Marttyyrien historiaa

MARTTYYRIEN HISTORIAA

Koonnut

Jalmari Kauppala

WSOY, Porvoo, 1925.

SISÄLLYS:

 Alkusana.
 Stefanos, ensimmäinen marttyyri.
 Apostoli Pietari.
 Apostoli Paavali.
 Jaakob Vanhurskaan, Herran veljen, marttyyrio.
 Piispa Ignatios.
 Piispa Polykarpos.
 Karpoksen, Papyloksen ja Agathoniken marttyyrio.
 Justinos Marttyyri.
 Lyonin marttyyrit.
 Scillitanien marttyyrit.
 Apolloniuksen marttyyrio.
 Perpetuan ja Felicitaksen marttyyrio.
 Pioniuksen marttyyrio.
 Pyhän Achatiuksen väittelyn asiakirjat.
 Maximuksen marttyyrio.
 Potamiainan ja Basilideen marttyyrio.
 Piispa Cyprianus.
 Dasiuksen marttyyrio.
 Piispa Irenaeuksen marttyyrio.
 Eupliuksen marttyyrio.
 Thebaisin marttyyrit ja piispa Phileaan kirje thmuitalaisille.
 Marttyyrien kunnioittaminen.
 Marttyyreille.
 Viiteselitykset.




        Tämä kirja omistetaan hänelle, jota sieluni rakastaa,
        ystävälleni, valkoiselle ja punaiselle, lipunkantajalle
        myriadien joukossa. Tämä kirja heitetään ruusuna polulle,
        jota kulkivat lävistetyt jalat; se lasketaan sydämen
        kukkana niille pyhille ohimoille, joita kerran julmasti
        ja armottomasti haavoittivat meidän suurten syntiemme
        pistävät piikit ja meidän raskaiden rikkomustemme
        okaiset orjantappurat.

        Samoin tämä kirja omistetaan niiden jalojen miesten ja
        naisten, Jumalan pyhien Marttyyrien muistolle, jotka
        rakkautensa tähden ristiinnaulittuun ja todistuksensa
        sanan tähden kärsivät tuskallisen todistajakuoleman ja siten
        jättivät meille yleviä esikuvia pyhäin kärsivällisyydestä ja
        uskosta; samoin kuin niiden harjoitukseksi ja valmistamiseksi,
        jotka näinä pakanainajan ehtoohetkinä tulevat samanlaisessa
        tuskan tulessa sinetöimään rakkautensa Ristiinnaulittuun ja
        vahvistamaan todistuksensa sanan sydänverellään ja niin
        täyttämään veljien luvun.

        Ja he ovat voittaneet hänet Karitsan veren kautta ja heidän
        todistuksensa sanan kautta, eivätkä ole henkeään rakastaneet
        edes kuolemaakaan väistääkseen.

            ESTO * FIDELIS * VSQVE * AD * MORTEM
                     ET * DABO * TIBI
                    CORONAM * VITAE

            AI * TANEIS * TON * MARTYRON
                  ZE * EUDOGOUZI
            KYRIE * THEE * PANTOKRATOR

ALKUSANA.

Marttyyrihistorian nimellä on pyhä kaiku kristityn korvissa. Palauttaahan se mieliimme muiston ihanimmasta ja kunniakkaimmasta, neitseellisen puhtaasta ajanjaksosta kristillisen kirkon historiassa sekä eräistä mainehikkaimmista ja etevimmistä uskonsankareista, joita Kristuksen seurakunta milloinkaan on omannut.

Siellä kohtaa meitä merkillisen tuore, nuorekkaan raitis elämäntuntu. "Hengitämme ihmeellistä ilmaa astuessamme tähän kirkon taimitarhaan, ensimmäisten kristittyjen, erittäinkin verellä vihmottujen todistajain, veritodistajain, pyhien marttyyrien yrttitarhaan – ihmeellistä tuoksua, raitista ja virkistävää aamuilmaa – tuoksua niiltä ajoilta, jolloin, kuten eräs vanhoista kirkon opettajista on sanonut, 'Kristuksen veri vielä juoksi lämpimänä ja vilkkaana kristittyjen suonissa'. Mielemme valtaa tavallista vakavampi ja juhlallisempi elämän tuntu. Tunnemme samalla kertaa herätystä, särymme, nöyrrymme, virkistymme nähdessämme, millä palavalla rakkaudella ja lannistumattomalla Jumalan voimalla ensimmäiset kristityt kulkivat Herransa askeleissa. Niin, täällä nähdään Kristuksen seuraamisen vakavuus, ja jos tällöin on itse maistettu pisarankaan verran Kristuksen rakkautta, niin toivomme armoa saada kuolla yhtä kokonaan itsellemme, yhtä kokonaan uhrautua sille Herralle, joka on osoittautunut niin ihanaksi ja väkeväksi heikoissa."

Kun nyt sentähden aiomme luoda lyhyen silmäyksen tähän kunniakkaaseen aikakauteen ja eräisiin sen huomattavimpiin ja edustavimpiin todistajapersoonallisuuksiin, niin johtuvat, vaistomaisesti mieleemme ne sanat, jotka Liiton Enkeli lausui jumalanmiehelle Moosekselle palavasta pensaasta Hoorebin vuoren juurella: "Riisu kengät jalastasi, sillä paikka, jossa seisot, on pyhää maata!" [2 Moos. 3, 5] Sillä lähtiessämme tutkimaan marttyyrihistoriaa, me astumme sille kuninkaalliselle kärsimysten tielle, sille pyhälle via dolorosalle, jota Mestari kulki ensin ja jota sittemmin Hänen askelissaan ovat taivaltaneet lukemattomat, niiden joukossa monet Hänen uskollisimmista ja rakastetuimmista opetuslapsistaan. Ja oman onnemme ja hengellisen kasvumme nimessä teemme sekä hyvin että viisaasti, jos otamme heidät esikuviksemme pyhäin kärsivällisyydessä ja uskossa, jos omistamme heidän muistolleen edes jonkun hetken elämämme pian loppuunjuoksevasta tuntilasista.

Todistajaveren pyhä virta juoksee läpi raamatun. Sen syntysanat lausuttiin jo ihmiskunnan ihanassa alkukodissa, jossa lankeemuksen kohtalokkaana päivänä, Aadamin lasten pohjattomien kärsimysten synkkänä syntyhetkenä, kuului Herran Jumalan sana käärmeelle: "Ja minä panen vainon sinun ja vaimon välille ja sinun siemenesi ja hänen siemenensä välille; se on polkeva rikki sinun pääsi, ja sinä olet pistävä sitä kantapäähän." [1 Moos. 3, 15] Ja tuosta juhlallisesta hetkestä alkaen on todistajaveri vuotanut milloin vienompana, milloin vuolaampana virtana halki vuosituhansien, ensin läpi Vanhan Liiton, hurskaan Aabelin ajoista aina Sakarian, Barakian pojan päiviin asti, kunnes sitten Uuden Liiton huomenhetkinä siirrymme varsinaiseen marttyyrihistoriaan.

Jeesuksen omassa elämässä oli kärsimyksellä siksi keskeinen sija, että profeetta kutsuu Häntä nimenomaan kipujen mieheksi, tuskan tutuksi, mieheksi, joka on hyvin perehtynyt kärsimiseen. Jeesus ei liioin salannut opetuslapsiltaan sitä tosiasiaa, että Hänen oma pyhä elämänsä tulisi päättymään väkivaltaiseen todistajakuolemaan. "Tulta minä olen tullut heittämään maan päälle; ja kuinka hartaasti soisinkaan, että se jo olisi syttynyt! Mutta minä olen kasteella kastettava, ja kuinka olenkaan ahdistuksissa, kunnes se on täytetty!" [Luuk. 12, 49-50] ja taas: "Siitä lähtien Jeesus alkoi ilmoitella opetuslapsilleen, että Hänen piti menemän Jerusalemiin ja kärsimän paljon vanhimmilta ja ylipapeilta ja kirjanoppineilta, ja tuleman tapetuksi ja kolmantena päivänä nouseman ylös." [Matt. 16, 21] Mitä sitten opetuslapsiin, Jeesuksen lähimpiin seuraajiin, tulee, niin siitä hetkestä, kun he olivat yhdistäneet elämänsä ja kohtalonsa langat kipujen ja tuskien mieheen, oli heidänkin elämänsä erottamattomasti vihitty kärsimykseen ja tuskaan. Jo vuorisaarnassa, Jeesuksen suuressa ohjelmapuheessa, kuuluu kärsimyskellojen alkusoitto: "Autuaita olette te, kun ihmiset minun tähteni solvaavat ja vainoavat teitä ja valhetellen puhuvat teistä kaikenlaista pahaa. Iloitkaa ja riemuitkaa, sillä teidän palkkanne on suuri taivaissa; samoinhan vainottiin profeettoja, jotka olivat ennen teitä." [Matt. 5, 11-12] Ja kun Jeesus sitten lähettää opetuslapsensa saarnaamaan valtakunnan evankeliumia, niin Hän sanoo heille: "Katso minä lähetän teidät niinkuin lampaat susien keskelle; olkaa siis älykkäitä kuin käärmeet ja viattomia kuin kyyhkyset. Kavahtakaa ihmisiä, sillä he vetävät teidät oikeuksiin ja synagogissaan he teitä ruoskivat ja teidät viedään maaherrainkin ja kuningasten eteen minun tähteni, todistukseksi heille ja pakanoille. – Ja veli antaa veljensä kuolemaan ja isä lapsensa, ja lapset nousevat vanhempiansa vastaan ja tappavat heidät. Ja te joudutte kaikkien vihattaviksi minun nimeni tähden; mutta joka kestää loppuun asti, hän pelastuu. Ja kun teitä vainoavat yhdessä kaupungissa, paetkaa toiseen. – Ei ole opetuslapsi opettajaansa parempi, eikä palvelija parempi isäntäänsä. Opetuslapselle riittää, että hänelle käy niinkuin hänen opettajalleen, ja palvelijalle, että hänelle käy niinkuin hänen isännälleen. Jos he perheenisää ovat sanoneet Beelsebubiksi, kuinka paljoa enemmän Hänen perheväkeään!" – Kuitenkin: "Älkää peljätkö niitä, jotka tappavat ruumiin, mutta eivät voi tappaa sielua; vaan peljätkää ennemmin sitä, joka voi sekä sielun että ruumiin hukuttaa helvettiin. Eikö kahta varpusta myydä yhteen ropoon? Eikä yksikään niistä putoa maahan teidän isänne sallimatta. Ovatpa teidän päänne hiuksetkin kaikki luetut. Älkää siis peljätkö." [Matt. 10, 16-18; 21-23; 24-25; 28-31] Kalliomiehelle Jeesus sanoo nimenomaan: "Totisesti, totisesti minä sanon sinulle: kun olit nuori, vyötit itsesi ja kuljit, mihin tahdoit; mutta kun vanhenet, ojennat kätesi, ja sinut vyöttää toinen ja vie sinut, mihin et tahdo." [Joh. 21, 18]

Mutta opetuslasten inhimillisesti puhuen ankea osa tekee Jeesuksen hellään, osaaottavaan sydämeen raskaan vaikutuksen. Hän tahtoo lohduttaa heitä ja valmistaa heitä näiden kohtalokkaiden päivien varalle. Sen näemme erikoisesti Jeesuksen jäähyväispuheesta, joka on alusta loppuun sydämellistä lohdutuspuhetta. "Älköön teidän sydämenne olko murheellinen. Uskokaa Jumalaan ja uskokaa minuun. Isäni kodissa on monta asuntoa. – Rauhan minä jätän teille, minun rauhani annan teille; en minä anna teille, niinkuin maailma antaa. Älköön teidän sydämenne olko murheellinen älköönkä arkailko. – Tämän olen puhunut teille, jottette loukkaantuisi. He erottavat teidät synagogasta; tuleepa aika, jolloin jokainen, joka tappaa teidät, luulee tekevänsä uhripalveluksen Jumalalle. Ja sen he tekevät teille, koska eivät tunne Isää eivätkä minua. – Tämän olen puhunut teille, jotta teillä olisi minussa rauha. Maailmassa teillä on ahdistus; mutta olkaa turvallisella mielin, minä olen voittanut maailman." [Joh. 14, 1-2, 27; 16, 1-3, 33]

Ilmestyskirjassa, Uuden Testamentin ainoassa profeetallisessa kirjassa, jonka koko olemassaolo ja tarkoitus on mitä läheisimmässä yhteydessä vainojen historiaan, ja jota kirjaa arkkipiispa Nathan Söderblom nimittää Jumalan sodanjulistukseksi keisaripalvontaa vastaan, me siirrymme varsinaiseen vainojen aikaan. Tässä merkillisessä, mahtavan profeetallisen hengen innoittamassa kirjassa esiintyy, paitsi yksityisiä marttyyriutta koskevia kantalauselmia, useita näkyjä, joilla marttyyrihistoriassa on perustava merkitys.

Kun kuvaillaan viimeisten aikojen kärsimyksiä, niin sanotaan siellä: "Tässä kysytään pyhien kärsivällisyyttä, niiden, jotka pitävät Jumalan käskyt ja Jeesuksen uskon." [Ilm 14, 12] Smyrnan seurakunnan enkelille lähettää elämän ja kuoleman Herra juhlallisen ja rohkaisevan kehoituksen: "Älä pelkää sitä, mitä tulet kärsimään. Katso, perkele on heittävä muutamia teistä vankeuteen, jotta teidät pantaisiin koetukselle, ja teidän on oltava ahdistuksessa kymmenen päivää. Ole uskollinen kuolemaan asti, niin minä annan sinulle elämän kruunun." [Ilm. 2, 10] Ja 12:nnen luvun suurenmoisten marttyyrihistoriallisten näkyjen yhteydessä mainitaan se lauselma, jonka olemme ottaneet kirjaamme tunnukseksi: "Ja he ovat voittaneet hänet Karitsan veren kautta ja heidän todistuksensa sanan kautta, eivätkä ole henkeään rakastaneet edes kuolemaakaan väistääkseen." [Ilm. 12, 11] (Ks. myös Ilm. 6, 9-11; 12 ja 14, 1-5).

Tarkastettuamme näin martiyyrihistoriaa Jumalan sanan näkökannalta, lausumme muutaman sanan omasta vaatimattomasta yrityksestämme esittää henkilökuvia huomattavimmista veritodistajista sekä näin tehden luoda yleissilmäys kolmen ensimmäisen vuosisadan vainojen historiaan.

Tunnustamme heti suoraan, että tällainen tehtävä on sekä perin vaikea että arkaluontoinen jo siitäkin syystä, että tieteellisen tutkimuksen tulokset tällä alalla eivät ole vielä läheskään vakiintuneet lopullisesti. Toisaalta taasen ei ole tavallisen kuolevaisen voimain mukaista kirjoittaa tarkoitustaan täysin vastaavaa ja ihanteellista martiyyrihistoriaa. Pitäisi omistaa apostolin uskonrohkeus, marttyyrin jalous ja mielenylevyys, Origeneen tiedot, Krysostomoksen ja Cyprianuksen kaunopuheisuus sekä Francesco Assisilaisen nöyryys ja rakkaus Ristiinnaulittuun voidakseen ajatella mitään sellaista. Mutta se ei ole ehdottomasti välttämätöntäkään, koskapa ne oikeat ja totiset aktit ja passiot ovat maan päällä kirjoitetut verellä ja taivaassa iankaikkisen alkuviisauden kirkkaassa valossa. Ja näiden jalojen kärsijöiden nimet ovat kirjoitetut Karitsan elämänkirjaan jo ennen ajan alkua, jo ennen maailman perustuksen laskemista ja Hänen vereen kastettuun viittaansa, jonka nimi on Jumalan Sana.

Mitä sitten asian käytännölliseen puoleen tulee, niin on lähin tarkoituksemme tutustuttaa suomalaista lukijakuntaa marttyyrihistoriaan ja eräisiin sen huomattavimpiin edustajiin luotettavalla historiallisella pohjalla sekä yleensä herättää harrastusta tätä kunniakasta osaa kohtaan kirkon historiassa, ylevää tutkimusalaa, joka yhtä vähän meillä kuin yleensä muissakaan protestanttisissa maissa on päässyt täysiin oikeuksiinsa. Erittäinkin tahtoisimme sulkea teoksemme kaikkien pappien, saarnamiesten, opettajain ja yleensä Jumalan valtakunnan työntekijäin huomioon, koska olemme vakuutettuja siitä, että lähinnä Jumalan sanaa ja rukousta ei löydy mitään, mikä siinä määrin olisi omiaan vahvistamaan uskoa, jalostamaan luonnetta, pyhittämään persoonallisuutta, irroittamaan maailman turhuudesta sekä tukemaan vaipuneita käsiä ja uupuneita polvia kuin kertomukset näistä sankariuskon, kirkkaan toivon ja syvän, vilpittömän rakkauden ylevistä edustajista, joita lisäksi kaunistaa Jobin kärsivällisyys.

Luonnollista on, että tällaisen teoksen arvo oleellisesti riippuu sen historiallisesta luotettavuudesta. Siihen on vakavasti pyritty ja siinä mielessä on kirjassa esitetty joukko aitoperäisiä marttyyrikertomuksia kokonaisuudessaan käännettyinä sekä laajahkoja sitaatteja patristisesta kirjallisuudesta, eritoten Ignatioksen ja Polykarpoksen kirjeistä. Mitä aktien valintaan tulee, niin olemme tahtoneet tehdä valikoiman mahdollisimman monipuoliseksi ja edustavaksi.

Lähteinä on allekirjoittanut käyttänyt pääasiallisesti seuraavia teoksia: O. v. Gebhardt, Acta martyrum selecta (Berlin 1902); B. Knopf., Ausgewählte Märtyrerakten (Tübingen 1913); O. Bardenhewer, Geschichte der altchristlichen Literatur I-II (Freiburg im Breisgau 1902-03); A. Harnack, Geschichte der altchristlichen Litteratur I-II (Leipzig 1893-97), ja Mission und Ausbreitung des Christentums in den ersten drei Jahrhunderten I-II (Leipzig 1902); H. Achelis, Das Christentum in den ersten drei Jahrhunderten (Leipzig 1912 ja toinen painos 1925), E. Lucius, Die Anfänge des Heiligenkults (Tübingen 1904); Nathan Söderblom, Om Kristendom och Rom (Tukholma 1893); E. Hagerup, Heliga Martyrer (Tukholma 1910); Nielsen-Gummerus, Kristillisen Kirkon Historia I (Helsinki 1913); J. Gummerus, Uusimman ajan lähdelöydöt vanhan kirkon historiassa (Jyväskylä 1901) ja Marttyyrikirkon ajoilta (Jyväskylä 1915); O. H. Cleve, Kuvauksia kristillisen kirkon vaiheista (Jyväskylä 1876); A. Voipio, Marttyyrien usko (Teolog. Aikakauskirja 1917, ss. 317, 505); P. Virkkunen, Johdatus Raamatun kirjoihin (Porvoo 1916); C. Skovgaard-Petersen, Raamatun ihmisiä, uustestam. sarja II (Porvoo 1916); P. Allard, Dix Leçons sur le Martyre (Paris 1907); A. Hauck, Realencyclopädie für protestantische Theologie und Kirche. Useimmat selittävät huomautukset Lyonin marttyyreihin on otettu Lemken Eusebioksen kirkkohistorian ruotsinnoksesta (O. W. Lemke, Eusebii Pamphilii Kyrkohistoria, Norrköping 1878). Eusebioksen ja Hagerupin tiedotuksia on tarkistettu Harnackin y.m. avulla.

Samalla on mieluinen velvollisuuteni lausua syvä ja vilpitön kiitollisuuteni seuraaville herroille tiedemiehille, jotka hyväntahtoisesti ovat käyttäneet oppineisuuttaan ja asiantuntemustaan teoksen hyväksi, nim. piispa Jaakko Gummerukselle, joka on luovuttanut käytettäväksemme Apolloniuksen aktin sekä selostuksen Pioniuksen aktiin, ja prof. J. J. Mikkolalle, joka on antanut käytettäväksemme kääntämänsä Perpetuan ja Felicitaksen sekä Scillitanien marttyyrien passiot. Poikkeuksellisen suuressa kiitollisuuden velassa olen prof. Edv. Reinille siitä tavasta, jolla hän on käyttänyt aikaansa ja asianharrastustaan teoksen hyväksi. Hänen käsittelemänsä on piispa Achatiuksen väittely, hänen kääntämiään Karpoksen, Papyloksen ja Agathoniken, Justinos Marttyyrin, Cyprianuksen, Eupliuksen ja Dasiuksen aktit, samoin kuin hän on tarkastanut toisten aktien käännöstä ja tieteellistä asua sekä Ignatioksen ja Polykarpoksen kirjeiden sitaatteja ja Tertullianuksen kehoituskirjeen marttyyreille käännöstä.

Hartaasti toivon, että tämä kirja muodostuisi suureksi armon ja siunauksen lähteeksi Suomen Siionille, jonka ensimmäinen esipappi ja kunnianarvoisa piispa, pyhä, hurskas Henrikkimme kyynelöiden kylvöä teki, siunaten siementä sirotteli, ja nyt marttyyrikruunulla kruunattuna, apostolien kuorissa, profeettain parvessa, marttyyrien jalon sotajoukon kanssa ja kaikkien pyhien yhteydessä voiton virttä veisaa Isän ja Pojan ja Pyhän Hengen kunniaksi lakkaamatta iankaikkisesti. Tämä kunniakas muisto velvoittaa Suomen kirkkoa marttyyrikirkkona laajemmassakin mielessä hellällä huolella vaalimaan niiden miesten muistoa, jotka piispa Henrikin ja suuren lammasten Paimenen tavoin uhrasivat henkensä totuuden puolesta.

Kun John Bunyan, Kristityn vaelluksen kuuluisa kirjoittaja, istui vankeudessa Jeesuksen nimen ja evankeliumin tähden, niin hänellä oli siellä kaksi uskollista seuralaista: Raamattu ja John Foxe'in Marttyyrihistoria. Ja onnellista olisi, jos meillä, olisi pöydällä perheraamattu ja sen rinnalla kertomus Jeesuksen Kristuksen uskollisista veritodistajista. Halpoja ovat niiden rinnalla kaikki helyt ja korut ja taideluomat, sillä ne kukkurat kerran kaikki Herran suurena päivänä. Mutta nämä kirjat aateloivat kodin, jossa ne ovat ja jossa perhe pyhässä hartaudessa sekä uskossa ja rakkaudessa isien Jumalaan kokoontuu ammentamaan tästä lähteestä – Apostolien teoista ja niiden jatkosta, kuten marttyyrihistoriaa vertauskuvallisesti on kutsuttu tänä aikana, jonka yllä raskaina ja uhkaavina leviävät uudenaikaisen pakanuuden, mammonan palveluksen ja laittomuuden hengen synkät varjot ja sydänyön pimeys.

Sinä orjantappuroilla kruunattu Siionin Kuningas, jalo Kärsijä, vertaa vailla ja uskollinen Ylimmäinen Pappi Isän oikealla, anna armollisesti satoisa siunauksesi tälle kirjalle, jonka ainoana tarkoituksena on Sinun pyhän nimesi kirkastaminen ja omiesi uskon vahvistaminen!

Helsingissä, Johannes Kastajan päivänä 1925.

J. K.

STEFANOS, ENSIMMÄINEN MARTTYYRI.

Raamatussa, tuossa pelastussanoman pyhässä kirjassa, joka sisältää Jumalan iankaikkisen evankeliumin ja esityksen Hänen iäisestä pelastussuunnitelmastaan, me kohtaamme, niinhyvin Vanhan kuin Uuden Testamentin puolella, suuren joukon esikuvallisia persoonallisuuksia, miehiä, jotka edustavat jotakin erikoista aatetta ja joilla tällaisen aatteen edustajina on jokin erikoistehtävä Jumalan valtakunnassa. Ja tätä silmälläpitäen heille annetaan tehtäväänsä vastaava profeetallinen nimi, useimmiten jo ennen syntymää. Otamme asian havainnollistuttamiseksi esimerkkejä muutamista tällaisista merkkimiehistä.

Kutsuessaan ensimmäisen patriarkan, uskovaisten kantaisän, jonka siemen oli oleva lukuisa niinkuin taivaan tähdet ja jossa ja jonka siemenessä kaikki maan sukukunnat olivat tulevat siunatuiksi, Herra antaa hänelle tätä kutsumusta kuvastavan nimen Aabraham = paljon joukon isä. Kaksinkertainen profeetallinen nimi on kolmannella patriarkalla, toinen on määrätty hänelle ennen syntymää, toisen hän saa astuessaan täysin arvokkaana täyttämään pelastushistoriallista tehtäväänsä. Kun Israel rikkoo Herran kanssa tekemänsä liiton ja ryhtyy palvelemaan pakanain kauhistuksia Baalia, Molokia ja Astartea ja kun Herra herättää kansasta uskonpuhdistajan, tuliprofeetan, kiivailemaan suuren nimensä puolesta, miehen, joka ei vain sanalla, vaan valtavilla uskon teoilla palauttaa luvatun kansan palvomaan Jahvea, isäinsä Jumalaa, niin hänelläkin on ylväs profeetallinen nimi Elija = Jahve on minun Jumalani. Ja kun sitten lähestyy lupausten täyttymyksen suuri ja juhlallinen hetki, jota sukupolvet vuosituhansien vieriessä ovat odottaneet, jolloin Herra armahtaa kansaansa ja tulee Hän, joka tuleva on, niin Hänen airuelleen annetaan korkeaa kutsumustaan kuvastava nimi Johannes = Herra armahtaa. Ja kun vihdoin ilmestyy Iisain juurivesa, kansain lippu, niin tuohon kunniakkaaseen lippuun on piirretty kultaisilla korkokirjaimilla nimi, joka on pyhin ja majesteetillisin, mitä Jumalan maailmankaikkeudessa milloinkaan on lausuttu tahi tullaan lausumaan: Jeesus = Pelastaja, Vapahtaja. Ja ottaaksemme vielä yhden esimerkin: kun tämä Israelin Messias tapaa Jordanin rannalla Kastajan luona sen miehen, jonka tunnustukselle Hän tahtoo perustaa seurakuntansa, sen seurakunnan, jota tuonelan portit eivät voita, niin Hän antaa tuolle miehelle tänä historiallisena hetkenä mahtavan ja majesteetillisen nimen Pietari = kallio.

Ja kun sitten siirrymme marttyyrien historiaan, jolla on niin keskeinen ja kunniakas asema Jumalan valtakunnan pelastushistoriassa, katselemaan sen miehen elämää ja todistajakuolemaa, joka on niiden lukemattomien edustaja, jotka hänen jälkeensä samalla tavalla vuosituhansien kuluessa tulevat sinetöimään rakkautensa Ristiinnaulittuun ja vahvistamaan todistuksensa Hänestä sydänverellään, niin näemme, että hänelläkin on pelastushistoriallista tehtäväänsä ja kutsumustaan vastaava profeetallinen nimi Stefanos [Käytämme tässä, kuten piispa Gummerus Kirkkohistoriassaan, alkuperäistä kreikkalaista muotoa Stefanos latinalais-suomalaisen Stefanus-muodon asemasta; yleensäkin on pyritty seuraamaan samaa kirjoitustapaa kreikkalaisiin nimiin nähden.] = seppel, kruunu.

Apostolien tekojen 6. ja 7. luvussa meillä on kertomus Stefanoksen sankarillisesta todistajakuolemasta sekä samalla Pyhän Hengen innoittama, historialliseen luotettavuuteen nähden ainutlaatuinen marttyyriakti. Meillä ei ole tilaisuutta puuttua kaikkiin tämän marttyyrikertomuksen yksityiskohtiin. Rajoitumme ainoastaan korostamaan erikoisesti kolmea seikkaa: todistajan persoonaa, sitä tapaa, jolla hänen tekoonsa suhtaudutaan esiripun toisella puolella ja hänen esikuvallista mielenlaatuaan.

Stefanos oli, kuten tiedämme, ensimmäinen diakoni l. seurakunnanpalvelija ja hänen henkilöllisyytensä kannalta ansaitsee huomiota se sanamuoto, jota apostolit käyttivät kääntyessään seurakunnan puoleen kehoittaessaan sitä valitsemaan diakoneja: "Valitkaa sentähden, veljet, keskuudestanne seitsemän taattua miestä, jotka ovat Henkeä ja viisautta täynnä;" toisin sanoen miehiä, joiden kristillinen kansalaiskunto ja käytännöllinen kyky ovat tunnetut ja tunnustetut ja jotka senlisäksi ovat täynnä Pyhää Henkeä ja viisautta. Voimme siis tästä tehdä sen johtopäätöksen, että ensimmäiseksi seurakunnanpalvelijaksi valittu Stefanos kuului alkuseurakunnan parhaimmistoon. Tämän seikan vahvistaakin se sanontatapa, jota hänestä käytetään vaalin tapahduttua: "Ja he valitsivat Stefanoksen, miehen täynnä uskoa ja Pyhää Henkeä."

Jumalan sanasta ja kokemuksesta tiedämme, mikä tärkeä perustava merkitys on uskolla ja mikä valtava voima se on kristityn elämässä. Profeetta sanoo: "Herra, eivätkö Sinun silmäsi katso uskoa?" [Jer. 5. 3] Kristittyjä sanottiin alun perin uskovaisiksi ja valitun kansan kantaisää uskon isäksi ja kaikkia suuria jumalanmiehiä ja -naisia, mitä milloinkaan on elänyt, yhteisellä kunniakkaalla nimellä uskonsankareiksi. "Usko on luja luottamus siihen, mitä toivotaan; se on vakaumus tosiasioista, jotka eivät näy [Prof. Myrbergin käännös]. Sillä sen kautta saivat vanhat todistuksensa. Uskon kautta tajuamme, että maailmat ovat rakennetut Jumalan sanalla, niin että se, mikä nähdään, ei ole syntynyt näkyväisestä." [Hebr. 11, 1-3] Kaikki, mitä Jumalan valtakunnassa on tehty suurta ja ihanaa, se on tapahtunut uskon kautta. Kun siis Stefanoksella oli tämä perustava armolahja, niin hänellä oli luja kalliopohja, jolle saattoi rakentaa.

Mutta hän ei ollut ainoastaan täynnä uskoa, vaan myös Pyhää Henkeä. Jeesus sanoi: "Te saatte voimaa, kun Pyhä Henki tulee teihin, ja te tulette olemaan minun todistajani." [Ap. t. 1, 8] Omistaessamme Pyhän Hengen täyteyden, me omistamme Jumalan koko täyteyden, sillä Jumala ei anna Henkeä mitalla. Se merkitsee siis rajattomia hengellisiä mahdollisuuksia mitä tulee niin hyvin mieskohtaiseen kristilliseen kasvuun kuin vaikutukseen ulospäin. "Täynnä uskoa ja Pyhää Henkeä" olevalla Stefanoksella oli siis parhaat edellytykset ja menestymisen mahdollisuudet kehittyä jaloksi ja yleväksi kristilliseksi persoonallisuudeksi sekä vaikuttaa voimaperäisesti ulospäin Jumalan nimen kunniaksi ja sielujen pelastukseksi.

Ja näin myös tapahtui, sillä jo seuraavassa luemme hänestä: "Ja Stefanos, täynnä armoa ja voimaa, teki suuria ihmeitä ja tunnustekoja kansassa." Nuori, jalo viinipuu, Herran ihanneistutus, kantaa hedelmää, joka on taitavan taivaallisen viljelijänsä ja vaalijansa arvon, huolen ja vaivain mukaista. Sisällisesti hän on armon jalostama ja läpitunkema suurpiirteinen persoonallisuus, ulospäin hän uhkuu uljasta sankarivoimaa, joka puhkee valtaviin uskon tekoihin. Mitkään vihollisen varustukset ja järjen päätelmät eivät kestä tämän taivaallisen viisauden ja voiman edessä. Ja kun hänet viedään Neuvostoon syytettynä siitä, että hän "ei lakkaa puhumasta tätä pyhää paikkaa vastaan ja lakia vastaan", niin hänen kasvonsa ovat heistä "niinkuin enkelin kasvot."

Meillä on edessämme voittaja, joka on voittanut kaksi hirvittävintä valtaa, mitä ihmissielun historia tuntee: synnin ja saatanan, sekä senlisäksi maailman ja oman turmeltuneen lihansa; sankari, joka odottaa seppelöimistä; armon ja hengellisen voiman maailmasta kruunaamaton kuningas, joka odottaa kruunua.

Jalona ja ylevänä seisoo Stefanos. Hänen katseensa on tyyni ja rauhallinen, kun hän pitää pitkän ja arvokkaan puolustuspuheensa, jossa hän käy läpi kansansa koko kunniakkaan menneisyyden. Mutta lopuksi hänen sanansa saavat uhkaavan sävyn ja hänen puheensa päättyy surmaavaan syytökseen: "Te niskurit ja ympärileikkaamattomat sydämeltänne ja korviltanne, aina te vastustatte Pyhää Henkeä – niinkuin isänne, niin tekin. Ketäpä profeetoista eivät isänne vainonneet? Hehän tappoivat ne, jotka ennustivat sen Vanhurskaan tulemista, ja teistä on nyt tullut hänen kavaltajansa ja murhaajansa, teistä, jotka enkelien toimenpiteistä saitte lain, ettekä sitä pitäneet."

Tämä menee Neuvoston jäsenten mielestä jo liian pitkälle. Loukattu oma vanhurskaus ja hillittömäksi ärsytetty, hetkellisesti tukahdutettu uskonnollinen kiihko purkautuvat raivoisalla tavalla: "Mutta kun he tämän kuulivat, vihloi se heidän sydäntänsä ja he kiristivät hänelle hampaitansa."

Mutta tämä ei järkytä miestä, jonka sydämessä asuu Jeesuksen oma, syvä, iankaikkinen rauha; miestä, joka on yhdistänyt kohtalonsa ja elämänsä langat elämän ja kuoleman Herran kanssa. Täynnä ylevää sielunlepoa ja uskon varmuutta hän kiinnittää katseensa taivaaseen ja näkee Jumalan kirkkauden ja Jumalan oikealla puolella seisovan Jeesuksen ja sanoo: "Katso, minä näen taivaat auenneina ja Ihmisen Pojan seisovan Jumalan oikealla puolella."

Pysähdymme hetkeksi tähän marttyyrihistoriallisesti poikkeuksellisen tärkeään näkyyn, koskapa se sisältää valtavan lohdullisen totuuden. Jumalan sanassa me olemme tottuneet siihen, että "Ihmisen Poika istuu Voiman oikealla kädellä." [Matt. 26, 64] Samaa sanotaan uskontunnustuksessa: "Istuu Jumalan, Isän kaikkivaltiaan, oikealla kädellä." Minkätähden siis tässä Jeesuksen sanotaan seisovan Jumalan oikealla puolella?

Selitys on mielestämme yhtä helppo kuin se on tärkeä tilanteen oikealle ymmärtämiselle. Henkilön, joka on kiihdyksissä ja jännittynyt, on mahdotonta istua; hän mieluummin seisoo. Niin tässäkin.

Suuri lammasten Paimen ja Ylimmäinen Pappi Isän oikealla puolella, elämän ja kuoleman Herra, marttyyrien henkien Herra, tahtoo tässä näyssä sanoa Stefanokselle ja kaikille niille jaloille miehille ja naisille, jotka hänen jälkeensä samalla tavalla ja samassa henkeen ja vereen asti kestävässä tuskan kilvoituksessa tulevat seuraamaan Karitsaa mihin ikinä Hän menneekin, että Hän kirkkautensa valtaistuimelta näkee ja jännittyneen tarkkaavaisesti seuraa kaikkea, mitä Hänen rakkaille lapsilleen ja uskollisille todistajilleen tapahtuu maailman näyttämöllä, rääkättäköön ja piinattakoon ja kidutettakoon heitä siellä miten luonnottoman julmasti tahansa; että Hän tarkoin tuntee heidän tuskansa ja ahdistuksensa; että heidän hätänsä on Hänen hätänsä ja että Hänen jalo ja ylevä, säälistä ja rakkaudesta pakahtuva ylimäispapillinen paimensydämensä sykkii samassa tahdissa kuin heidän sydämensä. Heille ei voi käydä pahemmin kuin kävi Mestarille, vaan samalla tavalla kuin kaikille niille, jotka Isän Jumalan iankaikkisen aivoituksen mukaan ovat siihen valitut ja määrätyt. Ei siis ole syytä hätään eikä pelkoon. "Katso, minä olen teidän kanssanne joka päivä maailman loppuun asti." [Matt. 28, 20]

Eusebios nimittää Stefanosta hänen esikuvallisen mielenlaatunsa vuoksi täydelliseksi marttyyriksi, ja syystä kyllä, sillä hänen kuolintapansa muistuttaa oleellisesti Jeesuksen kuolemaa. Tuntiessaan lähtönsä tulevan hän rukoilee: "Herra Jeesus, ota minun henkeni!" Ja kuollessaan hän huutaa kovalla äänellä: "Herra, älä lue heille syyksi tätä syntiä!" Ei mitään katkeruutta! Ei mitään soimauksia! Täynnä rauhaa ja anteeksiantoa erkanee elämästä ensimmäinen marttyyri, ensimmäinen veritodistaja. Karitsan seuraajalla on Karitsan mieli.

On sanottu: "Marttyyrien veri on kirkon kylvöä" – kaksin verroin voimakasta kylvöä, koskapa se tapahtuu sekä sanalla että verellä – ja myöskin: "Apostolit kylvivät, marttyyrit kastelivat." Tämä toteutui ihanalla tavalla myöskin ensimmäisessä marttyyrissä. Stefanoksen vaatteita vartioi nuori, kiivas, kristinuskon intohimoinen vastustaja, Saulus Tarsolainen. Tämä tapahtuma ei vielä kyennyt sulattamaan vihan ja vainon hyistä jäätä Sauluksen rinnassa. Hän puhkui vielä uhkaa ja murhaa Herran opetuslapsia vastaan. Se jää suli vasta Damaskon tiellä, kun Ristiinnaulitun lävistetyn sydämen iäinen rakkaus paistoi täydellä terällä Sauluksen synkkään ja kolkkoon sydämeen. Se uskonnollinen kiihko ja uskollisuus esi-isäin opeille ja perinnäissäännöille, jollaista tavataan vain juutalaisuuden piirissä, voitti vielä nuoren Sauluksen hetkellisesti. Mutta Sauluksen myöhempi elämä ja vaikutus kristittynä Paavalina saa meidät vakuutetuiksi siitä, että tämän järkyttävän tapahtuman täytyi ehdottomasti vaikuttaa syvästi niin herkkään ja ylevään mieleen, kuin Paavali oli pohjaltaan. Stefanoksen rukous ei mennyt hukkaan, se kantoi siunatun ja satoisan hedelmän sen miehen elämässä, joka osoittaen Herran tulen tavoin hehkuvaa rakkautta, vuoria siirtävää uskoa ja kuolemaa uhmaavaa uskollisuutta levitti evankeliumin hyvää ja suloista sanomaa kautta Rooman valtakunnan, miehen, joka kristillisen kirkon historiassa kantaa pakanain apostolin ylvästä nimeä.

APOSTOLI PIETARI.

"Totisesti, totisesti minä sanon sinulle. Kun olit nuori, vyötit itsesi ja kuljit mihin tahdoit; mutta kun vanhenet, ojennat kätesi, ja sinut vyöttää toinen ja vie sinut, mihin et tahdo." [Joh. 21, 18] Nämä sanat lausui Israelin Messias Tiberiaan meren rannalla sille apostolille, jolla oli johtava asema opetuslapsipiirissä Mestarin maallisen vaelluksen aikana ja joka aivan erikoisessa mielessä tuli olemaan hänen kärsimystensä ja ylösnousemuksensa todistaja; sille mainehikkaalle marttyyrille, joka kristillisen kirkon historiassa kantaa kalliomiehen ja apostoliruhtinaan kunniakasta nimeä: Simon Pietarille, Johanneksen pojalle.

Apostoli Pietarin luonteesta ja persoonallisuudesta antavat evankelistain ja Apostolien tekojen kuvaukset henkilökohtaisesti sangen tarkan ja yksityiskohtaisen kuvan. Hänen nimensä mainitaan evankeliumeissa ja Apostolien teoissa noin 150 kertaa. Tämä johtuu osaksi Pietarin keskeisestä asemasta johtavana apostolina, osaksi hänen luonteensa dramaattisuudesta ja hänen etevistä mieskohtaisista ominaisuuksistaan.

Hän on Mestarin erikoinen luottamusmies kuuluen suljetuimpaan piiriin opetuslapsiparvessa, tuohon ihanteelliseen, ehjän henkisen kokonaisuuden muodostavaan kolmikkoon, jonka jäsenet täydentävät toisiaan ja johon paitsi Pietaria kuuluivat Jaakob ja Johannes. Hän on mukana Mestarin seurassa yhdessä mainittujen opetuslasten kanssa kaikissa Jeesuksen elämän pyhimmissä ja yksityisluontoisimmissa kohtauksissa: Jeesuksen herättäessä ensimmäisen kuolleen, Jairuksen tyttären, samoin kirkastusvuorella ja Getsemanessa. Hän esiintyy opetuslapsiparven äänitorvena ja tulkitsee tuon piirin tunteet, käsitykset ja hetken mielialat sillä sisäisellä herkkyydellä ja avomielisyydellä, millä sen voi tehdä vain tämä tulinen, lapsellisen avomielinen ja vilpitön sielu, jonka antautuminen Mestarille on yhtä ehdoton ja kokonainen kuin hänen luonteensa on jalo ja ylevä. Tätä edullista kuvaa ei mitenkään himmennä se inhimillinen rajoittuneisuus, joka ilmenee siinä, että hänen harkintakykynsä ei aina jaksa pysyä hetken tilanteen tasalla ja että hän sentähden usein joutuu kiusallisiin tilanteisiin ja loogillisiin mahdottomuuksiin. Mainitsemme muutamia tällaisia tilanteita.

Kun Jeesus ilmoittaa menevänsä Jerusalemiin ja joutuvansa kärsimään paljon, niin Pietari ottaa Hänet erilleen ja nuhtelee Häntä; kun rikas nuorukainen poistuu murheissaan Jeesuksen luota ja kun Pietari katselee häntä, niin hän iloisena oman uskonsa etevämmyydestä kysyy Jeesukselta: "Katso, me olemme luopuneet kaikesta ja seuranneet sinua; mitä me siitä saamme?" [Matt. 19, 27] – ja esiintyy näin palkkaa vaativana Jeesuksen edessä. Eräässä tilaisuudessa hän esiintyy Jeesusta oikaisevana ja vastustavana: kun Jeesus ryhtyy pesemään Pietarin jalkoja, niin Pietari ensin vastustaa, mutta saatuaan kuulla sen olevan välttämätöntä, hän lausuu: "Herra, älä pese ainoastaan jalkojani, vaan myös kädet ja pää." [Joh. 13, 9] Kieltämisyönä Pietari lapsellisesti kerskuu: "Vaikka kaikki loukkaantuisivat sinuun, niin minä en koskaan loukkaannu." [Matt. 26, 33] Ja kun Jeesus joutuu vaaralliseen tilanteeseen yrttitarhassa, niin Pietari vetää esille miekkansa ja aikoo puolustaa Jeesusta.

Näiden alustavien huomautuksien jälkeen tahdomme luoda lyhyen silmäyksen Pietarin opetuslapsikauteen, hänen julkiseen vaikutukseensa ja kärsimäänsä marttyyrikuolemaan.

Ollen syntyperältään kalastaja Betsaidan kaupungista Galilean meren rannalta, hän liittyy aluksi Johannes Kastajan opetuslapsiin. Tämän korven profeetan ja huutavan äänen, Israelin suurimman profeetan seurassa tapaamme hänet ensi kerran Jordanin rannalla. Ja tämän muistorikkaan virran partaalla Pietari kohtaa Israelin Messiaan, tulevan Mestarinsa. Täällä Jeesus ensi kerran kiinnittää katseensa Pietariin, tuon katseen, jolla tuli olemaan niin ratkaiseva merkitys tämän opetuslapsen elämässä. Se katse tunkeutuu syvälle Pietarin sisimpään ja se lukee hänen kohtalonsa kirjaa yhtä varmasti kuin profeettain kirjoituksia. Se katse, joka näkee kalojen retket meressä ja verorahan uivan kalan suussa, – se katse on nyt kiinnitetty Pietariin. Ja siihen katseeseen kätkeytyy pohjaton rakkaus ja rajaton armahtavaisuus sitä opetuslasta kohtaan, joka "innostuu ja masentuu, rientää eteenpäin ja taasen pysähtyy, kerskaa, nukkuu, kieltää ja itkee." Ja tuo pyhä, kaikkinäkevä katse, se näkee tässä opetuslapsessa kaiken inhimillisen heikkouden ja horjuvaisuuden paksun sorakerroksen alla niin paljon hyvää ja kaunista, niin paljon jaloa ja ylevää, sellaisia henkisiä mahdollisuuksia, että Mestari katsoo hänet tämän korkean profeetallisen kutsumussanan arvoiseksi: "Sinä olet Simon, Johanneksen poika; sinun nimesi on oleva Keefas" (se merkitsee: Pietari = kallio). [Joh. 1, 42]

Tähän kutsumussanaan liittyvään uuteen nimeen sisältyy Pietarille ihana lupaus; siitä tulee hänelle syvä lohdutuksen ja voiman lähde eräänä perin kohtalokkaana hetkenä hänen myöhemmässä elämässään. Samalla se kuvastaa hänen persoonallisuuttaan ja tulevaa tehtäväänsä apostoliruhtinaana. Jeesus uudistaakin tämän lupauksen toisella kertaa paljon juhlallisemmassa muodossa, kun Hän Filippuksen Kesarean luona liittyen Pietarin tekemään tunnustukseen: "Sinä olet Kristus, elävän Jumalan Poika", lausuu tälle apostolille majesteetilliset sanat, ainutlaatuiset jylhässä suuruudessaan: "Autuas olet sinä, Simon, Joonaan poika, sillä ei liha eikä veri ole sitä sinulle ilmaissut, vaan Isäni, joka on taivaissa. Ja minäkin sanon sinulle: sinä olet Pietari, ja tälle kalliolle minä rakennan seurakuntani, ja tuonelan portit eivät sitä voita. Minä olen antava sinulle taivasten valtakunnan avaimet, ja minkä sinä sidot maan päällä, se on oleva sidottu taivaissa, ja minkä sinä päästät maan päällä, se on oleva päästetty taivaissa." [Matt. 16, 16-19]

Mutta Pietarin täytyi vielä kestää perin raskaita ja musertavia kokemuksia ennenkuin hänestä tuli se kallio, joksi seurakunnan Herra oli määrännyt hänet ja ennenkuin niin voi menestyksellä käyttää niitä avaimia, jotka Herra Jeesus nyt hänelle juhlallisesti lupasi.

Miehen voiman täytyi murtua, jotta elävän Jumalan voima voisi ilmetä tässä opetuslapsessa siinä majesteetillisessa vallantäyteydessä, jolla tämä kalliomies helluntain jälkeen lausui rammalle temppelin Kauniin portin edustalla siivekkäät sanansa: "Hopeaa ja kultaa ei minulla ole, mutta mitä minulla on, sen sinulle annan: Jeesuksen Kristuksen Nasaretilaisen nimessä, nouse ja kävele", [Ap. t. 3, 6] ja jolla hän julisti Ananiaalle ja Safiiralle heidän raskaan tuomionsa. Kaiken inhimillisen raukkamaisuuden ja viheliäisyyden, jota vielä kätkeytyi niin paksu kerros tämän jalon opetuslapsen olennon uumeniin, täytyi purkautua kohtalokkaalla tavalla, jotta hänen ainoa voimanlähteensä olisi Israelin Pyhä. Täytyi puhdistua ja pyhittyä niiden huulten, jotka tosin nyt tekivät jalon tunnustuksen monen todistajan edessä, mutta jotka vielä heikkouden hetkenä olivat valmiit kirosanoihin ja herjauksiin, jotta hänestä tulisi se henkivoimainen evankeliumin julistaja ja se suuri, esikuvallinen kalamies, joksi Mestari kerran oli aikonut hänet lausuessaan hänelle: "Älä pelkää, tästälähin saat saaliiksi ihmisiä." [Luuk. 5, 10] Miehen lonkkaluun täytyi nyrjähtyä, jotta hänestä tulisi se Uuden Liiton Israel, joka seuraa Karitsaa mihin ikinä Hän menneekin.

Ja niin tapahtuikin, Jumalan kiitos! Mestarin passiosta tuli Simon Pietarin, Johanneksen pojan, suuri ja syvä nöyryytyksen hetki. Sinä yönä, jona kukko lauloi kolmesti Mestarin sanan mukaan, sinä yönä murskattiin Pietarin ylpeä itseluottamus; – murskattiin niin perin pohjin, että kun sama apostoli myöhemmin kirjoittaa Aasian seurakunnille, niin hän erikoisen painokkaasti kehoittaa heitä nöyryyteen, ja kun hänet Mons Vaticanuksella ristiinnaulitaan, niin hän pitää itseään arvottomana, että hänet ristiinnaulittaisiin tavallisessa asennossa pää ylöspäin, kuten oli tehty Mestarille; – ei, pää alaspäin! Ylpeän itseluottamuksen, uhman ja kerskauksen miehestä on tullut ensimmäisen opetuslapsipiirin nöyryyden apostoli.

Ja kun sitten koittaa pääsiäisaamu tervehdyksineen, ja kun ylösnoussut Mestari näyttää hänelle haavansa, voittonsa kirkastetut merkit, niin Pietari uudestisyntyy siihen "elävään toivoon Jeesuksen Kristuksen ylösnousemisen kautta", siihen "turmeltumattomaan ja saastuttamattomaan ja katoamattomaan perintöön" [1 Piet. 1, 3-4], josta hän itse myöhemmin kirjoittaa Aasian seurakunnille.

Tiberiaan meren rannalla hän sitten vannoo paimenvalansa taivaalliselle Ylipaimenelle ja saa lankeemuksensa ja nousemuksensa jälkeen uuden juhlallisen apostolikutsumuksen: "Seuraa minua!" Ja samalla liittää Mestari kutsumussanaansa profeetallisen ennustuksen: "Totisesti, totisesti minä sanon sinulle: Kun olit nuori, vyötit itsesi ja kuljit, mihin tahdoit, mutta kun vanhenet, ojennat kätesi, ja sinut vyöttää toinen ja vie sinut, mihin et tahdo." [Joh. 21, 18]

Ja kirkastettu Messias vyöttää tämän rakkaan opetuslapsen kahdesti: vyöttää hänet voiman vyöllä ja heittää hänen hartioilleen vallan vaipan helluntaina, ja keisarillisissa puutarhoissa Vatikaanuksen kukkulalla hänet vyötetään tuskan ja kärsimysten vyöllä.

Kohtaukseen Tiberiaan meren rannalla tahi tarkemmin anoen Jeesuksen taivaaseenastumiseen helatorstaina päättyy se ajanjakso Pietarin elämässä, jolle voitaisiin asettaa otsikoksi: Ubi Iesus, ibi Petrus: Missä Jeesus, siellä Pietari. Helluntaista alkaa se ajanjakso hänen elämässään, jota kristillisen kirkon historiassa esitetään lauselmalla: Ubi Petrus, ibi ecclesia: Missä Pietari, siellä seurakunta.

Apostoli Pietarin julkisen vaikutuksen alusta, sen mahtavasta nousukaudesta, on Apostolien teoissa tarkka kuvaus; – hänen elämänsä loppupuolesta ovat tiedot perin niukat.

Aluksi hän vaikutti pitkän aikaa alkuseurakunnan patsaana Jerusalemissa. Sieltä hän yhdessä Johanneksen kanssa teki lähetysmatkan Samariaan, jossa sikäläiset uskovaiset näiden apostolien rukouksen ja kätten päällepanemisen kautta saivat Pyhän Hengen lahjan; – vaeltaessaan Saaronin tasangon ja Välimeren rannikkoseudun kaupunkien uskovaisten keskuudessa hän parantaa Lyddassa Eneas-nimisen halvatun miehen ja herättää Jopessa Tabita- (Dorkas-) nimisen naisopetuslapsen kuolleista. Kesareassa hän saarnansa ja sitä seuranneen Pyhän Hengen vuodatuksen ja kasteen kautta perustaa ensimmäisen pakanaseurakunnan kääntämällä uskoon hurskaan sadanpäällikkö Korneliuksen ja hänen huonekuntansa sekä Korneliuksen sukulaiset ja lähimmät ystävät.

Kun Herodes Agrippa I mestautti Jaakob Vanhemman, niin hän vangitutti myös Pietarin. Tämän onnistui kuitenkin päästä pakoon vankilasta Herran ihmeellisen väliintulon avulla, ja nyt hän jätti Jerusalemin v. 44. Joitakin vuosia myöhemmin tapaamme hänet Jerusalemin suuressa apostolien kokouksessa (konsiilissa) v. 48. Apostoli Paavali mainitsee hänen käyneen Antiokiassa. Täällä syntyi näiden apostolien välillä erimielisyyttä, jonka aiheuttivat Jerusalemista saapuneet lakikiihkoiset veljet. Paavali syytti nimittäin Pietaria ulkokultaisuudesta, kun Pietari laki-intoilijoiden läsnäollessa kieltäytyi syömästä yhdessä pakanakristittyjen kanssa. Pietari nöyrtyi ja tunnusti erehdyksensä. Kirkkoisä Augustinus lausuu tästä kohtauksesta: "Jos ihaillaan Paavalin rohkeutta, joka epäröimättä nousee harmaantunutta virkaveljeään vastaan, niin ansaitsee kuitenkin Pietarin tällöin osoittama nöyryys vieläkin suurempaa ihailuamme."

Elämänsä lopulla tavataan apostoli Pietari Roomassa. Milloin hän sinne tuli ja miten kauan hän siellä vaikutti, ei ole tunnettua. Mikäli tiedetään, on Rooman seurakunta Pietarin ja Paavalin perustama. Kuitenkin on olemassa jo toisen vuosisadan keskivaiheilta Rooman seurakunnan piispain luettelo, jonka mukaan Pietari yksin olisi perustanut mainitun seurakunnan. Jälkimmäistä seikkaa näyttää tukevan keisari Theodosiuksen v. 380 antama julistus, jossa valtakunnan asukkaita käsketään tunnustamaan sitä uskoa, jonka Pietari alussa oli antanut roomalaisille ja josta Rooman ja Aleksandrian piispat pitävät kiinni. Sitävastoin on kaikkea perää vailla kertomus siitä, että Pietari olisi toiminut 15 vuotta Rooman piispana.

Tosiasiana voidaan siis pitää, että Pietari oli joko yksin tahi yhdessä Paavalin kanssa laskenut seurakunnallisen perustuksen Jumalan valtakunnan työlle tässä maailman pääkaupungissa. Siellä tapahtui myöskin se "vyöttäminen", josta Mestari oli puhunut Pietarille Tiberiaan meren rannalla, ja se "äkillinen majan poispaneminen", josta hän itse kirjoittaa 2. kirjeensä 1. luvussa, keisari Neron verisessä vainossa v. 64.

Tämän hallitsijan nimellä on kauhun kaiku ihmiskunnan historiassa. Hän oli kummallinen sekoitus taiteilijaylpeyttä, itserakkautta, nautinnonhimoa ja luonnotonta julmuutta; – tyranni, jolle vetää vertoja vain Betlehemin synkkä lastensurmaaja. Ja yhtä vähän kuin Herodes suurelta, yhtä vähän olivat Nerolta turvassa edes lähimmät omaiset. Millainen siveellinen tilanne oli tähän aikaan maailman pääkaupungissa, siitä esitämme seuraavassa Strömbergin kuvauksen.

"Agrippina nuorempi, Augustuksen suvusta, oli kukistanut kilpailijansa Messalinan ja hallitsi nyt puolisonsa Claudiuksen rinnalla suurta Rooman maailmanvaltaa. Nero oli hänen poikansa hänen avioliitostaan edellisen miehensä Gnaeus Domitius Ahenobarbuksen kanssa, ja kun hänen aikeensa poikansa suhteen voisi raueta tyhjiin niiden juonittelujen vuoksi, joita alinomaa punottiin heikon keisarin ympärillä, niin hän raivasi tämän pois tieltä myrkyllä ja asetti poikansa, himokkaan ja tunnottoman, taideylpeydestä puoleksi mielettömän Neron keisari-istuimelle. Mutta rangaistus oli kohtaava häntä juuri tämän saman pojan taholta, jonka hyväksi hän oli tehnyt niin monta ja niin törkeää rikosta. Ja niin tunsi hän vähitellen vallan luisuvan kädestään. Ei mikään, mitä hänen synkkä, levottomuuden kiihoittama mielikuvituksensa voi keksiä tai suunnitella, menestynyt enää. Sen kautta hän vain lisäsi omaa häpeäänsä ja nöyryytystään, kunnes vihdoin poika, joka oli myrkyllä surmauttanut Claudiuksen ja Messalinan pojan Britannicuksen ja puolisonsa Octavian, päätti tätä tarkoitusta varten erikoisesti rakennuttamallaan loistolaivalla Bajaen lahteen hukuttaa rikollisen, kunnianhimoisen äitinsä. Hän pelastui tosin tästä vaarasta, mutta vain saadakseen pian lähetetyn centurionin miekalle paljastaa ne rinnat, jotka olivat imettäneet niin luonnotonta poikaa.

"Kun tapainturmelus oli sellainen huipuilla, mitä voitiinkaan silloin odottaa tapahtuvan syvien pohjakerrosten keskuudessa? Koko yhteiskunta olikin ylhäältä alas asti siinä määrin kaikenlaisen pahan läpitunkema ja mädättämä, että uhkasi kaikkien siteiden höltyminen ja täydellinen siveellinen perikato. Rikkaiden ympärillä parveili joukko imartelevia, matalamielisiä klienttejä, alttiita pienimmällekin suosionosoitukselle, valmiita jokaiseen rikokseen. Kansa taasen, jonka taisteluja taistelivat palkatut barbarit, vaipui velttouteen ja alhaiseen nautinnonhimoon, ja 'yleiset kylpylät', joiden rakentamiseen keisarit käyttivät uskomattomia summia, tekivät kyllä ruumiin puhtaaksi, mutta saastuttivat sielun. Siveellisyys ja perhe-elämä kadottivat kaiken pyhyyden, ja kaikki mikä ihmiselle on kalleinta: kunnia, hyve ja omatunto, uhrattiin aistillisen nautinnon ja hetken huvituksien alttarille. Paremmat ja jalommat luonteet, mikäli sellaisia vielä oli jäänyt jäljelle, annettiin alttiiksi hallitsijan oikuille, kun taasen alhaiset ja huonot kiistelivät satunnaisesta vallasta."

Tahtoen rakentaa silloisen Rooman tilalle uuden, entistä ehomman, Nero antoi sotamiehille salaisen käskyn sytyttää kaupunki tuleen heinäkuun 18 ja 19 päivän välisenä yönä v. 64. Syntyi peloittava tulipalo, joka raivosi yhteen mittaan kuusi päivää ja seitsemän yötä. Kaupungin 14 kaupunginosasta muuttui 10 savuaviksi raunioiksi. Vaikka Nero tähän aikaan oleskeli Antiumissa, niin tiesi huhu pian kertoa, että keisari oli antanut sytyttää kaupungin. Kun kansan mieliala alkoi käydä uhkaavaksi ja Nero tunsi turvallisuutensa olevan vaarassa, niin hän alkoi syyttää tulipalosta kristittyjä, tuota "riettaudestaan tunnettua kansaa", kuten Tacitus kertoo. Näin puhkesi kristittyjä vastaan ensimmäinen vaino, rajoittuen todennäköisesti Rooman kaupunkiin. Suuret joukot kristittyjä saivat tuskan tulikasteen. Toisia häväistiin ja pilkattiin; toisia käärittiin petoeläinten nahkoihin ja viskattiin koirien revittäviksi; toisia ristiinnaulittiin, toisia poltettiin elävältä; toisia puettiin paperista leikattuihin, vahalla, piillä, hartsilla jms. voideltuihin mekkoihin, sidottiin paaluihin ja sytytettiin iltasella soihtuina valaisemaan kaupungin katuja ja keisarillisten puutarhojen käytäviä.

Tässä vainossa kärsivät marttyyrikuoleman myös Pietari ja Paavali: kunnianarvoisa apostoliruhtinas ja suuri pakanain apostoli; kristikunnan avain ja miekka.

Pietarin enempää kuin Paavalinkaan marttyyrikuolemasta ei ole olemassa luotettavaa historiallista kertomusta. On kyllä useita latinan- ja kreikankielisiä n.k. apostolihistorioita, mutta ne ovat kaikki apokryfisiä. Esityksemme nojautuukin sentähden seuraavassa perinnäistietoon.

Todennäköisesti oli Pietaria ennen kuolemaa säilytetty Mamertinuksen vankilassa. Tämä vankila, Carcer Mamertinus "on Rooman vanhimpia rakennuksia, ja lienee sen perimätiedon mukaan rakentanut Servius Tullius. Vankilassa, jossa on hyvin vanhoja piirtokirjoituksia, on kaksi huonetta, jotka vieläkin ovat nähtävissä, toinen toistensa päällä. Alempaan huoneeseen ei ole muuta käytävää kuin reikä katossa. Tämä huone on 19 jalkaa pitkä, 10 jalkaa leveä ja 6 1/2 jalkaa korkea. Kattona on jonkunlainen holvi, jonka muodostavat toistensa päällä vähitellen ulkonevat, vihdoin yhtyvät kivilohkareet. Tämän vankilan nimeen liittyvät synkät muistot. Sen muurien sisällä on Numidian kuningas Jugurtha, kun hänelle ei kuuteen vuorokauteen annettu minkäänlaista ravintoa, kuollut nälkään. Siellä ovat Vercingetorix ja muut voitetut Rooman viholliset viettäneet viime hetkensä" (Strömberg). Sallustius, puhuessaan Catilinan salaliitosta, kuvailee tätä vankilaa seuraavalla tavalla. "Jonkun verran vasemmalla, n.k. Tullianumin vankilassa, 12 jalkaa maan alla, on paikka, kaikilta puolin kiviseinien ympäröimä ja sen yläpuolella toistensa varaan asetetuista kivistä rakennettu holvihuone. Tämä ränsistynyt, pimeä ja pahalta haiseva vankila on suuressa määrin kauhistava ja vastenmielinen."

Tästä vankilasta vietiin apostoli Pietari Vatikaanuksen kukkulalle, missä oli Neron puutarhat ja sirkus. Ja siellä hänet ristiinnaulittiin pää alaspäin. Rooman lakien mukaan kävi ristiinnaulitsemisen edellä aina ruoskiminen, joten Pietarin täytyi kärsiä sama rangaistus kuin Vapahtajankin. [Perimätieto tietää kertoa, että Pietari ja Paavali olisi yhdessä viety Mamertinilaisesta vankilasta kuolemaan, ja että he ottivat hellät jäähyväiset Capitoliumin juurella, toista (Pietaria) vietäessä kohti Circus Maximusta ja keisarillisia puutarhoja, toista (Paavalia) Ostiaan vievälle tielle. Tätä mielipidettä tukee Eusebioksen esittämä tätä koskeva maininta Korinthon piispan Dionysioksen kirjeestä roomalaisille. – Mielipiteet eroavat tähän nähden kuitenkin suuresti. Niinpä esim. Virkkunen sijoittaa Paavalin kuoleman heinäkuuhun 64 ja Pietarin n. vuoteen 67; Workman teoksessaan Persecution in the early Church, Lontoo 1923, Pietarin kuoleman syksyyn 64 ja Paavalin helmikuuhun 65. Achelis taasen pitää sitä tosiasiaa, että molemmat apostoliruhtinaat viime vuosinaan yhdessä vaikuttivat Roomassa ja yhdessä siellä kärsivät marttyyrikuoleman, pääasiassa hyvin todistettuna: "Die Thatsache scheint aber im wesentlichen gut bezeugt zu sein."]

Sille paikalle, jossa Pietari ristiinnaulittiin, on myöhemmin rakennettu Pietarinkirkko, kristikunnan suurin temppeli. Siellä, pääalttarin alla, säilytetään Pietarin maallisia jäännöksiä pronssisessa loistoarkussa. Hautakuorissa, jonka nimi on "Limina Apostolorum", palaa yötä päivää hopealamppuja, ja sen yläpuolella kaareutuu suunnaton Pietarin kirkon kupukatto. Siinä on kultamosaiikilla jättiläismäinen kirjoitus:

Tu es Petrus et super hanc petram aedificabo ecclesiam meam et tibi dabo claves regni coelorum? [Sinä olet Pietari, ja tälle kalliolle minä rakennan seurakuntani ja sinulle olen antava taivasten valtakunnan avaimet.]

Suurenmoinen on se elämäntyö, jonka Pietari on suorittanut Jumalan valtakunnassa "kalliomiehenä, seurakunnanperustajana, suurena ihmisten kalastajana, etevänä paimenena ja toivon apostolina" (Skovgaard-Petersen). Hänen opetuslapsikautensa on yhtä opettava kaikille kristityille, niin hyvin seurakuntien jäsenille kuin niiden johtajille, samalla kuin hänen oman historiallisen persoonallisuutensa näkökulmalta katsottuna ainutlaatuinen saarna- ja sielunhoitotoimintansa on esikuvallinen kaikkien aikojen paimenille, joiden primus inter pares (ensimmäinen vertaisten joukossa) hän Kutsujan armosta on. Eikä Kristuksen seurakunta milloinkaan ole unhottava sen miehen muistoa, joka vaikkakin kuolevaisena erehtyen, oli valmis tarttumaan kalpaan Mestarin puolesta ja joka raskaan koettelemuksenkin hetkenä oli valmis syöksymään aaltoihin päästäkseen pikemmin rakkaan Mestarinsa luo.

Lopetamme esityksemme kalliomiehestä, toivon apostolista ja apostoliruhtinaasta niihin sanoihin, jotka hän myöhemmin itse kirjoitti Aasian seurakunnille: [1 Piet. 5, 1-4]

"Vanhimpia joukossanne minä siis kehoitan, minä, joka myös olen vanhin ja Kristuksen kärsimysten todistaja ja osallinen myös siihen kirkkauteen, joka vastedes on ilmestyvä: Kaitkaa teille uskottua Jumalan laumaa, ei pakosta, vaan vapaaehtoisesti, Jumalan tahdon mukaan, ei häpeällisen voiton vuoksi, vaan sydämenne halusta, ei herroina halliten niitä, jotka ovat haltuunne uskotut, vaan ollen esikuvina laumalle, niin te, Ylipaimenen ilmaantuessa, saatte kirkkauden kuihtumattoman seppeleen."

APOSTOLI PAAVALI.

"Hän on valittu ase minulle kantamaan nimeäni pakanain ja kuningasten ja Israelin lasten eteen. Sillä minä tahdon näyttää hänelle, kuinka paljon hänen pitää kärsimän minun nimeni tähden." [Ap. t. 9, 15-16] Nämä sanat Herra asetti otsikoksi sen miehen elämään, jonka elämäntyöstä ja todistajakuolemasta seuraavassa tahdomme kertoa jonkun verran lähemmin: Paavalin, suuren pakanain apostolin. Hänelle suotiin siis armo tehdä suuria Jumalan valtakunnan hyväksi sekä armo rakastaa paljon, käyttääksemme Origeneen sanontatapaa. [Kirkkoisä Origeneen lempilauselma oli: "Rakastaminen on kärsimistä".]

Paavali, tahi Saulus, kuten hänen varhaisempi nimensä kuuluu, oli syntynyt Kilikian Tarsoksessa ajanlaskumme ensimmäisen vuosikymmenen puolivälin paikkeilla hajaannuksessa elävän, Rooman kansalaisoikeudet omistavan juutalaisen poikana. Hänen kotikaupunkinsa oli siihen aikaan kaupan ja kreikkalaisen sivistyksen huomattavimpia keskuksia Välimeren itäosassa. Siellä nuori Saulus tutustui kreikkalaiseen sivistykseen ja kreikankieleen samalla kuin paikan kansainvälinen leima teki syvän vaikutuksen hänen herkkään, vaikutuksille alttiiseen mieleensä; – kaikki seikkoja, joilla oli suuri merkitys hänen vastaisessa toiminnassaan pakanain apostolina. Ollen lahjakas nuorukainen ja syvästi kiintynyt isien lakiin hänet lähetettiin Jerusalemiin, jossa hänen sisarensa oli naimisissa, jatkamaan lakiopintojaan kuuluisan lainoppineen Gamalielin jalkain juuressa ja valmistumaan rabbiiniksi. Tälle hellenistiselle juutalaiselle opetettiin teltantekijän ammatti, käsityö, jolla hän sitten myöhemmin ansaitsi elatuksensa. Ylen kiivaana lain ja perinnäissääntöjen noudattajana hän pian herätti erikoista huomiota.

Jerusalemissa hän joutui kosketuksiin kristinuskon kanssa. Nuoren rabbiinin oli pakko määrätä kantansa tähän mahtavaan hengelliseen liikkeeseen nähden ja sen hän teki vakaumuksensa mukaisesti kristinuskoa vastaan. Ja kun Stefanosta, ensimmäistä marttyyriä kivitetään, niin hänet nähdään vartioimassa todistajain vaatteita. Paavali ei milloinkaan myöhemmin mainitse minkä vaikutuksen Stefanoksen kuolema ja rukous tekivät häneen, mutta ne sanat, jotka Ristiinnaulittu lausui hänelle Damaskoksen tiellä, saattavat otaksumaan, että ihanteellismielinen ja isien opin puolesta kiivaileva nuori Saulus oli jo tällöin saanut tuntoonsa tutkaimen. Mutta kun hän ei tahtonut olla Ristiinnaulitun kanssa, niin hänen täytyi olla Häntä vastaan, ja hän tekee sen intohimoisen luonteensa koko hehkulla ja antaumuksella: "Saulus puhkui yhä uhkaa ja murhaa Herran opetuslapsia vastaan." [Ap. t. 9. 1] Hän sulkee kristittyjä vankiloihin ja koettaa rankaisemalla pakottaa heitä herjaamaan Jeesusta. Ja kun Jerusalemi, isien pyhä kaupunki, tuntuu liian ahtaalta tämän nuoren sankarin toiminnalle, niin hän hankkii ylipapeilta valtuudet tehdä samaa ulkomaisissa kaupungeissa ja lähtee tässä mielessä Damaskokseen, Syyrian pääkaupunkiin.

Paavali lähestyy jo tuota ikivanhaa kaupunkia, kun hänen tielleen sattuu tekijä, jota hän kaikkein vähimmin on saattanut aavistaa. Keskellä päivää leimahtaa taivaasta valo, auringonpaistetta kirkkaampi. Se ympäröi Sauluksen ja hänen seuralaisensa, jotka pelästyneinä kaatuvat maahan. Ja valon keskeltä huutaa ääni hebreankielellä: "Saul, Saul, miksi vainoat minua? Työläs on sinun potkia tutkainta vastaan." Ja Sauluksen kysymykseen: "Kuka olet Herra?" vastaa sama majesteetillinen ääni: "Minä olen Jeesus, jota sinä vainoat. Mutta nouse ja seiso jaloillasi; sillä sen vuoksi olen ilmestynyt sinulle, että asettaisin sinut palvelijakseni ja todistamaan sekä sitä, minkä olet nähnyt, että sitä, minkä minä vastedes ilmestyen olen sinulle ilmaiseva. Ja minä pelastan sinut kansasi ja pakanain käsistä, joiden luo sinut lähetän avaamaan heidän silmänsä, jotta he kääntyisivät pimeästä valoon ja saatanan vallasta Jumalan tykö ja saisivat minuun uskoen synnit anteeksi ja perintöosan pyhitettyjen joukossa." [Ap. t. 26, 14-18] Samalla käsketään häntä menemään kaupunkiin, jossa hänelle ilmoitetaan, mitä hänen on tehtävä.

Saulus, joka ilmestyksen johdosta on käynyt sokeaksi, menee kaupunkiin, ei syö eikä juo kolmeen päivään, vaan rukoilee. Näyssä Herra käskee erästä Ananias-nimistä opetuslasta menemään Sauluksen luo ja panemaan kätensä hänen päälleen, jotta hän saisi näkönsä jälleen, sekä tekee Sauluksen tulevaisuudesta sen ilmoituksen, joka on esityksemme alussa.

Saulus saa näkönsä, kastetaan ja täyttyy Pyhällä Hengellä ottaen nimekseen Paavali.

Paavalin kääntyminen tapahtui v. 31 [Paavalin elämän aikahistoriaan nähden seuraamme tässä Harnackin (Virkkusen) edustamaa uutta ajanlaskua. Vanhan ajanlaskun mukaan Paavalin kääntyminen tapahtui n. 35, apostolien kokous 52 ja vangitseminen 58.]. Niin nopeasti ja perinpohjaisesti kuin ratkaisut tapahtuvat hengen maailmassa suurina historiallisina hetkinä – "tämä oli apostolisen; ikäkauden suurin ja ihmeellisin tapahtuma" (Virkkunen) – on lakikiihkoisesta Sauluksesta, kristittyjen verisestä vainoojasta, tullut kristitty Paavali, pakanain apostoli. Voidakseen eläytyä tähän ihmeelliseen kokemukseen sekä esiintyä sinä omaperäisenä kristittynä ja kypsänä, täysin valmiina Jumalan valtakunnan työntekijänä, jollaisena hänet myöhemmin tapaamme, hän vetäytyy pois Arabiaan.

Kolme vuotta kääntymisensä jälkeen v. 34 Paavali meni Jerusalemiin. Siellä Barnabas esitti hänet seurakunnalle. Hän viipyi kaupungissa 15 päivää ja oppi tuntemaan Pietarin sekä Jaakobin, Herran veljen. Temppelissä ilmestyi Herra hänelle kehoittaen häntä lähtemään pois Jerusalemista, koska Herra tahtoi lähettää hänet pakanain luo. Hän vetäytyi hiljaisuuteen kotikaupunkiinsa Tarsokseen, josta Barnabas haki hänet v:n 42 paikkeilla avukseen työhön Antiokian äskenperustettuun seurakuntaan. Vaikutettuaan siellä vuoden hän yhdessä Barnabaan kanssa lähti viemään avustusta Jerusalemin vainotulle ja köyhtyneelle seurakunnalle. Palatessaan he ottivat mukaansa Johannes Markuksen, Barnabaan sukulaisen. Valmistavan toiminnan jälkeen Paavali sitten Herran käskystä erotetaan juhlallisesti työhönsä pakanain keskuuteen.

Ja näin Paavali antautui nyt lopullisesti siihen työhön, johon kirkastettu Jeesus ilmestyessään oli määrännyt hänet, työhön, joka on tehnyt hänen nimensä niin kuuluisaksi ja rakastetuksi ja jossa hänellä pakanain apostolina on niin ainutlaatuinen asema.

Hän kulkee evankeliumia julistaen kaupungista kaupunkiin keskittäen työnsä etupäässä suurempiin kaupunkeihin ja perustaen niihin seurakuntia. Tavallisesti hänellä on mukanaan joku uskollinen työtoveri. Hänen apulaisinaan mainitaan miehet sellaiset kuin Barnabas, Johannes Markus, Silas, Timotheos, Luukas sekä aviopari Akulas ja Priskilla. Tullessaan uudelle paikkakunnalle hän ensin kääntyi heimoveljiensä juutalaisten puoleen aloittaen saarnansa synagogassa. Mutta kun häneen siellä loukkaannutaan ja hänet karkoitetaan, niin hän alkaa julistuksensa pakanoille. Toisissa kaupungeissa hän viipyy vain vähän aikaa, toisiin hän asettuu vuosiksi. Päivät hän saarnaa evankeliumia, öisin kutoo telttaa. Vain poikkeustapauksissa hän otti vastaan rahalahjoja.

Seurakuntien perustamisessa hän osoitti hänelle ominaista järjestelykykyä ja hengellistä kaukonäköisyyttä. "Tunnustamalla uskossa, rakkaudessa, toivossa ja muissa samanlaisissa hyveissä Hengen korkeimmat hedelmät, taivuttamalla innostuksen purkaukset palvelemaan rakentavia tarkoitusperiä, alistamalla yksityisen kokonaisuuden elimistölle, pitämällä yhteisöelämän luonnollisia järjestysmuotoja niiden puutteellisuuksista ja maailmallisuudesta huolimatta Jumalan järjestyksenä hänen onnistui välttää hurmahenkisyyden vaarat ja luoda seurakuntia, jotka voivat elää maailmassa olematta maailmasta. Mutta järjestysmuoto ei hänellä milloinkaan ollut maailmallisen vallanhimon tarkoitusperänä tahi välikappaleena, eikä hän sitä milloinkaan tahtonutkaan. – – – Ykseyttä veljesrakkaudessa, Jumalan herruutta ihmissydämissä, ei taiturien eikä pappien herruutta maallikoiden yli: siinä hänen seurakunnallisen perustamistyönsä päämäärä (Harnack)."

Perustamiensa seurakuntien kanssa Paavali oli lähettien välityksellä vilkkaassa kirjeenvaihdossa harjoittaen täten laajaa kirjallista toimintaa. Näissä kirjeissä hän selittää kristinuskon keskeisiä totuuksia, varoittaa harhaopeista ja lankeemuksista, kehoittaa kristilliseen elämään, antaa käytännöllisiä neuvoja ja vastaa seurakuntien esittämiin kysymyksiin. Hän sanelee kirjeen jollekin apulaiselleen ja liittää loppuun omakätisen tervehdyksensä.

Nämä kirjeet ovat säilyttäneet Paavalin nimen ja muiston elävänä tuleville sukupolville samalla kuin ne ovat laskeneet pohjan kristilliselle jumaluusopille ja olleet suuntaamääräävinä koko myöhemmän ajan hengelliselle elämälle ja opinkäsitykselle. "Kirjeissään hän eli jatkuvasti. Ne eivät ole ainoastaan hänen persoonallisuutensa ja työnsä todistuskappaleita – vain harvoja maailmankirjallisuuden tuotteita voidaan tässä suhteessa verrata niihin – vaan samoin kuin ne on synnyttänyt rikas uskonnollinen kokemus ja herkeämätön sisäinen taistelu, samoin ne ovat voittamattomia uskonnollisen voiman lähteitä. Jokainen aika on käsittänyt ne toisin, mutta mikään ei ole niiden aaterikkautta täysin tyhjentänyt; – vieläpä silloinkin, kun niitä on selitetty pintapuolisesti, ne ovat vaikuttaneet voimakkaasti" (Harnack).

Matkoillaan Paavali paransi sairaita ja teki voimatekoja. Niinpä hän Pafon kaupungissa Kypros-saarella kirosi Elymas-nimisen noidan, joka tuli sokeaksi; Lystrassa hän paransi synnynnältään ramman; Filippissä hän karkoitti tietäjähengen eräästä palvelijattaresta. Troaassa hän herätti kuolleista nuorukaisen nimeltä Eutykhos. Hänen ollessaan kolmannella lähetysmatkallaan Efesossa "Jumala teki erinomaisia voimatekoja Paavalin kätten kautta, niin että myös hänen iholtaan otettuja hikiliinoja ja esivaatteita vietiin sairasten päälle, ja taudit lähtivät heistä ja pahat henget pakenivat pois." [Ap. t. 19, 11-12] Ollessaan vankina matkalla Roomaan hän laivan haaksirikkoutuessa pelastui maihin Maltan saarelle yhdessä laivan miehistön ja matkustajain kanssa. Kun rannalle tehtiin tuli ja Paavali heitti risuja rovioon, niin kyykäärme tuli kuumuuden vuoksi esiin ja tarttui hänen käteensä jääden riippumaan siihen. Paavali pudisti käärmeen tuleen kärsimättä mitään vahinkoa.

Paavali teki kolme lähetysmatkaa. Ensimmäisen matkan hän teki vv. 44 ja 47 välillä Kypron saarelle ja Vähän Aasian tärkeimpiin kaupunkeihin. Seurassaan hänellä oli Barnabas ja tämän sukulainen Markus, viimeksimainittu vain matkan alkupuolella.

V. 48 oli Jerusalemissa aikaisemmin mainittu apostolien kokous,

jossa käsiteltiin tärkeää kysymystä pakanakristittyjen suhteesta Mooseksen lakiin. Paavali lähti sinne yhdessä Barnabaan kanssa. Siellä päätettiin yhdessä seurakunnan pylväiden Pietarin, Jaakobin ja Johanneksen sekä vanhimpien kanssa, ettei pakanakristittyjen kannettavaksi ole pantava tätä sietämätöntä iestä, vaan että heidän on karttaminen epäjumalista tulevaa saastutusta, haureutta, tukehtunutta ja verta. Kokous tunnusti Paavalin apostoliksi ja iloitsi hänen menestyksestään evankeliumin työssä. Tämä periaatteellinen ratkaisu oli Paavalille erittäin tärkeä, vaikka hän myöhemmin saikin kiivaasti taistella judaisteja vastaan.

Toisen lähetysmatkan Paavali teki alusta vuotta 49 helluntaihin 51 Vähään Aasiaan, Makedoniaan ja Kreikkaan seuralaisinaan Silas, Timotheos ja Luukas, viipyen Korinthossa puolitoista vuotta. Kolmannen lähetysmatkan hän teki samoin Vähään Aasiaan ja Kreikkaan vv. 52-55, viipyen Efesossa 2 1/2 vuotta.

Tullessaan paluumatkallaan Miletoon hän kutsui luokseen Efeson seurakunnan vanhimmat. Näille hän ilmoitti päättäneensä lähteä Jerusalemiin huolimatta siitä, että Pyhä Henki joka kaupungissa ennusti hänelle kahleita ja ahdistuksia. Hän ei kuitenkaan sanonut pitävänsä henkeään itselleen minkään arvoisena, kunhan vain saa päättää juoksunsa ja täyttää Herralta Jeesukselta saamansa viran. Samalla hän otti liikuttavat jäähyväiset seurakunnan vanhimmilta lausuen heille kaikille seurakunnan paimenille ikimuistettavat sanansa: "Ottakaa siis itsestänne vaari ja kaikesta laumasta, johon Pyhä Henki on pannut teidät kaitsijoiksi, paimentamaan Kristuksen laumaa, jonka Hän omalla verellään on itselleen ansainnut."

Kun Paavali tuli Jerusalemiin, niin hänet vangittiin pyhäkössä. Vain vaivoin hän pelastui kiihtyneitten kansanjoukkojen käsistä, jonka jälkeen ylipäällikkö lähetti hänet sotilassaattueen turvissa Kesareaan, jossa maaherra Felix piti häntä vankina vv. 55-57. Kun Paavali vetosi keisariin, niin uusi maaherra Festus lähetti hänet meritse Roomaan. Merimatka talvella 57-58 oli erittäin vaikea, ja laiva kärsi täydellisen haaksirikon Maltan saaren luona. Kun laivan miehistö ja matkustajat Jumalan erikoisesta varjeluksesta pelastuivat aivan kuin ihmeen kautta, niin se teki heihin niin valtavan vaikutuksen, että he kaikki kääntyivät ja tulivat uskoon. Roomassa, jonne apostoli saapui alussa vuotta 58, häntä pidettiin lievässä yksityisvankeudessa. Hän sai seurustella ystäviensä kanssa ja opettaa Herrasta Jeesuksesta kaikella rohkeudella kenenkään estämättä.

Tiedot Paavalin myöhemmistä vaiheista ovat niukkoja ja epävarmoja. Hänen Timotheokselle ja Titukselle kirjoittamistaan kirjeistä voidaan tehdä se johtopäätös, että vankeus loppui v. 60 ja hän vapautui jälleen. Nyt hän lähti neljännelle lähetysmatkalleen, käyden Kreetassa, Miletossa, Efesossa, Troaassa, Makedoniassa, Korinthossa ja Nikopolissa. Elämänsä lopulla hän vielä todennäköisesti teki lähetysmatkan Espanjaan, kuten Klemens roomalainen mainitsee kirjeessään: "Seitsemän kertaa kahleissa, karkoitettu, kivitetty, evankeliumin julistaja auringonnousun ja -laskun maalla, vanhurskauden opettaja koko maailmassa ja aina lännen äärimmäisille rajoille saakka."

Marttyyrikuoleman Paavali kärsi v. 64 Neron vainossa, kuten aikaisemmin on mainittu. Rooman kansalaisena häneen sovellutettiin kunniallista kuolintapaa, ja perimätiedon mukaan hänet mestattiin miekalla Ostiaan ja merelle vievän tien varrella sillä paikalla, jolla nyt sijaitsee "kolmen lähteen" – le tre Fontane – kirkko. Perimätiedon mukaan kristitty Lucina-niminen nainen hautasi Paavalin puutarhaansa sille paikalle missä nyt kohoaa komea P. Paavalin kirkko Porta S. Paolan ulkopuolella.

Esitettyämme näin suurin piirtein Paavalin elämän ulkonaiset vaiheet lausumme muutaman sanan hänen jumaluusopistaan sekä Paavalista kristittynä ja Jumalan valtakunnan työntekijänä.

Uskonnollisena ajattelijana Paavali on sangen omaperäinen mies. Jeesuksen sanoja hän käyttää verrattain harvoin, vaikka onkin löydetty 5- tai 600 rinnakkaiskohtaa Jeesuksen ja Paavalin puheiden välillä. Hänen julistuksensa pääkohdat ovat kristinuskon kaksi keskeisintä totuutta: synti ja armo. Kummastakin käsitteestä hän vetää äärimmäiset johtopäätökset. Paavalin käsitys synnistä esiintyy erittäin selvästi Roomalaiskirjeen kahdessa ensi luvussa: 1. luvun loppupuolella hän realistisin värein kuvaa synnin ilmenemismuotoja pakanamaailmassa, 2. luvussa juutalaisuuden piirissä. Molemmissa tapauksissa päättyy kuvaus lohduttoman surulliseen tulokseen: "Ei ole ketään vanhurskasta, ei ainoatakaan, ei ole ymmärtäväistä, ei ketään, joka etsii Jumalaa; kaikki ovat poikenneet pois, kaikki tyynni käyneet kelvottomiksi; ei ole ketään, joka tekee, mikä hyvää on, ei yhden-yhtäkään."

Mutta kun synti ja sen runsaus johtaa kuolemaan, niin on armo vielä runsaampi ja hallitsee kuninkaallisesti iankaikkiseen elämään Jeesuksen Kristuksen kautta. Me emme pelastu oman vanhurskautemme emmekä lain tekojen avulla, vaan yksinomaan uskon kautta Jeesukseen Kristukseen. Eikä meitä vanhurskauteta lain töiden kautta, vaan uskon kautta Häneen, joka tekee jumalattoman vanhurskaaksi. "Armosta te olette pelastetut uskon kautta, ette itsenne kautta – se on Jumalan lahja – ette tekojen kautta, jottei kukaan kerskaisi." Tämä on Paavalin käsityksen toinen keskeinen kohta. Asian ulkokohtaiselle esitykselle antaa syvän vakavuuden ja totuuden leiman valtava mieskohtainen kokemus: Paavalin, joka on syntisistä suurin, entinen herjaaja ja väkivallantekijä, on Jumala pelastanut tehden hänestä pakanain apostolin. Tämä painoi leimansa myöskin hänen evankeliuminjulistukseensa, joka ei ole kuivaa tosiasioiden esittämistä, vaan valtavaa hengen ja voiman osoittamista.

Paavalin vastustajat väittivät, että tällainen saarna johtaa löyhään kristillisyyteen ja julkisynteihin. Sellaisen syytöksen Paavali torjui jyrkästi: "Mitä me siis sanomme? Onko meidän pysyttävä synnissä, jotta armo suurenisi? Ei suinkaan." [Room. 6, 1-2] Paavali ei siis ole mikään antinomisti, lainvastustaja; hän päinvastoin vahvistaa lain. Mutta uskovaisen ei tule elää lain, vaan armon alla. Pyhitystä hän korostaa voimakkaasti: "Jos te lihan mukaan elätte, on teidän kuoleminen; mutta jos Hengellä kuoletatte ruumiin teot, niin saatte elää." [Room. 8, 13] Samaa hän lausuu puhuessaan lihan ja Hengen hedelmistä Galatalaiskirjeen 5. luvussa.

Paavali ei olisi ollut oman kansansa täysiverinen poika eikä idän lapsi, jos hän olisi ollut kokonaan vieras mystiikalle. Vaikka Paavali onkin realisti sanan oleellisimmassa mielessä ja vaikka hänen vaikutuksellaan ja elämyksillään pakanain apostolina on vakava todellisuuden leima, niin on hänen uskonnollisuudellaan silti vahva mystillinen väritys. Hän saa ilmestyksiä ja näkee näkyjä. Ilmestyksen kautta hän kääntyy ja saa kutsumuksen pakanain apostoliksi. Kun Paavali ensimmäisen kerran kääntymisensä jälkeen oli Jerusalemin temppelissä ja rukoillessaan siellä joutui hurmostilaan, niin Herra Jeesus kehoitti häntä lähtemään pian pois Jerusalemista, koska Hän aikoi lähettää hänet kauas pakanain luo. Ja kun Paavali oli roomalaisen ylipäällikön kasarmissa samassa kaupungissa ennen Rooman matkaa, niin Herra seisoi hänen luonaan yöllä ja sanoi hänelle: "Ole turvallisella mielin, sillä niinkuin olet todistanut minusta Jerusalemissa, niin on sinun todistaminen minusta Roomassakin." [Ap. t. 23, 11] Matkalla laivan haaksirikkoutuessa Herran enkeli ilmoitti Paavalille laivan miehistön ja matkustajain pelastuvan. Näyssä hänet temmattiin kolmanteen taivaaseen, Jumalan paratiisiin, ja hän kuuli sanomattomia sanoja, joita ihmisten ei ole lupa puhua. [2 Kor. 12, 2-4]

"Paulinismi ei ole väärää tahi spekulatiivisesti tärveltyä kristinuskoa; paulinismi on kristinuskoa sen sisäisimmässä merkityksessä. Niin kauan kuin Kristus oli alennustilassa, oli kristillinen totuus kapalossaan. Kristuksen taivaaseenastumisessa tuli kristillinen totuus täysi-ikäiseksi. Paavali kohtasi tämän täysi-ikäisen kristillisen totuuden sinä päivänä, jolloin hän kohtasi kirkastetun Jeesuksen. Sisäistä tietä hän omisti itselleen totuuden ja antoi sille uuden persoonallisen ilmaisumuodon."

Mitä tulee Paavaliin kristittynä ja Jumalan valtakunnan työntekijänä, niin merkitsemme käsityksemme tästä asiasta kahdella käsitteellä: ihannekristitty ja ihanteellinen lähetyssaarnaaja.

Paavalin tunnontarkkuus ja hänen vaelluksensa kristittynä on varmaankin ollut yhtä vilpitön ja ehyt kuin ennen lainalaisessa tilassa, jolloin hän saattoi itsestään sanoa: "Lain vanhurskauteen nähden moitteettomaksi tullut" [Fil. 3. 6]. Niinpä hän tunnustaakin, ettei hän tiedä tunnollaan mitään. Hän on vakaumukselleen uskollinen ja totuudenrakas kuin vain harvat. Jalona Jeesuksen Kristuksen sotamiehenä on pelko hänelle tuntematon käsite.

Vaelluksen vakuuteen ja elämän eheyteen nähden hän on niitä miehiä, jotka eniten muistuttavat sitä Mestaria, joka saattoi sanoa itsestään katkerimmille vihamiehilleen: "Kuka teistä voi näyttää minut syypääksi syntiin?" [Joh. 8, 46] Uskon apostoli kehoittaa: "Olkaa minun seuraajani, samoin kuin minä olen Kristuksen seuraaja." [1 Kor. 11, 1]

Huolimatta siitä, että hän on pakanain apostoli, joka oman kansansa taholta saa kokea mitä hehkuvinta vihaa, hänet voidaan isänmaanystävänä asettaa valitun kansan parhaitten poikien rinnalle: hän soisi olevansa kirottu pois Kristuksesta, veljiensä hyväksi, jotka ovat hänen heimolaisiaan lihan puolesta. Itselleen hän on kuollut, eläen Kristus-elämää: "Minä elän, en enää minä, vaan Kristus elää minussa; ja minkä nyt elän lihassa, sen elän Jumalan Pojan uskossa, Hänen, joka on rakastanut minua ja antanut itsensä minun edestäni." [Gal. 2, 20]

Itsensäuhraavasta, tosijalosta elämästä ei varmaan milloinkaan ole lausuttu kauniimpaa kuin mitä uskon apostoli kirjoittaa 2 Kor. 5, 14-15: "Sillä Kristuksen rakkaus vaatii meitä, jotka olemme tulleet tähän päätökseen: yksi on kuollut kaikkien edestä, siis myös kaikki ovat kuolleet; ja Hän on kuollut kaikkien edestä, jotta ne, jotka elävät, eivät enää eläisi itselleen, vaan Hänelle, joka heidän edestään on kuollut ja noussut ylös."

Hänen kristillinen itsetietoisuutensa ja kunniantuntonsa on kehittynyt suorastaan hämmästyttävän pitkälle, ja voidaan sitä ymmärtää vain sen miehen elämän ja vaelluksen valossa, jonka kolme vuosikymmentä kestävä vaikutus kristinuskon julistajana on täynnä marttyyrikärsimyksiä. Hänen miehekkäät sanansa puhuvat tässä – niinkuin niin usein milloin on kyseessä Paavali – mitä kaunopuheisinta ja voimakkainta kieltä: "Me emme missään kohden anna aihetta pahennuksen, jottei virkaamme moitittaisi, vaan kaikessa me osoittaudumme Jumalan palvelijoiksi: suuressa kärsivällisyydessä, vaivoissa, hädissä, ahdistuksissa, ruoskittaessa, vankeudessa, meteleissä, vaivannäöissä, valvomisissa, paastoissa; puhtaudessa, tiedossa, pitkämielisyydessä, ystävällisyydessä, Pyhässä Hengessä, vilpittömässä rakkaudessa, totuuden sanassa, Jumalan voimassa, vanhurskauden sota-aseet oikeassa kädessä ja vasemmassa; kunniassa ja häpeässä, pahassa maineessa ja hyvässä, villitsijöinä ja kuitenkin totta puhuvina, tuntemattomina ja kuitenkin tunnettuina; kuolemaisillamme, ja katso, me elämme kuitenkin, kuritettuina, mutta ei kuitenkaan tapettuina, murheellisina, mutta aina iloisina, köyhinä, mutta kuitenkin monia rikkaiksi tekevinä; niinkuin ne joilla ei ole mitään, mutta joilla kuitenkin on kaikki." [2 Kor. 6, 3-10]

Huolimatta apostolikutsumuksestaan, ilmestyksistään ja näyistään, suurista armolahjoistaan ja Hengen voimastaan, laajasta hengellisestä vaikutuksestaan ja täydellisyyttä tapailevasta kristillisyydestään, Paavali ei kuitenkaan ollut vailla pyhien ihaninta koristetta: nöyryyttä. Kristityksi tultuaan hän vaihtaa komealta kalskahtavan hebrealaisen Saulus-nimensä (Shäul = kutsuttu) -vaatimattomaan latinalaiseen nimeen Paulus l. Paullus = pieni. Nöyrästi hän tunnustaa olevansa suurin syntisistä – Paavalin lausumana tämä ei ollut mikään korusana, vaan siihen sisältyi peloittavan vakava todellisuus – ja kaikkein halvin. [Suomalaisen "halvin"-sanan vastine alkutekstissä Ef. 3, 8 on sana: elakhistoteros = halvempi kuin halvin (superlatiivi + komparatiivi); suomal. käännös vapaa, englant. revised version sensijaan kirjaimellisen tarkka: "less than the least of all saints": halvempi kuin halvin kaikista pyhistä.] Samoin hän tunnustaa, että kaikki on Jumalan armosta ja että kaiken on vaikuttanut Jumalan armo. [1 Kor. 15, 10] Tosin Paavalin täytyi inhimillisesti puhuen maksaa kallis hinta tästä armolahjasta: "pistin lihassa", saatanan enkeli, mutta loppujen lopuksi se oli kuitenkin perin mitätön hinta niin verrattomasta helmestä. Paavali tunnustaakin suoraan kerskaavansa heikkoudestaan, jotta Kristuksen voima asettuisi häneen asumaan, ja sanoo olevansa "mielistynyt heikkouteen, pahoinpitelyihin, hätään, vainoihin, ahdistuksiin, Kristuksen tähden; sillä kun olen heikko, silloin olen väkevä." [2 Kor. 12, 10]

Paavalin ylevä persoonallisuus ja korkeat siveelliset ominaisuudet, joihin yhdistyi hänen kansalleen ominainen järjestelykyky ja toimintatarmo, tekivät hänestä ihanteellisen lähetyssaarnaajan. Edelliseen tulee lisäksi hänen uupumattomuutensa ja lannistumattomuutensa: hänen kristillinen jäntevyytensä. Mitä viimeksimainittuun seikkaan tulee, otamme vain yhden esimerkin.

Paavalin ensimmäisellä lähetysmatkalla häntä Lystran kaupungissa kivitettiin ja hänet raastettiin kaupungin ulkopuolelle, kun luultiin hänen kuolleen. Siellä hän kuitenkin toipui, nousi ja meni kaupunkiin opetuslasten kanssa. Mutta jo seuraavana päivänä hän lähtee Barnabaan kanssa Derben kaupunkiin, aivan kuin ei olisikaan tapahtunut mitään erikoista.

Itse hän kuvailee näitä kokemuksiaan seuraavasti:

"Mutta tämä aarre on meillä saviastioissa, jotta tuo suunnattoman suuri voima olisi Jumalan eikä näyttäisi olevan meistä. Me olemme kaikin tavoin ahtaalla, mutta emme umpikujassa, neuvottomat, mutta emme toivottomat, vainotut, mutta emme hyljätyt, maahan kukistetut, mutta emme tuhotut. Me kuljemme, aina kantaen Jeesuksen kuoloa ruumiissamme, jotta Jeesuksen elämäkin tulisi kuolevaisessa lihassamme näkyviin. Niinpä siis kuolema tekee työtään meissä, mutta elämä teissä." [2 Kor. 4, 7-12]

Mainitsimme jo, että Paavalin marttyyrio ei supistu niiden harvojen hetkien puitteisiin, jolloin Neron kalpa katkaisi hänen jalon kaulansa, vaan että suurin piirtein katsottuna koko hänen julkinen toimintansa oli pitkä, lihalle ja verelle tuskallinen marttyyrio. Esitämme kuvauksen tästä kolme vuosikymmentä kestäneestä passiosta Paavalin itsensä kertomana.

"Olen nähnyt vaivaa enemmän, olen ollut useammin vankeudessa, minua on ruoskittu ylen paljon, olen monta kertaa ollut kuoleman vaarassa. Juutalaisilta olen viidesti saanut neljäkymmentä lyöntiä, yhtä vailla; kolmesti olen saanut raippoja, kerran minua kivitettiin, kolmesti olen joutunut haaksirikkoon, vuorokauden olen meressä ajelehtinut; olen usein ollut matkoilla, vaaroissa virtojen vesillä, vaaroissa rosvojen keskellä, vaaroissa heimoni puolelta, vaaroissa kaupungeissa, vaaroissa erämaassa, vaaroissa merellä, vaaroissa valeveljien keskellä, työssä ja vaivassa; paljon olen valvonut, kärsinyt nälkää ja janoa, paljon paastonnut, kärsinyt vilua ja alastomuutta. Ja kaiken muun lisäksi jokapäiväistä tunkeilua luonani, huolta kaikista seurakunnista." [2 Kor. 11, 23-28]

Kerrottuamme näin Paavalin todistajakärsimyksistä ja hänen toiminnastaan pakanain apostolina ja ensimmäisenä suurena uranuurtaja-lähetyssaarnaajana esitämme hänestä seuraavan yleiskuvan viimeksimainitussa ominaisuudessa.

"Hänen monipuolinen elämänkokemuksensa, hänen käytännöllinen neronsa, hänen hengellinen raittiutensa, hienotunteisuutensa ja ihmistuntemuksensa, hänen taistelutaitonsa ja sovelluttamiskykynsä, hänen laajanäköisyytensä ja järjestämiskykynsä, ja paljon muuta kuuluivat osina hänen apostoliseen varustukseensa ja tekivät hänet melkein ihanteelliseksi lähetyssaarnaajaksi" (Skovgaard-Petersen).

Paavalilla oli tietenkin inhimilliset rajoituksensa ja puutteensa, jotka saattoivat toisinaan pistää esiin hyvinkin särmikkäinä. Hän ei ollut vielä täydellinen pyhä. Mutta sen verran kuin yleensä on täydellisyyttä parhaimpien joukossa, jotka ovat vaimosta syntyneet, sen verran sitä on suuressa pakanain apostolissa.

Mitä tulee Paavalin merkitykseen kristinuskon perustamishistoriassa, niin se on tavattoman suuri. "Hän on ensimmäisenä täysin vapauttanut evankeliumin juutalaisuuden kansallisista ja uskonnollisista rajoituksista ja julistanut sitä universaalisena uskontona. Hänellä on kyllä ollut siinä edeltäjiä (Stefanos ja Barnabas), mutta hän yksin on vienyt aatteen perille. Hän on myös ensimmäisenä täysin tajunnut Kristuksen kuoleman ja ylösnousemuksen lunastusmerkityksen ja sitä teologisesti esittänyt. Hän, tuo rabbiinisesti koulutettu juutalainen, on kristinuskon ensimmäinen teologi. Teologiset opit Kristuksesta, lunastuksesta, vanhurskauttamisesta ja kirkosta Paavali on ensimmäisenä esittänyt. Sen ohessa Paavali on suuri organisaattori, seurakunnallisen elämän järjestäjä. Hän oli kerrassaan tahtoihminen, hallitsijaluonne, mutta mystiikan hiljaiset äänet eivät hänelle silti olleet tuntemattomat. Juutalaisuus ja kreikkalaisuus olivat hänessä solmineet liiton maailman henkiseksi valloittamiseksi, lähinnä Jeesusta on hän syvimmin vaikuttanut kristinuskon kehitykseen" (Kaila).

Suurenmoinen on se elämäntyö, jonka Paavali on suorittanut uskon- ja pakanainapostolina esimerkillään, kirjoituksillaan ja saarnoillaan sekä toiminnallaan pakanaseurakuntien perustajana ja apostolisena johtajana. Valtavat, niin kuvaamattoman suuret ja korkeat ovat ne henkiset arvot, jotka liittyvät hänen nimeensä. Lopetamme esityksemme tästä työn ja tarmon, kilvoituksen ja kärsimyksen jalosta ja ylevästä edustajasta niihin sanoihin, jotka hän Roomasta kirjoitti lähimmälle apulaiselleen Timotheokselle tuntiessaan pian saavuttavansa matkansa määrän ja nähdessään jo hengessä marttyyriuden kauniin oven avautuvan eteensä:

"Sillä minut jo uhrataan, ja minun lähtöni aika on jo tullut. Olen hyvän kilvoituksen kilvoitellut, juoksun päättänyt, uskon säilyttänyt. Tästedes on minulle varattuna vanhurskauden seppele, jonka Herra, vanhurskas tuomari, on antava minulle sinä päivänä, eikä ainoastaan minulle, vaan myös kaikille, jotka Hänen ilmestymistään rakastavat." [2 Tim. 4. 6-8]

JAAKOB VANHURSKAAN, HERRAN VELJEN, MARTTYYRIO.

Jerusalemin alkuseurakunnan kunniakkaiden veritodistajain joukossa ansaitsee erikoista mainitsemista Jaakob Vanhurskas, Herran veli, joka kärsi todistajakuoleman vähää ennen suuren juutalaissodan puhkeamista.

Lukiessamme evankeliumien lyhyitä viittauksia Vapahtajan perhesuhteista, saamme todeta, että myöskin Hänen lähimmät omaisensa, Hänen veljensä, suhtautuivat aluksi epäillen Hänen jumalalliseen syntyperäänsä ja messiaalliseen lähetykseensä. He näkyvät ilmeisesti pitäneen Jeesusta suurena profeettana ja ihmeidentekijänä, mutta ei Israelin luvattuna Messiaana eikä elävän Jumalan ainosyntyisenä Poikana. Ja nähdessään Jeesuksen jumalalliset voimat ja vallan tehdä voimatekoja he joutuivat läheisestä sukulaisuudesta johtuvan epäpyhän kunnianhimon valtaan. Kun näyttää siltä, ettei Jeesus lähde lehtimajanjuhlaan, niin veljet kehoittavat Häntä siihen: "Lähde täältä ja mene Juudeaan, jotta opetuslapsesikin näkisivät tekosi, joita teet; eihän kukaan, joka tahtoo olla julkisuudessa, tee mitään salassa. Koska näitä tekoja teet, niin ilmaise itsesi maailmalle." Ja Johannes lisää korostaen: "Sillä Hänen veljensäkään eivät Häneen uskoneet." [Joh. 7, 3-5]

Mutta veljien suhde Jeesukseen muuttuu. Valtavan Nasaretin profeetan sanat fariseuksille ja kirjanoppineille sinkoilevat salamoina, joita säestävät etäältä kuuluvat kumeat tuomionjulistukset ja Jumalan vanhurskaan vihan purkaukset, ja Hänen julistuksensa evankeliumista köyhille saattaa työtäkekeväin ja raskautettujen sydämet sykkimään ennen aavistamatonta iloa; tuo profeetta on niin voimallinen sanoissa ja väkevä teoissa, että hänen maineensa kiirii kaukaa pohjoisesta Syrofoinikiasta ja Hermonin ja Libanonin rinteiltä etelään Juudan vuorimaahan ja Seirin vuorelle ja kauas Beerseebaan, missä kantaisät olivat paimentaneet laumojaan, ja suuren meren rannoilta lännessä itään Pereaan ja Dekapolikseen ja suuren erämaan liepeille asti; Hänessä toteutuvat ainutlaatuisella tavalla Israelin tuhatvuotiset toiveet ja sankariunelmat, ja Hänen kuningastielleen kansanjoukot levittävät vaatteensa ja karsivat oksia puista, ja tervehtävät Häntä haltioituneina Daavidin suvun vanhalla Messiaan tervehdyksellä: "Hoosianna Daavidin Pojalle! Siunattu olkoon Hän, joka tulee Herran nimeen. Hoosianna korkeuksissa!" [Matt. 21, 9] Mutta Hänet hyljätään. Hänet ylipapit julistavat kirkonkiroukseen. Kansanjoukot, jotka vielä joku päivä sitten olivat tervehtineet Häntä Messiaana, nyt pilkkaavat, rienaavat ja häväisevät Häntä, ja vihdoin Hänet ristiinnaulitaan kahden pahantekijän väliin.

Miekka ei nyt käy vain Marian jalon sydämen läpi, se tunkeutuu myös haavoittaen Jeesuksen veljien sydämiin erottaen siellä jäsenet ja ytimet. Ja kun sitten koittaa ylösnousemuksen ihana aamu, ja elämän Ruhtinas palaa pitkältä matkaltaan tuonelasta, jossa Hänen kuninkaallinen julistuksensa on kaikunut ennen eläneille sukupolville, ja kun Hän näyttää opetuslapsiparvelle haavansa, voittonsa kirkastetut merkit, niin Jeesuksen veljetkin uskovat ja tulevat vakuutetuiksi siitä, että Hän on enemmän kuin profeetta, että Hän on Messias: Hän, joka oli tuleva. Ja nyt he liittyvät Jeesukseen siteillä, jotka ovat lujemmat kuin veriheimolaisuuden, ja kahdesta heistä, Jaakobista ja Juudaasta, jotka kumpikin ovat kirjoittaneet Uuden Testamentin kanoonisiin kirjeisiin kuuluvan lähetyskirjeen, tulee alkuseurakunnan patsaita ja edellisestä senlisäksi mainitun seurakunnan ensimmäinen kunniakas piispa, jonka pyhiinvaellusmatka päättyy ihanaan todistajakuolemaan.

Esitämme seuraavassa muutamia piirteitä tästä miehestä, joka syntyperänsä tähden nautti erikoista arvonantoa alkuseurakunnassa ja "jota siveellisen luonteensa täydellisyyden ja jumalanpelkonsa tähden pidettiin erikoisen hurskaana miehenä", kuten Eusebios todistaa, sekä kertomuksen hänen kuolemastaan Hegesippoksen mukaan. [Hegesippos oli itämaalainen, todennäköisesti syntyperältään palestiinalainen, gnostikkoja vastaan taisteleva kirkollinen kirjailija, joka eli luultavasti Markus Aureliuksen aikana. Hänen teoksensa Pente Hypomneemata (Muistettavuuksia tahi Muistelmia), jossa oli viisi kirjaa, on kadonnut. Siitä on säilynyt ainoastaan katkelmia etupäässä Eusebioksen kirkkohistoriassa. Huomattavin katkelma on seuraavassa esitetty kuvaus Jaakob Vanhurskaan marttyyrikuolemasta. Hegesippoksen kirjailijatoiminnasta kirjoittaa Eusebios: "Tuohonkin aikaan totuus kutsui näyttämölle useita taistelijoita, jotka eivät vain suullisen kumoamisen, vaan myös kirjallisten todistelujen nojalla lähtivät taistelemaan jumalattomia harhaoppeja vastaan. Näiden taistelijoiden keskuudessa tuli kuuluisaksi Hegesippos, jonka sanoja jo aikaisemmin olemme monta kertaa käyttäneet kertoessamme apostolien aikuisista tapahtumista hänen todistuksensa mukaan. Hän on viidessä kirjassa esittänyt harhaopeista vapaan apostolisen saarnan perimätiedon yksinkertaisimmassa muodossa."]

Jaakobin persoonallista hurskautta edellämainittu kirjailija kuvaa seuraavasti: "Mutta yhdessä apostolien kanssa ottaa seurakunnan johdon Jaakob, Herran veli, jota kun useita muita miehiä kutsuttiin Jaakobiksi, Herran ajoista meidän päiviimme saakka on kutsuttu vanhurskaaksi. Tämä oli pyhä jo äidin kohdusta. Hän ei juonut viiniä eikä muita väkijuomia eikä myöskään syönyt mitään eläinkunnan tuotteita. Partaveitsi ei tullut milloinkaan hänen päähänsä, hän ei voidellut itseään öljyllä eikä myöskään käyttänyt kylpyä. Hänen yksin oli sallittu mennä pyhään, sillä hän ei pitänyt mitään villavaatteita, vaan liinaisia. Hän meni aina yksin temppeliin, jossa hänet voitiin nähdä polvillaan rukoilemassa Jumalalta anteeksiantoa kansalle. Kun hän aina notkisti polvensa rukoillessaan Jumalaa ja anoessaan anteeksiantoa kansalle, niin ne olivat käyneet koviksi kuten kameelin. Erinomaisen hurskautensa tähden hänellä oli nimenä Vanhurskas ja Oblias, s.o. kansan suojamuuri ja vanhurskaus, kuten profeetat viittaavat häneen."

Kuten edellä mainitsimme, valittiin hänet syntyperänsä ja erinomaisen hurskautensa tähden mainitun seurakunnan piispaksi, hän kun oli alkuseurakunnan patsaita. Tästä kirjoittaa Klemens Aleksandrialainen: "Pietari, Jaakob ja Johannes eivät tavoitelleet kunnianosoituksia Vapahtajan taivaaseenastumisen jälkeen huolimatta siitä, että Herra oli kunnioittanut heitä ennen muita, vaan valitsivat Jaakob Vanhurskaan Jerusalemin piispaksi", sekä edelleen: "Jaakob Vanhurskaalle ja Johannekselle ja Pietarille Herra on ylösnousemuksensa jälkeen antanut syvemmän tiedon, mutta nämä ovat jakaneet sen muille apostoleille ja nämä 70 opetuslapselle, joiden joukossa Barnabas oli yksi."

Jaakobin marttyyrikuoleman Hegesippos kertoo tapahtuneen seuraavalla tavalla: "Kun nyt myös monet kansan johtomiehistä uskoivat, niin syntyi levottomuutta juutalaisten sekä kirjanoppineiden että fariseusten keskuudessa ja he sanoivat, että koko kansa näytti odottavan Jeesusta Kristuksena. He menivät sentähden Jaakobin luo ja sanoivat hänelle: 'Me pyydämme sinua, hillitse kansaa, sillä se on Jeesuksesta joutunut siihen harhakäsitykseen, että Hän muka on Kristus. Me pyydämme sinua osoittamaan kaikille pääsiäisjuhlaan saapuneille, miten tulee oikealla tavalla suhtautua Jeesukseen, sillä me kaikki tottelemme sinua. Sillä me ja koko kansa todistamme sinusta, että sinä olet vanhurskas etkä katso ihmisen muotoa. Ojenna nyt kansaa, jotta se ei saisi väärää käsitystä Jeesuksesta, sillä me ja koko kansa tottelemme sinua. Asetu nyt temppelin harjalle, jotta sinut nähtäisiin siellä ylhäällä ja jotta koko kansa kuulisi sinua, sillä pääsiäisen tähden ovat kokoontuneet kaikki heimot, myöskin pakanat.' Mainitut kirjanoppineet ja fariseukset asettivat nyt Jaakobin temppelin harjalle ja huusivat hänelle nämä sanat: 'Sinä, Vanhurskas, jota meidän kaikkien täytyy uskoa; kun kansa eksyneenä seuraa Jeesusta, Ristiinnaulittua, niin sano meille, mikä on Jeesuksen, Ristiinnaulitun, ovi?' Silloin Jaakob vastasi korkealla äänellä: 'Miten te kysytte minulta sellaista, mikä koskee Jeesusta, Ihmisen Poikaa? Hän istuu taivaassa suuren Voiman oikealla kädellä ja on tuleva taivaan pilvien päällä'. Kun nyt monet tulivat täysin vakuutetuiksi ja ylistivät Jeesusta Jaakobin todistuksen tähden ja sanoivat: 'Hoosianna, Daavidin Pojalle', niin monet kirjanoppineet ja fariseukset sanoivat taasen toisilleen: Teimme tyhmästi, kun annoimme aihetta tällaiseen todistukseen Jeesuksesta. No hyvä, menkäämme ylös ja syöskäämme hänet alas, jotta he pelästyisivät eivätkä uskoisi häntä!' Ja he huusivat ja sanoivat: 'Voi, voi, myöskin vanhurskas on joutunut harhaan, ja he täyttivät Jesajan lauselman raamatussa: 'Sanokaa vanhurskaista, että heidän käy hyvin; sillä he saavat syödä töittensä hedelmän'. [Jes. 3, 10] He menivät siis ylös, syöksivät alas vanhurskaan ja sanoivat loisilleen: 'Kivittäkäämme Jaakob Vanhurskas!' Ja he alkoivat kivittää häntä, sillä vaikka hänet olikin syösty alas, hän ei vielä ollut kuollut, vaan oli kääntynyt ympäri ja rukoili polvillaan: 'Minä rukoilen Sinua, Herra Jumala, Isä, anna heille anteeksi, sillä he eivät tiedä, mitä he tekevät!' Kun he näin kivittivät häntä, niin eräs papeista, Rechab, Rechabin pojan poikia, joista profeetta Jeremias on todistanut, huusi ja sanoi: 'Lakatkaa! Mitä te teette? Vanhurskas rukoilee teidän puolestanne!' Silloin otti eräs heistä, vanuttaja, nuijan, jota hän käytti vaatteiden puristamiseen, ja löi sillä vanhurskasta päähän. Tällä tavalla Jaakob kärsi marttyyrikuoleman. He hautasivat hänet samaan paikkaan temppelin viereen, ja vieläkin on hänen hautapatsaansa jäljellä temppelin vieressä. Tämä Jaakob on totuudenmukaisesti todistanut juutalaisille ja kreikkalaisille, että Jeesus on Kristus. Vähän senjälkeen Vespasianus piiritti heidän kaupunkinsa."

Jaakobin todistajakuolema teki syvän vaikutuksen vakavampiin juutalaisiin, ja he pitivät, kuten Eusebios todistaa, pian tapahtunutta Jerusalemin piiritystä ja hävitystä Jumalan vanhurskaana rangaistuksena siitä, mitä juutalaiset olivat tehneet tälle hurskaalle ja pyhälle miehelle. Tätä mieltä on myös Josefos kirjoittaessaan: "Tämä tapahtui juutalaisille rangaistukseksi siitä rikoksesta, jonka he olivat tehneet Jaakob Vanhurskaalle, joka oli Jeesuksen, niin kutsutun Kristuksen, veli. Sillä hänet olivat juutalaiset tappaneet, vaikka hän oli hyvin vanhurskas mies." [Antiq. XX, 9, 1]

Mitä edelläesitettyyn Hegesippoksen kertomukseen Jaakob Vanhurskaan marttyyrikuolemasta tulee, niin huomauttaa Bardenhewer, että se on legendaarisesti väritetty, samalla kuin hän yleensä syyttää Hegesipposta epäkriitillisestä historiankirjoittamisesta. Mutta vaikka näinkin olisi, jota vastaan emme puolestamme tahdo väittää, niin ei mainitun kertomuksen arvo siitä oleellisesti kärsi, sillä joka tapauksessa on tosiasia, kuten Klemens Aleksandrialainen ja Josefos myös todistavat, että Jaakob Vanhurskas, Herran veli, kärsi marttyyrikuoleman juutalaisten kädestä. Hänessä poistui Israelista mies, jossa valitun kansan sankarillinen kansallishenki, sen perinnäinen hurskaus ja jumalanpelko vielä kerran, juutalaisten kansallisen historian viimeisenä ehtoohetkenä kristillisyyden piirissä puhkesi korkeimpaan kukkaan ja suurimpaan täydellisyyteen; mies, jonka vakaa vaellus, harras hurskaus ja rukouksen ja palvomisen henki ovat esikuvallisia kaikille myöhemmille ajoille ja sukupolville.

PIISPA IGNATIOS.

Klassillisten marttyyrien historian kuuluisimpia nimiä ja suurpiirteisimpiä persoonallisuuksia on Antiokian kunnianarvoisa piispa Ignatios. Valitettavasti meille ei ole säilynyt tarkempaa kuvausta tämän merkillisen jumalanmiehen ja apostolin oppilaan elämästä eikä liioin aitoperäistä kertomusta hänen sankarillisesta marttyyrikuolemastaan. Mutta yhdistelemällä eri kirkkoisien tiedonantoja hänestä sekä niitä tietoja, joita saamme hänen matkallaan Roomaan eri seurakunnille, erittäinkin roomalaisille ja piispa Polykarpokselle kirjoittamistaan kirjeistä, saamme hänestä verrattain selvän kuvan.

Perinnäistieto tietää kertoa, että hän muka oli se lapsi, jonka pään päälle Jeesus pani kätensä siunatessaan lapsia. Tältä tiedolta puuttuu kuitenkin historiallinen luotettavuus. Täysin varma ei ole myöskään kirkkoisä Hieronymuksen tiedonanto, että Ignatios on apostoli Johanneksen oppilas, mutta varma kylläkin on Origeneen ja Hieronymuksen vahvistama Eusebioksen maininta, että hän oli Antiokian piispa. Samoin on varma hänen marttyyrikuolemansa Roomassa, vaikkakin lähemmistä yksityisseikoista ei ole luotettavaa tietoa. Niinikään on kaiken epäilyksen yläpuolella Eusebioksen tiedonanto, että hänen marttyyrikuolemansa tapahtui keisari Trajanuksen hallitusaikana (98-117), n. 110 (Gummerus) tahi n. 116 (Harnack).

Marttyyrikuoleman Ignatios, kuten sanottu, kärsi Roomassa Kolosseumin areenalla, missä hänet Origeneen ja Irenaeuksen tiedonantojen mukaan heitettiin petojen eteen.

Matka Antiokiasta Roomaan kulki meritse Kilikiaan tai Pamfyliaan, sieltä Vähän Aasian halki Smyrnaan ja Troaaseen sekä edelleen Makedonian ja Illyrian kautta Dyrrhachiumin (Epidamnuksen) tahi Apollonian satamakaupunkiin, josta hän nousi laivaan matkustaakseen Brundisiumiin (Brindisiin) ja sieltä edelleen kärsimyspaikalle vanhan maailman kuuluisaan metropoliin.

Matkallaan Ignatios kirjoitti seitsemän meille säilynyttä kreikankielistä kirjettä, nim. Smyrnasta Efeson, Magnesian, Tralleksen ja Rooman seurakunnille, Troaasta Filadelfian ja Smyrnan seurakunnille sekä piispa Polykarpokselle. Seurakunnille kirjoittamissaan kirjeissä hän kiittää hänelle osoitetusta ystävällisyydestä, kehoittaa yksimielisyyteen ja kirkolliseen järjestykseen sekä varoittaa harhaopeista. Näistä harhaoppien opettajista olivat huomattavimmat judaistit ja doketistit. Edelliset vaativat pakanakristittyjä noudattamaan juutalaista elämäntapaa ja Mooseksen lakia; jälkimmäiset taasen kielsivät Herran inhimillisen luonnon väittäen, että Hänen ristinkuolemansa oli vain näennäinen. Piispa Polykarpokselle osoitettu kirje sisältää erinomaisia neuvoja paimen viran hoidosta. Roomalaiskirjeestä puhumme erikseen myöhemmin.

Näistä kirjeistä lausuu Bardenhewer: "Hänen seitsemän kirjettänsä, hänen viimeiset opetus- ja kehoitussanansa, kuuluvat muinaiskristillisen kirjallisuuden huomattavimpiin muistomerkkeihin. Ne uhkuvat välittömästi Kristusta ja Hänen kirkkoaan kohtaan hehkuvaa ja tässä hehkussa kuluttavaa paimenrakkautta. Tyyli on omituisen kuvarikas ja läpeensä eloisa, sanontatapa ytimekäs ja täyteläinen. Kieliopilliset epätasaisuudet ovat hyvin tavallisia; hengen lento ja tunteen voimakkuus murtavat koulunomaisen ajatusrakenteen kahleet." – "Yhteen lauseeseen on usein ahdettu tavaton ajatuksien täyteys, ja Ignatios tekee kielelle ja sen laeille väkivaltaa voidakseen vain mahdollisimman pian purkaa sydämensä ylevät ja mahtavat tunteet" (Norden).

Esitämme seuraavassa katkelmia näistä kirjeistä sekä Roomalaiskirjeen kokonaisuudessaan.

Polykarpokselle Ignatios antaa seuraavat kallisarvoiset neuvot: "– Jos hyviä opetuslapsia rakastat, et sillä mitään armoa ansaitse; paremmin pakota pahat siveydellä kuuliaisuuteen. Ei samalla laastarilla kaikkia vammoja paranneta. Lievitä kääreillä kipujen kuumeita. Ole kaikissa älykäs kuin käärme ja aina vakaa kuin kyyhkynen. Sentähden on sinulla sielu ja ruumis, olet lihallinen ja hengellinen, että näkyväisesti parantaisit sen, mikä on nähtävänä; mutta pyydä, että näkymättömät sinulle ilmoitettaisiin, jottei sinulta puuttuisi mitään, vaan että sinulla olisi yltäkylläisesti kaikkia armolahjoja. Aika vaatii sinua rukoilemaan, sillä niinkuin tuuli auttaa perämiestä ja niinkuin sopivat satamat ovat pelastukseksi myrskyn käsissä olevalle laivalle, niin on rukous myös sinulle eduksi päästäksesi Jumalan luo. Valvo, niinkuin Jumalan kilvoittelija, joka tahtoo saada katoamattomuuden ja iankaikkisen elämän, josta jo oletkin vakuutettu.

"Sinun henkesi vuoksi annan kaikessa itseni ja kahleeni, joita sinä rakastit.

"Älkööt ne sinua peloittako, jotka näyttävät uskottavilta, mutta jotka kuitenkin outoja opettavat. Seiso järkkymättömänä kuin alasin vasaran iskujen alla! Suuri voimailija saa iskuja, mutta saavuttaa kuitenkin voiton. Mutta erittäinkin tulee meidän kärsiä kaikkea Jumalan tähden, jotta Hänkin kärsisi meitä. Tule ahkerammaksi kuin olet! Ymmärrä aikoja! Odota Häntä, joka on kautta ajan ja ilman aikaa oleva; näkymätön, meidän tähtemme näkyvä; käsittämätön ja ilman kärsimyksiä, mutta joka meidän tähtemme tuli kärsiväksi; Häntä, joka meidän tähtemme on kärsinyt kaikin tavoin.

"Kuulkaa piispaa, jotta Jumalakin kuulisi teitä! Henkeni antaisin niiden puolesta, jotka ovat kuuliaisia piispalle, presbytereille ja diakoneille, ja sellaisten kanssa toivoisin osallistuvani Jumalassa. Työskennelkää yhdessä, kilvoitelkaa yhdessä, juoskaa yhdessä, kärsikää yhdessä, levätkää yhdessä, nouskaa yhdessä, niinkuin Jumalan huoneenhaltijat, ystävät ja palvelijat. Olkaa otollisia Hänelle, jonka sotilaita olette, jolta palkankin saatte. Älköön ketään teistä havaittako karkuriksi. Pysyköön kasteenne teillä aseiden asemasta, usko kypärinä, rakkaus miekkana, kärsivällisyys varustuksena. Teidän työnne olkoon teidän tallellepantu tavaranne, jotta saisitte hyvän osuuden. Olkaa siis pitkämieliset, toisianne kohtaan lempeät niinkuin Jumalakin on teitä kohtaan. Jospa kaikissa saisin iloita teistä!"

Efesolaisille Ignatios kirjoittaa: "– – – Rukoilkaa lakkaamatta toistenkin puolesta, sillä heistä on parannuksen toivoa, että he saavuttavat Jumalan. Sallikaa sentähden heidän opettaa teitä! Olkaa te lempeät, kun he ovat vihaiset; nöyrät, kun he kerskuvat; olkaa pysyväiset uskossa heidän eksytystään vastaan; hiljaiset heidän raakuuttaan vastaan. Älkäämme pyytäkö olla heidän kaltaisiaan, vaan tehkäämme heidät hyväntahtoisuudellamme veljiksi. Mutta ahkeroikaamme olla Herran seuraajat, vaikkapa joku joutuisi kärsimään enemmänkin vääryyttä, vahinkoa ja ylenkatsetta. Katsokaa, ettei mitään perkeleen istutusta löydettäisi teidän keskuudestanne.

"Ajat ovat viimeiset. Kavahtakaamme, peljätkäämme Jumalan pitkämielisyyttä! Sillä joko meidän täytyy peljätä tulevaista vihaa tahi rakastaa nykyistä armoa. Meidän täytyy vain tulla osallisiksi Kristuksesta Jeesuksesta, elääksemme totisesti. Älkää tahtoko hengittääkään ilman Häntä. Hänessä minä kärsin siteitä, noita hengellisiä helmiä, joissa soisin teidän rukoustenne avulla täydellisesti tulevani osalliseksi ylösnousemuksesta, joka minun osakseni tulkoon, jotta minut havaittaisiin efesolaisten arvoiseksi kristityksi, efesolaisten, jotka aina olivat yhdessä apostolien kanssa Jeesuksen Kristuksen voimassa.

"Tiedän kuka olen ja kenelle kirjoitan. Minä olen vaaranalaisten ja tuomittujen veroinen, te olette armoitetut ja vahvistetut. Teidän ohitsenne on niiden mentävä, jotka surmataan Jeesuksen tähden. Saman salaisuuden olette käsittäneet kuin Paavali, tuo pyhitetty, marttyyrikunnian voittanut, jonka seurasta soisin itsenikin löydettävän, silloin kun Jeesuksen Kristuksen luo pääsen, Paavalin, joka kaikkialla rukouksillaan teitä muistuttaa.

"Ahkeroikaa siis kokoontua useammin Jumalan kiitokseksi ja kunniaksi. Sillä kun te yhtämittaa kokoonnutte, niin voitetaan saatanan voimat ja hänen turmiollisuutensa tuhoutuu teidän uskonne ja yksimielisyytenne avulla. Ei mikään ole parempi kuin rauha, jossa lakkaa kaikki sota taivaallisissa ja maallisissa."

Filadelfialaisille hän kirjoittaa: "Ahkeroikaa viettää yhtä eukharistiaa (Herran Ehtoollista), sillä on vain yksi liha, Herramme Jeesuksen Kristuksen ja yksi malja, yksi alttari samoin kuin yksi piispa presbytereineen ja diakoneineen."

Tralleksen seurakunnalle hän kirjoittaa seuraavat hänen seurakuntakäsitystään kuvaavat sanat: "Teidän tulee itsekunkin ja erittäinkin presbyterien pitää arvossa piispaa Isän ja Jeesuksen Kristuksen ja apostolien kunniaksi."

Varsin loistava ja suurenmoinen on Ignatioksen kirje Rooman seurakunnalle. Esitämme sen tässä kokonaisuudessaan. Se on kirje, jonka mahtava uskonnollinen nousu etsii vertaistaan. Ylevämmin lienee harvoin ajateltu, kauniimpaa ei milloinkaan kirjoitettu. "Suurenmoisen ylevänä se ylittää kaiken inhimillisen kiitoksen; se on ehkä laatuaan hellintä, mitä kristillinen kirjallisuus voi näyttää" (Stählin).

"Rukoiltuani Jumalaa voitin sen, että saan nähdä teidän Jumalalle kelpaavat kasvonne, ja niinpä sainkin enemmän kuin pyysinkään; sillä toivon sidottuna Kristukseen Jeesukseen saavani tervehtiä teitä, jos Jumala katsoo minut arvolliseksi olemaan uskollinen loppuun asti. Sillä alku on kyllä hyvä, kunhan vain saisin armon estämättä saavuttaa osani. Mutta minä pelkään teidän rakkautenne vahingoittavan minua, koskapa teille on helppoa tehdä mitä tahdotte; minun taasen on vaikea päästä Jumalan luo, jos te pyydätte säästää minua.

"Minä en tahdo, että te tulisitte otollisiksi ihmisille, vaan että pyritte olemaan otollisia Jumalalle, niinkuin te todella olettekin Hänelle otolliset. Sillä minulla ei enää milloinkaan tule olemaan näin hyvää tilaisuutta saavuttaa Jumalaa, eikä teitä voi kirjallisesti velvoittaa mihinkään parempaan kuin että nyt vaikenette. Jos nimittäin vaikenette minusta, niin minä tulen Jumalan omaksi, mutta jos te rakastatte minun lihaani, niin minun täytyy taasen pitkittää juoksuani. Älkää toivottako minulle parempaa, kuin että minut uhrattaisiin alttarin vielä ollessa valmiina, jotta rakkaudessa yhdeksi kuoroksi yhtyneinä kiittäisimme Isää Kristuksessa Jeesuksessa siitä, että Hän katsoi Syyrian piispan arvolliseksi lähtemään länteen, lähettämällä noutamaan hänet idästä. Suloistahan on laskea maihin maailmasta Jumalan luo, jotta Hänen luokseen jälleen nousisin.

"Ette milloinkaan ole panetelleet ketään, vaan olette opettaneet muita. Mutta minä tahdon, että olisi luotettavaa sekin, mitä te opettaessanne teroitatte. Rukoilkaa vain minulle voimaa sekä sisällisesti että ulkonaisesti, jotten ainoastaan puhuisi, vaan myös tahtoisin; jottei minua ainoastaan sanottaisi kristityksi, vaan jotta minut myös siksi havaittaisiin. Sillä jos minut siksi havaitaan, niin olen sovelias siihen, että minua sanotaan siksi (kristityksi) sekä olemaan uskollinen silloinkin, kun minua ei enää nähdä maailmassa. Mikään näkyväinen ei ole iankaikkinen, sillä näkyväiset ovat ajallisia, mutta näkymättömät iankaikkisia. Kristillisyys ei ole vain vakuuttamista, vaan siinä on suuruutta, silloin kun maailma sitä vihaa.

"Minä kirjoitan kaikille seurakunnille ja teroitan kaikille, että minä mielelläni kuolen Jumalan tähden, kunhan te vain ette mitenkään estä sitä. Hartaasti pyydän teitä, ettette ennenaikaisesti kiintyisi minuun. Sallikaa minun joutua petojen saaliiksi, jotta pääsisin Jumalan luo. Olen Jumalan vehnänjyvä, ja petojen hampaat jauhavat minut, jotta minut havaittaisiin puhtaaksi Kristuksen leiväksi. Päinvastoin houkutelkaa petoja, että ne tulisivat minun haudakseni eivätkä minun ruumiistani jättäisi jäljelle mitään, jotten nukuttuani olisi kenellekään kuormaksi. Silloin minä olen oleva Kristuksen totinen opetuslapsi, kun maailma ei enää näe edes minun ruumistanikaan. Rukoilkaa Kristusta minun puolestani, että minut näiden välikappaleiden kautta havaittaisiin Jumalan uhriksi. En voi käskeä teitä niinkuin Pietari ja Paavali. He olivat apostoleita, minä olen mitä vähäpätöisin; he olivat vapaita, minä olen ollut näihin saakka orja. Mutta kärsittyäni tulee minustakin Jeesuksen Kristuksen vapautettu, ja Hänessä minä olen ylösnouseva vapaana. Nyt opin sidottuna olemaan mitään haluamatta.

"Syyriasta Roomaan asti taistelen petojen kanssa maalla ja merellä, yötä ja päivää, ollessani sidottu kymmeneen leopardiin, sotamiesjoukkueeseen, joka vaikkapa teen sille hyvää, käy yhä kiusallisemmaksi. Heidän vääryytensä opettaa minua vain paremmin, vaikken minä sentähden ole vanhurskautettu. Jospa joutuisin minulle varattujen petojen saaliiksi, petojen, jotka piakkoin toivon löytäväni. Ne minä houkuttelen heti syömään minut suuhunsa, jotteivät arastellen jättäisi minua, kuten muutamia muita, koskematta. Mutta jos ne ovat vastahakoisia eivätkä tahdo tehdä sitä, niin minä pakotan ne. Antakaa minulle anteeksi; minä tiedän, mikä minua hyödyttää. Nyt alan olla opetuslapsi. Älköön mikään näkyväisistä tahi näkymättömistä estäkö minua pääsemästä Jeesuksen Kristuksen luo. Tuli ja risti, petojen parvet, silpomiset, raatelemiset, luiden hajoittelemiset, jäsenten katkomiset, koko ruumiin runteleminen ja kaikki perkeleen kidutukset tulkoot osakseni, kunhan vain pääsen Jeesuksen Kristuksen luo.

"Minua eivät vähääkään hyödytä maailman ääret eivätkä tämän ajan kuninkuudet. Parempi on minun nukkua kuolon uneen Jeesuksessa Kristuksessa kuin hallita maan ääriä. Häntä minä etsin, joka on tähtemme kuollut, Häntä kaipaan, joka on tähtemme ylösnoussut. Antakaa minulle anteeksi, veljet! Älkää estäkö minua pääsemästä elämään; älkää vaatiko, että kuolisin. Älkää koettako lahjoittaa maailmalle minua, joka tahdon olla Jumalan oma. Sallikaa minun ammentaa puhdasta valoa, sillä sinne tultuani tulee minusta Jumalan ihminen. Suokaa minun tulla Jumalani kärsimysten jäljittelijäksi. Ken Häntä sisimmässään kantaa, harkitkoon tarkoin, mitä minä tahdon, ja sääliköön minua ja ymmärtäköön, mikä minua ahdistaa.

"Tämän ajan ruhtinas tahtoo ryöstää minut ja turmella mieleni Jumalaa kohtaan. Älköön siis yksikään teistä läsnäolevista auttako häntä. Tulkaa paremmin minun, mikä on samaa kuin Jumalan, omiksi. Älkää puhuko Jeesuksesta Kristuksesta, jos himoitsette maailmaa. Älköön kateus asuko teissä. Niin, vaikkapa minä mieskohtaisesti läsnäollessani pyytäisin teitä, älkää totelko minua; paljoa paremmin totelkaa sitä, mitä minä teille kirjoitan. Sillä elävänä kirjoitan teille, mutta uhkuen halua saada kuolla. Haluni on ristiinnaulittu, eikä minussa ole mitään tulta, mikä etsisi maallisia. Elävä, kumpuava vesi sanoo sisällisesti minulle: Tule tänne Isän luo! Minua ei tyydytä katoava ravinto eikä tämän elämän hekuma. Jumalan leipää tahdon saada, sitä taivaallista leipää, joka on Jeesuksen Kristuksen Jumalan Pojan liha, Hänen, joka viimeisenä aikana syntyi Daavidin ja Aabrahamin siemenestä; ja Jumalan juomaa tahdon, Hänen vertansa, joka on katoamaton rakkaus ja iäinen elämä.

"En enää tahdo elää ihmisten tavalla. Mutta se tapahtuu, jos te tahdotte. Muutamalla kirjaimella anon teiltä: uskokaa minua! Mutta Jeesus Kristus on ilmoittava teille, että minä puhun totta. Rukoilkaa minun puolestani, että minä saavuttaisin päämääräni. En lihan mukaan ole teille kirjoittanut, vaan Jumalan mielen mukaan. Jos saan kärsiä, olette suoneet minulle hyvää; jos minut hyljätään, olette minua vihanneet.

"Muistakaa rukouksissanne Syyrian seurakuntaa, jonka paimenena on Jumala minun sijassani. Jeesus Kristus yksin olkoon sen piispa, ja teidän rakkautenne. Minä punastun, jos minua sanotaan sikäläiseksi; sillä siihen minä en ole arvollinen, koskapa olen kaikkein viimeinen ja kesken syntynyt. Mutta minäkin saan armon olla jotakin, kunhan vain ensin pääsen Jumalan luo. Teitä tervehtii minun henkeni ja niiden seurakuntien rakkaus, jotka vastaanottivat minut, ei kuten kulkijan, vaan Jeesuksen Kristuksen nimeen. Sillä nekin, jotka eivät kuuluneet minun matkaani, saattoivat minua kaupungista kaupunkiin.

"Tämän kirjoitan teille Smyrnasta autuuden ansaitsevain efesolaisten kautta. Krokos, jota minä olen aina kaipauksella muistava, on monien muiden kera minun luonani. Toivon teidän jo tulleen tuntemaan ne, jotka Jumalan kunniaksi menivät minun edelläni Syyriasta Roomaan. Ilmoittakaa heille minun jo olevan lähellä. Sillä he ovat kaikki Jumalalle ja teille kelvolliset, ja teidän heitä sopii kaikin tavoin virvoittaa. Tämän kirjoitin teille elokuun neljäntenäkolmatta päivänä. Voikaa hyvin loppuun asti Jeesuksen Kristuksen kärsivällisyydessä! Amen."

Voimme helposti kuvitella mielessämme, miten valtava vaikutus tällaisilla kirjeillä oli ahdistettuun Kristuksen seurakuntaan, etenkin kun niiden takana oli Syyrian kunnianarvoisa, patriarkallinen esipappi, apostolin oppilas ja Jeesuksen Kristuksen suuresti armoitettu ja uskollinen veritodistaja.

Mitä Ignatioksen marttyyrikuolemaan tulee, on meille säilynyt viisi erilaista laajaa Ignatios-marttyyriota eli Ignatios-aktia, mutta jo vanhin näistä, n.s. Colbertin marttyyrio ("Martyriun Antiochenum"), ansaitsee ainoastaan osittain Marttyyrien historiaa luottamusta. Esitämme sen seuraavassa kokonaisuudessaan viittaamalla siihen, mitä olemme tässä suhteessa lausuneet esityksemme alussa.

"Pyhän Ignatioksen, Theoforoksen, marttyyrio.

"Kun Trajanus oli päässyt Rooman keisariksi, hoiti Ignatios, apostoli Johanneksen opetuslapsi ja ennen muita apostolinarvoinen mies, mitä huolellisimmin Antiokian seurakuntaa, vaivoin tultuaan pelastetuksi Domitianuksen monista vainonmyrskyistä. Rukoilemisella ja paastoamisella, väsymättömällä opettamisella ja henkisellä voimainponnistuksella hän, kuten hyvä perämies ainakin, piti puoltaan tuimaa myrskyä vastaan, huolehtien, ettei kukaan heikommista ja aremmista hukkuisi. Sentähden hän iloitsi siitä, että seurakunta oli saanut rauhaa ja että vaino vähäksi aikaa oli tauonnut, mutta sydämessään hän suri, ettei itse vielä ollut saavuttanut totista rakkautta Kristukseen eikä ollut täydelliseksi opetuslapseksi päässyt. Sillä hän kuvitteli mielessään tulevansa tunnustuksellaan enemmän Kristuksen kaltaiseksi. Vielä hän viipyi muutamia vuosia seurakunnassa ja valaisi Jumalan sanaa selittämällä, niinkuin ihmeellisen kirkas kynttilä, kaikkien ymmärrystä, mutta sitten täytettiin hänen rukouksensa.

"Kun näet Trajanus hallituksensa yhdeksäntenä vuonna, ylpeänä siitä, että oli voittanut skyyttalaiset, [Skyyttalaiset, iraanilaista sukuperää oleva muinaiskansa, joka asui Mustanmeren ja Kaukasus-vuorten pohjoispuolella ja sieltä itäänpäin; osa maanviljelijöitä, enimmät paimentolaisia, jotka olivat tunnetut taitavina ratsastajina ja jousimiehinä.] daakialaiset [Daakialaiset, muinaiskansa, joka asui Tiszan, Tonavan, Karpaattien ja Dnjesterin välillä. Keisari Trajanus voitti daakialaiset, jotka kuninkaansa Decebaluksen johdolla olivat häirinneet Rooman valtakunnan rajoja, kahdella sotaretkellä 101-02 ja 105-07.] ja monta muuta kansakuntaa, luuli jo laskeneensa valtansa alle kaikki paitsi kristittyjen pyhää lahkoa, niin uhkasi hän vainota heitä, jolleivät he suostuisi pakanoiden kanssa palvelemaan epäjumalia, ja koetti pakottaa kaikki hurskaasti elävät uhraamaan tahi, jolleivät sitä tehneet, kuolemaan. [Tässä on viittaus keisari Trajanuksen tunnettuun reskriptiin v:lta 112. Nuorempi Plinius, Bithynian käskynhaltija, tiedusteli keisarilta kirjelmällä, mitä hänen oli tehtävä niille lukuisille miehille ja naisille, joita syytettiin siitä, että olivat kristittyjä. Keisari vastasi, että kristittyjä ei pitänyt etsiä, mutta kun heitä tuotiin tutkittaviksi, tuli heitä rangaista.] Tästä Ignatios kovin pelästyi Antiokian seurakunnan puolesta, mutta itse Kristuksen jalo soturi meni mielihyvällä Trajanuksen luo, joka tähän aikaan oleskeli Antiokiassa rientäessään Armeniaa ja parthialaisia [Parthialaiset olivat iraanilais-skyyttalaista syntyperää oleva urhoollinen paimentolaiskansa, joka tunnusti Zoroasterin oppia. Heillä oli ensimmäisellä vuosisadalla e.Kr. Etu-Aasiassa laaja valtakunta, johon kuuluivat Induksen ja Eufratin väliset maat.] vastaan. Kun hän oli astunut Trajanuksen eteen, sanoi tämä: 'Kuka sinä olet, paha henki, joka rikot minun käskyjäni ja vieläpä viettelet muitakin kurjasti hukkumaan?' Tähän Ignatios vastasi: 'Ei kukaan saata sanoa Theoforosta pahaksi hengeksi, sillä pahat henget pakenevat kauas pois Jumalan palvelijoista. Mutta jos sanot minua pahojen henkien viholliseksi, koska olen niille vastukseksi, niin siihen myönnyn. Sillä kun minulla on kuninkaana Kristus taivaassa, niin poljen heidän ansojansa.' Trajanus kysyi sitten: 'Kuka on Theoforos?' Ignatios vastasi: 'Se, jolla sydämessään on Kristus.' [Theoforos, kreikkal. sana, kirjaimellisesti = jumalankantaja.] Trajanus virkkoi: 'Eikö meillä mielestäsi ole ymmärryksen mukaan jumalia; niitähän me käytämme liittolaisinakin vihollisia vastaan?' Ignatios vastasi: 'Sinä erehdyt nimittäessäsi pakanoiden haltijoita jumaliksi, sillä yksi on Jumala, ja Hän on luonut taivaan ja maan ja meren ja kaikki, mitä niissä on, ja yksi Jeesus Kristus, Jumalan ainosyntyinen Poika; jospa Hänen ystävyyttään saisin nauttia!' Trajanus sanoi: 'Hänestäkö puhut, jonka Pontius Pilatus ristiinnaulitsi?' Ignatios vastasi: 'Hänestä, joka ristiinnaulitsi synnin ja sen keksijän ja tuomitsi kaiken pahan hengen pahuuden heitettäväksi niiden jalkain alle, joiden sydämessä Hän asuu.' – 'Onko sinulla siis Kristus sydämessäsi?' – 'On kyllä, sillä näin on kirjoitettu: 'Minä tahdon asua heissä ja vaeltaa heissä.' Nyt Trajanus julisti tuomion: 'Ignatioksen, joka sanoo kantavansa sydämessään ristiinnaulittua, olemme käskeneet sotamiesten panna kahleisiin ja viedä suureen Rooman kaupunkiin, jotta hän kansan nähtäväksi ja huviksi joutuisi petojen syötäväksi.' Kun pyhä marttyyri kuuli tämän tuomion, huudahti hän ilosta: 'Minä kiitän Sinua, Herra, että olet suvainnut kunnioittaa minua täydellisellä rakkaudella itseäsi kohtaan sitomalla minut samoilla kahleilla kuin apostoli Paavalin.' Kun hän oli tämän lausunut ja ilomielin rautoihin pantu, rukoili hän ensin seurakunnan puolesta ja uskoi sen kyynelsilmin Herran haltuun; sitten tempasivat petomaiset sotamiehet hänet, niinkuin kaunista laumaa johtavan oivan oinaan, tylysti matkalle Roomaan verenhimoisten petojen syötäväksi.

"Vilkkaana ja iloisena sekä täynnä kärsimishalua hän matkusti Antiokiasta Seleukiaan ja aloitti sieltä laivamatkansa. Monen vaivan perästä Smyrnaan tultuaan hän suurella ilolla riensi tervehtimään Smyrnan piispaa Polykarposta, entistä oppiveljeään, sillä he olivat aikaisemmin molemmat olleet apostoli Johanneksen opetuslapsia. Tämän luona hän viipyi vähän aikaa, jakoi hänelle hengellisiä lahjojansa ja kerskatessaan kahleistansa hän pyysi, että tämä auttaisi häntä pääsemään tarkoituksensa perille. Ja hartaasti hän pyysi tätä yhteisesti kultakin seurakunnaita. Sillä Aasian kaupungit ja seurakunnat ottivat piispojensa, presbyteriensä ja diakoniensa kautta vastaan pyhän miehen, kaikkien kiiruhtaessa hänen luokseen saamaan osaa hänen hengellisistä armolahjoistaan. Mutta ennenkaikkea hän pyysi tätä Polykarpokselta, jotta sitä pikemmin pääsisi Kristuksen kasvoja katselemaan, sittenkun pedot olivat tehneet hänet maailmalle näkymättömäksi.

"Ja näin hän teki, näin hän hartaasti pyysi, niin kauas ulotuttaen rakkauttaan Kristukseen, jotta hän perisi taivaan jalolla tunnustuksellaan ja niiden hartaudella, jotka hänen kilvoituksensa puolesta hänen kanssaan rukoilivat, ja jotta antaisi palkan niille seurakunnille, jotka olivat tulleet häntä tapaamaan, kiittäen niitä edeltäpäin lähettämissään kirjeissä, joista rukousten ja kehoitusten mukana vuoti hengellistä armoa. Niinpä hän, nähdessään kaikkien olevan hyvänsuopeita häntä kohtaan, pelkäsi, että heidän veljellinen rakkautensa kenties estäisi hänen intoaan mennä Herran luo, vaikka jo marttyyriuden kaunis ovi oli hänelle avoinna. Ja siihen suuntaan hän kirjoitti Rooman seurakunnalle, kuten alempana on mainittu. [Tekstissä seuraa edelläesittämämme Ignatioksen kirje Rooman seurakunnalle.] – – –

"Rauhoitettuaan nyt kirjeellään poissa Roomassa olevia veljiä, kuten tahtoi, hän lähti Smyrnasta, sillä sotamiehet hoputtivat 'Kristuksen kantajaa', jotta hän ehtisi juhlaesityksen pääkaupunkiin ja Rooman kansan nähden villien petojen eteen heitettynä saavuttaisi tällä kilvoituksellaan vanhurskauden kruunun. Sieltä hän edelleen, lähtien matkalle Neapoliin, kulki Filippin kautta Makedonian ja Epeiroksen halki Epidamnuksen puolelle. Siellä hän merenrannalla astui laivaan, purjehti Adrianmeren poikki ja kulki Tyrrhenanmerta myöten saarien ja kaupunkien ohi. Ja kun pyhälle miehelle näkyi Puteoli, niin hän halusi astua maihin, sillä hän tahtoi seurata apostoli Paavalin jälkiä. Mutta kun nouseva raju tuuli, joka kiidätti laivaa myötäsuuntaan, ei sitä sallinut, niin hän purjehti tuon paikan ohi ylistäen sikäläisten veljien rakkautta. Kun sitten sama myötätuuli yhden päivän ja yhden yön puhalsi, kiidimme me vastahakoisesti eteenpäin, surren kohta tapahtuvaa eroamme vanhurskaasta. Mutta hänelle, joka kiireesti riensi pois maailmasta, pian päästäkseen rakastamansa Herran luo, kävi, niinkuin hän oli rukoillutkin. Kun he siis olivat purjehtineet Rooman satamaan, epäpuhtaitten juhlallisuuksien jo ollessa päättymäisillään, olivat sotamiehet närkästyksissään matkan pituudesta, mutta piispa seurasi ilomielin hoputtavia sotamiehiä.

"Sieltä, n.s. 'Satamasta', mennessämme kohtaamme veljet – sillä huhu pyhästä marttyyristä oli jo levinnyt –, ja he olivat samalla kertaa sekä iloisia että peloissaan; he iloitsivat, koska heidän sallittiin tavata Theoforos, mutta pelkäsivät sitävastoin sellaista miestä kuolemaan saatettaessa. Muutamia hän käski rauhoittumaankin, kun he innoissaan uhkasivat koettaa saada kansan tyyntymään, niin ettei se vaatisi näin hurskaan miehen henkeä. Tuntien heidät heti hengessä hän tervehti kaikkia sekä pyysi heiltä totista rakkautta useammilla sanoilla kuin kirjeessään ja kehoitti heitä, etteivät kadehtisi häntä, joka riensi Herran luo; kaikki veljet lankesivat polvilleen, ja hän rukoili Jumalan Poikaa varjelemaan seurakuntiaan, lakkauttamaan vainot ja vuodattamaan veljien sydämiin keskinäistä rakkautta. Ja sitten hänet kiireesti vietiin amfiteatteriin. Senjälkeen hänet keisarin aikaisemman käskyn mukaan heti heitettiin petojen eteen, juhlallisuuksien ollessa loppumaisillaan. Oli näet juhla, jota latinankielellä kutsuttiin 'kolmanneksitoista' [Tässä tarkoitetaan 'Sigillaria'-juhlaa, jota vietettiin Roomassa joulukuun 20 päivän tienoissa, siis noin 13 päivää ennen tammikuun 1:stä päivää.], jota he pitivät hyvin kuuluisana ja johon innokkaasti kokoontuivat. Näin jumalattomat viskasivat hänet petojen eteen, jotta näiden kautta täytettäisiin pyhän marttyyri Ignatioksen toivomus, niinkuin on kirjoitettu: 'Mitä vanhurskaat halajavat, sitä heille annetaan.' [San. 10, 23] Ja kuten hän jo ennen oli kirjeessään toivonut loppuunsa nähden, nimittäin, ettei hänen ruumiistaan jäisi jäljelle mitään veljien vaivaksi häntä korjattaessa, niin kävikin. Sillä jäljelle jäivät ainoastaan järeämmät hänen pyhistä jäännöksistään, jotka lähetettiin liinaan käärittyinä Antiokiaan ja jotka marttyyrille osoitettu armo verrattoman kalliina aarteena jätti pyhälle seurakunnalle.

"Tämä tapahtui joulukuun 20 p:nä Suran ja Senecion ollessa toistamiseen konsuleina Roomassa. Kun sitten me, silminnäkijöinä olleet veljet, vietimme kotona koko seuraavan yön itkien ja polvillamme hartaasti rukoillen Herraa, että Hän vahvistaisi meitä heikkoja sen suhteen, mikä oli tapahtunut, niin meidän vähän nukahtaessamme toiset meistä näkivät hänen seisovan vieressämme ja meitä syleilevän, toiset hänen rukoilevan meidän edestämme, toiset taasen hänen perin hikisenä, ikäänkuin suuresta vaivasta tulleena seisovan Herran edessä. Suurella ilolla nähtyämme tämän ja näyt keskenään verrattuamme sekä kiittäen Jumalaa, kaiken hyvän antajaa ja ylistäen pyhää miestä onnelliseksi olemme teille ilmoittaneet päivän ja ajan, jotta me kokoontuen marttyyriuden vuosipäivänä viettäisimme tämän Kristuksen kilvoittelijan ja jalon marttyyrin muistoa, hänen, joka tallasi jalkojensa alle perkeleen ja Kristuksen rakkauden kaipuusta päätti elämänsä juoksun Kristuksessa Jeesuksessa meidän Herrassamme, jonka kautta ja jonka kanssa Isälle olkoon kunnia ja valta ynnä Pyhän Hengen kanssa iankaikkisesti! Amen."

Ignatioksen kuolemasta ja niistä olosuhteista, joissa se tapahtui, lausuu kirkkoisä Krysostomos:

"Ignatiosta ei tuomittu kadottamaan elämäänsä loukossa, kuten vankilassa tahi kaupungin ulkopuolella, vaan julkisella näyttämöllä, missä suuri kansanjoukko istui ja katseli. Näin hän siis on kaikkien nähden käynyt taisteluun perkelettä vastaan ja saanut voiton; eikä tämä tapahtunut pakollisesti, vaan vapaaehtoisesti; eikä vain urhoollisesti, vaan myöskin ilomielin, sillä hän katseli petoja, jotka tulisivat hyökkäämään hänen kimppuunsa, suurella mielihyvällä, ikäänkuin ne eivät riistäisi hänen elämäänsä, vaan mieluumminkin hänet näin kutsuttaisiin kaikkein ihanimpaan ja autuaallisimpaan elämään."

PIISPA POLYKARPOS.

Marttyyrien historian esikuvallisiin henkilöihin ja suurpiirteisimpiin persoonallisuuksiin kuuluu Smyrnan kaupungin kuuluisa piispa Polykarpos, jonka marttyyrio on marttyyrien historian kaikkein kauneimpia lukuja. Kirkkoisä Irenaeukselta olemme saaneet tärkeitä tietoja tästä apostolisesta isästä ja apostolisen perimätiedon luotettavasta vartiasta.

Irenaeus oli poikasena käynyt kuulemassa harmaantuneen Smyrnan piispan saarnoja ja vielä hänen ollessaan vanhana väikkyi Polykarpoksen jalo kuva elävänä hänen silmäinsä edessä. "Minä voisin näyttää sinulle", hän kirjoittaa eräälle presbyterille, "vielä paikan, jossa autuas Polykarpos istui ja opetti, ja hänen ulos- ja sisällekäymisensä ja koko hänen käyttäytymisensä ja ulkonäkönsä sekä puheensa, jotka hän piti kansalle, sekä miten hän kertoi seurustelustaan Johanneksen ja muiden kanssa, jotka olivat nähneet Herran, sekä miten hän esitti heidän sanojaan ja mitä hän oli kuullut heiltä Herrasta ja hänen ihmetöistään ja opistaan." Johanneksella tarkoitetaan tässä epäilemättä samannimistä apostolia, joka kirkkoisä Tertullianuksen mukaan oli vihkinyt hänet Smyrnan piispaksi. Noin v. 110 (116) kävi hänen luonaan piispa Ignatios kärsimysmatkallaan Roomaan. Hänen kauttaan Polykarpos joutui yhteyteen filippiläisten kanssa, joille hän kirjoitti apostolista henkeä uhkuvan, meille säilyneen kirjeen. Aiheen tämän paimenkirjeen kirjoittamiseen, kirjeen, joka sisältää arvokkaita neuvoja kristillisestä vaelluksesta ja seurakuntaelämästä, antoi seuraava tapahtuma.

Filippissä oli presbyteri Valens langennut ahneuden syntiin – luultavasti hän oli tuhlannut seurakunnan varoja. Hänet oli sentähden pantu pois viralta ja erotettu seurakunnan yhteydestä. Silloin Polykarpos kirjoitti filippiläisille mainitun kirjeen, jossa hän kehoittaa seurakuntaa sopivaisuuteen ja lempeyteen presbyteriä ja hänen puolisoaan kohtaan sekä neuvoo ottamaan heidät jälleen seurakunnan yhteyteen, sittenkun he ovat kärsineet heille määrätyn katumusajan. Kun mainittu apostolista uskonrohkeutta uhkuva ja kalliita neuvoja sisältävä lähetyskirje sallii meidän luoda syvän silmäyksen tämän jalon jumalanmiehen sydämeen ja uskonelämään, niin esitämme siitä seuraavassa katkelmia.

"– – – Vyöttäkää sentähden mielenne kupeet sekä palvelkaa Jumalaa pelossa ja totuudessa, hyläten tyhjän turhapuheisuuden ja monien eksytyksen, uskoen Häneen, joka Herran Jeesuksen Kristuksen kuolleista herätti ja antoi Hänelle kunnian ja istuimen oikealla kädellänsä, jolle kaikki taivaassa ja maan päällä ovat alamaiset, jota jokainen henki palvoo, joka on tuleva eläväin ja kuolleiden tuomarina, jonka veren Jumala on etsivä niiltä, jotka eivät usko Häneen. Mutta Se, joka Hänet kuolleista herätti, on myös herättävä meidät, jos teemme Hänen tahtonsa ja vaellamme Hänen käskyissään ja rakastamme, mitä Hän rakasti, kartamme kaikkea vääryyttä, petosta, ahneutta, panettelemista, väärää todistusta, emmekä kosta pahaa pahalla eikä herjausta herjauksella, ei nyrkkiä nyrkillä eikä sadatusta sadatuksella, vaan muistamme mitä Herra opettaen sanoi: 'Älkää tuomitko, ettei teitä tuomittaisi; sillä millä tuomiolla te tuomitsette, sillä teidät tuomitaan, ja millä mitalla te mittaatte, sillä teille mitataan', ja autuaita ovat köyhät ja ne, joita vanhurskauden tähden vainotaan, sillä heidän on taivasten valtakunta. – – –

"Mutta kaikkien ahtauksien alku on ahneus. Tietäessämme siis, ettemme ole tuoneet mitään maailmaan, vieläpä, ettei meillä ole täältä mitään vietävääkään, varustautukaamme vanhurskauden aseilla ja harjoittautukaamme vaeltamaan Herran käskyissä, ja sitten myös neuvomaan vaimojamme vaeltamaan annetussa uskossa ja rakkaudessa ja pyhyydessä, rakastaen omia miehiään kaikessa totuudessa ja olemaan ystävällisiä kaikille samalla tavoin kaikessa kohtuudessa ja kasvattamaan lapsiaan jumalanpelon taidossa. Leskiä opettakaamme olemaan ymmärtäväiset Herran uskoa koskevissa kohdissa, rukoilemaan lakkaamatta kaikkien puolesta, olemaan kaukana kaikesta parjauksesta, panettelemisesta, väärästä todistuksesta, ahneudesta ja kaikesta pahasta; tietäen olevamme alttari, ja että Hän katselee kaikkia, eikä mitään ole Häneltä salassa, ei mietteet, ei ajatukset eikä edes sydämen salaisuudet. – – –

"Sillä jokainen, joka ei tunnusta Jeesuksen Kristuksen lihaan tulleen, on antikristus; ja ken ei tunnusta ristin todistusta, on perkeleestä; ja ken Herran sanoja omien himojensa mukaan vääntelee eikä sano olevan ylösnousemusta ja tuomiota, se on saatanan esikoinen. Jättäkäämme sentähden monien turhamaisuus ja petolliset opit ja palatkaamme meille alusta annettuun oppiin, valppaina rukouksissa ja kestäväisinä paastoissa, anoen rukouksissamme kaikkinäkevää Jumalaa, jottei Hän johdattaisi meitä kiusaukseen, niinkuin Herra sanoi: 'Henki tosin on altis, mutta liha on heikko. [Matt. 26, 41]

"Pysykäämme siis lakkaamatta toivossamme ja vanhurskautemme pestissä, joka on Jeesus Kristus, joka 'itse kantoi meidän syntimme omassa ruumiissaan ristinpuuhun', [1 Piet. 2, 24] joka 'ei yhtään syntiä tehnyt ja jonka suussa ei mitään vilppiä ollut'; [1 Piet. 2, 22] mutta meidän tähtemme Hän kaikki kärsi, jotta Hänessä eläisimme. Olkaamme siis Hänen kärsivällisyytensä seuraajat, ja jos saamme kärsiä Hänen nimensä tähden, niin ylistäkäämme Häntä. Sillä sellaisen esikuvan Hän itsessään asetti meidän eteemme, ja sen me olemme uskoneet.

"Valens, joka kerran teidän luonanne on presbyteriksi asetettu, on tuottanut minulle suuren surun sillä, että hän pitää saamaansa asemaa niin halpa-arvoisena. Sentähden varoitan teitä karttamaan ahneutta sekä olemaan puhtaat ja totiset. Välttäkää kaikkea pahaa. Mutta ken ei voi osoittaa itsehillintää näissä, miten saattaa hän julistaa sitä toisille? Jos joku ei ole pidättäytynyt ahneudesta, sitä epäjumalisuus saastuttaa ja se tuomitaan niinkuin hän olisi pakanain joukkoa. Mutta onko ketään, joka ei tietäisi millainen Herran tuomio on? Vai 'ettekö tiedä, että pyhät tulevat maailman tuomitsemaan?' [2 Kor. 6, 2] kuten Paavali opettaa. Mutta en minä olekaan mitään sellaista havainnut enkä kuullut olevan teissä, joiden seassa autuas Paavali vaikutti, ja teitähän kiitetäänkin hänen lähetyskirjeensä alussa. Sillä teistä hän kerskaa kaikissa seurakunnissa, jotka vain silloin olivat tulleet tuntemaan Jumalan; mutta me emme silloin vielä tunteneetkaan Häntä. Sentähden, veljeni, olen kovin murheellinen hänen ja hänen puolisonsa tähden, joille Jumala antakoon totisen katumuksen. Olkaa siis tässä taitavat ja älkää vihollisina sellaisia pitäkö, vaan palauttakaa kuten (seurakunnan) sairaita ja eksyviä jäseniä, että pelastaisitte koko teidän ruumiinne. Sillä tätä tehdessänne rakennatte itseänne. – – –

"Autuas se, joka näitä muistaa, ja autuaita toivon teidän olevan. Mutta Jumala ja meidän Herramme Jeesuksen Kristuksen Isä, ja itse iankaikkinen Ylimmäinen Pappi, Jumalan Poika, Jeesus Kristus, rakentakoon teitä uskossa ja totuudessa ja kaikessa nöyryydessä ja vihan välttämisessä, kärsivällisyydessä ja pitkämielisyydessä ja itsehillinnässä ja puhtaudessa; ja antakoon teille arvan ja osan pyhäinsä seassa, ja meille teidän kaikkein kanssa taivaan alla, jotka tulevat uskomaan meidän Herraamme Jeesukseen Kristukseen ja Hänen Isäänsä, joka Hänet kuolleista herätti. Rukoilkaa kaikkien pyhäin puolesta. Rukoilkaa myöskin kuningasten ja valtojen ja hallitsijain, vieläpä ristin vihollistenkin puolesta, että teidän hedelmänne olisi kaikissa nähtävänä, että olisitte Hänessä täydelliset."

Polykarpos puolusti uskollisesti oikeaa oppia ja apostolista perimätietoa harhaoppeja vastaan. "Hän opetti aina sitä, mitä hän itse oli apostoleilta oppinut, mitä myös kirkko julistaa, mikä myös yksin on totta," vakuuttaa Irenaeus. Vähää ennen kuolemaansa Polykarpos kävi Roomassa tapaamassa piispa Anicetusta sen oppiriidan johdosta, mikä oli syntynyt itä- ja länsimaisen kirkon välillä pääsiäisen viettämisen ajasta. Siellä hän kohtasi harhaoppisen Markionin. Kun viimeksimainittu kehoitti Polykarposta tuntemaan, kuka hän on, niin Polykarpos vastasi: "Tunnen kyllä, tunnen kyllä saatanan esikoisen."

Pian Roomasta palaamisen jälkeen päättyi iäkkään seurakunnankaitsijan pyhiinvaellusmatka marttyyrikuolemalla helmikuun 23 p:nä v. 155, keisari Markus Aureliuksen hallitusaikana. Suuren sapatin ehtoona, pääsiäislauantai-iltana tämä uskollinen Jeesuksen Kristuksen todistaja siirtyi ajasta iankaikkisuuteen viettämään iäistä ylösnousemuksen ja voiton juhlaa kirkastetun Herransa luona taivasten valtakunnassa. Hänen todistajakuolemansa johdosta kirjoitti Smyrnan seurakunta kiertokirjeen Filomelionin seurakunnalle ja kaikille seurakunnille kautta koko silloisen kristikunnan. Tämän meille säilyneen aitoperäisen kreikankielisen asiakirjan johdolla esitämme seuraavassa kertomuksen tämän kunnianarvoisan seurakunnan kaitsijan, apostolin ja profeetan oppilaan sekä apostolisen isän viimeisestä voitollisesta taistelusta saatanaa ja hänen joukkoansa vastaan. Mainittu kiertokirje kuuluu kokonaisuudessaan seuraavasti:

"Pyhän Polykarpoksen marttyyrio.

"Smyrnassa muukalaisena majaileva Jumalan seurakunta toivottaa Filomelionin seurakunnalle sekä kaikille pyhän yhteisen kirkon kaikilla paikkakunnilla oleville seurakunnille armoa ja rauhaa ja rakkautta Isältä Jumalalta ja Herraltamme Jeesukselta Kristukselta ylitsevuotavassa määrässä.

"Olemme kirjoittaneet teille, veljet, mitä tapahtui marttyyreille ja erikoisesti autuaalle Polykarpokselle, jonka todistajakuolema sinetin tavoin teki lopun vainosta. Sillä melkein kaikki, mikä kävi edellä, tapahtui siksi, että Herra meille ennakolta ilmoittaisi evankeliumin mukaisen marttyyriuden. Polykarpos jäi näet paikoilleen joutuakseen alttiiksi annetuksi, kuten Herrakin, jotta mekin tulisimme hänen jäljittelijöikseen, katsoen ei vain omaamme, vaan kukin toistemmekin parasta. Sillä totista ja lujaa rakkautta todistaa se, että ei tahdo ainoastaan itse pelastua, vaan että toivoo kaikkien veljienkin pelastuvan. Niinpä autuaita ja jaloja ovat kaikki Jumalan tahdon mukaan kärsityt marttyyriudet; tuleehan meidän, varovaisia ollen, omistaa Jumalalle valta kaikissa asioissa. Sillä kuka ei ihailisi heidän uljuuttaan ja kestävyyttään ja rakkauttaan Herraan? Kestiväthän he siihen määrin ruoskilla suomimista, että aina sisässäolevia verisuonia ja valtimoita myöten saattoi nähdä lihan rakenteen, jotta ympärilläseisovatkin säälivät ja surkuttelivat. Mutta hepä menivät niin pitkälle uljuudessa, ettei kukaan heistä mitään hiiskunut eikä valittanut, osoittaen meille kaikille, että Kristuksen marttyyrit tuona heidän kiduttamishetkenään vapautuivat lihasta, tai pikemmin, että Herra heidän vieressään seisten seurusteli heidän kanssaan. Ja turvautuen Kristuksen armoon he halusivat maallisia kidutuksia, yhden hetken hinnalla ostaen itsensä vapaiksi iankaikkisesta rangaistuksesta. Ja viileä oli heille epäinhimillisten kiduttajain tuli. Sillä silmäin edessä oli heillä vapautus iankaikkisesta ja milloinkaan sammumattomasta tulesta ja sielunsilmillään he katsoivat ylös niihin loppuun asti kestäneille valmistettuihin palkintoihin, joita korva ei ole kuullut eikä silmä nähnyt ja jotka eivät ole ihmisen sydämeen nousseet, mutta joita Herra osoitti niille, jotka eivät enää olleet ihmisiä, vaan jo enkeleitä. Samoin myös ne, jotka tuomittiin petojen eteen heitettäviksi, kestivät loppuun asti kauheat rääkkäykset. Heidän alleen levitettiin merisimpukoita ja heitä rääkättiin monenlaisilla muillakin kidutuslajeilla, jotta perkele, jos mahdollista, pitkällisen rääkkäyksen kautta taivuttaisi heidät kieltämään uskonsa. Sillä monta outoa juonta hän punoi heitä vastaan.

"Mutta kiitos Jumalan. Kaikkia vastaan hän ei pystynyt. Erinomaisimmin kunnostautui oivallinen Germanikos, joka kestävyydellään rohkaisi heidän pelkuruuttaan. Kun nimittäin prokonsuli koetti taivuttaa häntä ja sanoi säälivänsä hänen nuoruuttaan, niin hän väkisin veti pedon luokseen, päästäkseen sitä pikemmin heidän jumalattomasta ja epäpyhästä elämästään. Tämän johdosta siis koko kansanjoukko ihmetellen kristittyjen Jumalan rakastaman ja Jumalaa palvelevan sukukunnan urhoollisuutta, huudahti ääneen: 'Pois jumalattomat! Etsittäköön Polykarposta!'

"Mutta nähdessään pedot pelästyi eräs fryygialainen Quintus, joka äskettäin oli tullut Fryygiasta. Hän se oli, joka oli astunut itse ja saattanut muutamia muitakin vapaaehtoisesti astumaan esiin. Mutta hänet sai prokonsuli rukoilemistaan rukoilemalla taivutetuksi vannomaan ja uhraamaan. Tämän tähden siis, veljet, emme kiitä niitä, jotka astuvat esiin, koskapa ei evankeliumi näin opeta.

"Kun ihailtava Polykarpos sitävastoin kuuli tämän, niin hän aluksi pysyi hämmentymättä ja tahtoi jäädä kaupunkiin. Mutta suuri enemmistö taivutti hänet salaa poistumaan kaupungista. Ja hän lähti vähän matkan päässä olevalle maatilalle. Täällä hän viipyi pienen seurueen kera tekemättä mitään muuta yötä ja päivää kuin rukoili Herraa maailman kaikkien ihmisten ja kaikkien seurakuntien puolesta, kuten hänen tapansa aina oli tehdä. Ja rukoillessaan kolme päivää ennen vangiksiottoaan hän näki näyssä, miten hänen päänalusensa syttyi tuleen ja paloi. Ja kääntyen seuralaistensa puoleen hän lausui: 'Minun on joutuminen elävänä poltettavaksi.'

"Kun nyt ne, jotka etsivät häntä, viipyivät, niin Polykarpos siirtyi toiselle maatilalle. Ja sinne ilmestyivät kohta hänen vainoojansa. Ja kun he eivät häntä löytäneet, niin he vangitsivat kaksi orjapoikaa, joista toinen kidutettaessa tunnusti. Sillä olihan Polykarpoksen mahdotonta jäädä piiloon, kun kerran hänen kavaltajansa olivat talonväkeä. Ja turvallisuusvartioston päällikkö, Herodeksen kaima, kiirehti tuodakseen hänet stadionille, jotta hän täyttäisi arpansa ja tulisi Kristuksesta osalliseksi, mutta hänen kavaltajansa saisivat saman rangaistuksen kuin Juudas.

"Mukanaan orjapoika, takaa-ajajat ja ratsumiehet siis perjantaina iltapäivällä he läksivät tavanmukaisin asein varustettuina liikkeelle niinkuin rosvoa vastaan rientäen. Kun he olivat tulleet vasta myöhään illalla, niin he tapasivat hänet makaamassa eräässä yläkerran huoneessa. Sieltä hän tosin olisi voinut paeta toiseen paikkaan, mutta hän ei tahtonut sitä, vaan lausui: 'Tapahtukoon Jumalan tahto!' Saatuaan tietää heidän tulleen, hän meni alas puhuttelemaan heitä. Tällöin läsnäolijat ihmettelivät hänen korkeaa ikäänsä ja mielenlujuuttaan sekä kummastelivat sitä, että nähtiin niin paljon puuhaa näin vanhan miehen vangitsemiseksi. Polykarpos käski nyt viipymättä tuossa tuokiossa panna heidän eteensä ruokaa ja juomaa niin paljon kuin he halusivat sekä pyysi itselleen ainoastaan yhden tunnin ajan saadakseen rauhassa rukoilla. Kun tämä hänelle suotiin, niin hän nousi ylös ja rukoili niin täynnä Jumalan armoa, että hän kahteen tuntiin ei voinut vaieta ja että kaikki läsnäolevat, jotka kuulivat hänen rukouksensa, hämmästyivät, ja monet heistä katuivat sitä, että olivat tulleet vangitsemaan niin kunnianarvoisaa vanhusta.

"Sittenkuin hän oli lopettanut rukouksensa, jossa hän muisteli kaikkia, joiden kanssa hän milloinkaan oli joutunut tekemisiin, suuria ja pieniä, ylhäisiä ja alhaisia, samoinkuin koko oikeauskoista seurakuntaa koko maailmassa, ja kun lähtöhetki oli tullut, niin he asettivat hänet istumaan aasin selkään ja veivät hänet kaupunkiin pääsiäislauantaina. Tiellä kohtasivat hänet turvallisuusvartioston päällikkö Herodes ja tämän isä Niketes. Nämä ottivat hänet vaunuihinsa, antoivat hänelle paikan vieressään ja koettivat saada hänet luopumaan vakaumuksestaan sanoen: 'Mitäpä pahaa on oikeastaan siinä, että sanoo Herra [Tämän johdosta lausuu Tertullianus (Apologet. c. 25): 'Nimi Herra on myöskin yksi Jumalan nimistä. Tosin minä tahdon kutsua keisaria herraksi mutta ainoastaan silloin, kun minua ei pakoteta kutsumaan häntä herraksi samassa merkityksessä, kuin kutsun Jumalaa. Yleensä minä olen vapaa hänestä. Minulla on vain yksi Herra.'] Keisari sekä uhraa ja tekee muuta vastaavaa ja pelastuu?' Polykarpos ei aluksi vastannut mitään, mutta kun he kiihkeästi toistivat samaa, niin hän lausui: 'Minä en tahdo tehdä sitä, mitä te neuvotte minulle.' Kun he nyt näkivät pettyneensä pyrkimyksissään saada hänet luopumaan vakaumuksestaan, niin he alkoivat syytää karkeita loukkauksia häntä vastaan ja heittivät hänet suinpäin ulos vaunuista, niin että hänen sääriluunsa nyrjähti. Mutta kääntymättä ympäri, ikäänkuin hänelle ei olisi mitään tapahtunutkaan, hän marssi rohkeasti ja reippaasti stadionille, minne häntä kuljetettiin ja missä vallitsi sellainen melu, ettei voitu kuulla kenenkään puhettakaan.

"Hänen astuessaan stadionille kuului taivaasta ääni, joka huusi: 'Ole väkevä, Polykarpos, ja miehuullinen!' Sitä, joka oli lausunut sanat, ei kukaan nähnyt, mutta äänen kuulivat monet meikäläiset. Ja kun vihdoin hänet oli tuotu esiin, syntyi hirmuinen melu kun saatiin kuulla, että Polykarpos oli vangittu. Hänet vietiin nyt prokonsulin eteen, ja tämä kysyi häneltä, oliko hän Polykarpos. Saatuaan myönteisen Vastauksen prokonsuli koetti saattaa hänet kieltämään uskonsa ja sanoi: 'Ajattele toki korkeaa ikääsi!' sekä muuta samanlaista, mitä heillä on tapana sanoa, kuten esim.: 'Vanno keisarin suojelushengen kautta! Muuta mielesi! Sano: Pois jumalattomat!' Mutta vakavin katsein Polykarpos silmäili koko stadioniin kokoontunutta jumalatonta pakanajoukkoa, teki kädellään liikkeen heitä kohti, huokasi, katsahti ylös taivaaseen ja sanoi: 'Pois jumalattomat!' [Kreikkal. teksti: Aire tus athéus! Se kansanomainen tunnuslause, johon Kristukseen kohdistuva viha pukeutui mietiskelyyn ja filosofiseen ajatteluun taipuvilla itämailla, oli tämä huuto. Kristittyjä syytettiin jumalattomuudesta, atheótès, t.s. jumalien hylkäämisestä ja halveksimisesta. Mutta kun maallisten jumaluuksien joukossa oli myös keisari ja jumalatar Rooma, niin tämä huuto sai uhkaavan, majesteettirikokseen vivahtavan sävyn. – Näin prokonsuli kehoitti Polykarposta huutamaan. Tämä taasen kristittynä käsitti huudon omalla tavallaan ja huusi, käyttääksemme marttyyripiispa Karpoksen sanontatapaa 'tuhoa jumalille, jotka eivät ole luoneet taivasta eivätkä maata.' – Länsimailla taasen, missä kansan luonne ja katsantokanta olivat toisenlaiset, oli vastaava huuto: Christianos ad leones. – 'Kristityt jalopeurojen eteen!' Vrt. Cyprianuksen marttyyrio!] Mutta kun prokonsuli ahdisti häntä vielä kovemmin ja sanoi: 'Vanno, ja minä vapautan sinut! Herjaa Kristusta!' niin Polykarpos vastasi: 'Kahdeksankymmentä ja kuusi vuotta minä olen palvellut Häntä, eikä Hän ole tehnyt minulle mitään vääryyttä! Ja kuinka minä voisin kirota kuningastani, joka on pelastanut minut?'

"Prokonsulin edelleen kiihkeästi vaatiessa häntä tekemään siten ja sanoessa: 'Vanno keisarin suojelushengen kautta!' hän vastasi: 'Jos sinä tahdot sitä turhaa kunniaa, että minä vannoisin keisarin suojelushengen kautta, kuten sinä sanot, etkä ole tietävinäsi, kuka minä olen, niin kuule sitten minun rohkea tunnustukseni: Minä olen kristitty. Mutta jos tahdot tutustua kristinoppiin, niin anna päivä ja kuuntele!' Prokonsuli virkkoi: 'Rahvasta voit taivuttaa tuollaiseen!' Silloin Polykarpos sanoi: 'Sinut olen katsonut arvolliseksi lausuakseni sinulle tämän sanan; sillä meitä on opetettu antamaan ruhtinaille ja hallitusmiehille, jotka ovat Jumalan asettamia, heille tuleva kunnia mikäli se ei meitä vahingoita. Mutta noita minä en katso sen arvoisiksi, että puolustautuisin heidän edessään.'

"Mutta prokonsuli virkkoi: 'Minulla on petoja, joiden eteen heitän sinut, ellet palaa järkiisi.' Polykarpos vastasi: 'Anna niiden tulla! Meidän tapamme ei ole muuttaa mieltämme paremmasta pahempaan. Kiitettävää on sitävastoin, jos käännytään jumalattomuudesta vanhurskauteen.' Prokonsuli virkkoi jälleen hänelle: 'Teen niin, että tuhoudut tuleen, jos sinä halveksit petoja etkä muuta mieltäsi.' Polykarpos vastasi: 'Sinä uhkaat minua tulella, joka palaa vain hetken ja sammuu pian, koskapa sinä et tunne tulevan tuomion ja iankaikkisen vaivan tulta, joka on valmistettu jumalattomille. Kuitenkin, miksi viivyttelet? Tee, mitä tahdot!'

"Sanoessaan tämän ja paljon muuta hän oli täynnä rohkeutta ja iloa, ja hänen kasvonsa uhkuivat suloa, eikä hän sallinut hänelle lausuttujen sanojen huolestuttaa itseään, vaan päinvastoin prokonsuli joutui hämmennyksiin, lähetti airuen ja julistutti kolmesti keskellä stadionia: 'Polykarpos on tunnustanut olevansa kristitty.' Tuskin airut oli lausunut nämä sanat, ennenkuin koko joukko, pakanat samoinkuin Smyrnassa asuvat juutalaiset, vastustamattoman raivon vallassa ja kovaäänisen melun kohistessa huusivat: 'Tämä on Aasian opettaja, kristittyjen isä, meidän jumaliemme tuhooja; hän, joka on kehoittanut niin monia olemaan uhraamatta ja palvomatta jumalia.' Näin sanoen he päästivät ilmoille huudon ja pyysivät Aasian johtomiestä Filipposta päästämään jalopeuran Polykarpoksen kimppuun. Mutta tämä sanoi, ettei hänellä ollut oikeutta tehdä sitä, koskapa ei enää ollut sovelias aika eläinnäytäntöihin. Silloin pälkähti heidän päähänsä alkaa yksimielisesti huutaa, että hänen tuli polttaa Polykarpos elävältä. Sillä se näky oli käyvä toteen, jonka tämä oli nähnyt päänalusestaan, silloin nimittäin, kun hän rukoillessaan näki sen palavan ja kääntyen läsnäolevain uskovaisten puoleen lausui profeetallisesti: 'Minun on joutuminen elävältä poltettavaksi.'

"Tämä tapahtui niin tuiki nopeasti, että se tehtiin pikemmin kuin voi sanoa. Kansanjoukot kantoivat heti halkoja ja risuja työhuoneista ja kylpylöistä, jolloin pääasiallisesti juutalaiset tapansa mukaan osoittautuivat erikoisen toimellisiksi. Kun nyt rovio oli valmis, niin Polykarpos riisui vaatteensa, avasi vyönsä ja koetti irroittaa myöskin kenkänsä, mitä hän ei ollut tehnyt aikaisemmin sentähden, että aina jokainen uskovainen oli pyrkinyt muita ennemmin koskettamaan hänen ihoaan. Sillä vakaan vaelluksen tähden kunnioitettiin häntä suuresti kaikessa myöskin jo ennen hänen marttyyriuttaan. Heti asetettiin nyt hänen päälleen polttorovioon kuuluvat esineet. Mutta kun he tahtoivat naulata hänet kiinni paaluun, niin hän sanoi: 'Antakaa minun olla näin! Hän, joka antaa minulle voimaa kestämään tulta, Hän antaa minulle myös väkevyyttä seisomaan liikkumattomana roviolla, vaikka te ette olekaan kiinnittäneet minua mihinkään paaluun.'

"He siis eivät naulinneet häntä kiinni, vaan ainoastaan sitoivat hänet. Kun nyt hänen kätensä olivat sidotut selän taakse ja hän oli sidottu kuin erinomainen oinas, joka on valittu suuresta laumasta otolliseksi polttouhriksi Jumalalle, kaiken Tekijälle, niin hän, katsoen taivaaseen, rukoili ja sanoi: 'Herra, kaikkivaltias Jumala, Sinä rakastetun ja ylistetyn Poikasi Jeesuksen Kristuksen Isä, Hänen, jonka kautta olemme tulleet Sinun tuntemiseesi! Sinä kaikkien enkelien ja voimain Jumala ja koko luomakunnan sekä koko vanhurskasten sukukunnan, jotka elävät Sinun edessäsi: Sinua minä ylistän, että olet katsonut minut arvolliseksi elämään tämän päivän ja tämän hetken, jolloin saan osallistua marttyyriesi luvusta ja Kristuksesi kärsimysten kalkista elämän ylösnousemukseksi sekä sielulle että ruumiille Pyhän Hengen katoamattomuudessa! Suo minun tulla Sinun kasvojesi eteen tänä päivänä runsaana ja otollisena uhrina, niinkuin olet edeltä valmistanut ja edeltäilmoittanut ja täyttänyt, Sinä, vanhurskas ja totinen Jumala! Tämän tähden ja kaikkien puolesta minä Sinua kiitän, Sinua ylistän, Sinua kunnioitan iankaikkisen ja taivaallisen Ylimmäisen Papin Jeesuksen Kristuksen, Sinun rakastetun Poikasi kautta, jonka kautta Sinulle Hänen kanssaan ja Pyhälle Hengelle olkoon kunnia nyt ja iankaikkisesti! Amen.

"Kun hän oli lähettänyt tämän amenen ja siten päättänyt rukouksensa, niin erikoisesti sitä tarkoitusta varten määrätyt henkilöt sytyttivät tulen. Ja kun liekki leimahti korkealle ilmaan, näimme me ihmeen, me, joiden oli suotu nähdä se ja jotka myös sentähden olemme säästetyt, että kertoisimme tämän tapahtuman muille. Tuli nimittäin muodosti jonkinlaisen holvin, aivan kuten tuulen pullistaman purjeen, ja ympäröi marttyyrin ruumiin. Tämä, seisoen keskellä, ei ollut kuten palava liha, vaan kuten paistettava leipä tahi kulta ja hopea, joka sulatusuunissa puhdistuu. Sillä me tunsimme sellaista hyvää hajua aivankuin olisi meitä vastaan tuoksunut suitsutusaine tahi joku kallisarvoinen ryyti.

"Kun nyt jumalattomat vihdoin näkivät, etteivät liekit voineet kuluttaa hänen ruumistaan, käskivät he pyöveliä menemään ja lävistämään hänen ruumiinsa väkipuukolla. Hänen tehtyään tämän tulvahti sellainen määrä verta, että se sammutti tulen ja koko joukko hämmästyi sitä, että oli tuollainen ero jumalattomain ja vanhurskasten välillä. Ja näihin jälkimmäisiin kuuluu myöskin tämä ihailtava Polykarpos, meidän aikanamme elänyt apostolinen ja profeetallinen opettaja, Smyrnan yleisen seurakunnan piispa. Sillä jokainen hänen suustaan lähtenyt sana on joko jo täyttynyt tahi vielä täyttyvä.

"Mutta kun vanhurskasten sukukunnan kateellinen, mustasukkainen ja pahansuopa vihamies näki hänen marttyyriutensa suuruuden ja hänen alunperin nuhteettoman vaelluksensa sekä miten hän oli seppelöity katoamattomuuden kuihtumattomalla seppeleellä ja saavuttanut voittopalkinnon, niin hän koetti estää meitä saamasta hänen ruumistaan, vaikkakin monet halusivat tehdä sen ja tulla osallisiksi hänen pyhästä lihastaan. Siksipä hän johdattikin Niketeksen, Herodeksen isän ja Alken veljen mieleen pyytää maaherralta, ettei hän jättäisi meille Polykarpoksen ruumista, jottemme me, kuten he sanoivat, hylkäisi ristiinnaulittua ja alkaisi palvoa tätä. Tämän he sanoivat juutalaisten neuvosta ja heidän tukeminaan, juutalaisten, jotka myös tarkoin pitivät silmällä meitä, kun me tahdoimme ottaa hänet pois tulesta. He eivät tienneet, ettemme me milloinkaan voi luopua Kristuksesta, joka viatonna on kuollut kaikkien niiden koko maailman syntisten tähden, jotka hänen kauttaan pelastuvat; emmekä myöskään palvoa ketään muuta. Sillä Häntä me kunnioittaen rukoilemme Jumalan Poikana, mutta marttyyrejä me rakastamme, minkä he ansaitsevat suurella rakkaudellaan Kuninkaaseensa ja Opettajaansa. Ja käyköön niin, että mekin pääsemme heidän osaveljikseen ja opetuslapsitovereikseen.

"Kun nyt sadanpäällikkö huomasi juutalaisten riitaisan mielialan, niin hän käski asettaa Polykarpoksen ruumiin näytteille ja polttaa sen roomalaisen tavan mukaan. Ja niin me keräsimme sitten hänen luunsa, jotka ovat kallisarvoisemmat kuin jalokivet ja koetellummat kuin kulta, ja asetimme ne sopivaan paikkaan. Ja kun me, mikäli mahdollista, sinne kokoonnumme iloisina ja riemumielin, on Herra salliva meidän viettää hänen marttyyriutensa syntymäpäivää niin hyvin niiden muistoksi, jotka jo ennen ovat taistelunsa taistelleet, kuin myös niiden harjoitukseksi ja valmistumiseksi, jotka ovat siihen määrätyt.

"Sellainen kohtalo oli autuaalla Polykarpoksella, joka Filadelfiasta olleiden kanssa kahdentenatoista kärsi marttyyrikuoleman Smyrnassa, mutta jota yksin enemmän kuin kaikkia muita muistellaan, niin että hänestä pakanatkin joka paikassa puhuvat; hän näet ei ainoastaan ollut huomattava opettaja, vaan myös erinomainen marttyyri, jonka marttyyriutta kaikki haluavat jäljitellä, se kun tapahtui Kristuksen evankeliumin mukaisesti. Kestävyydellään voitettuaan jumalattoman ruhtinaan ja näin saavutettuaan katoamattomuuden seppeleen hän yhdessä apostolien ja kaikkien vanhurskasten kanssa riemuiten kunnioittaa Jumalaa ja kaikkivaltiasta Isää ja ylistää Herraamme Jeesusta Kristusta, sielujemme Vapahtajaa ja ruumiittemme Perämiestä ja maailmassa olevan yleisen seurakunnan Paimenta.

"Tehän pyysitte, että tapahtumat laveammin esitettäisiin teille. Me taas olemme tällä haavaa ikäänkuin pääpiirteittäin ilmoittaneet ne Markianos [Eräässä käsikirjoituksessa on: Markion.]-veljemme kautta. Saatuanne siis tiedon tästä lähettäkää tämä kirje tuonnempana oleville veljille, jotta hekin kunnioittaisivat Herraa, joka tekee valintansa omien palvelijainsa joukosta. Mutta Hänelle, joka armossaan ja suomastaan saattaa viedä meidät kaikki taivaalliseen valtakuntaansa ainosyntyisen Poikansa Jeesuksen Kristuksen kautta, kiitos, kunnia ja valtasuuruus iankaikkisesti. Tervehtikää kaikkia pyhiä! Teitä tervehtivät meidän kanssamme olevat ja tämän kirjoittaja Euarestos koko huonekuntineen.

"Autuas Polykarpos kärsi marttyyrikuoleman alkavan Xanthikos-kuun toisena päivänä, helmikuun 23:ntena, kahdeksannella tunnilla. Hänet vangitutti Herodes, Filippos Trallesilaisen ollessa ylimmäisenä pappina, Statius Quadratuksen ollessa prokonsulina, mutta Jeesuksen Kristuksen hallitessa iankaikkisesti, jolle kiitos, kunnia ja valtasuuruus suvusta sukuun. Amen.

"Tämän kopioi Gaios Eirenaioksen kirjoituksista; viimemainittu oli Polykarpoksen oppilas, ja he olivat seurustelleet toistensa kanssa. Mutta minä Sokrates [Toisessa käsikirjoituksessa: Isokrates.] kopioin Korinthossa tämän Gaioksen jäljennöksistä. Armo kaikille.

"Minä Pionios taasen kirjoitin tämän ylläkirjoitetun mukaan haettuani sen ilmi autuaan Polykarpoksen näyssä tekemän ilmoituksen johdosta, kuten seuraavassa tulen osoittamaan. Kokosin talteen tämän kirjoituksen, jonka aika jo oli kuluttanut melkein loppuun, jotta minutkin Herra Jeesus Kristus kokoaisi valittujensa kanssa taivaalliseen valtakuntaansa. Jolle kunnia Isän ja Pyhän Hengen kanssa iankaikkisesta iankaikkiseen. Amen."

Irenaeus (Eirenaios) kertoo, että samana päivänä ja samalla hetkellä, kuin Polykarpos kärsi marttyyrikuoleman Smyrnassa, Rooman kaupungissa kuultiin ääni, joka pasuunan tavoin sanoi: "Polykarpos on kärsinyt marttyyrikuoleman." [Kreikkal. teksti: Polýkarpos emartýrèsen, jonka alkuperäinen merkitys on: "Polykarpos on todistanut"; siitä johdettu merkitys: todistanut uskollisesti kuolemaan asti = kärsinyt todistaja- l. marttyyrikuoleman.]

Tällaisen lopun sai Polykarpos, apostolin ja profeetan oppilas, Smyrnan seurakunnan piispa. Hänen marttyyriuteensa liittyy paljon ihmeellistä ja yliluonnollista. Sitä ei kuitenkaan tarvitse ihmetellä, sillä me olemme tässä tekemisissä apostolin oppilaan kanssa, miehen, joka nuoruutensa ja voimainsa päivinä epäilemättä vielä oli nähnyt tapahtuvan merkkejä ja ihmeitä ja tunnustekoja. Yliluonnollisia ilmiöitä tapaamme muuallakin marttyyrien historiassa.

"Ole uskollinen kuolemaan asti, niin minä annan sinulle elämän kruunun!" Tällaisen rohkaisevan kehoituksen lähetti uskollinen ja totinen Todistaja apostoli Johanneksen kautta Smyrnan seurakunnan enkelille eli kaitsijalle, tarkoittaen tällä profeetallisesti epäilemättä juuri Polykarposta, kuten selviää mainitun kirjeen sisällöstä sekä Polykarpoksen omista elämän vaiheista ja sankarillisesta marttyyrikuolemasta. Kun Herra ylistää häntä rikkaaksi kaiken ahdistuksen ja köyhyyden keskellä, niin se on selvä viittaus tähän jaloon seurakunnankaitsijaan, jonka nimi Polykarpos (= paljo- eli runsashedelmäinen) profeetallisesti kuvaa hänen elämäntehtävänsä ja kutsumuksensa laatua. Olemalla rikas uskossa ja pyhäin kärsivällisyydessä hän on esikuvallisena seurakunnankaitsijana, uskonpuolustajana ja veritodistajana suunnattomasti rikastuttanut Kristuksen elävää seurakuntaa maan päällä kaikkina myöhempinä aikoina halki vuosisatojen. Ja sanottakoon suoraan: kaikkialla siellä, missä ihaillen katsellaan ja ymmärryksellä suhtaudutaan kypsään, miehekkääseen kristillisyyteen, uskonuljuuteen ja kuolemaan asti kestävään uskollisuuteen, kaikkialla siellä mainitaan Smyrnan Polykarpoksen nimi Kristuksen seurakunnan suurenmoisista persoonallisuuksista muutoin niin rikkaan ja mainehikkaan historian kaikkein ensimmäisten ja kaikkein kunniakkaimpien nimien joukossa.

KARPOKSEN, PAPYLOKSEN JA AGATHONIKEN MARTTYYRIO.

Vanhimpiin, ehdottomasti luotettaviin ja alkuperäisiin marttyyrikertomuksiin kuuluu Karpoksen, Papyloksen ja Agathoniken marttyyrio, jonka B. Aubé löysi eräästä Pariisin käsikirjoituksesta v. 1881. Mainitut veritodistajat kärsivät kunniakkaan, tuskallisen todistajakuoleman Pergamonissa keisari Markus Aureliuksen hallitusaikana. Eräässä myöhemmässä tekstimuodossa sanotaan, että Karpos olisi ollut Thyateiran kaupungin piispa ja Papylos diakoni. Tämä seikka ei käy selville alkuperäisen tekstin sanamuodosta, vaikka sellainen otaksuma kyllä näyttää todennäköiseltä. Karpos on joka tapauksessa ollut huomattava persoonallisuus ja sivistynyt kristitty. Sitä todistaa sekä maaherran häntä kohtaan osoittama huomaavaisuus että hänen tutkintotilaisuudessa antamansa vastaukset. Papylos on Thyateiran asukas ja nähtävästi kristitty matkasaarnaaja, kuten voimme päättää aktin sisällöstä. Rohkean ja miehekkään tunnustuksen jälkeen maaherra tuomitsee heidät poltettaviksi roviolla. Rovion lähellä seisova kristitty nainen Agathonike syöksyy Veritodistajain sankariuskon elähyttämänä ja kiihkeän marttyyriuden halun valtaamana vapaaehtoisesti liekkeihin, koskapa hänkin tahtoo "päästä osalliseksi ja nauttia tästä mainehikkaasta aamiaisesta", toisin sanoen: marttyyrina ottaa osaa Karitsan suureen hääateriaan.

Piispa Gummerus huomauttaa, että nämä marttyyrit kuuluivat todennäköisesti montanistisiin piireihin. Se on luultavaa, kun ottaa huomioon heidän kotipaikkansa sekä "kaikkien kolmen kiihkeän marttyyriudentavoittamisen ja etenkin viimeksimainitun (Agathoniken) vapaaehtoisen kuolemanetsimisen".

Tämä marttyyrio kuuluu seuraavasti.

"Pyhien Karpoksen, Papyloksen ja Agathoniken marttyyrio.

"Prokonsulin oleskellessa Pergamonissa tuotiin hänen eteensä autuaat Karpos ja Papylos, Kristuksen marttyyrit. Ja alotettuaan istunnon prokonsuli lausui: 'Miksi sinua kutsutaan?'

"Autuas virkkoi: 'Ensimmäinen ja erikoinen nimeni on kristitty, mutta jos kysyt nimeäni maailmassa, on se Karpos.'

"Prokonsuli lausui: 'Tuttuja ovat sinulle kaiketi augustusten käskyt, että teidän tulee kunnioittaa kaikkeaohjaavia jumalia, josta syystä kehoitan teitä astumaan esiin ja uhraamaan.'

"Karpos virkkoi: 'Minä olen kristitty, minä kunnioitan Kristusta, Jumalan Poikaa, joka myöhempinä aikoina tuli vapahtamaan meidät ja pelasti meidät perkeleen eksytyksestä, mutta tuollaisille epäjumalille en uhraa. Tee mitä tahdot! Minun näet on mahdoton uhrata pahojen henkien pettäväisille harhakuville. Sillä ne, jotka näille uhraavat, ovat samanlaisia kuin nämä itse. Sillä niinkuin totiset rukoilijat, jotka Herran jumalallisen muistutuksen mukaan rukoilevat Jumalaa hengessä ja totuudessa, tulevat samankaltaisiksi Jumalan kunnian kanssa ja ovat Hänen kanssaan kuolemattomia saaden sanan kautta osallisuuden iankaikkisesta elämästä, niin myös näitä palvelevat tulevat samankaltaisiksi pahojen henkien turhuuden kanssa ja hukkuvat heidän kanssaan helvettiin. Sillä oikea tuomio kohtaa heitä yhdessä hänen kanssaan, joka on eksyttänyt ihmisen, Jumalan valitun luomuksen, sanon perkeleen kanssa, joka omalla häijyydellään on yllyttänyt pahoja henkiä tähän. Josta syystä ymmärrä, prokonsuli, että minä en uhraa näille.'

"Mutta prokonsuli lausui sydämistyneenä: 'Uhratkaa jumalille älkääkä hullutelko!'

"Karpos virkkoi hymähdellen: 'Tuho jumalille, jotka eivät ole luoneet taivasta eivätkä maata!'

"Prokonsuli lausui: 'Uhrata sinun täytyy, sillä näin on käskenyt itsevaltias.'

"Karpos virkkoi: 'Elävät eivät uhraa kuolleille.'

"Prokonsuli lausui: 'Näyttävätkö sinusta jumalat olevan kuolleita?'

"Karpos virkkoi: 'Tahdotko kuulla? Eivätkö nämä kerran olleet ihmisiä ja eläneet, jotta he myös kuolisivat? Tahdotko saada tietää, että tämä on totta? Poista heistä se kunnioituksesi, jota luulet heille osoittavasi, ja tulet huomaamaan, että ne eivät ole mitään muuta kuin maan muodostumaa ja ajan hävittämiä. Sillä meidän Jumalamme, joka on ajaton ja aikakausien Luoja, pysyy itse häviämättömänä ja ikuisena, ollen aina sama ja saamatta mitään lisäystä tahi vähennystä, mutta nämä sitävastoin sekä syntyvät ihmisistä että, kuten sanoin, häviävät ajan mukana. Mutta sitä, että ne antavat oraakkelilauseita ja pettävät, älä ihmettele! Sillä perkele, joka alussa lankesi kunniakkaasta arvostaan, pyrkii omalla kataluudellaan tekemään tyhjäksi Jumalan rakkauden ihmisiä kohtaan ja pyhien sortamana kamppailee näitä vastaan ja valmistaa heille sotia ja ehättäen ennen ilmoittaa siitä omilleen. Samalla tavoin hän, joka on aikaa vanhempi, meille päivittäin sattuvista tapauksista päätellen ilmoittaa vastaiset asiat – ne pahat teot, mitkä hän itse aikoo suorittaa. Sillä Jumalan tuomion nojalla hän omistaa vääryyttä ja tietoa ja Jumalan suostumuksella hän kiusaa ihmistä, pyytäen eksyttää hänet hurskaudesta. Usko siis minua, konsulaari, kun sanon, että olette sangen suuressa turhuudessa.'

"Prokonsuli lausui: 'Olen sallinut sinun paljon jaaritella ja siten saattanut sinut herjaamaan jumalia ja keisareita. Jotta tämä nyt ei enää kävisi sinulle päinsä, niin uhraatko? Vai mitä sanot?'

"Karpos lausui: 'On mahdotonta, että uhraisin, sillä en milloinkaan ole uhrannut epäjumalille.'

"Heti prokonsuli siis käski ripustaa hänet paaluun ja kaapia häntä.

"Mutta hän huusi: 'Olen kristitty.' Mutta kun häntä kauemmin oli kaavittu, niin hän uupui eikä enää jaksanut puhua.

"Ja jätettyään sikseen Karpoksen prokonsuli kääntyi Papyloksen puoleen sanoen hänelle: 'Oletko neuvosmies?'

"Tämä sanoi: 'Olen kansalainen.'

"Prokonsuli lausui: 'Minkä kansalainen?'

"Papylos virkkoi: 'Thyateiran.'

"Prokonsuli lausui: 'Onko sinulla lapsia?'

"Papylos virkkoi: 'On, vieläpä useita Jumalan avulla.'

"Mutta joku kansasta huusi sanoen: 'Uskonsa mukaan hän sanoo kristityitä lapsikseen.'

"Prokonsuli lausui: 'Miksi valehtelet sanoen, että sinulla on lapsia?'

"Papylos virkkoi: 'Tahdotko saada tietää, että en valehtele, vaan että puhun totta? Joka maakunnassa ja kaupungissa on minulla lapsiani Jumalan jälkeen.'

"Prokonsuli lausui: 'Vai mitä sanot?'

"Papylos virkkoi: 'Nuoruudestani saakka olen palvellut Jumalaa enkä milloinkaan ole uhrannut epäjumalille, vaan olen kristitty, eikä sinulla ole tätä enempää minulta kuultavaa. Sillä en minä saata sanoa mitään tätä suurempaa tai kauniimpaa.'

"Vaikka häntä kaavittaessa vaihdettiin kolmasti kidutuskoneparia, ei hän paaluun ripustettuna päästänyt ääntä, vaan kuten urhoollinen voimailija ainakin torjui vastustajan kiihkon. Mutta nähtyään heidän ylenpalttisen kestävyytensä prokonsuli käski polttaa heidät elävältä. Ja mennessään amfiteatteriin molemmat kiirehtivät vapautuakseen pikaisesti maailmasta. Ja ensimmäisenä Papylos naulattiin kiinni paaluun ja nostettiin pystyyn, ja kun tuli oli häntä kohti ajautunut, niin hän rauhassa rukoiltuaan heitti henkensä. Mutta kun hänen jälkeensä Karpos naulattiin kiinni, niin hän hymähti. Ja vieressä seisovat sanoivat hänelle hämmästyksissään: 'Minkätähden sinä nauroit?'

"Mutta autuas sanoi: 'Minä näin Herran kunnian ja ilostuin, samalla myös olen päässyt vapaaksi teistä enkä ole osallinen teidän pahuudestanne.'

"Mutta kun sotamies sytytti pinoamansa puut, lausui paaluun ripustettu pyhä Karpos: 'Mekin olemme syntyneet samasta äidistä, Eevasta, ja meillä on sama liha, mutta koska pidämme mielessämme totisen tuomioistuimen, niin kestämme kaikkea.' Tämän sanottuaan ja tulen ajautuessa päin hän rukoili sanoen: 'Ylistetty ole, Herra Jeesus Kristus, Jumalan Poika, että olet katsonut minutkin syntisen tämän perintöosasi arvoiseksi.' Ja tämän sanottuaan hän heitti henkensä.

"Mutta muuan Agathonike, joka seisoi ja näki Herran kunnian, jonka Karpos sanoi nähneensä, ja ymmärsi, että kutsumus oli taivaallinen, kohotti heti äänensä: 'Tämä aamiainen on minulle valmistettu, minun täytyy siis päästä osalliseksi ja nauttia tästä mainehikkaasta aamiaisesta.'

"Mutta kansa huusi sanoen: 'Sääli poikaasi!' Mutta autuas Agathonike lausui: 'Hänellä on Jumala, joka voi häntä sääliä, koska Hän itse huolehtii kaikista. Mutta minä, mitä varten minä olen täällä?' Ja riisuttuaan vaatteensa hän riemuiten asettautui roviolle.

"Mutta näkijät purskahtivat itkuun sanoen: 'Kauhea tuomio ja väärät käskyt!'

"Mutta kun hänet oli nostettu pystyyn, hän koskettaessaan tulta kolmasti huudahti: 'Herra, Herra, Herra, auta minua, sillä Sinun turviisi olen paennut!' Ja näin hän heitti henkensä ja päätti päivänsä pyhien kanssa.

"Ja heidän jäännöksensä kristityt salaa ottivat mukaansa ja panivat talteen Kristuksen kunniaksi ja Hänen marttyyriensä kiitokseksi; sillä Hänelle kuuluu kunnia ja valta, Isälle ja Pojalle ja Pyhälle Hengelle, nyt ja aina ja iankaikkisesta iankaikkiseen. Amen."

JUSTINOS MARTTYYRI

Huomattavin toisen vuosisadan uskonpuolustajista[1] on Justinos Marttyyri. Oman ilmoituksensa mukaan hän oli kotoisin Flavia Neapolista, nykyisestä Nabluksesta, joka sijaitsee entisen Sichemin paikalla Samariassa. Juutalaissodan aikana keisari Vespasianus hävitti mainitun kaupungin. Sittemmin lähetettiin sinne kreikkalaisia ja roomalaisia uutisasukkaita. Tällaisesta kreikkalaisesta uutisasukasperheestä polveutui Justinos. Hän on todennäköisesti syntynyt toisen vuosisadan ensimmäisellä vuosikymmenellä.

Jo varhain heräsi hänessä halu filosofiseen mietiskelyyn sekä pyrkimys saavuttaa ehyt maailmankatsomus. Tätä kaipuutaan hän koetti tyydyttää etsimällä viisautta useimmista kreikkalaisista filosofisista kouluista. Jano ei kuitenkaan sammunut eikä rinta saavuttanut rauhaa. Kerran hän meni meren rannalle kävelemään saavuttaakseen hiljaisuutta. Siellä hän tapasi kunnianarvoisen kristityn vanhuksen ja heidän välillään syntynyt keskustelu tuli olemaan käänteentekevä. Vanhus todisti hänelle sitovasti, että se rauha ja lepo, jota hän turhaan etsi filosofiasta, on saavutettavissa kristinuskosta. Justinoksen tulisi ryhtyä tutkimaan profeettain kirjoituksia, jotka viittaavat Kristukseen ennustusten täyttymyksenä ja ytimenä. Justinoksen rinnassa syttyi ennen tuntematon tuli. Hän syventyi innokkaasti Vanhaan Testamenttiin, tullen siihen tulokseen, että kristinusko on "ainoa varma ja hyödyllinen filosofia" ja korkein elämän viisaus.

Mutta Justinoksen kääntymys ei johtunut pelkästään älyperäisistä syistä eikä Platonin filosofian ja kristinuskon keskinäisestä vertailemisesta. Varsinaisesti kristittyjen elämä ja kuolonrohkeus marttyyrikärsimyksissä oli se, joka vakuutti hänet kristinuskon henkisestä ylevämmyydestä ja jumalallisesta alkuperästä. Todennäköisesti on hänen silmilleen jo silloin häämöittänyt hänen oma esimerkkinsä, kun hän, viitaten useihin evankelistojen sanoihin, kirjoittaa: "Kristus on kehoittanut meitä kärsivällisyydellä ja hiljaisuudella kääntämään kaikki ihmiset heidän turhista pyrinnöistään ja pahoista haluistaan. Ja se on meille, kuten voimme todistaa, moniin teihin (pakanoihin) nähden onnistunutkin. Väkivallan tekijöistä ja tyranneista he ovat tulleet toisiksi ja heidät on voitettu, johtukoonpa se sitten siitä, että he ovat saaneet tilaisuuden tarkastella niiden horjumatonta elämän rohkeutta, jotka ovat olleet heitä lähellä, tahi siitä, että ovat saaneet katsella kristittyjen uskomatonta kärsivällisyyttä ahneita naapureita kohtaan, tahi siitä, että he itse, milloin ovat joutuneet tekemisiin heidän kanssaan, ovat havainneet heidät nuhteettomiksi." Nimenomaan hän puhuu omista mieskohtaisista kokemuksistaan kirjoittaessaan: "Minä itsekin suosin Platonin oppia ja kuuntelin, miten kristittyjä parjattiin. Mutta nähdessäni heidän pelottomina katselevan kuolemaa silmästä silmään minä tunnustin: Ei voi olla mahdollista, että nämä ihmiset viettäisivät kehnoa elämää ja eläisivät syntisissä himoissa. Sillä kukapa hekumoitsija ja kuka pidättymätön tahi kuka sellainen, joka pitää lihan nautintoja tavoittelemisen arvoisina, menee iloiten kohti kuolemaa ja sallii riistettävän itseltään kaiken, mikä hänelle muutoin on arvokasta? Eiköpä hän kaikin keinoin koeta jatkaa elämäänsä täällä maan päällä. Tokkopa sellainen henkilö itse ilmoittautuu, jotta hänet tapettaisiin aivan silmäin edessä?"

Toisessa paikassa hän antaa kristityistä tämän todistuksen: "Koko maailmalle on tunnettua, että me, jotka uskomme Kristukseen, emme anna minkään masentaa itseämme; sillä vaikka meitä tapetaan, ristiinnaulitaan, heitetään ahnaitten petojen eteen, vaivataan vankeudella, tulella ja muilla kärsimyksillä, niin me pysymme kuitenkin horjumattomina tunnustuksessamme; niin, mitä enemmän vihollisemme raivoavat ja hyökkäävät meitä vastaan, sitä enemmän me lisäännymme päivittäin, joten meitä hyvin voidaan verrata viinipuuhun, joka mitä enemmän sitä leikataan, sitä enemmän se kasvaa ja kantaa hedelmää. Totisesti, uskovaisten seurakunta on Jumalan ja Vapahtajan istuttama viinipuu."

Kristityksi tultuaan hän matkusti Roomaan, jossa liikuskeli filosofin viitassaan, mutta ainoastaan todistaakseen Kristuksesta.

Toisen vuosisadan puolivälissä hän kirjoitti suuren Antoninus Piukselle osoitetun puolustuskirjan ja siihen hän liitti lyhemmän lisäyksen, jota tavallisesti sanotaan hänen "toiseksi puolustuskirjakseen". Vastatakseen moniin perusteettomiin ja ilkeämielisiin huhuihin, joita kristittyjen kokousten johdosta oli liikkeellä, hän esitti pääpiirteissään kaste- ja ehtoollistoimitukset ja kristittyjen koko sunnuntaijumalanpalveluksen. Näin hän tuli antaneeksi jälkimaailmalle arvokkaita tietoja vanhimmista jumalanpalvelusmenoista. Hänen vakaumuksensa mukaan pakanalliset filosofit olivat lainanneet paljon Moosekselta, ja kaikki, mitä he puhuivat siveellisestä vapaudesta, sielun kuolemattomuudesta ja kuoleman jälkeen seuraavasta rangaistuksesta, oli otettu Vanhasta Testamentista, josta totuuden siemeniä oli laajalti levinnyt. "Kaikki se", hän sanoo, "mikä pakanoilla on kaunista, kuuluu meille kristityille." Justinos kirjoitti vielä "Keskustelun juutalaisen Tryfonin kanssa", joka tavallaan on lähetyskirje sekä hellenistisille juutalaisille että etsiville pakanoille, jotka totuutta kaivaten olivat kääntyneet synagogan puoleen.

Justinos kärsi marttyyrikuoleman Roomassa keisari Markus Aureliuksen ja hänen hallitsijatoverinsa Lucius Veruksen hallitusaikana noin v. 165 yhdessä kuuden muun kristityn kanssa Rustikuksen ollessa Rooman kaupunginpäällikkönä. Hän aavisti jo ennakolta tämän kohtalokkaan hetken lähestymisen. Hänen pahin vihollisensa, joka juonitteluillaan tuotti hänelle kuoleman, oli kyynikko-filosofi[2] Crescens, jonka elintavat ja luonne olivat tyypillisiä hänen edustamalleen koulukunnalle. Justinos oli usein monen todistajan läsnäollessa nuhdellut häntä typeryydestä ja tietämättömyydestä. Ja tuntiessaan Crescensin luonteen Justinos oli vakuutettu siitä, että tämä vanhurskauden vihollinen ei tulisi unohtamaan kärsimäänsä tappiota eikä lepäämään, ennenkuin Justinos olisi raivattu pois tieltä. Keisarille jättämässään toisessa puolustuskirjoituksessa Justinos kirjoittaakin:

"Ja myös minä odotan, että joku mainituista vihollisista tarkoituksellisesti hyökkää kimppuuni ja pakottaa minut jalkapuuhun, tahi tekee sen Crescens, joka ei rakasta viisautta, vaan turhuutta. Sillä filosofiksi ei voida kutsua sellaista henkilöä, joka menee niin pitkälle, että hän julkisesti väittää jotakin asioista ja oloista, joita hän ei lainkaan tunne, ja syyttää kristittyjä jumalankieltäjiksi ja jumalattomiksi hankkiakseen siten itselleen joukon suosiota ja ihailua. Sillä jos hän, vaikkapa ei olekaan lukenut Kristuksen oppilauselmia, hyökkää meitä vastaan, niin hän on pohjaltaan ilkeä ja paljon pahempi kuin raa'at rahvaan miehet, jotka usein tarkoin varovat sitä, etteivät puhuisi tahi langettaisi väärää tuomiota sellaisesta asiasta, jota eivät ymmärrä. Jos hän taasen on lukenut ne, mutta ei ole käsittänyt niissä ilmenevää ihanuutta, tahi jos hän on ymmärtänyt ne, mutta toimii toisin, jottei herättäisi epäluuloa sen johdosta, että on kristitty, niin hän on vielä paljon alhaisempi ja matalamielisempi salliessaan tyhmän ja typerän mielipiteen sekä pelon voittaa hänet. Sillä voin vakuuttaa teille esittäneeni ja tehneeni hänelle monta tähän kuuluvaa kysymystä, mutta olen huomannut sen ja olen syvästi vakuutettu siitä, ettei hän tiedä mitään. Ja todistaakseni tämän väitteeni totuuden, olen valmis, jos hänen ja minun välilläni tapahtuneet keskustelut eivät ole tulleet teidän tietoonne, myöskin teidän läsnäollessanne vielä kerran esittämään mainitut kysymykset. Tutkinnon toimittamisen ei pitäisi olla keisarille mikään arvoton asia. Mutta jos te jo tunnette minun kysymykseni, niin on teille ilmeistä, että hän ei tiedä kerrassaan mitään meidän oppilauselmistamme, tahi että hän, jos asianlaita olisi päinvastainen, mutta hän ei kuulijoiden tähden uskalla sanoa sitä, osoittautuu täten, kuten jo olen sanonut, turhan kerskauksen ystäväksi, eikä viisauden, hän, joka ei pidä arvossa Sokrateen rakastettavaa lauselmaa." [Mainittu lauselma kuuluu: "Miestä ei tule arvostella kalliimmaksi kuin totuutta."]

Justinoksen ja hänen toveriensa tutkintotilaisuudesta ja sankarillisesta todistajakuolemasta on meille säilynyt kreikkalainen aitoperäinen tutkintopöytäkirja, jonka seuraavassa esitämme kokonaisuudessaan.

"Pyhien, Rooman kaupungissa todistajakuoleman kärsineiden marttyyrien Justinoksen, Kharitonin, Kharitoksen, Euelpistoksen, Hieraxin, Paionin ja Liberianuksen marttyyrio.

"Pakanallisten epäjumalanpalveluksen puolustajain aikana julkaistiin kaupungeissa ja maaseudulla jumalisia kristittyjä vastaan jumalattomia määräyksiä, että heidän olisi pakko uhrata väärille epäjumalille. Niinpä pyhät miehet otettiin kiinni ja tuotiin Roomaan kaupunginpäällikön luo, jonka nimi oli Rustikus. Ja kun heidät oli tuotu tuomioistuimen eteen, virkkoi kaupunginpäällikkö Rustikus Justinokselle:

"'Ennen kaikkea luota jumaliin ja tottele hallitsijoita!' Justinos lausui: 'Ei ole moitittavaa eikä tuomittavaa, jos tottelee Vapahtajamme Jeesuksen Kristuksen määräyksiä.' Kaupunginpäällikkö Rustikus virkkoi: 'Millaisia oppeja sinä viljelet?' Justinos lausui: 'Olen koettanut tutustua kaikkiin oppeihin, mutta olen liittynyt kristittyjen totisiin oppeihin, joskaan ne eivät miellytä vääräuskoisia.' Kaupunginpäällikkö Rustikus virkkoi: 'Nuoko opit sinua miellyttävät, kurjista kurjin?' Justinos lausui: 'Niin, sillä minä seuraan niitä oikeassa uskossa.' Kaupunginpäällikkö Rustikus virkkoi: 'Millainen on tuo usko?' Justinos lausui: 'Me palvelemme kristittyjen Jumalaa, jota me pidämme alusta alkaen ainoana Luojana ja koko maailman, niin näkyväisen kuin näkymättömän, laatijana, sekä Herraa Jeesusta Kristusta, Jumalan Poikaa, josta myös profeetat ennakolta ovat julistaneet, että Hän on saapuva ihmiskunnalle pelastuksen kuuluttajana ja jalojen oppien [Käsikirjoituksissa on mathaeton = oppilasten, minkä sanan Mazzochi syystä on vaihtanut sanaan mathaematon = oppien.] opettajana. Ja, ihminen kun olen, katson voivani vain vähän puhua Hänen äärettömästä jumaluudestaan, tunnustaen, että siihen vaaditaan jonkinlaista profeetallista voimaa. Siellä on ennakolta julistettu Hänestä, jonka nyt sanon olevan Jumalan Pojan. Tiedän näet profeettain jo muinoin edeltäpäin puhuneen tämän tulosta ihmisten keskuuteen.'

"Kaupunginpäällikkö Rustikus sanoi: 'Minne te kokoonnutte?' Justinos lausui: 'Sinne, missä kullakin on halu ja tilaisuus. Vai arveletko tosiaankin meidän kaikkien kokoontuvan samaan paikkaan? Eipä niin. Sillä kristittyjen Jumala ei ole rajoitettu paikkaan, vaan näkymättömänä Hän täyttää taivaan ja maan ja saa kaikkialla uskovaisten puolelta osakseen palvelusta ja ylistystä.' Kaupunginpäällikkö Rustikus virkkoi: 'Sano, minne te kokoonnutte tai mihin paikkaan sinä keräät yhteen opetuslapsesi?' Justinos lausui: 'Minä asun ylhäällä erään Martinuksen talossa lähellä Timothinoksen kylpylää [Teksti epäselvä; käännöksessä on noudatettu C. Otto'n tulkintaa.] enkä koko tämän ajan kuluessa (olen nyt toista vuotta oleskellut roomalaisten kaupungissa) ole tuntenut mitään muuta kokouspaikkaa kuin hänen talonsa. Ja jos joku tahtoi tulla luokseni, tein hänet osalliseksi totuuden sanoista.' Rustikus virkkoi: 'Etkö siis lopultakin ole kristitty?' Justinos lausui: 'Kyllä, kristitty minä olen.'

"Kaupunginpäällikkö Rustikus virkkoi Kharitonille: 'Sano vielä, oletko sinäkin kristitty?' Khariton lausui: 'Olen kristitty Jumalan käskystä.' Kaupunginpäällikkö Rustikus virkkoi Kharitokselle: 'Mitä sinä sitten sanot, Kharitos?' Kharitos lausui: 'Olen kristitty Jumalan suomasta.' Rustikus virkkoi Euelpistokselle: 'Mikä sinä olet?' Euelpistos vastasi: 'Keisarin orja. Minäkin olen kristitty, Kristuksen vapauttama, ja olen Kristuksen armosta osallinen samasta toivosta.' Kaupunginpäällikkö Rustikus virkkoi Hieraxille: 'Oletko sinäkin kristitty?' Hierax lausui: 'Kyllä, kristitty olen, sillä samaa Jumalaa minäkin kunnioitan ja palvelen.' Kaupunginpäällikkö Rustikus virkkoi: 'Justinosko on tehnyt teidät kristityiksi?' Hierax lausui: 'Olen ollut kristitty ja tulen olemaan.' Nousten seisaalleen sanoi Paion: 'Minäkin olen kristitty.' Kaupunginpäällikkö Rustikus virkkoi: 'Kuka on sinua opettanut?' Paion lausui: 'Vanhemmiltani olen vastaanottanut tämän kauniin tunnustuksen.' Euelpistos sanoi: 'Olen kyllä mielihyvällä kuunnellut Justinoksen puheita, mutta vanhemmiltani olen minäkin vastaanottanut sen, että olen kristitty.' Kaupunginpäällikkö Rustikus virkkoi: 'Missä ovat sinun vanhempasi?' Euelpistos lausui: 'Kappadokiassa.' Rustikus sanoo Hieraxille: 'Entä sinun vanhempasi, missä ne ovat?' Hän vastasi sanoen: 'Meidän todellinen isämme on Kristus ja äitimme on usko häneen. Mutta minun maalliset vanhempani ovat kuolleet, ja Fryygian Ikonionista temmattuna olen minä tullut tänne.' Kaupunginpäällikkö Rustikus virkkoi Liberianukselle: 'Mitä sinä sitten sanot?' Oletko kristitty? Etkö sinäkään ole hurskas?' Liberianus lausui: 'Minäkin olen kristitty; olen näet hurskas ja palvelen ainoata totista Jumalaa.'

"Kaupunginpäällikkö sanoo Justinokselle: 'Kuule sinä, jota sanotaan oppineeksi ja joka arvelet tuntevasi totiset opit; oletko vakuutettu siitä, että tulet astumaan ylös taivaaseen, jos sinut ruoskitaan, ja sinulta hakataan pää?' Justinos virkkoi: 'Toivon saavani hänen asuntonsa [Käsikirjoituksissa on dogmata = oppeja, jonka v. Gebhardt on muuttanut sanaksi dòmata = asuntoja; toiset lukevat dómata = lahjoja.], jos kestän tämän. Sillä näin eläneitä tiedän jumalallisen armon odottavan koko maailman täyttymykseen saakka.' Kaupunginpäällikkö Rustikus virkkoi: 'Luuletko siis, että tulet astumaan ylös taivaisiin ja saamaan teoistasi jotain palkkaa?' Justinos lausui: 'En luule, vaan ymmärrän ja olen siitä varmasti vakuutettu.' Kaupunginpäällikkö Rustikus virkkoi: 'Mutta käykäämme jo esilläolevaan ja kiireelliseen tehtävään! Kokoontukaa siis ja uhratkaa yksimielisesti jumalille!' Justinos virkkoi: 'Ei kukaan järkevä käänny hurskaudesta epähurskauteen.' Kaupunginpäällikkö Rustikus virkkoi: 'Jos ette tottele, saatte armottomasti kärsiä rangaistuksen.' Justinos virkkoi: 'Me toivomme rangaistuksen kärsittyämme Herramme Jeesuksen Kristuksen kautta pelastuvamme, koska tämä on tuottava meille pelastuksen ja uskallusta Herramme ja Vapahtajamme vielä peloittavamman ja koko maailmaa tuomitsevan istuimen edessä.' Samoin muutkin marttyyrit sanoivat: 'Tee mitä tahdot! Sillä me olemme kristittyjä emmekä epäjumalille uhraa.' Kaupunginpäällikkö Rustikus julisti ääneen: 'Ne, jotka eivät ole suostuneet uhraamaan jumalille ja alistumaan itsevaltiaan määräykseen, ruoskittakoon ja vietäköön pois kärsimään lakien mukaisesti kuoleman rangaistuksen.

"Ylistäen Jumalaa pyhät marttyyrit menivät ulos tavanmukaiseen paikkaan, missä heiltä hakattiin päät, ja he suorittivat loppuun marttyyriutensa tunnustamalla Vapahtajan. Mutta muutamat uskovaisista ottivat heidän ruumiinsa salaa ja hautasivat ne sopivaan paikkaan Herramme Kristuksen armon heitä auttaessa, jolle kunnia iankaikkisesta iankaikkiseen. Amen."

Tosikristityn rohkeus ja uskonuljuus sydämessä kävi kuolemaan tämä jalo ja ylevä henki, vaihtaen kuluneen filosofinviittansa Karitsan verisen vanhurskauden valkeaan juhlavaippaan. Ja Antiokian Ignatioksen, Smyrnan Polykarpoksen sekä Karthagon Cyprianuksen rinnalla loistaa hänen nimensä yhtenä kaikkein ihanimmista ja valovoimaisimmista tähdistä klassillisen marttyyrihistorian öisellä tuskantaivaalla antiikkisen pakanuuden synkkää ja kaameata taustaa vastaan.

Justinoksen jumaluusopillista kantaa vastaan on tehty sangen painavia huomautuksia. "Justinoksen kirjoissa on usein ajatusjaksoja, jotka muistuttavat enemmän filosofien kouluja kuin Salomon pilarikäytävää, eikä vanha filosofinviittaan pukeutunut uskonpuolustaja monessakaan suhteessa täytä mittoja, jos häntä mitataan myöhemmän puhdasoppisuiden mittakaavalla", lausuu hänestä piispa Gummerus. Sama auktoriteetti tunnustaa kuitenkin: "Mutta jumaluusoppinsa hairahduksista huolimatta hän piti horjumatta kiinni kristillisestä uskosta." Ja tosiasia on, että Justinos Marttyyri on "Kristuksen todistaja sanan alkukristillisessä mielessä sanalla, elämällä ja teolla, jotka kaikki vuotavat samasta lähteestä" (Stählin).

Hänen apologeettista kirjailijatoimintaansa kuvailee Konstantinopolin oppinut patriarkka Photios seuraavasti: "Retoorisilla keinoilla koristelemaan filosofiansa kauneutta hän ei vaivaantunut. Siksipä myös hänen sanansa, niin valtavia kuin ne muutoin ovatkin ja niin perinpohjin kuin ne säilyttävätkin tieteellisen luotettavuuden, eivät ole höystetyt niillä maustimilla, joita retoriikka lainaa. Senpätähden hän ei myöskään kiehdo suurta joukkoa houkuttelevalla ja ihastuttavalla muodolla."

Mainitsemme lopuksi, mitä Justinoksen kirjoituksista lausuu O. Bardenhewer, eräs aikamme tunnetuimpia patrologeja: "Kuitenkin Justinoksen kirjoitukset ilmaisevat tyhjentymätöntä viehätysvoimaa. Niistä puhuu rakastettava persoonallisuus, avoin ja kunniallinen luonne, joka tekee voitavansa ymmärtääkseen vastustajaa. Hän tuntee syvästi ja tuskallisesti kristittyjen turvattomuuden ja lainsuojattomuuden, mutta hän ei salli mielivallan johtaa häntä harhaan, vaan on syvästi vakuutettu totuuden lopullisesta voitosta. Se sankarillinen uskonrohkeus, josta hänen sanansa kaupunginpäällikkö Rustikuksen edessä puhuvat voimakasta kieltä, uhkuu kaikista hänen kirjoituksistaan ja on hallitsevana niissä."

LYONIN MARTTYYRIT.

Filosofikeisari Markus Aurelius sääti v. 176 yleiseksi tulleen lain kristinuskoa, tuota hänen mielestään uudenaikaista taikauskoa vastaan. Pian alkoivat vainon liekit leimuta peloittavasti varsinkin seuraavana vuonna Viennan [Nykyinen Vienne] ja Lugdunumin [Lyon] kaupungeissa Galliassa puhjenneessa vainossa. Tästä vainosta, joka on marttyyriuden historian verisimpiä, meillä on laaja, tarkka ja yksityiskohtainen Eusebioksen säilyttämä kuvaus. Kun tämä vaino, jonka todistajakuoleman kärsineitä seurakunnan jäseniä kirkkohistoriassa yhteisellä nimellä nimitetään Lyonin marttyyreiksi, on marttyyrien historian kaikkein pyhimpiä ja kunniakkaimpia kohtia, niin esitämme seuraavassa jonkun verran laajemmin ja perusteellisemmin tämän tyypillisen keisariajan vainon syitä, varsinkin, koska tässä esiintyvät suurin piirtein kaikki ne tekijät, jotka aiheuttivat kristittyjen vainoja vanhan ajan marttyyriseurakunnassa, lukuunottamatta juutalaisten katkeraa vihamielisyyttä kristinuskoa kohtaan, vihamielisyyttä, josta on puhuttu toisessa yhteydessä.

Kuten tunnettua, on Markus Aurelius lempeimpiä, oikeamielisimpiä ja ylevimpiä hallitsijoita, mitä Caesarien valtaistuimella milloinkaan on istunut. Näin ollen voisi edellyttää, että samat arvokkaat ominaisuudet olisivat painaneet leimansa myöskin keisarien suhtautumiseen kristinuskoon ja kristittyihin. Niin ei kuitenkaan ollut laita, etupäässä siitä syystä, että keisari oli vakaumukseltaan stoalaisen filosofian[3] kannalla ja katseli halveksien kristittyjä, joiden alttiutta kuolemaan Jeesuksen nimen tähden hän piti ymmärryksen puutteena ja joiden suurta kärsivällisyyttä vaikeimmissakin kärsimyksissä hän piti itsepäisyytenä ja uppiniskaisuutena. Keisarin suosimat stoalaiset filosofit, joilla tähän aikaan oli suuri vaikutusvalta hovissa ja jotka seurustelivat siellä vapaasti, kiihoittivat keisarin mieltä kristittyjä vastaan.

Toinen tärkeä vainon syy oli panettelun ja parjauksen aiheuttama kiihtyneitten kansanjoukkojen viha ja ennakkoluulot.

Mitä tähän seikkaan tulee, niin oli kristittyjen palveluksessa olevat pakanalliset orjat saatu osaksi lupausten ja houkutusten, osaksi uhkausten ja kidutusten avulla tunnustuksen nimellä ja muodossa esittämään kertomuksia lapsenmurhista ja sukurutsauksesta. Filosofi Caecilius Natalis esittää nämä herjaavat syytökset seuraavasti: "Kun joku otetaan kristittyjen yhdyskuntaan, niin hänen luokseen tuodaan jauhoilla peitetty lapsi; tämän lapsen he pistävät kuoliaaksi, leikkaavat sen sitten palasiksi ja jakavat palaset keskenään syödäkseen ne yhdessä; samoin juovat he myöskin sen veren ja sitoutuvat tällä inhottavalla tavalla keskinäiseen vaiteliaisuuteen." Toisessa paikassa esittää sama filosofi tämän syytöksen näin: "Kristityillä on tapana tulla yhteen määrättynä päivänä syömään ja juomaan. Kokouksessa ovat edustettuina molemmat sukupuolet, ollen siellä myös sisaruksia ja veriheimolaisia. Syötyään ja juotuaan näissä pidoissa, he heittävät lihapalan koiralle, joka on sidottu kynttiläjalkaan. Koiran hypähtäessä tavoittamaan lihaa se vetää kumoon kynttiläjalan, ja kun näin on tullut pimeä, harjoitetaan siellä siveettömyyttä ja sukurutsausta."

Herää kysymys: mistä sai ilkeämielinen panettelunhalu edes näennäistä aihetta tällaisien syytöksien tekemiseen, kun on kyseessä marttyyriajan kristityt, joiden pyhä elämä ja hurskas vaellus ovat esikuvallisia kaikkien aikojen kristityille. Tähän vastaa Hagerup seuraavasti.

"Mitä ensimmäiseen syytökseen tulee, että nimittäin kristityt kokouksissaan teurastivat lapsen jne., näyttää siltä, että tämän järjettömän tarun aiheena on ollut kristittyjen oppi pyhästä ehtoollisesta ja sen toimittamisesta, sillä melkein jokainen sana Caeciliuksen esityksessä viittaa silminnähtävästi siihen.

"Ensinnäkin tuo julkea pilkkaaja sanoo, että 'kristityt murhasivat lapsen' kokouksissaan. Nyt on tunnettu tosiasia, että ensiajan kristittyjen tapana oli kutsua Vapahtajaamme tällä nimellä [Justinos Mart. Dialog, pag. 35.], niinkuin hänelle annetaan sama nimi raamatussakin (Jes. 9,5). Erikoisesti lienevät ensiajan kristityt juuri siinä rukouksessa, jonka he lukivat välittömästi ehtoollisen viettämisen edellä, nimittäneet Jeesusta 'Jumalan pyhäksi lapseksi.' Edelleen sanotaan, että kristityt 'murhasivat tämän lapsen', jolla epäilemättä viitataan Jeesuksen Kristuksen kuolemaan, jota pyhässä ehtoollisessa juhlallisesti julistettiin. Että tämä lapsi olisi ollut 'peitetty jauhoilla', johtuu kristittyjen opista Jeesuksen Kristuksen ruumiin yhteydestä siunatun leivän kanssa. Edelleen sanotaan, että kristityt 'leikkaavat sen sitten palasiksi ja jakavat palaset keskenään.' Tämä syytös näyttää aiheutuvan siitä tavasta, jota ensimmäiset kristityt noudattivat ehtoollisen vietossa, että nimittäin tuotiin yksi ainoa leipä, joka murrettiin palasiksi ja jaettiin sitten ehtoollisvieraille. Että heidän syytettiin juovan verta, on ilmeisesti otettu kalkin käyttämisestä ja Jeesuksen Kristuksen veren nauttimisesta ehtoollisessa.

"Mutta nyt herää kysymys: miten saattoivat pakanat joutua sekoittamaan asioita tällä tavalla, ja miksei heillä ollut niistä parempaa ja totuudenmukaisempaa tietoa? Voidaksemme saada tietää asianhaarojen oikean sisäisen yhteyden on meidän kiinnitettävä huomio seuraaviin seikkoihin. Ensimmäiset kristityt viettivät pyhää ehtoollista yöllä muistoksi ehtoollisen ensimmäisestä asettamisesta, mikä tapahtui sinä yönä, jona Jeesus kavallettiin; samoin se tapahtui yksityisissä kokoustilaisuuksissa, koskapa heillä ei vielä ollut eikä saanut olla julkisia kirkkoja tahi kokoushuoneita, sekä suljettujen ovien sisäpuolella, jolloin siis ei ainoakaan pakana voinut päästä sisälle. Kun nyt pakanat syvästi inhosivat kaikkia salaisia kokouksia, koskapa niissä oli punottu vaarallisimmat kapinasuunnitelmat [Livius, Hist. Rom. Libr. XXXVIII.], niin tämä oli omiaan herättämään heissä epäluuloja, että näissä salaisissa kokouksissa puuhailtiin jotakin vaarallista ja tehtiin jotakin sopimatonta, sitäkin suuremmalla syyllä, kun niihin ei ollut vapaata pääsyä muilla kuin kristityillä itsellään. Toisaalta kiusasi heitä uteliaisuus saada tietää mitä siellä todella tapahtui. Kun nyt kristittyjen palvelijoiden joukossa oli myöskin pakanoita, niin ryhdyttiin uhkauksin ja lupauksin pakottamaan heitä sanomaan, mitä he mahdollisesti olivat nähneet tahi kuulleet kristittyjen hommista heidän kokouksissaan. Nämä, joihin nähden kuulustelussa käytettiin kidutustakin, pakotettiin sanomaan sellaista, mitä he tiesivät, mutta he sanoivat myöskin sellaista, mitä he oikeastaan olivat tietävinään, että nimittäin he ovat kuulleet, miten kristityt puhuivat lapsesta, joka oli teurastettu ja jonka ruumis ja veri oli syötävä ja juotava. Tämä oli nyt kaikki, mitä palvelijat tiesivät sanoa, sillä itse he eivät milloinkaan olleet nähneet ehtoollista jaettavan. Mutta niin niukkaa ja riittämätöntä kuin tämä olikin, tarjosi se kuitenkin kiukkuisille ja epäluuloisille pakanoille täysin riittävän aiheen tuon inhottavan lapsenmurhajutun sepustamiseen sekä kauhistavan syytöksen tekoon kristittyjä vastaan.

"Toinen kristittyjä vastaan esitetty karkea ja häikäilemätön syytös oli se, että he muka kokoustilaisuuksissa harjoittivat epäsiveellisyyttä ja sukurutsausta. Tämän syytöksen aiheena oli kaiken todennäköisyyden mukaan seuraava: Kristityillä ei ollut, kuten jo on huomautettu, alun perin lainkaan julkisia kokoushuoneita; ja vaikkapa heillä olisi ollutkin niitä, niin vainojen aikana ne kuitenkin riistettiin heiltä ja revittiin. Heidän täytyi siis toimittaessaan jumalanpalveluksiaan tyytyä pitämään yksityisiä kokouksia, ja niitä pidettiin useimmiten yön aikaan, jotteivät he joutuisi kokemaan ikävyyksiä vihamiestensä taholta, jotka usein eivät sallineet heidän kokoontua tälläkään tavalla. Nämä kokoukset, olivatpa ne miten viattomia tahansa, antoivat kuitenkin silloin niinkuin meidänkin päivinämme vihamielisille, ymmärtämättömille ja pahansuoville henkilöille aihetta epäluuloon, pilkkaan ja panetteluun; ja niinpä saatiinkin pian kuulla näissä kuuluisissa kokouksissa pidettävän sopimatonta ja häpeällistä menoa. Mutta mistä he tiesivät kristittyjen harjoittavan juuri epäsiveellisyyttä ja sukurutsausta? Niin, he kutsuivat toisiaan veljiksi ja sisariksi; ja sittenkuin pyhää ehtoollista oli vietetty, oli heidän tapana suudella toisiaan sekä ottaa osaa ateriaan, jolle he itse olivat antaneet nimen agape, t.s. rakkaus eli rakkaudenateria. Kun nyt tosiaankin tapahtui näin, niin pakanat tekivät siitä sen johtopäätöksen, että nimitys veljet ja sisaret merkitsi veriheimolaisuutta; suutelemisen ja rakkaudenaterian he selittivät samoin oman epäpuhtaan mielensä ja omien tarkoitusperiensä mukaisesti merkiksi siveettömyyden harjoittamisesta. Ja kun nyt seurakunnassa oli myöskin sisaruksia, niin kukapa voisi epäillä, etteikö siellä harjoitettaisi myöskin sukurutsausta.

"Niin järjettömiä ja aiheettomia kuin nämä syytökset olivatkin, niin perusteellisesti kuin apologeetit niihin vastasivatkin kristittyjen viattomuuden todistamiseksi julkaisemissaan puolustuskirjoituksissa, pakanat uskoivat niihin kuitenkin ja käyttivät niitä hyväkseen tehdäkseen kristityt vihatuiksi ja vastenmielisiksi sekä tuottaakseen heille kaikki ne ikävyydet, joihin heidän vihamielinen sydämensä voi kiihoittaa heitä."

Kristittyjen syyksi luettiin myös suuret kansalliset onnettomuudet: rutto, nälänhätä ja maanjäristykset. Näin tapahtui myös Markus Aureliuksen aikana, ja sekin kuvastuu osaltaan Lyonin tapahtumissa. Vähässä Aasiassa sattui näihin aikoihin voimakkaita maanjäristyksiä, jolloin tuhoutui useita suurempia ja pienempiä kaupunkeja. Tämäkin ankara luonnonmullistus pantiin kristittyjen syyksi, sillä oltiin sitä mieltä, että kristityt hyljätessään vanhat jumalat ja niiden palveluksen, olivat loukanneet niitä sekä että niitä ei voitu lepyttää muulla kuin kristittyjen verellä.

Mutta kristityt eivät loukanneet ainoastaan taivaallisia jumaluuksia, vaan myös maallisia kieltäytyessään jyrkästi ja päättävästi uhraamasta jumalaksi julistetun keisarin kuvalle ja vannomasta hänen geniuksensa, suojelushenkensä kautta. Täten he pakanain mielestä joutuivat syyllisiksi rikokseen, joka on raskaimpia mitä rikoslaki tuntee, nimittäin majesteettirikokseen. Tämä onkin todellisuudessa vainojen tärkein ja keskeisin aihe, niiden suuri valtiopoliittinen perussyy[4]. Ja tämä seikka myös osaltaan luo valaistusta siihen merkilliseen ilmiöön vanhan ajan vainojen historiassa, että usein juuri parhaat ja jaloimmat hallitsijat, kuten Trajanus ja Markus Aurelius, esiintyvät kristinuskon kaikkein kiivaimpina ja johdonmukaisimpina vainoojina. Samaa on sanottava myös Deciuksesta ja Diocletianuksesta, jotka molemmat tekivät voitavansa Rooman vanhan kunnian sekä valtakunnan eheyden ja menestymisen puolesta.

Edellämainittujen yleisluontoisten syiden lisäksi tulee Lyonissa vielä muuan paikallinen tilapäissyy, joka sekin osaltaan lisäsi huomattavasti vainon ankaruutta. Näihin aikoihin vietettiin nimittäin mainitussa kaupungissa suuria pakanallisia kilpaleikkejä gladiaattorinäytäntöineen. Ne aiheuttivat suunnattoman kansantulvan, ja niin alettiin katsojain huviksi etsiä kristittyjä ja rääkätä heitä kaikin mahdollisin tavoin.

Vainon jälkeen Viennan ja Lugdunumin seurakunnat kirjoittivat Aasian ja Fryygian seurakunnille kiertokirjeen, joka sisältää tarkan ja asiallisen kuvauksen tapahtumien kulusta näissä kaupungeissa noina kauhun päivinä.

Kirkkoisä Eusebios on kirkkohistoriansa V. kirjan 1-4 luvuissa säilyttänyt meille tämän verrattoman kallisarvoisen marttyyrihistoriallisen muistomerkin. Huomautettuaan ensiksi niistä monista tuhansista kristityistä, jotka keisari Markus Aureliuksen aikana kärsivät todistajakuoleman, hän lausuu johdannossaan mainittuun kiertokirjeeseen seuraavaa: "Heidän kohtalonsa, joka todella ansaitsee kuolemattoman muiston, on säilytetty kirjallisesti tuleville sukupolville. Koko tuon kertomuksen, joka sisältää sangen laajan esityksen siitä ja jolla ei ole vain historiallista, vaan myöskin opettava sisältö, olen liittänyt marttyyrihistorialliseen kokoelmaani. Sen taasen, mikä on yhteydessä nykyisen kirjallisen yritykseni kanssa, olen poiminut sieltä ja asetan tähän. Toiset historioitsijat olisivat varmaankin ottaneet esityksensä aiheeksi vain sodassa saavutetut voitot, viholliselta valloitetut voitonmerkit, sotapäälliköiden erinomaiset urotyöt ja sotamiesten urhoollisuuden. – – – Mutta meidän historiamme Jumalan valtakunnasta on katoamattomiin patsaisiin piirtävä kertomukset suurmerkityksellisistä rauhan taisteluista sielun levon voittamiseksi, samoinkuin niistäkin, jotka tässä taistelussa ovat osoittaneet miehen mieltä ja sankarikuntoa enemmän totuuden puolesta kuin isänmaan, enemmän uskon kuin lähimpien omaisten puolesta sekä ikuiseksi muistoksi julkijulistava taistelijoiden kestävyyttä uskon puolesta, heidän koeteltua rohkeuttaan, heidän taistelussa pahoja henkivaltoja vastaan saavuttamiaan voitonmerkkejä, heidän voittojaan näkymättömistä vihollisista ja kaiken lisäksi heidän voitonseppeleitään."

Esitämme seuraavassa mainitun kiertokirjeen, jossa silminnäkijä dramaattiseen tapaan kuvailee vainoa, joka marttyyrien historiassa on vertaa vailla niin hyvin todistajakuoleman kärsineiden seurakunnan jäsenten kärsimyksiin kuin heidän niissä osoittamaan sankaruuteen nähden.

"Viennan ja Lugdunumin seurakuntien kiertokirje pyhän piispa Potheinoksen ja monien muiden marttyyriosta."

"Kristuksen palvelijat Viennan ja Lugdunumin seurakunnissa Galliassa toivottavat Aasiassa ja Fryygiassa oleville veljilleen, joilla meidän kanssamme on sama usko ja sama lunastuksen toivo, rauhaa, armoa ja kunniaa Jumalalta, Isältä ja Herraltamme Jeesukselta Kristukselta.

"Tarkoin esittämään nykyisen ahdistuksen suuruutta ja pakanain hehkuvaa vihaa pyhiä kohtaan sekä sitä, mitä autuaat marttyyrit ovat kestäneet, ei kieli kerkeä eikä kynä pysty, yhtä vähän kuin yleensä on mahdollista perinpohjaisesti kuvailla niitä. Sillä vastustaja ryntäsi kimppuumme kaikella voimalla ja antoi meille jo siten esimaun varmasti kerran tapahtuvasta tulemuksestaan. Hän ei jättänyt mitään koettamatta; hän totutti omiansa ja harjoitti heitä jo ennakolta Jumalan palvelijoita vastaan, niin että meiltä ei ainoastaan suljettu yksityisiä taloja, kylpylöitä ja yleisiä paikkoja, vaan ettei kukaan meistä kerta kaikkiaan saanut näyttäytyä heille missään. Mutta Jumalan armo taisteli puolestamme heitä vastaan pelastaen heikot; se asetti vainoojia vastaan lujia patsaita, jotka kestävyydellään saattoivat kääntää itseään vastaan pahan kaikki ryntäykset. He astuivat häntä vastaan, kestäen kaikenlaiset häväistykset ja rangaistukset, sekä kiiruhtivat, ylenkatsoen kaikkea tuota, Kristuksen luo, ja siten he itse teossa todistivat todeksi, että tämän nykyisen ajan kärsimykset eivät ole verrattavat siihen kirkkauteen, joka on ilmestyvä meihin. [Room. 8, 18]

"Ja ensin he miehekkäästi kestivät kaiken, mitä kokoontuneet kansanjoukot tekivät heille: huudot, lyönnit, raastamiset sinne tänne, ryöstöt, kivenheitot, vangitsemiset, lyhyesti sanoen kaiken, mitä raivostunut kansanjoukko niin mielellään tekee vihamiehilleen ja vastustajilleen. Sitten sotapäällikkö ja kaupungin viranomaiset veivät heidät torille, missä heitä kuulusteltiin koko joukon läsnäollessa, ja kun he tunnustivat, heitettiin heidät vankilaan maaherran tuloon asti. Kun heidät sittemmin vietiin tämän eteen, niin hän salli harjoitettavan kaikenlaista raakuutta heitä kohtaan. Eräs veljistä oli Vettios Epagathos, joka ollen täynnä sydämellistä rakkautta Jumalaa ja lähimmäisiään kohtaan, noudatti niin ankaraa elämäntapaa, että hänestä, vaikka olikin vielä nuori, oli yhtä kiitettävä todistus kuin vanhasta Sakariaasta. Sillä hän vaelsi kaikissa Herran käskyissä ja säännöksissä nuhteettomana sekä oli väsymätön auttamaan lähimmäistään kaikin mahdollisin tavoin, ollen sen ohella täynnä kiivautta Jumalan puoleen ja palava hengessä. Kun hän oli tällainen, niin hän ei voinut sietää niin väärää oikeudenkäyttöä meitä kohtaan, vaan hänet valtasi syvä vastenmielisyys ja puolustaessaan veljiä väittäen, ettei heissä ollut mitään jumalankieltämistä eikä jumalatonta, hän anoi, että häntä itseäänkin kuulusteltaisiin. Silloin tuomioistuimen ympärillä seisovat nostivat huudon häntä vastaan (sillä hän oli arvossapidetty mies). Mutta maaherra ei kiinnittänyt mitään huomiota hänen esittämäänsä oikeudenmukaiseen pyyntöön, vaan kysyi häneltä, oliko hänkin kristitty, ja kun Epagathos korkealla äänellä tunnusti tämän, niin otettiin hänetkin uskontodistajain valittuun joukkoon. Häntä nimitettiin kristittyjen puolustajaksi, mutta hänellä oli itsessään puolustaja, Sakariaan henki. Tämän hän osoitti sen rakkauden täyteydellä, jolla hän päätti uhrata vieläpä elämänsäkin veljien puolustamiseksi. Sillä hän oli ja on Kristuksen totinen opetuslapsi, joka seuraa Karitsaa, mihin ikänä Hän menneekin.

"Mutta nyt huomattiin mikä ero tapahtui muissa. Ensimmäiset uskontodistajat tulivat ilmi ja olivat valmiit sekä tekivät todistajatunnustuksen kaikella urhoollisuudella. Mutta ilmi tulivat myöskin valmistumattomat, jotka vielä olivat liian heikkoja kestämään suuren taistelun kilvoitusta. Näistä lankesi n. kymmenkunta aiheuttaen meille siten suurta murhetta ja rajatonta huolta samoin kuin he lamauttivat niiden uhrautuvaisuutta, joita ei vielä oltu pidätetty. Nämä, kaikista kärsimistään ikävyyksistä huolimatta, tukivat kuitenkin marttyyrejä eivätkä hyljänneet heitä. Silloin me kaikki olimme suuren ahdistuksen ja levottomuuden vallassa, levottomuuden, joka johtui tunnustuksen epävarmuudesta, ja vaikka me emme pelänneetkään meitä uhkaavia tuskia, niin olimme kuitenkin syvästi huolissamme taistelun päätöksestä ajatellessamme, että joku kenties lankeaa. Joka päivä vangittiin ne, jotka olivat mahdollisia täyttämään uskontodistajain lukua, niin että vihdoin molemmista seurakunnista oli pidätetty kaikki kelvolliset miehet, ne, joiden avulla seurakuntalaitoksemme pääasiallisesti oli kehittynyt ja jotka olivat sen kantajoukkona. Mutta pidätettyjen joukossa oli myös muutamia meikäläisiä pakanallisia orjia, sillä maaherra oli julkisesti käskenyt etsimään meitä kaikkia. Peläten tuskia, joita näkivät pyhien kestävän, ja sotamiesten kiihoittamina nämä sepustelivat saatanan neuvosta valheita meitä vastaan thyesteiläisistä aterioista ja oidipolaisista sekaantumisista [Pakanat syyttivät, kuten tunnettua, kristittyjä ihmislihan syömisestä ja kielletystä yhteydestä äitiensä kanssa, ja näiden rikoksien merkitsemiseksi he käyttivät tekstissä löytyviä nimityksiä. Mykenain kuningas Thyestes eli nimittäin tarun mukaan luvattomassa yhteydessä veljensä Atreuksen puolison kanssa, jonka johdosta viimeksi mainittu valmisti edelliselle tämän tietämättä hänen omat poikansa ateriaksi. Ja Oidipos, Theben kuningas, otti, lyötyään tietämättään kuoliaaksi oman isänsä, samoin tietämättään oman äitinsä Iokasten puolisokseen.] sekä vielä muustakin, mitä meidän ei ole soveliasta mainita eikä ajatella, niin, mistä me kerta kaikkiaan rohkenemme uskoa, ettei sellaista ole milloinkaan missään tapahtunut keidenkään ihmisten keskuudessa. Kun tieto tästä levisi, niin kaikki valtasi eläimellinen raivo meitä vastaan, niin että vaikkakin muutamat tuttavuutensa tähden olivat olleet suopeita meille, nyt nämäkin täyttyivät hehkuvasta vihasta meitä kohtaan ja raivoissaan kiristelivät hampaitaan meitä vastaan. Silloin meni täytäntöön Herramme sana: 'Tuleepa aika, jolloin jokainen, joka tappaa teidät, luulee tekevänsä uhripalveluksen Jumalalle.' [Joh. 16,2] Silloin pyhät marttyyrit kärsivät tuskia, joita ei voi kuvata kerkeinkään kieli, sillä saatana teki kaiken voitavansa, jotta heistä voitaisiin lausua edes jotakin häpeällistä. Erikoisen kiihkeänä puhkesi niin hyvin kansan kuin maaherran ja sotamiesten raivo Sanctusta, Viennan diakonia, vastaan, samoin Maturusta, joka äskettäin oli valistunut [Kastettu], mutta osoittautui nyt urhoolliseksi taistelijaksi, sekä Pergamoksesta kotoisin olevaa Attalosta vastaan, joka aina oli ollut täkäläisten kristittyjen patsas ja tuki, kuin myös Blandinaa vastaan, jossa Kristus näytti, että se, mikä on halpaa, vähäpätöistä ja halveksittua ihmisten edessä, on Jumalan edessä arvollinen saamaan suuren kunnian rakkaudestaan Häneen, rakkaudesta, joka osoittautuu voimassa eikä vain kersku tyhjällä ulkomuodolla. Sillä samalla kun me kaikki pelkäsimme – ja hänen maallinen hallitsijattarensakin, joka oli taistelijana uskontodistajain joukossa, oli levoton – ajatellen, että Blandina ruumiillisen heikkoutensa tähden ei uskaltaisi rohkeasti tehdä tunnustustaan, niin hänet täytettiin sellaisella voimalla, että hänen pyövelinsä, jotka vaihtaen vuoroa, kaikin tavoin kiduttivat häntä aamusta iltaan, vihdoin uupuivat ja kävivät voimattomiksi sekä tunnustivat itsensä voitetuiksi, kun eivät enää tietäneet mitään, mitä olisivat voineet tehdä hänelle, ja ihmettelivät, että hän vielä oli elossa, kun koko hänen ruumiinsa oli runneltu ja täynnä avoimia haavoja ja kun oli ilmeistä, että jo yhdenkinlainen kidutus olisi ollut kylliksi tuottamaan hänelle kuoleman, puhumattakaan niin monista ja niin ankaroista. Mutta tuo autuas ammensi urhoollisena taistelijattarena itse tunnustuksesta uutta voimaa. Hänelle oli virvoittava ja elähyttävä ja tuskia vaimentava keino kaikkea vastaan, mitä hän kärsi, lausua sanat: 'Minä olen kristitty, eikä meidän keskuudessamme harjoiteta mitään ilkeyttä.' Myöskin Sanctus kesti aivan erinomaisella ja yli-inhimillisellä urhoollisuudella kaikki kidutukset, joilla ihmiset rääkkäsivät häntä. Kun jumalattomat toivoivat kidutusten hellittämättömyyden ja suuruuden avulla voivansa puristaa häneltä sopimattoman tunnustuksen, niin hän vastusti heitä sellaisella järkkymättömällä lujuudella, että hän ei sanonut nimeään eikä myöskään ilmoittanut kansaansa eikä isänmaataan eikä säätyään, oliko hän orja vai vapaa, vaan vastasi ainoastaan jokaiseen hänelle esitettyyn kysymykseen latinan kielellä: 'Minä olen kristitty.'

"Tämän hän tunnusti kerta toisensa perään mainitsematta nimeään, isänmaataan, sukuperäänsä tahi mitään muuta seikkaa, joten pakanat eivät kuulleet häneltä mitään muuta ääntä. Tämä herätti maaherrassa ja pyöveleissä katkeraa kiukkua häntä kohtaan, joten he, kun eivät enää tienneet, mitä olisivat tehneet hänelle, lopulta asettivat hehkuvia metallilevyjä hänen ruumiinsa arimmille osille. Ne tosin paloivat, mutta Sanctus pysyi taipumattomana ja horjumattomana sekä piti lujasti kiinni tunnustuksestaan sen taivaallisen elämänvedenlähteen kostuttamana ja vahvistamana, mikä kumpuilee Kristuksen sydämestä. Hänen ruumisparkansa todisti kuitenkin, mitä hän oli kärsinyt: se oli kokonaan täynnä haavoja ja verisohjua, sitäpaitsi kokoonpuristunut ja kadottanut kaiken inhimillisen muodon. Mutta Kristus, joka oli kärsinyt hänessä, kirkastui myöskin hänessä suuresti, ruhjomalla vastustajan ja antamalla toisille esimerkin siitä, ettei ole mitään peloittavaa siellä, missä on Isän rakkaus; ei mitään tuskaa siellä, missä on Kristuksen kirkkaus. Sillä kun jumalattomat muutamien päivien kuluttua jälleen kiduttivat marttyyria ja luulivat saavansa hänet valtoihinsa kidutetun haavojen ollessa ajettuneita ja tulehtuneita, niin ettei hän edes sietänyt käsin koskettamista, tahi otaksuivat hänen herättävän kauhua toisissa, jos hän kuolisi kidutuksiin, ei hänelle tapahtunutkaan mitään tällaista, vaan lisäksi vielä hänen ruumiinsa suoristui jälleen vastoin kaikkea ihmisodotusta, ja hän sai takaisin entisen muotonsa ja jäsentensä käytön, joten hänen toinen kidutuksensa ei muodostunut miksikään rääkkäykseksi, vaan Kristuksen armon kautta hänen parantumisekseen. Eräs nainen, Biblis, oli niiden joukossa, jotka olivat kieltäneet uskon. Saatana luuli jo nielleensä hänet, mutta tahtoi myös häväistyksen avulla tehdä hänen kadotuksensa täydelliseksi. Hän antoi sentähden viedä hänet kidutettavaksi, pakottaakseen hänet jo heikkona ja masentuneena tunnustamaan ne jumalattomat rikokset, joista meitä syytettiin. Mutta kidutettaessa hän tuli jälleen järkiinsä, hän niin sanoaksemme heräsi jälleen syvästä unesta, muisti ajallisen rangaistuksen alaisena helvetin iankaikkisen vaivan ja vastusti rienaajia lausumalla heille vasten kasvoja: 'Kuinka voisivat sellaiset ihmiset syödä lapsia, jotka eivät saa nauttia edes järjettömäin eläinten verta?' Sitten hän tunnustautui kristityksi ja yhtyi marttyyrien valittuun parveen.

"Kun nyt Kristus marttyyrien kestävyyden avulla oli tehnyt tehottomiksi nämä tyrannimaiset rankaisukeinot, niin perkele keksi toisia menettelytapoja, sellaisia nimittäin, että kristityt suljettiin vankilaan, pimeisiin ja kauhistuttaviin paikkoihin, että jalat pantiin jalkapuuhun, joka sitten pingoitettiin aina viidenteen reikään [Tämä oli eräänlainen kidutus. Molemmin puolin hirttä oli viisi reikää samassa linjassa. Näiden reikien mukaan määrättiin säärien ja samalla kidutuksen asteet. Viides reikä oli äärimmäinen aste, jonka kautta jalkojen täytyi olla pingoitettuina toisistaan jo yli kolme kyynärää.] ja muita samanlaisia kidutuksia, jollaisilla katkeroituneet ja lisäksi perkeleen täyttämät pyövelinrengit kiusaavat vangittuja. Siksipä näistä useimmat uupuivat uneen vankilassa, niin monet nimittäin, kuin Herra tahtoi sillä tavalla kutsua pois maailmasta näyttämällä heissä kirkkautensa. Sillä ne, joita oli niin ankarasti kidutettu, ettei olisi luullut heidän enää voivan elää, vaikkapa heille annettaisiin miten huolellista hoitoa tahansa, jäivät tosin vankilassa vaille inhimillistä huolenpitoa, mutta Herra vahvisti ja voimistutti heitä ruumiillisesti ja hengellisesti niin, että he jopa kehoittivat ja lohduttivat toisia. Äskentulleet sitävastoin, jotka juuri oli vangittu, eivät kestäneet vankilan vaivoja siitä huolimatta, ettei heidän ruumiinsa ollut tarvinnut kestää minkäänlaisia kidutuksia, vaan kuolivat siellä. Myöskin yli 90 v. vanha Lugdunumin seurakunnan piispa, autuas Potheinos, joka oli niin heikko ruumiiltaan, että hän voimattomuuden tähden tuskin enää voi hengittää, mutta jonka urhoollisuuden henki oli puettanut voimalla hänessä sisällisesti asuvan voimakkaan marttyyriuden halun takia, tuotiin väkivaltaisesti tuomioistuimen eteen. Hänen ruumiinsa oli tosin vanhuuden ja sairaalloisuuden tähden kokonaan heikontunut, mutta hänen sielunsa oli täynnä voimaa, jotta Kristus voisi hänessä viettää riemukulkua. Hänet sotamiehet veivät kaupungin viranomaisten saattamana raivoisan joukon pilkkahuutojen kaikuessa ja häväistyksien ladellessa, ikäänkuin olisi hän ollut Kristus itse, tuomioistuimen eteen, missä hän teki ihanan tunnustuksen. Kun maaherra kysyi häneltä, kuka on kristittyjen Jumala, niin hän vastasi: 'Jos olet arvollinen, niin saat sen tietää.' Senjälkeen häntä armottomasti raahattiin ja hän sai monta haavaa. Kaikki pahoinpitelivät häntä lainkaan kunnioittamatta hänen korkeaa ikäänsä; lähinnä olevat käsin ja jaloin kaikin tavoin, etäämpänä olevat taasen heittivät hänen päälleen mitä sattuivat saamaan käsiinsä, ja kaikki tämä tapahtui siinä mielessä, että he täten kostivat jumaliensa puolesta, luulivatpa he tekevänsä suuren synnin ja rikoksen, jos kuka jotenkin jäi jäljelle hillittömässä raivossa häntä kohtaan. Vihdoin Potheinos heitettiin vankilaan, kun hän enää tuskin voi hengittää, ja kuoli siellä kahden päivän kuluttua.

"Täällä ilmeni nyt tavallaan Jumalan hallituksen suuruus ja Jeesuksen rajaton armahtavaisuus [Kiertokirjeen tekijä kutsuu sitä Jeesuksen armahtavaisuudeksi, että kieltäjillä ei ollut mitään apua kieltämisestään ja että siis seurakunta säästyi pelolta ja yksityiset jäsenet siltä vaaralta, että vieläkin useammat olisivat voineet kieltää; tahi pitää hän, mikä on vieläkin luultavampaa, Kristuksen armahtavaisuutena sitä, että kieltäjät säilytettiin vankilassa ja saivat siellä sekä aikaa että tilaisuutta kääntyä takaisin uskoon.] sellaisena, että sen vertaa lienee harvoin nähty seurakunnassa, mutta se on kuitenkin täysin sopusoinnussa Kristuksen viisaan johdatuksen kanssa. Ne nimittäin, jotka kristittyinä ensi kertaa vangiksi otettaessa olivat kieltäneet Kristuksen, heitettiin siitä huolimatta vankilaan ja heidänkin täytyi joutua saman väkivaltaisen kohtelun alaisiksi. Heidän kieltonsa ei auttanut heitä lainkaan tänä aikana, vaan samalla kun tunnustajain kristittyinä, joita he olivatkin, täytyi olla vankilassa eikä heitä muutoin voitu syyttää mistään muusta, niin säilytettiin myös näitä vankeina murhamiesten ja rikollisten tavoin, ja he kärsivät suhteellisesti kaksinkertaisen rangaistuksen toisiin verraten. Sillä edellisille tuotti kuitenkin syvää lohdutusta marttyyriuden iloinen odotus, lupauksien toivo, rakkaus Kristukseen ja Isän Henkeen, mutta jälkimmäisiä vaivasi heidän paha omatuntonsa niin paljon, että kaikki muut jo ohikulkiessaan voivat tuntea heidät ulkomuodosta. Edelliset kulkivat eteenpäin iloisina, heidän kasvojaan kaunisti ylevä arvokkuus ja he näyttivät suuressa määrin miellyttäviltä, niin, kahleetkin kietoivat heitä kuten sorja seppel, koriste oiva; he muistuttivat morsianta, joka on puettu kultakirjoon kaikin kaunisteltuun, somin koristeltuun hääpukuun, tuoksuen tällöin Kristuksen elämänhajua, aivan kuin olisi heitä voideltu luonnollisella sulotuoksuisella voiteella. Mutta jälkimmäiset olivat häpeissään, masentuneita, rumannäköisiä ja kaikin tavoin vastenmielisiä, jota paitsi pakanat pilkaten kutsuivat heitä heikoiksi ja pelkurimaisiksi ihmisiksi; heitä syytettiin murhamiehiksi, ja mikä pahinta, he olivat kadottaneet niin arvokkaan ja autuaaksitekevän nimen. Kun toiset näkivät tämän, niin heidän vakaumuksensa varmistui, ja kaikki, jotka vangittiin, tunnustivat empimättä, tuon pirullisen ajatuksen (kieltää Kristus) tulematta heidän mieleensä. Senjälkeen muodostui heidän marttyyriutensa erilaiseksi. Sillä he sitoivat kaikenlaisista erivärisistä kukista seppeleen ja toivat sen Isälle. [Merkitsee tavallisella kielellä sanottuna: he kestivät Jumalan, Isän, kunniaksi erilaisia kuolintapoja, mikä minkinlaisen.] Siksipä nuo urhoolliset taistelijat voittivatkin säteilevän seppeleen, kuolemattomuuden kirkkaan kunniankruunun, nuo taistelijat, jotka olivat kestäneet kamppailun niin moninkertaisen sekä saavuttaneet voiton niin suuren ja jalon. Maturus, Sanctus, Blandina ja Attalos vietiin nyt areenalle petojen eteen, jotta he tuottaisivat kokoontuneelle pakanalliselle kansanjoukolle epäinhimillistä katseltavaa, ja meidän tähtemme järjestettiin nyt innokkaasti eläintaistelupäivää. Maturuksen ja Sanctuksen täytyi jälleen kestää monenlaisia kidutuksia amfiteatterissa, aivan kuin he eivät ennen olisikaan kärsineet mitään, tahi päinvastoin he taistelivat kuten sankarit, jotka jo useampaan kertaan ovat voittaneet vastustajan ja nyt taistelevat itse kruunusta; [Samoinkuin monet muut kuvaukset, on tämäkin otettu kilpaleikeistä. Niissä täytyi voittajain aina uudelleen taistella toistensa kanssa; viimeiseksi jääneet taistelivat kruunusta, t.s. voitonseppeleestä.] jälleen ruoskitsemisia [Oli tavallista, että eläintaistelijat, n.k. bestiarii, ennenkuin he taistelivat eläinten kanssa, ruoskittiin.], joihin he siellä jo olivat tottuneet; jälleen raastoivat heitä pedot edestakaisin; sanalla sanoen kaikkea, mitä raivoisa, hurjistunut kansanjoukko kaikilta tahoilta huutaen vaati, sekä vihdoin vielä rautatuoli [Paahtamista varten tehty kidutusväline; se kuumennettiin hehkuvaksi sen alle asetettujen hiilien avulla, ja tuomittu asetettiin sen päälle.], jossa heidän ruumiinsa paahdettiin, niin että palaneen käry täytti katsojain sieraimet. Mutta tähänkään eivät vielä herjat tyytyneet, vaan joutuivat vielä suuremman raivon valtaan tahtoen voittaa marttyyrien kestävyyden. Siitä huolimatta he eivät kuulleet Sanctukselta mitään muuta kuin sen tunnustuksen, jonka hän oli lausunut alusta. Kun nyt elämä sitkeästi pysyi marttyyreissä tuossa suuressa taistelussa, niin heidät vihdoin mestattiin, senjälkeen kun he olivat olleet koko tämän päivän ihmisten ihmeteltävinä kaiken sen monikirjavan vaihtelun sijaan, mikä on tavallista tuollaisissa taistelunäytännöissä. Blandina taasen ripustettiin paaluun [Orjia ja rikollisia ristiinnaulittiin, ja kun Blandina oli orjatar, niin häntäkin kidutettiin näin.], jotta hän siten olisi irtipäästettyjen petojen saaliina. Hänen kestävä rukouksensa ja asentonsa – hän oli nimittäin ripustettu ristin muotoon – herätti taistelijoissa suurta rohkeutta, kun he nyt keskellä taistelun tuoksinaa saivat ruumiillisillakin silmillään sisaren persoonassa nähdä Hänet, joka oli heidän tähtensä ristiinnaulittu, ja niin ne, jotka uskoivat Häneen, saivat vakuutuksen siitä, että jokaisella, joka kärsii Kristuksen kunnian tähden, on iankaikkinen osallisuus elävän Jumalan kanssa. Kun nyt tässä tilaisuudessa ei mikään peto koskenut häneen, niin hänet otettiin alas paalusta sekä vietiin vielä kerran vankilaan, jotta hän voittojensa kautta useissa taistelun kamppauksissa toisaalta saattaisi kavalan käärmeen perikadon ja turmion täydelliseksi, toisaalta taasen, jotta hän, tuo pieni, heikko ja halveksittu nainen, puettuna suureen ja voittamattomaan jalotaistelijaan Kristukseen, useaan erään kukistaisi vastustajan sekä, taistelussa kruunattuna iäisyyden seppeleellä, vahvistaisi veljiä. Myöskin Attalosta – sillä hänkin oli kuuluisa – vaati kansa kiihkeästi, ja hän astui esiin taistelu valmiina, tietoisena hyvästä omastatunnostaan, sillä hän oli oivallisesti harjoittautunut kristillisyyden periaatteissa sekä aina osoittautunut totuuden todistajaksi keskuudessamme. Häntä kuljetettiin ympäri amfiteatteria [Tämä oli tavallista, jotta katselijat oppisivat tuntemaan kasvoista taistelijat ja petojen eteen heitettäviksi tuomitut.] ja hänen edellään kannettiin taulua, johon oli kirjoitettu latinan kielellä: 'Tämä on Attalos, kristitty.' Kansanjoukko kiehui kovin raivosta häntä kohtaan. Mutta kun maaherra sai kuulla hänen olevan Rooman kansalaisen, niin hän käski viedä hänet sekä muut vangit takaisin vankilaan, alisti asian keisarille ja jäi odottamaan hänen päätöstään.

"Mutta kristityt eivät antaneet väliajan kulua hyödyttömästi ja hedelmättömästi, vaan heidän kestävyydessään ilmeni Kristuksen rajaton armahtavaisuus. Sillä elävän kautta kuollut virkosi jälleen eloon [Tunnustajain sankariuskon rohkaisemana ja vahvistamana elpyi kieltäjäinkin sammunut rohkeus ja masentunut mieli, ja hekin saivat rohkeutta ja voimaa tunnustamiseen.], ja marttyyrit osoittautuivat hyväntahtoisiksi ja suopeiksi niitä kohtaan, jotka eivät olleet tulleet marttyyreiksi. Ja suuri oli neitseellisen äidin [t.s. jalon ja ihanan marttyyriseurakunnan.] ilo, kun se saattoi jälleen elävinä vastaanottaa ne, jotka hän jo oli työntänyt pois luotaan kuolleina, epätäydellisinä sikiöinä. Sillä edellisten kautta tulivat useimmat niistä, jotka olivat kieltäneet, jälleen otetuiksi äidin helmaan, syntyivät jälleen uuteen ehompaan elämään, tullen palaviksi hengessä, oppivat tunnustamaan, ja nyt eläviksi tehtyinä ja vahvistettuina, astuivat Jumalan armollisen vaikutuksen avulla, joka ei tahdo yhdenkään syntisen kuolemaa, vaan joka iloitsee hänen parannuksestaan, tuomioistuimen eteen, jotta maaherra kuulustelisi heitä vielä kerran. Keisari oli nimittäin vastauksessaan määrännyt, että ne, jotka kielsivät, tuli vapauttaa, mutta toiset mestata. Kun nyt täkäläinen sangen väkirikas juhlakokous alkoi, kokous, johon oli saapunut ihmisiä kaikista maista, niin maaherra antoi määräyksen tuoda autuaat marttyyrit väkijoukon nähtävinä kulkueessa tuomioistuimen eteen. Niinpä hän käski aloittaa kuulustelun uudelleen, ja kaikki ne, joilla oli Rooman kansalaisoikeus, mestattiin, mutta muut heitettiin petojen eteen. Mutta Kristuksen kirkkaus kävi täällä ylen ilmeiseksi ja suureksi, kun ne, jotka aikaisemmin olivat kieltäneet, nyt, vastoin pakanain odotusta, tunnustivat. Sillä näitä kuulusteltiin erikseen, jotta heidät sittemmin vapautettaisiin; mutta he tunnustivat, ja heidät luettiin marttyyrien valittuun joukkoon. Mutta niistä, jotka suljettiin ulos tästä joukosta, tuli sellaisia, että näytti siltä, ikäänkuin heillä ei olisi ollut milloinkaan uskon hiventäkään, ei tuntuakaan hääpuvusta [Kristuksen vanhurskaudesta, johon tosiuskovaisen tulee uskossa pukeutua. Vrt. Room. 13, 14 ja Gal 3, 27. Tässä luvussa aikaisemmin: 'Puettuina suureen ja voittamattomaan jalotaistelijaan Kristukseen.' Viehättävän kuvan Kristuksen seurakunnasta yleensä ja marttyyriseurakunnasta erikseen tässä suhteessa tarjoaa Ilmestyskirjan 12, 1, jossa esiintyy vaimo, puettuna aurinkoon; toisin sanoen seurakunta, puettuna Jeesuksen Kristuksen veriseen vanhurskauteen. Tämä seurakunta on perustettu kalliolle, Kristukselle, ja niinpä se onkin voittamaton, kukistumaton. Sitä ei voi, niinkuin marttyyrihistoria todistaa, mitkään helvetin vallat tuhota: ei mikään tuskan tuli eikä vainon valkea; ei nälkä eikä miekka eikä mikään muu luotu, Room. 8: 31-39.] tahi ajatustakaan jumalanpelosta, vaan he olivat jo vaelluksellaan häväisseet totuuden tien, t.s. kadotuksen lapsia. Kaikki muut liittyivät seurakuntaan. Tässä kuulustelutilaisuudessa oli saapuvilla myöskin muuan Aleksander, synnyltään fryygialainen, ammatiltaan lääkäri, joka oli asunut monta vuotta Galliassa ja joka rakkautensa tähden Jumalaan ja rohkeamielisen puhetaitonsa johdosta – sillä hänellä oli tässä suhteessa apostoliset lahjat – oli miltei yleiseen tunnettu. Tämä, seisoessaan tuomioistuimen lähellä, kehoitti toisia tunnustamiseen tekemällä merkitseviä liikkeitä, jolloin ympärilläolevista näytti siltä, ikäänkuin hänellä olisi ollut synnytystuskat. Silloin valtasi joukon vastenmielisyys niitä kohtaan, jotka aikaisemmin olivat kieltäneet, mutta nyt tunnustivat, ja he alkoivat vimmastuneina huutaa Aleksanderille, jonka syyksi he lukivat tuollaisen muutoksen. Senjälkeen maaherra käski tuoda hänet eteensä ja kysyi, kuka hän oli. Kun Aleksander vastasi olevansa kristitty, niin maaherra suuttui suuresti ja tuomitsi hänet heitettäväksi petojen eteen. Ja seuraavana päivänä hän saapui mukanaan myös Attalos – sillä Attaloksenkin oli maaherra väkijoukon mieliksi jälleen antanut alttiiksi pedoille. Kun sitten molempia oli amfiteatterissa rääkätty kaikilla mahdollisilla kidutuskoneilla, ja kun he olivat kestäneet erittäin kuuman kamppailun, niin heidätkin vihdoin mestattiin miekalla. Aleksander ei päästänyt huokausta eikä pienintäkään ääntä, vaan puhui sydämessään Jumalan kanssa. Attalos sitävastoin, istuessaan rautatuolissa ja tuntiessaan käryn nousevan palavasta ruumiistaan, sanoi joukolle latinan kielellä: 'Kas tämä, mitä te teette, on ihmissyöntiä. Mutta me emme syö ihmisiä emmekä liioin tee mitään pahaa.' Kun häneltä kysyttiin, mikä on Jumalan nimi, niin hän vastasi: 'Jumalalla ei ole nimeä kuten ihmisellä.' Vihdoin, kaiken tämän jälkeen, kilpaleikkien viimeisenä päivänä, vietiin Blandina vielä kerran näyttämölle yhdessä n. 15-vuotiaan nuorukaisen Pontikoksen kanssa. Nämä oli jo ennenkin joka päivä viety katselemaan toisten tuskia. Ja nyt tahdottiin pakottaa heidät vannomaan pakanallisten jumalien kautta. Mutta he pysyivät lujina ja kestävinä sekä halveksivat tuskia, joten kansanjoukko raivostui siinä määrin, että se ei säälinyt enemmän nuorukaisen ikää kuin Blandinan sukupuoltakaan. Armotta heidät annettiin alttiiksi kaikenlaisille tuskille ja heitä kidutettiin eri tavoin kerta toisensa jälkeen, jolloin heitä herkeämättä koetettiin pakottaa vannomaan, onnistumatta siinä kuitenkaan. Sillä sisar kannusti Pontikosta, niin että pakanatkin näkivät, että Blandina oli se, joka rohkaisi ja vahvisti nuorukaista. Vihdoin nuorukainen heitti henkensä kestettyään miehuullisesti kaikki kidutukset. Mutta autuas Blandina, kuni jalo ja ylevämielinen äiti, joka on rohkaissut lapsiaan ja lähettänyt heidät voitollisina kuninkaan luo, kiiruhti kaikkein viimeisimpänä, koettuaan itse samoin lastensa kaikki taistelut, ilon innoittamana ja riemurinnoin heidän luokseen, ikäänkuin olisi hänet kutsuttu hääaterialle eikä häntä olisikaan heitetty petojen eteen. Senjälkeen kuin hänet oli ruoskittu, annettu alttiiksi petojen raivolle ja polttotuolin tuskille, sidottiin hänet vihdoin verkkoon ja heitettiin härän eteen. [Amfiteatterinäytäntöjen huvituksiin kuului myöskin se, että areenalle vietiin härkä ja sittenkuin se oli ärsytetty, niin sen eteen heitettiin rikolliset verkkoon kiedottuina, ja näitä raivostunut härkä viskeli sarvillaan kuten palloja korkealle ilmaan.] Kun sitten eläin kauan oli heitellyt häntä ilmaan ja Blandina oli jo kokonaan kadottanut käsityksen siitä, mitä tapahtui, toivoessaan ja pitäessään lujasti kiinni siitä, mihin uskoi, sekä seurustellessaan Kristuksen kanssa, mestattiin hänetkin. Ja pakanainkin itsensä täytyi tunnustaa, etteivät he milloinkaan olleet nähneet naisen kestävän niin monia ja niin ankaria kidutuksia.

"Mutta vieläkään ei asettunut heidän vimmattu vihansa ja järjetön julmuutensa pyhiä vastaan. Ollen villiä ja barbarista väkeä, raivoisan pedon [Lohikäärmeen, sen vanhan kyyn.] kiukkuisiksi lietsomia, heidän oli kovin vaikeata leppyä, ja siksipä alkoikin heidän raaka ylimielisyytensä pukeutua toisiin muotoihin, kohdistuen kuolleiden ruumiisiin. Sillä se seikka, että marttyyrit olivat voittaneet heidät, ei suinkaan saattanut heitä häpeämään, koskapa heiltä tyyten puuttui kaikki inhimillinen harkintakyky, vaan päinvastoin se sytytti heidän raivonsa vielä kiihkeämmäksi meitä vastaan, ja he muistuttivat tässä suhteessa vaarallista petoa, sillä sekä maaherra että kansa kantoivat meitä kohtaan vielä samaa epäoikeutettua vihaa, jotta raamattu täytettäisiin: 'Vääryyden tekijä tehköön edelleen vääryyttä, ja joka on vanhurskas, tehköön edelleen vanhurskautta.' [Ilm. 22, 11] Vankilassa surmansuuhun sortuneitten ruumiit he heittivät koirille sekä vartioivat tarkoin yötä ja päivää ettei kukaan meistä saisi haudata heitä. Sitten he asettivat katseltaviksi niiden veljien jätteet, jotka pedot ja tuli olivat jäljelle jättäneet ja jotka osittain olivat rikkiruhjottuja, osittain hiiltyneitä, samoinkuin siellä näkyi toisten pääkalloja ja ruumiinosia, sekä antoivat sotamiesten hyvin monta päivää hautaamatta vartioida niitä. Ja muutamat heistä sydämistyivät, kiristelivät raivoisina hampaitaan meitä kohtaan ja koettivat kostaa niille vieläkin ankarammin, toiset taasen pilkkasivat ja syljeskelivät niitä, ylistivät epäjumaliaan ja lukivat heidän ansiokseen uskontodistajain rankaisemisen. Niiden taasen, jotka ajattelivat lempeämmin ja joilla näytti olevan jonkinlaista sääliä, kuultiin usein tekevän tämä ivallinen kysymys: 'Missä on heidän Jumalansa? Ja mitä on tämä uskonto, jota he ovat pitäneet arvokkaampana kuin omaa elämäänsä, hyödyttänyt heitä?' Näin erilaisia olivat pakanain lausunnot. Meidän keskuudessamme sitävastoin vallitsi suuri murhe, kun emme saaneet kätkeä maan poveen kuolleittemme ruumiita. Sillä yö ei auttanut meitä siinä suhteessa, eikä pakanoita liioin voitu enemmän suostuttaa rahalla kuin taivuttaa rukouksillakaan, vaan he olivat aivan pikkumaisen tarkkoja, ikäänkuin he saisivat suuren saaliin, jos marttyyrit jäisivät hautaamatta.

"Kun nyt marttyyrien ruumiita oli kaikin tavoin häväisty ja kun ne olivat olleet kuusi päivää paljaan taivaan alla, niin pakanat polttivat ne, muuttivat ne tuhaksi ja heittivät sen kaupungin ohi juoksevaan Rhodanus-virtaan [Rhône], jotta niistä ei kerta kaikkiaan enää näkyisi pienintäkään jäännöstä maan päällä. Ja tämän he tekivät sentähden, että he luulivat voivansa enemmän kuin Jumala sekä kuvittelivat saattavansa riistää heiltä ylösnousemuksen. 'Heillä ei saisi olla', kuten he lausuivat, 'edes ylösnousemuksen toivoa, tuota toivoa, johon luottaen he olivat tuoneet meille uuden tuntemattoman uskonnon sekä halveksuen kaikkia tuskia menneet alttiisti ja iloisesti kuolemaan. Nyt tahdomme nähdä, nousevatko he ylös sekä voiko heidän Jumalansa auttaa heitä ja pelastaa meidän käsistämme.'

"He olivat sellaisia Kristuksen kunnian puolustajia ja seuraajia -Kristuksen, joka ei, vaikka Hänellä olikin Jumalan muoto, katsonut saaliikseen sitä, että oli yhdenvertainen kuin Jumala –, että he, vaikka heillä oli niin suuri kunnia ja vaikka he eivät vain kerran tahi kahdesti, vaan usein olivat todistaneet ja, säästyttyään pedoilta, joutuneet takaisin vankilaan ja vaikka heillä oli poltinmerkkejä, verinaarmuja ja haavoja koko ruumiissaan, niin he eivät kuitenkaan itse pitäneet itseään marttyyreinä eivätkä liioin sallineet meidän kutsua heitä marttyyreiksi, vaan nimenomaan nuhtelivat jokaista meistä, joka kirjeessä tahi keskustelussa puhutteli heitä tällä nimellä. Sillä kernaasti he luovuttivat tämän nimen Kristukselle, uskolliselle ja totiselle Todistajalle, kuolleitten Esikoiselle ja Jumalan elämän Ruhtinaalle, sekä muistellen jo nukkuneita marttyyrejä sanoivat: 'Nämä ovat jo marttyyrejä, jotka Kristus tunnustamisessa on katsonut arvollisiksi ottaa luokseen ja joiden todistuksen Hän jo heidän lähtönsä kautta on sinetöinyt, mutta me olemme ainoastaan keskinkertaisia ja halpoja tunnustajia.' Sitäpaitsi he kyynelin pyysivät veljiä rukoilemaan hartaasti heidän puolestaan, että hekin pääsisivät täyttymykseen. Marttyyrikuntoa he kyllä näyttivät teossa, ollen täynnä rohkeutta esiintyessään pakanoitten edessä, ja heidän ylevä mielenlaatunsa tuli ilmi kestävyydessä sekä pelottomassa ja vapisemattomassa rohkeudessa, mutta marttyyrin nimeä he eivät tahtoneet veljiltä, ollen täynnä Jumalan pelkoa.

"He nöyrtyivät sen väkevän käden alle, joka nyt on koroittanut heidät riittävästi. Kaikkia he puolustivat silloin, eivät syyttäneet ketään; kaikki he päästivät, eivät sitoneet ketään, vaan rukoilivat niiden puolesta, jotka valmistivat heille pahaa, aivan kuten kerran Stefanos, täydellinen marttyyri: 'Herra, älä lue heille syyksi tätä syntiä.' Mutta jos hän rukoili niiden puolesta, jotka hänet kivittivät, kuinka paljon enemmän hän rukoilikaan veljiensä puolesta?

"Heidän suurin taistelunsa vihollista vastaan, taistelu, johon he ryhtyivät puhtaasta rakkaudesta, oli se, että peto tukehtui ja että sen täytyi jälleen elävinä antaa luotaan ne, jotka se jo luuli nielleensä. Sillä he eivät sallineet minkäänlaista itsekerskausta langenneiden suhteen, vaan jakoivat siitä, mitä heillä oli, yltäkylläisesti tarvitseville; olivat täynnä äidillistä sääliä ja vuodattivat heidän tähtensä monta kuumaa kyyneltä taivaallisen Isän edessä. He pyysivät elämää, ja Jumala antoi sen heille; senkin he jakoivat lähimmäisilleen ja menivät kaikessa voittajina Jumalan luo. Ne, jotka olivat rakastaneet rauhaa ja aina säilyttäneet rauhan, menivät rauhassa Jumalan luo jättämättä äidille mitään huolta, veljille mitään eripuraisuutta tahi riitaa, vaan sen sijaan riemua ja rauhaa ja yksimielisyyttä ja rakkautta.

"Eräs heistä nimeltä Alkibiades oli aina noudattanut hyvin ankaraa elämäntapaa eikä ollut ennen nauttinut muuta ruokaa kuin ainoastaan leipää ja vettä. Kun hän nyt vankilassakin koetti jatkaa samaa elämäntapaa, niin ilmoitettiin Attalokselle hänen ensimmäisen amfiteatterissa kestämänsä taistelun jälkeen Alkibiadeen tekevän väärin kieltäytyessään nauttimasta sitä, mitä Jumala oli luonut, sekä siten antavan toisille aihetta pahennukseen. Alkibiades taipui, nautti kaikkea ilman erotusta ja kiitti Jumalaa. Sillä he eivät olleet vaarinottamatta Jumalan armoa, vaan Pyhä Henki oli heidän neuvonantajansa."

Otaksutaan, että kirkkoisä Irenaeus on laatinut sen Viennan ja Lugdunumin seurakuntien kiertokirjeen, mistä Eusebios sitten on ottanut edellämainitun kauniin ja suurenmoisen passion omaan kirkkohistoriaansa. Vaikka tätä otaksumaa ei voidakaan todistaa, niin on sellainen otaksuma ainakin sangen lähellä, sillä ensinnäkin Irenaeus oli tähän aikaan presbyterinä Lyonin seurakunnassa ja toiseksi oli mainittu seurakunta syvän rakkauden tuntein kiintynyt Irenaeukseen, kuten on nähtävänä Eusebioksen esittämästä sanotun seurakunnan kirjeestä Rooman piispalle Eleutherokselle, missä suositellaan piispalle Irenaeusta seurakunnan vanhimmaksi erikoisesti soveliaana henkilönä. Mutta "kuka tahansa hän lieneekin, sen tekijä on ymmärtänyt antaa liikuttavalle sisällölle arvokkaan asun. Esitys on yhtä ihastuttavan kaunis kuin elävä ja havainnollinen" (Bardenhewer).

Mitä taasen tulee Viennessä ja Lyonissa tässä vainonmyrskyssä surmansa saaneiden uskontodistajien lukuun, niin on ilmeistä, että marttyyrien veri on virrannut paljoa vuolaampana ja heidän lukunsa on varmaan suurempi kuin mitä mainitussa passiossa nimettyjen todistajakuoleman kärsineiden seurakunnan jäsenten lukumäärästä saattaisi päättää [Achelis mainitsee, että Lugdunumissa ja Viennassa kuoli silloin vankilassa 91 miestä ja naista, 23 mestattiin ja 6 taisteli petojen raatelemina.], koskapa siinä on epäilemättä mainittu ainoastaan huomatuimpien kärsijöiden nimet. Tämä käykin selvästi ilmi Eusebioksen lauselmasta: "Ei liene tarpeellista esittää tässä luetteloa sanotussa kirjeessä mainituista marttyyreistä, jotka osittain tulivat täydellisiksi saamalla osakseen mestauksen, osittain heitettyinä petojen eteen näiden syötäväksi, osittain nukkuivat vankilassa, eikä liioin vielä elävien todistajien lukua. Sillä se, jolla on halua siihen, voi helposti saada täydellisen kertomuksen tästä ottamalla käteensä sen esityksen, jonka minä, kuten aikaisemmin on mainittu, olen liittänyt marttyyrihistorialliseen kokoelmaani." [Eusebios viittaa tässä teokseensa "Kokoelma vanhempien aikojen marttyyrikertomuksia", joka nyt on kadonnut, korvaamattomaksi vahingoksi marttyyrihistorialliselle tutkimukselle.]

Lyonin marttyyrien tarina on niin hyvin marttyyrien kuin yleensä henkisen voiman ja sankaruuden historiassa vertaa vailla. Me saamme marttyyrien historiassa tutustua moniin yleviin, suurenmoisiin persoonallisuuksiin, Jumalan armon ja voiman huippusaavutuksiin kysymyksessä olevana maailmanaikana. Siellä tapaamme, käyttääksemme Paavalin sanontatapaa vaikkakin toisessa merkityksessä, tämän aikakauden arkhontteja, henkilöitä, joiden suonissa virtaa keisarillista verta ja jotka kantavat purppurareunaista toogaa; [Keisari Domitianuksen serkku, konsuli T. Flavius Clemens, joka konsulikautensa päätyttyä keisari Domitianuksen käskystä mestattiin v. 95, ja hänen puolisonsa Flavia Domitilla, joka karkoitettiin maanpakoon joko Pontiaan tahi Paudateriaan. Heidän poikansa olivat aikaisemmin määrätyt valtaistuimen perillisiksi. Samoin Manius Acilius Glabrio, joka oli ollut konsulina v. 91.] ylhäisiä hovivirkamiehiä ja muita arvohenkilöitä [Hovivirkamiehet Petros, Dorotheos ja Gorgonios Nikomediassa keisari Diocletianuksen vainon aikoina sekä Philoromos Alexandriassa.] sekä kreikkalais-roomalaisen sivistyksen parhaimmiston edustajia. [Justinos Marttyyri ja Apollonius, askeetti.] Siellä kohtaa meitä apostoliruhtinaan kunniakas persoonallisuus; siellä suuri pakanain apostoli Paavali. Siellä henki voimaisen ja neitseellisen puhtaan alkukristillisyyden kunniakas piispaus asettaa parhaimmat poikansa, jaloimmat edustajansa, [Ignatios, Polykarpos ja Cyprianus.] elävinä, Jumalalle otollisina uhreina Kaikkivaltiaan suurelle, pyhälle uhrialttarille. Mitään tällaista maallisen ja hengellisen arvovallan keskitystä emme tapaa Lyonissa. Vanha, kunnianarvoisa piispa Potheinos, joka sankarillisella ja arvokkaalla tavalla täyttää veljien lukua, on todellisuudessa verrattain vaatimaton persoonallisuus, ja sellainen on myös hänen asemansa meille säilyneessä passiossa. Mutta sittenkin: Lyonin marttyyrien nimi loistaa kuvaamattoman kirkkaana, sillä sikäläisten marttyyrien joukossa katseemme kiintyy erikoisesti kahteen ilmiömäisen ylevään veritodistajaan: halpaan ja ruumiillisesti heikkoon naisorjaan Blandinaan, erääseen sen maailmanajan pienimpään, ja diakoni Sanctukseen, jotka osoittavat sellaista kalliomaista vakaumuksen lujuutta, uskonuljuutta ja kuolemaan asti kestävää uskollisuutta, että heidän muistonsa aivan poikkeuksellisella tavalla tenhoo mieliä ja sytyttää sydämiä halki vuosisatojen.

Tenhoavan taulun tausta on kaamean synkkä. Kristuksenviha on täällä noussut korkeimpaan mahdolliseen asteeseen. Rooman rautainen keisarimahti, murtumaton pakanuus, parjaus- ja panettelutulva sekä kiihtyneitten kansanjoukkojen raivo ja intohimot hekumoivat täällä kiihkeämmin kuin ehkä missään marttyyrihistorian lehdillä. Helvetti on päässyt valloilleen. Sen lieskat uhkaavat syöstä ammottavaan kitaansa kaiken sen, mikä Kristuksen seurakunnassa on pyhää, puhdasta ja kallista. Mutta ei ole taivaskaan toimeton. Ristiinnaulittu ja orjantappuroilla kruunattu Kuningas, Getsemanen Sankari, Golgatan Voittaja taistelee täällä gallialaisen naisorjan henkilössä sellaisella yli-inhimillisellä ja voittamattomalla sankaruudella, että se saattaa taisteluissa harmaantuneen ja voitoista huumaantuneen roomalaisen legioonasotilaan ihmetyksen valtaan. Marttyyrien historia on läpeensä kärjistynyttä taistelua valkeuden ja pimeyden, totuuden ja vääryyden, taivaan ja helvetin välillä. Tämän taistelun kunniakkaimpia tantereita on Lyon. Siellä ovat nämä jättiläisvoimat iskeneet toisiaan vastaan kuvaamattoman ankarasti, siellä on pyhäin kärsivällisyys ja usko kulkenut ihmeteltävässä voittokulussa, minkä vuoksi sitä kultaakin korkean ja ylevän sankaruuden purppurahohde.

Tosin näytti pinnallisesti katsoen siltä, kuin olisi tappotanner jäänyt vihollisen valtaan, ikäänkuin olisi saatana saanut suuren saaliin ja saavuttanut ylivoimaisen voiton. Mutta tämä oli vain näennäistä, sillä todenteolla oli hänen tappionsa Lyonissa yhtä täydellinen ja perinpohjainen kuin sinäkin pitkänä piinaperjantaina, jolloin Jumalan Poika riippui alastonna ja avutonna neljän rautanaulan varassa kirouksen puulla. Ratkaiseva päätaistelu taisteltiin Golgatalla. Se, mitä Lyonissa tapahtui, oli vain rajakahakka, rohkea ja reipas partiotaistelu Immanuelin äärettömän valtakunnan rajamailla. Mutta inhimillisesti puhuen oli tämäkin taistelu perin tärkeä, sillä täällä koeteltiin miltei ainutlaatuisella tavalla Golgatan voiton kestävyyttä käytännössä.

SCILLITANIEN MARTTYYRIT.

Pohjois-Afrikan marttyyrien esikoiset olivat muutamat Scilliumin (Seilin l. Scillin) asukkaat Numidiassa, jotka heinäkuun 17 p:nä v. 180 Karthagossa vietiin prokonsuli Publius Vigellius Saturninuksen eteen ja tuomittiin mestattaviksi miekalla. Esitämme seuraavassa kertomuksen tutkintotilaisuudesta ja heidän kunniakkaasta sankarillisesta todistajakuolemastaan aitoperäisen latinalaisen [Tämä akti on säilynyt meille varsinaisesti kolmena latinan- ja yhtenä kreikankielisenä tekstimuotona. Tässä esitetty suomennos perustuu lyhimpään latinankieliseen, varmasti aitoperäiseen tekstiin, jonka v. 1891 englantilainen Robinson löysi eräästä British Museumin käsikirjoituksesta, ja on se siitä merkillinen, että se vanhan latinalaisen raamatunkäännöksen rinnalla on vanhin meille säilynyt kristillisistä piireistä peräisin oleva asiakirja.] tutkintapöytäkirjan mukaan.

"Pyhien Scillitanien marttyyrio.

"Praesensin jo toistamiseen ja Claudianuksen ollessa konsuleina heinäkuun 17 p:nä tuotiin Karthagossa kuulusteluhuoneeseen Speratus, Nartzalus ja Cittinus, Donata, Secunda ja Vestia.

"Prokonsuli Saturninus sanoi heille: Te voitte saada meidän herramme ja keisarimme armon, jos muutatte mielenne.

"Speratus vastasi: Me emme ole koskaan tehneet pahaa emmekä harjoittaneet mitään vääryyttä. Me emme ole sadatelleet ketään, vaan pahaa kärsittyämme kiittäneet. Sentähden me myöskin noudatamme keisarimme käskyjä. [Näin latinal. tekstin mukaan; kreikkal. tekstissä selvemmin: sentähden että palvelemme Jumalaamme ja Kuningastamme.]

"Prokonsuli Saturninus sanoi: Mekin olemme uskonnollisia ja meidän uskontomme on vilpitön. Me vannomme herramme ja keisarimme geniuksen nimessä ja uhraamme hänen menestykseksensä. Ja se tulee teidänkin tehdä.

"Speratus sanoi: Jos kuuntelet meitä tyynesti, niin sanomme yksinkertaisuuden mysterion.

"Prokonsuli Saturninus sanoi: Jos sinä puhut pahaa meidän pyhistä menoistamme, niin minä en kuuntele sinua. Vannokaa te vain meidän herramme ja keisarimme geniuksen kautta.

"Speratus sanoi: Minä en tunnusta tämän maailman herruutta, vaan palvelen mieluummin sitä Jumalaa, jota kukaan ihmisistä ei ole nähnyt eikä voi nähdä näillä silmillä. Minä en ole varastanut, ja jos olen ostanut jotakin, niin suoritan siitä tullin, koska tunnustan Herrani ja kaikkien kansain kuningasten Keisarin.

"Prokonsuli Saturninus sanoi toisille: Luopukaa tällaisesta aivoituksesta.

"Speratus sanoi: Se on paha aivoitus, kun tappaa ihmisen tai antaa väärän todistuksen.

"Prokonsuli Saturninus sanoi: Luopukaa tuollaisesta järjettömyydestä.

"Cittinus sanoi: Me emme pelkää ketään muuta kuin Herraa meidän Jumalaamme, joka on taivaissa. Me annamme kunnian keisarille keisarina, mutta pelkäämme Jumalaa.

"Vestia sanoi: Minä olen kristitty.

"Secunda sanoi: Tahdon olla sitä mitä olen.

"Prokonsuli Saturninus kysyi Speratukselta: Pysytkö kristittynä?

"Speratus sanoi: Olen kristitty.

"Ja kaikki ilmoittivat olevansa samaa mieltä hänen kanssaan.

"Prokonsuli Saturninus sanoi: Tahdotteko miettimisaikaa?

"Speratus sanoi: Näin oikeassa asiassa ei tarvita miettimisaikaa.

"Prokonsuli Saturninus kysyi: Mitä on teidän lippaassanne?

"Speratus sanoi: Hurskaan miehen Paavalin kirjeet.

"Prokonsuli Saturninus sanoi: Te saatte kolmekymmentä päivää miettimisaikaa, miettikää nyt tarkoin.

"Speratus sanoi uudelleen: Minä olen kristitty. Ja kaikki ilmoittivat yhtyvänsä hänen sanoihinsa.

"Prokonsuli Saturninus luki taulusta päätöksen: Speratus, Nartzalus, Cittinus, Donata, Vestia, Secunda ja muut, jotka ovat tunnustaneet noudattavansa kristittyjä menoja, ovat, senjälkeen kuin he, saatuansa tilaisuuden palata roomalaisiin menoihin, itsepäisesti pysyvät kiinni mielipiteessään, jätettävät miekan haltuun.

"Speratus lausui: Me kiitämme Jumalaa.

"Nartzalus lausui: Tänään olemme marttyyrejä taivaissa, Jumalan kiitos.

"Prokonsuli Saturninus käski airuen julistaa: Speratus, Nartzalus, Cittinus, Veturius, Felix, Aquilinus, Laetantius, Januaria, Generosa, Vestia, Donata, Secunda ovat vietävät.

"Kaikki lausuivat: Jumalan kiitos.

"Ja heti senjälkeen heidän kaulansa katkaistiin Kristuksen nimen tähden."

Ja niin he kaikki yhdessä kruunattiin marttyyrikruunulla, jossa on uljaan tinkimättömän sankariuden loiste.

APOLLONIUKSEN MARTTYYRIO.

Vanhan ajan marttyyrien historian esikuvallisiin persoonallisuuksiin, sen ylevimpiin ja suurpiirteisimpiin persoonallisuuksiin kuuluu myös askeetti Apollonius, joka kärsi todistajakuoleman Roomassa keisari Kommoduksen hallitusaikana.

Kuten edellä olemme huomauttaneet, oli mainittu keisari, vaikkakin muutoin luonteeltaan julma, verrattain suopea kristinuskoa ja sen tunnustajia kohtaan. Seurakunnan tila olikin sentähden ulkonaisesti hyvä, kuten Eusebios Kirkkohistoriansa V. kirjan 21 luv. kirjoittaa: "Samana Kommoduksen hallitusaikana muodostuivat meidän (kristittyjen) olosuhteemme levollisemmiksi ja Jumalan armon kautta levisi rauha seurakunnille koko maailmassa. Silloin saattoi myöskin autuaaksitekevä oppi tavattoman monta sielua kaikista yhteiskuntaluokista maailmankaikkeuden Jumalan hurskaaseen palvontaan, niin että myöskin jo Roomassa useat rikkauksiensa ja syntyperänsä puolesta erikoisen huomattavat miehet koko huonekuntineen ja koko perheineen kerta kaikkiaan ottivat askeleen pelastuksekseen." Mutta tällaista asiaintilaa ei tietenkään ihmiskunnan perivihollinen "hyvää vihaava, luonnostaan kateellinen perkele voinut sietää; hän varustautui sentähden jälleen ja punoi erilaisia juonia meitä vastaan. Silloin asui Rooman kaupungissa mies nimeltä Apollonius, joka sikäläisten uskovaisten keskuudessa nautti erikoista arvonantoa oppineisuutensa ja filosofisen sivistyksensä tähden. Tämän syyttämiseen yllytti perkele erään ovelista palvelijoistaan ja saattoi Apolloniuksen tuomioistuimen eteen."

Sikäläisten olosuhteitten johdosta muodostui tästä oikeudenkäynnistä huomattava tilaisuus. Tutkijana ja tuomarina toimi henkikaartin päällikkö, kaupunginprefekti Perennis, "mutta ensimmäinen kuulustelu tapahtui senaatin edessä. Syytetty oli ylhäinen mies; keisarin verrattain suopea mieliala kristittyjä kohtaan oli tunnettu, mutta lain kannalta oli kristitty Trajanuksen vahvistaman periaatteen mukaan kuoleman oma. Omalla vastuullaan ei tuomari sentähden uskaltanut langettaa eikä vapauttaa; siinä kai syy, miksi vastoin tavallisuutta kysyttiin senaatin ajatusta. Senaatti sai tässä niinkuin joskus muulloinkin valtiollisesti tärkeissä rikosasioissa, lausua yleisiä periaatteita. Ja senaatti ratkaisi kysymyksen niin, ettei ankarasta menettelytavasta kristittyjä vastaan voida sallia mitään poikkeuksia. Sentähden kun Apollonius uudistetussakin tutkinnossa pysyi lujana uskossaan, täytyi Perenniksen niin ollen, vaikkakin nähtävästi vastahakoisesti, tuomita hänet kuolemaan."

Apolloniuksen kummassakin tutkintotilaisuudessa tuomarille antamat vastaukset muodostavat yhteensä sangen laajan ja asiallisen puolustuspuheen. Niissä kosketellaan järjestelmällisesti kaikkia kristinuskon tärkeimpiä totuuksia, kuten uskoa yhteen Jumalaan ja epäjumalanpalveluksen hyljättäväisyyttä, valantekoa, uhreja, kuuliaisuutta keisaria kohtaan, ylösnousemusta ja viimeistä tuomiota, kristityn suhdetta kuolemaan, kristillistä siveysoppia ja Kristuksen historiaa. Ja samalla kun tämä kertomus luo valoa kristittyjen asemaan Roomassa toisen vuosisadan loppupuolella, antaa se meille elävän ja havainnollisen kuvan kristityn, ja erikoisesti juuri filosofisesti sivistyneen kristityn uskonkäsityksestä.

Apolloniuksen marttyyrikertomus on säilynyt meille armenian- ja kreikankielisinä aitoperäisinä asiakirjoina. Edellisen julkaisivat armenialaisista käsikirjoituksista v. 1874 marttyyrikertomuskokoelmassaan oppineet armenialaiset Mechitaristi-munkit, joilla on tieteiden harrastuksesta kuuluisa luostari San Lazarron saarella lähellä Veneziaa. Saksaksi sen käänsi J. Burchard. Jälkimmäisen taasen löysivät Bollandistit kaksi vuotta myöhemmin eräästä Parisin käsikirjoituksesta 11. tahi 12. vuosisadalta.

Esitämme seuraavassa tämän poikkeuksellisen arvokkaan ja ylevän marttyyrikertomuksen [Piispa Gummerus on käsitellyt tätä marttyyrikertomusta kahdessa eri yhteydessä, nim. tutkielmassaan "Uusimman ajan lähdelöydöt vanhankirkon historian alalta" (Teol. Aikak. 1901, 309 ss., ilmestynyt myös kirjana samalla nimellä, Jyväskylä 1901) sekä Teol. Aikak. 1908, 480-491. Jälkimmäisessä yhteydessä on myös laajempi tekstihistoriallinen esitys ja täydellinen käännös, jossa on seurattu etupäässä kreikkalaista tekstimuotoa, huomioonottamalla armenialaista siinä, missä se sitä täydentää tahi ilmeisesti on lähempänä alkuperäistä.].

"Pyhän Apolloniuksen" [Kreikk. Apollo.], askeetin [Kreikk. nimittää häntä "apostoliksi", nähtävästi yhtälöiden hänet Uudessa Testamentissa mainitun Apollon kanssa, ja antaa tässä ja monessa kohden hänelle lisänimen Zakkéas, jonka merkitys on epäselvä; on arveltu, että sekin merkitsisi askeettia.], marttyyrio.

Kuningas Kommoduksen hallitessa sattuneen kristittyjen vainon aikana oli muudan Perennis [Kreikk. Perennius, armen. Terentius. Nimimuoto Perennis muissa lähteissä tavallinen.] praefectus praetorio [Perennis oli praefectus praetorio (henkikaartin päällikkö) 180-185 ja hallitsi virkaveljensä Patemuksen kukistuttua 183 melkein sijaiskanslerin vallalla. Kreikkal. teksti nimittää häntä kaiken aikaa prokonsuliksi.]. Ja Apollonius, hurskas mies, syntyperältään aleksandrialainen [Kotipaikan ilmoitus, joka on ainoastaan kreikkal. tekstissä, on epäiltävä ja johtunee sekin Apollonius-nimen muuttumisesta Apolloksi.], Herraa pelkääväinen, otettiin kiinni ja tuotiin tuomarin eteen.

Kun hänet tuotiin sanoi prefekti Perennis [Armen.: käski tuoda hänet senaatin eteen ja sanoi hänelle.]: "Apollonius oletko kristitty?"

Apollonius sanoi: "Olen, kristitty olen, ja sentähden palvon ja pelkään Jumalaa, joka on luonut taivaan ja maan ja meren ja kaikki mitä niissä on."

Prefekti Perennis sanoi: "Tottele minua ja muuta mielesi, Apollonius, ja vanno Herramme Kommoduksen, itsevaltiaan, onnettaren kautta."

Mutta Apollonius sanoi: "Kuule minua tarkkaavasti, Perennis, kun aion esittää arvokkaan ja asianmukaisen puolustuspuheen. Ken mielessään luopuu vanhurskaista ja hyvistä ja ihmeteltävistä Jumalan käskyistä, se on laiton ja epäpyhä ja totisesti jumalaton. Mutta joka mielessään luopuu kaikesta vääryydestä, laittomuudesta, epäjumalanpalveluksesta ja häijyistä ajatuksista ja pakenee synnin alkeita eikä ensinkään käänny niihin päin, hän on vanhurskas. Ja usko meitä, Perennis, että me olemme oppineet nämä arvossapidettävät ja ihanat käskyt Jumalan sanasta [Armen. Herraltani Kristukselta.], Jumala kun tuntee kaikki ihmisten ajatukset. Hän on lisäksi säätänyt senkin, että meidän ei ensinkään pidä vannoa, vaan kaikessa noudattaa totuutta; sillä se totuus, joka on 'niin' sanassa, on vahva vala, ja sentähden on vannominen kristitylle häpeällistä. Sillä valheesta johtuu epäluottamus ja epäluottamuksesta vuorostaan vala. Vaaditko sinä minua vannomaan, että me kunnioitamme kuningastakin ja rukoilemme hänen valtansa puolesta? Olisin kyllä valmis vakuuttamaan puhuvani todellisen Jumalan kautta, joka on ollut olemassa ennen kaikkia aikoja ja jota ihmisten kädet eivät ole tehneet, mutta joka päinvastoin itse on asettanut ihmisen hallitsemaan ihmisiä maan päällä."

Prefekti Perennis lausui: "Tee, mitä käsken, ja muuta mielesi, Apollonius, ja uhraa jumalille ja itsevaltiaan Kommoduksen kuvalle."

Mutta Apollonius sanoi naurahtaen: "Mitä mielenmuutokseen ja valaan tulee, Perennis, olen jo vastannut sinulle, mutta kuule mitä sanon uhrista! Sekä minä että kaikki muut kristityt tuomme verettömän ja puhtaan uhrin kaikkivaltiaalle Jumalalle, joka hallitsee taivasta ja maata ja kaikkea missä henki on – nimittäin ennen kaikkea rukouksia niiden henkisten ja järkiperäisten Jumalan kuvain puolesta, jotka Jumalan sallimuksen mukaan ovat asetetut kuninkaina hallitsemaan maan päällä. Sentähden me, niinkuin vanhurskas käsky määrää, rukoilemme joka päivä Jumalaa, joka taivaassa asuu, tässä maailmassa hallitsevan Kommoduksen puolesta, koska aivan hyvin tiedämme, että hänen hallitsijanaolonsa maan päällä ei johdu kenenkään muun tahdosta kuin yksistään voittamattoman Jumalan, joka kaikki pitää kädessään, niinkuin jo sanoin."

Prefekti Perennis sanoi: "(Filosofoimaanko sinut on tänne kutsuttu?) [Ainoastaan armen. tekstissä.]. Minä annan sinulle yhden päivän, Apollonius, harkitaksesi miten elämäsi säilyttäisit." (Ja hän käski viedä hänet vankilaan) [Ainoastaan armen. tekstissä.].

Ja kolmen päivän perästä hän käski tuoda hänet esille; ja suuri joukko senaattoreita ja neuvoksia ja viisaita oli koolla. Ja käskien hänet kutsuttavaksi esiin hän sanoi: "Luettakoon pöytäkirja Apolloniuksen jutussa!" Ja kun se oli luettu, niin prefekti Perennis sanoi: "Mihin päätökseen olet tullut, Apollonius?"

Mutta Apollonius vastasi: "Siihen, että pysyn Jumalan palvelijana, niinkuin pöytäkirjassa asiaa harkitessasi määräsit minun tekemään."

Prefekti Perennis sanoi: "Senaatin päätöksen tähden annan sinulle sen neuvon, että muutat mielesi ja palvot ja kumarrat jumalia, joita me kaikki ihmiset palvomme ja kumarramme, ja olet meidän kanssamme."

Apollonius lausui: "Minä kyllä tunnen senaatin päätöksen, Perennis. Mutta sitä varten minä olen tullut jumalaapelkääväksi, ett'en palvelisi käsillätehtyjä epäjumalia. Siksipä en kumarra kultaa enkä hopeaa, en vaskea enkä rautaa enkä puisia ja kivisiä valheellisia jumalia, jotka eivät näe eivätkä kuule, koska ne ovat puunveistäjäin ja kultaseppäin ja taiteilijain työtä, ihmiskäden taideluomia, eivätkä liiku itsestään. Mutta minä palvon Jumalaa, joka on taivaassa, ja häntä yksin kumarran, joka on kaikkiin puhaltanut elävän hengen ja kaikille päivä päivältä suo elämän. Niinpä minä en suinkaan rupea alentumaan, Perennis, enkä syöksy syvyyteen; sillä häpeällistä on kumartaa sitä, joka on samalla arvoasteella kuin ihmiset tai vieläpä alemmalla asteella kuin daimonit. Sillä alhaisimmatkin ihmiset tekevät syntiä, kun he kumartavat sitä mikä kokoonpanoltaan on kylmää kiviveistosta ja kuivaa puuta ja jäykkää metallia ja kuollutta luuta. Eikö sellainen petkutus ole ilvettä! Samoin kumartavat egyptiläiset muudanta maljaa – tuota usean kirjailijan mainitsemaa jalanpesuammetta [Herodotos II, 172 kertoo farao Amasiin jumalankuvaksi muuttamasta jalanpesuammeesta; useat apologeetit (Minucius Felix, Theophilos, Pseudokloment. homiliat) mainitsevat sitä esimerkkinä pakanuuden järjettömyydestä.] – ja paljon muuta ilettävää! Eikö sellainen raakuus ole ilvettä! Ja ateenalaiset palvovat vieläkin vaskista häränpäätä, nimittäen sitä ateenalaisten onnettareksi [Tässä lienee tarkoitettu o Bous en tolei nimellä tunnettua härän kuvaa Ateenan torilla Zeun ja Herakleen patsaitten läheisyydessä, josta Pausanias kertoo; tiedetään esimerkkejä siitä, että sen nimessä on vannottu.]; siispä heidän ei ole mahdollista palvella omia (jumaliaan). Tuollaisesta näyttää niille, jotka niihin luottamuksensa panevat, tulevan sielun vahinko. Sillä missä suhteessa eroavat ne poltetusta savesta ja murenevasta liuskeesta? He rukoilevat daimonien kuvia, jotka eivät kuule niinkuin me kuulemme, eivät pyydä eivätkä anna. Niiden muoto on todellisuudessa valheellinen. Niillä näet on korvat, mutta ne eivät kuule; silmät niillä on, mutta ne eivät näe. Kädet niillä on, mutta ne eivät tartu kiinni; jalat niillä on, mutta ne eivät kävele. Sillä pelkkä muoto ei vaikuta muutosta olemukseen [s.o. kuollut aine ei tule sillä eläväksi, että se kaavaillaan elävän olennon muotoon. Armen.: pelkkä muoto ei anna takeita olemassaolosta. – Varsinkin viimemainitussa muodossa tämä lause todistaa kirjoittajan filosofista sivistystä.]. Mutta luulenpa, että Sokrates pilkkaa ateenalaisia vannoessaan plataanin kautta – siis villinä kasvavan puun kautta.

"Edelleen taas toiseksi ihmiset rikkovat taivasta vastaan, kun he kumartavat sitä, mikä kuuluu luonnontuotteiden piiriin: sipulia ja lyökkiä, joka on Pelusiolaisten jumala [Pelusiolaiset Egyptissä olivat kuuluisia kasvisviljelyksestään. Sipulin ja lyökin palvelusta mainitsevat Plinius ja Juvenalis; apologeeteista ovat sitä ivanneet Aristeides ja Minucius Felix.], joka kaikki joutuu vatsaan ja heitetään tunkiolle.

"Edelleen kolmanneksi rikkovat ihmiset taivasta vastaan, kun he kumartavat sellaista, mikä kuuluu aistilliseen piiriin: kalaa ja kyyhkystä, egyptiläiset koiraa ja koira-apinaa, krokodiiliä ja härkää, kyykäärmettä ja sutta – jotka kuvastavat heidän omaa mielenlaatuansa.

"Edelleen neljänneksi rikkovat ihmiset taivasta vastaan, kun he kumartavat sellaista, mikä kuuluu järjelliseen piiriin: ihmisiä, jotka vaikutukseltaan ovat daimoneja. He sanovat jumaliksi niitä, jotka aikaisemmin ovat olleet ihmisiä, niinkuin heidän tarunsa todistavat. Sillä puheen mukaan on Dionysos raastettu palasiksi ja Herakles elävänä viety polttoroviolle ja Zeus Kreetassa haudattu. Samaten on tarujen johdosta heille saatu jälkeläisiäkin, joiden nimetkin ovat tunnetut. Varsinkin heidän epäpyhyytensä tähden kiellän heidät."

Prefekti Perennis lausui: "Apollonius, senaatin päätös on: kristittyjä ei saa olla olemassa."

Mutta Apollonius, askeetti, sanoi: "Ei sittenkään voi inhimillinen säädös kumota jumalallista. Ja kuta enemmän vääryydellä ja tuomitsematta surmataan niitä, jotka häneen uskovat eivätkä ole mitään pahaa tehneet, sitä enemmän Jumala lisää heidän joukkoansa. Mutta miten soisin sinun tietävän, Perennis, että Jumala, joka on kaikkien yläpuolella, on kuninkaille ja senaattoreille ja vallanpitäjille, rikkaille ja köyhille, vapaille ja orjille, suurille ja pienille, viisaille ja yksinkertaisille säätänyt kuoleman ja tuomion, joka kuoleman jälkeen kohtaa kaikkia ihmisiä. Mutta ero on kuolemalla. Sentähden meidän oppimme opetuslapset kuolevat joka päivä himojen puolesta, pitäen halujaan kurissa pidättäytymisellä ja pyrkien elämään Jumalan käskyjen jälkeen. Ja usko meitä todellakin, Perennis, ettemme valehtele: meidän keskuudessamme ei ole yhtään rankaisematonta himoa, vaan me päinvastoin raastamme kaikki riettaat näyt silmistämme (ja samoin korvistamme kaikki parjaajain puheet) [Hakasiin suljettu lause täydennetty armen. mukaan.], jotta sydämemme säilyisi haavoittumatonna. Mutta kun me seuraamme sellaisia periaatteita, niin emme pidä vaikeana kuolla totisen Jumalan tähden. Sillä mitä me olemme, sitä me olemme Jumalan kautta. Sentähden me myös kärsimme kaikki, jotta emme pahoin kuolisi. Sillä joko me elämme tai kuolemme, niin me Herran omat olemme. Usein voi vatsatautikin tai kuume tappaa. Oletan siis, että joku näistä tempaa meidät pois."

Prefekti Perennis lausui: "Kun olet tähän päätökseen tullut, Apollonius, niin kuoletko mielelläsi?"

Apollonius lausui: "Mielelläni tosin elän, Perennis, mutta en kuitenkaan rakkaudesta elämään pelkää kuolemaa. Sillä mikään ei ole arvokkaampaa kuin elämä – nimittäin iankaikkinen elämä, joka on tässä maailmassa hyvin eläneen sielun kuolemattomuus."

Prefekti Perennis lausui: "En tiedä mitä sanot enkä ymmärrä mitä asiallista sinä minulle ilmoitat."

Apollonius lausui: "Kuinka säälin sinua, kun noin vähän tajuat armon ihanuutta! Sillä näkevän sydämen osa, Perennis, on Herran sana, niinkuin valo on näkeväin silmäin osa, koskapa tajuamattomille puhuminen hyödyttää yhtä vähän kuin valkeus, joka koittaa sokeille."

Tähän sanoi muudan kyynikko-filosofi: "Apollonius, sinä häpäiset itseäsi, sillä sinä kuljet pahoin eksyksissä, vaikka kenties luulotteletkin olevasi sydämellinen."

Apollonius lausui: "Minä olen oppinut rukoilemaan enkä häpäisemään. Mutta sinun ulkokullaisuutesi ilmaisee sydämesi sokeuden, joskin se esiintyy sanapauhuna." Sillä niiden mielestä, jotka eivät tajua, näyttää todellakin totuus häväistykseltä.

Prefekti Perennis lausui: "Tiedämme mekin, että Jumalan Logos on vanhurskasten sekä sielun että ruumiin synnyttäjä." [Perennis osoittaa perehtymistä stoalaiseen filosofiaan. Kreikk. tekstissä seuraa: "joka on arvioinut ja opettanut mikä on Jumalalle otollista." Tämä on kenties myöhempi lisäys.]

Apollonius lausui: "Tämä meidän Vapahtajamme Jeesus Kristus, joka tuli ihmisen kaltaiseksi Juudeassa ja oli kaikissa suhteissa vanhurskas ja täynnä jumalallista viisautta, opetti rakkaudesta ihmisiin ja asettuen sopusointuun ihmissielujen kanssa meille, kuka on kaiken Jumala ja mikä on hyveen lopputarkoitus: nimittäin pyhä yhdyselämä. Kärsimisellään hän teki lopun syntien vallasta. Sillä hän opetti luopumaan vihasta, hillitsemään himoja, pitämään kurissa hekumaa, karkoittamaan murhetta, tulemaan toverilliseksi, kartuttamaan rakkautta, poistamaan turhamaisuutta, olemaan ryhtymättä kostoon sortajia vastaan, halveksimaan tuomiopäätöksestä johtuvaa kuolemaa [Viittaus kristittyjen asemaan valtakunnan lain edessä.], ei siksi että on vääryyttä harjoittanut, vaan siksi, että tahtoo tyytyä vääryyttä kärsimään, ja edelleen olemaan kuuliainen hänen [s.o. Logoksen, Kristuksen.] antamalleen laille, kunnioittamaan kuningasta, palvomaan ainoata kuolematonta Jumalaa, uskomaan sielun kuolemattomuutta, olemaan varma tuomiosta kuolemaan jälkeen ja toivomaan ylösnousemuksen jälkeen hyveen vaivojen palkkaa, jonka Jumala on antava niille, jotka ovat hurskaasti eläneet. Näitä hän painokkaasti meille opetti ja esikuvallaan meidän mieleemme painoi, ja saavutti itsekin hyveen suuren kunnian. Mutta ne, jotka eivät oppia ottaneet, vainosivat häntä, samoin kuin ennen häntä eläneitä vanhurskaita [A. ajattelee profeettoja.] ja filosofeja [Esim. Sokrates; vrt. etempänä.]; sillä vääryyden tekijät vihaavat vanhurskaita, kuten muudan sana [Platon kuuluisa lause 'Valtiossa', jota apologeetit ja kirkkoisät joskus käyttävät ennustuksena Kristuksesta.] tietää tyhmäin väärin sanovan: 'Sitokaamme vanhurskas, sillä hän on meille vastukseksi!' Ja eräs kreikkalainen sanoo, kuten kuulemme: 'Mutta vanhurskas tulee ruoskittavaksi, piinattavaksi, sidottavaksi, silmistään sokaistavaksi ja kaikkea pahaa kärsittyään ristiinnaulittavaksi.' Samoin kuin Sokrateesta ateenalaiset ilmiantajat, yllytettyään kansankin, väärin langettivat tuomionsa, samoin muutamat heittiöt tuomitsivat meidän mestarimme ja Vapahtajamme, sidottuaan hänet, aivan niinkuin profeetat hänen edellään, jotka myös olivat ennustaneet paljon jaloa hänestä, nimittäin, että oli tuleva eräs sellainen kaiken puolin vanhurskas ja hyveellinen, joka tehden kaikille hyvää hyveensä perustuksella taivuttaisi ihmisiä palvomaan kaiken Jumalaa, jota me ensimmäisiksi ehtineinä kunnioitamme, koska olemme oppineet pyhiä käskyjä, joita emme ennen tunteneet, emmekä kulje eksyksissä. Ja jos, niinkuin väitätte, olisikin harhakäsitys tämä tällainen oppi, että sielu on kuolematon ja tuomio olemassa kuoleman jälkeen ja hyveen palkka ylösnousemuksessa ja Jumala tuomari, niin omaksuisimme mielellämme sellaisen harhaluulon, josta olemme oppineet hyveellisesti elämään, odottaen tulevaa toivoa, vaikka kärsimmekin päinvastaista." [s.o. nykyoloissa kärsimme pahaa.]

Prefekti Perenius sanoi: "Luulin sinusta, Apollonius, että vihdoinkin luopuisit mokomasta päätöksestä ja palvoisit meidän kanssamme jumalia."

Apollonius lausui: "Minä toivoin, prefekti, että sinussa olisi hurskaita ajatuksia ja että puolustukseni olisi valaissut sielusi silmiä, niin että sydämesi hedelmää kantaen palvoisi Jumalaa, kaiken Luojaa, ja yksin hänelle joka päivä laupeuden ja ihmisellisen menettelyn kautta toisi rukouksia verettömänä ja puhtaana uhrina Jumalalle."

Prefekti Perenius lausui: "Haluan vapauttaa sinut, Apollonius, mutta minua estää itsevaltiaan Kommoduksen käsky; kumminkin tahdon sinua lempeästi kohdella kuolemassa."

Ja hän antoi [Tähän päättynee oikeuspöytäkirjan mukaan tehty osa marttyyrikutsumusta; loppu lienee vapaata muodostusta.] häntä koskevan merkin, että marttyyrin sääriluut murskattaisiin.[Armenial. tekstin mukaan hän teloitettiin miekalla.]

Mutta Apollonius, askeetti, lausui: "Minä kiitän Jumalaa, prefekti Perennis, kaikkien niiden kanssa, jotka tunnustavat kaikkivaltiasta Jumalaa ja hänen ainoaa Poikaansa Jeesusta Kristusta ja Pyhää Henkeä, tästäkin sinun tuomiopäätöksestäsi, joka minulle tuottaa autuuden." ["Jumalan kiitos", lausuvat useissa marttyyrikertomuksissa syytetyt tuomionsa kuultuaan. – Tämän jälkeen seuraa vielä lyhyt kehoituspuhe kertomuksen kuulijoille.]

Puhukoon kertomus semmoisenaan puolestansa. Emme tässä kajoa niihin moniin kysymyksiin, joita se herättää, kun sitä historiallisena lähteenä käytetään. Apolloniuksen jutun oikeudellisessa puolessa on omituisuuksia, jotka ovat vaikeasti selitettävissä, kuten senaatin osallisuus oikeudenkäynnissä. Helposti huomaa, että Apolloniuksen vastaukset tuomarille yhteensä muodostavat kristinuskon puolustuspuheen, jossa lyhyesti kosketellaan kaikkia tärkeitä kristinuskon kohtia. Harnack sanookin tätä marttyyrikertomusta etevimmäksi Vanhan ajan apologiaksi, mikä meillä on. "Jalo mieli, rohkea, mutta ei uhkamielinen, ilmenee siinä. Vastaukset ovat lujia ja arvokkaita, avomielisiä ja levollisia; ne hämmästyttävät muutamin paikoin sattuvaisuudellaan. Puhuja ei osoita kuolemanpelkoa eikä kuolemankaipuuta; hän tahtoo elää, mutta on kuolemaankin valmis, sillä hän ei tahdo elää omantuntonsa kustannuksella. Edelleen osoittaa tekijä – enemmän vielä muodolla kuin sisällöllä – olevansa sivistynyt. Hän viittaa Sokrateeseen, siteeraa erästä paikkaa Platon 'Valtiossa' ja käyttää hyväkseen erästä stoalaisuuden pääajatusta; hän asettaa, samoinkuin Justinos Marttyyri, Sokrateen ja Kristuksen rinnakkain sen havainnon todentamiseksi, että väärät aina vihaavat vanhurskaita. Epäjumalanpalveluksesta puhuttaessa hän ottaa esimerkkejä Ateenasta ja Egyptistä, mutta sivuuttaa roomalaiset. Hän vakuuttaa alamaisuuttaan ilman matelevaisuutta ja ilmaisee horjumatonta vakaumusta ilman uskonkiihkoa. Kristittyjen yhteinen usko on hänenkin uskonsa, mutta hän käsittää sen, samoin kuin kreikkalaiset apologeetit, filosofisesti. Jeesus on ihmiseksi tullut Jumalan Logos. Kaiken kaikkiaan: tässä puhuu jalo mies, tosi ylimys, aito roomalainen, jonka luonteen ominaisuuksia hänen kristillinen uskonsa on vahvistanut ja jalostanut."

PERPETUAN JA FELICITAKSEN MARTTYYRIO.

Useimmat niistä kristinuskon ylevistä edustajista, jotka kolmen ensimmäisen vuosisadan kuluessa vuodattivat vertaan uskollisina Ristiinnaulitulle, ja joiden viimeisestä voitollisesta taistelusta tämän maailman ruhtinaan kanssa meillä on historiallisesti luotettavia tietoja, ovat miehiä. Mutta keskellä polttorovion tuskaisia liekkejä ja areenan verisiä kauhuja tavataan heidän joukossaan myös naisia, joiden henkilöissä sankariusko, luja kestävyys kärsimyksissä, kuolemaan asti ulottuva uskollisuus ja tosinaisellisuus yhtyvät tavalla, joka sisäisellä herkkyydellään antaa meille aavistuksia ja tuo tuulahduksia siitä maailmasta, missä ei enää ole syntiä eikä epätäydellisyyttä, vaan jossa vallitsee täydellinen vanhurskaus, puhtaus ja pyhyys. Näiden uljaiden naismarttyyrien joukossa ansaitsevat erikoista mainintaa jalosukuinen rouva Vibia Perpetua ja hänen kärsimystoverinsa Felicitas, jotka yhdessä Revocatuksen, Saturnuksen ja Saturuksen kanssa kärsivät todistajakuoleman todennäköisesti Karthagossa Afrikan maakunnassa maaliskuun 7 p:nä 202 tahi 203.

Meille on säilynyt kertomus heidän marttyyriudestaan sekä latinan että kreikankielisenä. Tämä marttyyrikertomus, joka ylimaailmallisessa kauneudessaan eräissä suhteissa on ainutlaatuinen, sallii meidän luoda syvän silmäyksen niiden jalojen miesten ja naisten sielunelämän kaikkein pyhimpään, jotka vankilan kolkossa eristyneisyydessä ja yksinäisyydessä ikäänkuin kuoleman esikartanoissa hartaasti odottavat sitä siunattua hetkeä, jolloin henki vapautuneena aineen kahleista ja ajan vaivoista saa siirtyä katselemaan Luojansa ja Lunastajansa kasvoja iankaikkisesti. Tässä passiossa me lähestymme niitä rajamaita, missä aika ja iäisyys yhtyvät. Ja niinkuin jouluyön tapahtumat ovat täynnä yliluonnollisia näkyjä ja elämyksiä, niin kohtaa meitä myös sama ilmiö tässä passiossa, joka marttyyrien historiassa aina on herättänyt suurinta ihailua ja mielenkiintoa. Harnack, etevin protestanttinen asiantuntija tällä alalla, sanoo sitä kalleudeksi, ja Bardenhewer, tunnettu katolinen patristikko, nimittää sitä helmeksi.

Edellinen kirjoittaa: "Tämä muinaiskristillisen latinalaisen kirjallisuuden kalleus (Kleinod)" ja jälkimmäinen sanoo samasta asiasta: "Tämä asiakirja on, vaikkapa ei kiinnitettäisikään huomiota sen valtavaan sisällykseen, helmi marttyyrikertomusten joukossa, koskapa se osoittautuu aitoperäiseksi sanan täydellisimmässä mielessä ei vain sikäli, että se todella on silminnäkijän laatima, t.s. kirjoittama, vaan myös sikäli, että se sisältää todellisia muistiinpanoja marttyyrin omasta kädestä." Vielä Augustinuksen aikana sitä luettiin kirkoissa seurakunnan rakennukseksi, ja Augustinus itse käyttää sitä muutamien saarnojensa aiheena, mutta katsoo kuitenkin tarpeelliseksi huomauttaa, että se ei ole mikään kanooninen kirjoitus.

Tämä marttyyrikirjallisuuden kaunein helmi on syntynyt kolmannen vuosisadan alkupuolella. Muutamat ovat pitäneet sitä kirkkoisä Tertullianuksen kokoonpanemana, mutta siihen ei ole täysin sitovia todistuksia.

Esitämme seuraavassa kokonaisuudessaan tämän valtavan jalon passion.

"Pyhien Perpetuan ja Felicitaksen passio.

"Jos muinaiset uskon lujuuden esimerkit, jotka todistavat Jumalan armoa ja vaikuttavat rakentavasti ihmiseen, ovat muistiinkirjoitetut sitä varten että niiden lukeminen, ikäänkuin itse tapaukset nykyhetkeen siirtämällä, tuottaisi kunniaa Jumalalle ja uskon vahvistusta ihmiselle: miksi ei siis myöskin uusia todistuksia kirjoitettaisi muistiin palvelemaan molempia näitä tarkoituksia. Tulevathan nämäkin kerran vanhoiksi ja jälkipolville tarpeellisiksi, vaikka niille nykyhetkellä annetaankin vähemmän arvoa muinaisuuden yksipuolisen kunnioittamisen takia. Mutta ne, jotka luulevat että yhdellä ja samalla Pyhällä Hengellä on yksi ja sama (vain johonkin erityiseen tapaukseen rajoittuva) vaikutusvoima, saavat vielä nähdä että myöhemmät, vieläpä uusimmatkin esimerkit ovat katsottavat entisiä tärkeämmiksi, koska armon ylenpalttisuus lisääntyy ajan viime jaksolla. 'Sillä viimeisinä päivinä, sanoo Herra, minä vuodatan Henkeni kaiken lihan päälle, ja heidän poikainsa ja tyttäriensä ja palvelijaini ja palvelijattarieni päälle vuodatan Henkeni ja nuorukaiset näkevät näkyjä ja vanhukset uneksuvat unia.' [Poikkeaa kanoonisesta Uuden Testamentin tekstistä.] Senpätähden mekin, jotka pidämme meille luvattuja uusia ennustuksia ja näkyjä arvossa ja kunniassa, samoin kuin muitakin kirkon aseeksi annettuja Pyhän Hengen ihmetöitä – kirkon, jolle on lähetetty sama kaikkien armonvälikappaleiden hoitaja jakamaan niitä itse kullekin – kirjoitamme muistoon ja vietämme Jumalan kunniaksi niiden muistoa lukemalla, jotta eivät heikkouskoiset ja epäileväiset, luullen Jumalan armon asuneen ainoastaan vanhoissa (ensimmäisen kristillisen seurakunnan jäsenissä) kunnioittaisi vain (sen ajan) marttyyrejä ja ilmestyksiä. Jumala näet tekee aina sen, minkä Hän on luvannut, uskomattomille todistukseksi ja uskovaisille avuksi. Sentähden myöskin me julistamme teille, veljet ja seurakunnan jäsenet, sen minkä olemme kuulleet ja välittömästi tulleet tietämään, jotta ne teistä, jotka olivat tapahtuman aikana mukana, muistelisivat mielessään Jumalan kunniaa ja ne, jotka nyt korvakuulolta tutustuvat tapahtumaan, pääsisivät pyhien marttyyrien ja heidän kauttansa Herran Jeesuksen Kristuksen kanssakäymiseen, Hänen, jonka on kirkkaus ja kunnia iankaikkisesta iankaikkiseen. Amen.

"Nuoret katekumeenit Revocatus, Felicitas, Saturninus ja Secundulus pidätettiin. Heidän kanssaan oli myöskin jalosukuinen, hyvän kasvatuksen saanut ja säätynsä mukaisesti naitettu rouva Vibia Perpetua, jolla oli isä ja äiti ja kaksi veljeä – heistä oli toinen samoin kuin Perpetuakin katekumeeni – ja imevä lapsi rinnoillaan. Hän oli noin kahdenkymmenenkahden vuoden ikäinen. Perpetua on itse kertonut koko marttyyrionsa kulun ja jättänyt sen omakätisesti kirjoitettuna jälkeensä.

"Kun me vielä olimme pidätettyinä, kertoo hän, pyysi isäni, rakkaudesta minua kohtaan, että minä muuttaisin mieleni ja luopuisin uskostani. 'Isä', sanoin minä, 'näetkö esimerkiksi tämän permannolla olevan astian? Onko se saviastia, vai jokin muu esine?' Isä vastasi: 'Näen kyllä'. Mutta minä sanoin hänelle: 'Voiko millekään esineelle ja asialle antaa toisen nimen kuin mikä sille kuuluu?' Isä vastasi: 'Ei'. 'Siksipä en minäkään voi itseäni sanoa muuksi kuin mikä olen, siis kristityksi'. Näistä sanoista kiihtyneenä hypähti isä minua kohden, ikäänkuin hän olisi tahtonut repiä silmät päästäni. Mutta hän oli vain minulle lähetetty kiusaus ja hän poistui voitettuna luotani sekä hänen mukanaan myöskin pahan hengen houkutukset. Kun isä senjälkeen muutamaan päivään ei käynyt luonani, kiitin Jumalaa ja tunsin helpotusta isän poissaolosta. Tällä välin meidät myöskin kastettiin, ja Henki sanoi minulle, että minun ei tule kasteesta odottaa mitään muuta kuin lihan kärsimystä. Muutaman päivän perästä meidät vietiin vankilaan. Minä kauhistuin, sillä en vielä koskaan ollut nähnyt sellaista pimeyttä. Oi kaameata päivää! Kuumuus oli hirveä vankien paljouden takia ja sotamiehet pyysivät tungettelevasti meiltä lahjuksia. Lisäksi olin hyvin huolissani kotiin jääneen lapseni takia. Mutta siunatut diakonit Tertius ja Pomponius, jotka olivat meidän sielunpaimeniamme, lahjoivat vartiat ja meidät siirrettiin parempaan paikkaan vankilassa. Silloin saattoivat kaikki paremmin olla omissa oloissaan. Minä imetin luokseni tuotua, nälästä jo aivan uupunutta lastani; levottomana lapsen takia puhuttelin äitiäni, lohdutin veljeäni ja jätin sitten poikasen heidän haltuunsa. Mutta olin myöskin menehtyä nähdessäni heidän olevan menehtymäisillään minun takiani. Sellaista levottomuutta monta päivää kärsittyäni sain vaatimuksillani aikaan sen, että lapsen sallittiin jäädä minun luokseni vankilaan. Se elpyi heti ja minä pääsin vaivasta ja levottomuudesta. Yhtäkkiä vankila tuli minulle palatsiksi, jossa tahdoin olla mieluimmin kuin missään muualla.

"Silloin sanoi veljeni minulle: 'Rouva sisareni, sinä olet jo päässyt suureen armoon, niin että voit pyytää näkyä, jossa sinulle ilmoitetaan, joudutko kärsimään vai pääsetkö vapaaksi.' Minä tiesin voivani puhua Herran kanssa, jolta olin saanut niin monta armon todistusta, ja vastasin uskovana veljelleni: 'Huomenna sanon sinulle.' Minä rukoilin ja minulle annettiin seuraava näky. Minä näin tavattoman pitkät ilmaan kohoavat portaat, jotka ulottuivat aina taivaaseen saakka. Ne olivat niin kaidat, että vain yksi ihminen kerrallaan saattoi nousta niitä pitkin. Portaiden sivuun oli ripustettu kaikenlaisia rauta-aseita: miekkoja, keihäitä, koukkuja, puukkoja ja piikkejä, niin että jos joku nousisi portaita varomattomasti tai kumartuneena, niin hän teloisi itsensä niihin ja hänen lihansa tarttuisi aseisiin. Aivan portaiden juurella makasi tavattoman suuri lohikäärme, väijyen nousijoita ja peloittaen kaikkia yrittämästä. Mutta Saturus, joka itse oli meidän tähtemme ilmiantanut itsensä ilmoittaen opettaneensa meitä, vaikkei hän ollutkaan läsnä, kun meidät vietiin tutkittaviksi, nousi kuitenkin ensimmäisenä portaille. Hän pääsi portaiden yläpäähän, kääntyi sieltä minua kohden ja sanoi: 'Perpetua, minä tuen sinua, mutta varo, ettei tuo lohikäärme pure sinua.' Minä sanoin: 'Se ei vahingoita minua Jeesuksen Kristuksen nimen tähden.' Ja portaiden juurella se, aivan kuin peläten minua, nosti verkalleen päätänsä. Mutta minä astuin sen pään päälle ikäänkuin se olisi ollut portaiden alin askel. Minä näin äärettömän laajan puutarhan ja sen keskellä istui kookas harmaapäinen mies paimenen puvussa, lypsäen lampaita ja hänen ympärillänsä oli monta tuhatta valkeissa vaatteissa. Mies kohotti päätään, katsoi minuun ja sanoi: 'Tervetuloa, lapseni!' Hän kutsui minut luoksensa ja ikäänkuin ojensi minulle kappaleen juustoa siitä maidosta, jota hän lypsi. Minä otin sen vastaan ristissä käsin ja söin sen; kaikki ympärillä olevat sanoivat yhteen ääneen: amen. Tämän sanan ääneen minä heräsin, pureskellen vielä jotakin hyvänmakuista. Kerroin näkyni heti veljelleni, ja me ymmärsimme nyt, että joudumme kärsimykseen ja minä valmistauduin luopumaan kaikesta ajallisen elämän toivosta.

"Muutaman päivän kuluttua levisi huhu, että meidät viedään kuulusteltaviksi. Sentähden saapui isänikin, jota kaipaus oli kalvanut, vankilaan, taivuttaakseen minut luopumaan tunnustuksestani. Hän lausui minulle: 'Tytär, sääli minun harmaita hapsiani, sääli isääsi, jos hän on enää sen arvoinen, että häntä isäksi nimität. Jos minä olen näillä käsilläni vienyt sinut ikäsi kukkaan asti ja jos minä olen pitänyt sinusta enemmän kuin kaikista veljistäsi, niin älä jätä minua ihmisten häpeän alaiseksi! Katso näitä veljiäsi, katso äitiäsi ja tätiäsi, katso poikastasi, joka ei voi elää sinun mentyäsi. Muuta mielesi, ettet saattaisi meitä kaikkia tuhon omaksi, sillä kaikki viihtyisä seurustelu on meiltä mennyt, jos sinulle tapahtuu jotakin'. Näin hän puhui, niinkuin puhuu isä, joka rakastaa lastansa. Hän suuteli käsiäni, heittäytyi jalkaini juureen ja itki eikä puhutellessaan käyttänyt minusta sanaa tytär, vaan rouva. Minäkin surin isäni kohtaloa, koska hän minun jouduttuani kärsimykseen ei enää voisi iloita kenestäkään sukulaisestaan. Minä lohdutin häntä, sanoen: 'Tuolla lavalla se asia ratkaistaan, jos Jumala niin suo. Sillä tiedä, että me emme ole omassa vallassamme, vaan Jumalan vallassa'. Ja isä läksi surullisena minun luotani.

"Eräänä päivänä suuruksella ollessamme meidät yhtäkkiä vietiin kuulusteltaviksi. Me tulimme forumille. Huhu oli heti levinnyt forumin likeisiin kortteleihin, ja paljon väkeä oli kokoontunut paikalle. Me astuimme lavalle. Kaikki muut, joille kysymys tehtiin, tunnustivat. Tuli minun vuoroni. Silloin ilmestyi yhtäkkiä isäni, mukanaan poikaseni, ja seisoen lavan portaalla, hän nykäisi minua vaatteista ja sanoi: 'Uhraa jumalille, armahda lastasi!' Prokuraattori Hilarianus, joka silloin äsken kuolleen prokonsuli Minucius Timinianuksen sijaisena oli saanut oikeuden langettaa kuolemantuomioita, sanoi: 'Säästä isäsi harmaita hapsia, säästä lapsukaistasi, uhraa keisarien terveydeksi!' Mutta minä vastasin: 'En tee sitä'. 'Oletko kristitty?' kysyi Hilarianus. Minä vastasin: 'Olen'. Kun isäni yhä seisoi takanani, saadakseen minut myöntymään, käski Hilarianus sotamiesten karkoittaa hänet. Ja he löivät häntä vitsalla. Minuun koski isäni kohtalo aivan kuin minua olisi lyöty. Kovasti surkuttelin hänen vanhuuttansa. Sitten meille kaikille julistettiin tuomio ja meidät tuomittiin heitettäväksi petojen eteen. Iloisina me astuimme alas vankilaan. Koska lapsi oli tottunut saamaan minulta rintaa ja olemaan luonani vankilassa, lähetin heti diakoni Pomponiuksen isäni luota hakemaan lasta. Mutta isä ei tahtonut antaa sitä. Ja koska Jumala oli niin tahtonut, eikä poikanen enää kaivannut rintaa, ei myöskään minun rintaani polttanut. Enkä tuntenut levottomuutta lapsen tähden enkä tuskaa rintain pakotuksesta.

"Muutaman päivän kuluttua meidän kaikkien rukoillessamme kuulin yhtäkkiä keskellä rukousta äänen, joka lausui Dinocrateen nimen. Minä hämmästyin, koska hän ei ollut sitä ennen johtunut mieleeni, ja surin muistellessani hänen kohtaloaan. Tunsin heti saaneeni armon ja käsitin, että minun on rukoiltava hänen puolestaan. Aloin hartaasti rukoilla ja huokasin Herran puoleen. Heti samana yönä minä sainkin seuraavan näyn: näen Dinocrateen tulevan pimeästä paikasta, jossa monet kärsivät paahdetta ja janoa. Hän oli likainen ja kalpea ja hänen kasvoillansa näkyi sama haava kuin hänen kuollessaankin. Tämä Dinocrates oli minun lihallinen veljeni, joka kuoli seitsenvuotiaana niin pahaan kasvosyöpään, että hänen kuolemansa kauhistutti kaikkia. Sen takia olin rukoillut, ja minun ja hänen välillänsä oli suuri kuilu, niin ettemme voineet päästä toistemme luo. Siinä paikassa, minne Dinocrates oli joutunut, oli allas täynnänsä vettä, ja sen reuna oli korkeampi kuin pojan vartalo, ja Dinocrates kurottautui sitä kohden ikäänkuin juodakseen. Minua suretti, että vaikka altaassa oli vettä, poika ei kuitenkaan reunan korkeuden takia saattanut siitä juoda. Heräsin ja tunsin veljeni kärsivän. Mutta minä uskoin voivani lieventää hänen kärsimystään ja rukoilin hänen puolestaan joka päivä siksi, kunnes siirryimme sirkusvankilaan, sillä meidän oli määrä taistella sirkusjuhlassa. Silloin oli nimittäin Geta Caesarin [Septimius Severuksen poika ja Caracallan veli.] syntymäpäivä ja minä rukoilin Dinocrateen puolesta päivin ja öin, huoaten ja itkien, että hänet minulle annettaisiin.

"Eräänä päivänä, jolloin me olimme köydessä kidutettavina, sain minä tällaisen näyn. Näin saman paikan kuin äskenkin ja Dinocrates oli ulkonaisesti siisti, hyvissä vaatteissa ja hänen oli viileä olla. Siellä missä oli ollut haava, oli nyt arpi, ja allas, jonka äsken olin nähnyt, oli alentunut niin että sen reuna oli pojan vartalon puolivälin kohdalla ja altaasta tippui vettä lakkaamatta. Reunalla oli kultainen kuppi, täynnänsä vettä. Dinocrates lähestyi sitä ja alkoi juoda siitä ja kupissa riitti yhä vettä. Tarpeeksi juotuaan hän alkoi iloisena leikkien läiskytellä vettä lasten tapaan. Silloin heräsin ja ymmärsin, että veljeni oli siirretty pois tuskasta.

"Muutamien päivien perästä sadanpäämiehen apulainen Pudens, joka oli vankilamme päällikkö, alkoi pitää meitä suuressa arvossa käsittäen meissä olevan suuren Hengen voiman. Hän päästi useita ystäviä luoksemme, jotta me saisimme heidän seurassaan virkistyä. Mutta kun sirkuskisojen päivä lähestyi, tuli isäni kaihon ajamana luokseni, repi partaansa, viskasi sen hahtuvia maahan, heittäytyi kasvoilleen, kirosi syntymäänsä ja lausui sellaisia sanoja, jotka voisivat koko luodun maailman liikuttaa. Minuun koski hänen onneton vanhuutensa.

"Taistelun edellisenä päivänä sain minä tällaisen näyn. Diakoni Pomponius tuli vankilan ovelle ja kolkutti kovasti. Menin ja avasin hänelle. Hänen yllään oli valkea löyhä viitta ja hänellä oli monikoristeiset kengät jalassa. Hän sanoi minulle: 'Perpetua, me odotamme sinua, tule!' Hän piteli minua kädestä, ja me lähdimme kulkemaan synkkiä epätasaisia seutuja. Kun vihdoin olimme hengästyneinä saapuneet amfiteatterille, vei hän minut keskelle areenaa ja sanoi minulle: 'Älä kauhistu, minä olen täällä sinun mukanasi ja kärsin yhdessä sinun kanssasi.' Sitten hän lähti pois. Ja minä näin suuren ihmisjoukon odottavan jännittyneenä. Kun tiesin olevani tuomittu vietäväksi petojen eteen, ihmettelin, ettei petoja päästetty päälleni. Silloin tuli minun eteeni rumanmuotoinen egyptiläinen, mukanaan auttajansa, taistellakseen minun kanssani. Sitten tulivat minun luokseni omat auttajani ja he olivat kauniita nuorukaisia. Minun yltäni riisuttiin vaatteet ja minä muutuin pojaksi. Auttajani alkoivat hieroa minua öljyllä, niinkuin paineissa on tapana, ja tuon vastassani olevan egyptiläisen näin kieriskelevän öljyttynä hiekassa. Sitten tuli esille äärettömän iso mies, jonka pää ulottui amfiteatterin harjan yli. Hänen viitassaan oli kaksi purppuraista kaistaa rinnan yli. Hänellä oli kullalla ja hopealla kirjaillut kengät ja hänen kädessään oli vitsa kuin miekkailijain johtajalla ja viheriä oksa, jossa oli kultaisia omenia. Hän vaati hiljaisuutta ja sanoi: 'Jos tämä egyptiläinen voittaa tämän neidon, niin hän surmaa hänet miekalla, mutta jos tämä neito voittaa tämän miehen, niin hän saa vastaanottaa tämän oksan.' Sitten hän astui syrjään. Sitten me astuimme kummaltakin puolelta esille ja aloimme painia. Egyptiläinen koetti kammittaa minua jaloillaan, mutta minä potkaisin häntä kantapäilläni kasvoihin ja ilma nosti minut ylös ja minä aloin lyödä häntä aivan maata koskettamatta. Ja kun painissa tapahtui pysähdys, niin minä liitin käteni, sormet toistensa lomiin, tartuin hänen päähänsä ja hän kaatui kasvoilleen. Minä tallasin hänen päänsä. Kansa alkoi huutaa ja minun auttajani laulaa ilosta. Minä astuin kisojen johtajan eteen ja otin vastaan oksan. Hän suuteli minua ja sanoi minulle: 'Rauha sinulle, tyttäreni!' Ja minä aloin voiton kunnian saavutettuani astua Sanavivaria portille. Silloin heräsin. Minä ymmärsin nyt, että en tule taistelemaan petoja, vaan perkelettä vastaan. Mutta minä tiesin voittavani. Tässä on se, minkä olen nähnyt tapahtuvan kisojen edelliseen päivään asti. Itse kisojen päivän tapahtumat kirjoittakoon se, joka tahtoo.

"Mutta myöskin siunattu Saturus on kertonut seuraavan näyn ja itse sen kirjoittanut muistiin.

"Me olimme, sanoo hän, kärsineet kärsimyksemme ja jättäneet lihallisen olemuksemme, ja meitä alkoi neljä enkeliä, joiden kädet eivät koskeneet meihin, kuljettaa itää kohti. Me liidimme ylöspäin, pää pystyssä, ikäänkuin loivaa mäkeä astuen. Päästyämme ensimmäisen maailman ohi näimme äärettömän valon, ja Perpetua, joka oli minun rinnallani, sanoi: 'Tämä on nyt se, minkä Herra on meille luvannut, me olemme saaneet lupauksen täyttymisen.' Noiden neljän enkelin meitä kantaessa avautui eteemme laaja ala, aivan kuin puiston näköinen, jossa oli ruusupuita ja kaikenlaisia kukkia. Puut olivat korkeita kuin sypressit ja niistä putoili lehtiä alituisesti. Mutta samassa puistossa oli vielä neljä muuta enkeliä, jotka olivat muita kirkkaammat. Kun he näkivät meidät, osoittivat he meille kunnioitusta ja sanoivat toisille enkeleille ihastuneina: 'Kas nämä ne ovat, kas nämä ne ovat!' Ja nuo neljä enkeliä, jotka kantoivat meitä, laskivat hämmästyneinä meidät alas. Silloin me kävimme omin jaloin välimatkan leveätä tietä pitkin. Siellä tapasimme Jocunduksen, Saturninuksen ja Artaxiuksen, jotka olivat samassa vainossa poltetut elävinä, sekä Qvintuksen, joka samoin oli marttyyrinä kuollut vankilassa. Me kysyimme heiltä, missä toiset olivat, mutta enkelit sanoivat meille: 'Tulkaa ensin sisään ja tervehtikää Herraa.'

"Niin me lähestyimme paikkaa, jonka seinät olivat ikäänkuin valosta rakennetut. Ja sen paikan ovella oli neljä enkeliä, jotka pukivat meidän sisään astuessamme yllemme valkeat viitat. Me astuimme sisään ja kuulimme yhdeksi yhdistyneen äänen sanovan: 'Pyhä, pyhä, pyhä!' lakkaamatta. Me olimme näkevinämme siinä paikassa istuvan ikäänkuin harmaan miehen, jolla oli lumivalkeat hapset, mutta nuorukaisen kasvot. Mutta hänen jalkojansa me emme nähneet. Hänen oikealla ja vasemmalla puolellaan oli neljä häntä vanhempaa miestä ja niiden takana useita muita vanhempia. Me astuimme ihmetellen sisään ja asetuimme valtaistuimen eteen. Neljä enkeliä kohotti meidät. Me suutelimme tuota miestä ja hän hyväili kädellään meidän kasvojamme.

"Muut vanhimmat sanoivat meille: 'Asettukaamme rukoukseen.' Me asetuimme rukoukseen ja teimme toisillemme rauhan toivotuksen. Silloin vanhimmat sanoivat meille: 'Lähtekää leikkimään.' Minä sanoin Perpetualle: 'Sinulla on nyt mitä tahdot.' Ja hän sanoi minulle: 'Jumalan kiitos, että samoin kuin lihassa ollen olin iloinen, olen näin nyt vielä iloisempi.'

"Me lähdimme ulos ja näimme oven ulkopuolella piispa Optatuksen oikealla ja presbyteri Aspasiuksen vasemmalla puolen, kummankin surullisena, erillään toisistaan. He heittäytyivät meidän jalkaimme juureen ja sanoivat: 'Sovittakaa meidät keskenämme, kun lähditte pois ja jätitte meidät näin.' Ja me sanoimme heille: 'Etkö sinä ole meidän piispamme ja sinä presbyterimme, kuinka te heittäydytte meidän jalkaimme juureen!' Me tulimme liikutetuiksi ja syleilimme heitä. Silloin Perpetua alkoi puhua heidän kanssansa kreikankieltä. Ja me veimme heidät muista erilleen puistoon ruusupuun alle. Kun me puhuimme heidän kanssansa, sanoivat enkelit heille: 'Jättäkää heidät, että he saavat rauhassa virkistyä. Ja jos teillä on keskenänne erimielisyyttä, niin antakaa toinen toisellenne anteeksi!' He saattoivat heidät hämilleen sanoen Optatukselle: 'Kokoa sinä seurakuntasi yhteen, sillä niin ne tulevat sinun luoksesi kuin palaisivat sirkuksesta ja kiistelisivät eri puolueina.' Meistä tuntui ikäänkuin enkelit olisivat tahtoneet sulkea heiltä portin. Me tunsimme siellä monta veljistämme, mutta myöskin muutamia marttyyrejä. Me hengitimme kaikki kuvaamattoman hyvää tuoksua, niin että tulimme siitä ravituiksi. Silloin minä ilon vallassa heräsin. Nämä ovat itse marttyyrien, autuaan Saturuksen ja Perpetuan, merkillisimmät näyt sellaisina kuin he itse ovat ne kirjoittaneet. Mutta Secunduluksen kutsui Jumala äkillisemmällä kuolemalla pois tästä elämästä hänen vielä vankilassa ollessaan, osoittaen hänelle sen armon, että hän säästyi pedoilta. Miekka, joka koski hänen lihaansa, ei vioittanut hänen sieluaan.

"Felicitaksen osalle tuli Herran armo seuraavalla tavalla. Kun hänellä oli jo kahdeksan kuukauden sikiö, sillä hän oli raskaana silloin kun hänet vangittiin, niin hän sirkusnäytännön lähestyessä oli suuresti murheissaan, että hänen tuomionsa täytäntöönpano lykättäisiin hänen ruumiillisen tilansa vuoksi (sillä laki ei salli raskauden tilassa olevaa naista rangaista kuolemalla) ja että hän saisi vasta myöhemmin vuodattaa rikollisten joukossa pyhän ja viattoman verensä. Mutta myöskin hänen marttyyritoverinsa olivat sangen murheissaan, peläten että heidän täytyisi jättää niin hyvä toveri ikäänkuin yksin vaeltamaan saman toivon tietä. Siksipä he yhteisin huokauksin vuodattivat rukouksensa Herran puoleen kolmantena päivänä ennen sirkusnäytäntöä. Ja heti rukouksen jälkeen alkoivat Felicitaksen synnytystuskat. Ja hänen kärsiessään kahdeksannen kuukauden vaikeita tuskia, sanoi eräs vangin vartioista: 'Kun sinä nyt kärsit noin, niin miten sitten kärsit kun sinut heitetään petojen eteen, joita halveksit kieltäytyessäsi uhraamasta.' Mutta Felicitas vastasi: 'Nyt minä kärsin, minkä kärsin, mutta siellä on Toinen oleva minussa, joka kärsii minun puolestani, niinkuin minäkin olen kärsivä Hänen tähtensä.' Hän synnytti tyttären, jonka eräs sisarista otti kasvattaakseen ottotyttärenä.

"Koska Pyhä Henki on sallinut ja sallimalla tahtonut itse sirkusnäytännön tapauksen kirjoitettavaksi, niin tahdomme me suorittaa tämän tehtävän ikäänkuin pyhän Perpetuan testamenttina, vaikka olemmekin epäkelvot kuvaamaan sellaisen kunnian täyttymistä, lisäten siihen yhden todistuksen hänen mielensä järkähtämättömyydestä ja ylevyydestä. Kun sotaväen päällikkö kohteli vankeja entistä ankarammin sentähden että hän taikauskoisten ihmisten puheisiin luottaen pelkäsi, että vangit vietäisiin pois vankilasta taikakeinoilla, sanoi Perpetua hänelle vasten kasvoja: 'Miksi sinä et salli meidän, jalojen tuomittujen, virkistää mieltämme, kun meidän on taisteleminen caesarin syntymäpäivänä? Eikö sinulle ole kunniaksi, että meidät viedään sinne lihavina?' Sotaväen päällikkö pelästyi ja punastui. Hän käski kohdella heitä lempeämmin, niin että veljillä ja muilla oli tilaisuus päästä vankilaan. Vangitut saattoivat nyt heidän seurassaan virkistää mieltänsä, kun itse vankilan päällikkökin oli tullut uskovaiseksi.

"Päivää ennen viimeistä ateriaa, jota sanotaan vapaaksi ateriaksi, mutta joka heille oli 'agape' (Agaappi, kristittyjen rakkauden ateria), he puhuttelivat kansaa yhtä suurella mielenlujuudella, uhaten sitä Jumalan tuomiolla ja todistaen olevansa onnellisia omasta kärsimyksestään. He laskivat leikkiä uteliaista, niinpä Saturus sanoi: 'Eikö huominen päivä teille riitä? Silloinhan vapaasti saatte katsella niitä, joita vihaatte. Oletteko tänään ystäviä ja huomenna vihollisia? Pankaa tarkoin mieleenne meidän kasvojemme piirteet, jotta tunnette meidät sinä päivänä.' Hämmästyneinä lähtivät kaikki sieltä eri haaroille, ja monet uteliaista alkoivat uskoa.

"Koitti vihdoin heidän voittonsa päivä ja he astelivat vankilasta amfiteatteriin kuin taivaaseen, kulkien iloisina ja kasvoiltaan kauniina, ikäänkuin riemua eikä pelkoa täynnä. Muiden jäljessä astui Perpetua, levollisin askelin kuin Kristuksen oma, Jumalan armas, saattaen silmiensä tulella kaikkien katseet painumaan maahan. Samoin kulki Felicitas, iloiten siitä, että oli synnytyksen kautta tullut terveeksi taistelemaan petojen kanssa. Hän kävi verenvuodatuksesta verenvuodatukseen, kätilön luota petoverkon luo pestäkseen itsensä puhtaaksi toisessa kasteessa. Kun heidät oli saatettu portista sisään ja vaadittiin, että miehet pukisivat ylleen Saturnuksen pappien vaatteet ja naiset Ceres-jumalattaren papittarien puvut, niin torjui tuo jalo nainen (Perpetua) tämän vaatimuksen loppuun asti horjumattomana. Hän lausui: 'Olemmehan tänne tulleet ilman pakkoa, jotta meidän vapauttamme ei riistettäisi. Sitä varten juuri olemme antaneet alttiiksi henkemme, ettemme koskaan suostu tekemään mitään sellaista. Siitähän olemme sopineet teidän kanssanne.' Vääryys tunnusti oikeuden: sotaväen päällikkö myöntyi siihen, että heidät vietäisiin areenalle siinä puvussa, jossa he olivat. Perpetua lauloi ilosta, tallaten jo egyptiläisen päätä. Revocatus, Saturninus ja Saturus lausuivat uhkauksia katselevalle joukolle. Heti kun he olivat tulleet Hilarianuksen kohdalle, he sanoivat hänelle käden ja pään elein: 'Sinä meitä, mutta Jumala sinua!' Siitä vimmastuneena kansa vaati, että heitä on ärsytettävä ruoskilla, kuten pedonajajilla on tapana. Mutta he kiittivät Jumalaa siitä, että saivat kokea jotakin Kristuksen kärsimyksistä.

"Se, joka on sanonut: 'Anokaa, niin teille annetaan', antoi rukoileville sen lopun, jonka kukin oli halunnut. Sillä silloin, kun he olivat keskenänsä puhuneet kärsimyksensä muodosta, Saturninus oli sanonut että hän haluaisi tulla heitetyksi kaikkien petojen eteen, jotta saisi sitä kirkkaamman kruunun. Niinpä hän ja Revocatus heti näytännön alussa, saatuaan kokea leopardin raatelua, joutuivat areenan sillalla karhun ahdisteltaviksi. Saturus sensijaan tunsi kaikista enimmän kauhua karhua kohtaan ja oli toivonut, että hän saisi loppunsa yhdestä ainoasta leopardin puremasta. Kävikin niin, että kun hänet oli määrätty metsäsian raadeltavaksi, niin sensijaan se petojen ajaja, joka oli sitonut hänet metsäsikaan kiinni, joutuikin itse tämän pedon alle ja kuoli näytännön jälkeisenä päivänä. Saturukselle peto ei tehnyt muuta kuin laahasi häntä perässään, ja kun hänet vietiin sillalle köydellä karhuun sidottuna, niin ei karhu tahtonutkaan tulla esiin luolastaan. Siksi kutsuttiin Saturus toisen kerran vahingoittumattomana pois petojen edestä.

"Naisia varten oli perkele varannut erityisesti tähän tilaisuuteen hankitun erittäin julman lehmän, tahtoen jo täten viitata taistelevien sukupuoleen. Heidät tuotiin areenalle vain verkkoverhoon puettuina. Kansa säpsähti kauhistuksesta, nähdessään, että toinen naisista oli hento tyttö ja että toisen rinnoista tihkui maitoa äskeisen synnytyksen jälkeen. Heidät kutsuttiin pois ja he saivat ylleen viitan. Ensinnä heitettiin petojen eteen Perpetua ja hän kaatui istualleen. Kun hänen viittansa siinä oli revennyt, niin hän tässä asennossa, unohtaen tuskansa, häveliäisyyden vaistosta veti viitan liepeen peittämään kuvettansa. Sitten hän pyysi ja sai neulan ja harsi kokoon viitan sekä solmi hajalleen joutuneet, hiuksensa, sillä marttyyrin ei sopinut kärsiä kärsimyksiänsä hiukset hajalla, jottei näyttäisi siltä kuin hän kunniassaan itkisi. Sitten hän nousi seisaalleen ja nähdessään Felicitaksen loukkaantuneena astui hänen luokseen, ojensi hänelle kätensä ja rohkaisi häntä. Ja kumpikin seisoi nyt pystyssä. Kansan kovuus oli haihtunut, ja naiset kutsuttiin pois Sanavivaria portille ['Ehjiksi ja eläviksi jääneiden portti'. – Amfiteatterissa oli kaksi porttia: toiselle vietiin taistelussa kuolleet, toiselle, kuten tässä, tuotiin eläviksi jääneet.]. Siellä otti Perpetuan vastaan eräs Rusticus-niminen katekumeeni, joka oli seurannut häntä. Ikäänkuin unesta heränneenä (niin hän oli elänyt hengessä ja hurmiossa) Perpetua alkoi katsoa ympärilleen ja sanoi kaikkien vielä hämmennyksissä ollen: 'Milloin meidät heitetään tuon lehmän eteen?' Kuultuaan, että hän juuri oli ollut sen edessä, hän ei uskonut ennenkuin näki raatelun merkit ruumiissaan ja puvussaan. Silloin hän puhutteli veljeään, joka oli tuotu hänen luokseen, ja mainittua katekumeenia, sanoen: 'Pysykää lujina uskossa ja rakastakaa toinen toistanne, älkääkä saattako häpeään meidän kärsimyksiämme.'

"Samoin rohkaisi toisella portilla Saturus Pudensia sanoen: 'Kuten toivoin ja ennustin, en ole vielä saanut tuntea ainoankaan pedon kosketusta, mutta nyt saat olla vakuutettu siitä, että kun lähden tuonne, kuolen yhdestä ainoasta leopardin puremasta.' Ja pian aivan näytännön lopussa leopardi päästettiinkin irti ja sen yhdestä ainoasta puremasta hän oli yltyleensä veren peitossa, niin että kansa hänen palatessaan pedon edestä huusi hänelle toisen kasteen todistukseksi: 'Olkoon kylpy terveydeksi!' Ja terve olikin näin kylpenyt. Silloin hän sanoi Pudensille: 'Jää hyvästi, muista pysyä uskossasi äläkä unohda minua! Älköönkä se, mitä olet nähnyt, hämmentäkö sinua, vaan vahvistakoon!' Samalla hän pyysi Pudensin ottamaan sormestaan sormuksen, kastoi sen haavansa vereen ja antoi hänelle takaisin perinnöksi, jättäen sen hänelle pantiksi ja verensä muistoksi. Sitten hänet tajuttomana vietiin muiden kanssa tavalliseen paikkaan, jotta hänen kaulansa katkaistaisiin miekalla. Kansa vaati heidät asetettavaksi areenan keskikohdalle, jotta silmin voisi paremmin seurata miekan tunkeutumista heidän ruumiiseensa. He suutelivat toinen toistaan, lopettaakseen marttyyriutensa näillä rauhan toivotuksen juhlamenoilla. Kaikki ottivat vastaan miekaniskun liikkumattomina ja vaieten. Ja Saturus, joka (näyssä) oli ensinnä astunut ylös, heitti ensimmäisenä henkensä. Sillä hän oli tukenut Perpetuaa. Perpetuaa, joka nyt vasta, tuntiessaan rikkipuskettujen kylkiluittensa välissä tuskaa, voihkaisi, johti itse pyövelin vapisevan oikean käden kaulallensa. Eihän sellainen nainen, jota saastainen henki pelkäsi, voinutkaan saada surmaniskua, jollei hän itse sitä tahtonut!

"Oi te urhoolliset ja autuaat marttyyrit! Oi te todella kutsutut ja meidän Herramme Jeesuksen Kristuksen kunniaan valitut! Sen, joka tätä kunniaa tahtoo ylistää, on luettava näitäkin esikuvia, jotka eivät ole entisiä halvemmat, seurakunnan rakennukseksi. Jotta myöskin nämä viimeiset voiman teot todistaisivat, että yksi ja sama Pyhä Henki yhä vielä vaikuttaa, todistaisivat kaikkivaltiasta Isää Jumalaa ja Hänen Poikaansa, meidän Herraamme Jeesusta Kristusta, jonka on kunnia ja loppumaton valta iankaikkisesta iankaikkiseen. Amen."

Mitä tulee kristityn naisen asemaan yleensä marttyyriaikana, lausuu siitä Tertullianus: "Hän ei käy katsomassa pakanallisia näytelmiä eikä muita meluisia huvituksia, vaan hän menee sairaiden luo tahi niiden, jotka viruvat vankilassa. Hänen rakkain ajanviettonsa on tuoda lohdutusta ja apua kärsiville veljille sekä ruokkia kodissaan nälkäisiä."

Sitä henkisesti kohottavaa vaikutusta taasen, mikä kristinuskolla oli antiikin naiseen, kuvailee eräs etevä kristillisen kirkon muinaisuuden tutkija seuraavasti: "Juuri tosi naiselliset hyveet, jotka ilmenivät siveydessä ja kunniallisuudessa, osaaottavassa rakkaudessa, nöyryydessä ja kärsivällisyydessä, kehittyivät kristinuskon avulla sellaiseen täydellisyyteen, johon pakanuuden jaloinkaan siveysoppi ei voinut kohottaa niitä. Pakanallinen hyve käsitti, kuten jo sen nimi virtus ilmaisee, miehen kuntoa ja urhoollisuutta sellaisina kuin ne ilmenivät niin hyvin ulospäin sodassa kuin sisällepäin toiminnassa valtion hyväksi. Kristinusko, voidaan sanoa, on täälläkin purkanut väliseinänä olleen aidan antamalla naisille miehekkään sankaruuden, joka ei ainakaan pettänyt marttyyrikärsimyksissä, ja toisaalta pehmittänyt miehen sydämen ja tehnyt sen alttiiksi sellaisille vaikutelmille, joilta se ennen oli ollut kokonaan suljettu. Näin vaihtui myöskin miehen stoalainen apatia (jäykkä välinpitämättömyys) kristityn alistuvaisuuteen ja kristityn sääliin."

PIONIUKSEN MARTTYYRIO.

Eräästä Venezian käsikirjoituksesta löysi v. Gebhardt laajimman marttyyrikertomuksen, mikä meillä on Deciuksen vainon ajalta. Se sisältää erittäin vilkkaan kuvauksen presbyteri Pioniuksen ja hänen seuralaistensa marttyyrikuolemasta Smyrnassa 12 p:nä maaliskuuta v. 250. Pionius oli "apostolinen mies, joka maailmassa vaeltaessaan käänsi monta turhuudesta". Jo päivää ennen kiinnijoutumistaan oli hän sitä ennustanut ja symboolisella toimituksella – kahleiden sitomisella kaulalleen – osoittanut, ettei hän tahtonut luopumisella itseään saastuttaa. Alttiisti hän ja hänen ystävänsä seurasivat, kun temppelipalvelija Polemon saapui heitä vangitsemaan. "Tunnettehan keisarin käskyn uhrata jumalille", muistutti hän heitä. "Tunnemme", vastasi Pionius, "Jumalan käskyt, joissa hän käskee meidän häntä ainoaa palvella". Polemon lausui: "Tulkaa torille, siellä tulette tottelemaan". Mutta toiset kristityt vakuuttivat: "Me tottelemme elävää Jumalaa". Koko tori, jonne heidät vietiin, tuli täyteen uteliaita katsojia, kreikkalaisia ja juutalaisia; sattui näet olemaan suuri juhlapäivä, niin että ihmiset olivat joutilaita. Katsojat kiipesivät penkeille ja laatikoillekin, paremmin nähdäkseen. Silloin Pionius ryhtyy pitämään puhetta kansalle. Pakanoille hän muistuttaa Homeroksen sanaa, ettei tule iloita kuolemaa nähdessä, juutalaisille Mooseksen lain käskyä: "Jos näet vihamiehesi juhdan kaatumassa kuorman alle, niin älä mene ohi, vaan auta sitä ylös". Näin nuhdeltuaan katsojia siitä, että he uteliaisuudesta ja huvikseen olivat tulleet katsomaan toisten kärsimyksiä, käy hän varoittavasti puhumaan tulevaisesta rangaistuksesta, joka uhkaa jumalatonta maailmaa. "Luuletteko meidän kärsivän tällaista vanhurskaina vai jumalattomina? Jos jumalattomina, miksi ette tekin, joita tekonne osoittavat jumalattomiksi, samaa kärsi? Jos taasen vanhurskaina, minkälainen toivo teillä silloin voi olla, kun vanhurskaat näin kärsivät? Sillä jos vanhurskas tuskalla autuaaksi tulee, missä silloin jumalaton on?" Monet jo tapahtuneet Jumalan tuomiot ovat todistamassa sitä, että tuomio vieläkin odottaa maailmaa. Juudanmaan nykyinen tila on sellainen Jumalan vihan merkki, samoin Kuollut meri. Läheisempiäkin esimerkkejä hän luettelee. Vedenpaisumuksesta tietävät kaikki kansat kertoa, kreikkalaiset Deukalionin, juutalaiset Nooan aikaisesta. "Osittaisia tuomioita tapahtuu, että osittaisesta tunnettaisiin yleinen. Sentähden me julistamme teille tulevaista Jumalan tuomiota, joka on tapahtuva hänen Sanansa Jeesuksen Kristuksen kautta; ja sentähden emme palvele teidän niin sanottuja jumalianne emmekä kultaista kuvaa".

Hiljaisuuden vallitessa oli tätä puhetta kuunneltu. Muutamat tulivat imarrellen puhuttelemaan Pioniusta. "Usko meitä, me rakastamme sinua ja sinä ansaitsisit elää; suloistahan onkin elämä ja päivän valkeuden näkeminen". Mutta hän vastasi: "Sanon minäkin, että suloinen on elämä, mutta se on parempi elämä ja totinen valkeus, jota me ikävöimme". Eräs toinen alkoi: "Kuule meitä, Pionius!" Mutta Pionius keskeytti sanoen: "Suostu sinä kuulemaan minua, sillä mitä sinä tiedät, sen minäkin tiedän, mutta siitä, mitä minä tunnen, olet sinä tietämätön", ja otti siitä aihetta uuteen varoituspuheeseen, jolla hän vihdoin suututti vastustajansa.

Tämän jälkeen alkoi temppelinpäällikkö viralliset toimitukset, aluksi vieläkin kehoittamalla Pioniusta taipumaan. Tämä vastasi: "Jospa minä voisin taivuttaa teitä kristityiksi". Sellainen oletus synnytti läsnäolijoissa suurta naurua: "Eipä ole sinulla valtaa polttaa meitä elävältä!" Pionius virkkoi: "Paljon pahempi on palaa kuoltuansakin!" Kun tämän johdosta eräs vangituista kristityistä naisista hymähti, kysyi temppelinpäällikkö: "Nauratko sinä?" Nainen vastasi: "Kyllä, jos Jumala tahtoo; sillä me olemme kristityitä; kaikki näet, jotka ovat kristityitä, saavat lakkaamatta hymyillä iankaikkisessa ilossa". Hänelle sanottiin: "Sinä joudut kärsimään, mitä et tahtoisikaan; sillä ne naiset, jotka eivät uhraa, pannaan porttolaan". Mutta hän vastasi: "Pyhä Jumala on pitävä minusta huolta siinäkin asiassa."

Sitten seuraa virallisen pöytäkirjan mukaan tehty esitys itse tutkinnosta, jonka jälkeen kristityt vietiin vankilaan. Siellä kävi heitä katsomassa myöskin luopuneita kristityitä, joille Pionius puhui sekä sydämellisesti että ankarasti. Tämäkin puhe, joka osoittaa tarkkaa perehtymistä Vanhan Testamentin kirjoihin, on laajasti referoitu. Vilkkaasti kuvataan vihdoin lopputapaukset: vankien raastaminen takaisin oikeuden eteen, uudet houkuttelut ja uhkaukset, marttyyrien uskonlujuus kaikkien rääkkäyksien aikana, tutkimus prokonsulin edessä ja vihdoin Pioniuksen kuolemantuomion toimeenpaneminen polttoroviolla.[5]

PYHÄN ACHATIUKSEN VÄITTELYN ASIAKIRJAT.

Keisari Deciuksen hallitessa toimeenpantujen vainojen aikana joutui eräs Achatius (Akakios, Acacius), joka mahdollisesti oli Melitenen piispa, Vähässä Armeniassa, kristittynä syytteeseen ja haastettiin prokonsuli Martianuksen tuomioistuimen eteen. Tästä oikeusjutusta, jonka ilmoitetaan tapahtuneen maaliskuun 29 p:nä 250, ovat alkuperäiset kreikankieliset pöytäkirjat hävinneet, mutta tallella on latinalainen teksti, joka ytimeltään perustuu näihin. Se sisältää m.m. maaherran ja Achatiuksen välisen mielenkiintoisen keskustelun, missä viimemainittu esittää muutamia sellaisia kristitystä apologeettisesta kirjallisuudesta hyvin tunnettuja väitteitä, joilla kumottiin pakanain uskonto ja saatettiin heidän jumalansa naurunalaisiksi. Aivan tässä muodossa keskustelu tuskin lienee tapahtunut, samoinkuin säilynyt teksti muutenkin sisältää uudempia lisäyksiä. Mutta varmana saattaa pitää, että Achatius vapautettiin syytteestä, ja tästä merkillisestä tosiasiasta säilyi sitten muisto myöhempiin aikoihin, jolloin puheenalainen kertomus sepitettiin.

Esitämme seuraavassa tämän asiakirjan kokonaisuudessaan.

"Aina milloin kerromme Jumalan palvelijain kunniakkaista teoista, lausumme kiitokset Hänelle, joka sekä varjelee kärsivätä että kruunaa voittajan kunniassa. Niinpä keisari Deciuksen maaherraksi nimittämä konsulinarvoinen Martianus, kristityn, opin vihamies, käski tuoda luokseen Achatiuksen, jota oli kuullut mainittavan tavallaan tuon uskonnon kilveksi ja turvaksi. Ja kun tämä oli tuotu sisään, lausui maaherra: 'Sinun velvollisuutesi on rakastaa meidän ruhtinaitamme [Kun tässä puhutaan ruhtinaista, vaikka kuten tunnettua, Decius hallitsi yksinään, näyttää paikka viittaavan siihen, että kertomus tässä muodossa ei ole hänen ajoiltaan peräisin.], koska kerran elät roomalaisten lakien alaisena.' Achatius vastasi: 'Ja kenelle on keisari enemmän sydämen asiana tai kuka häntä niin kunnioittaa kuin kristityt ihmiset? Sillä alituisesti ja yhtämittaa me hänen puolestaan rukoilemme, että hän tässä elämässä saavuttaisi korkean iän sekä ohjaisi kansoja oikeamielisellä vallalla ja että hänen hallituksensa aika muodostuisi mitä rauhallisimmaksi; sitten me rukoilemme sotamiesten menestyksen ja koko maailman ja maanpiirin turvallisuuden puolesta.' Martianus virkkoi: 'Tätä minä itsekin suuresti kiitän, mutta jotta keisari vielä täydellisemmin oppisi tuntemaan sinun alttiutesi, niin suorita hänelle yhdessä meidän kanssamme uhri.' Achatius lausui: 'Innokkaasti minä rukoilen Herraani, joka on totinen ja suuri, hallitsijan menestyksen puolesta; mutta uhria hän ei saa vaatia, emmekä me liioin suorittaa. Sillä kuka ihmiselle suorittaisi uhrimenoja?' Martianus virkkoi: 'Vastaa, ketä jumalaa sinä rukoilet, jotta mekin voisimme hänelle toimittaa uhreja.' Achatius sanoi: 'Toivon, että saat tietää minun Jumalani, koskapa on hyödyllistä tutustua siihen Jumalaan, joka on totinen.' Martianus virkkoi: 'Ilmoita-minulle hänen nimensä!' Achatius sanoi: 'Aabrahamin Jumala, Iisakin Jumala ja Jaakobin Jumala.' Martianus virkkoi: 'Jumalienko nimiä nuo ovat?' Achatius vastasi: 'Eivät nuo, vaan se, joka heille on puhunut, Hän on totinen Jumala, Häntä meidän tulee pelätä.' Martianus virkkoi: 'Kuka tuo on?' Vastasi Achatius: 'Korkein Adonai, joka istuu kerubien ja serafien yläpuolella.' Martianus virkkoi: 'Mitä ovat serafit?' Hänelle lausui Achatius: 'Serafi on Korkeimman Jumalan palvelija ja ylhäisen istuimen vartija.'

"Martianus virkkoi: 'Mikä tyhjänpäiväinen filosofinen väittelytapa on sinut pettänyt? Halveksi näkymättömiä; tee pikemmin tuttavuutta niiden todellisten jumalien kanssa, joita näet edessäsi!' Vastasi Achatius: 'Ketkä ovat ne jumalat, joille käsket minua uhraamaan?' Martianus virkkoi: 'Säilyttäjällemme Apollolle, nälän ja ruton torjujalle, joka koko maailman säilyttää ja ohjaa.' Achatius vastasi: 'Tuolleko, jota te tietäjäksi luulottelette [Kreikkalaista jumalaa Apollonia (latinaksi Apollo), jonka palvelun myös roomalaiset omaksuivat, rukoiltiin kaiken pahan, niin henkisen kuin ruumiillisen torjujana. Hän oli myös ennustustaidon suojelija, joka jakeli oraakkelilauseitaan ja jota taruissa kuvailtiin tietäjäksi.]? Hänellekö, joka hehkuen onnettomasta rakkaudesta tyttöön juoksenteli huumaantuneena, tietämättä joutuvansa kadottamaan kiihkeästi kaihoamansa saaliin [Tarun mukaan Apollon oli rakastunut Daphne-nimiseen neitoon, joka kuitenkin vieroi jumalan lemmentarjouksia. Tämän ajaessa takaa pakenevaa tyttöä ja juuri ollessa saavuttamaisillaan hänet Daphne muuttuikin laakeripuuksi. Siitä syystä muka tämä puu oli Apollonille pyhitetty.]? On ilmeistä niin ollen, että se, joka ei tuota tietänyt, ei ollut mikään ennustaja, eikä mikään jumala se, jonka tyttö petti. Eikä hän vain tässä kohden kokenut tuskia, vaan pian kohtalo rankaisi häntä vielä julmemmalla tappiolla. Sillä rietas kun oli poikia kohtaan, hän erään Hyacinthuksen kauneuden viehättämänä, kuten hyvin tunnette, lemmestä lämpeni ja kurjana sekä tulevaisuutta tuntematta surmasi kiekolla hänet, jota ikävöi nähdä [Tarun mukaan Apollon, heitellessään diskosta lemmikkinsä, kauniin Hyakinthoksen (latinaksi Hyacinthus), kanssa, tapaturmaisesti viskasi tämän päähän kiekon, niin että nuorukainen kuoli. Oli sellainenkin tarina, että Länsi- (tai Pohjois-) tuuli, joka myös oli ihastunut poikaan, mustasukkaisuudesta ohjasi kilpailijansa kättä mainitulla surullisella seurauksella.]. Hänellekö, joka kerran palveli yhdessä Neptunuksen kanssa, hänellekö, joka kaitsi vierasta karjaa [Ilias-runoelman XXI:ssä laulussa kerrotaan, kuinka Apollon ja Poseidon (latinaksi Neptunus) jumalien täytyi vuoden ajan palvella Troian kuningasta Laomedonia; edellinen, paimensi tämän karjaa Ida-vuoren rinteillä, kun taas jälkimmäinen rakensi muuria Troian kaupungin ympäri. Toisen tarutoisinnon mukaan molemmat ottivat osaa muurin rakentamiseen. Sitäpaitsi oli olemassa taru, joka tiesi, että Apollon oli tuomittu yhdeksän vuotta palvelemaan Thessalian Pherai-kaupungin kuningasta Admetosta hoitamalla tämän hevosia ja lehmiä; syyksi mainittiin joko, että Apollon oli surmannut Delphoissa asustaneen lohikäärmeen tai että hän oli tappanut kykloopit, jotka olivat takoneet Zeus- (latin. Juppiter) jumalan salamat.], tällekö käsket minua uhraamaan? Vai salaman iskemälle Aesculapiukselle [Asklepios (latin. Aesculapius) oli kreikkalaisilla terveyden ja lääketaidon jumala. Hänen kerrottiin herättäneen eloon kuolleetkin, minkä vuoksi Zeus salamallaan surmasi hänet. Juuri tämän vuoksi Asklepioksen isä Apollon puolestaan tappoi salaman takojat, kykloopit.] tai avionrikkojalle Venukselle [Aphrodite (latin. Venus) oli kreikkalaisilla rakkauden ja naisellisen sulon jumalatar. Jumalaistarustossa hän esiintyy Hephaistoksen (latin. Vulcanus) puolisona, mutta runoilijat tiesivät kertoa hänen monista lemmenseikkailuistaan, joista tunnetuimpia oli hänen aviorikollinen suhteensa sodanjumalaan Arekseen (latin. Mars).] ja muille kummituksille minun pitäisi tuhlata uhreja? Olenko minä, vieläpä edessäni tämän elämän loppu, rukoileva niitä, joita en alennu jäljittelemään, joita ylenkatson, joita syytän, joita kammoan, ja jotka tuskin voisivat välttää lakinne ankaruutta, jos heidän tekojaan nyt joku suorittaisi. Ja kunnioitatteko välistä toisissa sitä, mitä toisissa rankaisette?' Martianus virkkoi: 'Kristittyjen tapana on jumaliamme vastaan sepittää paljon herjauksia. Senvuoksi käsken sinun tulla kanssani Juppiterin ja Junon temppeliin, jotta yhdessä viettäen hauskoja juhlapitoja suorittaisimme jumaluuksille mitä heidän arvonsa vaatii.' Achatius vastasi: 'Kuinka minä siellä voin uhrata hänelle, jonka hauta todistettavasti on Kreetassa [Viittaus paikallistaruun, jonka mukaan Zeus oli sekä syntynyt Kreetan saarella että sinne haudattu.]? Ei kaiketi hän ole noussut ylös kuolleista?'

"Martianus virkkoi: 'Joko uhraa tai kuole!' Achatius vastasi: 'Näin tekevät myös rosvonammatissa ovelat dalmatialaiset; heti kun he murha-aikeessa ovat miehittäneet teiden solat ja matkan varrella olevat salapaikat, he pyytävät ansaansa jokaisen kulkijan, ja heti kun matkamies on sinne suunnannut askeleensa, joutuu itsekukin sellaisen pakon alaiseksi, että saa luovuttaa joko rahansa tai henkensä. Niinpä ei kukaan tällöin kysy, mitä järkeä siinä on, vaan mihin se, joka pakottaa, kykenee. Samantapainen on sinun tuomiosi, sinä kun joko määräät täytettäväksi vääriä vaatimuksia tai uhkaat perikatoa. En mitään kauhistu, en mitään pelkää. Julkinen oikeus rankaisee huorintekijän, avionrikkojan, varkaan, miehenpilaajan, taikurin ja murhaajan. Jos olen näihin rikoksiin syypää, tuomitsen itse itseni jo ennenkuin äännähdätkään; jos sitävastoin minut viedään rangaistavaksi sen nojalla, että palvelen sitä Jumalaa, joka on totinen, niin minua ei tuomita lain nojalla, vaan tuomarin mielivallan mukaan. Profeetta huutaa uhaten: 'Ei ole ketään joka etsii Jumalaa; kaikki ovat poikenneet pois, kaikki tyynni turmeltuneet!' Niinpä et voi puhdistautua. Sillä on kirjoitettu: 'Niinkuin sinä tuomitset, niin tullaan myös sinut tuomitsemaan, ja niinkuin sinä teet, niin myös sinulle tehdään.' Martianus virkkoi: 'Minua ei ole käsketty tuomitsemaan, vaan pakottamaan. Jos siis osoitat ylenkatsetta, saat olla varma rangaistuksesta.' Achatius vastasi: 'Ja minulle on annettu käsky, etten saa milloinkaan kieltää Jumalaani. Jos sinä palvelet särkyväistä ja lihallista, tästä maailmasta pikaisesti poistuvaa ihmistä, jonka tiedät kohta joutuvan matojen syötäväksi, kuinka paljon enemmän tuleekaan minun totella mahtavinta Jumalaa, jonka väkevyys kestää iankaikkisesti? Ja kenenkä on tuo lausuma: 'Joka kieltää minut ihmisten edessä, hänet minä myös olen kieltävä Isäni edessä, joka on taivaissa, kun tulen ennakolta ilmoitetussa kunniassa ja voimassa tuomitsemaan eläviä ja kuolleita?'

"Martianus virkkoi: 'Sinä olet – mitä aina halusin saada tietää – äkkiarvaamatta tunnustanut teidän vakaumuksenne ja oppinne harhaluulon. Onko Jumalalla poika?' Vastasi Achatius: 'On.' Martianus virkkoi: 'Kuka on Jumalan poika?' Vastasi Achatius: 'Totuuden ja armon Sana.' Martianus virkkoi: 'Onko hänellä tämä nimi?' Vastasi Achatius: 'Et ollut kysynyt pojan nimeä, vaan itse hänen olemustaan.' Pyhä Achatius vastasi: 'Jeesukseksi Kristukseksi häntä mainitaan.' Martianus virkkoi: 'Mistä Jumalan vaimosta hän on siinnyt?' Vastasi pyhä Achatius: 'Ei Jumala ihmisten tavoin vaimoon yhtymällä ole siittänyt poikaa, vaan luovalla oikealla kädellään hän ensimmäisenä muovaili Aadamin. Sillä kaukana olkoon, että sinä voisit väittää Jumalallisen Majesteetin olleen kosketuksissa kuolevaisen tytön kanssa. Savesta Hän muodosti ensimmäisen ihmisen jäsenet, ja kun hän jo oli täysin valmiiksi saanut kuvan, antoi Hän sille sielun ja hengen. Siten myös Jumalan Poika, totuuden Sana, astui esiin Jumalan sydämestä. Sen vuoksi on kirjoitettu: 'Sydämestäni uhkuvat ihanat sanat.' Martianus virkkoi: 'Onko Jumala siis ruumiillinen?' Achatius lausui: 'Itse Hän yksin tuntee näkymättömän muotonsa, mutta me emme sitä tajua, vaan ainoastaan kunnioitamme Hänen voimaansa ja mahtiansa.' Martianus virkkoi: 'Jos hän ei ole ruumiissa, ei hän tiedä mitään sydämestäkään. Sillä tuntoa ei voi olla ilman jäseniä.' Vastasi Achatius: 'Ei järki synny näissä ruumiillisissa jäsenissä, vaan sen antaa Jumala. Mitä siis ruumiilla on tekemistä tunnon kanssa?' Martianus virkkoi: 'Katso katafryygialaisia, muinaisen uskonnon kannattajia, kuinka he minun uhrimenoihini kääntyneinä ovat luopuneet entisistä menoistaan ja meidän kanssamme suorittavat rukouksia [Katafryygialaisilla tarkoitetaan kirkkohistoriasta tunnettuja montanisteja, minkä kristityn lahkokunnan perusti 150-luvulla Montanus, joka saarnaten Kristuksen pikaista tuloa vaati ankaraa askeesia. Siitä, että osa montanisteja olisi luopunut uskostaan ja omaksunut pakanuuden, ei ole muualta tietoa eikä se ole uskottavaa.]. Riennä sinäkin samalla tavoin tottelemaan! Kokoa kaikki katolista uskoa olevat kristityt ja suuntaa näiden kanssa huomiosi meidän keisarimme uskontoon. Tulkoon sinun kanssasi koko kansa, riippuuhan se sinun ratkaisuvallastasi.' Achatius vastasi: 'Niitä kaikkia ei hallitse minun vihjaukseni, vaan Jumalan käsky. Kuulkoot siis minua, jos oikeaan kehoitan, mutta jos nurjaan ja vahingolliseen, niin ylenkatsokoot!'

"Martianus virkkoi: 'Luovuta minulle kaikkien nimet!' Vastasi Achatius: 'Heidän nimensä on muistiin merkitty taivaalliseen kirjaan ja jumalallisille lehdille. Kuinka siis kuolevaiset silmät voivat katsella sitä, minkä Jumalan kuolematon ja näkymätön voima on muistiin merkinnyt?' Martianus virkkoi: 'Missä ovat tietäjät, taikataitosi toverit, tai tämän taitavan petkutuksen opettajat?' Vastasi Achatius: 'Me olemme saaneet ja saamme kaikki Jumalalta, ja me kammoksumme taikuuden harjoittajain lahkokuntaa.' Martianus virkkoi: 'Siksipä te juuri olettekin tietäjiä, koska otatte käytäntöön tiesi minkä uuden uskonnonlajin.' Achatius vastasi: 'Me hävitämme ne jumalat, jotka te ensin teette ja joita, itse tehtyänne, pelkäätte. Teiltä näet tulee puuttumaan jumalia, jos kiveltä uupuu taiteilija tai taiteilijalla ei olisi tarpeeksi kiveä. Sillä me puolestamme pelkäämme Häntä, jota emme valmista, vaan joka meidät on valmistanut, joka meidät loi kuten Herra, rakasti kuten Isä, ja pelasti iankaikkisesta kuolemasta niinkuin hyvä Isäntä.' Martianus virkkoi: 'Ilmoita nimet, jottet itse joutuisi rangaistuksen alaiseksi.' Achatius vastasi: 'Itse minä seison tuomioistuimen edessä, ja sinä kysyt nimeä. Vai toivotko voivasi voittaa useita, sinä, jonka minä yksinäni voin tuhota. Jos nimet ovat sinulle tärkeitä, niin kutsutaan minua Achatiukseksi, ja jos tiedustelet ominaisnimeäni, on se Agathangelos; edelleen troialaisten piispa Piso ja presbyteri Menander. Tee jo niinkuin hyväksi katsotaan!' Martianus virkkoi: 'Sinä tulet suljettavaksi vankilaan, jotta keisari saisi tutustua pöytäkirjoihin, ja hänen ohjeensa mukaan ratkaistakoon sitten, miten sinuun nähden on meneteltävä.' Niinpä keisari Decius luettuaan kaikki pöytäkirjat ja ihaillen jo annetun vastauksen kumoamista puhkesi nauruun ja nimitti pian Martianuksen Pamfylian maaherraksi. Mutta suuresti ihaillen Achatiusta hän antoi hänen jäädä entiseen arvoonsa ja uskontoonsa.

"Tämän toimitti konsulinarvoinen Martianus Deciuksen ollessa keisarina, maaliskuun 29 p:nä."

MAXIMUKSEN MARTTYYRIO.

Kuten tiedämme, kuului alkuseurakuntain jäsenten valtava enemmistö alempiin kansanluokkiin. Siellä oli orjia, käsityöläisiä, pikkukauppiaita ja muita yhteiskunnan pienimpiä. Sen näemme sekä alkuseurakuntia koskevista Apostolien tekojen kuvauksista että Paavalin kirjeistä, varsinkin 1. Korinttolaiskirjeen 1. luvun viime säkeistöstä. Samaa todistaa myös kirkkohistoria. Näihin yhteiskunnan pienimpiin kuului myös asioitsija Maximus, jonka kaikessa koruttomassa vaatimattomuudessaan suurenmoista uskoa ja lujaa kristillistä vakaumusta uhkuvan marttyyrion esitämme seuraavassa sananmukaisena käännöksenä.

"Pyhän Maximuksen, marttyyrin, oikeudenkäyntiasiakirjat.

"Kun keisari Decius tahtoi kukistaa kristityt tai tehdä tyhjäksi kristittyjen uskonnon, niin hän antoi asetuksia kautta koko maailman, että kaikki kristityt luopuisivat elävästä ja totisesta Jumalasta ja uhraisivat pahoille hengille [Latinal. teksti: daemoniis (daimoneille).], mutta niitä, jotka eivät tähän suostuisi, olisi kidutettava ja rangaistava kuolemalla. Tähän aikaan Jumalan palvelija Maximus, pyhä mies, vapaasta tahdostaan esiintyi julkisesti. Hän oli plebeiji, ammatiltaan asioitsija. Hänet vangittiin ja vietiin Aasian prokonsulin Optimuksen eteen. Prokonsuli lausui hänelle: 'Mikä on sinun nimesi?' Hän vastasi: 'Nimeni on Maximus.' Prokonsuli virkkoi: 'Mitä säätyä sinä olet?' Maximus lausui: 'Olen vapaana syntynyt, mutta Kristuksen orja.' Prokonsuli virkkoi: 'Mikä toimi sinulla on?' Maximus vastasi: 'Olen plebeiji, elän liikeasioillani.' Prokonsuli virkkoi: 'Oletko kristitty?' Maximus vastasi: 'Vaikka olenkin syntinen, olen kuitenkin kristitty.' Prokonsuli virkkoi: 'Etkö tunne voittamattomien hallitsijoiden äskettäin antamia asetuksia?' Maximus vastasi: Mitä? Prokonsuli virkkoi: 'Että kaikkien kristittyjen täytyy luopua kummallisesta taikauskostaan sekä tunnustaa todellinen ruhtinas, jonka alaisena koko maailma on, ja palvoa hänen jumaliaan.' Maximus vastasi: 'Tunnen kyllä tämän maailman hallitsijan antaman nurjan asetuksen ja sentähden olenkin esiintynyt julkisesti.' Prokonsuli virkkoi: 'Uhraatko siis jumalille?' Maximus vastasi: 'Minä en uhraa muille kuin ainoalle Jumalalle, ja pidän onnenani sitä, että varhaisimmasta nuoruudestani olen hänelle uhrannut.' Prokonsuli virkkoi: 'Uhraa, jotta pelastuisit, sillä ellet tahdo tehdä sitä, toimitan niin, että tulet nääntymään monenlaisin kidutuksin.' Maximus vastasi: 'Sitä olen aina toivonutkin. Siksipä myös olen julkisesti esiintynyt, jotta vihdoin päästyäni niin viheliäisestä ja lyhytaikaisesta elämästä saavuttaisin iankaikkisen.'

"Silloin prokonsuli käski ruoskia häntä raipoilla, ja kun häntä ruoskittiin, niin hän lausui hänelle: 'Uhraa, Maximus, jotta vapautuisit näistä kidutuksista.' Maximus vastasi: 'Nämä eivät ole mitään kidutuksia, jotka tapahtuvat Herramme Jeesuksen Kristuksen nimen tähden, nehän ovat vain voitelemista. Mutta jos peräydyn Herrani käskyistä, jotka olen oppinut Hänen evankeliumistaan, niin silloin tulevat osakseni totiset ja iätikestävät tuskat.' Silloin prokonsuli käski ripustaa hänet kidutuspukkiin [Kidutuspukki oli jotenkin hevosenmuotoinen puinen kidutuslaitos, jonka päälle marttyyri pingoitettiin ja jossa häntä venytettiin niin, että jäsenet menivät sijoiltaan.]. Kun häntä kidutettiin, niin hän lausui hänelle: 'Viisastu jo, kurja, mielettömyydestäsi ja uhraa, jotta saisit säilyttää henkesi!' Maximus vastasi: 'Henkeni säilytän, jos en uhraa; mutta jos uhraan, niin kadotan sen. Sillä minulle eivät tuota tuskaa ja kipua ryhmysauvat eikä kynsiraudat [Kynsiraudat taasen olivat, kuten nimikin osoittaa, kynnen- tai käpälänmuotoisia kidutuskojeita, joilla marttyyrin sivuja revittiin rikki.] eikä tulikaan, koskapa minussa pysyy Kristuksen armo, joka tekee minut iankaikkisesti autuaaksi kaikkien pyhien esirukousten tähden, jotka tässä kilvoituksessa taistellen ovat voittaneet teidän vimmatun raivonne ja jättäneet meille yleviä esikuvia.' Silloin prokonsuli julisti hänelle tuomion sanoen: 'Hänet, joka ei alistu meidän pyhiin lakeihimme niin että uhraisi suurelle Dianalle, määrää keisarin lempeys [Latinal. teksti: divina clementia = jumalallinen l. taivaallinen lempeys, siitä = keisarin lempeys, vert. Luuk. 24, 25.] muiden kristittyjen peloksi ja varoitukseksi kivitettäväksi.' Ja niin tempasivat perkeleenpalvelijat Kristuksen taistelijan, joka kiittäen Jumalaa ja Isää Hänen Poikansa Jeesuksen Kristuksen kautta siitä, että Hän oli katsonut hänet arvolliseksi taistelemalla voittamaan perkeleen, vietiin kaupungin muurien ulkopuolelle, missä hän kivitettynä heitti henkensä.

"Näin Jumalan palvelija Maximus kärsi todistajakuoleman Aasian maakunnassa toukokuun 14 p:nä Deciuksen ollessa keisarina ja Optimuksen prokonsulina, mutta hallitessa Herramme Jeesuksen Kristuksen, jolle kunnia iankaikkisesta iankaikkiseen. Amen."

POTAMIAINAN JA BASILIDEEN MARTTYYRIO.

Egypti on niitä seutuja vanhassa Rooman valtakunnassa, jossa vainon myrskyt raivosivat hirmuisimmin. Varsinkin Aleksandriassa, maan pääkaupungissa ja idän kuuluisassa kulttuurikeskuksessa, vuoti vuolaina virtoina uskontodistajain jalo veri. Täällä kärsi todistajakuoleman m.m. mainehikkaan ja oppineen kirkkoisä Origeneen jalo isä Leonidas. Monet Origeneen oppilaista kärsivät todistajakuoleman. Huomattavin heistä Eusebioksen mukaan on Basilides, joka saattoi kuolemaan kuuluisaa naismarttyyriä Potamiainaa. Potamiaina kärsi todistajakuoleman liekeissä yhdessä äitinsä Marcellan kanssa Deciuksen vainon aikana.

Eusebios kertoo kirkkohistoriansa VI. kirjan 5. luvussa, että Potamiaina oli tunnettu kauneudestaan, tahrattomasta puhtaudestaan ja neitseellisestä kunniastaan sekä että hän oli kärsinyt paljon uskonsa tähden Herraan Jeesukseen. Potamiainan ja hänen jalon äitinsä sankarikuolema teki ylevämieliseen ja hienotunteiseen Basilidekseen niin syvän vaikutuksen, että hänkin pian seurasi autuaita marttyyrejä tuskan tulikasteeseen.

Kirkkohistorian isä on teoksessaan pystyttänyt kauniin muistomerkin näille tuskien ja kipujen miehen uskollisille ja jaloille seuraajille. Esitämme seuraavassa kertomuksen heidän todistajakuolemastaan Eusebioksen mukaan, kertomuksen, jonka Knopf on ottanut tunnettuun marttyyrihistorialliseen lähdekokoelmaansa.

"Kun tuomari Aquilas oli julmasti rääkkäyttänyt Potamiainan koko ruumista, niin hän lopuksi uhkasi antaa hänet alttiiksi gladiaattorien[6] häpeälliselle kohtelulle. Potamiaina mietti hetken itsekseen, ja kun häneltä kysyttiin, mitä hän oli päättänyt, niin hän antoi vastauksen, joka pakanain katsantokannan mukaan sisälsi jotakin perin jumalatonta [Mitä tämä lienee ollut, sitä me emme voi sanoa, mutta se näyttää olleen sellaista, millä he siinä määrin häväisivät itsensä pakanain silmissä, ettei kukaan pakanallisten käsitteiden mukaan tekemättä itse syntiä ja saastuttamatta itseään voinut sekaantua niin jumalattoman henkilön kanssa; niin he tämän taitavan keinon avulla turvasivat kunniansa ja naisellisen hyveensä (Stroth).]. Tuskin hän oli sanonut tämän, kun julistettiin hänen lopullinen tuomionsa ja hänet jätettiin Basilideelle, eräälle henkivartioupseerille, joka lähti viemään häntä kuolemaan. Kun kansanjoukko tahtoi hyökätä hänen kimppuunsa, niin Basilides ajoi pois pilkkaajat, esti heitä hyökkäämästä hänen kimppuunsa ja osoitti hänelle yleensä paljon sääliä ja osanottoa. Potamiaina tunnusti hänen ylevämielisyytensä häntä kohtaan ja kehoitti häntä olemaan hyvillä mielin. Sillä hän tahtoi poismenonsa jälkeen rukoilla Herraa hänen puolestaan ja pian palkita hänelle sen, mitä hän oli tehnyt hänelle. Lausuttuaan tämän hän kesti urhoollisesti kuoleman, joka tapahtui siten, että hänen ruumiinsa osa osalta hitaasti ja vähitellen painettiin kiehuvaan pikeen kantapäästä kiireeseen. Ja tällä tavalla päättyi tuon kuuluisan naisen taistelu. Mutta vain lyhyen ajan kuluttua Basilideen taistelutoverit vaativat häntä tekemään valan jostakin syystä. Basilides vakuutti tällöin, ettei hän lainkaan saa vannoa, sillä hän on kristitty, ja tunnusti sen julkisesti. Aluksi luultiin jonkun aikaa hänen vain laskevan leikkiä. Mutta kun Basilides piti lujasti kiinni vakaumuksestaan, niin hänet vietiin tuomarin eteen, ja kun hän sielläkin järkähtämättä tunnusti uskonsa, niin hänet heitettiin vankilaan. Kun sitten muutamat veljet Herrassa tulivat hänen luokseen ja kysyivät häneltä syytä tähän niin nopeaan ja odottamattomaan päätökseen, niin hän vastasi, että Potamiaina kolme päivää marttyyrikuolemansa jälkeen oli näyttäytynyt hänelle yöllä, asettanut kruunun hänen päähänsä ja sanonut rukoilleensa Herraa hänen puolestaan sekä että hänen rukouksensa oli tullut kuulluksi; hän tulisi ennen pitkää ottamaan hänet luokseen. Senjälkeen veljet antoivat hänelle Herran sinetin [kasteen] ja Basilides mestattiin seuraavana päivänä miekalla, todistettuaan rohkeasti ja pelottomasti Herrasta."

Eusebios lisää, että monet muutkin Aleksandriassa äkkiä kääntyivät Kristuksen oppiin, kun Potamiaina oli ilmestynyt heille unessa ja kehoittanut heitä vastaanottamaan Jumalan sanan.

PIISPA CYPRIANUS.

Pohjois-Afrikan seurakuntien ensimmäinen marttyyripiispa on Karthagon jalo piispa Thascius Caecilius Cyprianus.

Hän oli syntynyt luultavasti Karthagossa n. vuoden 200 paikkeilla hyvinvoivan ja arvossapidetyn pakanallisen perheen jälkeläisenä. Jo nuorena hän osoitti erinomaista halua ja taipumusta opiskelemiseen, jonka tähden vanhemmat antoivatkin hänelle hyvän ja huolellisen kasvatuksen. Hän harrasti erikoisesti kaunopuheisuutta, tullen Karthagon kuuluisimmaksi kaunopuheisuuden opettajaksi, nauttien suurta arvonantoa, kooten rikkauksia ja saaden paljon ystäviä. Vihdoin näkyi Herralle hyväksi kirkastaa hänessä Poikansa. Tähän suureen työhön Herra käytti presbyteri Caecilianusta eli Caeciliusta, jonka nimen Cyprianus sitten otti kasteessa. Tämän autuaan muutoksen kautta pyhitettiin hänen suuret luontaiset lahjansa, ja hänestä tuli valittu ase Herran kädessä. Hän myi nyt pois huomattavan omaisuutensa lahjoittaen tulot köyhille sekä vihkiytyi sydämellään ja sielullaan Herran palvelukseen. Vähän senjälkeen kuin Cyprianus oli kastettu, mikä tapahtui v. 246, hänet jo noin v. 248 seurakunnan kiihkeästä toivomuksesta valittiin piispa Donatuksen jälkeen Karthagon piispaksi.

Se poikkeuksellinen luottamus, jota oli osoitettu äskenkääntyneelle piispan vaalissa, loistavalla tavalla sai oikeutustodisteensa. Cyprianus osoittautui mieheksi, joka oli tosikristitty sekä katsantotavaltaan että koko olennoltaan. Hän oli tasainen, lempeä luonne ja suuri käytännöllinen kyky. Hän tunsi ihmiset ja elämän, ei tavoitellut saavuttamattomia, vaan pyrki lannistumattomalla tarmolla asettamaansa selvään päämäärään. "Cyprianus on yleensä toiminnan mies eikä teorian, uskon mies eikä mietiskelyn. Koko sillä sisäisellä herkkyydellä, mikä oli hänelle ominaista, oli hän avannut henkensä ja sydämensä kristilliselle totuudelle ja vihkiytynyt sille" (Bardenhewer).

Heti piispallisen toimintansa alussa hän ryhtyi taisteluun siveellisiä epäkohtia vastaan seurakuntaelämässä. Sinä pitkänä, lähes puoli vuosisataa kestäneenä rauhanaikana, joka oli Deciuksen vainon edellä, oli kirkossa päässyt valtaan maailmanmielisyys ja siveellinen kurittomuus. Monet papit ja maallikot olivat langenneet ahneuteen, eripuraisuuteen ja muihin synteihin. Tällaista tapojen höltymistä vastaan koroitti Cyprianus vanhurskaan äänensä. "Meidän tulee ottaa vaari totuudesta; sillä vaikkapa vainon pimeys onkin yllämme, niin ei mielemme eikä harkintakykymme silti tarvitse siinä määrin pimetä, ettemme voisi nähdä emmekä tuntea Jumalan tahtoa. Mutta jos me ensinnä opimme tuntemaan pahan syyn, niin opimme myös helposti löytämään lääkkeen sitä vastaan. Herra tahtoo asettaa laumansa koetukselle; ja kun Jumalan niin vakavasti kehoittama kirkkokuri on siinä määrin rappeutunut, niin on Jumala lähettämänsä kurituksen kautta tahtonut jälleen herättää henkiin tukahutettua, tekisi mieleni sanoa: nukkuvaa uskoa. Ja kun me synneillämme olemme ansainneet paljon pitemmän ja raskaamman rangaistuksen, niin Jumala on suuressa hyvyydessään johtanut asiat niin, että sitä, mitä meille nykyisin on tapahtunut, on mieluummin pidettävä koettelemuksena ja varjeluksena kuin todellisena vainona.

"Jokainen huolehti vain omaisuutensa kartuttamisesta; unohdettiin millaisen uskovaisten keskinäinen suhde oli apostolien aikoina, ja millaisia uskovaisten aina tulisi olla. Mielet valtasi sammumaton saaliin ja tavaran himo. Monessa papissa ei enää ollut havaittavissa minkäänlaista hurskautta. Kristityt olivat keskenään aivan armottomia ja tavoiltaan kokonaan kurittomia. Miehet leikkauttivat, kampauttivat partansa, ja naiset koristeleivat tekoväreillä. Niitä silmiä, jotka Jumala oli antanut hyödyllistä ja tarpeellista käyttöä varten, he käyttivät väärin katsellakseen katoavaa hekumaa. Solmittiin avioliittoja uskottomain kanssa ja Kristuksen jäsenet tehtiin porton jäseniksi. Jumalan nimeä ei häväisty ainoastaan kirouksilla ja sadatuksilla, vaan vieläpä tehtiin toisinaan vääriä valojakin. Ylpeitä oltiin ja halveksittiin esimiehiä, toivottiin pahaa toisilleen. Monet piispat, joiden olisi tullut näyttää toisille hyvää esimerkkiä ja antaa rakentavia neuvoja, löivät laimin jumalallisen kutsumuksensa ja harrastivat maallisia. He jättivät saarnatuolinsa ja seurakuntansa, liikkuivat vieraissa maissa, harjoittivat kauppaa ja olivat ahneita. He eivät auttaneet hätääkärsiviä uskonveljiään, vaan olivat kohtuuttomia ja heillä oli sydän, joka oli läpikotaisin harjaantunut ahneudessa. Mitä rangaistuksia ja koettelemuksia me emme näin ollen olekaan ansainneet synneillämme, sitäkin enemmän, kun Jumalan vanhurskaus on jo kauan ennen tätä varoittanut meitä ja sanonut: 'Jos hänen lapsensa hylkäävät lakini eivätkä käskyjäni noudata, niin minä rankaisen vitsalla heidän rikkomuksensa ja heidän pahat tekonsa vitsauksilla'. [Ps. 89, 31-33] Kaikki tämä on jo aikoja sitten meille ilmoitettu, mutta me olemme unhottaneet tämän lain ja synneillämme aikaansaaneet sen, että Jumalan täytyy vielä ankarammin rangaista meitä ja asettaa uskomme koetukselle.

"Meidän täytyy tunnustaa, että ne ahdingot ja se vaino, joka on tuhonnut ja jatkuvasti tuhoaa laumamme parhaimmistoa, on syntiemme hedelmä, sillä me emme ole säilyttäneet Herran teitä, emmekä pitäneet hänen käskyjään, jotka Hän on antanut parhaaksemme. Herra Jeesus on tehnyt Isän tahdon, mutta me etsimme rikkautta ja ajallisia etuja. Me olemme ylpeitä, taistelunhaluisia ja riitelemme toistemme kanssa. Me ylenannamme uskon puhtauden ja yksinkertaisuuden. Me luovumme maailmasta vain suulla, mutta ei sydämellä eikä totuudessa."

Näin hurskas piispa ahkeroi vanhurskauden sanalla ohjata seurakuntaa oikeaan. Mutta pian hänen täytyi erota laumastaan. Vuoden 250 alussa puhkesi näet suuri Deciuksen vaino, jonka hirmumyrsky puhalteli peloittavalla voimalla erikoisesti juuri Afrikan seurakuntien yli. Karthagon amfiteatterissa kaikuivat raivoisat huudot: "Cyprianum ad leones!" – "Cyprianus jalopeurain eteen!" Cyprianus poistui seurakunnan etua silmälläpitäen kaupungista, mutta pysyttäytyi läheisestä pakopaikastaan keskeytymättömässä yhteydessä seurakuntansa kanssa. Pian hän kuitenkin palasi seurakuntansa luo. Mutta uusien vainojen aikana hän vietiin maaherra Paternuksen eteen. Erittäin rohkeasti ja uskollisesti hän nyt tunnusti Kristusta tuomarin edessä ja tuomittiin sentähden v. 257 maanpakoon pieneen Curubis-kaupunkiin, päivänmatkan päähän Karthagosta. Tämän kovan koettelemuksen hän vastaanotti ilomielin ja kesti kärsivällisesti. Vähän aikaa tulonsa jälkeen tälle paikkakunnalle hän sai erikoisen ilmestyksen, että hän samana päivänä seuraavana vuonna saa marttyyrikruunun, mikä myös tapahtui. Vuoden lopulla lähetti nim. uusi maaherra Galerius Maximus muutamia hovimiehiään Cyprianuksen luo käskien häntä heti lähtemään Curubiksesta ja tulemaan maaherran luokse hänen maatilalleen Karthagon lähelle. Piispa ymmärsi nyt, että hänen lunastuksensa hetki lähestyi ja varmana siitä hän lähti matkalle. Täällä tapahtui sitten uusi kuulustelu ja annettiin tuomio, jota seurasi Cyprianuksen marttyyrikuolema syyskuun 14:nä päivänä 258. Molemmista tutkintotilaisuuksista ja Cyprianuksen sankarikuolemasta on säilynyt aitoperäinen latinankielinen tutkintopöytäkirja, jonka seuraavassa esitämme kokonaisuudessaan.

"Pyhän Cyprianus piispan ja marttyyrin oikeudenkäyntiasiakirjat.

"Keisari Valerianuksen ollessa neljännen ja Gallienuksen kolmannen kerran konsulina, elokuun 30 p:nä, lausui Karthagossa kuulusteluhuoneessa prokonsuli Paternus piispa Cyprianukselle: 'Kaikkeinpyhimmät keisarit Valerianus ja Gallienus ovat suvainneet lähettää minulle kirjeen, missä he ovat määränneet, että niiden, jotka eivät kunnioita roomalaista uskontoa, tulee vaarinottaa roomalaisia jumalanpalvelusmenoja. Olen siis ottanut tutkiakseni sinulta, mitä minulle vastaat.' Piispa Cyprianus sanoi: 'Olen kristitty ja piispa. En tunne mitään muita jumalia kuin ainoan ja totisen Jumalan, joka on luonut taivaan ja maan ja kaikki, mitä niissä on. Tätä Jumalaa me kristityt innokkaasti palvelemme ja yöt päivät hartaasti rukoilemme omasta ja kaikkien ihmisten vieläpä itse keisarien loukkaamattomuuden puolesta.' Prokonsuli Paternus lausui: 'Pysytkö siis järkähtämättömästi tässä mielensuunnassa?' Piispa Cyprianus lausui: 'Hyvää mielensuuntaa, joka tuntee Jumalan, ei voida muuksi muuttaa.' Prokonsuli Paternus lausui: 'Voitko siis Valerianuksen ja Gallienuksen määräyksen mukaan maanpakolaisena lähteä Curubis-kaupunkiin?' Piispa Cyprianus lausui: 'Lähden.' Prokonsuli Paternus lausui: 'He eivät ole suvainneet kirjoittaa minulle ainoastaan piispoista, vaan myös presbytereistä. Tahdon siis saada sinulta tietää, ketkä ovat ne presbyterit, jotka tässä yhteiskunnassa toimivat.' Piispa Cyprianus vastasi: 'Laeissanne te olette hyvin ja hyödyllisesti säätäneet, ettei saa olla ilmiantajia. Niinpä en saata ilmaista tai ilmoittaa heitä. Mutta yhteiskunnastaan he kukin löytyvät.' Prokonsuli Paternus lausui: 'Sitä minä tutkin juuri tänään tässä paikassa.' Cyprianus lausui: 'Koska oppimme estää ketään vapaaehtoisesti tarjoutumasta eikä tämä myöskään ole oman mielipiteesi mukaista, eivät he itse voi tarjoutua; mutta jos haet, niin olet heidät löytävä.' Prokonsuli Paternus lausui: 'Minä löydän heidät.' Ja hän lisäsi: 'He ovat myös määränneet, ettei missään paikoissa saa pitää kokouksia eikä siinä tarkoituksessa astua hautausmaiden sisälle. Jos ken siis ei tätä terveellistä määräystä noudata, tulee hän kuolemalla rangaistavaksi.' Piispa Cyprianus vastasi: 'Tee mitä sinulle on määrätty.'

"Silloin prokonsuli Paternus käski karkoittaa autuaan piispa Cyprianuksen maanpakoon. Ja sillä aikaa kun hän siellä kauan oleskeli, seurasi virassa prokonsuli Galerius Maximus, joka kutsui pyhän piispa Cyprianuksen takaisin maanpaosta ja käski sitten tuoda hänet eteensä. Ja kun Jumalan pyhäksi marttyyriksi valitsema Cyprianus oli palannut Curubis-kaupungista, minne hänet silloisen prokonsulin Aspasius Paternuksen määräyksestä oli maanpakoon karkoitettu, niin hän pyhän määräyksen mukaisesti oleskeli puutarhoissaan ja sitten joka päivä toivoi, että hänen luokseen tultaisiin, niinkuin hänelle oli ilmoitettu. Ja kun hän siellä oleili, tuli syyskuun 1 p:nä Tuscuksen ja Bassuksen konsuleina ollessa yhtäkkiä hänen luokseen kaksi ylhäistä miestä, toinen prokonsuli Aspasius Paternuksen seuraajan, prokonsuli Galerius Maximuksen esikunnan tallimestari ja toinen saman esikunnan vartiostoon kuuluva ratsumestari. Nämä ottivat hänet ylös vaunuihinsa ja asettivat hänet keskelleen sekä veivät hänet Sextuksen kartanoon, minne sama prokonsuli Galerius Maximus oli vetäytynyt saadakseen takaisin terveytensä. Ja niin sama prokonsuli Galerius Maximus määräsi, että Cyprianus varattaisiin häntä varten toiseen päivään. Ja silloin autuas Cyprianus vietiin ja asettui asumaan mainioimman miehen, Galerius Maximuksen, saman esikunnan tallimestarin ja ylimyksen luo, ja jäi tämän kanssa hänen majataloonsa Venuksen ja Salutarian katujen välillä sijaitsevan Saturnuksen kadun varrelle. Sinne tuli koolle veljien koko kansa. Ja kun Cyprianus oli saanut tietää tämän, niin hän käski vartioida tyttöjä, koska kaikki olivat jääneet kadulle ylimyksen majatalon oven edustalle.

"Ja niin seuraavana päivänä, syyskuun 14 p:n aamulla, kokoontui lukuisa väkijoukko Sextuksen kartanon luo prokonsuli Galerius Maximuksen määräyksen mukaisesti. Ja niin sama prokonsuli Galerius Maximus määräsi Cyprianuksen samana päivänä tuotavaksi eteensä istuessaan Sauciolum-salissa. Ja kun hän oli tuotu prokonsuli Galerius Maximuksen eteen, lausui tämä piispa Cyprianukselle: 'Sinäkö olet Thascius Cyprianus?' Piispa Cyprianus vastasi: 'Minä olen.' Prokonsuli Galerius Maximus lausui: 'Sinäkö olet esiintynyt uskonnonrikollisten ihmisten henkisenä isänä?' Piispa Cyprianus lausui: 'Minä.' Prokonsuli Galerius Maximus lausui: 'Kaikkeinpyhimmät keisarit ovat käskeneet sinua noudattamaan jumalanpalvelusmenoja.' Piispa Cyprianus lausui: 'En sitä tee.' Maximus virkkoi: 'Katso omaa parastasi!' Piispa Cyprianus vastasi: 'Tee mitä sinulle on määrätty! Niin oikeuden mukaisessa asiassa ei ole tarvis neuvotella!'

"Keskusteltuaan lautakunnan kanssa Galerius Maximus töintuskin sai julistetuksi tuomion näillä sanoin: 'Kauan sinä olet elänyt uskonnonrikollisessa mielenlaadussa ja kerännyt ympärillesi runsaslukuisen joukon jumalattomia hengenheimolaisiasi sekä asettunut vihamieliseksi roomalaisille jumalille ja pyhille laeille, eivätkä hurskaat ja kaikkeinpyhimmät ruhtinaat, augustukset Valerianus ja Gallienus, eikä jalosukuinen caesar Valerianus ole voineet palauttaa sinua omien jumalanpalvelusmenojensa noudattamiseen. Ja koska siis olet havaittu katalimpien rikosten alkuunpanijaksi ja lipunkantajaksi, olet itse tuleva varoittavaksi esimerkiksi näille, jotka rikollisuudellasi olet itseesi liittänyt; sinun verelläsi tulee oppi vahvistettavaksi.' Ja tämän sanottuaan hän luki taulusta päätöksen: 'Katsotaan hyväksi, että Thascius Cyprianus mestataan miekalla.' Piispa Cyprianus lausui: 'Jumalalle olkoon kiitos.'

"Mutta tämän tuomion jälkeen veljien joukko sanoi: 'Mestattakoon meidätkin yhdessä hänen kanssaan!' Tämän johdosta syntyi veljien keskuudessa meteli, ja lukuisa väkijoukko seurasi häntä. Ja niin sama Cyprianus vietiin Sextuksen maa-alueelle ja siellä hän riisui yltään vaippansa ynnä viittansa sekä polvistui ja heittäytyi maahan. Ja kun hän oli riisunut yltään kaapunsa ja jättänyt sen diakoneille, niin hän seisoi paitasillaan ja alkoi odottaa teloittajaa. Mutta kun teloittaja oli tullut, niin hän käski omiaan antamaan samalle teloittajalle viisikolmatta kultarahaa. Ja veljet levittivät hänen eteensä liinavaatteita ja käsipyyhkeitä. Mutta senjälkeen autuas Cyprianus peitti kädellään silmänsä. Ja kun hän ei itse voinut kiinnittää käsisiteitään, kiinnittivät ne hänelle presbyteri Julianus ja alidiakoni Julianus. Siten autuas Cyprianus kärsi marttyyrikuoleman, ja hänen ruumiinsa asetettiin pakanain uteliaisuuden vuoksi lähimpään paikkaan. Sieltä se yöllä nostettiin pois ja vietiin vahakynttiläin ja tulisoihtujen valossa rukouksin ja suuressa riemusaatossa prokuraattori Macrobius Candidianuksen aukealle, joka sijaitsee Mappalian tien varrella kalalampien vieressä. Mutta muutamia päiviä myöhemmin kuoli prokonsuli Galerius Maximus.

"Ja autuain marttyyri Cyprianus kärsi todistajakuoleman syyskuun 14 p:nä Valerianuksen ja Gallienuksen ollessa keisareina, mutta hallitsijana Herramme Jeesuksen Kristuksen, jolle kunnia ja maine iankaikkisesta iankaikkiseen. Amen."

Cyprianus ei ollut ainoastaan etevä seurakunnankaitsija, rakastettava sielunhoitaja, jalomielinen hyväntekeväisyyden harjoittaja ja ihmisystävä sekä oman aikansa ja kaikkien aikojen suurimpia saarnamiehiä, hän oli myös erittäin tuottelias kirjailija, joka jätti jälkeensä melkoisen kirjekokoelman sekä useita jumaluusopillisia teoksia. Hänen loistava kaunopuheisuutensa, säkenöivä sanataituruutensa, syvä, vakava kristillisyytensä, käytännöllinen luonteensa ja marttyyrirohkeutensa painavat leimansa myöskin hänen kirjalliseen tuotantoonsa. "Cyprianuksesta tuli länsimailla verrattomasti luetuin ja laajimmalle vaikuttava marttyyrikirkon opettaja; hänen teoksiansa on käsikirjoituksina monisteltu melkein yhtä usein kuin latinalaista raamatunkäännöstä" (Gummerus). Hieronymus puhuu korkean ylistävässä äänilajissa Cyprianuksesta marttyyrina ja kirjailijana [Hieronymus nimittää Cyprianusta "mieheksi, joka uhkuu kaunopuheisuutta ja marttyyriutta" – vir eloquentia pollens et martyrio; "valituksi marttyyriksi" – inclytus martyr; "pyhäksi mieheksi ja kaunopuheisimmaksi marttyyriksi" – vir sanotus et eloquentissimus martyr.], ja Augustinus, länsimaiden suurin kirkkoisä, jonka mahtava jättiläishenki painoi leimansa koko myöhemmän ajan jumaluusopilliseen kehitykseen, hän niin sanoaksemme eli Cyprianuksen kirjoituksissa. [Augustinus on siteerannut Cyprianusta useammassa kuin sadassa paikassa sekä pitänyt viisi saarnaa hänen marttyyriutensa muistoksi. Eräässä saarnassaan hän mainitsee, ettei ainoastaan Afrikka, vaan koko kristikunta viettää Cyprianuksen syntymäpäivää, sekä että Cyprianuksen maine perustuu osaksi hänen marttyyriuteensa, osaksi hänen jälkeenjättämäänsä kirjalliseen perintöön.]

Lopetamme esityksemme tästä Pohjois-Afrikan jalosta marttyyripiispasta hänen sanoihinsa kirjassa De Mortalitate (Kuolevaisuudesta). Useina vuosina, kuten näyttää 252-254, riehui Karthagossa ja sen ympäristössä peloittava rutto. Monet kristityt olivat lannistumaisillaan ja kärsimäisillään uskon haaksirikon nähdessään, miten uskovaisia, niinkuin uskottomiakin, ilman erotusta kohtasi onnettomuus. Erikoisesti juuri näille heikkouskoisille Cyprianus – joka itse, kuten kristityt yleensä, kuolemaa pelkäämättä hoiti sekä kristittyjä että pakanallisia sairaita, pakanoitten ollessa suunniltaan pelosta – kirjoittaa piispallisen kehoituksen sanan. Hänestä itsestään näyttää siltä, että tuollaiset koettelemukset ennustavat maailman loppua ja Kristuksen tulemista. Tälle ahdistetulle, ruton uhkaamalle ja vainon valkean ympäröimälle laumalleen jalo marttyyripiispa kirjoittaa seuraavat ylevää uskonrohkeutta ja hellää, lohduttavaa paimenrakkautta uhkuvat sanat:

"Tutkistella täytyy meidän, rakkahimmat veljet, ja yhä uudelleen ajatella, että olemme jättäneet maailman ja toistaiseksi vaellamme täällä vieraina ja muukalaisina. Tervehtikäämme ilolla sitä päivää, joka saattaa jokaisen kotimaahan, ottaa meidät pois täältä sekä riistää maailman paulat ja ansat ja antaa meidät takaisin paratiisille ja taivasten Valtakunnalle! Kukapa haluaa viipyä vieraalla maalla eikä tahtoisi kiiruhtaa palatakseen isänmaahan? Kukapa ei hankkiutuisi matkustamaan kotiin omaistensa luo eikä kiihkeästi kaipaisi suotuisaa säätä saadakseen pian syleillä omaisiaan? Paratiisihan on meidän isänmaamme, patriarkoissa me jo katselemme vanhempiamme. Suuri paljous rakkaita odottaa meitä siellä: runsas, sankka joukko vanhempia, veljiä, lapsia kaipaa meitä; joukko, joka jo on täysin varma omasta pelastuksestaan, mutta huolissaan meidän hyvästämme. Nähdä ja syleillä heitä: mikä riemun runsaus heille ja meille yhteisesti! Mikä auvo tuolla taivasten valtakunnassa, vapaana kuolon pelosta, iankaikkisen elämän omistamisessa! Mikä tulvehtiva ja ainakestävä autuus! Siellä on apostolien kunniakas kuoro, siellä riemuitsevain profeettain parvi, siellä marttyyrien lukematon paljous kruunattuina ankaran taistelun ja kärsimyksen jälkeen saavutetun mainehikkaan voiton johdosta; siellä riemuiten juhlivat neitsyet, jotka ovat pitäneet rautaisissa aisoissa aistilliset ilot ja elämän hekuman; siellä palkitut armeliaisuuden harjoittajat, jotka ruokkimalla köyhiä ja lahjoittamalla heille, ovat tehneet vanhurskauden töitä; jotka seuraten Herran käskyä, ovat vaihtaneet katoavaiset tavarat taivaallisiin aarteisiin. Näiden luokse, rakkahimmat veljet, kiihkeästi kaivaten kiiruhtakaamme; hartaasti halatkaamme, että meille suotaisiin armo jo pian päästä heidän luoksensa, jo pian tulla Kristuksen luo! Sellaisen mielen nähköön meissä Jumala, sellaista hengen ja uskon määrätietoista päättäväisyyttä katselkoon meissä Kristus, Hän, joka sitä runsaampana jakaa rakkautensa palkan, mitä suurempi ja syvempi halu meissä on ollut Häntä kohtaan."

DASIUKSEN MARTTYYRIO.

Vanhan ajan Rooma oli sotilasvaltio vertaa vailla. Ei ennemmin eikä myöhemmin ihmiskunnan historiassa ole esiintynyt sotilasvaltiota, jonka joukkojen urhoollisuus, kunto ja isänmaanrakkaus vetäisi vertoja Rooman rautaisille legiooneille, jotka laskivat valtansa alle lähes koko silloin tunnetun maailman. Kun sitten ajan täyttyessä tässä mahtavassa jättiläisvaltakunnassa juutalaisuuden vanhasta kannosta puhkesi Iisain hento juurivesa, niin sen mukana nousi uusi henkinen suurmahti, jonka rajapaadet kansojen korkea Kaitsija oli määrännyt ulottumaan maan etäisimpiin ääriin: kauas Pohjolan poloisille perille ja etäälle etelän paratiisimaisiin lehtoihin, auringon nousun maahan ja laskun maahan, tuonne kauas, minne roomalaisen legioonasoturin jalka ei milloinkaan ollut astunut; suurmahti, joka ei ollut määrätty kestämään vain harvoja vuosisatoja tahi pian ohikiitäviä vuosituhansia vaan kautta aikakausien ja rannattoman iäisyyden. Näin ollen oli luonnollista, että nämä kaksi valtakuntaa, jotka olivat toisilleen yhtä vastakkaiset kuin itä ja länsi, taivas ja maa, joutuisivat, erilaisista periaatteistaan ja katsantokannoistaan riippuen, ennen pitkää toisiaan vastaan myöskin sillä alalla, missä miehen mitta määrätään hänen osoittamansa rohkeuden, tarmokkaan päättäväisyyden ja sankarikunnon mukaan, nimittäin sotilasalalla. Nuori kristinusko löysi pian näiden miehekkään hyveen ja korkean kansalaiskunnon edustajain parhaimmiston keskuudessa miehiä, jotka halveksitussa Jeesuksessa Nasaretilaisessa näkivät mahtavamman valtiaan kuin Rooman kuolemattomissa, olympolaisten jumalien joukkoon korotetuissa caesareissa ja jotka kristinuskossa löysivät aarteen niin suuren ja kalliin, helmen niin iki-ihanan ja ypö-ylvään, että he sen hinnaksi ja lunnaiksi arvioivat oman elämänsä ylen halvaksi. Muistamme Matteuksen evankeliumista tunnetun kertomuksen Kapernaumin sadanpäälliköstä, jonka uskoa Israelin Messias ihaili siinä määrin, ettei Hän sanonut löytäneensä sellaista edes Israelissa, valitun kansan keskuudessa, sekä Apostolien teoista sadanpäällikkö Korneliuksen, joka perheineen katsottiin arvolliseksi ensimmäisenä tuhatmiljoonaisen pakanamaailman edustajana osallistumaan Israelin toivosta sekä tulemaan kansalaiseksi valtakuntaan, jonka kirkkaus ja kunnia ovat kuvaamattoman paljon korkeammat kuin ihmislasten kielellä n.k. ikuisen Rooman.

Mutta jalo ja ylevä kristinusko, joka oli tahrattomaan lippuunsa piirtänyt siveellisen puhtauden ja elämänvanhurskauden korkeat periaatteet, oli aivan liian henkevä mahti voidakseen sopeutua niihin karkeisiin muotoihin, joihin antiikkinen kansanomainen pakanuus oli pukeutunut Rooman legiooneissa ja sen jumaloidun itsevaltiaan persoonassa. Syntyy taistelu elämästä ja kuolemasta, ja marttyyrien jalo veri alkaa virrata myös Rooman sotajoukoissa, niiden upseeriston ja miehistön keskuudessa. Syyt olivat pääasiassa samat kuin siviiliväestönkin keskuudessa, mutta varsinkin oli pari pahaa kompastuskiveä: kristityt upseerit ja sotilaat eivät voineet uhrata keisarin kuvalle eikä rukoilla sitä yhtä vähän kuin he voivat vannoa keisarin geniuksen, suojelushengen kautta. Siis taasen tuo peloittava majesteettirikos ja lex majestatis, mutta tällä kertaa vain sotalain ankarassa valtapiirissä. Toisaalta taasen kristinuskon vanhurskauden jano ja puhtauden kaipuu, sen pyhä tuomion pelko ja iäisyyden toivo joutuivat leppymättömään ristiriitaan pakanallisen maailmankatsomuksen ja sen käytännön kanssa.

Kristittyjen luku sekä upseeriston että miehistön keskuudessa ei ollut niinkään pieni eivätkä liioin harvinaisia tapaukset, jolloin kristityt sotilaat katsoivat velvollisuudekseen seurata Karitsaa, taivaallista valtiastaan ja korkeinta Ylipäällikköään silläkin uhalla, että se merkitsi heille kristinuskon aseettoman sankaruuden tuottamaa todistajakuolemaa.

Kun sitten valtaistuimelle nousi raivoisa kristittyjen vainooja Diocletianus, niin hän hallitsijatoverinsa, kristinuskon vannoutuneen vihamiehen Galeriuksen yllytyksestä ja kehoittamana päätti ryhtyä puhdistamaan armeijaa tästä heidän mielestään turmiollisesta opista ja sen kannattajista. Ja niin hän julkaisi tunnetun asetuksen helmikuun 24 p:ltä v. 303, jossa muun ohella määrättiin, että kaikki kristityt, jotka kuuluivat korkeampaan arvoluokkaan ja joilla oli valtion virka – siis myös upseerit – kadottavat nämä arvonsa ja säätynsä etuoikeudet. Tähän ei kuitenkaan pysähdytty, vaan pian raivosivat vainot täydessä ankaruudessaan myöskin sotajoukkojen keskuudessa. Tässä vainossa kärsi marttyyrikuoleman Dasius-niminen sotamies Dorostolumissa (nyk. Silistria) Ala-Moesiassa, kuten ilmoitetaan, marraskuun 20 p:nä 303. Siitä kertoo 1897 julkaistu kreikkalainen marttyyrikertomus, joka on mahdollisesti käännetty vanhemmasta hävinneestä, latinalaisesta [Tätä otaksumaa vastustaa H. Delehaye, Les Passions des martyres et les genres littéraires (1921) s. 351, mutta eräät seikat näyttävät puhuvan sen puolesta.] ja sisältää ilmeisesti muutamia lisäyksiä, m.m. viittauksen kohta lähestyvään maailmanloppuun. Koska se käsitys, että tämä oli tapahtuva v:n 500 paikkeilla, oli hyvin yleinen, on arveltu kreikkalaisen tekstin olevan peräisin jotenkin näiltä ajoilta; kuinka pian Dasiuksen kuoleman jälkeen alkuperäiseksi otaksuttu latinalainen kertomus on laadittu, ei ole varma. – Dasiuksen marttyyrikertomus kuuluu seuraavasti:

"Pyhän Dasiuksen marttyyrio.

"Jumalattomien pyhänhäväisijäin Maximianuksen ja Diocletianuksen hallitessa oli sotaväen osastoissa noina aikoina sellainen tapa, että he vuosittain viettivät Saturnuksen [Tässä on käytetty kreikkalaisessa tekstissä esiintyvän 'Kronos'-nimen sijasta tämän kreikkalaisen jumalan roomalaisen vastineen, Saturnuksen nimeä, syystä että alkuperäinen teksti on latinalainen ja että on kysymys roomalaisessa sotajoukossa vietetystä, tunnetusta Saturnaliajuhlasta.] kuuluisaa juhlaa. Ja he pitivät itse ikäänkuin Saturnuksen ominaisena ja erikoisena lahjana sitä, että saivat viettää hänen päiväänsä juhlallisemmin kuin muita päiviä. Jokainen esiintyi siis hänen päivänään, ikäänkuin olisi tehnyt tervetulleen temppeliryöstön. Sillä se, jolle (juhlanjohtajan) toimi joutui osaksi, astui, puettuna kuninkaalliseen pukuun ja mukaillen itse Saturnuksen haahmoa tai ulkonäköä, julkisesti esiin kansan nähtäväksi häikäilemättömän ja häpeämättömän arvokkaasti. Sitten hän, marssien sotamiesjoukon kera ja käyttäen hyväkseen hänelle myönnettyä rankaisemattomuutta, kolmenkymmenen päivän aikana tyydytti jumalattomia ja häpeällisiä himojaan ja mässäsi perkeleellisissä nautinnoissa. Mutta kun nuo kolmekymmentä päivää olivat umpeen kuluneet, sai Saturnuksen ja tämä heidän aivan hartaasti ikävöimänsä juhla lopun. Silloin se, joka oli puettu kuninkaalliseen asuun, suoritettuaan tavanmukaiset epäpyhät ja jumalattomat ilveilyt, heti paikalla vihkiytyi uhriksi arvottomille ja ilettäville epäjumalille, ja surmasi itsensä miekalla.

"Mutta kun myös autuaalle Dasiukselle tuli ilmoitus, että hänenkin tuli juhlajärjestyksen mukaan suorittaa tuo epähurskas toimitus, niin hän, kuten on sanottu, puhkesi ilmoille kuin ruusu orjantappuroista. Niinpä häntä siis kehoiteltiin ja samalla pakoteltiin valmistautumaan Saturnusjuhlan kuuluisan päivän viettoon.

"Tämä ilettävä perintätapa on kulkeutunut aina meihin, viimeisiin saakka [Tässä ja seuraavassa viittaus maailmanloppuun.] ja sitä noudatetaan vain entistä surkeammin. Sillä eipä maailman lakatessakaan tuo paha tapa ota loppuakseen, vaan yhä pahemmin se yltyy. Niinpä tammikuun 1:nä päivänä muutamat houkkiot, jäljitellen kreikkalaisten tapaa, vaikka olivatkin nimellisesti kristittyjä, kulkevat suuren suuressa saattueessa ja muuksi muuttaen oman luontonsa, pukeutuvat perkeleen sekä luonteeseen että muotoon. Vuohennahkoihin kietoutuneina ja kasvot muunneltuina he viskaavat luotaan sen hyvän, missä ovat uudestisyntyneet. Vaikka kasteessa ovat tunnustaneet luopuneensa perkeleestä ja hänen seurueestaan, he jälleen palvelevat hänen sotureinaan paheellisissa ja häpeällisissä teoissa.

"Käsittäen tämän perintätavan mielettömyyden autuas Dasius tallasi jalkojensa alle maailman ja sen petokset, hylki perkeleen ja hänen seurueensa, kiinnitti itsensä, ristiinnaulitun Kristuksen ikeeseen ja esiintyi voittajana perkeleen kunniattomuutta vastaan. Sillä viisas kun oli, hän pyhän kiihkon sytyttämänä harkitsi mielessään näin: 'Jos minä näinä tämän mielettömän ja sopimattoman tavan kolmenakymmenenä päivänä käännän huomioni pahojen henkien kunniaan, jota kristittyjen usko inhoo ja estää, joudun iankaikkiseen kadotukseen. Ja menetänhän sitäpaitsi kurjasti tämän ajallisenkin elämän. Sillä mitä se hyödyttää, jos minut kolmenkymmenen päivän perästä, heti kun Saturnuksen riettaat ja inhottavat ilveilyt ovat päättyneet, annetaan alttiiksi miekalle? Julistuksen nojalla jätän itseni saastaisten henkien kunnian puolesta kalvalle alttiiksi ja elämästä erottuani heitetään minut iankaikkiseen tuleen. Parempi on minun Herramme Jeesuksen Kristuksen nimen puolesta kestää vähäisiä kidutuksia ja rangaistuksia ja kuoleman jälkeen saada osakseni iankaikkinen elämä kaikkien pyhien kanssa'.

"Päätettiin siis tuona päivänä, että kaikki toisivat esille autuaan Dasiuksen toimittamaan Saturnuksen kuuluisaa juhlaa. Mutta autuas Dasius vastasi häntä pakottaville sotamiehille: 'Koska pakotatte minua tällaiseen riettaaseen toimitukseen, on minun parempi omasta ehdostani tulla uhriksi Herralle Kristukselle kuin uhrata itseni teidän epäjumalallenne Saturnukselle. Tämän kuultuaan nuo vääryyden palvelijat heti sulkivat hänet pimeään vankilaan ja päästettyään hänet seuraavana päivänä ulos tyrmästä raastoivat hänet legaatti Bassuksen palatsiin.

"Mutta kun sotaväen osasto oli tuonut pyhän marttyyri Dasiuksen legaatti Bassuksen tuomioistuimen eteen, lausui Bassus, kiinnittäen katseensa häneen: 'Mikä asema sinulla on ja mikä on nimesi?' Autuas Dasius lausui rohkeasti ja vapaasti: 'Olen arvoltani sotamies, mutta mitä nimeeni tulee tahdon sanoa sinulle tämän. Minun valionimeni on kristitty, mutta vanhempaini antaman nimen mukaan minua sanotaan Dasiukseksi.'

"Legaatti Bassus virkkoi: 'Rukoile valtiaittemme, keisarien kuvia [Näin Cumontin ehdottaman tekstin muutoksen mukaan. Kreikkalaisessa tekstissä oleva sana perustuu luultavasti latinalaisen sanan väärinkäsitykseen, ja paikka puhuu siis sen otaksuman puolesta, että latinalainen teksti on alkuperäinen.], heidän, jotka hankkivat rauhaa ja lahjoittavat meille palkkamme ja joka päivä huolehtivat kaikesta, mikä meitä hyödyttää' [Tässäkin on seurattu erästä tekstiparannusta, jonka on tehnyt Radermacher.]. Autuas Dasius vastasi: 'Minä jo sanoin ja sanon vieläkin, että olen kristitty enkä palvele sotamiehenä maallista kuningasta, vaan taivaallista Kuningasta, ja Hänen lahjansa minä omistan. Hänen armostaan minä elän ja Hänen sanomattomasta ihmisrakkaudestaan rikastun.'

"Legaatti Bassus virkkoi: 'Rukoile, Dasius, keisariemme pyhiä kuvia, joita yksin barbarikansatkin kunnioittavat ja palvovat!' Autuas marttyyri Dasius lausui: 'Minä tunnustan olevani kristitty, kuten monen monta kertaa olen tunnustanut, enkä kuuntele ketään muuta kuin yhtä tahratonta ja ikuista Jumalaa, Isää, Poikaa ja Pyhää henkeä kolmessa nimessä ja persoonassa, mutta yhdessä olemuksessa. Nyt minä jo kolmannen kerran ääneen tunnustan pyhän kolminaisuuden uskon, koska minä sen vahvistamana pian voitan ja kukistan perkeleen raivon.'

"Legaatti Bassus lausui: 'Etkö tiedä, Dasius, että jokainen ihminen on keisarillisen käskyn ja pyhien lakien alainen. Siitä syystä, että säälin sinua, sinä vastaat minulle noin huolettomasti ja pelottomasti.' Mutta Kristuksen autuas ja hurskas voimailija Dasius vastasi sanoen: 'Tee sinä, mitä jumalattomat ja rikolliset keisarit [Tohtori Voipio huomauttaa, syystä kyllä, että tämä on poikkeuksellisen ylimielistä puhetta ja karskia kieltä marttyyrin suusta esivallan edustajalle, sillä marttyyrien puhetapa hallitusmiesten kanssa oli yleensä kauttaaltaan hillittyä ja arvokasta, joskin esiintyy tapauksia, jolloin se saa, kuten tässä, ylimielisen, toisinaan taasen terävän, ivallisen sävyn, etenkin milloin on kyseessä pakanain avuton epäjumalanpalvelus.] ovat sinulle määränneet. Minä näet säilytän sen uskon, jonka kerran otin säilyttääkseni Jumalalleni, ja uskon vahvasti ja horjumatta pysyväni tässä tunnustuksessani, sillä eivät sinun uhkauksesi kykene järkyttämään minua tästä päätöksestäni.'

"Legaatti Bassus virkkoi: 'Katso, sinä saat kahden tunnin ajan siltä varalta, että tahtoisit mielessäsi miettiä, kuinka voisit elää meidän kanssamme kunniassa.' Mutta autuas Dasius lausui: 'Miksi on tarpeen kahden tunnin aika? Johan minä ilmoitin sinulle päätökseni ja aikomukseni sanoessani: 'Tee, mitä tahdot, koska olen kristitty. Sillä katso, minä halveksin sekä sinun keisareitasi että heidän kunniaansa ja inhoan sitä; niinpä minä tästä elämästä erottuani saatan elää toisessa elämässä.'

"Silloin legaatti Bassus määrättyään Dasiukselle useita rangaistuksia, julisti hänelle sen tuomion, että häneltä oli hakattava pää. Ja hänen käydessään kunniakkaaseen marttyyrikuolemaansa kulki hänen edellään eräs, kantaen jumalatonta suitsutusastiaa. Mutta kun he koettivat pakottaa häntä tuomaan uhria saastaisille pahoille hengille, niin silloin autuas Dasius omin käsin hajoitti heidän suitsutuksensa ja paiskasi sekä riuhtaisi maahan pyhänhäväisijäin jumalattomat ja väärät epäjumalankuvat ja asesti otsansa Kristuksen kunnianarvoisen ristin sinetillä ja kamppaili Hänen voimallaan väkevästi hirmuhallitsijaa vastaan.

"Niinpä pyhä marttyyri meni mestattavaksi marraskuun 20 p:nä, perjantaina, kolmannella tunnilla, neljäntenäkolmatta päivänä uudesta kuusta lukien. Hänet löi kuoliaaksi teloittaja Aniketos Johannes, ja hänen marttyyriutensa päättyi rauhassa. Ja pyhä Dasius suoritti ottelunsa Dorostolumin kaupungissa, Maximianuksen ja Diocletianuksen ollessa keisareina ja legaatti Bassuksen häntä kuulustellessa, mutta Herramme Jeesuksen Kristuksen hallitessa taivaissa, jolle ynnä Isälle ja Pyhälle Hengelle kunnia nyt ja iankaikkisesti. Amen."

Joku on sanonut: "Raamatustani ja Lutherilta olen oppinut parannusta ja uskoa; marttyyrien historiasta olen oppinut vakavuutta – kristinuskon vakavuutta, elämän vakavuutta." Nämä sanat sopisivat erinomaisesti otsikoksi Dasiuksen marttyyrioon. Hänen eteensä asetetaan inhimillisesti puhuen traagillinen valinta: joko elää ja mässätä kolmekymmentä päivää Saturnalia-kuninkaana ja tämän mitättömän lyhyen ja vajanaisen valtakauden päätyttyä kuolla kuin syöttöraavas, käyttääksemme Vanhan Testamentin profeettain jylhää sanontatapaa; tahi valita heti tuskallinen todistajakuolema vihatun ja halveksitun Jeesuksen Nasaretilaisen seurassa ja sen hetkisen kestävien kärsimysten jälkeen iankaikkinen hallitusvalta, kirkkaus ja kunnia Isän ja Pojan ja Pyhän Hengen kanssa iäisyyden maassa. Tämän vaikean valinnan eteen asetettuna Dasius viisaana miehenä, kuten sanotaan aktissa, ei epäröinyt valita jälkimmäistä ihanaa ja suurta mahdollisuutta. Tässä on meillekin oiva opetus. Jospa samoin meidän aikamme aineen orjat ja mammonan palvojat, jotka eivät lainkaan tiedä, kestääkö heidän Saturnalia-kuninkuutensa kolmekymmentä päivää tahi kuukautta tahi vain yhtä monta tuntia, ajattelisivat tällä heidän hetkellään, mitä heidän rauhaansa sopii, tekisivät parannuksen ja uskoisivat Jumalan Poikaan, niin totta totisesti he saisivat runsaan, ylen runsaan korvauksen kärsimästään ilon ja onnen menetyksestä. He saisivat maistaa Jumalan hyvää sanaa ja tulevaisen elämän voimaa siinä määrin, että voisivat ilomielin ja riemurinnoin yhtyä vanhaan virrenveisaajaan: "Nyt mahdamme yötä ja päivääkin kiittää Jumalan suuresta armosta." Niin, totta totisesti he vielä kolmesti päivässä palvoisivat, kiittäisivät ja kunnioittaisivat autuutensa Jumalaa, kuten Daniel muinoin. Ja jos heidän silmänsä joskus vielä sumentuisivat kyynelistä täällä murheiden maassa, niin ne kyyneleet eivät enää olisi noita sydäntävihlovia tuskan ja epätoivon verikyyneleitä, joita ihmiskunta tällä hetkellä vuodattaa vuolaampina virtoina kuin ehkä milloinkaan ennen pitkän kärsimyspolkunsa aikana. Ei, vaan ne olisivat ilon ja kiitollisuuden kyyneleitä jo saadusta armosta, luvatusta ihanasta isänkodista, jolla maassa ei ole vertaa, sekä siitä kuvaamattoman suuresta ja kalliista etuoikeudesta, että nimi on kirjoitettu taivaissa. Tahi olisivat nuo kyyneleet niitä jaloja kyyneleitä, joita armoitettu syntinen vuodattaa rakkaudesta kanssa veljeensä, jonka kuolemattoman, kalliisti lunastetun sielun hän näkee olevan hukkumisen vaarassa, niitä kyyneleitä, jotka kerran muuttuvat hohtaviksi helmiksi ja säkenöiviksi jalokiviksi kirkkauden ja kunnian maassa.

Antakoon laupeuden Isä tapahtua tämän armon monelle tämän kirjan lukijalle, sillä uskon ja olen puolestani syvästi vakuutettu, että juuri tätä kieltä tahtoo jalo ja pyhä. Jumalan valittu marttyyri Dasius haastaa XX. vuosisadan lapsille, jotka tanssivat perhostanssia ja lyövät lemmenleikkiä Jumalan pyhän ja vanhurskaan vihan purkautumaan valmiin tulivuoren juurella ja sen kauhistuttavan kraaterin kupeilla.

SIRMIUMIN PIISPAN IRENAEUKSEN MARTTYYRIO.

Irenaeus, Sirmiumin kaupungin piispa Pannoniasta, kärsi todistajakuoleman keisarien Diocletianuksen ja Maximianuksen aikaisessa vainossa huhtikuun 6 p:nä v. 304. Huolimatta nuoresta iästään hän säilytti toivon tunnustuksen lujana loppuun asti, osoittaen sellaista sankarillista kieltäymystä ja kestävyyttä kärsimyksissä, että hänet, syystä kyllä, luetaan vanhan ajan mainehikkaimpien marttyyrien joukkoon.

"Hänet tuotiin Probuksen, Pannonian maaherran eteen. Maaherra Probus lausui hänelle: 'Totellen pyhiä asetuksia, uhraa jumalille!' Piispa Irenaeus vastasi: 'Joka uhraa jumalille eikä ainoalle Jumalalle, hän on vihitty tuhon omaksi' [2 Moos. 22, 20.]. Maaherra Probus virkkoi: 'Armollisimmat hallitsijat ovat käskeneet joko uhraamaan tahi joutumaan kidutettavaksi.' Irenaeus vastasi: 'Minua on mieluummin käsketty ylenkatsomaan kärsimyksiä, kuin kieltäen Jumalan uhraamaan pahoille hengille.' Maaherra Probus lausui: 'Joko uhraa tahi annan kiduttaa sinua!' Irenaeus vastasi: 'Iloitsen, jos niin teet, jotta osallistuisin Herrani kärsimyksistä.' Maaherra Probus käski kiduttaa häntä ja kun häntä katkerasti kidutettiin, niin maaherra virkkoi hänelle: 'Mitä sanot, Irenaeus? Uhraa!' Irenaeus vastasi: 'Sen hyvän tunnustuksen kautta, jonka nyt teen, minä uhraan Jumalalleni, jolle aina olen uhrannut.'

"Kun hänen vanhempansa tulivat ja näkivät, miten häntä kidutettiin, niin he alkoivat rukoillen kehoittaa häntä luopumaan uskostaan. Sitten hänen lapsensa heittäytyivät syleilemään hänen jalkojaan ja lausuivat: 'Isä, sääli itseäsi ja meitä!' Senjälkeen vaimot, surkutellen hänen piirteitään ja ikäänsä, rukoilivat häntä. Hänen mieltään koettivat nyt järkyttää kaikkien sukulaisten haikea sydänsuru ja kuumat kyyneleet, kotiväen huokailemiset, naapurien hillitön parku sekä ystävien voivottelut, kun he kaikki valittaen lausuivat hänelle: 'Sääli hentoa nuoruuttasi!' Mutta, kuten sanottu, häntä pidättivät ylevämmät pyyteet, sillä hän piti silmäinsä edessä Herran tuomiota, joka on sanonut: 'Joka kieltää minut ihmisten edessä, hänet minäkin kiellän Isäni edessä, joka on taivaissa.' Näin hän ylenkatsoi heidät kaikki eikä vastannut kenellekään heistä, sillä hän kiiruhti päästäkseen ylhäisen kutsumuksen toivoon. Maaherra Probus virkkoi: 'Mitä sanot? Näiden kyynelten liikuttamana luovu mielettömyydestäsi ja huolehtien nuoruudestasi, uhraa!' Irenaeus vastasi: 'Huolehdin itsestäni iankaikkisesti, jos en uhraa!' Probus käski viedä hänet vankilaan säilytettäväksi, minne suljettuna häntä useampia päiviä kidutettiin eri tavoilla.

"Mutta kerran keskellä yötä tuotiin autuain marttyyri Irenaeus toisen kerran maaherra Probuksen eteen hänen istuessaan tuomioistuimellaan. Probus virkkoi hänelle: 'Uhraa jo, Irenaeus, jotta säästyisit kidutuksilta!' Irenaeus vastasi: 'Tee, mitä sinulle on käsketty, älä odota minulta sellaista!' Probus määräsi silloin vihastuneena, että häntä tulee ruoskia raipoilla. Irenaeus vastasi: 'Minulla on Jumala, jota minä olen opetettu kunnioittamaan varhaisimmasta nuoruudestani: Häntä itseään minä palvon, Häntä, joka lohduttaa minua kaikessa, jolle myös uhraan. Mutta käsin tehtyjä jumalia en voi palvoa.' Probus virkkoi: 'Säästä itseäsi kuolemalta! Jo riittäköön sinulle kidutukset!' Irenaeus vastasi 'Minä säästyn heti kuolemalta, kun niiden rangaistusten kautta, joita luulet minulle tuottavasi, mutta joita minä en tunne, Jumalan tähden saan iankaikkisen elämän.' Probus virkkoi: 'Onko sinulla vaimoa?' Irenaeus vastasi: 'Ei ole.' Probus virkkoi: 'Onko sinulla lapsia?' Irenaeus vastasi: 'Ei ole.' Probus virkkoi: 'Onko sinulla vanhempia?' Irenaeus vastasi: 'Ei ole.' Probus virkkoi: 'Ketä ne sitten olivat, jotka edellisessä istunnossa itkivät niin katkerasti?' Irenaeus vastasi: 'Herramme Jeesus Kristus on käskenyt sanoa: Joka rakastaa isäänsä taikka äitiänsä taikka vaimoansa taikka poikiansa taikka veljiänsä taikka vanhempiaan enemmän kuin minua, se ei ole minulle sovelias.' [Matt. 10, 37, vrt. Luuk. 14, 26.] Sentähden kiinnittäen katseensa taivaan Jumalaan ja tarttuen hänen lupauksiinsa sekä pitäen kaiken halpana hän tunnusti, ettei hän tuntenut eikä hänellä ollut muuta isää kuin Jumala. Probus virkkoi: 'Uhraa kuitenkin heidän tähtensä!' Irenaeus vastasi: 'Pojillani on sama Jumala kuin minulla, ja hän voi tehdä heidät onnellisiksi. Mutta sinä, tee, mitä sinulle on määrätty!' Probus lausui: 'Huolehdi itsestäsi, nuorukainen! Uhraa, niin etten tuhoa sinua kidutuksilla!' Irenaeus vastasi: 'Tee, mitä tahdot! Johan sinä nyt näet, kuinka suuren kärsivällisyyden Herra Jeesus Kristus antaa minulle sinun salajuoniasi vastaan.' Probus virkkoi: 'Minä julistan sinulle tuomion.' Irenaeus vastasi: 'Kiitän, jos teet sen.' Probus julisti tuomion sanoen: 'Irenaeuksen, joka ei alistu kuninkaallisiin asetuksiin, minä käsken heitettäväksi virtaan.' Irenaeus vastasi: 'Kestin moninaiset uhkaukset ja useammanlaatuiset kidutuksesi, että näiden jälkeen panisit minut alttiiksi myös miekalle. Mutta et määrännyt mitään sellaista. Pyydän sinua sentähden tekemään tämän saadaksesi nähdä, minkälaisella kuolemanhalveksumisella kristityt käyvät kuolemaan sen uskon tähden, joka on Jumalassa.

"Sentähden Probus, vihastuneena tällaisesta autuaimman miehen uskon rohkeudesta, käski surmata hänet myös miekalla. Mutta Jumalan pyhä marttyyri, ikäänkuin Vastaanottaen toisen voittopalkinnon, kiitti Jumalaa sanoen: 'Hartaasti kiitän Sinua, Herra Jeesus Kristus, joka annoit minulle kärsivällisyyttä kestämään monenlaisia kidutuksia ja rääkkäyksiä sekä olet suvainnut tehdä minut osalliseksi iankaikkisen kunnian kirkkaudesta!' Ja kun hän sitten tuli Basentiksen sillalle, niin hän riisui vaatteensa ja kohottaen kätensä taivasta kohti rukoili sanoen: 'Herra Jeesus Kristus, Sinä, joka armollisesti olet kärsinyt maailman pelastuksen tähden, olkoot Sinun taivaasi avoinna ja vastaanottakoot enkelit Sinun palvelijasi Irenaeuksen hengen! Sinä tiedät, että kärsin tätä Sinun nimesi ja Sirmiumin yleisen ja yhteisen seurakunnan kasvattaman kansasi tähden. Sinua rukoilen, Sinun laupeuteesi vetoan, että Sinä suvaitsisit sekä ottaa vastaan minut että vahvistaa näitä uskossasi.' Ja niin hänet lävistettiin miekalla ja heitettiin Saaven virtaan.

"Näin Jumalan palvelija, pyhä Irenaeus, Sirmiumin kaupungin piispa, kärsi todistajakuoleman huhtikuun 6 p:nä Diocletianuksen ollessa keisarina ja Probuksen maaherrana, mutta hallitessa Herramme Jeesuksen Kristuksen, jolle kunnia iankaikkisesta iankaikkiseen. Amen."

EUPLIUKSEN MARTTYYRIO.

Kun pakanat vainosivat kristittyjä, niin heidän huomionsa pian kiintyi siihen seikkaan, että kristityt kovien koettelemustensa keskellä ammensivat uutta rohkeutta, uutta lohtua ja uskonvoimaa omistamistaan pyhistä kirjoituksista. Näin ollen tuli pakanoille käytännössä sangen tärkeäksi riistää kristityiltä tuo elämän ja toivon lähde, ja niinpä alettiinkin kristittyjä vaatia luovuttamaan hallussaan olevat pyhät kirjoitukset. Toisilla ei ollut kylliksi uskonrohkeutta eikä marttyyrikuntoa kieltäytyäkseen tuollaisesta uskonkieltävästä teosta, vaan he tekivät kuten vaadittiin. Sellaisia luopioita ja uskonkieltäjiä kutsuttiin traditoreiksi, ja heitä kohdeltiin kristittyjen taholta samalla tavoin kuin muitakin uskonkieltäjiä. Toiset taasen kieltäytyivät tuollaisesta teosta, joka Vapahtajan sanojen mukaan – "Joka häpeää Minua ja Minun sanojani tässä avionrikkojassa ja syntisessä sukupolvessa, häntä myös Ihmisen Poika on häpeävä, kun Hän tulee Isänsä kirkkaudessa pyhien enkelien kanssa" [Mark. 8, 38.] – on kuoleman synti. He uhrasivat mieluummin henkensä kuin noudattivat vainoojain jumalatonta määräystä. Tilanne kärjistyi jo tässäkin suhteessa Deciuksen vainon aikana. Mutta vasta Diocletianuksen, kaikkein julmimman ja verisimmän vainon aikana, pääsi hirmumyrsky valloilleen raivoamaan täydellä voimalla. Siinä asetuksessa, jonka keisari Diocletianus ja hänen kanssahallitsijansa julkaisivat helmikuun 24 p:nä v. 303, määrättiin muun ohella nimenomaan, että pyhät kirjoitukset tulee polttaa. Tämän vainon aikana kärsi todistajakuoleman tästä syystä Euplius, joka oli diakonina Catanan seurakunnassa Sisiliassa. Esitämme seuraavassa tämän, alkuaan latinankielisen, marttyyriaktin kokonaisuudessaan. Se luo kirkasta valoa vanhan ajan marttyyrihistoriaan omalta näkökulmaltaan, paljastamalla sen katkeran vihan, jota pakanat tunsivat pyhiä kirjoituksia kohtaan ja koettivat hävittää niitä.

"Eupliuksen asiakirjat.

"Kun Diocletianuksen ollessa yhdeksännen ja Maximianuksen kahdeksannen kerran konsuleina, elokuun 12 p:nä, Catanan kaupungissa diakoni Euplius oli kuulusteluhuoneen esiripun ulkopuolella, niin hän huudahti ääneen sanoen: 'Olen kristitty ja haluan kuolla Kristuksen nimen puolesta.' Kuullessaan tämän konsulinarvoinen Calvisianus lausui: 'Astukoon sisään se, joka huusi.' Ja kun Euplius oli astunut sisään tuomarin kuulusteluhuoneeseen, mukanaan evankeliumit, lausui muuan Calvisianuksen ystävistä, nimeltä Maximus: 'Ei hänen vastoin keisarillista käskyä sovi pitää tuollaisia kirjoituksia.' Konsulinarvoinen Calvisianus lausui Eupliukselle: 'Mistä nämä ovat? Ovatko ne lähtöisin sinun kodistasi?' Euplius vastasi: 'Ei minulla ole kotia. Tämän tuntee myös Herrani Jeesus Kristus.' Konsulinarvoinen Calvisianus sanoi: 'Sinäkö olet tuonut ne tänne?' Euplius lausui: 'Omin käsin olen ne tänne tuonut, kuten itsekin näet. He löysivät minut, kun minulla oli ne mukanani.' Calvisianus sanoi: 'Lue ne!' Euplius avasi ne ja luki: 'Autuaita ovat ne, joita vanhurskauden tähden vainotaan, sillä heidän on taivasten valtakunta.' Ja toisessa paikassa: 'Jos joku tahtoo minun perässäni kulkea, hän ottakoon ristinsä ja seuratkoon minua.' Hänen lukiessaan näitä ynnä muita lausui konsulinarvoinen Calvisianus: 'Mitä tämä pyytää olla?' Euplius sanoi: 'Herrani laki, joka minun haltuuni on uskottu.' Konsulinarvoinen Calvisianus lausui: 'Kuka sen on sinulle uskonut?' Euplius vastasi: 'Jeesus Kristus, elävän Jumalan Poika.' Konsulinarvoinen Calvisianus sanoi keskeyttäen: 'Koska hänen tunnustuksensa on tullut tunnetuksi, kysyttäköön häneltä kiduttamalla ja jätettäköön hänet kiduttajille.' Ja kun hänet oli jätetty alkoi toinen tutkinto kuulustelun muodossa.

"Diocletianuksen ollessa yhdeksännen ja Maximianuksen kahdeksannen kerran konsuleina, elokuun 12 p:nä, lausui konsulinarvoinen Calvisianus kidutuksia parhaillaan kärsivälle Eupliukselle: 'Mitä nyt sanot siitä, mitä tänään tunnustuksellasi lausuit?' Vapaalla kädellään tehden ristinmerkin otsaansa Euplius lausui: 'Mitä silloin sanoin, sen nytkin tunnustan, nimittäin olevani kristitty ja lukevani pyhiä kirjoituksia.' Calvisianus lausui: 'Minkä vuoksi olet pitänyt luonasi etkä ole luovuttanut näitä kirjoituksia, joita keisarit ovat kieltäneet pitämästä?' Vastasi Euplius: 'Koska olen kristitty, eikä ollut lupa luovuttaa; ja parempi on kuolla kuin luovuttaa ne. Näissä on iankaikkinen elämä. Joka luovuttaa, kadottaa iankaikkisen elämän. Jotta en sitä kadottaisi, annan oman henkeni.' Keskeyttäen Calvisianus lausui: 'Eupliusta, joka ruhtinasten määräyksen mukaan ei ole luovuttanut kirjoituksia, vaan lukenut niitä kansalle, kidutettakoon.' Ja kidutettaessa Euplius sanoi: 'Kiitos Sinulle, Kristus! Vartioi minua, joka kärsin tätä Sinun tähtesi!' Konsulinarvoinen Calvisianus lausui: 'Luovu, Euplius, tästä mielettömyydestä! Rukoile jumalia ja sinä pääset vapaaksi!' Euplius sanoi: 'Minä rukoilen Kristusta, kiroan pahoja henkiä. Tee, mitä tahdot, olen kristitty. Tätä olen kauan toivonut. Tee mitä tahdot. Lisää muita (kidutuksia), olen kristitty.' Kun häntä kauan aikaa oli kidutettu, käskettiin teloittajia lakkaamaan. Ja Calvisianus lausui: 'Kurja, rukoile jumalia! Palvo Marsia, Apolloa ja Aesculapiusta!' Euplius virkkoi: 'Minä rukoilen Isää ja Poikaa ja Pyhää Henkeä. Minä rukoilen Pyhää Kolminaisuutta, jota ilman ei ole Jumalaa. Tuho jumalille, jotka eivät ole tehneet taivasta ja maata ja mitä niissä on. Olen kristitty.' Käskynhaltija Calvisianus lausui: 'Uhraa, jos tahdot pelastua!' Euplius sanoi: 'Juuri nyt minä uhraan itseni Kristukselle Jumalalle; sen enempää ei minulla ole, mitä tekisin. Turhaan sinä yrittelet: olen kristitty.' Calvisianus käski toistamiseen kiduttamaan ankarammin. Ja kidutettaessa Euplius sanoi: 'Kiitos Sinulle, Kristus! Auta, Kristus! Sinun tähtesi kärsin tätä, Kristus.' Ja hän lausui sen useammasti. Ja voimain uupuessa hän vain huulin, ilman ääntä hoki tätä ja muutakin.

"Astuen sisemmän esiripun sisäpuolelle Calvisianus saneli päätöksen. Ja astuttuaan ulos hän mukanaan tuomastaan taulusta luki: 'Eupliuksen, kristityn, joka halveksii ruhtinasten julistuksia, pilkkaa jumalia eikä palaa järkiinsä, käsken miekalla mestattavaksi. Viekää hänet!' Sitten ripustettiin hänen kaulaansa evankeliumi, joka hänellä oli ollut kiinniotettaessa, samalla kuin kuuluttaja julisti tämän: 'Euplius, kristitty, jumalien ja keisarien vihamies.' Iloisena Euplius toisti aina vain: 'Kiitos Kristukselle Jumalalle!' Ja kun hänet oli viety määräpaikalle, hän polvistuneena rukoili vieläkin hartaammin. Ja uudelleen kiittäen hän tarjosi kaulansa, ja teloittaja mestasi hänet. Myöhemmin kristityt nostivat pois hänen ruumiinsa, palsamoivat hyvänhajuisilla ryydeillä ja hautasivat sen."

THEBAISIN MARTTYYRIT JA PIISPA PHILEAAN KIRJE THMUITALAISILLE.

Se kunniakas asema, joka vanhan ajan marttyyrihistoriassa länsimailla on Lyonin marttyyreilla, ja se sankarihohde, joka siellä purppuroi heidän nimeään, tulee itämailla Egyptin, lähinnä Thebaisin ja Aleksandrian marttyyrien osalle. Erotus on vain siinä, että se, mitä Lyonissa tapahtui lyhyenä aikana yksien kilpaleikkien kuluessa ja rajoitetussa määrässä, tapahtui Egyptissä pitemmän ajan kuluessa ja suuressa mittakaavassa Diocletianuksen viimeisen verisen vainon aikana vv. 304-305.

Mainitsimme jo edellisessä Potamiainan ja Basilideen marttyyrion yhteydessä Egyptin olleen niitä seutuja Rooman valtakunnassa, missä vainon myrskyt raivosivat hirmuisimmin. Näin kävi jo Deciuksen vainon aikana v. 251 Aleksandriassa. Eusebios kertoo, että muuan pakanallinen kirjailija ennustamalla onnettomuutta kaupungille kiihoitti taikauskoisten asukkaiden mielet kristittyjä vastaan. Ja kun ensin oli julmalla tavalla surmattu kaksi kristittyä, Metras ja Quinta, niin alkoi yleinen kristittyjen ryöstäminen. Pakanat syöksyivät kristittyjen taloihin ja ottivat heiltä väkivallalla kaiken, mitä tiesivät heillä olevan. Kalliimmat arvoesineet he anastivat itselleen, mutta mikä oli halpaa ja puusta tehtyä, se hajoitettiin ja poltettiin kadulla, niin että Aleksandria näytti vihollisen valloittamalta kaupungilta. Se mitä mainitussa kaupungissa tällöin tapahtui, oli kuitenkin vain alkusoittoa niille epäinhimillisille julmuuksille ja sille kristittyjen surmaamiselle, mitä siellä ja Thebaisin alueella ylä-Egyptissä nähtiin keisari Diocletianuksen vainon aikana.

Keisari Diocletianus, joka apulaishallitsijansa ja kristinuskon vannoutuneen vihamiehen caesari Galeriuksen yllyttämänä oli ryhtynyt tähän vainoon, tahtoi kerta kaikkiaan hävittää ja poisjuurittaa kristinuskon koko Rooman valtakunnasta. Tässä tarkoituksessa hän julkaisi lain helmikuun 24 p:ltä 303. Siinä määrättiin, että kristilliset kirkot ovat hävitettävät ja pyhät kirjoitukset poltettavat; kristityt, jotka kuuluvat korkeampaan arvoluokkaan tahi joilla on valtion virka, kadottavat nämä arvonsa ja säätynsä etuoikeudet; kristityt orjat kadottavat mahdollisuuden päästä vapauteen. Pian seurasi toinen edikti, joka määräsi, että kristityt papit tuli vangita ja että heitä tuli kaikin tavoin pakottaa uhraamaan. Ja kun nyt valtakunnan vankilat, esim. Aleksandrian vankila, tulivat täyteen kristillisiä piispoja, presbyterejä, diakoneja, esilukijoita ja pahanhengenmanaajia, kuten Eusebios kertoo, niin annettiin uusi määräys, että vangitut tuli vapauttaa heti kun he olivat uhranneet, mutta jos he kieltäytyivät siitä, tuli heidät kidutuksilla pakottaa siihen. Lopuksi julkaistiin viimeinen edikti, jonka mukaan kaikkien kristittyjen ilman erotusta tuli uhrata. Tämä tapahtui vuotta myöhemmin, 304. Johdonmukaisimmin näitä julmia lakeja pantiin täytäntöön itämailla, jotka lähinnä kuuluivat näiden hallitsijoiden valtapiiriin. Huomioonottaen egyptiläisten kansallisluonteen ja sikäläisten kristittyjen tunnetun kestävyyden, keisari lähetti sinne maaherroiksi kristinuskon kiihkeimmät vastustajat. Vainon alkaessa oli siellä maaherrana Kulkianus.

Thebaisin marttyyrit ja piispa Phileaan kirje thmuitalaisille 241

Sittemmin lähetettiin sinne Bithynian entinen maaherra Hierokles. Ja nyt voimme sanoa, että Egypti kirjaimellisesti kylpi veressä ja kyynelissä.

Eusebios on oman ilmoituksensa mukaan ollut näiden tapahtumien todistajana Thebaisissa, ja Danten Helvetti voi tuskin esittää tärisyttävämpiä ja järkyttävämpiä näkyjä, kuin mitä kirkkohistorian Herodotos kertoo päivittäin tapahtuneen siellä.

Piispa Phileaan kirjeestä thmuitalaisille saamme havainnollisen kuvan siitä, mitä tapahtui Aleksandriassa. Siitä taasen, mitä tapahtui Thebaisissa, kertoo Eusebios kirkkohistoriansa VIII. kirjan 9 luvussa. Esitämme tämän ja muiden lähteiden perusteella seuraavaa.

Mitä ensinnäkin kidutustapoihin tulee, niin ne olivat barbarisen raakoja ja epäinhimillisen julmia.[7] Tavallisten kynsirautojen asemasta käytettiin teräviä siruja, joilla silvottiin marttyyrin ruumista siihen asti, että henki lähti. Naisia asetettiin riippumaan tavalla, jota häveliäisyys estää kertomasta. Toisia sidottiin puihin, joiden vahvimmat oksat koneiden avulla taivutettiin yhteen. Niihin sidottiin marttyyrit, ja kun oksat päästettiin irti, niin ne ponnahtaessaan luonnolliseen asentoonsa repäisivät ne jäsenet rikki, jotka tahdottiin sillä tavalla silpoa. Toisia mestattiin miekalla, toisia poltettiin roviolla. Toisia naulittiin ristiin joko tavalliseen tapaan tahi julmemmin, pää alaspäin. Pyövelien murha- aseet tylsyivät, kuluivat ja menivät rikki. Pyövelien täytyi väsymyksestä vaihtaa vuoroa. Ja tätä ei kestänyt vain muutamia päiviä ja kuukausia, vaan vuosikausia. Toisinaan surmattiin päivässä useampia kymmeniä, jopa kerran sata,[8] miehiä, vaimoja ja lapsia.

Mutta kristityt eivät lannistuneet. He osoittivat ihmeteltävää urhoollisuutta, kestävyyttä ja uskonlujuutta tässä pimeyden valtojen temmellyksessä, kuten Eusebios kertoo. "Mutta silloin esiintyi myöskin ihailtava sisäinen halu, tosijumalallinen voima ja alttius niissä, jotka olivat tulleet uskomaan Jumalan Kristukseen. Sillä tuskin oli julistettu tuomio ensimmäisille, kun jo toiset toisilta tahoilta kiiruhtivat tuomioistuimen eteen ja tunnustautuivat kristityiksi välittämättä väkivaltaisesta kohtelusta ja monenmoisista kidutuksista, tunnustaen pelottomasti ja vapaasti uskovansa kaikkivaltiaaseen Jumalaan. Iloisina, hilpeinä ja hymyillen he vastaanottivat kuolemantuomion laulaen ja veisaten ylistysvirsiä sekä kiittäen kaikkivaltiasta Jumalaa viimeiseen hengenvetoon asti."

Toisaalta kyllä on myönnettävä, että kristityt aluksi valtasi kauhu ja että heitä tyrmistytti tällainen luonnoton julmuus ja kristittyjen järjestelmällinen surmaaminen, ja että monet näissä oloissa pitivät kuolemaa elämää parempana. Edellä olemme maininneet eräästä antiokialaisesta äidistä, joka tämän vainon aikana kahden tyttärensä kanssa syöksyi virtaan, säästyäkseen häväistykseltä. Toiset syöksyivät talojensa yläkerroksista pihakivitystä vastaan päästäkseen pakoon kiusanhenkiään. Mutta tällaiset välikohtaukset eivät voineet muuttaa kristittyjen yleistä kantaa ja heidän suhtautumistaan vainoon, jota Eusebios kuvailee.

Sikäläisten marttyyrien joukossa ei ollut henkilöitä ainoastaan alemmista kansanluokista, vaan myös miehiä, jotka herättivät huomiota rikkautensa, ylhäisen syntyperänsä ja arvovaltaisen asemansa sekä kaunopuheisuutensa ja filosofisen sivistyksensä tähden. Tällaisista on mainittava Philoromos, Aleksandrian keisarillinen kansleri, jonka virkatehtäviin kuului veronkanto ja oikeudenhoito ja jolla oli asianomainen sotilasvartiosto, sekä piispa Phileas, isänmaassaan julkisesti ansioitunut, virkojensa takia kunnioitettu ja filosofisista tiedoistaan tunnettu mies. Omaiset, ystävät, arvossapidetyt miehet, vieläpä tuomarikin kehoittivat heitä säälimään itseään, vaimojaan ja lapsiaan, mutta ei mikään saattanut heitä luopumaan siitä Vapahtajasta, joka oli kuollut heidän tähtensä, eikä kieltämään sitä Herraa, joka oli ostanut heidät, vaan tosikristityn rohkeudella ja uskonuljuudella he menivät kuolemaan, ja heidän kaulansa annettiin alttiiksi kalvalle.

Edellä olemme huomauttaneet, että egyptiläisten kansallisluonteen ja sikäläisten kristittyjen kestävyyden ja urhoollisuuden tähden kristittyjen surmaaminen Egyptissä sai joukkoliikkeen leiman. On hyvin ymmärrettävää, että tällainen tilanne ei voinut jatkua loppumattomiin. Ja niinpä ryhdyttiinkin kristittyihin nähden toisiin toimenpiteisiin. Kristittyjä lähetettiin pakkotyöhön Thebaisin porfyyrilouhoksiin. Niitä rikollisia, jotka olivat aikaisemmin työskennelleet näissä louhoksissa, kutsuttiin porfyriiteiksi. Tämä tuli nyt egyptiläisten tunnustajain kunnianimeksi. Mutta kun näissä louhoksissa ei riittänyt tilaa kaikille, niin alettiin porfyriitteja lähettää Palestiinaan tekemään työtä Phaenon kuparikaivoksissa Petran lähellä. Ensin vietiin heidät Lyddan juutalaiskaupunkiin, jotta kristityt marttyyrit eivät saisi mitään salaista tukea, vaan saisivat kokea julkista ja salaista vihamielisyyttä. Maaherran käskystä halvaannutettiin sekä miehiltä, naisilta että lapsilta poltinraudan avulla vasen polvi, ja oikea silmä puhkaistiin. Kun he kykenivät jälleen liikkumaan, vietiin heidät työhön kuparikaivoksiin. Täten tahdottiin kristittyjä estää pakenemasta. Täällä kaivoksissa he tapasivat palestiinalaisia kristittyjä, joiden kohtalo oli sama kuin heidänkin. Toisia lähetettiin Sisiliaan. Kahdessa erässä vietiin Palestiinaan yhteensä 227 porfyriittia. Miten suuri kristittyjen porfyriittien luku kokonaisuudessaan oli, siitä ei ole tietoa.

Niitä Egyptin kristittyjen lähetystöjä, jotka tahtoivat viedä apua ulkomailla oleville uskonveljilleen, kohdeltiin julmasti. Kun eräs lähetystö, jonka tarkoituksena oli viedä apua Sisiliassa oleville porfyriiteille, saapui Askalonin kaupunginportille, niin heidät kaikki mestattiin. Eräät toiset egyptiläiset saattoivat muuatta vankisaattuetta Sisiliaan huojentaakseen marttyyrien matkaa. Paluumatkalla vangittiin viisi heistä Kesareassa Palestiinassa ja mestattiin pitkällisen kidutuksen jälkeen. Helppoa on kuvitella millaiseksi muodostui näiden sitkeiden tunnustajain tila vieraiden maiden kaivoksissa, ja moni heistä sortuikin ennenaikaiseen hautaan tavattoman raskaan työn ja kärsimiensä pahoinpitelyjen johdosta. Kun he sielläkin yrittivät järjestäytyä seurakunniksi ja pitää jumalanpalveluksia, niin maaherra käski hajoittaa heidät ja lähettää pienissä ryhmissä Kyproon ja Libanonille. Työkyvyttömät tapettiin ja hengelliset johtajat tuomittiin poltettaviksi elävältä.

Monet egyptiläiset koettivat pakenemalla välttää vainon kauhuja, ja heitä harhaili kaikkialla valtakunnassa. He jättivät suurin joukoin onnettoman isänmaansa etsien turvaa muualta, aina valtakunnan äärimmäisiltä rajoilta, mutta monet heistäkin kärsivät marttyyrikuoleman.

Eusebios kertoo valaisevia lisäpiirteitä niiden Egyptin marttyyrien kohtalosta, jotka olivat joutuneet Palestiinaan ja Tyyron kaupunkiin Foinikiaan. Heitä kidutettiin ja ruoskittiin siellä, ja he osoittivat samaa sankarillista uskonuljuutta ja kestävyyttä kärsimyksissä kuin konsanaan veljet kotona Niilin rannoilla. Jopa näyttää elävä Jumala erikoisella tavalla osoittaneen kaikki valtansa ja kirkastaneen kunniansa näissä lannistumattomissa tunnustajissa, joita ei helvetti eikä vihamielinen maailma kaikella raivolla Voinut erottaa heidän Lunastajastaan ja sielunsa iankaikkisesta rakastajasta. Esitämme muutamia näistä uskonihmeistä.

Heitä vietiin kansanjuhlissa areenalle, jossa heitä ruoskittiin verille, ja sitten heitettiin verenjanoisten petojen eteen: pantterien, erilaisten karhujen, villisikojen ja härkien, jotka olivat saatetut raivoon tulen ja hehkuvien rautojen avulla. Mutta tällöin ilmaantui Jumalan armo ja valtasuuruus näiden rohkeiden tunnustajien keskuudessa, saattaen pakanat hämmästyksen valtaan. Sillä nuo raivoisat pedot eivät kajonneet noihin Jumalan rakastamiin miehiin eivätkä edes lähestyneet heitä, vaan syöksyivät päinvastoin niiden miesten päälle, jotka aitauksen ulkopuolelta olivat astuneet sen sisäpuolelle ärsyttämään niitä. Mutta pyhät taistelijat, jotka seisoivat alastomina areenalla, löivät käsiään yhteen ja vetivät petoja luokseen – sillä heitä oli käsketty tekemään niin – mutta eläimet eivät kuitenkaan koskeneet heihin; ja vaikka ne toisinaan syöksyivätkin heitä kohti, niin ne vetäytyivät heti takaisin, ikäänkuin korkeampi voima olisi työntänyt ne pois. Ja kun ei ensimmäinen peto tehnyt mitään, päästettiin toinen ja kolmas samaa marttyyria vastaan.

Erikoista huomiota herätti muuan nuorukainen, joka ei vielä ollut täyttänyt kahtakymmentä vuotta. Hän seisoi kahleitta, kädet ojennettuina ristin muodossa. Pelottomana, järkkymättömän rauhallisena hän rukoili sydämellisesti Jumalaa, ei muuttanut asennettaan eikä väistynyt paikaltaan missä seisoi, vaikka karhut ja pantterit kuolemaa uhaten puhkuivat raivosta, ollen valmiit iskeytymään hänen lihaansa. Mutta näkymätön jumalallinen voima sulki niiden kidat, ja ne juoksivat takaisin.

Vielä eräs samanlaatuinen tapaus. Viisi marttyyriä heitettiin raivoisan härän eteen. Tämä heitti kyllä toiset, jotka tulivat ulkoapäin, sarvillaan ilmaan ja runteli heidät niin, että heidät kannettiin puolikuolleina pois. Mutta pyhiä marttyyrejä ei se edes voinut lähestyä, vaikka se hurjistuneena ja vihan vimmassa syöksyi heitä kohti. Sokeana raivosta se polki jalkojaan ja käänteli sarviaan sinne tänne puhkuen tuhoa ja turmaa – sitä oli nimittäin ärsytetty hehkuvilla raudoilla – mutta pyhän Kaitselmuksen estämänä se vetäytyi takaisin. Kun härkä ei tehnyt heille pienintäkään vahinkoa, niin päästettiin toisia petoja. Vihdoin monien kauheiden hyökkäysten jälkeen heidät lävistettiin miekalla, ja he saivat maan poven asemasta haudakseen meren aallot ja areenan helteisen tuskan jälkeen viihtyisäksi lepopaikakseen leppoisat laineet sekä kodikseen paratiisin kuvaamattoman kirkkauden ja sen iäisen auvon.

Siinä valtavassa henkien taistelussa, josta edellä olemme esittäneet muutamia piirteitä, ja siinä sankaridraamassa, jota me sanomme marttyyrien historiaksi, on Egyptin ja Palestiinan marttyyreillä yhdessä Lyonin marttyyrien kanssa eräinä Mestarin arvokkaimmista seuraajista ja sankarillisimmista taistelijoista pysyvä kunniasija.

Ennenkuin lopetamme esityksemme Egyptin marttyyreistä esitämme piispa Phileaan kirjeen, jonka hän kirjoitti vankilasta Aleksandriassa seurakunnalleen Thmuisin kaupunkiin ala-Egyptiin ja jossa kirjeessä hän kuvailee tarkemmin vainon kulkua Aleksandriassa noina kauhun päivinä. Itse kirje on todennäköisesti ollut pitempi. Eusebios on säilyttänyt sen meille lyhennettynä.

"Kun pyhä raamattu on asettanut eteemme kaikki nämä esimerkit, esikuvat ja ihanat muistomerkit, niin kiinnittivät ne autuaat marttyyrit, jotka olivat luonamme, empimättä sielunsa silmät vilpittömästi kaikkivaltiaaseen Jumalaan, päättivät kuolla hurskauden vuoksi ja pitää lujasti kiinni kutsumuksestaan, nähdessään, että Herramme Jeesus Kristus on meidän tähtemme tullut ihmiseksi, jotta Hän juurittaisi pois synnin ja valmistaisi meille pääsyn iankaikkiseen elämään. Sillä Hän ei katsonut saaliikseen sitä, että oli yhdenvertainen kuin Jumala, vaan pani itsensä tyhjäksi ja otti palvelijan muodon, tuli ihmisten kaltaiseksi ja havaittiin olennoltaan sellaiseksi kuin ihminen; Hän nöyryytti itsensä kuolemaan saakka, jopa ristin kuolemaan asti. Siksipä Kristusta-kantavat marttyyrit pyrkiessään saavuttamaan korkeampia armolahjoja kestivät kaikki kärsimykset ja kaikki ajateltavissa olevat kidutukset ei vain kerran, vaan muutamat kaksikin kertaa, ja vaikka sotamiehet kilpailivat keskenään siitä, miten voisivat pahemmin uhkailla heitä – eikä tämä tapahtunut vain sanoin, vaan myös teoin – niin marttyyrit kuitenkin pysyivät lujina päätöksessään sentähden, että täydellinen rakkaus karkoittaa pelon. Mutta mitkä sanat kykenisivät kuvailemaan heidän ylevää rohkeuttaan ja heidän miehekästä kestävyyttään kaikenlaisissa kidutuksissa. Sillä kun jokaisella, joka tahtoi, oli oikeus tehdä heille väkivaltaa, niin lyötiin muutamia karangoilla, toisia raipoilla, toisia ruoskittiin, toisia hosuttiin nahkahihnoilla, toisia taasen köysillä. Siinä oli kirjava kuva kidutustapoja, jotka todistivat hyvin pitkälle mennyttä pahuutta. Muutamilta nimittäin sidottiin kädet selän taakse, heidät ripustettiin paaluun, ja kaikki heidän jäsenensä pingoitettiin eräänlaisilla koneilla. Senjälkeen pyövelit käskystä runtelivat koko heidän ruumistaan ja repivät sitä rautakynsillä, eikä vain kuten tehdään murhamiehille, heidän sivujaan, vaan myös vatsaa, sääriluita ja poskia. Muutamat taasen ripustettiin toisesta kädestä pylvääseen ja pidettiin liikkuvassa asennossa, jolloin nivelten ja jäsenten pingoittuminen aiheutti heille tuskaa, jolle tuskin toinen kipu vertoja vetää. Muutamat taasen, kasvot käännettyinä toisaalle, sidottiin patsaisiin, jolloin heidän jalkansa eivät koskettaneet maata ja jolloin siteet, ruumiin painon kuormittamina, puristivat sitäkin lujemmin. Ja tätä heidän täytyi kestää ei vain niin kauan kuin maaherra puhui heidän kanssaan tahi kuulusteli heitä, vaan melkein koko päivän läpeensä. Sillä vaikka hän menikin pois toisten luo, niin hän jätti kuitenkin jäljelle edellisten luo muutamia oikeudenpalvelijoitaan pitämään silmällä, näyttäisikö mahdollisesti joku tuskien voittamana taipuvan, ja käski samalla asettaa heidät armotta kahleisiin ja sitten, heidän ollessaan henkitoreissaan, heittää heidät maahan ja kuljettaa pois. Sillä hän sanoi, ettei meihin tule kiinnittää vähintäkään huomiota, vaan ainoastaan ajatella ja toimia meihin nähden niin kuin me emme enää lainkaan olisikaan ihmisiä. Tämä oli toinen kidutusmuoto, jonka vihollisemme olivat keksineet meitä vastaan iskujen jälkeen. Muutamat taasen asetettiin kidutuksen jälkeen jalkapuuhun ja heidän jalkansa pingoitettiin aina neljänteen reikään asti, ja kun he vereksien, lyönneistä aiheutuneiden haavojen tähden, joita koko heidän ruumiinsa oli täynnä, eivät voineet istua suorina, niin heidän oli pakko olla kumarassa yli jalkapuun. Toiset taasen makasivat pitkällään maassa kuvaamattoman tuskan vallassa ja he näyttivät niiden monien erilaisten jälkien takia, joita heitä varten suunnitellut kidutuskojeet olivat jättäneet heidän ruumiiseensa, vieläkin kauheammilta kuin heitä kohtaan harjoitettu väkivalta. Näissä oloissa muutamat kuolivat kidutuksiin ja saattoivat vastustajan häpeään kestävyydellään; toiset, joita puolikuolleina pidettiin vankilaan suljettuina, sortuivat tuskiin ja kuolivat. Mutta muista, jotka parantumisen kautta saivat takaisin terveytensä, tuli ajan pitkään ja vankilassa oleskelemisen tähden vieläkin rohkeampia. Kun nyt tällaisissa olosuhteissa käsky jätti heille valinnan joko kajota epäpyhään uhriin ja niin jäädä koskemattomaksi sekä saada inhottava vapaus, tahi olla uhraamatta ja kärsiä kuolemanrangaistus, niin he epäröimättä ja alttiisti menivät kuolemaan. Sillä he tiesivät, mitä meille on edeltäpäin määrätty pyhässä Raamatussa, jossa sanotaan: 'Joka uhraa muille jumalille kuin Herralle, ainoalle, hän olkoon vihitty tuhon omaksi'[2 Moos. 22, 20] ja toisessa paikassa: 'Älä pidä muita jumalia Minun rinnallani.'[2 Moos. 20, 3]"

Edelläesitetyn kirjeen johdosta huomauttaa Eusebios, että "sellaisia ovat tämän totisen filosofin ja jumalaarakastavan marttyyrin sanat, jotka hän ennen lopullista tuomiotaan ollessaan vankilassa säilytettävänä lähetti seurakuntaveljilleen ja joissa hän osaksi kertoi heille olosuhteistaan, osaksi kehoitti heitä myöskin hänen pian tapahtuvan loppunsa jälkeen pitämään kiinni kristillisestä uskosta."

Meidän puoleltamme ei liioin kaipaa mitään selityksiä tämä uskollisen sielunpaimenen ja mainehikkaan marttyyripiispan viimeinen tervehdys seurakunnalleen. Tämä marttyyrihistoriallinen muistomerkki kertoo valtavalla tavalla rakkaudesta, joka on väkevämpi kuin kuolema; uskollisuudesta, joka on seitsemän kertaa tulessa koeteltu sekä havaittu paremmaksi ja jalommaksi kuin Ofirin kulta; apostolisesta uskonrohkeudesta ja urhoollisuudesta, joka kuninkaallisesti hymyilee sille tosiasialle, jota ihmiset kutsuvat kuolemaksi ja kuolemantuomioksi; lannistumattomasta sitkeydestä ja kestävyydestä kauheimmissakin kidutuksissa ja raatelevimmissa tuskissa; alkukristillisyydelle ominaisesta alttiudesta ja uhrimielestä; hellittämättömästä tinkimättömyydestä periaatteissa ja vakaumuksen lujuudesta, jollaista yleensä tapaamme vain marttyyrihistoriassa sekä suurissa jumalanmiehissä ja uskonsankareissa (Luther Wormsissa); siveellisestä täydellisyydestä, joka inhoten työntää pois luotaan sellaisen arvon kuin vapaus, jos sen hintana on Herran ja Mestarin kieltäminen, täydellisyydestä, jonka merkityksen tuntee täysin vain se, joka itse on istunut ristikon takana tahi jolla on ollut armo ja kunnia työskennellä sidottujen parissa, sekä vihdoin kirkkaasta näkemyksestä yliaistillisen maailman olemassaolosta ja elävästä iankaikkisen elämän toivosta, joka ikäänkuin näkee sen, joka on näkymätön, ja siksi kestää. Ja kristityn sydämelle ja mielelle tämä muistomerkki puhuu paljon voimakkaampaa kieltä kuin Karnakin temppelin monumentaaliset rauniot, massiiviset pyramidit tahi erämaan hiekasta aavemaisena kohoava sfinksi salaperäisine, kauas tähyilevine katseineen; voimakkaampaa kieltä, toistamme vielä, kuin mystilliset kirjoitukset obeliskien sivuilla, temppelien seinillä ja pylväsrivien sivustoilla tahi mitkä tahansa muut muistomerkit tuossa maassa, joka on ihmiskunnan varhaisimman kulttuurin kehto. Ja samoin kuin Aleksandrian majakka, yksi vanhan ajan seitsemästä ihmeestä, muinoin öiseen aikaan loi kirkasta valoaan kauas ulapalle tuon mainehikkaan kaupungin edustalla näyttäen merimiehelle tien turvaisaan satamaan, samoin loistaa aikojen yössä säteilevän kirkkaana Thebaisin ja Aleksandrian jalojen marttyyrien muisto, uskontodistajain, jotka rakkaudesta Ristiinnaulittuun tyhjensivät pohjaan asti sen kalkin, jonka heidän Herransa ja Mestarinsakin oli tyhjentänyt, ja tulivat kastetuiksi samalla kasteella, jolla Hänetkin kastettiin.

MARTTYYRIEN KUNNIOITTAMINEN.

Kolmen ensimmäisen vuosisadan kristillisyyden yrttitarhassa kasvoi kaksi kuninkaallista kukkaa: askeettisen (itsensäkieltävän ja maailmaavierovan) hyveen valkoinen lilja ja sankarillisen marttyyriuden punainen ruusu. Edellisen kotipaikka oli Saaronin laakso, jälkimmäisen pääkallonpaikka, mutta ne kasvoivat ja kukoistivat rinnan imien elinvoimansa ja mehunsa Getsemanen ja Golgatan tuskanhien ja veren kostuttamasta ylen rehevästä maaperästä.

Askeettinen kristillisyys pyrki jäykällä johdonmukaisuudella saavuttamaan kristinuskon suurta uskonnollis-siveellistä päämäärää: "Olkaa siis te täydelliset, niinkuin taivaallinen Isänne täydellinen on" [Matt. 5, 48] ja taasen: "Olkaa pyhät, sillä Minä olen pyhä." [1 Piet. 1, 16] Marttyyriuden ihanteena taasen oli: "Seurata Karitsaa mihin ikinä Hän menneekin" [Ilm. 14, 4] maksoi, mitä maksoi.

Asketismi ilmeni seurakunnan piirissä pyrkimyksenä erottautua maailmasta, pidättyä lihan nautinnoista, varsinkin avioliitosta, päästä lähelle Jumalaa ja vihkiytyä kokonaan Hänelle. Sen huomattavimmat edustajat olivat jumalanmiehiä, joiden uskonnollisessa kokemuksessa syvä särkyneisyys ja synnintunto usein vaihtui hurmostilaan. He saivat näkyjä ja ilmestyksiä, ja ihmiset lähestyivät heitä pelonsekaisella kunnioituksella. Etualalle astui kuitenkin vainojen aikana rajoittamattomana ja kaikkea hallitsevana aatteena marttyriuden ihanne. Tämä johtui sekä käytännöllisistä että periaatteellisista syistä.

Näiden kahden virtauksen välille on kuitenkin vaikea vetää mitään tarkkaa rajaa, siinä määrin ne olivat käytännössä sekaantuneet toisiinsa ja jalostaneet toinen toistaan. Ja askeettisen maailmankatsomuksen miesten piiristä marttyrius löysi monet ylevimmät edustajansa, kuten Justinos Marttyyrin, askeetti Apolloniuksen ja piispa Cyprianuksen.

Mitä niihin käytännöllisiin asianhaaroihin tulee, jotka saattoivat marttyyriuden etualalle, on tässä suhteessa ensi sijassa mainittava se seikka, että kirkko tähän aikaan tarvitsi ennen kaikkea sotilaita: rohkeita tunnustajia ja pelottomia uskonpuolustajia, jotka julkisesti koko maailman edessä puolustivat kristinuskoa, seisoivat lujina vakaumuksessaan henkeen ja vereen asti ja täten havainnollisesti todistivat pakanoille kristinuskon henkistä suuruutta ja voittovoimaa sekä samalla osoittivat pakanuuden ja epäjumalanpalveluksen turhuuden. Tätä seikkaa silmälläpitäen kristitty kasvatettiin hengelliseksi sotilaaksi kehdosta hautaan asti. Ja niinkuin taistelutanner näyttää, mihin sotilas pystyy, niinkuin se paljastaa sotilaan henkisen voiman ja siveellisen kunnon, niin tuli marttyyriudesta se koetinkivi, joka epäämättömän selvästi todisti kaikille, Jumalalle ja ihmisille, vieläpä henkien maailmallekin, oliko Jumalan valtakunta asianomaisessa henkilössä vain muotoa ja ulkokuorta, vai ilmenikö se koetuksen hetkellä todellisena Hengen ja voiman osoittamisena. Henkisen voiman ja sankaruuden ihanne oli toisin sanoen se, joka lämmitti sydämiä ja kiinnosti mieliä tänä aikana. Sitä aika odotti, ja sitä marttyyrin tuli osoittaa aseettoman sankaruuden kunniakkaalla taistelutantereella: se oli hänen historiallinen tehtävänsä. Tällöin useimmat lankesivat ja vain harvat kestivät taistelun voitokkaasti loppuun, marttyyriuteen ja todistajakuolemaan asti, mutta sitä ihanampi ja autuaampi oli voittajan osa.

Periaatteen kannalta taasen marttyyrius todisti varmuudellaan ja suoraviivaisuudellaan henkisen ylevämmyytensä asketismiin nähden. "Mutta tässä suhteessa oli halvinkin marttyyri, jos hän vain oli kestänyt lujana loppuun asti, etevämpi kuin myöhemmän asketismin parhaat sankarit. Sillä samalla kuin askeetin täytyi taistella läpi koko elämänsä lakkaamatta saavuttaakseen täydellisyyden tilan, samalla kuin pieninkin huolimattomuus asettaa hänet alttiiksi vaaralle kadottaa jo saavuttamansa edut, niin että hän harvoja poikkeuksia lukuunottamatta aina pysyy keskeneräisenä, pyrkivänä; samalla kuin hänen kuolemansakin jälkeen puuttuu riittäviä takeita siitä, että hän on saavuttanut päämääränsä, – todistaa marttyyri mielenlaatunsa, uskonsa, rakkautensa ja maailmankieltämisensä täydellisyyden julkisuudessa suorittamallaan ja niin vakuuttavaa laatua olevalla teolla, ettei tarvita mitään lisätodisteita, että hän tosiasiallisesti on toteuttanut korkeimmat siveelliset ihanteet. Siihen tunnustukseen, jonka hän tekee; siihen päättäväisyyteen, jolla hän torjuu perkeleen kiusaukset; siihen kestävyyteen, jolla hän kantaa häntä uhkaavat rangaistukset, keskittyy ja puristuu askeettan koko elämä muutamien hetkien tahi päivien aikana niin sanoakseni, ja kun hänet sitten kuolema saavuttaa, niin ei ole vähintäkään epäilystä, etteikö hän olisi eronnut elämästä täydellisenä" (Lucius).

Ne määreet, jotka marttyyrin nimeen tavallisimmin liitetään ovat: pyhä, autuas, valittu, jalo ja kuuluisa.

Mitä ensinnäkin tulee ensimmäiseen määreeseen: pyhä, kuuluu se niin erottamattomasti marttyyrikäsitteeseen, että meidän on mahdotonta ajatella sen vastakohtaa, epäpyhää marttyyriä. Tätä meidän ei kuitenkaan tule väärinkäsittää sikäli, että ajattelisimme kaikkien todistajakuoleman kärsineiden olleen täydellisiä pyhiä jo tässä elämässä. Päinvastoin saattoi monen veritodistajan elämässä olla perin vakavaluontoisia puutteita, saattoipa hänen elämässään kristillisyyden kunniakkaaseen kilpeen olla tarttunut tahra, joka oli senluontoinen, että sen silloisen käsityskannan mukaan saattoi pestä pois ja sovittaa vain veri, t.s. sankarillinen marttyyrikuolema. Tältä kannalta katsoen kutsuttiinkin marttyyrikuolemaa toiseksi kasteeksi, mikä liittyy Herran sanoihin Luuk. 12: 50. Ja tämä kaste oli sikäli parempi kuin ensimmäinen, että sen jälkeen ei ollut mikään synti eikä lankeemus enää mahdollista. Edellämainitunlaiset tapaukset ovat kuitenkin poikkeuksellisia, sillä yleensä marttyyrit olivat uskonnollis-siveellisessä suhteessa sangen korkealla olevia henkilöitä, kuuluen seurakuntien parhaimmistoon, kuten on helppo todeta lukiessa meille säilyneitä aitoperäisiä marttyyrikertomuksia. Tällaisille henkilöille marttyyrius oli kruunu, joka kruunasi joko vanhuksen tai miehuutensa parhaissa voimissa olevan kristityn elämäntyön ja arvokkaan vaelluksen tahi nuoren sankarin jalon alttiuden ja pelottoman rohkean tunnustuksen.

Autuas on myös määre, joka olennaisesti kuuluu marttyyrikäsitteeseen, samoin kuin jalo. Jos me nimitämme jaloksi henkilöä, joka unohtaen omat etunsa ja persoonalliset pyyteensä, alttiisti, ilomielin uhrautuu oikean ja hyvän asian puolesta – tässä tapauksessa pyhimmän nimen ja kalleimman asian, jonka puolesta sankari milloinkaan on vertaan vuodattanut – ovat marttyyrit jaloja tämän sanan parhaimmassa mielessä. Heidän kilpensä oli kirkas ja tahraton, eikä raskaampaa uhria oikeuden ja totuuden alttarille ole kantanut kukaan kuin nämä aseettoman sankaruuden ylevät edustajat. Mitä marttyyrien kuuluisuuteen tulee, niin ei ole syytä puuttua asian siihen puoleen enää tämän yhteydessä. Riittää kun sanomme, että hyvin monet, ellemme suoraan sano useimmat, kolmen ensimmäisen vuosisadan mainehikkaimmat kirkon opettajat joko kärsivät marttyyrikuoleman tahi kidutuksia tahi harhailivat pakolaisina uskonsa tähden.

Käytännön kannalta tärkeä marttyyrikäsitteeseen kuuluva määre on valittu. Piispa Cyprianuksesta esim. sanotaan nimenomaan: "Jumalan pyhäksi marttyyriksi valitsema". Kristikunnan piirissä on väitelty paljon n.k. armonvalitsemisopista. Tämä teos ei ole sopiva paikka tämän kysymyksen käsittelylle. Mutta olipa meidän kantamme tässä kysymyksessä mikä tahansa, tosiasia on allekirjoittaneen mielestä se, että ainakin marttyyreihin nähden tämä oppi pitää paikkansa. Tältä kannalta ei voida kyllin jyrkästi tuomita sellaista varsinkin vainojen alkuaikana yleistä ja montanistien joukossa periaatteellisesti hyväksyttyä ilmiötä kuin marttyyri fanatismi, t.s. kiihkomielinen marttyyriuden tavoitteleminen, joka yltiöpäisesti syöksyi kuolemaan kiinnittämättä lainkaan huomiota Herran sanoihin (Matt. 10:16, 23); tällaiset kiihkoilijat joko itse ilmoittautuivat kristityiksi tahi ilmoittivat omistavansa pyhiä kirjoja tahi tahallaan aikaansaivat vainon joko särkemällä epäjumalan patsaan tahi esiintymällä loukkaavasti pakanallisten viranomaisten edessä.

Marttyyrin teko, hänen kuolemansa, merkitsee hänen elämänsä suurta nousu- ja huippukohtaa, joka heijastaa kaikkea sitä, mikä hänen elämässään on suurta ja kaunista.

Tämä teko on ensinnäkin lujan ja päättävän uskon teko, samalla kuin se todistaa järkkymätöntä kuuliaisuutta Herran sanalle. Uskon kantaisä lähti pois maaltaan, suvustaan ja kodistaan uutta, tuntematonta tulevaisuutta kohti, luottaen Jahven johtoon ja huolenpitoon. Marttyyri jättää samoin kaiken, jopa inhimillisesti puhuen enemmänkin; hän luopuu isästään, äidistään, puolisostaan, lapsistaan; hän asettaa alttarille omaisuutensa, maineensa, kunniansa, virka-arvonsa, säätynsä etuoikeudet, sanalla sanoen: kaikkensa. Kuuliaisuudessa, joka tuntee vain yhden lain: Jumalan pyhän tahdon, uskovaisten isä ojentaa kätensä teurastaakseen poikansa. Marttyyri paljastaa oman rintansa totuuden ja vanhurskauden vihollisille.

Marttyyrin teko on myös Jumalaan luottamuksen teko. Ihmissilmällä katsoen on kaikki hänen ympärillään pimeätä: tunnelma on yhtä synkkä ja kaamea kuin kerran pääkallonpaikalla. Mutta marttyyri elää siinä varmassa tietoisuudessa, että kaiken näkyväisen takana on taivaallisen Isän hyvä tahto antaa lapselleen valtakunta. Vihollisten raivo ei voi mennä askeltakaan pitemmälle kuin mitä Jumala tahtoo. Kaikki koituu lopulta Jumalan nimen kunniaksi, Hänen seurakuntansa ja valtakuntansa asian parhaaksi sekä marttyyrin omaksi autuudeksi. Siksipä ei se, mitä ympärillä tapahtuu, voikaan järkyttää marttyyrin luottamusta Jumalan hyvään ja armolliseen Isän-tahtoon.

Marttyyrin teko on myös kärsivällisyyden teko: se on kristillisen kärsivällisyyden ja kestävyyden valiokoe. Niin, siinä pyhäin kärsivällisyys asetetaan kovimmalle koetukselle, raskaimpaan puristukseen. Alinomaisissa kidutuksissa ja kieltäymyksissä täytyy marttyyrin oman tahdon kuolla kokonaan, ja hän alistuu tahdottomana välikappaleena Jumalan käsiin, tuntukoonpa sitten se, mitä hänelle tapahtuu, lihasta ja verestä miten katkeralta ja karvaalta tahansa. Tänä ratkaisevana hetkenä tulee kuitenkin avuksi elävä iankaikkisen elämän toivo ja pyhä rakkaus: rakkaus Ristiinnaulittuun. Marttyyrissä on kuollut kaikki mainen rakkaus ja kaikki inhimilliset arvot: hän elää vain Hänelle, joka on kerran rakastanut häntä ja mennyt kuolemaan hänen tähtensä.

Näin olemme tulleet keskeiseen kohtaan marttyyrin teossa: tämä teko on nimittäin Kristuksen seuraamista tahi jäljittelemistä sanan olennaisimmassa mielessä. Marttyyri tahtoo seurata Karitsaa mihin ikinä Hän menneekin. Hän tahtoo olla Veriylkänsä oma elämässä ja kuolemassa, ajassa ja iankaikkisuudessa. Ja uskollisena tälle rakkaudelle sekä osoittautuakseen arvolliseksi tulemaan Karitsan emännäksi hän ei seuraa taivaallista ylkäänsä vain kunnian tiellä, vaan myös häpeän, pilkan ja panetuksen sekä verisen vihan ja vainon orjantappuraisella polulla. Sen kalkin, jonka hänen Herransa ja Mestarinsa tyhjensi, sen tahtoo hänkin tyhjentää ja sillä kasteella jolla Hänet kastettiin, tahtoo hänkin tulla kastetuksi. Tämä on hänelle kristittynä sekä kunnianasia että velvollisuus. Ja helpompi on kääntää aurinko radaltaan kuin saattaa marttyyri luopumaan tältä pyhältä tieltä.

Ja näin tulee marttyyrin teosta kristillisen täydellisyyden teko; se jalokivi, joka kirkkaimmin säteilee Jumalan kunniaa; se ihastuttavan kaunis, purppuranpunainen Jerikon ruusu, jolle kukkien seassa vetää vertoja vain askeettisen hyveen ylväs valkoinen lilja.

Mutta kun marttyyrin teko on näin merkityksellinen ja ylevä, niin on sen uskonnollis-siveellinen arvo myös ääretön, ja se koituu monella tavalla Jumalan kunniaksi ja Hänen seurakuntansa parhaaksi.

Jokainen uskollisesti kestetty marttyyrio merkitsee Jumalan ja Hänen valtakuntansa voittoa maan päällä, voittoa, joka saattaa pimeyden valtakunnan perustukset vapisemaan. Sillä vaikka vihollisella näennäisesti onkin ylivalta maailmassa, vaikka suuret kansanjoukot mielellään kulkevatkin hänen talutusnuorassaan, on hänen valtansa puolinainen niin kauan kuin maan päällä on sellaisia kristittyjä, jotka jäykästi ja johdonmukaisesti vastustavat kaikkia hänen houkutuksiaan. Vain tasanko on hänen hallussaan, mutta linnoitukset vastustavat häntä (Lucius). Niin, marttyyrin rohkeus ja kestävyys saa aikaan hajaannusta ja epäjärjestystä vihollisen riveissä. Ne alkavat horjua, ne alkavat palvoa Häntä, vaimon siementä, joka rikki polki käärmeen pään.

Ja näin Jumalan nimi tulee kunnioitetuksi maan päällä. Marttyyrin sankarillinen uskonrohkeus ja jalo kestävyys kärsimyksissä herättää kunnioitusta ja ihailua ei vain kristittyjen piirissä, vaan myös järkevämpien pakanoitten, sillä kaikille käy ilmeiseksi, että noiden valtavien uskontekojen takana on Korkeimman sormi. Mistä on peräisin Ignatioksen alttius ja uhrimieli, Polykarpoksen sankarillinen tyyneys ja mielenrauha sekä Cyprianuksen uhrautuvaisuus ja ihmisystävällisyys? Mistä saa sellainen kurja ja heikko luomus kuin Blandina voimaa kestämään kärsimyksissä, joihin sortuvat vankat miehet? Totisesti, kristittyjen Jumala on elävä Jumala! Olympos [Olympos oli pyhä vuori Pohjois-Kreikassa, jossa kreikkalaiset uskoivat jumalien asuvan.] on tyhjä ja Pantheonin [Roomalaiset olivat uskonnon asioissa yleensä hyvin suvaitsevaisia. Kun he laskivat jonkin vieraan kansakunnan valtansa alle, niin he ottivat myöskin sen jumalat yhteiseen suureen jumalaperheeseensä. Kaikille jumalille oli Roomaan pystytetty yhteinen temppeli Pantheon.] asukkaat petosta! Niin, eiköpä sittenkin ristiinnaulittu ole suurempi valtias kuin Rooman kuolemattomat caesarit? Näin marttyyrin maine palaa takaisin alkulähteeseensä kirkastaen Jumalan nimeä ja julistaen Hänen valtakuntansa voittoa.

Mutta marttyyrin teko tuottaa myös siunausta Jumalan seurakunnalle: heikko usko vahvistuu, masentunut mieli käy rohkeaksi ja toivorikkaaksi, heikko sanoo: "Minä olen sankari." Marttyyrien ja tunnustajien sankariuskon elähyttäminä ja virkistäminä palaavat kieltäjät jälleen ja ilmoittautuvat uudelleen maaherralle tutkittaviksi ja tuomittaviksi. Kristittyjen itsetunto herää, heidän luottamuksensa Jumalaan lisääntyy ja vahvistuu. Mitäpä siitä, jos saatana palvelijoittensa kautta hetken heitä raastaa ja haavoittaa: hehän ovat kuitenkin voittajia, hehän ovat todellisia maailmanhallitsijoita ylösnousseen Herransa nimessä! Eikä tämä marttyyrin esikuvallinen vaikutus rajoitu ainoastaan hänen oman aikansa uskovaisiin: se ulottuu kautta aikojen. Kristitty isä kertoo siitä pojilleen, äiti tyttärilleen. Ja kun sananjulistaja tahtoo esittää kuulijakunnalleen esimerkkejä täydellisestä, miehekkäästä ja pelottomasta kristillisyydestä, niin hän mielellään viittaa näihin pyhäin uskon ja kärsivällisyyden yleviin edustajiin.

Niinkuin marttyyrin teko on ylevä, niin on suuri myös hänen palkkansa.

Jo kärsimystensä keskellä saa marttyyri usein monin tavoin kokea Jumalan armoa ja mielisuosiota. Hän saa tuntea elävästi Jumalan läsnäoloa. Jumala lähettää hänelle rohkaisevia sanomia. Hän saa näkyjä ja ilmestyksiä, joissa ilmoitetaan hänen oma kohtalonsa, tahi hän saa luoda silmäyksen palkintoon: tulevaan kirkkauden ja kunnian maahan. Keskellä kauheimpia kidutuksia hän seurustelee tuttavallisesti Vapahtajan kanssa. Hän ei tunne kipua eikä tuskaa, vaan asuu ikäänkuin vieraassa ruumiissa. Hänen haavansa paranevat, hänen voimansa palaavat ja hänen runneltu ruumiinsa saa takaisin entisen muotonsa. Tuli ei polta häntä, pedot eivät kajoa häneen, pyöveli kääntyy kauhistuneena pois tuntiessaan Jumalan voiman ja läsnäolon. Kidutuskoneet särkyvät hänen rukouksensa voimasta. Meri heittää maalle takaisin sinne viskatut marttyyrien ruumiit. Kuolinhetkellään häntä ympäröivät taivaalliset sulotuoksut. Hän saa nähdä viime hetkellään Jumalan kirkkauden. Hänen viime hetkellään, kun hänen silmänsä jo ovat sidotut ja hän odottaa pyövelin kalvan katkaisevan hänen kaulansa, hän näkee taivaalliset saattojoukot: jalot nuorukaiset valkoisilla ratsuilla, jotka ovat tulleet noutamaan hänen vapautuvaa henkeään siihen maahan, jossa ei ole enää syntiä eikä saatanan valtaa, ei kuolon kauhua, ei kipua eikä kyyneleitä, ei jäsenten katkomisia eikä koko ruumiin runtelemisia, vaan missä Karitsa johdattaa heitä ja vie heidät vesilähteille, ja läsnäolevat uskovaisetkin ovat kuulevinaan hevosten hirnuntaa ja kavioitten kopsetta. Taivaalliset äänet ilmoittavat hänen saavuttamastaan voitosta.

Kuoleman jälkeen marttyyrit viedään paratiisiin, Jumalan valtaistuimen välittömään läheisyyteen. He saavat valkoiset vaatteet ja vanhurskauden kruunun sekä hallitusvallan Isän ja Pojan ja Pyhän Hengen kanssa. Heidät luetaan apostolien ja profeettain joukkoon. He ovat taivaan sotajoukon kantajoukko, suuren Kuninkaansa uskollinen vanha kaarti. Ja niinkuin he maan päällä seurasivat Karitsaa mihin ikinä Hän menneekin, niin he saavat seurata Häntä nyt myös kirkkauden ja kunnian maassa. Heidän suussaan ei ole tavattu vilppiä: he ovat tahrattomia. Toinen kuolema ei vahingoita heitä: he tulevat enkeleiksi. Heille annetaan tuomiovalta: he saavat tuomita Kristuksen kanssa viimeisellä tuomiolla.

Viimemainittu ajatus on marttyyrien kuningasajatuksia, ja se on helposti ymmärrettävä siinä henkisessä ilmapiirissä ja niissä oloissa, joissa he elivät. Kerromme tätä asianhaaraa valaisevan esimerkin.

Keisari Valerianuksen aikaisessa vainossa vähän aikaa

Cyprianuksen kuoleman jälkeen, luultavasti toukokuulla 259, mestattiin Cirtassa, Pohjois-Afrikassa monenlaisten kidutuksien jälkeen esilukija Marianus ja diakoni Jakobus. Kun Marianus kidutuksien aiheuttaman uupumuksen herpauttamana nukkui vankilassa, näki hän unessa tavattoman korkean tuomioistuimen. Siinä istui tuomari, jolla oli kaunis, kunnianarvoisa ulkomuoto. Siihen oli myös pystytetty korkea lava, jolle noustiin portaita myöten. Kristityt tunnustajat asetettiin riviin, ja tuomari tuomitsi heidät mestattaviksi miekalla. Kun Marianuksen vuoro tuli, niin hän kuuli selvän ja voimakkaan äänen huutavan: "Ottakaa kiinni Marianus!" Hän astui mestauslavalle, mutta silloin näyttämö äkkiä muuttui. Tuomarin oikealla puolella hän näki piispa Cyprianuksen, Afrikan kirkon taivaallisen edustajan, joka tarttui hänen käteensä, veti hänet luokseen ja lausui hänelle ystävällisesti: "Tule, istu minun rinnalleni!" Maallisen tuomarin tuomioistuin oli muuttunut maailmanoikeudeksi. Sillä välin tuomittiin toisia ihmisiä, ja Marianus toimi jo tuomarin apulaisena. Silloin tuomari nousi lähteäkseen ja hänen apulaisensa seurasivat häntä maaherran virka-asuntoon. He kulkivat pitkin tietä, jota varjostivat uhkeita sypresssejä ja piinioita kasvavat lehdot. Keskellä oli kirkas lähde, josta useita torvia myöten juoksi puhdasta vettä. Tuomari katosi, ja Cyprianus täytti maljan vedellä, joi ja antoi Marianuksen juoda. Kun Marianus aikoi lausua "Deo gratias" (Jumalalle kiitos), niin hän heräsi oman äänensä sointuun.

Myöskin vielä elävää tunnustajaa [Marttyyri sanan varsinaisessa mielessä oli vain se, joka oli seurannut Kristusta kärsimysten tiellä loppuun asti ja kärsinyt kuoleman. Niitä, jotka olivat kokeneet vain osan Kristuksen kärsimyksiä, kuten omaisuuden takavarikoinnin, säätyoikeuksien ja virka-arvon menettämisen, vankeuden, maanpaon ja kidutuksia, kutsuttiin tunnustajiksi. Vuorikaivoksissa työskenteleviä tunnustajia kutsuttiin kuitenkin marttyyreiksi heidän osakseen tulleiden tavattoman raskaiden koettelemusten ja kidutusten tähden. Rajat eivät olleet täysin selvät tässä suhteessa.] kunnioitettiin suuresti. Häntä kutsuttiin marttyyriksi, vaikka tunnustajat eivät nöyryydestä hyväksyneetkään tätä nimitystä. Häntä pidettiin Herran veljenä, Korkeimman poikana ja Pyhän Hengen asuinsijana. Kun hän palasi kotiin kärsimysmatkaltaan, niin häntä juhlittiin sankarina, ja hänen arpensa säilyttivät muiston hänen uskonteostaan. Hän kuului seurakunnan parhaimmistoon, ollen sen kunniajäsen. Ehtoollispöydässä hänelle annettiin kunniasija, voitiinpa hänet nimittää presbyteriksikin ilman vihkimystä, sillä hänen tunnustustaan pidettiin vihkimyksenä.

Niin hyvin seurakunnan kuin yksityisten kunnianasia oli pitää huolta tunnustajasta ja marttyyristä hänen vankeusaikanaan. Häntä käytiin katsomassa vankilassa, hänen kanssaan puheltiin, suudeltiin hänen kahleitaan, vieläpä voitiin jakaa vankeus hänen kanssaan jonkin aikaa. Kidutuksissa ja oikeudenkäyntitilaisuuksissa häntä rohkaistiin ja kehoitettiin sanoin ja elein. Ja suurin joukoin saatettiin häntä hänen viime matkallaan.

Marttyyrin ylevä teko ja hänen läheinen suhteensa Herraan synnyttivät vakaumuksen, että marttyyrilla oli armolahjat, varsinkin Pyhän Hengen lahja, erikoisen suuressa mitassa. Siihen viittaa jo Herran sana: "Sillä ette te ole puhumassa, vaan Isänne Henki se on, joka puhuu teissä." [Matt. 10, 20] Muutoinkin uskottiin Pyhän Hengen olevan varsin lähellä heitä. Se meni heidän kanssaan vankilaan, Se tuki heitä tuomarin edessä, Se täytti heidät yliluonnollisella voimalla, ilolla ja rauhalla kidutuksien aikana.

Nauttimansa arvonannon ja omistamansa Hengen lahjojen tähden pidettiin marttyyriä erikoisen soveliaana välittämään siunauksia toisille, varsinkin synteinanteeksiantamisen ja esirukouksen muodossa. Suuret syntiset: huorat, avionrikkojat ja muut sellaiset, jotka olivat erotetut seurakunnasta, samoin kuin vainossa langenneet, riensivät sankoin joukoin marttyyrin ja tunnustajan luo vuorikaivokseen tahi vankilaan, tunnustamaan syntinsä ja anomaan armoa ja anteeksiantamusta, sillä marttyyrin luona he toivoivat saavansa sitä lohtua ja ymmärtämystä, jonka muut olivat kieltäneet heiltä. Marttyyri tiesi mieskohtaisesta kokemuksesta, miten peloittavan suuri on lankeemuksen mahdollisuus jokaisella kidutuksen asteella, ja sentähden hän oli lempeä erehtyviä kohtaan. Ja marttyyrit, jotka useinkin olivat alhaista ja oppimatonta väkeä, käyttivät ilomielin ja alttiisti suuria valtuuksiaan. Toisaalta taasen syntinen, tunnustaessaan syntinsä marttyyrille vankilassa tahi kaivoksessa, säästyi niiltä nöyryytyksiltä ja vuosikausia kestäviltä katumusharjoituksilta, jotka olivat liitetyt synnin tunnustamiseen ja anteeksisaamiseen seurakunnan edessä. Siksipä toistuikin kaikissa vainoissa sama näky: tuskin oli marttyyri verisen tunnustamisen jälkeen saapunut vankilaan, ennenkuin jo langenneet kiiruhtivat hänen luokseen.

On hyvin ymmärrettävää, että tällainen menettely ajan pitkään arveluttavalla tavalla höllensi kirkkokuria ja vaikeutti säännöllistä seurakuntaelämää sekä aikaansai vakavia häiriöitä toisaalta marttyyrien ja heidän nauttimansa suuren arvonannon, toisaalta yhä mahtavammaksi paisuvan piispanvallan välillä. Näin kävi varsinkin silloin, kun piispa oli ollut paossa vainon aikana. Kävi polttavaksi kysymys, tunnustaisiko piispa ilman muuta marttyyrien ja tunnustajien antamat rauhankirjeet. Tuntien voimattomuutensa yksityiset piispat turvautuivat kirkolliskokousten apuun. Mutta tämäkään ei aina vienyt toivottuun tulokseen, ja seurauksena oli ankara hajaannus kirkossa.

Marttyyrien ja tunnustajien apuun turvauduttiin myös käyttämällä heitä esirukoilijoina, sillä oltiin vakuutettuja, ettei Jumala saata kieltää mitään näiltä uskollisilta todistajiltaan. Eikä marttyyrin valta rajoittunut tässä suhteessa vain ajallisten ja hengellisten tarpeitten saamiseen, vaan hänen vaikutusvaltansa ulottui myös esiripun toiselle puolelle, kuolleiden valtakuntaan, kuten näemme Perpetuan rukouksesta hänen veljensä Dinokritoksen puolesta.

Mutta marttyyrit ja tunnustajat eivät tyytyneet ainoastaan hengellisten armolahjojen käyttämiseen. He pyrkivät myös järjestämään seurakunnan sisäisiä ja ulkonaisia asioita. He asettuivat kirjeenvaihtoon poissaolevan piispan kanssa, he lähettivät lähettiläitä kaikille tahoille ja varustivat heidät suosituksilla piispojen tapaan. Missä oli useampia marttyyrejä samassa vankilassa, siellä he muodostivat yhteisöjä, jotka pitivät istuntoja ja tekivät päätöksiä. Jos piispa oli paennut tahi kuollut, niin he muodostivat seurakunnan väliaikaisen hallituksen. Pyrkivätpä he ratkaisemaan oppiriitojakin, kuten montanismia koskeva Lyonin marttyyrien kirje Vähän Aasian seurakunnille osoittaa.

Jos jo elävää marttyyria kunnioitettiin suuresti, niin paljon suuremman kunnioituksen kohteeksi joutui kirkastettu marttyyri.

Heitä pidettiin esirukoilijoina, jotka olivat erikoisesti perehtyneet Jumalan armoneuvoon ja jotka saamansa Jumalan armon ja mielisuosion avulla voivat ratkaisevalla tavalla vaikuttaa maan päällä elävien uskonveljiensä elämään ja kohtaloon, minkä vuoksi heidän puoleensa käännyttiin. Jo maan päällä ollessaan heillä oli ollut suuri hengellinen vaikutusvalta, – kuinka paljon enemmän nyt, kun he olivat päässeet rikkaan perintönsä täydelliseen omistamiseen; nyt, jolloin heidän odotettiin päivien lopulla suuren Maailmantuomarin kanssa tulevan tuomareina ja apulaisina päättämään ihmisten onnesta ja onnettomuudesta.

Marttyyrien kunnioitus saavutti huippukohtansa vuosittain pidettävissä marttyyrien muistojuhlissa. Marttyyrin kuolinpäivää nimitettiin hänen syntymäpäiväkseen, koska hän silloin oli syntynyt iankaikkiseen elämään. Silloin kokoonnuttiin marttyyrin haudalle viettämään hänen muistojuhlaansa agapen (rakkaudenaterian) muodossa. Piispa tahi presbyteri toimitti liturgiset rukoukset ja jakoi Herran Ehtoollisen. Laulettiin lauluja ja veisattiin kiitosvirsiä sekä luettiin tahi esitettiin suullinen kertomus marttyyrin kärsimyshistoriasta kaikkine liikuttaville piirteineen yhteiseksi mielenylennykseksi. Vihdoin muistettiin köyhiä lähettämällä heille antimia yhteisestä rakkaudenateriasta.

Nämä muistojuhlat vietettiin, kuten mainittu, mieluummin hautausmaalla marttyyrin maallisten jäännösten läheisyydessä, koska antiikkiseen tapaan uskottiin olevan yhteyttä vainajan sielun ja hänen maallisten jäännöstensä välillä. Hellällä kiintymyksellä vaalittiin marttyyrin maallisia jäännöksiä, kuten näemme esim. Polykarpoksen marttyyriosta. Se on perin inhimillistä ja helposti ymmärrettävissä, sillä nehän olivat ainoa fyysillinen yhdysside taistelevan ja riemuitsevan seurakunnan välillä ja nehän palauttivat elävästi mieleen muiston mainehikkaasta marttyyristä, joka oli antanut henkensä totuuden tähden.

Varsin kuuluisiksi tuollaisina kokouspaikkoina tulivat "vainajain kaupungit" (nekropolit), jotka olivat maan alle rakennettuja n.k. katakombeja. Niitä tavataan Välimeren maissa vieläkin monen suuren kaupungin, kuten Rooman, Napolin, Syrakusan ja Palermon läheisyydessä. Rooman katakombit sijaitsevat vanhan Rooman muurien ulkopuolella. Vanhimmat niistä ovat toisen vuosisadan alkupuolelta ja nuorimmat viidenneltä vuosisadalta. Koska katakombin nimellä on kristillisessä tietoisuudessa herkkä tuntu ja koska niihin liittyvät eräät mitä pyhimmät ja kalleimmat muistot vainojen ajoilta, niin esitämme niistä tässä yhteydessä erikoistuntijan tarkan kuvauksen.[9]

Kolmannen vuosisadan ensimmäisellä puoliskolla alkoivat seurakunnat laatia erikoisia marttyyrikalentereja, joissa oli mainittu asianomaisen seurakunnan huomattavimmat marttyyrit ja heidän kuolinpäivänsä. Nämä kalenterit, jotka tehtiin piispan johdolla, ovat hyvin puutteellisia ja katkelmallisia. Kahden ensimmäisen vuosisadan marttyyreistä on merkintöjä vain poikkeustapauksissa – ne olivat jo unohdetut – ja kolmannenkin vuosisadan marttyyrioissa on suuria aukkoja. Toisaalta kuului tämä myös asian luontoon, sillä kalentereihin ei otettu läheskään kaikkia marttyyrejä. Otettiin vain merkittävimmät: sellaiset, joiden nimellä oli ollut kaikua heidän eläessään ja joiden marttyriot olivat ehdottomasti luotettavat ja aitoperäiset. Toisinaan olivat myös määräävinä kirkkopoliittiset syyt.

Marttyyrien muistoksi laadittiin myös kirjallisia muistomerkkejä, marttyyrikertomuksia. Niitä oli kahdenlaisia, kuten näkyy tässä teoksessa olevista marttyyrikertomuksista: akteja ja passioita. Aktit ovat jäljennöksiä tutkintotilaisuuksissa pidetyistä oikeudenkäyntiasiakirjoista, joita kristityt olivat ostaneet alemmilta oikeudenpalvelijoilta. Niiden sisältö on tiukan asiallinen ja muoto koruttoman yksinkertainen. Niitä täytyy lukea tutkien ja syventyen, jos mieli niistä saada sitä siunausta ja rakennusta, jota ne tarjoavat tarkkaavalle lukijalle. Usein tapaamme niissä yksityisen lauselman, sanankäänteen tahi vivahdusrikkaan piirteen, joka salaman tavoin valaisee sitä pimeyttä ja hämäryyttä, johon useimpien marttyyrien sankaritarina on verhottu. Passiot taasen ovat joko seurakuntien kiertokirjeitä tahi yksityisten laatimia laajempia kärsimyskuvauksia. Onpa sellaisiakin passioita, kuten Perpetuan ja Felicitaksen, jonka alkuosa [Johdanto ja loppu-osa ovat todennäköisesti Tertullianuksen laatimat. (Mikkola).] viimeiseen taisteluun saakka on marttyyrin omasta kädestä. Passioiden henkinen aatesisältö on suunnattoman rikas, muoto ylevä, tyyli hieno ja taiteellinen. Ylevän aiheensa, henkevän sisältönsä ja muotovalmiutensa vuoksi ovat monet niistä muinaiskristillisen kirjallisuuden helmiä.

Aktit ja passiot ovat luotettavin lähde vainojen historiaan. Niissä saamme seurata marttyyriä tuskien tiellä vangitsemisesta aina polttoroviolle ja mestauslavalle asti. Saamme luoda silmäyksen Rooman lainsäädäntöön ja rangaistusten täytäntöönpanoon, yksityisten tuomarien käyttäytymiseen ja kansan mielialaan. Tutustumme niihin salaisiin voimiin, jotka määräsivät kehityksen kulun tänä ihmiskunnan ja kirkon historiassa niin merkillisenä ajanjaksona. Sanalla sanoen: koko antiikkinen maailma iloineen ja suruineen, tuskineen ja kärsimyksineen ja kuohuvine intohimoineen kulkee katseemme ohitse yhtä yksityiskohtaisesti ja tarkasti kuin varjokuvat kankaalla esittävät meidän päiviemme elämää.

Saksalainen Achelis, tunnettu marttyyrihistorian erikoistuntija, lausuu tästä kirjallisuudesta seuraavaa:

"Minkälainen ihmeellinen kirjallisuus se onkaan: maan kauhujen yli valaa taivas loistettaan, tuskat ja kyyneleet vaihtuvat silmäimme edessä voittoon ja voiton seppeleihin. Kaikesta tiedonantojen niukkuudesta huolimatta muistamme toisinaan vain vaivoin, että ne puhuvat rikosoikeudenkäytöstä ja mestauksista: siinä määrin kohottaa niissä valaistus tosiasiat ja verhoo ne ihmeelliseen sädeloistoonsa. Eikä tätä ihmettä saa aikaan yksityisen kirjailijan runous: marttyriot kuvastavat kristillisen seurakunnan elämyksiä. Laajoissa piireissä on ajateltu samaa mitä luemme marttyyriakteissa. Jos pidämme niitä luonnottomina ja liioiteltuina, niin tämä syytös kohtaa pyhäin kunnioitusta, joka on tuottanut nämä kirjoitukset kauneimpina kukkinaan, eikä yksityisiä, useimmiten nimettömiä tekijöitä."

Niin hyvin marttyyrikertomusten kirjoittajat kuin seurakunnat suhtautuvat ylevän levollisesti siihen näennäiseen tappioon, jonka marttyyrin kuolema tuottaa seurakunnalle ja perheelle. Ei kuulu valituksen sanaa, vaikka seurakunta on kadottanut arvossapidetyn piispan tahi perhe päämiehen. Se ei olisi ollut asianomaisten arvon mukaista sillä eihän piispa voi arvokkaammalla tavalla päättää pyhiinvaellusmatkaansa ja paimen virkaansa kuin seuraamalla iankaikkista Ylipappia ja suurta lammasten Paimenta uskollisesti loppuun asti; ja mitä taasen yksityiseen perheeseen tulee aateloi tämä teko sen. Huolenpito tällaisen perheen toimeentulosta kuuluu seurakunnalle niin kauan kuin yksikin jäsen on jäljellä mainitusta perheestä. Ja vaikka omaiset eivät aina jaksa osoittaa asianmukaista arvokkuutta suhtautuessaan marttyyrin ylevään tekoon, vaan päästävät valloille inhimilliset tunteensa, niin ei puutu myöskään vastakkaisia ilmiöitä, jolloin äidinrakkaus vaihtuu haltioituneeseen marttyyrin kunnioittamiseen. Niinpä valittaa eräs äiti sitä, että hänen poikansa marttyyrikuoleman täytäntöönpano on lykätty muutamaksi päiväksi. Samanlaisen esimerkin tarjoaa lehtori Marianuksen äiti Maria. Kun hänen poikansa mestattiin miekalla, niin hän syöksyy väkijoukon läpi, ylistää poikaansa autuaaksi, koska tämä on päässyt täydelliseksi, ja onnittelee itseään, että on synnyttänyt sellaisen pojan. Hän syleilee veristä ruumista, kohtunsa mainehikasta hedelmää, sekä suutelee intohimoisesti katkenneen kaulan tynkää. Hän on ylpeä etuoikeudesta saada ensimmäisenä kunnioittaa uutta marttyyriä.

Voimme hyvällä syyllä sanoa, että tässä kristitty sankariäiti edustaa arvokkaalla tavalla sitä historiallisten äitien ylevää parvea, johon kuuluvat äidit sellaiset kuin makkabealaisten uljas sankariäiti, Spartan mainehikkaat äidit ja jalo Cornelia, Gracchusten äiti.

Mitä marttyyrien kunnioittamiseen ja vainojen merkitykseen yleensä tulee, siitä annamme Acheliksen lausua painavan, arvovaltaisen sanansa.

"Ei ole ajateltavissa mitään vaikutinta, joka olisi ollut omiaan enemmän kuin tämä kannustamaan silloisen ihmispolven kristittyjä kestävyyteen kärsimyksissä. Elettiin epävarmaa aikaa, jolloin maailman näköpiiri oli synkkä ja uhkaava, jolloin elämä ei merkinnyt paljoa ja jolloin jokainen elämä oli monenlaisessa vaarassa. Mutta kaikkien ihmisten ajatuksia kiinnitti tuskallinen epävarmuus haudantakaisesta elämästä. Nyt tarjosi kristinusko jokaiselle kannattajalleen mahdollisuuden vapautua yhdellä iskulla kaikista iäisyyttä koskevista huolista. Sensijaan, että olisi tarvinnut pelätä Maailmantuomaria, oli olemassa varmuus, että heti kuoleman jälkeen pääsee Jumalan valtaistuimen luo ja että saa ottaa osaa viimeiseen tuomioon tuomarina eikä syytettynä. Ja tämä kaikki palkkana siitä, että osoitti lujuutta elämän viime hetkinä. Sen kauhuina olivat ne kidutukset ja kuolintavat, jotka roomalainen oikeus määräsi. Mutta kirkko, tekemällä eron marttyyrien ja tunnustajain välillä, johti asiat siihen, että verisiä rangaistuksia etsittiin ja kristitty toivoi itselleen kuolemaa; sillä vain siten hän tuli Herransa kaltaiseksi, Hänen kärsimystensä todistajaksi ja osallistui siten Hänen neuvopäätöksistään.

"Meistä näyttää kenties siltä, että niitä vaikuttimia, jotka saattoivat marttyyrin kuolemaan; on voimakkaan realistisesti väritetty; siten saavutettiin kuitenkin tuntuva ja suuri etu. Ei ollut vain yksityisiä, oli paljon kristittyjä, jotka menivät kuolemaan vakaumuksensa tähden koko maailman uhalla. Näin vaalittiin seurakunnassa miehuutta ja sankarimieltä. Kirkolla oli oikeus verrata kristikuntaa sotilassäätyyn: se osasi kasvattaa kansaansa sotaa varten ja se kesti taistelussa. Kristinusko oli kaikista hellämielisistä ja inhimillisistä piirteistään huolimatta olemukseltaan miesten uskontoa: epäilemättä vain sellaisia varten, jotka tahtoivat astua Kristuksen palvelukseen empimättä ja avomielisesti.

"Marttyyrikuolemaan nähden omaksumansa kannan vuoksi kirkko antoi kristityille sisäisen vapauden ja etevämmyyden valtioon nähden. Kun jälkimmäinen ryhtyi käyttämään kaameita pakkokeinojaan, niin edellinen opetti, että tämä juuri oli se kuninkaallinen valtatie taivaaseen, jonka Jumala oli säätänyt ystävilleen, ja näin se herätti monessa kärsimyksenkaipuun. Ja minkä mahtavan lisän se saikaan tästä seurakunnan uskonnolliselle elämälle. Kristityt eivät kuolleet vainojen aikoina vain itsensä puolesta, vaan koko seurakunta-yhteisön. Marttyyrien hautojen partaille seurakunta kokoontui niihin jumalanpalveluksiin, joissa se tunsi taivaan olevan lähinnä. Kirkko seurasi omia suuria tarkoitusperiään silloin kun valtio riisti siltä sen jäseniä. Väkivaltaisen kuoleman kärsineiden köyhien ja vähäpätöisten ihmisten hautakummuista tuli lohdutuksen ja voiman lähteitä lukemattomille. Mitä kaikkea olisikaan puuttunut kirkolta, jollei se olisi joutunut kärsimään minkäänlaisia vainoja. Se ammensi niistä voimansa ja suuruutensa, ihanteellisuutensa ja uskonnollisen innostuksensa. Ei voitu muuta kuin ylistää Jumalaa siitä siunauksesta, josta kirkko sai kiittää valtion vihamielisyyttä. Mitä merkitsivät ne suhteellisen pienet uhrit sen voiton rinnalla, jonka ne tuottivat!"

Lopetamme esityksemme marttyyrien kunnioittamisesta niihin sanoihin, jotka Karthagon mainehikas marttyyripiispa, Pohjois-Afrikan marttyyrikirkon priimas kirjoitti saatuaan tiedon ensimmäisistä uhreista Deciuksen vainon aikana.

"Oi meidän kirkkomme onnea, kirkkomme, jota Jumala niin laupiaasti valaisee armollaan, ja jota marttyyrien veri meidän päivinämme kirkastaa niin suurella maineella! Jo ennen se oli veljien hyvien töiden kautta häikäisevän valkoinen; nyt se loistaa purppuranpunaisena marttyyrien veressä, sen kukkakoristetta somistavat liljat ja ruusut. Jokaiselle kuuluu nyt kehoitus hankkia itselleen jompikumpi näistä seppeleistä: joko hyveen harjoittamisen kautta liljanvalkoinen tahi kärsimyksen kautta purppuranpunainen. Taivaan leirissä on niinhyvin rauhanajalla kuin taistelutantereella oma koristuksensa, josta Kristuksen sotamies voi sitoa seppeleensä."

MARTTYYREILLE.[10]

"Ottakaa te siunatut, marttyyreiksi määrätyt, ruumiillisten ruokien ohella, joita valtiatar-äiti seurakunta rinnoistansa ja yksityiset veljet varoistansa teille vankilaan toimittavat, myöskin meiltä sellaista, mikä soveltuu hengen ravinnoksi. Sillä ruumiin syöttäminen ei hyödytä, jos henki näkee nälkää; päinvastoin, jos hoidetaan sitä, mikä on heikkoa, niin ei saa myöskään laiminlyödä sitä, mikä on vahvaa. En tosin ole arvollinen puhuttelemaan teitä. Mutta eiväthän ainoastaan opettajat ja esimiehet kehoita kokeneimpiakin miekkailijoita, vaan myös maallikot ja kaikenlaiset joutilaat tekevät sen kaukaa, joten itse kansanjoukosta annetut neuvot usein ovat hyödyttäneet. Ennen kaikkea siis, siunatut, älkää saattako murheelliseksi Pyhää Henkeä, joka on tullut teidän kanssanne vankilaan. Sillä jos Hän ei olisi tullut teidän kanssanne sinne, niin ette tekään tänä päivänä olisi siellä. Huolehtikaa sentähden tarkoin, että Hän myöskin pysyisi siellä teidän kanssanne ja sitten saattaisi teidät Herran luo. Tosin vankilakin on perkeleen asunto, jossa hän pitää koossa oman perheensä. Mutta te olette sitä varten tulleet vankilaan, jotta te tallaisitte hänet hänen omassa asunnossaan; sillä jo sen ulkopuolella olette te, taistellessanne hänen kanssaan, polkeneet hänet maahan. Älköön hän siis saattako sanoa: he ovat minun valtakunnassani, tahdonpa siis kiusata heitä turhanpäiväisillä nureksumisilla, mielenliikutuksilla ja keskinäisellä eripuraisuudella. Paetkoon hän teidän katsettanne ja kätkeytyköön syvimpiin soppiinsa jähmettyneenä ja herpautuneena kuten lumottu tahi savulla onkalostansa karkoitettu käärme. Älköönkä hänellä olko niin hyvä olla valtakunnassaan, että hän voisi yllyttää teitä riitelemään keskenänne, vaan tavatkoon hän teidät varustettuina ja asestettuina yksimielisyyden hengellä, koskapa teidän rauhanne on sota häntä vastaan. Tätä rauhaa ovat muutamat, joilla ei ole sitä seurakunnassa, tottuneet pyytämään marttyyreiltä vankilassa. Ja siksipä teidän tuleekin vaalia, hoivata ja vartioida sitä itsessänne, jotta jos tarvitaan, voitte antaa sitä muillekin.

"Olkootpa muut sielun esteet saattaneet teitä vain vankilan kynnykselle, yhtä pitkälle kuin sukulaisennekin tulivat. Jos te sen yli astuttuanne olette erotetut maailmasta itsestään, niin kuinka paljon enemmän syntisten seurasta ja siihen kuuluvista asioista. Eikä se saa peloittaa teitä, että olette erotetut maailmasta. Sillä jos ajattelemme, että itse maailma on vankila, niin käsitämme, että te pikemminkin olette lähteneet ulos maailmasta kuin olette tulleet sinne sisälle. Maailmassa on paljon sankempaa pimeyttä, joka sokaisee sydämet. Maailma panee paljon raskaampiin kahleisiin: sellaisiin, jotka sitovat ihmisten sielut; maailmassa löyhkää paljon inhottavampi saastaisuus: ihmisten pahat himot; vihdoin on maailmassa paljon useampia syyllisiä: koko ihmiskunta; ja lopuksi se kärsii tuomioita: tosin ei prokonsulin, vaan Jumalan. Tästä vankilasta te – ajatelkaa asiaa siten, te siunatut – olette tavallaan siirretyt säilytyspaikkaan. Siellä on pimeys, mutta te olette itse valo; siellä ovat kahleet, mutta te olette Jumalan edessä vapaat; siellä käy vastenmielinen henkäys, mutta te olette Jumalan suloinen tuoksu; siellä odotetaan tuomaria, mutta te saatte vielä tuomita itse tuomaritkin. Murehtikoon siellä se, joka maailman hedelmää himoitsee. Kristitty on vankilan ulkopuolellakin luopunut maailmasta. Mutta vankilassa hän on luopunut itse vankilastakin. Mitäpä väliä sillä, missä te olette maailmassa, te, jotka (sydämillänne) olette ulkopuolella maailman. Ja jos te olettekin kadottaneet joitakin elämän iloja, niin sehän onkin juuri kaupantekoa, että kadottaa jotakin, jotta vielä suurempaa saavuttaisi. Minä en vielä virka mitään siitä palkinnosta, johon Jumala kutsuu marttyyrejä. Verratkaamme nyt vain ensin toisiinsa elämää maailmassa ja elämää vankilassa (nähdäksenne), eikö henki voita enemmän vankilassa kuin mitä liha kadottaa. Niin, huolehtiipa seurakunta ja veljien rakkaus siitä, ettei lihakaan kadota kohtuullisia tarpeitaan, ja senlisäksi saa henki sitä, mikä aina hyödyttää uskoa. Et näe vieraita jumalia etkä kohtaa heidän kuvapatsaitaan; et ota osaa pakanain juhlapäiviin joutumalla heidän joukkoonsa; ei sinua vaivaa saastainen uhrikäry, eivät näytelmäin huudot eikä juhlijain raakuus tahi raivo tuskastuta sinua; silmäsi eivät satu julkisten himojen pesäpaikkoihin; olet vapaa pahennuksista, kiusauksista, pahan muistelemisesta, vieläpä itse vainostakin. Vankila on kristitylle sitä, mitä erämaa profeetoille. Itse Herra oleskeli usein yksinänsä saadakseen rukoilla vapaammin, voidakseen erottautua maailmasta. Yksinäisyydessä Hän viimein ilmoitti opetuslapsille kunniansa. Jättäkäämme siis tuo nimitys: 'vankila' ja antakaamme sille nimi: 'yksinäisyys'. Vaikka ruumis suljetaan, vaikka liha pidetään vangittuna, niin on kuitenkin kaikki hengelle avoinna. Matkustele hengessä, kävele hengessä, mutta älä aseta silmäisi eteen varjoisia ratoja tai pitkiä pylväskäytäviä, vaan tuo tie, joka Jumalan luo vie. Milloin sitä pitkin hengessäsi kävelet, silloin et ole vankilassa. Jalka ei tunne mitään jalkapuussa, kun sielu on taivaassa. Sielu vie koko ihmisen mukanaan ja muuttaa sen minne tahtoo. Mutta missä aarteesi on, siellä on oleva sydämesikin. Olkoon siis aarteesi siellä, missä tahdot sydämesikin olevan.

"Te siunatut, lieneekö nyt vankila vaivaksi kristityillekin, kun vastasimme (kasteen) sakramentin [Sacramentum merkitsee oikeastaan sotilasvalaa. Sentähden tunnettu saksalainen jumaluusoppinut Neander kääntääkin tämän kohdan: vastatessamme kristillisen sotilasvalan meille luettuihin sanoihin. Böhringer taasen selittää tämän kohdan näin: olemme kutsutut elävän Jumalan sotapalvelukseen jo silloin, kun me vastasimme sakramenttimme (kristillisen sotilasvalan) meille luettuihin sanoihin (teimme kasteen lupauksen) (Cleve).] sanoihin. Yksikään sotamies ei lähde sotaan herkuttelemaan, eikä makuukammiostaan astu rintamaan, vaan helposti pystytetystä ja ahtaasta teltasta, jossa saa kokea kaikkea kovaa, hankalaa ja epämieluista. Jo rauhankin aikana he opettelevat työllä ja epämukavuuksilla kestämään sodan vaivoja: marssitaan aseissa, juostaan tantereella, kaivetaan piirityshautaa, tiivistetään kilpikattoja. Kaikki tuo vaatii hikeä, jottei ruumis eikä sielu veltostuisi: siimeksestä päivänpaisteeseen, auringon helteestä pakkaseen, paidasta haarniskaan, hiljaisuudesta hälinään, levosta meluun. Samoin tekin, siunatut, katsokaa kaiken tämän kovan, olkoonpa se miten kovaa tahansa, tarkoittavan sekä sielun että ruumiin avujen harjoittamista. Teillä on edessänne jalo kilpailu, missä elävä Jumala on kilpatuomarina, Pyhä Henki kilpailun johtajana, iankaikkisuus voitonseppeleenä, ja missä voiton hintana on enkelin luonne, kansalaisoikeus taivaassa ja iäinen kunnia. Niinpä valmentajanne Jeesus Kristus, joka on voidellut teidät Pyhällä Hengellä ja vienyt tälle kilpatantereelle, tahtoi ennen kilpailun päivää siirtää teidät vapaammasta olosta kovempaan työhön, jotta voimanne vahvistuisivat. Sillä urheilijatkin erotetaan ankarampaa harjoitusta varten, jotta heillä olisi tilaisuus kartuttaa voimiaan: heitä pidätetään ylellisyydestä, herkkuruoista, paremmista juomista; heitä pakotetaan, kiusataan ja väsytetään, ja mitä enemmän he ovat panneet vaivaa harjoituksiinsa, sitä enemmän he toivovat voittoa. Ja tämän he tekevät, kuten apostoli sanoo, saadakseen katoavaisen seppeleen, mutta me katoamattoman. Pitäkäämme vankilaa harjoituspaikkanamme, jotta kun meidät viedään tuomioistuimen kilpatantereelle, olisimme hyvin harjaantuneet kestämään kaikkia vaikeuksia, sillä karaisu kohottaa kuntoa, mutta hemmottelu heikentää.

"Tiedämme Herran sanasta, että henki tosin on altis, mutta liha on heikko. Älkäämme siis sentähden liehitelkö itseämme, että Herra on myöntänyt lihan olevan heikon. Sillä sentähden Hän ensin sanoi hengen olevan alttiin, jotta Hän sillä ilmoittaisi, kumman pitää oleman toiselle alamaisen, nimittäin, että liha palvelkoon henkeä, heikompi väkevämpää, jotta se itsekin tältä oppisi urhoollisuutta. Neuvotelkoon liha hengen kanssa yhteisestä pelastuksesta, älköön enää pitäkö mielessään vankilan hankaluuksia, vaan taistelua ja sotaa. Kenties liha pelkää kauheata kalpaa, korkeaa ristiä petojen raivoa, tulen tuimia tuskia ja pyövelin kaikkea kidutustaitoa. Mutta tämän vastapainoksi asettakoon henki itsensä ja lihan eteen sen, että moni on maineen ja kunnian tähden tyynin mielin kärsinyt sellaista, vieläpä itsekin sitä etsinyt, vaikka se kyllä onkin katkeraa kestää. Ja tätä eivät ole tehneet ainoastaan miehet, vaan myöskin naiset, jotta tekin, siunatut, olisitte sukupuolenne vertaiset. Kävisi liian pitkäksi luetella yksityisiä, jotka vapaaehtoisesti ovat surmanneet itsensä miekalla. Naisista muistuu mieleen Lucretia, joka häpeällistä väkivaltaa kärsittyään sukulaisten nähden pisti puukon rintaansa, jotta hän siveytensä tähden tulisi kuuluisaksi. Mucius poltti oikean kätensä alttarilla, jotta tätä hänen mainehikasta tekoaan ylistettäisiin. Vähemmän ovat tässä suhteessa kunnostautuneet filosofit, joista kuitenkin mainittakoon muutamia: Herakleitos, joka voiteli itsensä lehmänlannalla ja poltti sitten itsensä poroksi; samoin Empedokles, joka syöksyi Etna-vuoren kraateriin, ja Peregrinus, joka vähän aikaa sitten heittäytyi roviolle. Sillä ovatpa naisetkin tulta ylenkatsoneet: Dido, jottei häntä pakotettaisi rakkaan puolisonsa kuoleman jälkeen menemään toisiin naimisiin, ja samoin Hasdrubalin vaimo, joka Karthagon jo palaessa ja nähdessään puolisonsa anovan armoa Scipiolta riensi poikineen synnyinkaupunkinsa tulenliekkeihin. Roomalainen sotapäällikkö Regulus, joka jouduttuaan karthagolaisten vangiksi ei tahtonut, että hänet yksin vaihdettaisiin moniin karthagolaisiin vankeihin, vaan tahtoi mieluummin joutua takaisin vihollisten käsiin ja sai kärsiä hirmuista rääkkäystä, kun hänet ahdettiin laatikontapaiseen, missä naulat ulkoapäin lävistivät hänet joka puolelta. Villieläimiä tavoitteli omasta kohdastaan nainen, vieläpä kyykäärmeitä, jotka ovat hirmuisempia kuin härät ja karhut. Niitä Kleopatra pisti povelleen, jottei joutuisi vihamiehen käsiin. Mutta ei kuolemaa pelätä niin paljon kuin kidutuksia. Niinpä ateenalainen hetaira, jota tyranni kidutti sentähden, että tuo nainen tiesi salaliitosta, antoi myöten pyövelille, mutta ei kuitenkaan suostunut ilmoittamaan salaliittolaisia, vaan puri poikki kielensä ja sylki sen tyrannin silmille, jotta kävisi ilmi, ettei kidutusta pitkittämällä voitettaisi mitään. Samoin tiedetään, miten lakedaimonilaiset vielä tänäkin päivänä pitävät ruoskimista (diamastigosista) suurimpana juhlanaan. Tässä pyhänä pidetyssä toimituksessa suomitaan kaikkia korkeasukuisia nuorukaisia alttarin edessä ruoskilla vanhempain ja sukulaisten läsnäollessa ja kehoittaessa heitä kestämään. Ja jos tällöin ennemmin henki kuin ruumis antaa myöten lyönneille, niin he saavat sitä suuremman arvon ja kunnian. Jos siis maallinen kunnia on näin perin tehokas ruumiin ja sielun virkistämiseksi, jotta sen nojalla ylenkatsotaan miekkaa, tulta, ristiä, petoja, kidutuksia, kunhan vain ihmiset palkitsevat sen kiitoksella, niin voidaanhan silloin sanoa: nuo kärsimykset eivät suinkaan ole liian ankeita, jos niiden kautta saadaan taivaallinen kunnia ja jumalallinen palkka. Jos lasi arvioidaan noin kalliiksi, niin miten verraton onkaan silloin oikea helmi? Kukapa ei suurimmalla mielihyvällä tahtoisi maksaa yhtä paljon oikeasta kuin toiset maksavat väärästä!

"Jätän nyt sen syyn, joka johtuu kunnianhimosta. Ihmisten kiihko ja jokin mielen oikullisuus on saattanut heidät halveksimaan kaikkia tällaisia julmia ja tuskallisia taisteluja. Kuinka monen joutilaan onkaan kiihkoisa mieltymys aseisiin saanut palkasta rupeamaan miekkailijaksi! Menevätpä he kiihkomielessään petojenkin luo ja luulevat puremien ja naarmujen kaunistavan heitä. Ovatpa muutamat palkasta antautuneet tulellakin poltettaviksi ryhtyessään käymään määrätyn matkan palava paita päällä. Toiset taasen ovat aivan kärsivällisinä astuneet, kun heitä kujanjuoksussa on hartioille hosuttu eläintaistelijain nahkaruoskilla. Te siunatut, ei Herra ole suotta sallinut tällaista tapahtuvan maailmassa, vaan Hän on tehnyt sen sekä nyt kehoittaakseen meitä että saattaakseen meidät häpeään sinä (tuomio) päivänä, jos olemme pelänneet autuudeksemme totuuden tähden kärsiä sitä, mitä toiset ovat kadotuksekseen tyhjän tähden turhamaisesti tavoitelleet.

"Mutta jättäkäämme nämä turhamaisesta kiihkosta johtuvat urhoollisuuden esimerkit. Kääntykäämme tutkimaan ihmisten kesken vallitsevia oloja, jotta niistä oppisimme, onko meillä syytä urhoollisesti vastaanottaa se, mikä toisille tapahtuu vastoin heidän tahtoansa. Kuinka usein ovatkaan tulipalot polttaneet elävältä ihmisiä? Kuinka usein ovatkaan pedot sekä metsässä että kaupungeissa, päästyään irti häkeistään, syöneet ihmisiä? Kuinka monia ovatkaan rosvot surmanneet miekalla ja viholliset ristillä, kidutettuaan heitä ensin, vieläpä häväistyään heitä monin tavoin? Moni saa myös ihmisen tähden kärsiä sitä, mitä epäröi kärsiä Jumalan tähden. Eritoten nykyaika voi tarjota meille esimerkkejä siitä, miten ylhäiset ja jalosukuiset ihmiset toisen tähden saavat aivan toisenlaisen lopun, kuin mitä saattaisi päättää heidän sukuperästään, säädystään, ulkomuodostaan ja iästään: joko niin, että tuo henkilö itse rankaisee heitä, jos ovat olleet häntä vastaan, tahi tekevät sen hänen vastustajansa, jos ovat olleet hänen puolellaan." [Tässä on viittaus keisari Septimius Severukseen, joka v. 194 voitti Pescennius Nigerin, jonka Syyriassa olevat legioonat olivat huudattaneet keisariksi. Sama hallitsija voitti Lugdunumin taistelussa helmikuun 19 p:nä 197 Clodius Albinuksen, jonka Britanniassa olevat legioonat olivat samoin huudattaneet keisariksi. Kummankin vastustajansa ystäviä ja puoluelaisia hän rankaisi ankarasti (Cleve).]

Viiteselitykset:

[1] Apologeettain l. uskonpuolustajain tehtävänä oli toisaalta puolustaa kristinuskoa pakanain tekemiä, joko tietämättömyydestä tahi pahansuopuudesta aiheutuneita syytöksiä vastaan sekä toisaalta osoittaa, että kristinusko on korkein ja paras elämänfilosofia ja että siihen sisältyy puhtain siveellisyys ja ylevimmät uskonnolliset periaatteet. Tässä mielessä he julkaisivat puolustuskirjoituksia, joita tilaisuuden tarjoutuessa antoivat hallitsijoille. Huomattavimmat kreikankieliset apologeetit olivat Justinos marttyyri, ateenalaiset filosofit Aristeides ja Athenagoras, Sardeen piispa Meliton ja kirkkoisä Origenes; latinalaiset: kirkkoisät Tertullianus ja Cyprianus sekä karthagolaiset, asianajaja Minucius Felix ja puhuja Lactantius.

Aristeideen keisari Antoninus Piukselle jättämästä puolustuskirjoituksesta esitämme seuraavan, marttyyriseurakunnan oloja kuvastavan katkelman: "Kristityt, hallitsija, ovat eläessään ja etsiessään löytäneet totuuden. Ja kuten olemme nähneet heidän kirjoituksistaan, tulevat he paljon lähemmäksi totuutta ja oikeaa tietoa kuin muut kansat. Sillä he tuntevat Jumalan, kaikkien kappalten tuojan, ja muuta Jumalaa kuin Häntä, he eivät kunnioita. Ja ne käskyt, jotka he ovat saaneet Häneltä, he ovat kirjoittaneet sydämeensä ja he seuraavat niitä tulevaisen maailman toivossa ja odotuksessa. Siksipä he eivät harjoitakaan aviorikosta eikä huoruutta, eivät todista väärin, he luovuttavat heidän haltuunsa uskotun tavaran eivätkä himoitse vierasta omaisuutta. He kunnioittavat isää ja äitiä, rakastavat lähimmäistään ja tuomitsevat oikein. Eivät he kumarra ihmismuotoisia epäjumalia, ja mitä he eivät tahdo itselleen tapahtuvan, sitä he eivät tee muille, eivätkä he syö epäjumalain uhrista. Vainoojiaan he puhuttelevat ystävällisesti ja tekevät heidät ystävikseen ja vihamiehilleen he tekevät innokkaasti hyvää. Heidän vaimonsa ovat puhtaita, keisari, niinkuin neitsyet, ja heidän tyttärensä siveitä ja heidän miehensä pidättyvät kaikesta epäpuhtaudesta toivoessaan tulevaista palkintoa toisessa maailmassa. Mutta palvelijoitansa ja palvelijattariaan sekä lapsia, jos heillä sellaisia on, he opettavat kristityiksi sentähden, että he rakastavat heitä. Ja jos nämä ovat tulleet siksi, niin he nimittävät heitä veljiksi ilman erotusta. Kaikessa nöyryydessä ja hyvyydessä he vaeltavat, eikä heissä tavata valhetta. Ja he rakastavat toisiansa eivätkä he lakkaa pitämästä huolta leskistä, ja orpoja he vapauttavat sortajain käsistä, ja se, jolla on, antaa kadehtimatta sille, jolla ei ole. Ja jos he näkevät muukalaisen, niin he tuovat hänet asuntoonsa ja iloitsevat hänestä niinkuin omasta veljestä, sillä he eivät sano niitä veljiksi, jotka sitä ovat ruumiillisesti, vaan niitä, jotka ovat sitä hengessä ja Jumalassa. – Mutta niin usein kuin joku heidän köyhistään eroaa maailmasta ja joku heistä sen näkee, niin hän parhaan kykynsä mukaan huoltaa hänen hautauksensa. Ja jos he kuulevat, että joku heistä on vangittu tai vainottu heidän Messiaansa nimen tähden, niin he kaikki koettavat täyttää hänen tarpeensa, ja jos mahdollista, vapauttaa hänet. Ja jos heidän luonaan on joku, joka on tarvitsevainen tahi köyhä, eikä heillä ole liikoja varoja, niin he paastoavat 2-3 päivää voidakseen antaa köyhälle niin paljon kuin hän tarvitsee. Ja Messiaansa käskyjä he täyttävät suurella innolla; oikein ja kunniallisesti he elävät, niinkuin Herra Jumala on heille käskenyt. – Joka aamu ja hetki he, ajatellen Jumalan hyviä töitä heitä kohtaan, kiittävät ja ylistävät Häntä ja ruoastansa ja juomastansa he kiittävät Häntä. Ja jos joku vanhurskas heidän joukostansa eroaa tästä maailmasta, niin he iloitsevat ja kiittävät Jumalaa ja saattavat hänen ruumistaan, aivan kuin matkustaisi hän vain toisesta paikasta toiseen. Ja jos jollekulle heistä syntyy lapsi, niin he ylistävät Jumalaa, ja jos taasen sattuu niin, että se kuolee lapsuudessaan, niin he ylistävät Jumalaa voimallisesti, kun se on synnittä kulkenut maailman läpi. Ja taas, jos he näkevät, että joku heistä on kuollut jumalattomuudessaan tahi synneissään, niin he itkevät hänen tähtensä katkerasti ja huokaavat, aivan kuin ihmisen tähden, joka on menossa rangaistavaksi. – Tällainen on kristittyjen lain määräys, keisari, ja heidän tapansa. – Enkä epäile, että maailma pysyy pystyssä juuri kristittyjen rukousten tähden." – Tästä apologiasta lausuu piispa Gummerus: "Myöhemmillä apologeeteilla on tämäntapaisissa kuvauksissa toisinaan sovinnaisia piirteitä, joita he ovat vanhemmista teoksista lainailleet: mutta mitä Aristeides kertoo, siihen on epäilemättä elävä todellisuus lainannut värit."

[2] Kyynikot olivat pakanuuden kerjäläismunkkeja, jotka harjoittivat jonkinlaista filosofista lähetystointa kansan keskuudessa. "Nukkavierussa nutussa, vain sauva kädessä ja reppu hartioilla, nämä vaeltavat filosofit kulkivat kylästä kylään ja pitivät puheitaan sattumoiltaan kokoontuneelle kuulijakunnalle. Keski- ja alempia säätyjä he opettivat halveksimaan vanhoja jumalia; he pilkkasivat myyttejä, kannattivat kuitenkin uskoa yhteen Jumalaan. Monet heistä olivat miltei mielettömiä olentoja, jotka kirkuvalla, raa'alla äänellä ja poroporvarillisella tavalla vetosivat hyveeseen haukkuen jokaista ja itsekutakin; mutta olipa joukossa jalojakin kyynikoita, jotka esiintyivät hyvin vakavasti ja arvokkaasti" (Gummerus).

[3] Stoalaisen filosofisen koulukunnan perusti Zenon n. 300 e.Kr. Sen etevimmät edustajat olivat Seneca, vapautettu fryygialainen orja Epiktetos ja keisari Markus Aurelius. Senecan mukaan filosofian tulee olla lääke, joka saa ihmisen toimimaan eikä vain puhumaan. Hän puhuu jumalasta ja hänen isällisestä kurituksestaan sekä sanoo hänen olevan meitä lähellä, meidän luonamme ja meissä ja että jumalat näkevät kaiken. Tulee harjoittautua itsekoettelemukseen. Elämä on taistelua ilman rauhaa ja lepoa (vivere militare est). Elämä on rangaistus ja kuolema oikea vapauttaja, joka antaa tosirauhan ja iäisen levon. Luonto ja jumala ovat yhtä. Synti ei ole rikos jumalaa vastaan, vaan ainoastaan epätäydellisyys, joka johtuu siitä, että ihminen ei ole saavuttanut ihannettaan. Kaikissa elämän vaiheissa tulee säilyttää tyyneys ja mielenmaltti: "Viisaaseen ei saa vaikuttaa mitään lasten ja ystävien menettäminen; hänen pitää kestää heidän kuolemansa yhtä levollisesti kuin hän odottaa omaansa; kaikki valitus ja murhe on sopimatonta." Käytännöllisen elämän ohje onkin sentähden Epiktetoksen mukaan tämä: "Kestä ja kieltäydy!" (dnehou tai dtehou. – Sustine et abstine). Sanalla sanoen: stoalaisuus on jylhän korkeaa moraalifilosofiaa, joka tahtoo kohottaa ihmisen hyveen huipuille. Ihanteekseen asettamiinsa yleviin siveellisiin päämääriin nähden stoalaisuus on läheistä sukua kristinuskolle ja monet kohdat Senecan kirjoituksissa muistuttavat vuorisaarnaa ja Paavalin kirjeitä. Mutta luottamalla sokeasti ihmisen omaan voimaan sekä hylkäämällä uskon elävään, persoonalliseen Jumalaan ja siihen, jonka Hän on lähettänyt, se helposti, kuten itsekylläinen juutalaisuuskin, muodostuu kristinuskolle vihamieliseksi, kristinuskolle, jonka kaksi valtavinta, keskeisintä totuutta ovat: synti ja armo. Tämä myös selittää syyn siihen ylhäiseen filosofiseen halveksumiseen, jota keisari Markus Aurelius tunsi kristinuskoa kohtaan ja joka määräsi hänen suhtautumisensa siihen.

[4] Käsittääksemme sitä äärimmäistä katkeruutta ja raivoa, millä Rooman valtiomahti varsinkin Deciuksen ja Diocletianuksen vainon aikana hyökkäsi kristinuskon kimppuun ja tahtoi tuhota sen, on tärkeätä tietää, ettei vainon huomattavimpana syynä ollut yksinomaan asian uskonnollinen puoli – tässä suhteessahan roomalaiset yleensä osoittivat sangen pitkälle menevää suvaitsevaisuutta –, vaan niin sanoaksemme uskonnollisiin vaikuttimiin pohjautuva valtiopoliittinen perussyy: keisarikultti, keisarin palvominen jumalana ja Rooman rautaisen valtiomahdin, jumalatar Rooman palvominen. – Tämä kulttimuoto on itämaista alkuperää. Egyptin faraoita ja Persian suurkuninkaita palveltiin jumalina. Sieltä se siirtyi vähitellen länsimaille. Keisarikultin keskuksena Rooman valtakunnassa oli Pergamonin kaupunki Vähässä Aasiassa, minne jo v. 29 e.Kr. perustettiin temppeli Augustuksen ja jumalatar Rooman kunniaksi. Toinen keskus oli Nikomedian kaupunki Bithyniassa. Pergamonissa, jossa keisarikultin keskuksena Ilmestyskirjassa sanotaan olevan saatanan asunnon, kärsi tämän epäjumalanpalvelusmuodon uhrina marttyyrikuoleman uskollinen Antipas (Ilm. 2, 13). Roomalaiset olivat vapauttaneet Vähän Aasian Antiokhos suuren (223-187) tyranniudesta, ja kun sen asukkaat Rooman vallan alaisina muutoinkin saivat nauttia rauhan siunausta ja taloudellista hyvinvointia, niin oli siellä kovin kiitollinen maaperä tälle kultille. Eri maakunnat kilpailivat keisarin palvonnassa. Perustettiin keisarijumalan ylimmäisen papin virka, ja maakuntapäivät, joilla keskusteltiin hallinnollisista asioista, ottivat tehtäväkseen myös keisarin palvonnan huoltamisen, ja maakuntapäivien puheenjohtaja, jolla maakuntansa mukaan oli nimenä aasiarkki, bithyniarkki jne., järjesti vuotuiset maakuntajuhlat keisarin ja jumalatar Rooman kunniaksi. Polykarpoksen marttyyriossa mainitaan aasiarkki (Aasian esimies) Filippos. Vähästä Aasiasta tämä jumalanpalvelusmuoto levisi Espanjaan ja Galliaan samoin kuin Italiaan. Sillä oli omat temppelinsä ja papistonsa. Ja keisarit vaativat itse palvontaa. Niin Nero, Caligula, Domitianus ja varsinkin Diocletianus, joka viimemainittu nimenomaan vaati jumalallista palvontaa (adoratio, proskynesis). Oli luonnollista, että kristityt eivät voineet suostua tällaiseen epäjumalanpalvelukseen edes kuoleman uhalla, tehtiinpä tuo toimitus miten yksinkertaiseksi ja viattomalta näyttäväksi tahansa ja syytettiinpä heitä sitten vaikka keisarin ja valtakunnan, niin, jopa jumalien ja koko ihmiskunnan vihamiehiksi. Ja kun taistelu pienen, hajallaan olevan Kristuksen seurakunnan ja tyhjentymättömillä apulähteillä ja vallantäyteydellä varustetun Rooman keisarimahdin ja valtiovallan välillä näyttää kristittyjen pienelle laumalle toivottaman epätasaiselta, silloin antaa seurakunnan Herra Patmos-saarelta Ilmestyskirjan suurenmoisten profeetallisten näkyjen sarjassa leimahtelevien salamainsa sinkoilla yli Rooman valtiomahdin, sen häviön ja perikadon, sekä samalla julistaa sen valtakunnan lopullista ja täydellistä voittoa, jonka Kuninkaan nimi on: Herra Jumala Kaikkivaltias. – Mitä kristittyjen suhteeseen esivaltaan, heidän alamaisuuteensa kaikelle inhimilliselle esivallalle ja heidän lainkuuliaisuuteensa tulee, niin ei siinä suhteessa olisi pitänyt olla toivomisen varaa, siksi selviä sanoja olivat siitä sanoneet sekä Pietari että Paavali, ja siksi selvä oli myös käytäntö. Historioitsija Leopold von Ranke nimittää Roomalaiskirjeen 13. lukua tärkeimmäksi mitä Paavali on kirjoittanut, ja samasta asiasta lausuu Nathan Söderblom: "Jotta Neron keisarivalta silmäinsä edessä voisi puhua esivallasta niiden pelkona, jotka tekevät pahaa, siihen vaaditaan Paavalin laaja näköpiiri ja miehekäs periaatteellisuus." Tertullianus kirjoittaa: "Kristitty ei ole kenenkään vihollinen, vielä vähemmän keisarin, josta hän tietää, että itse Jumala on asettanut hänet virkaansa. Sentähden täytyykin kristityn rakastaa, kunnioittaa ja arvossapitää keisaria sekä tahtoa hänen samoinkuin koko Rooman valtakunnan hyvinvointia niin kauan kuin maailma seisoo. Niin kauan me sentähden kunnioittaen arvossapidämme keisaria sillä tavalla, joka on meille sallittua ja hänelle hyödyllistä sinä ihmisenä, joka tulee ensimmäisenä Jumalan jälkeen ja joka on Jumalalta saanut kaikki, mitä hänellä on, ja joka on Jumalalle yksin alamainen."

[5] Kolosseum, alkuaan Amphitheatrum Flavium, oli muinoisen Rooman uhkein ja suurin amfiteatteri. Sen rakentamisen aloitti keisari Vespasianus v. 72, sen vihki tarkoitukseensa keisari Titus v. 80, ja se valmistui lopullisesti keisari Domitianuksen aikana. Soikionmuotoinen, jättiläismäinen rakennus on 4-kerroksinen. Se on pitkittäin 180 m, poikittain 156 m sekä 48,5 m korkea. Katsomon riveille mahtui kaikkiaan n. 50,000 katsojaa.

Ensimmäisen, toisen ja kolmannen kerroksen muodostaa 80 mahtavaa holvia, joita reunustavat eri kerroksissa erilaiset doorilaiset, joonilaiset ja korinttilaiset puolipylväät. Neljäs kerros on varustettu ikkuna-aukoilla, ja sen seinämää koristavat litteät korinttilaiset pilasterit. Ylinnä sijaitsevat erilaiset kojeet, joilla ohjattiin auringonverhoa. Areenalla ja areenan alaisella osalla nähdään suuri joukko käytäviä ja erilaisia kammioita petoeläinhäkkejä, hissikoneistoa y.m. varten. Areenan päässä näkyy portti, josta päästettiin petoja areenalle. Keskellä sijaitseva ensimmäinen kerros sisältää istuma-aitioita. Samalla aavistamme katsomon valtaisen suuruuden sisältäpäin - sitä, mitä Gibbon nimittää "the awful majesty of the Flavian Amphitheatre" (Fl. amfiteatterin peloittavaksi majesteetiksi). - Kolosseum oli alkuaan rakennettu eläin- ja gladiaattoritaisteluja varten. Keskiajalla sitä käytettiin ajoittain linnoituksena ja muihin tarkoituksiin. Rooman arkkitehdeille se oli kiitollinen kivilouhos aina Benedictus XIV:n aikoihin saakka (1740-58)

Mahtava, majesteetillinen Kolosseum oli roomalaisen tietoisuudessa Rooman maailmanvallan valtaisa symbooli, ja siksipä runoilija laulaakin:

    Sinis seisoo Rooma,
    kunis seisoo Kolosseum;
    kun kukistuu Kolosseum,
    niin kukistuu Rooma;
    ja kun Rooma kukistuu,
    niin – maailma.

Kristitylle taasen Kolosseumin areena on marttyyrihistorian pyhin paikka. Sen hiekkaa purppuroi lähes kahden ja puolen vuosisadan kuluessa lukemattomain uskon todistajain veri, niiden joukossa Antiokian Ignatioksen ja monen muun mainehikkaan marttyyrin. Jokainen jalan-ala on kasteltu verin ja kyynelin. Sentähden, täällä jos missään: "Riisu kengät jalastasi, sillä paikka, jossa seisot, on pyhää maata!"

[6] Gladiaattorit olivat muinaisroomalaisia miekkailijoita, jotka esiintyivät julkisissa n.k. gladiaattori-näytännöissä. Tällaisia näytäntöjä esitettiin aluksi toreilla, myöhemmin amfiteattereissa. Gladiaattorit olivat aluksi sotavankeja, myöhemmin myöskin orjia ja vapaaehtoisia. Näiden raakojen miesten käsittelyn uhreiksi maaherra uhkasi jättää Potamiainan. Tällainen menettelytapa alemman säädyn naisiin nähden oli verrattain yleistä vanhan ajan vainojen historiassa, vaikkakaan se ei perustunut annettuihin asetuksiin, vaan yksityisten maaherrojen mielivaltaan, jota kiihoittivat ja tukivat raakojen kansanjoukkojen eläimelliset intohimot. Kristittyjä naisia lähetettiin myös porttoloihin ja muihin paheen pesiin, kun maaherrat, antaen puhtaat ja siveät naiset alttiiksi tällaiselle kohtalolle, jonka asianomaiselle täytyi tuntua kuolemaakin vaikeammalta, tahtoivat pakottaa heidät luopumaan uskostaan ja Vapahtajastaan. Osittain oli se myös infernaalista ivaa ja uhmaa, joka kohdistui kristittyjen keskuudessa näinä aikoina ilmeneviin askeettisiin pyrkimyksiin säilyttää ikuinen neitsyys Karitsan, taivaallisen Yljän morsiamina. Eipä ollut ihme, että naiset usein itse syöksyivät surman suuhun välttääkseen tällaisen kohtalon. Niinpä Eusebios kertoo, että Antiokiassa eräs vaimo syöksyi virtaan kahden tyttärensä kanssa tästä syystä. Samalla tämä seikka räikeällä tavalla kuvaa sitä rajatonta raakuutta ja julmuutta, jota pakanat osoittivat, kun oli kyseessä turvattomien kristittyjen naisten vainoaminen.

[7] Kenties lukijasta seuraava kuvaus Egyptin marttyyreistä tuntuu liian räikeältä ja realistiselta. Sallittakoon selitykseksi viitata pariin kolmeen seikkaan.

1. Mitä lähemmin historian esitys perustuu alkuperäisiin

asiakirjoihin ja mitä perusteellisemmin se selostaa niitä, kuten periaatteellisesti on tämän teoksen laita, sitä lähemmäksi se tulee elämää ja sen ilmiöitä, lainaten sieltä sekä värit että henkisen aatesisällön.

2. Me mainitsemme usein kevyesti sanat marttyyri ja marttyyrien

historia, lainkaan ajattelematta, että näihin käsitteisiin toisinaan sisältyy kokonainen valtameri tuskaa ja mittaamattomia kärsimyksiä; toisaalta taasen on suurimmassa määrässä epäjohdonmukaista puhua sankariuskosta, kirkkaasta toivosta ja hehkuvasta rakkaudesta, jos me esitämme tapahtumat siinä valossa, että lukija saa sen käsityksen, että tuosta selviytyy hyvin omistamalla kohtuullisen määrän sitkeyttä ja lujuutta.

3. Kaunokirjallinen maailma lukee haltioituneella ihastuksella

Danten Jumalaista Näytelmää, sen näkyjä paratiisista ja sen järkyttäviä kuvauksia kiirastulesta ja helvetistä, jotka kuvaukset kuitenkin ovat mielikuvituksen luomia. Marttyyrien historiassa me olemme tekemisissä tosiasioiden kanssa, joiden totuudellisuuden ja luotettavuuden monet aikakauden suurimmat ja jaloimmat henget ovat vahvistaneet sydänverellään aseettoman sankariuden kunniakkaalla taistelutantereella. Eikö näin ollen Karitsan seuraajalla ole paljon suurempi syy lukea kuvauksia marttyyrien historian paratiisista (Perpetuan ja Felicitaksen passio) ja sen kiirastulesta ja helvetistä (Lyonin ja Egyptin marttyyrit)? Miksi historiankirjoitukselta tahdotaan kieltää se realismi, joka niin kernaasti suodaan kaunokirjallisuudelle?

[8] Tähän nähden huomauttaa Achelis, marttyyrien luvusta puhuessaan, seuraavaa: "Kristittyjen joukkomurhia on silloin, mikäli tiedämme, tapahtunut ainoastaan Egyptissä. Eusebios kertoo kirkkohistoriassaan 8, 9, 3 ss. Thebaisin marttyyrioista, joiden silminnäkijänä hän on ollut, että siellä usein surmattiin 30, 60 ja jopa 100 kristittyä yhtenä päivänä. Miekat tällöin tylsyivät ja särkyivät, pyövelien täytyi vaihtaa vuoroa. Tätä asiaintilaa kesti muka vuosikausia. Jos tämä tiedonanto otetaan sananmukaisesti, niin joudutaan hyvin suureen marttyyrien lukuun. Kun tämä koskee Egyptiä, niin tämä kuvaus ei ole siinä määrin uskomaton, kuin useimmiten on luultu. Sillä egyptiläisten itsepäisyys oli tunnettu. Ammianus Marcellinus 22, 16 kertoo, että Egyptin maalaisväestön keskuudessa ei käynyt täydestä miehestä kukaan, joka maksoi veronsa ilman, että häntä pakotettiin siihen ruoskimalla. Kenen ruskea ruumis ei ollut täynnä naarmuja, se sai hävetä. Kerrotaan, ettei ollut mitään kidutuskeinoa, jonka avulla olisi saatu egyptiläinen taskuvaras edes ilmaisemaan nimensä. Diocletianus lienee, huomioonottaen kansallisluonteen, jo alunperin esiintynyt Egyptissä jyrkemmin kuin muualla." Viitaten siihen, että Palestiinan 53 marttyyristä 14 oli egyptiläistä, Achelis on sitä mieltä, että vainon kulku Egyptissä oli verisempi kuin muualla.

[9] "Katakombeihin laskeudutaan aukoista, jotka ovat usein melkein kuin ketunpesän sisäänkäytävät ja niin pitkän ruohon tai tuuheiden puiden varjossa, että niitä tuskin huomaakaan. Toisinaan on niiden aukko jossakin vanhassa kirkossa. Kaidat ja kuluneet kivirappuset vievät syvälle maan sisään. Katakombit ovat hakatut löyhään, tuffi-nimiseen vuorilajiin, jota tavataan runsaasti Rooman läheisyydessä. Se on harmaata, jyväistä ainetta ja niin pehmeää, että sitä voi leikata veitsellä. Täällä maan alla näemme kokonaisia kaupunkeja, joissa siellä täällä tavattavat laajemmat kammiot eli salit ovat toreina ja laajalle haarautuvat käytävät muodostavat mitä sokkeloisimman katuverkon. Pääkäytävätkin ovat hyvin kapeita, leveydeltään ainoastaan 1-2 metriä, muut vielä kapeampia, niin että kaksi henkeä yleensä voi kulkea rinnakkain. Korkeus on tavallisesti liki kolme metriä ja katto holvattu. Seinäin kivi on joskus rappauksella peitetty. Käytäväin risteyksissä on syvennyksiä, joissa paloi lamppuja. Haudat ovat sijoitetut molempiin seiniin syvennyksinä, joita ikäänkuin hyllyinä on monta riviä päällekkäin. Niitä hakattaessa ilmeisesti koetettiin saada tila niin tarkoin käytetyksi kuin mahdollista. On laskettu, että kahden metrin pituudella keskimäärin on kymmenen hautaa, viisi kummallakin puolella käytävää. Kaikkiaan otaksutaan Rooman katakombeihin haudatun 4-6 miljoonaa ruumista. Määrä kuuluu melkein uskomattoman suurelta, mutta kun tiedetään, että ainakin kolmesataa vuotta tai kymmenen miespolven ajan koko Rooman kristitty väestö haudattiin katakombeihin ja että tämä väestö oli melkoisen suuri, niin on se kumminkin ymmärrettävissä."

Piispa Gummerus, jonka kuvausta katakombeista tässä seuraamme, mainitsee kirkkohistoriassaan, että Rooman seurakuntaan kuului Deciuksen vainon aikana n. 50.000 jäsentä eli siis n. 1/20 osa kaupungin koko asukasluvusta. – Kuten tästä näkyy, oli mainittu seurakunta jo ulkonaisesti sangen huomattava yhteisö, ja minkälaiset mahtavat Hengen voimat tällaiseen puhtaasti uskonnollisiin periaatteisiin nojautuvaan seurakuntaan keskittyivät, sitä nykyajan kristitty tuskin voi kuvitella.

"Hauta-aukot peitettiin ilmaapitävästi marmorisella levyllä tai tiilillä. Reunat siveltiin tarkoin sementillä, mikä olikin välttämätöntä, jos mieli ilman käytävissä pysyä siedettävänä. Levylle piirrettiin vainajan nimi ja joku muistosana, usein myös joku vertauksellinen kuva, joka ilmaisee kristillistä uskoa ja toivoa. Haudoista kaikkein selvimmin tuli ilmi se ero kristittyjen ja pakanain välillä, etteivät kristityt kuolemassakaan olleet 'niinkuin ne, joilla ei ole toivoa'. Useimmat hautoja sulkevista levyistä ovat nyt kadonneet, ja monen haudan sisällys on poissa. Toisissa ovat sensijaan vainajain maalliset jäännökset vielä koskemattomina. Jos luihin kajotaan, niin ne tavallisesti murenevat kokoon valkeaksi tuhaksi, joka haudan pohjalle laskeutuen vielä säilyttää luurangon haamun. Joskus ovat kuitenkin luut säilyttäneet alkuperäisen lujuutensa, joka seikka riippunee toisinaan luiden omasta laadusta, toisinaan taas haudan asemasta esim. semmoisissa haudoissa, jotka ovat hieman kosteita ja joihin vettä on tunkeutunut, ovat luut toisinaan kivettyneetkin.

"Kammiot eli salit ovat tavallisesti syntyneet siten, että käytävää on kummaltakin puolelta laajennettu. Ne ovat neliön tai suorakaiteen muotoisia, joskus kahdeksankulmaisia tai pyöreitä. Niitä käytettiin hautakappeleina ja niissä vietettiin myöskin ehtoollista marttyyrien kuoleman vuosipäivinä, joita kristityt kauniisti nimittivät 'syntymäpäiviksi', koska marttyyrit silloin olivat syntyneet iankaikkiseen elämään. Tavallisen jumalanpalveluksen pitämiseen sitävastoin olivat kammiot liian pieniä – suurimpaankaan kammioon ei mahdu kuin 60 henkeä – ja ainoastaan ankarien vainojen aikana niitä on täytynyt jumalanpalveluksiinkin käyttää. Seinät ja katot kammioissa ovat usein peitetyt maalauksilla, jotka osoittavat, että ensimmäiset kristityt eivät suinkaan olleet taiteen vihollisia, vaikka he kirkoissaan eivät tahtoneet tietää kuvista, peläten niiden houkuttelevan kunnioitukseen.

"Katakombeja on toisinaan monessa kerroksessa päällekkäin, aina viiteen asti. Kun ylempi kerros oli tullut täyteen, alettiin hakata uutta sen alle, jättämällä väliin tarpeellisen paksu vuorikerros. Se syvä hiljaisuus ja täydellinen synkeä pimeys, joka vallitsee näissä alimpana sijaitsevissa osastoissa, synnyttää kävijässä tuskallisen tunteen, jopa kauhunkin. Täällä vallitsee kuolema ehdottomasti. Ei edes sisilisko tai lepakko ole voinut etsiä itsellensä tietä näihin pimeyden tyyssijoihin. Siellä ei tavata muuta kuin luurankoja, tuhkaa ja tomua. Ilma on epäterveellinen ja vaikea hengittää, ja vesipisaroita tihkuu käytäväin seiniltä. Harvoin tänne syvyyteen kukaan tunkeutuukaan.

"Lähinnä maanpintaa sijaitseva kerros sitävastoin on – jos sitä sanaa voi käyttää – kodikkaampi. Niiden kammioiden katoissa on toisinaan aukkoja, jotka vievät ulkoilmaan tuoden sekä raitista ilmaa että – joskin niukanlaisesti – valoa. Monet kammioista sisältävät tunnetuiden henkilöiden hautoja; huomattavin kaikista on n.s. paavikrypta Kallistuksen katakombeissa Roomassa, johon on haudattu kuusi Rooman piispaa kolmannelta vuosisadalta."

[10] Kirkkoisä Tertullianus, joka on kirjoittanut tämän kehoituskirjeen marttyyreille, on syntynyt todennäköisesti Karthagossa noin v. 160 pakanallisen sadanpäällikön poikana. Hän harjoitti nuoruudessaan lainopillisia, filosofisia ja kirjallisia opinnoita, viettäen iloista ja kevytmielistä elämää, antautui asianajajaksi ja kääntyi n. kolmikymmenvuotiaana kristinuskoon, jolloin jyrkästi ja ratkaisevasti jätti entisen elämänsä ja muuttui synkäksi askeetiksi, intohimoiseksi sekä uskossa että kieltäytymisessä. Hän oli presbyteri Karthagon seurakunnassa, toimien apologeettisena ja kirkollisena kirjailijana ja liittyi myöhemmin montanisteihin. – Hänen lausumakseen mainitaan tunnettua lausetta: Credo, quia absurdum (uskon sentähden, että se on järjetöntä). Ja hänen kirjoissaan tavataan seuraava hänen luonnettaan ja vakaumustaan kuvaava lause: "Jumalan Poika on kuollut; se on kerrassaan uskottavaa, koska se on luonnotonta. Hänet haudattiin, ja Hän nousi ylös; se on varmaa, koska se on mahdotonta."