[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$fmHLEFUxu50Msf-JXPzUXApBYzNzQzl5d4r9iG7ElmjA":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":14,"language":15,"yearPublished":16,"yearPublishedTranslation":11,"wordCount":17,"charCount":18,"usRestricted":19,"gutenbergId":20,"gutenbergSubjects":21,"gutenbergCategories":23,"gutenbergSummary":25,"gutenbergTranslators":26,"gutenbergDownloadCount":27,"aiDescription":28,"preamble":29,"content":30},1055,"Pietolan tytöt","Meriläinen, Heikki",1847,1939,"1055-merilainen-heikki-pietolan-tytot","1055__Meriläinen_Heikki__Pietolan_tytöt",null,"romaani",[],[],"fi",1892,104339,620370,false,49528,[22],"Finnish fiction -- 19th century",[24],"Novels","\"Pietolan tytöt\" by Heikki Meriläinen is a novel written in the late 19th century. The story appears to revolve around a family living in the rural setting of Pietola, highlighting the lives of the daughters, particularly their interactions and experiences in the natural environment surrounding their home. With a focus on the daily lives, struggles, and aspirations of the family members, the narrative provides a glimpse into the dynamics of rural Finnish life.  The opening of the novel paints a vivid picture of the Pietola homestead, nestled by a lake and surrounded by mountains and forests. It introduces the main characters, particularly the mother Liisa and the father Pieto, along with their nine daughters, showcasing the warmth and challenges of their agrarian lifestyle. The beginning emphasizes themes of family, gender roles, and the connection to nature, as the daughters engage in various activities, from caring for younger siblings to helping with household chores. As the family navigates their daily lives, moments of joy and familial affection contrast with underlying tensions, such as the father's disappointment over having daughters instead of sons. (This is an automatically generated summary.)",[],190,"Kansankuvaus sijoittuu syrjäiseen Pietolan uudistaloon, jossa Pieto ja Liisa kasvattavat yhdeksää tytärtään. Teos seuraa suurperheen arkea ja tyttärien varttumista erämaan keskellä sijaitsevalla tilalla.","Heikki Meriläisen 'Pietolan tytöt' on Projekti Lönnrotin julkaisu\nn:o 1055. E-kirja on public domainissa sekä EU:ssa että sen ulkopuolella,\njoten emme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen\nsuhteen.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Juhani Kärkkäinen ja Projekti Lönnrot.","PIETOLAN TYTÖT\n\nKirj.\n\nHeikki Meriläinen\n\n\n\nWerner Söderström, Porvoo, 1892.\n\n\n\n\n\n\nENSIMMÄINEN OSA\n\n\n\n\nI.\n\n\nVuorien kiertämän Kalliojärven itäisimmässä lahdelmassa loivan\nkuusikkoviitarinteen päivän kaltevalla niemellä kyhnötti Pietolan\nmatala uudistalo. Eteläpuolella taloa, lahdelman takana, kohosi\nmahtava, kuusikkoviitarinteinen ja jäkäläkuljuinen Hyllyäiskero\nniin korkealle, että moneksi viikoksi Pietolan asukkailta anasti\ntaakseen talvisen auringon. Luode- ja pohjoispuolella seisoi tummine\nkuusikkorinteineen lamuharjainen Karhurovan juontea selänne. Idän\nsuulla, aivan lähellä taloa, nuokkui partainen aarniokuusikko, jonka\nhelmassa lirisi mutkainen Pajupuro. Lounaan ja lännen ranta yli tuon\nKalliojärven oli vuorista vapaa. Sinne, matkalintujen tien suunnalle,\nkantoi silmä siintäviin vuoriin, jotka kaukaisuudessa liittyivät\ntaivaanrannan pilven kaistaleihin. Talon kohdalla rantaan päin, oli\nsileä, pulleaselkäinen harjanne, joka kaudonkärkiselle niemelle\npisti kivikkorantaiseen järveen. Siinä, niemen nenällä, lähellä\nrannantöyrästä, seisoi tarvaslatvainen, juuresta karsittu tuuhea\nmänty, jonka takana kauan viipyi kevätillan laskeva aurinko.\n\nHuoneita oli Pietolassa pirtti länteen perin, sen edessä\npistosporstua. Pohjoispuolella oli pieni navetta, sen edessä harva\nkontulato ja havukattoinen tanhua. Luoteen puolella, ulompana\nkartanosta, oli pieni puoti kötykkä, eteläpuolella taas lähellä\nrantaa, turvekattoinen, aidastunut sauna.\n\nPeltoa oli Pietolassa parin tynnyrin ala, joka lahtisina siekaleina\nkierteli ympäri kartanoa ja jota kuokalla ja lapiolla Pieto piti\nsulana ja haravalla sekoitti siemenen kun se aika sattui.\n\nKaksitoista vuotta oli Pietolassa tuli palanut, kuin Pietolla ja\nLiisalla oli jo yhdeksän lasta ja kaikki tyttöjä. Tyttöjen nimet,\nvanhimmasta nuorimpaan, olivat: Reeta, Kerttu, Auno, Riikka, Sanna,\nVappu, Katri, Saara ja Martta. Kerttu ja Auno olivat kaksoiset,\nsamoin Sanna ja Vappu. Reeta oli neljää vuotta vanhempi Kerttua, ja\noli jo täyttämässä kahdettatoista.\n\nVasun pohjaan oli vitsoilla nidottu kätkyen jalat ja siinä kaksi\nviikkoinen Martta pudisteli piikkoriepuisissa kapaloissaan ja\nkirahteli kuivasti. Huulet etsivät ruokaa ja sameat silmät tylsästi\nharreilivat korkeutta.\n\nSiihen ryöpsähti äiti, mutta hetken perästä nousi, hiljalleen\nheilutteli vasua ja hymysuin, suurilla ruskeansinisillä silmillään\npalavasti silmäili kehtoa; muhkeihin kasvopäihin keräytyi herttainen\npunastus, äiti vilkasi leimuavan silmäyksen Pietoon ja virkkoi:\n\n\"Tuleppas sinä nyt vähän heiluttamaan, että varveneisi tuosta\nnukkumaan. Silmät sillä jo vyöryvät kiinni... Tulehan vähäsen\nliekuttamaan. Minä teen luudan noista varvuista ja joudun laittamaan\niltaiskeittoa.\"\n\nPieto astui verkalleen kätkyen luokse, istahti pölkylle, vasemman\nkyynäspäänsä varasi polveensa, kasvonsa nojasi turpeaan kämmeneensä,\noikealla kädellään soudatteli kehtoa; leveissä kasvoissa ilmaantui\ntyyni ynseys ja verkalleen ja raskaasti lupsautteli pitkäripsisiä,\nvahvoja silmäluomiaan.\n\nLiisa taitteli varpuja luudan pituisiksi, istahti lähelle kätkyttä\npölkylle, latoi niitä varpuja luudaksi, silmäili Pietoon, silmäili\nkehtoon ja virkkoi:\n\n\"Katsoppas, Pieto, kun se nyt nukkuu makeasti; on niin autuaan\nnäköinen. Katsohan, miten se turvallisen näköisenä lepottaa... Siinä\nsinun näköisesi tyttö. Tuokin otsa -- -- tuommoinen pyöreä pullukka,\nkeskeltä vähän lantto, ihan kuin sinullakin; ja tuosta nenästä tulee\nsemmoinen lyhyt ja vahva tökerö, kuin sinullakin. On se isän tyttö\nse.\"\n\nPieto kallisti päätään kehtoon päin ja virkkoi:\n\n\"Kunpa olisi edes poika, mutta: tyttö on lapsi onnettoman, vuohi\nvaivasen eläin.\"\n\nLiisa taputti Pietoa ja sanoi:\n\n\"Sitä sinä, Pieto, aina nuriset. Mutta ethän tiedä, jos ne ovat yhtä\nhyvät, kuin pojatkin.\"\n\nPieto: \"Ei ole tytöissä pyssyn metsään viejää... Suut suurenevat,\nsaaliit vähenevät.\"\n\nLiisa: \"Älähän huolehdi. Kyllä se Jumala aina murheen pitää\nluoduista lapsistaan. Mikäs meillä on hätänä? Valmiissa maailmassa\nmennä nuivataan, yksi päivä kerrallaan... Sinä nyt taasen olet\nnurrutuulella, kun tänäpäivänä ei metsästys onnistunut. Mutta\nsaattaahan toinen päivä korvata tämänkin. Onhan meillä vielä\nsyömistä. On aitassa viisi metsoa, ja teiriä ja pyitä on kai niitä\nkymmenkunta. On sitä vielä talvea saada. Vasta ollaan Marraskuussa,\ntalvi sydämmellähän ennenkin olet enimmän saanut.\"\n\n\"Sitä sinä aina valitat, että ei lapsistasi tule auttajaa\nmetsästyksessä. Etkö muista, miten Ilveskankaan Malla ennen metsästi,\n-- metsästi kuin mies? Mistä tietää vielä, kuinka monesta noistakin\ntulee metsästäjiä, jotka tuossa makaavat. Katsohan tuota joukkoa,\ntuota punaposkista joukkoa tuossa lautturissa, -- katsohan, miten\nne hymyilevät. Eipä kellään ole vihannampia lapsia, kuin meillä.\nEi noita tiedä vielä, miten ne isää auttavat. Reetasta kyllä näkyy\ntulevan karjanhoitaja. Navetassa se jo lammasten ja lehmäin kanssa\nnuutostaa päivät, siellä se on nytkin. Se on jo kättä pitempi eläimiä\nhoitamassa. Sitenhän ne nousevat yksin päivin.\"\n\nLiisa nousi seisalleen, taputti Pieton partaista kasvoa ja virkkoi:\n\n\"Ei olla millämmekään.\"\n\nPieton kasvot lauhtuivat. Hän kohotti mustatukkaista päätään ja\ntuhkanharmailla suurilla silmillään leimautti Liisaan lämpymän\nkatseen ja virkkoi tyytyväisellä painolla: \"Mihinkäpä tästä\nmentänee?\" painoi mustan, tymperäpartaisen ja leveän leukansa\nkämmeneensä -- ja lievännäköisesti silmäili kehtoa, silmäili Liisaa,\njoka laittoi pystyvalkeaa takkaan, pesi pataa ja laittoi lintukeittoa\nkiehumaan.\n\nLiisa palosteli poltettua metsoa pataan, vilkasi Pietoon: \"--\nPannaankos kokonaan tämä lintu pataan. Eihän mahtane tointua tuo\nmoskajoukko iltaselle?\"\n\nPieto: \"Panehan kokonaan ja pari pyytä lisäksi.\" Liisa: \"Pannaan\nnauriita enempi. Kyllä tästä toki tulee vellin höystöä yhdestäkin\nmetsosta -- tämmöisestä suuresta kantturasta. Parempihan on pitää suu\nsäkkiä myöten.\"\n\nPieto: \"Parempi kerta kyllä, kuin aina niukka. Panehan vaan pari\npyytä tai teiri lisäksi. Eiköpä heitä metsässä liene toisia.\"\n\nLiisa otti teiren rahilta käsiinsä, rupesi sitä leikkelemään\nkappaleiksi ja virkkoi hymyillen:\n\n\"Pannaanpa vaan sitte, kun niin tahdot. Syöpi kyllä suu satakin\nkekoa, vaan kekosellakin elää... No mikäs nyt Reetalla, kun niin\npunastuksissasi tulet?\"\n\nReeta: \"Kassilan muori tulee tänne. Tuossa on jo kartanolla... jo\ntulee tänne, kuuluu jalan kopse.\" Liisa: \"No anna tulla... Kas kun\ntulitte! Terve tuloa! Olen kaiken päivän ajatellut, ett'eikö muori\nenää muistakkaan meitä täällä.\"\n\nKassilan muori laski nyytynsä penkille, heitti turkkinsa naulaan\nja kiskasi huivin päästään. Marraskuun kolean tuulen punastuttamin\nkasvoin ja loistavin silmin, läheni kehtoa ja virkkoi:\n\n\"Pitihän minun toki lähteä teidän perheen uudistustanne katsomaan...\nNo jopa se nyt Pieto on tainnut saada mieluisensa kätkylinnun, kun\nniin tyynesti soudattaa nyrkyttelee.\"\n\nLiisa: \"Eipä se kovinkaan tunnu olevan siitä mielissään; vaan\nhyvänäänhän sen nyt saa pitää... Sitähän tämä nurisee, kun ei saa\nyhtään poikaa.\"\n\nMuori: \"Ihmisinä niitä pidetään tyttöjäkin... No jopa siellä\nonkin lihava tytön loskare. Voi, voi, kun mässöttää kasvot, kuin\nvuosikkaalla ja kaksi leukaakin on kuin lukkarin muorilla! Kylläpä\nsiinä ei olekaan Pietolla tyhjä soudatettavana... Mutta sepä on itse\nnäkösensä... Ei sentään, on siinä kumpaisenkin osaa. On tuo nenä\nisän ja tuokin otsa vähän, mutta kulmat ja nuo hymykuopat ovat äidin\npuoleen... Nukkua sihottaa se vaan eikä tiedä elämän huolista...\nMutta missä ne ovat toiset? Reeta tässä vaan on. Tämähän se on jo\nsuuri tyttö. Ja se on isän näköinen, kuin suustaan sylkenyt... Kas\ntuollahan ne toiset jo nukkuvat oikein yöteloillaan.\"\n\nLiisa: \"Siellähän ne nukkuvat. Ne ovat iltaunisia, kuin kananpojat.\nKun ilta vaan alkaa pimetä niin alkavat unillaan kätistä ja hierovat\nsilmiään -- niin olen aina tehnyt vuoteen, jossa saavat yönsäkin\nnukkua yhteen perään. Ja joutavatpahan nuo töiltään. Kyllä ne aamulla\novatkin aikanaan kilkattamassa.\"\n\nMuori: \"Mutta ne eivät ole karvakatoja yksikään. Suusta syöneen\ntuntee, ihosta ilman istuneen. Eivät ne ole hukkaan syöneet; kasvot\nkuin leipäreet... Kyllä siitä vuosikymmenen perästä joukkoa pemahtaa.\"\n\nLiisa: \"Kyllähän se sitte mäki velkansa maksaisi, mutta nyt tässä\novat länget lujalla olkapäissä, kun ovat tuossa kaikki pieniä,\nei toinen toistaan kykenisi tulesta auttamaan. Ja kun syöminen\non saamisessa, elämä ulon varassa, niin kyllä se kinnaroittaa.\nMutta antaapa hänen vaan mennä yhden päivän kerralla. Terveinä kun\nlienemme, niin metsä ja järvi meitä kyllä osaltaan elättää, ja leivän\njatkoa otetaan petäjästä.\"\n\nMuori hymyillen katseli yhä nukkuvaa tyttöjoukkoa:\n\n\"Elätikseen se on Jumala luonut kaikki ihmiset... Mutta enhän\nmuistakkaan. Minulla olisi täällä nyytyssä tuomisia tuolle pienelle\nnukkujalle. Tässä on, katsoppas Liisa, -- tässä on näitä vaatteen\napuja ja tässä ruo'an apua. Myöhästyneet ovat nämä saunaiset, mutta\nparempi myöhään, kuin ei milloinkaan.\"\n\nLiisan silmät remahtivat. Hän laski löyhästi käsiään yhteen:\n\n\"-- Herra Jumala! No mihin se nyt sopii, kun olette kantaneet\nmeille puolen talouttanne. Eihän se nyt mahdu maille eikä halmeille\nsemmoinen paljous. Voi, voi! tuommoiset jäärän nivuset, kolme\ntuommoista leipämöykkyä ja voirasia. On tuossa varmaan enemmän, kuin\nneljä naulaa tuommoista kesävoita kuin kultaa ja juurtoleipä kuin\nmikä seulan pohja. No on nyt puoleksi talvea syömistä. Ja -- -- entäs\nnäitä vaatteita! Mitä te nyt ajattelitte, kun tuommoisen lakanankin\nkannoitte ja tuommoisen peitteen! Entäs vielä näitä pienempiä\nriepuja, kuinka monta! Yksi, kaksi, kolme, neljä, viisi, kuusi,\nseitsemän, kahdeksan, yhdeksän, kymmenen, yksitoista, kaksitoista.\nNo ei vähä! En tiedä mitä minä sanon teille tästä. -- Katsoppas nyt,\nPieto, eikös tule syömistä, jos syöpiäkin.\"\n\nPieto kohotti kumaroita hartioitaan ja virkkoi:\n\n\"Eivät ne kauaksi kestä.\"\n\nLiisa pani tavarat pöydälle, siirtyi takan luokse kohentelemaan tulta\nja sanoi:\n\n\"Tässä on meillä lintukeitto tulella. Pitää muorinkin jäädä yöksi\nmeille pitkästä kotvasta, meidän lintukeitolle. Eipähän teillä lapset\nitkene kotonakaan.\"\n\nMuori istahti pölkylle kätkyen ja piisivalkean välille, heitti\nsuonikkaat, vahvat kätensä helmaansa, katsahti ympäri matalaa\npirttiä, katsahti tyttöjen vuoteelle, katsahti kätkyeen ja mieluinen\nmyhäily loimakoissa kasvoissa, virkkoi:\n\n\"Olen mielelläni yötä, vaikka kyllä kai nyt ei yö silmää kaivaisi,\nkun on tuommoinen täysi kuu, mutta on niitä minulla päiviäkin. Yötä\nolen täällä.\"\n\n\n\n\nII.\n\n\nOli sunnuntaipäivän aamu kesäkuussa. Kirkossa olivat isä ja äiti.\nLukukirkossa ne olivat, kuten äiti sanoi lähtiessään.\n\nTytöt keturoivat vaan paitasillaan remaantuneella yövuoteellaan\npirtin karsinalattialla, vaikka aurinko oli jo aamusten rinnoilla.\nReeta se oli jo aikoja noussut, oli lypsänyt lehmät ja ovensuussa\nsiivitsi maitoa puhtaanvalkoisiin hulikoihin. Hän oli vähän tympeällä\nmielellä, mulautteli suurilla harmailla silmillään ja virkkoi:\n\n\"Mokoma laiska joukkio. Ette tulleet edes kärpäisiä hosumaan\nlypsyaikana! Punikki kaasi maitonsa pellon hyviksi kärpäisten kanssa\nkiuskaissaan. Semmoinen maitoläikkä meni kaikkein vahvinta maitoa\n-- -- puoli tuommosta kiulua. Se ei ole pikku vahinko se. Toiset tytöt\neivät kuunnelleet Reetan saarnoja, kirnusivat vaan vuoteellaan.\"\n\nReeta kun sai lypsyastiansa järjestykseen ja maitohulikat hyllyyn\nniin kahden käden sukasi hartona olevia, lyhyitä hiuksiaan\nkorvallisilleen ja virkkoi sille vuoteen väelle:\n\n\"Jos sen karitsat ette nyt rikeneen kohoa jalanviljaan, niin katsokaa\nkohta! Ovat rypeneet vuoteensa yhdeksi taulaksi, on siekaleina, kuin\nkoiran repimä.\"\n\nTytöt pyrähtivät ylös, kuin pyyparvi, kun kuulevat läheltä\nmetsäkoiran räksynnän, istahtivat penkille ja pyörein silmin\nseurasivat Reetan menettelyä vuoteen kanssa, kun sen ryssäsi summassa\nkokoon ja toruen kantoi ulos.\n\nTytöt ne kuuntelivat Reetan saarnaa, istuivat penkillä ja heiluttivat\nalastomia jalkojaan penkin laidalla. Mutta Saara, joka istui akkunan\nkohdalla, katseli vaan oman päänsä kuvainta auringon paistelevyssä\nlattialla. Sitä hän katseli ja kasvoissa näkyi mieluinen myhäily, kun\nhiukset olivat karhallaan yksi imake yhtäälle, toinen toisaalle, ja\nvarjo tuli kuin tuulenkopran kuvain. Haa kallisteli päätään puoleen\nja toiseen ja siihen mukaan liikkui varjokin.\n\nSaara vilkasi toisiin tyttöihin onko noilla ollenkaan päät sitä\nmallia. Mutta olihan se, kuin olikin jokaisen pää samallainen tarvas.\n\nSaara veti korvalliseltaan yhden imakkeen katsellakseen ja ihastuen\nvirkkoi:\n\n\"Minun tukkanipa on kauniimpi, kuin teidän.\"\n\nKerttu: \"Minkä tähden?\"\n\nSaara: \"Sentähden, kun on valkea.\"\n\nKerttu: \"Kasvahan meidän pituiseksi, niin kyllä tukkasi mustenee.\nKasvahan toiset viisi vuotta.\"\n\nSaara sukasi tukkansa takaraivalle päin, pudotti kädet helmaansa ja\nhuokasi tyytyväisyyden huokauksen. Välinpitämättömillä silmillään\nhitaasti silmäili sitä pientä elontannerta.\n\nMutta heti kääntyivät silmät Aunoon päin, kun se siellä loukon\npuolella virkkoi:\n\n\"Nyt ne ovat isä ja äiti kirkossa\". Auno huokasi syvään, pani kätensä\nkorvalliseen ja masentuneen näköisenä virkkoi:\n\n\"Äiti se käski meidän iltasella maata ruvetessa ja aamusella noustua\nlukea isä meidän ja herran siunauksen, jottei ruma henki saisi tehdä\nmeille pahaa.\"\n\nKerttu: \"Emmepä illalla lukeneetkaan, -- -- räimme ja telusimme vaan.\"\n\nAuno: \"Senpätähden minä näinkin pahaa unta... Luetaan nyt.\"\n\nKerttu: \"Luetaan.\"\n\nVappu: \"Entäs Reeta?\"\n\nReeta lujitti luudan sidettä: --\n\n\"Siihenhän minä nyt joudan.\"\n\nAuno tuli lattialle seisomaan ja sanoi:\n\n\"Luetaan nyt.\"\n\nSiihen kilmasivat toisetkin Aunon luo, seisahtivat piiriin, panivat\nkätensä ristiin ja painoivat päänsä kumarruksiin.\n\nAuno se harvasteesen luki isämeidän ja herransiunauksen, ja syvästi\nhuokasten siirtyivät sitte kaikki takaisin penkille istumaan.\n\nSannan harmaat silmät harreilivat ja huulet mutuilivat. Sitte hän\nvirkkoi:\n\n\"Kyllä kai se kirkko on puhdas, kun isä niin pesi itsensä, ajoi\npartansa, harjasi päänsä ja äiti siltä vielä leikkasi tukankin\nlyhemmäksi.\"\n\nAuno: \"Se isä tuli niin sievän näköiseksi, kun äiti sille sitoi\nkaulaan mustan silkkihuivin, jonka alta jäi näkymään valkea\npaidankaulus. Sitte isä pani kirkkolakin päähänsä ja oli niin totisen\nnäköinen.\"\n\nKatri: \"Minkätähden se äiti itki lähtiessään?\"\n\nKerttu: \"Ei se itkenyt.\"\n\nKatri: \"Itki se! Silloin kuin isä jo kontti selässä ja ne uudet\npaulakengät kädessään, avojaloin astui tuonne Pajulehtoon päin, niin\näiti tuossa kartanolla kokoili helmojaan ylemmä, otti vaaterasiansa\nkäteensä ja sanoi meille, että 'olkaa nyt hyvinä lapsina, niin Jumala\nteitä siunaa'. Ja silloin se itki. Kyllä minä näin, kun vesikarpalot\npyörivät kasvoja alas.\"\n\nAuno: \"Näkyi se itkevän.\"\n\nRiikka: \"Mitäs se itki?\"\n\nAuno: \"Enhän minä tiennyt.\"\n\nKatri: \"Niin, itkipään äiti, vaikka Kerttu sanoi, että ei itkenyt.\"\n\nKerttu: \"Minä en niin ajatellut, katsoin vaan isää, kun se oli niin\npuhtaissa vaatteissa ja leuka niin sileänä. Musta parrantynki vaan\nharmitti, mutta puhdas se oli sittenkin. En milloinkaan ole isää niin\npuhtaana nähnyt.\"\n\nKotvasen siinä istuivat äänetönnä, jalkojaan heiluttelivat ja\nkatsoivat, kun Reeta ripsutteli vettä lattialle, lakasi sitä ja\nmurisi:\n\n\"Vuolevat ja jykertävät tuommoista pärtöä lattialle, että on pyhänsä\narkensa pirtti, kuin lammaskarsina. Koettakaapas häneen nytkin ruveta\nnikkaroimaan, niin kyllä saatte ympäri korvianne, mokomat mestarit!\"\n\nTytöt silmäilivät toisiaan niin syyllisen näköisenä, mutta kun Reeta\nammenti rikat vasuun ja poistui niitä viemään ulos, eikä tullutkaan\nheti takaisin, niin tyttöjenkin kasvot ilostuivat.\n\nSanna se näkyi ajattelevan jotakin, silmät harreilivat ja hitaasti\nkallisteli hän päätään. Viimein kysyi:\n\n\"Lukevatko ne isä ja äiti kirikossa, kun sanoivat lukukirkkoon\nmenevänsä?\"\n\nKerttu: \"Eipähän se ilman liene lukukirkko!\"\n\nAuno vilkasi kysyvän katseen Kerttuun:\n\n-- \"Miksikäs isä ja äiti eivät lue kotona milloinkaan, niinkuin\nAhtolan isäntä ja emäntä?\"\n\nKerttu: \"Kun ei ole kirjoja.\"\n\nKatri: \"Minkä tähden meillä ei ole kirjoja yhtähyvin, kuin Ahtolassa?\nOnhan siellä suuri vasullinen. Minkätähden sieltä ei tuoda kirjoja\nlainaan?\"\n\nKerttu: \"Äiti sanoi kerran, että ne ovat Jumalan kirjoja. Ei suinkaan\nse Jumala anna niitä kylään.\"\n\nKatrilla sekausivat ajatukset, ajatteli, että \"miten mahtaa\nolla? Onhan äiti sanonut, että se on sama Jumala rikkailla, kuin\nköyhilläkin. Miksi se ei meille anna kirjojaan?\" Ja siihen se kysymys\nkuitenkin jäi, kun Saara kysyi:\n\n\"Onko siellä kirkossa niitä Jumalan kirjoja?\"\n\nKerttu: \"On kai.\"\n\nKatri: \"Onko se kirkko miten suuri?\"...\n\nKerttu: \"Enhän minä ole nähnyt.\"\n\nVappu: \"Minäpä näin kerran unissani.\"\n\nSanna uteliaana:\n\n\"Minkälainen se sitte oli?\"\n\nVappu: \"Suuri se oli. Se oli niin suuri, kuin tästä tuonne järven\nyli. Korkea se oli, ja siellä oli ihmisiä niin ihmeesti. Puhtaita ne\nolivat. Ne lukivat ja veisasivat.\"\n\nSanna: \"Olivatko vielä puhtaampia, kuin isä ja äiti?\"\n\nVappu: \"Olivat, paljo puhtaampia, niin puhtaita, niin puhtaita, kuin\nilmoine päivä vaan!\"\n\nSanna: \"Olivatko ne niin puhtaita, kuin tuo aurinko?\"\n\nVappu: \"Höpsis! Eihän niitä olisi kärsinyt katsoakkaan.\"\n\nKatri: \"Oliko se kirkko puhdas?\"\n\nVappu: \"Oli se. Puhdas se oli ja valkea, kuin lumi vaan!\"\n\nAuno se meni katsomaan sivuikkunasta Hyllyäiskeroa, että, miten\nsuurelta se näyttäisi, kun tuonne vuoren rintaan asti olisi yhtä\nkirkkoa; mutta sattui Reetan tielle, joka tuli ulkoa tuoreita\nhaavanlehtiä helmassa ja alkoi syydellä niitä lattialle. Reeta\npotkasi Aunoa kintuille ja tiuskasi vihassa:\n\n\"Siinä se roikuilee avosäärin koko päivän! Ettekö, sen tarhapöllöt,\nosaa tuonne rantaan huuhtomaan itseänne: Tietkää se, ett'ette saa\nsuuruksen hiventä, ennenkuin olette peseyneet; -- sukineet ja\nletittäneet nuo hapenenne ja panneet pyhävaatteet päällenne.\"\n\nSilloin siinä loppuivat kirkkoarvelut. Jokahinen lähti juoksemaan\nrantaan. Kerttu vei suopakupin ja toisella kädellä talutti Marttaa.\nSuovalla tytöt pesivät silmänsä ja kaulansa, pyyhkivät karkeaan\nhurstipyyhkeesen ja puhdasta siitä tuli.\n\nSanna: \"Kas, kun on Maritta lehtisilmänä!\"\n\nKerttu: \"Se kun puristaa nuo silmänsä pestessä niin lujaan, ett'ei\nniistä silmäkuopista lähde lika.\"\n\nAuno: \"Kyllä pitää pestä uudelleen. Katselee, kuin silmälasilla, kun\nkasvot ovat puhtaat ja silmäkuopat likaiset vielä.\"\n\nKerttu: \"Pestään uudelleen!\"\n\nMartta: \"Älä, älä! Voi, voi! Äläkä enää Kerttu!\"\n\nKerttu; \"No älä puhukaan. Sinua nyt ei tässä likasilmäksi heit... No\nälä purista niitä silmäluomiasi niin kovasti... No! älä kipristele\njoutavia. Jopa kai sinulla nyt on halla tässä... No, jos vaan et anna\npestä mielelläsi, niin pesemme väkisellä... Tule, Auno, pitämään\nnoita käsiä. Niillä se haroo siinä... Kas niin, pidähän siellä käsiä.\nNo mitä sinä rängyt? Pahaako sinulle tehdään?\"\n\nAuno: \"Ei se vähänen! Kun kiskoo noita sorkkiaan kuin peura.\nHeittäypäs järveen!\"\n\nKerttu: \"Anna heittäytyä, sen puhtaampi tulee...\"\n\nNiin ne Kerttu ja Auno pesivät, kuin pesivätkin Martan väkisin.\nKerttu sitte pyyhki Martan kasvot ja kaulan kuivaksi, harjasi päätä\nja puheli:\n\n\"Kas nyt, kun tuli sieväksi tytöksi! Jos nyt äiti tulisi, niin\nlöytäisi oikein sievän tytön tuosta; tuommoisen punaposkisen nypykän.\nNiin pyöreät kasvot, kuin nauris! Voi, voi, kun on sievä tuo meidän\npikku sisko!...\"\n\nMartta istui kivelle suu vähän nyrröllään, silmät vähän\nvesikiehteessä, kun karvasteli se äsköinen suopa ja syvä huokaus\nnousi rinnasta.\n\nItsestään kasvot leppyivät kuitenkin ja tyytyväisenä, kädet helmassa,\nkatseli hän siskojaan, kun ne kilpaa toistensa päitä letittivät.\nVilkasipa joskus järvelle, jossa sorsat keloilivat suruttomina ja\nnarahtelivat toisilleen kanssapuheen asemesta. Katsoipa sattumalta\nkiven viereen veteenkin ja siellä huomasi oman puhdassilmäisen,\npulleaposkisen, keltatukkaisen, sileäpäisen kuvansa, joka sinisillä\nsilmillään iloisesti katsella tirrotti vastaan. Silloin haihtui\nmielestä ynseys kaikki ja tuntui hyvältä, kun Kerttu oli hänet niin\nsieväksi laittanut.\n\nJo oli kaikilla hiukset letillä. Ne kun eivät yltäneet niskaan\nyhdelle letille, niin tehtiin kummallekin korvalliselle. -- Niinpä\nolivat nyt pikkuiset sievästi tehdyt letit jokaisen korvallisilla --\npaitsi Martan, jonka hiukset eivät yltäneet mihinkään lettiin. -- Kun\nastuivat jälekkäin rannasta pirttiin, niin Reeta antoi jokaiselle\nuudet pyhähameet, jotka äiti oli omatekoisesta, hamppuloimiin\nkaksivartiseksi harmailla kuteilla kudotusta kankaasta tehnyt.\nKankeat ne olivat, mutta hyvät ne olivat; -- olivathan ne uudet ja\näidin tekemät.\n\nRannalla oli suuri tummanharmaa kivi, niin suuri, että järven\ntoiselta puolen katsoen, luuli sitä huoneeksi. Kaikki oudot\npitivätkin sitä Pietolan ranta-aittana. Sen hartiat olivat\nkeltaisenkirjavan jäkälähilseen peittäminä, mutta seinämät olivat\naivan puhtaat, kun niitä, Kalliojärven tulvillaan ollessa,\nlänsituulen ahkerat aallot huuhtelivat. -- Sillä kivellä nähtiin\nhyvin usein Pietolan tytöt kesäisinä päivinä, mutta nyt he eivät\nnousseet kivelle, vaan istuivat lähellä olevalle nurmipenkerelle.\nSiinä pitivät kiveä kirkkonaan; muistelivat, että isä ja äiti ovat\nkirkossa lukemassa ja veisaamassa.\n\nRannalla oli koivuteloja. Niistä he kiskoivat tuohenliuskoja,\nleikkelivät ne neliskulmaisiksi korteiksi; taittoivat mutkalle ja\nsilloin olivat kirjat valmiit.\n\nSyvämielisesti tytöt huokasivat ja rupesivat veisata kimeltämään\nsanattomia säveleitään. Kerttu se oli sen laulun johtajana ja hänen\nsuustaan kuului sanattomia tavuja, semmoisia kuin: \"ja-aa jo-oo ji-ii\njo-oo jee ju-uu jo-oo\" -- ja muuta sellaista, joita toiset matkivat\nja yhtyivät ääninensä Kertun säveliin. Pieni Marttakin kimelti oikein\nvoimiensa takaa, että suu oli pyöreänä. Suloisena säikeenä himisikin\nhänen vieno lapsen äänensä siinä tyttöjen hartaassa veisuussa, joka\njuhlalliseksi kaareksi kuontui pyhäpäivän herttaiseen poutailmaan.\n\nKerttu katkasi veisuun ja virkkoi: \"Kassilan muori kertoi, että\nkirkossa kun virsi veisataan, niin pappi nousee korkealle, että näkyy\nkaikille yli kirkon.\"\n\nSanna se oli rohkein joukossa, vaikka oli pehmyt kielinen, että r:än\nkohdalla teki melkein lystin kuperkeikan. Siitä huolimatta kiipesi\nkiven kupeessa olevalle pykälälle, jossa alkoi siitä tuohikirjastaan\nkorkealla äänellä saarnata, että:\n\n\"minä veisaan virlsiä, kuin kirlkonhirlsiä; minä saarinaan sanoja,\nkuin Lapin kanoja\".\n\nSilloin Reeta tuli rantaan. Sitä eivät tytöt huomanneet, ennenkuin\nReeta kasahti:\n\n\"Mitä se nyt tuo solkkapulkki on tuonne kiven rystylle kohonnut. Kun\net sieltä toki lasken pois, mokoma saarnamies!\"\n\nSilloin Sannalta katkesi saarna; kävi ilkeäksi ja punastuen kiimasi\nhän alas; juoksi toisten tyttöjen luo ja häpeissään paiskausi\nvatsalleen kentälle, jossa nauraa kutisi itsekseen. Ja toiset\nnauroivat sillä papillaan, että silmistä vesi kihisi.\n\nSitä ei kauan kestänyt. Näkivät että Reeta hommaantuu järvelle.\nSilloin he hyppäsivät, kuin pulmuset pälvestä ja pyrkivät veneeseen,\njota Reeta työnti maalta vesille.\n\nReeta: \"No mitä ne nyt siihen? No eipä muuta, kuin koko sompajoukko\nlatjautuu. Kas nyt! päitä ketrottaa, kuin lammaslastissa.\"\n\nVene oli kerinnyt noin viisikymmentä syltä rannasta. Reeta heitti\nsoudannan ja itsekseen liukui vene tyynellä järven pinnalla.\n\nKerttu: \"Mihin sitä mennään?\"\n\nReeta: \"Johonkipa sitä nyt mennään.\"\n\nSanna kuikisti veneen laidalta.\n\n-- \"Onko tuolla noin syvässä pohja, kuin nuo pilvet näkyvät?\"\n\nKatri: \"Missä?\"\n\nSanna osotti sormellaan järveen:\n\n-- \"Tuolla!\"\n\nToisetkin kilmasivat veneen laidalle katsomaan.\n\nReeta: \"Mikä siinä? Kaatavat... Ka, eivätkös kaada! Herra Jumala\nnoita! ... Ui-uih ... nyt hukutaan ... vuih!\"\n\nAuno: \"Voi voi, älkää parkuko! Koetetaan uida maalle.\"\n\nKerttu: \"Koetetaan! Mutta missä Martta? Kas tuossa. Pidä minusta\nkiinni.\"\n\nAuno: \"Halli tulee, Halli tulee!\"\n\nHalli ui Vapun luo, pyöräytti häntänsä Vapulle. Vappu tarttui\nhäntään. Silloin Halli ui maalle.\n\nSitte ui Riikan luo, kun se enimmän hätäili, vei maalle.\n\nSitte tuli Martan luo, sille teki samoin. Sitte nouti Saaran, sitte\nKatrin, sitte Aunon, Kertun ja viimeksi Reetan.\n\nRannan karipohjaisella mättäällä seisoi tuuhea mänty. Kauas\nulottuivat sen käpyiset ja turpeahavuiset oksat ja moni lintunen oli\nsen oksien varjossa pesäänsä pitänyt. Pieto oli jo taloa asettaessaan\nsen juurioksat karsinut miestä korkealle ja siten oli sen juuressa\nhauska katos. Siinä viileässä katoksessa hyypiyksissään ja luimussa\nkorvin se tyttöliuta istua ketrotti kuin lammaslauma aholla kesän\nviileänä päivänä. Märät vaatteet päällä höyrysivät auringon\nhiostuttavassa kuumuudessa. Sydämissä oli hiljainen ilo puoleksi\nihmeellisestä, mutta naurettavasta pelastuksesta. Reeta se vaan oli\nvihoissaan ja torui toisille:\n\n\"Kyllä minä vielä otan teitä, mokomat villikissat, veneeseen, sen\ntuhannen kenekset! Kyllä, kyllä minä panen päähäni, että saatte\nmaajalassa keikkua, mokomat viljat! Eipähän liene korvia, jos kuinka\nkieltäisi, mokomat siivikot... Jos ette laita ryöttiänne kuivamaan,\nniin katsokaa kohta!\"\n\nSiitä hyppäsivät tytöt, riisuivat vaatteensa, panivat pajun oksille\nkuivamaan ja tulivat taas istumaan sen männyn viileään katokseen.\n\nMutta pieni Martta kytjötti mättään kolossa ja nikotteli.\n\nKerttu: \"Martta, saitko vettä henkeesi, vai mikä sinulla on?\"\n\nMartta nosti päätään.\n\n\"Ei ole mitään, nukuttaa vaan.\"\n\nReeta puolivihassa koppasi Martan ylös, riisui vaatteet päältä ja\nvirkkoi: \"nuku nyt, kun nukuttanee!\"\n\nJa siirtyi rannalle levittelemään Martan vaatteita pajun latvoille.\n\nMartta kyhnähti mättäälle selin päiväpaisteessa kädet päänalla ja\nheti ummisti silmänsä. Mutta kun Halli oudostellen tuli nuuskimaan,\nniin aukasi silmänsä ja ystävällisesti hymyillen taputti maata\nkädellään ja kehoitti Hallia rupeamaan siihen. Halli, kun oli\nmärkänä, kuten muutkin, niin puistalti itseään kerran vielä nuuskien\nMarttaa ja rupesi jalkainsa päälle maata siihen Martan osoittamaan\npaikkaan. Martta oikealla kädellään silitteli Hallin märkää päätä.\nHalli pari kertaa luksautti suutaan, nielasi tyhjän nielauksen,\ntyytyväisenä laski jykevän päänsä ruskeiden käpäläinsä päälle ja\nummisti rauhallisesti silmänsä. Harvakseen vaan kohoilivat kylet ja\nhiljalleen liikkuivat selässä märät villaimakkeet.\n\nSiihen nukkui Marttakin ja oikein raskasta unta näytti nukkuvan.\nPyöreät kasvot olivat punakammat entistään siinä auringon hiottavassa\nhauteessa.\n\nKerttu: \"Lähdetään nyt piilosilla!\"\n\nAuno: \"Lähdetään!\"\n\nSanna: \"Lähdetään karlttupiilosille!\"\n\nAuno: \"Karttupiilosille lähdetään. Tässä karttu! Tähän mäntyyn\npannaan nimet kirjaan.\"\n\nSanna: \"Valmiit olemme.\"\n\nAuno; \"Minä nakkaan kartun... Huroo!... Menkää piiloon, minä noudan\nkartun ja haen teidät\"...\n\nAuno haki kartun, juoksi männyn luo, löi kartulla mäntyyn ja\niloisesti virkkoi: \"Miehet metsässä, karttu kotona, oma nimeni\nkirjassa... Ei näy ketään... Mutta suuttaukoon tuo Reeta, kun sen\nnimen pistän kirjaan?\"\n\nAuno, makeasti hymyillen, löi kartulla mäntyyn ja totisesti virkkoi:\n\n\"Reetan nimi kirjassa!\"\n\nReeta mulautti Aunoon.\n\n-- \"Kunhan tulen, niin lähdet mokoma kirjamies.\"\n\nKiven takana pyrskähti Sanna nauramaan.\n\nAuno: \"Sannan nimi kirjassa!... Mutta missähän toiset? Ehkä tuolla\nrukiissa\"...\n\nSanna: \"Tuli jo yksi riuunan pää! -- Tuli toinen! Et sieltä löydä\nyhtään.\"\n\nKerttu suhahti toisille: \"Nyt!\"\n\nSilloin kaikki pemahtivat kiven takaa ja lähtivät juoksemaan männyn\nluo.\n\nAuno: \"Kas tuollakos ne... No ette kerkeä... No ette kerkeä! On\nminullakin jalat. Ähäs, ettepään... Kertun, Katrin, Riikan ja\nVapun nimi kirjassa. Ettepään kerinneet. No vielä se muka Saarakin\nharottaa! noilla lengoilla jaloillaan... Saaran nimi kirjassa!... No\nnyt uudelleen!\"\n\nVappu: \"Minä nyt kartun kätkijäksi. Tuolla karttu. Huroo! Nyt\nkäpälämäkeen!\".........\n\nSanna: \"No ruvetaan nyt kukkukuurosille!\"\n\nKerttu: \"Minä rupean kuuroksi!\"\n\nAuno: \"Sama se.\"\n\nKerttu peitti silmänsä käsillään ja painoi päänsä mäntyä vasten, ja\nalkoi lukea:\n\n\"Kukko kuuroo, kana lientä lämmittää. Kukko kuuroo, kana lientä\nlämmittää, menkää piiloon, menkää piiloon. Kukko kuuroo, kana lientä\nlämmittää...\"\n\nKerttu lähti hakemaan rannan kivien takaa.\n\nMutta kun toiset huomasivat että Kerttu kulkeutui kauemmas rannalle,\nsilloin ison kiven takaa usahtivat ja kuni säikähtynyt riekkoparvi\nalastomina juosta pölistivät mäntyyn sylkemään.\n\nKerttu tuli noloissaan.\n\n-- \"En minä uskonut, että te niin likellä olitte. Kun semmoinen\nkopina kuului, luulin teidän edemmäksi menevän.\"\n\nAuno: \"Mepä arvasimme, että likeltä se ei osaa hakea... Ruvetaankos\nuudestaan?\"\n\nKerttu: \"Ruvetaan talosille! Täällä rannalla on lehmiä.\"\n\nSanna: \"Täällä järlvessä on parempia...\"\n\nAuno: \"Tässä on hyviä. Katsoppa tuota Kyyttöä, minkälainen on.\"\n\nKerttu: \"Kas sitä, kun on kauniinkirjava! Tokkohan minä löydän\nsemmoista?\"\n\nSanna: \"Katsokaapa minkälaisen minä löysin! Se on kaunis kuin papin\nkukko\".\n\nAuno: \"No älä niin suuria. Otetaan tämmöisiä, näitä tämmöisiä\nhiirenkokoisia vaan.\"\n\nSanna: \"Tämmöisiäkö?\"\n\nAuno: \"Semmoisia! Ne ovat sieviä... Kas Vapullapa on kauniita! Mistä\nsinä semmoisia sait?\"\n\nVappu: \"Tässä hiekassa niitä on, kun kaivelee, niin löytyy.\"\n\nKerttu: \"Minullapa on jo kymmenen ja näin kaunista!\"\n\nAuno: \"On minullakin jo yksi, kaksi, kolme, neljä, viisi, kuusi,\nseitsemän, kahdeksan. Minulla on vasta kahdeksan... No jo on\nminullakin kymmenen!\"\n\nKerttu: \"Mitäs noilla toisilla? Saitko Saara yhtään? Voi, voi\nsinulla Saara parka kun on suuria ja rumia! Ei näistä ole. Etsitään\nparempia... Kas tässäpä on hyviä. Viehän noita tuonne talosten\npaikalle... No kyllä niitä nyt jo onkin. Kas Riikalla ja Vapulla kun\non hyviä! Sannalla on myös sieviä. Mutta Katrilla! Mitä sinä hourit,\nkun on ihan pääsi kokosia?... Pane nyt pois nuo ja otetaan täältä\nparempia... Tässäpä on jo muudan ja tuossa toinen.\"\n\nAuno: \"On täälläkin Katrille lehmiä.\"\n\nVappu: \"On täälläkin sorkkasääriä.\"\n\nAuno: \"Kyllä nyt jo on.\"\n\nKerttu: \"Viedään nyt tuonne talosten paikalle... Kas täällä on kaunis\nruohikko, ja tässä on lysti tuon männyn suojassa... Tähän ei paista\naurinko niin kuumasti.\"\n\nAuno: \"Tässä on hyvä... Mutta Martalla ei ole lehmiä. Otetaan\nsillekin ja herätetään.\"\n\nKerttu: \"Annetaan nukkua tuossa Hallin kanssa. Mutta johan on\nvaatteemme kuivat; pannaan ne päälle.\"\n\nVappu: \"Jo kai ne ovat... Jo on paita kuiva, kuin sipuli. Mutta voi\nkun on kurttuun kuivanut ja kova! Voi, voi miten tämä nyt sujuu\npäälle?\"\n\nKerttu: \"Hierotaan!\"\n\nVappu: \"No hierotaan! ... Kas niin, kyllä tämä nyt sujuu päälle. Kas\nKatria, kun työntää päälleen ilman hieromatta! Nyt se köpöttää, kuin\nminkähän sammakko! Eikö se hiero?\"\n\nKatri nujautti olkapäitään, lähti kävelemään ja virkkoi:\n\n\"Eipähän.\"\n\nKerttu: \"Hieropas sinä, Auno, tuon Saaran kasukkaa, minä hieron\ntätä Martan... Tuossa olkoon, kyllä se nyt sujuu. Mutta hameet, kun\novat vielä märät... No kyllä ne päällä kuivavat viimeistä... No nyt\ntalosille! Laitetaan karja vaan oikeaan hoitoon.\"\n\nAuno: \"Mutta suitsu se pitää tehdä!\"\n\nSanna: \"Suitsu se pitää tehdä; kärlpäsethän syöpi lypsäessä. Ka kun\nlankkailevatkin paarlmain käsissä? Ka noin minun Omenani puskee Aunon\nTiistikkiä!\"\n\nVappu: \"Katsoppas minun Kuleriani, kun vetää niskaköyttä tuolle\nKertun Helunalle! Kohta tulevat yhteen. Voi, voi kun mullistelee!\nKyllä pahasti käypi Helunan.\"\n\nSanna: \"Katsoppas minun härlkääni, kun kuopii maata ja puhkaa ja\npuhaltaa, puskee mätästä. Möy, möy, möy! Kuule kun möyrlyää. Möy,\nmöy, möy, möy, öy, öy! Nyt se lähti tulemaan sinne Kerltun karljaan.\nKuule kun kiljuu jo tullessaan.\"\n\nVappu: \"Kuuleppa, miten minun härkäni panee: ie-uu... ie-uu...\nKuulkaa tuota petoa, miten se karjuu ie-uu... ie-uu... ie-uu...\nKatsohan, nyt se kuopii ja kaivaa kuoppaa! Tuohon se hautaa Sannan\nhärän.\"\n\nSanna: \"Kuuleppas miten minun härkäni sydäntyy, miten se mölisee.\"\n\nVappu: \"Mitä se sinun härkäsi... huutaa vaan, että... entämie...\nentämie!\"\n\nSaara: \"On täällä minullakin härkä. Katsoppas tuota laukkipäätä!\"\n\nSanna: \"Tehdään jo suitsu ja lypsetään!\"\n\nKerttu: \"Tehdään! Mutta mistä tuli?\"\n\nAuno: \"Minä käyn tulukset pirtistä\"...\n\nAuno tuli nyrpeissään:\n\n\"Reeta ei antanutkaan.\"\n\nKerttu: \"Vai ei antanut. Mitäs se sanoi?\"\n\nAuno: \"Sanoi, jotta poltatte maailman.\"\n\nSanna: \"On lehmäin suitsunpohjassa tuli, haetaan sieltä!\"\n\nAuno: \"Sieltä haetaan!\"...\n\nTytöt kokosivat rannalta veden kulottamia risuja. Auno toi kekäleen.\n\nVappu: \"Nyt puhua töhöttämään joukolla -- oikein huulet pitkällä --\nettä saadaan tuli!... No niin!... Vielä vielä! Ei ole huulet yhtä\nparia. Has! jopas liemahti. Nyt risuja!... Tässä hienoja, näitä\nensin... Jopas palaa Hekottelee. Heleijaa!\"\n\nKerttu: \"Nyt sammalia ja multaa pikkuisen päälle.\"\n\nAuno: \"Täällä sammalia!\"\n\nKerttu: Kas se!\n\nSanna: \"Tässä turlvetta.\"\n\nVappu: \"Tässä aika lailla.\"\n\nRiikka: \"Tässä multaa.\"\n\nAuno: \"Ompa Katrillakin multaa ja Saaralla. Oikein helmassaan kantaa.\nKas se; onpas nyt multaa... Ka nyt, miten tuo savu nousta pillittää\nmullan läpi. Voi, kun tuli hyvä suitsu!... No ruvetaan nyt lypsämään\nlehmiä.\"\n\nSanna: \"Ruvetaan! Mutta missä, Auno, kiulut, jotka viikolla teit?\"\n\nAuno: \"Tässä on kiulut jokaiselle.\"\n\nKerttu: \"Kas kuinka sievät ja putkesta tehdyt! No lypsetään nyt.\nKellokkaan minä ensin lypsän.\"\n\nAuno: \"Kellokkaan minäkin... No seiso siinä, seiso... minun haikea\nHalunani.\"\n\nSanna: \"Ka tuota kuin astui jalkansa maitokiuluun! Siinä se\nsorlistelee ja kiuskaa!... Kohta minä lyön!\"\n\nAuno: \"Minun on lypsetty.\"\n\nKerttu: \"Jo minunkin. Siivitään nyt maito! Täällä on maitohuone.\nOtetaan pyttyjä täältä puolukan lehdistä... Tämmöisiä pyttyjä...\nTäällä on pyttyjä muillekin... Kas tuota pyttylatajasta! Onkin siinä\npaljo maitoa.\"\n\nAuno: \"Mutta ajetaan nyt karjat metsään yösyöntiin!\"\n\nVappu: \"Ajetaan... Katsoppas kun nyt ovat laiskana, maata möllöttävät\nvaan savulla, kuin Mikkosen lehmät. Ettekös osaa siitä metsään,\nmokomat lonikit, tai otan tuosta kaarakan!... Huus metsään, huus!...\nKas kun venyttelevät siinä ja jorrivat. Päivä laulanut siihen. Huus\nmetsään! huus!... No nyt ne mennä kölittävät.\"\n\nKerttu: \"Kyllä siinä jo on ruokaa. Jätetään tähän.\"\n\nAuno: \"Jätetään... Entäs Saaran karja, on multa mättäällä. Eivät ne\nsiinä ruokaa saa. Siirretään tänne. Annahan vaan tulla Riikan lehmäin\njälessä... Tuoppas Katri sinäkin tänne paremmalle laitumelle... Siinä\nnyt on vasta syömistä, eikä makaamista, kun puolikylistään maleksivat\nheinikossa.\"\n\nKerttu: \"Mutta Martta kun vielä nukkuu. Ompa sen siihen päivä\nlaulanut. Reuvottaa aivan hermotonna ja kirkkaat hikihelmet kasvoissa\ntihottavat, kuin aamukaste kivellä. Tulkaapa katsomaan miten on nyt\nMartan kasvot punaiset! En milloinkaan vielä ole tuommoisia nähnyt.\"\n\nToiset tytöt juoksivat pirttiin Reetalta ruokaa tahtomaan, mutta\nKerttu kouristui Martan luokse ja alkoi puistella.\n\n-- \"Nouse nyt jo pois! Voi sinua urpiaista, kun oletkin väsynyt!\nToinnu nyt pois. -- Katso kun jo on ilta. Lähdetään syömään kotiin.\nKohta tulee äitikin: nouse nyt. Jo hame kuiva. Pannaan hame päälle,\nettä äiti, kun tulee kotiin, niin löytää sievänä tyttönä. No älä\nnyt kitise. Katsoppas Hallia, kuinka on tuossa sievänä. Sekin\nkummastelee, kun sinä nyt et toinnu ylös, vaikka ennen olet niin\nnäppärä ollut. Nouse nyt äidin tuppelo. Minä nostan äitin typykän...\nKas niin! seisohan uutti, pitkänä, että panen paidan ja hameen. No\nmikä se on jalassa, kun ei varaa ollenkaan?\"\n\nMartta: \"Älä... älä... voi... älä Kerttu.\" Ja pää hervahti niskoille,\nja koko tyttö valahti varatonna maahan. Kalvistuneet kasvot seisoivat\nelottomina.\n\nKerttu juoksi kotiin sanomaan toisille että Martta on kipeä.\n\n\"Martta kuoli!... Voi, voi! Martta kuoli! Voi, voi, voi!... Martta\nkuoli! Lähtekääs katsomaan!... Voi, voi kun Martta kuoli!\"\n\nTytöt kavahtivat ylös pöydästä, jossa olivat jo syömässä. Jokaisen\nsilmät tuijottivat Kerttuun.\n\nSanna: \"Kuoli? Herra ihme!\"\n\nVappu: \"Lähdetään katsomaan.\"\n\nAuno: \"No älkää parkuko! Lähdetään katsomaan.\"\n\nKaikki juoksivat itkien ja parkuen rantaan.\n\nAuno: \"Ka tässä on, kuollut on. No älkää parkuko, eihän se auta.\nHallikin ulvoo sitä hätää. Älä nyt Halli niin telmä.\"\n\nVappu. \"Ka potkiihan tuo. Elää Martta, elää.\"\n\nReeta oli kuullut melun pellolle ja juoksi paikalle, kasvot\ntuhostuksissa.\n\n\"Marttako kuoli? Mikä sille tuli?\"\n\nReeta koppasi Martan syliinsä.\n\n\"Eläähän tämä; -- säikyttelette vaan puolikuoliaaksi. Katso vaan että\nen tartu karhaasi, mokoma valehtelija!\"\n\nKerttu: \"No niin minä luulin... Ei siinä ollut henkeä äsken.\"\n\nReeta laski Martan sylistään ja äsähti:\n\n\"Vieläkö intät siinä?\"\n\nKerttu: \"Älä tukista!... Älä tukista!\"\n\nAuno: \"Älä Reeta tukista Kerttua.\"\n\nReeta: \"Mitäs hän valehtelee. Jos ette ole ränkymättä, niin saatte\njokainen samasta sarvesta. Mitä se tuokin koira on haukkuvinaan?\nSyyti, Halli; mitä sinä haukut?\"\n\nVappu: \"Sitähän se huutaa, jota muutkin.\"\n\nMartta siinä ilakassa jo nousi istualleen. Reeta koppasi hänet\nsyliinsä ja kantoi pirttiin. Halli rinnalla kirkkain silmin seurasi\nettä mihin sitä viedään.\n\nReeta laski Martan sylistään pirtin penkille pitkäkseen vanhan nutun\npään alle. Siihen Martta nukahti ja valitti nukkuessaan.\n\n       *       *       *       *       *\n\nYön huntu peitti iltaruskon jättämän Hyllyäiskeron harmaan huipun,\nkuin kirkkomiehet saapuivat kotiin. Tunnonrauhan mieluinen hymy\nlepäsi äidin kasvoilla ja rakkauden lämmöstä loistavin silmin läheni\nhän vastaanrientävää lapsijoukkoaan. Isä käveli hänen sivullaan\nsyvämietteisen näköisenä, ja hieman väsymyksen tuhostusta kasvoissa.\nKäveli pirttiin, heitti ruskean konttikessukkansa selästään ja asetti\nsen rahille. Sitte riisui päältään sarkkatakkinsa, jonka olkapäissä\nkontinviilekkeiden sijat tuntuivat ja pani sen naulaan. Sen päälle\npisti nahkapontaisen huopahattunsa; paitansa hihalla pyyhkäsi\nhiestynyttä otsaansa, istahti pöydän päähän, liitti ristiin kankeat\nsormensa ja asetti ne pöydän laidalle. Siihen painoi otsansa ja luki\nisä-meidän ja herransiunauksen, luki ne hartaammin kuin tavallisesti\nennen.\n\nKauan viipyi ukko siinä kumarruksissaan; viipyi siksi, kunnes äiti\noli aittaan laittanut iltaispöydän.\n\nSanna aukasi pirtin oven ja oven raosta virkkoi:\n\n\"Isä, aittaan syömään!\"\n\nPieto: \"Kyllä tulen kohta.\"\n\nSilloin kohosi ukko seisalleen; mustat, hiestä kastuneet\nhiussuortuvat riippuivat ruskeilla kasvoilla, kun hän läksi vakavin\naskelin astumaan hyppelehtivän Sannan jälkeen.\n\nKerttu kantoi isän kontin puodin lattialle ja naposteli kielinuoraa\nirti. Toiset tytöt kirkkain silmin katsoivat mitä sieltä näkyisi.\n\nKerttu sai kontin kielen auki. Sanna ilahti ja virkkoi:\n\n\"Ka täkkä! Minäpä syön tämän.\"\n\nVappu: \"Et saa syödä yksinäsi -- -- Eihän saa yksinään Sanna syödä\ntuota täkkää? Eihän saa, äiti?\"\n\nÄiti: \"Mitäs siinä on syömistä luussa.\"\n\nVappu: \"Eikös siellä ole toisillekin?\"\n\nKerttu: \"Onhan täällä kolmas... ja neljäskin vielä.\"\n\nVappu kiskasi molemmat käteensä ja virkkoi:\n\n\"Tuossa on Katrille ja Riikalle, minä otan tämän.\"\n\nKerttu: \"Et saa syödä yksinäsi.\"\n\nVappu: \"No annan minä sinullekin. Onko siellä vielä muutakin?... On\nleipää ja rasia, tyhjä rasia... Tyhjä on rasia. Ompas tässä leipää.\"\n\nKerttu: \"No Saara, et saa yksinäsi syödä. Mistä se sai tuon täkän?\nTuo tänne se.\"\n\nVappu: \"No älä vikisekään. Joko taasen pitäisi Saaran saada yksinään\nkaikki. Auno ei ole saanut ollenkaan.\"\n\nSanna: \"Minulta saat Auno.\"\n\nKerttu. \"Kopostellaan kaikki yhteen läjään ja siitä jaetaan.\"\n\nSaara jyrsi kuivaa metson täkkäluuta ja marisi: \"en anna.\"\n\nVappu: \"Vai et anna!\"\n\nSaara: \"No älä! En anna; äiti lupasi.\"\n\nVappu: \"No annat kyllä... Annoithan?\"\n\nSanna: \"Kas Saarlaa, kun mulistelee.\"\n\nKerttu istui lattialle ja polviensa väliin alkoi puukon kärellä\nkopostella lihansirusia. Auno istui vastaan ja toista täkkää\nkaperteli samaan kokoon. Toiset tytöt kyyköttivät ympärillä.\n\nKatri: \"Anna Kerttu minullekin.\"\n\nKerttu: \"No annetaan jokaiselle, kuin joudutaan.\"\n\nRiikka: \"Minullekin!\"\n\nSaara: \"Tämä minulle.\"\n\nAuno: \"Anna olla siinä. Kunhan saadaan kaikki yhteen läjään, niin\nsitte jaetaan. Pannaanhan tuohon lattialle läjään... Kas tuleehan\nniitä sentään iso joukko.\"\n\nKerttu: \"Tuleepa kyllä... Tässä on vielä kappale, vaan on niin\nkuivanut tuohon luuhun, ettei lähde ei kynsin eikä hampain.\"\n\nAuno: \"Niin on tässäkin; mutta otetaanhan tarkkaan.\"\n\nSaara: \"Niin sinä, Vappu, jo syöt.\"\n\nVappu: \"Tuosta kirpun silmän verran pistin suuhuni.\"\n\nÄiti tuli sisälle.\n\n-- \"No ompa siinä nyt kanan pojat nokoksella. Ei luulisi ruokaa\nnähneenkään kolmeen päivään, kun nökötetään, kun pulmuset pälvessä,\n-- eläs saalispaikassa!\"\n\nAuno: \"Katsokaapa, äiti, mikä joukko jo on lihasirusi tässä\nlattialla!\"\n\nÄiti: \"Lattialleko te sitte panitte? Voi teitä porsaat, mitä olette!\"\n\nKerttu: \"No jakakaa äiti nyt meille nämä\"...\n\nAuno; \"Jakakaa, äiti. Äiti se on hyvä jakaja.\"\n\nÄiti: \"Ammentakaa tähän kuppiin, niin jaetaampa heidät.\"\n\nKerttu ammenti ne lihamölheet siitä lattialta kahmaloilla kuppiin ja\nojenti äidille. Silloin hyppäsivät kaikki seisalleen ja katsoivat\näidin kynsiin, kuin variksen pojat. Äiti hymähti ja hymyillen virkkoi:\n\n\"Eipä pääse nyt karkuun... Tuossa on Kertulle... Aunolle...\nRiikalle... Sannalle... Vapulle... Katrille... Saaralle... ja -- luu\njäi jakajan käteen.\"\n\nSaara: \"Minä sain vähimmän.\"\n\nÄiti: \"Kyllä sinä sait, ole vait'!\"\n\nAuno: \"Entäs äiti itse? Jäitte ihan ilman. Ottakaa tästä minun\nosastani.\"\n\nKerttu: \"Ottakaa äiti minunkin osastani. Ottakaa tämä kappale.\"\n\nÄiti: \"Syökäähän nyt.\"\n\nTytöt seisoivat äänettöminä puodin lattialla ja imeskelivät kuivia\nlihakipeniä ja palavin silmin katselivat isäänsä, kun se puodin\nloukossa valkeasta hulikasta käyrällä puulusikalla pisteli paksua\nviiliä.\n\nSyötyään isä nousi seisalleen ja äänetönnä raukeasti asteli\nkontulatoon, jossa köllistyi yövuoteelleen ja samassa ja painuivat\nsilmätkin umpeen. Mutta äiti poistui vielä pirttiin katsomaan\nonko Reeta tehnyt vuodetta toisille tytöille. Siinä äitin jälessä\nkipittivät tytötkin.\n\nKarsinanloukossa penkillä makasivat Reeta ja Martta. Sinne astui\näiti, nykäsi Reetaa:\n\n\"Mikä se nyt on nukunta, kun ei ole vuodetta tehty, että toisetkin\nsaisivat...No hyvänen aika! Onkos Martta kipeä, kun niin valittaa\nja kasvot ovat niin tulehtuneen näköiset?... Mikä sille on tullut?\nLuulin sinun nukkuneen yövuoteellesi, kun ei näkynyt jalkeilla...\nMikä se on tullut?\"\n\nMartta raukeasti aukasi silmiään, katsoi vaisusti äitiinsä ja yhki\nsanattomia valituksia. Äiti painoi kätensä Martan otsaan ja sanoi:\n\n\"Kipeä se on tuo tyttö. Aivan on pää kuuma, kuin kekäle. Hyvänen\naika! No sanokaa onko sille tullut mitään?\"\n\nTytöt karottivat punastuksissaan eivätkä virkkaneet mitään. Silmät\npauruilivat väliin Reetaan ja väliin äitiin. Reeta nousi istulleen,\nkatseli tuiman näköisesti tyttöihin, vuoroon toisella ja toisella\nkädellään raapustellen korvallisiaan. Rykäsi ja virkkoi:\n\n\"Minä, päivällä, lähdin soutelemaan, niin nuo ajausivat veneeseen\nja kaasivat sen, ja siinä se kastui Marttakin samoin, kuin muutkin.\nKielsin, jonka jaksoin, mutta tulivat vaan veneeseeni.\"\n\nÄiti: \"Enkös minä arvannut, että on sitä ollut jotakin, kun Martta\noli kipeä. Sinä, vanhin joukossa! ja minä heitän silmäksi toisille!\nNo oma lykkynsä; kun eivät hukuttaneet itseään... Mikäs sinulla oli\nasia järvelle? Aivan tapposen tahallaan haetaan surmaansa. Voi, voi\nsentään! En tuota minä olisikaan monasti liikkeessä, mutta ei olisi\nvieläkään pitänyt lähteä. Harvoin on vaivanen vesillä, silloinkin\nkostoon kovaan... Sinä tuommoinen ihminen, kohta korva korvan\ntasalla, niin ei ole mieltä enempää kuin muillakaan... Voi, voi!\nmitäpä osaisi tehdä tuolle lapsi rukalle......... Ruvetkaa tuosta\nyöpuullenne! Ettekö ilman häkimättä osaa ryysyjänne laittaa?\"\n\nTytöt kilmasivat noutamaan ulkoa makuuvaatteita. Reetakin lähti\nluimussa korvia ulos toisten mukana noutamaan makuuksia.\n\nKeskelle lattiaa Reeta pani kolme halkoa pääksytysten ja niitten\nsivulle levitti puhtaita olkia ja halkojen päälle asetti Paksuja\nhurstipäällisiä höyhenpäänaluksia. Siihen asettui tyttöparvi\nsanaakaan puhumatta öiseen lepoonsa. Reeta se rupesi laidalle ja\nvielä pari kertaa kyynäspäällään pukkasi vieressään olevaa Kerttua.\n\nÄiti jäi istumaan, itkevä Martta sylissään, ja hieroskeli sitä.\nTyttöjen vuoteelta kuului katkonaisia uneksimissanoja.\n\n-- Halli, halli... Vapun otti... kyllä minä pääsen... Voi, voi, yli\nlaidan tulee... Huih... Huih... Halli soma, kun häntänsä... Oli se\nsoma kuperkeikkanen Voi missä Martta -- -- Hahah... Se oli kyyti...\nUih... uih.\n\nNukkui se viimein toki Marttakin. Äiti laski hänet penkille\nkuurrotulle vuoteelle ja itse kytjähti tyttöjen vuoteen reunalle.\nAamun aurinko paistoi jo punertavana varjona karsinalasista yli\npirtin toiseen sivuseinään.\n\n\n\n\nIII.\n\n\nPäivän pyrkiessä puolen rintaan, tuli Rupukan muori Pietolaan. Tytöt\nolivat vasta nousseet nukkumasta -- paitsi Reeta se oli jo askareissa\n-- ja vilkuttelivat paitasillaan, mutta vieraan tullessa kytäsivät\nulos ja juosta vihkasivat rantaan, että kenttä jytisi. Martta yhki\nkarsinanloukossa vuoteellaan.\n\nRupukan muori istahti ensin lasinposkeen peripenkille kutoen\nharmaata sukan säärystä ja povessa olevasta kerästä juoksi lanka.\nMutta kun kuuli loukosta Martan uihketta, niin siirtyi sinne Martan\nluokse. Äiti tuli ulkoa kantain vesisankkoa kädessään ja toisella\nkäsivarrella oli pieniä halon kapuloita. Halkonsa laski hän maahan\nuunin luo ja vesisankoa pani karsinapenkille. Ihastuneena virkkoi:\n\"no, Rupukan muori! Terve tuloa! Eipä ole hamaan täällä näkynyt. Mikä\nhänen nyt saattoi tälle matkalle?\"\n\nMuori iloisesti katseli syvillä, mustilla silmillään Pietolan äitiä\nja löyhällä riippui kurttuinen nahka leveistä kasvopäistä:\n\n\"Joutaahan se joutilas koira häntänsäkin nuolemaan, minkä minäkin.\nMinunkin rahkeeni toki viimein alkavat ruveta löyhtymään. Olen sen\nemannuuden vähäsen jättänyt jo nuorempien käsiin. Eikähän minusta\nliioin ala ollakaan hoitajaksi; maa jo tuntuu rupeavan puoleensa\nvetämään. Mutta kun vielä kykenen kävelemään, ja tätä työtä kun voi\ntehdä kävellessäänkin, niin lähin tätä sinun elämistäsikin ihan jalan\nsyten katsomaan. Olen tätä niin sieväksi kuullut mainittavan!\"\n\nÄiti istui muorin viereen ja alkoi:\n\n\"Eipä näissä meikäläisten elämisissä ole kehumista. Niinhän se köyhä\nelää, kuin märkä palaa, mutta ainahan tuota on päivästä toiseen\npäästy; vaikka kyllä ne eivät ole kaikkina päivinä viljavikereet. Kun\ntuommoisen sikiöjoukon kanssa kylmään metsään pahaistakaan rypysijaa\nhierotaan, niin kyllä sitä suoraan pidetään.\"\n\nMuori: \"Minä aina muistan, kuin sinä olit Ahtolassa ruotityttönä\nja Pieto kysyjänä kierti mieroa. Vaatteet olivat repaleet, ihan\nviilekkeinä päällä, ja oli niin ujo, että kun tuli taloon, niin\ntunkeusi pisimpään loukkoon, ja jos joku pikkusenkaan sanalla\nloukkasi, niin rupesi itkemään ja meni toiseen taloon. Palvaamattomat\nlihat vaan vilkkoivat pojalta ja niiltään työntyi tulipaloon\npakkaseen... No kaikiksi sitä on köyhän lasta. Voi voi, kun se oli\nkurjan näköinen silloin! Ei olisi silloin uskonut, että tuo vielä\ntekee talon kylmään metsään. -- Kyllä te nyt tässä elätte ihan\nluotuja päiviänne, vaan. Silloin se on lintu laihimmallaan, kun on\npojat pienimmällään. Kyllä teillä nyt jo on pahin salmi soudettuna,\nkun on lapsia jo tuommoisia, kuin tämäkin tyttö.\"\n\nReeta seisoi muorin edessä lattialla ja pyöreillä silmillään katseli\nmuoria, kun se laihoilla sormillaan kutoi sukkaa; ja katseli\nmuualle. Reeta nosti aina silmänsä muorin harmaaseen hiusmartoon ja\nkurttuisiin nahkalaskoksiin, jotka aijastuneen näköisinä riippuivat\nvahvoissa leukapielissä.\n\nMuori: \"Mikä sinun nimesi?\"\n\nReeta vähän punastui ja kainosti virkkoi: \"Reeta.\"\n\nMuori: \"Sinähän olet jo äitille kättä pitempi.\"\n\nReeta siirtyi ujona karsinapenkille.\n\nÄiti: \"Ei ole hänestäkään suurta turvaa paremmin, kuin toisistakaan.\nMutta sehän on vanha sananlasku, ettei päiväkään paista ennenkuin\nnousee.\"\n\nMuori kääntyi Martan puoleen ja sanoi: \"Onhan tuo kipeä? Kun äsken\ntulin tähän, niin se yhkerehti niin kipeästi ja kasvot olivat niin\nvaaleat... Mutta nyt se katselee virkeämmästä. Eläväistä se on lapsen\ntauti, sanotaan, ja on se tosikin. Ei olisi äsken luullut noin\nvirkeäksi, kun kasvot olivat niin vaaleat ja silmät vierähtelivät\nniin sairaannäköisesti. Onko jo kauankin ollut kipeänä?\"\n\nÄiti: \"Eilisestä asti.\"\n\nMuori: \"Miten se eilen tuli kipeäksi?\"\n\nÄiti: \"Olimme Pieton kanssa kirkossa ja nämä olivat ominpäinsä tässä\nkotona, niin olivathan nämä, koko tuo pirpajoukko, menneet järvelle\nsoutelemaan ja siellä kaataneet veneensä. Se tosin onkin tuo meidän\nvene niin armottoman pyörivä, että kun kielensä panee toiselle\nlaidalle suuta niin jo kallistuu... Niin olivat kaatuneet ja siellä\noli tämäkin Martta ollut joukossa. Ja sieltä se on saanut tuon\ntaudin. Illalla kun tulin kotiin, oli hyvin kipeänä, mutta nyt se\nnäkyy olevan viileämpi.\"\n\nMuori löi kädellään polveensa ja sanoi: \"no tuossa on tuonnoinen\nuneni! Vai kaasivat veneen ... ja ne ovat säikähtäneet. Tuossa\nse nyt on, kun minä mennä yönä näin unissani niin repaleisia ja\npitkäpartaisia mustia miehiä ja matikoita. Minä kun heräsin niin\noikein sylkäsin ja sanoin ukolle, että missähän nyt pitää vesikalman\nkanssa taistella. Niin nyt kun vaan kuulin, että ovat kaataneet\nveneensä, niin kävi karvalleni, kuin olisi kylmää vettä niskaan\nkaatanut ja oli kuin sanottu, että tuossa tytössä on vesikalma. Ja\nse ei päästä ilman mitäkään. Näissä tämmöisissä järvissä, joihin ei\ntoisista järvistä laske jokia, on vedenhaltija vielä pahemmankurinen,\nkuin valtavesissä. Eikä siitä voi muualla päästä, kuin itsessään\nsiinä, josta on tarttunut... No se tuo unikakkinen minulle aina sanoo\nnuo asiat... Siitä olen ihan varma, että tuossa tytössä on vesikalma,\nja sen takaan, että lautoja potkaisee, jos vaan ei aikanaan ole\nluovehtijaa. Ja sama se on toisillekin. Eivät ne ole osattaan\njääneet, eivätkä jaloillaan ole jättäneet, vaikka eivät vielä sitä\ntiedä, sillä se tuon huonoimman ensiksi otti käsilleen. Vaan kyllä\nrikka lumen alta löytyy.\"\n\nÄiti: \"Sitähän sitä minäkin olen juuri ajatellut. Mutta minä\najattelen sitäkin, että jospa te voisitte päästää. Olisi se hyvä,\nkun pääsisi aivan heti. Ja ketäpä siihen nyt tahtoisi. Sattuisiko\nHeppu-Tervokaan olemaan näillä mailla, kun se kulkee halki haleat\nmaat... Kyllä kai te olette jo ennenkin olleet semmoisissa asioissa?\"\n\nMuori puristi huulensa yhteen ja katseli kudelmataan, venytteli sitä\nja taas katseli. Tuokion perästä virkkoi:\n\n\"Kyllä se on totta, että minä en ole ensi kertaa pappia kyydissä.\nJa niin minä olen ruvennut, niin ei ole toisen tarvinnut parsia.\nEnkä minä ennen hammassuuna pelännyt kahta tyhjää. Mutta eihän tuota\nnyt tiedä, miten tuo olisi... Kyllä niitä on joukko sentään, jotka\nminä olen jo pälkäästä päästänyt... Jo sekin Tarvaslehdon Risto;\n-- siinä oli metsän nenä! No sitä ei tarvitse neulaa nenäksi, kun\nse sille syylleen sattuu. Oli vaan karhua säikähtänyt, niin siitä\nlähti päivä päälle ja ennen pitkää köysiin jouti mies. Se oli aivan\nköysissä oleva hullu. Semmoiseen ei ole menemistä käsiksi aivan yksin\nturkissaan. Eikä ollut se lasten leikkiä, kun minä menin koskelle\nsen Riston kanssa. Mutta ei ole mies siitä päivin köysiä tarvinnut.\nOli sitä Heppu-Tervokin kylvettänyt, rautu vaivasta vahinkoa oli\nvaan siitä. Se tuli tuhatta hullummaksi vaan siitä... Ei siitä\nHeppu-Tervosta ole aika asiaan, vaikka se on suuri tietäjä. Ja se on\naivan sillä pilannut itsensä, kun se aina laittaa koiransa kotiinsa\nja siten kostaa. Ja kuuluupa se pilaavan kitumaan aivan syyttömiäkin\nihmisiä, niin se ei ole terveellistä. Mutta minä jos päästän\nkiroistakin, niin en minä laita niitä takasin. Minä laitan ne\n\n    \"laajoille Lapin perille\n    tuiman tunturin laelle\n    vaaran vaskisen sisähän.\n    Siellä ovat muutkin nurkkamiehet\n    ikuiset pahantekijät.\"\n\nÄiti: \"Olisihan oikein pätö asia, jos tuota Marttaa vähän\npuoskaroisitte. Eihän ota, jos ei annakkaan\".\n\nMuori nousi seisaalleen ja otti Martan syliinsä. Martta hätäisin\nsilmin katseli muoria. Muori laski Martan vuoteelleen ja virkkoi:\n\n\"Kyllä sen näkee, että ei se ole oikeallaan tuo tyttö.\"\n\nSitte kaivoi hurstisen paitansa povesta lankakerän, pisti sen kiinni\nkudelmaansa, pani lasin penkille ja sanoi:\n\n\"Saadaanhan tuota koetella.\"\n\nHuokasi syvään ja lausui:\n\n    \"Lähde Jumala avuksi\n    yksinäisen ympärille,\n    voimaksi vähäväkisen.\n    En minä mitänä voine\n    ilman avutta Jumalan,\n    turvatta totisen luojan.\"\n\nSitte muori läksi, käveli ulos. Jalassa vippasivat pöyhtyneet\ntuohikengät. Niitä katsoi Martta muorin jälkeen, oikasi päänsä\nvuoteelle, huokasi syvään ja silmät vierähtivät kiinni, näpisteli\nkuivan näköisiä huuliaan ja näkyi nukkuvan.\n\n       *       *       *       *       *\n\nMuori kulki kirveineen metsään. Sieltä hän etsi ukkosen repimiä puita\nja rannalta veden kulettamia halkoja. Teki niistä rannalle ihan veden\nkielelle viisikantaisen portin, josta ihminen sopi läpi kulkemaan.\nSen portin kaksi nurkkaa tuli maahan ja kolme jäi ylös. Sitte otti\nhän kesuen kannosta lastuja, sitoi niitä niihin ylhäällä oleviin\nnurkkiin ja alanurkkiin kietoi sammakot punaisella langalla. Sitte\nhän meni metsään, puki siellä nurin käännettynä vaatteet päälleen ja\nteki päähänsä havunlehvistä lakin, johon oli pistetty yhdeksän eri\npuun oksia.\n\nNäissä hankkeissa tuli sitte muori ja sytytti tulen niihin lastuihin,\njotka riippuivat sen portin ylänurkissa.\n\nMuori seisoi tuliporttinsa vieressä, vasen jalka järvessä, oikea\nkuivalla: Siinä sitte etusormet ristissä luki:\n\n    \"ve'en ukko, ve'en ukko,\n    ve'en kultainen kuningas,\n    tule työsi tuntemahan,\n    pahasi parantamahan\n    ihosta imento raukan,\n    emon tuoman ruumihista.\"\n\nMuori mulautti vielä järvelle ja jatkoi:\n\n    \"Vesi viitta Väinön poika,\n    Sinervittären sikiö,\n    viikon vuoressa makasi,\n    kauan kasvoi kalliossa.\n    Vesi kirposi kivestä,\n    kaatui kaste kalliosta\n    surmaksi oman sukunsa.\"\n\nÄiti seisoi kentällä Martta sylissä. Martta puristi äitiään kaulasta\nja pyyteli: \"Älä anna, äiti, minua vieraalle. Ethän, äiti kulta, anna\nminua vieraalle?\"\n\nToiset tytöt, äidin hameesta pidellen, pyörein silmin katsoivat sitä\nkummallista porttia, jonka nurkissa kihisevät tervaslastut iloisesti\npalaa lekuttelivat ja musta savu poimukkaina pyörteinä pulppuili\nylöspäin, kunnes vasta sylen korkeudella ne kolme savua yhtyi\ntoisiinsa ja sitte mieluisena kaarena kallistui järvelle päin.\n\nMuori viittasi äitiä tulemaan paikoille. Äiti tuli Martan kanssa\nmuorin luokse. Muori repäsi Martan äitinsä kaulasta ja pujotti,\njärvestä päin, läpi portin kaksi kertaa ja kolmannen kerran järveen\npäin. Kun pujotti järvelle päin, niin samassa paiskasi Martan järveen\nja ärjäsi:\n\n    \"Vesi on vanhin voitehista,\n    kosken kuohu kastellista...\"\n\n... \"Huh-huh! menikö tuolle vettä henkeen, kun noin häkeltelee? Ka no\nmikä tuolle tuli?... No jopa tuo selvisi... Hyvä tuli!\"\n\nSitte antoi Martan äidille. Äiti otti Martan syliinsä:\n\n\"Martta, kuule... älä nyt itke... Asetu nyt... No-no lapseni; nyt\nsinä paranet lapseni... Älä nyt niin paru. Kuule nyt... asetuhan nyt,\nmuuten äiti piiskaa, jos et asetu. Ka menehtyy se. Voi Herra Jumala,\ntämän kouristi! Voi, voi! Tulkaa muori katsomaan!... kouristi tämän.\nVoi, voi, aivan meni mustaksi, kuin kekäle, ja puistaa kuin virrassa!\nKatsokaa, miten puristi nyrkkinsä. Voi, voi sentään, katsokaa miten\npieksäytyy! Tuohon se kuolee... ei hengitä enää. Voi muori kulta!\nmitä tälle tehdään?\"\n\nMuori otti Martan, vei rannalle ja kolmeen kertaan pisti sukkeloon ja\ntenhoissaan luki:\n\n    \"Lähe liika liikkumahan,\n    paha vaiva vaappumahan\n    käsin päällä käytyäni,\n    suin sulin puheltuani.\n    Tuonne ma sinun manoan\n    Turjan koskenen kovahan,\n    jonne puut tyvin menevät,\n    hongat latvoin lankeavat.\"\n\nSitte muori pani Martan mättäälle, jalat itään päin, ja siinä piirti\npuukkonsa kärellä maata kolmasti ympäri ja luki:\n\n    \"Neitsyt Maaria emonen,\n    puhas muori, muoto kaunis,\n    kultakäärehet käsissä,\n    päässä kultaviilekkehet,\n    kultakenkäset jalassa,\n    tule tänne, tarvitahan\n    tekemähän terveyttä.\n    Vesi juokohon vihansa,\n    vetäköhön viertehensä\n    alle soien sammalien,\n    alle aaltojen syvien.\"\n\nSiihen Martta asettui. Ei puistanut enää, vaan kasvot olivat\nmustanpuhakat, kuola valui suusta, rinta hyrräsi ja tyttö näytti\nnukkuvan raskaasti.\n\nMuori katseli voitteisesti mustilla silmillään ja virkkoi:\n\n    \"Minä ne saastat sammuttelen,\n    pahat vaivat vaivuttelen\n\n\"vielä vanhoillanikin... Nyt se vasta heitti... Katsoppas nyt, kun\nse nukkuu levollisesti... Mutta näille toisille on tehtävä sama,\nmuuten ette pääse rauhaan.\"\n\nTytöt pitelivät kiinni äitinsä helmoista ja surkein kasvoin ja\nvesikiehteisin silmin katsoivat Martan kovaa kohtaloa. Mutta muori\näänettömästä päästä otti Saaran ja vei sinne tulilleen. Saara itki\nja kimpsusi käsissä ja toiset hätäisinä katsoivat Saaran surkeutta.\nMuori tuikeasti mulautti äitiin ja viittasi avukseen.\n\nÄiti tuli ja otti vastaan Saaran, kun muori pujotti kehikosta läpi,\nja kolmannella kerralla äiti pujotti järvelle päin. Silloin muori\nporautti Saaran järveen ja tenhoissaan luki:\n\n    \"Tuonne mä kivut lähetän,\n    tuonne tuskat tuiskaelen\n    keskelle meren seloista,\n    syytelen mereen syvähän;\n    sieltä ei niitä nouettane\n    sinä ilmoisna ikänä,\n    kuuna kullan valkeana.\"\n\nSitte muori päästi Saaran irti.\n\nSaara väärillä säärillään juosta vekelti törmälle toisten luo, jossa\nvasta pyörähti takasin katsomaan ja hätäisin silmin puhalti oikein\nparahtavan huokauksen.\n\nMuori se tuli Katria ottamaan. Mutta tytöt pemahtivat jalkoihinsa ja\nlähtivät käpälämäkeen. Huutaen hoilaten juoksivat Pajupuron korpeen.\nSinne perään koetti Saarakin ja parkui minkä jaksoi.\n\nMuori: \"Voi sen tuliset minkä tekivät! -- Ä-äälkää menkö! älkää\nmenkö!... Huuda niitä... Nyt riittyy tuo tuli. -- -- Huuda noita\nruojia!\"\n\nTytöt kun kuulivat, että ei ole jälestä tuliaa, seisahtuivat metsän\nrannakseen, kuin lammaskarja, katselivat pyörein silmin jälelleen ja\npuhaltelivat paisuneita henkäyksiä.\n\nÄiti kävellä haihatti tyttöjen luo ja nyrkkiä pudistaen huusi:\n\n\"Jos vaan nyt vielä pakenette, niin katsokaa! Vai te lähdette\njaloilla jättämään. Kyllä ette kauas mene. Tulkaa rikeneen pois! tahi\nminä.........\"\n\nTytöt, hyppyset suussa, kävellä nyrköttivät äidin luo.\n\nKerttu: \"Kunpa tuo muori niin pahasti piti Marttaa.\"\n\nSanna: \"Tekeekö se Reetallekin sen saman, kuin meille?\"\n\nÄiti: \"Tekee se; aivan saman.\"\n\nAuno: \"Sepä meni piiloon tuonne kartanoon.\"\n\nÄiti: \"Se haetaan.\"\n\nVappu: \"Eikö se muori antaisi meidän itsemme mennä järveen tuosta\nveräjästään?\"\n\nÄiti: \"Kyllä se antaa; mennäänhän vaan sinne.\"\n\nVappu hypsähti: \"Voi, voi, se on lystiä! Minä menen mielelläni.\"\n\nSanna: \"Minä kanssa menen; ja sitte uidaan tuonne noin pitkin järveä.\"\n\nTytöillä loisti kasvoissa hätä ja hyvä mieli, kun äitinsä perässä\nlähenivät muorin tulia. Muori laitteli kehikkonsa nurkkiin uusia\ntervaslastuja ja sytytteli niitä palamaan, sitte puukollaan veti\nkolme ristiä veteen ja luki:\n\n    \"Vesi puhas Luojan luoma\n    sillä on Ristus ristittynä,\n    kaikkivalta kastettuna.\"\n\nSitte muori kutsui Katrin. Mutta Katri tarttui syliksi äitiinsä.\n\nSanna: \"Antakaa minä menen ensin. Kuulkaa, muori, antakaa minä menen\nensin!\"\n\nMuori korjasi päässään suurta havuhattuaan, lujitti vyötään, mulautti\nSannaan ja karmeasti sanoi:\n\n\"Sitte vuorollasi!\"\n\nHän kiskasi Katrin käsipuolesta ja viittasi äitiä tulemaan toiselle\npuolen kehikkoa.\n\nMuori: \"Et saa potkia! Et nyt jaloilla jätä... Ole ääneti! tässä ei\nole sinulla suurta hallaa. Ole ääneti ja tottele! Parkuu että korvat\nhalkeaa. Äläs pätö kalu ja pitää jo tuommoista äänen voimaa... Huh!\ntässä sulle... Huuda nyt.\"\n\nKatri hyppäsi järvestä ja häkellellen silmät takana juoksi törmälle\ntoisten joukkoon ja puuskutti hätäisesti.\n\nSanna hypähti.\n\n\"No minä nyt!\"\n\nMuori mulautti ja viittasi Sannan tulemaan. Sanna vilkasi nuotion\nluokse ja lähti suoraan läpi kehikon menemään järveen.\n\nMuori karmeasti: \"Älä sieltä... täältä ensin... Ka niin, vielä\ntäältä... No nyt järveen ihan umpipäähän... Sillä lailla... Nytkös se\non taon punapään vuoro? Käyppäs käsiin!\"\n\nVappu kilmasi muorin luokse, pujottausi läpi kehikon kaksi kertaa\nmaalle päin ja sitte kolmannella kerralla pistäysi järvelle päin,\npotalti pitkän hyppäyksen ja pörähti järveen.\n\nMuori: \"Kas see! Sepä hyvä lapsi... Kukas nyt?\"\n\nÄiti: \"Riikan on vuoro,\" ja tyrkkäsi Riikkaa eteenpäin.\n\nRiikka: \"En minä lähde... No älkää, muori, en minä lähde.\"\n\nMuori raahasi Riikkaa käsipuolesta: \"Tästä ei pääse, kuin\ntekemällä... Tuosta noin!\"\n\nÄiti ajoi Reetaa edellään kartanosta ja puheli: \"Aika ihminen ja\nviitsit vastustella. Pahaako sinulle tehdään? Sinä huimempi muita!\"\n\nKerttu, Auno, Sanna, Vappu ja Riikka järvessä kaulaansa myöten\nseisoivat ja katsoivat miten Reetalle käypi. Reeta pistelehti kehikon\nläpi, mutta viime kerralla järvelle päin lähti potaltamaan läpi\nkehikon kiireemmästi. Silloinpa tarttui kehikko mukaan ja sen palavan\nveräjän kanssa Reeta pörähti järveen. Palasiksi silloin remahti\nmuorin kehikko ja veden päällä kelluivat suhisevat kekäleet.\n\nMuori rannalla löi käsiään yhteen ja sanoi: \"No nyt se oikein meni!\nNyt minä sanonkin, että saatte siltä pahalta yönne maata.\"\n\nMuori kokoili kekäleet järvestä ja ne vei Pajupuron korpeen. Sinne\noli riisunut havuhattunsakin ja tuomisen vyönsä ja hohtavin kasvoin\nleveillä jaloin palasi Martan luo.\n\n\"Vieläpä tämä nukkuu. Antaapa nyt nukkua, kun pääsi rauhaan. Mutta\noli se siihen tarttunut! Se ei vähää totellut. Tuo vesikalma se on\nsemmoinen hiimosti, että se ei ole joka räkänokan ajettava. Mutta en\nminä kuitenkaan ole vielä siihen kummaan yhtynyt, että ei olisi apua\nlähtenyt.\" -- Päätään niekuttaen muori jatkoi: \"Minun pääni ei ole\nkorkealla, vaan pois minun edestäni on toinen rekensä siirtänyt. Se\non Jumalan tauti, jos se ei minua tottele... Ne eivät ole konstit\nkangella käännettäviä, vaan siinä on sentään asiassa seitsemän\nseikkaa.\"\n\nÄidin kasvoissa väreili rauhaton arkuus ja äänettömänä hän katseli\nMarttaa, kun se kentällä reuotti ja syvästi hengittäen nukkui\nraskasta unta. Otti Martan syliinsä ja hartiat kumarassa lähti\nastumaan pirttiin päin.\n\nMuori, tuohikengät jalassa, astua vinttaili perässä. Korkeissa\nsarvenoissa riippui lyhyt harmaa hame ja suonikkaat, tummat\nkäsivarret, kyynäspäitä myöten paljaina, riippuivat leveissä\nolkapäissä. Lyhyellä kaulalla riippuivat harmaat hapset ja leveällä\npörhöttivät suuret korvat.\n\nKalliojärven pinnalla pakenivat tyttöjen uimaväreet ja rannan\nmetsissä raikui iloinen räikinä. Tulivat tuosta viimein rannalle,\netsivät paitansa läjästä ja kilmasivat petäjän juureen pukeutumaan.\n\nSanna: \"Saimmepa uida. Ei äiti olisi tänä päivänä luvannutkaan.\"\n\nKerttu: \"Oli niin paha mielestäni, kun rääkkäsi tuota Marttaa.\"\n\nAuno: \"Se minunkin kävi ilkeäkseni, kun retuutti, niinkuin koiran\npenikkaa.\"\n\nReeta: \"No ei se nyt sitä pahasti. Eipähän äiti kieltänyt.\"\n\nSanna: \"Katsoppas Rliikkaa, kun pani nurlin paidan päälleen!\"\n\nRiikka: \"Ei ole nurin.\"\n\nSanna: \"Nurlin on. Katso vaan ommelta; palte mojottaa kuin\nkohennuskeppi!\"\n\nVappu: \"Se muori kun riipasi paidan tuolta Riikalta, niin siinä ei\nollut kaukaista. Se tarttui vaan helmaan ja kiskasi korviin, niin\nRiikka putosi, kuin matikka kentälle.\"\n\nSanna: \"Siinäpä se meni nurlin. Mutta se tuo Rliikka potki, kuin\nhevonen.\"\n\nVappu: \"Mutta Katri, se vasta rääkyi!\"\n\nKatri: \"Parkuipa tuo Saarakin.\"\n\nSaara: \"Niin, kun minua peloitti, kun sillä oli se havuhattu niin\nruma.\"\n\nKerttu: \"Eihän tuo ollut ruma; somahan tuo oli. Oli kuin kuusi\npäässä.\"\n\nAuno: \"Oli minustakin somannäköinen, kun muori on lyhyt ja paksu, --\nyhtä paksu, kuin pitkäkin ja sitte tuommoinen pensas päässä, niin\nminä ajattelin, että tuommoinen kai se on Tapion emäntä, jonka isä\noli nähnyt... Minkä näköinen se kuului olleenkaan? Sanoppas, Reeta,\nmiten se isä kertoi. Minkänäköinen se kuului olleen. Tuollahan se\nPahtakuljun alla oli sen nähnyt.\"\n\nReeta vilkasi tympeän katseen toisiin ja lähti kävelemään pirttiin ja\nsanoi: \"On heillä hupattamista. Ei minulle ole kertonut.\"\n\nLehmät tulivat kotiin ja niille suitsua tekemään tulivat Reeta ja\näiti. Sinne siirtyivät toisetkin tytöt, kantoivat puun pärtöjä tuleen\nja sen kattoivat multaisilla tarpeilla, niin valkea savupatsas\npallerehtaen kohosi korkeuteen ja loi pitkän varjon Pietolan\nkesannolle. -- -- --\n\nLuoteen korvalle metsien helmaan pyrki illan aurinko, kuin tytöt\nporojalkaisina tulivat pirttiin, jossa, iltasen saatuaan, rupesivat\nväsyneinä yönsä lepoon.\n\n\n\n\nIV.\n\n\nMartta oli jo nelivuotias. Oli Tammikuun tähtinen ilta, Pystyvalkea\npaloi pirtissä.\n\nRupukan muori tuli ulkoa ja kainalossa oli soikea vasu ja kasvoissa\nväreili hyväntuulen loimo. Muori oli niin saaneen näköinen, kun laski\nvasunsa pöydälle ja hymyillen alkoi aukoa ryysykääröksiään. Tytöt\nkohahtivat katsomaan. Sanna hyppäsi rahille ja kuikisti vasuun,\nvilkasi muorin silmiin ja kysyi: \"Mikä teillä on siinä? Kuulkaa,\nmummo, mikä teillä on...?\"\n\nPieto toi päreellä tulen, kuikisti vasuun ja hymyili. Katsahti\nlempeästi muoriin ja kuikisti taasen vasuun. Tytöt pitelivät muorin\nhameesta ja rengassilmin katselivat muorin koukkunenää ja poimuisia,\ntummia kasvoja, kun ne niin salaperäisesti hymyilivät ja väliin\nkurkistivat vasuun.\n\nSanna hyppäsi rahille ja räpytti käsiään: \"Voi, voi! ette usko\nminkälainen ihminen! Voi kuinka piiiikkunen! Tule, Vappu, katsomaan.\nVoi, voi kun se on sievä!\"\n\nTytöt yrittivät nousta katsomaan, mutta muori käänti sen vahvan\nkoukkunenänsä tyttöihin päin ja mulautti mustilla silmillään puoleen\nja toiseen.\n\n-- \"No vähemmällä siinä! Lasken pois siitä!... Totteletko, Sanna...\nLasken tuonne alas.\"\n\nVappu kiekkui muorin hameessa ja pyyteli: \"Näyttäkää, muori hyvä,\nmikä teillä on.\"\n\nMuori harosteli vasua varovasti, kumartuneena tähysti vasuun ja\nvirkkoi: \"Tässä on pikku poika.\"\n\nSanna: \"Mistäs se on tuo pikku poika?\"\n\nMuori: \"Tämän on äiti löytänyt saunan sillan alta.\"\n\nSanna: \"Mutta me menemme katsomaan, eikö muita olisi. Minäkin haen\nitselleni. Lähdetään, Vappu, hakemaan!\"\n\nIsä naurahti ja nakkasi niin leppoisen silmäyksen Sannaan, Muorikin\nnaurahti ja virkkoi: \"Ei siellä ole muita.\"\n\nVappu nyrpeästi: \"Muori narrasi. Ei olekaan äiti löytänyt saunan\nsillan alta.\"\n\nMuori ei sitä kuunnellut, katsahti Pietoon ja virkkoi tyyneesti: \"Jos\nsaisimme puhdasta vettä puhtaalla astialla...\"\n\nPieto vei tulensa uunin nurkkaan ja rosolaitaisella pahkamaljalla\nnouti ranta-avennosta vettä ja laski sen pöydälle.\n\nMuori antoi sen lapsen Reetan syliin. Reeta suu niin mieluisessa\nmytyssä piteli lasta, joka vähän kirahteli.\n\nMuori otti virsikirjan turkkinsa taskusta ja luki siitä lukuja; otti\nvesimaljan ja valeli lapsen päätä vedellä; luki vieläkin muutaman\nkappaleen, mutta näkyi muistavan jotain. Suuret silmät harristuivat\nja suu hömähti auki. Mutta heti pyörähti Pietoon päin, joka pöydän\nsivulla seisoi jäykkänä, kädet ristissä, ja virkkoi: \"No herranen\naika! Mikäs sille nimeksi tulikaan?\"\n\nPieto nosti hitaasti kätensä korvallisiinsa, puristi huulensa yhteen,\nmutristi muotoaan, kynsiä rahnusteli korvallistaan tavan vuoksi ja\nviimein vastasi: \"Miten hän olisi... Olen minä ajatellut...\"\n\nMuori: \"Mitä ajatellut?... Jottako isän kaima?\"\n\nPieton suu levisi makeaan hymyyn ja silmät remahtivat muoriin\nleppoisen näköisesti...\n\n-- \"No... jospa tuosta tekisi.\"\n\nMuori pyörähti lapseen päin, joka Reetan sylissä pudisteli ja mieli\nkirahtelemaan; teki kädellään ristin lapsen rintaan ja sanoi:\n\"Pietari on nimesi...\"\n\nHän aukaisi vielä virsikirjan, lukemaan rupesi, mutta pihisten putosi\npäreen pää lattiaan ja sammui. Pieto rienti ottamaan uutta tulta.\nLiedessä ruoposteli hän hiillosta päreellä ja kokosi isoimpia hiiliä\nyhteen ryhmään ja alkoi puhallella. Tuhkan alla tummuneet hiilet\neivät kiihtyneet heti.\n\nSilloin lapsi rupesi parkumaan Reetan sylissä. Muori otti lapsen ja\nReeta pyörähti isälleen avuksi tulta puhaltamaan. Yhdessä ne Pieto\nja Reeta puhua töhöttivät ja parantavat puhumistaan, että säkenet\npölisivät. Muori piispitti ja heilutti parkuvaa lasta käsissään ja\nvirkkoi vihaisesti: \"Ei teillä ole huulet yhtä paria, kun ette saa\ntulta... Ka jo viimein!\"\n\nPieto asetteli päreen pihtiin, siirtyi taas pöydän sivulle katsomaan,\nmitä muori vielä tekisi. Ja samoin tytötkin avossa suin ja\npyyrysilmäisinä katselivat muorin meininkiä.\n\nMuori pani lapsen vasuun ja vei pihalle. Tytöt usahtivat jälkeen,\nmutta muori ovessa mennessään pyörähti katsomaan takansa, poikasi\njalkaa kynnykseen ja vihasta äsähti: \"ette saa tulla.\"\n\nSanna tekeytyi itkemään. \"Tulen minä.\"\n\nMuori: \"Et sinäkään! Pysy vaan paikoillasi!\" Hän paiskasi oven kiinni\nja kartanolta alkoi kuulua lapsen itku. Tytöt kapasivat ikkunaan\nkatsomaan, mihin se sitä viepi. Pieto näytti mielessään kummastelevan\nsitä, kun se muoria pyhä toimitus loppui niin lyhyeen, istahti\nrahin nenälle ja puheli itsekseen: \"Sattui se päre pahan nenällä\nputoamaan... Nuo hiilet olivat niin pikkuisia.\"\n\nMuori juoksun hypäkässä tulla hynttyytti saunasta ja hömäkehti\nniin hyväntuulennäköisenä, pani turkin päälleen, sitoi ruskeat\nkarvatöppöset paulakenkäinsä päälle, tuipasi kättä Pietolle ja\nvirkkoi: \"Jääppäs terveeksi! Onnea ja iloa peikolle perheellesi!\" --\nSitte hän kävellä töpsytteli ulos.\n\nTytöt kilmasivat ikkunoihin katsomaan, mihin muori menee, mutta muori\nse koppasi pirtin perästä sukset jalkaansa ja kohta katosi metsän\nrinteeseen.\n\nTytöt istahtivat penkille, kuin kyyhkyset, ja pyörein silmin\nkatselivat toisiaan ja näytti heistä siltä kuin olisi jotakin\ntapahtunut, jota eivät käsittäneet.\n\nPieto lähti ulos ja viipyi siellä kauan.\n\nReeta ja Auno tekivät vuoteen. Siihen laskeusivat tytöt\nhiljaisempina, kuin koskaan ennen, ja päreessä kun viimein tuli\ntuikahti, niin kauan harreilivat tyttöjen silmät korkeuteen ja\nkasvoissa väreili salaperäinen aavistus.\n\nReeta makasi vuoteen reunalla. Hän kääntyi syrjälleen, vetäsi hiljaa\nvaipan laitaa toisten päältä peitokseen, kyyristyi käppyrään, huokasi\nsyvään ja heittäysi niin nukkumaan. Mutta kun Katri alkoi marista\ntoisella laidalla vuodetta että \"ei ole peittoa,\" niin Reeta nosti\npäätään ja sanoi vihaisesti: \"Ettekö pääse likemmä toisianne, jotta\nyltäisi peitto jokaiselle. Kuka siellä on taas se rehentelijä.\"\n\nVappu: \"Tuohan tuo Sanna.\"\n\nSanna: \"No niin, kattila pataa panee. Itse riehotat, kuin niittyrlio.\nJa tuo Rliikka; muut eivät pääse lähellekään.\"\n\nReeta: \"Tokko osaatte asettua siinä, vai pitääkö kaarakka hakea!\nPaljonhan se olisikin, kun kerrankaan asettuisivat ihmisiksi.\"\n\nSilloin tapahtui vuoteella yleinen liike ja jokainen siirtyi aivan\nliha lihaan kiinni. Katrikin nykäsi vaipan laitaa toisten päällä,\npani sen laidan allensa, kääri jalkansa vaipan mutkaan, kyyristi\nniskansa kumaraan ja lupsautteli muutamia kertoja suuria silmiään ja\nsekoi niin unen rauhaan.\n\n       *       *       *       *       *\n\nKolmannen kerran jo kukko lauloi pirtin sillan alla, kun Reeta\nheräsi, heräsi entistä raittiimmasti, mutta vetäsi vielä peittoa\nkorvilleen ja koetti painautua nukkumaan, kun kuuli isänsäkin sikeän\nkuorsauksen pöydän päästä.\n\nUnta ei kuitenkaan tullut enää Reetalle. Hän koetti kuolettaa\najatuksiaan ja lupisti silmänsä kiinni, mutta silmätpä aina niiltään\nnimiään kirkkaina remahtivat selälleen.\n\nViimein hän huolellisesti peitti vieressään makaavan Martan, joka,\nhikihelmet otsassa, siinä henkihieverinä nukkua sihotti, nousi ylös,\nkopelehti pimeän päässä sukkansa koukkopuulta, rahnikoi paulakengät\njalkoihinsa ja rienti ulos. Näkyi arvelevan mennä saunaan, mutta\nkaakkoisien metsien helmassa pohotti aamunkoite ja suurena liekehti\nmonivärinen kointähti koitteen hiilakalla reunalla. Kuuset näyttivät\nseisovan aivan kuin olisivat kasvaneet koitteen hohteeseen. Reeta\nkatseli sitä ja tähtistä taivasta ja puheli itsekseen,--\n\n\"Voi noita tähtiä, kun niitä onkin paljo. Niitä olisi koko kopare,\njos olisi seulaan karistella. -- -- Niin äiti\"...\n\nReeta aukasi reippaasti saunan oven, mutta siihen seisahti.\nToinen käsi oli ovinappulassa, sitte kuikisti päänsä ovesta\nsisään ja kuunteli... Kuunteli ilman huokaisematta, mutta rinta\nrupesi tutajamaan, kasvot tulistuivat. Hän huokasi vapisevan,\npitkän huokauksen ja virkkoi: \"Äiti hoi!... Onko täällä äiti?...\nKuuletteko?... Äiti hoi...\"\n\nTuo viimeinen \"hoi\" tuli väristen ja kuulusti aivan hengettömältä,\nja miltei takertunut huuliin, ennenkuin pääsi uloskaan. Silloin hän\npainoi kiinni saunan oven, puhalti raskaan henkäyksen ja oikahti:\n\"Voi, voi!\"\n\nSitte juoksi pirttiin, meni isänsä vuoteen luo, seisahti ja koetti\nasettaa vapistustaan.\n\n\"Isä!\"\n\nPieto harristi silmänsä ja kätensä, tempasi kokotukseen ja asettui\nkuuntelemaan. Mutta kun Reetan vapiseva, hätäisen ahdas hengitys\nkuului läheltä, niin Pieto hyppäsi ja pöllistyen kysyi: \"Mitä?...\nMikä nyt?\"...\n\nReetalta puhalti voimakas huokaus: \"Kävin saunassa. Äiti ei virk...\"\n\nSen enempää ei Pieto kuunnellut. Sukkelammin, kuin koskaan ennen,\njoutui hän ulos ja avojaloin, aivan hurjana, juosta rahnasi saunan\nluo, kiskasi saunan oven auki ja puhaltautui sisään. Mutta samassa\ntunsi jaloissaan jotakin ja langeta kömpsähti keskelle lattiaa.\n\n-- \"No... kun jaloissa... Mitä sinä siinä?... Liisa, nouse pois...\nNo... sepä nyt siki... Kun on aivan varaton. No nouse pois siitä\nvuoteellesi... Mitä sinä siinä paljaalla lattialla...?\"\n\nNykäsi vielä varatonta kättä, mutta samalla puhalti ulos ja\njuoksunpotkassa meni pirttiin... Reeta oli juuri saanut tulen\npäreeseen viritetyksi. Pieto koppasi sen, katkasi toisen päreen\nkeskeä ja ne sytytti lisäksi, huokasi pitkän ja ahtaan huokauksen ja\nlähti sen roihun kanssa saunaan.\n\nLiisa maata rojotti lattialla selkäpiillään kädet levälleen\nheitettyinä. Vaahtoa oli suusta tullut, tuskaiset, loksahtaneet\nkasvot olivat kivettyneen näköiset ja puoli-auenneet, kuoppaan\npainaneet silmät ylöspäin käännetyt, että kalman verhoomat valkeaiset\nvaan näkyivät luomien välistä. Sitä kouristui Pieto katsomaan...\nHyppäsi toiselle puolelle ja katsoi tarkemmin. Mutta rinta täytyi,\nkasvot hurmasi kamala punastus, silmät suurenivat ja paksut\nverisuonet risteilevät silmävalkuaisissa. Ulos puhaltui vallaton\nhuokaus, josta kuuluivat värisevät voivotukset.\n\nSen kuultua ja nähdessä isän tuskan Reetan kasvot pullistuivat. Hän\nparahti itkemään ja rymähti äidin kaulaan lattialle, mutta Pieto meni\nulos sen tulensa kanssa.\n\nTurponnein kasvoin seisahti hän navetan perään ja vapisi. Kädessä\npaloi pärevalkea, jota hieno itätuuli hulmutteli, ja löi liekin\nkäteen. Siitä Pieto havahtui ja viskasi päreen päät hangelle,\nkatsahti vielä kun tuuli pyöritteli hangella hehkuvia hiiliä, jotka\nhyppelehtäen riensivät metsän rannakseen. Samassa puri hän hampaansa\nyhteen, kätensä nyrkkiin puristi ja hampaittensa välistä ahtaasti\npuhalteli raskaasti väriseviä, pakahtuneita huokauksia, jotka kaikki\ntulivat ulos hiljaisina tuskan voivotuksina ja kyynelet rupesivat\ntulvana juoksemaan pitkin kasvoja.\n\nHän kääntyi ympäriinsä ja lähti kävelemään. Käveli ensin pirtin\nperään... Seisahti siinä; ei näyttänyt katsovan mihinkään... Kääntyi\ntaas ja lähti kävelemään rantaan päin. Näytti kuin jalat olisivat\nitsestään vaan sinne menneet.\n\nRannassa seisahti Pieto, painoi nyrkkiin puristetut kätensä\nrintaansa ja seisoi alla päin, kuin kivettynyt. Kyyneleet juoksivat\nvallattomina ja huulet vähän liikkuivat... Viimein seisahtui\nkyynelten tulva ja kasvot selkenivät. Kassilan muori hiihtoi rannasta\nmaalle. Kun havahti Vieton seisomassa, niin pysähti muutaman askeleen\npäähän, katsoi Pietoon oudostellen: \"No Pietoko se? --\"\n\nPieto säpsähti, näytti heräävän unelmistaan ja vastasi: \"Voi, voi\nmikä täällä tuli!\"\n\nMuorin vesiharmaat, suuret silmät leimahtivat, pitkä vartalo\nsuoristui. Hän riippasi harmaan päähuivinsa kaulalleen, että\ntarkemmin kuulisi, mitä Pieto sanoo: \"Mikä se on tullut?\"\n\nPieto nosti vasemman kätensä korvalliselleen, huokasi kolme väräjävää\nhuokausta ja alkoi selittää: \"Minä illalla taisin panna saunan\nlakeisen liian aikaiseen kiinni...\"\n\nMuori puhalti päätään, heitti suksensa siihen ja lähti etukumarassa\nastua kutostamaan. Oikea käsi huiski toimessaan, mutta vasemmalla\nkädellään piteli hän väljää turkkinsa povea, jossa Liisalle\nsaunaisiksi oli paistettu vasikan lapa, paksu rukiinen leipä ja\npienoinen juusto.\n\nSaunasta kuului Reetan huutava itku ja voivotus. Sinne koetti muori\nrientää...\n\nReeta asettui, pyyhki hurstisen paitansa hihaan silmiään ja hyrski\nnikottavaa itkua...\n\nMuori silpasi turkin päältään, laski loukkoon ja sen mutkaan kätki\nne tuonnoksensa ja alkoi äänettömästä päästä hapuilla pärettä.\nLauteen päästä kopiutui päre kouraan. Sen katkasi. Uunin perästä\nkiilui tuli, sieltä koppasi hiilen päreen kappaleitten väliin, nykäsi\nhenkeä täyteensä, lipasi kielellään paksuja huuliaan, pyrristi ne\npitkälle ja niitten läpi puhalti hiileen pitkään ja tiuhkeasti. Hiili\nkirkastui ja päreet savusivat, mutta eivät syttyneet ilmituleen.\nPuhalti toisen kerran, vaan eivät vieläkään syttyneet, vaan savusivat\njo enemmän. Vetäsi taasen muori rintansa täyteen henkeä ja puhalti,\nettä posket pullistuivat ja vesi tihisi silmänurkista. Silloin\nleimahtivat päreet tuleen.\n\nMuori kääntyi seinään päin, pani päreet alaspäin, että pikemmin\nsyttyisivät, pyyhkäsi sormensa nenillä silmänsä nurkista vesikiehteet\npois, ja kasvojen väreet vavahtelivat. Päreet syttyivät. Silloin\nkääntyi muori lattialle päin ja vilkasi silmillään ympäri saunan.\nKätensä alta katsoi tarkemmin loukkoon, jossa rehuisella vuoteella\nretjotti nukkuva pienokainen; mutta silmänräpäyksessä tiukasi hän\nkatsomaan lattialla rojottavaa Liisaa, jonka ryntäillä Reeta itki ja\ntuhki.\n\nMuorin kasvot vaalenivat, ristiin liitetyt kädet hervahtivat alas ja\nääni värisi.\n\n\"Herra Jumala hyvästi siunatkoon! Isä taivaasta, ole armollinen!...\"\n\nPieto tuli saunaan ja seisahti oven suuhun...\n\nMuori siirtyi katsomaan lasta, laski varovasti kätensä rinnan päälle\nhengittämättä, piteli kättään siinä ja tunnusteli elon merkkiä;\nviimein oikasi itsensä, käänti hopeahapsensa otsaltaan pois ja\nvapisevalla äänellä lausui:\n\n\"Valmis on... Mennyt on emä ja erä yhdessä!\"\n\nPieton leveät hartiat nytkähtelivät, karkea tukka rupesi tutisemaan\nja valtava itku hyrskähti.\n\n\"Oi-joi-joih... joi-joi-joih... minä onnetto... mistä\nonnettomin......\"\n\nReeta hyppäsi pois äidin ryntäiltä ja paiskautui vuoteelle\nkasvoilleen. Siinä oikoi jalkojaan, väänteli ruumistaan ja turski.\n\nNiin kului hetki. Oistonaan juoksi kyynelvirta muorinkin laihoilta\nposkipäiltä. Viimein otti hän karkean esiliinansa. Sillä pyyhki\nkasvojaan, jatkoi päreen, nielasi tyhjän nielauksen ja kohotti\npäätään. Kurttuisissa kasvoissa näkyi uutta eloa. Korkea otsa loisti\nrauhasta, kun hän virkkoi:\n\n\"Herra antaa, Herra ottaa, Herran nimi olkoon kiitetty! He ovat\ntehneet sen, joka meillä on vielä tekemättä...... No rauhottukaa jo.\"\n\nReeta: \"Minä kuolen ihan.\"\n\nMuori: \"Ei sinne pääse pyrkimällä.\"\n\nPieto seisoi polvet yhteen näpistettyinä, hieroskeli silmiään ja\nniiskutti. Koetti puristaa itkuansa, näkyi aikovan jotakin sanoa,\nmutta siitä ei tullut kalua, vaan purskahti taasen itkuun ja siihen\nsekosivat sanat.\n\nMuori: \"Se on vanha sananlasku, että siinä pitää ottaa missä\nannetaan... Mutta minun neuvoni olisi se, ettei tätä tapausta virketa\nlapsille ollenkaan. Minä lähden kotiin ja toimitan apua siksi, että\nsaadaan nuo lähtijät sinne, mihin ovat menevät.\"\n\nPieto nikotteli ja virkkoi itkun seasta: \"Parastahan se on niin.\"\n\nMuori pani turkin päälleen, pisti ne tuomisensa Pieton käteen ja\nsanoi: \"Ja'a nämä lapsille.\"\n\nPieto nöyrästi nyökäytti päätään, viskasi palavan silmäyksen muoriin:\n\"Kiitos, kiitos!\"\n\nMuori leveine turkkineen, kumartuen, työntyi ulos saunan ovesta;\nmutta pyörähti ja loistavin silmin virkkoi ovelta vielä: \"Kuten\npuhuttu, niin ei virketa lapsille... Kyllä minä heti olen täällä.\"\n\nPieto: \"Hyvä, hyvä! Kiitos, kiitos!\"\n\nMuori lähti astua köpöttämään suksilleen. Mennessään hän huokasi ja\nlausui: \"sijan tietää, kohun syntyy, paikan kaiken kussa kasvaa, eipä\ntiedä kuhun kuoleman pitää.\"\n\nTuli sammui päreestä kiukaan nurkalla ja silloin sekä Pieto että\nReeta poistuivat saunasta. Reeta tuli ensiksi pirttiin, laskeutui\nvuoteen laidalle ja rinta hytkähteli. Itkun puuskia puhkeili tuon\ntuostakin, mutta Reeta pidätti ne, että tulivat vaan paksuina\nhuokauksina ulos. Pieto istui pöydän päähän vuoteelleen ja pani\npäänsä pöytää vasten. Siinä hän istui kumarruksissaan, karkea tukka\ntutisi ja raskaasti notkahtelivat leveät hartiat.\n\nKaikki oli hiljaista. Reetan raskaat huokaukset kuuluivat vuoteen\nreunalta, jossa kahdeksan paria kirkkaita silmiä harreili, ja\nkahdeksan tyytyväisen iloista muotoa oli päänaluksella, kuin\nlokkiraito rannan kivellä kesäillan herttaisessa siimeksessä.\n\nSanna kohotti päätään ja kysyi hiljaa Aunolta: \"Onko nyt pyhä,\nkun nukutaan näin pitkään ja jo on päivä ulkona?\" Auno: \"Pyhä?...\nVastahan nyt on Tiistai.\"\n\nVappu: \"Eipä tuo vielä ole hyvinkään suuri päivä.\"\n\nSanna painoi suunsa Aunon korvaan ja hiljaa kysyi: \"Mikäs se on\nReetalla kun niin tuhkaa?\"\n\nAuno: \"Se on kai mennyt saunaan äitiä katsomaan, niin äiti on torunut\nsitä siellä.\"\n\nSannalla jäi suu puoliauki ja silmät remahtivat suuriksi. Hän\nkallisteli päätään ja katseli ympäri hämärää pirttiä. Viimein kysyi\npuoliääneen: \"emmekö me sitte enää saa nähdäkään äitiä?\"\n\nSen kuultua kaikki tytöt, paitsi Reetaa, kohottivat päänsä ja\nkirkkain silmin höröllä korvin kuuntelivat, mitä Auno vastaa Sannan\nkysymykseen.\n\n\"Saapihan sitä sitte nähdä, kun äiti tulee itse pirttiin.\"\n\nKatri: \"Milloin se tulee pirttiin?\"\n\nMartta: \"Johan tuo onkin äiti pirtissä.\"\n\nKaikki kääntyivät katsomaan sinne, mihin Martan näkivät katsovan ja\nkatselivat oikein terävin silmin.\n\nSanna: \"Missä se on äiti?\"\n\nMartta: \"Ettekö näe? Tuossa uunin luona... Noin ottaa päreitä\nuunilta.\"\n\nAuno: \"Missä se on: en minä näe.\"\n\nKerttu: \"En minäkään. Uneksii kai se Martta.\"\n\nMartta: \"Enkä uneksi. No ettekö nytkään näe? Onhan tuossa aivan,\naivan tuossa likellä ja katsoo meitä nyt.\"\n\nReeta ja Pietokin kohottivat päänsä katsomaan, mihin Martan sormi\nosoitti.\n\nKerttu: \"No, sinä houraat. Näkisihän sen muutkin. Sanoppas missä\npaikassa se on äiti?\"\n\nMartta hyppäsi ylös ja avossa sylin pää kekallaan juosta kilmasi\nlattialle vuoteen eteen ja iloisesti virkkoi: \"tässä\", mutta samassa\nryöpsähti hän lattialle kontalleen, hyppäsi ylös ja pyörähti\nkatsomaan ympärilleen, missä se on. Äitiä ei vaan näkynyt.\n\nMartta jäi sormi suussa seisomaan lattialle. Pää nyrskähti alas ja\nkarkea hurstipaita kurttuisena riippui lanteilla.\n\nKerttu: \"Kas sitä! Uneksipaan se Martta.\"\n\nMartta itkien tulla kyhnytteli vuoteelleen ja hautautui peittoon.\n\nAuno: \"Se on tuo Martta nähnyt unta äidistään, niin unen töhmerössä\nsilmät valehtelivat.\"\n\nVappu: \"Näin minäkin äidistä unta ja äiti ja se pikku! poika olivat\ntaivaassa. Se pikku poika oli Jumalan käsivarrella ja äiti oli siellä\nmuiden joukossa ja katseli meitä.\"\n\nSanna: \"Minkälainen se oli se taivas?\"\n\nVappu: \"Se oli niin kummallinen, että ei sitä saata sanoakaan.\"\n\nSanna: \"Miksi sinä et saata sanoa, kun olet nähnyt?\"! Vappu: \"Enpä\nminä sitä paljon nähnytkään. Minä heräsin siitä.\"\n\nRiikka: \"Mistä sinä tiesit, että se oli taivas?\"\n\nVappu: \"Kun siellä oli Jumala.\"\n\nAuno: \"Mistäs sinä sen tunsit?\"\n\nVappu: \"Kyllä sen tuntee.\"\n\nSanna: \"Minkä se on näköinen?\"\n\nReeta nousi vuoteeltaan ja sanoi tympeän käskevästi:\n\n\"Olkaa typerehtämättä jo; ja nouskaa siitä kynsillenne ja korjatkaa\nrehunne. Minä lähden lehmiä hoitamaan.\"\n\nSilloin kapsahtivat tytöt, ylös ja imekkeiset tukat tarhottivat kuin\ntuulenkoprat. Auno katsoi ikkunasta ulos.\n\n\"Hoo kun onkin suuri päivä jo pihalla.\"\n\nVappu suki kahden käden hapsiaan ja sanoi tyyneesti: \"Äläs suuri. On\nnoita jo suurempiakin nähty.\"\n\nKerttu otti vaatteita syliinsä ja lähti viemään niitä porstuaan.\nToiset tytöt ottivat viimeiset ja yhdessä avauksessa meni vuode ulos.\nReeta pani karjaturkkinsa päälleen ja sitoi sen hamppuköynöksellä; ja\nhuivi silmillä lähti astua tupottamaan ulos.\n\nKerttu toi pienellä vasulla lunta, ripisteli sitä ympäri lattiaa,\notti orresta siivet ja pyyhki pankon ja penkit. Auno ja Riikka\nottivat varpuluudat ja rupesivat lakasemaan pirtin lattiaa. Toiset\ntytöt iloisina hilmerehtivät karsinasopella ja eroittelivat\nketineitään kukin omiansa.\n\n       *       *       *       *       *\n\nMelkein joka ilta kävi Kassilan muori Pietolassa. Niinpä taas oli\neräs Tammikuun iltahämärä. Kassilan muori astui Pietolan pirttiin,\nheitti turkkinsa ovensuunaulaan, riisti töppösensä kenkäin päältä,\nkopisteli lumen ja laski ne oven poskeen lattialle. Kasvoissa oli\npakkasen punastus ja suurilla silmillään hän lempeästi katsella\nloihautteli tyttöjä, jotka istuivat pirtin peripenkillä.\n\n\"No mitäs, lapsukaiset, nyt niin olette kynsille lyötyjä? Ja Martta\nkultani, mitä sinä itkerehdät? Tuleppas minun syliini... Kas niin,\nsinä pikku kultanen, sinä minun kultakäpyseni! Voi kun nyt olet\ntahrannut silmäsi! Pyyhitäämpäs tähän minun esiliinaani... Kas niin,\npuhdistui ne vähän. No nyt se on taas sievä tuo minun tyttöni. Oletko\nsinä minun tyttöni?\"\n\nMartta: \"Olen.\"\n\nMuori: \"On se minun tyttöni tuo sievä, pyöreäposkinen tyttöni. Mutta\nmitä sinä nyt olet itkenyt, kun nuo siniset, koreat silmäsi olet\nhieronut noin tuhkeroiksi? Voi, voi, kun ovat vesikiehteessä nuo\nsuuret silmät! Älä hiero tuolla pikku kätöselläsi enää. Tulee niin\nkipeäksi. Kuule, äläpäs hiero silmiä, vaan istu nyt siinä mummon\npolvella sievänä tyttönä. Ka niin se näpöttää tuo äidin kiharapää.\nAnnappa suuta tuolla pikku summullasi tälle kurttuposkiselle\njäkäläpäälle... Kas niin... Vielä toinen kerta... No hyvä, hyvä tyttö\nse on tuo minun omani tyttöni. Koetappa nyt yltävätkö nuo pikkuiset\nsylet ympäri mummon kaulasta... No niin. Yltäähän ne, jos kuin. Niin\nse tuo minun tyttöni oikein kaulasta halaa tätä vanhaa koppolia...\nTämmöistä homekokoa se syleilee tuo äidin sievä tyttö; tuommoinen\nkyyhkynen. Vai urpiainenko sinä olet? Mikä sinä olet, sinä paarma?\"\n\nSaarasta näkyi käyvän kateeksi, kun muori hyvitteli Marttaa eikä\nhäntä. Hän hiipi hiljaa muorin luo penkin viereen, nojasi kupeellaan\nmuorin polveen ja sormi suussa allapäin seisoi... Muori laski Martan\npolvelleen istumaan ja taputti Saaraa kasvoihin.\n\n\"Mikäs sinulle on tullut, kun olet niin nurpeissasi?\"\n\nSaara: \"Äitiä on ikävä.\"\n\nMuori: \"Missäs se on äiti?\"\n\nSaara: \"Rupukan muori äsken sanoi että se on mennyt pikku pojan\nkanssa taivaaseen eikä tulekkaan enää.\"\n\nMuori näkyi tahtovan vähän miettiä, mitä hän nyt sanoisi.\n\n\"No nouse sinäkin tuohon minun toiselle polvelleni istumaan, niin\ntuumaillaan tässä sitte enemmän. Kas niin, istuppas siinä... Onko nyt\nlysti?\"\n\nSaara: \"On.\"\n\nMuori: \"Eihän nyt olekaan enää äitiä ikävä?\"\n\nSaara pyöritteli sormea suussaan, vesikiehteiset silmät pyörivät\nsinne tänne ja kasvot olivat levottomat.\n\nMuori: \"Sanos nyt. Eihän ole enää äitiä ikävä, kun pääsit mummon\npolvelle? Vai mitä?\"\n\nSaara painoi kasvonsa muorin rintaan ja hyrskähti itkuun.\n\nMuori taputteli Saaraa ja lohdutteli.\n\n\"Noo, älähän ole milläsikään; kyllä se Jumala pitää huolen. Onhan\nsinulla isä ja niin monta sisarta! Ei kellään ole niin monta siskoa,\nkuin sinulla. Lueppas nuo siskot, onko niitä monta. Koetappas\nlukea... Etkö osaa?\"\n\nSanna pudottausi penkiltä lattialle, tuli muorin luo ja loistavin\nsilmin virkkoi: \"Ei Saara osaa lukea, vaan minä osaan!\"\n\nMuori: \"No lueppas sinä, että Saarakin kuulee.\"\n\nSanna: \"Yksi, kaksi, kolome, nelejä, viisi, kuusi, seihtemän,\nkaheksan.\"\n\nMuori: \"Entäs yhdeksäs, mihin se jäi?\"\n\nSannan silmät harristuivat ja suu pyöreänä katseli hän jokaista\nsilmiin.\n\nMuori: \"Lueppas uudelleen!\"\n\nSanna alkoi uudelleen, painoi kädellään jokaiseen ja luki oikein\npainolla: \"Yksi... kaksi... kolome... nelejä... viisi... kuusi...\nseihtemän ja... kaheksan. Ei niitä ole sen enempää!\"\n\nMuori: \"Entäs itse, monesko sinä olet?\"\n\nSanna paiskasi kätensä kasvoihinsa ja kiimasi loukkoon.\n\nMuori käänti huomionsa toisiin tyttöihin.\n\n\"Missäs se nyt on isä?\"\n\nReeta istua tupotti, huivi silmillä, loukon puolella toisista, pyyhki\npiikkoiseen esiliinaan silmiään ja virkkoi nyrpeästi: \"En tiedä missä\nlienee... Kohta tähän palellumme. Ei ole niin halon kappaletta.\nTuosta rantteesta jyrsin tänä päivänä, joilla hornistettiin tätä\npirttiä ja lehmille vettä lämmitimme.\"\n\nMuori: \"Vai niin. Eikös isä ole hakannut halkoja?\"\n\nReeta: \"Ei sitte myöten, kun...\"\n\nPorstuasta kuului askeletta. Jokaisen silmät kääntyivät sinne päin.\n\nMuori: \"Kukas nyt tulee? ... Pieto! ... Ja mitä se tuopi? ... No\nherranen aika! metsohan sillä on selässä... Yksipä se onkin... kaksi\nja tuommoista rötkälettä!\"\n\nPieto heitti metsot selästään lattialle, pani turkkinsa naulaan,\nistahti pöydän päähän ja laski otsansa pöytää vasten eikä näkynyt\nhuolivan muitten toimista mitään. Tytöt keräytyivät kaikki metsoja\nkatselemaan.\n\nMuori: \"No nyt minä olenkin täällä yötä, kun saatiin metsoja. Saanhan\nolla, tytöt, yötä?\"\n\nReeta: \"Olkaa toki.\"\n\nKerttu: \"Olkaa toki!\"\n\nAuno: \"Emme päästäisi pois emme vaikka!...\"\n\nSanna: \"Ette milloinkaan saa enää mennä pois!\"\n\nVappu: \"Teidän pitää meillä nukkua yhdellä vuoteella meidän kanssa.\"\n\nMuori: \"No hyvä hyvä... Mutta antakaapas minulle kirves, että minä\nkäyn hakkaamassa puita pystyvalkeaksi.\"\n\nPieto kohosi hitaasti seisalleen ja käveli ulos.\n\nHeti alkoi kuulua kopse lastukkaalta ja kohta oli kappaleina\nhonkainen ranka. Riemulla kantoivat tytöt nyt halkoja pirttiin ja\nheti kohta hulmusi iloinen pystyvalkea sen takassa. Höyhenvasut\notettiin nyt tulen valossa käsille. Kerttu ja Auno rupesivat metsoja\nhöyhentämään. Muori ja toiset tytöt kehiysivät sitä lystiä katsomaan\nja ilosta loistivat jokaisen kasvot. Martta se istui muorin sylissä\nja painoi toisen kasvonsa muorin rintaan ja siitä katseli metson\nhöyhennystä.\n\n\n\n\nV.\n\n\nPieto viipyi metsissä päivät päästänsä. Joskus hän toi linnun tai\njäniksen; usein ei sitäkään ja töllötteli vaan puhumatonna. Kerttu ja\nAuno ne päivät nuivasivat halon hakkuussa. Lastut tulivat kuin tikan\nmölheitä. Kurikalla ja naulalla halottiin puut haloiksi. Nuoremmat\nsisaret katsoivat päältä ja kantoivat halot jälestä pois mikä tuli.\nMartta se katseli pirtin ikkunasta mitä toiset tekevät.\n\nOli niin iltapäivä Tammikuun lopulla. Kassilan muori astui\nlastukkaalle. Ahavasta tulehtuneet kasvot loistivat lempeä. Hymyillen\nvirkkoi hän tytöille: \"Mikäs nyt on tytöillä? Hakkaatteko halkoja\nvai mitä? ... Minkälainen teillä on kirves? ... Voi, voi, kun on\nsuuri kirves! Ettehän tätä jaksa nostaakaan. Antakaapas minä vielä\nvanhoillani koetan tehdä halkoa.\"\n\nMuori veti kirveellä läjästä honkaisen rangan tanterelle, katsoi\nhalon pituuden, nosti toisen töppösjalkansa rangan selkään ja alkoi\nhakata. Kauhistavan korkealle nousi muorin käsissä kirves ja syvään\nupposi se rankaan. Hurtankorvina pursuilivat lastut lastuuksesta ja\nraskaasti nutjahtelivat muorin leveät hartiat... Kädet ryntäissä,\nolkapäät kaltaiselle puristettuina ja nenät punaisina katsoivat tytöt\nmuorin hakkuuta. Kirkkaina seurasivat tyttöjen silmät kirveen kulkua\nja kävi se niin mieleen, että ruumis nytkähteli mukaan jokaiselle\nlyönnille. Kylmä pohjoistuuli heilutteli karkeita hameen helmoja.\n\nMuori sai rankansa haloiksi, pyyhki korkeasta otsastaan hikeä, laski\nkirveen rankaa vasten.\n\n\"Ei ole miehestä mennehestä, urohosta ohkavasta, minkä minustakin\",\nvirkkoi hän. \"Hakattiin sitä ennen viidesti viisitalvisena.\"\n\nMuori punalti päätään, silmät leimahtivat. Suoristi siitä vuosien\npainaman vartalonsa ja jatkoi: \"Ennen kuin kaskea hakattiin, niin\npidin minä puoleni, mutta ne ajat ovat olleet ja menneet. Muistella\non jo aikaa siitä, kuin minäkin neljäntoista vanhana jäin äidistäni\nkahdentoista vanhan veljeni kanssa mökkiin, melkein yksinämme sulana\npitämään. Isä oli virmainen ja toinen puoli varaton. Kainalosauvan\navulla liikkui; niin ei ollut siitä suurta apua. Itse saimme hakata\nhalkomme, tehdä työmme. Mutta minä olin rohkeakasvuinen, viidentoista\nvanhana oli kasvuni käsissäni, eikä ole sitte jalkani jatkuneet.\nPiimä se oli jäsenissä, mutta mikäs auttoi, kun ei ollut muuta\nlähtijää... Niin, itse olen sanomassa, vaan sen sanon, että minun\nlänkiäni ei moni täytä.\"\n\nKerttu alla päin kainosti virkkoi: \"Opettakaa muori minuakin\nhakkaamaan.\"\n\nMuori taputti Kerttua päähän.\n\n\"No hyvä lapsi. Kyllähän se työ tekijänsä neuvoo, antihan ensin\nvoimia Jumala antaa... Minä tuon teille uudet sievät kirveet. -- --\nOn niin suuri tuo.\n\n    \"Miestä myöten miekka vyöllä,\n    kalpa kantajan mukahan.\n\n\"Se on vanha sananlasku... Mutta teillähän on kylmä. Ka Vapullakin\ntuommoinen nuttu hitakko päällä ja paljaat sääret! Ihme kun ovatkin\npunaiset kuin kauan varpaat! Eikö sinulla ole sukkiakaan? Ka eihän\nniillä ole yhdelläkään sukkia. Voi teitä, sorsan poikue!\"\n\nKerttu: \"On minulla, Aunolla ja Reetalla.\"\n\nSanna pyyhkäsi vesitilkan nenänsä päästä ja iloisesti lipasi: \"Eipä\nmeillä ole pitkät taipaleetkaan.\"\n\nMuori: \"No lähdetään nyt pirttiin, viedään halkoja mennessä.\"\n\nTytöt usahtivat ottamaan halkoja syliinsä ja lähtivät kuin tuulispää\npirttiin juoksemaan. Muori tuli perässä, katsahti uunin kupeella\nhalkoläjää: \"Onhan täällä halkoja päälle tarpeen.\"\n\nAuno loistavin kasvoin katsoi muoriin, kääntyi vähän kalhimittain\nalaspäin ja kainosti vastasi: \"Minä ja Kerttu niitä olemme jyrsineet.\"\n\nMuori: \"No hyvä, hyvä... Mutta mitenkäs se minun pikku Marttani\ntäällä jaksaa? Täällähän sinä kyhnerehdät vaan. Voi, voi sinua\nkyyhkynen! Tuleppas nyt taa sen mummon syliin. Kas niin. Onko nyt\nlysti?\"\n\nMartta kyyristi päänsä muorin rintaan ja kuiskasi: \"On.\"\n\nMuori: \"Näitkö sinä, kun mummo hakkasi halkoja?\"\n\nMartta: \"Näin.\"\n\nMuori: \"Oletkos sinä nukkunut tänä päivänä?\"\n\nMartta: \"Olen.\"\n\nMuori: \"Sitte sitä kasvaa kun nukkuu; tulee isoksi tytöksi.\"\n\nSanna: \"Kasvampaan minäkin, vaikka en ole nukkunut koko päivänä.\"\n\nMuori: \"Kasvat sitä sinä nukkumattakin; mutta näyttäkääpäs minulle\nniitä jalkineitanne.\"\n\nTytöt riipoivat jaloistaan kengät ja kantoivat muorin eteen. Sanna\ntyönti muorin käteen omansa.\n\nMuori: \"Tämmöiset tohvelitko ne sinulla on. Aivanhan nämä ovat\nhajalla jo.\"\n\nSanna: \"Ompa siellä turkkipohjallinen.\"\n\nMuori pisti kätensä kenkään ja kupristi kulmiaan.\n\n\"Aijai, kun on aivan märkä, kuin suo, ja lunta on kappa sisässä! No\neikö sinulla ole paulojakaan, kun on lunta appautunut aivan täyteen?\nKatsoppas nyt tätä siivoa!\"\n\nSanna: \"Ei ole pauloja kuin Kertulla, Aunolla ja Reetalla.\"\n\nRiikka: \"Vai ei. Onpaan minullakin.\"\n\nMuori: \"Mitkäs ne ovat sinun kenkäsi?\"\n\nRiikka: \"Tuossa on yksi ja tässä... ä... ka... tässä on toinen.\"\n\nMuori: \"No hyvänen aika! Nämähän ovat ihan liemenä! Hajalla ovat jo\nihan, kuin seulan pohja.\"\n\nVappu: \"Minulla ovat vielä hajanaisemmat. Katsokaapas noita!\"\n\nMuori otti Vapun kengät, käteensä, nyökytti päätään ja vihelti.\n\n\"Onpa kyllä!... Onpa kyllä! Voi teitä lapsi parat! Viittä on\nvaivainen vailla, minkä te poloset! -- -- Minä lähden käymään kotona.\nMinä tulen kohta sitte, kun laitatte pystyvalkean... No Martta,\nmeneppäs nyt pois minun sylistäni. Vai mitä sinä kihmerehdät? Etkö\nsinä lähtisikään pois minun sylistäni? Etkö?\"\n\nMartta painoi päätään lujempaan muorin rintaan ja virkkoi tuskin\nkuuluvasti: \"En.\"\n\nMuori: \"Kyllä minä kohta tulen takaisin. Minä käyn vaan kotona ja\ntuon sulle pikkuisen kylän leivän. Kas niin, istuhan siinä penkillä.\nSe on sievä tuo minun tyttöni.\"\n\nMartta jäi penkille istumaan ja kainosti säteilivät silmät muoriin.\n\nMuori pani turkin päälleen ja lähti. Sanna meni muoriin syliksi ja\nhiljaa kysäsi: \"Tuotteko te sieltä pienetä kirveet?\"\n\nMuori: \"En minä nyt tuo, vaan sanon sepälle, että se tekee, niin tuon\nne toisella kerralla. Kyllä minä tuon ne sitte, kun joutuvat. -- No\nJumalan haltuun nyt pikku hetkeksi!\"\n\n       *       *       *       *       *\n\nPystyvalkea palaa rekotteli takassa ja hiljaa istuivat tytöt sen\nympärillä, kun muori astui pirttiin mytty kainalossa. Heitti\nturkkinsa naulaan, puhalti väsymyksen henkäyksen, pudotti kaulalleen\npäähuivinsa ja kahden käden oikoi hiuksiaan takaraivalle päin.\nIstahti sitte pystyvalkean luo, hengitti väsyneesti, että olkapäät\nnytkivät. Tyttöjen silmät säteilivät ja rinnat hytkähtelivät ilosta.\n\nMuori: \"Pian on huono voitettu, minkä minäkin. Oli kiire mielestäni\nja hiihtää kutostin vähän kiireemmästi, niin raukesin loppumatkalla,\nett'ei tahtonut jalka jalasta erota... Niin. Ei se tule vanhuus\nyksinään... Kas niin! Teillähän on tässä oikeen iloinen pystyvalkea.\nNäkyi niin ihanalta jo tuonne rantaan, kun hiihdin tuota järveä.\nTuntui kuin olisi jo lämmittänyt, kun hohde näkyi ikkunasta...\nTuoppas, Kerttu, tuo myttyni.\"\n\nKerttu ei odottanut kahta käskyä, loistavin kasvoin toi mytyn\nmuorin syliin. Muori alkoi sitä päästellä, vilkasi lämpymän katseen\ntyttöihin.\n\n\"Tuleppas nyt tänne, sinä, minun pieni Marttani, niin saat tuliaisia.\nKatsoppas tätä... ja tätä... ja tätä... Tahdotko sinä kaikki vai\nannetaanko tästä muillekin?\"\n\nMartta: \"Annetaan vaan.\"\n\nTyttöjen silmät leimahtivat, rinnat hytkähtelivät ja kasvot sulivat\nmieluiseen hymyyn. Muori otti rukiisen leivän, voirasian ja palvatun\nlampaan lihavänkäleen.\n\nLeivästä leikkasi hän yhdeksän palasta, pani voita päälle ja\nlihaviipaleet pani voin päälle ja asetteli ne riviinsä jakkaralle.\nSitä riviä katselivat tyttöjen silmät ja vuoroon lentivät katseet\nmuorin hymyilevään muotoon. Viimeisen palasen kun muori teki ja pani\nsiihen toisten viereen, niin kysyi hän:\n\n\"Oletteko milloinkaan syömään ruvetessa kiittäneet Jumalaa tahi\nsiunanneet?\"\n\nTytöt nyrskähtivät allepäin ja häpeän puna valusi kasvot.\n\nMuori: \"No älkää nyt olko millännekään. Nyt kun vasta rupeatte,\nvaikka huonoakin ruokaa syömään, niin sanokaa, että:\n\n    \"siunaa, Jeesus, ruokamme,\n    asu aina luonamme!\n\n\"... Tulkaa nyt tähän minun luokseni seisomaan ja tehkää niin kuin\nminä sanoin. Muistatteko?\"\n\nAuno: \"Muistamme.\"\n\nTytöt seisoivat muorin luona, panivat kätensä ristiin ja nöyrästi\nlausuivat muorin opettamat sanat.\n\nMuori: \"Ottakaapas nyt kukin tästä palanen.\"\n\nTytöt ottivatkin palasensa ja hiljaisina istahtivat muorin ympärille\nsyömään.\n\nSyötyä otti muori nyytystään käärön paikkanahkoja, vihkon hampun\nsydämmiä ja viimeiseksi otti mutkalle käännetyn puolivillaisen\nvaatepakan ja pani sen viereensä jakkaralle. Katsoi Kerttuun ja\nAunoon.\n\n\"Tahtoisiko Kerttu ja Auno housuja?\"\n\nKerttu punastui ja kainosti virkkoi viimein: \"Eihän niitä tytöt pidä.\"\n\nMuori: \"Hohoo! Minä olen pitänyt jo ihan tyttö pahasesta asti. Kun\nnäin miehillä olevan ja veljelleni, tuolle Erkkolan ukolle tehtiin,\nniin minun piti saada myös. Siitä myöten olen pitänyt ja hyvät ovat\nolleetkin. Niin on, kuin alasti, kun heittää milloin pois. On nytkin\njalassani. Katsokaapa.\"\n\nTytöt mielissään katselivat muorin polvia, joissa oli\npunaisenkirjavalla tiuhtanauhalla sukan säärys ja housun lahe sidottu\nkinttukivertimeen.\n\nKerttu loistavin kasvoin mutta kainosti:\n\n\"Minä tahtoisin.\"\n\nSanna: \"Minä tahtoisin myös.\"\n\nVappu: \"Tekeehän muori minullekin?\"\n\nRiikka: \"Pitäisin minäkin.\"\n\nKatri: \"Tehkää muori minullekin.\"\n\nSaara sormi suussa allapäin tuli muorin luokse.\n\nMuori: \"No tahtoisikos se Saarakin?\"\n\nSaara hiljaa: \"Tahtoisin.\"\n\nAuno punastuksissaan katseli muoria. Muori vilkasi Aunoon.\n\n\"No mitäs se Auno sanoo?\"\n\nAuno leimautti Muoriin kainon katseen. \"Kun teilläkin on, niin\npitäisin minäkin.\"\n\nReeta: \"Kun yksi lammas vettä huuti, niin kaikki karsina janosi. Nyt\njokainen tahtoo, kun yksi tahtoi.\"\n\nVappu: \"Meistäpä tulee tyttöpoikia, kun saadaan housut!\"\n\nReeta: \"Me olemme Martan kanssa tyttöinä; emme huoli housuista.\"\n\nMuori: \"Mutta missä näitä ruvetaan leikkaamaan? Äläs huoli,\notetaanpas tuo pöytä tähän jakkaroiden päälle. Kerttu ja Auno,\nnostakaapas te tänne tuo pöytä... Ka se! No nyt pätii hyvästi.\"\n\nPöydälle levitti muori vaatepakkansa, otti taskustaan sakset\nja pikkuisen liitupalasen; vilkasi tyttöihin ja virkkoi: \"No\nkellekkäs nyt ensin tehdään?... Reeta se ei kuulunut huolivankaan.\nEi ehdotellakaan. Tehdään Kertulle ensin. Tuleppas, niin otetaan\nmitat... vähän suunnille. Ei se nyt niin tarkka tarvitse ollakaan...\nOlethan sinä jo aika paksu. Ja pohkeet, kuin aikaihmisellä! Kyllä\nsinusta tulee vankka ihminen. Kyllä sinun käsissäsi vielä kerran työn\ntukka kääntyy, kunhan joudut emosulalle. Noo, kyllä nyt jo saatiin\nmitat.\"\n\nMuori mitteli vaatetta suu mytyssä, kallisteli päätään, liitupalalla\nmerkitteli vaatetta, otti sitte sakset ja rupesi leikata\njurnittamaan. -- Tytöt mielissään seisoivat pöydän ympärillä ja\nsydämmet hytkähtelivät ilosta. Auno näkyi tahtovan jotakin sanoa\nasian nimeksi.\n\n\"Tuoltapa jääpi kaistale. Mihinkäs se joutuu?\"\n\nMuori oli toimessaan, teki työtään ja virkkoi päättävästi: \"Kyllä se\nsaa sijansa. Kyllä turkki tilkkunsa vetää, sannan kiukoa kivensä.\nSe on vanha sananlasku se... Siinä ovat yhdet! Aunolle taitaa sopia\nsamallaiset?\"\n\nAuno: \"Me olemme aivan yhdenkokoiset.\"\n\nMuori: \"Niinpä näyttää.\" --\n\nKuudet housut oli leikattu. Kappaleita oli enää vaatteesta jälellä.\nNiitä muori mittaili ja itsekseen hyräili virren nuottia. Viimein\nvirkkoi hän: \"Parhaaksi tässä nyt on vettä ja köyttä. Jokohan tuo\nniin käypi, että Saara jää ilman. Olisikko sinusta paha, jos jäisit\nilman?\"\n\nSaara punastui, pani sormen suuhunsa ja kirkkaat vesikarpalot\npyörivät kasvoilla.\n\nMuori taputteli Saaraa poskelle ja virkkoi: \"Osattuutta se on mieli\nkarvas, vaan ei osan vähyyttä. Älä ole milläsikään. Kyllä ne tehdään\nsinullekkin. Näistä palasista kokoillaan. Tilkku ei vaatetta pilaa.\nJa jos ei muu auta, niin pannaan vaikka tuohesta jatkoa.\"\n\nTyttöjen kasvot levisivät ja yhteen ääneen hyrähtivät nauramaan.\n\nSanna: \"Tuohesta housut?\"\n\nVappu: \"Sitte se on Saara näkemys, kun se vilkkasee tuohihousuissa.\".\n\nMuorin posket olivat makeassa hymyssä ja leppoisesti virkkoi hän\ntaas: \"Älkäähän te meillä Saaran kanssa naurako. Kyllä me naurut\npäältämme ajetaan... Niin, alkakaapas nyt laittautua ompelemaan. Ei\ntässä ristissä käsin saa olla... Tässä kotelossa on neuloja;... tässä\nlankakerä. Tehkäähän säikeet neulojenne perään.\"\n\nKerttu: \"Jo on minulla säije!\"\n\nMuori otti lahkeen ja osoitti sormellaan: \"Lähdetään! tästä näin\ntänne. Jätetään näin leveältä hulpaa... Siitä niin. Kas, olethan sinä\njo oppinut ompelemaan aika kyytiä.\"\n\nSanna: \"Jo minullakin on säije.\"\n\nReeta: \"No sinä nyt et osaa mitään ommella. Et ole kuvitellutkaan\neläissäsi. Kas säije!... kun on syltä pitkät... oikea laiskan säije.\"\n\nMuori: \"Ensi kerta sitä pitää kaikkea tehdä vaikka mitä. Kyllä minä\nneuvon, kunhan joudun. Odotahan vähän.\"\n\nReeta, Kerttu, Auno, Sanna, Vappu, Riikka ja Katri saivat jokainen\nompeluksensa. Pystyvalkean ympärillä siinä rinnakkain tytöt istuivat.\nSannalle ja Riikalle oli se työ niin mieleen, että kielet riippuivat\nhuulilla. Ja pitkälle työntyi Kertun ja Aunonkin vahvat huulet.\nVapun hieno alahuuli lipotti limissä toisen päällä. Reetakin oli\nmielissään, että vesi tippui rievästä huulesta.\n\nKatri se yhä panna tuhrasi neulan silmään lankaa; työnti Aunolle sen\nviimein.\n\n\"Pane sinä tuo lanka silmään,... ei sovi.\"\n\nAuno otti neulan ja langan.\n\n\"Eihän se miten sovi kun on hieronut langan nenän paksuksi kuin\npuntarin perän.\"\n\nHampaillaan nykäsi Auno säikeen nenää, pyöritti sitä näpissään, pisti\nneulan silmään ja antoi Katrille.\n\n\"Tuossa on, vaan mitäpä sinä sillä paljon tehnet. Kyllä ei siitä tule\nkahta valmista.\"\n\nMuori se lasisilmät päässä tilkutteli Saaran lahkeita ja neuvoskeli\nmuita. Saara ja Martta vaan katselivat joutilaina päältä.\n\nHuvassa kului ilta. Suvehen olivat Otavan sarvet, kun vasta päästiin\nompeluksista.\n\nLaskeuttiin yön lepoon yhteiselle vuoteelle. -- Pystyvalkean hehkuva\nhiillos vielä liekehteli ja levitti mieluista valoaan rauhaisaan\nkatokseen.\n\nMuori se oli vuoteen laidalla ja Martta kyyristyi muorin kylkeen kuin\nkananpoika emon siiven alle. Muorin suuret silmät valelivat tyttöjen\nvuodetta. Syvä äidillinen rakkaus lepäsi kuluneissa kasvoissa. Hän\npani kätensä ristiin ja lausui: \"Siunataan nyt itsemme!\"\n\nTytöt pyörähtivät selälleen, liittivät kätensä ristiin rinnoilleen ja\nkuuntelivat muorin iltarukousta.\n\nSilmä kerrallaan painui kiinni... Nukahti muorikin.\n\nKauan hän ei viipynyt yötilalla. Jo ennen kukon laulaa hän kohosi,\npani takkaan puita, jotka syttyivät illallisesta hiilloksesta. Kohta\nliekotteli taas tervaksinen pystyvalkea, jonka punertavat liekit\nvalaisivat nukkuvaa tyttöliutaa...\n\nKyynel kasvoillaan muori katseli hetken ja rukoili kaikkien orpojen\nisältä siunausta.\n\nSitte hän istui pystyvalkean vaiheelle, pani silmälasit korkealle\nnenälleen ja rupesi paikkaamaan tyttöjen kenkiä...\n\nKaikki oli jo tyttöjen kengät korjattu, kuin päivän kajaste ilmaantui\ntaivaan rannalle, jolloin tytöt saivat nousta tervailemaan kenkiään.\n\nMuori laskeutui Martan luokse vuoteen partaalle.\n\n\"Tuntuu väsyttävän. Jospa nukahtaisin tässä päivän pielessä.\"\n\n\n\n\nVI.\n\n\nOli Huhtikuun poutaisen päivän ilta Maaliskuun rajalla, Survehuhmaren\nympärillä paitasillaan ja hikipäisinä tytöt liehuivat. Kahdella\npetkeleellä vuoroon survottiin. Toiset levähtivät silloin, kuin\ntoiset tekivät työtä.\n\nKerttu ja Vappu olivat survomassa...\n\nSanna vilkasi oveen.\n\n\"Kuka nyt tulee? Ka muori! Kassilan muori! Muori, muori! Olette niin\nkauan olleet käymättä.\"\n\nMuori istahti rahille ja laski kätensä polvilleen. Leuka! hervahti\nalas ja rinta huohotti väsymyksestä.\n\n\"Olen ollut kipeänä koko ajan, kun täältä viimeksi menin kotiin.\"\n\nVappu: \"Mitäs sinne menitte. Olisitte olleet täällä.\"\n\nMuori: \"Lähdin viimeisillä voimillanikin teitä katsomaan. Tulevat\ntästä kevätsuvet ja hölseet, niin sitte en pääse ollenkaan... No\nmiten nyt täällä olette voineet?\"\n\nKerttu: \"Oikein hyvin. Ikävä vaan on ollut teitä.\"\n\nAuno: \"Rupesimme tässä survomaan, kun loppuivat petäjäjauhot.\"\n\nMuori: \"Onkos teillä muita jauhoja?\"\n\nSanna: \"On meillä suuri säkki vielä koskematta tuolla kylkeisessä.\nAhtolan isäntä toi mustalla oriillaan viikolla... Ja voi kun se\nhirnui! Ja isä on saanut paljon metsoja. On joka päivä syöty ja\ntuolla aitassa on vielä monta jälellä. On meillä vielä tynnyrissäkin\njauhoja. Reeta se aina tekee rieskaa: panee tämän maljan täyden\nmakeita jauhoja ja kaksi tämän täyttä petäjäjauhoja ja leipoo\nrieskoja aivan samallaisia, kuin äitikin.\"\n\nMuorin kasvot kirkastuivat.\n\n\"Vai niin, vai niin, vai tuotiin Ahtolasta jauhosäkki. Hyvä, hyvä.\"\n\nAuno: \"Ahtolan isäntä aikoi käydä kylvämässä meidän pellon kesällä.\"\n\nKerttu: \"Ja kyntämässäkin.\"\n\nVappu: \"Onpa meillä iso tynnyri ohriakin tuolla aitan loukossa.\nSaattaa se Reeta niistä jauhoja jauhaa.\"\n\nKerttu: \"Niin... Ne pani äiti siemeniksi; eikä niitä jauheta.\"\n\nMuori: \"Vai niin, vai niin, että Ahtolainen toi jauhosäkin. Niin\nse Jumala pitää murheen. -- -- Missäs teillä nyt ovat housut ja\nhameet, kun olette paitasillanne? Ka tuollapa ne ovat kuivamassa\norrella. Ovathan ne vielä ehyet?\"\n\nAuno: \"Ehyet toki! Emme ole raskineet joka päivä pitääkkään; mutta\ntänä päivänä ryötöstimme tuolla halonhakkuussa koko päivän, niin\npidimme niitä. Kylläpä tässä tarkenemme paitasillammekin.\"\n\nSanna: \"Niillä teidän lähettämillä kirveillä olemme hakanneet\nhalkoja. Voi, kun ne ovat hyvät ja terävät! Emme nukkuneet sinä yönä,\nkuin saimme ne kirveet.\"\n\nVappu: \"Heittäkää toki turkkinne pois ja olkaa edes yötä täällä.\"\n\nMuori kohosi seisalleen.\n\n\"Vai niin... Hyvä, hyvä, kun tuotiin Ahtolasta jauhoja. Kyllä minä\npuhun veljelleni Erkkolaiselle, että sekin toisi. Sillä on suuri\naitta täynnä vanhaa eloa. Ja se mies kun auttaa, niin se ei vähällä\nauta. Enkä minä luule, että meidänkään isäntä on niin kätensä pessyt,\nett'ei vähän auttaisi, kun minä puhun... Hyvä, hyvä, kun olette\ntäällä niin hyvin voineet.\"\n\nMuori otti turkkinsa povesta paksun leivän ja laski sen pöydälle.\n\n\"Tuossa on leipä. En jaksanut enempää tuoda ja tässä aapelus.\nPitäisihän opetella lukemaan.\"\n\nVappu otti aapeluksen.\n\n\"Voi, voi minkälainen punakantinen. Ka, kun on suuri kukko! Kun on\naivan kuin meidän kukko.\"\n\nSaara läheni muoria, painoi päänsä muorin reiteen ja vaikeroiden\nvirkkoi: \"Antaahan muori minulle tuon kirjan?\"\n\nMuori: \"Se on, hyvät lapset, yhteinen teille kaikille. Osaatteko te\nollenkaan lukea?\"\n\nSanna: \"Osaamme isä meidän ja herran siunauksen.\"\n\nKerttu: \"Emme kirjasta osaa, vaan ulkoa. Äiti se opetti.\"\n\nSanna: \"Eipä äitikään kirjasta lukenut.\"\n\nPieto työntyi ovesta pirttiin.\n\nMuori: \"Kas Pieto! No nyt tuli markkinat! Tuodempahan siellä mies\ntulee. Onhan nyt Pietolla koko maailman linnut selässään. Tuoksi se\nsyyhytti minun suutani koko matkan tullessani. Ai ihmettä! Kuinkahan\nmonta nokkaa tuossa rykelmässä on? Kyllä siinä on monet päät.\"\n\nPieto laski lintutakkansa lattialle, heitti turkkinsa naulaan, pyyhki\nhikistä otsaansa, puhalteli ja mielihyvällä katseli muoria. Kohotteli\nolkapäitään ja tyytyväisenä virkkoi: \"Tulee se taakka linnuistakin.\"\n\nVappu suhahti Aunolle: \"Kas isää, kun on nyt hyvällä tuulella.\"\n\nAuno: \"Ole hiljaa.\"\n\nMuori: \"Jo vähemmästäkin. Käskee siihen olla voimia pehmeässä lumessa\nhiihtäessä tuommoinen riippi selässä. Mutta tosi on vanha sananlasku,\nettä jonka jalka kapsaa, sen suu napsaa.\"\n\nPieto: \"Kyllä se työstä käypi Olen enemmän, kuin kolme peninkulmaa\nhiihtänyt tänäkin päivänä metsojen jälessä. On ollut vielä niin\nkitjakka keli ja tuommoinen taakka kun on selässä, niin syvään se\nvaipuu suksi. Mutta ei tuo mennyt tyhjään, vielä jäi kolmetoista\nammuttua metsoa metsään.\"\n\nMuori löi käsiään yhteen.\n\n\"Aijai, vai kolmetoista vielä metsään! Ja montako tässä?\"\n\nPieto: \"On kai niitä kahdeksantoista.\"\n\nMuori: \"Enemmän, kuin kolmekymmentä! No, jo nyt on ollut antimieli.\nJo on metsän emäntä aukaissut aittansa oven. Kuinka monta olet tänä\npäivänä saanut?\"\n\nPieto: \"Kaikki metsot; nuo neljä teirtä ovat eilisiä.\"\n\nMuori: \"No, miten se on mahdollista? En tähän elettyyni ole kuullut\nyhtenä päivänä ammuttavan noin paljoa; -- en soitimestakaan.\"\n\nPieto: \"Keino se työn tekee, ei väen väkevyys. Minä eilisnä aamuna jo\nlöysin tuon metsoparven ja vainosin ampuakseni. Mutta ne olivat niin\narkoja, ett'eivät kestäneet, niin minä vaan hiihtoa suohkasin perässä\nkoko päivän, etteivät saaneet syödä. Illalla pimeän tullen varroin,\nmihin laskeutuvat hyydökseen. Siihen minäkin tein nuotioni ja tänä\naamuna, kussa vaan kohosivat honkien latvoihin, niin silloin minäkin\nolin kintereillä. Ammuin jo yhden, mutta ne pölähtivät lentoon. Vaan\nne kun eivät pakkasella lennä pitkään, niin minä, kun täyttä väkeäni\nlähdin kaiuttamaan perään, niin tapasin paikalla ja ammuin taasen\nmuutaman. Ne taas siirtyivät palasen matkaa, mutta minä rehmitin\nperässä ja ennen kuin tiesivätkään olin siellä minäkin. Sitä tekosta\ntein ja ajelin koko päivän, ett'eivät saaneet syödä, mutta kun ilta\ntuli, niin jo jureusivat syömään, ett'eivät olleet tietääkseenkään,\nvaikka minä kolmetoista metsoa ammuin yksistä jalkaini sijoista. Ei\nkun vihassa vaan repivät männyn kerkkiä.\"\n\nMuori: \"No ei vähän, kun kolmetoista yksistä jalkainsa sijoista.\"\n\nPieto: \"Niin, olisi niitä saanut vaikka viisikymmentä, mutta luodit\nloppuivat.\"\n\nMuori: \"No jo tuota oli tuossakin. Ei ole katumista.\"\n\nPieto: \"Tallessa ne ovat siellä. Kun minä aamulla taasen lähden, niin\nkyllä niistä luku haihtuu.\"\n\nMuori: \"Kelpaa elää: noutaa vain, kuin aitastaan.\"\n\nTytöt sukerehtivat lintujen ympärillä lukien ja lonien niitä.\n\nMuori kääntyi tyttöjen puoleen.\n\n\"Niin teistä, lapsukaiset, Jumala pitää huolta. Harvat ovat ne\nlapset, jotka ovat niin rikkaita, kuin te siinä olette. Kiitos\nJumalalle!\"\n\nSanna tarttui syliksi muoriin.\n\n\"Olkaa muori täällä yötä.\"\n\nMuori: \"Aivan mielelläni olen. En lähtisi pois vaikka ajaisitte.\"\n\nPystyvalkea paloi. Sen ympärille kokoutuivat tytöt ja muorikin,\njoukossa lintuja höyhentämään.\n\nSiihen tuli Pietokin Sannan viereen, kohotti olkapäitään ja pyyhkäsi\nsuortuvia silmiltään.\n\n\"Annappas Sanna minulle se metso, se näkyy olevan vanha kanttura.\nEi, siitä lähde sinulle höyhenet. Ota sinä tuolta nuorempia, niissä\novat höyhenet löyhemmässä... Kas se... mutta jo se on tuo käynyt\nuseammassa hongassa, kuin on tuo nokka tuommoiseksi käyristynyt.\"\n\nMuori: \"On se omituista, kun se vanhemmuuten tuo nokka menee noin\nkoukkuun ja valkeaksi.\"\n\nPieto: \"Niin se on. Ei se näy linnullakaan ikä merkittä menevän...\nMutta jo ovat tuon päälakeen lujaan tarttuneet nuo höyhenet. Ei\nuskoisi... Noo, kyllä tästä elo saadaan, kunhan tässä tuumitaan.\"\n\nMuori katseli vuoroon tyttöjä ja Pietoa.\n\n\"No olet, sinä Pieto, onnellinen. Lapset tuosta yksin vuosin\nnousevat, kuin päivä. Toista on, kun minulla ei ole yhtään lasta.\nVaikka kuusi on ollut, niin kaikki ovat mullassa... Moni pahoilee\nsitä, kun tulee paljo lapsia, vaan omine ruokineen ne tulevat.\nNähdäänpä miten runsaalla kädellä Jumala nytkin ruokkii tätä\npuoliorpoa lapsijoukkoa.\"\n\nPieto nykki metsosta höyheniä ja kovasti roksi vanhan metson\nkarkea kesi.\n\n\"Kunpa olisi tuon Pajupuron varsi niittynä.\" Tyttöjen ja muorin\nsilmät remahtivat ja lennättivät kummeksivan katseen isään.\n\nMuori: \"Etehen on elävän mieli, kuollut taakse katsokohon. Eihän sitä\ntiedä, jos vielä onkin. Nuorista tuki tulee, vara vasta kasvavista.\nKunhan tuo joukko pääsee päätään pitemmäksi, niin ei tiedä, mitä ne\nvielä raivaavat!\"\n\nPieto: \"Vähä on turvaa vävystä, vähä turva tyttärestä.\"\n\n       *       *       *       *       *\n\nMetsokeitto oli syöty ja vuoteellaan viruivat jo Pietolan eläjät.\nPieton vuoteelta, pöydän päästä, kuului raskas kuorsaus, mutta\ntyttöjen vuoteelta kuului vilkasta puheen sipinätä.\n\nKerttu yli Martasta työnti päänsä muorin likelle.\n\n\"Minkään tähden isä tänä iltana oli niin hyvällä tuulella? Ei\nmilloinkaan ole vielä niin paljoa puhunut.\"\n\nMuori: \"Sen tähden kai, kun oli saanut niin paljo lintuja.\"\n\nKerttu: \"Koko aikana sitte, kuin viimeksi kävitte, ei ole isä puhunut\nmitään; eikä se ole kotona ollutkaan, kuin yösydämmen. Öitäkin on\nollut metsässä.\"\n\nSanna: \"Omin päimme olemme tässä rehmineet kotona\".\n\nVappu: \"Mutta tässä yhtenä iltana, kun ei ollut isä kotona, niin me\nmelskasimme; me räimme niin, niin kovasti että... Oltiin sokkosilla\nja Sanna oli sokkona. Niin se kun kerran tuossa pöydän luona minua\ntavotti, niin luikasin pois edestä kuin matikka, niin Sanna tölmäsi\npöytään... Hi-hi-hi... Silloin pöytä meni, meni... hi-hi-hi-hi...\nylen kuppuraisiaan ja kupitkin kolisten menivät penkin alle.\"\n\nReeta: \"Kas, kun tuntuu lystiltä, kun niin makeasti naurattaa. Hyviä\ntöitään... vieläpä viitsii muistella. -- Ovat aina kuin päättömät, --\nseinätkin vähällä särkevät.\"\n\nSanna: \"Pitäähän sitä ruokansa edestä.\"\n\nMuori: \"Kyllähän sitä nuorena on mieli kevyt, kuin kevätlinnulla,\nmutta tänne asti, kun eletään, niin ei tule liikoja askelia. -- -- --\nVai aikoi Ahtolan isäntä käydä peltonne kylvämässä. Hyvä, hyvä.\nNiin, kunhan nyt ihmiset auttaisivat teitä tässä huonoimmallanne\nollessa, että pääsisitte kohoamaan. Kyllä sitä sitte tuumia olisi.\nTuo Pajupuron varsihan kuuluu olevan niittymaata, sitä alkaisitte\nraivata vähän kerralla niityksi. Talven aikana hakkaisitte metsän\nhaloiksi, kesällä sulan aikana siivoaisitte murrot; ja sitten se\nvähitellen muuttuisi niityksi. Sillä tavoin me ennen Erkkilässä\nteimme niittyä Lainiopurolle. Pieni, pahanen mökki se oli Erkkiläkin\nminun lapsena ollessani; aivan samallainen tantti metsän sisässä,\nkuin tämäkin nyt. Vaan on siinä nyt leipää ja leivän särvintä...\nPetäjä-leivällä se on Erkkiläkin tehty siksi, mikä se jo nyt on.\nNiitty on pellon äiti, sanoo sananlasku. Kun mekin saimme niittyä ja\nlehmiä oli lähes kymmenen, niin maitoa kun oli yltä kyllin, niin ei\nollut leipä määrässä. Usein oli leipänä vain tuohilevyllä paistettua\npetäjämökeröä, jota kolmikannalla apettiin. Mutta kalaa ja maitoa,\nkun oli, niin ei hätäpäivää tullut Meillä ei ollut lintuja, niinkuin\nteillä... En sitä minäkään ole venynyt vehnäisillä, kasvanut kanan\nmunilla. Eivät ne ole kaikki päivät olleet mieltä myöten, eivätkä\nkaikki atriat nenällä haistaen. Mutta tähän asti on Jumala auttanut.\"\n\nSanna: \"Mutta me rupeamme hakkaamaan Pajupuron korpea haloiksi.\"\n\nVappu: \"Alamme kyllä.\"\n\nReeta: \"Alkaja havukoissa. Mitä häntä hupajaa.\"\n\nKerttu: \"Kyllä alamme. Vaikka kuusen päivässä jyrsisimme haloiksi,\nniin tehtyä sekin on.\"\n\nAuno: \"Nyt kun kevään pitkät ja lämpimät päivät tulevat, niin mikäs\nmeidän on hakatessa. Hakkaamme vaan.\"\n\nVappu: \"Hakkaamme vaan, että korpi raikuu.\"\n\nMuori käänti itseään kylelleen, vetäytyi vähän koukkuun, pani kätensä\npäänsä alle, raukeasti lupsautteli pitkäripsisiä silmäluomiaan.\n\n\"Nukutaan nyt. Minä huomenna opetan teitä lukemaan. Nukutaan nyt.\"\n\nKolmena päivänä oli muori tyttöjä opettanut lukemaan. Kerttu, Auno,\nSanna, Vappu ja Katri ne jo tavata junnasivat Reeta, Riikka ja Saara\nvielä kirjaimia muistelivat.\n\nIllan lähetessä muori katsahti lempeän silmäyksen tyttöihin, kohotti\nolkapäitään ja virkkoi: \"No, nythän te olette alussa. Voitte jo omin\npäinnekin alkaa jatkaa. Minä lähden kotona käymään ja tulen taasen\nteitä ohjailemaan, jos Jumala suopi.\"\n\nPani turkin päälleen ja lähti.\n\nRantaan saattoivat tytöt.\n\nSanna tarttui syliksi muoriin ja näkyi tahtovan sanoa, mutta ei\noikein tiennyt mitä sanoisi. Muori kumartui, taputti poskelle Sannaa.\n\n\"Mitä se Sanna sanoisi?\"\n\nSanna: \"Kun menette pois. Milloinka tulette?\"\n\nMuori kädellään painoi Sannan päätä, kohotti korkean päänsä, katsoi\netelän rannalle.\n\n\"En nyt, hyvät lapset, tiedä. Jumalassa on juoksun määrä. Jo näyttää\nilma lauhtuvan, tuo tuulen perä sinistyvän. Näyttää lientyvän suven\nnäköiseksi. Jos tulee suvi ja huovettaa tämän lumen, niin ei sitä\nsitte heti pääse. Mutta kyllä minä teitä muistan.\"\n\nSanna: \"Käyttekö siellä Erkkolassa, että ne toisivat meille jauhoja?\"\n\nMuori nyökäytti päätään.\n\n\"Käyn, käyn. Jumalan haltuun nyt!\"\n\nMuori otti sauvat käsiinsä, kallistui eteenpäin nojalleen ja alkoi\nharvasteeseen siirrellä suksiaan eteenpäin pitkin Kalliojärveä.\nPitkät turkin helmat heilahtelivat leveillä lanteilla puoleen ja\ntoiseen; sauvain suoverot kitjahtelivat Huhtikuun hangessa ja päällä\nkaarteli kajakka taivas.\n\nYhdessä ryhmässä seisoivat tytöt rannassa kynsille lyödyn näköisinä\nja katsoivat etenevää muoria.\n\nKerttu: \"Tuntuu, kuin olisi viime kerran lähtenyt tuo muori.\"\n\nAuno: \"Niin minustakin tuntuu.\"\n\nSanna: \"Ei toki viimekertaa. Aikoihan se tulla meitä opettamaan\nlukemaan. Huomenna tahi ylihuomenna on täällä.\"\n\nVappu: \"Pyhänä se vasta tulee ja opettaa meitä. Mutta minä silloin jo\nosaankin enemmän.\"\n\nKerttu: \"Ei se kule kiireesti, mutta katsokaapa minkä taipaleen on jo\nmennyt.\"\n\nAuno: \"Mustana pilkkana vaan siintää tuolta selältä. Kohta menee jo\ntuon saaren anojaan.\"\n\nKerttu: \"Näyttää niin pieneltä, vaikka on niin iso; -- isompi\nisääkin. Näyttää kyynärän pituiselta vaan.\"\n\nSanna: \"Eikä erota jalkojakaan enää ollenkaan.\"\n\nAuno: \"Nyt kohta kiertää tuon saaren suojaan... Niinpä tekee. Sinne\nhupeni.\"\n\n\n\n\n\n\nTOINEN OSA.\n\n\n\n\nVII.\n\n\nKahdeksan vuotta oli kulunut siitä, kuin Kassilan muori viimeksi\nlähti Pietolasta. Pajupuron korpea oli jo neljä latoalaa auennut\nniityksi ja viisi lehmää, kaksi vasikkaa ja neljä lammasta oli\nuudessa navetassa. Reeta, Saara ja Martta hoitelivat kotielämistä.\nToiset tytöt pitivät huolto ulko- ja metsätöistä. Pajupuron korpeen\nkulki tyttöjen latu Ja päivä päivältä sen aukea suureni.\n\nOli kojakka ilta Huhtikuussa. Metsästä tultuaan olivat tytöt syöneet\niltaisensa ja illan kajaksen valossa istuivat pirttinsä peripenkillä.\n\nAuno katseli kämmentään ja virkkoi:\n\n\"Ilkeä kun tuohon tuli tänä päivänä tuommoinen verirakko.\"\n\nSanna: \"On minullakin tuossa sormen juuressa aika rollukka ja\nkihelmöipi pahennusta.\"\n\nVappu: \"On minullakin, mutta olkoon. Kylläpä tänä päivänä aukesikin\nkorpi sen edestä. Kun Kassilan muori nyt tulisi kattelemaan sitä\naukeaa! Sehän se kerran esitteli meille niityn tekoa Pajupurolle.\"\n\nKiikka: \"Eipä taida muori tulla enää.\"\n\nKerttu: \"Vuoteen omana on muori; ei tuntenut minua enää, kun kävin\ntässä viime viikolla. No, kyllä se tuo hauta viepi näköisekseen,\nennenkuin se kokonaan viepi. Siinä ei ole mullan muuttamista.\nNe suuret silmätkin olivat kuoppaan painuneet ja posket sisään\nloksahtaneet; ja joka paikassa ei muuta, kuin luut ja sininen nahka\nja nukkumaton henki laiden raossa. Hourata hupatti vaan. Mutta se\nkauniita rukouksia lukee houratessaan... Niin, meiltähän jäi se\nlukeminen, kuin kantoon.\"\n\nAuno: \"Niinpä teki.\"\n\nVappu: \"Kova lykky sentään, kun se todellakin jäi, vaikka se Kassilan\nmuori meitä niin toimessaan opetti. Se on todellakin unehtunut,\nett'en suinkaan minä iitäkään tuntisi, vaikka jo tavata jaanasin. Ja\nkirjaimiahan ne hariloivat jo jokainen, mutta kyllä se on unohtanut,\nhävinnyt kuin tuhka tuuleen.\"\n\nSanna istui selkäkenossa, heilutteli oikeaa jalkaansa toisen polven\npäällä, keikautti vähän niskojaan ja virkkoi: \"Hävitköön! Vähä\nvahinko. Pääsee tämän maailmaa läpi toki oiki luennoin ja laulannoin.\nEn perusta! Lukekoot kirjanoppineet ja fariseukset; kyllä meillä on\nmuutakin työtä. Niinpä toki helppoakin se luenta. Minä muistan, kun\nKassilan muorin opettaessa kolme päivää istuttiin, niin hartioita\npakotti, kuin olisi suolatynnyri ollut selässä ja pää tuli huomioksi,\nettä silmät valehtelivat.\"\n\nVappu: \"Sannalla on ollut vaikea, kuin Venäläispojalla. Sekin oli\ntuumannut, että 'ennen nurmie kynnäis, ennenkuin lukis.' Mutta minä\nvaan lukisin mielelläni, kun osaisin.\"\n\nSanna: \"Siinäpä se onkin temppu. Oppineen se on hyvä työtä tehdä;\nmutta entäs se alku? Siinä se kakka leivotaan.\"\n\nVappu: \"Tokipa siinä nyt ovat tekijäiset! Kunhan ruvetaan, niin ei\nmuuta, kuin lähtö vaikeinta.\"\n\nReeta asetteli kenkiään orteen kuivamaan. Kasvot olivat tympeän\nnäköiset. \"Se olikin sana! -- Kunhan ruvetaan! Mutta mistä sitä\nlähdetään? Kyllä et sormestasi ime, älä luulekkaan.\"\n\nSanna jatkoi: \"Älä luule luuta lihaksi, koiran päätä paistikkaaksi.\"\n\nVappu: \"Mutta minäpä haen sen aapeluksen. Tuolla se on aitan loukossa\nromuvasussa.\"\n\nAuno: \"Käy vaan; katsellaan tässä illan valossa...\"\n\nVappu toi aapeluksen, makea hymy poskilla, heitti pöydälle Kertun\neteen ja virkkoi: \"Tiinä titä oiti, sanoi Pahka-Joona lukkarille.\"\n\nKerttu aukasi homeisen aapeluksen, katseli sitä; kutristi kulmansa ja\ntähysteli oikein tarkasti.\n\n\"Vieläpä näkyvät tuossa sen aikuiset puikon jälet, kun Kassilan muori\nluetti.\"\n\nSanna: \"Vaan näkyykös muistin jälet?\"\n\nVappu pani kätensä Kertun kaulaan ja tähysteli.\n\n\"No onpa todellakin siitä aikoinaan puikon kärellä jyrnälletty, kun\nvielä jäljet näkyvät.\"\n\nSanna: \"Annahan minäkin katson... Ka tosiaankin! Kyllä tuota\nkyntämistä ei olisi paperi kaukaa kestänyt Mutta ii siinä käyköttää\nihan entisellä sijallaan, vaan homehtunut on jo parta. Annahan\nkoetellaan, vieläkö muita muistaisi. Ii, ässä, ää. Mutta mikäs se\ntämä kolmisorkkanen on?\"\n\nVappu: \"Se on ämmä. Mutta tuo rengaskorva, mikäs se olikaan?\"\n\nKerttu: \"Muistaakseni ee.\"\n\nSanna: \"Entäs tuo pitkäkaulainen?\"\n\nVappu: \"Se on poika-ii, ja tuo taakkaselkäinen se on tee. Ja tuolla\ntuo tienneuvoja se on myös tee, vaikk'eivät ne ole vähääkään\ntoistensa näköiset. Ja tuo suurimahainen se on ää. Mutta tuo jakkara,\nlienee se ämmän sukua mutta ei sillä ole kuin kaksi sorkkaa.\"\n\nAuno: \"Se on ämmä, jos en vaan väärin muistane.\"\n\nSanna: \"Entäs tuo pitkäsäärinen lama-Kaaperi, mikäs virka se sillä\non?\"\n\nKerttu: \"Se on ii.\"\n\nSanna: \"No onhan niitä iitä koko poikue!\"\n\nAuno: \"Ei se ole ii; se on jii, ja tuo nollotus -- se on oo. Mutta\ntuota karhapäätä en muista.\"\n\nKerttu: \"En minäkään muista.\"\n\nKiikka: \"Eihän se liene äksä.\"\n\nVappu: \"Hyh! Äksä on, jolla on tuo rotan häntä perässä. Kyllä minä\nsen muistan. -- -- -- Kyllä olisi nyt Muori tarpeeseen.\"\n\nAuno: \"Mutta näitä yksikantaisia kirjaimiahan muori ensin opettikin.\nKatsellaampas niitä täältä toiselta puolen lehteä. Käännähän, Kerttu,\nsiitä lehti... Ka siellähän ne ovatkin kirjaimet, jotka erottaa.\"\n\nVappu: \"Siinä on kirjaimia, jotka pysyvät näpissä; tuokin ässä on\ntakareellä vedettävä.\"\n\nKatri pukkasi Aunoa kylkeen ja punastuneena virkkoi: \"Katsos, muori\non oven suussa.\"\n\nKaikki kääntyivät sinne katsomaan ja pöllähtivät. Hetken perästä\nSanna virkkoi: \"No olettehan te täällä. Terve tuloa! Voi kun on hyvä,\nkun tulitte!\"\n\nMuori ei virkkanut mitään, katseli vaan loistavin silmin tyttöjä.\nKurttuiset kasvot olivat muorilla mieluisessa hymyssä ja entinen,\nharmaapäällyksinen turkki löyhällä. Kaulus repsotti olkapäille\nkäännettynä ja laihoilla suonikkailla käsillään piteli hän turkkiaan\nkiinnempänä. Semmoisena hartiat hieman kumarassa ja paulakengät\njalassa seisoi muori.\n\nSanna astui muoria kohti, mutta muori väisti, nousi pankolle ja\nhalkoläjän päältä uunille.\n\nKaikkien kasvoissa näkyi kummallinen väristys; olivat hiljaa, ettei\nkuulunut hengitystäkään.\n\nKerttu huokasi syvän huokauksen ja virkkoi: \"Kyllä ei ollut se\noikeaa.\"\n\nReeta: \"Sitä minäkin.\"\n\nKatri: \"Minua pelottaa. Hyi, oikein värisyttää!\"\n\nSanna: \"Pahalta minustakin tuntuu, -- mutta mitä se ennusti?\"\n\nReeta: \"Sitä se ennustaa samoin, kuin äitimmekin haamu, että Kassilan\nmuori on kuollut.\"\n\nSanna: \"No älä nyt semmoisia... Mutta tuleepahan isä tänäkin iltana\nkotiin... Ompahan lintuja muutamia kepertynyt.\"\n\nPieto tuli ovesta, heitti lintunsa lattialle, katsahti tyttöihin ja\nvirkkoi: \"Kassilan muori se on heittänyt\".\n\nSanna: \"Ilmankos se... No kaikkia sentään! Milloin se on kuollut ja\nmissä sen kuulitte?\"\n\nPieto: \"Tänä aamuna oli nukkunut, kuin uneensa. Oli katsellut\nkirkkaasti yli päänsä ja ihastuen sanonut: 'kas sitä, Jeesuspahan\nvoitti!' Siihen oli naurusuuhun vaipunut.\"\n\nSanna: \"Kuka sitä kertoi?\"\n\nPieto: \"Kassilan Paavo oli arkun lautoja hakkaamassa Jylhänkankaalla,\nse kertoi.\"\n\nVappu: \"Jylhänkankaalla! No miksikä niin kaukana?\"\n\nPieto: \"Eihän niitä arkun lautoja oteta vanhalle kuolijalle niin\nlikeltä, kuin muita tarvispuita; -- eikä niin likeltä, jossa elävät\nkulkevat.\"\n\nRiikka: \"Minkätähden?\"\n\nPieto: \"Niin ne vanhat ovat tarkoittaneet. Sen puun haltija on\nkarjalle pahanluoveinen.\"\n\nVappu: \"Kun olisi tuossa, niin lähtisin katsomaan.\"\n\nAuno: \"Eipä se tule sillä takaisin.\"\n\nKatri paiskautui loukkoon kasvoilleen käsiään vasten ja hartiat\nvapisivat.\n\nSanna: \"Voi, voi, kun eivät semmoisetkaan ihmiset saa elää enempää\naikaa, kuin se muorikin.\"\n\nReeta: \"Onhan se oman ikänsä jo elänyt.\"\n\nKerttu ja Auno painoivat otsansa pöytää vasten. Riikka teki vuoteen\nja kytjähti siihen.\n\nSiihen siirtyi Marttakin; mutta heti voivahti kipeästi, oikasi\näkkiään selälleen, hampaat kirahtivat ja joka jäsen tärisi.\n\nAuno hyppäsi ja virkkoi:\n\n\"Kouristi Martan!... Niinpään teki. Voi, voi raukkaa!\"\n\nKerttu: \"Siihen koski niin pahoin. No hallitaan, että ei saa niin\npahoin pieksäytyä... Auohan noita kouria! Voi, voi raukkaa!... No nyt\nse heittää... Annetaan vaan olla siinä.\"\n\nMartan kasvot vaalistuivat. Hän raukesi hermotonna vuoteelle, mutta\nrinta aaltoili raskaasti ja syvät, sikeät hengitykset epävakaisesti\npuhkeilivat.\n\nVuoteelleen kallistuivat toisetkin tytöt ja käsillään peittivät\nkasvonsa.\n\nPietokin pääsi iltaistaan syömästä, niin kallistui vuoteelleen ja\nheti kuului sikeä kuorsaus.\n\nTyttöjä ei nukuttanut Siitä silmiään he huomisaamuna nousivat ylös\ntuhrannein kasvoin. Istuskelivat penkillä ja siirtelehtivät paikasta\ntoiseen.\n\nVasta iltapäivällä otti Kerttu kirveensä ja lähti hiihtämään\nPajupurolle päin. Sinne lähtivät toisetkin, paitsi Reeta, Saara ja\nMartta hiljaisina hoitivat elukoita kotona.\n\n\n\n\nVIII.\n\n\nPajupuron korpi se oli tyttöjen suurin työtanner. Oli taasen\nviime talvena auennut yksi latoala uutta niittyä, josta nyt kesän\ntultua siivottiin risut ja murrot pois ja nuori heinänalku kuhotti\nperkkiöllä jo kantojen tasalla. Uusi nelisylinen lato katto päällä\nodotti heinäistä tungosta.\n\nOli kesäkuun mieluinen Sunnuntai-ilta. Petäjän juuressa tytöt\nistuivat ja katselivat Kalliojärven tyynellä pinnalla lekottelevia\nsorsaparia. Väliin ne aina puklahtivat vedenpinnan alle ja taasen\nkohosivat, jolloin veden kimalteleva pinta särkyi ja väreaallot\npyöreinä piirinä lähtivät vierimään kaikille suunnille. Ne levisivät\nsiksi, kunnes vesi taasen itsestään asettui, ja alkoi kimallella\nilta-auringon ruusuhohtehessa ja luoda puhtaita kuvia taivaan\nkupukannella lepäävistä kultakylkisistä pilvenloikareista.\n\nKerttu istui olkapäätään nojaten petäjään. Näytti olevan mielessä\njoku ajatus. Päivettyneet, muhkeat kasvot väreilivät ja raikas\nloimo välähteli vesiharmaista suurista silmistä. Tummat tuuheat\nkulmakarvapensaat liikahtelivat ja pullea otsa vähän kurtisteli.\nViimein silmänsä osotti rinteelle päin.\n\n\"Mitähän, jos hakattaisiin kaskeksi tämä kotirinne. Tuommoinen\nmetsänpohja ja päivärinne! Se jos saadaan raajuun ja sattuu vuoteen,\nniin se päästää meidät leipään käsiksi. Ja koska vuosi vuodelta näkyy\nniittyä tulevan, niin tarvitaan sitä peltoakin. Ja siitäpä halmeen\nsängestä sitä tulisikin puolella vaivalla.\"\n\nAunon kasvot kirkastuivat.\n\n\"Samaa olen jo ajatellut monta päivää... Ja nythän on siihen aivan\nparas aika, on kohta täysi lehti. Siitä saamme vastojakin samasta. Ja\neipä ole heinäntekoon vielä heti kiirettä, ei ole nurmikkaassa päätä\nyhdessäkään. Nyt kun niityn raivuu loppui, niin mitäpä tässä lomassa\nmuutakaan tekisimme semmoista, josta olisi eineen jatkoa.\"\n\nSanna: \"Lyödään lattiaan!\"\n\nVappu: \"Se on mieluinen työperä. Lähdetään vaan huomisaamuna!\"\n\nRiikka: \"Tuossapa tulee isä. Kysytään siltä, mitä se sanonee.\"\n\nKatri: \"Mitäpä hänestä isäkään kieltää. Mieluinen vahinko se toki on.\"\n\nReeta: \"Paras kuitenkin on kysyä.\"\n\nKerttu: \"Kysytään vaan.\"\n\nPieto seisahti lähelle tyttöjä. Löyhällä riippui lanteilla alas\nlaskeuneet hurstihousut; karkea piikkopaita reuhotti auki solesta\nja ruskeana paistoi päivettynyt rinta. Iloisenvirkeänä katseli hän\npoutaista taivaankantta.\n\nKerttu: \"Aiomme hakata kaskea tuohon kotirinteelle. Mitä siitä\nsanotte?\"\n\nPieto silmäsi rinteelle, mietti vähän ja virkkoi: \"Kun hakannette,\nniin hakatkaa. Lähti kävelemään rantaa pitkin ja näkyi miettivän omia\nmietteitään.\"\n\nHuomenna lähtivät tytöt kasken kaadantaan. Losahtelemalla\nirtautuivat pälkäreet lastuuksista ja hurtankorvina lentelivät\nsuuret lastukimpaleet murtoiselle tantereelle. Humahtaen lankesi\nryheväoksainen kuusi tahi tuuhakkalehtinen koivu. Yksi lotina kuului\nmurtoisen aukean rinteestä ja kirkkaina läihkivät kirveiden terät\nauringon helteisessä paisteessa.\n\nNiin kaatui kaski ja kahden viikon työnä makasi kahden\ntynnyrinalainen aukea. Kaikki puut siuottivat poikkirinteestä yhtenä\nsuortuvana. Ei pientä vesaakaan ollut ristissä enää.\n\nRohkeamielisinä ja iloisina, kirveet olallaan, käyskelivät\ntytöt jälekkäin raateeltaan kotiin Lauantain lauhkeana iltana,\nsilmäillen avaraa risumurrostaan. Risujen repimät paidat riippuivat\nviilekkeinä selissä, päivän polttamat rinnat ja olkapäät paistoivat,\nkuin petäjälevyt, ja nilkat ja pohkeet olivat pöheissä risujen\npiirtelemistä haavoista.\n\nSaunaan työntyivät tytöt kylpemään. Reeta se oli löylynlyöjä, Saara\nja Martta istuivat loukossa vasta sylissä; toiset olivat lauteella.\n\nSanna kipristeli ja virkkoi:\n\n\"Voi riettaan metso-Eera, kun polttaa noita olkapäitä!\"\n\nVappu: \"Eihän tästä tunnu nyt tulevan mitään.\"\n\nKerttu: \"Panehan suopaa.\"\n\nSanna: \"Nyt pannaan nahkat paittoon. Mutta tämä se vasta karvastelee!\nEi tätä kestä ei hirvennahkainen... ä-hä-hä-hä-hä... Älä pöljä, lyö\nsitä löylyä! Aivanhan silmätkin päästä pullistuvat.\"\n\nAuno ähki ja hammasta purren lykkäsi vastalla itseään ja virkkoi: \"Ei\ntässä ole lysti, vaan puhdasta tulee.\"\n\nKerttu: \"Kaukana on nyt leikki, mutta pihkasta pitää päästä erilleen.\"\n\nVappu: \"En minäkään olisi pihkalle sukua, mutta ei tätä leikkiä\nkestä; juoksu minulle tulee.\"\n\nRiikka: \"Ei ole helppo; mutta pihkoineni en jää pyhäksi; -- en vaikka\nterveys menköön.\"\n\nKatri: \"Puhdasta teen. Antaahan tulla vähän enemmän löylyä!\"\n\nReeta: \"Yksi kieltää, toinen käskee, kuin Seppälän talkoissa.\"\n\nKerttu: \"So-so, äläpäs porauttele! Määrä se on makeallakin.\"\n\nSanna: \"Ähäh, koskeepa se koiraankin, jos karttuunkin.\"\n\nAuno: \"Koski mitä koski! Kohta olisin puhdas, kuin pulmunen; mutta\ntuo pää se on sellainen tarvas, että kyllä saa polttaa nuo hapenet.\nNe ovat niin pihkan kanssa tallostuneet, että ovat yhtenä turpeena\nihan.\"\n\nRiikka: \"Pää olisi pää, mutta eihän tuota näy muutenkaan selviävän.\"\n\nKerttu: \"Panehan suopaa ja lykkää vaan, kuin turkkinahkaa, niin kyllä\nlähtee!\"\n\nRiikka: \"Eihän tuota kärsi.\"\n\nKerttu: \"Kyllä tämä koskee, että silmät valehtelevat; mutta ei auta.\"\n\nSanna: \"Hätähän tässä on, vaan mennäänhän tätä.\"\n\nNiin puhkailivat tytöt saunassa pitkän hetken. Viimein höyryävinä ja\nvoimakkaasti puhallellen tulivat ulos ja istahtivat kentälle riviin,\nkuni sotkanpoikue rannantelalle. Ottivat pyhähameiden taskuista\nisot, häränsarvista tehdyt kampalostikkaat, joilla rupesivat päitään\nselvittämään. Vesi tihkui silmistä ja hampaat yhteen puristettuina\nkiskoivat pihkavanukkeita tukistaan; -- kiskoivat ja ähkivät ja\nkurttuun vetäytyivät kasvot.\n\nHetken perästä olivat kuitenkin tukat selvinä ja jokaisen vieressä\nnurmella oli melkoinen tukko pihkaisia talloksia, kuin koirantakkuja.\nJokaisen niskassa oli vaaksan pituinen palmikko, latvat sinisellä\nnauhalla sidottu ja päällä puhtaat hamppupaidat ja ahdashelmaiset\npuolivillahameet, jotka kankeina köpöttivät, kuin pajumerta tyttöjen\nleveöillä lanteilla. Äänettöminä ja syvä tyytyväisyys kasvoissa,\nhe astelivat jälekkäin saunasta pirttiin, kuni matkalintujen raito\ntullessaan viimeistä taivalta syntymämailleen kesäyön mieluisessa\nhämärässä.\n\n\n\n\nIX.\n\n\nNiin elettiin. Ajat eellehen menivät, vuosi vuotehen liittyi.\nSiirtyipä toinen kesä käsiin.\n\nOli poutapäivä Heinäkuun alussa. Etelän mieto tuuli hiljaa läikytteli\nKalliojärven luisua rantaa ja harvakseen heilutteli kasken\nruskealehtisiä, kuivia oksia.\n\nPieto katseli taivaalle, katseli kaikille ilman suunnille.\n\n\"Nytpä on paras kaskenpoltto.\"\n\nEi tarvittu toista käskyä. Tytöt juoksivat aittaan. Siellä\npukeutuivat sitä varten varustettuihin repalevaatteihin ja panivat\nvirsut jalkaan.\n\nOli jo virsut jalassa Pietollakin; lähti kävelemään kasken sivua ja\nvirkkoi: \"Tuolta altatuulen sytytetään. Annetaan vastatuuleen palaa,\nniin se palaa hitaammasti ja palo tulee parempi. Niin ennen vanhat\nsanoivat.\"\n\nPieto se iski tulen ja viritti tuohikäppyrän. Pisti sen kasken\nlaitaan, jossa se alkoi liekotella ja pikkuinen, musta pulppuileva\nsavu pyörteisenä kallistui metsään. Jokainen tyttö otti tuohilevyn,\njolla pistelivät tulta kasken ranteeseen. Iloisesti se alkoikin\npalaa rekotella ja näpeästi levisi pitkin kasken risuista lievettä.\nOli kasken takasivulla kuin savuinen aita, joka nojautui metsän\nrinnettä vasten. Mutta kohta leveni tuli paksumpaan kaskeen. Kerta\nkerralta suureni tulen voima ja mustanharmaina pyörteinä virkeästi\nnousi sakea savu korkeutta kohti. Jo jymistä alkoi maa tulen\nvoimasta. Havuluutineen tytöt ja Pieto varttuivat tuulen alla, ett'ei\ntuli metsään pääsisi. Kun kanervikko rupesi palaa kurnaltelemaan,\nniin silloin hosuivat havuvastalla tulta, että se tukehtui. Siten\ntorjuttiin metsän puoleinen laita. Pieto se tuohoskeli jälelle\njääpiä niemekkeitä, mutta tytöt olivat aivan huolettomina. Iloisina\nhe katsoivat, kun mustanpunertavat liekit kuhisivat kuivissa kuusen\nhavuissa ja purkivat tervamustaa savua, joka mahtavana patsaana\nkohosi korkeutta kohti täyttäen ilman, ett'ei aurinkoakaan näkynyt\nkuin joskus vilaukselta; ja silloinkin punaisena, kuin veri.\n\nKerttu luutansa varrella tonki paloa, otti multaa kouraansa, haisteli\nsitä ja tuumaili:\n\n\"On tuo multa, kuin talkkunata. Voi, voi kun tämä on hyvää! Kyllä\ntuohon pätii siementä hämmentää.\"\n\nAuno: \"No pyörteessä siitä oras lähtee.\"\n\nSanna mielissään hykerteli käsiään ja loistavin silmin virkkoi:\n\n\"No erinäköinen se on tulevana kesänä näillä aioin. Piilossa ovat nuo\nmustat kannot; siinä kuhisee tuota pitkä ruis... ruis kuin hanki! Ja\nsilloin leivältä paistaa pienen Pietolan ympäristö. Silloin sanotaan,\nettä eletään sitä meilläkin! Humu kuuluu, eikä köyhyyttä!\"\n\nKatri: \"No älä nyt noin ole vielä hyvilläsi. Älä nuolaise, ennenkuin\ntipahtaa.\"\n\nSanna: \"Jos vaan tämmöinen kesä sattuu, niin siinä ei auta muu, kuin\ntotuus. Ruis kuin seinä seisoo tässä tulevana kesänä.\"\n\nKerttu: \"Eivätpä ne ole kesätkään kaikki yhtäkaikki. Vuosi on vuoden\nveli, vaan ei vuoden vertainen, sanoo sananlasku.\"\n\nVappu: \"Katsokaapa tuota Karhurovan lievettä, kun koko rinne on\nsavun vallassa, että pisimpien puiden latvat pistävät esiin sinisen\nharmaasta merestä. Ai ihme, kun tuo on somaa!\"\n\nSanna: \"Lähtevät sieltä nyt sääsket... Soo, herra Jumala!... Mikä se\noli se jyräys?\"\n\nKaikki kauhistuivat ja harreilevin silmin joutuivat katselemaan ilman\nkaikille suunnille. Pahoin pöllistyi Pietokin.\n\nKerttu: \"Ukkonen se oli.\"\n\nAuno: \"Tuolla pohjoisessa on pilvi.\"\n\nSanna: \"Olkoon siellä; ei se tule tänne vastatuuleen,\"\n\nKerttu: \"Vastatuuleenhan ukkosen pilvi aina kulkee...! Kas, ai vanhan\nse lientyy tännepäin! Tässä päällä on jo liennettä.\"\n\nRiikka: \"His... miten lyöpi! Voi, voi!... Se olikin jyräys se. Voi,\nvoi, mihin me menemme?\"\n\nKatri vapisten: \"Ollaan vaan tässä. Ei sitä saa Jumalan ilmalla\npakoon juosta.\"\n\nReeta: \"Jo tihmoo vettä. Tuohon käsiselälle putosi jo. Voi kun ei\nkerinnyt palaa tuo kaski ennen!\"\n\nSanna: \"Kun tuulisi, niin ei se kauan viipyisi; vaan nyt jo aivan\ntyyntyi. Aivan pystyyn nousee savukin.\"\n\nKerttu: \"Mutta, mikäs tuolla rinteellä puita huojuttaa?\"\n\nAuno: \"Sieltä tulee tuuli. Kas, jo kuuluu johina! Voi, voi,\nminkälainen ilma tulee!\"\n\nVappu: \"Puut kaatuvat tuolla metsässä.\"\n\nKerttu: \"Voi miten reuhtoo tulta.\"\n\nAuno: \"Kun kokonaiset kuuset nousevat ilmaan! Kas miten reuhuavat,\nkuin revontulet! Voi, kun on hirmuista.\"\n\nSanna: \"Miten jyrisee tuo tuli, että maa täräjää! No on tulella\nvoimaa; ei uskoisi, jos ei näkisi. Nyt ei ole kaukaista kaskessa.\nMutta lähtevät nyt varmaan sääsket kartanostakin, on aivan savun\nkapalossa, ei näy vähääkään.\"\n\nVappu: \"Kovinpa nuo sääsket viime yönä olivatkin kiiteisillään,\nhuutivat: 'en minä, en minä' ja purivat sentään kuin koirat; mutta\neiköön siellä nyt juoksu tule.\"\n\nRiikka: \"Niin luulisi.\"\n\nReeta kauhistuen:\n\n\"Mikä isällä, kun huutaa? Voi, voi!\"\n\nKerttu: \"Lähdetään katsomaan.\"\n\nAuno: \"Voi Jumala, koti palaa! Voi hyvä Jumala, koti palaa! Koti\npalaa!\"\n\nHuutaen ja parkuen juoksivat tytöt kasken ympärystää. Valkeat virsut\nvilkkasivat ja siekaleiset hameet rempalehtivat polvissa.\n\nPieto juoksenteli sinne ja tänne, tapaili jotakin käteensä, mutta ei\nnäkynyt tietävän mitä ottaisi; juoksi rantaan, tuli samassa takaisin\nja kiljasi kovalla äänellä: \"sammutetaan!\" Otti aidaksen ja juoksi\ntuleen. Mutta liekit löivät ympäri korvia ja tukka paloi. Kahden\nkäden pieksi hän päätään ja juoksi pois tulen alta, silmäili taakseen\nja parahti itkun sekaisesti:\n\nJo palaa navetta ja lato! Voi Jumala nähköön!...\n\nSitte tukkaansa repien ja parkuen pakeni savun läpi metsään.\n\nTytöt parkuivat toimettomina eivätkä tienneet, kun myrsky lennätti\nkaskesta palavia hiiliä ja liekit löivät ympäri korvia.\n\nKerttu: \"Voi palamme tähän! Juostaan hyvät ihmiset pois!\"\n\nReeta: \"Minä palan; selässäni on tuli! Revi pois paita! Palan, palan!\nHerra Jumala!\"\n\nAuno: \"Voi palamme kaikki! Mennään pois! Tulkaa tänne, hyvät ihmiset!\nJumala armahtakoon!\"\n\nPois tulen alta siirtyivät tytöt. Kaikilla olivat vaatteet tulessa,\nettä kiittivät, kun saivat revityksi toistensa päältä pois ja sitte\nsammutetuksi. Mutta sitä ennen kerkesi tulla monta haavaa.\n\nKerttu: \"Aitassa on, on meillä vaatteita, otetaan ne pois.\"\n\nMutta samassa löi käsiään yhteen ja parahtaen virkkoi:\n\n\"Tulessa on... Onnettomat! Voi rakas Jumala meitä!\"\n\nMyrsky suureni, ukkonen löi tulta ja jyräys jyräystä seurasi, että\nmaa tutisi jalkain alla ja kaiku kaikua ajeli vuoresta vuoreen.\nSavenkarvaiseen pilveen kääriytyi taivas, että ilma pimeni ja vettä\nsatoi, että virtana juoksi pitkin paloa, jossa tuliset kekäleet\nsuhisivat tuoksutuin valkeata höyryä ilmaan. Huoneet kohisivat ja\nroskivat liekkien jaloissa, jotka ulvoen riehuivat myrskyssä.\n\n       *       *       *       *       *\n\nMyrsky taukosi. Pilvi vetäytyi pois omia matkojaan ja jätti jälkeensä\nhiilakan sinisen poutataivaan. Hauteisesti paistoi läntinen aurinko\nvettä itkevälle palolle, jossa märät rantteet höyrysivät ja\nliekehtivät hiillokset kuhottivat pirtin nokisen uunin ympärillä.\n\nKalpein kasvoin silmät punaisina ja rintojaan painellen seisoivat\ntytöt kuni aaveet palolla.\n\nTuli Pietokin metsästä. Silmät olivat pöheiset, silmänluonne\npeloittavan ankara. Käsissä oli hänellä pitkävartinen viertoluuta.\nSillä alkoi rostia sitä hiillosta ja sanoi käskevästi, että:\n\n\"Sukkelaan sammuttamaan! Missä se Reeta on? Sammuttamaan, ettei\npirtti pala! No sukkelaan tänne luutinenne! Tästä se tulee kartanoon.\nVoi, voi, kun ei vaan palaisi kartano! Tuokaa vettä! Kohta se tulee\nkartanoon. Varotaan edes pirttiä! Vaikka muut palaisi, kunhan ei\npirtti palaisi. Mitä siellä seisotte kuin tontut? Tuokaa vettä, ettei\npirtti palaisi! Voi, voi, aivan tulee likelle!\"\n\nSitä hoki ja pieksi hiillosta. Tytöt juoksivat isän kimppuun. Kerttu\nalkoi:\n\n\"Isä kuulkaa! Isä, isä, kuulkaa! jo se on palanut Isä kulta, kuulkaa\nnyt, jo se on palanut. Älkää houratko; katsokaa, ei kuin hiillos on\njäljellä!\"\n\n\"Tuolla on pirtti, ei se ole palannut\", virkkoi Pieto ja ojenti\njärvelle päin kädellään, pieksi laudallaan hiillosta ja kierteli\nahjoa.\n\nJo syttyi luuta ja lenti varresta taaksepäin palolle, jossa se\nrotisten palaa leimusi. Tytöt tarttuivat Pietoon ja vetivät pois\nhiilloksen luota ja neuvoivat:\n\n\"Tuossa on pirtin ja tuossa navetan ja ladon sija, tuossa saunan ja\ntuossa aitan.\"\n\nSilloin näki, ettei ollut mitään jäljellä, katseli ympärilleen, astui\nlähelle pirtin sijaa, katseli onnettoman näköistä uunia kekäleiden\nkeskellä.\n\nSiihen isän ympärille likenivät tytötkin nokisina, virsut jalassa,\neikä muuta vaatetta kuin siekaleiset hameet päällä. Mykkinä, alla\npäin ja hyppyset suussa katselivat yhtä kystä kynnelleen, katselivat\nympärilleen ja hyrähtivät sitte kaikki valtavaan itkuun...\n\nTuokion puserrettuaan kuumia kyyneliä, tunsivat rintansa tyhjemmäksi.\nPieto erosi ja allapäin käveli metsään. Tytöt jäivät paikoilleen,\nistahtivat paljaalle palolle ja kyyneltensä läpi katselivat\nKalliojärveä, jonka pinnalla hiljalleen lipottelivat herttaiset\naallonväreet.\n\nKerttu pyyhki tahrauneita silmiään ja sanoi:\n\n\"Meillähän on verkot järvessä. Lähdetäämpäs hankkimaan kalakeittoa.\"\n\nKatri: \"Venehän paloi.\"\n\nSanna: \"Tehdään lautta noista rantteista. Vitsoilla aidotaan muutamia\nrantteita yhteen, niin on vene valmis.\"\n\nViisi isoa kuusirantetta sidottiin vitsoilla toisiinsa kiinni.\n\nKerttu ja Sanna ottivat pitkät kepit käteensä, menivät lautan päälle\nja järven pohjasta työntivät lauttaa ulapalle päin niinkauan kuin\nsauvat ottivat pohjaan. Mutta kun syille tulivat, niin meloivat\npuolelta ja toiselta. Siten lautta hiljalleen liukui eteenpäin.\n\nToiset tytöt törmällä katsoivat jälkeen.\n\nAuno hytkähti itsekseen, suu meni hienoon nauruun ja virkkoi:\n\n\"On kummannäköinen tuo matkue, ovat kuin manalaiset! Kaksi\npuolialastonta ja likaista kuin nokitonttua mustan lautan päällä\nharrivat ja kulkevat veden pinnalla... Vaan kun sattuu, niin ne\nottavat kalat verkoista kuin paremmatkin kulkijat.\"\n\nReeta: \"Mutta suoloja meillä ei ole raettakaan. Ne ovat menneet\nsiinä, missä muutkin tavarat.\"\n\nAuno: \"Minäpä tiedän suoloja. Tuolla Kellojärven rannalla Sipolan\nkalasaunassa minä näin suoloja, lähden sieltä hakemaan... Mutta pataa\nsitä ei ole. Vaan voimmehan vartaassa paistaa ja hieroa suoloissa.\"\n\nReeta: \"Patahan toki on. Kaikeksi onneksi satuin sen tänä aamuna\nviemään järveen, että puuron pohjautunut likoaisi, niin sitä lyytä\njäi.\"\n\nAuno: \"No hyvä, hyvä! Sepä oli koko onni!...\"\n\nKatri: \"Minä lähden suolaperiin; kyllä minä ne löydän.\"\n\nLautta likeni jo rantaa.\n\nRannan kiville rientivät tytöt katsomaan saaliita. Vappu hyppäsi\nkorkeimmalle kivelle, kätensä alta katsoi ja virkkoi:\n\n\"Voi minkälaisia siiankämpäleitä! Ja tuommoisia kyrmyniskaisia\nahvenen köriläitä!\"\n\nSanna hyppäsi lautalta maahan.\n\n\"On siinä kaloja. On semmoisia ahvenia, joittenka maamalot eivät ole\nvanhalle.\"\n\nAuno: \"Niin tulivat kalat kuin silloinkin.\"\n\nKerttu: \"Mikäs auttoi.\"\n\nTytöt perkkasivat kalat.\n\nReeta se oli kokki, leikkeli palaisiksi suurimpia ahvenia pataan.\nToiset tekivät vartaat, joihin pujottivat siikoja ja tulivat\npaistamaan hiilloksille. Reeta laittoi patansa hiilloksen päälle.\n\nSanna: \"Paistetaan viime kerta tässä lämpymässä.\"\n\nReeta: \"Onneton lämmin!\"\n\nKerttu: \"Minulla karvastelee selässä noita haavoja, jotka paloivat.\nKatsoppas, Auno, minkä se on näköinen.\"\n\nAuno: \"Kyllä se on kipeännäköinen, on pöhöttynyt kokoselkä ja kolme\nkämmenen laajuista lemparetta on aivan orvasketulla ja visvaa kihoaa.\nMutta katsoppas minun olkapäitäni, ja on siellä selässäkin muudan\nkohta, jota kirvelee.\"\n\nKerttu: \"Ei tuolla selässä kummia näy, mutta tuo olkapää on paha, on\nnoin laajalta aivan punaisena ja visvarakoilla.\"\n\nSanna käänteli siikavarrastaan hiilien päällä.\n\n\"Vähä muusta, kunhan on heikko henki jäljellä. Kyllä elävä eteensä\nkatsoo.\"\n\nRiikka: \"Kyllä on katsomista.\"\n\nVappu: \"Kyllä nyt suoraan pidetään!\"\n\nReeta: \"Elämästä puhutte!\"\n\nRiikka: \"Kunhan mennään niin pitkälle kuin päästään, niin sitte\nuskotaan.\"\n\nSanna: \"Niinhän se jäniskin tekee: Se menee koiran edessä minkä\njaksaa ja sitte pistää päänsä pensaaseen.\"\n\nSanna otti kärisevän kalansa pois hiilten päältä.\n\n\"Mitäs täällä muuta on -- kerta kuolla syntyneen... Mutta katsoppa\nkun tuosta kalasta tuli kaunis. Se on kuin sämpylä! Noin itsestään\nhalkeilee.\"\n\nAuno näytti omaa kalavarrastaan.\n\n\"No ei tuokaan ole pahempi.\"\n\nSanna: \"Ompahan savustuneempi kuin minun. Pidit liekin päällä, niin\nsavustui. Minä paistoin aivan hiilillä, niin tuli valkea... Mutta tuo\nRiikan kala on musta kuin korppi. Voi sinua, miksi korvennit!\"\n\nRiikka: \"Mustathan me olemme itsekin.\"\n\nVappu: \"Mies musta, leipä valkea.\"\n\nKerttu se jauhoi kiven päällä suoloja hienoksi ja pani ne\ntuohilevylle. Siinä hieroivat tytöt käriseviä rasvaa tihkuvia\nkalojaan.\n\nReetalla joutui keitto ja pata nostettiin tulelta.\n\nSiihen hehkuvan aherruksen vaiheelle istahtivat tytöt syömään padan\nympärille. Paistinkala oli leipänä, keittokala keittona.\n\nNiin söivät tytöt. Mutta silmät tahtoivat mennä sen kurjan uunin\npuoleen, joka hehkuvain hiillosten keskellä ynseänä seisoi. Pyörimään\nmielivät palat suussa ja punastusta ilmautui silmien ympärille.\n\nReetan tuhranneilla kasvoilla näkyivät kyynelten ojat.\n\nKertunkin pitkistä silmäripsistä kimaltelivat kirkkaat vesiherneet.\nPala suussa siirtyi hän palolle ja laskeutui maahan kasvoilleen.\n\nToiset tytöt vielä tuohilipillä pistelivät muutamia kertoja\nkalanlientä ja yksitellen kytjähtelivät lämpymälle palolla kuni\nlampaat vastarannalle.\n\n\n\n\nX.\n\n\nIltaan vieri purppurainen aurinko.\n\nLehmät tulivat kotiin. Mutta kovin oudostellen ne turvat maassa\nkävelivät aukeata paloa, jossa sieltä täältä kitkahteli savua\nkytevästä lahokannosta tai muuraismättäästä. Kävelivät ristin rastin.\nViimein kokoutuivat talon paikalle ja rupesivat suun täydeltä\nhaikeasti ammomaan, rönkyivät pitkät henkäjäkset ja oikein ruumiin\nvoimasta.\n\nSiitä heräsivät tytöt, pyyhkäsivät univeden suupielestään ja\nhyppäsivät seisalleen.\n\nSanna: \"Minä nukuin aivan siki.\"\n\nVappu: \"Aivan henkihieverinä minäkin nukuin.\"\n\nRiikka: \"Marttapa tuo nukkuu vieläkin.\"\n\nAuno: \"Antaa nukkua.\"\n\nReeta: \"Mutta mihinkäs lypsämme lehmät?\"\n\nKerttu: \"Ei auta mun, täytyy lähteä metsään tekemään tuohiropehia.\"\n\nAuno: \"Aivan totta, niistähän saamme maitoastioita.\"\n\nSanna: \"Ja puhtaita!\"\n\nAuno: \"Mihin se veitsi tuli, lähdemme tuohiperiin?\"\n\nReeta: \"Tuossa se on kivellä.\"\n\nVappu: \"Jäi toki tuo kirves ja puukko sitä lyytä palamatta, kun\notettiin ne mukaan tuonne viertoretkelle. Muuten ei olisi kynttä\nkarkeampaa koko päntyeellä.\"\n\n       *       *       *       *       *\n\nMetsästä tulivat tytöt ja tuohiropeita oli toistakymmentä.\n\nReeta, Auno, Sanna, Riikka ja Katri rupesivat lehmiä lypsämään.\n\nYstävällisesti nuoleksivat lehmät lypsäjiään, loiskauttivatpa joskus\nkarkealla kielellään arkoja palohaavojakin, josta tytöt kipeästi\nhiivistivät, mutta eivät sitä voineet kieltää lehmiltä.\n\nKerttu teki yhdestä ropeesta siivilän siten, että keskelle pohjaa\nleikkasi pyöreän reiän ja siihen pisti havunkerkistä tukon. Se\npantiin toisen päälle ja siihen kaadettiin maito, että se juoksi sen\nhavutukon läpi ropeeseen ja siten, puhdistui maito.\n\nSitte he joivat lämmintä maitoa minkä jaksoivat.\n\nMutta tähteeksi jäi viisi isoa rovetta maitoa täyteen, jotka he\nkantoivat metsän rannakseen kuusen juureen ja kuusen koskuella\npeittivät, ettei karise roskia.\n\nSiihen sammaleiselle kuusenkengälle istuivat tytöt ja kasvot\nnäyttivät iloisemmilta.\n\nRiikka: \"Maatappa möllähtivät lehmät tuohon palolle. Kestikki nuokkuu\nja märehtii.\"\n\nKerttu painoi päänsä kuusta vasten, pureskeli kynsiään ja virkkoi:\n\n\"Nuo lehmät sitä ovat tavaraa\"\n\nReeta: \"Kun se olisi aina kesä ja näin lämmin, niin noiden turvinhan\nsitä henkensä pidettäisiin.\"\n\nSanna: \"Rähmistettäisiin kuin koirankuontolaiset, imettäisiin vaan\nnoita lehmämullia! Mutta mitäs sitte, kun tuo lehti kellastuu ja\npohjoinen alkaa puhallella oikeen äitipuolen henkeä? Silloin taitavat\nkäydä keveöiksi nämä Aatamin vaatteet.\"\n\nVappu: \"Niin käperrymme kuin torakat hangelle! Tuli työtään tekee\nminkä pakkanenkin.\"\n\nAunon rinta nytkähti ja kirkkaina välähtivät tummansiniset silmät.\n\n\"Kuolemasta ei ole vielä pelkoa. Siihen kun lehti kellastuu, on vielä\nmonen miehen ikä. Ei tiedä mikä onnen potkaus meitä saavuttaa. Ja jos\nei muuta, niin onhan kerjuuvärkit tallessa. On sitä maata muuallakin,\nilmaa etempänäkin. Kerjännyt on isä, kerjännyt on äiti; ei tule synti\nsuuremmaksi, jos mekin kerjäämme.\"\n\nKerttu: \"Se olkoon viimeinen keino.\"\n\nRiikka: \"Ennen kuolen, ennenkuin kerjään!\"\n\nKatri: \"Samat sanat!\"\n\nSanna: \"Mika se on hätänä valmiissa maailmassa! Tuommoisia ahvenen\nkönttäleitä kuin äskenkin paistetaan ja keitetään, niin ei ole tyhjä\nnäpissä; ja tuommoista kullanhohtavaa maitoa palanpainoksi, niin\nonhan meillä elämä kuin herroilla jouluna!... Mitä se Reeta itkee?\nHeitetään pois itku, ei siitä lähde ruuan jatkoa. Annetaan ilveksen\nitkeä, sillä on isommat silmät ja enemmän vettä.\"\n\nKerttu: \"Niimpä kyllä... Tehdään nyt tähän maja, tehdään semmoinen\nlaukupuoli vaan.\"\n\nAuno: \"Tehdään vaan, onhan se parempi tyhjää.\"\n\nKerttu: \"Pannaan tähän näiden kuusten välille vahva ulku näin\nkorkealle. Eihän se korkea tarvitse olla, kunhan istumaan sopii.\nTänne perälle ja kupeelle pannaan näin korkealle seinää, että tulee\nnoin luisu katto.\"\n\nSanna: \"Mutta tähän tehdään pieni maja maitohuoneeksi\".\n\nKerttu: \"Tehdään vaan. Alkakaa vaan kiskoa koskuvia katoksi; minä\nlaitan seiniä.\"\n\nPäivä oli maillaan. Yön verhoon hämärtyi hiilakka taivas.\n\nLehmät olivat paenneet yösyöntiin. Korven helmasta värähteli\nlehmänkellon himmeä kaiku. Nuotio palaa liekotteli majan edessä,\njonka savu laskeutui siniseksi lavaksi Pajupuron laaksoon.\n\nLehtiselle vuoteelle kallistuivat tytöt. Reeta, Saara ja Martta\nkyyristyivät aivan vierekkäin, painoivat kasvonsa maata päin ja\ntuhkivat raskaasti, että hartiat notkahtelivat.\n\nToisten tyttöin silmät välkkyivät kirkkaina kuni tammikuun tähdet.\n\nYksi kerrallaan siitä kohoilivat paitsi Reeta, Saara ja Martta ja\nkatosivat kultarantaisen kesäyön mieluiseen hämärään ja yhtyivät\ntoisiinsa noiden savua nihkavien tuhkaläjäin luona entisen asuntonsa\nvaiheella.\n\nMykkä oli tienoo, levolla oli luonto. Mutta Kalliojärven pinnalla\nnarahtelivat sorsat ja rannalla hymyili tervennä tuuhea mänty.\n\nSen juureen siirtyivät tytöt ja silmäilivät viihtynyttä järveä ja\nnukkuvaa Hyllyäiskeroa.\n\nVähäpuheisina he istuivat, vaikka kasvoissa liikkuivat levottomat\nväreet.\n\nKerttu viimein virkkoi:\n\n\"Mikä verkko se nyt peräksi pantanee?\"\n\nAuno; \"Ei pääse edes ihmisiin, kun olemme alasti kuin rotan pojat.\"\n\nSanna: \"Emme lähde pyrkimäänkään ennenkuin on suurempi pakko.\"\n\nVappu: \"Milloinka suurempi pakko on kuin nyt?\"\n\nSanna: \"Esimerkiksi silloin, kun ei ole mitä syödä. Enkä minä\nsittenkään lähde kerjuuseen, en astu kerjuunaskelta. On isän ja äitin\nkertomukset kerjuuretkiltään siksi tuoreessa muistossa, että siinä\ntanteret tehdään ennenkuin lähden.\"\n\nRiikka: \"Sen sanon minäkin! On kuollut kummempiakin.\"\n\nVappu: \"Henkeni säästän viimeiseksi tavalla tai toisella. Köyhyys ei\nole vika kun sen kunnialla hallitsee.\"\n\nAuno: \"Henki on eläkkeen poika, se on vanha sananlasku... Vaatteesta\non pahin kimpeli.\"\n\nKerttu: \"Kun olisi edes neulaa ja lankaa, niin näistä tähteistä\nkokoilisimme ketineitä yhdelle, joka lähtisi käymään Ahtolassa.\nSillä emännällä on vaatteita vaivasenkin varalla. Hänelle antaisimme\nyhden lehmän, kun pääsisimme vaate päälle. Ja jospa antaisivat\nleipävärkkiä, niin antaisimme toisenkin lehmän. Kyllä meillä maitoa\non maidon sijaan kolmestakin lehmästä.\"\n\nAuno: \"Se on paras keino.\"\n\nRiikka: \"Mutta Kellokasta, Maatikkia ja Helunata ei anneta. Lankeri\nja Pulmikki ovat matalamaitoisemmat ja semmoiset pahankariset\nkintturat.\"\n\nKatri: \"Pulmikki on minun nimikkoni, en minä sitä anna\".\n\nAuno: \"Parhaassa se on vievän mieli. Ei ne sitä toki tahdokkaan...\nNiin, kukapa alastonna lähti sinne Ahtolaan; säikähtävät ihmiset\npuolikuolijaaksi?\"\n\nKerttu ei näyttänyt kuuntelevan toisten puhetta, ojenti kätensä\nniskansa taakse, liitti sormensa ristiin takaraivansa ympäri,\nkeikisti niskansa taaksepäin ja huulet yhteen nipistettyinä suurilla\nvesiharmailla silmillään katseli taivaanrantoja, katseli kauan aivan\nrävähtämättä.\n\nMutta viimein hän virkkoi:\n\n\"Niin, se on totta, että me emme ole niin onnettomat kuin nyt\nnäyttää. Noita lehmiä meillä on liiaksi, emme niin monelle saa\ntalveksi suojaakaan. Kaksi tai kolme lehmää panemme vaatteesen,\nsyömiseen ja siemeneen. Ensi työksemme teemme pirtin tuon valmiin\nuunin ympärille. Tuosta korvesta kannamme hirret ja koirankaulalle\nsalvamme, kuten isäkin ensimmäisen saunan oli tehnyt. Samoin\nteemme saunan. Sitte rupeamme kuokkimaan tuota paloa, laitamme sen\nkelpotavalla kylvöön, niin kaunista katselemme tulevana kesänä. Siten\non meillä työtä ja ruokaa. Sitte kun olemme heinän tehneet, niin\nteemme navetan samalla tavalla kuin pirtin ja saunankin pyöreistä\nhirsistä. Mutta nyt tuohen irti ollessa pitäisi katoiksi kiskoa\ntuohia. Ja siinäkään ei ole kaukaista, yksi päivä niitä antaa, kun\nmenemme tuohon pahkalehtoon.\"\n\nSanna: \"Siihen tuumaan minä tartun ensimmäiseksi!\"\n\nKatri: \"Siihen minäkin!\"\n\nRiikka: \"Samat sanat.\"\n\nVappu: \"En ole muita kipeämpi\"\n\nAuno: \"Hyvä tuuma. Mutta se on ensimmäinen harkittava, että miten\npääsemme vaate päälle.\"\n\nVappu: \"Sinne Ahtolaan sitä pitää lanttasta, kuten Kerttu jo sanoi.\"\n\nAuno: \"Alastikko sinä menet?\"\n\nSanna: \"Vaikka alasti, hyvä ei hävetä.\"\n\nVappu: \"Onhan noita hameensiekaleita, ommellaan näistä muutamille\nvaatteet, toiset ovat alasti sen aikaa.\"\n\nAuno: \"Sepä juuri, että ommellaan, -- mutta miten, kun ei ole neulaa\neikä lankaa?\"\n\nVappu: \"Puretaan verkosta lankaa, tehdään katajasta neula ja\nylenluoden ommella kurnitaan, niin anna luihottaa!\"\n\nSanna: \"Mutta oikein todella, sehän on mainio keino. Se naula vetää.\"\n\nKatri: \"Se oli hyvä neuvo.\"\n\nRiikka: \"Ei muuta kuin huomisaamuna ruvetaan askartelemaan. Tehty\non työ alotettu... No silloin sen tietää talon omakseen, kun noin\ntyhjästä lähtee. No tyhjästä Jumala maailmankin loi... Mutta missä\nmahtaa olla isä? Ei ole ollut päästään selvä sitte äitin kuoleman ja\nnyt... Voi, voi sentään, jospa olisi pysynyt edes entisellään!\"\n\nKoira juosta leuhotti metsästä.\n\nVappu: \"Kas Musti tulee! Voi, voi Musti miekunaa, kun olet iloinen!\nLuulin sinut palaneen, kun ei näkynyt. No mikä sinulla on kun niin\nleimuat? Voi, voi, kun olet mielissäsi! Onko sinulla nälkä? Kyllä se\non nälkä nyt koirassa, ihan keskellä koiraa on nälkä. Kyllä se on\nnälkä, kun olet niin livakkana.\"\n\nSanna: \"Mutta kuka se kulkee tuolla ahon reunalla?... Isä se on,\nkäyskelee kuin haamu tuonen mailla... Tänne tulee... Se näyttää\nolevan tajullaan.\"\n\nKerttu: \"Tajullaan se näyttää olevan\".\n\nAlla-päin ja silmäluomet turvoksissa ukko käyskeli öistä paloa\nsanaakaan lausumatta. Tuli aherruksen vaiheelle, jossa muutamat\nkekäleet vielä savua kitkahtelivat.\n\nSiihen hän istui nokiselle kivelle ja katseli mykkää uunia, joka\ntylysti katseli ahjojen keskeltä.\n\nTytöt toivat päivällisen: kalapadan, paistinkalalevyn ja maitoropeen\nPieton eteen.\n\nPieton suu hymähti, mutta jäykistyi jäljelleen ja alla päin rupesi\nsyömään. Ei näyttänyt mitään ajattelevan, mutta hiljakseen virkkoi:\n\nTuo koira ei antanut nukkua... Kun makasin kuusen juurella, niin\nulvoi ja vokisi luona.\n\nEnempi ei hän puhunut; söi melkein runsaan aterian ja syötyään\nköllistyi tuhkaiselle kentälle nokinen kivi pään aluksena ja\npeitteenä aamuruskon kultaiset siivet.\n\nVappu antoi ruuan tähteet Mustille, joka häntä lupallaan haveltaen\nsöi maittavan ateriansa. Pitkällä kielellään sitte loiskautteli\nsuunsa ympäryksiä, luihautteli karvojaan, vilautteli muutamia\nystävällisiä silmäyksiä tyttöihin ja kytjähti kynsiensä päälle Pieton\neteen ja raukeasti ummisti silmänsä.\n\nMenivätpä tytötkin majaansa, kallistuivat lehtivuoteelleen vaikka jo\nkuusissa juhisi mieto huomentuuli; aamun hohtoa joi Hyllyäiskeron\nmahtava harja ja länteen painui tumma yö.\n\n       *       *       *       *       *\n\nPuolipäivän aurinko lauloi huolien jättämätä tyttölatajasta majan\nköyhälle vuoteelle. Etelän vaisu tuuli tuoksutteli niukkaa savua\nnuotion riutuneista kekäleistä vasten majan suuta, että paarmat ja\nhyttyset pakenivat hiljaisen majan alastomista asukkaista.\n\nLehmät kiitivät paarmain käsissä ympäri paloa ja ammoivat haikeasti.\n\nSiitä heräsivät tytöt.\n\nSilmiään hieroen ja korvallistaan raapien he selvittelivät itseään\nunentöhmeröstä ja vaivaisesti toinnuttelivat jaloilleen.\n\nReeta ja Riikka ne lähtivät lehmiä lypsämään ja niitten avuksi Saara\nja Martta kärpäsiä hosumaan.\n\nKerttu, Auno ja Sanna lähtivät verkkoja kokemaan. Katri ja Vappu\nsaivat ruveta tulta laittamaan ja pataa pesemään valmiiksi.\n\nVerkkomiehet toivat melkoisen kopareen pyristeleviä kullanhohtavia\nsäynäjän neituria ja kyrmyniskaisia jukuripäitä ahvenia. Niistä\npaistain ja keittäin laitettiin murkinata.\n\nRiikka se kävi isää herättämässä, repi käsistä ja jaloista ja\nkiljahteli, mutta eihän se tointunut. Eipä tiennyt uupunut mies\nvaikka paarmat ja kärpäset suristen pitivät syönnöstään verisellä\ntanterellaan ukon pinttyneellä kaulavarrella ja partaisella\nkorvallisella.\n\nIltalypsyissä oli jo päivä, kun ukko nousta konkoi ylös.\n\nRiikka toi paistinkalaa ja maitoropeen. Pieto rupesi syömään.\nNäpillään lohkoi levyltä mureata paistinkalaa selkäviillon siian\nkyljestä, kolmikannalla pisteli suuhunsa, ryyppäsi maitoa päälle ja\npuoliummessa silmin unisennäköisenä purra mutusteli.\n\nRiikka allapäin seisoi luona. Kasvot olivat arannäköiset, pientä\nvarpua katkoa nipsautteli ja harmaat silmät välähtelivät Pietoon,\nviimein kainosti virkkoi:\n\nLähtekää, isä, käymään Ahtolassa... Lähtekää, kun teillä on\nvaatteet... pesette silmänne ja kätenne... Ettekö lähde?...\n\nPieto köllistyi syrjälleen samalle vuoteelleen, josta oli noussutkin\nja lupisteli harvasteesen pitkäripsisiä silmäluomiaan.\n\nMutta uni ei näyttänyt tulevan. Haukotteli pitkään pariin kertaan,\nkääntyi selälleen, pani kätensä ristiin kiveä vasten päänsä alle ja\ntylsännäköisesti silmäili pilvenhaitaleita taivaalle.\n\nTuokion perästä nousi ja hitaasti käveli metsään. Poroinen tukka oli\nkarhallaan ja varatonna riippuivat pitkät suonikkaat kädet leveissä\nolkapäissä.\n\n\n\n\nXI.\n\n\nKolmannen päivän aurinko jo kierti länteen, kun Kerttu lähti\nAhtolaan. Päällä oli lyhythihainen tilkkuinen paita ja polveen yltävä\nresuinen hame, joka ei luvannut liian pitkiä askelia.\n\nAhtolan porstuan oven taakse hän seisahti.\n\nSivu kulkiessaan Ahtolan emäntä kuuli oven takaa nyyhkytystä ja\nvapisevaa hengitystä. Emäntä seisahti, toinen jalka porstuan\nkynnyksellä. Oven laidan alta näkyivät ruskeat varpaat.\n\nEmännän kasvot värähtivät, lakeat silmät kiintyivät tutkivan\nnäköisiksi. Hän palasi askeleen ja kuikisti oven taa.\n\n-- Herra Jumala! kuka siellä?... Kuka sinä olet?\n\nKerttu käsillään peitti kasvonsa ja hyrskähti itkuun.\n\nEmäntä: \"No Pietolan Kerttu! Herra Jumala, mikä sinulla on?... No\nasetu nyt... Mikä sinulla on?\"\n\nKerttu vakuutti kaikin voimin itseään ja virkkoi:\n\n\"Paloi kaikki.\"\n\nEmännän muoto kauhistui, löi kädellään polveensa.\n\n-- \"Rakas isä armahtakoon! Kaikki paloi, vaatteetkin?\"\n\nKerttu: \"Kaikki mitä vaan hengestä oli irti.\"\n\nEmäntä: \"Kaikkea pitää kuulta!... Milloin se paloi?\"\n\nKerttu: \"Toissa päivänä, silloin Jumalanilmalla.\"\n\nEmäntä: \"Sinulla on nälkä?... Millä olette eläneet?\"\n\nKerttu: \"Maitoa ja kalaa olemme syöneet.\"\n\nEmäntä poistui aittaan.\n\nSieltä hän toi raskaan kontin, laittoi sen Kertun selkään.\n\n-- \"Vie nyt tämä ensin, että pääsette syömään. Kun isäntä tulee\nkotiin tässä illempana, niin tulemme teitä katsomaan.\"\n\nKerttu läksi kontti selässä kumarruksissaan mennä kyytöstämään.\nPaksut pohkeet ruskeina vilkkasivat.\n\nPientarella pyörähti hän takaisin katsomaan ja sanoi itsekseen:\n\n\"Voi, kun en muistanut kiitellä!... No ei se nyt parane.\" Kääntyi\nja lähti jatkamaan matkaansa ja puheli hiljaa: \"...Ruokatavaroita kai\ntässä on, kun on näin raskas. On tämä aika raskas.\"\n\n       *       *       *       *       *\n\nIllan huntu varjosi maan ja nuotio palaa liekotteli majan edustalla.\nSen niukka savu sinisti yön raskasmielisen metsänrinteen.\n\nAhtolan isäntä ja emäntä äänettöminä astuivat majan lähelle ja\nheittivät taakkansa rihvaisen koivun juurelle lähelle nuotiota ja\nsitte astuivat majan eteen.\n\nKun majasta ei kuulunut mitään, niin äänetönnä emäntä kuuristui\nkatsomaan majaan.\n\nMajan perältä silmänsä kohtasivat melkein alastoman joukon ja\nyhdeksän paria hieman arkoja rengassilmiä ja kainosti hyypiytyneitä\nkasvoja, joissa leikitsi raskas tunne.\n\nEmännän ruskeat silmät loistivat ja tumman punakat joukeat kasvot\nsyvästi värähtelivät.\n\n\"No täällähän olette. Olette kyyristyneet kuin kanat haukkoja pakoon.\nVoi näitä päiviä!... En tiedä itkeäkkö on parempi vai nauraa... Missä\nPieto on?\"\n\nKerttu: \"Hän on metsässä ollut jo kaksi päivää.\"\n\nIsäntä punalti päätään, tummat kasvot jäykistyivät ja virkkoi:\n\n\"Hyvänen aika... Kyllä ei ole kunnian teillä.\"\n\nReeta: \"On se ollut ennenkin.\"\n\nEmäntä vilkasi isäntään, pyörähti ja otti vaatetaakkansa, toi sen\nmajaan ja kouristui sen viereen istumaan ja puheli:\n\n\"Me toimme teille vähä vaatteenapua. Mutta mitenkähän näitä\nruvettaneen jakamaan, että kukin saisi vähänkään? Osatuutta se on\nmieli karvas, vaan ei osan vähyyttä... No tässä olisi yhdeksän\npaitaa, mutta eivät ole kaikki uusia. Tuo on Maikin paita, se taitaa\nMartalle sopia parhaiten ja tuo Saaralle. Näissä toisissa ei ole koon\npuolesta väliä. Tässä, Martta, sinulle paita, tuommoinen aivinapaita,\nsemmoista noin valkeatakaan ei ole kuin pappilan mamsellilla. Tässä\non Saaralle, Katrille, Vapulle, Sannalle ja Riikalle ja Aunolle\nja Kertulle ja Reetalle... Mutta entäs nämä hameet?... Tuossa on\nMartalle tämä Maikin hame, tämmöinen oikein raitainen ja korea.\nTuossa ovat toisten, jakakaa ne miten parhaite sopii. Tässä ovat\nhuivit, matta näissä on vanhojakin. Luu jäi jakajan kouraan... Ja\ntässähän ne olisivat ne Pieton vuosvärkit, mutta eipä ollut ottamassa.\"\n\nMajan loukkoon pisti emäntä vaatekääryn, jossa olivat paita ja housut.\n\nTytöt tulivat majasta, rinnat hytkähtelivät ja sanoja näytti suussa\nmutuilevan, mutta eivät osanneet virkata mitään. Hameillaan itseään\npeitellen juoksivat harmaana kirjavana parvena rantaan pesemään\nitseään.\n\nTuokion kaluttua palasivat he takaisin puhtain kasvoin. Päällä oli\nkaikilla puhtaat vaatteet. Märät tukkansa olivat käsillään oikoneet\ntakaraivalle päin ja kasvoista loisti onnellisuus.\n\nEmäntä ja isäntä olivat nyt majan hallitsijoita. Toinen istui\ntoisessa päätä majaa ja välillä oli levitetty ruokapöytä.\n\nIsäntä: \"Sitä Pietoa pitäisi huutaa ehkä tulisi syömään.\"\n\nRiikka: \"Huudetaan joukollaan.\"\n\nVappu: \"Huudetaan yhtäaikaa. Se...\"\n\n-- Isä hoooi!\n\nVappu: \"Vielä, äsken tosi kun toinen kerta...\"\n\n-- Isä hoooi!\n\nSanna: \"Kuulkaapa tuota kaikua, miten retkeilee tuolla ilmassa!\"\n\nAuno: \"Mutta eipä kuulu ukkoa... Huudetaan vielä.\"\n\nVappu: \"Huudetaan vaan... so!\"\n\n-- Isä hooooi!...\n\nVappu: \"Mutta ei kuulu ukkoa.\"\n\nSanna: \"Ei se ole niin hätäinen.\"\n\nAuno: \"Huudetaan vielä.\"\n\nSanna: \"Mitä tyhjästä lähti, tietää toki tyhjän tekemättäkin.\"\n\nVappu: \"Eihän tuo kaada eikä ammenna jos huudetaankin. Huudetaan vaan\nja vieläkin kovemmasti, so, yhtäaikaa!\"\n\n-- Isä hooooi!\n\nVappu: \"Mutta ei kuulu vaikka kuunteleisi paremmilla kuin korvilla.\"\n\nEmäntä: \"Heittäkää pois. On kuullut, kun lienee ollut kuultakseen.\nTulkaa nyt tänne majaan; syödään nyt tässä pienessä Pietolassa\nyhteinen ateria.\"\n\nMajaan työntyivät tytöt ja istahtivat seinukselle.\n\nEmäntä: \"No nyt syömään joka henki niinkuin yksi henki!\"\n\nIsäntä: \"Mutta se Pieto?\"\n\nEmäntä: \"Ei yhdeksän yhtä odota.\"\n\nSanna: \"Mutta tässä talossa on viiliä! Minä tiedän, tuolla\nmaitokammarissa siellä on tulva viilistä. Nosteleppas, Reeta, sieltä\ntänne.\"\n\nEmäntä: \"Ka tuossako se on maitokamari?\"\n\nSanna: \"Tässähän se on yhdessä jaksossa niinkuin herroillakin.\"\n\nEmäntä naurahti makeasti ja virkkoi:\n\n\"Nauru hyvälle, nauru pahalle.\"\n\nReeta kantoi neljä viilirovetta pöytään ja yhdeksän tuohilippia toi\nlusikoiksi.\n\nEmäntä otti niistä lipistä yhden, katseli sitä ja sanoi:\n\n\"Olen minä jo nähnyt minkä mitäkin, mutta en tuommoista lusikkaa.\nRopeesta minä kyllä olen viiliä syönyt pahaissa paitaressuna.\nLapsena kun olimme kotipaikalla, niin teimme pikku ropposia. Niihin\npyydettiin äitin panemaan maitoa. Sitte ne piimitettiin ja talosilla\nollessa syötiin viiliä... No syödään nyt.\"\n\nIsäntä: \"Vaan jos Pieto tulisi, kun odotettaisiin.\"\n\nEmäntä: \"Kun tuli niin tuli, kun syömme niin syömme; itsellemme\nsyömme.\"\n\nÄänettöminä he siinä nuotion loimottavassa paisteessa söivät.\nKaikilla näytti olevan puhelemisen halua, mutta ei päässyt alkuun.\n\nEmäntä vilkasi tyttöihin, heitti kätensä helmaansa ja virkkoi:\n\n\"Mitä silloin ajattelitte, kun kotinne oli tulessa.\"\n\nSanna: \"Kuin monta päätä, niin monta mieltä. Minä ajattelin, että on\ntuo näkö komea, mutta liian kallis.\"\n\nVappu: \"Minä en tajunut en tälle ilmalle, kun tuli pyörteinä riehui\nympäriinsä ja koko tienoo jyrisi aivan yhden tulen vallassa kuin\nviimeisen tuomion Lauantaina.\"\n\nRiikka: \"Aivan minäkin säikähdin turraksi: tuskin olisin kipua\ntuntenut, jos olisin palanut. Enkä minä tiennyt missä olin; muistan\nvaan kuin pahaa untani, kun repivät palavat vaatteet päältäni pois.\"\n\nKatri: \"Sama minullakin oli. Korvissani vaan kuhisi, allani ja\npäälläni jyrisi, että maa vapisi jalkain alla. Vapisten odotin vaan\nviimeistä silmänräpäystä, enkä muista hitustakaan miten olin ja mitä\ntein.\"\n\nAuno: \"Siihen paikkaan minäkin pökerryin. En tiennyt mitä tehdä.\nVihloi sydäntäni kuin veitsellä ja huusin vaan kuin päätäni\nleikattava.\"\n\nKerttu: \"Minä en ensinnä -- kumma kyllä -- ollut millänikään enkä\nhuutanut niinkuin nämä toiset. Kauhealle se vaan näytti. Mutta\nsitte kun olimme sateessa semmoisessa valossa alastonna ja noita\npalohaavoja kihelmöi, ukkonen löi tulta ja parhaallaan röhkäsi pirtti\ntulessa, niin silloin ellosti sydäntäni ja maailma pyöri silmissä,\nmutta en aivan pyörtynyt tajuttomaksi. Ja sitte kun alkoi lakata\nsekä ilma että tuli, niin aloin selitä. Mutta kyllä näihin asti tuon\ntuostakin vihlaisee sydäntä, kun juohtuu mieleen... Voi, voi, kyllä\nse oli tähteetön vieras!\"\n\nReeta: \"Paras on, kun ei muistele.\"\n\nIsäntä: \"Se on tullut, joka on tullut. Ei tule se takaisin. Mutta\nmitä nyt arvelette, mikä on mielitiettonne elämän suunnasta?\"\n\nSanna: \"Arvelemme tuohon tuhkille tehdä talon.\"\n\nIsäntä: \"Talon?\"\n\nSanna: \"Niin on hieno aie.\"\n\nVappu: \"Talon teemme kuin pojat! Emme vielä ole yhteen pahaan\npahastuneet.\"\n\nKerttu: \"Olemme kyllä aikoneet tehdä pöksän tuohon, kun saisimme\napua... Antaisimme lehmän...\"\n\nAuno: \"Kaksikin, kun saisimme vielä siementä tuohon paloon.\"\n\nIsäntä: \"Sehän on paras, että rupeatte tekemään taloa. Minä\nkyllä olen tavara-aittanne. Saatte vapaasti tulla noutamaan mitä\ntarvitsette. Maksatte sitte kun jaksatte, ei sillä väliä, pitäkää\nvaan itse lehmänne...\n\n    \"Hyvä on pirtti pikkuinenkin,\n    kota kolmisoppinenkin,\n    kun se on omasta taasta.\n\n\"Tehkää vaan talo, minä käyn täällä teillä neuvonmiehenä... Totta\ntosiaan, nyt rupeatte uudella onnella juuresta jaksain taloa\ntekemään. Ehkäpä Pietokin tointuu avuksenne.\"\n\nKerttu: \"Kyllä isästä nähden jää talo tekemättä; ei ole sitte äitin\nkuoleman talon työhön paljon tammotellut.\"\n\nRiikka: \"Mutta on metsästänyt, asiaa sekin on... oi jos se vielä\neteenkin päin saisi lintuja, kuten tähän asti, niin eläisimme luotuja\npäiviämme, eläisimme kuin punapälvessä!\"\n\nKaikki olivat syöneet, nousivat sijaltaan, pistivät sormensa ristiin\nja tytöt notkauttivat polviaan emännälle!\n\n\"Kiitos, kiitos.\"\n\nIsäntä: \"Niin, se on sanottu, että mitä puututte, niin käykää meiltä.\"\n\nKerttu: \"Hyvä, hyvä!\"\n\nAuno: \"Kiitos, kiitos!\"\n\nIsäntä majan suulta katseli järvelle, katseli taivaalla ja virkkoi:\n\n\"Ei aika miestä odota. Päivä romottaa jo taivaan rannalla... Nyt\nlähdetään kotimökille. Jumalan haltuun nyt, tytöt, ja terveeksi\njääkää!\"\n\n\"Tervennä menkää, tervennä menkää!\" kuului tyttöin suusta ja\nlämpimästi puristelivat isännän ja emännän käsiä ja notkauttivat\npolviaan.\n\nIsäntä painoi hatun syvempään päähänsä ja virkkoi: \"Niinkuin olen\nsanonut, käykää meiltä mitä vaan tarvitsette\" ja lähti kävelemään.\n\nEmäntä pyörähti jälkeen ja kahden puolen katsellen astuivat\nrantteista paloa.\n\nIsäntä: \"Tuon palon ne jos saavat kelpo kuvalla kylvöön, niin se ne\ntytöt taloksi saattaa. Se on maata sellaista, ettei se saata olla\nkasvamatta.\"\n\nEmäntä: \"Meidän täytyy auttaa, jos eivät saisi... Kun olisi se Pieto\npysynyt tervennä.\"\n\nIsäntä: \"Mikä siinä sitte olisi... Mutta tuolla palolla seisoo\nPieto, menemme sen kautta... No, Pieto, terve mieheen! Jopa sinulle\non täällä kummia tapahtunut... No, älä ole milläsikään. Ihmisille\nniitä vahingoita tulee, ei kiville eikä kannoille. Se on tullut mikä\non tullut Ei saa katsoa mennyttä kiveä. Rupea nyt tekemään taloa\nuudesta, minä autan kaikella mitä tarvitsette.\"\n\nPieton silmät välähtivät ja vilkasi isäntään urkkivan silmäyksen ja\nkääntyi syrjittäin.\n\nIsäntä ei pitemmin puhutellut Pietoa, lähti kävelemään kotiinsa päin.\n\nPieto lähti kävelemään majalle. Alhaalle laskeuneet repaleiset ja\nnokiset piikkohousut varattomina tökkäsivät horjuvilla reisillä ja\nleveät virsut jalassa kitkahtelivat. Itsekseen hän puheli:\n\n\"Minä autan... tekemään taloa... uudesta tekemään taloa,\"\n\nseisahti, kahden käden nosti housujaan ja likaisista kasvoista\nkuumotti mieluista hymyä. Allapäin hän seisoi, hieman punalti päätään\nja jatkoi:\n\n\"Kyllä on äitinsä poika tuo Ahtolainen... Kyllä se on äitinsä poika.\nSe oli muori, sen käsi ei koukkuun kuivanut... No hätäkös tässä. Ei\nole poikki vaikka on hoikka... Tuohon, juuri tuohon tein ensimmäisen\ntulen. Tässä oli haarainen petäjä, sen oksaan panin konttini,\nhakkasin kappaleiksi kesuen kannon ja juuri tuohon tein ensimmäisen\ntulen. Se oli näin kaukana tuosta alakivestä. Liisa hakkasi tuosta\nensimmäisen kuusen. Niin Liisa... Voi, voi!\"\n\nMaahan tuijottaen kyynelet silmäin nurkissa seisoi Pieto hetken.\nSitte rykäsi umpikuljuisen rykäyksen ja käveli majalle, jossa tytöt\nhenkihieverinä nukkua kenottivat.\n\nNuotion paisteelle kallistui Pietokin.\n\n       *       *       *       *       *\n\nOli tuohen lähtöaika. Päivän tullen lähtivät tytöt kiskomaan tuohia\nkattoin varaksi.\n\nMoni koivu jäi sinä päivänä parkkiselle paidalleen ja suuri oli\nkinko, joka pinottiin tuohia kokoon ja pantiin painon alle, etteivät\nkäpristyisi.\n\nSitte ruvettiin pirtin tekoon ja muutaman viikon päästä oli\nkoirankaulalle pyöreistä hirsistä salvettu entisen uunin ympärille\nyhtä suuri kuin entinenkin. Pyöreät hirren mallot olivat\nröykkäleisinä seininä ja perässä yksi neliruutuinen ikkuna niukasti\nantoi valoa, että jotenkin hämärän kuhjakaksi jäivät loukot,\nvarsinkin silloin, kun ei aurinko paistanut siitä ikkunasta.\n\nNytpä tuli palon kuokinta ja rovihteminen.\n\nNeljä oli kuokkaa. Niillä muutamat kuokkivat, toiset rovihtivat ja\nvähän päästä aina töitä vaihdettiin. Niimpä edistyi kampikin työ\nrintanaan. Ranteet ja kaikki pienetkin kekäleet koottiin pitkiin\nrovioihin palolle paksukenkäisiin paikkoihin ja siinä ne sytytettiin\ntuleen. Toisia koottiin ja sytytettiin sitä myöten, kun joutuivat\nroviot sitä vaille.\n\nNokisina kuin tontut tytöt aamusta iltaan liehuivat kekäleitten\nkimpussa riehakoiden rovioittensa vaiheella. Virtana jaoksi musta\nhiki pitkin ruskeita poskia ja hartioihin liittyi märkä paita\nauringon ja rovioitten kuumentamalla rinteellä.\n\nJa kun illan jättävä aurinko suuteli Hyllyäiskeron jäkäläisiä\nolkapäitä, silloimpa tytötkin irtautuivat työstään ja yltä päätä noen\nvallassa, että silmävalkeaiset ja hampaat vaan valkeina vilkkoivat,\nhe vakavina astuivat rantaan.\n\nJärvessä he pulikoivat kuni hanhen poikue. Sinneppä hävisi paattunut\nnoki ja virkistyneinä kohosivat rannan tummille kiville. Siinä he\npukeutuivat puhtaihin vaatteihin ja siirtyivät öiseen lepoonsa.\n\nNiin päivä päivältä puhdistui kekäleinen palo ja pieniksi kuokan\npaloiksi murtui rinteen juurikkokenkäinen mustapinta. Ennenkuin\nheinäaika joutui, oli siemenelle valaisua tuo avara halme, johon\nAhtolan isäntä Elokuun alussa kylvi enemmän kuin kaksi tynnyriä\nruista ja harvanvirakkata oli kylvös sittenkin. Mutta kun oli lämmin\nja sateinen syksy, niin pensasti hyöteä oras. Ja kun syksyn myrsky\npuisti keltaisia koivuja ja ilmassa lennätteli ryöstämiänsä lehtiä,\nniin kannot peittyivät ryhevään laihoon ja vihantana silloin aaltoili\nankara huuhta.\n\n\n\n\nXII.\n\n\nTalvi oli jo kulumassa. Hohtavat liekit hulmuilivat pohjoisen\notsalla ja kuivasti vinkui nurkissa pakkasviima Tammikuun poutaisena\nSunnuntainiltana.\n\nLevollisina istuivat tytöt kaltaisilla penkeillä pysty valkean\nliemakassa valossa.\n\nSanna haukotteli:\n\n\"Ha-haii, milloinhan tullenee Pyhä, että saisi olla helpommalla.\"\n\nKerttu: \"Älähän leikittele; laitetaanhan ketineet kuntoon, kyllä\nhuomenna tarvitaan.\"\n\nKatri: \"Tuossa riippuvat orressa.\"\n\nAuno: \"Siinä on minunkin.\"\n\nSanna: \"Tuossapahan ovat valmiit lähtemään, aina valmiit lähtemään\nkuin lukkari sotaan!\"\n\nReeta: \"Mihinkä nyt on lähtö? Kiittää, kun saa olla pesässään.\"\n\nVappu: \"Ollaan pesässään kuin karhut ja kuunnellaan tuota mouhetta ja\nviiman ulvomista tuolta nurkista.\"\n\nKerttu: \"Olempa ajatellut, että tämä pesä on liian pieni, niin\njokohan ruvetaan suurentamaan ja huomenna lähdetään hirren hakkuuseen\nHepokankaalle?\"\n\nReeta: \"Hepokankaalle! -- Sepä vasta oli tuulen pöläys. Lähteä\nHepokankaalle merta edemmä kalaan. Ja mikä ihme ne hirret sitte\nHepokankaalta laulaisi kotiin? Ei ota tulta se homma, en päätänikään\nkäännä sille tuumalle. Hepokankaalle lähteä syyttä pakotta, kun\ntuossa äärellään seisoo kuusikko kuin linna. Niin kun lienee ottajaa,\nniin siitä lähtee vaikka minkälaisia riihen hirsiä.\"\n\nKatri: \"Se on aina tuo Reeta vastaan. -- On tuo toista, kun pääsemme\nräikimään Hepokankaan silvettopetäjikköön sen ehdolla, kuin risuta\ntuossa noita lonittuja kuusen kärväitä.\"\n\nSanna: \"Kyllä se tuuma ottaa tulen, ottaapa oikein emätulen! Ompa\nkirveeni terävä kuin tulen kieli.\"\n\nVappu; \"Pystyy minunkin tasateräni.\"\n\nKerttu: \"Niin lähdemme. Mutta mitä sanoo isä tuolla uunilla, lähteekö\nhän meitä opettamaan hirsien palhimisessa. Se palhiminen se ei ole\njokaisen tolloiivanan tehtävä. Kertoipa äitivainaa ennen, että oli\nRitakosken Eero mies muita muitterampi, mutta päivän oli tehnyt\nhirttä ja sekin tullut kiero kuin väkkärän siipi. Jos niin käypi\nmeillekkin, niin hukkaan menevät hyvät humalat.\"\n\nSanna: \"Meille ei käy niin ohraisesti. Silmä se on herra ja mieli\nkuningas! Vaikka emme olekkaan niin viisaita kuin Ritakosken Eero,\nniin työ se tekijänsä neuvoo.\"\n\nVappu: \"Sen uskon minäkin, että tekijä on työnsä herra.\"\n\nAuno: \"Sen uskon minäkin, että tekijä on työnsä herra. Mutta parasta\non kuitenkin harkita asia juuresta jaksain. Neuvona se on vanha\nvenheessä; otetaan vaan isä jos lähtee... Mitä sanoo isä siellä\nuunilla?\"\n\nSanna: \"Kuuleeko vaari vähääkään? sanoi Kemiläinen vaivaistukille...\nVai kuuleeko isä?... Ei kuule se mitään, särpää vaan yhteistä rokkaa\nja käyskelee unelan vuoria... Mutta hennonko herättää?\"\n\nReeta: \"Anna vaan nukkua; paljokoon on herkukseen\".\n\nRiikka: \"Herätä vaan pois. Kyllähän se saa pään kiinni unilangasta,\njos se katkeaakin.\"\n\nSanna nousi pankolle, puisteli Pietoa jalasta. \"Isä hoi.!... Isä hoi!\nKas kun on siki nukkunut. Jalkakin on retvakka kuin lankavyyhti...\nIsä hoi!\"\n\nPieto: \"Mikä nyt on?\"\n\nSanna: \"Lähdettekös meille osviitaksi hirren hakkuuseen\nHepokankaalle.\"\n\nPieto konkaili istualleen.\n\n\"Huh-huh, kun tuli lämmin... Kylläpä siinä tarkeni... Joko nyt on\npäivä?\"\n\nSanna: \"Ei ole päivä; ilta on vielä. Vastahan tuo päivänkajas\nsammui... Olemme tässä joutessamme tuumailleet aamuksi valmiiksi sitä\nhirren hakkuuseen lähtöä; ettekö te lähtisi mukaan meille niinkuin\nneuvonniekaksi.\"\n\nPieto: \"Kyllä... Mutta Hepokankaalle... onhan se kaukana; miten\nsieltä hirret saataisiin kotiin?\"\n\nKerttu; \"On niitä tuumia. Onhan sieltä myötämaat tänne. Ja kun tie\npohjautuu, niin ne tulla hoilottavat ihan, ettei muuta tarvitsekkaan\nkuin -- pois edestä vaan! Ja onhan semmoisesta männikköviileiköstä\ntoisellainen hirsien otto kuin noista kuusenkatkaista tuossa\nkorvessa. Sillä vaivallapa vetää etempääkin, kun irvostelee ja\ntakkuaa noita rautaoksaisia janhuskuusia. Kyllä niitten kanssa olisi\npäin taivasta ennenkuin olisi satakin hirttä, ja tarvitaampa niitä\nmontakin sataa ennenkuin tässä on kartano, jossa on kamari joka\nhenkeen ja vielä vieraankin varalla.\"\n\nSanna: \"No sehän lienee koko ampiaispesä. Kamari joka henkeen, voi\nihmeellistä laitosta! Kyllä pahoin pelkään että liian korkealle\nlensit luomaa pannessasi sille teokselle. Ja kyllä luulen, että\npitkiksi venyvät meidän kaulasuonet vetäissä sitä hirren paljoutta,\nmikä tarvitaan. Mutta parempihan on koettaa kuin miettiä.\"\n\nRiikka: \"Ei ole huone ropehen tavoin tehtävä. Ei ole niin tehty kuin\naiottu. Mutta pannaanhan alkuun. Se kieltoa mikä minusta.\"\n\nReeta: \"Mitä hulluuksia! Tietäähän tyhjän toki tekemättäkin. Ei nyt\nole puheen hyvyydestä, kunhan on vaan suu märkänä... Kamari joka\nhenkeen! Ei suuri sana suuta halkase.\"\n\nKatri: \"No ei suinkaan se yhdeksän kamaria ollut sanottu ihan\ntodella.\"\n\nAuno: \"Aamulla lähdetään.\"\n\nKatri: \"Sen sanon minäkin.\"\n\nSanna: \"Aamulla lähdetään, vaikka kaaret syliin tulkoot!\"\n\nRiikka: \"Koetan minäkin.\"\n\nVappu; \"Joukon jatkona olen!\"\n\nMartta: \"Saanko, Kerttu, minäkin lähteä?\"\n\nKerttu: \"Miten sinä lähdet tämmöisellä vinhalla? Ja tarvitseepa se\nReeta sinut tässä kotona.\"\n\nOli jo myöhäinen hetki. Ajattelevan näköisenä kääntyi jokainen\nvuoteelleen.\n\nPäre sammui pihdissä ja revontulien niukka valo pienestä ikkunasta\nhieman häimötti pirtin tummaa sisustaa. Kaikki oli hiljaista paitsi\ntuo tuulen ahdasmielinen virsi, joka nurkassa hyräili omituista\nnuottiaan ja tuuditti tytöt rauhasaan uneen.\n\n       *       *       *       *       *\n\nAamun valon hohtava juova kiilui taivaanrannalta läpi huurteisen\nmetsän. Pohjoisen mieto tuuli nuokutteli korkeudessa aihkien\ntuhuraisia latvoja Hepokankaan loivalla rinteellä.\n\nSuksillaan siinä seisoivat Pieto, Kerttu, Auno, Sanna, Katri, Riikka\nja Vappu.\n\nPieto avossa suin silmäili hongikon rinnettä ja paljaaseen rintaan\npuhalteli pohjoisen karmakka viima. Kinttaansa selkämyksellä pyyhkäsi\nhän vesitilkan nenänsä päästä, vilkasi käskevän katseen tyttöihin ja\nvirkkoi:\n\nTuosta nuo aihkit hakataan. Mutta kaadetaan tuonne päin, että hirret\ntulevat myötäsukaan ja tyvet kotiin päin.\n\nKerttu: \"Miten ne voitetaan tuommoiset puut? Ne menevät minne\ntahtovat.\"\n\nPieto: \"Otetaan pitkä riuku, tuommoinen salko. Tuostapa juuri\ntuleekin varsinainen tuosta haavanriutasta.\"\n\nAuno hakkasi haavan, katkasi latvan terävälle viisteelle ja virkkoi:\n\n\"Tämmöinenkö?\"\n\nPieto: \"Ka see. Sen latvapää asetetaan tunonne ylös johonkin\noksankysnään ja täältä tyvestä pari henkeä työntää silloin kun alkaa\nkaatuminen liketä.\"\n\nSanna: \"Vasana se on vanha veneessä.\"\n\nKerttu virkkoi: \"Katri ja Riikka työntävät. Tule, Auno, tuohon\ntoiselle puolen hakkaamaan minun kanssani.\"\n\nSanna: \"Ja minäkö Vapun kanssa tähän? No oli menneeksi!\"\n\nSanna alkoi hakata ja jatkoi:\n\n\"Koetellaampa, kuka ensiksi petäjältä sydämmen katsoo... Kas kun\non sitkeää tuosta maannousennasta kuin koiran lihaa, ei eroa lastuus\nei luonnankaan. No oli mitä oli. Kunhan heitän tuon nursuni tuohon\nhangelle, niin lähtö tulee... No nyt. Niin otti kirves kuin toisen\nnuotin, kun pääsivät kädet vapaiksi... Heitä sinäkin, Vappu, pois\nturkkisi, kyllä työstään saa lämpymän.\"\n\nVappu: \"Heitän kyllä ja paikalla... Mutta Kerttu ja Auno ne\nkölkyttelevät turkki päällä.\"\n\nKerttu löi vaan kuin tulen sammuttaja ja virkkoi:\n\nHyvä on lämmin laihalle, ei ole liiaksi lihavallekkaan... Pankaapas,\nKatri ja Riikka, riuku ja heti; se muuten kohta menee.\n\nRiikka asetti riu'un nenän ylös oksanrosoon.\n\nKerttu: \"So niin, siitä vaan työntäkää.\"\n\nRiikka: \"Mutta tämä menee konkeloon toista vasten.\"\n\nKatri: \"Kääntäkää lastuusta tuota aukkoa kohti, muuten menee\nkonkeloon... Jo nojautuu, työnnetään vaan. No nyt... ollaan kovana!\nHyvä tulee, holoikkis!... Siinä se nyt makaa petäjä. Mutta se oli\nkoraus!\"\n\nRiikka: \"Kuuleppa tuota kaikua minkälaista meteliä pitää tuolla\nilmassa! Kuule, miten räjähtelee Hyllyäiskeron ja Karhurovan\nrinteissä! Miten väräjää ja pakenee! Soma olisi kulkea mukana... Yhä\nkuuluu... pikkusen himisee enää.\"\n\nKatri: \"Annetaan sama laukka Sannan ja Vapunkin petäjille.\"\n\nSanna: \"Tämä on itsestään nojollaan matkan mukaan, ei tämä tarvitse.\"\n\nRiikka: \"Vara ei venettä kaada, työnnähän pois... Lyökäähän vaan\nkovasti, että joudumme isän petäjän kimppuun.\"\n\nVappu: \"Älä hurjaa kivota, jo lyön mitä minusta lähtee.\"\n\nSanna: \"Minulta ja loppui lastuu.\"\n\nVappu: \"On täällä mikä tarvitaankin.\"\n\nSanna: \"Holoo! jopa tuo menee... Siinä se nyt pötköttää ensimmäinen;\nmilloin lienee viimmeinen.\"\n\nPieto: \"Työntäkää vähän... Siitä niin: Ei mutta työntäkääpä tänne\nvähän karsaaseen, ettei turvautuisi tuohon kuostoon.\"\n\nRiikka: \"Näinkö?\"\n\nPieto: \"Niin, kunhan työnnätte.\"\n\nKatri: \"Jo heiluu. Löysätäänhän vähän ja sitte annetaan aika\npotkaus... Ka niin, heleijaa!... Voi riivattu sitä rämpsäystä. Aivan\nmenivät oksat yhdeksi nuuskaksi.\"\n\nPieto käänti lakkinsa takaraivalleen, nakkasi sarkaröijynsä kannon\npäähän, pyyhkäsi käsiselällään hikistä otsaansa, rotasi haavan vesan,\nmittasi sylikepin ja sanoi:\n\n\"Lienevätkö nuo sylet vanhemmuuten kutistuneet. Ennen ne olivat\npeukalon nenistä kolme kyynärää aivan puukkohamaran päälle.\"\n\nSitte Pieto mittasi petäjän malloa viisi syltä, katsoi tyveen,\npunalti päätään ja hiljakseen virkkoi:\n\n\"Lyhyeltä se näyttää; tuliko se nyt oikein?\"\n\nMittasi uudestaan:\n\n\"Yksi, kaksi, kolme, neljä, viisi. Oikein se oli, vaikka se metsä\nvarastaa silmät... Sääli on katkasta tuommoista puuta... Pannaan\npuoli syltä pitemmäksi, eihän hirrellä ole valtaa. Pian sen pitkän\nlyhentää, kauan jatkaa lyhyttä.\"\n\nSiitä leikkasi Pieto petäjän poikki, kynnelleen käänti kumisevan\npölkyn, kirveen kasalla merkitteli suoraan puolelta ja toiselta minkä\nverran tulee pintoja otettavaksi, katsoi pitkin hirttä ovatko merkit\nsuoraan ja korjasi mistä oli mutkalla, sitte sanoi:\n\n\"Alkakaa tuota jälkiä palhia.\"\n\nKerttu: \"Lähdetään, Auno, täältä tyvestä.\"\n\nPieto: \"Latvasta päin kaikki!... Ei veistämällä, kun palhimalla!\nKa näin, aina vaan kirves poikki hirrestä maata vasten eikä pitkin\nhirteen.\"\n\nKerttu ja Auno rupesivat palhimaan.\n\nPieto: \"Sillä lailla!...Sannan kirves alta varastaa; mahalta tulee\nhirsi laihempi. Aivan luotiinsa maata kohti, muutoin tulee hirsi\nmahalta laihempi. Katsokaa, minä pudotan hänestä pinnat.\"\n\nTytöt siirtyivät loitommas ja vesisuussa katselivat, kun pälkäret\nlystin näköisesti lonkoilivat lastuuksesta.\n\nPuolelta ja toiselta oli hirsi palhittu.\n\nPieto vielä kerran katsoi lappeita pitkin hirttä, näkyisikö mutkia;\nsitte nykäsi kirveen kasalla lastuin päälle lappealleen, painoi\nkirveensä kasan hirren viisteeseen, pani kätensä päällekkäin ponnen\npäälle ja sitä vastaan nojasi ryntäänsä, nosti karvaisen lakkinsa\ntakaraivalleen ja syvällä kasvoissa kuumotti mehes punastus. Siinä\nhän silmäili äänetönnä hirttään.\n\nTyttöin rinnat hytkähtelivät ja suut vetäysivät makeaan hymyyn ja\nkirkkain silmin katselivat isäänsä. Näyttivät toivovan, että isä\nopettaisi heidätkin yhtä kauniita hirsiä tekemään.\n\nMutta Pieton kasvot hiljalleen jäykistyivät, silmät tylsyivät,\najatukset näyttivät paenneen. Siinä hän silmät rävähtämättä katsoi\nkuoston tyveen tikan koloa.\n\nVappu: \"Kuule, metso kotkottaa tuolla kankaalla.\"\n\nPieto ikäänkuin heräsi, kohotti päänsä pystyyn, silmät harristuivat\nja virkkoi:\n\n\"Missä?\"\n\nVappu: \"Tuossa ihan lähellä... Noin kuuluu siiven ropina. Ne vasta\nnousevat hyydöksestä puihin syömään.\"\n\nPieto: \"Pyssy unehtui.\"\n\nEnempää ei Pieto siekaillut, pani takkinsa päälleen, käänti suksensa\nja lähti hiihtomaan kotiin päin; sauvat kirnahtelivat pakkasen\npuremassa lumessa ja kerta kerralta eteni kuusikon helmaan.\n\nSiihen jäivät tytöt seisomaan.\n\nKatri: \"Oppineen on hyvä työtä tehdä.\"\n\nSanna: \"Oppien sepätkin tulevat Kyllä työ tekijänsä neuvoo.\"\n\nKerttu: \"Sen sanon minäkin. Parempi on koettaa kuin miettiä,\"\n\n\nsylkäsi kinttaansa kämmeneen ja lähti puunsa tyvelle.\n\nSamoin tekivät Sanna ja Vappu. Mutta Riikka ja Katri saivat kaataa\npystystä.\n\nHikipäisinä Kerttu, Auno, Sanna ja Vappu istahtivat ensimmäisten\nhirsiensä tyville.\n\nSanna löi kirveen pohjalla hirteen ja virkkoi iloisesti:\n\n\"Tuli yksi, sanoi suutari Lauantaina.\"\n\nKerttu sulava nauru suupielissä:\n\n\"Jopa tuli Sannan ja Vapun hirrestä ruunanpää.\"\n\nSanna: \"Mikä siinä on? Niinhän se lojottaa kuin hirsi, hirsi kuin\nsämpylä!\"\n\nAuno: \"Voi, voi miten on ohut toinen laita, on kuin aidaksen selkä.\"\n\nSanna kumartui katsomaan, kynsi korvallisiaan ja punastuksissaan\nvirkkoi:\n\n\"Se altapäin varasti lauvistaissa... No ei se räätäli, joka ei\nratkaise. Oppiraha se aina pitää maksaa. Mutta katsotaanpa sinun.\"\n\nKerttu: \"Katso vaan, mutta se on yhtä lihava kummaltakin puolen.\"\n\nSanna: \"Omapas tuossa laippa.\"\n\nAuno: \"Se on vähä vika. Yksi kolo ei komeassa haittaa.\"\n\nSanna: \"Mutta tuossa ukko taaton hirressä ei ole yhtään koloa, ei\nlaippaa, ei lanttoa; se on suora kuin nuolen varsi.\"\n\nVappu: \"Eipä tuolla ole silmiä päässä tuollakaan. Kyllä se petäjä\nlahjottaa vielä miellekin semmoisia. On tuossa silveikko, mistä\nlähteä. Ei se paljon sairasta yhdestä eikä kahdesta ruunanpäästä...\nMutta minkäslainen pelkka se täällä Riikalla ja Katrilla syntyy?...\nNo se meni aivan massuolaan! Heittäkää jo pois ajoissa.\"\n\nRiikka: \"Mikä tässä on? Hirsi kuin hirsi, tehdäänhän vaan valmiiksi.\nHullut ja herrat ei tunne keskitekoista kalua, se on vanha\nsananlasku.\"\n\nKatri: \"Tuossa siinä on paha mutka. Ja mikä hurja siinä on, kun se\ntahtoo tuonne allepäin syöpyä tuo kirves... äh... Minä olen koettanut\nihan tismalleen pudottaa kirveeni, mutta... äh... Kun ei olisi tuota\npoukamata niin menisi se jonakuna.\"\n\nRiikka: \"Tehdäänhän pois valmiiksi, kyllä se sijansa saa.\"\n\nAuno: \"Kyllä se sijansa löytää, tehkää vaan valmiiksi. Siinähän\nopitte.\"\n\nToiset pölkyt makasivat tytöillä jo valmiiksi kynnelleen asetettuna\npalhimista varten.\n\nKerttu oli miettivän näköinen, käveli pitkin pölkyn sivua eikä\nnäyttänyt käsittävän oikein, miten on paras lähteä.\n\nSitte hän pölkyn latvaan määräsi, miten paljo tulisi pintaa\nlähtemään puolelta ja toiselta; niihin löi kirveellä sijat ja pisti\npuikot pystyyn.\n\nSanna: \"Nyt on Kertun pölkyllä sarvet päässä kuin heinäsirkalla.\"\n\nKerttu meni, teki tyveen samallaiset merkit, katsoi pitkin pölkyn\nmalloa ja virkkoi:\n\n\"Anna olla. Kyllä naurusi näet vielä ennenkuin on leikistä\nluovuttu... Teeppäs, Auno, tuonne merkkiä, mihin minä käsken.\"\n\nAuno laski kirveensä kasan pölkyn selkään. \"Ka tähänkö?\"\n\nKerttu: \"Sormen verran laidemmaksi.\" Auno siirti kirvestään.\n\nKerttu: \"Ka siihen... No nyt tuokemmaksi... Ka siihen. No\ntuokemmaksi... Vähän keskemmäs. No siihen.\"\n\nAuno kuletti kirvestä Kertun neuvon mukaan.\n\nKerttu: \"Vielä tuokemmas!... Keskemmäs! Siirrä vielä hiukan verran\nkeskemmäs. No siihen!... Vielä yksi merkki sinne latvemmas! Ka\nsiihen!\"\n\nAuno: \"Tehdään tuohon vielä, tässä on pitkä väli.\"\n\nKerttu: \"Tehdään vaan. Vähän laidemmas! Vielä vähän! Ka siihen!...\nNo nyt siinä on rata. Kun nyt ei päästetä noitten merkkien välillä\nriesuilemaan puoleen eikä toiseen, niin sittenhän lieneekin\nmustilaisen kirous, jos ei tule suora hirren lappeasta.\"\n\nAuno: \"No nyt lauistamme tämän puolen ensinnä, niin sitte voimme\ntoisen puolen puikolla mitata tästä syrjästä, niin sitte tulee suora\ntoisestakin puolesta ja samalla yhtä paksu.\"\n\nKerttu: \"Niimpä se tehdäänkin. Tuosta latvasta lähdetään.\"\n\nSanna: \"Tuo on hyvä keino.\"\n\nRiikka: \"Paras keino meille kaikille.\"\n\nPitkän aikaa kuului hongiston helmasta veistoksen loskina ja\nkatkeamaton kaiku levisi metsään.\n\nMutta viimein taasen raukesivat kirveet, sammui kaiku ja huohottaen\nistuivat tytöt hirsiensä tyville.\n\nSanna: \"Mutta jo lähti tauti tästä työjyeestä. Tuossa on hirsi, joka\nei iletä, pani hänen vaikka paremmalle kuin seinälle.\"\n\nRiikka: \"On tuossakin hirsi kuin voileipä\".\n\nAuno löi kirvespohjalla hirteen ja sanoi:\n\n\"En tiedä muuta, mutta tuon nimi on hyvä.\"\n\nKerttu: \"Mahti on matkassa!\"\n\nAuno: \"Mahti on matkassa! Kyllä niitä nyt rupeaa karisemaan hirsiä.\"\n\nVappu: \"Kun saisi tehdä ikänsä tätä työtä! Tuntuu niin lystiltä nähdä\noman kirveen alta tuommoinen hirsi.\"\n\nKerttu: \"Kipu lapsella kirkkoon, kipu kirkosta kotiin. Kyllä\nennenkuin sadannen tyvellä istut, niin on toisin tuumasi.\"\n\nVappu: \"Ei anta perään, sanoi mamma Kröönille... Tuossa huojuu\nsilvetto, joka mielellään antaa taasen muutamen.\"\n\nRiikka: \"Ei ole karttamisessa tuostakaan. Se on tulevaa kuin Mattilan\nmuorin piimävelli.\"\n\nAuno: \"Minkä me otamme käsille?\"\n\nKerttu: \"Ei tässä mene käsi päähän. Kunhan tuosta järjestään...\nvaikkapa tuo tuosta.\"\n\nAuno: \"Se on liian suuri.\"\n\nKerttu: \"Anna olla. Paksusta on pala parempi. Ja enemmän kohottaa\nseinää...\"\n\nNiin rupesi hirsiä tulemaan ja mieluinen oli se työ.\n\nIllan kajas jo riutui lännen rannalle, kun tytöt palavissa päin\nhiihtoivat kotiinsa. Pohjoisen tuuli puisteli lyhyitä hameita ja\njalkoja puristivat kylmettyneet paikkaiset kengät.\n\n... Hepokankaalle kulki nyt tyttöin latu päiviä ja viikkoja. Mutta\nkahden kuukauden kuluttua makasi maassa enemmän kuin kolmesataa\nsalskeaa hirttä ja saman verran kullanhohtavia lattiapalkkia ja\nlaipiolautoja.\n\nKaksi päivää laitettiin rekiä.\n\nOli Maaliskuun heleä aamu, kun tytöt asettivat kaksi leveäjalaksista\nja matalaketaraista rekeä ensimmäisen hirren sivulle Hepokankaan\nliepeessä. Siihen nostettiin hirsi. Toinen reki tuli tyven ja toinen\nlatvan alle.\n\nSanna hymyili ja virkkoi:\n\n\"Siinä sitä olisi kärpäselle lähtemistä, kun tervassa seisoo.\"\n\nVappu: \"Siinä sitä olisi. Mutta kyllä taitavat kaulasuonet kiinnitä\nkuin viulunkielet ennenkuin on kotona.\"\n\nRiikka: \"Saattaa sapsokin käydä laulamaan. Tuommoiseen umpeen kun\nötkähtää jalas, niin kyllä nikottelemaan käyvät nämä varsat.\"\n\nKatri: \"Sen tiedän, ettei paikaltaan änähdä tuommoinen jätkä.\"\n\nAuno: \"Mitä sitä joutavia! Tämä menee tämmöisellä joukollaan vaikka\nnahkallaan.\"\n\nKerttu: \"Otetaanhan jukosta joka henki niinkuin yksi henki.\"\n\nTytöt panivat jukon olkapäilleen ja nojausivat eteenpäin.\n\nKerttu; \"Kas niin! Aivanhan se lähti kuin käsketty, ihan yhtenä\nluokona. Vetuvee vaan!\"\n\nReet kulkea myssäsivät, että pajut vetivät lunta ja tie tuli kuin\nsaukon jälki.\n\nKerttu: \"So, huahdetaan vähän. Parempi väki jäämään kuin uupumaan...\"\n\nSanna: \"Soo, jukko suoraksi! Päähän vietävä pyrkii.\"\n\nPitkä vitsainen köysi oli jukkona, jonka jälkipää oli kaksihaarainen.\nToinen haara oli sidottu toiseen ketaraan, että reki pysyi\ntiensuunnalla.\n\nToperana olivat tyttöin jalat polanteisessa tiessä, kumaraan\npainuivat hartiat ja tuhostunein kasvoin puhkaillen vetivät yhdestä\nköydestä uhkuilevaa hirsikuormaansa. Paksuina tuppaina pölisi valkea\nhöyry kireään aamuilmaan raskaista henkäyksistä ja karkeat hikihelmet\nkyntivät vakonsa pitkin puuhkeita kasvoja. Pajujaan myöten usein\nreet upposivat. Mutta silloin painuivat alemmas tyttöin hartiat ja\ntiukemmasti kitisi vihtainen köysi.\n\nPietolan tanterelle pudottivat tytöt ensimmäisen hirtensä, istahtivat\nlappealle, höyryävät hartiat aaltoilivat huohotuksesta.\n\nKerttu aukoi vaatteitaan jäähdytelläkseen ja virkkoi: Vähästä alku\npaljoon. Siinä on yksi. Jos jokainen olisivat tuommoisen lämpymän\ntakana, niin ei tulisi monta päivässä.\n\nAuno: \"Pahin salmi on soudettuna. Kunhan tie kovoo, niin ne tulevat\nyhtenä köytenä.\"\n\nRiikka: \"Harmaassa on päämme ennenkuin on viimeinen tuossa.\"\n\nKatri: \"Eivät näe nämä näkimet.\"\n\nVappu: \"Sen sanon minäkin.\"\n\nSanna: \"Mitä sitä tyhjiä löräjää; ilta istuin tulee. Lähdetään uusi\nkerta!\"\n\nAuno: \"Lähdetään vaan.\"\n\nTytöt hyppäsivät juoksemaan.\n\nAuno: \"Älkää nyt hurjana! Käydä jolpotellaanhan vaan. Verkka se ruton\nvoittaa.\"\n\nNiin ne tytöt vetivät hirsiä yksitellen muutamia päiviä.\n\nMutta satoipa siitettä ja tie naulautui paljaalle iljaimelle.\n\nSilloin tytöt ottivat kolmet reet ja kaksi henkeä tuli aina yhden\nkuorman kuletukseen. Kuormaan aina pantiin kaksi hirttä. Siis kuusi\nhirttä nyt matkasi peräkkäin yhdessä jonossa Hepokankaalta Pietolaan\nja tytöt vakavin askelin johdattelivat kuormiaan mielensä mukaan.\nUsein ei muuta ääntä matkueesta kuulunut kuin hirsien laimea jumina,\nrekipajujen pieni kitkantein ja tyttöin jalkain kopina sekausivat\nyhteen ääneen, että hiljainen jorotteleva kaiku katkeamatta himisi\nkevään raikkaassa metsässä.\n\nSiten kerralta kulkeutuivat hirret ja palkit Pietolaan.\n\nJa kun Huhtikuun aurinko ensikerran rikkoi talven vitiä ja räystäs\nitki ensimmäiset kyynelensä, olivat hirret ja palkit Pietolan pihalla\nvahaisessa pinkassa alttiina kälvimään kevään ahavassa.\n\nLautalatajaksen päällä istuivat tytöt ja huokailivat helpoittavia\nhenkäyksiä.\n\nSiihen tuli Saarakin.\n\nIloinen mielihyvä lepäsi tyttöin päivettyneissä kasvoissa.\n\nKerttu: \"Siinä ne nyt olisivat, mutta mikäs ne nyt ristiin laulaa.\"\n\nVappu: \"Siinä se mahti puuttuu.\"\n\nRiikka: \"Salvetaan koiran kaulalle.\"\n\nAuno: \"Ei vetele se homma.\"\n\nSanna: \"Sen minäkin sanon.\"\n\nKatri: \"Mutta mikäs auttaa. Mitäs mahtinanne pidätte? Siitä heti\nsakoitetaan, jos tekee parempaa kuin saattaa.\"\n\nSanna: \"Jos ei muu keino auta, niin otetaan vanha Kärpäs-Juuso\naloittamaan. Se kyllä osaa.\"\n\nAuno: \"Se kyllä osaa, vaikka on paljaspäinen. Ja sitte kun alkuun\npäästään ja saadaan mahti käteensä, niin salvamme itse. Kyllä minun\npääni kestää nousta nurkan kanssa taivasta kohti.\"\n\nSauna: \"Vaikka pilviin mentäisiin, niin en jänistä!\" Vappu: \"En\nminäkään! Mutta minkälainen rakennus siitä aiotaan tehdä?\"\n\nKerttu: \"Tuoltapa hiihtoo isä taatto... Eipä ole nyt monta lintua...\nOn sillä sentään muutamia.\"\n\nAuno: \"On yksi keitto... Mutta nulvakkana on ukko, ei nyt ole mennyt\nmieltä myöten.\"\n\nKerttu: \"Se on päiväsydämmellä ollut sipsukeli, niin ei ole voinut\nhiihtoa.\"\n\nRiikka: \"Mutta nytpäs on jo hyvä keli; katsoppas miten ukko tulla\nloikaisee leveillä suksillaan... Kas ukkoa, kun tulee tänne meidän\nluokse; haluttaapa katsella tätä roviota.\"\n\nPieto seisahti hirsiläjän luokse, nojasi saavaansa vasten, katseli\nhirsikokoa ja virkkoi:\n\n\"Joko kaikki tässä?\"\n\nSanna: \"Siinä ovat joka kappale... Mutta mitenkäs niitä ruvetaan\nkokoon panemaan?\"\n\nPieto: \"Kunhan rupeaa rahoinaan ristiin, mitäpä hänessä muuta.\"\n\nPieto unisen näköisenä kääntyi pois, nosti suksensa nurkkaa vasten ja\nsiirtyi pirttiin.\n\nKerttu: \"Tuota ukkoa sitä pitää tahtoa pohjan panoon.\"\n\nAuno: \"Kun se rupeaisi. Mutta eipä viipynyt hirren hakkuussakaan;\nyhtä vähän se viipyy tässäkin, nyt varsinkin kun alkaa tulla metson\nsoitimen aika.\"\n\nKerttu: \"Pohjan panoon vaan ja näyttämään, miten tehdään.\"\n\nVappu: \"Mutta minkälainen siitä tehdään?\"\n\nAuno: \"Tehdään semmoinen kuin Ahtolassakin: pirtti, sali ja salin\nperään kaksi kamaria, sievä porstua ja porstuan perään kamari.\"\n\nKerttu: \"Semmoista minäkin olen miettoillut.\"\n\nSaara: \"Kuka ne kamarit pitää senvertaiset? Tehkää kamari joka\nhenkeen omituinen. Kun kerran tekemään, niin kamari joka henkeen\nvaikka nyrkinkokoinen.\"\n\nVappu: \"Se olisi kuin ampiaispesä!\"\n\nSanna: \"Kaikki yhteiset, se paras! Semmoinen tehdään kuin Ahtolassa\".\n\nKerttu: \"Tehdään vaan semmoinen kuin on Ahtolassa\".\n\nSanna: \"Semmoinen tehdään!\"\n\nVappu: \"Mutta tuolta pirtin puolesta lemuaa metsokeiton hunajahöyry,\nse tuntuu minua riitelevän puoleensa. Lähdetäänpäs katsomaan mitä\nsiellä on taasen Reeta meille valmistanut illalliseksi.\"\n\nAuno: \"Lähdetään vaan.\"\n\n\n\n\nXIII.\n\n\nHuolettomina kuni työstään päässeet venyttelivät ja haukottelivat\ntytöt vuoteellaan huomisaamuna.\n\nMutta Pieto se oli jo kotvan lapioinut lunta kehikon sijalta.\n\nSinne siirtyivät tytötkin.\n\nKerttu: \"Mitä nyt isä miettii, kun siitä lapioipi lunta?\"\n\nPieto: \"Jotta tähän kehikon pohja.\"\n\nKerttu: \"Se tehdään näin sivuttain järvelle ja samallainen kuin\nAhtolan pirttirehto.\"\n\nPieton kasvot jäykistyivät, kynsi korvallistaan.\n\n\"No... Minä luulin, että pirtti vaan.\"\n\nPieto ei sen enempää tuumaillut, pisti lapionsa nietokseen ja\npoistui hirsiläjälle, istahti hirren selkään ja päätään kallistellen\nmietti. Harmaat silmät suurina harreilivat taivaanrantoja ja huulet\nliikkuivat.\n\nSitte hän luki sormiaan ja mietti väliin ja taasen luki sormiaan.\nViimein virkkoi:\n\n\"Niin se on takanakin Ahtolassa\".\n\nKoppoi kirveen ja rupesi tekemään hirteen salvosta.\n\nKasvot levisivät hienoon hymyyn ja puheli:\n\n\"Semmoinen kuin Ahtolassa... Sopiipa siinä nälkä keilaa lyömään...\nOmapa heidän on asiansa; kun jäänee kesken niin jääköön. Kunhan\nsaisin tämän pohjan.\"\n\nSeisahti, kynsi korvallistaan.\n\n\"No niin se on ainakin, että päilleen se on alotettu Ahtolan\npirttikartano... Näitä tulee viisi tämmöistä. Nämä asetetaan\npaikoilleen ja näihin salvoksiin salvetaan sivut... Mutta siinä on\nkätösen loimet ennenkuin se pohja on paikoillaan ja tasallaan... Työ\nkankaan alkaissa, toinen loppuissa, tyhmäkin keskeltä kutoo, on vanha\nsananlasku... Mutta miten sen on?\"\n\nKaapi taasen korvallistaan ja silmät harreilivat. Viimein tyynesti\nvirkkoi:\n\n\"No, ei se nyt liene jouhen päälle, jos ei tulekkaan aivan\nyhdenkokoinen. Kauas se ei käy. Pirtti se on viittä, porstua kahta,\nsali kolmea poikki ja kamari vähän päälle kahden. Siitä sitä\nkarttuukin sivua... Noo, antaapa heidän koettaa.\"\n\nOtti kirveen ja alkoi hakata salvosta.\n\nPohja oli luotu valmiiksi.\n\nPäähirret vedettiin pohjalle päittään järvelle.\n\nPieto silmät renkaallaan mietti ja luki sormiaan...\n\nOtti sitte sylikepin ja virkkoi:\n\n\"Kaksitoista syltä ja vähän päälle... Yksi... kaksi... kolme...\nneljä... viisi... kuusi... seitsemän... kahdeksan... yhdeksän...\nkymmenen... yksitoista... kaksitoista ja... noin paljon päälle,\" luki\nPieto ja mittasi rakennuksen pohjaan pituuden.\n\nSitte mittasi pirtin pohjaksi viisi syltä, osotti sormellaan maahan\nja sanoi:\n\n\"Paneppas Riikka tuohon merkki!.\"\n\nRiikka pani puikon pystyyn.\n\nPieto: \"So!... Porstua kahta syltä... Paneppas, Katri, merkki... Ei\nsiihen! No juuri tuohon... Sali kolmea. Paneppas, Vappu, merkki...\nKamari kahta ja... ja... ja tuon verran päälle.\"\n\nKerttu osotti nurkan sijaa.\n\n\"Tähänkö tuo päähirsi?\"\n\nPieto: \"Kaikkiin näihin, joissa ovat merkit, pannaan päähirret\npoikkipäin ja kaikissa tyvet tänne järvelle päin.\"\n\nPieto lähti kirveineen astumaan hirsiläjälle ja sanoi:\n\n\"Sitte tulette noutamaan sivuille hirret. Otetaan suurimmat hirret\nsivuhirsiksi.\"\n\nTytöt vetivät ne paikalle.\n\nPieto merkitsi salvokset rinnakkain, kumpaisenkin sivun hirret yhtä\npitkiksi.\n\nSilloin vietiin hirret paikoille ja salvettiin salvoksiinsa. Ja\nporstuan kohdalla jatkettiin ja liitettiin yhteen sivuhirret.\n\nNyt oli luoma valmis.\n\nTytöt katselivat sitä teosta ja kasvot vähän värähtelivät.\n\nKerttu: \"Näyttää niin hirveän suurelta tuo kierros.\"\n\nAuno: \"Niin se näyttää... Kyllä siinä on nyt loimia kun lienee\nkuteita.\"\n\nSanna heilautti itseään.\n\n\"No ei se ole mökkiläisten aloke. Mutta antaa tulla, kun on\ntulemassa. Me emme olekkaan Nauku-Maijan tyttöjä. Ei kylä kudetta\nkiellä kyynärältä kymmeneltä, se on vanha sananlasku. Kyllä metsä\nlahjottaa mitä puututaan.\"\n\nSaara: \"Olisi mainio aloke, kun pantaisiin tämä pirtti neljäksi ja\ntuo sali kahdeksi, niin tulisi juuri yhdeksän kamaria ja porstua\nyhteinen.\"\n\nSanna: \"Niin jokaiselle porsaalle omituinen karsina!... Tämä on hyvä,\ntässä sopii roikamaan mieltään myöten.\"\n\nPieto sieran palasella hioi kirvestään ja virkkoi verkalleen:\n\n\"Kun tulee korkeammaksi salvos, niin pienemmältä se näyttääkin...\nTuokaapas hirsiä tänne.\"\n\nTytöt ne laittoivat hirsiä salvokselle, kuorivat niitä, poskesivat ja\nveistivät varausta avuksi.\n\nKolmannen päivän illalla oli jo kolme hirsikertaa sijallaan ja\nkivijalat nurkkien alla.\n\nMutta huomenna ei Pietoa näkynyt salvoksella.\n\nMasentuneilla mielin tytöt katselivat teostaan.\n\nKerttu: \"Tuntuupa se niinkuin olisi peukalo keskellä kämmentä\"\n\nAuno: \"Ikävä, kun se isä ei pysynyt vielä muudatta päivää.\"\n\nSanna: \"Tehty on työ alotettu. Aletaanhan vaan panna hirttä hirren\nselkään.\"\n\nVappu: \"Mikäpä tässä muu auttanee.\"\n\nKerttu: \"Koettaa kai täytyy. Ja kyllä kai työ tekijänsä neuvoo.\nKylläpä se keittäminenkin sietää isän joutaa metsojen kimppuun. Ei\ntätä joukkoa tiaisen päällä illasteta.\"\n\nRiikka: \"Mutta se on koko syömisen paljous, minkä isä talven pitkään\nkantaa metsästä.\"\n\nSanna: \"Hym, mistä sitä syömistä piisaisi?\"\n\nKatri: \"Niinhän sitä aina sanotaan, että se ei mitään tee. Mutta heti\njoutaisivat hampaat naulaan, kun isän nuppu kallistuisi.\"\n\nVappu: \"Kuka sitä on sanonut, ettei isä tee mitään? Katri höpäjää...\nSaadaampa nähdä, taasen iltasella se tuopi lintutaakan, ettei tuo\nmoni mies semmoista. Ja se on tiedän mä syömistä, joka ihmistä sitoo.\"\n\nAuno: \"Mitäpä nyt niistä teemme lukua, rupeamme työhön.\"\n\nKerttu: \"Se parasta.\"\n\nSanna: \"Niin on hieno meininki.\"\n\nVappu: \"Käsiksi on mieli käydä.\"\n\nKatri: \"En minä kuitenkaan osaa mitään tehdä.\"\n\nSaara: \"Jos osaisinkin, niin en huolisikaan. Pois lähden koko\ntyöpaikalta.\"\n\nRiikka: \"Mene vaan, ei ole kieltävää.\"\n\nVappu: \"Vähä yksi varis kesää tekee. Ei kaivata! Joka suoloitta\nsuuttuu, se jauhoitta leppyy. Mene vaan... Mutta säälipä taitaa olla\nlähteä. Sääli huttua, sääli vatsoa, sanoi Iivana... Ka kun meni sormi\nsuuhun, kun huimalla sikiöllä.\"\n\nSaara: \"No tuon porstuakamarin minä pidän, ilman en rupea mitään\ntekemään.\"\n\nSanna: \"Kursi keinoihisi siitä tahi...mokoma kumu... paraskin\ntyöntekijä.\"\n\nAuno: \"No ole nyt... vieras tulee tuolta. Kuka se?... Ahtolainen...\nSe tulee katsomaan tätä teosta.\"\n\nSanna: \"Voi ilkeä! Juostaan pirttiin, antaa katsella itsekseen.\"\n\nAuno: \"En liiku!\"\n\nKerttu: \"Ei tästä silmä osaa ota.\"\n\nIsäntä seisahti suksiensa päälle salvoksen luona, kasvot leimuilivat\nja leveä suu vetäytyi makeaan hymyyn.\n\nTytöt eivät olleet näkevinäänkään, olivat kynsille lyödyn näköiset ja\nkuoria kapostelivat hirsiään.\n\nSanna aina vilkasi ujon katseen isäntään, joka hymysuin suki mustaa\ntuuheaa korvapartaansa. Isäntä rykäsi ja virkkoi:\n\n\"No mitä ilmettä te nyt täällä puskette?... Kokonaista pirttirehtoako\nhommaatte?\"\n\nKerttu jyrsi kuorta hirren tyvestä ja virkkoi:\n\n\"Mikä hänestä tullenee. Kunhan kuvattelemme joutessamme jotakin.\"\n\nAuno: \"Joutaahan se joutilas johonkin.\"\n\nSanna: \"Käsiinhän tämä tuntua kuivavan koko teos.\"\n\nIsäntä kaula pitkällä silmäili hirsiläjää. \"No ihmeitä näkyy!... Mikä\nteille noita hirsiä on laulanut tuommoisen paljouden?\"\n\nVappu: \"Hakkasimme ensin tuonne Hepokankaalle ja sitte vedimme\nperässämme.\"\n\nSanna suoristi itsensä ja osotti kelkkoja: \"Noilla kelkoilla, jotka\novat tuossa hangella, on vedetty jokainen kanes.\"\n\nIsäntä vihelti:\n\n\"Hyy... No tehdystä jotakin tulee, tekemättömästä ei mitään,\nsanoo sananlasku... Täältä illalla iltakajeella kuului hirsien\nmöyke. Lieneekö tuulta tiennyt tänne itään. Kuului aivan selvään\nnuijain jyske ja hirsien jyrinä, niin en malttanut olla lähtemättä\nkatsomaan... Mutta itsekkö aivan omin päinne aiotte panna kokoon?\"\n\nKerttu: \"Niinhän on uhka, miten sitte käynee.\"\n\nSanna: \"Perästä kuuluu, sanoi torventekijä.\"\n\nIsäntä: \"Itsekkö olette tuon pohjan panneet?\"\n\nKerttu: \"Isä sen laittoi. Ensimmäinen hirsi tässä on vaalissa omille\nnokille.\"\n\nIsäntä: \"Johan minä ajattelin, että... Katsohan ukkoa, kun vielä\nvanhalta muistilta osaa tehdä salvoksen. Se kun ennen uutena teki\nnurkan, niin sen salvokset eivät irvottaneet. Eivät hölmötä vielä\nvanhanakaan nurkat siinä meidän luhtirakennuksessa, jonka se\nsulhaismiessä ollessaan salvoi. Onko teillä luotilautaa?\"\n\nKerttu: \"E... ei... en minä tiedä, mikä se on.\"\n\nIsäntä: \"Ilman siitä ei tule kalua. Annappas kirves, niin minä teen.\nTuostapa saan laudan.\"\n\nIsäntä otti kirveen Kertulta, katseli sen terää. \"Voi, voi kun\non tylsä kirves! Ei tämä ole salvajan kirveen näköinen: on hioa\nnyljytetty aivan herneen palolle. Salvajan kirves pitää olla terävä\nkuin partaveitsi.\"\n\nSanna: \"Mistäpä tuli suoli köyhän makkaraan!\"\n\nIsäntä: \"Tahkomalla vaan. Kun tuotte meidän tahkon selkään, niin\nlähtee tauti kirveestänne.\"\n\nIsäntä rupesi veistämään.\n\n\"Ei, ei tällä lähde lastu.\"\n\nAuno ojenti kirvestään.\n\n\"Olisiko tämä parempi?\"\n\nIsäntä: \"On tämä vähän niepseämpi. No eipä paljon ole väliksi...\nNo kyllä tästä sentään saadaan... Tuokaapa hyvä punontainen ja\npikkuinen, tuommoinen sormen pään kokoinen lyijypalanen...\"\n\nSanna toi näpissään lyijykappaleen.\n\n\"Tämmöinenkö?\"\n\nIsäntä: \"Semmoinen juuri... So, hyvä tulee, kun joutuu.\"\n\nIsäntä sai valmiiksi luotilaudan.\n\n\"No nyt se on valmis. Tulkaapas nyt katsomaan, kun teitä opetan.\nPankaahan mieleenne.\" Isäntä meni salvokselle.\n\n\"Tämän laudan levyiset pitää olla kaikki salvokset. Kas tämä entinen\nsalvos tässä hirren selässä ei ole aivan samallainen. Levitetään\njuuri tämänlevyiseksi.\"\n\nIsäntä asetti luotilaudan salvoksen sivulle pystyyn. \"No nyt se on\npaikallaan.\"\n\nOsotti lyijykappaletta, joka riippu punontaisessa.\n\n\"Niin, tämä aina salvoksia ja nurkan päitä merkitessä laitetaan niin,\nettä tuo riippalanka seisoo tuossa aivan noin juuri pitkin tuota\nviivaa. Sitte tämän laudan laitaa myöten puukonkärjellä piirretään\nkahtapuolta, juuri tällä tavalla, ja sitte tämä lauta pannaan\nnäiden merkkien jälkeen näin poikki hirrestä -- ja tästä piirretään\nsalvoksen leveys. Sitte pitää hengen tulleen edestä varoa, ettei saa\nkirves varastaa puolesta eikä toisesta. Samoin kuin nurkan päitä\nmerkitään, niin asetetaan tämä lauta näin, että juuri tuo riippa\nlyöpi tuohon merkkiin. Sitte piirrätte tätä laudan syrjää myöten,\nniin siinä kaikki koko konsti. Kun niin teette, niin sen täytyy\nväkiselläkin nousta suoraan.\"\n\nSanna osotti sormellaan lyijynuoraa ja sanoi: \"Se on tuo lyijynokare,\ntuommoinen nolkotus vaan tuossa langan nenässä, joka ajaa nurkan\ntaivasta kohti ihan väkisellä. On liian paljo mieltä noin vähässä\npaikassa.\"\n\nIsäntä: \"Konsti ei ole kangella väännettävä... Niin, nyt kun\ntällä tavalla olette nämä päällimmäiset salvokset tehneet, sitte\nposkeatte hirren, että se juuri sopii putoamaan salvoksen pohjaan.\n-- Posketessa täytyy olla hirsi kohdallaan. -- Sitte merkitsette\ntarkasti salvoksen, siinä se on salvos viekas tulemaan akanhampaalle.\"\n\nVappu: \"Eikö ukonhampaalle?\" Isäntä naurahti ja jatkoi:\n\n\"Sitte salvetaan siksi, että vara ottaa joka paikasta noin kolmen\nsormen levyiseltä joka paikasta. Varatessa pitää olla hirsi\nkohdallaan, muutoin jää kallelleen ijäkseen. Ja vara pitää juoksuttaa\nnäin kohdallaan ja vakavasti, muutoin tulee varaus ruunanhuulelle...\nNiin, laatua se työ vaatii. Jos työ mikä tahansa ei alusta pääse\njäljilleen, niin se kurikkata vetää loppuun asti. Vaan kun se jo\nalusta joutuu suonelleen, niin siinä ei ole kuin luottelee vaan...\nVähässä sitä paljon seisoo. Muistakaa nyt minun neuvokkiani.\"\n\nKerttu: \"Kyllä, kyllä! Kiitos, kiitos!\"\n\nSanna: \"Kiitos, kiitos! Käykää nyt vielä vastakin meitä opettamassa.\"\n\nIsäntä: \"Kyllä, aivan mielelläni käyn, ettei menisi pilaan tuommoinen\nteos. Voi, voi, kun tästä tulee juhlallinen! Kyllä varmaan se teillä\nsuuta nauruun vetää, kun saatte harjavuolen päälle.\"\n\nRiikka: \"Sinne on monen ihmisen ikä.\"\n\nIsäntä: \"Toki siihen on kauankin. Kun harjautte työhön, niin\nlapioitte menemään vaan. Alku se on aina hankala. Ja alku se työn\nkaunistaa, mutta lopussa kiitos seisoo.\"\n\nKotiinsa lähti isäntä hiihtomaan.\n\nTytöt palavin silmin katsoivat jälkeen.\n\nRiikka: \"Kun olisi yhden hirren salvanut sijalleen.\"\n\n\nKatri: \"Minä luulin, että Kerttu sitä tahtoisi.\"\n\nKerttu: \"En viitsinyt.\"\n\nAuno: \"Mitä me siitä. Työ käymään vaan!\"\n\nSanna: \"Työ käymään vaan! Ei pakisten parane.\"\n\nIsäntä seisahti suksillaan, otsa vähän kurtistui ja sormellaan\nsujutteli vahvan, vähän kyömän nenänsä lihaista päätä ja suurilla\ntummilla silmillään katsoi suksiensa kärkiin... Mutta heti pyörähti,\npalasi takaisin tyttöin luo ja virkkoi:\n\n\"No minulla nyt eivät ole niin sienat tulessa eikä aika ihan jäniksen\nselässä, etten joutaisi hieman viipymään. Näytäppäs, Auno, minulle\nkirves, niin minä salvan yhden hirren paikoilleen, että opitte tuota\nluotilautaa käyttämään.\"\n\nAuno hehkuvin kasvoin työnti kirveensä ja virkkoi:\n\n\"Oli mielemme teitä pyytää meitä sen verran, vielä opettamaan, vaan\nemme viitsineet.\"\n\nIsäntä nakkasi sarkaisen nuttunsa hangelle, nousi nurkalle ja alkoi\nposketa kumisevaa hirttä.\n\nTytöt kehiysivät katsomaan, katsoivat niin mielissään, että kielet\nolivat huulien välissä ja huulet menivät mukaan, kun isännän kirves\nniin lihmakasti päästeli lastuja poskeaksesta...\n\nIsäntä sai hirren posketuksi ja se johotti salvosten pohjassa.\n\nKirveen kasalla rupesi hän merkitsemään salvosta ja virkkoi:\n\n\"Näin tarkasti merkitään salvos. Ka näin!\"\n\nAuno: \"Kyllä näemme!\"...\n\nIsäntä sai merkityksi salvokset, käänti hirren selälleen, rupesi\nhakkaamaan salvosta varovasti ja vakavasti, pudotellen kirveestään\nviivaan ja virkkoi:\n\n\"Kerkkä-Tanelin sanaan: tämä se on tarkempaa kuin puukolla tappelu.\"\n\nSitte hän vähäisen lohkasi salvosta ja jatkoi:\n\n\"Ei paljon kerralla, kunhan siksi, että vara ottaa tavallisesti.\"\n\nTeki latvaankin salvosta, kaasi hirren salvoksiinsa, katseli saumaa\nja koetteli varalla:\n\n\"On tuosta vähän näppi. Kylläpä se sattui näpin tarkalta... No on se\nsentään melkein sievimmälleen.\"\n\nKatseli hirttä puolelta ja toiselta virkkoi:\n\n\"Nyt se on katsottava, onko kohdallaan. Katsokaapa, onko kohdallaan.\"\n\nTytöt katselivat.\n\nSanna: \"Taitaapa se melkein olla. Näyttää se hieman niinkuin olevan\nnojallaan ulospäin; vai silmäkö tuo valhetellee.\"\n\nAuno: \"Niin minustakin näyttää.\"\n\nVappu: \"Niin se näyttää kuvastavan silmään kuin olisi hieman\nkallellaan.\"\n\nKerttu: \"On se siksi juuri, että silmä ottaa.\"\n\nRiikka: \"Ei suinkaan tuon vertainen toimita sitä eikä tätä.\"\n\nIsäntä otti moukarin, löi hirttä korvalle ja sanoi:\n\n\"Joko oikesi?\"\n\nSanna latvalta hirttä katsoi pitkin, kallisteli päätään ja sanoi\nverkalleen ja päättävästi:\n\n\"No eipä taida parata. Ei löydä minun silmäni, kumpiko puoli siinä\nvoittaisi.\"\n\nAuno: \"Ei minunkaan.\"\n\nIsäntä katsoi pitkin hirttä.\n\n\"Nyt se onkin kohdallaan... Minä varsin teiltä kysyin, näettekö,\nmilloin se on kohdallaan.\"\n\nVappu: \"Näkeehän toki näin kirkkaalla päivällä.\"\n\nIsäntä otti varan, rupesi piirtämään saumaa ja puheli:\n\n\"Tällä lailla vara kuljetetaan, niin kyllä patoaa iholleen hirsi.\nKatsokaa, tällä lailla merkitään salvoksen pohjat ja sitte pitää\nsalvos salvaa aivan juuri näitten merkkien tasan. Muutoin, jos\nvarastaa syvempään, niin tulee koppasalvos. Tai jos vähemmän, niin\njää hirsi salvoksensa varaan.\"\n\nAuno: \"Kyllä, kyllä.\"\n\nHirsi kaadettiin selälleen.\n\nIsäntä halkasi salvokset. Tytöt veistivät varauksen.\n\nIsäntä pyyhki lastut pois salvoksista ja hirren selästä, katseli\nhirttä ja virkkoi:\n\n\"No osaattehan jo varauksen veistää aivan, ettei se siitä parane!\"\n\nKerttu: \"Isähän meidät opetti.\"\n\nIsäntä hiki otsassa katseli vielä salvoksia ja hirren varausta, onko\npiirtoa myöten veistetty ja sanoi:\n\n\"Kyllä siihen näkyy uskaltavan panna sammalet koettamattakin. Mutta\nte omin päinne kyllä saatte ensin koettaa ja sitte sammaltaa.\"\n\nSammalet pantiin hirren selkään ja varovasti kaadettiin hirsi\nsammalten päälle salvoksiinsa.\n\nAuno otti moukarin, löi salvoksiin ja jymeä kaiku levisi räikeän\nkevätaamun kuulakkaan ilmaan.\n\nIsäntä istui hirren selälle.\n\n\"Kyllä se latva on jo ihollaan, sen kuulee äänestäkin; mutta\npudotappas tänne tyveen koetteeksi.\"\n\nAuno tuli tyven luokse, nosti moukarinsa ylös, kuten vaan kädet\nantoivat, ja pullistanein poskin jysäytti hirteen.\n\nIsäntä: \"Vieläpään nutjahti. Pudota vielä!... Se niin! Vielä nihahti.\nPudota vielä!... So, hyvä on! Jo ääntää kuin yksi puu.\"\n\nAuno nosti moukarinsa.\n\n\"Vielä kerta kiellon päälle, se on vanha sananlasku\", ja yhäkkin\nenemmän hartioitaan nutjauttaen pudotti moukarin hirteen.\n\nIsäntä: \"So-so, jo välttää! Hyvä on! Sen minä tiedän, että se ei\nlähde näppiin.\"\n\nKerttu katseli nurkkia.\n\n\"Aivan ovat nuo salvokset kuin yksi puu.\"\n\nIsäntä otti luotilaudan, asetti sen salvoksen kohdalle Ja virkkoi:\n\n\"Katsokaapa, nyt ei kuin tällä lailla vaan. Tästä piirretään\nsalvokset ... aivan näin.\"\n\nPani luotilaudan nurkan viereen, asetti luotirihman merkkiinsä.\n\n\"Tästä nyt piirretään nurkan pää tällä lailla... No joko nyt osaatte?\"\n\nAuno: \"Jo epäilemättä!\"\n\nKerttu: \"Kyllä ymmärrämme.\"\n\nSanna: \"Houkat olemme, jos nyt emme alkane osata!\"\n\nIsäntä laski luotilaudan käsistään nurkkaa vasten, katsahti kehikon\nkierrosta, huokasi miellyttävän huokauksen ja sanoi:\n\n\"Siinä on nyt. Alussa on. -- Kyllä hyvä tulee, kun ette hutiloi.\"\n\nVappu: \"Emmehän toki! Mihinkäs meillä on kiire. On meillä päiviä jos\nmakkaroitakin.\"\n\nIsäntä kohosi suksilleen.\n\n\"Terveeksi jääkää! Käyn kohta teitä katsomassa.\"\n\nTytöt loistavin silmin kääntyivät isäntään ja yhteen suuhun iloisesti\nvirkkoivat:\n\n\"Tervennä menkää! Kiitos, kiitos teille hyvä isäntä!\"\n\n       *       *       *       *       *\n\nPäivä päivältä salvos kohosi, hirsi hirteen liittyi. Varhain aamusta\nmyöhään iltaan levisi katkeamaton pauhina kevään puhtaaseen metsään...\n\nKesänkielessä, kun hanhet matkasivat syntymailleen, niin harjalla\nvilkkoivat tyttöin kiiltävät kirveet ja hehkuen punottivat\npäivettyneet kasvot.\n\nKesälintujen kiimalauluihin sekoi viimeinen kaiku harjavuolen\nsijalleen lyönnistä. Lastukkaalle pudottivat tytöt kirveensä ja\nistahtivat harjavuolelle, kuni matkahanhet virran kivelle.\n\nSanattomina siinä istuivat pitkän hetken... Jokaisen näytti\ntäyttäneen mieluinen tunne.\n\nLuoteen rannalle varveni päivän kajas ja huntuaan levitti kevätyö,\nkun tytöt laskeutuivat harjalta. Pihkasta kiiltivät repaleiset\nvaatteet, kun väsyneesti poistuivat yönsä lepoon.\n\nNyt tuli kattamisen puuha.\n\nMännyistä kiskottiin varparuoteet. Ne levitettiin vieri viereensä\nvuolille ja eräänä tyynenä iltana ladottiin tuohet suomukseensa\nkatoksi ja painoksi pantiin aisatut malot, joitten nenät harjalla\nliitettiin ristiin pujottamalla reijistään hienoon pituun.\n\nKatto päällä se nyt seisoi uhkea rakennus ja lempeä hymyilivät\nhohtavat seinät kultaisen kevätyön tyynessä hämärässä.\n\nLastuiselle kentälle istahtivat tytöt. Syvään hymyyn vetäytyivät\nsuupielet.\n\nKerttu virkkoi: \"Luulimme olevan näitä rakennusaineita liiaksikin,\nmutta rippeet ovat jäljellä.\"\n\nAuno: \"Tarkkaan turkki tilkkunsa vetää, saunan kiukoa kivensä, sanoo\nsananlasku. Mutta hyvä kun piisasi.\"\n\nSanna: \"Mistäs multimuksia ja niskapuita pannaan?\"\n\nVappu: \"Metsässä tuolla seisoo monta semmoista puuta.\"\n\nKatri: \"Mutta ne eivät tulokkaan nyt niin luikona kuin hirret\nkeväällä.\"\n\nRiikka: \"Yksi kerralla kannetaan tahi vedetään kelkalla, kun on vielä\npaikoin luntakin.\"\n\nKerttu: \"Mutta riihi meillä on ensimmäinen tehtävä. Kirkkaanapa\nselviää tuo laiho lumen alta. Jos Jumalasta on myötiä niin kuukauden\nkolmisen perästä on mitä panna riiheen.\"\n\nVappu: \"Leivältä paistaa silloin tuo kantoinen rinne.\"\n\nSanna: \"Ompa tuossa laihon aitavieressä tuo tumma kuusikkosylvö,\ntuo antaa mielellään riihen. Tuommoiset mankilakuuset rupeavat\nkärttämättä riiheksi.\"\n\nVappu: \"Ja tuota, tuota -- Matti Möykkysen sanaan -- me osaammekin\ntehdä salvoksen, tuota, tuota.\"\n\nRiikka: \"Se välttää koirankaulaan.\"\n\nVappu: \"Vaikka ressin kaulaan, niin sattuu kyllä!\"\n\nAuno: \"Totta tosiaankin, tuo kuusikko meille; antaa riihen. Tuohon\npaikoilleen tokastaan tosiaankin koiran kaulalle. Siihen välttää,\nkunhan on puuta; kyllä sammalet tukkii välämät. Ja ompa tuohia\nkatoksi ja metsästä lisää.\"\n\nKerttu: \"Semmoista minäkin olen ajatellut ensi hätään.\"\n\n\n\n\nXIV.\n\n\nOli Elokuun lämpöinen päivä, Auer kattoi vuoret ja laaksot ja\nsiniverhossa seisoi mykkä Hyllyäiskero. Mutta veriinsä joutuneena\nrymötti lynkäinen ruis.\n\nSilloin tytöt astuivat sirppi kourissa rukiinsa kimppuun ja hymysuin\nhe iskivät sirppinsä keltaiseen olikkoon. Ahvatta kuhina ja karea\njurmitus alkoi kuulua raskasteräisen olikon rinteestä. Pivo pivon\nperästä kohoili korkeita janhusolkia ja lyhteitä alkoi tulla kuin\ntulvaa kahisevalle sängelle Reeta, Saara ja Katri ne sitelivät, Pieto\npani jäljestä kuhilaille ja Martta poimi päitä sängeltä.\n\nSiten viikossa muuttui kuhilaiksi tuo äkeä touko ja kuhilailta\npaistoi se valtainen halme.\n\n       *       *       *       *       *\n\nKuhilaat olivat jo kälvineet Elokuun poutaisessa tuulessa. Mielivätpä\ntytöt ruveta kokoamaan niitä närtteeseen eräänä helteisenä päivänä.\n\nPieto se oli keskelle ahoa närtteen pohjan laittanut Tytöt tulivat\nlyhteitä kantamaan. Mutta Pieto raukeasti virkkoi:\n\n\"Eivät ne näy päiväsydämmellä käsiä sietävän. Ovat niin kuivaneet\närhäköiksi. Iltanuoskeata täytyy odottaa.\"\n\nTytöt poistuivat kotiin levähtelemään. Sanna mennessään virkkoi:\n\n\"Mieluinen vahinko! Yöllä on viileämpi kantaa lyhteitä.\"\n\nAuno: \"Niimpä on.\"\n\n       *       *       *       *       *\n\nAurinko painui mailleen ja nouseva yökaste nuostutteli kuhilaat.\nSilloin tytöt rientivät kuhilastensa kisaan ja alkoivat nostaa\nlyhteitä närtteen pohjalle.\n\nPieto se latoi ensimmäisen lyhdekerroksen närtteen pohjaan, meni\nnärtteen päähän, katsoi pitkin lyhteiden tyvestä, kävi kahdesta kohti\npökkimässä sisäänpäin ja eräässä kohti vetäsi lyhteen tyviä ulospäin,\nmeni taasen katsomaan närtteen päästä, virkkoi:\n\n\"On tuosta vähän mutkalla noin puolen kämmentä ulospäin\".\n\nKävi varovasti pökkimässä lyhteitä sisäänpäin, palasi taasen\nkatsomaan närtteen päästä, katsoi totisesti ja juoksutti silmiään\npäästä päähän pitkin närtteen pohjaa ja virkkoi:\n\n\"Tuo pohja se täytyy olla suora, muutoin närtteestä tulee\nloksokylkinen kuin lama lehmä.\"\n\nSitte hän siirtyi toiselle puolen närtteen pohjaa, latoi\nlyhdekertuuksen ja taasen oikoi rintuuksen suoraksi, katsahti Kertun\npäälle, kohotti voimakkaan näköisesti hartioitaan.\n\n\"Sinä, Kerttu, saat ruveta latomaan.\"\n\nKerttu hieman punastui.\n\n\"Kun tuota osaisi.\"\n\nPieto: \"Kyllä siihen oppii; alahan panna!\"\n\nKerttu otti lyhteen ja pani närtteesen niinkuin näki toistenkin\nolevan.\n\nPieto: \"Ei sillä lailla, ei sitä niin pehmeästi. Se pitää panna näin:\ntällä lailla töksäytetään tyvi tuohon toiseen lyhteesen, niin ei\nluista ulospäin. Muutoin se pursistelee näitten rinta. Tällä lailla\nvaan!\"\n\nKerttu otti lyhteen, tönkeästi jusautti närtteen lapeesen.\n\n\"Näinkö?\"\n\nPieto: \"Paremmin toisen viereen, niin taajaan kuin vaan menee ja...\nSillä lailla! Painahan lujempaan lyhteen tyvi.\"\n\nKerttu hartian voimasta huiskautti lyhteen närtteen laiteesen ja\nrutasi toisten viereen. Otti toisen ja kolmannenkin, pani ne samalla\nlailla.\n\nPieto: \"Sillä lailla, annahan mennä se kertaus!\"\n\nSitte poistui Pieto toiselle puolen närtettä ja alkoi latoa\nlyhdekertuusta.\n\nKun päästä päähän oli lyhdekertuus ladottu, katseli Pieto Kertun\nlatajasta, nykki muutamia lyhteitä ulospäin ja virkkoi:\n\n\"Näkyypä se siitä lähtevän... Menehän tuonne toiselle puolen nyt\nlatomaan.\"\n\nKerttu katsoi Pieton latomista ja siirtyi toiselle puolen närtettä ja\nalkoi suoltaa lyhteitä närtteesen...\n\nTaasen oli lyhdekerta pantu. Pieto päätään kallistellen katsoi puolta\nja toista närtteen sivua, virkkoi varmasti:\n\n\"Kyllä se nyt siihen vakautuu, kunhan lyödään vaan.\"\n\nNakkasi hattunsa sängelle ja hymyilevin kasvoin rupesi roppelasti\nlatomaan lyhteitä.\n\nSamoin Kerttukin oikein haltioissaan suki lyhteitä närtteesen. Toiset\ntytöt kantaa uhmittivat lyhteitä paikoille. Lyhteen latvasta, kun\npirisi jyviä sängelle, niin hymyillen Pieto virkkoi:\n\n\"Pirahtaa sitä pitävältä. Mutta siihen sitä jääpikin, josta karisee.\"\n\nEnempi ei hän enää puhunut koko yönä. Märkänä höyrysivät pulleat\nhartiat ja hymyyn lientyivät leveät posket. Märkinä makajaksina\nriippuivat tyttöinkin tukat ruskeille kauloille ja oistona juoksi\nhiki pitkin tulehtuneita poskia ja selkiin liittyivät märät paidat.\n\nNiin työskenteli Pietolan väki Elokuun lämminnä kuhjayönä. Ja kun\naamun aurinko hiipi itäisen metsän latvoille, niin juhlallisena\njohotti valtainen närte halmeen autiolla sängellä ja sen mahtava kuva\nseisoi aamuauringolle hymyilevän metsän tummalla rinteellä. Syvä\ntyyneys näkyi tyttöin ja Pieton väsyneissä kasvoissa, kun keräilivät\npäitä närtteen ympäriltä.\n\nKerttu istahti sängelle. Hikihelmien ojat näkyivät tuhrauneilla\nkasvoilla.\n\nAuno istahti viereen. Ja hiljaisina kuin pulmuiset pilveen\nliepsahtelivat toisetkin tytöt siihen ympärille. Karkean paitansa\nhihaan pyyhkeilivät he kasvojaan ja kirkkaina remahtelivat silmät.\n\nKerttu katseli närtettä, virkkoi: \"Vuosi takaperin olimme\nonnettomimmat, mutta nyt onnellisemmat kaikkia ihmisiä.\"\n\nAuno: \"Joka kovan kokee, se pehmeän perästä löytää sanotaan.\nTodellakin, vähän enemmän kuin vuosi takaperin juuri tässä seisoimme.\nSe kauhistava palo hukutti elon ja elämisen henkeä ja hipeätä myöten.\nMutta nyt on kaikki lisästen kanssa takaisin... Hyvä kaikki, hyvä\nkaikki. Nyt maksamme Ahtolaan velkaamme ja vielä jää kahdenkin vuoden\nleipä talteen. Siten eletään aivan luotuja päiviään.\"\n\nSanna: \"Hyvä on pitkän pinon vieressä lastuja poimia.\"\n\nVappu: \"Niin se ajan kiertävä ratas kiepauttaa yhdessä vuodessa asiat\nnurin niskoin ja kääntää taasen pystyyn. Kyllä me nyt elämme kuin\npukit huuhdassa, kun muu paha muualta katsonee.\"\n\nKerttu: \"Luojalla on lykyn avaimet.\"\n\nReeta kahden käden sukasi hartoja hiuksiaan korvainsa taakse, siniset\nverisuonet olivat korkealla tasaisella otsalla ja virkkoi:\n\n\"Niin on, ei pääse päätään ylemmäs.\"\n\nRiikka katseli närtettä.\n\n\"Tuli siihen hyvä korkeus. Ei olisi uskonut minkälainen närtteen\njätkä kokoutui tuolta yhdeltä aholta.\"\n\nVappu: \"Näkihän sen semmoisen lyhteen paljouden.\"\n\nSanna: \"Mutta mihinkäs niitä nyt ruvetaan jyviä panemaan? Se ei sovi\npikku pussiin tuon närtteen sisus... Isä se suunnille tietäisi,\npaljonko tuosta pemahtaa rukiita. Kysytäämpäs isältä... Isä!\"\n\nPieto kohotti päätään, kun oli kumartunut päitä poimimaan.\n\n\"Mitä?\"\n\nSanna: \"Paljonko luulette lähtevän rukiita tuosta närtteestä?\"\n\nPieto virkkoi varmasti:\n\n\"Noin vähän enemmän kuin kuusikymmentä tynnyriä.\"\n\nVappu hytkähti, kasvot leimahtivat:\n\n\"Se on koko rovio! Ja ne ovatkin rukiita ihan helmenkarvallisia!\"\n\nSanna: \"Mutta mihin niitä sovitetaan? Ne eivät sovi pikku pussiin.\"\n\nAuno: \"Kyllä niitä on sijoja. Säkkinä on köyhä kaikki. Tuosta\nporstuan peruskamarista tehdään aitta.\"\n\nSaara: \"Se on minun kamarini; ei sitä panna aitaksi.\"\n\nRiikka: \"Sinun... Ole vaiti!\"\n\nVappu: \"Siitähän tosiaankin. Ei kuin pannaan lattia vaan, niin\nsilloin on aitta valmis.\"\n\nKerttu: \"Sitä minäkin ole ajatellut.\"\n\nSanna: \"Siitä tehdään aitta ensi hätään... Mutta nyt tuntuu rupeavan\npäivä laulamaan. Eikö lähdetä levähtämään?\"\n\nAuno: \"Niimpä tuntuu. Lähdetään vaan.\"\n\nVappu: \"Kiinni se tuntuu silmiä riitelevän.\"\n\nTytöt nousivat seisalleen ja raukeasti haukotellen lähtivät\nkävelemään kotiinsa.\n\nPieto se vaan nokki hattuunsa närtteen sivulle karisseita jyviä ja\nitsekseen tuumaili:\n\n\"Herveä se on veri lumella minkä nuo Jumalan hyvät tuolla jaloissa.\"\n\nLaskeusi polvilleen sängelle ja nokki jyviä lakkiinsa. \"Niinpä se\nrupesi painostamaan... Sadeko tullenee.\"\n\nPani sen jyvähattunsa päänsä alle ja köllähti närtteen sivulle\nsyrjälleen, lupsautti verkalleen parin kertaa silmiään, leveä\npartainen leuka hervahti varattomaksi, hengitys raskeni, nukkujan\ntyyni rauha valtasi uupuneet kasvot ja viihtyneenä retkotti jokainen\njäsen.\n\n       *       *       *       *       *\n\nLännen vuoriin kätkeytyi illan aurinko, kun Pieto kohosi istulleen,\nharreili silmillään sinne ja tänne, nousi seisalleen, kävellä\ntoikkaroi muutaman askelen, katseli taasen ympärilleen, haukotteli\nparin kertaa, kielellään kasteli paksuja huuliaan, käsillään hieroi\nturvottuneen näköisiä kasvojaan ja katseli taasen töhmeröisesti\nympärilleen.\n\n\"Nukahdin tuohon... No en suinkaan minä hyvin kauvan... Kumma, kun\nkoko ruumis on kuin syöty ja oksennettu.\"\n\nRupesi vielä samalle sijalleen pitkäkseen, haukotteli, että vesi\ntihkui silmistä, virkkoi:\n\n\"Kun olisi vähän enemmän nukuttanut, että olisi tuo pää selvinnyt.\"\n\nKoetteli painaa silmiään kiinni ja herkutella uneen... Vaan taasen\nhaukotti ja silmät vaan kirkastuivat ja uni näytti pakenevan kauemmas.\n\nPieto unehtui ajatuksiinsa, katseli taivaankannella lepäileviä illan\njuopuneita pilviä, katseli sinistä korkeutta, katseli ympärinsä\nkiertävää lakea eikä varsinaisesti mitään.\n\nSiitä hän viimein nousi, lähti käsi paidanhalossa kävellä törkkimään.\nItse hän ei näkynyt tietävän mihin menisi.\n\nOsui kuitenkin rantaan, jossa tytöt paitsi Reeta ja Martta olivat\nverkosta tuotuja kaloja perkkaamassa.\n\nSanna vilkasi iloisen silmäyksen Pietoon ja virkkoi:\n\n\"Jopa nyt isä nukkui unenköyden aivan suoraksi.\"\n\nPieto katsahti tyhmästi ja kysyi:\n\n\"Miten suoraksi?\"\n\nSanna: \"Siten kun meni koko pitkän pituinen päivä.\"\n\nRiikka: \"Minä kävin monta kertaa katsomassa, mielin herättää\nkalakeittoa syömään. Mutta uni näytti olevan makeampaa, niin en\nraskinut.\"\n\nKatri: \"Ompa nyt Reeta jo toista kalakeittoa keittämässä. Onkin\nsemmoisia ahvenia keitossa, että niitten säkeen ilkiää tarttua.\"\n\nPieton silmät suurenivat, harreillen katseli taivaanrantoja, katsoi\nHyllyäiskeroa.\n\n\"Onko illan ruskoa tuo puna Hyllyäiskerossa?\" Sanna: \"Ompa hyvinkin\nja viimeistä tähdettä sekin. Kohta uinahtaa ihan.\"\n\nPieto haukotteli välinpitämättömästi, lähti kävelemään, käveli\npirttiin.\n\nOtti tangosta leipäkannikan, puolikosta suolaisen selkä viillon\nsiian, istahti pöydän taakse ja silmiään lupistellen pureskeli\nmakeaan suuhunsa.\n\nReeta toi siihen maljallisen keitettyjä ahvenen muruja ja toisen\nmaljan lientä.\n\nPieto pisteli ne kalamurut liiviinsä, ryyppi liemen päälle ja poistui\nkontulatoon tavalliselle yövuoteelleen ja paksulla kielellään loiski\nmuutamia kertoja partaisia huuliaan, vetäytyi koukkuun ja ummisti\nsilmänsä.\n\n\n\n\nXV.\n\n\nMetsä oli keltainen, lehdet lokoilivat puista, vettä lihuutteli samea\ntaivas syyskuun tuhrakkana päivänä ja syksyn kolkko tyhjyys näkyi\nkaikkialla.\n\nReeta se oli jo aikoja sitten hoitanut lehmänsä, päästänyt ne\nmetsään, puhdistanut maitoastiansa ja paikkainen talvinuttu yllään\nhän istui pirtin ikkunan poskessa, joka oli vedetty puoliauki. Siinä\nhän parsia jampi vanhaa syylinkää. Kylmännäköisen vahvan nenän päässä\nriippui kirkas vesitilkka.\n\nToiset tytöt ne vielä loikuivat repaleisella yövuoteellaan,\nvenyttelivät ja haukottelivat, ei näkynyt olevan mihinkään kiirettä.\n\nReeta puolivihassa virkkoi:\n\n\"Mitä tuo oinisteleminen maksaa nyt koko päivän! Näkisi tuosta jo\noiki soristelemisin kohota kynsilleen.\"\n\nRiikka: \"Joko nyt on päivä ylhäällä?\"\n\nReeta: \"Vasta se nyt on. Jo tuosta herran hetkestä olleet lehmätkin\nmetsässä.\"\n\nVappu: \"Noustaan velikullat pois.\"\n\nSanna rupesi suulleen ja virkkoi:\n\n\"Ei kannata yhden vajavan päivän tähden. Ollaan tässä yhdellä\ntiellään... En liiku tuosta.\"\n\nToiset tytöt hyppäsivät pois.\n\nAuno otti alusen laidasta:\n\n\"Nousehan pois, sen likasorkka, siitä. Tokko älyät, vai mitä!\"\n\nVappu: \"Älä huoli, minä nakkaan tuon kissan tuonne paljaille\nsäärille. Nakkaanko?\"\n\nRiikka: \"Nakkaa, nakkaa, kyllä herää.\"\n\nVappu otti unisen kissan syliinsä.\n\n\"Ai hyvä lintu, pidähän nuo kynnet harallasi. Mikä se nyt on Mikolla,\nkun on niin unisena? Ei ole käpälässä yhtään havunneulaista.\"\n\nKatri: \"Kiusaahan vähän, niin kyllä löytyy käteen ruotoja...\nParistahan niskasta... Sillä lailla! Katsoppa nyt kättä onko piikkiä.\nNakkaahan nyt.\"\n\nSannan rinta pullistui ja ulos pörähti makea nauru, hyppäsi ylös ja\nvirkkoi:\n\n\"Jos, jos sen pahokkaat ette ole pelaamatta niin\"...\n\nKatri: \"Mitä niin?\"\n\nReeta: \"Kun et ole siinä roikuilematta; volkuilee paljain säärin kuin\nMykrä-Kaija... Korjatkaa rikeneen ne rehunne lonsaan! Ja kun ei muuta\nliene, niin kurokaa niitä ryömiänne vähäkään sokeammiksi... Tuo Sanna\nse paraskin on. Ei huoli, vaikka yksin siekalein tippuisi päältä\npois, roikelehtaa vaan. Kaunis kunnia. Ja tuo Vappu toinen hyvä,\ntuommoinen loikki, pää pilviä pitelee.\"\n\nSanna: \"Katsoppas nyt Reetan nenää, kun on kyömässä. Se on väärinpäin\nnoussut ylös tänä aamuna.\"\n\nReeta: \"Sinä mokoma, tuo kippurakärsä. Melkein suora tuo omakin otsan\npönkkäsi.\"\n\nSanna: \"Semmoinen se pidetäänkin. Suoran edelle sitä ei ole käynyttä.\"\n\nKerttu: \"Kun saisimme aamusen nihua, niin lähtisimme tästä\njohonkin... Kun rupeaa enemmän satamaan, niin sitte saattaa turoja\nnoita ryöttiään.\"\n\nRiikka: \"Minun kuomani ovatkin ehyet, ihan neulalta heitetyt.\"\n\nSanna: \"Sen ne ovat näköiset. Aivan ne ovat neulalta heitetyt, ei\nvielä päällä käytetty!\"\n\nKatri: \"Ehyt minunkin on mekkoni, vaikka se on tuommoinen satakerta.\nOn siinä paikka paikan päällä, mutta ehyt se siltä on.\"\n\nAuno: \"Niin, mihin sitä sitte lähdettäisiin, kun aamuista saataisiin?\nMitä se Kerttu sanoi?\"\n\nKerttu: \"Tuosta sängestä lähdemme kuokkimaan ohran maata tulevaksi\nkesäksi. Etehen on elävän mieli.\"\n\nAuno: \"Aivan oikein! Se on ilmituuma. Laitappas emäntä hartsua\npöytään!\"\n\nVappu: \"Tiedäppäs, emäntä, mitä virkasi vaatii, jotta saataisiin\ntuota, tuota murua rintaansa Matti Möykkysen sanaan.\"\n\nReeta: \"Ei ole lukkoin takana. Tuolla kodassa on juustopata, kyllä\nsaatte. Tahi kun ette saane, niin näpöttäkää ilman vaikka kolmeen\nkarvanlähtöön, semmoiset viisaat.\"\n\nSanna: \"Laittakaapa tuo rypysija tuosta pois, tuota, tuota. Kun minä\nitse tässä rupean hötkyttelemään emännäksi, niin ei kuiva kynsiin\nmurkina, ennenkuin on pöydällä. Tässä on emäntä ja toista paisuu!...\nNo hytinään joka kynsi!\"\n\nVappu: \"Eipähän hameen helmat ahdistane emännällä.\"\n\nSanna käsipuolessaan kantoi juustopadan pankolle ja siekaleiset\nhameen helmat hetalehtivat nilkoissa; otti astiavasusta maljan ja\nammenti täyteen kokkaista juustoa, ammenti toisen ja kolmannenkin\nmaljan, virkkoi hymyellen:\n\n\"Jos kokki tahtoo etujaan valvoa, niin tulkoon katsomaan osansa päätä,\nmuutoin jää tiirin osalle: pohjapa tässä kopajaa... Mutta pispapa on\ntullut vieraaksi kokille, kun on juusto pohjautunut!\"\n\nReeta mulautti Sannaan ja virkkoi tylysti:\n\n\"Eiköhän jotta pappi.\"\n\nPisti parsinneulan hampaihinsa, puukolla leikkasi langan ja sormiensa\nnenillä venytti syylingän kärkeä, näkyisikö vielä hiutiokohtaa.\nOtti kätensä pois sisästä, venytteli syylinkää kahden käden, laski\nsiivosti viereensä penkille, otti toisen syylingän parsiakseen eikä\nnäkynyt välittävän vaikka toisten suut läikivät parhaaltaan ja\nlusikat kalisivat pöydällä.\n\nVappu: \"Kyllä nyt kokilla riihen nurkka palaa.\"\n\nSanna: \"Anna palaa! Ei se nyt välitä, kunhan saa töppösiä.\"\n\nRiikka: \"Tule pois, Reeta, yhteen nujuun, muuten jäät tyhjille suin.\nEi yhdeksän yhtä odota.\"\n\nSanna: \"Kyllä me nämä eteykset saadaan laitaan ilman hänettäkin.\nTietäähän elävä kuolevansa; emme perusta. Veistelläänhän vaan tuota\nsiian lapetta juustolle ja leivälle kolmanneksi sääksi, vahvikkeeksi,\nettei sujuttaisi ympäri kuokan varresta kuin ankerias.\"\n\n       *       *       *       *       *\n\nSängen rantaan astuivat tytöt. Sanna löi kuokkansa maahan, seisahti,\nsilmäili alastonta sänkeä ja virkkoi:\n\n\"Tiinä titä oiti...\"\n\nKiskoi hartiavoimalla ensimmäistä kuokan palaa ja jatkoi:\n\n\"Lujassa ovat kuikassa höyhenet minkä tuossa pelto... Mikä ne nuokin\nkannot laulaa pois? Tuossa jo on ensinnäkin tuommoinen juurikka; mikä\ntälle osataan?\"\n\nKerttu: \"Kyllä osataan, kun otetaan Kuokka-Iiskon konstit\nkäsilleen... Kaivetaanhan reikä tuonne juuren alle. Ompa tuolla\nkehikon kupeella kuiva hirsisalikka. Terottakaapa sen tyvipää, mutta\ntehkää semmoiselle sian kärsälle, että pysyy juuren alla; tuokaa se\ntänne, minä kaivan sijan.\"\n\nTytöt kantoivat hirren paikalle.\n\nKerttu: \"So, laskekaa tuohon tyvi... No nyt nostetaan latva ylös,\nettä pääsee solahtamaan nenä juuren alle... No nostetaan vielä!\nNo niin... Vielä vähän. No joka henki niinkuin yksi henki! Kohta\nmenee... Pikkuisen vielä!\"\n\nTytöt pullistunein kasvoin nostivat hirttä pystyyn.\n\nSanna: \"Ei tämä nouse enempi. Tule sinäkin, Kerttu!\"\n\nKerttu: \"Minun täytyy tätä tyveä painaa, muutoin se keikkaa.\"\n\nKatri: \"Tämäpä peliä on, kun toiset nostavat, toiset painavat.\"\n\nSanna: \"Tämä on kuin Paapelin tornin rakennus: toiset tekevät, toiset\npurkavat.\"\n\nKerttu: \"No pois hurmuus ja nostetaan vielä... No ei tullut kalua.\nTule, Katri, painamaan tuosta, tuosta noin tällä kangella painat\nvaan, minä lähden nostamaan. Sittehän on kumma, jos tämän kanssa nyt\npäivä pitää ährätä. No nyt yhtäaikaa!... Se niin, solahtipahan juuren\nalle!... No nyt painetaan! Niin, sillä lailla! Siirrytään latvemmas\nsitä tehden kuin yltää. Ka niin!\"\n\nVappu: \"Ka rietas, miten ruskaa ja lekkuu tuo kanto, katsohan! Kyllä\nnyt ei kanto ole omalla asiallaan. Painetaan vaan yhä!... Katsokaa\nmiten laajalta liikkuu maa!... Kuule, mitä nuhjavat ja ponkkavat\njuuret. Mennään ihan latvaan ja painetaan kerrassaan maahan!... Sillä\nlailla! Voi, voi kun tämä on lystiä!\"\n\nKerttu: \"Pitäkää vaan siinä; minä kopistelen mullan pois, että\nkevenee.\"\n\nSanna: \"Täytisen karhapää mikä on!... Siinä on juuria vaikka\nminnepäin, mutta lähdön teki!\" Auno: \"Täytyy sitä voiman käsissä.\"\nRiikka: \"Mutta ase on tuo hirsi tuohon asiaan.\"\n\nKatri: \"Eihän tuolle sulinkäsin voisi ei tämän taivaallista.\"\n\nKerttu: \"Tulkaapas noihin sarviin, niin kellistämme nurinniskoin...\nSillä lailla vaan.\"\n\nAuno: \"Ruska mitä ruska, vaan kyllä kellistyt... Siinä se nyt\nkarhottaa, mokoma karilas.\"\n\nRiikka: \"Minkälaisen puran on kasvanut maaemään ja sinne se vielä\nharoittunut sen tuhansiin haaroihin ja imekkeihin! Mutta lähdön teki!\"\n\nAuno: \"Mutta katsokaapa tuota multaa, kuinka se on kaunista. Se on\nkuin ilmoista talkkunata.\"\n\nSanna: \"Entäs tuo myllöstys; miten kuohkeata on tuon juurikan\npohjalta. Se on semmoista savikon muheaa.\"\n\nKerttu: \"Näkyy olevan paras, kun ensimmäiseksi väännellään nuo\nkannot, niin se siinä myllöstäytyy, että vähä jää koko kuokkimista.\nNäkyvät nuo juuret urkenevan niin kauas.\"\n\nVappu: \"Se parasta! Tämä on lystiä... Tuoko nyt?\"\n\nKerttu: \"Vaikkapa se, sitte tämä, sitte järestään lähdetään\nliestyttelemään. Mutta tuli se myöskin on laitettava, jossa näitä\njäljestä poltetaan. Ei näitä muutoin soviteta mihinkään.\"\n\nKatri: \"Me Saaran kanssa laitamme tulen ja rupeamme jäljestä\npolttamaan.\"\n\nSanna: \"Se parasta!\"\n\nKerttu: \"Samahan se. Mutta tuohon alle tuulen, ettei savu ole\nristinä.\"\n\nKatri ja Saara laittoivat tulen: siihen sulloivat juurikoita\nkumolleen ja pulputen kohosi sakea savu.\n\nSiten työskentelivät tytöt kantoisella vainiollaan aamusta iltaan\npäivät ja viikot. Katkeamatta näkyi kantokasain liekottava tuli,\nsininen savu kiirehti syksyn metsiin. Turpeen näköisinä liikkuivat\ntytöt tuohtuvien kantokasojen ja riittyväin hiillosten vaiheella ja\ntumma nokihierre oli kiehtynyt vahvoihin huuliin.\n\nSiten se kantoinen aho vähitellen muuttui muheaksi pelloksi. Ja kun\nMarraskuun poutainen yö anasti maat routaiseen hallintoonsa, oli\nenemmän kuin kolmen ohratynnyrin ala kantoista rinnettä puhtaana\npeltona.\n\nViimeisen kantorionsa liekottelevaan paisteesen istahtivat tytöt ja\nkatselivat kalpean kuulakkaa taivasta ja kuuranhärmäisiä rinteitä.\n\nKerttu virkkoi tyynesti:\n\n\"Tosi on vanha sananlasku, että\n\n    \"Martti maalle, karttu jäälle,\n    paimenet kylän kululle.\n\n\"Jopa Kalliojärvi sulkaa vetää, tietää se että huomenna on Martin\npäivä.\"\n\nSanna: \"Sanoopa se sananlasku, että\n\n    \"Simo siltoa tekeepi\n    pahan Martin maalle päästä.\"\n\nVappu: \"Sanoopa se sananlasku, että\n\n    \"Simo siltoja tekeepi,\n    Martti maita vahvistaapi.\"\n\nAuno: \"Vahvistakoon nyt maat ja metsät, kun saatiin tuommoinen\nläikäre tähän kuokasta ja kuokostapa kuokoksen päiväistäkin, peltoa\nkuin maksaa!\"\n\nVappu: \"On peltoa kuin Kyrössä. Siitähän on sananlasku, että kun\nolisi yhdessä Kyrön pelto, Limingan niitty, Kemijoen kalavesi, niin\nei tuttaisi Jumalalakaan.\"\n\nKerttu: \"Ompa tosiaan peltoa tuossa. Kunhan siihen kuusi nautaa,\nkahdeksan lammasta ja neljä vasikkaa antavat moskaa höysteeksi,\nniin ei se ollut viimeinen touko, joka tältä rinteeltä tuonnoin\nleikattiin. Vielä siinä on touko ryömyllään vastakin.\"\n\nVappu: \"Toivossahan se köyhä elää, pelossa rikas kuolee.\"\n\nKerttu: \"Niin, tästä on päästy, mutta ei työ tekijältä lopu. Nyt sitä\npitäisi tuota asuinrehtoa ruveta sulaksi laittamaan.\"\n\nAuno: \"Sehän se olisi, mutta, mutta...\"\n\nSanna: \"Taitaa mahti käydä vähäksi uunin teossa.\"\n\nAuno: \"Mutta kiven nosto nyt on ennenkuin maan routii. Tuossa minä\ntiedän, tuossa järven toisella puolen aivan veden kielellä semmoisen\nsyrjälouhen, siitä saa vaikka minkälaisia liuskoja. Siihen on meidän\nkäyminen käsiksi ennenkuin kerkeää routia aivan jalkapuuhun. Kyllä\nniitä siitä yhdeksi uuniksi heti lähtee. Ja kun tuossa järvessä\njoutuu jää kantavaksi, niin noilla kelkoilla suokaisemme rantaan.\"\n\nSanna: \"Mutta pitää olla hevoiset kengässä, muutoin hampaansa\nsärkevät, kun turvalleen lankeilevat nilpulla.\"\n\nVappu: \"Eipään kengittä! Ei liene liiaksi sukatkaan, kun pitkittänee\ntuota ilmaa.\"\n\nKatri: \"Mutta kukas uunintekijäksi? Siinä se taitaa tulla ällä eteen.\"\n\nKerttu: \"Ompa hätäkin. Otetaan Koivukankaan ukko mestariksi. Se on\npappilaankin muurannut aikoinaan.\"\n\nSanna: \"Mitä siitä on homekoppolista enää taikaa, vanha kakaraan\nkaatuva laho. Kyllä siitä nähden pysyvät kehikot kylmillään\nijankaikkisesti.\"\n\nKerttu: \"Älähän sentään... Sen ukon päässä vaikka se on paljas kuin\nmunan kylki, on vielä täysi nero ja se on pää-asia. Mitäs me hänen\nvoimistaan; vaikka paarilla kannetaan työpaikalle, niin itse teemme\ntyön, kunhan vaan suusanalla neuvoo.\"\n\nAuno: \"Se keino kaikista paras.\"\n\nRiikka: \"Silloin meistä muurareita rupeaa tulemaan.\"\n\nKerttu: \"Vieläpä suutariakin. Se mies se osaa opettaa kengänkin\ntekoon. Se kuuluu enemmän koin kaksikymmentä vuotta olleen sotaväessä\nsuutarina. Niin kertoi Rasilan Maija-muori.\"\n\nKatri: \"Vaan on se ukko päästänyt monta miestä kenkäjalkaan!\"\n\nRiikka: \"Minä kyllä opettelen suutariksi. Ei se ole ihmistä pahempi\nsuutarikaan.\"\n\nSanna: \"Vaan suutarin jalassa ei ole kenkiä eikä sepän tupessa\npuukkoa, se on vanha sananlasku.\"\n\nRiikka: \"Oli miten oli, matta suutariksi opettelen. Oppia se on\nsuutarinkin oppi.\"\n\nAuno: \"Ei ole puheen pituudesta. Mitäs muuta kuin lähdetään\nkivipaikalle.\"\n\nSanna: \"Kyllä eivät laho vielä aamuunkaan. Antaa nyt hautua sen\nasian.\"\n\nVappu: \"Sen minäkin sanon, ettei niitä syö siellä hiiret eivätkä\nvie muut, jos ovat huomeneenkin. Tänä iltana lämmitetään sauna ja\nkaristellaan entinen noki selästään ennenkuin uutta alamme hieroa.\"\n\nRiikka: \"Niin tehdään. Kyllä ollaankin koko porokopeloita.\"\n\nAuno: \"Eipä tuo sentään tunnu suuta väärään vetävän minullakaan se\nkylpyhomma.\"\n\nKerttu: \"Semmoista minä olin ajatellutkin, vaan hyvähän on tuumata\nvalmiiksi.\"\n\nSaara: \"Mutta minun kamariini tehdään ensimmäiseksi uuni.\"\n\nRiikka: \"Mikä se on sinun kamarisi?\"\n\nSaara: \"Tuo porstuan perus.\"\n\nKatri: \"Mistä se on sinulle tullut?\"\n\nSanna: \"Ole veikkonen ääneti? Ne ovat kaikki yhteisiä kuin kuin\nköyhän Paavon hevoset, että hei kaikki minun hevoseni.\"\n\nSaara: \"Minä sen pidän porstuan peruskamarin.\"\n\nVappu: \"Ei tule ne herkut. Paraskin vaivannäkijä tässä nyt tarvitsee\nomituiset kamarit! Melkein pehmeillä käsillä olet vielä tähän asti\nasiaan tarttunut. Kyllähän sinä tässä pannaan herrastelemaan...\nOdottele kerjäläinen.\"\n\nSaara: \"Vaan minä en lähde kiven nostoon.\"\n\nVappu: \"Jos tahasi! Se ei paljon hidasta.\"\n\nSanna: \"Mutta laiskan ei pidä syömänkään. Katsotaan kyllä, kumpiko on\nparempi: tehdäkö työtä vai olla syömättä.\"\n\nSaara: \"Ka Sannan silmiä, kun kiiltävät koin Jormaselaisten... Kyllä\nminä syön, mitä minä tahdon.\"\n\nSanna: \"Syöt, vaan määrältä syöt, jos tahdotaan. Saat sanoa kuin\nvenäläinen sotamies, että määrältä Ruotsi syöttää, määrältä asuttaa.\"\n\nKatri: \"Ei se toki Saara malta ollakkaan poissa kiven nostosta. Eipä\nse pysynyt poissa salvokseltakaan, vaikka uhkasi.\"\n\nVappu: \"Se vaan suunsa mauksi sanoo... Tulee se toki kiven nostoon\nnoita räpylöitään katselemaan.\"\n\nSaara mulautti Vappuun.\n\n\"Sinä mokoma työpuskari. Kyllä minä kohdastani kontin kannan.\"\n\nSanna: \"Ei suuri sana suuta halkaise!...Sinä kohdastasi kontin\nkannat. Kuka se on nähnyt?... Johonkin käsketään, niin on nenä\nkyömässä ja suu murrollaan kuin Mörö-Kaijalla, vetää sääriään kuin\nvaivainen kana. Ja tapaa sen silloin jos jokin tauti, saisi se\nRupukan muori olla aina puoskaroimassa.\"\n\nSaara: \"Mutta mitäs Martta on tehnyt.\"\n\nSanna: \"Martta! Häpeä toki suullesi vetää! Reetan apuna muutostaa\nkarjan hoitamisessa niin pitkät kuin päivät.\"\n\nKerttu: \"Mitähän maksaa tuo jatustus.\"\n\nSaara: \"Tuo Sannahan tuossa.\"\n\nSanna: \"Sinä puhdas kuin pesty kekäle! Katsoppas alkua; kenen oli\nsyy?\"\n\nAuno: \"Kaksikin hyvää, kolmekki autuasta.\"\n\nSaara: \"No ei minun syytäni ole. Minä tahdon tuon Porstuan\nperuskamarin omakseni. Tahi jos sen pidätte aittana, niin sitte tuon\npäivänpuolimmaisen nurkkakamarin.\"\n\nSanna: \"Hyhyy... hyhyy... Kylläpä ylhäiti lennät nyt! Jo nyt ämmä\nrukka panit liian paljon palallesi. Vai nurkkakamari, päivän\npuolimmainen!... Parhaassa se olisi sentään vievä mieli... Ole toki\nuneksumatta semmoisista hommista!\"\n\nVappu: \"Lauluksi se toki se homma jääpi.\"\n\nKerttu: \"Pirtin uuni meillä on ensimmäinen.\"\n\nAuno: \"Ja sen teemme tuossa paikassa. Se on päätetty; Koivukankaan\nukko mestariksi, minä ja Kerttu murareiksi.\"\n\nVappu: \"Olen minäkin yksi kokelas.\"\n\nSanna: \"Ja minä.\"\n\nKatri: \"Mitäs minulla teetetään?\"\n\nSanna: \"Sinä saat olla savilänttärinä ja Saara pannaan paljain säärin\npolkemaan savilavaa.\"\n\nSaara: \"Eipä muuta kuin pannaan. Puhu toki hiljaa semmoisista.\"\n\nKerttu: \"Kun ei lopu tuo marina ja märinä. Asiaa ei neulan edestä,\nniin kunhan jätistään... Missäs olikaan kuokkani? Vien sen talteen\nvastasen varalle.\"\n\nSanna otti kuokkansa olalleen, potkasi Kertun kuokkaa ja virkkoi:\n\n\"Tuossa on tökerösi.\"\n\nPystöpäisinä kuokat olallaan lähtivät tytöt kävelemään kotiinsa päin.\nPunaiset pohkeet vilkkoivat repaleisten helmain välistä, löyhällä\nriippuivat olkapäissä poroiset paikkanutut, levällään repsottivat\nniskoissa liestyneet palmikot, ja jaloissa karskoi kahmeinen tanner.\n\n\n\n\nXVI.\n\n\nOli umetto päivä Joulukuussa Marraskuun rajalla. Sillan tasalla oli\nuunin teos Pietolan uudessa pirtissä. Tytöt asettelivat suurimpia ja\nlaajimpia kiviä pohjakettaan.\n\nKoivukankaan ukko se istui pölkyllä, turkinkaulus oli pystyssä\nja vanha näätäreuhka suojeli paljasta päätä. Turkin raosta näkyi\nkurttuinen kaula, ja varatonna riippui tuomivartinen pahkapiippu\nhampaattomissa huulissa. Korkea kyömänenä seisoi ylähuulen tasalla\nja kaitaiset kureiset kasvot peittyivät valkeaan partaan. Käsissä\noli hänellä melkein sylenpituinen suoraksi höylätty särmikäs keppi,\njonka nurkissa oli muutamia koloja. Niitä se ukko piteli miettivän\nnäköisenä laihoilla, vapisevilla näpillään, osotteli uunin pohjaa ja\nvirkkoi:\n\n\"Niin tuohon... Tuohon ainakin se on pirtin uunin vetoreiän leveys ja\ntuohon korkeus. Siitä se sopii hölkäisemään.\"\n\nSeisalleen nousi ukko. Vahvat sarkahousujen lahkeet olivat irtaallaan\npaulakenkäin päällä maatavetona, jäykkänä kömötti kohmea turkki\nkoukkuun rytistyneellä pitkällä vartalolla.\n\nHän astui askelen, kuuristui verkalleen, mitteli kepillään uunin\nteosta kaikilta sivuilta, virkkoi:\n\n\"Sisnoin... Nyt tässä täytyy tietää mitä tästä tehdään... Sisnoin.\"\n\nMittakepillään ukko piirteli uunin sijaa osiksi ja miettiväisenä\npuheli:\n\n\"Tähän tulee takka... tähän liesi... tähän ja tähän vetoreikä... tämä\njää pesäksi... sisnoin sisnoin... Tuo kivi pannaan tähän nurkkaan\nsisnoin... tuo sitten.\"\n\nOsoitti kiveä lattialle.\n\nKerttu otti kiven, nosti ukon osoittamaan paikkaan, käänteli siinä.\n\n\"Mutta ei tämä käy tähän; on tuo laita tuommoinen lieppu,\"\n\nUkko: \"Kyllä se käypi, sisnoin.\"\n\nPiirti kepillään kiven laitaa.\n\n\"Tuosta vasaralla tuo laita pois.\"\n\nOtti vasaran ja kankeasti taksautteli kiveä.\n\n\"Ka näin... Ka näin tällä tavalla... Sisnoin.\"\n\nKerttu hymyellen katseli ukkoa, kun se vasaralla taksautteli kiven\nlaitaan ja sanoi:\n\n\"Oppineen on hyvä työtä tehdä; listii kuin naurista vaikka on kiveä.\"\n\nUkko: \"Listittiin sitä aikoinaan. Mutta ei ole miehestä mennehestä\neikä tuiki tullehesta, minkä minustakin... Toinen jalka on haudassa,\ntoinen haudan partaalla... Sisnoin, nythän se siihen jo mukautuu...\nLonkkaa vähän... Annappas tuo kiven liuska tänne, pannaan tuonne\nlaidan alle, niin heittää se.\"\n\nKerttu: \"Tämäkö?\"\n\nUkko: \"Se toinen. Ei se, tuo tuokimmainen. Ka se...\"\n\nUkko sokrotti kiven liuskan sen pantavansa kiven alle. \"Sisnoin,\nheittipään lekkumasta. Nyt vaan seosta alle...\"\n\nPani lastalla savitahnosta kiven sijalle, pani kiven paikoilleen,\nkoputti vasaralla, että tuli iholleen, virkkoi:\n\n\"Sisnoin, siinä se on yksi. Nyt asetetaan toinen nurkka. Katsotaan\nvaan, että tulee uuni seisomaan suoraan eikä kalhimmittain kuin\npilantekijä.\"\n\nPani kiven toiselle nurkalle, mittasi kepillään ristiin.\n\n\"Sisnoin, siinä on toinen nurkka.\"\n\nOkiasi suoraksi itsensä ja jatkoi: \"Nyt tässä ei ole muuta\nsilmänkirjaa kuin nämä sivut muurataan suoraan, aivan suoraan, ettei\njää laiskan kohtia.\"\n\nAuno otti kiven laatan, loiskautti uunin pohjalle.\n\n\"Tästäkö näin? Tuohan on ihan kuin tuosta.\"\n\nUkko kepillään koputti kiven nurkkaan.\n\n\"Sisnoin, tuo viiste nirskutetaan pois tuosta laidasta.\"\n\nAuno lohkoi vasaralla kiven laitaa sen verran kuin ukko määräsi\nkepillään ja pani sijalleen.\n\nUkko: \"Sanoi, savea alle vaan... Sisnoi... Hyvä on. Siitä se lähtee,\nkunhan tässä tievaillaan.\"\n\nAuno: \"Kun tässä päästäisiin alkuun, niin kyllä sitä sitte.\"\n\nSanna: \"Kun sitä päästäisiin järkeensä, niin eihän tässä taasen ole\nkuin pidellään ja vedellään.\"\n\nUkko: \"Kyllä työ tekijänsä neuvoo, kunhan tässä päästään matkalle.\"\n\nOsoitti kepillään muurausta ja jatkoi: \"Tähän vaan nyt näitä sivuja\naletaan kutoa vaan.\"\n\nKerttu, Auno, Sanna ja Vappu alkoivat asetella kiviä sijalleen. Ukko\nistahti pölkylle, pani keppinsä viereensä, täytti pahkapiippunsa,\niski tulen taulaan, pani sen piippunsa päähän rouheiden sekaan ja\nalkoi imeä tuomista vartta. Syvään upposivat poskinahkat imiessä\nuhkeaa piippua ja niukasti tuikahteli sininen savu massahtaissa\nmärkäin huulten.\n\nSiten ne tytöt muurasivat uunia. Koivukankaan ukko se istui aamusta\niltaan paikoilla ja anteli vapisevia määräyksiä.\n\n       *       *       *       *       *\n\nOli joulunaattoilta. Jouluolot olivat levällään puhtaalla lattialla.\nHonkainen pystyvalkea lieskotteli takassa Pietolan uudessa pirtissä.\nKoivukankaan ukko teki haloista lapinjakkaroita ympäri talon. Tytöt\ntekivät olista pehmikkeet niille jakkaroille ja niillä jakkaroilla\nistuivat herttaisen pystyvalkean iloisella paisteella ukkokin\nmielihyvällä veteli piippuaan ja katseli hulmuavaa tulta, johon\npiipun päästäkin verkalleen rientivät vaalakat savuhiulut. Muuta\nääntä ei kuulanut kuin tulen hulmina vetotorvessa ja hiljainen\nkärinä ukon piipusta, kun se alkoi käydä pohjilleen. Pieto istui\nvalon kälveessä ja lauhalla mielin silmäili hohtavia seiniä, joissa\nvälkähteli pystyvalkean liekkivä valo.\n\nTyttöin silmät paloivat ja saunan löylyn tulehduttamat kasvot\nliekehtivät. Kaikilla näytti olevan virkkamista enemmän kuin koskaan\nennen. Mutta eivät ne vaan virkanneet, märkiä tukkiaan vaan kahden\nkäden oikoivat takaraivan puolelle. Reeta se jo kampasi ja istui\njakkarallaan vähän pimennossa uuninnurkan suojassa.\n\nMutta heti lentivät tyttöin silmät oveen, kun porstuasta kuului\nkävelyä.\n\nOvi aukesi ja Ahtolan emännän iloiset kasvot ilmautuivat ovelle ja\ntieraisia kenkiään kopistellen astui pirttiin. Tytöt löivät käsiään\nyhteen, hyppäsivät seisalleen, hykertelivät käsiään. Sanna ehätti\nsanomaan:\n\n\"No eikös tullut vieras! No vanha koira se ei valetta hauku. Reeta on\nkoko illan hokenut, että nyt aikoo vieras, suuta syyhyttää\".\n\nReeta: \"Niinhän minä povasin. Toteempaan kävi, vaikkette uskoneet.\"\n\nEmäntä ei virkannut mitään, heitti turkkinsa penkille, päähuivinsa\nkiskasi, heitti sen turkkinsa päälle, sukasi kahden käden hiuksiaan\nkorvain taakse ja hehkuvalla mielin virkkoi:\n\n\"No onni uuteen tupaan! Terve teille nyt tänne! Voi, voi kuinka\nteillä nyt on tilavaa ja valoisaa... Aikoivat tulla meillä ominpäinsä\naikaan, niin lähdin katsomaan tätä teidän uutta pirttiä, kun kuulin,\nettä jouluksi valmistuu. En malttanut olla tulematta katsomaan.\"\n\nAuno: \"No istukaa toki tänne meidän keskeemme, minä teen vielä\nlapinjakkaran itselleni... No istukaa vaan tähän, siinä on oikein\nvanhankansan istuin.\"\n\nAuno teki kolmesta halaspuolisesta halosta lapinjakkaran, pani\nolkikäärön ja istui siihen jakkaralleen emännän viereen.\n\nEmäntä palavin silmin katseli ympärilleen, pullea rinta hytkähteli,\nsuu aukeili ja yritteli sanomaan, viimein virkkoi:\n\n\"No en tiedä mitä sanoa nähdessäni kaikkea tätä... Jumala on rikas...\nVuotta puolen toista on siitä, kun ei mitään ollut tällä sijalla.\nHyvä Jumala sentään!... Koivu-ukko se vielä muurasi tuon uunin?\nOikein sievä uuni, uuni kuin morsian.\"\n\nUkko veteli välinpitämättömänä piippuaan ja sanoi:\n\n\"Minä... millä voimalla? En ole kättä puuttanut! Tässä istuin ja\nkatselin valmista; näkyipä tuo nousevan.\"\n\nEmäntä: \"Tytöt ne muurasivat? No kaikiksi teitä on! Kuka se oli\nmuurari?\"\n\nSanna: \"Kuka kerkesi. Oli toisinaan kuin muurahaisia kekosen päässä\nkeväisessä paisteessa.\"\n\nEmäntä: \"Kaikiksi teitä on, sanon vieläkin. Ja hyvä tuli?\"\n\nUkko kohotti hartioitaan, kasvot kirkastuivat ja virkkoi: \"Siinä on\nyhdellä sanalla hyvä uuni. Sata lunta on niskassani, sata lehteä\nhartioillani, sata sulaa olen soutanut, en ole parempaa uunia nähnyt.\"\n\nKopisti kypenet piipustaan takalle ja pitkästä massistaan alkoi\nlaihoilla vapisevilla näpillään ammentaa rouheita piippuunsa. Tumma\nkurttuinen leveä rinta paistoi auki olevan paidan halosta ja löyhällä\nriippuivat karkeat housut ohuilla reisillä.\n\nEmäntä: \"Että ei mahti maahan jouda vaikka mahtajat menevät.\nNiimpä ukkokin antoi teille uunin tekomahtinsa viimeisellä ikänsä\nkannikalla.\"\n\nUkko: \"Kyllä ne nyt osaavat, jos tahtovat.\"\n\nSanna: \"Mutta Riikasta se tuli suutari vielä muun hyvän päälle.\"\n\nEmäntä: \"Miten niin?\"\n\nSanna: \"Tuo ukko opetti ja puhdetöikseen Riikka ommella suimi sen\npitkää, tämän lyhyttä.\"\n\nSanna otti loukosta kengät.\n\n\"Täällähän on kenkiä toista läjää.\"\n\nRiikka punastui, puri huultaan ja virkkoi:\n\n\"No taasen hapattaa. Annahan olla niiden siellä.\"\n\nEmäntä ojenti kättään.\n\n\"Mikä näissä on? Kengät kuin kengät. On tuosta mennyt vähän\nrynikukolle, mutta kyllä se siltä kenkänä menee. Aivan näkymättömiin\nkävelee mutkaista tietä... Ei muuta kuin hyvyys vikana. Tekemällään\nmölkä soutaa.\"\n\nReeta: \"Ei ole heidän koreudestaan kun häntä on jota vetää koipeensa\ntuiskulla ja pakkasella.\"\n\nUkko läimäytti Riikkaan lystin silmäyksen ruskeilla silmillään ja\nvirkkoi:\n\n\"Eivät sitä ole naskali kädessä muutkaan suutarit syntyneet.\nOpittavaksi ikä, ei elettäväksi.\"\n\nReeta sai päänsä palmikolle, otti kuppivasunsa, otti pankolla olevan\npadan päältä kannet pois ja alkoi ammentaa maljoihin höyryävää\nmetsokeittoa. Kerttu, Auno, Sanna ja Vappu kantoivat ruokia pöydälle.\n\nPöydän ympärille kokoutui perhe.\n\nEmäntä istui pöydän takana, katsahti yli joukon ja virkkoi:\n\n\"Eikö Koivu-äijä muistaisi jonkun virren värsyn? Juhlan kunniaksi\ntässä laulaisi. Vielähän se vanhalta muistilta menee.\"\n\nUkko liitti laihat sormensa ristiin, laski ne pöydän laidalle,\nvirkkoi:\n\n\"Ja tämän ensimmäisen aterian siunaukseksi tässä asunnossa tänä\nmerkillisenä hetkenä olisi kyllä tarpeellista; mutta ei taida minun\nääneni jaosta.\"\n\nEmäntä: \"Äänellään lintukin laulaa. Antakaa tulla vaan.\"\n\nUkko rykäsi kaksi kertaa, karasti kurkkuaan ja alkoi laulamaan:\n\n\"Ah Jeesuinen, minun herraisen j.n.e.\"\n\nPieto ja tytöt panivat kätensä ristiin, kasvot vakaasivat ja\nkatselivat ukkoa. Emäntä säesti ukon väräjävää virttä heleällä\näänellään. Ja ihanasti helisi raikea pirtti...\n\nSyömästä oli päästy, ovilattialle tehtiin vuode Pietolle ja\nKoivukankaan ukolle.\n\nMutta tytöt ne tekivät itselleen karsinalattialle oikein loikavuoteen.\n\nSiihen sitä langetuin, Ahtolan emäntä laitimmaiseksi.\n\nÄänettöminä siinä keuvottivat; silmät harreilivat yli hohtavan\nkatoksen, jossa liekutteli varvenevan pystyvalkean suopea valo.\n\nEmäntä huokasi syvään, nosti kätensä rinnoilleen ja virkkoi:\n\n\"On monta Joulua siitä kuin Vapahtaja on syntynyt.\"\n\nSanna: \"Huomennahan sitä kuulutaan kirkossa saarnata poukuttavan...\nMinä muistan, kun äiti-vainaa viimeisenä Jouluyönä puhui Vapahtajasta\nrehuisessa seimessä, puhui paimenista karjatarhassa. Sitä en muista\noikein mitä se puhui eräästä Simeooni-vanhuksesta. Yhtä ja toista\nse kertoi, jota Ahtolan vanha muori oli hänelle päähän istuttanut\nruotityttönä ollessa... Niin, kaikkeahan niissä kirjoissa olisi, joka\nniistä selon saisi.\"\n\nEmäntä: \"Olenhan kuullut, että olette huonot lukemaan. Mutta nyt tämä\nuusi rovasti teidät panee ahtaalle.\"\n\nVappu: \"Jokohan kuivamaan nostaa.\"\n\nEmäntä: \"Kyllä ne sitä mainitsevat ankaraksi siitä luvun kohdasta.\nJa oma hyvähän se olisikkin, jos oppisi lukemaan. Ja sempätähden se\nlieneekin ankara.\"\n\nSauna: \"Olkoon miten ankara tahansa, mutta ei minusta heltiä yhtään\nsanaa.\"\n\nVappu: \"Ei minustakaan.\"\n\nRiikka: \"Tokkohan tuntisin iitä jos kaksisauvassa vastaan hiihtoisi.\"\n\nKatri: \"Tuntee tuon sentään, vaikka paikalla tulisi eteen.\"\n\nSaara: \"Tuntisin minäkin vaikka hän olisi minkänäköinen.\"\n\nSanna: \"Jottako hajusta jo tuntisit? Älä petä sentään!\"\n\nAuno: \"Jospa sen yhden ja toisenkin tuntisi, niin vähä siitä asiat\nvalkenevat.\"\n\nKerttu: \"Oltiinhan sitä jo vähän alussa, kun Kassilan muori opetti;\nmutta se kun kuoli, niin jäi kuin kantoon koko homma. Ja sitte paloi\nsekin Aapelus. Siitä myöten ei ole ollut kirjaa lastuakaan. Niin\nsenvertainen, mitä Kassilan muorilta jäi, on unehtunut kuin uninäkö.\nUudesta on lähdettävä alkuun.\"\n\nSanna: \"Pankoot vaikka kahdeksi, mutta minusta ei tule lukijaa.\"\n\nVappu: \"Niin kovaan se nyt ei ota, ettei siihen opi, mitä muutkin\nihmiset tekevät.\"\n\nAuno: \"Sen minäkin sanon, että kyllä siihen oppii. Mutta vaivan\npanttina se on.\"\n\nKiikka: \"No ei se luina luikahtele; mutta lähtö se kuitenkin on\nvaikeinta.\"\n\nReeta kyyristi hartioitaan kokoon, veti polviaan koukumpaan, pani\nkätensä päänsä alle, raskaasti lupsautteli silmäluomiaan, kasvoissa\nsyvä ynseys ja sanoi:\n\n\"Lukemaan! Kaikkia ne laittavat ikäänkuin eivät ne ihmisiä\nolisikkaan, jotka eivät muka lue... Minä tiedän, että saa kirjoilla\nhakea semmoista ihmistä kuin oli äiti, vaikka ei osannut lukea...\nLukekoot tai laulakoot, mutta minusta ei tule tämän parempaa.\"\n\nSanna: \"Saa sanoa kuin turkkivenäläinen, että kova peä, kova peä.\"\n\nEmäntä katseli hämärään lakeen, rykäsi kuivan rykäyksen ja virkkoi:\n\n\"Olisi minulla yksi näppärä keino, miten oppisitte lukemaan... Tuo\nJuken-Maija, se on paras teitä opettamaan... Kyllä tosiaan minä\ntoivon, että otatte sen eukkolekkerin opettajaksenne. Teille kun on\nJumala siunannut kaikkea näin runsaasti, niin se ei maalta merelle\naja, sillä hän tulee mielellään aivan ruokapalkoilleen. Hänellä on\nkyllä poika mukanaan, mutta se nyt ei teitä syönnillään hävittäisi.\"\n\nAuno: \"Mutta sehän on kirkolla; mikä sen sieltä tänne laulaisi?\"\n\nEmäntä: \"Kyllä sen kirkossa käydessäni toimitan, jos tahdotte.\"\n\nVappu: \"Tahdomme kolmastikin.\"\n\nAuno: \"Hyvähän tuo olisi.\"\n\nKatri: \"Mielelläni ottaisin vastaan vaikka tänä iltana.\"\n\nReeta kohotti päätään.\n\n\"Mitähän tuolla tässä tehtäisiin? Ei tarvita tähän syömään sitä\njoukkoa.\"\n\nRiikka: \"No eivät ne nyt syö enempätään.\"\n\nReeta: \"Hengelläänkös ne elävät?\"\n\nSanna: \"Eli mitä eli, söi mitä söi. Tulkoon vaan meille opettaja.\nSaadaan nähdä, että Reetakin rupeaa yhdessä muitten kanssa hommaan.\nOlihan se miessä kuudentena seitsemäntenä urossa taivon kaarta\nkattaessa silloinkin, kun meitä Kassilan muori opetti. Silloinhan\nReeta jo muisti kirjaimia monet. Ja luulen vaan, että kun taasen\ntulevat eteen samallaisina, niin Reetan puikko tervehtii niitä\nentistä jäperämmin.\"\n\nVappu: \"Ei Reeta ole asiasta kaukana. Ja mitä se meitä hidastaa, jos\nReeta ei tahdokkaan lukea. Tulkoon vaan opettaja!\"\n\nEmäntä: \"Niin kyllä se on teille paras keino. Ensi kesänä on meillä\nlukukinkeri; silloin se rovasti teidät panee ahtaalle, jos ette osaa\nlukea.\"\n\nReeta: \"Hyh, ahtaalle! En ole ahtaalla, sen sanon. Tuonne kiveliölle\ntyönnyn siksi päiväksi, niin en ole ahtaalla. Musta on jälki kesällä.\"\n\nSanna: \"Pannaan kello kaulaan.\"\n\nReeta potkasi Sannaa yli Saarasta ja virkkoi:\n\n\"Tuossa!...\"\n\nSanna: \"Kas äksypä se on!... Kah potkii se! Älähän soristele. Panehan\ntalteen ne lähtimesi, muuten et pääse rovastia pakoon.\"\n\nKerttu: \"Mitä hänessä... Onhan työtä tosissakin.\"\n\nAuno: \"Se päätettiin, että Juken-Maija tulkoon meitä opettamaan, ja\ntuokoon kirjoja tarpeen mukaan.\"\n\nKatri: \"Tulkoon vaan.\"\n\nRiikka: \"Samat sanat.\"\n\nPystyvalkea riittyi, hiillos varveni tuhkan peittoon ja yön tuuli\nhuokaili nurkissa. Kalpean taivaan tuikkavat tähdet vilkkuivat\nikkunoista, valkea katto ja hohtavat seinät loivat himmeän kojon\navaraan pirttiin, johon silmä kerrallaan raukesi sikeään uneen. Ja\nhengitykset vähitellen muuttuivat huolettomanraskaiksi puhkeiksi ja\njyrähteleviksi kuorsauksiksi.\n\n\n\n\nXVII.\n\n\nOli Sunnuntai-ilta Joulun jälkeen. Hämärän kuhjassa istuvat\nPietolaiset valkean pirttinsä puhtailla penkillä.\n\nPorstuasta kuului jalan kopsetta ja pientä puheen sipinää.\n\nOvi aukesi ja oven raosta pistäytyi pirttiin keskikokoinen\nharmaaturkkinen nainen, ja häntä kainaloon yltävä poika. Vaimon\ntummanruskeat suuret silmät rohkeasti kiertelivät avaran pirtin\nhämäriä seiniä ja virkkoi kelkkeästi:\n\n\"Hyvää iltaa! Terveisiä kirkolta!\"\n\nKerttu istui pöydän latvalla ja vastasi:\n\n\"Kiitos, kiitos! Mitä kuuluu vieraalle?\"\n\nVieras: \"Ei liikoja. Rauhan sanomat... Minä olen Juken-Maija. Tulin\ntänne kun kuulin, että olette kutsuneet\".\n\nAuno: \"Terve tulemaan! Painakaa puuta.\"\n\nJuken-Maija katsahti oven suussa seisovaa poikaa.\n\n\"Otin tuon pojankin mukaani; ikävä sillä olisi kotona... No älä nyt\nsiihen oven suuhun seisomaan: tule tänne penkille. Se on semmoinen\nujo tuo poika.\"\n\nOtti ketterästi turkin päältään, pisti sen naulaan ja virkkoi pojalle:\n\n\"Panehan sinäkin Pentti tähän turkkisi.\"\n\nPoika riisui turkkinsa, pani sen naulaan ja istahti penkille; kädet\npolvilla ujosti silmäili talon asukkaita.\n\nJuken-Maija kävellä sipsutteli kepeästi akkunasta akkunaan ja\nhymysuin iloisesti virkkoi:\n\n\"No teillähän on täällä iloinen pirtti! Tämähän nyt on kuin köyhäin\ntaivas! Jo tässä sopii keloilemaan. Ai ihmettä! Tuntuu niin väljälle\nja valoiselle. Meillä siellä kirkolla on asunto semmoinen pieni\ntuuttero; yksi ikkuna ja senkin pimentävät toiset rakennukset, eikä\nnäe minkäänlaista ulkokausteelta.\"\n\nKääntyi lattialle, taitteli sormiaan ja katsahti tyttöihin.\n\n\"Montako teitä sisaruksia on oikeastaan? Onhan teitä monet.\"\n\nSanna: \"On meitä yksin lukien yhdeksän kappaletta.\"\n\nJuken-Maija: \"Oikein taikurin kolmijako? Mutta missä se on isäntä?\"\n\nSanna: \"Tuolla on uunilla.\"\n\nReeta laittoi takkaan pystyvalkean ja istahti ääneti tavalliselle\nsijalleen uunin kalveeseen, nojasi olkapäänsä uunin rintaan ja\nsilmäili tympeästi vuoroon penkillä istuvaa poikaa, vuoroon Maijaa.\n\nPystyvalkea tuohtui palamaan. Sen ympärille kokoutuivat tytöt. Vieras\nistui joukkoon, katsahti poikaansa, viittasi ja sanoi:\n\n\"Tuleppas, Pentti, tänne istumaan yhteen joukkoon. Ei sitä saa olla\nujona. Rohkea se rokkansa kysyy, ujo nälkään kuolee.\"\n\nPoika astua kyhmitti äitinsä luokse, istahti viereen; polviensa\npäällä haristeli sormiaan ja niitä katseli allapäin.\n\nTytöt olivat vähäpuheisina, jänteitä ilmautui aina kasvoihin ja\narkoina pilkistelivät ujot silmät.\n\nJuken-Maija istui rintapaisteella keskellä joukkoa. Tummat kiihkeät\nkasvot väreilivät irtanaisesti, valkea raito lostikkahampaita\nvilahteli hienojen huulten väliltä, suupielet urkenivat poikki\nlyhyvien kasvojen, ja kippura lyhyt nenä painui terävien kasvopäiden\ntasaan. Siinä hän katseli uunia, katseli ympäri tulen loisteessa\nhymyilevää pirttiä, hytkäytti pulleata kaitaista rintaansa ja virkkoi:\n\n\"Voi miekkosilla teillä, kuin on hyvä asunto! Osa se on yksillä, kesä\nkaikilla, Jumala jokaisella.\"\n\nSanna: \"On se osa orvollakin, vaivaisellakin Jumala.\" Juken-Maija:\n\"Minä en tiedä nimiännekään, mitä kaikkia lienette?\"\n\nSanna: \"Minä olen Sanna, tuo on Reeta, tuo Auno, tuo Kerttu, tuo\nKatri, tuo Saara, tuo Vappu, tuo Martta, tuo Riikka.\"\n\nJuken-Maija: \"Kuka teistä on vanhin?\" Sanna: \"Tuo Reeta. Sillä niitä\non joukko päiviä päässä, kohta vuosia kolmisen kymmentä.\"\n\nJuken-Maija: \"Entäs sitte Reetan jälkimmäinen?\"\n\nSanna: \"Tuo Kerttu ja Auno. Nehän ne ovat tehdyt yksillä tulilla\nReetan ollessa nelivuotias. Sitte meitä muita on tehty sängelle ja\nhangelle. Kuka näistä selvän saanee. Minä ja tuo Vappu sitä olemme\nsamoin kuin Kerttu ja Aunokin tulleet samoille lämpymille. Vuosia\nsiitäkin lienee jo kolmatta kymmentä, koskahan tuokin Martta on jo\nmissä asti lieneekään toisella kymmenellä.\"\n\nJuken-Maija: \"Eipä sinua ja Vappua luulisi kaksoisiksi. Vappu\ntuommoinen pitkä hoikale ja sinä noin paljoa matalampi.\"\n\nSanna: \"Hatarathan ne näkyvät mitat olleen.\"\n\nJuken-Maija: \"Mutta tuo Auno, se vasta on äitinsä malli, se on\nkuin olisi suustaan sylkenyt! Minä tunsin sen hyvin; olimme yhtä\naikaa rippikoulussakin. Se oli tuommoinen suora, vahvarintainen,\npitkäkaulainen, suoranenäinen ja punaposkinen ja suuret siniset\nsilmät. Niillä se katseli niinkuin se, joka ei olisi suksimiesten\npuhuteltava. Ja reima se oli -- pois tieltä vaan! mitä se vaan\nyritti. Mutta lukea se ei osannut enempi kuin vastasyntynyt.\nVaan älä huoli -- koulussa se vaan oli muiden mukana, kuunteli\nmuiden tutkintoa; vastauksia iski päähänsä ja sieltä aina vastata\nmolauttikin... Ja vahva se oli kun karhu! Oli jo silloin täysi\nihminen, ei ole sitte jalkansa jatkuneet... Niin aamut ja illat\nse kanteli vesiä pappilan piioille, pesi poukkuja, jauhoi ryyniä,\npilkkoi halkoja, veteli lapsia pikkukärryillä ja yhdestä toiseen\nhyppäsi. Pappilan rouva se sitä taputteli kuin pikku lasta ja\nkiitti veden päälle kupliksi. Niin pääsipään koulusta, pääsi kuin\npääsikin... Tämä Kerttu on näöltään paremmin isänsä puoleen. Tuo\npysty nenä on aivan isältä ja nuo leveät kasvot vivahtavat paljon\nisään. Nuo vesiharmaat vihannat silmät eivät ole juuri kenenkään,\nmutta tuo silmänluonne, nuo kulmakarvapensaat ja pitkät silmäripset\novat ihan äitiltä... Kyllä äitin puoli voittaa kaikissa muissa, mutta\ntuo Reeta on isän tyttö. Nuo tuhkan harmaat suuret silmät, leveät\nalasriippuvat kasvot ja lyhyt kaula. Ihan kuin isän elävä kuva!...\nVeistäjäänsähän ne lastut lähtevät, se on vanha sananlasku... Mutta\nterveitä te vaan lienette, kun olette niin muhkean näköisiä ja\nvereviä? Riikalla ja Aunollakin luulee ihan, että veret tippuvat\nkasvoista.\"\n\nAuno: \"Olemmepa me jotenkin terveet.\"\n\nVappu: \"Ei ole sanottaviksi nuuruttu sitte kun on kerran päästy\nvasikkataudista. Mutta tuo Martta se ei ole aivan terve.\"\n\nJuken-Maija katsoi sipeästi Marttaan ja virkkoi:\n\n\"Mikä sillä on? Onhan tuo punaverinen kuin kesän kukka, semmoinen\npyöreäposkinen!\"\n\nSanna: \"Siinä on ikävä tauti, se toisinaan kaatuu ja... Voi, voi!\"\n\nMartta vaaleni, silmät kääntyivät ylöspäin melkein nurin ja äkkiä\nleimahtivat kasvot mustanpunaisiksi. Kerttu hyppäsi Marttaan käsiksi.\n\n\"Voi, Sanna, mitä teit! Voi, voi!\"\n\nAuno tuli Kertun avuksi.\n\n\"Sen ei sietäisi puhua siitä. Sen mieli kun nyrvähtää niin sen tapaa\ntuo tauti. Voi, voi, nyt se ottaakin sen kovasti.\"\n\nJuken-Maija: \"No herra Jumala, kouristaa sen! Laskekaahan tähän\nlattialle; oijotaan sormet nyrkistä. Voi raukkaa miten puistaa!\nPitäkää, ettei saa pieksäytyä!\"\n\nReeta: \"Saivat taasen tuon tuommoiseksi. Se on kaunis katsella.\nNiillä ei paljon pysy hammasten takana. Kun eivät tuosta malttaneet\npitää suutaan kiinni; tietävät hyvin, ettei se salli siitä puhuttavan\nkenellekkään.\"\n\nSanna: \"No en minä häntä niin tiennyt.\"\n\nAuno piteli lattialla selällään olevan Martan käsiä ja rauhallisemmin\nmutta vähän väristen virkkoi:\n\n\"Kyllä se nyt helpottaa; jo vaalenivat kasvot ja kädet lavahtivat\nvarattomaksi. Heitetään tuohon... Siinä se nyt hojottaa. Antaapa\nhänen nukkua nyt. Kyllä se siitä tointuu.\"\n\nKerttu: \"Eihän tuo ennen ole noia herkkä ollut.\"\n\nReeta mulautti Juken-Maijaan ynseän katseen, meni karsinaloukkoon\npenkille mahalleen, pani kätensä otsansa alle ja tunki raskaita\nhuokauksia.\n\nToiset tytöt istuivat vieraansa kanssa pystyvalkean vaiheella.\nKasvoissa värähteli punastua. Kädet helmassa, hartiat kumarassa he\nistuivat ja hypistelivät hameensa pieniä nuppuja ja tuijottivat\ntuleen.\n\nJuken-Maija katseli sinne tänne, näkyi miettivän miten saisi puheen\nalkuun. Rinta hytkähti, suu aukesi; mutta kiinni ahdistuivat hienot\nhuulet.\n\nSitte Maijan kasvot selkenivät, kohotti kaitaisia hartioitaan,\nleimautti tyttöihin palavan silmäyksen ja lausui:\n\n\"Niin minähän sitä lähdin tänne teitä lukemaan opettamaan; Ahtolan\nemäntä kertoi, että olette kutsuneet. Minulla on täällä porstuassa\nkontti, jossa on teille Aapelukset. Minäpä otan ne käsille.\"\n\nMaija pistäytyi porstuaan, toi sieltä kontin, pani sen rahille tulen\npaisteesen ja hymysuin naposteli siitä kielinuoran irti ja käänti\nauki kankean kitisevän kielen, nosti sieltä vihkon punakantisia\nleveitä Aapeluksia ja leimautti silmäyksen tyttöihin.\n\n\"Tässähän näitä olisi kirjoja, mutta ei näitä ole joka henkeen; on\nvaan kuusi kappaletta.\"\n\nTyttöin silmät kirkastuivat ja kilvalla ojentivat kätensä saadakseen.\n\nMaija pisteli Aapelukset jokaisen käteen, ketä oli siinä paikoilla.\n\nSanna aukasi Aapeluksensa.\n\n\"Kas kukkoa, kun selällään kenottaa!... Äläs vielä -- näinhän se on.\"\n\nSanna käänti kirjansa ja jatkoi:\n\n\"Aivan samallainen tuo kukko kuin siinäkin Kassilan muorin antamassa,\njoka paloi.\"\n\nMaija: \"Milloinhan siinä kukon jaloissa oltanee luvun kanssa.\"\n\nSanna käänteli lehteä.\n\n\"Pitäisikö tämä kaikki osata, tämä koko paametti?\"\n\nMaija: \"Kaikkihan se pitäisi.\"\n\nSanna: \"Ei tullut mitään. Siinä muistia kysytään! Kenenkä kalloon\nsopii kaikki tämä kirjaimen paljous?\"\n\nVappu: \"Taisi tulla semmoinen tehtävä, joka on paras ennen lopettaa\nkuin on alotettukaan.\"\n\nAuno: \"Ei siitäkään tule mitään. Koetetaanhan vaan.\"\n\nKerttu: \"Aivampa tässä näkyvät kirjaimet olevan samallaiset kuin\nsiinäkin entisessä.\"\n\nMaija vei konttinsa oviloukkoon, istahti tyttöin keskeen, otti Sannan\nkäsistä Aapeluksen, osotti Aapisen kirjaimia.\n\n\"Nämä ne pitäisi ensin muistaa kaikki. Muistatko sinä yhtään?\"\n\nSanna: \"Muistan minä sentään muutamia: tuo ensimmäinen lohnikas se on\naa, tuo toinen kohjotus se on pee, ja tuo kuuruselkä se on see, ja\ntuo vanteenkappale se on lee, ja tuo sydänalansa pitelijä se on ee,\nja tuo pitkänivusinen se on ähvä, ja tuo kissanotsa se on kee, ja tuo\nKoposen kumara muori se on hoo. Mutta nyt en enää muista. Lieneekö\nheillä nimiäkään kaikilla.\"\n\nKatri: \"Ii se on tuossa hoon vieressä.\"\n\nMaija katsahti tyttöihin. \"Muistaako kukaan enemmän?\"\n\nVappu käänteli lehtiä.\n\n\"Kyllähän ne näyttävät ennen nähdyiltä, mutta ei muista niitten\nnimiä.\"\n\nMaija: \"Kyllä me opimme, kunhan rupeamme! Kunhan kolme viikkoa\nnuivataan, niin kyllä me jo osaamme lukeakin, ei ainoastaan tunneta\nkirjaimet. Kolmen viikon perästä minun pitää mennä rovastia\nhieromaan; minä lupasin ihan varmaan. Se lupaus ei saa liisiä. Ne\nodottavat kuin hevonen kesää minua kotiin. Enhän minä olisi mitenkään\ntänne joutanut, vaan kun oli näin tärkeä tämä asia, niin lähdin\nkiposen kiireessänikin. Ja paljon te kolmessa viikossa opitte, kun\nrupeatte ahkeriksi. Tokihan tuommoiset ihmiset oppivat! Tuo poika ei\nole kumma kalu, on vasta Juhannuksesta kolmellatoista; mutta se jo\nlukea jammistaa kirjaa vaikka mistä! Sillä kyllä onkin tuo opinlahja\nparempi tavallista. Ei se sillä paljon kiikastellut lukemaan opetus.\nKoetappas, Pentti, tässä lukea, että nuokin tytöt kuulevat. Tässä\nAapelus, koetahan vaan.\"\n\nPentti punastui, murristi suunsa, alkoi sylissään hieroa käsiään,\nrutisteli olkapäitään ja vieräytteli tympeitä syrjäsilmäyksiä äitiin.\n\nMaija: \"Sitä ujostuttaa kylässä ensimmältä.\"\n\nReeta kohosi ylös, nykäsi huivin silmilleen ja tympeästi virkkoi:\n\n\"Laittakaa pahnojanne siinä ja hommatkaa yöpuullenne.\" Tytöt\nnousivat, alkoivat laittaa vuoteita ja Reeta kantoi iltasruokia\npöydälle.\n\nUunilla alkoivat päreet kahista.\n\nPieto laskeutui uunilta, unisen näköiset olivat kasvot ja silmäluomet\nhuolettomasti alas päin.\n\nHän astui pöydän päähän, istahti siihen ja laski ohauksensa pöytää\nvasten. Harvasteesen kohoilivat leveät hartiat.\n\nMaija tekeytyi lempeäksi ja katseli Pietoa.\n\n\"Eikös isäntä ole terve, vai mikä se on? Vieläkö Pieto minua tuntee?\nTerve nyt pitkästä kotvasta! On siitä jo päiviä, kun yksin pakein\noltiin.\"\n\nPieto kohotti päätään. Silmäin alapuolelta näkyivät leveät\nvalkeaiset. Hitaasti ojenti kätensä ja murahti:\n\n\"Terve!\"\n\nja painoi päänsä pöytään rystysiään vasten.\n\nMaija: \"Mikä se on kipeä, ethän näytä oikein virkeältä?\"\n\nPieto: \"Pääni on tullut vähän töhmeröksi\"\n\nMaija: \"Kaulasuonet ovat mahtaneet kiinnitä. Annappas minä niitä\nvähän hierustelen.\"\n\nMaija kiepsahti Pieton viereen ja alkoi kopostella kaulasuonia.\n\n\"Ai ihmettä, minkälaissa ovat kaulasuonet, aivan kuin raunio!\nSemmoisilla kovilla makuroilla ja rauhasilla, ihan yhtenä kakarana!\nNo ei ole kumma, jos on pää pökiö! Tokko lienee ikänään hierottu ja\nvaikeassa ollut pienestä pitäin?... Kyllä se tuo hieronta on tarpeen.\nJos minua ei olisi hierottu, niin en pysyisi pärekorissakaan.\nLeppälaudalle ja myötävirtaan olisin aikoja joutanut. Mutta kun itse\nolen oppinut siihen, niin tekee silloin kuin joutaa. Onko sinua\nkupattu milloinkaan?\"\n\nPieto murahti:\n\n\"Ei... Kukapa sitä...\"\n\nMaija: \"No pysyy henkikin! Ja ei kertaakaan kupattu? Se paha veri,\nsärkynyt kovissa töissä, sehän se juuri tekee ihmisen tohjoksi ja\ntölleröksi. Mutta kyllä minulla on nyt sarvet matkassa. Kyllä me\nsiitä pahasta pääsemme, kun sauna lämmitetään... Voi ihme noita\nsuonia, ne ovat niin kiikkaalla kuin viulun kielet! Kyllä niissä\nolisi jauhamista... Tuossakin minkälainen moskula, aika känsä! Eikö\ntuo ole kipeä?\"\n\nPieto hieman hiivisteli.\n\n\"Tuntuu se vaimaltavan.\"\n\nMaija: \"Sen uskoo!... Kyllä mahtaa muukin ruumis olla hieronnan\nvihoissa. Semmoisessapa muokassa, rääkissä ja kurissa sitä on\nsinuakin pidetty. Talon tehnyt kylmään metsään, siinä monta\nonnettomuutta nähnyt, joukkonsa tuolle puulle vetänyt; niin on sitä\nsaanut työn takkaan tarttua, monta kovaa kokea. Mutta ne koituvat\neteen vanhana päivänä. Sen tunteekin noista suonista, että sitä on\npidetty asiassa.\"\n\nMaija huokasi syvästi hartaan huokauksen, heitti päänsä vähän\nkallelleen, kasvoissa näkyi säälin hellä kuvastus ja huokauksesta\nkuuluivat sanat:\n\n\"He-hee...\"\n\nSitte jatkoi edelleen:\n\n\"Koville on koira luotu -- saa sanoa -- minkä tuo köyhän lapsi. Se\nsaa olla routanakin rekenäkin, kerran vesikelkkanakin... Miltäs\ntuntuu, eikö jo tunnu hieman notkeammalta kaulasi?\"\n\nPieto sujutteli sinne tänne kaulaansa.\n\n\"Ei tuosta tiedä.\"\n\nSitte nojasi hartiansa seinään.\n\nMaija: \"Eihän se vähä tunnu. Mitä se tuommoinen, kun aivan yhtenä\nrauniona ovat suonet ja toiset kiinteällä kuin kanteleen kielet!\"\n\nPieto ei näkynyt kuulevan, katseli vaan poikaa, joka pystyvalkean\nluona hartiat kumarassa nykötti.\n\nMaija: \"Mitäs Pentti nyyköttää? Se on nyt taasen vieraassa paikassa\nhiljaa kuin veden kala. Se vaikka on jo kolmellatoista, niin se\nei särje korvia kotonakaan. Mutta ei se yhdessä kohti ole. Se on\nniin nerokas ja terhakka tuo poika. Se ei ole pussiin pantava. Ja\nsillä on vaikka minkämoiset teokset. Ja sillä on käsitys kaikista\nasioista niinkuin aika-ihmisellä, semmoisistakin, joita ei ole nähnyt\neikä kuullut. Sormestaanko hän heitä imenee niinkuin esimerkiksi\nmetsästämistä; ei ole ikinä nähnyt, niin kyllä se tietää miten\nsitä pyssyä pidetään silloin kun ammutaan, ja miten se lintu\nsiipiään rapistellen putoaa maahan ja sitte henkitoreissa koettaa\nsiipiräpäköllä mennä pakoon. Niin se tietää aivan kuin olisi nähnyt.\nKyllä siinä on semmoinen miehen alku, että ei ole joka äitillä,\nkun jaksaisi vaan saada korva korvan tasalle. Ja kyllähän sen nyt\ntuosta saa. Pahin salmi on jo soudettu, kun on hänen tuolle puulle\nsaanut. Kohta aivan yksin päivin se siitä joutuu. Se vaikka on\nvasta kolmellatoista, niin on jo noin iso. Kyllä se on kokolias\nikäisekseen. Tuleppas tänne antamaan kättä isännälle.\"\n\nPentti hieman punastunein kasvoin käveli paulakenkineen Pieton\nluokse, lopsautti kättä Pieton leveään kämmeneen ja kumartaa\nniekautti lyhyttukkaista pyöreätä päätään, katsahti äitiin ja jäi\nkainona seisomaan äitin luo.\n\nMaija pani kätensä Pentin päälaelle.\n\n\"Tämmöinen poika! Onhan tässä jo pituutta. Ja tuo pää se ei ole\nsuuri, mutta kyllä se suuremmalle kumman näyttää. Sinulla sitä ei ole\npoikaa?\"\n\nPieto hieman punastui.\n\n\"Ei ole elossa.\"\n\nReeta istui pöydän latvalla, taittoi puolipaksusta reikäleivästä ison\npalasen ja purtilosta veti siian sulikan palaselleen. Sen huomasi\nPietokin ja siirtyi hänkin pöydän taakse, silmäsi yli pöydän ja\nvirkkoi:\n\n\"Käyppäs, Maija, ottamaan ruuan laatua.\"\n\nMaija nyökäytti ja sanoi:\n\n\"Kiitos, kiitos!\" ja istahti pöytään.\n\nSiihen kokoutuivat kaikki rahvas ja rupesivat syödä rotuilemaan.\n\nMaija: \"Entäs tuo Pentti? On se suu sorsallakin jos sorsan\npojallakin. Tuleppas tänne Pentti, istu siihen viereeni. Sillä on\nnuo ihan kuin isällään. Sillä oli aivan tuommoiset vinot ja hieman\nnurkkasilmät. Ja tuommoiset ruskeat ne olivat. Ja tuo lyhyt nenä\nnöpökkä, se on aivan kuin isä vainaallaan... Siinä on mies joka ei\nole nähnyt isäänsä. Poveen jäi mies isän kuollessa. Ei tiedä isän\narmoista. Mutta tähän on päästy... No syöppäs nyt; on tässä nyt\nkalaa. Kalalle se on ahne. Kalamies siitä tulee... Olisihan siinä\nsievä miehen alku mutta kun on käsi tyhjä, toisessa ei mitään.\"\n\nPoika suun täydeltä purra mäikytti kalaa, haukkasi leipää, hurautti\nhaarikasta piimää ja molautteli ympärilleen.\n\nSitä katsoi Pieto pitkästään, unhotti syöntinsä, kasvot värähtelivät\nja vahvat huulet höpisivät ja virkkoi kuuluvasti:\n\n\"Ei se olisi vielä noin iso.\"\n\nSiitä havahti, että oli muitakin kuulemassa ja toimisi syömään.\n\nMutta pala näkyi pyörivän suussa, antoi leipäpalasensa koiralle ja\nsiirtyi nukkumaan vuoteelleen.\n\nEi häntä heti nukuttanut. Silmät harreilivat kaikille suunnille ja\nvaloisasti välähtelivät leveät valkeaiset.\n\nMutta tulet sammuivat ja kaikki hiljenivät. Vuoteilta kuului vaan\nraskasta hengitystä.\n\nPieto unimielissään virkkoi:\n\n\"Jos olisi minun poikani... minun poikani.\"\n\nMaija, vuoteensa laidalta nosti päätään, koetti kuunnella... Mutta\nkun Pieto puheli niin hiljaa ja sekavasti, ettei saanut selvää, niin\nlaski päänsä alas, kasvot väreilivät ja silmät kiintyivät korkeuteen.\n\n\n\n\nXVIII.\n\n\nPäiviä puolikymmentä oli kulunnut. Oli pakkaskirtuinen ilta. Lounaan\nrantaa läheni synkkämielinen aurinko ja huude korvissa seisoivat\nnuokkuvat kuuset.\n\nPieto juoksun hypäkässä tuli saunasta pirttiin. Korvallisilla,\nleukapielissä ja kasvopäissä näkyi punaisia renkaita, joitten\nsisukset olivat aivan täpösen täynnä pieniä haavan nirhamia, joista\nmuutamista tihkui mustanpunainen veri, joka pisaroihin hyytyi\nhaavain suulle. Hän istahti pöydän päähän ja makea hymy levisi alas\nriippuviin kasvopäihin ja mustantymperä partainen leuka vissotti\nimelöissä poimuissa. Sitte kohosi penkillä, käveli karsina-akkunaan,\nkatsoi siitä ulos, kävellä vaahkaili pirtissä sinne tänne.\n\nPentti istui pöydän latvan kohdalla penkillä, itsekseen hyrritteli\nsanatonta laulua ja pieniä puukappaleita puukolla salvoi pieneksi\nhuoneeksi.\n\nSen luokse istahti Pieto ja hymyillen virkkoi:\n\nMitä sinä nyt teet?\n\nPentti vilkasi Pietoon elävän silmäyksen, lipasi huultaan kielellään\nja painoi päänsä alas. Kasvoissa oli hieno punastus ja tuhranneilla\nhyppysillään hitaasti asetteli puupalikkata ristikkonsa salvokseen.\n\nPieto siinä pitkän ajan katseltuaan kysyi:\n\n\"Mitä sinä teet? Kirkkoako?\"\n\nMaija tuli saunasta punastuksissaan. Lyhyt harmaa hame teiskotti\nlanteilla, likaisenviehkan hurstipaidan pääntie reuhotti\npuolirintaan, hartona reuhottivat märät hiukset ja mustina suortuvina\nriippuivat lyhyelle kaulalle. Sarvipussinsa pisti hän ovensuuhun\npenkille, ketterästi pyörähti karsinaan päin, oikoi kahden käden\nkaulaltaan hiuksimakajaksia niskaansa päin ja virkkoi:\n\n\"Minäkin kylvin. Oli siellä löylyä. Ja olisi sitä vieläkin... Kas\nsielläkös se poika taasen rakentaa! Mitä se nyt tekee? Kirkkoako se\ntaasen salvaa? Se sillä on aina tekeillä; siihen se nousee ja laskee.\nMahtaa siitä tulla rakennusmies vielä kerran, kun jaksaisi päästä\nviidesti viistalviaaksi... Mutta sinä, Pieto, et saa jäähdytellä\nitseäs, sinun pitää ruveta maata. Kun olisi sorkkarasvaa, niin\nvoitelisin sarven sijoja.\"\n\nSanna: \"On sitä.\"\n\nSanna toi ulkoa ison härän sarven.\n\n\"Kas tässä koko sarvi!\"\n\nMaija: \"Ompa sitä! No rapeahan tuohon penkille köllöttämään...Se\nniin...Ompa nyt kirjava selkä. Oli neljäkymmentä sarvea selässä!...\nNo luulisi sen vähän helpoittavan. Voi sitä veren paljoutta mikä\nsiitä lähti! Enempikin häntä sopii nahkan alle. Ja se kun oli\npahannäköistä. Se vasta näkemästä oli! Se oli mustaa ja sakeaa kuin\ntervaa eikä siitä yrittänyt loppua tulla. Ja vieläkin on kihonnut\nmuutamista haavoista... Voidellaanhan tuolla, kyllä se lauhduttaa\nhaavat... Jahka olisi hieman pikiöljyä tuohon sekaan, niin huomenna\nolisivat terveet nuo veitsen jäljet.\"\n\nSanna: \"On sitäkin! Mikä meiltä puuttuu, sitä ei tarvitakkaan...\"\n\nSanna toi pikiöljykupin.\n\n\"Kas tässä!\"\n\nMaija: \"Tirautahan tuohon sarveen... No, no, määrä se on makealla.\nEi sitä suurta läikkää tarvitse. Hämmenetään nyt vaan sekali tällä\npuikolla... No nyt! nyt!\"\n\nMaija alkoi siipikynällä sukia voidetta Pieton paljaaseen selkään...\n\nPieto kutristeli selkäänsä, kasvot olivat kireässä jännityksessä,\nhampaansa puristi yhteen ja irvellä ikenin virkkoi:\n\n\"ä-hä-hä-häh... vui-vui, kun polttaa... ai-ai... älä, älä pane enää.\"\n\nMaija: \"Kyllä se ensin vähän kirvelee, mutta hyvä on. Kyllä sen\nleikin mies kestää. Pannaanhan vaan? Kerrallaan kun kestää, niin\nkerrallaan katkeaa... So, nyt se on voideltu!... Vieläkö kihelmöipi?\"\n\nPieto kipristeli ja ähki.\n\n\"Nyt se vasta sitä porottaakin! Mojoo ihan!...\"\n\nMaija otti pitkävillaiset rouot, kääri siihen Pieton ja virkkoi\nlempeästi:\n\n\"Nuku nyt siihen ra... No nuku.\"\n\nMaija hieman punastui, pyörähti ja leimautti tyttöihin tulisen\nkatseen ja lausui:\n\n\"Niin, se lukuhan se nyt on takapajulla, kun koko päivä meni tuolla\nsaunassa. Minä kun sitä ensin hieroa jylttäsin vihaisen rupeaman,\noikein kädet menivät varattomiksi ja sitte iskin aivan täyteen\nsarvia... Kyllä siinä oli kätösen loimet... No ruvetaampas lukemaan.\nPitäisihän toki oppia, ettei minun kulkuni tänne tyhjään menisi. Ja\ntämä uusi kirkkoherra se on vihainen laiskoille lukijoille. Mutta\nminulle se on hyvä kuin liposen lintu. Se kun aina käypi meillä, niin\nse puhuttelee tuota poikaa. Se on hyvä hyviinsä, paha pahoihinsa...\nNiin, kyllä se tulen takoo teille, jos ette opi lukemaan. Mutta\nkyllä te opittekin. Ja kun kesällä tulette rippikoulun aikana\nmajalle, niin kyllä minä teidän päänne pelastan... No ruvetaampas\nnyt taasen koettamaan... Istutaanhan tänne pöydän ympärille kaikki.\n-- No Reetakin yhteen joukkoon Martan kanssa yhdelle kirjalle...\nOtahan aapeluksesi käteen... Isä-meitä se jo meneekin, otetaan siitä\nUskontunnustuksesta. Koettappa, Reeta, nyt tavata... No missä sinulla\non puikko?\"\n\nReeta nyreästi:\n\n\"Minä sormellani viilletän.\"\n\nMaija: \"Ei siitä niin paksulla sormella tule mitään. Tässä puikko!...\nJokos muilla ovat puikot hommassa?\"\n\nSanna: \"Aisoissa on puikko.\"\n\nVappu: \"Suorana on ämmää kohti. Eikös se ole ämmä tämä suuri ryhökäs?\"\n\nMaija: \"Ämmä se on. Taitaapa olla kaikilla puikot ämmässä.\"\n\n\"No Reeta, alappas tavata!\"\n\nReeta: \"Ämmä, ämmä ... ii ... ännä... ännä... ää ... uu ... ässä.\"\n\nMaija: \"Ei niin! Tavataan nyt: ämmä, ii, mi; ännä, ää, nää, miinää,\nuu, ässä, uus; koo, oo, ännä, koon; uus-kon -- Sillä laillahan sitä\ntavataan... No alappaa uudestaan alusta.\"\n\nReeta: \"Mikäs se olikaan tämä ensimmäinen.\"\n\nMaija: \"Ämmä!\"\n\nReeta: \"Ämmä ... ii ... ännä ... ää ... uu ... ässä...\"\n\nMaija: \"No eihän se vieläkään ole tavuuta. Koetappas uudelleen!\"\n\nReeta alkoi taasen ja jokaiselle kirjaimelle hartiat nujahtivat:\n\n\"Ämmä, ii, ännä, ää, uu, ässä.\"\n\nMaija: \"Ei siitä tule sen valmiimpata.\"\n\nSanna: \"Antakaa minä!\"\n\nMaija: \"No koeta vaan! Seuratkaa vaan muut tarkasti puikollanne. No\nnyt, Sanna, anna mennä vaan!\"\n\nSanna: \"Ämmä, ii, mii; ännä, ää, nää; mii-nää; uu, ässä, uus; koo,\noo, ännä, koon; uus-koon.\"\n\nMaija: \"No jo välttää! Kyllä sinä osaat tavata.\"\n\nVappu: \"Minä nyt!\"\n\nMaija: \"Koeta vaan!\"\n\nVappu alkoi kiireesti: \"Ämmä, ii, mii; ännä, ää, nää; uu, ässä, us;\nkoo, oo, ännä, kon; uskon.\"\n\nMaija: \"Soso! Sehän lähtee kuin luokoa! Lueppas suoraan tätä samaa.\"\n\nVappu: \"Mii-nää ... uus-kon ... Juumaa-laan ... päl-lee.\"\n\nMaija: \"Katsohan oikein! Tavaa se viimeinen sana.\"\n\nVappu: \"Pee, ää, ää, ällä, pääl, päälle.\"\n\nMaija: \"No niin, anna mennä vaan!\"\n\nVappu: \"Ii sano ii, ässä, Isä.\"\n\nMaija: \"Luetaan suoraan!\"\n\nVappu katsoi sipeästi kirjaan, kasvot hieman punastuksissaan, silmät\nräpähtelivät ja puikolla piirtäen alkoi:\n\n\"Ii-sän ... kaa ... kaa ... kaa ... iik-kaa ... vaaitaan.\"\n\nMaija haukotteli raukeasti. -- \"Kyllä sinä alat kohta osata.\nOpetelkaa itseksenne; minua niin painostaa, kun päivän olin saunassa.\nRupean tuohon penkille hieman köllöttämään.\"\n\nKerttu: \"Mutta tässä alkaa tulla hämärä; sitte pystyvalkealla\njatketaan.\"\n\nMaija: \"Paras on!... Kun nyt kolme viikkoa niin oppisitte kuin näinä\npäivinä, niin huoletta saisitte rippikouluun tulla.\"\n\nSanna: \"No ei sitä nyt tähän heitetä!\"\n\nVappu: \"Alkuhan se on aina hankala, sanotaan. Kun tässä päästään\nmatkalle, niin kyllä sitä mennä lojotetaan. Ei minua enää peloita\nvähääkään.\"\n\nMaija venytteli väsyneesti penkillä; -- mutta katsahti Pietoon, joka\npenkillä roukoin alla kuorsaili, ja silmät välähtivät kirkkaiksi.\n\n-- \"Kyllähän te opitte helposti ja varsinkin tuo Martta. Mutta nämä\nReeta ja Riikka, miten niiden käynee; jokohan jalkapuuhun joutunevat\nrippikoulussa.\"\n\nSanna: \"Ne ovat yhteisiä uskovaisten tavarat! Kunhan me oppisimme\nensin; kyllä me toisille opettaisimme. Eikä se ole puusta Reetankaan\npää. Kyllä se siitä koivertuu muiden mukaan. Niin, se on tehty, joka\non aiottu: lukemaan opitaan ja opetellaan.\"\n\nMaija: \"Olisi itsellenne häpeä, jos ette oppisi, kun minä sen\nvaivan näin, että umpitietä paarostin tänne aivan teidän tähtenne.\nAjatelkaapas sitä, olisiko kukaan teistä lähtenyt toisen tähden\nkulkemaan tuota matkaa tällä kululla. En usko! Mutta minä sen tein\naivan ihan teidän tähtenne; eihän minulla muuta asiaa ollut ei\nlastuakaan... Ettekö usko, että minä näin tämän vaivan aivan teidän\ntähtenne?\"\n\nAuno: \"Kyliä sen ymmärrämme, että suuren työn olette meille tehneet\nja meistä on teille vaivaa ollut.\" Kerttu: \"Kyllä sen käsitämme.\"\nPöydälle laskivat tytöt kirjansa paitsi Reeta se puikollaan osoitteli\nkirjaimia, renkaillaan olivat harmaat silmät kohti Aapisen riviä,\nhuulet liikahtelivat ja kieli harvasteesen sissahteli leveiden\nhammasten välissä.\n\nMutta kun iltahämärä valtasi kirjaimet, niin pöydälle laski Reetakin\nkirjansa ja rupesi laittamaan pystyvalkeaa.\n\nPystyvalkea kun tuohtui, niin sen ympärille siirtyivät tytöt\nkirjoineen.\n\n       *       *       *       *       *\n\nJoka päivä ne tytöt hieroivat lukua. Ja kun kolme viikkoa oli Maija\nollut Pietolassa, niin tytöillä olivat jo Aapelukset lopussa.\n\nOli poutainen aamu Tammikuun lopulla. Ennen muita jo nousi Maija,\nviritti tulen takkaan, kävi korjaamassa peittoa Pieton ja Pentin\njaloille ja hartioille, katsahti tyttöin vuoteelle, katsahti taasen\nPietoa ja Penttiä.\n\nPieto hitaasti aukaisi silmiään ja katsoi Maijaan. Maija virkkoi:\n\"Siinä nukkuvat kuin isä ja poika.\" Katsoi hetken, kääntyi karsinan\npuoleen, otti orresta sukkansa ja Pentin sukat ja töppöset ja rupesi\nniitä parsimaan.\n\nNousivat tytötkin. Reeta poistui kotaan keittämään ja toiset\nistahtivat tulen paisteelle ja virkeillä silmin katselivat Maijaan.\n\nMaija paikkasi töppösen kärkeä, leimautti katseen tyttöihin ja\nvirkkoi:\n\n\"Nyt ne taasen pitää panna töppöset löpsämään: tänäpäivänä sitä\npitää minun lähteä. Kyllä olisi vielä tarvinnut olla täällä teitäkin\nopettamassa, mutta ei mitenkään käy laatuun. Sitä semmoiselle\nihmiselle kuin rovastille lupautuu, niin sitä täytyy pitää kiinni\nlupauksestaan. Lupaustaan se lempokin vaatii, sitä paremmin pappi.\"\nKatsahti Pieton vuoteelle ja jatkoi:\n\n\"Tuo Pentti näkyisi täällä hyvin viihtyvän. Se nukkuu tuolla Pieton\nvieressä kuin isänsä vieressä. Äiän se on siihen perehtynyt. Kyllä se\non totta, että kyllä täällä aika kuluisi, ja olisi tarpeellistakin\nvielä vähän viipyä teitä opettamassa, mutta ei käy laatuun. Ja kyllä\nnyt olettekin siksi luvun alussa, että pääsette matkaan, kun painatte\npäälle. Ette suinkaan nyt jättäne lukuanne laiskan teille? Kyllä\nse olisi minusta koko harmi, jos ette oppisi. Ajatelkaapa miltä\nse tuntuisi, kun sen vaivan näin, että tänne asti ryötöstin aivan\ntämän asian tähden ja nyt on sama matka edessä. Kyllä sitä ei olisi\njokainen ällökäs tehnyt. Mutta minä kun kuulin, että on niin tärkeä\nasia, niin otin sääret selkääni ja lähdin vaan! Ja jäljelläpähän on\ntämäkin aika. Mutta ei siinä saanut panna vaivoja vaa'alle. Kyllä se\ntaasen pohkeissa tuntuu, kun on tämän matkan leiponut takaisin; mutta\nminä kun osaan hieroa, siinä on suuri asia... Kyllä siellä on taasen\nkysyjiä, kun sinne menen. Sitä ei joutaisi ei päätään sammuttamaan\ntoisinaan. On sitä tuota siinäkin pappilassa. Siinä on ruhaa jos\nrampaakin: mikä vetää sivujaan, millä halkaisee hartioita, millä on\nhammastauti, millä rinnanpullistaja, millä mitäkin. Ja toisinaan ovat\njokainen niin ympäriinsä kipeät, ettei löydä tervettä paikkaa! Mutta\nminä vaan hieromalla teen kalun. Kyllä sekin vanha mamselli olisi\naikoja lautoja potkaissut, jos ei olisi minua. Ja näkeepä sen tuosta\nPietostakin; katselee kuin toinen mies, kun minä olen sitä tässä\nväliaikoina sytystellyt. Ja se kuppaus, se teki enemmän kuin puolen.\nEttekös ole nähneet, miten isänne on ollut virkeä, keppelehtänyt kuin\npoikanulikka?\"\n\nKatri: \"Hyvähän tuo on ollut, Reetakin on siitä niin mielissään, että\noikein!\"\n\nMaija: \"Kyllä se tuo kupparin ja hierojan virka, se ei ole mitätön\nvirka.\"\n\nSilmäsi tyttöihin, katsahti akkunaan ja jatkoi:\n\n\"Ei siellä vielä taida olla päivä. Pitäisi tästä joutaa lähtemään.\nKyllä se tuo matka tarkkaankin viepi päivän.\"\n\nKerttu katsahti akkunasta, sukosteli kahden käden karhistuneita\nhiuksiaan ja virkkoi:\n\n\"No ei suinkaan nyt niin kiirettä, ettei joutaisi aamusta odottamaan.\nEi sitä nyt saalia suuruksettomalla saa lähteä.\"\n\nMaija: \"Eipä tästä nyt vielä niin sanomin pyörähdetäkkään. Vielä on\npuussa pohjat, petäjässä liisteet. Tässä on näitä sukkiakin vielä\nkorjaamatta, ja kontinviilekkeetkin ne näkyvät olevan huonot. Ja on\nsitä tuon lähdön kanssa pauhaa yhtä ja toista.\"\n\nKerttu: \"Pitää kai sitä nenästää palkankin apua Paha se on orja\npalkatonna, paha paljon palkan kanssa.\"\n\nMaija huokasi ja virkkoi:\n\n\"En minä ole palkkani tähden tänne tullut, mutta sen kalliin asian,\nsen teidän lukemisenne tähden.\"\n\nReeta toi keittopadan, laittoi murkinan pöydälle, ja syömään kokoutui\nperhe. Mutta Reeta ja Kerttu poistuivat aittaan.\n\nHetken perästä tuli Kerttu loistavin kasvoin pirttiin, kumartui\nMaijan luokse, joka lintuvelliä vinttaili suurella puulusikalla, ja\nvirkkoi Maijan korvaan:\n\n\"Me tuolla Reetan kanssa tuumasimme teille laittaa jotakin viemistä;\nmutta mihinkä saisimme panna?\"\n\nMaija nielasta kurnautti karkean palan ja suotaan hämmennellen\nkääntyi Kerttuun, katsahti palavan silmäyksen ja virkkoi:\n\n\"Säkkinä se on köyhä kaikki. Tuolla on kontti penkillä, ja on minulla\ntäällä naulassa hame, joka joutaa säkiksi.\"\n\nMaija hyppäsi, otti naulasta harmaan hameen, työnti sen Kertun käteen.\n\n-- Kas tässä.\n\nKerttu kiireesti pyörähti, otti loukosta kontin, jossa sarvipussi\nkapisi, meni sen kontin ja hameen kanssa puotiin.\n\nMaija pääsi jo syömästä.\n\nKerttu ja Reeta tulivat pirttiin. Kertulla oli kontti, Reetalla\nhamesäkki käsissä. Ovipenkille heittivät ne säkkinsä.\n\nMaija liemahti sinne ja virkkoi:\n\n\"No mitä kummaa te nyt hommaatte! Mihin minä tämmöisen tavaran\npaljouden kanssa sovin? Aivanhan niitä on kuolemakuorma!\"\n\nKerttu: \"Tässä kontissa on kymmenen metson täkkää, viisi leipää ja\nmuutama tökäle kesävoita tuoheen käärittynä. Tässä hameessa on jyviä,\nettä saatte leipätaikinuksen.\"\n\nMaija löi käsiään yhteen\n\n-- \"No herran ihme, aivanhan taloutenne minulle tyhjennätte! Jumala\nteille antakoon kolmin kertaisesti sijaan! No kyllä te olette niin\nhyviä ihmisiä, ettei maassa vertaa. Tulkaa nyt minun luokseni,\nkun tulette rippikouluun; kyllä minä teitä autan rippikoulussa.\nSe rovasti on niin ystävällinen minulle. Minä jo nyt kun menen\nhieromaan, niin puhun teistä. Siinähän sitä on hyvää aikaa hieroa\nkyhnystellessä puhella tämmöisistä. Ja kyllä minä osaan! Minä kun\non paras asia puhuttavana, niin silloin en kopristele lujasti,\nhivelen vaan lystimmälleen, mieliksi vaan. Ja kun se on minulle niin\nhenkiystävä, niin kenen puhetta sitä sitte uskoo, jos ei minun?\nLähimmäistäänhän lempokin nuolee, sanoo sananlasku.\"\n\n\"No nyt Pentti, pannaan turkit päälle, päivänviila on tuossa\ntaivaanrannalla; siinä se valkeaa. Annappas, Pentti, kättä tuolle\nvieruskumppalillesi ensin ja kaikille muillekkin.\"\n\nPentti suu mytyssä kierti jokaisen luona ja pyöreätä nuppupäätään\nnyökäyttäen löi kättä jokaiselle, pani turvakot käteensä, seisahti\nlattialle ja vinoilla silmillään alta kulmainsa katseli.\n\nMaija kätteli kaikkia, seisattui lattialle, katsahti Pietoon, mutta\nheti kääntyi tyttöihin ja virkkoi:\n\n\"Kyllä te olette niin hyviä ihmisiä, oikein on ikävä lähteä, mutta\ntäytyy sitä. Kun on se lupaus niin luja, niin ei auta. Hyvästi nyt!\"\n\nMaija pani kontin selkäänsä ja hamesäkin kontin päälle ja virkkoi:\n\n\"No oppikaa nyt lukemaan ja terveeksi jääk jääkää!\"\n\nTytöt: \"Tervennä menkää, tervennä menkää!\"\n\nMaija kuuruissaan lähti ulos raskaan takkansa kanssa, katsahti vielä\ntakaisin.\n\n-- \"No terveeksi jääkää ja tulkaa nyt minun luokseni rippikoulun\naikana.\"\n\nSanna: \"Tulemme, tulemme! Tervennä menkää!\" Ulos työntyi Maija\nja poika perässään lähti astua paatostamaan Kalliojärven halki\npolannetietä, joka tuskin koiti aamun himmeässä hämärässä.\n\nTytöt kääntyivät pois akkunasta. Reeta virkkoi: \"Oli sentään koko\nasia tuo, kun opimme lukemaan.\" Sanna: \"Nyt se on Reetastakin\nhyvälle, vaikka se ensin veti vastakynttä koko hommalle.\"\n\nVappu: \"Eihän se ensinnä ollut lempituuma itsellesikään.\"\n\nSanna: \"Se oli puoli leikkiä, toinen totta, enhän minä toki hyviä\nasioita vastusta.\"\n\nReeta rupesi syömään ja sanoi:\n\n-- \"Enhän minäkään muuten, vaan kun luulin, ettei siihen opi.\"\n\nAuno: \"Vähä niistä laskuja. Hyvä kaikki, hyvä kaikki!\"\n\n\n\n\nXIX.\n\n\nOli Kesäkuun heleä Lauantaipäivä. Sinisenä kaarteli hulakka taivas\nja rantoja huuhteli etelän vaisu läikkä, kun tytöt lähtivät\nkirkolle rippikouluun. Kevätahavassa valaistut sileät aivinapaidat,\nsuppuhelmaiset matkahameet päällä ja tuohivirsut jalassa,\npyöreät kansipäälliset tuohivakat käsissä vaatteita täynnä, ja\nleveäviilekkeiset ruskeat eväskontit selissä tytöt äänettöminä ja\nkumaroissaan astuivat tuskin koitavaa kivistä polkua, ja valkeat\nvirsun pohjat vilkkasivat askelten vaihtuessa...\n\nTuli taloja eteen, jäi jäljelle. Tuli toisia yhtä tuntemattomia,\nmutta ne jäivät jälkeen samaa tietä. Tie suureni kerta kerralta.\nSattuipa tien sivuun askarteleva työmies, mutta nähtyään matkalaiset\nunhotti hän työnsä ja tyhmännäköisenä seisahtui katsomaan kulkijoita,\nsilmäili jokaista erikseen, silmäili kunnes tie kiertyi metsän\nsuojaan ja matkue sinne hupeni jymisevää tietä.\n\nTytöt joutuivat Puolukkavaaran mujukkosantaiselle harjalle,\njossa eteen aukesi ääretön avaruus täynnä salmikkaita järviä,\ntummaharjaisia hongistoselänteitä, kuusikkokumpuja ja pensaikkaita\nlehtoisia alangoita. Maahan laskivat he konttinsa ja sankavakkansa ja\nistahtivat someroiselle puolainvarsitöyräälle. Silmäillen avaruuteen\npyyhkivät vesiherneisiä kasvojaan. Sanna silmäili etelän rannalle ja\nvirkkoi:\n\n\"Olisi siinä katselemista, mutta kun ei tiedä enempää kuin\nMujukko-Lassi takistaan, mitä vaatetta mikin paikka on. Mikähän\ntässä on mitäkin seutua?... Mutta tuleepa tuolta eräs, kysytään\nsiltä. Mutta kuka oikeastaan on tuo tulija? On se olla vähällä\nniinkuin Keppi-Tuovinen, vanha sotamies. Minä näin sen viime talvena\nKoivukankaalla, kun sitä talon ukkoa hain uunin tekoon... Ja sehän se\nonkin. No mikä tuonkin nyt tuohon utautti? Siinä on mies, ei säkissä.\"\n\nKeppi-Tuovinen lyyhäten läheni tyttöjä; väljät housun lahkeet\nhölttäsivät alastomissa nilkoissa. Seisahti keppiään vasten.\n\n-- \"No ompa siinä joukkoa kuin Helluntain epistolassa.\"\n\nSanna: \"Kateen paljo vaan ei vaivannähneen.\"\n\nUkko: \"Mitä tässä ja mihin matka?\"\n\nVappu: \"Kirkolle päin.\"\n\nSanna: \"Kirkolle päin oltiin kulussa, istahettiin tähän\ntuulluttelemaan ja katselemaan tuota maailman repaletta. Vaan\nemme tiedä enempi kuin pukki Venäjästä, mikä on minkin nimellistä\ntienoota.\"\n\nUkko huohotti väsymyksestä, pyyhki otsaansa, siveli harmaata\nkorvapartaansa, silmäili tyttöihin.\n\n-- \"Mistä te olette, kun ette tunne tienoita? Ette sainkaan liene\ntämän kirkon ihmisiä.\"\n\nSanna: \"Tokipa kovinkin loittoa. Kyllä minä teidät tunnen, näin\nteidät tuolla Koivukankaalla viime talvena.\"\n\nUkon silmät kirkastuivat.\n\n-- \"Vai Pietolan tyttöjä! Jahaa.\"\n\nSitte hitaasti oikasi itsensä ja teroitti mustat kuoppaan painuneet\nsilmänsä etäisiin tienoitiin, tuijotteli hetken, hitaasti ojenti\nkeppinsä kohti lounaan rantaa ja verkalleen alkoi selitellä.\n\n\"Katsokaa: tuolla tuo monisaarinen järvi on Luotosen selkä, joka\nliittyy tänne näihin sinisiin vuoriin.\"\n\nKääntyi hitaasti ja osoitti kepillään pohjoiseen.\n\n\"Tuolla pohjoisessa tuo pilvien rajalla häämöittävä sininen kuhmura\non Hyllyäiskeron pullea harja.\"\n\nSanna: \"Sen takana aivan lähellä on meidän koti.\"\n\nUkko: \"Tuo idänrantaan urkeneva mustanharmaa matala juova on\npeurarikkaan Linturovan aarniometsäinen selänne... Mutta tässä etelän\nsuulla tämä tuuhea muhkea kannas on Kirkkomännikkö, ja tuo tumma\nhuippu, joka kohoaa siitä männiköstä ja katkaisee taivaanrannan,\non kirkontorni. Sen juurella tuo monikattoinen talo, tuo, jonka\nakkunat nyt leimuavat kuin tulessa, on pappila. Tuokempana tuo\nmonilahtinen järvenrentale on Ruokojärvi, ja sen rannoilla noissa\nvalkeaikkunaisissa taloissa elävät ne kirkonkylän pohatat... Tämä\njärvi tässä likellä, johon kuvastuu tuo valkea männikköniskainen\nsantatörmä, on se mainio kirkasvetinen ja lohinen Luomajärvi... Ja\ntuossa tuon lehtoisen niemen kainalossa on minun syntymäkotoni.\nSiitä ovat muinoin minun isoisältäni vihavenäläiset polttaneet elon\nja elämisen... No niin, mitäpä niistä muistelee. Pitäisihän kävellä\njämpiä. Terveeksi jääkää!\"\n\nSanna: \"Tervennä menkää!... Mutta missä täällä kirkolla asua\nJuken-Maija, löytäisimmekö häntä?\"\n\nUkko katsahti kirkkoon päin, sanoi:\n\n\"Kyllä sen löydätte. Lähellä pappilaa täältä mennessä ensimmäinen\ntalo, siinä portin korvassa matalarappusinen tuparötykkä, siinä se\non... Hyvästi nyt!\"\n\nSanna: \"Hyvästi, hyvästi!\"\n\nUkko kääntyi matkalleen.\n\nTytöt jäivät istumaan ja katselivat ukon neuvomia tienoita.\n\nMutta viimein Auno virkkoi:\n\n\"Ilta istuin tulee. Lähdetäämpä lopettamaan matkaa.\"\n\nSanna: \"Kyllä tuon kerkiämmä, ei tuota enää pitkältä ole.\"\n\nVappu: \"Kyllä vielä saa tovin virsua heitellä ennenkuin on perillä,\nvaikka se niin näyttää vaaralta katsoessa. Mutta loppuuhan se kun\nlopetetaan.\"\n\nTytöt ottivat kontit selkäänsä ja lähtivät astua heitättelemään\nvaaran rinnettä alaspäin ja kovasti jytisi kivinen tie.\n\n       *       *       *       *       *\n\nKartanolla seisoivat tytöt kamarassa, raskaat kontit selissä ja\nharreilla silmin katselivat männikössä muhjottavaa taplikaskattoista\nkirkkoa ja huipputornin moskularististä kukkoviiriä.\n\nOvi aukeni ja rappusille huurahti Maija, löi käsiään yhteen.\n\n-- Herra ihme! Eivätkös ole tuossa. On suutani syyhyttänyt koko\npäivän. Olen arvannut. No hyvä, hyvä, kun tulitte! Käykää nyt tänne\nasunnontapaiseen.\n\nMaija pyörähti huoneeseen ja tytöt konttineen ja vakkoineen ujoina\nhiipivät perässä.\n\n-- Näin pieni täällä on asunto. Olin tässä jo rupeamassa nukkumaan,\njo tein tuohon vuoteeni. Satuin toki sattumalta menemään ulos. No\nsepä nyt oli, kun tulitte! Kyllä me nyt täällä tulemme toimeen. Miten\nse Pieto jaksaa?\n\nSanna: \"Mikäpä hänellä on jaksaissa.\"\n\nMaija: \"No kuka siellä kotia hoitaa?\"\n\nSanna: \"Ahtolan vanha Auno.\"\n\nMaija: \"No hyvänen aika! Heittäkää nyt konttinne pois. Minä tässä\nhupeloin, etten muista käskeäkkään. Tänne porstuaan heitetään liiat\nneuvot, tänne nurkkaan, kyllä ne siinä säilyvät. No miten siellä nyt\nPieto jaksaa? Kuka se hoitaa elämistä? Ompahan Reetakin lähtenyt\nyhteen matkaan. Sehän olikin paras. Kyllä se on hyvä asia, että nyt\ntulitte kouluun. Onhan se suuri asia päästä seurakunnan yhteyteen\npois susien kirjasta.\"\n\nTytöt penkillä silmät pyöreinä ja kädet helmassa. Eivät kerinneet\nvastata mitään Maijan kysymyksiin.\n\nVappu silmäsi Kerttuun ja suhahti:\n\n\"Missä me syömme?\"\n\nMaija koppasi rievun, pyyhkiä hutasi pöydän, leimautti virkeän\nsilmäyksen tyttöihin ja jatkoi:\n\n\"Tässä on pöytä panna ruokaanne syödäksenne. Pieni tämä on, mutta\nkyllä sopu sijaa antaa. Siirretään vaan tähän keskelle lattiaa... Kas\nsiinä.\"\n\nSanna kantoi kontin pöydän luokse, purki siitä pöydälle kaksi paksua\nleipää, neljä kuivaa metson täkkää, suuren rasian voita ja ison\njuustoleivän.\n\nMaija: \"Ompas siellä oikein pohjanmaatolaisten kirkkoevästä, monta\nmonituista metson täkkääkin. En ole sitte metsällistä suuhuni\ntarjonnut kuin mitä teiltä sain.\"\n\nKerttu: \"Ruvetaampa sitte tästä syömään. No emäntä käykääpäs käsiksi\nmetson täkkään.\"\n\nMaija: \"Kiitos, kiitos! Mutta kun pahimmoilleen ennätti nukkua tuo\npoika. Olisi se mielellään syönyt sekin. Mahtaako tuo herätä. Aivan\nnukkuu henkihieverinä. No antaa nukkua.\"\n\nTytöt seisoivat pöydän ympärillä, leikkasivat leivästä palaset\nkäteensä ja lohkasivat rasiasta hohtavaa kesävoita palaselleen.\n\nSanna: \"No tulkaa nyt emäntä tänne yhteen nujuun.\"\n\nMaija: \"Kyllä, kyllä; kiitos, kiitos!\"\n\nSen kanssa liemahti pöytään, rotasi metson täkästä puoliskon, alkoi\nsitä ropostella ja pala suussa lausuili:\n\n\"Oli se minunkin isäni metsämies. Kyllä sitä ennen lapsena sai linnun\nlihaa. Mutta sitte, kun isä kuoli, jouduimme vieraan varaan. Viisi\noli meitä pesuetta: kolme tyttöä, kaksi poikaa. Kerjäsimme ensi\ntalven, sitte pantiin ruojille mikä mihinkin kylän sopukkaan. Siten\nhajotettiin ympäri ilman ääriä, yksi itään toinen länteen... Sitte\nolin piikana kymmenen vuotta, huimansin menemään naimisiin köyhemmän\nitseäni kanssa, sitte kuoli mies, sain tuon lapsen kaulaani, niin\nei kumma jos on köyhänä pysytty. Mutta köyhyys ei ole vika, kun sen\nkunnialla hallitsee... Niin... Köyhyys ei ole vika kun sen kunnialla\nkantaa. Köyhänä olen ollut ikäni. Vaan ihmissä minua on pidetty. Olen\noppinut hieromaankin, siihen eivät kaikki pysty. Vaikka luulisi,\nettei siinä ole suuri silmänkirja, mutta laatua se työ vaatii. Siinä\npitää tietää mihin ne suonet juoksevat, mistä ne lähtevät ja mistä\nne saapi käsiinsä. Aivan joka kerran, kun on pappilassakin tarvittu\nhierojaa, niin minut on haettu. Ja hevosella on haettu, vaikka on\nnoin lyhyt matka, muutamaa sata syltä vaan. Rovastiakin olen hieronut\nmonta monituista kertaa... Mutta se on vähän lihava se ukko, sillä ei\ntunnu luuta muualla kuin otsassa. Niin, kyllä minä voin pitää teidän\npuoltanne. Syyhytellen se isokin sika kaatuu. Oiki luvuimpa tuo pääsi\näitinnekin koulusta, kun pääsi tuttavaksi pappilaan. Samoin se käypi\nteidänkin, kunhan minä käyn rovastin puheilla... Mutta tuo linnun\nliha se on tehosata. Oli semmoinen mokare, tuommoinen tuskin puoli\nmetson täkkää, jonka otin, niin tuli aivan ehosta, ihan kyllitellen.\nKiitos, kiitos!\"\n\nTytötkin lopettivat syöntinsä, pistivät veitsensä tuohitappiin ja\npanivat ne suoriin lonkkataskuihinsa.\n\nSanna se korjasi ruuat pois, vei kontin porstuaan, ja penkille kädet\nhelmaan istuivat tytöt; ikävä kajastus näkyi kasvoissa.\n\nMaija teki lattialle leveän ryysyisen vuoteen ja virkkoi:\n\n\"Höyhenistään lintu tunnetaan. Tuommoisen vuoteen minä vaan voin\nlaittaa. Mihinkäpä köyhä pani köyhyytensä. Sitä lintu linnulle, mitä\nlinnulla itsellään. Ruvetaanhan tähän pitkäkseen... No... Ei täällä\nsaa ruveta ikävilleen Vai mitä te niin nöllötätte? Paras on olla\nreima ja ripeä vaikka portille kaatukoon!\"\n\nMaija laskeutui vuoteelle.\n\n-- Tulkaapas nyt tänne yhteen lautturiin.\n\nTytöt hiljaisina riisuutuivat ja kytjähtelivät vuoteelle.\n\nMutta itään kiertyi jo lempeän kesäyön kirkkain kajas kun vasta yksi\nja toinen silmä vähitellen varveni unen valtaan.\n\n\n\n\nXX.\n\n\nKirkkaana kohosi Pyhä-aamun herttainen aurinko. Hiljaa seisoivat\nrannan puut. Kaukana nurmikkovainioitten perillä venyi kirkon\nhuippuisen tornin pimentokuva, kun tytöt jo istuivat penkillä.\nNiskoissa sipottivat pienet palmikot, päissä valkeapohjaiset\nristiraitaiset pumpulihuivit, jotka otsalta seisoivat terävällä\nsopella. Kaulassa lemottivat olkapäille yltävät siniraitaiset\ntummapohjaiset huivit, päällä harmaat puolivillaiset yksikörttiset\nröijyt ja samannäköiset lyhytlännät hameet, jotka kankeina kömöttivät\nkorkeilla poimuilla ja lauteilla lopottivat isot pyöreäpohjaiset\ntaskut. Jaloissa valkeasääryksisten sukkain päällä töpöttivät ruskeat\npaulakengät.\n\nAukinaiset Aapelukset helmoissa, päät alas kumartuneina ja silmät\nkirjoihin teroitettuina siinä tytöt istuivat Maijan tuvan kaitaisella\npenkillä. Kasvoissa näkyi arkoja väreitä ja huulet harvasteesen\nliikkuivat...\n\nSanna kohotti päätään, painoi kiinni Aapeluksensa, katsahti Maijaan,\njoka kokoili vuodetta lattialta ja kanteli ryysyjä ulos, virkkoi:\n\n\"Milloin sinne kirkkoon mennään?\"\n\nMaija: \"Hohoo! Sinne vielä hetki heiahtaa ennenkuin kirkkoon mennään.\nKyllä vielä hyvänkin sormihaaran kiertää aurinko ennenkuin kirkko\naukeaa.\"\n\nAuno: \"Mistä sen tietää, milloin se aukeaa? Kunhan eivät vaan menisi\nmeistä tietämättä.\"\n\nMaija: \"Olkaa huoletta! Kuuluu, veikkoset, se soitto. Olkaa miessä\nhuoletonna, kunnes kello moukaisee.\"\n\nVappu: \"Kuuluako se tänne noin kaukaa?\"\n\nMaija: \"Kyllä kuuluu. Huoletta kuuluu. Uskokaa minua. Kyllä sen\nkuolette, älkää huolehtiko. Ja sinne on aikaa vielä palanen. Tähän\nnäin kun paistaa aurinko tuosta akkunasta, niin silloin vasta.\"\n\nRiikka: \"Kyllä kai me kerkemme syödäkkin?\"\n\nMaija: \"Vaikka kymmenen kertaa! Ja syönettehän toki ennenkuin\nlähdette mihinkään, ja tuokin Pentti saisi maistaa linnan täkkää.\nSiitä on kovin paha jos se tietää, että minä olen saanut eikä hän\nsaisi. Ja kyllähän minä sen teille korvaan. Emme me Pentin kanssa syö\nkoiran suuhun.\"\n\nSanna aukasi kontin ja levitteli ruokia pöydälle.\n\n-- Kyllä me sen uskomme. Kyllä me annamme Pentillekkin metson täkän.\nOn meillä niitä monta vielä... Tuossa on Pentille... Kyllä te sen\nmoneenkin päähän korvaatte.\n\nTytöt kun olivat syöneet, niin odottelivat päivän kiertämistä siihen\npaikkaan, mihin Maija sen oli sanonut joutavan ennen kirkkoon menoa,\nja hiljaisina kädet helmassa istuivat taasen penkille.\n\n       *       *       *       *       *\n\nKello mölähti. Tytöt hypsähtivät ja silmät pyöristyivät. Sanna\nhyppäsi seisalleen ja virkkoi:\n\n-- No nyt!\n\nSilloin sanan puhumatta lähtivät tytöt astua kopistamaan...\n\nVäkeä työntyi kirkkoon oven täydeltä. Kelloin moukina täytti kirkon,\nlattia jymisi askelista ja penkkiin mennä suhittivat ihmiset\nistumaan. Samoin tekivät tytötkin.\n\nKirkon perässä oli iso taulu, jossa oli kuvattu Vapahtaja ristillä.\nSitä katselivat tytöt rengassilmin. Kellot taukosivat, väki asettui.\n\nSanna suhahti vieressään istuvalle Kertulle: \"Mitä nuo ihmiset noin\nkatselevat meitä?\" Vappu kurotti päätään ja kuikuili ympärilleen;\nsitte painoi päänsä alemmas ja virkkoi hätäisesti:\n\n\"Voi kalat ja verkot, kun me olemme miesten puolella!\"\n\nToisten silmät harristuivat.\n\nKatri: \"Tuo Reeta kun ei paremmin katsonut.\"\n\nRiikka: \"Eihän sitä tullut ajatelluksi, kun tuo Reeta työntyi edellä.\"\n\nSanna: \"Vähä vahinko! Tuossa risteyksessä on tyhjä penkki, mennään\nsinne! On meillä jalat.\"\n\nAuno: \"Totta tosiaan!\"\n\nVappu: \"Mennään sinne!\"\n\nSilloin tytöt nousivat ja kiireesti astua sipsuttivat Sannan\nosoittamaan tyhjään penkkiin; istahtivat siihen.\n\nMutta naurun tirskettä aikoi kuulua edestä ja takaa ja ivallisia\nmuotoja näkyi siellä täällä.\n\nTyttöin kasvot jähmettyivät, silmät harreilivat; mutta eivät\ntajunneet, mikä tässä olisi liikaa.\n\nEtelä-ovesta astui pitkän-hoilakka, hieman etukumara rouva, jonka\nsärmäkkäät kasvot olivat hartaassa hyypiyksessä ja hienot huulet\nkuivassa nipistyksessä. Tämä seisahti penkin kohdalle. Mustat\ntavattoman suuret palkosilmät mulkoilivat hienojen pitsien alta ja\ntummat kuluneet kasvot kuohahtivat. Silkkisen kauhtanan alta veti hän\nesiin valkoisen kätensä, sujutteli hienoja sormiaan taaksepäin ja\nviittoili.\n\nTytöt eivät näkyneet tietävän mitä se oli, katselivat vaan pyörein\nsilmin rouvan tahdikasta tykkilakkia, sen puhtaita pitsiä,\nsilkkinauhoja ja leuan alla mustan silkkikaapun päällä lopottavaa\nvalkeaa pitsisolmua.\n\nOvesta tulla sipsutti puoli kymmentä toisia puuhkeampikasvoisia,\njoitten leveät hameet kuhisivat ja pystyillä hartioilla holli löysä\nkaapu. Nämä seisahtivat rouvan luo, leveiden liattujen reunain alta\npyöri kirkkaita silmiä. Rouva kääntyi niihin päin ja kikkeästi\nvirkkoi:\n\n\"Aj, aj, hva' di bönderna ä' dumma! Ä' de' nu int rysligt?\"\n\n\"Herri jee! Hva' ska' vi nu göra?... Be dem bort!\"\n\nKuului toisen lisäys.\n\nRouva viittasi taasen sujuvasti lattialle päin ohuella kädellään ja\nyrmeästi lausui:\n\n\"Mitä te siihe tuli? Tämä härskapi penkki. Menkä pois! Tämä o\nhärskapi penkki.\"\n\nTytöt punastuksissaan katselivat toisiaan ja sitä väkeä eivätkä\nnäkyneet olevan kiireissään.\n\nUnilukkari tuli koiran ajosta, seisahti kirkon perustalle. Tiheä rivi\nläjötti keltaisia vaskinappia harmaan pystykauluksisen sarkaröijyn\nrinnassa. Kahtaalle kaatuva jakaus tummatukkaisella päälaella\nja kaulalle yltävä tukka vedettynä suurien korvien taakse, pyhä\ntotisuus leveissä kasvoissa ja pystypäisenä hän katseli pitkin vahvaa\nnenäänsä. Sinne huomasi hän rouvain viittomisen -- vakavin askelin\ntulla törötti paikalle, viittasi koirakepillään ja jyreästi virkkoi:\n\n\"Pois siitä! Ette nyt tuota ymmärrä, tuonikäiset, ettei herrain\npenkkiin...\"\n\nTyttöin kasvoissa sälähti, tulivat penkistä pois; seisahtivat.\n\nSilloin rouva edellä ja toiset perässä menivät penkkiin, istahtivat\nja kumartivat päänsä alas... Pienen hetken perästä oikasivat itsensä\nja tyyni rauhankajastus palasi kasvoille.\n\nTytöt hämmästyneinä katselivat ympärilleen. Ivallisia kasvoja näkyi\nkaikkialla. Jokainen istui leveällään kuin omassa penkissään. Ei\nkukaan osoittanut istuinta.\n\nOven suuhun siirtyivät tytöt seisomaan yhteen ryhmään. Martta, Saara\nja Katri peittäysivät toisten suojaan ja kynsillään ruopostelivat\nseinän saumoja. Seinään päin kääntyi Reeta ja Riikkakin; mutta\nKerttu, Auno, Sanna ja Vappu katsoivat ihmisten elettä kasvoissa\nsynkkä ynseys.\n\nLukkari tuli korkeaan penkkiinsä, tauluun pani kilisevät numerot ja\naloitti virren:\n\n\"Ylistän sinun nimeäs\" j.n.e.\n\nKun käreä vapiseva ääni joutui yli kirkon, silloin kaikki ääninensä\nyhtyivät virteen ja koko kirkko täyttyi helinästä. Ivalliset kasvot\nkatosivat ja tyttöin kasvot tyyntyivät. Levollisina katselivat he\nkirkon lakeen enkelin kuvia ja taulua kirkon perässä, ja taas enkelin\nkuvia ja taulua kirkon perässä. Sanna osotti sormellaan kirkon perään\nja visahti:\n\n\"Mikäs tuonne mujahti tuonne taulun alle?\"\n\nKerttu; \"Pappi kai se on. Kuunnellaan mitä se sanoo.\"\n\nRovasti rupesi alttarilta lukemaan, sitte messusi, lukkari vastasi\nja taasen veisattiin virsi. Sen loputtua luki pappi taasen, lukkari\naloitti virren ja pappi katosi kirkon perästä, mutta virren loputtua\nilmautui nurkassa köpöttävään kirjavaan pönttöön ja rupesi saarnata\npoukuttamaan.\n\nSinne kääntyivät kaikkien silmät. Äänen voima täytti kirkon, että\nyksi möyhinä kuului vaan. Mutta oven suuhun ei eroittanut sanoja.\n\nHetken kuluttua ilmautui lattialle unilukkari, räiskä kädessä,\npaulakenkineen. Pystypäisenä hän kävellä törkkäili sinne tänne ja\nleveässä leuassa vihotti järeä parransänki. Missä tuolla täällä\nalkoi korkea pää nuokahdella, sinne kiirehti, työnti raiskansa\nnuokkujan eteen ja räsäytti. Silloin nuokkuja kiskasi päänsä ylös,\nsilmät remahtivat. Mutta unilukkari viattomana kuin ei mitään olisi\ntapahtunut kääntyi pois ja pyhä totisuus kasvoissa katseli kirkon\nkaikille suunnille.\n\nSanna osoitti sormellaan miesten puolelle ja virkkoi hiljaa:\n\n\"Ka tuossa muudan pitkäkaulainen onkii kiiskiä.\"\n\nVappu: \"Odotahan aikaa, kunhan tuo pyyntimies joutuu... No katselee\nse vaan. Missä sillä ovat silmät?\"\n\nSanna: \"Jo käypi vainu. Tänne lähti töröttämään. Katsotaampa miten\nkäypi. Ka niin, niin menee kuin tietylleen. Kohta räsäyttää. Kas\nniin! Läksi yksi kärpänen.\"\n\nVappu: \"On koko lurkki tuo! Eipä ole tietäkseenkään vaikka tuommoisen\ntekosen teki miehelle. No nyt se tuolla taasen näki otuksen! Jo on\npyydys vireessä. Kas kuin se tähtää... Jo laukesi!\"\n\nKerttu: \"No mikä siinä nyt on kuhistava? Kuunnellaan nyt papin\nsaarnaa.\"\n\nTytöt kääntyivät katsomaan pappia ja teroittivat korvansa kuulemaan\nsen puhetta. Mutta läheltä kuului räpsäys.\n\nVappu suhahti:\n\n\"Äähäs! Sattuiko?\"\n\nLähitienoossa ihmisiltä parahti nauru. Mutta kun unilukkari katsoa\nmulautti, niin kaikki asettuivat istumaan hiljaa. Vappu painoi päänsä\nAunon suojaan, käsillään puristi suutaan, vesi tihkui pullistuneista\nsilmistä ja paksuina henkäyksinä purki nauruaan.\n\nUnilukkari katsoi kylmän ja viipyvän katseen tyttöihin, murahti:\n\n\"Ei hyvää pahantekijäksi\", ja lähti kävellä törkkimään.\n\nSiten kului huvassa kirkon aika, meni kuin nukkuneen rukous.\n\n\n\n\nXXI.\n\n\nHuomenna se alkoi rippikoulu. Paljon ennen muita menivät tytöt kirkon\nluokse. Männyissä johisi aamun lempeä tuuli ja mykkinä seisoivat\nhautataulut mäntyin siimeksessä. Tytöt siirtelehtivät taululta\ntaululle ja tavailivat kirjoituksia. Viimein kiertyivät kirkon\nsivulle.\n\nSanna seisahtui akkunan eteen, osoitti sormellaan kirkon lakeen.\n\n-- Kas, näkyvät tähän tuolta ne siivikkokuvat!\n\nVappu: \"Kuumoittaa vähän. Mutta jos saataisiin jotakin porrasta tähän\nakkunan alle.\"\n\nSanna; \"Minä etsin...\"\n\nSanna toi kaksi lyhteenkuivauskärväkköä, pani ne pystyyn\nseinää vasten, toisen toiseen akkunan poskeen ja aidaksia pani\noksain päälle. Siihen nousivat tytöt seisomaan kamanaa vasten\nkynkkämäksilleen ja käsillään kuurtoillen silmiään katselivat\nkirkkoon.\n\nSanna: \"Tähän näkyy aivan selvään.\" Vappu: \"Näkyy tähänkin... Nuo\nkuvat tuolla laessa ovat aivan kuin ihmisen kuvia. Vaan nuo siivet,\nmitä ne mahtanevat merkitä? Enhän minä ole kuullutkaan, että\nihmisillä olisi siipiä... Tuo tuossa, jonka pää on tännepäin, on kuin\nMultiniemen Tilta. Semmoiset suuret siniset silmät, nöpönenä, ihan\nkuin Tiltalla.\"\n\nRiikka: \"Sen isähän on ollut kirkonmies, kirkkoväärti, vai mikä se\nlienee ollut. Olen minä kuullut, että se Multiniemen Aapeli-isäntä on\nollut semmoinen ylhäinen virkamies. Kirkonvirkamies se on ollut Jos\nsen tyttö on kuvattu tuonne. Onhan niillä rikkailla etuja, saavathan\nne vaikka sarvet päähänsä.\"\n\nVappu: \"Mutta eihän Tiltalla ole siipiä eikä yhdelläkään ihmisellä.\nEn ainakaan minä ole nähnyt.\"\n\nAuno: \"Enkelin kuvia ne ovat. Puhuihan Kassilan muori kerran\nnähneensä vuoteensa vieressä enkelin, jolla oli ollut siivet.\"\n\nKerttu: \"Eikö liene muori unimielissään hourannut.\"\n\nKatri: \"No, minkäs kuvia nuo sitte ovat?\"\n\nSaara: \"Eivät suinkaan nuo kuvat olekkaan ihmisten tekemiä. Kukas\ntuonne ihmisten edestä pääsee.\"\n\nKatri: \"Niin minäkin luulen.\"\n\nVappu: \"Voi, voi, mennään pois, näkevät meidät tässä. Tuolta tulee\nmies.\"\n\nSanna: \"Kun tuli niin tuli, eihän tuo silmillään syö.\"\n\nAuno: \"Ja mitäpähän meistä tahtookaan.\"\n\nVappu: \"Se on se eilinen pyyntimies. Mutta se astua tempoo kuin tulen\nsammutukseen!\"\n\nSanna: \"Mennään todestaankin pois. Se tulee kirkkoa aukaisemaan,\nsuuri avain on kädessä. Pääsemme kirkkoon... No laskeutaan pois.\"\n\nKerttu: \"Laskeutaan vaan.\"\n\nTytöt hyppiä kupsahtelivat portaaltaan alas ja jäivät seisomaan\nkentälle.\n\nAvain kourassa pystypäisenä, pikkuinen naapukkalakki päässä,\nkeltainen nappirivi rinnassa ukko astua törkkäili isolle ovelle,\nmulautteli syrjäsilmällä tyttöihin ja vahva nenä riippui melkein\nhuulen tasalla.\n\nTytöt astuivat ukon jäljessä kirkkoon ja seisahtivat erään penkin\nkorvaan. Sanna katseli ympärilleen, virkkoi:\n\n\"Ei suinkaan tämä nyt liene herrain penkki?\"\n\nVappu: \"Mikä tuo nyt lienee, mutta vanhoja akanlahoja tässä eilen\nistua lohjotti kuin lakokuhilaita.\"\n\nKerttu työntyi penkkiin. Siihen menivät toisetkin ja istahtivat\nrinnakkain.\n\nVappu: \"Sopiipa tänne nyt.\"\n\nSanna osotti saarnastuolia.\n\n-- Tuossa se eilen pappi saarnasi, että nenä laukkasi mukana.\n\nTyttöin suut menivät nauruun, mutta Kerttu pukkasi Sannaa.\n\n-- No mitä hänessä... On hänessä ihmisiksi.\n\nUkko aukoi ovet kaikki, mutta palasi samaa jälkeä ison oven kautta.\nSeisahti tyttöin luokse. Mustantymperä leuka oli rutistunut hieman\nkurttuun, suu murrollaan katsahteli tyttöjä, aukaisi paksut huulensa\nja jyreästi virkkoi:\n\n\"Te... tekö laitoitte nuo laitokset tuohon akkunan taakse, joitten\npäällä rimpuilitte, kun tulin?\"\n\nTytöt punastuivat, katselivat toisiaan. Saaran silmät pyörivät,\njoukeat kasvot värähtelivät hätäisesti ja virkkoi:\n\n\"Tuo Sanna.\"\n\nUkko: \"Kyllä minä teidät tunnen, te eiliset pilantekijät, virnusuut!\"\n\nMurristi suunsa, keikautti niskansa ja käveli ulos. Paksut\nsarkahousut vökkäsivät leveillä lanteilla.\n\nKatri katsoi tuikeasti Saaraan.\n\n-- Taasen Saaran piti päästä syyttömäksi.\n\nVappu: \"Kyllä kuitenkin taidamme olla riettaan kirnussa. Kyllä\ntaitaisi olla somin, että ottaisimme jäniksen passin, ottaisimme\najoissa ja lähtisimme taulametsään silloin, kun on tuossa veräjä auki.\"\n\nSanna: \"Paras on katsoa. Jos on suuttunutkin, niin ei meitä susilla\nsyötä yksi mustaharja.\"\n\nKerttu: \"Ollaan paikoillaan, mitäpä heillä on meille syytä. Jos\ntahtovat, niin saammehan heti nuo portaamme tuolta lasin takaa mihin\nvaan tahtovat.\"\n\nAuno: \"Ketäs ne tuossa haittaavat? Mitä me niistä. Katsellaan nyt\nvaan noita kuvia paremmin, nythän olemme rauhassa... Kas sitä, jo\nkello moukaisi! Kohta tänne tulee muitakin.\"\n\nKerttu: \"Ollaan nyt vaan tyynessä ja vakavina.\"\n\nSanna: \"Vakavina kuin peruna vellissä. Ei olla tietävinään mistään\nmitään.\"\n\nKirkkoon alkoi sumppuutua ihmisiä. Mutta ne kaikki menivät kirkon\nperään.\n\nSanna: \"Jokohan sitä nytkin satuttiin väärään paikkaan, kun kaikki\ntuonne menevät kuin lampaat laihoon ja kitisevät kuin kärpäset\nhyvässä ruokapaikassa. Jokohan lähdemme mekin tuonne?\"\n\nKerttu: \"Pysytään paikallaan.\"\n\nAuno: \"Tässä ollaan.\"\n\nPenkkiin istui väki kirkon perässä. Lukkarin penkkiin\nilmaantui eilinen paljaspäinen mies, joka pöheisillä silmillään\nvälinpitämättömästi katsella murjautteli ihmisiä; karasteli kurkkuaan\nja laitteli heiluvia numeroita tauluunsa.\n\nMutta unilukkari ja rovasti tulivat tyttöin luo, seisahtivat siihen.\nRovastin muhkea vatsa työntyi kauas mustalahkeisten jalkain kohdalta,\npaksu säkkileuka riippui kaulalla, korkeat kasvopäät seisoivat\njäykkinä ja synkät varjot kuvastuivat notkoisessa otsassa. Unilukkari\nvähän kumartain viittasi tyttöihin, silmät vilahtelivat kiukkuisesta,\nmutta vakavin kasvoin pyhällä painolla virkkoi:\n\n\"Nämä ne ovat, joista minun on täytynyt herra rovastille tuoda\nilmi... ilmi sen, mitä puhuin.\"\n\nRovasti tuhkanharmailla silmillään äljäytti virallisen katseen\ntyttöihin ja alkoi römeällä äänellään ja saarnaavalla nuotilla\npaasuta, että sylki pärisi suunpielistä:\n\n\"Te olette eilen häväisseet Jumalan pyhää temppeliä; te olette\npilkkana pitäneet Jumalanpalvelusta, te olette menneet kiellettyyn\npaikkaan tässä Herranhuoneessa, te olette nyt kiipeytyneet\nakkunasta tänne kirkkoon ja niin kaikellaisilla ilveillänne olette\ntehneet Jumalan pyhää lakia vastaan ja saastuttaneet tämän kalliin\nHerranhuoneen. Niin tämän katkeran ilkityönne rangaistukseksi saatte\nkäydä jalkapuuhun Jumalanpalvelusajaksi.\"\n\nSen sanottuaan rovasti lähti astua kellertämään kirkon perään.\nLukkari alotti virren. Mutta unilukkari viittasi tyttöjä, ärähti, että\n\"seuratkaa minua, lurkit!\"\n\nVaalein kasvoin ja värisevin huulin tytöt seurasivat unilukkarin\nkorkeanokkaisia paulakenkiä.\n\nKirkon edustalle sileälle nurmelle oli kuljetettu suuri musta hirsi,\njossa oli yhdeksän nyrkin mentävää reikää. Sen luokse seisahtui\nunilukkari. Oli kaksi miestä, jotka nostivat pois päällimmäisen osan.\n\nMartta parahti itkuun, mutta samassa kaatui maahan, puristi hampaansa\nyhteen ja nyrkkinsä lujaan; silmät seisoivat ja rupesi tärisemään\nkuin virrassa; löi käsillään ja jaloillaan maahan.\n\nTytöt eivät tajunneet mitä tehdä. Kerttu meni Martan luo, hallitsi\nsitä, virkkoi:\n\n-- Älä nyt niin. Voi, voi!\n\nUnilukkari sanoi karmeasti:\n\n\"Pankaa tuohon jalkanne!... Sukkelaan!... Pankaa miehet väkisin,\nrovastimme on määrännyt.\"\n\nKerttu: \"Älkää toki tätä Marttaa! Syytön tämä on. Näettehän...\nkouristi. Älkää panko! Älkää panko!\"\n\nUnilukkari: \"Pankaa vaan yhteen joukkoon. Kyllä se kestää telutakseen\ntuo hirsi. Anna potkia, pankaa vaan. Se niin, pidähän siinä, että\nsaadaan hirsi päälle... No käykää paikallenne! Jalka tuohon!\"\n\nSaara parahti: \"Ei minua! Sanna se teki. Ei minua! No älkää hyvä isä!\nÄlkää! Ei minun ole syytä, Sanna se...\" Unilukkari reuhautti Saaran\nhirren viereen, pani jalan koloon, virkkoi:\n\n\"Sinä syytön. Ole siinä!\"\n\nAuno: \"Päästäkää Martta! Päästäkää, rakkaat herrat! Päästättehän?\nVoi, voi!\"\n\nUnilukkari: \"Nyt hirsi päälle!... Se niin. Kyllä siinä pysytte.\"\n\nLukkoon pani unilukkari hirret.\n\n-- Jos ette ole ulvomatta, niin otan kepakon!\n\nSiirtyi kirkkoon. Sinne menivät hänen apumiehensäkkin.\n\nNurmeen suulleen kääntyivät tytöt, käsillään puristivat suitaan,\nhartiat tutisivat ja nurmeen puhkeilivat tuskaiset henkäykset. Martta\nkiemuroi kouristuksissaan ja täristi sitä jalkapuuta. Kirkosta kuului\nvirren laulu ja tyyninä seisoivat männyt.\n\nTytöt kohosivat hirrelle istumaan. Huivi otsalla, pöhöttynein silmin\nja tahrannein kasvoin istuivat he rinnakkain pölkyllä, toinen jalka\npölkyn raossa ja toisella pönkitsivät itseään, ja harvasteesen\nnikottelivat, että niskat ketkahtelivat ja rinnat hytkyttivät. Martta\nmakasi rankana maassa selkäpiillään, kädet heitettynä pään taakse.\nNukkui sikeästi. Rinta harrasi raskaasti hengittäessä ja verinen\njalka hirren reiässä.\n\n       *       *       *       *       *\n\nRahvas tulla jyristi kirkosta ja kehiysivät jalkapuun ympärille\nkatselemaan vankeja.\n\nTulipa rovastikin. Kasvoissa pyhä tyyneys, pää vähän kallellaan ja\nkirja kädessään työntyi läpi väen tungoksen, seisahti jalkapuun\nvaiheelle ja hartaalla painolla ja saarnaavalla nuotilla lausui:\n\n\"Minä Kristuksen käskynhaltija ja Jumalan uskollinen palvelija\nkysyn teiltä: tunnustatteko kurjat rikoksenne ja pyydättekö\nsydämmestänne ja julkisesti anteeksi Jumalan pyhältä seurakunnalta\nja Kristuksen käskynhaltijalta tässä seurakunnan läsnä ollessa?...\nEttekö vastaa?... Onko sydämmenne niin perin paatunut Jumalaa ja\nhänen pyhää temppeliään sekä kristillistä seurakuntaa vastaan,\nettette tahdo katua ja päästä synnistänne. Sillä jos ette nöyryytä\nitseänne Jumalan väkevän käden alle, niin tietäkää, että minulla\non taivaan valtakunnan avaimet ja on valta päästää ja valta sitoa.\nJa jos ette rukoile nöyrästi anteeksi, niin Jumalan viha lankeaa\nsatakertaisesti päällenne ja pysyy päällänne. Minä Jumalan ja hänen\npyhän seurakuntansa puolesta kysyn: ettekö kadu ja ettekö rukoile\nsynninpäästöä ja ettekö lupaa parantaa elämäänne tästedes?\"\n\nTytöt katselivat maahan, mutta Riikka mulautteli tuimia silmäyksiä.\n\nRovasti jatkoi: \"Minä Jumalanpalvelija ja hänen huoneensahaltija\nvielä kerran kysyn, ettekö sydämmenne pohjasta rukoile syntiänne\nanteeksi ja nöyrällä sydämmellä lupaa parantaa elämäänne.\"\n\nRiikka mulautti häränsilmäyksen rovastin suureen vatsaan; tulehtuneet\ntuhranneet kasvot olivat kuin rauta, jäykästi virkkoi:\n\n\"Sitä ei tule!\"\n\nReeta, Katri ja Saara parahtivat itkuun. Saara itkun seasta virkkoi:\n\n\"Päästäkää minut, minä olen syytön. Tuo Sanna se teki... minä\nrukoilen anteeksi syntiäni.\"\n\nKatri: \"Päästäkää Marttakaan edes.\"\n\nReeta: \"Minä rukoilen.\"\n\nRovasti huokasi syvään ja alkoi:\n\n\"Tietäkää rakkaat ystävät, että Jumala on ylpeitä vastaan, mutta\nnöyrille hän antaa armon. Ja minä, Jumalan ja hänen ainoan poikansa\nuskollinen palvelija, sanon, että minulle on annettu taivaan\nvaltakunnan avaimet ja mitä minä päästän maan päällä, se on\npäästetty taivaassa, ja mitä minä sidon maan päällä, se on sidottu\ntaivaassakin. Mutta nyt teille on tapahtunut armo ja laupeus, ja minä\npäästän teidät kristillisen seurakunnan yhteyteen eikä kukaan saa\nteidän syntiänne soimata. Jos joku sen tekisi, hän on vikapää samaan\nrangaistukseen.\"\n\nUnilukkari otti avaimen. Tytöt nousivat toisen jalkansa varaan ja\npäällimmäinen hirsi nostettiin pois. Tytöt vetivät jalkansa hirren\nraosta, huivilla peittivät kasvonsa ja kurttuisina riippuivat\nhirressä hierauneet vaatteet.\n\nMartta ei herännyt. Unilukkari nosti jalan pois hirren kolosta ja\nkäänti nurmelle. Siihen hervahti varatonna Martan verinen ajettunut\njalka.\n\nRovastin kasvot punastuivat ja öljäkät silmät vähän tulistuivat,\nkysyi:\n\n\"Mikä sillä on, kun ei toinnu? Mikä sillä on jalassa?\"\n\nKerttu pyyhki silmiään.\n\n-- Sen kouristi, niin hieroi tuskissaan tuohon hirteen.\n\nAuno lisäsi: \"Sen aina kouristaa, kun mieli vaan nyrvähtää.\"\n\nRovasti silmäili hermotonna retkottavaa Marttaa, silmäsi tuhkivia\nsisaruksia; pani päänsä kallelleen. Pyhä rauhan kajastus näkyi\nkasvoissa, virkkoi:\n\n\"Niin se on. Kova se on synnin rangaistus -- Onko teistä kukaan\ntullut rippikouluun?\"\n\nReeta: \"Olemme kaikki.\"\n\nRovasti: \"No lähtekää nyt kirkkoon, siellä koetetaan lukuanne.\"\n\nJa sen sanottuaan lähti rovasti astua vötöstämään.\n\nKerttu katsahti Marttaan.\n\n-- Entäs tuo Martta?\n\nAuno: \"Antaa sen nukkua tuossa.\"\n\nKirkkoon astui rovasti ja tytöt rientivät perässä.\n\nTulla suhittivat kaikki muutkin ihmiset penkkiin, mutta tytöt jäivät\nseisomaan seinää vasten. Siinä he hartiat kumarassa, syvä ynseys\nkasvoissa, allapäin seisoivat ja huivinsa nurkkaa purivat. Riikan\nkasvot olivat synkän näköiset, kylmiä syrjäsilmäyksiä vierähteli\ntähtäilevään joukkoon.\n\nRovasti katseli kirjojaan. Suntio istui penkin korvassa. Hiljaista\npuheen sipinää ja naurun tirskettä alkoi kuulua joukosta.\n\nSilloin Riikka oikaisi itsensä; lähti kävelemään ovea kohti, että\nsilta jytisi ja hameen helmat heilahtivat oven poskeen.\n\nSanna ja Vappu lähtivät perään. Menivät Martan luokse istumaan.\n\nRovasti kohotti lihavan päänsä. Suuriksi levisivät harmaat silmät,\nnotkokas tasainen otsa lientyi pilveen, leveä suu murnistui ja paksu\nparransänkinen leuka vetäytyi kurttuun. Katsahti Sannan ja Vapun\njälkeen, mulautti toisiin tyttöihin ankaran silmäyksen. Mulautti\nvielä uudelleen ja hengitys tuntui ahtaalta. Unilukkari virkkoi\npainolla:\n\n\"Niillä on sydäntä!\"\n\nRovasti posahti: \"On niillä sydäntä, mutta nyt ovat leikissä, josta\neivät niin sanomin selviä. Kyllä minä oikaisen. Minä panen lukkarin\nkouluun! Lukkarin kouluun minä panen! Kyllä siellä niskanne sujuu.\nVai niskoittelemaan te tässä rupeatte!\"\n\nSaara hyppyset suussa hätäisesti palavin silmin virkkoi: \"En minä\nniskoittele... Tuo Riikka, Sanna ja Vappu. En minä. Luen minä.\"\n\nRovasti ärjäsi: \"Mitä sinä luet?... Tuossa kirja, koetappas.\"\n\nSaara astui pöydän luo, pyyhki vesikiehteet silmistään, alkoi\ntähystää rovastin sormen kärkeen ja vapisten janaasi: \"Ässä...\nässä... ii... siihen.\"\n\nRovasti painoi lujemmasti sormeaan kirjaan ja jyrmeästi lausui:\n\n\"Siihen aikaan...\"\n\nSaara: \"Siihen aikaan... Siihen aikaan... koo... koo... ässä.\"\n\nRovasti kiskasi kirjan pois, paiskasi pöytään; sylki pärähti pöydälle.\n\n-- Saatte mennä lukkarin kouluun joka kynsi! Ja jos ette ole\nihmisiksi, niin minä teille näytän! Kaikkia maa kantaa ja taivas\nkattaa! Menkää lukkarin kouluun!... Ettekö kuule!\n\nRovasti poikasi jalkansa lattiaan. \"Kävelettekö ulos! Onko siksikään\njärkeä?\" Tyttöin silmät olivat pyöreinä eivätkä näyttäneet tajuavan\nmitään. Mutta Kerttu lähti hyypiyksissään kävelemään ovea kohti.\nAunon suu aukesi, näytti aikovan sanoa, mutta ei tullut sanaa; lähti\nKertun jälkeen ja samaa tietä sukittivat toisetkin.\n\nRovasti poikasi vielä jalkaa ja jälkeen ärjäsi: \"Jos vaan ette mene\nlukkarin kouluun, niin kyllä minä teidät opetan!\"\n\nUnilukkari totisena: \"No luulisi sydämmen lähtevän. Mutta sen näkee,\nettei niissä vähä tunnu. He ovat omiansa lukkarin kouluun.\"\n\nRovasti niekutti lihavaa päätään ja lausui:\n\n\"Kyllä minä oikasen!\"\n\nRiikka se oli herätellyt Martan jaloilleen ja alkoi taluttaa pois.\nÄänettöminä hartiat rytyssä, huivi silmillä astua nyrköttelivät tytöt\nmajapaikalleen.\n\nMatalalle penkille oven suuhun istuivat rinnakkain ja\nkatselivat kenkiään. Kaikki oli hiljaista. Valkea mustanokkainen\nkissa käpälöittensä päällä kyhnötti pankolla, hyrritteli ja\ntyhmännäköisesti raotteli raukeita silmiään. Pentti ikkunan edessä\nkaperteli kissan purtiloa ja vinoilla silmillään alta kulmainsa\nkatsoa murjautteli tyttöjä.\n\nMaija tuli ulkoa, kiiresti astua lenttuutti vesisankko käsipuolessa.\nSilmät leimahtivat tyttöihin, heitti vesisankkonsa uunin kupeelle,\noikasi itsensä, pyyhki märkiä käsiään piikkoiseen esiliinaansa ja\nvirkkoi:\n\n\"No mitäs nyt kuuluu? Ei tainnut luku juostakkaan. Vai niistä olette\npahoillanne?... No onko teille mitä tullut?... Määrättiinkö lukkarin\nkouluun vai mitä?\"\n\nKerttu: \"Niinhän ne...\"\n\nMaija: \"Mutta mikä Martalla, kun pitelet jalkaasi?... Mitä Jumalan\nnimessä tämä on? Onko koira repinyt?\"\n\nRiikka: \"Panivat jalkapuuhun ja tapasi se hänen tautinsa, niin siinä\nriehnäsi tuommoiseksi.\"\n\nMaija löi kädellään reiteensä, vihelti, pyöritti päätään.\n\n-- Jalkapuuhun! Herra Jumala! Jalkapuuhun! Nyt minä kummia kuulen! No\nmistä syystä se oli muka tulevinaan?\n\nSanna pyyhki silmiään.\n\n-- Emme tienneet sitä niin pahaksi: tänä aamuna katsoimme akkunasta\nkirkkoon, niin unilukkari näki sen ja sanoi rovastille, niin siitä.\n\nMaija: \"Siinä oli muka syy! Se unilukkari hölkkähousu, sen tulinen\nkoiranhierin! se se on taasen lieskutellut rovastille. Sille minä\nolen niin vihainen; että jos olisi hampaani raossa, niin heti\nrasahtaisi. Sen sanon... Vai jalkapuussa!... Mutta kun olisitte\nantaneet kokan kokasta. Olisitte tehneet samoin kuin tässä taonnoissa\npyhänä Lentuan Iisko, se mainio viulunsoittaja. Se poika ei paljon\nsurrut. Kirkossa kun ruvettiin virttä laulamaan, niin Iisko kohti\nkulkkuaan veisasi, että:\n\n    \"ain veisatkaam talonpojille,\n    torppareille toisinaan,\n    herroille ei milloinkaan.\n\n\"Veisasi vaan että männikkö helisi. Sitte kun pappi rupesi\nsaarnaamaan, niin täydeltä suulta rallatella loilotti koko pitkän\nkirkon-ajan ja käsillään matki viulun soittoa. Näin vaan hajasi\nkäsillään. Tässä vasemmassa kädessään oli pitelevinään olkapäätään\nvasten viulua ja sormillaan muka rimpotteli kieliä ja oikealla\nkädellään rokaa sysäsi. Ja näin koko ruumiillaan pani yhteen mukaan.\nSitäkös kirkkomiehet kirkon ikkunasta katsoivat ja naurun tirskuntaa\nkuului rahvaasta. Ei silloin rovastin saarna maistunut millekkään,\nKun tekin olisitte saman tehneet, ruvenneet yhteen ääneen laulaa\nlojottamaan ja olleet iloiset vaan, niin olisi ollut paras kunnia\nmokomalle pyydyspaikalle... Noo... Ette siinä ole pahenneet ette\nneulan edestä! On siinä moni ollut eikä ole pahennut. Oli kerran\nSalmijärven lautamieskin, vaan herrastuomarinapahan istuu oikeudessa.\nOlkaa huoletta vaan... Vai sinne virsupään kouluun muun hyvän\nlisäksi. Siitä ei tule mitään, ei kerrassaan mitään! Se lukkari, se\nse vasta mies on! Se tappelee ja teluaa niiden koulittavainsa kanssa.\nJa mitä ne siellä oppivat? Sillä tyttökoilakkeellaan se aina muka\nopetuttaa. On se sekin koko mamselli. Kunhan kolmottaa vaan, nokka\ntavarata. Ei ole kelvannut kenellekkään, vaikka on sitä isä-hyvänsä\nkoettanut kaupita sinnekkin tännekkin, tuollekkin tällekkin. Mutta\nnäkevät toki alalleen... Kaikkea sentään!... Mutta ei se ole totta\nettä te tulette lukkarin kouluun. Minä kun otan vielä koiranturkin\npäälleni, niin minun nimeni ei ole Juken-Maija, jos en minä saa sitä\nasiaa muuttumaan. Sanokaa minun sanoneeni. Älkää itkekö, antakaa\nilveksen itkeä, sillä on silmät isommat ja enempi vettä. Minä lähden\nrovastin puheille. Saatte vaan nähdä, että muuttuvat myllyssä\njauhot... Sekö sen sisään nyt meni, mokoman läskipään! Sen sanon,\nettä kuulee kyllä kuminakakkunsa, jos nyt hyvästä ei ole apua. Minä\nolen sillä sydämmen nousemalla. Mutta ei se toki kuvattelekkaan\nhommatakseen teitä lukkarin kouluun, kun minä saan sille rannat\noikoa. Tulee se sen verran älyynsä, että ei pakota teitä lukkarin\nkouluun. Minä menen...\"\n\nMaija meni, että häntä huiskahti oven raosta.\n\nTytöt ne istua tupottivat penkillä, mutta kasvot rupesivat jo\nkalkastumaan ja silmänluonne näytti suveutuvan.\n\nSanna punalti päätään ja virkkoi:\n\n\"Mutta olisi se koko apaja mielestäni, jos tuo akka saisi ne piiput\nkääntymään.\"\n\nRiikka: \"Pankootpa nyt vaikka suolaan. En perusta, tehkööt vaan\nmieluistaan. Ei ole köyhä edessäkään jos ei reessäkään. Varokoot vaan\nvanttuitaan tästä puoleen! Kävi äsken niin sydämmelleni tuon Martan\ntähden, että joko otan sitä rumpua ja heitän, että märäksi sijaa jää.\"\n\nKerttu: \"Mitäpä uhkailemme, omat on pyytämät oravat. Syystä on\nsepälle palkka.\"\n\nAuno: \"Sen minäkin sanon, että pidetään saaliinaan ja ollaan vasta\nviisaampia.\"\n\nRiikka: \"Mitä me olemme tahtoneet? Mahtoi sekin\nkärpästenpyytäjä-körpiö seista murnottaa siinä penkinkorvassa\nvarustamassa sille linttakavion pahnueelle ettemme olisi\ntietämättämme menneet siihen mokomaan kalttopäiden penkkiin. Olisi\ntuon saihon malttanut olla käymättä. Sanoppa, oliko se meidän syy?\"\n\nKerttu: \"Eipä se kuitenkaan tule sillä takaisin.\"\n\nVappu: \"Ei muuta, vaan kun olisi silloin otettu liehkaa, kun se\nlaukkipää jätti meidät kirkkoon, niin saisi kysellä muorilta mokoma\nreppakorvan työjye.\"\n\nSanna; \"No opiksi se on ollut. Pidetään saalissaan ja pyyhitään\npartaansa... No totta tosiaan, kyllä tässä elämässä keikutetaan.\nMutta jos tuo Maija saisi sen aikaan ettei tarvitsisi mennä sinne\nlukkarin kouluun, niin empä tiedä mitä antaisin tuolle Maijalle...\nKyllä antaisimme täkän jokaisesta metsosta minkä saamme.\"\n\nRiikka: \"Hyh, mitä sinulle itsellesi jäisi? Se oli koko pöläys! En\nperusta, pankoot vaikka suolaan! Silakka ei suolassa pilau.\"\n\nSanna: \"No vaikka mitä tekisin, kunhan ei tarvitsisi sen kollon\nrevittäväksi mennä.\"\n\nRiikka: \"Ei revi pitkään!\"\n\nKatri: \"Tapellakko olisi parempi? Hyi sentään! Emmehän ole ikinä\nyrittäneetkään.\"\n\nRiikka: \"Kyllä sitä saattaa tehdä jos niin tarvitaan. Enkä luule,\nettä asiasta olisit poissa sinäkään, et ole niin lampaan maidolla\njuotettu.\"\n\nSanna: \"Sen minäkin uskon, että kunhan tukkaasi alettaisiin repiä,\nniin katsottaisiimpa, tokko kynnet löytyisi.\"\n\nVappu: \"No siitä nyt olisi vihainen vaikka kuka! Mutta se kuitenkin\nparas, kun päästäisiin tästä pälkähästä, ettei tarvitseisi mennä\nsinne lukkarin kouluun.\"\n\nAuno: \"Kukapa sitä toivoisi.\"\n\nVappu: \"Se vieläkin parasta, että lähdemme latmistamaan, kun olemme\nvielä näin väljällä. Emmehän tiedä, minkälaiseen katiskaan joudumme\nhetken perästä. Olisitte siellä kirkossa kuunnelleet neuvoani, niin\nei olisi tätä pöläkkää ollut. Ja kumpa se olisi tähän loppunut, vaan\nvastahan vaivat alkavat.\"\n\nRiikka: \"Pankoot vaikka haapakirnuun, niin en pakene!\"\n\nAuno: \"Paras on pysyä paikoillaan.\"\n\nKerttu: \"Niinipä on, ei paeten asiat parane. Olisihan saalista,\njos vaikka miten saisimme tämän rippikoulun käyneeksi. Emmehän saa\nilman rauhaa kuitenkaan, hakevat ne meidät uustakin ahtaastakin. Ja\nkouluahan se on lukkarinkin koulu. Mutta tuollahan tulee Maija!\"\n\nVappu katsoi ikkunasta.\n\n-- Tulee niin, ettei takimmainen jalka toista tavota.\n\nMaija astui huoneesen, silmät leimusivat; tummat kasvot olivat\nreimakat. Valkea pohjaisen päähuivinsa repäsi päästään, vilkasi\npenkille, liutasi kädellään hiuksia silmiltään ja virkkoi:\n\n\"Viivyin, kun piti odottaa kirkosta rovastia. Mutta kääntyi siellä\nnyt kello lampaan kaulassa. Enkös minä sanonut, että minun nimeni ei\nole Juken-Maija, jos en minä saa sitä aikaan, ettei teidän tarvitse\nlähteä lukkarin kouluun.\"\n\nTyttöin silmät kirkastuivat; tietämättään hutasivat huivit kaulalleen\nja kokotetuin käsin avossa suin katsoivat Maijaan.\n\nSanna: \"Miten kävi?\"\n\nMaija: \"Siten se kävi, että minä saan teitä opettaa täällä tahi\nkotonanne ja syksyllä vasta saatte tulla rippikouluun.\"\n\nVappu: \"Lukkarin kouluunko?\"\n\nMaija: \"Siitä ei puhettakaan! Kyllä se kollo saa pestä kätensä siitä\ntehtävästä.\"\n\nSiitä Sanna hyppäsi seisalleen, juoksi syliksi Maijaan ja virkkoi:\n\n\"Herra Jumala! Aivanko totta, että te saatte meitä opettaa? Voi, voi!\nAivanko totta? Voi, voi kun olette hyvä! Minä nostan teitä aivan\ntuonne kattoon!\"\n\nMaija ponnisti vastaan.\n\n-- So so... No heitähän nyt! No heitä, heitä! Heitä pois!\n\nSanna laski eukon maahan ja läpästyksissään Maija jatkoi:\n\n\"Niin, kyllä se rovasti yritti olla kovana. Tehän kuuluitte eilen\nkirkossa ilkamoineen. Siitä se rovasti oli karmakkana. Eikä se\nvähällä lauhtunut. Vaan minä kun selitin, miten te olette hyvän pahan\ntietämättömät hulliaiset, metsässä omin päinsä kasvaneet, ensi kerran\nvasta ovat kirkolla, eiväthän ne tiedä asetuksista. Eihän ihminenkään\nsormestaan ime. Ei se ole niinkuin meillä, jotka täällä kirkon luona\nelämme parempain ihmisten ilmoissa. Se on aivan toista! Aivan toista\nse on, kun näkee joka päivä oppineita ihmisiä kuin sillä, joka ei\nnäe milloinkaan, on aivan kuin säkissä ainakin... Kyllä se vieläkin\nyritti tohisemaan, mutta ruustinna tuli siihen ja virkkoi:\n\n\"'Kyllä sinun, Härman, tule anta niille raukoill' anteksi. Kyllä minä\nnäki, että siinä kirkko penkis, että ne oli aivan tyhmä. Pitähä sinu\nolla viisampi, joka ole pappi.'\n\n\"Sitte rupesi lauhtumaan. Edestakaisin murrolla suin kävellä vökkäili\nkotvasen salinsa lattialla; tuli sitte minun luokseni, sanoi:\n\n\"'No, opeta sinä niitä vähänkään lukemaan, niin tulkoot syksyllä tänne\nkouluun.'\n\n\"Minä kiltisti sanoin: 'Minä en opeta vähä, minä opetan ne ikäänkuin\nomat lapseni. Aivan kuin omat lapseni minä ne opetan. Ne ovat\nturvattomat orvot, äitistään jääneet pikkuisiksi ja isä ei osaa lukea\nitsekkään, niin eiväthän ne sormestaan ime. Kyllä minä ne opetan\nihan kuin omat lapseni. Ja olenhan minä niitä jo opettanutkin viime\ntalvena. Ilman minua eivät tuntisi iitäkään. Kyllä minä, joka olen\nalustakin opettanut, opetan vieläkin. Sen minä sanon vieläkin, että\nminä opetan ne ihankuin omat lapseni.' Sitte rovasti tuli jo hyväksi,\nkättäni puristi ja sanoi:\n\n\"'Hyvä, hyvä! Minä luotan teihin...' Niin kyllä se on totta, että\nvaikka muita olisi mennyt, niin ei olisi voittanut tätä asiaa. Ja\nparastaan piti panna minunkin. Mutta sen minä sanonkin, että jos\neivät olisi minulle perään antaneet, niin eivät olisi viiteen suveen\nnäpänneet minua hieromaan. Ja se ei olisi ollutkaan pieni loukonen\npappilalaisille. Ja sempä taisivat muistaakkin, että parempi on olla\nsepän vihoissa kuin kupparin vihoissa.\"\n\nSanna: \"Teidän pitää nyt lähteä meille. Voi, voi, kun pääsemme\nkotiin! Voi, voi! Se on enempi kuin emälammas ja kaksi karitsaa. Voi,\nvoi, kun olitte hyvä.\"\n\nVappu: \"Kyllä se oli koko apaja!\"\n\nKerttu: \"Oli se hyvä... Kyllä kai lähdette meille ihan nyt yhteen\nmatkaan?\"\n\nAuno: \"Ja kyllä me kannamme neuvonne mitä vaan on maanpäällistä.\"\n\nMaija: \"En suinkaan minä tässä juurillani ole. Pääsen kai minä. Ja\nmitäpä se paranee, kun on lähdöksi niin lähdöksi. Mitäpä tässä on,\npannaan vaan pillit pussiin ja soitetaan suolla mennessään... Alahan\nlaittaa, Pentti, itseäsi... Mutta mitenkäs se on Martan jalka,\nkykeneekös se matkalle?\"\n\nMartta nousi seisalleen, polki maahan tönkeän jalkansa ja virkkoi:\n\n\"Kyllä minä... Kunhan vertyy, niin pääsen minä... Kunhan päästäisiin\nkotiin.\"\n\nKerttu: \"Kyllä se hiljalleen menee... Kunhan täältä pääsisimme pois!\"\n\nAuno: \"Menemme hiljalleen, kunhan vaan pääsisimme lipumaan kotiin\npäin!\"\n\nVappu: \"Menemme tuuman ja tiiman, kunhan saamme olla kotiin päin\nnojallamme. Ei muuta kuin lähdetään vaan!\"\n\nKatri: \"Lähdetään vaan!\"\n\nSaara: \"Mutta minulle pitää omituinen kirja saada.\"\n\nKerttu: \"Eikö muille kuin sinulle?\"\n\nSaara: \"Sittehän niitä onkin melkein kaikilla.\"\n\nVappu: \"Ka niin! Saaran nokka kippurassa. Paraskin lukija\nitsepäällisen kirjan tarvitsee!\"\n\nSaara: \"Minäpään luin rovastillekkin.\"\n\nKatri: \"Mitä sinä luit? Yhtä ässää vätkytit kuin märehtivä lehmä!\"\n\nSanna: \"No sitte selvä tuli! Hohoo! Ei toki viitsisi suulleen vetää\nmokomata lukemista.\"\n\nAuno: \"Mitä siinä nyt jatisette. Laittaukaa virstalle.\"\n\nMaija laittoi vaatteitaan kokoon ja virkkoi:\n\n\"Kohta nyt lähdetään, kunhan saan valmiiksi tämän vaatesäkkini...\nMutta kukas se nyt ottaa tämän ensiksi selkäänsä.\"\n\nRiikka: \"Kyllä menee, antakaa tänne vaan.\"\n\nRiikalla oli jo eväskontti selässään. Maija nosti säkkinsä Riikan\nkontin päälle, ja Riikka lähti kävellä hötkyttelemään.\n\nMaija katsoi jälkeen.\n\n-- No siinä kyllä näkyisi menevän vaikka suolasäkki semmoisilla\nhartioilla... No lähdetäämpäs perään.\n\nTytöt kontti selässä ja vaatevakat käsissä työntyivät ulos.\nMaija otti sarvipussinsa, pisti ovensa lukkoon ja lähti kävellä\nheilottamaan Pentti rinnalla.\n\nSyrjiinsä katselematta, umpisuisina kirjavana raitana tytöt kävellä\njylkkäsivät, että jytisi santainen tie ja helteisesti paistoi\nläntinen aurinko.\n\n\n\n\nXXII.\n\n\nMyöhä oli jo ilta, kun vasta saavuttiin kotiin.\n\nYöteloillaan oli jo Pieto. Kontuladossa se oli Pieton vuode.\nSelällään hän kädet pään taakse heitettynä maata keiotti heinäisellä\nvuoteellaan; suu selällään syvästi nukkua kahitti ja tuolloin tällöin\nkurkussa kakerti karkea kuorsaus ja silloin jätisi partainen leuka.\n\nMaija kuikisti ovelta latoon, virkkoi:\n\n\"Nukkuuko Pieto?... Hoi! nukkuuko Pieto?... Hoi, nukkuuko Pieto?...\nEi se näy heräävän, jos ei repäse.\"\n\nMaija meni Pieton luokse, nykäsi varpaasta.\n\n-- Pieto kuule! Kas, älä nyt niin säikähdä; minähän tässä olen. Vai\netkö sinä muistakkaan? Juken-Maijahan minä olen.\n\nPieto kimposi istulleen ja pyörein silmin suu auki katseli Maijaan\neikä näyttänyt ensin tajuavan mitään. Mutta sitte selveni, kysyi:\n\"Mitä nyt?\"\n\nMaija: \"Minä tulin tänne teille tyttöjä lukemaan opettamaan. Rovasti\nlaittoi minut. Olivat nuo tytöt siksi huonoja lukemaan, ettei\nsaattanut ottaa rippikouluun. Se rovasti se kun on niin tarkka\nkaikessa, niin kätten mahtain laittoi minut opettamaan tänne kotiin.\nTytötkin tulivat kaikki kotiin. Mutta nouseppa nyt katsomaan minun\npoikaani, kuinka se on kasvanut. Se on niin paljon kasvanut ja\nmiehistynyt sitte talvellisen, että tuskin tunnet. Tulehan katsomaan,\nse on täällä pirtissä.\"\n\nPirtissä tytöt riisuivat pyhävaatteitaan ja vähäpuheisina asettelivat\nniitä nauloihin. Penkillä istui Pentti.\n\nPieto astua jampi pirttiin. Suuret jalkaterät lopsahtelivat lattiaan\nja hiukset riippuivat silmillä; mutta pirttiin tultuaan hän seisahti\nlattialle, kahden käden käänti niitä korvainsa taakse ja otsalle\nilmautui mutkainen jakaus.\n\nMaija meni Pentin luo; nykäsi olkapäästä Pentin lattialle seisomaan\nja alkoi selitellä:\n\n\"Katsoppas tämmöinen tämä on. Tämähän on jo koko mies. Ja se tätä\nnykyä on kasvanut kuin korvista olisi vetänyt. Talvella kun täällä\nolimme, niin oli minua kainaloon; niin katsohan nyt, kun olkapäähän\njo tärppii. Niin on siihen pitänyt kasvaa. Ja mitäs, muutenhan se on\nruumistunut niin mahdottomasti! Katsohan näitäkin kasvoja: talvella\nnauvattivat kuin nauris, mutta nyt lössöttävät kuin rovastilla. Kyllä\nsiitä näkyy kohta mies joutuvan. Metsämies siitä taitaa tulla, se\naivan päivät päästään kupastaa pappilan poikain kanssa vesilintuin\nammunnassa. Ja ne pappilan pojat tästä pitävät niin paljon, etteivät\nne lähtisi ei mihinkään ilman tätä. Ne ovat aina yhdessä kuin\njuottokaritsat. Ja sinne se tämäkin palastaa ihan kuin palkattu.\nEivät ne Pappilan pojat pidä kenestäkään niinkuin tästä. Kyllä ne\novat niin perehtyneet toisiinsa, että ne ovat yksituumaiset kuin\npaita ja pohkea. Kyllä mahtanee niillekkin pappilan pojille tulla\nikävä nyt, mutta ei siinä auta. Niin, enhän tänne olisi minäkään\njoutanut, olisi sitä ollut työtä sielläkin; vaan minä kun olin kerran\njo talvella alkuun pannut noitten tyttöin opetuksen, niin minä en\nheitä töitäni kesken. Ja se on tärkeämpi kuin mikään muu.\"\n\nMaija hytkähti itsekseen, ja jatkoi:\n\n\"No tietää tuon nyt toki! Tuon ikäiset ihmiset eivät vielä ole\nristillisen seurakunnan yhteydessä, niin mikä on sen ensimmäisempi\nkuin semmoinen teko, että saattaa ne siihen... Noo, parempi myöhään\nkuin ei milloinkaan.\"\n\nMaija silmäili Pietoa, silmäili poikaansa; mutta kääntyi sitte\ntyttöin puoleen, jotka jo olivat kädet helmassa istumassa\nperipenkillä ja mykkinä katselivat Maijaa. Pieto istahti pöydän\npäähän kynkkämäksilleen pöytää vasten ja siitä katseli pirtille.\nPentti istui sivupenkille ja suu mytyssä allapäin näpissään katkoi\nvarvun palasta.\n\nKarsinassa olivat kangaspuut ja niissä hamppuloiminen,\nharmaakuteinen, karkea puolivillakangas. Sitä meni Maija katselemaan,\nvirkkoi:\n\n\"Ompa teillä täällä kangaskin.\"\n\nSanna: \"On sen tapanen.\"\n\nMaija näpisteli vaatteen hulpaa.\n\n-- Kangas kuin kangas. Hyväähän tämä onkin, vaatetta kuin tuohta!\nMitä tästä arvelette tehdä?\n\nSanna: \"Talvivaatetta varten se on.\"\n\nMaija: \"No siihen tämä on aivan omiaan! Tuommoinen se suojaa tuulta.\nSe ei olekkaan vedessä juotavaa hitakkoa. Kas sitä kun olette jo\noppineet kankaan kudontaan ja varmaan siitä, kun minä teitä opetin\ntässä talvella?\"\n\nSanna: \"Olemme me tämmöistä kaksivartista osanneet jo kauan aikaa.\nOn siitä vuosikymmen, kun Ahtolan Elsastiina, se vanha piika, opetti\ntuon Aunon ja Kertun, niin siitä olemme me toiset sitte oppineet.\"\n\nMaija: \"Vaan ettehän neliniitistä ole ennen kuvatelleetkaan kuin minä\nviime talvena neuvoin?\"\n\nAuno: \"Ei sitä ole osattu ennen.\"\n\nMaija: \"Vaan nyt osaatte?\"\n\nVappu otti hameensa naulasta käteensä.\n\n-- On tässäkin kotikutoa, tässä keväällä teimme.\n\nMaija pyörähti katsomaan, nipisti Vapun hametta.\n\n-- Kappas sitä! ompas se nankeaa vaatetta. Eikä ole piitämiä eikä\nlapasiakaan, polkuvikoja ollenkaan; aivan suorana sojottaa loimi\nkuin varsinaisen kankurin tekemässä! No niin se on, että oppien ne\npapitkin tulevat. Kyllä nyt näkyy vaatteen puutos pakenevan. Niin se\non, kun oikein neuvotaan, niin heti sitä oppii. Se ei ole sentään\npikku konsti osata tehdä tuommoista neliniitistä. Vaan minä kun olen\nneuvomassa, niin sen täytyy mennä päähän. Minä kun joka paikan neuvon\nja selitän ihan takitilaan, niin semmoisen neuvokin täytyy upota\nvaikka kannon päähän... Kuka tätä kutoi?\n\nVappu: \"Auno sen laittoi ensin kudottavaksi ja sitte sitä rahottiin\nkuka kerkesi.\"\n\nMaija: \"No nyt kun tuon kankaan saatte pois, niin laitetaan oikein\nuuden muutin rantukangas. Siinä sitä on vieläkin enemmän tietämistä.\nKyllä sitä siinä enemmän päätä vannehditaan. Mutta minulla ei mene\nkäsi päähän vaikka minkälaista laitettaisiin. Minun pääni ei ole\nkorkealla, mutta siinä on najua siksi, etten minä heitä tekemättä,\nmitä vaan nähnen. Minumpa piti pappilassakin tässä tuonaan laittaa\ntoimelleen sen vanhan mamsellin ristiraitainen. Myttyyn olisi\nmennyt ilman minutta. Minä en ole mitään kouluja käynyt, vaan\nminulla on tuo muistilahja semmoinen, että mitä minä vaan näen,\nniin se tarttuu päähän kuin naulattu. Ja tuolle Pentille näkyy\ntoki tulevan se muistinpesä aivan kuin minulle. Se muistaa aivan\npienenä parana tapahtuneet asiat, ihan lukee kuin kirjasta. Lieneekö\nollut tuskin kaksivuotias, vai lieneekö hän ollut vähän kolmannella\nkun Lautakankaan Risto ampui metson meidän aitoviereltä suuresta\nhongan-ranista ja toi sitte sen meille; tämä kun lattialla sitä\nkäänteli ja levitteli sen siipiä ja piehtaroi sen vieressä, niin se\nmuistaa sen kuin eilisen asian Niin sitä ei tee kuka tahansa. Kyllä\nse on erikoinen kaikille lahjoilleen tuo poika. Kyllä se on erikoinen\nalku.\"\n\nMaija katsahti Pietoon ja lisäsi:\n\n\"Nyt taasen tyynessä Pentti kyhnöttää. Lieneekö vähän ikävä,\nkun tietää, ettei huomenna pääse pappilan poikain kanssa linnun\nammuntaan. Mutta älä ole milläsikään, kyllä täällä aika kuluu.\nOttaahan Pieto huomenna mukaansa työhön, niin kyllä siellä päivä\nkuluu.\"\n\nPieto käänti päänsä Penttiin ja virkkoi:\n\n\"Lähdemme tästä huomenna virsuntekoon tuonne Pahkalehtoon.\"\n\nMaija: \"Ka se! Se se nyt on vasta mieluinen retki! Saat uudet virsut\njalkaasi.\"\n\nMaija meni Pieton luo, istahti rahille; osotti Penttiä.\n\n-- Eikös sinusta, Pieto, ole paljon kasvanut tuo poika sitte\ntalvellisen?\n\nPieto heitti syrjäsilmällä Penttiä ja virkkoi:\n\n\"On tuo tainnut vähän.\"\n\nReeta se sai ruuan pöydälle, siihen kääntyivät kaikki. Pieto ei\nmuistanut äsköistä syöntiään, istahti hänkin pöytään, taittoi\nkannikasta palasen, otti purtilosta säynäjän-pulkan, haukkasi sitä\nleivän sekaan ja haarikasta rymäytti sakeata piimää palan painoksi.\n\n       *       *       *       *       *\n\nViikot kuluivat. Maija se opetti aina joka päivä tyttöjä lukemaan ja\nvielä kankaitakin kutomaan. Mutta kun joutui konnunteko-aika, niin\neivät tytöt joutaneet olemaan kotisalla koko päiviä, vaan viipyivät\njoskus yökunnissakin lehtimetsässä. Ja Maija kun oli niin mielellään\nemännän tehtävissä kotona, niin menivätpä Reeta ja Marttakin\nlehtimetsään toisten kanssa, menivät evään kanssa oikein yökuntiin\nhaapoja taittamaan Koposen kankaalle.\n\nPieto ja Pentti olivat olleet käestelemässä paistekalaa Mertalammista\nja tulivat kotiin päivän ollessa puiden latvoilla ja kumpikin\nkantoivat kannannaiset takat kirvesvarteisia hauin-vätkäleitä\nja jäkäläpäitä ahvenen-könttyröitä. Rannassa ne Pieto ja Pentti\nperkkasivat kalansa ja kantoivat ne aittaan, jossa sitte suolasivat\npuolikkoon ja siirtyivät pirttiin odottelemaan iltasta. Maija se oli\ntehnyt ison juustoleivän ja paistanut sen uunissa leipäin jäljestä\npuhtaan tuohilevyn päällä; sen kantoi pöydälle iltasaterian kanssa\nsyötäväksi. Loistavin silmin katseli Pietoa, istua kepsahti Pieton\nviereen ja alkoi lasketella:\n\n\"Emäntiinsä lehmät lypsävät, isäntiinsä koirat haukkuvat, on vanha\nsananlasku ja tosi se onkin. Minä olen noita lehmiä juotellut ja\nhorsmia olen nykkinyt palaksiksi, niin nyt nuo lehmät kun lökkäsevät\nmaitoa, ihan kukkuripäät kiulut kupsauttelivat jokainen lehmä,\nniin tein juustoleivän. Ei se maalta merelle aja, jos tuommoisesta\nmaitoläikästä suunsa mauksi tekee jonkun juustoleivän. Sitähän hepo\nsyö, jota vetää. Nyt kun eivät ole tytötkään kotona, niin tästä tulee\nmeille kolmelle asiaksi asti.\"\n\nPieto pureskeli leipää ja kalaa, katsahti juustoleipään ja sanoi:\n\n\"Maistiaisina tuo tuonvertainen menee.\"\n\nMaija: \"Eihän sitä makeaa mahan täydeltä, kunhan siksi että suumme\npesemme.\"\n\nOtti eteensä sen juustoleivän, viilti puukolla kolmeksi kappaleeksi.\nPentin eteen pisti yhden ja toisen kaikkein isoimman kappaleen laski\nPieton eteen, virkkoi:\n\n\"Katsoppa tuota loskaretta! Semmoista ei ole ollut edessä viiteen\nsuveen, sen minä sanon... Kyllä sitä vielä tämäkin talo näkyisi\nemännän tarvitsevan; aivan kaikellainen talouden hoito näkyy\nkurikkata vetävän. Tietääpä sen, kun ei ole yhtään talossa semmoista,\njoka olisi mitään nähnyt, olleet ihan kuin säkissä koko elinaikansa.\nToisin se kääntyisi minulla, jos olisin emäntänä, mutta minä olenkin\nnähnyt enemmän.\"\n\nPieto ei näkynyt hyvin kuuntelevan Maijan puhetta, pureskeli vaan\nkalaa ja leipää ja haarikasta särpäsi piimää sekaan.\n\nMaija se syödä mäiskytti juustoleipää, että suupuolet vaahtesivat\nja silmät pyörivät päässä kuin kerät. Pentti toisella puolen pöytää\nnuoleskella loiski näppiään ja vilkasi Pieton juustopalaseen. Maija\nnieltä haroi juustoleipää ja palasuussa virkkoi:\n\n\"No nytkö se Pentti jo syödä hoklasi juusto-osansa? Siinä ei kauan\nviivytty. Sananlasku sanoo: joka on ratto ruuilleen, se on töilleen\nterävä. Kyllä se vielä joutuu, kun se pääsee työnkin rintaan.\"\n\nPentti suu mareissaan katseli Pieton juustopalasta, Maija katsahti\nPenttiin ja virkkoi:\n\n\"Kävikö se vähäksi? No ei makeaa mahan täydeltä. Osallaanhan se mies\nelää, koira toisen kohtalolla.\"\n\nSilmäsi Pietoon, siirti sen juustoleipä-kannikan Pieton eteen ja\nsanoi:\n\n\"Syö nyt pois tuo juustosi, tuolla pojalla näkyy sitä mieli tekevän.\"\n\nPieto leikkasi palasen näppiinsä ja rupesi syömään. Maija: \"Eikös ole\nhyvää?\"\n\nPieto pureskeli ja katseli palasensa valkeaa suuhmaloa, jossa\nselvästi näkyivät leveät hampaan-jäljet ja virkkoi:\n\n\"Tuntuupa tuo menevän.\"\n\nMaija palavin silmin silmäili Pietoon ja virkkoi:\n\n\"Anna pikkuinen viipula tuolle pojalle mieliksi, pienempi se olikin\nsen osa; sillä näkyy niin mieli tekevän. Tuosta noin kun vähäsen\nleikkaat, hänelle mieliksi. Vähästähän se on huiman mieli hyvä.\"\n\nPieto leikkasi kerrassaan kolmannen osan juustopalastaan ja antoi sen\nPentille.\n\nMaija: \"No nythän sinä saitkin koko vänkäleen! Katsoppas, kun sinulle\non hyvä tuo isäntä. Voi, voi, kun antoi paljon! Kyllä nyt jäit,\nPieto, vähemmälle. Minun olisi aina tahtoni, että kunkin pitäisi\nosansa saada; mutta kun itse annoit, niin oma on vahinkosi... Niin,\nkyllä sitä laittamalla saa makeankin palan. Se on vanha sananlasku,\nettä ei ruoka syömällä lopu, vaan saamattomuutta. Kyllä noita lehmiä\njos minä olisin hoitamassa, niin sen uskon, että ei tarvitsisi syödä\nkuivia paloja ei kesällä eikä talvella. Nytkin jos Reeta, Martta ja\nSaarakin olisivat hoitamassa, niin tuskin puolta maitoa lypsäisivät.\nAivan ihan paikalla, kun minä aloin hoitaa, niin alkoi runsastua\nmaidon tulo. Ja sen tekee ihan tuo palasien antaminen. Ne tulevat\nniin hyville mielin ja se tekee paljon.\"\n\nSyömästä oli päästy; nousivat pöydästä. Pentti istahti penkille ja\nunisennäköisenä katsella muljautteli ja lupisteli silmiään.\n\nMaija: \"Jopa Penttiä väsyttää. Pian se halla matalan kylmää, minkä\nPentinkin. On vielä nuori, niin suussa se on särjellä sappi. Päivän\nkutostaa, niin väsyyhän sitä. Eipä kumma, jos alkaa nukuttaa.\nHeitäppäs päältäsi liiat ketineet ja mene kamariin vuoteellesi\nnukkumaan.\"\n\nPentti riisui päällimmäiset vaatteensa pois, lähti paitasillaan astua\nnyrkkäsemään kamariin. Maija asetteli Pentin vaatteita naulaan,\nvirkkoi:\n\n\"Niin, menehän vaan sinne vuoteelle nukkumaan. Kyllä minäkin tulen,\nminä käyn ensin Pieton vuodetta tuolla ladossa kouhottelemassa.\nLieneekö koko kesänä korjattu. Aivanhan se polkeutuu yhdeksi\ntaitoksi, kun ei milloinkaan pengota. Minä lähden nyt ja laitan aivan\nuuden jälkeen sen vuoteen.\"\n\nMaija lähti ulos, vilkasi Pietoon ja virkkoi:\n\n\"Saat sinä tulla nukkumaan, en minä sitä kauan korjaa.\"\n\nMaija astua hulmusi latoon ja Pieto lähti perässä kävellä jämpimään.\n-- -- --\n\nPäivä jo paistoi itäisen metsän latvoilta, kun Maija vasta palasi\nvuoteen korjuusta. Kepeästi hän kapperehti aamuaskareillaan, ei\nmalttanut kävellä; juosten toimitti asioitaan. Lehmät olivat\njo lypsetty, maidot korjattu, pytyt pesty, kun Pieto tuli\nvasta makaamasta ja istahti rappusille ja silmäili taivaalle\nvalkeankajakoita tuulen-kynsiä. Katseli ilman kaikille suunnille,\nmutta ei näyttänyt varsinaisesti katsovan mihinkään. Maija toi\nkodasta juustopadan kartanolle jäähtymään, virkkoi:\n\n\"Pian se kypsi kerkeää emännän hyvän käsissä. Tuossa on jo\naamuskeitto ja aamuasiat ovat kaikki jo ihan sujona.\"\n\nSitte istua liepsahti Pieton viereen rappusille, pani kätensä Pieton\npolvelle ja alkoi puhella:\n\n\"Minä olen tässä itsekseni nyt miettinyt, että kun tänä iltana\naikoivat tulla tytöt kotiin ja huomenna on Lauantai, niin me\npääsemme lähtemään kirkolle ja siellä laitetaan asia jaloille.\nMitäs se paranee. Silloin sika säkkiin, kun se on päin. Ei\nvirkata kenellekkään ei tytöillekkään, saattavathan ne kuulla sen\njäljeltäkin... Eikös niin, että lähdemme huomenna, sillä enhän\nminä tässä tiedä tätä tointa pitää ilman summan päältä? Ja silloin\nminä tietenkin vieläkin uskollisemmasti noita tyttöjä huolestaisin\nlukemaan, kun tulen äitipuoleksi. Se on sitte minun velvollisuuteni.\nSe on raskas velvollisuus äitipuolella, mutta minä koetan parastani.\nEikös niin, että lähdetään?\"\n\nPieto kohotti hartioitaan, kasvot hieman värähtelivät; painoi päänsä\nalas, virkkoi:\n\n\"Mitäpä tuolle lienee muuta kuin lähdetään.\"\n\nMaija: \"Niinhän minustakin. Mitä se pitkittäin paranee. Menemme\nsiellä nimismiehen luokse, se saattaa ja tekeekin meille mielellään,\nmitä vaan kirjoja me tarvitsemme. Se on minulle tuttu, minä olen\nsitäkin hieronut monta kertaa. Kyllä se meille valmistaa kirjat...\nMinulla on mielessä, että tekisimme semmoiset välikirjat, ettei tuo\nPentti joutuisi vieraaksi, että sitte, kun meistä aika jättää, niin\nolisi hänkin perillinen. En minä tahdo sortaa tyttöjäkään, en toki!\nMiten minä niitä sortaisin! en minä sorra syrjäisiäkään. Ja onhan\nveri vettä sakeampi minkä tytötkin minulle, kun ovat lapsipuolia.\nMiten minä niitä sortaisin! Mutta enhän voi sortaa tuota Penttiäkään.\nSe on semmoinen alku, että siitä nousee vanhan-päivän vara. Kyllä\nsinä sen tulet näkemään, kunhan se tuossa vielä vähän vanteroituu...\nNiin, minä tahtoisin sinua tekemään semmoisen välikirjan, että\nPenttikin tulisi talon lapseksi.\"\n\nPieto: \"Kun tuosta ei tytöille tulisi mitään vastusta, niin eihän se\nminua haittaa. Tytöthän tämän talon ovat tehneet, vähän tämä minulla\non valmistunut, niin pitäkööt tytöt omanaan.\"\n\nMaija: \"Ei herran tähden siitä tule haittaa tytöille; voittohan se\non koko talolle! Tuommoinen miehen-alku, kohta täysi työmies putoaa\nkuin pilvestä taloon! Taitaisi tuon ottaa vaikka kuka, eipähän liene\nkasvattaissa ollut vaivaa. Ymmärräthän sinä toki tuon asian, että\nmitä haittaa siitä tulisi... Niinhän se tuumataan, että huomenna\nlähdetään: tehdään ne välikirjat ja laitetaan asia jaloille?\"\n\nPieto: \"Tehdään niin.\"\n\nMaija taputti Pietoa poskeen ja pyörähti kartanolle; otti\njuustopatansa, kantoi sen pirttiin ja alkoi laittaa aamusta pöydälle.\n\nPieto käveli kartanolla sinne tänne ja katseli taivaalle\ntuulen-kynsiä, katseli kohti taivaanrannan sinisiä vuoria, katseli\nhän Karhurovan tummalle rinteelle, katseli likelle ja kauas, mutta ei\nvarsinaisesti mihinkään ja syviä väreitä liikkui partasissa kasvoissa.\n\nMaijan ääni kimahti rappusilta:\n\n\"Tule nyt syömään!\"\n\nSinne kääntyi Pieto; allapäin käveli pirttiin ja paidanhalosta\npaistoi päivettynyt karvanen rinta. -- -- --\n\nKetteränä toimitteli Maija huomenaamuna aamuaskareita. Ennenkuin\nPieto nousi, laittoi jo kirkkovaatteetkin valmiiksi, lämmitti\npartaveden, terotti kuppaveitsensä partaveitseksi Pietolle; sitte\nhijoi keritsimet, joilla lyhentäisi Pieton tukan.\n\nPieto tuli nukkumasta. Allapäin astuskeli käsi paidan halossa,\nhaukotteli ja katseli raitistuneen näköisesti. Maija osotti rahia.\n\n-- Istuppas tuohon, lyhennän sinun tukkiasi, kun ihan kaulalla\nriippuvat kuin hevosen harja. Minä laitoin tähän lämpimän partaveden,\nettä ajetaan pois tuokin parta.\n\nPieto istui rahille. Maija lyhenteli tukan, otti sitte kuppaveitsensä\nja virkkoi:\n\n\"Mutta mitenkäs se tuo parta? Se on semmoinen järiläs, mahtaako se\nlähteä tällä raudalla?\"\n\nMaija silitteli Pieton leukaa.\n\n-- Voi ihme! On kuin harjan terä! Jonkinlaista partaa!\n\nPieto otti Maijalta veitsen.\n\n-- Kyllä minä ajan itse.\n\nSitte lämpimällä vedellä liotteli, hieroi suopalla, alkoi veitsellä\nvedellä alaspäin partasia leukapieliään ja kovasti kairasi Maijan\nkirkasteränen kuppaveitsi, mutta sileäksi aukeni jälki, Pieto kun\najoi partansa, Maija kampasi Pieton pään, laittoi hiukset kahdelle\nkorvalle ja hymyillen virkkoi:\n\n\"Ei uskoisi miten olet nyt erinäköinen, aivan ihan kuin toinen mies!\nKyllä varmaan nyt kymmenen vuotta nuorenit. Näpöttää kuin poikamies!\"\n\nMaija antoi Pietolle sileäksi kaulatun aivinapaidan ja virkkoi:\n\n\"Tässä on paita, tässä naulassa muut vaatteet. Paneppas nyt päällesi\nja lähdetään. Asiat eivät ole kylässä kynnyksellä. Ja parempi aikaa\nmyödä kuin ostaa...\"\n\nPieto oli jo pyhävaatteissaan, paulakengät jalassaan. Lujasti olivat\nsarkahousujen lahkeet kääritty kengän rujuvien kanssa nilkkaan.\nPystykauluksinen vaskinappinen sarkaröijy päällä; kaulassa valkea\npaidan-kaulus oli sidottu ruskealla silkkihuivilla, jonka näppärä\nvetosolmu lipotti leuan alla.\n\nPieto otti eväskontin selkäänsä, alkoi astua Pajulahteen päin pellon\npiennarta. Maija kohotti pitkän suoraraitasen hameensa helmoja ja\nmutkia tukki näpillään kauluksen alle, koppoi pienen vaatenyyttinsä\nja lähti juosta hulmuttamaan Pieton jälkeen. Meni Pieton rinnalle ja\ntarttui Pieton käteen, virkkoi:\n\n\"Kyllä sinä olet ollut ylenkatsottu kaikilta, ihan syletty ja\npolettu; mutta kyllä minä sinun pääsi kohennan. Katso vaan, että\nnyt jo, kun menemme kirkolle, niin miessä puhuttelevat. Mitä he\nnyt ihmiset virkkanevat, kun minä semmoisen kanssa kuin sinun...\nNo sanokootpa mitä tahansa, siitä ei ole saapaa eikä lähtevää\nkenelläkään: minulla on oma mieli maksan päällä... Mutta kyllä ne\npappilalaiset, ne ovat minulle niin vertaisia ja ne minusta pitävät\nniin paljo... No saa nähdä mitä ne virkkavat.\"\n\nPieto ei puhunut mitään, käveli vaan tietään, niin Maijakin lopetti\npuheen ja astua kipsutti vaan kynttä kantta Pieton jälessä ja\njytisten siirtyivät eteenpäin kaitasella kinttutiellään. -- -- --\n\nNimismiehen taloon sitä mentiin. Pieto jäi rappusille. Maija se meni\nsisälle ja seisahti oven pieleen.\n\nNimismies allapäin kirjotti pöydällään eikä näkynyt olevan\ntietäkseenkään tulijasta, kirjotteli vaan, että ropisi valkea\nvirkapaperi ja kiireesti huiski kokon loihkea kynä. Mutta hetken\nperästä hän kohotti päätään ja suurilla molkare silmillään katsoa\nmällisti Maijaan. Maija niijasi syvään ja virkkoi:\n\n\"Päivää! Terveisiä Pietolasta!\"\n\nNimismies hymähti: \"No mitä sinne yhdeksän tytön taloon kuuluu?\"\n\nMaija: \"Ei liikoja. Mutta minulla olisi vähä asiaa. Minulla olisi\nvähä kirjottamista. Kun minä... Ette, te herra nimismies, usko kun\nminä tulin niin hulluksi, että ajattelin mennä sen Pieton kanssa\nnaimisiin... Niinhän minä tulin hulluksi. Niin kun minulla on tuo\npoika, niin lähimmäistäänhän lempokin nuolee. Senhän arvaa herra\nnimismies. Niin minä kun tuon Pieton kanssa arvelin mennä naimisiin,\nniin tuon poikani etua pitäisi valvoa aikanaan. Senhän tietää herra\nnimismieskin, että kukas sen etua valvoo, jos en minä. Niin, herra\nnimismies, jos kirjottaisitte semmoisen välikirjan. Kyllä minä sen\nteille korvaan moneenkin päähän, älkää pelätkö.\"\n\nMaija likeni nimismiestä ja paremmin kuiskaamalla sanoi, että\n\n\"Suoraan sanoin se pitäisi tehdä se kirja niin, että Pieton kuoleman\njälkeen jäisi kaikki omaisuus tuolle minun pojalleni. Pentti\nKovalainen se on pojan nimi. Pankaahan vaan Pentti Kovalaiselle,\nniin... Minä olen ne tytöt opettanut lukemaan ja kankaita kutomaan\nja kaikin puolin ihmisiksi saattanut, niin ei se ole paljo, jos\nsaapikin sen rypysijan tuo poika. Eikä se toki kovin häävi olekkaan.\nVaan kun minä hullausin... No niin, kunhan kirjotatte. Kyllä minä\nkorvaan, älkää pelätkö... Sitä ei pitäisi lukea tuon Pieton kuuloon.\nKunhan vaan kirjotatte, niin kutsukaa sitte meitä tuolta ulkoa,\njos tarvitaan siihen Pieton nimeä laillisuuden vuoksi. Mutta älkää\nvaan lukeko Pieton kuuloon sitä kirjaa. Se ei anna nimeään, se on\nsemmoinen juurikka. Se pitää niistä tytöistään niin paljon. Se ei näy\nvälittävän siihen nähden mitään siitä pojastani, sanoo vaan, että kun\nolisi omani... Niin, tyhmähän ei ole milloinkaan viisas: semmoinen\nvalmis poika, jo toisella kymmenellä, niin ei älyä pitää yhtä hyvänä\nkuin omaansa. Niin tehkäähän vaan se kirja. Ja niinkuin sanoin, ei\nsiitä ole kellekkään vahinkoa. Enhän minä sitä virkakkaan tytöille\nennenkuin... Mutta jos häijyiksi rupeavat, kuten se on tavallista\näitipuolelle... Niin, kirjottakaahan se kirja, kyllä minä korvaan.\nJa... Niinkuin jo sanoin, käskekää täältä rappusilta meitä. Nimismies\nnyökäytti: 'Kyllä, kyllä'.\"\n\nOtti paperia ja alkoi kirjottaa; käänti vielä päätään ja virkkoi:\n\n\"Pentti Kovalainen se poika?\"\n\nMaija: \"Niin, Pentti Kovalainen se on.\"\n\nRappusille liepsahti Maija punastuksissaan, virkkoi:\n\n\"Aivan mielellään rupesi nimismies kirjottamaan, vaikka oli niin\nkiire ennestäänkin. Ei se olisi jollekulle ruvennut. Vaan ei\ntarvinnut kuin mainitsin vaan, niin kesken heitti muut kirjotuksensa\nja rupesi vaan kirjottaa ropuuttamaan. Kohta se tulee meitä käskemään\nnimiä kirjotuttamaan.\"\n\nPieto: \"No osaako se kirjottaa, minkälainen se pitää olla?\"\n\nMaija: \"Hyh! Jo se toki osaa! kun se kuulee asian. Semmoinen se on\nmieskin, ettei se osaa. Eikähän se ole ensi kertaa pappia kyydissä.\nSaat nähdä, että kohta on valmis.\"\n\nMaija osotti akkunaan sormellaan:\n\n-- Tuossa se, tuon akkunan edessä se kirjottaa. Minä menin aivan\nsuoraan... No heitähän konttisi tähän rappusille, kohta se tulee\nkäskemään.\n\nPieto riisui konttia selästään, laski rappusille ja tyynenä katseli\nkartanolla juoksentelevia kanoja ja suurihelttaista käyräpurstoista\nkukkoa, joka ylpeästi kävellä taahkaili nurmisella kartanolla.\nMutta kohta kuului sisällä askeleita, marahti lukko ja porstuan\novelle ilmautui leilimuotoinen takakeikko herra, joka verestävillä\nmolkaresilmillään katsoa välmäytti Pietoon ja virkkoi:\n\n\"Tulkaapa nyt!\"\n\nPieton kasvot sälähtivät, tempasi naapukkalakkinsa päästään, kumarti\nsyvään ja lähti astumaan sisään.\n\nRinnan seisahtivat Pieto ja Maija nimismiehen ovenposkeen. Nimismies\nkatsoi Pietoon ja virkkoi:\n\n\"Pannaanko nyt Pieton nimi tänne kirjaan?\"\n\nMaija: \"Pannaanhan se, ja minunkin nimeni. Minun nimeni on... Ei\nsuinkaan se suku ole vielä vanhannut? Minun nimeni on vanhuudestaan\nMaija Kuusikangas, ja tämä Pieto... mikäs se onkaan? Sano nimesi.\"\n\nPieto rykäsi ja arvellen virkkoi:\n\n\"Pieto Paloniemi se oli silloin rovastin kirjassa, kun minä vihittiin\nLiisan kanssa; olisivatko he nyt muuttaneet.\"\n\nNimismies: \"Pieto Paloniemi?\"\n\nMaija: \"Niin, Pieto Paloniemi. Kunhan kirjotatte. Ja Maija\nKuusikangas minun nimeni.\"\n\nNimismies kirjotti Pieton nimen ja virkkoi:\n\n\"Tuleppas, pidä tuosta kynän nenästä, pannaan puumerkkisi.\"\n\nPieto pitää johotti leveähelpeisestä kokon sulasta ja nimismies tehdä\nruopi kirjaimia. Sitte virkkoi: \"No kyllä välttää, hyvä on.\" Pieto\nsiirtyi pois. Maija kähenteli siihen:\n\n-- Entäs minun nimeni?\n\nNimismies: \"Ei sitä tarvitakkaan.\"\n\nMaijan kasvot punastuivat.\n\n-- Ei hyvä herra nimismies, kyllä minä sen teille korvaan, ei se sovi\nettei minun nimeäni. Minähän sen hommasin koko asiankin. Voi hyvänen\naika!... Mene, sinä Pieto, rappusille, minä tuumaan täällä. Menehän\nja odota pikkusen.\n\nPieto meni ulos ja verkalleen painoi oven kiinni.\n\nMaija kumarteli: \"Hyvä herra nimismies, pitäähän siihen toki tulla\nminun nimeni. Ei suinkaan siitä ilman tule porikkatakaan. No\nymmärtäähän herra nimismies se verran; minähän koko asian hommaaja\nolen, pitäähän toki tulla minun nimeni.\"\n\nNimismies: \"No sinä et nyt ymmärrä: pojallesihan sinä hommasit Pieton\nlupaamaan. Ja tämä nyt on hyvä tämä kirja, usko pois! Sinä pilaat\nkoko asian sillä nimelläsi.\"\n\nMaijan kasvot jäykistyivät, katsoi alaspäin; punalti taasen päätään.\n\n-- Kuulkaa, herra nimismies, en minä käsitä tätä miten minun nimeni\nei olisi tarpeellinen. Minunhan on poikani Pentti ja sillehän minä\nhommaan. Ajatelkaahan, herra nimismies, tätä paikkaa.\n\nNimismies: \"Minä olen jo ajatellut ja sinä olet hullu! Tällä koko\nkirjalla ei tee mitään, kun tähän sinun nimesi tulee. Mutta jos sinä\ntämän kirjan pidät tallessa Pieton kuolemaan ja annat pojallesi, niin\nsilloin tämä on hyvä. Ja jos sinä minulle korvaat, niin minä laitan\ntämän vieläkin paremmaksi, minä käytän oikeudessa.\"\n\nMaija kumarti: \"Niin, herra nimismies, laittakaa vaan hyväksi.\nMinä jätän sen tänne. Kyllä minä korvaan teille, herra nimismies,\nlaittakaa vaan hyväksi. Mutta kyllä kai te panette minunkin nimeni,\njos tarvitaan? Minulla on kiire pappilaan, minä jätän sen kirjan\ntänne; käyn vasta.\"\n\nMaija kumarti syvään.\n\n-- Hyvästi nyt korkeasti kunnioitettu herra nimismies. Kyllä minä\nkorvaan tästä. Hyvästi nyt!\n\nSen kanssa tuli Maija rappusille korvia myöten punastuksissaan;\nseisahti siinä ja punalti päätään.\n\n-- No se nyt oli kumma: minun nimeni ei ja sinun pantiin!\n\nPieto: \"Mitäpä ne niistä vaimoin nimistä.\"\n\nMaija ällistyi, selälleen remahtivat silmät ja harreillaan viiltivät\nhalki taivaankannen, virkkoi:\n\n\"Totta tosiaan! eihän ne asiakirjoissa.\"\n\nMaija pyörähti nimismiehen huoneesen.\n\n-- Nyt minä huomasin. Älkää panko pilaksi sitä minun nimeäni sinne\nkirjaan. Minä en tuota ennen jo hoksannut, että ei niitä naisten\nnimiä asiakirjoissa. Älkää panko. Ettehän vaan liene kerinneet\nkirjottaa? Antakaa jo minulle se kirja.\n\nNimismies ojenti kirjan Maijalle, virkkoi:\n\n\"Käy sitte täällä, minä neuvon menettelemään tämän kanssa.\"\n\nMaija otti kirjan, niiasi syvään.\n\n-- Kiitos, kiitos! Te olette niin hyvä minulle. Kyllä minä korvaan\nteille. Hyvästi, hyvästi!\n\nNimismies: \"Hyvästi, hyvästi!\"\n\nMaija tuli rappusille; kääri kirjan vaatenyyttyynsä.\n\n-- No nyt se oikesi. Hyvä siitä nyt tuli. En tuota ennen miettinyt...\nNo lähdetään nyt pappilaan. Mutta tästä kirjasta ei siellä saa puhua\nei mitään.\n\nPieto pani konttia selkäänsä, virkkoi: \"Mitäpä hänestä.\"\n\nSen sanottuaan lähti Pieto astumaan pappilaan ja Maija nyyttyneen\npyörähti jälkeen.\n\n\n\n\nXXIII.\n\n\nOli Syyskuun kuutamoilta. Kaksi pitkää viikkoa oli kulunut siitä,\nkuin tytöt olivat lähteneet rippikouluun. Pystyvalkea paloi takassa\nenemmän Pyhä-illan kunniaksi kuin tarpeen vuoksi. Tulen-paisteella\nne Pieto, Pentti ja Maija istuivat. Pieto varasi kyynäspäillään\npolviinsa, Kaulalle riippuva karkea tukka oli käännetty korvalehtien\ntaakse. Tyytyväinen loimo ruskeissa kasvoissa, hartiat koukussa, hän\nsiinä istui, hampaissa lyhytvartinen piippunysä. Harvasteesen vedellä\nlupsautteli savuja ja harmailla silmillään raukeasti katseli tuleen\nrientäviä, valkeita savurenkaita.\n\nMaija se sierattuneet, pinttyneet kädet helmassaan, pienet jalkoterät\nristissä, kasvot ikäväntuulennäköisinä istui vähän ulompana Pietosta\nja Pentistä ja katseli tuleen; katseli pirtin kaikille suunnille ja\nvirkkoi:\n\n\"Kumma, kun eivät ala jo tulla ne kirkkomiehet... No eiväthän ne\nliioin ole kerinneetkään, jos ovat päässeet rippikoulusta. Myöhään\nniitä on kirkossa pidetty.\"\n\nPieto kohotti hartioitaan ja virkkoi:\n\n\"Eivät ole niin lapsia enää; kyllä sieltä tulevat, kun joutuvat.\"\n\nMaija nosti tuleen pari tervaskannon-solmua. Kihisten rupesivat\nne palaa hulmuamaan. Maijan otsa vetäytyi vähän kurttuun, matala\nnenä kipristyi, katsoi tuleen tervaa hikoilevaan kannon-palaseen,\nniekautti pari kertaa päätään ja alkoi:\n\n\"Saa nyt nähdä, muuttuuko tyttöin mieli äitipuoltaan kohtaan, kun\npääsevät rippikoulusta. Luulisi niitten vähän tulevan järkeensä --\nja kylläkai rovastikin muistuttaa. Kyllä se oli sentään koko lahja\näitipuolelta se lukemaan opetus. Ei ole likellä toista semmoista\näitipuolta. Semmoisen joukon saatin kirjalle, se ei ollut pikku\nteko; mutta pahaksi sentään olen tullut... Kaikkena ne muut sentään\nmenisivät, vaan Sanna ja Vappu ne ovat ilkeimmät. Tosin ne jos\nsaisivat olla alallaan, tehdä kuten itse tahtovat, niin ei niissä\nsitte mitään olisi; mutta menköömpäs niitä oikaisemaan, niin kohta\nsaa sääriään varoa. Samallainen se on Riikkakin, kyllä sekin tekee\nkuten päästä käsketään... Tietäähän sen miten se sopii, että antaa\nheidän valtansa. Eheen toki minä, joka olen oppinut enemmän talouden\nhallintoa ihmisten tapaan, voi heiltä kysyä miten tehdään. Eikä\nmuutoinkaan se milloinkaan käy laatuun, että muna kanaa neuvoo.\nHeidän täytyy olla lapsen sijassa minulle. Eikös niin, Pieto, enkös\nminä ole emäntä tässä talossa?\"\n\nPieto: \"No kukapas tässä on.\"\n\nMaija pukkasi kekäleitä koommaksi, pani taasen parin verestä\ntervaksen palasta tuleen ja jatkoi:\n\n\"Ne näkyvät nuo tytöt saaneen sinulta ollakkin aivan mieltään\nmyöten ja niin ne näkyisivät vielä nytkin tahtovan. Vaan kyllä ne\nnyt tulevat näkemään, ettei se aina ole niinkuin he tahtovat,...\nMinä olen tässä vieraskoreutta pitänyt. Kun vasta olen ollut yhden\nkuukauden oikein talon ihmisenä, niin en ole vielä viitsinyt.\nMutta kyllä se kuitenkin lienee paras, että ajoissa otan ohjakset\nkäsiini. Minä tiedän saattaneeni heidät ihmisten yhteyteen. Kyllä he\novat velkapäät minua palvelemaan. Ja jos eivät sitä tottele, niin\nluistakoot keinoihinsa. Mutta sitä meidän välikirjaa, sitä ei pidä\nei kahden kaulan edestä niille ilmoittaa. Silloin niitä ei hallitse\nei säkissäkään. Joutavathan tuossa ruokansa edestä työtä tehdä Kyllä\nsiinä on perintöä, kun minä lukemaan opetin. Tuosta Pentistä se\nmeille kuitenkin tulee vanhan päivän vara. Ei sitä pistäkkään pussiin\nniinkuin outo luulisi... Mutta nyt varmaan tulevat kirkkomiehet,\nkun Sepeli haukkuu. Eipähän nyt muita tullene näin myöhällä... Minä\nlähden katsomaan.\"\n\nPihalle kiirehtivät kaikki ja teroittivat silmänsä Pajulahteen päin,\nnäkyisikö tulijoita. Sepeli se rienti metsän ranteesen ja haukkui\nyhäkin hurjemmasti, että kaiku täytti koko öisen ilman.\n\nPitkän tuokion he siinä katsoivat teroitetuin silmin Pajulahden\nperukalle. Maija virkkoi:\n\n\"Ilman se tuo koira mitä hourannee... Sepeli se! Sese, tule pois!\"\n\nSepeli ei vieläkään heittänyt, vaan säköi uhemmaati ja Mahtui, että\nhyppi tasakäpälässä ilmaan.\n\nPieto: \"Ei ole tyhjä; ehkä on peto liikkeessä. Minä otan pyssyni ja\nammun peloksi.\"\n\nPieto verkalleen käveli pirttiin, toi sieltä karhupyssynsä, pani\nkovan latingin, käveli metsän rinteesen ja laukaista päräytti. Tuli\nleimahti, että metsänrinne valkeni ja hetken perästä vasta pudota\nmolskahti kuula Kalliojärveen ja väreaallot piirinä levisivät\njärven tyynellä pinnalla sillä aikaa kuin pamauksen jyrisevä kaiku\nvieriskeli vuoresta vuoreen.\n\nPieto katseli ympärilleen ja itsekseen puheli: \"Kyllä se oli jämäys,\njoka ilvekselle tai ahmalle kyytiä lisäsi... Jos noin likelle olisi\nsattunut kuin tuo kuusi, niin kuollut olisi peiakas paljaasta\nsäikäyksestä!... Mutta heittipään Sepeli haukunnan. Kas, ei kuulu ei\nrisausta ei rasausta!\"\n\nPieto pyssy kädessä kävellä völäili pirttiin päin ja katseli puoleen\nja toiseen. Rappusilla seisahti ja kuunteli; mutta ei kuulunut\nmuuta kuin Pajulahden-korven helmasta lehmän kellon hieno himinä,\nkun märehtiessä siksi liikkui, että kieli laitaan kilisi. Pirttiin\nsiirtyi Pieto ja mättäälle kutjahti Sepelikin. Suutaan luksautellen\nkatsella molautteli ympärilleen, painoi vahvan turpansa kapaloilleen\nja ummisti silmänsä.\n\nPieto pani pyssynsä naulaan, virkkoi:\n\n\"Se oli järäys, että jos olisi se sattunut karhuun, niin tallukat\nolisivat taivasta kohti suoriuneet... Lehmät kuuluivat asettuneen\nyöteloilleen Pajulahden kuusikkoon; sieltä himisi kello.\"\n\n\"Maija istui pysty valkean luona kädet polvilla, katseli kirkkain\nsilmin Pietoa.\"\n\n-- Mutta mikä se tosiaankaan oli se, jota Sepeli niin vihassa\nhaukkui? Oikein tuntuu onehkolta ja vielä nytkin luistelee\nruumistani. Jos ei olisi kuutamo, niin olisi ollut hyvinkin\nkamakka... Hyi, ei tiedä minkälaisia petoja on liikkeessä tämmöisen\nsalon sydämmessä. Jos vielä karkulaisia tulisi!... Kyllä kai\nsäikähtäisin kuoliaaksi.\n\nSamassa silmänräpäyksessä Maija nosti päänsä pystyyn teroitti\nkorvansa ulos. Silmät pyöristyivät ja kasvot kauhistuivat. Hyppäsi\nseisalleen, löi käsiään yhteen ja parahtaen lausui:\n\n\"Herra hyvästi siunatkoon! mikä on se ääni joka kuuluu?\"\n\nTörmäsi pihalle. Mutta ennenkuin Pieto kerkesi seisalleenkaan, niin\nMaija kauhistuen parkui ulkona, että \"peto on karjassa! Herra isä\nsiunatkoon! peto on karjassa... Aivanhan tappaa jokaisen. Joudu, hyvä\nPieto, hätään!... No missä se kähjää? Joudu, joudu! Herra Jumala\nsentään tuota ihmistä, kun ei päässyt liikkeelle! Voi, voi, voi! Voi,\nvoi! aivan se söi joka sorkan. Mene, hyvä ruoja, jo kiireemmästi! No\nkaikellaista ihmistä, maailman pahennusta! Voi, voi, mikä piti tulla!\"\n\nNiin Maija itki ja hätäili kartanolla, kun lehmien surkea ölinä ja\nSepelin tuima haukunta kuului Pajulahden kuusikosta ja kaikuna levisi\nilman kaikille suunnille.\n\nPieto pani sarkatakin päälleen, otti karhupyssynsä naulasta, pani\nsen mukavasti selkäänsä viilekkeestä. Otti vielä luotikukkaron\nja ruutisarvet, jotka olivat yhteen nauhaan kiinnitetyt; ne pani\nnauhasta riippumaan kaulaansa ja kätki takkinsa poveen. Käveli sitte\ntyynesti kartanolle ja seisahti. Mutta silloin lenti punaiseksi\nPieton leveä otsa, tuimasti punalti päätään, purasi hampaitaan yhteen\nja virkkoi:\n\n\"Odota nyt pikkuisen, sen tulen villahousu!\" ja lähti oikein reuhtoen\nastumaan. Astui muutaman askelen, potkasi juoksun. Paksusti tömisi\nkenttä ja suorana hulmusivat takin helmat, kun rienti kamalaa ääntä\nkohti.\n\nLehmät kihisivät yhdessä rykelmässä, puskivat ja mölisivät ja Sepeli\nhaukkui minkä jaksoi, Pieto kiljasi:\n\n\"Mikä se?\"\n\nSilloin lehmät verissään puhaltivat syrjään ja turvausivat Pietoon.\nMuutaman askelen päässä erään petäjän-latvuksen ja kuusen-näreen\nkalveessa Pulmikki selkäpiillään verissään makasi ja karhu oli sen\npäällä kuin mahdottoman suuri sammalturve. Se oli kaivanut keuhkot\nkäsiinsä ja sydänkellarista joi lämmintä verta ja väliin mörisi\nkauheasti.\n\nPietolla oli jo pyssy käsissään, vaan ei ollut latinkia. Silloin\nsilmänräpäyksessä hyppäsi paikalle, virkkoi:\n\n\"Tässäkö sen pahennus!\" ja voimiensa takaa pyssyllään korautti karhua\npitkin selkää sillä seurauksella, että kylkiluut romahtivat irti\ntoiselta puolen selkärankaa. Silloin karhu kiskasi päänsä pois ja\närjäsi pelottavan möräyksen ja hirvittävästä suustaan puhalti ilmaan\nkuuman veren, joka pisaroina karisi Pieton korville. Karhu ei tiennyt\nmistä se isku tuli ja hyppäsi silmänräpäyksessä kahdelle jalalle.\nMutta Pieto tiesi mistä karhu on arin; pyssyn-piipulla pokautti\ntakaraivoon korvien takapuolelle. Silloin karhu pyörähti hermotonna\nmaahan kuin villakuontalo. Pieto virkkoi:\n\n\"Heittäytkö sinä?\"\n\nja iski vielä pyssyllään muutamia kertoja. Mutta kun karhu ei\nliikkunut, katsoi Pieto ympärilleen. Kasvot synkistyivät, muoto oli\nkuin kattilan kylki; nurin pullistuneet veriset silmät valoivat\nmurhan myrkkyä. Kiristi hampaansa yhteen, kahden kouran repisi\ntukkaansa, koppasi sen pyssynsä piipun, josta jo olivat puutavarat\nsärkyneet; sillä toista leiviskän painoisella pyssynpiipulla\nrupesi peittoamaan karhua. Ponneton ähellys, hurja temmellys\nja lyönnin-mätkinä, lehmien kamala mölinä yhteen sekauneena\nkauhistavalla voimalla virtaili ilman kaikille suunnille. Mutta Pieto\npieksi koko otuksen yhdeksi liemeksi, ettei siinä ollut jäsentäkään\ntervettä. Sattui lyömään otsaluuhun ja silloin pyssyn-piippu helähti\nkeskeltä poikki. Se viimeinkin teki lopun sille leikille.\n\nVihasta ja väsymyksestä puuskuttaen Pieto tointui katselemaan\npyssyään. Karvaasti puhaltaen hän virkkoi!\n\n\"Voi, voi minua onnetonta!\" Kyynelet herahtivat silmiin ja hän jäi\nseisomaan yksiin jalkainsa sijoihin. Siinä vaipui ajatuksiinsa.\nMielensynkeys peitti kokonaan, ettei nähnyt eikä kuullut mätään.\nKuolonkalpeat kasvot ja tylsät rävähtämättömät silmät tuijottivat\nerääsen näreen kerkkään. Koira vaikeni ja väsyneenä vaipui jalkain\njuureen.\n\nPitkältä kierti täysikuu eteläisellä taivaankannella; ei kuulunut\nmuuta kuin lehmien ikävämielinen ammunta, joka sanomattomana\nmurhevirtana kaikui ympäri nummia ja aaltoihinsa kätki koko tienoon\nöisen rauhan.\n\nMaahan kasvoilleen vaipui Maija ja tuskaisesti virkkoi: \"Voi, voi,\ntämä perkeleiden ja karhuin pesä! Johonkin piti joutua! Voi, voi,\nmihin piti joutua! Silmätkin päästä syövät. Voi, voi, mihin piti\njoutua! Söivät ihan joka sorkan! Voi voi, mihin piti joutua, karhuin\npesään! Voi, voi, voi!\" -- -- --\n\nLäpi yön matkustivat tytöt rippikoulusta rientävin askelin kotiaan\nkohti. Hyllyäiskeron vieritse kulki tie, sinne poikkesivat nyt tytöt.\nViheriäin laihovainioiden vaiheella kuhjotti tyttöin koti tyynessä\nkuutamoyössä. Sitä kohti virittivät tytöt katseensa... Mutta samassa\nReeta värisevin huulin virkkoi:\n\n\"Mikä nyt on Muurikilla ja Isolla-Kyytöllä, kun niin apeasti ammovat?\nTiistikki ja Ilokukkakin. Herra siunaa! mikä niille on tullut, kun\nniin katkeramielisesti ammovat!\"\n\nKerttu sanoi päättävästi:\n\n\"Nyt ei ole hyvin asiat, lienee mikä lienee.\"\n\nAuno: \"Lähdetään katsomaan.\"\n\nSanna istui kentälle huoletonna.\n\n-- Ompa niillä nyt jotakin; lystikseen vaan hyvään kyllästyneenä\nammovat. Ei maksa vaivaa niitä nyt lähteä paimeneen. Tuonne kotiin\nriennän, kun tässä vähän huokasen.\n\nReeta hätäili: \"Kyllä niillä on, mikä lienee. Lähdetään katsomaan.\nLähdetään, hyvät ihmiset, katsomaan! Lähde sinä, hyvä Kerttu!\"\n\nKerttu lähti ja hänen jälkeensä toisetkin, paitsi Sanna ja Vappu\njäivät venymään keron kuljulle. Kiireesti rientivät eteenpäin\nmurtoista taivalta, vesat sujuivat mukaan ja murrot paukkivat\njaloissa. Lähemmäksi kun tulivat, niin koira usahti äkeästi vastaan;\nmutta Kerttu lempeästi virkkoi:\n\n\"Sepeli, Sepeli! Mikä miehellä nyt on?\"\n\nNiin korvat luimussa häntäänsä loiskien ja ilosta muristen juoksi\nvastaan, palavin silmin hyppi jokaista vasten ja sitte iloisesti\nhyppien seurasi Kerttua lehmikarjan keskelle, jossa lehmät\nystävällisellä ynymisellään tervehtivät tulijoita ja rientivät\nnuoleskelemaan. Kuusen varjossa seisoi Pieto synkkänä allapäin kuin\nhautapatsas tuonen vainioilla. Sen näki Kerttu, mutta säikäyksestä\nparahtain hyppäsi pitkän askelen taaksepäin ja kauhusta vapisten\nvirkkoi:\n\n\"Hyi, mikä se on?... Isä se on... Oletteko taidollanne?... Voi Herra\nisä. Pulmikkiko tuossa! Oletteko tappaneet lehmän? Voi, voi, minun\nrakas Pulmikkini! Mikä teitä riivasi? Voi voi kun tapoitte lehmän,\nminun nimikkoni, paras lehmä koko maailmassa!\"\n\nPieto kun kuuli tyttöin äänen, heräsi kuin unestaan ja tyynesti,\nhieman vapisten sanoi: \"Nytkö tulette?\"\n\nKerttu: \"Nyt tulemme. Mutta mikä on tämä tyhellys? Oletteko tappaneet\nlehmän?\"\n\nPieto virkkoi matalasti: \"Älä typeröi! Karhu on tappanut.\" Siitä\nlähti Pieto käyskelemään kotiin päin ja itsekseen virkkeli:\n\n\"En olisi huolinut lehmän lehmästä, vaan kun pyssyni meni, meni\npahanen pyssy; ei ole toista sellaista.\"\n\nAllapäin käveli Pieto; aina väliin ravisti päätään ja höpisi:\n\n\"Pyssypä se oli pyssyn päiväinenkin... No ei tässä ilmassa!...\nKaikessa sitä ollaan!...\"\n\nMaija kun kuuli Pieton askelet, hyppäsi seisalleen. -- Herra Jumala,\nno eläthän toki! Menivätkö kaikki lehmät? Voi, voi, hirveätä! Kuolta\nolin. Menivätkö kaikki lehmät?\n\nEi Pieto virkannut sanaakaan; puhkaen ja päätään punallellen meni\nvaan vuoteelleen ja painui nukkumaan... Kyynelsilmin tytöt katselivat\nsitä kamalaa tannerta kuusikon pimennossa. Riikka se jäykin kasvoin\nkierteli repaleina makaavaa Pulmikkia; säikähtyen virkkoi:\n\n\"Mikä tuossa pensaan juuressa?...\" Kerttu pyyhkäsi silmiään, katsoi\nsiihen Riikan osottamaan paikkaan.\n\n-- Siinähän se on se lehmän-syöjä? Isä on sen tappanut. Tyttöin\nsilmät kirkastuivat.\n\nReeta: \"Aivanko totta, että siinä on karhu?\"\n\nKerttu: \"Siinä on, ei se siitä parane. Katsohan Auno!\"\n\nAuno hiipien likeni; kuuristui katsomaan ja varmasti virkkoi:\n\n\"Siinä on ja huoletonna on!... Nahkallaampa maksoi lehmän. Ja\nsuuri... voi pahennus minkälainen veturi!\"\n\nRiikka: \"Vaan ei se nauraakseen lehmää syönyt... Katsokaa noita\nkämmeniä, niissä pysyy vaikka lehmä!\"\n\nAuno puristi käpälästä.\n\n-- Vaan retvakkapa on käpälä: ei luulisi luitakaan olevan!\n\nKerttu tarttui toiseen käpälään.\n\n-- Vedetään tuonne aukealle.\n\nRiikka, Katri, Saara ja Martta tarttuivat karhuun.\n\nRiikka: \"No vedetään nyt yhtenä joruna!... Sillä lailla!... So, kyllä\nvälttää!\"\n\nAukealle vetivät tytöt karhun. Varaton pää venyi jälkeen ja lamasti\njäi retkottamaan sammaleiselle mättäälle.\n\nRiikka: \"Mutta tuo ei ole eilisen teiren poika! Voi täytisen\nsammalkuorma mikä on! Mutta on se tyhjää parempi lehmän palkkioksi\ntuo rossi. On tuossa lihaakin puoleksi talvea!\"\n\nAuno: \"Ja tuo talja se lootuja maksaa! Mutta mitenkä saada kotiin tuo\nrykämä?\"\n\nKerttu: \"Huudetaan Sanna ja Vappu tänne avuksi, niin kannetaan\njoukollaan. Tahi meneehän tuo vaikka vetämällä tämän matkan. Tänne\nsitä ei heitetä pikku kummassa.\"\n\nAuno katsoi kuusikkoon.\n\n-- Siellä kuuluu riskettä, kukahan siellä... Ka Sanna ja Vappu! Siinä\npaha, kussa pahaa panetellaan. Olimme aikeessa huutamaan, mutta\ntulitte toki.\n\nSanna ja Vappu astuivat konttineen toisten luokse, nykäsivät\nkaulalleen päähuivinsa. Sanna puhalteli lämpymäisesti ja virkkoi:\n\n\"Mikä soidin teillä täällä on?... Ihmettä! Mitä siivoa tämä on? Mikä\ntuo tuossa?\"\n\nAuno: \"Karhu se on.\"\n\nVappu: \"Karhu? No mikä sen siihen ketisti?\"\n\nSanna: \"Mutta mikä tuon tyhmenti, että tapatti itsensä?\"\n\nKerttu: \"Katsoppas Pulmikkia tuonne kuusten pimentoon.\"\n\nSanna hyppäsi katsomaan; löi käsiään yhteen.\n\n\"No Pulmikkiko tuossa korjuussa? Herra Jumala siunatkoon!... tuon\nvillahousun hyvää työtä. Voi maailman pahennus, minkä teki!\"\n\nAuno: \"Mutta viimeinempä oli.\"\n\nVappu: \"Mutta mikä siltä kuitenkin hengen kelasi pois?\"\n\nKerttu: \"Isä tässä oli, kun tulimme.\"\n\nSanna: \"Kyllä arvaan, että siltä se sai viimeiset terveiset... Kutti\npahennus! Huolettomaksipa ovat tallukkasi suoriuneet. No viimeinen\npahateko se oli!\"\n\nAuno: \"Puuhataampas nyt kotiin tämä saalis. Mutta miten se lienee\nparas?\"\n\nKerttu; \"Tuosta niityn aidasta otetaan vahva ulku. Köytetään siihen\nvitsoilla ja kannetaan, niin silloin se menee.\"\n\nSanna: \"Se paras keino! Otetaan vaan vitsoja.\"\n\nKerttu: \"Minä noudan ulun.\"\n\nSuurilla vitsoilla kytkivät tytöt karhun vahvaan ulkuun kaulastaan ja\nnivusistaan, Sanna kun viimeistä vitsaa kytki karhun kaulaan, virkkoi:\n\n\"Siinä! Et ole karhu nyt omalla asiallasi. Tuo orsi jos olisi ollut\nselässäsi koko kesän, niin säilynyt olisi Pulmikki... Mutta mitenkäs\nsitä nyt otetaan?\"\n\nAuno: \"Me pisimmät jäljestä ja lyhimmät edeltä. Minä kaikkein\npisin jälkimmäiseksi, sitte Vappu, sitte Kerttu; sitte etupuolelta\ntuon otuksen ensinnä Riikka, sitte Sanna, ja Reeta kaikkein\neellimmäiseksi. Meillä kuudella tämä kuitenkin kulkenee, vaikka hän\nolkoon raskaampi kuin karhu.\"\n\nVappu: \"Niin tehdään! Katri, Saara ja Martta kuljettakoot noita muita\nkyntteitä. So, otetaan vaan!\"\n\nKerttu: \"Otetaan vaan!... No, jouduppas Reeta!... No vieläkö sinulla\novat ne liisterijäkälät helmassasi? Heitä ne pois, saapihan noita\nvastakin.\"\n\nReeta kahden käden vännysti hameensa helmoja kauluksen alle ja\nvirkkoi:\n\n\"Kyllähän minä ne nyt tähän heittäisin. Sen matkaa kantanut. Eikä\nniitä kovin monesta kohti saa. Eivätkä ne ole silloin kopattava, kun\ntarvis tulee. Ja kylläpä ne tuossa hameen mutkassa menevät, kun saan\nnuo helmat ylös.\"\n\nSanna: \"Säkkinä se on Reeta kaikki. Sillä pitää olla aina kotiin\ntullessa helma täysi, vaikka hukan sammalia, jos ei muuta sujuvaa\nsatu löytymään.\"\n\nReeta: \"Kalu ei ole pakana.\" Tarttui kahden käden ulunnenään ja\njatkoi:\n\n\"No nyt lähtemään!\"\n\nUlkuun tarttuivat tytöt ja rupesivat nostaa punnistamaan. Aunon otsa\npunastui nostaissa ja virkkoi:\n\n\"Mutta se on niin ja näin, kulkeeko tämä meillä... Älkää vielä...\nHeittäkää vielä maahan.\"\n\nSanna: \"Mikä niille nyt tuli? Kyllä tämä meidän pää tuntuu menevän.\"\n\nKerttu: \"Tulkaa, Katri ja Saara nostamaan olalle, niin emme mekään\njänistä.\"\n\nKatri ja Saara tarttuivat ulkuun.\n\nKerttu: \"No nyt yhtä-aikaa! No niin, nousipaan se!\"\n\nVappu: \"Täytisen ruhjake! kuin on raskas mokoma karvarulli. Mutta\nkyllä se nyt menee; alkakaapa paeta edellä.\"\n\nSanna: \"Kyllä saatte tietä!\"\n\nAuno: \"Mutta menkää vaan kovimpia paikkoja! Jos tämän kanssa menemme\nrimpiin, niin emme heti ole selvillä.\"\n\nReeta: \"Eihän tässä mitä rimpiä ole; kohtahan tässä tulee Pajulahden\ntie.\"\n\nAuno: \"Mennään vaan Pajulahden tielle ihan suorimmittain. Sinne kun\npäästään, niin kyllä sitte mennään.\"\n\nTytöt lähtivät läpi kuusikon menemään raskaine takkoineen. Katri,\nSaara ja Martta ottivat eväskontit ja vaatevakat ja rientivät\netukynteen tietä näyttämään. Sepeli uhkealla mielin ja kirkkain\nsilmin seurasi mukana.\n\nKartanolle laskivat tytöt takkansa. Sepeli kytjähti viereen ja\nvalppaan-näköisesti heitteli katseita ympärilleen. Tytöt huohottaen\nseisahtivat ja katsoivat Kalliojärvelle, josta heiasti täyden kuun\nkirkas kuvaatus, jota hieman liikutteli eilisen tuulen väreetön\nläikkä. Reeta se siirtyi ulomma Pajalahteen päin ja virkkoi:\n\n\"Kutsutaan nyt nuo lehmä raukat tänne kotiin... Trui, trui, trui\ntruui! Trui Muurikkia, truui! Trui Kyyttöä, truui! Trui Tiistikkiä,\nIlokukkaa truuui! Tulkaa pois, tulkaa! Trui trui!... Jopa ne\ntulevat... Tehdään suitsu!\"\n\nKerttu: \"Tehdään suitsu joukollaan! Tuossa on puunkappaleita,\nsytyttäkää niitä; minä tuon lastuja tuolta lastukkaalta.\"\n\nSanna, Vappu ja Riikka sytyttivät liemakan tulen pellon liepeelle.\nKerttu kaati vasusta lastun törkyjä tulen päälle, että tuli peittyi\ntörkyin alle kituroimaan. Silloin rupesi pyörteinen valkea savu\npulputen kohoamaan taivasta kohti ja seisoi kuin villainen vapiseva\npatsas kuutamon kalpeassa valossa. Siihen; kokoutuivat lehmät sen\nsavun ympärille, katselivat terävin silmin ja pystyssä korvin\nPajulehdon kuusikkoon ja tuolloin tällöin oikasivat suoraksi paksut\nturpansa ja päästivät murheisen ammonnan. Reeta se taputteli poskeen,\nkyhnösteli korvain juuria ja puhutteli:\n\n\"Sinä minun Muurikki-kultaseni... minun Ilokukkani... ja Kyyttö\nmöllykkäni, älkää olko millännekään. Kiittäkää, kun sillä pääsitte.\nVoi, voi teitä poloset! Mutta kyllä ne paranevat.\"\n\nRiikka: \"Mutta ompa Kyytön olkapäässä haava... Ja selässäkin! Katso\ntuota!\"\n\nAuno: \"Aivanhan on repalenna selkä... Se on mennyt auttamaan\nPulmikkia, niin siinä se on revittänyt itsensä. Tuossakin aivan\nnäkyvät kynnen jäljet, kun on ropannut kourallaan.\"\n\nVappu: \"On Tiistikilläkin kaulassa haava.\"\n\nReeta: \"Minä noudan sorkkarasva sarven, voidellaan.\"\n\nRiikka: \"Se on paras keino...\"\n\nReeta toi voidesarven ja metsikanan siiven, jolla alkoi voidella\nMuurikin pöheisiä haavoja ja puheli:\n\n\"Sinä Muurikki kultaseni, voi, voi sinua raukkaa! Niin, vieläpä\nnuoleskelet minua. Kas, kas kuin kahnuttaa! Mieleenkö sinulle menee,\nkun minä tuolla pehmeällä siivellä nivelen? Niin, kyllä se Muurikki\ntietää, että hyvää minä teen... No nyt Ilokukka, onko sinullakin?\"\n\nRiikka: \"Ei siinä näy, vaan Kyytössä ja Tiistikissä.\"\n\nKerttu: \"Ei ole muissa kuin näissä kolmessa.\"\n\nReeta astui Kyytön luokse toisessa kädessä voidesarvi, toisessa\nmetsikanan siipi. Kyyttö työnti vastaan törkeän turpansa ja alkoi\ntavotella ottosia. Reeta nosti kätensä ylös, kierti sivulle ja puheli:\n\n\"Ei tässä ole ottosia. No, no, älä nuuskikkaan. Voi, voi, sinua\nKyyttö möllykkä! Voi, voi, missä pöläkässä olet ollut!... No, no,\nannahan voidellaan... No, no, älä nyt hiivistele, älä pelkää,\nenhän minä tee pahaa... Katso, kun nyt ei anna voidella! Tule,\nRiikka pitelemään sarvista ja kynsöstele korvan juurta... Ka sillä\nlailla!...\"\n\nRiikka piteli Kyyttöä sarvista, toisella kädellä moposteli korvan\njuurta ja niskakuoppaa ja puheli:\n\n\"No sinä, Kyyttö lehmäni, sinä kyyttöselkä punakylki, sinä\nmurjakeposki, voi, voi sinua! No älähän kipristele... No, no katso,\nkatso, katso, kun on siitä arka!\"\n\nReeta vaan suki siivellä rasvaa haavoihin ja hymysuin virkkoi:\n\n\"Se mahtaa tuo voide vähän kirvellä ensin haavoja, mutta hyvä siitä\ntulee... No nyt se on voiteessa! Puhuttelehan Tiistikkiä!... Eipä\ntässä sentään paljoa olekkaan... On tuossa sentään vähäinen rokama.\nNo, no, Tiistikki kaitani, pannaanhan voidetta. Älä pakene...\"\n\nKerttu otti Tiistikkiä sarvesta ja hyvitteli. Reeta pyyhki siivellä\nvoidetta haavaan ja virkkoi:\n\n\"No antaapa heidän nyt olla... Minkäpä niille tehnee.\"\n\nLähti sarvi kädessä kävelemään kotiin. Meni aittaan, sinne aitan\nlaudalle pisti voidesarven ja lattialle selvitteli helmastaan\nliisterijäkälät ja siirtyi pirttiin.\n\nKerttu, Auno, Sanna, Vappu ja Katri katselivat vielä Kalliojärvelle\nihanaa kuutamon kimellystä, katselivat ylpeätä Hyllyäiskeroa. Mutta\nkun lehmätkin yksitellen kytjähtelivät Hekottelevan suitsunsa\nympärille ja alkoivat hiljalleen märehtiä, niin poistuivat tytötkin\nkotiin päin. Katselivat vielä kartanolla rotjottavaa kankiselkästä\nkarhua, jota valpassilmänen Sepeli huolellisesti vartioi. Siitä\nsiirtyivät alakuloisina pirttiin.\n\nMaija ei tiennyt, että karhu oli kartanolla ja Pieton kanssa nukkui\nhenkihiverinä eikä näkynyt kirkkosaduista välittävän. Jo nukkui Saara\nja Marttakin. Katri istui pystyvalkean luona ja nosteli muutamia\ntervaksensolmuja tuleen. Pöydällä oli valmis ruoka iltaseksi. Siihen\nistuivat tytöt ja ikäväntuulennäköisinä äänettöminä söivät iltasensa\nja syötyään yksi kerrallaan kallistuivat vuoteelleen ja huokasten\nrauhoittavan huokauksen katselivat muutamia irtanaisia silmäyksiä\nympärilleen ja ummistivat silmänsä.\n\nMutta Kerttu se otti kontistaan rovastin antaman yhteisen Raamatun,\nistahti pystyvalkean luokse ja aukastua Raamatun laski helmaansa.\nPää vaipui melkein riipuksiin, kasvot mieluisen-lauhkeana, suupielet\nluonteassa rauhan-hymyssä hän kirkkain silmin katseli kirjaansa,\nkäänti yhden ja toisen lehden. Ja vasta kun pystyvalkean punertavat\nliekit varvenivat ja valkoiset höytyvät tummentivat hehkuvan\nhiilloksen, niin Kerttu kohotti päänsä, painoi Raamatun kiinni,\nkätensä laski helmaan Raamatun päälle ja syvästi levollisena katseli\nvielä hetken hupenevaa ja tummuvaa hiillosta. Mutta kun hiilloksen\nvalo kokonaan loppui, ainoastaan kuutamon koljo hämärä täytti pirtin\nja ikkunoista tulevat vinot valolevyt venyivät lattialla, silloin\nKerttukin vei Raamattunsa karsinsoppeen hyllylle ja laskeutui Aunon\nviereen vuoteen partalle, huokasi syvään, parin kertaa raukeasti\nlupsautti silmiään ja siirtyi raukeaan uneen.\n\n\n\n\n\n\nKOLMAS OSA.\n\n\n\n\nXXIV.\n\n\nVuosia oli taasen siirtynyt taaksepäin. Martta oli jo kahdeksantoista\nja puolen vuoden vanha ja kasvunsa oli jo käsissään. Pentillä oli\nmyös kuudestoista kesä loppumassa. Hän oli rohkeakasvuinen, ei ole\nsitte jalkansa jatkuneet. Hontelo hän vielä oli, mutta hevostöissä\noli kuitenkin täysi mies muussa, paitsi kyntäminen se oli Kertun ja\nAunon tehtävä. Siis oli Pietolan väki kaikki saapaa mikä syöpääkin\nja hyötymään silloin rupesi Pietola, levisi joka suunnalle kuin\npajupehko. Pajupuron laksossa oli avara niitty, jossa seisoi\nkolmekymmentäkuusi uhkeaa latoa täynnä mehukkaita ja monikukkaisia\nraivioheiniä, joista miellyttävä tuoksu levisi lenseään syksyilmaan.\nItäpuolella oleva synkkä korpi, jossa muutamia vuosia sitte pyyt\nviheltivät ja helmaansa kätki kesä-aamun herttaisen auringon, rojotti\nnyt yhdessä ankeassa sulana peltona Pajupuron niittyyn asti. Siinä\noli muheata peltoa sarka saran vieressä, joista muutamat peitti\nryhevä laiho, toiset niuhottivat valmiina kevätkylvölle ja toiset\ntaasen makasivat alastomana sänkenä korjatun viljan jäleltä.\n\nOli hiljainen syksyiltä Lokakuun loppupuolella. Tyynenä seisoi\nlehdetön metsä, rauhaa nuokkui äänetön luonto. Illan kultapilvet\nlepäilivät läntisen taivaan sinipohjalla. Koko luonto soitti\nsanatonta kanneltaan viihdyttääkseen syksyn kehtoon väsyneitä kesän\nkasvia. Kultaisessa hohteessa seisoi Pietola avaran aukean keskellä.\nSitä katselivat tytöt istuessaan itäisen metsän rinteellä, jossa\nolivat lopettaneet päivänsä työt ojain luonnissa. Kerttu se näkyi\nkuitenkin painuneena omiin ajatuksiinsa. Koko iltapuolen päivää loi\nhän ojaa väsyneen-näköisellä innolla ja usein näkyi kureita hänen\notsallaan ja synkkäperäisiä laineita hänen tukevilla kasvoillaan. Nyt\nhän pää kumarruksissa tyynesti virkkoi:\n\n\"Taitaa tämä koti olla nyt parhaimmillaan. Hyvä ja rakas tämä on\nmeille, mutta kyllä tämän kohta saamme päiväänperin maanneelle\njättää.\"\n\nAuno hämmästyi.\n\n-- Mitä jättää? Mitä puhut? Oletko viisas!\n\nKerttu: \"Puhun sitä, jota kuulin. Viime pyhänä kirkolla käydessäni\nkertoi eräs aivan varma ihminen, että on isä kirjallisesti luvannut\ntämän talon tuolle Pentille. Ja meille on näistä kaikista vaan vaivat\npalkkaa. Milloin käsketään pois, niin silloin tie eteen, keppi\nkäteen.\"\n\nKatri kauhistuen virkkoi: \"Kirottu olkoon semmoinen isä!\"\n\nReeta: \"Älä puhu syntiä.\"\n\nSanna punalti tuimasti päätään.\n\n-- Sen sanon minäkin, että kirottu olkoon semmoinen isä, jos on\nsemmoisen kolttosen meille tehnyt!... Tuommoinen vaivannäkö mennä\nkuin tuuleen!... Meidän ansiota ovat nuo aukeat tuossa. Meidän käsien\nluoma on tuo muhkea kartano, joka niin äitiä lempeitä kasvojaan\nmeille näyttää nytkin. Meidän omia ovat navetassa ne kaksikymmentä\nlypsynautaa, härkä ja vasikat ja enemmän kuin kaksikymmentä lammasta,\nvieläpä tuo hiirakko ruunakin, joka tuolla jyristää pilttonsa seiniä.\nKuka on korjannut talven varat taasen kokoon ihmisille ja eläville\nkuin me? Voi, voi sentään!... Tuon akan, sen vietävän syy se on!\nKyllä isä ei itsestään olisi sitä tehnyt! Susilla syötettävä koko\nhylky!\n\nKerttu: \"No älä tuossa nyt; ei se sillä parane.\" Sanna puisti päätään\nja tuimin kasvoin jatkoi:\n\n\"Niin käypi vihakseni, että koko maailman ruhtoisin tuohon\nkappaleiksi, kun saisin syliini!\"\n\nKerttu: \"Malta, malta ja kuuntele ensin, miten asia on.\"\n\nSanna: \"Se päätös on vasta edessä isän kuoleman jälkeen. Mutta eihän\nisän kuolemaa tiedä, huomennako, tänäkö päivänä sattuu. Onhan isä\nnyt näihin aikoihin huononnat että aivan näyttää olevan viimesti\nrekiveto. Ja vuosihan se vanhan vanhattaa, kaksi lapsen kasvattaa.\"\n\nKatri pyyhki hiuksia silmiltään, nureksien virkkoi:\n\n\"Siihen toteen tässä on riekuttu henkeä hipeätä myöten, kärsitty\nvilut ja nälät, ja nyt kun on saatu ehon päin eläminen, niin saamme\nniine hyvinemme lähteä alle ilman aidattoman, ei ole turvaa tulevata:\n\n    \"tuuli on kurjalla tupana,\n    vastaranta vaivaisella.\"\n\nAuno oikasi itseään taaksepäin, nosti kätensä ylöspäin, haukotteli,\nlaski kätensä helmaansa ja virkkoi:\n\n\"En huoli minä vielä ruveta punnitsemaan sitä asiaa. Minä odotan\nviimeistä käskyä. En huoli heidän kirjoistaan enkä karjoistaan; teen\ntyötä, syön ruokaa, olen kotonani komeassa. Ja kun kaikki olemme\nsamalla tavalla ja teemme tämän Pietolan kahta suuremmaksi, niin\nihmiset rupeavat meitä sanomaan Suuren-Pietolan tytöiksi.\"\n\nVappu: \"Ja sinua sanottaisiin Suuren-Pietolan Suureksi-Aunoksi.\"\n\nAuno: \"Siinä eivät valehteleisi.\"\n\nReeta: \"Paras keino tuo Aunon keino. Sen minä kyllä teen: teen työtä,\nsyön ruokaa, olen kotonani kuten ennenkin.\"\n\nKerttu: \"Sehän on kyllä koetteeksi paras meille kaikille. Ja ei\nsuinkaan tästä niin pyörähdetä kuin jänis haavalta. Katsotaampa häntä\nkannasta rekeä, kuka tässä kentän korjaa. Mutta jos meitä pakotetaan\nlain kautta irtautumaan, niin eivät auta juonet. Käydä käsketyn\npitää, se on vanha sananlasku.\"\n\nSanna: \"Ja te olette niin hullut, että vielä arvelette\n\n    \"tehdä työtä tyhjän päälle\n    nähdä vaivaa vaivan päälle\n    siihen kostohon kovahan.\n\n\"Sen sanon, että ei ole minun työstäni siunausta enempi kuin\nmustilaisen työnteosta. Kyllä minä vien itse viertämäni.\"\n\nVappu: \"Sen sanon minäkin, jos niin on, että tämä vieraan auraan\njääpi.\"\n\nAuno sanoi vakavasti: \"Se on vanha sananlasku, että siinä ei ole\ntekijää omasta edestään, joka ei teline toisen edestä. Ja mistä\ntietää minkälaisen perinnön ne tästä meille vielä maksavat. Kun\ntähän kootaan ensin iso koko, sitähän on hyvä levitellä. Ei hätä ole\ntämännäköinen.\"\n\nSaara kynkkämäksiensä varassa maata kytjötti mättäällä, pureskeli\nvarpua, kuunteli muiden puhetta ja syljeskeli muutamia kyyneleitä\nkylmään sammaleen.\n\nMartta se siirtyi syrjään, laskeusi mättäälle. Silmät verestivät ja\nkasvot tulehtuivat. Sitte silmät pullistuivat kummannäköisiksi ja\nalkoi hätäisesti katsella ympärilleen ja surullisesti virkkoi:\n\n\"Minä pyörryn... Voi, voi kun tulee! Voi, voi!\"\n\nSilloin hän kaatui selälleen, silmät kääntyivät nurin päässä ja\nkamalasti kirmutteli hampaitaan.\n\nKerttu hyppäsi seisalleen ja silmät renkaallaan virkkoi:\n\n\"Voi rakas Jumala! sen taasen kouristi. Katsokaa miten puistaa!\nTulkaa aukomaan! Voi kuitenkin raukkaa! Aivan kai jäsenetkin lonsuvat\npois sijoiltaan. No hallitkaa, hyvät ihmiset! Painakaa noita jalkoja!\"\n\nReeta, Sanna ja Vappu ryöpsähtivät jalkain päälle.\n\nKerttu: \"No niin. Mutta sinä Auno, koeta aukaista tuotta toista\nnyrkkiä... Sinä Riikka, auo tuota toista nyrkkiä, minä hallitsen tätä\npään puolta... No aukaiskaa nyt rutompaan!\"\n\nSanna nurjerti kättä ja virkkoi: \"Aukaiseisinhan minä, kun jaksaisin,\nvaan eihän tuo auk... Ahaa, jopa remahti!\"\n\nRiikka puisteli kättä.\n\n-- Jo tämäkin on auki ja tuntuu kuoleutuvan aivan varattomaksi.\n\nKerttu: \"No kyllä se sitte heittää puistannan... Painakaahan sentään\nvielä jalkoja.\"\n\nSanna: \"Kyllä pysyy, kyllä pysyy.\"\n\nMartan pää retkahti varattomaksi mättäälle. Kerttu koppasi\nojaturpeen, pani sen pään alle ja virkkoi:\n\n\"Helpotti se nyt... Nyt se on taasen varatonna kuin lankavyyhti;\nnukkuu vaan. Heittäkää irti!... Mutta kyllä se polonen taasen puri\nkielensä palasiksi, kun verta tulee suusta kuin härän kulkusta.\nKatsokaa tuota siivoa!... Herra Jumala hyvästi siunatkoon!...\nKäännetään vatsalleen, ettei läkähtyisi... No niin, nyt se valuu\nmaahan, kun minä vaan pitelen päätä koholla, ettei suu painu\nsammaleen... Se niin... Annetaan nyt vähän nukkua... tuossa noin,\nniin kohta se siitä virkoaa jaloilleen...\"\n\nAuno istahti viereen, nosti pään polviensa päälle ja virkkoi:\n\n\"Korsaa nyt siinä minun polvellani... Saatte muut mennä kotiin, kyllä\nminä tulen Martan kanssa sitte, kun kerkeän.\"\n\nSanna istahti mättäälle ja ynseästi lausui:\n\n\"Mikäpä tuonne lie kiireempi yhdellä kuin toisellakaan. Ei ole\nkiireempi leivällä kuin särpimelläkään.\"\n\nAuno kuuristui katsomaan Marttaa.\n\n-- Aivan kirkasta vertahan sieltä tulee, tippua nolkkasee aivan\nmyötään..., Ethän, sinä Kerttu, vaan liene puukolla loukannut äsken,\nkun leukoja auoit?\n\nKerttu: \"Älä puhu tyhjää! Miten minä tällä katkokärjellä olisin\nloukannut? Tämmöinen ruopio, mikä tällä loukkautuu? Katso sinä tätä\nminkälainen tämä on. Mihin tämä pystyy? Ja enhän minä terävämpää\nolisi hirvinnyt pannakkaan hänen suuhunsa.\"\n\nAuno katseli Kertun käteen puukkoa ja virkkoi: \"Ei tuo siltä näytä,\nettä tämä särkisi ketään. Purrut tuo lienee kielensä... Voi sinua\nonnetonta!... Ei ole hyviä muutkaan taudit, vaan tuo on kuitenkin\nkamalin kaikista. Eikä ole toivoa paranemisesta niin kauan kuin\nhenkeä lie rinnassa. Ja se on kerran surmannimenä niinkuin Kilkka\nJaakolla.\"\n\nReeta: \"Kun olisi nyt jo viime kerta, ettei nousisi tuosta. Eipähän\ntäällä tultane sen paremmaksi; synnin mitta kasvaa vaan joka päivä.\"\n\nSanna: \"Höpsis! Se on taasen niitä sinun toivotuksiasi. Elämä sentään\non parempi vaikka kuinka kurjasti kuin nuorena kuolema.\"\n\nVappu: \"Sen sanon minäkin.\"\n\nKatri katkoi näpissään kuivaa kuusen oksaa, kasvot hieman ynseänä;\ntyynesti virkkoi:\n\n    \"Miks en kuollut kolmiöisnä,\n    kaonnut kapalolasna...\"\n\nRiikka: \"Niin mikä sitte?\"\n\nVappu: \"Se jotta meitä ei olisi kuin kahdeksan elossa.\"\n\nSanna: \"Tässä matosessa maailmassa.\"\n\nKerttu pukki Marttaa.\n\n\"Nouse pois!... Etkö jo toinnu, Martta?... Kuule, nouse pois! vilu\ntässä tulee... Kuule!... Kuule, nouse jo pois!... Katsoppas kuin on\nvetelä kuin kuontalo... Ei siinä nyt ole paljo varoja... No nouse nyt\nylös!... Nouse!... Ka, ei se tiedä tälle ilmalle! Kyllä tämä saadaan\nkantaa kotiin.\"\n\nAuno: \"Se paras. Nostakaa minun selkääni, niin kyllä menee!\"\n\nKerttu ja Sanna nostivat Martan Aunon selkään. Pää retkotti niskoilla\nvaratonna ja rinta ryyhitti hengittäessä, Auno tavotteli Martan käsiä\nolkansa takaa.\n\n-- No ei nyt sillä lailla. Pankaahan vaan mahalleen minun selkääni ja\nantakaa toinen käsi toiselta olalta minun käsiini... Se niin, annahan\nkun saan hauislihoista kiinni. No nyt!\n\nAuno sai kädet kiinni olkapäilleen; lähti käymään. Martan jalat\nvarattomina heiluivat Aunon selässä ja riippuivat Aunon helmoille\nasti.\n\nToisetkin tytöt lähtivät Aunon jälkeen ja rennosti käsillään\nheilutellen kävelivät jäljekkäin ojan parrasta ja silmäillen\nvainioidensa kaukaisille ranteille, silmäillen kotiaan, silmäillen\ntaivaanrantoja ilman kaikille suunnille. Mutta nukkunut oli luonto\ntyyneen pilviyön viileään lepoon. Hyllyäiskeron rinteessä koiti vielä\nlännen rannalla uinuvan ruskon hivettä kuni viaton hymy nukkuvan\nlapsen suupielessä äitinsä viimeisestä suutelosta.\n\nUmpimielisinä tytöt astuivat pirttiin. Martan asettivat penkille\nnukkumaan ja virittivät pystyvalkean palamaan. Sen ääreen kehiysivät\nkätöstelemään puhdetöitään. Mutta jokaisen mieli näkyi syventyneen\njohonkin raskaaseen elämän kohtaloon.\n\nEmäntä lekerteli hyvämielisenä, pujotteli vartaaseen vasta\npaistettuja leipiä ja puheli tavallisia puhelujaan.\n\nTytöt istuivat käsitöittensä kanssa pystyvalkean ympärillä suut\nmareissaan. Mikä parsi sukkiaan, mikä kutoi vanuitta, mikä neuloi\nlapasia. Puheluun ei näkynyt olevan kenelläkään halua. Väliin aina\nunehtuivat kädet helmaan ja tylsästi katsoivat pystyvalkeaan ja\nReetan kuontaloon; mutta tuokion perästä taasen muistivat työnsä.\nSyvä äänettömyys oli huoneessa, ainoastaan pieni pankka niukasti\nripsahtain kimposi pystyvalkeasta lattialle ja liekkien salaperäinen\nhulmina kuului takan savutorvesta.\n\nReeta se vanhalla äitinsä värttinällä kehräsi menneenvuotisia\naivinoita. Usein kaikki muut unehtuivat avossa suin katsomaan sen\nkehräystä, kun sen vasemman käden hyppyset vipelehtivät kuontalon\nparrassa ja oikean käden näpissä pyöritteli värttinätä tavallista\nvikkelämmin. Ja heti joutui säije aina pitkäksi, että piti keriä\nvärttinälle. Taasen kostutti huulissaan hyppysiään ja alkoi nyhtää\nkuontalosta säikeensä jatkoa. Sitä tekosta teki hän niin hartaasti,\nettä näytti kokonaan vajonneen siihen tehtäväänsä.\n\nMutta viimein hän ikäänkuin heräsi unelmistaan ja pyöreillä\nsilmillään kierti koko pirtin. Kierti vielä tarkempaan, tähtäili joka\nnurkkaan, mihin ei riittänyt tulen loimo aivan selvästi näyttämään.\nTiiristi silmänsä ja kätensä alta vielä kolmannen kerran katseli\nympäri pirttiä. Mutta silmänräpäyksessä herahti kuuma veri harmaihin\nkaavoihin ja silmät lentivät kirkkaiksi. Sitte hän kysyi:\n\n\"Onko isä jo tullut metsältä kotiin?\"\n\nEmäntä halkoloukolla pesi pataa iltaskeitolle ja kelkkeästi sanoi:\n\n\"Ei häntä, ole näkynyt vielä; vaan ei suinkaan ole kaukana, koska\nSepeli kuului haukkuvan tässä vast-ikään tuolla Parsikorven takana.\"\n\nKaikissa heräsi kummastus, irtautuivat työstään ja tutkivasti\nkatsoivat emäntään.\n\nKerttu: \"Mitäpä se nyt näin myöhällä haukkuu?\"\n\nAuno: \"Minkä otuksen sattuu löytämään, niin haukkuu se. Mutta kyllä\nnyt otus katsoo päänsä; nyt on ulkona ihan tervapimeä.\"\n\nSanna: \"Ei siellä nyt pitkältä katsele; siellä on ihan kuin säkissä.\nJa miten hän mahtaa siksikään nähdä, että osaisi tulla kotiin.\"\n\nRiikka: \"No siitä se on paha, ettei se osaa näitä taipalia! Kyllä\nsillä ovat toki nämä tienoot niin ulkomuistissa, että vaikka ummessa\nsilmin se toki tulee siitä tilasta kuin Parsikorvelta.\"\n\nKerttu: \"Tulee sitä mitä tulee; mutta tulemista nyt on, kun ei näe ei\notsaansa iskevää. Aivan siellä menee puihin palliksi.\"\n\nRiikka: \"Vaikka olisi pimeämpi kuin onkaan, niin se tulee vaikka\nneljänkontan.\"\n\nVappu: \"Neljänkontan se kyllä on tulematta. Jos Parsikorven takana\nken nyt on, niin siellä on yösija, ei parane... Mutta siinä paha\nkussa pahaa mainitaan! Sepeli vikisee oven takana. Anna pääsen\npäästämään... Se-se, tule pois! Voi miestä!\"\n\nSepeli korvat niuhassa potalti oven raosta pirttiin, hyppäsi Vappua\nvastaan, loiski hännällään, nuoli käsiä ja syleili etujaloillaan.\nVappu silitteli Sepelin päälakea ja puheli:\n\n\"Voi miestä, kun on hyvillään! Mitä sinulla nyt on sanomista, kuu\nsinä niin leimuat? Katso, katso miestä kuin on hyvillään!... Kuin\nhyppii pystyyn minua vasten ja nuolee kuin viilikuiria!... Kas, kas!\nNo mikä sinulla on nyt, kun et asetukkaan? Malta nyt, niin minä annan\nruokaa.\"\n\nVappu roppelasti koppasi hyllystä leipäpalasen, sukasi voita siihen.\n\n-- Kas tässä voileipä!... No syö nyt! Ka, ei häijylle kelpaa... No\nhyvänen aika, mikä sillä on tuolla koiralla? Nyt se tahtoo pihalle\nmukanaan.\n\nPihalle luikasi koira; mennessään potkasi oven auki, matta pyörähti\ntakaisin katsomaan. Oven aukosta näkyivät sen kiiltävät silmät.\nHäntäänsä heilutteli hän voimakkaasti, että koko ruumis mutruili\nsiihen mukaan. -- Suu oli hieman auki ja kiinteästi vokisi.\n\nKerttu: \"Kyllä sillä on nyt joku mikä lienee, kun se tuommoista ilmaa\npitää. Kun vikisee ja vokisee tuolla lailla. Ei se ilman mitäkään\nole... Otappas, Riikka, päreeseen tuli ja mene perässä ulos, mihin\ntuo viepi.\"\n\nSanna: \"Jonnekipa se viepi! Sen kumppali kun on jäänyt jälelle, niin\nsiitä on tuommoisessa tulikassa. Kunhan isä joutuu kotiin, niin kyllä\nse asettuu.\"\n\nKerttu: \"Oli miten oli, eihän tuo ota jos ei annakkaan. Otahan,\nVappu, vaan tuli ja mene ulos katsomaan, mitä se hommaa.\"\n\nSepeli puhalti pirttiin takaisin; hyppi jokaista vastaan.\n\nKerttu hyppäsi seisalleen.\n\n-- Äläpäs huoli; minäpä lähden myös... No lähdetäänhän nyt... Voi,\nvoi miestä! Mikä se nyt on Sepeli-miehellä semmoinen omantunnon\nvaiva? Aai ai miestä, mikä se on tullut miehelle?...\n\nVappu otti kaksi pärettä, sytytti ne ja lähti ulos. Pihalle menivät\nVappu ja Kerttu. Mutta Sepeli rienti metsän. Kerttu ja Vappu menivät\nvähän matkaa, mutta koira vaan siirtyi kauemmas ja vinkuin, vokisten\nja häntäänsä liekuttaen taasen siirtyi kauemmas ja seisoi terävästi\ntuiottaen kiiltävillä silmillään takaisin. Kerttu ja Auno katselivat\nsen peliä. Viimein se siirtyi vähän kauemmas, istui mättäälle ja\nniuhassa korvin suurilla silmillään katseli Kerttua ja Vappua\npärevalkean valaseman valopiirin rajalta.\n\nPuistellen itseään ja kahden käden rintaansa puristellen palasivat\nKerttu ja Vappu pirttiin ja istahtivat toisten joukkoon.\n\nAuno: \"Mitäs näkyi?\"\n\nKerttu: \"Mitä siellä näkyi... Se koira vaan alkoi metsään houkutella;\nmutta mennä sen perässä nyt. Siellä on semmoinen pimeys, että oikein\nkauhistaa. Hyih, oikein puistattaa! niin tuntui ilkeältä. Ja koira\nkun katsoi tuolta loittoa tulta vasten ja kun sen helakat silmät\nkiittivät, niin tuntui niin kamalalta kuin hirvittävä peto olisi\nkatsonut synkästä kätköstään.\"\n\nAuno: \"Mutta missähän se metsämies sitte viipyy. Ompa se sentään\nkummaa...\"\n\nVappu: \"No ensi kerranko se nyt on metsässä yötä jos olisikin; mutta\nsaattaahan se tullakkin.\"\n\nMaija sitoi ristiraitaisen päähuivin nurkkia niskansa taakse ja sanoi:\n\n\"Jos ei tule tänä iltana, niin ei ole mies kunnian teillä. Se aikoi\nvarmaan tulla kotiin. Pitäisipä käydä kuulostamassa, eikö kuuluisi.\"\n\nSitte siirtyi emäntä ulos kuuntelemaan. Meni pellon pientarelle ja\nsiellä huuti Pietoa, mutta ei vastausta kuulunut. Huuti vieläkin,\nmutta samalla onnella. Tyhjä kaiku vaan värisi metsässä.\n\nIkäväntuulen-näköisenä emäntä palasi pirttiin takaisin ja virkkoi:\n\n\"Kumma paikka, kun niin varmaan aikoi tulla tänä iltana. Kun osaisin\nhakea, niin lähtisin. Kyllähän se koira olisi viennyt, kun olisi\ntullut mennyksi sen perässä.\"\n\nReeta kääri säikeensä värttinälle, laski kuosalin viereensä rahille,\nnousi seisalleen, puisteli aivinan untuvat ja päistäreen hivenet\nhelmastaan lattialle ja umpimielisen-näköisenä hartiat kumarassa\nastui pihalle. Mutta heti palasi punastuksissaan pirttiin ja\narkamielisenä virkkoi:\n\n\"Sepeli haukkuu ja ulvoo Parsikorven takana. Sillä siellä joku kumma.\nLähdetään joukollaan, otetaan päreitä millä nähdään kulkea.\"\n\nSanna hytkäytti itseään.\n\n-- Eipä vähä mitä, kun lähteä tällä kululla sen matkan päähän! Kyllä\nminusta nähden saa se kumma olla kolmanteen suveen katsomatta!\n\nVappu: \"Saa minustakin nähden olla!\"\n\nRiikka alkoi panna kenkiä jalkaansa ja sanoi päättävästi:\n\n\"Minä lähden katsomaan. Mistä tietää, jos isä on siellä pahoin\nloukannut itsensä.\"\n\nSanna: \"No niin! Tietäähän elävä kuolevansa.\"\n\nKerttu hyppäsi reimasti ylös. Silmät sälähtelivät. Pisti kengät\njalkaansa.\n\n-- Lähdetään aivan joukollaan! Otti suuren rovion kuivia päreitä\nkainaloonsa; kolme niistä pani yhden rinnan oikeaan käteensä ja\nsytytti palamaan. Sitte kysyi:\n\n-- Joko lähdetään?\n\nReeta: \"Lähdetään, lähdetään!\"\n\nVappu: \"Menkää, menkää! Sanokaa terveisiä sille, joka peripenkillä\nistuu!\"\n\nSanna: \"Menkää, menkää! Syöttäkää karhulla itsenne ja tulkaa sitte\nhuoletta kotiin!\"\n\nKerttu: \"Niin, etkö sinä, Sanna, lähtenyt?\"\n\nSanna: \"En... en lähde, en, en!\"\n\nKerttu käveli päresoihtu kädessä ulos ja virkkoi: \"Lähdetään sitte.\nJääkööt nuo äkäpussit kotiin.\"\n\nSaviset kengät jaloissaan, piikkoloimiin kudotut karkeat työhuivit\npäässä ja ojamultaan tuhranneet päällystakit päällä, ne vyönsiisnalla\nsidottu kiinni ja kinttaat käsissä he kokoontuivat kartanolle. Mutta\nsiinä seisahtuivat kuuntelemaan Sepelin haukuntaa, joka lakkaamatta\nkuului Parsikorven takaa. Kertun kasvot kalvistuivat, viskasi tulisen\nsilmäyksen toisiin ja virkkoi:\n\n\"Nyt ei ole hyvin asiat! Siellä on mikä lienee, kun Sepeli noin\nhaukkua räyskyttää... Kuulkaa tuota!... Ja ulvoo niin kamalasti...\nSiellä on mikä lie... Emme saa sinne sulin käsin lähteä; täytyy\nmeidän ottaa kättä pitempää mukaan.\"\n\nAuno: \"Minä otan kirveen.\"\n\nKatri: \"Minä otan rautahangon.\"\n\nRiikka: \"Minä otan korennon.\"\n\n-- Nurkan vierestä otti koivuisen korennon, katsahti sitä pitkin\npäästänsä, nosti olalleen ja sanoi:\n\n\"Tuon otan, ei ole tyhjä silloin näpissäni.\"\n\nReeta: \"Mutta mitäs minä ottaisin?... Korennon otan minäkin, tuon\nsuuren koivuisen korennon otan.\"\n\nSaara: \"Mutta mitäs minä, Kerttu. Katsoppas, Auno, luhdin loukosta\nisän karhukeihäitä, näkyisikö yhtään, vaan ovatko kaikki matkassaan.\"\n\nAuno pistäysi luhtiin, kopelehti siellä ja virkkoi:\n\n\"Ai, ai, täällä on kaksi keihästä, aika salkoa! Kyllä karvastelemaan\nkäypi karhun masmaloa, kun tuolla kuhauttaa!\"\n\nKerttu: \"Tuo minulle toinen niitä keihäitä.\"\n\nAuno käveli Kertun luokse kaksi keihästä kädessä; ojenti toisen\nKertulle.\n\n-- Tässä on aika väkipuukko!... Saara saakoon tämän kirveen; minä\npidän keihään...\n\nKerttu: \"No hyvä! Mutta ovatko puukot kaikilla mukana?\"\n\nJokainen koetteli tuppiaan lonkaltaan ja virkkoivat: \"Mukana on!\"\nRiikka vielä jatkoi:\n\n\"Mukana ovat vanhan päivän hampaat... Mutta mikä meiltä vielä\npuuttuu: onko tuluksia kellään? Jos sattuu pärevalkea vahinkoon, niin\nmikä meidät sitte perii.\"\n\nKerttu: \"No hyvä toki, kun muistit! Koppaa, velikulta, uuninkorvalta\nrasiasta! Ota ne isot tulukset ja katso, onko piitä ja taulaa!\"\n\nRiikka juoksi pirttiin ja virkkoi mennessään:\n\n\"No, no; kyllä, kyllä!\"\n\nSanna pirtissä Riikalle:\n\n\"No yhäkkö nuo kuutiaiset ovat tuossa! Tuosta herran hetkestä oltu\nhommassa ja tuossa kuhnitaan vielä! Jo minä jos olisin ollut lähdössä\nniin olisin tuota tuokempana!\" Riikka kopperehti uuninkorvalta\ntuluksia ja virkkoi: \"Älähän nyt hätääsi kuole. Kunhan tässä ensin\nlähetään, sitte tästä lähetään. Viipyen erät paremmat. Se on vanha\nsananlasku että parempi on kerta viipyä kuin kahdesti joutua.\"\n\nSanna lähti ulos, seisahtui rappusille ja nauroi ivallisesti.\n\n\"Tuommoinenko se nyt on tuo sotaväki, Pietolan komppania! Oletteko\nvyötetyt kupeesta? Onko hengen miekat mukana tuohitupessa? Hahhah!\nNo ken päivännäöllä näkisi tuon joukon, niin ei sylkemättä päälle\nkatsoisi!\"\n\nKerttu: \"Naura mitä naurat, kyllä tämä joukko naurut päältään ajaa.\"\n\nRiikka tuli pirtistä kartanolle; otti kangen olalleen... \"Älä\nnaura, Sanna, etpä tiedä, jos itsekkin vielä tämmöiseksi tulet...\nNo lähdetäämpä nyt, nyt on matkassa tuohta ja tulusta, miestä kuin\nkytöstä.\"\n\nSanna jatkoi Riikan sanaan:\n\n\"Miestä!... Mitäs muuta kuin puhdasta miestä kuin solttua!...\nKas niin, nyt sitä lähdettiin! Sanokaapa, käyttekö kaukana?...\nHyvästelkää toki lähtiessänne!\"\n\nMetsään lähtivät tytöt rientämään. Aseet olalla astuivat sänkipeltoa\nPajupuron niitylle päin suoraan koiraan haukuntaa kohti. Kerttu se\ntulisoihdun kanssa kulki etunenässä ja toiset kynttä-kantta perässä.\nSanna rappusilla katsoi, kun soihtuvalkean läihkävässä valossa\nvälähtelivät ne karkeat aseet, jotka sekavasti heiluivat kävelyn\nmukaan tyttöin olalla. Tuli Vappukin kartanolle katsomaan. Mieluinen\nhymy kasvoissa katselivat, miten se pieni valokehä heikkona säteenä\nkulki valtavan yön syvyydessä, mutta kumminkin raivasi tien aivan\nvapaaksi mukana kulkijoille. Pimeys oli jälen peittänyt aivan umpeen,\nmutta yhä sentään Pajupuron niityn takaa kuusikon helmasta näkyi\nvalon merkkiä. Suuret lehväiset kuuset loihahtelivat niin ihanasti,\nmutta samalla katosivat ja toisia taasen ilmaantui näköön. Sannan\nja Vapun silmät seurasivat siskoin kulkua, kunnes Pajulehdon takana\npainuivat Hirvijänkän avaraan alankoon. Kuuntelivat kuitenkin Sepelin\nhaikeamielistä haukuntaa ja valittavaa ulvontaa.\n\nSanna: \"Me hullut, kun emme sittekään lähteneet tuonne! Voi, voi\nmeitä!... Kuin tuulen liehaus puhalti mieleeni ikävä tunne.\"\n\nVappu; \"Niin minustakin tuntuu. Tuokin koiran haukunta kaikuu niin\nikävänmakuisesti kuin hautakellon soitto koko tuolle matkueelle.\nOikein kauhealta tuntuu tuo pelottava tyhjyys täällä ulkona ja\nhuoneessa... Tokkohan tuosta joukosta kunnian kukko laulaa... tuntuu\nniin paha aavistus.\"\n\nSanna: \"On tosiaankin niin paha olla. Emmekö lähde tuonne yhteen\njoukkoon? Kävi miten kävi; käynythän matkansa sanoo, käymätön\nvalehtelee.\"\n\nVappu: \"Emme nyt enää viitsi lähteä; nauraisivathan ne, kun\nlähtisimme jälestä ajamaan. Lähdemme pirttiin katsomaan valmista.\"\n\nSanna: \"Se taitaa olla paras.\"\n\nPirttiin poistuivat tytöt. Mutta toiset hiipien likenivät koiran\nhaukuntaa Parsikankaan hongistoisella syrjällä. Ainoastaan sata\naskelta oli matkaa siihen paikkaan, missä koira ilmoitti olevan sen\neräpaikan. Tytöt koettivat kurkistella ryhevän kuusen suojasta,\nnäkyisikö, mikä on se koiran haukuttava. Auno se kaula pitkällä\nkurkotti, mutta katsahti toisiin, osotti sormellaan kuusipensaan\njuureen ja suhahti pyörein silmin:\n\n\"Karhu se on tuo musta rykelmä tuossa kuusen juuressa.\"\n\nKerttu: \"Sitä minäkin! Mutta nyt on paras, että asetutaan rinnakkain\naseet valmiina käsissä ja sitte liketään.\"\n\nSaara asetettiin keskelle tulenpitäjäksi. Kerttu ja Auno ottivat\nkeihäät, Katri rautahangon, Riikka ja Reeta korennot. Kaikilla olivat\naseet ojennettuna. Jos missä silmänräpäyksessä olisi ollut tarvis,\nniin silloin ne olisivat olleet valmiit laukeamaan. Jokainen seisoi\nryntäävässä asemassa. Mutta niin tolkussa ei kukaan muu ollut kuin\nReeta. Sen sarkainen hame oli esiliinan nauhoilla sidottu niin ylös,\nettä melkein polvia myöten näkyivät paksut pohkeat ja tiukalla\noli nilkaan kääritty ruojuvien nauhat. Vahvasti iski takajalka\nsammaleiseen mättään-tyveen, ja etummainen jalka polvi vähän\nkoukussa. Sitte oikean käden tarmokas kopra oli puristettu korennon\nlatvapäähän ja vasen käsi hallitsi keskempää. Korennon tyvipää oli\nojennettu taivasta kohti vähän taaksepäin nojalleen vauhtia ottamaan.\nJa suuret silmät ne tuikeasti tähtäsivät soihtuvalon etäisimmältä\nrannalta tuskin hämärtävään kuusirykelmään, jossa koiran haukunta\nilmoitti saaliin olevan.\n\nSiinä asemessaan lähtivät likenemään sitä tähdättyä paikkaa.\nAskelen kerralla he siirtyivät lähemmäksi ja kasvot olivat kovassa\njännityksessä.\n\nRisu rusahti kuusipensaassa. Koiran ääni taukosi. Mutta pensaan\ntaakse ilmausivat loistavat silmät.\n\nKerttu ojenti keihäällään pensaan taa ja sanoi:\n\n\"Ka tuossa! Nyt niinkuin yksi mies!\"\n\nSilloin moiskahti Reetan korento pensaaseen ja toiset aseineen\nhyppäsivät elukan kimppuun. Mutta Katri parahti:\n\n\"Sepeli, Sepeli! Älkää, koira se on.\"\n\nSilloin Sepeli leimuavin hännin ja korvat niuhassa vilkas! Katrin\nluokse, hyppi pystyyn ja nuoleskeli. Samoin kävi jokaisen luona.\n\nTytöt puhaltivat helpottavan huokauksen ja lakattavin sydämmin\nseisoivat ja palkuillen katselivat ympärilleen.\n\nAuno: \"Mutta katsotaan nyt tänne, mitä se Sepeli täällä haukkui.\"\n\nTytöt lähtivät kuusipensasta lähenemään, mutta Sepeli hyppäsi\nsinne edellä ja alkoi vikistä. Jännitetyin kasvoin tytöt lähenivät\nkuusisylvöä, jossa Sepeli vikisi ja puita kynsi ilosta, kun näki,\nettä tytöt likenevät.\n\nTytöillä olivat aseet varuilla vieläkin, kun tulivat siihen paikkaan,\nmistä Sepeli puhalti vastaan. Auno se rienti hieman etukynnessä;\nkumartui katsomaan kuusten juurella hämöttävään rykelmään... Mutta\nheti oikasi itsensä, vilkasi toisiin ja virkkoi:\n\n\"Mikä kumma!,... Isäkö tuossa?... Tuo, Saara, tulta likemmäksi...\"\n\nSaara vei arasti tulta Aunon luo,\n\nAunon kasvot mustuivat ja silmävalkeaiset verestivät; suurilla\nsilmillään loi toisiin säikähtyneen katseen.\n\nKerttu tarttui Pieton jalkaan, retuutti siitä.\n\n-- Isä hoi, nouskaa pois! Isä hoi!...\n\nKertun kasvot jäykistyivät ja vapisten virkkoi:\n\n\"Tämä on tönkkö!... Isä hoi!...\"\n\nViimeinen hoi tuli parahtamalla ja lopussa tunki ahdas värisevä\nhenkäys.\n\nRiikka tarttui Pieton olkapäähän ja väänti selälleen. Mutta\nkauhistuen parahti; löi käsiään yhteen ja jatkoi:\n\n\"Voi, voi! Pää on palatsina! Voi, voi!\"\n\nKaikkien kädet valahtivat alas ja rupesivat parkumaan sanattomia\nparahduksia. Katrin kasvot vaalenivat, tuskaisesti parahtain sanoi:\n\n\"Enkös arvannut, että tappavat ne!\"\n\nSilloin kaatua roiskahti selälleen maahan.\n\nSitä eivät toiset näkyneet huomaavan. Käsillään rintojaan\npainaen parkuen itkivät ja voivottelivat, Ja metelöitsevä kaiku\nlevisi öiseen hongistoon. Tuskan hiki tihkuili otsista ja yksi\nkerrallaan laukeilivat maahan kasvoilleen ja sammaleiseen mäkeen\npurkivat palavia kyyneliään, karvaita huokauksiaan ja kaikuvia\ntuskanhuutojaan. Sepelin haikea ulvonta lisäsi kaikua.\n\nMutta viimein Sepeli alkoi pitkällä kielellään loiskia Kertun\nkorvallista, heilutti häntäänsä ja vokisi epätoivoisesti. Siitä\nKerttu virkistyi, tapasi vasemmalla kädellään silitelläkseen Sepelin\npäätä ja virkkoi: \"Sepeli, Sepeli, älä hätäile.\"\n\nSiitä nousi seisalleen ja veti keuhkoihinsa tutisevan henkäyksen.\nKasvot kurtistuivat, kyynelsarja tulvahti silmistä, ulos puhalti\nrinnasta sakea huokaus, mutta käsillään puristi suutaan, ettei\npäässyt parahtamaan. Puhalti kolmisen paksua huokausta ja siitä\nrupesi rinta huoppenemaan. Pyyhki takkinsa hihalla kasvojaan, karasti\npari kertaa kurkkuaan ja tyynesti virkkoi:\n\n\"No tointukaa nyt pois... Eihän tämä parkuin parane... Tullut on se,\nmikä on tullut... No tointukaa pois!\"\n\nReeta: \"Voi, voi, kuollaan pois!\"\n\nRiikka: \"Kun voisin niin...\"\n\nKerttu tuokion perästä taasen, kun asetti oman rintansa, virkkoi:\n\n\"Emme saata mennä menneen jälessä... Kenellä on tulukset?\"\n\nAuno nousi mättäälle istumaan, nikotteli, täytti vielä rintansa\npalkeet kerran ja kasvojaan käsillään painaen laski ulos pari\nkatkonaista ahdasta huokausta, sormillaan venytteli silmäluomiansa\nulospäin; otti tulukset taskustaan, otti taulalevystä palasen, asetti\nnäpin tarkalta piin päälle ja alkoi iskeä. Säkenet loikahtelivat,\nettä hongista välkkyi ja korvessa kaikuivat kimeät iskut. Mutta taula\nei syttynyt. Auno viskasi sen taulan metsään, virkkoi:\n\n\"Lieneekö näpistä kastunut.\"\n\nOtti uuden taulapalasen, asetti sen piin terävimmän laidan päälle\nja iski taasen. Säkenet leimahtivat ja kolme kiiltävää silmäkettä\nilmestyi taulapalan laitaan. Ne rupesivat suurenemaan ja taulan\nniepseä savu alkoi löyhähdellä kuusten helmoilla. Tulikuppiin pani\nAuno palavan taulan, puhalteli siihen, että se kiihtyi ja otsaan\njo paistoi punertava koite. Otti pärepuikon, kastoi sen kärkeä\nkihisevässä tulikivessä; kosketti sitte hiiltyneeseen taulaan.\nSilloin remahti iloinen sinertävä tuli kipelehtävän puikon kärkeen.\nMutta heti valkeni tuli, puikko syttyi palamaan ja vakaaksi aukeni\nlähinen tienoo. Auno otti päreen, sytytti sen ja katseli ympärilleen,\nvirkkoi:\n\n\"Mikä Katrilla?\"\n\nKerttu kumartui katsomaan, puisteli hermottomasta kädestä ja virkkoi:\n\n\"On pyörtynyt... Kasvot ovat kuin haavan lastu.\"\n\nAuno puisteli olkapäästä.\n\n-- Nouse pois!... Katri, nouse pois!...Ka ei se tiedä tälle ilmalle!\n\nKauhistuen hyppäsivät Reeta, Saara ja Riikkakin, pyörein silmin\nkatselivat Katria. Reeta löi rintaansa ja parahti; \"Kuollut! Voi\nrakas, voi, voi!\" Kerttu tarttui Reetaa olkapäähän.\n\n-- Älä nyt... ei tämä ole kuollut... Kas niin, jo tointuu!...\n\nKatri nousi istulleen, öljäkästi katseli ympärilleen, sylki maahan ja\nkasvoille palasi virkeä puna. Katseli kirkkaasti toisiin.\n\n-- Eikö isä olekkaan kuollut? Voi, voi, minä säikähdin, kun otsa oli\nverissä, vihlasi niin pahasti sydämmyksiäni, että paikalla maailma\nmeni mustaksi silmissä. Ja niin tuntuu pahalta vielä nytkin... Hyvä,\nettei ole isä kuollut... Antakaa minä tässä mättäällä köllötän;\nhoitakaa isää... Minkätähden se vielä makaa?... Valehteliko Kerttu?\n\nKerttu: \"Sinuahan minä sanoin, että ei tämä ole kuollut.\"\n\nKatri: \"Mitä se Reeta itkee? Kyllä minä tästä toinnun, kun vähän\nlevähdän. Teki vaan niin pahaa.\"\n\nKerttu: \"Mutta päreet loppuvat meiltä tällaisilla; pitää ruveta\nrahnikoimaan, miten saisimme kotiin. Emmehän sitä petojen ruuaksi\njätä.\"\n\nAuno: \"Mitäpä siinä on. Otetaan vahva korento, sidotaan siihen\nvitsoilla ja vuoroon kannetaan.\"\n\nKatri: \"Minuako? Kyllä minä pääsen omin jalkoineni.\"\n\nAuno: \"Älä sinä nyt pidä huolta; levähdä nyt vaan.\"\n\nKerttu: \"Tuossapa on vitsa tuossa koivupehkossa. Anna, Reeta,\nveistäsi, minun on jäänyt kotiin.\"\n\nReeta ojenti veitsen.\n\n-- Tuossa.\n\nAuno tähysteli tannerta ympärillään.\n\n-- Missä kirves?... Ka tässäpä tuo! Minä hakkaan tuosta kuivasta\nnäreestä korennon.\n\nKerttu: \"Tuosta kuivasta haavasta tulee parempi.\"\n\nAuno katsahti haapaan.\n\n-- Siitäpä kyllä.\n\nKerttu viskasi väännetyn vitsan tanterelle.\n\n-- Tuossa on yksi vitsa.\n\nAuno toi haapaisen orren Pieton luokse.\n\nTässä on korento. Mutta mitenkäs nyt?... No Reeta ja Riikka, ei nyt\nauta itkeminen... Nostetaan tähän mättäälle.\n\nAuno, Reeta ja Riikka tarttuivat Pietoon, nostivat aukealle ja\nlaskivat selälleen sammaleiselle mättäälle.\n\nKatri: \"Onko se kuollut?... Kuollutpaan on!\"\n\nKerttu! \"No älä nyt enää pyörry. Eihän se sillä tule takaisin...\nPyörtyi se, kaatui ihan rankana!\"\n\nKerttu kiskasi koivusta tuohilevyn, viskasi sen Reetalle.\n\n-- Tässä on lippi! Pane sinä Reeta, vettä päähän, tuossa on rapakko.\n\nReeta sökkelehti sinne tänne.\n\n-- Missä?\n\nKerttu: Tuossa ihan likellä... tuossa juurikan komossa. Katso nyt\ntaasen kun hourii!...Tuossahan se on... Nostele siitä vettä päähän,\nminä en jouda.\n\nReeta nosteli vettä Katrin päähän.\n\n-- Vuotaa tämä lippi.\n\nKerttu piirti koivun kylkeä, kiskasi tuohta ja väänti lipiksi;\nviskasi sen.\n\n-- Tuossa on parempi, se pitää vaikka elävää hopeaa... Auno:\n\"Tuleppas Kerttu tänne. Miten tämä pannaan?\" Kerttu: \"Pannaan neljään\nkohti vitsat alle ja niillä sidotaan korentoon.\"\n\nPisti vitsat Pieton alle.\n\n-- Ka näin!\n\nSitte Kerttu pani korennon Pieton päälle, sitoi vitsat lujaan kiinni\nympäri korennosta ja virkkoi:\n\n\"Siinä se nyt on.\"\n\nHaapaiseen korentoon sidottuna Pieton tönkkö ruumis makasi mättäällä,\nKerttu ja Auno ottivat olalleen, Saara kulki tulen kanssa edellä,\nRiikka ja Reeta taluttivat Katria perässä, Sepeli kulki Kertun ja\nAunon rinnalla ja palavin silmin tähysteli Pietoa. Pärevalkean\nniukkoja säteitä levisi hongiston pimeään pylväskäytävään noin\nparikymmentä askeletta edemmäksi kulkioita.\n\nParsikorven syvimpään laksoon painui matkue, kun Saaran silmät\npyöristyivät ja virkkoi:\n\n\"Mutta mikäs nyt perii, kun päreet loppuivat!\"\n\nKerttu: \"Loppuivatko?\"\n\nSaara: \"Tässä on näpissä viimeinen.\"\n\nViskasi maahan ja lisäsi:\n\n-- Tuossa.\n\nAuno: \"No älä nyt sammuta vielä! Voi, voi, älä sammuta kuitenkaan!\"\n\nSaara imasi sormiaan.\n\n-- No en suinkaan minä näppiäni polta.\n\nAuno: \"Olisit ennen sanonut, niin olisi kiskottu tuohia ja niitä\npoltettu. No nyt sinä parhaasi taasen teit. Sinä aina olet huoleton\nkuin lehmä! Mikä nyt perii?\"\n\nKerttu: \"Lasketaan tähän mättäälle. On aivan tervapimeä; emme osaa\nminnekkään.\"\n\nAuno: \"Lasketaan vaan. Mihinkäpä tässä mentänee.\"\n\nKerttu katseli taivaalle ja virkkoi:\n\n\"Mutta nyt on pimeä, ihan tervapimeä! Ei nyt näe ei otsaansa iskevää.\"\n\nAuno hapuili puun-juuria.\n\n-- Tuli meidän täytyy saada vaikka miten... Kas tässäpä on koivu! Ja\nonhan tässä valmis tuohikäppyrä kyljessä. Iskekää vaan tuli, tässä on\ntuohta.\n\nKerttu: \"Mutta annappas tulukset, sinullahan ne ovat Auno.\"\n\nAuno punalti päätään.\n\n-- Mutta ne jäivät siihen mättäälle.\n\nKerttu: \"Ja nyt ei tuluksia! No kaikkea sentään, voi, voi!... Eihän\nvaan liene jossakin kerroksessa, kopeloihan velikulta tarkkaan\nketineesi...\"\n\nAuno kahden käden kopeloi kaikkia kerroksia suu vähän ammollaan ja\nsilmät harreilivat pimeään yöhön.\n\n-- Ei ole, ei tunnu missään. Ja kyllä minä muistan että siihen laskin\nmättäälle. Olin siinä kuin häimerryksissä, niin siihen ne hätäysivät;\nvei kuin siivellä mielestäni, etten muistanut en kuolemakseni.\nKaikkea nyt piti tulla! Harvoin minulta neuvot tielle tippuvat, mutta\nnyt se kuitenkin paras tuli.\n\nKerttu kynsäsi korvallistaan.\n\n-- No jotakin satuta sentään!\n\nReeta: \"No se oli sentään tekonen! Semmoiset tulukset, tulukset\ntuluksen päiväsetkin, parhaat tulukset koko näissä kuuluvin! No\nkaikkea sentään! Ei pidä huolta neuvoistaan enempi kuin kuollut lehmä\nsilmästään! Semmoiset tulukset, sanon vieläkin, jätit metsän hyviksi!\nSiinä ei paljon huolita.\"\n\nRiikka: \"So, so, vähemmällä tuo nyt välttää!... Tulukset olisivat\ntulukset, mutta tulta kun emme saaneet, se on enempi kuin yhdet\ntulukset... Mikä meidät nyt hyvä hyvittää?\"\n\nKerttu: \"Ei suinkaan sitä auta tähän jääminen. Ei suinkaan se yö\nsilmää kaiva, lähdetään vaan hiljalleen kulkemaan kotiin päin.\nKoetellaan vaan lähteä, ikävähän tässäkin on. Sinä Riikka, koeta\netukynnessä jalkatarkalta kopeloida matkan suuntaa, Reeta kulettaa\nKatria.\"\n\nKatri: \"Kyllä minä pääsen.\"\n\nRiikka kädet kokotettuina harallaan eteenpäin lähti astua\nharostelemaan...\n\n-- Mutta tässä on semmoinen tureikko ja vielä vesikko... No ei tästä\npääse ei matokaan... Älkää tulko vielä, hukkuu tähän...\n\nReeta: \"Älä nyt ryve siellä yökautta! Koeta toisesta kohti!\"\n\nRiikka harrosteli toisapäin.\n\n-- Tähän sotkeutuu kuin kukko tappuroihin! Ei tästä niin sanomin\nselviä... Sama on täälläkin. Kyllä suppuh mentiin kuin venäläinen\nPyhäkoskea laskiessaan... Ei hyvät ihmiset, tästä päästä ei mihinkään!\n\nKerttu: \"Ollaan tässä kuusen juuressa. Tässä on iso kuusi ja tuntuu\nolevan kuiva juuri.\"\n\nReeta: \"Paras on. Odotetaan päivää tässä.\"\n\nSaara: \"Tässä olen.\"\n\nKatri: \"Odotetaan vaan päivää.\"\n\nAuno: \"Päivään on matkaa vielä. Mutta ruvetaan huutamaan, että kuuluu\nkotiin, niin tuovat päreitä.\"\n\nRiikka: \"Se paras keino! Huudetaan vaan!\"\n\nKatri: \"Ei ole minussa huutajaa.\"\n\nAuno: \"No huudetaan me muut... No Saarakin!\"\n\nRiikka: \"Ja Reeta!\"\n\nReeta: \"Tässä olen.\"\n\nKerttu: \"No nyt! -- Tuokaa tulukset ja päreitä!\"\n\nKerttu: \"Koetetaan lujemmasti!\"\n\n\"Tuokaa tuulokset ja pääreitä!\"\n\nKerttu: \"Vaisua tämä on. Koetetaan vielä!\"\n\nAuno: \"Koetetaan vaan, mutta ei minun palkeestani lähde enempää.\"\n\nRiikka: \"Parastani panin! Mutta Reeta ei huutanut oikein. No\nKoetetaan vielä!\"\n\nKerttu: \"No yhtä-aikaa!\"\n\nAuno: \"Mutta pannaanhan kätemme äänen kuurroksi suun ympärille, se\nkuuluu paremmin. No nyt!\"\n\n-- Tuookaa tuulukset ja pääreitä!\n\nTytöt laskivat hengästyneenä kätensä alas.\n\nAuno: \"Kylläpä sen pitäisi kuulua tuota tuonnemmaksi, kaukana\nsoutelee tuo kaiku tuolla vuorien hartioilla. Mutta huudetaan vielä!\"\n\nKerttu! \"No huudetaan vaan. No yhtä-aikaa!\"\n\nKaikki vetivät rintansa palkeet henkeä täyteen ja huutivat entistään\nkovemmin...\n\nMutta synkkään tyhjyyteen uupui kaiun viimeinenkin väre; ei kuulunut\nvastausta.\n\nAuno: \"Huudetaan vieläkin! Eihän tämä paljo maksa, jos hukkaankin\nmenee.\"\n\nRiikka: \"No sama mulle!\"\n\nKerttu: \"Yhtä-aikaa!\"\n\nKorottivat taasen äänensä ja mahtavina pyörteinä rauhaton kaiku pyrki\nilman kaikille suunnille.\n\nMutta ei vieläkään vastausta kuulunut.\n\nKerttu: \"Tuntuu minun ääneni rupeavan särkymään.\"\n\nRiikka: \"Tuntuu minunkin torveni rupeavan ravistustaan.\"\n\nReeta: \"Eipä tee mieli ilventelemään, on työtä tosissakin...\"\n\nKerttu: \"Istutaan tänne kuusen kengälle. Tässäpä onkin kuiva ja\npehmeä sammal kuin villa. Tässäpä on hyvä istua.\"\n\nRiikka istui kuusen juurelle, virkkoi:\n\n\"Olemmepa kaikki yhdennäköisiä.\"\n\nKuusen juurelle kokoutuivat kaikki yhteen kikamaan... Mutta korvesta\nkuului räksähtävä ääni, joka loppui nauruntapaiseen rähinään.\n\nKatri hyksähti: \"Hyih! mikä tuo?\"\n\nReetan muoto jähmistyi ja silmät pyöristyivät.\n\n-- Hiljaa Jumalan tähden!\n\nAuno kaula pitkällä kurkotti ja silmät seisoivat.\n\n-- Mutta mikä on tuo ääni?\n\nKerttu: \"Ei tuo ole ihmisen eikä luontokappaleen ääntä.\"\n\nReeta: \"Mutta mitä se tahtoo?\"\n\nRiikka: \"Emmehän tiedä.\"\n\nSaara: \"Voi meitä polosia!\"\n\nAuno: \"Kuulkaa, kun koettaa puhua kuin ihminen... Et meitä petä:\nKyllä sinut tunnemme: sinä olet se vanha mustaturkkinen... Kuule,\nmiten se räksyy ja nauraa.\"\n\nReeta: \"Mutta voi hyvä isä sentään! Mitä hänelle on meidän kanssamme\ntekemistä? Olemmeko jätetyt tuon huomaan ja haltuun? Hyvä isä\narmahtakoon meitä kurjia! Armahda ja auta meitä, armo!\"\n\nSaara: \"Jumala varjelkoon meitä! mutta minä pelkään pahaa.\"\n\nKerttu: \"Mitä sinä pelkäät?\"\n\nSaara: \"Kunhan ei kävisi tuon ruumiin kuin Koivukankaan\nMatti-kallaan, jonka ruumiin oli tuo paha mies vienyt ja pölkky oli\npantu arkkuun ja oli ruumiin asemesta haudattu.\"\n\nRiikka: \"Samaa pelkään minäkin.\"\n\nKatrilta parahti itku.\n\n-- Pidetään kiinni isän ruumiista, luetaan rukouksia ja veisataan\nvirsiä mitä osataan.\n\nRiikka: \"Millä äänellä sitä veisataan? Ei äänen pihausta lähde koko\njoukosta.\"\n\nKatri: \"Herra siunatkoon! Voi, voi sentään!\"\n\nKerttu: \"Tyhjä pelko se on. Koivukankaan Matti-kato oli riimuurarien\nuskossa; se oli jo eläissään luvannut itsensä pahalle. Toisin on\nlaita tuon vainaan kanssa. En tiedä jumalisempaa miestä kuin isä on\nollut. Ei sitä kertaa ole maata pannut, ei noussut, ei syönyt ei\njuonut, ettei olisi siunannut itseään. Eikä ole kirousta kuultu hänen\nsuustaan, eikä ole turhia puhunut. Kyllä, Jumalan kiitos, ei toki ole\npahalla valtaa tuon ruumiin yli.\"\n\nAuno: \"Niin toki luulen minäkin.\"\n\nReeta: \"Mutta mitäs vasten tuommoista ilvettä pitäisi? Onhan isä\nvoinut luvata itsensä jollekkin metsänpeikolle tai Tapiolle, että\nparemmin lintuja saisi. Olenhan kuullut semmoistakin. Ja onhan isä\nsaanut lintuja ja kaikkia viljoja, ettei ole likellä vertaa. Kyllä\nminä pelkään. Sinä, Kerttu rakas, koettele sinä, etteihän se ole jo\nvienyt.\"\n\nRiikka: \"Ollaanhan tässä yhdessä läjässä.\"\n\nAuno: \"Tässä ollaan!\" Kuusen juureen hyypiysivät taasen tytöt yhteen\nkikamaan ja seurasivat korvillaan sitä outoa ääntä, joka kuului\nparsikankaan hongistosta toisakseen aina toiselta suunnalta...\nMutta kuului vähänen humina ja kohta aivan likeltä korkea naraus ja\nperästä: kutti, kutti... kutti, kutti... kutti, huu-uuh, huu-uuh,\nähäs!\n\nSilloin tietämättään silmänräpäyksessä lenti jokainen seisalleen.\n\nKerttu: \"Nyt ruumiin ympärille!\"\n\nSiinä he panivat kätensä ristiin ja Kerttu luki Isä meidän, mutta\nHerran siunaus sotkeusi Isä meidän sekaan. Sitte Kerttu vapisten\nvirkkoi:\n\n\"Lukekaa rakkaat ystävät mitä osaatte!\"\n\nReeta: \"Minä en muista muusta kuin luomistyöstä.\"\n\nKatri: \"Samahan se on hätätilassa.\"\n\nReeta luki kallellapäin ja värisevin huulin:\n\n\"Alussa loi Jumala taivaan ja maan. Maa oli autio ja tyhjä. Pimeys\nheilui syvyyden päällä ja syvyys, liikkui meressä... Auta meitä,\nherra Seepahot! Amen.\"\n\nSaara: \"Isä, hetki tuli, kirkasta sinun poikas. Autuaat ovat\nhengellisesti vaivaiset... Ei terveet tarvitse parantajaa vaan\nsairaat... Pyhä on isä Jumala... Amen.\"\n\nAuno: \"Kumma, etten tapaa nyt en värsyn tekemää, vaikka onhan noita\nsilloin, kun ei tarvitseisi vaikka lukisi päivät päästään. Voi hyvä\nJumala!... Minä vaivainen syntinen ihminen, joka synnissä olen\nsyntynyt. Synnissä äitini minun sai, syntisessä elämässä kiinni\nriippunut olen ain! Auta meitä, taivaan sotajoukko. Amen.\"\n\nSillä aikaa kuin toiset tytöt elostivat täällä Parsikankaan\nliepeellä, niin Sanna ja Vappu ikävämielisinä käyskelevät\nulkokausteella. Niimpä sattuivat kuulemaan sen tyttöin huudon. Siitä\nymmärtivät, että apu on tarpeen. Kiireen vilkkaan koppoi Sanna\npäreitä, sytytti tulen ja lähti Vapun kanssa rientämään Parsikangasta\nkohti.\n\nMutta lähelle päästyään he kuuntelivat, kuuluisiko toisten ääntä.\nMutta koko tienoo oli kuin hauta, ei muuta kuin huuhkaimen kamala\nnauru ja marina kuului matkan päästä.\n\nSanna ja Vappu päästivät raikean haudon.\n\nTyttöin päät kavahtivat pystyyn.\n\nKerttu: \"Herra Jumala olkoon kiitetty! Sanna ja Vappu tulevat! Mutta\näänemme on sortunut, emme jaksa huutaa, että kuuluisi. Koetellaan\nkuitenki. Yhtäaikaa!... Ei tämä kuulu monen sylen päähän. Kun\nhaukkuisi tuo koira! Miten saataisiin haukkumaan?\"\n\nRiikka: \"Ei kukko käskien laula. Tuolla makaa, minä luulen, kuusen\njuurella miessä huoletonna.\"\n\nAuno: \"Missähän meidän on kirves? Minä rupean hakkamaan tuota kuusta,\nniin siitä kuulevat Sanna ja Vappu, missä olemme.\"\n\nRiikka: \"Tässä on kirves! Sehän on paras keino.\" Auno rupesi puuta\nhakata läiskyttämään. Koira luuli siinä jonkun otuksen olevan, rupesi\nhaukkumaan ja siitä syntyi ääntä.\n\nKuusien takaa alkoivat vilkkua Sannan tulen iloiset säteet. Silloin\nKerttu kihisevällä äänellään virkkoi:\n\n\"Voi rakkaat siskot, kun meidät pelastitte näin suuresta tuskasta!\"\n\nSanna: \"Mikä tuska teillä täällä? Eihän vaan tuo huuhkain teitä\ntäällä pelottane?\"\n\nKerttu: \"Mikä huuhkain?\"\n\nSanna: \"Joka tuolla hongistossa ilventelee, tuo... kuulehan nyt,\nkun se nauraa... Se on huuhkain, ja kuuluupa poika olevan nyt niin\nmielissään, että oikein! Kuuleppa miten se siellä rähähtelee! Kas,\nkas, mitä kukertaa! On sille raihnalle sattunut melkein ilkeä ääni,\non se viimeisen vierimmäinen. Matta harvoin se toki on äänessä. Siitä\nse on hyvä... No tuoko teitä on pitänyt kissan linnassa täällä? Paras\nhirmu teillä nyt on ollut! Ja ihmisrievut oikein äänensä menettäneet!\"\n\nKerttu käänti puheen toisaalle.\n\n-- Ei täällä ole tyhjä asiana. Tuohan tänne tulta.\n\nSanna ja Vappu astuivat tulen kanssa toisten tyttöin luo, jotka, kun\nkuulivat Sannan puheesta, että huuhkain oli heitä pettänyt, istuivat\nvähän noloina kuusen juurella ja helmoillaan peittivät koukussa\nolevat jalkansa.\n\nKun Sannan riemakka tuli valasi ruumiin, niin silloin pöllistyivät\nSannan ja Vapun silmät. Kauhistuen Sanna virkkoi:\n\n\"Mitä tämä? onko isä tuossa?\"\n\nKerttu: \"Isä on siinä.\"\n\nVappu: \"Mitä Jumalan nimessä tämä on?... Mitä? kertokaa toki.\"\n\nSanna: \"Kertokaa toki!\"\n\nKerttu: \"Riennetään kotiin, sitte vasta kerromme juurten-jaksain.\"\n\nKotiin lähtivät tytöt rientämään takkoineen.\n\nMutta vettä alkoi tihkua aamuyön murheinen taivas. Ja ennenkuin\njoutuivat puolimatkaan oli sade kiihtynyt niin veteväksi, että\ntulenpito päreissä oli aivan mahdotonta, ja niin jäivät kuin\njäivätkin öisen sateen jalkoihin. Mutta pääsivät kuitenkin\ntutuimmille tienoille ja utausivat pääsemään kotiin vievälle\nkarjan polulle. Sitä tien kuuskaa jalkatarkalta päästiin eteenpäin\nvetäytymään. Mutta vasta aamun harmittavassa kuhjassa äänettöminä\nja märkinä tytöt lähenivät kotiaan, joka kuten sairastava äiti\nlemmenkielellä surren kertoili eron raskaista hetkistä.\n\n\n\n\nXXV.\n\n\nYlihuomenna istuivat tytöt pirtissä tuhrauneilla kasvoillaan\nja niiskuttelivat katkerasta mielestä. Kerttu näytti jo vähän\nkalkastuneen, katseli akkunasta ulos ja virkkoi:\n\n\"Lähdemmekö käymään siellä surmasijalla? Siellähän lienevät kaikki\nmetsästyskapineetkin; mitäpä ne metsän hyvinä tekevät.\"\n\nAuno siirti hartoja lukkiaan korvainsa taakse, pyyhkäsi kasvojaan\nhihallaan.\n\n-- Sitä olen ajatellut.\n\nKerttu: \"No lähdemme sitte kahden.\"\n\nReeta: \"Minä lähden myös.\"\n\nRiikka: \"Lähden minäkin.\"\n\nKerttu: \"Mitäpä siellä monella.\"\n\nKerttu ja Auno lähtivät astumaan Parsikankaalle päin. Mutta toisetkin\ntytöt juoksivat jälkeen. Mielet näkyivät kevenneen.\n\nKerttu: \"No mitä tänne nyt: jokainen. Lähtevät kuin suden ajoon.\"\n\nVappu: \"Rahvaan työ se näkyy... Mutta onko meillä kirvestä?\"\n\nKerttu: \"Mitäpä sillä?\"\n\nVappu: \"Sitä on kirveettä metsässä kuin kynsille lyöty.\"\n\nSanna: \"Entisen ukon sanaan, että parempi on olla kirjatta kirkossa\nkuin kirveettä metsässä. Minä otan kirveen...\"\n\nÄänettöminä ja narreilla silmin tytöt lähenivät Parsikankaan\nhongistoisella liepeellä sitä kuusiryhelmää, jonka helmasta toissa\niltana löysivät isänsä. Kerttu osoitti kädellään mätästä.\n\n-- Tässä se makasi suullaan oikea käsi alla ja vasen retkotti täällä\nsuorana.\n\nAuno osotti sormellaan.\n\n-- Katsokaas tuota kiven nurkkaa. Voi ihme! Tuohon se on langennut\npäälleen... Ka tätä verilampea tässä mättään kolossa!\n\nSanna: \"On siinä maksoa! Ei kumma, jos heitti henkensä. Mutta miten\nse polonen tuohon sortui?\"\n\nRiikka katseli kuuseen.\n\n-- Tuolta puusta se on pudonnut; se on sinne oravan jäljessä\nkiivennyt...\n\nReeta: \"Oravan jäljessä! Jo hänen mokoman hirven olisi sinne\njättänyt, äläs kolmasti saaliin.\"\n\nKerttu: \"No ensi kertaako se on sinne kiivennyt? mutta kun se on\nsurmaksi sallittu, niin kuoleman edelle ei ole käynyttä. Eikä ole\nsurmaa nimetöntä.\"\n\nAunon kasvot tuhostuivat; suuret kyynelet kirkkaina karpaloina\nvierivät pitkin puuhkeita kasvoja.\n\n    -- Sijan tietää, kuhun syntyi;\n    paikan kaiken kussa kasvoi;\n    ei tiedä, kuhun kuolta pitää.\n\nVappu seisoi verilätäkön luona. Kyynelet vierivät hänenkin\nkasvoiltaan, mutta oikasi päätään ja virkkoi:\n\n\"Ei tule se takaisin vaikka itkisimme silmämme puhki Tullut on mikä\non tullut.\"\n\nKerttu: \"Niimpä on...\"\n\nAuno se pyyhki kasvojaan takkinsa hihaan ja alkoi itsekseen hyräillä:\n\n    \"Vaan jos mun pitäis' kuoleman\n    Maal' vieraall' taik' muuss' paikass',\n    Kaut' ruton sodan ankaran,\n    Taikk' veen taikk' muuss' vaarass',\n    Niin käyköön neuvos jälkeen se;\n    Äl' ansion perään tuomitse.\n    Suo autuaast' mun tääll' nukkuu.\"\n\nSiihen yhtyivät toisetkin tytöt; seisahtivat kaikki piiriin,\nliittivät kätensä ristiin ja yhteen ääneen lauloivat ja kyynelet\nvalelivat kasvoja.\n\nVappu katseli hongiston latvoihin,\n\n-- Kummasti raikea näin syksyllä. Heläjää kuin kannel tuo avaruus...\nKuulkaapa tuota kaikua tuolla rinteillä, miten se matkustelee.\n\nSitte siirtyi kuusisylvön toiselle puolelle ja virkkoi ihastuen:\n\n\"Mutta tulkaapa tänne toiselle puolen kuusikon katsomaan mitä täällä\non! Ette usko mitä täällä kuusen kengällä on!\"\n\nSanna hyppäsi sinne:\n\n-- \"Mitä sinulla nyt on?... Katso, no ihme tuota linnun paljoutta!\nKatsokaa minkälainen lintutakka! Ei uskoisi?\"\n\nVappu: \"Tappoi kuin Simson enemmän kuollessaan kuin eläissään.\"\n\nPyörein silmin siirtyivät paikalle toisetkin.\n\nAuno: \"Ai jai tuota läjää!... Ja laukku tässä on pukaten pakaten!...\nLuetaampas...\"\n\nSanna: \"Luetaan kyllä!\"\n\nVappu: \"Minä luen... Yksi, kaksi, kolme, neljä, viisi, kuusi,...\nYksi, kaksi, kolme... Kaksi, neljä, kuusi, kahdeksan... Kaksi, kolme\nja neljä... Kuusi metsoa, kolme koppeloa, kahdeksan teirtä, neljä\nriekkoa on tuossa ja mitä lie tuolla laukussa vielä lisäksi. Voi\nihmettä tuota viljan paljoutta.\"\n\nSanna otti laukun, virkkoi:\n\n\"Raskashan tämäkin on ja täysi kuin puhuttu rakko! Täällä on vaikka\nmitä mötyä: on oravia ja pyitä ja näätä tuommoinen rötkäle! Semmoinen\nkultarinta. Voi, voi, kun on kaunis!\"\n\nRiikka: \"Antamaisillaan on ollut metsä vielä viime päivänäänkin.\"\n\nReeta: \"Kuoleman edellä se on metsän emäntä antanut niin runsaasti.\nKyllä se on tiennyt, että kohta se jättää rauhaan hänen karjansa.\"\n\nRiikka: \"Jopa tämä ei metsän emäntä pahoinkaan olisi tiennyt jo ennen\naikoja tuon isän kuoleman; eikö ne sen vertaa ole kuoleman kanssa\nyksin puhein.\"\n\nKatri: \"Ei ole hyväksi ollut tuo saalis.\"\n\nSaara otti varrettoman kirveen maasta.\n\n-- Mutta varsipa on katkennut kirveestä.\n\nRiikka: \"Se on puuta kopistanut pohjalla oravaa pelotellakseen, niin\nsiinä se on nirskahtanut.\"\n\nKerttu otti kirveen Saaran käsistä; katseli sitä.\n\n-- Niimpähän on käynyt. Se kun on orava jureutunut kuuseen, niin\nse on sitä paukuttanut kirvespohjalla, niin siinä se on tärähtänyt\nsiksi vikaan, että siitä heltyi poikki. Eikä sille toki kovin paljo\npidäkkään, kun se sille syylleen sattuu. Ja mahinutta on ollutkin,\naivan sintynyt tuo puu.\n\nRiikka: \"Mennä talvena tehty varsi, kummako tuo, jos sen nyt on\nraudan hiki jo joksikin uuttanut.\"\n\nKerttu: \"Mutta katsellaampa vielä, mistä se isä on pudonnut tuohon\nkiveen... Ai jai, tuossahan on se vahingon siipi! Tuossa on verekseen\nkatkennut hongan oksa. Ei miten muutenkaan, vaan se on pudonnut\ntuosta suuresta hongasta, joka tuossa koivun vieressä seisoo. Siitä\ntämä oksa on kotoisin.\"\n\nReeta: \"Miten se tuonne on mennyt? Surmansa kai sitä on koivista\nvetänyt, kun ei ole oksia kuin latvakerkässä ja puu toista syltä\nympäri. Ei, ei ole oikeata menoa se, jos vaan on tuonne noussut.\"\n\nKerttu katseli honkaan oikein urkkivilla katseillaan, tiiristi\nsilmänsä ja vielä tyystemmin tarkasteli hongan malloa.\n\n-- Enkös minä arvannut! Tuoltapahan on rouskahtanut, tuolta, ihan\ntuolta kuinka ylhäältä! Miten minä näyttäisin, mistä asti. Kyllä\nsinne on matkaa hyvinkin kuusi tai seitsemän pitkääkin syltää! Kyllä\nsinne on enemmänkin! Se on tuolta ihan läheltä latvakerkkää, tuosta\nhaarasta vähän noin mikä häntä olisi pari kyynärää alaspäin. Siitä on\nihan varmaan katkennut tämä oksa.\n\nSinne hongan latvaan tirkistelivät kaikki tytöt.\n\nAuno: \"Siitä, siitä se oksa on revennyt! Mutta mikä on tuolla\nylempänä haarassa? Siellä on joku vilja mikä lienee; se on kuollut\nsinne. Katsokaahan tästä, tuolla se nuhjottaa. Se ei ole muutenkaan,\nvaan otus se on.\"\n\nKerttu lähti katsomaan Aunon luota.\n\n-- On siellä!\n\nAuno: \"Mutta meillä ei auta muu kuin täytyy hakata tuo honka kumoon\nja siten saada tuo otus käsiinsä. Missä oli meidän kirves?\"\n\nRiikka toi kirveen sieltä toiselta puolen puiden, ojenti Aunolle.\n\n-- Ka tässä! Mutta kyllä se taitaa olla kesäterässään. Kun on\nmultaisia juurikoita hakattu ojan kaivoksella, niin on kai se\nruunaunut siellä hyväksikin.\n\nAuno riisui päällysvaatteensa; otti kirveen.\n\n-- Kunhan on toinen laita hienompi, niin kyllä täytyy upota... Mutta\nmihinkäs se nyt sopii kaatumaan? No tuonne tuohon aukkoon rojautetaan.\n\nSitte iski hartian voi maila kirveensä hongan tyveen. Mutta kirves\nliuskahti kuoren kanssa maahan. Auno virkkoi:\n\n\"So-so, kylläpä on tosiaankin Riikan sanaan kesäterässään tämä\nkirves. Ja tuo kun on kovaksi pinttynyt, niin se vasta on vesaa.\nKas, minkälaista nivaskaa se on tuosta maan nousennasta, ettei tahdo\nlastu irtautua. Ja niin kovaa kuin ilmosta luuta, että kiljuu oikein\nkirves. Ja niin tervastakin, että haisee.\"\n\nVappu: \"Kyllä on pääsi harmajana ennenkuin on sillä kirveellä poikki\nse puu.\"\n\nAuno löi vaan vihaisesti.\n\n-- Se ei ole totta! Katso vaan, että kohta on lattiassa.\n\nNiin hakkasi Auno honkaa. Ja koira kun tiesi otuksen olevan siellä\nhongassa ja näki hakattavan, niin yltyi haukkumaan. Ja niin kirveen\ntuima loskina ja koiran kiivas haukunta sekausivat metelöitseväksi\nkaiuksi ja kauas se urkeni tyyniin metsiin.\n\nSillä aikaa kun Auno hakkasi honkaa, niin Kerttu katseli puihin.\nViimein sanoi:\n\n\"Nyt minä tiedän miten tuo tapaus on johtunut.\"\n\nReeta: \"No mitenkä?\"\n\nKerttu: \"Katsohan nyt. Se on tuon otuksen ampunut tuonne hongan\nhaaraan. Ja kirveestä kun on varsi katkennut, ettei ole voinut\nhakata, niin se on mennyt noutamaan, siten, että on ensin noussut\ntuohon kuuseen ja siitä mennyt tähän koivuun, ja tästä koivusta se on\nmennyt tuohon honkaan ja silloin se on tuo kuiva oksa pettänyt. Mitäs\nse kestää toki tuommoinen kuiva oksa; se katkeaa kuin ruoto!\"\n\nRiikka: \"Onkos sen ollut mitä mennäkkään tuosta noita jälkiä. Kun\nvaan olisi tuo oksa kestänyt, niin iltikseen olisi käynyt viljan\npois.\"\n\nVappu: \"Aivan olevaksi onnekseen olisi käynyt, mutta pahan teki\npetoksen tuo oksa. Ja tuon matkan päästä kun mies tipahtaa alas,\nniin se on enempi kuin kissan uunilta putous. Voi, voi sentään! Kun\najattelee tuota matkaa, niin päätä viepottaa!\"\n\nRiikka: \"Jospa se sittenkin olisi sattunut pehmeämmälle, niin olisi\nse jonakin mennyt. Ja kun olisi sattunut joku muu paikka ensiksi\nvastaamaan, vaan kun tuommoinen kiven särmä! Ja siihen kun pää,\nihan paras takaraiva jäsähtää, niin se ei tee hyvää. Päästäänhän se\nmatokin kuolee, sanotaan.\"\n\nKerttu: \"Vahinko tuota lienee vetänyt. Ei se ole ensi kertaa ollut\npappia kyydissä; on se jo monessa puussa käynyt, monta kummaa nähnyt,\nmonta salmea soutanut. Tosi on vanha sananlasku, että:\n\n    \"syli puuta, vaaksa vettä,\n    askel paikkoa pahoa\n    miehelle surmasijaksi,\n    uroholle pään menoksi.\"\n\nAuno jo hakkasi toista puolta ja märkänä höyrysivät leveät hartiat.\nJa koira se vaan yhä haukkua loukutti silmät kiinnitettyinä hongan\nlatvaan. Jo alkoi lastuus syvetä; alettiin kaatumista toivoa.\nKerttu otti rautahangon, sen sakaran pisti noin puolen toista sylen\nkorkuiselle hongan malloon ja varresta asettui työntämään. Kerttu,\nReeta, Katri ja Riikka työntivät, että posket pullistuivat. Vielä\nlisäili Auno muutamia lyöntiä lastuuksen perään. Silloin honka lähti\ntotisena hiljalleen kallistumaan. Mutta kohta sen kulku kiveni ja\nhirvittävästi jyrähtäen roiskahti pitkälle pituuttaan kiviseen\ntantereen ja hongistoon pakeni voimakas kaiku. Mutta heti joutui\nkoira hongan malloa myöten latvan puoleen ja samassa rientivät\ntytötkin, mutta koira jo ilosta vokisten kantoi otusta vastaan.\n\nVappu se joutui ensimmäiseksi koiran luo ja alkoi hälistä:\n\n\"Sepeli, Sepeli, mikä se on Sepeli-miehellä? Mikä se on miehellä,\nnäytäppäs. Ka herranen aika, näätä on! Katsokaa minkälainen ryökäle!\nVoi, voi minkälainen! Miten kaunis! Katsokaa tuota! Se on oikea\nkultarinta! Tuossa on luodin reikä. Ihan sydämmen kautta on luoti\nporahtanut läpi. Ilmankos se olisi niin äkkiä kuollut, että puuhun\nolisi jäänyt.\"\n\nKatri: \"Kyllä se on kaunis elukka tuo! Kyllä sen kun näkee oksalla\njuoksentelevan, niin ilkeää sitä katsoa.\"\n\nSanna: \"Kauankin se sitte olisi sinun katseltavanasi. Se on siksi\njalkava, se liikkuu kuin tulen kieli. Ja puujaloilla menee, semmoista\nkyytiä, että harvat ovat ne koirat, jotka alla pysyvät. Minä olen sen\nkumman nähnyt kerran, kun olin isällä kolkkamiessä joskus lystikseni.\"\n\nAuno: \"Näin minäkin kerran tuossa Suonenvaaran liepeessä. Kun se\npuitti puusta puuhun, niin se oli menoa! Tuommoiset puun välit kuin\ntuosta kuusesta tuohon petäjään ne ovat kuin askel vaan. Ja noin\nviittä syltä pitkät puun välit, niin niissä ei ole mitä mennäkkään,\nkerran potaltaa vaan, niin silloin se ropsahtaa toiseen puuhun.\"\n\nSanna: \"Vaan somasti sillä on käpälät silloin, kun se puun väliä\nmenee. Ne ovat aivan runnakossa kiinni ja kynnet harrallaan; sitte\nhäntä vaan leimuaa, kun poika mennä hurahtaa.\"\n\nAuno: \"No ei sillä ole pää paperista. Hirveää se lähteä taipaleesen.\"\n\nVappu otti näädän käsiinsä, kukutteli sitä.\n\n-- \"Nää, nää näätäseni, kuule kultarintaseni. Voi, voi minkälainen\nkuhvelo!... On siellä tuolla metsässä kauniita jos rumiakin elukoita.\nEntäs sinä Sepeli parka, sinä katselet niin palavin silmin.\nTunnetko sinä tätä? Tunnet sinä. Voi, voi, sinua Sepeli, kun sinä\nnyt olet orpo sinäkin! Voi, voi, sinua poika parka, mitä sinä nyt\nminusta nuolet ja liemuat? Katso nyt kuin on hyvänä! Voi, voi kuin\non mielissään! Mitä minä nyt sinulle antaisin viimeisen viljan\npeijaiksi? Voi, voi, kyllä sinä mielelläsi etsisit viljoja, vaan\nkukapa pudotti alas!\"\n\nRiikka: \"Joutilaana on pyssy tuolla petäjää vasten.\"\n\nReeta: \"Kyllä nyt joutaa koirat jouten olla, viinet vaarnoilla\nlevätä, kuten sanotaan.\"\n\nSaara: \"Kukas tiesi jos Pentti...\"\n\nSanna: \"Mitä, Pentti ampuisiko? Pankolta paistikkaan ampuu semmoinen\nmies!\"\n\nVappu: \"Pelkää, veikkoset, pyssyä kuin Hölmöläiset Matin sirppiä!\nOlihan se kerran isän pyssyllä ampunut pyytä tuossa Rantasen\nkassarikolla. Kun oli pannut pyssyn puolilleen ruutia ja korvaruutia\noli pannut kouramitalla, sitte oli ampua jämäyttänyt; mutta maahan\noli pyssy käsistä pudonnut ja parkuin oli mies hypännyt pöheikköön\npäätään sammuttamaan. Kun oli semmoinen korvaruudin paljous\ntomahtanut, niin sileäksi oli mennyt otsatukka, silmäripset ja\nkulmakarvat, olipa kaupanpäällisiksi kirjaillut kasvopäitäkin. Siitä\ntuli miehelle mieltä. Ei ole sitte pyssyyn koskenut. Ja kyllä uskon,\nettä vastakin joutaa pyssy naulaan hänestä nähden. Vaan luulen, että\nmeistä jostakin tulee ampuja, kun rupeamme opettelemaan. Tai jos\neivät muut rupea, niin minulla ei ole päätä palata. Oppimallahan\npapitkin tulevat.\"\n\nSanna: \"Sen minäkin sanon!\"\n\nReeta: \"Ruvetkaahan tuota kummittelemaan muutamaksi mieliharmiksi.\"\n\nSanna: \"Miksikä mieliharmiksi?\"\n\nReeta: \"Siksi, että teissä ei ole pyssyn haltijaa.\"\n\nVappu: \"Eivät ne ole muutkaan pyssy kädessä syntyneet. Oppia se on\nikä kaikki... Lähdetäänhän tästä kotiin; otetaan neuvot kaikki mukaan\nja mennään tästä kankaan vietettä tuonne Puolukkavaaralle ja sieltä\nTeiriharjun päitse kotiin, niin sillä matkalla Sepeli löytää jonkun\noravan että saadaan koetella\".\n\nAuno: \"Samahan tuo on. Lähdetään vaan.\"\n\nKerttu: \"Mutta eihän ole ampumavaroja.\"\n\nSanna: \"On tuolla laukussa vaikka paljonkin. Lähdetään vaan, minä\notan pyssyn... Täälläpäs makaa Sepeli pyssyn luona pää käpäläin\npäällä suorana. Sepeli, kuule, lähdetään nyt etsimään...\"\n\nSepeli hyppeli Sannaa vasten pystyyn, leimusi ja nuoleskeli Sannan\nkäsiä.\n\n-- Aijai kun tuli mies hyvilleen, kun näki, että pyssy otetaan\nliikkeelle. No lähdetään nyt tuonne. Usuu! etsimään... Ka niin,\ntuolla se jo menee! Ei ole kauan ennenkuin kuuluu ääni. Lähdetään\nperään; otetaan neuvot mukaan. Minä otan tämän laukun ja pyssyn;\njakakaa keskenänne viimeiset rihkamat... Kas niin! nyt kuuluu jo\nSepelin haukunta! Lähdetään! Mitä te kähjäätte?... Joko ovat kaikki?\n\nKerttu: \"Kaikki ovat.\"\n\nRiikka: \"Entäs tulukset?\"\n\nSanna: \"Niin tosiaankin!\"\n\nReeta kopristi laukkutaskuaan ja virkkoi:\n\n\"Täällä ovat taskussa.\"\n\nKerttu katsahti tantereelle.\n\n-- Kaikki ovat matkassa... Mennään vaan.\n\nNiin lähtivät tytöt tois-iltaiset aseet olallaan astumaan koiran\nhaukuntaa kohti. Mutta Kerttu pyörähti vielä katsomaan takansa sitä\nkuusirykelmän juurrusta. Vaan kyynel vierähti kasvoille ja virkkoi\nitsekseen:\n\n    \"Tyhjä ompi tuonen maja,\n    koti kolkko kuolemalla,\n\n\"sanotaan, mutta tosi se onkin.\"\n\nPyyhkäsi kasvojaan ja lähti toisten jälkeen...\n\nSanna: \"Mitähän tuo haukkuu, kun noin räiskyttää?\"\n\nAuno: \"Lintu on, kun haukkuu noin tiheään ja kovasti.\"\n\nSannan kasvot leimusivat.\n\n-- Kun olisi metso, aika koukkunokka!\n\nRiikka: \"Mitä sitte?\"\n\nSanna: \"Se sitte, että könäyteltäisiin laattiaan!\"\n\nVappu: \"Minä uskon, sillä ovat siivet!\"\n\nSanna hurjana mennä kahitti ja virkkoi:\n\n\"Antaa olla; kyllä ne pettävät, kun pokautetaan kuula rintaan.\"\n\nRiikka ojenti kädellään honkaan.\n\n-- Metso on tuolla aihkissa, tosiaankin aika koukkunokka ja Sepeli\ntuolla juuressa haukkuu ja häntä leimuaa. Katsokaa, miten tuo metso\nkatsoa tuikottaa tuota koiraa.\n\nSanna hätäisin silmin vilkasi toisiin.\n\n-- Hiljaa! Tulkaa tänne kuusen juureen... Mutta kuka se osaa panna\nlatingin?\n\nAuno: \"Kyllä minä osaan.\"\n\nSanna: \"Pane sinä, mutta joudu! Sillä on oma aikansa tuolla metsolla,\nei se meitä kanan odottele, kun sillä se tuuli päähän pistää.\"\n\nKatri: \"Siinä kuikottaa hongan lakalla. Mutta olisi se koko rötkäle,\njos sen saisi!\"\n\nRiikka: \"Kyllä se on koko konttura, pyrstökin kuin vasta! Semmoinen\nkirjavarintainen. Aijai jos se tulisi lattiaan!\"\n\nSanna: \"No älkää kuikistelko, ettei saisi vihiä.\"\n\nAuno sai latingin pyssyyn, ojenti Sannalle.\n\n-- Tuossa on!\n\nVappu: \"Mutta koeta nyt pitää kohti!\"\n\nSanna: \"Eipähän ilman!\"\n\nAuno: \"Mene tuon kuusen suojaa myöten tuon kuusen juureen, niin\npääset likemmäksi. Ei se huomaa, kun niin toimessaan katsoo tuota\nkoiraa. Kuusen juuresta oksien välistä katso tilasi, mistä on selvä\nmatka. Rihvojen läpi älä ammu; ne henkivät luotiin, että kääntyy\nväärään.\"\n\nSanna punastuksissaan vilkasi Aunoon:\n\n-- Parastani koetan.\n\nSanna lähti hiipimään kuusen suojaa myöten kuusen juureen. Rupesi\npolvilleen kuusen alle, pani pyssyn perän korvalliseensa ja kuusen\nkylkeen vakuutti pyssyä. Oli yhdessä kohti, ettei näyttänyt\nliikahtavan mikään paikka.\n\nSilmät pyöreinä ja jännitetyin kasvoin tytöt odottivat milloin\nlaukasee... Mutta Sanna puhalti ahtaan huokauksen ja hartiat\nnytkähtivät.\n\nAuno punalti päätään ja varmasti virkkoi: \"Ei nyt tullut mitään, ei\nnyt vakan enää. Isä sanoi aina, että se pitää silloin laukasta, kun\nensi kerran saa pyssyn kohti, muuten se rupeaa vapisuttamaan jos\nkauan pitää. Kas, jo laukesi! Niimpähän kävi: metso lentää tuolla\nsellaista havakkaa ja Sepeli alla laukkaa. Se luulee, että se on\nhaavoittunut ja putoaa.\"\n\nVappu: \"Siivetpään olivat ja hyvät! Tiesinhän minä sen.\"\n\nSanna tuli toisten luo, punastuksissaan ja vähän häpeissään virkkoi:\n\n\"Mikä kumma! Olenhan minä monasti aina koettanut ilman piloillani\npyssyllä sihtailla. Ja minä olen vakaunut vaikka neulan silmään\nampumaan. Vaan nyt en vakaunut vaikka mitä olisin tehnyt. Mitä\nenemmän koetin puristautua, niin sitä enemmän vapisutti ja sydän\njyskytti niin kovasti kuin riihenpuija. Tottapa se ei ollut meidän\nosa. Ei sitä saa kaikkea mitä näkee.\"\n\nVappu: \"Olihan se entinenkin akka sanonut, että 'kelpaisi elää, kun\nolisi silmä nuolena, kopra kattilana'... Mutta voi, voi, Sepeliä,\nkun tulee niin nolona pää maassa ja häntä lupallaan. Voi, voi, kuin\non mies ilkeissään! Eihän se ollut sinun syysi, kun ei saatu metsoa.\nVoi, voi, kun nyt on ukko pahoillaan! Sai ilmanaikojaan haukkua...\nSiinä se nyt makaa käpäläinsä päällä ja lupistelee silmiään niin\nkylläisennäköisesti. Kas, kun huokasi syvään, oikein hartiat\nnytkähtivät!\"\n\nReeta: \"Lähdetään pois typerehtämästä. Martta kotona katsoo meitä\npitkään tulevaksi.\"\n\nVappu: \"Lähdetään vaan, ei tässä tätiä ole tässäkään... Mutta kukas\nse nyt on ampuja? Taisi Sannalta into loppua, häpeä jo silmää kaivaa.\"\n\nSanna keikautti niskojaan.\n\n-- En jänistä vielä!...\n\nLäksi pyssyn kanssa kävelemään ja virkkoi:\n\nSepeli se! Lähdetään, etsi, etsi.\n\nSepeli läksi laukata sutmistamaan halki murtoisen kankaan.\n\nVappu: \"Silloin se mies lähti vilkasemaan!\"...\n\nKatri: \"Jo on vilja edessä. Eipä pitkältä päästy.\"\n\nAuno: \"Orava on nyt, kuulee sen haukunnasta. Se haukkuu harvempaan\nkuin lintua ja väliin viksähtelee...\"\n\nRiikka osotti sormellaan harjulle hoikkalatvaiseen kuuseen.\n\n-- Tuolla kuusen kerkässä nauvottaa orava, aikanen pöyryhäntä!\n\nTytöt heittivät neuvonsa maahan ja katselivat kuusen kerkkään\njureunutta oravaa.\n\nSanna: \"Vaan sillä ei ole siipiä. Jos ei yksi satu, niin sattuuhan\ntoinen tai kolmas. Paneppas, Auno, sisusta tähän pilliin, niin\nherätetään metsän-naukujaista.\"\n\nVappu hykähti pikku naurun.\n\n-- Valveillapa tuo on, hyvin ovat silmät pyöreinä. Saisi kyllä\nnukkuakin, ei olisi pahaa hätää.\n\nSanna ylpeästi virkkoi:\n\n\"Varokoon vaan vanttuitaan!\"\n\nOtti pyssyn Aunolta, istahti mättäälle, laski pyssynpiipun juurikan\nsarvelle ja osotti pyssyn oravaa kohti. Jokaisen silmät katsoivat\noravaa ja kasvot olivat jännityksessä.\n\nAuno: \"Ei tule mitään, vapisee ihan nähtävästi.\"\n\nVappu: \"Älä nyt, antaahan se jätistää. Kas, jo laukesi! Voi, voi,\nkun ei mennyt ei sinnepäinkään! Tuolta toisesta kuusesta kerkät\nputoilivat ja luoti tuolla mouskahtelee puusta puuhun!\"\n\nSanna punastuksissaan nousi seisalleen, katseli pyssyä ja nolona\nvirkkoi:\n\n\"Se pelottaa laukastessa. Siinä on semmoinen hiimosti. En minä\nymmärrä minkätähden minä nyt olen tämmöinen tohkero, että\nlaukastessani säpsähdän. Koetappa sinä Auno, sinä olet enemmän nähnyt\nisän ampuvan.\"\n\nVappu: \"Virkaheitto tuli siitä ampujasta.\"\n\nSanna: \"Ei sitä tiedä, kävisikö se viisaammasti sinullakaan.\"\n\nVappu: \"Minäpä en rupea kuvattelemaan. Äänetönnä se on tyhmäkin\nviisas... Mutta katsotaampa nyt, kun Auno ampuu... Ka kätensä\nvarastako se!... Ka se! Ai, ai, orava tulee pyörien lattiaan! Se\nolikin lasaus! Katso tuota, kun ojenti vaan, niin anna tulla oravan\npyörien maahan! Sepeli, Sepeli, älä nyt retuuta enää; anna nyt\nminulle... Kas, aivan hartioista ropsahti läpi! Ei olisi uskonut!\"\n\nAuno: \"Kynnet koiralle ensin, sitte vasta toista etsimään.\"\n\nVappu: \"Kas, kas, en yrittänyt muistaakkaan. Minäpä annan Sepelille\nkynnet... Kas tuossa yksi... tuossa toinen... tuossa kolmas... tuossa\nneljäs. Voi, voi kun makeannäköisesti natustelee!... Nyt loppui.\nLähdetään uusia etsimään.\"\n\nSanna: \"Se niin! silloin lähti laukata leipomaan. Se ei odota toista\nkäskyä, tuolla se jo näkösen päässä laukata sätkii. Ka, jopahan löysi\nlintuja! Mitä? Metsoja neljä, viisikin niitä on!... Tuonne lentävät\nhonkiin. Kohta sieltä kuuluu Sepelin ääni.\"\n\nVappu: \"Nyt, Auno, koetappas nyt! Olisi tuo soma, jos saisit metson.\"\n\nAuno: \"Kun olisin oikeassa ramussani. Vaan kun en viime yönä enkä\ntoissa yönä nukkunut silmäni täyttä, niin on kuin varjo, ei tunnu\noikein vakautuvan.\"\n\nSanna: \"Se kai se lienee syynä minullakin.\"\n\nVappu: \"Käyhän, Auno, koeta.\"\n\nAuno lähti pyssyneen.\n\n-- Sittehän tuon tietää. Olkaa täällä se aikaa.\n\nVappu: \"Minä lähden katsomaan.\"\n\nSanna: \"No etkö muista, että se kielti. Anna olla rauhassa.\"\n\nRiikka: \"Sepeli taasen kun haukkuu! Se kuuluu kun se poukuttaa, vaara\nhelisee taaskin!\"\n\nKerttu: \"Mutta jo se on viisas tuo koira! Kun se lintua haukkuu\ntuolla lailla noin tiheään, että ääni ei sammu välillä, niin lintu ei\nkuule tulijaa. Ja kun se noin maassa on mahallaan yhdessä kohti ja\nsiinä tuota kirjavaa häntäänsä liekuttaa, niin sitä lintu katsoo eikä\npelkää.\"\n\nSanna: \"Tuon koiran ansio se on, että isä on niin paljon saanut\nlintuja. Kas jo paukahti! Siivetpä oli metsoilla! Tuolla lentää\nhojottavat semmoista kyytiä, ettei häntä perää tavoita.\"\n\nSanna osotti sormellaan lentävien metsojen jälkeen.\n\n-- Yksi, kaksi, kolme, neljä. Mutta yksi on poissa! Viisi niitä oli.\nKatsotaan vaan, että siivet pettivät muutamalla.\n\nVappu ilahti, osotti kädellään hongistoon.\n\n-- Metso, metso! Aai, ai, sinua Auno! Metso on kädessä Aunolla, kun\ntulee.\n\nSanna: \"Kas sitä, tiesinhän minä!\"\n\nRiikka: \"Kas, minkälainen rötkäle on Aunolla kädessä! Tuopa\nlystiä!\"...\n\nReeta: \"Ei olisi uskonut!\"\n\nKerttu: \"Auno on paljo nähnyt pyssyn hallitsemista.\"\n\nAuno antoi metson Vapun ojennettuun käteen.\n\nReeta: \"Sieltäpä lähti metsän hyvä.\"\n\nAuno virkkoi tyynesti:\n\n\"Eihän tuo näy olevan työtä kummempaa tuo ampuminen.\"\n\nRiikka: \"Eihän tuossa sinulla näy olevan kuin pitää ja vetää. Ei\nvielä näy meiltä lintukeitot loppuneen sillä, jos isä jätti. Se ei\nole pieni asia.\"\n\nVappu silitteli mättäällä makaavaa Sepeliä ja hyvitteli:\n\n\"Jopa sinä nyt ukko parka väsyit! Voi, voi, kun kieli pitkällä\nläähötät. Sinä poika parka, voi, voi, kun sinä katselet leppoisesti!\nNo levähdä nyt.\"\n\nKerttu virkkoi väsyneesti:\n\n\"Lähdetään nyt kotiin. Ei maista mikään millekkään.\"\n\nReeta; \"Eipä maista; tyhjältä tuntuu elämä.\"\n\nSanna: \"Kyllä se maailma seisoo yhdeltä ukolta.\"\n\nVappu: \"Sen minäkin sanon. Ja oli miten oli, emme voi maan rakoon\npainua.\"\n\nAuno: \"Kyllä se nyt meidän maailma kallistuu melkein syrjälleen.\"\n\nOjenti Sannalle pyssyn ja sanoi:\n\n\"Lähdetään kotiin.\"\n\nSelkiinsä kokoilivat tytöt neuvonsa ja lähtivät vakavin kasvoin\nkulkemaan kotiin päin.\n\nIlta oli jo pimeä, pystyvalkea jo liekotteli pirtissä ja sen\npunnerrus hohti akkunasta, kun tytöt astuivat kotiin lintutakkoineen.\n\n\n\n\nXXVI.\n\n\nJoulukuun tähdet valvoivat erään pouta-aamun puhtaalla taivaalla;\notava oli jo länteen päin sarvensa kääntänyt, kun Pietolan tilavasta\nsaunasta kuului kolmen hamppuloukun ankara töminä ja kolmen\nlihtaloukun kuivat kielen sanat virkeästi kitkasivat. Enemmän kuin\nkolmesataa valkoista solkeakuituista hamppuroivajasta oli eilen\nillalla päästelty ja pystytelty orsille ja lauteille kuivamaan saunan\npaahteiseen lämpymään. Niitä loukuttamaan olivat lähteneet Kerttu,\nAuno, Sanna, Vappu, Katri ja Riikka. Vuoroon ne aina loukuttivat ja\nvuoroon lihtasivat. Kerttu ja Auno olivat parina. Samoin Sanna ja\nVappu. Niimpä olivat Katri ja Riikkakin yksi. Kun raskaalla loukulta\nloukuttivat roivajaksesta ensin luut irti ja pemistelivat enimmät\npäistäreet pois, niin sitte antoivat sen toiselle, joka keveämmällä\nloukulla lihtasi pivoukset kujulleen ja sukevina suortuvina punoi\nsormajaksiin, joita kymmenen aina tuli kuhunkin vihkoon; joka\nkymmenennellä sormajaksella sidottiin keskeä kiinni yhteen nippuun.\nKertun ja Aunon läjässä niitä nippuja oli jo kymmenen, kun Sannalla\nja Vapulla oli vielä neljäs vajanainen. Katri ja Riikka ne alottivat\nkuudetta.\n\nKerttu irtausi loukkunsa hännästä, viskasi pivouksensa Aunon helmaan,\nkopisteli itsestään päistäreen törkyjä, päästään haravoi koprillaan\ntappuran untuvia ja karkean paitansa hihaan pyyhki kasvoistaan hikeä\nja pölyn huudetta. Sitte istui päistärläjän päälle huoahtamaan ja\nnojasi selkänsä loukun juurikkaa vasten. Silloin taukosivat toisetkin\nlevähtämään yksistä tuumin. Kerttu virkkoi:\n\n\"Meillä Aunon kanssa taitaa jo olla kymmenen mytykkää, mutta mitähän\nniillä noilla jälkiväellä on?\"\n\nSanna suupuolellaan naurahti:\n\n-- Olemmekos me jälkiväkeä? Älä toki usko itsekkään. Kyllä me olemme\nensi uunin leipiä.\n\nAuno: \"Onhan sillä Sannalla ja Vapulla kohta neljä, ja kun ne edes\nolisivat niinkuin ihmisten. Katsohan sinä, minkälaista siivoa se on!\"\n\nKerttu otti hamppuvihkon, meni kiukaan luo päreen valossa katselemaan\nja virkkoi:\n\n\"Ei tule toki mitään tämmöisestä sotkusta! Kuka näitä ilkeää nähdä,\nkun ovat ihan kaikkine päistäreineen käärityt. Eikä yhtään kuitua\nsuorallaan, vaan kaikki yhdessä vanukkeessa kuin koiran vuoteet.\nKatsohan itsekkin tätä jälkeäsi.\"\n\nSanna syrjäsilmällä vilkasi hamppukääryyn ja välinpitämättömästi\nvirkkoi:\n\n\"Näkyyhän tuossa vähän lustuvia olevan.\"\n\nAunon rinta hytkähti.\n\n-- Lustuvia ne vaan ovat. Ihan selviä päisteriä, ihan kuin pahnoja!\n\nKerttu: \"Kyllä saat siivota ne uudelleen.\"\n\nSanna keikautti niskojaan.\n\n-- Kyllä semmoiselle emännälle välttää. Kunhan on kupissa, oli ohraa\ntai ruista.\n\nKerttu: \"Vähät kai se emäntää liikuttaa; meidän oma häpeä se toki on.\nJa jos ihmiset näkevät meidän noin kunnotonta työtä tekevän, niin\nemme kelpaa ihmisten työhön sitte, kun tästä joudumme suksillemme.\"\n\nSanna: \"Pian jalo tapansa näyttää sitte, kun pääsee näyttämään. En\nperusta minä tämän talon työstä. Minä olen kuin liika laukku reessä\ntämän talon töissä. Syön, juon aikanani.\"\n\nKatri istahti lihtansa perälle. Vitiin veitsellä piiskasi lihdattua\nhamppuroivajasta ja virkkoi:\n\n\"Mahtaa siitä kohta ilma nousta siitä syksyllisestäkin elon\nvarastuksesta. Eilen kuului emäntä kertovan Pentille, miten kuuluvat\nAhtolaan kantavan elon ja elämisen.\"\n\nRiikka pöllähti: \"Kuka sille tuolle akalle semmoisia selvittää. Kyllä\nAhtolan emäntä ei niistä virka.\"\n\nSanna rupesi loukuttamaan, mutta seisautti loukkunsa, roivajas jäi\nloukun rakoon.\n\n-- Tiesikö tuo akka tosiaankin semmoista? No mistähän tuo rämppäkello\ntosiaankin imi semmoista... Siitä uutisesta se varmaan Pentti illalla\nmörnötti puhumatonna kuin säkinpaikkaaja. Mutta kuka on mahtanut\ntuolle akalle kertoa! Me emme suinkaan ole hiiskuneet hiirelle eikä\nheinälle ja Ahtolasta päin ei ole tullut tietoon.\n\nKerttu: \"Kyllä se tehty tiedoksi tulee... Olenhan teitä kieltänyt,\nmutta laihan koiran haukunta ei taivaasen kuulu.\"\n\nAunon kasvot hieman tulistuivat, virkkoi: \"En ole kieltänyt en\nkäskenyt, jokainen tehköön päätään myöten. Mutta syytön minä olen\nvarastukseen.\"\n\nSanna: \"Syytön minäkin olen varastukseen. En neulankaan edestä ole\nottanut keltään enkä ota vaikka suulleni kuolisin. Ne jyvät, jotka\nsyksyllä siirsimme Ahtolaan, eivät olleet kenenkään muiden kuin\nmeidän. Ja se ei ole ollut viime kerta. Sen sanon, että ei niin\nkauan kuin minä olen Pietolassa ei tarvitse hinkaloita suurentaa.\nMinä tiedän ja selvästi näkyy, ettei ole minulla ikuista oloa näillä\nporoilla, niin en huoli lähteä aivan suorilta sormiltani. Otan minä\nkuitenkin omin lupini jonkun vähän edes mielihyvikseni, jos ei muuksi.\"\n\nVappu: \"Sen minäkin teen. Ja sen kun tekisimme jokainen... Jos oikein\ntekisimme kuten olisi tehtävä, niin ensi syksynä veisimme vuoden\ntulokset aivan puulle puhtaalle ja heittäisimme tuon akan poikineen\navossa suin katsoa tollottamaan, niin näkisivät hyvänsä siitä\nkirotusta välikirjastaan isän kanssa. Opetettaisiin niitä isännäksi\nja emännäksi toisten vaivannäölle.\"\n\nRiikka heitti puoleksi loukutetun roivajaksensa loukun rakoon,\nistahti jakkaralle loukkunsa lähelle. Pieni musta nyttyrä oli\nniskaan pistetty kiinni katajaneulalla. Pyyhki kädellään päälakeaan\nja nyttyränsä päältä hampun untuvia ja palleat hartiat laskeusivat\nkumaraan, kädet helmassa virkkoi:\n\n\"Niinhän tuo työ tuntuu olevan karvasta kuin tervaa ja koti tuntuu\nvieraalta kuin väärä raha olisi taskussa. Jos ei tuota akka-lunttua\nolisi tässä, niin toisin soutaisivat sukset.\"\n\nKerttu: \"Mikäpä hänessä on hätänä. Oli miten oli, paras on kuitenkin\nolla nöyränä, tyytyä siihen mitä sanotaan.\"\n\nSanna puistalti päätään, kohautti hartioitaan ja virkkoi:\n\n\"Niin minäkö antipalalle? Ei, ei tule ne herkut, eikä puske ne\nhirvet!\"\n\nVappu: \"Samat sanat sanon minäkin. Kun kerran on näiksi mennyt, että\nomassa kotonaan pitäisi ruveta toisen kynnestä katsomaan, niin en\nperusta vaikka paikalla ajakoot oman onneni nojaan. Onsi on taivaan\nalus. Huiskeikkaa vaan pitkin pitäjän tietä! Suru ei janota vaan\nrikkaan hyvät eväät.\"\n\nAuno: \"Kyllähän hyvä mennä on, vaan ei siellä hyvä olla ole. Kun\nsattuu, niin routa ajaa porsaan kotiin.\"\n\nVappu: \"Eei, ehei se ennustus pidä ryhtiään. Elää niitä ihmisiä\nmuuallakin. Ja ennen olen vaikka aidan vitsaksena ennenkuin kotonani\ntoisen ruotilaisena.\"\n\nKerttu: \"Mikäs tässä on pakko olla ruotilaisena. Syödään vaan ruokaa\nmitä annetaan, tehdään työtä mitä käsketään ja ollaan vaan kotonaan.\nEi olla tietääkseenkään mistään mitään, odotetaan vaan viimeistä\nkäskyä.\"\n\nSanna: \"Jospa oltaisiin nelijalkaisia, noita kytkyessä tahi\nmarhaminnassa pidettäviä, niin kyllä se sitte kävisi laatuun. Mutta\nei tällä päällä, ei niin kauan kuin yli kynnyksen päästään!\"\n\nKerttu: \"Ei tiedä ylpeillä. Hätäisellä on monta ääntä.\"\n\nRiikka: \"Mutta kuka mahtaa tuolle akka-ränkälle kertoa niitä kaikkia\nseikkoja?\"\n\nKatri: \"Minä luulen, että se on tuon Saaran hyvää työtä, koskahan\nse on yksituumainen sen kanssa kuin paita ja pohkea. Ja tuota\nPentti-vänkylätä se taitaa mielessään pitää sillä tavalla päästäkseen\ntämän talon haltijaksi.\" Sanna punastui...\n\n-- No olisikoon tuolla kalmalla niin pitkät ajatukset. Mutta pari\nsiitäkin tulisi! Hyvä hyvällä saadaan, silmäpuolella sokea, saa\nsanoa. Ei vielä kumpaisetkaan ole kunnollista veroa ansainneet...\nMutta en minä toki usko semmoista.\n\nVappu: \"Mistä sen tietää, mitä ne siellä joutessaan tekevät.\nLuuletko, ettei Saaralla olisi sydäntä ottaa tämä talo Pentin kansaa\nomakseen.\"\n\nRiikka: \"Minä uskon, että raskii! Niin vievät kuin koirat, kun saada\nvoinevat. Ja mikä niiden on saadessa, panevat tuumansa tukkuun, niin\nheti pyörähtävät asiat siten, että Saara ajaa meidät oman onnemme\nnojaan.\"\n\nKerttu: \"En usko Saarasta semmoista. Ja samahan sille on, olipa tässä\nemäntänä kuka tahansa. Emmehän ole emäntänä olleet ennenkään, onhan\nnytkin sama olla työntekijänä. Ja eihän silloin ole vieras emäntänä\nkun on Saara.\"\n\nAuno: \"Kyllähän työ ei ole entisen makuista sitte, jos Saara ja\nPentti tulisivat hallitsemaan. Mutta saattaahan sitä sentään tehdä\njos tahtoo ja olla niinkuin pidetään.\"\n\nSanna: \"Olkoot muut miten olkoot, mutta minä olen ja elän niinkuin\npäästä käsketään, pois tieltä vaan!\"\n\nSilloin remahti ovi auki ja ovelta näkyivät emännän taliset kasvot\nja valkeina paistoivat lostikka hampaat. Silmät kiehuivat vihasta ja\nkohti kurkkuaan sähähti:\n\n\"Mikä rukouksen pito teillä nyt on täällä? Vai tänne, sen tuliset\nluntut, olette laittauneet makaamaan! Ei tuosta herran hetkestä ole\nkuulunut loukun ääntä. Taidatte, sen pahennukset, luulla, etten minä\nkuule, milloin työssä olette. Sen tuhannen loukkaat, pääsettekö\nasiaan vai...\"\n\nSiihen katkesi emännän sana, kun Sanna hyppäsi eteen ja käsi ojettuna\närjäsi:\n\n\"Suu kiinni ja paikalla!\"\n\nEmäntä sävähti vastaan, että kyllä tiedän tukkia. Sinäkö tässä...\n\nSen enempi ei emäntä kerjennyt, kun Sanna leimautti hänet nietokselle\nja nykäsi saunan oven kiinni.\n\nEmäntä hyppäsi ylös, vetäsi henkeä keuhkonsa täyteen, puhalti saunan\noveen ja oikein kirkasemalla parahti:\n\n-- Vai tapat sinä minut?\n\nSannan kasvot tulistuivat, leimahti saunan ovelle ja kahden käden\ntölmäsi Maijaa, että se lenti aivan koppina päälleen nietokseen ja\näkeästi puhaltaen virkkoi:\n\n\"Älä tule toista kertaa!\" Vetäsi saunan oven kiinni ja rupesi\nloukuttamaan roivajastaan ja kohta alkoivat käydä toisetkin loukut.\n\nItkien ja kiroillen meni emäntä pirttiin.\n\nPentti istui rahilla, rikkinäinen sarkanuttu päällä, paulakengät\njalassaan ja lammasnahkainen reuhka päässään ja puukonhamaralla\nlykkäsi sileäksi uutta kirvesvartta.\n\nEmäntä astui Pentin luo hengittäen raskaasti ja sakeat henkäykset\nvapisivat kuni suuresta väsymyksestä; mustat silmät säihkivät\nkamalasti ja virkkoi:\n\n\"Tule Pentti tänne kamariin, minulla on asiaa sinulle, tule.\"\n\nPentti nosti päänsä, katsoi tutkivasti äitiinsä:\n\n-- Missä se nyt on rypenyt, on lumessa kuin koira?\n\nEmäntä ei virkannut mitään; silmät paloivat vaan.\n\nPentti jatkoi: \"Mitä sitä nyt on? Olin tästä aikeessa metsään.\"\n\nEmäntä tiukasti: \"Tule vaan tänne, minulla on asiaa.\"\n\nSen sanottuaan lähti astumaan oveen ja piikkoloimiin kudottu lyhyt\nhame kapeana riippui lanteilta, lumiset kengät olivat pauloilla\nsidotut nilkkoihin kiinni, vaan paksut pohkeat vilkkoivat paljaina.\nPäällä oli väljä lyhytläntä nuttu irtaallaan napista; hartioilla\nsiinä näkyi lunta joka paikassa. Seisahti ovensuuhun, katsoi tuliko\nPentti jälessä. Mutta Pentti ei ollut kiireissään. Emäntä tikasi:\n\n\"Tule rikeneen, älä kähjää, äläkä kuhjaa!\"\n\nPentti pani puukkonsa viereensä, kohosi laiskasti seisalleen ja\nvirkkoi:\n\n\"No mikä se nyt on semmoinen hätä, tuliko se nyt on nurkassa?\"\n\nEmäntä: \"Oli mitä oli, tule heti!\"\n\nPentti otti kinttaansa ja kirveensä mukaan ja lähti emännän jälessä\nkamariin.\n\nEmäntä siirti toisen jakkaran luokseen ja alkoi huohottaen:\n\n\"Istu tuohon jakkaralle. Ei semmoista kiirettä, minulla on\npuhumista... Nuo tytöt pirut et sinä usko minkälaisia ne ovat,\nkyllä ne kohta minulta syövät silmätkin päästä. Menin tuonne\nsaunaan sanomaan jotakin ihan hyvänä ihmisenä ja hyvällä sanalla,\nniin siitä nuo katalat usahtivat silmille ihan syyttä hankaatta,\nihan syyn-syyttömästi kuin ampiaiset, että kiitin kun sain luuni\ntervennä tänne. Semmoisen palkan minä olen saanut siitä lukemaan\nopetuksestani, semmoisesta asiasta. Ruunankummia olisivat minutta.\nOikein sydämmeni halkeaa, niin on paha mieleni. Jonkillaisen\nkoirajoukon keskeen piti joutua!\"\n\nEmäntä itkeä suhautti vähän. Pyyhki kyyneleet silmistään ja jatkoi:\n\n\"Se on nyt paras, että ajat pois tästä talosta ihan jokaisen\nnuo luntut. Niistä ei ole toinen toistaan parempi. Aja vaan\nkynnettömään\"...\n\nPentillä olivat kinttaat käsissään, puristeli kirvesvarttaan\ntaivutellakseen kankeita kinttaitaan kuontumaan kirvesvarren\nympärille ja tympeästi virkkoi:\n\n\"Mitenkäpä tässä tytöittä tultanee aikaan. Semmoisia työntekijöitä\nsaadaan kirjoilla hakea kuin tytöt... Ja minä taasen luulen, että\nsiihen riitaan on syytä sysissä jos sepissäkin. Antoivatpahan ne\nminulle rauhan.\"\n\nEmännän kasvot tulistuivat, hyppäsi seisalleen, leimahteli sinne ja\ntänne; mutta istui taasen ja virkkoi:\n\n\"Sinää saat rauhan!... Ilkeät sanoa, että minä olen syypää tähän\nriitaan... Sinä saat rauhan!... Saat sinä tuolla tavalla rauhaa:\net katso elämistäsi, varastavat ihan joka paikan. Niiden työnteko\nsitte jotakin auttaa! Vai noiden lunttujen puolesta sinä olet! Sinä\nnyt noiden pahennuksien kanssa rupeat minua syömään. Kaunis kunnia!\nOlenhan minä sen jo nähnyt, että sinä olet noiden puolesta. Voi,\nvoi sentään!... Kaikkeen häntä piti joutua!... Kaikkeen häntä piti\njoutaa!... Sydän halkeaa ajatellessa... Siihen toteen minä olen sinua\nsydämmeni alla kantanut ja kovan saunan kylpenyt... Nyt on korva\nkorvan tasalla, niin tuommoisia kaulavilloja saan palkastani...\nKaunis kunnia!... Vai syytä sysissä jos sepissäkin... Se on lapsi se!\"\n\nPentti rykäsi kuivan rykäyksen ja sanoi vakavasti:\n\n\"Jos minä ajan pois noita tyttöjä niin en minä kaikkia aja\"...\n\nEmäntä pyyhki kyyneleet silmistään ja rykäsi vähän.\n\n-- Kas niin! Kyllä minä nyt yskän ymmärrän. Vai niin, et sinä aja\nkaikkia. Sinä luulet minut sokeaksi, etten minä näe, että tuon\nSaaran, mokoman liukkanan kanssa sinä yhtä pidät. Vaan sen minä\nsanon, että jos vaan et heitä sitä ilvettä pois, niin ei kanna\nkauan terveitä luita tuo lunttu!... Vie äly mieheltä, kerran lakkii\nharineen vähemmäksi! En toki sinuna katsoisi tuommoisia risuaidan\nläpikään. Olisi toista kuu ottaisit tuon Kemppaalanmäen Maikin, jolla\non kymmenen tuhatta perintöä. Hakalan Eeva tässä puhui aivan varmaan,\nettä saisit sen. Ainakin sanoissani, vieläkin varkaissani; Saara\non kyllä paras kaikista toisista, sehän minulle edes puhuu toisten\nvarastuksia, mutta kuitenkin on paras pysyä erillään tuosta joukosta.\nAjattelehan nyt vähän eteesi, ajatteleppas, että kun sinä nyt niitä\nottaisit yhden eukoksesi, niin sitä tietä olisit pääsemättömissä\ntoisistakin kunnes varastaisivat koko talon, että joutuisit\nsuksillesi. Niin sinä kun yhden sormesi annat pirulle, niin se vie\nkoko käden...\n\nEmäntä oli vähän aikaa ääneti, pyyhki kevelätä nenäänsä, punalti\npäätään ja uusi katkeruus värähteli tummissa kasvoissa.\n\n-- Minulle ovat tähän asti antaneet ihmiset rauhan. Ei tähän elettyyn\nole minua sysitty eikä syrvitty eikä tyrkitty, mutta nakkasivat nuo\nraihnat saunasta ihan koppina kuin reuhkan. Reuhauttivat kinokselle\nja minä suin päin nietokseen. Ihan noin reuskahdin kinokselle. Se\ntuntui kauhealta. Näet sinä, miten hyyhmä juoksee pitkin raatoa kuin\nuineella koiralla. Ajattelin, että kun ne edes tähän heittäisivät.\n\nItku purskahti Maijalta, Hetken perästä jatkoi: \"No ei se lähde minun\nmielestäni, ei vaikka eläisin kärpästen nykittäviksi... Kyllä se on\nparasta, kun tottelet minua ja ajat pois tästä ihan jokaisen.\"\n\nPentti katseli lattiaan ja puristeli kintaskäsillään kirvesvarttaan.\n\n-- Annetaampa heidän nyt vielä olla tuossa. Emäntä taasen tulistui,\nsilmät säihkyivät ja alkoi äksytä:\n\n\"Sinä hullu! hulluista hulluin! Kun ne eivät edes varastaisi, niin\nkaikkenahan se menisi; mutta kun ne ainakin sanoissani varastavat\nihan mitä on hengestä irti. Ne vievät viljat, hamput, höyhenet, elot,\nja ne vievät ihan kahden käden keskestä. Niitä ei varo ei varovakaan.\nMikä sen kotisen varkaan varoo, se on vanha sananlasku. Ne vaan\naikovat uhasta varastaa. Ahtolan akka se on niillä säkkinä; sinne\nne kantavat. Se myöpi siellä aikojaan myöten. On sinne Ahtolaan tie\nauki, on sinne asiaa yölläkin päivälläkin, pyhänäkin arkinakin. Ja\ntiedäthän sinä, mistä niillä olisi rahaa laittaa semmoisia kankaita\nkuin viime kevännäkin. Minä tiedän, että se luotuja maksaa. Sen hyvän\nminä siitä sain, kun opetin ne oikeaa kangasta kutomaan.\"\n\nPentti nousi seisalleen, käveli akkunan luo ja varasi kintaskädellään\nakkunan penkkiin. Tasanen otsa vetäytyi kurttuun. Näytti aikovan\nsanoa jotakin, mutta sitä ei tullut.\n\nEmäntä nakkasi niskojaan.\n\n-- No tee mitä tahasi, mutta en minä tule aikaan noiden koirain\nkeskessä. Ja sen minä sanon, että sinä et saa hyvällä tuota Sarkkoa.\nSe sinä tiedä!\n\nPentti lähti kävelemään ulos ja mennessään virkkoi jäykästi:\n\n\"Se on minun asiani.\"\n\nSen enempi ei Pentti. Astuskeli Pajupurolle päin. Hartiansa olivat\nentistään enemmän kumarassa ja kaavoissa näkyi jähmeä harmi.\n\n       *       *       *       *       *\n\nVuosi oli kulunut. Saaralla oli jo kuukauden vanha poika, aivan\nPentin näköinen, ihan kuin suustaan sylkenyt. Tämä oli Pentin\nmielestä mieluinen vahinko. Ja samalla kun tuo kirisevä pienokainen\nristittiin Matiksi, vihittiin Saara ja Pentti aviopariksi.\n\nOli Joulukuun pimeä ilta. Vasta olivat tulleet Saara ja Pentti kotiin\nkirkkoretkeltä ja riisuneet matkavaatteensa päältään. Pystyvalkean\nluona istui väki ja teki askareitaan. Siihen istui Saarakin\npienokainen helmassaan. Sille hän hymyili, mutta silmäykset tuolloin\ntällöin vierähtelivät Penttiinkin, joka pyhäpukuisena istui rahilla\nja lattiaan tuiottaen veteli luuvartista piippuaan.\n\nTytöt olivat umpimielisiä, eivät näkyneet välittävän kenestäkään.\nEivät kyselleet kirkkosatujakaan, tekivät vaan töitään. Puheen aluksi\nkysyi Saara:\n\n\"Missä nyt on emäntä, kun ei näy?\"\n\nMartta: \"Kylään näkyi äsken menevän, luulen, että se on yötä siellä,\nkoska otti kudelmansa.\"\n\nSaara: \"Mitä se nyt on niin yökuntiin lähtenyt?\"\n\nMartta: \"En tiedä.\"\n\nSanna sylkäsi kuontalonsa partaan ja virkkoi kylmästi:\n\n\"Lieneekö mennyt sydäntään sulailemaan. On se ollut tässä lintuna\ntänä päivänä, vaan taisi se polttaa siipensä tässä äsken, kun tuli\nminun päälleni.\"\n\nReeta pani karttajaksen vasuun, kohotti päätään, mulautti Sannaan ja\nvirkkoi:\n\n\"Ollut lintuna... Entä sinä? Jos hyvä on, niin paremmalla palkitaan.\"\n\nPentti astui tulen luokse, lämmitteli käsiään pystyvalkean loimossa,\nkutristeli viiman punastuttamia kasvojaan ja pieniksi puristetuilla\nsilmillään katseli tuleen ja tuokion perästä virkkoi:\n\n\"Ettehän liene taasen tapelleet?\" Sanna keikautti niskojaan.\n\n-- Hyh! Ei tuon kanssa toki tarvitse tapella. Kun tulee liian\nlikelle, niin lennättää siltä sijalta, että saa evästä kysellä\npalatessaan.\n\nVappu kieri värttinälle aivinalankaa.\n\n-- Pirua hän on, ei ihmistä.\n\nSaara katseli lasta helmassaan ja kasvot olivat totisen näköiset.\n\n-- Laatuisensa se näkyy olevan hänkin. Mutta kyllä sitä toisen\npahoista pääsee, omistaan ei milloinkaan.\n\nSanna: \"Mitä sinä sillä tarkoitat? Siinä niin taidat luulla, että me\nmuut tästä pyörähdämme kuin jänis haavalta. Älä luule luuta lihaksi,\nkoiran päätä paistikkaaksi. Kyllä sitä vielä katsotaan minkä värin\ntuo nyt ottaa.\"\n\nSaara vähän punastui, virkkoi:\n\n\"Kuka sinua on tästä käskenyt pois? En mitään paremmin toivoisi kuin\nsitä, että pysyttäisiin kaikki yhdessä. Minä tunnen itsestäni, kuinka\nrakas tämä pälvi on, niin onhan se teille sama. Ja niimpä ollaan\nkotonamme tässä kuten ennenkin, ollaan yksituumaiset, syödään syttä\ntai savea. En minä tahdo hallita paremmin kuin ennenkään. Se on tyhjä\nluulo.\"\n\nSanna: \"Polttakaa ne kirjat pois, niin olemme niinkuin ennenkin.\"\n\nKerttu allapäin toimessaan neuloi vantutta; lappoi säikeen loppuun,\nnosti päätään, katsoi Saaraan ja jäykästi virkkoi:\n\n\"Sen minäkin sanon, että polttakaa ne kirjat, niin loppuu tämä\nniskaköyden veto.\"\n\nAuno kutoi paulaa tiuhtalla, pisti kudekäpynsä tiuhtuukseen ja\ntuumasi:\n\n\"Polttakaa pois ne kirjat, ne ovat kuin kylmä kivi loukossa. Ei tämä\ntunnu kodilta niin kauan kuin ne ovat olemassa. Polttakaa nyt aivan\ntuossa iloisessa tulessa meidän kaikkien nähden.\"\n\nKatri: \"Ja hääpäivänne kunniaksi.\"\n\nRiikka paikkasi nuttua, heitti sen polvilleen.\n\n-- Tehkääpä tosiaankin semmoisia, että poltatte ne kirotut kirjat,\nniin loppuu todellakin tämä mieliharmi.\n\nVappu: \"Silloin iloitsemme kuin oinaat ja vietämme häitänne kuin\nainoan pojan häitä.\"\n\nSanna: \"Tehkää se nyt, niin näemme, että on sama mielessä, joka\nkielessä.\"\n\nSaara: \"Kyllä minusta nähden joutavat. Polta, Pentti, kun polttanet.\"\n\nPentti oli vähän hämillään ja häpeän arka punastus kihosi kasvoihin\nja verkalleen, hieman väristen virkkoi:\n\n\"Annetaan olla polttamatta, eiväthän nuo ruokaa tahdo.\"\n\nSanna punalti päätään.\n\n-- Siinä oli se! Eiväthän nuo ruokaa tahdo!... Eivät ne tahdo ruokaa;\nsyövät koko talon ihan nurkkakivineen.\n\nSe onkin sana! eiväthän nuo ruokaa tahdo. Siinä se nyt kuullaan\nmikä on tekeillä. Nyt sen kuulette uuden isännän! Sannan kasvot\ntulistuivat, hotasi korvallisiaan kahden käden taaksepäin.\n\n-- Voi, voi, jos sen akan, sen tulinen varis, jos saan sen vielä\nkäsiini, niin ei pidä jäämään koskematonta paikkaa! Sen sanon, että\nvarokoon luitaan!\n\nKerttu katsahti Sannaan.\n\n-- No älä nyt tuossa. Olet niin kauhean näköinen, että pelottaa.\n\nSaara punastuksissaan:\n\n-- Ei suinkaan siitä sillä lailla hyvä tule. Joka miekkaan rupeaa,\nse miekkaan hukkuu. Ollaan vaan sovinnossa ja ollaan kuten ainakin\nkotonaan.\n\nSaara laski Matin kätkyeen, katsahti Marttaan ja virkkoi: \"Martta,\nheilutappa tuota kätkyttä, käyn ulkona.\"\n\nAuno: \"Mitäpä maksaa puhe enää tästä asiasta. Se on tullut, joka on\ntullut. Paras on, kun painetaan pahkaansa ja katsotaan valmista.\"\n\nReeta: \"Niin on.\"\n\nKerttu: \"Niinpä taitaa.\"\n\nAlakuloisina istuivat tytöt töitään teeskellen. Syvä harmi kuvastui\nkasvoissa ja surumielin huokaili nurkissa. Joulukuun tipakka tuuli;\nmutta lempeäniloisesti liekutteli honkainen pystyvalkean punertava\ntuli.\n\n\n\n\nXXVII.\n\n\nOli Marraskuun kuutamoyö. Suurella rehuisella vuoteellaan miessä\nhuoletonna makasivat tytöt ja sikeästi puukailivat jo muut, mutta\nkirkkaina valvoivat Sannan suuret silmät. Otava osotti jo myöhäistä\nhetkeä. Sanna pukkasi Riikkaa.\n\n-- Riikka!... Riikka!... Riikka kuule!... No miten se nyt niin siki\nnukkuu... Riikka!... Katsoppas nyt... No, nouse nyt!\n\nVappu kohotti päätään ja kuiskasi:\n\n\"Mitä sinä siitä ajelet?\"\n\nSanna: \"Ilmampahan... No nouse nyt!\"\n\nRiikka havahti äkkiä ja säpsähtäen hyppäsi istulleen, vilkasi\npuolihätäisen katseen ympärilleen, virkkoi:\n\n\"Mitä nyt?\"\n\nSanna kuiskaten lausui:\n\n\"Sinäpä siki nukuit. Kun minä puistin, heilutin ja pukin vaikka mihin\npäin, niin ei kuin retkusit mukaan vaan.\"\n\nRiikka pyyhki suupieltään ja virkkoi:\n\n\"Minä tuossa iltauneeni makeimmalleen nukuin... On oikein univesi\ntullut suustani... Mitä sinä herätit minusta? Tuntuisi nyt uni\nmaistavan.\"\n\nSanna: \"Nytpä on niin keleä ilma. Lähdetään ottamaan jyviä aitasta,\nei ole vastakaan parempi.\"\n\nRiikka: \"Miten pääsemme aittaan; oletko kihveltänyt avaimet?\"\n\nSanna: \"On meillä muu parempi keino. Lähdetään vaan asiaan.\"\n\nRiikka: \"Eihän kahden lähdetä; herätetään muitakin.\"\n\nSanna: \"Herätetään vaan. Joukon työ se näkyy, sanotaan. Vappuhan on\nhereillään.\"\n\nVappu: \"Minä lähden.\"\n\nSanna: \"Herätä Katri vaan, eivät ne muut taivu kuitenkaan.\"\n\nVappu herätti Katrin ja hiljaa kähjäin kenkiysivät, sukivat vaatteita\npäälleen ja hiipivät ovensuuhun, mutta siihen seisahtivat.\n\nSanna puistalti päätään ja virkkoi:\n\n\"Entäs tuo ovi, kun sen saranat vonkuvat? Se kuulu kamariin. Saisihan\nsilloin kissat nukkua, kun ovat hiiret liikkeellä.\"\n\nRiikka: \"Niin tosiaankin! Siitä voi tulla enempi kuin vähempi.\"\n\nKatri: \"Mutta mikä tehdään?\" Sanna: \"Syletään jokainen noihin\nsaranoihin.\" Vappu: \"Se paras keino! Syletään vaan. Se on tuo\nylimmäinen joka huutaa.\"\n\nSanna: \"Pannaan varalta kumpaiseenkin. Sylkekäähän tuohon\nylimmäiseen, minä voitelen tätä alimmaista...\"\n\nVappu, Riikka ja Katri sylkivät ylimmäiseen saranaan.\n\nVappu: \"Koetellaanhan, kyllä kai siinä jo on, jos siitä on tehtoa.\nKas niin! ei virka mitään. Hyvä tuli muorin jalasta!\"\n\nSanna: \"Niin käypi kuin öljyssä!\"\n\nVarpaisillaan tytöt käppäsivät ulos ja menivät aitan luokse. Sanna\notti kätköstään nurkkakiven takaa vääntiäimen ja työnti aitan sillan\nalle.\n\n-- Tällä poruutetaan hinkalon pohjaan reikä. Niin lasketaan rukiita\nkuin Heiton Altto kaljaa Tuhkalan muorin lipeätynnyristä... Tuokaa\nvaan säkkiä, kohta on reikä... Mutta kova, peijakkaan kova on tuo\nsiltapalkki, ei pääse nenäytymään tuo vääntiämen kärki... Ja on\nniin paha vääntää. Tulehan sinä, Vappu, pidä yhdessä kohti tuota\nvääntiämen kärkeä, että se ei pääse kuleksimaan pyörittäissä...\nPidähän tuosta noin. Ka niin, vakuuta lujemmasti.\n\nVappu koetteli pitää kädellään vääntiäintä, mutta se vaan kuleskeli\nsinne tänne.\n\n-- Ei se pysy.\n\nSanna: \"Rupeahan pitkäksesi ja pidä kahden käden.\" Vappu rupesi\nsyrjälleen ja kahden käden hallitsi vääntiäintä.\n\n-- Tässä on niin matala ja ahdas. Ei tästä tule kahta valmista.\n\nSanna pyöritti vääntiäintä ja virkkoi:\n\n\"Pidähän vaan. Se niin! nyt se jo menee. Kyllä nyt kun sijautumaan\npääsi! Niin menee, että jumitus kuuluu!... Kas niin! silloin on\nreikä. Tuokaa vaan säkkejä!\"\n\nRiikka: \"Tässä on yksi.\"\n\nSanna: \"Pidähän, Vappu, siltä puolen suuta. Ka niin... sitä tulee\nkuin öljyä! Yksi sihinä kuuluu vaan!... Tämä on kohta täysi kuin\nTurusen pyssy. Tuokaa toista!\"\n\nKatri: \"Kas tässä on pusseja monet.\"\n\nSanna: \"Saa käsiin, nyt ovat antajat kotona. -- --\"\n\nKahdeksan säkkiä jötkötti aitan seinuksella. Sanna pisti puutapin\nsillan reikään, löi kämmenpäällä tappia kiinni ja iloisesti virkkoi:\n\n\"Tappi kiinni eikä märkääkään, sanoi Hakolan muori, kun olutta laski.\"\n\nSanna vetäysi aitan alta, pyyhki otsaansa ja hengitti raskaasti.\n\n-- Lämmin siellä tuli, mutta ompa kaunis läjä säkkiä tuossa. Kyllä se\nmökkitalon hinkalossa tuntuisi.\n\nRiikka hymyili ja virkkoi:\n\n\"Ei se kivi vieri sijaan suureenkaan hinkaloon, vaan ei tässä nyt ole\nköyhäntavara edessäkään.\"\n\nSanna katsahti taivaslaelle ja virkkoi:\n\n\"Mutta nyt tielle! Yö käypi vähäksi ennenkuin säkit ovat Ahtolan\nPahkopuron niittyladossa. Otavan sarvet ovat jo etelään... No\nottaakaapas selkään; tullaan sitte noutamaan nuo toiset.\"\n\nKukin ottivat säkkinsä hartioilleen ja lähtivät Ahtolaan päin\nperäkkäin astumaan. Askelten jyminä kuului routaiselta tieltä, kun\ntytöt raskaine säkkinensä katosivat Marraskuu-yön kuuraiseen metsään.\n-- -- --\n\nHuomenaamu valkeni sumuisena, mutta tyyni pakkasenkimakka se oli.\nJärvi veti hienoa riiton hilettä ja metsään kasvoi huude.\n\nSaara se jätti pienokaisensa kamariin muorin hoitoon ja siirtyi\nulkokausteelle aamuaskareilleen. Otti hän vakan Ja lähti aitasta\nhakemaan jauhoja taikinanvastimeksi. Mutta hyvin nyrrötyksissään hän\nsieltä astui pirttiin, laski jauhovakkansa pöydänlatvalle ja kumartui\npöytää vasten ja tuhki raskaita huokauksia.\n\nTytöt olivat vasta nousseet ylös ja mykkinä rahnikoivat kenkiä\njalkaansa eivätkä näkyneet olevan tietävinään Saaran puhkamisesta.\nPentti se korjasi hevosen mäkivöitä pöydän päässä, katsahti Saaraan\nja virkkoi:\n\n\"Mikä se on tullut, onko se äiti-muksu taasen leukojaan\nvaljastellut?... Vai mikä se nyt on tullut?... No saattaahan tuon\nsanoa.\"\n\nSaara pyyhki kyyneliä takkinsa hihalla, katsahteli tyttöihin; aikoi\nsanoa jotakin, mutta näpisti suunsa myttyyn, katsahti Penttiin ja\nalkoi vapisten:\n\n\"Näkyyhän tuo pitävän sanoa, ei tuosta näy muuten pääsevän. Nuo\ntytöthän nuo varastavat tämän elämisvähän ihan kuoriksi aivan kahden\nkäden keskestä, ettei niiltä säily ei kiljuvakaan.\"\n\nPentti punastui ja leimautti talisen silmäyksen ympäri pirttiä,\ntiukasti kysyi: \"Varastavatko?\"\n\nSaara: \"Niin... nytkin on aitasta jyviä varastettu.\"\n\nPentti: \"Aitastako jyviä? Eivätkö avaimet ole sinun tallessasi?\"\n\nSaara: \"Tallessa ne ovat avaimet olleet, mutta on niillä avaimia. Nyt\non siltaan kaivettu hinkalon alle reikä ja siitä laskettu rukiita\nsillan alle.\"\n\nPentti punalti päätään, ähkäsi ja lähti ulos ja tuimasti paiskasi\noven kiinni perässään; astui aitan luo, että jytisi tanner.\n\nSanna leimautti ankaran katseen Saaraan.\n\n-- Saara luuli hyvän työn tekevänsä, kun sen sanoi Pentille. Taidat\nluulla, että sillä tulevat ne rukiit takaisin. Älä toki usko\nitsekkään!\n\nVappu katseli jäykästi.\n\n-- Kyllä menivät ne omasta edestään kuin Sipo-Matin sielu. Sen saat\nuskomalla panna?\n\nSaara kohotti päätään ja tuimasti katseli kyyneleisillä silmillään\nSannaan ja Vappuun.\n\n-- Vielä siinä ilkeätte aukoa leukojanne. Varastatte kuin pahat\nmustalaiset, ei säily seinäinkään sisässä.\n\nSanna: \"Varastatte! Puhu kissallesi varastuksesta! Minä en varasta\ntästä talosta. Vaikka nurin käännän ja nuolen koko pesän, niin se ei\nole varastusta! Ei tässä ole sinun enempi kuin muidenkaan.\"\n\nVappu: \"Varastuksesta se nyt Saara puhuu. Mitäs laatua se oli toissa\nsyksynä, kun riihtä puitiin? Muistatko sinä sitä, kun yösydännä\nriihestä ahos pudotettiin, kopistettiin enimmät jyvät pois ja\nkannettiin metsään; sitte pantiin ahos sijalleen, tultiin nukkumaan\nhyvinäkin miehinä ja aamulla lähdettiin riihelle kuin oikeat ihmiset;\nmuistatko sinä sitä? Minä kysyn, oliko se varastusta?... Eipä puhu\nmitään.\"\n\nSanna: \"Se on silloin hajottanut, nyt kokoaa. Kumma pyöräys!\"\n\nPentti tuli ulkoa, puisteli päätään ja kasvot liekehtivät outoa\ntulta. Meni pöydän päähän istumaan, otti mäkivyöt käsiinsä; katseli\nniitä, mutta ei näkynyt ymmärtävän mitään tehdä. Katsoi akkunasta\nulos, mutta ei kuitenkaan katsonut mihinkään. Katsoi ympäri pirttiä\nja rykäsi; näytti rupeavan sanomaan jotakin, mutta rykäsi vaan kuivan\nrykäyksen. Sitte alotti:\n\n\"En olisi suonut, että tahallaan olisi tästä alettu laittautua\nlevälleen silloin, kun on valta olla yhdessä läjässä. Olisihan tässä\nrypysijaa meille kaikillekkin. Vaan eihän tuota ilkeä nähdä, eikähän\ntässä kaukaista oloa ole tuolla lailla.\"\n\nPuistalti päätään ja leuka rupesi jätisemään, kasvot tulistuivat ja\nääni värisi.\n\n-- Kyllä minä sanon, tytöt, sen teille, että sen pitää olla viime\nkerta tahi silloin suoriatte jalkoihinne minun turvistani. Jos ette\ntottele, niin, niin...\n\nSanna leimahti pystyyn, leveä rinta pullistui, kasvot lihottivat\nkylmänhenkeä.\n\n-- Sinun turvistasi! Häpeä toki, jos et ole häntääsi katkassut, jos\nei ole häpysi kaikki poutakesänä palanut! Minun turvistani! Häpeä\nraiska? Minä sanon vieläkin, että häpeä ja muistele, kenen kotona\nsinä olet rehentelemässä, ja meitä orjana pitäisit omassa kotonamme!\nSiitä syystä, sen minä sanon, että jos vaan et anna hallitusta\nmeille ja polta niitä isän liittokirjoja, niin tästä pesästä ei\npidä olla hyvää enemmän yhdellä kuin toisellakaan. Meidän tämä on\nvaivannäköä. Me sinunkin olemme elättäneet. Aikoja sitte olisivat jo\nluusi rauniolla olleet, jos emme olisi vetäneet eteenpäin. Semmoiset\nkaulavillat siitä hyvästä työstä on saatu.\n\nPentin leuka vielä jätisi, polvet lokattivat ja ääni vapisi, kun\noikein kirkasten tikasi:\n\n\"Siitä ei ole nyt luvuntekoa, ei muuta kuin se tietäkää, että minä\nolen isäntä ja minun kynsiini teidän kaikkien pitää katsoa! Se\ntietäkää, että jos ette varastusta heitä pois niin... niin... niin\nminä sanon, sen minä sanon, että jalkoihinne saatte mennä tästä sillä\nsanalla! Vaan jos olette oikeina ihmisinä, teette työtä, syötte\nruokaa, niin olkaa kuin kotonanne. Mutta varastus pitää loppua tähän!\nSen minä sanon... Sen minä sanon.\"\n\nSanna polkasi jalkaa.\n\n-- Tässä mökissä ei ole mitä varastaisimme; tässä on kaikki meidän\nomaa. Tässä on alimmaiset seinähirretkin omaamme! Ja sen vuoksi\notamme osamme ihan sormia nuollen, otamme omalla kädellämme!\n\nVappu: \"Otamme ja viemme kuin kotka saaliimme. Saat kyllä katsella\navossa suin ja haistella tuulenkynsiä.\"\n\nPentti tulistui, löi vihassa lattiaan mäkivyöt, polki jalkaa ja\närjäsi:\n\n\"Minä isäntä olen! Kävelkää jalkoihinne minun kotoani tahi minä\nnäytän! Minä näytän...\"\n\nSannan silmät kiehuivat, räväytti kämmeniään yhteen ja sävähti:\n\n\"Sinäkö näytät? Sen haarukka, tuhannen hapsen katti, näytä paikalla\nja tule lämminnä käsiini! Nyt katsotaan kuka tässä kentän korjaa,\nkatsotaan, ottaako isäntä selkäänsä!\"\n\nPentti otti rikkaloukolta päreliistakon ja tuimasti lenti Sannan\neteen karsinlattialle.\n\nSanna: \"Lyö nähdäksesi! Lyö yksi kerta, et lyö toista! Lyö, näpäse!\"\n\nSaara hyppäsi Penttiin käsiksi.\n\n-- Älä ruojiin koske! No kuule, Pentti rakas, älä koske! Tappavat ne\nsinut. Lähde nyt kamariin. Lähde nyt! taivu minuun. No kuule!... En\nminä anna lyödä. Anna tänne se liistakko... Tuonne nakataan semmoinen\nase. No lähde nyt kamariin äitisi ja pikku Matin luo.\n\nPentti vapisi, ettei tahtonut seisallaan pysyä; lähti Saaran kanssa\nkamariin ja puhkain ja hampaitaan kiristellen virkkoi:\n\n\"Mitäs he muka räkyttävät, että minä en muka tohdi, ei tohdi.\"\n\nSaara: \"Annetaan niitten räkyttää; ole sinä viisaampi. Mennään\nkamariin, pikku Matilla siellä on ikävä; mummo sitä vaan siellä\nsoudattelee.\"\n\nKamariin siirtyi Pentti Saaran kanssa, huiski kädellään ja puhui:\n\n\"Voi, voi, kun minä suutuin! Ja lyönyt olisin sitä Sannan ryöttiä,\njos et olisi tullut väliin. Lyönyt olisin, että olisi räpsähtänyt!\nJa edestään olisi mennyt. Jos minä lähden, niin katsokoot kallojaan\npahennukset!\"\n\n\"Saara otti Penttiä kädestä.\"\n\n-- Istuhan nyt ja malta mielesi. Ei pikasuus menesty asioissa; sitä\nkatuu mies viime lopussa, se on Jumalan sana.\n\nMuori soudatti nukkuvaa pikku Mattia ja laulaa hyrrytteli. Mutta heti\nkasvot kirkastuivat, katsahti tuikeasti Penttiin.\n\nMitä se oli, kun lyödä olisi pitänyt?\n\nSaara: \"Eipähän mitään. Se on ollut ja mennyt, antaa olla parsimatta.\"\n\nPentti punalti päätään, vääristi suutaan, rykäsi, katseli ympärilleen\nja taasen rykäsi, alkoi:\n\n\"Nuopahan tytöt varastaneet jyviä, niin minä menin siitä torumaan,\nniin silmille vaan hyppäsivät. Niin siitä minä kimpausin ja oli niin\nlikellä kuin kaukanakin, etten lyönyt. Saalissaan olisivat pitäneet.\"\n\nMuori löi käsiään yhteen, vihelti ja niekutti päätään.\n\n-- Vai varastivat taasen! Jos tässä maailmassa on ilkeämpiä ihmisiä,\nja vielä nämä sitte vastustelemaan! Kun et lyönyt! Jos minä olisin\nollut sinun sijassasi, niin minä olisin kairistanut, että olisi\ntuntunut! Sinä olet semmoinen lehmän häntä, kyllä ne sinulta kohta\nsilmätkin päästä kynsivät! Anna nyt semmoinen kyyti mokomille\nruojille; ajahan vaan pois! Aivan ne sinut hävittävät ihan puille\njuurittomille, jos et ajoissa näytä mikä höö on. Näytä aivan paikalla\nmistä hotu lähtee!\n\nPentti: \"Varastaahan ne uhkaavat eteenkin päin.\"\n\nMuori: \"Kas sitä! Enkös minä arvaa ja enkös minä ole jo sitä sanonut,\nvaikka sinä et ole uskonut. Vaan vanha koira se ei valhetta hauku.\nVai uhkaavat varastaa! Sinä olet hullu, jos et aja noita piruja\ntästä! Nyt ne vasta oikein yltyvätkin, kun näkevät, ettei sinussa ole\nminkäänlaista pontta. Ja siihen toteenko minä sinun puoltasi pidin ja\nsinun onneasi valvoin silloin, kun Pieto-vainaan viekottelin niitä\nvälikirjoja tekemään. Ei uskoisi miten huolimaton sinä olet. Tottele\nnyt yksi kerta minua ja aja nuo talosi yöttäjät tästä niin kauas,\nettei kuu kuule eikä päivä näe.\"\n\nPentti katsahti tulisen silmäyksen muoriin.\n\n-- Eivät ne tottele minun käskyäni. Johan minä sanoin äsken, että\nmennä pois, niin siitähän ne yltyivät vaan päälle terhentelemään.\n\nMuori: \"Mene nimismiehen luo! Ruunun käsi on raskas, kyllä sitä\ntottelevat! Mene vaan ihan paikalla nimismiehen luo: selitä sille\naivan kannalleen, niin kyllä sieltä apua lähtee. Nimismies on minun\nvanha ystäväni, kyllä se lähtee avuksi ja katsotaampa sitte, kauanko\nkinnistelevät. Mene vaan ja tottele minua.\"\n\nPentti kävi ulkona. Tuli kamariin takaisin. Meni taasen ulos ja\nseisoskeli nurkkavierissä. Tuli taasen kamariin. Katsoi ikkunasta\nsumuiseen ilmaan. Otti puikon lattialta, veitsen tupestaan. Istahti\nrahille, kumartui, pani kyynäspäät polvilleen ja alkoi vuoleksia sitä\npuikkoa. Rykäsi hän ja nielasi tyhjää. Arveli sanoa, mutta ei oikein\ntiennyt mitä sanoisi.\n\nMuori tiuskuen puheli.\n\n-- Mitä sinä arvelet? Ei se parane pitkittäin. Tahi jos et sinä\nlähde, niin minä lähden. Ilkeätkö nähdä että minä lähden sinun\nasiallesi? Sano heti! minä en ilkeä nähdä tuommoista ämmittelemistä.\n\nPentti rykäsi ja vapisten virkkoi:\n\nMinä olen niin kahdella päällä. Ei niitä ilkeäisi ajaa pois, heidän\ntalonsahan tämä on. Jos eivät varastaisi, niin en mitenkään raskisi\najaa niitä pois.\n\nMuori kauhtui ja oikein hartian-voimasta rupesi säksentämään:\n\n\"Sinä hullu, hulluista hulluin! No kaikkia kuulette! Vie mieli\nmokomalta torakalta. Jo minun saappaassanikin on enemmän järkeä kuin\nsinulla!\"\n\nSaara huiskutti kädellään muoriin.\n\n-- So-so, vähemmällä se nyt taasen välttää. Herää tuo lapsi vielä\ntuommoisesta pärinästä ja pouhinasta. Eikös herännyt siihen\njuonittelemaan.\n\nSaara laskeusi polvilleen kätkyen luo ja tarjosi ruokaa kätisevälle\nlapselle ja rauhattomina värähtelivät kasvot.\n\nMatti kun sai ravintonsa, niin tyytyväiseen hymyyn levisivät\nlössäkät kasvot ja yhteen nipistyivät märät huulet. Saara naureskeli\ntekonaurua lapselleen.\n\n-- No joko sinä nyt söit? sinä äitin pullukka, sinä semmoinen\npulleron pallero. Et tiedä vielä mitään. Nuku nyt, pane nyt umpeen\ntuo korea silmä. Mummo tulee soudattamaan ja laulaa koreasti. No nuku\nnyt. Is-sis-siis sis sissis.\n\n    Minä laulan lapselleni,\n    Minäpä laulan lapselleni;\n    Kieltä pieksän pienelleni,\n    Kieltäpä pieksän pienelleni.\n    Minä laulan lammen lummen,\n    Minäpä laulan lammen lummen;\n    Meren lummen luikuttelen,\n    Merempä lummen luikuttelen.\n\nNiin, nuku nyt siinä, mummo soudattaa.\n\nMummo rupesi Mattia soudattamaan, kutoi sukkaa ja lauloi:\n\n    Venäläinen verikoira,\n    Venäläinenpä verikoira\n    Tappoi isän, tappoi äitin,\n    Tappoipa isän, tappoi äitin.\n\nSaara siirtyi Pentin luo ja puhui:\n\n\"Mitä sinä nyt mietit niin allapäin? Kuule nyt minun neuvoani; käy\ntosiaankin hakemassa nimismies, niin niille siskoille tulee hätä ja\nne lupaavat olla meille kuuliaiset. Eivät ne lähde tästä mielellään;\nkyllä ne tekevät vaikka mitä ennenkuin ne tästä tyhjin käsin\nlähtevät. Ja eihän niitä tahdota lähtemäänkään, kunhan meille antavat\nhallituksen ja tyytyvät mitä me toimitamme. Käy vaan nimismies.\"\n\nMuori: \"Vielä nyt niitä arvottelemaan! Kuoltuaan koira tapansa\nheittää. Varastavat ne sittekin, ei niihin ole luottamista. Anna\nmennä vaan myötä-möykkyneen. Tottelehan, Pentti, nyt minua, et kadu\nkauppojasi.\"\n\nSaara vilkasi muoriin ja virkkoi:\n\n\"No ei sitä nyt niin. Kyllä me Pentin kanssa tiedetään mitä\ntehdään... Menehän nyt, että joudut tänä iltana takaisin.\"\n\nPentti pesi silmänsä, puki pyhävaatteet päälleen.\n\nSilloin muori puhalti Pentin luo ja sopotti korvaan. Mitä hän lienee\nsopottanut, sitä ei Pentti näkynyt ottavan varteen, vaan lähti astua\nviuhtomaan kirkolle päin.\n\nTytöt olivat siirtyneet askareihinsa. Reeta, Riikka ja Martta\nolivat karjan-hoidossa. Kerttu ja Auno kehräsivät villoja istuen\nkarsinpenkillä ja polkivat rukkia oikein vimmatusti, että yleinen\nhyrinä valtasi koko pirtin. Katri pani lämmitystä uuniin. Sanna ja\nVappu olivat pesseet silmänsä, kammanneet päänsä ja oviakkunasta\nkatsoen palmikoivat tukkiaan. Sanna kuikisti akkunasta, katsoi\nsipeästi ulapalle ja virkkoi:\n\n\"Mikinkäs nyt tuo koiranhierin lähti menemään. Katsohan miten se tuo\nPentti astua hatmii ja kädet roikavat kuin riusan kieli.\"\n\nVappu: \"On sillä nyt joku tavotettava, kun on niin toimessaan.\"\n\nSanna punalti päätään ja virkkoi:\n\n-- Voi, voi, kun minä olen sydämmissäni tuolle vatkulalle. Ei minua\nmuu eikä toinen sai niinkuin se, että hän isännäksi terhentelee.\nJos olisi äsken pikkuisenkaan näpässyt vasta-aluksi, niin silloin\nminä olisin ottanut käsilleni ja olisin siitä tehnyt pehmyttä: minä\nolin sillä sydämmen nousennalla. Ja kyllä se ilman Saaratta olisi\npieksättänyt itsensä.\n\nVappu: \"Taulametsään näkyi olevan asia; lotisemaan polvet rupesivat.\"\n\nSanna ja Vappu kun saivat päänsä palmikolle, katsoivat vielä akkunaan\nja kammalla sukivat hiusmarrolla harrottavia narrinhapenia ja\ntaivuttelivat niitä hiusten mukaan. Sitte Sanna otti uunin hyllyltä\nvillavasun, jossa olivat kahdet kartat; sen vasun pani peripenkille\nkarsinan puoleen ja mykkänä istui vasunsa viereen. Vappu istui\ntoiselle puolen ja alkoivat kartata karttajaksia ja asiat taasen\nnäyttivät olevan entisellään.\n\nPäivä se oli kulunut murkinoille. Saara se kantoi ruuan pöydälle ja\nReeta ja Martta toivat apuna. Siihen ruokapöydän ympärille entisille\nsijoilleen istuivat tytöt syömään. Äänettöminä ja jynkein kasvoin\nhe pureskelivat puolikuivaa ruisleipää ja maljoista puulusikoillaan\nnostelivat kalavelliä palainsa painoksi. Viimein Martta kysyi:\n\n\"Mihin Pentti on mennyt?\"\n\nSanna katsahti Marttaan.\n\n-- Onko sinulla sitä ikävä? Vaikka ei tulisi kuuna herran valkeana\nmokoma variksenpelko, niin en kaipaisi.\n\nRiikka: \"Näkyi se menevän kirkolle päin... Minä pahoin pelkään, että\nmeni nimismiestä hakemaan. Kuulin äsken tuonne pihalle, että vanha\nakka kamarissa kuului sitä hommaavan.\"\n\nMartta punastui ja lusikka patosi pöydälle.\n\n-- Onko se sinne mennyt?\n\nSaara arasti: \"Jotakinhan tässä tekee, kun ei ala silmiään auki\nsaada. Hätäisellä on monta ääntä.\"\n\nKaikilla välähti outo kajastus kasvoissa ja katselivat toisiaan\npyörein silmin. Mutta Saaran kasvot värähtelivät, ei katsonut ketään\nsilmiin ja pala näkyi pyörivän suussa. Sanna vähän alakuloisena\nvirkkoi: \"Aivanhan pahennuksilla taitaa olla tosi homma... Kuka\nuskoi niinä päivinä, jolloin kurjina peikkoina nälässä ja vilussa\ntätä kotia yksistä tuumin koottiin kuin muurahaiset, että saamme\npäiväänperin maanneelle jättää ihan sanan puhumatta. Henkeä hipeätä\nmyöten iarrettiin, kuka uskoi silloin! Mitä vasten syntyy tuommoisia!\"\n\nSaara lähti pöydästä, meni ulos ja räiskäytti oven perässään kiinni,\nettä akkunat helisivät.\n\nAunon täyteläiset kasvot jähmistyivät ja katsahti akkunoihin, nypisti\nsuunsa kiinni, hieman punalti päätään ja virkkoi:\n\n\"Kyllä se on totta, ettei tässä ilkeä olla, eläköön tai kuolkoon.\"\n\nSanna: \"Viimeinen vero on näillä poroilla. Pitäkööt nyt koirat! Onsi\non taivaan alas.\"\n\nVappu: \"Lähdetään vaan ihan joka kynsi, niin se niitten on loppu\nnoidenkin, eihän heissä ole eläjää tuskin valmiilla leivälläkään.\"\n\nRiikan kasvot olivat synkkinä, punalti päätään ja virkkoi:\n\n\"Joukollaan toki lähdemmekin. Matta polttaisin kyllä ensin tämän\nkypenettömään. Sen tekisin ensi työkseni.\"\n\nAuno: \"Sitä emme tee!\"\n\nSanna: \"Sitä emme tee kahden ihmisen tähden.\"\n\nVappu: \"Sitä emme tee kahden tai kolmen ihmisen tähden, vaan ilman\nniittä savu näkyisi.\"\n\nVappu punalti päätään ja lisäsi vielä:\n\n\"Jos lähtisi joka kynsi, niin savu näkyisi! Sen sanon.\"\n\nKerttu: \"Hyi teitä! En olisi uskonut semmoista.\"\n\nKatri: \"Niine hyvineen lähdetään.\"\n\nSanna: \"Lähdetään ja paikalla!\"\n\nVappu: \"Paikalla lähden!\"\n\nRiikka: \"Samassa avauksessa lähden.\"\n\nKerttu: \"No emme nyt niin tarvitse, ei tässä tulipalon käsissä olla.\"\n\nAuno silmäsi vakavan silmäyksen Kerttuun ja sanoi:\n\n\"Nyt lähden, ei ole milloinkaan parempi.\"\n\nKerttu katseli ympärilleen, kasvot jähmettyivät, laski kyynäspäänsä\npöytään, painoi otsansa kämmeneensä, hiljaa mutusteli suutaan ja\nkyyneliä tippui pöydälle, virkkoi:\n\n\"Tottapa lienee paras minunkin lähteä.\"\n\nMartan silmät rupesivat pyörimään, kasvot tummuivat, itku purskahti\nja virkkoi:\n\n\"Voi minua onnetonta! Ei minulla lienekkään eläm... Voi, älä tule!\"...\n\nSilloin valahti pöydän alle ja rupesi tärisemään. Kerttu ja Auno\naukoivat kouria, nostivat penkille ja pitelivät kunnes viihtyi\nnukkumaan. Auno kokoili vaatteita pään alle ja siihen laittoi Martan\nnukkumaan. Sikeästi nukkui Martta ja raskaasti aaltoili rinta.\n\nKesken unehtui tytöiltä syönti, leipäpalaset jäivät pöydälle ja\nlusikat uiskentelivat vellissä.\n\nSanna toi aitasta vaatteensa, laski ne penkille ja virkkoi:\n\n\"Tehdyssä ei ole tekemistä.\"\n\nVaatteitaan poistuivat hakemaan toisetkin tytöt, paitsi Kerttu\nistahti penkille ja nykäsi päähuivinsa silmilleen. Reeta kiivastui ja\nvirkkoi:\n\n\"Tosiko noilla hulluilla on? Ota mieli, lähteä tapposen tahallaan\nelolta elettävältä maailman rantoja kiertämään. Kaikkia kouhoja!\nKotona olen. Olen niinkuin pidetään, pankoot orsille tai parsille.\nOlipa tämä maailma kenellä tahansa... Kun olisit sinä, Kerttu,\nedes kotona.\"\n\nSen enempää ei Reeta puhunut, vetäsi huivin silmilleen, paiskautui\npenkin loukkoon; raskaita huokauksia kuului ja hartiat nytkähtelivät.\n\n\n\n\nXXVIII.\n\n\nVaatteet olivat jo kääritty valkoisiin lakananyyttyihin. Pyhävaatteet\nolivat jo lähtijäin päällä ja huivit silmille nykästyinä seisoivat\nlattialla. Hartiat olivat painuksissa ja raskaasti nytkähtelivät\nrinnat. Mutta kohta oikasivat itsensä ja likenivät penkinpäässä\nkasvoillaan tuhkivaa Reetaa ja hyvästiksi pistivät kätensä Reetan\nkäteen. Kerttu se puristi viimeiseksi Reetan kättä ja virkkoi:\n\n\"Pidä sinä Martasta huoli.\"\n\nSitte kääntyivät, ottivat vaatenyyttynsä selkiinsä ja pyöreät\ntuohivakat käsiinsä ja lähtivät Ahtolaan päin astumaan. -- -- --\n\nPistäysivät Ahtolassa emännän pakinoilla, mutta eivät siellä kauan\nviipyneet, vaan lähtivät ulomma tuntemattomaan maailmaan.\n\nTie kulki Hyllyäiskeron sivutse. Tytöt nousivat keron harjalle,\nkatselivat kaukaisiin tuttaviin seutuihin ja harmaan hunnun\npeittämiin vuoriin. Mutta yksi ja toinen rinta pullistui, kasvot\nvetäysivät kurttuun ja lukemattomia kirkkaita kyyneliä karisi\nsammaleen.\n\nHetken perästä Kerttu virkkoi:\n\n\"Häpeä sanoa, kipeä kärsiä, mutta kyllä minä palaan takaisin kotiin.\"\n\nSanna kohotti päätään.\n\n-- Kotiin! Se vasta oli sana! Kerttu katsoi kotiin päin.\n\n-- Vielä palaan kotiin.\n\nSanna: \"No mieltä melkeä pitää, jota aina tarvitaan!... Mitä sinä nyt\najattelet? Nythän sinä vasta siellä vihatuksi joudut.\"\n\nKerttu virkkoi päättävästi:\n\n\"Martan ja Reetan tähden ja... Saarakin on minun siskoni. Hän ei ole\nminulle paha, kun pyydän kaikki anteeksi.\"\n\nVappu: \"Pyydät anteeksi ja rukoilet armoa!\"\n\nKerttu: \"Jos niin tarvitaan.\"\n\nRiikka: \"Surma ei ole tervaa karvaampi. Kun on tänne asti päästy,\nniin kyllä sitä nyt mennään! Se on tehty joka on aiottu; en palaa\nminä.\"\n\nKatri: \"Sen minäkin sanon.\"\n\nSanna: \"Sen minäkin sanon. Vaikka kumolleen meni maailma, niin sen\nsaumoissa matelen kuin torakka; kuolen kuin tarvitaan.\"\n\nAuno: \"Kyllä se oli Martalle hyvä, jos menet kotiin, mutta en minä\nviitsi palata. Ja voithan vastakin lähteä, eihän mesimätästä ole\nmeilläkään, mihin menisimme.\"\n\nVappu kohotti päähuiviaan, pyyhki kasvojaan ja puri huivinsa\nnurkkia...\n\n-- Kyllä, kyllä se on hyvä siltä puolen, mutta lähdöllään hän rikkoja\nruopi silmilleen. En minä palaisi, enkä palaa kun kerran lähdin.\nParashan on meidän jättää, joka kuitenkin on jätettävä. Riennetään\nnyt!\n\nKerttu pisteli kättä toisille siskoille, otti vaatenyyttynsä\nselkäänsä, vakan käteensä ja huivi silmillä lähti kävelemään\nPietolaan päin. Toisetkin tytöt ottivat neuvonsa, silmäsivät vielä\nulapalle ja lähtivät umpinaisin mielin äänettöminä kävelemään,\njaloissa karskoi kuurainen tanner; korkeudessa kaarteli kalpea\ntaivas. -- -- --\n\nSaara tuli pirttiin; huivi tupotti silmillä ja itsekseen puheli:\n\n\"Jumala nähköön tätä tyhjyyttä!... Martta parka!... Ka Kerttuko?...\nKerttu kulta! Kerttu, Kerttu, olethan kotona! Voi, voi, kun on hyvä!\nNouse nyt pois, tyhjää on itkeminen. Hyvä Kerttu, nouse nyt pois! ja\nkerro missä toiset... Mihin ne toiset joutuivat?\"\n\nKerttu nousi istulleen, vetäsi päähuivinsa silmilleen.\n\n-- Ne menivät.\n\nSaara: \"Mihin?\"\n\nKerttu: \"Sinne, johon lähtivätkin.\"\n\nSaara: \"Aivanko iäkseen?\"\n\nKerttu: \"Ei suinkaan ajakseen\"...\n\nSaara: \"Jos olisi se Auno tullut takaisin, niin en olisi toisista\nperustanut. Ettehän sinä ja Auno ole varastaneetkaan enkä toki\nmitenkään uskonut, että Auno menisi. Ei ole ollut väärää sanaa.\"\n\nKerttu: \"Mitä sinä nyt puhut varastuksesta. En minä kehtaa kuulla.\"\n\nSaara: \"No enhän minä sinulle puhu. Et usko, kuinka ihastuin, kun\nnäin sinut, sinä olet ollut minulle rakkain koko joukosta. Ainakin\nminä luulen, että Sannan ja Vapun syy on tuohon varastukseen, josta\non koko tämä seikka... Antaapas heidän käydä koettelemassa, eiköhän\nsiellä kylmä haise nenään... Kun olisi vielä Auno tulemoina. Mutta\nhyvä, voi, voi, kuinka hyvä, kun sinä tulit! Kyllä me nyt elämme kuin\npunapälvessä!... Älä ole milläsikään; unhotetaan kaikki... Siitä\nse muka tuli tytöillä kopina, kun tämä eläminen on minun ja Pentin\nnimissä. Selkäämmekö me tämän otamme? Eikähän siihen asiaan ole minun\nsyytäni.\"\n\nKerttu katseli tuimasti Saaraan.\n\n-- Sinun syytäsi! Pane suusi kiinni niin on paras.\n\nSaara: \"Ajattele, hyvä ihminen, vähä sanoissasi. Jospa itsekkin\nolisit ollut minun sijassani. Minä olen vuosikausia kärsinyt ja\npainanut pahkani enkä ole virkannut mitään. Mutta kun nyt ei säily\nseinäinkään sisään, niin sitä et olisi ollut sanomatta sinäkään\"...\n\nKerttu: \"Se asia ei parane suusi pieksännällä eikä lipostelulla.\"\n\nJa paiskautui jälleen penkin loukkoon huivi silmillä ja virkkoi\nankarasti:\n\n\"Pane suusi kiinni! sanon minä.\"\n\nSaara seisoi lattialla, Sormi meni suuhun kuin pahasella lapsella;\nkasvot vähän kalvistuivat. Kainosti hän katseli Kerttua ja virkkoi:\n\n\"Kyllä minä olen siskosi, hyvä Kerttu. Ja tässä on koti ollaksesi\naivan samallainen kuin ennenkin. Sen saat uskoa. Mitä sinä huolit\nmuorista ja Pentistä. Eiväthän nuo ole taloa hävittäneet eivätkä\nvasta-aluksi virkanneet ei väärää sanaa.\"\n\nKerttu ei virkannut mitään, hengitti vaan raskaasti ja käsillään\npiteli kasvojaan. Saarakin seisoi äänetönnä lattialla ja hyppysiään\npureskellen katseli Kerttua.\n\nReeta tali pirttiin karjanhoidosta. Leimaavin silmin juoksi Kertun\nkaulaan.\n\n-- No hyvänen aika! Kerttu, Kerttu! Luulin korvaini valehtelevan, kun\nkuulin puheesi äsken tuonne kartanolle. Voi, voi kun oli hyvä, että\npalasit! Ei mikään ollut mielestäni niin paha kuin sinun lähtösi.\nVoi, voi, kun tulit!\n\nReeta istui Kertun päänpohjiin, pani kätensä Kertun olkapäälle,\nvirkkoi:\n\n\"Mihinkäs ne muut?\"\n\nSiihen katkesi Reetan puhe, kun muori tuli kamarista pirttiin,\nseisahti keskelle lattiaa, pyöritti sormellaan ja vihelti. Sitte\nnauraa rähähti ja virkkoi:\n\n\"Kas, kas! Enkös arvannut, että pystyyn tie nousee. Siinä se nyt oli!\nHahhahhah! Voi raukka! Akka tieltä pyörteleikse. No kaunis kunnia!\nHahhah!\"\n\nSaara mulautti silmiään.\n\n-- No välttäähän tuo jo... Nukkuuko se Matti?\n\nMuori: \"Nukkuupa tuo.\"\n\nSaara lähti pihalle ja mennessään visahti: \"Muori, minulla on asiaa.\"\n\nMuori poistui Saaran jälkeen.\n\nReeta kokoili kaikkien toisten tyttöin jokapäiväiset vaatteet, pani\nne kunkin erilleen, sitoi sukkanauhalla nippuun ja virkkoi:\n\n\"Vien talteen, eipä tiedä milloin ne ovat niitä tarvitsemassa. Ja\njospa eivät tulisikaan, niin kyllä aika tavaraa kaupitsee.\"\n\nKerttu otti rukin eteensä ja karttajasvasun viereensä ja huivi\nsilmillä alkoi kehrätä villalankaa. Siihen tuli Reetakin tekemään\nkarttajaksia.\n\n       *       *       *       *       *\n\nIlta oli jo pimennyt pimeimmälleen, kun Pentti tuli kamariinsa ja\nnolona istui kätkyen vaiheelle, jota muori heilutti jalallaan ja\nkutoi sakkaa. Muori se parhaillaan kaventi sukan kantapäätä. Viides\npuikko oli hampaissa; ei joutanut puhumaan Pentin kanssa. Vaan kun\nsai kavennetuksi ja pääsi kutomaan näpintarkalta ja viideskin puikko\njoutui asiaan, niin katsahti hän iloisesti Penttiin.\n\n-- Kävitkö nimismiehen luona?\n\nPentti: \"Mitäpä minä hänessä kävin.\"\n\nMuori: \"Näitkö niitä majanmuuttajia?\"\n\nPentin kasvoissa välähti, katsahti muoriin ja vitkaan kysyi:\n\n\"Ketä?\"\n\nMuori: \"Etkö sinä tiedä? No tyttöjähän niitä meni, ettei ole kotona\nkuin Kerttu, Reeta ja Martta, Kerttukin lähti, mutta kylmältä taisi\nruveta nenään haisemaan; paikalla palasi pois. Toivoneeko sille\nKorteniemen Juusolle, koska se näkyy täällä kulkevan, mutta kyllä\nminä saatan siihen väliin pistää likaisen sormeni. Niin, pois tuli\nKerttu ja mahtaa tulla sama toisillekkin. Kyllä minä uskon, että\nheti sieltä routa porsaat kotiin ajaa. Vaan kyllä siellä kuitenkin\nvirsusulat palaa. Eivät ne ole niin ylpeitä palattuaan. Ja onhan\nniille hyvä sanoa. Kyllä niille nyt on helppo nenän päälle astua,\nVetäkööthän luunsa vielä tänne, mokomat varsat!... No kyllä se oli\nmainio asia, kun sinä sittekin lähdit sinne nimismiestä hakemaan.\nSitä pakoon ne menivät. Antaapa ruojain koetella, tokko siellä\noppivat tuulen tuntemaan, taivaan tajuamaan. Ovat ne olleetkin tässä\nkoirina silmillä, vaan koettakootpa nyt! Kutti, kutti moniaankaan\nkerran!... Mutta luulen toki, että sivulleen tuo Kerttu nyt siipensä\npanee, koska hän takaisin palasi... Mutta missä asti sinä kuitenkin\nkävit?\"\n\nPentti: \"Kävin vaan tuolla puolen Koljolan.\"\n\nMuori: \"Miten sinä siitä palasit?\"\n\nPentti: \"Tuli vastaani Heinälahden ukko... Käski sanoa terveisiä.\"\n\nMuori: \"Heinälahden ukko! Vai tapasit ukkoa! Se on ollut minulle\ntuttava aivan pienestä pahasta. Niin, niin ystävällinen ukko. Jos\nei siinä ole kunnon ukko, niin ei tässä maailmassa! No mitä se ukko\nsinulle sanoi?\"\n\nPentti: \"Sanoi se, ettei saa tyttöjä ajaa omasta talostaan.\"\n\nMuorin kasvot punastuivat, ketkautti niskojaan ja virkkoi:\n\n\"Hyh, omasta talostaan!\"\n\nSitte tulistuivat kasvot ja silmät paloivat, punalti päätään.\n\n-- Tämä on sen talo, joka saada voipi. Ei tarvita tähän asiaan\nHeinälahden ukon eikä kenenkään mahtia. Kyllä tietään mitä tehdään...\nNo mitä se sitte sanoi?\n\nPentti: \"Oli oikein vihassa ja sanoi, että kun hän olisi tyttöin\nsijassa, niin halkohännässä laittaisi meidät pois.\"\n\nMuori: \"Ka tuo sen tulen ruoka mitä sanoo!... Hyh! Vai halkohännässä\nlaittaisi meidät pois!... Juurillaan tässä ollaan!... Vai\nhalkohännässä!... Jos minä olisin ollut, niin minä olisin haukkunut\nsilmät täyteen mokomata neuvonniekkaa. Ei minua olisi umpisuuhun\npuhutellut... No mitä se muuta sanoi?\"\n\nPentti rykäsi ja katseli kenkiään.\n\n-- Sanoihan, että muistakaa yhdeksättä käskyä. Muori: \"Vai siihen tuo\nkanalia vielä vetosi!... Hyh! ompa muutakin... Kyllä me muistamme\nkäskyt ja kiellot ja tunnustukset niin tarkkaan kuin hänkin. Jos me\ntämän talon valtaamme tytöiltä, niin me valtaamme laillisesti. Jos\nei ukkovainaa olisi tätä luvannut, niin emmehän tätä tahtoisikaan.\nLuvatusta lahjastahan me pidämme kiinni. Ja omastaan joka kiinni\npitää, niin se ei ole synti ei kuuna päivänä, saarnatkoot vaikka\nkymmenettä käskyä!... Etkö sinä sille sanonut?\"\n\nPentti: \"En.\"\n\nMuori: \"Sinä olet semmoinen lehmänhäntä! Sinussa ei ole sanoja.\nOlisihan minulle tullut sellaisia puhumaan, olisippa nähty, tokko\ntyystyy. Minä olisin kohti partaa antanut sanan sanasta, kaksi\nparhaasta... No sitäkö sinä tottelit, ettet mennytkään nimismiehen\npakinaan?\"\n\nPentti katkoi näpissään pientä puikkoa.\n\n\"Sitä minä tottelin, kun se sanoi, että tähän asiaan ei ole oikeutta\nnimismieheltä, kun ei ole tehty mitään rikosta.\"\n\nMuori löi käsiään yhteen, silmät remahtivat, suu aukesi ja niekutti\npäätään.\n\n-- Herra Jumala, tehty mitään rikosta! Ei ole tehty rikosta, kun on\nvarastettu talo kuoriksi No etkö sinä sille hullulle sanonut?\n\nPentti kynsäsi korvallistaan ja kohotti hartioitaan.\n\n-- Kyllä minä sanoin, mutta se sanoi, että omaansa ne ovat ottaneet.\n\nMuori: \"Vai omaansa ottaneet! Hyh! Kyllä minä nyt kuulen, mistä\ntuulee... Vai niin tuo kanalia!... Kyllä ei sula minun sydämmeni\nilman, etten sitä ripitä. Missä ikänä vaan tapaan, niin haukun ihan\nsuun synnyttömään. Ei jää sanomattoman saaren päähän... Ja sinä\nuskoit sitä niinkuin vanhaa ruunaa ja lähdit takaisin. Eikö se ollut\nilkeä taipaleelta palata?\n\n    \"Akka tieltä pyörteleiksen,\n    ei uros pahanenkana.\n\n\"Se on vanha sananlasku. No eikö sinusta ollut ilkeä palata\ntaipaleelta, kun kerran olit asialle lähtenyt? Periltä on hyvä\npalata, sanotaan.\"\n\nPentti: \"Eipähän, kun se Heinälahden ukko niin sanoi.\"\n\nMuori: \"No sinun kanssasi ei kehtaa puhua. Sinä et älyä toisen\npuheesta enempi kun sika tuulimyllystä! Minä nyt olen koettanut\ntohottaa päähän tokottamallakin. Niin käypi vihakseni, että kohta\npotkasen. Mene pois siitä silmistäni, mokoma ruoja! En ilkeä nähdä!\"\n\nPentti nousi seisalleen ja käveli pirttiin, jossa Kerttu, Reeta\nja Martta pystyvalkean luona mytyssä suin polkivat rukkejaan.\nRahille istui Pentti. Äänettömänä ja syvämielisenä tylsästi katseli\npystyvalkeaan ja vuoleskeli ja vuoleskeli puikkoa viroiseen. Viimein\näiti kantoi pikku Matin pirttiin ja laski sen isän syliin ja virkkoi:\n\n\"Tässä on sinulle käsityö; minä otan tuolta karttuukset ja teen\nkehrurille karttajaksia.\"\n\nMatti isänsä sylissä nojasi selkänsä isän rintaan ja suu pyöreänä\nsinisillä silmillään raukeasti katseli jynkkää lakea kohti, joka\nnokisena tyhmästi hymyili honkaisen pystyvalkean liemakassa\nruusuvalossa. Mutta tuokion kuluttua alkoi soluttautua lattiaan ja\nkäsiensä varassa hiihattautuen ryömi Saaran jalkain eteen. Kekolla\nniskoin katsella remautteli äitiin. Sylki valui pyöreästä suusta ja\nkahden kouran kiskoi hameen helmoja päästäkseen ylöspäin ja kasvot\naina väliin kurtistelivat.\n\nSaara: \"No kauaksikin siitä sitte oli rauha.\"\n\nOtti pojan syliinsä ja jatkoi:\n\n\"Voi sinua vähkyrä, kun sinä et muualla olisikaan kun äitin sylissä!\"\n\nSeisauttivat tytötkin rukkinsa, laskivat kätensä helmoihinsa ja päät\nvähän niskoille heitettyinä välinpitämättömästi katselivat, kun\nvastapannut tervashalot iloisesti tuohtuivat palamaan.\n\nMutta Korteniemen Juuso astui pirttiin ja lausui Pentille hyvän\nillan. Kertun kasvot leimahtivat punaisiksi, ei katsonut Juusoon,\nvaan nykäsi huivin otsalleen ja rupesi allapäin kehrätä huristamaan.\nJuuso istahti penkille, kopisteli lunta kengistään. Katsahti Kerttuun\nja rykäsi kuivan rykäyksen. Taasen katsahti Kerttuun, mutta Kerttu ei\nollut tietävinään; kehräsi vaan punastuksissaan.\n\n\n\n\nXXIX.\n\n\nKevät oli jatkunut päiviä. Kirkkaana kaartelevassa lännessä säteili\nHuhtikuun illan virkeä loimo.\n\nSaunatiellä seisoi Kerttu ja katseli lännen metsiä ja hiljakseen\nlaulella lurkutteli:\n\n    Viis oil' tyttöä emolla,\n    viispä oil' tyttöä emolla,\n    viisi lasta vanhemmalla,\n    viisipä lasta vanhemmalla.\n    Läksi tyttö puolukkahan,\n    läksipä tyttö puolukkahan.\n    Toinen läksi mustikkahan,\n    toinempa läksi mustikkahan.\n    Kolmas koitti pähkinähän,\n    kolmaspa koitti pähkinähän,\n    neljänsi kesäkalahan\n    neljänsipä kesäkalahan.\n    Viiensi jänön jälille,\n    viiensipä jänön jälille,\n    koukkupolven polkumille\n    koukkupa polven polkumille.\n\nMutta sattuipa Korteniemen Jussi metson ammunnasta palaamaan Pietolan\nkautta. Hän näki Kertun seisomassa, niin ojenti suksensa sitä kautta.\nKerttu kun näki Juuson hiihtävän kohti, niin alkoi laulaa:\n\n    Mistä tunsit tuhma tulla,\n    mistäpä tunsit tuhma tulla,\n    epäkelpo tien osata,\n    epäpäkelpo tien osata\n    tähän kuuluhun kotihin,\n    tähämpä kuuluhun kotihin,\n    kaunihiisen kartanohon,\n    kaunihisempa kartanohon?\n\nJuuso huohotti väsymyksestä, pyyhki hikeä otsastaan ja pyssynsä pisti\nlumeen pystyyn, virkkoi:\n\n\"Kun saisitkin tielle kuin palkattu! Olen ollut aikeessa monet kerrat\nlähtemään; mutta ei ole saanut aikaan, kun pitäisi niiltä vanhuksilta\nsilmät puhkaista. Kun nyt ovat saaneet vihjaa meidän hommista, niin\nnäkyvät varovan.\"\n\nKerttu: \"Eivätkö ne vieläkään antaisi sinun täällä käydä?\"\n\nJuuso: \"Eiväthän ne antaisi.\"\n\nKerttu naurahti suupuolellaan.\n\n-- Ei pidä käydä, kun ei suvaita.\n\nJuuso: \"Nytpä sattui matka, että eivät tiedä.\"\n\nKerttu: \"Kyllä huomenna tietävät. Kunhan tuo meidän muori tietää,\nniin kyllä se siirtää sanan...\"\n\nJuuso: \"Mutta mitäs sinä olet ajatellut niistä hommistamme, joita on\njoskus puhuttu?\"\n\nKerttu punastui ja kainosti käänti kasvonsa maahan päin. \"Mitäpä minä\nlienen... Mitäs sinä?\"\n\nJuuso hieman punastuksissaan allapäin seisoi, katsoi kenkiinsä ja\nsauvallaan koputteli kenkänsä kärkeä, virkkoi päättävästi:\n\n\"Minulla se on ollut täytenä totena.\"\n\nKerttu: \"Hyh! Ilman veikkonen ulkopuolelta hampaiden!\"\n\nJuuso vähän kohotti päätään.\n\n-- Miksikä sinä niin sanoit?\n\nKerttu: \"Siksi, kun et antaisi tietää vanhuksillesi. Ei sitä piillen\npirttiä pidetä, se on vanha sananlasku.\"\n\nJuuso: \"Ei sitä sitte kun tosi tulee salatakkaan vanhuksilta.\"\n\nKerttu ei virkannut mitään, katseli kynsiään ja pureskeli niitä.\n\nJuuson ahavoituneissa kasvoissa värähteli arka punastus.\n\n-- No mitä arvelet, saisiko tuoda kihlat?\n\nKerttu katsoi kainon silmäyksen Juusoon, mutta suuret silmät\nleimahtivat niin kummasti.\n\n-- Kihlat!... Tottako sinä puhuit?\n\nJuuso: \"Milloinpa minä olen valehdellut? Sano pois suusi puhtaaksi.\nMinulla on kiire kotiin... Vai etkö sinä luota minuun?\"\n\nKerttu tarttui Juuson kaulaan.\n\nKyllä minä luotan sinuun.\n\nJuuso: \"Nyt uskon... Jää terveeksi! Heti tulen käymään.\"\n\nKerttu heitti Juuson irti, pyyhki sormensa nenillä silmäinsä aluksia\nja suurin silmin katseli Juusoa.\n\nJuuso otti laukkunsa selkäänsä, pyssynsä viilekkeestä kainaloonsa\nja elävästi loihahtivat silmät Kerttuun. Yritti lähtemään, mutta\nseisahti vielä, näytti tahtovan sanoa vielä. Mutta portille ilmautui\nmuori, niin heitti vaan viipyvän katseen Kerttuun, virkkoi:\n\n\"Jää terveeksi!\"\n\nKerttu kierti käsivartensa ristiin, puristi ne rintaansa ja hehkuvin\nkasvoin virkkoi:\n\n\"Mene tervennä!\"\n\nJuuso laski sauvansa lumeen, työntyi etunojoon ja potalti eteenpäin.\nSukset ne kahisivat riitteisellä hangella sauvan suoverot\nkitkahtelivat pukatessa. Voimakkaasti nytkähtelivät Juuson leveät\nhartiat ja mukavasti taipuivat jäperät polvet. Kerttu katseli\njälkeen. Mutta kun Juuso katosi metsän suojaan ja kuulumattomaksi\nkauteni suksien kahina, niin silloin Kerttu rienti pirttiin ja\nvirkeinä säteilivät suuret silmät. Meni akkunaan; katsoi sinnepäin,\njohon Juuso meni. Kääntyi, meni toiseen akkunaan ja katseli ulos.\nPalasi siitä, käveli lattialla eikä tiennyt mitä tekisi. Kissa\nunisena kyhnötti pankolla. Sen otti siitä syliinsä; kanteli sitä\nympäri pirttiä ja puheli:\n\n\"Voi sinua, Mikko Matin poika, kun sinä siinä niin unisena nökötät!\nEt näytä huolivan et tälle ilmalle, Nokinen on jo rintasi. Voi,\nvoi, kun sinä hyriset niin ystävällisesti!... Minäpä käyn maitoa\nmirrilleni.\"\n\nPoistui ulos, toi maitoa ja laski sen lattialle.\n\n-- Kas tässä! Kis, kis, kis! Tule nyt syömään maitoa... Ka niin,\ntässä on maitoa!... Voi, voi, kun on makeata tuo lämmin maito!\nKylläpä sinä nyt mielissäsi nostelet noita käpäliäsi. Mutta tylsät\novat nuo silmäsi: tuskin sinä näet kauemmas tuon kuppisi laitoja.\n\nKerttu heittäytyi lattialle kissan luo pitkäkseen ja katseli kissan\nsyöntiä, kun se päätään niekuttaen ja silmiään raotellen ripsakalla\nkielellään lakkia lipiskoi maitoa. Sitä hän katseli ja naureskeli\nitsekseen.\n\nReeta: \"No mikä tuolle ihmiselle on tullut, kun hupsuaa tuon kissan\nkanssa? Ho ei uskoisi kun on hupsu aikuisen ihminen! Kun rypee\nlattiassa pitkänään kuin huima lapsi ja nauraa ihan tyyni tyhjällä!\"\n\nMartta katsoi sipeästi.\n\n-- No mikä sillä nyt on imelä säkki leuan alla. No etkö sinä nyt\nennen ole nähnyt kissan syöntiä?\n\nReeta: \"Hupsuksi kai se nyt on tullut!\"\n\nKerttu keturoi lattialla kissan luona ja puheli:\n\n\"Tuo kissa on niin soma, kun näyttää syövän ihan unissaan... Voi\nsinua Mikko, kun sinä olet niin laiskannäköinen, katselet niin\ntyhmännäköisesti. Mutta kyllä sinä taasen, kun pälvi vaan tulisi,\nniin kärsiväisenä sinä odottelet hiirtä koko keväisen päivän\nkyyristyneenä pensaan tyveen. Sattuupa silloin hiiri lähenemään, niin\nsilloin sinä kupsahdat niskaan. Ja kyllä silloin löytyy terävä kynsi\ntuosta pehmoisesta käpälästä, tuosta käpälästä, joka nyt on pehmeä\nkuin ukontuhnio. Ja puhdistuu silloin porosta tuo kirjava turkki.\"\n\nKerttu nousi lattialta, otti kissan käsiinsä, istahti penkille,\nsilitteli sitä helmassaan ja jatkoi:\n\n\"No nyt sinä nukut taasen siinä minun käsivarrellani ja rinta kehrää\nvaan. Voi sinua Mikko Matin poika, ei sinulla ole huolta enempää kuin\nmökin Maijalla: syöpi mitä suusta kulkee, nukkuu mitä kerkeää!\"\n\nMartta: \"No eikös ole hupsu tuo ihminen, kun laittausi tuon kissan\nkanssa iltakaudeksi leikkimään kuin pahanen lapsi!\"\n\nSaara tuli ulkoa ja naurunhymyssä virkkoi:\n\n\"Kerttupa tuli oikein iloiseksi kuin Juuson näki. Mitä se Juuso\nsinulle sanoi, kun mieli tuli niin rattaisilleen?\"\n\nKerttu hieman säpsähti, leimautti Saaraan kysyvän silmäyksen.\n\n-- Mitä Juusoa?\n\nSaara: \"Juusoa, Juusoa. Muori sanoi, että äsken tuolla saunatiellä\noli yksi Juuso.\"\n\nReeta: \"Niin, vai Juuso siellä oli! Ilmanko se... No kyllä minä nyt\nyskän ymmärrän, vaikka en rykiä taida. Vai Juuso siellä kävi!...\nMutta mitä siitä Juusosta on taikaa! Se on semmoinen puolivillainen,\nettä se kun ympäriinsä pyörähtää, niin on toiset tuumat.\"\n\nSaara: \"Ei sen Juuson kosinnasta taida olla taikaa. Se putoaa kuin\nrikka hevon hännästä. Sen lupaukset ja aikomukset eivät sen enempää\npidä kotiaan. Onhan se Juuso jo kosinut monta, se on jo monta tyttöä\nsaattanut pahoille mielin.\"\n\nKerttu: \"Ilman leikillään kosinut muita! Eihän sitä yhdestä monelle.\nEihän sitä ole muut saaneet, jonka minä saan.\"\n\nSaara: \"No onhan tuo sinua paimentanutkin sitte rippikoulun kuin\nlempo lautamiestä; ei tuo kumma, jos tuosta viimein tosikin tulisi.\"\n\nKerttu kun ei enää ollut kuulevinaankaan, eivät toisetkaan jatkaneet,\nvaan laittoivat vuoteitaan. -- -- --\n\nAsetuttiin yönlepoon. Siinä yönkajaksen uinuvasssa hämärässä makasi\nKerttu vuoteen reunalla. Mutta uni ei näkynyt tulevan, kirkkaina\nsiirtelehtivät silmät vielä silloin, kun pohjoisen metsien helmasta\nkiilui kevätyön kirkkain kaju. Mutta painuivat kuitenkin viimein\numpeen.\n\nHuomenaamuna oli Kerttu vähäpuheisena. Kävellessään ei näyttänyt\nkatselevan minnekkään, teki vaan askareitaan, jotka olivat\nSunnuntainakin tehtävät. Vaan kun sai huoneet lakaistuiksi, astiat\nynnä muut järjestykseen, niin istui Martan viereen penkille istumaan.\nKatsahti ympäri pirtin, nykäsi huiviaan vähän silmille; katseli\nkynsissään valkeita pisaimia ja virkkoi:\n\n\"Juoruavan minusta näytään, kun on noita pilkkoja kynsissä... Mitähän\nlienee ollut, kun tänä aamuna unissani sain kihlahuivin, semmoisen\nkeltaisenkirjavan silkkihuivin, juuri samallaisen kuin Tervaniemen\nRiikalla. Sitä minä katselin ja sanoin itsekseni, että 'no mitähän\nReeta ja Martta sanovat, kun näkevät minulla päässä tämän huivin.\nKyllä vielä monella muulla silmät repeää, kun tämän näkevät.\nVoi, voi kun tämä on hyvä!' sanoin, kun se niin moniväriseltä\nharmitti päiväpaisteessa. Ja kaikki tuntui niin hyvälle. Kaikki\noli niin mukavata, niin lienteätä ja väljää, että tuntui menevän\nkuin alamäkeä; ei muuta kuin luotella vaan. Olin sitte eräässä\ntalossa pyttyjä kuorimassa. Hyvin puhtaita pyttyjä kuorin isoon\nkirnuun, mutta jokaisen pytyn laitaan heitin koirankielen verran\nviiliä, panin ne pitkälle valkoiselle rahille rinnakkain. Mutta\nsiihen ilmautui joukko pulloposkisia pienokaisia, jotka suurilla\nlusikoilla pistelivät sitä viiliä ja syrjäsilmällä mulauttelivat\ntoisiinsa milloin toiselta loppuu... Voi, voi kun ne olivat lystiä\nvalkotukkaisia, toinen toistaan vähän pyylevämmät ja piimäpartaisina\nsiinä katselivat. Niilo se oli pienimmän pojan nimi, ei osannut\noikein puhuakkaan. Ja aina se muutti lusikan vasempaan käteen ja\nsitte syödä tolskasi ja toiset puolet karisi rinnoille. Pieto se oli\nniistä vanhin. Se joutui Niilolta viiliä ryöstämään. Niilo hosui\nvälisellä lusikallaan Pietoa ja alkoi parkua. Siitä heräsin...\nMitähän lienee ollut olevinaan se uni.\"\n\nMartta: \"No se nyt ei ole muuta ollut, vaan olet semmoista ajatellut\nnukkumaan ruvetessasi.\"\n\nReeta tuli pirttiin lehmien hoidosta, pyyhki kylmästä punastuneita\nsuuria käsiään karkeaan esiliinaansa ja istahti Martan ja Kertun\nviereen.\n\n       *       *       *       *       *\n\nKaksi viikkoa oli kulunut. Keväisen Lauantai-illan viileässä\nhämärässä istuivat tytöt pyhäksi ripsutun pirttinsä leveällä\nkarsinapenkillä, kampaillen kylpemässä kastuneita päitään ja\nhelmoissa letitetyt palmikkonauhat. Löylyn tulehduttama punastus\noli puhtaissa virkistyneissä kasvoissa. Tytöt istuivat äänetönnä,\nkatsellen jalkoihinsa Riikan ompelemia lipposkenkiä, jotka\navonilkkaseen oli pantu siksi, etteivät jalat likautuisi. Ja\nhohtavana paistoivat vahvat nilkat lyhkösten helmain ja matalain\nruojuvien väliltä. Siitä Kertun ajatukset näkyivät kulkeutuneen\nmuistojen teille niin kauas, että sinne eksyi kokonaan. Silmät\nselällään katsoi värähtämättä lattialla olevaan kenkärajaan, jonka\noli koiran penikka siihen vetänyt penkin alta. Ei värettä liikkunut\npunasenpuuhakoilla kasvopäillä. Ja eloton tyyni kajastus levisi\npyöreänleveään otsaan. Siinä kädet helmaan unehtuneina istui Kerttu\nkuin kivettynyt ja heräsi vasta, kun Juuso oli jo kerjennyt kävellä\npuolilattiaan, jossa päätään nyökäyttäen virkkoi kainosti hyvän illan.\n\nKertun kasvot leimahtivat, joka jäsen värähti, pemahti kuin\npuistelehtava kana ja hätäisesti joutui virkkamaan:\n\n\"Hyvää iltaa! Tule tervennä! Minä ajattelin juuri sinua.\" Kerttu\nkiirehti tervehtimään; pisti Juusolle kättä ja virkkoi:\n\n\"Terve, terve! Kun on kylmä käsi kuin jääkalikka ja punaset kuin\nhiili! No miten sinä jaksat?\"\n\nJuuso se istui penkille ja vitkasi ruskeilla suurilla silmillään\nKerttuun; matta kun Kertun silmät sattuivat vastaamaan iloisesti,\nniin ujona ja hieman hämmästyneenä kumartui allepäin ja vastasi:\n\n\"No yhden päivän kerralla.\"\n\nKerttu istahti Juuson viereen. Silmät säteilivät ja suu hieman\nmutuili. Näkyi tahtovan sanoa jotakin, mutta sitä ei tullut, katseli\nvaan Juusoa.\n\nJuusokaan ei näkynyt tietävän mitä sanoisi. Otti sarkatakkinsa\npovesta Valkoseen riepuun sievästi käärityn käärön ja pisti sen\nKertun helmaan. Kertun rinta nytkähti ja säihkyvin silmin pisti sen\nkainaloonsa. Lujasti puristi hän Juuson kättä ja katsoi viipyvän\nkatseen Juusoon.\n\nReeta ja Martta hyppäsivät Kertun luokse, kokottivat kätensä ottamaan\nkääröä Kertulta. Reeta virkkoi:\n\n\"Minkä sinä sait? näytäppä.\"\n\nKerttu lähti juosta kalpasemaan ulos, mutta sattui rahi eteen.\nKerttu rymähti rahiin; rahi meni kumoon ja lattialle kimposi Kertun\nkainalosta käärö.\n\nJyry kuului kamariin. Saara puhalti kamarista pirttiin katsomaan ja\npunastuksissaan virkkoi:\n\n\"Mikä se jyräkkä?... Seinätkinhän nuo kaatuvat.\"\n\nReeta kiirehti käärön kanssa karsinaloukkoon. Kerttu hyppäsi perässä;\ntavotteli Reetalta myttyä ja virkkoi:\n\n\"No anna minulle! Et saa aukasta! Tottele nyt, et saa aukasta!\"\n\nMutta Saara rienti sinne karsinaan toisten luokse; takaapäin sieppasi\nReetan kädestä sen mytyn ja alkoi purkaa kääröä auki.\n\nKertun kasvot leimusivat, huulet soppeilivat ja rinta hytkähteli;\nmutta ei kuitenkaan sanonut mitään.\n\nSaara sai käärön auki. Silmät suurenivat ja huulet työntyivät\npitkälle.\n\n-- Ihmettä kummaa, mitä täällä on! Katsokaa, minkälainen silkkihuivi!\nNo mistä tämä on? Kertunko tämä on?\n\nReeta: \"Kertun kai se on, koska näyttiin Kertulle antavan.\"\n\nSaara: \"Voi ihme, kun on suuri ja komea! Semmoinen täplikäs, ihan\nsamallainen, ihan ota eli anna samallainen kuin Tervaniemen Riikan\nkihlahuivi. No tuommoista ei ole monella tytöllä!\"\n\nMartta: \"Mutta tuo vissiin lootuja maksaa!\"\n\nReetan silmissä näkyivät valkeaiset ympäriinsä ja vakavasti virkkoi:\n\n\"No sen arvaa, ettei se ole pätäkällä ostettava.\"\n\nSaaran kasvot lamausivat.\n\n-- Onhan niitä rikkaalla rohtimia. Hyvä on huivi, ken on saada\nvoinut. Mutta siinä on sen köyden pää: joka naurulla alotetaan, se\nitkulla lopetetaan.\n\nViskasi takakäteen sen huivin Reetalle ja meni sitä tietään\nmakuuhuoneeseensa.\n\nMartta katseli Reetan käsiin huivia ja sanoi:\n\n\"Saanut saappaat pitää, saamaton rajaiset kengät.\"\n\nReeta levitteli huivia, virkkoi:\n\n\"On se koko loimi!\"\n\nKerttu se hymyili suu makeassa mytyssä ja vesiharmaat suuret silmät\nremahtelivat katsellessaan hymysuista Juusoa.\n\nLuhtiin vei Kerttu huivinsa. Pani sen tuohivakkaan, pyörähti\nsukkelaan; näkyi tahtovan joutua takaisin. Mutta Juuso tuli luhtiin,\nniin Kerttu ei kiirehtinyt mihinkään, vaan seisahti lattialle.\n\nJuuso: \"No nythän sinä uskot, että on tosi?\"\n\nKerttu tarttui Juuson käteen, puristi sitä ja sanoi:\n\n\"Kyllä minä uskon. Mutta mitä se on, kun ne aina niin totissa totena\npuhuvat, että sinä hommaat sen Ollilan Tiinan kanssa?\"\n\nJuuson kasvot punastuivat; pää nyrkähti alas. Mutta kohotti päätään\nja rykäsi; katsahti aran silmäyksen Kerttuun.\n\nKerttu: \"Minkä tähden sinä niin punastuit?\"\n\nJuuso taasen rykäsi. Vilkasi ikäänkuin pakotetun katseen Kerttuun,\nmutta silmät rientivät syrjään. Rykäsi ja virkkoi:\n\n\"Ei sitä ole mitään... Kyllä ne sitä Tiinaa hommasivat, kun se on\nrikas. Kyllä se on totta että ne sitä hommaavat, mutta en minä siitä\nhuoli. Ja etkö sinä tiedä, miten minä siitä huolisin, kun minä sinun\nkanssasi olen jo niin kauan hommannut... Ne ovat akkain puheita.\"\n\nKerttu: \"Mutta minkäs tähden sinä punastuit niin korviasi myöten, kun\nminä mainitsin.\"\n\nJuuso rykäsi.\n\n-- No sen tähden, kun en luullut sinun tietävän...\n\nRykäsi taasen ja jatkoi, että \"se on samallaista puhetta kuin...\npuhuivathan ne kerran Kaikkolan Mariisen minua ja sitte jälempää\nKemppaalan Liisaan ja tässä... ei tuota ole paljo aikaa, kun\nherjattiin Kaivopuron Mallaan. Mutta kaikkipa he ovat jääneet.\nHeittäneetpä he ovat hampaistaan. Samallaista se on tuohonkin\nOllilan Tiinaan puhe. Mutta puhukoot! Mikäpä sen haukkuvan koiran\nsuun tukki. Antaa heidän puhua. Kyllä heittävät, kun aikansa pitävät\nleuvoissaan... No etkö sinä vieläkään usko minua, kun niin kyselet?\"\n\nKerttu: \"Kyllä minä uskon.\"\n\nSitte istahti kynnykselle, mietti hetken ja jatkoi:\n\n\"Jos olisi tämä kotini entisellään, niin ei puhuttaisi näitä\npuheita... Miniän nimi on ikäni ollut koiran nimen arvoinen. Niimpä\nsanotaankin: 'harvoin orja kiitetään, miniää ei milloinkaan, pojan\nnaista ei polvenaan.' Ja mikä vielä: teille tuloni, kun on vasten\nvanhempiesi tahdon, niin todestaankin saa sanoa, että 'niin on miniä\nmiehelässä kuin on koira kahlehissa'... Mutta, mutta, kun kerran\non joutunut tuommoisten kuin tuonkin meidän muorin sylettäväksi ja\npolettavaksi, niin ei korkealta kaadu kuin luudan päältä lattiaan,\njos joutuu miniäksikin... Nyt olkoon ja menköön. Ei suinkaan ole\nkahta päätä leikatulla. Käyköön nyt syvin tai matalin.\"\n\nJuuso istui Kertun viereen, piteli Kerttua kädestä ja virkkoi:\n\n\"Saanko minä nyt useimmin käydä täällä sinun luonasi?\"\n\nKerttu pani kätensä Juuson kaulaan, puristi ja sanoi:\n\n\"Kyllä, kyllä. Minä rakastan sinua.\"\n\nEnempi ei sanonut, puristi vaan Juusoa ja kyyneleet vierivät kasvoja\npitkin.\n\n\n\n\nXXX.\n\n\nEnemmän käin vuosi kulettiin ajassa eteenpäin. Oli Kesäkuun helteinen\npäivä. Silloin Ollilan karsassilmäinen Tiina ja Korteniemen Juuso\nvihittiin aviopariksi. Suuret olivat häät; paljo oli väkeä.\nOnnellinen oli nyt Juuso; hymysuin hän katseli rikasta morsiantaan.\nMutta toisinaan silmänräpäyksessä vaalistuivat Juuson kesakkoiset\nkasvot ja jäi katsomaan lattiaan. Mutta taasen heräsi, kohotti\npäänsä, kasvot virkenivät ja katseli kierosilmäistä morsiantaan ja\nmuutakin hääväkeä. Mutta ennenkuin itse huomasikaan, jähmettyivät\nkasvot ja unehtui katsomaan lattiaan.\n\nTiina pukkasi kylkeen. Juuso heräsi, katsahti Tiinaan ja kiireesti\nkysyi:\n\n\"Mitä, Kerttu?\"\n\nMutta metsiä käyskeli Kerttu turvattomana, niin turvattomana kuin\nvoi äiti olla semmoisena hetkenä, jolloin odottaa isättömän lapsen\nmaailmaan tuloa.\n\nKarhurovan länteen kallistuvalla harjalla takkuisen kuusen juurelle,\njossa lähellä oli jyrkkä viete, hän istahti. Mutta kaukaisuudessa\nsinertävänä kaarena kiertyi taivaanranta ja likempänä lainehti\nlaksoinen ja kumpuinen avaruus, jossa siellä täällä lehtoisilla\nrinteillä mustanpunertavat kaskensavut pulppuillen kohoilivat\nkorkeuteen. Poutaisen taivaan alla vaihteli avaruus: sen\njuhlallisesti synkät partaiset salot, sen lehtoiset viitakummut, sen\nkaikuvat honkanummet, sen sinihämärään pyrkivät jynkästi hymyilevät\nvuoret. Mutta sitä ei Kerttu näkynyt katselevan, vaan kasvot synkkinä\nsilmäili likimmäisiä kuusentarvaita, niitten käpyisiä oksia, mutta ei\nvarsinaisesti mitään. Väliin aina kasvot kurtistuivat, pää retkahti\neteenpäin nuokalleen ja suuret kyynelet tippuivat helmaan. Maahan\nkuusen-juurelle painui hän kasvoilleen. Käsillään puristeli kasvojaan\nja hengitys muuttui raskaiksi, puhkeiksi, samakoiksi voivotuksiksi ja\nniitten seassa kuului sanoja:\n\n\"Voi, rakas Luoja, anna minun kuolla näihin tuskiin!... Anna minun\nijankaikkisesti kantaa tätä kurjaa... Voi minua onnetonta!... Voi,\nvoi! minua onnetonta! Voi, voi! Kuka päästää minut näistä tuskista?\nMiksi en voi kuolla? Miksi?\"\n\nEnempi ei kuulunut sanoja. Hartiat aina paisuivat ja aina väliin\nvapisten laskeutuivat -- -- --\n\nIltaan hiipi kesän punainen aurinko ja tyyntä avaruutta valeli\nluoteen rusko, kun Kertun helmassa esiliinaan käärittynä sirkosteli\näsken syntynyt pienokainen. Tuntemattomasta se kirahteli ja raukeasti\naukoi sameita silmiään.\n\nLähteen reunalle lakson pohjaan kantoi äiti pienoisensa ja\nmetsän helmassa vaahtokukkasen pihlajapensaan juurella pesi\nlähteen raikkaalla vedellä. Sitte esiliinaan käärittynä kantoi\nsynnyintanterelleen tuuhean kuusen tyyneen katokseen. Siihen tyyntyi\näiti. Hartiansa kuusen tyveen nojaten istui ja helmassa nukkui äitin\nkultanen. Sitä hän katseli ja virtana juoksivat kyyneleet.\n\nPitkän hetken perästä pyyhkeili kasvojaan. Pöheisillä silmillään\nkatseli lastaan ja nikotellen katkonaisesti virkkoi:\n\n\"Miksi et kuole jo pois?... Miksi et jo siirry pois elosta sinä\nminun... Missä viivyt Tuoni, sinä kaikkien orpojen isä?... Oi,\nTuoni rakas, ota pois tämä lahja! Ota pois tämä viaton uhri, minun\nsydämmeni kalliin helmi!... Helpostihan muutat pois nyt. Et tunne\nkovia tuskia, ei suruja, ei vaivoja, ei vihaa, ei vaivaa, ei petosta,\nei valhetta. Niitäpä on elosi tie raskas, sinä kurjan äitin kantama?\nJätä kaikki minulle ja sammuta tuo pieni sykkivä rintasi. Ummista\nkauaksi nuo vaisut silmät. Ummista tuonen pitkään uneen nuo silmät,\njotka eivät kyynelistä tiedä. Ethän kaukaista kipua tunne. Jätä\nkaikki kyyneleesi minulle, sinä viaton sydänkäpyni!...\"\n\nÄiti nosti lapsensa rinnoilleen ja taasen sitä kyyneltulvassa\nvirutteli... Mutta hetken perästä nykäsi likemmäksi rintaansa ja\nhuokasten ja katkonaisesti virkkoi:\n\nSinä näin rakas, jolle äsken kuolemaa toivotin! Voi rakas Jumala,\nsinä yksin taidat antaa ja ottaa! Sinä yksin orpoin isä, turvattomain\ntuki, heikkoin voima, väsyneiden lepo, hävästyjen kunnia, kirottujen\nsiunaus, sinä yksin voit murheet iloksi muuttaa.\n\n    Sun kätes vahva vartijan\n    mun tuskissan ain olkoon,\n    ja joukoss' unhotettujen\n    sun apus vahva tulkoon...\n\nSilloin alkoivat äitin kasvot virkistyä, silmät urkenivat etäälle\nsinertäviin vuoriin; mutta itse tietämättään herahti kyynel\nsilmänurkkiin -- tuli toinen ja kohta vallatonna juoksivat virtanaan\nkalpeita kasvoja. Pitkän, pitkän hetken hän istui siinä niinkuin\nöinen metsäkin ympärillään.\n\nViimein kavahti unestaan. Virkistyneenä laski hän nukkuvan lapsen\nhelmaansa, pyyhki karkeaan paitansa hihaan kasvojaan ja raitisteli\nsilmiään katselemaan loitommas likimmäisiä kerkkiä; katseli aina\ntaivaanrannan sinisiin vuoriin, jotka leväten nukkuivat tyynessä\nkesäyössä.\n\nLaksojen rinteillä tuikkivat päivälliset kasken savut, vaan heikkoina\nkitkuina raukeasti höyrysivät ilmaan ja muistuttivat menneen päivän\npaahteista työtä. Mutta kaakkoisen lakson pohjalla raukeasti nukkui\nParsikankaan hongistoinen tumma selänne. Sen rinteelle hiipi Kertun\nsilmä: siellä korven rannalla mahtavana seisoi lakkapäinen aihki,\njonka juurelle vuosia sitte kylmeni isän tumma sydän.\n\nKerttu punalti päätään; kasvot punastuivat. -- Voi, voi! Jos se vielä\neläisi, niin, niin... Kurkkuun pukkausi karvas pala ja kyyneliin\nhämärtyivät silmät. Kämmeniinsä hän puristi kosteat kasvonsa,\nrinta nytkytti tuskaisesti eikä näyttänyt muistavan mitä helmassa\noli... Muisti toki viimein. Nosti pienokaisen rinnoilleen; kumartui\nkatselemaan hämärtyneillä silmillään... Kasvot leimahtivat punasiksi;\nsitte kalpenivat. Katsoi vielä terävämmin... Pyyhki kyynelet\nsilmistään ja katseli vieläkin. Oikein terotetuin silmin katseli\nkauan, että henki salpaasi ja rinta tutisi... Hermotonna retkottivat\nlapsen jäsenet. Kerttu puisteli sitä, virkkoi:\n\n\"Herra Jumala!... Kuollut se on... Mutta kastetta! Ai Jumala!...\nKastetta!... Oi rakas Jumala sentään!... Jospa pyhäin elonkirjaan\nolisi nimesi joutunut!... Ja jospa olisi edes avioliitossa\nsyntynyt!... Ulos suletaan sieltä äpärät... kirottuin joukkoon\nkirouksen sikiöt!... Ah minua!... Ei hätäkastettakaan!... Voi, voi,\nminua! Voi, voi!... Ei hätäkastettakaan!... Jumala armahtakoon!...\nVoi, voi! Ei hätäkastettakaan!\"...\n\nKarvas kouristus täytti kurkun. Kuusen juurelle hän laski lapsen\nja synkkään suruun kurtistui muoto. Seisalleen nousi ja käsillään\npuristi kasvojaan ja turski tuskaisesti raskaita parahduksentapasia\nhuokauksia. Käyskenteli sinne tänne Karhurovan metsäisellä\nselänteellä. Käyskeli vaan. Nyrkkiin puristi kätensä ja nyrkeillä\nvoimiensa takaa pieksi kasvojaan ja hampaitaan kiristellen pyöri\nympäriinsä. Hikihelmet kohosivat tulehtuneesen otsaan ja rintaan\nsulkeutui paksu huokaus.\n\nMutta viimein huoppeni paisunut rinta ja kipeästi parahtaen tulvasi\nulos vastustamaton huokaus. Huutaen vaipui hän maahan kasvoilleen\nja siinä viehkuroi. Huokaus salpautui aina rintaan. Mutta kun rinta\noli täyttynyt yli äyräiden, niin pihtipieliä repien murtautui ulos\nhaikea valitus, joka kaikui halki siimeän metsän. Sitä teki hän\nkesäisen päivän. Mutta viimein illan tullen hän hiljeni. Nosti\nkätensä pois kasvoiltaan ja kuunteli tarkasti. Kuunteli pitkän hetken\nhuokasematta. Viimein ihastui ja virkkoi:\n\n\"Kaa Tervolan Ella!... Ai sinäkö sitä olit?... Tuleeko se... se...\nse... Eikö?... No mitä se on tuo joukko? ... Mitään?... Mitä ne\nminulle tekevät?... Järveenkö? ... En minä lähde järveen\"...\n\nKäsillään sukkelaan rapisteli ja kiihkeästi jatkoi:\n\n\"No johan minä sanoin, etten minä lähde järveen... Hahaa! Lysti\njärvessäkö? Hahaa?\"\n\nKupristi silmiään ja terotti puun juureen.\n\n-- Mutta mitä ne ovat nuo yksisilmäiset?\n\nReeta läheni hiipien Kerttua, mutta seisahti kuusen taakse: oli\narannäkoinen ja kauhistuksissaan pyörein silmin seuraili Kertun\noutoja liikkeitä. Viimein virkkoi vapisevalla äänellä:\n\n\"Kerttu, mitä sinä täällä olet? Olen sinua hakenut pääni puhki, ihan\nvirsunkirjaan olen samonnut maat ja metsät. Lähde nyt kotiin.\"\n\nKerttu ilosta räpytti käsiään ja vauhkana juoksi Reetan kaulaan.\n\nReeta: \"No älä nyt niin... Hurjako sinä olet!... No kuule nyt, heitä\nirti!\"\n\nReeta riuhtoi itseään irti Kertun käsistä.\n\n-- Herra Jumala! Heitä irti! Tapathan sinä minut... No herra\nsiunatkoon, älä tapa!... Heitä, hyvä Kerttu, irti!... Heitä, rakas\nKerttu, jo irti!...\n\nKerttu yht'äkkiä heitti Reetan irti, pyörähti taakseen ja virkkoi:\n\n\"Ella, mihin se Ella meni? Hohooi! Tervolan Ella, missä olet?\"\n\nReeta: \"Mitä sinä siitä huudat; sehän on kuollut aikoja... Lähde nyt\nkotiin.\"\n\nKerttu pyörähti vauhkana ja sanoi: \"Lähdetään!\" ja alkoi hulmuta\nvauhkana metsään.\n\nReeta: \"Älä sinne mene: täällä on koti.\"\n\nKerttu: \"Ka missä?... Sinusta en välitä; kyllä Ella osaa.\"\n\nReeta juoksi jälkeen ja tarttui käteen.\n\n-- Kuule nyt, Kerttu rakas, lähde nyt kotiin... Taivu nyt, rakas\nKerttu, minuun! Kuule, rakas sisko, taivu nyt minuun!\n\nKerttu halasi Reetaa, nosti kohoksi maasta ja virkkoi:\n\n\"Et sinä pidä minulle.\"\n\nReeta itkien: \"No hyvä Jumala sentään! Heitä nyt irti!... Voi, voi!\"\n\nKerttu hyppäsi syrjään ja kummasteli:\n\n\"Mitä sinä itket?\"\n\nReeta: \"Kun sinä olet hulluna.\"\n\nKerttu: \"Hyh! Korvessa hullu on.\"\n\nReeta: \"Lähde nyt kotiin.\"\n\nKerttu: \"Sinä hyvä Reeta!\"\n\nReeta pyörein silmin: \"Älä tule käsiksi! en huoli sinusta. Lähdetään\nkotiin... Tule vaan tänne minun jälessäni. Anna pidän kädestäsi\nkiinni... Kas niin... Astuhan vaan näin rinnan\"...\n\nKerttu kulki Reetan rinnalla. Kasvot olivat tulistuneennäköiset\nja silmät liekehtivät niin kummasti, että vapisten Reeta häntä\ntalutti kotiin päin. Mutta Kerttu kävellä hulmusi vauhkana ja puhui\nkiihkeästi:\n\n\"Minä hupsusin tuon Tervolan Ellan kanssa. Se tahtoi minua järveen,\nmutta minä sanoin, että en toki koiraanikaan käskisi mokomaan\nlystiin. Se hänen joukkonsa on omiaan sinne... Kas tuossa...\nOlkoot vaan tuommoiset ukot. Minä häntääni huiskautan tuommoisille\nukoille... En minä lähde järveen. Vietkö sinä minut järveen?\"\n\nReeta: \"En vie järveen, kotiin vaan syömään. Kas tässäpä jo tuli\nkoti; jo on tuossa pellon aita.\"\n\nKotiin tulivat Reeta ja Kerttu. Kaikki väki oli jo nukkumassa. Reeta\nlaittoi ruokaa pirtin pöydälle, toi siihen paistettua kalaa, rieskaa\nja ison viilihulikan. Katsahti sitte lattialla seisovaan Kerttuun ja\nvapisevin äänin virkkoi:\n\n\"Tule, Kerttu, syömään. Olet jo enemmän kuin kolme päivää ollut\nsyömättä.\"\n\nKerttu katsoi karsinakkunasta ulos ja hätäsesti sanoi:\n\n\"Vieraita tulee ja lattia lakasematta näillä päivin.\"\n\nKoppasi vesisangon ja alkoi siitä rokkuttaa vettä lattialle.\n\nReeta otti sangon pois.\n\n-- Älä nyt joutavoi!\n\nKerttu kaappasi luudan loukosta ja alkoi lakasta sätkiä lattiaa.\n\n-- Tuosta enimpiä edes, ettei niin vieraan silmään pistäisi.\n\nReeta: \"Anna pois se luuta äläkä hupsua. Tule ruvetaan syömään.\"\n\nReeta tarttui Kertun käteen ja veti syömään. Kerttu leikkasi\nkappaleet, rieskaa ja haukata mäkäsi palan ja sitä pureskeli. Uutta\npala vaan pyöri suussa ja öljäkät silmät seisoivat päässä. Sitä\npalaansa hän pureskeli pitkän hetken ja viimein näytti väsyvän;\nsilmät vierähtivät kiini.\n\nReeta näki, ettei tule syönnistä kalua, niin pyörähti pois syömästä,\nteki vuoteen ja talutti Kertun siihen. Kerttu kytjähti vuoteelle,\nnykäsi peiton silmilleen ja makasi aivan liikkumatta.\n\nReeta istui syömään. Mutta eipä näyttänyt maistavan ruoka\nReetallekkaan, vaikka päivän oli ollut aivan jyvän purematta. Syvään\nhuokasten nousi hän pöydästä, pyyhkisi kasvojaan ja hiljaa hiipien\nvei ruokansa pois.\n\nReetaa ei nukuttanut. Itsekseen käveli rantaan päin. Lyhyvin askelin\nhän astui ja vakavasti heiluivat piikkoloimisen hameen helmat.\nVastahakoisesti liikkuivat risujen repimät pohkeet ja päivettyneet\nnilkat. Kokoon näyttivät rutistuneen leveät hartiat. Kämmenillään\npainoi hän kasvojaan ja syvästi huokaillen kumarruksissa astua\ntöpösteli.\n\nIstahti kentälle, nojasi selkänsä petäjän tyveen, pyyhkäsi silmiään\nja katseli korkeuteen, josta pitkien petäjän oksien läpi kiilui\nkesäyön poutainen taivas. Katseli Kalliojärvelle, jonka rannoilla\nvalkoiset pihlajat levittelivät muhkeaa kukkatuoksuaan kesäyön\ntyyneen ilmaan.\n\nSiinä katsellessaan tyyntyivät kasvot, asettuivat huokauksetkin,\nkyynel kuivi silmänurkkaan ja hengitti vapaammin. Mutta kohta taasen\nkurtistuivat kasvot, väärään vetäytyi leuka, rinta paisui ja ulos\npuualli voimakas huokaus ja huokauksen seasta kuuluivat sanat:\n\n\"Kerttu, Kerttu.\"\n\nKasvojaan puristaen rienti Reeta pirttiin, rupesi Kertun viereen\nja koetti nukkua. Mutta silmät remahtivat auki niiltään nimiään ja\nitsestään menivät Kerttuun.\n\nKertun kasvot väreilivät kiihkeästi ja huulet liikkuivat. Kuului\nhiljaista höpinätä ja peiton laidan alta katsoi sipeästi pöydän\nalle. Veti taasen peiton päälleen, että tuli umpipäähän peiton alle.\nSitte oli hiljaa yhdessä kohti, pitkät ajat oli huokasemattakin ja\nsittenkin huokasi, niin hiljaa, ettei mikään paikka liikkunut. Sitte\ntaasen hiljaa siirti peiton pois silmiensä edestä ja katsoi sipeästi\npenkin alle... Mutta yht'äkkiä remahti iloiseen nauruun.\n\n-- No mikä teidät tänne toi! Kummini, kummini!\n\nSamassa alkoi hosua käsillään ja kirkui:\n\n\"Risto, älä tule! Ka, no älä tule! No älä!\"\n\nKohta taasen meni suu nauruun ja virkkoi:\n\n\"Pertti sinä... sinä iloinen vekkuli! Uutta missä sinun toinen\njalkasi?... Hahhaah! Missä sinun toinen jalkasi?\"\n\nKarsinseinässä vähän ylempänä penkin korkeutta oli kaksi puunaulaa,\njoitten päällä pidettiin piekkoa ja leipilapiota. Kerttu hyppäsi\nkäsiksi siihen naulaan, alkoi riuhtoa ja virkkoi:\n\n\"No et minua voita!... No ei se lähde, se on siinä kourassa. No vedä\nvaan, kyllä ei lähde kissanhäntä siitä kourasta. Hahaa!\"\n\nMatta naula pääsi seinästä irti ja Kerttu lenti selälleen lattialle.\n\n-- Hahaa! Tappasitpa! Kutti parahiksi kuin Rasilan kissalle!\n\nReeta otti Kerttua syliksi.\n\n-- Kuule, mitä sinä houraat! Mitä sinä sillä lailla?\n\nKerttu: \"Hahaa! Niin kun tuo Kurikan Pertti tahtoi kissanhäntää\nvetämään. Vaan meidän voitto! sanoi Pekkiläinen.\"\n\nReeta: \"Sinä hourit nyt, ei siinä ole ketään.\"\n\nKerttu vihaisesti tyrkkäsi kyynäspäällään Reetaa.\n\n-- Sinä houraat! On minulla silmät; kyllä minä näen. Katsoppa tuota\njoukkoa tuonne. Katsohan noita silmäpuolisia. Ne ovat lukkarin\napulaisia nuo: tuo Napraakkeli, pikku Niklas ja Hana-Kyyriäinen. Ne\npuhuvat ruotsia... Keikkukaa vaan siellä!... No ette saa tulla!...\n\nKerttu paiskautui taasen peiton alle.\n\n-- No ette löydä peiton alta!\n\nKätkeytyi peiton alle aivan umpihuppuun; oli huokumattakin pitkän\nhetken ja yhdessä kohti kuin kivi. Sitte taasen siirti hiljaa peiton\nsilmiensä edestä, huiskasi kädellään ja tiuskasi:\n\n\"No ette saa tulla tai otan tuon luudan-varren ja lyön että räikää!\"\n\nSilloin hyppäsi vuoteeltaan.\n\n-- Ei niille ole apua hyvästä, vaan kyllä minä näytän! Kiimasi\nrikkaloukolle, tempasi luudasta varren ja sillä rupesi huiskimaan\nympäri pirttiä ja hammasta purren ilkkui: \"Ähäh, lähtöpä tuli!\"\n\nViimein niinkuin jälkimmäisiä tavottaissaan löi akkunaan sillä\nkoivuisella luudanvarrella, että puitteineen pörähti akkuna ulos\nensimmäisellä iskulla ja pieksi vielä luudan varrella akkunan\npieliäkin. Vaan kun katsahti taakseen, niin alkoi huiskia uudestaan\nyli pirtin. Kasvot olivat synkkinä ja silmät läihkivät kamalasti.\n\nReeta hätäytyi, itkien juoksi Pentin ja Saaran luo peräkamariin ja\nhengitti sakeasta.\n\nKun Reeta aukasi oven, niin Pentti ja Saara hyppäsivät ylös kuin\nammutut silmät renkaillaan ja tukat pystyssä.\n\nPentti: \"Mikä nyt?... Mikä tuo möyke tuolla pirtissä?\"\n\nSaara: \"Herra Jumala! Mikä elämä siellä on?\"\n\nReeta puhalti paisuneen henkäyksen ja parahtain itkua seasta virkkoi:\n\n\"Kerttu!\"\n\nPentin kasvot tulistuivat ja kiirehti kuin noidan-nuoli pirttiin.\n\nKerttu kun havaitsi Pentin, niin silloin törmäsi Penttiä vastaan.\nOjetulla kirveellä ja irvellä ikenin kauheasti puhisten tarjosi\nlyödäkseen ja hampaitaan kirauttaen virkkoi:\n\n\"Sinäkö, sen tulen pitkähäntä olet!\"\n\nSilloin täytyi Pentin palata pois ja isku sattui pihtipieleen, että\nsuuri pälkäre rosahti ovenposkesta.\n\nPentti sai halon käteensä ja uudestaan rienti pirttiin.\n\nTaasen Kerttu hurjana yritti Penttiä vastaan; mutta Pentti löi\nhalolla kalvosille, että kirves lenti käsistä pois. Silloin Pentti\nsai Kertun kiinni, paiskasi alleen lattiaan. Hammasta purren alkoi\nhosua ja sanoi:\n\n\"Vieläkö minua kirveellä tavottelet!\"\n\nReeta rynkäsi Penttiin käsiksi ja hätäili:\n\n\"Älä tapa tuota mieletöntä! Älä lyö! Älä Jumalan luoma lyö! Voi, voi,\nälä tapa! Pentti rakas, älä tapa!\"\n\nSaara: \"Älä lyö.\"\n\nPentti: \"Minä lyön! Lyön pe--lettä, lyön!\"\n\nSaara tarttui Reetan avuksi Penttiin.\n\n-- Et lyö enään! et kertaakaan!\n\nMutta silloin Kerttu pääsi voitolle, tarttui Pentin kalvoseen ja\npuri hauislihasta palan pois. Pentti raivostui uudestaan, tempasi\nitsensä irti Saarasta, koppasi halon ja rupesi lyömään Kerttua. Reeta\npyörähti Kertun päälle ja Pentti löi Reetaa hartioihin. Reeta parkasi:\n\n\"Älä tapa! Älä tapa!\"\n\nPentti nosti halkonsa ylös ja ärjäsi:\n\n\"Tapan minä!\"\n\nMutta silloin sai Saara halon kiinni, tarttui Penttiin ja houkutteli\nsen kammariin; asetti siellä vuoteen laidalle, sitoi huivillaan\nPentin kättä ja vapisten puhui:\n\n\"Minä olen tuota juuri odottanut kuin toisesta kädestäni. Niimpähän\nsen kävi kuin Moilalan Ullan. Sekin oli samalla lailla kuin tuokin\nKerttu itkenyt monta viikkoa. Ja noin sekin oli tullut hurjaksi\nyht'äkkiä. Nytkin kolme päivää ollut metsässä, niin hyvääkö se tekee.\nJa sinä luota raukkaa hirvisit tuolla tavalla rusikoida.\"\n\nPentin silmät verestivät ja kasvot synkkinä virkkoi:\n\n\"Paha, etten lyönyt enempää. Sinua minä aina tottelen. Vaan kun minä\nvielä lähden, niin... Jos minä vielä lähden\"...\n\nSaara: \"Et lähde nyt. Rupea maata tuohon, niin lauhtuu sydämmesi...\nNo niin... Makaahan huoletta, kyllä me Kertun asetamme.\"\n\nMartta tuli kontuladosta pirttiin, katsoi ympärilleen, virkkoi:\n\n\"Voi, voi, mitä täällä möykättiin? Kuka nuo akkunat särki? Voi, voi,\nkuka nuo akkunat särki? Mikä se on Kertulla, mikä?\"\n\nReeta sylin piteli lattialla selällään temmeltävää Kerttua.\n\n-- Kerttu särki. Tämä on mieletön. Tule, auta! Martan kasvot\nvaalistuivat, mutta samassa lentivät mustantulehtuneiksi ja kaatua\nroiskahti lattiaan; alkoi siinä pieksäytyä ja hampaat kirahtelivat.\n\nSaara tuli pirttiin, löi käsiään yhteen.\n\n-- Voi rakas isä siunatkoon! Voi, voi, tuota elämää! Reeta puhaltain:\n\"Tule, rakas Saara, avuksi; pidä noita käsiä, ettei saa pieksää.\"\n\nSaara tarttui Kertun käteen ja veti suoraksi lattiaan.\n\nReeta: \"Ka niin, hallitse vaan, että saisin levähtää.\"\n\nSaara osotti Reetan olkapäähän.\n\n-- Olethan veressä! Katso tuota paitasi olkapäätä ja rintaasi.\n\nReeta: \"Se puri\"...\n\nSaara: \"Jumala nähköön! Kaikissa näissä ollaan!... Mutta mikä on\ntehtävä?\"...\n\nKertun kasvot vaalenivat, leuka hervahti varattomaksi, jäsenet\nraukesivat ja alkoi raskaasti huohottaen hengittää.\n\nReeta löysäsi kätensä:\n\n-- Nyt se raukeaa. Katso, aivan menee varattomaksi. Saara kalpeana\nkatseli Kerttua.\n\n-- Siinä se nyt retkottaa. Jumalan lykky, kun kuolisi tuohon! Ei\nhänestä ole elämäänkään, on samallaiset päivät kuin Moilalan Ullalla:\nkaksikymmentä vuotta on ollut rautakahleissa kuin luontokappale.\nReetalta purskahti itku.\n\n-- Voi hyvä Jumala, Kerttuko vielä semmoisena!...\n\nSaara katsahti Marttaan, joka kouristuksen lakattua kenotti\nlattialla, nukkui sikeästi ja sydänala aaltoili.\n\n-- Kaksi olisi tuossa surman suupalaa. Kyllä tuokin Martta joutaisi.\nNiin tajuttomana taasen tuossa makaa.\n\nReeta itkussaan: \"En vielä antaisi surmalle.1'\n\nSaara: \"Mitä tekisimme Kertulle?... Voi raukkaa!\"...\n\nReeta pyyhki kasvojaan ja nikotellen virkkoi:\n\n\"Pestähän tuo pitäisi.\"\n\nSaara: \"Pestään vaan. Minä käyn vettä\"...\n\nSaara toi sankolla rantavettä ja Reetan kanssa pesivät kuin kuollutta.\n\nReeta käänteli Kerttua ja virkkoi:\n\n\"Katsoppas noita mustelmia. Voi, voi! Sieluton tuo Pentti. Katsohan\ntuostakin hartiasta, miten on orvaskettu mennyt. Voi, voi! Pahempi\npetoa tuommoinen ihminen!... Voi, minkälainen reikä on päässäkin!...\nJa nuo kädet! Aivanhan tuo on poikkiluiksi ruhtonut! Voi, voi,\nkaikissa meitä on!\"\n\nSaara: \"Se tuo Pentti on semmoinen, että kun se pääsee suuttumaan,\nniin se menee aivan silmittömäksi. Ei se jaksa hallita itseään.\"\n\nReetan kasvot jähmistyivät; punalti päätään.\n\n-- Ei jaksa hallita! Mutta kun olisi Kerttu oikeassa kaamenessaan,\nniin selkäänsä ottaisi! Kyllä jaksaisi hallita! Sen minä sanon. Tahi\njos tahtoisi säästää nahkaansa, niin taulametsään tulisi lähtö. Mutta\nkun joutuu ihminen tuolle riekeneelle, niin kyllä sitä silloin on\nviepäin vallassa. Kaikkihan ne kuollutta nykkivät.\n\nSaara: \"Kumpa tämä olisikin entisellään, niin eipä hän tarvitseisi\nkenenkään kurituksia.\"\n\nHuokasi syvään ja lisäsi:\n\n\"Järki se on kallis, kun sitä aina tarvitaan\"...\n\nKerttu ei tiennyt mitään vaikka pyörittelivät lattialla ja pesivät\nkokonaan.\n\nSitte Reeta otti sorkkarasvasarven, siitä voiteli Kertun haavat\nja panivat puhtaat vaatteet päälle. Reeta kampasi pään ja voiteli\npäässäkin haavat sorkkarasvalla.\n\nSaara: \"On paras, kun kannetaan saunaan sinne pimeään, niin siellä\nrauhassa saa nukkua, jos siellä vielä paremmin tointuisi järjelleen.\"\n\nReeta: \"Paras on. Ja jospa ei tointuisikaan, niin onhan siellä\nparempi hallita. Kyllä minä sen sinne hoidan. Kannetaan vaan. Kanna\nsinä jalkain puolta, minä kannan hartioista.\"\n\nSaara ja Reeta ottivat Kertun.\n\nReeta: \"Se niin. Mutta mikä paino! Ei uskoisi.\"\n\nSaara: \"Kyllä tätä ei pitkältä kannettaisi.\"\n\nReeta: \"Tässä on saada sammua, kun saamme saunaan.\"\n\nReeta ja Saara kantaa retuuttivat nukkuvaa Kerttua yli kartanon.\nKertun pää retkotti alaspäin ja verinen kieli möklötti auki olevassa\nsuussa.\n\nSaunan lattialle teki Reeta vuoteen ja siihen asettivat Kertun. Reeta\npeitteli, laitteli kaikki jäsenet mukavasti ja katselivat sitte\nhetken.\n\nSaara: \"Kovin kiihkeästi liikkuvat nuo veret kasvoissa. Ja miten jo\nhourata höpisee! Ei ole vielä toivoa selviämisestä.\"\n\nSaara poistui univuoteelleen. Reeta köllistyi Kertun viereen. Mutta\nuni ei näkynyt tulevan Lähti siitä ulos, painoi saunan oven kiinni ja\nkäveli pirttiin.\n\nMartta makasi äskeisellä sijallaan pirtin lattialla. Reeta pani sille\npäänalustaa ja lähti vieläkin kävelemään ulos. Meni rannalle sen\nsuuren kiven luokse. Siihen hän istui paaterolle ja katseli niitä\npitkiä puunkuvaimia, jotka lepäilivät Kalliojärven pinnalla. Mutta\nsiihen katkesivat ajatukset, kun Kerttu vauhkana juoksi järveen ja\nhuuti:\n\n\"Kummini, älä jätä! Älä jätä!... Älä jätä, tulen minä! No älä jätä\nkummi!\"\n\nKerttu juoksi järveen niin kauas, ettei jalka ottanut pohjaan.\n\nReeta sysäsi veneen rannalta; souti Kertun luokse; mutta Kerttu\npainui pohjaan. Kohta kuitenkin nousi ja toi käsissään kiven, jonka\noli talvella avantoa aukaistessaan pudottanut, nakkasi veneeseen ja\nkiihkeästi virkkoi:\n\n\"Tuossa!\"\n\nReeta otti Kertun kädestä kiinni.\n\n-- Kerttu kulta, tule nyt veneesen! Kerttu nauroi oikein makeasti:\n\n-- En minä tule venheesen. Alkoi riuhtoa kättään irti.\n\n-- Kutti, empä tule! Tuonne lähden kummin luokse.\n\nReeta: \"Älä kaada venettä! Voi, voi, älä kaada venettä! Kuule nyt\näläkä riehu! Kuu... Uihui, uihuih, huih!\"\n\nSilloin painuivat kumpaisetkin pohjaan. Mutta Reeta ei heittänyt\nKerttua irti ja veti vaan matalalle päin. Siten pääsivät niin\nmatalalle, että jalka otti pohjaan. Kaulaansa myöten olivat he\nvedessä. Kerttu rupesi käsillään vettä räiskyttämään, mutta Reeta\ntarttui häneen syliksi ja kuletti maalle huolimatta, jos se\nräiskyttikin.\n\nMaalle päästyä Reeta ihasteli:\n\n\"Ei vesi hulluja upota, sanotaan.\"\n\nKerttu äkäytyi seisomaan ja katseli järvelle.\n\n-- Lähdempä vielä tuon kummini luokse. Reeta puuskutti väsymyksestä.\n\n-- Minkä kummisi?\n\nKerttu: \"Minkä kummisi! Katso silmillä äläkä reijillä, niin näet\nSaloisten muorin tuolla päätään harjaamassa! Tuossa, katsohan\npitkin etusormeani, niin näet Saloisten punapäisen muorin, tuon\nsormettoman muorin. Tappasihan muori kaksi sormea, kun teki väärän\nvalan. Raamatun päälle jäi muorilta kaksi sormea, mutta näkyypä tuo\nsaattavan aika hyvästi nikkaroida ne nikkaroimisensa.\"\n\nReeta tarttui Kerttua käteen ja alkoi vetää kotiin päin,\nHyypiyksissään Reeta astui rantatietä ja vesi juoksi jokaisesta\nvaatteen mutkasta. Mutta Kerttu ei näkynyt olevan siitä tietävinään,\nastua keikutteli vaan, kuten ainakin, ja märät helmat läiskivät\npaksuihin pohkeihin.\n\nPirttiin vei Reeta Kertun ja pani kuivat vaatteet päälle; talutti\nsitte saunaan, laittoi vuoteelle nukkumaan ja asettui itse viereen.\n\nKerttu puhella höpisi tulta ja taivasta. Kiihkeästi läihkivät kasvot\nja silmävalkeaiset volahtelivat kamalasti...\n\nSaunan mustassa seinässä oli pieni hohtava valolevy, joka syntyi\naamuauringon punertavista säteistä, jotka tunkeutuivat toisessa\nseinässä olevasta pienestä aukosta. Tomusirpaleet kähertelivät siinä\nauringon valojuovassa ja pikkuisina silminä säteilivät ja vaihtelivat\ntoisiaan. Siten synnyttivät ihanan orren, jonka toinen pää oli\nikkunalla ja toinen mukavasti liittyi seinässä hiipivään valolevyyn.\nSitä katseli Reeta ja kuunteli Kertun höpinää. Silmät seisoivat\npyöreinä ja huulet värisivät.\n\n\n\n\nXXXI.\n\n\nKaksi pitkää päivää oli Kerttu ollut saunassa; oli nukkunut melkein\nkoko ajan.\n\nOli jo hiljainen ilta. Kerttu haukotteli moneen kertaan...\nnousi verkalleen istumaan... nojasi selkänsä saunan seinään ja\neksyneennäköisesti katseli.\n\nReeta istui penkillä ja alkoi puhella:\n\n\"Mikä sinun mieltäsi painaa?... Mikä?... Sano nyt... Sano vaikka\nolisi kuinka pahaa... No älä nyt noin synkisty... Sano nyt minulle\"...\n\nKerttu rykäsi... kuuristui Reetaan päin ja ääni värisi, kun kuiskasi:\n\n\"Kuule, Reeta!\"\n\nReeta: \"Kyllä minä kuulen.\"\n\nKerttu: \"Minulla on lapsi\"...\n\nReetan silmät suurenivat.\n\n-- Olemme sitä juuri yhdestä ja toisesta syystä uumoilleet, että\nsinulla on jotakin semmoista. Olemme metsiä koiran kanssa risteilleet\nsinne ja tänne ja sielläpä on Pentti nytkin.\n\nKerttu säpsähti.\n\n-- Pentti?... Tietääkö sen muut? Voi, voi, minä onnettomista\nonnettomin!\n\nKasvot mustuivat, repi tukkaansa, kiristeli hampaitaan ja riuhtoi\nkäsillään ilmaan. Tarttui kynsillään seinänsaumaan ja repäsi, että\nsälöt lähtivät.\n\nReeta tarttui syliksi Kerttuun.\n\n\"Älä nyt kauhistu. En minä ole sanonut; ne ovat itsestään vikoneet.\nNo asetu nyt, rakas siskoni... Olethan mieletönnä taasen... Olet niin\nkauhean näköinen, että hirvittää!\"\n\nReeta kallisti Kertun vuoteelle.\n\n-- Nuku vaan siinä. Kuule, rupea vaan tuohon vuoteelle pitkäksesi. Se\nniin... Älä pui sitä nyrkkiäsi. Asetu nyt!... Kas niin, nukutaan nyt\ntässä. Näin käsikaulassa näin vaan nukutaan. -- -- --\n\nMuori oli ollut Korteniemessä hääreissulla useita päiviä eikä tiennyt\nasioista mitään. Pentti oli tullut metsästä, istui rappusilla ja\ntoisella kädellään hampaidensa avulla sitoi käärettä hauislihansa\nympärille. Muori asteli ruispellon piennarta kartanoon päin ja\nneuloi sukkaa. Lankakerä oli paidan povessa, harmaa nuttu reuhotti\naukinaisena hartioilla ja lyhytlännän piikkoloimisen alushameen\nhelmat yksitotisesti heilahtelivat puoleen ja toiseen. Päällyshameen\nhelmat oli nostettu lonkille kauluksen alle ja sen mutkassa\nmyksöttivät uudet paulakengät mutta jaloissa tuohikengät harvasteesen\nkitkahtelivat verkalleen käyskellessä. Pentin luokse tultua alkoi\nkertoilla:\n\n\"Terveisiä häistä joka hengeltä! Sielläpä oli Juusolla suuret häät.\nPaljo oli väkeä; oli syömistä ja juomista tähteen jättäen. Morsian\noli korea jos korea. Ruunu päässä se hemotti. Siinä se nyt oli Kertun\ntoivo! Niin jäi kuin kalamiehen koira rannalle ulvomaan. Enkös minä\nsitä sanonut jo. Niimpä se kävikin... Mutta mikä sinulla kädessä?\"\n\nPentti rykäsi ja virkkoi:\n\n\"Tuo Kerttu tuli hulluksi. Hallitsin sitä, niin puri tuosta palan\npois.\"\n\nMuorin kasvot hulmahtivat.\n\n-- Puri?\n\nPentti: \"Niin.\"\n\nMuori: \"Ja et tuota lyönyt, että olisi hampaat suussa kalisseet!\"\n\nPentti: \"Se oli metsässä kolme päivää ja siellähän se oli huimennut.\nReeta sen oli yöllä taljannut pirttiin. Siitähän se särki akkunat\nja kuka tietää, mitä olisi tehnyt, jos en henkeni kaupalla olisi\nhallinnut. Ja nuo toiset pirut sen puolesta!\"\n\nMuori löi käsiään yhteen.\n\n-- Vai puolesta nuo kanaliat! Vai puolesta! Kyllä minä nyt taian\ntajuan: se oli yksi tuuma. Se paras piru, sen tulen lautta tuo\nKerttu! se on nyt penikoinut metsään ja menettänyt sikiönsä; sitte\nheittäysi muka mielipuoleksi saadakseen asian sotketuksi. Ja siinä\nsaivat sinulle kostaa... Vai yksistä puolin!... Missä se on nyt se\npahennus, maailman pahen... Kun et tuota lyönyt siltä sijalta, että\nmuistaisi!\n\nMuori nakkasi kudelmansa rappusille, koppasi kartanolta takkavitsan\nja jatkoi:\n\n\"Missä se ruoja on nyt? Niin annan tuolla takkavitsan tyvellä, että\ntuntuu!\"\n\nPentti: \"Tuolla on saunassa. Vaan antaa olla itsenään.\"\n\nMuori taittoi takkavitsasta latvapuolen pois, otti tyven käteensä ja\nlähti teuhakasti astumaan saunaan... \"Minäkö, anna olla! Minä näytän\nmielivikaiselle, että kuka käski. Minä en pelkää häntä vaikka olen\npikkuinen.\"\n\nMuori repäsi saunan oven auki. Muoto oli musta ja tulta säihkyvin\nsilmin ärjäsi:\n\n\"Täälläkö olet, pahennus!\"\n\nKerttu hyppäsi ylös, kirnutti hampaitaan ja virkkoi:\n\n\"Tapan!\"\n\nReeta hallitsi Kerttua.\n\n-- Älä hyvä muori tule nyt! Pane kiinni ovi!\n\nMuori alkoi takkavitsan tyvellä mätkiä Kerttua minkä kerkesi ikenet\nirvissä ja virkkoi:\n\n\"Vai kiinni! Vai kiinni ovi! Vai kiinni ovi!\"\n\nReeta: \"Älä lyö! Hyvä isä siunatkoon, älä lyö!\"\n\nMuori pieksi patakallaan Kerttua; löi Reetaakin ja virkkoi:\n\n\"Tässä sinullekkin, sinä toinen pahennus!\"\n\nReeta heitti Kertun irti, mutta Kerttu ampuutui muoriin kuin\nnoidannuoli ja ratasi kiukaan nurkkaan. Siihen ruhtoi ja hoki:\n\n\"Tapan! Tapan! Tapan!\"\n\nMuori kirkui Kertun käsissä ja parahtamalla virkkoi:\n\n\"Auta Reeta, tappaa!\"\n\nPentti tuli saunan ovelle, kiskasi muorin Kertun käsistä pois ja\ntikasi:\n\n\"Enkö minä sinulle sanonut.\"\n\nKerttu yritti jälkeen, matta Reeta tarttui Kerttuun ja veti\nvuoteelleen.\n\nMuori parkui Pentin käsissä:\n\n\"Voi, voi, minä kuolen!... Kylki... Älä, älä!... Kylki\"...\n\nPentti laski muorin käsistään maahan ja muori tuskaisennäköisenä pää\nniskoillaan huuti:\n\n\"Aijai-jai... Aijai-jai... Tappoivat p--leet... Aijaijai... Herra\nJumala hyvästi siunaa! Tappoivat p-leet... Voi jos vielä pääsisin, en\ntervettä luun solmua heittäisi! Aijai, jai-jai! Tappoivat p--leet.\nTappoivat ne sen vietävät!... Aijai-jai-jai!\"\n\nPentti: \"Mikä teillä on?\"\n\nMuori kädellään painoi kylkeään.\n\n-- Kylki ihan sämänä... Taosta... Ei tule siitä kylkeä... Aijai-jai!\nTappoivat p--leen p--leet... Tappoivat... Aijai-jai!...\n\nTuskan hiki jaoksi muorin kasvoista. Saara joutui Pentin avuksi ja\nkantoivat kamariin; tekivät vuoteen ja laskivat siihen.\n\nSiinä muori jäsentäkään liikuttamatta kenotti ja kipeästi valittaen\nkatkonaisesti hengitti. Mutta tulisena liekehtivät pyöreät kasvot ja\nvihasta säihkivät mustat silmät. Vielä koetti katkonaisesti sanan\nkerralla lausuilla:\n\n\"Minä tiedän... ihan... tarkkaan, että... tuo huo... rakko... on\ntap... panut... siki... önsä\"...\n\nMuori hengitti vaikeasti; rinta ryyhitti kuin metsäkissalla ja jatkoi:\n\n\"Sinun pitää il... moittaa nimi... mis... miehelle... muuten sii...\ntä olet vastuussa... Joutaa linnaan!... Sinne on... omansa... Siellä\novat... muutkin murhanmiehet.\"\n\nSaara nureksien: \"Vielä linnaan tuo raukka! Vähä tässä on muuta\nmieliharmia... Antaapa hänen olla. Ja olenhan kaksi päivää hakenut\nmetsissä, mutta en ole löytänyt.\"\n\nPentti kohotti päätään; katsoi akkunasta ulos.\n\n-- Mutta mitä tuo koira kantaa tuolta pellon piennarta tännepäin?\n\nSaara katsoi akkunasta:\n\n-- On sillä kantamista. Kas miten heitti tuohon maahan ja läähöttää\nkieli pitkällä. Raskas se on tuo kannettava... Nyt se ottaa sen\nhampaihinsa ja lähtee kantamaan. Katsotaanhan, kun se tuopi\nkartanolle...\n\nSaaran silmät suurenivat; kasvot punastuivat. Kuiskasi Pentille:\n\n\"Älä Jumalan tähden virka mitään!\"\n\nKiirehti ulos.\n\nMuorin silmät kahahtivat renkailleen -- Kas niin! Minä arvaan... että\nkoira toi... sen raadon... metsästä... Eikös ollut... asia siten?\n\nPentti ei virkannut, katsoi vaan akkunasta kartanolle, kun Sepeli\nleimuavin hännin ja palavin silmin pyöri Saaran ympärillä, kun Saara\nvapisevalla äänellään virkkoi:\n\n\"Sepeli, Sepeli, hyvä Sepeli!\" ja helmaansa otti sen Sepelin\ntuonnoksen ja lähti hätäisesti kävelemään riiheen päin...\n\nMuori koetti kohottaa itseään ja kurkottaa akkunaan.\n\n-- Kyllä minä arvaan... aijai!... että niin se on kuin aijai-jai!...\nkuin minä sanoin.\n\nMuori painausi takaisin vuoteelleen, huohotti kotvasen, mutta alkoi\nuudestaan:\n\n\"Mene vaan... rikeneen... nimismiehen luo... Selitä... asia...\naivan... juuresta... jaksain... Joutaa linnaan... En säälisi...\nvaikka... Mene aivan heti!\"...\n\nPentti: \"Antaapa hänen nyt olla.\"\n\nMuori: \"No hul... luko sinä... olet!... Saatat... itsellesi...\nkaula... villoja... Kyllä minä... kuulen että sinäkin...\naijai-jai!... minua sorrat... yksistä tuumin... noiden toisten\nkanssa... Aijai-jai!... Kaunis kunnia!... No kyllä mi... minä\nkun... siksikään tästä... virkenen... pönkilleni, niin... niin\nlinnaan laitan... tuon kirotun!... Aijai-jai... kun pistää tuohon...\nkylkeen... Ja saat katsoa... miten käypi... sinunkin... kunhan\nkerran... nimismiehelle... asiat kan... kannalleen selitän...\nAijai-jai!... Kun lienee... pikkuisenkaan... järkeä, niin... niin\ntottele... ja säästä... itseäsi... Murhamiestä... säälit!... Ota\nmieli... Tottele nyt... minua... Aijai-jai! Voi, voi!... Tottele nyt\nminua...\"\n\nSaara oli saunassa Kertun ja Reetan luona. Pentti astui\npyhävaatteissaan ja kirkkolakki päässään Pajulahteen päin. Saara\nkatsoi ikkunasta ulos ja säikähtäen virkkoi:\n\n\"Eikös mene tuo Pentti!\" Siitä pyörähti Pentin jälkeen juoksemaan ja\nitki parkuen juostessaan.\n\n-- Kuule! Pentti kulta, kuule! Pentti kulta! Pentti seisahtui. Saara\njuoksi kaulaan.\n\n-- Kuule, Pentti. Eihän nyt asialla niin kiirettä ole. Puhutaan nyt\nensin rovastille ja miten se sanoo, niin tehdään.\n\nPentti: \"Se tuo äiti-muksu aikoo mennä nimismiehelle sanomaan ja\nuhkaa vielä kannella minunkin päälleni.\"\n\nSaara: \"Ilman vihallaan... Voi, voi tätä mailmaa!... Kuule nyt,\nPentti kulta, minua ja ole huoletta vaan. Emmehän toki tuota raukkaa\nvoi linnaan laittaa. Minä kyllä tulen samallaiseksi, jos vaan nyt et\ntottele.\"\n\nPentti: \"Eihän tuota kotonakaan hallitse mikään. Päätäänhän siltä saa\nvaroa. Se on minulle niin ärtynyt.\"\n\nSaara: \"Kyllähän se on ärtynyt; mutta kyllä me hallitsemme Kertun\nsaunassa pönkän takana. Saat olla huoletta. Kyllä me hallitsemme\nKertun, ettei se saa tehdä sinulle mitään. Ja mistä sen tietää, jos\nse vielä tointuu entiselleen. Reeta sanoi olleen jo tajullaan tänä\naamuna.\"\n\nPentti: \"Tajullaan?\"\n\nSaara: \"Usko pois, että kyllä me Kertun varomme. Tottele nyt minua\"...\n\nPentti siirti Saaran pois kaulastaan.\n\n-- No olkoon nyt.\n\nJa lähti allapäin astumaan kotiin päin. Saara piteli Penttiä kädestä\nja käveli rinnalla. -- -- --\n\nKerttu näytti hieman selviävän, mutta valkeankajakoina seisoivat\nsilmät päässä ja katkerasti itkien rukoili:\n\n\"Rakas taivaallinen isä, polta tämä maailma, että saisin lentää\nlintuna pois!\"\n\nSilloin purskahti väkevä itkun puuskaus ja jatkoi: \"Hyvä Jumala,\npolta pois tämä maailma, että saisin lentää pois!\"\n\nSitä hän hoki pitkän hetken ja oistonaan juoksivat kyyneleet, kunnes\nhiljalleen vaipui nukkumaan.\n\nReeta istui viereen, laski kätensä hikiselle otsalle ja kyyneleisillä\nsilmillään katseli syvästi hengittävää Kerttua. --\n\nViikkokausia kului, kauniita kesäisiä viikkoja, mutta Kerttu se\nviipyi saunassa suuri puskuri oven päällä.\n\nSynkkänä, totisena hän istui melkein kaiket päivät pimeässä nurkassa\nja jynkeästi katseli sitä ikkunasta tulevaa valolevyä, joka ahtaassa\npiirissään lepäsi saunan mustalla lattialla, kunnes hitaasti hiipien\nkulki pois ja äänetönnä katosi tyhjyyteen. Eikähän sitä milloinkaan\nnäyttänyt kaipaavaakaan eikä odottanut tulevaksi. Niin hän istuskeli\npäivät kaiket loukossaan ja käsillään puristi rintaansa sitä\nkarkeaa sarkakauhtanaa, joka hänellä oli päällysvaatteena pyhänsä\narkensa, kylmänsä lämpimänsä. Pyhäksi aina Reeta toimitti puhtaat\nalusvaatteet. Ja Reeta aina kun tuli saunaan kysyi Kerttu:\n\n\"Mikä päivä nyt on? Milloin se on Lauantai?\" -- --\n\n       *       *       *       *       *\n\nNiin kuluivat päivät; viikko viikkoon liittyi. Kerttu alkoi selvitä,\nsaattoi kävellä jo valloillaan; mutta synkkää muotoa hän kantoi ja\nväliin puhkesi kyyneleihin.\n\nOli kaunis Lauantaipäivä Elokuussa, kun muori kannettiin kuolleena\nkirkolle. Sinne rienti kaikki väki, ettei ollut kotona kuin Saara\nlapsineen ja Kerttu. Kun olivat lähtijät menneet, tuli Saara saunaan\nja virkkoi:\n\n\"Tule sinä Kerttu, nyt tänne pirttiin, siellä ei ole kuin Matti\nvaan nukkuu kätkyessä... Tule nyt... Penttikään ei tule ennenkuin\nhuomen-iltana. Saamme olla aivan vapaana. Tule nyt.\"\n\nKerttu nousi saunan loukosta istumasta ja varoin käveli ulos, katsoi\naurinkoa ja sanoi:\n\n\"Aamuisissa on päivä.\"\n\nPainoi päänsä alas ja äänetönnä käveli Saaran jälessä pirttiin ja\nvanhalta muistilta astui pöydänlatvakohtaan periakkunan poskeen\nistumaan. Saara istui rahin nenällä vastapäätä Kerttua ja virkkoi:\n\n\"Sinun vaatteesi ovat niin likaiset. Iltasella kylvetään ja sitte\nmuutetaan puhtaat vaatteet.\"\n\nKerttu oikasi kättään, katsoi käsivarttaan ja laski äänetönnä\npöydälle.\n\nSaara puheli: \"Sinä olet niin muuttunut, ettei sinua tunne entiseltä\nnäöltä: on niin kellastunut ja aidostunut väri kasvoissa ja\nsilmänluonne niin outo.\"\n\nKerttu katsoi helmaansa ja kyyneliä alkoi tippua.\n\nSaara: \"Sinä tyhjää murehdit. On niitä onnettomampia maailmassa.\nEthän sinä ole ensimmäinen, joka olet tehnyt isättömän lapsen. Ja sen\nkuolema, olipa se miten tahansa. Me olemme sen jo laittaneet niin,\nettei siitä tule sinulle mitään eikä tästäkään muorin kuolemasta.\nPentti on sen minulle luvannut, ettei hän sitä ilmoita kenellekkään.\"\n\nKerttu havahti: \"Mistä muorin kuolemasta?\"\n\nSaara: \"Eikö Reeta ole sinulle sanonut?... Se kuoli siitä, kun sinä\nrysäytit sen saunan kiukaasen, että kylki meni musuksi... Nyt on\nmuorin pahoista päästy. Ja Pentille saisit olla kiitollinen. Ilman\nminua ja Penttiä olisit linnan oma.\"\n\nKertun mieli murtui, kasvot tummuivat ja verisuonet täyttyivät\npulleaksi otsassa.\n\nSaara: \"Älä nyt noin synkisty... Voi, voi, sinua Kerttu, mitä sinä\nnyt itket niin kauheasti? Kuule nyt, Kerttu kulta ja asetu.\"\n\nKerttu turskutti rajatonta itkua ja virkkoi:\n\n\"Murhannut!... Voi, voi, voi!\"\n\nSaara: \"Anna nyt olla sen asian semmoisenaan; ei siitä tule sinulle\nmitään.\"\n\nSaara halasi Kerttua:\n\n\"Kuule nyt minua ja asetu!\"\n\nKerttu työnti käsillään pois:\n\n\"Anna minun raukan olla rauhassa... Minulla ei ole sielua.\"\n\nSaara: \"Voi, voi, sinä taasen tulet hulluksi! Voi, voi, tyynny nyt\nKerttu kulta!\"\n\nKerttu riuhtoi itsensä irti.\n\nSaara: \"No et saa lähteä mihinkään. Menet vielä metsään. Ole vaan\nsiinä ja asetu.\"\n\nKertulta juoksivat kyyneleet virtana.\n\n-- Anna, hyvä ihminen, minun raukan olla rauhassa. Ei minulla ole\nsielua...\n\nSaara: \"Lähde nyt saunaan; en jouda sinua vahtimaan. Menet vielä\nmetsään, niin kuka sinut sieltä hakee. Lähdetään saunaan. Ehkä siellä\nselkeät paremmin.\"\n\nKerttu lähti Saaran taluttaissa astumaan pirtin lattiaa. Askeleet\nhorjahtelivat sinne tänne ja kurttuinen harmaa hame höllähteli\npuoleen ja toiseen. Leveät hartiat nutjahtelivat itkunpurskauksista\nja kädellään puristi kasvojaan ja virkkoi:\n\n-- Ethän vie minua linnaan. Voi, voi anna minun raukan olla rauhassa.\n\nSaara: \"En, en toki vie sinua linnaan.\"\n\nJa laski Kertun istumaan sannan loukkoon. Siinä Kerttu peitti\nkasvonsa käsillään ja huutaen itki ja valitti:\n\n\"Voi, voi! Ei minulla ole sielua!... Eikä polta Jumala tätä\nmaailmaa... Voi, voi, polta, rakas Jumala, tämä maailma!\"...\n\nSaara kääntyi ulos, pani puskurin oven päälle ja kyyneliä karistellen\nkuunteli hetken aikaa Kertun valituksia, nykäsi huivin silmilleen ja\nvirkkoi:\n\n\"Mieli on kallis, jota aina tarvitaan.\"\n\nSitte käveli pirttiin; mutta rappusilla seisahti vielä ja itsekseen\npuhui:\n\n\"Voi, voi, minua onnetonta... Ei olisi minun pitänyt sanoa... Kun\nsatuin sanomaankin, että se muori kuoli siitä kyljestään. Voi, voi\nsentään!... Ei saa syötyä takaisin.\"\n\nKasvot vetäytyivät kokoon ja huokauksen seasta jatkoi:\n\n\"Voi, voi rankkaa, minkälaisessa tuskassa se on! Voi, voi sentään!...\nYhä vaan huutaa kuin päätään leikattava... Voi, voi!... Hulluksi se\nvieläkin tulee\"...\n\n       *       *       *       *       *\n\nKolme viikkoa oli Kerttu vielä saunassa. Reeta sitä sinne hoiteli.\nOli Syyskuun Sunnuntailta, Saara oli yksin pirtissä ja periakkunan\nposkessa hän istui. Kellahtava syysillan aurinko paistoi raukean\nvarjonsa uunin savustuneeseen lieskaan. Siinä hän istui. Pikku Matti\nsylissä hermotonna istua myssötti selkänsä nojaten äitin rintaan, suu\nhuolettomasti auki ja raukeasti lupsautteli silmiään. Mutta heti ne\npainuivat umpeen ja sieramet alkoivat sihistä unen tiheää hengitystä.\n\nReeta tuli pirttiin ja virkkoi:\n\n\"Ajoin lehmät yösyöntiin. Sienien jälessä kulkea huuhtovat\nympäri kiveliöitä, niin sitte kun tulevat kotiin, niin väsyvät\nihan hengenheikoiksi. Nytkin tuossa suitsun ympärillä ihan\npitkällä-pituuttaan maata rojottivat eivätkä yrittäneet tointua\njaloilleen. Tuo härkä se sitte vielä, se ei muuta kuin päin kääntyi\nja alkoi terhennellä, ettei hän lähtisikkään metsään; vaan kun minä\notin seipään, niin hoikan otti.\"\n\nSaara hiljalleen virkkoi: \"Kuuleppas, Reeta, tuleppa tänne.\"\n\nReeta istui pöydän latvan kohtaan, laski kyynäspäänsä pöytään ja\nohauksensa varasi kämmeneensä. Vasemman jalkansa nosti oikean\npolvensa päälle, siinä heilutteli ja tavallista keveämmällä mielellä\nhymyillen silmäili Saaran syliin lihavaa pulloposkista Mattia. Saara\npyyhkäsi sormiensa nenillä silmiään ja kasvopäitään, pikkuisen\nkarasti kurkkuaan ja alkoi:\n\n\"Minulla on sinulle, Reeta, sanomista. Ei taida se olla sinusta\nmieleen, vaan sanoa minun se täytyy.\"\n\nReetan silmät pyöristyivät, kasvot värähtelivät ja suu vetäytyi\nkolmelle sopelle, kysyi:\n\n\"Mitä sanoa?\"\n\nSaara: \"Kun tuo Kerttu on niin hurja. Nyt se on tullut semmoiseksi,\nettei se siedä muita ihmisiä ollenkaan. Äskenkin, kun olisin\nmielelläni puhutellut, menin saunaan, niin alkoi parkua kuin syötävä\nja luuli minun tulleen häntä linnaan noutamaan. Niin etkö sinä\nlähtisi sen kanssa asumaan tuonne Pahtajärvelle isävainaan vanhaan\nkalastus- ja metsästyssaunaan? Ehkäpä se siellä, kun ei näe muita\nihmisiä, niin selviäisi ehkä hetikin... Kyllä täältä antaisimme, mitä\nvaan tarvitseisit.\"\n\nReeta: \"Minäkö en lähtisi sinne! Olen jo ajatellut montamonituista\nkertaa, että tahdon sinulta lupaa päästäksemme sinne aivan sentähden,\nkun se noin pelkää muita ihmisiä. Se kun kuulee vähänkään puhetta tai\nliikettä ulkoa, niin se vapisten kysyy: Tuleeko se tänne, tuleeko se\nminua linnaan viemään? Penttiä se pelkää kuin surmaa. Kun sen ääni\nvaan kuuluu, niin se vapisee kuin virrassa ja sanoo: Nyt se viepi\nminut linnaan... Ja sitä se höpisee myötään, että ne vievät hänet\nlinnaan ja panevat vaskihärkään palamaan... Sinne Pahtajärvelle\nminä lähden Kertun kanssa, sinne niitten kolmen hongan juureen.\nMuistan kuin eilisen asian, kun pienenä ollessani isän kanssa muuanna\nkauniina kevätaamuna kaloja perkkasimme niitten juuressa ja käki\nkukkua keikkasi latvassa. Se oksalta oksalle liepsakehti; jalat\nolivat keltaiset. Siinä se kukkua helkytti, että hongisto kaikui!\nJa korpipääskyset loikoilivat ilmassa laulaa surittaen ja väliin\nlaskeusivat hongan alimmaiselle oksalle ja siinä oikein lukkoon\nlauloivat. Autuas käen ampuu, vaivainen pesän löytää sanotaan virkkoi\nisä ja rupesi ampumaan; mutta silloin käki lähti ja katosivat\npääskysetkin. Vaan eivät ne enää sitä muista, kyllä käki vieläkin\ntulee honkaan kukkumaan.\"\n\nReeta kohotti päätään ja jatkoi:\n\n\"Sinne minä lähden Kertun kanssa. Sinne teemme peltoa; teemme navetan\ntänä syksynä. Annathan sinä meille lehmän?\"\n\nSaara: \"Annan aivan mielelläni, kun vaan konnun saanette ja suojan\nsaanette; mutta ethän sinä taivaan alla voi sitä hoitaa.\"\n\nReeta: \"Kyllä minä navetan saan. Se on vähä asia semmoisen metsän\nsiiressä. Minulla on muutaman viikon perästä navetta sievä kuin tupa\nja lämmin kuin käen pesä.\"\n\nSaara: \"Laita vaan navetta; saat lehmän.\" -- -- --\n\nSyksyn huolissaan itki pilvinen taivas ja murheissaan huokaili\nkeltainen metsä, kun eräänä Syyskuun loppupäivänä Reeta ja Kerttu\nlähtivät Pahtajärvelle asumaan. Reetalla oli suuri kontti selässä.\nSiinä oli ruokavärkkiä ja taloustarpeita. Ja kontin päällä oli iso\nvaatemytty ja käsivarressa terävä kirves. Ja tulukset kaikkine\nkapineineen pullistivat takin povitaskua.\n\nToperana ja takansa katsomatta vakavin kasvoin Reeta seisoi\nkartanolla valmiina lähtemään. Kertulla oli päällä puhdas\nhurstipaita ja puolivilla tummaraitainen, harmaapohjainen, lyhkönen\nhame ja päällysvaatteena karkea nukkaviero sarkakauhtana, joka\nvarattomannäköisesti riippui rapistuneilla olkapäillä ja luisissa\nkäsivarsissa löyhällä riippuivat sen väljät hihat. Kalpeana\nloksottivat väsyneet kasvot ja tylsästi katselivat vaisut silmät.\nSemmoisessa laitoksessa astui Kerttu saunasta ulos matkalle\nlähtemään. Kulmiaan kutristain katsahti taivaalle, mutta heti\npainoi päänsä alas ja silmät asettuivat lupalleen. Päivää näytti\nhäpeävän; maahan katsoi. Jähmeänä kajotti pullea otsa, vakavana\njopotti suora nenä. Kumarammassa entistään olivat leveät hartiat,\nkuoleuneennäköisinä vesiharmaat suuret silmät ja tankistuneina\nsuupielien mieluiset hymykuopat. Tylyllä mielin kuni myöty orja\nlähti hän Reetan jälkeen avojalkaisin astumaan. Mutta väsyneen\nnäköisten, jäntereiden taipuvissa liikkeissä ja vahvantomakkain\njalkain vakavasti kuontuvissa askelissa kuvastui vielä arvelematon\nrohmakkuus. Niin asteli Kerttu Reetan jälessä syksyn märkää ja\nlikaista tietä.\n\nKivulloisennäköisesti katseli Saara niitä retkeilijöitä kunnes\npainuivat kuusikon helmaan ja jättivät jälkeensä tyhjän sijan.\n\n\n\n\nXXXII.\n\n\nEnemmän kuin puolen peninkulmaa itääpäin Pietolasta ponnettoman\nkiveliön keskellä honkaisten harjujen ympäröimänä lepäsi noin nelisen\ntuhatta syltä pitkä ja parin tuhatta syltä leveä Pahtajärvi luoteesen\nja kaakkoa pitkin. Sen läntisellä rannalla kolmen lakkapäisen\nsilvettoaihkin juuressa kyhnötti turvekattoinen pieni sauna ja\nkaakkoon päin parinkymmenen askeleen päässä laukupuoli koskukattoinen\nmaja.\n\nSiinä oli nyt Reetan ja Kertun koti. Saunaan he työntyivät. Reeta\nlaski konttinsa loukkoon, kaivoi tuluksensa esille ja toimitti\nheti tulen hongan pilkkeillä täytettyyn kiukaasen. Ja saunan\nkallistuneesta lakeistorvesta rupesi pulppuilemaan kierteinen tumma\nsavupatsas, joka korven kotkottaville koppeloille ja hongiston\nnarahteleville metsoille ilmoitti asukasten saunalle kotiutumista.\n\nEnsimmäinen työ oli asunnon laitteleminen kuntoon. Reeta hakkasi\nsuuren hongan, josta naulain ja kurikkain avulla halkasi penkkipuut\nja huomenna ne joutuivat sijalleen. Mutta viikon päästä oli saunassa\nhonkainen hohtava lattia ja ristikkojaloilla seisova pieni pöytä\nja sen sivulla lyhyt lavitsa. Nurkassa oli kahden hengen sovittava\nseinäsänky ja vähän ylempänä pieni hylly, jossa oli Raamattu,\nVirsikirja ja Aapelus. Pöydän kohdalla seinässä oli reikäpuu, jossa\noli sija kahdelle lusikalle ja kahdelle veitselle. Periseinässä\nneliruutuinen akkuna, joka antoi valoa tarvittavan määrän; mutta\nnäköala siitä ei ulottunut kuin enintään viisikymmentä askelta: siinä\nseisoi hongisto niin korkeana, että korkein kesäpäivän aurinko vaan\nkiiluen säteili läpi tuuheain latvain. Mutta sivuseinässä sängynpään\nkohdalla oli sulkuikkuna, jonka kun vetäsi auki, niin se huokui\nraikasta ilmaa, ja siitä kantoi silmä ympäri Pahtajärven ruohikkoisia\nrantoja, joissa vallattomat ahvenet kimmoissaan hyppelivät ja sorsat\npoikiaan neuvoivat sukeltamaan.\n\nPirtti kun oli saatu kuntoon, teki Reeta kankaan liepeelle\nmuuraiskekoin vieriin yhdeksän sadinta. Syksyn myöntyessä, kun\nsadinpyynti ei luottanut, viritteli Reeta ansoja enemmän kuin\nviisikymmentä. Niihimpä aina tuon tuostakin varomaton metso, koppelo\nja se toinen käydä könähtivät. Ja sieltä kesti aivan loppumaton\nkeittämisen juuri. Sattuipa niinkin, että Pietolaisetkin saivat\njoskus keittonsa tuoksumaan metsälliselle. -- -- --\n\nSyksy oli lenseä: kesää kekriin, syystä Jouluun, Tuomas vasta\ntalven toi. Pahtajärvellä Reetan ja Kertun talossa oli jo pieni\nhavukattoinen navetta ja Pietolan kailokylkinen Kyyttö ynyi sisässä.\nOli kirkas päivä Joulun alla. Reeta käveli ulkoaskareissaan pää\nriepunnyttyyn käärittynä, ruskehtunut sarkatakki päällysvaatteena\nja vitsalla vyötettynä, suuret turkkipohjaiset töppöset jalassa\nja käsissä karkeat jouhikkaat. Kertulla oli päällysvaatteena\nrieväkauluksinen turkkiröijyröksäke, päässä hurstiriepu myssyksi\nkäärittynä, käsissä turkkikinttaat ja jaloissa suuret paulakengät,\njoissa oli heiniä sukkain asemesta. Kartanolla oli iso honkainen\nranka. Sitä hän hakkasi haloiksi, hakkasi oikein hikipäässä ja\nvirkeästi virtaili raikea kaiku Pahtajärven tienoon huuteisilla\nrinteillä. Oikein hartiat nutjahtelivat sitä mukaa, kun löi\nhonkaiseen rankaan. Ja lastauksesta kimposi pälkäreitä tanterelle\nkipertelemään.\n\nSaara oli tullut saunan edustalle.\n\n-- No terve, Kerttu! Johan sinä nyt olet aivan entiselläsi kirves\nkädessä. Voi, voi, kun on lysti nähdä!\n\nKertulta putosi kirves kädestä, kasvot jäykistyivät ja silmät\ntylsyivät. Kohta murtui mieli, huokaukset takertuivat rintaan ja\nkyyneliä karisi tantereelle.\n\nSaara alkoi: \"No älä nyt pahastu... Älä nyt toki minun tähteni. Enhän\nminä ole paha sinulle... No hyvänen aika sentään?\"\n\nSaara meni syliksi Kerttuun.\n\nKuule nyt, Kerttu kulta, minä en ole paha. No asetu nyt!\n\nKerttu hyrskien: \"Ethän vie linnaan?\"\n\nSaara: \"En toki, sisko rakas, en, en.\"\n\nKerttu nykäsi itsensä irti.\n\n-- Anna minun olla rauhassa! Voi, voi, kun ei Jumala polta tätä\nmaailmaa!\n\nSen sanottuaan allapäin astui pirttiin, istahti lattialle loukkoon\npäin, käsillään peitti kasvonsa ja puhki raskaita huokauksia.\n\nSaara punastuksissaan katseli Kertun jälkeen.\n\n-- En uskonut tuommoiseksi, kun katsoin tuossa kirves kädessään.\n\nReeta: \"Se on toisakseen kuin ilmo ihminen. Se minulle on hakannut\nsiltapalkkia, pannut avuksi siltoja ja ollut aivan myötään apuna\ntässä talon teossa. Ei sitä uskoisi miten vahva se on, vaikka se\non tuonnäköinen ja semmoiset rääkät kestänyt. Vaan se on niin paha\nnyrvähtämään. Sille ei tarvitse paljo neulaa nenäksi ennenkuin\nse loukkautuu. Tässä tuonaan kuokimme tuossa hyvinäkin ihmisinä\npeltoa, niin hän katkasi kuokan varren. Minä sanoin vaan, että no\nnyt sinä tekosen teit, kun katkasit semmoisen nijouneen varren! En\nsen enempää torunut, niin siitä otti itseensä ja pakeni metsään.\nTurhaan minä sitä huutelin päivän toista. Mutta toisen illan\nhämmärtäissä löysin sen erään latvuksen alta kyyröttämästä; sammalia\noli nykkinyt peitokseen. Ja siitä minä sen löysin, kun näin niitä\nsammalia nykityksi. Kyllä minun sydäntäni vapisutti, kun näin Kertun\nvanukkeisen tukan sammalkasasta eikä ihminen liikkunut vähääkään.\nMonta kertaa minä hätä kurkussa huutelin: Kerttu, kuule! Kerttu,\nkuuletko sinä? No oletko elossa? Kuule! Mutta ei se virkannut\nmitään. En tohtinut mennä käsiksi, vaan otin kepin ja sillä tyrkkäsin\nsitä kasaa, niin jo liikahti. Menin sitte viereen puhuttelemaan.\nMutta kauan sitä sai rukoilla ennenkuin taipui lähtemään minun\nmatkaani. Kuutamalla me sitte palasimme kotiin. Mutta iltasetta se\nrupesi nukkumaan ja venyi kappaleen huomeistakin päivää ennenkuin\nkuontui syömään. Iltapäivällä se jo taasen heilui kuokka kädessä\ntuossa kuokoksella.\"\n\nSaara: \"Kylläpä vähästä niipastui.\"\n\nReeta: \"Vähä se sietää. Ja sään-murteiksi se on itsestäänkin\ntöllerönä ja itkee, ettei hänellä ole sielua.\"\n\nSaara: \"Kyllähän se ei enää taida tulla entiselleen.\"\n\nKatseli ympärilleen ja jatkoi:\n\n\"Mutta onhan sinulla täällä jo peltoakin koko lempare.\"\n\nReeta: \"Onhan sitä. Mutta se oli lujaa kiskottavaa, kun on\ntaivaan-ikäinen marjan varsikko ja muutamin paikoin tureikko, ettei\nmatokaan läpi pääse. Kerttu se on ollut apuna tuohon kuokkimiseen.\nSe se innostui ensiksi. Ja sitä se teki päivät. Siinä se sai\nruokalystin: iltasella aina ei puoli metsoa lieminen iltaseksi\npiisannut. Siitä se pala suussa kallistui vuoteelleen. Ja katkeamatta\nse nukkui koko syksyiset yöt.\"\n\nSaara: \"Siten se ehkä aikaa voittaen haihtuu sen mielestä tuo\nsynkeys.\"\n\nReeta: \"Siitäpä hänen näkee.\"\n\nSaara: \"Paras oli, että tulit tänne: täällä siitä Kertusta tulee\nkalu jos tulee... Mutta on tänne koko matkat. Vaan hyvästi sen osaa,\nkun olet niin hyväksi pilkoitellut tuon tien suunnan. Lähdin aivan\nasiakseni katsomaan tätä teidän taloanne ja ajattelin olla vielä\nyötä; mutta tuo Kerttu kun on noin kumma, niin en huoli häiritä\nhäntä.\"\n\nReeta: \"Paras on, ettet näyttäy enää; se voi mennä metsään ja se on\npahempi.\"\n\nSaara meni navetan luo; aukasi oven.\n\n-- Mutta entäs Kyyttö täällä navetassa?... Voi, voi, minkälainen\nnavetta, tuskin sopii tuo Kyyttö! Ja lämmin, tosiaankin kuin käen\npesä! Voi, voi, sinua Kyyttö möllykkä, ompa sinulla pehmeä vuode! Ja\nniin kauniita heiniä kuin sirkun rintoja edessä...\n\nSaara kynsösteli Kyytön korvan juurta.\n\n-- No vieläkö sinä tunnet minua? Kas vieläpään tuntee, kun alkaa\nnuolla! Katsoppa, kun nuolta kahnuttaa esiliinaa! Voi, voi sinua\nKyyttörukka, kun jouduit yksiksesi. Täysipä tuota olet ja pyöreä kuin\nhylje! Ei ole vielä nälkä pannut päätäsi.\n\nSaara ja Reeta palasivat pois, Reeta painoi oven kiinni.\n\n-- No jäähän sinne.\n\nSaara: \"Kas, kun ammoo! Ei uskoisi. Kotiin kai se ikävöipi. Voi, voi,\nkun ammoo haikeasti!\"\n\nReeta: \"Kyllä ei ole niin pikku lapsi. Kunhan saa ruokaa, niin kyllä\nviihtyy.\"\n\nSaara: \"Minun pitää lähteä. Ilta on käsissä: aurinko laskultaan\npaistaa tuonne vuoreen. On hyvinkin pimeä ennen kuin olen tellustanut\ntämän taipaleen.\"\n\nReeta: \"Kuutamo on illasta, ei nyt pimeä hätyytä.\"\n\nSaara katseli Pahtajärven taustalle:\n\n\"Tämä niin muistuttaa Pietolaa ensi aikoina. Mutta tuo järvi on\npohjoispuolella ja aivan ylt'ympäriinsä tuommoiset hongistorinteet\neikä mihinkään päin ota silmä kauempaa tämän järven rantoja.\nHyllyäiskeron ynseä laki pikkuisen pilkoittaa tuolta lännestä ja tuo\nHirvaskero myköttää tuossa järven takana.\"\n\nReeta viittasi luoteesen.\n\n-- Näkyypä tuolla mäntyin raosta Luopiovaara. Saara katsoi sinne.\n\n-- Se kyllä näkyy, kun tuosta tulee tuo metsä pois. Sitte Saara\nkääntyi Reetaan.\n\n-- Mutta minun täytyy lähteä. Jää terveeksi, hyvä Reeta.\n\nReeta tuipasi kättä.\n\n-- Mene terveenä!... Mutta kävithän aivan rautahampaana. Vuota\npikkuisen, tuon sinulle vasta paistetun metson täkän.\n\nReeta pyörähti pirttiin; toi sieltä metson täkän.\n\n-- On vielä lämmin. Pureskele kävellessäsi.\n\nSaara: Kiitos, kiitos! Vien tämän pikku Matille. Voi hyvin!\n\nReeta: Samaten!...\n\nReeta katsoi Saaran jälkeen, kunnes se katosi hongikon sekavaan\npylväistöön. Kaikki oli hiljaista. Ainoastaan Lappakosken uinuva\njahina himisi vuorien rinteissä. Hirvaskero järven takana lumisine\nposkineen muhjotti laskevan auringon ruusuvalossa. Tyyneenä seisoi\nsalskea hongisto lumisine tuhuralatvoineen. Paikallaan seisoivat\nvalkoiset pilvenmöhkäleet messinkikirkkaan taivaan sinipohjalla.\nNiitä katsahteli Reeta ja lyhyvin askelin käveli pirttiin Kertun\nluokse.\n\n\n\n\nXXXIII.\n\n\nVuosia neljä ja puoli oli kulunut.\n\nTalvi oli jo mennyt matkojaan. Lumetonna lepäsi ruskea hongisto.\nKankaalla riutuivat nietosten pohjat. Viimeiset jäälautat ja suuret\nkosken vaahtikuplat kelluivat joutilaina Pahtajärven taivaisella\npinnalla. Lappakoski se pauhasi ja kohina levisi laaksoihin. Oli\nHelluntaipäivä. Lämminnä säteili keväinen puolipäivän aurinko.\nKerttu se käveli järven rantaa ja kirkkain silmin katseli niitä\npieniä liriseviä puroja, jotka sulavien nietosten pohjilta juoksivat\njärveen. Tulipa eteen taasen vähän suurempi puro, joka metsäistä\nnotkoa myöten sohisten laski järveen. Siinä sen puron rannalla\nKerttu seisahti; silmät harreilivat kaikille suunnille. Viimein hän\nitsekseen virkkoi:\n\nPajupuro! Mutta missä minun myllyni, se valkeasiipinen?\n\nOtti tupestaan paksuhamaraisen veitsensä. Sillä roppelasti\nleikkasi pajun vesasta kapulan. Siihen keskelle ympäriinsä pisteli\npuukonkärjellä reikiä ja niihin teki lastuista pienet siivet kuin\nmyllyn hierimeen. Sitte vuoli kapulan päät hienoille kauloille ja\npuron keskelle pisti pystyyn kaksi korvakkoa ja siihen asetti sen\nkapulan niistä kauloistaan ja korvakot painoi niin syvään, että\nparahiksi siipien kärjet koskivat veteen. Silloin alkoi mylly pyöriä\nlieppasta ja riemusta säteilivät Kertun suuret vesiharmaat silmät.\nLeveä hymy suupielissä ja kädet ristissä hän katsoi vilkuttavaa\nmyllyään. Lähti sitte innostuneena etsimään toista myllyn paikkaa.\nKäveli rantaa pitkin. Järven läntisellä kupeella oli järvestä lähtien\nnotkelma, josta jo ennenkin oli Pahtajärven liika tulvavesi juossut,\nkun Petäjäkosken ahdas niska ei kerjennyt jäljestä niellä sitä\nkaikkea mitä vuolas Lappakoski antoi Pahtajärvelle. Se notkopa nytkin\nviekkaasti nieli Pahtajärven liikoja vesiä. Mutta virta juoksi siinä\nleveällä ja ohuena pensaston ja marjanvarsikon läpi eikä ollut mitään\nkurupaikkaa, johon olisi myllynsä voinut asettaa. Kerttu juoksi\nkuokan kotoa ja sillä suurella peltokuokalla rupesi kurua saadakseen\nkuokkia mättämään järven töyrästä. Suurina turpeina lokahteli tulvan\nliottama savikonmuhea kenttä. Turpeet pyörien menivät tulvan mukana\nja kohta oli ojaa myllyn sijaksi.\n\nKerttu sitä katseli ja virkkoi:\n\nTuosta kuokin vielä, niin tuohon tulee koski.\n\nOtti kuokkansa ja rupesi jatkamaan ojaa metsään päin siitä mihin vesi\npatoasi.\n\nKerttu kun sai kuokan palan irti, sen virta ryösti mukaansa. Niinpä\njatkoi sitä ojansa juovaa enemmän koin viisikymmentä syltä. Ja kiivas\noli virta siinä ojassa. Mutta vesi oli mullansekaista kuin velli,\nturpeet pyörien menivät seassa ja metsä kohisi pauhinasta.\n\nSitä Kerttu katsoi hetken ja osoitti sormellaan.\n\n-- Tuosta vielä kun kaivan tuota pitemmäksi, niin tähän tulee koski,\noivallinen myllyn paikka. Siihen teen myllyn ja pajan, jossa takoo\nseitsemän seppää. No niin, tästä kaivan.\n\nReeta kun oli tehnyt ilta-asiansa, katseli Kerttua. Sammakkolahdesta\nkuului outo pauhu. Sinne hän lähti.\n\nReeta tuli Kertun luokse. Pyörein silmin ja punastuksissa huuti:\n\n\"Mitä täytistä sinä täällä nyt pengot, mitä?... No mikä teko se?\nTuletko pois sieltä rämpimästä!\"\n\nKerttu: \"Minä teen myllyä tähän.\"\n\nReeta: \"Myllyn tähän! Tule pois sieltä tarpomasta! Olethan märkänä\nkuin uinut koira, kun sillä kuokalla pärskytät... No tottele nyt ja\ntule pois!\"\n\nKerttu kuokkia mätti vaan, että hyyhmäinen vesi roiski ympäri korvia.\n\n-- Minä teen myllyn tähän.\n\nReeta: \"Hukuthan kohta sinne.\"\n\nReeta katseli ojaa ja lisäsi:\n\n\"Voi, voi, minkä tekosen sinä nyt teit! Tule pois sieltä ja tottele\nnyt, hyvä Kerttu! Tästä pääset, kun kahlaat Minä en tulisi itseäni\nkastelemaan... Tule nyt pois!\"\n\nKerttu seisoi jo päälle polven virrassa, ja repi kuokallaan\nmaankenkää, jonka turve turpeen perästä virta nieli mukaansa ja\npuheli:\n\n\"Minä teen myllyn tähän...\"\n\nKerttu ryömi Reetan luokse. Katsoi vielä sitä jokea, joka vaahtoisena\nkoskena kuhisten huuhteli puiden juuria. Tuli Reetan luokse ja\nloistavin kasvoin virkkoi:\n\n\"Siinä on myllypuro semmoinen, ettei ole tästä Ouluun toista\nsemmoista!\"\n\nReeta: \"On sinulla myllypuro! Minä pelkään pahaa, että nyt vesi\nsyövyttää tähän ikuisen joen. Katsoppa miten tuosta petäjän juuren\nalta on jo multa syöpynyt... Katso Ihan kaatuu tuo petäjä... Herra\njumala, päällemme kaatuu! Siirrytään pois. Huh!... Voi, voi, kun\nyritti tulla ihan päälle!\"\n\nPetäjän juuresta lokahtivat suuret turpeet virtaan ja paljaaksi\nhuuhtiutui petäjän haarakas juurikka. Sitä Reeta osoitti sormellaan\nja valkeaiset näkyivät ympäri silmistä.\n\n-- Mutta se on nähtävä, että se suurenee myötään tuo kaivos.\n\nKerttu: \"Ei ole suurennut. Minä sen kuokin.\"\n\nReeta: \"Sinä et ole kuokkinut niin syvältä... Voi, voi, minkä sinä\nnyt teit... Kyllä meidän pitää tukkia tämä oja... Niin tehdään. Minä\nkäyn kirveet kotoa.\"\n\nReeta lähti juosta kupeltamaan ja hetken kuluttua huohottaen palasi\nkaksi kirvestä kädessään.\n\n-- Tuossa on kirves. Hakkaa sinä noita kuusia ja karsi havuja. Minä\nhakkaan tuon aihkin poikki ojasta; sitä vasten tehdään havuista pato.\n\nKerttu hakkasi tuuheata havukuusta. Reeta ojan partaalla hakkasi\naihkia. Korvessa humisi kosken pauhu, ett'eivät kuuluneet iskut;\nkirkasteräiset kirveet vaan vilkkuivat ilta-auringon paisteessa.\n\nReetan alla alkoi maa vaipua ja hakattava honka alkoi kaatua\njuurineen jokeen.\n\nReetan kasvot kauhistuivat.\n\n-- Voi mikä tämä?\n\nKirves putosi käsistä. Koetti rientää kankaalle, mutta samassa\nlosahti petäjä juurineen jokeen. Reeta turvautui juurikkoon, mutta\nkun hongan latvat tarttui konkeloon toisella puolen jokea, niin\njuurikka painui syvään ja kaulaansa myöten Reeta johotti multaisessa\nvirrassa. Ympäri silmistä paistoivat leveät valkeaiset ja sylin\nkanssa piteli kiinni juurikan sarvesta ja huuti:\n\n\"Voi, voi, Kerttu rakas, minä hukun! Minä hukun!\"\n\nMutta se ei kuulunut mihinkään. Kerttu karsi kuusta ja väliin katsoi,\nmitä se Reeta hommaa. Otti havuja vankan olkajaksen, kantoi ne Reetan\nluokse ja olaltaan viskasi ne jokeen yläpuolelle Reetasta ja virkkoi:\n\nTuossa on havuja.\n\nReeta: \"Voi, voi; ne vievät minut mukanaan. Voi, voi, auta, hyvä\nKerttu! Uih, huih, uih! \"...\n\nReeta joutui havujen sekaan multaiseen jokeen. Mutta virta pukkasi\nhänet kuusen juureen ja siitä Reeta vetäysi maalle ja hätäisesti\npuhallellen virkkoi:\n\n\"Voi, voi, sitä kylpyä! Voi, voi! Jumala nähköön sitä kylpyä! Hukkua\nyritin.\"\n\nReeta katsahti Kerttuun ja viha leimahti kasvoihin. Mulautti pahan\nsilmäyksen Kerttuun, mutta ei kuitenkaan virkannut mitään. Lähti\nsitte kyyryssä niskoin kiireesti kävelemään kotiin; mennessään murisi:\n\n\"On sitä nyt märkänä. Kun olisi märkänä, vaan kun on\nsavilietteessä... Jos olisi järjellisen tekemä, niin kuulisi varmaan\nkuminakakkunsa. Tuolla savisella hameella roikuttaisin ympäri korvia!\nVoi, voi; sen tuon mielettömän kanssa kun on kahden kankaalla, saa\nviisi nähdä, kuusi kokea... No kaikkiin satuttelee sentään! Se\nnakkasi ne havut siihen kuin hyväntekijä vaan. Mutta niihinkös kun se\nsavinen virta vastasi, niin ne koppasivat minut kuin rikat mukaansa.\nJa entäs se kirves! Se meni kuin tina tuhkaan. Sen tien perässä on se\nja pysyy.\"\n\nPirttiin meni Reeta ja riisui vaatteensa päältään; löi vihoissaan\nloukkoon ja sanoi:\n\n\"Kyllä ajan pesemään nuo ryötit. Tulehan sieltä, ajan kyllä pesemään!\"\n\nKatseli itseään.\n\n-- Mutta olenhan aivan saven vallassa. Järveen saa mennä, ei siitä\nmuuten selveä.\n\nJärvessä kävi Reeta peseytymässä; pani puhtaat vaatteet päälleen,\nnakkausi vuoteelleen ja peittäysi peittoon. Puistalti vielä itseään\nja virkkoi:\n\n\"Huih!... Kaikkiin sattuu!... Linnun ikää se elää ihminen. Siinä ei\nollut surma kaukana. Voi, voi, kun oli hirveää! Kylmä, niin kylmä se\nvesi ja samea, ettei näy pohjaa. Kuinka syvä lienee ollutkaan. Se\nhongan tyvi tutisi vaan jalkain alla ja virta kiskoi minua mukaansa.\nEikä ymmärtänyt tulla auttamaan! Toki se luuli, että minä niitä\nhavuja huudan, kun huusin, että hukun. Voi, voi sentään! kyllä ei ole\nälyn kohdalla paljo pitämistä... Mutta nyt se ei älyä tulla pois.\nVielä se sen tekee muun hyvän lisäksi, että hukuttaa itsensä... Pitää\nse hakea pois\"...\n\nReeta pani turkin päälleen ja lähti Kerttua hakemaan.\n\n-- No mitä sinä hupajat, kun yhä kannat niitä havuja? Etkö sinä näe,\nettä mikä hyvä niistä nyt on; tuonne virran mukaan hupenevat kuin\ntina tuhkaa.\n\nKerttu katseli Reetaa. Väsymyksestä lääpästyksissään virkkoi:\n\n\"Käskithän sinä tehdä tähän patoa.\" Reeta mulautti syrjäsilmällä.\n\n-- Käskit!\n\nSitte Reeta siirtyi järven luokse katsomaan virtaa.\n\nKerttu heitti kirveensä maahan ja seisahtui katsomaan virran juoksua,\nkatseli niitä vaahtipäitä aaltoja, jotka kohisten puustivat näreitä\nsynkässä korpinotkelmassa. Yksikantaisiin herneihin kokoutui hiki\nKertun otsalla ja siihen vähitellen hävisi kuni yökaste aamun tuuleen.\n\nReeta katseli virtaa järven kielestä ja itsekseen puheli:\n\n\"Ompa toki routinut tuon törmän! Eipä lähde se virran mukaan. Kyllä\nkestää se nuoleskella. Hetihän se kuivaa tuo järvi muutaman kyynärän,\nniin silloin tuo routa jää seinäksi... Heti se tuon verran laskeutuu.\nHullut, kun rupesimmekaan patoa laittamaan. Kyllä tuossa on talven\ntekemä pato, joka kestää\"...\n\nReeta tuli Kertun luokse.\n\n-- Mitä sinä töllötät? Lähdetään syömään. Ja tarvitsetpa kuivaa\npäällesi.\n\nKerttu heräsi unelmistaan ja lähti kumarassa hartioin astumaan Reetan\njälkeen.\n\nReeta kävellessään kanervaista ja marjanvartista rannikkotöyrästä\nsanoi:\n\nKatsoin siihen virtaan, niin tuntui niin ilkeältä ja sydämmyksiäni\nrupesi ellostelemaan. Yhäkin tuntuu kuin maa lekkuisi jalkaini\nalla. Ja nuokin puut näyttävät kulkevan silmissä. No ihmettä! Kyllä\nse okselle ajaa. Voi, voi, kun panee pahasti sydämmyksiä!... Eikö\ntehnyt sitä, jonka aikoi... Yön!... Voi, voi!... Ihan keltainen sappi\nlähtee...\n\nKerttu katsahti Reetaan kävellessään ja virkkoi itsekseen:\n\n\"Reeta murtiuttaa nyt.\"\n\nEnempi ei jatkanut, meni pirttiin ja niine ketineineen työntyi\nvuoteelleen; käänti kasvonsa seinään päin ja nukkui ennenkuin Reeta\ntuli.\n\nTointui Reetakin. Illanrusko kultaili Hirvaskeron nuuppoa lakea\nja kuvastui järven pintaan. Sen herttaista kuvainta katseli Reeta\nPahtajärven tyyneen syvyyteen. Mutta pahalta tuntui elos. Pitkään\nsylkeä ruikkautteli muutamia kertoja, kääntyi pirttiin, kallistui\nKertun viereen ja virkkoi:\n\n\"Tuo kosken kohina ja lintuin laulu soipi korvissani ikäänkuin\nolisivat vieressä. Ja yhä näyttää tämä pirtti liikkuvan silmissäni.\nKummallista!\"...\n\nKerttu ei virkannut mitään, niin ei jatkanut Reetakaan. Mutta kauan\nkiiltivät kirkkaina Reetan silmät kevätyön vaisussa hämärässä. -- -- --\n\nPahtajärvi ennen kohisten laski vetensä halki kuusistoisen erämaan\naina Miekojärven syvään rantaan. Mutta hiljaisena seisoi nyt\nkuusisto ja kuivana ronottivat koskien kiviset pohjat. Lohet\nja harrit tuskittelivat viimeisissä lampareissa. Kolmen viikon\nkuluessa Pahtajärven vesi suurenteli Kertun myllypuroa poikki\nsavisen rantatörmän ja multaisen kankaan Halki muhean auton uurteli\nsyvän tiensä alavalle Karpalosuolle. Sen laidassa eksyi moneen\nkorpeen, koitui viimein Hirvivuoman kantta suurelle Pajusuolle,\njonka sammaleiset mättäät peittyivät savilietteeseen ja juoksevassa\nvirrassa seisoivat kuihtuvat mäntytannarit ja kuivaskarvaiset\nkoivupensaat. Siitä pudottautui Pajupuron alankoon ja pitkin Pietolan\nniittyä kiertävänä kaarena laskeutui metsärantaiseen Kalliojärveen.\nSameana oli vesi Kalliojärvessä enemmän kuin kolme viikkoa ja kalat\noudostuivat sitä kummallista tulvaa. Ei kolmeen viikkoon näkynyt\nkalan pistoa ja tyhjänä olivat verkot Pietolan kalamiehillä. Tuo uusi\nväylä uurteli uransa Pahtajärven lähellä niin syväksi, että koko\njärvi meni kuivaksi; ainoastaan halki järvestä jäi virtainen juova\ntuskin kymmentä askelta poikki mitaten. Koko tuo aukea, missä ennen\nkiilteli välkkävä pinta ja missä siiat ja ahvenet hyppelivät oli\nmustana kamalana lietteenä.\n\nReeta istui yksinään Juhannusyönä rannan töyräällä uuden väylän\nniskalla. Käki kukkui hongassa ja tyyni metsä kaikui vastaan.\n\nReeta katseli järven alankoon, katseli hymyilevään Hirvaskeroon,\nkatsoi käkeä, kun se siipiään levitellen hongassa kukkua helkytti ja\nvirkkoi:\n\n\"Tyhjään kukut kultainen käki...\n\n    \"Empä tiedä tikka raukka,\n    kuta tammea takonen,\n    kuta kuusta kolkuttanen.\n\n\"Tuolla järvenä on karjan ruokamaa, lietteenä kalavesi. Voi, voi,\nonnetonta!\"\n\nKatseli vielä syvään kuiluun, jonka pohjassa levollisena juoksi mieto\nvirta, jonka pyörteiseen pintaan kuvastui vaalea savitörmä. Kaukaa\nkuusikon helmasta kuului kosken humiseva pauhu. Sinne harreilivat\nReetan silmät. Saara tuli takaapäin ja virkkoi: \"Täälläpäs olet!\"\n\nReeta: \"His! kun säikähdin... No hyvä kun tulit! Olen koko päivän\nollut niin tyhjillä mielin. Voi, voi, kun toki tulit! Minkä sanoman\nkannat?\"\n\nSaara: \"Rauhan sanomat. Mutta nythän tänne ei pääse ei lentäväkään!\nKaikki alangot ovat tulvana ja lietteen vallassa. Mutta mikä pahin,\nniin meidän niitty on aivan aitoja myöten yhtenä virtana. Se on\nkauheaa! Kyllä siitä ei ole ikipäivinä ei pitkän piikin toivoa.\nMikähän elukka parat ensi talvena perii... Pentti sairastaa hengen\nheikkona. Etkö sinä lähtisi sinne? Pentti se tahtoo sinua tulemaan\nluokseen... Se tuli ensin pahoilleen siitä, josko lienee tuo tulva\nJumalan rangaistus siitä, kun hän valtasi Pietolan. Metsiä se on\nkävellyt monet päivät. Kävi provastinkin puheilla, mutta ei se ollut\nsanonut muuta kuin: sovi nopeasti riitaveljeis kanssa... Lähde, sinä\nReeta, sitä lohduttelemaan ja anna sille Kertun puolesta anteeksi.\"\n\nReeta käänti kasvonsa metsään päin, hytkäytti hartioitaan ja sanoi:\n\n\"Antaa kitua, eikö katuisi.\"\n\nSaaran mieli painui ja matalasti lausui:\n\n\"Eipä ole sekään oikein, että pahaa pahalla kostaa... Lähdehän, Reeta\nrakas, eihän tiedetä, onko hän kauan elossakaan. Semmoinen kitulias\nkatko, monta vuotta kitua katjottanut, niin ei se paljoa kestäkkään.\nTaudittahan se huono kuolee, tuuletta pökkelö kaatuu. Se on tässä\nviime aikoina ollut muutamia kuukausia terveen silmässä, mutta nyt\ntuli pahasta mielestä kipeäksi. On kipeämpi kuin koskaan ennen. Sanoo\nkuolevansa.\"\n\nSaara vuodatteli muutamia kyyneliä. Mutta heti sentään vähän\nkalkastuivat silmät; ja kääntyi katselemaan uutta väylää.\n\n-- No tuossako se nyt on se väylä?\n\nReeta: \"Siinä se on.\"\n\nSaara: \"Voi ihme, minkälainen on! No on sillä vedelläkin voimaa, kun\nsille annetaan... Marttilan ukko kuului ennustaneen, että sota siitä\ntulee tahi suuret nälkävuodet. Niin sanotaan Martti-ukon sanoneen. Ja\nkyllähän se on pelättävä, ettei se tuommoinen ihme pateetta mene...\nVoi ihme! Sehän on kiskonut ihan aarniohonkia mukaansa.\"\n\nReeta: \"On se vienyt... Tuolla vuomalla on suuria kasoja ja on monta\npeittänyt lietteeseen. Kyllä se on ihmeitä tehnyt, lienee hän edellä\nminkä tahansa... Mutta tuo on kamala, kun tuo järven pohja on aivan\nmustalla muralla. Voi, voi sentään Ei näy nyt siinä alliparvia, ei\nsorsaparia uiskentelevaksi. Ja oli muuten miten oli, mutta mille sitä\nnyt suunsa aukaisee? Mistä nyt saa kalansirkan syödäkseen? Ja tuo\nvuoma, paras lehmän ruokamaa on tuossa tulvan vallassa.\"\n\nSaara ei näyttänyt kuulevan Reetan puhetta, virkkoi:\n\n\"Lähde nyt, Reeta rakas, Pentin puheille.\"\n\nReeta: \"Eivät ne asiat sillä parane... Sitä tietä on Kerttu tuolla\nkaaterella, sitä tietä minä tässä, sitä tietä kaikki siskot ympäri\nilman ääriä. Ilman tuota samasta Penttiä ja hänen äitiään olisimme\nkaikki Pietolassa. Se velka on minun sydäntäni lämmittänyt. Tämä\nkaikki antaa anteeksi! Hyh! Vähälläpä nyt paljo ostettaisiin. En\npäätänikään käännä sinnepäin.\"\n\nSaara: \"Sinä näyt olevan oikein vihassa. Eihän tuohon minun ole\nsyytäni, tyhjään minulle pusket vihojasi. Ja olenhan parastani\nkoettanut vaikka se minun hyväni ei tunnu missään... Linnassa olisi\ntuokin Kerttu ilman minutta. Minähän Pentin kielottelin, ettei\nsiitäkään lapsen murhasta ilmoittanut kenellekkään. Ja toinen se\nmuorin kuolema. Kyllä siitäkään ei olisi päätä silitetty kun olisi\nparemmille korville tullut. Ajatteleppa niitä asioita.\"\n\nReeta: \"Lapsen murhasta! Hulluko sinä olet vai viisas! Luuletko\nsinä semmoisia Kertusta? Hyi! Minä tiedän, että Kerttu on tänäkin\nJumalan yönä puhdas siitä asiasta. Kyllä sen minä tiedän. Vai lapsen\nmurhasta!... Minä suutun!...\"\n\nReeta puisteli itseään, hiukset kohoilivat ja silmät pauruilivat.\n\nSaara pyyhiskeli silmiään.\n\n-- No Reeta, asetu nyt! Olet niin vihassa. Ethän tuota ennen ole niin\ntaipumaton ollut. Olenhan sinua auttanut tännekkin; miten voit nyt\nnoin kova olla. Lähde nyt toki, Reeta kulta! Ethän tiedä minkä hyvän\nvielä saat. Jos vielä pääset Pietolaankin takaisin:\n\nReeta: \"Nyt eläkää ja kuolkaa siinä Pietolassanne, kun olette saada\nvoineet. En lähde, en!\"\n\nSaara: \"Älä nyt kosta pahaa pahalla.\"\n\nReeta: \"Köyhältä ei jouda kauas velaksi. En lähde!\"\n\nReeta läksi astumaan pirttiinsä; suu oli murrollaan ja mennessään\nmurisi itsekseen:\n\n\"Siinä ei paljo huolittaisi: ensinnä toisilta vallataan maat ja\nmannut, elot ja elämiset, sitte ei muuta kun anna anteeksi! silloin\non kaikki hyvin. Sukkela kiepsaus! Niin ne viisaat tekisivät!\nMutta on sitä mieltä leivänkin syöjällä, jos kävynkin purijalla...\nSemmoisia asioita tullaan noutamaan kuin aitasta... Kyllä minä\nmuistan: monta kyyneltä olen itkenyt heidän tähtensä. Olkoot nyt\nsiellä, minä olen täällä.\"\n\nNiin murisi Reeta ja ynsein kasvoin rupesi Kertun viereen nukkumaan.\n\nMutta uni ei tullut. Kirkkaina viipyivät Reetan silmät ja itsekseen\nhän puheli:\n\n\"Voisippa tätä! Minä muistan kaikki mitä he ovat meille tehneet. Minä\nmaistan muikkukekrin, kalakekrin kaikitekkin. Kaikki täällä on korvan\njuuressa... Anna anteeksi! Ei suuri sana suuta halkase!... Nyletään\ntoisilta henki ja eläminen, sitte tullaan sanomaan: anna anteeksi.\nSe on ajatusta! Nyletään vaikka nahka toiselta ja sanottaisin: älä\nole milläsikään, anna anteeksi... Se ajatusta!... Pahalla pahaa\nkostaa! Sitä emme ole tehneet. Olisimme kostaneet, niin olisimme\npolttaneet tulta taivaalle koko pesän. Sitä emme tehneet. Pakenimme\nkuin jänikset haavalta; jätimme kaikki mielellämme. Voi, minä muistan\nsitä hetkeä, kun tytöt jättivät Pietolan!... Anna anteeksi! Ei\nmuuta, kun hypättäisiin kuin hyllyltä. Toisen perällä vaan tuleen\nistuttaisiin... Rovasti on sanonut, että sovi nopeasti riitaveljeis\nkanssa. Se on raamatun sana ja se on, että laita paikat paikoilleen\nja tahdo sitte sovintoa... En minä muuta enkä toista, vaan kun tuo\nSaara lähti sille asialle. Mutta luimussa korvin se lähti... Ne ovat\ntottuneet näkemään, että meissä ei ole vastusta, että meitä saa\nnenästä vetää minne tahtoo. Mutta suuttuu se viimein suunnallinenkin.\nTuskissaan se puujousikin ampuu.\"\n\nReeta kyyristyi koukkuun vuoteellaan, pani kätensä päänsä alle,\nlapisti silmänsä nukkumaan. Mutta ei tullut uni. Aamun helteinen\naurinko paistoi jo yli Hirvaskeron honkaisen tutkaimen, kun Reeta\nvielä valvoi ja siltä silmäinsä nousi aamu-askareilleen. Seisahti\nkartanolle; katseli taivaalle. Otti vesisankon; lähti rantaan. Astui\nmuutaman askeleen; mutta palasi takaisin ja katseli taasen taivaalla\nlepäileviä pilvenlempareita ja kuivia tuulenkynnen haituvia. Viimein\nhän virkkoi:\n\n\"Kun minä en sentään lähtenyt! Jos olisi jo kuollut... No ei se nyt\ntoki niin... Käyn minä siellä, oli miten oli; toisinaan tuo sattuu\nkuolemaan.\"\n\nSitte Reeta koppasi sankkonsa, kävi vettä rannasta, kasteli\nlypsinkiulunsa ja meni lypsämään Kyyttöä, joka seisoa möllötti\npienellä peltokuokoksella ja raukeasti silmiään lupsautellen märehtiä\nveuhtoi; hännällään kahden puolen huiskautteli ja suuria korviaan\nsilloin tällöin heilautteli. Ja kun Kyyttö oli lypsetty, herätti\nReeta Kertun ja sanoi Kertulle:\n\n\"Vie sinä nyt tuo Kyyttö tuonne Raatesuolle ja Lappakorvelle päin.\nAntaa sen oppia sielläpäin kulkemaan, kun on tuo Karpalosuo tulvan\nalla... Vie nyt heti. Mitä se tuossa suitsun luona tekee, on se siinä\nkoko yön ollut. Ei siinä maha täydy. Vie heti ja ole sitte kotona.\nMinä käyn Pietolassa.\"\n\nKerttu: \"No, no, kyllä minä.\"\n\nEnempi ei Kerttu jatkanut. Paitahihasillaan ja lyhyt hametölppö\npäällään avojaloin lähti astumaan kankaan lievettä Raatesuolle päin\nja truitutteli Kyyttöä tulemaan.\n\nKyyttö venytteli pitkään, nuoleskeli itseään ja lähti häntäänsä\nhuiskautellen kävellä jampimaan. Nuuski maata ja rautainen kello\nnalkahteli kaulassa.\n\nHongiston helmaan katosi ruskeakylkinen Kyyttö. Kello alkoi kuulua\nsekavammin ja Kertun kutsunta kaikui vaan rinteillä. -- -- --\n\nReeta se matkusteli Pietolaan, tarpoi tulvaisia korpia ja kierteli\npitkiä mutkia päästäkseen kuivin jaloin enimmät matkat.\n\nPuolen rinnassa oli jo päivä, kun Reeta saapui Pietolaan. Seisahtui\npellon pientareelle ja rengassilmillään punastuksissaan ja suu\nsopella katsoi Pajulahteen päin, jossa kirkkotien vieressä paloi\nVähänen tuli ja harmaansininen savu kitkuili pieninä haituvina\nJuhannuspäivän kirkkaaseen ilmaan.\n\nSaara tuli Reetan luokse. Huivi oli silmillään ja kädet rinnoillaan,\nsanoi:\n\n\"No nyt sinä tulit.\"\n\nReeta: \"Mikä tuo tuli tuolla rantapajukossa... eihän siellä lehmien\nsuitsu?\"\n\nSaara: \"Siinä poltettiin äsken Pentin vuoteita.\"\n\nReetan silmät kirkastuivat; kasvoissa välähti ja virkkoi:\n\n\"Pentin vuoteita! Onko Pentti kuollut?\"\n\nSaara painoi kätensä kasvoihinsa ja itkun seasta virkkoi:\n\n\"Kuollut... Kuollut on.\"\n\nReetan kädet lavahtivat varattomina alas.\n\n-- Milloin se kuoli?\n\nSaara: \"Vasta äsken... Kun sinä saatoit olla niin kova!... Se poltti\nne kirjat.\"\n\nReeta: \"Poltti ne kirjat!... Mitä hän sanoi?\"\n\nSaara: \"Käski tuoda ne kirjat ja hänen nähtensä piti polttaa uunin\ntakalla ja käski sanoa sinulle... Sitte se heti\"...\n\nReeta katsoi maahan. Kirkkaat kyyneleet ilmautuivat silmien nurkkiin.\nKääntyi, tarttui Saaran kaulaan ja vavisten sanoi:\n\n\"Olkoon anteeksi...\"\n\nReeta otti aitasta leipiä säkkiinsä; lähti huivi silmillä astumaan\ntakaisin Pahtajärvelle.\n\nTuli Kärppälehdon liepeesen, jossa ryöheät koivut pimittivät ilman\nja kesän tuuli huokaili heiluvissa koivuissa. Reeta heitti säkin\npois selästään ja seisoi. Ei hän katsonut mihinkään; silmät jäykästi\nharreilivat metsään. Tavallisen kovasti hän virkkoi:\n\n\"Poltti ne kirjat\"...\n\nMutta yht'äkkiä murtui mieli, kasvot kurtistuivat ja silmistä\ntulvahtivat suuret vesihelmet.\n\n    \"Hyvää kuoleva tekevi;\n    maalta lähtevä pahoa...\n\n\"Ei olisi uskonut, että niin sievään kuoli... Ei uskonut... Ei olisi\nuskonut... Voi, voi sentään! Ei olisi pitänyt... Ei olisi pitänyt\nolla niin kova... No kyllä kai Jumala sentään antaa anteeksi...\nVoi minua, kun olin niin kova!... Itkisin vaikka verta, kun saisin\ntakaisin. Mutta kyllä Jumala sentään armahtaa Penttiä... Kyllä hän\narmahtaa\"...\n\nReeta lankesi maahan kasvoilleen tuuhean kuusen sammaleiselle\nkengälle. Huokauksia kuului ja hartiat nytjähtelivät.\n\nHetken siinä oltuaan nousi hän ja murheisena jatkoi matkaansa.\n\n\n\n\nXXXIV.\n\n\nKolme kesää oli kulunut. Pahtajärven vesi oli matkallaan\nKalliojärveen syövytellyt itselleen väylän. Mutaisilla ja multaisilla\npaikoilla oli tyyneet suvannot ja kivisissä rotkoissa oli kohisevat\nkosket. Niimpä oli Pajupuron niittykin kuivalla; joki se vaan\nhiljaisine pyörteineen matkaili sankkaheinäisten anteiden välissä.\nNyt kasvoi se entistä enemmän. Olipa Pahtajärven tulva tuonut\nsavilietteen heinän juureen ja siten lannoitti niityn. Heiniä\nkasvoivat myös kaikki ne suot, joihin tulva oli lietteen levittänyt.\nJa Pahtajärven pohja kokonaan kasvoi uhkean heinikon. Niistä muutaman\ntyömiehen avulla Saara sai korjatuksi talven konnun karjalleen, ja\nusein Reetakin kävi auttamassa Saaraa niitty- ja peltotöissä.\n\nMutta vaivaisesta ne työt edistyivät ja tahkoa vetivät kaikki asiat.\n\nKesä oli mennyt. Oli Marraskuun Sunnuntai-ilta. Huoneen väki jo\nnukkui. Saara se istui periakkunan poskessa kaksivuotinen lapsi\nsylissään. Kaikki oli hiljaista ja ikäväntotista ulkona ja sisässä.\nIkkunatkin seinissä umpimielisen- ja ikävännäköisinä haamuina\nseisoivat.\n\nMutta ulkoa kuului askelia. Ujosti astui vieras sisään pirtin\nnarahtavasta ovesta ja hiipi ovensuuhun penkille istumaan. Saara\nkatsoi tuiheasti sinne ovensuu-loukkoon yli pimeän pirtin.\n\nEi vieras hiiskahtanut sanaakaan puheen aluksi.\n\nSaaran kasvot hieman värähtelivät, kysyi:\n\n\"Mitä kuuluu vieraalle?\"\n\nVieras: \"Eipä liikoja, rauha vaan. Tuo ilma on nyt leuto ja vakava.\"\n\nSaara: \"On tällä kerralla, mutta lieneekö häntä kanaksi. Sijat\nvetivät äsken rehuja ja harakka tukki seiniä. Kyllä se on ennen ollut\ntuiskuiksi.\"\n\nVieras: \"Onhan se vanha sananlasku, että syksyinen hyvä ilma pahaa\najattelee. Eihän sitä yhtä ilmaa iäksi.\"\n\nSaara ei jatkanut puhetta. Heitti helmastaan kehtoon uneksivan\nlapsen, viritti tulen päreesen ja meni katsomaan vierasta. Mutta sitä\nkummallisemmaksi kävivät Saaran kasvot mitä lähemmäksi tuli vierasta.\n\nSaara ojenti tulta aivan likelle vierasta ja totisena katsoi hyvin\nsipeästi...\n\n-- No mikä kumma!... Aunoko vai... Olethan Auno?... Herra Jumala!\n\nVieraan suu vetäysi hymyyn, sanoi:\n\n\"Olen, Auno olen...\"\n\nSaara ei virkannut mitään, pisti pankolle tulipäreensä;\nmielenliikutus näkyi kasvoissa ja äänetönnä juoksi Aunon kaulaan.\n\nPitkän hetken olivat sylitysten... Mutta viimein istuivat kätkyen luo\nperipenkille, pyyhkivät silmiään ja silmäilivät toisiaan, mutta eivät\nnäkyneet tietävän mitä ensiksi sanoisi.\n\nSaara se jalallaan heilutteli kätkyttä, jossa nukkuva pienokainen\nhermotonna hetkahteli puoleen ja toiseen. Saadakseen puhetta alkuun\nvirkkoi naurahtaen:\n\n\"Soma kun en yrittänyt tuntea, en kuolemakseni. Olet niin muuttunut.\nJa kun ei tiedä aavistaakkaan; tulee ihan kuin tuonelasta.\"\n\nAuno laaki kyynäspäänsä pöytään ja kasvonsa varasi kämmeneen.\n\n-- Ei minua ole täällä tullessanikaan tuntenut kukaan, ei edes tuo\nRantalan vaarikaan, joka aina ennen niin toimessaan meidän kanssa\npuhua porpatteli, missä vaan tapasi. Enkä minäkään ole kellokkaan\nitseäni ilmoittanut. Tuntui niin lystiltä kulkea tuntemattomana\nentisillä kasvintienoilla. Mutta tuo petäjä tuossa rannalla se minua\nenin lämmitti. Se kun tutulla äänellään tuhaili yön tuulessa, tuhaili\naivan samoin kuin aina ennen meidän uimasta kohottua sen juureen\nkuivailemaan itseämme. Pitkän hetken siinä seisoin ja muistelin\nmenneitä päiviä. Ja lämpimästi sykki rintani näitä kaikkia nähdessä\nja muistellessa. Mutta lähetessäni tätä tuttua asuntoa muistin vanhan\nsananlaskun, että takaisin tullessa on\n\n    kynnys hirttä korkeampi,\n    kamoa kahta alempi;\n    ukset uhkan ulvaisevat,\n    saranat vasten sanovat.\n\nSaara: \"Vai ei tuntenut kukaan. Eipä kumma, jos minä en tuntenutkaan\ntuossa pärevalkean valossa, ja kun puheesi on muuttunut niin paljon\nja muutenkin olet niin ajastanut.\"\n\nAuno: \"Ainahan se aika muuttaa. Mutta puheeni on sen tähden\nmuuttunut, kun on pari hammasta tuosta edestä lähtenyt. Ja olenhan\nminä rapistunut muutenkin.\"\n\nSaara katkasi Aunon puheen.\n\n-- No etkö sinä tiedä toisia siskoja? Missä ovat Katri, Riikka, Vappu\nja Sanna, vieläkö ne ovat eleillä?\n\nAuno: \"Siellä he ovat ympäri ihalan ilman kuin vaivaisen lampaat.\nKatrilla on mies, kolme lasta ja sievä talo ruunun metsässä. Se elää\nkuin herran kukkarossa siellä kalavesien ja lintumetsien keskellä.\nRiikka on miniänä eräässä unilukkarin talossa; mutta hänen elämänsä\non kuin koiralla kaivossa, jossa on kansi päällä. Vapulla on myös\nlapsi; sen kanssa se vieräkehtää paikasta toiseen. Hän on aivan\nliikeliepeellä ja elää aivan kädestä suuhun.\"\n\nSaara: \"Entäs Sanna?\"\n\nAuno: \"Sanna on tuonelassa. Se hukkui.\"\n\nSaara: \"Tuonelassa! Herra siunatkoon!... Sanna tuonelassa... Sanna\ntuonelassa...\"\n\nKuumat veret läikkyivät Saaran kasvoissa ja silmät harreilivat.\nHetken perästä alkoi:\n\n\"Neljä vuotta, viidettä vuotta on siitä aikaa, kun minä näin sille\nSannalle niin kummallisen unen ja minä tässä sanoin Pentti-vainaalle,\nettä kyllä se jotakin kaavehtii. Mutta nyt en muista sikloakaan miten\nse oli... No kerro nyt sen kuolemasta. Miten se polonen hukkui?\"\n\nAuno: \"Mitäpä siitä paljon kertoisin. Se hukkui vaan.\"\n\nSaaran silmät olivat pyöreinä ja kasvot korvia myöten leimusivat\npunastuksissa, virkkoi:\n\n\"Kerro toki!\"\n\nAuno: \"Se nyt oli semmoista. Sannalla oli sulhanen oikein mieluinen.\nHän oli eräs ajuri -- semmoinen hevosmies -- oikein etukärryn\nväkeä. Oli Juhannuspyhät, niin Sannan sulhanen hommasi lystiretken\nSiikakoskelle ja siihen joukkoon vietiin Sanna ja monta muuta\nhänen laistaan. Ja missäs se on rikka kuin rattaassa: sinne joukon\njatkoksihan sitä lähdin minäkin. Siihen roikkaan karttui kymmenen\nhenkeä: kahdeksan tyttöä ja kaksi miestä. Siikakosken niskassa\nvirran keskellä on kaunis metsäinen saari. Siihen menimme maalle ja\nsiinähän sitä alettiin elää elämistään. Siinä lyötiin jos minkälaista\nkisaa ja Sanna parasna. En milloinkaan vielä ennen nähnyt Sannaa\nniin hurjana kuin silloin. Loppunsa edellä tuo lienee ollut. Siinä\nmeni se yö. Aamusella oli jo aurinko puiden latvoilla, kun vasta\nlähdettiin pois. Vene oli vähävaranen. Sanna istui soutamaan ja se\nsulhanen viilettämään. Viilettäjä käski soutamaan, ettei väkivesi\nkantaisi suurelle aallokolle. Mutta Sanna vaan nauroi ja ilakoi,\nettä katsotaan miten tuo hevosmies on hätänen. Viilettäjä käski\ntiukemmin soutamaan ja kaikki muutkin alkoivat hätäillä, kun vene\nhurjana kiirehti kuohuvaa aallokkoa kohti. Muutamat jo kirkuivat\npelosta, mutta Sanna se vaan nauroi ja piti lystinään muiden hätää.\nHän luotti voimiinsa, että hän muutamalla airajaksella voipi nykästä\nveneeen pois aallokkoon joutumasta. Ja niimpä viimein, kun näki,\nettä on vaara likellä, rupesi nykäisemään voimiensa takaa. Mutta\nsilloin katkesi airo ja silmänräpäyksessä nieli virta veneen kuohujen\nsisään ja me olimme kuin rikat aaltojen vallassa. Ei muuta kuin\nsormet soutimina mennä huppuroitiin hyökyjen mukana, kunnes ne hurjat\nhyökyaallot murtuivat suvannon tyyneen pintaan. Mutta siinä tyyneen\njamassa syntyivät armottomat pyörteet...\"\n\nSilloin sana takertui Aunolle kurkkuun. Nielasi kuivan nielauksen ja\njatkoi vielä:\n\n\"Ne nielasivat syvyyteen\".\n\nSaara: \"No entäs sitte?\"\n\nAuno sanoi hiljaa:\n\n\"Sitte vasta kerron.\"\n\nSen sanottuaan painoi päänsä pöytään käsiensä varaan.\n\nSaara nousi kävelemään lattialle... Tuokion päästä virkkoi:\n\n\"Voi, voi sentään! Kyllä on tosi vanha sananlasku, että naurusuuhun\nhullu kuolee, minkä se Sanna. Se oli ennenkin jo sellainen\nkiusantekijä ja nauraja. Sehän aina ennenkin, kun rietausi\npelihtemään, niin eihän siitä tahtonut tulla toista päätä.\"\n\nAunon kasvot virkistyivät, alkoi jalallaan heiluttaa kätkyttä.\n\n-- Ompa siinä aika pullukkaposkinen. Tyttökö poikako lienee. On niin\npunaverissään, että kohta tippuvat verikarpalot. Onko sinulla näitä\nmonta?\n\nSaara: \"Onhan näitä kolmella pohjalla. On niitä siinäkin äitin\nkaulaan.\"\n\nAuno: \"Äitin kaulaanko? Mitäs isän kaulaan?\"\n\nSaara huokasi syvään.\n\n-- Etkö sinä tiedä? Kohta puolikolmatta vaotta on isä jo haudassa\nmaannut.\n\nAunon silmät leimahtivat:\n\n-- Penttikö haudassa? Minä en äsken sitä tajunnut, että mitä se oli,\nkun sinä mainitsit Pentti-vainaata... Vai haudassa!... Entäs muori?...\n\nSaara: \"Siellä on sekin. Ei se ole täälläkään tuoni jouten ollut...\"\n\nAuno poistui. Meni rannalle sen ison petäjän juureen. Lankesi\nkasvoilleen maahan, liitti sormensa ristiin ja huulet liikkuivat.\n\nPitkän hetken perästä tuli Auno pirttiin; istahti Saaran laittaman\npystyvalkean lähelle. Katseli ympäri pirttiä, katsahteli\nsivulattialla olevalle vuoteelle, jossa talon palkolliset, pari\nmustalaispojan kokoista poikaa makasi, kysyi viimein:\n\n\"Mutta missä Kerttu ja Reeta ja Martta?\"\n\nSaara myhähti puolinaurua.\n\n-- Sinä olet pudonnut kuin pilvistä! Et tiedä meidän eloksesta et\nmitään... Kerttu ja Reeta ovat Pahtajärvellä omituisessa talossaan ja\nMartta on kamarissa nukkumassa lasten kanssa.\n\nAuno ällistyen: \"Pahtajärvellä Kerttu ja Reeta!... Mikä ilmassa\nlentää?... Pahtajärvellä Kerttu ja Reeta. Mikä kumma!... Vai omassa\ntalossaan... Reeta sanoi aina olevansa niin juurillaan tässä\nPietolassa, ettei lähtisi ei purren ei potkasten; matta nyt se\nkuitenkin on poissa.\"\n\nMutta siihen katkasi Auno puheensa. Ei näkynyt tahtovan puhua enää\nmitään; katseli vaan pysty valkeaa suu nipistyksessä ja kasvot\ntotisina. Mutta otsaan vetäysi aina toisakseen kolme vahvaa poimua.\nViimein hän laski ohauksensa kämmeneensä ja kyynäspäänsä varasi\npolveensa. Siinä hän kumarruksissaan istui.\n\nSaara sai talkkunan valmiiksi ja pani sen entiseen Aunon ja Kertun\nyhteiseen kuppiin, tasotteli sen kapustalla sileäksi ja keskelle\npainoi voikappaleen silmäksi ja hymyellen virkkoi:\n\n\"Tuleppas nyt syömään Pietolan talkkunata tuosta kupista, josta jo\nolet monasti ennenkin syönyt... No tulehan.\"\n\nAuno sitasi irtaallaan olevat huivin nurkat leukansa alle solmuun\nja nousi seisalleen pystyvalkean luota. Läksi kävelemään pöydän\nluo ja loi katseensa ympäri pirttiä, joka herttaisen pystyvalkean\nliekehtivässä valossa hymyili totisenystävällisesti. Istahti\nentiselle sijallensa pöydän taakse, liitti kätensä ristiin, painoi\npäänsä alas ja huulet liikkuivat. Mutta hetken perästä hän kääntyi\nsyömään. -- -- --\n\nSyömästä päästyä Saara teki vuoteen pirtin lattialle ja virkkoi:\n\n\"Rupeamme tähän. Jos menisimme kamariin ja Martta unimielissään\nsattuisi sinut näkemään, niin säikähtäisi.\"\n\nSiihen köllistyivät rehuvuoteelleen yönlepoon. Saara se nukkui heti,\nnukkui kuin hako tietämättä tälle ilmalle. Mutta eipä ummistunut\nAunon silmä. Rauhatonna vaan vieräkehtivät ympäri kuutamokuhjoisen\npirtin ja kasvoissa veret kohahtelivat; mutta siitä aina riittyivät\ntyveniksi ja vakautuivat miettivän näköisiksi. Ja aamua lauloi\nkukko, kun vielä kirkkaina valvoivat Aunon silmät ja kuni kesäillan\nkyyhkynen kummun kuusikossa lentelivät katseet ympäri hämärän pirtin\npilviyön kuutamon niukassa valossa. Viimein kuitenkin voitti uni,\njoka siirti ajassa valkeaan päivään, jolloin askartelevain ihmisten\nkolke ja iloisten lasten virkeä liike hänet herätti ja vierestään\nlöysi Martan makaamasta.\n\nAuno tervehti Marttaa, pani vaatteet päälleen ja siirtyi\nulkokausteelle. Meni navettaan. Siellä lehmät oudosti mullistellen\nja suhkien sieramiinsa katselivat outoa vierasta ja kolmivuotias\ntakkupäinen härkämulli periparressa päästi käheän möräyksen ja\näkeästi puhisten kalisteli pitimiään.\n\nAuno seisahti lattialle ja kasvoissa ikävät väreet virkkoi:\n\n\"Matta kaikkihan tämä navetan hoito on aivan kurjannäköistä.\nHukkuvassa liassa seisoo polviaan myöten jokainen elukka, parret\nkaikki remallaan ja ovi rempottaa yhdessä saranassa. Voi tätä siivoa!\"\n\nMenipä pelloille kävelemään. Kierteli kaikki pellot Tultuaan istahti\npenkille ja vakavasti virkkoi:\n\n\"Paaleikkona on kesanto ja melkoinen lempare on kulollaan tikan\npyrstölle kuivanutta ohraa. Syyskyntö on vielä kesken, ojat ummessa,\npajupensaita ojain sijalla, naurista muudan osa ottamatta. Voi, voi\nmiten tahkoa ovat vetäneet asiat! Kaikki näyttää olevan nukkuvassa\nlamassa. Jos minne silmänsä luopi, näkyy väsyttävä kurjuus. Kaikki\nräystäätkin ovat aivan repaleina ja aidat kaatuneet pelloilta ja\npensaat pientarilla.\"\n\nSaara laittoi murkinaa perheelleen ja virkkoi:\n\n\"Niinhän se on, kun on yhdestä aisasta reki perässä. Mutta nythän\nsinä ruvennet meille avuksi? Jäänethän sinä toki kotiin?\"\n\nAuno: \"Tässäpähän nähdään. Kyllä kai tämä ei näy paljoa miellyttävän.\nNäkyy olevan koko Pietola ihan perälleen painumassa.\"\n\nSaara ei virkannut mitään, osotti Aunolle kämmenpäänsä, johon oli\nluudan varresta sälö pistänyt. Kun Auno puukonkärjellä kaivoi puikon\npois, tunnusteli Saara kämmenpäätä tuntuuko vielä pistäväksi ja\nvirkkoi:\n\n\"Eiväthän ne ole yhden jäljet niinkuin yhdeksän. Tuommoisten\nväkipuoleisten kanssa olen tässä riepannut. Pentti kitui kolme\nvuotta, puolet aikoja melkein selkänsä tiessä ja välistä ihan käsin\nkäänneltävänä, ei ollut työlle eikä tielle. Vaivaisia ja vasoja,\nruhoja ja rampoja on tässä vaan ollut eikä yhtään täysirahkeista\nhenkilöä, niin kyllä tässä on suoraan pidetty. Eipä kumma, jos\njoku kohta tahkoakin vetäisi. Mutta kyllä meillä sentään on talven\nvarustetta vuotta välttää, kun muu paha muualta katsonee. Ja siinähän\non kylliksi. Huomisella päivällä on suru itsellään.\"\n\nSamassa ilmausi Saaran kasvoihin syvästi arka punastus ja siihen\nlopetti puheensa. Mutta pitkän hetken perästä virkkoi:\n\n\"Nythän minä alan toivoa, että vielä kerran tultaisiin koko joukko\nyhteen tässä Pietolassa.\"\n\nMutta siinä sanat sulkeutuivat suuhun. Näytti olevan halua puhella,\nmutta ei sitä tullut.\n\nAuno: \"Kyllähän tästä vielä kalu tulisi, jos joukolla kokoutuisimme.\nKyllä kai se kohta pesisi silmänsä tämä ontuva Pietola. Mutta siinä\non yksi asia...\"\n\nEnempi ei Auno tahtonut sanoa. Umpimielisenä vaan katsoi käteensä ja\nsujutteli sormiaan sinne tänne.\n\nSaara: \"Kyllä minä ymmärrän mitä tarkoitat. Minä olen aivan viaton\nsiihen asiaan. Minä tiedän että jokainen sormi on yhtä kipeä. Ne,\njoita on moittiminen, ovat haudassa ja annetaan niitten olla siellä.\nMutta nyt mitä vaan on maata ja maanpäällistä, niin olkoot kaikki\nyhteiset, niin yhteiset, niin yhteiset, kun ollessamme alastomat kuin\nvariksen pojat tuossa palaneella kentällä, jolloin söimme suolain\nkanssa paistinkalaa.\"\n\nAuno ei virkannut mitään; meni ulos. Käveli rannalle petäjän juureen,\njonka tyvessä nokiset kaarnansilvat vielä muistuttivat sitä muinoista\npaloa. Siinä hän istui kuuraiselle kivelle, pisti kätensä nuttunsa\npoveen ja katse urkeni kauas. Kalliojärven laksossa lepäsi sumu,\nmutta Hyllyäiskero kohotti tuttavan päänsä yli sumun ja hymyili\nkuin harmaapäinen vanhus katsellessaan leikkiviä lastensa lapsia ja\nmieleensä johdattelee menneitä muistoja elämänsä päiviltä.\n\nSiinä istui Auno ja vakavin kasvoin silmäili ympärilleen kauas ja\nlähelle.\n\nSiihen tuli Saara tummunut karjaturkki päällään ja virkkoi:\n\n\"Sen petäjän juurelle olen monta kyyneltä kylvänyt ja monta huolta\npois huokaissut.\"\n\nAuno: \"Tämän männyn juuri on minulle rakkain paikka tässä\nPietolassa... Rakkain paikka sanon minä, tuo jäinen petäjän juuri,\nkivinen tanner vaan. Jäinen ja kivinen tanner, mutta usein sen olen\nmuistanut.\"\n\nSaara katseli ympärilleen, huulet mutuilivat, mutta viimein hän sanoi:\n\n\"Pentti se poltti ne välikirjat.\"\n\nAunon silmät pyöristyivät, katsoi tuikeasti Saaraan ja virkkoi:\n\n\"Poltti!... En usko.\"\n\nSaara: \"Usko jos tahdot, mutta paloivat ne.\" Äänettöminä he istuivat\npitkän hetken. Siihen tuli Marttakin. Saara kysyi: \"Eikös ole tosi,\nettä Pentti poltti kuolemansa edellä ne välikirjat?\"\n\nMartta: \"Palaneet ne ovat; ei niistä ole ristiä. Mutta voi, voi,\njos saataisin vielä täällä olla joukollaan! En parempaa toivoisi en\nelämäni päivinä!\"\n\nMartta tarttui Aunon käteen ja jatkoi:\n\n\"Laita sinä, Auno kulta, niin, että tulevat vielä takaisin ne toiset\nsiskot. Syödään syttä tai savea, eletään tai kuollaan joukossaan.\nVoi, voi, hyvä Auno, laita sinä ne toiset siskot tänne. Ehkä Reeta ja\nKerttukin tulevat.\"\n\nAuno loi lämpimän katseen Martan kalpeihin kasvoihin.\n\n-- Kyllä luulen, että tulevat... Minä lähden Reetan ja Kertun luo\nkäymään.\n\nSaara: \"Mutta se Sanna. Voi sentään, kun ei näe enää.\"\n\nMartta punastui.\n\n-- Mitä, miksi ei näe enää? Sano nyt, Saara, miksi ei näe enää?\n\nAuno: \"Ei se ollut mitään. Kyllä se tulee Sannakin.\" Martta kääntyi\nAunoon.\n\n\"Minä näen sinun kasvoistasi, että siinä oli jotakin, jota et aio\nsanoa. Sano pois, minä en heitä ennen.\"\n\nAuno: \"Sanna on kuollut.\"\n\nMartta punastui kuin hiili ihan korvia myöten.\n\n-- Onko Sanna kuollut?\n\nAuno: \"Kuollut on Sanna, ei tule enää.\"\n\nMartan kasvot mustuivat, hän kirkasi oudosti ja kaatui pitkäkseen\ntaidotonna. Silloin rupesi puistamaan se tauti ja puisti vielä\nkovemmin kuin koskaan ennen.\n\nPitkän tuokion perästä, kun puistutukset taukosivat, kantoivat he\nMartan kamariin, jossa hän verta oksentain tointui hetkeksi, mutta\nsitte heikosti valittaen vaipui uneen.\n\nAuno virkkoi: \"Minä lähden nyt Reetan ja Kertun pakinaan.\"\n\nSaara ujostui, virkkoi: \"Kun menet Pahtajärvelle, se on vähän kipeä.\"\n\nAunon kasvot sälähtivät, silmät pyöristyivät ja katsoi tuikeasti\nSaaraan.\n\n-- Miten kipeä? Mikä sillä on?\n\nSaara: \"Se on vähän lyhytjärkinen.\"\n\nAuno ei enempi kuunnellut. Otti pikkuisen vaatemytyn käteensä ja\nlähti astumaan Pahtajärvelle.\n\nSaara juoksi jälkeen ja huuti: \"Ei sieltä, ei sieltä! Siellä on\njoki. Mene tästä tuonne Pajulahden puolelle tuon sillan yli. Tuosta\nlahden perästä tuon suuren kuusen luota lähtee pilkkatie. Se vetää\nPahtajärvelle.\"\n\nSinne lähti Auno kiirein askelin ja heti katosi Pajulahden\npensaikkoon.\n\n\n\n\nXXXV.\n\n\nReeta oli linnun pyydyksillään ja Kerttu istui karsinloukossa\nlattialla likainen turkki päällään ja syvästi huokaillen kankeasti\nkatseli ympärilleen, ja levotonna kurttuili synkkä muoto. Ei näkynyt\nvälittävän tulijasta mitään, vaikka loikin kohta kylmännäköisen,\njyrkän silmäyksen. Valkorintainen suuri kissa uuninkorvalla\nrakoisilla silmillään kerran tylysti katsoi tulijaan ja ummisti\ntakaisin raukeat silmänsä.\n\nIkäänkuin jähmettyneenä seisahti Auno keskelle lattiaa ja katsoi\nKerttuun. Katsoi kotvasen liikahtamatta. Väliin leimahti kasvoihin\nsyvä punastus, mutta vaalenivat taasen. Tietämättään valahtivat\nsuuret kyyneleet nenänieliin. Ne pyyhkäsi pois sormiensa nenillä ja\nkatsahti ympäri pirtin tutkivan silmäyksen.\n\nSitte astui Kertun luo ja kysyi:\n\n\"Tunnetko sinä, Kerttu, minua?\"\n\nEi vastausta.\n\nAuno puisti Kerttua vähän olkapäästä.\n\n-- Kerttu, tunnetko sinä minua? Kerttu virkkoi kylmästi:\n\n\"Aunopa tuota olet.\"\n\nAuno silitti Kertun karkeata takkuista päätä.\n\n-- No kun sinä tunnet, niin nouse nyt tervehtimään... No nouse\nnyt!... Mistä sinä olet pahoillasi? Kuule, mistä?\n\nKerttu alkoi itkeä isolla äänellä: \"Voi, voi, kun ei Jumala polta\ntätä maailmaa!... Anna sinä minun raukan olla rauhassa... Vai ei\nminulla ole sielu!... Minä olen lintu... Kyllä se akka maksaa\nhelvetissä, ... Kyllä se akka maksaa helvetissä...\"\n\nAuno: \"Kuka akka? ja mistä se maksaa?\"\n\nKerttu ei virkannut mitään; kohosi seisalleen ja katkerasti itkien\nja kurjasti horjuen lähti kävelemään ulos. Joutilaannäköisenä\nriippui kurttuinen, pinttynyt turkki kumartaneilla hartioilla ja sen\nkankea helma hetmahteli puoleen ja toiseen. Ruskeat suuret jalat\ntöpsähtelivät huolettomasti lattiaan.\n\nKerttu painoi jälkeensä oven kiinni. Auno katsoi oveen kauan silmät\nrävähtämättä ja totisissa kasvoissa syvässä kuumotti lämmin veri.\n\nHetken perästä hän juurikuin virkosi ja alkoi katsella talon\nkapineita. Lattialla oli keinutuoli Reetan omaa tekoa, kirveellä\nja puukolla tehty. Jalaksina siinä olivat vanhat kärrynkäyrät,\njotka Reeta oli kirkolla käydessä tien vierestä löytänyt. Niitten\nsormen reikiin oli jalat istutettu. Istuin ja muut päällysneuvot\nolivat pantu kokoon luontaisista koivunvääristä. Mutta salvokset\nolivat ravistuneet, että se koko rakennus soutaissa hetkähteli\nsinne tänne ja kitkahteli kuin vitsarahe pakkasella... Periakkunan\nedessä oli pienoinen pöytä. Se oli pesty hyvin puhtaaksi, mutta\nviime syönninjäleltä oli siinä kaksi kokoa linnun luita ja maljan\npohjassa vähä sakeata velliä. Akkunan poskessa oli reikäpuu, johon\noli pistetty kaksi lusikkaa terät ylöspäin. Ne olivat Pietolasta\nkotoisin, mutta aivan kaaluiksi kuluneet. Orsilla oli päreitä iso\nröykkiö ja päreiden päällä kaksi vasua höyheniä täynnä ja orressa\nriippui siipiä iso kimppu. Periloukossa oli pieni hylly, jossa oli\nVirsikirja, Aapelus ja tuo siskokunnan yhteinen Raamattu. Mutta\nsiihen oli savu niin läpikotoisin uponnut, että vaikea oli tuntea\nkirjaimia varsinkin laitapuolissa lehtiä ja sen jykevät kannet olivat\nsavustuneet aivan mustiksi kuin kodan orsi. Kiikkutuoliin istui\nnyt Auno ja katseli Raamattua. Salainen iloisuus levisi kasvoihin,\nkun käänteli sen ruskeita lehtiä. Näytti unohtaneen kaiken muun ja\nuppoutuneen siihen koko sielullaan.\n\nUlkoa kuului liikettä. Reeta astui pirttiin loistavin silmin ja\nkasvoissa terve kylmän puna. Selässä oli kolme metsoa, teiri, kaksi\nriekkoa ja viisi pyytä, jotka olivat jaloista sidottu keppiin.\nLintutakkansa heitti hän lattialle ja kepin pani loukkoon. Sitte\nkääntyi tarkastamaan vierasta kuka oli. Mutta oikein säpsähti ja\nsiirtyi askeleen taaksepäin. Katsoi vielä pitkään, mutta heti levisi\nposkiin iloinen nauru.\n\n-- No kaikkea näette! Auno, Auno! Terve! Terve monen päivän edestä!\nMikä kumma sinun tänne eksytti? Hyvänen aika sentään, että vielä saan\nsinua elävin silmin katsella! Olenhan luullut olevasi niin kaukana,\nettei kuu kuule eikä päivä näe. Minä näin sinua tuonnoin unissani ja\nnyt on monena päivänä suutani syyhyttänyt niin makeasti. Ja tuokin\nkisaa on kaukaa pessyt silmiään. Illallakin se suohnitti ihan korvien\ntakaa. Sinun edelläsi se on ollut. Minä illallakin sanoin, että jos\nolisi vanhaan taikaa, niin tulisi kaukavieras. Ja tulipaan!... Mutta\nmissä on Kerttu?\n\nAuno: \"Pistäysi äsken ulos.\"\n\nReeta: \"Herra Jumala, jos se on taasen mennyt metsään? Kun on\ntämmöinen pilvi-ilma ja tietää tuiskua, niin se on pahempi.\nPoutailmalla se on kuin ilmo ihminen...\"\n\nAuno: \"Jos se on mennyt metsään, niin paleltuuhan se nyt.\"\n\nAuno lähti hätäisenä ulos ja Reeta joutui jälkeen.\n\nKartanolla näkyivät jäljet hienossa lumessa, että oli mennyt\nkontulatoon. Sinne rientivät Auno ja Reeta. Mutta siellä ei näkynyt\neikä kuulunut hiiren hiiskausta. Reeta huuti:\n\n\"Kerttu, missä sinä olet? ja alkoi kaivaa olkia.\"\n\n-- Ei kuulu. Haetaanhan täältä olkien takaa... Ei tunnu täällä. Eihän\nvaan liene siellä loukossa sen kuvon takana? Katsoppas.\n\nAuno tarttui kupoon.\n\n-- Kas täällä on! Nouse pois! Lähdetään tupaan lintuja laittamaan.\n\nKerttu kyyristyi vaan loukkoon.\n\n-- Voi, voi, antakaa minun raukan olla... Kyllä minä lähden...\nEttehän ole vihassa?\n\nAuno tarttui syliksi.\n\n-- Mistä vihassa? Lähdetään pirttiin. Enhän minä ole vihassa, hyvä\nKerttu. Lähde vaan pirttiin.\n\nPirttiin menivät. Auno ja Reeta taluttivat Kertun mukanaan, ja\nheittivät istumaan.\n\nAuno katsahti lintutakkaan.\n\n-- Voi ihme sentään!... Jos vielä pääsisi tänne lintumetsien keskeen,\nniin kyllä kymmenen vuotta nuoreneisin! Oma pyytämä lintu se on\ntoista puolta makeampi kuin toisen saama.\n\nReeta: \"Olisi kyllä ilmonen onni, kun vielä kerran olisimme yhdessä\nkaikki. Lintumetsät ne kaikkena menisivät, mutta tuo niitty! Voi,\nsinä et usko tuota niittyä minkälainen se on! Siinä ei ole suurella\nalalla lehmän heinä. Siinä on aivan yhteen rautaan niitettävää\nvarmaan enemmän kuin tuhannelle lehmälle.\"\n\nAuno: \"Hourithan nyt! Tuhannelle lehmälle! Jo nyt puhut liikoja.\"\n\nReeta: \"En paraiksikaan. Ja entäs siihen lisäksi Karpalesuo,\nHirvivuoma ja Pajusuo kokonaan kuin luhta. Ja monta monituista korpea\nkasvaa heinikkoa kuin hankea, että lehmä peittyy heinikkoon.\"\n\nAuno: \"No millä ihmeellä ne ovat tulleet? Eihän täällä ennen ole\nsemmoista ollut. Järvihän tässä ennen oli.\"\n\nReeta: \"Se tuo Kerttu kerran tulvan aikana kaivoi myllypuron tuohon\nSammakkolahteen. Siitä vesi sai alkunsa ja uurti tiensä poikki\nkankaan. Ja sitä tietä meni kuivaksi koko järvi. Silloin se tulva\nlietytti Karpalosuon, Hirvivuoman ja Pajusuon yhden lietteen valtaan.\nSiltä uulalta ne nyt kasvavat heinikkoa kuin hankea.\"\n\nAuno: \"Ihme ja ihme sentään!... Kenen ne ovat omia kaikki nuo\nheinämaat?\"\n\nReeta: \"Ne ovat minun ja Kertun. Rovasti on sanonut kyläläisille,\netteivät saa muut koskea.\"\n\nAuno: \"Hyvä, hyvä, kun on rovasti puolella.\"\n\nReeta: \"Muutoin olisivat jo kyläläiset niittäneet aivan sujoksi,\nmutta eivätpä iljenneet, kun rovasti kielti.\"\n\nAuno: \"No ihmettä suurta! Kyllä tänne pitää saada ihan joka kynsi\nmeidän joukkoa. On Katrilla ja Riikalla kirkassilmäisiä perillisiä.\nKyllä ne vielä kylän tekevät tuommoisen heinäjuuren ympärille.\nOnhan veri vettä sakeampi, tottahan toki annat siskojen ja siskojen\nperillisten omaksi nuo heinämaat?\"\n\nReeta: \"Kun sanotkin! Kellekkäs muille! Olivathan tälle jo nuokin\nVaaran kyläläiset hammasta hioneet, että tulevat niittämään. Mutta\noli rovasti sen kuullut, hän oli sanonut, että paras on pysyä poissa,\nse on Reetan ja Kertun.\"\n\nAuno: \"Hyvä hyvä kun rovasti on puolella!... Lähdetään katsomaan sitä\nniittyä.\"\n\nReeta: \"Lähdetään vaan.\"\n\nAuno: \"Eihän kissa syö lintuja?\"\n\nReeta: \"Ei se koske luvatta...\"\n\nRannalle tulivat Reeta ja Auno. Reeta osotti kädellään.\n\n-- Tuossa sitä on aukeaa.\n\nAuno: \"Tuoko kaikki?\"\n\nReeta: \"Ihan rantoja myöten, paitsi tuossa tuo kiertävä juova,\njossa on sileä jää, se on joki. Näet sen, miten heinikko rymöttää\nkulollaan. Se on kaikki niin täysi kuin maasta sopii ja ihan minua\nleukaan.\"\n\nAuno: \"Ja koko tuo aukea?\"\n\nReeta: \"No aivan äärin vierin!\"\n\nAuno: \"Kyllä minun täytyy saada tänne toiset siskot vaikka millä\nkurilla. Kyllä vielä Pietola silmänsä pesee... Aamulla lähden\nmatkalle siskoin luokse.\"\n\nReeta: \"Voi, voi, kun sinä sen tekisit. Saisit siskot tänne, niin\nkaikki olisi hyvin.\"\n\nAuno: \"Aamulla lähden hommaan. Kyllä uskon, että tulevat... Mutta tuo\nKertun kohta on kamala. Miten se on tuommoiseksi tullut? Voi, voi,\nsentään?\"\n\nReeta: \"Siitä olisi paljonkin puhumista, mutta kerrotaan sitte.\nLähdetään nyt lintukeittoa laittamaan.\"\n\nYöllä oli ollut vähänen tuisku, mutta päivä valkeni kirkkaana.\n\nAuno laittoi lähtöään.\n\nReeta toi ison kontin pirttiin ja sanoi:\n\n\"Tässä on sinulle evästä. Panin yhdeksän metson täkkää, vie kappale\nkullekkin siskolle. Kuusi täkkää on itsellesi evääksi. Panin neljä\njuustoleipää. Anna niistä pala kullekkin siskolle, mutta sinulle\nitsellesi on matkaevääksi se isoin leipä. Siellä on vielä evääksi\nkolme suolaista harria, voirasia ja viisi paksua leipää.\"\n\nAuno kohotti konttia viilekkeestä.\n\n-- Tuommoinen konttiapaja minulle selkään! Voi, voi, kun on raskas!\nMikä tämän kantaa?\n\nReeta: \"Kyllä se menee hiljalleen. Kyllä matka kontin keventää.\nÄlähän muuta kuin otahan selkääsi! Kule vointiasi myöten ja kun alkaa\nväsyttää niin käänny konttiisi päin. Mihinkäpä sinulla on kiire.\"\n\nAuno: \"Matka se on vihapito, se on vanha sananlasku.\"\n\nReeta: \"Vaikkapa onkin, mutta sinulla nyt ei ole sienat tulessa eikä\naika jäniksen selässä ruveta henkimeneyksiin ehdättämään... Otahan\npois kontti selkääsi, ei ole tyhjä kannettavana.\"\n\nAunon selkään nosti Reeta kontin.\n\n-- Ka se! Ei ole ei raskaannäköinenkään. Ihan keikkuen se siinä menee!\n\nAuno: \"Kyllä se matkan päälle painaa. No jää nyt terveeksi!\"\n\nReeta: \"Mene tervennä! Ja koeta nyt saada tänne ne siskot. Kerrohan\nkaikesta hyvästä mitä täällä on. Ja luulisihan synnyinturpeen\nmuistuvan mieleen. Tulethan sinä ainakin?\"\n\nAuno: \"Tulen, tulen! Ja usko pois, että tulevat toisetkin.\"\n\nReeta: \"Kaikki tämä hyvyys olkoon yhteinen. Mene nyt tervennä! Tule\ntervennä takaisin!\"\n\nAuno kääntyi Kerttuun.\n\n-- Mutta Kerttu, yhäkkö sinä möhönturkkia paikkaat, kun istut\nloukossa seinään päin? Anna nyt kättä minulle.\n\nKerttu: \"Anna minun raukan olla rauhassa!\"...\n\nAuno taputti kädellään Kertun mustatukkaiseen päähän, virkkoi:\n\n\"Voi, voi sinua, minun kaksoissiskoni... Jääkää Jumalan haltuun!\"\n\nReeta: \"Samaten sinäkin... Ja kuten olet aikonut, niin laita tulemaan\nsiskot tänne aivan niin kuumalta kuin kärsii.\"\n\nAuno: \"No, no, kyllä, kyllä.\"\n\nAuno lähti matkalle ja työntyi Sainiokankaan hongistoon.\n\nHalki huurteisen metsän, pitkin Parsikangasta, poikki Ritakorven\nja Seipiharjun eteläistä vietettä hän painui suoraan aina Ketolan\nkirkkotielle. Siinä hän istahti sammaleiselle kivelle ja löyhdytti\nrintanuoransa ja puhalteli paisuneita henkäyksiä raikkaaseen\npoutailmaan. Syvälle olivat painuneet kontin tuohiset viilekkeet\nAunon olkapäihin. Märkänä oli pää, hartiat höyrysivät ja kasvoja\npitkin vierivät mehevät helmet.\n\nAuno pyyhiskeli otsaansa. Kun huokaukset hiljenivät ja otsa kuivi,\nkatseli hän tuuheaan metsään, jossa kuusi toisensa peitti ja koivu\nkoivua piteli.\n\nItsekseen hymyellen hän virkkoi:\n\n\"Nuo kuuset tuossa niin ihanat. Nuo partaiset kuuset hymyilevät kuin\nystävä. Tervaskantokin tuossa tien vieressä niin somannäköinen. Ai,\nai, kun on kaikki niin puhtaan näköistä!\"\n\nSitoi taasen rintanuoransa kiinni ja virkkoi:\n\n\"Ei istuin matka eisty.\"\n\nNousi ja läksi kevein askelin kävelemään kuuraista polkua ja\nkiireesti lyheni tie.\n\n\n\n\n\n\nNELJÄS OSA.\n\n\n\n\nXXXVI.\n\n\nViikot kuluivat; kuluivat kuukaudet. Ei näkynyt siskoja tulevaksi.\nJoutui Toukokuu käsiin. Oli heleä Lauantaipäivä. Saara leipoi\nrieskoja Pietolan pirtin pöydällä. Porstuasta kuului hiljaista\nkuhinaa ja pehmeitä askelia. Ovi narahti.\n\nSaara kääntyi katsomaan, löi käsiään yhteen ja lausui:\n\n\"Herra ihme, Auno! Voi, voi, ja Katri ja Riikkakin! Entä Vappu? Ka\ntuossahan on sekin! No ei olisi uskonut. No hyvänen aika sentään!\nLyhyt on nenä tulijalla. Ei olisi uskonut!... No mitä sanomaa tuotte?\"\n\nAuno: \"Rauhan sanomat!\"\n\nKatri laski penkille sylistään pienokaisen ja lausui:\n\n\"Pitkältä on kauas matkaa minkä tännekkin. Voi, voi, kun oli raskas\ntuo kantaa, vaikka ei ole kovin vanha, vasta kahden kuukauden.\"\n\nRiikka selvitteli korkeasta vasutötteröstä pulloposkista pienokaista,\njoka katseli vasun laidan yli pyöreillä silmillään, virkkoi:\n\n\"Tuopa ei ollut raskas vaikka on jo vuosikas. Tuo vasu kun oli\nviilekkeillä selässä, ja siinä poika istua tökötti vaatteilla\nkuurrottu kaulaansa myöten, niin ei tiennyt olevankaan. Siinä se\npoika tuli kuin papin eväs.\"\n\nLattiaa astua teutaroi lenkojalkainen poika. Suu mytyssä pyöreillä\nsilmillään se rehellisesti katseli ympäri pirttiä.\n\nSaara: \"No kenenkäs tämä valkeatukkainen leveäposkinen poika on?\nTuleppa anna kättä, sinä nykerönenä. Kas niin se losauttaa tuo sievä\näitin poika!... Joko sinä olet vanha?\"\n\nKatri: \"Eipä virka mitään. Matkalle on mieheltä kieli pudonnut...\nMinun poikani se on. Jo se on kuusivuotias.\"\n\nSaara: \"Tämänkö verran sinulla onkin?\"\n\nKatri: \"On se isän selässä vielä yksi kolmivuotias tyttö, aika\nvähkyrä. On vielä lihavampi kuin tämä.\"\n\nSaara: \"Ei ole tuokaan karvakato... No kenenkäs tuo suurisilmäinen\nsievä tyttö? Sepä on ihana!\"\n\nVappu: \"Minun se on nimikkoni.\"\n\nSaaran kasvot lamautuivat ja silmät välähtivät ikävästi. Kääntyi\nRiikkaan ja kasvoihin palasi taasen lysti hymy, sanoi:\n\n\"Entäs sinulla, onko niitä muita kuin tuo nauvotus tuossa sylissä?\nVoi, voi, kun sinulla on pyöreät ruskeat silmät ja musta tukka ja\nnoin pikkuisella!\"\n\nRiikka: \"Se on isänsä näköinen. On se isällä vielä selässä\nkolmivuotias, samallainen paurisko kuin tämäkin.\"\n\nSaara: \"Mutta mikäs se tässä penkillä on? Katselee kuin hiiri\nropeesta. Kenenkäs näköinen sinä olet?\"\n\nKatri: \"Sukuun on, ei sikaan. Veistäjäänsä se lastu lähtee, sehän on\nvanha sananlasku\"...\n\nSaara hykerteli käsiään, palavin silmin katseli siskojaan ja virkkoi:\n\n\"Voi, voi, kun tulitte! No mitä teille nyt kuuluu?\"\n\nKatri: \"Eipä kuulu kummia.\"\n\nVappu: \"Tuossa Pajulahdessa minä kummaa katselin, kun entisen\nPajupuron sijalle, josta astumalla yli kulettiin, on tullut suuri\njoki ja nyt tuommoinen silta yli. En yrittänyt tuntea entiseksi\nPajulahdeksi. Ja tämä talo oli niin rähjäytyneennäköinen kuin uupuva\nkoni, niin en tahtonut uskoa Pietolaksi.\"\n\nKatri pyyhki hikeä kasvoistaan esiliinaansa ja sanoi: \"Mutta minusta\ntuntuu lystille nyt istua. Voi, voi, kun minulla oli jo vaikea!\"\n\nSaara: \"Väsyttäähän sinua, kun olet lihonut tuommoiseksi. Olet kuin\nseitsemän leivän uuni.\"\n\nRiikka: \"Kunhan kerran viikossa niin väsyisit, niin _kyllä lähtisi\ntäkkä päältäsi._\"\n\nSaara: \"Mutta missä ne miehet ovat?\"\n\nKatri: \"Ne hevosten kanssa tulevat jäleltä. Kun on tuolla matkalla\nvetelöitä soita, niitä pitää kierrellä.\"\n\nSaara: \"Miten ne osaavat?\"\n\nKatri: \"Kyllä ne osaavat tämän viimeisen matkan. Tuohon Parresuolle\nasti tulimme yhtä matkaa. Mutta miten päässevät tänne tuosta joesta\npoikki. Tuskin ne hevoset tuolle sillalle lähtevät, kun se noin\nhepattaa ja ketkahteiee ja lonsuvat nuo palkit.\"\n\nVappu katsahti ikkunasta.\n\n-- Kas tuossa ovat kartanolla Tahvo ja Olli-Pekka. Nulikat vasuista\nkatselevat kuin variksen pojat pesästään. Eivät ole tietääkseen,\nnauvottavat vaan isäinsä selässä. Saarakin katsoi akkunasta\nkartanolle ja virkkoi: \"Tuo pieni mieskö se on Olli-Pekka? Sekö se on\nRiikan?\"\n\nRiikka: \"Semmoinen tervanahturi se on minun mieheni.\"\n\nSaara: \"Katrillapa tuo on vohlakka mies.\"\n\nKatri ja Riikka rientivät ottamaan miestensä selästä viilekevasuja,\njossa lapset istua tikottivat. Katri ja Riikka kantoivat lapset\npirttiin ja jälessä astuivat miehet harmaat nutut päällä ja\npaulakengät jalassaan. Syvä tympeys kasvoissaan istuivat penkille.\nSaara meni tervehtimään. Paidanhihat olivat kääritty kainaloihin ja\nesiliinana karkean hameen päällä oli hurstinen pyyhevaate. Kainosti\nhän virkkoi:\n\n\"Terve! Mitä sitä kaukavieraille kuuluu?\"\n\nSaara: \"Hevosennehan ovat matkastuneet ja tarvitsevat ruokaa. Viekää\nne tuonne Pajupuron niittyyn tuossa ihan pellon takana. Siinä on\nruokaa ja juomista.\"\n\nMiehet lähtivät viemään hevosiansa.\n\nSaara kavahtui ja virkkoi:\n\n\"Voi, voi, minultahan jätti uuni! Ihan on hiilillään! ja rieskat ovat\nleipomatta.\"\n\nAuno hyppäsi, heitti päällysnuttunsa naulaan ja kääri hihansa ylös.\n\n-- Kyllä tässä nyt heti syntyy rieskoja. Tulkaapa, Riikka ja Vappu\ntekin, ja Katri tuo leveä mamma!\n\nKatri: \"Niimpä leveäkin.\"\n\nVappu, Riikka ja Katri tulivat rieskan leivontaan.\n\nAuno: \"Kyllä nyt rieskoja syntyy. Saa alkaa uunia luutia, kyllä nämä\nnyt joutuvat. Kas tuossa on muudan!\"\n\nKatri: \"Tuossa on toinen!\"\n\nRiikka: \"Tuossa on kolmas!\"\n\nVappu: \"Tuossa on neljäs!\"\n\nSaara: \"On tuossakin.\"\n\nVappu: \"Mutta sen kantapa nauraa! Katsoppas kun irvottaa.\"\n\nSaara: \"Anna nauraa.\"\n\nAuno: \"Alahan Saara mennä luutimaan uunia, kyllä nämä rieskat siinä\njoutuvat. Pian kypsiä kerkeää emännän hyvän käsissä... Siinä ovat nyt\nrieskat. Mutta tämä pirtti on pestävä. Ei, ei Pietolan pirtti saa\nolla näin nokisilmänä.\"\n\nSaara luuti uunia ja virkkoi:\n\n\"Tämä on aivan talvinokineen. Eihän tässä ole kuka näitä pesisi.\nMartta kulkee paimenessa. Siellä on nytkin. Ja minä tässä tuikkasen\nelämisen hoidossa lasten keskellä. Noilla muilla on tuo touonteon\nhomma, niin siinähän näkyy menevän... Pestävä kai tämä olisi.\"\n\nAuno: \"Nyt otetaan käsilleen Pietolan pirtti! Minä lähden metsästä\nhakemaan luutia, joilla lasketaan laki ja ripsutaan seinät.\"\n\nKatri: \"Mene vaan, minä teen lykkäysluutia.\" -- --\n\nIlta oli tullut. Maalleen vieri kultainen aurinko.\n\nPetäjän juureen rannalle kokoutuivat istumaan siskokset. Reetakin\nsattui tulemaan Pahtajärveltä. Siinä he istuivat äänettöminä ryhevän\npetäjän viileässä katoksessa ja katselivat illanruskosta juopuvaa\nluontoa.\n\nAuno: \"Voi, voi, kun on ihana tuo Hyllyäiskero, ihan kuin tuliaisiksi\nmeille laskeva aurinko sitä valelee kultasateillaan! Voi, voi, kuinka\nsyvä rauha kuvastuu tuon kerovanhuksen totisissa kasvoissa!... Jospa\nihmissielu olisi noin puhdas!... Puhdas ja turvallinen... Jospa\nolisi...\"\n\nReeta: \"Ompa nyt tyyni tuo kuikan pelto ja kirkas, kirkas, että\nempä monasti muista noin kirkasta. Katsokaas, kun tuo Hyllyäiskero\nkuvastuu tuonne veteen, ja kuin on likellä, että luulee saavansa\nkädellä koetella.\"\n\nKatri: \"Jos ei aniksi kädellä, niin korennolla tuohon yltää.\"\n\nRiikka: \"Kyllä minä muistan tuon järven noin kirkkaana monastikkin.\nJa tuo mänty vaikka se tuossa noin mykkänä seisoo, mutta kyllä se on\nkiertynyt minun mieleeni monet kerrat.\"\n\nKatri: \"Minä olen joka kerran Pietolaa muistaissani muistanut tätä\nmäntyä ja tuota kiveä tuossa, jossa ennen kirkonmenoja pidettiin.\nMutta missä on se...\"\n\nKaikkien kasvot värähtelivät, Katrikin katkasi puheensa ja katseli\njärvelle.\n\nSaara: \"Kertokaa nyt matkastanne, kun lähditte täältä ja olostanne.\"\n\nRiikka hymähti ja tylysti virkkoi:\n\n\"Ne eivät ole kerrottu kolmeen viikkoon.\"\n\nSaara: \"No lyhimmittäin pääasioita. Kerro sinä Auno.\"\n\nAuno vähän punastui.\n\n-- Kyllä kai sitä olisi kertomista, mutta mitäpä niistä. Se on\npääasia, kun olemme tässä... Kerro sinä Katri.\n\nKatri: \"Kerro sinä, mitä sinä juonittelet.\"\n\nMartta: \"Kerro nyt, Auno, ajan ratoksi. Kerro nyt, Auno.\"\n\nAunon kasvot olivat miettivän näköiset, katseli järvelle. Kääntyi\nsitte toisiin päin ja virkkoi:\n\n\"Kerronma häntä vähäisen... Kerttu lienee kertonut eromme tuossa\nHyllyäiskeron laella. Lähdimme siitä ja vaikka tuntui pahalle tie\ntietymätön, niin hammasta purren painoimme pahkaamme ja sanan\npuhumatta astuttiin, minkä henki takaa käski. Kulettiin kuin\nJerusalemin suutari yötä ja päivää halki halean maailman, vaikka\njalkoja pakotti kuin ajoksen sydäntä. Mutta siitä ei huolittu.\nAiottiin vaan mennä sitä soittaa niin kauas, ettei kuu kuule\neikä päivä näe. Niin tultiin lähelle Wiipurin kaupunkia. Olimme\nväsyksissä, niin väsyksissä, ettei voitu ei kahta korvaansa\nkantaa. Vieressä oli sammalperäinen viitakumpu. Siihen istahdimme\nlevähtämään, nyytyistämme pureskelimme evään rippeitä. Mutta ei\nse maistanut ruokakaan millekkään. Suu oli kuin pakkula. Vaan\nvätkytettiin sitä vähä ja aiottiin lähteä eistämään. Oli lenseä\npäivä. Kelmeänä paistoi puolipäivän aurinko. Väsymys voitti,\nkyyristyimme vaatteihimme ja nukahdimme nimemme tietämättömäksi. Ja\niltapimeä oli kun vilusta värisevänä säikähtäin heräsimme, kun...\"\n\nKatri: \"Sitä ei tarvitse kertoa. Se on ollut ja mennyt.\"\n\nAuno ajatteli hetken ja sitte jatkoi:\n\n\"Niin, sittehän sitä menimme erääsen suureen taloon. Siinä oli\nsaunakin maalattu punaiseksi ja isäntä siinä oli lihava kuin\nmallassäkki ja naama kuin leipäre. Emäntä oli musta ja pikkuinen kuin\npaistettu silahka ja pahankurinen kuin katajapehko. Mutta hyvä se oli\nhyviinsä, paha pahoihinsa. Siihen taloon sitä pääsimme minä ja Sanna\npalvelukseen.\"\n\nVappu: \"Siinähän se sai Sanna talonpojasta ensimmäisen sulhasen.\"\n\nRiikka katsoi Vappuun tympeän silmäyksen.\n\n-- Niissä sulhasissa se menee sinun mielesi.\n\nVappu katsahti raikkaan silmäyksen Riikkaan.\n\n-- No mikä sitte? Onhan se oikea asia. Saihan se sulhasen, mutta se\nkuoli seisalleen ja silmät jäivät selälleen.\n\nJokaisen suu meni nauruun, mutta Auno yrmisti muotoaan ja\nsyrjäsilmällä vilkasi moittivan katseen Vappuun. Kiskasi puolan\nvarren ja sitä helmassaan nypösteli.\n\nVappu jatkoi: \"Saihan Sanna siltä toisen sulhasen kuin merenkaihilan,\nmutta siitä tuli liian hyvilleen.\"\n\nAuno vilkasi taasen Vappuun.\n\n-- Ole nyt jo vaiti, anna olla rauhassa.\n\nSaara: \"No mihinkäs toiset joutuivat?\"\n\nAuno ei ollut kuulevinaan, katkoskeli näpissään puolan vartta ja\nkasvot totisina katsoi helmaansa.\n\nEivät näkyneet muutkaan olevan hyvin puhetuulella.\n\nKatri viimein nakkasi silmäyksen toisiin ja alkoi:\n\n\"Minä sain paikan lähellä näitä Aunoa ja Sannaa eräässä pienosessa\ntalossa.\"\n\nVapun silmät leimahtivat.\n\n-- Siitähän tämä vietiin emännäksi, tulen palavaksi emännäksi. Ja\nsilloin tämä Katri oli mies mielestään, kun ruunu päässä hemotti\nhäissään ja hyvällä sijalla oli silloin mieli.\n\nKatri viskasi Vappuun kylmän katseen.\n\n\"Soima toiseen sopii, kotiin ei koskekkaan. Kaikkeahan tuota\nmuistetaan. Mutta yhteen on tien päässä tultu.\"\n\nSaara: \"Onhan Vapullakin ollut sulhanen, koska on tyttö elämässä.\"\n\nRiikka: \"Sulhanen... Aikansa sulhanen. Kuka sen tietää, mistä se\nkielettömään konttiin käpy putoaa.\"\n\nVapun mieli nyrvähti.\n\n-- Noo, jos minä olen mikä olen, niin minä olen herrain.\n\nSaara katsoi Vappuun pitkän halveksivan silmäyksen.\n\nVappu: \"Älä katsele, Saara, niin ylpeästi. Sinä et tiedä enempää kuin\nvastasyntynyt tästä maailmasta! Tämmöisessä kodissa metsän sisässä\nkasvetaan kuin säkissä ja sitte kun hyvän pahan tietämätönnä tullaan\nmaailman jalkoihin, niin sitä ei tiedä lähtiessään, mitä taipaleella\ntarvitaan. Mutta kokenut kaikki tietää, vaivainen kaikki kokee.\"\n\nKatri: \"Vappu taasen vei puheet omille teilleen... Niin, minä\njäin siihen, mutta tämä Riikka se kulkeusi hornaan Säkkijärvelle\nerääsen taloon karjapiiaksi ja siinä kaksi vuotta palveltuaan joutui\nminiäksi paikoilleen, mutta kuudenneksi kälyksi, miniäksi semmoiselle\nmuorille, joka antaa tietää kuinka monta päivää on viikossa.\"\n\nRiikka hymyili.\n\n-- Empä hänestä ole millänikään. Tallessa on ikä eletty. Hyvä kaikki\nvaan!\n\nSaara: \"No mihinkäs iloon Vappu joutui?\"\n\nKatri vilkasi kieltävän silmäyksen.\n\n-- Kertokoon Vappu itse.\n\nVappu: \"Mikä siinä on, ettei sitä saata kertoa vaikka kuka? Hyvä\nei hävetä. Minä pääsin Viipurin kaupunkiin eräälle leipurille\nvälipiiaksi. Vaan heti muutaman kuukauden perästä pääsin sisäpiiaksi.\nJa siinä hötkyttelin pari vuotta kuin paras mamselli: renkaat\nkorvissa ja kalvosissa, jalassa kiiltävät kengät: syödä sai\nmitä suusta kulki Sen sanon, että silloin en ollut suksimiesten\npuhuteltava. Kisälli, mies kuin maisteri, komea kuin kesäheinä,\nherttainen kuin lammin lumme, eipä kumma jos sai pauloihinsa... Tuo\ntyttö on ihan isänsä näköinen ja sitte sen perästä\"...\n\nMutta siihen katkesi Vapulta, kun Auno vilkasi Vappuun.\n\n-- Kyllä nyt riittää jo kertomus... Mutta missä ne ovat miehet, kun\nei näy? Malttavatkin olla poissa meidän joukosta.\n\nRiikka: \"Ne menivät Pajupuron niitylle katsomaan hevosiaan. Ja\neivätköhän ne katselle niittyjäkin, nekin ovat niin innokkaita\nmaanviljelijöitä.\"\n\nReeta: \"Vaan paras niitty niiltä jää näkemättä... Mutta siihenkö ne\nloppuivatkin ne kertomukset? Kertokaa nyt Sannasta vielä.\"\n\nAuno puheli tyyneesti:\n\n\"Se on niin surullinen tarina, etten voi sitä kertoa tämmöisenä\nhetkenä... Tyhjänäpä on hänen sijansa tässä.\n\n    \"Sijan tietää, kuhun syntyy,\n    paikan kaiken kussa kasvaa\n    vaan ei tiiä kuhun kuoleman pitää.\"\n\nReeta: \"Tyhjänäpä on toinenkin sija. Kerttu on poissa.\"\n\nSitte Auno otti taskustaan virsikirjan, pyyhkäai kädellään\nkasvopäitään ja alotti virren:\n\n\"Pois makia maalima ja\" j.n.e.\n\nSiihen yhtyivät ääninensä toisetkin siskot.\n\nKun Hyllyäiskeron liepeelle oli sammunut viimeinen syvämielinen\nkaiku, niin nousivat tyyneesti iloisina ja rientivät nukkuvain\nlastensa luo pirttiin. Aamua säteili jo koillisen ranta ja hereille\nvirkui nukkuva luonto -- -- --\n\nHuomeinen päivä oli jo lypsyin ajoissa. Miehet poistuivat katselemaan\ntiluksia ja karjan hoitoon kiirehtivät Auno, Riikka, Vappu ja\nMartta. Lapset nukkuivat vielä suurella vuoteellaan pirtin puhtaalla\nlattialla. Unimielissään heittelivät käsiään ja jalkojaan sinne tänne\nja viehkuroidessaan kulkeutuivat mikä minnekkinpäin.\n\nKatri se istui kätkyessä ja sylissään syötteli pienokaistaan ja\nkasvot olivat herttaisessa hymyssä. Saara istui penkillä ja hymyellen\nkatseli sitä isoa vuodetta, jossa oli seitsemän lasta ja virkkoi:\n\n\"On tuossa vielä vanhan päivän varoja.\"\n\nKatri: \"On siinä laihoa. Aikapa näyttää, minkälaista toukoa siitäkin\nkasvaa.\"\n\nSaara: \"Sanotaanhan, että\n\n    \"tuki nuoresta tuleepi,\n    vara vasta kasvavasta.\"\n\nKatri pani lapsensa kätkyeen, istui jakkaralle, soudatteli lastaan ja\nalkoi laulaa lurkutella:\n\n    \"En ti'eä emopoloinen,\n    en katala kasvattaja,\n    mitä miksikin imetän,\n    kuta kuksi kostuttelen;\n    imetänkö itkukseni,\n    vaalin lasta vaivakseni.\n\n\"Niin lauloi aina anoppimuorini lapsia soudattaissaan.\"\n\nSaara: \"Tuo Riikan vanhin poika on oikein isänsä näköinen.\"\n\nKatri: \"On se. Sillä on jo kasvotkin niin kiukkuisennäköiset kuin\nisällään, ja samallainen pippurisäkki siitä näkyy tulevankin kuin\nisästään.\"\n\nSaara: \"Kumma, kun tuo Riikka huoli noin näreenkarvaisesta miehestä.\"\n\nKatri: \"Se raha se kaikki voittaa. Se on kuulun Kallolan poika.\"\n\nSaara: \"Sinähän tuon olet satuttanut oikein luonteannäköisen miehen.\"\n\nKatri: \"Sijaansappahan välttää. Eihän tuo vielä ole tukkia repinyt.\"\n\nSaara: \"Mutta tuo Auno minun juohtui mieleen.\"\n\nKatri: \"Minkätähden?\"\n\nSaara: \"Näyttää niin muuttuneen mielentilassaan entisestä. Tuntuihan\ntuo jo syksyllä täällä käydessään, mutta en siitä niin tiennyt kuin\ntässä illalla. Tuolla illalla petäjän juuressa puheessaan tuntui\nsiltä ja sitte maatarupeuksen edellä minä menin ulos, niin tuolla\npientareella oli maassa kasvoillaan. Minä luulin, että se oli\nrukoilemassa.\"\n\nKatri: \"Kyllä se on muuttunut. Se tuli siitä Sannan kuolemasta niin\nlevottomaksi. Monta kuukautta oli semmoisessa tuskassa sielustaan,\nettä käveli metsiä vaan eikä ollut tielle eikä työlle.\"\n\nSaara: \"Miten se siitä selvesi?\"\n\nKatri: \"On eräs saarnamies sattunut sitä tiellä tapaamaan. Sen kanssa\nolivat hetken puhuneet, niin se tuli niin sanomattoman iloiseksi.\nVoi, voi, kun se oli sitte iloinen! Minulle se siitä ensiksi tuli\npuhumaan. Se oli niin, niin erinomaisen iloinen ja sen kasvot oikein\nleimusivat! Ja sitte myöten se on ollut semmoinen, että se ei ole\nrukoilematta yhtään päivää. Ja se on niin omituinen, että se ei\nsuutu vaikka sanottakoon kuinka pahasti.\"\n\nSaara: \"No pitiköön se illalla vieraskoreutta, kun se meni tuonne\npientareelle?\"\n\nKatri: \"Salapaikassa se tavallisesti rukoilee. Ja nuo miehet kun\nsille ovat vihaiset, niin eihän se niitä tahdo pahentaa.\"\n\nSaara: \"No oliko hän sitte syyllinen Sannan kuolemaan, vai\nminkätähden hän tuli niin levottomaksi? Eihän Auno kuitenkaan ole\npahasti elänyt milloinkaan.\"\n\nKatri: \"On se ollut Sannan kuolemaan siten syyllinen, että kun ovat\nolleet siellä kosken kuohuissa, jossa pyörre on kiskonut pohjaan,\nniin Sanna on tarttunut Aunon jalkaan, mutta Auno kun on tuntenut\npainuvansa, niin on kiskassut jalkansa irti ja silloin on virran\nhyöky pukannut Aunon maalle päin ja Sanna on jäänyt sille tielle. Ja\nsiellä on, ei ole nähty luun suremata.\"\n\nSaara: \"No mikä tuo sitte on pahoiltava? Kuka siinä nyt semmoisessa\njoutaa toista ajattelemaan, kunhan omaa henkensä saa pelastetuksi.\nHyvänen aika, semmoisessa hädässä vielä toisesta huolta pitämään!\nKyllä minä en tuommoisesta paljon pahoilisi... Kummapa se Auno...\nMikä siihen on hänen syynsä!\"\n\nKatri: \"Niin se on sinun mielestäsi. Mutta se oli Aunon mielestä\nraskas. Voi, voi, kun se oli hirveässä tuskassa! Oikein säälitti,\nmutta minkäpä teki; ei voi sokea sokeaa taluttaa.\"\n\nSaara: \"Mikä sokea? Olisithan sinä voinut sanoa samoin kuin minä nyt.\"\n\nKatri: \"Silloimpa me olemme sokeat...\"\n\nSaara: \"No luuletko sinä sitte, että Auno on mei... sinua parempi.\"\n\nKatri ei tahtonut puhua siitä asiasta; katsahti vuoteelle, jossa\nlapset viehkuroivat ja virkkoi:\n\n\"Kas tuota Paulia, kun pyörii kuin makkara tuossa vuoteellaan. Se on\nsiinä vaikka millä mukalalla.\"\n\nSaara: \"Näkyvätpä ne siinä uivan vaikka mihin päin... No jopa sieltä\nlypsymiehetkin tulevat.\"\n\nAuno rupesi pyyhkimään käsiään naulassa riippuvaan pyyheliinaan ja\nsanoi:\n\n\"Vaan Karjankukka kun minulle oli vihanen, niin sehän oli koko\näytäri, aivan se täytti päälle, jos vaan likelle menin.\"\n\nSaara naurahti.\n\n-- Sinä olit liian korea sen mielestä. Se tässä yhtenä syksynä\nmyötiin Tervasalmeen, niin se ei ruvennut siellä olemaan eivätkä ne\nvoineet sitä pidättää, kun oli kolmikarva: se aina tuli pois ja ne\naina sen veivät sinne, mutta se tuli pois kuin palkattu. Ja kuuli\nsen aina kun se tuli: tuossa se ammoi aidan takana jo tullessaan\nmonta henkäjästä. Sitte annettiin toinen lehmä. Se oli kaksi karva,\nniin pysyipään se. Osasivatpaan sen pidättää. Alakiveen ne olivat\nsen pidättäneet; ei ole näkynyt. Niin se Tervasalmen Sikri se aina\nkuletti tuota Karjankukkaa ja oli aina kirkkovaatteissaan, niin sitte\nmyöten se on ollut vihanen koreavaatteisille.\n\nKatri: \"No on mieltä elukallakin!\"\n\nAuno: \"On sitä mieltä elukallakin... Mutta minä lähden verkkoja\nkokemaan. Kuka lähtee airolliseksi?\"\n\nKatri: \"Minä lähden. Kyllä tämä nukkuu tuossa kätkyessä, kun joskus\njoku heilauttaa. Lähdetään vaan...\"\n\nKalliojärveä soutelivat Katri ja Auno ja yhteen ääneen lauloivat:\n\n    \"Kiitoksen Herra sinulle\n    Täll' huomenhetkellä\n    Tuon iloisella veisuull'\n    Ja hartaall' mielellä.\n    Rukoilen sinua:\n    Älä hyljää minua,\n    Mua synneist' kaikist' päästä\n    Ja hoivat' hädästä.\"\n\nIhana liekutteleva kaiku väreillen lainehti metsien tyynillä\ntutkaimilla.\n\n\n\n\nXXXVII.\n\n\nNiin elettiin syksyyn. Aittoihin oli korjattu kultainen vilja talven\nvaralle ja turpea laiho kattoi peltoa. Oli Syyskuun lenseä päivä.\nKeveillä mielin haastelivat Pietolan asukkaat iltansa kuluksi.\n\nTahvo otti piippunysänsä, vilkasi katseen muuhun rahvaaseen, siivoili\nsen piippunsa tuomista vartta, istahti karsinpenkille, jossa Auno\nnukutteli Riikan lasta helmassaan, kun se juonitteli ainoan kätkyen\npäältä, jonka nuoremmat tarvitsivat.\n\nKatri syötti pikkuistaan kätkyessä ja siitä puheli toisten kanssa\nmitä sattui.\n\nTahvo taasen, vilkasi katseen toisiin ja kaiveli patapankon kärellä\nkarstoja piipustaan ja virkkoi:\n\n\"Minun päähäni on pällähtänyt ajatus, että rupeaisimme tuonne\nPahtajärvelle tekemään toista taloa, kun siellä on semmoinen\nniittyjuuri paikoillaan. Ja eipä näy loppuvan peltomaakaan. Ison\nmetsän allahan tuo on, vaivan panttina se on pelto niin kylmässä\nmetsässä, mutta siitä se vähän kerrallaan liestyy. Eikähän tässä\nyhdessä pälvessä sovita tämmöinen parvi kuitenkaan olemaan ilmoista\nikäänsä.\"\n\nOlli-Pekka: \"Sitä minäkin olen ajatellut pahasta päästäni, että\ntehtäisiin sinne vähintään yksi talo, jos ei kahta.\"\n\nRiikka: \"En lähde minä sinne! Kun olen kerran tähän päässyt, niin\nvaikka nälin surmin kuollen, niin tähän kuolen ja sukassa lähden\ntästä. Ja mitä vielä, aivanhan tuolla on kuin luolassa, ei näe kuin\ntaivaan päälleen. Sen sanon vieläkin, että kun olen tässä, niin ei\ntule sitä palavaa, että minä lähtisin hyvää hakemaan. Menkää vaan,\nte ukot sinne, kyllä me vielä tulemme aikaan Pietolassakin vanhalta\nmuistilta.\"\n\nKatri: \"En lähde minäkään.\"\n\nAuno: \"Sen minäkin ehdottaisin, että ollaan Pietolassa. Ei ole työ\nkaikki vielä tässäkään.\"\n\nVappu virkkoi iloisesti:\n\n\"Kyllä minä lähden teille emännäksi sinne. Tehkää vaan talo\nPahtajärvelle; antaa noiden olla täällä Pietolassa. Äläs tämä nyt\nmokoma mesimätäs. Ja mitä tuo, jos tähän nyt näkyisi enempi tuota\nkurjaa maailmanrantaa. Jopa kai siitä leipä valkeaa ja puutos\npakenee, kun sitä näkynee tuota tyhjää kirottua maailmaa. En, en\nkaipaisi häntä nähdäkseni sen etemmäksi kuin tuohon pellon perille.\"\n\nKatri: \"Mene sinä.\"\n\nVappu: \"Menisin kyllä enkä kysyisikään kylästä kyytiä, jos olisin\nparemmassa varressa kuin kuokan varressa; mutta kielletty on rahaton\nkaupasta. Ei ole sillä sarvia, joka puskisi.\"\n\nRiikka katsahti Vappuun syrjäsilmäyksen.\n\n-- Mene sinä. Pääsethän tuonne, kun niin halottaa. Se kieltoa mikä\nminusta. Mene vaan!\n\nVappu: \"Eipä ole rengillä rekeä eikä orjalla oritta... Hym. Sinä\npuhut kuin vastasyntyneelle. Kyllä minä toki yskän ymmärrän...\nNo elänen tuota minä vielä. Onsi on taivaan alus. En korkealta\nkaadu kuin luudan päältä lattiaan, jos joudun kerjäämäänkin. Kyllä\nkai minusta pääset. Kyllä toisen pahoista pääsee, omistaan ei\nmilloinkaan.\"\n\nRiikka: \"Eikös ole hupsu. Kuka sinua tästä käskee pois, kun älynnet\nolla aisoissasi? Senhän me muistamme, että suoraan meitä pidettiin\ntähän taloa tehdessä; sempätähden juuri ovatkin nämä katokset niin\nrakkaat. Ja siitä syystä en tästä lähde eikä tarvitse sinun lähteä.\nOn tässä tilaa ja sopu toista antaa, kun pannaan sarvensa sivulleen.\"\n\nKatri: \"Sen sanon minäkin.\"\n\nAuno: \"Sen sanon minäkin, että korjataan Pietola ensin kuntoon;\ntuumataan sitte semmoista.\"\n\nReeta aukasi oven.\n\nKatri: \"Kas tuossahan tulee Reeta kuin käsketty! Mitä se virkkaa?\"\n\nReeta pyörein silmin ja kävelystä läähättäen istahti peripenkille,\nnykäsi huivin päästään ja hiukset hotasi pois silmiltään.\n\n-- Mitä Reetalla nyt pitäisi olla sanomista?\n\nAuno: \"Sitä kun Tahvo ja Olli-Pekka aikovat lähteä sinne\nPahtajärvelle talon tekoon.\"\n\nReeta iloisesti: \"No se ei hulluinta olisi!\"\n\nKatri: \"Sinä vielä yksi houhka! Pahtajärvelle toinen talo ja niin\ntämän Pietolan asukkaat ja tämä Pietola kuitenkin hajoaisi. Mitä\nhulluuksia?\"\n\nReeta: \"Eivätpä kuitenkaan kaikki voi kotiutua tänne, vaikka mitenkin\nolisi, sillä se Kerttu ei tule tänne vaikka mitä tehtäisiin. Ja kun\nKerttu ei lähde mielellään, niin en minäkään lähde. Mutta jos ken\nsinne tekisi talon, se pitäisi olla yhteinen Pietolan kanssa. Kaikki\ntyöt tehtäisiin yksituumaisesti ja tuumattaisiin yhdessä kaikki\nasiat.\"\n\nTahvo: \"Sitä minäkin sanon, että kun tehtäisiin talo Pahtajärvelle,\nniin siellä niityn laidalla voisi kasvattaa karjaa ja saattaisi\nsiellä asua ken tahtoisi.\"\n\nOlli-Pekan pyöreät kasvot tulistuivat ja mustat pienet silmät\nkiiluivat tuikeasti.\n\n-- Siitä ei tule kalua siitä hommasta! Se on vanha sananlasku, että\nrahvaan vene ei saa tervaa. En päätänikään kallista siihen tuumaan.\nOmille nokilleni rupean tekemään.\n\nTahvo: \"Ole höpäjämättä! Rahvaan kattila se on rasvainen, se on vanha\nsananlasku. Reetan tuumaan taivun ja lähden Pahtajärvelle talon\ntekoon. Jos ei Katri lähde, niin ompa siellä Reeta ja Kerttu. Ja\nVappuhan sinne on jo pulikylistään menemässä.\"\n\nSaara: \"Tehkää vaan niinkuin hyvä tulee, kunhan vaan tämäkään Pietola\nei jäisi matojen pesäksi.\"\n\nReeta: \"Viimeiseksi se toki tässä tuli palaa siltä, jos\nPahtajärvellekkin talo tehdään.\"\n\nTahvo: \"Tämä nyt on meille tämmöiselle susijoukolle vähä asia saada\ntämäkin talo kuntoon. Päätetään vaan niin, että ruvetaan tekemään\ntoista taloa niin kuumalta kuin kärsitään.\"\n\nReeta: \"Ruvetaan vaan.\"\n\nOlli-Pekka: \"No jos tekemään, niin tekemään itsepäällistä.\"\n\nTahvo: \"Yhteinen tehdään. Siitäpä häntä on hyvä erota, kun ei aleta\nsopia yhdessä olemaan.\"\n\nAuno: \"Jos se Kerttu ei tule tänne, niin parashan on, että tulisi\nPahtajärvelle suurempi talo, jossa olisi parempi olla Kertullakin.\"\n\nKatri: \"Sama on. Tehkää vaan, kunhan vaan pidätte huolta Pietolasta.\"\n\nRiikka: \"Sama minullekkin. Mutta minä en lähde näiltä poroilta.\"\n\nKatri katsahti Marttaan, joka istui karsinpenkillä.\n\n-- Vaan mitäs sanoo Martta, joka on aina hiljaa? Martta: \"Eipä se\nlaihan koiran haukunta taivaasen kuulu, sempätähden en virkakkaan.\nToivon vaan, että oltaisiin joukollaan tässä Pietolassa. Mutta jos se\non varma, ettei Kerttu tule tänne, niin tehkää hänelle parempi koti.\"\n\nPää laskeusi alas, pyyhkäsi kädellään kasvopäitään, kallistui\npenkille pitkäkseen ja rinta hytkähteli.\n\nVappu istui oviakkunan alla tupotuksissaan ja umpimielisesti katseli\nulos; mutta nyt kääntyi toisiin päin.\n\n-- Siinä se nyt oli se Riikan kiista! Niin raukesi tyhjään kuin\nPirta-Paakion myllyn teko.\n\nKatri näkyi tahtovan puhetta kääntää toisaalle, katsoi akkunasta\npihalle.\n\n--. Mutta missä on se moskajoukko?\n\nAuno katsoi rannalle päin.\n\n-- Tokipa ne ovat kaukanakin: tuossahan törmällä laittavat\nkivilehmiä. Anni siellä liehuu parassa miessä. Siellä on jo aikaset\nkarjat.\n\nRiikka: \"Pitäisihän niille ruveta rypysijaa laittamaan.\"\n\nKatri: \"Saisivathan tässä asettua muutkin; aurinko paistaa enää\nHyllyäiskeroon. Mutta sadetta se ennustaa huomiseksi, kun päälleen\npuhuu aurinko.\"\n\nReeta: \"Kyllä siitä ei ole nyt sade kaukana: lehmät äsken\nnuoleskelivat toisiaan ja kuolleita näin unissani mennä yönä.\nÄitivainajakin oli niin toimessaan. Ahtolan muorin kanssa niillä\noli semmoista hommaa siinä Ahtolassa. Mutta mitähän siihen Ahtolaan\ntullenee, ei se mene aivan pateetta. Siinä oli uusi rakennus tekeillä\nja ukko oli niin puhtaissa vaatteissa. En muista oikein perinpohjin\nsitä untani; mutta hyvähän lienee, jos siihen ei jotain tulisi...\nÄiti se oli ennen tarkka unilleen.\"\n\nOlli-Pekka: \"Minun äitini se on tarkka unilleen. Semmoista ei ole\nmonta. Minä muistan, kun se kerrankin näki unen Repoharjulle ja\naamusella luki kuin kirjasta, miten Repoharjun talon käypi. Ja niin\nkävi aivan sanasta sanaan kuin naulattu, vaikka silloin kun se äiti\nnäki unen, ei kukaan uskonut semmoista. Rikas talo kuin linna, ihan\nääriään tietämätön: vanhukset kovat kuin juurikat hoitivat taloa.\nJa siinä talossa tiettiin kuka on isäntä. Vanhukset kuolivat yhteen\nhautaan. Päät tulivat päältä pois. Nuoret eivät sopineet yhdessä\nolemaan. Kaksi veljestä, Timo ja Antero rupesivat erottamaan toisia,\nmaksoivat suuret osat ja niin velkausivat silmiään myöten. Sitte\nrupesivat juomaan. Markkinasta markkinaan kulettiin ja roijattiin;\nparas hevonen ostettiin eteensä. Sitäpä eivät velkamiehet kauan\nkärsineet, ottivat omansa pois ja isännille jäi tyhjä näppiin,\nmaailma haltuun. Ja niinkuin nakutettu, kuten äiti povasi, kävi, että\nmuutamain vuosien perästä joutui maa vieraan auraan. Ja niin se iso\nRepoharju hävisi puille juurittomille, meni tietämättä kuin nukkuneen\nrukous.\"\n\nKatri: \"Niin ne ovat muutamat tarkkoja unilleen. Mutta eikös se\nsinulle povannut tänne lähtiessä mitään?\"\n\nOlli-Pekka naurahti, että povasihan se, mutta mitenhän se siinä\nlienee sattunut paikalleen. Sehän sanoi meidän elävän niinkuin\npunapälvessä. Ja sen vuoksihan se ei kieltänyt lähtemästäkään.\n\nRiikka: \"Tolkussahan se muori olikin. Sehän laittoi, hommasi ja\nhyppäsi niin, niin mielissään, että ei mihin panna. Se kun oli liukas\nminullekkin, se lekerehti kuin liposen lintu. Ja lähtiessä antoi\nvirsikirjan minulle. Tämmöisen virsikirjaa muori antoi. Olihan se\nniin paljon kuin voita rievussa,\" Olli-Pekka sanoi naurusuin:\n\n-- Minulle se sopotti, että pidähän Jumala silmäisi edessä, niin ei\nsitä tule hätään.\n\nAuno: \"Paras neuvo, mitä äiti voi antaa lapselleen.\" Siihen loppuivat\nillan tarinat. Reeta pisteli kättä hyvästiksi kaikille ja lähti\nPahtajärvelle Kertun luokse. Joukollaan toiset siskot, Tahvo ja\nOlli-Pekka saattelivat Reetan pellon perelle. Reeta kääntyi vielä\ntoisiin ja virkkoi:\n\n\"No tokihan nyt tulette hirren hakkuusen Pahtajärvelle.\"\n\nTahvo: \"Tulemme, tulemme, ihan huomenna tulemme.\"\n\nOlli-Pekka: \"Mitäpä se paranee pitkittäin.\"\n\nReeta pisteli kättä uudelleen ja kääntyi tielleen, mennessään virkkoi:\n\n\"Hyvä, hyvä:\" ja heti katosi kuusikon helmaan. Kotiin palasivat\nsaattomiehetkin.\n\n\n\n\nXXXVIII.\n\n\nVuosi oli melkein kulunut. Katto päällä oli jo Pahtajärvellä uusi\niso asuinrehto, mutta Pietolassa työskenteli nyt kaikki perhe paitsi\nReeta ja Kerttu. Ryömyllään ryhötti pelloilla kypsyvä vilja. Kevät\noli ollut kylmä ja kesä sateinen. Myöhään oli venynyt olen kasvu ja\nsitä tehden terän teko. Nyt oli jo Elokuun loppupuoli. Sateinen oli\nilma. Pohjoinen lietsoi kovasti ja surren taipui keltainen koivu.\n\nIlta läheni. Pilvet poistuivat. Poutaan laskeusi valju aurinko.\nLännen-rannassa kuumotti illan haihtuva kajas ja itäpuolelta\nkuusikon helmasta kohosi kelmeä kuu. Tyyni ja juhlallisenhohtava oli\ntaivaankansi, mutta jään kahleissa seisoivat toukojen korret.\n\nKuolonkalpeina ja valitellen käyskelivät Pietolan asukkaat\nvainioidensa pientaria. Unta ei tuonut koljo yö. Kasvot synkkinä,\nkädet povessa äänettöminä kävelivät ja katselivat hallan työtä. Ja\nmitä valkeammaksi valkeni aamu, sitä kovemmaksi kävi pakkanen. Kokoon\nkutistuivat vihannat jyväiset tähkät ja auringon noustessa peitti\npaksu kuura kylmettyneen touon, maan ja metsät. Järvestä kohosi näin\npaksu sumu, että peitti aamuauringon paistamasta. Vasta puolenpäivän\nrinnassa katosi sumu, haihtui halla ja herttaisesti paistoi aurinko\nja vilkattaen höyrysi taasen märkä vainio. Hallan tuhoista tou'oissa\nei selvään huomannut; näyttivät vaan vähän öljäköille jyväin selät\nja siikanen oli kalpeampi entistään, mutta näytti kuitenkin siltä,\nettä noin kauniina päivänä voipi toivoa virkistyvän. Toinen yö ja\nkolmas yö tulivat vielä hallaiset vaikka eivät niin kovat kuin\nensimmäinen, sillä aurinko lämmitti maan päivällä. Kolmas päivä oli\nkaunein melkein koko kesänä. Leyhkeästi henkäili etelän mieto tuuli,\nja herttaisesti paistoi aurinko. Mutta tyhjänä heilui kalpea tähkä.\n\nSynkillä mielin ottivat nyt Pietolan asukkaat viikatteensa, niittivät\nja panivat suovaan jyvättömät tou'ot -- --\n\nSuovassa olivat tou'ot, ei vuoden tulosta mille kättä ojentaa muuta\nkuin kuopallinen nauriita. Vesikiehteisin silmin hoitelivat äitit\npienokaisiaan ja vähäpuheisina istuivat toiset pystyvalkean suopeassa\nloisteessa ja teeskelivät vähäisiä käsitöitään. Ainoastaan Aunon\nkasvot olivat tyytyväiset.\n\nKatri huokasi syvään ja virkkoi:\n\n\"Jumala tietää millä talvelle lähdetään. On oltu köyhiä ennenkin,\nmutta niin tuntuu, ettei toki ennen näin tyhjinä. Kun talvi kättä\nantaa eikä talven varustetta mille suutaan aukasta.\"\n\nAuno: \"Se on vanha sananlasku, että asein köyhä syöpi viimeisensä ja\nelää yhtäkaikki.\"\n\nKatri: \"Elät sitä sinä, kun olet aikuinen, mutta nuo lapsi raukat.\"\n\nTahvo: \"Kyllä tuota tästä vuodesta päästään. Onhan noita sen verran\nvaroja, kunhan ei pahempaa tulisi. Mutta painaahan tuo mieltä,\nkun tuommoiset tou'ot, oljikot kuin hankea ja aivan tuossa käteen\nkäymässä, niin kun menevät tuosta läpi käsien. Menevät kuin siivellä\npyyhältäin. En ole moista nähnyt en kuullut, kun ei jäänyt ei sian\npuremista. Ja niin menee vuoden työ kuin kuumille kiville. Sehän tuo\ntahtoo päätä vannehtia.\"\n\nOlli-Pekka virkkoi kylmästi:\n\n\"Kyllä se kävi niin, että tänne tultiin syömään viimeiset rihkamansa.\"\n\nKasvot kihahtivat punaisiksi.\n\n-- En liikuta minä muualle äyriäkään kuin tuohon talon tekoon, en\näyriäkään, sen sanon!\n\nRiikka: \"Mutta kunhan nälkää katsoo silmästä silmään, niin kyllä\npanet. Henki on eläkkeen poika.\"\n\nOlli-Pekka lisäsi vielä, että\n\n\"en äyriäkään, en, en! Minä panen ennen vaikka mihin. Menen kotiin.\"\n\nRiikka: \"Hym, kotiin! Sinne tullessasi on kynnys hirttä korkeampi.\"\n\nAuno: \"Ei tiedetä vielä olla milläänkään. On näillä poroilla ennenkin\njo kumma nähty. Ja ompa meillä nyt lehmiä ja hyviä lehmän kontuja.\nHoidetaan niitä ja imetään niitä; kyllä lapset marjoilla elävät. Hätä\non kaukana. Mutta kyllä meidän pitää petäjiä kiskoa, että saadaan\nniistä leipää.\"\n\nTahvo kummasteli: \"Petäjiä! Ja oravan kanssa yhteiset leivät! En ole\nsiihen kummaan, vielä yhtynyt.\"\n\nOlli-Pekka: \"Jo ovat huulet hukassa silloin, kun kieli maata vetää!\nPetäjästä leipää! Vie koirille semmoinen eväs!\"\n\nAuno: \"Älä ylpeile, on sitä semmoiset syöneet ennenkin!\"\n\nOlli-Pekka: \"Minä en syö, en! Sen sanoin, että en syö petäjän kuoria,\nen!\"\n\nRiikka: \"Kyllä minä syön, kunhan on kiveä pehmeämpää.\"\n\nKatri: \"Kun ei olisi noita lapsia, ainakin sanoissani, niin aikainen\nsitä nyt syöpi vaikka jänön kääpiä leivän sijaan, kun maata on. Se on\nvanha sananlasku, että:\n\n    \"viepi koski rikkojakin,\n    hyvä särvin survojakin.\n\n\"Mutta nuo lapset.\"\n\nAuno: \"Ole huolehtimatta. Kyllä Luoja pitää lapsistaan huolen.\"\n\nVappu: \"Hym, Luoja pitää lapsestaan huolen! Heitähän itsesi siihen\nvaraan, saadaan nähdä lentävätkö kypset kärpäset suuhusi.\"\n\nAuno: \"Voi sinua Vappu parka!\"\n\nVappu: \"Vappu parka! Minä en ole sinun parkasi! Minä en ole rukka\nenkä raukka enkä kintas kenenkään.\"\n\nOlli-Pekka sanoi kylmästi, että\n\n\"sen sanon minäkin, että jos itse heittäyn huolettomaksi, niin\nJumalasta nähden kyllä joutavat hampaat naulaan.\"\n\nEi kukaan jatkanut puhetta. Auno hymyhuulin alkoi hyräillä:\n\n    \"Jumala on meidän väkevä apum,\n    Turva tosin tuskiss' suuriss'!\"\n\nRiikka: \"Kyllä kai kuitenkin on paras sulan aikana kiskoa petäjiä. Ei\nsuinkaan mitä leipänään pidetä.\"\n\nAuno: \"Petäjiä ruvetaan kiskomaan aivan ensi töikseen.\" -- -- --\n\nHuomenna lähti Auno, Martta, Riikka ja Saara petäjän kuoria\nkiskomaan. Tukalaa se oli, kun oli jo kuori tarttunut puuhun kiinni.\nVaan lähti niitä kuitenkin, ja jos ei paljon päivässä niin paljo\nviikossa. Kaksi viikkoa kulkivat kiskomassa, niin oli talven leipä\nkingossa ja kasvoista katosi synkeys.\n\nTalvi tuli aikaiseen ja mitä ankarin: pakkasta ja tuiskua vaan\naivan katkeamatta. Siitä huolimatta pyydettiin lintuja ja kaloja.\nAuno se oli aivan linnun-pyynnin varrella, siihen nousi siihen\nlaskeusi. Toisena päivänä oli toisella suunnalla virkatie. Enemmän\nkuin peninkulman päähän urkenivat Aunon suksiladut ja uusia kotoksia\nhän teki joka päivä milloin kaksi milloin kolme sen mukaan, miten\naika myönsi. Kotos tehtiin siten, että lapioittiin ryhevän kuusen\njuuresta lumi tarkkaan, että pälveen tuli sula marjan-varsikko.\nSitte pälvi katettiin siten, että hakkailtiin aisan paksuisia\nnäreitä, niitä pantiin kuusta vasten pystyyn niin tiheään, että tuli\nlumen pitävä katos pälven suojaksi. Kahden puolen oli aukko siihen\nkatokseen. Lintu jo puunlatvalta huomasi pälven ja heti liepsahti\nmaahan ja työntyi kotokseen. Mutta siihen oli pantu ansat kahden\npuolen kuusesta, niin hyvillä vihillä, että jos lintu tahtoi mennä\nlystäilemään toiselle puolen pälveä, niin oli varma täytyminen\ntarttua ansaan. Niimpä sattuikin, että usein oli kumpaisessakin\nansassa lintu.\n\nSellaisia kotoksia oli Aunolla enemmän kuin kolmesataa. Ja\nkymmenittäin oli lintuja Aunon nahkakielisessä suuressa kontissa joka\nilta, kun hän hohtavin kasvoin palasi kotiin. Ja heitettyään painavan\ntakkansa riemuitsevan lapsijoukon purettavaksi, hän mielihyvällä\nriisui päältään ryytteisen turkkinsa ja jaloistaan tieraiset\ntöppösensä, jotka Martta tai joka muu sisko laittoi kuivamaan.\n\nVappu ja Martta ne Kalliojärven rannoilla rantapajukoissa pitivät\nmetsikanan ansoja. Niihimpä aina aamuhämärässä yksi ja toinen riekko\ntakertui. Olipa heillä likimmäisissä metsissä kotoksiakin, joissa\nmoni teiri ja koppelo löysivät surmansa. Tahvo se laittoi mertoja ja\nniitä piti Kalliojärvessä. Pajupuron suu se oli paras paikka. Siitä\nsai joka päivä käydä haukia, matikoita ja kyrmyniskoja ahvenia kuin\naitastaan usein enemmänkin kuin siksi päiväksi tarvittiin. Niin\nkarttui sekä lintuja että kaloja, että aina oli yli tarpeen enemmän\nkuin kahden päivän vara. Vaikka leipää ei ollut kuin naurishillaan\nolki ja petäjäjauhoista hierottua taherrusta ja se sitte levyllä\npaistettu, niin haprasta, että kolmikannalla sitä ammennettiin\nsuuhun, mutta kun oli joka verolla tähteen jättäin keitettyä ja\npaistettua lintua ja keitettyä ja paistettua kalaa; siihen lisäksi\nmaitoa ja voita syödä miten sen katsoi, niin kadehdittavaa hyvä oli\nPietolan elämä maihin verraten, joilla ei ollut lintuja eikä verestä\nkalaa. Niin meni talvi. Ja kesän tullen siihen sijaan kuin monessa\nperheessä näkyi kivulloisenkuihtuneita muotoja, näkyi Pietolassa\nhyvin voineiden terveitä kasvoja.\n\nSamoin eli Reeta ja Kerttu Pahtajärvellä.\n\nKesä tuli taasen kolkko ja sateinen. Pahaa ennustivat Pahtajärven\nasukkaat. Niimpä kiskoivat jo petäjät kuoren niloillaan ollessa\ntulevan talven varaksi. Eivätkä erehtyneetkään: halla vei kaiken\nviljan. Vanhoja ja toisenvuotisia eloja oli vielä siksi, että\nyhden vuoden siemeneksi. Ne kätkettiin hiiriltä hyvään talteen ja\nvarustauttiin talvelle samoilla eväillä kuin viime talvellekin. Ja\ntoivossa, että vielähän siitä ajat ylenevät, puuhailivat peltojen\nlannoittamisen ynnä muun talon korjuun puuhissa.\n\nNiin meni talvi. Kesä tuli ajallaan. Peltoon kylvettiin viimeiset\njyvät. Ilma oli lämmin, lehti kiirehti puuhun, ruoho maahan ja ylös\nmaasta rienti kierteinen oras. Mutta Juhannuksen aikana tuli kylmä\norashalla, vei pellot mustaksi, vei lehdet puista, kukat nurmilta.\nAlastomana seisoi kurja luonto Pohjolan valosana Juhannusyönä.\nEmintimän henkeä huokaili pohjoinen ja lunta karvoi pilvinen\ntaivas -- --\n\nJuhannus oli käsissä. Korkealta paistoi lämmötön aurinko. Huurupilvet\nsamoilivat kolkolla taivaalla.\n\nPirtissään istui Pietolan perhe. Reetakin oli joukossa. Eivät olleet\niloisia eivätkä vallan suruista; näyttiväthän vaan kuin jotakin outoa\nolisi tapahtunut. Olivat kuin kynsille lyötyjä.\n\nKatri oli karsinapenkillä ja sylissään piteli kolmivuotiasta\npulloposkista pienokaistaan, taputteli sen puhtaita kasvoja ja\nvirkkoi leppoisesti:\n\n\"Mitähän sinä äitin pullukka, sinä perhoseni, tulevana talvena\npanet tuohon pikkuiseen suuhusi, tuohon pikkuiseen suuhun, suu kuin\nmansikka. Mitähän siihen pantanee, kun ei kesää tullutkaan; ei kasva\nedes karjan ruokaa.\"\n\nReeta: \"Niin sitä sanotaan, että suuri on kesä kateiksi. Mutta kyllä\nse todellakin näyttää, että ei tule kesää. Juhannus on käsissä ja\nsammalikko oli jäässä vielä äsken, että kannatteli.\"\n\nRiikka: \"Sanotaampa sitä niin, että ei ole tähkätöntä Juhannusta.\nMutta mustana on nyt maa. Ei ole orastakaan, sitä vähemmin tähkää.\"\n\nReeta virkkoi vakavasti:\n\n\"Ei tämä ole ensimmäinen kumma. Äiti-vainaja niin usein puhui: kun\nhän oli ollut paimentyttösenä, niin oli ollut seitsemän hallavuotta\nperäkkäin ja kahdeksantena kesänä oli Juhannus-aamuna olleet viitat\npystyssä pappilan salmella ja isoa Ruokojärveä oli hevosella ajettu.\nEikä ollut moni enää kylvänyt ollenkaan, jos oli siemeniäkin.\nVaan sitte oli kääntänyt toisen kylkensä. Päivää palattua olivat\nilmat lämmenneet, kesä oli tullut lämmin ja poutainen ja joka oli\nkylvänyt, niin seitsemässä viikossa oli joutunut pivosta pivoon.\nAhtolan ukkokin oli viikkoa jälkeen Juhannuksen kylvänyt ohran siihen\nmäkipeltoon, niin Perttulina oli ollut uutisrieska syötävänä, valkea\nkuin sämpylä.\"\n\nKatri huokasi ja virkkoi:\n\n\"No on sitä ollut aikoja ennenkin. Seitsemän hallavuotta peräkkäin\nja yhä ovat ihmiset vaan henkeä pitäneet, koska eivät ole aivan\nsukupuuttoon kuolleet.\"\n\nReeta: \"En muista äitin kertoneen, että olisi yhtään näljin-surmin\nkuollut.\"\n\nAuno: \"Kyllä se Jumala sentään pitää huolen luomista lapsistaan. Sama\nse on nytkin. Kunhan vaan tyydytään Jumalaan eikä huolita huomisesta\npäivästä, niin kyllä se antaa ravinnon ajallaan.\"\n\nVappu katkasi puheen.\n\n-- Hym, Jumala pitää huolen! Se antaa ravinnon ajallaan! On tuo nähty\ntuon huolenpito. Kun ei olisi itse pidetty huolta itsestään, niin\naikoja sitte olisi jo saatu suulleen kuolla eikä olisi koirakaan\nperään haukkunut... Ei huolita huomisesta päivästä! Kaikkia kuulee!\n\nTahvo tuli kalalta. Synkeänä oli muoto ja vihaisena heitti konttinsa\nlattiaan ja virkkoi karmeasti:\n\n\"Jo nyt on saanut pe--le arennille tämän tienoon!\"\n\nKatri katsahti Tahvoon, rienti katsomaan konttia ja ystävällisesti\nvirkkoi:\n\n\"Etkö saanutkaan kaloja? Eihän sitä aina. Nyt kun on näin kylmät,\nniin kalat ovat kauttautuneet; mutta kunhan lämpiävät ilmat, niin\nsitte taasen. No onhan noita vähäsen. Kas tuommoinen hauki! Ja onhan\ntäällä ahvenia toista läjää! Kyllä näistä keitto tulee.\"\n\nTahvo ei kuunnellut Katrin puhetta; kiroili vaan, käveli lattialla ja\nsanoi vihasesti:\n\n\"Kyllä minä en rupea tänne nälkään kuolemaan. Saat laittautua\nmatkaan noiden perillisten kanssa. Lähdetään kuin Piiroisen joukko\nkulkeutumaan talo talolta kotipuoleen ja heitetään petoin huostaan\ntämä... Voi, voi sentään mihin piti joutua! Se on sinun syysi ja\ntuon muutaman rohveetan, tuon Aunon... Ala vaan laittautua matkaan!\nOn meillä vielä sen verran rihkamia, että pääsemme kotipuoleen\nkerjäämättä? Vaan kun syömme täällä viimeiset, niin joudumme\nkerjuuseen.\"\n\nKatri punastui eikä virkannut mitään, puristi vaan huulensa yhteen.\n\nRiikka katsahti Katriin ja virkkoi:\n\n\"Joka menee se menköön. En lähde minä. Henki on surmalle velkaa.\nVaikka kuolen tänne, niin kerta kuolla syntyneen. Ei ole pestyä\npöydänpäätä sielläkään.\"\n\nKatri: \"Sen sanon minäkin, että ei ole pestyä pöydän päätä\nsielläkään. Vaivallahan on eläminen, meni mihin meni. Ollaan vaan\ntäällä. Ei ole surma tervaa karvaampi.\"\n\nOlli-Pekka sanoi kiihkeästi:\n\n\"Samaa olen tässä miettinyt, että en rupea tänne näljin surmin\nkuolemaan. Kotipuoleen lähden minäkin. Kun ei lähtene Riikka, niin\njos tahansa. Oma on syynsä. Ei syytä minua toistekkaan, että olen\ntänne kulettanut.\"\n\nRiikka: \"Empä syytäkkään sinua enkä muita. Hyvä vaan, että olemme\ntäällä. Tyydytään vaan onneensa.\"\n\nOlli-Pekan silmät rupesivat kiilumaan.\n\n-- Tyydytään onneensa!... Kyllä minä nyt vielä sinua kuuntelen! Kyllä\nolet minua jo nenästä vetänyt siksi, että nyt jo välttää. Lähde vaan,\nkun lähtenet matkaan!\n\nRiikka: \"Eipä vähä mitään. Paljonpa panit palallesi... Hohoo! vai\nlähde matkaan! En toki lähde tässä hädässä.\"\n\nOlli-Pekka: \"Kyllä minä saan lähtemään, kunhan minä vien rahani\nmatkassani.\"\n\n\"Vie vaan, vie kukkaroineen! Kun lienevät sinulle aivan vieraat nuo\nlapset, niin heitä vaan minun kaulaani ja mene vaan niin kauas, ettei\nkuu kuule eikä päivä näe!\"\n\nTahvo se puhki vihoissaan ja kamalansynkkänä oli entinen valkoverinen\nmuoto ja vihasta verestivät sinisenharmaat silmät. Tyhjää toimittain\nkäveli pirtin; lattialla, käveli ja puheli. Viimein punalti päätään,\nvirkkoi tuimasti:\n\n\"Nuo akat ja pe--leet! Niille kun antaa yhden sormensa, ne vievät\nkoko käden... Maksaa se mielestä mesimarjan: tämän ajan on saanut\ntehdä työtä kuin tuleen. Voi sen..., sen...\"\n\nOlli-Pekka virkkoi tivakasti:\n\n\"No syötyä ei saada takaisin. Se on, tullut, joka on tullut.\nLähdetään kotiin. Paistaa siellä päivä vähän lämpimämmästi...\nLähdetään!...\"\n\nReeta: \"Mihinkäs talon teos jääpi Pahtajärvellä?\"\n\nOlli-Pekka: \"Jäi mihin jäi; pois lähden!\"\n\nTahvo kävi aitasta rahansa, heitti pöydälle kourallisen hopearahoja\nja sanoi:\n\n\"Tuossa on matkarahat, joilla pääset, kun et älyä lähteä yhteen\nmatkaan.\"\n\nOlli-Pekka teki samoin, heitti rahoja pöydälle ja virkkoi tylysti:\n\n\"Tuossa on!... Tulkaa yhdessä matkassa.\"\n\nKatri tuikasi ulos, meni saunaan ja siellä itki itsekseen. Riikka\nmeni rannalle ison kiven suojaan, lankesi kasvoilleen maahan,\nkäsillään puristeli kasvojaan ja puhki raskaita huokauksia...\n\nTahvo ja Olli-Pekka olivat menneet. Katri ja Riikka tulivat\nhuivisilmillä pirttiin. Katri seisahti pankkoa vasten. Riikka istui\noviakkunan poskeen ja katseli akkunasta ulos, vaikka ei mitään\nsentään katsonut.\n\nAuno istui kädet helmassa peripenkillä ja suurilla silmillään katseli\nRiikkaa ja Katria, virkkoi:\n\n\"En minä luullut, että se nyt on totta tuo homma. Tuli kuin puulla\npäähän lyöden.\"\n\nReeta: \"En minäkään uskonut, että tuo nyt on totta. Luulin, että nyt\ntuossa vihoissaan tuskeilevat, mutta se raukeaa, kunhan purkavat\npussinsa.\"\n\nKatri rykäsi, kohotti hartioitaan vähän pystympään ja umpimielisesti\nvirkkoi:\n\n\"Kyllä se oli ennen aiottua. Jo ne ovat vuosikausia sitä\nnurkuttaneet. Mutta me Riikan kanssa kun emme ole taipuneet, niin ei\nole saanut satuun lähtö.\"\n\nRiikka kääntyi toisiin, pyyhkäsi esiliinaansa kasvojaan ja virkkoi:\n\n\"Kun niitä nytkin olisi kehdannut ruveta houkuttelemaan, niin...\"\n\nReeta alkoi puhella toimessaan: \"Vielä näitä nyt houkuttelemaan!\nÄläs pikku lapsia! Houkuttelemaan! Eipä vähä mitään! Vähä yksi varis\ntekee kesää tai talvea. On täällä eletty jo sen verran ilman heitä\nja eletään vastakin, kun muu paha muualta katsonee. Menkööt vaan!\nMenkööt, menkööt!\" Katri puhui alamielin:\n\n\"Niin sitä sinä sanot. Sinä et tiedä maailman kelkan jukkoa,\nminkälainen se on. Kunhan olisit tuommoisen lapsijoukon keskellä\ntyhjin käsin kuin taivaan lintu, niin et sinä niin sanoisi.\"\n\nAuno: \"Kyllä se ei kannata haikailla. Kyllä lapset elävät siinä missä\nmuutkin.\"\n\nRiikka: \"Kivessä on kipeä silloin kun toisessa.\"\n\nSaara: \"Sen minäkin sanon, että kivessä on kipeä kun toisessa...\nMutta se ei ole huutain huokeampi eikä parkuin parempi...\"\n\nVappu: \"On sanottu, että ei ole ihmisen hyvä yksinänsä olla. Mutta\nyksin on paras! On vaan ja elää kuin kelloton hevonen metsässä! Ei\nkaipaa kukaan eikä ole ikävä ketään.\"\n\nKatri: \"Sinä sanot sen ulkopuolelta hampaiden.\"\n\nAuno peripenkillä istuissaan nojasi hartiansa seinään ja vakaisesti\ntuumaili:\n\n\"Minusta on vähä vahinko, jos nuo miehet menivätkin... Vai mitä\nMartta? Sinä et milloinkaan virka mitään.\"\n\nMartta: \"Kyllä kai tässä siltä vahingolta tuli palaa.\"\n\nVappu: \"Sen minäkin sanon, että kyllä niistä nähden tuli palaa.\nTuossa he vonkuilevat vaan ja ovat isäntiä olevinaan. Sanon vieläkin,\nettä en kaipaisi heitä, en syödyille mailleni. Niin ovat kuin liika\nlaukku reessä.\"\n\nKatri: \"Kas, kas nyt Vappu! Kyllä tuohon olisi sanomista, mutta ole\nsuuni vaiti.\"\n\nVappu: \"Puhu mitä puhut. Kyllä minä tunnen monta miestä, minä tunnen\nedestä ja takaa; minä tunnen niiden mielet ja kielet. Kun sanon\noikein, niin tämä maailma on miehillä ja susilla pilassa!\"\n\nMartta: \"Koko maailma pilassa! Miten sinä niin voit sanoa?\"\n\nVappu: \"Sinä lapsi rukka et tiedä mitä kysyt. Sudet sinä tiedät, että\nne aina väjyvät viattomia kotieläimiä; mutta et tiedä mitä miehet\nväjyvät pauloihinsa.\"\n\nMartta ei enempää kysynyt, menihän ajatuksiinsa ja suurilla\nsilmillään katseli lakeen; katseli totisin kasvoin ympärilleen, mutta\nei varsinaisesti mihinkään.\n\nAuno: \"No eivät ne kaikki miehet ole semmoisia.\"\n\nVappu: \"Kukahan noista on parempi? Panehan koira makkaran vahdiksi.\"\n\nKatri: \"Nyt se on Vappu vihassa miehille. Oletko aina ollut\nsemmoinen?\"\n\nVappu: \"Jos olisin aina ollut tämmöinen, niin en niitä tuntisikkaan.\nJos olen vihassa, niin syystä kyllä olenkin.\"\n\nRiikka: \"Sillä tuolla Vapulla ei pysy kauan yksi mieli. Ei ole kauan\naikaa, kun viimeksi hommausit Pahtajärvelle Tahvon ja Olli-Pekan\nuuteen taloon, kun muut eivät aikoneet lähteä ja olit aina yksistä\ntuumin Tahvon ja Olli-Pekan kanssa meitä sortamassa. Nyt se on\nkaikille miehille niin vihanen, niin, niin vihanen, että ihan purra\npistää.\"\n\nVappu: \"No eihän susikaan pesänsä luota syö lampaita.\"\n\nKatri: \"Ei sitä taasen ole paljo hyvän ja pahan ilman väliä. Nyt se\non Vappu vihanen miehille, mutta katsotaan vaan, niin kohta se alkaa\nhymyillen puhua sulhasista.\"\n\nVappu: \"Saatanhan minä puhua vaikka milloin sulhasista, mutta minä\nsamalla tiedän minkälaisia ne ovat.\"\n\nAuno kääntääkseen puhetta toisaalle katsoi akkunasta ulos ja\npyhkäsi kädellään akkunata. Katseli vielä tarkempaan ylös ja alas\ntaivaankantta ja virkkoi:\n\n\"Mutta nythän näyttää ilma lämpenevän. On niin rastaanrinnassa tuo\nläntinen taivas ja ilma niin leppoisennäköinen... Mutta sappi on\nauringon edellä.\"\n\nReeta: \"Sade siitä tulee. Sehän on vanha sananlasku, että\n\n    \"kylmäksi on kuu'un kehä,\n    sateheksi päivän sappi.\"\n\nAuno: \"Ei siitä säät ilman lämpeäkkään, jos ei sadetta tule.\"\n\nKatri katsoi karsinakkunasta ja virkkoi:\n\n\"Jopa lehmät tulevat. Kas, kas, kun ne ovat iloisia!... Tuota\nMaatikkia minkälainen vilja se on! Ja entä tuo Karjankukka! Kun\nlaukkaa pölkyssä hännin kuin hurja. Kas kun mennä roikasi yli tuosta\nkuopasta kuin korento!\n\n... Kas, nyt se säkeysi puskemaan! Lähdetään erottamaan ja kytketään\nnavettaan. Lähdetään...\n\nPihalle rientivät tytöt ja lapset hyppäsivät penkille akkunasta\nkatsomaan. Siinä ne sovittelivat ja kurkottelivat mikä mihinkin\nruutuun olisi saanut päänsä sovitelluksi. Katrin kaksivuotias lihava\nkipeäjalkainen poika itkien pyyteli lattialla kontallaan, että\n\"ottakaa minuakin memmee kattomaan. Ottakaa minuakin äitin memmee\nkattomaan. Kaitu, ota minuakin äitin memmee kattomaan. Ota nyt.\nOtathan, Kaitu?\"\n\nToiset eivät olleet kuulevinaan; kähertivät vaan ikkunassa kuin\nkärpäset hyvässä ruokapaikassa ja tukkivat päitään mikä mihinkin\nrakoon, josta olisi sopinut paremmin näkemään. Mutta kun poika yhä\npyyteli lattialla, niin pikku Anni kiimasi sen luokse, virkkoi:\n\n\"Otan minä Anteron.\"\n\nja tarttui Anteron kainaloihin ja kulettaa nujuutti senkin toisten\njoukkoon.\n\n\n\n\nXXXIX\n\n\nKesä oli sateinen ja olkia kasvoi tavallista enemmän. Halla ei ollut\nsyksyllä; mutta oli yhtä sadetta enemmän kuin kymmenen viikkoa, niin\neivät joutuneet elot eikä saatu kokoon. Niitettiin taaskin Pietolassa\njoka korsi ja talvelle lähdettiin samoilla eväillä kuin ennenkin.\nTerveitä olivat sentään. Muissa taloissa hieroivat leiväkseen niitä\nvuodentuloksia, mutta jo syksystä saivat punataudin. Siihen liittyi\nsurma toveriksi ja yhden ja toisen nutisti päiviltä pois. Niin vei\nenemmän kuin puolet ihmisistä Tuonelan tuville, vei muutamat talot\naivan autioiksi. Sattuipa Tuoni Tahvon ja Olli-Pekan kotiinkin, vei\nisät, vei äitit kumpaiseltakin; vieläpä harventeli veliä ja siskoja\nja likeltä piti itsiäänkin. Mutta Tahvo ja Olli-Pekka erosivat siitä\nleikistä ja kääntyivät päin Pohjolaan ja eräänä Joulukuun tähtisenä\niltana olivat Pietolan pirtissä iloisen siskojoukon ja riemusta\nhyppivän lapsijoukon keskellä -- -- --\n\nTalvi oli leuto. Jos sattui tuisku, niin vesisade oli perästä ja\nsuvesi lumen aina pois, että kaljamilla olivat maat ja kieränä olivat\njärvet. Maaliskuussa vasta karttui vähä lunta. Mutta Huhtikuussa\nsulivat jo maat ja järvet, että Toukokuun alussa oli jo lehti puussa,\nruoho maassa. Vaan ei ollut siementä mistä panna peltoon eikä ollut\ntietoa mistä saada. Mykkinä kuin kannot istuivat Pietolan asukkaat\nrannan äyräällä eräänä Toukokuun kauniina iltana, jolloin huolettomat\nsorsat ja allit lepäilivät Kalliojärven kimaltelevalla pinnalla.\nSuruttomain lasten kimeä melu ja liatuin iloinen laulu kaikui metsien\nsyvämielisillä rinteillä ja tuo vanha petäjä istujain keskellä\nhymyili mielissään.\n\nRiikka katseli järvelle.\n\n-- Kesähän tämä keikkuen tulee, talvi tanssii takana kuten sanotaan.\nMutta mikäs hyvittää polosia, kun ei ole siementä eikä tuumaa\ntulevata, ei riepää veräjätä. Mahona on ruispelto; autio on ohramaa.\nKyllä siitä on vajoa vastakin, vielä hoikka huomennakin.\n\nTahvo katsahteli pieniin ruskopilviin.\n\n-- Ikävää on, mutta eipä se pakisten parane.\n\nSaara: \"Mitähän, jos olisi lähteä etelästäkäsin hakemaan. Saisi edes\nvähänkään. Jos ei kaikille pelloille, parempi toki vähäkin kuin aivan\nilman.\"\n\nOlli-Pekka: \"Etelästä! Kyllä se homma on yhtä tyhjän kanssa. Minä\nuskon, että useampi on mennyt aivan siemenkatiin. Jos jollakin\non, niin on omiksi tarpeikseen. Ja jos olisi liiaksi, niin se\nsäästää toiseksi vuodeksi. Vanhat kuuluvat ennustavan vielä neljää\nhallavuotta.\"\n\nRiikan kasvot punastuivat.\n\n-- Vielä neljä hallavuotta!... Kyllä sitte sopii Jouluna rahvas\nkirkkoon... Neljää hallavuotta?... Onhan sananlasku, että ei kuku\nkäki seitsentä vuotta yhden olkisuovan pielessä... Mutta siinä\nlaskussahan tulisi olemaan seitsemän hallavuotta peräkkäin...\n\nOlli-Pekka: \"Niin kuuluvat ennustavan muutkin ja niin ennusti\ntässä tuonnoin tuokin Härmänmäen iso tietäjä. Ja niin ennusti\nLeveis-ukkokin tässä tuonnoin Halikon ukon peijaissa. Kyllä niillä on\nvähä viestiä ne kun tutkivat aikain ja taivaan merkkejä.\"\n\nTahvo: \"Niinhän se on, että ei sitä vielä tiedä hyvin hätäillä\nsiemeniä ennenkuin näkee mihinpäin rupeaa maailman ajat kallistumaan.\nTämä kaunis kesä saattaa loppua hyvinkin lyhyeen. Olihan viime\nkevännä näin lämmintä Helluntain pyhinä, mutta surmansa edelläpään\noli. Kyllä se on pelättävä nytkin. Paras taitaa olla, kun ei ruveta\nkoko siemenen puuhaan.\"\n\nOlli-Pekka jatkoi: \"Niin minustakin on. On vaan vaivaista vahinkoa ja\nmieliharmia, kun suurella vaivalla hankkisi siemenkouran ja sitte ne\njoutuisivat hallan uhriksi.\"\n\nRiikka: \"Kun saisi vähänkään koetteeksi.\"\n\nKatri: \"Ei siitä nyt toki tule mitään, että aivan jäädään\nkylvöttömäksi tämmöissä kauniina kesänä... Voi, voi sentään!...\nLähdeppäs sinä Tahvo hakemaan siemeniä. Vaikka tyhjäänkin menisi,\nniin et sen tähden kuoltuasi jalkojasi potkittele... Lähdethän?\"\n\nTahvo mietti pitkään, katseli Hyllyäiskeroon, katseli Kalliojärvelle,\nkatseli taivaalle. Vaalakoissa kasvoissa oli kummallinen punastus ja\nsuuret sinisenharmaat silmät harreilivat epätietoisina. Sitte kohotti\nhartioitaan ja virkkoi vähän arasti:\n\n\"Kyllä se on niin hämärää se lähtö, kun ei ole tietä telaakaan mistä\nlähteä. Ja jos saisikin, niin se on onnentarhaan kylväntä vielä tänä\nkesänä. Niin se tuntuu. Ja kyllä minä uskon vähän noita vanhain\nennustuksia.\"\n\nAuno: \"Hyh! Vanhain ennustuksia!... Leveisukon ennustuksia! Ne ovat\nsamallaisia kuin Heppu-Tervokallun ennustukset, kun se tässä kerran\nennusti Ahtolan häviämistä kun lehmä teki kaksi vasikkaa, Mutta ei\nollut ei putken polttamaa.\"\n\nKatri: \"Niin, entäs Härmänmäen iso tietäjä, kun se kerran ennusti\ntulevan maailman lopun ja merkkiä sanoi jo näkyvän auringossa ja\nkuussa. Matta eipähän siitä ole ollut ei kissan potkausta.\"\n\nAuno: \"Mitäs veikkoset! Ei niihin ole luottamista. Ei, ei muuta kuin\nlaitetaan siemeniä ja kylvetään.\"\n\nRiikka: \"Niin tehdään. Etsitään siemeniä vaikka sinisen kiven sisästä\nja kylvetään, että ropajaa! tuli mitä tuli. Jos menee myttyynkin,\nniin siitä ei mieltä väärää.\"\n\nTahvo: \"Laitetaan, mutta mistä laitetaan? Se on helppo sanoa, että\nlaitetaan. Mutta laitappa, mitenkä laitat.\"\n\nOlli-Pekka: \"Sen sanon minäkin, että laitappa. Miten laitat, kun ei\nole mistä laittaa? Tekemään et kykene... Minä en kyllä lähde. Tyhjän\nkyllä tietää tekemättäkin.\"\n\nVappu katseli Aunoon ja virkkoi:\n\n\"Auno se aina sanoo Jumalalta saavansa kaikkea, mutta käyppäs nyt\nsiemeniä. Käyppä muudan säkki, niin nähdään minkälaisia nuo ovat sen\ntalon pellossa kasvaneet.\"\n\nToiset hytkähtivät ja silmäsivät Aunoon, Auno lenti punaiseksi kuin\nkekäle, puristi huulensa ja hampaansa yhteen ja kasvoille ilmausivat\nsuuret kyyneleet. Vesikiehteisin silmin kohosi ja meni metsään. Mutta\nlevottomin kasvoin nousivat toisetkin siitä ylös ja menivät yönsä\nlepoon.\n\nVaan Marttaa, Riikkaa ja Katria ei mielinyt nukuttamaan. Kirkkain\nsilmin vuoteellaan pirtin lattialla katselivat ja kääntelivät itseään.\n\nPohjoisen rannalla oli jo valoisin päivänkajas eikä vieläkään Aunoa\nnäkynyt, niin yksitellen hiipivät ulos Martta, Katri ja Riikka.\nKulkivat metsään Karhurovalle päin, mihin olivat nähneet Aunon\nmenevän, ja siellä tapasivat toisensa, mutta ei Aunoa kuulunut.\nTulivat viimein erään ryhevän kuusen lähelle. Sieltä kuusen juurelta\nkuului Aunon hiljaista pahetta.\n\nSiihen noin kymmenen askelen päähän seisahtivat. Martta pyörein\nsilmin kuiskasi:\n\n\"Kenen kanssa se Auno puhun?\"\n\nKatri laski päänsä alas, kasvot vaalenivat ja hieman vapisten\nkuiskasi:\n\n\"Se rukoilee.\"\n\nRiikallakin pää painui alas, katseli maahan ja visahti:\n\n\"Olkaa hiljaa!\"\n\nViimein he lähenivät likemmä kuusta. Auno oli maassa kasvoillaan,\nsormet liitetty ristiin.\n\nMartta laskeusi Aunon viereen polvilleen ja virkkoi:\n\n\"Kuule, Auno kulta. Anna anteeksi, kun sinut pahoitimme. Emmehän\nymmärtäneet, että se sinuun niin koski.\"\n\nAuno ei näkynyt kuulevan.\n\nKatri laskeusi polvilleen Aunon viereen ja virkkoi:\n\n\"Kuule, Auno rakas. Älä nyt pahene meille...\"\n\nMartta itkussaan nyki Aunoa.\n\n-- Kuule nyt, mikä sinulla on? Virka nyt yksi sana meille ja anna\nanteeksi.\n\nAuno kohotti päänsä, virkkoi:\n\n\"Ettehän minulle ole pahoin tehneet.\"\n\nSitte hän nousi seisalleen, liitti vielä kätensä ristiin ja katsoi\nkorkeuteen. Silmistä juoksivat tulvanaan kyyneleet. Sitte hän\npyyhkäsi kasvojaan ja lähti äänettömänä kävelemään kotiin.\n\nVuoteilleen palasivat tytötkin ja nukkuivat herttaiseen uneen...\n\nAamulla herättyään pukeusivat ja siirtyivät askareihinsa kukin. Auno\nse Riikan ja Katrin kanssa lähti pellolle lehmiä lypsämään.\n\nAuno virkkoi lehmää lypsäessään Riikalle ja Katrilla: \"Minä kun\nunissani näin rovastia. Se kun oli niin hyvä minulle. Oli paljo\nväkeä, mutta ei kellekkään ollut niin hyvä kuin minulle. Minä en\nmuista, mitä hyvää se teki, mutta hyvä se oli. Herättyäni joukahti\nmieleeni, että tokihan se antaa meille ohran siemenet.\"\n\nRiikka: \"Hyh! Eipä vähä mitään! Vai ohran siemenet? Semmoinen se\non mieskin! Ei kuulu se auttavan ketään, vaikka näkisi suolleen\nkuolemassa. Niin sanovat kaikki. Ja yksikö siltä on niitä yrittänyt!\"\n\nAuno: \"Ei ota jos ei annakkaan. Mutta minä en uskoani pane\npaljoonkaan, etten saisi edes vähää.\"\n\nKatri oikein ihastui.\n\n-- No hyvänen aika!... Mutta minä uskon myös, että rovasti antaa.\nSehän on aina ollut meille hyvä. Mitenkä tuossakin Pahtajärven niityn\nkohdassa oli ollut meidän puolesta, kun olivat kyläläiset tulleet\nniittämään.\n\nRiikka: \"Älkää toki nuolaisko ennenkuin tipahtaa.\"\n\nAuno: \"Lähden minä kuitenkin käymään, ei tuo maalta merelle aja.\"\n\nSaara: \"Lähde vaan heti. Olisi tuo Jumalan lykky, jos vähänkään\nsaisi.\"\n\nAuno: \"Kunhan saan syödä, niin lähden.\" -- --\n\n       *       *       *       *       *\n\nPäivä oli lännellä ja iltasuitsua tehtiin lehmille. Pöydän päässä\nistui Tahvo ja vuoleksi viikatteen kapulaista. Vuoleksi noin vaan\nviroikseen, enemmän aikansa kuluksi kuin asian vaoksi. Olli-Pekka\nsoudatti lasta oviakkunan alla vasemman käden kyynäspää polvella ja\nkasvonsa varasi kämmeneen. Siinä oikealla kädellään soudatti nukkuvaa\nlasta ja laulella lurkutteli enemmän omaksi huvikseen kuin sille\nnukkuvalle lapselle. Näytti kuin olisi työ loppunut. Jalonjuoksevat\nlapset olivat pellolla lehmien luona.\n\nAuno astui loistavin kasvoin pirttiin ja virkkoi:\n\n\"Nyt on siemeniä luvassa. Menkää nyt hevosilla hakemaan.\"\n\nTahvo ällistyi ja punastus kihosi kasvoihin. Nousi seisalleen, katsoi\nakkunasta ulos, katsahteli sinne tänne eikä oikein mihinkään. Kääntyi\nsiitä, katsoi lattiaan; sormellaan kaiveli sierantaan ja virkkoi:\n\n\"Pappilasta?\"\n\nAuno: \"Niin.\"\n\nTahvo: \"Onko niitä paljo?\"\n\nAuno: \"Niin paljo kuin tarvitaan.\"\n\nTahvo: \"Pitääkö sinne rahaa viedä?\"\n\nAuno: \"Ei ennenkuin sitte, jos ei kasva semmoisia sijaan. Vaan\njos kasvaa, niin sitte jyvät jyvistä. Suvirukiita saatte tuohon\nrukiinlaihon sijaan.\"\n\nTahvo ei enempi kysellyt; laittausi vaan. Ja Olli-Pekka ei virkannut\nmitään. Hienot huulet vaan visuun nipistettyinä katseli ympärilleen\npyöreillä mykrän silmillään, ja kilmuili lähteäkseen Tahvon mukaan\ntoisella hevosella noutamaan siemeniä ja jouduttautui matkalle.\n\n\n\n\nXL.\n\n\nKesä oli lämmin ja kaunis ja mustan puuhakkana laihona aaltoilivat\npellot. Mutta vahingosta oli tultu viisaaksi: ei uskallettu olla\nvielä petäjiä kiskomatta, vaan nilon aikana kiskottiin talven varaksi\npetäjän kuoria; kuivattiin ne auringon paisteessa murenevan kuivaksi\nja pantiin kinkoon ja katettiin huolellisesti.\n\nEräänä kauniina Kesäkuun päivänä oltiin koko joukolla petäjän\nkuorinnossa Parsikankaalla. Oli tyyni päivä. Puolenpinnasta paistoi\nhelteinen aurinko.\n\nLännestäpäin kuului ukkosen hyminä ja auringon eteen hiipi\nsavenharmaa pilvenhäkärä. Se paksuni myötään ja heti peitti auringon\npaistamasta. Ukkosen jyräykset kovenivat ja sade näytti lähenevän.\nKaikki katselivat taivaalle ja kasvoissa näkyi arkoja väreitä.\n\nKatri: \"Sadehan tulee eikä mitään päällysvaatetta, olemme ihan\npaitahihasillamme.\"\n\nRiikka ei ollut milläänkään, sanoi vaan, että jos kesä kastelee,\nkyllä kesä kuivaakin.\n\nKuivamassa olevat petäjän kuoret koottiin kuusen juureen läjään ja\npeiteltiin tuohilla. Vettä rupesi tihmomaan, niin siirtyivät kaikki\nkuusen juureen.\n\nSade tuli, suurin moneen vuoteen. Ankara oli tuuli, puita kaatui,\nmustaan pilveen kääriytyi koko taivas. Kohisten tuli vettä ja\njyrähteli, että maa lekkui ja tulta löi, että tulen vallassa\nhulmahteli koko metsä.\n\nTuuhean pihkarosoisen kuusen alla vaalein kasvoin kyyröttivät\nihmiset, ja vapisten katselivat salaman leimauksia, paitsi Auno oli\ntyynellä mielellä. Ristissä sormin kädet helmassa, hartiat kuusen\nmalloa vasten nojattuna istuivat ja huulet hieman liikkuivat.\n\nVettä tuli taivaasta ihan koskena. Mutta keskellä sateen kohinaa\nsilmänräpäyksessä leimahti koko tienoo tulimereksi. Jyrähti\nhirmuisesti. Suuri kuivalatvainen aarniohonka rämähti kappaleiksi\nja ihmiset viskattiin sijaltaan yksi sinne toinen tänne. Auno\npaiskattui vaan ryömylleen. Kasvot vaalenivat ja jäsenet näyttivät\nolevan tarmottomat. Mutta kohta kihosi taasen kasvoihin terve puna\nja heti tointui seisalleen katsomaan, miten muiden kävi. Muut mikä\nmissäkin sateesta kohisevan metsän helmassa sammaleisella tantereella\nojentelivat ja uihkivat ankaran sateen valellessa. Yksittäin ne\nsieltä kohoilivat ja rientivät puiden alle sateen suojaan ja silmät\nharreillaan katselivat ympärilleen.\n\nVappu se makasi selällään pitkällä pituuttaan pensaan juurella eikä\nliikuttanut jäsentäkään. Auno huolimatta sateen tulvasta hyppäsi\nVapun luo, tarttui käteen ja puisti sitä; mutta se oli aivan hermoton\nkuin lankavyyhti ja mustantulehtunut oli muoto. Mättään partaalla\nretkottava pää ja niskat aivan varattomat. Auno puisti kädestä ja\nvirkkoi:\n\n\"Vappu!... Vappu!... Voi, voi! Oletko kuollut?... Rakas Vappu!...\nTulkaa, hyvät ihmiset, katsomaan!\"\n\nKaikki hoiperrellen tulivat katsomaan ja polvet kummallisesti\nhorjuivat. Riikka tarttui Vappuun syliksi Aunolle avuksi ja nostivat\nVapon istulleen ja rupesivat puistelemaan.\n\nAuno: \"Otetaan kohoksi. Otahan sinä Tahvo tuolta hartioista. No\nniin... Sinä Olli-Pekka, ota sinä kumppalina.\"\n\nRiikka: \"No mitä sinä seisot ja katsot kuin puuhevonen? Ota nyt hyvä\nihminen... tuosta noin!\"\n\nOlli-Pekka köpelehti hommassa tukka pystyssä ja silmät harreillaan,\nvirkkoi:\n\n\"Ka tästäkö?\"\n\nAuno: \"Siitä, siitä. Kas niin... No niin, pitäkäähän vaan sillä\nlailla pystyssä. No nyt puistetaan; retuutetaan ihan joukollaan.\nKa niin, puistetaan vielä... Kas sitä. On henki, jo turskahti.\nHerra Jumala olkoon kiitetty!... Viedään tuon kuusen juureen... Ka\ntäällähän on suoja. Pannaan suulleen tähän mättäälle. Näin juuri...\nSe niin... Katsokaa, miten oksentaa verta... ihan kirkasta verta...\nVoi, voi, rakas Vappu! Jumala sinua auttakoon!\"\n\nVappu häkelteli, sylki verta suustaan ja katkonaisesti virkkoi:\n\n\"Älä... hätäile... kyl...\"\n\nAuno: \"Mutta mitä tekisimme sinulle?\"\n\nVappu: \"Anna makaan tässä.\"\n\nKuusen sammaleiselle juurenkömölle asetti Auno Vapun pään ja katsoi\nsäälien.\n\nVappu nukkui raskaasti hengittäen ja kurkku kärräsi. Auno istahti\nviereen.\n\nTahvo ja Olli-Pekka toisen kuusen juuressa viluissaan kyyröttivät\nja puolipyöryksissä pökertelivät vielä äsköisestä säikäyksestä.\nRiikka ja Katri istuivat Aunon ja Vapun luo, pitelivät päitään ja\nsyljeskelivät pitkään.\n\nSalamat leimahtelivat ehtimiseen, mutta ukkonen jyrähteli jo\nloitompana ja ohenevan näytti läntinen puoli. Vaan vielä painoi hurja\ntuuli puiden latvoja ja oistonaan juoksi maalla sateen vesi. Mutta\nukkonen siirtyi kauvemmas kerta kerralta. Tuuli heikkeni, taukosi\nsade ja kohta paistoi herttainen aurinko. Ihana seitsenvärinen\nvesikaari kaksinkertaisena kultavempelenä leimusi pakenevan pilven\ntuhkanharmailla maahan riippuvilla helmoilla.\n\nKotiin lähtivät rientämään halki vetisen metsän. Auno ja Riikka\ntaluttivat Vappua. Mutta matkalla pyörtyi Vappu aivan toimettomaksi.\nSilloin tehtiin paarit ja niillä Auno ja Tahvo kantoivat Vapun\ntunnotonna kotiin. Pahoinvoipina olivat toisetkin. Makuulleen\nrientivät kaikki ja nukkuivat henkihieverinä huomeiseen aamuun.\nAinoastaan Martta, joka oli ollut kotona lasten kanssa, oli Aunon\nkanssa valveilla ja hoitivat karjaa -- -- --\n\nHuomenaamun viileänä hetkenä heräilivät Pietolan asukkaat ja\nkonkoivat ylös, mutta Vappu ei kyennyt päätä nostamaan. Kasvot\nolivat tulehtuneet, kuollut veri silmäkuopissa, huulet mustat ja\nturpuneet, ja verestävät silmät vieräkehtivät raukeasti. Paljo oli\nverta oksentanut vielä yöllä ja kipeästi valitteli vuoteellaan pirtin\nlattialla. Mutta Auno teki vuoteen kamariin itäpuoleisen ikkunan alle\nravatille ja siihen talutti Vapun, peitteli vuoteelle.\n\nKuuma kyynel putosi Aunon kasvoille, virkkoi:\n\n\"Voi rakas Vappu, ei Jumala tahdo syntisen kuolemaa. Jota hän\nrakastaa, sitä hän kurittaa.\"\n\nAuno katsoi pitkään vuoteellaan hojottavaa Vappua ja hetken perästä\npoistui päivänsä askareihin. Vappu kallisti päänsä akkunaan päin ja\nakkunan läpi katseli itäpohjoiselle taivaalle, jossa hiilakansinisen\nkannen alla liiteli pääskyspari tuntematta tavallisen ihmislapsen\nsuruista ja mielimurteista.\n\nKesä oli lämmin ja kasveille mieluinen. Maan täydeltä kasvoivat\npellot Ja Elokuun alussa oli vilja täysi kypsänä ja ryhevät kuhilaat\nmelkein peittivät Pietolan vainioita. Niinpä eräänä Elokuun\nkultaisena päivänä asukkaat keveillä mielin kokosivat närtteihin\nkahisevia kuhilaita ja hohtavia närtteitä kohosi keltaiselle sängelle.\n\nMutta vuoteellaan oli Vappu. Ei ollut toivoa elosta. Synkkinä\nvärisivät haudankalpeat ja suoniksi muuttuneet kasvot ja\nkahdeksanvuotias tyttönsä itki rinnoilla.\n\nTäytyneellä sydämmellä sammaltain katkonaisesti, virkkoi äiti:\n\n\"Sinun tähtesi eläisin, rakas Anni... En tietäisi rakkautta\nolevankaan, jos ei olisi sinua...\"\n\nSiihen katkesivat sanat. Kyyneleet valtasivat ja mieli murtui. Koetti\nsanoa vieläkin, mutta ei voinut. Koetti uudestaan ponnistaa voimiaan,\nmutta sana sekausi itkun-turskaukseen.\n\nAnni: \"Aina joka päivä olemme rukoilleet, että pääsisit taivaaseen.\nMutta saanko minä tahtoa Auno tätiä, että rukoilisimme elämää? Kuule\näiti, saanko tahtoa Auno tätiä? Kyllä Jumala kuulee. Jumala on aina\nmeidän luona, kun me rukoilemme. Auno täti on niin sanonut... Äiti,\nsaammeko rukoilla? Kuule, saammeko? Kuule nyt, äiti, saammeko?\"\n\nVappu ei virkannut myöntymystä eikä kieltoa, tuhki vaan tuskaisesti\nja kyyneleet juoksivat virtana. Mutta kun Anni yhäkkin pyyteli, niin\nhuokausten seasta kuuluivat sanat:\n\n\"Eläisin... sinun tähtesi...\"\n\nAnni juoksi pellolle Aunon luo ja ilosta loistavin kasvoin tarttui\nsyliksi Aunoon ja virkkoi:\n\n\"Äiti tahtoisi elää. Rukoillaan Jumalaa, että äiti saisi elää.\nVoipihan Jumala käskeä pois äitin luota kuoleman.\"\n\nAuno laski lyhdesylyyksen kykään luo ja katsoi Anniin. Annin\nloistavat silmät olivat vakavasti renkaillaan Aunoa kohti ja kasvot\ntotisina.\n\nAuno katsoi Anniin. Näkyi ajattelevan hieman, sitte virkkoi:\n\n\"Kyllä Jumala voipi käskeä kuoleman pois, jos tahtoo... Mutta\ntapahtukoon Jumalan tahto.\"\n\nAnni tuli hieman alakuloiseksi, katsoi peltoon ja sormi meni suuhun.\nMutta heti vilkasi silmänsä Aunoon, tarttui Aunon hameeseen ja sanoi:\n\n\"Onhan Auno täti aina sanonut, että Jumala kuulee rukouksia.\nRukoillaan nyt Jumalaa, että äiti saisi elää.\"\n\nAuno hymysuin katseli Annia, virkkoi:\n\n\"Uskotko sinä, että Jumala kuulee meitä?\"\n\nAnni: \"Uskon minä. Onhan Auno täti sanonut, että Jumala on luvannut\nkuulla meitä.\"\n\nAunon kasvot värähtivät, taputti Annia kasvoihin ja loistavin silmin\nvirkkoi:\n\n\"Sinä lapsi kulta, kun sinä uskot, niin sinulle tapahtuu.\"\n\nAuno lähti kävelemään; mutta Anni tarttui Aunon käteen ja hyppelehti\nsiinä. Niin käsi kädessä menivät rannalle ja sen ison petäjän juureen\nlankesivat kasvoilleen. -- --\n\nTuokion perästä palasivat. Anni rienti kamariin ja säihkyvin silmin\nliepsahti äitin rinnoille, virkkoi:\n\n\"Me Aunon kanssa rukoilimme Jumalaa, että äiti saisi elää.\"\n\nAnni taputteli äitinsä kasvoja ja iloisesti jatkoi:\n\n\"Ei äitin tarvitse itkeä, ei nyt saa tulla kuolema.\"\n\nAnni syleili äitiään ja poistui Aunon luo pellolle. Iloisesti\nhymyillen hyppeli pellolla ja tuon tuostakin liemahti syleilemään\nAunoa, ja aina väliin kantoi kuhilaita kykäälle, jossa Tahvo ja Katri\nhiki päässä ja hartiat märkänä latoivat kykääsen.\n\nIltasella päivän töistä lakattua Auno tapansa mukaan meni Vappua\nkatsomaan. Mutta Vappu tuskitteli vuoteellaan ja koki kätkeä Aunolta\nkyyneltulvaa kuohuvat silmänsä. Auno istahti Vapun luo ja kysyi:\n\n\"Mikä sinulla nyt on? Oletko kipeämpi vai mikä?... Kuule nyt, missä\nsinulla on tuska?... Kuule nyt...\"\n\nVappu parahtain virkkoi:\n\n\"Kun olen elänyt niin pa... hasti.\"\n\nAunon kasvot välähtivät, painoi kädellään Vappua kasvoihin ja virkkoi:\n\n\"Vappu kulta, eihän Jumala tahdo syntisen kuolemaa.\"\n\nSamassa ryöpsähti maahan kasvoilleen. Pieni Anni teki samoin. Auno\nrukoili ääneen. Pitkän hetken perästä vasta nousivat, hoitelivat\nvielä tuskittelevaa Vappua ja siirtyivät vuoteilleen yönsä lepoon.\n\n       *       *       *       *       *\n\nKolme päivää oli Vappu ollut levotonna. Kolmannen päivän viimeinen\nkajas hymyili lännen ruskorannaksella. Tuikkaava pystyvalkea\nhämärästi valaisi kamaria. Vuoteellaan virui Vappu, Hengen lähtöä\nkatsomaan kokoutui rahvas. Kyyneleet olivat kuivaneet. Tuskanhiki\nvirtaili kurjia kasvoja. Muita jäseniä hän ei liikuttanut kuin\npäätäänhän kallisteli puoleen ja toiseen ja vireästi puhui sekavia\nsanoja ja tavattoman kirkkailla silmillään katsella remautti ylös ja\nalas ja joskus kiintyi katsomaan yhtä suoraa läpitunkevan terävästi,\nmutta silloin parahti itkemään. Mutta kun sai käännetyksi silmänsä\nylöspäin, niin rauhoittui ja sanoi:\n\n\"Milloin se tulee?... Milloin se tulee? Sinä aina sanot: 'nyt se\ntulee!' mutta eipään tule...\"\n\nKalpeina ja kyynelsilmin katselivat kaikki Vapun outoja liikkeitä.\n\nSitte Vappu kallisti päänsä akkunaan päin ja katsoi itäiselle\ntaivaalle; teroitti silmänsä yhteen paikkaan. Mutta kohta levisi\nkasvoihin virkeä ihastus ja sylinsä ojenti sinnepäin ja riemuten\nvirkkoi:\n\n\"Katsokaa, katsokaa, nyt se tulee! Katsokaa tuonne! Katsokaa!\"\n\nHeti remahti huone valoisaksi. Säikähtyen kääntyivät kaikki siihen\nVapun osoittamaan paikkaan ja näkivät itäisellä taivaalla kirkkaasti\npaistavan valolevyn. Se ei ollut päivän valoa, ei kuun valoa, ei\nrevontulen valoa; mutta hohtavaa ja kirkasta se oli, ja isoja,\nkirkkaita säteitä lankesi harvasteesen maahan.\n\nVapun valtasi voimakas mielenliikutus ja lamasi koko ruumiin.\nValtaviin huokauksiin sekoivat sanat; mutta huokausten voimakkaissa\npurkauksissa kuului:\n\n\"Tulit... tulit... tulit...\"\n\nAuno lankesi kasvoilleen lattialle. Saara parahti:\n\n\"Herra Jumala! Nyt on viimeinen päivä! Isä armahtakoon!\"\n\nMartta kaataa roiskahti lattialle paikoilleen ja ankarasti tapasi\nse hänen kouristustautinsa. Saara ja Katri peittivät kasvonsa ja\nkyyristyivät kamarin loukkoon. Riikka juoksi pirttiin, koppoi\nkätkyestä nukkuvan lapsen syliinsä; sen kanssa vapisten istui\npenkille ja hengitti hätäisesti. Saara ja Katri Riikan jälessä\npirttiin ja pyörein silmin istuivat penkille. Tahvo ja Olli-Pekka\njuoksivat pihalle ja pyörähtivät katsomaan takansa taivaalle sitä\nvaloa. Mutta kun se rupesi himmenemään, niin huokasivat keuhkonsa\ntyhjiksi ja Tahvo virkkoi:\n\n\"Tyhjä kaikki.\"\n\nOlli-Pekka katsoi pyöreillä mykrän silmillään sitä himmenevää valoa\nja musta tukka oli pystyssä kuin harjan terä. Matta kun valo sammui,\nniin äkein kasvoin palasi pirttiin ja virkkoi:\n\n\"Petos ja pe--le!\" ja köllistyi vuoteelleen.\n\nPieni Anni ei huomannut äitin mielenliikutusta, vaikka äitiltä\nvaluivat tulvanaan kyyneleet ja rinta ponnisteli korkealle; riemusta\nräpytteli vaan käsiään, hyppi äitin luona ja sanoi:\n\n\"Katsokaa minkä äiti sai! Auno, Auno, katsokaa, minkä korean äiti\nsai!... Auno, no nouse nyt, rakas Auno täti, katsomaan!... Et usko\nminkä linnun äiti sai! Voi, voi, kun se on korea!... Voi, voi, kun et\nnouse katsomaan.\"\n\nAnni repi Aunoa hameesta.\n\n-- Nouse, nouse katsomaan, ennenkuin menee piiloon tuonne äitin\npoveen!\n\nAuno nousi katsomaan ja virkkoi:\n\n\"Minkä se äiti sai?\"\n\nAnni palavin silmin ja leimuavin kasvoin syleili Aunoa.\n\n-- Voi, kun ette nousseet ennen! En minä saata sanoa minkälainen se\nkorea oli, jonka äiti sai... Et noussut katsomaan!... Se oli noin\nlaaja, semmoinen häkkäräsiipinen lintu. Se lenti tähän näin, se lenti\ntähän äitin rinnan päälle ja hiljalleen painui äitin poveen piiloon.\nTähän näin se painui, ihan tuohon kohti.\n\nAunon kasvoissa leimusi punastuksen väreitä ja suurina remahtelivat\nsilmät. Taputteli Annia kasvoihin. Suu aukesi jotakin sanomaan, mutta\nei kuitenkaan sanonut mitään. Katsahti Marttaan joka lattialla pieksi\nruumistaan kouristustaudin käsissä. Pyörähti Marttaan käsiksi ja\nvirkkoi: \"Eikö sitä kukaan auttanut?\" Aukoi sormet ja hallitsi, ettei\nsaisi itseään loukata. Hetken perästä taukosi tauti ja Martta vaipui\nvoimatonna nukkumaan lattialle, johon Auno pani pään alustaa.\n\nRauhottua alkoi Vappukin. Tyhjentyvä rinta puskuili vielä raskaita\nhuokauksia, mutta suurista silmistä säteili mieluinen ilo. Pieni Anni\nlakkaamatta hyväili äitiään ja pyyteli:\n\n\"Ettehän nyt kuole, kun saitte sen korean linnun? Ettehän, äiti,\nkuole? Kuule, ettehän?... Sanokaa nyt minulle.\"\n\nVappu harristi sormiaan; tahtoi ojentaa kättään Annille. Mutta\nsormet raukesivat suoriksi. Koetti kääntää päätään Anniin, mutta ei\njaksanut. Kuiskasi tuskin kuuluvasti, että \"elän... en kuole...\"\n\nSilloin Anni kilmasi Aunon luo ja virkkoi ilosta hehkuvana:\n\n\"Äiti elää!... Antaapaan Jumala äitin elää!...\"\n\nAuno kouristui, taputti Annia ja kuiskasi:\n\n-- Sinä onnen lapsi!... Kiitetään nyt Jumalaa.\n\nAnni iloissaan puristi Aunoa kaulasta ja sanoi:\n\n\"Kiitetään, kiitetään ja rukoillaan, että äiti tulisi terveeksi...\nAnna minä rukoilen!\"\n\nSamassa puristi hän kätensä ristin, lankesi polvilleen ja rukoili:\n\n\"Kiitos, rakas hyvä Jumala, kun annoit äitin elää! Anna äitin tulla\naivan terveeksi. Anna sen linnun aina olla äitin povessa. Täti ja\nminä uskomme, että sinä annat äitin tulla terveeksi. Anna meidänkin\nolla terveinä. Ole hyvä Auno tädille. Anna meillekkin semmoiset\nkoreat linnut. Me uskomme. Amen.\"\n\nAnni hyppäsi pystyyn.\n\n-- Voi, hyvä Auno täti, kyllä Jumala parantaa äitin!\n\nKohta nousi Aunokin ylös ja katseli uneen viihtyvää Vappua. Hiljaista\nja lienteää oli nyt kamarissa. Pystyvalkean riutuva hiillos vielä\nhieman pilkahteli uinahtelevia säteitään. Nukkuvan vapaa hengitys\nkuului Vapun vuoteelta ja hiljaa nukkui Marttakin lattialla.\n\nPirttiin poistui Auno ja Anni. Siellä muu väki jo nukkui\nhenkihieverinä, mutta Katri ja Saara kädet povessa istuivat\noviakkunan poskessa penkillä ja kummeksivat sitä ilmiötä. Mutta kun\nAuno kallistui rauhallisena pienen Annin kanssa vuoteelleen, niin\nvuoteilleen siirtyivät Saara ja Katrikin. -- -- --\n\nLännen metsien helmaan hiipi jo huomeisen päivän aurinko, kun Vappu\nvasta tointui illallisesta unestaan. Istulleen seinää vasten hän\nnostettiin. Mutta kammottava oli tuo luiksi rapistunut haudankalpea\nolento. Varattomina riippuivat luiset kädet ja pitkät sormet olivat\nkuivat kuin kuusen oksat. Kurjasti riippui kaulalla imekkeiksi\nvanttunut ruskeankellertävä tukka ja heikosti nytkähteli väsynyt\nrinta.\n\nKummikseen sitä tuli muukin väki katsomaan.\n\nMutta Vapun kasvoissa oli tyynesti virkeä loimo. Suoniksi kuihtuneet\nsilmät säteilivät kirkkaina, kun katseli ilta-auringon mieluista\nhymyvaloa Teiriharjun tummulla metsäisellä rinteellä.\n\n\n\n\nXLI.\n\n\nNukkui metsä; hiljaa oli ranta Syyskuun lenseänä iltana. Petäjän\njuurella istuivat Auno, Vappu ja Anni. Vappu oli syventynyt\najatuksiinsa ja kummallisesti loistavin silmin katseli nousevaa\nkuuta, joka suurena kehänä hiljalleen kohosi Teiriharjun jynkästä\nhelmasta.\n\nAuno: \"Tuo taivas on nyt kuin kupari... Nytpä paljo tähtiä on!...\nMutta tuolla tuon tähtikannen takana se on Isän koti.\"\n\nAnni: \"Minkälainen se on, äiti, se Isän koti?\"\n\nVappu: \"En sitä, lapseni, voi sanoa. Vaan kaikki, jotka uskovat, ne\nsaavat nähdä Jumalan.\"\n\nAuno: \"Mutta sanoppa, mikä oikeastaan oli se valkeus, joka näkyi\ntaivaalta silloin yhtenä iltana?\"\n\nVappu punalti päätään ja silmät olivat teroitettu erääseen rannan\nkiveen.\n\n-- Mutta... Sen tekisin sinulle mielelläni, mutta...\n\nVappu painoi otsansa käteensä eikä virkannut enempää.\n\nAnni meni Vapun kaulaan ja virkkoi:\n\n\"Sano nyt, äiti, meille. Ei sitä kuule muut... Sanokaa nyt äiti...\"\n\nVappu: \"No lapsi, sinä näit sen, mitä minä sain, niin sen tähden\nsanon... Se valo oli taivaan kirkkaus ja siinä kirkkaudessa ilmestyi\nVapahtaja; näytti haavansa, jotka...\"\n\nAnni: \"Mutta mikä oli se korea lintu?... Sano nyt, äiti. Minä olen\nhyvä sinulle.\"\n\nVappu pyyhkäsi kasvojaan, otti Annin syliinsä, suuteli ja virkkoi:\n\n\"Jos sinä ymmärtäisit, niin sanoisin... Se oli Henki, joka antaa\nelämän, rauhan ja ilon.\"\n\nAnni: \"Kyllä minä sen ymmärrän. On siitä Auno täti puhunut, että ei\nse näy.\"\n\nVappu: \"Ei se näy kaikille. Mutta autuaat ovat ne, jotka eivät näe ja\nkuitenkin uskovat.\"\n\nAnni katseli taivaalle pyörein silmin. Kallisteli päätään ja katseli\nsuu mytyssä ja kasvot jäykkinä. Sitte virkkoi:\n\n\"Etkö, äiti, ole sitte autuas ja enkö minäkään ole autuas, kun me\nnäimme?\"\n\nVappu taputti Annia poskelle.\n\n-- Olet sinä ja olen minä. Olemme, olemme, totisesti olemme.\n\nAnnin silmät harreilivat taivaalle.\n\n-- Onko Auno täti?\n\nVappu: \"On, on Auno tätikin.\"\n\nAnni: \"Onko Riikka täti ja Reeta täti, ja, ja...\"\n\nVappu keskeytti: \"No älä kysele semmoisia. Sen tietää Jumala.\"\n\nAnni: \"Mistäs tietää äiti, että ne...\"\n\nVappu: \"No, no... Et tiedä, mitä kyselet...\"\n\nAuno: \"Mutta mitä olivat ne säteet, jotka siitä valosta lankesivat\nmaahan?\"\n\nVappu katsoi terävästi taivaalle. Silmät kiertelivät omia tietään,\njosta näki ett'ei hän katsonut mihinkään erityiseen paikkaan. Sitte\nhän käänti päätään selkänsäkin taakse katsomaan ja sitte takaisin\nsinne kuun puoleen. Silmissä näkyi kummallinen syvyys. Sitte hän\nosoitti sormellaan ilmaan, virkkoi:\n\n\"Näetkö, sinä Auno, tuota pientä valoa tuossa?... Näetkö?... Tuossa\nnoin... Nyt on tuosta Otavan pyrstöä kohti... Tokko erotat?...\"\n\nAuno katsoi sinnepäin. Tiiristi silmänsäkin. Koetti katsoa kauas ja\nlikelle ja seurasi silmillään, mihin Vapun sormi osotti; viimein\nvirkkoi:\n\n\"En minä erota mitään sanottavaa. Tuolla tähtien rajalla luulen\nnäkeväni jotakin, mutta se katoaa, ennenkuin sen kerkeän nähdä. Se\nlienee vaan silmien valetta. Niin luulen. Mutta mikä se on, jota sinä\nosotat?\"\n\nVappu: \"Ei se ole niin kaukana. Se on tässä sylen parin päässä,\njoskus vähän etempänäkin. Toisinaan on tässä aivan silmien edessä,\nkirjaa lukiessa tulee usein kirjan lehdelle, ja silloin on kirja\nkirkas ja kullanhohtava... Se on yksi niitä säteitä siitä valosta...\"\n\nAuno koetti katsella ympärilleen ja kasvot olivat hämmästyksestä\npunastuksissaan, sanoi:\n\n\"No ihme ja kumma!... En minä näe... Ei sitä anneta minun nähdä... No\nnäetkö sinä aina?...\"\n\nVappu: \"Aina silloin kun ajattelen ja rukoilen Jumalaa. Mutta jos\nmuut ajatukset voittavat, niin silloin katoaa. Kun käännän ajatukseni\nJumalaan, niin silloin se ilmestyy...\"\n\nAuno: \"Vai silloin ilmestyy... No ompa se koko lahja sinulle...\"\n\nVappu tarttui Aunon käteen.\n\nÄlä nyt puhu muille... Sanon sen sinulle vaan...\n\nAuno puisti Vapun kättä.\n\n-- Ole huoletta!... Mutta kuule sinä, rakas sisko...\n\nVappu katsoi kysyvästi Aunoa silmiin:\n\n\"Mitä?... Sano nyt...\"\n\nAuno: \"Tuo Kerttu painaa minun mieltäni... On sanassa: Mitä ikänä\nte anotte minun nimeeni, niin te sen saatte... Tahtoisimpa sinuakin\nkanssani rukoilemaan hänen puolestaan. Ja onhan Martta toinen\nonneton... Jospa näkisimme ne terveinä!\"\n\nVappu puristi Aunon molempia käsiä ja palavin silmin virkkoi:\n\n\"Auno, Auno, mielelläni sen teen. Kiitos, että muistutit semmoisesta!\nRukoillaan ihan joka päivä, niin saamme olla varmat, että rukouksemme\ntulee kuulluksi. Kun uskomme, niin meille tapahtuu\" -- -- --\n\n       *       *       *       *       *\n\nOli Sunnuntaipäivä Syyskuun ja Lokakuun rajalla. Keltainen metsä\nmurhemielin huokaili syksyn viileässä tuulessa. Pohjoisesta\nretkeilivät joutsenet pilvien rajalla. Pitkänä raitona ne siirtyivät\netelään päin ja tuolloin tällöin kurlahtelivat ikäänkuin hyvästiksi\nPohjolalle.\n\nPellolla kykäiden ja savuavan riihen vaiheella käyskelivät Tahvo ja\nOlli-Pekka. Ylentynein mielin he katselivat kellahtavia rikkaita\nnärtteitään, joihin oli kätketty enemmän kuin yhden vuoden leipä ja\nsiemen.\n\nKantolan ukko astui Tahvoa ja Olli-Pekkaa kohti. Päässä oli\nmatala naapukkalakki, otsassa syvä arpi, ja tuuhea harmaa parta\nkierti kurttuista muotoa. Jaloissa oli uudet paulakengät ja\nuudet hurstihousut. Lyhyt harmaa sarkaröijy oli yllä ja sen alla\nkorkeakauluksinen paita. Suuri kuparisolki lopotti kaulassa\npitelemässä paitaa kiinni, mutta pitkästä paidan halosta paistoi\nsentään ruskea rinta. Vakavin askelin ja silmäillen niitä monia\nkykäitä ja närtteitä astui ukko kahisevaa sänkeä. Lähelle tultuaan\nojenti pitkävartisen kätensä ja virkkoi:\n\n\"Terve miehiin!\"\n\nTahvo puisti kättä.\n\n-- Terve, terve! No mitä kuuluu vanhukselle?\n\nUkko pyyhkäsi takkinsa hihalla väsyneennäköisistä karkeista\nkasvoistaan hikeä.\n\n-- Eipä kuulu. Eipä kuulu rauhaa parempaa eikä ruokaa makeampaa.\n\nOlli-Pekka: \"Tänne nyt ukko kulkeusi. Eipä ole usein teitä täällä\nnäkynyt.\"\n\nUkko: \"On siitä jo vuosia kuusi seitsemän, kun olen käynyt. Lähdin\nvielä kerran katsomaan tätä tyttöin tekemää taloa...\"\n\nPyyhkäsi taasen otsaansa ja kasvojaan ja jatkoi:\n\n\"Pian halla matalan kylmää minkä minunkin. Äläs eto taival, antoi\ntuommoisen lämpymän. Mutta eihän se vanhuus tule yksinään\"... Sitte\nsuoristi itseään; katseli pellolle päin.\n\n-- Mutta ompa tuo pelto antanut täytensä! Kyllä vaan siinä on\nkaunista mitä katsella... No ei uskonut aika päivinään silloin, kun\ntähän Pieto alotti rypysijan. Korpi kuin linna oli tässäkin. Ja\nsiinähän Pietosta nähden olisi vielä nytkin. Mutta nuo tytöt, ne,\nne tästä talon tekivät. Vaan ne tässä ovat nähneetkin yhden kumman\nkerralla.\n\nTahvo: \"Ovathan ne tätä aukoneet, mutta lintuin maana olisi ilman\nmeittä tuon Olli-Pekan kanssa. Tämä oli jo ihan viimeisellä portaalla\nsilloin, kun me tulimme. Kaikki olivat pellot menemässä nurmeksi,\nojat kasvoivat pajuja, aidat kaatuneet, katot repaleina ja joka kohta\nveisasi viimeistä värsyään. Mutta on tämä nyt meidän käsissä pessyt\nsilmänsä. Ja ilman meittä olisi tänäkin kevännä jääneet kylvämättä\nnämä pelto vähät. Sanon vieläkin, että ei tässä tuli palaisi, jos ei\nolisi meitä\"...\n\nTahvo kääntyi kotiin päin ja jatkoi:\n\n\"Mutta käykää nyt mökkiin levähtämään.\"\n\nUkko lähti Tahvon jälkeen astumaan ja virkkoi:\n\n\"Periltähän se on hyvä palata, sanotaan.\"\n\nPirttiin astuivat jäljekkäin ukko, Tahvo, ja Olli-Pekka jälkimmäissä.\nPirtissä olivat kaikki rukouksissa pöydän ympärillä, kasvot\nlaskettuina pöytään. Siellä oli joukossa Riikka ja Katrikin ja lapset\nkaikki, että nuorimmat vaan nukkuivat kätkyessä.\n\nTahvon kasvot hulmahtivat, katsahti tulisen silmäyksen joukkoon ja\näsähti:\n\n\"Pois se ilve!\"\n\nKatri ja Riikka hyppäsivät ylös ja lapset pälähtivät kuin pyyparvi ja\nlähtivät juosta kopistamaan ulos minkä käpälistä lähti. Ylös nousivat\ntoisetkin. Martan kasvot olivat vaaleat, mutta heti leimahtivat\nmustanpuuhakoiksi, polvet rupesivat vapisemaan ja kipeästi virkkoi:\n\n\"Voi, voi!\" Samassa lysähti lattiaan, silmät kääntyivät nurin,\nhampaat kirahtivat ja koko ruumis rupesi vapisemaan.\n\nAuno ja Vappu tarttuivat käsiksi Marttaan, aukoivat käsiä ja\nhallitsivat jalkoja. Mutta pieni Anni kyykähti maahan kasvoilleen,\nliitti kätensä ristiin ja kelkkeästi lausui:\n\n\"Hyvä Jumala, ole hyvä Martalle. Anna tulla Martan terveeksi. Auta\näitiä ja tätiä. Auta meitä kaikkia. Amen.\"\n\nSilloin kiimasi ylös ja pyörein silmin katseli Marttaa. Auno puristi\nMartan hartiain kautta syliksi ja virkkoi:\n\n\"Ota, Vappu, noista jaloista ja viedään kamariin.\"\n\nVappu tarttui jalkoihin,\n\n-- Viedään vaan.\n\nAuno: \"Hallitse, sinä Saara, tuota päätä, ettei katkase niskojaan...\nNo niin. Lähdetään nyt.\"\n\nUlos lähtivät nyt viedä ketunttamaan tuskissaan kimmertelevää Marttaa\nja sinne meni Annikin.\n\nKantolan ukko pyörein silmin ja suu homollaan katsoi Martan\nmeininkiä. Istahti penkille ja sanoi:\n\n\"Mikä tuolla tytöllä on tuo tuommoinen tauti?\"\n\nRiikka: \"Siinä on ollut melkein ikänsä. Se kun säikähtää, niin sen\ntapaa tuo tuommoinen. Se nytkin säikähti tuota...\"\n\nOlli-Pekka: \"Suu kiinni nyt!... Pitikö teidän ruveta kuvattelemaan!\nKun vaan silmä välttyy tai johonkin liikahtaa, niin silloin ollaan\nhöperöimässä.\"\n\nRiikka ja Katri koppoivat kätkyestä jaloillaan ja käsillään\nsirkostelevat lapsensa syliinsä ja sanaa puhumatta menivät ulos.\nRiikka losautti raskaan pirtin oven jälkeensä lujasti, että koko\nrakennus jyrähti ja akkunat helisivät seinillä.\n\nOlli-Pekka istui oviakkunan pieleen. Tahvo istahti rahille\nkynkkämäksilleen polviinsa varaten kyynäspäänsä; kasvoissa väreili\nkiihkeä punastua.\n\nUkko istui sivupenkille hartiansa seinään nojaten ja ruskeat kädet\npolville heitettynä. Paksut tammat suonet Tollottivat korkealla\nharmaissa kalvosissa ja ruskeissa käsiselissä. Harvasteesen hän\nlupsautteli pitkäripsisiä silmiään ja virkkoi:\n\n\"Ovatko ne tulleet heränneiksi tuo vaimoväki?\"\n\nTahvo kohotti hartioitaan.\n\n-- Hullujako lienevät. Kukapa heistä selvän saanee. Tuo Auno-loipio\nja Vappu-kouho ovat olleet tähän asti, mutta nyt näkyvät hullautuneen\njokainen.\n\nOlli-Pekan mustat silmät pyörivät kiihkeästi ja alkoi papattaa, että\n\n\"Kyllä me olimme hullut, kun tähän vaivaisten valtakuntaan,\nhullujoukkoon vielä tultiin! Yksihän niitä on jo ihan emä-hullu.\nSitä Reppa, toinen viisas hoitaa Pahtajärven kalasaunassa. Näkyisi\nniitä jo kolme joutavan täältä lisäksi. Vappu se paraskin on. Siitä\nuskosta se paasoaa, muusta ei ole puhettakaan. Toiset kuuntelevat\nkuin kelloa. Toisakseen sitte virsiä laulaa luikuttavat kuin minkähän\nlintuset, ettei ilkeä kuulla mokomia soittoniekkoja.\"\n\nTahvo: \"Koveramaksi niille näkyy pitävän ruveta. Eivät ne ilmaa siitä\nherkiä.\"\n\nKantolan ukko: \"Mikäs paha asia se sitte on?\"\n\nUkko laski kämmenensä polviinsa ja käsien varassa nousi seisalleen.\n\nTahvo: \"Nytkö pois? Mihin se semmoinen kiire? Eihän nyt niin ole aika\njäniksen selässä eivätkä sienat tulessa. Istukaahan toki. Minä käyn\nniille akan loukkaille sanomassa, että laittavat leivän laatua. Eihän\ntoki saa rautahampaana lähteä.\"\n\nUkko lähti vaan äänetönnä kävelemään ulos. Väljällä höllähtelivät\nhousun lahkeet ohuilla reisillä. Lujempaan painoi hän lakkinsa\nkorkeaan päähänsä ja jäykkänä kajotti syvä niskakuoppa harmaiden\nhiushaituvien alta.\n\nTahvo ja Olli-Pekka jäivät pirttiin. Katselivat ikkunasta pellolle,\nkun ukko käsnäkeppineen astua vinnaili peltoa Ahtolaan päin.\nOlli-Pekka rykäsi ja virkkoi:\n\n\"Ukko tunnusti olevan noitten akkain puolesta.\"\n\nTahvo: \"Niin se tuntui olevan. Mutta olkoon mitä olkoon, se saapaa\nmikä lähtevääkin. Kyllä emme käy Kantolasta mahtia.\"\n\nSitte Tahvo käveli toiseen akkunaan ja katseli luoteiselle taivaalle.\nKatseli Karhurovan kuusisille rinteille. Katseli taasen taivaalle\neikä kuitenkaan mihinkään. Käveli taasen lattialla ja palasi akkunaan\nkatselemaan luoteiselle ilman suunnalle. Kääntyi siitä ja rykäsi\nkuivan umpikuljuisen rykäyksen. Kynsi takaraivaansa, käänti korvainsa\ntaakse tuhkanharmaat hiusraakajakset ja rykäsi taasen. Sitte virkkoi:\n\n\"Se se sukii, kun sitä aina kuulee sanottavan: 'Tyttöin talo, tyttöin\ntalo'... Minä ajattelen parhaaksi, että lähdemme valmistamaan\nPahtajärvelle sitä talomme alkua. Saamme sen ehkä jo ensi talveksi\nasuttavaksi. Olkoot sitte täällä tuo hullu joukko. Vaikka päällään\npyörisivät, niin se ei meitä hidasta.\"\n\nOlli-Pekka: \"Se lienee kaikista paras. Sinne lähdemme. Teemme talon\nja asutaan kahden kahtojaan. Emme kaipaa ketään.\"\n\nTahvo: \"Emme siellä kahden tule aikaan. Ei siitä talosta ole ei\nkoirillekaan, jossa ei ole emäntää. Paremmin ne akat tulevat aikaan\nja voivat hoitaa taloa ilman miehittä koin miehet naisitta. Veisimme\nsinne eukot ja lapset. Mutta sen minä sanon, että ne olisivat meidän\nkotona.\"\n\nOili-Pekka: \"Sen minäkin sanon, että siellä opetetaan olemaan\nkuuliaiset, kuten Saara oli Aaprahaamille kuuliainen ja kutsui häntä\nherraksi.\"\n\nTahvo: \"Sitä se nyt ei sinunkaan akkasi rupea tekemään vaikka\nnylkisit.\"\n\nOlli-Pekka: \"Kyllä sanovat vaikka kultaiseksi omenaksi, kun oikein\nkovan näkevät. Kyllä tuskassa härkäkin poikii, sanotaan.\"\n\nTahvo: \"Niin, se on meille parasta. Lähdemme vaan jo aamulla sinne\ntyöhön. Teemme navetan ja saunan. Sitte alamme laittaa asuinhuonetta\nmuutamaa ensi hätään lämpiäväksi.\"\n\nOlli-Pekka: \"Niin teemme. Huomen-aamuna lähdetään. Ensi työkseen\ntehdään laukupuoli-maja, jonka edessä voimme nuotioa pitää yötä\nmaatessamme. Kehikossa ei saata tulta polttaa ja Reetan ja Kertun\ntaloon emme mene, emme vihallammekaan. Sanoisivat, että meidän\nturvissamme olette... Uutta se niittyjuuri, se pitäisi meidän saada\nomaksemme. Pitäisi meidän kerran lähteä rovastille tuumaamaan, että\nse puollustaisi meille sen. Sen me kun saisimme omaksemme, niin\nsanottaisiin niin, että täältä ne ohjat juoksevat; kysykää meiltä\nmitä tehdään!\"\n\nTahvo: \"Onhan se Reppa meille luvannut niin paljon kuin tarvitsemme.\nEmme huoli siitä vielä huolehtia. Lähdetäänhän vaan huomenaamuna\nkirveineen sinne.\"\n\nOlli-Pekka: \"Niin tehdään.\"\n\nSiirtyivät kartanolle kävelemään, kävelivät pellolle, katselivat\nilman kaikille suunnille; kasvoissa viiltelivät rauhattomat väreet\nMutta kamarista kuului heleä virren laulu ja mieluisesti hymisivät\nseinätkin -- -- --\n\nHuomen aamuna Tahvo ja Olli-Pekka hommasivat lähtöä hirren-hakkuuseen\nuudelle talolleen. Katri se leimuavin kasvoin laittoi evästä suuriin\ntuohikontteihin. Mutta Riikka hoiteli lastaan ja tympeästi katseli\nlähtiöitä, virkkoi:\n\n\"Tyhjään hommaatte taloa. Sen olen ennen jo sanonut, etten lähde\nsinne.\"\n\nKatri laittoi toimessaan evästä konttiin: pani leipiä, pani\npetäjälevyyn käärityn ison kääryn suolaisia siikoja, kaksi jäärän\npaistia kumpaisenkin konttiin, pani kesävoilla täytetyt tuohivakat ja\npussin talkkunajauhoja; sovitteli ne konttiin. Tahvon kontinkieleen\nsitoi kattilan ja asetti kontit rahille rinnakkain ja tyynesti\nvirkkoi:\n\n\"Eihän tuonne vielä ole lähtöäkään.\"\n\nMiehet ottivat kontit selkäänsä, kirveet kainaloonsa ja lähtivät\nastumaan Pahtajärvelle päin. Mielihyvällä siskokset kokoutuivat\nkarsin-akkunasta katsomaan.\n\nKatri: \"Nyt ne miehet menevät kokolla koprin talon tekoon.\"\n\nRiikka: \"Ne luottavat kuin pukki suuriin sarviinsa; kun he muka ovat\nmiehiä. Luulevat, että se talo tulee ihan tuossa paikassa. Mutta ei\nse tyhjältä oksalta putoa!\"\n\nKatri: \"Antaapa heidän koettaa.\"\n\nRiikka: \"Hyvin kyllä joutavat tuosta haukottelemasta. Hyvä vaan,\nettä on heillä työtä. Venytteleisivät tuossa kuin talviset kissat ja\npaimentaisivat askeleesta askeleesen.\"\n\nAuno ja Vappu eivät virkanneet mitään; katselivat vaan, kun miehet\nkonttineen astua rokkasivat ojan äyrästä Pahtajärvelle päin. Ja kun\nmiehet painuivat kuusikon helmaan pellon perillä, niin kääntyivät\npois akkunasta ja tarttuivat askareihinsa. Samoin tekivät Katri ja\nRiikkakin. Mutta Martta jäi vielä katselemaan akkunasta ulos, katseli\nmetsän rinteelle, katseli taivaan hattarapilviä, katseli sinne ja\ntänne; kasvoissa näkyi hiljainen tyyneys.\n\n\n\n\nXLII.\n\n\nJoulu antoi kättä. Auno ja Vappu tahtoivat nyt viettää joulu-yötä\njuhlallisemmasti kuin ennen. He olivat kumpaisetkin nähneet\njoulukuusen ja osasivat laittaakkin; osasivat tehdä kolmihaaraisia\nkynttilöitäkin. Pirtin seinät veistettiin valkeoiksi, uuni\nvalkaistiin savivedellä ja lattia pestiin hohtavan valkeaksi. Auno\nja Vappu hakivat metsästä ryhevän kuusen, joka ylti lattiasta\nlakeen. Keskelle pirttiä pystytettiin se kuusi ja sen oksiin\nsidottiin enemmän kuin viisikymmentä kolmihaaraista kyntteliä.\nTehtiin punaisesta, valkeasta, viheriästä ja valkeasta villalangasta\nletikoita ja niitä viihleiltiin kuusen oksiin koristeiksi. Tehtiin\nhienosta valkosesta ja punertavasta tuohen-sydämestä lippuja, joita\nkiinnitettiin kuusen oksiin ja havuköynnöksillä koristettuihin\nakkunankamanoihin. Ja pystyvalkea-pesän ympärillä oli havuinen\nköynnös. Puhtaaksi jos puhtaaksikin pesty pöytä oli kuusen takana\npirtin perällä, ja pöydällä tuo tyttöin vanha savustunut Raamattu\nauki jalkainsa päällä. Sitäkin ympäröitsi havuköynnös. Sellaisessa\nasemassa vuotteli nyt Pietolaa pirtti Joulunaatto-illan tuloa -- -- --\n\nIlta oli pimennyt täydeksi yöksi. Suurina kuin tulisoihdut leimusivat\ntähdet eteläisen taivaan kannella. Kullanhohtavat revontulet hulmuten\nhuuhtelivat pohjoista taivasta. Maalla kumalteli puhtaana siitteinen\nhanki.\n\nKylpenyt oli Pietolan rahvas ja puhtaisiin olivat kaikki puetut.\nTytöillä oli päät sileöiksi kammatut ja sievät palmikot niskoissa.\nPäällä oli suoraraitaiset harmaapohjaiset kapeat nutut ja hameet,\njaloissa näppärät paulakengät punasenkirjavilla pauloilla sievästi\nsidottuna nilkkaan. Lyhyenläntäin helmain alta näkyivät valkoset\nsukanvarret. Tahvolla ja Olli-Pekalla olivat pitemmät talvisaappaat\njaloissa, uudet sarkahousut ja sarkanutut päällä ja sileäksi ajetut\nparrat, hiukset harjattu kahdelle korvalle.\n\nHonkainen pystyvalkea se palaa liekotteli ja sen valossa istuivat\nlattialla Martta, Saara, Auno ja Vappu. Katri ja Riikka istuivat\nlapsi sylissä kätkyissään ja Tahvo ja Olli-Pekka istuivat jakkaroilla\nuunin luona. Kaikkein kasvoissa kuvastui rauhasa juhlallisuus.\nSyvä hiljaisuus oli hymyilevässä pirtissä. Tyyninä istuivat\npuhdassilmäiset ja pyhäpukuiset lapsetkin lattialla ja tyytyväinen\nhymy kasvoissa pyörein silmin katselivat pystyvalkean punertavia\nliekkejä, joista tuolloin tällöin kuului kimeä räpsäys ja lattialle\nkimposi hohtava hiili; mutta se heti otettiin pois ja viskattiin\ntuleen.\n\nAuno nousi seisalleen, meni karsin-akkunaan katsomaan näkyisikö\nReetaa ja Kerttua tulevaksi... mutta virkkoi:\n\n\"Kyllä eivät taida tulla. Jopa nyt pitäisi tulla, jos tullakseen.\"\n\nSaara: \"Kyllä ne tulevat, ne aikoivat ihan varmaan. Mutta eihän\nsieltä niin sanomin pyörähdä umpitietä. Eilen kun siitä kulin, niin\noli puolisääreen polannetta ja nietoskohdissa enemmänkin.\"\n\nKatri: \"Ja kaksi suden mittaamaa neljännestä matkaa, niin siinä on\ntoviksi taarostamista semmoisille kulkijoille. Ei siinä Kertussakaan\nnäy suuria uhon varoja enää olevan, on laihtunut ihan kaatuvaan\nlamaan.\"\n\nSaara: \"Aivanhan tuo näkyy olevan kuin kaapeenalanen.\"\n\nRiikka: \"Hyvääkö se tekee, kun on vuorokausittain ihan syömättä?\nEikähän se alituinen pahominenkaan suurta herkkua ole.\"\n\nSaara: \"On se joskus kaksi ja kolmekin vuorokautta ihan jyvän\nkokematta, niin sen pitää tuntua. Jo se eräs olisi ennen nahkansa\nheittänyt.\"\n\nAuno: \"Eiväthän vaan noita revontulia pelänne, etteivät lähtisi\nollenkaan. Voi ihme, miten ne nyt hulmuavatkin! Katsokaa,\nminkälaisina patsaina loihuavat ihan taivasnavalle ja valasevat\nlumen, että pakkasensilmät näkyvät tuolta hangelta. Kyllä ne metsästä\nkatsoin näyttävät kamalilta.\"\n\nVappu: \"Eikös mitä, jotta ne pelkäisivät revontulia, ovathan nuo vaan\nniin sanomattoman juhlallisia.\"\n\nKatri: \"Eihän niitä tarvitse pelätä, vaikka kammottavat ne kyllä noin\nyksinään ollen.\"\n\nRiikka: \"Kammottavat ne kyllä, mutta eivät ne kuulu tekevän pahaa,\nkun ei niille virka mitään. Vaan oli se kerran Pankkolan ukko-kallas\nyhtynyt kummaan revontulien kanssa tuolla Parsikankaalla. Eräänä\nsyksyn lumetonna iltana olivat revontulet palaneet noin kuin nytkin,\nniin oli ukko irvistellyt ja pilkannut revontulia; mutta olivatpa\nkärähtäneet korvuksiin ja karreksi oli ukolta mennyt niskatukka.\nJuurikkaan komoon oli ukko jouduttannut ja reuhkansa oli vetässyt\nihan kaulalle asti, niin siinä oli säilyttänyt pahan päänsä, vaikka\nolivat revontulet kuhahdelleet, että kanervat olivat kärähdelleet\nkankaalta ja petäjät olivat raakeiksi palaneet; olipa ukonkin selkään\ntakki palanut pahan pilaan.\"\n\nOlli-Pekka: \"Mutta on silloin ukolla ollut sydän kyykyllään.\"\n\nTahvo: \"Riittipä, kun sillä pääsi.\"\n\nAuno: \"Eipähän ollut opiksi hänellekkään: kiro suuhun oli kuollut\nsentään.\"\n\nVappu: \"Mutta kyllä me nyt sytytämme kuusen. Kyllä on nähtävä,\netteivät ne tule enää. Saattaahan olla, että Kerttu ei ole kyennyt\nlähtemään, niin odotamme aivan turhaan.\"\n\nAuno: \"Sytytetään vaan. Eiväthän ne niin heti lopu noin pitkät\nkynttilät; tapaavathan ne vielä, jos tulevat myöhemmälläkin.\"\n\nKatri: \"Paras on; sytytetään vaan.\"\n\nMartta: \"Jos vielä odotettaisiin, niin Kerttukin näkisi sytytyksen.\"\n\nSaara: \"Sama se on, kunhan näkee palamassa.\"\n\nRiikka: \"Kyllä nyt on aika sytyttää, että lapsetkin näkevät; ne kohta\nnukkuvat.\"\n\nTahvo: \"Pankaa vaan tuli. Ei yhdeksän yhtä odota.\"\n\nOlli-Pekka otti päreen orrelta, sytytti sen pystyvalkeassa ja tarjosi\nsen Aunolle.\n\n-- Tässä pärettä ja tulta.\n\nJokainen otti tulipäreet ja kohta leimusi kirkas tuli jokaisessa\nkynttilässä ja häikäsevä valo täytti koko huoneen. Valkoset seinät\nheiastivat, että näyttivät olevan likempänä toisiaan ja koko pirtti\nnäytti puolta pienemmältä kuin ennen ja kaikki köynnökset näyttivät\nkuin mettä tippuvan. Lapset hyppivät, räpyttivät käsiään ja huutivat\nilosta.\n\nMartta: \"Voi, voi, kun on kaunis! Voi ihme, kun on kaunis! Voi, voi,\nkun on kaunis! Tule, Saara, täältä katsomaan. Se on niin ihmeellinen!\nVoi, voi, sinä Vappu, kun laitoit meille tämän ilon!... Voi, voi,\njospa tulisi Kerttukin!\"\n\nKukin ihaillen kiertelivät kuusta ja katselivat sen leimuavia tulia.\nLapset palavin silmin riemuiten juoksivat ympäri kuusta. Ei kukaan\nhuomannut, kun Kerttu ja Reeta työntyivät ovesta sisään.\n\nKerttu seisahti oven eteen, silmät olivat pyöreinä ja kamala\nhämmästys väliäsi leveät kasvot. Silmänräpäyksessä hän nosti kätensä\nylös, repsutti niitä ja huuti:\n\n\"Taivas! Taivas! Taivas!\"\n\nToiset siskot kuulivat Kertun äänen, niin kovasti ilahtaen rientivät\ntervehtimään. Mutta Kerttu repsutti vaan käsiään ja huuti:\n\n\"Taivas, taivas! Jumalan pyhä taivas!\"\n\nja kasvot loistivat ilosta. Sitte yht'äkkiä tulvahtivat kyyneleet,\nrinta ponnahteli ja sanat tulivat voimakkaina huokauksen purkauksina.\nTuokion perästä heikkeni ääni ja varatonna vaipui maahan\nrengassilmäisten siskojensa keskeen. Auno tarttui syliksi.\n\n-- Voi, voi!... Pyörtyy tämä! Katsokaa, ihan ovat kasvot vaaleat kuin\nhaavan lastu... Tuokaa kylmää vettä!\n\nVappu: \"Lumi parasta.\" Riikka toi ulkoa lumitönkkää.\n\n-- Tässä lunta!\n\nKatri: \"Tässä lunta; vieläkö tarvitaan?\"\n\nVappu: \"Kyllä riittää.\"\n\nKerttu oli lattialla selällään aivan tajutonna. Auno hieroi päätä\nlumella. Vappu painoi kätensä sydän-alaan.\n\n-- Voi, miten sydän läkättää! Paneppas tuohon kätesi, niin tunnet,\nmitä elämää se pitää.\n\nKatri painoi kätensä sydän-alaan ja sanoi:\n\n\"Ei uskoisi, miten telmää sydän!\"\n\nAuno: \"Nostetaan nyt istulleen, ehkä tämä tointuu paremmin. Ka niin,\npitäkäähän siinä, minä vielä hieron niskoja... Kas niin, jopahan\ntointuu, koska aukasi silmänsä.\"\n\nVappu: \"Ei ole vielä tietoa tointumisesta, outo on tuo\nsilmänluonne... On paras, kun pannaan maata. Tehkääpä, Katri ja\nRiikka, tuohon penkille vuodetta.\"\n\nKatri ja Riikka tekivät ovensuuhun penkille vuoteen.\n\nAuno: \"Pankaa loukkoon päin päänalunen, että kun tointuu, niin näkee\nkuusen ilman kääntymättä mihinkään.\"\n\nKatri ja Riikka saivat vuoteen valmiiksi.\n\nKatri: \"Kas tässä! Nostetaan vaan siihen.\"\n\nAuno: \"Nostakaa jalkapuolta, minä nostan hartioista. Kannata, sinä\nSaara, tuota päätä, etteivät taitu niskat... Se niin!...\"\n\nNostivat kohoksi ja kantoivat penkille.\n\nAuno: \"Ei uskoisi mokomaa luukokoa, kun on sentään raskas!\"\n\nAuno oikoi jalat ja kädet suoriksi.\n\n-- Kas tuossa! Kyllä siinä saattaa levähtää.\n\nVappu: \"Otetaankohan kengät pois jaloista?\"\n\nKatri: \"Antaa olla. Lämpimämpi on.\"\n\nAuno: \"Kas, kun nukkuu raskaasti ja huokuu syvästä!\"\n\nVappu: \"Annetaampa hänen nyt nukkua...\"\n\nSiinä se Kerttu makasi selällään vuoteellaan. Harvasteesen kohosi\nrinta ja syvään vaipui sydän-ala ja tuolloin tällöin karskahteli\nrinta... Kuni myrskyn jättämä järvi läikkyy uupuvia laineitaan,\njotka väreettöminä hitaasti ajelevat toisiaan järven pinnalla,\nniimpä Kertunkin rinta tänä hetkenä tyynesti kohoili ja kohoili;\nmutta tuokion perästä asettui... nousi taasen hitaasti ja laskeusi\nheti paisuneen huokauksen ulos tullessa; tyyntyi siihen. Nousi vielä\nkerran, kohta kuului syvä huokaus ja alas lotkahti sydän-ala ja\nkasvoihin ilmautui väreetön hymy.\n\nAuno: \"Annetaan nyt nukkua rauhassa...\"\n\nReeta: \"Olipa hyvä, kun nukkui, ettei jäänyt itkeä volisemaan, kuten\naina ennen.\"\n\nVappu: \"Mutta kyllä se nyt nukkuu siki: huokuu hiljaa kuin lintu.\"\n\nReeta: \"Hiljaa se aina nukkuu silloin kun nukkuu.\"\n\nAuno: \"Annetaan hänen nyt nukkua rauhassa, ei siitä näy nyt tulevan\nJouluyön valvojaa... Katseleppas nyt, Reeta, joulukuusta!\"\n\nPois kääntyivät tytöt Kertun luota.\n\nReeta pöllisteli kirkkailla rengassilmillään kuusen latvaan,\nkasvoissa pyhä ihastus.\n\n-- On ihana! Ihmeen komea on tuo kuusi! Ja tämä koko pirtti, niin\nmerkillisen kummallinen, että oikein minä tyrmistyin, kun astuin\nsisään. Se teki niin kummallisen vaikutuksen, että oikein minä eksyin\nitse mielessäni! Luulin kyllä tulleeni johonkin muualle, ei Pietolan\npirttiin...\n\nVappu: \"Eipä kumma, jos se Kerttuun vaikutti kummallisesti.\"\n\nReeta: \"No jo on tuo kuusi soma!\"\n\nKatri: \"Kun olisi metsässäkin tuommoisia kuusia!\"\n\nMartta: \"Kun olisi metsässäkin tuommoisia kuusia, niin olisi se\nkaunis metsä; näkisi siellä jänis silmänsä varoa risuilta.\"\n\nKatri: \"Mutta noista lapsista se oli kumma, kun sytytettiin: ne\nnousivat sellaiseen villiin, että räpyttivät käsiään kuin hurjat.\nMutta nyt niillä ei ole mitään sanomista, kyterehtävät tuolla kuusen\njuuressa kuin pulmuset pälvessä... Tämä pikku porsas tässä äitin\nsylissä ei vielä ymmärrä mitään, katselee vaan pyöreillä silmillään\nja suu auki kuin variksen pojalla... Niin se katselee tuo äitin\npikkunen typykkä. Et tiedä vielä paljo et iloista etkä suruista,\nsiksi olet liian nuori: muutama, kuukausia yhdeksän vasta päässäsi.\nSinä, sinä äitin helmi, rupeappa nyt nukkumaan tuonne keilituutuun...\nSinne se pantiin tuo äitin pienonen... Isä tule soudattamaan.\"\n\nAuno se seisahti pöydän luo; kasvot olivat totisina. Huokasi syvään\nja rykäsi vähäsen. Sitte vakavasti virkkoi: \"Äiti ennen Jouluiltana\npuhui meille Vapahtajasta ja sitä hän toivoi, että me oppisimme\nrakastamaan Vapahtajaa. Sitä hän aina meille puhui Jouluiltana,\nvaikka ei hän lukeakkaan osannut. Niin me kun osaamme lukea, niin\nluetaan nyt Jumalan omia sanoja täältä Raamatusta tänä kalliina\njuhlahetkenä. Emmehän tiedä, ketä meitä jo ennen tulevaa Joulua\nmuuttaa maan mustiin multiin.\"\n\nSitte istui Auno Raamatun eteen ja alkoi lukea Vapahtajan\nsyntymisestä. Kaikki istuivat äänettöminä mikä missäkin penkillä.\nTahvo ja Olli-Pekkakin kuuntelivat tarkasti ja lapsetkin kuusen\njuurella olivat hiljaa kuin kyyhkyset yön kuusikossa.\n\nPitkän hetken Auno luki Raamattua, painoi sen sitte kiinni, kädellään\nsiveli rauhaisia kasvopäitään ja katsoi Raamattuun. Sitte otti hän\nVirsikirjan ja alkoi veisata: \"Sun porttis oves avaja j.n.e.\" Siihen\nyhtyivät toisetkin ääninensä. Mutta ennenkuin virsi oli lopussa\nkuului lasten joukosta parahtava ääni, että \"metsä palaa! Metsä palaa!\"\n\nTahvo: \"Kuusi palaa!\"\n\nVappu: \"Herra Jumala! Nyt palaa koko pirtti! Voi, voi!\"\n\nRiikka: \"On täällä vettä!\"\n\nAuno: \"Roivaa tuohon!... No et osannut. Näytä se sankko tänne!...\nVoi, voi, ei ollut vettä! Voi, voi, aivan ovat liekit laessa!\"\n\nVappu: \"Haetaan luuta!\"\n\nAuno kiskasi vaipan Kertun päältä ja alkoi sillä rostia. Silloin\nhälvenivät liekit ja tuokiossa sammui ihan kipenettömään, että pilkko\npimeässä kaljana ja savuten seisoi nyt korpunut kuusi. Sen ympärillä\nsavun seassa koko perhe vapisten seisoi, silmät selällään eikä kukaan\nvirkannut mitään.\n\nMutta pystyvalkean hiilloksessa pilkahteli muutamia kirkkaita\nsäteitä. Siihen pani Tahvo honkaisia halkoja pystyyn ja puhalteli\nhiillokseen, puhalteli, että tuhka pölisi ja haloissa kohta liekehti\nkirkas tuli ja leppoisesti valasi savuisen pirtin.\n\nAuno pyyhki savusta karvastelevia silmiään nuttunsa hihalla ja\nvirkkoi:\n\n\"Kiitos, kiitos Jumalalle, että niin vähällä pääsimme!\"\n\nRiikka: \"Minä säikähdin, että kyllä tuli sama kumma kuin silloin\nensimmäisen pirtin palaissa.\"\n\nVappu: \"Niin minäkin säikähdin ja sentähdenhän en yrittänyt toimita\nmihinkään.\"\n\nKatri: \"Niin minäkin luulin, että nyt tulee kylän kutsut; aloin\nkatsella ulos lähtöä.\"\n\nReeta: \"Minäkin säikähdin, että vapisen nytkin vielä ja kyllä minusta\nnähden olisi saanut palaa. Tuskin olisin älynnyt itseäni pelastaa.\nKummallisen typeräksi minä menin kun en ymmärtänyt tälle ilmalle. Ja\nnuo lapset tulivat tänne minun suojaani ja tarttuivat syliksi kuin\nparempaankin turvapuuhun.\",\n\nTahvo rykäsi jyrmeästi, lausui:\n\n\"Semmoisia hullutuksia te laitatte... Mitä... täysiälyisten\nlaitoksiako ne ovat nuo tuommoiset!... Kenenkä syy olisi, jos\nolisi mennyt tulta taivaalle koko pesä... Ne ovat hullutuksia nuo\ntuommoiset laitokset!\"\n\nOlli-Pekka: \"Ne ovat hullutuksia, sanon minäkin. Mutta kun olisi\npalanut tämä hovi, niin varmaan mielellään lähtisivät Pahtajärvelle.\nMutta siellä pitäisikin kysyä meiltä mitä tehdään.\"\n\nKatri: \"Sempätähden sinne ei lähdetäkkään, kun siellä pitää teiltä\nkysyä, mitä tehdään.\"\n\nRiikka: \"Ei sittenkään vaikka olisi palanutkin tämä talo, olisi\nlähdetty Pahtajärvelle.\"\n\nAuno: \"On tähän jo ennenkin paljaille poroille talo tehty.\"\n\nVappu: \"Mitäpä maksaa kiistäminen; kiitetään käteistään, kun on näin\npäästy... Mutta miten on Martan asiat?... Tuollahan makaa loukossa.\"\n\nSaara: \"Sen tapasi se tautinsa, mutta ei sitä puistanut. Se nukkuu.\"\n\nAuno: \"Tehdään raukalle vuode... Se taasen säikähti tuota tapausta.\"\n\nSaara: \"Sitähän se säikähti, mutta kumma, että sitä ei puistanut,\nkuten ennen.\"\n\nVuoteen tekivät tytöt Martalle ja nostivat siihen. Mutta Riikka se\notti uunista paistumasta suuren liharaajan; kantoi sen pöydälle.\nKantoi siihen voita ja rieskaa, kantoi maitoa monta haarikkaa ja\nsyömään kokoutui nyt väki. Saara virkkoi:\n\n\"Entäs Kerttu, eiköhän se jaksa nousta syömään.\"\n\nReeta: \"Ei se syö nyrrystuulella ollessaan. Paras on, ettei\nherätäkkään; antaa nukkua.\" -- -- --\n\nIltanen oli jo syöty, pöytä korjattu, vuoteet tehty. Auno meni Kertun\nluokse, pukkasi ja virkkoi:\n\n\"Kerttu, nouse vuoteelle!... No nouse nyt!... Kun on jäykkä tuo käsi\nkuin puusta...\"\n\nAunon kasvot vaalenivat, mutta heti sälähtivät punasiksi.\n\n-- Mutta voi, voi!\n\nAuno peräytyi askeleen, pyörähti ja hätäsenraskaasti hengittäen\nrienti uunilta pärettä ottamaan ja kasvot lainehtivat outoja väreitä.\n\nVapun silmät seurasivat Aunon liikkeitä, kysyi:\n\n\"Mikä on?\"\n\nSaara: \"Herra siunatkoon!\"\n\nAuno sytytti päreen ja rienti Kertun luo. Kaikki usahtivat perässä.\n\nAuno vei tulen Kertun kasvojen luo. Silloin lentivät kasvot vaaleiksi\nja huutaen virkkoi:\n\n\"Kuollut on!\"\n\nReeta kiirehti lähemmä.\n\n-- Kuollut?... Kerttuko kuollut? Hyvä Jumala siunatkoon! Kuollut!...\nVoi, voi!... Puistellaan, ehkä tulisi henki. Voi, voi!\n\nAuno: \"Puistellaan koetteeksi.\"\n\nTahvo tarttui syliksi Kerttuun ja varmasti virkkoi: \"Tönkkö ja kylmä\non jo. Ei ole eläjäksi hänestä.\"\n\nReeta kohti kulkkuaan parahti:\n\n\"Kuollut Kerttu! Voi, voi!\"\n\nAuno tarttui Reetaan syliksi virkkoi:\n\n\"Älä paru, rakas sisko! Ei se sillä tule takaisin.\"\n\nReeta riuhtasi itsensä irti Aunosta, meni syliksi Kerttuun ja parkui:\n\n\"Älä kuole, vielä rakas Kerttu! Älä kuole! Älä kuole!\"\n\nVappu syleili Reetaa.\n\n-- Älä nyt niin! Hallitse toki itseäsi!... No, no. Reeta, Reeta! Ei\nse auta mitään vaikka kuinka valittaisi. No hiljene nyt!...\n\nSitä ei Reeta kuullut, parkui vaan ja riuhtoi Kerttua ja huuti:\n\n\"Älä kuole!\"\n\nParkuen itkivät toisetkin..., Kohta kuitenkin hiljenivät.\n\nJo hiljeni Reetakin ja kyynelsilmin ja tuhkien kaikki seisoivat\nKertun ympärillä... Mutta hetken perästä Vappu pyyhki kasvojaan ja\nvirkkoi:\n\n\"Siskot, siskot, mitäpä itketään... Kiitetään Ju... malaa...\"\n\nRaskas huokaus puhkesi Aunolta, uudestaan tulvahtivat silmät, mutta\nsormensa liitti ristiin ja lankesi Kertun viereen maahan ja alkoi\nääneen rukoilla. Siihen lankesivat toisetkin siskot. Mutta Tahvo\nja Olli-Pekka siirtyivät pöydän päähän penkille, istuivat mykkinä\nallapäin ja kasvot hieman värähtelevät. -- -- --\n\n\n\n\nXLIII.\n\n\nReeta ei enempi lähtenyt enää Pahtajärvelle, vaan haki lehmänsä ja\nkaiken elämisensä Pietolaan. Mutta raskasta mieltä hän kantoi kauan\nja Kertusta hän tahtoi puhua. Kun sai kylliksen Kertusta jaaritella,\nniin hänen kyyneleensä vähenivät ja elämänsä näytti keveämmältä.\n\nKirkossa kulki nyt Reeta joka Sunnuntai. Niimpä talvellakin\nja Lauantai-aamuna päivän hämärässä nähtiin Reeta kaksisauvassa\nhiihtovan kirkolle päin pieni tuohikontti selässään,\nsarkapäällyksinen turkki päällään ja töppöset jalassaan.\nSaarnastuolin kohdalla oli se penkki, jossa hän aina istui\npenkinkorvassa. Turha vaiva oli häntä siitä käskeä paremmaksi ja\nyhtä turhaa oli häntä estää siihen menemästä. Maanantaina vasta se\nReeta talvisaikana palasi kirkosta, mutta palatessaan hän koki ison\njoukon linnunpyydyksiä. Usein hän tuoden tuli kotiin, ja mieluinen\nhymy kasvoissaan hän heitti kirjavan takkansa riemusta hyppelevän\nlapsijoukon käsiin. -- -- --\n\nNiin ajat eellehen menivät, eläjät menivät mukana. Kului vuotta\nkaksikymmentä. Saaralla oli jo toinen mies. Rekke se oli miehen\nnimi. Sillä oli kuusi lasta. Kalliojärven rannalla lähellä Pietolaa\noli kaksi uutistaloa; pietolaisten sukulaisia niissä asui. Niissä\noli kammassakin kymmenen lehmää, härkä, muutamia lampaita ja\nhevonen. Kontunsa saivat Reetan määräämältä tienoilta Pajusuolta ja\nperkkiomaaksi antoi Reeta niille avaran Parsikorven, jonka kerran\nPahtajärven tulva lietytti heinämaaksi. Pahtajärvellä oli kaksi\nsuurta taloa, enemmän kuin kuusikymmentä lypsylehmää kammassakin\ntalossa, erittäin maa nouseva karja, lampaat ja hevoset. Toisessa\noli Katri, toisessa Riikka emäntänä. Riikalla oli kaksitoista\nlasta, Katrilla kahdeksan. Riikalla oli kaksi miniää ja yksi vävy.\nKatrilla yksi miniä ja yksi vävy. Olipa vävy Vapullakin ja sillä\nkolme lasta. Vävyt lapsineen olivat kaikki kotona, mutta heillä\noli jo talointeokset vesikatossa ensimmäinen parin sataa askelta\nRiikan talosta länteen päin ja toiset taasen samalla matkalla\neteenpäin. Saara se asui Pietolassa juopon ja pahapäisen miehensä\nja lastensa kanssa. Kaikki muut olivat Pahtajärvellä. Reeta ja\nMartta olivat Katrin talossa, mutta Vappu vävyineen ja Auno ne\nolivat Riikan kotona varsinaisesti, mutta auttelivat asioissa\nkumpaisessa talossa milloinkin parhaimmin tarvittiin. Talojen\npellot olivat pitkin entisen järven rantaa kahtaalle päin. Etelän\npuolella noin kuusikymmentä askelta kartanoista oli murtoinen\nloivasti viettävä kangas, jossa tuolla täällä karhotti lakkapäinen\naarniohonka, jonka hirrenhakkaajat rosoinsa ja suuruutensa tähden\nolivat jättäneet seisomaan. Pohjois- ja itäpuolella hieman kaarevana\nlepäsi Pahtajärven pohja aaltoilevana heinikkona, siinä enemmän\nkuin tuhannen lehmän kontu, jota Reetan lavalla suurimman osaa\nniittivät Lainion kyläläiset. Taloin puoleista laitaa aivan Katrin\ntalon vieritse kulki kiiltävänä vyönä vienopyörteinen virtajuova,\njoka loivasti mutkitellen halkasi äkeän heinikon. Lännen ja luoteen\npuolella lojotti yhteisenä laitumena suuri Karpalosuo, jonka sakeassa\nheinikossa karjat polviaan myöten kaahlailivat ja kielellään\nkierrellen napsivat mehukkaimpia latvoja. Yli tuon Otavan Karpalosuon\nalangon lännen metsien yli näkyi Hyllyäiskeron muhkea laki ja\nKarhurovan selänteen korkein harja. Idässä noin viidentuhannen\nsylen päässä möllötti jyrkkärintainen Hirvaskero. Luoteen pilvien\nrajalla enemmän kuin puolentoista penikulman päässä sinisenä johotti\nmonilakinen Luopiovaara. Sen jynkistä kalliorotkoista usein vielä\nHeinäkuussa valkeina kirjoina paistoi menneentalven hankinen lumi;\nmutta alempana sen painanteisilla liepeillä kasvoi huikea haapa\nja rauduskoivun sekainen kuusikkoviita. Sen viileässä hämärässä\nkupelehtivat lukuisat koppelon ja pyyn poikueet ja jäniksen\nkyykkivät pojat kätkeytyivät kuhisevan hattuheinikon ja sanajalkojen\nsuojasään katokseen. Etelän ja lounaan sivulta valtasi taivaanrannan\nSainiokankaan mäntyinen selkä, jonka hitaasti kaltevan vietteen takaa\ntuskin puolikyljistään jaksoi nousta talvinen aurinko sen kuhmuiselle\nharjalle. Kaakon korpien helmassa tohisi moniputouksinen Lappakoski,\njonka vaisu johina levisi lähisiin metsiin. Katrin talon vieressä\nseisoivat vielä ne kolme silvettoaihkia, joitten juuressa ennen\nkyhnötti Reetan ja Kertun asunto, entinen Pieton kalasauna. Näitten\naihkien ympäri oli tehty kuorituista mäntypiduista ristikkoaituus\nja rahit aitovierille ympäri aituusta. Kuten Pietolassakin rannalle\nmännyn juureen, siihen kokoutuivat siskokset aina joutoaikoinaan\nmuistelemaan elämänsä sattumuksia ja kertoilemaan nuoremmille\nkokemistaan matkojensa vaiheista ja toisinaan aina lukemaan ja\nlaulamaan virsiä.\n\nNiimpä tänäkin hetkenä Auno luki sitä vanhaa savustunutta Raamattua\nja useimmat talojen perheistä olivat kuulemassa. Nyt oli poutainen\nSunnuntain iltapäivä Heinäkuussa. Oli ollut pitkä pouta, sakea auer\ntäytti ilman, että punasena vaan paistoi helteinen aurinko; mutta\nvirkeästi leuhutteli etelän leppoinen tuuli ja välistä reuhautti\nsinne tänne Aunon kirjanlehtiä.\n\nMutta kenenkään huomaamatta sakeni ilma ja kuului hieno katkeamaton\njyrinä.\n\nRiikka kohotti päätään, katsahti ympärilleen, virkkoi:\n\n\"Mistä tässä savu haisee, kydössavu, semmoinen metsäsavu?\"\n\nKatri: \"Sitähän minäkin tässä jo tunnustelen.\"\n\nVappu hyppäsi seisalleen, kädellään kuurroten auringon kiloa katsoi\ntuulen perälle. Kasvot hulmahtivat punasiksi ja virkkoi:\n\n\"Voi, voi, meitä! Tulessa on tuo kangas, katsokaa tuonne!\"\n\nKaikki usahtivat aituuksesta ulos; säikähtynein kasvoin terottivat\nsilmänsä etelän suunnalle.\n\nRiikka: \"Herra siunatkoon! Se on aivan rintanaan tuo kankaan selkä\ntulessa. Kuulkaa sitä jyrinää! Voi, voi! Tuommoinen marrokko tässä\nkankaalla aivan melkein huoneihin asti!... Hukassa olemme nyt.\"\n\nVappu: \"Mikä herran tähden on kuitenkin tehtävä? Herra armahtakoon,\naivan se tulee ihan likellä jo! Ja katsokaa miten yltyy tuo savu!\nMikä on tehtävä?\"\n\nKatri parahti itkemään ja virkkoi:\n\n\"Toisen kerran aivan puhtaaksi! Voi, voi, hyvä Jumala!\"\n\nLapset alkoivat parkua ja juoksentelivat sinne tänne.\n\nVappu: \"Voi, voi! Mitä, rakas Auno on tehtävä?\"\n\nAuno: \"Ei meitä hätä auta, ei mikään muu jos ei Jumala. Rakoillaan\nkuitenkin Jumalaa emmekä saa epäillä pelastumisestamme.\"\n\nAuno laski Raamatun käsistään maahan, lankesi kasvoilleen sen päälle.\n\nAnni virkkoi kiirusta:\n\n\"Ei ruveta tähän. Kuulkaa, täti, mennään muualle. Tahvo ja Olli-Pekka\nnäkevät meidät; ne ovat vihaiset. Kuulkaa, Auno, mennään tuonne\nkehikkoon, jossa ennenkin...\"\n\nAuno ei näkynyt kuuntelevan Annin puhetta, oli vaan liikahtamatta\npaikoillaan. Siihen lankesivat Vappu, Anni ja Marttakin.\n\nMatta samassa kuului kartanolta Tahvon kiljunta:\n\n\"Metsä palaa! Sammuttamaan! Jokainen sammuttamaan? Sammuttamaan!\"\n\nSinne rientivät kaikki pienet ja suuret, nuoret ja vanhat. Sinne\nrienti Olli-Pekkakin, mutta tapasi kentällä Aunon, Vapun, Martan ja\nAnnin, niin poikasi jalkaa ja ärjäsi.\n\n-- Sukkelaan tulen sammutukseen!\n\nPolkasi jalkaa lujemmasti ja sävähti: \"Tokko pe--leet kohoatte!\"\n\nSilloin tarttui Vappua käsivarteen ja reuhautti kappaleen matkaa\nkentälle ja irvellä ikenin puhisten rupesi tavottamaan Marttaa,\nmutta Martta hyppäsi jaloilleen. Samoin teki Annikin, mutta Auno\npysyi paikallaan. Hampaitaan kirauttaen tarttui Olli-Pekka Aunon\nolkapäähän, repäsi ylös ja mukiloi nyrkin kanssa korvalle ja\nhartioihin ja kirkuen ja äheltäen virkkoi:\n\n\"Sinä pe--leen pahennus, vai tähän sinä laittausit! Totteletko sinä\nminua toisen kerran, hähhäh!... Käveletkö tuonne vai mitä, häh!\"\n\nAuno polvillaan maassa painoi korvallistaan, kyynel herahti silmästä,\nkatsoi maahan ja huulet liikkuivat.\n\nOlli-Pekka poistui ja pauhaten rienti tulen sammutukseen. Mutta\nAuno, Vappu, Anni ja Martta jäivät paikoilleen ja lankesivat maahan\nkasvoilleen entisiin sijoihinsa.\n\nTuli pääsi kotirinteelle, jossa oli kymmenvuotinen hirsien\nlatvusmurta ja kanervainen katajikkosekainen kangas. Silloin alkoi\nrytistä, että maa tärisi ja hurjina reuhtoilivat punaset liekit\nja tuulen vauhdilla rientivät taloja kohti. Synkässä savupilvessä\nlehviään puistellen seisoivat aarniohongat, kun juuria huuhtelivat\njyrisevät liekit.\n\nSurkeasti parkuen rienti väki takaisin kotiinsa. Mutta kun liekkien\nhirvittävä rintuus läheni jo aivan likelle ja tuuli lennätti palavia\nkerkkiä, jotka leimuten putoilivat maahan ja siellä täällä edessä ja\ntakana palaa liekottelivat kuivalla kentällä, niin äitit koppoivat\nlapsensa syliinsä ja kauhein kasvoin huulen hoilaten juoksivat\nrantaan. Vanhemmat lapset parkuen rientivät perässä. Rannasta menivät\nveneillä yli joen. Huutaen, voivotellen ja käsillään kasvojaan\npeitellen ja ruumistaan tuskaisesti väännellen seisoivat yhdessä\nryhmässä. Lapset puristuivat syliksi äiteihinsä ja siinä huutaen\nitkivät ja voivottelivat. Mutta miehet ja muut aikuiset ihmiset\nkantoivat vaatteita ja kaikkia talon tavaroita joen partaalle ja\npuolipyörryksissä itkien ja parkuen juoksentelivat sinne ja tänne\nläkähdyttävässä savussa. Tahvon ja Olli-Pekan komentavia kiljumisia\nkuului ehtimiseen. Silloin tällöin akkunat rämähtelivät helisten\nmaahan, kun Tahvo ja Olli-Pekka löivät ulos, että niistä tavaroita\ntyöntäisivät pihalle. Toiset kantoivat niitä joen partaalle tulta\npakoon.\n\nMutta silloin hyppäsi Auno, otti Raamatun kainaloonsa ja sanoi:\n\n\"Noustaan pois. Voi, kun särkevät huoneet!\"\n\nSen sanottuaan rienti Riikan talolle, jossa Tahvo ja Olli-Pekka\nliikkuivat ja kättään puistaen huuti:\n\n\"Ette saa särkeä huoneita! Ette saa särkeä! Hyvät ihmiset, ette saa\nsärkeä!\"\n\nSilloin Olli-Pekka auki olevasta akkunasta viskasi ämpärillä Aunoa ja\närjäsi:\n\n\"Tuletko, pe--leen kekäle meitä opettamaan! Kanna pois noita tahi...\"\n\nAuno ei osannut savun seassa varoa; ämpärin uurre sattui kulmaan,\nettä tuli suuri haava ja verta tulla porhosi oistonaan.\n\nAuno heitti Raamattunsa maahan, kiskasi kaulastaan huivin ja sitoi\nsen ympäri päästään. Mutta samassa kuului Vapun ääni savun seasta:\n\n\"Katto palaa! Voi, katto palaa!\"\n\nAuno kiirehti sinne, juosta kapasi tikapuita myöten katolle. Kolmessa\nkohti katossa oli hatunlaajuiset pilkat, jotka savua pulputen palaa\nlieskottelivat ja tuuli heilutteli mustanpunasia liekkiä sinne tänne.\nSilloin Auno repäsi hameen päältään ja sillä roiskutti tuohikatossa\nliekuttavia liekkejä. Ne tukehtuivat silmänräpäyksessä. Katrin talon\nkatolla näkyi samallaisia savutuppaita, mutta siellä jo oli Vappu\nhuiskuttamassa hameellaan ja parkuen huuti:\n\n\"Auno, Auno! Tule Auno kulta! Auno kulta! En pääse pois! Palan, Auno\nkulta!\"\n\nSilloin Auno juosten laskeusi katolta ja samassa holpasi toiselle\nkatolle, jossa Vappu oli. Tikapuiden kohdalta rotisten paloi katto\nja korvissa hulmahtelivat hurjat liekit. Mutta Auno rupesi voimiensa\ntakaa huhmomaan villaisella hameellaan. Silloin liekit rupesivat\nmasentumaan. Samassa kuului ukkosen jyräys ja silmänräpäyksessä\ntiemahti tuuli pilven päälle, käänti savun ja liekit takaisit\nkankaalle päin.\n\nVappu ja Auno puristivat kätensä ristiin ja kuin yhdestä suusta\nhuutaen virkkoivat:\n\n\"Kiitos Jumalalle! Kiitos Jumalalle!\"\n\nVapun rinta kuohahti ja suuri kyyneltulva purkautui kasvoille; mutta\nkyyneleistä silmiään rapistellen sammutteli viimeiset kytevät kohdat\nja laskeutui maahan.\n\nMaahan rienti Aunokin. Kaikki seisoivat puhtaassa selvässä ilmassa\nkuin puusta pudonneina katsellen ihmeellistä pelastustaan. Riikan ja\nKatrin kasvoissa näkyi syvä mielenliikutus ja käsillään rintojaan\npidellen hyrskivät valtavaa itkua. Riikan huokauksissa kuuluivat\nsanat:\n\n\"Hyvä Jumala... Hyvä Jumala.\"\n\nMutta murrokossa jyrisi vielä tuli, että maa tärisi ja honkien\nlatvain tasalle reuhuilivat irtonaiset liekit.\n\nAuno pani hameen päälleen, kävi Raamattunsa ja meni aihkien juureen\nsiihen pieneen aituukseen; pani Raamattunsa penkille ja virkkoi:\n\n\"Lähdetään katsomaan tuota tulta.\"\n\nAuno lähti kävelemään. Toisetkin rientivät perään. Mutta ukkonen\njyrähti likempänä; aurinko oli jo pilveä takana. Kohisten likeni\nmehevä sade, jonka suuret vesiherneet suhisivat kuumassa porossa.\nJyrähti taasen ja sade kiihtyi, että kenttä ropisi ja mustiksi\ntummuivat hohtavat kekäleet, ja murtojen riehuvat liekit hupenivat\nvalkeaan savun kitkuun.\n\nSilloin juosten rientivät kaikki Riikan kotiin. Siellä suuressa\npirtissä punastunein kasvoin ja pyörein silmin hälisivät\nihmeellisestä tapauksesta. Sinne tuli Aunokin, mutta kulmastaan\njuoksi vielä veri ja valui pitkin kasvoja ja paitakin oli aivan veren\nvallassa.\n\nKatri säikähti, virkkoi:\n\n\"No herra ihme! Mikä Aunolla, verissä kuin karhun repimä?\"\n\nRiikka: \"No mikä todellakin? Hyvänen aika!\"\n\nAuno päästeli huivia pois, virkkoi:\n\n\"Ei mikään; loukkasin vähän. Mutta minkälainen siinä on se haava?\"\n\nVappu rienti katsomaan.\n\n-- Voi, voi, miten suuri palkeenkieli lähtenyt! Mutta mitä siihen\npannaan? Voi, voi sentään, aivanhan kuiviin juoksee!\n\nRiikka: \"Taula se parasta on.\"\n\nUuninkorvalta koppasi tulukset, otti paksun taulalevyn, pani sen\nhaavan päälle ja sitoi huivilla lujaan, virkkoi:\n\n\"No kyllä se nyt tukehtuu.\"\n\nTahvo ja Olli-Pekka ne puhumattomina ja seljin toisiin katselivat\nsärjetystä ikkunasta kankaan liepeellä höyryäviä kekäleitä ja\npakenevaa sadepilveä, joka savenharmaana usmana kohisten kulkeutui\nhalki metsien ja jätti jälkeensä tyynen poutaisen ilman.\n\nOlli-Pekan kasvot olivat jäykkinä, mutta syvässä värähtelivät kuumat\nveret. Tietämättään puhkesi syvä huokaus ja ketään katsomatta meni\nulos. Kiirein askelin hän rienti metsään. Silmät rävähtämättä\nkatsoi maahan ja käveli Karpalosuon sivua kankaan lievettä. Erään\nkorpinotkelman laidassa, jossa tuhannet kuuset hämärtivät ilman,\nistahti hän kuusen kengälle ja virkkoi:\n\n\"Voi, voi sentään!... Ilman Aunoa olisi palanut... Voi, voi, kun ei\nolisi sitä tullut!...\"\n\nSuuret kyyneleet ilmautuivat kasvoille ja viimein taasen kuului:\n\n\"Voi, voi mitä tein!...\"\n\nVappu katsahteli ympärilleen, virkkoi:\n\n\"Mutta missä Reeta?\"\n\nKatselivat muutkin ympärilleen, mutta ei näkynyt.\n\nRiikka: \"Missä tosiaankin on Reeta?\"\n\nAuno; \"Lähdetäämpä katselemaan ulkoa.\"\n\nAuno ja useita muitakin talon väkeä lähti katselemaan. Auno meni\nkankaalle päin; mutta seisahti ja kuunteli tarkkaan.\n\n-- Tuolta kuuluu Reetan ääni tuolta Raatesuolta päin.\n\nSinne lähtivät suhittamaan.\n\nReeta oli kuusen juuressa kasvoillaan, väänteli ruumistaan ja\npuristeli kasvojaan, huutaen itki ja voivotteli, Auno juoksi syliksi\nReetaan.\n\n-- No Reeta, Reeta, mitä sinä houraat! Ei ole hätää, ei ole mitään\npalanut! Kaikki on hyvin. Kiitos Jumalalle!\n\nReeta itku kurkussa melkein parahtaen virkkoi: \"Vappu paloi!\"\n\nVappu: \"Voi Reeta rakas, tässähän olen! Kiitos Jumalalle!\"\n\nSen sanottuaan Vappu tarttui Reetaan syliksi ja nosti seisalleen.\n\n\"No Reeta kulta ei meiltä ole palanut mitään, ei ihan mitään! Ole nyt\nrauhassa. Ole aivan huoletta!\"\n\nReeta vähän rauhoittui, pyyhki silmiään ja nikotellen virkkoi:\n\n\"Hyvä, hyvä, kunhan et sinä palanut.\"\n\nMutta sen sanottuaan taasen kurtistuivat Reetan kasvot, kyyneleet\ntulvahtivat kasvoille, rinta pullistui ja parahtaen virkkoi:\n\n\"Kun toisen kerran piti nähdä!\"\n\nAuno tarttui syliksi.\n\n-- No usko nyt meitä, ettei ole palanut mitään.\n\nReeta: \"En usko, paloihan meillä jo katot. Voi, voi! Kun toisen\nkerran jäimme kuin linnun pojat. Voi, voi!\"\n\nAuno: \"Lähdetään katsomaan.\"\n\nAuno ja Vappu tarttuivat Reetaan ja toinen toisesta käsipuolesta\ntaluttivat kotiin päin ja seisahtuivat kankaan liepeelle, johon jo\nnäkyivät kaikki talot.\n\nVappu: \"Katsoppa nyt, eivätkö ole talot paikoillaan.\"\n\nReeta katsahti kotiin päin, pyyhkäsi silmiään, katsoi taasen ja\nsuuriksi levisivät harmaat silmät. Sormellaan osotellen luki hän\nkaikki talot; sitte katsahti niitten kolmen aihkin latvoihin ja rinta\nhytkähti.\n\n-- Hyvä Jumala, ei nuokaan aihkit!\n\nSen enempi ei Reeta puhunut. Kyyneleet alkoivat juosta pitkin\ntuhranneita kasvoja ja rinta hytkähteli. Hetken perästä virkkoi:\n\n\"No hyvä Jumala sentään, kun ei Rekke saanut tehdä niinkuin aikoi!\"\n\nRiikka: \"Rekkekö? Luuletko, että Rekke olisi syypää tähän?\"\n\nReeta: \"Tuossa minun luonani kävi äsken, sanoi sytyttäneensä siitä\nhyvästä, kun pakenimme tänne, emme olleet kaikki paitsi Tahvon ja\nOlli-Pekan joukkoa Pietolassa, emmekä antaneet olla hänen isäntänä ja\nSaaran emäntänä.\"\n\nRiikan silmät leimahtivat.\n\n-- Minulle oli jo kuin sanottua, että sen se on hyvää työtä.\n\nAuno: \"Kiitos Jumalalle! Nythän näette, voipiko vihamies tehdä\nmitään, jos turvaa Jumalaan.\"\n\nAuno liitti kätensä ristiin, käänti silmänsä korkeuteen. Samoin Vappu\nja. Anni. Kyyneleet vierähtivät kasvoille ja huulet liikkuivat.\nÄänettöminä seisoivat toisetkin sen hetken.\n\nRiikka: \"Mutta mitä se muuta sanoi?\"\n\nReeta: \"Minä kun sanoin talojen palavan, niin hypähti ilosta ja\nsanoi, että 'kutti pe--leet!' Nyt minä menen Reponiemelle ja juon\nkolme päivää siitä ilosta.\"\n\nKatri: \"Vaan jos minä sanon Tahvolle, niin selkäänsä ottaa, sen\nuskon.\"\n\nAuno: \"Et saa sanoa. Emme saa pahaa pahalla kostaa.\"\n\nVappu: \"Mutta lähdetäänpä katsomaan, mistä se on sytyttänyt.\"\n\nKatri: \"Lähdetään vaan, katsellaan lystikseen.\"\n\nSinne halki palon lähti koko joukko mennä jytistämään, mutta Auno\ntuumaili mennessään, että \"tämä koko palo täytyy hommata rukiiksi.\nKatsokaahan tuota paloa ja tuota multaa tällä lantamaita. Ei mikään\nkasva ruista, jos ei tuo tuommoinen metsän pohja.\"\n\nVappu: \"Ja kymmeniä vuosia hautunut tuommoisen murron alla. No\ntuhmathan lienevätkin, jos eivät laittane touoksi.\"\n\nRiikka: \"Kyllä minä hommaan. Eihän vihallaankaan toki ole laittamatta\ntouoksi. Siitähän Rekkekin näkee, että tyhjään laukesi vaikka kohti\nkohotti.\"\n\nRiikan vävy: \"Mitä siinä on tuumaamista. Aletaan vaan huomenna rovita\nja kassaroida noita puun tikkeloita pois. Nuo suuret hongat saattavat\nseista touon keskelläkin. Toiset kun rupeavat siivoamaan, niin\ntoiset rupeavat jäljestä kyntämään. Sitte kylvön-aikana kylvetään ja\nkarhitaan vaan siemen.\"\n\nAuno: \"Niin tehdään. Ruvetaan vaan!\"\n\nRiikka: \"Siinä ei ole sen pitempää. Ei muuta kuin huomenna asiaan\nkäsiksi. Muutamat rovihtemaan, toiset kyntämään ja muutamat\naidan panoon, niin tulevan sunnuntain aikana on huuhta siementä\nodottamassa, ja silloimpa tarvitaankin päästä heinäntekoon.\"\n\nReeta istui mättäällä. Mutkikkaina raitoina näkyivät vielä kyynelten\njälet, mutta tyyntyneet olivat kasvot ja vakavasti hän katseli\nasuintalonsa kattoa, jossa oli suuria laatareita syvälle palaneita\nkohtia. Siihen likenivät Auno, Vappu, Riikka, Anni, Martta ja Katri.\nReeta katsahti Vappuun ja virkkoi:\n\n\"Mikä todellakin sinut pelasti tuolta katolta? Minä kun katsoin,\nniin liekit jo löivät yli pääsi. Silloin sinä huusit: Auno, Auno, en\npääse pois!... Se vihlasi minua kuin puukolla, pani sydäntäni pahasti\nja hurmasi päätäni, että pyörtyä olin. En voinut enää katsoa, vaan\njuoksin tuonne metsään... Voi, voi, sitä tuskaa!... Niin, miten sinä\npelastuit?\"\n\nVappu: \"Enhän minä tiedä itsekkään, miten minä pelastuin; huhmoin\nvaan hameellani minkä kerkesin.\"\n\nAunon kasvoissa näkyi mielenliikutuksen väreitä ja hän alkoi\nmatalasti kertoa:\n\n\"Minä nousin tikapuita katolle, niin juuri tuossa tikapuiden kohdassa\nkatto reuhusi tulessa ja tervamustan savun kanssa liekit löivät\nympäri korvia, että tukka kärähteli. Mutta kun Vapun ääni kuului\nliekkien takaa, niin minä sanoin itselleni, että yhteen kuolen tai\nyhdessä pelastun. Menin liekkien keskeen ja hameellani rupesin\nroikuttamaan minkä kerkesin...\"\n\nAunon puhe katkesi, nielasi tyhjän nielauksen ja jatkoi:\n\n\"Niin, tuohessahan on irtanainen tuli, mihin kohti löin, niin siitä\nsammui ja en tiennytkään, kun liekit vähenivät ympärilläni. Jouduin\nVapun luo; rostin siinä Vapulle avuksi. Heti huomasin harjalla tuon\ntuokimmaisen pilkan olevan tulessa. Hyppäsin sinne, löin parin kertaa\nhameellani. Samassa jyrähti ukkonen, tuuli puhalti toisaalta ja\nkäänti savun tännepäin. Silloin huusimme: 'Kiitos Jumalan!' Mutta kun\ntuuli vei savun kaikki pois, niin ikäänkuin löysin itseni seisomasta\npaljaalta katolta. Silloin vasta huomasin, että olin juuri tuossa\nräystään nurkalla... Voi, voi sentään! Samassa havaitsin ylläni tämän\nverisen paitani, veriset käteni ja kuuma veri roiki kalvoisilleni.\nSilloin jylähti pahasti, hurmasi päätäni ja tuntui kuin rupeaisin\nkaatumaan syvyyteen. En muuta kerennyt, sanoin vaan että auta Ju...!\nNiin samassa jouduin kontalleni katolle enkä muistakkaan miten lienen\ntullut alas. Mutta heti toimisin. Rinnastani kuohahti sanomaton ilo;\nen tiennyt mitä tein. Kiitin vaan Jumalaa, että sulaa olin siihen\npaikkaan... En ole vielä milloinkaan niin aivan kädestä vetäen\ntuntenut Jumalan apua, kun nyt tuossa. Kiitos, kiitos Jumalalle!...\"\n\nToiset tulla haluttivat sieltä palon synnyn katsomasta, Riikan\nviisitoista vuotias tyttö kertoi:\n\n\"Aivan se on sytyttämällä sytytetty. Tuolta harjunselännettä kulkee\nmuuan pieni karjanpolku, niin sen vieriin on viskottu palavia\ntuohikäppyröitä. Aivan näkee, kun siellä täällä on karreksi palaneita\ntuohikäppyröitä ihan haamullaan ja siitä on lähtenyt leviämään\nmyötätuuleen. Vähän matkan päässä ovat yhtyneet toisiinsa, josta\nsitte on lähtenyt rintanaan kahnistamaan.\"\n\nRiikka katsoi kotiin päin, virkkoi:\n\n\"Lehmät jo pemistelevät kellojaan kotona. Menkääpäs tytöt laittamaan\nsuitsuja...\"\n\nJuoksulla lähtivät tytöt suitsun tekoon ja kotiin lähtivät kaikki\nmuutkin.\n\nYö oli, kun Olli-Pekka yhä istui kuusen kengällä ja huokausten seasta\nkuuluivat sanat:\n\n\"Voi, voi mitä tein!... En voi näyttäytyäkkään hänelle... Puhun siitä\nkuitenkin Riikalle...\"\n\nSen sanottuaan hän nousi ja allapäin käyskeli kotiinsa -- -- --\n\nHuomenaamuna lähti väki palorovihtuun. Nokisina työskenteli\nPahtajärven rahvas palaneella harjun vietteellä, laitellen sitä\nyhteiseksi kylvömaaksi. Kolmannen päivän iltapuolella Saara\njuoksunhypäkässä kädet edestakaisin huiskaen, tukka karhallaan tulla\nhaarotti sinne palolle, kasvot tulehtuneina ja silmät tavattoman\nsuurina. Seisahti Aunon luokse ja huohottaen virkkoi:\n\n\"Voi, Auno kulta! Rekke on kipeä ja kutsui sinua. Voi, voi kuitenkin!\nLähde sinä nyt sinne!\"\n\nAunon kasvot leimahtivat, suoristi itsensä.\n\n-- Onko se Reponiemellä?\n\nSaara: \"Siellähän se on. Sunnuntai-iltana oli sinne mennyt ja olivat\nvähän ryyppineet sen talon Jussin kanssa. Voi, voi, lähde nyt, Auno\nkulta!\"\n\nAuno: \"Mitä minusta sinne; humalassahan se on.\"\n\nSaaralta parahti itku ja itkun purkauksen seasta sanoi:\n\n\"Se on tuskassa... Ei se elä kauan... Sanoo tehneensä... Voi, voi\nlähde nyt, se aivan kohta kuolee ja sanoo joutuvansa helvettiin...\nVoi, voi lähde nyt!\"\n\nAunon kasvot kirkastuivat, mietti vähä, kääntyi sitte Saaraan ja\nvirkkoi:\n\n\"Juokse nyt ja vie minulta semmoinen neuvo, että ei Jumala tahdo\nsyntisen kuolemaa. Jos kääntyy Jumalaan, niin hän saa elää... Minä\nrukoilen hänen puolestaan ja tulen sitte, kuu pesen itseni ja panen\npuhtaammat vaatteet päälleni... Mene nyt, kyllä minä tulen.\"\n\nSaara lähti helmat kourissa juosta haihottamaan takaisin. Auno lähti\nkotiin, pesi noesta itsensä, muutti vaatteet päälleen ja lähti\nRaamattu kainalossa astumaan ja kasvoissa lienteä loimo -- -- --\n\n       *       *       *       *       *\n\nVuoden perästä enemmän kuin kuuden tynnyrin kylvö kuhotti ruista kuin\nhankea siinä kotirinteellä, joka ryöhyten lainehti kesän liepeässä\ntuulessa. Tuolla täällä laineiden keskellä seisoi kiertävine\nrosoineen alastomia honkia, jotka lehvättömine oksineen kurjasti\nojentelivat ikäänkuin kättä tarjoten toisilleen, muistuttaen sitä\nviime kesäistä kamalaa paloa. Mutta kului vuosia kymmenen. Silloin\nei enää näkynyt honkia, vaan muheat peltosarat lojottivat laidasta\nlaitaan yli tuon valtaisen aukean ja vieläkin etemmäksi, aina tuonne\nlakean Raatesuon tarvasmännikköiseen rantaan. Nyt eivät enää Lainion\nkyläläiset niittäneetkään Pahtajärven heinikkoa.\n\nOlipa jo toisella puolen Pahtajärvenkin neljä uutistaloa, jotka\nhohtavine tuohikattoineen ja päivän paahtamine ruskeine seinineen\nja valkeapuitteisine ikkunoineen seisoa kepottivat pienoisien\nviljapeltoinsa keskellä tuon valtaisen luhtaniityn päivänkaltevalla\nrannalla. Niissä asui perheineen Katrin kaksi nuorempia poikia ja\nRiikan kaksi nuorempia vävyjä. Lehmien pulppuilevien suitsujen\nvaiheilta kuului lasten kimeä räihinä. Vähän pyylevämmät poikanulikat\nerosivat omiin joukkoihinsa. Useinpa nähtiin noiden poika palkeroiden\nparveilevan puolelle ja toiselle Pahtajärven heinäistä laksoa.\nKokoutuipa aina taon taostakin multajalkainen vilisevä joukko kankaan\njäkäläiselle pielukselle, niin huristen lenteli silloin valkea kirppa\ntai korkealle ilmaan ponnahteli jänenkääpäinen tervatta koppi.\nHienoksi murtui jaloissa harmaa jäkälä ja vilpotellen levisi virkeä\nkaiku kesä-illan tyyniin metsiin.\n\nNiin viettivät pojat lapsuutensa suruttomia päiviä harmetessa\nkolmannen polven. Mutta kokoutuipa joskus vanha polvikin yhteiselle\naterialle. Niimpä nytkin eräänä Heinäkään Sunnuntaipäivänä siskokset\nkotoutuivat Riikan lehditettyyn pirttiin viettämään yhteistä\nlakkatalkoota, kuten sitä Vappu nimitti. Olipa joukossa Ahtolan\nhopeahapsinen muorikin, entinen tyttöin paras auttaja. Vuosikymmenien\nperästä hän vielä tahtoi elävin silmin nähdä noita Pietolan entisiä\nsiskoksia.\n\nTaloin nuorempi polvi oli jo kukon laululta lähtenyt lakkaan suuren\nRaatesuon vaivaiskoivu-rämeisille laiteille, mutta nyt vasta auringon\nkohotessa puolen rintaan helmat ja lahkeet märkinä hohtavin kasvoin\npalasivat kotiin. Käsivarsilla oli kannannaiset tuohiropeet täynnä\nsaaria keltaisenkuulakoita sakeassa mehussa hyllyviä lakkoja.\nPöydälle laskivat ne tuonnoksensa ja enemmän kuin kaksikymmentä\nsemmoista astiaa johotti nyt lakkoja pitkällä hohtavanvalkealla\npirtin pöydällä.\n\nSiihen pöydän ympärille kokoutuivat nyt siskokset yhteiselle\nlakka-atrialle. Iloisesti haastelivat he menneistä päivistä ja\nkolmikannalla vinttailivat lakkoja. Mutta hitaasti huoppenivat nuo\nlujaan sulloutuneet lakka-astiat. Levähtivät ja kävelivät aina väliin\nmuut, mutta Reeta se harvasteesen nosteli yhdellä istumella ja\ntuumaili:\n\n\"Saattaahan näitä syödä niin kauan kuin tahtoo.\"\n\nSaara katsoi akkunasta ulos, virkkoi:\n\n\"On paras kirkon aika... Kirkossa ne ovat miehet; siellä se on\nRekkekin... Kyllä se oli koko asia, kun se tuli heränneeksi...\nEi ne ole yhtäällä onnen-ohjat. Minäkin osaltani, vaikka en ole\nlaajoja tarhoja tehnyt, vaan kyllä olen viisi nähnyt, kuusi kuullut,\nseitsentä käsin pidellyt.\"\n\nAhtolan muori: \"Taisihan se tämä nykyinen isäntä ensi aikoinaan\nohjakset kantoon sitoa. Mutta nythän se on mies kuin mies.\"\n\nSaara: \"Ihan sitte myöten kun Rekke tuli heräykseen, niin se on ollut\nkuin toinen mies. Koko elämä käänti toisen kylkensä, valkeni kuin\npäivä.\"\n\nRiikka tuumasi verkalleen.\n\n-- Vastapa meidänkin koti on oikein kodilta tuntunut sitte, kun\nOlli-Pekka laittoi körttiröijyn.\n\nRiikka katsahti akkunasta ulos ja jatkoi:\n\n\"Tuon rinteen palo tässä vuosikymmenen takaperin se tuotti sen\nsiunauksen. Silloin ne tulivat Olli-Pekka ja Rekkekin heräykseen.\"\n\nAuno oli jo heittänyt lakan syönnin, ei paljo välittänyt puheista;\nistui vaan kirja vasun vieressä penkillä. Vakavina olivat kurttuiset\nkasvot, katseli Raamattuaan ja hiljakseen virkkoi:\n\n\"Jospa olisimme kaikki oikeita heränneitä... Jospa olisimme.\"\n\nReeta ei näkynyt kuulevan Aunon sanaa; mulautti vaan toisiin\nsyrjäsilmäyksen ja tympeästi virkkoi:\n\n\"Niistä miehistään niillä on aina puhetta. Miehet kuin miehet.\"\n\nLupsautti silmiään ja nosteli lakkoja huulelleen, joka aina\nuskollisesti työntyi pitkälle lipille vastaan ottamaan näppien\ntuonnosta.\n\nPohjassa kopisivat jo Reetan näpit, harosteli vielä ropeen pohjalla\nheiluvasta mehusta lakan sokareita, kallisti rovetta, katsahti siihen\nja virkkoi:\n\n\"Juokoot lapset tuon mehun.\"\n\nImeskeli vielä näppiään ja kohosi pois pöydästä; siirtyi periakkunan\nposkeen istumaan. Kahden käden siirti kaulalle riippuvat valkeat\nhapenensa korvainsa taakse ja aikansa kuluksi alkoi soudatella Riikan\nminiän kuusiviikkoista lasta.\n\nKaikki muutkin näkyivät jo saaneen lakoista kyliänsä. Tyyninä he\nistuivat mikä missäkin penkillä ja jakkaroilla. Näytti kuin olisivat\npuheet loppuneet. Ainoastaan lapset piehtaroivat lehditetyllä\nlattialla.\n\nRiikka se kokoili lakkaropeet latvapäähän pöytään yhteen kinkoon ja\nmetson siivellä pyyhki pöydältä kaikki roskat. Pani metson siivet\norteen, istahti penkille, otti miniältään rengassilmäisen pienokaisen\nja hymyillen virkkoi:\n\n\"Tuleppas minulle, sinä äitin tupikki. Kuule sinä kullan solki, mitä\nsinä nyt töpötät niin totisena suu mytyssä ja silmät pyöreinä kuin\nsuitsirenkaat. Noilla suurilla sinisillä silmilläsi vaan katselet\netkä tiedä mitä katselet, ja harostelet noilla pienillä käsilläsi.\nNiin sinä katselet siinä. Et tiedä paljo tälle ilmalle. Ethän tiedä\nmitä näet ennenkuin olet niin lopussa kuin olet alussa. Mitä sanot\nsilloin, kun on pääsi niin valkea kuin tuon Reetan ja tuon muorin.\"\n\nKatri: \"Onni se on ihmisen perimies. Eihän kaikilla ole yhtäkaikki.\"\n\nAhtolan muori istui penkillä selkänsä nojaten seinää vasten ja\nlöyhällä riippui leukapielissä kurttuinen nahka. Käänti vallatonna\nriippuvia valkeita hapsiaan korvainsa taakse ja virkkoi:\n\n\"Joka kovan kokee, se pehmeän perästä löytää, sanotaan, ja tosi\nonkin. Kyllä tekin sen tiedätte... Ei suotta sanota, että tikka on\nkirjava, vaan ihmisen ikä on kirjavampi.\"\n\nVappu: \"Kyllä todellakin kaikilla ei ole yhtäkaikki. Toiset menevät\nelämän halki kuin veneellä, mutta toiset saavat mennä uimalla.\"\n\nKatri: \"Me juuri olemme niitä uimamiehiä.\"\n\nRiikka: \"Kyllä sitä on saatu soutaa jos huovatakkin ennenkuin on\ntänne päästy. Mutta perillä tuota kohta oltanee, kun harmaita\nkasvavat korvukset ja kolmas polvi jo tuossa pyrkii korvan tasalle.\nEi muuta kuin hyvä kaikki, hyvä kaikki!\"\n\nReeta kohotti valkeata päätään ja virkkoi:\n\n\"Tähämpä häntä on päästy ja hyvä kaikki. Monta on rankempaa.\"\n\nPainoi kämmenensä korvalliseensa, katseli kehtoon nukkuvaa lasta ja\nalas riippuvissa kurttuisissa kasvoissa kuvastui tyyni rauha.\n\nAuno nosti kirjavasun pöydälle, virkkoi:\n\nHyvin on kaikki, hyvin on kaikki. Kiitos Jumalalle!\n\nOtti Raamattunsa, aukasi sen, pani jalkaa vasten nojalleen, vilkasi\nsilmillään huoneen väkeä ja rupesi lukemaan, että \"joka korkeimman\nturvissa istuu ja kaikkivaltijaan varjossa oleskelee j.n.e.\"\n\nKaikki asettuivat tyyneen: kädet helmoissa istuivat ja kuuntelivat\nAunon lukua. Kasvoissa näkyi mieluinen tyytymys ja herttaisesti\npaistoi puolipäivän aurinko.\n\n\n\n"]