[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$fWQkeHvgdPWOh4Zebklmv5WGQxX5nAU5_caGoXkE6rdw":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":14,"language":15,"yearPublished":16,"yearPublishedTranslation":11,"wordCount":17,"charCount":18,"usRestricted":19,"gutenbergId":11,"gutenbergSubjects":20,"gutenbergCategories":21,"gutenbergSummary":11,"gutenbergTranslators":22,"gutenbergDownloadCount":11,"aiDescription":23,"preamble":24,"content":25},1057,"Kulkijoita","Salmela, Marja",1875,1924,"1057-salmela-marja-kulkijoita","1057__Salmela_Marja__Kulkijoita",null,"novelli",[],[],"fi",1923,28630,177490,true,[],[],[],"Novellikokoelma sisältää kertomuksia suomalaisten siirtolaisten elämästä Amerikassa 1900-luvun alkupuolella. Tarinat kuvaavat koti-ikävää, raskasta työtä kaivoksissa ja kaupungeissa sekä haaveita paremmasta toimeentulosta kaukana kotoa.","Marja Salmelan 'Kulkijoita' on Projekti Lönnrotin julkaisu n:o 1057.\nE-kirja on public domainissa koko EU:n alueella, joten emme aseta mitään\nrajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen suhteen k.o. maissa.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Tapio Riikonen ja Projekti Lönnrot.","KULKIJOITA\n\nKuvauksia Amerikasta\n\n\nKirj.\n\nMARJA SALMELA\n\n\n\nWSOY, Porvoo, 1923.\n\n\n\n\n\n\nSISÄLLYS:\n\n \"Miksi minä läksin\"\n Sokea\n Menestyvä nainen\n \"Työntäjä\"\n \"En jätä\"\n Äiti\n Vaakamestari\n Suomen tytär\n Kosto\n Kulkija\n\n\n\n\n\"MIKSI MINÄ LÄKSIN\"\n\n\n\"Miksi minä läksin?\" Se kysymys toistuu aika ajoin kuluttavana ja\nkiihoittavana kuin kuumetauti. Keväisin se vaivaa eniten. Silloin\nvalkenevat yöt Suomessa. Silloin palaavat muuttolinnut ja täyttävät\nSuomen metsät säveleillään. Silloin puhkeava lehti ja kukkiva tuomi\ntäyttävät ilman tuoksullaan. Silloin ruisrääkkäkin ottaa osaa yhteiseen\niloon ja alkaa leikata pellolla. Silloin kuuntelee ihminen henkeään\npidätellen orastavan elämän riemulaulua.\n\nMitä antaa niihin aikoihin Amerikka?\n\nEi lemua lehti, ei kukahtele käki. Metsissä on äänetöntä. Varikset vain\nvaakkuvat ja sammakot kurnuttavat tiepuolessa. Ne osaavat Amerikassa\näännellä kauniimmin kuin Suomessa. Ne pitävät kevätkonserttia myöhään\nja varhain. Mutta siinä onkin kaikki. Siinä on luonnon kevätiloa vain\nsen verran, ettei voi olla ajattelematta Suomea ja Suomen kevättä.\n\nMatti Kivi painuu tiepuoleen istumaan ja peittää hetkeksi kasvot\nkäsiinsä. Tekee mieli itkeä, mutta ei viitsi sitäkään. Täytyy vain\nmiehen voimalla painiskella suuren Suomi-ikävän kanssa.\n\nEnsi aikoina hän uskoi tuon ikävän vähitellen haihtuvan. Nyt hän ei\nodota sitä enää. Nyt hän tietää, että kenelle se tulee, hänellä se on\nkuin vilutauti ruumiissa. Se voi unohtua ja piileskellä, vaan se ei\njätä. Se toistuu määräajoin, joskus lievempänä, toisinaan kovempana,\nmutta se toistuu.\n\nEtenkin keväisin on se vaikeata. Silloinhan keuhkotautikin on\nvaikeimmillaan sillä, joka sitä potee. Koti-ikäväkin on hivuttava\ntauti, mutta sekin helpottaa, kun keväästä pääsee ohi.\n\nMatti nousee verkalleen ja jatkaa mainia[1] kohti. Hän laskeutuu\nkaivoksen pimentoon ja hetken kuluttua kalkuttelee hän vasarallaan\nahtaan työkammionsa kallioseinää.\n\nKeväästä ei ole tietoa siellä alhaalla. Siellä on pimeätä. Siellä\njuoksee vesi seiniä pitkin niinkuin talvisin huonokuntoisen kivimuurin\nkellarikerroksessa. Siellä ihminen tekee työtä siksi, että jokaisen\ntäytyy elää ja että jonkun täytyy tehdä sitäkin työtä. Mutta vasta\ntyöajan päättyessä, kun ihmisten ilmoille nostavan hissin ratina\nkuuluu, ja kun työmiesten sankat parvet taas pääsevät hengittämään\nJumalan raitista ilmaa, vasta silloin Mattikin taas tapaa oman, oikean\nminänsä. Alhaalla maan uumenissa hän on vain mainari.[2] Nyt on hän\njälleen Matti Kivi, se Matti, joka kerran läksi Suomesta Amerikkaan ja\ntäällä uusissa oloissa vielä ikävöiden ajattelee \"vanhaa maata\".[3]\n\nHän kääntyy ripeästi kotia kohti. Hän ei tahdo vitkastella, ei ajatella\nkevättä, siitä tulee vain ikävä. Hän tahtoo kiiruhtaa kotiin. Siellä on\nehkä vieraitakin. Naimisissa oleva tytär on lastensa kanssa luvannut\ntulla lähikaupungista.\n\nMatti poikkeaa pieneen myymälään. Hän ostaa sieltä pulleasilmäisen,\nsilkkihameeseen puetun nuken ja jääkermaa.[4] Lastenlapsia täytyy pitää\nhyvänä. Amerikassa ei tarvitsekaan joka pikkuasian tähden pyöritellä\nsenttiä sormissaan ja miettiä, uskaltaako ostaa vai ei. Halpoja leluja\nsaa kaikkialla ja ruokaa, hyvää herkkuruokaakin suhteellisen halvalla.\nMikä muu pidättäisikään Amerikassa?\n\nTiepuolessa vaakkuva varis rupeaa äkkiä hermostuttamaan Mattia. Hänen\ntekisi mielensä työntää sormet korviin, jottei kuulisi, kuinka tuo\nharmaatakki ilkkuen räkättää: -- Mitäs läksit, mitäs läksit?\n\nKädet nousevat jo korville, mutta jääkerma ja nukke ovat esteenä. Eihän\naikamies oikein muutenkaan ilkeäisi kulkea sormet korvissa kuin\nkujeileva lapsi. Täytyy vain koettaa olla kuuntelematta tuota varista\nja katselematta nuorta nurmea, joka on heleänviheriätä ja vehmasta kuin\nkeväinen oras kotona Suomessa.\n\nAmerikassa onkin suhteellisen helppo unohtaa ympäröivä luonto. Siellä\nei oikeastaan ole paljon luontoa nähtävissä. Tiheä asutus on pakottanut\nluonnon väistymään. Siellä on tilaa vain ihmisten kiihkeän kiireisille\nyrityksille. Muista maista tänne muuttaneet sopeutuvatkin hyvin\noloihin. He eivät ole tottuneet tarkkaamaan luontoa niinkuin\nsuomalainen. Heillä on hauska Amerikassa. He eivät kärsi eivätkä\nikävöi. Mutta suomalaisen pitää puhua muillekin kuin ihmisille ja\nkuunnella muutakin kuin sanoja. Se on kai jo isiltä perittyä. Puut ovat\npyhiä puita, joiden puhetta kannattaa kuunnella. Välkkyvät veet ovat\npyhiä vesiä. Niillä kalamiehen venhe liukuu eteenpäin äänettömässä\nhartaudessa. Niillä kirkkoveneet sunnuntaiaamuin kiitävät kohti mäkiä,\njoilta kellojen kutsuva kaiku kumahtelee.\n\nLuonto on suomalaiselle ystävä, jolle täytyy puhua ja jota täytyy\nkuunnella. Mutta sitä ei saa tehdyksi vieraalla pohjalla, ei ainakaan\nsuuren touhun maassa. Siksi pusertuu siellä suomalaisen rinnasta\nahdistavana kysymys: -- Miksi minä läksin?\n\nMatti avaa nopeasti kotiportin ja herkistää kuuloaan. Hän erottaa\nlasten ääniä pihamaalla.\n\nHän nousee rivakasti rinnettä ja heiluttelee naurussa suin\npulleaposkista nukkea pikkutytölle, joka tulla tepastelee isoisää\nvastaan. -- Keittiössä hän tapaa naiset. Siellä säestetään askareita\niloisella puheella. Tytär lapsineen on tullut. Lattialla istuva\ntyttärenpoika huitoo nauraen helistintä kädessään.\n\nAlakuloiset ajatukset haihtuvat Matin mielestä kuin tuulen hajoittamat\npilvet taivaalla. Asetutaan pöytään ja iloista puhelua jatkuu.\nJuhlatuulella popsitaan lopuksi jääkermaa. Matti on ostanut runsaan\nannoksen. Aikuiset ja lapset syövät kilpaa.\n\nMatille tekee hyvää katsella joukkoaan. Marikin tuntee nähtävästi\nsamaa. Hän paistaa kuin aurinko katsellessaan lapsia ja lastenlapsia.\nSitten hän nuolaisee huuliaan kuin kermakuppinsa tyhjentänyt kissa ja\nsanoo tyytyväisenä: -- Näin sitä Amerikassa. Toista oli Suomessa.\n\nSe käy pahasti Mattiin. Tuntuu siltä kuin olisi äitiä parjattu.\n\n-- Älä moiti Suomea, -- hän sanoo. -- Et sinä soisi lasten sinua\nmoittivan, kun sinä vanhenet.\n\n-- Onko Suomi vanha? Minä luulin nuoreksi, -- Mari pitää puoliaan. Hän\nei ikävöi Suomea.\n\n-- Se on pieni maa. Se ei voi antaa kaikkea, mitä saa täällä\nAmerikassa.\n\n-- Lähtisitkö takaisin?\n\n-- Tietenkin, jos saisin teidät mukaani.\n\n-- Kaikkihan ne pettyvät, jotka menevät sinne.\n\n-- Ei tarvitsekaan sellaisten mennä, jotka tahtovat elää keekillä ja\nkandilla.[5]\n\n-- Siellä saa odottaa puoli tuntia ennenkuin kahvi kiehuu.\n\n-- Mikset sano samalla, että siellä on sauna lämmitettävä ja puut\nkannettava saunaan. Ei tule kylpy itsestään, kun vain hanaa vääntää.\n\n-- Tietänet tuon sanomattanikin. -- Maria jo pikkusen harmittaa.\n\n-- Tiedän, tiedän. Mutta minä tiedän senkin, että siellä on paljon,\njota ei täällä löydy.\n\n-- Mitäs sinä sitten läksit, -- tokaisee Mari. Hän viskaa sanan\ntulemaan voitonvarmana valttinsa vaikutuksesta.\n\nMutta Matti ei enää vastaakaan. Hän työntää tyhjän kahvikupin syrjään\nja nousee pöydästä. Tytär, pikkupojat ja lastenlapset jäävät\nherkuttelemaan. Matti menee.\n\nHän asettuu kotinsa kadunpuoleisille portaille ja silmäilee yli\nnaapuritalojen etäämpänä häämöittävää mäkirinnettä kohti.\n\nHänen täytyy saada edes kaistale luontoa näköpiiriinsä. Hänen täytyy\ntarttua siihen kuin haavoittunut, joka painaa pehmeää sidekangasta\nhaavansa tukkeeksi.\n\nMiksi sinä läksit, miksi sinä läksit?\n\nSitähän hän yhtenään tiedustelee itseltään.\n\nTiepuolessa kurnuttavat kevätiloa pitävät sammakot. Heillä on\nsoittokunnassaan monenlaisia ja mukavia säveleitä.\n\nMatin huulille nousee pieni, pilkallinen hymy. \"Se on Amerikan\nkaunista\", sanoo hän itsekseen. Mutta hän ei saa pilkkahymyllä\ntukituksi rintansa vertavuotavaa haavaa. Hänen täytyy tehdä niinkuin\nlääkäri ainakin, penkoa ja puhdistaa sitä kivusta huolimatta, ja sitten\nsitoa toivossa, että elämän hyvät voimat sen lääkitsevät.\n\nHänen täytyy uudelleen pohjia myöten tutkistella tuota kysymystä, jossa\nhänen Suomi-ikävänsä kerta toisensa jälkeen nousee huippuunsa.\n\nHän ottaa pienen piipun povitaskustaan ja sytyttää sen. Hän ei\noikeastaan ole tupakkamies. Joskus vain täytyy polttaa. Tällaisina\nhetkinä kuin nytkin. Piippu käy silloin ryyppymiehen kapakkaillasta.\nHienosyisempi, ylhäisempi ikävä ihmisrinnassa on tukahdutettava jollain\nvähemmän henkevällä nautinnolla.\n\nMatti lähtee hiljakseen astuskelemaan mäen rintaa alas. Hänen täytyy\nolla yksin ja ajatella. Ei siksi, että tämä olisi jotain uutta ja ennen\nkokematonta. Tämähän on sitä kaikkein tutuinta. Mutta yksinäisyydessä\nihminen löytää itsensä. Ja rinnan haava tarvitsee rauhaa yhtä varmasti\nkuin ruumiin haava suojelevaa sidettä.\n\nHän sysäisee mietteissään pyöreätä kiveä mäen rinteessä. Se lähtee\nherkästi liikkeelle ja vierähtää alamaata kappaleen matkaa. Sitä on\nvarmaan monesti sysätty ja se on monesti muuttanut paikkaa.\n\nMatti ajattelee itseään. Sellainen juuri on hänenkin kohtalonsa. Hän on\nkivi, jota olot ovat vierittäneet paikasta toiseen, kivi, joka ei ole\nsammaloitunut kotoisella pihalla valkeavartisen koivun alla.\n\nHyvähän saattaa olla vieriessäkin. Siinä näkee paljon ja oppii paljon.\nMutta kodittomaksi ihminen siitä tulee. Hän rakastaa maata, rakastaa\ntoistakin, ei ole hänellä kotoa missään.\n\nMiksi, miksi minä läksin? -- Matti puraisee kipeän kovasti piippunsa\nvartta. Se kysymys on oikeastaan vain ilmaus hänen keväisin\nuudistuvasta Suomi-ikävästään. Se ei ole kysymys. Hän tietää vastauksen\nkysymättäkin.\n\nSuomessa oli leipä ahtaalla. Hän oli nuori, perhe oli kasvamassa.\nTäytyi ajatella sekä syntyneitä että syntymättömiä. Täytyi katsoa\neteensä.\n\nNyt hän katselee taakseen kipeästi kaivaten.\n\nHän painaa kyynärpäänsä porttia vasten ja jää siihen ajatuksiinsa\nvaipuneena.\n\nIloiset äänet palauttavat hänet viimein todellisuuteen. Portailla\nseisoo tytöntyllykkä, joka heiluttaa säärestä silkkiin puettua,\npulleaposkista nukkea. Mari seuraa lapsen kintereillä. Sitten tulee\ntytär ja viimeksi pikkupojat. He nauravat, huutavat ja kutsuvat isää\njoukkoon.\n\nMatti rupeaa verkalleen astumaan portaille päin. Kuta lähemmäksi hän\ntulee, sitä selvemmin hän näkee, miten iloisesti kaikkien silmät\nsäteilevät. Pojilla on suuret kaakkupalaset kädessä ja tytär syöttää\nmarjahilloa nuorimmalleen.\n\nMatti painaa käden rinnalleen. _Heitä_ hän ajatteli, kun hän läksi.\nHeidän iloisen ja mukavan elämänsä takia hän uhrasi oman kiintymyksensä\nkotoiseen kontuun.\n\nTekikö hän siinä oikein, vai väärin? Hän ei sitä tiedä. Mutta tehty on\ntehty. Sitä ei voi muuttaa. Lapset ja lastenlapset ovat amerikkalaisia.\nHe säästyvät siltä, mikä Matin rintaa on raadellut ja yhä raatelee.\n\nJa sittenkin --. Vaihtaisiko hän heidän kanssaan?\n\nHeille on Suomi jotain etäistä ja vierasta. _Hän_ tietää, millainen on\nse köyhä, tarunkaunis maa. Sen keväinen hurma elää vielä hänen\nrinnassaan. Hän kuulee sen käen kukahtelun. Hän näkee sen kesäöitten\nuneksivan valkeuden. Hän on saanut siunauksen, syvän ja suuren, sen\nvälkkyviltä vesiltä, sen sävelrikkailta rannoilta ja sen korkeutta\nkohti kurottautuvilta kunnailta. Se on isien hänelle antama pyhä\nperintö, jota ei mikään, ei mikään, ei onnellinen ja rikas Amerikkakaan\nvoi häneltä riistää.\n\n\n\n\nSOKEA\n\n\nI.\n\nHe olivat saapuneet uuteen maahan paremmin edellytyksin kuin useimmat\nmuut. Oskar oli Suomessa käynyt kauppakoulun ja siellä opiskellut\nenglanninkieltä. Alma oli ennen naimisiinmenoaan ollut vuoden\nkansakoulunopettajana. Heillä oli oma koti ja kohtalainen toimeentulo\njo Suomessa. Suuresti ei tosin sopinut elellä konttoristin palkoilla,\nmutta kun Alma ilman apulaista suoritti kaikki kotiaskareet ja lisäksi\nitsekin ansaitsi antamalla yksityisopetusta kouluunpyrkijöille, niin\nriittihän siinä kahdelle nuorelle. Palkka parani sitten, kun perhe\nlisääntyi. Taloudellinen ahdinko ei heitä pakottanut Amerikkaan, mutta\nlähteä täytyi vain.\n\nAlma ei oikeastaan olisi tahtonut. Hän pani vastaan niin kauan kuin\nmahdollista, mutta lopulta täytyi myöntyä. Olihan hän luvannut rakastaa\nja auttaa Oskaria sekä myötä- että vastoinkäymisessä ja missäpä\ntuollainen apu oli paremmin tarpeen kuin suuren, vieraan maan oudoissa\noloissa. Alma vakuutti tätä itselleen monesti sekä kotona, kun lähtöä\nsuunniteltiin, että Amerikassa sitten koti-ikävän tavatessa.\n\nUsein se koti-ikävä tapasikin. Alma sitä ihan ihmetteli. Ei ollut\näitikään enää siellä kotona. Jos olisi ollut, ei Alma olisi silloin\nAmerikkaan lähtenytkään. Kun Oskar heidän naimisensa ensi vuosina puhui\nAmerikkaan lähdöstä, tunsi Alma, että hänellä äidissä oli\nsuojavarustus. Oskar jauhoi sitä yhtä ja samaa. Nuorten ihmisten pitää\nyrittää, pitää nähdä maailmaa ja etsiä, siksi kun löytyy edulliset\nelämisen mahdollisuudet. Hän, Oskar, on ainakin yrittelijääksi\nsyntynyt, ja kun Alma on hänen vaimokseen ruvennut, täytyy Almankin\nuskaltaa ja yrittää.\n\nAlman ainoa turva näissä keskusteluissa oli äiti. Sairastavaa äitiä ja\nkasvavaa pikku siskoa ei sopinut jättää. Sellaisesta ei koituisi hyvää,\njos yrittäisi.\n\nAlma tunsi suurta, sisäistä iloa siitä, että hänellä oli tällainen\netsimätön ja eittämätön este Amerikkaan lähdölle. Mutta se este ei\nkauan ollut hänellä turvana. Heidän ollessa viidettä vuotta naimisissa\nkuoli äiti. Samassa astui Amerikan matka uudelleen esiin kuin velkoja,\njoka aikansa odotettuaan tinkimättä ja armotta vaatii osansa. Oskarilla\noli nyt valtti entisten lisäksi. Äiti oli kuollessaan jättänyt Elinan\nAlman huostaan. Kenellepä olisi jättänyt, jollei ainoalle sisarelle.\nMutta kun Elinalla ei ollut omaa varallisuutta sanottavasti, koitui\nsiitä Oskarille rasitusta. Tuloja täytyi lisätä, kun perhe näin\nsuureni. Omia lapsiakin oli jo kolme. Amerikan runsas leipä oli tarpeen\ntällaiselle joukolle. Varmaan olisi se matka Elinallekin hyväksi.\nHaihtuisi vähän ikävä. Ja uudessa maassa tarjoutuisi nuorelle\nmonenlaisia mahdollisuuksia.\n\nAlma ei voinut enää vastustaa. Hän myöntyi ja niin lähdettiin.\n\nParhaaseen aikaan se varmaan tapahtui, ainakin Elinaan nähden.\nKotimaata ei tuollainen viidettätoista käyvä vielä osannut ikävöidä ja\nuudet olot haihduttivat ikävää äidin kuolemasta.\n\nMutta olisikohan Suomi-ikävä herännyt täällä vieraalla maalla? Almasta\nnäytti siltä. Elina tuntui viime aikoina paljon muuttuneen. Hänelle\ntuli vedet silmiin, kun puhuttiin Suomesta. Suomalaisia säveleitä hän\nyhtenään hyräili. Ne olivat mielessä ja ne olivat kielellä. Hänen niitä\nlaulaessaan nousi katseeseen niin kipeä kaipuu, että se tuntui melkein\nluonnottomalta noin nuorelle.\n\nVaikka ehkäpä oli hyvinkin luonnollista. Elina lähenteli\nnyt seitsemäätoista, ja siinä iässä on elämä toista kuin\nviisitoistavuotiaalle. Herkkä on silloin mieli kuin haviseva haavan\nlehti, ja tunteet väreilevät rinnassa niin moninaisina ja vaihtelevina\nkuin väreet nuoren oraspellon pinnalla.\n\nSiltä pohjalta Elinan Suomi-ikäväkin kai nousi.\n\nAlma raoitti varovaisesti paistinuunin ovea ja tarkasti paistumassa\nolevaa keekiä.[6] Se oli sellainen \"enkelinkeeki\", josta Oskar piti.\nAlmalla oli tapana laittaa sellaista Oskarin tullessa kotiin joltain\nvähän pitemmältä matkalta.\n\nOli se kauppamatkustajan toimi aika mukavaa työtä sellaiselle\nyritteliäälle ja vaihtelua rakastavalle miehelle, kuin Oskar oli. Hän\nolikin siinä kuin kala vedessä. Hän sai nähdä maailmaa ja olla\nmonenlaisten ihmisten parissa. Englanninkieli luisti häneltä kuin\nmaassa syntyneeltä ja lisäksi hän oli sen luontoinen, että osasi\nkaikkia miellyttää. Ihan olisi luullut häntä maassa syntyneeksi, kun\nhän rupesi myytäväänsä kaupaksi tarjoamaan. Ostamaan hän pani, vaikka\nihmiset aluksi olisivat olleet kuinka vastahakoisia tahansa.\n\nSellainen Oskar oli oikeastaan joka asiassa. Hän vei tahtonsa perille,\nvaikka olisi näyttänyt ihan mahdottomalta. Ei hän rynnistämällä\nyrittänyt, ei pakkoa pannut. Hän ajoi asiaansa pehmeällä\njoustavuudella, jota ei kukaan ajan pitkään voinut vastustaa.\n\nAlma pyöräytti varovaisesti valmiiksi paistuneen keekin keittiön\npöydälle ja jäi sitä ihailevasti katselemaan. Tasaisesti oli paistunut\nja kuohkealta näytti.\n\nKeekiä katsellessaan Alma ajatteli Oskaria. Seitsenvuotisen avioliiton\njälkeen Alma saattoi sanoa, ettei hän miehensä tähden vielä ollut pahaa\npäivää nähnyt. Sitä tuskin monikaan aviovaimo uskalsi vakuuttaa, jos\nrehelliseksi rupesi. Mutta sellainen oli Oskar. Nurkumatta oli hän\nottanut Elinastakin huolehtiakseen. Moni aviomies olisi sellaisestakin\npistosanoja sanonut, tai ainakin antanut vaimonsa tuntea, että täytyy\nvielä hänenkin sukuaan eteenpäin viedä, vaikka muutenkin on\nelätettäviä. Mutta eipähän Oskar koskaan.\n\nAlma huokasi huomaamattaan. Samassa hän jo kuitenkin moitti itseään\nsiitä, että oli tullut niin tehneeksi. Eipähän miehen hyvyydessä ollut\npahastikaan huokaamisen syytä. Ja kuitenkin tuli joskus niin omituisen\nikävä. Olisi tuntunut hyvältä, jos Oskar joskus olisi hyvyytensä\nvahvistanut jollain hellällä sanalla. Enempää ei Alma olisi kaivannut.\nSilloin hän olisi tuntenut, että siitä hyvyydestä, jota herttaiset\nhymyilyt ja iloiset, ystävälliset sanat muille ilmaisivat, tulee oman\nvaimon osalle jotain, joka ei kenellekään muulle kuulu, jotain, joka on\nhänen ja yksin hänen.\n\nMutta mitäpä noita tuollaisia kuvittelemaan. Kullakin oli oma luontonsa\nja Oskar oli kerta kaikkiaan sellainen, että hänen täytyi olla\nsamanlainen kaikille.\n\nAlma työnsi kiireisesti keittiön oven auki. Hänelle kihosi veri päähän.\nHella hehkui kuumuutta ja akkunasta paistava aurinko samoin.\n\nAvatusta ovesta valahti huoneeseen aurinkoista ilmaa ja voimakas\nkeväinen tuoksu lehteen puhkeamassa olevista puista. Laulun hyräilyäkin\nkuului pihalta. Elina istui mielipaikallaan puitten alla olevassa\nkiikussa ja hyräili.\n\nAlma katsoi keinuun päin ja nyökkäsi, mutta silmä ei tavannut sisaren\nsilmää. Elinan pää oli painuksissa ja sormet näpertelivät\nitsepintaisesti pientä koruompelua. Muuten oli Elinan asennossa ja\nsiinä tavassa, jolla hän liikutti käsiään, jotain, joka pani Alman\najattelemaan, että Elina itse ei oikeastaan ollutkaan siinä, missä\nnäytti istuvan. Hän oli jossain muualla -- jossain kaukana. Hän eli\nsiinä, mistä hän lauloi. Laulu koski tietysti Suomea. Ja rakkautta\nsiinä oli myöskin. Ihan olisi luullut mielitietyn jääneen häneltä\nSuomeen. Sellaisilta tuntuivat tytön sekä ajatukset että mielialat.\n\nKeittiön seinällä riippuva kello löi samassa neljä. Neljäs lyönti\nkuului muita terävämmältä. Se repäisi Alman ajatukset irti Elinasta ja\nvei ne takaisin Oskariin. Juna, jolla Alma odotti häntä tulevaksi,\nsaapui puoli neljä. Oskar saattoi minä hetkenä hyvänsä astua sisään\novesta.\n\nAlma pyöräytti kahvipannun tulelle, lennätti puhtaan liinan pöydälle ja\nasetti siihen keekin ja kahvikupit. Samassa kuuli hän portin\nnarahtavan. Kohta sen jälkeen helähti Oskarin iloinen nauru portailta.\nTyytyväinen hymy kiiruhti kynnykseltä odottavaan keekiin, lentomuisku\nsingautettiin kiireimmän kautta Almalle, sitten Oskar tömisti\nyläkertaan mennessään huomauttaen, että täytyi siistiytyä, kun oli noin\nkaunis kahvipöytä odottamassa.\n\nAlma tukahutti huokauksen. Omituinen tyhjyyden tunne pyrki taas\nahdistamaan. Tuntui siltä, kuin Oskar olisi ollut kotona, eikä\nkuitenkaan kotona. Yksin lentomuiskukin oli melkein tehnyt kipeätä.\nSe viskattiin niin kiireimmän kautta, ihan kuin lapselle\nmielenhyvikkeeksi. Siinä oli ulkonainen teko, vaan ei mitään muuta.\n\nMutta mitäpä tuosta ihmettelemistä. Oskarin elämä oli yhtämittaista\ntuloa ja menoa. Olihan lentomuiskussa tarpeeksi kuuden päivän\npoissaolon jälkeen. Lapsellista oli kiinnittää huomiota sellaiseen. Se\ntaisi käydä kipeästi vain siksi, että se viskattiin niin kiireessä ja\najattelematta, ihan niin kuin mies viskaa lakin päästään.\n\nToisenlaista oli silloin, kun he yhdyselämänsä alkoivat. Ei Oskarkaan\nsilloin noin. Mutta toisenlaista se tietysti oli kaikilla. Tunteet oli\nsilloin herkimmillään. Kaikki oli uutta, kaikki piti lumeissaan.\n\nAlma nosti kahvin pöydälle. Samassa tul Oskarkin pitkin harppauksin\nyläkerrasta. Hän kertoi lystikkään kaskun samassa, kun painui pöydän\nääreen. -- Missä on Elina? -- tiedusteli hän samassa, kun ojensi\nkuppinsa Alman täytettäväksi.\n\n-- Istuu tuolla kiikussa. Minä menen käskemään.\n\n-- Älä, älä, minä menen. -- Oskar oli jo ovella. Seuraavassa\nsilmänräpäyksessä seisoi hän jo kiikun ääressä. Hän sai kätensä\nlasketuksi Elinan olkapäälle tämän sitä huomaamatta.\n\nElina oli pystyssä samassa, kun tunsi kosketuksen. Oskar näki hänen\nvapisevan. -- Terve, -- sanoi Oskar tavoitellen huoletonta äänensävyä.\nKäsi tarttui Elinan käteen ja puristi sitä.\n\n-- Sinä tulit. -- Elina sanoi sen arasti ja hätäisesti. Hän pelkäsi\näänettömyyden syntymistä.\n\n-- Sinä olet laihtunut. Kovin olet kalpeakin. -- Katse painui\ntutkistelevana Elinan katseeseen.\n\n-- Minä tahtoisin mennä Suomeen.\n\n-- Tiedäthän sinä, ettemme voi suostua siihen. -- Oskarin ääni oli\nhermostunut. -- Ei suostu Alma, enkä suostu minä. Mutta jos tahdot,\nvoin keksiä jotain parempaa. Tule nyt, Alma odottaa kahville. Puhutaan\nhuomenna. Alma menee silloin ompeluseuraan.\n\nElina tunsi hätäisen, hyväilevän kädenpuristuksen, joka nosti veret\nhänen valkeiksi valahtaneille kasvoilleen. Hän kääntyi äkkiä poispäin\nOskarista ja katseeseen nousi omituinen ilme. Siinä oli poistyöntävää\ninhoa. Siinä oli avuttoman lapsen rukousta. Siinä oli pyytäjän kädessä\nvärisevän pikkulinnun kuolintuskaa.\n\n-- Mene, mene, -- sopersi hän tuskin kuultavasti. -- Minä tulen pian.\n\n-- Et saanut tulemaan? -- tiedusteli Alma Oskarin palatessa.\n\n-- Kyllä hän pian tulee, sanoi vain lopettavansa työnsä. -- Oskar\nojensi tyhjän kuppinsa Alman täytettäväksi.\n\n-- Minä olen huolissani Elinasta, -- sanoi Alma. -- Jokin häntä vaivaa.\nHän on niin muuttunut. Mutta minä en pääse hänen perilleen. Koettaisit\nsinäkin, Oskar.\n\n-- Mitäpä minä. -- Oskar tuijotti itsepintaisesti kuppinsa pohjaan.\n\n-- Suomeen menosta hän puhuu yhtenään. Pitäisiköhän lopultakin laskea\nsinne?\n\nOskar kiivastui: -- Suostuako? Sinähän olet aina ollut sitä mieltä,\nettä se on liian kaukana.\n\n-- Niin, kun ei siellä enää ole ketään läheistä sukulaistakaan.\n\n-- Sitähän minäkin. -- Oskar katsoi poispäin hämmentäen sokeria\nkuppinsa pohjalla. Hän puhui huolettomalla äänensävyllä. -- Voisi ehken\nkäydä keskitietä. Puhuisit hänelle Kaliforniasta. Minun on pian\nlähdettävä sinne. Voisin ottaa hänet matkaani.\n\nAlma ihastui. Kylläpä se Oskar taas keksi.\n\nSamassa astui Elina huoneeseen ja Oskar kielsi hätäisellä silmäyksellä\nAlmaa jatkamasta. Kahvit juotiin keskustelun kosketellessa arkisia\npikkuasioita. Siihen, mikä kyti kaikkien mielessä, ei kukaan kajonnut\nennenkuin seuraavana päivänä Alman ollessa ompeluseurassa. Silloin\nOskar pujahti makuuhuoneeseen, jossa hän tiesi Elinan olevan lasten\nkanssa.\n\nPikkutytöt, Alma ja Irja karkasivat iloisesti kirkuen isän polviin\nkiinni. Isä oli heille mieluinen leikkitoveri. Elina jatkoi nuorimman\nnukuttamista.\n\nLapset olivat aluksi molemmille suojamuurina, jonka taakse he\nvetäytyivät. Oskar leikki pikkutyttöjensä kanssa ja viskasi vain\nsilloin tällöin sanasen Elinalle -- aluksi kokonaan yhdentekevistä\nasioista. Elina nukutti pikku poikaa.\n\n-- Me puhuimme eilen Alman kanssa Suomi-ikävästäsi, sanoi Oskar\nviimein. -- Ääni värähti epävarmana, se tavoitteli ja tunnusteli kuin\ntietä etsivä jalka. -- Meistä Suomi on liian kaukana. Me emme voi\nsuostua siihen.\n\n-- Kuta kauemmaksi, sitä parempi.\n\n-- Kuinka sinä hennot? -- Ääni hyväili ja kietoi.\n\n-- Minun täytyy. Mikä tahansa on parempi kuin tällainen elämä. Minä\nolen näinä päivinä ajatellut, että paras, kun kerron kaikki.\n\nOskar tulistui. -- Hulluko sinä olet? Tekisit ainakin Alman hulluksi.\nMinä en ikinä anna sinulle anteeksi, jos kerrot...\n\n-- Mutta itsellesi annat anteeksi...? Oskarin kasvoille nousi polttava\npuna. -- Sinä olet sydämetön. Jos ymmärtäisit, et hennoisi puhua noin.\nMutta sinä olet lapsi. Sinä et vielä käsitä miehen voimakkaita\ntunteita. -- Oskarin kiihtynyt ääni suli hellemmäksi. Hän puhui\nhätäisesti ja kuiskaillen. -- Tämä on armoton kohtalo, Elina -- ei\nmitään muuta. Sinä tiedät, ettemme voi rakastaa käskystä, emmekä liioin\nolla rakastamatta. Onko kukaan meistä tällaista osaa pyytänyt? Ei\nkukaan. Kohtalo on sen ilkkuen eteemme viskannut. Meillä on syytä\nsääliä itseämme -- ja toinen toisiamme, mutta me emme saa olla\narmottomia. Meidän täytyy keksiä helpoin ja armahtavin tie vapauteen.\nLuulenpa sen jo keksineenikin.... Elina, Elina, -- kuiskasi hän\nrukoilevasti, luota minuun ja tottele minua.\n\nOskarin ääni suli yhä hellemmäksi. Se nousi ja laski aivankuin\nsulautuen lauluun, jota Elina hyräili nukkumassaolevalle lapselle. --\nEtkö sinä muista, Elina, aamua, jolloin minä ensi kerran näin sinut.\nMinä en koskaan, en koskaan voi unohtaa sitä suvista sunnuntaita. Sinä\nistuit tapasi mukaan kiikussa ja lauloit, kuten aina. Minä tulin\npaitahihasillani aurinkoisille portaille ja paistatin siinä päivää.\nMinä oikoilin, haukottelin, enkä ajatellut juuri mitään. Silloin kuulin\nsinun laulavan. Sinun suomalaiset säveleesi toivat koko kotimaan\nluokseni. Ne toivat minulle oman nuoruuteni, ne toivat minulle kaiken,\nmikä elämässä on kaunista ja viehkeätä.\n\nElinan katse kääntyi hätääntyneenä ja rukoilevana Oskariin, mutta Oskar\nyhä jatkoi: -- Sinä olit ollut meillä jo toista vuotta, mutta minä en\nollut sinua nähnyt. Sinä olit minulle vain lapsi. Nyt näin, että sinä\nolit nainen. Sinussa oli Almaa ja samalla sitä pikkusiskoa, jota olin\npolvellani kiikutellut. Mutta sinussa oli vielä muutakin. Sinä olit\nunelmieni tyttö. Sinä olit...\n\n-- Älä, älä! -- Elina lakkasi hyräilemästä ja painoi hätäisesti kädet\nkorvilleen. Hän istui sillä lailla hetken aikaa, sitten hän viskautui\nviereiselle vuoteelle ja puhkesi rajuun itkuun.\n\nOskar seisoi neuvottomana vuoteen vieressä. Hän olisi tahtonut\nkietaista Elinan syliinsä, vaan hän ei uskaltanut. Viimein hän nosti\nlattialla leikkivän Irjan käsivarrelleen ja kuiskasi lapselle jotakin.\nSitten hän asetti tytön vuoteelle Elinan viereen.\n\nMutta tyttö oli liian pieni käsittääkseen hänelle määrättyä lohduttajan\ntehtävää. Hän vain katseli suurin, ihmettelevin silmin Elinaa, ja\ntotesi armottoman tyynesti: -- Täti ikkee.\n\nOskar laski Irjan takaisin lattialle ja otti Alman syliinsä.\n\n-- Ole hyvä tädille, -- kuiskasi hän pyytävästi.\n\nToista kehoitusta ei tarvittu. Alma pyörähti isän sylistä vuoteelle,\njolla Elina makasi, kiersi pehmeät käsivartensa itkevän kaulaan ja\ntoisti kerta toisensa jälkeen: -- Täti on kiltti, Alma rakastaa tätiä.\n\nElinan nyyhkytykset kiihtyivät kiihtymistään. Viimein, kun Alma\nuudelleen toisti: -- Täti on kiltti, -- ponnahti Elina istualleen\nsieppasi tytön syliinsä ja sanoi ankaruudella, joka säikäytti lasta: --\nTäti on paha, äiti on kiltti. -- Sitten hän painui takaisin vuoteelle\nitkemään.\n\nPikku Alma tuijotti ihmeissään tätiin. Hän ei ymmärtänyt tädin sanoja,\nmutta hän käsitti, että asia jollain tavoin koski äitiä, ja että äidin\npuolta täytyi pitää. Sen tähden hän kääntyi isään ja sanoi nuhtelevan\ntotisesti: -- Äiti on kiltti, hyvin kiltti.\n\nOskar nosti hänet kiivaasti vuoteelta lattialle. -- Äiti on aina\nkiltti, -- sanoi hän hermostuneesti. -- Mutta ole sinäkin nyt kiltti.\nLohduta Irjaa, Irja itkee. Isä koettaa lohduttaa tätiä.\n\nHän kumartui Elinan puoleen. -- Tule pois, Elina, sinä teet minut\nhulluksi, jos olet tuollainen. Me emme voi keskustella täällä lasten\nluona. Lähde kävelemään.\n\nElina nosti päänsä vuoteelta. Häneltä pääsi lyhyt nauru. -- Ettäkö\njättäisin lapset?\n\n-- Tule alakertaan.\n\n-- Heille voisi sattua jotain. Minulla on jo syyllisyyttä tarpeeksi.\n\n-- Älä puhu tuolla lailla. Me emme voi tunteillemme mitään.\n\n-- Mutta teoillemme.\n\n-- Voimmeko? -- Oskarin katse poltti. Siinä oli kaikkea sitä, mikä oli\npolttanut jo kauan, kauan -- siitä hetkestä asti, jolloin _se_\ntapahtui. Se muisto teki kipeätä yhä vieläkin, eikä sittenkään niin\nkipeätä kuin olisi suonut sen tekevän.\n\n-- Voimmeko, toisti Oskar itsepintaisesti, -- sano, voimmeko? --\n\nHän tunsi kysymyksellään saaneensa Elinan suureen avuttomuuden tilaan\nja se häntä rohkaisi. Hän tiesi nyt olevansa tilanteen herra.\n\nElina nyyhkytti yhä rajusti, mutta hän ei enää vastustanut Oskarin\nhäntä hyväillessä. Hän oli voimansa menettänyt, värisevä siipirikko,\njoka tahdottomana oli ottajansa vallassa.\n\nViimein Elina kuitenkin uudelleen heräsi. -- Oskar, Oskar, älä minua\nhyväile. Armahda minua, anna minun paeta. Alma on ollut minulle enemmän\nkuin sisar. Hän on ollut hyvä sisar ja hyvä äiti. Oskar, minä tulen\nhulluksi, jollen saa puhua.\n\nOskar kiivastui. -- Jos sinä puhut, panetan minä sinut hullujen\nkirjoihin. Ja sinä tapat Alman, ymmärrätkö, tapat! Minä nyt muuten\nsanoisin, että Alma saa vähän syyttää itseäänkin siitä, mitä on\ntapahtunut. Itse hän läksi ja jätti meidät kahden lasten kanssa.\n\n-- Hän luotti.\n\n-- Luotti, luotti, kivahti Oskar. -- Sinä olet vielä siksi lapsi, ettet\nymmärrä, miten heikkoja me ihmisparat olemme.\n\nOskar koetti uudelleen vetää hänet syliinsä, mutta Elina riuhtaisi\nitsensä irti, painui lattialle lasten viereen ja askarteli siinä,\nkunnes viimeinkin kuuli Alman askeleet alakerrasta. Silloin hän\nkiiruhti Almaa vastaan.\n\nElina oli itkenyt, Alma näki sen kohta, mutta hän sivuutti asian\nkysymyksittä. Vasta illalla maatapannessa hän tiedusti Oskarilta, miten\nElina oli suhtautunut Kalifornian matkaan.\n\n-- Eihän tuosta vielä selvää tullut. Elina tahtoisi mieluummin Suomeen.\nMutta jos sinä puhut hänelle asiasta, niin eiköhän hän taivu. Minun\ntäytyykin jo huomenaamuna taas lähteä. Viikon päivät menee sillä\nmatkalla. Ja kun tulen takaisin, on Kaliforniaan lähdöllä jo kiire.\nLaita tyttö kuntoon siihen mennen -- -- jos nimittäin itse tahdot.\n\nOskar vetäisi peiton korvilleen. Häntä vilusti. Mutta samalla tuli\nikäänkuin helpompi olla. Hänestä tuntui siltä, että hän viime\nsanoillaan oli jättänyt koko asian Alman ratkaistavaksi.\n\n-- Parempihan Kalifornia olisi kuin Suomi, minun mielestäni ainakin, --\nvirkkoi Alma. Ja siihen asia jäi.\n\nVasta seuraavana iltana Oskarin lähdettyä ja lasten nukkuessa otti Alma\nasian uudelleen puheeksi.\n\n-- Ja sinä tahtoisit, että lähtisin, -- Elina tuijotti hetken\navuttomana Almaan.\n\n-- Kun minä luulen, että se olisi sinulle hyväksi. Se on kaunista ja\nterveellistä seutua ja Oskar toimittaisi sinulle siellä hyvän paikan.\nHän tuntee paljon rikkaita sielläpäin. Minä en saisi rauhaa jos olisit\nSuomessa asti.\n\n-- Etkö saisi rauhaa? -- Elina puhui kuin unissaan.\n\n-- Minähän lupasin olla äiti sinulle.\n\n-- Mutta minä en enää ole mikään lapsi.\n\n-- Lapsi on aina lapsi äidilleen. Ja sinäkin olet sitä minulle.\n\nAlman katse kääntyi Elinaan. Se oli täynnä suurta sydämellistä\nhellyyttä. Se leikkasi Elinan sisintä kuin vihlova teräs.\n\nAlma ei huomannut Elinan mielenliikutusta. Hänen ajatuksensa seurasivat\nentistä latuaan. -- Tiedätkö, -- jatkoi hän, -- kuinka kauniisti muuan\ntorpanemäntä sanoi minulle silloin, kun Oskar naimisemme ensimmäisenä\nvuonna rupesi puhumaan tänne Amerikkaan lähdöstä. Enhän minä sitä\nmatkaa silloin ajatellut, kun äiti vielä eli, mutta se Mansikka-ahon\nLeena sanoi, kun kuuli Oskarin puhuvan asiasta: -- Älkää mänkö sinne.\nÄidin sydän on sellainen, että se aina kulkee lapsen matkassa ja kun se\nsydän on vanha, niin se väsyy. -- Minäkin tahtoisin sanoa sinulle:\nMissä lienetkin, minun sydämeni kulkee aina matkassasi.\n\nElina valahti äkkiä valkeaksi kuin vaate. Hän tapaili lähimmän tuolin\nselustaa. Maa tuntui väistyvän hänen jalkainsa alta. Hän ei voinut edes\nnostaa katsettaan. Mustanharmaat pilvet sumensivat joka puolelta\nnäköpiirin ja niitten välillä leimahteli punaista, veripunaista.\n\nElina ei voinut nähdä Almaa ja kuitenkin hän mielestään tunsi sen\nsuuren lämmön, joka Alman puhuessa oli noussut hänen katseeseensa. Hän\ntunsi sen kipeyteen asti.\n\nAlma ei usein helläksi heittäytynyt. Hän oli aina järkevä, aina\ntasainen. Suuri hellyys puhkesi sanoihin ja katseeseen ainoastaan\njoskus, kun tavallista voimakkaampi tunne repäisi hänet irti hänen\ntavanmukaisesta tyyneydestään. Sellainen suuri, sisareen kohdistuva\nhellyys säteili hänestä nyt.\n\n-- Alma, Alma, -- sai Elina viimein vaivalla änkytetyksi. Hänestä\nkuului se hukkuvan hätähuudolta.\n\nAlma kävi häneen kaksin käsin kiinni.\n\n-- Sinähän pyörryt. Sinä olet kipeä. -- Alma veti hänet vierelleen\nvuoteen laidalle. -- Miksi sinä et puhu? Sinulla on jotain sydämelläsi.\nMinä olen varma siitä. Olethan sinä ennen puhunut minulle asioistasi.\n\n-- Mistä sinä sen tiedät? -- Elina katsoi tuimasti sisareen. Hänen\ntajunnassaan heräsi hämärä, hätääntynyt aavistus siitä, että hänen\ntäytyi eksyttää Alma jäliltä keinoilla niillä hyvänsä.\n\n-- Etkö sinä olekaan puhunut? -- Alma katsoi tyrmistyneenä sisareensa.\n-- Sinulla oli ehkä joku mielitietty jo Suomessa, vaikka minä luulin\nsinua lapseksi. Sitäkö sinä täälläkin ikävöit?\n\nElina pudisti päätään. Alman kysymys näytti hänelle polkua, jolle teki\nmieli paeta, mutta hänen oli mahdoton valehdella.\n\n-- Tai oletko sinä tässä maassa joutunut kokemaan sellaista,\njosta et voi kertoa? Sinulle on ehkä sattunut jotain jossain\npalveluspaikoistasi? Minähän olen aina vastustanut oloasi vieraissa. Ja\nOskar samoin. Hän on monesti pyytänyt sinua jäämään kotiin.\n\nElina tuijotti puhumattomana eteensä. Näytti siltä kuin hän ei olisi\ntajunnut Alman sanoja.\n\n-- Oskar on todellakin ollut sinulle hyvä, pitkitti Alma. -- Et sinä\nhänen puoleltaan ole koskaan nurjaa mieltä tuntenut.\n\nAlman katse riippui herkeämättä Elinan tiukasti suljetuissa huulissa.\nNäytti siltä, kuin hän niiltä vaatimalla olisi vaatinut sitä selittävää\nsanaa, jota hänelle ei vapaaehtoisesti annettu.\n\nMutta yhteenpuristuneet huulet eivät avautuneet. Elinan koko olemus\nilmaisi yhä kasvavaa, puuduttavaa tuskaa, joka teki Alman\nepätoivoiseksi. Hän tarttui kiivaasti Elinan käteen.\n\n-- Sinä olet sydämetön, jos et puhu. Sano suoraan, onko sinulta mitään\npuuttunut? Etkö ole tuntenut olevasi kotona meillä? Eikö Oskar ole\nollut sinulle hyvä kuin isä tai vanhempi veli? Ja enkö minä ole\nparhaani mukaan ollut sinulle äiti?\n\n-- Olet, olet. -- Elinan otsalle nousi kylmänkostea tuskanhiki.\n\n-- Oletko sinä kaikesta huolimatta mielestäsi ollut vieraissa, koska\ntahdot takaisin Suomeen?\n\n-- En, en. Muuten vain tahtoisin lähteä niin kauas pois kuin\nmahdollista, -- pois koko elämästä, -- jos voisin.\n\nAlma kauhistui. -- Sinulle on tapahtunut jotain siellä, missä olit\nviimeksi. Minä olen varma siitä.\n\nElina epäröi hetken. Hänelle avautui odottamaton mahdollisuus pysyä\ntotuudessa samalla, kun eksytti Alman jäljiltä. Siellä _oli_ todella\ntapahtunut jotain. Oskar oli tullut sinne kerran myöhäisenä iltana, kun\nkaikki muut olivat poissa. Sen illan jälkeen Elina lähti. Hän pakeni\nsisarensa luo. Hän tahtoi olla Alman silmien alla.\n\n-- Tapahtui, -- sanoi Elina viimein päättävästi. -- Siellä tapahtui\njotain, mutta älä kysy enempää. Minä tulen hulluksi, kun vain\najattelen.\n\n-- Jos asiasi ovat hullusti, täytyy sinun sanoa se.\n\n-- Ei, ei, ei se sitä ole. Tunnossa vain on sellainen tuli, että\ntahtoisin -- -- pois, kauas -- -- olemattomaan.\n\nAlma kävi hellästi sivelemään Elinan tukkaa. -- Älä, lapsikulta puhu\nsellaista, sinä olet minun rakas, pikku sisareni ja minun suuri iloni.\n-- Minä en voisi olla onnellinen ilman sinua. Eivät olisi sitä lapset,\neikä Oskarkaan. Koti olisi meille tyhjä ilman sinua.\n\n-- Älä sano, älä! -- Elina karkasi pystyyn ja painoi kädet silmilleen.\nSitten hän viskautui Alman kaulaan ja puhkesi hillittömään itkuun. --\nAnna minun lähteä pois, -- anna minun kuolla! Älä sure, jos menen\nvaikka minne.\n\nElina vapisi kuin haavan lehti. Alma painoi hänet vankemman voimalla\nvuoteelle, kääri huivin hänen hartioilleen, haki hänelle rauhoittavia\nlääkkeitä ja asetti vilvoittavan vesikääreen otsalle. -- Sinä olet\nsairas, puheli hän tyynesti ja rauhoittavasti. -- Minä en enää kysele.\nSinä sanoit jo tarpeeksi. Nyt minä vain laitan sinut kuntoon\nKaliforniaa varten. Oskar on oikeassa, matka on sinulle parasta\nlääkettä.\n\nElina ei vastannut. Kerran myöhemmin, kun Alma taas puhui matkasta,\nsanoi Elina hiljaa: -- Se on myrkkyä, myrkkyä. -- Mutta Alma ei sitä\nkuullut.\n\nTästä puoleen ei Alma muuta ajatellutkaan kuin Elinan Kaliforniaan\nlähtöä. Hän pesi ja silitti, korjaili ja laittoi uutta. Joka\nvaatekappaleelta, jonka hän sai kuntoon, oli hän iloissaan kuin äiti\nainakin. Hän katseli ihailevasti työnsä tuloksia. -- Katso, tässä ovat\npaitasi, kolme on Suomen pellavaista. Katso, miten kauniisti taitoin ne\nsilitettyäni. En pane useampia. Käytät ehkä tämän maan ohuita\nvaatteita. Villasweterisi[7] pesin kuitenkin. Yöt taitaa siellä olla\nkylmiä.\n\n-- Älä sinä niin paljon ajattele minua, pyyteli Elina. -- Anna, minä\nteen itse. -- Tee sinä kotiaskareita. Niitä minä saan tehdä aina. Minun\non niin hauska tehdä tätä sinulle. Minusta on kuin äiti olisi tässä\nvieressäni. Hän tuntuu olevan hyvillään, kun näin huolehdin sinusta. Se\ntekee minulle niin hyvää.\n\nElina ei enää estänyt Almaa tämän äidillisessä huolenpidossa. Hän\nkoetti vain omasta puolestaan tehdä kaikkensa Alman hyväksi. Lapsista\nhän huolehti myöhään ja varhain. Hän pesi ja puki aamuisin, syötti,\nriisui ja nukutti heidät illalla. Tytöille laittoi hän räsynuket ja\npikku Oskarille pallon. Lapset kiikkuivat hänen kintereillään\nvarhaisesta aamusta myöhäiseen iltaan asti. Ei kukaan, ei edes äiti\nollut heistä niin hyvä kuin Elina-täti. He eivät voineet nukkua, ellei\ntäti istunut vuoteen laidalla. Ja täti istui siinä, kunnes hän lasten\nvaipuessa uneen painui polvilleen vuoteen viereen. Lasten päänalunen\noli märkä kyynelistä hänen siitä noustessaan.\n\nHuolimatta lapsista teki Elina päivisin työtä kuumeisella kiireellä.\nHän järjesti kaapit, kellarit ja ullakot. Hän pesi, silitti ja uusi\nsekä talon liinavarastoa, että Alman ja lasten vaatteita.\n\nAlma hymyili katsellessaan Elinan hommia. -- Niinhän sinä laitat\nminulle, ihan kuin minäkin jonnekin lähtisin.\n\n-- Muistatpahan sitten nähdessäsi.\n\n-- Niinkuin en muistaisi muuten.\n\nPuhe katkesi siihen. Se katkesi heiltä usein nykyään. Alma olisi kyllä\ntahtonut puhua enemmänkin, mutta Elina ei uskaltanut. Yhtenään tuli\neteen ajatus, joka oli liian raskas. Silloin hän aina ratkesi\nkyyneliin, eikä Alma jaksanut sitä nähdä. Sentähden he puhuivat vähän\nja vaikenivat paljon.\n\nViimein tuli Oskar. Hänellä oli matkassaan liput Kaliforniaan. Heidän\noli määrä lähteä saman päivän iltana.\n\nEnnen junalle lähtöä nukutti Elina lapset vielä kerran. Hän oli\npolvillaan itkemässä vuoteen vieressä, kun Alma tuli huoneeseen.\n\nAlmallekin nousi kyyneleet silmiin. -- Koti jää hirvittävän tyhjäksi,\nkun sinä lähdet, sanoi hän tukahtuneesti.\n\nElina parkaisi kipeästi, viskautui lattialle Alman jalkojen juureen, ja\nsyleili niitä. -- Alma, Alma, älä anna minun lähteä. Anna minun mennä\nSuomeen.\n\n-- Hyvä lapsi, enhän minä pakoita sinua lähtemään. Mutta kun itse\ntahdoit pois. Ja nyt on pilettikin jo ostettu.\n\nOskar nakutti samassa ovelle. Nappi oli pudonnut hänen matkatakistaan.\nHän pyysi Alman apua.\n\n-- Lähtö on Elinasta kovin vaikea, sanoi Alma ommellessaan. --\nOlisikohan sittenkin ollut parempi päästää hänet Suomeen.\n\n-- Jokos sinä taas olet lapsellisen horjuva? Oskar katkaisi\nnykäisemällä rihman, jota Alma kiersi napin tyveen. -- Minä vastaan\nsiitä, että Elinan ikävä matkalla haihtuu. Ja tietoja minä lähetän\nsinulle useinkin.\n\nOskar painautui ruokapöytään ja rupesi haukkaamaan illallista. Hän\nkehoitti toisiakin syömään, mutta kukaan muu ei kajonnut ruokaan.\n\nRaitiovaunussa, jolla he lähtivät asemalle, he kaikki enimmäkseen\nvaikenivat. Vaunun räminä vaikeutti keskustelua, eikä muutenkaan tehnyt\nmieli puhella. Elina oli kuin jähmettynyt, Alma nieli itkua.\n\nHe tulivat viime tingassa perille. Oskar sai hädin tuskin tavarat\njunaan. Sitten hän tarttui Elinan käteen ja kiskaisi hänet vierelleen.\nJuna läksi. Alma jäi.\n\nTunnit olivat tämän jälkeen Elinalle pitkiä kuin ihmisen ikä, vaikka ne\nsamalla olivat lyhyitä ja epätodellisia kuin unelma. Matkaa Amerikan\nmantereen toiseen laitaan kesti vuorokausia. Elina oli kaiken aikaa\nkuin pyörryksissä. Oskar teki parhaansa viihdyttääkseen häntä. Hän sai\nhänet joskus unohtamaan Alman ja hetkittäin tuntemaan sitä aistien\nhuumaa, jonka vallassa Oskar itse oli ja jota hän sanoi onneksi.\n\nOskar lepäili usein painuneena Elinaa vasten. Vain silloin tällöin\nElinan ratketessa rajuun itkuun hän riistäytyi pois suloisesta\nlepopaikastaan. Silloin hän painoi vapisevan tytön lujemmin syliinsä.\nSilloin hän keksi loppumattomasti hyväilynimiä ja hyväilymuotoja.\n\nKun juna Sait Lake Citystä painui erämaan jylhyyteen, puhui\nOskar kuiskaillen Elinalle siitä erämaasta, joksi hänen sielunsa\nolisi muodostunut ilman Elinaa -- -- -- Alma, katsos, Alma on\nerinomainen -- -- --.\n\nElina peitti kasvot käsiinsä. -- Älä Jumalan tähden puhu Almasta. Älä\nsano pahaa sanaa hänestä.\n\n-- Enhän minä, päinvastoin. Hän on vaimo, jonka vertaista ei toista\nole. Mutta sinä tiedät, hän on aina järkevä ja tyyni. Hän ei ole\nsellainen kuin sinä ja minä. Hänen tunteensa eivät väräjä samalla\ntavalla kuin meidän.\n\n-- Älä puhu, älä puhu, minä tulen hulluksi!\n\n-- Eikö se sitten ole totta. Etkö itse sitä monesti tuntenut?\n\n-- Tunsin, tunsin, mutta sehän se on kaikkein hirveintä.\n\n-- Sen nimessä sinun täytyy antaa anteeksi minullekin. Minä en ole\nriistänyt Almalta mitään, mutta sinä olet saanut minussa sellaista\npuhkeamaan, josta minulla ei ennen ole ollut aavistustakaan. Sinä olet\nruusuni erämaassa. Sinä olet minulle keitaan elämää antava\nlähteensilmä.\n\nElina painui vavisten lähemmä Oskaria. Tuntui suloiselta ja kuitenkin\nvapisutti.\n\nViimein päättyi erämaa ja juna painui suoraan Kalifornian\nkukkakentille. Ruusut olivat parhaillaan puhkeamassa, orangit samoin.\nVanhat jättiläispalmut leyhyttelivät viuhkojaan ihastelevassa\nkunnioituksessa tervehtien orastavaa kevättä.\n\n-- Näetkö kevään ja rakkauden ihmeitä? kuiskasi Oskar. Hennoisitko\nnyhtäistä kuoliaaksi puhkeamassa olevat kukkaset? Hennoisitko hävittää\ntätä heräämässä olevaa kevätriemua? Se olisi mieletöntä, olisi rumaa.\n\n-- En, en minä tahtoisi. Mutta sinä tiedät -- Alma.\n\n-- Tämä on niitä elämän äärettömän raskaita ristiriitoja, joiden\npuristukseen ihminen voi joutua. Sinä et ole riistänyt Almalta mitään.\nHän saa kaiken, minkä muutenkin saisi. Ymmärrätkö? Kaiken.\n\n-- Mutta äiti sanoi aina, että pitää tehdä oikein. \"Pidä Jumala\nsilmäisi edessä!\" Se oli hänen viime sanojaan.\n\n-- Niin, niin. -- Oskar kuivasi hermostuneen hätäisesti Elinan\nkyyneleet. -- Sinulla oli hyvä äiti, erinomaisen hyvä. Mutta hän käytti\nentisaikaista puhetapaa. -- Se merkitsee meidän kielellämme: koeta\nparastasi! Ja niinhän me koetammekin, -- siinä määrin kuin heikko\nihminen sitä voi. Minä hankin sinulle pian hyvän palveluspaikan.\nVuokraan meille huoneen ainoastaan lyhyeksi väliajaksi.\n\nElina painautui äkkiä suuressa tuskassa Oskariin.\n\n-- Oskar, tämä on hirveätä. Mutta älä jätä minua! Ethän? Minä olen\nyksin vieraitten keskellä. Minä kuolen, jos jätät.\n\nOskar nosti Elinan kyyneleiset kasvot olaltaan ja katsoi häneen\npolttava hyväily katseessaan. -- Sinä olet pieni pääskynpoikani\nSuomesta, sanoi hän silitellen kuljettaen kättään Elinan kiiltävää\ntukkaa pitkin. -- Sinä olet niin suloisen arka, avuton ja pieni. Mutta\nsamalla sinä olet tämän aurinkoisen maan valkoinen orangikukka. Sinä\nolet sen huumaava viini, sen auringon suutelema, punoittava ruusu.\nRakkaus, rakkaus yksin on aurinko, etkö sitä tunne?\n\nElinan kyyneleet lakkasivat vuotamasta. Hän ei saanut puhutuksi, mutta\nhän tunsi värisevänsä, ei enää itkusta, vaan epämääräisistä,\nautuaallisista tunteista, joita Oskarin hellyys hänessä herätti. Hän\ntunsi, että rakkaus, yksin rakkaus on elämä. Se on se elämän\ntodellisuuteen herättävä lämpö, se voimanantaja ja voiman lähde, jota\nkukaan ei voi vastustaa. Se ottaa omakseen. Se kietoo ja kahlehtii.\nSille ei voi mitään. Sille täytyy antautua.\n\n\nII.\n\nMeri se lauloi, lauloi voimakasta, lakkaamatonta lauluaan. Se vyörytti\npitkiä, vaahtoharjaisia aaltojaan niille Tyynenmeren loiville\nrannoille, joille terveyttä ja voimaa etsivät ihmiset kokoontuivat.\n\nMeri lauloi ja meri kuunteli. Se kuuli ihmisten ja lintujen kirkunan.\nSe kuuli hentoäänistä iloa hietikolla leikkivästä lapsiparvesta, joka\nrakenteli majojaan auringon paahteen kovettamaan hietikkoon. Se kuuli\nonton ilon rumaa naurua. Se kuuli tyhjänpäiväistä puhetta ja pilantekoa\nja sen voimakkaat säveleet pyyhkäsivät tuon tyhjän sen oman\narvottomuuden olemattomuuteen. Mutta se kuuli myöskin sen raskaan\nhuokauksen, joka pusertui ahdistetusta ihmisrinnasta. Siihen meri\nvastasi syvällä säveleellä. Sen rantaan raukeava aalto huokasi samoin,\n-- ei kärsimättömästi, ei ruikutellen, vaan raskaasti kuin se, jonka\nhaavoille ei lääkitystä löydy.\n\nElina makasi keltaisen sateenvarjon alla rannan hietikossa.\n\nHäntä ihmetytti se, että hän oli täällä, ihmetytti vielä enemmän se,\nettä hän eli. Ja kuitenkin hän eli.\n\nHän kysyi joskus itseltään, tekikö hän sitä velvollisuuden tunteesta?\nTällainen syylliseksi sortunut olisi hyvinkin joutanut pois. Meri\nkutsuikin monasti. Se kutsui ja vaati. Se kai velkoi. Mutta se musta\nsyvyys peloitti kaikesta huolimatta. Se kangistutti kuin kylmä\nkouristus samalla kun se kutsui. Se teki mahdottomaksi sen teon, johon\nse vaati ja joka olisi ollut elämää parempi.\n\nElina ei jaksanut itse toimia. Mutta hän kiinnitti toivonsa sattumaan.\nTäällä merenrannalla oli paljon mahdollisuuksia. Muutamassa paikassa\noli syvyyteen ulottuva laituri jäänyt vaille suojaavaa kaidepuuta. Jos\nsattuisi jalka luiskahtamaan sellaisella paikalla, olisi kuolema\nlähellä. Ylempänä teillä ja kaduilla, oli se yhtä helposti\ntavattavissa. Siellä risteili autoja, raitioita ynnä muita huimaavan\nnopeasti liikkuvia kulkuneuvoja. Pieni päänhuimaus, hiukan horjahtelua\nihmisvilinässä, ja elämän lanka saattoi katketa kenenkään\nkiinnittämättä siihen huomiota.\n\nElina ajatteli tällaisia mahdollisuuksia. Ja toivoi...\n\nHän ei itkenyt enää. Kyynelten lähde oli häneltä kuivunut. Ainoa, mikä\nhänessä eli ja oli todellista, oli syvä, pohjaton syyllisyydentunne.\n\nHän oli kuitenkin selvillä siitä, että hänen täytyi tehdä jotain\nOskarin tapaamiseksi. Jättäessään palveluspaikkansa oli hän\nkirjoittanut Oskarille. Hän oli silloin ilmoittanut lähtevänsä meren\nrannalle niille seuduin, joilla hän edellisenä kesänä oli oleskellut\nsen perheen kanssa, johon Oskar oli toimittanut hänet palvelukseen.\nSilloin oli hän nauttinut siellä olostaan, mutta hän ei saattanut\nkuvitellakaan mielessään, että hän vielä kerran palaisi samoille\nseuduille. Hän oli niihin aikoihin vielä uskonut voivansa paeta\njonnekin, jossa ei kukaan häntä tuntisi ja jossa hän voisi alkaa elämän\nuudelleen. Mutta kun hän ymmärsi, millä kannalla hänen asiansa olivat,\noli se aurinkoinen merenranta, jota hän oli oppinut rakastamaan, hänen\nainoa turvapaikkansa. Hänellä oli siellä tuttaviakin, joilta hän tiesi\nsaavansa asunnon. Siitäkin syystä hän palasi sinne.\n\nIhmisseuraa hän muuten pakoili. Rannallakin ollessaan hän pysytteli\nerossa kaikista. Lapsia hän mielellään olisi lähestynyt, mutta\nsiihenkään hänellä ei ollut voimia. Äidin evästykset ja oma onnellinen\nviattomuudenaika tulivat mieleen. Muistot polttivat kuin kuluttava\ntuli. Ne riistivät häneltä hänen viimeisetkin voimansa.\n\nElina koetti monasti siirtää ajatuksensa entisyydestä tulevaisuuteen.\nSiinä olisi ollut ajattelemista tarpeeksi -- lapsenkin tähden. Mutta\nmikään tulevaisuudessa ei tuntunut todelliselta. Se oli sekä olematonta\nettä tulematonta. Samoin oli kaikki, mikä koski lasta. Hän ei usein\nsitä ajatellut -- ei koskaan niin kuin äidit yleensä -- onnettomatkin.\nSe oli hänelle kuollut jo ennen syntymistä. Se oli kuristettu\nkuoliaaksi suuren syyllisyystunteen kuristusnuoralla.\n\nKerran Elinan istuessa rannalla kiintyi hänen huomionsa mieheen ja\nnaiseen, jotka istuivat hietikolla pienen matkan päässä. He juttelivat\nkeskenään, tosin hiljaisemmalla äänellä kuin muut, mutta iloisesti ja\nvilkkaasti. Heillä näkyi olevan hyvin hauskaa. Heidän katseensa\nsanoivat usein paljon, mutta näissä katseissa ei ollut mitään siitä\nomituisesta ainoasta, jonka Elina oli nähnyt sitovan miehen naiseen ja\nnaisen mieheen. Siinä ei ollut sitä, mikä sytytti ja sitten poltti.\nSiinä oli vain kirkasta iloa ja lämpöä, oikein kotoisen takkavalkean\nherttaista lämpöä.\n\nElina piti näitä kahta kauan silmällä. Hän uskoi yhteen aikaan, että he\nolivat sukua keskenään. Hän huomasi kuitenkin erehtyneensä. Silloin hän\nuudelleen alkoi vakoilla heitä. Mutta suhde ei koskaan muuttunut\ntoisenlaiseksi. Se pysyi entisellään.\n\nKerran ajatellessaan tätä puhkesi Elina haikeaan itkuun. Hän tunsi\nnähneensä jotain kaukaista ja kaunista, jonka olemassaoloon hän ei enää\nollut uskonut. Se vei hänen ajatuksensa Suomeen, lapsuuden iloihin ja\nelämän kauneuteen sellaisena, jona hänkin kerran oli siihen uskonut.\n\nItku kevensi ja sulatti. Mutta samalla herätti se jäytävää nälkää.\n\nSinä iltana meni Elina lähelle veden rajaa. Meri kutsui kuuluvammin\nkuin koskaan. Hän antoi jalkansa lipua laiturilta veteen. Silloin\ntarttui lähellä seisova herra lujasti hänen käsipuoleensa.\n\nSen illan jälkeen ei Elina enää mennyt rantaan. Hän sulkeutui\nhuoneeseensa. Siellä hän vietti viikkoja ja kuukausia. Hän näki\nikkunastaan kaistaleen merta. Hän kuuli sen kohisevan myöhään ja\nvarhain, yöllä ja päivällä. Hän näki ihmisten kulkevan rantatietä\npitkin. Hän näki miesten ja naisten leikkivän katseilla, leikkivän\ntunteilla. Silloin hänen huulensa liikahtivat. Hän olisi tahtonut\nhuutaa, -- huutaa. Mutta hän ei jaksanut. Ainoa, mikä enää oli\nvoimakasta hänessä, oli pohjaton väsymys. Sekin tuntui lopulta ehtyvän.\nViimein jäi suuri polttava syyllisyydentunne ainoaksi mikä todella eli\nhänessä.\n\nVihdoin tuli kirje Oskarilta. Hän oli matkustellut pohjois-Lännessä ja\noli nyt tulossa etelään.\n\nElina alkoi sen jälkeen odottaa joka päivä ja joka hetki. Aniharvoin\noli näihin mennen kukaan nakuttanut hänen ovelleen. Nyt, kuullessaan\nnakutuksen, odotti hän näkevänsä Oskarin.\n\nKerran iltamyöhäisellä Oskar viimeinkin tuli.\n\nHe tervehtivät sanattomina. Sitten Oskar hätäisesti rupesi kertomaan\nmatkoistaan. Pari kuukautta takaperin hän oli käynyt kotonaan. Hän kävi\nsiellä aina, kun vain matkojen varrella sopi. Niinkuin ennenkin.\n\n-- Niin, Alman luona?\n\nOskar hätkähti. Hänestä Elina nauroi. Mutta kun hän katsoi Elinaan, oli\ntällä kasvoillaan sama, jähmettynyt, luo laskematon ilme, kuin\nennenkin.\n\n-- Kyllä tämä on hirveätä, yritteli Oskar viimein. -- Kyllä kai sinä\nkäsität, että minäkin kärsin -- ihan hirveästi. Olisin tullut ennen,\nmutta sinä tiedät, työni -- --.\n\nSana kuoleutui hänen huulillaan.\n\n-- Kuinkahan kaikki nyt olisi järjestettävä? -- yritti hän uudelleen.\n\n-- Minä saan apua näiltä, joiden luona asun. He ovat hyviä minulle.\n\nElina käänsi puheen muihin asioihin.\n\n-- Pahasti sattuu. Joudun kai Keskivaltioihin juuri silloin,\nkun sinä --\n\nNyt Elina ainakin nauroi, nauroi niin, että veri tuntui jähmettyvän\nOskarin suonissa. Mutta kun Oskar katsoi Elinaan, istui tämä\nedelleenkin liikahtamatta kasvoillaan jäykkä, kuoleutunut ilme.\n\n-- Minä tulen uudelleen, -- sanoi Oskar nousten lähteäkseen.\n\n-- Eihän se ole välttämätöntä.\n\n-- Kyllä kai minä kuitenkin --\n\nHän läksi. Elina ei häntä odottanut, eikä hän tullutkaan. Hän kirjoitti\nvain kirjeen, hellän -- katuvan -- tulisen ja varoittavan. Elina repi\nkirjeen säpäleiksi ja nauroi. Sen jälkeen hän vain odotti hetkeään. Hän\ntiesi sen olevan lähellä.\n\nKylmän kosteana yönä vetoisessa, pienessä lautahuoneessa syntyi Elinan\nlapsi.\n\n-- Elääkö se? -- tiedusteli Elina raukeasti.\n\n-- Elää, elää, -- vakuutti rohkaisevasti ystävällinen missis. -- Heikko\nse on, mutta kyllä se siitä virkistyy.\n\n-- Sanokaa, kun se kuolee, -- pyysi Elina.\n\nKukaan ei vastannut.\n\n-- Joko nyt? -- kysyi hän uudelleen aamun sarastaessa.\n\n-- Poor little thing -- dead. -- Missis pyyhki kyyneleitään.\n\n-- Ottakaa tämä. Tässä on osoite ja merkit. -- Elina painoi kirjeen\nmissiksen käteen. Se oli Almalle.\n\n-- Nyt minäkin olen valmis, -- hän sanoi. Sen jälkeen hän ei enää\npuhunut.\n\nIltapäivällä vietiin äidin ja lapsen ruumis samassa arkussa lähimmälle\nhautausmaalle. Ajuria sakotettiin liian nopeasta ajosta. Amerikassa on\nkiire.\n\n\nIII.\n\nAlma asui jatkuvasti samassa paikassa, jossa hän oli asunut Oskarin\nmennessä Elinan kanssa Länteen. Lapset olivat jo kasvaneet siksi\nsuuriksi, että heistä oli jonkun verran apua. Tytöistä oli toinen\nElinan, toinen Alman näköinen. Poika, joka oli isään, oli kuollut\nkahden vanhana. Se oli Almalle suuri helpoitus, -- ei sen näön\npuolesta, vaan siksi, ettei hän olisi suonut pojan kasvavan mieheksi.\nHäneen oli juurtunut voittamaton pelko ja epäluulo koko miessukua\nkohtaan.\n\nPikkutytöt kävivät jo koulua. He menestyivät hyvin, olivat\nteräväpäisiä, opinhaluisia ja tavattomasti kiintyneitä äitiinsä. Heidän\nsuhteessaan äitiin oli muutakin kuin lapsen kiintymystä äitiin. Äiti ei\nollut heille ainoastaan huolenpitäjä ja äiti. Jollain, heille itselleen\nkäsittämättömällä tavalla he tunsivat olevansa äidin tukena ja turvana.\nSiihen vaikutti ehkä sekin, että heistä tuntui siltä kuin ei heillä\nolisi ollutkaan isää.\n\nOskar kävi kotona silloin tällöin -- Elinan kuoleman jälkeen kuitenkin\nharvemmin kuin ennen. Tullessaan hän toi lapsille makeisia ja kauniita\nvaatteita. Almalle hän toi samantapaisia lahjoja. Lahjat jäivät Almalta\nkuitenkin koskemattomina makaamaan. Pikkutytöt huomasivat sen, mutta he\neivät koskaan kysyneet syytä siihen. Se oli heistä asiaan kuuluvaa. He\nnäkivät äidin panevan isälle puhtaita ja uusia vaatteita matkaan ja isä\noli heistä hirveän kohtelias äidille, mutta he huomasivat senkin, ettei\näiti koskaan tullut iloiseksi isän tullessa eikä surrut hänen\nlähtiessään. Se isän käynti oli kuin jotain olematonta. Isästä ei\njäänyt kotiin muuta jälkeä kuin ne hänen tuomansa lahjat ja muisto\npaljosta nauramisesta, johon kukaan ei yhtynyt ja paljosta puhumisesta,\njohon harvoin vastattiin.\n\nKerran isä kuitenkin tuli kotiin toisenlaisena kuin ennen.\n\nÄiti tyttöineen oli syömässä puolista, kun ovikello soi. Irja juoksi\navaamaan. Isä seisoi oven takana matkalaukku kädessään. Hän oli jollain\ntavoin toisen näköinen kuin ennen. Hän ei ollut käynyt kotona vuoteen.\n\n-- Isä, sanoi Irja ihmetellen. -- Isä, etkö tule sisään?\n\nIsä ei liikahtanut. Äiti katsoi silloin ovelle päin, mutta jatkoi\nsyöntiään.\n\n-- Tule sisään, isä! -- toisti Irja.\n\nSilloin isä omituisesti haparoiden ojensi kätensä Irjaa kohti, astui\nyli kynnyksen ja lyykähti sitten istumaan tuolille, joka kuten\ntavallisesti seisoi oven vieressä. Siinä isä puhkesi lohduttomaan\nitkuun.\n\n-- Mitä on tapahtunut? -- kysyi äiti pöydän äärestä.\n\n-- Minä olen sokea, sokea, elinajakseni sokea. -- Isä itki niin, että\nvapisi.\n\nTytöt katsoivat arkoina äitiin. Silloin äiti nousi ja otti isää\nkädestä.\n\n-- Tule pöytään, sanoi hän matalalla äänellä. -- Sinun on varmaan\nnälkä. --\n\nTytöt tekivät kilvan tilaa isälle, panivat lautasen, lusikan, lasin ja\nhaarukan paikoilleen. Äiti teki voileivän ja antoi isälle. Sitten hän\nrupesi kuorimaan perunoita isän lautaselle. Kun hän pani täytetyn\nmaitolasin isän käteen, hän sanoi:\n\n-- Älä murehdi. Me koetamme paraimman mukaan pitää huolta sinusta.\n\nPikku tytöt tunsivat, että tästä puoleen alkaa kodissa jotain uutta. Ja\nniin alkoikin. Muutos tuntui kuitenkin vain ulkonaisissa asioissa. Äiti\noli samanlainen kuin ennenkin, entistä harvasanaisempi vain. Hänellä\nolikin työtä entistä enemmän. Hän tuntui tiukentavan kukkaron suuta\nsamalla kuin ponnisteli tulojen lisäämiseksi. Hän kävi päivisin\nrikkaitten perheissä auttamassa. Kotona hän ompeli vaatteita --\nenimmäkseen suomalaisille. Öistäkin meni suuri osa ompelemiseen. Tytöt\ntiesivät sen siitä, että pieni lamppu äidin pöydällä usein paloi heidän\nherätessään yöllä.\n\nTytöt ymmärsivät, että tarvittiin ruokaa entistä enemmän. Isä söi yhtä\npaljon kuin kaikki muut yhteensä. Hän ei liioin tyytynyt mihin hyvänsä.\nHän kysyi monesti sellaista, jota ei äidillä ollut tapana ostaa siksi,\nettä se oli kallista. Äiti ei silloin sanonut mitään, mutta seuraavana\npäivänä pani hän sitä kysyttyä isän lautaselle.\n\nIsä kyläili paljon. Aika kävi hänelle pitkäksi, kun hän ei nähnyt\nmitään. Kylästä tullessaan hän usein kertoi, mitä hänelle oli ehdotettu\nansiotyöksi. -- Hyvähän se olisi, -- sanoi siihen äiti tavallisesti,\nmuuta ei. Tuntui siltä, kuin hän ei olisi uskonut koko asiaan. Siitä ei\nsitten tullutkaan mitään. Joko toimi ei ollutkaan saatavissa tai oli\nisä jostain syystä haluton sen vastaanottamiseen.\n\nElämä jatkui entiseen tapaansa. Isällä oli makuusijansa alakerran\nainoassa, keittiön viereisessä huoneessa. Äiti nukkui tyttöjen kanssa\nullakolla. Siellä oli pieni huone, jossa suomalaissyntyinen,\namerikkalainen opettajatar ennen oli asunut.\n\nTytöillä oli ikävä sitä opettajaa. Hän oli joskus illoin istuskellut\ntoisten joukossa alakerrassa. Hänen puheensa olivat aina tuoneet jotain\nvaloisaa ja iloista kotiin. Nyt ei niitä enää saanut kuulla. -- -- Isän\ntultua ei ollut tilaa vuokralaiselle.\n\nIsän puheet olivat nyt siinä entisen tilalla. Mutta isä ei osannut\nkertoa yhtä hauskasti kuin opettaja. Äiti sanoi harvoin mitään jatkoksi\nisän puheisiin. Pikku tytöt eivät osanneet niille edes nauraa. He eivät\nymmärtäneet isän sukkeluuksia. Isä itse vain joskus nauraa holautti\ntäyttä kurkkua jutuillensa.\n\nIsän mieliala muuttui vähitellen tuntuvasti. Kotiutumisensa ensi\naikoina hän oli hiljainen, usein arkakin käytöksessään. Hän itki\npaljon, varsinkin puhuessaan omasta, kovasta kohtalostaan. Vähitellen\nhäneltä kyyneleet kuitenkin jäivät. Sen sijaan hän tuli ärtyisäksi ja\nvaateliaaksi.\n\nÄiti oli muuttumattomasti sama. Pikkutytöt ajattelivat, ettei äiti\nosannutkaan olla toisenlainen. Hän oli kai aina ollut vaitelias,\nahkera, tasainen ja hyvä jokaiselle. Tokkopa hän pikku tyttönäkään oli\niloinen, tokkopa sydämellinenkään. Sellaiseksi hän heltyi ainoastaan\nilloin sanoessaan hyvää yötä lapsille ja siunatessaan heitä. Silloin\nhän mielellään paneutui polvilleen vuoteen viereen ja jutteli siinä\nenemmän kuin päivien kuluessa koskaan. Silloin hän tavallisesti puhui\nElina-tädistä.\n\nTytöillä ei ollut paljon muistoa Elinasta. Mutta äidin kertomusten\nkautta hän oli heille tutumpi kuin heidän oma opettajansa, niin,\nmelkein yhtä tuttu ja läheinen kuin äiti itse.\n\nElina-täti oli ollut maailman kaunein tyttö sen tiesivät lapset. Irja\noli Elina-tädin näköön. Häntä sanottiin koulussa kauniiksi. Ihmiset\nkehuivat hänen suuria sinisilmiään, hänen mustankiiltävää, hienoa\nkiharaan taipuvaa tukkaansa, hänen pientä ruusunnuppusuutaan. Mutta\nElina-täti oli ollut paljon, paljon kauniimpi. Ja hyvä hän myöskin oli\nollut. Joka ilta hän oli nukuttanut lapset, joka aamu hän oli pessyt ja\npukenut heidät. Hän oli ollut iloksi kaikille ja kaikki pitivät\nhänestä. Hänen olisi pitänyt tulla oikein onnelliseksi. Hän olisi sen\nansainnut. Mutta hän meni kauas kauniiseen Kaliforniaan ja sinne hän\nkuoli.\n\nEnempää ei äiti koskaan kertonut. Tällä kohdalla hänen äänensä aina\nrupesi vapisemaan. Usein tuli itkukin. Mutta siitä huolimatta äiti taas\ntoisena iltana kertoi Elina-tädistä.\n\nTytöt olivat varmat siitä, että äiti ajatteli Elina-tätiä aina silloin,\nkun hän pitkät ajat oli äänettömänä polvillaan heidän vuoteensa\nvieressä.\n\nKerran pöydässä Irja odottamatta kysäisi: -- Isä, näitkö sinä\nElina-tädin silloin, kun olit Kaliforniassa?\n\nIsän lusikka kolahti odottamatta kovasti lautasen laitaan. Isähän ei\nnähnyt mitään. Hänen kätensäkin vapisivat kovin.\n\n-- Kyllä isä näki, -- vastasi äiti. Ääni oli toisenlainen kuin\ntavallisesti. Se oli niin terävä että se leikkasi ja teki kipeätä.\n\nKukaan ei jatkanut puhetta. Tytöt menivät kouluun. Äiti ja isä jäivät\nkahden.\n\n-- Sinä olet kertonut lapsille Elinasta? -- Isä sanoi sen arasti.\n\n-- Minä olen kertonut heille, että minulla kerran oli pieni sisar, joka\noli kaunis ja hyvä kuin enkeli.\n\n-- Alma, sinä et koskaan ole antanut minulle anteeksi. Etkö muista,\nettä minä olen sokea, elinkautiseen sokeuteen tuomittu mies.\n\n-- Etkö tiedä, että me niitämme, mitä olemme kylväneet.\n\n-- Sinä olet kova, armoton.\n\n-- Armahditko sinä! Muistatko, miten nuori hän oli?\n\n-- En kai minä kuitenkaan yksin ole syyllinen?\n\nSilloin jysähti Alman nyrkki pöytään. -- Ole varuillasi, etten aja\nsinua ulos omasta kodistasi.\n\nMielenliikutus salpasi hetkeksi hänen äänensä. -- Tiedätkö, hän jatkoi,\nmitä sinä olet tehnyt? Sinä petit hänet, niinkuin petit minut. Sinä\njätit hänet, niinkuin jätit minut. Minä voin antaa anteeksi sen, minkä\nsinä teit minulle, vaan en ikinä, -- en ikinä sitä, minkä teit hänelle.\nSinä tukit hänen suunsa silloin, kun hän olisi tahtonut puhua. Minä\nolen ymmärtänyt sen nyt jälestäpäin. Hänen viime kirjeensä ilmaisi\nkaiken. Se oli kuoliaaksi raadellun ihmisen viimeinen, värisevä\nhätähuuto. Se soi yöt ja päivät sisimmässäni.\n\n-- Enkö minä sitten ole kärsinyt?\n\n-- Et tarpeeksi, koska vielä syytät heikkoa turvatonta lasta. Tiedätkö\nmitä hän kirjoitti? Tiedätkö, ketä hän syytti! Itseään, itseään\nainoastaan. Ja sinä --.\n\n-- Älä nyt noin! Minä olen vain heikko mies. Hän oli sanomattoman\nsuloinen, kuten itse tiedät.\n\nToisen kerran jysähti Alman nyrkki pöytään.\n\n-- Herkeä jo, kuuletko! Jumala sinulle antakoon anteeksi -- jos voi.\nMinä en sitä voi. Minä olen ihminen.\n\nAlma viskasi takin päälleen. Hänen oli mentävä silittämään miljonäärin\nkotiin, jossa suomalainen silittäjä oli sairastunut.\n\nOskarkin läksi. Hän meni kylään ja viipyi siellä myöhäiseen iltaan\nasti. Valo oli sammutettu Alman ja lasten huoneesta, kun hän palasi.\n\nPikkutytöistä tuntui seuraavana päivänä siltä kuin äiti olisi ollut\ntavallistakin vaiteliaampi. Isä oli sitä varmastikin. Jokin tuntui\nolevan vinossa. Tai ehkä se vain johtui siitä, että äidillä oli\ntavallistakin enemmän työtä. Joulu oli tulossa ja silloin oli kaikilla\nkiire.\n\nTämä olikin ensimmäinen joulu, jonka isä vuosien kuluttua vietti\nkotona.\n\nTytöt puhelivat keskenään paljon siitä, millaiseksi joulu muodostuisi.\nOstaisikohan äiti kuusen vai täytyisiköhän olla ilman nyt, kun piti\nvälttää kaikkea turhaa rahanmenoa.\n\nViimein tytöt päättivät kysyä.\n\n-- Kyllä se hankitaan, -- sanoi äiti levollisesti. -- Isän tähden. Hän\nei voi nähdä, mutta hän tuntee kuusen ja kynttilöiden tuoksun.\n\nIrja kävi äidin kaulaan kiinni. Hänellä oli Elinan katse ja Elinan\nmielenpehmeys.\n\n-- Äiti, -- sanoi hän hellästi. -- Sinä olet niin hyvä, aina hyvä.\n\nHän puristi äitiä hartaasti kaulasta.\n\nÄiti katsoi häneen, katsoi kauan ja pitkään. Mutta Irjasta tuntui siltä\nkuin äiti oikeastaan ei olisi katsonutkaan häneen, vaan jonnekin hyvin,\nhyvin kauas.\n\n-- En minä ole hyvä, -- sanoi äiti viimein. -- Mutta joulu on juhla,\njolloin meidän kaikkien pitäisi koettaa oppia hyviksi.\n\nÄiti pani kiireesti kokoon silittämänsä vaatteet. Sitten hän kaasi\ntulella porisevan hyytelön vanhaan, kukalliseen maljaan. -- Tässä on\nillaksi jälkiruokaa isälle ja teille, -- hän sanoi. -- Se on sellaista,\njosta te kaikki pidätte.\n\n-- Etkö sinä äiti, tule kotiin illaksi, tiedusteli Alma hätäisesti.\n\n-- En kerkiä töiltäni. Oletteko mitään vailla?\n\nMolemmat tytöt rupesivat yhtaikaa toimittamaan, että heillä on\niltapäivällä juhla koululla.\n\n-- Ja te tahtoisitte olla nätissä reilassa, niinkö? Alma viskasi\nkiireesti kädestään päällystakin, johon hän juuri oli tarttunut. Hän\notti tyttöjen parhaat puvut esille, tarkasti, oliko niissä kaikki\nkunnossa ja rupesi sitten kampaamaan tyttöjä. Viimeksi hän kiinnitti\nsuuret silkkinauhasilmukat molempien hiuksiin. Sitten hän teki lähtöä.\n\nKynnykseltä hän odottamatta kääntyi takaisin. Hän painoi lapset\nsyliinsä ja suuteli heitä.\n\nSe oli niin harvinaista, että tytöt jäivät sitä ihmettelemään. He\npäättelivät mielessään, että äiti teki sen siksi, että joulu oli\ntulossa. Äitihän vastikään oli selittänyt, että kaikkien jouluna piti\ntulla oikein hyviksi.\n\nKoulussakin ajateltiin joulua. Siellä laulettiin ja leikittiin ja\npidettiin hauskaa. Tytöt olivat innoissaan, kun palasivat kotiin. Mutta\nhe muistivat tarkalleen kaikki äidin määräykset ja illallispöytä\nkatettiin niin kuin äiti oli käskenyt.\n\nSyödessä kertoi Alma kuusesta. Se oli hankittava isälle. Niin oli äiti\nsanonut.\n\n-- Isä, -- sanoi Irja. -- Kun sinä tunnet kuusen ja kynttilöiden hajun,\nsilloin sinä tiedät, miltä kaikki näyttää, eikö niin?\n\n-- Niin, niin, -- vastasi isä hajamielisesti. Hän ajatteli oman\nkohtalonsa kovuutta.\n\nIrja yhä pitkitti. -- Kun sinä olit pieni poika, silloin sinulla oli\nhauska joulu, sellainen kuin meillä nyt?\n\nIsässä värähti jotain, -- jotain kaukaista ja syvällä. Tuli ikävä\nlapsuutta, -- sitä etäälle painunutta viattoman ilon aikaa.\n\n-- Lähdetään nyt nukkumaan, -- muistutti isä kiireisesti nousten\npöydästä.\n\nPikkutytöt korjasivat ruuan pöydältä, tekivät ilta-askareet ja menivät\nnukkumaan.\n\nHe nousivat iloisesti liverrellen lähenevästä joulusta. Mutta he\nkävivät alakuloisiksi huomatessaan, ettei äiti vieläkään ollut kotona.\n\nHe menivät ensi kertaa kouluun äidin katseen saattamatta.\n\nIsä meni tuttavien luo pyytämään apua puhelimen käytössä. Hän aikoi\nsoittaa paikkaan, jossa Alma oli työssä.\n\nKun tytöt palasivat koulusta, oli kaikki viimeinkin selvillä. Äiti\nlepäsi yläkerrassa vuoteella kädet ristissä rinnalla ja siniset\nsilmäluomet painuneina murtuneen katseen peitteeksi. Äiti oli yöllä\njoutunut auton alle. Isä istui vuoteen vieressä. Hän huojutteli\nruumistaan lakkaamatta edes ja takaisin. Milloin kuivasi hän\nkyyneleitään, milloin hän nyyhkytti kuin lapsi. Kaikille hän kertoi,\nkuinka hyvä Alma oli ollut ja miten onnellisia he oikeastaan olivat\nolleet, vaikka eivät saaneetkaan paljon olla yhdessä.\n\nIsä vietti koko sen päivän itkien ja voivotellen äidin vuoteen\nvieressä. Hänen sokeita silmiään kirveli ja hänen äänensä oli itkusta\npainuksissa. Hän puhui ja itki lakkaamatta. Vain harvoin hän ehti\najatella. Silloin hän oli kuulevinaan Alman äänen: -- Sinä tiedät, me\nniitämme, mitä olemme kylväneet.\n\nNiin, niin, Alma oli kova, kova silloin kun sen sanoi ja kova monesti\nmuulloinkin. Mutta hyvä hän silti oli -- teoissaan varsinkin. Elätti ja\npiti huolta.\n\nTaas tuli itku. Se oli sokean miehen avutonta raivoa kovalle\nkohtalolle, joka häneltä oli riistänyt hänen elättäjänsä.\n\nEi olisi elämän tarvinnut näin armottomasti kolhia. Lyötyä ei olisi\npitänyt löydä. Erheensä ja rikkeensä oli hänellä niinkuin kaikilla.\nSyytä hänessä tietenkin oli. Hän sen tunnusti. Mutta sokealta ei olisi\nsittenkään saanut riistää hänen ainokaistaan.\n\nSyvä sääli omaa, kärsivää minäänsä kohtaan valtasi Oskarin uudelleen.\n\nVielä puolenyön aikana, kun pikkutytöt pelokkaina ja käsi kädessä\nhiipivät huoneeseen katsomaan, eikö äiti kuitenkin vielä nousisi,\nnäkivät he isän vuoteen ääressä. Hän voivotteli ja itki siinä yhä\ntäynnä sääliä itseänsä kohtaan.\n\n\n\n\nMENESTYVÄ NAINEN\n\n\nHän tuli yhdeksän vanhana Amerikkaan. Silloin jo hän oli muutakin kuin\nlapsi. Hän oli itsetietoinen ihmisalku, jolle oli selvinnyt, mikä\nauttaa ihmistä eteenpäin elämässä.\n\nHän ei olisi kyennyt tätä selittämään, ei itselleen, eikä muille, mutta\nhän tiesi sen. Tapahtuma, joka oli hänelle sen selvittänyt, oli\nyksityispiirteitään myöten uurtautunut hänen lapsensieluunsa.\n\nHän kävi silloin seitsemättä. Syksyllä hän oli käynyt pikkulasten\nkoulua ja jouluna hänet kutsuttiin kansakoululle kuusijuhlaan. Siellä\ntarjottiin kaikille lapsille rusinoita ja vehnäsrinkeliä. Ne riippuivat\nkoreissa, punaisissa nauhoissa kuusen oksilla. Opettaja irroitti ne\nkuusesta ja jakeli lapsille.\n\nKun tarjoilu oli päättynyt, antoi opettaja jokaiselle kansakoulua\nkäyvälle joululehden.\n\nPikku Viivi seisoi kuusen toisella puolen äitinsä vieressä. Hän katseli\ntiukasti lehtiä jakelevaa opettajaa. Hän näki lehden etusivulla suuren,\nvärillisen kuvan, joka miellytti häntä. Äkkiä hän ponnahti äidin\nvierestä opettajan eteen. -- Antakaa minullekin, -- hän sanoi ja\nkuroitti kätensä. Opettaja katsoi häneen hämmästyneenä, mutta\nhymyillen. Silloin hän uudelleen ojensi kätensä opettajaa kohden ja\nsanoi rohkeasti: -- Minäkin tahdon. Antakaa!\n\nVieressä seisova nuori pappi rupesi nauramaan. Vaimojen puolelta kuului\npaheksuvaa mutinaa. Opettaja näytti epäröivän. Silloin pastori taas\nkuiskasi jotain opettajalle. Viivi kuuli vain yhden sanan: -- nätti.\nSen sanottuaan hymyili pastori uudelleen ja entistä lempeämmin. Pastorin\nrinnalla seisoi nuori isäntä. Hänkin hymyili. -- Rohkea tyttö, -- hän\nsanoi katsoen samassa merkitsevästi pastoriin. Opettaja selaili\nlehtiään, taisi katsoa, että riittääkö syrjäisille. Sitten hän ojensi\nyhden Viiville.\n\nTyttö niiata töksäytti kiireisesti ja lyhyeen, niinkuin oli nähnyt\ntoisten tekevän ja pyörähti sitten takaisin, äidin viereen. Hän puristi\nlehteä lujasti kädessään. Poskilla hehkui helakka puna. Hän tunsi\ntaistelleensa lahjansa puolesta. Nyt hän nautti voitonilosta. \"Rohkea\nja nätti\". Siinä se, mikä häntä oli auttanut. Siitä tuli voimakeskus\nhänen vastaisessakin elämässään.\n\nSitä hän muisteli myöskin matkalla Amerikkaan.\n\nAtlantilla tuuli kovasti, mutta Viivi ei ollut merikipeä. Hän oli jo\nmatkalla Hulliin saanut paljon ystäviä Amerikkaan aikovien suomalaisten\nkeskuudessa. Atlantilla hän yhä laajensi tuttavapiiriään.\nTorvisoittokunta soitteli joka iltapäivä etukannella. Kerran heidän\nsoittaessaan muutamat, ennen Amerikassa käyneet tytöt pistivät\ntanssiksi. Viivi tarkasti hetken aikaa tutkivasti heitä ja heidän\njalkojaan. Sitten hän ryntäsi keskelle tanssitannerta ja rupesi\npyörimään niinkuin toisetkin. Tuuli löyhytteli hänen mustaa tukkaansa,\nsilmät kipinöivät, posket punoittivat ja kädet nousivat ja laskivat\nnoudattaen soiton nousua ja laskua.\n\nIhmiset nauroivat iloiselle lapselle. Kun soittokunnalle taputettiin\nkäsiä, osoittivat he suosiotaan tanssivalle tytölle. Muuan soittaja\nlöysi taskustaan sokeripaloja, joita ympäröivässä paperissa oli laivan\nkuva. Hän antoi ne Viiville. Seuraavana päivänä toivat soittajat\nhänelle hedelmiä ja kaakkua.\n\nMatka oli Viiville kuin pitkä juhlapäivä. Hän tiesi, että hänellä oli\nhauska siksi, että hän oli rohkea ja nätti.\n\nHän muisteli tätä myöhemmin koulussa. Siellä oli vaikeata\nenglanninkielen tähden. Opettaja oli kyllä ystävällinen. Hän oli\ntottunut kieltä taitamattomiin siirtolaislapsiin. Mutta toverit\nnauroivat. Tytöt nimittäin. Pojissa oli Amerikan miesten\nritarillisuutta. He tekivät kiusaa vain toinen toisilleen ja nauroivat\ntoinen toisilleen, tytöille he olivat kohteliaita. Viivi ei ymmärtänyt\nsyytä tähän, mutta hän käsitti tilanteen hänelle edullisen puolen.\nTyttöjenkin joukossa oli monenlaisia. Hän tunsi sen. Toiset katselivat\nhäntä uteliaina, toiset olivat ystävällisiä, suojelevaisia ja auttoivat\nvieraan kielen puhumisessa. Muutamat katsoivat häneen epäilevästi,\nmiltei karsaasti. Muuan iso, kiharapäinen tyttö päästi kerran leveän\nnaurun, kun Viivi välitunnilla koetti kertoa jotain englanninkielellä\neikä osannut. Silloin välähti suuttumuksen salama Viivin mustissa\nsilmissä, kasvoille karahti puna ja käsi sivalsi tottuneesti\nhyvintähdätyn korvapuustin toverin poskelle.\n\nLapsia kerääntyi riitaantuneitten ympärille. Joukko jakautui kahtia.\nSuurin osa oli Viivin puolella. Tyttö, joka oli nauranut, ei ollut\ntoisten suosiossa, ja pojat pitivät yksimielisesti ja ritarillisesti\npahana sitä, että oli naurettu vastatulleelle, kieltä taitamattomalle\ntytölle.\n\nRohkeus ja nättiys oli taaskin auttanut Viiviä.\n\nSiihen hän turvasi myöskin lähtiessään palvelukseen. Tuntui\nvastenmieliseltä mennä toisten työhön, mutta isä oli kuollut eikä äiti\njaksanut yksin viedä joukkoa eteenpäin. Viivin täytyi alistua.\n\nHän hankki itselleen monipuolisia ja tarkkoja tietoja eri paikoissa\npalvelevilta suomalaisilta tytöiltä. Lopuksi hän tuli siihen\njohtopäätökseen, että sisäkön toimi parhaiten sopi hänelle. Työ ei\nollut raskasta, -- ei ainakaan, jos sattuisi saamaan hyvän paikan, --\nja palkka oli hyvänpuoleinen.\n\nViivi rupesi heti valmistamaan paikanhakua. Hän osti itselleen uuden,\nmuodikkaan silkkipuvun. Kangas oli huonoa, mutta se oli sittenkin\nsilkkiä ja kahisi kuin silkki. Muodikkaaseen pukuun soveltuva hattu oli\nmyös ostettava. Velkaa täytyi tehdä, mutta mitäpä siitä.\n\nHienon neidin puvussa, kasvot vahvasti puuteroituna ja\nhuulet ruusunkarvaisiksi maalattuina lähti Viivi suureen\npaikanvälitystoimistoon. Hänen hyvinkäherretty päänsä oli\nitsetietoisesti kenossa ja silmät säkenöivät rohkeutta.\n\nHän sai kohta paikan ja hyvän.\n\nTalossa oli paljon vanhaa, paikkaansa kotiintunutta palvelusväkeä.\nViivi pani tuntosarvensa liikkeelle. Hän tiesi pian, ketä oli\nmairiteltava, kenelle sopi mahtipontisesti tiuskahtaa ja kuka oli\nvoitettavissa ainoastaan oveluudella. Keinoista hän ei välittänyt. Oli\nhauska käyttää niitä vaihtelevasti, kunhan lopputuloksena oli\nmonipuolinen oma etu.\n\nViivi eli aikansa oikein onnen lellilapsena. Hän korjasi ruokapöydältä\nparhaat palat omaan suuhunsa. Hän mairitteli talon vanhaa\nautonkuljettajaa ja sai häneltä usein salaa kyytejä. Erikoisoikeuksia\nvapaailtojen suhteen hän myös osasi hankkia itselleen.\n\nAmerikkalaisten seura ei häntä kuitenkaan miellyttänyt. Hän oli siellä\ntuntevinaan sitä muukalaisiin kohdistuvaa vieromista, joka usein sekä\nhaavoittaa että harmittaa muualta Amerikkaan muuttaneitten mieltä.\nViivi päätti tämän johdosta hankkia itselleen huomatun sijan\nsuomalaisten joukossa. Siellä oli suomalaisella tytöllä sittenkin\nsuurimmat menestymisen mahdollisuudet. Raittiusseura oli sopivin\nkilpakenttä. Viivi liittyi jäseneksi ja alkoi heti esiintyä.\n\nSinä iltana, jolloin hän ensi kertaa astui lavalle kädessään\nrunokokoelma, josta hän oli valinnut lausuttavakseen repäisevän runon,\noli hän varovaisuuden vuoksi koonnut suuren parven nuoria poikia\nkuulijoitten joukkoon. He olivat kaikki Viivin ihailijoita ja hän oli\nluvannut heille suosionsa päivänpaistetta, jos he hyvin huolehtisivat\nasioiden menosta. He alkoivat siitä syystä myrskyävästi osoittaa\nsuosiotaan heti Viivin astuessa lavalle ja esityksen päätyttyä\nsuosionosoitukset yhä kiihtyivät. Vanhempi väki ihmetteli nuoren\nesiintyjän rohkeutta ja siksi taputtivat hekin innokkaasti käsiään.\nViivi oli ensi esiintymisellään kohonnut tähdeksi raittiusseuran\ntaivaalle.\n\nHän esiintyi tästä puoleen usein. Lavalta oli hyvä tarkastaa yleisöä ja\ntehdä huomioita. Tämäkin miellytti Viiviä. Hän tarkasti etenkin\nmiesväkeä. Hän ei aikonut kauan raataa toisen palkkalaisena. Hän tahtoi\nmennä naimisiin. Siksi oli hyvä ajoissa ajatella vaaliehdotusta.\n\nKerran Viivi näki kuulijoitten joukossa nuorukaisen, jonka haaveilevat,\nharmaansiniset silmät palvovan hartaina seurasivat häntä. Se liikutti\nViiviä. Hän oli tosin tottunut tällaiseen palvontaan, mutta nuo vaaleat\nsinisilmät, jotka olivat hänen omien, kivihiilenmustien silmiensä\ntäydellinen vastakohta, liikuttivat häntä jollakin erikoisella tavalla.\n\nHän alkoi kohta keräillä tietoja niitten omistajasta. Hän sai kuulla,\nettä poika oli epäkäytännöllinen uneksija, joka taloudellisesti oli\npäässyt hitaasti edistymään.\n\nSe ratkaisi. Viivi oli aluksi osoittanut myötätuntoisuutta\nnuorukaiselle. Nyt muuttui hän jääkylmäksi. Nuori uneksija ei\naavistanut syytä siihen, mutta se vaikutti murtavasti häneen. Hänen\ntäytyi jättää toimensa ja muuttaa toiseen valtioon.\n\nEnnenkuin vuosi oli umpeen kulunut, oli Viivi onnistunut etsinnässään.\nVaaleansiniset silmät olivat uudelleen lumonneet hänet. Mutta niitten\nomistaja ei ollut mahdoton uneksija, vaan sievoisen liikkeen hyvin\nmenestyvä omistaja.\n\nSekin oli hyvä puoli, että hän oli vanhempiensa ainoa lapsi ja että\nvanhuksilla oli sekä oma koti että varallisuutta, joten heistä ei\nkoituisi rasitusta miniälle.\n\nViivi oli palveluspaikassaan saanut säästetyksi siksi paljon, että hän\npystyi hankkimaan itselleen kauniit kapiot, tavallista hienomman\nmorsiuspuvun ja häät, joiden herkuista ja komeudesta kauan puhuttiin.\n\nHän jätti luonnollisesti ansiotyönsä heti päästyään aviovaimojen\narvossapidettyyn säätyyn. Moni suomalainen nainen kävi naimisiin\nmentyäänkin toisten työssä siten voidakseen taloudellisesti tukea\nperhettä, mutta Viivi oli alunpitäen tehnyt selväksi sulhaselleen,\nettei sellainen voinut tulla kysymykseenkään. Hän tahtoi antautua\ntukemaan suomalaisten henkisiä rientoja.\n\nEtenkin raittiusseura iloitsi tästä. Sen pienessä piirissä tarvittiin\nnuoria voimia ja henkilö, jolla kauppiaan vaimona oli huomattu asema,\noli erityisen tervetullut.\n\nEnsimmäinen tehtävä, minkä Viivi naimisiin mentyään suoritti\nraittiustyön hyväksi, oli kilpakirjoituksen laatiminen.\n\nRaittiusseura oli varoistaan päättänyt jakaa kolme palkintoa niille,\njotka paraiten vastaisivat kysymykseen: \"Miten on herätettävä enemmän\nraittiusharrastusta Amerikan suomalaisten keskuudessa?\"\n\nViivi ryhtyi heti työhön. Hän käski miehensä tyytymään kuivaan ruokaan\ntai hakemaan kaupungilta, mitä tahtoi. Hän itse sulkeutui\nvierashuoneeseen ja hikoili siellä viikon papereittensa ääressä. Kun\nhän viimein oli valmis, tiesi hän onnistuneensa. Hän oli lukenut\nkaikenlaatuisia teoksia, englantilaisiakin ja hän tiesi kirjoittaneensa\npaljon, jota ei kukaan muu pystyisi esittämään. Hän meni siitä syystä\nsuoraa päätä palkintolautakunnan eri jäsenten luokse, ja esitti heille\nasiansa peittelemättä. Hän oli kirjoittanut esityksen, jolle ei voinut\najatellakaan muuta kuin ensi palkintoa. Varmuuden vuoksi hän vielä\nparissa paikassa, missä tunsi asianomaiset kitsaiksi ihmisiksi, jäi\nkeskustelemaan muistakin asioista. Puhuttiin tietysti sodan jälkeisen\nelämän kalleudesta ja siitä, että jokaisen täytyi katsoa, miten\nparaiten eteenpäin pääsisi. Tämän yhteydessä Viivin sopi mainita, että\nhänen miehensä aikoi erityisellä tavarain hinnan alennuksella muistaa\nniitä, jotka ymmärsivät antaa arvoa mrs. Helakummun kirjoitukselle.\n\nViivi sai ensimmäisen palkinnon. Hänen suosijapiirinsä kasvoi muutenkin\nhuomattavasti. Hinnanalennus oli toivottava asia monessa kodissa.\n\nKun Viiville syntyi tyttö, täytyi hänen joksikin aikaa supistaa\nyleishyödyllistä toimintaansa. Myöhemmin hän kuitenkin jatkoi sitä\nentistä tarmokkaammin. Hän tunsi jääneensä maanmiehilleen velkaa pitkän\ntyöstäpoissaolonsa tähden. Hän laajensi siitä syystä toimintaansa. Hän\nlausui, piti puheita, ja järjesti näytelmiä suomalaiskeskuksissa sekä\nomassa valtiossaan että sen ulkopuolellakin. Hänen asemansa yleni ja\nhänen maineensa kasvoi. Hän oli menestyvä nainen.\n\nKerran tuli hänen luokseen muuan suomalainen perheenäiti valtioitten\näärimmäisestä kaakkoiskulmasta. Vieras oli kyläillessään toisessa\nvaltiossa kerran kuullut mrs. Helakummun puhuvan. Puhe oli tehnyt\nhäneen syvän vaikutuksen, siksi tahtoi hän henkilökohtaisesti tutustua\npuhujaan.\n\nMrs. Helakumpu oli liikutettu kuullessaan tämän, pani kahvin tulelle ja\nparasta kaakkua pöydälle. Sitten käytiin keskustelemaan sekä\nyksityisistä että yleisistä asioista.\n\nPuhe luisti paraimmillaan, kun pikku, viisivuotias Liisa tulla kipitti\npihalta sisään. Hänen, aamulla arvattavasti puhdas ooverhaalinsa[8] oli\npaksussa savisohjussa ja kasvoja myöten oli tyttö muutenkin elävä\nilmoitus siitä, että hän oli sotkenut savea. Ennenkuin äiti ennätti\nryhtyä varokeinoihin, oli tyttö paiskannut saviset kämmenensä puhtaalle\nkoruommelliinalle.\n\nMrs. Helakumpu lennähti polttavan punaiseksi ja mustat silmät iskivät\ntulta.\n\n-- Sinä heittiö, menetkö siitä! Äidillä on vieraita, etkö näe? Ja sinä\ntulet rumalla käytökselläsi minua suututtamaan!\n\nHän tarttui tytön käsipuoleen ja ravisti kiivaasti. Sitten hän muisti\nkasvatusopillisen säännön siitä, että rangaistuksen läheisesti piti\nliittyä itse pahaantekoon. Hän tarttui syyllisiin, savisiin kouriin ja\nlyödä läimäytti niitä useampaan kertaan. -- Mene tiehesi, äläkä\npistäkään nokkaasi tänne ennenkuin isä tulee.\n\nVieras missis katsoi arasti ikkunaan päin. Hän olisi suonut sinä\nhetkenä olevansa sekä sokea että kuuro. Se puhe, jonka hän kerran oli\nkuullut mrs. Helakummun pitävän ja joka niin syvästi oli häntä\nliikuttanut, oli koskenut lasten kasvatusta. Hän oli tutustumisen\nkautta tahtonut oppia enemmän. Hänellä oli itsellään useampia lapsia ja\nhän olisi tahtonut antaa heille parastaan.\n\nPainostava äänettömyys syntyi, kun mrs. Helakumpu survaistuaan lapsen\nulos ovesta palasi kahvipöydän ääreen. Vieras koetti jatkaa puhetta,\nmutta tarttui miltei vahingossa siihen, mitä ajatteli.\n\n-- Silloin, kun kuulin sen Teidän kauniin puheenne, joka niin minua\nliikutti, puhuitte lasten kasvatuksesta. Me itkimme silloin kaikki. --\nVieraalla oli nytkin kyyneleet silmissään.\n\n-- Vai niin, minä muistankin melkein sen illan, -- jatkoi mrs.\nHelakumpu iloisesti. -- Lasten kasvatus on hirveästi kehnoa\nsuomalaisten keskuudessa. Soisin, että he joka kotiin hankkisivat sitä\nerinomaista kirjallisuutta, jota olen itselleni ostanut.\n\nVieraan kahvilusikka jäi odottamattoman pitkäksi aikaa hänen suuhunsa.\nHän tuijotti mrs. Helakumpuun tietämättä, oliko hän kuullut oikein vai\nväärin. Mutta mrs. Helakumpu jatkoi iloisesti ja vakuuttavasti lasten\nkasvatuksen tärkeästä kysymyksestä.\n\nVieras teki lähtöä pikemmin kuin oli aikonut.\n\nPikku Liisa oppi äitinsä kovassa koulussa jotain, jota lapset\nAmerikassa eivät yleensä osaa. Hän osasi _pelätä_ ja hän pelkäsi usein.\nKun hän sairastui kurkkumätään, pelkäsi hän pahemmin kuin koskaan. Hän\npelkäsi kaikkea, mitä hän näki kuumehoureissaan. Hän pelkäsi äidin\nsuuttumusta ja hän pelkäsi pimeätä hautaa, josta hän oli kuullut\npuhuttavan.\n\nSairaus tuotti mrs. Helakummulle paljon murhetta. Se sattui kovin\nsopimattomaan aikaan. Häntä oli juuri pyydetty paikkakunnalle, jossa\noli erittäin vaikutusvaltaisia suomalaisia. Hän ei ollut käynyt siellä\nennen ja kunnioittava kutsu oli häntä suuresti ilahuttanut. Nyt kävi\nmatka mahdottomaksi.\n\nHän pyyhki kyyneleitään hellan ääressä hämmennellessään lapselle\naiottua lientä.\n\nSamassa koputti naapurin missis ovelle.\n\nVieras heltyi kyyneliin nähdessään itkevän äidin. Häneltä itseltään oli\ntapaturmaisesti kuollut lapsi. Hän ymmärsi naapurinsa tunteet.\n\nVieraan tulo pani mrs. Helakummun kyyneleet vuotamaan yhä runsaammin.\nSuuren hellyyden puuskassa sulki hän tulijan syliinsä.\n\n-- Olette te sentään hyvä, mrs. Koivu, kun tulitte! Ihmiset pelkäävät,\nkun tauti on tarttuvaa. En ole saanut kenellekään kevennellä mieltäni,\nvaikka minulla on surua surun päälle. Tämä tauti tuli kovin\nsopimattomaan aikaan ja tyttö huononee huononemistaan. Kyllä se kuolee.\nMenkää tuonne huoneeseen katsomaan! Minä en enää jaksa olla siellä.\n\nMrs. Koivu katsoi pitkään. Sitten hän meni viereiseen huoneeseen, jossa\nLiisa makasi. Polttava kuume kiilsi lapsen katseesta ja samalla asui\nsiinä suuri, jäytävä pelko.\n\n-- Äiti sanoi, että kuolen, -- kuiskasi Liisa vapisevalla äänellä.\n\n-- Sanoiko? -- Mrs. Koivu asettui vuoteen viereen ja pyyhki hikeä\nkuumeiselta otsalta. -- Liisa kuuli ehkä väärin. Liisa ei ymmärrä sitä\nasiaa.\n\n-- Liisa ei tahdo mennä hautaan.\n\n-- Ei pikku Liisa menekään hautaan. -- Mrs. Koivu siveli rauhoittavasti\nlapsen kättä. Hänen äidinsydämensä ympäröi suurella hellyydellä\nkuolevaa lasta. Hiljaisella äänellä hän puheli ihanasta puutarhasta,\njossa valkosiipiset pikku enkelit leikkivät. He odottivat Liisaa.\n\nMrs. Koivun kauniit kertomukset saattoivat pikku Liisaa hänen pitkälle\nmatkalleen. Lapsi nukkui hymy huulillaan.\n\nMrs. Helakumpu hankki itselleen kiireesti vaatettavan surupuvun,\nkukitti pikku Liisan leposijan suloisilla kukkasilla ja kutsui naapurit\nkatsomaan ruumista. Sitten pidettiin hautajaiset. Sen jälkeen asettui\nkaikki entiselleen.\n\nEi kuitenkaan kaikki.\n\nPikku Liisan kodissa oli tyhjää. Mr. Helakumpu huokasi raskaasti\nkatsellessaan puhtaana paistavaa pöytäliinaa. Hän olisi antanut\nkaikkensa, jos vielä olisi saanut nähdä siinä tuoreita jälkiä savisista\npikku sormista tai lapsen lautaselta läikähtäneestä liemestä.\n\nMr. Helakummun ikävä kasvoi suureksi. Hän oli nuorena sairastanut\nvaikeata keuhkokuumetta. Hän oli arka kylmettymiselle. Liisan\nkuolintalvena hän kylmettyi pahasti ja seurasi lastaan.\n\nMrs. Helakumpu sai miestään surressaan käyttää surupukua, jonka hän oli\nhankkinut itselleen Liisan hautajaisiksi. Se säästi varoja ja oli\nkäytännöllistä. Kangaskin oli hyvää, joten se kesti kulutuksen, mutta\nse tuli kiiltäväksi vyön kohdalta, jonka alla mrs. Helakumpu säilytti\nnenäliinaansa. Hän käytti nykyään ahkerasti nenäliinaa. Hän suri\nmiestään vilpittömästi ja itki paljon. Hän oli jäänyt yksin kuin viaton\nlapsi pahaan maailmaan.\n\nHän koetti nytkin haihduttaa ikäväänsä työllä. Toisten palkkalaiseksi\nhän luonnollisesti ei ruvennut, mutta hän jatkoi toimintaansa\nlähimäistensä kasvattamiseksi. Hän järjesti asiat niin, että hänelle\nmaksettiin palkkaa joka esiintymisestä. Mr. Helakumpu oli myöskin\njättänyt hänelle pienen, sievoisen perinnön, joten hänen asemansa\ntaloudellisesti oli turvattu.\n\nElämä oli kuitenkin käynyt hänelle kovin kolkoksi. Hän tunsi, ettei hän\nkauan kestäisi yksinäisyyttä. Sääli, jota hän tunsi itseään kohtaan,\nmuodostui hänelle tosin taloudellisesti hyvin kannattavaksi. Hän sai\nsiitä paljon liikuttavia esitelmäaiheita. Hän puhui mielellään\nesimerkiksi: \"Kodin hengestä\", \"Ihanteellisesta avioelämästä\", \"Lapset\n-- vanhempien rikkaus\" ja muista sellaisista sydäntä sulattavista\naiheista. Mutta mielenliikutukseen joutuminen kävi hänelle vähitellen\nrasittavaksi. Hän tunsi, ettei hän kauan jaksaisi sitä kestää.\n\nSitä myöten kuin hän kärsi tästä, sitä myöten vahvistui hänen\npäätöksensä mennä uudelleen naimisiin. Valinta oli hänelle kuitenkin\nnyt vaikeampaa kuin edellisellä kerralla. Hän oli päässyt siksi\nylhäälle menestymisen portailla, että valintamahdollisuudet olivat\npienentyneet.\n\nYlhäällä on yksinäistä, hän tunsi sen.\n\nVihdoin hän kuitenkin tiesi nähneensä sen, jonka vankka käsivarsi\nvarmasti oli aiottu hänelle, yksinäiselle, lohdulliseksi tueksi.\n\nHän seisoi tutulla esiintyjän paikalla erään pikkukaupungin\nraittiushaalissa.[9] Hän puhui liikutettuna aineesta: \"Jalon miehen ja\njalon naisen kodissa suoritettava yhteistyö.\"\n\nPuhuessaan hän näki salin perältä kaksi älykästä silmää, jotka sisäistä\nymmärtämystä tulkiten seurasivat hänen huuliensa joka värähdystä. Hänen\nliikutuksensa kasvoi siitä. Hän itki itse, yleisö itki. Esitys päättyi\nyleiseen liikutukseen ja myrskyäviin kättentaputuksiin.\n\nVäliajalla tuli perällä istuja itseään esittämään. Mrs. Helakumpu tunsi\nheti nimen. Se oli arvossapidetty suomalaisten keskuudessa.\nAsianomainen ei tosin ollut liikemies, kuten mr. Helakumpu. Mrs.\nHelakumpu olisi oikeastaan mielellään kunnioittanut mies-vainajansa\nmuistoa ottamalla jonkun hänen omasta säädystään, Tämä asianomainen oli\nfarmari,[10] mutta oikein vankkavarainen, itsekseen paljon opiskellut\nsuurviljelijä. Mr. Helakumpu ei niin ollen voisi panna asiata\npahakseen.\n\nMrs. Helakumpu tunsi syvää liikutusta ajatellessaan miesvainajataan.\nLiikuttavaa oli sekin, että suurviljelijä valituin sanoin pyysi\nitselleen kunniaa saada saattaa mrs. Helakumpua tämän yksinäiseen\nkotiin.\n\nSaattajan lähdettyä vietti mrs. Helakumpu päivän viime tunnit suuren\nliikutuksen vallassa. Hän ajatteli miesvainajataan. Tämä oli aina ollut\nerinomaisen hienotunteinen ja tahdikas. Tuntui miltei siltä, kuin hän\ntahdikkuudessaan olisi suorittanut siirtonsakin tästä elämästä siksi\nvarhain, että hän sen kautta avasi uusia menestymisen mahdollisuuksia\nsurevalle leskelleen.\n\nMrs. Helakumpu kuivasi nenäliinallaan monta kyyneltä tämän syvällisen\najatuksen valtaamana.\n\nLopuksi hän vielä kiitollisena miehensä muistolle itkasi muutaman\nilokyyneleen uusien eteenavautuvien menestysmahdollisuuksien johdosta.\nSitten hän painautui levolle ja näki unta -- tulevaisuudesta.\n\n\n\n\n\"TYÖNTÄJÄ\"\n\n\nAmerikassa tekevät ihmiset sellaistakin jota he eivät Suomessa tee. He\nmuun muassa \"runnaavat\"[11] ja \"työntävät\" -- vaan ei esimerkiksi\nkäsirattaita tai syrjässä pysyttelevää ihmistä eteenpäin. He\n\"työntävät\" intransitiivisesti ja ylimalkaisesti, mikä työntäminen\nkuitenkin merkitsee sitä, että asianomaisella on työntäjän toimi\njossain Amerikan monista, suurista teräsmyllyistä.\n\nSulo Seppä oli tällainen \"työntäjä\". Milloin oli hän päivätyössä,\nmilloin yötyössä. Mutta työ oli samaa, tehtiin sitä mihin aikaan\nvuorokaudesta tahansa. Aina oli seisottava kuuman, hehkuvan uunin\nedessä. Aina oli sen suureen kitaan syydettävä rautaista ruokaa ja aina\noli pidettävä varalta, milloin se raskas rauta-annos on hehkuvaksi\nsulatettuna kiskaistava pois ja uutta työnnettävä tilalle.\n\nTyöntää täytyi myöhään ja varhain sen suuren ammottavan, tulipätsin\nsuulla -- ympärillä toiset samanlaiset tulikidat hehkumassa kuumuutta.\n\nKovaa se oli, niin kovaa, ettei siinä mies jaksanut mitään\najatellakaan, työnsi vain, työnsi hiki otsalla ja hiki valumassa koko\nruumista pitkin.\n\nAjattelu oli muuten Sulo Sepän erikoisalaa -- etenkin kaikki ajattelu,\nmikä koski hänen omaa, hänelle satunnaisesta syystä mielenkiintoista\npersoonaansa.\n\nSulo Seppä seisoi mielellään peilin edessä. Sillä oli hänelle mieluista\nsanottavaa. Hän ei ollut mikään ruma mies. Hän tiesi sen hyvin itsekin,\nmutta hän ei pannut pahaksi, vaikka peili sitä hänelle yhä uudelleen\ntoisteli. Hänellä oli säännöllisenpuoleiset, sirot, miltei naiselliset\npiirteet. Silmissä oli haaveellinen ilme aivan kuin nuorella\nneitosella, tukka taipui aaltoilevasti kiharaan ja kädet olivat miehen\nkäsiksi, hentorakenteiset ja herkkyyttä ilmaisevat. Niiden hoikat,\npitkät sormet olivat kuin soittajan sormiksi muovaillut.\n\nSulo Seppä katseli niitä usein ja mielellään. Hänen kävi sääli noita\nkaunismuotoisia käsiä. Ne oli totisesti aijotut muuhun kuin\ntyöntämiseen.\n\nSulo tiesi muutenkin, että hän oli syntynyt tähän maailmaan muuksi kuin\ntyöntäjäksi teräsmyllyssä. Jos hän teosoofien tavoin olisi uskonut,\nettä me useamman kerran vierailemme tämän ajallisen elämän tanterilla,\nolisi hän kiven kovaan väittänyt muistavansa paljonkin edellisistä\nvierailuistaan maan päällä. Sulo ei ollut teosoofi. Mutta hän oli hyvin\ntaipuvainen omaksumaan heidän uskostaan juuri tuon yhden kohdan, sillä\nse kävi yhteen sen kanssa, mitä hän itse sisimmässään tunsi. Hän muisti\nselvästi ritarilinnan, jonka ikkunakaaria väriloistossa upeileva viini\nkiertelee ja jonka pilaristoon illan kuu valaa valjua, hopeista\nhohdettaan.\n\nSiellä hän on asunut. Siellä hän on unelmoinut ja kaihonnut. Siellä on\nhänen oikea kotinsa. Hän tuntee sen.\n\nMutta hän kuuluu myöskin toisaalle. Pienessä opiskelukammiossa hän on\nväsymättömänä valvonut himmeästi valaisevan kynttilän ääressä. Yö\ntoisensa jälkeen on kulunut hänen ummistamatta silmiään. Vanhan ajan\nviisaiden kirjoituksia hän on tutkinut. Ne ovat olleet hänen sielunsa\nruokana ja lepona. Sulo Seppä tietää olleensa lukumies. Lukumieheksi\nhän oli aikonut uudessakin ruumiillistumisessaan, mutta kova kohtalo\npani vastaan. Sulo syntyi tosin Amerikassa, suurten mahdollisuuksien\nmaassa, mutta hän syntyi köyhistä suomalaisista vanhemmista, jotka\neivät koskaan oikein päässeet kotiutumaan maassa eikä toisessa.\n\nSulo alkoi koulunkäyntinsä Amerikassa. Hän itki monet haikeat itkut\nvieraan kielen tähden. Se teki hänelle haittaa. Vanhemmat puhuivat aina\nsuomea keskenään. Lapset, joiden kanssa Sulo oli leikkinyt, olivat\nmyöskin olleet suomea puhuvia. Sulolle sattui monta erehdystä koulussa,\nsillä hän ei ymmärtänyt opettajan kysymyksiä. Toiste taasen hän tiesi,\nettä hän olisi voinut paremmin ja monipuolisemmin selvitellä asioita,\njos olisi saanut vastata äidinkielellään. Mutta kun hän ei löytänyt\nsanoja vieraasta kielestä, tuli vastaus laihaksi ja arkiseksi, vaikka\nse olisi voinut olla loistava.\n\nSulo oli sisimmässään vakuutettu siitä, että hän olisi voinut olla\nluokkansa paras. Nyt hän oli paras ainoastaan keskinkertaisten\njoukossa, ja se oli katkeraa.\n\nJuuri niihin aikoihin, jolloin Sulo oli voittanut kielelliset vaikeudet\nja asiat koulussa rupesivat sujumaan hyvin, päätti isä lähteä takaisin\nSuomeen. Kaivokseen, jossa isä työskenteli, oli tullut lentohiekkaa. Se\nsuljettiin ja koko \"lukeesi\"[12] jäi kylmille. Kodit tyhjenivät. Ovet\nlukittiin ja laudat naulattiin ikkunoiden eteen. Sadat perheet --\nniiden joukossa paljon suomalaisia -- läksivät hakemaan leipänsä\ntoiselta paikkakunnalta, monet toisenlaisesta työstäkin.\n\nSulon vanhemmat palasivat takaisin Suomeen. Isän vanhemmilla oli siellä\noma pieni talo syrjäisessä maalaispitäjässä. He olivat aikoneet talon\nvanhimman poikansa viljeltäväksi. Mutta näytti siltä, kuin tämä ei\naikoisikaan naimisiin ja talo kaipasi kipeästi emäntää. Äiti oli\nruvennut sairastamaan. Paranemisesta ei ollut toivoa. Isä kirjoitti sen\njohdosta kirjoittamistaan, että tulla kotiin niin pian kuin\nmahdollista. Ja Sulon vanhemmat läksivät.\n\nMatka oli Sulosta hauska. Hän oli sittenkin poika, vaikka hänessä oli\nvähän tyttöäkin.\n\nMerimiesten juhlalliset jalkineet herättivät hänessä syvää\nkunnioitusta. Hän livisti mielellään laivamiesten jälessä seuraten\nuteliaana heidän toimiaan.\n\nMuutamassa paikassa herätti tavallista suurempi kuumuus Sulon huomiota.\nKun tuohon kuumuuteen avautuvaa ovea raoitettiin, koetti poika\nkurkistaa sisälle. Hän kuuli sieltä suurten koneitten jyskettä ja\nkuuma, öljylle hajahtava ilma lehahti vasten kasvoja. Siellä oli\nkonehuone.\n\nIsän mennessä peräkannelle juoksi Sulo jälessä. Pitkä, metallikehässä\nkieppuva lanka laivan perällä herätti kohta hänen huomiotaan. Isä\nsanoi, että se mittasi matkaa. Tämä oli Sulosta kovin ihmeellistä. Hän\ntavoitteli lankaa käteensä. Teki mieli lähemmin tutkia tuota\nmerkillistä laitosta. Mutta lähellä seisova merimies rykäsi samassa\nhuomattavan terävästi, Sulo säikähti eikä enää yrittänyt tarttua\nlankaan.\n\nMyöhemmin matkan varrella alkoi taivas omituisesti muuttua. Oltiin\naamupuolessa. Mutta taivas oli musta, meri musta ja aallot näyttivät\nsuurilta, mustilta kalliopaasilta vihaisen vaahdon keskellä.\n\nSulosta alkoi tuntua pahalta. Ihan oli kuin vaara olisi ollut\nuhkaamassa. Mutta kun hän katseli ympärilleen, näki hän paljon nauravia\nihmisiä. Se rohkaisi. Pian täytyi hänenkin nauraa, kun tuuli sieppasi\nhatun erään vanhan herran päästä, kieputti sitä korkealla ilmassa\nsuppilon muotoisessa kehässä ja kiidätti sen lopuksi kauas vihaisesti\nsähisevään aallokkoon.\n\nHattu-hauskuutta annettiin paljonkin. Mutta kun tuuli näki hyväksi\ntarttua Sulon omaan uudenuutukaiseen hattuun, niin ei enää naurattanut.\nSilloin teki itku tuloa. Suuressa miesjoukossa tuntui kuitenkin pahalta\nitkeä. Sulo koetti siitä syystä pysytellä tiukasti isän selän takana.\nIsäkin lohdutteli parhaimman mukaan. Lupasi perillä ostaa uuden.\n\nKannella olijoista alkoi vähitellen toinen toisensa jälkeen poistua.\nMerimiehet liikkuivat tavallistakin nopeammin. Isä sanoi myrskyn\nlähenevän. Tuuli pieksi jo pitkänä ruoskana mastoja, vihelsi, karkasi\nloitommaksi, palasi taas uudelleen, puhisi, voihki ja temmelsi kuin\nraivostunut hengetär.\n\nSulosta tuntui kuin se ihan olisi käynyt kurkusta kiinni. Hän tarttui\nhätäisesti isän nutunliepeeseen. Isä vilkaisi poikaan ja sanoi sitten,\nettä taitaa olla parasta lähteä makuulle.\n\nSiitä ei sitten enää päässyt hievahtamaan ennen kuin Suomeen tultaessa.\n\nSuomessa oli juhannus ja luonto oli vehreimmillään. Valoisat yöt,\nmarjaiset ahot ja hauska heinänteko, kaikki oli ihmeellistä, kaikki\nhuvitti.\n\nHauskaa oli syksylläkin. Silloin alkoi koulu.\n\nSulo oli siksi varma suomenkielessä, ettei se hänelle tuottanut\nvaikeuksia. Kurssit eri aineissa sitävastoin olivat toisenlaiset\nSuomessa kuin Amerikassa. Sulolla oli paljon tietoja, joita ei muilla\nhänen luokallaan ollut, mutta häneltä oli jäänyt oppimatta asioita,\njoista toiset jo olivat selvillä. Se ei kuitenkaan pahasti haitannut.\nSulo oli opinhaluinen. Hän oppi pian ja lukeminen oli hänelle parasta\nhuvia. Hän oli pian täyttänyt aukot tietomäärässään. Samalla hän\nsiirtyi luokkansa eturivin mieheksi. Hänellä oli nyt samat tiedot kuin\nmuillakin, mutta hän tiesi lisäksi paljon sellaista, josta ei toisilla\nollut aavistustakaan. Opettaja ei tätä unohtanut. Hän vetosi usein\nluokalla Sulon Amerikasta tuomiin tietoihin. \"Kerropas meille, Sulo,\nminkälaista on amerikkalaisessa mainissa\",[13] hän sanoi. Tai:\n\"Selitäppäs, Sulo, minkälaista rahaa käytetään siellä Amerikassa.\" --\nSulo oli poikaa, kun nousi vastaamaan tällaisiin kysymyksiin.\n\n-- Suomessa tehdään sinusta lukumies, oli isä kerran sanonut\nAmerikassa, kun Sulo suri Suomeen lähtöä. Se sana hiveli jo silloin\nSulon mieltä. Nyt se ajatus hiveli vielä enemmän, sillä nyt hän tunsi,\nettä niin tehdäänkin ja niin täytyykin tehdä.\n\nHän on lukumieheksi syntynyt.\n\n-- Ehkä tehdään pappi, -- arvaili äiti, jolle Sulo uskoi ajatuksiaan.\n\n-- Tai professori, -- jatkoi Sulo vaatimattomasti.\n\n-- Oli se sentään siunattu asia, että päästiin takaisin Suomeen, sanoi\nsiihen äiti.\n\nÄiti oli aina ikävöinyt Suomea. Hän ei osannut Amerikan kieltä senkään\nvertaa kuin isä, joka kuuli sitä sekä mainissa että muualla miesten\njoukossa. Äiti oli siitä syystä aina tuntenut Amerikassa olevansa\nvieraalla maalla.\n\n-- Kunhan vain tänne voisi jäädä, -- sanoi isä ja huokasi. Se sana kävi\nkuin puukonkärki Sulon sisimpään ja isän raskas huokaus painoi sen\nkärjen vielä syvemmälle.\n\nMitähän ne sanat tarkoittivat? Ja mitä se huokaus?\n\nSulo mietiskeli asiaa paljon. Hän tutkisteli sitä äidiltäkin ja hän\nhuomasi äidin aristavan asiaa yhtä paljon kuin hän itsekin.\n\nÄiti toivoi hartaasti, että he voisivat jäädä Suomeen. Hän toivoi sitä\nsekä omasta puolestaan että Sulonkin tähden. Pojalta menisi\nkoulunkäynti ja koko tulevaisuus pilalle, jos taas täytyisi muuttaa.\n\nMutta tulipas muutto sittenkin eteen. Setä meni odottamatta naimisiin\nja uusi emäntä tuotiin taloon. Silloin oli Amerikasta tullut tiellä.\nKoeteltiin kyllä sovitella vaikka miten, mutta uusi emäntä oli saanut\npäähänsä, että Amerikasta tulleen piti lähteä takaisin Amerikkaan. Ja\nsinne hän lopulta saikin heidät palautetuksi.\n\nSulo oli näihin aikoihin juuri saanut kansakoulunsa lopetetuksi. Hän\noli kyllin vanha ymmärtääkseen, mitä muutto merkitsi koko hänen\ntulevaisuudelleen. Sentähden koetti hän kauan olla uskomatta siihen.\nMutta pelokkaat aavistukset muuttuivat pian armottomaksi\ntodellisuudeksi.\n\nIlta, jolloin asia lopullisesti selveni Sulolle, oli hänen\nsiihenastisen elämänsä raskain. He tulivat isän kanssa junalla\nlähikaupungista ja kävelivät asemalta oikopolkua pitkin kotiin. Silloin\nisä äkkiä ja odottamatta otti asian puheeksi. Heidän oli lähdettävä\nAmerikkaan kuta pikemmin sitä parempi.\n\n-- Mutta isä, sinähän sanoit, että minusta Suomessa tehdään lukumies.\n\n-- Monenlaista ihminen sanoo ja aikoo.\n\n-- Mutta isä, minulta menee kaikki pilalle, jos nyt mennään takaisin.\nNyt on minulta englanninkielikin taas unohtunut.\n\n-- Sinä olet nuori ja osaat tehdä työtä.\n\n-- Mutta kun minusta tuntuu siltä, että minä olen lukumieheksi luotu.\n\n-- Siltä on tuntunut monesta muustakin, jonka kuitenkin ikänsä on\ntäytynyt raataa raskaassa työssä.\n\nSulo tunsi harmikseen, että kyyneleet eivät olleet kaukana.\n\n-- Kun olisinkin jäänyt Amerikkaan -- sanoi hän. Rintaa ahdisti kuin\nkiviriippa olisi ollut painamassa ja henkeä salpasi.\n\n-- Amerikassa voi opiskella, vaikka ei olisikaan paljon rahaa. Mutta\nnyt on tie sielläkin tukossa.\n\n-- Kallista lystiä oli koko tämä Suomen matka. Mutta kukapa saattoi\narvata, että setä vielä vanhoilla päivillään menee naimisiin. -- Isä\nhuokasi raskaasti. Hän jäi hetkeksi tuijottamaan kotiniityn harmaaseen\nveräjään. Sitten hän vetäisi vihtarenkaan veräjän suulta ja avasi. Sulo\nastui kuin unessa veräjästä, jonka isä sitten sulki. Veräjä narahti\npahasti. Sulon mielestä se oli kuin parahdus -- hänen oman sisimpänsä\nkipeä parahdus.\n\nSeniltainen kävely isän kanssa ja se pahasti parahtava kotiveräjä\ntulivat monesti jälestäkinpäin Sulon mieleen. Joskus, kun hän työstä\nväsyneenä palasi kotiin ja viskautui vuoteelleen toisten noustessa, oli\nkuin hän uneen vaipumaisillaan olisi kuullut sen kotiveräjän kitisevän,\nitkua muistuttavan parahduksen. Se parahdus oli vahvistanut hänen\nkuolemantuomionsa. Se oli särkenyt hänen elämänsä kauneimman unelman.\nSe oli armottomasti ja suoraan sanonut: -- Sinä et tee elämästäsi sitä,\nmitä itse tahdot. Väistymätön kohtalo sinua kuljettaa ja pihdissä\npitää.\n\nSulo koetti sittenkin väistää. Hän ponnisteli vastaan niin kauan kuin\noli mahdollista. Ja sittenkin kävi juuri niin, kuin hän synkimpinä\nhetkinään oli kuvitellut mahdolliseksi. Kieli teki haittaa -- aivan\nniin kuin hän oli aavistanut. Ja ennen kaikkea ahdisti se, että leipään\npiti käydä käsiksi niin pian kuin mahdollista. Kieltä taitamattomalle\nei silloin tarjoutunut montakaan mahdollisuutta, jollei tahtonut käydä\nkäsiksi kovaan, ruumiilliseen työhön.\n\nIsää ja äitiäkin täytyi ajatella. Heillekin oli uudelleen alkaminen\nkovaa. Ja se, että kukin tiesi kohtalon kovaksi toisillekin, ei kuormaa\nkeventänyt. Vanhemmat tosin eivät puhuneet asiasta. He vain kärsivät.\nSulo sitävastoin laski tyytymättömyytensä valloilleen. Hän ei tahtonut\ntaipua raskaan työn tekijäksi, ei hinnalla millään. Hän katseli\nkaitaisia kasvojaan, haaveilevia sinisilmiään ja kaunismuotoisia\nsoittajasormiaan. Ne vakuuttivat hänelle yksimielisesti, että hän oli\nsyntynyt muuksi kuin työntekijäksi. Hän ajatteli ritarilinnan\npilaristoon valahtavaa kuutamoa ja opiskelukammion läpi öitten\ntuikkivaa tulta.\n\nHänen sielunsa ikävä kurottautui kuin itkevä lapsi ikävöityä elämän\nosaa kohden. Miksi hän ei saisi sitä omistaa? Se oli hänelle aiottu.\nHän tunsi sen.\n\nMutta se väisti häntä. Elämä ei antanut sitä hänelle. Se vain hetken\nnäytteli sitä kauniina kangastuksena, riisti sen sitten pois ja jätti\nharmaan, armottoman todellisuuden tilalle. -- Tee työtä, tee työtä, tee\ntyötä, -- se ilkkui.\n\nViimein Sulon täytyi antautua. Hän oli rimpuillut vastaan niin kauan\nkuin saattoi. Hän oli yrittänyt tavalla ja toisella, mutta mistään\ntyöstä hän ei saanut irti niin paljon kuin oli tarpeen kunnon\ntoimeentuloon Amerikassa. Isä alkoi jo käydä kärsimättömäksi ja äiti,\njoka aina oli pitänyt Sulon puolta, sanoi, että taipuminen oli\nvälttämätöntä. Äidissä oli muuten keuhkotauti. Se näytti kehittyvän\nnopeasti. Se oli ehkä tullut häneen surusta tämän toisen Amerikkaan\nlähdön tähden. Vai liekö siitä vain yltynyt? Kiirettä se vain teki.\n\nTänä murheellisena aikana Sulo tutustui Iinaan. Iina oli lauhkea ja\nlempeäluontoinen tyttö. Hän ei herättänyt Sulossa mitään tulista\nrakastumista, mutta hän oli juuri sellainen tyttö, josta tiesi, että\nhänestä tulee varmasti hyvä vaimo. Iinan vanhemmatkin olivat hyviä,\nhurskaita, vanhankansan ihmisiä, jotka olivat kasvattaneet lapsensa\nhyvään, suomalaiseen tapaan: Herran pelkoon ja vanhempien\nkunnioittamiseen.\n\nSellaiseen kotiin on nuoren miehen hyvä astua -- silloinkin -- ja\netenkin silloin, kun hänellä on naimisiinmeno ja oma koti mielessä.\n\nVarallisuutta oli Iinan vanhemmilla myöskin. Sekin lisäsi jonkun verran\nturvallisuuden tuntoa. Se herätti Sulon mielessä uutta toivoa. Ehkä\nkova kohtalo sittenkin -- vielä viime hetkessä -- oli vältettävissä.\nEhkä avautuisi portti, josta pääsisi livahtamaan pois raskaan,\nruumiillisen työn tieltä.\n\nNäistä ajatuksista ei Sulo kuitenkaan uskaltanut puhua kenellekään. Hän\nvain kuiskaili Iinalle rakkaudestaan. Ja Iinan mieli oli pehmeä ja\nlämmin kuin sulamassa oleva vaha. Iinan vanhemmatkin pian huomasivat,\nminne päin asia oli menossa, eivätkä he olleet siitä ensinkään\npahoillaan. He päinvastoin antoivat nuorille iloisen siunauksensa. Iina\noli aina ollut hyvä tytär. Varmaan tulisi hänestä hyvä vaimo. Ja Sulo\noli siivo ja miellyttävä poika, jonka rakkaudesta kuka tyttö hyvänsä\nsaattoi olla ylpeä. Raittiusmies hän myöskin oli, eikä viljellyt edes\ntupakkaakaan. Hän rakasti vain keekiä ja kändiä[14] ja muita sellaisia,\nviattomia herkkuja. Herrasteluhalu ja työttömyys olivat tosin pieniä\nheikkouksia, mutta ne tietysti korjaantuisivat itsestään sitten, kun\ntäytyi ajatella vaimon ja ehkä perheenkin elättämistä.\n\nHäät vietettiin heti Sulon äidin kuoleman jälkeen. Nuoret asettuivat\nIinan vanhempien heille valmistamaan kotiin ja he söivät kotona\nvanhempien pöydässä niinkuin kiltit lapset ainakin. Iina kävi päivisin\nrikkaiden perheissä auttamassa ja Sulo yritteli jatkuvasti eri aloilla.\nHän toivoi yhä vielä.\n\nMutta lopulta appiukko väsyi, niinkuin Sulon isä oli väsynyt. Miehen\noli pakko tehdä työtä ja elättää vaimonsa, koska hän sellaisen oli\nottanut. Tämä appiukon kanta oli Sulolle kuin rautakouran ote niskasta.\nSe ei hellittänyt. Se puristi kuin pihti ja se kuljetti eteenpäin\nsinne, minne Sulo ei olisi tahtonut mennä. Se pani hänet lopultakin\ntyöntämään sen suuren kuumuutta hehkuvan uunin edessä.\n\nSiinä Sulo nyt jatkuvasti työntää, työntää, -- milloin päivin, milloin\nöin.\n\nHän tekee työnsä huolellisesti. Huolellisuus ja tiukka säntillisyys\novat hänen synnynnäisiä taipumuksiaan. Hän ei siitä syystä työssään\najattelekaan muuta kuin työtään. Hän ei ehdi, ei jaksa. Työntäminen vie\nmiehen kokonaan. Se on kovaa työtä. Mutta hänen alitajunnassaan elää\nvoimakkaana se suuri, henkisten rientojen nälkä, joka polttaa monen\nraskaan työn raatajan rintaa. Ja kun Sulo viimein kotonaan raukeasti\npainuu vuoteelle, väikkyvät hänelle unessa ritarilinnan kuutamoiset\npilaristot ja öisin tuikkiva tuli himmeästi valaistusta\nopiskelukammiosta. Siellä on hänen sielunsa koti.\n\nJoskus hän pitää puheita raittius- ja nuorisoseuroissa. Silloin hän\nmyöskin selvästi tuntee, että hän kuuluu jonnekin, jossa hän ei ole ja\non vieras siinä ympäristössä, jonka keskuudessa hän elää ja sille\ntyölle, jota hän tekee.\n\nSe kuumuutta hehkuva uuni on hänen elättäjänsä, ei mitään muuta. Se on\nelättäjä, joka välttämättömyyden rautaisen kovalla kouralla pitää häntä\npuristimessaan.\n\nJoutaessaan muilta kiireiltään Sulo joskus harjoittelee ajattelua.\nFilosofoiminen on yleensä vierasta hänelle. Mutta yhdestä kohdasta,\njosta oppineet yhä ovat eri mieltä on Sulo jo täysin selvillä. Hän\ntietää, ettei ihminen ole oman onnensa seppä eikä itse määrää,\nminkälaiseksi hänen elämänsä juoksu muodostuu. Hän on vain pallo, jota\nnäkymätön pelinohjaaja työntää minne milloinkin hyväksi näkee. Siinä\neivät ihmisen rimpuilemiset auta. Siinä täytyy vain totella ja\nmennä, -- kun työnnetään.\n\n\n\n\n\"EN JÄTÄ\"\n\n\nHilma kääntelehti levottomasti vuoteessa. Hän kuuli naapurin missiksen\nlakaisevan portaita ja kadulta kuului leikkivien lasten ääniä. Joskus\nhän selvästi eroitti Paulin äänen toisten joukosta.\n\nSe vaikutti tänään niin omituisesti häneen. Hän oli lyhyen tautinsa\naikana tullut entistä herkemmäksi. Ihminen ennätti ajatella paljon\njoutuessaan tautivuoteelle. Kalleakin täytyi Hilman ajatella. Hän\nosoitti nykyään kovin muuttunutta mieltä. Eilen illallakin hän tietysti\noli hypännyt sen tyttöletukkansa kanssa.\n\nSellaisiahan ne tietenkin olivat kaikki miehet! Uusi ja entistä\nnuorempi oli tietysti vanhaa parempi!\n\nHilma heitti hermostuneesti peiton päältään. Kuumuus karkasi polttavana\naaltona läpi koko ruumiin. Teki pahaa ajatella eikä kuitenkaan voinut\nolla ajattelematta. Poika varsinkin oli yhtenään mielessä. Moni asia\nnäytti nyt toisenlaiselta kuin ennen. Koti ja koko ympäristökin oli\nruvennut vaivaamaan häntä. He asuivat kaupungin savuisessa, tiheään\nasutussa itä-osassa. Siellä ei ollut puita, ei istutuksia, ei mitään,\nmikä silmää ilahduttaen olisi vähentänyt arkista, ilotonta harmautta.\nRakennukset olivat kylki kyljen vieressä kiinni toisissaan. Asunnot,\nsisäänkäytävät, portaat, kaikki oli samanlaista. Samanlaista oli noki\nja likaisuuskin talojen takapihoilla. Sinne työnnettiinkin jokaisesta\nkadun varrella olevasta kodista milloin mitäkin törkyä.\n\nHilman mieleen oli joskus juolahtanut ajatus, että olisi saanut asua\nvähän paremmin. Amerikassa oli raskaan työnkin raatajilla tilaisuutta\nhankkia itselleen oma, kaunis koti terveellisellä paikalla. Sekä Kalle\nettä Hilma olivat kuitenkin näihin mennen mieluummin panneet rahansa\nhyvään ruokaan, huvituksiin ja vaatteisiin. Mutta nyt, kun poikakin oli\nniin suuri, että jo itsekseen leikitteli ulkona, oli ympäristön\nlikaisuus ruvennut Hilmaa vaivaamaan. Viime päivinä varsinkin oli se\najatus yhtenään ahdistanut. Saisi edes koti ja ympäristö olla parempi,\njos poika vielä jäisi äidittömäksi!\n\nHilmalta pääsi raskas huokaus.\n\nMihinkäpä elämästä olikaan? Ei se kadehdittavaa ollut. Kyllä sen raaski\njättää. Mutta se lapsi. Ja kun Kallella jo oli toinen mielessä! Taas\ntäytyi käännähtää, korjata peittoa ja ryypätä marjavettä vuoteen\nvieressä olevasta kupista. Tuli äkkiä niin paha olla. Ihan oli, kuin\njoku olisi työntänyt pistintä rintaan.\n\nMerkillisesti asiat sentään muuttivat näköään, kun ihminen vanheni. Tai\nparemmin, kun terveestä kääntyi sairaaksi. Iästä ei hänellä vielä ollut\ntietoa. Mutta ihan oli kuin suomukset olisivat silmistä pudonneet tänä\nsairauden aikana. Kaikki näytti toisenlaiselta kuin silloin, kun\nKalle ja hän tutustuivat ja rupesivat meinaamaan toisiaan. Silloin\nManta-vainajakin vielä eli. Yhdessä Kallen kanssa he silloin tekivät\npilaa hänestä. Petiruumassa[15] se näivettynyt, rykivärintainen\nelätettävä makasi! Kalpea hän oli kuin kuoleman kuva eikä hänestä ollut\nhyötyä vähääkään. Ero hänestä oli saatava mitä pikemmin sitä parempi.\n\nKallehan sen ensin sanoi, mutta Hilma tietysti säesti ja oli hyvillään.\nJoka pilkkasana Mantasta oli Hilmalle kuin takuu hänen oman asemansa\nvarmistumisesta.\n\nEi hän silloin ajatellut, että sama sattuisi vielä hänen omallekin\nkohdalleen. Mutta siitäpähän nyt tiesi, miten se Kalle nauraa ja pitää\nlystiä toisen kanssa hänen maatessaan tässä!\n\nSairas nousi istualleen, ryyppäsi uudelleen marjalientä ja katsoi\nodottavasti ovelle päin.\n\nKun äiti edes tulisi, ettei tarvitsisi maata yksin hautomassa raskaita\najatuksia! Äiti oli sentään äiti. Siltä kohdalta ei paljonkaan\nmuuttunut, vaikka muu maailmassa muuttui. Saattoi sitä nauraa ja tehdä\npilkkaa vaikka mistä, mutta äidin mieltä ei voinut ainakaan äiti ivata.\n\nKyllä se Kalle ehkä sitäkin! Hän teki pilkkaa kaikesta. Ja kovin hän\noli perheen lisääntymistä vastaan. Eipähän Hilma nyt muuten tässä\nmakaisikaan.\n\nItsepähän oli kuitenkin suostunut. Pelotti että, jos Kalle jättää,\nellei suostu. Kovin tiukasti oli sanonut, ettei hän rupea laumaa\neteenpäin kiskomaan.\n\n-- Kah, istuallasihan sinä olet, kuului samassa äidin ääni ovelta. --\nEtkö päässytkään uneen?\n\n-- Eihän se uni ota tullakseen näin keskellä päivää. Hyvä, jos\nyölläkään.\n\n-- Taidat valvoa paljon. Siltä minusta on tuntunut, kun satun yöllä\nheräämään.\n\nNäytät\n\nEn jätä 121\n\n-- Eihän se uni maita, kun ihminen ei ole terve.\n\n-- Vielä sinä siitä friskaannut. Näytät tänään oikein punakalta.\n\n-- Pitäisihän sitä tuon pojan tähden! Äitipuolelle on paha jättää. Se\nLempi on sellainen hurja tytön huitale. Ei taitaisi paljon toisen\nlapsesta välittää, tokkopa omastaankaan.\n\n-- Mitä sinä hänestä! Sellainen on milloin minkin kanssa.\n\n-- Kyllä ne Kallen kanssa vain odottelevat minun kuolemaani.\n\n-- Älä perusta! Sinulla on poika. Tee se harmi heille, että paranet!\n\nSairas ei vastannut, mutta hänen kätensä hypistelivät hermostuneesti\npeitettä samalla kun katse seurasi äitiä, joka pani kahvin tulelle.\n\nHän ajatteli aikaa, jolloin he menivät yhteen Kallen kanssa.\nHyppyä ja hyntyytä oli silloin elämä. \"Liikkuvissa\" käytiin ja\n\"pirunkelkoissa\"[16] lennettiin. Ei olisi silloin luullut tällaisten\naikojen tulevan.\n\nHilma katsoi hätäisesti äitiin päin. -- Olen minä tänään parempi, sanoi\nhän viimein vitkalleen. -- Mutta sittenkin tuntuu niin kummalta.\nKolkuttaisiko entiset asiat tuntoa vai aavistelenko jotain? Tuossa kun\nmakasin ja te olitte poissa, niin tuli monenlaista mieleeni.\nRupeaisikohan tuota elämää ymmärtämään vasta silloin, kun se näyttää\nluistavan käsistä? Enpä minäkään Manta-vainaata paljon ajatellut.\n\n-- Mitäs sinä nyt hänestä? Kallehan se eroa tahtoi.\n\n-- Mutta minä en estellyt. Työnsin vain paremmin menemään. Ja niin teit\nsinäkin, äiti.\n\n-- Niin, ainahan sitä lapselleen hyvää soisi. Moititko sinä siitä?\n\n-- Hyvänkin eteen siinä yhdessä ponnisteltiin! -- Sairas nauroi.\n\n-- Eihän tuo niin pahaakaan ole ollut, jos olisi voinut olla\nparempaakin. Onhan sulla ainakin ollut elättäjä. Vai olisitko paremmin\nraatanut toisen työssä?\n\n-- Enpä tuota tiedä itsekään. Joskus saa hyvää toisenkin työssä\nja monesti pahaa omissa oloissaan. Ei sitä etukäteen tiedä.\nHuononpuoleistahan se meikäläiselle enimmäkseen on, olipa sitä missä\nhyvänsä. Ja sitten se siihen katkeaa. Oikein sitä ajattelee, että\nmahtaako loppua?\n\nÄiti toi kahvia tuoreen nisun kanssa. Hän oli käynyt ostamassa vehnästä\nkauppiaalta. -- Älä sinä nyt tuollaisia, sanoi hän. -- Vieroitat sillä\nKallen ihan luotasi. Ei se sakki semmoista suvaitse!\n\nHilma hörppäsi pari kulauksellista kahvia ja asetti sitten kupin\ntuolille vuoteen viereensä. -- Kun minusta tuntuu, ettei lopu, sanoi\nhän jatkaen entistä ajatusjuoksuaan. Äiti katsoi hätäisesti\ntyttäreensä. -- Onko täällä käynyt kirkkoihmisiä, hän kysyi.\n\n-- Eikä ole. Mitäpä ne tänne. Itse vaan olen ajatellut. Se Manta-vainaa\ntulee yhtenään mieleen.\n\n-- Mitä sinä hänestä?\n\n-- Hän ei anna minulle rauhaa.\n\n-- Laillisestihan ne erosivat. --\n\n-- Mutta Manta ei olisi tahtonut. Tautikin taisi siitä yltyä. En minä\nsiitä silloin välittänyt, mutta nyt täytyy ajatella, kun itse makaan\ntässä ja Kalle keikkuu toisen kanssa.\n\n-- Aja se toinen pois tieltä!\n\n-- Ei asia sillä parane. Se entinen kiertyy eteen. Minä olen nähnyt,\nettä se kiertyy muillekin. Se voi kiertyä eteen vielä toisessakin\nelämässä.\n\n-- Kuka heitä tietää! Minusta sinä saisit ajatella iloisempia, Kalle\ntykkää nauravista naisista. Koettaisit lapsenkin tähden!\n\n-- Niin, kyllä minä Paulin tähden tahtoisin. Mutta jos huonosti kävisi,\nniin ottaisittehan te, äiti, pojan?\n\n-- Kah, miks'en ottaisi. Mutta katso peiliin, niin näet kuinka terveen\nja verevän näköinen olet. Niin olet kuin kukon heltta.\n\nSairas tavotteli pöydällä olevaa peiliä kädellään. Hän painui hetkeksi\ntarkastamaan kuvaansa, sitten hän laski peilin tuolille ja paneutui\nuudelleen pitkäkseen. Hän makasi vähän aikaa äänettömänä silmät\nummessa, sitten hän taas jatkoi pojasta.\n\n-- Täysorvoksi jäisi, jos sattuisin kuolemaan. Ei Kalle minun\nlapsestani välittäisi, kun on uusi henttu jo tiedossa.\n\n-- Mitäs sinä siitä uudesta. Ei se mitään merkitse. Se on vaan sitä\nmiesten ainaista hyppyä. Tyttö heillä olla pitää. Tietäähän sen. Ei\nsiitä tarvitse välittää.\n\n-- Kyllä minä ne hypyt hyvin tiedän. Sillä laillahan minä itsekin.\n\n-- Mitäs sinä niistä entisistä. Tulet vaan sairaammaksi.\n\n-- Voihan se niinkin olla. Ja sittenkin täytyy vaan ajatella. Mistäs\nsen tietää, vaikka Jumalakin olisi. Se elämän juoksu näyttää minusta\nnyt niin merkilliseltä. Kun minäkin tässä nyt makaan ihan niinkuin\nMantavainaa viisi vuotta sitten.\n\n-- Mantassa oli keuhkotauti. Meidän suvussa ei sitä ole ollut kellään.\n\n-- En minä sitä tarkoittanut. Muuten vain ajattelin.\n\nPauli törmäsi samassa kadun puoleisesta ovesta huoneeseen. Hänellä oli\npaperileija kädessä ja hän kirkasi ilosta, kun leijan häntä sivalsi\nmummoa silmille. Sitten hän törmäsi vuoteen viereen äidin luo.\n\nÄiti pyyhki pojan hikistä tukkaa. Silmä katsoi katsomistaan aivan kuin\nse ei koskaan olisi kylläkseen saanut.\n\nPauli oli innoissaan. Hän kertoili tapahtumista kadulla. Siellä oli\npaljon lapsia ja kaikilla oli leijat. Yhden pojan leija lensi\npylvääseen, jossa oli paljon nappuloita. Iso poika kapusi sitä sieltä\nottamaan. Mutta hän ei tullutkaan alas sieltä. Sinne jäi riippumaan\nleijan viereen. Poliisi sitten haki molemmat pylvään nenästä. Mutta se\niso poika ei enää liikahtanut. Hän makasi maassa ja toinen käsi oli\nihan musta. Ihan musta.\n\nHilma ei aluksi kuunnellut, mitä poika palpatteli. Hän vain katseli\nlastaan. Oli kuin hän piirre piirteeltä olisi tahtonut painaa\nyksityisseikatkin muistiinsa. Mieleen tuli taas outo tunne erosta ja\nsamalla halu panna vastaan. Hän ei lähde. Hän ei jätä lastaan. Hän\nparanee uhallakin. Ajatelkoon ja tehköön Kalle mitä hyvänsä. Hilma\npitää huolta pojastaan.\n\nÄiti tuli samassa sisään kadulta. Hän oli käynyt tiedustelemassa, oliko\nPaulin kertomissa perää. Onnettomuus oli todellakin tapahtunut. Suuri\nihmisjoukko oli vielä koolla lähimmässä kadunkulmassa. Siellä oli\nlääkärit, poliisit ja kansaa kaikenlaista. Joukon keskustassa olivat\npuhelinpylvääseen kuolleen pojan vanhemmat. He olivat mielettömiä\nsurusta, isä varsinkin.\n\n-- Isäkö myöskin? -- Hilma kohoutui istualleen.\n\n-- Niin molemmat. Ja isä enin. Hän makaa maassa kuolleen pojan vieressä\nja itkee.\n\nHilmasta tuntui ensin oudon hyvältä. Sitten taas tuntui pahaltakin...\n\nIsä, joka itki lastaan mahtoi olla hyvä isä, hellä isä. Ehkä hän oli\nhyvä ja hellä puolisokin. Toista olisi Paulinkin, jos Kalle olisi\nhellä.\n\nHilman kurkkuun nousi henkeä salpaava tulppa. Aina ihminen vain\nkuvitteli elämää paremmaksi kuin se olikaan. Avioelämää varsinkin.\nMutta tottuihan sitä sitten ottamaan sen sellaisena kuin se oli. Joskus\nvain tuli kuin nälkä -- näin tautivuoteella varsinkin. Sitä olisi\nsuonut, että elämä kuitenkin olisi ollut vähän parempaa, -- vähän\nkauniimpaa. Se olisi silloin ollut helpompaa väsyneelle ihmiselle.\n\nPauli oli jo ovella menossa. -- Eikö isää vielä näy? kysäisi Hilma. Hän\noli mielestään aikoja sitten kuullut tehtaan pillin puhalluksen.\n\n-- Isä kävi, mutta hän meni jo.\n\n-- Yksinkö?\n\n-- Isä meni tooriin[17] sen tädin kanssa, jolla on punanen hattu.\n\nKukaan ei jatkanut Paulin puheeseen. Poika kompuroi portaita alas\nkadulle ja mummo huusi hänen jälkeensä, että hän tulisi kotiin heti,\nkun hän näkee isän. Sitten mummo meni keittiöön ja toi sieltä ruokaa\nsairaalle. Hyvä oli syödä vaikka pakottamallakin, vakuutteli hän\nkaataessaan keittoa kuppiin.\n\nHilma ei puhunut mitään, mutta hän tarttui ripeästi lusikkaan ja rupesi\nsyömään. Äiti näki hänen kasvoillaan päättäväisen ilmeen, ja hän\nymmärsi siitä, että sairas oli päättänyt parantua. Hän ei tahtonut\njättää lastaan.\n\nViimein -- pitkän odotuksen jälkeen tuli Kalle. Hänellä oli poika\nmatkassaan ja molemmat menivät suoraa päätä ruokapöytään. Keittoa\nhörppiessään Kalle muutamalla sanalla tiedusteli Hilman vointia. Viime\npalasta niellessään hän jo nousi ja tarttui lakkiinsa.\n\n-- Joko taas? tiedusteli äiti katsoen Hilman vuoteeseen.\n\n-- Onpahan vähän asiata -- näin lauantai-iltana. Huomenna joudan\nolemaan kotona.\n\nOvi lisahti lukkoon. Huoneeseen jäi omituinen autius -- ja suuri\nhiljaisuus. Sairas kuunteli sitä. Hiljaisuus oli täynnä hänen omia\najatuksiaan. Ne olivat outoja ajatuksia, sellaisia, joita ihminen ei\njokapäiväisessä touhussa usein ajattele. Ne kulkivat yli rajan siihen\nsuureen tuntemattomaan, johon ihmisen pakosta on astuttava. Toiset\nuskoivat tietävänsä millaista siellä oli, toiset kielsivät kaiken. Eikä\nkukaan, ei kukaan varmasti tietänyt muuta kuin että sinne jokaisen\nkerran oli lähdettävä.\n\nNuori ja terve saattoi nauraa, jos hänelle siitä puhui. Taisi uskoa,\nettei se ehkä hänen kohdalleen satukkaan. Mutta ei naurattanut sitten,\nkun se lähemmä tuli. Pakostakin täytyi silloin pysähtyä ajattelemaan.\n\nAjatukset valvottivat Hilmaa pitkään. Sekin valvotti, ettei Kallea\nkuulunut kotiin. Vasta aamupuolella hän hiljaa kuului hiipivän\nvuoteelleen. Sen jälkeen Hilmakin vaipui jonkunlaiseen horrostilaan.\nMutta levotonta se oli. Nukuttamaan rupesi vasta aamulla toisten\nnoustessa.\n\nHilma kuuli kuin horroksissa äidin ja Kallen keskustelevan ulosmenosta\nja sairaan luona olosta.\n\n-- En minä tänään -- menkää te, kuului Kalle sanovan.\n\n-- Minnekkäpä minä, vanha ihminen, esteli äiti.\n\n-- Mihin temppeliin tahansa minun puolestani. -- Kalle sanoi sen\nnauraen. Se oli hänestä sukkelaa. Hilma ymmärsi sen ja se harmitti. Se\noli hänestä kömpelöä. Mutta itse asia liikutti häntä sittenkin. Hän oli\nluullut Kallen aikovan huvittelemaan tänään, kun oli sunnuntai. Mutta\nolipas valmis jäämään sairashuoneeseen.\n\nElämä tuntui Hilmasta yhtäkkiä valoisammalta. Ehkä kaikki vielä\nkorjautuisi entiselleen. Näin aamupuolesta, kun aurinkokin paistoi,\ntuntui kaikki kevyemmältä.\n\n-- Taidan tästä ruveta paranemaan. -- Hän katsoi Kalleen ja naurahti.\n\n-- Sitähän minä kaiken aikaa olen ennustanut. Sitkeässä on akan henki.\n\nSana iski kipeästi Hilmasta. Tuntui äkkiä niin turvattomalta. Ja\nkolkolta. Äitikin oli paraiksi ennättänyt lähteä. Hän aikoi kyläillä.\n\n-- Kuivaa niin suuta. Antaisitko juotavaa? -- Hilma sai sen vaivoin\nsanotuksi.\n\n-- Odotahan! -- Kalle luikahti ketterästi keittiöön. Hän palasi sieltä\nliemilautanen ja lusikka kädessä. Äiti oli vasta keittänyt tuoretta\nmustikkalientä. Se kai oli hyvää janoon.\n\n-- \"Ota syö, ota juo\", niinkuin virressä veisataan. -- Kalle työnsi\nlusikan Hilman käteen ja asetti lautasen tuolille.\n\nKallen huolenpito tuntui hyvältä. Hilma pyysi ajatuksissaan miltei\nanteeksi äskeistä kylmää tunnettaan. Mutta se virren värssy teki pahaa.\nVaikka eihän sitä Kallelta voinut muuta odottaakaan.\n\nHilma hörppäsi halukkaasti lientä, pyysi lisää ja tyhjensi sekä toisen\nettä kolmannenkin lautasen. -- Taidan taas nukkua, sanoi hän sitten ja\npaneutui pitkäkseen. Kalle rupesi lukemaan päivän lehteä.\n\n-- Menikö Pauli äidin matkassa? kysäisi Hilma äkkiä puoli unessa.\n\n-- Kadulla leikkii.\n\n-- Pidä silmällä. Älä jätä. Muistatko, älä jätä! -- Hilma nousi äkkiä\nhätäisesti istumaan. -- Eilen kuoli poika kadulle. Et saa jättää\nPaulia. Minäkään en jätä. En jätä.\n\nHän painui raukeasti takaisin vuoteelle. Kalle kuuli hänen hetken\nkuluttua kuorsaavan raskaasti.\n\nPuolisten aikana palasi äiti. Kalle istui yhä keinutuolissa lukemassa.\nHänellä oli lehti ylösalasin kädessä, mutta hän ei huomannut sitä itse\neikä äitikään sitä nähnyt. Äiti vilkasi vain vuoteelle. -- Onko hän\nnukkunut kaiken aikaa, kysäisi hän mennessään keittiöön.\n\n-- Jotain sanoi Paulista ennenkuin nukkui. Nyt on kuorsaillut\ntuntikaupalla.\n\nPuhe katkesi siihen. Äiti rupesi asettamaan ruokia pöydälle ja käski\nsitten ruualle. Kalle nousi ja rupesi kiireisesti syömään. Hän aikoi\nulos vuorostaan.\n\nYksin jäätyään äiti läheni vuodetta. Hilma makasi silmät ummessa ja\nliikahtamatta. Äiti meni pesemään astioita. Hän arvasi Hilman valvoneen\nyöllä.\n\nKun astiat oli pesty ja Hilman unta yhä jatkui, meni äiti uudelleen\nvuoteen viereen. Hän tarttui nukkuvan käteen. Se putosi hervottomasti\ntakaisin peitteelle. Silloin äiti herätellen kävi kiinni hartioihin.\nSilmät eivät auenneet. Ruumis oli hervoton.\n\n-- Hyvä Jumala, mitä on tapahtunut? Olisiko kuollut? Kuollut? Tai\nolisiko ehkä vain mennyt tajuttomaksi?\n\nHän juoksi hätääntyneenä naapuriin. Ovi napsahti lukkoon hänen\njälkeensä. Avain oli jäänyt sisäpuolelle.\n\nHän ei tiennyt hätäpäissään, mitä tehdä. Viimein saatiin naapurien\navulla ovi auki, sitten lähetettiin naapurin tyttö hakemaan tohtoria.\n\nOli jo myöhäistä lääkärin tullessa. Sunnuntai-illoin olivat lääkärit\nvaikeasti tavattavissa. Kalle tuli vähää ennen tohtoria. Äiti kuuli\nKallen äänen portailta. Silloin hän jo ryntäsi sinne. -- Tulkaa sisään\nsieltä, te kaksi! Tulkaa katsomaan! Onko mielenne hyvä nyt?\n\nVanha naapurin missis, joka seisoi vuoteen jalkopäässä, rupesi\nsiunailemaan, nuori vahvasti maalattu tyttö hänen rinnallaan nauraa\ntirskautti raa'an naurun.\n\n-- Ja tuossa on Pauli. -- Vapiseva mummo työnsi pojan isän eteen. --\nTurvaton orpo on. Ymmärrättekö? -- Hän painoi päänsä käsien varaan ja\nhyrähti tyrskähtelevään itkuun.\n\nLempi, joka hetkisen oli seisonut puolittain Kallen selän takana,\nlivahti äänettömästi ulos ovesta. Kalle kävi kiinni äidin hartioihin ja\npuisti. -- Vaiti heti paikalla. Ei saa ulvoa tuolla lailla! Hittoko\nsiitä paranee. Pian tulee tohtori. Häneltä saa kuulla, millä kannalla\nasiat on.\n\n-- Kuulla! -- Äiti herkesi itkemästä ja kimmahti vihassa pystyyn. --\nMinun ei tarvitse kuulla mitään. Minä tiedän. Sinä olet tappanut hänet.\n\n-- Hah-hah! Suu kiinni akka! Tahdotko oman tyttäresi mainetta mustata?\n\n-- Hänenkö? Mitä se tähän kuuluu?\n\n-- Kyllä tietänet, mitä lääkkeitä hän oli ottanut.\n\n-- Kuka käski? Kuka ei tahtonut lisää elätettäviä. Sinä, -- sinä se\nolit!\n\n-- Itse omasta kädestään otti. Sen tiedät.\n\n-- Kuka synnyttäisi lapsia sellaiselle kuin sinä, heittiö!\n\n-- Kerro vaan oman tyttäresi teot! -- Ääni ilkkui.\n\nKalle kuuli samassa ovikellon soivan ja kiiruhti lääkäriä vastaan.\n\nNuori mies hienossa kävelypuvussa astui sisään. Hänellä oli kärsimätön\nilme kasvoillaan.\n\nKalle oivalsi tilanteen ja se tyydytti häntä. Samoin hän oli\ntyytyväinen omaan itseensä. Hän tunsi olevansa mielenliikutuksen ja\nmurheen perikuva. Hänen kasvonsa olivat varmaan tuhkan harmaat ja kädet\nvapisivat. Äänikin vapisi. Hän kuuli sen itse ja se pani äänen\nvapisemaan vieläkin enemmän.\n\nHän puhui lääkärille kuiskaten ja hätäisesti. Lääkäri nyökkäsi, ilmaisi\nymmärtämystä ja teki hätäisen tutkimuksen. Sitte hän kirjoitti\nkuolintodistuksen ja kiiruhti lakkiaan nostaen odottavaan autoonsa.\n\nVähitellen alkoivat kuolintaloon kerääntyneet naapuritkin poistua.\nAppimuori ei enää uskaltanut suutaan avata. Pauli nukkui itkeä\ntuhertaen mummon vuoteelle ja yö tuli, musta, äänetön yö.\n\nSe yö toi odottamattoman vieraan taloon. Tulija pysähtyi Kallen vuoteen\nviereen, nosti laihtuneen, ruumiinvalkean kätensä koholle ja sanoi\njuhlallisesti: Minä en jätä poikaa, en jätä.\n\nKalle karkasi kiroten pystyyn. Huoneessa oli pilkkopimeää. Mustuus\nympäröi kaikkea paksuna läpipääsemättömänä seinänä. Mitään ei näkynyt.\nEikä huoneessa tietysti mitään ollutkaan. Se oli riivattu uni vain.\nKalle puri hammasta, kiroili vakuudeksi vielä kerran ja koetti päästä\nuneen.\n\nHän ei kuitenkaan päässyt eroon näkemästään ennenkuin seuraavana iltana\niltakävelyllä puhuttuaan asiasta Lempi Herralalle. Lempi meni kalpeaksi\nja rupesi vapisemaan. Kuolema kammotti aina ja tällainen kuolema\netenkin.\n\nSyy oli tietysti Hilman. Lempi ainakin oli tarkoittanut parasta kun\nrupesi auttamaan. \"Nurssi\"[18]-tuttaviensa kautta hän sai hankituksi\nKallelle sellaista lääkettä, jota Hilma tahtoi ja sitten myöhemmin sitä\nunilääkettä -- sitä varten, että Hilman rääkkääntyneet hermot siitä\npääsisivät rauhaan.\n\nHyväähän Kallekin oli tarkoittanut. Ja kuitenkin -- --. Koko juttu\nkalvoi omituisen pahasti, -- tämän unen jälkeen etenkin. Lempi epäröi,\nuskaltaisiko hän ensinkään muuttaa Kallen kotiin. Jos tuo uni\nuudistuisi siellä, tiesi hän varmasti kuolevansa.\n\nKalle teki pilkkaa koko asiasta. Oliko koskaan kuultu kenenkään\nkuolleen unennäöstä?\n\nMutta entä jos se ei ollutkaan unta? Ajatus vapisutti Lempiä.\n\nKalle päästi uudelleen kovan ja ilkeän naurun. Maalla ennenvanhaan\nihmiset uskoivat, että ruotiakat, joita oli nälkään tapettu ja muut\nviheliäiset haahmot kuolemansa jälkeen näyttäytyivät vainoojilleen.\nTunnustautuiko Lempi sellaiseen uskoon? Älyttömälle akkaväelle se ehkä\nsopi. Oli kai siinä järkeä yhtä paljon kuin uskossa kolmiyhteiseen\nJumalaan.\n\nKalle jatkoi pilkkapuheitaan niin purevasti, ettei Lempi toiste\nhalunnut kajota asiaan. Hän koetti painaa alas pelkonsa, määräsi\nhääpäivän ja muutti pian siihen kotiin, jota hän oikeastaan kammoi.\n\nHänelle oli helpotukseksi, että Pauli aluksi asui mummon luona. Sitä\nhelpotusta ei kuitenkaan annettu pitkälti. Eukko ei voinut pitää poikaa\nilmaiseksi ja Kallesta rahassa maksaminen oli kallista.\n\nPoika hermostutti Lempiä alusta asti. Lempi ei pitänyt lapsista.\nTuollaisen vainajan jälkeenjättämä kakara, joka oli kuin vainajan\nilmetty kuva, olisi sitä paitsi käynyt kenen hermoille tahansa. Hän oli\naave, kummitus ja lisäksi vielä vallaton, väsyttävä lapsi.\n\nLempi tulistui yhtenään. Pestävät vaatteet, parsittavat sukat ja\npaikattavat housut raivostuttivat häntä.\n\nKerran, kun Pauli tuli kadulta ammottava aukko äsken paikatuissa\nhousuissa, kävi Lempi pojan niskaan kiinni ja ravisti, ravisti\nsuuttumuksensa koko voimalla. Paulin pää lennähti puolelle ja toiselle\nkuin tulen vaarasta läpättävä kellon kieli.\n\nPöydällä oli keppi. Lempi oli vasta piiskannut vaatteita sillä. Nyt hän\nsieppasi sen uudelleen käteensä ja alkoi lyödä.\n\nPauli oli vasta kääntynyt kuudennelle, eikä kukaan vielä ollut häntä\nlyönyt. Kauhun voimalla hän pääsi kiskoutumaan irti kurittajansa\nkädestä ja läksi juoksemaan. Mutta jalka sotkeutui keittiön\nrikkinäiseen mattoon. Pauli kaatui ja äiti löi, löi, löi.\n\nVasta kun naapurin missis kuuli huudot ja läksi katsomaan, mikä oli\nhätänä, lakkasi Lempi kurittamasta. Pauli kömpi kasvot itkusta\nturvonneena yläkertaan. Naapurin missis jäi juttusille. Lempi sai\nhänelle kerrotuksi, kuinka kelvoton poika oli. Lapsi ei ollut saanut\nmitään kasvatusta omalta sairaalta äidiltään. Sentähden oli\näitipuolella nyt kova työ.\n\nNaapurin missis ei sanonut mitään puoleen eikä toiseen, hän vain\nkuunteli ja pani asiat visusti mieleen, voidakseen kertoa niistä\nmuillekin.\n\nKun missis läksi, saattoi Lempi häntä pihaportille asti. Sieltä kääntyi\nhän takaisin keittiöön. Mutta keittiössä hellan ja oven välisessä\nkulmauksessa odotti häntä Hilma. Hän oli valkea kuin kuollut ainakin,\nkäsi oli koholla ja huulet liikkuivat: Minä en jätä poikaa, en jätä,\nsanoi hän kahteen kertaan.\n\nLempi kirkasi kuin hengen hädässä, koetti kääntyä pakosalle, vaan ei\npäässyt paikaltaan. Jalat taipuivat hervottomasti hänen allaan. Hän\nlyykähti polvilleen ja jäi siihen paikkaan avuttomana kuin armoa\nrukoileva.\n\nHän ei ollut selvillä siitä, oliko hänellä silmät auki vai kiinni. Hän\nei tietänyt, huusiko hän apua vai oliko hän ääneti. Vasta, kun silmä\naivan kuin vahingossa sattui nurkkaukseen, jossa Hilma oli seisonut,\nnäki hän, että se oli tyhjä. Silloin hän vihdoinkin pääsi nousemaan.\nMutta hän oli vuoteessa koko sen päivän.\n\nSyytä hän ei selittänyt kenellekään, ei Kallellekaan. Hän pelkäsi\nKallen ivaa.\n\nPauli säästyi tämän jälkeen selkäsaunoilta. Äiti käytti muita\nkasvatuskeinoja. Joskus hän pani pojan tuntikausiksi pimeään\nkonttoriin, toiste piti hän häntä nälässä.\n\nKerran nälän ahdistaessa kertoi Pauli asian vasta paikkakunnalle\nmuuttaneelle missikselle, jolla oli Paulin ikäinen poika. Pauli sai\nruokaa talosta ja missis, joka oli sekä suoraluontoinen että\nteräväkielinen, lähti puhumaan asiasta äitipuolelle.\n\nSe puolustuspuhe ei kuitenkaan koitunut Paulille iloksi. Lempi\nraivostui nähdessään pojan.\n\n-- Sinä juokset naapurissa kielimässä -- naapurissa syömässä, silloin\nkun minä sinua kasvatan ja kuritan omaksi hyödyksesi. -- Lempi sai\npoikaa niskasta kiinni. Ovipieli oli vieressä. Äiti lennätti hänet\nsiihen sellaisella voimalla, että maailma musteni Paulin silmissä. Hän\ntuupertui lattialle ja jäi siihen makaamaan. Kun hän viimein jaksoi\nnousta siitä, pääsi hän vaivoin omaan vuoteeseensa. Päätä huimasi ja\nkuumotti. Koko maailma tuntui pyörivän huimasti kuin voimalla ilmaan\nviskattu kiekko.\n\nKallella oli sinä yönä yötyötä. Lempi nukkui yksin makuuhuoneessa. Hän\nkävi aikaseen makuulle, sillä päivä oli ollut hermostuttava. Hän pääsi\nkohta uneen ja nukkui raskaasti aamupuoleen asti. Silloin hän heräsi\nsiihen, että joku kosketti hänen olkapäätään. Hilma seisoi vuoteen\nvieressä käsi koholla kuten ennenkin. Hän lausui harvaan ja\npainokkaasti: Minä en jätä lasta, en jätä.\n\nLempi oli pyörtyneenä lattialla Kallen palatessa työstä. Kun Kalle\nviimein sai hänet virkoamaan, katsoi hän ympärilleen silmissään älytön\nkauhu.\n\n-- Onko hän täällä? Sano onko?\n\n-- Mitä sinä höpiset?\n\n-- Hilma kävi täällä. Hän sanoi taas ne samat sanat --. Suuret\nhikiherneet kihosivat Lemmen otsalle.\n\n-- Sinä olet hullu! -- Kalle kääntyi vihaisesti hellaan päin ja pani\nveden kiehumaan.\n\nSilloin Lempi ponnahti istualleen. Silmät pälyilivät pelokkaina\nhuonetta pitkin, ja ääni oli käheä yöllisestä vilustumisesta. Sillä\nkäheällä äänellään hän huusi, huusi niinkuin ihminen huutaa suuressa\nhädässä: -- Minä en usko sinua! Sinä valehtelet. Sinä sanot, ettei\nJumalaa ole -- eikä muutakaan sellaista, mutta sitä on -- on -- on.\n\nHän ratkesi rajusti itkemään.\n\nKalle ei puhunut mitään. Hän asetti voita ja leipää ruokapöydälle.\nSitten hän meni yläkertaan ja avasi oven siihen pieneen komeroon, jossa\nPauli nukkui. Hän tiesi olevansa herkkäuskoista akkaväkeä ylempänä,\nmutta sittenkin tuntui jonkun verran omituiselta. Pojasta täytyi ehkä\npitää entistä parempaa huolta. Hänellä taisi totisesti olla\noikeuksiensa valvoja.\n\n\n\n\nÄITI\n\n\nHän on niin suomalainen kuin suomalaisin nainen Suomessa. Hänessä on\nSuomen saloseudun tyyntä hiljaisuutta ja hänen kirkas katseensa on\nrauhantäysi kuin auringon kultaama kotilahden poukama suvisena\nsunnuntaiaamuna.\n\nHän on viettänyt suurimman osan elämäänsä Amerikassa, mutta\nsuomalaisuus ei sittenkään ole lähtenyt hänestä. Se ei ole pintamaalia\neikä kultausta, jonka alta jokin muu paistaa esiin, se on osa hänen\nsisintä olemustaan. Siksi sitä ei mikään saa hävitetyksi.\n\nHän tuli nuorena miehensä ja pikku poikansa kanssa Amerikkaan. Heillä\noli aluksi vaikeuksia, -- kuten useimmilla on ollut. Mutta hän ei\nkoskaan puhunut vaikeuksistaan. Hän ei niitä oikeastaan ajatellutkaan.\nHän taittoi niiltä kärjen uupumattomalla työllä kodin ja ympäristönsä\nhyväksi.\n\nHänen miehensä oli monesti raskasmielinen. Hän valitti työn raskautta,\nkun oli työtä ja työttömyyden tukaluutta, kun sattui sellaisia aikoja.\nHän tarvitsi paljon rohkaisua ja hän sai sitä aina. Mutta hän huomasi\nsitä harvoin. Se oli hänestä niin luonnollista.\n\nValituksen sanaa ei mies koskaan kuullut. Ei niitä kuulleet lapsetkaan,\nei pieninä eikä vanhemmaksi tultuaan.\n\nLapsia syntyi Amerikassa useampia. He oppivat koulussa uskollisiksi\namerikkalaisiksi, kodissa he oppivat tuntemaan Suomea, rakastamaan\nSuomea ja puhumaan suomenkieltä.\n\nHeidän kasvatuksensa oli muutenkin toisenlaista kuin amerikkalaisten\nlasten. Heitä kasvatettiin totteleviksi ja velvollisuudentuntoisiksi.\nHe oppivat noudattamaan yksinkertaisia tapoja ja kunnioittamaan\nvanhempia ihmisiä.\n\nSe oli suurimmaksi osaksi äidin työtä. Kukaan ei oikeastaan olisi\nvoinut sanoa milloin ja miten hän sen oli suorittanut. Tulokset vain\ntodistivat, että työ oli tehty.\n\nKun lapset olivat pieniä, kuritti äiti heitä joskus. -- Heidän täytyy\ntietää, kuka minä olen ja keitä he ovat, oli hänellä tapana sanoa. ---\nParemmiksi tulevat, jos nuorena oppivat taipumaan. --\n\nHellyys kasvoi suureksi äidin ja rangaistusta saaneen lapsen välillä.\nJokainen heistä tiesi että äiti kuritti rakkaudessa, vihassa ei\nkoskaan.\n\nMrs. Helminen ei kuitenkaan ole äiti ainoastaan omille lapsilleen. Hän\non sitä kaikille, joita hän tavalla tai toisella voi auttaa. Kun hän\nmenee joko kirkkoon, raittiuskokoukseen tai kylään, saa hän usein\nodottamattomia tehtäviä osakseen. Hänellä on äidin sydän kaikille,\nsiksi eivät tehtävät häneltä lopu.\n\nOdottaessaan jumalanpalveluksen alkamista hän näkee äidin, joka vasta\non kadottanut lapsensa. Hän tietää senkin tuskan. Häneltäkin on lapsi\nkuollut.\n\nHän menee murheeseen painuneen luokse ja puhelee hänelle hiljaisella\näänellä lempeitä, lääkitseviä äitiajatuksia.\n\nPoistuessaan kirkosta hän näkee nuoren, vasta Suomesta tulleen tytön.\nTytöllä on silmät kyynelissä ja kyynelten takaa paistaa kipeä kaiho.\n\nMrs. Helminen käsittää tilanteen. Tuollainen katse on useimmilla\nAmerikkaan vasta saapuneilla. Olot ovat oudot, kieli on vierasta.\nKaikki, mikä on tuttua ja rakasta, on kaukana. Siitä nousee silmiin\ntuollainen suuri, kipeä kaipuu.\n\nMrs. Helminen on tuossa paikassa nuoren tytön rinnalla. Hän alkaa\npuhella hänelle matalalla, pehmeällä äänellä. Hän puhuu Suomesta, tytön\nvanhemmista ja Amerikan oudosta maasta. Ei saa hätääntyä Amerikassa.\nSiellä on paljon hyvääkin, kunhan pääsee perehtymään. Jollei se\nmiellytä, niin pianhan sieltä pääsee kotiinkin. Nuori, reipas tyttö saa\npian rahat hankituksi kotiin paluuta varten. Amerikassa on tekevällä\nkyllä työtä. Ja työllä saa rahaa. Mikä silloin estää lähtemästä. Ei\nmuuta tarvita kuin päätös vain ja sitten sitä kohta on kotona.\n\nNuoren tytön silmät jo säteilevät. Mrs. Helminen on kiinnittänyt hänen\najatuksensa kotiinpaluun iloiseen päivään. Siitä vasta juhla tulee, kun\nmatka tullen mennen on maksettu ja lisäksi on arkun pohjalla sievoinen\nsumma vanhemmille elämisen avuksi!\n\nNuori, Suomesta tullut tyttö tuntee, että tuosta odottavasta\njuhlapäivästä nyt jo säteilee jotain, joka auttaa häntä voittamaan\nkoti-ikävän ja rohkeasti ponnistelemaan eteenpäin. Mrs. Helminen\npuristaa tytön kättä, ja käskee käymään talossa milloin vain mieli\ntekee. Sitten hän kääntyy muutamiin, heidän takanaan käveleviin\nsuomalaisiin naisiin. Hän kuulee, että he kiistelevät seurakunnan ja\nraittiusseuran välisistä asioista. Hän kiiruhtaa sanomaan sovittavan\nsanan. Hänestä sekä seurakunta että raittiusseura ovat tarpeen.\nKullakin on oma tehtävänsä. Pitäisi vain sovinnossa ajaa asioita\neteenpäin eikä kiistellä turhasta.\n\nKeskustelevien teräviksi kiihtyneet äänet saavat vähitellen\nlevollisemman soinnun. He eivät voi moittia mrs. Helmistä\npuolueellisuudesta, sillä hän toimii sanojensa mukaisesti. Hän\nkannattaa sekä työllä että ymmärtämyksellä kaikkea, mikä on hyvää ja\nmikä tavalla tai toisella on omiaan kehittämään ja nostamaan\nsuomalaista kansaa Amerikassa.\n\nMrs. Helminen pysähtyy. Hän on kotinsa portilla ja hyvästelee siinä.\nSitten hän kiiruhtaa sisälle, missä monet tehtävät odottavat.\n\nHänen pannessaan ruokaa pöydälle juttelee korkeakoulua käyvä tytär\nhänelle koulussa vietettävästä juhlasta. Eri kansallisuuksia\nedustavilla pitäisi siellä olla kotimaansa kansallispuku.\n\nÄiti innostuu kohta. Hän on valmis auttamaan neuvoin ja töin. Asia\nkoskee Suomen ja suomalaisuuden tutuksi tekemistä eikä hän sellaiselle\nkoskaan pysy kylmänä.\n\nViereisessä huoneessa soittelee poika suomalaisia säveleitä. Ne\nimeytyvät omituisella voimalla äidin sisimpään.\n\nPoika on aina ollut äidille erityisen rakas. Rakkaitahan kaikki lapset\novat äidille. Ei löytyne äidin sisimmässä parempia paikkoja toisille ja\nhuonompia toisille. Ja kuitenkin tuntuu joskus siltä kuin olisi äidin\nja lapsen suhteessakin jotain erikoista liittämässä sielua sieluun.\nToinen lapsi ajattelee ja huomaa sellaista, johon toinen ei kiinnitä\nensinkään huomiota. -- Niinkuin tämä poikakin. Hyviä olivat tytöt.\nMenivät ja tekivät kohta, kun äiti pyysi. Mutta poika huomasi\npyytämättä. Usein riippui hänen katseensa äidissä kuin kysyen: -- Mitä\nvoisin tehdä puolestasi, kallis kantajani? --\n\nSellainen on hän ollut jo kauan. Etenkin väsymyksen ja sairauden aikana\non äiti tätä tuntenut. Hiljaisella, kainolla tavallaan on poika silloin\nhuomannut tehdä ja sanoa juuri sitä, mistä äidillä on ollut enin iloa\nja apua.\n\nKun äiti nyt kuuntelee poikansa suomalaisia säveleitä herää hänessä\ntunteita ja ajatuksia, joihin sisältyy hänen ainoa, tähän ajalliseen\nelämään kohdistuva toivonsa. Hän kuvittelee, että poika vielä palaa\nSuomeen ja perustaa siellä suomalaisen kodin, jossa hän itse kerran\nkeväisten koivujen alla kiikuttelee lapsenlasta käsivarrellaan käen\nkukahdellessa metsänrinteessä.\n\nJos hän sen päivän näkisi, ei hän muuta elämältä pyytäisi. Silloin hän\ntuntisi saaneensa osansa -- kauniin osan. Hän kallistaisi päänsä\nviimeiseen lepoon onnellisena tiedossa, että hänen lapsensa ja\nlastenkin lapset ovat sen maan omia, jolle hän heidät synnytti.\n\nMrs. Helmisen rinta läikähtää täyteen lämpimiä tunteita. Suomen\njuhannuskoivujen tuoksu ja pihamaan pihlajien valkeus nostaa\nilokyyneleitä hänen silmiinsä.\n\nSeuraavassa silmänräpäyksessä hän kuitenkin jo soimaa itseään tästä\nitsekkäästä onnenunelmastaan. Kuka hän on ruvetakseen toisen kohtalon,\nedes oman lapsensa kohtalon määrääjäksi? Jokaisen täytyy itse valita\ntiensä ja itse elää elämänsä.\n\nÄiti ei muuta tahdokaan kuin lapsensa onnea. Jos pojalle on parempi\njäädä Amerikkaan, niin jääköön sinne.\n\nParempi?\n\nÄidin katse painuu syvemmälle ja kohoo korkeammalle. Hänen ajatuksensa\nkääntyy uudelle uralle. Hän tuntee, että se, mitä ihmiset nimittävät\nmenestykseksi ja onneksi, ei lopultakaan ole oleellisinta elämässä.\nTärkeätä on vain, että ihminen täyttää velvollisuutensa ja että hänessä\nkirkastuu se Jumalan kuva, joksi hän kerran luotiin. Sitä onnea äiti\nonkin aina ylinnä rukoillut lapsilleen.\n\nMrs. Helminen lyykähtää hetkeksi istumaan ikkunan viereiselle tuolille.\nKyynel sumentaa hänen katsettaan. Hän tuntee, että tämä suuri Amerikka\noikeastaan on hänelle pyhä maa. Hän on täällä kärsinyt niin paljon --\nhiljaisuudessa, kenenkään näkemättä, kenenkään aavistamatta. Mutta\ntäälläpä hän onkin saanut juurensa irti maasta, -- täällä hänelle on\nkirkastunut tuo ainoa tarpeellinen -- voittaa sielunsa, -- oppia\nelämänsä läksyt ja sitten käydä lepoon turvallisena kuin lapsi.\n\nHän ajattelee taas ainoata maista onnen -- unelmaansa, pojan\nsiirtymistä Suomeen. Se on hänestä täynnä esimakua taivaallisesta\nilosta. Mutta jos se on itsekästä, syntistä iloa, niin menköön sekin.\n\nHän pyyhkäisee salavihkaa kyyneleen silmäkulmastaan. Kuva juhannuksen\nvietosta Suomessa lasten ja lastenlasten keskuudessa on hänestä kaunis\nja suloinen kuin viaton, villanvalkoinen karitsa, mutta hän tahtoo\nsenkin laskea uhrialttarille, jollei se ole sopusoinnussa sen ylhäisen\ntahdon kanssa, joka ihmisen elämänjuoksun määrää.\n\nKaikki, kaikki menköön. Tarpeellista on vain se yksi: voittaa sielunsa.\n\n\n\n\nVAAKAMESTARI\n\n\nJos olet käynyt Amerikassa, suuren humbuugin maassa, olet varmaan\ntavannut vaakamestarin. Hänen sukunsa siellä on suuri ja se lisääntyy\nlisääntymistään nopeasti kuin sienet syyssateessa.\n\nSiihen suureen sukuun tuli vain pieni lisä silloin, kun vaakamestari\nitse nuorena siirtyi Suomesta Amerikkaan.\n\nJo pienenä osoitti vaakamestari selviä Amerikkaan siirtymistaipumuksia.\nEi hän tosin itse silloin asiaa ajatellut, vielä vähemmän hän siitä\npuhui, mutta hänessä huomattiin jo lapsuudessa taipumuksia, joista\nAmerikkaa tunteva olisi voinut päätellä, että poika vielä lähtee sinne.\n\nVaakamestari oli pienenä sekä teräväpäinen että menestyvä kaikissa\nhommissaan. Onneksi eivät kaikki teräväpäiset ja menestyvät ole meiltä\nsiirtyneet Amerikkaan, mutta murheellisen paljon on niitä pienestä\nSuomesta sinne luovutettu. Vaakamestari oli yksi heistä.\n\nHän vietti varhaisimman lapsuutensa syrjäisessä salomökissä suurten\nmarja-ahojen liepeellä. Marjojen poiminta ja niiden kauppaaminen olikin\nhänen ensi yrityksiään maailman suurilla markkinoilla. Hän teki työtään\njo pienenä todellisen liikemiehen tarmolla. Hän poimi enemmän kuin muut\nlapset, sillä hän oli sekä ahkera että uupumaton. Hän sai myöskin\ntavarastaan paremman hinnan kuin muut, sillä hän huomasi pian, että oli\nedullisinta ravistella suurimmat marjat pinnalle.\n\nKun marja-astioita oli useampia, tasasi hän kauneimmat marjat niin,\nettä niitä riitti joka astian pintakerrokseksi.\n\nPian hän myöskin harjaantui hinnan määräämisessä. Hän pyysi rohkeammin\nkuin muut, pyysi naurussa suin ja houkuttelevasti. Hän vetosi\nmielellään siihen, että kauniista marjoista tietysti maksettiin kaunis\nhintakin. Kun toiset lapset näkivät, miten hyvin asiat luisti\nvaakamestarilta, yrittivät he seurata esimerkkiä. Mutta he kiskaisivat\ninnoissaan hinnan sellaiseen huippuun, etteivät saaneet tavaraansa\nkaupan. Silloin vaakamestari möi omat marjansa entistäkin edullisemmin.\n\nToisessakin hommassa vaakamestari aina löi toverinsa laudalta.\n\nNurmettunut kyläntie mutkitteli määräänsä kohti lähellä sitä pientä\nmännikköä, jossa vaakamestarin koti sijaitsi. Tien toisellakin puolella\noli torppa ja torpassa oli paljon lapsia, kuten vaakamestarinkin\nkodissa. Molemmista torpista juostiin porttia avaamaan, kun rattaat\ntulla rämisivät kapeata kyläntietä pitkin. Mutta jos vaakamestari\nsattui olemaan kotosalla, ei toisten lasten kannattanut yrittääkään\nportille. Hänellä oli kuin Merkuriuksen siivet kantapäissä, kun hän\ntulla pyyhkäisi piennarta pitkin.\n\nJos joku toinen sattui olemaan portin läheisyydessä, kun pyörien\nräminää rupesi kuulumaan, ei vaakamestari ensinkään yrittänytkään. Hän\nosasi laskea milloin kannatti ponnistella milloin ei. Hän huomasi jo\nnäihin aikoihin herkänkin heilahduksen menestymisen vaa'assa. Eihän hän\nmuuten olisi ollutkaan vaakamestari.\n\nJoskus koettivat tien toisella puolella asuvat pojat saada itselleen\nedes osan vaakamestarin ansioista. Heitä oli kaksi yrittämässä. Toinen\noli vaakamestarin ikäinen, toinen vuotta vanhempi. Molemmat pitivät\nveljellisesti yhtä taistelussa vaakamestaria vastaan. Jos he kerkesivät\nportille sekunnin tai pari senjälkeen, kun vaakamestari oli iskenyt\npäivettyneet kouransa portin ripaan, koettivat he ainakin päästä\nensimäisiksi tielle viskatun lantin omistamisessa -- jos yleensä lantti\nsattui lennähtämään tielle.\n\nTällaiset yritykset päättyivät tavallisesti anastajien tappioon. Ja jos\nrahan omistaminen heille joskus onnistuikin, pani vaakamestari heidät\nmyöhemmin maksamaan sen anastuksen niin kalliisti, että heiltä hävisi\nhalu kilpailla.\n\nToimeliaisuus marjakaupoissa ja portin avauksessa kiinnitti ihmisten\nhuomion vaakamestariin. Kirkonkylän kauppias otti hänet miltei pilan\npäiten itselleen juoksupojaksi. Vaakamestari oli silloin kymmenvuotias.\nNiin nuorta juoksupoikaa ei kauppias ennen ollut käyttänyt, mutta hän\noli käyttänyt tyhmempiä.\n\nKauppiaan luona pääsivät pojan vaakamestaritaipumukset oikein\nkehittymään. Hänellä oli korvat aina höröllä. Hän näki, kuuli ja oppi\nenemmän kuin muut. Hän kuunteli ihmisten puheita ahneesti kuin\nnälkäinen tarttuu leipään. Hän luki omin neuvoin kaikki läksyt, joita\nkauppiaan kansakoulua käyvä poika vaivalla pänttäsi päähänsä.\nRenkituvassa, missä nuori puotipalvelija ja renki Jussi nukkuivat,\nvaakamestari oppi tuntemaan elämää miesten joukossa.\n\nHänelle oli tapana vetää peitto korvilleen ja olla nukkuvinaan. Silloin\npuhuivat aikamiehet vapaammin.\n\nKuulemiensa johdosta oli vaakamestari yhteen aikaan tulisen pelikiihkon\nvallassa. Mikko, puotilainen, oli vietävän nokkela peluri. Hän kertoi\nyhtenään onnistuneista tempuista ja suuresta rahan tulosta. Silloin\nsyhyi peitteen alla kuuntelevan pojan sormia ja sydän alkoi takomalla\npamppailla. Vaakamestari olisi tahtonut siinä paikassa tulla\naikamieheksi, päästä pelaamaan ja sitä tietä suureen raha-ansioon.\n\nMutta lehti kääntyi, Mikko kävi synkäksi ja puhui itsensä\nhirttämisestä. Hän oli yhtä taitava peluri kuin ennenkin, mutta onni\noli kääntynyt hänelle vastaiseksi. Hän menetti, menetti, menetti sekä\nomilla että toistenkin rahoilla.\n\nTämä vieroitti ikiajoiksi peitteen alla kuuntelevan vaakamestarin\nkorttien käytöstä. Poika ymmärsi, että siinä taitavakin saattoi joutua\ntappiolle. Hän päätti siksi ikänsä pysyä erossa korttien käytöstä. Hän\nei tahtonut joutua tappiolle elämän arpapelissä. Viinankin\nviettelyksiltä tuli poika suojelluksi sen kautta, mitä oppi aikamiesten\npuheista. Renki Jussi oli olueen menevä. Hän teki oluen vahvistavan\nvaikutuksen alaisena tekosia, joitten peittämiseksi hänen usein täytyi\nkopeloida rahapussinsa pohjalta viimeisetkin vaivalla ansaitut kolikot.\nViimein hän menetti paikkansa kirkonkylässä ja sai tyytyä puolta\nhuonompaan etäisessä syrjäkylässä.\n\nVaakamestari pani merkille, miten kävi toistenkin väkeviä viljelevien\nmiesten. Havainnot tekivät hänestä ehdottomasti raittiin.\n\nTytöistäkin sai vaakamestari valaistusta renkituvassa. Hän ymmärsi,\nettä he monesti olivat yhtä vaarallisia kuin kortit ja väkijuomat.\nMutta jos mies osasi käyttää ymmärrystään oli kaikki \"all right\".\nSilloin oli hauskaa, että tyttölapsiakin oli luotu maailmaan. Silloin\nei miehen tarvinnut pelätä heidän tähtensä joutuvansa kiikkiin.\n\nVaakamestari kuunteli korvat höröllä. Hän oppi, oppi joka lauseelta,\njonka hän kuuli. Hän päätti pitää varansa tyttöjen suhteen. Hän ei\ntahtonut joutua kiikkiin.\n\nTupakan suhteen oli pojan kanta horjuvampi. Hän yritti tupakoida\nniinkuin jokaisen mieheksi lukeutuvan pojan täytyy yrittää. Hän voi\npahoin, hän ylenantoi ja häntä harmitti, mutta hän ei tunnustanut sitä\nkenellekään.\n\nTupakka ei häntä houkutellut. Hän arvosteli sitäkin taloudelliselta\nkannalta. Sen käyttäminen kannatti huonosti. Mutta hän ei voinut\nkieltää, että paperossi sormien tai hampaitten lomassa antoi nuorelle\nmiehelle eräänlaista varsin houkuttelevaa hienoutta. Se oli melkein\nkuin korkeamman sivistyksen merkki. Hän oli siitä syystä melkein varma\nsiitä, että hän mieheksi tultuaan joskus aikoo polttaa -- vähän vain,\nettei raha siihen hupene, mutta kuitenkin joskus, sopivissa, hienoutta\nvaativissa tilaisuuksissa.\n\nHän teki tämän päätöksensä pitkäaikaisen ja vakavan harkinnan jälkeen.\nHän laski silloin kaikki tupakan käyttöä koskevat huomionsa\nmenestymisen ja elämän arvojen arkaan vaakaan. Sitten hän teki\npäätöksensä. Sinä keväänä, jolloin kauppiaan poika lopetti\nkansakoulunsa, kävi vaakamestari kansakoulunopettajan puheilla. Hän\ntahtoi tietää, eikö kansakoulun käymätönkin saisi suorittaa tutkinnon\neri aineissa, ja jos onnistui, eikö hänelle annettaisi päästötodistusta\nniinkuin koulun suorittaneillekin.\n\nOpettaja ei suuresti hämmästynyt kysymystä, hän hymyili vaan. Hän oli\nihmistuntija ja hän tiesi, mitä sopi odottaa tältä nuorelta\nyrittelijältä.\n\nPoika suoritti tutkinnon ja läpäisi sen kunnialla. Hän sai kauniin\ntodistuksen ja seuraavalla viikolla hyvän paikan uuden kirkonkylään\nmuuttaneen kauppiaan luona. Uusi kauppias tahtoi saada edeltäjänsä\nkumoon ja hän huomasi vaakamestarin pojaksi, josta saattoi olla paljon\nhyötyä. Uudella kauppiaalla oli terästynyt katse ja paljon liikeälyä.\nHän oli ollut Amerikassa.\n\nTästä paikasta lähti vaakamestarikin Amerikkaan. Kauppiaan kertomukset,\n-- samoinkuin muittenkin Amerikassa käyneitten, herättivät hänessä\nAmerikankuumeen. Hän tunsi, että siinä maassa hän menestyy.\n\nHän kiersi uuteen maailmaan monen mutkan kautta. Hän viipyi Ruotsissa,\nKööpenhaminassa ja Hampurissa. Kaikkialla hän hankki itselleen\ntilapäistä työtä. Joka paikassa hän myöskin viipyi jonkun aikaa samalla\nopetellen maan kieltä. Lukemalla hän koetti lisäksi kartuttaa\ntietojaan. Amerikassa, jossa on kansaa kaikilta maailman ääriltä, oli\nkielitaitokin tarpeen. Hän tiesi sen. Englannin kieltä hän oli\nopiskellut jo Suomessa. Kun hän viimein oli valmis jatkamaan Hampurista\nNew Yorkiin, kirjoitti hän laivakonttorissa täytettävään kaavakkeeseen\npuhuvansa viittä kieltä.\n\nHän laski tyytyväisenä kynän kädestään kirjoitettuaan tämän. Hänestä\ntuntui siltä kuin herra, joka otti paperin hänen kädestään myöskin\nolisi näyttänyt tyytyväiseltä. Hänen katseessaan oli ilahduttavaa\narvonantoa. Se tiesi hyvää Amerikkaan aikovalle.\n\nPerillä vaakamestari kohta pääsi työhön käsiksi. Hänellä oli\nsuosituksia Amerikassa olleelta kauppiaalta, ja hänen orastava\nenglanninkielen taitonsa oli hänelle suureksi avuksi. Ansiotyön ohessa\nhän jatkoi opiskelemista. Hän käytti hyväkseen iltakouluja, kirjastoja,\nseurustelua erilaisten ihmisten kanssa ynnä muita opintilaisuuksia,\njoita Amerikassa saa sekä runsaasti että halvalla.\n\nKahden vuoden kuluttua hän jo yritteli omaa liikettä. Hän menestyi\nsiinä kuten muissakin yrityksissään. Hän sai pian kootuksi itselleen\ntaatun ostajapiirin ja hän kohosi paikkakuntansa suomalaiskeskuksessa\njohtomieheksi. Hän liittyi jäseneksi sekä seurakuntaan että\nraittiusseuraan. Raittiusseurassa hän pian valittiin esimieheksi. Hän\nesiintyi mielellään mutta säästeliäästi. Hän katseli siinäkin asiassa\nmenestymisen vaakaa. Hän tiesi, että harvoin esiintyvän on verrattain\nhelppo pysyä yleisön suosiossa. Ja suosiossa pysyminen oli elämän\nkysymyksistä tärkein.\n\nVaakamestari pysyi suosiossa. Hänen asemansa vakiintui yhä. Hän kohosi\nporras portaalta. Liikkeen hoito ei ajan pitkään häntä tyydyttänyt. Hän\njatkoi opintojaan ja suoritti kurssin liikekirjeenvaihdossa. Vähän\nmyöhemmin hän avasi oman offisinkin.[19] Hänen tehtävänsä siellä olivat\njokseenkin epämääräistä laatua. Enimmäkseen hän kuitenkin auttoi\nihmisiä kirjeenvaihdossa ja käännöstyössä. Mieluimmiten hän käänsi\nenglanninkielestä suomeksi, mutta ovelle kiinnitetyssä ilmoituksessa\nhän lupasi suorittaa käännöksiä niillä viidellä eri kielellä, joita hän\nlaivakonttorissa oli ilmoittanut osaavansa.\n\nPuoli vuotta offisin avaamisen jälkeen vaakamestari osti itselleen\nauton. Välttämätön se ei oikeastaan ollut. Hän olisi hyvin tullut\ntoimeen ilmankin. Mutta se lisäsi hänen asemansa arvoa, siksi kannatti\npanna rahaa likoon.\n\nAutosta oli monenlaista hyötyä. Sillä oli mukava ajeluttaa rahamiehiä,\nsanomalehdentoimittajia, pappia, tai muita, joilla piirissä tai\ntoisessa oli vaikutusvaltaa.\n\nSeurakunnan kokouksissa vaakamestari kävi verrattain harvoin. Mutta hän\nkannatti, ja se merkitsee Amerikassa paljon. Tosin siellä on pappeja,\njotka etsivät hartaita jäseniä seurakuntiinsa, mutta toiset tyytyvät\nsiihen, että saavat jäseniä, jotka kannattavat. Vaakamestari kannatti.\n\nTavatessaan seurakunnan pastorin puhui vaakamestari mielellään\nuskonnollisista kysymyksistä, -- ei yksinkertaisesti kuten yleisen\nkansan kanssa, vaan filosoofisesti.\n\nVaakamestari oli lueskellut muutakin kirjallisuutta kuin liikealaa ja\nkieliä koskevaa. Hän oli esimerkiksi tutkinut yhteiskunnallista\nkysymystä. Hän kallistui ankarasti vasempaan -- tavallisesti\nsosialistien seurassa. Tämä hankki hänelle paljon ostajia vasemmalta.\n\nUskonnollisissakin kysymyksissä hän osasi asettua erilaisten ihmisten\nkannalle. Hän sovitti mielellään keskusteluihinsa lauseita\nuskonnollistieteellisestä kirjallisuudesta, jota hän oli lukenut. Hän\nteki näin joko oppineempien ihmisten seurassa tai sellaisten piirissä,\njoihin hän tiesi kirjaviisaudellaan tekevänsä syvän vaikutuksen.\nKorkeamman oppinsa pohjalta hän myöskin silloin tällöin vastusti\nyksinkertaisia kirkkoihmisiä. Muuten hän keskusteluissaan usein korosti\nuskonnon suurta merkitystä ihmiselämässä.\n\nSilloin tällöin hän kävi myöskin eri kirkkokuntien kokouksissa. Hän\ntuli mielellään heidän iltamiinsa, etenkin väliajaksi, jolloin\ntarjottiin kahvia. Silloin hän iloisesti nautti sekä kahvin että keekin\nrunsaudesta. Hän maksoi myöskin runsaanpuoleisesti pitäen varalta, että\nhänen rahansa helähti lautaselle jonkun sopivan henkilön kiinnittäessä\nhuomiota siihen.\n\nTällaisissa tilaisuuksissa vaakamestari aina jutteli uskonnollisesta\nvapaamielisyydestä. Valistunut ihminen ei voinut olla ahdasmielinen.\nHänen täytyi ymmärtää ja kunnioittaa eri joukkojen eri kantaa.\n\nVaakamestari oli tavallisesti tyytyväinen poistuessaan tällaisesta\ntilaisuudesta. Hän oli saanut parempaakin kuin kahvia ja keekejä. Hän\noli lisännyt sekä liikkeensä kannattajajoukkoa että omia ihailijoitaan.\n\nSaavuttamastaan suosiosta huolimatta on vaakamestari yhä naimaton.\nTällä alalla hän kerran teki pahan erehdyksen. Hän oli tosin päättänyt\nolla varovainen naisten suhteen, jottei joutuisi kiikkiin. Mutta\nkiikkiin hän kerran joutui kaikesta huolimatta.\n\nSe tapahtui siihen aikaan, jolloin hän rupesi suunnittelemaan oman\nliikkeen perustamista. Silloin oli raha hänelle tarpeen. Hän asui\nsiihen aikaan toisella paikkakunnalla. Samassa suomalaiskeskuksessa\nasui muuan varakkaaksi mainittu leski. Missis ei ollut enää nuori eikä\nliioin kauneudella pilattu, mutta vaakamestari huomasi hänet suloiseksi\nnaiseksi. Leskikään ei pysynyt kylmäkiskoisena vaakamestarille. Komeat\nkihlajaiset vietettiin ja vaakamestari suunnitteli tarmon takaa\nliikkeensä perustamista. Mutta kun kihlajaisten jälkeen käytännölliset\nasiat tulivat puheeksi, tunnusti leski liikutettuna, että hän tahtoi\nelää ja kuolla vaakamestarin elämänsulostuttajana, mutta aineellisia\nvaroja ei hänellä ollut. Ne olivat häneltä jo huvenneet.\n\nVaakamestari ei tämän jälkeen enää nähnyt suloutta morsiamessaan. Hän\ntunsi päinvastoin kaikesta varovaisuudestaan huolimatta joutuneensa\nkiikkiin.\n\nKolaus kävi kipeästi -- ennen kaikkea siksi, että vaakamestari tunsi\nluiskahtaneensa pari askelta taaksepäin menestyksellisessä\nylöspäinkiipeämisessään. Hän tiesi lähimmäistensä merkillisen\nmielellään kiinnittävän huomiota siihen, mikä kävi erehdyksestä ja\nvahingosta toisen ihmisen elämässä. Tämä oli syynä siihen, että hän\nmuutti pois paikkakunnalta, vieläpä koko valtiosta. Uudessa\nkotipuolessaan vaakamestari jatkoi entistä menestyksellistä ylöspäin\nkiipeämistään. Hän käytti entisiä keinoja ja hän menestyi kuten\nennenkin. Naimisiin menoakin hän joskus ajatteli, mutta hän siirsi\nasian ajatuksissaan aina etäiseen tulevaisuuteen. Naimattomuus oli\nmonessa suhteessa sekä mukavaa että edullista. Kodeissa, joissa oli\nnaimattomia tyttäriä -- samoinkuin naisten seurassa yleensä, oli\nnaimattomalla miehellä monenlaisia etuja. Naimattomuus kannatti.\nTaloudellisestikin se oli edullista. Perheen perustaminen kysyi\nmelkoisesti varoja. Vaakamestari tahtoi säästää. Lopuksi siirsi\nvaakamestari naimisiinmenonsa siitäkin syystä, että hän tahtoi naida\ntavalla, joka joko taloudellisesti tai yhteiskunnallisesti tuntuvasti\nnostaisi häntä joukkoa ylemmä.\n\nTällainen korkea päämäärä vaati varovaisuutta. Täytyi arvella, täytyi\nvoittaa aikaa. Tähän kehoitti sekin, että Suomi näihin aikoihin oli\npäässyt itsenäiseksi valtioksi. Amerikkaan tarvittiin suomalaisia\nSuomen edustajia. Vaakamestari ei voinut olla toivomatta, että hänen\nansionsa otettaisiin huomioon jotain tyhjää paikkaa täytettäessä. Hän\noli aina auliisti muistanut köyhyydessään kerjäävää Suomea. Sellainen\nmuistaminen ansaitsi palkkansa. Se kykeni kai herättämään huomiota,\njosta sopi toivoa käytännöllisiäkin tuloksia.\n\nJos hän joutuisi nauttimaan tuollaisista seurauksista ennen naimisiin\nmenoaan, helpottaisi se tuntuvasti elämänkumppanin valintaa. Se lisäisi\nvalintamahdollisuuksia ja onnistunut valinta muodostuisi uudeksi\nportaaksi tiellä ylöspäin.\n\nVaakamestari pyyhkäisee miettivästi viiksiään. Hän istuu offisissaan\nja hänellä on pöydällä edessään useampia tärkeitä kirjeitä.\nTulevaisuudessa tarjoutuvat mahdollisuudet ovat hetkeksi houkutelleet\nhänen ajatuksensa pois työstä, mutta nyt muistaa hän kiireisimmän\ntehtävänsä ja nousee hätäisesti. Muuan saksalaisen kanssa naimisissa\noleva suomalainen on jättänyt hänelle tärkeän sukuriitapaperin. Se on\nkäännettävä saksan kielelle. Hän hakee siitä syystä hyllyltään\nsaksalais-suomalaisen sanakirjan. Saksa on niitä kieliä, joita hän on\nilmoittanut käyttävänsä. Hän on jo nostanut etukäteisen maksunkin\nkäännöstyöstä. -- Tässä asiapaperissa sattuu kumminkin olemaan\neriskummallisia sanoja. Hän tuntee joutuneensa kuin kissa liukkaalle\njäälle. Ei voi peräytyä, ei pääse eteenpäin.\n\nHän ajattelee paikkakunnan suomalaissyntyistä lääkäriä. Tämä on lukenut\nlääkäriksi Suomessa. Hän osaa siis varmasti saksaa. Mutta häneltä on\nmahdoton pyytää apua. Pyytipä sitä keneltä paikkakunnalla asuvalta\nsuomalaiselta tahansa, leviää siitä tieto toisille. Sanottaisiin, että\neipä pysty, ei osaa, vaikka ilmoittelee osaavansa.\n\nVaakamestarille nousee hiki otsalle. Hän tuhrii paperin toisensa\njälkeen täyteen saksalaisia sanoja ja käännöksen yrittelyä. Välillä hän\nhermostuneesti mittailee offisinsä lattiaa.\n\nHän säpsähtää kuin pahanteossa tavattu lapsi, kun puhelinkello\nodottamatta soi. Tarttuessaan kuulotorveen on hänellä tuskallinen ilme\nkasvoillaan. Mutta muutaman minuutin kuluttua tasoittuvat\nhermostuneisuuden vaot hänen otsaltaan. Vaakamestari jatkaa puhelua\ntyynellä, hieman välinpitämättömälläkin äänellä. Kasvojen ilme on\nkaiken aikaa maireessa tyytyväisyyden hymyssä.\n\n-- Tahtoisitte siis, että ottaisin välittääkseni Teidän valmisteittenne\nmyyntiä?\n\n-- -- --\n\n-- Aivan niin, aivan niin. Kyllähän minä todella tunnen paljon ihmisiä.\nHeitä käy minun liikkeessäni samoin kuin täällä offisissa paljon. Liike\non tosin jo melkein toisen oma. Minä en enää ennätä. Mutta onhan\nminulla tietysti vielä siellä vaikutusvaltaa paljon.\n\n-- -- --\n\n-- Vai niin vai niin. Olette kovin kohtelias, kun uskotte niin suuria\nkyvystäni. Ottaisin mielelläni vastaan, jotta saisimme puhella\nenemmänkin, mutta minulla sattuu olemaan hirveän kiire juuri tänään.\nMinulla on muuan sukuriitapaperi, joka on käännettävä saksan kielelle.\nSe työ ei suju minulta yhtä nopeaan kuin Teiltä. Te puhutte kodissanne\nsaksaa. Minä olen täällä Amerikassa unohtanut paljon --.\n\n-- -- --\n\n-- Tekö ottaisitte suorittaaksenne sen?\n\n-- -- --\n\n-- Sepä kovin ystävällistä. Siinä tapauksessa minä tietysti voin\nomistaa aikaa Teidän asiallenne.\n\n-- -- --\n\n-- Te tulette siis tänne suoraan. Cherry street[20] 1212, porras A.\n\nVaakamestari sulkee puhelimen ja painuu huohtaen nojaamaan\nkirjoitustuolinsa selustaan. Hän tuntee, että raskas taakka on nostettu\nhänen hartioiltaan. Onni on ollut hänelle suotuinen nyt kuten usein\nennenkin.\n\nTietysti hän muutenkin olisi selviytynyt pulmasta. Ehkä hän olisi\nkyennyt itse -- sanakirjan avulla. Viime tingassa olisi täytynyt\nkääntyä jonkun amerikkalaisen kielenkääntäjän puoleen. Se olisi kysynyt\nrahaa. Mutta potkasipas onni taaskin.\n\nPortaissa kuuluu askelia. Sitten soi ovikello. Vaakamestari huomaa\nviime tingassa kaapaista käteensä paperit, joille hän on tuhrinut\nsanakirjasaksaansa. Hän punastuu ajatellessaan, että ne olisivat\nvoineet joutua vieraan käsiin. Ne olisivat paljastaneet kaiken ja\npilanneet kaiken.\n\nHän hienontaa paperit hätäisesti vasemman kätensä puristuksessa\nsamalla, kun hän oikealla käy avaamaan ovea. Kun hän parin tunnin\nkuluttua vieraansa lähtiessä sulkee sen, on hänellä poikamaisen\ntyytyväinen ilme kasvoillaan. Asiat ovat luistaneet hyvin. Käännös on\nkoneella kirjoitettuna saksalaisessa asussaan valmiina hänen\npöydällään. Se ei ole maksanut hänelle mitään. Hän on tosin luvannut\nvälittää saksalaisen valmisteitten myyntiä, mutta hän saa tehtävästä\nkohtuullisen korvauksen ja \"last but not least\"[21] on hänellä uusi\nystävä, joka omassa piirissään tulee puhumaan hänestä paljon hyvää ja\npuheellaan ehkä monin tavoin valvomaan hänen parastaan.\n\nVaakamestari vääntää amerikkalaisen kirjoituspöytänsä lukkoon,\nvilkaisee ympärilleen nähdäkseen, onko kaikki offisissa paikoillaan ja\nottaa sitten hattunsa naulasta. Monien avaimiensa joukosta hän ottaa\nesille autonsa avaimen. Portailla hän vilkaisee postiboxia.[22] Sieltä\nlöytyy kaksi kirjettä, jotka hän avaamattomina pistää taskuunsa. Sitten\nhyppää hän autoonsa. Sisäinen ääni sanoo hänelle, että hänen on\njouduttava. Hänellä on kone paraassa vauhdissa, kun hän näkee\nseurakunnan uuden pastorin kiireisesti harppaavan katua pitkin. Hän\npysäyttää autonsa ja tarjoaa kyytiä.\n\nPastori ihastuu. -- Ilmestytte ihan pelastavana enkelinä, Mr Jalonen.\nMinun pitäisi keritä junalle, ja kaara[23] jätti ihan asuntoni\nedustalla.\n\nVaakamestari hymyilee. Hän kertoo, että sisäinen ääni hoputti häntä\nlähtemään offisista. Siellä olisi vielä ollut työtä paljonkin, mutta\nlähteä täytyi.\n\n-- Te olette bisi[24] mies, Mr. Jalonen, sanoo pastori kunnioittavasti.\n-- Minä en vielä lähemmin tunne seurakuntani jäseniä, mutta teistä olen\nkuullut ja aikoja sitten.\n\n-- Kovinhan pastori nyt mairittelee.\n\n-- En minä. Sanon vain totuuden.\n\n-- Olisi hauskaa jutella enemmänkin. Eikö pastori joskus ennättäisi\nkäydä offisissani. Kotiahan minulla ei ole, jonne käskeä.\n\n-- Todellakin. Te taidatte yhä olla naimaton, Mr. Jalonen.\nEi teidänlaisenne saisi jättäytyä noin puolisottomaksi ja\npuoliskottomaksi. Minä toivon että te pian korjaatte erehdyksenne.\n\n-- Mitäs minä, kun ei pastorillakaan vielä ole naimaijässä olevia\ntyttäriä. -- Mr. Jalonen sivelee hymähdellen vaaleita viiksiään. --\nMinä tahdon päästä hyvään perheeseen, nähkääs.\n\nMolemmat naurahtavat. Sitten pastori huomauttaa, että saattaahan niitä\nolla muilla, joskaan ei hänellä.\n\n-- Niin, mutta onko hyvissä, valistuneissa perheissä? Se on\ntärkeä kysymys miehelle, joka on \"self-made\".[25] Niissä monissa\nluottamustoimissa, joita osakseni olen saanut, kysytään minulta siksi\npaljon, että minun uupumatta täytyy pyrkiä eteenpäin tietojeni\nlaajentamisessa.\n\n-- Te olette tarmokas mies, Mr. Jalonen. Ja vaatimaton myöskin.\n\n-- Vaatimaton. Vielä mitä! Mutta tietäähän pastori sen, että se, joka\nkerran on päässyt tietolähteen partaalle, hän ei koskaan saa janoaan\nsammutetuksi.\n\nMr. Jalonen pysäyttää autonsa tipon[26] edustalle, ottaa hymysuin\npastorilta tuhansittain kiitoksia, hyvästelee kiireisesti kuin \"busy\"\nmies ainakin ja ajaa hyräyttää takaisin kaupungille. Postitoimiston\nedustalla hän näkee suomalaissyntyisen tohtorin ja hypähtää autostaan\njuttusille tohtorin kanssa. Ohimennen hän mainitsee olleensa kaiken\npäivää kuin tulessa. Tehtäviä oli offisissa niin paljon. Muun muassa\noli vaikeanpuoleinen sukuriitapaperi käännettävä suomesta saksan\nkielelle.\n\n-- Ja te suoriuduitte?\n\n-- Kovalle otti. Mutta akka tieltä kääntyköhön.\n\nVaakamestari tuntee, että tohtori hyvästellessään katsoo varsin\nkunnioittavasti häneen. Tietoisuus siitä, että hän on hyvin asettanut\nsanansa ja hyvin hoitanut asiansa, paisuttaa Jalosen rintaa hänen\nhyristellessään asuntoaan kohti.\n\nAuto viedään ensin talliinsa, sitten Mr Jalonen avaa oven pimeään,\nkylmähköön huoneeseensa.\n\nAsunnon kolkkous tekee häneen ensi silmänräpäyksessä ikävän\nvaikutuksen. Samassa hän sen kuitenkin unohtaa kuullessaan paperin\nrapinaa taskustaan. Hän muistaa lukemattomat kirjeensä, kiertää sähkön\npalamaan ja painuu lähimmälle tuolille.\n\nEnsimäinen kirje, minkä hän avaa, nostaa maireen hymyn hänen\nhuulilleen. Sen kirjoittaja lainasi häneltä muutamia vuosia takaperin\nrahaa. Silloin Mr. Jalonen aivan vastoin tapaansa auttoi. Hän vastusti\nperiaatteellisesti lainan antamista. Mutta sillä kertaa hän päätti\nuskaltaa. Sisäinen ääni rohkaisi häntä. Se vakuutti hänelle, että\nlainan antaminen tässä tapauksessa oli edullista. Ja niin olikin ollut.\nVelka oli maksettu runsain koroin ja vaakamestari tiesi saaneensa\nystävän, joka yhtenään kuuluutteli hänen ansioitaan muillekin.\n\nVaakamestari pyyhkäisi taas viiksiään ja luki kirjeensä toistamiseen.\nSitten hän kiinnitti neulasella kirjeen ylälaitaan kuoren sisältä\nlöytyvän sanomalehtileikkeleen. Sitten hän luki sen kolmeen kertaan ja\njoka kerralta hymyili hän yhä tyytyväisemmin.\n\n\"Mr. Jalonen kävi monista kiireistään huolimatta meidän kaupungissamme.\nSellaiselta yritteliäältä mieheltä ei kiire koskaan lopu. Ja kuitenkin\nmuistaa hän yhtenään ilahduttaa lähimmäisiään milloin tavalla milloin\ntoisella. Ken vain hetkenkin saa viettää Mr. Jalosen seurassa tuntee\nsaavansa häneltä paljon\".\n\nVaakamestari peittää kasvonsa vaatimattomuuden naamarilla tyytyväisenä\ntyöntäessään kirjeen povitaskuunsa. Samalla hän itsekseen toteaa, ettei\nhän erehtynyt tilanteen arvostelemisessa silloin, kun lainasi avun\ntarpeessa olevalle. Korkoineen maksettu laina kantaa yhä vielä korkoa.\n\nMr. Jalonen nauttii hetken onnistuneitten laskelmiensa tuottamasta\ntyydytyksestä. Sitten hän käy toisen kirjeen kimppuun. Sen kirjoittaja\non kaukaisessa Lännessä. Mr. Jalosen käydessä pari vuotta takaperin\npienellä virkistysmatkalla, olivat yhdessä viettäneet hupaista aikaa\nmeren rannalla. Mies on rohkea ja menestyksellinen yrittelijä. He ovat\nolleet kirjevaihdossa siitä asti kun tutustuivat ja he ovat jo muutaman\nkerran tehneet toinen toisilleen palveluksia ja vastapalveluksia.\n\nMr. Jalonen avaa kirjeensä iloisin toivein, mutta hän ei jaksa lukea\nkirjettään loppuun. Se ponnahuttaa hänet kesken lukemisen pystyyn. Se\npanee hänet pitkin harppauksin mittailemaan huoneen lattialla. Sen\nuutiset ylittävät hänen kaikkein rohkeimmatkin toiveensa.\n\nKun hänen rintansa voimakas tunneaallokko hieman on päässyt asettumaan,\ntarttuu hän uudelleen kirjeeseen ja lukee:\n\n    Rakas ystävä, kuten jo sanoin olen täällä tutustunut\n    nelikymmenvuotiaaseen, varakkaaseen naiseen. Hänellä on\n    viidensadantuhannen korot ja lisäksi osakkeita öljy-yhtiössä,\n    josta jo on herunut melkoisia summia. Tämä neitonen on\n    luvannut minulle kauniin palkkion, jos pystyn ohjaamaan\n    hänen yksinäisen purtensa avioliiton suloiseen satamaan.\n\n    Olen tietysti ajatellut Teitä, rakas ystävä. Me järki-ihmiset\n    ymmärrämme, miten suhtautua tällaiseenkin ratkaisuun. Jään\n    siis odottamaan Teiltä lähempiä tietoja.\n\n                                         Teidän\n                               vilpittömällä ystävyydellä\n                                      Charles Leaf.\n\n\nMr. Jalonen tuntee lievän hermovapistuksen ruumiissaan. Ponnistelua on\nhänen elämänsä ollut lapsuusvuosista asti, mutta ponnistelu ei ole\nollut turhaa. Onnetar kruunaa menestyksellä hänen tosin heikkoa, mutta\nvilpitöntä pyrintäänsä eteenpäin.\n\nOsakkeet öljy-yhtiössä tietävät usein pohjattomia rikkauksia. Ja\ntaloudellisesta menestyksestä riippuu lopultakin ihmisen arvo.\n\nTällainen huomattava taloudellinen nousu tulee varmasti näkymään\nSuomeen asti. Sitä ei voida unohtaa silloin, kun käydään avonaisina\nolevia paikkoja täyttämään.\n\nMr. Jalonen vavahtaa. Hän tuntee kolkon huoneensa muuttuvan kuin\ntaikasauvan kosketuksesta ja hänen tulevaisuutensa paistaa kirkkaana\nkuin kesäinen päivä nousussaan.\n\n\n\n\nSUOMEN TYTÄR\n\n\nHän osasi jo Suomessa ollessaan jos jonkinlaisia töitä. Terhakkana\nmaalaistyttönä hän otti pienestä pitäen osaa kotiaskareisiin. Hän\nlakaisi ja luuttusi, leipoi ja lypsi. Hänen ulkoaskareensa eivät\nsupistuneet ainoastaan heinäntekoon ja elonleikkuuseen. Purevina\npakkaspäivinä hän ajoi lantakuormaa navetasta pellolle seisoen\npitkävartisissa pieksuissaan reen lyhyillä jalaksilla ja siinä,\nlemuavan kuormansa takana iloisesti heilutellen ohjaksiaan.\n\n-- Tuo tyttö ei ikipäivinä joudu pulaan, -- oli isällä tapana sanoa.\nÄänessä oli isällistä ylpeyttä.\n\n-- Tekeehän se jo monenlaista, -- säesti äiti vaatimattomammin.\n\nVanhemmista tuntui ikävältä, että Amerikan kuume tarttui juuri tähän\ntyttäreen. Heillä oli useampia lapsia, mutta he olisivat mielellään\npitäneet nuorimpansa kotona.\n\nHanna itse oli kuitenkin toista mieltä. Hänellä oli eno ja täti\nAmerikassa. Näitten kirjeet antoivat virikettä sille elämän näkemisen\nja oppimisen halulle, joka synnynnäisestikin oli voimakas hänessä.\nHänen täytyi päästä tutustumaan suureen ja ihmeelliseen maailmaan.\n\nJo ennen rippikouluun menoaan Hanna puhui Amerikkaan lähdöstä ja kun\nhän kuudentoista vanhana ensi kerran oli käynyt ripillä, määräsi hän\nlähtöpäivänsä. Kotikylästä läksi silloin muuan vanhempi mies, isän\ntuttuja. Hanna uskottiin hänen huostaansa, mutta itse Hanna oikeastaan\npiti huolen itsestään.\n\nHän oppi paljon jo matkalla. Hänellä oli makuupaikkansa eräällä\nkolmannen luokan \"ylähyllyllä\". Alapuolella makasi kaksi ennen\nAmerikassa ollut naishenkilöä. He puhuivat paljon palvelijattarien\nasemasta ja töistä. Hanna kuunteli korvat höröllä. Hän oppi täten\ntietopuolisesti melko paljon ruuanlaitosta amerikkalaisessa kodissa.\nTarkastellessaan syrjästä kokkien puuhaa laivan suuressa keittiössä hän\noppi lisää.\n\nNew-York oli hänestä maailman suurin ihme. Suomen kaupungeista hän oli\nnähnyt ainoastaan Hangon, jonne hän tuli suoraan kotipitäjästä.\n\nHänen olisi tehnyt mieli pysähtyä New-Yorkiin katselemaan sen ihmeitä,\nmutta piletti pakoitti hänet heti jatkamaan matkaa kaupunkiin, jossa\nhänen enonsa ja tätinsä asuivat.\n\nPerillä täytyi ensin vähän katsella uuden maailman menoa. Sitten Hanna\nkohta rupesi ajattelemaan työtä. Eno ja täti olisivat kyllä\npitemmältäkin pitäneet vieraanaan, mutta toimettomuus ei miellyttänyt\nHannaa.\n\nHän otti aluksi yksinpalvelijan paikan pienessä perheessä. Siinä hän\npalveli leskeksi jäänyttä äitiä ja tämän kahta tytärtä. Paikka\nmuodostui hänelle pian todelliseksi kodiksi. Hänen työkykynsä, hänen\nrakkautensa äärimmäiseen puhtauteen ja hänen omaperäinen, reipas\nolemuksensa voitti kaikkien mielet. Häntä pidettiin kuin lasta talossa.\nJos hän sateisena iltana työstään kiiruhti raittiusiltamaan ilman\nsateenvarjoa, lennätti joku tyttäristä sen hänen jälkeensä. Jos hän\nyritti huviretkelle, evästi emäntä häntä äidillisin varoituksin ja pani\nehdoksi, että kalossit oli otettava matkaan, jottei vain kylmettymistä\nsattuisi.\n\nHannan oli vaikea lähteä tällaisesta talosta. Mutta hän lähti\nkuitenkin. Hän puhui nyt sujuvasti englanninkieltä ja hän tiesi\nvoivansa ansaita kolmin- jopa nelinkertaisesti toisessa paikassa. Siksi\nhän rohkaisi mielensä ja meni emännän luo sanoutumaan irti paikastaan.\n\n-- Mutta, hyvä lapsi, -- tiedusteli emäntä murheissaan, -- eikö sinun\nole hyvä olla meillä?\n\nHanna räväytti nopeasti silmäripsiään, jottei mitään kosteantapaista\nnousisi silmiin ja vastasi jykeväsointuisella äänellään:\n\n-- Hyvä on ollut olla ensi päivästä asti -- ihan kuin kotona. Mutta\nnähkääs, rouva, -- hän pyöritteli peukaloitaan puhuessaan niinkuin hän\nvälistä teki paremmin sujuttakseen sanojen syntyä. -- Meidän maamme on\npieni ja köyhä. Siellä ei ole kellään paljon rahaa, ei minun\nvanhemmillani enemmän kuin muillakaan. Kun suomalainen tulee tänne,\ntäytyy hänen saada paljon rahaa, että sitten saa viedyksi Suomeen.\n\nRouva katsoi pitkään Hannaan. -- Etkö sinä tahdokaan ruveta Amerikan\nkansalaiseksi?\n\n-- Kyllä minä olen aikonut suomalaisena kuolla, kun olen suomalaiseksi\nsyntynyt.\n\nRouva katsoi taas pitkään. -- Mutta eikös täällä Amerikassa ole hauska\nolla?\n\n-- Kyllä, kyllä on, -- myönsi Hanna, -- ja täällä saa oppia niin\npaljon. Minä aion ottaa sekä opit että hauskuudet, mutta kyllä minä\nvien niistä minkä voin Suomeen.\n\n-- Vaikka se on pieni ja köyhä maa?\n\n-- Eihän rouvakaan valinnut vanhempiaan sen mukaan, kuinka rikkaita he\novat.\n\nRouvalle nousi nauru sekä huulille että silmiin. Hän taputti Hannaa\nolalle ja kun he erosivat, jäi hän Hannaa kaipaamaan enemmän kuin\nkoskaan oli kaivannut ketään poistuvaa palvelijaa. Hannassa oli ollut\njotain, jota ei kenessäkään muussa. Hän oli omaperäinen ihminen, joka\noli antanut paljon muutakin kuin minkä työssään suoritti. Siksi oli\ntyhjyys tuntuva.\n\nMrs. Lengert jäi kunnioituksella ajattelemaan myöskin sitä kaukaista,\npientä maata, joka kasvatti tuollaisia tyttäriä.\n\nHanna oli toista viikkoa enonsa kodissa, korjaili ja pesi vaatteitaan,\nteki itselleen uutta ja kävi illoin kaupungin kirjastossa lukemassa.\nSitten hän muutti uuteen paikkaansa.\n\nNyt hän joutui miljonäärin kotiin. Tämäkin perhe oli pieni. Rouva oli\ntoista kertaa naimisissa. Lapsia ei ollut ei edellisestä eikä\njälkimäisestä avioliitosta. Nykyinen isäntä oli aito amerikkalainen\nliikemies. Hän ahersi liikeasioissaan varhaisesta aamusta myöhäiseen\niltaan asti. Rouva oli usein yksin. Hän ei välittänyt seuraelämästä sen\ntavallisessa muodossa. Hän ei myöskään sanottavasti ottanut osaa\nyhdistystyöhön, seurakuntaelämään tai yhteiskunnallisiin harrastuksiin.\nHän istui mieluimmin yksin miesvainajansa suuressa kirjastossa. Siellä\nhän lueskeli -- mieluimmiten kirjoja, joihin mies oli tehnyt\nreunamuistutuksia tai teoksia, joiden lehtien lomaan hän oli liittänyt\nomia, tieteellisiä muistiinpanojaan.\n\nMrs. Hirst oli nainen, joka tunsi tyydytystä vain eläessään\nvalitsemalleen miehelle, kuuluipa asianomainen elävien tai vainajien\njoukkoon. Mutta milloin mr. Hirstillä vain oli aikaa omistautua\nkodille, työnsi hänen vaimonsa kaiken muun syrjään. Vainaja sai aikaa\nja ajatuksia ainoastaan silloin, kun elävä ei niitä tarvinnut.\n\nMrs. Hirst oli kuitenkin siksi paljon yksin, että hän ennätti ikävöidä.\nTämän kautta kiintyi hänen huomionsa Hannaan.\n\nHanna oli toisenlainen kuin muut palvelijat. Hänen seuransa antoi aina\njotakin. Se auttoi mrs. Hirstiä kuin kulkija, joka vastamäessä työntää\nkuormaa, jota hevonen vaivalla kiskoo ylöspäin.\n\nMrs. Hirst meni usein keittiön puolelle, -- silloin nimittäin, kun hän\ntiesi tapaavansa Hannan yksin tämän huoneessa.\n\nMolempia huvitti keskustella Suomesta. Mrs. Hirst oli miesvainajansa\nkanssa matkustellut paljon. Mies oli ollut luonnontutkija ja he olivat\nyhdessä käyneet kaikissa eri maanosissa. Useimmissa Euroopan maissakin\nhe olivat olleet. Suomi vain oli jäänyt käymättä. Se oli heistä ollut\nosa Venäjää ja he olivat tyytyneet Pietarin ja Moskovan näkemiseen.\n\nMrs. Hirstille selveni kuitenkin, että kansa, jota Hanna edusti, mahtoi\nolla vallan toista kuin slaavien herkästi naurava ja herkästi itkevä\nsuku.\n\nHanna ei väsynyt kertomaan Suomesta. Hän hankki itselleen\nenglanninkielelle käännettyä suomalaista kirjallisuutta ja lahjoitti\nemännälleen, -- alkaen Kalevalasta ja Vänrikki Stoolista. Kun mrs.\nHirst kerran kesän kuumimmaksi ajaksi matkusti Kanadaan, antoi Hanna\nhänelle matkalukemiseksi Linnankosken \"Laulun tulipunaisesta kukasta\".\n\nSiitä kirjasta sukeutui odottamaton keskustelu mrs. Hirstin palattua.\nVastoin tapaansa kutsui mrs. Hirst Hannan kirjastoon puheilleen. Tämä\npyhäkkö, jossa emäntä seurusteli miesvainajansa kanssa, herätti\nHannassa juhlallisen tunteen. Tilannetta ei voinut verrata tavallisiin\nkeskusteluihin keittiön puolella. Hän tunsi sen.\n\n-- Se kirja, jonka Hanna antoi minulle, on kauniisti kirjoitettu, --\nalkoi mrs. Hirst verkalleen. -- Se on mestarin kädestä lähtenyt. Minä\ntunnen sen.\n\nHannan pirteät silmät loistivat. -- Se on vielä viisisataa kertaa\nkauniimpi suomenkielellä, -- sanoi hän pontevasti.\n\nMrs. Hirst sivuutti huomautuksen vastauksetta ja jatkoi omaa\najatusjuoksuaan.\n\n-- Siinä on kuitenkin muutamia hyvin omituisia kohtia.\n\nHanna kuuli äänensävystä, että asia oli vakavaa laatua. Tietämättä,\nmitä sanoa, odotti hän jatkoa.\n\n-- Minulla on ollut hyvä käsitys suomalaisista, -- puheli mrs. Hirst\nharvakseen. -- Mutta minä jouduin hyvin ymmälle lukiessani tätä kirjaa.\nHanna, onko totta, että nuoret miehet öiseen aikaan tulevat nuorten\ntyttöjen luokse heidän makuuhuoneeseensa?\n\nHanna istui kirjaston silkkisellä tuolilla suorana kuin jos hänellä\nolisi ollut entisen kansakoulunopettajansa karttakeppi selkärankana.\nHän katsoi rouvaan tiukasti ja silmää räväyttämättä. Hänen ajatuksensa\ntekivät ankarasti työtä koettaessaan taitavasti luovimalla pelastaa\nsuomalaisten kunnian. Hän ei voinut valehdella eikä liioin puhua pahaa\nkansastaan.\n\nViimein hän karisti kurkkuaan ja sanoi pontevaan tapaansa: -- Nähkääs,\nrouva, toisen maan tapoja ei aina toisessa maassa ymmärretä. Suomessa\non ihmisasuntoja harvemmassa kuin mäennypyköitä täällä Ohiossa. Suomi\non pieni ja köyhä. Siellä ei kahdeksan tunnin työpäivä riitä niille,\njotka maalla tekevät omaa työtään. Siellä voi kesäiseen aikaan\nvaloisina öinä työpäivä venyä nukkumisajan toiselle puolen. Vasta, kun\ntyö on tehty, ennättävät nuoret ajatella yhdessä oloa ja huvia.\nSaattaahan toinen jo nukahtaa, ennenkuin toinen ennättää vierailulle\netäiseen kylään. Ei rouva tätä ymmärrä, mutta minä sen tiedän.\n\nHanna karisti taas kurkkuaan itsetietoisesti ja ponnella kuin se, joka\ntietää vastanneensa hyvin.\n\nMrs. Hirst katsoi Hannan rehellisiin kasvoihin. Hän tiesi, ettei tyttö\nosannut valehdella. Hän sai siksi takaisin luottamuksensa Suomen\nkansaan.\n\n-- Niin, kyllä se on niinkuin Hanna sanoo. Toisen maan oloja ei aina\ntoisessa maassa ole helppo ymmärtää. Mutta minä tiedän, että\nsuomalaiset ovat kunnon kansaa, ja siitä minä olen iloinen.\n\nHanna nousi ripeästi. Hän ei halunnut jatkaa tätä pulmallista\nkeskustelua ja työhönkin oli kiire. Siksi hän vain kysäisi, saisiko\ntänään erikoislomaa, jotta pääsisi suomalaisten raittiuskokoukseen.\n\nLupa annettiin ja Hanna pyörähti tuuliaisena takaisin keittiöön, sai\nsiellä kaikki asiaankuuluvat työnsä sukkelasti luistamaan, pyöräytti\nlisäksi komean raittiusseuralle aikomansa \"keekin\"[27] uuniin ja\najatteli kaiken tämän ohessa, millä tarvittaessa täydentäisi illan\nohjelmaa.\n\nHänen mielessään syntyi jotain saduntapaista. Siinä oli pohjana ajatus,\nettä raittiustyö on puhdistustyötä ja kuivaustyötä. Raitista seutua\nsanotaan Amerikassa \"kuivaksi\". Tämä sanontatapa auttoi Hannaa juonen\nsommittelussa. Hän kertoi tytöstä, joka pesi pyykkiä, teki puhdasta ja\npani märät kuivamaan.\n\nKun hän oli saanut juonen selväksi, ajatteli hän hetken sitä, että ehkä\nolisi pitänyt sitä ääneen kertomalla valmistellakin, mutta kun ei\nsiihen ollut aikaa, lohdutti hän itseään sillä, että sanoopahan sanat\nsitten sellaisina kuin ne kielelle pyörähtävät.\n\nHänellä oli komea \"keeki\" kainalossa ja kertomus pesusta ja\nkuivaamisesta mielessä, kun hän tuiskuna pyyhälsi katua pitkin.\n\nRaittiushaalilla[28] oli jo pieni joukko koolla. Hannan tullessa olivat\nkaikki toimettoman levollisia kuin tuulimyllyn siivet tyvenellä.\n\nHanna tuli tuulena. Hän sai joukon liikkeelle vinhasti kuin myrskyssä\nkiirettä tekevä mylly.\n\nAvajaispuheen aikana pyörähti Hanna salin perällä olevaan pieneen\neteiseen. Hän aikoi siellä miettiä kerrottavaansa. Mutta ovensuussa\nseisoikin vaaleatukkainen, kalpeakasvoinen nuori mies, joka\nhermostuneesti hypisteli kädessään pitämiänsä viulun kieliä. Hanna\noivalsi kohta, että nuorukaista peloitti. Hän ei ollut esiintynyt ennen\nja hän oli äärimmäisen arka.\n\nHanna sysäisi häntä rohkaisevasti kylkeen: -- Mitäs sinä täällä seisot,\nlähde tuonne perälle. Älä hypistele kojettasi noin hermostuneesti. Sinä\nosaat soittaa vaikka keisareille ja kuninkaille.\n\n-- Mutta kun minä en ole siihen esiintymiseen oppinut.\n\n-- Siihen sinä opit tänä iltana. Pidä taitoasi arvossa, niin muutkin\nosaavat sille arvon antaa. Kukas kissan häntää nostaa, ellei kissa\nitse?\n\nPuhuja lopetti samassa ja yhteislaulu kajahti. Sitten Hanna auttavasti\nsurvaisi soittajaa selkään. Nuoren miehen polvet hieman notkahtelivat\nhänen astuessaan lavalle, mutta Hannan sanat soivat hänen korvissaan ja\nne auttoivat.\n\nViuluesityksen jälkeen kertoi Hanna tarinansa pyykinpesusta. Hän vetosi\nnaisiin. He kai tiesivät, miten käsitellä \"märkää\". Sellaista ei saanut\nhuoneessa suvaita. Ulos oli jok'ainoa märkä riepu ripustettava, -- oli\nse kakslahkeinen tai muu.\n\nIloiset suosionosoitukset päättivät Hannan puheen. Sitten lähdettiin\njuomaan kahvia.\n\nHannan \"keeki\" herätti yleistä ihastusta.\n\n-- Hannan malja! huudettiin kuorossa.\n\n-- Mitäs te minusta, juokaa tämän pojan malja. -- Hanna kopautti nuorta\nsoittajaa taas pikkuisen selkään. -- Tämä ei ole vielä kauan ollut\nAmerikassa. Täytyy juoda Suomesta tulleen menestykseksi.\n\n-- Mitäs sinä niin heidän menestyksekseen juot? väitti vastaan muuan\npöydässäistuja. -- Sinähän itse aiot vielä takaisin Suomeen.\n\n-- Sitten, kun olen tehnyt työni täällä. Mutta töissä täytyy ensin\nmenestyä.\n\n-- Ei se Hanna voi enää tyytyä olemaan Suomessa, -- sanoi nyt muuan\nnaisista. -- Se on jo täällä tottunut kaikkiin Amerikan miljonäärien\nelämän mukavuuksiin.\n\n-- Minä en lähdekään sieltä mukavuuksia hakemaan, -- viskasi Hanna\nvastaan. -- Minä vain vien sinne, mitä olen täällä saanut hankituksi.\nLähden sinne, kuin päiväläinen, joka illansuussa ilolla kääntyy kotiin\npalkka taskussa. Kun annan työni ja voimani Amerikalle, niin vien\nainakin rahat Suomeen.\n\n-- Eikö muut sitten aio lähteä? -- kysäisi se ujo, nuori soittaja.\n\n-- Mitäs me sinne enää, \"Amerikoissa\" on hyvä olla. -- Huudettiin ja\nnaurettiin kilvan. Helistettiin kuppia ja lusikoita.\n\n-- Kuulkaahan, -- huusi Hanna pöydän toisesta päästä .-- Sanonko minä\nteille, mikä on ero Suomen suomalaisten ja Amerikan suomalaisten\nvälillä? Suomessa me olemme \"kansalaisia\", täällä me olemme\n\"kansanedustajia\". Me olemme itse valinneet itsemme Suomen kansan\nedustajiksi vieraalla pohjalla. Se on arvokas asema, muistakaapa se!\n\n-- Eläköön Suomen kansanedustajat Amerikassa! -- huusi pöydän päästä\ninnokas raittiusmies.\n\n-- Eläköön Suomi! -- vastasi Hanna toisesta päästä.\n\nJuotiin maljoja ja pidettiin hauskaa hilpeästi niinkuin sitä pidetään\nkahvipöydän ääressä Amerikan suomalaisten keskuudessa. Sitten\njatkettiin illan ohjelmaa.\n\nPuoliyö oli jo käsissä, kun Hanna viimein väsyneenä painui istumaan\nvuoteen laidalle omassa huoneessaan. Hän heilutteli siinä hetken\npaljaita sääriään niinkuin kellon läppäimiä. Ajatukset askartelivat\nillan keskusteluissa. Oli puhuttu Suomesta pitemmältäkin. Useimmat\naikoivat elää ja kuolla Amerikassa. Muutamat vain aikoivat palata\nSuomeen edes kuollakseen siellä.\n\nHannaa ei tyydyttänyt kuoleminen Suomessa. Hän teki työtään Amerikassa\npäämäärästään tietoisena ihmisenä. Hän tahtoi viedä työnsä tulokset\nkotiin, niinkuin lapsi vie ansionsa äidilleen.\n\nHän vetäisi jalat alleen sänkyyn, kietaisi peitteen paremmin\nympärilleen ja valmistautui nukkumaan. Terve uni tekikin heti tuloaan.\nHänellä oli jo silmät puoliummessa, mutta vielä unentoreissa hän sanoi\npäättävästi:\n\n-- Rahat minä vien Suomeen!\n\n\n\n\nKOSTO\n\n\nJohn Lake oli tunnettu ensiluokkaisista viljelyksistään ja\njalorotuisesta, holsteinilaisesta karjastaan. Kun juna mylvien puhki\nhänen maittensa kulmitse, katsoivat matkustajat usein ihailevasti\nlaitumella kuljeksivaa karjaa. Toiset ihailivat ylimalkaisesti sen\nmonilukuisuutta ja komeutta, toiset tekivät asiantuntijoina\nyksityiskohtaisia, kiittäviä huomautuksia.\n\nNaapuritkaan eivät unohtaneet kiittää Johnin työn tuloksia. Kulkiessaan\ntiellä hänen ohitsensa he usein pysäyttivät hänet iloisin huomautuksin.\n\n-- Onpa sinun uusi navettasi kaunistus koko kylälle.\n\n-- Kelpaa siellä valiokarjankin asuskella.\n\n-- Oletpa ostanut itsellesi komean trokin.[29] Varmaan on tuhannen\ndollarin arvoinen. -- Moni lisäsi vielä: -- Sinä olet farmarina\nkunniaksi koko paikkakunnalle.\n\nEtenkin tällainen kiitos oli John Lakelle mieleen. Hän tunsi, että\nhänen työnsä tulokset eivät olleet yksin hänen omana vaan toistenkin\nilona. Hän tunsi, että naapurit olivat hänen ystäviään, ja että heillä\noli sitä veljen mieltä, joka hänelle merkitsi vieläkin enemmän kuin\nedistys ulkonaisissa asioissa.\n\nJohn Lake polveutui Amerikan Yhdysvaltojen vanhimpien siirtolaisten\nvankasta juuresta. Hänen esivanhempansa olivat uskonsa tähden\nvainottuja kweekareita, jotka läksivät meren toiselta puolen etsimään\nmaata, missä he omantuntonsa mukaisesti saisivat Jumalaa palvella.\n\nKweekariuskon kasvattama veljenmieli oli voimakkaana säilynyt koko\nLaken suvussa. Sen hengessä oli John kasvanut.\n\nToisena tärkeänä tekijänä hänen kehityksessään oli ollut maalaiselämä.\nFarmilla kasvaneena hän jo äidinmaidossa imi itseensä aito maahenkeä.\nKasvavana poikana hän rakasti, ei ainoastaan maalaiselämää yleensä,\nvaan erityisesti kotieläimiä. Jo silloin John rupesi mielessään\nsuunnittelemaan, miten hän mieheksi vartuttuaan voisi viedä\nkarjanhoitoa, tuota suurta, koko kansan parasta edistävää elinkeinoa\neteenpäin.\n\nVielä syväjuurisempaa kuin maahenki hänessä oli kuitenkin hänen vakaa\naikomuksensa tulevaisuudessa aina toimia muistaen sitä kaikkien\nihmisten yhteenkuuluvaisuutta, jota isien usko oli hänelle teroittanut.\nHän näki siinä ainoan oikeutetun ja ihmissukua todella kannattavan\nperustuksen. Siksi hän otti sen myöskin oman elämänsä perustukseksi. Ja\njuuri siltä pohjalta nousi myöskin hänen pyrintänsä ensiluokkaiseksi\nfarmariksi. Tällä pyrinnällä oli kuitenkin aivan yksityisluontoinenkin\nvaikutin.\n\nNiihin aikoihin, jolloin John Lake rupesi etsimään itselleen omaa\nfarmia, joutui hän isänsä lapsuusystävän kotiin. Siellä näki hän ensi\nkerran Lilianin.\n\nLilian teki häneen kohta tavallista syvemmän vaikutuksen. Rakkaudeksi\nhän ei olisi voinut sitä sanoa. Tunne, joka Johnissa heräsi, ei\nensinkään lähennellyt rakastumisen ankaraa tunnehurmaa. Se oli tyyni,\ntasainen, olemassaolostaan miltei tiedoton tunne. Mutta se oli kaikesta\nhuolimatta niin voimakas, että John, jos hän olisi ollut tunteitaan\nanalysoiva mies, olisi tiennyt valitsevansa uuden kotinsa näiltä\nseuduin siitä syystä, että hän tahtoi asua lähellä Liliania ja saada\ntilaisuutta seurusteluun.\n\nLähempi tutustuminen selvitti Johnille pian, että Lilianin vanhemmat\nolivat käytännön ihmisiä. He olivat kweekareita ja heilläkin oli omaa\netua aisoissa pitävä käsitys ihmisten yleisestä veljeydestä. Mutta he\ntiesivät samalla, miten tärkeä taloudellinen pohja on elämän joka\nalalla ja he tunsivat rahan arvon.\n\nJohn Lake tiesi, että he hyvänsuovasti, mutta samalla arvostelevasti\nseurasivat nuoren vasta-alkavan farmarin toimenpiteitä. Ulkonaisesta\nmenestymisestä riippui varmastikin, tahtoisivatko vanhukset\nmielihyvällä antaa ainoan lapsensa Johnille.\n\nEhkäpä olisivat antaneet, vaikka hän olisi epäonnistunutkin. Heillä oli\nitsellään varoja, ja he osasivat ajatella muutakin kuin taloudellista\npuolta avioliitossa. Heillä oli kweekarien tapaan ihanteellinen käsitys\nperhe-elämästä. Siinä ei syrjäytetty todellista kiintymystä. Mutta John\nei ollut mies, joka itse epäonnistuttuaan olisi halunnut pyrkiä\ntaloudellisesti vankkavaraiseen kotiin. Hän tahtoi ottajana olla\ntavoiteltavansa tasalla joka suhteessa. Sentähden tiesi ponnistelu oman\nfarmin puolesta hänelle samalla työtä Lilianille kelpaavan kodin\nhyväksi.\n\nPäivä, jolloin John toi Lilianin vaimonaan uudelle farmilleen, oli\nhänelle syväsisältöisen voiton päivä. Iloa lisäsi tuntuvasti sekin,\nettä koko kylä tuntui juhlivan hänen kanssaan.\n\nSillä aikaa kuin avioliiton virallinen puoli kweekarien yksinkertaiseen\ntapaan selvitettiin heidän yhteisessä kokouksessaan, pukivat\nystävälliset naapurit uuden kodin juhla-asuun. Kotitekoiset leivokset\ntuoksuivat ruokailuhuoneen pöydällä. Hopeinen kahvipannu siihen\nkuuluvine kerma- ja sokeriastioineen koristi pöydän keskustaa. Olipa\npöydälle levitetty kaunis, käsinkirjailtu liinakin. Sekin oli osa siitä\n\"yllätyksestä\", jonka naapurit valmistivat nuorelle parille.\n\nJohn Lake tunsi sinä päivänä olevansa rikas ja onnellinen mies, rikas\netenkin sellaisesta, jonka arvo ei ollut laskettavissa aineellisin ja\najallisin mitoin.\n\nJohn sanoi tämän hiljaisella tavallaan Lilianille, kun he vieraitten\npoistuttua viimein jäivät kahden. Lilian painautui silloin yhä lähemmä\nJohnia. Hänestä oli luonnollista, että kaikki pitivät hänen Johnistaan.\nYhtä luonnollista oli sekin, että hän itse oli onnellisin ja rikkain\nihminen maailmassa. Hänellähän oli John.\n\nIllalla Lilianin riisutuessa pistäytyi John tapansa mukaan pienelle\ntarkastukselle navettaan ja talliin. Hän oli jo lähellä uutta\nnavettaansa, kun hän oli näkevinään mustan varjon kuvastuvan tiellä.\nSamassa varjo katosi. John sai siitä sen tuntemuksen, että joku oli\nkulkenut tiellä ja sitten äkkiä piiloutunut läheisen pensasaidan\ntaakse. Tuntemus oli tietysti kuitenkin väärä. Kukaan kylän\nrauhallisista asukkaista ei näin iltamyöhäisellä syyttä suotta olisi\nruvennut leikkimään piilosilla.\n\nJohn astui sisälle navettaan ja teki asiaankuuluvan tarkastuksen.\nSitten hän kääntyi takasin asuinrakennukseen. Mutta hänen ajatuksensa\naskartelivat asiassa, joka pitkin päivää oli häntä vaivannut. Fred\nHilliä ei ollut näkynyt onnittelevien naapurien joukossa. Hän\ntietystikään ei jaksanut tulla. Se olisi lisännyt sitä voittamatonta\nsisäistä kipua, jota hän varmaan tunsi nähdessään Lilianin toisen\nomana.\n\nFred oli kai ajatellut, että lapsuuden leikkitoverista tulisi\nelämänkumppani. Hän tietysti oli pitänyt Lilianista poikavuosistaan\nasti. Lilian sitävastoin oli aina pelännyt Frediä. Hän oli kertonut\nJohnille Fredin monista hurjista kepposista ja siitä voittamattomasta\nvastenmielisyydestä, jota hän kauan oli tuntenut.\n\nJohn itse oli nähnyt hyvin vähän Lilianin ja Fredin suhteesta. Fred\nolikin enimmäkseen karttanut Liliania siitä asti, kun John muutti\npaikkakunnalle. Muutaman kerran he kuitenkin olivat sattuneet tapaamaan\nkylässä ja John oli silloin nähnyt Fredin silmissä katseen, joka\nhänelle paljasti kaiken.\n\nJohn koetti sen jälkeen osoittaa Fredille tavallistakin enemmän\nystävyyttä. Jos lehmä Fredin laidunmaalta joutui harhateille, iloitsi\nJohn saadessaan sen palautetuksi omistajalle. Jos kohta tai toinen\nFredin pelloilla vaati korjausta, oli John aina valmis auttamaan.\n\nMutta Fred vastasi tylysti, jopa vihamielisesti kaikkiin tällaisiin\nnaapuruussopua tavoitteleviin tekoihin. Katse, jonka hän tummien\nkulmakarvojensa alta viskasi Johniin, syyti oikeastaan vihaa. Mutta\nJohn ei tahtonut uskoa vihaan. Hän ajatteli sitä suurta sisäistä kipua,\njonka rakkaimman kadottaminen tuottaa. Hän käsitti Fredin synkkyyden\ntältä pohjalta.\n\nKaikesta huolimatta oli se häneen koskenut, kun Fred tänä suurena\njuhlapäivänä ei missään muodossa liittynyt onnittelijoitten joukkoon.\nMuisto siitä piirsi todella mustan varjon hänen tielleen.\n\nJohn katsoi asuinrakennuksen valaistuihin ikkunoihin. Lilianin\nvarjokuva erottui selvästi makuuhuoneen ikkunaverholla.\n\nJohnin rinta läikähti täyteen lämpöä. Suurena, suojelevana hellyytenä\nympäröivät tunteet Liliania. Mikään musta varjo ei saisi koskaan häntä\nlähestyä. John tahtoi suojella häntä. Miltä?\n\nOlisiko se musta varjo ollut enne? John työnsi ajatuksen levollisesti\nluotaan. Hän ei ollut mikään enteisiin uskova. Epämääräisillä\ntunnelmilla ei ollut koskaan ollut sijaa hänen elämässään. Hän oli\ntyyni ajattelun ja tahdon mies. Tyyneys tiesi turvallisuutta. John\ntarvitsi tyyneyttä, sillä hänellä oli suojeltavaa.\n\nHän alkoi suojelemisensa vaikenemisella. Hän jatkoi samoin. Hän ei\nvoinut olla tuntematta Fredin vihamielisyyttä, mutta hän ei koskaan\npuhunut siitä Lilianille. Itse hän kuitenkin ihmetteli sitä, että he\nniin usein palatessaan Lilianin kanssa joko kylästä tai yhteisistä\nkokouksista sattuivat kohtaamaan Fredin. Hän ilmestyi tavallisesti\nodottamatta heidän eteensä milloin metsän rinteessä, milloin tien\nmutkassa ja aina viskasi silloin hänen synkkä katseensa vihan varjon\nheidän tielleen.\n\nLilian ei tätä huomannut. Hän oli niin onnellinen. John sitä vastoin\nkärsi siitä yhä enemmän. Ehkä siitäkin syystä, että hänen halunsa\nsuojella ja helliä yhä kasvoi. John koetti jatkuvasti ystävällisesti\nlähennellä Frediä. Yritykset päättyivät kuitenkin täydelliseen\ntappioon. Hän lakkasi siitä syystä toistaiseksi yrittämästä.\n\nKaikesta huolimatta hän vielä kerran yritti. Hän oli sinä päivänä niin\nonnellinen, että hän tuskin olisi voinut olla yrittämättä.\n\nLillianille oli edellisenä iltana syntynyt tyttö. Lapsi oli pieni\nsinisilmäinen, kurttukasvoinen käärö -- sellainen kuin kaikki muutkin\nlapset. Mutta ympäröivien omaisten ja ystävien yksimielisen arvostelun\nmukaan hän oli herttaisin kaikista maailmaan syntyneistä lapsista.\n\nJohn Lake ajatteli tyttöään, kun hän seuraavana aamuna lypsyn aikana\nmeni laidunmaalle. Palatessaan sieltä hän huomasi Fredin pellon\nnurkalla rautalanka-aidan särkyneeksi. Hän rupesi sitä korjaamaan. --\nNyt saisi Fred tulla, ajatteli hän itsekseen. Nyt hän varmaan löytäisi\nniin sopivia ja pehmeitä sanoja että Fredin viha lauhtuisi. Fredillä ei\nnyt ollut syytä kadehtiakaan. Hän oli mennyt naimisiin kohta Johnin\nhäitten jälkeen. Hänellä itsellään oli lapsi, poika, joka oli syntynyt\npari viikkoa aikaisemmin. He olivat siis perhelukuun nähden\ntasaväkiset.\n\n-- Mitäs sinä siinä nuhertelet? kuului samassa kiukkuisesti Johnin\nselän takaa.\n\nJohn oikasihe. -- Korjasinpahan vain, kun satuin kulkemaan tästä ohi.\n\n-- Sinun korjattavaasiko se on?\n\n-- Ajattelin, että samapahan tuo kuka korjaa -- John lakkasi työstä.\nHänen katseensa oli tyyni ja ystävällinen.\n\nSilloin raivostui Fred. -- Aina sinä löydät korjattavaa! Aina sinä olet\nauttavinasi. Etevämmyytesi tunnossa ehkä, vai luuletko, etten itse\npysty?\n\n-- Enpä tietenkään luule. Koetan muistaa toiste! -- John kääntyi\nlähteäkseen. Mutta hän palasi samassa takaisin. Hänen sinisilmiinsä\nnousi omituisen kirkas kaje. -- Meille on syntynyt tytär, sanoi hän.\n-- Sinulla on poika.\n\nFrediltä pääsi pilkallinen nauru. -- Onnea, onnea! Onhan sinulla siinä\nlisää omaisuutta, josta ylpeillä.\n\nJohn katsoi pitkään hetken. Sitten hän kääntyi ja meni. Mutta hänen\naina niin suora selkänsä oli hieman painuksissa ja astunnassa oli\nväsymystä. Fredistä näytti siltä.\n\nHän hykersi käsiään. -- Sattuipa -- sattuipa kerrankin! Ja vielä minä\nnäytän --\n\nFred nauroi kovaa, lyhyttä naurua. Käsi puristui nyrkkiin.\n\nSiitä aamusta alkaen Fred kulki kuin kuumeessa. Hän rupesi tekemään\ntyötä kuin vimmattu. Se pisti naapurien silmään ja he ihmettelivät.\nTarmokas työnteko ei ollut Fredin vahvoja puolia. Mutta se näytti\ntulevan siksi.\n\nHän oli aina menossa. Hän korjaili ja järjesti, uusi ja teki uutta,\nmilloin vainioilla, milloin asunnollaan. Hän oli kuin työn lumeissa.\n\nKesken työn hän silloin tällöin sävähti punaiseksi ja katsoi arasti\nympärilleen. Tuntui siltä, kuin joku läheisyydessä olisi häntä\ntarkastanut. Se joku saattoi ehkä kuullakin. Ei olisi ollutkaan ihme,\njos olisi syrjäinenkin kuullut. Se yksi ainoa sana soi niin kovasti ja\nherkeämättä, että sitä aivan täytyi pelätä. Se kumisi hänen korvissaan,\nse kohisi suonissa. Sitä aivot ajattelivat. Sitä sydän takoi, aina\nvaan, sitä yhtä ja samaa, yhtä ja samaa: Kostan -- kostan -- kostan.\n\nSuunnitelma tuli etsimättä. Fred ihmetteli sitä, ettei hän ennen ollut\nasiaa ajatellut. Monet olivat sellaisia tekosia tehneet ja saaneet\njälkensä hyvin peitetyksi. Miksi ei hänkin saisi? Hänelle tarjoutuvat\nmahdollisuudet olivat erinomaisen suotuisat. Lähellä sitä komeata\nnavettaa, jossa Johnin valiokarja oleili, oli pensasaita ja sitä\nlähinnä rehua täynnä oleva lato. Pensasaitaan oli helppo piilottaa\nsytykkeitä. Iltana, jolloin tuuli kävi tieltä navettaa kohden saisi\nmuutamassa hetkessä sellaisen roihun syttymään, ettei mitään voisi\npelastaa.\n\n\"Kostan, kostan\", -- jyskytti joka veripisara Fred Hillin suonissa.\nHiki nousi otsalle ja kädet vapisivat, kun hän työnsi öljyyn kastettuja\nriepuja ja kuivanutta heinää pensasaitaan.\n\nFredillä oli näihin aikoihin etenkin iltamyöhäisellä usein asiata\ntielle, joka kulki Johnin navetan ohitse. Hän hiipi kuin musta varjo\nkotinsa, pensasaidan ja navetan välistä tietä. Hän valitsi ajan,\njolloin hän tiesi toisten olevan makuulla ja sittenkin tähystivät hänen\nsilmänsä yhtenään arkoina ympärilleen. Täytyi olla varma siitä, ettei\njoutuisi ilmi. Se oli ensimmäinen ja tärkein huolehdittava. Toinen\ntärkeä oli saada joka suhteessa sopiva hetki valituksi.\n\nSellainen tarjoutuikin pian. Ankara tuuli kävi suoraan latoa ja\nnavettaa kohti. Ilta oli pimeä ja pimeää oli John Lakenkin\nasuinrakennuksessa. Yhdestä ainoasta ikkunasta tuikki himmeä tuli.\nSiellä nuori sukulaistyttö valvoi nukkuvaa lasta. Lilian ja John olivat\npistäytyneet Lilianin, mäkirinteen toisella puolella asuvien vanhempien\nluo. Fred oli nähnyt heidän menevän.\n\nFred hykersi käsiään. Sitten hän hiipi lähemmä. Ja sitten,\nsitten -- -- --.\n\nSyttyminen tapahtui niin nopeasti, että hän itsekin sitä kauhistui.\nHiki kihosi otsalle. Hän kyykistyi maahan ja rupesi ryömimään tien\ntoiselle puolelle. Sielläkään hän ei vielä uskaltanut nousta pystyyn.\nJoku olisi ehkä voinut nähdä. Hän konttasi.\n\nViimein hän onnellisesti saavutti kotipihan. Hän luikahti varovaisesti\nsisään ovesta ja meni suoraa päätä yläkertaan. Siellä hän viskautui\nvuoteelle.\n\nHänen joka hermonsa vapisi. Silmät puristuivat kiinni ihan kuin\npelosta, että hän näkisi jotain. Kuulo herkistyi luonnottomasti.\n\nÄkkiä hän karkasi pystyyn. Hän kuuli suuren kellon hätäistä läpättelyä,\nhuutoja, -- kavion kapsetta, -- rattaitten räminää.\n\nToivat tietysti vettä. Naapurit olivat kaikki sammuttamassa ja hän,\nlähin naapuri makasi tässä.\n\nSe voisi ilmaista kaiken!\n\nHän karkasi pystyyn, törmäsi ulos ovesta ja juoksi hätäpäissään\neteenpäin katsomatta minne. Hän pysähtyi vasta nähdessään John Laken.\nJohn ei huomannut häntä. Hän painoi lasta rintaansa vasten samalla kun\ntoisella käsivarrellaan kannatti Liliania, joka nähtävästi oli\npyörtynyt.\n\n-- Sait, -- sait, -- sait, kohisi Fredin korvissa. Hän ryntäsi\nuudelleen eteenpäin mielettömän voimalla, -- tällä kertaa suoraan\nnavettaa kohden.\n\nSakea savu tunki jokaisesta lävestä ja ikkunasta. Savun sisältä kuului\nsurkeata mylvintää. Siellä kamppailtiin kuolinhädässä.\n\nFred aikoi tormata sisään avonaisesta syrjäovesta. Silloin muuan\nnaapuri tarttui hänen olkapäähänsä ja viskasi hänet syrjään. -- Hulluko\nsinä olet! Ei sieltä voi pelastaa mitään.\n\nFred Hill oli näkevinään halveksumista naapurin katseessa. Naapuri\ntietysti aavisti. Ja muutkin ehkä.\n\n-- Minäkin auttaisin, änkytti Fred. Kukaan ei kuullut. Kukaan ei\nvastannut, kaikki olivat työssä. Fred yksin ei tietänyt, miten yrittää\nja mitä tehdä.\n\nHän luikki viimein tiehensä kuin pahantekonsa paikalla ruoskittu koira.\n\nFred valvoi koko sen yön. Hän koetti olla liikahtamatta, jottei vaimo\nkuulisi hänen valvovan. Eihän sitä tietänyt, mitä sekin olisi voinut\nvaikuttaa, jos vaimo olisi sattunut kertomaan muille. Oikeudessa\nkiinnitettiin huomiota pikkuasioihinkin.\n\nHalu olla hiljaa hermostutti Frediä niin, että hän vasten tahtoaan\nkääntelihe muutaman kerran. Hän luuli kääntyneensä yhtenään ja se\nhermostutti yhä enemmän. Hän raivostui itselleen ja raivo lisäsi\nhermostumista.\n\nSekin ajatus rääkkäsi häntä, että miten hän ilmaisee osanottonsa\nJohnille. Hänen täytyi tietysti sanoa jotain. Ihmistenkin tähden. Mutta\nmiten ja milloin?\n\nTaas nousi kylmä hiki otsalle. Otsalta se tuntui valuvan kaulalle ja\nsiitä alas pitkin selkää. Fredin jalat ja kädet kävivät kylmän\nkankeiksi. Henkeä tuntui salpaavan. Hän tahtoi huutaa, vaan ei saanut\nääntä.\n\nAamun sarataessa helpotti hiukan. Hän nukahti hetkeksi ja toivoi siitä\nvirkistyneensä. Mutta hänen tullessaan alakertaan katsoi vaimo häneen\npitkään. -- Johan sinä olet kuin kuoleman kuva, hän sanoi.\n\n-- Kummako se, kivahti Fred. -- Semmoisen yön jälkeen!\n\n-- Minä nukuin, jatkoi vaimo levollisesti. -- Ei minusta siellä olisi\napua ollut. Paras oli pysyä pojan luona.\n\nSanoissa oli kuin moitetta. Siitäkö, että Fred oli yrittänyt auttamaan?\n\nHäntä harmitti. Hän viskautui lähimmälle tuolille ja rupesi hörppimään\naamukahvia.\n\n-- Tuossa menee lääkäri John Lakelle, sanoi vaimo ikkunan äärestä.\n\nFred hypähti ikkunaan ja painoi kasvonsa kiinni ruutuun. Hän ei\ntahtonut uudelleen kuulla jotain kuolemankuvasta. Mutta samassa hän\nsäikähti. Lääkäri saattoi nähdä, rupeaisi siitä ehkä vielä aavistamaan\nja kertoisi muillekin.\n\nFred kääntyi takaisin pöytään päin, viskasi hermostuneesti pöydän\nvieressä seisovan tuolin kumoon ja alkoi työntää pöydällä olevaa\nvehnästä suuhunsa kuin tolkuton lapsi. Sitten hän kiiruhti pihalle.\n\n-- Lilian kuuluu olevan huonona, ilmoitteli vaimo, kun he tapasivat\npuolisten aikana.\n\n-- Taitaa mennä vaimo samalla, kun omaisuus, säesti keinutuolissa\nitseään kiikutteleva naapurin missis.\n\n-- Tokkopa sentään, yritti Fred.\n\n-- Kun se lapsi vasta on kolmen viikon vanha ja Lilian taisi säikähtää\npahasti.\n\nNaapurin missis säesti taas. -- Kertoivat, että hän läksi juoksemaan\nvanhempiensa luota, lankesi, juoksi uudelleen ja pyörtyi viimein.\n\nFred nousi kiivaasti pöydästä. Hän väänsi pesupöydän kohdalla olevan\nvesihanan auki ja pesi siinä käsiään, pesi pesemistään, tietämättä\nmiksi ja kuinka kauan. Vaimot jatkoivat puhetta.. He olivat tietysti\nselvillä kaikista pienistä yksityisseikoistakin. Niinkuin vaimoväki\nainakin!\n\nHeidän puheensa repi ja raateli. Vilun väreet puistattivat taas Frediä.\nHän tunsi saaneensa taudin ruumiiseensa, eikä se helpottanut,\npäinvastoin paheni. Yks kaks rupesi hiottamaan. Sitten puistatti vilu.\nKädet vapisivat, polvet tutisivat. Hänen hermonsa olivat pilalla.\n\nLilianin kuoleman jälkeen ne entisestäänkin huononivat. Ihmisten monet\npuheet myöskin rääkkäsivät niitä. Kerrottiin Johnin käyneen synkäksi ja\nihmisaraksi. Lapsi ja Lilianin vanhemmat olivat ainoat, joita hän\nsuvaitsi läheisyydessään.\n\nHäntä oli vaadittu tutkimaan palon syytä, mutta hän oli kieltäytynyt\nsiitä. John oli rauhan mies, sanoivat naapurit kertoessaan tästä. Fred\noli tuntevinaan terävän kärjen heidän sanoissaan.\n\nHän, joka aikaisemmin oli pelännyt Johnin tapaamista, rupesi nyt sitä\ntoivomaan. Johnin näkymättömyys oli sietämätöntä. Ehkä helpoittaisi,\njos hänet näkisi edes kerran.\n\nTilaisuus ilmaantui odottamatta. Fred tuli lähimmältä rautatieasemalta\nja John tuli tienmutkassa vastaan. Fred tahtoi lähestyä, vaan ei\nvoinut. Jalat tekivät lakon. Polvet notkahtelivat tolkuttomasti\ntoisiinsa, vapisivat ja loksahtelivat vastatusten kuin vanhat vapisevat\nleuat. John oli mennyt ohi ja kadonnut näkyvistä, kun Fred pääsi\ntointumaan. Hänestä tuntui siltä kuin kuollut olisi mennyt hänen\nohitsensa.\n\nFred jäi älyttömästi tuijottamaan suuntaan, jonne John oli mennyt.\n\nEikö ollutkin Johnin astunta tyyntä ja arvokasta kuten ainakin? Eikö\nollut ryhti yhtä kaunis kuin ennen? Koko olennossa oli jotain\njuhlallista -- ylhäistä; ja sittenkin --. Kuollut oli kulkenut siitä\nohi.\n\nFredin kylmät kädet puristuivat nyrkkiin kuin puristuksesta saadakseen\nlämpöä. Hän tunsi toivovansa uutta tapaamista. Hän tahtoi kuulla Johnin\npuhuvan. Hän tahtoi katsella noita levollisia, hänelle aina ennen\nystävällisiä kasvoja. Ehkä hän sitten pääsisi rauhaan.\n\nMutta viikkoja kului, kuukausia kului, eikä Johnia näkynyt.\n\nSitten he taas kerran odottamatta sivuuttivat toisensa, mutta silloin\nkävi Fredille kuten edelliselläkin kerralla.\n\nVasta, kun oli kulunut lähes vuosi Lilianin kuolemasta, he joutuivat\npuheisiin.\n\nFred oli silloin pellolla työssä lähellä sitä aidan nurkkaa, jonka\nkorjaamisesta hän kerran oli suuttunut Johnille. Hän kuuli Johnin\nkulkevan tietä pitkin. Hän eroitti jo etäältä tuon tutun, tasaisen\nastunnan. Siinä oli yhä sitä arvokasta varmuutta, joka usein oli häntä\nharmittanut.\n\nSamassa kuului toisenkin askelia. John kuului pysähtyvän ja käyvän\nkeskustelemaan. Fred painautui lähemmä maata. Hän tahtoi kuulla, mutta\nhän ei uskaltanut näyttäytyä.\n\nHän oli poimivinaan kiviä maasta. Hän tahtoi tehdä jotain, pysyä\npaikallaan ja myöhemmin päästä puheisiin Johnin kanssa. Jos hän saisi\njotain sanotuksi Johnille, päästäisi se hänet ehkä sisäisten syytösten\nsiteistä. Sama mitä sanoi, kunhan saisi puhutuksi.\n\nTiellä pysähtyneitten keskustelusta kantautui muutama sana Fredin\nkuuluville.\n\n-- Minä kapinoin kauan, sanoi John -- en jaksanut taipua siihen, että\nmeiltä vietiin niin paljon -- lapseltakin.\n\nFred ei kuullut enempää, mutta hän oli kuullut ihmeellisen soinnun\nJohnin äänessä. Se oli kirkas, tasainen, täynnä ylhäistä iloa ja\nrauhaa.\n\nTaas kuului keskustelusta katkonaisia sanoja: -- Tänään sanoi\npikku Lilian ensi kertaa: isä -- -- -- Se on ihmeellinen kokemus\n-- -- -- ehkä erityisesti tällaiselle isälle, jolle lapsi on kaikki\nkaikessa -- --. Se nosti -- -- Se auttoi ymmärtämään isän mieltä.\n\nKohta sen jälkeen kuului toinen hyvästelevän Johnia. John tuntui\nkääntyvän kotiin päin.\n\nFred suoristautui kiireesti. John näki hänet ja tuli kohti. Hän\npysähtyi aidan toiselle puolelle ja ojensi sieltä kätensä.\n\n-- Rauha olkoon sinulle, sanoi hän. Ääni oli matala, pehmeä. -- Tule\nkatsomaan lastani, kun joudat. -- Hän jatkoi matkaa. Astunta oli kuin\nsankarin.\n\nFred Hill sieppasi työaseet käsiinsä ja kääntyi kotiin päin. Hän kulki\npitkin harppauksin. Kotipihalla hän kuitenkin äkkiä pysähtyi\npelästyneenä kuin pimeässä seinään törmäävä ihminen. Sitten hän teki\näkkikäännöksen ja jatkoi juoksujalkaa tietämättä itsekään minne. Pienen\npuistikon toisella puolella hän näki maakaistaleen, josta hän pari\npäivää sitten oli ruvennut kääntämään turvetta. Kuokka ja lapio olivat\njääneet pientareelle.\n\nFred kiskasi nutun päältään, tarttui lapioon ja rupesi työhön. Hän teki\nsitä voimalla, joka nosti hikihelmet otsalle. Ja kädet, nuo onnettomat\nkädet vapisivat entistä pahemmin, -- tällä kertaa kai ponnistuksesta.\nMutta sittenkään ei Fred saanut tarpeeksi voimaa pusketuksi turpeeseen.\n\nVimmastuneen villihärän voimalla hän olisi tahtonut myllertää maata,\nnostaa turvetta, lennättää sitä korkealle ja sitten uudella voimalla\nkäydä kiskomaan uutta turvetta irti maankamarasta.\n\nLikomärkänä ponnistuksesta hän viimein viskasi lapion kädestään. Käsi\nkuivasi hikeä otsalta, ruumis vapisi, ja kuitenkin poltti sisintä\npahemmin kuin koskaan.\n\nFred painoi molemmat kädet ohimoilleen. Hän pyörtyy, hän tulee\nhulluksi, jos pysähtyy työssään ja rupeaa ajattelemaan. Hänen täytyy\nponnistella, vaikka menisi siihen viimeinenkin voiman hivene.\n\nHän viskautui äkkiä pitkin pituuttaan maahan. Maa jymähti ja tärähdys\nteki kipeätä hänen ruumiinsa joka solussa, mutta hän ei ajatellut sitä.\nTunteet vain temmelsivät hänen sisimmässään kuin lakkapäälaineet\nmyrskyävällä merellä.\n\nKostaa hän oli tahtonut. Mutta mitä hän oli tehnyt?\n\nHän oli auttanut vihollistaan suureen, sisäiseen voittoon. Hän oli\nvapauttanut, oli irroittanut maasta, oli nostanut yläpuolelle maisen\nvoiton ja tappion. Hän oli kohottanut häntä niinkuin meren myllertävä\nlaine nostaa ihmisenlapsen vapisevaa venhettä. Hän oli nostanut, eikä\nkostanut.\n\nFred Hill työnsi kouransa rautaisella voimalla turpeeseen. Hänen\nsilmänsä pullistuivat kuin kuolinhädässä kamppailevan eläimen ja veri\ntyrskähti esiin kynsien alta. Mutta hän ei huomannut sitä. Hän työnsi\nitsensä vain yhä raivoisemmin maata kohti.\n\nMato hän oli, maassa kiemurteleva käärme, oman tuskansa kokoon\nkäpristämä, vapiseva uhri. Itselleen, itselleen hän oli kostanut.\n\n\n\n\nKULKIJA\n\n\nAavikkoa, hehkuvaa hiekka-aavikkoa, minne ikänä katse kääntyy.\nAinoastaan etäällä taustassa näkyy vuoria. Siellä on erämaanmaiseman\nrajavartiosto -- rohkeapiirteisiä, paljaanapaistavia kallioita. Niiden\nmuodot ovat rohkeita, rohkeita ovat väritkin. Tiilenkarvainen ja kerman\nvärinen kivi paistaa sinipunertavan, kellertävän ja viheriään\nvivahtavan rinnalla. Ne synnyttävät valtavia värisointuja, sointuja,\njotka ovat mahdottomia kuvata niiden jättimäisessä rohkeudessa. Värit\novat erämaan rikkautta.\n\nYksinäinen kulkija katselee ihastellen ympärilleen. Mikään ei ole\nhänelle uutta tai ennen näkemätöntä, mutta se valtaa hänet uudelleen\nihanuutensa voimalla.\n\nHän katsoo katsomistaan. Hän on kauan jo kulkenut tässä erämaassa. Hän\non katsellut sen kallioita, sen piikkipensaita, sen terävää suolaruohoa\nja sen hehkuvaa hietikkoa. Mutta se ei ole käynyt hänelle vanhaksi eikä\nyksitoikkoiseksi. Se on aina uusi ja antava niin kuin rikassieluisen\nihmisen seura tai kuin aava meren ulappa joka aina samana sittenkin\naina uudistuu ja aina antaa.\n\nKulkija painuu hetkeksi matalalle, suolaruohoa kasvavalle mättäälle\nlevähtämään. Hän muistelee entisiä aikoja. Silloin oli hänelläkin koti\nihmisten asuinpaikoilla. Hän muistaa loimun kotoisella liedellä ja\nkäsiä, jotka kerran hellästi puristivat hänen omiaan.\n\nHän hymyilee. Muistot ovat kauniita, mutta ne eivät herätä hänessä\nmitään ikävää. Kaikki se, mikä toisille ihmisille on luonnollista,\nläheistä, jopa välttämätöntäkin on häneltä painunut etäiseen\nentisyyteen. Erämaa on hänen kotinsa. Sen rikkaudet ovat hänen\nrikkauksiaan. Hän ei muuta pyydäkään. Hän tahtoo unohtaa kaiken ja vain\nkiiruhtaa määräänsä kohti.\n\nHän tarttuu uudelleen sauvaansa ja jatkaa taivallusta.\n\nKun aurinko keskitaivaalta vähitellen painuu rannan puoleen, saapuu hän\nkeitaalle. Palmujen juurella rehoittaa mehevä nurmi. Kameli on painunut\nlähelle nurmikon reunaa lepäämään. Muutamat tuuheavillaiset lampaat\nnyhtävät suuhunsa mehukasta ruohoa vesilammikon reunalta. Tiestä\nväsynyt kulkija istuu mättäällä lepuutellen jalkojaan.\n\nUusi tulokas painuu viereiselle mättäälle. Hän tervehtii, mutta ei käy\npuhelemaan. Hän tahtoo ensin tarkastaa tuntematonta toveriaan. Toveri\ntarkkaa samoin häntä. Sitten kumpikin ottavat esille evästä, hedelmiä\nja leipää ja käyvät aterioimaan. Sitä tehdessään he alkavat\nkeskustella. He tekevät kumpikin johtopäätöksiä toverinsa puheesta. He\nkäsittävät pian, että he molemmat ovat kulkeneet kauan, nähneet paljon\nja myöskin ajatelleet paljon. He panevat iloiten merkille, että he\nkäyttävät samaa kieltä ja että joskus heidän puhellessaan helähtää kuin\nkirkas kellon ääni kautta erämaan.\n\nKun toinen viimein nousee jatkaakseen matkaa nousee toinenkin. He\nastuvat rinnatusten eteenpäin, mutta eivät keskustele. Aavikon läpi\ntaivaltajat eivät puhele paljon. Illan tullen he hakevat itselleen\nlevähdyspaikan saman kallion juurella. Aamulla he jatkavat kulkuaan\nvaiteliaina ja toinen toisiaan tarkaten.\n\nPäivän ollessa korkeimmillaan he taas lepäävät. Silloin he\nkeskustelevat. Se syväsävelinen kellon sointu helkähtää silloin taas\nkautta erämaan. Se tulee kaukaa, niiltä seuduin, jossa ihmiset elävät\nyhdessä lähellä toisiaan ja samalla se tulee läheltä kuin heidän omasta\npovestaan.\n\n-- Te olette kulkenut kauan ja nähnyt paljon sanoo toinen.\n\nToinen nyökkää. -- Te samoin, jatkaa hänen katseensa.\n\n-- Hämmästyin kuullessani teiltä omaa kieltäni. Villihevosten kanssa\nolen haastellut. Haaskakotkan siipien havina on ollut soittoani. Omaa\nkieltäni puhuvaa ihmistä en ole tavannut.\n\n-- En minäkään.\n\n-- Oma on aina omaa, jatkaa toveri.\n\nHe katsovat toisiinsa ja kirkas ilo kajastaa molempien katseesta.\n\nSilloin helkähtää taas se rikas, syväsointuinen sävel kautta erämaan.\nHe katsovat uudelleen toisiinsa ja hymyilevät.\n\n-- Se on sopusoinnun ja yhteisymmärryksen syväsointuinen sävel, sanoo\nkulkija. -- Sen ääni helkähtää kautta erämaan ainoastaan silloin, kun\nelämä avaa meille kauneimpia rikkauksiaan.\n\nHe jäävät äänettöminä kuuntelemaan. Kun he viimein jatkavat matkaa\ntuntuu hiekka upottavan jalkaa vähemmän kuin ennen ja auringon\nnäännyttävin helle on ohi.\n\nHe kulkevat kulkemistaan, enimmäkseen vaieten. Ainoastaan\nlevähdyspaikoissa he puhelevat. Öisin he yhdessä koettavat torjua yön\nvaaroja. Yhdessä he iloitsevat nähdessään keitaan ja yhdessä he\ntervehtivät uuden aamun sarastusta. He eivät laske päiviä. Aika\nerämaassa on seisauksissa. Se on rajatonta ja rannatonta kuin aavikon\nhietikko ja kaipuu kulkijan povessa.\n\nKerran, kun he nousevat virkistävästä levosta, jäävät he kumpikin\narvellen katselemaan ympärilleen.\n\n-- Nyt käännyn suoraan vasempaan, sanoo toinen.\n\nToveri pudistaa päätään. Se ei ole suorin tie. Sille ei kannata lähteä.\n\n-- Se on ehdottomasti paras. Etkö näe, että jos jatkamme suoraan\neteenpäin, painumme eksyttävien kallioiden keskelle. Siellä kotkat ja\nvuorileijonat vaanivat meitä.\n\n-- Minä en pelkää niitä. Mutta minä pelkään mutkateitä.\n\n-- Sinä olet luvattoman itsepäinen. Usko minua, minä en vie harhaan.\n\n-- Eikö meidän nyt, kuten ennenkin, ole pyrittävä eteenpäin\najattelematta muuta kuin päämäärää.\n\n-- Minun päämääräni on täälläpäin.\n\n-- Voi olla. Käänny sitten sinne. Minun täytyy jatkaa entiseen\nsuuntaani.\n\nHe käyvät kuin yhteisestä suostumuksesta uudelleen istumaan. He\npuhelevat, kuten ovat puhelleet usein ennenkin. Kumpikin jännittää\ntietämättään kuuloaan. He odottavat kellon helkähdystä, vaan sitä ei\nkuulu. Sopusoinnun syväsävelinen kello on ääneti.\n\nOnko se säröllä?\n\nViimein he nousevat ja kumpikin kääntyy astumaan omaan suuntaansa.\nKuljettuaan vähän matkaa pysähtyy kuitenkin se, joka keitaalta oli\nlöytänyt tuntemattoman toverin. Hän jää katsomaan pois kiiruhtavan\njälkeen. Aurinko näännyttää häntä. Hiekka polttaa jalkaa. Hänestä\ntuntuu mahdottomalta jatkaa.\n\nEtenevä toveri eroittautuu enää vain pienenä pisteenä aavikon\nhiekkamerestä.\n\nVoisikohan hän kuulla, jos huutaisi? Kantautuisiko ääni vielä noin\nkauaksi?\n\nMutta mitäpä apua siitä, vaikka koettaisikin? Hän ei voi muuttaa\nmitään, ei peräytyä, ei kääntyä toiseen suuntaan. Olisi valheellista\nyrittää. Totuus on ainoa ihmislasta kannattava perustus. Totuudelle\nsellaisena kuin kukin sen tuntonsa tinkimättömän tuomion edessä\nkäsittää, ei voi koskaan liian suuria uhria kantaa.\n\nKulkija painuu polvilleen aavikon hiekkaan. Hän tietää, että erämaan\npetolintu ja vuoriston villit eläimet tästä puoleen jäävät hänen\ntovereikseen. Hän tietää, että matka, joka on suoritettava, ennenkuin\nhän saavuttaa päämääränsä, vielä on pitkä, mutta hän ei epäröi. Hän ei\ntahdo peräytyä, ei muuttaa mitään.\n\nMaa polttaa hänen jalkaansa. Taivaan kiekko hehkuu tulista,\nnäännyttävää kuumuutta. Kulkija ei tunne sitä. Hän on polvillaan\nhietikolla. Hän ristii kätensä ja pää painuu hartaudessa. Hänen\nolemuksensa etsii voiman lähteitä, niinkuin erämaan kukka, jonka juuret\njanoisina etsivät keitaan elämää antavaa vettä.\n\nHänen ollessaan siinä polvillaan kuulee hän äkkiä sen ikävöidyn,\nihmeellisen kellon kaiun. -- Erämaa soi. -- Sopusoinnun syvä-ääniset\nsäveleet täyttävät ilman. Ne väräjävät teräväsärmäisten kaktuskasvien\npistäviltä piikeiltä. Ne kajahtavat karuilta kallioilta. Ne helisevät\nhehkuvassa hietikossa. Kulkijan kädet kohottautuvat suuressa riemussa\nkorkeutta kohti. Hänen katseensa loistaa ja ilokyyneleet virtaavat\nposkipäitä pitkin. Hän on kuin unta näkeväinen. Hän on kulkija, joka\npitkän ikävän jälkeen näkee toivojensa pyhän maan. Hän tietää sen vielä\nolevan kaukana, mutta hän omistaa jo kaiken.\n\nErämaa on kauan ollut hänen kotinaan, mutta se ei vielä koskaan ole\nollut niin kaunis ja niin rikas kuin se on nyt, suuren yksinäisyyden\npyhäkkönä.\n\nIlokyyneleet yhä virtaavat kulkijan poskia pitkin. Ilma hänen\nympärillään, maa hänen allaan yhä jatkuvasti väräjää -- helkähtää --\nsoi.\n\nUusi voima virtaa hänen olemukseensa. Kirkkaus täyttää hänen sielunsa.\nKohonnut pää painuu uudelleen hartaudessa. Hän ymmärtää, että vain\nkaikkensa uhranneelle elämä avaa ihanimmat aarteensa.\n\n\n\n\nViiteselitykset:\n\n\n[1] Engl. sanasta mine = kaivos.\n\n[2] Engl. sanasta miner = kaivosmies.\n\n[3] Amerikan suomalaiset nimittävät Suomea usein täten.\n\n[4] Engl. sanasta icecream = jäätelö.\n\n[5] Keeki engl. sanasta cake = kakku, leivos; kandi engl. sanasta candy\n= karamelli.\n\n[6] Engl. sanasta cake = kakku, leivos.\n\n[7] Engl. sanasta sweater = kudottu ihonuttu.\n\n[8] Engl. sanasta overhaul = suojapuku.\n\n[9] Engl. sanasta hall = sali.\n\n[10] Engl. sanasta farmer = maanviljelijä.\n\n[11] Engl. sanasta run = juosta, pyrkiä joksikin.\n\n[12] Lukeesi, engl. sanasta location = työläisasutus.\n\n[13] Engl. sanasta mine = kaivos,\n\n[14] Keeki, engl. sanasta cake = kakku, leivos; kandi, engl. sanasta\ncandy = karamelli.\n\n[15] Engl. sanasta bedroom = makuuhuone,\n\n[16] \"Liikkuvat\" = elävät kuvat; \"pirunkelkka\", hyvin suosittu\nameriikkalainen, karusellia vastaava huvittelu.\n\n[17] Engl. sanasta \"store\" = myymälä.\n\n[18] Engl. sanasta \"nurse\" = sairaanhoitajatar.\n\n[19] Engl. sanasta office = toimisto.\n\n[20] Cherry-katu.\n\n[21] Sananparsi: \"paras viimeiseksi\".\n\n[22] Engl. sanasta box = kotelo, laatikko;\n\n[23] Engl. sanasta car = raitiovaunu.\n\n[24] Engl. sanasta busy = ahkera, uuttera.\n\n[25] Self-made = itseoppinut.\n\n[26] Engl. sanasta depot = rautatien asema.\n\n[27] Engl. sanasta cake = kakku, leivos.\n\n[28] Engl. sanasta hall = sali.\n\n[29] Engl. sanasta truck = kuorma-auto.\n\n\n\n"]