä olet ollut, kun ei ole näkynyt\nmoneen päivään?\n\n-- Jälkihännässä olen tarponut.\n\n-- Ja yhäkö kotiaresti kestää?\n\nYhähän se kesti. Taisi olla niin, ettei tähän huoneeseen ehkä saanut\nmuita asettua, kun hän oli rangaistuksen alainen. Hän oli jo tämän\nehtinyt varata.\n\n-- Viis siitä! Minä tulen mielelläni samaan koppiin.\n\nJa Hiivari nosti sotamiehen tuoman matkalaukun pöydälle ja rupesi\nkaivelemaan sen sisältöä.\n\nHetken kuluttua pilkistivät ovesta vakavat, miettiväiset kasvot.\n\n-- Ei taida olla enää tilaa?\n\nHiivari katsahti tulijaan. Se oli noin neljissäkymmenissä oleva\nvänrikki Pohjois-Pohjanmaan pataljoonasta.\n\n-- Se riippuu tästä herrasta, -- vastasi hän, osoittaen Oljemarckia.\n\n-- Tulkaa vain, -- sanoi tämä. -- Kyllä tänne mahtuu. Kukapa se\nkontrolloi niin tarkkaan, oliko hän yksin vai ei.\n\n-- Nyman, -- esitteli tulija itsensä ja ripusti manttelinsa\novenpieleen naulaan.\n\n\n\n\nXVIII\n\n\n-- Jaa-hah. Te olette huhkinut Savon puolessa?\n\nVänrikki Nyman oli sytyttänyt piippunsa ja istahtanut pöydän päähän,\npienen, neliruutuisen ikkunan viereen. Sen takana kurkisteli kinoksen\nnokka kamariin. Pöydällä paloi pieni kynttilänpätkä, joka vaisusti\nvalaisi tuon ahtaan huoneen.\n\nJoo... siellähän hän oli taistellut Sandelsin komennossa koko\nsota-ajan.\n\nVieras näytti vähäpuheiselta, miltei jurolta. Hänen korkean otsansa\nalta katseli kaksi viisasta sinisilmää. Oljemarckista hän vaikutti\nhiukan luotaan työntävältä, mutta saattoi olla erehdyskin. Hiivari\nrupesi kyselemään Savon rintaman tapauksista, joista katkelmia kyllä\noli kuultu pitkin vuotta. Mutta -- hän rakasti sotaa ja seikkailuja,\nja tämä pohjalainen vänrikki tarjoutui kuin itsestään lypsettäväksi.\n\nMitäpä sinne sen kummempia kuului kuin muuallekaan. Tapella rytistää\nsiellä toki oli saanut tarpeekseen... sielläkin.\n\nVänrikki oli ruvennut syömään. Leikaten leivän kannikasta kappaleen\nhän istui puukko toisessa kädessä, sivellen vähä väliä veitsenterällä\nleivän viipaletta kuin olisi siinä ollut voita. Tuo huvitti\nOljemarckia.\n\n-- Tuo taitaa olla mukava keino? -- virkkoi hän. -- Sivellä\nolematonta voita leivän päälle.\n\nVänrikin silmäkulmassa vilahti veitikka.\n\n-- Kun siihen tottuu, niin se menee melkein täydestä, -- naurahti hän.\n\nJa viiltäen puukolla leipäpalan päähän syvän loven -- niinkuin teki\ntavallinen maanmies puhdistaessaan veistä uutta vuolaisua varten\n-- hän pisti leivän lopun suuhunsa, kuin olisi se ollut erikoinen\nherkkupala.\n\n-- Jos ottaa elämän aivan sellaisena kuin se on, ei sitä jaksa\nkestää. Mutta tämä käy.\n\nHän viilsi uuden leivänpalan ja pyyhki sitä puukonterällä, katsellen\nhymy suussa tovereitaan.\n\nMukava mies... jutteli leppoisasti, vaikka näyttikin itseensä\nsulkeutuneelta. Oljemarckin mielestä hän muistutti jossakin määrin\nHalttua, vaikka viimeksimainitun ulkomuoto oli sopusoinnussa hänen\nluonteensa kanssa.\n\n-- Siellä Savossakin meillä oli tämä taktiikka... puhuimme\nvihollisen mielikuvitukselle. Annoimme liioitellun käsityksen\nmiesluvustamme ja varustuksistamme. Juteltiin vain reduteista...\nNiin me siellä pysyttelimme siksi, kunnes tuli tämä lopullinen\nperääntyminen.\n\n-- Jos Sandelsin kurssia olisi seurattu kaikkialla, emme nyt\nistuisikaan täällä, -- kiivaili Hiivari.\n\nNiin... miten mahtaisi olla? Vänrikki Nyman pureskeli leipäänsä ja\nkatsoa tuijotteli eteensä kulmat rypyssä. Nyt häntä ei olisi tuntenut\näskeiseksi leppoisaksi juttelijaksi. Sotakarhu, joka oli valmis\niskemään.\n\n-- Jäh, -- murahti hän, takoen polvea nyrkillään, jossa puukko\nsojotti pystyssä kuin kiväärin pistin. -- Kurssi kyllä oli hyvä,\nmutta, mutta...\n\nHän ei lopettanut lausettaan, nielaisi vain leipäpalan ja nyykäytti\npari kertaa päätään kuin vahvistukseksi ajatukselle, jota ei\nilmaissut. Oljemarck istui lynkäpäittensä varassa, katsellen\nvierasta, jonka kulmakarvat nousivat ja laskivat. Nytkin hän teki\ntaas tuon äskeisen liikkeen, sipaisi puukon terällä leipäpalaa, kuin\nolisi levittänyt sille voita.\n\n\"Jos ottaa elämän aivan sellaisena kuin se on, ei sitä jaksa kestää.\"\nOlikohan tuo hänen kuvitelmansakin Suomen tulevaisuudesta tuollaista...\ntyhjän veitsen hiomista leivän syrjää vasten? Kukaties. Mutta --\njoka tapauksessa oli soma kuvitella niin...\n\n-- Mitäpä siitä Virran taistelustakaan sen enempää... se oli vain\nloistava finaali tässä oopperassa... -- vastasi Nyman Hiivarin\nkysymykseen. -- Luulen, että yksi ja toinen meistä muistelee vain\nkarvaudella kestettyjä strapatseja, koska niistä kerta ei ole ollut\nmitään hyötyä.\n\nHiivari vaikeni eikä jatkanut kyselemistä. Hän rupesi lataamaan\npiippuaan. Pirtistä kuului sotamiesten matalaääninen juttelu.\nSielläkin tuntui olevan mieli lamassa. Ja kummakos se! \"Pojat...\nviimeistä kertaa painaa kylkenne suomalaisen pirtin lattiaa\", lausui\njoku asettuessaan levolle. \"Huomenna nukutaan Ruotsin riikissä...\"\nSiihen naurahti toinen lyhyeen -- ja sitten kuului paljaiden jalkojen\nlipsutus lattiapalkkeja vasten.\n\n-- Niin, -- virkahti Nyman, nostaen reppunsa lattialle -- parasta on\npanna pitkälleen... mitäpä se miettimällä paranee.\n\nJa hän rupesi kiskomaan saappaita jalastaan.\n\n-- Joka kerta kun katselen sukanvarsiani, muistuu mieleen koti... --\njatkoi hän sitten.\n\n-- Siihen on eukko neulonut nimikirjaimet punaisella villalangalla.\nMinä olen niin omituinen, että tuollaiset pikkuseikat kuin esim.\nhyvinneulotut nimikirjaimet sukanvarren suissa muodostuvat minulle\nnäin iltahetkinä tärkeämmiksi koko maailmaa. Ne ikään kuin\nvirkistävät jollakin tapaa -- hän naurahti kuin anteeksipyytäen, että\nhän neljissäkymmenissä oleva jutteli näin. -- Mutta... sitä on kai\nihminen jollakin tavoin lapsellinen -- iästään huolimatta.\n\nJa Nyman levitti lampaanvillasukkansa kuivamaan uunin suuhun,\nsaapasvarsien nokkaan.\n\n\"Runollinen sielu\", ajatteli Oljemarck. \"Varmaankin hyvä ja\nherttainen perheenisä.\" Häntä liikutti erikoisesti juron vänrikin\njuttelu. Tämän kasvot olivat omituisesti kirkastuneet hänen\nnimikirjaimista puhuessaan.\n\n-- Eikö mitä..., sanoi hän, -- on suuri Jumalan lahja osata iloita\nvähästä. Onko vänrikillä montakin lasta?\n\n-- Neljähän niitä on... nuorin syntyi vähää ennen lähtöä. Siellä\novat Reisjärvellä...\n\nOljemarck vilkaisi häneen, mutta vänrikin kasvot olivat nyt tyynet ja\nvakavat. Hän asetteli parastaikaa laukkua päänsä alle ja levitteli\nmanttelia peitteeksi.\n\n-- Herra vänrikki, -- hätääntyi Oljemarck, -- tässä on teille\nsänky... Me nuoremmat nukumme kyllä lattialla.\n\nHän oli yht'äkkiä ruvennut pitämään tästä miehestä.\n\nMutta -- vänrikki pani vastaan. Ei hän... alempiarvoinen ruvennut\nsiihen -- se oli herra luutnanttia varten.\n\n-- Mutta kun minä käsken, -- nauroi Oljemarck.\n\n-- Mikäpä siinä sitten auttaa.\n\nJa Nyman koppoi kamppeensa ja siirtyi sänkyyn. Nyt hän näytti taas\nniin merkillisen alistuvaiselta, että Oljemarck ihmetteli.\n\n-- Vaikka kyllä näissä lotjissa taitaa olla jos mitä liikkuvaista, --\nnaureskeli Nyman. -- Mutta... ei sen sotamiehen pinta ole Tukholman\nröökynän. Kyllä se kestää.\n\nKynttilä puhallettiin sammuksiin, ja Oljemarck ja Hiivari paneutuivat\nlattialle pitkäkseen. Heidän piippunsa savusivat. Nymankin kuului\niskevän tulta sängyssään. Hetken kuluttua rupesi sieltä kiiltämään\npunainen piste, joka vuoroin hehkui kirkkaampana, vuoroin tummeni.\n\n-- Kuusitoista yötä yhtäperää me ehdimmekin jo maata leirinuotiolla,\n-- jutteli Nyman. -- Luuvaloa potevalle se ei ole herkkua, mutta sota\non sotaa.\n\n-- Sota on julmaa, -- virkahti Hiivari kuin muissa mietteissä.\n\n-- Miten tupakka menestyy Reisjärvellä? -- kysäisi Oljemarck, joka\ntunsi, että vänrikki poltteli nurkantakaisia.\n\nOjah... kyllä se, kun sattui jonkinkaanlainen vuosi. Mutta -- se\nvaati väkevän maan. Hänkin kasteli lantavedellä penkkejä. Tämä oli\nvirginiaa... Herroilla oli kai ulkomaan tupakkaa?\n\nNiin oli... Geflen vaakunaa.\n\n-- Kylläpä te hienosti! Tuota... mistä olette sitä saaneet?\n\n-- Minulla on ollut vähän varastoa mukanani, vastasi Oljemarck. -- Ja\nOulusta sai ostaa.\n\nNyman ihmetteli. Hänkin oli kysellyt Oulusta, mutta ei ollut löytänyt.\n\n-- Monta puotia minäkin kuljin, mutta siellä Limingantullin puolessa\noli pieni kauppa, jossa vielä oli. Keskikaupunki oli jo tyhjennetty.\n\nVai niin -- Nyman ei ollut arvannut mennä sinne.\n\n-- Minä siellä Kakaravaaran puolessa kortteeraan, jos joskus Ouluun\nsatun. Mutta -- harvoin se tapahtuu. Kokkolahan se on meitä lähinnä.\n\n-- Sieltähän saadaankin sitä mainiota pötkyä, -- innostui Hiivari. --\nMinä ostin muutaman, mutta ovat jo aikoja loppuneet.\n\n-- Jos herra vänrikki vain haluaa, niin minulla on täällä repussa, --\nsanoi Nyman, ruveten kopeloimaan laukkuaan.\n\n-- Älkää viitsikö minun vuokseni...\n\n-- Eihän tämä nyt mitään... kun ollaan yhteen satuttu. Minä en\nmielelläni pure.\n\nJa Nyman ojensi läpi pimeän aimo kappaleen Hiivarille.\n\n\"Aivan niinkuin Halttu\", ajatteli Oljemarck, ja kun oli pimeä, ei\nkuvitelma rikkoontunut. Mutta hän oli varma, että vänrikin kasvot\nnytkin olivat totiset.\n\n-- Voi raato! -- pääsi Hiivarilta. -- Sitä on... ihan sitä oikeaa!\nMinä en muuta tekisikään kuin purisin Kokkolan pötkyä. -- Hän\nsylkäistä litsautti seinän viereen. -- Mutta -- taivaaseen eivät\ntaida laskea mällinpurijoita?\n\nHiivarin ääni kuulosti niin hassukurisen vakavalta, että Oljemarck\nnaurahti.\n\n-- Siellä on sylkylaatikot, rakas veli.\n\nJokohan...? Sitä ihminen kuvitteli kaikkea. Tämä oli taas sitä samaa,\njosta vänrikki Nyman oli äsken huomauttanut. \"Jos tämän elämän ottaa\naivan sellaisena kuin se on, ei sitä jaksa kestää.\" Se oli tämä\nleikinlaskukin sitä tyhjän veitsen hivuttamista leivän syrjää vasten.\n\nKolme punaista pistettä kiilui huoneessa -- kaksi aivan vierekkäin ja\nkolmas sängystä, kamarin perältä. Sieltä ei kuulunut pitkään aikaan\nmitään. Ei kai vänrikki vain ollut pahastunut heidän leikinlaskustaan?\n\n-- En minä... vaikka sanaa rakastankin, -- jutteli Nyman vakavalla\näänellä. -- Kyllä minä leikin ymmärrän. Mutta -- kun sitä\n15-vuotiaasta on matkassa -- niinkuin minäkin -- näissä sotahommissa,\nniin sitä oppii panemaan turvansa Jumalaan...\n\nNiinpä niin -- ei Oljemarckilla eikä Hiivarillakaan ollut mitään sitä\nvastaan. Olihan ensiksimainittu entinen teologi, vaikk'ei tainnut\nolla niin aivan puhdasoppinen. Mutta -- Jumalaan hänkin silti uskoi.\n\n-- Vaikeapa taitaisi olla Jumalatta näitä reissuja rehkiä, -- tuumi\nHiivari.\n\n-- Joo... niitä on armeijassakin jos jonkinlaisia... upseerien\nkeskuudessa -- vapaamuurareita ja muita... Mutta -- minä en ymmärrä,\nmiten ne siinä uskossa uskaltavat kuolla.\n\nPohjalaisen vänrikin ääni kaikui jämeränä kamarin perältä.\n\nOljemarck rupesi puolustelemaan vapaamuurareita... varovasti, aivan\nvarovasti vain. Hänen isänsä oli kuulunut niihin. Eivät ne mitään\nhuonoja ihmisiä olleet... siveellinen maailmankatsomus niillä oli...\nniilläkin.\n\n-- Onko herra luutnantti vapaamuurari?\n\nSe tuli äkkiä kuin pyssyn suusta. Oljemarck säpsähti. Hän olisi\nvannonut, että vänrikin kulmakarvat nyt riippuivat ihan silmien\npäällä.\n\n-- En... mutta minä tunnen monta... -- yritti hän, mutta Nyman\nkeskeytti:\n\n-- Minä tunnen myös, pirun palvelijoita ne ovat!\n\nOlipa siinä tuima ukkeli -- tietty pohjalainen. Hän ilmaisi eri\npuolet luonteesta hyvin suoraan, kun kerran avautui. Ja tällainen\niltahetkihän nukkumaan pantaessa oli siihen erikoisen sopiva... kuin\nluotu. Miksikähän ihminen oli illalla todempi kuin aamulla?\n\nHe keskustelivat harvakseen yhdestä ja toisesta asiasta, mutta\nenimmäkseen uskonnosta. Nyman oli lukenutkin vähän... Jaakko Böhmen\nkirjojakin. Mutta ei hän niistä ollut löytänyt sen suurempaa valoa\nkuin Lutherinkaan kirjoista. Hänen mielestään oli parasta ja varminta\npysyä jämerästi niissä.\n\n-- Lutherin uskossa tämä Suomen kansa on kestänyt kaikki vaivan ajat\nniinkuin tämänkin, -- jutteli hän. -- Siitä se on saanut voimansa. Ja\nLutherin uskossa se kestää vastakin -- tulkoonpa sitten mitä tahansa\n-- ryssän komento tai muu. Se on minun vakaumukseni.\n\nEipä sitä haluttu suinkaan kiistää. Hiivari haukotteli:\n\n-- Joo... Lutheruksen usko se on, joka jyllää. Ei se Martti-tohtori\npeljännyt paavia eikä paholaista.\n\nHäntä nukutti jo. Pistäen mällin taskuunsa hän kääntyi kyljelleen,\ntoivottaen hyvää yötä.\n\n-- Maistukoonpa makealta uni viimeistä yötä kotimaassa, -- haukotteli\nhän.\n\nSamoin, samoin!\n\nUlkona paukkui pakkanen. Joen jää longahteli. Kuului pitkiä, ulvontaa\nmuistuttavia ääniä. Tuuli viuhahti kinoksen nokalla ikkunan takana ja\ntärisytti rikkinäistä ruutua. Vänrikki Nyman kuului hiljaa lukevan\niltarukoustaan. Oljemarck erotti sanat: \"kotini, omaiseni...\" Niin,\nniin -- Jumalan suojassapa olkoot. Oljemarck teroitti korviaan.\n\"... varjele kuningasta ja valtakuntaa... sotajoukkoa maalla ja\nmerellä...\" Niin, niin... kylläpä nekin suojelusta kaipasivat...\nvarsinkin sotajoukko... tämä Suomen ryysyarmeija... \"suojele\nseurakuntaasi ja kukista Antikristus ja kaikki pimeyden vallat...\"\nNiin, niin -- Oljemarck'kin risti kätensä, yhtyen siten Nymanin\nrukoukseen, \"... ja johda meidät lopuksi sen viimeisen rajan yli\niankaikkisiin majoihin taivaassa...\"\n\n\"Amen\", kuiskasi Oljemarck.\n\n-- Hyvää yötä, herra luutnantti!\n\n-- Hyvää yötä, herra vänrikki!\n\nHän oli saanut tämän miehen läsnäolosta jonkinlaista sisäistä\nvarmuutta ja ryhtiä... jonkinlaisen omantunnon rauhan. Ja hän oli\nsiitä kiitollinen.\n\nSamassa kajahti ulkoa etäinen rummunpärrytys. Se katkeili tuulen\nviuhinasta, kantautuen seuraavassa tuokiossa voimakkaampana makaavien\nmiesten korviin. Hiivari kavahti istualleen.\n\n-- Mitä nyt? Joko hyökkäys taas?\n\n-- Iltataptoa lyövät jossakin joukko-osastossa, -- virkahti Nyman\nrauhallisesti.\n\nNiin se oli. Sieltä kuului virren veisuutakin.\n\n-- Kaunistahan tämä on... päättää tämä retki näin. \"Kun kaikki\nlepoon sääntyy...\"\n\nHiljaisuus.\n\nKohta kodittomaksi joutuvan Suomen armeijan jäännökset lepäsivät\npitkin Kemijoen vartta noin parin virstan laajuisella alalla,\njoen molemmin puolin -- viimeistä yötään pitkäksi aikaa. Muutamia\njoukko-osastoja oli vielä jäljessä. Tämä oli kärkijoukko.\n\n\n\n\nXIX\n\n\nJa nyt oli saavutettu raja!\n\nArmeijan etujoukot olivat pysähtyneet levähtämään rajapaalun\nkohdalle, joka erotti Länsipohjan ja Pohjanmaan läänit.\n\nSiitä alkoi Ruotsi.\n\nNäin pitkälle se oli siis päässyt -- maan toiseen laitaan. Koko\nisänmaa oli nyt vihollisen vallassa.\n\nMarssi Oulusta tänne Kaakamojoen toiselle puolen oli kestänyt viikon\npäivät -- pitkä, vaivalloinen taival, jonka kestäessä oli kuljettu\nmonen leveän ja vuolaan virran yli, kärsitty kylmästä ja nälästä,\nvietetty useimmat yöt taivasalla kovassa pakkasessa.\n\nMiehistö oli masennuksissa, ts. suomalaiset. Heidän kotiseutunsa\nolivat jääneet kauas. Lööperistä, uusmaalaisesta, tämä oli jo\nmaailman lopun äärtä, samoin Kukko-Kallesta.\n\nJoukko eteläpohjalaisia, porilaisia, hämäläisiä ja uusmaalaisia oli\nleiriytynyt saman tulen ympärille. Vaikk'ei levähdysaika ollut tuntia\npitempi, olivat miehet kuitenkin tehneet tulen.\n\nOli suunnilleen puolen päivän aika, mutta silti melkein hämärä.\nTaivasta peittivät synkät pilvet. Tuuli ajeli niitä pohjoista kohti.\nAurinko ei täällä, napapiirin lähettyvillä, näkynyt enää tähän vuoden\naikaan kuin pari tuntia keskipäivällä.\n\nMoni oli jäänyt taipaleelle. Osa nukkui ikuista untaan Siikajoen,\nLapuan, Alavuden ja Oravaisten kentillä... niissä epälukuisissa\npaikoissa, joissa tämän vuoden kuluessa oli taisteltu. Osa oli\nnääntynyt välille, kaatunut tiepuoleen tai joutunut vangiksi.\nSuurin osa makasi sairaina pitkin Oulun ja Kemin välistä\nrannikkoa. Ensiksimainittuun paikkaan oli jätetty 1 200 miestä ja\nkolmattakymmentä upseeria huonossa tilassa.\n\nLunki muisteli sitä maaliskuun iltaa, jolloin oli Eteläisestä\nlähdetty. Silloin astuessaan maantietä, jota reunustivat\nloimuavat leiritulet, hänestä oli tuntunut tämä armeija suurelta\nkerjäläisjoukolta, joka oli lähtenyt anelemaan. Tässä olivat nyt sen\njoukon rippeet... tässä tämän rajatolpan ympärillä.\n\n-- Kerjäläisarmeija palaa herransa luo, joka sen lähetti matkaan, --\npuhui hän katkeroituneena. -- Mutta mitäs on pojilla tuomista?\n\nHän katseli kulmainsa alta tovereitaan, jotka tuleen tuijotellen\nvaieten polttivat piippuaan.\n\n-- Minä ainakin tuon yksinpä hatun vanteenkin, jota olen kanniskellut\nrepussani halki koko Suomen, -- naurahti Halttu.\n\n-- Mitäs luulet kruunun siitä hyötyvän?\n\n-- Ei se hyödykään... olen ajatellut pyytää sen muistoksi, kun\nperille päästään.\n\nMuistoksi! Siinä oli hullu mies, joka vielä halusi kotimuistoja tältä\nreissulta. Niinkuin niitä ei olisi muutenkin tarpeeksi jäänyt!\n\n-- Kotona sillä on määrätty paikkansa, -- haasteli Halttu. -- Minä\ntiedän, mitä siitä teen.\n\n-- Voi, typerää! -- paasasi Lunki. -- Kodista puhuu ja se on jäänyt!\nKuule, kotisi on tuolla päin, mutta me painamme kohti Tukholmaa.\nPieni kierros vain tuon poukaman ympäri, niin ollaan perillä.\n\nHän viittasi peukalollaan merta kohti.\n\nNiin se oli, että Ruotsin maata tässä vielä oli suojeltava.\nRuotsalaiset pataljoonat kuulemma laskettaisiin ruoduilleen, ja\nheidän, suomalaisten, oli jäätävä näitä seutuja vartioimaan.\n\nSieltä, ruotsalaisten tulilta, kuuluikin vilkasta puheen sorinaa.\nMiehet olivat iloisella päällä. Muutamat lauloivat, toiset hyppivät\nnauraen tulen ympärillä. Joku heitteli hattua ilmaan. -- _Lefve gamla\nSverige!_\n\nLunki pihahti kuin kuuma rauta, jota pistetään vesiruuheen.\n\n-- Siinä kuulette, pojat, että ilo yksillä, kesä kaikilla.\n\nVäärältähän se tuntui Haltustakin, mutta kun se oli esivallan\nkäsky, ei auttanut muu kuin totteleminen. Hän ainakin aikoi täyttää\nvelvollisuutensa loppuun asti.\n\n-- Älä viitsi höpistä... minä kadun nyt, etten karannut, vaikka oli\nniin monta hyvää tilaisuutta, -- lausui Lunki katkerasti.\n\nSe oli totta, että hänellä oli ollut monta hyvää tilaisuutta, mutta\nhäneltä oli puuttunut rohkeutta. Muita hän kyllä oli yllyttänyt, ja\nmoni oli seurannutkin hänen kehoitustaan. Mutta itse hän ei ollut\nuskaltanut.\n\n-- Ei se oikea sotamies karkaa, -- jutteli Kukko-Kalle, joka jälleen\noli laittanut hattunsa talvikuntoon. -- Se palajaa vihollisen\nmaaltakin niinkuin muuttolintu.\n\n-- Oikein, Kalle.\n\nRohkaistuneena siitä, että toiset häntä kannattivat, jatkoi Kalle yhä\ntotisemmin:\n\n-- Ryssän sairashuoneessa oli limput ja särpimet, mutta minun suuhuni\ntuli vesi, kun muistelin suomalaista pettua. Pois läksin.\n\n-- Tyhmä on aina tyhmä, -- nauroi Lunki ilkeästi. -- Minä olisin\njäänyt ryssän palvelukseen, kun jo kerran vääpeliksi karahteerattiin.\n\nKalle oli kertonut, että ryssät olivat ruvenneet kutsumaan häntä\nvääpeliksi, kun hän osasi lukea.\n\n-- Minä en olisi jäänyt, vaikka olisivat karahteeranneet kenraaliksi,\n-- tuumi hän totisena.\n\n-- Siinä sinä oikein sanot. Ei suomalaisesta ole ryssän rengiksi.\n\n-- Eikä ruotsalaisen!\n\nLunki nousi ähkäisten. Häntä hermostutti ruotsalaisten tulilta\nkaikuva nauru ja mekastus.\n\n-- Riitelemään läksi, -- virkkoi Halttu. -- Se on sapekas mies.\n\n-- Oikea pohjalainen, -- kehui Korkki. Hän ihaili Lunkia.\n\n-- Pohjalainen sitä saattaa olla, vaikk'ei jokaiselle äksyllekään...\n\nKorkki vaikeni. Hän muisteli Kuortanetta ja sen kukkoviiristä\nkirkontornia. Niin rauhallisena se seisoi järven rannalla, tumman\npetäjikön keskellä, kuvastellen itseään järven pintaan. Hän ei ollut\nmikään järin jumalinen, mutta tänä hetkenä, tässä Perä-Pohjolan\nharmaan taivaan alla, muistui kotipitäjän punaiseksi maalattu\ntemppeli hänen mieleensä. Hän tunsi kaipausta.\n\n-- Milloinkahan kuultanehen kotipitäjän kirkon malmien kumahtelua\ntaas? -- huokasi hän vakavana. -- Ei tälle puolen joulua ainakaan.\n\nNiinpä niin... toisenlaista oli maailma täällä, Ruotsin puolella.\nEi tämä miellyttänyt suomalaista... vaikka kansa olikin samaa. Niin\nerilaiset olivat olot, puheenparsi ja vaatetus. Poronkallokkaissa\nja peskissä täällä talonpoika toikkaroi kyöpeliksi puettuna, kuin\nHiiva-Nuutti koto-Hämeen puolessa. Eivät olleet näiden asumukset\nUudenmaan taloihin verrattavissa, ei pellot Pohjanmaan peltojen\nveroiset. Oudosti soittivat kirkonkellotkin. Kaikki oli vierasta.\nVasta tuon rajapaalun toiselta puolen, jossa nyt makoili turkulainen\nTorski, alkoi oma maa, rakas Koti-Suomi. Siellä... vain siellä\noli tuttava joka tupa ja mökki... joka järvi ja joki, joka harja\nja vaaranlaki. Sinne palasivat miesten ajatukset tänä hetkenä...\nsaloseudun torppiin. Satakunnan takamaille, Pohjanmaan laajoille\nkytösavun aukeille, Hämeen viljaville seuduille. Jokainen pyhitti\nnämä lepohetken viimeiset minuutit kotiseudun muistelemiselle.\n\nItse asiassa ei tämä raja -- Ruotsin puoleinen seutu yhtään eronnut\nSuomen puoleisesta. Samanlaista oli maisema, samanlaisia asumukset.\nMutta omalla puolen olisi arvostelu vaiennut. Vasta rajan yli tultua\nhuomattiin se, mikä itse asiassa oli huomattu jo rajan toisella\npuolen. Rakkaus on sokea ja puolueellinen.\n\nTorski, joka oli levännyt rajatolpan Suomen puoleisella sivulla,\nkohosi pystyyn ja virkkoi:\n\n-- Viel' mä viimesse kerran lämmitin hartioillan sitä maat', ku' mun\nsynnyinmaaks sanotaan. Täss' on poika levännyt, ja mä merkkaan sen!\n\nJa Torski rupesi pistimensä kärjellä piirtämään lumeen painautuneen\nmiehen kuvan yläpuolelle: \"Täs lebäs Torski\".\n\nSe oli niin hullunkurista... niin samalla kertaa hassun ja\njuhlallisen näköistä, että yksi ja toinen miehistä veti suunsa\nhymyyn. Mutta -- kun he näkivät, millä vakavuudella ja hartaudella\nTorski työnsä suoritti, he eivät enää hymyilleet, vaan yksi ja toinen\nhuokasi salaa ja pyyhkäisi kyynelen silmänurkastaan.\n\n-- Siin' se on! On melkein ko hautakirjoitus... ja kukas sen tiettä,\netteskö se mun hautakirjoitukseks jääkin. Mutt' oissin mä kertta\nviäl' halunnu nährä Kulttusvakan.\n\nHän nimitti siten Turkua, kotikaupunkiaan.\n\n-- Komppaniat... ylös! Riveihin... mars! -- kajahtivat samassa\nupseerien komentosanat.\n\n-- Jako kahteen!\n\nSe suoritettiin.\n\n-- Toinen rivi -- pois! Eteenpäin -- ojennus -- seis! Käännös\noikeaanpäin! Kivääri olalle vie! Ilman tahtia... eteenpäin -- mars!\n\nMutta komppania ei liikahtanut. Tapahtui ensi kerran koko Suomen\nsodan aikana, ettei komentoa heti toteltu. Miehet kääntyivät\ntaakseen, loivat vielä kerran katseensa rajapylvään toiselle puolen...\nyli jäätyneen, hiljaisen, lumen peittämän maiseman. Ne muutamat\nharmaat mökit, jotka kyyhöttivät joen partaalla, saivat tänä hetkenä\nosakseen monta hellää katsetta kyynelten puoleksi samentamista\nsilmistä. Se oli Suomea, isänmaata... nuo mökit, nuo saunat ja\nharmaat heinäladot... jokainen aidanseiväs ja kaivonvintti. Se oli\nSuomea, syntymämaata... nuo lumen alla lepäävät pienet peltotilkut\nja tuo tumma, äänetön metsän rinta... nuo alastomat koivut ja\npajupensaat, joita tuuli nyt huojutteli. Ne heiluttivat päätään kuin\nvaikeroiden, että maan viimeinen turva nyt jätti... ja tuo mökin\nportaalla seisova vaimo, joka kädellä silmiään varjostaen katseli\njoen toiselta rannalta, oli kuin itse Suomi-äiti, kärsivä, köyhä\nisänmaa, paljaaksi ryöstetty... Huokaus pusertui monesta miehekkäästä\nrinnasta, ja yksi ja toinen käsi kohosi pyyhkäistäkseen pois\nväkistenkin esiin pusertuvan kyynelen.\n\n-- Eteenpäin -- mars!\n\nNyt liikahtivat rivit. Kiväärinpiiput heilahtivat, jalka kohosi\nottaakseen ensimmäisen askelen vieraalla pohjalla -- ja hiljaa painui\nkomppania eteenpäin yhä tummemmaksi käyvää taivaan rantaa kohti.\n\nKotimaa oli jäänyt.\n\nPitkän aikaa vallitsi riveissä haudan hiljaisuus. Jos joku olisi\njotakin sanonut, olisi toveri varmaankin äkäisesti töykännyt puhujaa\nkylkeen. Se olisi ollut merkki, että asianomainen oli häirinnyt\nhiljaisen hartaushetken, jonka jäähyväiset isänmaalle olivat\nvirittäneet.\n\nMutta sellaista häiritsijää ei ollut. Jokainen marssi äänetönnä,\nkoettaen painaa sielunsa pohjaan tuon viimeisen kuvan katoavasta\nkotimaasta. Vain ruotsalaisista pataljoonista kuului laulua ja melua.\nSiellä iloittiin kotiseutujen näkemisestä. Hurraahuudot kajahtelivat,\nkuului suomen- ja ruotsinkielisiä sanoja. Jokainen vastaantulija sai\niloisen tervehdyksen, ja tämä kääntyi katsomaan ihmetellen, että\nolivatpa nämä nyt... nämä valkorintaiset, sinitakkiset sotamiehet\nalhaisia... kun puhuttelivat yhteistä kansaakin. Kummakos se, kun\npalasivat kotiin! Mutta nuo perässä marssivat äänettömät joukot...\nmitä ne olivat? Asepuvut erilaisia... harmaita, harmaita... vain\npaikoitellen sinistä ja keltaista. Ruotsin valtakunnan värit. Eivät\nne voineet olla vihollisia. Ei, ne olivat suomalaisia... rajan\ntoiselta puolen.\n\n-- Päivää! Tervetuloa!\n\nMutta riveistä ei kuulunut yhtään vastausta. Haudan hiljaisuus\nvallitsi.\n\nTervehtijä katsoi kummissaan poistuvien jälkeen. Sellaista väkeä!\nÄänettömiä kuin haamut hautuumaalla.\n\nMutta -- \"haamut\" marssivat pohjoista kohti. Puolentoista tunnin\nperästä rupesi edestäpäin pohottamaan korkea kirkontorni. Se oli\nterävähuippuinen, piirtyen taivaanrantaa vasten kuin jättiläisneula.\nHetken kuluttua näkyi vasemmalta toinen, kupukattoinen, juhlallinen\ntemppeli, ja siitä hiukan oikealle kolmas, matalampi... huurteisten\npuiden ja talonkattojen keskeltä.\n\n-- Mehän taittiin tulla ryssän valtakuntaan, -- virkahti Jaskari. --\nTäällähän on kirkkoja kuin Venäjän Pietarissa.\n\nEi ollut ryssän valtakuntaa. Oli samaa Suomen heimon asumaa aluetta\nkuin rajan toisellakin puolen. Kaksi sisaruskaupunkia katseli\ntoisiaan kapean jokiuoman yli -- Tornio ja Haaparanta.\n\n-- Kolmas, vasemmalle jäänyt kirkko mahtavine kaksikerroksisine\npappiloineen, oli Alatornion puolta.\n\n-- Eläköön Tornio... eläköön Haaparanta! -- huutelivat\nupplantilaiset ja västmanlantilaiset, juosten joen rannalla\nedestakaisin.\n\n-- Ole tervehditty, sinä Pohjolan paratiisi!\n\nMutta -- suomalaiset katselivat synkännäköisinä noita kahta toisiaan\nvastapäätä sijaitsevaa kaupunkia, jotka leveä joki heistä erotti.\n\nNe olivat heille vierasta maailmaa.\n\n\n\n\nXX\n\n\nToinen prikaati oli sijoitetut Tornionjoen alajuoksun länsipuolella\noleviin kyliin ja taloihin. Kukko-Kalle oman patterimiehistönsä\nkanssa oli joutunut muutamaan taloon Haaparannan liepeille. Se oli\naivan kaupungin tulliportin takana.\n\nTäällä sitä nyt oltiin. Kallesta tämä oli ihmemaailmaa. Ihmiset tosin\nsamannäköisiä kuin muuallakin, mutta kieli ja vaateparsi aivan toista\nkuin Karkussa.\n\nNämä ihmiset käyttivät _h_:ta alituiseen. Joka sanaan he sen\nsijoittivat. \"Met otethan ja met menhän!\" _H_:lla ne pojat\nlaskettelivat kuin poronpulkalla!\n\nNiin -- ne porot... ne olivat eläimiä! Ei olisi luullut maailmassa\nlöytyvänkään tuollaista otusta. Sarvipää kuin itse paholainen, mutta\nkepeä menemään kuin henki.\n\nKallen kortteeritalon isännälläkin oli poroja. Niitä hän hoiti ja\nniitä hän \"vensi\". Milloin ne olivat metsässä \"veitallaan\", milloin\npihassa \"jäkäläkannossa\".\n\nSe poronjäkälä oli myös mukavaa mutjaketta. Näkyihän sitä Karhunkin\nmetsissä, mutta siellä sitä oli vain niukalti. Niin oli, kuin\nolisi Luojalta metsiä luodessaan jäänyt jotakin tarpeetonta töhkää\njäljelle. Mutta täällä oli kuulemma metsät laskettu kuin mattoon...\nniin kuulsi kellertävälle, missä vain ulohtaammalle käveli --\nkesäaikaan. Oli tämä maailmaa!\n\nKallekin oli saanut hankituksi itselleen poronnahkakallokkaat ja\n\"säpikkäät\". Säästörahoillaan hän oli ne ostanut. Samoin hän oli\nhankkinut Liisalle sievät \"nutukkaat\". Ne hän veisi lahjaksi Karkkuun.\n\nMutta -- kaikkein vaikeinta oli kenkien heinitys. Sitä taitoa ei\nKalle tahtonut oppia millään. Isännän piti moneen kertaan kädestä\npitäen näyttää. Hänellä olikin urakkaa, kun piti näyttää niin\nmonelle. Jokainen pyrki oppimaan tuon merkillisen taidon.\n\nKalle istui takan ääressä ja työnsi heinää kallokkaaseen. Oli aamu,\nja miehet olivat vasta nousseet. Säälitti vähän haaskata tuollaisia\nhyviä, kirkkaan kiiltäviä, merenvihreitä heiniä. Niitähän olisi\nvoinut syöttää hevoselle.\n\n-- Ei hevonen noilla elä... pilliheinä on hevosen ruoka, --\nhuomautti isäntä.\n\nKyllä Moska-Ruuna ainakin olisi näitä mielissään popsinut. Siinä se\noli hevonen!\n\nYht'äkkiä Kalle huomasi oudon hiljaisuuden ympärillään. Vanha\nemäntä, ontuva ihminen, oli kuukannut tuvan perältä penkille, Kallen\nläheisyyteen. Isännältä oli jäänyt tervaskannon haarukka kouraan. Hän\noli juuri ollut asettamassa sitä takkaan. Kaikki tuijottivat Kallea\nkuin ilmestystä.\n\n-- Moska-Ruuna? Mistäs tieät sellaisen hevosen...?\n\nHöh... heillä oli ollut sellainen ruunankopukka armeijassa, Tööpelin\nprikaatissa... tykkihevosena. Sen tunsi jokainen tämän pirtin mies.\nOli palvellut aikansa... Helsingistä ja Hämeenlinnasta asti...\nkunnes Juuttaalla oli kaatunut. Joo... sellainen hevonen oli ollut.\n\n-- Minkänäköinen se oli?\n\nKalle kuvaili tarkkaan... sen ja sen näköinen... tavattoman tukevat\nvuohiset, karvaiset ja pörröiset, pitkä raato ja suonikas kaula --\nsellainen se oli ollut.\n\n-- Ja rovastin maha.\n\nNiinkö? Isäntä näytti hätääntyvän. Justiinsa! Niin heilui kuin\nlekkeri.\n\n-- Mustanpruuni? Oli kyllä.\n\n-- Vasemmassa silmässä kaihi?\n\nKa oli... juuri niin. (Kalle rupesi jo aavistelemaan.)\n\n-- Oikeassa etujalassa patti?\n\nOli... melkein nyrkin kokoinen!\n\n-- Herra siunakhon! -- pääsi vanhalta emännältä.\n\nKalle katseli häntä suu auki, ja silmät räpyttivät kuin kovassa\ntuulessa. Toisetkin tykkimiehet olivat jääneet odottamaan kuin\nmaailman merkillisintä uutista.\n\n-- Se oli meän talosta lähtöisin...\n\nJa isäntä asetti juurakon sakaran takkaan. Ja hänen kätensä vavahteli.\n\nTuli leimahti korkealle. Se räiskyi ja rätisi. Tuntui, kuin olisi se\nvirittänyt ylistyslaulun sen johdosta, että tuntemattomille teille\njoutunut vanha talon kasvatti oli vihdoinkin löytynyt. Kalle oli\naivan ällistynyt.\n\n-- Duoda... teidän hevonenko se oli?\n\n-- Meän.\n\nIhmeellistä! Kallesta tuntui, kuin olisi hän yht'äkkiä joutunut\nsukulaistaloon... kuin olisi tuo jykevätekoinen, jäyhä isäntä ollut\nvähintäänkin setämies, oudolla tavalla löytynyt isän veli, jonka\nolemassaolosta ei aikaisemmin ollut tiettykään. Ja samalta tuntui\ntalonväestäkin. Heistäkin oli Kalle kuin läheinen omainen.\n\nNo... johan nyt jotakin! Tykkimiehet vihelsivät hiljaa. Sattuipa...\nsattuipa totisesti!\n\n-- Annasta mie heinitän sun kenkäsi, -- lausui isäntä Kallelle\nharvinaisen leppoisasti. -- Et näy vielä oshaavan.\n\nKalle siirtyi penkille istumaan. No ihme ja kumma! Vai täällä oli\nMoska-Ruuna syntynyt. Hän katseli tovereitaan silmät renkaina.\n\n-- Täällä on syntynyt... juuri tuossa tallissa tuolla.\n\nIsäntä osoitti ikkunasta näkyvää ulkohuoneryhmää.\n\n-- Ihan kaupungin liepeillä! Ilmankos sillä olikin herraskonsteja!\n\nKalle sai ruveta kertomaan hevosen vaiheista. Se oli ollut hänen\nnimikkonsa... hänen paras ystävänsä. Yhdessä he olivat jakaneet\nsotaretken vaivat... surut ja ilot. Ruuna oli särpinyt \"poolinsa\"\nkuten herrat... maiskutellut ja hörähdellyt. Hän oli jutellut sen\nkanssa kuin ihmisen... ja hänestä oli tuntunut, että ruuna oli\nymmärtänyt jok'ikisen sanan. Kun hän illalla oli ruvennut tavaamaan,\noli se kuunnellut... aivan kuin olisi käsittänyt, että viljeltiin\nJumalan sanaa. Silloin tällöin oli vain huoaissut... niinkuin\nhuokasi ihminen, kun jokin tämän mutkikkaan elämän ongelmista\nyht'äkkiä selviää. Sellainen oli ollut Moska-Ruuna.\n\nVanha emäntä oli niin liikutettu, että pyyhiskeli silmiään, eikä\nollut itku kaukana Kalleltakaan. Merkillinen tunnelma vallitsi\npirtissä. Lapsetkin, joita oli puoli tusinaa, olivat heittäytyneet\nhiljaisiksi. Se oli kuin muistojuhla kuolleen kunniaksi.\n\n-- Tässä kasvoi varsasta asti, mutta loukkasi ittensä mettässä, kun\ntuo poika oli honkia veättämässä. Sille kasvoi kaihi silmän päälle,\nja niin mustalaiset sait sen halthuunsa.\n\n-- Joo... sitä ei saattannu enää käyttää. Ja kun oli alituinen rahan\nnuusa, niin myöthin...\n\n-- Sitähän mie olen kaiken aikhaa surrut, kun se mustalaisille\njouthui, -- huokasi vanha emäntä. -- Mutta nytpä ovatkin päättynhet\nruuna-raasun vaivat...\n\nJa nyt -- kun oli ikäänkuin ruunan hautajaiset vietetty, päästiin\njälkeen vapaammin juttelemaan. Todettiin, että ruuna oli nähnyt\npaljon... käynyt Helsingit, Kuopiot ja Mikkelit. Se oli siinä kohden\nkokenut enemmän kuin talonväki.\n\n-- Mie en ole käynny Luulajassakhan, -- tuumi isäntä. -- Kerran piti\nruunan kanssa lähteä, mutta mikä lie tullut, ettei päästy. Vai oli se\nruuna sellaiset reissut tehnyt!\n\nOli. Ja nyt rupesivat tykkimiehet kilvan ylistämään hevosta. Ennen\nhe olivat sitä pilkanneet ja Kallea kiusanneet, mutta nyt he\nhaastelivat siitä kuin arapialaisesta oriista. Oli se ruuna ollut\neri hevonen, oli! Satoja penikulmia se oli potaltanut. Mutta --\nmitäpä siitä! Niitä oli maailmassa paljon markkinakonia. Ruuna oli\ntehnyt sankarityön, ennen kaikkea suorittanut asevelvollisuutensa...\npalvellut Suomen armeijassa. Siihen oli suhtauduttu kuin järjellä\nvarustettuun olentoon... lomakin oli myönnetty niinkuin sotamiehelle.\n\nJa Kalle kertoi Siikajoen tapauksen.\n\n-- Eikö se pöljännyt tappelussa, kun kävi sellainen pauke ja ryske?\n-- kysyi vanha emäntä.\n\nEikö mitä! Niin oli kuunnellut korvat luimussa ja heittänyt aina\nsyöntinsä, kun liian lähellä pamahti. Hiukan vain oli vavahuttanut\nnahan pintaa, puistahuttanut päätä ja ruvennut sitten uudestaan\npureskelemaan.\n\nVai sellainen oli ollut! Kumma, kun se eläinkin tottui vaikka\nminkälaiseen melskeeseen. Vavahtelemaan siinä luulisi rupeavan\nihmisenkin... saatikka sitten luontokappaleen. Mutta -- kun ne\nolivat nekin tavallaan järjellä varustetut, niin ymmärsivät.\n\nMutta -- nyt ei vanha emäntä enää voinut yhtyä poikaansa. Hän pani\nvastaan.\n\n-- Ei ole luontokappalhella järkeä.\n\n-- On sillä! -- kiivaili Kalle. -- Ruunalla ainakin oli! Joka ymmärsi\nkomentosanatkin.\n\nJa Kalle rupesi kertomaan, kuinka Moska-Ruuna tappeluun mentäessä oli\nkiinnittänyt vauhtia -- aivan kuin olisi käsittänyt, että kiiru oli\ntarpeen. Ja kun komennettiin: \"brösta af!\" oli se pysähtynyt siihen\npaikkaan ja lähtenyt sitten karkuuttamaan etuvaunua syrjään, hiukan\ntaemmas. Kyllä se oli ymmärtänyt.\n\nJoo... sellainen oli Moska-Ruuna ollut, -- vahvistivat Kallen\ntoverit.\n\n-- Joo... miksei -- oppiihan eläin nimensäkin tuntemhan, -- virkahti\nisäntä tyytyväisenä.\n\nHän heitti kallokkaat Kallelle, joka avojaloin oli tepastellut\npirtissä, säpikkäät säärissä, ja rupesi kertomaan Moska-Ruunan\nlapsuutta, minkälainen oli ollut, miten oli kilostellut ja\npiehtaroinut. Ja hirnumaan se oli ollut koko pakana! Niin oli\nlähettänyt kuin pätsistä... sellaisen tulisen pärskeen, kun oli\ntamma sattunut lähettyville. (Sotamiehet iskivät silmää toisilleen.\nHe eivät jaksaneet tajuta tätä luonnonlasten viatonta juttelua.)\nLeikata oli pitänyt... kun pakkasi vallattomaksi. Mutta ei se\nsenkään jälkeen ollut isosti talttunut. Hörähdellyt oli vieläkin\ntoisia sivuuttaessaan... aivan kuin olisi kysynyt, että \"siinäkös\nsinä? Mie se olen nyt tällainen...\" Oli se Moska-Ruuna ollut\nsellainen hevonen, että niitä sai hakea useammasta maaherran läänistä\neikä sittenkään tavannut. Jos ei vammaa olisi sattunut, olisi kai\nvieläkin tässä... kotosalla ja kiskoisi halkokuormia kaupunkiin.\nMutta -- hyvä oli niinkuin oli, ja ruuna oli päättänyt päivänsä\nkunnialla.\n\nKalle oli koko ajan kuunnellut jännittyneenä. Toinen käsi kallokkaan\nruojuen laidassa, hän oli yrittänyt vetää, mutta isännän jutellessa\njoka kerta keskeyttänyt, kun kertomuksessa sattui mielenkiintoisempi\nkohta. Joo... jopa vain... kyllähän hän sen hyvin ymmärsi, mikä\nettei. Hirnahdellut oli Moska-Ruuna vielä vanhoillaankin, kun oli\nsattunut iloiselle päälle.\n\nHän oli niin tavattoman onnellinen. Olipa mukava sattuma, että\nhänen piti majoittua Moska-Ruunan syntymäkotiin. Niin se Jumala\nihmeellisesti johdatti. Hän oli tyytyväinen kaikkeen, koko elämään.\nEi hänellä ollut mitään valittamista. Jos sota olisi käynyt toisella\ntavalla, hänen mielestään maailma olisi ollut täydellinen. Mutta se\noli mennyt niinkuin oli mennyt -- sille ei mahtanut mitään.\n\nHän sai kallokkaat jalkaansa ja astua töppelehti muutaman kerran\nedestakaisin.\n\n-- Niinhän nämä keinuvat jalan alla kuin suomätäs, -- nauroi hän. --\nMutta -- lämpimät nämä ovat.\n\nJoo. Kyllä ne lämpimät olivat. Mutta -- tuota... mitä se Kalle oli\ntarkoittanut sillä \"poolilla\", jota oli kertonut ruunan juoneen?\n\nKalle selitti. Herrat pitivät kestejä pappiloissa... joivat punssia\nja turrasivat. He ruunan kanssa olivat törsänneet tallissa...\npitäneet omaa juhlaansa.\n\n-- Vai juopottelemaankin se ruuna sillä reissulla oppi, -- naurahti\nvanha emäntä puoleksi pahoillaan.\n\nMutta isäntä ehätti väliin. Ei nyt sentään. Kallehan puhui moskan\nkeitosta. Jos se oli juopottelua, niin ruuna oli oppinut sen jo\ntäällä kotona. Se oli vertaus.\n\nNiin -- vertaushan se oli. Hän, Kalle oli sen keksinytkin, kun se\nnäytti niin mukavalta.\n\nNiinpä niin. Ruunasta ja ruunan vaiheista riitti juttua vaikka\nkuinka pitkälti. Se oli ehtymätön keskustelun aihe. Kalle sai\ntietää, että Alavojakkalassa, joen toisella puolen, oli ruunan veli,\nyksitoistakorttelinen laukki. Ruuna oli sekin niinkuin toinenkin.\n\nKalle innostui. Missä talossa se oli?\n\nIsäntä mainitsi nimen. Kalle päätti ensi tilassa käydä sitä\nkatsomassa. Oliko näöltään yhtään samanlainen?\n\nKyllä oli... vielä vahvaluisempi vain, hidas, mutta mainio\ntyöhevonen.\n\n-- Minkälaiset kaviot?\n\n-- Samanlaiset talterikit kuin Moska-Ruunallakin. Niillä kun se astua\nlopsii, niin jälki tiehen jää.\n\nSepä oli. Hänen piti ensi tilassa käydä sitä katsomassa.\n\n-- Joo... käy sinä vain ruunan veljeä tervehtimässä, ja anna\ntassua, -- veistelivät toverit, joiden mielestä jo oli aika hiukan\nkeveämminkin jutella.\n\nKalle ei vastannut.\n\nHän oli kaivanut aapisen povitaskustaan ja ruvennut lukemaan. Nyt\nei ollut harjoituksiakaan, jotenka hyvin jouti kirjaa viljelemään.\nHän oli lukenut joka päivä ja tavasi jo aivan sujuvasti. Mutta koko\nsanalle ei hän vain ollut päässyt, vaikka kuinka oli koettanut. Niin\noli, kuin olisi yrittänyt vikurihevosen selkään ja pudonnut joka\nkerta tantereeseen.\n\nNyt hän taas yritti. Tämä oli vasta eri \"ratsastusta\". Hevosen\nselässä hän kyllä pysyi, mutta koetapas ravata tässä... näiden i- ja\na-kirjainten keskellä! Häränpylly tuli... tuli kuin tulikin! Mutta\nvielä hän tämänkin taidon oppisi...\n\nSilmät seurasivat kirjaimia ja tavuja. Olisi pitänyt saada seuraava\ntavu heti kiinni, kun edellisen oli päästänyt. Mutta -- siinäpä se\ntemppu olikin! Nyt syntyi aukkoja sanojen keskelle, eikä se ollut\nhyvä. Joustavasti kuin langan puolapuussa olisi luvun pitänyt luistaa.\n\nKalle yrittää ja yrittää, mutta ei pääse matkaan. Hän sulkee\nsilmänsä. Tavujen kuvat ovat perätysten hänen silmäinsä edessä, kuin\nmustaa taulua vasten. Ne loistavat kuin tulessa. Hän hämmästyy ja\nlausuu puoliääneen: \"Kaikkivaltias, iankaikkinen Jumala.\" Sepä kumma!\nSehän meni kuin rasvattu!\n\nHän avaa silmänsä ja tuijottaa kirjaan. Siinä ovat hänen edessään\nsamat tavut, ihan samat tavut.\n\n-- Kaikkivaltias... iankaikkinen Jumala!\n\nIhme ja kumma -- sehän meni! Hän yrittää eteenpäin. Nyt loistavat\ntavut kirjan lehdeltä hänen silmiinsä... toinen tavu työntäytyy\ntoisen eteen kuin olisi niillä jokaisella ollut aivan erinomainen\nhalu katsella itseään Kallen silmien peilissä. Ne veitikat...\npakkasivat yhteen kuin piikatytöt uudenvuodenyönä! Mitä näkyy? Tuliko\nsulhanen... kaukaa sumun keskeltä? Minkälainen oli näöltään...\noliko pitkä vai lyhyt, pyöreä vai soikkomuotoinen? Piiat nauravat, he\noikein kikattavat. Mutta samalla heitä värisyttää outo, salaperäinen\nodotus...\n\nSamanlaista tunsi Kallekin nyt, katsellessaan kirjan lehteä.\nSiinä vilisivät tavut hänen ohitseen kuin kättä huiskauttaen.\nJa sitten tulivat sanat... kuin plutoonat tai komppaniat yksi\ntoisensa jälkeen. Kunnes noista plutoonista ja komppanioista\nmuodostui pataljoonia, pataljoonista rykmenttejä ja prikaateja. Iso\ntöyhtöhattuinen _K_ oli kuin hevoskaartin kenraali, joka komensi\ntuota kaikkea... koko komeutta! Siinä marssi armeija, sotajoukko...\npitkin Aapisen lehtiä Kallen silmien ohi, ja hän itse oli se\nhevoskaartin kenraali, joka tuota paraatia komensi.\n\nKalle luki ääneen:\n\n-- Kaikkivaltias, iankaikkinen Jumala! Kuinka tai-tankaan minä heikko\nihminen täytellisesti kiittää Sinua siitä armosta, jota olet tällä\nmatkalla osoittanut minulle...\n\n-- Kuulkaapa! -- huudahti hän silmät loistaen. Minä osaan koko\nsanalta!\n\nJa Kalle jatkoi ääni vavahdellen:\n\n-- Isän tavoin olet ravinnut ja hoitanut minua; opastajan tavoin\nvienyt minut oikeaa tietä; väkevän sankarin tavoin varjellut minua...\n\n-- No, sehän menee! -- innostui isäntäkin, jolle Kalle oli kertonut\nvastoinkäymisensä.\n\n-- Ja tuommoista lukijaako ei pappi päästäisi!\n\n-- Päästää nyt... ihan varmaan, -- nauroivat Kallen toverit.\n\n-- Ei muuta kuin häitä valmistamaan!\n\n-- Älkää nyt sentään... duoda, -- rauhoitteli tämä... -- ensin\ntästä on päästävä kotipuoleen.\n\nJaa, siinäpä se oli! Sitä päivää ei näyttänyt tulevan.\n\nMutta Kalle sanoi:\n\n-- Tulee, tulee, kun kerkiää. Tulee kuin tässä lukutaidossakin --\nkoko sanan vuoro. Ensin tavuttain, sitten sanoittain ja lopuksi: --\nsivilee! Jopa löysäsi! Tulee rauha, ja armeija marssii kotiin pelin\nsoidessa ja lippujen liehuessa!\n\n\n\n\nXXI\n\n\nSaman joulukuun alkupuolella eräänä aamuna istui hänen majesteettinsa\nkuningas Kustaa IV Aadolf Tukholman linnan n.s. pienessä\nsänkykamarissa, lukien raamattua. Hän oli täysin puettu, univormu,\nsaappaat, kaularöyhelö, kaikki ensiluokkaisessa järjestyksessä.\nPöydän nurkalla lepäsi pari leveitä sotilashansikkaita ja hattu\nniiden päällä. Sapeli oli tuolilla pöydän päässä.\n\nKuningas oli kolmenkymmenen, pitkä ja laiha, hartiat silmäänpistävän\nkapeat, otsa korkea, taapäin kaartuva, nenä käyrä ja juhlallinen.\nKapeat poskipielet päättyivät pieneen, naisellisen pyöreään\nleukaan, joka teki melkein avuttoman vaikutuksen. Huulet olivat\npaksunpuoleiset. Kasvot muistuttivat enemmän munkkia kuin\nhovipiirin keskellä elävää hallitsijaa. Askeettiset kasvot, jotka\nmunkkipäähineen ympäröiminä olisivat ehkä vaikuttaneet peloittavilta.\nSillä silloin olisi suuri nenä ja poikkeuksellisen kapea kasvojen\nala-osa jääneet hallitseviksi. Nyt kruunasi korkea otsa ne\nkuninkaallisella jaloudella, joka ei voinut jäädä huomaamatta.\n\nKuningas tunsi jääneensä yksin. Häntä ei tahdottu ymmärtää.\nAlamaiset, lähin ympäristö -- kaikki olivat häntä vastaan. Häntä\nsyytettiin itsepäisyydestä, kun hän politiikassaankin kulki kunnian\nja rehellisyyden tietä. Ranskan vaikutus oli pilannut kansakunnan.\nBonaparten pillin mukaan olisi kaikkien hallitsijain pitänyt tanssia.\nJa kun hän ei siihen taipunut, hän vei muka valtakunnan perikatoon.\nJo joitakin vuosia aikaisemmin olivat muutamat edesvastuuttomat\nhenkilöt huutaneet toista Anckarströmiä pelastamaan Ruotsia.\nSellaiseksi oli muuttunut Ruotsin kansa!\n\nJa kuitenkaan hän ei voinut seurata yleistä mielipidettä. Hän oli\nriippuvainen Englannista. Jo v:na 1805 hänen oli pitänyt määrätä\npolitiikkansa tämän saarivaltakunnan mukaan. Ruotsi olisi menehtynyt,\njos Englanti olisi tuhonnut sen kaupan. Se oli maan elinehto.\nSenvuoksi hän ei nytkään ollut voinut liittyä kontinentaalisysteemiin.\n\nHän oli myös koettanut saada sopimusta aikaan Ranskan kanssa, t.s.\nettä Ranska olisi sallinut ruotsalaisten vapaasti liikkua merillä,\nkauppatarkoituksissa. Mutta se ehdotus oli ylimielisesti hyljätty.\nSen sijaan oli Ranska pidättänyt satamissaan Ruotsin laivoja,\ntakavarikoinut ja harjoittanut kaappausta oikean merirosvon tapaan.\nHänen kantansa oli silloin ollut selvä.\n\nJa nyt tämä sota! Kuningas oli aivan kauhistunut muistaessaan kaikkea\nsitä kieroutta, mitä sen alkuvaiheissa oli tullut ilmi. Aleksanteri\noli vannonut ystävyyttä, mutta takanapäin hionut miekkaansa. Hän\noli auttanut tätä serkkuaan edellisenä vuonna -- myynyt Venäjälle\ntykkejä ja kivääreitä, joita ei vieläkään oltu täysin maksettu.\nAleksanteri oli tarvinnut niitä sodassa Napoleonia vastaan. Hänen\nlähettiläälleen, paroni Stedingkille, oli tsaari -- puheen johtuessa\nniihin tykkeihin -- lausunut ihastuksensa sukulaisen avusta. Hän\noli aikonut varustaa ne kirjoituksella: \"Ei voitonmerkki, vaan\nystävyyden näyte kuningas Kustaa Aadolfilta hänen ystävälleen ja\nliittolaiselleen Aleksanterille\". Ja nyt jyrisivät nämä tykit --\nSuomessa!\n\nKuningas huokasi. Kavala, kavala oli Venäjän keisari. Eikö hän ollut\nsanonut _madame_ Narishkinille, rakastajattarelleen, (kuningas teki\ninhoa ilmaisevan eleen) ettei hän aikonut sotaa Ruotsia vastaan? Ja\neikö Aleksanteri vielä samana päivänä, jolloin venäläiset marssivat\nrajan yli, ollut Stedingkille vakuuttanut: \"Jumala on todistajani,\netten tavoittele ainoatakaan kylää kuninkaan, teidän herranne,\nvaltioista\". Oli, oli... niin uskomattomalta kuin se tuntuikin. Ja\nStedingk, hänen ministerinsä, oli -- varoitusten ohella -- monta\nmonituista kertaa tiedoittanut, ettei mitään vaaraa ollut olemassa\n-- tai että se lykkäytyisi tuonnemmaksi? Niinhän ministeri oli\nkirjoittanut. Kuinka siis hän, Aleksanterin äskeinen liittolainen,\nolisi voinut aavistaa, että tämä muutaman kuukauden kuluttua\nlukeutuisi hänen vihollisiinsa?\n\nHäntä moitittiin m.m. siitä, ettei hän ollut tarpeeksi ajoissa\nryhtynyt varustautumaan. Kuinka ihmeessä varustautua, kun naapuri\nvakuutti rauhaa? Ja kuitenkin kun vaara -- kaikista ystävyyden\nvakuutteluista huolimatta -- oli ruvennut tuntumaan uhkaavalta,\nhän oli tehnyt voitavansa. Edellisessä joulukuussa hän oli\nantanut _neljä_ eri käskyä puolustusvoimien tarkastuksesta ja\nmobilisoimisesta sekä emämaassa että Suomessa. Mutta vielä niin\nmyöhään kuin tammikuun lopulla oli Stedingk kirjoittanut kaiken\nmenevän onnellisesti. Ja helmikuussa, kymmenkunta päivää ennen\nsodan syttymistä, oli Venäjän lähettiläs, kreivi Alopaeus,\nselittänyt, ettei joukkojen kokoaminen rajalle tarkoittanut häntä,\nvaan Englantia. Sellainen _alopex!_ [Kettu, kreikaksi alopex.] Hän\noli pidättänyt ministerin ja täydellä syyllä. Sillä mies, joka ei\nhallituksensa puolesta jätä virallista sodanjulistusta, vaan muka\nasioista tietämättömänä jää vastapuolen pääkaupunkiin, ei ole enää\nlähettiläs, vaan vakooja.\n\nKaikki oli tuon korsikalaisen syytä. Ranskan lähettiläs oli\npoltattanut keisaria Pietarissa yhtä mittaa... kiirehtinyt tätä\nryhtymään sotaan. Se oli kaiken todennäköisyyden mukaan jo Tilsitissä\npäätetty. Ja vielä muutama vuosi sitten häntä oli varoittamalla\nvaroitettu liitosta Bonaparten kanssa... silloin kuin hänen\narmeijansa oleskeli Pommerissa! (Kuningas hymähti katkerasti.) Ei\nhän ollut mikään liuhtari, joka käänsi turkkia tuulen mukaan! Nyt\nluettiin hänelle viaksi, että hän pysyi kannallaan. Sellaista oli\ndiplomatia!\n\nKuningas pudisti päätään murheellisen näköisenä ja kumartui\nRaamattunsa ääreen. Sanasta... Jumalan sanasta vielä löytyi\nlohdutusta ja rohkaisua... näinä raskaina aikoina.\n\nViimeisellä Saksan-matkallaan hän oli tutustunut hovineuvos Jungiin.\nTämä saksalainen oli kiinnittänyt hänen huomionsa Ilmestyskirjaan.\nHän oli itsekin julkaissut siitä selitysteoksen: \"Kristillisen\nUskonnon Voitto, historiallisesti käsiteltynä Johanneksen Ilmestyksen\nyleishyödyllisessä selityksessä.\" Tämän kirjan lukeminen oli\nvahvistanut häntä käsityksessä, että Napoleon Bonaparte oli se peto,\njosta Ilmestyskirjan 13. luku puhui.\n\nKuningas vihasi Bonapartea, niinkuin vihataan pahaa. Se oli yksi\nhänen puhtaan ja rehellisen luonteensa ilmaisumuotoja. Ranskan\nvallankumous, joka synnytti \"keisarin\", herätti hänessä aivan\nerikoislaatuista suuttumusta. Siinä protesteerasi kristitty ja\nperinnöllinen monarkki pakanuutta ja valtaistuimen ryöstäjää\nvastaan. Paha oli siinä hänen maailmankatsomuksensa mukaan\nhenkilöllistynyt. Se oli Napoleon. Niinkuin \"Järjen jumalattaren\"\npalvonnassa oli Kristus-viha yhdellä tavoin huippuunsa kehittynyt,\nniin ilmeni Napoleonin nousussa \"lohikäärmeen\" koko valta ja voima --\nhenkilöllistyneenä.\n\nKuningas tutki jälleen tuota mielenkiintoista lukua, joka alkoi:\n\"_Ja minä näin pedon nousevan merestä; sillä oli kymmenen sarvea ja\nseitsemän päätä, ja sarvissaan kymmenen kuninkaallista seppelettä_.\"\n\nSe oli selvä. Vaikka hovineuvos Jung oli sovittanutkin tämän\nluvun ennustuksen yleensä paavikuntaan oli hän teoksessaan\nantanut jokaiselle rehelliselle kristitylle vapauden tutkia pedon\nilmestymistä aikakausien valossa. \"Se seitsenpäinen peto ei ole\nvielä noussut syvyydestä, mutta tämä nouseminen on lähellä, ja\nsitä valmistetaan voimakkaasti: _missä, kenessä_ ja _kuinka_ se\nnäyttäytyy, sitä emme voi vielä tietää.\"\n\nMutta -- Jung oli kirjoittanut teoksensa aivan viime vuosisadan\nlopulla. Silloin oli jo tullut tämä pedon henki näkyviin --\njakobiinilaisuudessa. Viimeinen vuosikymmen oli vain tuota kuvaa\nkirkastanut. Nyt tiettiin jo, missä, kenessä ja kuinka peto\nilmaantui: Ranskassa, Napoleon Bonapartessa jota innoitti hänen _oma\nitsensä_ samalla tavoin kuin järjestöhenki ennen jesuiittalaisuutta.\nJa sitäpaitsi -- hovineuvos Jung oli yksityisissä keskusteluissa\nmyöntänyt itsekin tulleensa tähän johtopäätökseen.\n\nSiis Bonaparte oli peto. Viittasihan hänen ristimänimensäkin jo\nIlmestyskirjan 9. luvun 11:ssä jakeessa esiintyvään \"Apollyoniin\" --\nhävittäjään. Napoleon oli noussut \"merestä\" -- Korsikasta. Sieltä hän\noli lähtenyt Ranskaan, missä \"lohikäärme\" (vallankumous) oli antanut\nhänelle \"voiman ja valtaistuimen ja vallan\". Ilmenihän jo sanassa\n\"_revolutio_\" tuo käärmeen kiemurtelua ilmaiseva liike (_revolvere_ =\nkiertää).\n\n\"_Tässä on viisaus. Jolla on älyä, laskekoon pedon luvun, sillä se on\nihmisen luku. Ja hänen lukunsa on kuusisataa kuusikymmentä kuusi_.\"\n\nKuningas oli sen laskenut. Se _oli_ Napoleon. Jos kirjoitettiin:\nBONAPARTE DVX [vanhassa latinalaisessa tekstissä kirjoitettiin\nu-äänne v:llä], NAPOLEON I, CAESAR, niin saatiin tuo salaperäinen\nluku seuraavan taulukon mukaan:\n\n    D = 500... C = 100\n    V =   5... L =  50\n    X =  10... I =   1\n\n           Yhteensä 666\n\n[Tässä lauseessa ei ole numeroarvoa muilla kirjaimilla kuin\nedellämainituilla.]\n\nNiin kauan kuin hän vain oli ollut \"kansalainen Napoleon Bonaparte\",\nei hänessä ilmaantunut pedon lukua enempää kuin 50. Mutta heti kun\nhänestä tuli ylipäällikkö, kohosi luku viidelläsadallaviidellätoista.\nKeisariksi kruunaus nosti sen sadalla, ja järjestysnumero täydensi\nluvun: 666!\n\nKaikki selveni ihmeellisesti. Nuo \"seitsemän päätä\" olivat seitsemän\nmaailmanvaltaa, joista kuudes, Bonaparten, nyt oli kulumassa. Viisi\nedellistä olivat olleet: egyptiläinen, assyrialaisbabylonialainen,\nmeedopersialainen, kreikkalaismakedonialainen ja roomalainen. Mutta\n-- kuinka ihmeellistä! Perustettuaan Reinin liiton oli Napoleon\nlakkauttanut roomalaisen valtakunnan, sillä Itävallan keisari Frans\noli elok. 6. p:nä 1806 luopunut \"saksalaisroomalaisen keisarin\"\narvonimestä! Hän oli yksi niistä kymmenestä kuninkaasta, joiden\n\"kuninkaalliset seppeleet\" Bonaparte oli painanut päähänsä. Ja eikö\nhän sitäpaitsi ollut itse kruunannut itsensä -- seppeleellä!\n\n\"_Ja koko maa seurasi ihmetellen petoa_.\"\n\nRanskan armeijat olivat seuranneet Bonapartea voitosta voittoon.\nItalia oli valloitettu, Egyptiin tehty sotaretki, Espanja\nnujerrettu... ja nyt samosivat ranskalaiset ympäri Eurooppaa kuin\nheinäsirkkaparvet. Venäjä, Saksa, Itävalta, Tanska... kaikki\nkumarsivat petoa sanoen: \"Kuka on pedon vertainen ja kuka voi sotia\nsitä vastaan?\"\n\nAinoastaan Englanti pysyi taipumattomana.\n\nKuninkaan kasvot olivat ihmeellisesti kirkastuneet. Hän näki itsensä\nsen sotajoukon etunenässä, joka murskaisi Antikristuksen. Hän se\noli -- hän, Kustaa IV Aadolf, se Herran valittu, joka kukistaisi\npedon vallan. Sitä varten oli Herra kirkastanut hänelle sanansa,\nantanut ymmärryksen selittää profetioja. Oi, kun hänen hetkensä\nlöisi, hän ratsastaisi taisteluun tuota sortajaa vastaan, itse...\nmieskohtaisesti, niinkuin kirjoitettu oli: \"Mutta yksi ruhtinas tekee\nlopun hänen pilkastansa.\" Silloin tapahtuisi se ihme, että ylienkeli\nMikael taivaallisten enkelijoukkojensa kanssa marssisi pilvien tuolla\npuolen... ja hän, Kustaa Aadolf, kuninkaallisine ruotsalaisineen\npilvien tällä puolen -- yhtä aikaa. Hänen joukkojensa liikkeet ja\ntaistelut olisivat vain noiden taivaallisten sotajoukkojen liikkeiden\nja taistelujen heijastelua. Sillä olihan kirjoitettu: \"Siihen aikaan\nnousee Mikael, se suuri ruhtinas, joka seisoo sinun kansasi lasten\npuolesta.\"\n\nKuningas oli haltioitunut. Hän ei voinut sanoa, millä tavalla\nJumala avun antaisi, mutta pääasia vain, että apu tulisi ylhäältä\nja toteutuisi Ilmestyskirjan sana: \"Kukistui, kukistui se suuri\nkaupunki, joka haureutensa vihan viinillä on juottanut kaikki kansat!\"\n\nKuin suuren innoituksen hetkenä, jolloin runoilija näkee haaveensa\ntoteutuneena, näki kuningas nyt tuon kaupungin.\n\nSe oli -- Pariisi.\n\nSehän oli aina ollut kaiken turmeluksen kehto. Pompadour ja kreivitär\ndu Barry! Kevytmielisyyden kaupunki, turhuuden markkinatori, jossa\nvuoroin temmelsivät maan vanhimman \"sinisen veren\" edustajat, vuoroin\nvihoviimeiset nousukkaat. Junot ja Bernadotte! Edellinen halpa\nkersantti, jälkimmäinen entinen korpraali! Mutta nyt: Abrantes'in\nherttua ja Ponte Corvon ruhtinas! Ja näiden keisarina entinen\ntykistöluutnantti! Pariisi, rajattoman ylellisyyden ja määrättömän\nhuvitteluhalun kaupunki, joka hallitsi maailmaa muodeillaan ja\nkaikenlaisilla turhilla tavoillaan. Aistilliset ihmiset suuntasivat\nsitä kohti matkansa kuin kärpänen lentonsa kynttilän liekkiä kohti.\nTässäkin maassa oli siitä kirouksesta jo saatu kylliksi -- hänen\nisänsä eläessä. (Kuningas oli päättänyt hajoituttaa Oopperatalon,\njossa ranskalaiset teatteriseurueet olivat näytelleet. Nyt ei\nniitä ollut yhtään hänen valtakunnassansa; hän oli karkoittanut ne\nkaikki.) Pariisi, kapinoiden ja vallankumousten kaupunki! Suuri tulee\nhämmästys olemaan, kun se maan piirin päältä pyyhkäistään!\n\nJa kuningas kumartui raamattunsa ääreen ja luki:\n\n_\"Ja maan piirin kuninkaat, jotka hänen kanssaan ovat huoruutta\nharjoittaneet, itkevät ja parkuvat häntä, kun näkevät hänen palonsa\nsavun; he seisovat loitolla hänen vaivansa pelvon tähden ja sanovat:\n'Voi, voi, sinua, Babylon, sinä suuri kaupunki, sinä vahva kaupunki,\nkun tuomiosi tuli yhdessä hetkessä!'\"_\n\nOvelle naputettiin. Mutta kuningas oli niin näkyjensä lumoissa,\nettei hän kuullut. Hän muisteli profeetta Danielin sanoja: \"_Ja\npohjan_ kuningas tulee ja luopi vallin ja valloittaa linnakaupungin\n(Pariisihan oli _linnoitettu!_) -- ja etelän käsivarret eivät kestä,\neikä hänen valittu väkensäkään (nuo kuuluisat _kaartit_!) eikä ole\nmitään voimaa vastaan seisomassa.\"\n\nVahtiapitävä upseeri avasi hiljaa oven ja kurkisti huoneeseen, antaen\nkädellään merkin jollekin takana seisovalle. Nähdessään kuninkaan\nistuvan liikkumatta hän asennossa seisten ilmoitti:\n\n-- Teidän Majeesteettinne! Kenraali af Tibell.\n\nAsianomainen hiipi sisään upseerin jäljissä. Tämä poistui, ja\nTibell jäi seisomaan oven suuhun. Hän ryiskeli, mutta turhaan.\nTuo pöydän ääressä istuva mies ei hievahtanutkaan. Hän otti\nparastaikaa hengessään osaa Pariisin piiritykseen. Sen ei pitänyt\nolla kovinkaan kaukana... Jumalan ilmoituksen mukaan. _Silloin_\nkatuisivat Aleksanteri I ja Tanskan Fredrik, että olivat taistelleet\nväärällä puolella. _Silloin_ koittaisi hänen hetkensä, ja hänen\nalamaistensakin täytyisi tunnustaa, että hän, heidän kuninkaansa, oli\nollut oikeassa...\n\nTibell rykäisi kovempaa, ja nyt kuningas kuuli. Hän käännähti äkkiä,\nkatseli yleisesikunnan päällikköä sumuisin silmin, pyyhkäisi sitten\notsaansa ja lausahti hiljaa:\n\n-- Jahah... Tibell.\n\nKenraali esitti asiansa. Hän oli tullut tekemään selkoa\nsuunnitelmistaan kevättalven sotaretkeä varten. Sillä... kaikesta\npäättäen sota pian siirtyisi Ruotsin alueelle.\n\nNiinpä niin... se oli hyvin mahdollista. Olisi pitänyt\nalussa hyväksyä Tibellin suunnitelma, kun tämä oli esittänyt\npuolustuskannalla pysyttäytymistä Tanskaan ja Norjaan nähden ja\npääiskun antamista itään päin. Mutta kun tapausten painopiste\noli aina ennen ollut etelässä ja lännessä... Tanskan ja Norjan\nrintamilla. Hän ei ollut uskonut Tibelliä, vaan vastustanut tämän\nsuunnitelmia.\n\nKenraalin kasvoilla häivähti omituinen, hiukan ylimielinen hymy.\nHän oli niin tottunut kuninkaan vastustukseen, ettei hän nytkään\nodottanut myönteistä tulosta.\n\nMutta hämmästyksekseen hän saikin tällä kertaa ymmärtämystä. Kuningas\nkuunteli tarkkaavaisesti kenraalin esityksiä.\n\n-- Niin, Tibell... niin me teemme! -- huudahti hän. -- Me emme solmi\nrauhaa, vaan sodimme siksi kunnes vihollinen on voitettu. Ja me\n_voitamme_ hänet... niin totta kuin --. Kuningas ei ehtinyt lopettaa\nlausettaan, sillä ovelle naputettiin taas.\n\n-- Kuka siellä nyt meitä häiritsee? Jaa... sisään!\n\nVahtiapitävä upseeri ilmoitti sanantuojan saapuneen Suomesta.\n\n-- Käskekää sisään, -- lausui kuningas juhlallisesti ja jäykistyi\nsamassa.\n\nSe oli Björnstjerna, tavattomasti laihtuneena ja rasittuneena. Näki,\nettä hän oli tehnyt pitkän matkan. Puku oli epäkunnossa, ja kuningas\nkiinnitti siihen heti huomionsa. Toinen olkalippu oli vinossa, eikä\nsapelikaan ollut asetusten mukaista mallia.\n\nHän oli jo puhkeamaisillaan muistutuksiin, kun sanantuoja ilmoitti:\n\n-- Teidän Majesteettinne! Kapteeni Björnstjerna saa alamaisimmin\nilmoittautua Teidän Kuninkaalliselle Majesteetillenne. Kirje hänen\nylhäisyydeltään, _général-en-chef_ Klerckeriltä.\n\nKuningas avasi kirjeen tyynesti ja arvokkaasti -- kuin alleviivaten\njokaista liikettään. Sanantuoja seisoi kalpeana. Häntä hirvitti.\nTuo kirje sisälsi sen surullisen sanoman, että Suomi, kolmas osa\nvaltakuntaa, oli mennyttä.\n\nKuningas oli lukenut Klerckerin kirjelmän Olkijoen sopimuksesta.\nHänelle selvisi tilanne koko alastomuudessaan. Mutta -- hänen\narvolleen ei sopinut näyttää mielenliikutusta lähetin läsnäollessa.\nUlkonaisesti tyynenä hän laski kirjelmän pöydälle ja kääntyi\nBjörnstjernan puoleen.\n\n-- Kuinka Björnstjerna rohkenee näyttäytyä minulle vyöllä semmoinen\nsapeli, joka ei teidän pukuunne sovi?\n\nAsianomainen katsahti Tibelliin, ja hänen kasvoillaan häivähti heikko\nhymyn väre.\n\n-- Teidän Majesteettinne! Tämä sapeli on pelastanut jalkani.\n\nJa Björnstjerna kertoi, kuinka Pyhäjoen taistelussa viime huhtik. 16.\np:nä vihollisen kiväärin kuula oli sattunut sapelin terään; siten oli\nhänen jalkansa varjeltunut.\n\nKuninkaan mielenkiinto heräsi. Hän kyseli tarkkaan tuosta\nseikkailusta. Ja Björnstjerna kertoi yksityiskohtaisesti.\n\n-- Niin... siinä on kolo, -- lausui kuningas, tarkastellen sapelin\nterää. -- Hyvä on! Me annamme teille luvan kantaa sitä. Jälkeenpäin\nsiitä tulee päiväkäsky.\n\nKädenviittaus vain, ja Björnstjerna sai poistua. Kuningas jatkoi\nneuvotteluaan Tibellin kanssa.\n\nJouluaattona sai Björnstjerna asuntoonsa seuraavansisältöisen kirjeen.\n\n    \"Kunink. Maj:tti on armossa suvainnut yliadjutanttinsa, majuri\n    ja ritari B:n adjutantinunivormussaan kantaa sitä sapelia, joka\n    majurin hyvin säilyessä kunink. Suomen ja keisarill. Venäjän\n    armeijan välisessä taistelussa P:joella huhtik. 16. p:nä 1808 on\n    saanut merkin vihollisen luodista.\n\n    Tukholman linnassa jouluk. 24. p:nä 1808.\n\n    Kaikkeinarmollisimmasta käskystä.\n\n                                            af Tibell.\"\n\nBjörnstjerna katseli paperia, jonka kuninkaan sivusadjutantti oli\ntuonut, ja hänen kasvoilleen levisi surunvoittoinen hymy. Hän näki\ntuossa paperissa -- niin mieskohtaisesti tärkeä kuin se hänelle\nolikin -- kokonaisen valtakunnan vararikkotodistuksen. Ja hänet\nvaltasi syvä sääli. Olisi tehnyt mieli rientää linnaan varoittamaan\nkuningasta häntä uhkaavasta vaarasta ja samalla vakuuttamaan\nuskollisuutta. Sillä tavalla tuon paperin sisältö vaikutti häneen.\n\nHän vaipui sohvaan istumaan, kädessään kuninkaan päiväkäsky. Niin...\nhänet oli koroitettu majuriksi vajaa viikko sitten ja määrätty\nVästmanlannin rykmenttiin. Ajatus hipaisi tuon uuden rykmentin\nunivormuja... mutta seuraavassa tuokiossa se lensi pohjoiseen, lumen\nja tautien keskellä kamppailevan armeijan luo.\n\n-- Armeija... armeija! -- pääsi valitus hänen huuliltaan.\n\nSamassa kajahti kadulta rumpujen tasainen tahti. Komppania\nkuninkaallista henkikaartia marssi ohi... koreapukuisia, reippaita\nsotamiehiä. Tam-tara-ram... tam-tara-ram...\n\nBjörnstjerna veti manttelin ylleen, sitoi Pyhäjoen-sapelin vyölleen,\nsieppasi hattunsa ja kiiruhti ulos. Hän riensi Storkyrkobrinckenille.\nSieltä... Utterin kirjakaupasta, sai ostaa lehtiä. Hänen täytyi\nsaada tietoja Suomesta... armeijasta.\n\nHän ajatteli kuningasta ja valtakunnan tilaa. Kyllähän kuningas\n_tavallaan_ oli oikeassa... he olivat riippuvaisia Englannista.\nMutta -- tällaisen uhkaavan katastrofin edessä pitäisi olla\ntaipuvaisempi: tehdä rauha, kun ei kerta ylivoimalle mitään voitu.\nKenraali Tibell pelkäsi, että venäläiset Merenkurkun jäädyttyä\nuhkaisivat suoraan Uumajaa... marssisivat yli ja yhtyisivät\nnorjalaisiin, joilla ei ollut kuin muutaman päivämarssin matka\nrajalta yli Jämtlannin Pohjanlahden rantaan. Silloin he olisivat\nsaarretut! Jos vielä ryssä yrittäisi jäätyneen Ahvenanmeren yli,\nolisi Tukholman kohtalo selvä. Hyvä Jumala! Maa joka puolelta\nvihollisten saartamana. Mikä neuvoksi?\n\nTuntui kolkolta ajatella _sitä_, mistä toveripiireissä oli kuiskailtu...\nnyt... jouluaattona, jolloin kirkkojen kellot julistivat \"maassa\nrauhaa ja ihmisille hyvää tahtoa\". Sitäkin vastenmielisempää hänelle,\njolle kuningas oli osoittanut erikoista suosiota...\n\nMutta... muu ei auttanut -- niin katkeralta kuin se tuntuikin. Oli\nkysymyksessä, kokonainen valtakunta. Maan edut oli otettava huomioon...\nja yksityisen edut... _kuninkaankin_... jätettävä syrjään.\n_Vallankumous_... se oli ainoa pelastus.\n\nRaskaita mietteitä nämä olivat... raskaita ja vaarallisia. Mutta...\nmitään muutakaan mahdollisuutta ei näkynyt. Valtakunta oli korvia\nmyöten velassa... kaikki taloudelliset apulähteet ehtyneet. Kuningas\nsuunnitteli uusien ylimääräisten verojen ottoa. Sitä suoneniskua ei\nkansa enää kestäisi.\n\n\"Miks'ei kestäisi... jos olisi maassa vielä _entinen henki_!\" soi\nääni hänen povessaan. \"Mitenkäs Karthago puolustautui?\" Niin, niin...\nsiinäpä se oli -- ruotsalaiset eivät _tahtoneet_ puolustautua. He\nhalusivat vain tehdä rauhan.\n\nSekin oli totta -- Björnstjernan täytyi se myöntää. Ja yhä\nristiriitaisempien tunteiden vallassa hän kiiruhti askeleitaan --\nkuin olisi jokin näkymätön, musta voima ajanut häntä takaa.\n\n\"Se on _pohja_, joka pettää\", ajatteli hän. Niin se oli. Mutta...\ntottahan _se_ oli riittävä syy toimintaan ja kiireiseen toimintaan.\n_Sitä_ ei nyt joudettu korjaamaan -- se olisi vienyt liiaksi aikaa.\nOli käytävä itse rakennukseen käsiksi... muuten tuettava sitä\nkaatumasta.\n\nJa paras keino siihen oli -- kuninkaan kukistaminen ja rauha.\n\nSiinä olikin jo kirjakauppa. Suuri väentungos hälisi ja melusi sen\nedustalla.\n\n\n\n\n\n\nNELJÄS OSA\n\n\n\n\nI\n\n\nKaakamojoen pohjoisrannalla, alastoman pajupensaan suojassa paloi\nnuotiotuli. Sen ympärillä hyppi puolikymmentä sotamiestä. Ne olivat\nsavolaisia, jotka oli määrätty etuvartiopalvelusta suorittamaan.\n\nOltiin joulukuussa, ja pakkanen oli pureva. Jäinen viima puhalsi\npohjoisesta, tupruttaen lunta kuin vihan väellä. Nuotiosta sinkosivat\nkipunat miesten silmille, välistä painoi tuuli liekin ja savun pitkin\nlumen pintaa.\n\nMiehillä oli kylmä. Hyppelemällä ja käsiään yhteen takomalla he\nkoettivat pitää verta liikkeellä. Ne, joilla vielä oli manttelit,\nolivat nostaneet kauluksen pystyyn. Mutta pari miestä -- niistä\ntoinen, Grym, Pieksämäen komppanian sotilas -- hyppi takkisillaan,\nkädet reväärin reunojen alle pistettyinä. Jalkineet olivat\nriekaleina. Kaskilla, Revonlahden sankarilla, oli toisessa jalassa\nhuopasaapas, toisessa tavallinen nauhakenkä.\n\nAselepo oli tehty epämääräiseksi ajaksi neljän päivän\nirtisanomisella. Savolaiset olivat jo viikon päivät suorittaneet\netuvartiopalvelusta.\n\n-- Teä on samanlaista tanssia kuin Revonlahden pappilan pihalla,\nmutta täss' ei voan tule varj, -- veisteli Kask, joka oli tunnettu\nleikkisäksi.\n\n-- Joo, ennen sitä tapella rytistäiskin, kuin olis teällä pakkasen\npurtavana.\n\nGrym potkaisi sivulle lentäneen kekäleen takaisin nuotioon.\n\n-- Ryssillä on parempi vahtipaikka... ovat kaataneet mäntyjä tulensa\nsuojaksi.\n\n-- Voitaishan myöki tehä sama, -- huomautti Kask.\n\n-- Ei kannata... teä ranta on autio... puut ettäällä.\n\nVenäläisten puoli olikin metsäisempi. Siellä kasvoi puuta ihan\nrantaan saakka. Joku uudistalokas oli tänne, pohjoispuolelle,\nraivannut rantaniittyä -- koska täällä oli kasvanut koivua.\nKallellaan oleva heinälato jonkin matkaa ylempänä oli näkyvä\nmerkki tuosta uudisraivaustyöstä. Siitä olivat savolaiset repineet\npolttopuuta.\n\n-- Hei, Kokkonen, puita noutamaan! -- komensi kersantti. -- On sun\nvuorosi.\n\nPuhuteltu äimisti. Lato oli puolensadan kyynärän päässä. Kapea,\nlumeen tallattu, nyt jo puoleksi peittynyt polku johti sinne.\n\n-- Eikö lähetä ryssien tulille? -- ehdotti Kokkonen vuorostaan. Hän\noli haluton urakkaan.\n\nYleinen veljeily oli päässytkin käyntiin pitkin Kaakamojoen\nvartta. Suomalaiset kävivät venäläisten vieraina, ja päinvastoin.\nPelattiin noppaa, tarinoitiin ja turistiin -- sikäli kuin kielessä\ntoimeentultiin. Venäläisten joukossa oli monta Vanhan Suomen\npoikaa, ja silloin kävi keskustelu aina hyvin. Mutta ei säikähdetty\nummikoltakaan. Puhuttiin käsillä ja näyttelemällä, ja ryssähän\nymmärsi.\n\nTämä kersantti Kettusen joukko ei ollut aikaisemmin tuollaista\nvieraskäyntiä tehnyt. Kersantti oli ollut haluton. Eipä hän ryssästä\nvälittänyt. Mutta -- ikävä oli tässäkin hyppiä... tuulen kynsissä.\nVähän aikaa emmittyään hän myöntyi.\n\n-- Samantekevä... mutta joka tapauksessa on tulta kohennettava.\nSinun, Kokkonen, on haettava puuta.\n\nNyt oli Kokkonen valmis. Hän raahasi paikalle tukevan kelleksen, jota\ntoiset ryhtyivät pilkkomaan.\n\n-- Tuljpas puuta kerrakseen, -- tuumi Grym.\n\nNuotioon heitettiin pari, kolme suurta kappaletta, ja miehet\nlähtivät. Ei tarvittu tulen vahtia... Mihinkäpä se tässä...\nlumimaailmassa leviäisi. Jos pajupensaan poltti, niin polttakoon --\nsiitä ei ollut vahinkoa kenellekään.\n\nPaarustaen yli joen he saapuivat vastakkaiselle rannalle. Vihollisen\nvahtisotamies oli jo heidät huomannut ja antanut tiedon tovereilleen.\nNämä kerääntyivät rantaan iloisesti pajattaen:\n\n-- _Aa, finskije saldáty... s' prijésdom!_\n\nNe olivat Kalugan ja Mohilevin rykmentin miehiä. Viimeksimainitusta\nrykmentistä oli yksi pataljoona ottanut osaa Revonlahden taisteluun.\nJoukossa oli pari mukana ollutta -- jääkärit Sanin ja Lepudin.\nVartiostoa komensi vanha tuttavamme, vääpeli Antonov.\n\nVartiosto oli vahva -- kolmisenkymmentä miestä. Syntyi eri turina,\nkun suomalaiset saapuivat.\n\nRyssät olivat juuri lopettaneet syöntinsä. Jäniksen luita oli\nhajallaan tulisijan ääressä. Nämä taisivat pitää oikein herraspäiviä.\n\nKask katseli kummissaan ympärilleen. Eivätpä näyttäneet\nparaatijoukolta nämäkään. Univormut rikki ja saappaat hajalla --\nniinkuin heidänkin puolellaan. Mutta -- ruokaa näillä näytti olevan\nsen runsaammin.\n\n-- _Aa... pasháluista, pasháluista!_\n\nAntonov kumarteli kersantille, kuin olisi tämä ollut vähintään\nkenraali. Kettusta ujostutti. Näillä oli etikettiä -- sen sanan oli\nkersantti oppinut. Tuokin partaniekka käyttäysi kuin hoviherra.\n\nTarjottiin viinaa. Sitä oli ryssällä runsaasti -- jos\nsuomalaisillakin. Heiltäkin se tavara viimeksi loppui. Mutta\nkersantti Kettunen huomautti miehilleen, etteivät joisi paljon. Siitä\nsaattoi olla vaaralliset seuraukset.\n\n-- Mitä? -- kysyi Sanin, joka vääpelin käskystä tarjoili ryyppyjä.\nHän ei ollut ymmärtänyt Kettusen sanoja.\n\nKask koetti näyttää. Kumasten läkkipeltikupin sisällön yhdellä\nsiemauksella hän jäykistyi puuta vasten, pudotti päänsä rinnalle ja\njäi retkalleen.\n\n-- Aha... kuolema! Jaa -- ei saa liikaa juoda. Mutta ryyppy aina...\nnäin sotaretkellä. _Vot!_\n\nRyssät nauroivat Kaskin metkuille. Tämä osasi mainiosti heittäytyä.\n\n-- Minusta teä ryssän votka on parempoo kuin Ruottin. Ei mee\npeähänkään, -- selitti hän innoissaan.\n\nMutta -- menihän se. Ei aikaakaan, niin jo turisivat Kettusen miehet\nhyvässä humalassa. Isännät olivat selvempiä. Mutta siitä huolimatta\nhe pitivät isointa ääntä.\n\nKask katseli jäniksen luita. Mistä pakanasta ryssät saivat jäniksiä?\nHän kysyi viinan tarjoojalta.\n\n-- _Da, da,_ -- pulitti tämä, joka oli ymmärtänyt Kaskin\nviittomakielen. -- Metshä... da juogshee _zájats... pétljami_.\n\nJa hän piirsi ilmaan pienen ympyrän, kuvaten siten ansaa.\n\nVai osasi ryssä senkin konstin! No... ei sitten kumma, jos osasi\nmuutakin -- niinkuin tämän sotahommankin.\n\nJääkäri Sanin oli oppinut jonkin verran suomea. Hän sai siis ruveta\ntulkiksi. Antonovkin tahtoi näyttää kielitaitoaan ja paukautti:\n\n-- Shadelmaagare!\n\nHän nauraa hohotti kädet levällään, kumarrellen joka taholle.\n\n-- _Pasháluista, finskije saldáty... vódka!_\n\nJa hän ryyppäsi kenttäpullostaan, mutta saikin väärään kurkkuun ja\noli tukehtua. Sotamiehet hakkasivat häntä selkään minkä kerkisivät.\n\n-- Shadel-maa-gare! -- nauroi hän, huohottaen kuin loppuunajettu\nhevonen. -- Aa, pane pois!\n\nHän ojensi kenttäpullon sotamiehelle, joka ripusti sen männyn oksaan.\n\nTäällä roihusi iso nuotio. Ryssät olivat raahanneet valtavan kasan\npuita. Vuoron perään -- aivan kuin komennosta -- he heittivät siihen\nkappaleen. Liekki humisi korkealla, melkein miesten päitten tasalla.\nEteen kaadetut petäjät estivät tuulen sitä hajoittamasta.\n\nAntonov esitti, että ruvettaisiin pelaamaan noppaa. Sanin tulkitsi\nsen. Savolaisilla ei juuri ollut monta kolikkoa miestä päälle.\nKask kysyi, eikö saattaisi käyttää myös nappeja. Hän oli valmis\nleikkaamaan asetakistaan viimeisetkin napit.\n\n-- _Vsjoravnó_ -- nauroi Sanin. Hänestä oli pääasia, että pelattiin.\n\nKaksi suurta rumpua nostettiin tulen ääreen. Ne saivat tehdä\npelipöydän virkaa. Ensimmäisiksi pääsivät onneaan koettamaan Kask\nja Lepudin. Antonov kersantti Kettusen kanssa pelasi toisen rummun\nääressä.\n\nKask heitti. Kuutonen, Lepudin sai pulittaa kaksikopekkaisen. Mutta\nseuraavalla heitolla vei venäläinen sen takaisin.\n\nMutta pian Kask rupesi häviämään. Lepudin heitti joka kerta\nkorkeamman numeron. Kaskin killingit olivat aikoja menneet. Hän pyysi\nGrymiltä veistä. Nyt oli univormunappien vuoro.\n\n-- Ei saa! -- tuumi Lepudin vakavana ja teki torjuvan liikkeen.\n\n-- Paremmin sun kävj Revonlahella, -- nauroi Grym.\n\nTuon paikannimen mainitseminen sai ryssät tarkkaavaisiksi. Lepudin\nkeskeytti pelin. Oliko pelitoveri tapellut Revonlahdella?\n\n-- Oun mie... ja siellä napsahutinni isomman panoksen. Itte\nPulatohvin poksahutin!\n\nKask oli vahvasti humalassa. Kettunen hermostui. Mies puhui\nvaromattomia. Ei olisi pitänyt härnätä ryssää -- vaikka olikin\naselepo. Saattoivat äityä ja ruveta haastamaan riitaa.\n\n-- _Bulatoff?_ Mitä suomalainen puhui Bulatovista? Lepudin oli\nkuulunut hänen joukkoonsa ja katseli nyt tutkivasti savolaista.\n\n-- Nitsevoo, -- koetti Kettunen rauhoittaa, mutta Kask ei nyt ollut\nsillä päällä. Hän hihkaisi:\n\n-- Poksis... Pulatohvi! Mie ammuin sen kuin jäniksen!\n\nSyntyi yleinen pulitus. Sanin oli tulkinnut Kaskin sanat\ntovereilleen. Nämä murisivat, ja muutamat heittivät jo savolaiseen\nsangen sisukkaita silmäyksiä.\n\n-- Päihinsä sietäisi saada!\n\n-- Vasten kuonoa!\n\nMutta Antonov huitaisi kädellä:\n\n-- Sota on sotaa, pojat... ja silloin isketään. Nyt on aselepo, ja\nsuomalaiset ovat vieraitamme. Mutina pois!\n\nJa kääntyen Kettusen puoleen hän hymyili ystävällisesti:\n\n-- Olkaa hyvä! Nyt on teidän vuoronne.\n\nPeli jatkui, ja ryssät rauhoittuivat. Rakastetun päällikön nimen\nmainitseminen oli tehnyt heidät levottomiksi. Mutta -- Antonovin\nväliintulo oli katkaissut suuttumuksen kärjen.\n\n-- Kenraali Bulatov on jo vaihdettu pois. Se juttu on selvä. Mutta --\nnyt minä kynin tältä mieheltä hänen viimeisen killinkinsä.\n\nHän heitti, mutta Kettunen saikin korkeamman numeron.\n\n-- Shadelmaagare! -- nauroi Antonov niin että hampaat loistivat.\n\nMistähän ryssän vääpeli oli tuon sanan oppinut? Kask pyysi tulkkia\ntiedustamaan.\n\n_Da!_ Uudenkaarlepyyn sairaalassa oli ollut suomalainen tykkimies,\njoka niin oli sanonut... Karl Karlovitsh... _dobra_ poika! Ja\n_znáju_ -- minä tiedän.\n\nJa Antonov rupesi juttelemaan Kukko-Kallesta pitkiä historioita,\njoista savolaiset eivät ymmärtäneet sanaakaan. Mutta senpä hän halusi\ntietää, oliko Karl Karlovitsh vääpeli.\n\n-- Kenraali se poika on! -- huudahti Kask umpimähkään. Hän ei\ntuntenut Kukko-Kallea.\n\n-- _General?_ Mitä tyhmyyksiä se puhuu?\n\nAntonov lausui Kaskista arvostelun, jolle venäläiset makeasti\nnauroivat.\n\n-- Kersantti... piti mun sanoa, -- korjasi Kask, huomattuaan,\netteivät ryssät niin vain nielaisseet hänen tiedonantojaan.\n\n-- Se sopii. Ilmankos se poika osasikin lukea.\n\nEikös tällä puolen tarvittukaan lukutaitoa? Kask, joka\naitosavolaisena oli äärimmäisen utelias, oli nyt ottanut Saninin\nyksityistulkikseen ja heitteli kysymyksiä kuin rakeita.\n\nRyssät nauroivat. Ei tehnyt musikka mitään kirjakullalla... aa\npeltoa käänsi ja sontaa väänsi. Batjushkat, papit, sitä tarvitsivat.\n\nKask oli nyt melkein tukkihumalassa. Hän oli saanut ryyppyjä\nylenmäärin ja oli sillä päällä, ettei häntä pystynyt kukaan\nhillitsemään. Eikä sitä yritettykään. Hän oli kaikkea muuta kuin\nhauska katseltava. Nenä valuen ja tukka tuhannessa taakelossa hän\ntorsotti avopäin. Hattu oli pudonnut maahan.\n\nMuuan venäläisistä otti sen ja pisti päähänsä. Omansa hän asetti\nKaskin päähän. Tämä oli yht'äkkiä innostunut matkimaan ryssän pappia.\nKäsiään levitellen, silmät ilmeettöminä, hän huojui rummun takana ja\njollotti:\n\n    -- Hospoti pomiluijaa-a\n    meiän talon muijaa-a\n    tek kalijoo.\n    Tulj rievee, liian lievee,\n    panj hiivoo, tulj siivoo,\n    sano tynnörj: poks!\n\nHän nauroi ja viittilöi, ja ryssät nauroivat myös. He eivät\nsuuttuneet, vaikka suomalainen näin ilvehti heidän pappinsa\nkustannuksella. He olivat huumorintajuisia.\n\nKettunen yritti hillitä häntä. Mutta Kask reuhasi vain ja jatkoi\n\"messuaan\".\n\n-- Älähän sotke! Mie messuan ryssän veljille. Nythän on rauha.\n\n    Hospoti pomiluijaa-a,\n    meiän talon muijaa-a\n    tekj kukkoo.\n    Tulj rievee, liian lievee,\n    kovin sievee, voin vievee.\n    Jäi: kalat pois!\n\n-- Herra armahda! -- huokasi Antonov. -- Tuopa suomalainen\nlörpöttelee loppumattomiin!\n\nTilanne oli sangen koomillinen. Ryssät nauroivat vatsaansa pidellen.\nMuutamat kierittelivät lumessa tyrskien ja huudahdellen: _Oj,\nHóspodi!_\n\nPeli oli keskeytynyt ja kaikki kerääntyneet Kaskin ympärille. Tämä\nei tajunnut tästä maailmasta paljoakaan. Hänen aivoissaan läimähteli\nvain valtavasti eikä hän ollut oikein selvillä, missä oli. Ahaa...\nKuopion markkinoilla! Siellä hänkin oli monta kertaa ennen käynyt ja\nvaihtanut hevosia mustalaisten kanssa.\n\nYht'äkkiä hän rupesi toljottamaan Saninia ja sammalsi:\n\n-- Minkä-lainen sull' on he-poi-nen?\n\n-- Aa... ei olemash heboishta. Jalgamiesh... _infanterist_.\n\nSamassa Kaskille selvisi. Ahaa... tässä olikin toinen komento.\nSotaväessähän tässä oltiin. Hän kouraisi päätään ja ryssän tshakoo\nputosi hänen syliinsä. Ahaa... hän oli kenraali... ja nuo toiset\nolivat solttuja. Kömpien pystyyn hän asetti hatun päähänsä ja\nkomentaen karskisti viittasi venäläisiä asettumaan riviin.\n\n-- Mie oun Pula-Tula-Hula-tohvi. Mirnaa!\n\nJa samassa hän mätkähti pitkälleen.\n\nRyssät nauroivat, nauroivat niin, että rantatörmä raikui. He\nauttoivat Kaskin istumaan, panivat tshakoon tämän päähän ja\nkehoittivat messuamaan. Se kävisi paremmin kuin sotajoukon katselmus.\n\n-- Aa laulamash... _Hóspodi pamílui_...\n\n-- Heitä pois, Kask... meidän pitää lähteä omalle puolen.\n\n-- Häh? Yks' messu vielä... loppu-lau-lu...\n\n    Kuopion markkinooil-la,\n    noilla kuuluisilla, jooil-la\n    on miestä ja mus-ta-laais-ta\n    ja ka-lua kaiken-laais-ta...\n\n-- _Djákon!_ -- nauroi Lepudin selkäkenossa, osoittaen Kaskia, jonka\nnenä valui. -- Katsokaa, pojat, diakooni Utkinia!\n\n-- En mie ou Jaako... -- sammalteli Kask, lakaten lojuamasta.\n\n-- Niistä jo nokkasi! -- huusi Grym.\n\n-- Jaa... nokkasko? Niistä ite! En mie ruppee tois-ten nokkia\nniistämään. Omas-sajn on tarpeeks...\n\nHän katseli ympärilleen kuin koettaen arvailla, että missä oli.\nTuossa istui häntä vastapäätä tutunnäköinen mies... mutta hän ei\njaksanut muistaa sen nimeä, ei kuolemakseenkaan... Lepu... Lepu...\nmikä hiton Leputtinen se mahtoi olla? Hän yritti kysyä, mutta niitä\nolikin nyt kaksi, kolme... aivan samannäköistä, eikä hän ymmärtänyt,\nkeneltä niistä olisi kysynyt.\n\nSamassa kajahti vastakkaiselta rannalta kiväärin laukaus, joka pani\nmetsän kaikumaan.\n\nRyssät olivat hypähtäneet ylös ja tarttuneet aseisiinsa. Mitä se oli?\nAmmuttiinko siellä, vai --?\n\nKersantti Kettunen oli myös kavahtanut pystyyn. Hänkään ei alussa\nymmärtänyt tuota omituista hälytystä. Mutta -- silmäiltyään\nvastakkaiselle rannalle hän huomasi pajupensaan palavan ilmitulessa.\n\n-- Kuka jätti kiväärinsä liian lähelle? -- huusi hän, arvaten syyn.\n\n-- Multa tais jeähä, -- sammalteli Kask, joka oli heittäytynyt\nlumelle pitkäkseen. Venäjän viina oli vastoin hänen luuloaan tehnyt\nmiehestä aivan pehmeän.\n\nTilanne selvisi ja ratkesi vapauttavaan nauruun. Kävi sellainen\npulitus ja posmitus kuin markkinoilla.\n\n-- Diakoni Utkin uupui, -- nauroi Lepudin, osoittaen Kaskia, joka oli\nruvennut kuorsaamaan.\n\nKettunen hätääntyi. Siinä oli kuoleman vaara. Miten hän nyt saisi\nmiehen korjuuseen? Joen toisella rannalla oli mökki, mutta sinne\noli pari virstaa. Sinne ei siis voinut viedä. Antonov tuli avuksi.\nHän käski Saninin selittää, että he veisivät miehen lähellä olevaan\ntaloon, jonne ei ollut kuin puolen virstan matka.\n\nKivääreistä laitetuilla paareilla lähti kaksi miestä kantamaan Kaskia\ntaloon. Revonlahden sankari ei liikauttanut sormeaankaan. Toinen\nkantajista, Lepudin, hyvänlaisesti humalassa itsekin, hyräili:\n\n    -- Jo ukko Utkin uupui\n    ja lakkas laulustaan.\n    Jäi kirja kirkon loukkoon\n    ja kannet kapakkaan.\n    Pim-pom,\n    pim-pom!\n\n\n\n\nII\n\n\n-- Sopivampaa paikkaa on vaikea löytää. Aivan talon alla tosin, mutta\nkaikkialla on niin paljon lunta...\n\nHiivari puhui nopeasti. Hän oli avopäin, posket punoittivat. Hän\nlemusi viiniltä. Toinen upseeri, jolle hän jutteli, potki lunta\nympäriltään. Hänkin oli kiihtynyt niinkuin toverinsakin, avopäinen,\nkookas, jättiläismäinen mies, everstiluutnantin olkaimet. Se oli\nReutersköld.\n\nHe olivat Kemin pappilassa, saapuneet tänne kenraalimajuri Sandelsin\nkanssa vierailemaan kenraali Aleksejevin luo. Aselevon aikana se\noli tavallista. Päivällispöydässä oli syntynyt riita. Luutnantti\nOljemarck, joka nyt oli vapautettu rangaistuksestaan, oli soimannut\nruhtinas Donatjevia, Aleksejevin adjutanttia, ja tämä oli vaatinut\nkaksintaistelua.\n\nKaksi venäläistä upseeria -- niinikään avopäin ja jonkin verran\nviinin lämmittämiä, juoksi paikalle. He viittoilivat hermostuneesti,\nja toinen huudahti ranskaksi:\n\n-- Ei näin lähelle rakennusta... naiset peljästyvät.\n\n-- Muualla ei käy... on liian paljon lunta, -- huomautti Reutersköld\nsamalla kielellä.\n\n-- No... sitten tuhkaa... tuhkaa vain! -- huusi toinen venäläisistä\nupseereista. -- Antonov, ystäväiseni, noudapas tuhkaa, -- jatkoi hän\nvenäjäksi vääpelille, joka oli tullut paikalle töllistelemään.\n\nHe seisoivat pappilan puutarhassa, kaikki neljä upseeria. Pitkä\nikkunarivi heidän takanaan oli valaistu. Peljästyneitä kasvoja\nkurkisteli sieltä. Sisältä kuului sekavaa puheen sorinaa.\n\nVääpeli toi tuhkaa ja rupesi sirottelemaan sitä poljetulle alalle.\nSandels ja Aleksejevkin riensivät puutarhaan. Edellinen näytti\ntuohtuneelta.\n\n-- Onko niiden kukonpoikien nyt heti iskettävä yhteen? Nythän on\nkohta yö.\n\nAleksejev katseli ympärilleen. Kirkas kuunvalo leikki hangen pinnalla.\n\n-- Ojah... kyllä se käy... onhan tämä vähän harvinaisempaa...\nkaksintaistelu kuunvalossa.\n\n-- Skandaali joka tapauksessa, -- murisi Sandels. -- Että otinkin sen\nöykkärin matkaani!\n\nSieltä saapuivat jo asianomaisetkin, paljastetut säilät käsissä.\nOljemarck näytti tyyneltä, hiukan kalpealta. Vai saiko sen kuunvalo\naikaan? Hän toi manttelit ja lakit Hiivarille ja Reutersköldille.\nVenäläiset riensivät hakemaan omiaan.\n\n-- Hiivari! Sinä olet minun sekundanttini.\n\nOljemarck puhui nopeammin kuin hänen tyyni ulkomuotonsa olisi\nedellyttänyt.\n\n-- Jos kuolen, niin toimitat nämä kaksi kirjettä ja kelloni perille.\n\nHän ojensi ne Schantzille.\n\n-- Luutnantti! Eikö olisi parasta sopia? -- kysyi Sandels. Hän oli\nkovin tyytymätön.\n\nOljemarck teki kunniaa.\n\n-- Herra kenraali, en voi, en mitenkään voi. Ennemmin kaadun!\n\nNo... sitten sille ei mahtanut mitään.\n\nSillä välin olivat venäläiset upseerit kiskaisseet manttelit ylleen,\nja Hiivari Reutersköldin kanssa raivannut lisää alaa taistelua\nvarten. Se oli nyt tarpeeksi tilava, vaikka tohmeroinen. Mutta --\nnyt sen täytyi välttää. Tärkeintä oli, että paikka oli tasainen, ja\ntuhkaa levitetty ylt'ympäri.\n\nHiivari tunnusteli saappaansa korolla pohjaa.\n\n-- No... sopii tässä peuhtoa.\n\nHe olivat joka mies hermostuksissaan ja kiihtyneitä. Tapaus oli\ntullut kovin äkkiä, yllättämällä. Venäläinen ruhtinas oli ollut jo\nvähällä paljastaa säilänsä salissa. Oli ollut täysi työ estää heitä\nsisällä iskemästä yhteen.\n\nErään tovereistaan, nuoren ulaaniluutnantin, oli ruhtinas\nDonatjev valinnut sekundantikseen. Ruhtinas näytti kiihtyneeltä.\nRanskankieliset sanat virtasivat vuolaina hänen huuliltaan.\n\n-- Minä tappelen vaikka pimeässä, ennenkuin sallin hyvityksen annon\nsiirtyä seuraavaan päivään!\n\n-- On paras riisua manttelit pois, -- huomautti Aleksejev. Hänkin oli\nhermostunut. Hänen adjutanttinsa oli kiivas ja tulinen. Katsellessaan\nmolempia hän nyökytteli päätään ja mutisi: \"Tappavat ne toisensa...\n_Hospodi pamílui!_\"\n\nDonatjev oli tunnettu taitavaksi miekkailijaksi, mutta ei ollut\nOljemarckkaan huonompi. Hän oli harjoitellut Turussa pari vuotta\ntaitavan ulkomaalaisen opettajan johdolla ja oppinut m.m. vaikean\nkädenvaihdon. Sitä hän oli erikoisesti harjoitellut, sillä se tehosi\naina voimakkaasti vastustajaan. Se oli rintamanmuutos keskellä\ntaistelua ja omiaan saattamaan vastapuolen hämille.\n\nKummankin päällikön seurueeseen kuuluvat upseerit olivat kerääntyneet\npaikalle. Keskustelu kävi yhtenä sorinana. Puhuttiin venäjää,\nruotsia, ranskaa, suomea -- aivan kuin olisi valmistauduttu\nvastaanottamaan vihollisen hyökkäystä tuolta kuunvalossa valkeana\nlepäävän, leveän joen toiselta puolen. Metsän tumma seinä erottautui\nsiellä ihmeen selvästi kirkkaasta joenselästä.\n\nVenäläiset häätelivät palvelusväkeä pois, joka päärakennuksen nurkan\ntakaa uteliaana kurkisteli. -- Poish, poish... _njelsjá, njelsjá!_\n\nJa kuin tätä kehoitusta seuraten laskettiin päärakennuksen jokisuun\npuoleisten ikkunoiden verhotkin alas.\n\nKaikki oli valmista. Asianomaiset seisoivat määrätyillä paikoillaan.\nHansikoidut kädet puristivat sapelin kahvaa. Oljemarck oli\nsijoittunut maan puoleiseen päähän raivattua alaa, Donatjev rannan\npuoleiseen. Kuu paistoi sivulta. Oljemarckilla oli se etu, että oli\nhivenen verran ylempänä vastustajaansa.\n\n-- Teidän ylhäisyytenne, pyhän Venäjän kunniaksi!\n\nDonatjev tervehti sapelillaan Aleksejevia ja kääntyen sekundanttinsa\npuoleen, jatkoi:\n\n-- Joko aletaan?\n\nVenäläinen kenraali teki nopeasti ristinmerkin -- aivan kuin siten\nsiunatakseen adjutanttinsa. Syvästi huolissaan hän vaihtoi muutamia\nsanoja Sandelsin kanssa. Tämä nyökäytti päätään.\n\n-- Jollei taistelu neljännestunnin kuluttua ole ratkennut, ehdotamme,\nettä herrat sopivat keskenään.\n\nOljemarck mietti: neljännestunti. No... samantekevä.\n\n-- _Vsjoravnó_, -- sanoi Donatjevkin.\n\n-- Alka-kaa!\n\nMiekat kalahtivat yhteen. Oli soma seurata niiden nopeita liikkeitä.\nVälistä ne välähtivät kuin salamat, kun kuunvalo sattui niiden\nkirkkaisiin teriin. Silloin iskivät vasamat ristikkäin, nopeasti,\nsäkenöiden. Toisin vuoroin niitä ei erottanut ensinkään. Taistelevien\npuuskutuksesta ja sapelien helinästä vain saattoi päättää, etteivät\nne levänneet.\n\nOljemarck eli omituisia hetkiä. Hänen humalansa oli haihtunut\nsiinä samassa silmänräpäyksessä kuin hän oli lingonnut syytöksensä\nDonatjeville vasten kasvoja. \"Te naisten viettelijä! Nukutatte\nheidät kauniisiin unelmiin, ettekä pysty sanaanne pitämään!\" Hänen\nkorvissaan kajahti vieläkin se hälinä, joka salissa syntyi näiden\nsanojen jälkeen. \"Herra luutnantti! Te häpäisette minua!\" \"Niin teen!\nJa olen valmis vahvistamaan sen korvatillikalla ja juuri heti!\"\n\nToverit olivat päässeet väliin. Ateria oli keskeytynyt. Ruhtinas\noli hypännyt pöydästä, temmannut sapelinsa. \"Tapan tuon miehen\ntähän paikkaan!\" Toverit olivat hillinneet häntä. \"Antakaa haaste\nvain teidän ruhtinaallinen korkeutenne... asia järjestyy!\" \"Ei --\n_rencontre_ ja heti paikalla!\" Niin se oli käynyt.\n\nOljemarck eli omituisissa tunnelmissa. Huolimatta siitä, että nenän\nedessä välähtelevä sapelinkärki vaati kaiken hänen huomionsa, hänen\nalitajuntansa jouti välähdyttelemään esiin monenlaisia tunteita,\najatuksia, tapausten katkelmia. Jokin ääni sanoi: \"Turhaa tässä\ntaitoasi näytät... ethän kuitenkaan rakasta Hannaa...\" Johon toinen\nääni vastasi: \"Rakastan tai en... mutta joka tapauksessa haluan\n_kostaa!_\" Ja sen ajatuksen jälkeen hän tunsi kiihtyvänsä.\n\nEi ollut hyvä kiihtyä. Se näissä renkontrissa oli paha puoli, että\nsyöstiin tappeluun ihan kuumiltaan. Kiihtynyt puoli tavallisesti\nhävisi. Ei jaksanut pitää hermojansa kurissa. Piti hillitä itsensä...\ntarkata vain tyynesti... ottaa huomioon vastustajan pienimmätkin\nerehdykset. Ahaa... ruhtinas teki syöksyn! Sapelinsa hamaralla\nOljemarck torjui sen. Se oli ensiluokkainen _parad_ -- väistö.\n\nDonatjev oli koko ajan hyökännyt, ahdistaen vastustajaansa hiljalleen\ntaaksepäin. Sitä pikkuista naskalia! Se pyöri edessä kuin kärppä...\nvikkelänä, notkeana, sulavana. Sillä oli sittenkin edullisempi\nasema -- kuunvalo paistoi viistoon. Se jätti Donatjevin kasvot\nvarjoon, jota vastoin Oljemarckin olivat kirkkaat kuin päivällä.\nViimeksimainittu erotti vain vastustajansa tuliset silmät, jotka\nsäihkyivät tshakoon lipan alta. Se katseli häntä kuin raivoisa\ntiikeri.\n\n-- Sehän käy päälle kuin peto! lausahti Oljemarck puoliääneen ja\nhypähti taaksepäin. Hänen vaistonsa sanoi, että piti olla valmis\nhyökkäämään heti, kun hän tunsi lumivallin takanaan.\n\nHiivari huudahtikin:\n\n-- Varo lumivallia!\n\n-- Kyllä, kyllä! Sapeli teki loistavan kaaren ja pakotti Donatjevin\nvuorostaan hypähtämään pari askelta taaksepäin.\n\n-- Ensimmäinen eteneminen alkaa! -- huudahti Oljemarck, joka rupesi\nlämpenemään. -- Minä näytän tämän sodan kulun vähemmässä kuin\nneljännestunnissa -- vaikka päinvastaisessa järjestyksessä. _Monsieur\nle prince!_ Minä tapan teidät!\n\nDonatjev kiristi hampaitaan vastaamatta mitään. Hänen oli pakko\nperääntyä. Kovin varomattomasti hän olikin haaskannut voimiaan.\nRuotsalainen oli tyytynyt vain torjumaan hänen iskujaan. Nyt se\nvuorostaan hyökkäsi.\n\nVenäläinen huomasi vastustajansa taitavammaksi kuin oli alussa\narvellut. Hän katsahti Oljemarckin tyyniin kasvoihin ja ajatteli:\n\"Tuollaista miestä Hanna Enefelt voi rakastaa...\"\n\n-- Missä olette oppinut tuon tempun? Sitähän eivät käytä muut kuin\nkasakat.\n\nDonatjev oli torjunut yhden Oljemarckin syöksyistä äkkiä\nheittäytymällä maahan. Mutta seuraavassa silmänräpäyksessä hän oli\njälleen pystyssä, ja hänen sapelinsa piirteli kauniita käyriä.\nHarvoin lie kuunvalossa suoritettu komeampaa kaksintaistelua --\nainakaan näin pohjoisessa. Mutta kuu oli täällä kirkkaampi kuin\netelässä. Se korvasi auringon.\n\nOljemarck painoi vastustajaansa jokea kohti. Tämähän oli loistavaa!\nKuun hopeoima leveä joenselkä edessä, taustalla uinuva, talvinen\nmetsä. Tuolla... joen jäällä marssi sädehtivä armeija... jokea\nylös. Kuun valo kimmelsi sen askelten jäljissä. Ne iskivät kipunoita.\nHevoset, liput, kiväärinpiiput... kaikki oli verhottu läpikuultavaan\nharsoon. Jääarmeija... kylmä ja vääjäämätön. Se kulki uuden Suomen\nuusia kohtaloita kohti...\n\n-- _Sacré nom!_ Näittekö?\n\nKyllä sen jokainen oli huomannut. Oljemarck oli vaihtanut kättä.\nSapeli tanssi nyt vasemmassa. Donatjev kalpeni. Tuota temppua hän ei\npystynyt suorittamaan.\n\n-- Tuota en minäkään ole tiennyt, -- suhahti Hiivari Reutersköldille.\nTämä seurasi ilmeisellä nautinnolla Oljemarckin liikkeitä.\nPeijakas! Se poika oli syventynyt miekkailutaidon salaisuuksiin\nperusteellisemmin kuin moni muu! Eversti oli itsekin taitava\nmiekkailija, mutta hänen täytyi tunnustaa, että tuo luutnantti, joka\nnyt oli heittänyt hatun päästään, omisti suuremman taidon kuin hän.\n\n\"Tuo on ranskalaista, tuo espanjalaista... tuo on ilmiselvää\nitalialaista...\" Reutersköld seurasi hengitystään pidättäen\nOljemarckin erilaisia liikkeitä, pistoja ja väistöjä. Se poika\nyhdisti kaikki koulut -- mistä lie oppinutkin! Kas noin! Tuo vasta\noli syöksy! Se ei ollut italialaista, ranskalaista eikä espanjalaista\n-- se oli kemiläistä!\n\nOljemarck oli jo vähällä nujertaa vastustajansa, kun tämä taitavalla\nliikkeellä oli estänyt surmanpiston viime hetkessä.\n\n-- Se oli väistö! -- huudahtelivat venäläiset. He koettivat rohkaista\ntoveriaan, jonka kohtalo alkoi heitä huolettaa. Liian pitkän ajan oli\nAleksejev määrännyt.\n\n-- Mitä kello on? -- kysyi Oljemarck, jolla oli omat suunnitelmansa.\nHän oli nyt varma voitostaan. Vastustajan läähättävä hengitys\nja tämän epävarmoiksi muuttuneet iskut ja syöksyt olivat hänet\nvakuuttaneet tästä. \"Viime kertaa katselet Suomen lumista maisemaa\",\najatteli Oljemarck. Hän oli muuttunut kovaksi kuin teräs. Pieninkin\nsäälin tunne oli kuollut hänen povestaan.\n\nHänellä oli vielä viisi minuuttia aikaa. Taistelu kiihtyi.\nHengityksen huuru leijaili ilmassa. \"Kumpikohan meistä puhaltaa\nviimeisensä?\" ajatteli Oljemarck. \"Sinä... sinä se olet...\nhinteläsäärinen ryssä!\"\n\nKas noin! Sehän oli aivan vasta-alkajan temppu! Tuollaisesta olisi\nyliopiston miekkailunopettaja antanut korville!\n\nNyt alkoi Oljemarck'kin kiihtyä. Mutta nyt se ei enää ollut\nvaarallista. Vastustaja oli uupunut. Hän painui yhä taemmas. Ja\ntuommoinen mies oli pitänyt sylissään Hannaa!\n\nTaivahan vallat ja sinä kirkas kuu! Katselkaa nyt vain päältä,\nkuinka eräs Hänen Kuninkaallisen Majesteettinsa Porin rykmentin\nluutnantti suorittaa pesän selvitystä muutaman ryssän kanssa! Tuo\nryssä olisi voinut saada maailman herttaisimman tytön, jos olisi\npystynyt määräämään hääpäivän. Mutta hän vitkasteli, vitkasteli...\nsillä tuo rakkaus oli ollut vain sopivaa ajankuluketta sotaretkellä.\nHerra varjele! Kertako neitoja narrattiin! Hän, Oljemarck, oli\npystynyt määräämään hääpäivän jo aikoja, mutta herrasryökkinät eivät\nolleet talonpoikia varten! Hän ei ollut vitkastellut -- ja yleensä\nhän vihasi kaikkea vitkastelemista. Ei ollut hänen ansiotaan,\nettä tyttö oli \"herännyt\". Hän ei ollut kelvannut ennenkään...\nja tuskinpa kelpasi nytkään -- vaikka sellaista kyllä määrätyltä\ntaholta vakuutettiin. Se oli kaikki vain tuon kirotun ryssän syytä --\nsillä tämä oli myöhästynyt päivän. Jos hän olisi päivää aikaisemmin\npystynyt kirjoittamaan, että kaikki oli selvää, tokkopa tyttökään\nolisi kyennyt perääntymään. Mutta epävarmuus, jolla ryssä lähti\nmatkaan, ei ollut jäänyt huomaamatta tytöltä. Sillä hän ei ollut\nmikään tyhmä tyttö. Mistä _hän_ siis nyt vaati hyvitystä? Tuosta\nyhdestä ainoasta päivästä! Sillä se oli hänelle, Oljemarckille,\naiheuttanut enemmän tuskaa kuin kokonainen elämä, jonka Hanna olisi\nviettänyt tuon kirotun ryssän puolisona.\n\n-- Minuutti jäljellä! -- sanoi Hiivari, joka seisoi kello kourassa.\n\n\"Minuutti ja päivä\", ajatteli Oljemarck. Oi, kuinka ajanrahtunen\nsaattoi olla kohtalokas! Mitä merkitsi yksi päivä pitkässä,\nhivuttavassa, tuskan täyteisessä elämässä? Se merkitsi samaa,\nkuin jos kuolemaantuomitulle olisi tuotu armahdus samassa\nsilmänräpäyksessä kuin mestaajan miekka oli jo putoamaisillaan. Uusi\nsielun järkytys, vielä hirveämpi kuin kuolemantuomion aiheuttama,\njohon hän jo oli ruvennut tottumaan. Mitä merkitsi minuutti\nkaksintaistelussa, jonka oli määrä lakata tuon minuutin loppuun\nkuluttua? Se merkitsi tuomiota. Sillä tässä tapauksessa tuo toinen\nodotti armoa kuin kuolemaan tuomittu, joka ei usko, että hänet\nteloitettaisiin.\n\nOljemarck teki hurjan syöksyn. Hän oli säästänyt sen tähän hetkeen.\nJuuri kun kenraalit Sandels ja Aleksejev kohottivat kätensä\nantaakseen lopettamismerkin, kaatui Donatjev kurkku puhkaistuna\nhangelle.\n\n-- Liian myöhään! -- kuuli hän Sandelsin sanovan.\n\nSyntyi hälinää. Kenraalin lääkäri juoksi paikalle ja sitoi\nkorahtelevan ruhtinaan. Hänet kannettiin sisään. Jälleen alkoi\njuoksu ja liike. Ovet paukkuivat. Koko talo oli hätäisiä huutoja\nja kuiskeita täynnä. \"Miten kävi... kuoliko?\" \"Ei kuollut...\nvielä elää, mutta lääkäri sanoo, että on toivotonta...\" \"Hyvä\nJumala! Se suomalainenko sen teki? Sepä näyttääkin sellaiselta...\nmurhamieheltä.\" Ruustinna hätäili, rovasti hätäili, rovastin tyttäret\nhätäilivät. He katselivat kauhuissaan Oljemarckia, joka Hiivarin\nkanssa astui eteiseen. Toveri oli mielissään.\n\n-- _Ja' ska' hijva dej!_ -- Höyhensitpäs sitä kukonpoikaa!\n\nTaitaa mennä yli selkälinjan...\n\nMutta -- Oljemarckista oli taas kaikki yhdentekevää. Hän seisoi\neteisessä mantteli yllä, tylsänä, välinpitämättömänä. Rovasti kulki\nsiitä ohi, sanoen pari sanaa. Hän kohautti vain olkapäitään. Sandels\ntuli salista, katsoi häntä pitkään ja rypisti kulmiaan. Oljemarck\nodotti nuhteita, mutta kenraali virkkoi:\n\n-- Te olette p--unmoinen mies! Sehän tapahtui kaikkien sääntöjen\nmukaan.\n\nOljemarck ei käsittänyt, tarkoittiko Sandels, että hän oli taistellut\nloistavasti, vai sitä, että kaksintaistelusta oli ennakolta sovittu.\nOli miten oli... hän tunsi itsensä sanomattoman onnettomaksi. Mitä\ntämä kaikki oli hyödyttänyt? Yhden vihollisupseerin hän oli surmannut\n-- kukaties -- mutta mitä se auttoi? Eihän hän kuitenkaan päässyt\nkiinni entisestä itsestään... siitä sykähdyttävästä riemusta, joka\nhänen sydämensä oli viime keväänä täyttänyt. Ruhtinas kuolisi ehkä,\nmutta se ei muuttaisi yhtään sitä tosiasiaa, että Hanna oli ollut\nkihloissa hänen kanssaan...\n\nHän heräsi siihen, että lääkäri seisoi salin ovella ja kysyi kenraali\nAleksejevia. Nuorempia upseereita tunkeili hänen ympärillään. He\ntiedustelivat haavoittuneen vointia.\n\n-- Kuollut!\n\nVai niin. Hän oli siis tappanut miehen. No... samantekevä. Kohtalo\noli sen niin määrännyt. Minkäpä sille voi.\n\n-- Voi! Pjort Alexandrovitsch... mitä sanoo hänen äitinsä?\n\nOljemarckia puistatti. Niin... mitä sanoisi _hänen_ äitinsä?\n\nHiivari löi häntä hiljaa olkapäälle:\n\n-- Minä luulen, että meidän on parasta pimitä täältä.\n\n-- Niin... aselepohan nyt on, ja me ollaan vieraita. Mutta... joka\ntapauksessa -- on hiukan ilkeää jäädäkin. Minä käyn ilmoittamassa\nSandelsille ja pyytämässä lupaa poistumiseen.\n\nVai niin se kävi! Oljemarck nyökäytteli itsekseen päätään, sormiellen\nmanttelinsa nappeja. Kauhistuneen näköinen palvelustyttö kulki hänen\nohitseen, kantaen pesumaljaa. Oljemarck huomasi, että vesi oli\nveristä.\n\n-- Tuo se oli, -- kuiski palvelustyttö toverilleen ruokasalin ovelta\nja osoitti Oljemarckia.\n\n\"Niin... minä se olin\", ajatteli Oljemarck ja painoi päänsä alas.\nSydäntä ahdisti.\n\nKenraali Aleksejevkin kulki siitä ohi.\n\n-- Herra luutnantti! Olisin antanut pataljoonan ennemmin\nkuin sen miehen. Mutta... kaikkihan tapahtui säännöllisessä\nkaksintaistelussa. Kunnioitan aina miehiä.\n\nHän kumarsi keveästi Oljemarckille, joka oli seisonut asennossa, ja\nriensi pois.\n\n-- Lähdetään, -- sanoi Schantz, joka palasi samassa.\n\nHe lähtivät. Täysikuu loisti taivaalla tyynenä ja rauhallisena. Se\noli nähnyt äskeisen kamppailun, eivätkä sen kasvot olleet siitä\nsen kummemmiksi muuttuneet. Se vain hymyili hiukan surumielisesti,\nniinkuin hymyilee vanha, kokenut mies, jota elämässä ei enää mikään\npysty yllättämään.\n\n-- S-kelin hienosti sinä tuikkasit sitä, -- jutteli Schantz hänen\nrinnallaan. -- Sitä olisi kadehtinut itse Sirano de Pitkänenä --\nRumaniminenkin.\n\nHiivari tarkoitti Cyrano de Bergerac'ia, ranskalaista kirjailijaa,\njoka oli ollut kuuluisa kaksintaisteluistaan yhtä paljon kuin\npitkästä nenästään.\n\nMutta Oljemarck ei vastannut. Hän irroitti vaieten hevosensa ja lähti\nratsastamaan käymäjalkaa Tornioon päin johtavaa tietä.\n\nHiivari seurasi häntä.\n\nMuutaman virstan päässä Torniosta tuli aamuyöstä jono ajomiehiä heitä\nvastaan. Toverukset pysäyttivät ratsunsa.\n\n-- Mihinkäs te? -- kysäisi Oljemarck.\n\nResuiseen turkkiin puettu sotamies hyppäsi reen keulalta alas.\n\n-- Ruttoon kuolleita kuljetamme hautuumaalle.\n\nNiin... siinä oli kirstuja, karkeasti tehtyjä ruumiskirstuja kolme\nkappaletta samassa reessä, likainen hevosloimi peitteenä. Oljemarck\nnykäisi ratsunsa liikkeelle. Yksi, kaksi, kolme, neljä... yhdeksän\nrekeä, ja jokaisessa ainakin kolme kirstua.\n\nHe ratsastivat vaieten ohi, käsi hatun reunassa. Niin... niin --\nkuoleman valtakuntaa tämä oli.\n\n-- Ruumiskirstunikkarit nyt ainakin hyötyvät, -- lausahti Hiivari\npuoliääneen, kun he olivat sivuuttaneet rekijonon. -- Mutta\nintendenttuuri on raivoissaan, kun nylkevät suunnattomasti. Mutta\nniinhän se on tässä maailmassa, että toisen kuolema on toisen elämä...\n\nOljemarck kannusti ratsunsa laukkaan. Häntä vaivasi Hiivarin juttelu.\n\n\n\n\nIII\n\n\nTotta se oli, että ruumiskirstuntekijöillä oli nyt kultainen aika,\nsillä sotatauti oli alkanut raivota armeijassa.\n\nSe oli puhjennut yht'äkkiä, mutta salassa se oli jo kauan valmistanut\ntuloaan. Nuo huonosti puetut, aliravitut sotamiehet olivat sille oiva\nsaalis, oikein mieliruokaa. Mutta iski se päällystöönkin. Joka paikka\nTorniossa ja sen ympäristössä oli täynnä sairaita.\n\nTilanne oli muuttunut sitä surkeammaksi, kun rutto puhkesi kovimman\ntalven aikana. Asumuksia oli vähän ja nekin pieniä. Yleisessä\nahdingossa pääsi tauti vielä suuremmalla voimalla raivoamaan. Se ei\nrajoittunut ainoastaan sotaväkeen, se tarttui siviiliväestöönkin.\nKyläkunnittain makasi koko Tornion seutu sairaana... vanhemmat,\npalvelijat ja lapset. Vihan ja tuomion päivä näytti tulleen.\n\nKurjuutta lisäsi vielä se, että oli puute kaikesta: ruoasta,\nlääkkeistä ja lääkäreistä -- välttämättömistä tarvekaluista -- yksin\nkeittoastioistakin. Armeijan ylilääkäri af Bjerken koetti kaikkensa,\nmutta mitä mahtoi yksi mies -- vaikka eteväkin? Häneltä olisi\nvaadittu yliluonnolliset voimat.\n\nTauti ilmeni aluksi tulehduksena. Sotamiehet palasivat\nvartiopaikoiltaan kurkut turvoksissa. He köhivät kuorossa. Se näytti\nensin aivan viattomalta, tavalliselta, vähän ankarammalta yskältä,\nmutta pian tulivat taudin kauhistuttavat seuraukset näkyviin.\nTurmeltuneessa huoneilmassa se muuttui mätäkuumeeksi, ja kohta\nilmaisi kammottava löyhkä, että sotarutto oli iskenyt kyntensä siihen\ntaloon.\n\n       *       *       *       *       *\n\nMuutamassa mökissä Tornion ulkopuolella, Kemiin johtavan maantien\nvarrella, makasi kolmekymmentäkaksi miestä perin kurjassa tilassa.\nVuodeoljet, joita ei pariin viikkoon oltu vaihdettu, löyhkäsivät\nkauheasti. Miehet makasivat lautturissa pitkin lattiaa, voihkien\nja tuskasta heittelehtien. Heitä paleli, ja samalla poltteli kuume\nverissä. Ei oltu enää kahteen päivään kyetty tekemään tulta.\n\nPakkanen oli vain kiristynyt. Tuntui siltä, että Jumala oli pannut\nluonnonvoimatkin liikkeelle, tuhotakseen sen kurjan joukon, jonka\nvirallinen nimi oli Suomen Pohjoinen Armeija. Se oli kohtalon\nironiaa. Tämäkin joukko, joka mainitsemassamme mökissä makasi, oli\nvain elävältä mätänevä ruumisläjä.\n\nKun illalla ummistettiin silmät -- sikäli kuin niitä tuollaisissa\noloissa ummistaa saattoi -- toivoi jokainen, että lähestyvä yö\nolisi ollut viimeinen. Ja monelle se siksi muuttuikin. Kun aamulla\nherättiin vilun ja kuumeen puistatuksiin, oli jokaisen ensimmäinen\nkysymys: kuka oli päässyt? He eivät käyttäneet vahingossakaan sanaa\n\"kuollut\". Sen vapauttajan työstä, jona Kuolema toimi, ei sopinut\nkäyttää niin kolkkoa nimitystä. Ei -- oli päästy -- ja se tuntui\npaljon miellyttävämmältä.\n\nHarvinaisella uteliaisuudella, jota on vaikea käsittää sellaisten,\nkuoleman kynnyksellä horjuvien ihmisolentojen tuntevan, siis\ntodettiin aamulla \"päässeiden\" luku. Se oli nimenhuutoa, johon\nasianomainen ei vastannut. Elossaolevat kuuntelivat jännittyneinä,\nkun tämä nimenhuuto suoritettiin. Jos vastausta ei kuulunut, sykähti\nsydän riemusta. Selvä! Jääneet tunsivat vapauttavaa iloa. Kaipa\ntoveri siellä ylhäällä pitäisi huolen heistäkin... hankkisi loman,\njota heidän nääntynyt sielunsa niin hartaasti kaipasi.\n\nMainitsemassamme mökissä oltiin juuri tuollaista nimenhuutoa\ntoimittamassa. Oli aamu, ja kalsea talvipäivä kurkisti päreellä\npaikatusta ikkunasta sisään. Turkulainen Torski, joka virui\nperänurkassa, kuunteli jännittyneenä kersantin ääntä. Kersantti\noli itse kuoleman sairas, mutta siitä huolimatta katsoi\nvelvollisuudekseen tämänkin toimituksen.\n\n-- Skott?\n\n-- Täällä.\n\n-- Sikt?\n\nEi vastausta. Sotamies Sikt Turun rusthollipataljoonasta oli päässyt.\n\nKersantti jatkoi:\n\n-- Hagel?\n\n-- Tääll' on vielä...\n\n-- Granat?\n\nEi vastausta. Granatkin oli päässyt esittäytymään korkeammalle\npäällystölle.\n\nKaikkiaan seitsemän \"päässyttä\". Torski laski:\nkolmestakymmenestäkahdesta pois seitsemän teki kaksikymmentäviisi.\nViisikolmatta oli heitä vielä jäljellä... kuoleman kaartilaista.\n\nMutta -- niin suuresti kuin iloittiinkin toverien pääsystä, oli\nseuraava ajatus jo huolekas: kuka korjaisi ruumiit pois? Kokemus oli\nnim. osoittanut, että väliin sai mies maata kaksikin vuorokautta\nkuolleen toverin vieressä. Se ei ollut hauskaa. Niin kauan kuin henki\nruumiissa pihisi, oli toveri vielä toveri, kuoleman jälkeen ei.\nElottoman ruumiin kanssa, jossa pian rupesivat ilmenemään hajoamisen\noireet, ei elävällä ollut enää mitään tekemistä.\n\nSamasta asiasta virisi nytkin keskustelu: kuinka pian korjattaisiin\nruumiit pois? Siitä vaihdettiin ajatuksia. Samalla arvioitiin, kuinka\nkauan kukin vainaja kestäisi, aiheuttamatta eläville kovinkaan suurta\nhaittaa. Sellaiselle asteelle painaa kurjuus ihmisen.\n\n-- Pruuni se kyllä kestää vaikka kokonaisen viikon. Se oli niin kova\ntupakan purija.\n\nMuisteltiin Brunia. Vielä illalla oli ukko puraissut pikanellia\nposkeensa -- ainoa \"ravinto\", mitä hän kolmeen päivään oli saanut. Ja\nnyt hän oli päässyt.\n\n-- Piltti märkänee jo parin tunnin sisään, -- lausahti joku. -- Se on\nsen sortin miehiä.\n\nOloihin tottumattomasta olisi tuollainen keskustelu tuntunut\nkamalalta. Mutta näistä sotamiehistä se oli luonnollista. Yhtään\nnoista omituisista huomautuksista ei lausuttu pilkallisessa mielessä.\nPäinvastoin -- ne olivat verisintä vakavuutta. Todettiin vain jokin\nasia -- tutumpi tai harvinaisempi, niinkuin todetaan sellainen\ntavallinen asia kuin \"sataa\".\n\nTorski makasi nurkassaan kauhean keltaisena. Hänestä ei ollut\njäljellä kuin luu ja nahka. Kaksi viikkoa hän nyt oli virunut tässä,\nja melkein joka päivä oli uusia sairaita tuotu kuolleiden tilalle.\nSamoille oljille vain laskettiin -- joilta muutaman päivän kuluttua\nkulkisivat ulos ovesta jalat edellä -- ruumiinkorjaajien rekeen ja\nniin hautuumaahan. He olivat niin tottuneet tähän jokapäiväiseen\nruumisten nountiin, että laskivat leikkiäkin sillä. Kun ei korjaajia\nalkanut kuulua, he kyselivät: \"Missäs kyyti viipyy?\" He kompailivat\nsiitä liistereestä, jolla seuraavana päivänä ehkä itse makasivat.\n\nSeuraava toimenpide nimenhuudon jälkeen oli vainajien omaisuuden\ntakavarikoiminen ts. leivän, tupakan ja peitteiden. Ja taas uudistui\nikuinen inhimillinen murhenäytelmä: väkevämpi sorti heikompaansa.\nNe, jotka olivat vielä jonkin verran voimissaan, riistivät armotta\nitselleen. Niin kauan kuin ihminen on tässä elämässä, on hänen vaikea\nmuuttua -- muutamien olletikin.\n\nMuuan suuri, harteikas hämäläinen, jonka kuihtuneista kasvoista\nposkiluut pongottivat näkyvissä, kohosi ryntäilleen ja rupesi\ntutkimaan Granatin päänpohjaa. Hän himoitsi tupakkaa.\n\n-- Kersantti toimittakoon jaon! -- kähisi Torski nurkastaan. Häneltä\noli tupakka loppunut jo kaksi päivää sitten, ja nyt hän olisi\ntoivonut pienen murusen kuolleen jälkeenjättämästä omaisuudesta.\n\nMutta kersantti oli niin heikko, ettei kyennyt muuhun kuin\ntuskaiseen, heikkoon huomautukseen:\n\n-- Järjestys, pojat! Heittäkää tupakat minulle. Useimmat tottelivat\nkehoitusta, mutta hämäläinen ja pari muuta pitivät saaliinsa.\nEnsiksimainittu näytti hampaitaan.\n\n-- Ilves! -- kähisi Torski. -- Me sinut nujerramme!\n\nMutta -- ei heistä ollut hämäläisen nujertajaa. Tämä oli vielä\nvoimakkain heistä kaikista.\n\nTorskikin sai pienen tupakkakipeneen. Hän koetti sytyttää\npiippunysäänsä, mutta kädet vapisivat niin, ettei tulen iskentä\ntahtonut luonnistaa. Viimein se onnistui, ja raskaasti huokaisten\nvaipui Torski takaisin löyhkäävälle vuoteelleen.\n\nJa taas kävi niin kuin satoja kertoja ennenkin: kun pieni nautinnon\nhetki koitti, unohdettiin todellisuus ja haasteltiin menneistä.\n\n-- Tässä lepäävät nyt Siikajoen, Lapuan ja Oravaisten sankarit, --\nlausui eräs porilainen.\n\n-- Tämä on sotamiehen palkka.\n\nNiin, niin... maailman meno oli kovin kummallinen. Sankaruuden ura\nlopetettiin haisevilla olkirunsuilla.\n\n-- Ja luuletteko jälkimaailman meitä muistavan?\n\nSiinä oli toinen kysymys. Upseerit, korkeampi päällystö, piirsivät\nnimensä historian aikakirjoihin, mutta miehistö unohdettiin. Sitä\nodotti massan, joukon kohtalo.\n\n-- Mitäpä niistä historian aikakirjoista... pääasia, että pääsisi\nsuoraan hautaan eikä tarvitseisi jäädä \"karanteeniin\".\n\nSe oli totta. Heitä tympäisi, ettei ruumiita aina viety suoraan\nhautuumaalle, vaan kasattiin rakennuksen seinustalle. Siinä ne\nmakasivat kuin halot pinossa. Vaikka he olivatkin vaipuneet niin\nsurkealle asteelle, loukkasi heitä tämä vainajien käsittely.\nSaniteettivääpeli seisoi kirja kädessä ja merkitsi muistiin\nkuolleiden lukumäärän -- niin ja niin monta siinä pinossa. Häntä\nei yhtään hermostuttanut itse toimitus. Hän suuttui vain siitä,\njos \"vahvuus\" tuli kirjoihin väärin. \"Katsokaa rintarevääriä!\"\nKuolemankin pitäessä katselmusta piti tietää ainakin rykmentti.\nArvolla, nimellä ja numerolla ei ollut niin suurta väliä -- paremmin\nkuin haudansiunaamisellakaan.\n\nTorski muisteli kotiseutuaan. Siellä, jossakin hyvin kaukana, virtasi\nAurajoki kohti merta, vanhan kaupungin läpi, jonka nimi oli Turku.\nSiinä kaupungissa oli hänen elämänsä kulunut, teurastajana...\nteurastajan sällinä mestari Hellstenillä...\n\nIhmeellinen kaupunki! Nyt, kuoleman kynnyksellä, Torski vaistoili\nsen henkeä ja sisältöä. Oliko niin, että jokaisella kaupungillakin\noli oma sielunsa... henkensä, josta sen erotti kaikista muista? Nyt\nmelkein tuntui siltä. \"Turun sielu on sen myssypäinen vanhuus\", oli\nmestari Hellsten kerran sanonut.\n\nPikku poikana juostessaan Turun katuja hän oli kohdannut vanhoja,\nmyssypäisiä rouvia ja silkkihattuisia herroja. Ne olivat kulkeneet\njollakin tavoin kirkastunein kasvoin ja katsein. Tuosta katseesta\noli tullut osalliseksi sellainenkin kuin paljasjalkainen pojanressu.\nNe olivat hienoja ja ylhäisiä... mutta niissä ilmeni omituinen\ntuttavallisuus... aivan kuin olisi kirkas katse sanonut: \"Vai\nniin... Sääkin olet täss' kehross' syntynyt\". Se kai oli sitä vanhaa\nsivistystä... kulttuuria, niinkuin mestari Hellsten sanoi.\n\nKotikaupungin kuva sukelsi Torskin mieleen erikoisen voimakkaana. Hän\noli kerran poikasena nähnyt kirjakaupan ikkunassa kuvan, joka esitti\ntaivaallista Jerusalemia. Pilvien läpi oli laskeutunut ihmeen ihana,\nhohtomuurinen kaupunki alas maan päälle. Sen tornit ja rakennukset\nolivat loistaneet läpikuultavina, satumaisen sumun verhoamina.\nTuo kuva oli painunut hänen mieleensä, ja elämän varrella monesta\nharha-askelesta huolimatta jäänyt asumaan sielun pohjalle. Hänestä\noli joskus tuntunut, että sillä ja Turulla oli jotakin yhteistä.\n\nSamanlaisena, kaukaisena ja ylhäisenä se väikkyi nytkin hänen\nhämärtyvän sielunsa silmäin edessä... tuomiokirkko Unikankareella,\nyliopisto ja hovioikeuden talo... Aningaisten matalat puuhökkelit.\nMutta -- niissäkin oli jotakin ylhäistä... noissa seppien,\nsuutarien, leipurien ja teurastajien pikku taloissa. Hän oli\npalvellut Hellstenillä, mutta lahtipuoli erosi päärakennuksesta\nkuin arki sunnuntaista. Silkkihattu päässä hänenkin mestarinsa oli\npyhäaamuisin astellut kirkkoon, ja silloin olisi syrjäisen ollut\nvaikea kuvitella, että tuo herrasmieheltä näyttävä ukkeli oli viikon\nkuluessa kellistänyt monta sikaa ja nautaa...\n\nVastakkaisesta nurkasta rupesi kuulumaan epäilyttävää lorinaa. Siellä\njoku onneton suoritti luonnollisen tarpeensa makuusijalleen. Torskia\ntympäisi. Tuo vastenmielinen ääni rikkoi niin epämiellyttävällä\ntavalla hänen muistelunsa. Hän oli tähän saakka laahautunut ulos,\nvaikka se oli kysynytkin äärimmäisiä ponnistuksia. Hän havahtui\nriitaan, joka yht'äkkiä oli puhjennut ilmi.\n\n-- Savolainen... senkin sika! Olisit mennyt ulos! -- kähisivät\nraivostuneet äänet onnettoman ympärillä.\n\nMutta -- savolainen oli niin heikko, ettei ollut kyennyt.\n\n-- Antakaa miehen olla, rauhoitteli kersantti. -- Pian ollaan me\nkaikki samassa kurjuudessa.\n\n\"Niinpä taitaa\", -- ajatteli Torski, joka ei ollut ottanut osaa\nriitaan.\n\nHirveää tämä oli. Ei jäänyt paljon ihmisestä jäljelle, kun oikein\nlopullisesti sortui. Eläin hänestä tuli... pakostakin. Kaiken\nsyntyperäisen kainouden ja häveliäisyyden oli lakattava...\n\nTorski mietti näitä asioita ja kärsi hengessään. Vaikka hän oli\nteurastajan sälli, ei hän silti ollut pohjaltaan raaka. Hän oli\nvain tottunut tappamaan. Nyt häntä vaivasi tuo Siikajoella sattunut\nnavettakohtaus -- ei olisi pitänyt surmata niitä... kasakoita,\nvarsinkin kun ne vielä armoa rukoilivat...\n\nTämä tapaus oli kiusannut häntä monta päivää. Hän oli muistanut\nmestari Hellsteniä, joka kerran oli sanonut: \"Oikeastaan ei pitäisi\ntappaa luontokappalettakaan... mutta kun se kerran maailman\naikoina on muuttunut ammatiksi... mutta tarpeettomasti ei pidä\nkoskaan teurastaa.\" Nuo mestarin sanat olivat silloin merkinneet\nhänen mieskohtaista käsitystään ammatista. Mutta nyt ne olivat\nsaaneet paljon syvemmän merkityksen. Niissä ikäänkuin jokin hänen\nsisimmässään kaikuva ääni tuomitsi sodan -- ennen kaikkea sellaisen\nhirmutyön, kuin sen, jonka hän oli Siikajoella tehnyt. Hädässään hän\noli turvannut rukoukseen. Rukoillen anteeksi noilta tuntemattomilta,\nhän oli koettanut rauhoittaa tuntoaan, siinä osittain onnistuenkin.\n\n-- Ei meistä enää olisi surmantöihin, -- lausui joku takan loukosta,\n-- tarkoitan henkisesti. Tässä kurjana maatessa näyttää koko sota\nkäsittämättömältä.\n\nSe oli totta. Torski yhtyi siihen. Puhdistusta he kaipasivat kaikki,\nhän niinkuin toisetkin. Kuolema tällaisilla oljilla oli toista kuin\ntaistelutantereella...\n\nOvi temmattiin auki. Kynnyksellä seisoi välskärin kisälli. Hän piteli\nnenäänsä astuessaan huoneeseen.\n\n-- Montako? -- kysyi hän välinpitämättömästi.\n\n-- Seitsemän on, -- vastasi kersantti.\n\nVälskärin kisälli huusi ulkopuolella odottaville rumiinkantajille:\n\n-- Hei, tääll' on kuormaa!\n\nKantajat raahasivat kuolleet ulos siellä odottavaan rekeen.\n\n-- No... mitenkäs muuten jaksetaan?\n\n-- Niinkuin näkyy... ei ole saatu muuta muonaa kuin leipää ja vettä.\n\nVälskärin kisälli kohautti olkapäitään. Mistäpä hän otti, kun ei oltu\nsaatu keittotupia kuntoon.\n\n-- Surkeaa on tämä Ruotsin komento, -- uikutti joku heikolla äänellä.\n\n-- Älä huolehdi! Pian pääset parempaa komentoa näkemään.\n\nTorski raivostui:\n\n-- Ulos täältä... senkin pyöveli!\n\n-- No, no... kyllä minä menen, mutta katso, miten itsesi käy.\n\nTorskin olisi tehnyt mieli tappaa tuo mies. Jos hän olisi ollut\nterve, hän olisi sen tehnyt -- arvelematta. Välskärin kisälli,\njoka aamusta iltaan esiintyi humalassa, oli paatunut mies. Hän oli\npaatunut ammatissaan. Nauraen Torskin avuttomalle raivolle hän\nvetääntyi ovelle ja paiskasi sen paukahtaen kiinni.\n\n-- Tuommoiset meitä hoitavat! -- kähisi Torski. -- Kummakos, jos\nmiehiä kuolee kuin kärpäsiä.\n\nPappikin pistäysi heitä katsomassa. Hän oli uupunut. Tänäkin päivänä\nhän oli haudannut toista sataa ruumista. Muutamalla ylimalkaisella\nsanalla hän koetti lohduttaa sairaita, mutta tunsi itsekin, kuinka\navutonta se oli. Kuin häveten hän tervehti lyhyesti ja kiiruhti pois.\n\n-- Turvatkaamme siihen kaupunkiin, jonka rakentaja ja luoja on\nJumala, -- kuului äskeinen ääni takan loukosta. -- Ihmisten apu on\nturha.\n\nTorski jäi miettimään noita sanoja. \"Kaupunki, jonka rakentaja ja\nluoja on Jumala.\" Hän ymmärsi puhujan tarkoituksen, mutta hänestä\noli soma kuvitella, että se oli Turku, tuomiokirkko-mäkineen ja\n\"Tuureporineen\". Muisto kirkasti kotikaupungin yliluonnolliseksi,\nsadunomaiseksi... sen tornit ja talot, sen kadut ja kujanteet.\nSaattoiko olla komeampaa näköalaa kuin Korppolaisvuorelta tai\nSamppalinnan mäeltä... edellisessä taka-alalla vanha linna,\njälkimmäisessä tuomiokirkko? Se oli \"Kulttusvakka\", joka hyvin\nansaitsi nimensä. Sillat yhdistivät Aurajoen molemmat rannat, ja\nniiden alitse virtasi savenharmaa vesi merta kohti. Veden värissäkin\noli vanhuutta... sen jokaisessa liplattavassa laineessa historiaa.\nSe huuhtoeli rantoja, joilla jo varhain kukoisti viljelys. Oli somaa\ntuudittautua kotikaupungin muisteluun ja samalla ajatella sitä\ntoista, jota toveri äsken oli tarkoittanut...\n\nPäivä kului vähitellen iltaa kohti, harmaa, joulukuinen pakkaspäivä.\nTuli pimeä, ja kersantti kömpi sytyttämään rasvatuijun. Huoneen\nnurkat häipyivät hämärään.\n\n-- Tiedättekö, mikä päivä huomenna on? -- kysyi hän päästyään jälleen\nmonen ponnistuksen jälkeen paikalleen.\n\nMikä... mikäs se todella olikaan?\n\n-- Jouluaatto.\n\nTuo sana kumahti kuin kirkonkello tuossa tunkkaisessa huoneessa.\nJouluaatto! Sitä oli vaikea uskoa. Nykyisyys kurjuuksineen muodosti\nniin räikeän vastakohdan sille, mitä jouluun sisältyi. Levitettiinhän\nsilloin puhtaat oljet lattialle, valettiin kynttilöitä ja laitettiin\n\"himmeleitä\". Ne kuulsivat pirtin katossa kuin himmeä kulta. Ruoka\nkannettiin pöytään, yksinkertainen, vahva jouluateria puuroineen ja\npaisteineen. Olipa leivottu jokin torttukin. Joulu! Tuon ihmeellisen\nsanan mainitseminen vaikutti huumaavasti -- samalla tavoin kuin jokin\nväkevä rohto. Syvä hiljaisuus vallitsi pitkän aikaa, kunnes sen\nlopulta katkaisi vaikeroiva ääni:\n\n-- Tällaisinako otamme nyt tämän joulun vastaan?\n\nNiinpä niin... se kysymys ei vastausta kaivannut.\n\nYötä vasten rupesivat heikommat hourimaan -- niiden joukossa Torski.\nMutta he hourivat kaikki joulusta, suuresta, ihmeellisestä juhlasta,\njoka valaisi koko pimeän maan.\n\nTorski oli kulkevinaan Turussa. Vastasatanut lumi kattoi kadut ja\ntalojen katot. Tuomiokirkkokin oli saanut sitä ryntäilleen. Aurajoki\nuinui jääpeitteensä alla, ja jostakin... sillan alapuolelta kuului\nkulkusten kilinä. Siellä joku myöhästynyt maalainen ajeli kohta\nkotiaan. Talot oli valaistu... ne loistivat kuin suuret lyhdyt.\nTuomiokirkon tornissa löi kello kuutta. Verkkaisten, tasaisten\nlyöntien kaiku väräjöi hetken lumisten kattojen yllä. Hän kiiruhti\naskeleitaan... piti joutua kotiin. Tuureporiin. Hänellä oli pieni\nlahja äidille... aimo kappale tuoretta naudan lihaa. He olivat\ntehneetkin lahtia paljon edellisenä päivänä. Äiti ihastuu: \"Noin sitä\nsaa, kun on oma poika teurastaja...!\"\n\nKuva vaihtuu. Hän istuu tuomiokirkossa aamusaarnaa kuulemassa. Kirkko\non täynnä kansaa. Pappi puhuu \"verisistä vaatteista\", jotka tuli\non kuluttava, ja katsoo häneen. Hän säpsähtää. Eihän hänellä ollut\ntyömekkoa yllä... uusi, ensi kertaa käytännössä oleva verkapuku.\nMestari Hellsten vilkaisee häneen käytävän toiselta puolen ja\nnyökäyttää päätään: \"Tuossa oli vähän niinkuin meillekin... mutta\nammatti kuin ammatti...\" Mestari Hellsten on leikillinen mies. Taas\npauhaavat urut, seurakunta veisaa. Hetken kuluttua alkaa kansa\nvirrata kirkosta ulos. Torskikin painuu hiljalleen joukon mukana.\nKirkon portailla lyö joku olkapäälle: \"Terve, lahtari! Hauskaa\njoulua!\" Se on naapuritalon miehiä, sepänsälli, iloinen ja reipas\nnuorukainen. Samassa kumahtavat kellot soimaan. Niiden malminen ääni\nvyöryy yli kaupungin. Talojen ikkunoissa loistavat kynttilärivit.\nSepänsälli huudahtaa: \"Onpas nyt vanha Kulttusvakka taas täynnä valoa\nja helinää...!\"\n\n       *       *       *       *       *\n\nKun kersantti aamulla toimitti nimenhuudon, ei Torskin nurkasta\nkuulunut vastausta. Henkipataljoonan sotamies Kustaa Aadolf Torski\noli \"päässyt\".\n\n\n\n\nIV\n\n\n\"Pyhän Johannes-looshi Augustinin\" jäseniä oli kokoontunut kenraali\nKlerckerin asuntoon viettämään isännän nimipäiviä. Oli nim. tammikuun\n28., Kallen päivä.\n\nLäsnä oli viisitoistahenkinen suljettu seurue, joukossa\nkenraalimajurit Aminoff ja Sandels, everstit v. Essen, Cedergren\nja Åkerstein sekä everstiluutnantti Nyberg. Päivä oli Pyhän\nJohannes-looshi Augustinin juhlapäivä, jota molemmat Suomessa\ntoimivat vapaamuurarilooshit -- toinen oli nimeltään \"Phoenix\"\n-- olivat joka vuosi säännöllisesti viettäneet suurmestarinsa,\nSödermanlannin herttua Kaarlen, kunniaksi. Sota-aikakaan ei saanut\nsitä estää, sillä muurarien oli täytettävä velvollisuutensa.\n\nVapaamuurarius oli tullut Suomeen v. 1756, jolloin ensimmäinen\nlooshi, edellämainittu Pyhä Johannes-looshi Augustin, avattiin\nTurussa. Se saapui luonnollisesti Ruotsista, missä ensimmäinen\nvapaamuurarilooshi oli perustettu 1735. Perintöruhtinaan, sittemmin\nkuningas Aadolf Fredrikin, suojeluksen alaisena se oli nopeasti\nlevinnyt yli koko Ruotsin valtakunnan.\n\nPyhä Johannes-looshi Augustin oli saanut nimensä Viaporin rakentajan\nAugustin Ehrensvärdin mukaan, joka itsekin oli ollut vapaamuurari.\nSen kotipaikka oli alussa ollut Turku -- kuten jo mainittiin -- ja\nsen toiminta kävi ruotsalaisen järjestelmän mukaan. Se kuuluikin\nala-osastona Tukholman maa-suurlooshiin.\n\nV. 1752 oli looshi saanut määräyksen muuttaa Helsinkiin. Sen\nvaltiaana oli siihen aikaan toiminut Uudenmaan ja Hämeen läänin\nmaaherra, parooni Boije. Looshi eli kultaisia aikoja. Se kokoontui\nkaupungin vanhalla raatihuoneella. Maistraatti oli nimenomaisella\npäätöksellään antanut sille luvan pitää istuntojaan siellä. Mutta\ntoisinaan kokoontuivat Helsingin looshin jäsenet myös Tukholmassa.\nOlihan valtakunnan pääkaupunki vilkkaassa yhteydessä Suomen kanssa.\n\nVuonna 1774 oli Södermanlannin herttua Kaarle, Kustaa IV Aadolfin\nsetä, tullut Ruotsin vapaamuurariliikkeen johtoon liikkeen\nsuurmestarina eli suurvaltiaana. Hänen nimipäiväänsä olivat Helsingin\nlooshit siitä lähtien viettäneet erityisenä juhlapäivänään.\n\nJa sellainen oli nyt tänäänkin, tänä tammikuun 28. p:nä 1809.\n\nKenraali Klercker, puettuna muurarien tavallisiin arvomerkkeihin,\navasi kokouksen huomauttamalla päivän merkityksestä. Looshi ei\nollut vielä koskaan jättänyt suurinta juhlaansa viettämättä. Olihan\nSödermanlannin herttua Kaarle, \"korkeimman, valistuneen Salomonin\nsijainen\", liikkeen pää. Hänen nimipäivänsä oli nyt saanut heidät\nkokoon.\n\n-- Mutta, -- ja tässä Klerckerin hyväntahtoiset kasvot kävivät\nsurullisiksi -- nyt on sota, ja se on hajoittanut looshin jäsenet\neri tahoille. Olot ovat rauhattomat. Ne eivät salli meidän pitää\nsääntöjen mukaista juhlaistuntoa. Mutta sittenkin olen katsonut\nvelvollisuudekseni kehoittaa veljiä täyttämään muuraritehtävänsä ja\ntoivottamaan onnea Salomonin sijaiselle.\n\nKlercker kohotti maljan huulilleen.\n\n-- Eläköön korkeimman, valistuneen Salomonin sijainen, hänen\nkuninkaallinen korkeutensa Karl, korkeimmasti kunnioitettu\nsuurmestarimme!\n\nKajahtivat eläköön-huudot.\n\n\"Todellisesti kunnioitettava valtias\", kenraali Klercker esitti\nsen jälkeen maljat kuninkaalle ja kuningattarelle. Ne juotiin yhtä\njuhlallisen mielialan vallitessa. Mitään erityistä rituaalia ei\nsuoritettu, kerättiin vain tavanmukainen kolehti, ja rahat määrättiin\npahimmin haavoittuneiden sotamiesten avustamiseksi.\n\nVirallinen puoli ohjelmasta oli suoritettu. Nyt alkoi vapaa\nsananvaihto.\n\nHerrat istuivat pöytiensä ääreen. Klercker oli huolissaan\nvapaamuurariliikkeen tulevaisuudesta Suomessa.\n\n-- Jos ryssä Suomen vie -- niinkuin se kaikista merkeistä päättäen\ntekee -- ei Pyhällä Johannes-looshi Augustinilla ole pitkääkään\nelinaikaa jäljellä.\n\n-- Mutta -- onhan keisari Aleksanteri vapaamuurariuden ystävä, --\nhuomautti eversti Essen. -- Minä en ymmärrä, kuinka meidän looshiamme\nuhkaisi mikään vaara.\n\n-- Djah... Venäjällä on vapaamuurarius virallisesti kielletty. Ja\npelkään, että keisari näkee looshimme yhteistoiminnassa Tukholman\npäälooshin kanssa valtiollisen vaaran. -- Klercker maistoi lasistaan.\n-- Venäjän vapaamuurariuden kohtalo on siitä todistuksena.\n\n-- Veli tarkoittaa looshien keskinäisiä riitaisuuksia?\n\n-- Niin... sitäkin, mutta ennen kaikkea sitä, että vapaamuurariutta\nhelposti epäillään valtiollisten juonten punonnasta. Sehän se sai\nKatariina II:n lakkauttamaan Venäjän looshit.\n\n-- Mutta... minä en voi ymmärtää, -- puuttui eversti Cedergren\npuheeseen, -- jos looshi kerran toimii yleisten moraalisten\nperiaatteiden mukaan, kuinka se voidaan katsoa vaaralliseksi?\n\n-- Siitä yksinkertaisesta syystä, ettei sen toimintaa tunneta. Se\nrinnastetaan helposti kaikenlaisten salaseurojen kanssa, joista on\nikäviä kokemuksia.\n\n-- Niinkuin meillä \"Valhallasta\".\n\n-- Ja \"Pyhän Akselin majasta\".\n\n-- Joissa Sprengtporten oli sieluna...\n\n-- Niinkuin \"_Amore proximi_\"-yhdistyksessäkin.\n\nNiin... siinäpä se oli. Salaseurat olivat aina osoittautuneet\nvaarallisiksi. Niitä pidettiin jonkinlaisina vapaamuurarilooshin\naviottomina lapsina. Ja sitä ne eivät suinkaan olleet.\n\n-- Mutta... onhan meidänkin seuramme salaseura, niinkuin yleensä\nkaikki vapaamuurarilooshit, -- huomautti eversti Åkerstein, joka\ntähän saakka oli istunut vaiti.\n\n-- Joo, mutta se harjoittaa ennen kaikkea vapaata ja oikeutettua\nvapaamuurariutta, jonka toiminta on laillisesti järjestetty. Yksi\nmeidän perussäännöistämmehän kuuluu: Vapaamuurari ei koskaan ota osaa\nkapinoihin eikä salavehkeilyihin.\n\nKajottiin kipeään kohtaan. Seurassa ei tosin ollut ketään varsinaista\nAnjalan miestä, mutta noiden salaseurojen toiminta oli siksi\nläheisesti liittynyt viime vuosien tapauksiin ja elämään, että\nkatsottiin vapaamuurareina tavallaan oltavan kuin vastuussa niistä.\nOlihan seurassa läsnäoleva yli-intendentti Jägerhorn kuulunut\n\"Valhallaan\", ollen sen sielun, Juhana Antti Jägerhornin, sukulainen.\nJa sitä paitsi -- toivathan Klerckerin sanat mieleen Viaporin\nsurullisen jutun, jonka käsittely ei vieläkään ollut päättynyt.\n\n-- Milloinkahan sotaoikeus antaa päätöksensä? -- kysyi Cedergren.\n\nKäännyttiin kenraali Aminoffin puoleen. Hänpä se oli haasteetkin\ntoimittanut syytetyille.\n\n-- En tiedä... puuttuu vielä muutamia todistuskappaleita. Olen\njättänyt asiat Gripenbergille.\n\nJaa... ikävä juttu, sangen ikävä juttu.\n\n-- Kuolemantuomio siitä tietysti tulee? -- haukotteli Jägerhorn. Hän\najatteli sukulaistaan, eversti Fredrik Aadolf Jägerhornia.\n\nMikäpä muu... selvähän se oli.\n\nJuteltiin aselevosta ja sen yhteydessä olevista asioista. Yht'äkkiä\nliikahti Essen vikkelästi tuolillaan ja kääntyi Sandelsin puoleen.\n\n-- Kuule... Siellähän tapella kahistettiin -- Kemin pappilassa?\nOljemarck'ko se seivästi sen ryssän ruhtinaan?\n\nSehän se oli ollut. Sisukas mies... sellainen sapelin käyttäjä,\nettei parempaa. Nolosti olivat ne päivälliset päättyneet.\n\nKlercker ei tuntenut miestä. Mitä Oljemarckeja se oli?\n\n-- No... sen Anjalan miehen, Henrik Oljemarckin poika. Eikö veli\nmuista koskaan tavanneensa?\n\n-- \"Öykkärinkö\"?\n\nJuuri saman. Isä oli ollut \"Valhalla\"-seuran innokkaimpia jäseniä.\nSen mukaiset olivat hedelmätkin.\n\nHmjah. Oliko poika tullut isäänsä?\n\nVaikea sanoa... se oli sellainen umpimielinen mököttäjä. Mutta kun\nsai pari ryyppyä, niin kukkoili eri tavalla. Arka kunniastaan.\n\n-- Oikea sotilas siis?\n\nNo... miksei, mutta salaperäinen luonne.\n\nJaa, jaa... se tämä viinikin vaikutti niin eri tavalla eri ihmisiin.\nHeille, vapaamuurareille, se oli elämän \"eliksiiriä\", mutta ei\nsiinä mielessä, kuin suuri yleisö luuli. Heitähän soimattiin sen\nvalmistajiksi. Kyllä se oli parjausta... sellainen puhe. He\ntyytyivät aivan kernaasti viinitehtailijoiden valmisteihin.\n\nKlercker nauroi herttaista rovastinnauruaan. Hänen pullea vatsansa\nhytkyi.\n\n-- Kuuluukos mitään uutta Tukholmaan?\n\n-- Mitäpä sinne. Klingspor vain niittää laakereita. Häntä juhlitaan\n-- toisena Hannibalina!\n\n-- Älkää Herran nimessä ruvetko siitä miehestä puhumaan! On\ntärkeämpiäkin asioita.\n\nAminoff kohautteli halveksivasti olkapäitään.\n\n-- Kuulehan! Mitä se parooni Pahlen oikein jutteli sinulle Torniossa?\n\nEssen oli siirtänyt tuolinsa lähemmäs. Kenraali Aleksejev oli nim.\njoulukuun alussa käynyt Torniossa keskustelemassa etuvahdeista.\nHäntä oli seurannut mainittu kaartin kapteeni. Tällä oli ollut pitkä\nkeskustelu Aminoffin kanssa. Essen oli kuullut siitä kuiskeita.\n\n-- Ei se muuta kuin kertoi Venäjän nykyisin olevan hyvin horjuvalla\npohjalla...\n\n-- Miten? Kuinka?\n\nUseita kiihkeitä ääniä teki yht'aikaa tämän kysymyksen.\n\n-- Liitto Bonaparten kanssa menee pian rikki. Napoleon huhkii\nEspanjassa täyttä päätä ja sen jälkeen seuraa kuulemma ensimmäinen\nisku Venäjää vastaan.\n\n-- No... mistä noille tuli riita?\n\nSiinä oli Turkin kysymys... ja siinä oli Itävalta, ja tiesi mitä\nkaikkea. Napoleon oli kuulemma tarjonnut Venäjälle koko Puolaa, jos\ntämä vain auttaisi häntä Itävaltaa vastaan.\n\n-- Kas, kas, niin se käy! Kaksi jahtikoiraa lönkyttää aikansa rinnan,\nmutta sitten tulee tappelu -- jäniksen suolista.\n\nEssen nauroi. Hän oli vanha metsämies.\n\nVai sillä lailla. No... tuota -- mitä se oli tästä meidän asiastamme\nsanonut?\n\n-- Ei muuta, kuin että jollei Viapori olisi heittäytynyt, eivät\nvenäläiset olisi pystyneet maata valloittamaan.\n\nSiinäpä se! Essen tepasteli ympäri huonetta kädet selän takana.\n\n-- Vai myönsi! Mikäs siinä -- selvä totuus kuin päivä. Vai että\njos ei Viapori... p--u soikoon! Se kallio oli aina tiellä...\ntuomiopäivänäkin!... Kyllä, kyllä... ja Sprengtporten oli nyt\nSuomen hallituksen esimies. Niin sitä, pojat, pitää etujansa valvoa!\nVoi h--vetti sentään!\n\nEssen tulistui nopeasti.\n\n-- Mutta minä kerroin Pahlenille, että Sprengtportenin nimitys on\njokaiselle rehelliselle suomalaiselle isku vasten kasvoja. Se pitäisi\nvenäläistenkin ymmärtää.\n\n-- No... ymmärsikö tuo pakana?\n\n-- Mikä siinä. Sehän on puhdasta logiikkaa.\n\nEssen koputteli poroja piispustaan tuhkakuppiin.\n\n-- Vai ymmärsi... no, järkipahanen se on ryssälläkin.\n\nAminoff kertoi kirjoittaneensa kuninkaalle näistä uutisista. Hän\nhalusi, että majesteetti olisi selvillä kaikesta. Sellaisista\nasioista saattoi riippua paljon.\n\n-- Kunpa riippuisi, kunpa riippuisi, -- puheli Essen kuin itsekseen.\n-- Mutta ne siirtävät meidät etelämmäs Ruotsiin, ja mitäs me sitten\nSuomen hyväksi teemme?\n\nSiitä tuskin tuli mitään. Olosuhteet olivat kokonaan sellaista\nsiirtoa vastaan.\n\n-- Kuolisivat matkalle... sotamiehet.\n\n-- Ja suurin osa sairaista jäisi vihollisen käsiin.\n\n-- Raja on sentään aina raja... Se pakottaa vihollisen kesällä\njakamaan voimansa.\n\nNiin -- jos jaksettiin kesään.\n\n-- Siinäpä se! Mutta kun ei tule palkkoja... ei niin Jeesuksen\nkillinkiä! -- Essen pyllisti tovereilleen. -- Katsokaapa housuja!\nPaikka paikan päällä! Onko tämä kuninkaallisen Ruotsin armeijan\neverstin univormu? Herra Jestas... johan minua pelkää mustalaisen\nhevonenkin! Ja turkinkin varastivat minulta, -- turkin, jossa oli\nlammasnahkavuori ja viheriä pellavapäällinen.\n\nKunnon eversti oli niin hätääntyneen näköinen, että hänelle piti\nväkistenkin nauraa.\n\n-- Nauratte te, mutta ei se ole leikkiä, kun pitää alituiseen vipata...\nminun, vanhan miehen. Ja vielä pojankurikoilta! Otto Rehbinder\nmyy minut kohta huutokaupalla... ja mitäs minun rakas muijani sanoo?\nSemmoista se on!\n\nSemmoista se oli... vanha juttu.\n\n-- Hitto soi! -- pauhasi Essen edelleen. -- Minä lähden näyttelemään\nitseäni Tukholmaan -- sen minä teen! Viisi killinkiä sisäänpääsy!\nTulkaa katsomaan Ruotsin kuninkaallisen armeijan everstiä, jolta\nvilkkuu takapuoli... paljas suomalainen pyll...! Voi, Herra\nsiunatkoon tätä elämää!\n\nJa ukko Essen oli aivan epätoivoissaan.\n\nKun herrat puoli tuntia myöhemmin poistuivat, kohtasivat he\nmuutamassa kulmassa kummannäköisen miehen, joka seisoi väkijoukon\nkeskellä ja saarnasi. Hän oli pitkä ja luiseva, varallakin kolmen\nkyynärän mittainen, puettuna hameeseen, jonka helmojen alta näkyivät\nrikkinäiset saapasronttoset. Harmaa partavihko riippui rinnalla,\nja parran alta vilahteli paljas rinta. Miehellä oli lakki kädessä,\nja maassa hänen edessään oli rikkinäinen lyhty. Se oli Kalkkimaa,\nPerä-Pohjolan \"profeetta\" ja uusi \"Kristus\".\n\n    -- Autuaat ovat Aatamin lapset,\n    sillä heidän pitää lankeeman.\n    Autuaat ovat langenneet,\n    sillä he nostavat monta...\n\npaasasi saarnamies, katsellen syvissä kuopissa kiiluvilla silmillään\nväkijoukkoa.\n\n-- Se on nyt \"vuorisaarnassa\", -- kuuli Essen erään miehen lausuvan\nnaapurilleen.\n\nSaarnaaja jatkoi esitystään. Se vilisi outoja käänteitä, joista\nmuutamat tuntuivat melkein nerokkailta. Ne olivat omituisia\nparadokseja, joista et heti olisi voinut sanoa, olivatko ne hulluja\nvai viisaita.\n\n-- Onkos Kalkkimaa nyt Kemissä käynyt? -- kysyi joku, kun saarnamies\noli lopettanut.\n\n-- En ole joutanut... on niin paljon haudattavia.\n\n-- Keitä se Kalkkimaa nyt hautaa?\n\n-- Sotaväkeä, sotaväkeä... kuolee julman paljon. Minun pitää nytkin\nmennä Virkamaahan... on paljon ruumiita.\n\nVirkamaa oli paikka, johon sotaruttoon kuolleita sotamiehiä\nhaudattiin.\n\n-- Mitäs ne virkapapit sanovat, kun Kalkkimaa sekaantuu niiden\nhommiin?\n\nMielipuoli naurahti anteeksiantavasti.\n\n-- Nehän ne ovat minua pyytäneetkin. Pastori Waspummikin tuli\nkadulla vastaan ja sanoi: \"Tule rakas Kalkkimaa-veli auttamaan, on\nniin paljon ruumiita. Kun toiseen päähän pääsee, niin toisesta jo\nylösnousevat.\"\n\nVäkijoukko pärähti nauruun. Vertaus ei ollut hullumpi.\n\n-- No... annapa nyt tulla vielä joku saarna... esimerkiksi niistä\n\"seitsemästä kyhmystä\", -- veisteli muuan koiranleuka.\n\nKalkkimaa naurahti.\n\n-- En minä... ne on markkinasaarnoja. Kemin papillakin on eri\nmarkkinasaarnat.\n\nJoo... kyllä ne Kemin papin markkinasaarnat tunnettiin. Päissänsä\npörräsi kapakassa ja siellä lohkoi tulemaan jos jotakin.\n\n-- No... jokos se \"kadonnut sana\" on löytynyt? -- kysyi äskeinen\nkoiranleuka.\n\n\"Profeetta\" silmäsi lyhtyynsä, ja hänen kasvoilleen levisi\nmurheellinen ilme.\n\n-- Kuinkas sen löytää, kun on lyhty rikki? Ei ole varaa laittaa\nlaseja. Jos panee kynttilän, niin maailman tuulet sammuttavat...\n\n-- Lähdetään pois! -- sanoi Essen. Häntä oli yht'äkkiä ruvennut\nsyvästi säälittämään.\n\nHetken päästä kulki Kalkkimaa katua pitkin, kintereillään iso\npoikaliuta, jota turhaan koetti hätistellä pois.\n\n\n\n\nV\n\n\nToisessakin paikassa vietettiin Kallen päiviä, vaikk'ei sellaisin\noudoin menoin kuin kenraali Klerckerin luona. Kukko-Kalle vietti\nnimipäiviänsä.\n\nJo aamupäivästä hän oli lähettänyt sanan Oljemarckille ja Hiivarille,\nettä saapuisivat hänen juhliinsa. Toverit olivat kiusotelleet häntä,\nkehoittaen kutsumaan myös Klerckerin, mutta Kalle oli vastannut:\n\n-- En... sillähän on itsellä nimipäivät. Mutta \"Tööpelin\" kutsuisin,\njos se olisi täällä. Ja se tulisi!\n\nEi ollut \"Tööpeli\" enää armeijassa, oli komennettu Ahvenanmaalle.\n\nMikäs siinä -- Kalle keitätti kahvit ja oli käynyt kaupungilta\nostamassa vehnäsiä. Piti kerran elää herroiksi. Hänellä oli sen\nverran säästössä kolikoita, että yhdet Kallen-päivät pystyyn sai.\n\n-- Minä kutsuin Kalkkimaankin, -- toimesi hän vehnäskääröä\navatessaan. -- Tuli kadulla vastaan.\n\n-- Vahinko, ettei Moska-Ruuna ole elossa... kai olisit sillekin\nkahvit pistouvannut, -- veistelivät toverit.\n\n-- Olisi Moska-Ruunakin saanut... hyvän appeen, -- tuumi Kalle\nrauhallisesti ja toimitti emännälle:\n\n-- Isolla pannulla keitetään, tulee paljon vieraita.\n\nJa tulihan niitä -- paitsi Oljemarckia ja Hiivaria, Halttu ja Lunki\nsekä tietysti patteritoverit. Kaikkiaan viisitoista -- talonväki\nmukaanluettuna. Siis sama määrä kuin Klerckerilläkin.\n\nMutta täällä ei seurattu mitään erityisiä seremonioita, ei\njuotu \"korkeimman Salomonin sijaisen\" onneksi ja menestykseksi,\nvaan kestien isännän, Hänen Kuninkaallisen Majesteettinsa Porin\nrykmenttiin kuuluvan 4:n 6-naulaisen patterin fyyrvärkkärin, Kalle\nKontion kunniaksi.\n\nKalle oli reilulla päällä. Hän kehoitti vieraita ottamaan.\n\n-- Käyttäkää hyväksenne! Herra luutnantti ja herra vänrikki...\nottakaa joka sorttia.\n\nKalle oli komea katsella siinä penkillä istuessaan, uusissa\nsäpikkäissä ja kallokkaissa. \"Sortit\" eivät olleet kovinkaan\nmonilukuiset -- kahta eri lajia vain. Mutta Kallesta niitä oli paljon.\n\nHän istui hajasäärin, katsellen tyytyväisenä ympärilleen. Kenraali\nKlerckerin arvomerkkejä vastasi paksu villainen kaulahuivi, ihkasen\nuusi, jonka hän oli äsken ostanut. Ja uudet, kirjavat paulat\nvilkkuivat vain nilkoissa koreine tupsuineen. Talon isäntä huomautti:\n\n-- Kalle on ostanut naisten paulat.\n\nMitä! Mistä sen saattoi nähdä? Samanlaiset tupsupäisethän nämä oli\nmolemmilla.\n\n-- Kuvioista sen näkee. Miesten pauloissa on toisenmalliset kuviot.\n\nVai niin. Kalle kynsi korvallistaan.\n\n-- Ei niitä Karkussa kukaan huomaa, -- lohdutteli Hiivari.\n\nEipä vainkaan. Ja saattoihan nämä antaa Liisalle, jos tämä niinkuin\ntykkäisi...\n\nNiinpä vain. Kaikki olivat tyytyväisiä. Päivän sankarin tyytyväisyys\ntarttui vieraisiinkin.\n\nHaasteltiin aselevosta ja ajankulusta... mitä itse kukin puuhasi.\nNyt oli tullut määräys, että sotamiehiä oli marssitettava joka toinen\npäivä, jotta pääsisivät veret paremmin liikkeelle ja he voisivat\nvastustaa sotaruttoa. Kallenkin patterista oli kuusi miestä kuollut.\nToissa päivänä oli haudattu viimeinen -- hantlangari.\n\n-- Surman enkeli se nyt niittää voittosaaliitaan, -- puheli Kalle,\njoka nyt näin nimipäivänään käytti juhlallista kieltä. -- Pitää se\nhälläkin olla aikansa. Duoda... se on Dorskikin nyt kuollut?\n\nJoo... oli Torskikin -- ja moni muu yhteinen tuttava. Virkamaahan\noli vedätetty monen pojan maalliset jäännökset. Siellä lepäsivät\nPerä-Pohjolan mullissa...\n\nHuoneessa tuli hiljaista. Muisteltiin kuolleita tovereita. Piiput\ntuprusivat, ja silloin tällöin kuului vain, kun joku sylkäistä\nlitsahutti.\n\nViimein ravisti Kalle päältään painostuksen ja lausahti:\n\n-- Niinpä niin... mutta se on eteenpäin elävän mieli. Ei se meidän\nsuremalla parane. Mitä... joko se kahvi lopahti?\n\nEi ollut loppunut... jäämäänkin oli. Mutta kun sitä oli jo juotu.\n\n-- Eipäs Kalkkimaa tullutkaan, -- virkkoi talon isäntä, katsellen\npimeälle pihalle.\n\n-- Sillä on ne omat tuurinsa. Missähän lie nyt paasaamassa?\n\nOljemarckin mielenkiinto virisi. Hänkin oli nähnyt\nKalkkimaa-profeetan saapastelevan kaupungilla. Hän tiedusteli miehen\nkotiperää.\n\n-- Ei sitä kukaan tiedä, mistä se on tullut. Jotkut sanovat\nKittilästä, toiset Rovaniemeltä... Mutta täällä se on jo kulkenut\nkymmenkunta vuotta ympäri, kylästä toiseen. Se kuvittelee olevansa\nuusi Kristus.\n\nJa vanha emäntä rupesi juttelemaan Kalkkimaasta. Oli kerrankin...\nmuutamana helteisenä heinäkuun päivänä kaivautunut Kemin kirkkomaan\nviereen, hiekkaan... ilkosen alasti. Pää oli vain näkynyt.\nRovaniemen rahtimiehiä oli kulkenut ohi illansuussa... muutamat\nhumalassa. Silloin oli Kalkkimaa kavahtanut ylös, oikonut jäseniään\nja huuaissut: \"Näin nousevat kuolhet ylös!\" Rahtimiehet, luullen\ntosiaankin Kalkkimaata joksikin vainajaksi, olivat iskeneet hevosta\nselkään ja karkuuttaneet puolikymmentä virstaa yhtä menoa. Ja siinä\nsamassa olivat lähteneet päästä viinanhöyryt!\n\nOlipa se! Mistä tuo oli mahtanut järkensä menettää?\n\n-- Sanovat sen nuorena oleskelleen Ruijassa kalastamassa ja siellä\ntehneen väärän valan. Siitä oli pää seonnut... äijärievulta.\n\n-- Se saarnaakin aina Ruijan vuoren kyhmystä.\n\n-- Joo... sillä on kyhmysaarna ja uusi vuorisaarna ja tiesi mitä...\nPoikaset sitä juovattavat, mutta ei se ole kenellekään pahaa tehnyt.\nKun ei vain väärästä valasta mainita.\n\n-- Mutta se on kumma, kun se nyt on tullut Haaparannan puolelle,\n-- jutteli isäntä. -- Tavallisesti se tätä puolta välttää. Sanoo,\nettä tämä on Katareenin maata, ja että täällä asuu paljon pirulta\nriivatuita.\n\nIsäntä nauroi. Hulluilla oli heidän juttunsa.\n\nSamassa tulla rymistikin Kalkkimaa pirttiin. Pakkashuuru pöllähteli\nhänen kintereillään. Poikajoukko seurasi perässä. Nähtyään, että\nhuoneessa oli herroja, he tempasivat lakit päästä ja lymysivät oven\nsuuhun.\n\n-- Paljon on pirulta riivatuita, -- hoki Kalkkimaa, kopistellen lunta\nsaappaistaan. Hameenhelmat olivat aivan märät. Ne litsahtelivat vain\nsaappaan varsia vasten.\n\n-- Onhan niitä... niinkuin tuo Kukko-Kallekin, johon on mennyt\nylpeyden ja koreuden henki, -- veisteli muuan tykkimies, osoittaen\nKallen kirjavia tupsuja.\n\n-- Älä välitä, Kalkkimaa, tule ottamaan kahvia, -- kehoitti Kalle.\n\nKalkkimaa otti ja rupesi hörppimään lautaselta, puhallellen joka\nvetäisyllä. Hänen laihat sormensa hapsottivat haarallaan lautasen\nalla. Ei niistä koprista pudonnut.\n\n-- Kost'jumala, kost'jumala! -- hoki hän partaansa pyyhkien.\n\n-- Mitä se Kalkkimaa on nyt viimeksi tehnyt?\n\nHullu venytteli partaansa syviin mietteisiin vajonneena. Hänessä oli\njotakin, joka muistutti Moosesta.\n\n-- Kävin Aminoffia auttamassa, -- rupesi hän yht'äkkiä puhumaan.\n-- Valitti, ettei kuningas lähetä rahaa... eikä hänen nimellään\nvaltakunnan pankista anneta. Minä kysyin: \"Auttaakohan tuossa\nminun nimeni?\" \"No... jos Kalkkimaa vain voisi panna...\" \"Mikäs\nsiinä!\" Minä kirjoitin, ja tänä aamuna tuli kokonainen hevoskuorma\npankkoriksejä.\n\nIsäntä iski Oljemarckille silmää. Siinä oli eri mies!\n\n-- Onkos Kalkkimaa nyt Kemissä käynyt?\n\n-- Käväisin viime viikolla. Enkeli vei tulisissa vaunuissa. Menin\nhautuumaalle. Siellä oli valmiiksi kaivettu hauta. Enkeli sanoi:\n\"Pane tuohon levähtämään, Kalkkimaa... kun olet niin väsynyt.\" Minä\npanin. Makasin haudan pohjalla kolme päivää. Silloin tuli enkeli\ntakaisin ja sanoi: \"Nouse nyt ylös, Kalkkimaa... tähän pannaan\nryssän ruhtinas.\" Minä nousin, ja aivan oikein: panivat ryssän\nruhtinaan. Koreasti lauloivat... ai, ai, kuinka koreasti! \"Hospoti\npomiluijaa!\" Minä hautasin sen.\n\nOljemarck oli säpsähtänyt. Hullu mies kertoi niin elävästi... aivan\nkuin olisi todella ollut näkemässä tuota hautausta. Hänen tuli paha\nolla ja hän lähti ulos.\n\n-- Se oli tuo mies, joka sen tappoi, -- lausui Kalle, osoittaen\novelle.\n\n-- Kuka?\n\nKalkkimaa katseli säikähtyneenä ympärilleen.\n\n-- Tuo, joka meni ulos.\n\nMuuta ei tarvittu. \"Profeetta\" nousi kiireesti ja syöksyi ovesta ulos\npoikalauma kintereillään.\n\n-- Mikähän siellä nyt tulee? -- sanoi isäntä, lähtien Kalkkimaan\njälkeen. Mutta -- ei siellä tullut mitään. Oljemarck tuli häntä\novessa vastaan.\n\n-- Kiire tuli Kalkkimaalle, kun kuuli, että herra luutnantti... Mutta\nhän ei jatkanut huomatessaan, kuinka kärsivän näköinen Oljemarck oli.\n\nMieliala oli painuksissa. Sotamiehetkin juttelivat puoliääneen\nkeskenään. Tuo synkännäköinen luutnantti, joka istui takan ääressä,\nteki heihin kaikkiin painostavan vaikutuksen. Mutta Hiivari hypähti\npystyyn ja sanoi:\n\n-- Kertakos se sattuu, että mieheltä henki lähtee... sodassa\nolletikin. Murjotus pois ja reilu meininki!\n\n-- Se on oikein, herra vänrikki! Useamman olemme dainneet itsekukin\npassittaa doiseen maailmaan, eikä vähääkään dundo soimaa.\n\nNiin se oli. Nyt vietettiin Kallen päiviä ja nyt ei surtu.\n\n-- Hei, Kalle, kaadapas kahvia kuppiin... minulla on täällä vähän\nliiruumlaarumia.\n\nJa vääpeli ojensi kuppinsa.\n\nMieliala vilkastui, mutta Oljemarckia ei saatu mukaan, ei millään.\nHänet oli siis jätettävä silleen. Kukko-Kalle silmäsi vähän\nväliä takan luo, missä luutnantti istui. Hän suri tämän puolesta\nvilpittömästi.\n\n-- Vieläköhän tuo lähtisi \"kukkokiikaa\"? -- nauroi vääpeli. -- Isäntä...\nemmehän vain häiritse?\n\n-- Mitäs tyhjiä. Kiikaa vain.\n\nJa vääpeli kiikasi. Se nauratti Kallea. Vääpeli näytti niin\nhassunkuriselta, kaula pitkällä ja silmät pullollaan. Hän oli\ntodellakin kuin ilmetty kukko.\n\n-- Mutta... Katajainen osaa sen näyttääkin. Näytähän, Katajainen.\n\nVääpeli teki työtä käskettyä. Ottaen loukosta varsiluudan hän työnsi\nsen hännystakkinsa sisäpuolelle, avattuaan ensin napit. Takin\nhelmukset nousivat pystyyn. Pitäen luudan vartta haarainsa välissä\nhän lähti kyykkysillään hyppimään ympäri pirtin lattiaa, ja päästyään\nOljemarckin kohdalle, venytti kaulansa ja heläytti tulemaan:\n\n-- Kukkokiikaa!\n\nMiehet nauroivat kuorossa, ja lapsistakin se oli hauskaa. He ajoivat\ntakaa Katajaista, joka pakeni heidän edellään koko ajan kotkottaen.\nOljemarck seurasi tuota näytelmää ja vähitellen hänenkin kasvonsa\nkirkastuivat.\n\n-- Näyttelijäksi sinun olisi pitänyt ruveta, Katajainen, -- sanoi\nhän, siirtyen penkille istumaan.\n\nMutta Katajainen oli täyttänyt kahvikupin paloviinalla ja ojensi sitä\nOljemarckille.\n\n-- Yksi napanteri, herra luutnantti! Nyt on Kallen päivät.\n\nMutta Oljemarck ei halunnut. Hiivari sen sijaan ryyppäsi kupin kerta\nkulauksella.\n\n-- Sokeria päälle! herra vänrikki, jos vain karvastelee, -- touhusi\nKalle, joka myös oli pikku hiprakassa.\n\nMitäpä se sotamiehen kurkussa karvasteli. Hiivari rykäisi kuin\nmerkiksi, että mielellään ottaisi toisenkin.\n\nJa olihan siellä mistä ottaa. Kun yksi kenttäpullo tyhjeni, avattiin\ntoisen korkki. Melkein joka miehellä oli viinaa.\n\n-- Tämähän on kuin Kaanan häissä, -- veisteli Lunki. -- Kalle kätki\nhyvän viinan tähän asti.\n\n-- Ei se ole minun ansiotani.\n\n-- No... älä pahastu! Hyvää oli sinunkin tarjouksesi... hyvää! Minä\ntulen joskus sun mökkiisi ja tinaan sun pannusi!\n\nLunkikin alkoi jo olla \"toisella kymmenellä\".\n\nTurina yltyi. Kalle saatiin ottamaan lisäryyppyjä. Hänen poskensa\npunoittivat. Eipä hän ollut ennen näin hauskaa pitänyt. Kallen päivät!\n\nHän rupesi laulamaan:\n\n    -- Siellä metsäjärven doisella buool-la\n    on mökki niin maa-daa-laa.\n    Siellä elää dahon minä, kuool-la...\n\nMitenkäs se sitten oli? On unohtunut...\n\nHän katsella haristeli ympärilleen.\n\n-- Kun maailma on niin katala.\n\n-- Eihän tämä maailma katala ole, -- innostui isäntä. -- Täällähän\nelää lekotellaan kuin Herran kukkarossa!\n\n-- Joo... tämä onkin sitten eri hyvä isäntä, tämä! -- kehuivat\nsotamiehet kilvan.\n\n-- Joo... on tämä! -- yhtyi Kallekin kiitokseen. -- Däällä\nMoska-Ruunakin kasvatettiin ja lähti maailmalle...\n\nHän pyyhiskeli silmiään. Sitten hän yht'äkkiä suoristausi ja katsahti\nOljemarckia avuttomasti hymyillen:\n\n-- Ei kai herra luutnantti vain tykkää pahaa?\n\nMitäs tyhjiä? Eihän tässä mitään ollut.\n\n-- Joo... minä duoda... olen monesti ajatellut, että kun minä ja\nLiisa... duoda mennään yhteen, niin herra luutnantti duoda...\nrupeaisi kummiksi...\n\nKalle oli siirtynyt Oljemarckin viereen istumaan. Tämä hymyili\nmelkein kyynelet silmissä.\n\n-- Sinä tarkoitat, että sitten kun te saatte lapsia.\n\n-- Niin... sitten kun me saamme lapsia...\n\n-- Kyllä minä... varmasti rupean! Mutta pane sinä se minun\nkaimakseni, jos se on poika.\n\nSe oli selvä! Hän oli kyllä ajatellut Döbelnin kaimaksi, kun se\nTööpeli oli niin mukava mies. Mutta passasi se herra luutnantinkin\nkaimaksi kastaa. Sillä mukava mies oli herra luutnanttikin.\n\n-- Pane molempien.\n\nKa se sopi... mikä ettei! Mikäs se oli tuota... herra luutnantin\nristimänimi?\n\n-- Henrik August.\n\n-- Sehän passaa! Yrjö Henrikki! Sillä... eikös se ole Yrjö Tööpelin\nnimi?\n\n-- Yrjö se oli... Yrjö Kaarle.\n\n-- Kuulkaapas, pojat! Me tässä ollaan herra luutnantin kanssa\nsovittu, että kun herra luutnantti nai Liisan... eei... duoda, kun\n_minä_ nain Liisan, niin herra luutnantti rupeaa kummiksi.\n\nHiivari nauroi selkä kenossa. Hän ihan hirnui.\n\n-- Jokos sinä kummeja häissäsi tarvitset? Poika, poika!\n\nKalle katseli ällistyneenä ympärilleen. Hän oli niin viaton, ettei\nkäsittänyt Hiivarin varoitukseen sisältynyttä viittausta.\n\n-- Ei kun... sitten kun... meillä on -- poika, niin herra\nluutnantti on luvannut kastaa sen...\n\nNyt täytyi Oljemarckin nauraa. Vaikka hän olikin opiskellut\nteologiaa, ei hän silti kyennyt lapsia kastamaan.\n\n-- Ei... kun _kummiksi_! Ettekö ymmärrä?\n\nNo se! Mikäs nimeksi pantaisiin?\n\n-- Yrjö Henrikki!\n\nNo se sopi... ihan kuin nakutettu!\n\n-- Juodaanpas sitten sen tulevan Yrjö Henrikin malja, -- ehdotti\nKalle.\n\nSiihen suostuttiin ilolla. Oljemarckinkin täytyi ottaa kuppi, sillä\nKalle oli vastustamaton.\n\n-- Kun tulisi isänsä poika! -- lausui Hiivari.\n\n-- Ja kummiensa kaltainen! -- jatkoi Kalle. -- Der-vek!\n\n\n\n\nVI\n\n\nRatsumestari Möllersvärd oli matkalla kaupunkiin. Hän tuli\nKukkolasta, mihin hänen eskadroonansa oli majoitettu.\n\nRatsumestari oli synkeällä päällä. Vanha vuosi oli loppunut kuoleman\nja kurjuuden merkeissä, eikä uusikaan näyttänyt alkaneen sen\nsuotuisammin. Sotatauti jatkui yhä, ja miehiä kuoli kuin torakoita.\nHänenkin eskadroonastaan oli kuollut melkein puolet.\n\nKuukauden päivät he olivat nyt täällä viruneet mitään toimittamatta.\nAselepoa kesti. Aika kului hitaasti, yksitoikkoisesti. Päämajan\nherrat löivät korttia, ja armeija hautasi kuolleitaan.\n\nJoulu-illan hän oli viettänyt kaupungissa Otto Rehbinderin luona.\nSillä pojalla ei ollut puutetta ruoasta... mitä, kun oli rahaa.\nTorniossa sai kyllä vatsansa täyteen, jos omisti muutakin kuin\nkassakuitteja. Nytkin hän oli lähtenyt kaupunkiin saadakseen syödä\nitsensä kylläiseksi. Hänellä oli vielä sen verran varaa.\n\nAdlercreutz oli matkustanut Tukholmaan. Esikuntapäällikkö oli\nkatsonut toimensa päättyneen johdettuaan armeijan rippeet tänne\nKemijoen taa. Eihän täällä enää ollut ylenemisen mahdollisuuksia.\nSen vuoksi oli paras painua pääkaupunkiin, missä häikäilemätön mies\naina jotakin itselleen etuili. Ratsumestari ei kuulunut Adlercreutzin\nihailijoihin.\n\nMonet kehuivat hänen toimeliaisuuttaan ja mieskohtaista\nurhoollisuuttaan, eikä Möllersvärdkään niitä tahtonut kieltää.\nMutta toimeliaisuudella ja urhoollisuudellakaan ei pitkälle\npotkittu, jollei ollut tietoja ja kokemusta. Näitä molempia puuttui\nAdlercreutzilta. Senpä vuoksi muutamat koiranleuat arvelivatkin,\nettä hän pystyvän ja kokeneen ylipäällikön käskynalaisena olisi\nvoinut olla kenraaliadjutantti n:o 3. Mutta johtamaan, itsenäisesti\njohtamaan hänestä ei ollut. \"Toisella sijalla loistaa moni, joka\nhimmenee ensimmäisellä.\"\n\nRatsumestari naurahti katkerasti. Omituisia aikoja elettiin.\nHallitus, jonka oli pitänyt huolehtia valtakunnan tilasta, ei tehnyt\nmitään. Hätä ja puute kasvoivat päivä päivältä. Ruotsissakin oli\nkuulemma kalleus vain noussut, ja sen mukana yleinen tyytymättömyys.\nAhvenanmaalla oleva sotajoukko, \"eteläarmeija\", oli vailla\nmuonaa, ja valtiokassa tyhjä. Mutta siitä huolimatta ei kuningas\ntehnyt muuta kuin tutki Jung-Stillingiä ja kuunteli jesuiitta\nFlodinia, ylihovisaarnaajaansa, odotellen arkkienkeli Mikaelia\nesikuntapäällikökseen. Kun tämä suuruus saapuisi, toteutuisi hänen\nmajesteettinsa sana: \"Yhdestoista ruhtinas kukistaa pedon itsensä, ja\ntämä yhdestoista olen Minä.\"\n\nHullu mies... piti Bonapartea Ilmestyskirjan petona, joka hävittäisi\nmaan päältä kymmenen ruhtinasta, mutta katkaisisi kyntensä\nyhdenteentoista -- Ruotsin kuninkaaseen. Voi, Herran pieksut! Kustaa\nIV Aadolf oli pikkutekijä Ranskan keisarin suunnitelmissa.\n\n-- No... mitäs sinä siinä! Ei tässä nyt maantiellä ruveta syömään!\n\nRatsu oli pysähtynyt hamuilemaan suuhunsa tielle tippuneita heinän\nkorsia. Laihaksi oli eläinparka käynyt. Ei tuntisi Mäntsälän kartanon\npehtoori hoidokastaan.\n\nPororaito tuli vastaan. Möllersvärdin hevonen teki huiman hypyn\ntiepuoleen. Se pelkäsi noita sarvipäitä, joita se ei ollut muualla\nnähnyt. Ratsumestari kannusti sen tielle. _Sacré nom!_ Hevosen piti\nmennä vaikka kadotuksen portista, kun isäntä käski.\n\n-- Mihin te olette matkalla? -- kysyi hän huonolla suomenkielellä.\nKummannäköinen kulkue jauhokuormineen ja venettä muistuttavine\npulkkineen. Miehet poronnahkapeskeissään ja koreissa lakeissaan\nnäyttivät joulutontuilta. Ne katselivat uteliaina uljasta\nratsumestaria, joka rauhoitteli levotonta ratsuaan.\n\n-- Tuonne... kauas, Enontekiön pitäjään, -- vastasi raidonkuljettaja\nomituisen laulavalla ja pehmeällä tavalla.\n\nJa hän osoitti pohjoista kohti.\n\n-- Mistä te jauhoja olette saaneet?\n\n-- No... kruununmakasiinista... Torniosta.\n\nJa kuljettaja osoitti etelään.\n\n-- Mistä sie olet poiessa?\n\nMöllersvärd naurahti. Hän arvasi lappalaisen tarkoittavan hänen\nkotipaikkaansa. Mukava kysymys... oikein tähän aikakauteen sopiva.\nEipä heistä monikaan tainnut olla siellä, missä olisi pitänyt olla.\nHän viittasi taaksepäin:\n\n-- Tuolta minä tulen... Kukkolasta.\n\n-- No... mutta et sie ole tämän paikkakunnan ihmisiä?\n\nEipä hän ruvennut selittämään... uteliaille.\n\n-- Miksi sua käsketään?\n\nOlivatpa ne sisukkaita! Möllersvärdin ratsu hypähteli ja riuhtoi. Se\nvapisi ja korskahteli, niin että ratsumestari suuttui.\n\n-- Piruksi! -- ärjäisi hän ja kannusti hevosen tuliseen laukkaan.\nLappalaiset huusivat ja kiroilivat, sillä tuo vimmastunut lantalainen\noli ollut sotkea heidät alleen. Vielä kaukaa jäljestäpäin kuului\nheidän kiihkeä pajatuksensa.\n\nMöllersvärdiä nauratti. Säikähdyttipä hän niitä hyvänlaisesti! Nyt\nne saattoivat mennä kotiinsa ja kertoa Torniossa nähneensä itse\npimeyden ruhtinaan. Sillä paholaiseksi tässä muuttui ihmisparka...\ntällaisessa hoijakassa.\n\nSieltä näkyi jo Tornion kirkontorni. Aurinko painui laskuaan kohti,\npurppuroiden lounaisen taivaan rannan. Ei se monta tuntia tähän\nvuoden aikaan valaissut näitä pohjoisia seutuja. Huh! Synkeältä ja\ntoivottomalta näytti talvinen maisema hänen edessään.\n\nHän ratsasti joen yli ja tuli kaupunkiin. Oli tämäkin kaupungin\nkuva! Yksi ainoa katu, jota kesällä kulkivat lehmät ja ihmiset...\npormestari vasikan perässä, joka häntä suorana laukkasi katua\npitkin. Raatihuoneen tori kuului olevan paras haka, jossa sopi lehmiä\nsyöttää. Möllersvärd naureskeli itsekseen.\n\n\"No... onpa sillä vauhti!\"\n\nHän huomasi henkikaartilaisen karahuttavan katua pitkin\nsanansaattajan merkki rinnassa. Uteliaita päitä pisti\nporttikäytävistä, kurkistellen kaartilaisen jälkeen. Möllersvärd\noli aikonut ratsastaa kievariin syömään, mutta pysäyttikin ja jäi\nodottamaan saapuvaa sanantuojaa.\n\n-- No... helsinki... sinullapa kiire on! -- karjaisi hän\nratsumiehelle, joka yritti laskettaa ohi kunniaa tekemättä. -- Etkö\ntunne ohjesääntöä?\n\nSanantuoja oli pysäyttänyt. Hän teki uljaasti kunniaa.\n\n-- Käskystä, herra ratsumestari!\n\nNo... no... hyvä oli. Mutta -- mihin sellainen hoppu?\n\n-- Kirje hänen majesteetiltaan kuninkaalta!\n\nKa se! Vai vielä se muisti! No... olipa soma mennä kuulemaan, mitä\nkummaa tuo kirje sisälsi.\n\nHän lasketti hevoskaartilaisen jäljessä kenraaliadjutantin toimiston\nedustalle. Eversti tuli portaille katsomaan, mitä tämä ratsujen\ntöminä merkitsi. Möllersvärd hihkaisi:\n\n-- Herra eversti! Rauhan viesti!\n\nTieto sanansaattajan tulosta oli levinnyt kuin kulovalkea ympäri\nkaupungin. Joka suunnalta juoksi tai ratsasti upseereita kokoon.\nOljemarck'kin karkuutti tammallaan niin paljon kuin kavioista lähti.\nHän oli hengästynyt.\n\n-- Terve, Pastori... hengissä se sinäkin olet.\n\nHengissäpä hyvinkin... mutta mitä uutta nyt kuului, kun oli\nTukholman lähetti tullut?\n\n-- Palkkarahoja, -- nauroi Möllersvärd, astuen toimiston rappusia\nylös.\n\n-- Ei suinkaan!\n\n-- No... sinäpä olet jo mukautunut nykyiseen järjestelmään, kun\nihmettelet omaa oikeuttasi. Tietysti me saamme nyt palkat. Eikö olisi\naika?\n\nAjan puolesta kyllä, mutta...\n\nSiinä seisoi eversti Nyberg kuninkaan kirjelmä kädessä. Parikymmentä\nsilmäparia tarkkasi noita jäyheitä soturinkasvoja, jotka\nnytkähtelivät hermostuneesti. Eversti kynsäisi päätään, katsoa\nmuljautti upseereihin, mujahutti suutaan pari kertaa ja jäi sitten\nseisomaan totisena kuin virstantolppa.\n\n-- Hyvät herrat, -- rykäisi hän. -- On saapunut hänen kuninkaallisen\nmajesteettinsa kirjelmä, jossa --\n\nHän rykäisi taas ja katsahti läsnäolijoihin kuin apua anoen. Tuskan\nhiki kihosi hänen otsalleen.\n\n-- ... kuninkaallisen majesteetin kirjelmä, jossa Pohjoisarmeijan\nupseeristolle...\n\n(\"... luvataan maksaa kolmen kuukauden palkka\", ajatteli Möllersvärd.)\n\n-- ... upseeristolle myönnetään vapaus...\n\n(\"... palveluksesta\", ajatteli Möllersvärd.)\n\n-- ... vapaus jättää...\n\n(\"... virkaeropyyntö\"...)\n\n-- ... jättää tukkansa puuteroimatta talvisaikaan.\n\nSiunaa ja varjele! Upseerit katselivat toisiaan ällistyneinä. Kuka\nheistä oli hullu... everstikö vai he? Yksi ja toinen tunnusteli\nniskaansa. Hyvä isä sentään... useimmilla ei edes peruukkia\nollutkaan. Vielä tässä puuterit... kun oli puute yksin kengistäkin!\n\nMöllersvärd pärähti nauramaan.\n\n-- Minun peruukkini jäi jo Oulun tuolle puolen. Viime aikoina käytin\nsitä sapelin puhdistukseen.\n\nVapauttava nauru palkitsi näitä sanoja. Toiset hohottivat, toiset\nnoitua napsuttelivat. Kuultiinkos kummempaa! Vai puuteroimatta\nsai olla päävärkki! Herra Jumala! Kuningas oli tullut hulluksi,\nrutihulluksi.\n\n-- Minkähänlaisia sääntöjä me saamme, kun kenraali Mikael tulee\ntarkastamaan armeijaa? -- huudahti joku joukosta.\n\n-- Hyvät herrat! En voi sallia sellaista kielenkäyttöä hänen\nmajesteetistaan! -- sanoi eversti totisena, vaikka hänen silmänsä\nnauroivat. -- Jokainen ajattelee, mitä tahtoo... mutta tämä on\nvirkahuone, ja minä edustan hallitusta.\n\nHyvä! Ukko Nyberg oli kunnon mies. Hän osasi pitää järjestyksen.\n\n-- Ja nyt, hyvät herrat, poistukaa. Minulla on töitä.\n\nHän viittasi kädellään, ja kantapäiden yhteen kalahdellessa tyhjeni\nkenraaliadjutantin toimisto tuokiossa.\n\nOljemarck ja Möllersvärd ratsastivat yhdessä. Molemmat nauroivat ja\nsadattelivat puoliääneen äsken näyteltyä tragikomediaa.\n\n-- Se on valmis hullujen huoneeseen... se mies, -- puhui\nMöllersvärd. -- En voi ymmärtää, kuinka hän saa olla vallassa.\n\n-- Hänpä on vaan...\n\n-- P--ru! Tulisi nyt se Mikael sitten, jotta saataisiin palkat.\n\nJa Möllersvärd purskahti uudelleen nauruun.\n\nLähetin tulo oli herättänyt koko kaupungin. Oltiin uteliaisuudesta\naivan halkeamaisillaan. Raatimies Lythraeus harppasi eversti Nybergin\ntoimistoa kohti, napittaen turkkiaan. Hänellä oli kiire. Yht'äkkiä\nhän pysäytti Möllersvärdin ja Oljemarckin.\n\n-- Hyvät herrat... anteeksi! -- huohotti hän. -- Mutta sanottiin,\nettä rauha en tehty?\n\n-- Ei, päinvastoin! On julistettu uusi sota.\n\n-- Mi-täh?\n\nRaatimies seisoi suu auki.\n\n-- Englantiako vastaan?\n\n-- Ei kun -- pupujusseja vastaan.\n\nLythraeus oli yhtenä kysymysmerkkinä.\n\n-- Katsokaahan... kuninkaallinen majesteetti on huomannut, ettei\nnäin sota-aikana täidenkään sovi esiintyä tanssiaispuvuissa. Sen\nvuoksi hän on antanut määräyksen: pitäkööt harmaita arkihameitaan.\n\nJa Möllersvärd selitti lyhyesti saapuneen sanoman sisällön.\n\nHe ratsastivat eteenpäin, jättäen hämmästyneen raatimiehen seisomaan\nkadulle vähitellen kerääntyneen väkijoukon keskelle.\n\n\n\n\nVII\n\n\nOljemarck ja Möllersvärd ratsastivat majataloon, jonka \"salissa\"\narmeijan upseerit tapasivat toisiaan viinin ja ruoan ääressä.\nMajatalonpitäjä koetti kilpailla armeijan juutalaisten kanssa,\njoilla oli kapakoita ympäri kaupunkia. Paikka oli vain sen vuoksi\nepämukava, että sinne kerääntyi myös kaupungin porvareita, osittain\nuteliaisuudesta, osittain juomahalusta. Sillä isäntä oli nyt voiton\ntoivossa varustanut talonsa mahdollisimman hyvin sekä ruoka- että\njuomatavaroilla.\n\nNytkin siellä istui kaksi kaupungin porvaria, kultaseppä Winblad ja\nräätälimestari Justander.\n\nKuultuaan raatimieheltä kuninkaan kirjelmästä he olivat juoksujalkaa\nrientäneet majataloon, arvaten sinne kokoontuvilta upseereilta\nsaavansa kuulla yhtä ja toista täydentävää.\n\nSali täyttyikin pian. Kolme ruotsalaista upseeria valtasi pöydän\nhuoneen perältä, kapteeni, luutnantti ja vänrikki. He kuuluivat\nJämtlannin rykmenttiin ja olivat jostakin selittämättömästä syystä\njääneet Tornioon. Suurta ääntä pitäen he tilasivat juotavaa.\n\n-- Punssia pöytään, hei!\n\nOljemarck oli Möllersvärdin kanssa joutunut heidän naapurikseen.\nJoka paikka oli vallattu. Mestarit istuivat keskellä upseeriparvea.\nHe olivat sentään kaupungin porvareita, paikkakunnan vakinaisia\nasukkaita ja tämän talon kantavieraita.\n\n-- Mitä on mestari Keksillä tarjottavana tänään?\n\nOljemarck naurahti. Piti koettaa puhua ruotsia, vaikk'ei kieli\noikein ottanut taipuakseen. Mokomatkin heppulit... istuivat siinä\nniin tärkeän näköisinä, kuin olisivat kuuluneet kaupungin raatiin.\nJa saattoivatpa kuuluakin, mutta tämä ei ollut mitkään raatihuoneen\nistunto.\n\n-- Mull' on nyt purkonjiakin, -- toimitti majatalonpitäjä. -- Saisko\nolla potteli purkonjia?\n\n-- Jokohan otethan kerran oikein herrasjuomaa? -- innostui Justander.\n\nMutta Winblad naputteli sormillaan pöytää. Hjaa... taisi olla\ntyyristä.\n\n-- Kultaseppä on säästäväinen! -- nauroi räätäli.\n\n-- No... tuo tänne...\n\nTupakan savu leijaili huoneessa. Upseerit olivat ladanneet piippunsa.\nTilattiin viiniä ja punssia. Puheen sorina kasvoi. Äskensaapunut\nkuninkaan kirjelmä herätti vilkkaan keskustelun.\n\n-- Mikähän hänen majesteettiansa vaivaa? Eikö hän muista, että nyt on\nsota? -- kysyi Jämtlannin rykmentin vänrikki katsellen tovereitaan\nsilmät pyöreinä.\n\n-- Mitenkäs se muistaisi, kun tutkii raamattua aamusta iltaan.\n\nMöllersvärd tuijotti kulmat kurtussa ruotsalaisten pöytään.\n\n-- Maallikkosaarnaajaksi se olisi paremmin sopinut kuin kuninkaaksi.\n\nRuotsalaiset kohauttivat hermostuneesti olkapäitään. He halusivat\npysyä omassa piirissään ja siinä pohtia pulmallista kysymystä.\n\n-- Näittekö ukko Nybergin naaman! -- huudettiin salin toisesta\npäästä. -- Niin oli kuin olisi itkua vääntänyt.\n\nNauraa hohotettiin. Kievarinpitäjä puikkelehti pöytien välissä,\nkantaen ruokaa ja juomatavaroita. Hänellä kävi tänään hyvä liike.\n\n-- Tännekö oli pihvi ja perunat? -- kysyi hän Möllersvärdiltä.\n\n-- Niin... pankaa siihen vaan...\n\nOljemarck'kin tilasi ruokaa. Hän oli kyllä jo aamiaisen syönyt, mutta\nnähdessään, millä innolla ratsumestari iski pihviinsä, hänen tuli\nnälkä uudelleen.\n\n-- Onko teillä tokayeria?\n\nEi, sitä ei ollut, mutta malagaa oli... mustaa malagaa. Saiko olla\nherra luutnantille pullo mustaa malagaa?\n\n-- Tuokaa vain.\n\nOljemarck söi ja ryyppäsi. Väkevä viini kihosi kulmiin, ja pian hän\noli parhaalla keskustelupäällä.\n\n-- Suomen armeijan malja! -- huusi hän ja kohotti lasinsa. Lasit\nkohosivat. Mutta -- ruotsinmaalaisten upseerien pöydässä ne nousivat\nvain puolitiehen ja painuivat sitten alas.\n\n-- Mitä? Eivätkö herrat halua juoda Suomen armeijan maljaa! --\ntiukkasi Oljemarck, katsellen uhmaavasti ruotsalaista kapteenia,\njoka istui välinpitämättömän näköisenä selkä kenossa, täysinäinen\npunssilasi kädessään.\n\n-- Minä en tunne mitään suomalaista armeijaa.\n\n-- Kuulkaapas, pojat! Nämä veljet täällä eivät tunne mitään\nsuomalaista armeijaa.\n\nOljemarck seisoi lasi koholla. Hän oli suurenmoinen nähdä.\n\n-- Minä esitän vielä kerran: Suomen armeijan malja!\n\nNyt oli äsken kohonneista laseista puolet laskeutunut alas. Vain\nHiivari, Reutersköld, Möllersvärd ja muutamat muut pitivät ne\nedelleen kohotettuina.\n\n-- Juo pohjaan! -- huudahti Hiivari. -- Täällä tullaan perässä!\n\nYht'aikaa kohosivat lasit huulille ja tyhjenivät yht'aikaa.\n\n-- Suomi suoritettu! -- lausui Oljemarck juhlallisena kuin pappi.\n\n-- Se on häpeällistä! kuuli hän vänrikin ruotsalaisten pöydässä\nsuhahtavan.\n\nHän aikoi vastata, mutta kiinnittikin samassa huomionsa mestarien\nkeskusteluun. Räätäli oli paheksunut Oljemarckin käyttäytymistä.\n\n-- Ruotsihan on aina ollut meidän rintavarustuksemme! Räätäli\nkatsahti Oljemarckiin kuin armoa anoen. Hän odotti vastarintaa\nsieltäpäin.\n\n-- Kuulkaapa, herra Bröstvärn! Te erehdytte! Rintavarustuksen on aina\nmuodostanut Suomi.\n\nHiivari teki muutamia neulomista muistuttavia liikkeitä.\n\n-- Räätäleillä on vain yksi ilmansuunta: takaperoinen. Siinä menevät\nmuut ilmansuunnat sekaisin!\n\nMestarit supattivat keskenään. Räätäli oli sitä mieltä, että olisi\nehkä parasta poistua, mutta kultaseppä pani vastaan. Ei -- he\nistuivat täällä täydellä porvarisoikeudella. Nämä suutansa soittavat\nupseerit olivat tulokkaita, joista heidän ei tarvinnut välittää.\n\nTällä välin olivat ruotsalaiset upseerit neuvotelleet keskenään.\nHeidän piti jollakin tavoin osoittaa mieltään tuon äskeisen\nmaljanjuonnin johdosta. Luutnantti ehdotti maljaa Ruotsin armeijalle,\nmutta toiset vastustivat: se saattaisi liiaksi kärjistää tilannetta.\nLopuksi ehdotti kapteeni, että vänrikki rupeaisi laulamaan... noin\nihan muina miehinä vain.\n\n-- Mitä minä laulaisin!\n\n-- Mitä vain... kunhan se on aito ruotsalaista. Noita finntuppeja\npitää vähän niistää...\n\nHyvä! Vänrikki asettui selkäkenoon, otti urhoollisen ilmeen ja alkoi\nkimeällä äänellä:\n\n    -- Jämtländska jägare\n    ha blåa scharivader,\n    hvita byxor, svarta hattar,\n    hvit bröstrevär.\n    Dom äro att skåda\n    de skönsta på parader,\n    styfva, stolta, barska bussar\n    med handgevär...\n\n    Jämtlannin jääkäreillä\n    on siniset säärystimet,\n    valkoiset housut, mustat hatut,\n    valkoinen rintapieli.\n    Komeimmilta he näyttävät\n    paraateissa,\n    vahvat, ylväät, tuimat pojat\n    kivääreinensä.\n\n-- Bravo! -- huusivat toverit. -- Malja sille!\n\n-- Pravo! -- huusi räätäli Justanderkin. Hän ymmärsi hyvin\npukuasioita.\n\nOljemarck oli purskahtanut nauruun. Hän nauroi niin, että henki oli\nsalpautua.\n\n-- Joo, -- toimesi hän, -- se pitää paikkansa... \"de skönsta på\nparader!\" Eiväthän ne jämtlantilaiset ole koko sodan aikana muuta\ntehneetkään kuin paradeeranneet.\n\nSe oli ruotsalaisille liikaa. Laulaja kavahti pystyyn kuin ammuttu.\nHän kiehui punaisena vihasta.\n\n-- Vastaako herra luutnantti puheensa?\n\n-- Kyllä... kunhan olen syönyt tämän poronlihapihvin. Minä vastaan\nja näytän sinulle myös \"paraatia\".\n\nHän oli peloittavan näköinen, tukka epäjärjestyksessä ja uhkaava\nryppy kulmakarvojen välissä. Ruotsalaisetkin olivat kuulleet hänen\nkaksintaistelustaan ruhtinas Donatjevin kanssa, ja suusta suuhun\nkulkiessaan se oli vain kasvanut ihmeellisyydessä. Sellaista ei ollut\nennen tapahtunut. Että mies vaihtoi kättä kesken ottelun! Sitähän\neivät kuulemma osanneet muut kuin ranskalaiset.\n\nLaulaja-vänrikki oli ensin ajatellut haastaa Oljemarckin. Mutta\n-- hänkin muisti tuon Kemissä sattuneen kohtauksen. Hän kumartui\nkeskustelemaan kapteenin kanssa. Tämä nousi ja meni Reutersköldin\nluo. He olivat yhdessä marssineet Lapualta Uuteenkaarlepyyhyn ja\nolivat hyviä tuttuja.\n\nRuotsalainen kehoitti everstiä pitämään Oljemarckia kurissa,\nkoska oli kerran korkea-arvoisin läsnäolijoista. Mutta -- eversti\noli haluton. Hän oli päässyt pitämään luutnantista -- varsinkin\nkaksintaistelun jälkeen, ja nyt hän huomautti kapteenille, että\npitäisivät itse huolen itsestään.\n\n-- Mutta... sen kanssa ei uskalla tapella.\n\n-- No... siihen minä en voi mitään.\n\nJa Reutersköld käänsi kapteenille selkänsä. Oljemarck oli seurannut\ntuota kohtausta sivulta. Hän oli arvannut, mitä keskustelu koski.\nNauraen pilkallisesti hän kohotti lasinsa.\n\n-- Terveydeksenne, herra kapteeni.\n\nRuotsalaiset kihisivät kiukusta. Miettien sopivaa keinoa suomalaisen\nnolaamiseksi he istuivat päät yhdessä ja supattivat. Oljemarck antoi\nheidän miettiä. Hän tarkasteli huonetta. Joka pöydän ääressä kävi\nvilkas keskustelu. Tuolla... salin ovenpuoleisessa nurkassa oli\nkaksi luutnanttia ruvennut pelaamaan korttia. Möllersvärd kulki\nympäri, sukkeluuksia lasketellen. Hän oli juonut kaksi pulloa viiniä\nja oli aika hyvässä humalassa. Oljemarck seurasi, kuinka hän nauraa\nhohotti, viittilöiden ympärilleen, Nyt hän hoippui mestarien pöytää\nkohti.\n\n-- Olisi kysymyksessä uusi paraatipuvun malli, -- tolkkasi hän\nJustanderille. -- Tehän olette räätäli?\n\nKyllä... minkälaista paraatipukua herra ratsumestari tarkoitti?\nOliko surnaalia?\n\n-- Eivät ole vielä journaalit saapuneet... mutta tulevat kai pian.\nKuningas tulee Mikaelin kanssa tarkastamaan armeijaa... ja siksi\npäiväksi pitäisi saada uudet paraatipuvut...\n\nMestarit katselivat toisiaan. Ketä Mikaelia hän mahtoi tarkoittaa?\n\n-- Niin tuota... kenen herra ratsumestari sanoi tulevan\ntarkastamaan? Kuninkaanko?\n\n-- Niin... yhdessä Mikaelin kanssa... Oliko se joku prinsseistä?\n\nKyllä... itse niitä kaikkein korkeimman pääesikunnan jäseniä.\n\n-- Ja tulee tänne Tornioon?\n\n-- Varmasti!\n\nJustander katsahti nopeasti naapuriinsa.\n\n-- Ja täältäkö puvut tilataan?\n\n-- Tietysti! Eihän niitä nyt Tukholmasta... koska armeija kerran\nmajailee täällä.\n\nVoi yhden kerran! Justander hioi jo hyppysiään. Siitäpä hän saisi\nurakan, urakan ennenkuulumattoman! Paraatipuvut koko armeijalle!\nTotisesti! Nyt saisivat räätälit työtä kautta koko Länsipohjan\nläänin. Tuota... kangas tuli tietysti kruuunulta ja yleensä kaikki\ntarpeet?\n\n-- Tietysti!\n\n-- Ja valmistusaika riittävän pitkä?\n\n-- Se on selvä. Mutta -- työn pitää olla ensiluokkaista.\n\n-- Katsokaa, herra ratsumestari! -- Justander oli hypähtänyt pystyyn.\n-- Tuon sortuutin olen minä tehnyt! Nousehan, Winblad, hiukan...\ntuollainen snitti... tuollaiset soreat sisäänotot. Minä osaan\nammatin! Mestari Winblad voi todistaa.\n\nKultaseppä, jota harmitti, että toveria odotti niin mainio ansio,\ntunsi hiukan kateutta. Hän murahti:\n\n-- Kyllähän se Justander neuloo...\n\n-- Neulon, neulon minä! Minä olen neulonut papeille ja piispoille...\nherroille ja talonpojille. Olen neulonut upseeripukujakin...\npormestarillekin hänen virkapukunsa. Kyllä minä, kyllä minä...!\n\nJa räätäli Justander, jolle bourgogne oli noussut päähän, viittoi ja\nselitteli tavattoman innoissaan.\n\nHän ei nyt enää malttanut viipyä, vaan lähti viuhtomaan ulos, jättäen\nkultasepän yksin istumaan.\n\n-- Mihinkäs mestarille sellainen kiire tuli? -- huudettiin eri\ntahoilta.\n\nMöllersvärd löi polviinsa ja nauroi:\n\n-- Lähti tilaamaan kisällejä, kun saa pian suurenpuoleisen tilauksen\narkkienkeli Mikaelin paraadin vuoksi. Silloinhan on armeijan\nesiinnyttävä uusissa univormuissa, ja tuota työtä varten hän nyt\nlähti tekemään valmistuksia.\n\nKoko sali oli yhtenä naurunremakkana. Ruotsalaisetkin yhtyivät\nsiihen, vaikka se kävikin heidän kunnialleen. Mutta kultaseppä\nWinblad, uskollinen patriootti, kavahti pystyyn ja kimmahti:\n\n-- Täällä loukataan hovia! Minä panen vastalauseeni!\n\n-- Hyvä! -- kajahti ruotsalaisten pöydästä, jossa mieliala oli\nyht'äkkiä kääntynyt.\n\nMestari Winblad köpitti ovea kohti, napittaen sortuuttiaan.\n\n-- Ukko suuttui, kun ei saanut tilausta!\n\n-- Olisihan sun sopinut tilata häneltäkin... tusina kultaisia\nlautasia kruunun laskuun.\n\n-- Alas pilkkaajat! -- kajahti äkkiä ruotsalaisten pöydästä.\n\n-- Ulos kerskaajat! -- huusi Oljemarck ja tarttui laulaja-vänrikkiä\nkauluksesta.\n\nSyntyi yleinen melu ja huuto. Ruotsalaiset olivat äärimmäisen\nkiihdyksissään. Kapteeni hyppäsi keskelle huonetta, huutaen: \"Ruotsin\narmeijaa häväistään! Me vaadimme hyvitystä.\" Hiivari takoi tuolin\njalkaa lattiaan:\n\n-- Ja me annamme sitä, ja me annamme sitä!\n\nNyt sekaantui Reutersköld asioiden kulkuun. Hän komensi kapteenin\npaikoilleen, Oljemarckin heittämään vänrikin rauhaan. Tämä hyppi\ntasakäpälässä, uhaten tappaa kaikki suomalaiset.\n\n-- Te ette tapa ketään! -- karjaisi Reutersköld. -- Mars, paikallenne!\n\nJa vänrikki luikki takaisin pöytänsä ääreen.\n\nRuotsalaiset uhkasivat ilmoittaa asian sotaviskaalille. Heitä\noli verisesti loukattu. Kuningasta, kuninkaallista hovia ja koko\nvaltakuntaa oli häväisty. Mutta ennen kaikkea armeijaa, Ruotsin\narmeijaa. Monta ääntä huusi yhtä aikaa.\n\nSamassa ilmestyi kynnykselle kenraali Gripenberg. Kaikki kavahtivat\npystyyn.\n\n-- No... mikä meteli täällä on?\n\nHänelle selitettiin tapahtuma.\n\n-- Vai sotaviskaalille! -- suutahti hän. -- Hänellä on työtä\nmuutenkin kuin ruveta teidän kinastelujanne ratkomaan. Herrat istuvat\nalas ja jatkavat seurusteluaan. Mutta sovinnossa!\n\nEsitettiin molemminpuolinen anteeksipyyntö. Mitäpä he tässä\ntappelemaan keskenään... asetoverit. Oljemarck pyysi anteeksi\nruotsalaisilta, ja nämä puolestaan suomalaisilta. Laulaja-vänrikki\nistutettiin Oljemarckin ja Möllersvärdin pöytään. Tilattiin lisää\nviiniä, ja juhla jatkui.\n\nHetken päästä oli laulaja-vänrikki siinä määrin humalassa, että\nlauloi:\n\n    -- Jämtländska jägare\n    ha gula scharivader,\n    röda byxor, hvita hattar,\n    grön bröstrevär.\n    De dricka ut sin bägare\n    på lifvets maskerader,\n    styfva, stolta, barska bussar\n    skratta åt misär...\n\n    Jämtlannin jääkäreillä\n    on keltaiset säärystimet\n    punaiset housut, valkoiset hatut\n    viheriä rintapieli.\n    He tyhjentävät maljansa\n    elämän naamiohuveissa,\n    vahvat, ylväät, tuimat pojat\n    nauravat kurjuudelle.\n\n-- Papukaijoja ne ovat... pa-pu-kai-jo-ja, -- rähisi Oljemarck\nnauraen ja yskien yhtä aikaa.\n\n\n\n\nVIII\n\n\nOljemarck oli jo pitemmän aikaa pitänyt silmällä salin ovenpuoleista\nnurkkaa, missä keski-ikäinen, tummaverinen majuri istui yksin, käsi\nposkella, puoliväliin juotu viinilasi edessään. Hän ei näyttänyt\nhuomaavan mitä ympärillä tapahtui. Kuurona huoneessa kaikuvalle\nmelulle ja rähinälle hän istui vain, maistaen silloin tällöin\nvarovaisesti lasistaan.\n\nSe oli Savon jääkärirykmenttiin kuuluvan Sulkavan komppanian\npäällikkö Joachim Zacharias Duncker.\n\nOljemarck oli tutustunut häneen täällä Torniossa, missä Sandelsin\njoukot olivat lopullisesti yhtyneet pääarmeijaan. Hän tunsi\nkyllä miehen maineelta: uljas, urhoollinen, pelkäämätön upseeri,\njonka hyökkäys Virran sillalla oli ensiluokkaisen sankaritarinan\nveroinen. Pikapäisen tuttavuuden perusteella hän oli ehtinyt\nhavaita, että majuri oli hieno -- herkkäsieluinen mies, jonka silmät\nsaattoivat toisinaan säteillä hellästi kuin naisen -- kunnes niissä\nyht'äkkiä leimahti salama. Soturi ja aviolemmenlaulaja -- vaikk'ei\nviimeksimainittu luonteenlaatu ollut synnyttänyt ainoatakaan runoa.\n\nHän nousi ja suuntasi askelensa Dunckerin pöytään, jättäen\njämtlantilaisen haastelemaan Möllersvärdin kanssa.\n\n-- Hyvää päivää, herra majuri! Herra majuriapa ei monesti näe\ntäälläpäin.\n\nDuncker kohotti tumman katseensa. Oljemarckista näytti, kuin olisi\nsen pohjalla uiskennellut kipu ja tuska, vaikka pinta säteilikin.\n\n-- Kas, herra luutnantti! Olkaa hyvä ja istukaa!\n\n-- Täällä on humua tänään! -- nauroi Oljemarck, osoittaen\npeukalollaan olkapäänsä taa. -- Täytyy joskus vähän hummata...\nmuuten kuolee ikävään.\n\nDuncker katsahti häneen alakuloisesti, maistaen lasistaan.\n\n-- Ei tämä auta, -- lausui hän, osoittaen viinilasiaan. -- Jota\nkalvaa kaipaus... se on parantumaton. Viini tuo vain hetken\nunohduksen.\n\nKaipaus! Duncker lausui sen sanan, kuin olisi siihen sisältynyt koko\nmaailma... kuin olisi hän tahtonut tuolla yhdellä ainoalla sanalla\nilmaista sydämensä sisimmän tunteen, jonka rinnalla kaikki muu oli\narvotonta.\n\nOljemarck tuli tunteelliseksi -- siihen ei muuten paljoa tarvittu.\nJa sitä paitsi: hän oli juonut siksi runsaasti, että sydän virittyi\nkuin itsestään sen sävelen mukaan, jota toinen rakasti. Se sydän oli\nkuin harppu, alttiina joka tuulen kosketukselle, vihan ja rakkauden,\nmaineen ja sankaruuden, kodin ja kotiseudun.\n\nDuncker rupesi puhumaan kodista. Oliko mitään siihen verrattavaa?\nKoti, vaikka kuinka vaatimaton, mutta jossa asui onni ja tyytyväisyys\n-- se oli parasta tässä vaivanalaisessa elämässä.\n\nJa majuri kahlautti harallaan olevat oikean käden sormet tuuhean\ntukkansa läpi.\n\n-- Kun minä toisinaan muistan Kosonientä... sen matalaa\npäärakennusta syreenipensaineen, mustuu maailma silmissäni!\nNäen työhuoneeni ikkunan, sen auringon polttamat ruudut... ja\nunissani seison sen takana ja katselen sisään. Olen tulevinani\nmatkalta. Haluan vain todeta, että kaikki on paikallaan... vanha\nmetsästyskivääri ja isävainajan merenvahapiippu, kirjahylly ja kartta...\nSitten kierrän puutarhan puolelle ja naputan ikkunaan. Verho\nhäilähtää, ja sen takaa silmäävät yöpuvussa olevan nuoren naisen\nsuloiset, unenpehmoiset kasvot. Tunnen niiden lämmön ruudun läpi...\nAh, te ette ymmärrä, joka ette ole naimisissa, jolla ei ole vuoden\nvanhaa poikaa! Minä... minä --\n\nDuncker puistahutti päätään ja puri hammasta, kuin siten estääkseen\nkyyneltä esiin puhkeamasta.\n\n-- Te sanotte ehkä: sentimentaalisuutta! Mutta mitä on\nsentimentaalisuus? Käsi sillä kivellä, joka Jaakobilla oli\npäänalaisena korvessa. Minä en ole sentimentaali sanan tavallisessa\nmerkityksessä, mutta kaipaan toisinaan rakasta vaimoani, niin että\nitken.\n\nKyllä Oljemarck sen ymmärsi. Hän muisti vänrikki Nymania. Tämänkin\nkasvot olivat kirkastuneet, kun hän oli katsellut vaimonsa neulomia\nnimikirjaimia sukanvarren suissa.\n\nHänkin oli sentimentaali omalla tavallaan. Kyllä hän käsitti. Tänä\nhetkenä kun hän -- majurin sanojen lumoamana -- ajatteli Hannaa\nvastaavanlaisessa asemassa, hänen sydämensä suli kuin vaha.\n\n-- Herra majuri, uskotteko rakkauden ikuisuuteen?\n\nDuncker katseli häntä kuin moittien. Että sellaista saattoi kysyä!\nHän oli onnellinen mies, joka oli saanut sydämensä valitun, ja\nhänellä oli toisella vuodella oleva poika, pikku Kustaa, jolla oli jo\nkaksi hammasta.\n\n-- Kuulkaa, luutnantti... nuo kaksi hammasta merkitsevät minulle\nenemmän kuin koko sotainen maine ja kunnia!\n\nJa Duncker pudisteli päätään kuin tuskissaan.\n\n-- Te ette ole naimisissa? -- kysyi hän hetken kuluttua.\n\nOljemarck teki kieltävän eleen.\n\n-- No... sitten teillä on tuo kaikki edessäpäin. Maljanne, herra\nluutnantti!\n\nJa Dunckerin kosteiksi käyneet silmät hymyilivät hellästi. Nyt niissä\noli naisen katse.\n\nOljemarckista oli hauskaa istua tämän miehen seurassa. Hän ei\nvoinut sanoa, mikä hänessä erikoisemmin miellytti. Kaikki -- tuo\ntunteellisuus, joka niin somasti yhtyi äänen miehekkääseen sävyyn...\näänen, joka kuitenkin värähteli liikutuksesta. Vartalo oli suora ja\nsulava ja ryhti uljas. Päätänsä hän kantoi pystyssä ja nakaten sitä\nmukavasti taaksepäin hän pudisti vallattomat kiharansa otsalta pois.\nHän muistutti sotaratsua, joka taistelun melskeessä, harja hulmuten\nsyöksyy eteenpäin, mutta on samalla niin herkkä, että joka hermo\nvärähtelee. Hän olisi yhtä hyvin saattanut olla pappi. Ja varmaan\nhäneltä ei olisi kuulijoita puuttunut.\n\n-- Kun saataisiin tapella! -- huudahti Duncker, ja hänen silmänsä\nleimahtivat, ja pää teki taas tuon taaksepäin heittävän liikkeen. --\nTaistelu on paras stimulanssi liian herkälle sydämelle.\n\n-- Ei sen tarvitse olla _liian_ herkkä. Sanokaamme vain herkkä.\n\nDuncker puisteli \"harjaansa\" kuin hevonen, joka palaa halusta päästä\npilttuusta ulos.\n\n-- Liian herkkä! -- huudahti hän. -- Minä myönnän mielelläni, että\npuhun tarpeettomia. Ei pitäisi soturin valitella. Mutta -- kun malja\nkuohuu yli reunojensa... te ymmärrätte?\n\nKyllä Oljemarck ymmärsi. Kuohui se hänelläkin, voi, kuinka monta\nkertaa se kuohui! Hän oli vain siksi umpimielinen, ettei saanut\ntoista tehdyksi tuosta kuohunnasta osalliseksi. Hän uudisti äskeisen\nkysymyksensä:\n\n-- Herra majuri, uskotteko rakkauden ikuisuuteen?\n\n-- Kas... te olette kova päällekäymään! Hyvä! Minä vastaan teille\nsuoraan: rakkaus on ikuinen! Se ulottuu haudan toiselle puolen!\n\nOljemarckin silmät tulvahtivat kyyneliä täyteen. Hän oli sen verran\nviinin pehmentämä, ettei kyennyt itseään hillitsemään.\n\n-- Käskystä, herra majuri! -- sanoi hän paksulla äänellä ja\nojentautui suoraksi tuolillaan, suurten kyynelten vieriessä\nposkia pitkin. -- Suokaa anteeksi, herra majuri. Hermot heittävät\nkuperkeikkaa.\n\nOi, kuinka mielellään hän nyt olisi ollut Lounatmäessä. Sielläkin oli\nikkuna, johon olisi voinut naputtaa. Sielläkin piirittivät syreenit\npäärakennusta. Hänestä oli tuntunut, ettei hänellä viime syksyn\njälkeen enää ollut mitään tekemistä sen talon kanssa, mutta Dunckerin\npuhe oli avannut hänelle portit.\n\n-- Luuletteko, että nainen... kuinka sanoisin -- voi harhailla\nrakkaudessaan, kunnes löytää oikean polun? -- kysyi Oljemarck\nsilmiään kuivaten.\n\n-- En ainoastaan luule, vaan uskon. Ne ovat hiukan eri lajin naisia...\njoiden on kamppailtava selvyys. Mutta tuo kamppailu todistaa\nvain, että rakkaus on heidän ainoa valtakuntansa. Toiset saavat sen\nilman taistelua... se tulee kuin kehtolahjana, mutta ne taas ovat\neri lajin naisia.\n\nJa Duncker rupesi juttelemaan vaimostaan. Hän oli melkein neljätoista\nvuotta nuorempi. Mutta niin herttainen, niin uskollinen... niin\nkaikki kaikessa miehelleen, palvelija ja kuningatar, vaimo ja\nrakastajatar. Mutta -- ennen kaikkea: äiti!\n\nSe oli kuin palsamia Oljemarckin kipeälle sydämelle. Tuntui\nsykähdyttävältä ajatella Hanna Enefeltiä äitinä. Se oli kuin\nastumista pyhään salaperäisyyteen, missä neitsyys vaihtuu äitiydeksi.\nNuo käsitteetkin olivat kuin hunnutettuja. Tuntui, kuin olisi\nyliluonnollisen hellä käsi koskettanut sielua. Hän ummisti silmänsä,\nja Hannan piirteet välähtelivät hänen mielessään: silmät... ääni...\npään asento... kaulan taipuisa kaari, mutta pehmeämpinä...\nkehkeytyneempinä kuin neitosella. Hanna piti sylissään lasta,\nkumartuen katsomaan sen pulleita, pyöreitä muotoja. Vain se liike,\njolla hän kohotti päätään, ilmaisi tyttöaikaista Hannaa. Oljemarck\nhuokasi hiljaa ja avasi silmänsä. Morsiamesta äitiin tuntui olevan\nhuimaavan pitkä matka... kuin olisi ajanut halki tähtitarhojen, ja\nkuitenkin tuo muutos tapahtui ajatuksen nopeudella. Sitä oli vaikea\nkäsittää... sen saattoi vain aavistaa. Mutta tuohon aavistukseen\nsisältyi kaikki se hienoin, hellävaraisin ja lämpöisin, mitä puhtaan,\ntäysinkehittyneen miehen sielussa asuu toista sukupuolta kohtaan\n-- kun tällä olennolla vielä päällepäätteeksi on kaikki rakastetun\npiirteet. Oljemarck oli säilynyt tässä suhteessa puhtaana. Hän\npalveli kyllä toisinaan Bakkusta, mutta kevytjalkainen Venus oli\nhänestä aina ollut vastenmielinen. Hän oli pohjaltaan idealisti.\n\nDuncker oli ruvennut juttelemaan Ristiinasta. Hän haltioitui kuten\näskenkin puhuessaan kodista. Ristiina, synnyinpitäjä -- se oli\nmaailman ihanin paikka! Luoja oli ollut erikoisen lempeällä päällä\nluodessaan sen. Saimaa, sininen, hymyilevä Saimaa, haaraantui\npitkiksi, kapeiksi lahdekkeiksi, joissa jyrkät kallioseinät kohosivat\nsuoraan vedenrajasta. Oliko Oljemarck koskaan pannut merkille,\nmillainen oli maiseman hymy? Ristiinassa sen näki... tuollaisessa\nvarjokkaassa salmessa, missä vedenpinta päilyi peilikirkkaana.\nAlakuloinen, hiukan surumielinen hymy, joka sai soutajan herkkään\nvireeseen. Sellainen oli Ristiina.\n\nKyllä Oljemarck sen ymmärsi. Hän oli Päijänteen poikia, \"vesikansan\"\nlapsia niinkuin Dunckerkin.\n\n-- Entäs kansa, -- jatkoi Duncker silmät leimuten, -- sellainen\nsitkeä, uuttera kansa! Nämä peräpohjolaiset kuolisivat nälkään, jos\nheidän pitäisi sellaisista pelloista leipänsä ottaa. Kiveä ja kiveä\nvain... joka kuokan iskulla, joka auran vetäisyllä. Peräpohjolainen\nei käsitä, mitä \"alakivi\" on, mutta ristiinalainen sen tietää.\nKuitenkaan hän ei anna sen itseään peloittaa.\n\nNiinpä niin... oli sitä \"alakiveä\" Itä-Hämeessäkin.\n\n-- Ja sitten ne juhlat... häät ja hautajaiset! Ei missään vietetä\nniin iloisia häitä kuin Ristiinassa, eikä niin juhlallisia\nhautajaisia. Nekin ovat melkein iloisia... niissä syödään ja juodaan\nkuin itsestään selvänä asiana, että vainaja tuon kaiken mielellään\nsallii. Olihan hän eläessään tehnyt samoin. Ja jokainen läsnäolija\ntuntee tyydytystä, että itse vielä elää, ollen hengessään kiitollinen\nvainajalle, että tämä kuolemansa kautta valmisti näin hyvän olon\ntunteen. -- Jos Herra Jumala ottaisi minut taivaaseen, luulen, että\ntekisin niinkuin länsigöötalainen talonpoika, joka pyhien pariin\ntultuaan pyysi päästä Värnamon markkinoille: minä pyytäisin päästä\nRistiinaan.\n\nDuncker naurahti, mutta hänen naurussaankin soi sisällinen vakuutus\nsiitä, että kotipitäjä oli vertoja vailla.\n\n-- No, Ristiinan malja sitten! -- sanoi Oljemarck.\n\n-- Sen juon mielelläni!\n\n-- Vai Ristiinalle tässä maljoja tyhjennellään!\n\nDuncker ja Oljemarck katsahtivat ylös. Pöydän päässä seisoi lyhyt\nisäntämies, turkki päällä ja pieksusaappaat jalassa. Taskusta pisti\nesiin ruoska ja piipun letkavarsi.\n\n-- Fieandt, terve!\n\nSe oli everstiluutnantti Otto v. Fieandt, joka koko sota-ajan oli\ntapellut kuin omaan laskuunsa -- tavallisesti häviten.\n\nOljemarck esitettiin. Fieandt katsahti häneen iloisesti.\n\n-- Vai Henrik Oljemarckin poika! Kyllä minä isänne tunsin.\n\nMiksikä ei... kun molemmat olivat kuuluneet Anjalan liittoon ja\ntuomittu kuolemaan. Siitä ei nyt kuitenkaan puhuttu.\n\n-- Hyvähän se on, että kotipitäjää kiitetään, -- tuumi Fieandt, joka\noli riisunut turkin päältään. Sen alta oli paljastunut nuhraantunut\nunivormu, jonka ikää oli vaikea arvata.\n\n-- Sinne minäkin tästä painuisin, kun saataisiin ensin tämä urakka\nloppuun.\n\nHän katseli ympärilleen ja nyökytteli päätään eri tahoille.\n\n-- Täällähän on miestä kuin häkää, -- naureskeli hän ja rupesi\nlataamaan piippuaan. -- Tuota... ei taida kirnupiimää saada?\n\nEipä sitä tainnut olla. Täällä juotiin tällä kertaa bourgognea,\nmalagaa ja madeiraa.\n\nFieandt puhalsi paksun savukiehkuran.\n\n-- Niinpä vain... tuota olisikohan rieskaa?\n\nEi tainnut olla sitäkään... tavallista hapanta leipää vain.\n\n-- Eikä kalakukkoa?\n\nOljemarck nauroi. Herra eversti ajatteli vain Savonmaan ruokia.\n\n-- Niin... siellä ne on ruoatkin toisen sorttisia kuin täällä.\nPoronpaistia ja lohta vain pistellään. Tuota... saisikohan\ntalkkunaa, jos tilaisi?\n\nOljemarck huusi majatalon isäntää. Tämä tuli.\n\n-- Herra eversti haluaisi talkkunaa.\n\nKievarinpitäjä kohautti olkapäitään.\n\n-- Meillä ei ole kuin lihapullia, pihviä, suolattua lohta ja sitten\n\"ylösleikkauksia\"... ja poronpaistia.\n\n-- Arvasinhan minä. Ei sitä saa muualla kuin Savossa. Tuota...\ntuokaa sitten sitä lohtanne.\n\nFieandt sai tilauksensa ja tuopin olutta. Hän syödä mutusteli\nrauhallisesti, kiirettä pitämättä.\n\n-- Tuota... tässä on sitten Ristiinan synnit ja ansiot edustettuina,\n-- jutteli hän Oljemarckille. -- Minä edustan ensiksimainittua,\nDuncker jälkimmäisiä.\n\nKuinka niin?\n\n-- No... minähän olen koko ajan saanut selkääni, ja naapuri\nvoittanut.\n\nMitä niitä tyhjiä! Selkäänsä he olivat saaneet kaikki --\nsummamutikassa. Ei kai muuten oltaisi Torniossa.\n\n-- Ristiinaa kohti se minäkin koetin rynnistää, mutta en päässyt.\nRyssät ovat tainneet syödä kalakukotkin.\n\n-- Mitä sinä puhut kulagakosta?\n\n-- Heh! Sandelsko se oli? No, terve, terve! Tuota... kalakukoista se\nminä... (saanko esittää... luutnantti Oljemarck)... vai tunnette\njo. Niin -- tuota kalakukoista...\n\nOljemarck oli jäänyt seisomaan, mutta Sandels käski hänen istua.\n\n-- Kun ette vain haasta minua.\n\nVai oli tämä sen sorttisia... että manuutti.\n\n-- _Jadå!_\n\nSandels vilkutti silmää Oljemarckille, ja hänen vasen suupielensä\nvetäytyi hymyyn.\n\n-- Kyllä tämä poika ryssiä pehmittää. Men... _à propos_ -- kulagacko\n-- sitä ei saa täällä?\n\n-- Kuule, ei se ole kulagacko -- se on kalakukko, -- oikaisi Duncker.\n\n-- Kallakuck...\n\n-- ... ko! Kalakukko.\n\n-- Kallakukko. Se on yhtä h--vetin kieltä!\n\n-- Kyllä sitä puhutaan taivaassakin.\n\nSandels pyörähti äkkiä Oljemarckiin päin. Hänen kasvoillaan elehti\nylimielinen sävy.\n\n-- Puhutaanko? Kuulkaa, herra luutnantti, sallikaa minun epäillä sitä.\n\nOljemarckin sisu jo kiehahti. Hän oli siksi humalassa, että oli\nvalmis käymään kimppuun. Mutta Fieandt virkkoi sovittavasti Agricolan\nsanoilla:\n\n-- Kyllä se kuulee Suomen kielen, joka ymmärtää kaikkein mielen.\n\nOli tunnettu asia, että Sandels, vaikka oli kolmattakymmentä\nvuotta palvellut Suomessa, oli pysytellyt etäällä suomalaisista.\nHäntä ihailtiin etevien lahjojensa vuoksi, mutta ei yleisemmin\ntoveripiirissä rakastettu. Hän oli ylenmäärin itserakas. Mutta\nsotamiehet näkivät hänessä jumaloidun päällikön, jonka käskystä he\nmenivät ilolla tuleen.\n\n-- Mitenkäs \"Pisuu\" jaksaa?\n\nSe oli Sandelsin kuuluisa hevonen, Bijou, jonka hän oli saanut\nlahjaksi majuri Tavastilta.\n\n-- Ojah! Sen kuninkaallinen isabella-väri on ainakin hyvin\nkäytännöllinen.\n\nJa Sandels rupesi noitumaan tallirenkejä, jotka eivät aina viitsineet\nsiistiä hevosta hänen mielikseen.\n\n-- Nämä suomalaiset ovat niin hiton laiskoja...\n\nOljemarckia tympäsi. Hän pyysi lupaa saada poistua. Tuon ruotsalaisen\n\"kukon\" ilmestyminen seuraan oli pilannut hänen tuulensa. Vai\nlaiskoja! Haistakoon --!\n\nHän istui omaan pöytäänsä. Siellä jämtlantilainen vänrikki kuorsasi\ntäyttä päätä. Möllersvärd osoitti häntä nauraen.\n\n-- Katsopas Jämtlannin rintarevääriä!\n\nOh! Kuola valui pitkin asetakin rintapieliä. Oljemarck raivostui:\n\n-- Hei, täällä on yksi kuollut, viekää pellolle!\n\nJa hän tyrkkäsi vänrikkiä kylkeen.\n\n-- Hurraa, pojat! Pistimet tanaan! -- örisi tämä ja kaatui pöydän\nalle.\n\nSali remahti raikuvaan nauruun.\n\n\n\n\nIX\n\n\nHelmikuun 11. päivänä oli ylisotaoikeus kokoontunut viimeistä kertaa\nkäsittelemään surullisen kuuluisaa Viaporin juttua. Tänä päivänä\npiti myös annettaman päätös. Asia oli ollut useita kertoja esillä\neri paikoissa -- sen mukaan missä päämaja kulloinkin oli sattunut\nolemaan. Ensi kertaa oli juttua käsitelty Kalajoella syysk. 26. p:nä\nedellisenä vuonna. Kenraalimajuri J. Fr. Aminoff oli ylisotaoikeuden\npuheenjohtajana antanut haasteen Viaporin sotaneuvoston jäsenille.\nTässä ensimmäisessä istunnossa oli ollut läsnä vain majuri\nLiljensparre, joka Viaporin sotaneuvoston kokouksissa oli pitänyt\npöytäkirjaa.\n\nNyt oli asia viime kertaa esillä Torniossa, kenraali Hannu Henrik\nGripenbergin toimiessa oikeuden puheenjohtajana. Syytetyistä oli\nnytkin läsnä ainoastaan yksi, edellämainittu Liljensparre. Hän\noli ollut toinen niistä upseereista, joka amiraali Cronstedtin\nja venäläisten keskinäisen sopimuksen perusteella oli lähetetty\nviemään sanaa Ruotsiin Viaporin antautumisen ehdoista. Venäläisten\npidättäessä häntä eri paikoissa oli hänen matkansa viivästynyt siinä\nmäärin, että hän oli päässyt perille Tukholmaan vasta 5 päivää\nlinnoituksen antautumisen jälkeen.\n\nLinnoitus oli luovutettu toukok. 3. p:nä kello kaksitoista päivällä,\nsen jälkeen kuin huhtikuussa oli solmittu aselepo. Pääehtona tuossa\nsopimuksessa oli ollut, että -- jollei ennen toukok. 3. päivää\nvähintään viisi ruotsalaista linjalaivaa saapunut linnoituksen\napuun, oli se luovutettava. Mitään apua ei ollut tullut. Sillä kun\nLiljensparren toveri, luutnantti Callerstedt, toukok. 3. p:nä oli\nsaapunut Tukholmaan, ei siellä oltu asiasta tiedetty mitään -- ei\nedes ajateltukaan minkäänlaisen apuretkikunnan lähettämistä.\n\nKuningas oli vangituttanut Liljensparren ja lähettänyt hänet\nPohjanmaalle asiastaan vastaamaan. Sotaneuvoston kokouksiin\nosaaottaneena, vaikka tosin vain pöytäkirjanpitäjänä, oli kuningas\nkatsonut hänetkin syylliseksi maanpetokseen. Vangittuna oli\nLiljensparre saanut sitten seurata armeijaa sen perääntyessä\npohjoista kohti. Ja nyt -- kuten sanottu -- piti annettaman päätös.\n\nAsiakirjapinkka oli kuukausien kuluessa kasvanut. Jo Kalajoella niitä\noli ollut paljon... kirjallisia todistuskappaleita ja kertomuksia\nhenkilöiltä, jotka olivat palvelleet Viaporissa. Jälkeenpäin oli\ntullut lisää everstiluutnantti Wadenstjernan puolustuskirjoitus sekä\nmuita lisätodistuksia.\n\nAsiakirjojen lukeminen vei aikaa. Sillä välin sai syytetty seisoa\nkahden sotamiehen vartioimana lähellä tuomarin pöytää. Majuri näytti\nrasittuneelta. Alituinen huoli asian lopullisesta päättymisestä,\npitkä vankinaolo, epämukavat majapaikat, yhtämittainen kulku olivat\nuuvuttaneet hänet lopullisesti. Paitsi sotaoikeuden jäseniä, joiden\njoukossa istui mm. Oljemarck apujäsenenä, oli jutun loppukäsittelyä\nkerääntynyt seuraamaan suuri joukko upseereita.\n\nGripenberg luki asiakirjoja. Niistä kävi selville koko tuo surullinen\nhistoria. Pääsyytetty oli tietysti amiraali Cronstedt. Hänen\ntoimintansa ja menettelynsä joutui mitä mustimpaan valoon.\n\nPääasiallisimman todistusaineiston muodostivat kapteeni Qvistin\nja muutamien muiden upseerien kertomukset. Niistä ilmeni, että\nvenäläiset olivat käyttäneet monenlaisia keinoja päästäkseen\nneuvotteluihin Viaporin upseeriston kanssa. Siinä vilahteli naisten\nnimiä -- rouva Reutersköld, rouva Hjärne, rouva Anna Gustava Brunow\n-- mutta kaikkein useimmin sukelsi esiin nimi Fredrik Aadolf\nJägerhorn.\n\n-- Minkälaisissa suhteissa syytetty oli eversti Jägerhorniin? --\nkysyi Gripenberg, keskeyttäen lukemisen. Hän halusi hiukan hengähtää.\n\n-- En sen kummemmissa kuin muutkaan. Everstillä oli omat henkilönsä,\njoihin hän koetti vaikuttaa -- minä en kuulunut niihin.\n\n-- Niin... täällähän on majurin omakätinen puolustuskirjoitus, --\nlausui Gripenberg ja rupesi lavaamaan papereita.\n\n-- No sen vuoro tulee, -- sanoi hän sitten ja jatkoi lukuaan.\n\nNimiä ja asioita. Siinä sukelsivat esiin Vargöt, Itä- ja\nLänsi-Svartöt, Långörnit ja Lonnanit. Viimeksimainittu paikannimi\nherätti erikoista mielenkiintoa. Siellä oli Jägerhorn ensi kerran\nottanut vastaan venäläisten lähetin, parooni Hagelströmin.\n\nOljemarck säpsähti. Hagelström! Sama mies, joka oli käynyt heidän\nluonaan Hämeenlinnan ja Tampereen välillä -- entinen parturinkisälli.\nHän muisti elävästi tuon kohtauksen.\n\n\"Se mies ei ole kaivanut leiviskäänsä maahan\", ajatteli hän ja\nseurasi jännittyneenä Gripenbergin lukua. Ensi kertaa hän kuulikin\ntapausten yksityiskohdat.\n\nRuuti oli alkanut loppua. Tykistön päällikkö, eversti Hjärne oli\nlaiminlyönyt velvollisuutensa. Hän oli istuskellut mieluummin\nasunnossaan aamunuttu yllä ja tohvelit jalassa kuin vaivautunut\nvirkatoimiinsa. Puolustusta oli johdettu järjettömästi. Paikkoihin,\njoissa ei olisi kaivattu kuin parikymmentä miestä, oli sijoitettu\nsatoja, strategisesti tärkeimpien jäädessä huomiota vaille. Ryssät\nolivat rikkoneet aselepoehtoja, mutta siitä huolimatta ei Cronstedt\nollut sanonut sopimusta irti, vaikka siihen vielä olisi ollut\nhyvä tilaisuus. Majuri Hauswolff oli käynyt nimenomaan amiraalia\ntaivuttamassa, mutta Jägerhorn oli päässyt väliin jne.\n\n\"Siinä oli rivi pikku 'voileipiä' kerraksi\", ajatteli Oljemarck.\n\n-- Onko majuri Liljensparre sitä mieltä, ettei ruuti todella olisi\nriittänyt? -- kysyi Gripenberg.\n\nMajuri ei osannut sanoa. Hän ei ollut asiantuntija.\n\n-- Mutta... palvelittehan linnoituksessa! Kylläpä sellaiset asiat\npitäisi tietää.\n\nMahdollista, että se olisi riittänyt. Sitä tuhlattiin tarpeettomasti.\n\n-- Tahtooko majuri sanoa, että tuo tuhlaus oli jollakin tavoin\njärjestelmällistä?\n\nSitä hän ei voinut sanoa. Kaikki oli ollut sekaisin. Oli vaikea\norientoitua oloihin, vaikka itse oli ollut mukana.\n\nMajuri Liljensparren pää painahti alas. Hän oli toivoton.\n\n-- Venäläisten oman ilmoituksen mukaan he saivat sotasaaliiksi 7503\nsotavankia, kaikkia arvoasteita, metallikanuunia 58, malmikanuunia\n1975, ammuksia 340 000 ja ruutia 3000 tynnöriä.\n\nHumahdus kävi läpi huoneen. Sellaista! Noin hyvin varustettuna\nlinnoitusta olisi voinut puolustaa vaikka kuinka pitkään. Petosta,\npetosta oli harjoitettu!\n\n-- Ja Cronstedtin oman ilmoituksen mukaan hänellä oli neljän\nkuukauden muonavarat. Ne olisivat riittäneet toukokuun loppuun.\n\nSillä tavalla! Ja kuitenkin mies antautui! Ostanut oli ryssä hänet,\noli kuin olikin. Ei ollut aiheetonta tuo puhe \"kultakuulista ja\n-ruudista\". Muuten ei tuollainen ennenkuulumaton kavallus ollut\nselitettävissä.\n\n-- Mitä mieltä majuri on? Lahjoivatko venäläiset amiraalin?\n\nSyytetty vaikeni pitkään. Hänen näytti olevan vaikea puhua.\n\n-- En usko, -- lausui hän viimein, ja hänen äänensä värähteli. --\nSellaista kyllä huhuttiin, mutta en usko. Minulla oli entiseen\nvara-amiraaliin täysi luottamus. En ymmärrä, kuinka kaikki on voinut\ntapahtua.\n\nVaikeapa sitä oli ymmärtää. Mutta Oljemarck käsitti sen. Se oli\nkaitselmus, _providentia_... jokin korkeampi selittämätön sallimus.\nNäiden viime kuukausien tapahtumien taustaa vasten katsottuna oli\nkoko Viaporin tragedia vain kohtalon draama, jossa asianomaiset\nhenkilöt pystyivät sangen vähän itsenäisesti toimimaan.\n\n-- Tietääkö majuri, että entinen vara-amiraali Cronstedt oli\nhuonoissa väleissä hänen kuninkaallisen majesteettinsa kanssa?\n\nOli Liljensparre siitäkin kuullut, mutta ei ollut tarkemmin selvillä\nyksityiskohdista.\n\n-- Luuleeko majuri, että tuo viha hänen majesteettiaan kohtaan olisi\njollakin tavoin vaikuttanut linnoituksen kohtaloon?\n\nSitä oli vaikea sanoa. Entinen vara-amiraali oli ollut itseensä\nsulkeutunut mies. Ei hän ollut paljon puhunut. Neuvotteluissakin oli\ntavallisesti istunut äänettömänä. Eversti Jägerhorn se oli eniten\nollut äänessä. Hän, syytetty, oli vain pitänyt pöytäkirjaa.\n\nMajuri Liljensparre pyysi lupaa istua. Hän oli niin heikontunut, että\nseisominen rasitti häntä ylenmäärin. Gripenberg suostui.\n\n-- Luutnantti, nostakaa majurille tuoli.\n\nOljemarck riensi täyttämään käskyä. Syytetty loi häneen kiitollisen\nkatseen. Hän huokasi pitkään ja istuutui.\n\nAsiakirjojen lukemista jatkettiin. Lähetit olivat tuoneet kirjeitä\nkaupungissa oleskelleelta Anjalan mieheltä, entiseltä kapteeni\nKlick'iltä Jägerhornille. (\"Klick!\" ajatteli Oljemarck. \"Sielläkö\nhänkin, entinen suomenkielen ihailija?\") Jälleen nimiä ja\nasioita... pitkänä, katkeamattomana ketjuna. Kunnes tuli esille\neverstiluutnantti Wadenstjernan puolustuskirjoitus.\n\nSe ei tuonut ilmi paljoakaan uutta. Everstiluutnantti selitti vain,\nettä Cronstedtin synkät kuvaukset linnoituksen tilasta ja hänen oma\nmieskohtainen luottamuksensa vara-amiraaliin olivat hänen kantaansa\nvaikuttaneet. Aselepo oli hänenkin mielestään ollut ainoa keino,\njolla linnoitusta oli koetettu pelastaa.\n\nHiljaisuus oli painostava, huone lämmin ja ilma tunkkainen. Lyhyt\ntalvinen päivä rupesi hämärtymään illaksi. Adjutantti sytytteli\nkynttilöitä. Yhä jatkui vain asiakirjojen lukeminen. Kenraali\nGripenbergin ääni kuului yksitoikkoisena tuossa pienessä huoneessa.\nLämmön vaikutuksesta herännyt talvikärpänen pörräsi laiskasti pöytää\nkohti. Se läheni kenraalin edessä palavaa kynttilää ja poltti\nsiipensä. Hiljaa turisten se kellotti vähän aikaa selällään ja koetti\nsitten ryömiä piiloon. Palaneita siipiään siristellen se pysähtyi\nhetkiseksi majuri Liljensparren puolustuskirjoitukselle. \"Nöyrä\nselitys allekirjoittaneen osanotosta...\" luki Oljemarck. Kärpänen\nyritti lentoon, mutta poksahti alas. Se putosi kenraalin eteen,\navatun asiakirjapinkan päälle. Gripenberg napsahutti sen syrjään.\n\n\"Nemesis\", ajatteli Oljemarck. Se oli kuin Cronstedt -- kohtalo\npienoiskoossa. Pakkoko oli kärpäsen lähteä pörräämään rauhallisesta\nseinänraosta ja polttaa siipensä? Lämpö houkutteli, valo houkutteli.\nPakkoko oli amiraalin luovuttaa linnoitusta? Suomen tulevaisuus\nhoukutteli... halu säästää sodan repimää maata... pitää pystyssä\nniitä harvoja koteja, jotka vielä olivat jäljellä... toivo\nparemmasta tulevaisuudesta suuren ja voimakkaan Venäjän yhteydessä...\nkun ei emämaa kuitenkaan kyennyt mitään apua antamaan. Hän muisti\nHagelströmin sanat: \"Jos kunniantunto pakottaa minut murskaamaan ne,\njoita rakastan, en ymmärrä, mitä sellainen 'kunnia' minua hyödyttää.\nJa päinvastoin taas -- jos tuon 'kunnian' kieltämällä pelastan\ntoiset, on selvää, että tuollainen halpamieliseksi leimattu teko\nsittenkin osoittaa suurempaa sankaruutta kuin puustaimellisesti\nkäsitetyn kunniantunnon seuraaminen.\"\n\nNiin -- amiraali Cronstedt oli toiminut niiden sanojen mukaan.\nMutta -- kohtalo oli ankara. Se käytti miestä välikappaleena,\nmutta sälytti hänen päällensä raskaan edesvastuun oman aikakauden\nja jälkipolvienkin silmissä. Viimeksimainitut olisivat siinä\nonnellisemmassa asemassa, että kykenisivät paremmin arvostelemaan\nasioita ja tapahtumia...\n\nOlivatpa nämä sotaoikeuden jäsenen mietteitä! Oljemarck säpsähti.\nGripenberg katsoi häntä. Eihän hän vain ollut ajatellut ääneensä?\n\n-- Luutnantti, menkää toisesta huoneesta noutamaan silmälasini.\n\nOljemarck lähti. Kun hän palasi, pörräsi kärpänen jossakin huoneen\nperällä. Se pääsi siis vielä lentoon! Kuin jollakin tavoin\nkeventynein mielin hän laski silmälasit kenraalin eteen.\n\nLukemista jatkui yhä. Oljemarck kuunteli. Venäläisten upseerien nimiä\nsukelsi nyt esiin iso liuta... Kamenski, Buxhövden, van Suchtelen...\nAnselm de Gi-Gi-bory. Gripenberg tankkasi viimeksimainittua\nnimeä, kuin ihmetellen, että olipa se konstikas. Hän ei aavistanut,\nettä joutuisi vielä monet kerrat tekemisiin tuon nimen omistajan\nkanssa.\n\n-- Shiborii, -- korjasi Palmfelt puoliääneen, lausuen moitteettomasti\nvenäläisen everstin nimen. Hän oli etevä kielimies. Hänkään ei\naavistanut, että joutuisi vielä moneen kertaan lausumaan tuon nimen,\nennenkuin tämä sotaretki oli loppuun suoritettu.\n\n-- Ne ovat niin hankaloita, -- äännähti Gripenberg lukemisen välissä.\n-- Niihin tartahtaa väkistenkin...\n\nNyt tuli majuri Liljensparren puolustuskirjelmän vuoro. Se oli\nlaadittu jo Kalajoella edellisessä elokuussa. Siinä syytteenalainen\nmajuri koetti puolustaa menettelyään. Pöytäkirjan pitäjänä hän oli\nollut velvollinen olemaan läsnä sotaneuvoston istunnoissa. Hänen oli\ntäytynyt totella esimiestään. Sitä paitsi eivät useat sopimuksen\npykälät olleet yhtään joutuneet käsittelyn alaisiksi neuvostossa.\nHän oli kuullut ne vasta asian oikeudellisen käsittelyn yhteydessä.\nJa vielä: 1788 vuoden tapaukset osoittivat, mihin jouduttiin, jos\nsotilaat rupesivat esimiestensä toimenpiteitä arvostelemaan. Hän oli\nottanut ihanteekseen kurin ja ehdottoman kuuliaisuuden -- sotilaan\npäävelvollisuuden. Hän ei siis voinut joutua vastaamaan esimiestensä\ntekemistä virheistä ja rikoksista, jonka vuoksi hän anoi, että hänet\nvapautettaisiin syytteestä.\n\nPäivä oli jo pitkälle kulunut, kun lukeminen vihdoin loppui. Olivat\nsiinä läsnäolijat saaneet kuin kuvakirjasta katsella tuon surullisen\njutun eri vaiheita. Kun syytetyllä ei omasta puolestaan ollut\nmitään lisättävää, kääntyi Gripenberg sotaviskaali Jonas Wilhelm\nLevinin puoleen, tiedustaen, olisiko tällä mitään kysyttävää tai\nhuomautettavaa.\n\n-- Ei ole, herra kenraali, -- vastasi tämä. -- Pyydän vain, että\nylisotaoikeus antaisi päätöksensä ja viittaan niihin lainkohtiin,\njotka aikaisemmin olen rangaistusvaatimuksiin nähden esittänyt.\n\nLevin kumarsi. Gripenberg keskeytti istunnon.\n\nSotaoikeus ryhtyi päätöstä harkitsemaan. Asiallinen ja muut\nläsnäolijat saivat poistua.\n\n\n\n\nX\n\n\nHiivari oli mennyt portaille vilvoittelemaan. Oli kulunut jo pari\ntuntia siitä, kun juttu oli joutunut tuomion alle. Sytyttäen\npiippunsa hän rupesi keskustelemaan Blumen kanssa.\n\n-- Minkä päätöksen luulet tulevan?\n\n-- Selvähän se on... maanpetos törkeintä lajia. Kuolemantuomio siitä\ntulee.\n\n-- Mutta... Liljensparre ainakin on syytön.\n\n-- Niin... tai vähimmän syyllinen. Minkäpähän miesparka teki --\ntäytyi totella.\n\n-- Olisi tehnyt niinkuin Durietzkin.\n\nKapteeni Durietz oli ollut Viaporin upseereista melkein ainoa,\njoka oli pannut vastaan. Oli suunnitellut kapinaakin, aseellista\nvallankaappausta, mutta ei ollut saanut ajetuksi sitä läpi.\n\n-- Siinä on niin monta seikkaa... esim. tuo eri joukko-osastojen\nvälinen eripuraisuus. -- Blumekin täytti piippuaan. -- Mutta...\nyleensä, kaikesta päättäen... on upseeristo siellä ollut kehnoa.\n\n-- Se Jägerhorn on koko pakana. Täytyy melkein ihailla sen miehen\ntarmoa.\n\nBlume sylkäisi.\n\n-- Ihaile sinä pirun tarmoa! Tarmokas se on sekin.\n\nNiinpä kyllä... mutta merkillisiä veljeksiä ne olivat. Toinen\nAnjalan liiton johtomies, Sprengportenin uskollinen ystävä, kuolemaan\ntuomittu, omaa isänmaataan vastaan taistellut, seikkailija, mutta\nkaikesta päättäen vähän jalompaa lajia. Toinen juonittelija parasta\nlaatua, viekas, luikerteleva. Hiivari piti enemmän vanhemmasta\nveljestä.\n\n-- Oljemarck asettaa Antti Juhana Jägerhornin sangen korkealle,\n-- jutteli hän vilkkaasti. -- Sanoo häntä todelliseksi vapauden\nsankariksi, jolle kansojen vapaus on sydämellä enemmän kuin mitkään\nmuut asiat.\n\n-- Vehkeilijä! -- sähähti Blume, -- samanlainen kuin nuorempikin.\nKyllä minä hänet tunnen. Oljemarckilla on niin kummallinen maku.\nHän on löytävinään kultaa sieltä, missä toiset eivät näe muuta kuin\npaljasta kiveä.\n\n-- Sanovat sen heiluneen Irlanninkin asioissa... istuneen\nTowerissakin.\n\n-- Missäpä se ei olisi istunut. -- Blume alkoi olla täynnä pyhää\nkiivautta. -- Vankila sen oikea koti olisikin... minun mielestäni.\n\n    -- Vankila on kotini,\n    ja vankirattaat vaununi.\n    On elo kahleitten katkontaa,\n    ja lepopaikka vain kirkkomaa...\n\nhyräili Hiivari itsekseen. Hän oli yht'äkkiä käynyt surulliseksi.\n\n-- Katsohan tuota! Mikä kummitus tuo on?\n\nBlume osoitti omituisen näköistä miestä, joka lyhty kädessä harppasi\npihalle suuren poikajoukon seuraamana. Miehellä oli hame päällä\nja naapukkareuhka päässä. Muutamia joutilaita sotamiehiä oli myös\nliittynyt kulkueeseen pelkästä uteliaisuudesta.\n\nSe oli Kalkkimaa. Hän asetti lyhdyn pihan perällä olevan\npakkilaatikkoläjän nokalle. Kääntyen kuulijoihin hän lausui:\n\n-- Henki sanoo: \"Saarnaa!\" Mutta minä kysyn: \"Mitä minun pitää\nsaarnaaman?\"\n\n-- Anna tulla arkisaarna... -- \"seitsemästä kyhmystä\".\n\n-- No, sama se.\n\nJa ottaen juhlallisen asennon aloitti Kalkkimaa:\n\n-- Saarna niistä seitsemästä kyhmystä... Sätkänävaaran kyhmystä,\nLevitunturin kyhmystä, Sirkkatunturin kyhmystä, Ruijan vuoren\nkyhmystä --.\n\n-- Kalkkimaa! -- huudahti Hiivari. -- Etkö ole ennen nähnyt\nKalkkimaata, Perä-Pohjolan profeettaa?\n\nHän riensi portaita alas, ja Blume seurasi häntä. Muitakin upseereita\noli kerääntynyt saarnamiehen ympärille.\n\nProfeetta katseli heitä kulmainsa alta, nauroi omituisesti ja lausui\nsitten:\n\n-- Valo tuli maailmaan, mutta pimeys ei sitä käsittänny... Sinä olet\npimeys!\n\nHän osoitti Blumea.\n\n-- Mutta Kemin pappihan käsitti?\n\n-- Joo... vain Kemin pappi, joka joi ja tillas ja särki trillans...\nhän sen käsitti...\n\n-- ... ja Kalkkimaa, -- lisäsi joku poikajoukosta.\n\n-- Niin juuri... Kalkkimaa. Sillä Kalkkimaa on käynyt Virkamaassa,\njoss' on ristejä rivi. Siellä sankarit lepää... eikä pääsyä epää...\nheiltä yksikään -- paratiisiin. He ovat valkeus!\n\nBlume oli ihmetellen seurannut hullun miehen eleitä. Sehän koko\nilmestys oli!\n\n-- Se etsii \"kadonnutta sanaa\" tuon lyhtynsä avulla, -- kuiskasi\nHiivari Blumen korvaan. -- Se on olevinaan jonkinlainen uusi Kristus.\nKatsohan, kuinka se levittelee käsiään.\n\nKalkkimaa oli innostunut saarnaamaan sankareista. Hän kuvasi niiden\nvaivat ja vastukset, niiden kärsimyksen ja kurjuuden.\n\nHänen silmänsä loistivat. Markkinasaarna oli vaihtunut juhlasaarnaksi.\n\n-- Mutta miten se Kemin pappi saarnasi markkinoilla? -- yritti joku\npojista johtaa Kalkkimaata toisille jäljille.\n\n-- Enpä sano! Te Tornion takkiaiset ja Haaparannan hakkiaiset! Minä\nsanon teille: pois!\n\nJa lavaten kirjaansa hän jatkoi:\n\n-- Ja suuri sota syttyi taivaassa... ja arkkienkeli Mikael\ntaisteli lohikäärmettä vastaan, mutta ei taitanut voittaa, sillä\nlohikäärmeellä oli hallussaan kadonnut sana...\n\n-- ... niinkuin Kemin papilla, -- jatkoi joku kuulijoista.\n\n-- ... niinkuin Kemin papilla, joka joi ja tillas ja särki trillans...\nmeni pönttöön pöhnäss ja päätä köhnäs... Hän suunsa avas...\nkäsikirjasta tavas:\n\n-- ih-mi-nen, -- jatkoi poikajoukko kuorossa, painahuttaen\nharteitaan, kuin olisivat yht'aikaa työnnähyttäneet raskasta kuormaa.\nKalkkimaa teki saman liikkeen.\n\nHiivari töykkäsi Blumea kylkeen ja supatti:\n\n-- Sillä on \"kadonnut sana\" joka päivälle... Tuo oli Kemin papin\nlöytämä \"kadonnut sana\".\n\n-- Jokos tämän päivän \"kadonnut sana\" on löytynyt? -- kysyi hän\nnauraa virnistellen.\n\nKalkkimaa säpsähti. Hän sieppasi lyhtynsä ja valaisi sillä Hiivarin\nkasvoja -- aivan kuin tarkastellen, että ketä nämä oikein olivat. Hän\nkulki läpi koko kuulijajoukon, mutisten epäselviä sanoja. Samassa hän\nkohotti lyhtynsä portaita kohti, missä nyt Gripenberg ja muutamia\nsotaoikeuden jäseniä seisoi raitista ilmaa hengittämässä. Kalkkimaa\npysähtyi, omituinen kalpeus levisi hänen kasvoilleen, ja heiluttaen\nlyhtyä edestakaisin hän rupesi paasaamaan:\n\n-- Lähimmäises tuomio... ota varteen huomio... on tuomio...\n\n-- ... _sun!_ -- pani poikajoukko kuorossa, tehden samanlaisen\ntyönnähtävän liikkeen kuin Kalkkimaakin.\n\n-- Mitä tämä on? -- karjui Gripenberg. -- Ajakaa pois se hullu täältä!\n\nMutta Kalkkimaa jatkoi:\n\n-- On suurin hulluus... usein toeksi tullu. Ja pudonneen jyvän...\nvoi löytää kana. Se on kadonnut -- sana.\n\n-- Ajakaa pois se mies! komensi Gripenberg edelleen. -- Hyvät herrat!\nYlisotaoikeus julistaa päätöksensä.\n\nPari sotamiestä oli ottanut Kalkkimaan keskelleen ja taluttivat\nhäntä portille. Profeetta riuhtoi ja rimpuili, mutta sotamiehet\nolivat väkeviä. Portilla hän kuitenkin tempautui irti, kohotti lyhdyn\nkorkealle päänsä yläpuolelle ja huusi peloittavalla äänellä:\n\n-- Autuaat ovat langenneet, sillä he nostavat monta!\n\nUpseerit nousivat naureskellen portaita ylös. Täällä...\nPerä-Pohjolassa oli jos jonkinlaista tyyppiä, hullua ja viisasta.\nTuokin äijä-paha oli yksi sellainen.\n\nSotaoikeuden jäsenet istuivat paikoillaan. Majuri Liljensparre\ntuotiin sisään. Gripenberg rupesi lukemaan päätöstä.\n\nSekin venyi pitkäksi, ja siinä kertautuivat uudelleen äskeiset asiat.\nSe oli kuin yhteenveto tuosta kaikesta, jonka läsnäolijat äsken\nolivat kuulleet. Gripenberg koetti mahdollisimman lyhyesti selostaa\neri kohdat, ja asiaan vaikuttavat seikat. Hän tarkasti edessään\nolevaa muistilistaa, tankkasi jonkin verran ja hermostui, mutta\nselosti sitten eteenpäin järkähtämättä kuin itse kohtalo. Cronstedtin\nosuus käsiteltiin erikseen ja hänen rikoksestaan langetettiin\nseuraava tuomio:\n\n-- \"Sillä ja sen kautta kuin mitä kaikkea siis on tullut ilmi ja\ntodistetuksi\", -- ja nyt Gripenberg otti erityisen paperin ja\nrupesi siitä lukemaan valmiiksi kirjoitettua tuomiota -- \"harkitsee\nKunink. Ylisotaoikeus ent. vara-amiraali Cronstedtin laillisesti\nnäytetyksi syypääksi siihen, että hän syrjäyttämällä vala-,\nuskollisuus- ja virkavelvollisuutensa sekä Kunink. Maj:tin hänelle\nerikoisesti antaman armollisen instruktionin helmik. 4. p:ltä\n1808, on harkitun ja ilmeisen petoksen kautta luovuttanut hänelle\nkomendanttina uskotun Viaporin linnoituksen varusväkineen, kaikkine\nvarastoineen ja sinne sijoitettuine saaristolaivastoineen, josta\ntörkeästä rikoksesta siis hän, Carl Olof Cronstedt, sovittamalla\nYleisen Lain 4. luv. 1. pykälää, verrattuna Sota-artikkelien 5.\nluv. 1. §:ään, tuomitaan menettämään aatelisen arvonsa, oikeutensa\nja nimensä, sekä kaiken kansalaisluottamuksensa, kunniansa ja\nmaineensa, sekä menettämään irtaimen ja hänelle erityisesti kuuluvan\nkiinteän omaisuutensa Kunink. Maj:lle ja Kruunulle; ja tulee,\nsittenkuin hän sopimuksen perusteella on jättäytynyt ja jäänyt\nvihollisen valtaan, hänen nimensä ja rikoksensa kirjoitettavaksi\ntaululle, joka naulataan Viaporin linnoitukseen pystytettävään\nhäpeäpaaluun -- kun se (linnoitus) takaisin saadaan, mutta sillä\nvälin valtakunnan pääkaupunkiin Tukholmaan, sen torille: tulkoon hän\nkunniattomana kavaltajana lainsuojattomaksi julistetuksi ja yleisesti\nperäänkuulutetuksi kaikkialla Ruotsin valtakunnassa ja siihen\nkuuluvissa maissa sekä tavattaessa kiinniotetuksi, jolloin hän on\nmenettävä oikean kätensä, mestattava ja teilattava.\"\n\nSamanlainen tuomio julistettiin sotaneuvoston jäsenille, nim.\neversteille, Fredrik Aadolf Jägerhornille, Henrik Yrjö Wärnhjelmille,\nHenrik Johan Gutoffskylle, everstiluutnanteille, Jakob Reinhold de la\nMottelle, Karl Johan Nordenstamille ja Karl Wilhelm Wadenstjernalle,\nmajureille, Kustaa Hjärnelle, Johan Kustaa Stjernschantzille,\nAdolf Brobergille, Pehr Herman Olivestamille ja Hans Kustaa von\nHauswolffille sekä kapteeni Otto Fock'ille -- sillä erotuksella\nvain, ettei majuri Brobergia, joka ei ollut aatelismies, koskenut\naatelisarvon menetys, perustuen tämä viimeksimainittujen herrojen\ntuomio Yleisen Lain ja Sota-artikkelien §§:iin 2, verrattuna\nkummankin lain 1. §:ään.\n\nMitä majuri Ulrik Liljensparreen ja hänen asiaansa tuli, oli\nYlisotaoikeus hänet vapauttanut, katsoen siihen, että hän\nesimiehensä käskystä oli sotaneuvoston istunnoissa pitänyt vain\npöytäkirjaa, ottamatta osaa linnoituksen kohtaloon vaikuttaneeseen\nmaanpetokselliseen päätökseen.\n\nSyntyi pitkä äänettömyys, joka vähitellen vaihtui vilkkaaksi\npuheensorinaksi. Liljensparrea onniteltiin. Tuntui kuin olisi\nuseimpien hartioilta pudonnut raskas taakka. Nuo tuomitut miehet\nkatsottiin jo menneiksi... ne olivat vain ruumiita, joiden kanssa\nelävillä ei ollut mitään tekemistä. Hiivari virkkoi:\n\n-- Kolmetoista kuolemantuomiota... onneton luku. Gripenberg yksin\noli alakuloinen. Hän liittyi keskustelevien herrojen ryhmään.\n\n-- Tämä on ollut elämäni raskain päivä... tuomita vanhoja, tuttuja\naseveljiä -- se ei ole helppoa.\n\n-- Oikeus ennen kaikkea! -- huudahti Oljemarck, itsekään\nymmärtämättä, mikä nuo sanat pani hänen huulilleen.\n\nSamassa rupesi kadulta kuulumaan saarnaava ääni:\n\n    -- Autuaat ovat Aatamin lapset,\n    sillä heidän pitää lankeeman.\n    Autuaat ovat langenneet,\n    sillä he nostavat monta...\n\nKalkkimaa siellä saarnasi poikajoukon ympäröimänä. Hänen lyhtynsä\noli särkynyt, ja hän kulki kujaa pitkin jokirantaa kohti, koko ajan\nkerraten hokemaansa.\n\nOljemarck oli vaipunut penkille istumaan. Kädet kasvoilla hän huojui\nsiinä edestakaisin.\n\n-- Oi, voi! Minä olen Kain! Minä tapoin veljeni Aabelin. Kaikki\nkatsoivat häntä hämmästyneinä.\n\n\n\n\nXI\n\n\nOljemarck hoippui asuntoansa kohti allapäin, onnettomana. Päivän\nelämykset olivat syvästi järkyttäneet häntä.\n\nEipä hän olisi koskaan osannut ajatella joutuvansa tuomarin osaa\nnäyttelemään. Ja hänkin oli antanut langettavan äänen! Jokin\nselittämätön vaisto oli ohjannut hänen kättään. Hän oli aikonut\njättää tyhjän lipun, mutta huomattuaan, kuinka Gripenberg katsoi\nhäntä kuin odottaen, mitä hän tekisi, hän oli nopeasti kirjoittanut\nsanan \"_död_\".\n\nHän muisti Gripenbergin ilmeen, kun tämä oli avannut ensimmäisen\nlipun. Kenraali oli hengähtänyt syvään ja lysähtänyt kokoon...\naivan kuin olisi vuoren suuruinen paino pudonnut hänen hartioilleen.\nHän oli silmännyt Oljemarckia sumuisin silmin, mutta sitten oli\nkäsi verkalleen avannut seuraavan lipun: \"_Död_\" ja niin edespäin.\nKuta useampia _död_-lippuja oli kertynyt, sitä kumarampaan oli\nGripenbergin pää painunut. Ja kun viimeinen oli avattu, oli hän\nkatsahtanut Oljemarckiin kuin hukkuva, joka syyttää lähimmäistään\nsiitä, ettei tämä ollut ojentanut auttavaa kättään.\n\nOljemarck koetti koota ajatuksiaan. Ilma oli raikas, lievä pakkanen.\nTäällä... raittiissa ulkoilmassa, jota oli kevyt hengittää, tuntui\ntuo äskeinen päätös kuin pahalta painajaisunelta. \"Ja minäkin! Ja\nminäkin!\" hoki hän itsekseen.\n\nMutta -- mitä mahtoi ihminen kohtalolleen? Kohtalo oli kuljettanut\nhänen kättään. Hän ei ollut ollut itsensä herra. Niinkuin eivät nuo\nantautumissopimuksen allekirjoittajatkaan. Ennen heidän syntymäänsä\noli jo säädetty, että he kerran... epämääräisessä tulevaisuudessa\njoutuisivat tuomittaviksi maanpetoksesta. Ja hänet oli kohtalo\nmäärännyt tuomiota langettamaan.\n\nMutta -- jospa he sittenkin olivat olleet vain Kaitselmuksen\nvälikappaleita? Hän muisteli Augustinusta ja tämän selitystä\nKristuksen lunastuksesta. Kärsimystä oli Aatamille tuottanut\nsyntiinlankemus, hänen piti lähteä pois paratiisista ja ruveta\ntekemään raskasta työtä. Mutta -- jollei Aadam olisi langennut, ei\nKristuskaan olisi maailmaa lunastanut. Toinen edellytti toistaan.\nNiin myös Viaporin antaumuksen allekirjoittajien jutussa. Elleivät\nhe olisi allekirjoittaneet ts. tehneet maanpetosta, ei ryssä olisi\nehkä kyennyt linnoitusta valloittamaan. Siitä olisi taas ollut\nseurauksena, että sodan ratkaisu olisi siirtynyt tuonnemmaksi...\nkukaties kääntynyt Venäjän häviöksi. No... entä sitten? Niin -- maa\nolisi jäänyt Ruotsin yhteyteen ja vanha surkeus jatkunut. Ero olisi\nvain lykkääntynyt, sillä -- siitä oli Oljemarck varma -- se olisi\ntullut ennemmin tai myöhemmin ja juuri Venäjän väliintulon kautta.\n\n\"Autuaat ovat Aatamin lapset, sillä heidän pitää lankeeman.\"\nNiin, niin... mutta olisiko hänen pitänyt olla tuota lankeemusta\ntuomitsemassa?\n\nHäntä kauhistutti, eikä tuskaa ollenkaan lievittänyt se, että hän\nkuvitteli toimineensa kohtalon käskyläisenä. Juudas petti Juudaksen.\nTulevaisuudessa, kun ehkä arvosteltaisiin toisin Cronstedtin\n_rikosta_ hänen syyllisyytensä vain kasvaisi. Se oli hirveää! Toisen\nharteilta kevennettäisiin kuormaa ja lisättäisiin hänelle.\n\nKun hän nyt tuota murhenäytelmää tarkasteli (ja kun luki nyt\nsiihen omankin osuutensa), tuntui hänestä, että rikoksen raskautta\nlievensi se, jos rikoksen tekijä teon hetkellä oli vakuutettu\nrikoksellaan palvelevansa suurta, yhteistä päämäärää. Cronstedtista\nja kumppaneista sitä ei voinut sanoa kuin aivan vähässä määrin.\nSikäli oli heidän rikoksensa raskaampi. Mutta hän, joka oli Anjalan\nmiesten aatetoveri, -- hän oli tehnyt vielä raskaamman rikoksen:\nvakuuttuneena siitä, että Viaporin antaumus palveli Suomen\ntulevaisuuden asiaa, hän oli tuominnut miehet, jotka omalla tavallaan\nolivat tuota tulevaisuutta valmistaneet. Lakia käyttäessään ja\nsovittaessaan hän oli kaksinkertaisesti rikollinen.\n\nHänet valtasi sellainen hätä, että teki mieli ääneen huutaa.\nCronstedt ja nuo muut itsenäisyysmiehet olivat pyhimyksiä hänen\nrinnallaan. (Suuressa tuskassaan hän ei kyennyt huomaamaan, ettei\nCronstedt ollut kuulunut itsenäisyysmiehiin.) Hän oli kannattanut\nheidän mielipiteitään, ollut isänsä poika sanan täydessä\nmerkityksessä. (Ettei hän sitäkään sentään ollut -- sitäkään hän ei\nnyt kyennyt huomaamaan.) -- Mutta hän oli langettanut kuolemantuomion\nisänsä aatetovereista. Toisin sanoen: hän oli tuominnut oman isänsä!\n\nVoi, tätä tuskaa... tätä helvetillistä tuskaa! Poika pyövelinä,\nkun isän kaula katkaistiin! Verissä, verissä olivat hänen kätensä\nkuolemaan asti! Sitä verta ei pyyhkisi pois mikään... ei Kristuksen\nverikään...\n\nJa kuin ennen maailman Vapahtajan vei perkele hänet nyt korkealle\nvuorelle ja näytti -- ei maailman valtakuntia ja niiden kunniaa --\nvaan Suomen tulevaisuuden:\n\n\"Katso\", sanoi se, osoittaen kukoistavia kaupunkeja ja hyvin\nviljeltyä maaseutua -- \"tämä on vapaa, itsenäinen Suomi! Jolleivät\nAnjalan miehet, Cronstedtit ja kumppanit olisi tehneet niinkuin\ntekivät, ei tämä maa ikinä olisi irtaantunut Ruotsista ja siirtynyt\nVenäjän turviin. Mutta -- kun aika oli täytetty, hävisi Venäjän mahti\nja voima... kaatui kuin tuhatvuotias tammi rajumyrskyn edessä, ja\nnyt on synnyinmaasi vapaa! Se on noiden miesten ansiota... isäsi,\nJägerhornin, Cronstedtin ja monen muun! Mutta sinulla ei ole siihen\nminkäänlaista osaa!\"\n\n-- Mutta... eikö velvollisuus mitään merkitsekään? -- kysyi hän\nääneensä.\n\n\"Velvollisuus\", puhui kiusaaja, -- \"mitä on velvollisuus?\nVelvollisuus aatetta kohtaan vaatii uhraamaan kaiken... maineensa,\nkunniansa, omaisuutensa -- henkensäkin. Velvollisuus merkitsee\nmarttyyriutta. Etkö sinä, entinen teologi, ole lukenut Raamatusta:\nJoka henkensä vapahtaa, hän kadottaa sen, mutta -- joka henkensä\nkadottaa, hän löytää sen?\"\n\nSe oli totta... se oli totta! Sanassa sanottiin kyllä: \"Kristuksen\ntähden\", mutta -- mitä oli Kristus? Tavallaan aate... suuri, valtava\naate vain. Sen sukulainen oli vapaus.\n\n\"Ne ovat paljon parempia kuin minä... paljon parempia!\" hoki hän\nitsekseen. \"Minä olen petturi, minut olisi pitänyt tuomita kuolemaan...\nminut, Kainin, velisurmaajan...\"\n\nHiivari tavoitti hänet. Hän oli viipynyt oikeussalissa, missä oli\nsyntynyt kiivas väittely Gripenbergin ja Palmfeltin kesken.\n\n-- Gripenberg väitti, että se oli yhtä selvä juttu kuin Anjalan\naikoinaan: kapina ja maanpetos... \"mitä eroa niillä on?\" Mutta\nPalmfelt intti, että Anjalan jutussa oli ollut selvä, itsetietoinen\npäämäärä, tässä taas harhaili kuin sumussa.\n\nSe oli totta. Sumua oli koko Viaporin juttu. Siinä oli mahdoton\npäästä selvyyteen vaikuttimista. Mutta -- olivatko ne sittenkään\npääasia? Eikö pääasiaa muodostanut itse tapaus: linnoitus heitettiin\nviholliselle ja siinä kaikki?\n\n-- Eikö mitä! -- kiivaili Hiivari. -- Tietysti vaikuttimet painavat\nmyös vaa'assa... ainakin jälkimaailmaan nähden.\n\n-- Niin -- jälkimaailman nähden. Hänen vaikuttimenaan oli ollut pelko...\npelko siitä, ettei häneltä vain luultaisi puuttuvan vakaumusta.\nJa hänen vakaumuksensa oli kuitenkin päinvastainen.\n\n-- Kyllä minustakin esim. Antti Juhana Jägerhorn on toisenlainen mies\nkuin Cronstedt, -- puheli Hiivari huomaamatta, kuinka järkytetty\ntoveri oli. -- Hänessä on jotakin reilua... sanoo suoraan, mihin\npyrkii. \"Minä olen sitä mieltä, että tästä Suomesta on tehtävä\nitsenäinen valtakunta!\" Se on reilun miehen puhetta. Mutta Cronstedt\nja kumppanit istuivat kuin pataässät, kunnes ryssä tuli ja kääri\nheidät huppuun. \"Se meni!\" Hm... jos pitäisi maanpettureita\narvostella, niin olisi Antti Juhana Jägerhorn n:o 1 -- mutta ei\npetoksensa perusteella, vaan reilun luotonsa ja rehellisyytensä.\n\nNuo Hiivarin sanat johtivat Oljemarckin mieleen erään arvostelun,\njonka hänen isänsä oli kerran Jägerhornista antanut. Oli saatu\nystävien välityksellä tieto, että Antti Juhana istui Towerissa,\nosanotostaan irlantilaisten vapausliikkeeseen. \"Niitä on muutamia,\njoiden ritarilinna on vankila... sen vuoksi, että heidän ihanteensa\novat niin outoja maailmalle. Ne ovat niitä hengen maailman\nrosvoritareita, jotka aina veroittavat yleistä mielipidettä. Ja se\non kiusallista... se häiritsee 'liikennettä'. Siis: ritari kiinni\nja tyrmään! Mutta... ottakaa huomioon: vaikka hän vallitsevalle\njärjestykselle onkin tuottanut haittaa, hän on sittenkin aina\n_ritari_. Häntä ei saa koskaan sekoittaa tavalliseen maantierosvoon.\"\n\n-- Niin, -- sanoi Oljemarck, -- Cronstedtissa on jotakin sanomattoman\navutonta, joka herättää sääliä. Sokea nappula elämän shakkilaudalla.\nEn tiedä... koko juttu on mysteerio... ja mysteerioitahan ei\njärjellä ratkaista.\n\n-- Niinpä niin... mutta sota-artikkelit eivät tunne mysteerioita. Ne\nlangettavat tuomion tosiasioiden perusteella.\n\n-- Niinpä niin...\n\nOljemarck huokasi. Hänen oli hiukan keveämpi olla.\n\n-- Mutta -- siitä huolimatta... se oli vain komediaa. Kyllä niiden\nherrain päät pysyvät paikoillaan.\n\n-- Kuinka niin?\n\nOljemarck oli vielä niin sekaisin, ettei hänen hyvä kykynsä\narvostella tilanteita häntä yhtään auttanut.\n\n-- Selvähän se on. Eivät ne tule niitä tarjoamaan. Ne pysyvät\nkiltisti ryssän turvissa.\n\nMutta -- maineensa ne menettivät. Oljemarckista tuntui somalta\npiileskellä yleisen mielipiteen suojassa.\n\n-- Tietysti... ei niillä miehillä ainakaan lie monta ystävää\nSuomessa.\n\n\"Olen ainakin minä\", ajatteli Oljemarck.\n\n-- Vaikka... kuka sen tietää. Saattaa tulla aika, jolloin he ovat\nsankareita ja me maailman suurimpia tyhmeliinejä.\n\nHiivari naurahti katkerasti.\n\n-- Sitä minä en usko, -- vastasi Oljemarck, -- mutta jälkimaailman\ntuomio saattaa olla lempeämpi.\n\nHe tulivat asuntoonsa.\n\nSiellä Blume jo nukkui. Hän oli saapunut aikaisemmin. Hiivarikin\nriisuutui ja heittäysi sänkyyn. Mutta Oljemarckia ei nukuttanut. Hän\njäi istumaan pöydän ääreen, pää käden varassa.\n\n-- Etkö aio panna pötköttämään? -- kysyi Hiivari.\n\n-- En vielä...\n\n-- No, hyvää yötä sitten.\n\nHän istui ja mietti, kuinka eri tavalla eri ihmiset suhtautuivat\nasioihin ja tapahtumiin. Toiset ratkaisivat ne tyynesti ja lyhyesti...\nelämän vaikeimmatkin ongelmat. \"Hyvää yötä sitten!\" Aivan kuin\nolisi kysynyt: \"Panitko sukset eteiseen?\" Niinpä niin... hänellä\nvain oli niin omituinen luonne, että piti aina miettiä ja aprikoida,\nja se tuotti kärsimystä. Siinä poltettiin sydän parkaa hiljaisella\ntulella aamusta iltaan, viikosta viikkoon, vuodesta toiseen.\nArvoitukset, elämän arvoitukset... kuka ne ratkaisisi?\n\nOljemarck istui pöydän ääressä, pää käden varassa ja mietti.\nElämä oli yhtä ainoaa, suurta kärsimystä. Kukaan ei jäänyt siitä\nosattomaksi. Hän kärsi kaksintaistelusta... Hanna Enefeltin ja\nHanna Carpin vuoksi. Nyt häntä painoi raskaana kuolemantuomion\nlangettaminen. \"Kuka sinä olet, joka veljesi tuomitset?\" kaikui hänen\npovessaan. Hän muisti Kalkkimaan.\n\n\"Autuaat ovat langenneet, sillä he nostavat monta!\" Hän oli kuullut\nnuo sanat kadulta, oikeushuoneen ikkunan takaa. Ja ne olivat panneet\nhänen päänsä sekaisin. \"Profeetan\" hahmo sukelsi hänen eteensä\nsuurena ja valtavana. Se kasvoi jättiläiseksi, jonka pää ulottui\npilviin... ja tuolta ylhäältä kaikui hänen tuomarinäänensä, jylisten\nkuin ukkonen...\n\n\"Mutta laki, laki... mihinkäs se pannaan?\" hoki Oljemarck\nitsekseen. Lakihan oli selvä. Sen mukaan Cronstedt ja kumppanit\n_olisivat_ syyllisiä. \"Niin... mutta tiedätkö sinä heidän sisimmät\nvaikuttimensa? Oletko sinä sydänten tutkija?\" Siinäpä se! He olivat\nasettuneet Jumalan paikalle... he heikot ja horjuvaiset ihmislapset.\nJa yhtä syyllisiä he olivat kaikki... yksi yhdellä, toinen toisella\ntavalla.\n\n\"Hyvä Jumala, hyvä Jumala\", hoki hän itsekseen, ja ratketen\nhiljaiseen itkuun hän painoi päänsä pöytää vasten, jääden siihen\nasentoon.\n\nSiitä löysivät Blume ja Hiivari hänet vielä aamulla, kalpeana, silmä\nsammuksissa.\n\n\n\n\nXII.\n\n\nKenraali Aminoff oli matkalla Ylitorniolle. Hän oli saanut lomaa\nterveydenhoitoa varten.\n\nRasittuneeksi oli vanha kenraali tuntenutkin itsensä viime aikoina.\nMatka Ahvenanmaalle ja Tukholmaan sekä sieltä takaisin oli suuresti\nkuluttanut voimia.\n\nLokakuun 9. p:nä, lähetettynä viemään tietoa Lohtajan aselevosta,\nhän oli saapunut Lemlantiin, missä kuningas oli majaillut\npappilassa. Hänen majesteettinsa oli ottanut hänet suopeasti\nvastaan, aseleposopimus oli häntä miellyttänyt, ja hän, Aminoff, oli\nerikoisesti saanut osakseen kuninkaan hyvyyttä.\n\nReenjalas kitisi. Palvelijasotamies, joka istui kuskipenkillä, koetti\nhopittaa hevosta, mutta se otti vain pari lyhyttä juoksuaskelta,\npuistahutti päätään ja painui korviaan liikutellen entiseen tahtiinsa.\n\nSotamies otti ruoskan reen sevistä ja yritti hotaista, mutta Aminoff\nvirkahti:\n\n-- Älä viitsi lyödä...\n\nTuo hevosen haluttomuus toi hänelle mieleen koko sodanjohdon laadun:\nkun se ei mennyt, se ei mennyt. Pakolla ei mitään saatu aikaan.\nRuoska ärsytti vain.\n\nHän ajatteli taas kuningasta. Samanlaisia pakkokeinoja koetti\ntämäkin käyttää. Kaartinrykmenttien alentaminen oli ollut sellainen\närsyttävä ruoskan sivallus. Kun muutamat kaartinrykmentit olivat\nepäonnistuneet, oli ne alennettu tavallisiksi rykmenteiksi.\nMajesteetti-raukka ei huomannut, että vika piili syvemmällä: koko\nvaltakunnan yleisessä johdossa. Kun ei hevonen saanut riittävästi\nruokaa, se ei vetänyt.\n\nSotamies oli vajonnut tylsästi tuijottelemaan eteensä. Hän ei\nvälittänyt nyt sen enempää hevosesta kuin kyydittävästäkään.\nOhjaukset höllinä hän istui kuskipenkillä, kopahuttaen silloin\ntällöin jalkojaan yhteen.\n\n-- Mistäpäin Suomea sinä olet kotoisin? -- kysyi Aminoff hetken\nkuluttua.\n\n-- Elimäeltä.\n\n-- Vai niin -- Etelä-Suomesta. No... miltä tuntui tämä Pohjola?\n\n-- Mikäpäs tässä... maailmaa näkyy olevan täälläkin. Vaikk'en minä\nasuisi päivääkään, jollei olisi pakko.\n\n-- Mikä sinun nimesi on?\n\n-- Lööperi, herra kenraali.\n\nSe oli Lööperi, vanha tuttavamme, joka nyt oli päässyt Aminoffia\nkyytiin. Kenraali oli matkalla Svansteinin ruukille, missä aikoi\njonkin aikaa lepuuttaa väsyneitä hermojaan.\n\nAminoff vaipui muistelmiinsa. Ahvenanmaalta hän oli lähtenyt\npääkaupunkiin, missä oli työskennellyt komiteassa. Sen tehtävänä oli\nollut ehdottaa toimenpiteitä tämän vuoden sotaretkeä varten. Mutta\n-- heikosti oli työ sujunut. Yleinen toivottomuus oli tunkeutunut\nkomiteoihinkin. Odotettiin vain kuin jotakin äkkiä tapahtuvaa\nmuutosta. Kukaan ei välittänyt toisestaan.\n\nSurullisia muistoja.\n\nTukholmalaiset olivat vajonneet aivan tavattomaan itsekkyyteen\n-- niinkuin tavallisesti käy suurten onnettomuuksien aikana...\nitsekkyys ja uhrautuvaisuus saavuttavat huippunsa. Valtakunnan\npääkaupungissa oli ruotsalaisen nostoväen miehiä kohdeltu perin\nkurjasti. Sairaina ja nälkäisinä, jolloin he olisivat tarvinneet\nnopeaa apua, heidän nenänsä edessä oli lyöty ovet lukkoon. Kukaan\nei ollut tahtonut tietää mitään näistä täisistä olennoista, ja niin\nolivat köyhät ihmiset tulliporttien ulkopuolella saaneet pitää heistä\nhuolta. Siellä heitä oli ennen pitkää kuollut joukottain -- hoidon\npuutteeseen.\n\nMutta -- samaan aikaan elelivät toiset yltäkylläisyydessä, yleisen\nhuomion ja kunnioituksen esineinä. Niinkuin hänen ylhäisyytensä\nKlingspor. Mies oli pöyhistynyt viime kuukausien kuluessa.\nSuomen armeijan sankarin teot kaunistivat häntä, vaikk'ei tuolla\nsalonkileijonalla ollut niihin osaa eikä arpaa.\n\nAminoff tuohtui hengessään muistellessaan tuota kaikkea, niin että\näyskäisi sotamiehelle:\n\n-- Anna mennä nyt... on myötämaa.\n\nHevonen lähti lönkyttämään, ja aisakello soi. Niin, niin... niin\nne muutamat täällä selkäkenossa laskettelivat... elämän myötäleitä\nkuten Klingsporkin. Ritarikuntapuvussaan tämä oli ajellut ympäri\nkaupunkia kuin keisari, nyökytellen armollisesti katuyleisölle. Ah!\nHän oli ollut mieleinen vieras kreivittärien ja vapaaherrattarien\nsalongeissa, joissa on kertoillut \"urotöistään\" Pohjanlahden toiselta\npuolen. Aminoff muisti muutamankin keskustelun katkelman eräästä\nhienosta paikasta:\n\n_Talonrouva_, (joka parast'aikaa oli kaatanut kahvia\nsevresporsliinikuppeihin): Herra kreivi, ettekö Te koskaan pelännyt?\n\n_Klingspor_: En koskaan, _madame_. Sota on sotamiehen ilmapiiri.\n\n_Talonrouva_: Ah!\n\nSellaista! Klingspor oli osannut näytellä sankaria. Tuskin\nitse Bonapartekaan olisi ollut armollisempi kuin hän. Hän oli\ntaputellut olkapäälle nuoria luutnantteja. \"Nuoret miehet! Sota ei\nole tavallista tanssimista! Siellä soittaa tykistö masurkkaa ja\nkiväärinluodit Ludvig XIII:n gavottia!\" Huh! Oikein inhotti, kun\ntuota kaikkea muisteli.\n\nYleinen mielipide oli ollut aivan kuin myrkytetty. Terve\narvostelukyky oli hävinnyt. \"Loistava perääntymisretki\" oli aivan\ntoista kuin voitettu kenttätaistelu. Sotilaspiireissäkin ajateltiin\nniin. Siihen vaikutti pääasiallisesti Kaarle herttuan tunnettu\nlausunto, ja hän oli nykyään muodissa.\n\nNiin -- Kaarle herttua ja kuningas. Klingspor osasi mainiosti\nkäyttää hyväkseen viimeksimainitun epäsuosiota. Se lisäsi vain hänen\nkansanomaisuuttaan. Ennen, kun kuningas vielä merkitsi jotakin, oli\ntämän epäsuosio ollut hänestä elämän suurin onnettomuus. Hän oli\nitkenyt ajatellessaan sitä. Nyt hän nauroi sille.\n\nMielellään hän oli jättänyt nuo narrin juhlat ja rientänyt takaisin\narmeijaan. Jouluk. 5. p:nä hän oli saanut määräyksen lähteä Tornioon\nhoitamaan kenraaliadjutantin virkaa. Adlercreutz oli matkustanut\nTukholmaan. He olivat tavanneet toisensa päivää ennen kuin hän,\nAminoff, oli saapunut perille Tornioon. Vapaaherra oli painunut\npääkaupunkia kohti ja toinen vapaaherra pohjoiseen. Niin -- kuningas\noli armossa korottanut hänet sillä matkalla vapaaherralliseen säätyyn.\n\nEi hän saattanut Adlercreutziakaan hyvällä muistella. Tukholma veti\nheitä kaikkia puoleensa. Muka terveydellisistä syistä pyydettiin\nvirkavapautta ja matkustettiin pääkaupunkiin -- hummaamaan. Tekosyy\nse oli Adlercreutzillakin ollut. Hän oli pelännyt joutuvansa\nsyrjäytetyksi täällä, kaukana pohjoisessa. Karriäärinälkä oli ajanut\nhäntä etelää kohti.\n\nMatka Tornioon oli ollut rasittava. Hän oli sairastellut melkein\nkoko ajan. Oleskelu Hernösandin piispan ja maaherran perheissä\noli muodostanut miellyttävän poikkeuksen tuolla pitkällä,\nyksitoikkoisella taipaleella. Hän oli viettänyt niissä joulunpyhät.\n\nEsikuntapäällikön virasta hän oli päässyt. Kivulloisena miehenä hän\nei enää jaksanut sen vastuuta kantaa. Ja hänellä se ei suinkaan\nollut tekosyy. Päinvastoin -- hän oli viime viikkoina tullut niin\nhermostuneeksi, että pieninkin mielenliikutus nosti kyynelet silmiin.\n\nAh... raskasta oli elämä! Se oli käynyt taakaksi. Jollei olisi ollut\nkotia ja armasta puolisoa, olisi hän mielellään kuollut. Mutta --\nvaimo ja lapset -- miten heidän kävisi, jos hänen päänsä kaatuisi --?\n\nHän oli ollut vilkkaassa kirjeenvaihdossa omaistensa kanssa. Viime\naikoina se oli saatu uudelleen järjestetyksi. Hänen vaimonsa\noli kirjoittanut kieltäytyneensä vihollisen toimeenpanemista\ntanssiaisista. Urhoollinen Eeva! Hän ei halunnut tanssia, kun koko\nisänmaa itki verikyyneleitä.\n\nAminoff tuli hellämieliseksi. Pyyhiskellen silmiään hän katseli\ntien varrella kasvavia lumisia puita. Ah, te Perä-Pohjolan kuuset\nja männyt! Painoa on teidänkin hartioillanne! Mutta... te kestätte\nenemmän kuin ihminen, luomakunnan kruunu. Te ette uuvu lumen\npainosta...\n\nLuminen, alakuloinen maisema viihdytti häntä. Se sopi niin hyvin\nyhteen hänen mielialansa kanssa. Matalat mökit tien varrella\nkyyhöttivät harmaina ja ilmansyöminä. Ohiajava reki houkutteli\nuteliaita, kalpeita kasvoja päreellä paikattuihin ikkunapahasiin.\n\n\"Ruotsi raukka\", ajatteli Aminoff, se oli kuin maantielle joutunut\nkerjäläinen. Se aneli almuja katseellaan, mutta oli vielä liian ylpeä\nojentaakseen kättään niitä vastaanottamaan.\n\nJa taas lensivät hänen ajatuksensa Tukholmaan. Siellä juoniteltiin ja\nsiellä riideltiin. Jokainen pyrki määrääjäksi. Nyt viimeksi aiottiin\nvanha Klercker syrjäyttää -- toisen kerran. Käsittämätöntä!\n\nJa sillä aikaa kuin emämaassa näin tapeltiin luunpalasesta,\nseurasi ryssä vierestä, miten tuossa kävisi. Sekin punoi juonia ja\nhoukutteli. Kuvaten taivaan autuudeksi Suomen uudet olot se yllytti\nupseeristoa ja sotamiehiä siirtymään sinne. Moni olikin jo tarttunut\nsyöttiin. Tekosyitten nojalla saatuaan virkaeron olivat upseerit\nmatkustaneet yli rajan. Ja se vaikutti joukkoihin demoralisoivasti...\n\"Herrat ne kyllä pääsee, mutta kemeini mies saa jäädä!\" Niin se oli.\nOnneksi oli viime päivinä saatu aikaan määräys, ettei kenellekään,\njoka ei ollut palvelukseen täysin kelpaamaton, annettu lähtölupaa.\n\nHuolia oli siis paljon. Ei ainoastaan armeijasta ja sen\ntoimeentulosta, vaan omasta ja omaisten tulevaisuudesta. Nyt olivat\nonneksi asiat järjestyneet sille kannalle, että hänelle kuuluva\nSaaristen virkatalo, joka venäläisten päätöksen mukaan oli vuokrattu,\noli toistaiseksi jätetty hänen vaimolleen. Vihollinen oli nim.\nkuuluttanut, että jolleivät armeijan upseerit määräpäivään mennessä\npalaisi Suomeen, puustellit vuokrattaisiin. Tuo oli nyt tapahtunut,\nmutta -- Jumalan kiitos -- hänen vaimonsa oli päässyt Saaristen\nvuokraajaksi. Heillä oli siis vielä katto pään päällä...\n\nKirkonkylä aukeni eteen tiheine taloryhmineen. Leveä Torniojoen\nselkä oli oikealla. Sen yli johti tikkatie. Melkein joen rannasta\nkohosi juhlallinen vuori, rinteet metsän peittämät, mutta laki kalju.\nAminoff käski pysäyttää. Hän halusi ihailla komeaa näköalaa.\n\nSuurenmoinen oli luonto täällä napapiirin lähettyvillä. Tuo\njättiläisvaara oli kuin voiman vertauskuva. Ah, olisipa ollutkin\nvoimaa valtakunnassa, ei hätäpäiviä nähtäisi.\n\n-- Mikä on tuo vaara tuolla... joen toisella puolen? -- kysyi\nhän ruotsiksi vastaantulevalta talonpojalta, joka ajeli sonnilla\nHaaparantaa kohti.\n\nTämä pysäytti.\n\n-- Intte vörstoo venska.\n\nKummallista, vaikka Ruotsissa oltiin. Niin... asutus oli suomalaista.\n\nLööperi oli tulkinnut kysymyksen suomeksi.\n\n-- Jaa... se on Aavasaksa. Sieltä näkyy juhannuksena keskiyön\naurinko.\n\nAavasaksa -- komea nimi. Se toi mieleen laajan lakeuden ja terävät\nalppien huiput. Tämä oli vastakohtien maa. Talonpoika asui\nRuotsissa, mutta ei ymmärtänyt valtakunnan kieltä, hevosen asemesta\nsonni valjaissa niinkuin jossakin Espanjassa, jouluaikaan pimeä\nkeskipäivälläkin, mutta juhannuksena paistoi aurinko sydänyölläkin.\n\n-- Taidat olla Ruotsin herroja?\n\n-- En ole kuin Suomen.\n\nTalonpoika kynsi päätään.\n\n-- Kuinka sinä minua Ruotsin herraksi luulet?\n\n-- No... kun ruotsia puhuit...\n\nEikö tämä sitten ollut Ruotsin maata?\n\n-- Ei, tämä on Länsipohjaa... Ruotsi on tuolla... Haaparannan\ntakana.\n\nKummallista... ihan kuin Ahvenanmaalla. Sielläkään ei oltu Suomesta\neikä Ruotsista, vaan Ahvenanmaalta.\n\n-- Oletko sinä nähnyt kuninkaan? -- kysyi talonpoika, joka oli\nsitonut sonninsa kiinni ja siirtynyt Aminoffin reen luo.\n\nToki montakin kertaa.\n\n-- Tiedätkö sinä, missä kuningas asuu?\n\n-- En... eikö tuo asune Ruotsissa.\n\nAminoffin täytyi nauraa. Tietämätöntä oli tämän puolen kansa.\n\n-- Sanovat, että Venäjällä on keisari?\n\nNiin oli.\n\n-- Kumpikohan on suurempi herra... keisariko vai kuningas?\n\nSuuria olivat kumpikin.\n\n-- Mutta täällä sanovat, että keisari on suurempi... niinkuin\ntalokas mökkiläisen rinnalla.\n\nEi se nyt sentään niinkään... mutta miksi niin? Aminoffia huvitti\ntämä suorasukainen talonpoika.\n\n-- Siksi vain, että jos se on suurempi, niin se voittaa ja vie koko\nRuotsin.\n\nNo... olisiko se sitten hauskaa?\n\nTalonpoika kyhnäisi jälleen korvallistaan.\n\n-- Minusta on samantekevä veipä tuo tai oli viemättä... Kunhan vain\nsaan täällä asua.\n\nJa talonpoika lähti.\n\nMerkillistä kansaa. Ei sillä juuri ollut isänmaastaan käsitystä.\nSitä ei liikuttanut sota, kunhan se ei vain heidän nurkkiaan\nuhannut. Eikähän ollut pelkoakaan, että vihollinen tänne saakka\nretkeilisi. Mutta oli Suomen talonpoika sentään kehittyneempi.\nKyllä sillä oli isänmaastaan selvempi käsitys. Eikä se suhtautunut\nnoin välinpitämättömästi emämaahan kuin tämä emämaassa syntynyt ja\nkasvanut. Kummallista!\n\nAminoff lähti ajamaan eteenpäin, miettien äskeisen keskustelun\nherättämiä kysymyksiä.\n\n\n\n\nXIII\n\n\nOljemarckin asunnossa istuivat toverukset alakuloisina, synkällä\npäällä, muutamana maaliskuun iltana. Oli tuollainen hiljainen\niltapäivähetki, jolloin pikkukaupunki oli vaipunut kuin uneen. Mikään\nei häiritse. Porvarit ovat vielä päivällislevolla tai venyttelevät\nparast'aikaa makuulta noustuaan. Sotaväen majapaikoissa on myös\nhiljaista. Palattuaan päivittäiseltä marssiharjoitukselta loikovat\nsotamiehet asunnoissaan tympeinä ja välinpitämättöminä. Vain\npääesikunnan talossa on jonkin verran liikettä. Siellä kirjoitetaan\npäiväkäskyjä ja päätä kynsien lasketaan Pohjoisarmeijan tilejä. Rahaa\nei ole saapunut.\n\nSeinän takaa kuului kahvimyllyn yksitoikkoinen ratina. Talon\nemäntä, puusepän leski, siellä keitti iltapäiväkahviaan. Toverukset\nkuuntelivat tuota tuttua ääntä. He melkein tunsivat nenässään kahvin\nsuloisen tuoksun, ja heitä piinasi kahvimyllyn ratina. Ei ollut rahaa\nyhdelläkään, kassakuitteja vain.\n\nOljemarck oli kirjoittanut kotiinsa ja pyytänyt äidiltä rahaa. Mutta\n-- mistäpä se äitikään otti. Vuosi oli kyllä tullut tavallinen, mutta\nryssä vei kaiken. Tosin se nykyisin ottonsa maksoi, mutta vähän sitä\nsittenkin karttui.\n\nBlume oli noussut kävelemään. Hän mittasi tuota pikku huonetta oven\nsuusta pöydän luo. Siinä oli kynttiläjalka, mutta viimeinen kynttilä\noli eilen illalla palanut loppuun. Eipä silti, että valoneuvoja\ntästä puolin paljon enää tarvittiin -- sillä päivä oli jo pitkä\ntäällä Perä-Pohjolassa tähän vuodenaikaan -- mutta joka tapauksessa\nhermostutti tämä alituinen rahattomuus.\n\n-- Ollaanpa totisesti köyhiä, -- murahti hän. -- Ei rahaa, ei kahvia,\nei kynttilöitä. Eläköön valtiokassa!\n\n-- Tupakkakipene sentään vielä on, -- naurahti Oljemarck ja rupesi\ntäyttämään piippuaan.\n\n-- Annatko massiasi?\n\nHiivarilta olivat tupakatkin loppuneet.\n\nOljemarck heitti hänelle kukkaron. Hiivari kaivoi piippunsa täyteen.\nPiikivi iski tulta, taula syttyi, ja peukalo piipunkopan päällä\nveteli Hiivari syviä henkisavuja.\n\n-- Emmeköhän asetu... kukin pitkällemme kuolemaan ja kirjoita\npaperilipulle viimeisen toivomuksemme, -- puheli hän piippuaan\nlupsuttaen.\n\n-- Sen kiinnitämme nuppineulalla rintaan, jotta saavat lukea...\nruumisten korjaajat.\n\nBlume oli istahtanut Hiivarin viereen.\n\n-- No... mikä sinun toivomuksesi olisi?\n\n-- Että panisivat arkkuun pari tukevaa limppua. Lyypekin makkaran,\npullon bordeaux-viiniä ja massillisen \"vaakunaa\". Heh!\n\n-- Aineellinenpa olet...\n\n-- Oljemarck tietysti toivoo, että hänen kirstunsa täytettäisiin\nkirjoilla, -- nauroi Hiivari. -- Goethen runot, Franzénin\n\"Skaldestycken\", Arndtin postilla.\n\n-- Sitä ei tarvittaisi... mutta Tacitus, Helvetius, Rousseau ja\nTasson \"Vapautettu Jerusalemi\".\n\n-- Siis kuitenkin vähän Jerusalemia. Minulta unohtui korttipakka.\nOlisipa soma ukko Kaaronin kanssa napsia \"nakkia\" lautturikojussa...\nsillä aikaa kuin ylimenijöitä odotettaisiin. Kynisin äijältä\nkillingit pois.\n\nHiivari oli mainio, hänelle täytyi väkistenkin nauraa.\n\n-- No... mitä sinä, Blume, toivoisit?\n\nPuhuteltu kynsi päätään.\n\n-- Jäh! Enpä tiedä... puolitusinaa tärkkipaitoja, saippuaa,\nkynsisakset ja pari harjaa. Ja tietysti uuden sortuutin.\n\n-- Hienonapa aikoisi poika esiintyä! Jaa, se Michel Adolf... se\nhaluaisi teikaroida taivaassakin.\n\nOvi kävi, ja sisään työntyi kookas upseeri. Toverukset kapsahtivat\npystyyn.\n\n-- Iltaa! Puulaakipa on kotona.\n\nSe oli Vesilahden komppanian päällikkö, kapteeni v. Konov.\n\n-- Painahan puuta...\n\nKonov istahti ja sytytti piippunsa.\n\n-- Mitä kokousta te nyt pidätte, kun niin totisina istutte?\n\n-- Tässä vain keskusteltiin viimeisistä valmistuksista, kun taitaa\ntulla kuolema.\n\n-- No?\n\nKonov oli yhtenä kysymysmerkkinä.\n\nHiivari selosti tilanteen. Niin ja niin olivat asiat.\n\n-- Voi sun pieksut! -- huudahti Konov. -- Ja minä kun läksin\nvippaamaan.\n\nKaikki nauroivat.\n\n-- Paidan napin saatan sulle vipata, sillä niitä minulla on kaksi, --\nveisteli Hiivari.\n\n-- Ja minä kun pelkäsin, että te olette \"Kuperkeikassa\" tai \"Tuhannen\nriemun ravintolassa\", -- juttusi Konov.\n\nNe olivat sen nimisiä kapakoita, jotka armeijan juutalaiset olivat\navanneet Torniossa.\n\n-- Ei velikulta... tuhannen riemua on tuhannen virstan päässä.\n\nNeuvoteltiin. Jotakin oli tehtävä, johonkin lähdettävä. Ei tällaista\nvoinut jatkua. Hiivari ehdotti, että lähdettäisiin Otto Rehbinderin\nluo. Sillä pojalla oli ruokaa ja rahaa.\n\n-- Ei sitä Ottoakaan kehtaa aina verottaa, -- virkkoi Konov.\n\n-- Mikäs siinä... raharötkö! \"Rautaliivit\" päällä aamusta iltaan.\n\n-- No, lähdetään sitten! Otto saa laittaa pöydän koreaksi.\n\nLähdettiin. Ulkona oli lievä pakkanen. Lännen ranta ruskotti\npunaisena. Pitkiä, tummanharmaita tuulenkynsiä ajelehti viluisen\nnäköisellä taivaalla.\n\nMatkalla esitti Hiivari, että Ottoa pitäisi vähän narrata. Se oli\nhiukan kitsas viineistään. Ei tahtonut aina antaa. Mutta nyt piti\nehdottaa Otolle, että pantaisiin mies vuoronperään maksamaan...\n\n-- Milläs me maksamme, kun ei meillä ole rahaa, -- huomautti\nOljemarck yksikantaan.\n\n-- Älkäähän nyt... antakaapa minun selittää. Kun ensimmäinen pullo\non juotu, ehdotan minä, että hankittaisiin uusia. Mutta siten, että\npyörisimme piiriä... ja se joka jää parittomaksi, saa kustantaa.\n\nJa Hiivari selitti tarkemmin keppostaan.\n\nPiti lyödä piiri, ja toiset keskelle laulamaan. Kun annettiin merkki,\npiti jokaisen tarttua pariinsa ja niin pyörähtää muutaman kerran.\nMutta niin nopeasti, ettei Otto kertaakaan ehtisi löytää pariaan.\n\nMutta kuinkas se merkki annettiin?\n\n-- No vaikka tällä tavalla! Minä rupean laulamaan: \"Flickorna i\nJakobstad\". Ja siinä, missä oikein parkaisen, niin silloin tarttukaa,\nmutta sukkelaan, ettei Otto ehdi.\n\nMutta siinä piti olla paljon väkeä.\n\nNiin kyllä, mutta Oton luona oli aina vieraita visseistä syistä.\n\nEhdotusta kannatettiin. Se oli mainio. Iloisina kuin nuoret\nylioppilaat he astelivat Otto Rehbinderin asuntoa kohti.\n\nHiivari oli arvannut oikein. Otto Rehbinderin luona oli vieraita.\nSiellä istuivat ratsumestarit Möllersvärd ja von Post, edellisen\nveli, aliluutnantti Möllersvärd, joka palveli Savon jääkäreissä,\nliikanimeltä \"Tynnöri\", sekä pari muuta. \"Tynnöri\" oli komennuksella\nTorniossa. Hänen joukko-osastonsa majaili Uumajassa. Herrat olivat\nhyvällä tuulella ja pelasivat korttia. Hiivarin sakki otettiin\njymyhuudolla vastaan.\n\n-- Porilaisetpa ovat liikekannalla!\n\n-- Täydessä rynnäkössä!\n\n-- Mikähän \"linnoitus\" niillä nyt on piirityksessä?\n\n-- Minun viinikellarini! -- huudahti talon isäntä ja iski silmää\ntovereilleen.\n\n-- Sinun viinikellarisi! -- sanoi Hiivari, ollen loukkaantuvinaan. --\nPojat, lähdetään \"Tuhanteen riemuun\"!\n\nMutta Rehbinder riensi lepyttelemään. Ei nyt pitänyt leikistä suuttua.\n\n-- Käykää pöytään vain! Me pelaamme tämän pelin loppuun.\n\nVanhempi Möllersvärd oli voitolla. Hän iski silmää Oljemarckille.\nTämä seurasi pelin kulkua, mutta ei huomannut rahoja. Keliäpä niitä\nolisi ollut muilla kuin Rehbinderillä. Hän tiedusti, minkä päältä he\npelasivat.\n\n-- Illallista tässä yritetään. Se, joka häviää, saa kustantaa\nillallisen.\n\n-- Mutta me emme pääse mukaan? -- virkkoi Hiivari.\n\n-- Ette! -- vastasi Rehbinder ja löi korttinsa pöytään. -- Te saatte\nkatsella päältä.\n\nHiivari vihelteli. Odotapas sinä, kitupiikki... vielä sinulle\nkonstit keksitään.\n\n-- Minulla on toinen tuuma, -- alkoi Hiivari varovaisesti. -- Kun\nnähtävästi Otto häviää, niin ehdotan häntä auttaakseni, että hankimme\njuomatavarat toisella tapaa. Otto kustantakoon ruoan, mutta juomista\nhuolehdin minä. Mutta -- sillä ehdolla, että Otto panee myös meidän\nnokkaamme alle lautaset ja veitset.\n\nOtto Rehbinder tuli uteliaaksi. Mikähän keino Hiivarilla oli? Sehän\ntuli otolliseen aikaan. Hänen viinikellarinsa tyhjeni arveluttavasti.\nMielellään hän ruoan kustantaisi, jos Hiivari hankkisi viinit.\n\nPeli loppui Oton häviöön. Se oli selvä -- hänen oli tarjottava\nillallinen. Mutta nyt ne juomat.\n\n-- Schantz... annapas nyt pullojen pulputtaa.\n\nHiivari esitti suunnitelmansa. Siihen suhtauduttiin arvostellen. Vai\npiiritanssia... niinkuin hullut koulupojat. Ei kävellyt.\n\n-- No niin, -- lausui Hiivari iloisesti. -- Me poikkesimmekin vain\nkatsomaan, miten täällä jaksetaan. Olemme matkalla \"Tuhanteen\nriemuun\". Siellä saa, mitä ihmisen sielu kaipaa.\n\nJa Hiivari löi mahtavasti poveaan, kuin olisi hänellä ollut\ntäysinäinen lompakko.\n\n-- Taidatte olla rahoissa joka pekka? -- kysyi \"Tynnöri\".\n\n-- Pojat, ei ruveta tekemään selkoa. Pian lainaavat meiltä.\n\nJa Hiivari otti hattunsa.\n\nMutta nyt rupesi talon isäntä taivuttelemaan tovereitaan. Hiivarin\nehdotus oli jo tavallaan äsken hyväksytty. Mikäs siinä... peli kuin\npeli, olipa se sitten kortti- tai tanssipeli. Hän oli valmis.\n\nVähitellen suostuivat muutkin.\n\nSeurue jaettiin kahteen joukkoon. Neljä pyöri piiriä, ja viisi lauloi\npiirin sisällä. Se, joka jäi parittomaksi tarjosi viinit.\n\nHyvä -- aloitettiin. Piirin sisään joutuivat Oljemarck, Blume,\n\"Tynnöri\", Rehbinder ja Hiivari, toisten pyöriessä heidän\nympärillään. Hiivari lauloi:\n\n    -- Flickorna i Jakobstad\n    äro tusenskönor,\n    bleka, blyga, täcka, små,\n    annars såsom hönor.\n    Kacklar en, så kacklar två\n    kackla allihopa.\n    Skrattar en, så skrattar -- _två!_\n\nSamassa hyökkäsivät liittolaiset pareihinsa käsiksi. Konov sieppasi\nTynnörin, ja laulettaessa: \"skrattar allihopa\", pyörivät parit\nmuutaman kerran ympäri.\n\nOtto Rehbinder oli jäänyt yksin.\n\n-- No, Otto, -- nauroi vanhempi Möllersvärd, -- nyt sinä saat kantaa\npatterin pöytään!\n\nTämä kynsi korvallistaan. Oli tainnut Hiivari veitikka miettiä tämän\nvalmiiksi?\n\n-- Minäkö? -- intoili Hiivari. -- Minä sinut hiivaan! -- Todistakaa,\npojat, ettei ole ollut puhettakaan. Omasta päästäni keksin. Kun\nmeillä on... tuota hiukan rahoja itsekullakin... niin tuota...\najattelin, ettei meidän sakki pane vastaan. Minkä minä sille, että\narpa määräsi Oton näyttelemään Lucullusta.\n\nNo niin... mikä oli sovittu, oli sovittu. Eihän tässä nyt annettu\ntäiden nilkuttaa. Otto Rehbinder lähti antamaan määräyksiä illallisen\nvalmistuksesta, ja sitä odotettaessa ruvettiin alustavasti\nmaistelemaan ja pelaamaan whistiä.\n\n-- Tulittepa otolliseen aikaan, -- tuumi von Post, -- rahamiehet ovat\nharvinaisia tähän aikaan. Mitä... isäsikö lähetti?\n\nKukapa muu... isäukkohan se oli lähettänyt.\n\n-- No... paljonko pannaan pisteeksi? -- kysyi Rehbinder.\n\n-- Kymmenes osa killinkiä... sehän se on tavallinen...\n\n-- Mutta minkä kurssin mukaan?\n\n-- Riks specie.\n\n-- Eiköhän panna riksgäldin mukaan? -- ehdotti Hiivari.\n\n-- Katso, katso... toisia verottaa, mutta itseään säästäisi, --\nnauroi Rehbinder. -- Ei, riks specie!\n\nSamantekevä. Alettiin kahdessa eri seurassa, neljä kummassakin,\nOljemarckin jäädessä päältäkatsojaksi. Hän ei yleensä pelannut.\nEnsimmäisen robberin jälkeen Hiivari hävisi.\n\nOljemarck katseli häntä suu merkitsevässä hymyssä. \"Pankkiiri\"\nsiinä rehenteli, vaikk'ei ollut pyhäsen pölähtävää miehen taskussa...\nparemmin kuin hänenkään. Mutta -- kun oli pelattu muutamia\nrobbereita, näytti Hiivarin puolueen tili yhden hopeariksin voittoa.\n\nOljemarckia huvitti. Oli tämä elämä yhtä oikullista menoa. Rahaton\nmies istui rentona pelipöytään ja voitti. Kunpa kävisi aina...\nkaikissa asioissa niin. Mutta ei käynyt.\n\nHänkin oli tavallaan \"rahaton\" eräässä suhteessa. Hänen rakkautensa\nHannaan on kuollut. Mutta nyt kun hänellä ei ollut mitään, tarjottiin\nhänelle kaikki. Hanna kuulemma rakasti häntä. Ennen, kun hänen\nsydämessään asui rakkaus, hän hävisi yhtä säännöllisesti kuin Otto\nRehbinder tuossa. Kummallista!\n\nHän oli katkeroitunut. Ei olisi kannattanut sen asian vuoksi\nkaksintaistella. Olisi pitänyt antaa Donatjevin elää. Pahusko hänet\noli saanutkin niin raivokkaalle päälle? Nyt hän ei enää tomahtelisi...\ntyynesti saisi kulua tämä loppuelämä...\n\nIllallinen kannettiin pöytään viineineen. Otto Rehbinder ei ollut\nkitsastellut. Parikymmentä bordeaux-pulloa seisoi rivissä kuin\nsotamiehet. Oli sillä pojalla tavaraa!\n\nJuteltiin kaikenmoista -- rakkaudestakin. \"Tynnöri\" väitti, ettei\nmitään rakkautta ollut olemassakaan. Hourupäisten runoilijoiden\nhaaveita vain! _Amor_ ja _Eros_ olivat kaksi eri henkilöä.\nEnsiksimainittu oli satuolento, jälkimmäinen elävä todellisuus.\n\n-- Oikein, Möllersvärd -- huudahti Oljemarck, joka alkoi olla\nhumalassa. He joivat veljenmaljat.\n\n-- Älkäähän puhuko, pojat! -- kiivaili Hiivari.\n\n-- Kyllä se Amorkin on olemassa. Minäkin olen toisinaan tuntenut sen\nnuolen piston.\n\nJa Hiivari taputteli olemattoman lompakkonsa paikkaa.\n\nBlume kannatti Hiivaria, samoin Konov. Ei pitänyt rakkautta vetää\nlokaan.\n\n-- Kuka sitä lokaan veti, -- vastusti \"Tynnöri\", -- _naturan_\nrajoihin vain.\n\n-- Oikein, Möllersvärd! -- öyhkäisi Oljemarck taas. -- Naturan\nrajoihin vain.\n\n-- Onpas nyt Pastori naturalistisella päällä, -- veisteli vanhempi\nMöllersvärd. -- Mihinkäs spirituaalisuus on jäänyt?\n\n-- Spirituaalisuus on tässä! -- vastasi Oljemarck ja osoitti\nviinilasia. Hän kumosi sen yhdellä siemauksella.\n\n-- _Spiritus cum vino_ -- eikö se ole konjakki? -- kysyi Hiivari.\n\nKonjakki se oli. Mutta _vinum cum spiritu_ oli -- rippiviini.\n\n-- So, so, veljet... eipä ruveta rääpimään, -- varoitteli Konov. --\nRäävitään näitä Rehbinderin ruokia.\n\nTunnelma kasvoi. Jonkun hetken kuluttua olivat toverukset hyvässä\nhumalassa kaikki. Mutta sopu oli ihanteellinen. Ainoastaan Oljemarck,\njossa määrätyllä asteella esiintyi öykkäriluonto, istui aterian\njälkeen erillään muista, sohvassa. Hänellä oli puolilleen juotu\nviinilasi edessään ja hän naureskeli itsekseen. Toiset olivat\nruvenneet pelaamaan.\n\n-- Laulapas, Oljemarck, -- kehoitti Hiivari, joka oli voittanut\ntoisen riksin. -- Tiedättekö, että Henrik Augustilla on komea ääni,\nvaikka harvoin antaa sen kuulua.\n\n-- Joo... laulapas, Oljemarck, -- kehoitti vanhempi Möllersvärdkin.\n\n-- Mitä minä laulaisin? -- murisi tämä. Hän oli täysi kuin käki.\n\n-- Laula rakkaudesta.\n\nOljemarck purskahti humalaisen nauruun. Rakkaudesta! Hän oli juuri --\nminuutti sitten tehnyt viimeisen tilinpäätöksen rakkaudestaan Hanna\nEnefeltiin. Hän lauloi sen julki.\n\nHienotunteinen Blume kauhistui. Mutta -- se oli vain ensi vaikutelma.\nLaulua höystävä huumori muodosti niin omituisen vastakohdan sen\nvähemmän sopiville sanoille. Jollei humalaisen miehen katkeruus olisi\nniin liikuttavalla tavalla ilmennyt niissä, olisi laulu ollut melkein\nrivo. Nyt tuon kyynelsilmin laulavan miehen säälittävä tila miedonsi\nsisällön. Blume pyyhkäisi silmänurkkaansa.\n\nMutta toiset nauroivat liekoina, vanhempi Möllersvärd kaikkein eniten.\n\n-- Tarkoitatko sinä sitä Siikajoen papin tyttöä? Oljemarck löi\nnyrkkiä pöytään ja kirosi synkeästi. Viinilasi oli pudonnut\nlattialle ja mennyt sirpaleiksi. Valkoinen käsivarsinauha, jota\nupseerit pitivät Kustaa III:n v. 1772 toimeenpaneman vallankumouksen\nmuistoksi, oli irtaantunut. Hän yritti nousta. Mutta -- ennenkuin hän\npääsi pystyyn ilmestyi ovelle adjutantti pääesikunnasta.\n\n-- Hyvät herrat! Aselepo on lakannut. Joka mies paikalleen! Huomenna\nannetaan lähemmät määräykset.\n\nAdjutantti teki kunniaa ja hävisi. Korttipeli katkesi siihen\npaikkaan. Jokainen rupesi laittautumaan kortteeriinsa.\n\n-- Siteet irtaan-tuvat, -- tolkkasi Oljemarck, seisten pöydän\nääressä, kasvot ilmeettöminä, silmät toljollaan, kalpeana kuin\npalttina ja katsellen nuhraantunutta käsivarsinauhaa.\n\nJa kähähtäen tylsään nauruun hän viskasi sen lattialle.\n\nKadulla Hiivari ja Blume taluttivat häntä. Hän oli aivan pehmeä.\nEnsiksimainittu puheli:\n\n-- P--ru! Nyt kun olisi taasen rahaa, niin loppuvat nämä ilot!\n\n-- Anna loppua... anna loppua vain... -- örisi Oljemarck, jonka pää\nretkahteli rintaa vasten -- kaikki loppuu kerran... rak-kaus-kin.\nJa se on kaikkein kat-ke-rin-ta...\n\n\n\n\nXIV\n\n\nJa nyt alkoi varsinainen loppunäytös tässä pitkässä, moniosaisessa\ndraamassa.\n\nKäskyjä, kiertokirjeitä ja sananlennättäjiä eri suuntiin -- mikä\nratsain, mikä reellä ajaen. Hälinää ja touhua. Kortinpeluu lakkasi\npäämajassa, armeijan juutalaiset sulkivat kapakoitaan. Ainoa, joka\nei lakannut toimimasta, oli hänen majesteettinsa kuolema. Se tempasi\nvieläkin nääntyneen sotamiesparan, vapauttaen hänet enemmistä\nmarsseista. Virkamaahan kohosi risti toisensa viereen.\n\nPikalähetti kiisi Piitimeen. Siellä majailevan 1. prikaatin piti\nrientomarssissa saapua Kainuun kirkolle. Kapula kulki pitkin\nLänsipohjan taloja ja torppia: rykmentti koolle, ryssä hyökkää!\nEi tullut kovin pitkäksi Länsipohjan poikien kotonaolo. Moni\nheinännountimatka siinä jäi kesken. Katsokoot kotia jäävät eteensä!\n\nLuulaja oli se määräpaikka, johon länsipohjalaisten piti kokoontua.\n\nToisten sanansaattajain asia koski hevosia, armeijan hevosia. Ne\noli jaettu ruokolle pitkin Tornionjoen vartta ja Länsipohjan kyliä.\nNe piti nyt äkkiä koottaman. Sillä ilman niitä oli perääntyminen\nmahdoton.\n\nJa kesken tämän kaiken touhun ja hälinän saapui Tukholmasta sanoma,\nettä kuningas oli syösty valtaistuimelta!\n\nTämä sanoma saapui Tornioon maaliskuun 21. päivänä. Päämaja, joka\nparin viime vuorokauden kuluessa oli ollut aivan ylösalaisin, tointui\ntästä uutisesta ihmeellisesti. Se ei lähtenyt päätäpahkaa pakoon --\nniinkuin olisi luullut. Ei -- se rupesi neuvottelemaan.\n\nPäätettiin kirjoittaa kenraali Shuvaloville. Tämä oli jokin aika\nsitten astunut Tutshkovin tilalle, ja hän se oli aselevonkin\nirtisanonut. Ilmaisematta vereksimpiä tietoja esitti Gripenberg, että\naselepoa jatkettaisiin 10 päivällä. Todennäköisesti solmittaisiin\naivan pian rauha. Turhaa oli siis verenvuodatus.\n\nShuvalov vastasi kieltävästi. Ilman ylipäällikön lupaa hän ei voinut\npoiketa suunnitelmistaan.\n\nMaaliskuun 23. päivänä hän lähti liikkeelle, ja saman päivän iltana\nvenäläisten etujoukot jo saapuivat Tornioon. Torniolaiset saivat\nuusia vieraita. _Variatio delectat_ -- vaihtelu virkistää.\n\n           *       *       *       *       *\n\nPorilaiset tarpovat syvässä lumessa. He olivat juuri jättäneet\ntaakseen Sanginkylän. Laihtuneet, vasta tautivuoteelta nousseet\nsotamiehet horjuvat. Tie on tohmeroinen, ja pakkasviima vinkeä.\n\nKenraali Gripenberg ajaa reellä marssikolonnan halki. Reen vieressä\nkulkevat kenraalin veli, kapteeni Kaarle Gripenberg ja Brakel.\nViimeksimainittu oli maannut yhdeksän viikkoa sotataudissa, mutta\npystyi jo palvelukseen.\n\nSotamiehet antoivat tietä... siinähän ajoi heidän päällikkönsä.\nHannu Gripenberg oli \"tuhti\" mies. Hänen osalleen oli tavallisesti\naina langennut \"ariäärikaartin\" -- jälkijoukon päällikkyys --\nniinkuin nytkin. _Tämä_ \"kaarti\" oli sen suuremman armeijan\njälkijoukko, joka marssi haamuina Siikajoen, Revonlahden, Lapuan,\nAlavuden, Ruonan, Salmen ja Oravaisten kentillä. Ja se oli tietoinen\nsiitä, että itse piankin siirtyisi tuohon aavearmeijaan.\n\n-- Uumajaan mahdollisimman nopeasti, -- puhui Kaarle Gripenberg. --\nSe on ainoa pelastus.\n\nMutta kenraali-veli oli vastaan.\n\n-- Jos mielitään rettelöidä kanssani, en voi sitä estää, mutta ei\nainakaan _minua_ syytetä pelkuruudesta!\n\nHän puristi huulet tiukasti yhteen ja katseli molemmin puolin\nhoippuvia sotilaita.\n\n-- Ensin tappelemme, sitten lähdemme!\n\nBrakel mietti, mitähän kenraali tarkoitti rettelöimisellä. Olikohan\nKlerckeriltä tullut jokin epämiellyttävä määräys? Mutta ei Gripenberg\nsitä tarkoittanut... hän muisti vain, miten häneen aikaisemmin oli\nKlingsporin taholta suhtauduttu. Hän tiesi, että perääntyvän joukon\npäällikköä ruoskii arvostelu kaikkein ankarimmin, jollei tämä ole\ntehnyt kaikkeaan. Ja tämä \"kaikki\" oli nyt -- taistelu.\n\nSaman päivän iltana saapui prikaati Kainuun kirkolle, väsyneenä,\nhuonossa kunnossa. Täällä se yhtyi toisiin. Tuo rauhallinen\nkirkonkylä muuttui pian suureksi sotaleiriksi. Kaikki talot\nvallattiin. Mutta -- siitä huolimatta jäi suuri osa taivasalle.\n\nTilanne oli mahdollisimman sotkuinen. Kesällä olisi tuota paikkaa\nmiten kuten voitu puolustaa. Kainuun mahtava joki olisi tarjonnut\nluonnollisen esteen. Mutta -- talvella oli toista. Venäläiset\nsaattoivat oikoteitse Silnäsin ja Jemtön ohitse marssia suoraan\nRåneåhon. Ja silloin olisi Gripenbergin osastolta ollut tie\npoikki etemmäksi. Ja sitä paitsi, jos vihollinen olisi valinnut\nmarssisuuntansa suoraan Sangista jäitse Luulajaan, olisi tie ollut\nvielä varmemmin tukossa. Siis suo siellä, vetelä täällä. Mitä tehdä?\n\nSaman päivän iltana, jolloin oli saavuttu Kainuuseen sai Gripenberg\npäämajaansa Mansbyhyn huolestuttavia tietoja. Pikalähetti toi\nsanoman, että osasto venäläisiä oli jo 19. p:nä ilmaantunut Holmöhön,\nUumajan ulkopuolelle. Se oli Barclay de Tollyn etujoukko. Tämä\nkenraali oli lähtenyt Vaasasta Merenkurkun poikki, päämääränä Uumaja,\nja siten suorittanut yhden sotahistorian uskaliaimpia retkiä, jota\nmelkein saattaa verrata Hannibalin ja Napoleonin kulkuun Alppien yli.\nNeljännen prikaatin päällikkö, eversti Fahlander, oli tämän tiedon\nlähettänyt.\n\nSeuraavana aamuna Gripenberg lähetti Shuvaloville kirjeen, jossa\npyysi keskustelutilaisuutta. Esikuntapäällikkö, eversti Palmfelt,\njoka nyt oli huomannut hetkensä tulleen, oli tarttunut asioiden\nkulkuun. Voimme sanoa, että hän se nyt varsinaisesti astuu etualalle,\nGripenbergin jäädessä vain hänen välikappaleekseen.\n\nTässäkään kirjeessä ei Gripenberg ollut maininnut mitään Tukholman\ntapahtumista. Mutta hän oli arvannut venäläisten saaneen niistä\ntiedon matkalla. Ja aivan oikein: Laivaniemen nimismies oli kertonut\nvenäläiselle kenraalille kuninkaan erottamisen.\n\nSillä välin oli vihollinen nopeasti edennyt. Kenraali Aleksejev\noli jo maalisk. 24. p:nä saavuttanut everstiluutnantti Fieandtin\nkomennossa olevan suomalaisten jälkijoukon Sangissa. Ristiinan\nmiehen osalle oli kohtalo vielä kerran heittänyt toivottoman\ntehtävän: Fieandt torjui kyllä rynnäkön, mutta asema oli helposti\nkierrettävissä. Mutta -- paitsi tätä oli Shuvalov ryhtynyt\ntoisenkinlaiseen keinoon. Arvellen helposti peloittavansa\nruotsalaiset päälliköt, hän oli lähettänyt sananviejän Gripenbergin\nluo ilmoittamaan, että venäläiset olivat jo vallanneet Uumajan.\nHänellä ei tosin ollut siitä vielä tietoa, mutta niin olikin käynyt.\nSe oli siis tavallinen sotajuoni.\n\nEnnen kuin Gripenbergin lähetti, ratsumestari Brunow, oli vielä\nehtinyt Sankiin, kohtasi hän kuriirin, joka ilmoitti venäläisen\neverstin saapuneen jälkijoukkoon ja haluavan tavata Gripenbergiä.\nHänellä oli kirje venäläisten päälliköltä viimeksimainitulle\njätettäväksi. Brunow pysähtyi sen vuoksi Sankiin, jääden odottamaan\ntapausten kehitystä, ja aliluutnantti v. Heidemann lähti viemään\nShuvalovin kirjettä Kainuuseen.\n\n           *       *       *       *       *\n\nKenraali Gripenberg istuskeli muutaman talon pirtissä, Kainuun\nkirkolla. Hänen seurassaan olivat kenraali Aminoff ja eversti\nPalmfelt. Ensiksimainittu oli metsäteitä myöten saapunut tänne aivan\näskettäin Ylitorniolta. Herrat keskustelivat parastaikaa Uumajan\nvaltauksesta. Aminoff ja Palmfelt pitivät sitä selvänä, mutta\nGripenberg oli eri mieltä.\n\n-- Ei sen tarvitse merkitä suurempaa joukkoa... kertakos partioita\nlähetetään.\n\n-- Niin, mutta Merenkurkun yli! Ei sitä voi muuten selittää, kuin\nettä sitä on seurannut vahva pääjoukko.\n\n-- Saattaa olla... joka tapauksessa se tarjosi minulle riittävän\naiheen neuvotteluihin. Siten voitetaan ainakin aikaa.\n\nGripenbergin ihanteena oli Fabius Cunctator. Viivytteleminenkin\nsopivissa ajankohdissa oli sotataitoa. Hän oli nyt luopunut\ntappelusta huomattuaan, kuinka kurjassa kunnossa prikaatit olivat.\n\nSamassa aukeni ovi, ja aliluutnantti Heidemann seisoi kynnyksellä.\nLyöden asennon hän sotilaallisesti ilmoitti asiansa.\n\n-- Mitä? Joko näin pian tuli vastaus? Mihin Brunow jäi?\n\nLähetin piti selittää, ettei Brunow ollut vielä kostunut perillekään.\nTämä oli aivan uusi juttu.\n\nPalmfelt vihelsi. Uusi juttu! Annas katsoa, mitä tästä nyt seuraisi.\n\nKirje oli osoitettu\n\n    _Hänen Ylhäisyydelleen Herra de Gripenbergille, Hänen\n    Majesteettinsa Ruotsin Kuninkaan joukkojen Komentajalle,\n    kenraalimajurille ja ritarille_.\n\n-- Onpa siinä titteli poikineen, -- hymähti Gripenberg ja vaipui\njälleen omituiseen raukeuteen, joka häntä oli koko aamupäivän\npainanut.\n\n\"Luulevatkohan tuon huutomerkin minuun tehoavan\", ajatteli hän ja\nhytkähti vielä kerran. Hän pyysi Palmfeltin kääntämään kirjeen\nsisällön.\n\nSe oli näin kuuluva:\n\n    \"Herra Kenraali! Kulkiessani Tornion kautta oli minulla kunnia\n    vastaanottaa kirje, jonka olitte sieltä minulle kirjoittanut.\n    Voitte olla vakuutettu, että olen ryhtynyt kaikkiin tarpeellisiin\n    toimiin hankkiakseni Teidän sairaillenne samaa hoitoa kuin\n    meidän omillemme. Olen sitä varten jättänyt haavalääkärin\n    Tornioon. Ja kirkkoherra Egelmanista ja Tornion asukkaista\n    toivon, ettei heillä tule olemaan syytä valittaa venäläisten\n    joukkojen käytöstä. Mitä pahaa asukasraukat ovat tehneet? Hänen\n    Majesteettinsa Keisari toivoo vain heidän parastaan. Herra\n    Kenraali! Eversti Anselmelle, joka tuo tämän kirjeen, olen\n    uskonut erään tehtävän Teidän Ylhäisyytenne luona. ('Onkohan\n    siinäkin huutomerkki?' ajatteli Gripenberg ja hytkähti taas.)\n    Kaikesta sydämestä toivon Teidän, Herra Kenraali, suostuvan\n    siihen, mitä ehdotan; teen sen pitäen silmällä Suomen\n    urhoollisten joukkojen parasta -- ('Jopa on jalomielinen',\n    ajatteli Gripenberg.) -- joiden päällikkö Te olette. Minä,\n    niinkuin koko osastonikin, haluan saada lukea ne kansalaistemme\n    joukkoon. ('Tulipas pukinsorkka näkyviin!') Vastaanottakaa, Herra\n    Kenraali jne.\n\n    Marssiessa 12/24 p. maalisk. 1809.\n\n                        Kreivi de Schouvaloff kenraaliadjutantti.\"\n\nPitkä vaitiolo. Gripenberg istui lynkäpäittensä varassa lattiaan\ntuijotellen. Aminoff katkaisi äänettömyyden:\n\n-- Se on mestarin kädestä.\n\nNiin oli, mutta tosioloihin perustuva.\n\nPalmfelt oli ruvennut kävelemään.\n\n-- Eikö totta... meissä on jokaisessa halu lopettaa tämä surkeus\nkunniakkaasti? Olemme siihen velvolliset. Mitä hyödyttää turha\nverenvuodatus? Olen sitä mieltä, että meidän on neuvoteltava.\n\nKukapa tässä toista mieltä oli -- mutta saihan toki keskustella.\nAminoff paheksui Palmfeltin intoa. Tämä veltto mies oli nyt saanut\noikein jumalallisen tarmokkuuden puuskan.\n\n-- Mikä sen everstin nimi oli?\n\n-- Anshelme... Anshelme de Gibory.\n\nPalmfelt lausui nimen moitteettomasti.\n\n-- Shiborii... hjah... sama mies, joka --\n\nGripenberg ei lopettanut lausettaan. Hän muisti sotaoikeuden istunnon\nTorniossa. Kummat tunteet velloivat hänen povessaan.\n\n-- Niin... meidän on luonnollisesti lähdettävä, -- lausui hän,\npuristaen sanoja esille. -- Olemmehan itse pyytäneet neuvotteluja.\nNyt kun vihollinen esittää samaa, on meidän suostuttava. Vai mitä\nmieltä Aminoff on?\n\nTietysti... eihän sopinut perääntyäkään.\n\nPalmfelt antoi määräyksen kyytihevosista. Hetken päästä herrat\nlähtivät.\n\nAminoff jäi.\n\n\n\n\nXV\n\n\nPalmfelt ja Gripenberg saapuivat Sankiin vasta puolen yön jälkeen.\nLuutnantti Heidemann oli seurannut mukana. Tiellä, lähellä\nalussamainittua kylää, he olivat kohdanneet Brunowin, joka venäläisen\nneuvottelijan kanssa oli ajanut heitä vastaan. Venäläinen oli\npannut määräajaksi klo 12 yöllä. Ellei hän siihen mennessä pääsisi\nGripenbergin puheille, niin paukahtaisi. Kaikeksi onneksi kenraali\nsaapui hiukan yli puolen yön.\n\nHuonosti heidän olisi käynytkin, jos neuvottelua ei olisi syntynyt.\nSillä -- sillä välin kuin Gripenbergiä oli odotettu, oli muuan\nvenäläisjoukko meren puolelta tullen vallannut erään kylän Fieandtin\nja Gripenbergin välistä. Näin ollen oli jälkijoukko täydellisesti\neristetty.\n\nVenäläisten neuvottelija teki sulavan vaikutuksen. Hän ei ollutkaan\nensi kertaa tällaisissa toimissa. Jo Viaporissa hän oli taitavalla\nesiintymisellään suuresti edistänyt venäläisten asiaa. Hänen vahvin\npuolensa näytti juuri olevan neuvottelu.\n\nKäyden suoraan asiaan hän ilmoitti, että Uumajaan oli saapunut 10 000\nmiehen suuruinen venäläinen armeijakunta. Ruotsalaisten taistelu oli\nsiis toivoton. Hän kehoitti antautumaan.\n\nGripenberg valahti kalpeaksi. Siis Fahlanderin raportti oli otettava\nlaajemmassa merkityksessä! Nuo Holmöhön ilmaantuneet viholliset\nolivat olleetkin suuremman armeijan etujoukko. Aminoff ja Palmfelt\nolivat olleet oikeassa.\n\nViimeksimainittu oli aloittanut vilkkaan keskustelun eversti Giboryn\nkanssa. Ranskankieliset sanat luistivat nopeasti hänen huuliltaan.\nGripenberg koetti seurata mukana, mutta ei saanut selvää.\n\n-- Mitä hän sanoo?\n\nPalmfelt kääntyi sulavasti esimiehensä puoleen.\n\n-- Hän sanoo, että olisi järjetöntä teurastuttaa Suomen armeijan\nrippeitä. Sellaista verenvuodatusta ei yksikään ymmärtäväinen ihminen\nhyväksyisi...\n\nGripenberg tarkasteli kamaria. Se oli pieni ja ahdas. Peräikkunan\npäreellä paikatussa ruudussa vihelsi talvinen tuuli, kuin valittaen\nsitä kurjaa kohtaloa, jonka alaisiksi Suomen armeijan jäännökset\nolivat joutuneet. Kynttilän liekki lepatti kuin lentoon lähteäkseen\n-- sellainen veto kävi huoneessa. Toisella seinämällä oleva\npäästävedettävä sänky oli mennyt keskeltä poikki. Siitä oli everstin\npöhnäinen adjutantti heidän tullessaan noussut ylös. Hän kenki\nparast'aikaa takan luona.\n\n-- Kurjat asumukset... -- sanoi Gibory, osoittaen kamarin seiniä. --\nEn ymmärrä, kuinka nämä ihmiset ylimalkaan tulevat toimeen...\n\nMikäpä siinä, kun oli pakko. Gripenberg tunsi tänä hetkenä pakon\nmerkityksen. Se puristi häntä joka puolelta niinkuin talvi\nLänsipohjan talonpoikaa.\n\nHän pyysi Palmfeltin huomauttamaan lähetille, että hänen täytyi\nodottaa tarkempia tietoja Uumajasta. Ennemmin hän ei voisi vastata\nmitään.\n\nPalmfelt tulkitsi. Venäläinen eversti kohotti olkapäitään ja levitti\nsylensä. Ihmeellisen kovapäinen suomalainen! Eikö hän käsittänyt\nasemansa toivottomuutta?\n\n-- Kymmenentuhatta venäläistä Uumajassa... Merenkurkun yli tulleet.\n-- koetti hän selittää. -- Jumalan tähden! Mitä voidaan tehdä?\n\nNiinpä niin -- mutta eiköhän voitaisi sopia aselevosta... joko\nsiten, että molemmat sotajoukot pysyisivät asemillaan, kunnes\ntapahtuneista valtiollisista muutoksista saataisiin parempi selvä\n-- taikka siten, että ruotsalaiset joukot marssivat Piitimeen ja\njättäisivät tämän kaupungin ja Tornion välisen alueen venäläisille?\nMitä herra eversti arveli 8 päivän aselevosta?\n\n-- _Pas huit minutes!_ -- vastasi tämä kiivaasti. -- Minulla ei ole\nsiihen valtuutusta.\n\nAdjutantti, joka oli saanut saappaat jalkaansa, sekaantui\nkeskusteluun. Hän tolkkasi vähän suomea.\n\n-- Shänky... a njet voi maata, -- selitti hän, osoittaen\npoikkimennyttä vuodetta. -- Shuomalainen... a njet voi tapella...\nvenäläinen baljon!\n\nJa hän levitti kätensä kuin näyttääkseen, että koko maanpiiri oli\ntäynnä ryssiä.\n\nHm! Gripenberg hymähti. Adjutantti oli hassun näköinen selittäessään.\nHän luuli kai tuon vertauksen vaikuttavan heihin. Gibory komensikin\nadjutantin pitämään suunsa kiinni.\n\n-- _Da... vsjoravnó_, -- vastasi tämä ja lähti huoneesta.\n\nGibory kehoitti Gripenbergiä siltä varalta, että hän ehkä myöhemmin\nhyväksyisi sopimuksen, ilmoittamaan nyt päävaatimuksensa.\n\nTämä, joka oli lujasti päättänyt olla tekemättä minkäänlaista\nsopimusta ennenkuin oli neuvotellut alipäällikköjensä kanssa, esitti\nnyt aikaa voittaakseen muutamia pääperusteita, jotka ehdottomasti\nolisi otettava huomioon. Sellaisia olivat, että suomalaisille\nannettaisiin kotimatkaa varten riittävät muonavarat joko luonnossa\ntai rahassa, sekä passit. Että kenraaleille ja muille upseereille\nosoitettaisiin heidän arvonsa mukaista kunniaa. Että suomalaiset\nniin hyvin kuin ruotsalaisetkin saisivat säilyttää kaiken tavaransa\nkoskemattomina. Että Suomen armeija saisi omaksi ja perheittensä\nylläpidoksi pitää palkkansa ja virkatalonsa niin kauan kuin sotaa\nkesti.\n\nEversti Gibory merkitsi ehdot muistiin. Gripenberg tarkasteli häntä\nraukeana. \"Niin kirjoittaa kuin pesäkirjan tekijä\", ajatteli hän.\nPalmfelt nojasi toisella kyynärpäällään pöytään ja seurasi venäläisen\nkynän liikkeitä.\n\n-- \"... pitää palkkansa ja virkatalonsa niin kauan kuin sotaa kesti.\"\nOnko muuta?\n\nGripenberg huokasi. Hänen silmiään sumensi. Eipä hän nyt muistanut.\nOlihan siinä jo aluksi. Mutta -- sitä hän ei sanonut ääneen. Hän\ntahtoi voittaa aikaa, aikaa... Gibory lupasi esittää ehdot kreivi\nShuvaloville. Aselepo määrättiin yhdeksi vuorokaudeksi. Huomisiltana\nsaapuisi hän, Gibory, kenraali Gripenbergin päämajaan, jolloin\nlopullinen päätös tehtäisiin.\n\nHerrat lähtivät. Heihin liittyi Brunow, joka nyt pääsi palaamaan.\nPihalla he kohtasivat pöhnäisen adjutantin, joka edelleenkin\nselitteli:\n\n-- Shuomalainen... a njet voi tapella... venäläinen baljon. Shänky...\na njet voi maata...\n\nPalmfelt tiuskaisi hänelle jotakin ranskaksi, johon venäläinen\nnauraen vastasi:\n\n-- Paljon kiitoksia, herrat, paljon kiitoksia... näkemiin!\n\nTaivas oli kirkkaassa tähdessä. Gripenberg ja Palmfelt ajoivat\nKainuuta kohti. Reenjalas kitisi, keli oli huono. Jonkin matkan\npäässä heidät pysäytti venäläinen vahtisotilas. Tämä kuului siihen\njoukkoon, joka äsken oli tunkeutunut Gripenbergin ja Fieandtin\nosastojen väliin.\n\n-- Kuka siellä?\n\n-- Pysäytä, pysäytä! -- karjui Palmfelt kyytimiehelle, joka oli\nlyönyt hevosta selkään. Se oli sama sotamies, jota Kukko-Kalle oli\nLapualla lyönyt.\n\nVenäläinen oli valmistautunut ampumaan.\n\nUpseeri juoksi paikalle. Hänelle Palmfelt selitti, keitä he olivat.\nHän haukkui tätä, ettei oltu annettu parempia ohjeita. Ihanhan tässä\nhenkensä kaupalla kulki!\n\n-- Pyydän tuhannesti anteeksi, teidän korkeajalosukuisuutenne! --\npuheli upseeri sulavasti ranskaksi. -- Emme ole saaneet mitään\nmääräyksiä. Sitten hän kääntyi sotamiehen puoleen ja ärjäisi\nvenäjäksi:\n\n-- Pässinpää! Etkö tunne ruotsalaisia lähettiläitä, senkin sika?\n\nVahtisotilas seisoi asennossa. Häntä paleli. Mistäpä hän oli\ntuntenut, kun ei oltu annettu tietoa. Oli vain käsketty pysäyttää\njokainen kulkija.\n\nUpseeri saattoi heitä seuraavalle vahtipaikalle. Siitä selvittiin\nilman hankaluuksia.\n\nMatka jatkui. Tuo äskeinen välikohtaus virkisti hiukan alakuloista\nmieltä. Oli näytelty suuria herroja, vaikk'ei heillä ollut juuri\nmitään, millä mahtailla. Asema oli epätoivoinen.\n\nGripenberg oli kuitenkin hyvillään vuorokauden aselevosta. Tällä\nvälin hän ehkä ehtisi saada varmempia tietoja Uumajan tapauksista.\nSitä paitsi -- oli hyvä neuvotella virkatoverien kanssa. Saihan\nmiehistökin levähtää tällä aikaa. Se oli tautien heikontama.\n\n-- Mutta... sopimusehdot jäivät vielä kovin vaillinaisiksi, --\nhuomautti Palmfelt. -- Ei puhuttu mitään esim. siitä, missä aseet\nheitettäisiin.\n\nNiin... se oli jäänyt pois, niinkuin monta muutakin pykälää.\n\n-- Suomessa ne heitetään -- luonnollisesti -- huudahti Gripenberg.\n-- Saakuri! Pelin soidessa me täältä lähdemme, täysissä varusteissa!\nLänsi-pohjalaisten ei ainakaan pidä nähdä häpeäämme.\n\nHän koetti saada äänensä leikilliseksi, mutta se ei onnistunut.\nSuuri huoli painoi häntä. Ei minkäänlaisia ohjeita etelästä...\npääherroilta. Tukala oli hänen asemansa.\n\nHän muisti yht'äkkiä majuri Liljensparren. Tämä seisoi kuukausi\nsitten sotaoikeuden edessä vastaamassa Viaporin jutussa. Ja kuka oli\ntoiminut oikeuden puheenjohtajana? Hän, Hannu Henrik Gripenberg! Nyt\nistuisi hän itse kohta syytettyjen penkillä. Hyvä Jumala! Näinkö\nkohtalo täällä kieputti miestä?\n\nHän ei kuunnellut sen tarkemmin, kun Palmfelt jutteli antaumuksen\nehdoista. Se puhui, kuin olisi asiasta jo lopullisesti sovittu.\nVirkatalot ja eläkkeet pitäisi myös ulottaa kaatuneiden sotilaitten\nleskille ja isättömille lapsille. Sairaat olisi toimitettava kotiin\nniin pian kuin olisivat parantuneet.\n\n-- Näistä asioista keskustelemme huomenna tarkemmin.\n\nGripenbergiä kiusasi Palmfeltin rauhallinen äänen sävy. Niin se\npuhui, kuin olisi tämä sopimus ainoa keino armeijan pelastamiseksi.\n\n-- Sitä ennen minä vielä kerran tappelen -- puuskautti hän kuin\nosoittaakseen, ettei hän ilman muuta... noin vain suostuisi\nantaumukseen.\n\n-- Djah, -- pani Palmfelt. -- Kun olisi joukkoja, niin miksei. Mutta\n-- näillä ruupuilla ei tapella eikä taivalleta.\n\nGripenbergiä loukkasi Palmfeltin käyttämä nimitys. Vai \"ruupuilla\"!\nKyllä ryssä vielä saisi niistä tekemistä, jos hän tahtoisi! Mutta --\ntoinen juttu oli, oliko oikein uhrata viimeisiä miehiä toivottoman\nasian vuoksi.\n\nSotamieskuski nousi kävelemään. Hänen jalkojaan paleli. Hän sitoi\nsuitset sevin nokkaan ja paarusti reen jäljessä. Brunowin kuski\nseurasi esimerkkiä.\n\nHe lyöttäytyivät yhteen juttelemaan. Gripenbergin kuski tarkasteli\ntähtikirkasta taivasta.\n\n-- Ensi kesänä tulee marjoja, -- tuumi hän tömistellen jalkojaan.\n\n-- Sinne on vielä monen miehen ikä, -- vastasi toinen.\n\n-- Kohtapuoleen kai tämä loppuu. Ovathan herrat neuvotteluhommissa.\n\n-- Piru! Kyllä ne neuvotella osaavat, mutta sillä välin ehtii jo mies\npaleltua.\n\n-- Hei! Aiotko palelluttaa meidät tänne metsään, -- huusi Palmfelt\nreestä.\n\n\"Kunpa paleltuisitkin!\" ajatteli kuski rientäessään paikalleen.\n\n-- Anna hevosen ravata!\n\n-- Käskystä, herra eversti! Mutta... tämä ei ole erikoinen menijä.\n\nHän ruoski eläintä niin paljon kuin jaksoi, mutta laiha koni ei\nravannut. Se otti pari, kolme juoksuaskelta, mutta heittäytyi heti\nuudelleen kävelemään.\n\n-- Älä siitä henkeä pieksä! -- torui Gripenberg. -- Näethän, ettei se\nmene.\n\n-- Käskystä, herra kenraali! Tarkoitus oli kyllä jättääkin...\n\nKuski oli katkeroitunut. Hänen mielestään olisivat herrat saaneet\njo heittää pois nämä sotahommat, kun ei niistä kuitenkaan mitään\ntullut...\n\nBrunowin reessä oli kyytimies ruvennut veisaamaan.\n\n    Ann' maan tääll' kasvons' kantaa,\n    vakons' myös lioita...\n\nHänen äänensä värähteli, ja sävel teki monenlaisia kiekuroita. Mutta\nääni ei ollut silti hullumpi. Sotamies oli monesti kotipitäjänsä\nkirkossa tuota samaa virttä veisannut. Gripenberg huomauttikin:\n\n-- Hänellä on hyvä ääni.\n\n-- Joo... se lojauttelee kuin lukkari.\n\nKuski kääntyi herrojen puoleen valmiina jatkamaan juttua. Mutta\nPalmfelt äyskäisi:\n\n-- Älä sinä puhu, ennen kuin sinua puhutellaan! Minkälainen hiton\nsotamies sinä olet?\n\nMutta Gripenbergin kävi kyytimiestä sääli. Tämä oli pyörähtänyt selin\nkuin iskun saanut ja ruvennut hopittamaan hevosta.\n\n-- Sinä olet tainnut säilyä eheänä koko sota-ajan?\n\n-- Kyllä, herra kenraali... ei ole raapaissutkaan...\n\n-- Mikä sinun nimesi on?\n\n-- Huuki, herra kenraali! Sotanimi Koopoo n:o 13.\n\n-- _Gå på?_ Käy päälle. Sehän on komea nimi.\n\n-- Kyllä se mulle riittää...\n\n-- Jaa, jaa... onkos sinulla perhettä?\n\n-- Akka ja neljä lasta.\n\n-- Älä niin sano. Sano \"vaimo\".\n\n-- Mitäpä se meikäläinen vaimolla... akkakin sille välttää.\n\nGripenberg naurahti. Oli se suomalainen eri otus. Se osasi ainakin\nvastata.\n\n-- Herra kenraali! Jos minä ajan edellä, niin ehkä herra kenraalin\nhevonen sitten paremmin kulkee.\n\nBrunow oli juossut Gripenbergin reen luo ja käveli sen sivulla.\n\n-- Ajakaa vain!\n\nSanottu ja tehty. Brunowin kuski suisti ohi ja iski hevosta selkään.\nSen aisakello rupesi pompottamaan. Tosiaankin! Brunowilla oli parempi\njuhta. Gripenbergin kaakkikin lähti lönkyttämään perässä.\n\n-- No... joko löysit hölkkämallin? -- hihkaisi Huuki ja iski myös\nhevostaan suitsiperillä.\n\n\n\n\nXVI\n\n\nGripenberg oli pannut levähtämään perille päästyään. Hän oli\nväsynyt koko yön kestäneestä matkasta. Kasvot olivat pöhöttyneet,\nja se tuotti kipua. Sekä sielullisesti että ruumiillisesti hän oli\njokseenkin huonossa kunnossa.\n\nHän oli käskenyt esikuntapäällikkönsä herättää hänet heti, kun\njotakin tärkeää kuuluisi. Kello 9 aamulla koputtikin Palmfelt hänen\novelleen.\n\nKun ei minkäänlaista vastausta kuulunut, avasi hän hiljaa oven ja\nastui huoneeseen.\n\nKenraali makasi sohvalla vaatteet päällä, mantteli peittonaan,\nhengittäen tuskallisesti. Toinen poski oli pahasti turvoksissa, ja\ntavantakaa hän vääristi kasvojaan, kuin olisi tuntenut erikoisempaa\nkipua. Palmfeltin valtasi sääli. Huonon näköinen oli Pohjoista\narmeijaa komentava kenraali.\n\n-- Herra kenraali, -- kuiskasi hän hiljaa, -- sanantuoja Uumajasta\nsaapunut.\n\nKuin olisi tuon yhden ainoan paikannimen mainitseminen sisältänyt\ntaikavoiman Gripenberg kavahti istumaan. Hän paineli pöhöttyneitä\nkasvojaan, ähkäisi kuuluvasti ja katsoi Palmfeltia unisesti.\n\n-- Joko on tullut? -- kysyi hän alistuvasti, ja Palmfeltin aivoissa\nvilahti kuva kuolemaantuomitusta miehestä, joka herätetään ennen\nmestausta. Hänen oli vaikea puhua.\n\n-- Luutnantti af Enehjelm odottaa tuvassa.\n\n-- Käske sisään...\n\nSanantuoja tuli. Hän oli nuori mies, kasvot pakkasen puremat.\nIrtonainen huppukaulus hartioilla hän muistutti naparetkeilijää, joka\non pelastautunut ihmisten ilmoille.\n\nGripenberg avasi kirjeen, se oli Cronstedtilta. Siinä ilmoitettiin\nhuhu todeksi: 9 a 10 000 venäläistä oli saapunut Uumajaan.\nCronstedtin oli täytynyt luovuttaa kaupunki. Vihollisen päällikkö\nBarclay de Tolly oli suostunut aselepoon, mutta parhaalla\ntahdollakaan ei hän, Cronstedt, ollut saanut tätä taivutetuksi\nottamaan siihen Gripenbergin joukkoja. Heitä vastaan oli venäläinen\nkenraali pidättänyt täyden toimintavapauden.\n\nGripenberg ojensi kirjeen Palmfeltille. Tämä lukaisi sen kiireesti ja\nkatsoi kenraalia kuin selitystä odottaen.\n\n-- Kutsukaa upseerit neuvotteluun, -- lausui Gripenberg ja viittasi\nlähetille, että tämä sai poistua.\n\n-- Kaikkiko ja -- mihin aikaan?\n\n-- Ylemmät päälliköt... tietysti. Sanokaamme klo 11.\n\nJa Gripenberg jäi istumaan sohvalle käsi pöhöttyneellä poskella.\n\n       *       *       *       *       *\n\nNeuvottelukunta kokoontui klo 11. Saapuville olivat tulleet\nkenraalimajuri Aminoff, Palmfelt, yli-intendentti Jägerhorn,\neversti Cedergren -- samat, jotka olivat olleet Klerckerin luona\nnimipäivillä, -- prikaatin päälliköt Reutersköld, Furuhjelm ja\nvon Platen, tykistön päällikkö, everstiluutnantti Charpentier,\nkenttämittausosaston päällikkö, everstiluutnantti Gripenberg, --\nkomentavan kenraalin veli --, kuormasto- ja sairashuoneintendentit,\neversti Tavast ja everstiluutnantti Uggla, yliadjutantti Langensköld,\nkamarineuvos Nyberg ja asessori Tuderus -- kaikkiaan 14 miestä.\n\nGripenberg käveli edestakaisin huoneessa, painellen pöhöttyneitä\nkasvojaan. Häntä vaivasi herrojen kovaääninen keskustelu. Kaikki\npuhuivat yht'aikaa, eikä kukaan näyttänyt kuuntelevan toistaan.\n\n-- Tilanne on epätoivoinen, -- pauhasi Palmfelt, -- me olemme\nmennyttä miestä!\n\n-- Jospa ajeerattaisiin vielä kerran, -- huudahti Charpentier. Hän\noli erikoisesti kunnostautunut Salmella ja Ruonassa.\n\n-- Ajeeraukset ovat jääneet... nyt ei ole muuta tehtävää kuin panna\npillit pussiin ja lähteä kotiin.\n\nGripenberg pysähtyi käsi kipeällä poskella ja katsoi puhujaa. Se oli\nhänen veljensä.\n\n-- Kuinka suuri on prikaatien vahvuus? -- kysyi hän ja jatkoi\nkävelyään.\n\nKolme-, neljäsataa miestä korkeintaan. Pataljoonan päälliköitä tässä\nparemmin oltiin kuin prikaatin komentajia.\n\nReutersköld naurahti ja kohautti olkapäitään.\n\n-- Kai pöytäkirjaa pidetään? -- huusi Tuderus. Hänestä tämä ei ollut\nkokous eikä mikään -- paremminkin huutokauppa.\n\nGripenberg ähkäisi. Tietysti, tietysti olisi pöytäkirjakin pidettävä.\nHän katsahti veljeensä ikäänkuin aikeessa kehoittaa tätä ryhtymään\ntoimeen, mutta ei sanonutkaan mitään, vaan jatkoi kävelyään.\n\n-- Ensimmäinen prikaati on Töressä. Sieltä se kyllä pian marssii\ntänne.\n\n-- Turha vaiva! Parasta on meidän marssia sinne ja sieltä eteenpäin\nkohti Uumajaa.\n\n-- Hittoako me siellä teemme? Siellähän on Tolly! Ei muuta kuin\nkirjoitetaan sopimus!\n\n-- Ja jos lähtisimmekin, niin Shuvalov söisi meidät välillä, --\nhuomautti Furuhjelm.\n\n-- Hyvät herrat, -- Gripenberg oli pysähtynyt keskellä huonetta\nolevan pöydän ääreen, -- minun tehtäväni on ilmoittaa teille kreivi\nCronstedtin kirjeen sisältö. Hänet on saartanut Uumajassa 10 000\nmiestä, ja hän on tehnyt aselevon.\n\n-- Tehkäämme mekin! -- huusi monta ääntä yht'aikaa.\n\n-- Sitä paitsi minun velvollisuuteni on ilmoittaa herroille\ntarjonneeni uudelleen aselepoa kenraali Shuvaloville kahdeksaksi\npäiväksi, mutta vihollisen edustaja vastasi: \"_Pas huit minutes_!\"\nNäiden vahvuus on siinä 6 tai 7 000 miehen korvilla. Ja vielä, että\nkenraali Shuvalov on luvannut suostua jokaiseen sopimukseen, jonka\nehdotamme, kun vain heitämme vastarinnan ja palajamme Suomeen.\n\nSeurasi yleinen äänettömyys. Kukaan ei puhunut sanaakaan. Nekin,\njotka äsken olivat kiivailleet antaumuksen puolesta, olivat nyt\nhiljaa. Gripenberg katseli Palmfeltia ja veljeään vuoron perään.\nPelkäsivätkö nuo herrat, että tämä oli nyt virallisempaa kuin äsken\n-- vapaan sanan aikana? Ihan kuin Viaporissa! Sielläkin oli puhuttu\nja soitettu suuta kokousten ulkopuolella, mutta kokouksissa vaiettu\n-- annettu vain yhden miehen puhua -- Jägerhornin. Tämä yhtäläisyys\nraivostutti Gripenbergiä siinä määrin, että hän löi nyrkkiä pöytään\nja karjaisi:\n\n-- Jos teissä on ketään, joka tahtoo, että minä tappelen, niin Jumal'\nauttakoon, minä tappelen, olen ennenkin tapellut!\n\nTuohonkaan ei vastattu mitään. Ehkäpä oli amiraali Cronstedtkin\njoskus päästänyt ilmoille tällaisia purkauksia saadakseen\njonkinlaisen päätöksen aikaan, mutta neuvonantajat olivat vaienneet.\nTänä hetkenä kenraali Gripenberg ymmärsi Cronstedtia. Kun kohtalo\nkääri miehen pauloihinsa, oli siitä turha enää irti rimpuilla.\n\nNyt puuttui puheeseen Jägerhorn. (\"Ihan kuin Viaporissa\", ajatteli\nGripenberg.) Hän huomautti muonavarojen niukkuudesta. Ne tuskin\nriittäisivät Uumajaan asti, jonne oli 39 penikulmaa. Sitä paitsi oli\nrehuista myös suuri puute.\n\nJa nyt laukesivat kielet taas kuin yhteisestä sopimuksesta. Kun\nvirallinen kohta oli sivuutettu, uskallettiin jälleen puhua.\n\n-- Merkillistä, ettei meille Tukholmasta anneta minkäänlaisia\ntietoja! -- huusi Cedergren. -- Emme tiedä, miten suhtautua sieltä\ntulleisiin huhuihin. Kuningas on syösty valtaistuimelta. Mutta --\nkuka piru on nyt meidän hallitsijamme?\n\n-- Adlercreutz, vastasi Aminoff hymyillen pilkallisesti.\n\n-- Ja sille minä vihellän! -- pauhasi Cedergren edelleen. --\nSanotaan, että Kaarle herttua, mutta miksi meidät jätetään\ntäydelliseen tietämättömyyteen? Miksei tuo äskenmainittu herra pidä\nmeitä tapausten tasalla?\n\n-- Ei hän jouda... hallituksen järjestämisessä on työtä yllin kyllin.\n\n-- Jälkeenpäin hän kyllä meitä kritikoi...\n\n-- Olkoonpa miten tahansa... mutta kyllä minä olen sitä mieltä, että\nsopimus on nyt välttämätön. Jokainen vastarinnan yrityskin on turha.\n\nKuka se nyt puhui? Gripenberg oli tuntenut kyllä äänen, mutta kääntyi\nkuitenkin kuin varmistautuakseen. Se oli Jägerhorn.\n\nKuinka tämä muistutti Viaporin murhenäytelmää! Samat nimetkin\nesiintyivät... Reutersköld, Palmfelt, Aminoff, Uggla -- ja\nSvartholmaa oli komentanut Gripenberg. Nimi on enne. Hyvä Jumala!\nKuka olisi kuukausi takaperin aavistanut, että hän joutuisi\ntällaiseen tilanteeseen?\n\nEnok Furuhjelm kannatti myös sopimuksen tekoa.\n\n-- Me olemme enemmän kuin vuoden ajan kestäneet kaikki ne\nvaivat, mitä sota ikinä voi tuottaa, -- puhui Gripenbergin veli,\nkenttämittausosaston päällikkö. -- Kunnian vaatimukset ja valtakunnan\netu silmäin edessä olemme jättäneet vaimot ja lapset ja kaiken\nomaisuutemme vihollisen valtaan. Olemme täyttäneet velvollisuutemme,\nja nyt se saa loppua! Minä ainakin olen sitä mieltä ja lähden!\n\nSiinä puhui taas Gripenberg, mutta toisenlaisessa sävyssä kuin\nSvartholman komendantti. Kenraalin mieliala kepeni hiukan, vaikka\nsärky kasvoissa olikin yltynyt. Hän jatkoi kävelyään huomaamatta,\nettä huone vähitellen tyhjeni. Kun hän lopuksi pysähtyi pöydän\nääreen, ei ollut muita jäljellä kuin eversti Palmfelt.\n\nTämä hymyili väkinäisesti.\n\n-- Se on flussia, -- sanoi hän kuin osoittaakseen, että pääasia, jota\nvarten oli kokoonnuttu, oli käsitelty, ja nyt saattoi puhua muusta.\n\n-- Niin... sitä se on, -- virkahti Gripenberg, haparoiden pöydällä\nolevia papereita.\n\n-- Tuota... pöytäkirja jäi pitämättä? -- ihmetteli hän, kuin nyt\nvasta heräten huomaamaan tuon tavallisuudesta poikkeavan tapahtuman.\n\nPalmfelt huitaisi kädellään.\n\n-- Mitäpä sillä... kaikkihan olivat yhtä mieltä.\n\nJa vihellellen hän poistui huoneesta, jättäen Gripenbergin seisomaan\npöydän ääreen hämillään ja kuin tunnustellen, että mitä nyt oikein\nolikaan tapahtunut...\n\n\n\n\nXVII\n\n\nSopimus oli allekirjoitettu.\n\nSe oli tapahtunut neuvottelupäivän iltana. Venäläisten valtuutetut\nolivat saapuneet Torniosta -- eversti Anshelme de Gibory,\nyleisesikuntaupseeri Liprandi -- se oli tuo pöhnäinen adjutantti\n-- ja kenraali Shuvalovin esikuntapäällikkö, parooni de Thuyle.\nSuomalaisten puolelta oli ollut läsnä myös kenraali Aminoff. Sopimus\noli hyväksytty seuraavaan muotoon:\n\nKenraalimajuri Gripenbergin komentama armeijaosasto heittää heti\naseensa;\n\nsuomalaiset joukot lähtevät kotiseuduilleen ja lupaavat\nkunniasanallaan etteivät astu palvelukseen, ennenkuin rauha on tehty;\n\nkenraalit takaavat kunniasanallaan mainittujen joukkojen hyvän\nkäytöksen siihen asti kuin ne ehtivät asunnoilleen;\n\nsuomalaisille joukoille annetaan kotimatkaa varten riittävät\nmuonavarat, joko luonnossa tahi rahassa, ja passit;\n\nheitettyään aseensa ja vannottuaan, etteivät tässä sodassa palvele\nVenäjää eivätkä sen liittolaisia vastaan, ruotsalaiset joukot saavat\npalata Ruotsiin;\n\ntykit ja ampumavarat jätetään heti kreivi Shuvalovin määräämälle\nkomissaarille;\n\nkaikille kenraaleille ja muille upseereille osoitetaan heidän arvonsa\nmukaista kunniaa;\n\nniin hyvin suomalaiset kuin ruotsalaiset joukot säilyttävät kaiken\ntavaransa täydelleen koskemattomina;\n\nkaikki muona- ja ampumavarastot, joita on Ruotsin kruunulla tien\nvarrella Kainuusta Uumajaan, luovutetaan sitä varten määrätylle\nvenäläiselle komissaarille;\n\ntunnin kuluttua siitä kuin sopimus on allekirjoitettu, on\nvenäläiselle päällikölle jätettävä luettelo kaikista kenraalimajuri\nGripenbergin osastoon kuuluvista joukoista ja varastoista, ja on\nsopimus heti toimeenpantava, niin pian kuin sopimuskirjan molemmat\nkappaleet on allekirjoitettu ja vaihdettu.\n\nNyt oli Gripenberg ja Palmfelt matkalla Tornioon suullisesti\nkeskustelemaan kenraali Shuvalovin kanssa. Eversti Gibory oli tätä\nkeskustelua ehdottanut.\n\nGripenberg oli ottanut Oljemarckin yksityisadjutantikseen.\nJos niin sattuisi, että hänen oli jäätävä Tornioon, oli arvon\nylläpitämiseksikin hyvä, että hänellä oli yksityisadjutantti.\n\nTämä ajeli yksin toisella reellä ja oli ottanut Kukko-Kallen\nkuskikseen. Kenraalin reki kulki edellä, ja siellä hoiti kuskin\nvirkaa Huuki, kuten viime kerrallakin.\n\nPakkanen oli pureva, mutta keli siitä huolimatta kohtalaisen\nhyvä. Täällä käytettiin puupohjarekiä, hyvin paahdettuja, ja\nsellainen luisti kireämmälläkin kelillä. Kalle oli sitonut kellon\noikeanpuoleiseen aisaan, ja se pompotti iloisesti.\n\n-- Niinhän me ajetaan kuin Hämeenlinnan markkinoille, -- jutteli\nhän. Hän oli siistitty ja putsattu -- tietty se, kun oli päässyt\nneuvottelukuntaa kyytiin. Entinen hatunpitolaite oli hävitetty,\nja hän istui nyt kuskin paikalla verraten uudessa univormussa.\nAinoastaan kallokkaat hän oli saanut pitää.\n\nKalle oli juttupäällä. Hän kertoi kirjoituttaneensa Liisalle, että\nsota olisi pian lopussa, jotenka hänkin pääsisi palaamaan. Sitten\nruvettaisiin taloksi ja rakennettaisiin torppa jonnekin Karkun\ntakamaille.\n\nOljemarck oli vaipunut mietteisiinsä. Kallella oli varmat\nsuunnitelmat. Hänen asiansa olivat yhä edelleen rempallaan. Ei hän\nollut kirjoittanut kotiaankaan pitkiin aikoihin.\n\n-- Sanovat, että me päästään lähtemään oikein pelin kanssa, --\njutteli Kalle.\n\nOljemarck havahtui.\n\n-- Mutta -- entäs sitten kun Suomen puolella on heitettävä aseet?\nMitäs siihen sanot?\n\nKalle kynsi niskaansa. Ikävä juttuhan se oli. Kävi surku tykistöä,\nkun joutuivat vieraalle... varsinkin heelviikiä.\n\n-- Eikö niitä voisi räjähdyttää rikki... duoda... sellainen\nvahingonlaukaus? -- supatti hän kintaansa suojasta.\n\nEi käynyt... sopimus kielsi sen. Sitä oli tarkoin seurattava.\n\n-- Pihkaa! -- sanoi Kalle. -- Ei se ryssäkään pidä kiinni\npumaakoistaan -- miksikä me sitten. Säälittää, säälittää antaa\nsellaista asetta viholliselle.\n\nKainuun puolella Sangin kylää he kohtasivat ensimmäiset venäläiset.\nNyt ei heitä pysäytetty, sillä matkasta oli etukäteen annettu tieto.\nSitä paitsi liehui reen keulassa valkoinen lippu.\n\n-- Rastui, tavaris! -- tervehti Kalle ryssän vahtisotilasta, tehden\nleveästi kunniaa. Tämä nauroi ja posmitti pitkät rämssyt, josta ei\nsaanut selvää.\n\n-- Missä sinä olet ryssää oppinut? -- kysyi Oljemarck.\n\n-- Uudenkaarlepyyn sairaalassa. Minähän makasin siellä monta viikkoa\ntuon koiven vuoksi.\n\nJa Kalle ojensi jalkansa suoraksi ja katseli sitä, käännellen puoleen\nja toiseen. Hänen kallokkaissaan oli jo reiät.\n\n-- Löyhä on tuo poronnahkakenkä, -- haasteli hän. -- Jos kuivana\npysyy, niin menettelee kuta kuinkin. Mutta... kastelepas, niin nivoo\nheti, jollet saa kuivamaan. Häränvuota on toista.\n\nHän löi hevosta selkään, mutta ei ottanut huomioon, että siten joutui\najamaan kenraalin rekeen kiinni. Hevonen pisti yht'äkkiä kuuraisen\nturpansa neuvottelevien herrojen päiden väliin ja katkaisi yhdellä\nhörähdyksellä tuumat sopimuksen täydennyskohdista.\n\nSieltä ruvettiin panemaan voimakkaita vastalauseita. Kalle peräytti,\nseisten sevissä, toisella kädellä kiskoen ohjaksista, toisella\nkunniaa tehden.\n\n-- Saatelmaakare! Jos olisi ollut Moska-Ruuna, ei olisi tuota tehnyt.\nSe tunsi arvoasteet... duoda... jokohan kuolasi pahasti?\n\nEikö mitä. Kuurassahan tuo oli... hevosen turpa.\n\nJa Kalle pääsi taas mieliaineeseensa -- juttelemaan Moska-Ruunasta.\nSe se oli ollut viisas hevonen... nostanut pään pystyyn, kun\nkenraalin ohi kulki. Mutta Klingsporista se ei ollut välittänyt...\npalleroita oli ruvennut pyöräyttelemään, kun kohdalle sattui.\nMissähän mahtoi olla se mies?\n\nTukholmassapa tietysti.\n\n-- Siellähän se on Atlerikin, -- innostui Kalle, mutta hiljensi\nsamassa ääntään. -- Onko siinä perää, kun hokevat, että Atleri on\nomin käsin vanginnut -- kuninkaan?\n\nPerää siinä oli.\n\n-- Sitä ei olisi uskonut siitä miehestä... niin oli hööli ja mukava.\nMitenkähän tuo uskalsi...?\n\nKuningas oli Kallesta pyhä käsite, melkein yhtä pyhä kuin Jumalakin.\nEiköhän tuollaisesta joutunut vankilaan?\n\nEikö mitä... kunniaan ja mahtavuuteen se sen kautta kohosi.\n\nKummallista! Jos tuota nyt tavallinen sotamies nousi vaikka\nupseerin hevosen selkään, niin siitä jo tuli putkaa. Hän oli kerran\nkoettanut eversti Sarpantin ratsua, niin tallivääpeli oli uhannut\nsotaoikeudella.\n\nOljemarckin täytyi nauraa. Hurskas ja rehellinen sielu! Onnellinen se\nkansa, jonka keskuudessa tuollaisia miehiä kasvoi.\n\nHän vilkastui ja rupesi selittämään Kallelle hallitsijan vaihdosta.\nKuningas oli ollut hullu, joka vei valtakunnan perikatoon. Sen vuoksi\noli pitänyt välttämättömästi saada uusi kuningas.\n\nMutta sitä oli Kallen vaikea käsittää. Kuningasko hullu...\nsamanlainen kuin Puron Ruupe? Ei... se ei mennyt hänen päähänsä.\nMuita syitä siihen oli täytynyt olla. Ettei vain se herttyyki\nkatsellut luvattomalla silmällä toisen hallitustuolia... annapas\npäästä itse siihen möhöttämään. Kateus se oli, joka tässä maailmassa\nrikeerasi.\n\nOljemarck huomasi mahdottomaksi Kallen valistamisen. Hän luopui siitä\nja rupesi juttelemaan muista asioista. Mitä Kalle arveli tästä ryssän\nalamaisuudesta?\n\nKalle sylkäisi.\n\n-- Minkäpä sille, kun se kerran on pakko. Mutta mieluummin minä\nolisin jäänyt Ruotsin kansalaiseksi...\n\n-- Sinulla on tilaisuus jäädä Ruotsiin, jos tahdot. Karkaat ja painut\nUumajaan.\n\nEi käynyt päinsä. Ensinnäkin -- karkaus oli rikos, ja toiseksi: Suomi\noli kotimaa. Karkkuun hän painuisi. Sitä ei koko maailmassa ollut\nsellaista pitäjää kuin Karkku.\n\n-- Tunnetko sinä Kauniaisten herran?\n\n-- Noffinko? Tunnen toki. Olen ollut perunannostossakin Kauniaisissa.\nYstävällinen herra...\n\n-- Se on meidän kenraalimajurin veli.\n\nVai niin! Sitäpä hän ei ollut tiennytkään. Vai veli! Hööveli mies se\noli tämäkin Noffi.\n\nNyt rupesi Tornion kirkontorni näkymään. Sen terävä huippu piirtyi\nselvänä itäistä taivaanrantaa vasten. Kalle huomautti.\n\n-- Se on kuin naskali tai jäätuura. Ei se ole oikein kirkon näköinen.\nTapulin pitää olla tukeva niinkuin rikkaan talon emännän...\n\nHe ajoivat läpi Haaparannan. Siellä vilisi ryssän sotamiehiä.\nKalienkin kortteeritalossa olivat vieraat vaihtuneet. Tornion puoli\noli samoin venäläisten käsissä. Mutta kaupunki oli entisellään...\nyhtä hiljainen ja rauhallinen. Paksuja kinoksia ei ollut kukaan\nkadulta luonut. Reki hyppelehti ylös ja alas.\n\nMutta... entiseen tapaan kulki Kalkkimaa-profeetta pitkin katuja,\nmessuten ja saarnaten. Nyt oli hänen kuulijakuntaansa liittynyt\njoutilaita venäläisiä sotamiehiä.\n\nKalkkimaa tulla tupsahti vastaan raatihuoneen torin nurkassa. Hän\npysähtyi ja rupesi paasaamaan:\n\n    -- Autuaat ovat Aatamin lapset,\n    sillä heidän pitää lankeeman...\n\nJa hän kohotti siunaten kätensä Gripenbergin rekeä kohti.\n\nMutta nähdessään Kukko-Kallen, jota hän ei tässä uudessa asussa\ntuntenut, hän kiivastui.\n\n-- Sinä tulet katareenein maasta! Pirulta riivattu, pirulta riivattu!\nJa sitä hän rupesi hirveän nopeasti hokemaan.\n\n-- Terveisiä Kainuusta, Kalkkimaa! -- huusi Kalle nauraen.\n\nProfeetta lähti juosta kaahottamaan reen jälkeen ja hyppäsi\nkannaksille.\n\n-- Keitä vieraat ovat? -- uteli hän.\n\n-- Etkö sinä minua enää tunne? -- kysyi Kalle.\n\n-- Tunnen, tunnen, -- hoki Kalkkimaa. -- Mutta... kuka tämä toinen?\n\nOljemarck, joka halusi karkoittaa Kalkkimaan kannaksiltaan, vastasi:\n\n-- Se, joka tappoi ryssän ruhtinaan!\n\nMuuta ei tarvittu. Kalkkimaa pudottautui äkkiä pois ja jäi\nällistyneenä seisomaan keskelle katua. Sitten hän lähti talsimaan\ntakaisin, veisaten ja messuten.\n\nHetken kuluttua ajoi Gripenbergin matkue kenraali Shuvalovin\nmajapaikan pihaan. Venäläinen sotamies seisoi portilla kunniaa tehden.\n\n\n\n\nXVIII\n\n\nMaaliskuun 30. päivä koitti.\n\nTalven selkä oli vielä taittumatta. Yöpakkaset varsinkin olivat\ntavattoman kovia. Ei missään näkynyt \"kesämaata\" -- niin kuin sanotaan\nPerä-Pohjolassa. Sekava oli upseeriston ja miehistön mieliala.\n\nNiin pitkälle olivat nyt tapahtumat kehittyneet, että tänä päivänä\noli armeijan rippeiden aloitettava marssi kotimaata kohti. Kainuun\nsopimuksen täytäntöönpano oli alkanut.\n\nMutta -- monta myrskyistä välikohtausta oli sattunut sitä ennen.\nAlempi upseeristo oli ollut melkein täydessä kapinassa. Oli puhuttu\njo ylempien herrojen vangitsemisesta. Aminoffia oli pyydetty ottamaan\nkomento käsiinsä ja johtamaan joukot Uumajaan. Mutta vanha kenraali\noli kieltäytynyt. Ei hän ollut uskaltanut ottaa vastuulleen sellaista\ntehtävää. Sortunut siinä olisi viimeinenkin mies tuolla mahdottoman\npitkällä taipaleella.\n\nVarsinkin eversti Palmfeltiin oli kohdistunut kaikkein suurin\nkatkeruus. Kun tämä kulki edestakaisin Kainuun ja Tornion väliä\nGripenbergin jäätyä viimeksimainittuun paikkaan, oli upseeristossa ja\nmiehistössä levinnyt sellainen huhu, että ryssä oli hänet ostanut.\nSitä paitsi oli vielä kerrottu hänen omin päinsä palauttaneen\nUumajasta saapuneen ruotsalaisen kuriirin, joka oli tuonut tietoa\nBarclay de Tollyn paluusta takaisin Suomeen. Esikuntapäällikkö ei\nollut kuulemma laskenut sananviejää Gripenbergin luo Tornioon,\npeläten antaumussopimuksen menevän myttyyn. Samaan aikaan oli\nvenäläinen kuriiri tuonut Uumajasta kirjeitä sekä Shuvaloville että\nGripenbergille. Viimeksimainitun kirjeen oli Palmfelt kuulemma\navannut ja antanut venäläisen sanantuojan jatkaa matkaa. Huhuttiin,\nettä yleinen aselepo oli jo vahvistettu, mutta siitä ei annettu\ntietoa Gripenbergin joukoille. Viime tingassa oli Palmfelt sitten\nlähtenyt Tornioon vaatimaan sopimuksen purkamista, mutta oli\nvenäläinen ylipäällikkö jyrkästi hylännyt vaatimuksen.\n\nSopimus oli siis jäänyt voimaan, ja nyt maaliskuun 30. p:nä seisoivat\njoukot järjestyneinä maantielle, kolmas prikaati ensimmäisenä, sitten\ntoinen, ja viimeisenä ensimmäinen.\n\n       *       *       *       *       *\n\nUpseerit ratsastelivat pitkin maantienvartta, tarkastellen ja antaen\nviimeisiä määräyksiään. Kaikki olivat alakuloisia. Soittajat ja\nrummunlyöjät seisoivat pataljooniensa edessä, mutta haluttomilta\nnäyttivät hekin. Kotimaahan paloi kyllä mieli, mutta toisenlaiseksi\noli miehistö paluun kuvitellut.\n\nPalmfelt antoi määräyksen Hiivarille, joka käsi hatun reunassa\nhappamen näköisenä sitä kuunteli. Vastahakoisesti hän lähti sitä\ntoimeenpanemaan.\n\n-- On käsketty porilaisten aloittaa -- marssilla, -- sanoi hän.\n\nTuo ei ollut mikään komento. Kapellimestarikin ymmärsi sen. Hän\noli juuri ajatellut, pitikö heidän soittaa vanhoja, kunniakkaita\nmarssejaan nyt, kun antauduttiin. Hän kysyi:\n\n-- Käskettekö, herra vänrikki?\n\n-- En käske... minun vain käskettiin ilmoittaa.\n\n-- Siinä tapauksessa emme soita.\n\nPalmfelt huomasi tämän epäröimisen. Hän ratsasti paikalle.\n\n-- Marssi soimaan! -- komensi hän.\n\n-- Herra eversti... -- yritti kapellimestari, mutta Palmfelt\nkiivastui.\n\n-- Marssi soimaan! -- karjaisi hän yhä kiukkuisemmin.\n\nTorvet rämähtivät, ja rummut yhtyivät tahtiin. Fagotit koettivat\nlurittaa joukkoon, mutta vähitellen yksi ja toinen lakkasi. Soitto\nkatkesi serpentin epäsointuiseen törähdykseen, jota säesti fagotin\npitkä, valittava puhallus. Tällä välin olivat joukot lähteneet\nliikkeelle.\n\n-- Terveisiä Suomeen, pojat! Minä tulen kohta perässä! -- huusi\nPalmfelt.\n\nMutta -- kukaan ei vastannut. Rivit marssivat synkkinä hänen\nohitseen. Esikuntapäällikkö istui hevosen selässä kunniaa tehden,\nmutta yksikään ei kiinnittänyt huomiota häneen. Näytti siltä,\nkuin olisi Palmfelt komennettu tuohon tien syrjälle osoittamaan\nkunnioitustaan tälle sankariarmeijalle, joka nyt palasi viimeisen\nkerran, mennäkseen sitten hajalle.\n\n-- Rummut käyntiin, että pysytään tahdissa! -- komensi Hiivari, joka\nharppasi komppaniansa kupeella.\n\nJa nyt tottelivat porilaiset. Rummut rupesivat takomaan marssin\ntahtia. Tram-tara-ram... tram tara ram... Siihen yhtyivät toistenkin\npataljoonien rummut, yksi toisensa jälkeen. Metsä kaikui, ihmisiä\njuoksi asumuksistaan katsomaan, pikku poikia kirmaili joukkojen\nkintereillä. Kumaraiset hartiat nytkähtelivät, ja jalka nousi\nverkkaan vaikka tahdissa.\n\n-- Tram-tara-ram... tram-tra-ram! -- matkivat pikku pojat. --\nHyvästi, suomalaiset!\n\nJoku miehistä heilautti kinnastaan ja naurahti. Lapset olivat\nkaikkialla samanlaisia... joka valtakunnassa. Vaikka --\nsuomalaislapsiahan nämä olivat... jok'ikinen.\n\nKoti, koti! Se sana välkähdytti miesten mieleen suloisia kuvia.\nVihdoinkin päästäisiin kotiin! Kauan olikin jo täällä tarvottu...\nkaiken maailman maanteillä... kärsitty vilua ja nälkää. Nyt oli\nmarssin suunta Suomea kohti. Rumpujen soidessa... kaukana aseiden\nheittopaikasta saattoi vielä antautua hyvänmielen valtaan. Juttu\nvirisi, ja joku rupesi hyräilemään laulunpätkää.\n\n-- No... nyt jäävät nämä markkinat -- ja hyvä onkin. Minä menen\nensimmäiseksi saunaan!\n\n-- Kun olisi eukolla vain puhdas paita antaa... sillä tästä, joka on\npäällä, ei tiedä, mitä väriä se alunperin on ollut...\n\n-- Lekkeripeliksi meni tämä sotareissu...\n\n-- Vielä puristaa känny kiväärin vartta! Pojat, ikävä tulee luopua\n\"morsiamestaan...\"\n\n    -- Sotamiehen morsian on kii-vää-ri,\n    ja koti pi-vak-kii\n    ja koti pivak-kii...\n\n-- Mutta -- siinä kodissa on katto vähän liian korkealla, ja seinät\nhatarat...\n\n    -- Mutta siin' on katto sentään liian korkeall',\n    ja seinät hata-rat\n    ja seinät hata-rat...\n\nRummut löivät tahtia, ja marssi jatkui. Maantien ajorata leveni\nhyvänlaisesti. Miehet laskivat leikkiä, että heidän piti vielä\nviime töikseen aurata Ruotsin tiet, jotta ryssät pääsisi helpommin\nTukholmaan.\n\n-- Tehdään nyt vielä tämä viimeinen palvelus. Kaksi kärpästä yhdellä\niskulla! Vapautetaan Ruotsi muonitusmenoista ja laitetaan tiet\nkuntoon...\n\nJonkin matkan päässä tulla rymisti tykistö, putket rekiin\nköytettyinä. Everstiluutnantti Charpentier ajoi reellä joukkonsa\netunenässä. Hän muistutti markkinoille lihakuormaa kuljettavaa\nkauppiasta.\n\nMiehet hämmästelivät. Joku koiranleuka oli tehnyt tämän havainnon.\nPitkä jono rekiä, joissa jokaisessa köljötti tykinputki... kuusi- tai\nkolminaulainen, oli todellakin mainion näköinen. Niin ne\nmakasivat siinä kuin teuraaksi lyödyt -- suuremmat ja pienemmät\ntulikirnut.\n\n-- Ja täältä tulee sitten porsaskuorma! -- veisteli muuan, osoittaen\nkevyitä kenttäkanuunoita, joita oli kolmekin samassa reessä.\n\n-- Niin mennään kuin avisuuniin -- h--vetti sentään!\n\nKukko-Kalle ratsasti tykkivaljakolla. Hän halusi vielä viimeisen\nkerran palvella asetusten mukaisesti. Toiset tykkimiehet olivat\nmikä missäkin... reissä ja rekien kannaksilla, mutta Kalle istui\nhevosen selässä. Hänestä tämä matkue oli kuin ruumissaatto. Vainajia\ntässä saatettiin... vainajia. Nuo rekiin köytetyt tuliputket olivat\nkuin kuolleita... kunnian kentällä kaatuneita, joita kuljetettiin\nkalmistoon. Korkeassa hatussaan ja avarassa manttelissaan hän\nolikin kuin ruumiskuski. Siellä makasi heelviikikin... hänen rakas\nheelviikinsä liistereellä... lavetti kuulan reikiä täynnä. Voi\nsentään, että piti luovuttaa se ryssälle... viholliselle! Niin oli,\nkuin olisi lähimmäisensä myynyt.\n\nTakanapäin oli syntynyt häiriötä. Muutamasta reestä oli tykinratas\nirtaantunut, ja miehet olivat heittäneet sen tielle. Joutipa ryssä\ntulla hakemaan, jos halusi. He eivät ruvenneet sitä uudelleen\nköyttämään.\n\nMutta -- everstiluutnantti Charpentier puuttui asiaan.\n\n-- Sitokaa pyörä paikoilleen! Meillä ei ole oikeutta jättää mitään,\n-- huusi hän.\n\nEi auttanut. \"Vainajien\" irtaimistokin oli mukana kuljetettava. Mutta\n-- kuin kiukkuaan purkaakseen iski muuan tykkimies kangella pari\npyörän pinnaa poikki.\n\nLiput oli kääritty kokoon ja asetettu kuormiin. Ei ollut sellainen\nmatka, jolloin niiden olisi sopinut liehua. Ne olivat hulmunneet\ntuulessa ja tulessa... Siikajoen, Revonlahden, Lapuan ja Alavuden\npäivinä. Silloin ne olivat liehuneet levällään. Nuo pyhät kulkivat\nnyt muun kaluston mukana luovutettaviksi rajalla odottavalle\nviholliselle.\n\nSeuraavana päivänä liittyi heihin Sangissa Fieandtin osasto. Senkin\nkuormasto oli valmiiksi köytetty, miehet marssijärjestyksessä ja\ntykit maantien kupeella. Mutta Ristiinan mies ei ollut purattanut\nniitä, vaan aikoi kiskottaa ne niine hyvineen määräpaikkaansa. Samoin\nliehuivat siellä liput täyttä päätä, ja torvisoittokunta soitti.\n\nTäydellinen hautajaistunnelma. Fieandt oli kuin jonkin\nerikoiskomennuskunnan päällikkö, joka oli täällä odottanut tuota\npitkää saattoa, osoittaakseen viimeistä kunnioitustaan \"suurelle\nvainajalle\". Se vainaja oli Suomen armeija.\n\n-- Käärikää liput, käärikää liput! -- huudettiin hänelle.\n\nJa kuin olisi hän odottanut juuri tätä hetkeä, jolloin armeija oli\nmarssinut hänen ohitseen, hän komensi käärimään liput, lakkautti\nsoiton ja liittyi toisten jälkeen.\n\nVenäläiset osastot tekivät kivääreillä kunniaa, mutta meikäläiset\neivät siihen vastanneet. He marssivat tyyninä kuin juhlakulun pitäjät.\n\n       *       *       *       *       *\n\nKuta lähemmäs rajaa Gripenbergin joukko ehti, sitä katkerammaksi\nsen mieliala muuttui. Kenraali itse oli kyynelsilmin katsellut\nmiestensä ohimarssia Torniossa. Vanha mies ei ollut saattanut\npuhua mitään. Shuvalov adjutantteineen oli myös ollut saapuvilla.\nKunniaa tehden hän oli istunut ratsullaan, mutta joukot eivät olleet\nhänen vilkaisseetkaan. Kunnia tuli heille luonnostaan -- heidän\nmainetekojensa perusteella. Se otettiin vastaan vain... sitä\ntylymmin, kuta lähemmäs raja tuli. Sillä sen takana odotti heitä --\nhäpeä.\n\n       *       *       *       *       *\n\nRajapyykin luona kävi samoin kuin tullessakin: joukot pysähtyivät,\nvaikk'ei mitään komentoa oltu annettu. Syvän hiljaisuuden vallitessa\nsiinä tarkasteltiin edessäolevaa köyhännäköistä maata. Heitä\ntervehtivät yksinäiset kaivonvintit ja harmaat, ilmansyömät mökit.\nSiinä oli rajapaalu, jonka Suomen puoleisella kupeella turkulainen\nTorski oli viimeisen kerran levännyt. Kukko-Kalle katsahti siihen.\nNyt nukkui Torski Virkamaassa... Tornion lähellä eikä ollut mukana\ntässä palausmatkassa...\n\n-- Eteenpäin... mars! -- komensivat upseerit, ja kolonna lähti\nhiljalleen liikkeelle.\n\nMutta -- kun ensimmäinen askel polkaistiin oman maan kamaralla,\npuristautuivat kourat lujasti kiväärien ympäri. Kädet tapailivat\nsapelin kahvaa, ja jos joku upseereista olisi komentanut ryntäykseen,\nolisi tuo joukko syössyt arvelematta odottavaa vihollista vastaan.\nKuolema kotimaan kamaralla olisi ollut kunniakkaampi kuin tällainen\nhäpeällinen antautuminen! Mutta -- yhtään komentosanaa siihen\nsuuntaan ei luonnollisesti kuulunut.\n\nHiivari ihmetteli, mihin Oljemarck oli jäänyt. Hänenhän olisi pitänyt\nTorniossa liittyä matkaan. Mutta -- kun Gripenbergkään ei ollut vielä\nlähtenyt, ei Oljemarck'kaan nähtävästi päässyt ennen, kuin adjutantin\ntoimi loppui.\n\nKuta lähemmäs Kemiä tultiin, sitä äänettömämmäksi muuttui joukko.\nKuiskintakin lakkasi. Kuului vain väsyneiden askelten laahaava tahti.\nRummutkin olivat vaienneet. Rajan toisella puolen ne olivat vielä\npärisseet, mutta täällä ei. Jokainen rumpali tunsi, ettei se sopinut.\nSe olisi ollut pyhyyden loukkausta.\n\nSiinä seisoi vihollisen joukko, joka oli määrätty vastaanottamaan\naseet. Pitkässä rintamassa se odotti heitä. Sen liput liehuivat.\nSoittokunta seisoi valmiina. Tuo kaikki kuului tavallaan sopimuksen\nsisältöön. Mutta -- kauheasti se miesten sydäntä raateli. Soittokunta\naloitti Napoleonin marssilla Egyptissä -- arvellen sen sopivan hyvin\ntähän tilaisuuteen. Se oli juuri Porin rykmentin kunniamarssi.\n\nMiehet olivat hämmästyneitä. Itse he eivät olleet saattaneet tuota\nmarssia soittaa tällä surkealla matkalla, ja nyt sitä soitti ryssä.\nSe loukkasi heitä mitä verisimmin.\n\n-- Pataljoona... seis! Käännös oikeaan -- päin!\n\nNyt seisottiin vastatuksin ja katseltiin toisiaan silmästä silmään.\nSuomalaisten puolelta ne katseet eivät tulkinneet ystävällisyyttä.\nMutta venäläiset seisoivat hiljaa, melkein nöyrän näköisinä...\naivan kuin olisivat anteeksipyydelleet jotakin. Ainakin niin saattoi\ntulkita sen nuoren luutnantin käytöksen, joka nyt juoksi suomalaisia\nvastaan ja kääntyen Hiivarin puoleen toimitti saksaksi:\n\n-- _Das Centrum beginnt... bitte schön... auf beiden Seiten...\nnach links und rechts!_ [Keskusta aloittaa... olkaa hyvä...\nmolemmille puolin... vasempaan ja oikeaan.]\n\nVai niin! Vai _porilaisten_ piti aloittaa -- porilaisten, jotka tässä\nsodassa olivat kyllä monta kertaa aloittaneet, mutta -- toisesta\npäästä! Hiivarin sappi kiehahti.\n\n-- Pojat! Rummut puhki ja kiväärit säpäleiksi -- per-r-r-kele!\n-- huusi hän punaisena vihasta, silmät säihkyen, puoleksi\nitkunsekaisella äänellä. Tänä hetkenä oli Hiivari kaunis ja hänen\nviimeinen sanansa -- mukaillaksemme Victor Hugon kertomusta\nCambronnesta, jota englantilaiset Waterloossa kehoittivat antautumaan\n-- komein ja uljain koko kultaisessa suomen kielessä. Hiivari\npärrytti siinä ilmoille hetken syvän pettymyksen ja kipeän tuskan\nmitä voimakkaimman siveellisen suuttumuksen kera. Se ei ollut\nyksin hänen tuskansa ja pettymyksensä -- se oli koko kansan. Tuo\nhalpa vänrikki esiintyi tänä hetkenä koko Suomen kansan tulkkina\n-- huolimatta siitä, miten valtiolliset mielipiteet eri leireissä\njakautuivatkin. Se oli sana, jolla oli kantovoimaa yli Pohjanlahden,\nKarjalan raukoilta rajoilta Norjan tuntureille, Torniosta Tukholmaan.\nSe oli pyhän vihan valtaan joutuneen ihmisen korkein henkisen voiman\nilmaus, joka kohotti lausujansa suvereeniksi hengen valtakunnassa.\nHänen rinnallaan olivat kuninkaat ja keisarit pieniä. Suurenmoinen\ntuokio -- alennuksesta ja häpeästä huolimatta! Sille hengelle, jonka\nilmauksena tuo kirosana oli, rakentui sinä hetkenä Suomen tulevaisuus.\n\nPum, pum! ja poks, poks! Vaikutus oli myös sen mukainen. Porilaiset\nlöivät rumpunsa rikki, särkivät kiväärinsä, taittoivat sapelinsa,\nirvillä ikenin ja tuskan kyynelet silmissä. Lipunkantaja kääri auki\nlipun, heilautti sitä kerran pataljoonan yläpuolella, niin että\nsinivalkoinen pohja vilahti vain -- heitti sen sitten maahan ja\ntallaten sitä jaloillaan huusi peloittavalla äänellä:\n\n-- Iankaikkisesti kirottu se mies, jonka vuoksi tämä häpeän päivä on\nosaksemme tullut!\n\nJa hän potkaisi lipun menemään. Se lensi muutaman kyynärän eteenpäin,\nkarhun kaksiteräinen miekka kohti venäläisten rintamaa.\n\nÄskeinen luutnantti riensi hätään, koettaen tyynnyttää ja kiellellä,\nmutta Hiivari karjaisi hänelle:\n\n-- Painu h--vettiin!\n\nJa kuin käsittäen, että tässä oli totinen paikka, väistyi luutnantti\nnopeasti syrjään.\n\nKaikki eivät olleet yhtä raivoissaan. Rintamain välille syntyi\nvähitellen kivääriristikoita, mutta hyvin suuri osa aseista\nsärjettiin. Ainakin kaikki rummut lyötiin rikki. Niistä ei ryssä\nkostunut mitään. Ne olivat virkansa tehneet.\n\nJos olisi ollut mahdollista rikkoa tykitkin, olisi Kukko-Kalle\nainakin särkenyt heelviikinsä. Hänen sydäntään väänsi, kun hän\nnäki, kuinka ryssät ajoivat sen omalle puolelleen. Sinne se hävisi\nhevosineen päivineen. Tykin suu kääntyi vielä kerran häneen päin kuin\nhyvästiä heittääkseen tai apua anoakseen -- miten sen otti. Niin\nnäytti sen musta kita ammottavan nyt ilmeikkäänä. Kallelta pääsi itku.\n\n-- Voi rosvoja, kun veivät miehen ainoan aseen! Milläs nyt isänmaata\npuolustetaan?\n\nHiivari kohautti olkapäitään. Sitä mukaa kuin aseiden luovutus\njatkui, kääntyi kukin komppania oikealle ja jatkoi matkaansa\nmarssijärjestyksessä.\n\n-- Älä ole milläsikään, Kalle! -- sanoi hän. -- Kyllä se vielä\ntakaisin otetaan!\n\nJa kohottaen nyrkkinsä pystyyn hän huusi venäläisille:\n\n-- Vielä koetetaan kerran, vaikka kuluisi sata vuotta!\n\nSe oli kyllä sopimusta vastaan, sillä siinä puhuttiin käytöksestä.\nMutta -- tänä hetkenä ei kukaan joutanut Hiivaria ojentamaan.\n\nTämä marssi komppaniansa sivulla, itkien ja hammasta purren. Hän ei\nollut aikaisemmin huomannutkaan, että kirkonkellot olivat ruvenneet\nsoimaan. Nyt hän sen kuuli. Yksitoikkoiset läppäykset kajahtelivat\ntyynessä talvi-ilmassa.\n\nSaatto tulikin heitä vastaan maantien käänteessä... yksinkertainen,\nmustaksimaalattu kirstu, kuusenhavuseppele päällä. Sen jäljessä\najavassa reessä oli vaatimaton puuristi -- reen keulassa kallellaan.\nSe sopi... sopi erinomaisesti -- sillä hautajaisia nyt vietettiinkin...\nvähän suuremman vainajan hautajaisia. Suomen armeijaa, tuota\nmaineen ja kunnian kukkuroimaa, tuota vuossataisista traditsioneista\nrikasta armeijaa, jota aikoinaan olivat komentaneet sellaiset\npäälliköt kuin Kustaa II Aadolf ja Kaarle XII, kuljetettiin nyt\nhautaan, jonka partaalla Häpeä vihki sen muiston viimeiseen lepoon...\n\nHiivarin silmät sumenivat kyynelistä. Hän puri huultaan ja kiroili\nhiljaa itsekseen. Siten oli hiukan parempi olla.\n\nSeitsemisentuhatta miestä, niihin luettuna Länsipohjan rykmentti ynnä\nmuutamia muita erillisiä joukko-osastoja, jotka eivät olleet Kemissä\nlaskemassa aseitaan, oli Kainuun sopimuksen perusteella poistettu\nnäyttämöltä. Niistä oli suuri osa sairaita -- hajallaan siellä\ntäällä. Mutta -- kuitenkin kaikitenkin -- venäläisillä oli nyt vapaat\nkädet Pohjois-Ruotsissa, kun sen länsiraja oli jäänyt suojattomaksi.\nVihollinen oli saanut 22 tykkiä ja 12 sotalippua. Pietarin kokoelmat\nolivat taas lisääntyneet muutamilla arvokkailla numeroilla.\n\nMutta -- noihin tykkeihin ja lippuihin oli siirtynyt sielu -- Suomen\nkansan henki ja sielu. Ne oli noiduttu. Niin kauan kuin keisarin sana\npysyisi pyhänä, ne eivät ilmaisisi taikavoimaansa. Mutta heti kun se\nrikottaisiin, ne saisivat takaisin entisen mahtinsa. Ne liehuisivat\nsyntymättömän sukupolven näyissä... tykit syöksisivät jälleen\ntulta ja kuolemaa. Valtakunta, joka nyt oli voimakas ja suuri,\nmenisi pirstaleiksi, ja maa, joka nyt vaikeroi, huutaisi riemusta\ntervehtiessään vapauttaan.\n\nSiitä oli takeena Hiivarin kirous.\n\n\n\n\nXIX\n\n\nKahta päivää aikaisemmin kuin Kainuun sopimukseen otetut\njoukko-osastot aloittivat surullisen marssinsa kotimaata kohti,\nvallitsi pienessä Porvoon kaupungissa toisenlainen liike ja elämä.\nKeisari Aleksanteri oli edellisenä päivänä saapunut kaupunkiin\nloistavan seurueen kanssa avaamaan aikaisemmin kuulutettuja\nvaltiopäiviä.\n\nJo 25. p:nä oli tapahtunut valtiopäivien juhlallinen \"utbläsning\"\n-- alkajaispuhallus, kun kaksi airutta pienen ratsuväenosaston\nseuraamana oli kaupungin toreilla ja avarammilla paikoilla rumpujen\nsäestäessä puhaltanut valtiopäivät alkaneiksi.\n\nTänään piti juhlallisten avajaisten tapahtua, ja pormestari\nSolitanderin talon edusta Jokikadulla oli sen vuoksi täynnä kansaa.\nKeisari oli ottanut asuntonsa viimeksimainittuun taloon, joka sen\nnaapurirakennuksen, kauppias Borgströmin talon kanssa oli yhdistetty\nyläkerrosten väliin rakennetulla läpikäytävällä. Täältä johti puusta\nrakennettu käytävä torin poikki, kirkkomäkeä ylös aina kimnaasitaloon\nasti, ja tuota käytävää pitkin piti keisarin seurueineen kulkea.\n\nOli kirkas ja tyven päivä, ainoastaan 8 astetta pakkasta. Väkijoukko\nlainehti kadulla ja raatihuoneen torilla, käytävän molemmin puolin,\njota reunusti paraatipukuinen sotaväki. Tuskin milloinkaan ennen lie\nvanha Porvoo nähnyt niin paljon kansaa kaduillaan. Maalaisia läheltä\nja kauempaa oli saapunut kaupunkiin nähdäkseen edes vilahduksen\nkuuluisasta hallitsijasta, jonka sotajoukot olivat valloittaneet\nmaan. Kaupungin kivalteri, pieni, sukkela äijä, joka ahkeraan\nnuuskasi, oli joka paikassa selittämässä, missä vain vähänkin\ntärkeämpää näytti olevan keskustelun alaisena. Sillä hänpä oli saanut\nhäärätä ja juosta monta päivää aamusta iltaan. Omasta mielestään hän\noli hetken tärkein henkilö.\n\n-- Se Solitanderin talo on nyt keisarillinen residenssi, -- jutteli\nhän silmää vilkuttaen vieressään seisovalle kimnaasin lehtorille.\n\n-- Oletteko nähnyt kunniaporttia? -- jatkoi hän sitten, kun puhuteltu\nvain nyökäytti päätään. -- Minä olen hankkinut kuusenhavut ja\nnaulannut kankaan pylväisiin. Se esittää marmoria.\n\nJa kivalteri veti esiin suuren, ruudukkaan nenäliinan, upotti\npakkasesta punottavan nenänsä siihen ja niisti.\n\nHän kurkisteli Solitanderin taloon päin, katsahti \"nauristaan\",\nvertasi sitä raatihuoneen kelloon ja virkkoi nyökäyttäen päätään\nraatihuonetta kohti:\n\n-- Tuo käy jäljessä, tuo!\n\nJa napittaen kiinni turkkiaan hän naureskeli:\n\n-- Me jätimme venäläisestä tekstistä pois sanan \"Finlands\"...\n\"Aleksanteri Ensimmäiselle, Valistuksen, Lakien, Suomen suojelijalle.\"\nKukapa se taakseen katsoo, kun ajaa kaupunkiin... hi-hi! Eikös\nkäynytkin näppärästi?\n\nMutta -- se oli huomattu. Muutamat venäläiset upseerit olivat\nlausuneet julki suuttumuksensa. Siihen se kuitenkin oli jäänyt.\nKunniaportti pysyi sellaisena kuin se oli.\n\nNyt näytti kello neljännestä vaille kymmenen, ja samassa aukenivat\nSolitanderin talon Jokikadulle johtavat ovet. Valtiopäiväkulkue tuli\nnäkyviin. Kivalteri lehtorin kanssa juoksi sinne.\n\nEtumaisina astui kaksi airutta hopealla kirjailluissa sinisissä\npuvuissa. Ne kuvasivat Suomea.\n\n-- Hienoja poikia! -- kuiskasi kivalteri, katsellen hymyssä suin\nkomeita airuita.\n\nAiruiden jäljessä tulivat valtiopäivämiehet kahdessa rivissä...\npitkä jono aatelisia, ja pappeja, porvareita ja talonpoikia.\nKivalteri tunsi pormestari Orraeuksen ja nyhtäsi lehtoria\nkäsipuolesta.\n\n-- Siell' on pormestarikin... katsokaa, tuossa menee!\n\nJa yhä suurempi tyytyväisyys levisi ukkelin kasvoille. Hän seisoi\ntakakenossa, kädet selän takana, hampaaton suu leveässä hymyssä.\n\nEdustajien perässä tuli kreivi Yrjö Maunu Sprengtporten, Suomen\nkenraalikuvernööriksi äsken nimitetty. Pää pystyssä, uljaana\nkuin kuningas astui vanha harmaapäinen herra ohi ihmettelevien\nväkijoukkojen ja sotilaskunniavahdin.\n\n-- Se on hän! -- kuiskasi kivalteri silmää iskien lehtorille.\nTuo silmänisku merkitsi: tulee se vuoro vieraallekin, kun kyllin\nkärsivällisesti odottaa! Sanokaapa nyt häntä \"petturiksi\",\n\"kavaltajaksi\" tai \"yliloikkariksi\"! Siinä tepastelee mies vain\nkeisarin edellä kuin ei mitään!\n\n\"_Tempora mutantur_...\" ajatteli lehtori jatkamatta lausetta loppuun.\nHän ei ollut itse muuttunut. Epäröiden kuin syrjästäkatsoja ainakin\nhän seurasi tätä komeutta.\n\nNyt tuli kaksi venäläistä airutta, hopealla kirjailluissa viheriöissä\npuvuissa, punainen sulka hatussa ja Andreaan risti kirjailtuna takin\nrintaan ja selkään. Komeita olivat nekin. Kivalteri ihmetteli vain,\nettä risti oli neulottu selkäänkin.\n\n-- Se on kai venäläinen tapa... kaikki hiukan toisin kuin meillä, --\nsopotti hän.\n\nMutta -- nyt syntyi kuhinaa väkijoukossa. Sotamiesten rivit\nsuoristautuivat. Kajahti lyhyt, venäjänkielinen komento,\nja sotamiesten päät kääntyivät oikeaan. Kiväärit lensivät\nkunniantekoasentoon. Soittokunta rupesi soittamaan. Puuporrasta\npitkin astui majesteetti valtaistuintaivaan alla, joka oli tehty\nhopeavaatteesta ja koristettu kultarimssuilla ja hallitsijan\nnimikirjaimilla. Neljä kenraalimajuria kantoi sitä, kullakin apunaan\nmajuri. Keisari astui ylevän ja lempeän näköisenä. Väkijoukko puhkesi\nriemuhuutoihin.\n\n-- _Lefve, hurra!_\n\n-- _Hurra!_ -- huusi kivalterikin, heiluttaen lammasnahkalakkiaan. --\nNäkikö lehtori? Se oli itse hänen keisarillinen majesteettinsa!\n\nJa vanha kaupungin palvelija katsahti lehtoria isällisesti,\ntyytyväinen hymy huulilla, -- aivan kuin huomauttaakseen, että kyllä\nminä selitän, sillä minä tunnen ne kaikki... jok'ikisen.\n\nJa mistä lie vanha kaupungin palvelija onkinutkin kaikkien nimet,\nhän tiesi. Keisarin jäljessä tuli hänen seurueensa, jonka jäsenet\nhän yksitellen esitti ihmettelevälle lehtorille. Kansleri, kreivi\nRumjantsov, hienonnäköinen, keski-ikäinen herra, joka hiukan\nmuistutti Kustaa III:tta, ylihovimarsalkka, kreivi Tolstoi,\nkenraaliadjutantit Albedill ja Araktshejev, salaneuvos, ruhtinas\nGalitsin ja henkilääkäri Villié. Kivalteri tiesi niiden jokaisen\nnimet, ja nyhtäisten lehtoria käsipuolesta hän lähti väkijoukon\nmukana pyrkimään kirkkomäelle.\n\nMutta -- siellä vallitsi tavaton tungos. Kaupungin palvelijalle\nannettiin kuitenkin tietä sen verran kuin suinkin oli mahdollista.\nHe ehtivät parahiksi perille kuulemaan, kuinka tuomiorovasti\nAlopaeus, lehtori J. Borgströmin ja poikansa P. Alopaeuksen\nseurassa otti hallitsijan vastaan temppelin ovella, tervehtien tätä\nraamatunlauseilla: \"Toivon Jumala täyttäköön Teitä kaikella riemulla\nja rauhalla uskossa.\" \"Rauha olkoon Sinun muureis sisällä ja onni\nSinun huoneessas.\"\n\nMajesteetti astui kirkkoon. Ovet suljettiin. Urut rupesivat soimaan,\nja valtiopäiväjumalanpalvelus alkoi.\n\n       *       *       *       *       *\n\nSisällä temppelissä seisoi keisari korokkeella häntä varten vasiten\nlaitetun valtaistuimen edessä, seuraten jumalanpalvelusta. Se oli\npitkä. Mutta -- siitä huolimatta ei hänen majesteettinsa koko aikana\nosoittanut pienintäkään hermostumisen merkkiä. Vanha rovasti Rajalin,\nOljemarckin äidinisä, joka myös oli valittu valtiopäiville, seurasi\nsyrjästä käsin, muutaman penkin korvasta, keisarin kasvojen ilmeitä.\nNe olivat tyynet ja lempeät.\n\nLehtori Borgström messusi hiukan epäpuhtaasti. Rovasti Rajalin\nvilkaisi hallitsijaan. Mutta -- tämän kasvot eivät värähtäneetkään.\n\n\"Kun panevatkin noita koulupappeja...\" ajatteli Rajalin. -- \"Minun\nkappalaiseni olisi ollut vallan toista... olisi laulanut kuin\nenkeli...\"\n\nTuomiorovasti saarnasi. Tekstin oli hänen majesteettinsa itse\nvalinnut. Se oli Filippiläiskirjeen 2. luvusta, 2. 3 ja 4. värssy:\n\"Niin täyttäkää minun iloni, että teillä olis yksi mieli, yhtäläinen\nrakkaus, ja te olisitte yksimieliset ja yhtäpitäväiset. Älkää\ntehkö mitään riidan eli turhan kunnian kautta, vaan nöyryydessä\npitäin toinen toisensa parempana kuin itsensä. Ja älköön jokainen\nomaa parastansa katsoko, vaan myös toisen parasta.\" Tuomiorovasti\nkehitteli näitä ajatuksia laajaperäisesti, vanhaan, perittyyn\nsuomalaiseen saarnatapaan, jossa ei pidetä kiirettä. Paitsi\nesipuheessaan lausumaansa siunauksen toivotusta Hänen Keisarilliselle\nMajesteetilleen, ei itse saarna tuntunut sisältävän juuri mitään\npäivän merkityksestä. Jokin sitaatti Salomonin Sananlaskuista ja\nJaakobin epistolasta ja siinä kaikki.\n\nRovasti Rajalin oli hermostunut. Eivätkö ne ymmärtäneet, ettei\ntuo raamatunselitys nyt ollut paikallaan! Jos Alopaeus tähtäili\npiispanvirkaa, olisi hänellä nyt ollut hyvä tilaisuus pitää\n\"vaalisaarnansa\". Mutta -- hän laputteli kaikenmoista filippiläisistä\nja heidän puuhistaan -- itse keisarin edessä! Vanha rovasti oli\narvostelupäällä.\n\nSiellä seisoi vapaaherra Enefeltkin toisella puolen kirkkoa.\nLounatmäen herra näytti onnelliselta. Hänkin vilkaisi syrjäsilmällä\nmajesteettia silloin tällöin. Kaikki olisi hänen mielestään ollut\ntänä hetkenä kohdallaan, jos vain Hannan liitosta ruhtinas Donatjevin\nkanssa olisi tullut jotakin. Mutta -- tyttö oli antanut rukkaset...\nja piti kiinni Oljemarckista. Vaikka eipä sillä... tänä hetkenä\nei sitäkään nimeä saattanut vihata. Tuovilan herra oli ollut\nkaukonäköinen... oli ennustanut tällaista aikaa -- Suomi Venäjän\nsuojeluksen alaisena... vaikka nythän se taisi olla vähän enemmän\nkuin suojelusta, mutta sittenkin, sittenkin...\n\nRuhtinas oli kaatunut kaksintaistelussa. Oljemarck, pakana, oli\nhänet surmannut. Yhtäältä tuntui turvalliselta tuomita tuollaista\ntekoa _tuon_ miehen läheisyydessä, joka tuossa valtaistuimen edessä\nseisoi avopäin, hattu ja hansikkaat kädessä. Mahtoiko keisari tietää\n--? Mutta -- toisaalta taas kutkutti se ajatus, että Oljemarck\noli tavallaan kostanut hänenkin puolestaan: sanoa heitä, vanhan\nvapaaherrallisen suvun jäseniä halpasäätyisiksi! Entisen maa-orjan\npojanpoika! Vapaaherra punastui ja katseli venäläisten herrojen\nkoreaa joukkoa. Kuinkahan monella noista oli vanhempi vaakuna kuin\nhänellä...?\n\nHän vilkaisi keisariin, ja samassa tämäkin katsahti häneen.\nVapaaherra Enefelt kalpeni. Niin oli, kuin olisi majesteetti\nlukenut hänen ajatuksensa. Muutamat keisarin seurueen jäsenistä\nvilkuilivat myös sinnepäin, missä Enefelt seisoi. Mitä siellä\noli tapahtunut, koska majesteetti sinne niin kauan katseli?\nMutta keisari oli vain muuten kiinnittänyt huomionsa tuohon\npitkään ja laihaan, kotkannenäiseen mieheen. Hänen mieleensä tuli\najatus: Tämä Suomen aatelisto on hienoa väkeä... vapaaherra\nMannerheim, hovioikeudenneuvos Gyldenstolpe, maamarsalkka de Geer.\nViimeksimainittu seisoi ylhäisenä, pää kopeasti takakenossa, kädessä\nsinisellä sametilla päällystetty ja hopeatähdillä koristettu\nmarsalkansauva... kuin jokin ylhäinen ovenvartija, joka sanoi:\n\"Tähän asti, mutta ei etemmäs!\" Niin, niin... kyllä hän tunsi näiden\nSuomen herrojen ajatustavan. Se ei tainnut olla aivan sen mukainen\nkuin Sprengtporten oli hänelle uskotellut. Hänelle oli edellisenä\npäivänä esitetty säätyjen jäsenet, ja muutamia niistä hän tunsi jo\nennestään, kuten vapaaherra Mannerheimin, sotaneuvos Silfversköldin\nja toimitussihteeri Rotkirchin, jotka olivat kuuluneet hänen luonansa\nkäyneeseen lähetystöön. Niissä... noissa miehissä oli jotakin\nerikoista hienoutta ja hioutuneisuutta... vanhaa, jaloa kulttuuria,\njonka tuntomerkkinä oli arvokas, hillitty käytös. Siinä ei ollut\njälkeäkään minkäänlaisesta matelevaisuudesta. Ne eivät kaikki\npuhuneet yhtä hyvin ranskaa kuin monet hänen hovimiehistään, mutta\nniissä oli enemmän ylhäisyyttä ja perittyä tahdikkuutta kuin hänen\nväessään -- ruhtinaita jokainen käytökseltään ja sivistykseltään,\nvaikk'eivät olleet kuin tavallisia aatelisia maalta. Mutta -- mikä\nerotus heidän ja Venäjän maa-aatelin välillä!\n\nKeisari, joka ei ymmärtänyt sanaakaan tuomiorovastin\nruotsinkielisestä saarnasta, jouti tällaisiin mietiskelyihin. (Hän\noli kyllä saanut saarnasta ranskankielisen käännöksen, ja hänestä\nsaarna oli kuiva.) Hän katsahti seuruettaan. Tolstoin takinkaulus\npönkötti korkeana, irtaallaan niskasta. Se erosi niin huomattavasti\nsuomalaisten herrain aatelispuvuista. Kultaa ja koristuksia oli\nensiksimainitulla enemmän, mutta leikkaus, _der Schnitt_, oli\nkömpelö. Miksikähän venäläiset eivät oppineet kiinnittämään huomiota\nulkonaiseen sirouteen? Siinä seisoi hänen takanaan Rumjantsov, joka\noli vasta palannut Ranskasta. Hän oli osannut pukeutua. Ne taisivat\nkyllä seurustella, nuo hänen hoviherransa... olivat iloisia ja\nvapaita, mutta niiden puvut... nuo eurooppalaisia jäljittelevät\n-- miten kömpelöitä monella! Keisari muisti aikaisemminkin\nhermostuneensa juuri noista kenraaliensa pukuseikoista. Jokin\nsaksalaissyntyinen veti päälleen kankean kauhtanan, tökerösti tehdyn,\navarakauluksisen ja luuli olevansa aitovenäläinen, koska Kutusovilla\noli samanlainen! (Keisari hymyili vienosti muistaessaan vanhaa,\ntoissilmäistä Kutusovia. Aito venäläinen!) Toista oli Sprengtporten...\nmutta mitä nyt? Mitä tämä merkitsi?\n\nUlkoa oli jymähtänyt kaksi kanuunanlaukausta. Juuri kuin\ntuomiorovasti parhaillaan selitti, kuinka heidän, valtiopäivämiesten,\noli yksimielisesti suhtauduttava (\"_gå till mötes_\") armollisimman\nesivallan korkeihin ja hyväätekeviin tarkoituksiin, jymähti ulkoa\npaukaus. Sitä seurasi toinen. Sakariston ovi pamahti kiinni -- sieltä\njoku kiivaasti poistui. Tuomiorovasti pysähtyi, katsahti keisariin\nja kirkkoyleisöön kuin kysyen, että nämäkö olivat ne hyväätekevät\ntarkoitukset. Huh! Olivatpa ne eri tärähdyksiä! Mutta keisari oli\nvain hiukan rypistänyt kulmiaan, ja kun useampia laukauksia ei\nkuulunut, katsahti hän saarnastuoliin kuin kehoittaen tuomiorovastia\njatkamaan.\n\nTämä tarttuikin langan päästä kiinni. Kuulijoita huvitti, kun\ntuomiorovasti selitti, että \"hyvääkin tarkoittava toimenpide voi\ntulla vahingolliseksi, jolleivät sitä seuraa perusteelliset tiedot\".\nMinkähänlainen mies siellä oli ollut tykin takana, kun kesken\njuhlallisen valtiopäiväjumalanpalveluksen rupesi jymähyttelemään?\n\nSe oli luonnollisesti ollut väärinkäsitys. Keisari oli sen heti\ntajunnut. Liian hätäinen tykkimies oli erehtynyt. Hän antoi katseensa\nliidellä pitkin kirkkoa. Temppeli teki juhlallisen vaikutuksen,\npapit näyttivät oppineilta. Ne kuuluivat puhuvan latinaa joka mies.\nHänen likinäköiset silmänsä erottivat vain pitkän, mustan rivin,\njonka yläosa äkkiä vaaleni epämääräiseksi, mutkittelevaksi juovaksi\n-- _clerus reverenduksen_ kasvot -- ja niiden alapuolella jono\nhohtavan valkoisia täpliä -- papinliperit. Keisarin mielessä vilahti\nvenäläinen maalaispappi, joka kirjavaan kauhtanaan puettuna tarjosi\nhänelle suolaa ja leipää. Parta sukimaton, tukka talonpojan malliin\nkammattu, kasvot sivistymättömät, usein tyhmät. Oi, voi! Sivistystä,\nenemmän kansan sivistystä!\n\nJa Aleksanteri iloitsi hengessään, että oli taipunut antamaan tälle\nkansalle, tälle Suomen maalle, oikeuden säilyttää lakinsa, tapansa\nja uskontonsa. Ne eivät näyttäneet olevan erikoisen iloisen tai\nsurullisen näköisiä... nuo porvarit, papit ja talonpojat. Mutta\nne olivat kunnollista väkeä. Niitä ei voinut orjuuttaa. Niiden\noli saatava säilyttää pyhinä ja koskemattomina entiset lakinsa ja\nlaitoksensa...\n\nHänen viimeisen ajatuksensa sulki kuin riemuiten syliinsä mahtava\nvirrensävel, joka nyt vyöryi temppelin holvien alla. Saarna oli\nloppunut. Ulkona jymähtelivät tykit, ampuen kunnialaukauksia. Nyt\noli niiden jyminä paikallaan. Seurakunta veisasi juhlavirttä.\nKeisarin mieli valahti helläksi. Näiden uskonnossakin oli terästä\nja voimaa... avartuneisuutta ja sydämellisyyttä. Se oli juuri\nsitä evankeelisuutta, jota hän oli tavannut Saksassa... Lutherin\nkotimaassa. Oh, kyllä hän ymmärsi -- tällaista uskontoa oli\nkunnioitettava.\n\nMutta -- nyt hän teki yhden havainnon. Alttaripapit liikkuivat\nkovin varovaisesti... kuin peljäten, etteivät vain tekisi mitään\nvirhettä. Keskenään kuiskutellen, minä hetkenä olisi otollisin\nkääntyä seurakuntaan päin, ne yrittivät, mutta silloin antoi toinen\nmerkin toverilleen, että ei vielä. Urkujen loppusävel venyi pitkäksi.\nNyt kääntyivät messupukuiset papit, mutta sen kasvoilla, jonka\npiti messuta, oli hätääntynyt, pingoittunut ilme... aivan kuin\nkoulupojalla, joka ei osaa vastata tutkinnossa. \"_Så och med dinom\nanda_\", vastasi lukkari urkujen ja kimnasistien säestämänä. Nyt\nrupesi toinen papeista lukemaan -- ja keisarista näytti, että hän oli\njonkin verran vapautuneempi.\n\nTässä kohden oli jokainen Venäjän maalaispappi näiden yläpuolella.\nAstuttuaan iknostaasin taa muuttui musikka profeetaksi. Samantekevä,\nkuka seisoi kirkossa, keisari tai kerjäläinen, samanlainen varmuus\nja suvereenisuus. _Hóspodi pamilui!_ Pappi tiesi edustavansa\niankaikkisia valtoja... vanhurskasta, elävää Jumalaa. Siitä varmuus\nhänen esiintymisessään.\n\n-- Teidän Majesteettinne! Jumalanpalvelus on päättynyt.\n\nSprengtporten seisoi valtaistuimen alimmalla portaalla ja hymyili.\nKeisari oli ollut niin mietteisiinsä vaipunut, ettei ollut huomannut\nlopputoimitusten menoa. Hänen poskensa sinersivät hiukan, hänen oli\nlievästi vilu. Laskeutuen valtaistuinkorokkeelta alas hän lähti\nastumaan kirkon pääovea kohti. Lehtereillä syntyi kahinaa. Sieltä\nmonet kymmenet kauniit naisen päät kurkistelivat alas kirkkoon,\nseuraten suloisin katsein nuorta ruhtinasta, joka arvokkain askelin\nkulki keskikäytävän mattoa pitkin. Oi, kuinka hän oli kaunis! Ajatus\nvilahti illan juhlallisuuksiin. Kukahan onnellinen saisi tanssia\n_hänen_ kanssaan... _keisarin_ kanssa? Siitäpä voisi sitten kertoa\nlasten lapsille vielä vanhana, myssypäisenä mummonakin...\n\nNoiden kurkistelevien ja kuiskuttelevien naisten joukossa oli myös\nHanna Enefelt.\n\nMutta kapteeni Charpe, jonka tehtävänä oli ollut sakaristosta käsin\nantaa merkki tykkimiehille, posmitti venäjäksi:\n\n-- Se ulaanin pöllö! Menee heilauttamaan kättään! Ja tykkimies,\ntolvana, tärskäyttää keskellä _Te Deum'_ia. Siperiaan on\nvähemmästäkin joutunut!\n\n\n\n\nXX\n\n\nValtiopäivätanssiaiset! Meidän esiäitimme olivat meitä onnellisempia\n-- he saivat tanssia keisarin kanssa.\n\n\"Valtakunnansali\" vanhassa kimnaasirakennuksessa oli sadoin\nkynttilöin valaistu. Koko se hienosto, joka oli saapunut\nvaltiopäivien avajaisiin, oli siellä läsnä. On tarpeetonta mainita\npuvuista. Jokainen koetti esiintyä niin edukseen kuin mahdollista --\nvarsinkin naiset.\n\nHanna Enefeltkin oli vanhempineen saapunut. Siitä olikin kauan,\nkuin hän oli ollut näin loistavassa tilaisuudessa mukana. Tukholman\nhovitanssiaisista tuntui kuluneen kokonainen iäisyys.\n\nSali kuhisi vieraita. Hajanaisiin ryhmiin kerääntyneinä siinä\nkeskusteltiin puoliääneen. Vapaaherra kiitti keisarin puhetta. Sen\noli Sprengtporten tulkinnut ruotsiksi. Hän oli haltioitunut. Keisari\noli luvannut säilyttää maan uskonnon, perustuslait ja valtiomuodon.\n\n-- Se oli ranskaa se! -- huudahti hän. -- Sinunkin, Amelie, olisi\npitänyt olla sitä kuulemassa. _Charmant!_\n\nKyllähän vapaaherratar sen uskoi. Hänen mieleensä muistui vain eräs,\njoka myös oli puhunut tuota kieltä loistavasti.\n\nRovasti Rajalin liittyi seuraan. Vapaaherra kääntyi ihastuneena hänen\npuoleensa.\n\n-- No, rovasti! Nyt alkavat asiat olla järjestyksessä!\n\nNiinpä niin. Valoisaltahan tämä näytti. Eipä olisi osannut ennakolta\nuskoa, että Suomen tulevaisuus alkoi näin loistavin entein.\n\nJa huomenna me saamme kuulla hallitsijan vakuutuksen ja vannomme\nuskollisuusvalan.\n\nSe oli selvä.\n\nKenraalikuvernööri Sprengtporten kulki ohi, keskustellen kreivi\nRumjantsovin kanssa. Hän vilkaisi Enefeltien ryhmään. Muistin\nkomeroista sukelsi esiin, että hän oli joskus nähnyt tuon laihan,\nkotkannenäisen miehen. Samoin näytti pappi tutulta.\n\nHetken päästä hän tuli heidän luokseen.\n\n-- Eikö se ole vapaaherra Enefelt? Me olemme tavanneet jossakin?\n\n-- Tukholman valtiopäivillä, teidän ylhäisyytenne.\n\nSprengtportenin kasvoilla häivähti pilvi. Mutta pian sileni otsa, ja\nääni kaikui kohteliaana.\n\n-- Niin... minä muistan! Me olimme suostuntakysymyksessä eri mieltä.\nMutta -- ehkä herra vapaaherra esittää minut arvoisille naisille.\n\nVapaaherra esitti. Sprengtporten suuteli vapaaherratarta kädelle.\nSitten hän kääntyi rovasti Rajalinin puoleen.\n\n-- Te näytätte myös kovin tutulta. Missä olemme tavanneet?\n\nRovasti, joka jo oli aikonut vetäytyä syrjään, oman ryhmänsä luo,\nilostui.\n\n-- Olemme kyllä, teidän ylhäisyytenne... Tuovilassa, kapteeni\nOljemarckin luona.\n\n-- Ah niin! Muistan, muistan. Se oli siihen aikaan, jolloin --.\n\nHän ei jatkanut. Tuon vieraskäynnin lähempi selitys olisi ehkä\nsaattanut herättää läsnäolevissa kiusallisia muistoja.\n\nSamassa ilmoitti airut hänen majesteettinsa saapuneen. Sprengtporten\nkumarsi kevyesti ja pyysi anteeksi, että hänen oli poistuttava.\n\nAleksanteri I astui saliin loistavana, säteilevänä. Kaikkien\nkatseet kohdistuivat häneen. Naiset niiasivat syvään, ja herrat\nkumarsivat, kukin oman, ominaisen tyylinsä ja taitonsa mukaan:\nherrat sirommin, talonpojat kömpelömmin... hiukan syvempään kuin\nrovastille, kinkereillä. Keisari, joka oli puettu jalkaväen kenraalin\nparaatiunivormuun, liittyi heti muutamaan aatelisryhmään, jonka\njäsenet uudelleen esitettiin hänelle.\n\nVapaaherra Enefeltiä harmitti, ettei ollut siellä. Hänet oli kyllä\nedellisenä päivänä esitetty keisarille, mutta tuollaisessa tavallaan\nepävirallisessa seurassa olisi paremmin painunut majesteetin\nmuistiin. Nyt olisi pitänyt pyöriä perillä, kun valtaistuimen armo\nloisti häiriintymättömänä.\n\nHän lähti hiljaa soluskelemaan sinnepäin, missä keisari iloisella\näänellä keskusteli. Mutta -- hänen ei luonnollisesti sopinut\ntuppautua joukkoon.\n\nKeisari jatkoi kierrostaan. Hän kulki Enefeltin ohi, joka kumarsi\nhovimiehen tavoin. Keisari nyökäytti armollisesti päätään, mutta ei\npysähtynyt. Sprengtporten ja kansleri Rumjantsov saattelivat häntä.\n\nKuolema ja kadotus! Nyt pysähtyi hänen majesteettinsa hänen\npuolisonsa ja tyttärensä luo!\n\nSprengtporten esitteli. Vapaaherratar vilkaisi hätääntyneenä\nmieheensä, joka parinkymmenen askelen päässä seisoi kuin tulisilla\nhiilillä. Taas hän oli laskenut väärin!\n\n-- Olen iloinen saadessani tehdä tuttavuutta kanssanne, _madame_, --\nsanoi keisari, mutta vilkuili koko ajan Hannaan.\n\n-- Tunnen puolisonne, _madame_. Hänhän kuuluu ritariston ja aatelin\nedustajiin. Ja te, _mademoiselle_... te olette hänen tyttärensä?\n\nVapaaherrattaren piti vastata Hannan puolesta. Tämän ranskankielen\ntaito oli yht'äkkiä tyrehtynyt korkean hallitsijan läheisyydessä.\n\nOh, kyllä hän puhuikin ihanaa ranskaa! Ääni oli miellyttävä,\nharvinaisen miellyttävä.\n\nKeisari kääntyi rovasti Rajalinin puoleen, joka jälleen oli\nmiettinyt, pitikö hänen poistua vai ei. Sprengtporten oli kuiskannut\nkeisarille ranskaksi, että pappi oli entisiä itsenäisyysmiehiä, joka\naina oli harrastanut Venäjän asiaa. Keisari hymyili armollisesti,\npuristi rovastia kädestä ja lausui:\n\n-- Suomen papistolla on jalo ja kunniakas tehtävä tämän minulle\nrakkaan kansakunnan keskuudessa.\n\nRovasti Rajalin kumarsi miltei maahan saakka. Valtaistuimen armo oli\nloistanut hänen ylitseen.\n\nKeisari nyökäytti ystävällisesti päätään ja jatkoi kierrostaan. Nyt\nuskalsi vapaaherrakin liittyä omiensa seuraan.\n\n-- Kuinka hän on ihastuttava, Manne! -- Vapaaherratar aivan säteili.\n-- Mutta -- sinä seisoit syrjässä kuin pannun piippu!\n\nEihän hänen ollut sopinut tunkeutua joukkoon. Se olisi ollut kaikkea\netikettiä vastaan.\n\n-- No mitäs läksit sitten kuljeksimaan!\n\nVapaaherratar oli tyytymätön. Tuttavuutensa kautta keisariin hän oli\nnyt saanut vielä lujemman otteen haihattelevaan mieheensä.\n\nTanssi alkoi. Keisari vei ensimmäisenä katrilliin maamarsalkan\npuolison. Sitä tanssittiin ranskalaisin askelin -- niinkuin ruhtinas\nGagarin pani merkille. Hänen majesteettinsa tanssi sulavasti, koko\najan iloisesti keskustellen.\n\nMutta -- keisarin mieli teki nuorten neitosten pariin. Niiden\njoukossa oli monta ihastuttavaa olentoa kuin _mademoiselle_ Enefelt\nja Möllersvärd. Mutta -- hän ei pitänyt kiirettä. Ensimmäisten erien\naikana hän pyysi yksinomaan rouvia, tanssittaen näitä iloisesti kuin\nkaartinluutnantti.\n\nVapaaherratar Enefeltkin oli saanut kunnian pyörähtää keisarin\nkanssa. Hän oli ylpeä ja onnellinen. Mutta kun viides erä alkoi, tuli\nkeisari pyytämään Hannaa tanssiin.\n\nTämä eli kuin unessa. Ei hän olisi koskaan saattanut uneksia saavansa\ntanssia majesteetin kanssa. Tukholmassa ennen hän oli kyllä tanssinut\nparoonien ja kreivien kanssa, jotka kuuluivat kuninkaan seurueeseen.\nMutta kuningas ei ollut luonut katsettakaan vähäpätöiseen\nsuomalaiseen, vapaaherrattareen. Ruotsissa niitä oli paljon,\nrikkaampia ja mahtavampia. Mutta nyt... nyt häntä vei itse hänen\nmajesteettinsa Aleksanteri I, koko Venäjänmaan keisari ja itsevaltias.\n\n-- Te tanssitte hyvin, _mademoiselle_...\n\nHanna karahti punaisempaakin punaisemmaksi. Hän ei vastannut mitään.\n\n-- Te olette niin vaitelias, _mademoiselle_...\n\nKeisari rypisti hienosti kulmiaan.\n\nHanna koetti nostaa kasvojaan. Tänä hetkenä hän todellakin oli\nihana. Silmissä harsomainen kiilto hän katseli korkean hallitsijan\njalopiirteistä leukaa.\n\n-- Teidän majesteettinen on kovin armollinen...\n\n-- Mitä te sanoitte, _mademoiselle_?\n\nKeisari oli jonkin verran huonokuuloinen. Hannan piti kerrata\nvastauksensa.\n\n-- Älkää sanoko... en ole vielä tarjonnut teille mitään\narmonosoitusta...\n\nKeisari hymyili vallattomasti. Hänen silmänsä säteilivät.\n\n-- Oletteko kihloissa, _mademoiselle_?\n\nSe tuli äkkiä kuin salama kirkkaalta taivaalta. Hanna oli lysähtää\nkokoon. Mitä, jos jollakin tavoin kiertyisi puheeksi Donatjevin\nhistoria? Se olisi kauheaa! Hän painoi päänsä alas ja sopersi:\n\n-- En ole, Teidän Majesteettinne...\n\nSoitto soi, ja parit pyörivät. Keisari, joka oli hurmaantunut ihanan\ntanssitoverinsa hämmingistä, jatkoi kiusoitteluaan.\n\n-- Mutta... teillä on joku mielitietty, _mademoiselle_?\n\nHanna oli pahemmassa kuin pulassa. Taivaan autuus rupesi vaihtumaan\nkadotuksen tuskiksi. Mutta hänen majesteetilleen ei sopinut olla\nvastaamatta -- sen hän tiesi. Hän sopersi:\n\n-- Säälikää minua. Teidän Keisarillinen Majesteettinne...\n\nKeisari ei kuullut oikein tarkkaan musiikin ja tanssivien synnyttämän\nkohinan vuoksi, mutta hän huomasi, että tyttö oli valahtanut\nkalpeaksi. Hänen silmänsä levisivät. Oliko hän loukannut tätä arkaa\nolentoa -- koskettanut jotakin hellää kieltä? Hän keskeytti tanssin\nja talutti Hannan tämän äidin luo.\n\n-- Jätämme tämän suloisen olennon hänen äitinsä turviin, _madame_.\nMutta samalla lupaamme keisarillisen armomme. Kun teidän tyttärenne\nmenee naimisiin, pidämme huolta morsiuslahjasta.\n\nKeisari oli joutunut äkillisen hämäännyksen valtaan. Siihen oli\nvaikuttanut Hanna Enefeltin tavaton kalpeus. Seuraavana hetkenä hän\nei enää ajatellut loppuun -- odottanut tanssin taukoamista -- vaan\nkeskeytti sen ja talutti tytön paikoilleen. Jos hän olisi menetellyt\npäinvastoin, hän tuskin olisi lausunut ylempänä mainituita sanoja, ja\nkoko juttu olisi mennyt huomaamatta.\n\nNyt se sitä vastoin herätti huomiota. Vapaaherratar oli aivan\nihmeissään. Mitä Herran nimessä oli tapahtunut? Millä tavalla oli\nHanna käyttäytynyt? Oliko hän ollut kömpelö? Majesteetti talutti\nhänet paikoilleen kesken tanssin -- jätti takaisin kuin jonkin\nkäyttökelvottoman korun, johon nähden oli erehtynyt. Hyvä Jumala!\n\nKun tuli tarjoilun aika, vetääntyi hän Hannan kanssa syrjään ja kysyi\nkiihkeästi:\n\n-- Mitä on oikein tapahtunut, rakas lapsi? Selitä, selitä!\n\nHanna kertoi.\n\n-- Herra Jumala! -- pääsi vapaaherrattarelta. -- Ethän vain puhunut\nmitään?\n\n-- En, luonnollisesti! Pyysin vain hänen majesteettinsa sääliä.\n\nVapaaherratar rauhoittui jonkin verran. Hyvä toki... asia menisi\nehkä kaikessa hiljaisuudessa. Vapaaherrakin oli liittynyt joukkoon.\nHän oli taas ollut ryhmäkuntansa luona. Salissa oli ruvettu jo\nkuiskimaan. Keisarin käytös oli herättänyt uteliaisuutta.\n\nAleksanteri itsekin oli hermostunut. Hän katui sanojaan. Minkä\nvuoksi hän oli sanonut: _mais -- mutta_? Tuo yksi \"mutta\" vei vinoon\nkoko jutun! Ja minkä vuoksi hän oli luvannut morsiuslahjan? Mitä\nhäneen kuului jonkun suomalaisen vapaaherrattaren naimisiinmeno?\nTuo kiusallinen _mais -- mutta_ oli koko tämän onnettoman \"liikkeen\"\nlähtökohta. Huonoa taktiikkaa!\n\nHän muisti, kuinka hän Tilsitin kohtauksen aikana oli ratsastellut\nNapoleonin kanssa kaupungin ulkopuolella tarkastamassa maastoa. Ne\nolivat olleet jonkinlaisia oppitunteja -- _leçons de la guerre_ --\ntuon suuren sotapäällikön johdolla. \"Onko tämä asema?\" \"Ei, Sire.\"\n\"Mutta -- tähän voitaisiin...\" Aina tuo onneton _mais -- mutta_, joka\npaljasti hänen kokemattomuutensa! Oh, oppia hänen pitäisi käydä niin\nsotataidossa kuin seurustelussa naisten kanssa!\n\nHän oli kiusaantunut. Mutta -- samalla häntä vaivasi uteliaisuus.\nTässä piili jokin salaisuus.\n\nHän oli vielä nuori -- edellisessä joulukuussa täyttänyt 31 vuotta --\nja hän oli ihminen. Hanna Enefeltin arvoitus kiusasi häntä. Hän oli\nihastunut neitoon. Tämä oli melkein kauniimpi kuin Ulla Möllersvärd,\njoka salin toiselta puolen kiihkeästi seurasi häntä katseillaan.\n\nHän viittasi luokseen ruhtinas Gagarinin. Tämä tavallisesti tiesi\nasioita. He menivät sivuhuoneeseen.\n\n-- Tunnetteko _madamoiselle_ Enefeltin, _mon prince?_\n\n-- Kyllä, Teidän Majesteettinne.\n\n-- Tiedättekö hänestä jotakin... hänen entisyydestään?\n\n-- Kyllä, Teidän Majesteettinne. Hän oli kihloissa ruhtinas\nDonatjevin kanssa.\n\nKeisari löi otsaansa. Siinä oli arvoituksen selitys! Nuori\nruhtinashan surmattiin kaksintaistelussa?\n\n-- Niin, Teidän Majesteettinne. Khem... Khem... Ne ovat niin\nvaikeita nämä suomalaiset nimet.\n\n-- Ottakaa siitä selvä ja ilmoittakaa meille.\n\n-- Kyllä, Teidän Majesteettinne!\n\nTanssi jatkui. Keisarin oli nyt helpompi olla. Hän tanssi\nyksinomaan rouvien kanssa. Niiden parissa ei voinut ajaa karille.\nUlla Möllersvärd, ratsumestari Möllersvärdin sisar, sai turhaan\nodottaa, että keisari olisi tullut häntä tanssiin noutamaan. (Hän\noli aikaisemmin tanssinut pari erää.) Mutta -- keisari ei nytkään\n\"ajatellut loppuun\". Jos hän olisi sen tehnyt, ei hän olisi niin\nyksipuolisesti valinnut tanssitovereitaan. Hänkö _pelkäsi_ nuoria\nneitoja? Se herätti siis huomiota. Eikä sitä yhtään hälventänyt se\nitsessään kyllä sangen miellyttävä piirre, ettei hän yhtään erää\ntahtonut itse aloittaa. Kas, kas... halusi pysyä piilossa! Toisten\npiti alkaa -- sitten hän liittyi mukaan. Jälleen sama ominaisuus:\nhän ei \"ajatellut loppuun\". Sillä juuri tuo joukkoon peittäytyminen\nkutkutti uteliaisuutta äärimmilleen -- paljon enemmän kuin jos\nhän olisi itse aloittanut, ottanut \"päältä\" -- niinkuin kansleri\nRumjantsov Sprengportenille kuiskasi. Silloin hän olisi esiintynyt\nkeisarina, nyt hän näytteli kaartin luutnanttia. Ai, ai... kenen\nkanssa hän tanssi? Ah, vain rouvien... aina vain rouvien!\n\nMiksi niin varovainen? Miksi piiloutua toisten taakse? Näitä\nkysymyksiä ei olisi herännyt, jollei olisi sattunut \"kohtausta\" Hanna\nEnefeltin kanssa.\n\nGagarin oli saanut \"diplomaattisen\" tehtävän. Hän haki käsiinsä\nruhtinas Tolstoin. Tämä oli hyvin selvillä kreivi Shuvalovin\narmeijaosaston asioista.\n\nTolstoi tunsi tapauksen. Se oli sattunut Kemissä... jossakin siellä\nhiiden pohjoisessa. Jaa -- ruotsalainenko? Ul... Ul... Uljemarck.\n\n-- Mistä Oljemarckista te puhutte?\n\nSprengporten oli huomaamatta liittynyt herrojen seuraan.\n\nGagarin selitti.\n\n-- Vai niin! Olisiko se kapteeni Oljemarckin poika? Isä oli toista\nmaata.\n\nGagarin yritti huomauttaa, että Amorilla oli tässä pelissä sormet\nmukana. Mutta hän muisti yht'äkkiä, että \"juttu\" kuului hänen\nmajesteettinsa sekreettiasioihin.\n\nHerrat hajaantuivat. Seuraavalla väliajalla sai ruhtinas Gagarin\nselitetyksi asian herralleen.\n\nKeisari oli hämmästynyt. Hän ei taaskaan ajatellut loppuun.\nSe rakkaus, se rakkaus! Tässä oli ollut kaksi kilpakosijaa.\nMustasukkaisuus! Hän oli melkein mustasukkainen tuntemattomalle\nruotsalaiselle upseerille.\n\n-- Hänen täytyy olla _aivan_ erikoinen mies -- tai sitten on tyttö\ntyperä.\n\nSe tapa, jolla hän nämä sanat lausui, sai Gagarinin hymyilemään.\nKumpikin asia jäi keisaria vaivaamaan. Hän hämääntyi taas hetkiseksi.\n\n-- No niin... Me pidämme joka tapauksessa keisarillisen sanamme.\n\nJa käden viittauksella sai Gagarin poistua.\n\nMutta -- nyt heräsi tässä uteliaisuus. Mistä asiasta oli keisari\nantanut sanansa? Hänkin oli huomannut salissa syntyneen uteliaan\nmielialan, sen jälkeen kuin keisari oli saattanut mademoiselle\nEnefeltin paikoilleen. Mikähän salaisuus tässä vielä piili?\n\nJa hovimiehen taitavuudella koetti Gagarin ottaa asiasta selvää,\nmutta -- onnistumatta. Keisari oli jo poistunut, vapaaherra Enefelt\nperheineen samoin. Vihdoin hän yhdytti piispa Tengströmin. Kierrellen\nja kaarrellen hän pääsi asiaan käsiksi. Piispakin oli kuullut\ntapahtumasta. Eräs lähellä seisonut pappi, joka osasi ranskaa, oli\nsattumalta kuullut keisarin sanat.\n\n-- Hänen majesteettinsa oli luvannut morsiuslahjan, -- vastasi hän\narkaillen. Kunnon piispaa hermostutti, että joutui mokomassakin\njutussa selityksiä antamaan.\n\nYhyy! Ruhtinas Gagarin lausui pari ranskankielistä kohteliaisuutta.\nKannattipa se! Nämä naiset, joita olisi täytynyt joko vihata tai\nrakastaa, jotta olisi voinut lausua jonkinlaisen arvostelun heistä --\noh, ne eivät olleet mitään hänen jumalaisen Coransa rinnalla!\n\nJa sydän intohimoista rakkautta täynnä kaunista rakastajatartaan\nkohtaan sipsutteli Gagarin tiehensä, jättäen piispan aprikoimaan,\nmitä tämä juttu oikein merkitsi. \"Hovi-ilmaa, hovi-ilmaa\", ajatteli\nhän ja ohjasi kulkunsa oman ryhmänsä luo.\n\nMutta ruhtinas Gagarin hiipi muutamaan luokkahuoneeseen, istahti\npenkille ja katsellen ikkunaa, johon kuu loi heikkoa kajastustaan,\njäi siihen muistelemaan lemmittyään, jolle oli pitkin matkaa\nkirjoittanut. Uljemarck... siinä oli toinen... ritari kuningas\nAmorin hovista...\n\n-- Oletteko huomannut, minkälainen ruokahalu näillä suomalaisilla on?\nNehän syövät kohta pöytäliinatkin!\n\nSe oli henkilääkäri Villié, joka nämä sanat lausui kenraaliadjutantti\nUvaroville. He astuivat juuri huoneeseen.\n\nGagarin nousi ja pujahti toisesta ovesta ulos.\n\nSalista kaikuivat katrillin sävelet.\n\n\n\n\nXXI\n\n\nNäiden keskustelujen ja kuiskailujen kohde oli samaan aikaan\npakomatkalla, painamassa kohti Uumajaa. Kenraali Gripenberg\noli kehoittanut häntä lähtemään Suomeen, mutta Oljemarck oli\nkieltäytynyt. Hänellä oli vielä jotakin toimittamista Ruotsissa eikä\nhän siis voinut lähteä. Hän ei kuitenkaan ollut ilmoittanut asiaansa\nGripenbergille.\n\nAvustaakseen adjutanttinsa pakoa, oli Gripenberg kirjoittanut hänelle\npassin, jossa tämän sanottiin olevan matkalla eversti Palmfeltin luo\nantautumisesta johtuvien asioiden järjestelyn vuoksi. Täten hän kyllä\ntavallaan tuli rikkoneeksi antaumussopimusta, mutta hän ei ollut\nsaattanut kieltäytyäkään. Halusihan mies palvella Ruotsia loppuun\nsaakka, ja sitä oli vaikea vastustaa. Tuo pieni temppu tyynnytti\nhiukan kenraalin rauhatonta, painunutta mieltä.\n\nOljemarck lähti ja pääsi passin ja valkoisen lipun avulla\nonnellisesti venäläisten linjojen läpi. Kainuussa hän tapasi\nPalmfeltin, joka järjesteli Länsipohjan rykmentin hajalle-laskua. Hän\nkertoi everstille yhteisen sotajuonen. Tämä nauroi.\n\n-- Tähän saakka se kyllä on mennyt... mutta tästä eteenpäin ei\nGripenbergin passi kelpaa. Se on vain Ala-Kainuun kirkolle asti.\n\nOljemarck tiesi sen. Hänen oli tultava toimeen omin päin. Eversti ei\ntaipunut antamaan hänelle uutta passia.\n\nNiin hänen siis oli täytynyt lähteä ilman minkäänlaisia papereita.\nPalmfelt oli ollut harmissaan, että Oljemarck tavallaan saattoi\nhänet välikäteen. Miten hän selittäisi kreivi Shuvaloville hänen\nhäviämisensä?\n\n-- Sanokaa, että mies lähti takaisin ja kysykää, eikö ole palannut.\n\nPalmfelt oli naurahtanut. Vaikeaa se oli, mutta -- kaipa siitä\njotenkuten selvittäisiin. No -- onnea matkalle vain.\n\nHänen oli pitänyt välttää yleisiä teitä. Niillä saattoi kesken kaiken\ntavata venäläisen patrullin, ja tämä olisi vanginnut hänet armotta.\nSe oli ollut jännittävä matka, täynnä kaikenlaisia seikkailuja.\n\nMatka oli vain tällä tavoin venynyt paljon pitemmäksi. Kierrellen\nmetsiä pitkin hän oli aina illaksi koettanut löytää taloa yösijaksi.\nMutta asumuksia oli näissä harvaanasutuissa seuduissa vähän, ja\nniissä harvoissakin oli suhtauduttu häneen epäluulolla. Tiesi, vaikka\nolisi mies ollut ryssän valepukuinen vakooja.\n\nRuoan saanti oli myös tuottanut vaikeuksia. Talonpojat eivät olleet\nmielellään ruvenneet ruokkimaan epäluulon alaista miestä. Siitä\nsaattoi koitua ikävyyksiä.\n\nMiksei hän ollut palannut muiden matkassa? utelivat länsipohjalaiset.\nNo... kun hän oli kuriiri, lähettiläs. Mutta -- miksi hän sitten\nkartteli valtateitä? No... kun hänen tehtävänsä oli perin salaista\nlaatua.\n\nTalonpojat olivat luimistelleet kulmainsa alta. Tiesi, mikä tämä oli\nmiehiään.\n\n\"Lähdetään nimismiehen luo... kyllä siellä selviää\", -- olivat\njotkut sanoneet.\n\nMutta -- Oljemarckpa ei ollut lähtenyt. Muutamissa taloissa hän oli\nsuoraan kertonut olevansa karkumatkalla. Ja se oli ollut kaikkein\nparas selitys. Häntä oli autettu salaa eteenpäin.\n\nMutta -- toisissa paikoin se taas oli ollut paha. Varmaankin joitakin\nkonnantöitä tehnyt, koska ei kerran ollut uskaltanut palata.\n\nOljemarck oli ollut pahemmassa kuin pulassa. Hän oli saanut kokea,\nmitä kylmäkiskoisuus ja epäluulo merkitsivät. Muutaman kerran häntä\najettiin takaa. Mutta takaa-ajajat eivät olleet venäläisiä, ne olivat\nLänsipohjan suomalaisia, joiden oli käynyt niinkuin tavallisesti kävi\ntällaisissa tilanteissa: vastustettuaan aikansa vihollista he olivat\nmuuttuneet tämän apureiksi, koska siitä koitui enemmän hyötyä.\n\nKatkerin mielin oli Oljemarck matkannut eteenpäin. Tällaisen\nvaltakunnan puolesta hän oli taistellut nyt toista vuotta. Ei olisi\nkannattanut! Mutta -- kun mies oli parantumaton idealisti, niin kävi\nnäin.\n\nViettäen öitä heinäladoissa, hytisten ja palellen hän muisteli\nkulunutta elämäänsä. Miksi tuntui kaikki niin tyhjältä? Entisyydestä\nei saanut enää kiinni, vaikka kuinka olisi koettanut, ja nykyisyys\nkulki hänen ohitseen ottamatta häntä matkaansa. Hän muisti porilaista\nsotamiestä, joka Hämeenlinnasta peräännyttäessä oli vaipunut\ntiepuoleen haavoissaan. \"Armahtakaa Kristuksen tähden!\" -- Mutta\narmeija oli solunut hänen ohitseen kuulematta hänen rukouksiaan...\nhän muiden mukana... ja sinne oli miesparka jäänyt...\n\nNyt hän oli aivan samanlaisessa asemassa. Ts. hän oli kyllä\nruumiillisesti terve, häntä ei vaivannut mikään, mutta -- henkisesti,\nsielullisesti hän oli kuin jäljelle jäänyt... tiepuoleen. Elämä...\ntuo voittoisa tai perääntyvä armeija -- miten sen otti --\nkulki hänen ohitseen, välittämättä hänestä tuon taivaallista. Hän\noli säälittävässä masennuksen tilassa. Mitä hyvänsä hän koetti\najatella, tuntui siltä, ettei se kuulunut hänelle. Isänmaa... se\noli irroitettu Ruotsista, mutta se ei kiinnostanut häntä. \"Ei kuulu\nminulle\", ajatteli hän. Rakkaus... elämän keskeisin voima, joka\nennen oli pannut hänenkin sydämensä sykkimään, oli myös kuollut. \"Ei\nkuulu minulle\", ajatteli hän senkin kysymyksen kohdalla. Kosto? Se\nsai vielä hänen suonensa tykyttämään, kädet puristautumaan nyrkkiin\nja hampaat kirskumaan. Ruoskanjälki oli kasvoista hävinnyt, mutta\nsielua se poltteli vielä... Fransoosi, Fransoosi... sitä miestä hän\nvihasi. Se oli muuttunut hänen mielessään koko Ruotsin valtakunnassa\nja ruotsalaisessa elämässä ilmenevän pöyhkeyden ja ylimielisyyden\nvertauskuvaksi. \"Kun sen työn saan suoritetuksi, joudan kuolemaan\",\najatteli hän. \"En koskaan näe Suomea enää...\"\n\nMutta -- sittenkin palasi ajatus tuohon _pää_kysymykseen: kuinka\nkäy maan, kun me olemme kaikki tällaisia... näin kurjia... näin\nhenkisesti maahan lyötyjä... näin yksinäisiä? Kuka kantaa aatteen\ntulisoihtua? Kyllä hän tiesi, että aniharva vain oli ajatellut niin\n_siitä_ asiasta, mutta sittenkin häntä kauhistutti ajatus, että\nhe kaikki... upseeristo... miehistö olivat joutuneet tällaiseen\ntilaan... tällaiseen henkisen lamaannuksen tilaan, joka tuntui aivan\ntoivottomalta. Kuinka he, ruumisrauniot, enää toimittaisivat mitään\n_millään_ alalla? He olivat kuolleita, enemmän kuin kuolleita: heidän\nhenkensä oli sammunut. Meressä ajelehtivaa ruuhkaa, jonka aallot\nolivat heittäneet rannalle...\n\nJa hän heittäytyi itkien heiniin, sydän voimatonna. Niin kurjaksi\nhän tunsi itsensä. Yötuuli tohahteli latoa ympäröivällä suoniityllä.\nSe tunki sisään, pelmuutti heiniä, kylmäsi jalkoja ja käsiä. Iskien\ntulta piippuunsa hän koetti miettiä ja aprikoida, maaten valveillaan,\nmutta mieliala pysyi yhtä kolkkona kuin häntä ympäröivä luonto.\n\nMinkä vuoksi hänelle oli näin käynyt... koko entinen elämä ja\nmaailmankatsomus pirstaleina? Sodan alussa hän vielä oli ollut mies,\nvaikka rukkaset saanut ja muutenkin masentunut. Mutta silloin häntä\nvielä oli ylläpitänyt voima... luja ja järkähtämätön, ja sen voiman\nturvissa olivat kulkeneet mielipiteet, ajatukset ja tunnelmat kuin\nvapaakyydissä vain. Ja Oulun ja Kemin välilläkin häntä vielä oli\nkannattanut toivo... toivo valoisasta, suuresta päämäärästä, jota\nkohti maa, vertavuotava maa, sanomattomissa tuskissaan kulki. Niin --\nrakkaus... hän oli rakastanut vielä silloin...\n\nLuutnantti Henrik August Oljemarck makaa heinissä, muutamassa\npuoleksi sortuneessa heinäladossa lähellä Löfångerin pitäjän\nkirkonkylää. Hän on kiertänyt kylän ja joutunut sen eteläpuolelle.\nHän on perin säälittävässä tilassa. Yksikään, joka olisi nähnyt\nhänet siinä kokoonkyyristyneenä makaamassa, pää käsivarren suojassa,\njalat koukussa, repalaiseen mantteliin kääriytyneenä, ei olisi\nosannut arvata hänen kerran opiskelleen akatemiassa, suorittaneen\nmaisterin, aikoneen papiksi ja sitten taistelleen isänmaan puolesta\nlukemattomissa kahakoissa, olleen urhoollisen, täsmällisen sotilaan.\nNiin kulunut oli hänen ulkomuotonsa, niin siistimätön -- parta\npitkällä sängellä, hattu reikiä ja kuhmuja täynnä... luukasa,\nryysykasa, jossa ei näyttänyt olevan elonmerkkiä.\n\nMutta -- sielussa, sisäisessä maailmassa, kulkivat vielä kuvat\nedestakaisin. Sielu oli kuin näyttämö, jonka poikki ne monilukuisina,\nmonenkaltaisina vaelsivat... Turun vuodet, miekkailuharjoitukset,\ntutkinnot, professorit... taustana milloin yliopiston oppisali,\njossa luennoitsijan ääni yksitoikkoisena kaikui... milloin Auran\nrannat tai Ruissalon tammilehdot. Hän oli istunut Choraeuksen\nlähteellä ja katsellut pilvien kulkua veden kalvossa. Hanna, aina\nvain Hanna oli asunut hänen mielessään. Silloin hän ei ollut vielä\ntiennyt, että tyttö oli kylmennyt hänelle... eikä ollut osannut\najatella, ettei lapsen tunteisiin ollut luottamista. Onnellinen aika,\njoka nyt täällä, heinäladossa... kylmän kevättuulen puhaltaessa...\nkaikkien sodan vaivojen ja rasitusten jälkeen tuntui kuin kaukaiselta\nunennäöltä. Ja väittelytilaisuudet, joissa hän oli loistanut...\nherättänyt huomiota rohkeilla mielipiteillään, vuoroin ihastusta,\nvuoroin pahennusta -- enemmän sentään pahennusta. Oh... nuokin\nmuistot kulkivat sielun näyttämön poikki, mutta kykenivät herättämään\nainoastaan tuskaa. Jos keisari Aleksanteri olisi ollut häntä\nnäkemässä, hän olisi hämmästynyt. Tuon näköinenkö oli se \"erikoinen\nmies\", jota yksi Porvoon valtiopäivätanssiaisiin osaaottaneista\nkaunottarista rakasti koko sydämestään?\n\nOljemarck oli vaipunut levottomaan uneen.\n\nHän oli olevinaan matkalla sotajoukon mukana. Laaja, ääretön erämaa,\ntien varsi täynnä vaalenneita luita. Hän kulki Hiivarin kanssa joukon\nedellä. Siellä olivat Lungit, Haltut ja Kukko-Kallet... perässä,\ntykistö, jalkaväki ja kuormasto. Muita päälliköitä ei näkynyt... ne\nolivat kaikki hävinneet. Poissa oli Klingspor, poissa Adlercreutz\nja Döbeln -- eivätkä he tienneet sanoa, mihin he olivat joutuneet.\nOlipa sentään vielä yksi jäljellä -- Duncker. Hän saavutti heidät\nja sanoi: \"Kunpa vain ehdittäisiin joelle...\" Niin -- siitähän he\nolivatkin Hiivarin kanssa puhuneet -- joki, joki, joka oli heidän\nedessään. Sitä olivat koettaneet niin monet ennen heitä saavuttaa,\nmutta turhaan. Se oli pelastuksen virta... kuin toinen Jordan, jonka\ntoiselta puolen alkoi luvattu maa. Vihollisarmeija ajoi heitä takaa,\nmutta oli sanottu, että jos he ehtisivät joelle ennen sitä, olisi\npelastus varma. Sitä kohti he nyt painoivat viimeisillä voimillaan ja\nennen pitkää he saavuttivatkin sen.\n\nSe oli leveä virta... leveämpi kuin Kemi- tai Kainuunjoki. Mutta sen\nyli mentiin -- miten? -- sitä ei unimaailmakaan selvittänyt. Pääasia\nvain, että yli päästiin... armeija, kuormasto, tykistö... kaikki\nmiehet. Ja heitä kolme upseeria... Duncker, Hiivari ja hän. Matala\nmuuri kohosi heidän edessään korkealla kunnaalla -- se oli kuin\nkeskiaikainen linnanmuuri tai ulkovarustus. \"Tämä on vielä vanhaa\nRuotsia\", sanoi Hiivari ja osoitti harmaantuneita kiviä. He saapuivat\nmuurin juurelle. Se oli niin matala, että sen yli ylti katsomaan.\nMaailma tuntui loppuvan siihen. Vain purppuranpunainen taivaanranta\nkajasti vastaan.\n\n\"Nythän nousi tie pystyyn\", sanoi Oljemarck ja katseli ihmeissään\nDunckeria. Armeija oli pelastettu, viholliset jääneet, mutta heidän\ntiensä päättyi tähän... tämän muurin taakse. \"Meidän tiemme käy\ntuonne alas... tuohon huimaavaan syvyyteen. Siellä on meidän\nkotimaamme...\"\n\nJa Duncker viittasi muurin reunalta alas.\n\nMiten ollakaan, muurille pystytettiin vipulaitteet... merkilliset,\nmonimutkaiset koneet, joiden avulla armeija aiottiin vivuta alas\n-- tuntemattomaan syvyyteen. \"Kuka lähtee ensimmäiseksi?\", kysyi\nDuncker. \"Minä!\" huudahti Oljemarck. Ja hän istui nostokurkeen...\nse oli kuin kiikkulauta pitkän köyden päässä. Toverit hurrasivat.\nSiellä oli muurin syrjä täynnä päitä, jotka seurasivat hänen\nmenoaan... Hiivari, Duncker, Lunki, Halttu ja Kukko-Kalle. Ja\npaljon muita, joita hän ei tuntenut. Kiikkulauta heilui ilmassa...\nlaskeutuen yhä alemmas. Siinä oli toisella puolen pystysuora\nmuurin seinä, täynnä ikkunoita -- samaa seinää, joka tuolla ylhäällä\npäättyi matalaan rintavarustukseen. Kiikkulauta heijasi, se teki\nyhä valtavampia heilahduksia. Purppuravaipan syrjää sivuten se\nheilahti valtavan suuressa kaaressa tuota jyrkkää muurin seinää\nkohti, jonka ikkunoista katselivat häntä lukemattomat oudot\nkasvot. \"Nyt murskaudun!\" ajatteli Oljemarck ja sulki silmänsä.\nKiikkulaudan vauhti oli hirmuinen. Sydäntä ahdisti, ja päätä oudosti\nhuimasi. Hän puristi kiinni köysistä, niin että veri melkein tihkui\nkynsien alta. Ihme! Lähellä muurin seinää kiikun vauhti hiljeni.\nSe ei koskenutkaan seinään, vaan palasi takaisin yhä enenevällä\nvauhdilla tuohon purppuraiseen autereeseen, joka täytti ilman.\nHän silmäsi ylöspäin. Köysi jatkui linjasuorana korkeutta kohti,\nhäviten pilviin. Muurin reuna sillä seisovine tovereineen oli\naikoja kadonnut näkyvistä. Mutta yhä heijasi hän avaruudessa,\ntaivaan ja maan välillä, tehden valtavia kaaria purppurapilven ja\njyrkän muuriseinän välillä. Hän oli ruvennut laskemaan kerroksia...\nviisikymmentä, viisikymmentäyksi... viisikymmentäkaksi... Hän\nsilmäsi alaspäin. Sieltä, sinertävän autereen läpi kuumotti kaupunki\nihanine puistoineen ja suihkulähteineen. Se oli kuin etelämaata...\nkokonaan toisenlaista kuin se, missä hän tähän asti oli elänyt.\nSuuri, vaaleanviheriä kupooli paistoi ihan hänen altaan... näköjään\nkuin kirkko. Palmuja ja vehmaita etelän kasveja kaikkialla...\nsuoria katuja, kiemurtelevia puistokäytäviä, \"Ihmeellistä\", ajatteli\nOljemarck... \"Tuonneko minä päädyn?\" Hän laski kerroksia, joista\noudot kasvot häntä katselivat... toiset uteliaina, toiset halveksuen...\nsatayksi, satakaksi, satakolme... Nyt oli kaupunki tuossa hänen\nallaan. Ihmeen lämmin ilmanhenki tuulahti häntä vastaan. Keinu oli\nlakannut heilahtelemasta. Nuora, joka ulottui pilviin, juoksi vain\nniin tasaisesti. Hän laski kerroksia... satakahdeksan, satayhdeksän...\nsatakymmenen -- siinä oli viimeinen kerros tuossa pystysuorassa,\nharmaassa muurissa. Jalat tapasivat liuskakivikaton. Se oli kuin\neteisen katto... matalan, yksikerroksisen rakennuksen. Siinä oli\nedessä pieni, hiljainen tori, vanhanaikaisine taloineen. Se oli kuin\nItaliaa tai jotakin etelämaata... samankaltaista, kuin hän oli\nnähnyt kuvissa. Kaupunki puistoineen, palmuineen ja hellepukuisine\nihmisineen oli siinä vieressä. Tämä talokin kuului siihen, tämä\nhiljainen, kodikkaalta vaikuttava talo. Kaksi naista ilmaantui\nportaiden eteen pihalle. Ne katsoivat ylös katolle. Hän huudahti:\näiti ja Hanna! \"Joko sieltä tullaan?\" kysyi äiti. \"Jo... ja toiset\novat vielä tuolla jäljessä...\" Hän viittasi ylöspäin, pilviä kohti.\n\"Tule nyt alas... me olemme sinua odottaneet\", sanoi Hanna ja\nhymyili rakkaasti. Hän laskeutui alas tikapuita myöten. Hetken päästä\nhän sulki heidät molemmat syliinsä. \"Äiti... onko tämä eri maata?\"\nkysyi hän, kyynelet silmissä. \"On... tämä on nyt eri maata...\"\nSiihen hän heräsi.\n\nHän kohotti päätään. Ladon edestä kuului puhetta... suomen puhetta.\n\"Tämä on nyt eri maata\", sanoi miehen ääni. Hän tuntui kiinnittävän\nohjaksia reen nokkaan. Hevosen tiuku kilahti. \"Otetaan vain sen\nverran, että päästään perille\", sanoi sointuva ääni, joka kuulosti\nherrasmiehen ääneltä. Oljemarck kömpi istumaan. Keitähän ne mahtoivat\nolla? Askelet lähestyivät ladon ovea. Hän vetäytyi hiukan syrjään,\nmutta tulija, Savon jääkärin univormussa, oli jo ehtinyt huomata\nhänet.\n\n-- Vai niin... täällä olikin asukkaita!\n\nJa sotamies tempasi sapelin tupestaan.\n\nMutta -- samassa oli Oljemarck ulkona ladon edessä.\n\n-- Älähän omien kimppuun käy! -- naurahti hän ja huudahti samassa:\n\n-- Herra eversti!\n\nDuncker, josta helmikuussa oli tehty everstiluutnantti, kömpi reestä.\nHän ei tuntenut tuota viheliäisen näköistä upseeria. Niinhän se oli\nkuin haudasta noussut haamu.\n\n-- Kuka se on?\n\n-- Eikö herra eversti tunne. Taidanpa olla sen näköinen, että minua\non vaikea tuntea.\n\nNyt Duncker tunsi. Hän kapsahti Oljemarckin eteen ja tarttui kädestä.\n\n-- No... Oljemarck, Herran nimessä! Kuinka te olette täällä?\n\nOljemarck kertoi lyhyesti seikkailunsa.\n\n-- No... hyvänen aika! Minä olen matkalla Löfångeriin. Poikkesin\nvain ottamaan heiniä, kun näin ladon lähellä tietä.\n\nOljemarck oli kuin pyörällä päästään. Löfångeriin? Sitten olivat\nhänelle viimeisessä talossa valehdelleet. Hän oli pyrkinyt yöksi,\nmutta ei oltu luvattu yösijaa.\n\nJa Duncker selitti lyhyesti tilanteen. Everstiluutnantti Furumark\noli marssinut Skellefteåhon 650 miehen kanssa, ja hänet oli määrätty\ntukemaan tätä Löfångerin suunnalta. Sota ei ollut suinkaan lopussa.\n\n-- Milloin te läksitte Torniosta?\n\n-- Huhtikuun neljäntenä päivänä.\n\nDuncker vihelsi.\n\n-- No... olettepa tosiaan viipynyt matkalla... melkein kokonaisen\nkuukauden.\n\nNiin se oli... mutta kun näihin juuttaan länsipohjalaisiin ei ollut\nsaattanut yhtään luottaa.\n\n-- Eri maata on tämä kuin Suomi, -- lausahti sotamies, joka kyyditsi\nDunckeria.\n\nOljemarck muisti merkillisen unensa. Mitähän se mahtoi merkitä...\nsatakymmenen kerrosta... ja Italiaa muistuttava kotimaa...? Hän\nkertoi sen Dunckerille.\n\n-- Kuulkaa, -- nauroi tämä, -- se on niin, että aina kun me uneksimme\nkodista, on siellä lämmin ja hyvä olla. Teille unikakkiainen kuvaili\nsen Italiaksi.\n\nMutta sitten hän yht'äkkiä kävi vakavaksi ja jatkoi:\n\n-- Ainoa, mikä minua vielä ylläpitää, on tieto, että ne muistavat\nmeitä _siellä_.\n\nOliko se kuvittelua vai mitä se oli -- mutta Oljemarckista tuntui,\nkuin olisi aurinko yht'äkkiä valaissut kalsean, alakuloisen\nmaiseman. \"Ne muistavat meitä siellä...\" Hän ei nyt ajatellut\nHannaa eikä äitiä... omaa pientä elämäänsä, vaan nuo Dunckerin\nsanat välähdyttivät hänen silmäinsä eteen kokonaisen uuden ja\nihmeellisen maailman, jossa kaikuivat sankarilaulut... muisteltiin\nisien töitä, kerrottiin heidän ponnistuksistaan, uhrauksistaan ja\nkärsimyksistään. Ihmeellistä! Kun elämä loppui _täällä_... se jatkui\n_siellä_... heidän kohtalonsa käärittäisiin helliin muistoihin...\nkun pieni lapsi kapaloon, -- lapsi, jossa nähtiin suvun jatkaja.\nJa tuo mieliala... tuo hellä huolenpito oli jo olemassa: omaiset\nodottivat heitä... omaiset ja koko kansa. Tuo laaja, avara näköala\nvaihtui pienemmäksi. Siihen sisältyi nyt vain koti, kotipellot ja\nniityt... tutut, rakkaat ihmiset, joiden keskellä hän oli elänyt.\nHäntä puistatti liikutus. Hänen piti ponnistaa viimeiset voimansa\nestääkseen sitä esille puhkeamasta. _Siinä_ ympäristössä hänkin\nparanisi... saisi uudelleen kiinni elämän uskosta ja toivosta...\nmieliaatteistaankin ja voisi ehkä alkaa työn _sillä_ saralla. Oi,\nvoi! Kuinka hän ei tätä ollut aikaisemmin tajunnut?\n\nHänen silmänsä olivat täynnä kyyneleitä. Maantiellä seisovien\nsotamiesten rivit näyttivät kuin sukeltavan esiin sumusta...\niloisia, kevättuulen punaamia naamoja, jotka hymyilivät.\n\n-- Me jo luulimme, että herra eversti napattiin, -- nauroivat\nsotamiehet.\n\n-- Ei napattu, vaan minä nappasin tämän!\n\nJa Duncker osoitti vieressään istuvaa luutnanttia.\n\nMitä, mitä? Valepukuinen ryssäkö? Riveissä syntyi liikettä, ja\nsotamiehet pajattivat kuin lapset.\n\n-- Ei ole ryssä, vaan rehellinen suomalainen... luutnantti Oljemarck.\n\nSamassa juoksi pyylevä aliluutnantti reen luo.\n\n-- No voi turkinpunainen! Sinäkö se olet?\n\nSe oli luutnantti \"Tynnöri\".\n\nOljemarck ei ehtinyt sanoa mitään. Hän oli niin liikutettu. Omaiset\nolivat ympäröineet hänet. Hän tunsi väkevän myötätunnon laineen\npauhaavan ympärillään.\n\n-- Osaston vahvuus lisääntynyt yhdellä uljaalla upseerilla! --\nkuulutti \"Tynnöri\" ja hihkaisi:\n\n-- Eläköön!\n\n-- Eläköön! -- huusivat sotamiehet. Ja vähitellen siitä päästiin\nliikkeelle.\n\n\n\n\nXXII\n\n\nMyrskyisenä, sateisena lokakuun sunnuntaina seisoi Uumajan\ntorilla joukkoja järjestyksessä -- suomalaisia ja ruotsalaisia --\nhenkikrenatöörit ja Kalmarin rykmentti ihka uusissa univormuissa\nkuin esimerkkinä siitä, kuinka emämaa piti huolta omista pojistaan.\nJotavastoin suomalaisilla oli yllään vanhat, rikkinäiset raasunsa,\nmoneen kertaan paikatut ja kursitut, mutta paikatkin olivat\nirtaantuneet ja ratkeilleet. Ero oli huutava, räikeä, kun tarkasteli\nnäitä molempia joukkoja, jotka seisoivat laajassa avoneliössä.\nNäki, ketkä olivat ottaneet osaa taisteluihin, olleet tulessa ja\nruudinsavussa. Heidän joukossaan oli monta rampaa ja haavoittunutta,\njotka kainalosauvojensa varassa nyt olivat laahautuneet paikalle,\nollakseen läsnä, kun Tööpeli otti jäähyväiset suomalaisilta\naseveljiltään.\n\nKaupunkilaisia oli kerääntynyt paikalle lukuisasti. Jumalanpalvelus\noli juuri päättynyt, ja kirkko-yleisö myös liittynyt katselijoihin.\nPappi seisoi kirkonportailla, ja tuuli liehutti hänen pitkiä\nlipereitään. Kaikkien katseet olivat suuntautuneet suomalaisten\nryhmään. Henkikrenatöörit ja Kalmarin rykmentti saivat tänä hetkenä\nverraten vähän huomiota osakseen. Vain piikatytöt, joiden mielestä\nkoreimmin puettu sotamies on myös aina urhoollisin, lausuivat julki\nihastuksensa henkikrenatöörien uljaista univormuista.\n\nRauha oli tehty. Edellisen kuun 17. päivänä se oli solmittu\nHaminassa. Sen mukaan tuli koko Suomi Tornion- ja Muonionjokia myöten\nkuulumaan Venäjälle.\n\nSuomalaisia joukkoja oli kaikkiaan vain 760 miestä. Se oli jäännös\ntuosta 19 000 miehen suuruisesta armeijasta, joka sodan alussa\noli lähtenyt matkaan. Savon jalkaväki oli runsaimmin edustettuna.\nHeitä oli 340. Sitten seurasivat järjestyksessä Savon jääkärit.\nPohjalaisia oli ainoastaan 200 miestä. Mutta upseerien joukosta\npuuttui uljasryhtinen, tummakatseinen Duncker. Hän oli heinäkuun 5.\npäivänä saavuttanut sankarikuoleman Hörneforsissa, missä tämän sodan\nviimeinen, verinen taistelu oli käyty.\n\nOljemarck seisoi upseerien joukossa Savon jääkärien rintaman edessä.\nHän oli taistellut sen joukon riveissä siitä lähtien kuin oli\nyhtynyt Dunckeriin. Monessa verileikissä hän oli mukana ollut, mutta\nkaitselmus oli säästänyt häntä. Hän oli ainakin pysynyt hengissä.\nVain kiväärinluoti oli lävistänyt vasemman olkapään Hörneforsissa. Se\noli vieläkin kankea.\n\nSiinä seisoivat vieressä pohjalaiset, toisella sivustalla. Oljemarck\nerotti Haltun ja Lungin. Tuuli liehutti ensiksimainitun housujen\ntakalistosta irti repeentynyttä paikkaa, mutta sitä ei Oljemarck\nnähnyt. Pikku pojat, joita oli kokoontunut rivien taa, tekivät siitä\npilkkaa. \"Finska flaggan\", sanoivat he, osoittaen lepattavaa vaatteen\nriekaletta toisilleen.\n\nNyt kulki humahdus rivejä pitkin. Sieltä ratsasti Döbeln muutamien\nupseerien seuraamana. Suomalaiset suuntasivat katseensa rakastettuun\npäällikköön. Sieltä hän tuli, tuo kookas, uljas mies, vanneotsainen,\nyleväryhtinen. Suomalaiset tunsivat oudon liikutuksen puistattavan\nitseään.\n\nTuuli ja satoi. Paksut pilviröykkiöt purjehtivat taivaalla länttä\nkohti. Niin oli, kuin olisi vihollinen ajanut niitä takaa. Ilma oli\nkolea -- kaikkea muuta kuin tällaiseen paraatiin sovelias. Mutta --\nhetki oli siksi tärkeä, ainutlaatuinen, etteivät ainakaan suomalaiset\nkiinnittäneet siihen erikoisempaa huomiota.\n\nDöbeln oli pysähtynyt rintaman eteen, neliön keskikohdalle. Hän\ntervehti joukkoja, jotka iloisesti vastasivat:\n\n-- ... antakoon, herra kenraali!\n\nSitten hän otti hatun päästään, katsahti yli avaran neliön,\nmolemmille puolin, ja rauhoitti hevostaan, joka levottomana nosteli\njalkojaan.\n\n-- Sotilaat! -- kajahti hänen kimakka, läpitunkeva äänensä.\n\n-- Minä olen kutsunut armeijan kokoon ilmoittaakseni, että syyskuun\n17. päivänä on tehty Ruotsin ja Venäjän valtakuntien välillä\nvalmistava rauhansopimus. Tämä rauhansanoma lopettaa hävittävän sodan\nkaikki onnettomuudet. Tuleehan sen olla iloinen viesti, varsinkin kun\nRuotsin tyhjentyneet apulähteet eivät salli jatkaa taistelua, jonka\naloittamiseen on ollut syynä valtiollinen erehdys, ja joka kaksi\nvuotta on sen voimia riuduttanut...\n\nOljemarck seurasi Döbelnin kasvojen ilmeitä. Ei hän ollut\nkoskaan aavistanut, että tämä mies, -- tämä, jonka olemus teki\nluotaantyöntävän vaikutuksen, oli näin herkkä, näin tunteellinen. Nyt\nhän sen vasta huomasi.\n\n-- Mutta Suomi viedään Ruotsilta; valtakunnan rajaksi tulee\nTornionjoki...\n\nSiellä vilahtelivat jo nenäliinat kaupunkilaisten joukossa. Puhuja\noli huutanut tuon lauseen... kiskaissut sen esiin kuin jostakin\nylenkipeästä kolkasta omaa sydäntään. Se repi ja viilteli -- ennen\nkaikkea puhujaa itseään. Niin oli, kuin olisi hän tempaissut siteen\nvereksen haavan päältä ja huudahtanut: \"Katsokaa! Minä annan sen\njuosta kuiviin! Minä kuolen!\"\n\nDöbeln jatkoi, selittäen kuinka tässä rauhassa nyt menetettiin kolmas\nosa Ruotsin kruunun aluetta. Ruotsi kadottaisi nyt ainiaaksi Suomen,\nvoimakkaimman tukensa. Eikä siinä kyllin -- vaan Ruotsin armeija\nkadottaisi sotavoimansa ytimen ja merkitsevimmän osan. Emämaa oli\nmuserrettu, vaipunut suruun ja kaipaukseen. Mutta viisas Kaikkivalta\noli säätänyt näin. Se oli siis otettava kärsivällisesti ja nöyrästi\nvastaan.\n\nHän haltioitui yhä enemmän. Kuin olisi hän kasvanut ratsullaan hän\npuhui siitä, kuinka suomalaiset olivat uskollisesti täyttäneet\nvelvollisuutensa. Revonlahti, Ruona, Salmi, Lapua ja Alavus -- tuo\nmainehikkaiden taistelupaikkojen loistava nimisarja vyöryi jälleen\nesiin, säihkyen kuin kallis kaulaketju, jossa jokainen nimi vastasi\ntäysarvoista rubiinia. Sen sai kaunopuheisuus aikaan! Ei varmaankaan\nole Napoleon koskaan loistanut niin satulassaan kuin Döbeln tänä\nhetkenä nimetessään nuo mainehikkaat paikat.\n\nOljemarck muisti, kuinka tuo mies, tuo vanneotsainen, oli Kauhajoen\ntaistelun aattoiltana tyynesti lausunut: \"Huomenna he hyökkäävät,\nmutta saavat selkäänsä.\" Ja nyt sai ryssä selkäänsä toisen kerran!\nTuo kimakka ääni, joka kaikui yli toriaukean, katkesi toisinaan,\nmutta sitten räjähtivät sanat esiin kuin raketit, intohimoisella\nvoimalla. Tänä hetkenä oli ruotsinkieli todella tulta ja terästä,\ntäynnä kalpojen kalsketta ja jousenjänteiden helinää. -- Siikajoki,\nKauhajoki, Nummijärvi, Lapväärti -- mitä olivat Austerlitzit, Jenat\nja Auerstädtit niiden rinnalla! Viimeksimainituissa paikoissa oli\ntosin vyörytelty mahtavampia massoja... niissä oli loistanut\nstrategia, sodan nerous... kokonaiset kansakunnat olivat niissä\nkamppailleet toisiaan vastaan. Mutta sankaruutta ei mitata massojen\nmukaan. Juuttaan kentällä oli uljuus ja kuoleman halveksunta\nloistanut yhtä kirkkaana kuin Euroopan suurilla sotatanterilla.\nKolmen keisarin taistelu! Mitä olivat kolme keisaria sellaisten\nmiesten kuin Dunckerin, Gestrinin ja Ramsayn rinnalla. Komea seurue\nja rivi ritarimerkkejä... mutta tuo verentahraama kaapu, joka nyt\noli Döbelnin hartioilla, vastasi varallakin tuota loistoa. Siihen\noli pirskunut nuoren Pyhäjoen sankarin verta, vänrikki Erlingin --\nja se puhui tänä hetkenä jalompia kuin Napoleonin manttelissa olevat\nkuulanreiät, jotka oli saatu Arcolessa. Virran silta -- se oli\nsuomalainen Arcole -- enemmän kuin se, sillä siinä oli kamppailtu\npienen kansan vapauden puolesta, kun viimeksimainittu paikka vain\noli muodostanut yhden portaan suuren kansakunnan _kunnianhimon_\nkorskealla tiellä. Mutta -- olkoonpa miten tahansa -- missä hyvänsä\n-- joko Pohjolan lumikentillä tai Etelän taivaan alla tosi sankaruus\nkukoistaa, sinne kiiruhtaa aina Maine kunniaseppeleineen.\n\nSade piiskasi Döbelnin kasvoja, ja tuuli hulmutti hänen manttelinsa\nliepeitä. Oli kuin olisivat noiden muistorikkaiden paikkojen haamut\nliehuneet hänen ympärillään. Ne eivät malttaneet maata haudoissaan\ntänä hetkenä, vaan riensivät tänne tuon itätuulen mukana, joka nyt\nravisteli toria ympäröivän puiston lehdettömiä puita. Niiden piti\nolla mukana _tässä_ paraatissa, ja ne marssivat nyt ohi liehuvin\nlipuin ja helisevin soitoin. Napoleonin marssi Egyptissä! Kemissä\nolivat venäläiset soittaneet sen aseensa heittäneiden suomalaisten\nkunniaksi. Täällä soittivat sen porilaisten sankarivainajien haamut\nmenneitten taistelupäivien muistoksi.\n\n-- Yhtä pyydän teiltä: Kun lähestytte niitä paikkoja, missä olemme\nvoittaneet vihollisemme, ja kun siellä näette viheliäisen sorakummun,\njoka peittää kaatuneet toverimme, suokaa silloin heidän tomulleen\nsiunauksen huokaus...\n\nKyllä, kyllä! Suomalaisten riveistä kuului katkonaisia nyyhkytyksiä,\neivätkä jääneet ruotsalaistenkaan silmät kuiviksi. Mitä merkitsivät\nnyt uljaat univormut, mitä henkikrenatöörien töyhtöpäähineet! Henki\nse oli, joka sotajoukon loi, eivät ulkonaiset varusteet. Yksi ja\ntoinen Kalmarin rykmentin pojista ymmärsi sen nyt. Heidän toverinsa,\njämtlantilaiset, olivat pötkineet pakoon Hörneforsissa, jättäneet\nasemansa liian aikaisin. He eivät olleet seuranneet Dunckerin\nesimerkkiä -- tuon sankarin, joka jäi.\n\n-- Suomalaiset! Veljet! Jos näitä sanojani voisi vahvistaa\nverikyynelillä silmistäni, virtaisivat ne nyt -- ja jokainen pisara\nvakuuttaisi teille kunnioitustani... ystävyyttäni!\n\nTuuli nielaisi tuon viimeisen sanan kaiun kuin kiidättääkseen sen\nyli Ruotsinmaan. Oljemarckin silmät uivat kyynelissä. Ne virtasivat\nhänen poskiaan pitkin ja tipahtivat maahan. Tänä hetkenä hän oli\nvain sotilas, joka käsitti kunnian vaatimukset. Sotilas puhui\nylevämielisesti, liikuttavasti, ja toinen sotilas otti sanat\nvastaan yhtä liikutetuin mielin. Oljemarck ei nyt filosofoinut, ei\nrakennellut valtiollisia tulevaisuudenrakennuksia. Niillä telineillä\noli nyt hiljaista. Mutta, että rakennus oli olemassa ja telineet myös\n-- sen hän tiesi.\n\nDöbeln oli lopettanut. Hän ratsasti rintamaa pitkin, käsi hatun\nreunassa, silmät kyynelissä. Hän ryiskeli lyhyeen. Missä näki vanhan\ntutun, hän pysähtyi, sanoi pari ystävällistä sanaa ja jatkoi kulkuaan.\n\nPohjalaisten rintaman edessä hän seisahti taas. Hän puhutteli\nHalttua. Tämä oli itkenyt kuin pieni lapsi, vaikk'ei ollutkaan\nymmärtänyt kenraalin puheesta muuta kuin sen hengen. Lunki oli\nkoettanut tulkita hänelle, mutta liian korkealentoista oli esitys\nollut Lungin tulkintataidolle. Halttu oli kuitenkin käsittänyt, että\ntässä oli nyt eronhetki, ja että jotakin olisi sanottava.\n\nHän muisti hatun vanteen, jota oli kanniskellut repussaan\nHämeenlinnasta lähtien. Nythän sopisi kysyä, saiko sen viedä Suomeen\n-- muistoksi.\n\nJa unohtaen kokonaan ohjesäännön hän laski kiväärinsä maahan ja\nkaivoi sivulaukaustaan vanteen. Döbeln odotti, että mitä ihmeen asiaa\npohjalaisella saattoi olla. Takana seisovat suhisivat hänelle: \"Mitä\nsinä hommaat? Sylträä! No... voi hitto!\" Mutta Halttu ei välittänyt,\nhän löysi vanteen.\n\n-- Herra kenraali, -- puhui hän nyyhkytysten vähä väliä\nkeskeyttäessä, -- meni poikki... jo Hämeenlinnassa... olen\nkuljettanut mukana. Ajattelin pyytää, saanko ottaa tämän Suomeen...\ntekisin voipytyn vanteen...\n\nJa viimeisissä sanoissaan Halttu hymyili avuttomasti kyyneltensä läpi.\n\nDöbeln ei ollut täysin käsittänyt. Hänkin oli hämmästynyt sotamiehen\nomituista käytöstä. Mutta -- kun rintaman edessä seisova vänrikki\nkäskystä tulkitsi Haltun sanat, lysähti hän kokoon satulassaan,\npainoi käden kasvoilleen -- ja läsnäolijat huomasivat, kuinka suuret\nkyynelet tipahtelivat sormien lomasta.\n\n-- Voi tätä valtakuntaa, joka ei voi paremmin palkita urhojaan! --\nvaikeroi hän.\n\nJa hypähtäen alas ratsultaan hän sulki Haltun syliinsä, suuteli hänen\nryppyisiä poskiaan ja huudahti:\n\n-- Ota se ja juota lujaan! Olkoon se liitos aina näkyväisenä\ntodistuksena minun ja teidän haudan toiselle puolen ulottuvasta\nystävyydestä!\n\nKaikki itkivät.\n\nHalttu oli kuin taivaassa. Poikkinainen hatunvanne oikeassa kädessä\nhän teki vasemmalla kömpelösti kunniaa.\n\n-- Herra kenraali, herra kenraali... Jumala siunatkoon!... --\nsopotti hän.\n\nSiihen yksinkertaiseen toivotukseen sisältyi koko Suomen kansan\nsiunaus -- siitä huolimatta, että kunnia tehtiin vasemmalla kädellä.\n\nDöbeln jatkoi tarkastustaan. Koskaan elämänsä aikana hän ei ollut\ntuntenut itseään niin järkytetyksi. Sieltä... hatunpartaiden alta\nkatselivat häntä harmaat, rehelliset silmät ja perunanenät. Kasvot\nhymyn ja itkun väänteissä nuo harmaantuneet sankarit seurasivat häntä\nsilmillään. \"Eläköön... eläköön!\"\n\nJuhlallisuus oli loppunut. Ja kuin olisi korkeudessakin nyt huomattu,\nettä jotakin erikoista oli tapahtunut maan päällä, väistyivät\npilvet auringon tieltä, ja päivän kultainen kehrä heitti säteensä\nkasanneihinsa marssivien sotaväenosastojen ylle. Mutta nyt loistivat\nsuomalaistenkin univormut. Sateesta märät rintapielet, takkien seljät\nja housun lahkeet välkähtelivät. Taivas oli pitänyt huolen siitä,\nettä suomalaistenkin varustukset kiiltelivät.\n\n\n\n\nXXIII\n\n\nLounatmäessä oli suuresti elvytty siitä lähtien, kuin viimeksi\nsen asukkaita tapasimme. Rauha oli solmittu. Maa oli lopullisesti\nirroitettu Ruotsista. Nyt alkoi uusi aikakausi. Vanha oli jäänyt.\nMutta tuota vanhaa muisteltiin kaipauksella. Yhteys emämaan kanssa\noli kestänyt kauan. Enefeltin suvun historia liittyi sangen\nläheisesti tuohon pitkään, yhteiseen ajanjaksoon. Siitä olivat\ntodistuksina salin seinällä, empire-tyylisen, kahden sfinksikuvion\nvarassa lepäävän sohvan yläpuolella riippuvat esi-isien muotokuvat,\njotka ulottuivat 1700-luvun alkupuolelle.\n\nMutta -- talon elämässä sodan aikana tapahtuneet mullistukset olivat\nkoko paljon sentään tasoittaneet tietä siirryttäessä tähän uuteen.\nEnnen kaikkea ruhtinas Donajtev-vainajan osuus niihin. Nyt kun hän\noli kuollut, muisteltiin häntä kuin rakasta, läheistä henkilöä, jolle\noltiin kiitollisuuden velassa paljosta, -- mutta -- mistä -- sitä ei\nlähemmin osattu selittää.\n\nVapaaherratar ainakin oli omistanut tällaisen ajattelutavan.\n\nVapaaherra Enefelt ei taas joutanut vaivaamaan päätänsä sellaisilla.\nHän oli saanut sylin täydeltä työtä. Nimitettynä hallituskonseljin\njäseneksi hänen aikansa kului enimmäkseen Turussa. Se oli ollut\nensimmäinen näkyvä keisarillinen armonosoitus. Kun hänestä oli tullut\nhallituksen jäsen, ei Turun Diskonttikaan kehdannut enää ahdistaa. Se\nluotti siihen, että vapaaherra kyllä aikanaan huolehtisi velkojensa\nmaksusta.\n\n\"Mehiläispesää pitää lähestyä rauhallisesti, maski päässä ja\nhansikkaat kädessä -- silloin ei ole vaaraa\", kirjoitti hän\nrouvalleen. \"Tästä uudesta virasta on minulle tullut sellainen maski\nja hansikkaat...\"\n\nHanna eli omaa elämäänsä. Aluksi, kun hän oli saanut tiedon ruhtinas\nDonatjevin kuolemasta, oli se koskenut syvästi. Tuo mieshän oli\nsentään ollut hänen kihlattunsa. Kuolema tuntui hetkeksi pyyhkäisseen\npois kaikki ikävät muistot, jotka tähän kihlaukseen liittyivät.\nHenrik Augustin kuva oli tummunut. Hannan oli aluksi ollut mahdoton\nkäsittää, että juuri Oljemarck oli surmannut ruhtinaan. Kuinka hän\noli saattanut? Hän oli itkenyt monta yötä -- ei ruhtinaan, vaan\nOljemarckin vuoksi -- tai ehkä molempien. Henrik August oli veren\ntahraama. Kuinka hän saattoi rakastaa sellaista miestä?\n\nMutta -- kun ensimmäiset mielenliikutukset olivat menneet ohi, hän\noli ruvennut ajattelemaan järkevämmin. Sota-aikanahan oli kaikki\nmahdollista -- tuollainenkin tapaus siis. Ruhtinaan oli täytynyt\nsyvästi loukata Henrik Augustia -- muuten ei tämä olisi ryhtynyt\nkaksintaisteluun. Ja sitä paitsi: sehän oli tapahtunut korkeamman\npäällystön suostumuksella... heidän silmäinsä alla. Se oli siis vain\nyksi murheellinen katkelma tämän murheellisen ajan vaiheista. Mutta\n-- naissydäntä se kauhistutti.\n\nHanna ajatteli, että Henrik August oli tehnyt äärimmäiset\njohtopäätökset heidän, Enefeltien, entisestä valtiollisesta kannasta.\nHän oli _surmannut_ vihollisen, jota _he_ aina olivat vihollisena\npitäneet. Ihmeellistä, että hänen, Anjalan miehen pojan, oli juuri\npitänyt esiintyä tällaisena nemesiksen tahdon toimeenpanijana. Ja\n_hänen_ mielipiteitään oli aina ennen tässä talossa halveksittu.\n\nVähitellen oli Hanna rauhoittunut. Tehtyä ei millään saanut\ntekemättömäksi. Varmasti oli Henrik Augustkin kärsinyt tästä\ntunnossaan -- mikäli Hanna häntä tunsi. Ja hän tunsi häntä nyt\nparemmin kuin koskaan ennen.\n\nMelkein joka päivä hän pistäytyi Tuovilassa täti Oljemarckia\ntapaamassa. Siellä oli helpompi suhtautua siihenkin ajatukseen,\nettä Henrik August oli surmannut ruhtinaan. Talo teki jollakin\ntavoin sellaisen vaikutuksen, kuin kuuluisi tuollainen tavallaan\nsen henkeen: tinkimätön, vakaumukselleen uskollinen talo, jossa ei\nmissään asiassa poikettu oikeaksi katsotusta suunnasta. Se vanha\nvaltiollinen pohja, jota tässä talossa oli vuosikausia muokattu, oli\nikäänkuin muodostanut maaperän, josta sellaisetkin tapaukset kuin\nDonatjevin juttu saattoivat puhjeta esiin. Nämä Tuovilalaiset olivat\nkaikessa hyvin suoraviivaista väkeä: yhtäällä kapteeni-vainaja ja\npoika, jotka järkkymättä kulkivat valtiollisen vakaumuksensa tietä\n-- toisaalla äiti, joka oli pysynyt uskollisena entisyydelle, vaikka\nviime aikoina vaipunut surumieliseen äänettömyyteen. Ensiksimainitut\nolivat omistaneet jo paljon varhaisemmin sen ajatussuunnan, joka nyt\noli Lounatmäessä olosuhteiden pakosta omaksuttu. Kumpi menettely\noli kunnioitettavampi? Varmasti Tuovilalaisten -- tarkastelipa\nsitä sitten joko äidin tahi pojan kannalta. Mutta -- samalla he\nolivat säilyttäneet vanhat Ruotsin aikaiset käsityksensä monissa\nasioissa -- kuten kunniakysymyksissä. Olisikohan hänen isänsä\nsuostunut kaksintaisteluun, jos olisi saanut haasteen? Hannan täytyi\nhymyillä. Varmaankin olisi isä lähettänyt kohteliaan ranskankielisen\nanteeksipyyntökirjeen. Mutta -- esi-isät, jotka kaikki olivat\nolleet sotilaita, olisivat tehneet kuten Henrik August: ottaneet\nhaasteen vastaan. Ja Hannasta tuntui, että nuo vanhat muotokuvat,\njotka riippuivat salin seinällä, olivat Henrik Augustin liittolaisia\nainakin _tässä_ asiassa. \"Mene sinä vain naimisiin hänen kanssaan...\nhän on sittenkin sotilas ja kunnian mies!\"\n\nRouva Oljemarck oli myös itkenyt saatuaan kuulla tuon onnettoman\ntapauksen. He olivat itkeneet yhdessä niinkuin kerran ennenkin -- ja\nnytkin Henrik Augustin vuoksi. Edellisellä kertaa oli Hanna itkenyt\n-- paitsi omaa kohtaloaan -- myös sitä, ettei Henrik Augustin suuri\nrakkaus ollut löytänyt vastakaikua. Nyt hän itki sitä, että Henrik\nAugust tämän suuren rakkautensa vuoksi oli joutunut surmaamaan\nHannalle läheisen henkilön. Mutta -- samalla siihen itkuun oli\nsekaantunut murhetta siitä, ettei hänen, Hannan, rakkaus nyt löytänyt\nvastakaikua.\n\n\"Sen käsittää vielä, jos taistelussa surmaa, mutta tällä tavalla...\"\noli rouva Oljemarck nyyhkyttänyt. Mutta sitten hän oli hypähtänyt\nylös, pyyhkinyt kyyneleet silmistään ja sanonut: \"Henrik August...\nmuutamissa kysymyksissä vankkumaton kuin muuri. Mutta -- siksi kai\nminä juuri häntä niin suuresti rakastankin! Hänellä on täytynyt olla\nomat syynsä...\"\n\nJa Hannasta oli tuntunut, että täti Oljemarck äitinä hyväksyi\npoikansa teon, vaikka naisena sitä kauhistuikin.\n\nSinä hetkenä oli Hannakin ajatellut rakastavansa Henrik Augustia\njuuri samasta syystä -- tuon vankkumattoman uskollisuuden vuoksi,\njota Oljemarck osoitti itseään kohtaan. Mutta -- yhdessä asiassa oli\nHenrik Augustin vankkumattomuus horjunut: hän ei rakastanut enää\nHannaa. Muuten hän olisi kirjoittanut...\n\n       *       *       *       *       *\n\nJouluaattona, aamupäivällä, istuu Hanna Enefelt jälleen Tuovilassa.\nHän on tullut suksilla. Oli ollut hauska hiihtää tuo puolen\npenikulman taival huurteisen metsän halki. Hän oli ajatellut paljon\ntuolla matkalla. Henrik Augustin pitkä vaikeneminen oli tuntunut kuin\npitkältä katumuksenteolta, jota hän suoritti Donatjevin kuoleman\nvuoksi. Mutta -- nyt olisi jo ollut aika antaa elonmerkki itsestään.\nHanna oli muistellut, ettei hän ollut saanut kirjettä sitten viime\nvuoden elokuun.\n\nRouva Oljemarck oli joulun vastaanottopuuhissa. Mikko Tossavaisen\nvaimo autteli häntä. Mikko oli palannut marraskuussa ja tuonut\nhevosen sekä samalla kirjeen. Mutta vain yhden -- rouva\nOljemarckille. Siinä ei oltu sanaakaan mainittu hänestä.\n\n-- Kas, Hanna, -- tervehti rouva Oljemarck iloisesti. -- Sinähän\ntulet kuin kutsusta.\n\nHanna punastui. Hän vilkaisi Henrik Augustin työhuoneeseen. Hän\noli ollut lysähtää kokoon... niin odottamaton ajatus oli hänet\nvallannut. Oliko Henrik August tullut kotiin --?\n\nMutta -- työhuoneessa ei näkynyt ketään. Kuusenhavuseppele kiersi\nkapteeni-vainajan muotokuvaa, joka riippui peräseinällä sohvan\nyläpuolella. Vastavaletut talikynttilät seisoivat kirjoituspöydällä\nvanhanaikaisissa hopeisissa kynttilänjaloissa. Niiden matalan\nrungon ympärillä liehui kolme sulotarta yhteenliitetyillä käsillään\nkannattaen levyä, joka oli heti kynttilänsijan alla. Hannasta näytti,\nkuin ne olisivat kantaneet riemun tarjotinta, varoen, ettei siltä\nvain mitään maahan putoaisi. Hän istahti takan ääreen, katsoen rouva\nOljemarckia silmiin, toivon ja pelon vaiheilla.\n\n-- Poika alkaa näyttää elonmerkkejä, -- jutteli tämä ruotsiksi. --\nHän kirjoitti.\n\nHanna huokasi. Missä hän nyt oli! Miksei hän tullut kotiin?\n\n-- Geflessä. Hän on ruvennut palvelukseen suomalaisista värvätyssä\nkenttäpataljoonassa.\n\nHanna oli aivan ymmällä. Palvelukseen -- ja Ruotsissa! Aikoiko hän\njäädäkin sinne?\n\n-- En minä ymmärrä. Hän kirjoittaa, että jollei hän kevääseen\nmennessä tapaa erästä henkilöä, hän palaa kotimaahan.\n\nHanna ei käsittänyt enää mitään -- tai käsitti kyllä. Henrik August\noli rakastunut johonkin ruotsittareen, ja se pidätti häntä.\n\nRouva Oljemarck oli arvannut Hannan ajatukset. Hän oli itsekin\nneuvoton.\n\n-- Eikö hän puhu mitään... minusta?\n\nSe oli vaikea kysymys, mutta henkeä salpaava tuska pakotti sen esiin.\nRouva Oljemarck pudisti murheellisena päätään.\n\n-- Minä en ymmärrä, mikä Henrik Augustia vaivaa. Hän on niin\nsalaperäinen. Jäädä Ruotsiin... ei, ei se ole sitä (hän oli\nhuomannut Hannan surullisen katseen)... jotakin muuta se on.\n\n-- Mitäpä muuta se voisi olla. Hän on löytänyt morsiamen.\n\nHannan silmät kyyneltyivät. Kumma oli tämä ihmiselämä!\n\nSilloin kuin Henrik August oli ollut koko sydämestään kiintynyt\nhäneen, oli hän suhtautunut kylmästi. Nyt päinvastoin.\n\nHän nousi lähteäkseen, mutta rouva Oljemarck tarttui häntä kädestä ja\njohdatti kamariin.\n\n-- Älä lähde... jutellaan. Saatpa nähdä... kaikki kääntyy vielä\nhyväksi, -- puheli hän. -- Minä tunnen Henrik Augustin. Hän ei ole\nkevytmielinen luonne.\n\nMutta -- Hanna ei jaksanut enää uskoa. Hän istui sohvannurkassa ja\nitki hiljaa. Täällä hän saattoi antaa tunteilleen vallan, sillä täti\nOljemarck ymmärsi häntä. Tänä hetkenä ei olisi enää ollut tiellä\nruhtinas Donatjevin muisto -- ei kymmenenkään ruhtinaan. Hanna oli\nniin onneton, niin sanomattoman onneton, ettei tiennyt, miten elämä\ntulisi tästä lähtien kulumaan.\n\n-- Se oli minun syyni, -- nyyhkytti hän. -- Jumala rankaisee minua\ntällä tavalla. Minulle oli kerran tarjona jalon miehen rakkaus, mutta\nylpeydessäni ja ylimielisyydessäni hylkäsin sen.\n\nSiinä olivat kaikki Henrik Augustin tavarat hänen ympärillään...\nkirjahylly, metsästyskivääri, pari vanhaa piilukkoista pistoolia\nhirvensarvissa seinällä. Piirongin puoleisessa nurkassa riippui\nylioppilasmiekka. Hanhenkynä oli entisellä paikallaan. Se viipotti\nsiinä sen näköisenä... kuin olisi tuuli sen painanut kallelleen.\nKaikki tässä huoneessa puhui hänestä... huoneen asukkaasta, joka\nnyt oli mennyt... jättänyt iäksi sen entisen maailman, joka Hanna\nEnefeltille oli käynyt niin rakkaaksi.\n\nRouva Oljemarck oli järjestellyt pöydällä olevia esineitä. Hän\noikaisi hanhensulan, puhalsi tomua kirjoitusmatolta. Siinä,\npöydänkulmalla oli paperikäärö. Hän tempasi sen, yritti pistää\nkirjahyllyyn, mutta pysähtyi sitten ja kääntyi Hannan puoleen.\n\n-- Katsopas, mitä muuanna päivänä löysin, -- sanoi hän vieläkin\nkahden vaiheilla, antaisiko paperikäärön vai ei. -- En ole koskaan\ntiennyt, että Henrik August kirjoitteli runoja.\n\nHanna tarttui kääröön. Hän arvasi, mitä lajia ne olivat. Olisi\nvarmaan parasta jättää ne lukematta, mutta uteliaisuus voitti, ja hän\navasi käärön.\n\nSiinä oli runoja, eripituisia ja eriaiheisia, yksinkertaisia\nlemmenlauluja, ajan sovinnaiseen, tunnelmoivaan tyyliin. Mutta niiden\nsäkeet viiltelivät nyt Hannan sydäntä. Hän oli siinä mielentilassa,\njolloin ei arvostella muotoa, vaan sanat saavat oman erikoisen,\naavistuksellisen merkityksensä. Ja tässä tapauksessa vielä enemmän,\nkoska niiden kohde oli helposti havaittavissa. Hanna ei ollut mikään\nrunouden tuntija. Siinä kohden hänen makunsa oli sangen rajoitettu.\nMutta nyt hän oli sellaisessa mielentilassa, jolloin mikään\n\"makukaan\" ei saattanut tulla edes kysymykseen. Sydämensä orjana hän\ntunsi vain, että Henrik August oli ajatellut häntä. Ja se tuntui nyt\nkatkeralta.\n\nHentoja, hauraita säkeitä, ylen tunteellisia -- mutta ne paljastivat\nHenrik Augustin sisäistä olemusta, että tuossa sankarillisessa\nmiehessä asui tuollainen, melkein naisellisen pehmeä sielu.\n\nNojaten sohvan syrjää vasten hän luki runoja ja itki. Välistä hän\nyritti työntää paperit kirjahyllyyn, mutta ei malttanut vielä olla\nvilkaisematta niihin. Ja sitä seurasi uusi kyyneltulva. Häntä vaivasi\nsamanlainen kärsimätön uteliaisuus kuin kuolemaan tuomittua, joka\nyhtäältä haluaa työntää kuolinhetkensä mahdollisimman kauas, mutta\ntoisaalta kiihkeästi toivoo saavansa siitä pikaisen varmuuden.\n\nSiinä oli runo, kirjoitettuna kuusi- ja viisijalkamitalla. Sen nimi\noli \"_Den öfvergifna Ariadne_\", Hyljätty Ariadne, ja se alkoi:\n\n    \"Ensam lemnad du är, Ariadne, bildsköna jungfru,\n    Theseus seglade bort, Theseus, riddaren din.\n    Ännu skymta i fjärran purpurfärgade seglen,\n    skymta ett ögonblick, sammansmälta med skyn...\"\n\n    Yksin olet sinä jätetty, A. kuvankaunis neito,\n    Th. purjehti pois, Th., sinun ritarisi.\n    Vielä siintävät kaukana purppuranväriset purjeet,\n    siintävät silmänräpäyksen, sulautuvat pilveen...\n\nHanna luki nuo säkeet sydän tuskasta väristen. Henrik August kuvaili\nrunossa hylätyn immen ikävää ja epätoivon tuskia... kuinka lokit\nliitelivät tuon onnettoman yllä, kirkuen kilpaa meren autiutta ja\nkolkkoa rantaa. Siinä muisteli Ariadne entistä elämäänsä, lapsuuden\nleikkejään ja oloaan isänsä, kuningas Minoksen, kodissa. Mutta --\nerikoisesti liikuttivat Hannaa runon loppusäkeet. Hän näki niissä\noman kohtalonsa toteutuneena -- yksinäisen ja hyljätyn osan:\n\n    \"Gungande vassen blott kan höra din döende suckan,\n    liket på sanden blir stänkt af böljornas skum,\n    böljornas, hvilcka nu bära din saga rundt världen den vida...\"\n\n    Huojuva kaislikko vain voi kuulla sinun kuolevan kuiskauksesi,\n    hiekalla lepäävää ruumista huuhtelee aaltojen vaahto,\n    -- aaltojen, jotka nyt kantavat tarinasi ympäri avaran maailman.\n\nHän työnsi käärön kirjahyllyyn ja käveli edestakaisin, painaen\nsydäntään, joka oli niin tuskantäysi, että hänen oli vaikea\nhengittää. Siinä olivat Henrik Augustin jäähyväiset hänelle...\nAriadnelle. Oikein olikin Henrik August kirjoittanut...\n\"sammansmälta med skyn\". Niin oli nyt käynyt hänen toiveidensa...\nniistä oli tullut pilviä...\n\nHän katseli ympärilleen. Kuinka hän pääsisi täältä pois? Tämä huone...\ntämä muistorikas huone oli kuin Henrik Augustin henkilöllistymä...\ntyly ja luotansa työntävä. Ainoastaan kapteenivainajan kuva näytti\nhymyilevän. Henrik Augustilla oli isävainajansa otsa, korkea,\njuhlallinen otsa. Senkin näkeminen tuotti Hannalle tänä hetkenä\ntuskaa. Tuo otsa tuomitsi hänet... ja silmät hymyilivät hänen\nkärsimykselleen.\n\nEtuhuoneessa jutteli täti Oljemarck Tossavaisen vaimon kanssa. \"Niin...\nmitä se Mikko luutnantista sanoi?\" Tossavaisen muija nauraa\nkähäytti: \"Niin, jotta se on muuttunna niin erj mieheks... ei tuntis\nennee samaks...\" Hanna oli istahtanut sohvaan ja kuvaili silmiään.\nNiin -- alustalaisetkin jo puhuivat siitä... \"muuttunut\"... niinpä\nniin! Saivat ne nyt nauraa takanapäin vapaaherra Enefeltin tyttärelle!\n\nHän muisti keisarin sanat: \"Kun teidän tyttärenne menee naimisiin,\ntulen pitämään huolen morsiuslahjasta...\" Milloinkaan ei sitä lahjaa\ntarvittaisi antaa. Hän oli sen jo saanut... Henrik Augustin runot\ntulevia vanhanpiian päiviä varten!\n\nMiksi oli elämä tällaista?\n\nKun Hanna pari tuntia myöhemmin hiihteli Lounatmäkeä kohti,\npainui päivä Päijänteen taa. Puiden latvat punersivat hetken sen\nrusottavista säteistä. Hannan mieleen muistui loppusäe runosta, jossa\nkerrottiin päivän laskusta. Hän vain ei osannut _laulaa_ niinkuin\nHenrik August. Hän osasi vain itkeä...\n\n\n\n\nXXIV\n\n\nOljemarck istuskeli Skavabölen kievarissa Tuusulan pitäjässä. Hän on\nedellisenä iltana saapunut tänne sen joukon mukana, joka kesäkuun\n26. päivänä oli lähtenyt Tukholmasta kahdella purjealuksella,\npäämääränä kotimaa. Nyt kirjoitettiin jo vuosiluku 1810. Heitä oli\nollut kaikkiaan 172 miestä, yksi lippujunkkari sekä kaksi upseeria,\nkapteeni Grigori Aminoff ja hän. Aminoff oli ollut joukon päällikkö.\nSotamiehet olivat saaneet lahjapalkkioksi 2 pankkoriksiä mieheen\nsekä ruokarahoiksi 7 killinkiä päivää kohti. Marssivelvollisuus ei\nollut pitkä, 2 peninkulmaa päivässä. Heinäkuun 5. p:nä, Hörneforsin\ntaistelun vuosipäivänä, he olivat nousseet maihin Bastubackenissa\nInkoon pitäjässä. Kauimpana asuvalla oli matkaa kotiinsa yli 700\nvirstaa.\n\nPiha oli täynnä sotamiehiä. Niitä loikoili nurmikolla, aittojen\nportailla ja pellonpientareilla. Olisi luullut rauhan rikkuneen,\nmutta tämä joukko oli aseeton. Vain Oljemarckilla oli miekkansa.\n\nPirtissä kävi myöskin eri kuhina. Kievarin emännältä oli loppunut\nkahvi ihan alkuunsa. Sotamiehet iloissaan siitä, että olivat\nvihdoinkin omassa maassaan, pitivät pieniä kekkereitä. Ylimääräinen\nkillinki siinä hupeni, mutta se merkitsi nyt vähän.\n\nLunki seisoi, korvaton kahvikuppi kädessä, ja kärtti kahvia. Mutta\nhermostunut emäntä tiuskaisi:\n\n-- Ei ole enää!\n\n-- Jassoo... te' finns int' mera! Taidetaan olla Ruotsissa vielä,\nkun riikinkieli kaikuu.\n\nHalttu oli myös ollut vailla, mutta kun kahvia ei ollut, ei sitä\nollut. Ei emäntä ollut arvannut tällaisen joukon tuloa.\n\n-- Eikö sitä todellakaan enää ole? -- kysyi Halttu kuin\nvakuuttautuakseen, että kahvi kerta kaikkiaan oli lopussa. Mutta --\nemäntä äyskäisi:\n\n-- Miste sine ole, ku ei ossa ruotti?\n\n-- Täältä minä olen Suomesta, -- vastasi Halttu rauhallisesti.\nOljemarckia nauratti. Halttu oli niin tyynen näköinen, että teki\nsydämelle hyvää katsella häntä.\n\n-- Mene sinä naapuriin ja pyydä lainaksi... -- huusi emäntä\npalvelustytölle, -- niin minä keitän näille kulkureille.\n\nMutta nyt puuttui Oljemarck asiaan.\n\n-- Kuulkaa, emäntä, minä huomautan teille ettemme ole mitään\nkulkureita. Me olemme palvelleet tätä maata ja palvelemme\nedelleenkin. Hävetkää!\n\nEmäntä oli punainen kuin turkinpippuri, mutta ei puhunut mitään.\nPalvelustyttö oli lähtenyt asialle. Lunki, joka oli täysin käsittänyt\nOljemarckin sanat, tulistui myös.\n\n-- Vai kulkureita! -- huudahti hän. -- Tiedätkös sinä, matami,\nkenelle sinä puhut? Entiselle kuninkaallisen Ruotsin armeijan\nsotamiehelle! Olemme tapelleet Siikajoella, Lapualla ja Kauhajoella...\nja viimeksi Härneforsissa -- niin että me tiedämme, mitä taksa\non. Kahvia pöytään taikka -- minä näytän, mistä Taavetti olutta osti!\n\nHän oli istahtanut pöydän päähän rentona kuin kenraali. Lunki oli\ntänä hetkenä komea katseltava.\n\n-- Vaikka... ei se olisi, pojat, kannattanut, -- jutteli hän\nnaurussa suin. -- Minäkin sain kaikista sankaritöistäni palkaksi --\nkujanjuoksun! Döbeln, pakana, antoi katulyöpin Uumajassa.\n\n-- Hän kiihtyi, ja suu vääristyi uhkaavasti. -- Vieläkin näkyvät\nkepin jäljet selkänahassani. Se oli Ruotsin palkka uskollisista\npalveluksista!\n\nLunki oli Ruotsissa kapinoinut. Kun Döbeln oli ryhtynyt järjestämään\nuusia pataljoonia Ruotsissa olevista suomalaisista, olivat\npohjalaiset panneet vastaan. Eräs Lager-niminen oli huutanut\nEhrnroothille: \"Meistä ei lähde kukaan!\" Pohjanmaan, Pyhäjoen ja\neverstiluutnantin komppaniat olivat vastanneet, ettei kujanjuoksu\neikä mestauskaan saanut heitä jäämään. Lunki oli esiintynyt\nyllyttäjänä ja saanut sen vuoksi kärsiä rangaistuksen.\n\nLopuksi oli Döbeln saanut heidät taipumaan. Toiset joukko-osastot\nolivat olleet valmiit. \"Me lähdemme, minne herra kenraali käskee!\"\nolivat he huutaneet. Ja niin oli asia järjestynyt. Pohjalaisilta\noli otettu lippu pois, ja se oli vaikuttanut. Vihdoin oli Halttu\nratkaissut tilanteen huudahtamalla: \"Minua velvoittaa lähtemään\nkunnia, velvollisuus ja oma tahtoni!\" Silloin oli Döbeln syleillyt\nhäntä rintaman edessä.\n\nHalttu ei siis pitänyt siitä, että Döbelniä moitittiin. Hän rupesi\ntätä puolustamaan.\n\n-- Älä sinä hauku kenraalia! -- nuhteli hän. -- Hän on sentään\nmiesten mies.\n\n-- Joo... lahjoitti sinulle voipytyn vanteen. Vähästä olet,\nHalttu-riepu, kiitollinen.\n\nNyt yhtyivät toisetkin väittelyyn. Muutamat Lapväärtin pojat\nkannattivat Halttua, vaikka eivät olleet täysin tämän sanoja\nkäsittäneet.\n\n-- Döbeln ja Vegesack... ne ovat vasta miehiä!\n\nYritti syntyä riita, mutta Aminoffin tulo keskeytti sen. Hän oli\nkarskin näköinen, nuori mies, yhdenikäinen Oljemarckin kanssa -- vain\nvuotta vanhempi. Nyt hän oli lähtenyt käymään Rantasalmella olevalla\nkotitilallaan, mutta aikoi palata Ruotsiin ja jäädä sinne.\n\nAminoff oli käynyt Helsingissä asuvia tuttaviaan tervehtimässä ja\neilen illalla saapunut tänne. Tästä heidän oli tarkoitus yhdessä\njatkaa matkaa kievarikyydillä Heinolaan asti.\n\n-- Jaha... täällähän on kokonainen leiri! -- nauroi hän. -- Luulisi,\nettä ryssä on hyökännyt maahan. -- Hän tilasi kahvia. -- Me kai heti\njatkamme matkaa?\n\nMikäpäs siinä, Oljemarck puolestaan oli valmis.\n\nKahvia tuli, ja sitä keitettiin. Lunki ja Halttukin saivat osansa. He\nlaittautuivat matkaan.\n\nTässä erosi Pohjanmaan ja Savon miesten tie. Edelliset lähtivät\ntalsimaan Hämeenlinnaa, jälkimmäiset Heinolaa kohti. Siinä\nhyvästeltiin ja läheteltiin terveisiä.\n\n-- Vielä me kerran, pojat, yhdessä rynnistämme, -- jutteli Halttu\npunoittavin poskin. -- Ja vihollinen meillä on sama!\n\nSe oli selvä! Ei nyt riidelty heimojen herruudesta eikä\netevämmyydestä. Kerran olivat pohjalaiset ja savolaisetkin sovinnossa\nkeskenään. Mutta -- savolainen iloisuus ei vakavimpana hetkenäkään\nvoi pysyä piilossa. Muuan mies lausui:\n\n-- Tulukeehan kokkelpiimee syömään. Sitä on Savonmoassa!\n\nKiitos vain... kuka takasi, ettei tultukin joskus. Tunnelma oli\nherkkä. Halttu ja Lunki tulivat heittämään hyvästiä Oljemarckille ja\nAminoffille.\n\n-- Hyvästi, herra luutnantti, hyvästi, herra kapteeni. Ja kiitos\nkaikesta..\n\nHaltun silmät vettyivät, eivätkä tainneet pysyä kuivina\nOljemarckinkaan.\n\n-- Herra luutnantti on ollut melkein kuin oma veli... niin\nystävällinen ja höyli. Jumala varjelkoon vain herra luutnanttia...\n\n-- Jumalan haltuun, Halttu... sinä ole rehti suomalainen. Sano\nterveisiä Ruupelle.\n\nNiin he lähtivät... Halttu ja Lunki ja monet muut. Kievarin emäntä\ntuli pihalla vastaan. Eronhetken herkistämänä halusi Lunki sanoa\nsovittavan sanan.\n\n-- Hyvästi nyt äläkä ole meille vihainen. Minä tulen paikkaamaan\nkastrullejasi, -- huusi hän heiluttaen kättään.\n\nEmäntä naurahti ja vastasi ystävällisesti:\n\n-- No, menkää nyt vain hyvällä onnella!\n\nHetkistä myöhemmin joutuivat Oljemarck ja Aminoffkin matkaan. Talon\nisäntä itse lähti kyytiin.\n\nTie kulki läheltä järven rantaa. Oljemarck ei ollut aikaisemmin\nnäillä tienoin liikkunut. Hän ihmetteli, missä kirkko oli, kun sitä\nei näkynyt.\n\nIsäntä selitti. He olivat ajaneet kirkon sivu. Se oli jäänyt\nvasemmalle, mutta ei sopinut näkymään tänne. Taikka... ptruu...\ntähän kohtaan se juuri ja juuri näkyi.\n\nHe olivat pysähtyneet mäelle muutaman talon kohdalle. Sen päitse\nsopi näkymään tuuhea koivikko, jonka keskeltä häämötti kirkko niemen\nkärjessä.\n\n-- Sitä eivät ryssät polttaneet... -- virkkoi isäntä ja nykäisi\nhevosen hölkkään.\n\nSiitä erkani Porvoon tie oikealle. Keskustelu johtui kuin itsestään\nvaltiopäiviin. Aminoff oli sitä mieltä, ettei venäläisen lupauksiin\nollut luottamista. Silmänlumetta vain. Mutta Oljemarck pani\nterhakasti vastaan.\n\n-- Onhan Suomi nyt tavallaan kuin itsenäinen valtakunta... omat\nlait, omat laitokset... suomalaiset miehet hallituksen ohjaksissa...\n\n-- Joo... mutta kuinka kauan? Nuo tuollaiset ilmestykset kuin tuokin\ntuossa panevat epäilemään pahaa.\n\nAminoff osoitti kasakkaa, joka Järvenpäästä käsin ratsasti heitä\nvastaan.\n\nKasakka teki komeasti kunniaa upseereille mutta Aminoff ei välittänyt\nvastata.\n\nTietysti venäläinen piti alussa sotaväkeä maassa... sehän oli\nluonnollista. Eihän valloitus ollut täysin turvattu. Ruotsissa\npuhuttiin _revanche'_sta -- nyt varsinkin, kun Bernadotte'ia oli\nruvettu puuhaamaan kruununperilliseksi.\n\nSe oli kyllä totta. Kukaties ennen pitkää soisivat taas sotarummut?\nAminoff vilkastui.\n\n-- En usko, -- tuumi Oljemarck, -- Ruotsi on siksi nääntynyt, ettei\nkykene. Ja sitä paitsi luulen, ettei täältä lähdettäisikään.\n\nSehän kumma! Eikö Oljemarck muistanut, mitä sotamiehet olivat\nerotessaan toisilleen huudelleet?\n\nSai sitä huudella... mutta nuo sotamiehet eivät varmaankaan olleet\ntarkoittaneet näin pian syttyvää sotaa. Kauemmas ne tähtäsivät.\n\nMiten kauemmas?\n\n-- Siihen aikaan, jolloin taistellaan tämän maan lopullisen\nitsenäisyyden puolesta! -- huudahti Oljemarck silmät leimuten. --\nSilloin noiden jälkeläiset ovat mukana.\n\nHän viittasi tien käänteestä näkyviin sukeltanutta savolaisjoukkoa,\njoka iloisesti haastellen marssi tietä pitkin.\n\nHe ajoivat savolaisten ohi. Miehet heiluttivat hattujaan ja\nhuutelivat hyvästejään herrojen jälkeen.\n\n-- Vai sellaisia tuumia sinä haudot! Sinähän olet anjalalainen!\n\nNiin... se hän oli -- sen hengen lapsia. Mutta eikö Anjalan miesten\najatus ollut nyt osittain toteutunut?\n\nJaa, kyllä osittain. Mutta -- merkillistä, että sellainen mies kuin\nSprengtporten ei pysynyt vallassa. Hänenhän olisi ennen kaikkea\nluullut rakentaneen lujalle perustukselle -- ainakin itseensä nähden.\n\n-- Sprengtporten on kukistunut omaan kunnianhimoonsa, -- vastasi\nOljemarck rauhallisesti. -- Hän ei osannut tarpeeksi jyrkästi erottaa\nyhteistä hyvää ja omaa yksityistä etuaan.\n\nHeitä oli tässä kaksi vastakkaisen maailmankatsomuksen edustajaa\nsamoilla kyytirattailla. Aminoff ei tahtonut enää Suomesta tietää,\nkun se kerran oli joutunut Venäjälle. Oljemarck taas oli sitä mieltä,\nettä nyt jos koskaan maa olisi tarvinnut kaikki kykenevät miehensä.\n\n-- Mihin?\n\n-- Rauhalliseen rakennustyöhön.\n\nAminoff pudisti päätään. Hän ei nähnyt sellaiseen minkäänlaista\nmahdollisuutta.\n\n-- Sepä kumma! Meitä odottaa tuo tuossa! (Hän osoitti pellon syrjälle\njäänyttä auraa.) Ja sinä sanot, ettei ole mahdollisuuksia.\n\nNo... sillä kapineella oli aina käyttäjänsä... tässäkin maassa.\nMutta -- mitä tekemistä oli virkamiehellä täällä... ennen kaikkea\nsotilaalla?\n\n-- Sama työ kuin talonpojallakin... käyttää auraa vähän korkeammassa\nmielessä...\n\n-- Valmistaa kapinaa?\n\n-- Ei... vaan raivata tietä hengenviljelykselle!\n\nAminoff nauroi. Oljemarck oli parantumaton idealisti.\n\nHe vaikenivat, kumpikin miettien omia ajatuksiaan. Oljemarck muisteli\nRuotsissa viettämäänsä aikaa. Hän oli palvellut suomalaisessa väessä,\nsydän katkeruutta täynnä, etsien ja kuulustellen Fransoosia. Mutta\ntämä oli hukkunut kuin tina tuhkaan... jotkut olivat arvelleet hänen\nsiirtyneen Ranskaan, toiset Saksaan. Tavallinen palkkasoturityyppi.\nOljemarck ei ollut saanut velkaansa kuitatuksi.\n\nHän oli vähitellen jättänyt koko asian. Olipa heillä nyt muistonsa\nkummallakin... Lungilla ja hänellä. Toinen patikoi Pohjanmaata kohti\nruoskan arvet seljässä. Hän matkasi kohti Päijännettä samat arvet\nsielussa. Hyvästi Ruotsi! Hän ei aikonut sinne koskaan palata.\n\nGefleen oli kantautunut Tukholman uutisia tuon tuostakin. Klingspor\nlekotteli kansansuosion päivänpaisteessa. Hänestä oli yht'äkkiä\ntullut sankari: hänhän oli pelastanut valtakunnan yhdessä\nAdlercreutzin ja kenraali Adlersparren kanssa! Maaliskuun 13.\nkuninkaan vangitsemispäivänä, hän oli avannut Adlercreutzille oven\nkuninkaan huoneeseen. Sillä kertaa hän oli ollut sangen näpsäkkä!\nOljemarck hymähti halveksivasti. Hän saattoi hyvin kuvitella, kuinka\nsotamarskin sokea silmä oli silloin kiilunut. Adlercreutz oli siitä\nlukenut tulevaisuutensa.\n\nHän ei voinut ilman katkeruutta muistella entistä esikuntapäällikköä.\nSe kermankuorija! Osasi aina käyttää tilaisuutta hyväkseen! Samaan\naikaan kuin hän näin paistatteli itseään menestyksen loisteessa,\nkerjäsivät vanhat veteraanit Tukholman kaduilla matkarahoja Suomeen.\nNiin palkitsi Ruotsi kaikki uhraukset! Noiden miesten joukossa oli\nollut monta, jotka halusta olisivat jääneet maahan... noutaneet\nsinne vaimonsa ja lapsensa -- niinkuin olivat tehneet kerran ennenkin...\nheidän esi-isänsä -- Kaarle IX:n aikana. -- Mutta nykyinen Kaarle\nei ollut kallistanut korvaansa suomalaisten toivomuksille. Eikä\nAdlercreutz ollut pannut tikkua ristiin sen asian hyväksi. Onnen\nkultapoika! Oli kuulemma pelastanut armeijan kunnian!\n\n-- Mitä sinä naurat?\n\nAminoff oli hyvän aikaa pitänyt silmällä matkatoverinsa kasvoja. Nyt\nhän ei malttanut enää vaieta.\n\n-- Ilman vain... muistelin Klingsporia ja Adlercreutzia... noita\nvaltakunnan pelastajia.\n\n-- No... mitäs niistä?\n\n-- Eikö sinustakin ole koomillista, että saapuu lähetystö Klingsporin\nluo, maamarsalkka ja säätyjen puhemiehet etunenässä kiittämään häntä,\nettä hän oli pelastanut isänmaan?\n\n-- No?\n\n-- Niin... \"no\"! Millä, hyvä veli, _millä_?\n\n-- No... tuota...\n\n-- Veitsellä ja haarukalla!\n\n-- No... mutta Adlercreutz? Hänhän vangitsi kuninkaan.\n\n-- Se on siivoton juttu! -- huudahti Oljemarck, ja vihan\npuna paloi hänen poskillaan. -- Adlercreutz seurasi vain\n_låt gå_-ominaisuuttaan. Oli vaivattomampi soutaa kansan mukana kuin\nsitä vastaan. Tavallinen tie kunniaan ja maineeseen!\n\nViime aikoina hänestä oli ruvennut näyttämään, ettei kuningas niin\nsyyllinen ollutkaan kuin yleensä väitettiin.\n\n-- Mutta -- hänhän pelasti armeijan kunnian.\n\nSiinä oltiin taas. Oljemarck kääntyi kiivaasti matkatoverinsa puoleen.\n\n-- Seis! _Sen_ kunnian pelasti armeija itse!\n\nAminoff mursi suuta. Eikö sotapäällikkö mitään merkinnytkään?\n\n-- Kyllä! Mutta tässä tapauksessa oli sotapäällikkö liian heikko ja\narmeija liian hyvä!\n\n-- Ohoh!\n\n-- Niin se on! pauhasi Oljemarck. -- Eikä se väittelemällä parane! Ja\nkääntyen kyytimiehen puoleen hän komensi:\n\n-- _Låt gå!_ Olikin myötämaa.\n\nRuuna hölkkäsi, ja Oljemarckin ajatukset kiertelivät Tukholman\ntapahtumissa. Niin se oli... myötämäkeä oli helppo ajaa. Huonokin\nhevonen siinä pystyi juoksemaan. \"_Låt gå_!\" Se oli Adlercreutzin\nuskontunnustus.\n\nOlisi luullut hänen, jonka juuri suomalaiset olivat nostaneet\nkunniaan ja maineeseen, muistavan entisiä köyhiä asetovereitaan.\nMutta -- ei. Se olisi kai vahingoittanut karriääriä. Antaa mennä!\nSellaiset miehet jääköötkin Ruotsiin, älköötkä häpäiskö entistä\nisänmaataan laskemalla jalkaansa sen kamaralle! Kunnian takaa-ajaja!\nKyllä hän oli katsonut sen miehen läpi jo Saloisten pappilassa!\n\nOljemarckia rupesi matkatoverikin tympäisemään, vaikka he tämän\njälkeen välttivätkin valtiollisia keskusteluja. Heidän välilleen oli\njo muodostunut erottava seinä, eikä Oljemarck puolestaan pyrkinyt\nsitä repimään alas.\n\nKun he siis Heinolassa erosivat, jätti hän kylmästi hyvästit. Heidän\ntiensä kulki eri suuntaan -- sen hän ymmärsi. Aminoff matkusti\nkatselemaan synnyinpaikkojaan, jättääkseen ne lopullisesti -- hän,\nOljemarck, matkusti kotiseudulleen ottaakseen sen vastaan uudestaan...\nniinkuin ensi kertaa... niinkuin mies, joka palasi pitkältä,\nvaivalloiselta ja vaaranalaiselta retkeltä.\n\nOi, Tuovila, Tuovila! Oljemarckin sydän löi. Kotipellot ja\nkotiniityt, ja rakas taitekattoinen, vanha päärakennus! Oi, äiti,\nsinä äideistä paras... sinä paljon kärsinyt ja paljon uhrannut!\nLähestyy se hetki, jolloin poikasi palaa sulkeakseen sinut syliinsä\n-- sinut ja --.\n\nMutta tässä kohden Oljemarckin ajatus pysähtyi. Kasvoille levisi\npilvi, ja rinnasta pusertui huokaus.\n\n\n\n\nXXV\n\n\nOljemarck istuu työpöytänsä ääressä ja kirjoittaa kirjettä. Hän on\nedellisenä iltana ollut Lounatmäessä, ja siellä oli kaikki selvinnyt.\nOli kulunut vuosi siitä kuin hän oli palannut. Nähtyään Hannan\npari päivää sitten, pitkän eron jälkeen, oli tuntunut siltä, kuin\nolisi synkkä pilvi äkkiä vetäytynyt hänen sielunsa yltä, ja hän oli\ntuntenut samaa kuin ennenkin: hän rakasti. Tuo vannoutunut katkeruus\nja uhmamielisyys oli ollutkin vain yhtä lajia rakkautta sekin -- sen\nvarjo. Oli ollut olemassa jokin, joka oli luonut varjon. Se \"jokin\"\noli ollut hänen rakkautensa. Hän oli kosinut, ja tällä kertaa oli\ntullut myöntävä vastaus.\n\nAuringon valo leikki kirjoituspöydällä. Se kimalteli\nkynttilänjaloissa, valaisten sulotarten kasvot. Nyt ne vasta\nliehuivatkin tanssin pyörteessä! Ne näyttivät kurottavan käsivarsiaan\nmahdollisimman korkealle. Riemun tarjotin! Oljemarckille tuo ryhmä\nsymbolisoi korkeinta maallista onnea.\n\nOh, hän oli viettänyt nyt kokonaisen vuoden kotona. Nyt oltiin\nheinäkuussa, ja siellä lainehti Tuovilan vilja, tuulen sitä hiljaa\nhuojutellessa. Avonaisesta ikkunasta kuului vuoroin viikatteen\nkalkutus, vuoroin viljavainion heikko suhina. Kuinka voi viljapellon\nyli pyyhkäisevä tuulen henkäys saada aikaan äänen, johon sisältyi\niäisyys?\n\nHän oli palannut eilen illalla noiden peltojen poikki onnellisena ja\ntyytyväisenä, mutta kuitenkin kuin jonkin verran levottomana. Eikö\nkaikki ollut tapahtunut kovin äkkiä -- siitä huolimatta, että hän\noli kokonaisen vuoden ollut kotona? Oliko hän valmistautunut siihen?\nHän oli elänyt täällä hiljaisuudessa... kuin maailmalta piilossa.\nHitaasti oli elämä ottanut hänet mukaansa, sillä jännityksen lauettua\noli seurannut pitkä masennuksen kausi. Nuo aikaisemmat innostuksen\npuuskat olivat olleet vain tilapäisiä. Mutta -- niiden pohjalta oli\nkasvanut tämä uusi... nämä verekset, hennot sielunliikkeet, jotka\nlapsen käsivarsien lailla olivat hapuilleet ympärilleen. Äiti oli\nollut hänen ainoa tukensa, uskollinen, urhea äiti.\n\nOljemarck keskeytti kirjoituksensa. Eihän vain jälkeenpäin tullut\nepäröinti ja katumus? Oli tapahtunut paljon sen jälkeen, kuin he\nolivat Hannan kanssa viimeksi tavanneet. Molemmat olivat muuttuneet,\nkehittyneet, kasvaneet -- ennen kaikkea sisäisesti. Tuo kaikki häntä\nhiukan pelotti. Mutta -- toivottavasti tämä pelko osoittautuisi\naiheettomaksi. Hanna oli sittenkin entinen Hanna... nyt kypsyneempi\nvain... kuin sisäisesti kirkastunut ja vapautunut -- niin:\nhenkevöitynyt.\n\nJa hän itse, hän, luutnantti Henrik August Oljemarck? Hän oli elänyt\nvaiherikkaan ajan. Alituinen kuoleman vaara, jonka edessä hän oli\nseisonut, oli toisarvoista, kokonaan toisarvoista. Se muodosti\nvain ulkonaiset kehykset. Se, mitä oli tapahtunut sielussa, oli\ntärkeämpää, ehdottomasti tärkeämpää. Hän istui nyt tässä, vanhan,\nrakkaan kirjoituspöytänsä ääressä, kooten itseään... vetäen\njohtopäätöksiä omasta sisäisestä kehityksestään -- voidakseen\nselittää ne Hannalle. Sillä Hannan piti ehdottomasti tietää kaikki...\nolla selvillä kaikesta, mitä hänen sielussaan liikkui tai\ntapahtui -- siitäkin, kuinka hän oli tarvinnut tämän vuoden ajan\nhenkisesti tervehtyäkseen.\n\nTuntui, kuin ei rakkauskaan olisi enää ollut tärkeintä, vaan jokin\nmuu -- se, miten ihminen yleensä suhtautui elämään. Sillä siitä\nriippui kaikki. Jos sisäisessä maailmassa alkoi olla järjestys, oli\nkaikki hyvin. Usko... niin sekin, mutta ei nyt juuri aivan siinä\nmielessä kuin kirkko opetti.\n\nEnnen teologiaa opiskellessaan hän oli kamppaillut dogmien kanssa. Ne\nolivatkin estäneet häntä papinuralle antautumasta. Olipa hän joskus\nepäillyt Jumalan olemassaoloakin, mutta ei epäillyt enää. Jumala oli\nvain muuttunut hänelle käsittämättömäksi -- niin suureksi, ettei hän\nruvennut päätänsä vaivaamaan sen käsitteen selvittämisellä. Hänellä\noli ollut aikaa siihenkin tänä vuoden kestäneenä lepokautena. Mutta\nhän oli kokenut turvallisuuden tunnetta, samalla tavoin kuin lieden\nääressä istuja tunsi lämmön säteilyn. Kukapa pystyi selittämään tulen\nolemuksen? Se oli alkuaine. Niin oli Jumalakin -- kaiken alku ja\nloppu.\n\nTämä teologia riitti hänelle. Hän ei pyrkinyt nyt erikoisesti\nfilosofoimaan eikä ajatuksiaan erittelemään; oikeastaan hän vain\ntarkasteli tunteitaan. Hänellä oli se tunne, että isänmaan kohtalokin\noli Jumalan kädessä -- jos hän nyt tuota kulunutta lausepartta\nkäytti. Minkälaiseksi se yksityiskohdiltaan muodostuisi -- sitä\noli mahdoton sanoa -- eikä hän pyrkinytkään nyt ennustelemaan. Hän\noli luopunut \"voileipien\" laskemisesta. Se oli vain ajatushuvia --\nniinkuin luonnollinen voileipien heitto lasten leikkiä. Mutta hän\ntunsi, että sama Jumala, jonka \"siipien suojassa\" hän eli, johti myös\ntämän rakkaan isänmaan vaiheet hyvää loppua kohti. Hän ei käyttänyt\nsanaa \"itsenäisyys\" -- sekin tuntui liiaksi käsitteelliseltä -- mutta\nhän tunsi, että se merkitsi hänelle tänä hetkenä samaa.\n\nJa tältä pohjalta oli nyt hyvä lähteä taipaleelle... elämän\nkäytännöllisiä kysymyksiä katselemaan. Tässäkin muodosti perustan se,\nmitä hän tunsi. Hän tunsi, että tässä maassa _oli_ työskenneltävä\nkansallisen sivistyksen hyväksi -- herätettävä kansallishenki...\nnoissa Lungeissa, Haltuissa ja Kukko-Kalleissa. (Ah, Kukko-Kalle!\nKuinkahan pitkällä hänen asiansa mahtoivat olla?) Kun se olisi\nluotu, olisi alku jo saavutettu. Hän ei uskonut itsestään suuria,\nmutta omassa piirissään piti hänen ruveta tätä aatetta ajamaan...\n(Ah, \"aate\"! Sekään sana ei nyt ollut oikein paikallaan --\nsiksi erikoisen herkässä sielunvireessä hän tällä hetkellä oli.)\nMutta -- parempaakaan hän ei keksinyt -- siis: aatetta suomen\nkielen oikeuksista... puhelemaan samalla tavoin kuin oli ennen\npuhellut Anjalan aatteista... mutta intohimottomasti, tyynesti\nja rauhallisesti. Tuloksista hänen ei tarvinnut huolehtia. Eikö\nUudessa Testamentissa ollut lause: \"Toinen on, joka kylvää, mutta\nJumala, joka kasvun antaa.\" Ennen kaikkea piti oman kodin muodostua\nsellaiseksi... kansallisen hengen kehdoksi. Kieltä oli vaikea\nmuuttaa... Hannan ja hänen -- varsinkin Hannan -- mutta se ei\nmerkinnytkään alussa niin paljoa kuin itse \"aate\". (Taas hän rypisti\nkulmiaan tuolle sanalle.) Kielen muutos kuului jo kasvuun.\n\nTaloudelliset asiat hänellä oli järjestyksessä -- suurin piirtein.\nOlihan velkojakin, mutta ahkeralla työllä hän niistä selviytyisi. Hän\nei epäillyt sitäkään -- niinkuin ei nyt ylimalkaan epäillyt mitään.\n\nJa sitten rakkaus! Se oli joutunut viimeiseksi, mutta -- eivätkö\nviimeiset tulleet ensimmäisiksi. Hän rakasti Hannaa, senkin hän\nnyt tunsi ja tunsi myös, että Hanna rakasti häntä. Jotakin tuosta\nentisestä ihastuksesta oli ehkä huvennut, mutta se oli ollutkin kuin\nkuohua, joka sai mennä. Eihän meri siitä vähentynyt, jos myrskytuuli\nlennätti vaahtoa rannan kiville. Hänenkin rakkaudessaan oli ollut\npaljon tuollaista vaahtoa, tunnekuohua ja hurmiotiloja. Kyllä hän\nvieläkin tunsi niiden jälkivaikutusta. Mutta -- yleensä oli elämä\npudistellut häntä niin, että hän saattoi rakkauteenkin suhtautua\ntyynesti, aivan tyynesti.\n\nHän tarkasteli kirjettään. Siihen oli vielä pirskahdellut tuota\nvaahtoa, varsinkin alkupuolelle. Mutta -- se ei haitannut...\nolkoonpa vain -- kunhan ei sitä yrittänyt koota vedeksi. Joka\ntapauksessa hän oli kirjoittanut sydämen kyllyydestä. Kun janoiselle\nojennettiin juomatuoppi, hän joi sen kerralla pohjaan. Seuraava\ntuopillinen ei enää kulunut kuin puoliväliin. Hänhän oli sammuttanut\ntässä janoaan Hannaa muistelemalla.\n\nAamulla hän oli herännyt ihmetellen olemassaoloansa. Hän olisi voinut\nsanoa kuten Cartesius: _cogito, ergo sum_ ts. _amo, ergo sum_ --\najattelen, siis olen olemassa, ts. rakastan, siis olen olemassa.\nHän oli tarkastellut käsivarsiaan, katsellut peiliin ja ylistänyt\nsilmiään onnellisiksi. \"Te olette nähneet hänet!\" Ja käsivarsilleen:\n\"Te olette sulkeneet hänet syleilyynne!\" Suullensa hän oli pitänyt\npienen juhlapuheen: \"Olet suudellut häntä!\" Ja kun hän eilen illalla\noli pannut levolle, oli hän ollut varma, että nukkuisi hyvin. Ja\nkun hän aamulla oli herännyt, hän uskoi, että hänen päänsä pohjissa\nsamoin kuin jalkopäässäkin oli seisonut vartija: Hanna ja äiti. J.n.e.\n\nOljemarck ryhtyi jatkamaan. Hänen piti selostaa Hannalle koko\n\"uskontunnustuksensa\" -- sitä sanaa hän tahallaan käytti. Hannapa\nlukekoon sen tarkkaan ja tutkikoon, oliko hän samaa mieltä.\n\nTietysti siihen tuli vielä vähän vaahtoa, sillä hänen sydämessään\nrupesivat jälleen myrskytuulet soimaan. Mutta ne eivät olleet kylmiä\npohjoismyrskyjä. Ne synnytti rakkaus -- tuo merkillinen, lämmittävä\nilmanpaine, joka etelässä nostattaa rajusään, hiostuttavan,\nhelteisen. Tulisipa kirjeen vastaanottaja ahdistuksesta huokaamaan --\nniinkuin huokasi etelämaalainen kuuman tuulen puhaltaessa. Ero oli\nvain siinä, että tämän kirjeen saajalle olisi \"ahdistus\" samaa kuin\nonni eli autuus. Sillä -- hänkin oli janonnut kauan -- ja nyt hänen\njanoansa yriteltiin sammuttaa.\n\nYriteltiin? Se oli oikea sana, sillä rakkauden vakuuttelut\nvaikuttivat rakastuneeseen samalla tavoin kuin suolaisen meriveden\njuonti: jano kiihtyi vain. \"Oletko tyytyväinen, Hanna? Oletko\nonnellinen? Rakastatko minua?\" Turhia kysymyksiä. Vastaus oli selvä.\n\nOljemarck sinetöi kirjeen ja kutsutti Mikon. Tämä saisi lähteä\nLounatmäkeen sitä viemään. Mikko tulla touhusi työvaatteissaan,\nhousunpolvet rikki ja takki paikkoja täynnä. Oljemarck hymyili\nonnellisena. _Postillon d'amour_ -- rakkauden sanansaattaja! Ei Mikko\njuuri muistuttanut noita renessanssiajan hienoja \"kirjekyyhkysiä\",\njotka kuljettivat postia rakastavien kesken. Mutta -- maassa maan\ntavalla, Nyt oli arkipäivä ja paras heinäntekoaika.\n\n-- Jaa... että Lounatmäkeen? Kas, kas... enkö minä monta kertaa\nsanonut, että sinne se paloi herra luutnantin mieli, ja vielä, että\ntyttö on pihkassa kuin _kiiliäinen_. (Oljemarck ei muistanut Mikon\nmilloinkaan tuota sanaa käyttäneen.) Mutta... se herra oli toisinaan\nkuin inkku hevonen... puri ja potki.\n\nMikko pyyhiskeli kämmeniä housunlahkeisiinsa eikä tahtonut uskaltaa\nottaa käteensä komeasti lakattua kirjettä.\n\nTuota... minä menen vaihtamaan pukua ja pesemään käteni. (Silmien\npesusta ei Mikko maininnut mitään.) Sinne jäi kyllä sarka kesken\nniiton... Mutta toimitettavahan se on tämäkin... tääkin\nheinänteko...\n\nMokomakin leksottelija! Oljemarckin täytyi nauraa. Mikko oli niin\nveikeän näköinen -- tietty se -- savolainen, Pielaveden Tossavaisia,\njoka oli eksynyt Itä-Hämeeseen.\n\nMikko lähti siistiytymään.\n\nOljemarck oli ottanut kitaran ja näppäili sitä Mikon palatessa.\n\n-- Ka se! Tuota minä olen odottanutkin, että se herra ottaa\ninstrumentin ja rimputtelee vähän, -- paasasi Mikko. -- Hätäkös tässä...\nvalmiissa maailmassa, vaikka kyllä se ryssä pani sen koko lailla\nkallelleen. Mutta -- tammakin varsoo. Minä luulin jo sen menneen\npilalle siellä... sotareisussa. Mutta ei! Ja meidän muori on myöskin\nvähän sinnepäin... (Mikko iski silmää sovitellessaan Oljemarckin\nkirjettä povitaskuunsa.) Taivaan kastetta ja maan lihavuutta...\nniinhän sitä sanassakin sanotaan. Tuota -- mitä minä sanon?\n\nVaikka Mikko kyllä pystyi esitelmöimään yhdestä ja toisesta asiasta,\npiti hänen kuitenkin saada tarpeelliset ohjeet.\n\n-- Sano terveisiä, että \"meidän herra lähetti\". Ja anna kirje.\n\n-- Terveisiä... ja \"meidän _herra luutnantti_ lähetti\". Ei sitä nyt\nvielä niin siveelisäädyn mukaisesti... entiset sotilaat! Tuota --\npitääkö odottaa vastausta?\n\n-- No... jos neiti haluaa vastata.\n\n-- Kyllä se... nainen menee miehelään yhtä kernaasti kuin vasikka\njuomalleen.\n\nNiinköhän oli?\n\n-- No jo! Meidän muorikin, kun oli tyttönä vielä... ja kun minä,\nettä... niin eikös kapsahtanut kaulaan ja: \"Tossavaiskakshan mun\non aina mielj tehnä!\" Tuota... jospa herra luutnantti käväisee\nsiellä alangossa. Akka siellä haravoi, ja piiat. Ja rengit niittävät.\nRouvakin sinne tuli katsomaan. Kyllä minä sitten yökasteella taas\nsivahuttelen nurmen päätä poikki.\n\nJa Mikko lähti.\n\nOljemarck seurasi ikkunasta hänen menoaan. Eikös ollut, veitikka,\nottanut parhaat kiesit! Johan hän oli arvannut. Piti näytellä\nmahtavaa miestä. Oljemarck otti hattunsa ja lähti niitylle.\n\nSiellä haravoi Mikon eukko kahden piian kanssa, ja molemmat rengit\nniittivät. Äiti istui pientarella ojan reunalla, seuraten heidän\ntyötään. Oljemarckista oli tämä näky niin suloinen, että hän hiipi\näitinsä taa ja peitti kädellä tämän silmät.\n\n-- Rouvapa arvaisi, kuka täällä on, -- koetti hän muuttaa ääntään.\n\nRouva Oljemarck nauroi.\n\n-- Vai jo tulit! Mihin Mikko lähti?\n\nOljemarck hymyili. Äidin sydän heltyi. Hänen poikansa, hänen rakas\nHenrik Augustinsa, oli yhden vuorokauden kuluessa muuttunut aivan\ntoiseksi kuin mitä oli tullessa ollut.\n\nOljemarck oli tarttunut viikatteeseen ja ruvennut niittämään. Hän\noli niin repäisevän iloinen tänä päivänä. Ja kuin hänen ilonsa\ntäydennykseksi oli ympäristö, koko luonto, sen mukainen... ilma\nkaunis... taivaanlaki siintävä... metsän rinta pehmeä kuin sametti...\nheinä tuoksuvaa.\n\nHän niitti pitkin, laajoin lyönnein. Suhahtaen katkesi heinä\nviikatteen tieltä ja kaatui riviin. \"Juuri niinkuin Oravaisissa\",\najatteli Oljemarck. Noin olivat sielläkin kaatuneet maanneet\npitkissä, säännöllisissä riveissä. Oli soma kuvitella, että tämä oli\ntoinen Oravainen... sen vastanäytös. Noin vielä kerran niittäisi\nSuomen mies vihollista... sitten kuin _se_ hetki koittaisi... se\nsuuri ja ihana, johon hän uskoi -- ei, se oli ehkä väärä sana...\ntunsi... jonka hän tunsi tulevan, koittavan kerran.\n\nKaksi renkiä niitti siinä hänen vieressään, kummallakin puolen.\nOljemarck ehdotti kilpailua.\n\nYksi, kaksi-kolme! Se mies, ken ensin ehtisi sarkansa päähän!\n\nViikatteet viuhuivat, heinä kaatui kuin voihkaisten. Oljemarck\nkatsahti kupeilleen. Toinen, oikeanpuolimmainen oli hiukkasen edellä.\nHän jännitti voimiaan, vaikka vasempaan olkapäähän koskikin. Se oli\nHörneforsin muistoja. H-hiuh, h-hiuh! Heinä meni poikki mainiosti.\nOljemarckin mielen valtasi entinen halu \"panna merkille\". \"Jos pääsen\nensimmäiseksi, merkitsee se, että _se_ asia toteutuu\", ajatteli hän.\nH-hiuh, h-hiuh! Valtavat luo'on harjat molemmin puolin kuin laineet,\njotka laiva jättää jälkeensä. H-hiuh, h-hiuh! Siinä oli saran pää\n-- parin vetäisyn päässä. Viimeinen h-hiuh! -- ja hän kääntyi\nkilpatovereihinsa.\n\nHän oli ensimmäinen!\n\nMiehet huohottivat. Kylläpä luutnantti oli kova niittomies!\n\nOljemarckille teki hyvää tuo kehuminen. Mutta -- enemmän hän iloitsi\nsen _suuren_ asian vuoksi...\n\n-- Jos ei tuohon olkapäähän koskisi... -- aloitti hän, mutta samassa\nhänen huomionsa kiintyi naisiin, jotka tavoittivat jotakin kiinni\nheinikosta. Mitä siellä oli? Oljemarck harppasi paikalle. Hän oli\nyltäpäätä hiessä.\n\n-- No kun Ransoosi, velikulta, on osannut tänne! -- nauroi Mikon\nvaimo. -- Kyllä pitää olla vainu!\n\nSe oli koiranpentu, jonka Oljemarck oli saanut äidinisältään --\npystykorva. Hän oli antanut sille vihamiehensä nimen. Se oli hänen\nmielestään kohtuullinen hyvitys siitä, ettei asianomainen ollut\ntarjoutunut hänen tielleen.\n\n-- Vai sinä, veitikka, olet tullut tänne! -- torui Oljemarck ja otti\npennun syliinsä. -- Sinä tulit keskeyttämään minun työni.\n\nHän hyväili pentua, nipisti korvasta ja puheli hellästi:\n\n-- Fransos, sinä olet suuri lurjus... maailman suurin pikku kanalja!\nKyllä minä sinut opetan!\n\nPentu vingahti. Oljemarck oli nipistänyt liian lujaa.\n\n-- Fransos, anna anteeksi... älä ole vihainen... sinä veitikka...\n\nKoiranpentu nuoli hänen kasvojaan.\n\n-- Nyt lähdemme kotiin, sinä et voi tänne jäädä. Lyövät sinulta\nkintut poikki... kuuletko, Fransos!\n\n-- Jos haluat jäädä, niin minä vien pennun, -- ehdotti rouva\nOljemarck.\n\n-- Kyllä minä lähden... olkapäähän koskee...\n\nJa kolmisin he lähtivät nousemaan alangosta taloa kohti, joka oli\nparin kivenheiton päässä, rouva Oljemarck, luutnantti ja koiranpentu\nFransos.\n\n\n\n\nXXVI\n\n\nAika kului, vuodet vierivät, maa kohensihe jälleen jaloilleen.\nMentiin nuorina naimisiin, jotta \"ihmissuku lisääntyisi ja kasvaisi\"\n-- ennen kaikkea tämä Suomen heimo. Euroopan valtakuntien yli vyöryi\nsodan verinen aalto -- kunnes sielläkin tuli rauha ja hiljaisuus.\nNyt v. 1817 sitä oli kestänyt kaksi vuotta sielläkin. Pieni Suomi,\njoka oli sitkeästi kamppaillut olemassaolostaan, oli nauttinut rauhaa\nkokonaista kahdeksan vuotta. Oli tapahtunut valtiollinen suurteko --\nsuomalaisten mielestä todella suuri ja ennenkuulumaton: Suomen kansa\noli korotettu \"kansakuntien joukkoon\". Nyt siitä saatiin käyttää\nnimitystä \"_nation_\".\n\nOljemarck mietiskeli näitä asioita istuessaan venheen perässä ja\nonkiessaan.\n\nIlma oli kaunis, tuollainen rauhallinen iltahetki, jolloin kesäkuinen\naurinko paistaa jo hiukan rauenneena... kuin kyllästyneenä ja\nunisena, mutta silti leppoisasti lämmittäen. Pienet laineet\nliplattivat venheen laitaa vasten, ja verraten pystyssä oleva kokka\nhohti ja säteili, kuin olisivat auringon säteet asettuneet siihen\nmukavasti hautumaan. Terva tuoksui, ja sen tuoksun kantoi nenään\nlämmin tuulen leyhkä. Oli painostavaa ja raukaisevaa.\n\nKokassa heitteli onkeaan viisivuotias poika... puoleen ja toiseen,\nkuin siten karkoittaakseen päältään unettavan hiljaisuuden. Pieni\nlyijypaino polskahti eri puolille venettä... plums, plums... ja\npunainen kuuluvainen keinui laineiden tahdissa. Mutta -- poika ei\nantanut sen pitempää aikaa yhdessä paikassa keinua. Hän hermostui ja\nheitti ongen toiselle puolen.\n\n-- Isä... ei nyt syö...\n\nOljemarck kohautti kulmiaan ja lupsutti piippuaan, mutta ei vastannut\nmitään. Hän siirsi vain hiukan onkeaan ja jatkoi mietteitään.\n\nNiinpä niin. Maailmanhistoria oli mennyt aimo askelin eteenpäin,\nyllättäen ihmisiä toistaan oudommilla asioilla. Napoleon -- tuo,\njonka edessä koko Eurooppa oli vavissut, oli kukistunut. Hänen\nlaaja valtakuntansa oli kutistunut pieneksi kalliosaareksi, paljon\npienemmäksi kuin se maa, josta hän 1807 oli keisari Aleksanterille\nsanonut: \"Teidän Majesteettinne valloittaa siinä tapauksessa\nSuomen.\" Ruotsin valtaistuimelle valmistautui nousemaan entinen\nranskalainen korpraali, josta Napoleon oli tehnyt kruununperillisen\n-- tahtomattaan, nimensä taikavoimalla vain. Ruotsi ja Venäjä olivat\nkamppailleet liittolaisina viimeisissä Napoleonia vastaan käydyissä\ntaisteluissa. Entiset viholliset olivat tavanneet toisensa ystävinä\n-- Adlercreutz ja Kamenski, Kulnev ja Magnus Björnstjerna...\n\n-- Isä... ei nyt syö, -- muistutti poika uudestaan. Hän rupesi\nikävystymään.\n\nOljemarck kohautti taas kulmiaan, pisti piipun vikkelästi taskuunsa\nja nosti suuren ahvenen körilään.\n\n-- Syöhän nyt... katsopas... pitää vain pysyä tyynenä.\n\nPoika siirtyi keskelle venettä ja rupesi onkimaan samalta puolen kuin\nisäkin. Oljemarck jutteli hänen kanssaan, ja hänen miettivät kasvonsa\nkirkastuivat. Karl Henrik oli kovin malttamaton.\n\nHän pani uuden madon, heitti onkensa ja rupesi lataamaan piippuaan.\nVavan pää polvien välissä hän kyyryssä istuen täytti piippuaan,\nkatsellen poikaansa, joka nyt oli ruvennut tarkkaamaan korkkia\nentistä innokkaammin. Niin -- hän oli nyt ollut kuusi vuotta\nnaimisissa, ja tuossa oli hänen esikoisensa. Äidin silmät, otsa\nja nenä... mutta kasvojen alaosa oli Oljemarckien... jäyheä,\ntanakka leuka ja miettivä suu. _Hänen_ äitinsä oli kuollut hänen\nnaimisiinmenonsa jälkeisenä vuonna, ja vuosi sen jälkeen oli vanha\näidinisä seurannut tytärtään.\n\nPoika sai ahvenen, ja isän täytyi irroittaa se koukusta. Hän pani\nuuden syötin ja kehoitti poikaa onkimaan venheen toiselta puolen.\n\nNiin... hänellä oli kaksi maailmaa, jotka hän halusi pitää\nerillään toisistaan... koti ja tämä mietteiden maailma. Elämä ei\nollut muodostunutkaan aivan sellaiseksi kuin hän oli kuvitellut:\nHanna osoittautui vieraaksi hänen kansallisuusharrastuksilleen.\nKihlausaikana hän oli ollut innostunut... mikäs siinä... ruvetaan\nvain puhumaan suomea!... mutta naimisiinmentyä hän oli kylmennyt\nja nyt hän puhui pojalle yksinomaan ruotsia, kun hän taas koetti\nitsepintaisesti puhua suomea. Se vieroitti heitä jonkin verran\ntoisistaan -- mutta ei sen suurempaa erimielisyyttä aikaansaanut.\nMutta -- joka tapauksessa hän tunsi itsensä pettyneeksi ja\nsellaisina hetkinä -- päästäkseen ristiriitoja pakoon hän kaivautui\nmietemaailmaansa.\n\nNiinpä niin... hauskaa olikin seurata entisten aseveljien,\npäälliköiden ja tovereiden elämän vaiheita. Hän oli niin kiintynyt\nniihin, että Hanna toisinaan kävi mustasukkaiseksi. Nainen ei voinut\nkäsittää, että mies kaipasi muutakin kuin kotia, vaimoa ja lapsia...\ntoveruutta, ystävyyttä... eikä sen pyhempää toveruutta voinut löytyä\nkuin se, joka oli verikentillä vahvistettu.\n\n-- Isä... miksi sinä aina ajattelet? Mammakin sanoo, että isä aina\najattelee...\n\nOljemarck töpähdytti. Niin, niin... poikakin oli sen huomannut --\ntietysti äiti siitä puhui. Hanna ei voinut sitä sietää. Mutta --\nhänen piti saada poikansa ymmärtämään, kuinka tärkeää oli entisten\naikojen kunnioitus.\n\n-- Katsopas... isä muistelee sotatovereitaan. Ne olivat uljaita\nmiehiä niikuin Hiivari-setä ja Döbeln...\n\n-- Döbelnillä on musta vanne otsalla, -- innostui poika ja rupesi\nyht'äkkiä puhumaan ruotsia. Tämä se Oljemarckia hermostutti. Miksikä\npoika aina vaihtoi kieltä, kun tuli puhe sotaherroista? Miksei hän\nsaattanut puhua suomea?\n\n-- Mikset sinä puhu suomea? -- nuhteli hän. -- Eivät noin pienet\npojat saa vaihtaa kieltä oman mielensä mukaan.\n\nPoika murjotti. Mamman kanssa he aina puhuivat ruotsia... noistakin\nasioista. Eikä isä taas niistä usein puhunutkaan.\n\n-- Döbeln on vihainen mies... -- sanoi hän hetken kuluttua suomeksi.\n\nOljemarck hymähti. Saattoipa olla... mutta miksikä piti pojan juuri\n_tuo_ sanoa suomeksi? Lasten sielunelämä oli monimutkainen. Hän\nyritti syventyä tuohon kysymykseen, mutta hairahtuikin ajattelemaan\nDöbelniä.\n\nNiin -- kuuluisa kenraali oli ollut itselleen uskollinen -- kuten\naina. Vihastuneena alituisista neuvotteluista ja hermoja repivästä\npaikallaan pysymisestä hän oli avustanut Hampuria ilman asianomaista\nlupaa -- sodassa Napoleonia vastaan ja tuomittu ammuttavaksi. Mutta\nonneksi ei häntä sentään oltu ammuttu, vaan istuttuaan vähän aikaa\nvankilassa hänet viime vuoden helmikuussa oli nimitetty Tukholman\nsotahovioikeuden puheenjohtajaksi. Hän siis nyt tuomitsi muita!\n\nOljemarck tunsi omituisesti virkistyvänsä. Ehkäpä hekin Hannan kanssa\noppivat vielä ymmärtämään toisiaan tässä kansallisuuskysymyksessäkin...\nja hän -- joka nyt oli kuin alapaulalla, saavuttaisi tässäkin\nkohden sen aseman, joka hänelle kodissa, perheen päänä kuului.\n\nKyllähän kaikki olisi ehkä mennytkin hyvin, jollei appiukko\nolisi sotkenut asioita. Hänestä oli nyt tullut senaattori vasta\nperustettuun keisarilliseen senaattiin ja hänelle oli kirkastunut,\nettä nyt, Ruotsista erottua, piti vallassäädyn etujansa valvoa...\nlujittaa johtaja-asemansa tässä maassa, sillä Jumala oli pannut\nheidät johtajiksi. Vapaaherra oli innostuneempi kuin koskaan ennen\nRuotsin vallan aikana, sillä hän katseli nyt asioita yksinomaan\nsäätynäkökannalta. Sellainen temppuilija! Oljemarck ei ollut koskaan\npitänyt apestaan ja nyt hänen oli toisinaan vaikea itseään hillitä,\nkun tämä pakkasi sekaantumaan hänen kotinsa sisäisiin asioihin.\n\"Opeta sinä pojalle venättä... se on tarpeellisempi kuin suomi\", oli\nappiukko toimennut.\n\n-- Saakeli! -- pääsi Oljemarckilta. Hän oli hyvän aikaa pitänyt\nsilmällä korkkia antaakseen kalan rauhassa syödä ja juuri kun hän oli\nluullut sen tarttuneen, se pakana polskahtikin vain veden kalvossa ja\n-- hävisi.\n\n-- Isä kirosi, -- sanoi poika ja katsoi isäänsä, suu veikeässä\nhymyssä. Oljemarckia hermostutti, että poika sanoi sen suomeksi.\nMiksi piti tuota kieltä käyttää vain ikäänkuin huonommista,\narkipäiväisemmistä asioista puhuttaessa ja säästää ruotsi\njuhlatilaisuuksia varten? Sitäkin kysymystä hän oli miettinyt.\n\"Döbeln har svarta bandet på pannan\"... mutta heti sen perään:\n\"Döbeln on vihainen mies\"... ja \"isä kirosi\"... Merkillistä\nlogiikkaa!\n\n-- Isä oli tyhmä, -- vastasi hän ja häntä hytkähdytti omituisesti,\nettä hän sanoi sen ruotsiksi. Se oli kuin jonkinlaista pyrkimystä\nasioiden tasapainoon saattamiseksi.\n\nNiin, se appiukko... se oli sellainen pinnalla pysyttelijä -- juuri\nkuin Klingspor. Sekin oli pysytellyt pinnalla viimeiseen asti.\nHeitettyään Tukholman käskynhaltijan viran hän oli loppuvuotensa\nelänyt syrjässä, nauttien \"hyvin ansaittua\" eläkettä. Kuolema oli\nkorjannut hänet kaksi vuotta sitten. _Nescit occasum_ -- ei tunne\nlaskuaan -- niin. Mutta -- tulipahan lasku kerran. Sillä nyt hänen\nkuolemansa jälkeen olivat sotamarskin osakkeet ruvenneet pahasti\narvossa alenemaan. Ja oikein olikin.\n\nSinne... manan majoille oli siirtynytkin jo monta... Gripenberg,\nPalmfelt ja Adlercreutz -- niin Adlercreutzkin.\n\nMistä syystä hän kiihtyi? Vaikuttiko siihen appiukon ja tämän\nneuvojen muistaminen -- vai mikä? Entisen esikuntapäällikön hahmo\nsukelsi Oljemarckin silmien eteen ihka elävänä. Hän muisti kohtauksen\nSaloisten pappilan kuistissa. \"Ihailetteko te venäläisiä?\" Eikö\nAdlercreutz ollut kysynyt niin?\n\n-- Saakeli! -- pääsi häneltä jälleen puoliääneen, mutta tarkka\npojannaskali kuuli sen. Hän toisti taas:\n\n-- Isä kirosi...\n\nJa tietysti se sanoi sen suomeksi!\n\nTämä koomillinen johdonmukaisuus rupesi huvittamaan häntä. Hän\nvastasi kuten äskenkin.\n\n-- Isä oli tyhmä.\n\nMutta -- viisivuotiaankin päässä osattiin tehdä johtopäätöksiä.\nTuo selitys ei enää riittänyt. Isä sai olla tyhmä vain korkeintaan\nkerran, mutta ei enempää. Hänellekin annettiin tavallisesti ensi\nkerralla anteeksi, mutta jos toinen kerta sattui, tuli vitsaa. Lapsen\njärkähtämättömällä lahjomattomuudella kuuluikin siis:\n\n-- Nyt isä saa piiskoja!\n\nOljemarckia nauratti. Poika oli oikeassa. Mutta -- jos isä pyytäisi\nanteeksi... entä sitten?\n\n-- Niin... jos isä pyytää anteeksi Jumalalta...\n\nHelkkarissa! Nyt se meni liian korkealle. Tämä kohtaus muistutti\njossakin suhteessa tuota Saloisten pappilassa sattunutta -- erotus\noli vain siinä, että tämä \"esikuntapäällikkö\" oli vain niin kovin\npieni ja sitä paitsi alistetussa asemassa. Se muutti tilanteen\nkoomilliseksi.\n\n-- Kyllä isä pyytää sitten illalla... kun menee nukkumaan, --\nvirkahti hän hymyssä suin.\n\n-- Niin... mutta isän pitää vain muistaa.\n\nKyllä, kyllä,... sinä pikkuinen \"Adlercreutz\"... kyllä isä\nmuistaisi. Niin se istui siinä tärkeänä kuin todellakin olisi ollut\nvalkeuden sanansaattaja. Hyvä Jumala! Lapset olivat herttaisia...\n\nNiin... Adlercreutzkin oli kuollut. Säädyt olivat lahjoittaneet\nhänelle Leckön kuninkaankartanon 50 vuodeksi... hänelle ja hänen\nsuvulleen kiitollisuuden osoitukseksi siitä, mitä kreivi oli\nvaltakunnalle tehnyt. Oljemarck hymähteli itsekseen. Hän oli samaa\nmieltä Döbelnin kanssa... hän halveksi noita \"kuninkaantekijöitä\".\nEntinen toisen prikaatin komentaja oli kerran... muutamassa\njuhlatilaisuudessa, jossa oli ollut läsnä m.m. Adlercreutz,\nkohottanut lasinsa ja juonut hyvän omantunnon maljan. \"Minä ehdotan\nhyvän omantunnon maljaa. Kiitän Jumalaa, etten ole rutistanut yhtään\nkruunattua päätä.\" Adlercreutz oli karahtanut punaiseksi, ja oli\nollut vähällä syntyä tuima riita, kun talon isäntä oli rauhoittanut\nhäntä, viitaten Döbelnin mustaa sidettä: \"Sinähän tiedät, miten\nvoidaan tuon lyijylevyn sisäpuolella.\" Niinpä niin... mutta kyllä\nsen \"lyijylevyn\" takana oli enemmän järkeä kuin oli ollut herra\nesikuntapäällikön omassa päässä...\n\nOnneton kuningas, jonka tämä mies tovereineen oli vanginnut, eleli\nmaanpakolaisena jossakin Euroopan kolkassa. Oljemarckin mieli\nvalahti surulliseksi. Aurinko oli painunut alemmas, ja sen säteet\nkultasivat nyt niin ihmeellisesti veden pinnan. Tuota kimmellystä\nvasten katsottuna kirkastui kuninkaan kuvakin tänä hetkenä hänen\nmielessään toisenlaiseksi kuin ennen. Hänet oli yht'äkkiä vallannut\nsyvä osanotto ja sääli. Vaikuttiko siihen tämä rauhallinen, kaunis\niltahetki, vai mikä -- vaikea sanoa. Mutta pääasia vain, ettei hän\nnyt arvostellut Kustaa IV Aadolfia niinkuin ennen.\n\nHaminan rauhanneuvotteluissa olivat Ruotsin valtuutetut painostaneet\nsitä seikkaa, että Ruotsin elinehtoihin kuuluivat hyvät välit\nEnglannin kanssa. Omituista... samat miehet, jotka kuninkaan\nhallitusaikana olivat soimanneet häntä englantilaisystävällisyydestä,\nkäänsivät kelkkansa heti, kun tosi tuli eteen. Sellainen oli maailma.\n\nHän oli tyytymätön rauhanneuvottelijoihin -- niin ruotsalaisiin\nkuin venäläisiinkin. Mikseivät viimeksimainitut olleet pitäneet\nkiinni Kainuunjoen rajasta? Ruotsin olisi ollut pakko taipua --\nsiksi uupunut se oli ollut. Hän ei oikein käsittänyt, miksi hän\ntätä kysymystä niin hartaasti mietti. Tulevaisuudenko... Suomen\ntulevaisuudenko vuoksi? Niin -- ehkäpä.\n\nHän ajatteli jälleen erotettua kuningasta. Tämän uskonnollista intoa\noli pilkattu... laskettu leikkiä hänen Mikaelillaan... mutta\nnyt kun hän asiaa ajatteli, ei sekään tuntunut niin kummalta kuin\nennen. Kuka hyvänsä saattoi täällä joutua kärsimään lempiaatteidensa\ntakia... niinkuin hänkin, Oljemarck. Hannakin toisinaan -- ivaili\nhäntä hänen suomen kielen harrastustensa vuoksi... puhumattakaan\nappiukosta. Kyllä hän ymmärsi. Kustaa IV Aadolf oli tavallaan\naatteensa marttyyri. Ja kuitenkin -- _periaatteessa_ hän oli ollut\noikeassa.\n\nMutta -- heille, suomalaisille, oli kuninkaan itsepäisyyttä\nmuistuttava johdonmukaisuus ollut onneksi. Ihmeellistä, että\nvakaumus, joka jälkeenpäin... pääpirteissään tunnustettiin oikeaksi,\nmäärättynä ajankohtana koitui onnettomuudeksi asianomaiselle\nitselleen ja onneksi muille. Sillä tavalla Jumala käytti ihmistä\nomien aivoitustensa toteuttamistyössä... niinkuin Kustaa Aadolfiakin\ntässä Suomen kohtalon ratkaisussa...\n\nHänen mietteensä keskeytti rannalta kuuluva huhuilu. Siellä palvelija\nhuuteli heitä illalliselle. Oljemarckin olisi tehnyt mieli vielä\nonkia hetkisen, mutta kun poikakin rupesi vaatimaan lähtöä, nosti hän\nriipan ja souti rantaan.\n\nKotona oli posti odottamassa. Oljemarck riensi työhuoneeseensa.\nSiellä oli kirje m.m. Hiivarilta.\n\nHiivari kirjoitti Palhosta, Vesilahdelta. Hän oli mennyt kihloihin.\nLovisa Magdaleena Tavaststjerna oli sen naisen nimi, joka oli\nsuostunut jakamaan elämän kohtalot hänen kanssaan. Oljemarckin piti\nrouvineen välttämättä tulla häihin. Ne vietettäisiin kai vasta ensi\nvuonna. Mutta -- joka tapauksessa... hän kyllä sitten aikanaan\nlähettäisi kutsukortit...\n\n\"Kun minäkin olen tässä maailmassa rähjännyt jos millä suunnalla,\ntuntuu mukavalta heittää ankkuri ja asettua yhteen kohti. Sommerista\notin eron viime vuoden toukokuussa. Pidätellä koettivat, mutta minä\nsanoin: _'Ja' ska' hifva er!_ Ei minun aikani enää kulu täällä, kun\nse Euroopan luutakin heitti lakaisemasta. Mutta -- sehän karkasi\nvielä kerran ja tuotti valloille harmia... enemmän kuin nämä olivat\nosanneet aavistaa. Mutta -- kyllä kai se nyt pysyy. Sääli miestä!\nMinähän aioin kerran tarjota palvelustani hänelle, mutta nyt se\ntaitaa jo olla myöhäistä...\"\n\nNiinpä niin. Oljemarck istui kirjoituspöytänsä ääressä ystävän kirje\nkädessä. Hiivaria oli potkinut eteenpäin. Hänen rintaansa koristivat\nP. Annan ja P. Wladimirin 4. luokan merkit, ja viimeksimainitun hän\noli saanut oikein ruusun kanssa. Luutnanttina hän oli ottanut osaa\nsotaan Napoleonia vastaan 1812-1813. Tämän retken ansioista hän\noli myös saanut mitalin. Nyt hän kirjeestään päättäen suunnitteli\nuudelleen palvelukseen astumista.\n\n\"Taidan astua uudelleen palvelukseen -- ei minun aikani kulu\nsiviilissä. Minä kai menin jollakin tavoin pilalle 1808-09, ja sen\njälkeen on tämä vika vain kasvanut. Ryssän ja sen hajuun ehdin tottua\nvuosina 12 ja 13. Kuka olisi uskonut? Mutta -- ihminen on, kaikesta\npäättäen, paljon mukautuvaisempi kuin luuleekaan. Omituiselta tuntui\nistua kasakoiden kanssa samoilla nuotioilla. Et usko... siinä\najatteli jos mitä. Mutta -- sydän on pysynyt ja tulee aina pysymään\nsuomalaisena... Blume kirjoitti äskettäin. Sanoo kadehtivansa\nmeitä, jotka olemme jääneet kotimaahan. Mutta -- kun sitä kerta oli\nsiirtynyt lahden toiselle puolen, oli vaikea palatakin...\"\n\nNiinpä niin. Oljemarck ymmärsi sen. Blume oli rehti mies, suomalainen\nsielultaan, vaikka oli jäänytkin Ruotsiin. Hänellä oli muutamia\nvuosia sitten ollut kaksintaistelu venäläisen yleisesikuntaupseeri\nLiprandin kanssa Turussa -- saman miehen, joka venäläisten puolelta\noli ottanut osaa Kainuun neuvotteluihin. Siinä nujakassa oli Michel\nAdolf haavoittunut... olipa tainnut haavoittua vastustajakin.\nKunnianloukkaus siihen oli ollut syynä. Ryssä oli nauranut Michel\nAdolfia, kun tämä oli esiintynyt vanhassa Ruotsin aikaisessa\nunivormussaan...\n\nNiinpä niin. Molemmat olivat jatkaneet palvelusta... Blume ja\nHiivari -- toinen Pohjanlahden toisella puolen, toinen Venäjällä\nja kotimaassa. Hän, Oljemarck, oli toisenlainen, hän ei kaivannut\nsotaväkeen... niin, jos olisi ollut sellainen sotaväki kuin mistä\nhän kerran oli Blumelle ja Brakelille Pattijoella puhunut...\n_vapaan, riippumattoman Suomen kansallinen_ sotaväki -- niin sitten\nkyllä. Mutta -- sen synty oli tulevaisuuden helmassa... syntyisikö\nkoskaan?\n\nSen täytyi, sen _täytyi_ -- muuten ei ollut Suomen kansan elämällä\ntarkoitusta. Nytkin oli jo hyvä... näin, niinkuin nyt olivat olot ja\nelämä Suomenmaassa. Olihan vuonna 12 perustettu jälleen suomalainen\nsotaväki. Se oli alkua. Mutta siitä sen oli kasvettava, kehityttävä...\nniinkuin kehittyi vilja siemenestä. Maan oli päästävä _vapaaksi_,\nmuodostuttava suomalaiseksi _kansallisvaltioksi_. Hän oli toisinaan\nepäillyt tätä tulevaisuuden aatettaan... viime viikkoina olletikin.\nKodin henkikin oli omiaan tätä epäilystä ylläpitämään. Se ei\nvastannut hänen kuvitelmiaan.\n\nHanna-rouva hiipi kamariin ja huomasi miehensä istuvan\nkirjoituspöydän ääressä kirje kädessä, syviin mietteisiin vajonneena.\n\nHän pani kätensä tämän silmille ja nauroi hiljaa.\n\n-- Mitäs meidän pappa taas miettii?\n\nOljemarck riistäytyi irti. Hänestä tuntui, kuin olisivat nuo kädet\npimittäneet sen näköalan, joka äsken oli hänen sielunsa silmäin eteen\nauennut. Hanna hämmästyi.\n\n-- No... mikäs nyt?\n\nOljemarck heitti kirjeen pöydälle.\n\n-- Ei mitään... muuten mietiskelin vain...\n\nHanna-rouva otti hiukan haikean ilmeen.\n\n-- Meidän pappa se aina vain mietiskelee...\n\nOljemarck kohotti äkkiä päänsä.\n\n-- Kuule... sanopas, mitä merkitsevät ne satakymmenen kerrosta\nsiinä minun unessani -- muistathan, siinä, jonka kerran näin Ruotsin\npuolella... siellä... heinäladossa.\n\nHanna suipisti suutaan niinkuin hänen tapansa oli.\n\n-- Ne ovat... satakymmenen vuotta.\n\nHän hymyili veitikkamaisesti.\n\n-- Mutta... kun minä kuljin alaspäin...?\n\n-- Katsopas, unimaailmassa on aina päinvastoin -- alaspäin on sama\nkuin ylöspäin. Siellä suljahtelevat suunnat kuin kalat vedessä.\n\nOljemarckin kasvot kirkastuivat. Hän katsoi vaimoonsa niinkuin\nyliluonnolliseen olentoon, jonka huulilta on kaikunut vapauttava\nsana. Mutta -- Hanna laski vain leikkiä hänen kustannuksellaan.\n\nOljemarck huomasi sen ja huokasi. Loukaantuneena hän seurasi vaimoaan\nruokasaliin.\n\nAterian jälkeen ilmestyi Mikko Tossavainen työhuoneen kynnykselle ja\nteki \"hyvän illan\".\n\n-- Tuota... siellä olisi nyt se Karkun mies, joka aamulla lähtisi\npaluumatkalle... niin minä... tuota että -- jos luutnantilla nyt on\nse paketti valmiina... -- toimitti hän tavalliseen tapaansa.\n\nOljemarck vilkastui. Tosiaankin... Karkusta oli saapunut muuan talon\nostelija, joka oli kertonut Kukko-Kallesta ja hänen elämästään. Kalle\noli kuulemma mennyt naimisiin ja hänellä kuului jo olevan kaksi\npoikaakin. Oljemarck oli muistanut vanhan lupauksensa ja tilannut\nkaupungin kultasepältä hopealusikan. Nyt oli sopiva tilaisuus\nlähettää se perille.\n\nLusikkaa ihailtiin. Mikko käänteli sitä kädessään ja tarkasteli joka\npuolelta. Tuli siihen Hanna-rouvakin.\n\n-- Tiedätkö nyt aivan varmaan, että pojan nimi on Yrjö Henrik? --\nkysyi hän. -- Entäpä jos ei olisi mies naimisissakaan... ja sinä\ntilailet jo kummilusikoita.\n\nOljemarckia loukkasi tämä vaimonsa epäilys. Hän vainusi siitä\ntavaksitullutta moitetta, että hän aina vain kuvitteli ja haaveksi\nkaikenmoista. Sitä paitsi häntä loukkasi vielä se, että Hanna käytti\nKukko-Kallesta sanaa \"mies\"... ikäänkuin siten osoittaakseen,\nettei hän pitänyt miehensä kaikenlaisista tuttavuuksista.\nAristokraattisuuden piirre oli Hannassa viime aikoina yhä selvemmin\nruvennut näkymään. Hän vastasi hiukan kiivaasti:\n\n-- Tottahan nyt! Ja jos nimi on väärä, niin tilataan uusi.\n\nMutta nyt loukkaantui Hanna-rouva vuorostaan.\n\n-- Kyllä sinä aina niistä tovereistasi huolehdit, mutta kun on\nkysymys meistä, niin et välitä!\n\nJa hän poistui huoneesta.\n\nOljemarck katsahti Mikkoon kuin tunnustellakseen, että oliko tämä\nymmärtänyt hänen vaimonsa viimeisiä sanoja. Hänestä oli ikävää, että\ntällaisista pikkuasioista syntyi kiistaa.\n\nEi Mikko ollut ymmärtänyt. Hän oli käsittänyt vain sen, että tässä\noli jokin lanka hiukan pingoittunut. Hän naureskeli:\n\n-- Älkäähän mitään, herra luutnantti. Kyllä karkkulainen asiat\ntietää. Ei se ole löpsä mies. Kukko-Kalle on naimisissa, ja hänen\nvanhimman poikansa nimi on Yrjö Henrikki. Kyllä kraveeraus on\npaikallaan.\n\nJa Mikko iski silmää kuin antaakseen luutnantin ymmärtää, että\nkyllähän naisväen kanssa aina kommelluksia sattui.\n\nOljemarckia huvitti tämä isäntärenkinsä veikeys. Hän naurahti ja\nrupesi laittamaan pakettia. Saatuaan sen valmiiksi hän ojensi sen\nMikolle.\n\n-- No niin... tässä on... ja käske karkkulaisen sanoa _paljon_\nterveisiä.\n\nMikko lähti, mutisten mennessään: \"Kyllähän mies aina asiansa tietää...\nniinkuin tämä karkkulainenkin... mikä ettei... Eihän sitä nyt\ntoiseen maaherranlääniin lähdetä valheita puhumaan. Höpsistä!\"\n\nMikon mentyä lähti Oljemarck vaimonsa luo. Tämä istui makuuhuoneessa,\npöydän ääressä. Oljemarck huomasi, että hän oli itkenyt.\n\nHän tarttui vaimoaan kädestä ja veti hänet hellästi pystyyn.\n\n-- Hanna... anna anteeksi. Minä kiivastuin taas. Mitä me noin\npienistä asioista kiistelemme.\n\nHanna nojasi hänen olkapäätänsä vasten ja nyyhkytti:\n\n-- Kun minusta tuntuu, ettet sinä enää rakasta minua.\n\nOljemarck hämmästyi. Voi hyvä Jumala! Ei hänen päähänsä ollut\npälkähtänytkään sellaista ajatusta! Hän oli vain kärsinyt siitä, että\nsattui toisinaan erimielisyyksiä.\n\n-- Niinkö sinä ajattelet? Voi, Hanna! Että minäkö en rakastaisi sinua...\n_minä_, joka olen haaveksinut sinusta niin monta vuotta ja ollut\nmelkein pöhkö päästäni? Johan nyt!\n\nJa Oljemarckin valtasi suuri, sisällinen ilo. Hän puristi vaimoaan\nrintaansa vasten ja virkkoi vapisevin huulin:\n\n-- Kun minä vain ajattelen, että _Hanna Enefelt_ on minun, niin saan\nsellaiset voimat, että olisin valmis lähtemään vaikka koko maailmaa\nvastaan! Johan nyt!\n\nHän suuteli vaimoaan.\n\nKaikki oli hyvin. Nainen kaipasi vain hellyyttä... paljon hellyyttä.\nHänen piti tästä lähtien se muistaa...\n\n\n\n\nXXVII\n\n\nMikko Tossavainen ei ollut erehtynyt karkkulaiseen nähden. Tämä oli\npuhunut totta: Kukko-Kalle oli naimisissa, ja hänellä oli kuuden\nvuoden vanha poika, jonka nimi oli Yrjö Henrikki. Kaiverrus oli siis\nollut paikallaan, ja sitä myöten oli siis se asia selvä.\n\nKainuun antaumuksen jälkeen oli Kalle saapunut kotipitäjäänsä\nKarkkuun, nuhraantunut aapinen vielä nuhraantuneemman asetakin\ntaskussa. Käytyään pikimmiltään tervehtimässä Liisaa ja tämän omaisia\nhän oli rientänyt pappilaan ja ilmoittautunut lukutaitoiseksi. Hän\noli \"anmäälannut\" niinkuin kerran aikoinaan luutnantti Gestirinille:\n\"Tykkimies Kalle Kontio, n:o 73 Hänen Kuninkaallisen Majesteettinsa\nPorin rykmentistä ilmoittautuu herra rovastille lukutaitoiseksi.\"\nJa se sana oli otettu todesta ja pantu mies heti \"tuleen\". Mikäs\nsiinä! Hänen Kuninkaallisen Majesteettinsa Porin rykmentin tykkimies\noli lukenut kuin poika -- niin antanut tulla kuin tykin suusta.\nVain parissa paikassa oli hiukan takallellut, mutta laskenut sitten\nDaniel Jusleniuksen esipuheen Svebeliuksen katekismuksen kannesta.\nAinoastaan \"Skara\" oli muuttunut \"Sakaraksi\". Mutta -- yksi sellainen\nsakara ei kaada kuninkaallisen Porin rykmentin tykkimiestä --\nvarsinkin kun tällä vielä oli vahva aie mennä naimisiin.\n\nHän oli mennyt naimisiin. Kuulutuksen otto ei ollut tuottanut\nvaikeuksia. Hänet oli laskettu \"edes\" Herran P. Ehtoolliselle.\n\"Onko morsian terve?\" oli rovasti kysynyt. \"Terve kuin potteli!\"\noli hän vastannut asennossa seisten. Kalle oli oppinut tuon sanan\nHaaparannalla, ja se oli hänestä mukava. Mikäs siinä sitten --\nrovasti oli kuuluttanut \"entisen tykkimiehen Kalle Kallenpoika\nKontion ja mäkitupalaisen tyttären Liisa Jussintytär Karppisen.\"\nRovasti ei ollut uskaltanut puhua mitään \"hänen kuninkaallisesta\nmajesteetistaan\", sillä Porvoon valtiopäivillä olivat Suomen säädyt\nkuulemma vannoneet uskollisuutta Venäjän keisarille, joka nyt oli\nkuulemma Suomen suuriruhtinas.\n\nNiin oli sitten \"häät\" vietetty juhannuksen jälkeen, ja he olivat\nLiisan kanssa ensimmäiset vuodet asuneet appivanhempain mökissä.\nSiellä oli syntynyt heidän ensimmäinen poikansa, jolle Kalle\nuskollisena aikaisemmalle lupaukselleen oli antanut nimeksi Yrjö\nHenrik. Miehenalusta oli siis tehty Döbelnin ja Oljemarckin kaima, ja\nviimeksimainittu oli merkitty kummiksi vanhan lupauksen perusteella.\nSyyskuun 7. p:nä v. 1812, samana päivänä, jolloin Borodinon verinen\ntaistelu taisteltiin, oli Jumala lahjoittanut Kallelle toisen\npojan, joka kasteessa (eli niinkuin Kalle itse aina sanoi: pyhässä\nkasteessa) oli saanut nimeksi Kalle Aukusti. Siis toinen Döbelnin ja\nluutnantti Oljemarckin kaima, ja sitä paitsi hiukan Sandelsinkin.\n\nKalle seisoo salvoksella ja veistää, silmäten vähän väliä poikia,\njotka puuhailivat kuusikossa. Hän on kaukana Suoniemen kappelin\ntakamailla. Muutaman talon isäntä oli luvannut hänelle torpanmaan\nhuokealla ja nyt oli Kalle vaimonsa ja poikainsa kanssa täällä uutta\nkotia perustamassa. Pojat olivat hilanneet paksun puupökkelön kuusen\nkantoa vasten ja kuvittelivat, että se oli tykki, isän kuuluisa\n\"heelviiki\".\n\nYrjö Henrikki ei vain saanut päähänsä, miksi sen piti olla\n\"heelviiki\". Hän oli monta monituista kertaa kysynyt, mutta ei ollut\nmielestään saanut tyydyttävää vastausta. Hän kysyi taaskin:\n\n-- Isä, eikö tämä voi olla vain tykki? Vai pitääkö sen olla heelviiki?\n\nKalle keskeytti työnsä ja kynsi korvallistaan.\n\n-- Miten vain haluat...\n\n-- Mutta... onko se heelviiki sitten oikea tykki? -- uteli poika.\n\nKalle hymyili leveästi.\n\n-- Sehän se vasta tykki onkin.\n\n-- Mutta -- miksi sen nimi on heelviiki?\n\n-- No... kun se on -- heelviiki... katohan, rautatykki.\n\nNyt oli poika tyytyväinen.\n\n-- Eivätkö kaikki tykit ole rautaa?\n\n-- Ehei... toiset ovat messinkiä...\n\nNo nyt se oli selvä! Tämä pökkelö, joka kuvasi tykkiä, oli siis\nheelviiki. Sillä _se_ oli rautaa!\n\nKalle veisteli ja muhoili itsekseen. Ne lapset, ne värkkäsivät!\nSiellä pasteeraili nuorempi, Kalle Aukusti, tykin ympärillä, takoen\nvanhaa seulanpohjaa. Se oli olevinaan rumpu. Kallen oli pitänyt se\nvälttämättä laittaa -- kummallekin. Pojat eivät olleet antaneet\nrauhaa. Nyt rummutettiin siellä niin, että seulan pohja tärisi.\n\n-- Isä, -- kuului taaskin, -- oliko se Rapeli oikea rumpali? Tällä\nkertaa se oli nuorempi, joka kysyi.\n\n-- Oli se... ihan oikea rumpali se oli.\n\n-- Oliko sillä tällainen rumpu?\n\nKalle hermostui. Hän ei saattanut samanaikaisesti vastata ja veistää.\nPiti joka kerta keskeyttää työ.\n\n-- Oli... kuulkaahan, isä lyö polveensa, jos te häiritsette. Uusi\nkoti ei joudu koskaan.\n\nSe oli viimeinen hätäkeino, johon hän turvautui. Pojat jättivät\nhänet aina silloin rauhaan. Nytkin ne puuhasivat siellä, inttäen\nja kinastellen. Mistäs ne nyt taas? Ahaa -- päälliköistä oli\nriita. Kalle Aukusti väitti, että Olijemarkki oli suurempi herra\nkuin Tööpeli. Mutta -- vanhempi pani vastaan. Tietysti Tööpeli oli\nsuurempi, sillä sehän oli ollut isänkin päällikkö. Vanhempi koetti\nratkaista riidan ehdottamalla, että veli olisi ollut Oljemarck, hän\nolisi siinä tapauksessa ollut Döbeln. Vanhempi yritti turvautua\nisän apuun, mutta muistikin äskeisen varoituksen. Isä voisi lyödä\npolveensa, ja silloin ei uusi koti valmistuisi koskaan.\n\n-- Ole sinä sitten Tööpeli, -- tuumi hän. -- Minä olen Olijemarkki.\n\nKallen täytyi väkistenkin nauraa. Ne lapset, ne lapset... ne\nvärkkäsivät. Hän oli kertonut niille sodasta... Döbelnistä\nja Oljemarckista. Niin -- miten mahtoi luutnantti nyt jaksaa?\nKauniaisten herra oli kertonut, että Oljemarck oli mennyt naimisiin.\nOikein riiherinnan oli saanut... tietty se -- herrat naivat herroja.\nMeikäläiset ne vain näitä mökin tyttöjä. Itse keisari oli kuulemma\nantanut morsiuslahjan -- monta tuhatta ruplaa. Niin ne... mutta\nentäs he? Ruustinna oli lahjoittanut Liisalle uudet kartat. Niillä\nkun se karttasi, niin jo joutui työ! Oli kauniaisten rouvallekin\nkartannut villoja suuret määrät, ja hyviksi oli armo killannut. Kyllä\nse oli se Liisa... mitä, jokohan se kohta antoi päivällistä? Nälkä\ntässä jo alkoi tuntuakin...\n\nEipä aikaakaan, niin jo huusi Liisa saunan luota, missä hän nuotion\nääressä keitteli ruisjauhovelliä.\n\n-- Syömään... Kukko-Kalien komppania!\n\nSe Liisa... sekin se toisinaan hänen vanhalla haukkumanimellään...\noli se koko Liisa!\n\nKalle laskeutui telineiltä alas. Olipa taas kyökkäisty... salvos\npuolirajassa. Syksyksi hän saisi sen vesikattoon. Siihen asti\nasuttaisiin saunassa, niinkuin oli tähänkin saakka asuttu.\n\nRuoka maistuikin pitkän rupeaman jälkeen. Hyvän puuron oli Liisa\nkeittänyt. Pojatkin pistelivät sitä suuren kupillisen. Kalle Aukustin\nsuun ympärys oli ihan puuron vallassa.\n\n-- Äiti, lisää, -- pyysi hän.\n\nLiisa siunaili. Kyllä nuo lapset söivät -- hyvä Jumala! Ei niitä\ntarvinnut houkutella niinkuin herraslapsia. Mutta Kalle rauhoitteli\nhäntä:\n\n-- Siitä se maa paisuu, kun kansa syö. Unta ja nälkää kun siunaisi\nvain taivaan Luoja, niin ei olisi Suomella hätää.\n\nNiinpä niin -- kun olisi mitä syödä.\n\n-- Älä murehdi... tuo järvenrantahan lykkää leipää kuin tuskassa.\n\nNiin -- siellä oli torpan halmeen alku, pieni palanen pelloksi\nraivattua alaa. Se kasvoi komeaa ruista. Saunan päässä oli perunamaa.\nPotaatitkin olivat hyvällä alulla.\n\nKallen mieli valahti kiitollisuutta täyteen hänen siinä katsellessaan\nuutta asuinpaikkaansa. Törmä oli korkea, alla järvi, kalava, kaunis\njärvi lepikkorantoineen. Toisella rannalla kohosi sankka petäjikkö.\nNiin seisoivat siellä puut rintamassa kuin sotamiehet vihollista\nvastaan...\n\nAikoja oli eletty, o' Herra. Sota, julma sota oli kulkenut hävittäen\nyli maan. Kuinkahan monta ihmishenkeä olikaan tuhoutunut? Paljon\nniitä oli... paljon. Se oli kumma tämän Suomen maan kohtalo: aina\ntämä sodan jalkoihin joutui... mutta aina nousi taas -- entistä\nehompana...\n\nViisi vuotta sitten oli kuulunut taas sodan kuiskeita. Piti muka\naloittaa rytäkkä, jotta päästäisiin jälleen Ruotsin yhteyteen. Ei\nKalle ymmärtänyt suurmaailman politiikkaa eikä siitä välittänytkään.\nMutta täällä Karkussakin oli tohistu, että kohta pamahtaisi. No\nniin... ei hänellä olisi sitä vastaan ollut. Jos maa kerran kutsui\n-- niin --. Mutta Kauniaisten herra oli sammuttanut sodan lieskat.\nHulluja oltaisiin -- oli sanonut -- jos ruvettaisiin sotaan, kun\njuuri oli päästy hengittämään hiukan vapaammin. \"Mitä Napoleon\nPunaparta meihin kuuluu? Ryskätköön vain tahollaan, mutta me pysymme\nalallamme.\" Oikeassa oli Kauniaisten herra ollut. Kalle luotti häneen\nehdottomasti.\n\n-- No... nyt siunataan, ja sitten taas kukin hommiinsa, -- lausui\nhän ja luki ruokarukouksen. Pojat ristivät kätensä, ja siinä keskellä\nääretöntä saloa kohosi yksinkertainen kiitosrukous Jumalan puoleen.\nJa että se oli vilpitön -- sen saattoi vanhempien kasvoista havaita.\n\nKalle nousi ja venytteli.\n\n-- No, pojat! Lyödäänpäs nyt sitten revälji. Työ alkaa taas.\n\nYrjö Henrikki ja Kalle Aukusti kapsahtivat pystyyn, ja seularummut\nrupesivat kopisemaan. Taptap-taptara-tap! Kalle oli opettanut pojille\nerilaisia rummunlyöntitapoja, joita näin toisinaan, puolittain\nleikillä, puolittain tosissaan sovellutettiin käytäntöön. Kalle\nmarssi salvokselleen, Liisa meni valvomaan saunanlämmitystä ja pojat\nleikkeihinsä.\n\nKalle veisteli. Kun tuli hirren paikoilleen nosto, piti Liisan olla\nauttamassa -- ja saivat pojatkin toisinaan olla mukana. Yhteisvoimin\nsiinä yritettiin. Kalle veisteli ja muisteli kulunutta aikaa. Pian\nolivat vuodet vierähtäneet. Hänkin jo lähenteli kolmeakymmentä. No...\nse ei ollut ikä eikä mikään. Nuori hän vielä oli, voima ryskäsi\nvain. Mutta -- omituista, että ihminen täällä niin erilaisissa\nolotiloissa askarteli. Äsken sota ja tuliputkien pauke, nyt rauha ja\nkirveen kalkutus vain...\n\nHän muisteli Oljemarckia. Kauniaisten herra oli kertonut, että\nluutnantillekin oli syntynyt poika viisi vuotta sitten. Ei kuulunut\nolevan kuin se ainoa. Se oli siis hän jäljessä niissä asioissa.\nMikähän mahtoi olla sen pojan nimi -- jokohan oli isänsä kaima?\n\nKalle pani piippuun ja istahti tupakoimaan. Palokärki hakkasi\nmetsässä. Sen kalkutus kuului selvästi. Korpi kaikui vain. Pojat\nolivat panneet tykkinsä viereen maata ja ripustaneet rummut oksan\nhaarukkaan. Ne matkivat nukkuvaa sotajoukkoa. Nyt kohosi Kalle\nAukustin pää. \"Näkyykö mitään?\" \"Ei näy mitään.\" \"No, herätä sitten,\nkun kuuluu.\" Pieni pää painui mättään taa. Kalle naurahti. Nyt\nse sukelsi taas esiin, ja pelkoa jäljittelevä lapsen ääni huusi:\n\"Tulee, tulee tien täydeltä!\" Kalle seurasi \"taistelun\" kehitystä.\n\"Pum, pum!\" Jo jymähteli heelviiki, ja rummut pärräsivät. \"Ryssät\"\nhyökkäsivät, mutta \"suomalaiset\" löivät heidät takaisin -- tietysti!\n\nMissähän olivat kaikki hänen entiset tuttavansa... sotaveikot, kuten\nHalttu ja Lunki? Kai viljelivät peltotilkkujaan, niinkuin hänkin\ntäällä... Suoniemen kappelin takamailla. Entä Döbeln ja Adlercreutz?\nKauniaisten herra oli kertonut, että Atleri oli kuollut. Toissa\nkeväänä, Siikajoen taistelun muistopäivänä, oli kuulemma haudattu...\n\nKalle muisti Siikajoen taistelupäivän illan. Hän oli käynyt\npyytämässä Moska-Ruunalle lomaa. Narranneet ne olivat häntä sillä\nkertaa -- toverit, mutta -- välipä tuolla.\n\nKallen ajatus hipaisi Moska-Ruunan muistoa hellävaroen. Hevonen\npiti hänenkin hankkia ensi tilassa... kunhan vähän varottuisi. Ei\ntullut toimeen erämaassa ilman sitä. Hänellä oli jo luvassa varsa...\nmuutamasta talosta -- mutta ei hän vielä pystynyt ostamaan. No...\nkunhan varsa oli rekiveto -- kaipa hänelläkin jo silloin olisi rahat...\n\n-- No... joko isältä loppuivat voimat?\n\nKalle havahtui. Liisa siinä seisoi telineiden juurella.\n\n-- Vai... tarvitsetko apua?\n\n-- En... se kun muuten vain vähän unohduin... duoda... joko sauna\npian joutuu?\n\n-- Kohta... tuoreita vastoja vain laitan, niin sitten päästään\nkylpyyn.\n\nJa Liisa lähti vastaksia taittamaan.\n\nSamassa syntyi tulinen tappelu poikien kesken. Kalle Aukusti hakkasi\nveljeään kepillä päähän minkä kerkisi. Tämä väänsi kepakon pois,\nmutta terävä oksa kohta repäisi haavan pienen tappelupukarin käteen.\n\n-- No, mitäs siellä nyt? -- huusi Kalle.\n\nKalle Aukusti juoksi itkien rakennusta kohti. Isä laskeutui alas.\n\n-- No... kun Kalle sanoo, että Suomi on voimakkaampi, ja rupeaa\nsitten tappelemaan.\n\n-- Eiköstään ole, isä, Venäjä voimakkaampi? -- parkui haavoittunut.\n\n-- Älkäähän nyt... katsotaan kättä. (Tässäpä taisi joutua\nvälskäriksi!) Duoda, duoda... juoksepas saunan penkiltä se paidan\npuolikas. Revitään tukkoa.\n\nEi se vaarallinen ollut. \"Suomi\" ja \"Venäjä\" siinä olivat kahisseet,\nkeskenään, ja Suomi parka oli repinyt kätensä.\n\n-- Eiköstään ole, isä. Venäjä voimakkaampi?\n\nKalle kynsäisi niskaansa. -- Olkaa molemmat suomalaisia ja ajatelkaa\nvain, että vihollinen tulee tuolta.\n\nKalle viittasi metsän reunaa kohti.\n\n-- Isä, sieltä tulee! -- huudahti Yrjö Henrikki samassa.\n\nKalle vilkaisi osoitettuun suuntaan. Sieltä lähestyi todellakin joku\nmies, reppu selässä ja kirves kainalossa. Kukahan mahtoi olla?\n\nSe oli Kauniaisten renki. Hän oli ollut heinälatoja korjaamassa ja\npoikennut nyt Kallen uutisrakennukselle.\n\nKauniaisten renki oli mukava mies, saman kylän poikia kuin Kallekin.\nKaivaen repustaan paketin, oikein monilla lakkasineteillä suljetun\npaketin, hän ojensi sen Kallelle.\n\nMikäs tämä?\n\nJoo... eräs karkkulainen oli ollut käymässä Itä-Hämeessä, Päijänteen\ntakana. Sieltä oli luutnantti Oljemarck sen lähettänyt.\n\nOljemarck?\n\n-- Niin... siinä on kuulemma hopealusikka.\n\nKalle oli ihmeissään. Oljemarck oli hänen vanhimman poikansa kummi.\nJokohan tämä sitä --?\n\nPaketti avattiin. Komea, kirkkaan kiiltävä hopealusikka tuli\nnäkyviin. Ja varteen oli kaiverrettu: \"Yrjö Henrikille kummilta.\"\n\nNo... voi sentään! Kukko-Kalle istui kannon nenässä kirkas\nhopealusikka kädessä. Ensi kertaa elämässään hän oli toden teosta\nymmällä. Ne entiset hämmingit olivat leikkiä tämän rinnalla.\n\nSamassa palasi Liisa.\n\n-- Katsohan, äiti! -- parkaisi Kalle. -- Katsohan minkälainen tuli!\nLuutnantti Oljemarck -!\n\nHän työnsi lusikan Liisan kouraan ja pillahti itkuun, iso mies, Hänen\nKuninkaallisen Majesteettinsa Porin rykmentin entinen tykkimies, joka\noli lukemattomia kertoja katsellut kuolemaa silmästä silmään.\n\nLiisakin oli liikutettu. Mutta pikku Yrjö hyppi hänen ympärillään ja\nhuuteli: -- Äiti, näytä, näytä!\n\n-- Äiti, näytä, näytä!\n\nKalle oli hillinnyt itsensä. Hän niisti nenänsä ja otti Yrjö Henrikin\npolvelleen.\n\n-- Kuulehan, Yrjö Henrikki, -- puheli hän hellän isällisesti, -- sinä\nolet onnen poika, sillä sinulla on sellainen kummi, jonka vertaista\nei löydy... luutnantti Henrik August Oljemarck, Tuovilan herra.\nYmmärrätkö, poika?\n\nEihän Yrjö Henrikki sitä vielä täysin käsittänyt, mutta lusikasta hän\noli iloinen.\n\nAamupuoleen yöstä pistäytyi Kalle ulkona ja pysähtyi saunan eteen.\nHän kuunteli kesäyön ääniä. Siellä kukkui käki... jossakin aivan\nlähellä, ja järven takanakin kukkui. Niitä kukkuikin nyt monta yhtä\naikaa... Aurinko teki nousua. Se punasi jo puiden latvat.\n\nKalle tunsi itsensä sanomattoman onnelliseksi ja tyytyväiseksi.\nSiinä seisoi mökin kehä hyvästi puolirajassa, ruis joutui, ja peruna\nkasvoi. Oi, hän oli rikas, niin äärettömän rikas! Oljemarckin lahja\noli tehnyt hänestä maailman rikkaimman miehen.\n\nHän palasi saunaan. Siinä nukkuivat pojat lattialla, heinävuoteilla.\nYrjö Henrikki ja Kalle Aukusti. Hiki juoksi vain pitkin poskia. Liisa\nmakasi vieressä, mutta Kauniaisten renki veteli unia lauteilla.\n\nKalle heittäytyi pitkälleen. Siinä olivat penkillä poikien rummut.\nKallen ajatukset sivusivat sotaa. Mahtoikohan vielä kerran tulla\nsellainen aika, että noiden äänestä noustiin?\n\nHän muisti, mitä Oljemarck oli kerran Haaparannalla sanonut...\nsilloin kun vietettiin Kallen päiviä. Hän oli päättäjäisiksi pitänyt\npuheen isänmaalle ja lopettanut sen seuraavilla sanoilla:\n\n\"_Tulevaisuus on Jumalan kädessä_.\"\n\nNiin, niin... se sopi... sopi tähän Suomenmaahan ja sen asukkaihin...\nrikkaisiin ja köyhiin... sellaiseenkin kuin häneen, köyhään\nraatajaan, joka rakensi mökkiänsä korpeen.\n\nJa Kalle risti hartaana kätensä ja vaipui rukoukseen.\n\n\n\n\nLyhyitä elämäkerrallisia tietoja sekä teoksessa useamman kerran\nmainituista tai huomattavammin esiintyvistä historiallisista\nhenkilöistä.\n\n\n_Adlercreutz_, Kaarle Juhana, kreivi, s. Kiialan Kartanossa\nPorvoon maaseurak. 27/4 1757, astui varhain sotapalvelukseen, otti\nSavon prikaatin mukana osaa 1788-90 vv. sotaan. Eversti 1796, ns.\nAdlercreutzin rykmentin päällikkö 1804. Esikuntapäällikkö 1808-09\nvv. sodassa Löwenhjelmin jälkeen. Voitti Siikajoella, Lapualla\nja Alavudella. Ei ollut erikoinen johtajakyky, omasi heikot\nammattitiedot, puutteellisen kielitaidon. Oli ihastunut Kantin\nfilosofiaan. Kirjoitteli joskus tilapäisrunoja. Näytteli pääosaa\n1809:n vallankumouksessa. Esikuntapäällikkö 1812-14 vv. sodassa\nNapoleonia vastaan. Kuoli 21/8 1815 Leckön kuninkaankartanossa\nRuotsissa, jonne oli sodan jälkeen jäänyt. Haudattiin Siikajoen\ntaistelun vuosipäivänä 1816.\n\n_Aflecht_, Johan Henrik, kapteeni, s. 1756, toimi Suomen sodan\naikana Savon jalkaväkirykm. Pieksämäen kompp. päällikkönä, kaatui\nRevonlahdella 27/4 1808. Nähtävästi ankara kurinpitäjä, koska oli\nvihattu.\n\n_Aleksanteri I_, Venäjän keisari, s. 23/12 1777, tuli isänsä Paavali\nI:n jälkeen hallitsijaksi. Oli isoäitinsä Katariina II:n kasvattama,\nluonteeltaan jalo, tunteellinen ja helposti innostuva. Häntä ovat\narvostelleet mm. Napoleon I ja Itävallan ministeri Metternich,\nkaikesta päättäen hyvin sattuvasti. Oli aluksi vapaamielinen,\nmutta monien sotiensa jälkeen muuttui, omaksuen mystillisen\nmaailmankatsomuksen. Historian mukaan kuoli Taganrogissa 19/11 1825,\nmutta huhujen mukaan olisi muka silloin salaa luopunut vallasta ja\nelänyt loppuikänsä munkkina Siperiassa.\n\n_Alopaeus_, Maunu Jaakko, Porvoon piispa, s. 16/12 1743,\nPorvoon tuomiorovasti 1794, joutui piispa Cygnaeuksen sairaana\nollessa vastaanottamaan keisari Aleksanterin ja saarnaamaan\nvaltiopäiväjumalanpalveluksessa 1809. Saarna on tyypillinen sen\najan tuote, pitkä ja kuiva, kaikkea muuta kuin tilaisuuteen sopiva.\nAlopaeuksen nimi on sangen kunnioitettu Suomen kirkkohistoriassa.\nKuoli 8/8 1818.\n\n_Aminoff_, Gregori Aadolfinpoika, eversti, s. 1788, palveli\nvänrikkinä Savon jalkaväkirykmentissä, siirtyi rauhan tultua\nRuotsiin, missä kohosi Karlsteinin linnan komentajaksi -- saman\nlinnan, jossa hänen sukulaisensa. J. Fr. Aminoff oli istunut vankina.\nKuoli 1847.\n\n_Aminoff_, Johan Fredrik, kreivi, s. 26/1 1756 Riilahden tilalla,\nopiskeli Turussa, pääsi hoviin Kustaa III:n paashiksi, kohosi\narvoasteissa. Vaiherikkaan elämänsä aikana ehti kokea paljon,\nnauttien mitä suurinta suosiota ja mitä ankarinta epäsuosiota.\nOsallistui Armfeltin salaliittoon, jonka johdosta tuomittiin\nelinkautiseen vankeuteen, mutta sai armon Kustaa IV:n Aadolfin tultua\nhallitukseen. Sai takaisin vanhan rykmenttinsä, (Porin), mutta\nei komentanut sitä 1808-09 vv. sodassa, vaan toimi ylipäällikön\nkenraalimajurina. Kuoli 30/3 1842.\n\n_Aulin_, Henrik, kirkkoherra, s. 1737. ylioppilas 1756 (Pohj.)\nfil. maisteri 1760, vihitty papiksi Turussa 1763, tuli Kruunupyyn\nkirkkoh. 1792. Kokkolan rovastik. lääninrov. 1805. Oli hyvin tarmokas\nmies, joka mm. piti ns. rovastintarkastuksia koko sodan ajan. Puhui\nkankeasti. Naimisissa Vöyrin kirkkoherran tyttären Beata Haartmanin\nkanssa. Kuoli 1819. Hänen jälkeläisensä suoraan alenevassa polvessa\non Kajaanin seminaarin uskonnon lehtori, fil. maist. Kaarlo Jaakko\n_Aulis_.\n\n_Björnstjerna_, Magnus Fredrik Ferdinand, kreivi, s. 1779, palveli\n1803 Viaporin linnoitusväessä, 1808 yleisesikunnan adjutantti,\narvoltaan silloin kapteeni. Taisteli urhoollisesti Siikajoella,\nLapualla ja Oravaisissa. Otti osaa 1809:n vallankumoukseen ja\ntaisteli 1813 Napoleonia vastaan. Korotettu kreivilliseen säätyyn v.\n1826. Julkaissut valtioll. ja historiall. kirjoituksia. Kuoli 1847.\n\n_Blume_, Michel Adolf, eversti, s. 3/1 1785 Taivassalossa, opiskeli\nHaapaniemen kadettikoulussa 1801-04, palveli Suomen sodan aik.\nluutnanttina 3:nnessa jääkärikompp. Porin rykm. Otettu Kainuun\nsopimukseen. Oli mukana Norjan retkellä 1814, yleni everstiksi.\nErosi 1841 ja toimi postitarkastajana Linköpingissä. Kuoli 1864.\nUrhoollinen upseeri, hieno seuramies. Esiintynyt sotilaskirjailijana.\nSotatieteellisen akatemian jäsen. Hänen kaksintaistelunsa\nyleisesikuntaupseeri Liprandin kanssa on historiallinen tositapaus.\nTässä kaksintaistelussa B. haavoittui päähän ja vasempaan\nkäsivarteen, mutta siitä huolimatta haavoitti vastustajaansa.\nKaksintaistelun aiheena oli ollut L:n pilkallinen käyttäytyminen\nsen johdosta, kun B. oli esiintynyt vanhassa Ruotsin aikaisessa\nunivormussa. Hän kirjoitti nimensä Blume, kun taas vanhempi veli,\nLapualla kaatunut Magnus, jätti e:n pois.\n\n_Brakel_, Karl Adolf, kapteeni, s. 1774, Suomen sodan aikana\nluutnantti ja Kyrön kompp. päällikkö (Porin rykm.) Osoitti erikoista\nurhoollisuutta Lapualla ja Kauhajoella. Asui sodan jälk. Viikin\nsukutilalla Pirkkalassa. Julkaissut muistelmia. Kuoli 1861.\n\n_Buxhövden_, Friedrich Wilhelm, von, kenraali, kreivi, s. 1750,\nVenäjän armeijan ylipääll. 1808-09. Otti osaa Turkin sotaan\n1769-70, Ruotsinsalmen taisteluun 1789, oli divisionakenraalina\nPuolan sodassa 1792-94, määrättiin Warsovan sotilaskuvernööriksi.\nTässä virassa toimi B. lempeästi, saavuttaen humanisuudellaan\nvarsovalaisten yksimielisen tunnustuksen. Näkyväiseksi kiitollisuuden\nosoitteeksi nämä lyöttivät muistorahan hänen kunniakseen. V. 1794\nlahjoitti Katariina II hänelle Magnusdahl-nimisen maatilan Muhun\nsaarella. Taisteli Napoleonia vast. 1805-06, johtaen Austerlitzissa\nvenäläis-itävaltalaisten vasenta siipeä. Erimielisyys sotaministeri\nAraktshejevin kanssa aiheutti hänen eronsa. Eli sen jälk. syrjässä,\netsien parannusta heikontuneelle terveydelleen Euroopan eri\nkylpypaikoista. Kuoli Lohde-nimisellä tilallaan 1811.\n\n_Carp_, Jakob Arndt, kirkkoherra, s. Vaasassa 1753, Siikajoen\nkirkkoherrana v:sta 1801, naimisissa Karin Kristina Toppeliuksen\nkanssa Oulusta, kuoli Siikajoella 1820, jonka jälk. perhe muutti\nMuhokselle 1824. Heillä oli 6 lasta, joista kolmas järjestyksessä\nalemp. mainittu Hanna.\n\n_Carp_, Johanna Magdalena, edelläm. kirkkoh. Carpin tytär, s. 10/11\n1791, kuoli naimatonna Muhoksella 17/11 1827.\n\n_Clairfelt_, Mauritz, kenraaliadjutantti, s. 1780. Kustaa Mauri\nArmfeltin ja ranskal. näyttelijättären L'Eclaire'n avioton poika.\nSuomen sodan aikana kapteeni ja Klingsporin esikunta-adjutantti.\nOtti osaa Austerlitzin taistel. 1805, kunnostautui Suomen sodassa\nHaistilassa ja Pyhäjoella, jossa viimeksim. paikassa joutui vangiksi.\nOtti osaa 1813-14 sotaretkeen Saksassa ja Norjassa. Aateloitiin 1816.\nKuoli 1841 Lundissa.\n\n_Dadda_, oikealta nimeltään Stina Holm, s. 1754, tuli Adlercreutzin\npalvelukseen 1799, lastenhoitajaksi. Seurasi isäntäänsä sotaan\nja kuoli punatautiin Lapualla 1808. Nimitys \"Dadda\" tavallinen\nlastenhoitajattarien nimi, tulee englantilaisesta sanasta.\n\n_Duncker_, Joachim Zacharias, eversti, s. 1774 Kosoniemen tilalla\nRistiinassa, sodan syttyessä kapteeni ja Sulkavan kompp. päällikkö.\nKunnostautui useissa taisteluissa. Oli urhoollinen upseeri, hieno\nihminen. Kaatui Hörneforsissa 5/7 1809. Naimisissa Maria Charlotta\nTuderuksen kanssa, joka oli miestään melkein 15 vuotta nuorempi.\nHeiltä jäi poika Kustaa.\n\n_Döbeln_, Yrjö Kaarle, von, vapaaherra, kenraaliluutn., s. 1758,\najatteli aluksi lakimiehen uraa, mutta antautui sitten sotilasalalle,\npalvellen mm. Itä-Intiassa ranskal. de la Marckin johdolla.\nPalasi 1788 takaisin Ruotsiin ja joutui 3-vuotiseen sotaan, missä\nhaavoittui. Suomen sodan aikana eversti, tullen Adlercreutzin jälk.\n2. prikaatin komentajaksi, jolloin hänen ja porilaisten maineikas\nura alkoi. V. 1813 hän taisteli Napoleonia vastaan, jolloin rikkoi\nannettuja määräyksiä ja tuomittiin ammuttavaksi, mutta armahdettiin.\nTuli 1816 sotahovioikeuden puheenjohtajaksi. Oli pitkä kasvultaan,\ntasan kolme kyynärää, leveäharteinen, korkearintainen, mutta\nmuuten hento. Ääni oli kimeä, silmät harmaansiniset, luonteeltaan\npoistyöntävä, mutta jonka kanssa tuli ystäväksi, sitä ei unohtanut.\n(Ks. \"Några anteckningar om och af general von Döbeln\", 4. osa,\nposthuma, O. A. Stridsbergin julkaisema.) Ei ollut erikoisemmassa\nmäärässä vapaauskoinen, niinkuin Runeberg laulaa, vaan harras,\nuskovainen mies, joka mm. ahkerasti kävi ehtoollisella Suomen sodan\naikana. Oli melkein raitis, ei kannattanut juopottelua. Kuoli 1820.\nTarina sotilaskarkurien kiinniotosta historiallinen.\n\n_Essen_, Odert Reinhold, von, kenraalimajuri, s. 1755, sodan aikana\neversti ja Hämeenlinnan jääkäripataljoonan päällikkö. Otti eron\n1809, kuoli 1837. Turkin varkaus, joka mainitaan 4:nnessä osassa, on\nhistoriallinen tositapaus.\n\n_Fieandt_, Otto Henrik, von, eversti, s. 1762, kuului Anjalan\nliittoon ja tuomittiin kuolemaan, mutta armahdettiin. Taisteli\nSuomen sodassa eri paikoissa, enimmäkseen huonolla menestyksellä.\nMieskohtaisesti urhoollinen, mutta vailla erikoisempia\npäällikönlahjoja. Kuoli 1823.\n\n_Gadd_, Berndt Johan, v.t. pataljoonan saarnaaja Porin rykm.\nrusthollipataljoonassa, s. 1766, tuli ylioppilaaksi Turussa 1787\n(Tav.), fil.maist. 1792, vihitty papiksi s.v. Otettu Kainuun\nsopimukseen. Toimitti kenttäjumalanp. Lapualla 1808. Hartolan\nkirkkoherra 1824, sotarovasti s.v. Kuoli Loviisassa 1829. Hänen\nkenttäsaarnansa lie ollut verraten kuiva, mutta tässä on käytetty\nrunollista vapautta.\n\n_Gestrin_, Karl Fredrik (?), luutnantti, s. 1782, palveli\ntykistössä, kuuluen 2:seen prikaatiin. Kunnostautui erikoisesti\nSiikajoella. Kaatui Lapualla, jossa kanuunankuula sattui häntä\nrintaan. (Toisten tietojen mukaan keskiruumiiseen, vieden toisen\npuolen lompakkoa mennessään. Toinen puoli olisi löydetty veren\ntäyttämästä povitaskusta.) Neljä tuntia aikaisemmin hän oli iloisesti\nlauleskellut saatuaan tiedon, että hänen patterinsa oli määrätty\nryntäämään kärjessä. Raportissaan 18/7:ltä 1808 mainitsee Adlercreutz\nhänestä: \"_Äfven förut under detta krig gjort sig väl känd och egde\nrätt till den allmänna saknaden_.\"\n\n_Gibory_, Anshelme, de, venäläinen eversti, syntyperältään\nranskalainen, johti Kainuun neuvotteluja.\n\n_Gripenberg_, Hannu Henrik, kenraalimajuri, s. 1754, palveli sodan\nsyttyessä everstinä Hämeen rykmentissä, sittemmin 3. prikaatin\nkomentajana. Rehti luonne. Johti tavallisesti jälkijoukkoa.\nAdlercreutzin poistuttua nimitettiin Pohjoisarmeijan päälliköksi,\nantautui Kainuussa. Oli syytettynä sotaoikeudessa, mutta kuoli,\nennenkuin asia lopullisesti päättyi. Jälkimaailma on puhdistanut\nhänen maineensa täydellisesti. -- Hänen jälkeläisensä suoraan\nalenevassa polvessa on runoilija, vapaaherra Bertel Johan Sebastian\nGripenberg.\n\n_Grym_, Savon jalkaväkirykm. Pieksämäen komppaniaan kuulunut sotilas.\n\n_Hagelström_, (ei tunneta etunimeä), Venäjän palvelukseen antautunut\nruotsalainen, entinen parturinsälli. Kohosi arvoasteissa, kutsuttiin\nsodan aikana parooniksi. Esiintyi sovinnonhierojana Viaporissa ja\nAdlercreutzin joukoissa Pälkäneen ja Tampereen välillä.\n\n_Heder_, Olli, Tohmajärven kompp. 1. korpraali.\n\n_Hertzen_, Ernst Gustaf, von, eversti, s. 1765, Suomen sodan aikana\nmajurina Uudenmaan rykmentissä. Otti osaa useihin taisteluihin,\nkuului Kainuun sopimukseen. Urhoollinen, iloinen mies (toisten\nlähteiden mukaan vakava ja harvapuheinen). Kuoli 1834. Siikajoen\njäällä sattuneen \"naurukohtauksen\" kertoo J.O.I. Rancken.\n\n_Hirvonen_, Antti, sotilasnimeltä n:o 15 Stolt, Rääkkylän\nKiesvaarasta, s. 1780, kaatui Oravaisissa 14/9 1808.\n\n_Jägerhorn_, Antti Juhana, suomalainen itsenäisyysmies, s. 8/4\n1757, palveli Karjalan ja Uudenmaan rakuunoissa, toimi opettajana\nBrahelinnan sotakoulussa, oli Anjalan liiton johtomiehiä. Puhdas\naatteen mies, elämäntavoiltaan nuhteeton, lahjakas tulisielu, joka\nnautti ympäristönsä kunnioitusta, kunnes Anjalan liiton jälkeen\ntoiset jyrkästi luopuivat hänestä, ja hän pakeni Venäjälle. Eli\nmyöhemmin mannermaalla, ottaen mm. osaa Irlannin vapausliikkeeseen,\njonka vuoksi sai istua vankina Towerissa. Sodan syttyessä matkusti\nsuoraan Pariisista Pietariin, missä esitti keisari Aleksanterille\nluonnoksen Suomen uudeksi valtiomuodoksi. Sen mukaan olisi Suomesta\ntullut perustuslaillinen monarkia. Tuli 1809 asetetun Suomen\nasiain komissionin jäseneksi, mutta ei päässyt isosti vaikuttamaan\nasioiden kulkuun -- nähtäväksi entisten tovereiden epäluulon vuoksi.\nJägerhornin epäitsekkyyttä kuvannee juuri se, että hän jäi syrjään,\nkun uutta Suomea rakennettiin. Kuoli 6/3 1825.\n\n_Jägersköld_, Krister Ludvig, eversti, s. 1784, Suomen sodan aikana\nluutnanttina Uudenmaan rakuunoissa. Astui rauhan tultua Venäjän\npalvelukseen, kuului esikuntaan. Erosi 1822 ja kuoli Pietarissa 1856.\n\n_Kamenski_, Nikolai Mihailovitsh, kenraali, kreivi, s. 1778, taisteli\nSuvorovin johdolla Italiassa ja Sveitsissä, otti osaa Napoleonin\nsotiin ennen v. 1808. Määrättiin Rajevskin tilalle Lapuan tappion\njälkeen. Etevä, kunnianhimoinen, mutta itserakas mies. Venäläisten\nvastoinkäymiset loppuivat, kun K. tuli johtoon. Taisteli 1809\nLänsipohjassa. Kuoli 1811.\n\n_Kankkunen_, Olli, sotilasnimeltä n:o 18 Soi, Kiteeltä, s. 1788,\nkuollut sotavankeudessa 1809. Kuului Karjalan jääkärirykm.\nTohmajärven komppaniaan.\n\n_Kask_, savolainen sotamies, järjestysnumeroltaan 82, ampui kenraali\nBulatovia rintaan Revonlahden pappilaa vallattaessa.\n\n_Klercker_, Karl Nathanael, af, kenraali, vapaaherra, s. 1734,\nopiskeli aluksi jumaluusoppia, aikoen papiksi, mutta kääntyi sitten\nsotilasuralle, ottaen mm. osaa Pommerin sotaan ja kolmivuotissotaan.\nOli 1808 Suomen joukkojen komentajana Klingsporin poissaollessa, tuli\nsyysk. 1808 ylipäälliköksi, mutta erotettiin siitä Kainuun sopimuksen\njälkeen. Kuoli 1817.\n\n_Klingspor_, Wilhelm Mauritz, kreivi, sotamarski, s. 1744, meni jo\nnuorena sotaväkeen. Eversti 1789. Toimi intendenttuurin päällikkönä\n1788-90 vv. sodassa. Kenraaliluutnantti 1790, Värälän rauhan jälkeen\nSuomen sotaväen ylipäällikkö, kreivi 1799, \"_en af rikets herrar_\"\n1800 ja jalkaväen kenraali 1802. Suomen sodassa ylipäällikkö, mutta\nsai eronsa jo syyskuussa 1808 ja lähti Ruotsiin jossa liittyi\nvallankumousmiehiin. Avasi Adlercreutzille oven kuninkaan huoneeseen\nmaalisk. 13. p. 1809, jolloin Kustaa IV Aadolf vangittiin. Oli\n\"päivän sankari\" vallankumousta seuranneina viikkoina, saaden\nvastaanottaa lähetystöjä ja kunnianosoituksia. Hoiti jonkin ajan\nTukholman käskynhaltijan virkaa. Kuoli 1814.\n\n_Konov_, Karl Johan, von, eversti, s. 1773, Suomen sodan aikana\nkapteeni, komentaen Vesilahden komppaniaa. Kunnostautui useissa\ntaisteluissa. Oli vähällä joutua vangiksi Kauhajoella, missä johti\nvasenta siipeä, mutta murtautui läpi. Palveli sittemmin Suomen\nuudelleen perustetussa sotaväessä, josta erosi everstinä, eläen\nsittemmin maanviljelijänä. Kuoli 1855.\n\n_Kulnev_, Jakov Petrovitsh, kenraalimajuri, s. 1764 Pskovin\nkuvernementissä, taisteli Turkissa 1789, Puolassa 1794 ja Preussissa\n1807. Palveli Suomen sodan aikana everstinä Grodnon husaareissa,\nmutta retkeili yhtä usein kasakoiden kanssa, joihin hänen nimensä\ntavallisesti liittyy. Johti useimmiten kärkijoukkoa, jolla kävi\nsuomalaisten kimppuun Yppärissä, Viirteellä, Pyhäjoella, Siikajoella\nym. paikoissa. Korotettiin 1808 kenraalimajuriksi. Komensi sitä\netujoukkoa, jonka oli määrä hyökätä jäätyneen Ahvenanmeren yli\nRuotsiin, ja pääsikin Grisslehamniin, mutta vetäytyi takaisin. Kaatui\ntaistelussa Napoleonia vastaan 1812. K. oli iloinen, sydämellinen\nja ritarillinen luonne, hurja taistelussa, jalomielinen voiton\nhetkenä. Kertomuksen hänen Mustapään talon ikkunaan piirtämästään\nnimikirjoituksesta pitäisi olla tosi. Muistotiedon mukaan hänellä oli\npunainen samettityyny muassaan sotaretkellä.\n\n_Kustaa IV Aadolf_, Ruotsin kuningas, s. 1/11 1778, tuli hallitukseen\n1796, lahjoiltaan heikonpuoleinen, mutta kuninkaana ollessa\nsiveelliseltä luonteeltaan moitteeton. Oli taipuvainen mystiikkaan,\nharrasti erityisesti Ilmestyskirjan tutkimista. Viimeaikainen\nhistoriantutkimus (prof. Clason) tuonut paljon uutta valaistusta\nhänen hallitusaikaansa. Tämän tutkimuksen valossa kuninkaan\nedesvastuu huomattavasti pienenee. Eli vallankumouksen jälkeen\nmannermaalla. On kirjoittanut muistelmia ja oikaisuja hänen aikanaan\nilmestyneisiin muistelmateoksiin, joista huokuu nöyrän, elämän\nkovassa koulussa alistuneen ihmisen sovinnollinen mieliala, joka\ntekee liikuttavan vaikutuksen. Kuoli S:t Gallenissa Sveitsissä 7/2\n1837. Hänen hautauspäivänään näkyivät muistotiedon mukaan komeat\nrevontulet pohjan taivaalla.\n\n_Liljensparre_, Ulrik, s. 1774, palveli Suomen sodan aikana\nmajurina Leskikuningattaren rykmentissä Viaporissa, toimi\npöytäkirjanpitäjänä Viaporin sotaneuvotteluissa, toinen Ruotsiin\nlähetetyistä sanansaattajista. Vangittiin ja lähetettiin Pohjanmaalle\nsotaoikeuden käsiteltäväksi. Seurasi armeijan mukana Tornioon, jossa\nylisotaoikeuden päätös Viaporin antaumuksen syyllisistä langetettiin\nhelmik. 11. p. 1809, jolloin 13 upseeria tuomittiin kuolemaan, mutta\nL. vapautettiin. Erosi sotapalveluksesta 1848. Kuoli naimatonna\nTukholmassa 1851.\n\n_Ljunggren_, Karl Johan, majuri, s. 1790 Itägöötanmaalla, tuli\n1808 vänrikiksi Västmanlannin rykmenttiin, otti osaa Suomen\nsotaan kunnostautuen erikoisesti Oravaisissa, jonka johdosta\nsai urhoollisuusmitalin. Ylennettiin luutnantiksi ja palveli\nHenkirykmentin krenatööreissä, Kungsörin komppaniassa. Otti osaa\nsotaan Napoleonia vastaan Haavoittui Leipzigin valtauksessa.\nOli Norjan retkellä 1814. Erosi majurina ja nimitettiin 1838\npostitarkastajaksi Vesteråsiin, jossa kuoli 1852. Julkaissut\nmuistelmia.\n\n_Löwenhjelm_, Gustaf Karl Fredrik, kreivi, s. 1771, opiskeli\nSaksassa, otti osaa kolmivuotissotaan ja sotaan Napoleonia\nvastaan. Klingsporin esikuntapäällikkö 1808, mutta joutui vangiksi\nPyhäjoella. Lunastettiin toukok. 1809. 1813-14 kenraaliadjutanttina\nsodassa Napoleonia vastaan ja sitten Norjan retkellä. Luonteeltaan\nritarillinen ja rakastettava. Kuoli 1856. Hänen äitinsä oli\nkauneudestaan kuuluisa kreivitär von Fersen, yksi \"kolmesta\nsulottaresta\".\n\n_Multanen_, Jaakko, sotilasnimeltä n:o 14 Dahl, Tohmajärven\nRiikolasta, kuului Karjalan jääkärirykmentin Tohmajärven komppaniaan.\nKuoli Kellon sairaalassa 2/12 1808.\n\n_Möllersvärd_, Johan Adam, kapteeni, s. 1784, Suomen sodan aikana\naliluutnanttina Savon jääkärirykmentissä, sittemmin luutn.\nLänsipohjan rykm. pohjoisessa rajakomppaniassa. Erosi kapteenina\nja palasi kotiseudulle. Kuoli Porvoossa 85:llä ikävuodellaan.\nLiikanimeltä \"_Tunna_\" (Tynnöri), kuului Runebergin aikaan Porvoon\noriginaaleihin. Ratsumestari Möllersvärdin veli.\n\n_Möllersvärd_, Karl Magnus, everstiluutnantti, s. 1775, palveli\nSuomen sodan aikana ratsumestarina Uudenmaan rakuunoissa. Jäi\nsodan jälkeen Suomeen, tuli 1821 everstiluutnantiksi ja Viipurin\njääkäripataljoonan päälliköksi. Julkaissut muistiinpanoja sodasta\n(vielä painamattomat). Oli irooninen luonne. Kuoli naimatonna 1846.\n\n_Nyman_, Johan, vänrikki, s. 1711, meni 18-vuotiaana sotaväkeen,\npalveli Suomen sodassa Pohjanmaan rykmentissä, 2:sen majurin\nkomppaniassa (?) siinä osassa main. rykmenttiä, joka taisteli\nSavossa. Hallitsi Pietilän sotilaspuustellia n:o 8 Reisjärvellä.\nNaimisissa maanmittarin tyttären Beata Magdalena Cajanuksen kanssa,\njoka oli äidin puolelta Chydeniuksia. Kuoli 1833. Hänen jälkeläisensä\nsuoraan alenevassa polvessa Helsingin yliopiston kirjallisuushist.\ndosentti, fil.toht. Eino Kustaa _Railo_ (kirjailijanimeltä Osmo\nIisalo).\n\n_Otter_, Karl, von, s. 1766, everstiluutnantti, komensi sodan aikana\nmajurin arvoisena yhtä osaa Pohjanmaan rykmentistä (Etelä-Pohjanmaan\npatalj.), palveli sodan jälkeen Elfsborgin rykmentissä. Kuoli\nRuotsissa Munstorp-nimisellä tilallaan lähellä Skaraa.\n\n_Palmfelt_, August Fredrik, kenraalimajuri, s. 1767, kohosi\nnopeasti, otti osaa kolmivuotissotaan, Turunläänin rykmentin\npäällikkö 1796, Suomen sodan syttyessä 1. prikaatin komentaja. Hänen\njoukkoaan moitittu kurin puutteesta. Ei nauttinut kunnioitusta\nupseerien keskuudessa. Oli etevä kielimies, paljon lukenut ja\nesiintymistaidoltaan joustava. Johti neuvotteluja Kainuussa, epäilty\nvenäläisten ostamaksi, mutta se epäily on osoittautunut täysin\nperusteettomaksi. Oli luonteeltaan saamaton. Kuoli matkalla Ruotsiin\n1814.\n\n_Rajevski_, Nikolai Nikolajevitsh, kenraali, s. 1771, yleni nopeasti,\nniin että oli jo 25 v. vanhana eversti. Johti Suomen sodassa\nvenäläisten läntistä armeijaosastoa. Kärsi tappion Lapualla ja\nmenetti päällikkyytensä. Kunnostautui sodassa Napoleonia vastaan.\nNs. \"Rajevskin redutti\" Borodinon taistelussa tullut kuuluisaksi.\nTämän kirjoittaja on jostakin lukenut, että hän olisi ollut\nlempeäluontoinen mies, terveydeltään heikko. Kuoli 1829.\n\n_Ramsay_, Karl Gustaf, luutnantti, s. 1783, palveli Uudenmaan\nrakuunoissa, oli ensin Adlercreutzin v.t. adjutanttina. Kunnostautui\nSiikajoella. Lapuan taistelussa Döbelnin adjutantti. Kaatui\nmuistotiedon mukaan nykyisen muistopatsaan luona aidalla seistessään.\nEräs Syrjäläis-niminen mies korjasi ruumiin. Haudattiin aluksi\nLapualle, mutta äiti, Sofia Lovisa R., antoi myöhemmin siirtää\nruumiin Porvooseen, mihin toisenkin veljen, Lemulla kaatuneen Anders\nWilhelmin, maalliset jäännökset oli tuotu. Kuolinpäivä 14/7 1808.\n\n_Rehbinder_, Berndt Otto, ratsumestari, s. 1773, palveli\nUudenmaan rakuunoissa. Erosi Ruotsin palveluksesta 1810, yleni\neverstiluutnantiksi, kuoli Porvoossa 1831.\n\n_Reutersköld_, Herbert Konrad, kenraalimajuri, s. 1765, Suomen\nsodan aikana everstiluutnanttina Turunläänin rykm. Otti osaa\nuseihin taisteluihin, kunnostautuen mm. Pyhäjärven jäällä, missä\njoutui 200 kasakan piirittämäksi. Haavoittui vaikeasti Siikajoella,\ntaisteli urhoollisesti Salmella. Johti Palmfeltin sairauden\naikana 1. prikaatia Lapualta Uuttakaarlepyytä kohti, mutta ei\npysähtynyt Juuttaalle, vaan aikoi puolustautua kaupungissa, minkä\njohdosta riitaantui Döbelnin kanssa. Kuului Kainuun sopimukseen.\nSuurikasvuinen, voimakas, hiukan kiivasluonteinen mies. Sodan jälk.\ndivisioonan päällikkö Suomen uudelleen perustetussa sotaväessä. Kuoli\nHelsingissä 1821 ja haudattiin Vanhan kirkon puistikkoon.\n\n_Sandels_, Johan August, kenraali, kreivi, s. 1764. Antautui nuorena\nsotilasuralle, siirtyi Suomeen 1785, otti osaa kolmivuotissotaan,\nSavon jääkärien päällikkö 1803. Nimitettiin huhtik. 1808 ns.\n5. prikaatin komentajaksi, jolloin pääsi osoittamaan hyviä\npäällikönomaisuuksiaan. Taisteli aluksi onnellisesti Savossa,\nmutta joutui sitten muiden muassa perääntymään. Oli vartaloltaan\npitkä, melkein kolme kyynärää, ryhti sotilaallinen, tukka pystyyn\nkammattu, otsa korkea ja avoin, nenä roomalainen, silmät harmaat,\nsalamoivat, suu terävä. Luonteeltaan kiivas, ei ollut erikoisen\nsuosittu upseeritoverien keskuudessa, johon ehkä vaikutti hänen suuri\nitserakkautensa. Kuoli 1831.\n\n_Schantz_, Kaarle Konstantin, von, s. 1773, kapteeni Ruoveden\nkomppaniassa (Porin rykm.). Sai urhoollisuusmitalin Lapuan taistelun\njohdosta, missä puhdisti ruispeltoja vihollisen sala-ampujista.\nHaavoittui Lapväärtissä ja vietiin Ruotsiin. Schantz-veljeksiä otti\n6 osaa tähän sotaan. Tästä Schantzista on sanottu: \"_Ej stor till\nväxten, men starkt byggd_.\" Kuoli makasiininhoitajana Turussa 1857.\nKutsuttiin \"pölyneuvokseksi\".\n\n_Schantz_, Sebastian Ferdinand, von, edellisen veli,\neverstiluutnantti, s. 23/2 1786, palveli Suomen sodan aikana\nvänrikkinä Porin rykmentissä, everstiluutnantin pataljoonassa.\nOtti osaa Siikajoen, Lapuan, Kauhajoen ja Ömossan taisteluihin.\nViimeksimainitussa paikassa \"_arbetade flitigt med sin sabel_.\"\nPalveli sittemmin Venäjän väessä, ottaen osaa taisteluihin Napoleonia\nvastaan. V.t. paikallisadjutantti Sommerissa 1815-16. J.O.I.\nRancken kirjassaan \"_Bidrag till femtioåriga minnen af Döbeln\noch Björneborgarne i Finska kriget 1808 och 1809_\" (Lisiä D:n ja\nporilaisten 50-vuotisiin muistoihin) mainitsee \"Hiivariksi\" kutsutun\nSebastian Ferdinandin nuorempaa veljeä, Fredrikiä, mutta koska hänen\ntiedonantonsa mukaan \"Hiivari\" kuoli paikallismajurina Loviisassa\nja tämä tieto sopii juuri kysymyksessäolevaan henkilöön, niin olisi\n\"Hiivari\" siinä tapauksessa ollut tämä, Sebastian Ferdinand v. S.,\nsillä hän kuoli paikallismajurina Loviisassa 31/3 1838. Schantzien\nsuvussa säilyneen perimätiedon mukaan on \"Hiivari\" kuitenkin ollut\ntämän Sebastianin nuorempi veli, ylempänä mainittu Fredrik, joka\nolisi käyttänyt voimasanoja \"_Ja' ska' hifva er_!\" Olkoonpa nyt miten\nhyvänsä, nämä voimasanat ovat tässä sovitetut Sebastian Ferdinand v.\nSchantzin suuhun. Hänestä on aikakirjoihin merkitty: \"_liflig, små\nkunskaper, med liten lust att studera_.\" Naimisissa v:sta 1818 neiti\nLovisa Magdalena Tavaststjernan kanssa.\n\n_Shuvalov_, Pavel Andrejevitsh, venäl. kenraali, kreivi, s.?, toimi\nkenraali Tutshkovin jälkeen venäläisen pohjoisarmeijan päällikkönä.\n\n_Stackelberg_, Fredrik Ulrik, vapaaherra, kenraalimajuri, s. 1782,\nSuomen sodan aikana luutnantti, Adlercreutzin adjutantti. Joutui\nvangiksi Tampereella 1808. Erosi Ruotsin palv. 1809, sittemmin\neversti Liettual. ulaanirykmentissä. Kuoli?.\n\n_Suchtelen_, Johan Peter, van, insinöörikenraali, s. 1751\nHollannissa, toimi matematiikan professorina Leydenissä, kutsuttiin\n1783 Venäjän sotainsinööri- ja tykistökuntaan. Loi 1801 uudestaan\nRanskan yleisesikunnan. Ylimajoitusmestarina Suomen sodassa. Sodan\njälk. lähettiläänä Ruotsissa. Monipuolisesti sivistynyt mies,\nkirjallisuuden ja taiteen ystävä. Julkaissut teoksen Suomen sodasta.\nKuoli Tukholmassa 1836.\n\n_Suremain_, Charles J., de, kenraaliluutnantti, s. 1762 Ranskassa,\ntuli Ruotsiin, jossa mm. joutui Kustaa IV Aadolfin opettajaksi. Otti\nosaa 1808-09 vv. sotaan, kunnostautuen hyvin. Haavoittui Oravaisissa,\njonka jälkeen ei enää palannut sotanäyttämölle. Oli Södermanlannin\nherttua Kaarlen (sitten Kaarle XIII) mieskohtainen ystävä, jonka\nkanssa laajassa kirjeenvaihdossa. Ei voinut sietää Bernadotte'ia,\njonka vuoksi erosi Ruotsin palveluksesta. S. oli aikoinaan palvellut\nsamassa tykistörykmentissä, johon Napoleonkin 1785 nimitettiin\ntoiseksi luutnantiksi. Kuoli Dijonin kaupungissa Ranskassa 1835.\n\n_Thede_, Johan Fredrik, everstil., s.?, Suomen sodan aikana\nratsumestari ja palveli Uudenmaan rakuunoissa, kuuluen 2. prikaatiin.\nTh. oli hienotunteinen ihminen, joka oli suuresti kiintynyt eläimiin,\nvarsinkin hevosiin ja koiriin. Kerran hänen kävellessään Helsingin\nkadulla, tuli eräs neiti polkaisseeksi hänen koiraansa jalalle. Koira\nkiljaisi, ja neiti puhutteli sitä ystävällisesti, pyydellen anteeksi\nerehdystään. Tämä vaikutti Thedeen niin, että hän suuteli neitiä\nkädelle ja lausui julki ihastuksensa tämän jalosta ajattelutavasta.\nTh. rakasti myös intohimoisesti musiikkia ja oli erinomainen ampuja.\nOli aikaisemmin toiminut opetusupseerina Haapaniemen kadettikoulussa.\nMursi puhuessaan, sillä hänen äidinkielensä oli saksa. Siirtyi\nsittemmin Preussin palvel., jossa kuoli 1836.\n\n_Tigerstedt_, Erik Aleksander, luutnantti, s. 1781, palveli Savon\njalkaväkirykmentissä, tietorikas, etevä upseeri, jota sotamiehet\nrakastivat. Kaatui Revonlahdella 27/4 1808.\n\n_Tikkanen_, Pekka, sotilasnimeltä n:o 19 Skarp., s. 1765, kotoisin\nKiteeltä. Palveli Karjalan jääkärirykm.. Tohmajärven komppaniassa.\nKaatui Lapualla 14/7 1808.\n\n_Tutshkov_, Nikolai Aleksejevitsh, kenraali, s. 1761, kunnostautui\nsodassa Napoleonia vastaan, komensi Suomen sodassa 5:ttä divisioonaa,\njoka oli määrätty Savoa vastaan. Joutui Revonlahden taistelun jälkeen\nsyytteeseen sotilaallisista virheistä, mutta vapautettiin ja sai\ntakaisin päällikkyytensä. Otti osaa Venäjän isänmaalliseen sotaan ja\nhaavoittui kuolettavasti Borodinossa 1812.\n\n_Wassbohm_, Adolf, ylimäär. pataljoonansaarnaaja Porin rykmentissä,\ns. 1778. Tuli armeijaan yhtä valmiina taistelemaan joko \"lihan tahi\nhengen aseilla\". Oli \"_en öfverdådigt glad sälle, som friskt besökte\nmarknaderna_.\" Kuoli Vanajan kirkkoherrana 1826. \"Hiivarin\" hänestä\nkertoma juttu on tosi.\n\n_Vegesack_, Eberhard Ernst Gotthard, von, parooni,\nkenraaliluutnantti, s. 1763, oli Kustaa III:n paashina, kuninkaan\nkenraaliadjutantti 1797, Savon prikaatin päällikkö 1800. Suomen sodan\naikana kenraalimajuri, komentaen Ruotsista tullutta apujoukkoa.\nOtti osaa pienempiin kahakoihin rannikolla ja sitten Oravaisten\ntaisteluun. Kuoli 1818 Tukholmassa ja haudattiin Claran seurakunnan\nhautumaahan. V. oli tulinen luonteeltaan. Armfeltin arvostelun mukaan\nei häntä ollut hyvä päästää hyökkäykseen, ennenkuin kaikki oli\nvalmista. Siitä nimitys \"kahlekoira\". Döbelnin lausunnon mukaan hän\noli \"_en duktig karl, men en förbannad slarf_\". Tätä lausuntoa ei\nkuitenkaan saa käsittää halventavassa mielessä, sillä sama Döbeln on\nsanonut: \"_Jag och Vegesack äro de enda generaler som duga, Sverige\nbar: men vi smaka vissa icke, få ej förtroende_.\"\n\n\n\n"]