[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$fjZjZT7wgHMRt1qTdwcjvaEd2uruW4eDleEgvulwOyL0":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":14,"language":15,"yearPublished":8,"yearPublishedTranslation":16,"wordCount":17,"charCount":18,"usRestricted":19,"gutenbergId":16,"gutenbergSubjects":20,"gutenbergCategories":21,"gutenbergSummary":16,"gutenbergTranslators":22,"gutenbergDownloadCount":16,"aiDescription":23,"preamble":24,"content":25},1056,"Kolme lähti, kaksi palasi","Leino, Eino",1878,1926,"1056-leino-eino-kolme-lahti-kaksi-palasi","1056__Leino_Eino__Kolme_lähti_kaksi_palasi","Tarina kieltolain Suomesta","romaani",[],[],"fi",null,12691,87051,true,[],[],[],"Satiirinen romaani sijoittuu kieltolain aikaiseen Suomeen ja kuvaa liikemies Antti Puuhaaran vaiheita. Tarina käynnistyy liikematkasta, joka johtaa hämäriin huhuihin, etsintöihin ja oikeusprosessiin yhden seurueen jäsenen kadottua.","Eino Leinon 'Kolme lähti, kaksi palasi' on Projekti Lönnrotin julkaisu\nn:o 1056. E-kirja on public domainissa koko EU:n alueella, joten emme\naseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen suhteen\nk.o. maissa.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Jari Koivisto ja Projekti Lönnrot.","KOLME LÄHTI, KAKSI PALASI\n\nTarina kieltolain Suomesta\n\n\nKirj.\n\nEINO LEINO\n\n\n\nMinerva Oy, Helsinki, 1926.\nRiihimäen Kirjapaino Oy.\n\n\n\n\n\n\nSISÄLLYS:\n\n     I. Antti Puuhaara.\n    II. Tilinpäätös.\n   III. Ystävälliset kylänmiehet.\n    IV. Suomalainen sauna.\n     V. Kummitus.\n    VI. Yleinen käsirysy.\n   VII. Ihmeellinen uni.\n  VIII. Kova kohmelo.\n    IX. Päänparantelu.\n     X. Huolestuneet rouvat.\n    XI. Hupaiset herrat.\n   XII. Etsintä.\n  XIII. Naaraus.\n   XIV. Himmeitä huhuja.\n    XV. Vapaaehtoiset salapoliisit.\n   XVI. Tuhannen riemun ravintola.\n  XVII. Pommi.\n XVIII. Yleinen mielipide.\n   XIX. Korkea oikeus.\n    XX. Augur Asklepios.\n   XXI. Ruumiin-avaus.\n  XXII. Ratkaisu.\n\n\n\nI.\n\nANTTI PUUHAARA.\n\n\n-- Se tämmää, se tämmää, se tämmää sittenkin!\n\nLiikemies Antti Puuhaara teki jokasyksyistä tilinpäätöstään.\n\nSe oli samalla katsausta taaksepäin ja varovaista kurkistelua\neteenpäin. Yhteenvetoa menneen kesän voitoista ja tappioista sekä\nlikimääräistä suunnittelua niiden pohjalta vastaisen talven\nvaralle.\n\nTarkkana, määrätietoisena liikemiehenä hän tahtoi nimittäin jo\nedeltäkäsin edes osapuilleen tietää, mitä hän voi uskaltaa, mitä ei,\nja mitkä varmat tai vähemmän varmat tulokset hänelle saattoivat olla\nsiitä seurauksena.\n\nLiikemies Antti Puuhaara oli oman voiman mies. Hän tahtoi seisoa\nomilla jaloillaan.\n\nTyhjin käsin hän oli uransa aloittanut. Omalla uutteruudellaan ja\nyritteliäisyydellään hän oli vuosien vieriessä kohonnut paikkakuntansa\npomoksi ja sen merkitsevimmäksi puutavarakauppiaaksi.\n\nTiilitehdas, laivanvarustus ja vihdoin jauho- ja tukkukauppa olivat\nsiitä kuin kypsät hedelmät hänen syliinsä pudonneet.\n\nHänen omaisuutensa laskettiin nyt jo miljoonissa. Mutta koviakin\naikoja kokeneena olivat rahallinen riippumattomuus ja siitä\nkumpuava henkilökohtainen itsenäisyys käyneet hänelle kultaakin\nkalliimmiksi.\n\nEtenkin pankeista, noista aina voitonhaluisista, aina omanhyödyn\npyyteisistä, aina toisen housuilla tuleen istuvista vääristä\nystävistä, hän oli jo nuorena pannut päähänsä pysyä mahdollisimman\nirrallaan. Sillä kuinka olikaan käynyt niin monen hänen tuttavansa\nliikemiehen, joka niiltä apua etsien oli niihin hädän hetkellä\nturvautunut?\n\nKuperkeikan he olivat tehneet. Häpeään ja kurjuuteen he olivat\nperheineen ja koko huonekuntineen kuupertuneet.\n\nJa jos he joskus parhaassa tapauksessa olivat päässeetkin sieltä\nesille ponnistautumaan, niin harvoin enää oman pöytänsä ääreen, vaan\ntoisen tiskin taa, joka sekin oli jo sillävälin saattanut moneen\nkertaan vaihtaa omistajaansa. Kyvykkäimmät heistä taas olivat\nkaupparatsujen haihattelevaa, silokuorista, mutta onttosisältöistä\nlaumaa lisänneet.\n\nKuinka olivat pankit y.m. julkiset rahalaitokset näihin niiden\nsilmien edessä alituisesti toistuviin murhenäytelmiin suhtautuneet?\n\nEivätkö aivan kylmästi ja tunteettomasti? Vai eivätkö ne olleet myös\nsuorastaan riistäneet niin monien muiden sahat ja tehtaat, liikkeet ja\nkonepajat? Asettaneet ne muka oman asianymmärtävämmän valvontansa\nalle tai syösseet ne, tuottonsa äkkiä mitättömiin rajoittaen tai\nkokonaan keskeyttäen, päistikkaa vararikkoon?\n\nHätäkö niitä sitten oli polkuhinnasta itselleen huutaa tai jatkaa\nniitä mahdollisimman pienen pääoman kiinnityksellä ominaan?\n\nEi! Niiden herrojen kanssa ei liikemies Antti Puuhaara tahtonut suurin\nsurminkaan olla missään tekemisissä.\n\nMutta juuri senvuoksi oli tämäntapainen jokasyksyinen tilinteko hänen\nhenkiselle ja aineelliselle terveydelleen tuiki välttämätön.\n\n-- Se tämmää, se tämmää, se tämmää, se tämmää sittenkin!\n\nRiippumattomuus pankeista teki hänet myös riippumattomaksi yleisen\nrahatilan odottamattomista muutoksista ja heilahduksista.\n\nSehän oli mitä yksinkertaisinta. Markkinain kiristyessä oli liikettään\nsupistettava, niiden väljetessä taas sitä laajennettava ja\nkehitettävä.\n\nPääasia vain, että pysyi aikansa tasalla, ei mennyt edelle eikä jäänyt\nliian paljon jälkeen siitä.\n\nNuo olivat liikemies Antti Puuhaaran tukevan ja maltillisen\nammattikatsomuksen pääasialliset periaatteet.\n\nMenestys, joka niin runsaasti oli tullut hänen osakseen, teki kaiken\nmuun todistelun niihin nähden tarpeettomaksi.\n\n\n\n\nII.\n\nTILINPÄÄTÖS.\n\n\nLiikemies Antti Puuhaara ei ollut mikään näppärä numeroherra.\n\nPaitsi kiertokoulua ja pakollista rippikoulua hän ei ollut\nnuorempana eikä vanhempanakaan sen enemmän opillisen sivistyksen\nkoukeroisia polkuja taivaltanut.\n\nElämän koulu oli ollut hänen pääasiallinen opinahjonsa. Eikä sen\naineisiin ollut kuulunut kaksinkertainen italialainen, yhtä vähän kuin\namerikalainenkaan kirjanpito.\n\nMutta poikkeuksellisen muistinsa ja erinomaisen liikemiesvaistonsa\navulla hän saattoi pitää kuitenkin silmällä erilaiset, eivätkä enää\nsuinkaan vallan vähäpätöiset, teolliset ja kaupalliset yrityksensä.\n\nVielä vähemmän hän oli mikään tottunut kirjoitusmies.\n\nEttä hän ylimalkaan voi näin muutamassa tunnissa suoriutua edes\nlikipitäen tehtävästä, joka joltakin toiselta olisi vaatinut päiviä,\nehkä viikkojakin, oli mahdollista, yllämainitut myötäsyntyneet\nliikemies-ominaisuudetkin lukuunottaen, ainoastaan suomalaisen sisun\nja skotlantilaisen whiskyn avulla, joita kumpaakin oli hartaudella\nja hellittämättömällä huolenpidolla viljeltävä.\n\nMutta hän sulkeutuikin tuota ratkaisevaa taistelua varten omaan\nkonttoriinsa, sen varsinaisen vastaanottoajan päätyttyä.\n\nTelkesi ovet, sulki puhelimen, sytytti sähkön ja laski alas\nakkunaverhot. Nyt oli konttori hänen linnansa ja hän itse kuningas\nvaltakunnassaan.\n\nEikä hän mennyt kotiinsa edes päivälliselle.\n\nTilasi vain vierelleen paksun voileipäpaketin ja olutkorin\npalanpainimeksi. Riisui takkinsa, terotti lyijykynänsä, avasi\nmuistikirjansa ja pani kaiken varmuuden vuoksi taskukellonsa eräälle\npöydänkulmalle.\n\nNäin varustettuna hän kävi konttorikirjojensa kimppuun.\n\nHiki päässä, tukka tuulessa hän huhtoi, konsa heittäytyen hetkeksi\nnahkasohvalleen, konsa karaten taas konttoriltuolinsa korkeuteen.\n\nNäkyi, että hän ei ajatellut vain aivoillaan, vaan koko ruumiillaan.\nSiksi raappasi hän aina välillä myös korvallistaan tai jäi pää käden\nvarassa tyhjään avaruuteen tuijottamaan.\n\nSeivästi kaksi haaleaa, harhailevaa silmää jälleen papereihinsa,\nveti kulmakarvansa syviin ryppyihin, nojasi kyynärpäät polviinsa ja\nleukapielet nyrkkeihinsä, jähmettyen äkkiä jäisen järjen ja\nvääjäämättömän vallanhimon esihistorialliseksi kauhunkuvaksi.\n\nPaukautti taas kämmenen pulpettiinsa, niin että kynät ja muut\nkirjoitustarpeet tanssahtelivat. Tämä merkitsi uutta toimeen\ntarttumista.\n\nTotisesti hän näytti jo kauempaakin katsoen mieheltä, jonka kanssa oli\nparas olla leikkimättä.\n\nJa niin olikin, milloin hän taisteli kotinsa ja kotilietensä puolesta,\nvasten pahaa maailmaa, joka hetki hetkeltä ja murene murenelta tahtoi\nhävittää kaiken sen, minkä hän itselleen iloksi, omaisilleen onneksi\nja isänmaalleen katoamattomaksi kunniaksi oli hellittämättömällä,\nitsepintaisella elämänotteellaan kohtalon sokeilta voimilta\nvalloittanut.\n\nEikä sillä hyvä.\n\nOlihan se myöskin taistelua hänen oman sisäisen itsenäisyytensä ja\nulkopuolisen vapautensa puolesta, johon nähden jos mihinkään,\npitävät paikkansa erään viisaan miehen sanat, että vapaus on\njotakin, joka on päivittäin uudesti valloitettava.\n\nTosin hän tiesi jo edeltäkäsin tuosta taistelosta voittajana\nsuoriutuvansa. Tuo varmuus johtui siitä yksinkertaisesta syystä, että\nhän ei ylimalkaan ottanut lukuun mitään mahdollisuuksiakaan joutua\ntappiolle.\n\nKuinka hän olisi muuta voinutkaan?\n\nOlisihan se ollut samaa kuin kieltää oma henkinen keskipisteensä, joka\nhänelle oli häikäilemättömän uskaltajan, voittajan ja valloittajan.\n\nMutta se vaati paljon vettä, paljon whiskyä, paljon numeroita ja\npaljon hikihelmiä.\n\nLopuksi lepäili hän kuitenkin konttorihuoneensa nahkasohvalla vielä\npaitahihasillaankin vahvasti puuskuttaen, turpeita sikaritupakan\nsauhuja ilmaan pöllähytellen ja nauttien sanomattomasti voitostaan.\n\n-- Se tämmää, se tämmää, se tämmää sittenkin!\n\nOli jo aika avata puhelin ja asettua yhteyteen muun maailman kanssa.\n\n\n\n\nIII.\n\n\nYSTÄVÄLLISET KYLÄNMIEHET.\n\n\nVain hänen lähimmät ystävänsä, kahden suomalaisen suurliikkeen\nedustajat Kalle Kankainen ja Pekka Rautiainen tiesivät tästä hänen\njokasyksyisestä tilinteostaan, vieläpä sen päivästä ja hetkestäkin,\njoka aina sattui yhteen heillekin sopivan iltapuhteen kanssa.\n\nPuhelinkilahdus, ovikellon helähdys, ja he olivat pian kaikki kolme\nkoolla Antti Puuhaaran konttorihuoneustossa.\n\n-- Se lutviutuu, virkahti isäntä leveänä ja pyylevänä vastaanottaen\nvieraitaan.\n\n-- Tietysti, hymyili hyväntahtoisesti vanttera Kalle Kankainen.\nMikäs siinä seinustaisi?\n\n-- Tietysti lutviutuu, muhoili laiha, pitkäkaulainen, mutta\nteräväsilmäinen Pekka Rautiainen. Uskokaa, mitä tahdotte, mutta\nkyllä tästä sellainen talvi tulee, että harva liikemies sen voikin\nsanoa ensi keväänä kirjanpidostaan.\n\n-- Ka, eihän sentään ruveta paholaista seinälle maalaamaan, lohdutti\nisäntä. Otetaan ennemmin tästä pieni täräys.\n\nPian he istuivat alituisesti täyttyvien ja tyhjentyvien whiskylasien\nääressä ja tuumivat yleistä tilannetta.\n\nEihän se sentään niin pilkkopimeä ollut kuin monet heidän yhteisistä\nliiketuttavistaan olivat taipuvaiset sitä kuvittelemaan.\n\nTietysti oli käteisen rahan tarve maassa tuntuva, pankit nuivia,\nasiakkaat epävarmoja. Mutta täällä pohjoisessa pyöri kuitenkin vielä\npenni, puu kulki, villakangas kului ja rautabetongia kysyttiin.\n\nKaikki nuo monet pääkaupunkilaiset kauhunhuhut ensi talvena\nodotettavissa olevista jymyromahduksista olivat arvatenkin vahvasti\nväritettyjä, elleivät ehkä suoranaisessa keinottelutarkoituksessa\nirtipäästettyjä.\n\nKalle Kankainen se oli, joka leveistä leukapielistään päästi esille\ntuon kaikinpuolin todennäköisen olettamuksen.\n\nSe levitti ympärilleen yleistä tyytyväisyyttä.\n\n-- Kippis, sanoi Antti Puuhaara. Tuikku murheeseen!\n\n-- Kippis, vahvisti Pekka Rautiainen. On se sentään kummallista, että\nne susilistit eivät pankkiherroja vihaa. Nehän ne sentään pahimmat\nverenimijät ovat.\n\n-- Joopa joo, vahvisti Antti Puuhaara omalla, pankeista\nriippumattomalla arvovallallaan. Nehän ne juuri ovat oikeita\njuutalaisia. Mutta juutalaiskeksintöähän se taitaa olla koko\nsusilismikin.\n\n-- Niinkuin vekselit ja kristin-uskokin, kuuluu joku hengen\nkaupungin katupoika joskus sanoneen, pisti Kalle Kankainen siihen\npiloillaan.\n\nAntti Puuhaara ei sallinut mielellään tehtävän pilaa\nkristin-uskosta. Se ikäänkuin loukkasi hänen kaikin puolin\nyhteiskuntaa-säilyttävää sydäntään.\n\n-- Mutta oletteko te kuullut sen Manta Huuskon viimeisestä\nhullutuksesta? heitti hän puheen väliin.\n\n-- No, mikä se on? tiedustelivat toiset heti uteliaina.\n\n-- Hän on haastanut ystävämme kauppias Tiirikaisen oikeuteen\nväkisinmakaamisesta avioliiton lupauksella.\n\nÄänekäs naurunhohotus palkitsi kertojaa.\n\n-- Kuinka sanoitkaan? kysyi varmuuden vuoksi Kalle Kankainen.\nVäkisinmakaamisesta?\n\n-- Avioliiton lupauksella, totesi Pekka Rautiainen. Saavat siitä\ntyötä lakijuristit.\n\n-- Kun eivät vain langettaisi miestä kaksinnaimisesta! jatkoi Antti\nPuuhaara pilantekoaan. Silloin hän ei varmastikaan suoriudu seikasta\nilman kuritushuonetta.\n\n-- Pitäisi pitää astiansa pyhyydessä, huokasi tekopyhästi Kalle\nKankainen.\n\n-- Asiantuntijapa sitä sanookin, pisti kärkevästi Pekka Rautiainen.\n\nKalle Kankainen kirosi navakasti.\n\nJotakin samantapaista oli hänellekin sattunut joskus. Mutta hän oli\nviisaana miehenä sen aina hoitanut kaikkivaltiaan rahan voimalla jo\nennen kuin asia toki oli päässyt Raatihuoneen portaita ravaamaan.\n\nSiitä oli sitäpaitsi jo paljon aikaa kulunut. Se olikin aikoja sitten\nunohdettu tässäkin sitkeämuistisessa yhteiskunnassa, missä muuten\nvuosikymmenienkin varjo saattoi hellittämättömänä kuolinpäivään\nsaakka häilyä jonkun asianosallisen nimen yläpuolella.\n\nKuin yöhuuhkain, kuin ympäröivän yhteiskunnan leimamerkki.\n\nEikä se enää elänytkään muualla kuin juuri tässä hänen parhaassa ja\nläheisimmässä toveripiirissään.\n\n-- Varo itseäsi vain! hän kivahti jo sapsoon satutettuna. Jos tiukalle\notetaan, saattaa täällä olla useampikin kuin yksi asiantuntija.\n\nJuttu jatkui. Antti Puuhaara vain oli sillä aikaa käynyt merkillisen\nvaiteliaaksi.\n\nYlevä ajatus kypsyi hänen sielussaan.\n\nOikeastaan se oli kypsynyt joka syksy jo monta vuotta siellä ja aina\nyhteydessä hänen entistäkin edullisemman tilinpäätöiksensä kanssa.\n\nKuitenkin oli sillä aina sama uutuuden viehätyksensä.\n\nLiikemies Antti Puuhaara oli käytännön mies, joka osasi yhdistää\nhupaisen hyödylliseen.\n\nKun kesä oli lopussa ja huvila maalla oli teljettävä, veneet\nkatokseensa vedettävät ja puutarhakaluste samoin korjuuseen\nsaatettava, silloin oli sangen sopivaa pyytää ystäviään ja hyviä\nkylänmiehiään olemaan tuossa kaikessa avullisina ja sitten\ntyhjentämään maljan menneen kesän kunniaksi.\n\nHänen suvenpäättäjäisensä olivatkin sangen suosittuja.\n\nNiissä ei tarjottu nimittäin ainoastaan ruokaa ja juomaa, mutta\nmyöskin suomalaista saunaa, joka oli harvinaisuus hänen\nkaupunkilaisvierailleen.\n\nNiiden luku oli ennen ollut vain kolme, neljä.\n\nTällä kertaa hän päätti, tavallista edullisempaan tilinpäätökseensä\nnähden, pyytää kokonaista seitsemän heitä, ja kääntyikin kutsullaan\nheti kahden läsnäolevan puoleen.\n\n-- Hyvät herrat, hän sanoi, nousten hetken juhlallisuuden vuoksi\noikein seisaalleen. Kun ei tässä taida pidot parata, lienee minulla\nkunnia kutsua teitä jonakin sopivana päivänä tulevan viikon kuluessa\ntuonne maalaishuvilaani Lokalammen rannalla tavallisille loppukesän\ntalkoilleni.\n\nEhdotus otettiin vastaan yleisellä riemastuksella.\n\nSovittiin päivästä ja hetkestä sekä mentiin kotiin sillä\nmiellyttävällä tunteella, että jos oli kielletyn puun hedelmällä\nhiukan herkuteltukin, oli paras sittenkin vielä edessäpäin.\n\nSillä mitä olivat tällaiset kiitävät toimisto-tuokiot autioiden\nmaalaishuvilain juhlahummauksiin verrattuina?\n\nAinoastaan niinkuin pienen paimenpillin ääni verrattuna suureen\norkesteriin.\n\n\n\n\nIV.\n\nSUOMALAINEN SAUNA.\n\n\nVasten luuloa koittikin juhlapäivä kylmänä, tuulisena ja sateisena.\n\nLieneekö sitten ollut syy sysissä vai sepissä, kutsuissa vai\nkutsuttujen perhe-esteissä, mutta seitsemän ystävällisen kylänmiehen\nsijasta seurasi Antti Puuhaaraa hänen huvilalleen vain yllämainitut\nkaksi, Kalle Kankainen ja Pekka Rautiainen.\n\nSeitsemää janoista kurkkua varten varattu runsas muonitus otettiin\nkuitenkin mukaan, voileipien, whiskyn ja olutkorin lisäksi\nkieltolakimaan nektaria, sekoittamatonta pirtua, suinkaan\nkaupunkiin unohtamatta.\n\nVarhain aamulla saavuttiin perille isännän moottoripurrella ja saatiin\nse onnellisesti laiturin päähän kiinnitetyksi.\n\nPian olivat veneet vedetyt katokseen, huonekalut sisälle siirretyt\nja huvila teljetty huolellisesti. Iloisempi osa ohjelmaa alkoi.\n\nSauna pantiin lämmitä. Kiukaan kuumenemista odotellen nautittiin\npirtua ja kahvia saunakamarissa.\n\nSe juoma lämmittää ja elähyttää.\n\nTunnelma kohosi. Kukaan ei ollut köyhä eikä kipeä enää.\n\nSuurliikkeiden edustajat tunsivat itsensä vähintään niiden oikeiksi\nomistajiksi. Patruuna Antti Puuhaara taas oli mielestään jo\nkauppaneuvos, jota arvonimeä hän olikin jo tovin aikaa itselleen\ntoivotellut.\n\nKerskailu antoi aihetta pilkallisiin huomautuksiin toisten puolelta.\nPilkka johti riitaan, jota harvoin puuttuu suomalaisista\nvieraspidoista. Siitä huolimatta jatkui kuitenkin juhlimista,\nkunnes kiivettiin lauteille, jonne kukin otti mukaansa täyden\nwhiskylasin.\n\nLyötiin löylyä, kylvettiin, pokuleerattiin ja pistäydyttiin aina\nvälillä saunakamariin höyryämään ja puuskuttamaan. Rakentui rauha\nhetkiseksi.\n\n-- Olet sinä sentään niin peijakkaan hyvä mies, sammalteli Kalle\nKankainen omalla karhunkämmenellään Antti Puuhaaran kättä\ntapaillen.\n\n-- Sitähän minä olen aina sanonut, lallatti Pekka Rautiainen häntä\nkaulasta halaten. Antti on mies! Pannaanko pohjaan?\n\n-- Pohjanmaan kautta!\n\nNaukattiin melkein puhdasta whiskyä ja juotiin oluitta päälle.\n\nAntti jo hikoitteli vedet silmissä.\n\n-- Eikä minulla sen pa-pa-parempia ystäviä ole, hän vakuutteli. Ei\ntässä ma-ma-matoisessa maailmassa.\n\nKiivettiin jälleen lauteille. Otettiin oikein tulenpalava löyly ja\nvalettiin ämpäri kylmää vettä päälle. Pistäydyttiin takaisin\nsaunakamariin ja jatkettiin samaa uudelleen.\n\nSyötiin, juotiin, loilotettiin ja lallatettiin.\n\n\n\n\nV.\n\n\nKUMMITUS.\n\n\nÄkkiä ilmestyi kalpea haamu ikkunaan.\n\nAntti Puuhaara sen ensiksi huomasi. Hänen silmäteränsä lasittuivat\nliikkumattomiksi.\n\n-- Näettekö? Näettekö? hän kuiskasi vavahtavalla äänellä.\n\n-- Mitä? kysyivät toiset tyrmistyneinä.\n\n-- Häntä, häntä, ikkunaluukun takana, sopersi Antti Puuhaara poissa\nsuunniltaan. Katsokaahan toki!\n\nMutta haamu oli kadonnut ikkunasta. Kukaan ei nähnyt mitään.\n\n-- Eihän siellä ketään ole, väittivät toiset. Sinä hourit!\n\n-- Itse te houritte, väitti Antti Puuhaara. Minähän näin hänet näillä\nsilmilläni.\n\n-- Minkä? Kenenkä? ihmettelivät toiset.\n\n-- Hänet, hänet, Varoittajan, kuiski Antti Puuhaara hirveän vakavana.\nUskokaa pois, pojat, että se ei ole minkään hyvän edellä!\n\n-- Uskotko sinä kummituksiin? kysyi Kalle Kankainen, kumoten\nkurkkuunsa täyden whiskylasin.\n\nPekka Rautiainen seurasi vaieten hänen esimerkkiään.\n\nMutta Antti Puuhaara ei ollut vielä päässyt äskeisestä mielikuvastaan.\nSen vallassa hän jätti lasinsa koskematta.\n\n-- Tietysti uskon, hän sanoi. Nähnyt heitä minä en tosin ole\nmilloinkaan, mutta kyllä kuullut. Kuinkas oli tässäkin pari vuotta\nsitten?\n\n-- No, kuinka? oli Pekka Rautiainen muka kiinnostuneena kysyvinään.\nKerropas!\n\n-- Olimme lähteneet tänne lauantai-iltaa viettämään koko perhe. Niin,\nyöllä vasten maanantaita en voinut nukkua ollenkaan, sillä kuulin\nselvään kuin pienen lapsen itkua vinniltä pääni päältä.\n\n-- Olitko juonut paljon? kysyi asianymmärtäjän ilmeellä Pekka\nRautiainen.\n\n-- Vielä mitä! Pari iltatotia vain. Eihän sitä toki enempää vaimon ja\nlasten seurassa, selitti uskollinen perheenisä Antti Puuhaara.\n\n-- Pääskynen oli sinne pesänsä rakentanut, otaksui Kalle Kankainen\nkäyden urhoollisesti käsiksi voileipään. Sen pojat tiuskuttivat.\n\n-- Vai tiuskuttivat! virkahti jo ärtyneenä Antti Puuhaara. Niinhän\nkuului kuin kajavan huuto huikean järven takaa. Ja kun aamulla mentiin\nkatsomaan, niin mitäs löydettiin?\n\n-- Ai, se sikiön ruumis! muisti Pekka Rautiainen.\n\n-- Juuri niin, vahvisti Antti Puuhaara, jo mädännyt sikiön ruumis,\nsyvälle laipiomultiin kätkettynä. Eikä syyllisestä koskaan saatu\nselkoa, vaikka epäiltiinkin erästä entisen omistajan aikaista\npiikalikkaa.\n\n-- Kyllähän asia niin oli, jahkaili Kalle Kankainen ruokahalunsa\nrunsaasti tyydytettyään. Mutta mitä se oikeastaan meihin kuuluu?\n\nSanoi, ja huuhtoi suunsa vähäisellä whiskykulauksella. Eikä tahtonut\njäädä jälelle Pekka Rautiainenkaan.\n\n-- Eipä mitään, virkahti hän synkkämielisesti. Tunnen vain, että\nminun viimeinen hetkeni on tullut, kun kummitukset ikkunasta\nsisälle kurkistavat. Mutta tuikku murheeseen!\n\nEikä hänkään enää kuivin suin jäänyt.\n\n\n\n\nVI.\n\nYLEINEN KÄSIRYSY.\n\n\n-- On se sentään mies, tämä Antti, myönsi muuten kriitillinen Pekka\nRautiainen. Kippis! Emmekähän me oikeastaan olekaan tulleet tänne\nkummitusjuttuja kertoilemaan.\n\n-- Joo, eipä vainkaan sitä varten, totesi Kalle Kankainen, joka heistä\njo nyt oli enimmän juovuksissa.\n\n-- Mutta mitäpäs varten? kysyi hieman ilkeästi Antti Puuhaara.\n\n-- Kah, kylpemään ja auttamaan sinua huvilan talvikuntoon\nsaattamisessa, vastasi taistovalmiina Pekka Rautiainen.\n\n-- Ja juomaan minun juomiani! lisäsi päättävästi Antti Puuhaara.\n\nMutta sitä hänen ei olisi pitänyt sanoa. Tuskin oli tuo kunnialle\nkäypä syytös singonnut hänen huuliltaan, kun jo Kalle Kankainen\nkarkasi hänen kurkkuunsa, Pekka Rautiaisen uhkaavasti jyskyttäessä\nhänen päätään vasten honkaista seinähirttä.\n\nHaamu ikkunassa näyttäytyi jälleen. Mutta tällä kertaa ei kukaan\njoutunut häneen mitään huomiota kiinnittämään.\n\n-- Otatko sanasi takaisin, häh? kovisti vaahto suussa Kalle Kankainen.\n\n-- Senkin nappikauppias! terhenteli Pekka Rautiainen. Rupeaa tässä\nitseään parempia sikaneeraamaan.\n\nSitä ei taas hänen olisi pitänyt sanoa. Sillä samalla sai Antti\nPuuhaara jättiläisen voimat, pääsi irti kiristävästä otteestaan ja\nlykkäsi vastakkaiseen seinään vastustajansa.\n\n-- Minäkö nappikauppias! huusi hän hurjistuneena, kummassakin\nkädessään tyhjää whiskypulloa heiluttaen. Mikäkö minä olen?\nSuurkauppias minä olen, tukkukauppias minä olen, tunnettu herroilta\nja talonpojilta! Mutta mitä te olette? Virran viemiä, kosken tuomia\ntukkipuita, joille tapahtuu aivan liiankin suuri armo, jos minä\nmuutan ne laudoiksi ja lankuiksi omissa sahoissani. Ottakaa sananne\ntakaisin tai menkää helvettiin, niin totta kuin minä olen tämän\ntalon isäntä! Teenpä muuten teistä vaikka faneeria tai selluloosaa.\n\nOnneksi ei hänellä ollut tilaisuutta toteuttaa hirvittävää\nuhkaustaan.\n\nKuului kimeä kirkaisu ulkoa, näkyi ikkunalasiin painautunut kalpea\nhahmo, joka hävisi siinä silmänräpäyksessä. Mutta nyt olivat kaikki\nnähneet hänet.\n\nKaikki tunsivat tyrmistyvänsä ja jääksi jähmettyvänsä.\n\nToinnuttuaan syöksähtivät ulos pimeään yöhön Kalle Kankainen ja\nPekka Rautiainen, toki ensin varovaisuuden vuoksi silmänsä\nristittyään. Antti Puuhaara puolestaan etsi voimaa rukouksesta.\n\nKukaan heistä tuskin olisi ryhtynyt näihin\nturvallisuustoimenpiteisiin, jos olisi muistanut, että vajaan\nkilometrin päässä saunasta asui eräs vanha, vaappera akka, joka oli\nkylynkin lämmittänyt ja nyt jo kotvasen ulkoisalla odotellut,\nmilloin häntä tarvittaisiin kaupunkilaisherroja pesemään. Mutta hänen\nkaukaisinkin mielikuvansa oli jo ehtinyt kokonaan haihtua noiden\nkolmen juomaveikon himmentyneestä aivokopasta.\n\nUlohtaalla olleet palasivat pian takaisin tyhjintoimin.\n\nKalle Kankainen vannoi ja vakuutti tosin nähneensä jonkun poiskiitävän\nolennon hämärät hahmoviivat, Pekka Rautiainen taas kuulleensa ihan\nselvään ruojueiden ropinan pitkin rantakallioita. Mutta kun ei\nkumpikaan ollut kummituksille tunnusmerkillistä, ei Antti Puuhaara\nkuunnellut heitä sillä korvallakaan.\n\n-- Varoittaja kävi, hän sanoi juhlallisesti, täyttäen samalla heidän\nkaikkien lasinsa piripinnalleen.\n\n-- Niin kävi, niin kävi, myöntelivät toisetkin. Mutta eihän tuo toki\nliene kieltänyt ryyppyä ottamasta.\n\n-- Eipä suinkaan. Kippis! Ja sovitaan pois vanhat vihat.\n\nJuominki jatkui. Koska whisky oli lopussa, alettiin jälleen nauttia\npirtua kylmän veden kanssa.\n\nVäkevä juoma teki pian vaikutuksensa. Yksi uuvahti sinne, toinen\ntänne. Viimeiseksi valvoi vain huuruisen lampun liekki heittäen\nympärilleen epäselvää valoa. Valvoi toinenkin niemen kainalossa,\nmissä tuo akka harvahammas istui yksinäisen vuoteensa laidalla ja\nkuivaili kädenselällä silmistään tunkeutuvia vetreitä vetosiaan.\n\nMitä hän murehti sitten?\n\nItkikö hän kadotettua kauneuttaan vai niitäkö hukkaan menneitä\njuomarahoja, joita hän oli tältä illalta itselleen toivotellut?\n\nYötuuli sen tietää. Kenties myöskin joku repaleisina kiitävien\npilvien lomasta tuikahtava tähtisilmä, joka tämän kolean taivaan\nkannelta katseli tuntemattomana maan pimeyteen.\n\n\n\n\nVII.\n\nIHMEELLINEN UNI.\n\n\nMutta tuona kohtalokkaana yönä näki mökin akka harvahammas\nihmeellisen unen, joka painajaisen tavoin tärisytti koko hänen\nsielullisen olentonsa ja jota hän ei suurin surminkaan tahtonut edes\nmyöhemmin kertoa kenellekään.\n\nKuin käsittämättömänä rangaistuksena niistä epämääräisistä\nkauhunkuvista, jotka hän äsken oli Antti Puuhaaran ja hänen toveriensa\nepäjärjestyneissä sieluissa herättänyt, hän oli nyt oikea kummitus\nolevinaan ja kurkistavinaan kolmannen kerran samasta saunakamarin\nikkunasta, josta hän pari kertaa aikaisemmin oli vielä elävänä\nihmisenä tuon tutun maailman menoa sen sisällä arvioinut.\n\nNyt hän oli kyöpeli, yökyöpeli. Siksi saattoi hän ei ainoastaan nähdä\nulkopuoliset oliot ja esineet, vaan myöskin kuulla heidän sisäiset\nsydämenlyöntinsä ja aivojensa kehräävät ajatukset.\n\nHän näki Antti Puuhaaran heräävän lautsallaan. Tätä oli aluksi\nmahtavasti naurattanut.\n\nEilinen hutikka ei ollut vielä haihtunut hänestä. Siksi oli koko\nmaailma paistanut hänen silmiinsä vallan ruusunpunaiselta. Elämä oli\nollut silkkiä, ihmiset samettia hänelle. Ja hän oli helähtänyt hyvillä\nmielin laulamaan:\n\n    \"Tukkipoika se lautallansa\n    on kuin vesilintu,\n    heijuu, minä laulan vaan\n    ja on kuin vesilintu.\n\n    Pitkät saappaat jalassa\n    ja remmihihnakintut,\n    heijuu, minä laulan vaan\n    ja remmihihnakintut.\"\n\nSitten hän oli äkkiä tullut hyvin totiseksi. Ympärillä olevien\ntoverien kuorsaus oli kuulostanut hänen korviinsa kuin sahojen\nsurinalta. Hän oli tuon vaikutelman ponnahuttamana kipaissut\nkiireesti istualleen ja jäänyt toviksi aikaa siihen silmät\nharrillaan, pää käsiin, käsivarret kiinteästi kyynärpäitten varaan\npainettuina:\n\n-- Mitäs nyt on tehtävä?\n\nToiset kuorsanneet hänen kupeillaan.\n\nTurhaan pullonkauloja pudisteltuaan hän oli turvautunut siihen\nvierasvaraiseen ajatukseen, että tuonne jo niin pätevin juhlamenoin\nteljettyyn huvilaan oli kuitenkin jäänyt joku koskematon\nkonjakkipullon puolikas, ikäänkuin muistoksi menneistä kesistä ja\ntervetuliaisiksi uusien alkamisesta.\n\nTuumasta toimeen.\n\nHän hyppäsi sitä etsimään. Mutta yhtä turhaan! Pullo oli jo avattu\nja sen sisällys tyhjennetty, ennen kuin hän oli tullut edes\ntajuihinsa, kuinka ja kenen käden kautta tuo kaikki oli tapahtunut.\n\nHän palasi takaisin perus-asemiinsa. Mutta koko hänen sielullinen\nolemuksensa kiehui ja kihisi.\n\n-- Pitävät minua ehkä, ajatteli hän, huonona isäntänä vielä. Ja\nminäkö, Antti Puuhaara, olisin tänne kutsunut parhaat ystäväni ja\nkylänmieheni heidän kanssaan iloitakseni ja nauttiakseni omien\nvuositilieni näyttämästä voittotuloksesta?\n\nAntti Puuhaara oli todellakin aina ollut vierasvarainen mies. Siksi\nloukkasi häntä syvästi jo mokoma epäluulokin.\n\n-- Mutta eikö siellä siis ole, tiuskasi hän ajatuksissaan, sitä\nainoata aamuryyppyä edes?\n\nEi ollut.\n\nAntti Puuhaara heitti omankin puolitäyden lasinsa kiukaalle. Se\nkohahti ja tuli takaisin parina kolmena kuin juuri häntä varten\nvarattuna hajuvaikutuksena hänen sieraimiinsa.\n\n-- Sepä nyt on ihme ja kumma! hän ajatteli.\n\nHän etsi esille avaimensa, meni vielä kerran ylähuvilaansa, aukaisi\novet ja kaapit, kaikki samalla toivottomalla lopputuloksella.\n\nPäätti murhata puolen ihmiskuntaa, mutta tunsi välillä vaistomaisesti,\nettä silloin ei olisi jäljellä enää sitä toistakaan, johon hän oman\nonnellisen itsesäilytysviettinsä voimasta havaitsi halkinaisesti\nkuuluvansa.\n\n-- Noh, eipä ole kaukana kaupunkikaan! hän ajatteli. Pistäydynpä sinne\nja tuonpa sieltä mukanani tinamiittilatingin, niin että heräävät ja\nräjähtävät ilmaan nämäkin.\n\nEikä tässä miekkoisessa mielialassa voinut olla jälleen lauluksi\nlaajentumatta:\n\n    \"Tukkipoika se lautallansa\n    on niin iso herra,\n    heijuu, minä laulan vaan,\n    ja on niin iso herra.\n\n    Kultakello taskussa\n    ja vitjat viisinkerran,\n    heijuu, minä laulan vaan\n    ja vitjat viisinkerran.\"\n\nJa kerran jälleen alkuun päästyään, kenpä olisi voinut, varsinkaan ei\nAntti Puuhaara, olla räikeästi kurkkuaan rämähyttämättä:\n\n    \"Tukkipoika se lautallansa\n    on niin soma, sorja,\n    heijuu, minä laulan vaan,\n    ja on niin soma, sorja.\n\n    Eikä hänen tarvitse olla\n    talonpojan orja,\n    heijuu, minä laulan vaan,\n    ja talonpojan orja.\"\n\nMutta siinä tulikin tenkkapoo eteen. Antti Puuhaara lupasi hakata\nkuoliaaksi sen, joka luulisi häntä epävierasvaraiseksi isännäksi.\n\n-- Ja mitä heissä on vikaa sitäpaitsi? hän ajatteli sillä välin mitä\nihmis-ystävällisimmin vieraistaan. Eikös tässä ole tämä minun rakas\nkumppanini ja jo vuosikausia vanha toverini Kalle Kankainen? Keneltä\nminä saan parempaa ja tiiviimpää villakangasta koko kaupungissa?\n\nOlihan mahdoton muuta ajatellakaan.\n\nHänen silmänsä vettyivät. Jos hän ne jälleen jähmetytti kohti toista\nseuratoveriaan, ei se ainakaan ollut hänen syynsä.\n\n-- Ja tämä tässä, hän ajatteli, onhan se ilmielävä Pekka Rautiainen.\nKeneltä parempaa petonkia? En mistään, en kerralla sanoen mistään.\nMinä teen tuon tempun. Lähden kaupunkiin, näkyy tuulikin viriävän,\nvastatuuli kylläkin, mutta hyvien ystävieni vuoksi voinhan senkin\nsoutaa.\n\nEikähän siinä ollutkaan enempää kuin joku kilometri yli lahden. Siitä\ntaas saman verran jalkapatikassa matkaa siihen kaupunkiin, missä myös\nAntti Puuhaaran sahat y.m. teknilliset laitokset olivat.\n\nHyvä juttu.\n\nAntti Puuhaaralla ei koskaan päätös ollut kaukana teosta ollut.\n\nJalan toisen jätti kenkimättä, toista ei. Mutta tupsuniekan\nurheilupaitansa hän heitti vieläkin kytevään kiukaan hiillokseen ja\npukeutui puhtaisiin. Näin hän oli vaistomaisesti valmis siinä\nkaupungissa esiintymään, jonka kallisarvoinen napa hän oli ja jossa\nhäntä perehensä, pensoimensa kaiketi jo nyt odottivat.\n\n-- Tuon, mitä on tuotavaa, hän ajatteli. Hyvä juttu.\n\nRiensi veneelleen, lykkäsi sen lainehille, huomasi vasta sen\netuteljolle astuttuaan, että tapinreikä takanapäin oli jäänyt auki ja\nettä yötuuli oli yltynyt myrskyksi.\n\nHän sousi, hän sousi. Hän sousi kuin hengen edestä, mutta vene ei\nmennyt eteenpäin niin merkkiäkään.\n\n-- Mikä p--le sitä pitää? hän huusi. Vetehinenkö?\n\nVastasi Vetehinen. Lakkipäät laineet löivät, kaikista hänen\nvastaponnisteluistaan huolimatta, purren takaisin miltei\nalkulaituriin asti. Siinä sen alikokka painui, ylikokka kohosi, jäi\nviimeiseksi vain myrskyn myllertämien vesivuorien ylle Antti\nPuuhaaran laajentunut pää, joka lauloi:\n\n    \"Huhtikuussa ne parhaat poiat\n    tukkijoelle astuu,\n    siellä ne saappaat likoaa\n    ja housunpultit kastuu.\"\n\nSitten hänkin upposi vetten syvyyteen.\n\nMutta kyöpeli, yökyöpeli, joka kaiken tämän oli ihmeellisessä unessaan\nnähnyt, heräsi takaisin tähän etanaiseen elämään kylmässä hiessä ja\npaita märkänä niinkuin painajainen itse olisi hänellä ratsastanut.\n\nMitäkö hän ajatteli?\n\nEi mitään. Ei kerrassa mitään. Tunsi itsensä vain syntiseksi,\nsyylliseksi ja kurjaksi, jonka siinä silmänräpäyksessä oli\ntaivaallisen ylkänsä ylenkatseelliseen huomioon vedottava.\n\n\n\n\nVIII.\n\nKOVA KOHMELO.\n\n\nKalle Kankainen ja Pekka Rautiainen heräsivät vasta myöhään\nseuraavan päivän iltapuolella.\n\nEdellinen heistä heräsi ensimäisenä. Nakkasi kumpaakin kättään ja\nräpäytti silmäluomiaan.\n\n-- Hohoi, ohoi! haukotteli hän. Onko täällä joku?\n\nKäsi sattui Pekka Rautiaisen turvattomaan naamatauluun. Kuului\ntyytymätön örähdys ja eräänlaista epämääräistä liikettä niinkuin joku\naikoisi kääntää kylkeään.\n\nMutta sitä nautintoa ei Kalle Kaukainen enää sallinut hänelle.\n\n-- Ei, älä hiidessä nuku enää! hän äystäsi, käyden kiivaasti toista\nkiinni kaulukseen. Kello on jo paljon tai vähän, mitä olleekaan. Ja\nmikähän viikonpäiväkin tänään lie?\n\n-- Lempo sen tietäköön, virkahti otsaansa hieroen Pekka Rautiainen.\nMutta minusta tämä tuntuu hyvin maanantain makuiselta.\n\n-- Ole vaiti, oikaisi Kalle Kankainen häntä. Torstainahan me tultiin\ntänne.\n\n-- Lie sitten perjantai tai lauantai, myönteli sopuisasti Pekka\nRautiainen.\n\n-- Taikka sunnuntai, aprikoi Kalle Kankainen. Minusta tuntuu kuin\nolisin koko viikon nukkunut. Mutta noustava tästä kaiketi on, jos\nmieli meidän ollenkaan vielä tänä iltana ehtiä kaupunkiin.\n\n-- Ainakin minun kohdaltani se on helpommin sanottu kuin tehty,\nähkäisi Pekka Rautiainen.\n\nKohottautuivat he kuiteinkin istumaan. Pää painoi kuin lyijy ja koko\nmaailma maistui tahmean kalanmaksaöljyn makuiselta. Näkivät he\nkuitenkin lähellään puolitäyden olutkorin, avasivat kiireesti pari\npulloa ja heittivät niiden sisällyksen pahasti kurahtelevaan\nsuolistoonsa.\n\nPöydälle oli jäänyt myös joitakin voileipiä eilisestä. Niiden ja oluen\navulla he uskalsivat jo nousta seisomaan.\n\n-- Tässäpä ryyppy hyvää tekisi, tuumi Kalle Kankainen, heittäen\netsiskelevän katseen ympärilleen.\n\n-- Ei ole ryyppyä, totesi alakuloisena Pekka Rautiainen. Tuossa\ntörröttävät vain tyhjät whisky- ja pirtupullot.\n\n-- Ehkäpä siellä pullonpohjassa hilkkaisee vielä jotakin, virkahti\nturhille toiveilleen antautuva Kalle Kankainen.\n\n-- Pari tippaa vain, joista tuskin on kahden jakoa, sanoi talttuneesti\nPekka Rautiainen, huljutellen sentään nekin varmuuden vuoksi\npuolitäyteen olutlasiinsa. Taisi tulla eilen vähän liikaakin\nnautituksi.\n\n-- Taisi tulla, säesti alistuneena Kalle Kankainenkin. Ihmisen\npitäisi aina muistaa varata itselleen sovelias aamutuikku.\n\n-- Niin pitäisi, myönsi murhemielisenä Pekka Rautiainen. Mutta kuka\nsen muistaa? En minä ainakaan.\n\n-- Enkä minä, vahvisti Kalle Kankainen synkällä vakaumuksella.\n\nVielä voileivän haukattuaan ja heitettyään päälle lasin olutta\npalanpainimeksi, he jäivät hervottomina ja silmät harrilla\nsaunakamarin lautsoilta lattiaan tuijottamaan. Seurasi hetken sammunut\nvaitiolo.\n\n-- Etoo niin pahasti sisuksissa, puhkesi vihdoin Pekka Rautiainen\nvavahtelevia vaikutuksiaan purkamaan. Minulla on niin huono maha.\n\n-- Oijoi, älä puhukaan! oihkaisi Kalle Kankainen tuskallisesti. Mitä\non sinun mahasi minun mahani rinnalla? On kuin olisin kissapiirakan\nsyönyt.\n\n-- Entäs minä sitten? koetti Pekka Rautiainen turhaan hänessä edes\njonkinlaista toverillista säälintunnetta herättää. Niin on kuin\nkihisevälle kiukaalle heittäisin olutta kipostani.\n\n-- Ja minä niinkuin seulalla tulipaloon vettä kantaisin, väitti Kalle\nKankainen.\n\n-- Mutta minulla on ruumiissani kuin kymmenentuhatta kirppua, joista\njokaisella on suu selkoselällään ja jotka kaikki huutavat yhteen\nääneen: viinaa!\n\n-- Ja minulla suussani kuin yhtä monta sittisontiaista, selitti\nsylkäisten Pekka Rautiainen.\n\nJälleen he jäivät synkkämielisinä ja silmät tapilla eteensä\ntuijottamaan.\n\n-- Mutta nyt, nyt se tulee minulta ylös, kivahti Pekka Rautiainen,\nnousten paikaltaan huomattavasti kalvenneena.\n\n-- Ja nyt, nyt se menee minulta alas, virkahti Kalle Kankainen,\ntarraten kiinni housunkaulukseensa.\n\nSamalla kiirehtivät he saunan seinustalle selät kyyryssä ja vatsat\nkäppyrässä. Siinä kumpikin keventäydyttyään he kotvasen huohottivat\nraskaasti ja pyyhkivät hikihelmiä kuumeentapaisesti tykyttäviltä\nkulmaluiltaan.\n\nNyt vasta he tunsivat itsensä raukeiksi ja voimattomiksi.\n\n-- Jos koettaisi nyt, pysyykö olut sisällä, ehdotti Kalle Kankainen\nepätoivoisesti.\n\n-- Eiköhän uinti nyt hyvää tekisi? penäsi vastaan Pekka Rautiainen.\nTaikka jos lämmittäisi uudelleen saunan?\n\n-- Älä herran nimessä! hätääntyi Kalle Kankainen, osaksi omasta\npuolestaankin. Tulemme silloin aivan löylynlyömiksi.\n\n-- Saattaa niin olla, arveli miettivästi Pekka Rautiainen. Huuhdomme\nsitten suumme vain oluella ja tuumimme, mitä meidän nyt on tekeminen.\n\nTehtiin niin. Karauteltiin kurkkujaan oluella ja yritettiin panna jo\ntupakaksikin.\n\nMutta ei maistunut vielä jumalanvilja.\n\n\n\n\nIX.\n\n\nPÄÄNPARANTELU.\n\n\n-- Noh, noh, nyt! Näetkö? kuiskasi äkkiä Kalle Kankainen saunakamarin\nikkunaan peukalollaan osoittaen. Varoittaja!\n\n-- Mikä p--ttä? Rupeatko sinäkin täällä näkyjä näkemään? ärähti jo\nmuutenkin ärtyneen Pekka Rautiaisen ääni.\n\n-- Ei, ei, kuiski salaperäisesti Kalle Kankainen. Sht! Etkö näe? Se\nvaroittaja!\n\n-- Missä?\n\n-- Tuolla, tuolla ikkunan puolessa.\n\nPekka Rautiainen peitti kasvonsa kauhistuneena. Mutta Kalle\nKankainen tirkisteli tirkistelemästäkin päästyä -- eikä nähnyt\nmitään.\n\nAkka oli hetkeksi ikkunan taa lyykistynyt. Siitä hän meni kotiinsa\nkiittäen jumalia, ettei toki mitään pahempaa ollut hänen hyville\nherroilleen tapahtunut.\n\nEihän niihin ollut aina painajaisiinkaan pahasti luottamista.\n\nMutta Kalle Kankainen ja Pekka Rautiainen rupesivat nyt todenteolla\ntuumittelemaan, kuinka he pääsisivät läikkyvämmille lähteille\nkaupunkiin.\n\nSinne oli lyhyintä tietäkin noin 45 kilometriä, eikä sitä\nvastatuulella, joka nyt päivemmällä yhä vain kehitteli keuhkojaan,\nkukaan oikea ihminen olisi jaksanut soutaa enää.\n\nMutta kun neuvon miehet ovat liikkeessä, eivät puutu keinotkaan.\n\n-- Täällä tuntuu olevan joku hevonen haassa, esitteli Kalle Kankainen.\nKatsos, jos minä nousen sen selkään ja sinä pitelet hännästä kiinni,\nniin saamme hyvät lähtöpassit!\n\n-- Sinä olet liian raskas hevosen kannettavaksi, väitti\nnärkästyneenä Pekka Rautiainen. Parempi, jos annat pässin puskea\nitseäsi eteenpäin.\n\nTies kuinka heidän sanakiistansa olisi päättynytkään, elleivät he\nolisi vihdoin muistaneet, että tuolla lahden poukamassa oli talo,\njosta he ehkä isännän suosiollisella luvalla saattoivat saada kyydin\nkaupunkiin.\n\nNiin tapahtui. Mutta sensijaan, että he olisivat menneet koteihinsa,\nhe ajoivat suoraan Kalle Kankaisen konttoriin.\n\nTäällä oli päänparannusta. He syventyivät hartaasti ja uskollisesti\ntehtäväänsä. Ja tuli ehtoosta ja aamusta kolmas päivä.\n\n\n\n\nX.\n\n\nHUOLESTUNEET ROUVAT.\n\n\nSillä aikaa olivat heidän arvoisat aviopuolisonsa asettuneet\nkeskenään puhelinyhteyteen.\n\n-- Pingeli, pingeli, pingeli, kilisi Kalle Kankaisen kotipuhelin.\nOnko se Helmi? Tämä on Tellu, Tellu Rautiainen. Minun mieheni ei ole\npalannut, mutta onko sinun miehesi palannut?\n\n-- Minun mieheni ei ole palannut, helisi vastaan metallinen\nnais-ääni.\n\nSeurasi hetken hiljaisuus.\n\n-- Mutta missä he sitten mahtavat myyröstää?\n\n-- Me etsimme!\n\nSe tuli lyhyesti ja päättävästi. Ja sitä vahvisti toinen yhtä\ntarmokas tahdonpurkaus.\n\n-- Vaikka kahden kallion lomasta minä ainakin omani etsin. Mutta\npysykäämme puhelinyhteydessä.\n\nPingeli, pingeli, pingeli. Se kulki läpi kaupungin kuin hullun\nvarsan hirnunta.\n\nViisaat rouvat panivat parin tuokion perästä jälleen päänsä yhteen.\n\n-- Ne ovat sinun miehesi konttorissa, väitti varmasti rouva\nRautiainen.\n\n-- Se on mahdotonta, sieltä ei vastata, torjui tuon kunnialle käyvän\nsyytöksen yhtä energisesti rouva Kankainen. Mutta ehkä he ovat sinun\nmiehesi konttorissa?\n\nRouva Rautiainen olisi voinut vastata tuohon myrkylliseen\nkysymykseen yhtä käärmeellisesti. Mutta yhteinen levottomuus\ntaittoi tällä kertaa kärjen hänen jo kielen päästä pyrkivältä\nvastahyökkäykseltään. -- Sepä nyt on ihme ja kumma! hän tyytyi vain\nhuokaisemaan. Niitä miehiä, niitä miehiä...\n\n-- Mutta ehkä he ovat vieläkin sillä saunaretkellään, pälkähti äkkiä\nrouva Kankaisen päähän.\n\n-- Selkäsaunan he tarvitsisivat, virkahti rouva Rautiainen ähmissään.\nMutta on parasta, että me lähdemme molemmat sinne.\n\n-- Se on liian pitkä kävelymatkaksi, esteli rouva Kankainen\nepätoivoisena. Olkoot, missä ovat minun puolestani. Ja he tulevat\nsuuruudenhulluiksi, jos he huomaavat, että me alamme hyppiä heidän\nperästään.\n\n-- Saatat olla hyvinkin oikeassa siinä, myönsi miettiväisenä rouva\nRautiainen. Mutta eihän meidän sovi heitä sinnekään jättää. Kukaties\nkuinka turvattomassa tilassa heidät tapaammekaan.\n\n-- Täydessä seilissä tietystikin, arveli asianymmärtävästi rouva\nKankainen. Minä en lähde. Mutta sen pahempi ainakin minun miehelleni\njälkeenpäin.\n\n-- Ole hupsimatta! katkaisi leikillisesti hänen vastaväitteensä\nrouva Rautiainen. Minä tunnen korpraali Långin. Hänellä on moottori,\nja jos hän on kotona, hän vie meidät sinne siinä silmänräpäyksessä.\n\n-- Se on toinen asia, muutti heti mielensä rouva Kankainen. Minä\ntulen.\n\nKorpraali Lång oli kotoisalla. Hän otti asian vakavasti.\n\n-- Silminnähtävästi on tässä ihmishenkiä kysymyksessä, arveli\nhän. Kolme kaupungin tunnettua liikemiestä kadoksissa, jo\nvuorokausimääriä kateissa, eikä kukaan tiedä heistä mitään. Sehän on\nkantaali! Meidän yksinkertainen inhimillinen velvollisuutemme on\nottaa tarkka selko asiasta.\n\nMentiin saunalle. Siellä ei ollut ketään.\n\nKorpraali Lång otti asian aina vakavammin.\n\n-- Suojeluskunta on hälyytettävä, hän sanoi. Vähemmästäkin se on\nhälyytetty. Emme voi lainata kaupungin neljää enää elossa olevaa\npoliisia tätä tarkoitusta varten, sillä kuka silloin pitäisi\nhuolta nopeasti kasvavan yhteiskuntamme turvallisuudesta.\n\nHänen tahtonsa tapahtui. Lähdettiin miehin ja naisin noita niin\nsalaperäisellä tavalla kadonneita etsimään.\n\n\n\n\nXI.\n\n\nHUPAISET HERRAT.\n\n\nKaiken tämän hälinän aikana istuivat sen aikaansaajat Kalle\nKankainen ja Pekka Rautiainen hyvällä omallatunnolla ja aina vain\nparanevalla terveydellä edellisen konttorissa ja kertoilivat\nmukavia kaskuja entisiltä kaupparatsun ajoilta. Maistelivat,\nmaistelivat, mutta varovasti, sillä he olivat vakavasti päättäneet\nolla juomatta itseään tälläkertaa juovuksiin.\n\n-- Tämä saa nyt riittää taas täksi kertaa, lausui pontevasti Pekka\nRautiainen. Eikähän meillä ole enempään tilaisuuttakaan, sillä minun\nlaskujeni mukaan nyt on sunnuntai. Enkä minä omasta puolestani pidä\nkoskaan vapaamaanantaita.\n\n-- Peukaloa päälle, virkahti vilkkaasti Kalle Kankainen. Ei\nsovi meidän yhteiskunnalliselle arvollemmekaan tulla kotiin\ntuusanmullikkoina. Mutta olipa hyvä, että tämä päivä sittenkin oli\nsunnuntai.\n\n-- Kuinka niin? kysyi Pekka Rautiainen yksikantaan ja kumosi\nreippaasti lasinsa sisällyksen kurkkuunsa.\n\nKalle Kankainen seurasi hänen esimerkkiään.\n\n-- Olenkin tässä jo pitemmän aikaa ihmetellyt, sanoi hän, tätä\nhirvittävää hiljaisuutta meidän ympärillämme. Ei kilise puhelin, ei\nhelise ovikello. Ja kuitenkin on paras konttori-aika. Jos tämä\narkipäivänä tapahtuisi, niin kinttaani minä löisin.\n\n-- Vararikkohan siitä kenelle hyvänsä tulisi, huudahti jo tuota\najatustakin kauhistuen Pekka Rautiainen. Mutta ole huoleti, tänään on\nsunnuntai. Sitäpaitsi on puhelin kiinni vielä. Enköhän minä avaisi\nsitä?\n\n-- Älä hiidessä! torjui ehdotuksen hätäisesti Kalle Kankainen.\nSattuisi vielä eukko soittamaan. Parempi jos teemme yhden kylmän\nryypyn vielä ja putitamme tiehemme iltahämärässä.\n\n-- Siitä minä pidän, laski leikkiään Pekka Rautiainen. Kesäjuopottelu\non nyt kuitenkin auttamattomasti lopussa.\n\n-- Siispä on aika alkaa talvijuopotteluun, yhtyi pilaan Kalle\nKankainen. Mutta kohtuus on minunkin mielestäni paras.\n\n-- \"Kerran viikossa ja viikon viftillä\", niinkuin siitä asiasta\nautuaasti edesmennyt Iikka Sakarainen Iisalmelta sanoi, vahvisti\nyllämainittua totuutta vakavasti Pekka Rautiainen. Malja hänen\nmuistolleen.\n\n-- Malja! julisti juhlallisesti Kalle Kankainenkin. Mutta me juomme\nsen seisoaltamme, sillä siinä meni hyvä toveri meiltä.\n\n-- Kunnon kumppani hän oli, säesti vilpittömästi Pekka Rautiainen.\nAina sydän ja lomssa avoinna. Ei jättänyt ystävää hätään, vaan päästi\nminutkin monesta pälkähästä.\n\n-- Niinkuin minutkin, virkahti vavahtavalla äänellä Kalle Kankainen.\nEipä sillä, että hän ei olisi omaansa takaisin saanut, sillä eihän\nkukaan hänen vanhoista tovereistaan voinut olla hänelle velkaansa\ntakaisin maksamatta.\n\n-- Enkä minä ymmärrä, jahkaili Pekka Rautiainen, kuinka hänen\nsittenkin saattoi käydä niin surullisesti. Teepäs ensin tuntuva\nvaillinki edustamasi liikkeen varoissa ja ammupas sitten kuula\notsaasi! Hyvät tulothan hänellä oli.\n\n-- Ei tuloissa eikä miehessä mitään vikaa, varmisti Kalle Kankainen.\nMutta minä pelkään, että siihen tuli väliin joku nainen...\n\n-- Joku leipäsusi? kysyi kiinnostuneena Pekka Rautiainen.\n\n-- Jotakin sentapaista, lausui Kalle Kankainen päätään nyykähyttäen.\nKumpikaan heistä ei toistaan oikein rakastanut. Lienee ollut joku\nyhteisen hutikan haira. Mutta nainen painoi päälle...\n\n-- Mies rupesi toden teolla juomaan, selitti Pekka Rautiainen.\nSilloinkin kun minä hänet viimeksi näin, hän ei ollut pitkään aikaan\nselvää päivää nähnyt.\n\n-- Arvaa sen, huomautti Kalle Kankainen asian-ymmärtävästi. Eihän sitä\nsellaista kestä. Pieni pohmelo vain ja nappi otsaan. Sen pituinen\nse.\n\n-- Sen levyinen, sen syvyinenkin, sanoi filosofisesti Pekka\nRautiainen. Sääli hyvää miestä. Mutta sellainen se on kaupparatsun\nelämä, täynnä vaaroja ja vastuksia.\n\n-- On se vähän niinkuin partaveitsen terällä kulkemista, päätti Kalle\nKankainen hiukan surumielisesti. Mutta tehdäänpäs sentään vielä\npieni tuikku murheeseen.\n\nHe olivat nyt juoneet aivan selviksi itsensä. Ja he vaipuivat\nmietiskelemään elämänkohtaloita, joiden tapaiset, joskaan eivät\naivan samassa muodossa, olivat joskus kumpaakin heistä heidän\nkaupparatsukautenaan läheltä koskettaneet.\n\nHe olivat nyt käyneet läpi kaikki järkevän ja mallikelpoisen\npäänparantelun asteet. Alottaneet hupaisista jutuista, kohonneet\nniistä korkeampaan mahtiponteen, tulleet tunteellisiksi ja\navartuneet myöskin muiden ihmisten traagillisia kohtaloita\nkäsittäviksi.\n\nHe olivat nyt valmiit kotiinsa lähtemään.\n\nHe tekivätkin sen tyynesti ja rauhallisesti niinkuin uskollisen\npäivätyön päätettyään. Hyvästelivät toisensa ja erosivat eri\ntahoilleen syvästi tunnetulla kiitollisuudella kaiken hyvän antajaa\nkohtaan, joka oli sallinut heille tukevamman ja sopusointuisemman\nluonnonlaadun kuin poloiselle Iikka Sakakaiselle.\n\n\n\n\nXII.\n\n\nETSINTÄ.\n\n\nKorpraali Lång johdatti järkiperäisesti joukkoaan.\n\nHän jakoi sen varmuuden vuoksi kahteen yhtä suureen osaan, joista\ntoisen piti mennä maitse, toisen meritse ja molempien yhtyä\nyhteistoimintaan tapaturmapaikalla Antti Puuhaaran saunarannassa.\n\nItse hän johdatti ratsain maajoukkuetta. Tutkittiin jokainen pensas\nja puunjuuri ilman että ilmeni mitään epäluulon alaista. Tultiin\ntaloon Lokalahden pohjukassa ja kuultiin siellä, että kaksi noista\nkolmesta oli jo joku päivä sitten ottanut hevosen sieltä ja jatkanut\nmatkaansa kaupunkiin.\n\n-- Jahhah, sanoi korpraali Lång miettivästi. Näyttää siltä kuin heidän\njälkiään olisi kaupungista tai sen lähimmästä ympäristöstä\netsittävä. Mutta kolmas on vielä kateissa. Hänet on löydettävä.\n\nJatkettiin matkaa Antti Puuhaaran kesähuvilalle. Tavattiin myöskin\nennen mainittu eukkoriepu omasta mökistään eräitä kivenheittoja\nretken päämäärästä. Otettiin hänet ensin tarkan ja seikkaperäisen\ntutkimuksen alaiseksi.\n\n-- Tiedätkö mitään asiaan kuuluvaa? kysyi korpraali Lång ankarasti\nhäneltä.\n\n-- Mihin asiaan? tiedusteli eukko.\n\n-- Älä kielastele! Tarkoitan luonnollisesti liikemies Antti Puuhaaran\nsalaperäistä katoamista.\n\n-- Herra siunatkoon! Onko hän kadonnut?\n\nEukko vaipui rahille lääpästyksissään.\n\nHänen kaamea unensa muistui mieleen hänelle. Mutta kun hän rupesi\nsiitä puhumaan, keskeytti korpraali Lång hänet jälleen päättävästi.\n\n-- Älä lörpöttele! hän sanoi. Onpa se omituista, että tästä sinun\nlähimmästä naapuruudestasi katoaa mies, ilman että sinulla on siitä\nvähintäkään aavistusta.\n\nEukko vannoi ja vakuutti kivenkovaan, ettei hän siitä tiennyt mitään.\nMutta kun hän korpraalin yhä kiihtyvästä kiristyksestä tuli siihen\nkäsitykseen, että hänen välttämättä oli tiedettävä jotakin, hän\nryhtyi laajalti kuvailemaan yöllisiä näkyjään ja uniaan, sotkien ne\nraamatunlauseilla ja omilla päivittelevillä mielenpurkauksillaan\nniin, että mikä tutkintotuomari tahansa olisi julistanut höperöksi\nhänet.\n\nMyöskään korpraali Lång ei ollut luotu pelkästä enkelin\nkärsivällisyydestä.\n\n-- Kitasi kiinni! hän ärjäsi. Akka tuntuu olevan vajajärkinen.\nParas, kun heti kiirehdimme huvilalle.\n\nSaunan alla oli vene päällään pystyssä. Tuohon odottamattomaan\nseikkaan kiintyi nyt kaikkien huomio.\n\nKorpraali Lång oli tottuneella sotilaallisella katseellaan heti\nselvillä strateegisesta yleis-asemasta.\n\n-- Venehän on silminnähtävästi vedettävä heti maihin, hän sanoi.\nTämähän vivahtaa yhteiskunnalliselle epäjärjestykselle. Kymmenen\nmiestä veteen, vene ylös!\n\nVene nousi kuin navakan iskun saatuaan. Mutta siinä ei ollut ketään.\nYleisessä tarkastuksessa huomattiin sensijaan, että tapinreikä oli\nauki.\n\n-- Jos joku on lähtenyt tuolla veneellä vesille, hän on hukkunut,\nuskalsi huomauttaa erään vakuutus-agentin leski, jota yleisesti\nhänen erikoiseen ennustustaitoonsa katsoen sanottiin rva\nTuhkantutkijaksi.\n\n-- Kavahtakaamme itsemme kaikista ennenaikaisista johtopäätöksistä,\nkomensi itseottamallaan diktaattorin-oikeudella korpraali Lång. Nyt\nsaunaan!\n\nSiellä löytyi ääretön määrä pulloja, kolme käytettyä lasia, paljon\nenemmän käyttämättömiä ja tyhjä olutkori. Sitäpaitsi ruoanjätteitä\nja käärepaperin palasia kaikkialta.\n\nPari jakkaraa oli kumossa. Kaikki todisti hävityksen kauhistusta.\n\n-- Jos tässä on joku tappelu tapahtunut, on se pantava pirtujuomien\nlaskuun, huomautti paikallinen raittiuspoliisi, jota hänen liiallisen\nvirka-intonsa vuoksi yleisesti kutsuttiin hra Hengenhaistajaksi.\n\nKorpraali Lång katsoi myrkyllisesti häneen.\n\n-- Me emme voi vielä sanoa siitä mitään, hän oikaisi ankarasti\npuhujaa. Jakkarat ovat voineet kaatua itsestään, joku muu seura on\nsaattanut tuoda tuon muonavaraston tänne ja sen täällä kuluttanut.\nSaunan ovi on auki. Meidän tehtävämme on vain todeta tosiasiat.\n\nKomennettuaan pois kaiken liian väen ja jätettyään sisälle vain\ntutkimuksen todistajiksi kaksi yllämainittua, hän katsoi heitä syvälle\nsilmiin ja lausui painavasti:\n\n-- Tässä saunassa on tapahtunut murha.\n\n-- Murha! kiljaisi kauhistuneena rva Tuhkantutkija. Murha! Olisiko\nse mahdollista?\n\nMyöskin ihanteellismielinen hra Hengenhaistaja oli pyörtyä omiin\nhousuihinsa.\n\n-- Murha! hän virkahti vavahtavalla äänellä. Kuka on murhattu siis?\n\n-- Luonnollisesti Antti Puuhaara, selitti sangen ymmärrettävällä\nylemmyydellä korpraali Lång. Hänen omat kutsuvieraansa ovat hänet\nmurhanneet.\n\n-- Sanoinhan minä sitä, sanoinhan minä sitä, voihki vesissä silmin hra\nHengenhaistaja. Ne väkijuomat, ne väkijuomat!\n\n-- Mutta ruumis? uskalsi jo nyt huomauttaa rva Tuhkantutkijakin. Jos\ntäällä on todella murhattu joku, niin täytyisihän toki löytyä\nruumis.\n\nKorpraali Lång katsoi häneen anteeksiantavalla hyvyydellä.\n\n-- Olette oikeassa, hyvä rouva, hän sanoi. Mutta ruumis on kaikkien\njälkien peittämiseksi joko kaivettu maahan tai upotettu järveen tuolla\nveneellä tai...\n\n-- Tai? kysyi henkeään pidättäen rva Tuhkantutkija.\n\n-- Tai poltettu tuossa saunan kiukaassa, jatkoi järkähtämättä\nkorpraali Lång. Se onkin muuten kaikkein luultavinta.\n\n-- Poltettu! huudahti heikosti rva Tuhkantutkija. Onko sellainen\nmahdollista?\n\n-- Kaikki on mahdollista, sanoi korpraali Lång. Siksi on meidän sen\ntuhka ensin vedettävä esiin.\n\n-- Sallikaa minun! rohkeni rva Tuhkantutkija ujosti huomauttaa.\n\n-- Mielelläni, hyvä rouva, virkahti kohteliaasti korpraali Lång.\nTeidän tunnettu ja tunnustettu ammattitaitonne tekeekin teidät\nsiihen aivan erikoisen sopivaksi.\n\nKaikki tuhka vedettiin ulos uunista. Siinä ei huomattu mitään\nmerkillistä, ainoastaan eräitä keltaisempia aines-osia, jotka rva\nTuhkantutkijan mielestä näyttivät tuiki epäilyttäviltä. Hän pyysi\nsaada niistä hyppysellisen nenäliinaansa.\n\n-- Mielelläni, virkahti sirosti kumartaen korpraali Lång ja nappasi\nkätevästi omaan taskuunsa pari keltaista kesäpaidan tupsua, jotka\nhän oli havainnut kiukaan etuosassa.\n\nHra Hengenhaistaja, joka sillä välin oli haistellut pulloja ja\ntodennut niiden todellakin sisältäneen jotakin juovuttavaa juomaa\npyysi saada pari rikkinäisen lasin kappaletta muistoksi tästä\nainutlaatuisesta tilaisuudesta.\n\nSiihenkin suostuttiin jalomielisesti.\n\n-- Ja nyt suu poikki! komensi korpraali Lång. Ketään ei ole pelkkien\nepäluulojen nojalla tuomittava. Huvilaan meillä ei ole lupa ilman\nrva Puuhaaraa tunkeutua. Jätämme myös huvilan lähimmän ympäristön\ntarkemmin tutkimatta, koska päiväkin näkyy jo painuvan laskulleen.\n\nTuhka vedettiin visusti takaisin kiukaaseen. Astuttiin sitten saunan\novelle ja julistettiin sen ympäri kokoontuneille kaupunkilaisille,\nettä mitään epäluulon alaista ei ollut löytynyt, mutta asia kaipasi\nvielä lisäselvitystä.\n\nPalattiin takaisin kaupunkiin syvissä mietteissä.\n\nMutta kun rva Kankainen ja rva Rautiainen tulivat kotiinsa, he\ntapasivat kumpikin rakkaat miehensä niin syvään uneen vaipuneina, että\noli mahdotonta heidän herättämistään, saati sitten heidän\nperusteellista siveellistä pesaisuaan ajatella.\n\nHe riisuutuivat, pujahtivat saman peiton alle ja käänsivät\nmielen-osoituksellisesti selkänsä heille, uuvahtaen heti itsekin\npäivän vaivoistaan.\n\nMutta heidän viimeinen haikea huokauksensa oli:\n\n-- Ne miehet, ne miehet!\n\nSamaan aikaan istui rva Puuhaara yksin kotonaan ja mietiskeli, miten\nhänen rakas miehensä saattoi niin kauan viipyä kesäsaunallaan.\n\n\n\n\nXIII.\n\n\nNAARAUS.\n\n\nMaamantai-aamu koitti. Kalle Kankainen ja Pekka Rautiainen ilmestyivät\nkumpikin konttoriinsa hiukan tuhkanharmaina, mutta täysin tietoisina\nomista oikeuksistaan ja velvollisuuksistaan.\n\nÄkkiä kilisi puhelin Kalle Kankaiselle.\n\n-- Se on rva Puuhaara, joka puhuu, soinnahti nais-ääni sen toisesta\npäästä. Missä minun mieheni on?\n\n-- Sitä on minun mahdoton sanoa, tunnusti vilpittömästi Kalle\nKankainen. Mutta kyllä hän lähti sieltä saunalta ennen kuin meistä\nmuista kumpikaan.\n\n-- Mutta hän ei ole tullut kotiin, kovisti nais-ääni.\n\n-- Eikö? Katsos sitä vensperiä, virkahti Kalle Kankainen\nihailunsekaisella ihmettelyllä. Kaiketi hän sentään tästä kaupungista\nlöytynee.\n\nPuhelin soitettiin kiinni. Saatuaan saman vastauksen Pekka\nRautiaiseltakin katsoi rva Puuhaara parhaaksi kääntyä heidän\nvaimojensa puoleen, kohdaten näiden puolelta osan-ottavaa ymmärrystä,\njoka raivostutti häntä sanomattomasti.\n\nHädissään hän soitti korpraali Långille, jonka hänkin tunsi ja joka\nheti oli tilaisuudessa häntä varmalla vastauksella palvelemaan.\n\n-- Rouvan on välttämättömästi ilmoitettava asiasta järjestysvallalle,\nsanoi hän. Koska arvaan, että niin Kalle Kankainen kuin Pekka\nRautiainenkin ovat yhtä tyrmistyneitä vanhan toverinsa ja tilapäisen\nisäntänsä odottamattomasta katoamisesta on siitä ilmoitettava\nmyöskin heille.\n\n-- He tietävät jo asiasta, huomautti rva Puuhaara. -- Noh? Ja he?\nMitä he sanoivat? kysyi korpraali Lång huonosti salatulla\nmielenkiinnolla.\n\n-- He tuntuivat olevan taipuvaiset, huokasi rva Puuhaara, asiaa\npikemmin leikillisesti kuin vakavasti käsittelemään.\n\n-- Leikillisesti? intoutui korpraali Lång keskeltä hyväntahtoista\nlohdutteluaan. Saammepas nähdä, onko se pelkkää leikkiä, että mies\nkatoaa jalattomiin kahden hyvän toverinsa seurasta, ilman että\nkukaan tietää siitä mitään. On lyötävä yleistä hätärumpua.\n\n-- Mitä neuvotte minua siis tekemään? kysyi alistuvasti rva\nPuuhaara.\n\n-- Kuten sanoin, toisti järkähtämättömänä korpraali Lång. On tehtävä\nilmoitus ensin järjestysvallalle ja sitten kadonneen omille\nseuralaisille.\n\n-- Ehkäpä herra korpraali ottaisi sen tehdäkseen, pyysi ujosti rva\nPuuhaara.\n\n-- Teen sen teidän mieliksenne, vastasi aina ritarillinen korpraali\nLång.\n\nNiin järjestysvalta kuin etenkin Kalle Kankainen ja Pekka Rautiainen\npitivät välttämättömänä, että kadonnut Antti Puuhaara oli elävänä\ntai kuolleena tavattava.\n\nMentiin miehissä ja apumiehissä tuolle aina salaperäisempään huntuun\nverhoutuvalle kesähuvilalle. Kun ei sauna eikä saunakamari antanut\nsen enempää järjellistä johtolankaa kuin ennenkään, tunkeuduttiin\nitse huvilaankin ja tutkittiin se katosta lattiaan.\n\nKaikki samalla kielteisellä seurauksella.\n\nKoska korpraali Långin mainitsema ja maalle vedättämä pursi oli nyt\nainoa osviitta koko asiassa, oli Antti Puuhaara siis nyt todenteolla\npidettävä joko tapaturmaisesti hukkuneena tai tahallaan hukutettuna.\n\nAlotettiin naaraus, ei kuitenkaan huvilan rannasta, kuten neuvoivat\nKalle Kankainen ja Pekka Rautiainen, vaan kaukaa salmen suusta, minne\notaksuttiin sen tuskin huomattavan virran mukana ajautuneen.\n\nNaarattiin, naarattiin, mutta ruumista ei löytynyt.\n\nKaikki, jotka asuivat saman järven rannalla, missä Antti Puuhaaran\nhuvila sijaitsi, otettiin tarkan tutkimuksen alaiseksi. Mutta kaikki\nhe vannoivat ja vakuuttivat kuin yhdestä suusta, että he eivät\ntienneet mitään asiaankuuluvaa, että koko seikka oli ollut uppo outo\nheille ja että he kuulivat vasta nyt ensi kerran siitä.\n\nMyöskin ennemmin jo monesti mainittu mökin eukko, joka muuten olisi\nollut tärkein todistaja, puhui nyt, kenties kruununmiesten\näkillisestä läsnäolosta pöllämystyneenä täydellisesti puita heiniä,\nvakiuttaen täten yhä yleistyvää käsitystä, että hänellä eivät olleet\nkaikki kairat päässä paikoillaan.\n\nKun kuunkierros oli päättynyt ja uusi alkanut, ilmoitettiin\nvapaaehtoisille salapoliiseille, jotka heti ehättivät tuon tiedotuksen\nmyöskin järjestysvallan suosiolliseen huomaan sulkemaan, että eräs\nsoutuvenettä hilaava moottorialus oli nähty kiertelevän tuon laajan\nsisäjärven rantoja suunnilleen saman aamun hämärässä joka oli\nvaljennut Antti Puuhaaran katoamisen jälkeen.\n\nTuon tiedoituksen johdosta oli alkanut aina kiihkeämpi etsiminen.\n\nNaarauksia jatkettiin nyt aina ulomma Lokalammin suulta, aina\netäisempien ja etäisempien rantojen varsille, pitkin tuon monen,\nmonen peninkulman pituisen järven saarettomia ulapoita. Lähin\nlahdenpoukama jätettiin tosin tutkimatta, mutta tehtiin se senvuoksi,\nettä epäiltiin tuon neuvon annetun poliisin suoranaiseksi\nhairauttamiseksi.\n\nSensijaan kaivettiin innokkaasti hiekkaa huvilaan kuuluvalta\nkapealta rantakaistaleelta.\n\n\n\n\nXIV.\n\n\nHIMMEITÄ HUHUJA.\n\n\nSiihen aikaan kun tämä tapahtui, olivat lehdet puista jo ammoin\npudonneet. Koivut, tuomet ja haavat, jotka aurinkoisina kesäpäivinä\nolivat valkaisseet havumetsien pimeyttä, seisoivat nyt harmaina ja\nalastomina kuusten ja petäjien murheessa.\n\nTummien kukkuloiden piiri tuntui tihentyvän ja pimentyvän kaupungin\nympärillä. Sen ohi kohisevien koskien vedet mustenivat yhä enemmän ja\nniiden mahtava pauhu vaihtui kumeaksi uhkaukseksi.\n\nAina pitemmäksi ja pitemmäksi aikaa peitti Pohjan akka harvahammas\nkuparivuoreensa päivän paistamasta, kuun kumottamasta.\n\nAina synkemmäksi ja synkemmäksi muuttui luonnon muoto. Syvissä,\nraskaissa sydänmaissa kuului vain hukka, huuhkain ja lapinkokko\nhuutelevan. Ihmisten mielissä itivät kaameat ja salakavalat\najatukset.\n\nValaisevien lamppujen ja porisevien kahvipannujen ääressä kokoontui\nvalittu piiri kuten aina ennenkin rva Tuhkantutkijan luona joka\nkeskiviikko ja lauantai. Puheen-aineista ei siellä koskaan ollut\npuutetta ollut. Lavertelu ja kielenpieksäntä olivat siellä aina\nolleet korkeassa kurssissa.\n\nPäivän tärkein tapahtuma, Antti Puuhaaran salaperäinen katoaminen, ei\nluonnollisesti voinut heitä ollenkaan uuvuttaa. He kokoontuivat\nyhteen vaihtamaan uutisia, arvelujaan ja mielipiteitään.\n\n-- Olen kuullut, virkahti uskonnollismielinen lehtori Elmgrén, että\nAntti Puuhaara olisi nähty viime viikolla Torniossa matkalla\nAmeriikkaan.\n\nTuota ei pitkä, kuiva kirjanpitäjä Raselin voinut mitenkään uskoa.\n\n-- Tuollainen äkkipikainen Ameriikan matka, sanoi hän painavasti,\ntodistaa tavallisesti miehestään, että hänellä on joko huonot\nliikeasiat tai muuta laillisen yhteiskunnan kanssa selvitettävää.\nAntti Puuhaaran asiat taas olivat mitä parhaat. Myöskin nautti hän\ntavallista suurempaa kansalaisluottamusta.\n\n-- Minä pelkään, että joku nainen on ollut pelissä siinä, uskalsi\nujosti punastuen ikäneiti ja kaupungin kansakoulun opettajatar Lahja\nLaine huomauttaa.\n\nKarjankonsulentti Tujulin kumosi jo olettamuksenkin siitä kaikella\nsillä arvovallalla, minkä hänelle hänen oman toimensa ohessa antoivat\nesperanton ja ruumiinpolton harrastukset.\n\n-- Antti Puuhaara oli ainakin yleisessä tietämyksessä aviollisen\nuskollisuuden perikuva, hän lausui ankarasti. Ovat mielestäni kuolleen\nmiehen muistoa häväiseviä kaikki vihjauksetkin päinvastaisesta.\n\nIkäneiti Lahja Laine loi katseensa kainosti alas nyt jo aivan\ntulipunaisena kasvoiltaan, antaen kuitenkin naimattoman\nkarjankonsulentin sitä ennen hellivällä sivusilmäyksellä ymmärtää,\nettä oli olemassa muitakin aviollisen uskollisuuden perikuvia.\n\nLäsnäolevat rouvat katsoivat säälivästi häneen. Keskustelu siitä\nkysymyksestä pidettiin päättyneenä.\n\nParempi menestys oli raittiusmielisellä hra Hengenhaistajalla, joka\nurheasti ilmoitti uskovansa niistä, jotka voivat juoda väkeviä,\nkaikkia muitakin huonoja ominaisuuksia.\n\nSiihen kaikki raittiusmieliset päät pyhästi nyykähtivät. Varsinkin\nnaisten jakamattoman suosion hän heti saavutti osakseen.\n\n-- Juuri niin, sanoi rva Raselin, heittäen myrkyllisen katseen\nmieheensä, joka ei juuri ollut tunnettu lasiinsylkijäksi. Joka voi\njuoda, voi murhatakin.\n\nSana oli sanottu. Oli enää liian myöhäistä ottaa ilmasta takaisin\nsitä.\n\nSeurasi hetken paljonpuhuva hiljaisuus.\n\nHra Raselin koetti vielä tyrehyttää keskustelua huomauttamalla,\nettei voinut olla murhaa ilman murhamiehiä. Tässä tapauksessa ne\ntietysti eivät voineet olla muita kuin Kalle Kankainen ja Pekka\nRautiainen. Jos mieli heistäkään mitään niin julmaa ja petomaista\notaksua, täytyi ainakin olla joku syy, miksi he olisivat tehneet tuon\nepäinhimillisen teon, eikä tässä tapauksessa voinut olla syyn\nvarjoakaan.\n\nMutta kukaan ei kuunnellut häntä. Sitäpaitsi todisti hänen\nsinipunertava nokkansa niin valtavasti häntä vastaan, että kaikkien\nhänen sanainsa täytyi vaikuttaa enemmän tai vähemmän omaan pussiin\npuhutuilta.\n\n-- Miksi ei Kalle Kankainen, niin hurjapää humalassa kuin hän\ntunnetusti on, olisi voinut ottaa henkeä Antti Puuhaaralta? kysyi\nkummastellen rva Tuhkantutkija.\n\n-- Omasta puolestani olen aivan varma siitä, ilmoitti hra\nHengenhaistaja. Pekka Rautiainen taas lienee ollut rikostyössä\nainoastaan avullisena.\n\nSe tuli yleiseksi mielipiteeksi.\n\nKorpraali Lång, joka ei tähän saakka ollut sanonut mitään, vaan\nnäyttänyt umpikuljuisen ja salatietoisen näköiseltä, katsoi jo nyt\najan tulleeksi paljastaa naamionsa.\n\n-- No on totuus, hän virkahti ratkaisevasti, jo kolmannen kahvikupin\nkädestään pöydälle asettaen. Mutta se on totuus, joka on\ntodistettava. Ja koska poliisi ei näy saavan mitään selkoa siihen,\nse on meidän velvollisuutemme.\n\nAsiaan oli hänen mielestään saatava valkeutta keinolla millä\nhyvänsä. Sillä muuten oli valtakunta vaarassa ja lainpyhyyden mahdoton\npysyä yhteiskunnallisilla juurillaan.\n\nHänen voimakkaat sanansa tekivät tärisyttävän vaikutuksen kaikkiin\nläsnäolijoihin.\n\n-- Missä on totuus? uskalsi epäileväinen kirjanpitäjä Raselin\nkuitenkin vielä huomauttaa.\n\n-- Tuossa on totuus! vastasi voitollisesti korpraali Lång, heittäen\npöytään pari paperiin huolellisesti käärittyä paidantupsua. Kuka\nuskaltaa väittää, ettei Antti Puuhaara aina kesäisin käyttänyt\nkeltaista urheilupaitaa?\n\n-- Ei kukaan, joka on nähnyt nämä kellahtavat uuninporot, lisäsi\nyhtä tärkeästi rva Tuhkantutkija, etsien esille piironginlaatikkoon\npistämänsä nenäliinan nurkasta tuon kallisarvoisen\ntuhkahyppysellisen.\n\nKun kumpikin selitti ne saunan uunista löytyneen, kävi\nmielenliikutuksen värinä läpi läheisesti liittyneen seurapiirin.\n\nSama ajatus sikesi yhtaikaa kaikkien sydämissä. Karjankonsulentti\nTujulin puki sen sanoiksi kuolonkolkosti virkahtaessaan:\n\n-- He ovat polttaneet ruumiin!\n\nIkäneiti Lahja Laine heitti aran ja ihailevan silmäyksen häneen. Mikä\nrohkeus tuossa miehessä! Mikä järki, mikä jäntevyys!\n\n-- Epäilemättä he ovat polttaneet ruumiin, vahvisti nyt myöskin rva\nRaselin. Tuo tuhkan omituinen kellertävä väri voi todistaa myöskin,\nettä siihen on poltettujen ihmisluiden poroa sekaantunut.\n\n-- Kaikesta on tarkka selko otettava, julisti äkkiä seuran keskeiseksi\nhenkilöksi kohonnut korpraali Lång. Tuhka ja paidantupsut voidaan\nlähettää myöskin Helsinkiin oikeuskemiallisesti tutkittaviksi. Mutta\nsitä ennen on meidän vielä kerran käytävä tuolla murhapaikalla\nottaaksemme kaikki asiaa vielä mahdollisesti valaisevat\ntodistuskappaleet.\n\n-- Mitä me enää enempiä todistuksia kaipaamme? virkahti\nylimielisesti hra Hengenhaistaja, vetäen esille takkinsa\npovitaskusta pari pullonkappaletta kuin ihmeitä tekevää\npyhäinjäännöstä tai talismaania. Rikostyö on väkijuomain\nvaikutuksesta tapahtunut.\n\nEikä hän sanonut muuten voivansa selittää sitäkään, että Antti\nPuuhaara, niin kunnon mies kuin hän muuten olikin, olisi uskaltanut\nyksin astua veneeseen sinä myrskyisenä yönä, jona hän katosi, sillä\nsairastihan hän tunnetusti myötäsyntynyttä vesikauhua.\n\nKorpraali Långin mielipide voitti kuitenkin. He päättivät kaikki yhtyä\nseuraavana päivänä, joka oli jälleen sunnuntai, ja jatkaa etsiskelyjä.\n\n\n\n\nXV.\n\n\nVAPAEHTOISET SALAPOLIISIT.\n\n\nTapahtui niin.\n\nMentiin huvilalle. Joka esine katsottiin. Ei pieninkään puupalikka\nvoinut piiloutua näiden vapaehtoisten salapoliisien tarkastelevilta\nsilmäyksiltä.\n\nMutta mitään merkillistä ei löydetty. Ei voitu todeta missään\nvähintäkään verenvikaa.\n\nSiirryttiin siitä metsän rajaan, joka tutkittiin läpikotaisin. Kaikki\nsamalla kielteisellä tuloksella. Mutta sensijaan että se olisi\nheidän totuuden, täyden totuuden janoisia sielujaan millään muotoa\nlannistanut, oli se vain omiaan vakiuttamaan heissä tuota jo\nennestäänkin piintynyttä luuloa, että Antti Puuhaaran kuoliaaksi\nlyöty ruumis oli poltettu hänen oman saunansa uunissa.\n\nKenenkään päähän ei pälkähtänyt, että kysymys voisi olla\nyksinkertaisesta tapaturmasta. Ja jos olisi pälkäihtänytkin, olisi\nse johtopäätös tuntunut heistä aivan liian luonnolliselta ja\nkoruttomalta.\n\nTapaturma? Eihän se enää voinut mitenkään tyydyttää heidän\näärimmilleen jännitettyä hermokiihotustaan.\n\nOlisihan asia silloin kadottanut kaiken aistikärkensä.\n\nMitä olisi merkinnyt silloin heidän osoittamansa epäterve\nmielenkiinto sitä kohtaan, mitä etsintä, mitä suojeluskunnan hälyytys?\nJa ennen kaikkea, mitä olisi merkinnyt heidän tuima sisällinen\nsieluntaistelonsa sen johdosta, mitä heidän yhtämittaiset arvelunsa ja\naprikoimisensa, suhkeensa ja suunpieksäntänsä?\n\nEi mitään, ei kerrassa mitään. Eikä olisi ollut puolen palaneen\npuupätäkän arvoinen edes tämä heidän nykyinen, itseuhrautuva retkensä\nja vaivannäkönsä.\n\nOli käynyt heille suorastaan kunnian asiaksi löytää edes joku\nratkaisu tähän sekavaan vyyhteen, jota he niin pintapuolisella\nhartaudella olivat ottaneet kehiäkseen. Siitä oli tullut suorastaan\nohjelmakysymys, suorastaan elämän ja kuoleman asia heille. Ja he\nuskoivat asiaansa ja olivat valmiit vaikka vannomaan, että kaikki oli\ntapahtunut juuri niin kuin he kuvittelivat.\n\nSe oli pelottava voima heissä. Eikä ollut heidän syytään siis, jos\ntutkimuksen tulokset supistuivat niin vähäisiksi.\n\nTuosta kimpautuneina he kävivät jälleen lähimökissä asuvan akan\nkimppuun, ahdistaen hänen muutenkin järkytettyä järkivähäänsä\nsellaisella määrällä ristikysymyksiä ja sarjakuulusteluja, että\neukko menetti viimeisenkin ymmärryksensä ja rupesi antamaan kaikkein\nyksinkertaisimpiinkin asioihin aivan vastakkaisia selityksiä.\n\nMilloin hän ei ollut nähnyt eikä kuullut mitään, ei huvilan isäntää\neikä hänen vieraitaan. Milloin hän oli seisonut saunakamarin ikkunan\nalla ja nähnyt siitä, miten Kalle Kankainen oli kuristanut Antti\nPuuhaaran kuoliaaksi. Siitä taas lujille pantuna hän tunnusti, että\nhän ei ollut nähnyt mitään muuta kuin että herrat, jotka olivat\nistuneet kaikessa rauhassa pöydän ympärillä, olivat juoneet kahvia,\njohon he olivat kaataneet valkeata juomaa suurista puteleista.\n\nKorpraali Lång kyseli, karjankonsulentti Tujulin piti pöytäkirjaa.\nTässä keskeytti kuitenkin hra Hengenhaistaja heidän toimintansa.\n\n-- Me lähestymme, me lähestyimme asiaa, hän huomautti toivorikkaasti.\nEnkö ole kaikenaikaa sanonut, että väkijuomat ovat syynä tähänkin\nhirvittävään rikostyöhön?\n\n-- Päinvastoin me etäännymme siitä, huomautti hra Raselin. Sillä\neihän meille nähdäkseni ole pääasia saada tietää jo ennestäänkin\ntunnettuja tosiseikkoja vainajan ja hänen toveriensa elämäntavoista...\n\n-- Juuri se onkin pääasia, riensi rva Raselin siihen kärkevästi\nvastaanväittämään. Enkä ymmärrä, miksi muutamat täällä tahtovat\nkiertää kuin kissat kuumaa puuroa sitä.\n\n-- Enkä minä, virkahti vienosti nti Lahja Laine ja katsoi ihaillen hra\nTujuliniin. Minä pyydän kuitenkin julkilausua lujimman luottamukseni\npöytäkirjurin puolueettomuuteen.\n\n-- Koetan ansaita sen, sanoi keveästi kumartaen hra Tujulin.\n\nMutta kun käännyttiin taas ainoan läsnäolleen todistajan puoleen\nlisätietojen hankkimiseksi häneltä, oli eukko pyörtynyt. Tämän\ntavallisuudesta poikkeavan tuokiotilan aikaansaama mielenliikutus\noli murtanut hänet.\n\nJälleen eloon elvyteltynä, hän houraili. Täytyi hommata hänet\nkaupungin sairashuoneelle ja palkata erikoinen sairaanhoitajatar häntä\nvarten. Sillä olihan hänen hauras elämänlankansa nyt kultaa\nkalliimpi koko totuuden ilmi saamiseksi.\n\nOli pakko antaa hänen nyt olla rauhassa toistaiseksi. Siihen sai\ntyytyä nyt myöskin rva Raselin.\n\n\n\n\nXVI.\n\n\n\"TUHANNEN RIEMUN RAVINTOLA.\"\n\n\nKaupungin noin kilometrin pituisen pääkadun varrella, joka oli sen\nnykyaikaistuneesti kiihtyneen liike-elämän ja siihen kuuluvan\nautohurjastelun valtaväylä, oli \"Tuhannen riemun kahvila\" ja\nannosruokala, tunnettu paitsi muuta kahvistaan, teestään,\nleivoksistaan ja alkoholivapaista virvoitusjuomistaan.\n\nAamupäivin pistäytyivät siellä mielellään sekä kaupungin herrat että\nrouvat, sekä seminaarin että yhteislyseon oppilaat. Monikin\nnaimaton nuorimies ja konttorineiti, siitä tuntuvan alennuksen\nsaaden, käytti sitä säännöllisenä ruokapaikkanaan.\n\nMutta illoin valtasivat kaupungin lukuisista sahoista ja tehtaista\nkohti keskustaa virtailevat työläisjoukot sen kokonaan.\n\nSilloin istui siellä yleisöä pää päässä kiinni. Ilma oli kuuma ja\ntukahduttava, mutta täynnä äänten sorinaa, grammofoni soi, paksu\ntupakansavu röyhysi kattoon, josta se laskeutui sakeana pilvenä\nomasta itsestään ja joutoajastaan iloitsevan istujajoukon ylle.\nLasit ja lautaset helisivät, rahat kilisivät. Miehet irvistelivät\ntyytyväisyydestä, naiset arvostelivat toisiaan ja pukujaan.\n\nTäällä oli paikkakunnan julkisen sanankin edustajien tapana kokoontua\npari hetkeä ennen toimisto-aikansa alkamista.\n\nKaupungissa oli kolme puoluetta ja senmukaisesti myös\nkolme sanomalehteä: sosialistinen, maalaisliittolainen ja\nyhteiskuntaa-säilyttävä. Tavallisesti he elivät hyvässä sovussa\nkeskenään. Antoivat asioiden tapella, puolueiden kiistellä, ja\nylläpitivät itse ammatillista toveruutta kaikessa muussa, paitsi\neivät luonnollisesti julkisessa virassaan ja toimessaan.\n\nSiinä täytyi lietsoa ihmisien poliittisia intohimoja, keksiä\nleimuavia pääkirjoituksia ja musertavia otsakkeita, joissa oli\npäivänselvästi osoitettava, miten koko maa ja kansa oli syöksymässä\nturmion kitaan, ellei juuri tätä eikä suinkaan tuota puolueparollia\nseurattaisi.\n\nSiinä oli myöskin toinen toistaan alituisesti ja joka numerossa\nnenälle näpsäytettävä.\n\nOli osoitettava omahyväisyytensä ja tuon toisen siveellisesti alempi\nkehitystaso. Varsinkin jos sen saattoi tehdä maan ja kansan nimessä,\nse teki aina tarkoitetun vaikutuksensa. Lukija laski silloin lehden\nkädestään sillä lohduttavalla tunteella, että hän kaikkine vikoineen\nja puutteineenkin kuului sentään maansa henkiseen parhaistoon.\n\nJa oli kiitollinen sitä ja niitä henkilöitä kohtaan, jotka\nmitättömästä vuosimaksusta estivät häntä oikean poluilta harhaan\nhorjahtamasta.\n\nMutta vielä parempi oli, jos sen saattoi tehdä jonkun\npaikallispoliittisen kysymyksen yhteydessä, syytöksenä esim.\nkaupungin hallintoa ja virkamiehistöä kohtaan, moitteena esim.\nyleisten varojen väärinkäytöstä tai jonkun puolueettoman kysymyksen\npuolueellisesta ratkaisusta.\n\nSilloin oli aika antaa iskeä ja sataa, jyristä ja salamoida. Sillä\nsilloin kopaisi jokainen veronmaksaja vaistomaisesti kukkaroaan,\nsilloin siirtyi keskustelu heti puolueisiin ja perheisiin, silloin\nkului asianomaisen lehden numero kirjaimellisesti kansan käsissä,\nsitä sihdattiin ja tähdättiin, täydennettiin ja luettiin\nlukemastakin päästyä jälleen uudelleen.\n\nSiitä oli sekin hyöty, että noin ansioittuneen sanomalehden\ntoimittajasta tuli tärkeä henkilö toistaiseksi. Häntä kutsuttiin\nperheisiin ja juomapöytiin, häntä etsittiin ja liehakoitiin,\nkuunneltiinpa vielä kunnioituksella hänen sanojaan.\n\nTätä ei hänelle koskaan muuten tapahtunut.\n\nTuossa äkkiä laajentuneessa vanhanaikaisessa pikkukaupungissa\nnimittäin oli sanomalehtimiehen asema kurja, kovin kurja, ei paljon\nparempi kuin yhteiskunnallisen hylkiön, joka ei kelvannut\nparempaankaan.\n\nSen patriiseja olivat virka- ja liikemiehet, sen plebeijejä\nluonnollisesti kaikki työkansa, kaupungin elämälle tuiki\ntarpeellista maalaisrahvasta luonnollisesti lukuunottamatta.\nSanomalehdentoimittajat eivät kuuluneet kumpiinkaan, olivatpahan\njuuri siedettyjä maailmanmatteja niinkuin kiertävät taiteilijat tai\nkirjattomat, karjattomat mustalaiset.\n\nMitään omia mielipiteitä heillä ei ollut, korkeintaan lehden,\njohtokunnan ja puolueen. Siksi he eivät kolmen kesken ollessaan niistä\nviitsineetkään riitaa rakentaa.\n\nPuhuttiin mieluummin siitä, mistä ei riitaa tullut. Mutta kun he\ntunsivat aivan liiankin hyvin toistensa sekä sympatiat ja antipatiat\nettä pienimmätkin väreet ja vivahdukset toistensa äänessä, suupielissä\nja koko olennossa, tahtoi puhe heiltä usein tyrehtyä kokonaan. Niin ei\nkuitenkaan enää ollut viimeaikoina tapahtunut.\n\nAntti Puuhaaran outo katoaminen täytti kaikkien mielet. Kuinka ei\nsitten niiden, joiden tehtäviin juuri olisi kuulunut antaa julkisuus\nsille, josta kaikki kuitenkin salassa kuiskailivat?\n\nKukaan, ei edes sosialistisenkaan lehden toimittaja, ei kuitenkaan\nollut vielä sitä uskaltanut.\n\nEihän voinut tietää, arvelivat porvarillisten lehtien toimittajat,\nmitä mieltä puolue ja johtokunnan herrat olivat. Kumpikin noista\nmukana olleista Antti Puuhaaran liiketuttavista olivat sitäpaitsi\ntämän pienen yhteiskunnan pylväitä ja nauttinut täyttä\nkansalaisluottamusta. Oli vaarallista loukata sellaisia.\n\nSosialistisen lehden toimittajalla ei tosin tuontapaista pelkoa ollut,\nmutta häntäkin hirvitti puuttua asiaan, joka saattoi olla niin\nlaskematon seurauksiltaan.\n\nMutta yleisen mielipiteen paine pakotti vihdoin julkisen sanankin\nmiehet nöyriksi välikappaleikseen.\n\n-- Terve! Mitäs tiedät? kysyi eräänä aamuna paikkakunnan\nkokoomuslaisen sanomalehdistön edustaja tapansa mukaan\nmaalaisliittolaiselta heti \"Tuhannen riemun ravintolaan\" tultuaan.\n\n-- Minä? En mitään uutta, vastasi toinen epäluuloisesti. Minä vain\nihmettelen.\n\n-- Mitä? kysyi sosialistisen lehden harvapuheinen edustaja. Nämä\nrypäleleivokset eivät ole hullumpia.\n\n-- Mitä sinä sitten aiot kirjoittaa siitä? kysyi kokoomuslainen\nylenkatseellisesti. Aiot luonnollisesti käyttää lehtesi ja puolueesi\neduksi myöskin Antti Puuhaaran salaperäistä katoamista.\n\nSosialistisen lehden toimittaja täytti jo kolmannen kuppinsa ja otti\nuuden rypäleleivoksen.\n\n-- Minun puolueeni, sanoi hän sitten myrkyllisesti, ei tietääkseni\nole tehnyt vielä mitään ratkaisevaa päätöstä asiassa. Päätösvalta\nsiihen nähden on siis toistaiseksi yksinomaan minulla.\n\n-- Mitä olet päättänyt siis? kysyi maalaisliittolainen uteliaasti.\n\n-- Aiotko todellakin tohtia siitä kirjoittaa? kummasteli\nkokoomuslainen.\n\n-- En mitään, ainoastaan julkaista tämän yleisöpätkän, virkahti\nsosialisti, vetäen mitä vaatimattomimman ja lyhytsanaisimman\nkäsikirjoituksen taskustaan.\n\n-- Mitä siinä seisoo sitten? kysyi kärsimättömästi kokoomuslainen.\n\n-- Perästä kuuluu, virkahti sosialisti.\n\nJa tuo julmettunut pisti käsikirjoituksen jälleen taskuunsa, pudisti\nleivosmurut rintapielistään ja lähti, jättäen porvarillisten lehtien\ntoimittajat syviin mietteisiin.\n\nOlisi synti sanoa, että ne olisivat olleet kovinkaan\nammattitoverillisia.\n\n-- Suuri vensperi! virkahti maalaisliittolainen.\n\n-- Kokonaan vintiö miehekseen, myönsi kokoomuslainen. Mikähän\ntaikasana sillä nyt mahtoi olla sitten?\n\n-- Sitä en tiedä, naurahti ähmissään maalaisliittolainen. Kun on\nkerran hävyltään pään purrut, voi mieheltä odottaa mitä hyvänsä.\n\nEikä heidän ollut tarvis enää kauan odottaakaan.\n\n\n\n\nXVI.\n\n\nPOMMI.\n\n\nSeuraavan päivän sosialistisessa iltalehdessä luettiin otsakkeella\n\"Onko ihmisrakkautta?\" seuraava lähetetty kirjoitus:\n\n\"Kaupungin asukkaat asetetaan tämän kysymyksen eteen tapauksen\njohdosta, jonka kautta eräs äiti on kadottanut miehensä ja pienet\nlapset isänsä. Suhtautuuko yleisö tähän tapaukseen kylmän\nsivultakatsojan tavalla? Eikö kukaan tunne olevansa velvoitettu\nantamaan apua etsimisessä? Jos tunnetaan, että on velvollisuuksia\nkanssaihmisiä kohtaan, niin on ryhdyttävä toimiin pikaisesti.\"\n\nOli kuin olisi pommi räjähtänyt.\n\nOlivathan kaikki sitä ajatelleet. Olihan asia julkinen salaisuus.\nMutta vasta tuossa painetun sanan syyttävässä armottomuudessa se sai\nsen ulkokohtaisen yleispätevyyden, josta ei enää päässyt puuhun, ei\npetäjään.\n\nSiitä puhuttiin, missä vain kaksi tai kolme kokoon tulivat. Tuo lyhyt\nyleisöpätkä oli mielet koko kaupungissa myllertänyt.\n\n-- Mitä on tehtävä? kysyttiin.\n\n-- Mitäs muuta, vastattiin. Suojeluskunta on vielä kerran koolle\nkutsuttava.\n\nTunnettiin vaistomaisesti, että nyt ei ollut enää kysymys uskon, vaan\ntyön ja toiminnan asioista. Niinpä nähtiinkin seuraavien päivien\nporvarillisissa lehdissä seuraava paljonpuhuva ilmoitus:\n\n\"_Suojeluskuntalaisia_, jotka haluavat ottaa osaa etsintämatkaan\n----lle, pyydetään kokoontumaan ilman aseita ----n laivalaiturille\nklo 1/2 9 ap. Laivamatka vapaa, perillä kahvia, muuta evästä mukaan.\"\n\nTulos oli luonnollisesti yhtä kielteinen kuin ennenkin. Mutta \"Eräs\näiti\" sai paikkakunnan porvarillisissa lehdissä seuraavan vastauksen:\n\n\"Teidän kysymyksenne ----n viime numerossa 'Onko ihmisrakkautta?'\non herättänyt laajoissa piireissä paheksumista ja oikeutettua\nmieliharmia. Ennen kuin riennetään yleisölle paljastamaan omassa\nherkässä mielessä mahdollisesti syntyneitä olettamisia, olisi toki\notettava selkoa asian todellisesta tilasta.\n\n\"Syy etsintään ryhtymisen viivästymiseen ei näet ole yleisön. Yleisö ei\nole hetkeäkään seisonut 'sivustakatsojana', vaan on se täydellä\nmielenkiinnolla osannut olla suhtautunut tähän koko yhteiskuntaamme\nsyvästi liikuttavaan tapaukseen. Teillä ei ole ollut oikeutta\nedellyttää ja kysellä sellaista mahdollisuutta, etteikö 'kukaan\ntunne olevansa velvoitettu antamaan apua etsimisessä'.\n\n\"Heti kun lupa etsimiseen saatiin, oltiin siihen valmiit ryhtymään.\nTämä tapaus, yhtä vähän kuin muutkaan samankaltaiset, ei ole voinut\njättää sivistynyttä yhteiskuntaa kylmäksi. Se teidän olisi pitänyt\nymmärtää ja jättää joutavat jeremiaadinne ennenaikaisina\nmustepulloon.\"\n\nPaikkakunnan porvarillisten lehtien toimittajat tapasivat toisensa\njälleen \"Tuhannen riemun ravintolassa\".\n\n-- Mitäs sanot? kysyi kokoomuslainen.\n\n-- Mitäpäs minä! virkahti huolettomasti maalaisliittolainen. Taitava\nmies oli Alitalon Antti!\n\n-- Tarkoitatko, että hän jälleen on lyönyt laudalta meidät? kysyi\nhuolestunut kokoomuslainen.\n\n-- Luonnollisesti, vastasi maalaisliittolainen. Ajattele itse: vedota\nyleiseen ihmisrakkauteen ja panna tiukalle porvarillinen yhteiskunta.\n\n-- Yhteiskunta kestää kyllä hyökkäyksen. Mutta tuo vetoaminen kääntyy\nsyytökseksi vainajan viattomia tovereita kohtaan.\n\n-- Viattomia tai viallisia, ratkaisi maalaisliittolainen. Heille\nkäy joka tapauksessa kohta välttämättömäksi nostaa kanne\nkunnianloukkauksesta.\n\nNiin tapahtuikin.\n\nSillä myöskin lähimmän lääninpääkaupungin lehdet olivat tällä välin\nalkaneet kiinnittää kiusallista huomiota asiaan. Niitä olivat\nseuranneet itse maanpääkaupungin sanomalehdistö, joka erikoisten\nkirjeenvaihtajiensa avulla alkoi pitää silmällä tämän salaperäisen\ntapahtumasarjan eri vaiheita ja kehitys-asteita.\n\nOliko ihme siis, ettei asianomainen oikeuskansleri eikä\nsisäministeri, vielä vähemmän heidän alaisensa Oulun läänin\nmaaherra, voineet enää pysyä vieraina sille?\n\nTotellen hänelle annettua määräystä antoi maaherra käskyn edelleen\npitäjännimismiehelle, että jutusta oli saatava selko keinolla millä\nhyvänsä ja mahdollinen syyllinen tai syylliset langetettava\nlailliseen edesvastuuseen.\n\nYhtäpitävän käskyn oli kaupunginviskaali saanut oikeuskanslerilta.\nSamalla lähetettiin heidän avukseen pari Helsingin parhainta\netsivää.\n\n\n\n\nXVIII.\n\n\nYLEINEN MIELIPIDE.\n\n\nSillä aikaa kävivät Kalle Kankainen ja Pekka Rautiainen perheestä\nperheeseen, tuttavasta tuttavaan ja vakuuttivat viattomuuttaan.\n\nToiset uskoivat heihin, toiset eivät. Heidän taistelunsa oli mitä\nepätasaisin ja epäkiitollisin.\n\nAinoastaan ne, jotka luulivat heidät perinpohjin tuntevansa,\nsaattoivat uskoa tapaturman mahdollisuuteen. Mutta mitä olikaan heidän\nhorjumattominkin uskonsa sitä kieltämätöntä tosiseikkaa vastaan, että\nkolme oli lähtenyt, kaksi palannut, joskin nuo kaksi olivat niin\nhyvin peittäneet jälkensä, että sekä esivalta että yhteiskunta\nnäyttivät heidän suhteensa voimattomilta.\n\nNiitä, jotka vielä rohkenivat uskoa epäiltyjen viattomuuteen,\nnimittivät toiset \"murhapuolueeksi\". Itse he olivat omasta\nmielestään \"oikeuspuolue\" olevinaan.\n\nEnsimäisen kerran kaupungin pian 300-vuotisen olemassaolon aikana\njakautuivat sen porvarit kiihkeästi toisiaan vastaan taisteleviin\npuolueisiin. Ei kieli, ei mieli, eivät valtiolliset eivätkä\nyhteiskunnalliset kysymykset olleet koskaan voineet saattaa heitä näin\nsotajalalle keskenään.\n\nMitä yleiset asiat eivät olleet onnistuneet aikaansaamaan\nvuosisatoihin, sen sai aikaan muutamissa päivissä tämä yksityisasia\nja eri käsitykset siitä. Oikeuspuoluelaiset katkaisivat\ntuttavuuksiaan murhapuoluelaisten kanssa ja päinvastoin. Ei tullut\nkysymykseenkään, että edes heidän lapsensa olisivat enää saaneet\nseurustella keskenään.\n\nKalle Kankaisella ja Pekka Rautiaisella oli ollut kaksi liiketuttavaa,\nMattila ja Yrjölä. Edellinen ei uskonut, jälkimäinen uskoi heidän\nviattomuuteensa.\n\nMattilalla oli jo täyskasvanut tytär, Anni nimeltään, Yrjölällä\nsamanikäinen poika, Pentti-niminen. Kasvinkumppaneita he olivat,\nluokkatovereina he olivat yhteislyseon kurssin suorittaneet,\npäässeet samana päivänä ylioppilaiksi ja lomansa aina\nsynnyinkaupungissaan viettäneet.\n\nKaupungin ohi virtaavien koskien kohinat ja sen vastarannan lehdot,\nkuuraiset ja viheriöivät, olivat jo satoja kertoja kuulleet heidän\nlemmenvalansa.\n\nPentti aikoi liikemieheksi ja oli mennyt kauppakorkeakouluun. Anni\nodotti hänen valmistumistaan isänsä konttorissa.\n\nTuon liikuttavan lemmen-idyllin katkaisi töykeästi Antti Puuhaaran\nmurhetarina.\n\nAnni istui myöhään illalla kirjoittamassa kirjettä rakkaalle\nPentilleen, kun hänen äitinsä tuli sisälle äkkiarvaamatta ja tempaisi\npostiarkin pois hänen edestään.\n\n-- Tiedän sinun kirjoittelevan hassutuksia Pentti Yrjölälle, hän\nvirkahti vihaisesti. Etkö tiedä isäsi katkaisseen kaikki välinsä\nvanhan Yrjölän kanssa?\n\n-- Kyllä, myönsi Anni vavahtavalla äänellä. En kuitenkaan luullut,\nettä se voisi Pentin ja minun välisiin suhteisiin vaikuttaa.\n\n-- Luonnollisesti se vaikuttaa, lausui äiti ankarasti. Et suinkaan\nuskonekaan, että isäsi antaisi ainoaa tytärtään kenellekään\nmurhapuolueen jäsenelle.\n\n-- Mutta eihän Pentti ole minkään puolueen jäsen, rohkeni Anni\nurhoollisesti huomauttaa.\n\n-- Ole vaiti asioista, joita sinä et ymmärrä! tiuskasi äiti. Ellei\nPentti sitä olisikaan, niin hänen isänsä on. Eikä hedelmä kauaksi\npuusta putoa.\n\n-- Mutta me olemme jo lapsuusvuosistamme saakka rakastaneet toisiamme!\nnyyhkytti tytär. Ja me aioimme jo ensi vuonna mennä naimisiin.\n\n-- Saat nyt jättää ne aikomukset, sanoi äiti. Miehen sinä kyllä saat,\nmutta erään toisen, jonka minä jo olen sinulle katsonutkin.\n\n-- Mutta minä en huoli koskaan kenestäkään muusta kuin Pentistä!\nvoihki tytär epätoivoissaan.\n\n-- Sinä teet niinkuin minä tahdon, kovisti äiti. Sinun uusi miehesi,\neläinlääkäri Eelis Anelin...\n\n-- Hyi! Tuo iljetys! itkerehti tytär.\n\n-- Hän ei ole kaunis todellakaan, myönsi äiti. Mutta hän on kunnon\nmies, hänellä on varma tulevaisuus ja taattu toimeentulo, ja mikä\ntällä kertaa on tärkein kaikista: hänellä on oikea puoluekanta.\n\n-- En minä kuitenkaan voi olla antamatta hänelle rukkasia! vaikeroi\ntytär. Sillä olkoon hänen puoluekantansa mikä hyvänsä, en minä hänestä\nkuitenkaan voi koskaan pitää.\n\n-- Kaikesta on huolta pidetty, lohdutti äiti. Sinä pääset antamasta\nhänelle rukkasia. Sinun ei ole tarvis ollenkaan pitää hänestä.\nPääasia, että menet hänen kanssaan naimisiin.\n\n-- Kenties olette minut jo hänelle suorastaan kaupanneetkin! huusi\ntytär leimuavin silmin.\n\n-- Päinvastoin on hän kaupannut itseään, päätti äiti puheensa\nvoitollisesti. Sillä hän on jo ilmaissut meille rakkautensa.\n\nJa hän pakotti tyttärensä Pentille erokirjan kirjoittamaan.\n\nTämä ei suinkaan ollut ainoa tapaus, missä Antti Puuhaaran kuolema ja\nsiihen liittyvät asianhaarat vaikuttivat suorastaan ihmisten\nintiimeimpiin suhteisiin.\n\nNiinpä kerrottiin jo täytenä tosiasiana, että hra ja rva Raselin\naikoivat erota toisistaan heidän välillään aina syvemmäksi uurtuneen\nerimielisyyden vuoksi Kalle Kankaisen ja Pekka Rautiaisen\nmahdollisesta rikollisuudesta.\n\nMutta ei sama juttu suinkaan pelkkänä erottavana aineksena tämän\npienen yhteiskunnan piirissä myllertänyt. Kansakoulunopettajatar Laine\nja karjankonsulentti Tujulin olivat jo tunnustaneet toisilleen ne\nhellimmät tunteet, jotka heitä elähyttivät, samoin rva Tuhkantutkija\nja hra Hengenhaistaja. Edelliset aikoivat naimisiin jo ensi keväänä,\njälkimäiset kesän kuluessa.\n\nYhteiset sympatiat ja antipatiat olivat heidät yhdistäneet.\n\nMerkillistä kyllä, pysyi korpraali Lång yhä edelleen naimattomana\nnuorena miehenä, vaikka hänen olisi vain tarvinnut nimetä,\nsaadakseen itselleen aviosiipan kaupungin parhaistosta. Mutta\nkenties hän katsoi edullisemmaksi nykyisen asemansa yhtenä sen\netsityimmistä arvohenkilöistä.\n\nToiseksi merkkihenkilöksi oli jo useinmainittu mökin muori\nmuodostunut. Sensijaan että häntä ennen oli epämieluisana vieraana\ntuskin suvaittu keittiöissäkään, haettiin häntä nyt kilvan\nvallasväen saleihin ja kamareihin, kahviteltiin, kestitettiin ja\nhaastateltiin. Aina uudelleen ja uudelleen hän sai toistaa, mitä hän\ntiesi tai luuli tietävänsä tuona kauhun yönä Antti Puuhaaran\nkesähuvilalla todellakin tapahtuneen.\n\nEi koskaan elämässä oltu häntä niin hyvin kohdeltu eikä kiinnitetty\nsellaista huomiota hänen sanoihinsa.\n\nVähemmästäkin olisi moni harvahammas viimeisenkin ymmärryksensä\nmenettänyt. Mutta mökin eukko ei ollut omalta kannaltaan tuhma, ei\nollenkaan. Kun hän huomasi, että häntä pidettiin sen paremmin, mitä\nenemmän hän osasi kertoa asiaankuuluvaa tai -kuulumatonta, alkoi hän\naina lisäillä ja parannella esitystään. Lopuksi hän rupesi aivan\npuita heiniä puhumaan.\n\nJos häneltä kysyttiin, miksi hän oli tuon tai tämän yksityiskohdan\nkokonaan toisin virallisessa poliisitutkinnossa kertonut, hän pani\nsuunsa salaperäisesti suppuun ja kuiskasi:\n\n-- Minua oli uhattu. Minua oli käsketty niin puhumaan. Vasta korkean\noikeuden edessä uskallan minä puhua koko totuuden julki.\n\nMutta kun murhapuoluelaisten kahvi maistui hänen mielestään yhtä\nhyvältä kuin oikeuspuoluelaistenkin, hän oppi pian puhumaan niin\nkaksipäisesti, että oli mahdoton enää saada selkoa, oliko hän itse\nvakuutettu vai ei epäiltyjen rikollisuudesta.\n\nSiitäkin huomautettiin hänelle. Hän pani silloin kätensä hurskaasti\nristiin ja lausui ruumistaan huojutellen:\n\n-- Esivalta on Jumalalta annettu. Ei se turhaan miekkaa kanna. Minun\nasiani ei ole tutkia eikä tuomita, ainoastaan kertoa, mitä olen\nnähnyt näillä silmilläni.\n\nHänestä ei todellakaan tullut hullua hurskaammaksi.\n\nKuitenkin toistettiin hänen sanojaan oraakkelilauselmina perheestä\nperheeseen.\n\nEtsittiin ja naarattiin. Pian täytyi kuitenkin kaiken sentapaisen\ntoiminnan laata pakostakin, sillä yli ulappojen ja laajojen\njärvenselkien lankesi paksu jääpeitto.\n\n\n\n\nXIX.\n\n\nKORKEA OIKEUS.\n\n\nPoliisit jättivät raporttinsa asianomaisille ja yleinen syyttäjä\nmanuutti useampia kymmeniä todistajia käräjille, joissa epäiltynä\npuolena olivat Kalle Kankainen ja Pekka Rautiainen.\n\nTärkein todistaja oli mökin muori. Mutta hän oli monista\nmielenliikutuksista -- ja kenties myöskin paljosta kahvinjuonnista\nvuoteen omaksi sairastunut.\n\nAsia lykkäytyi.\n\nKalle Kankainen ja Pekka Rautiainen, jotka helsinkiläinen etsivä oli\nvaatinut pidätettäviksi, pyysivät nyt päästä vapaalle jalalle. Oikeus\nhylkäsi heidän pyyntönsä ja passitti heidät tuomiotaan odottamaan\nlääninvankilaan.\n\nSamalla lykkäytyi heidän erinäisiä sanomalehtiä vastaan nostamansa\nkunnianloukkausjuttu.\n\nMutta syytettyjen asianajaja hommasi melkein rajattomilla\nvaltuuksilla varustetun virallisen etsivän vastapainoksi toisen\nyhtä tottuneen yksityisetsivän Helsingistä, joka koetti\nsanomalehdistönkin kautta tehdä päämiehiään vastaan esitettyjä\nsyytteitä mitättömiksi ja naurunalaisiksi.\n\nKaikki turhaan luonnollisesti. Vain pari, kolme henkilökohtaista\ntuttavaa koko kaupungissa jaksoi enää uskoa syytettyjen\nviattomuuteen.\n\nHeidän lukunsa lisääntyi hiukan, kun tuli helsinkiläiseltä\noikeusministeriltä virallinen lausunto hänelle lähetetystä tuhkan\nnäytteestä, joka todisti, että siinä ei missään tapauksessa ollut\norgaanisia aineita, saati sitten luuta ja lihaa poltettu.\n\nKoko oikeuden lopullinen voitto näytti siis häilyvän parin\npaidantupsun ja tuon puolihöperön eukon epämääräisten todistusten\nvarassa.\n\nMyöskin paidantupsut menettivät merkityksensä, senjälkeen kun oli\npätevällä tavalla tullut todistetuksi, että Antti Puuhaaralla oli\nollut useampiakin samanlaisia paitoja ja että hän hyvin luultavasti\noli sauna-iltaansa varten ottanut puhtaan paidan mukaansa sen siellä\nmuuttaakseen.\n\nJos hän sen tehtyään oli heittänyt likaisen paidan palavaan uuniin,\noli hänellä siihen täysi oikeus eikä se asia kuulunut kenellekään.\n\nHänellä ei vain olisi ollut lupa hävitä jäljettömiin. Sillä mikä\noikeus oli yksityisellä ihmisellä, joka kaiken aikansa oli elänyt\nkunnollisesti ja lainkuuliaisesti, myllertää pelkällä kuolemallaan\nvaltion ja yhteiskunnan muutenkin maahan painuneita kulmapaasia?\nParempaa olisi Antti Puuhaaran entisen elämän moitteettomuuteen\nkatsoen hänestä otaksunut.\n\nTätä mieltä oli ainakin kaupungin kirkkoherra. Ja uskovaisten\nvähälukuinen lauma liittyi lujasti hänen ympärilleen.\n\nAsia lykättiin käräjistä käräjiin.\n\nTodistukset ja vastatodistukset kasautuivat päällekkäin. Mökin eukko\nparani ja vannoi Antti Puuhaaran saunakamarissa viatonta verta\nvuodatetun. Mutta kun häneltä kysyttiin, miten se oli tapahtunut,\npuukolla, kirveellä vai olutpuolikkaalla, hän sekosi puheissaan eikä\nsanonut sitä enää niin tarkoin muistavansa.\n\nSyytettyjen asianajaja vaati vaarin-oton alaiseksi häntä\nhulluinhuoneeseen.\n\nYleinen syyttäjä vastusti vaatimusta, sillä olisihan häneltä siten\nhaihtunut ainoa silminnäkijä todistaja. Oikeus lykkäsi lausuntonsa\nantamisen toistaiseksi.\n\nKun juttu otettiin viidennen kerran käsiteltäväksi, teki jo kevät\ntuloaan. Ulappain jää alkoi siintää aina sinisempänä ja ohuempana.\nJokainen oja ja puro tulvi yli äyräittensä. Kosket kohisivat aina\nmahtavampina, pälvet viittoivat aina viheriämpinä. Muutamien sateisten\nja tuulisten päivien jälkeen heitti koko pohjolan luonto pois\nsuojaavan talviturkkinsa.\n\nMoottorit, höyrylaivat ja hinaaja-alukset alkoivat jälleen kyntää\njäättömiä, saarettomia ja rannattomia järvenselkiä.\n\n\n\n\nXX.\n\n\nAUGUR ASKLEPIOS.\n\n\nOli lämmin, valkea kevät-ilta. Paikallinen Augur Asklepios istui\npaitahihasillaan avoimen ikkunan ääressä, josta hän juuri oli luonut\nhiukan haikeamielisen silmäyksen kaupunkia saartaviin rämeisiin ja\nhavukukkuloihin. Mielihyvällä se oli hänen puutarhansa puhkeaviin\nkoivunlehtiin pysähtynyt.\n\nJa kuin itsestään olivat hänen mieleensä johtuneet Karl A.\nTavaststjernan tunnelmakylläiset sanat:\n\n    \"Björken svajan vindlös natt\n    (koivu nuojuu, mut nukkuu yö).\"\n\nSamalla on kuin hänen omatkin silmänsä hämmästyisivät valkean\nkevät-illan terheneen.\n\nNiin, ne olivat toisia aikoja nuo, jolloin hänkin painoi päähänsä\nvalkean lakin ja kirjoittautui lääkeopillisen tiedekunnan jäseneksi.\nKuin leikkiä olivat olleet työt Zodofmilla, aasiksessa ja\nlaboratorioissa, kuin leikkiä pakolliset assistenttipalvelukset\nklinikoissa, sairashuoneissa, kirurgilla ja synnytyslaitoksella.\nLeikkiä tulevaa tiedon ja totuuden vakavuutta varten, sillä\ntiedemieheksi hän oli tahtonut tulla eikä suinkaan käytännölliseksi\nlääketieteen harjoittajaksi.\n\nMutta elämä oli ottanut omansa. Hän oli rakastunut, mennyt naimisiin\nja hakenut erästä avoinna olevaa kunnanlääkärin virkaa kaukana maan\nsydämessä. Sieltä vähitellen kaupunginlääkäriksi kohottuaan, hän oli\npalkan noustessa ja lapsilauman lisääntyessä ruvennut tuntemaan\nitsensä nykyiseen elämäänsä sangen tyytyväiseksi.\n\nVain joskus tällaisen valkean, petollisen kevät-yön hämärän keijujen\nyli maiden ja vetten häilyessä sattui joku niistä myös sisälle\nlennähtää, tuoda tullessaan toivoja ja muistoja, kaihoja ja\nunelmia entisiltä ajoilta ynnä niiden pohjalta myöskin hänen yleensä\nvarsin hyvin vallitettua nykyisyyttäänkin järkähyttää.\n\nAugur Asklepios sulki ikkunan ja jäi edessään olevaa virkalausuntoa\nvielä kerran läpi lukemaan.\n\nSiinä ne olivat kaikki sekä päiväys ja läsnäolleet henkilöt, että\n_speciesfacti_, kaivosta löydetty ja litran mitassa haudankaivajan\nhaltuun tuotu ruumis, että sen _ulkotarkastus_, joka kaikessa\nyksityiskohtaisuudessaan kuului seuraavasti:\n\n\"Tarkastettava ruumis on litran mitan täyttävässä jäämöhkäleessä,\njoka sulatetaan lämpöisessä vedessä. Jään sulaksi tultua jää\njäljelle mätänemistilassa olevia limaisia, tummanruskean harmaita\nelinkudosriekaleita, jotka ovat ohuella, limaisella säikeellä kiinni\npitkulaisen pyöreässä, noin 12 cm:n pituisessa hyytelömäisessä,\nväriltään valkoisessa ainekokoelmassa, jonka kiinnityskohdalla on\nvähän punertavaa väriä.\n\n\"Hyytelön pinnalla on ryhmittäin karkean ampumaruudin näköisiä\ntoisiinsa yhdistettyjä jyväsiä. Paitsi näitä suurempia kokoomuksia\nlöytyy aivan erillään vähäinen luuranko, johon kuuluu litteähkö\npääkallo ja sen jatkona selkärankaa, josta vähäinen osa on\nirtautunut, ynnä irtonaisia, ulottimiin kuuluneita luita.\"\n\nNäiden kieltämättömien tosiasiain perustalla oli Augur Asklepios\nuskaltanut antaa ennen tekemällään virkavala ja valallisella\nvelvoituksella -- \"niin totta kuin Jumala minua hengen ja sielun\npuolesta auttakoon\" -- vahvistetun _lausunnon_, jossa hän mainitsi.\n\n1:o että kysymyksessä oleva ruumis ei ole ihmissikiön.\n\n2:o että tarkastettavana oli täydellisesti mädäntyneen sammakon tai\nmuun senlaatuisen eläimen ruumis.\n\nEi, siinä ei ollut mitään muuttamista. Alle vain nimi ja sinetti. Se\noli valmis siis eteenpäin lähetettäväksi.\n\nHomeerinen hymy leikitteli paikallisen Augur Asklepioon huulilla\nhänen tuon todistuksen alle sinettiä painaessaan.\n\n-- Onko tämä laitaa enää? ajatteli hän. Vaivata minua, tiedemiestä,\njonka lääkeopillinen nerous aikoinaan oli luotu puolta maailmaa\nlämmittämään ja valistamaan, antamaan valallisia lausuntoja\nkaikenlaisten rapakkoelikoiden ruumiin avauksista! Olisipas se edes\nollut oikea jalorotuinen ruumis, murhan, myrkytyksen tai jonkun\nepätavallisen sisätaudin. Toisin olisi silloin veitsi ja kynä\nkääntynyt kädessäni.\n\nHeti senjälkeen hän kuitenkin tuli varsin vakavaksi.\n\n-- Hyvä näinkin, hän ajatteli. Kentiespä juuri tämän todistuksen\nkautta joku viaton piikalikka pääsee sikiönmurhan raskaasta\nsyytöksestä. Ellei lääkeopillinen nerouteni riitäkään valaisemaan\npuolta maailmaa, koetan kuitenkin valistaa tätä Suomen synkintä\nkulmakuntaa. Lämmitän sitä omalla sydänlämmölläni. Vähässä paljon\nseisoo. Tiedän, että sen kansa on paha, ruma, epäluuloinen ja\nnaapurikade. Tarvitaan paljon hyvyyttä, jos mieli palvella sitä.\n\nAugur Asklepios veti pitkän huokauksen.\n\nSamalla saapui kuin tilauksesta hänen sisäkkönsä ja ilmoitti, että\nkaksi kaupungin neljästä konstaapelista tahtoi puhutella häntä.\n\n-- Kuinka? Näin myöhään? kummasteli Augur Asklepios.\n\n-- Minä sanoin sen jo heille, selitti sisäkkö kielevästi. Ja minä\nlisäsin, että tohtori ei ota ketään vastaan enää. Mutta he väittivät\nvain kivenkovaan, että heillä oli joku erikoisen tärkeä sanoma\nsaatettavanaan ja että heidän täytyi keinoilla millä hyvänsä tavata\nTohtoria.\n\n-- Tilta saattaa heidät sitten vastaanottohuoneeseen, sanoi Augur\nAsklepios myöntyen kohtaloonsa. Ehkäpä heillä on joku hyvinkin tärkeä\nsanoma saatettavanaan.\n\nHän itse puki ensin takin päälleen. Sitten astui hän sangen mittaellun\nja täsmällisen näköisenä virkahuoneeseensa.\n\n\n\n\nXXI.\n\n\nRUUMIINAVAUS.\n\n\nKonstaapelit, jotka olivat istahtaneet kahdelle puolen ovea,\nkarkasivat heti pystyyn tuoleiltaan häntä tervehtimään.\n\n-- Anteeksi, sanoi toinen heistä.\n\n-- Anteeksi, hra Tohtori, sanoi toinen, anteeksi, että me tulemme\nnäin myöhään. Mutta minulla on kirje teille...\n\n-- Niin, meillä on kirje teille hra Pormestarilta, ilmoitti toinen.\n\n-- Juuri niin kuin hän teille sanoo, vahvisti toinen. Pormestari antoi\nminulle kirjeen...\n\n-- Niin, ihan antoi meille molemmille kirjeen, oikaisi toinen.\n\n-- Anteeksi, koetti toinen häntä vaientaa. Minä tapasin aivan\nsattumalta tämän Virtasen...\n\n-- Niinkuin minäkin tämän Heikkisen, sanoi toinen. Mutta kirje on\ntässä.\n\nOli selvää, että he koettivat kilvan puhua kuoliaaksi toisensa. He\nvaikenivat, vasta kun olivat syvällä kumarruksella saattaneet kirjeen\nTohtorin näppien väliin, joka riensi puoliääneen lukien sen\nsisällystä tutkimaan.\n\nPormestari tiedotti hänelle viran puolesta siinä, että eräs\nhinaaja-alus oli harhautuneita tukkeja kootessaan poikennut\nlahdenpoukamaan, jonka rannalla Antti Puuhaaran huvila oli. Silloin\nolivat propellit äkkiä alkaneet toimia hitaasti. Jotakin oli\ntarttunut niihin. Se nousi vedenpintaan ja tunnettiin täysinpuetuksi\nruumiiksi, joka tuotiin kaupungin rantaan. Poliisit tutkivat\nruumista...\n\n-- Niin, me tutkimme, vahvisti toinen heistä.\n\n-- Ole hiljaa, kun Tohtori lukee! kuiskasi toinen.\n\n-- Niin, mutta minähän olin itse läsnä toimituksessa, väitti toinen.\n\n-- Niinkuin en minä olisi ollut, kivahti toinen, vaikka olinkin\nvasta hiukan jälkeenpäin.\n\nSillä aikaa jatkoi Augur Asklepios puoliääneen hyristen hyvän\nystävänsä Pormestarin tiedotusta.\n\n\"Puku oli eheä, takki napitettu. Lähinnä ihoa oli vainajalla\nurheilupaita, joka oli kiinnitelty hänen kaulaansa tupsuniekkaisella\nnyörillä. Rannalta vietiin ruumis paarihuoneeseen.\"\n\n-- Minä tulen! huusi Augur Asklepios. Menkää edellä! Kukaan ei saa\nkoskea ruumista, ennenkuin lääkäri ja asiaankuuluvat todistajat ovat\npaikalla leikkauksen toimittamista ja lausunnon antamista varten.\n\nKuin salamassa oli hänelle selvinnyt, että nyt ei ollutkaan kysymys\nsammakon eikä nilviäisen maallisista jätteistä, vaan itsensä\nedesmenneen liikemiehen Antti Puuhaaran, jonka kuoleman syyt ja\nseuraukset olivat pitäneet tätä pientä yhteiskuntaa koko talvikauden\njännityksessä.\n\n-- _Ex mortuis nil nisi verum_ (kuolleista totuus), muistuivat hänen\nmieleensä entisen akateemisen aasiksensa juhlalliset otsakesanat\nhänen alas portaita joustavin askelin astuessaan. Lopullisen\ntotuuden voitto riippuu nyt minun lausunnostani.\n\nEikä hän koskaan ollut tuntenut pyhän lääkärinviran painoa niin\nedesvastuullisena ja velvoittavana heikoilla hartioillaan.\n\nVirallinen ruumiinavaus toimitettiin varhain seuraavana aamuna. Siinä\nolivat läsnä, paitsi asianomaisia kruununmiehiä, sekä kunnan että\nkaupungin lääkärit, joskin piirilääkäri itse piti pöytäkirjaa.\n\nUlkonaisesti tarkastaen ei tuossa paisuneessa, harmaalta\nhajahtavassa ruumiissa näkynyt muuta varteenotettavaa kuin kaulassa\neräs keltainen, epätasainen tahra, joka _saattoi_ olla myös seuraus\nvaromattomasta pahoinpitelystä.\n\nKaula, aukaistuna, purskui verta. Augur Asklepioon tutkiva katse\nsiirtyi siitä sisälmyksiin.\n\nKeuhkoissa ei ollut vettä ollenkaan. Augur Asklepios päätteli siitä,\nettä vainaja ei ollut voinut hukkua, vaan että hän, juuri tuohon\nkellahtavaan täplään katsoen, oli todennäköisesti tullut\nkuristetuksi.\n\nLäsnäolijat hengähtivät helpotuksesta. Arvoitus, joka painajaisen\ntavoin oli heitä jo kuukausimääriä ahdistanut, oli siis vihdoinkin\nsaanut luonnollisen selityksensä.\n\n\n\n\nXXII.\n\nRATKAISU.\n\n\nHeti kun ruumiintarkastuksen tulos oli tullut kaupungilla tunnetuksi,\nalkoi se kiehua ja kihistä niinkuin konsanaan jutun alku-aikoina.\n\nOikeuspuolue riemuitsi. Samalla hävisi olemattomiin niiden luku,\njotka vielä tähän saakka olivat jaksaneet uskoa syytettyjen\nviattomuuteen.\n\nMuitta syytettyjen asianajajat, nuo kyynilliset henkilöt, jotka\nottavat rahan edestä puolustaakseen kuinka kirjavia juttuja hyvänsä,\nanoivat, että itse Yli-Augur pääkaupungista kutsuttaisiin\nsisälmyksien merkkejä toteamaan.\n\nViattomien omaisten kyyneleistä liikutettuna kiiruhti Yli-Augur heidän\nkaupunkiinsa. Ruumiin sisälmykset tutkittuaan hän ilmoitti\noikeuspuolueen suureksi hämmästykseksi, että vesi ei voi jäädä\nkeuhkoihin sille, joka syksyllä on hukkunut ja jota keväällä\ntarkastetaan.\n\nSamoin tarkasti hän kotkansilmällään ruumiin jokaisen pilkun ja\ntahran, tullen siihen tulokseen, ettei mitään merkkiä ulkonaisesta\nväkivallasta voitu huomata tuon muodoltaan jo isosti muuttuneen\nraadon hahmossa. Jos sellaisia ehkä oli ollut, saattoivat vain tuon\npitkän talven vellamoiset niistä virren vierittää.\n\nYli-Auguruksen lausunnon perustalla vapautettiin syytetyt\nvankilasta.\n\nMyöskin paikallinen Augur katsoi olevan syytä muuttaa lopullisia\nsanamuotojaan. Tahra kaulassa saattoi olla vasta kuoleman jälkeen\ntullut. Kuoleman syytä ei voitu tietää. Mutta koska joku noista ennen\nniin epäämättömistä merkeistä kuitenkin oli pelastettava, selitettiin\nsisäinen verenvuoto jo vainajan elämän aikana tapahtuneen.\n\nMille lääkeopilliselle viisaudelle tämä väite perustui, jäi\npaikallisen Augur Asklepioon ja hänen jumalansa väliseksi asiaksi.\n\nVirallista pöytäkirjaa tehtäessä oli ollut läsnä m.m. järjestysvallan\nedustaja. Mutta siihen voitiin aina lisätä pykälä, jonka mukaan\nruumis oli ollut niin mädäntyneessä tilassa, että oli sen johdosta\noikeastaan mahdoton mennä mitään varmuudella päättelemään.\n\nViimeinen pykälä teki itseasiassa tyhjäksi kaikki edelliset. Näin oli\nhänen päänsä pelastettu.\n\nKun tuomari ja lautakunta olivat läpikäyneet kaikki asiaankuuluvat\npaperit sekä lukeneet niin paikallisen Augur Asklepioon kuin\nYli-Augurin selitykset ja todistukset, langetettiin tuomio, joka oli\npuuttuvien todistusten perustalla vapauttava.\n\nSamalla hyljättiin kunnianloukkauskanne julkista sanaa vastaan, mutta\nmäärättiin mökin eukko lähimpään hulluinhuoneeseen lääkärin katsannon\nalle.\n\nAsia meni korkeimpaan oikeuteen.\n\nKaupungin lakimiehet palasivat syvissä mietteissä tästä\nhistoriallisesta oikeudenistunnosta.\n\n-- Mitä tämä on? kysyi yksi heistä, avuttomana erääseen kadunkulmaan\npysähtyen. Minä en ymmärrä.\n\n-- En minäkään, myönsi toinen, ja kenen oikeustajuntaa tuo\ntuollainen tuomio lienee omiaan tyydyttämään?\n\n-- Ei minun, virkahti kolmas. Jos minä olisin ollut asianomaisten\nsyyttäjien asemassa...\n\n-- Eikä minun, lisäsi neljäs. Jos minä olisin asianomaisten\nsyytettyjen penkillä istunut...\n\nKukaan ei tähän oikeudenpäätökseen ollut tyytyväinen. Eivät syytetyt,\njotka olisivat tahtoneet samalla kaikesta epäluulosta vapautua, eikä\nyleinen syyttäjä, joka oli vaatinut heille rangaistusta harkitusta\nmurhasta mitä raskauttavimpien olosuhteiden vallitessa.\n\nKaikkein vähimmän tyytyväinen oli kaupungin yleinen mielipide, sillä\neihän tuon onnettoman tuomion kautta suinkaan ollut ratkennut\nristiriita niiden kahden katsantokannan välillä, jotka jo kauan olivat\njärkyttäneet sen perustuksia: murhapuolueen ja oikeuspuolueen.\n\nAsia meni omasta painostaan korkeimpaan oikeuteen.\n\nSiellä -- kuten luonnollista kansanvaltaisessa maassa\nkiinnitettiin enemmän huomiota paikallisen lääkärin pitkään lausuntoon\nkuin Yli-Augurin lyhyeen ja täsmälliseen todistukseen.\n\nPaikallisen Augurin lausunto merkitsi, että väkivaltaa todennäköisesti\noli vainajan suhteen harjoitettu. Samaan suuntaan viittasi myöskin\nsoutuveneen merkillinen asema, samoin kuin syytettyjen epäiltävän\nheikko muisti sen illan ja sitä seuraavan päivän tapauksista.\n\nMökin eukon todistuksiin ei kylläkään suurta huomiota kiinnitetty,\nmutta jotakinhan sekin merkitsi syytettyjen rikolliseen vaakakuppiin.\n\nLueteltujen tosiasiain, virheellisen ruumiintarkastus-pöytäkirjan,\nsenmukaisen lääkärilausunnon, puolihullun akan puheen ja runsaan\njuomingin jälkeisen muistamattomuuden perustalla selitettiin sitten\ntuo merkillinen tapaturma -- että henkilö putoaa veneestä veneen\nkaatumatta -- siten, että syytetyt tuomittiin vankilarangaistukseen.\n\nToinen heistä sai vaan kaksi, toinen kahdeksan kuukautta. Katsottiin\nKalle Kankaisen käsitelleen ystäväänsä väkivaltaisesti kuoleman\nseurauksella. Pekka Rautiainen taas oli auttanut häntä pois\nkantamaan ja piilottamaan ruumista.\n\nKaupungin lakimiehet tapasivat toisensa jälleen iltakävelyllään.\n\n-- Se oli Salomonin tuomio, virkahti yksi heistä. Syytetyt ovat\npäässeet koko leikistä mahdollisimman vähällä ja yleinen\noikeustajunta on tyydytetty.\n\n-- Luuletko todellakin? epäili toinen. Ainakin minun oikeustajuntani\nolisi vaatinut heidän täydellistä vapauttamistaan.\n\n-- Minun taas heidän langettamistaan lain ankarimpaan rangaistukseen,\nvirkahti kolmas.\n\n-- Noiden puutteellisten todistusten perustallakin? kysyi neljäs.\n\n-- Kaikki todistukset ovat tällaisissa tapauksissa puutteellisia,\nkiivaili kolmas. Mutta ihmishenki on sentään ihmishenki. Ja lieneehän\nkaiken lainlaadinnan tarkoitus kuitenkin suojella sitä.\n\nVanhin ja viisain heistä, joka ei vielä ollut sanonut mitään, vihelsi\nnyt äkkiä omituisesti:\n\n-- Saattaa olla Salomonin tuomio, hän sanoi. Mutta minun aikanani\nolisi tuollaista kyllä sanottu oikeusskandaaliksi.\n\nTuo sana teki kaamean vaikutuksen heihin. Ja he erosivat kukin\nkotiinsa syvä ryppy kulmakarvojen välissä.\n\n-- Oikeusskandaali? he ajattelivat ääneen. Saattoiko sellaistakin\njärjestetyssä yhteiskunnassa tapahtua.\n\nOli helpompi uskoa sitten hra Hengenhaistajaan, joka oli valmis\nviemään tämänkin tuon hirveän 96 %:n tiliin.\n\nKaikkein helpompi oli uskoa kaupungin pieneen spiritistiseen\nsalaseuraan, joka kertoi Antti Puuhaaran haamun heille esiintyneen ja\nkertoneen kuolemastaan jotenkin samoin kuin muori yöllisessä näyssään.\n\nMuori oli siis mahdollisesta hulluudestaan huolimatta ilmetty\nselvänäkijä.\n\nSe muodostuikin vähitellen kaupungin yleiseksi mielipiteeksi.\n\n\n\n"]