Marttyyrien historiaa

MARTTYYRIEN HISTORIAA

Koonnut

Jalmari Kauppala

WSOY, Porvoo, 1925.

SISÄLLYS:

 Alkusana.
 Stefanos, ensimmäinen marttyyri.
 Apostoli Pietari.
 Apostoli Paavali.
 Jaakob Vanhurskaan, Herran veljen, marttyyrio.
 Piispa Ignatios.
 Piispa Polykarpos.
 Karpoksen, Papyloksen ja Agathoniken marttyyrio.
 Justinos Marttyyri.
 Lyonin marttyyrit.
 Scillitanien marttyyrit.
 Apolloniuksen marttyyrio.
 Perpetuan ja Felicitaksen marttyyrio.
 Pioniuksen marttyyrio.
 Pyhän Achatiuksen väittelyn asiakirjat.
 Maximuksen marttyyrio.
 Potamiainan ja Basilideen marttyyrio.
 Piispa Cyprianus.
 Dasiuksen marttyyrio.
 Piispa Irenaeuksen marttyyrio.
 Eupliuksen marttyyrio.
 Thebaisin marttyyrit ja piispa Phileaan kirje thmuitalaisille.
 Marttyyrien kunnioittaminen.
 Marttyyreille.
 Viiteselitykset.




        Tämä kirja omistetaan hänelle, jota sieluni rakastaa,
        ystävälleni, valkoiselle ja punaiselle, lipunkantajalle
        myriadien joukossa. Tämä kirja heitetään ruusuna polulle,
        jota kulkivat lävistetyt jalat; se lasketaan sydämen
        kukkana niille pyhille ohimoille, joita kerran julmasti
        ja armottomasti haavoittivat meidän suurten syntiemme
        pistävät piikit ja meidän raskaiden rikkomustemme
        okaiset orjantappurat.

        Samoin tämä kirja omistetaan niiden jalojen miesten ja
        naisten, Jumalan pyhien Marttyyrien muistolle, jotka
        rakkautensa tähden ristiinnaulittuun ja todistuksensa
        sanan tähden kärsivät tuskallisen todistajakuoleman ja siten
        jättivät meille yleviä esikuvia pyhäin kärsivällisyydestä ja
        uskosta; samoin kuin niiden harjoitukseksi ja valmistamiseksi,
        jotka näinä pakanainajan ehtoohetkinä tulevat samanlaisessa
        tuskan tulessa sinetöimään rakkautensa Ristiinnaulittuun ja
        vahvistamaan todistuksensa sanan sydänverellään ja niin
        täyttämään veljien luvun.

        Ja he ovat voittaneet hänet Karitsan veren kautta ja heidän
        todistuksensa sanan kautta, eivätkä ole henkeään rakastaneet
        edes kuolemaakaan väistääkseen.

            ESTO * FIDELIS * VSQVE * AD * MORTEM
                     ET * DABO * TIBI
                    CORONAM * VITAE

            AI * TANEIS * TON * MARTYRON
                  ZE * EUDOGOUZI
            KYRIE * THEE * PANTOKRATOR

ALKUSANA.

Marttyyrihistorian nimellä on pyhä kaiku kristityn korvissa.
Palauttaahan se mieliimme muiston ihanimmasta ja kunniakkaimmasta,
neitseellisen puhtaasta ajanjaksosta kristillisen kirkon historiassa
sekä eräistä mainehikkaimmista ja etevimmistä uskonsankareista, joita
Kristuksen seurakunta milloinkaan on omannut.

Siellä kohtaa meitä merkillisen tuore, nuorekkaan raitis elämäntuntu.
"Hengitämme ihmeellistä ilmaa astuessamme tähän kirkon taimitarhaan,
ensimmäisten kristittyjen, erittäinkin verellä vihmottujen
todistajain, veritodistajain, pyhien marttyyrien yrttitarhaan –
ihmeellistä tuoksua, raitista ja virkistävää aamuilmaa – tuoksua
niiltä ajoilta, jolloin, kuten eräs vanhoista kirkon opettajista
on sanonut, 'Kristuksen veri vielä juoksi lämpimänä ja vilkkaana
kristittyjen suonissa'. Mielemme valtaa tavallista vakavampi ja
juhlallisempi elämän tuntu. Tunnemme samalla kertaa herätystä,
särymme, nöyrrymme, virkistymme nähdessämme, millä palavalla
rakkaudella ja lannistumattomalla Jumalan voimalla ensimmäiset
kristityt kulkivat Herransa askeleissa. Niin, täällä nähdään
Kristuksen seuraamisen vakavuus, ja jos tällöin on itse maistettu
pisarankaan verran Kristuksen rakkautta, niin toivomme armoa saada
kuolla yhtä kokonaan itsellemme, yhtä kokonaan uhrautua sille
Herralle, joka on osoittautunut niin ihanaksi ja väkeväksi heikoissa."

Kun nyt sentähden aiomme luoda lyhyen silmäyksen tähän kunniakkaaseen
aikakauteen ja eräisiin sen huomattavimpiin ja edustavimpiin
todistajapersoonallisuuksiin, niin johtuvat, vaistomaisesti mieleemme
ne sanat, jotka Liiton Enkeli lausui jumalanmiehelle Moosekselle
palavasta pensaasta Hoorebin vuoren juurella: "Riisu kengät
jalastasi, sillä paikka, jossa seisot, on pyhää maata!" [2 Moos. 3,
5] Sillä lähtiessämme tutkimaan marttyyrihistoriaa, me astumme sille
kuninkaalliselle kärsimysten tielle, sille pyhälle via dolorosalle,
jota Mestari kulki ensin ja jota sittemmin Hänen askelissaan
ovat taivaltaneet lukemattomat, niiden joukossa monet Hänen
uskollisimmista ja rakastetuimmista opetuslapsistaan. Ja oman onnemme
ja hengellisen kasvumme nimessä teemme sekä hyvin että viisaasti, jos
otamme heidät esikuviksemme pyhäin kärsivällisyydessä ja uskossa,
jos omistamme heidän muistolleen edes jonkun hetken elämämme pian
loppuunjuoksevasta tuntilasista.

Todistajaveren pyhä virta juoksee läpi raamatun. Sen syntysanat
lausuttiin jo ihmiskunnan ihanassa alkukodissa, jossa lankeemuksen
kohtalokkaana päivänä, Aadamin lasten pohjattomien kärsimysten
synkkänä syntyhetkenä, kuului Herran Jumalan sana käärmeelle: "Ja
minä panen vainon sinun ja vaimon välille ja sinun siemenesi ja hänen
siemenensä välille; se on polkeva rikki sinun pääsi, ja sinä olet
pistävä sitä kantapäähän." [1 Moos. 3, 15] Ja tuosta juhlallisesta
hetkestä alkaen on todistajaveri vuotanut milloin vienompana, milloin
vuolaampana virtana halki vuosituhansien, ensin läpi Vanhan Liiton,
hurskaan Aabelin ajoista aina Sakarian, Barakian pojan päiviin asti,
kunnes sitten Uuden Liiton huomenhetkinä siirrymme varsinaiseen
marttyyrihistoriaan.

Jeesuksen omassa elämässä oli kärsimyksellä siksi keskeinen sija,
että profeetta kutsuu Häntä nimenomaan kipujen mieheksi, tuskan
tutuksi, mieheksi, joka on hyvin perehtynyt kärsimiseen. Jeesus ei
liioin salannut opetuslapsiltaan sitä tosiasiaa, että Hänen oma
pyhä elämänsä tulisi päättymään väkivaltaiseen todistajakuolemaan.
"Tulta minä olen tullut heittämään maan päälle; ja kuinka hartaasti
soisinkaan, että se jo olisi syttynyt! Mutta minä olen kasteella
kastettava, ja kuinka olenkaan ahdistuksissa, kunnes se on
täytetty!" [Luuk. 12, 49-50] ja taas: "Siitä lähtien Jeesus alkoi
ilmoitella opetuslapsilleen, että Hänen piti menemän Jerusalemiin
ja kärsimän paljon vanhimmilta ja ylipapeilta ja kirjanoppineilta,
ja tuleman tapetuksi ja kolmantena päivänä nouseman ylös." [Matt.
16, 21] Mitä sitten opetuslapsiin, Jeesuksen lähimpiin seuraajiin,
tulee, niin siitä hetkestä, kun he olivat yhdistäneet elämänsä ja
kohtalonsa langat kipujen ja tuskien mieheen, oli heidänkin elämänsä
erottamattomasti vihitty kärsimykseen ja tuskaan. Jo vuorisaarnassa,
Jeesuksen suuressa ohjelmapuheessa, kuuluu kärsimyskellojen
alkusoitto: "Autuaita olette te, kun ihmiset minun tähteni solvaavat
ja vainoavat teitä ja valhetellen puhuvat teistä kaikenlaista pahaa.
Iloitkaa ja riemuitkaa, sillä teidän palkkanne on suuri taivaissa;
samoinhan vainottiin profeettoja, jotka olivat ennen teitä."
[Matt. 5, 11-12] Ja kun Jeesus sitten lähettää opetuslapsensa
saarnaamaan valtakunnan evankeliumia, niin Hän sanoo heille: "Katso
minä lähetän teidät niinkuin lampaat susien keskelle; olkaa siis
älykkäitä kuin käärmeet ja viattomia kuin kyyhkyset. Kavahtakaa
ihmisiä, sillä he vetävät teidät oikeuksiin ja synagogissaan he
teitä ruoskivat ja teidät viedään maaherrainkin ja kuningasten eteen
minun tähteni, todistukseksi heille ja pakanoille. – Ja veli antaa
veljensä kuolemaan ja isä lapsensa, ja lapset nousevat vanhempiansa
vastaan ja tappavat heidät. Ja te joudutte kaikkien vihattaviksi
minun nimeni tähden; mutta joka kestää loppuun asti, hän pelastuu.
Ja kun teitä vainoavat yhdessä kaupungissa, paetkaa toiseen. –
Ei ole opetuslapsi opettajaansa parempi, eikä palvelija parempi
isäntäänsä. Opetuslapselle riittää, että hänelle käy niinkuin hänen
opettajalleen, ja palvelijalle, että hänelle käy niinkuin hänen
isännälleen. Jos he perheenisää ovat sanoneet Beelsebubiksi, kuinka
paljoa enemmän Hänen perheväkeään!" – Kuitenkin: "Älkää peljätkö
niitä, jotka tappavat ruumiin, mutta eivät voi tappaa sielua; vaan
peljätkää ennemmin sitä, joka voi sekä sielun että ruumiin hukuttaa
helvettiin. Eikö kahta varpusta myydä yhteen ropoon? Eikä yksikään
niistä putoa maahan teidän isänne sallimatta. Ovatpa teidän päänne
hiuksetkin kaikki luetut. Älkää siis peljätkö." [Matt. 10, 16-18;
21-23; 24-25; 28-31] Kalliomiehelle Jeesus sanoo nimenomaan:
"Totisesti, totisesti minä sanon sinulle: kun olit nuori, vyötit
itsesi ja kuljit, mihin tahdoit; mutta kun vanhenet, ojennat kätesi,
ja sinut vyöttää toinen ja vie sinut, mihin et tahdo." [Joh. 21, 18]

Mutta opetuslasten inhimillisesti puhuen ankea osa tekee Jeesuksen
hellään, osaaottavaan sydämeen raskaan vaikutuksen. Hän tahtoo
lohduttaa heitä ja valmistaa heitä näiden kohtalokkaiden päivien
varalle. Sen näemme erikoisesti Jeesuksen jäähyväispuheesta, joka
on alusta loppuun sydämellistä lohdutuspuhetta. "Älköön teidän
sydämenne olko murheellinen. Uskokaa Jumalaan ja uskokaa minuun.
Isäni kodissa on monta asuntoa. – Rauhan minä jätän teille, minun
rauhani annan teille; en minä anna teille, niinkuin maailma antaa.
Älköön teidän sydämenne olko murheellinen älköönkä arkailko. – Tämän
olen puhunut teille, jottette loukkaantuisi. He erottavat teidät
synagogasta; tuleepa aika, jolloin jokainen, joka tappaa teidät,
luulee tekevänsä uhripalveluksen Jumalalle. Ja sen he tekevät teille,
koska eivät tunne Isää eivätkä minua. – Tämän olen puhunut teille,
jotta teillä olisi minussa rauha. Maailmassa teillä on ahdistus;
mutta olkaa turvallisella mielin, minä olen voittanut maailman."
[Joh. 14, 1-2, 27; 16, 1-3, 33]

Ilmestyskirjassa, Uuden Testamentin ainoassa profeetallisessa
kirjassa, jonka koko olemassaolo ja tarkoitus on mitä läheisimmässä
yhteydessä vainojen historiaan, ja jota kirjaa arkkipiispa Nathan
Söderblom nimittää Jumalan sodanjulistukseksi keisaripalvontaa
vastaan, me siirrymme varsinaiseen vainojen aikaan. Tässä
merkillisessä, mahtavan profeetallisen hengen innoittamassa kirjassa
esiintyy, paitsi yksityisiä marttyyriutta koskevia kantalauselmia,
useita näkyjä, joilla marttyyrihistoriassa on perustava merkitys.

Kun kuvaillaan viimeisten aikojen kärsimyksiä, niin sanotaan
siellä: "Tässä kysytään pyhien kärsivällisyyttä, niiden, jotka
pitävät Jumalan käskyt ja Jeesuksen uskon." [Ilm 14, 12] Smyrnan
seurakunnan enkelille lähettää elämän ja kuoleman Herra juhlallisen
ja rohkaisevan kehoituksen: "Älä pelkää sitä, mitä tulet kärsimään.
Katso, perkele on heittävä muutamia teistä vankeuteen, jotta teidät
pantaisiin koetukselle, ja teidän on oltava ahdistuksessa kymmenen
päivää. Ole uskollinen kuolemaan asti, niin minä annan sinulle
elämän kruunun." [Ilm. 2, 10] Ja 12:nnen luvun suurenmoisten
marttyyrihistoriallisten näkyjen yhteydessä mainitaan se lauselma,
jonka olemme ottaneet kirjaamme tunnukseksi: "Ja he ovat voittaneet
hänet Karitsan veren kautta ja heidän todistuksensa sanan kautta,
eivätkä ole henkeään rakastaneet edes kuolemaakaan väistääkseen."
[Ilm. 12, 11] (Ks. myös Ilm. 6, 9-11; 12 ja 14, 1-5).

Tarkastettuamme näin martiyyrihistoriaa Jumalan sanan näkökannalta,
lausumme muutaman sanan omasta vaatimattomasta yrityksestämme esittää
henkilökuvia huomattavimmista veritodistajista sekä näin tehden luoda
yleissilmäys kolmen ensimmäisen vuosisadan vainojen historiaan.

Tunnustamme heti suoraan, että tällainen tehtävä on sekä perin vaikea
että arkaluontoinen jo siitäkin syystä, että tieteellisen tutkimuksen
tulokset tällä alalla eivät ole vielä läheskään vakiintuneet
lopullisesti. Toisaalta taasen ei ole tavallisen kuolevaisen voimain
mukaista kirjoittaa tarkoitustaan täysin vastaavaa ja ihanteellista
martiyyrihistoriaa. Pitäisi omistaa apostolin uskonrohkeus,
marttyyrin jalous ja mielenylevyys, Origeneen tiedot, Krysostomoksen
ja Cyprianuksen kaunopuheisuus sekä Francesco Assisilaisen nöyryys
ja rakkaus Ristiinnaulittuun voidakseen ajatella mitään sellaista.
Mutta se ei ole ehdottomasti välttämätöntäkään, koskapa ne oikeat
ja totiset aktit ja passiot ovat maan päällä kirjoitetut verellä ja
taivaassa iankaikkisen alkuviisauden kirkkaassa valossa. Ja näiden
jalojen kärsijöiden nimet ovat kirjoitetut Karitsan elämänkirjaan jo
ennen ajan alkua, jo ennen maailman perustuksen laskemista ja Hänen
vereen kastettuun viittaansa, jonka nimi on Jumalan Sana.

Mitä sitten asian käytännölliseen puoleen tulee, niin on
lähin tarkoituksemme tutustuttaa suomalaista lukijakuntaa
marttyyrihistoriaan ja eräisiin sen huomattavimpiin edustajiin
luotettavalla historiallisella pohjalla sekä yleensä herättää
harrastusta tätä kunniakasta osaa kohtaan kirkon historiassa,
ylevää tutkimusalaa, joka yhtä vähän meillä kuin yleensä muissakaan
protestanttisissa maissa on päässyt täysiin oikeuksiinsa. Erittäinkin
tahtoisimme sulkea teoksemme kaikkien pappien, saarnamiesten,
opettajain ja yleensä Jumalan valtakunnan työntekijäin huomioon,
koska olemme vakuutettuja siitä, että lähinnä Jumalan sanaa ja
rukousta ei löydy mitään, mikä siinä määrin olisi omiaan vahvistamaan
uskoa, jalostamaan luonnetta, pyhittämään persoonallisuutta,
irroittamaan maailman turhuudesta sekä tukemaan vaipuneita käsiä
ja uupuneita polvia kuin kertomukset näistä sankariuskon, kirkkaan
toivon ja syvän, vilpittömän rakkauden ylevistä edustajista, joita
lisäksi kaunistaa Jobin kärsivällisyys.

Luonnollista on, että tällaisen teoksen arvo oleellisesti riippuu
sen historiallisesta luotettavuudesta. Siihen on vakavasti pyritty
ja siinä mielessä on kirjassa esitetty joukko aitoperäisiä
marttyyrikertomuksia kokonaisuudessaan käännettyinä sekä laajahkoja
sitaatteja patristisesta kirjallisuudesta, eritoten Ignatioksen
ja Polykarpoksen kirjeistä. Mitä aktien valintaan tulee, niin
olemme tahtoneet tehdä valikoiman mahdollisimman monipuoliseksi ja
edustavaksi.

Lähteinä on allekirjoittanut käyttänyt pääasiallisesti seuraavia
teoksia: O. v. Gebhardt, Acta martyrum selecta (Berlin 1902);
B. Knopf., Ausgewählte Märtyrerakten (Tübingen 1913); O.
Bardenhewer, Geschichte der altchristlichen Literatur I-II (Freiburg
im Breisgau 1902-03); A. Harnack, Geschichte der altchristlichen
Litteratur I-II (Leipzig 1893-97), ja Mission und Ausbreitung des
Christentums in den ersten drei Jahrhunderten I-II (Leipzig 1902);
H. Achelis, Das Christentum in den ersten drei Jahrhunderten
(Leipzig 1912 ja toinen painos 1925), E. Lucius, Die Anfänge des
Heiligenkults (Tübingen 1904); Nathan Söderblom, Om Kristendom och
Rom (Tukholma 1893); E. Hagerup, Heliga Martyrer (Tukholma 1910);
Nielsen-Gummerus, Kristillisen Kirkon Historia I (Helsinki 1913);
J. Gummerus, Uusimman ajan lähdelöydöt vanhan kirkon historiassa
(Jyväskylä 1901) ja Marttyyrikirkon ajoilta (Jyväskylä 1915); O. H.
Cleve, Kuvauksia kristillisen kirkon vaiheista (Jyväskylä 1876);
A. Voipio, Marttyyrien usko (Teolog. Aikakauskirja 1917, ss. 317,
505); P. Virkkunen, Johdatus Raamatun kirjoihin (Porvoo 1916); C.
Skovgaard-Petersen, Raamatun ihmisiä, uustestam. sarja II (Porvoo
1916); P. Allard, Dix Leçons sur le Martyre (Paris 1907); A.
Hauck, Realencyclopädie für protestantische Theologie und Kirche.
Useimmat selittävät huomautukset Lyonin marttyyreihin on otettu
Lemken Eusebioksen kirkkohistorian ruotsinnoksesta (O. W. Lemke,
Eusebii Pamphilii Kyrkohistoria, Norrköping 1878). Eusebioksen ja
Hagerupin tiedotuksia on tarkistettu Harnackin y.m. avulla.

Samalla on mieluinen velvollisuuteni lausua syvä ja vilpitön
kiitollisuuteni seuraaville herroille tiedemiehille, jotka
hyväntahtoisesti ovat käyttäneet oppineisuuttaan ja asiantuntemustaan
teoksen hyväksi, nim. piispa Jaakko Gummerukselle, joka on
luovuttanut käytettäväksemme Apolloniuksen aktin sekä selostuksen
Pioniuksen aktiin, ja prof. J. J. Mikkolalle, joka on antanut
käytettäväksemme kääntämänsä Perpetuan ja Felicitaksen sekä
Scillitanien marttyyrien passiot. Poikkeuksellisen suuressa
kiitollisuuden velassa olen prof. Edv. Reinille siitä tavasta,
jolla hän on käyttänyt aikaansa ja asianharrastustaan teoksen
hyväksi. Hänen käsittelemänsä on piispa Achatiuksen väittely,
hänen kääntämiään Karpoksen, Papyloksen ja Agathoniken, Justinos
Marttyyrin, Cyprianuksen, Eupliuksen ja Dasiuksen aktit, samoin kuin
hän on tarkastanut toisten aktien käännöstä ja tieteellistä asua sekä
Ignatioksen ja Polykarpoksen kirjeiden sitaatteja ja Tertullianuksen
kehoituskirjeen marttyyreille käännöstä.

Hartaasti toivon, että tämä kirja muodostuisi suureksi armon ja
siunauksen lähteeksi Suomen Siionille, jonka ensimmäinen esipappi
ja kunnianarvoisa piispa, pyhä, hurskas Henrikkimme kyynelöiden
kylvöä teki, siunaten siementä sirotteli, ja nyt marttyyrikruunulla
kruunattuna, apostolien kuorissa, profeettain parvessa, marttyyrien
jalon sotajoukon kanssa ja kaikkien pyhien yhteydessä voiton
virttä veisaa Isän ja Pojan ja Pyhän Hengen kunniaksi lakkaamatta
iankaikkisesti. Tämä kunniakas muisto velvoittaa Suomen kirkkoa
marttyyrikirkkona laajemmassakin mielessä hellällä huolella vaalimaan
niiden miesten muistoa, jotka piispa Henrikin ja suuren lammasten
Paimenen tavoin uhrasivat henkensä totuuden puolesta.

Kun John Bunyan, Kristityn vaelluksen kuuluisa kirjoittaja, istui
vankeudessa Jeesuksen nimen ja evankeliumin tähden, niin hänellä
oli siellä kaksi uskollista seuralaista: Raamattu ja John Foxe'in
Marttyyrihistoria. Ja onnellista olisi, jos meillä, olisi pöydällä
perheraamattu ja sen rinnalla kertomus Jeesuksen Kristuksen
uskollisista veritodistajista. Halpoja ovat niiden rinnalla kaikki
helyt ja korut ja taideluomat, sillä ne kukkurat kerran kaikki Herran
suurena päivänä. Mutta nämä kirjat aateloivat kodin, jossa ne ovat
ja jossa perhe pyhässä hartaudessa sekä uskossa ja rakkaudessa isien
Jumalaan kokoontuu ammentamaan tästä lähteestä – Apostolien teoista
ja niiden jatkosta, kuten marttyyrihistoriaa vertauskuvallisesti
on kutsuttu tänä aikana, jonka yllä raskaina ja uhkaavina leviävät
uudenaikaisen pakanuuden, mammonan palveluksen ja laittomuuden hengen
synkät varjot ja sydänyön pimeys.

Sinä orjantappuroilla kruunattu Siionin Kuningas, jalo Kärsijä,
vertaa vailla ja uskollinen Ylimmäinen Pappi Isän oikealla, anna
armollisesti satoisa siunauksesi tälle kirjalle, jonka ainoana
tarkoituksena on Sinun pyhän nimesi kirkastaminen ja omiesi uskon
vahvistaminen!

Helsingissä, Johannes Kastajan päivänä 1925.

J. K.

STEFANOS, ENSIMMÄINEN MARTTYYRI.

Raamatussa, tuossa pelastussanoman pyhässä kirjassa, joka sisältää
Jumalan iankaikkisen evankeliumin ja esityksen Hänen iäisestä
pelastussuunnitelmastaan, me kohtaamme, niinhyvin Vanhan kuin Uuden
Testamentin puolella, suuren joukon esikuvallisia persoonallisuuksia,
miehiä, jotka edustavat jotakin erikoista aatetta ja joilla
tällaisen aatteen edustajina on jokin erikoistehtävä Jumalan
valtakunnassa. Ja tätä silmälläpitäen heille annetaan tehtäväänsä
vastaava profeetallinen nimi, useimmiten jo ennen syntymää. Otamme
asian havainnollistuttamiseksi esimerkkejä muutamista tällaisista
merkkimiehistä.

Kutsuessaan ensimmäisen patriarkan, uskovaisten kantaisän, jonka
siemen oli oleva lukuisa niinkuin taivaan tähdet ja jossa ja jonka
siemenessä kaikki maan sukukunnat olivat tulevat siunatuiksi, Herra
antaa hänelle tätä kutsumusta kuvastavan nimen Aabraham = paljon
joukon isä. Kaksinkertainen profeetallinen nimi on kolmannella
patriarkalla, toinen on määrätty hänelle ennen syntymää, toisen hän
saa astuessaan täysin arvokkaana täyttämään pelastushistoriallista
tehtäväänsä. Kun Israel rikkoo Herran kanssa tekemänsä liiton
ja ryhtyy palvelemaan pakanain kauhistuksia Baalia, Molokia
ja Astartea ja kun Herra herättää kansasta uskonpuhdistajan,
tuliprofeetan, kiivailemaan suuren nimensä puolesta, miehen, joka
ei vain sanalla, vaan valtavilla uskon teoilla palauttaa luvatun
kansan palvomaan Jahvea, isäinsä Jumalaa, niin hänelläkin on
ylväs profeetallinen nimi Elija = Jahve on minun Jumalani. Ja kun
sitten lähestyy lupausten täyttymyksen suuri ja juhlallinen hetki,
jota sukupolvet vuosituhansien vieriessä ovat odottaneet, jolloin
Herra armahtaa kansaansa ja tulee Hän, joka tuleva on, niin Hänen
airuelleen annetaan korkeaa kutsumustaan kuvastava nimi Johannes =
Herra armahtaa. Ja kun vihdoin ilmestyy Iisain juurivesa, kansain
lippu, niin tuohon kunniakkaaseen lippuun on piirretty kultaisilla
korkokirjaimilla nimi, joka on pyhin ja majesteetillisin, mitä
Jumalan maailmankaikkeudessa milloinkaan on lausuttu tahi tullaan
lausumaan: Jeesus = Pelastaja, Vapahtaja. Ja ottaaksemme vielä
yhden esimerkin: kun tämä Israelin Messias tapaa Jordanin rannalla
Kastajan luona sen miehen, jonka tunnustukselle Hän tahtoo perustaa
seurakuntansa, sen seurakunnan, jota tuonelan portit eivät voita,
niin Hän antaa tuolle miehelle tänä historiallisena hetkenä mahtavan
ja majesteetillisen nimen Pietari = kallio.

Ja kun sitten siirrymme marttyyrien historiaan, jolla on niin
keskeinen ja kunniakas asema Jumalan valtakunnan pelastushistoriassa,
katselemaan sen miehen elämää ja todistajakuolemaa, joka
on niiden lukemattomien edustaja, jotka hänen jälkeensä
samalla tavalla vuosituhansien kuluessa tulevat sinetöimään
rakkautensa Ristiinnaulittuun ja vahvistamaan todistuksensa
Hänestä sydänverellään, niin näemme, että hänelläkin on
pelastushistoriallista tehtäväänsä ja kutsumustaan vastaava
profeetallinen nimi Stefanos [Käytämme tässä, kuten piispa Gummerus
Kirkkohistoriassaan, alkuperäistä kreikkalaista muotoa Stefanos
latinalais-suomalaisen Stefanus-muodon asemasta; yleensäkin on
pyritty seuraamaan samaa kirjoitustapaa kreikkalaisiin nimiin
nähden.] = seppel, kruunu.

Apostolien tekojen 6. ja 7. luvussa meillä on kertomus Stefanoksen
sankarillisesta todistajakuolemasta sekä samalla Pyhän Hengen
innoittama, historialliseen luotettavuuteen nähden ainutlaatuinen
marttyyriakti. Meillä ei ole tilaisuutta puuttua kaikkiin tämän
marttyyrikertomuksen yksityiskohtiin. Rajoitumme ainoastaan
korostamaan erikoisesti kolmea seikkaa: todistajan persoonaa, sitä
tapaa, jolla hänen tekoonsa suhtaudutaan esiripun toisella puolella
ja hänen esikuvallista mielenlaatuaan.

Stefanos oli, kuten tiedämme, ensimmäinen diakoni l.
seurakunnanpalvelija ja hänen henkilöllisyytensä kannalta ansaitsee
huomiota se sanamuoto, jota apostolit käyttivät kääntyessään
seurakunnan puoleen kehoittaessaan sitä valitsemaan diakoneja:
"Valitkaa sentähden, veljet, keskuudestanne seitsemän taattua
miestä, jotka ovat Henkeä ja viisautta täynnä;" toisin sanoen
miehiä, joiden kristillinen kansalaiskunto ja käytännöllinen kyky
ovat tunnetut ja tunnustetut ja jotka senlisäksi ovat täynnä Pyhää
Henkeä ja viisautta. Voimme siis tästä tehdä sen johtopäätöksen,
että ensimmäiseksi seurakunnanpalvelijaksi valittu Stefanos kuului
alkuseurakunnan parhaimmistoon. Tämän seikan vahvistaakin se
sanontatapa, jota hänestä käytetään vaalin tapahduttua: "Ja he
valitsivat Stefanoksen, miehen täynnä uskoa ja Pyhää Henkeä."

Jumalan sanasta ja kokemuksesta tiedämme, mikä tärkeä perustava
merkitys on uskolla ja mikä valtava voima se on kristityn elämässä.
Profeetta sanoo: "Herra, eivätkö Sinun silmäsi katso uskoa?" [Jer.
5. 3] Kristittyjä sanottiin alun perin uskovaisiksi ja valitun
kansan kantaisää uskon isäksi ja kaikkia suuria jumalanmiehiä ja
-naisia, mitä milloinkaan on elänyt, yhteisellä kunniakkaalla nimellä
uskonsankareiksi. "Usko on luja luottamus siihen, mitä toivotaan;
se on vakaumus tosiasioista, jotka eivät näy [Prof. Myrbergin
käännös]. Sillä sen kautta saivat vanhat todistuksensa. Uskon kautta
tajuamme, että maailmat ovat rakennetut Jumalan sanalla, niin että
se, mikä nähdään, ei ole syntynyt näkyväisestä." [Hebr. 11, 1-3]
Kaikki, mitä Jumalan valtakunnassa on tehty suurta ja ihanaa, se on
tapahtunut uskon kautta. Kun siis Stefanoksella oli tämä perustava
armolahja, niin hänellä oli luja kalliopohja, jolle saattoi rakentaa.

Mutta hän ei ollut ainoastaan täynnä uskoa, vaan myös Pyhää Henkeä.
Jeesus sanoi: "Te saatte voimaa, kun Pyhä Henki tulee teihin, ja te
tulette olemaan minun todistajani." [Ap. t. 1, 8] Omistaessamme Pyhän
Hengen täyteyden, me omistamme Jumalan koko täyteyden, sillä Jumala
ei anna Henkeä mitalla. Se merkitsee siis rajattomia hengellisiä
mahdollisuuksia mitä tulee niin hyvin mieskohtaiseen kristilliseen
kasvuun kuin vaikutukseen ulospäin. "Täynnä uskoa ja Pyhää Henkeä"
olevalla Stefanoksella oli siis parhaat edellytykset ja menestymisen
mahdollisuudet kehittyä jaloksi ja yleväksi kristilliseksi
persoonallisuudeksi sekä vaikuttaa voimaperäisesti ulospäin Jumalan
nimen kunniaksi ja sielujen pelastukseksi.

Ja näin myös tapahtui, sillä jo seuraavassa luemme hänestä: "Ja
Stefanos, täynnä armoa ja voimaa, teki suuria ihmeitä ja tunnustekoja
kansassa." Nuori, jalo viinipuu, Herran ihanneistutus, kantaa
hedelmää, joka on taitavan taivaallisen viljelijänsä ja vaalijansa
arvon, huolen ja vaivain mukaista. Sisällisesti hän on armon
jalostama ja läpitunkema suurpiirteinen persoonallisuus, ulospäin hän
uhkuu uljasta sankarivoimaa, joka puhkee valtaviin uskon tekoihin.
Mitkään vihollisen varustukset ja järjen päätelmät eivät kestä
tämän taivaallisen viisauden ja voiman edessä. Ja kun hänet viedään
Neuvostoon syytettynä siitä, että hän "ei lakkaa puhumasta tätä pyhää
paikkaa vastaan ja lakia vastaan", niin hänen kasvonsa ovat heistä
"niinkuin enkelin kasvot."

Meillä on edessämme voittaja, joka on voittanut kaksi hirvittävintä
valtaa, mitä ihmissielun historia tuntee: synnin ja saatanan, sekä
senlisäksi maailman ja oman turmeltuneen lihansa; sankari, joka
odottaa seppelöimistä; armon ja hengellisen voiman maailmasta
kruunaamaton kuningas, joka odottaa kruunua.

Jalona ja ylevänä seisoo Stefanos. Hänen katseensa on tyyni ja
rauhallinen, kun hän pitää pitkän ja arvokkaan puolustuspuheensa,
jossa hän käy läpi kansansa koko kunniakkaan menneisyyden. Mutta
lopuksi hänen sanansa saavat uhkaavan sävyn ja hänen puheensa
päättyy surmaavaan syytökseen: "Te niskurit ja ympärileikkaamattomat
sydämeltänne ja korviltanne, aina te vastustatte Pyhää Henkeä –
niinkuin isänne, niin tekin. Ketäpä profeetoista eivät isänne
vainonneet? Hehän tappoivat ne, jotka ennustivat sen Vanhurskaan
tulemista, ja teistä on nyt tullut hänen kavaltajansa ja murhaajansa,
teistä, jotka enkelien toimenpiteistä saitte lain, ettekä sitä
pitäneet."

Tämä menee Neuvoston jäsenten mielestä jo liian pitkälle. Loukattu
oma vanhurskaus ja hillittömäksi ärsytetty, hetkellisesti
tukahdutettu uskonnollinen kiihko purkautuvat raivoisalla tavalla:
"Mutta kun he tämän kuulivat, vihloi se heidän sydäntänsä ja he
kiristivät hänelle hampaitansa."

Mutta tämä ei järkytä miestä, jonka sydämessä asuu Jeesuksen oma,
syvä, iankaikkinen rauha; miestä, joka on yhdistänyt kohtalonsa ja
elämänsä langat elämän ja kuoleman Herran kanssa. Täynnä ylevää
sielunlepoa ja uskon varmuutta hän kiinnittää katseensa taivaaseen
ja näkee Jumalan kirkkauden ja Jumalan oikealla puolella seisovan
Jeesuksen ja sanoo: "Katso, minä näen taivaat auenneina ja Ihmisen
Pojan seisovan Jumalan oikealla puolella."

Pysähdymme hetkeksi tähän marttyyrihistoriallisesti poikkeuksellisen
tärkeään näkyyn, koskapa se sisältää valtavan lohdullisen totuuden.
Jumalan sanassa me olemme tottuneet siihen, että "Ihmisen Poika
istuu Voiman oikealla kädellä." [Matt. 26, 64] Samaa sanotaan
uskontunnustuksessa: "Istuu Jumalan, Isän kaikkivaltiaan, oikealla
kädellä." Minkätähden siis tässä Jeesuksen sanotaan seisovan Jumalan
oikealla puolella?

Selitys on mielestämme yhtä helppo kuin se on tärkeä tilanteen
oikealle ymmärtämiselle. Henkilön, joka on kiihdyksissä ja
jännittynyt, on mahdotonta istua; hän mieluummin seisoo. Niin
tässäkin.

Suuri lammasten Paimen ja Ylimmäinen Pappi Isän oikealla puolella,
elämän ja kuoleman Herra, marttyyrien henkien Herra, tahtoo tässä
näyssä sanoa Stefanokselle ja kaikille niille jaloille miehille
ja naisille, jotka hänen jälkeensä samalla tavalla ja samassa
henkeen ja vereen asti kestävässä tuskan kilvoituksessa tulevat
seuraamaan Karitsaa mihin ikinä Hän menneekin, että Hän kirkkautensa
valtaistuimelta näkee ja jännittyneen tarkkaavaisesti seuraa kaikkea,
mitä Hänen rakkaille lapsilleen ja uskollisille todistajilleen
tapahtuu maailman näyttämöllä, rääkättäköön ja piinattakoon ja
kidutettakoon heitä siellä miten luonnottoman julmasti tahansa; että
Hän tarkoin tuntee heidän tuskansa ja ahdistuksensa; että heidän
hätänsä on Hänen hätänsä ja että Hänen jalo ja ylevä, säälistä ja
rakkaudesta pakahtuva ylimäispapillinen paimensydämensä sykkii
samassa tahdissa kuin heidän sydämensä. Heille ei voi käydä pahemmin
kuin kävi Mestarille, vaan samalla tavalla kuin kaikille niille,
jotka Isän Jumalan iankaikkisen aivoituksen mukaan ovat siihen
valitut ja määrätyt. Ei siis ole syytä hätään eikä pelkoon. "Katso,
minä olen teidän kanssanne joka päivä maailman loppuun asti." [Matt.
28, 20]

Eusebios nimittää Stefanosta hänen esikuvallisen mielenlaatunsa
vuoksi täydelliseksi marttyyriksi, ja syystä kyllä, sillä hänen
kuolintapansa muistuttaa oleellisesti Jeesuksen kuolemaa. Tuntiessaan
lähtönsä tulevan hän rukoilee: "Herra Jeesus, ota minun henkeni!" Ja
kuollessaan hän huutaa kovalla äänellä: "Herra, älä lue heille syyksi
tätä syntiä!" Ei mitään katkeruutta! Ei mitään soimauksia! Täynnä
rauhaa ja anteeksiantoa erkanee elämästä ensimmäinen marttyyri,
ensimmäinen veritodistaja. Karitsan seuraajalla on Karitsan mieli.

On sanottu: "Marttyyrien veri on kirkon kylvöä" – kaksin verroin
voimakasta kylvöä, koskapa se tapahtuu sekä sanalla että verellä
– ja myöskin: "Apostolit kylvivät, marttyyrit kastelivat." Tämä
toteutui ihanalla tavalla myöskin ensimmäisessä marttyyrissä.
Stefanoksen vaatteita vartioi nuori, kiivas, kristinuskon
intohimoinen vastustaja, Saulus Tarsolainen. Tämä tapahtuma ei
vielä kyennyt sulattamaan vihan ja vainon hyistä jäätä Sauluksen
rinnassa. Hän puhkui vielä uhkaa ja murhaa Herran opetuslapsia
vastaan. Se jää suli vasta Damaskon tiellä, kun Ristiinnaulitun
lävistetyn sydämen iäinen rakkaus paistoi täydellä terällä Sauluksen
synkkään ja kolkkoon sydämeen. Se uskonnollinen kiihko ja uskollisuus
esi-isäin opeille ja perinnäissäännöille, jollaista tavataan vain
juutalaisuuden piirissä, voitti vielä nuoren Sauluksen hetkellisesti.
Mutta Sauluksen myöhempi elämä ja vaikutus kristittynä Paavalina saa
meidät vakuutetuiksi siitä, että tämän järkyttävän tapahtuman täytyi
ehdottomasti vaikuttaa syvästi niin herkkään ja ylevään mieleen,
kuin Paavali oli pohjaltaan. Stefanoksen rukous ei mennyt hukkaan,
se kantoi siunatun ja satoisan hedelmän sen miehen elämässä, joka
osoittaen Herran tulen tavoin hehkuvaa rakkautta, vuoria siirtävää
uskoa ja kuolemaa uhmaavaa uskollisuutta levitti evankeliumin
hyvää ja suloista sanomaa kautta Rooman valtakunnan, miehen, joka
kristillisen kirkon historiassa kantaa pakanain apostolin ylvästä
nimeä.

APOSTOLI PIETARI.

"Totisesti, totisesti minä sanon sinulle. Kun olit nuori, vyötit
itsesi ja kuljit mihin tahdoit; mutta kun vanhenet, ojennat kätesi,
ja sinut vyöttää toinen ja vie sinut, mihin et tahdo." [Joh. 21, 18]
Nämä sanat lausui Israelin Messias Tiberiaan meren rannalla sille
apostolille, jolla oli johtava asema opetuslapsipiirissä Mestarin
maallisen vaelluksen aikana ja joka aivan erikoisessa mielessä tuli
olemaan hänen kärsimystensä ja ylösnousemuksensa todistaja; sille
mainehikkaalle marttyyrille, joka kristillisen kirkon historiassa
kantaa kalliomiehen ja apostoliruhtinaan kunniakasta nimeä: Simon
Pietarille, Johanneksen pojalle.

Apostoli Pietarin luonteesta ja persoonallisuudesta antavat
evankelistain ja Apostolien tekojen kuvaukset henkilökohtaisesti
sangen tarkan ja yksityiskohtaisen kuvan. Hänen nimensä mainitaan
evankeliumeissa ja Apostolien teoissa noin 150 kertaa. Tämä johtuu
osaksi Pietarin keskeisestä asemasta johtavana apostolina, osaksi
hänen luonteensa dramaattisuudesta ja hänen etevistä mieskohtaisista
ominaisuuksistaan.

Hän on Mestarin erikoinen luottamusmies kuuluen suljetuimpaan
piiriin opetuslapsiparvessa, tuohon ihanteelliseen, ehjän henkisen
kokonaisuuden muodostavaan kolmikkoon, jonka jäsenet täydentävät
toisiaan ja johon paitsi Pietaria kuuluivat Jaakob ja Johannes. Hän
on mukana Mestarin seurassa yhdessä mainittujen opetuslasten kanssa
kaikissa Jeesuksen elämän pyhimmissä ja yksityisluontoisimmissa
kohtauksissa: Jeesuksen herättäessä ensimmäisen kuolleen, Jairuksen
tyttären, samoin kirkastusvuorella ja Getsemanessa. Hän esiintyy
opetuslapsiparven äänitorvena ja tulkitsee tuon piirin tunteet,
käsitykset ja hetken mielialat sillä sisäisellä herkkyydellä ja
avomielisyydellä, millä sen voi tehdä vain tämä tulinen, lapsellisen
avomielinen ja vilpitön sielu, jonka antautuminen Mestarille
on yhtä ehdoton ja kokonainen kuin hänen luonteensa on jalo ja
ylevä. Tätä edullista kuvaa ei mitenkään himmennä se inhimillinen
rajoittuneisuus, joka ilmenee siinä, että hänen harkintakykynsä ei
aina jaksa pysyä hetken tilanteen tasalla ja että hän sentähden usein
joutuu kiusallisiin tilanteisiin ja loogillisiin mahdottomuuksiin.
Mainitsemme muutamia tällaisia tilanteita.

Kun Jeesus ilmoittaa menevänsä Jerusalemiin ja joutuvansa kärsimään
paljon, niin Pietari ottaa Hänet erilleen ja nuhtelee Häntä; kun
rikas nuorukainen poistuu murheissaan Jeesuksen luota ja kun Pietari
katselee häntä, niin hän iloisena oman uskonsa etevämmyydestä kysyy
Jeesukselta: "Katso, me olemme luopuneet kaikesta ja seuranneet
sinua; mitä me siitä saamme?" [Matt. 19, 27] – ja esiintyy näin
palkkaa vaativana Jeesuksen edessä. Eräässä tilaisuudessa hän
esiintyy Jeesusta oikaisevana ja vastustavana: kun Jeesus ryhtyy
pesemään Pietarin jalkoja, niin Pietari ensin vastustaa, mutta
saatuaan kuulla sen olevan välttämätöntä, hän lausuu: "Herra, älä
pese ainoastaan jalkojani, vaan myös kädet ja pää." [Joh. 13,
9] Kieltämisyönä Pietari lapsellisesti kerskuu: "Vaikka kaikki
loukkaantuisivat sinuun, niin minä en koskaan loukkaannu." [Matt. 26,
33] Ja kun Jeesus joutuu vaaralliseen tilanteeseen yrttitarhassa,
niin Pietari vetää esille miekkansa ja aikoo puolustaa Jeesusta.

Näiden alustavien huomautuksien jälkeen tahdomme luoda lyhyen
silmäyksen Pietarin opetuslapsikauteen, hänen julkiseen
vaikutukseensa ja kärsimäänsä marttyyrikuolemaan.

Ollen syntyperältään kalastaja Betsaidan kaupungista Galilean meren
rannalta, hän liittyy aluksi Johannes Kastajan opetuslapsiin. Tämän
korven profeetan ja huutavan äänen, Israelin suurimman profeetan
seurassa tapaamme hänet ensi kerran Jordanin rannalla. Ja tämän
muistorikkaan virran partaalla Pietari kohtaa Israelin Messiaan,
tulevan Mestarinsa. Täällä Jeesus ensi kerran kiinnittää katseensa
Pietariin, tuon katseen, jolla tuli olemaan niin ratkaiseva merkitys
tämän opetuslapsen elämässä. Se katse tunkeutuu syvälle Pietarin
sisimpään ja se lukee hänen kohtalonsa kirjaa yhtä varmasti kuin
profeettain kirjoituksia. Se katse, joka näkee kalojen retket meressä
ja verorahan uivan kalan suussa, – se katse on nyt kiinnitetty
Pietariin. Ja siihen katseeseen kätkeytyy pohjaton rakkaus ja
rajaton armahtavaisuus sitä opetuslasta kohtaan, joka "innostuu ja
masentuu, rientää eteenpäin ja taasen pysähtyy, kerskaa, nukkuu,
kieltää ja itkee." Ja tuo pyhä, kaikkinäkevä katse, se näkee tässä
opetuslapsessa kaiken inhimillisen heikkouden ja horjuvaisuuden
paksun sorakerroksen alla niin paljon hyvää ja kaunista, niin paljon
jaloa ja ylevää, sellaisia henkisiä mahdollisuuksia, että Mestari
katsoo hänet tämän korkean profeetallisen kutsumussanan arvoiseksi:
"Sinä olet Simon, Johanneksen poika; sinun nimesi on oleva Keefas"
(se merkitsee: Pietari = kallio). [Joh. 1, 42]

Tähän kutsumussanaan liittyvään uuteen nimeen sisältyy Pietarille
ihana lupaus; siitä tulee hänelle syvä lohdutuksen ja voiman lähde
eräänä perin kohtalokkaana hetkenä hänen myöhemmässä elämässään.
Samalla se kuvastaa hänen persoonallisuuttaan ja tulevaa tehtäväänsä
apostoliruhtinaana. Jeesus uudistaakin tämän lupauksen toisella
kertaa paljon juhlallisemmassa muodossa, kun Hän Filippuksen Kesarean
luona liittyen Pietarin tekemään tunnustukseen: "Sinä olet Kristus,
elävän Jumalan Poika", lausuu tälle apostolille majesteetilliset
sanat, ainutlaatuiset jylhässä suuruudessaan: "Autuas olet sinä,
Simon, Joonaan poika, sillä ei liha eikä veri ole sitä sinulle
ilmaissut, vaan Isäni, joka on taivaissa. Ja minäkin sanon sinulle:
sinä olet Pietari, ja tälle kalliolle minä rakennan seurakuntani, ja
tuonelan portit eivät sitä voita. Minä olen antava sinulle taivasten
valtakunnan avaimet, ja minkä sinä sidot maan päällä, se on oleva
sidottu taivaissa, ja minkä sinä päästät maan päällä, se on oleva
päästetty taivaissa." [Matt. 16, 16-19]

Mutta Pietarin täytyi vielä kestää perin raskaita ja musertavia
kokemuksia ennenkuin hänestä tuli se kallio, joksi seurakunnan Herra
oli määrännyt hänet ja ennenkuin niin voi menestyksellä käyttää niitä
avaimia, jotka Herra Jeesus nyt hänelle juhlallisesti lupasi.

Miehen voiman täytyi murtua, jotta elävän Jumalan voima voisi ilmetä
tässä opetuslapsessa siinä majesteetillisessa vallantäyteydessä,
jolla tämä kalliomies helluntain jälkeen lausui rammalle temppelin
Kauniin portin edustalla siivekkäät sanansa: "Hopeaa ja kultaa ei
minulla ole, mutta mitä minulla on, sen sinulle annan: Jeesuksen
Kristuksen Nasaretilaisen nimessä, nouse ja kävele", [Ap. t. 3,
6] ja jolla hän julisti Ananiaalle ja Safiiralle heidän raskaan
tuomionsa. Kaiken inhimillisen raukkamaisuuden ja viheliäisyyden,
jota vielä kätkeytyi niin paksu kerros tämän jalon opetuslapsen
olennon uumeniin, täytyi purkautua kohtalokkaalla tavalla, jotta
hänen ainoa voimanlähteensä olisi Israelin Pyhä. Täytyi puhdistua ja
pyhittyä niiden huulten, jotka tosin nyt tekivät jalon tunnustuksen
monen todistajan edessä, mutta jotka vielä heikkouden hetkenä
olivat valmiit kirosanoihin ja herjauksiin, jotta hänestä tulisi se
henkivoimainen evankeliumin julistaja ja se suuri, esikuvallinen
kalamies, joksi Mestari kerran oli aikonut hänet lausuessaan hänelle:
"Älä pelkää, tästälähin saat saaliiksi ihmisiä." [Luuk. 5, 10] Miehen
lonkkaluun täytyi nyrjähtyä, jotta hänestä tulisi se Uuden Liiton
Israel, joka seuraa Karitsaa mihin ikinä Hän menneekin.

Ja niin tapahtuikin, Jumalan kiitos! Mestarin passiosta tuli Simon
Pietarin, Johanneksen pojan, suuri ja syvä nöyryytyksen hetki.
Sinä yönä, jona kukko lauloi kolmesti Mestarin sanan mukaan, sinä
yönä murskattiin Pietarin ylpeä itseluottamus; – murskattiin niin
perin pohjin, että kun sama apostoli myöhemmin kirjoittaa Aasian
seurakunnille, niin hän erikoisen painokkaasti kehoittaa heitä
nöyryyteen, ja kun hänet Mons Vaticanuksella ristiinnaulitaan, niin
hän pitää itseään arvottomana, että hänet ristiinnaulittaisiin
tavallisessa asennossa pää ylöspäin, kuten oli tehty Mestarille;
– ei, pää alaspäin! Ylpeän itseluottamuksen, uhman ja kerskauksen
miehestä on tullut ensimmäisen opetuslapsipiirin nöyryyden apostoli.

Ja kun sitten koittaa pääsiäisaamu tervehdyksineen, ja kun
ylösnoussut Mestari näyttää hänelle haavansa, voittonsa kirkastetut
merkit, niin Pietari uudestisyntyy siihen "elävään toivoon Jeesuksen
Kristuksen ylösnousemisen kautta", siihen "turmeltumattomaan ja
saastuttamattomaan ja katoamattomaan perintöön" [1 Piet. 1, 3-4],
josta hän itse myöhemmin kirjoittaa Aasian seurakunnille.

Tiberiaan meren rannalla hän sitten vannoo paimenvalansa
taivaalliselle Ylipaimenelle ja saa lankeemuksensa ja nousemuksensa
jälkeen uuden juhlallisen apostolikutsumuksen: "Seuraa minua!" Ja
samalla liittää Mestari kutsumussanaansa profeetallisen ennustuksen:
"Totisesti, totisesti minä sanon sinulle: Kun olit nuori, vyötit
itsesi ja kuljit, mihin tahdoit, mutta kun vanhenet, ojennat kätesi,
ja sinut vyöttää toinen ja vie sinut, mihin et tahdo." [Joh. 21, 18]

Ja kirkastettu Messias vyöttää tämän rakkaan opetuslapsen kahdesti:
vyöttää hänet voiman vyöllä ja heittää hänen hartioilleen vallan
vaipan helluntaina, ja keisarillisissa puutarhoissa Vatikaanuksen
kukkulalla hänet vyötetään tuskan ja kärsimysten vyöllä.

Kohtaukseen Tiberiaan meren rannalla tahi tarkemmin anoen Jeesuksen
taivaaseenastumiseen helatorstaina päättyy se ajanjakso Pietarin
elämässä, jolle voitaisiin asettaa otsikoksi: Ubi Iesus, ibi
Petrus: Missä Jeesus, siellä Pietari. Helluntaista alkaa se
ajanjakso hänen elämässään, jota kristillisen kirkon historiassa
esitetään lauselmalla: Ubi Petrus, ibi ecclesia: Missä Pietari,
siellä seurakunta.

Apostoli Pietarin julkisen vaikutuksen alusta, sen mahtavasta
nousukaudesta, on Apostolien teoissa tarkka kuvaus; – hänen elämänsä
loppupuolesta ovat tiedot perin niukat.

Aluksi hän vaikutti pitkän aikaa alkuseurakunnan patsaana
Jerusalemissa. Sieltä hän yhdessä Johanneksen kanssa teki
lähetysmatkan Samariaan, jossa sikäläiset uskovaiset näiden
apostolien rukouksen ja kätten päällepanemisen kautta saivat Pyhän
Hengen lahjan; – vaeltaessaan Saaronin tasangon ja Välimeren
rannikkoseudun kaupunkien uskovaisten keskuudessa hän parantaa
Lyddassa Eneas-nimisen halvatun miehen ja herättää Jopessa
Tabita- (Dorkas-) nimisen naisopetuslapsen kuolleista. Kesareassa hän
saarnansa ja sitä seuranneen Pyhän Hengen vuodatuksen ja kasteen
kautta perustaa ensimmäisen pakanaseurakunnan kääntämällä uskoon
hurskaan sadanpäällikkö Korneliuksen ja hänen huonekuntansa sekä
Korneliuksen sukulaiset ja lähimmät ystävät.

Kun Herodes Agrippa I mestautti Jaakob Vanhemman, niin hän vangitutti
myös Pietarin. Tämän onnistui kuitenkin päästä pakoon vankilasta
Herran ihmeellisen väliintulon avulla, ja nyt hän jätti Jerusalemin
v. 44. Joitakin vuosia myöhemmin tapaamme hänet Jerusalemin
suuressa apostolien kokouksessa (konsiilissa) v. 48. Apostoli
Paavali mainitsee hänen käyneen Antiokiassa. Täällä syntyi näiden
apostolien välillä erimielisyyttä, jonka aiheuttivat Jerusalemista
saapuneet lakikiihkoiset veljet. Paavali syytti nimittäin Pietaria
ulkokultaisuudesta, kun Pietari laki-intoilijoiden läsnäollessa
kieltäytyi syömästä yhdessä pakanakristittyjen kanssa. Pietari
nöyrtyi ja tunnusti erehdyksensä. Kirkkoisä Augustinus lausuu tästä
kohtauksesta: "Jos ihaillaan Paavalin rohkeutta, joka epäröimättä
nousee harmaantunutta virkaveljeään vastaan, niin ansaitsee kuitenkin
Pietarin tällöin osoittama nöyryys vieläkin suurempaa ihailuamme."

Elämänsä lopulla tavataan apostoli Pietari Roomassa. Milloin hän
sinne tuli ja miten kauan hän siellä vaikutti, ei ole tunnettua.
Mikäli tiedetään, on Rooman seurakunta Pietarin ja Paavalin
perustama. Kuitenkin on olemassa jo toisen vuosisadan keskivaiheilta
Rooman seurakunnan piispain luettelo, jonka mukaan Pietari yksin
olisi perustanut mainitun seurakunnan. Jälkimmäistä seikkaa
näyttää tukevan keisari Theodosiuksen v. 380 antama julistus,
jossa valtakunnan asukkaita käsketään tunnustamaan sitä uskoa,
jonka Pietari alussa oli antanut roomalaisille ja josta Rooman ja
Aleksandrian piispat pitävät kiinni. Sitävastoin on kaikkea perää
vailla kertomus siitä, että Pietari olisi toiminut 15 vuotta Rooman
piispana.

Tosiasiana voidaan siis pitää, että Pietari oli joko yksin tahi
yhdessä Paavalin kanssa laskenut seurakunnallisen perustuksen Jumalan
valtakunnan työlle tässä maailman pääkaupungissa. Siellä tapahtui
myöskin se "vyöttäminen", josta Mestari oli puhunut Pietarille
Tiberiaan meren rannalla, ja se "äkillinen majan poispaneminen",
josta hän itse kirjoittaa 2. kirjeensä 1. luvussa, keisari Neron
verisessä vainossa v. 64.

Tämän hallitsijan nimellä on kauhun kaiku ihmiskunnan historiassa.
Hän oli kummallinen sekoitus taiteilijaylpeyttä, itserakkautta,
nautinnonhimoa ja luonnotonta julmuutta; – tyranni, jolle vetää
vertoja vain Betlehemin synkkä lastensurmaaja. Ja yhtä vähän kuin
Herodes suurelta, yhtä vähän olivat Nerolta turvassa edes lähimmät
omaiset. Millainen siveellinen tilanne oli tähän aikaan maailman
pääkaupungissa, siitä esitämme seuraavassa Strömbergin kuvauksen.

"Agrippina nuorempi, Augustuksen suvusta, oli kukistanut
kilpailijansa Messalinan ja hallitsi nyt puolisonsa Claudiuksen
rinnalla suurta Rooman maailmanvaltaa. Nero oli hänen poikansa hänen
avioliitostaan edellisen miehensä Gnaeus Domitius Ahenobarbuksen
kanssa, ja kun hänen aikeensa poikansa suhteen voisi raueta tyhjiin
niiden juonittelujen vuoksi, joita alinomaa punottiin heikon
keisarin ympärillä, niin hän raivasi tämän pois tieltä myrkyllä
ja asetti poikansa, himokkaan ja tunnottoman, taideylpeydestä
puoleksi mielettömän Neron keisari-istuimelle. Mutta rangaistus
oli kohtaava häntä juuri tämän saman pojan taholta, jonka hyväksi
hän oli tehnyt niin monta ja niin törkeää rikosta. Ja niin tunsi
hän vähitellen vallan luisuvan kädestään. Ei mikään, mitä hänen
synkkä, levottomuuden kiihoittama mielikuvituksensa voi keksiä
tai suunnitella, menestynyt enää. Sen kautta hän vain lisäsi omaa
häpeäänsä ja nöyryytystään, kunnes vihdoin poika, joka oli myrkyllä
surmauttanut Claudiuksen ja Messalinan pojan Britannicuksen ja
puolisonsa Octavian, päätti tätä tarkoitusta varten erikoisesti
rakennuttamallaan loistolaivalla Bajaen lahteen hukuttaa rikollisen,
kunnianhimoisen äitinsä. Hän pelastui tosin tästä vaarasta, mutta
vain saadakseen pian lähetetyn centurionin miekalle paljastaa ne
rinnat, jotka olivat imettäneet niin luonnotonta poikaa.

"Kun tapainturmelus oli sellainen huipuilla, mitä voitiinkaan
silloin odottaa tapahtuvan syvien pohjakerrosten keskuudessa? Koko
yhteiskunta olikin ylhäältä alas asti siinä määrin kaikenlaisen
pahan läpitunkema ja mädättämä, että uhkasi kaikkien siteiden
höltyminen ja täydellinen siveellinen perikato. Rikkaiden ympärillä
parveili joukko imartelevia, matalamielisiä klienttejä, alttiita
pienimmällekin suosionosoitukselle, valmiita jokaiseen rikokseen.
Kansa taasen, jonka taisteluja taistelivat palkatut barbarit, vaipui
velttouteen ja alhaiseen nautinnonhimoon, ja 'yleiset kylpylät',
joiden rakentamiseen keisarit käyttivät uskomattomia summia, tekivät
kyllä ruumiin puhtaaksi, mutta saastuttivat sielun. Siveellisyys ja
perhe-elämä kadottivat kaiken pyhyyden, ja kaikki mikä ihmiselle on
kalleinta: kunnia, hyve ja omatunto, uhrattiin aistillisen nautinnon
ja hetken huvituksien alttarille. Paremmat ja jalommat luonteet,
mikäli sellaisia vielä oli jäänyt jäljelle, annettiin alttiiksi
hallitsijan oikuille, kun taasen alhaiset ja huonot kiistelivät
satunnaisesta vallasta."

Tahtoen rakentaa silloisen Rooman tilalle uuden, entistä ehomman,
Nero antoi sotamiehille salaisen käskyn sytyttää kaupunki tuleen
heinäkuun 18 ja 19 päivän välisenä yönä v. 64. Syntyi peloittava
tulipalo, joka raivosi yhteen mittaan kuusi päivää ja seitsemän
yötä. Kaupungin 14 kaupunginosasta muuttui 10 savuaviksi raunioiksi.
Vaikka Nero tähän aikaan oleskeli Antiumissa, niin tiesi huhu pian
kertoa, että keisari oli antanut sytyttää kaupungin. Kun kansan
mieliala alkoi käydä uhkaavaksi ja Nero tunsi turvallisuutensa
olevan vaarassa, niin hän alkoi syyttää tulipalosta kristittyjä,
tuota "riettaudestaan tunnettua kansaa", kuten Tacitus kertoo.
Näin puhkesi kristittyjä vastaan ensimmäinen vaino, rajoittuen
todennäköisesti Rooman kaupunkiin. Suuret joukot kristittyjä
saivat tuskan tulikasteen. Toisia häväistiin ja pilkattiin; toisia
käärittiin petoeläinten nahkoihin ja viskattiin koirien revittäviksi;
toisia ristiinnaulittiin, toisia poltettiin elävältä; toisia puettiin
paperista leikattuihin, vahalla, piillä, hartsilla jms. voideltuihin
mekkoihin, sidottiin paaluihin ja sytytettiin iltasella soihtuina
valaisemaan kaupungin katuja ja keisarillisten puutarhojen käytäviä.

Tässä vainossa kärsivät marttyyrikuoleman myös Pietari ja Paavali:
kunnianarvoisa apostoliruhtinas ja suuri pakanain apostoli;
kristikunnan avain ja miekka.

Pietarin enempää kuin Paavalinkaan marttyyrikuolemasta ei ole
olemassa luotettavaa historiallista kertomusta. On kyllä useita
latinan- ja kreikankielisiä n.k. apostolihistorioita, mutta ne ovat
kaikki apokryfisiä. Esityksemme nojautuukin sentähden seuraavassa
perinnäistietoon.

Todennäköisesti oli Pietaria ennen kuolemaa säilytetty Mamertinuksen
vankilassa. Tämä vankila, Carcer Mamertinus "on Rooman vanhimpia
rakennuksia, ja lienee sen perimätiedon mukaan rakentanut Servius
Tullius. Vankilassa, jossa on hyvin vanhoja piirtokirjoituksia, on
kaksi huonetta, jotka vieläkin ovat nähtävissä, toinen toistensa
päällä. Alempaan huoneeseen ei ole muuta käytävää kuin reikä katossa.
Tämä huone on 19 jalkaa pitkä, 10 jalkaa leveä ja 6 1/2 jalkaa
korkea. Kattona on jonkunlainen holvi, jonka muodostavat toistensa
päällä vähitellen ulkonevat, vihdoin yhtyvät kivilohkareet. Tämän
vankilan nimeen liittyvät synkät muistot. Sen muurien sisällä on
Numidian kuningas Jugurtha, kun hänelle ei kuuteen vuorokauteen
annettu minkäänlaista ravintoa, kuollut nälkään. Siellä ovat
Vercingetorix ja muut voitetut Rooman viholliset viettäneet
viime hetkensä" (Strömberg). Sallustius, puhuessaan Catilinan
salaliitosta, kuvailee tätä vankilaa seuraavalla tavalla. "Jonkun
verran vasemmalla, n.k. Tullianumin vankilassa, 12 jalkaa maan alla,
on paikka, kaikilta puolin kiviseinien ympäröimä ja sen yläpuolella
toistensa varaan asetetuista kivistä rakennettu holvihuone. Tämä
ränsistynyt, pimeä ja pahalta haiseva vankila on suuressa määrin
kauhistava ja vastenmielinen."

Tästä vankilasta vietiin apostoli Pietari Vatikaanuksen
kukkulalle, missä oli Neron puutarhat ja sirkus. Ja siellä
hänet ristiinnaulittiin pää alaspäin. Rooman lakien mukaan kävi
ristiinnaulitsemisen edellä aina ruoskiminen, joten Pietarin täytyi
kärsiä sama rangaistus kuin Vapahtajankin. [Perimätieto tietää
kertoa, että Pietari ja Paavali olisi yhdessä viety Mamertinilaisesta
vankilasta kuolemaan, ja että he ottivat hellät jäähyväiset
Capitoliumin juurella, toista (Pietaria) vietäessä kohti Circus
Maximusta ja keisarillisia puutarhoja, toista (Paavalia) Ostiaan
vievälle tielle. Tätä mielipidettä tukee Eusebioksen esittämä
tätä koskeva maininta Korinthon piispan Dionysioksen kirjeestä
roomalaisille. – Mielipiteet eroavat tähän nähden kuitenkin
suuresti. Niinpä esim. Virkkunen sijoittaa Paavalin kuoleman
heinäkuuhun 64 ja Pietarin n. vuoteen 67; Workman teoksessaan
Persecution in the early Church, Lontoo 1923, Pietarin kuoleman
syksyyn 64 ja Paavalin helmikuuhun 65. Achelis taasen pitää sitä
tosiasiaa, että molemmat apostoliruhtinaat viime vuosinaan yhdessä
vaikuttivat Roomassa ja yhdessä siellä kärsivät marttyyrikuoleman,
pääasiassa hyvin todistettuna: "Die Thatsache scheint aber im
wesentlichen gut bezeugt zu sein."]

Sille paikalle, jossa Pietari ristiinnaulittiin, on myöhemmin
rakennettu Pietarinkirkko, kristikunnan suurin temppeli. Siellä,
pääalttarin alla, säilytetään Pietarin maallisia jäännöksiä
pronssisessa loistoarkussa. Hautakuorissa, jonka nimi on "Limina
Apostolorum", palaa yötä päivää hopealamppuja, ja sen yläpuolella
kaareutuu suunnaton Pietarin kirkon kupukatto. Siinä on
kultamosaiikilla jättiläismäinen kirjoitus:

Tu es Petrus et super hanc petram aedificabo ecclesiam meam et
tibi dabo claves regni coelorum? [Sinä olet Pietari, ja tälle
kalliolle minä rakennan seurakuntani ja sinulle olen antava taivasten
valtakunnan avaimet.]

Suurenmoinen on se elämäntyö, jonka Pietari on suorittanut Jumalan
valtakunnassa "kalliomiehenä, seurakunnanperustajana, suurena
ihmisten kalastajana, etevänä paimenena ja toivon apostolina"
(Skovgaard-Petersen). Hänen opetuslapsikautensa on yhtä opettava
kaikille kristityille, niin hyvin seurakuntien jäsenille kuin
niiden johtajille, samalla kuin hänen oman historiallisen
persoonallisuutensa näkökulmalta katsottuna ainutlaatuinen saarna- ja
sielunhoitotoimintansa on esikuvallinen kaikkien aikojen paimenille,
joiden primus inter pares (ensimmäinen vertaisten joukossa) hän
Kutsujan armosta on. Eikä Kristuksen seurakunta milloinkaan ole
unhottava sen miehen muistoa, joka vaikkakin kuolevaisena erehtyen,
oli valmis tarttumaan kalpaan Mestarin puolesta ja joka raskaan
koettelemuksenkin hetkenä oli valmis syöksymään aaltoihin päästäkseen
pikemmin rakkaan Mestarinsa luo.

Lopetamme esityksemme kalliomiehestä, toivon apostolista ja
apostoliruhtinaasta niihin sanoihin, jotka hän myöhemmin itse
kirjoitti Aasian seurakunnille: [1 Piet. 5, 1-4]

"Vanhimpia joukossanne minä siis kehoitan, minä, joka myös olen
vanhin ja Kristuksen kärsimysten todistaja ja osallinen myös siihen
kirkkauteen, joka vastedes on ilmestyvä: Kaitkaa teille uskottua
Jumalan laumaa, ei pakosta, vaan vapaaehtoisesti, Jumalan tahdon
mukaan, ei häpeällisen voiton vuoksi, vaan sydämenne halusta, ei
herroina halliten niitä, jotka ovat haltuunne uskotut, vaan ollen
esikuvina laumalle, niin te, Ylipaimenen ilmaantuessa, saatte
kirkkauden kuihtumattoman seppeleen."

APOSTOLI PAAVALI.

"Hän on valittu ase minulle kantamaan nimeäni pakanain ja
kuningasten ja Israelin lasten eteen. Sillä minä tahdon näyttää
hänelle, kuinka paljon hänen pitää kärsimän minun nimeni tähden."
[Ap. t. 9, 15-16] Nämä sanat Herra asetti otsikoksi sen miehen
elämään, jonka elämäntyöstä ja todistajakuolemasta seuraavassa
tahdomme kertoa jonkun verran lähemmin: Paavalin, suuren pakanain
apostolin. Hänelle suotiin siis armo tehdä suuria Jumalan valtakunnan
hyväksi sekä armo rakastaa paljon, käyttääksemme Origeneen
sanontatapaa. [Kirkkoisä Origeneen lempilauselma oli: "Rakastaminen
on kärsimistä".]

Paavali, tahi Saulus, kuten hänen varhaisempi nimensä kuuluu, oli
syntynyt Kilikian Tarsoksessa ajanlaskumme ensimmäisen vuosikymmenen
puolivälin paikkeilla hajaannuksessa elävän, Rooman kansalaisoikeudet
omistavan juutalaisen poikana. Hänen kotikaupunkinsa oli siihen
aikaan kaupan ja kreikkalaisen sivistyksen huomattavimpia keskuksia
Välimeren itäosassa. Siellä nuori Saulus tutustui kreikkalaiseen
sivistykseen ja kreikankieleen samalla kuin paikan kansainvälinen
leima teki syvän vaikutuksen hänen herkkään, vaikutuksille alttiiseen
mieleensä; – kaikki seikkoja, joilla oli suuri merkitys hänen
vastaisessa toiminnassaan pakanain apostolina. Ollen lahjakas
nuorukainen ja syvästi kiintynyt isien lakiin hänet lähetettiin
Jerusalemiin, jossa hänen sisarensa oli naimisissa, jatkamaan
lakiopintojaan kuuluisan lainoppineen Gamalielin jalkain juuressa
ja valmistumaan rabbiiniksi. Tälle hellenistiselle juutalaiselle
opetettiin teltantekijän ammatti, käsityö, jolla hän sitten myöhemmin
ansaitsi elatuksensa. Ylen kiivaana lain ja perinnäissääntöjen
noudattajana hän pian herätti erikoista huomiota.

Jerusalemissa hän joutui kosketuksiin kristinuskon kanssa. Nuoren
rabbiinin oli pakko määrätä kantansa tähän mahtavaan hengelliseen
liikkeeseen nähden ja sen hän teki vakaumuksensa mukaisesti
kristinuskoa vastaan. Ja kun Stefanosta, ensimmäistä marttyyriä
kivitetään, niin hänet nähdään vartioimassa todistajain vaatteita.
Paavali ei milloinkaan myöhemmin mainitse minkä vaikutuksen
Stefanoksen kuolema ja rukous tekivät häneen, mutta ne sanat,
jotka Ristiinnaulittu lausui hänelle Damaskoksen tiellä, saattavat
otaksumaan, että ihanteellismielinen ja isien opin puolesta
kiivaileva nuori Saulus oli jo tällöin saanut tuntoonsa tutkaimen.
Mutta kun hän ei tahtonut olla Ristiinnaulitun kanssa, niin hänen
täytyi olla Häntä vastaan, ja hän tekee sen intohimoisen luonteensa
koko hehkulla ja antaumuksella: "Saulus puhkui yhä uhkaa ja murhaa
Herran opetuslapsia vastaan." [Ap. t. 9. 1] Hän sulkee kristittyjä
vankiloihin ja koettaa rankaisemalla pakottaa heitä herjaamaan
Jeesusta. Ja kun Jerusalemi, isien pyhä kaupunki, tuntuu liian
ahtaalta tämän nuoren sankarin toiminnalle, niin hän hankkii
ylipapeilta valtuudet tehdä samaa ulkomaisissa kaupungeissa ja lähtee
tässä mielessä Damaskokseen, Syyrian pääkaupunkiin.

Paavali lähestyy jo tuota ikivanhaa kaupunkia, kun hänen tielleen
sattuu tekijä, jota hän kaikkein vähimmin on saattanut aavistaa.
Keskellä päivää leimahtaa taivaasta valo, auringonpaistetta
kirkkaampi. Se ympäröi Sauluksen ja hänen seuralaisensa, jotka
pelästyneinä kaatuvat maahan. Ja valon keskeltä huutaa ääni
hebreankielellä: "Saul, Saul, miksi vainoat minua? Työläs on sinun
potkia tutkainta vastaan." Ja Sauluksen kysymykseen: "Kuka olet
Herra?" vastaa sama majesteetillinen ääni: "Minä olen Jeesus, jota
sinä vainoat. Mutta nouse ja seiso jaloillasi; sillä sen vuoksi
olen ilmestynyt sinulle, että asettaisin sinut palvelijakseni ja
todistamaan sekä sitä, minkä olet nähnyt, että sitä, minkä minä
vastedes ilmestyen olen sinulle ilmaiseva. Ja minä pelastan sinut
kansasi ja pakanain käsistä, joiden luo sinut lähetän avaamaan heidän
silmänsä, jotta he kääntyisivät pimeästä valoon ja saatanan vallasta
Jumalan tykö ja saisivat minuun uskoen synnit anteeksi ja perintöosan
pyhitettyjen joukossa." [Ap. t. 26, 14-18] Samalla käsketään häntä
menemään kaupunkiin, jossa hänelle ilmoitetaan, mitä hänen on tehtävä.

Saulus, joka ilmestyksen johdosta on käynyt sokeaksi, menee
kaupunkiin, ei syö eikä juo kolmeen päivään, vaan rukoilee. Näyssä
Herra käskee erästä Ananias-nimistä opetuslasta menemään Sauluksen
luo ja panemaan kätensä hänen päälleen, jotta hän saisi näkönsä
jälleen, sekä tekee Sauluksen tulevaisuudesta sen ilmoituksen, joka
on esityksemme alussa.

Saulus saa näkönsä, kastetaan ja täyttyy Pyhällä Hengellä ottaen
nimekseen Paavali.

Paavalin kääntyminen tapahtui v. 31 [Paavalin elämän aikahistoriaan
nähden seuraamme tässä Harnackin (Virkkusen) edustamaa uutta
ajanlaskua. Vanhan ajanlaskun mukaan Paavalin kääntyminen tapahtui
n. 35, apostolien kokous 52 ja vangitseminen 58.]. Niin nopeasti
ja perinpohjaisesti kuin ratkaisut tapahtuvat hengen maailmassa
suurina historiallisina hetkinä – "tämä oli apostolisen; ikäkauden
suurin ja ihmeellisin tapahtuma" (Virkkunen) – on lakikiihkoisesta
Sauluksesta, kristittyjen verisestä vainoojasta, tullut kristitty
Paavali, pakanain apostoli. Voidakseen eläytyä tähän ihmeelliseen
kokemukseen sekä esiintyä sinä omaperäisenä kristittynä ja kypsänä,
täysin valmiina Jumalan valtakunnan työntekijänä, jollaisena hänet
myöhemmin tapaamme, hän vetäytyy pois Arabiaan.

Kolme vuotta kääntymisensä jälkeen v. 34 Paavali meni Jerusalemiin.
Siellä Barnabas esitti hänet seurakunnalle. Hän viipyi kaupungissa
15 päivää ja oppi tuntemaan Pietarin sekä Jaakobin, Herran veljen.
Temppelissä ilmestyi Herra hänelle kehoittaen häntä lähtemään pois
Jerusalemista, koska Herra tahtoi lähettää hänet pakanain luo.
Hän vetäytyi hiljaisuuteen kotikaupunkiinsa Tarsokseen, josta
Barnabas haki hänet v:n 42 paikkeilla avukseen työhön Antiokian
äskenperustettuun seurakuntaan. Vaikutettuaan siellä vuoden hän
yhdessä Barnabaan kanssa lähti viemään avustusta Jerusalemin
vainotulle ja köyhtyneelle seurakunnalle. Palatessaan he ottivat
mukaansa Johannes Markuksen, Barnabaan sukulaisen. Valmistavan
toiminnan jälkeen Paavali sitten Herran käskystä erotetaan
juhlallisesti työhönsä pakanain keskuuteen.

Ja näin Paavali antautui nyt lopullisesti siihen työhön, johon
kirkastettu Jeesus ilmestyessään oli määrännyt hänet, työhön, joka
on tehnyt hänen nimensä niin kuuluisaksi ja rakastetuksi ja jossa
hänellä pakanain apostolina on niin ainutlaatuinen asema.

Hän kulkee evankeliumia julistaen kaupungista kaupunkiin keskittäen
työnsä etupäässä suurempiin kaupunkeihin ja perustaen niihin
seurakuntia. Tavallisesti hänellä on mukanaan joku uskollinen
työtoveri. Hänen apulaisinaan mainitaan miehet sellaiset kuin
Barnabas, Johannes Markus, Silas, Timotheos, Luukas sekä aviopari
Akulas ja Priskilla. Tullessaan uudelle paikkakunnalle hän ensin
kääntyi heimoveljiensä juutalaisten puoleen aloittaen saarnansa
synagogassa. Mutta kun häneen siellä loukkaannutaan ja hänet
karkoitetaan, niin hän alkaa julistuksensa pakanoille. Toisissa
kaupungeissa hän viipyy vain vähän aikaa, toisiin hän asettuu
vuosiksi. Päivät hän saarnaa evankeliumia, öisin kutoo telttaa. Vain
poikkeustapauksissa hän otti vastaan rahalahjoja.

Seurakuntien perustamisessa hän osoitti hänelle ominaista
järjestelykykyä ja hengellistä kaukonäköisyyttä. "Tunnustamalla
uskossa, rakkaudessa, toivossa ja muissa samanlaisissa hyveissä
Hengen korkeimmat hedelmät, taivuttamalla innostuksen purkaukset
palvelemaan rakentavia tarkoitusperiä, alistamalla yksityisen
kokonaisuuden elimistölle, pitämällä yhteisöelämän luonnollisia
järjestysmuotoja niiden puutteellisuuksista ja maailmallisuudesta
huolimatta Jumalan järjestyksenä hänen onnistui välttää
hurmahenkisyyden vaarat ja luoda seurakuntia, jotka voivat elää
maailmassa olematta maailmasta. Mutta järjestysmuoto ei hänellä
milloinkaan ollut maailmallisen vallanhimon tarkoitusperänä tahi
välikappaleena, eikä hän sitä milloinkaan tahtonutkaan. – – –
Ykseyttä veljesrakkaudessa, Jumalan herruutta ihmissydämissä, ei
taiturien eikä pappien herruutta maallikoiden yli: siinä hänen
seurakunnallisen perustamistyönsä päämäärä (Harnack)."

Perustamiensa seurakuntien kanssa Paavali oli lähettien välityksellä
vilkkaassa kirjeenvaihdossa harjoittaen täten laajaa kirjallista
toimintaa. Näissä kirjeissä hän selittää kristinuskon keskeisiä
totuuksia, varoittaa harhaopeista ja lankeemuksista, kehoittaa
kristilliseen elämään, antaa käytännöllisiä neuvoja ja vastaa
seurakuntien esittämiin kysymyksiin. Hän sanelee kirjeen jollekin
apulaiselleen ja liittää loppuun omakätisen tervehdyksensä.

Nämä kirjeet ovat säilyttäneet Paavalin nimen ja muiston elävänä
tuleville sukupolville samalla kuin ne ovat laskeneet pohjan
kristilliselle jumaluusopille ja olleet suuntaamääräävinä koko
myöhemmän ajan hengelliselle elämälle ja opinkäsitykselle.
"Kirjeissään hän eli jatkuvasti. Ne eivät ole ainoastaan hänen
persoonallisuutensa ja työnsä todistuskappaleita – vain harvoja
maailmankirjallisuuden tuotteita voidaan tässä suhteessa verrata
niihin – vaan samoin kuin ne on synnyttänyt rikas uskonnollinen
kokemus ja herkeämätön sisäinen taistelu, samoin ne ovat
voittamattomia uskonnollisen voiman lähteitä. Jokainen aika on
käsittänyt ne toisin, mutta mikään ei ole niiden aaterikkautta
täysin tyhjentänyt; – vieläpä silloinkin, kun niitä on selitetty
pintapuolisesti, ne ovat vaikuttaneet voimakkaasti" (Harnack).

Matkoillaan Paavali paransi sairaita ja teki voimatekoja. Niinpä
hän Pafon kaupungissa Kypros-saarella kirosi Elymas-nimisen noidan,
joka tuli sokeaksi; Lystrassa hän paransi synnynnältään ramman;
Filippissä hän karkoitti tietäjähengen eräästä palvelijattaresta.
Troaassa hän herätti kuolleista nuorukaisen nimeltä Eutykhos. Hänen
ollessaan kolmannella lähetysmatkallaan Efesossa "Jumala teki
erinomaisia voimatekoja Paavalin kätten kautta, niin että myös hänen
iholtaan otettuja hikiliinoja ja esivaatteita vietiin sairasten
päälle, ja taudit lähtivät heistä ja pahat henget pakenivat pois."
[Ap. t. 19, 11-12] Ollessaan vankina matkalla Roomaan hän laivan
haaksirikkoutuessa pelastui maihin Maltan saarelle yhdessä laivan
miehistön ja matkustajain kanssa. Kun rannalle tehtiin tuli ja
Paavali heitti risuja rovioon, niin kyykäärme tuli kuumuuden vuoksi
esiin ja tarttui hänen käteensä jääden riippumaan siihen. Paavali
pudisti käärmeen tuleen kärsimättä mitään vahinkoa.

Paavali teki kolme lähetysmatkaa. Ensimmäisen matkan hän teki
vv. 44 ja 47 välillä Kypron saarelle ja Vähän Aasian tärkeimpiin
kaupunkeihin. Seurassaan hänellä oli Barnabas ja tämän sukulainen
Markus, viimeksimainittu vain matkan alkupuolella.

V. 48 oli Jerusalemissa aikaisemmin mainittu apostolien kokous,

jossa käsiteltiin tärkeää kysymystä pakanakristittyjen suhteesta
Mooseksen lakiin. Paavali lähti sinne yhdessä Barnabaan kanssa.
Siellä päätettiin yhdessä seurakunnan pylväiden Pietarin, Jaakobin
ja Johanneksen sekä vanhimpien kanssa, ettei pakanakristittyjen
kannettavaksi ole pantava tätä sietämätöntä iestä, vaan että
heidän on karttaminen epäjumalista tulevaa saastutusta, haureutta,
tukehtunutta ja verta. Kokous tunnusti Paavalin apostoliksi
ja iloitsi hänen menestyksestään evankeliumin työssä. Tämä
periaatteellinen ratkaisu oli Paavalille erittäin tärkeä, vaikka hän
myöhemmin saikin kiivaasti taistella judaisteja vastaan.

Toisen lähetysmatkan Paavali teki alusta vuotta 49 helluntaihin
51 Vähään Aasiaan, Makedoniaan ja Kreikkaan seuralaisinaan Silas,
Timotheos ja Luukas, viipyen Korinthossa puolitoista vuotta.
Kolmannen lähetysmatkan hän teki samoin Vähään Aasiaan ja Kreikkaan
vv. 52-55, viipyen Efesossa 2 1/2 vuotta.

Tullessaan paluumatkallaan Miletoon hän kutsui luokseen Efeson
seurakunnan vanhimmat. Näille hän ilmoitti päättäneensä lähteä
Jerusalemiin huolimatta siitä, että Pyhä Henki joka kaupungissa
ennusti hänelle kahleita ja ahdistuksia. Hän ei kuitenkaan sanonut
pitävänsä henkeään itselleen minkään arvoisena, kunhan vain saa
päättää juoksunsa ja täyttää Herralta Jeesukselta saamansa viran.
Samalla hän otti liikuttavat jäähyväiset seurakunnan vanhimmilta
lausuen heille kaikille seurakunnan paimenille ikimuistettavat
sanansa: "Ottakaa siis itsestänne vaari ja kaikesta laumasta, johon
Pyhä Henki on pannut teidät kaitsijoiksi, paimentamaan Kristuksen
laumaa, jonka Hän omalla verellään on itselleen ansainnut."

Kun Paavali tuli Jerusalemiin, niin hänet vangittiin pyhäkössä.
Vain vaivoin hän pelastui kiihtyneitten kansanjoukkojen käsistä,
jonka jälkeen ylipäällikkö lähetti hänet sotilassaattueen turvissa
Kesareaan, jossa maaherra Felix piti häntä vankina vv. 55-57. Kun
Paavali vetosi keisariin, niin uusi maaherra Festus lähetti hänet
meritse Roomaan. Merimatka talvella 57-58 oli erittäin vaikea, ja
laiva kärsi täydellisen haaksirikon Maltan saaren luona. Kun laivan
miehistö ja matkustajat Jumalan erikoisesta varjeluksesta pelastuivat
aivan kuin ihmeen kautta, niin se teki heihin niin valtavan
vaikutuksen, että he kaikki kääntyivät ja tulivat uskoon. Roomassa,
jonne apostoli saapui alussa vuotta 58, häntä pidettiin lievässä
yksityisvankeudessa. Hän sai seurustella ystäviensä kanssa ja opettaa
Herrasta Jeesuksesta kaikella rohkeudella kenenkään estämättä.

Tiedot Paavalin myöhemmistä vaiheista ovat niukkoja ja epävarmoja.
Hänen Timotheokselle ja Titukselle kirjoittamistaan kirjeistä
voidaan tehdä se johtopäätös, että vankeus loppui v. 60 ja hän
vapautui jälleen. Nyt hän lähti neljännelle lähetysmatkalleen, käyden
Kreetassa, Miletossa, Efesossa, Troaassa, Makedoniassa, Korinthossa
ja Nikopolissa. Elämänsä lopulla hän vielä todennäköisesti teki
lähetysmatkan Espanjaan, kuten Klemens roomalainen mainitsee
kirjeessään: "Seitsemän kertaa kahleissa, karkoitettu, kivitetty,
evankeliumin julistaja auringonnousun ja -laskun maalla,
vanhurskauden opettaja koko maailmassa ja aina lännen äärimmäisille
rajoille saakka."

Marttyyrikuoleman Paavali kärsi v. 64 Neron vainossa, kuten
aikaisemmin on mainittu. Rooman kansalaisena häneen sovellutettiin
kunniallista kuolintapaa, ja perimätiedon mukaan hänet mestattiin
miekalla Ostiaan ja merelle vievän tien varrella sillä paikalla,
jolla nyt sijaitsee "kolmen lähteen" – le tre Fontane – kirkko.
Perimätiedon mukaan kristitty Lucina-niminen nainen hautasi Paavalin
puutarhaansa sille paikalle missä nyt kohoaa komea P. Paavalin kirkko
Porta S. Paolan ulkopuolella.

Esitettyämme näin suurin piirtein Paavalin elämän ulkonaiset vaiheet
lausumme muutaman sanan hänen jumaluusopistaan sekä Paavalista
kristittynä ja Jumalan valtakunnan työntekijänä.

Uskonnollisena ajattelijana Paavali on sangen omaperäinen mies.
Jeesuksen sanoja hän käyttää verrattain harvoin, vaikka onkin
löydetty 5- tai 600 rinnakkaiskohtaa Jeesuksen ja Paavalin puheiden
välillä. Hänen julistuksensa pääkohdat ovat kristinuskon kaksi
keskeisintä totuutta: synti ja armo. Kummastakin käsitteestä hän
vetää äärimmäiset johtopäätökset. Paavalin käsitys synnistä esiintyy
erittäin selvästi Roomalaiskirjeen kahdessa ensi luvussa: 1. luvun
loppupuolella hän realistisin värein kuvaa synnin ilmenemismuotoja
pakanamaailmassa, 2. luvussa juutalaisuuden piirissä. Molemmissa
tapauksissa päättyy kuvaus lohduttoman surulliseen tulokseen: "Ei ole
ketään vanhurskasta, ei ainoatakaan, ei ole ymmärtäväistä, ei ketään,
joka etsii Jumalaa; kaikki ovat poikenneet pois, kaikki tyynni
käyneet kelvottomiksi; ei ole ketään, joka tekee, mikä hyvää on, ei
yhden-yhtäkään."

Mutta kun synti ja sen runsaus johtaa kuolemaan, niin on armo vielä
runsaampi ja hallitsee kuninkaallisesti iankaikkiseen elämään
Jeesuksen Kristuksen kautta. Me emme pelastu oman vanhurskautemme
emmekä lain tekojen avulla, vaan yksinomaan uskon kautta Jeesukseen
Kristukseen. Eikä meitä vanhurskauteta lain töiden kautta, vaan
uskon kautta Häneen, joka tekee jumalattoman vanhurskaaksi.
"Armosta te olette pelastetut uskon kautta, ette itsenne kautta
– se on Jumalan lahja – ette tekojen kautta, jottei kukaan
kerskaisi." Tämä on Paavalin käsityksen toinen keskeinen kohta.
Asian ulkokohtaiselle esitykselle antaa syvän vakavuuden ja totuuden
leiman valtava mieskohtainen kokemus: Paavalin, joka on syntisistä
suurin, entinen herjaaja ja väkivallantekijä, on Jumala pelastanut
tehden hänestä pakanain apostolin. Tämä painoi leimansa myöskin
hänen evankeliuminjulistukseensa, joka ei ole kuivaa tosiasioiden
esittämistä, vaan valtavaa hengen ja voiman osoittamista.

Paavalin vastustajat väittivät, että tällainen saarna johtaa löyhään
kristillisyyteen ja julkisynteihin. Sellaisen syytöksen Paavali
torjui jyrkästi: "Mitä me siis sanomme? Onko meidän pysyttävä
synnissä, jotta armo suurenisi? Ei suinkaan." [Room. 6, 1-2] Paavali
ei siis ole mikään antinomisti, lainvastustaja; hän päinvastoin
vahvistaa lain. Mutta uskovaisen ei tule elää lain, vaan armon alla.
Pyhitystä hän korostaa voimakkaasti: "Jos te lihan mukaan elätte, on
teidän kuoleminen; mutta jos Hengellä kuoletatte ruumiin teot, niin
saatte elää." [Room. 8, 13] Samaa hän lausuu puhuessaan lihan ja
Hengen hedelmistä Galatalaiskirjeen 5. luvussa.

Paavali ei olisi ollut oman kansansa täysiverinen poika eikä idän
lapsi, jos hän olisi ollut kokonaan vieras mystiikalle. Vaikka
Paavali onkin realisti sanan oleellisimmassa mielessä ja vaikka
hänen vaikutuksellaan ja elämyksillään pakanain apostolina on vakava
todellisuuden leima, niin on hänen uskonnollisuudellaan silti vahva
mystillinen väritys. Hän saa ilmestyksiä ja näkee näkyjä. Ilmestyksen
kautta hän kääntyy ja saa kutsumuksen pakanain apostoliksi. Kun
Paavali ensimmäisen kerran kääntymisensä jälkeen oli Jerusalemin
temppelissä ja rukoillessaan siellä joutui hurmostilaan, niin Herra
Jeesus kehoitti häntä lähtemään pian pois Jerusalemista, koska
Hän aikoi lähettää hänet kauas pakanain luo. Ja kun Paavali oli
roomalaisen ylipäällikön kasarmissa samassa kaupungissa ennen Rooman
matkaa, niin Herra seisoi hänen luonaan yöllä ja sanoi hänelle:
"Ole turvallisella mielin, sillä niinkuin olet todistanut minusta
Jerusalemissa, niin on sinun todistaminen minusta Roomassakin." [Ap.
t. 23, 11] Matkalla laivan haaksirikkoutuessa Herran enkeli ilmoitti
Paavalille laivan miehistön ja matkustajain pelastuvan. Näyssä hänet
temmattiin kolmanteen taivaaseen, Jumalan paratiisiin, ja hän kuuli
sanomattomia sanoja, joita ihmisten ei ole lupa puhua. [2 Kor. 12,
2-4]

"Paulinismi ei ole väärää tahi spekulatiivisesti tärveltyä
kristinuskoa; paulinismi on kristinuskoa sen sisäisimmässä
merkityksessä. Niin kauan kuin Kristus oli alennustilassa, oli
kristillinen totuus kapalossaan. Kristuksen taivaaseenastumisessa
tuli kristillinen totuus täysi-ikäiseksi. Paavali kohtasi tämän
täysi-ikäisen kristillisen totuuden sinä päivänä, jolloin hän kohtasi
kirkastetun Jeesuksen. Sisäistä tietä hän omisti itselleen totuuden
ja antoi sille uuden persoonallisen ilmaisumuodon."

Mitä tulee Paavaliin kristittynä ja Jumalan valtakunnan työntekijänä,
niin merkitsemme käsityksemme tästä asiasta kahdella käsitteellä:
ihannekristitty ja ihanteellinen lähetyssaarnaaja.

Paavalin tunnontarkkuus ja hänen vaelluksensa kristittynä on
varmaankin ollut yhtä vilpitön ja ehyt kuin ennen lainalaisessa
tilassa, jolloin hän saattoi itsestään sanoa: "Lain vanhurskauteen
nähden moitteettomaksi tullut" [Fil. 3. 6]. Niinpä hän tunnustaakin,
ettei hän tiedä tunnollaan mitään. Hän on vakaumukselleen uskollinen
ja totuudenrakas kuin vain harvat. Jalona Jeesuksen Kristuksen
sotamiehenä on pelko hänelle tuntematon käsite.

Vaelluksen vakuuteen ja elämän eheyteen nähden hän on niitä miehiä,
jotka eniten muistuttavat sitä Mestaria, joka saattoi sanoa itsestään
katkerimmille vihamiehilleen: "Kuka teistä voi näyttää minut
syypääksi syntiin?" [Joh. 8, 46] Uskon apostoli kehoittaa: "Olkaa
minun seuraajani, samoin kuin minä olen Kristuksen seuraaja." [1 Kor.
11, 1]

Huolimatta siitä, että hän on pakanain apostoli, joka oman
kansansa taholta saa kokea mitä hehkuvinta vihaa, hänet voidaan
isänmaanystävänä asettaa valitun kansan parhaitten poikien rinnalle:
hän soisi olevansa kirottu pois Kristuksesta, veljiensä hyväksi,
jotka ovat hänen heimolaisiaan lihan puolesta. Itselleen hän on
kuollut, eläen Kristus-elämää: "Minä elän, en enää minä, vaan Kristus
elää minussa; ja minkä nyt elän lihassa, sen elän Jumalan Pojan
uskossa, Hänen, joka on rakastanut minua ja antanut itsensä minun
edestäni." [Gal. 2, 20]

Itsensäuhraavasta, tosijalosta elämästä ei varmaan milloinkaan ole
lausuttu kauniimpaa kuin mitä uskon apostoli kirjoittaa 2 Kor. 5,
14-15: "Sillä Kristuksen rakkaus vaatii meitä, jotka olemme tulleet
tähän päätökseen: yksi on kuollut kaikkien edestä, siis myös kaikki
ovat kuolleet; ja Hän on kuollut kaikkien edestä, jotta ne, jotka
elävät, eivät enää eläisi itselleen, vaan Hänelle, joka heidän
edestään on kuollut ja noussut ylös."

Hänen kristillinen itsetietoisuutensa ja kunniantuntonsa on
kehittynyt suorastaan hämmästyttävän pitkälle, ja voidaan sitä
ymmärtää vain sen miehen elämän ja vaelluksen valossa, jonka
kolme vuosikymmentä kestävä vaikutus kristinuskon julistajana on
täynnä marttyyrikärsimyksiä. Hänen miehekkäät sanansa puhuvat
tässä – niinkuin niin usein milloin on kyseessä Paavali – mitä
kaunopuheisinta ja voimakkainta kieltä: "Me emme missään kohden anna
aihetta pahennuksen, jottei virkaamme moitittaisi, vaan kaikessa me
osoittaudumme Jumalan palvelijoiksi: suuressa kärsivällisyydessä,
vaivoissa, hädissä, ahdistuksissa, ruoskittaessa, vankeudessa,
meteleissä, vaivannäöissä, valvomisissa, paastoissa; puhtaudessa,
tiedossa, pitkämielisyydessä, ystävällisyydessä, Pyhässä Hengessä,
vilpittömässä rakkaudessa, totuuden sanassa, Jumalan voimassa,
vanhurskauden sota-aseet oikeassa kädessä ja vasemmassa; kunniassa
ja häpeässä, pahassa maineessa ja hyvässä, villitsijöinä ja
kuitenkin totta puhuvina, tuntemattomina ja kuitenkin tunnettuina;
kuolemaisillamme, ja katso, me elämme kuitenkin, kuritettuina,
mutta ei kuitenkaan tapettuina, murheellisina, mutta aina iloisina,
köyhinä, mutta kuitenkin monia rikkaiksi tekevinä; niinkuin ne joilla
ei ole mitään, mutta joilla kuitenkin on kaikki." [2 Kor. 6, 3-10]

Huolimatta apostolikutsumuksestaan, ilmestyksistään ja näyistään,
suurista armolahjoistaan ja Hengen voimastaan, laajasta hengellisestä
vaikutuksestaan ja täydellisyyttä tapailevasta kristillisyydestään,
Paavali ei kuitenkaan ollut vailla pyhien ihaninta koristetta:
nöyryyttä. Kristityksi tultuaan hän vaihtaa komealta kalskahtavan
hebrealaisen Saulus-nimensä (Shäul = kutsuttu) -vaatimattomaan
latinalaiseen nimeen Paulus l. Paullus = pieni. Nöyrästi hän
tunnustaa olevansa suurin syntisistä – Paavalin lausumana tämä
ei ollut mikään korusana, vaan siihen sisältyi peloittavan vakava
todellisuus – ja kaikkein halvin. [Suomalaisen "halvin"-sanan
vastine alkutekstissä Ef. 3, 8 on sana: elakhistoteros = halvempi
kuin halvin (superlatiivi + komparatiivi); suomal. käännös vapaa,
englant. revised version sensijaan kirjaimellisen tarkka: "less than
the least of all saints": halvempi kuin halvin kaikista pyhistä.]
Samoin hän tunnustaa, että kaikki on Jumalan armosta ja että kaiken
on vaikuttanut Jumalan armo. [1 Kor. 15, 10] Tosin Paavalin täytyi
inhimillisesti puhuen maksaa kallis hinta tästä armolahjasta: "pistin
lihassa", saatanan enkeli, mutta loppujen lopuksi se oli kuitenkin
perin mitätön hinta niin verrattomasta helmestä. Paavali tunnustaakin
suoraan kerskaavansa heikkoudestaan, jotta Kristuksen voima asettuisi
häneen asumaan, ja sanoo olevansa "mielistynyt heikkouteen,
pahoinpitelyihin, hätään, vainoihin, ahdistuksiin, Kristuksen tähden;
sillä kun olen heikko, silloin olen väkevä." [2 Kor. 12, 10]

Paavalin ylevä persoonallisuus ja korkeat siveelliset
ominaisuudet, joihin yhdistyi hänen kansalleen ominainen
järjestelykyky ja toimintatarmo, tekivät hänestä ihanteellisen
lähetyssaarnaajan. Edelliseen tulee lisäksi hänen uupumattomuutensa
ja lannistumattomuutensa: hänen kristillinen jäntevyytensä. Mitä
viimeksimainittuun seikkaan tulee, otamme vain yhden esimerkin.

Paavalin ensimmäisellä lähetysmatkalla häntä Lystran kaupungissa
kivitettiin ja hänet raastettiin kaupungin ulkopuolelle, kun luultiin
hänen kuolleen. Siellä hän kuitenkin toipui, nousi ja meni kaupunkiin
opetuslasten kanssa. Mutta jo seuraavana päivänä hän lähtee Barnabaan
kanssa Derben kaupunkiin, aivan kuin ei olisikaan tapahtunut mitään
erikoista.

Itse hän kuvailee näitä kokemuksiaan seuraavasti:

"Mutta tämä aarre on meillä saviastioissa, jotta tuo suunnattoman
suuri voima olisi Jumalan eikä näyttäisi olevan meistä. Me olemme
kaikin tavoin ahtaalla, mutta emme umpikujassa, neuvottomat,
mutta emme toivottomat, vainotut, mutta emme hyljätyt, maahan
kukistetut, mutta emme tuhotut. Me kuljemme, aina kantaen Jeesuksen
kuoloa ruumiissamme, jotta Jeesuksen elämäkin tulisi kuolevaisessa
lihassamme näkyviin. Niinpä siis kuolema tekee työtään meissä, mutta
elämä teissä." [2 Kor. 4, 7-12]

Mainitsimme jo, että Paavalin marttyyrio ei supistu niiden harvojen
hetkien puitteisiin, jolloin Neron kalpa katkaisi hänen jalon
kaulansa, vaan että suurin piirtein katsottuna koko hänen julkinen
toimintansa oli pitkä, lihalle ja verelle tuskallinen marttyyrio.
Esitämme kuvauksen tästä kolme vuosikymmentä kestäneestä passiosta
Paavalin itsensä kertomana.

"Olen nähnyt vaivaa enemmän, olen ollut useammin vankeudessa, minua
on ruoskittu ylen paljon, olen monta kertaa ollut kuoleman vaarassa.
Juutalaisilta olen viidesti saanut neljäkymmentä lyöntiä, yhtä
vailla; kolmesti olen saanut raippoja, kerran minua kivitettiin,
kolmesti olen joutunut haaksirikkoon, vuorokauden olen meressä
ajelehtinut; olen usein ollut matkoilla, vaaroissa virtojen vesillä,
vaaroissa rosvojen keskellä, vaaroissa heimoni puolelta, vaaroissa
kaupungeissa, vaaroissa erämaassa, vaaroissa merellä, vaaroissa
valeveljien keskellä, työssä ja vaivassa; paljon olen valvonut,
kärsinyt nälkää ja janoa, paljon paastonnut, kärsinyt vilua ja
alastomuutta. Ja kaiken muun lisäksi jokapäiväistä tunkeilua luonani,
huolta kaikista seurakunnista." [2 Kor. 11, 23-28]

Kerrottuamme näin Paavalin todistajakärsimyksistä ja hänen
toiminnastaan pakanain apostolina ja ensimmäisenä suurena
uranuurtaja-lähetyssaarnaajana esitämme hänestä seuraavan yleiskuvan
viimeksimainitussa ominaisuudessa.

"Hänen monipuolinen elämänkokemuksensa, hänen käytännöllinen
neronsa, hänen hengellinen raittiutensa, hienotunteisuutensa ja
ihmistuntemuksensa, hänen taistelutaitonsa ja sovelluttamiskykynsä,
hänen laajanäköisyytensä ja järjestämiskykynsä, ja paljon muuta
kuuluivat osina hänen apostoliseen varustukseensa ja tekivät hänet
melkein ihanteelliseksi lähetyssaarnaajaksi" (Skovgaard-Petersen).

Paavalilla oli tietenkin inhimilliset rajoituksensa ja puutteensa,
jotka saattoivat toisinaan pistää esiin hyvinkin särmikkäinä. Hän
ei ollut vielä täydellinen pyhä. Mutta sen verran kuin yleensä on
täydellisyyttä parhaimpien joukossa, jotka ovat vaimosta syntyneet,
sen verran sitä on suuressa pakanain apostolissa.

Mitä tulee Paavalin merkitykseen kristinuskon perustamishistoriassa,
niin se on tavattoman suuri. "Hän on ensimmäisenä täysin vapauttanut
evankeliumin juutalaisuuden kansallisista ja uskonnollisista
rajoituksista ja julistanut sitä universaalisena uskontona. Hänellä
on kyllä ollut siinä edeltäjiä (Stefanos ja Barnabas), mutta hän
yksin on vienyt aatteen perille. Hän on myös ensimmäisenä täysin
tajunnut Kristuksen kuoleman ja ylösnousemuksen lunastusmerkityksen
ja sitä teologisesti esittänyt. Hän, tuo rabbiinisesti koulutettu
juutalainen, on kristinuskon ensimmäinen teologi. Teologiset opit
Kristuksesta, lunastuksesta, vanhurskauttamisesta ja kirkosta
Paavali on ensimmäisenä esittänyt. Sen ohessa Paavali on suuri
organisaattori, seurakunnallisen elämän järjestäjä. Hän oli
kerrassaan tahtoihminen, hallitsijaluonne, mutta mystiikan hiljaiset
äänet eivät hänelle silti olleet tuntemattomat. Juutalaisuus ja
kreikkalaisuus olivat hänessä solmineet liiton maailman henkiseksi
valloittamiseksi, lähinnä Jeesusta on hän syvimmin vaikuttanut
kristinuskon kehitykseen" (Kaila).

Suurenmoinen on se elämäntyö, jonka Paavali on suorittanut uskon- ja
pakanainapostolina esimerkillään, kirjoituksillaan ja saarnoillaan
sekä toiminnallaan pakanaseurakuntien perustajana ja apostolisena
johtajana. Valtavat, niin kuvaamattoman suuret ja korkeat ovat ne
henkiset arvot, jotka liittyvät hänen nimeensä. Lopetamme esityksemme
tästä työn ja tarmon, kilvoituksen ja kärsimyksen jalosta ja ylevästä
edustajasta niihin sanoihin, jotka hän Roomasta kirjoitti lähimmälle
apulaiselleen Timotheokselle tuntiessaan pian saavuttavansa matkansa
määrän ja nähdessään jo hengessä marttyyriuden kauniin oven avautuvan
eteensä:

"Sillä minut jo uhrataan, ja minun lähtöni aika on jo tullut.
Olen hyvän kilvoituksen kilvoitellut, juoksun päättänyt, uskon
säilyttänyt. Tästedes on minulle varattuna vanhurskauden seppele,
jonka Herra, vanhurskas tuomari, on antava minulle sinä päivänä, eikä
ainoastaan minulle, vaan myös kaikille, jotka Hänen ilmestymistään
rakastavat." [2 Tim. 4. 6-8]

JAAKOB VANHURSKAAN, HERRAN VELJEN, MARTTYYRIO.

Jerusalemin alkuseurakunnan kunniakkaiden veritodistajain joukossa
ansaitsee erikoista mainitsemista Jaakob Vanhurskas, Herran veli,
joka kärsi todistajakuoleman vähää ennen suuren juutalaissodan
puhkeamista.

Lukiessamme evankeliumien lyhyitä viittauksia Vapahtajan
perhesuhteista, saamme todeta, että myöskin Hänen lähimmät omaisensa,
Hänen veljensä, suhtautuivat aluksi epäillen Hänen jumalalliseen
syntyperäänsä ja messiaalliseen lähetykseensä. He näkyvät ilmeisesti
pitäneen Jeesusta suurena profeettana ja ihmeidentekijänä, mutta
ei Israelin luvattuna Messiaana eikä elävän Jumalan ainosyntyisenä
Poikana. Ja nähdessään Jeesuksen jumalalliset voimat ja vallan
tehdä voimatekoja he joutuivat läheisestä sukulaisuudesta johtuvan
epäpyhän kunnianhimon valtaan. Kun näyttää siltä, ettei Jeesus lähde
lehtimajanjuhlaan, niin veljet kehoittavat Häntä siihen: "Lähde
täältä ja mene Juudeaan, jotta opetuslapsesikin näkisivät tekosi,
joita teet; eihän kukaan, joka tahtoo olla julkisuudessa, tee mitään
salassa. Koska näitä tekoja teet, niin ilmaise itsesi maailmalle."
Ja Johannes lisää korostaen: "Sillä Hänen veljensäkään eivät Häneen
uskoneet." [Joh. 7, 3-5]

Mutta veljien suhde Jeesukseen muuttuu. Valtavan Nasaretin profeetan
sanat fariseuksille ja kirjanoppineille sinkoilevat salamoina, joita
säestävät etäältä kuuluvat kumeat tuomionjulistukset ja Jumalan
vanhurskaan vihan purkaukset, ja Hänen julistuksensa evankeliumista
köyhille saattaa työtäkekeväin ja raskautettujen sydämet sykkimään
ennen aavistamatonta iloa; tuo profeetta on niin voimallinen sanoissa
ja väkevä teoissa, että hänen maineensa kiirii kaukaa pohjoisesta
Syrofoinikiasta ja Hermonin ja Libanonin rinteiltä etelään Juudan
vuorimaahan ja Seirin vuorelle ja kauas Beerseebaan, missä kantaisät
olivat paimentaneet laumojaan, ja suuren meren rannoilta lännessä
itään Pereaan ja Dekapolikseen ja suuren erämaan liepeille asti;
Hänessä toteutuvat ainutlaatuisella tavalla Israelin tuhatvuotiset
toiveet ja sankariunelmat, ja Hänen kuningastielleen kansanjoukot
levittävät vaatteensa ja karsivat oksia puista, ja tervehtävät Häntä
haltioituneina Daavidin suvun vanhalla Messiaan tervehdyksellä:
"Hoosianna Daavidin Pojalle! Siunattu olkoon Hän, joka tulee
Herran nimeen. Hoosianna korkeuksissa!" [Matt. 21, 9] Mutta Hänet
hyljätään. Hänet ylipapit julistavat kirkonkiroukseen. Kansanjoukot,
jotka vielä joku päivä sitten olivat tervehtineet Häntä Messiaana,
nyt pilkkaavat, rienaavat ja häväisevät Häntä, ja vihdoin Hänet
ristiinnaulitaan kahden pahantekijän väliin.

Miekka ei nyt käy vain Marian jalon sydämen läpi, se tunkeutuu myös
haavoittaen Jeesuksen veljien sydämiin erottaen siellä jäsenet
ja ytimet. Ja kun sitten koittaa ylösnousemuksen ihana aamu,
ja elämän Ruhtinas palaa pitkältä matkaltaan tuonelasta, jossa
Hänen kuninkaallinen julistuksensa on kaikunut ennen eläneille
sukupolville, ja kun Hän näyttää opetuslapsiparvelle haavansa,
voittonsa kirkastetut merkit, niin Jeesuksen veljetkin uskovat ja
tulevat vakuutetuiksi siitä, että Hän on enemmän kuin profeetta, että
Hän on Messias: Hän, joka oli tuleva. Ja nyt he liittyvät Jeesukseen
siteillä, jotka ovat lujemmat kuin veriheimolaisuuden, ja kahdesta
heistä, Jaakobista ja Juudaasta, jotka kumpikin ovat kirjoittaneet
Uuden Testamentin kanoonisiin kirjeisiin kuuluvan lähetyskirjeen,
tulee alkuseurakunnan patsaita ja edellisestä senlisäksi mainitun
seurakunnan ensimmäinen kunniakas piispa, jonka pyhiinvaellusmatka
päättyy ihanaan todistajakuolemaan.

Esitämme seuraavassa muutamia piirteitä tästä miehestä, joka
syntyperänsä tähden nautti erikoista arvonantoa alkuseurakunnassa ja
"jota siveellisen luonteensa täydellisyyden ja jumalanpelkonsa tähden
pidettiin erikoisen hurskaana miehenä", kuten Eusebios todistaa, sekä
kertomuksen hänen kuolemastaan Hegesippoksen mukaan. [Hegesippos
oli itämaalainen, todennäköisesti syntyperältään palestiinalainen,
gnostikkoja vastaan taisteleva kirkollinen kirjailija, joka eli
luultavasti Markus Aureliuksen aikana. Hänen teoksensa Pente
Hypomneemata (Muistettavuuksia tahi Muistelmia), jossa oli viisi
kirjaa, on kadonnut. Siitä on säilynyt ainoastaan katkelmia etupäässä
Eusebioksen kirkkohistoriassa. Huomattavin katkelma on seuraavassa
esitetty kuvaus Jaakob Vanhurskaan marttyyrikuolemasta. Hegesippoksen
kirjailijatoiminnasta kirjoittaa Eusebios: "Tuohonkin aikaan totuus
kutsui näyttämölle useita taistelijoita, jotka eivät vain suullisen
kumoamisen, vaan myös kirjallisten todistelujen nojalla lähtivät
taistelemaan jumalattomia harhaoppeja vastaan. Näiden taistelijoiden
keskuudessa tuli kuuluisaksi Hegesippos, jonka sanoja jo aikaisemmin
olemme monta kertaa käyttäneet kertoessamme apostolien aikuisista
tapahtumista hänen todistuksensa mukaan. Hän on viidessä kirjassa
esittänyt harhaopeista vapaan apostolisen saarnan perimätiedon
yksinkertaisimmassa muodossa."]

Jaakobin persoonallista hurskautta edellämainittu kirjailija kuvaa
seuraavasti: "Mutta yhdessä apostolien kanssa ottaa seurakunnan
johdon Jaakob, Herran veli, jota kun useita muita miehiä kutsuttiin
Jaakobiksi, Herran ajoista meidän päiviimme saakka on kutsuttu
vanhurskaaksi. Tämä oli pyhä jo äidin kohdusta. Hän ei juonut viiniä
eikä muita väkijuomia eikä myöskään syönyt mitään eläinkunnan
tuotteita. Partaveitsi ei tullut milloinkaan hänen päähänsä, hän
ei voidellut itseään öljyllä eikä myöskään käyttänyt kylpyä. Hänen
yksin oli sallittu mennä pyhään, sillä hän ei pitänyt mitään
villavaatteita, vaan liinaisia. Hän meni aina yksin temppeliin, jossa
hänet voitiin nähdä polvillaan rukoilemassa Jumalalta anteeksiantoa
kansalle. Kun hän aina notkisti polvensa rukoillessaan Jumalaa ja
anoessaan anteeksiantoa kansalle, niin ne olivat käyneet koviksi
kuten kameelin. Erinomaisen hurskautensa tähden hänellä oli nimenä
Vanhurskas ja Oblias, s.o. kansan suojamuuri ja vanhurskaus, kuten
profeetat viittaavat häneen."

Kuten edellä mainitsimme, valittiin hänet syntyperänsä ja
erinomaisen hurskautensa tähden mainitun seurakunnan piispaksi,
hän kun oli alkuseurakunnan patsaita. Tästä kirjoittaa Klemens
Aleksandrialainen: "Pietari, Jaakob ja Johannes eivät tavoitelleet
kunnianosoituksia Vapahtajan taivaaseenastumisen jälkeen huolimatta
siitä, että Herra oli kunnioittanut heitä ennen muita, vaan
valitsivat Jaakob Vanhurskaan Jerusalemin piispaksi", sekä edelleen:
"Jaakob Vanhurskaalle ja Johannekselle ja Pietarille Herra on
ylösnousemuksensa jälkeen antanut syvemmän tiedon, mutta nämä ovat
jakaneet sen muille apostoleille ja nämä 70 opetuslapselle, joiden
joukossa Barnabas oli yksi."

Jaakobin marttyyrikuoleman Hegesippos kertoo tapahtuneen seuraavalla
tavalla: "Kun nyt myös monet kansan johtomiehistä uskoivat, niin
syntyi levottomuutta juutalaisten sekä kirjanoppineiden että
fariseusten keskuudessa ja he sanoivat, että koko kansa näytti
odottavan Jeesusta Kristuksena. He menivät sentähden Jaakobin luo
ja sanoivat hänelle: 'Me pyydämme sinua, hillitse kansaa, sillä se
on Jeesuksesta joutunut siihen harhakäsitykseen, että Hän muka on
Kristus. Me pyydämme sinua osoittamaan kaikille pääsiäisjuhlaan
saapuneille, miten tulee oikealla tavalla suhtautua Jeesukseen,
sillä me kaikki tottelemme sinua. Sillä me ja koko kansa todistamme
sinusta, että sinä olet vanhurskas etkä katso ihmisen muotoa. Ojenna
nyt kansaa, jotta se ei saisi väärää käsitystä Jeesuksesta, sillä
me ja koko kansa tottelemme sinua. Asetu nyt temppelin harjalle,
jotta sinut nähtäisiin siellä ylhäällä ja jotta koko kansa kuulisi
sinua, sillä pääsiäisen tähden ovat kokoontuneet kaikki heimot,
myöskin pakanat.' Mainitut kirjanoppineet ja fariseukset asettivat
nyt Jaakobin temppelin harjalle ja huusivat hänelle nämä sanat:
'Sinä, Vanhurskas, jota meidän kaikkien täytyy uskoa; kun kansa
eksyneenä seuraa Jeesusta, Ristiinnaulittua, niin sano meille, mikä
on Jeesuksen, Ristiinnaulitun, ovi?' Silloin Jaakob vastasi korkealla
äänellä: 'Miten te kysytte minulta sellaista, mikä koskee Jeesusta,
Ihmisen Poikaa? Hän istuu taivaassa suuren Voiman oikealla kädellä
ja on tuleva taivaan pilvien päällä'. Kun nyt monet tulivat täysin
vakuutetuiksi ja ylistivät Jeesusta Jaakobin todistuksen tähden ja
sanoivat: 'Hoosianna, Daavidin Pojalle', niin monet kirjanoppineet ja
fariseukset sanoivat taasen toisilleen: Teimme tyhmästi, kun annoimme
aihetta tällaiseen todistukseen Jeesuksesta. No hyvä, menkäämme ylös
ja syöskäämme hänet alas, jotta he pelästyisivät eivätkä uskoisi
häntä!' Ja he huusivat ja sanoivat: 'Voi, voi, myöskin vanhurskas
on joutunut harhaan, ja he täyttivät Jesajan lauselman raamatussa:
'Sanokaa vanhurskaista, että heidän käy hyvin; sillä he saavat syödä
töittensä hedelmän'. [Jes. 3, 10] He menivät siis ylös, syöksivät
alas vanhurskaan ja sanoivat loisilleen: 'Kivittäkäämme Jaakob
Vanhurskas!' Ja he alkoivat kivittää häntä, sillä vaikka hänet olikin
syösty alas, hän ei vielä ollut kuollut, vaan oli kääntynyt ympäri
ja rukoili polvillaan: 'Minä rukoilen Sinua, Herra Jumala, Isä, anna
heille anteeksi, sillä he eivät tiedä, mitä he tekevät!' Kun he näin
kivittivät häntä, niin eräs papeista, Rechab, Rechabin pojan poikia,
joista profeetta Jeremias on todistanut, huusi ja sanoi: 'Lakatkaa!
Mitä te teette? Vanhurskas rukoilee teidän puolestanne!' Silloin
otti eräs heistä, vanuttaja, nuijan, jota hän käytti vaatteiden
puristamiseen, ja löi sillä vanhurskasta päähän. Tällä tavalla
Jaakob kärsi marttyyrikuoleman. He hautasivat hänet samaan paikkaan
temppelin viereen, ja vieläkin on hänen hautapatsaansa jäljellä
temppelin vieressä. Tämä Jaakob on totuudenmukaisesti todistanut
juutalaisille ja kreikkalaisille, että Jeesus on Kristus. Vähän
senjälkeen Vespasianus piiritti heidän kaupunkinsa."

Jaakobin todistajakuolema teki syvän vaikutuksen vakavampiin
juutalaisiin, ja he pitivät, kuten Eusebios todistaa, pian
tapahtunutta Jerusalemin piiritystä ja hävitystä Jumalan
vanhurskaana rangaistuksena siitä, mitä juutalaiset olivat tehneet
tälle hurskaalle ja pyhälle miehelle. Tätä mieltä on myös Josefos
kirjoittaessaan: "Tämä tapahtui juutalaisille rangaistukseksi siitä
rikoksesta, jonka he olivat tehneet Jaakob Vanhurskaalle, joka
oli Jeesuksen, niin kutsutun Kristuksen, veli. Sillä hänet olivat
juutalaiset tappaneet, vaikka hän oli hyvin vanhurskas mies." [Antiq.
XX, 9, 1]

Mitä edelläesitettyyn Hegesippoksen kertomukseen Jaakob Vanhurskaan
marttyyrikuolemasta tulee, niin huomauttaa Bardenhewer, että se
on legendaarisesti väritetty, samalla kuin hän yleensä syyttää
Hegesipposta epäkriitillisestä historiankirjoittamisesta. Mutta
vaikka näinkin olisi, jota vastaan emme puolestamme tahdo väittää,
niin ei mainitun kertomuksen arvo siitä oleellisesti kärsi, sillä
joka tapauksessa on tosiasia, kuten Klemens Aleksandrialainen ja
Josefos myös todistavat, että Jaakob Vanhurskas, Herran veli, kärsi
marttyyrikuoleman juutalaisten kädestä. Hänessä poistui Israelista
mies, jossa valitun kansan sankarillinen kansallishenki, sen
perinnäinen hurskaus ja jumalanpelko vielä kerran, juutalaisten
kansallisen historian viimeisenä ehtoohetkenä kristillisyyden
piirissä puhkesi korkeimpaan kukkaan ja suurimpaan täydellisyyteen;
mies, jonka vakaa vaellus, harras hurskaus ja rukouksen ja palvomisen
henki ovat esikuvallisia kaikille myöhemmille ajoille ja sukupolville.

PIISPA IGNATIOS.

Klassillisten marttyyrien historian kuuluisimpia nimiä ja
suurpiirteisimpiä persoonallisuuksia on Antiokian kunnianarvoisa
piispa Ignatios. Valitettavasti meille ei ole säilynyt tarkempaa
kuvausta tämän merkillisen jumalanmiehen ja apostolin oppilaan
elämästä eikä liioin aitoperäistä kertomusta hänen sankarillisesta
marttyyrikuolemastaan. Mutta yhdistelemällä eri kirkkoisien
tiedonantoja hänestä sekä niitä tietoja, joita saamme hänen
matkallaan Roomaan eri seurakunnille, erittäinkin roomalaisille ja
piispa Polykarpokselle kirjoittamistaan kirjeistä, saamme hänestä
verrattain selvän kuvan.

Perinnäistieto tietää kertoa, että hän muka oli se lapsi, jonka
pään päälle Jeesus pani kätensä siunatessaan lapsia. Tältä tiedolta
puuttuu kuitenkin historiallinen luotettavuus. Täysin varma ei
ole myöskään kirkkoisä Hieronymuksen tiedonanto, että Ignatios on
apostoli Johanneksen oppilas, mutta varma kylläkin on Origeneen ja
Hieronymuksen vahvistama Eusebioksen maininta, että hän oli Antiokian
piispa. Samoin on varma hänen marttyyrikuolemansa Roomassa, vaikkakin
lähemmistä yksityisseikoista ei ole luotettavaa tietoa. Niinikään
on kaiken epäilyksen yläpuolella Eusebioksen tiedonanto, että hänen
marttyyrikuolemansa tapahtui keisari Trajanuksen hallitusaikana
(98-117), n. 110 (Gummerus) tahi n. 116 (Harnack).

Marttyyrikuoleman Ignatios, kuten sanottu, kärsi Roomassa Kolosseumin
areenalla, missä hänet Origeneen ja Irenaeuksen tiedonantojen mukaan
heitettiin petojen eteen.

Matka Antiokiasta Roomaan kulki meritse Kilikiaan tai Pamfyliaan,
sieltä Vähän Aasian halki Smyrnaan ja Troaaseen sekä edelleen
Makedonian ja Illyrian kautta Dyrrhachiumin (Epidamnuksen) tahi
Apollonian satamakaupunkiin, josta hän nousi laivaan matkustaakseen
Brundisiumiin (Brindisiin) ja sieltä edelleen kärsimyspaikalle vanhan
maailman kuuluisaan metropoliin.

Matkallaan Ignatios kirjoitti seitsemän meille säilynyttä
kreikankielistä kirjettä, nim. Smyrnasta Efeson, Magnesian,
Tralleksen ja Rooman seurakunnille, Troaasta Filadelfian ja
Smyrnan seurakunnille sekä piispa Polykarpokselle. Seurakunnille
kirjoittamissaan kirjeissä hän kiittää hänelle osoitetusta
ystävällisyydestä, kehoittaa yksimielisyyteen ja kirkolliseen
järjestykseen sekä varoittaa harhaopeista. Näistä harhaoppien
opettajista olivat huomattavimmat judaistit ja doketistit. Edelliset
vaativat pakanakristittyjä noudattamaan juutalaista elämäntapaa ja
Mooseksen lakia; jälkimmäiset taasen kielsivät Herran inhimillisen
luonnon väittäen, että Hänen ristinkuolemansa oli vain näennäinen.
Piispa Polykarpokselle osoitettu kirje sisältää erinomaisia neuvoja
paimen viran hoidosta. Roomalaiskirjeestä puhumme erikseen myöhemmin.

Näistä kirjeistä lausuu Bardenhewer: "Hänen seitsemän
kirjettänsä, hänen viimeiset opetus- ja kehoitussanansa, kuuluvat
muinaiskristillisen kirjallisuuden huomattavimpiin muistomerkkeihin.
Ne uhkuvat välittömästi Kristusta ja Hänen kirkkoaan kohtaan hehkuvaa
ja tässä hehkussa kuluttavaa paimenrakkautta. Tyyli on omituisen
kuvarikas ja läpeensä eloisa, sanontatapa ytimekäs ja täyteläinen.
Kieliopilliset epätasaisuudet ovat hyvin tavallisia; hengen lento ja
tunteen voimakkuus murtavat koulunomaisen ajatusrakenteen kahleet."
– "Yhteen lauseeseen on usein ahdettu tavaton ajatuksien täyteys,
ja Ignatios tekee kielelle ja sen laeille väkivaltaa voidakseen vain
mahdollisimman pian purkaa sydämensä ylevät ja mahtavat tunteet"
(Norden).

Esitämme seuraavassa katkelmia näistä kirjeistä sekä Roomalaiskirjeen
kokonaisuudessaan.

Polykarpokselle Ignatios antaa seuraavat kallisarvoiset neuvot: "–
Jos hyviä opetuslapsia rakastat, et sillä mitään armoa ansaitse;
paremmin pakota pahat siveydellä kuuliaisuuteen. Ei samalla
laastarilla kaikkia vammoja paranneta. Lievitä kääreillä kipujen
kuumeita. Ole kaikissa älykäs kuin käärme ja aina vakaa kuin
kyyhkynen. Sentähden on sinulla sielu ja ruumis, olet lihallinen ja
hengellinen, että näkyväisesti parantaisit sen, mikä on nähtävänä;
mutta pyydä, että näkymättömät sinulle ilmoitettaisiin, jottei
sinulta puuttuisi mitään, vaan että sinulla olisi yltäkylläisesti
kaikkia armolahjoja. Aika vaatii sinua rukoilemaan, sillä
niinkuin tuuli auttaa perämiestä ja niinkuin sopivat satamat ovat
pelastukseksi myrskyn käsissä olevalle laivalle, niin on rukous myös
sinulle eduksi päästäksesi Jumalan luo. Valvo, niinkuin Jumalan
kilvoittelija, joka tahtoo saada katoamattomuuden ja iankaikkisen
elämän, josta jo oletkin vakuutettu.

"Sinun henkesi vuoksi annan kaikessa itseni ja kahleeni, joita sinä
rakastit.

"Älkööt ne sinua peloittako, jotka näyttävät uskottavilta, mutta
jotka kuitenkin outoja opettavat. Seiso järkkymättömänä kuin alasin
vasaran iskujen alla! Suuri voimailija saa iskuja, mutta saavuttaa
kuitenkin voiton. Mutta erittäinkin tulee meidän kärsiä kaikkea
Jumalan tähden, jotta Hänkin kärsisi meitä. Tule ahkerammaksi kuin
olet! Ymmärrä aikoja! Odota Häntä, joka on kautta ajan ja ilman aikaa
oleva; näkymätön, meidän tähtemme näkyvä; käsittämätön ja ilman
kärsimyksiä, mutta joka meidän tähtemme tuli kärsiväksi; Häntä, joka
meidän tähtemme on kärsinyt kaikin tavoin.

"Kuulkaa piispaa, jotta Jumalakin kuulisi teitä! Henkeni antaisin
niiden puolesta, jotka ovat kuuliaisia piispalle, presbytereille ja
diakoneille, ja sellaisten kanssa toivoisin osallistuvani Jumalassa.
Työskennelkää yhdessä, kilvoitelkaa yhdessä, juoskaa yhdessä,
kärsikää yhdessä, levätkää yhdessä, nouskaa yhdessä, niinkuin Jumalan
huoneenhaltijat, ystävät ja palvelijat. Olkaa otollisia Hänelle,
jonka sotilaita olette, jolta palkankin saatte. Älköön ketään teistä
havaittako karkuriksi. Pysyköön kasteenne teillä aseiden asemasta,
usko kypärinä, rakkaus miekkana, kärsivällisyys varustuksena. Teidän
työnne olkoon teidän tallellepantu tavaranne, jotta saisitte hyvän
osuuden. Olkaa siis pitkämieliset, toisianne kohtaan lempeät niinkuin
Jumalakin on teitä kohtaan. Jospa kaikissa saisin iloita teistä!"

Efesolaisille Ignatios kirjoittaa: "– – – Rukoilkaa lakkaamatta
toistenkin puolesta, sillä heistä on parannuksen toivoa, että he
saavuttavat Jumalan. Sallikaa sentähden heidän opettaa teitä! Olkaa
te lempeät, kun he ovat vihaiset; nöyrät, kun he kerskuvat; olkaa
pysyväiset uskossa heidän eksytystään vastaan; hiljaiset heidän
raakuuttaan vastaan. Älkäämme pyytäkö olla heidän kaltaisiaan, vaan
tehkäämme heidät hyväntahtoisuudellamme veljiksi. Mutta ahkeroikaamme
olla Herran seuraajat, vaikkapa joku joutuisi kärsimään enemmänkin
vääryyttä, vahinkoa ja ylenkatsetta. Katsokaa, ettei mitään perkeleen
istutusta löydettäisi teidän keskuudestanne.

"Ajat ovat viimeiset. Kavahtakaamme, peljätkäämme Jumalan
pitkämielisyyttä! Sillä joko meidän täytyy peljätä tulevaista
vihaa tahi rakastaa nykyistä armoa. Meidän täytyy vain tulla
osallisiksi Kristuksesta Jeesuksesta, elääksemme totisesti. Älkää
tahtoko hengittääkään ilman Häntä. Hänessä minä kärsin siteitä,
noita hengellisiä helmiä, joissa soisin teidän rukoustenne avulla
täydellisesti tulevani osalliseksi ylösnousemuksesta, joka minun
osakseni tulkoon, jotta minut havaittaisiin efesolaisten arvoiseksi
kristityksi, efesolaisten, jotka aina olivat yhdessä apostolien
kanssa Jeesuksen Kristuksen voimassa.

"Tiedän kuka olen ja kenelle kirjoitan. Minä olen vaaranalaisten ja
tuomittujen veroinen, te olette armoitetut ja vahvistetut. Teidän
ohitsenne on niiden mentävä, jotka surmataan Jeesuksen tähden.
Saman salaisuuden olette käsittäneet kuin Paavali, tuo pyhitetty,
marttyyrikunnian voittanut, jonka seurasta soisin itsenikin
löydettävän, silloin kun Jeesuksen Kristuksen luo pääsen, Paavalin,
joka kaikkialla rukouksillaan teitä muistuttaa.

"Ahkeroikaa siis kokoontua useammin Jumalan kiitokseksi ja kunniaksi.
Sillä kun te yhtämittaa kokoonnutte, niin voitetaan saatanan
voimat ja hänen turmiollisuutensa tuhoutuu teidän uskonne ja
yksimielisyytenne avulla. Ei mikään ole parempi kuin rauha, jossa
lakkaa kaikki sota taivaallisissa ja maallisissa."

Filadelfialaisille hän kirjoittaa: "Ahkeroikaa viettää yhtä
eukharistiaa (Herran Ehtoollista), sillä on vain yksi liha, Herramme
Jeesuksen Kristuksen ja yksi malja, yksi alttari samoin kuin yksi
piispa presbytereineen ja diakoneineen."

Tralleksen seurakunnalle hän kirjoittaa seuraavat hänen
seurakuntakäsitystään kuvaavat sanat: "Teidän tulee itsekunkin ja
erittäinkin presbyterien pitää arvossa piispaa Isän ja Jeesuksen
Kristuksen ja apostolien kunniaksi."

Varsin loistava ja suurenmoinen on Ignatioksen kirje Rooman
seurakunnalle. Esitämme sen tässä kokonaisuudessaan. Se on kirje,
jonka mahtava uskonnollinen nousu etsii vertaistaan. Ylevämmin
lienee harvoin ajateltu, kauniimpaa ei milloinkaan kirjoitettu.
"Suurenmoisen ylevänä se ylittää kaiken inhimillisen kiitoksen; se on
ehkä laatuaan hellintä, mitä kristillinen kirjallisuus voi näyttää"
(Stählin).

"Rukoiltuani Jumalaa voitin sen, että saan nähdä teidän Jumalalle
kelpaavat kasvonne, ja niinpä sainkin enemmän kuin pyysinkään; sillä
toivon sidottuna Kristukseen Jeesukseen saavani tervehtiä teitä,
jos Jumala katsoo minut arvolliseksi olemaan uskollinen loppuun
asti. Sillä alku on kyllä hyvä, kunhan vain saisin armon estämättä
saavuttaa osani. Mutta minä pelkään teidän rakkautenne vahingoittavan
minua, koskapa teille on helppoa tehdä mitä tahdotte; minun taasen on
vaikea päästä Jumalan luo, jos te pyydätte säästää minua.

"Minä en tahdo, että te tulisitte otollisiksi ihmisille, vaan
että pyritte olemaan otollisia Jumalalle, niinkuin te todella
olettekin Hänelle otolliset. Sillä minulla ei enää milloinkaan
tule olemaan näin hyvää tilaisuutta saavuttaa Jumalaa, eikä teitä
voi kirjallisesti velvoittaa mihinkään parempaan kuin että nyt
vaikenette. Jos nimittäin vaikenette minusta, niin minä tulen Jumalan
omaksi, mutta jos te rakastatte minun lihaani, niin minun täytyy
taasen pitkittää juoksuani. Älkää toivottako minulle parempaa, kuin
että minut uhrattaisiin alttarin vielä ollessa valmiina, jotta
rakkaudessa yhdeksi kuoroksi yhtyneinä kiittäisimme Isää Kristuksessa
Jeesuksessa siitä, että Hän katsoi Syyrian piispan arvolliseksi
lähtemään länteen, lähettämällä noutamaan hänet idästä. Suloistahan
on laskea maihin maailmasta Jumalan luo, jotta Hänen luokseen jälleen
nousisin.

"Ette milloinkaan ole panetelleet ketään, vaan olette opettaneet
muita. Mutta minä tahdon, että olisi luotettavaa sekin, mitä te
opettaessanne teroitatte. Rukoilkaa vain minulle voimaa sekä
sisällisesti että ulkonaisesti, jotten ainoastaan puhuisi, vaan myös
tahtoisin; jottei minua ainoastaan sanottaisi kristityksi, vaan jotta
minut myös siksi havaittaisiin. Sillä jos minut siksi havaitaan, niin
olen sovelias siihen, että minua sanotaan siksi (kristityksi) sekä
olemaan uskollinen silloinkin, kun minua ei enää nähdä maailmassa.
Mikään näkyväinen ei ole iankaikkinen, sillä näkyväiset ovat
ajallisia, mutta näkymättömät iankaikkisia. Kristillisyys ei ole vain
vakuuttamista, vaan siinä on suuruutta, silloin kun maailma sitä
vihaa.

"Minä kirjoitan kaikille seurakunnille ja teroitan kaikille,
että minä mielelläni kuolen Jumalan tähden, kunhan te vain ette
mitenkään estä sitä. Hartaasti pyydän teitä, ettette ennenaikaisesti
kiintyisi minuun. Sallikaa minun joutua petojen saaliiksi, jotta
pääsisin Jumalan luo. Olen Jumalan vehnänjyvä, ja petojen hampaat
jauhavat minut, jotta minut havaittaisiin puhtaaksi Kristuksen
leiväksi. Päinvastoin houkutelkaa petoja, että ne tulisivat minun
haudakseni eivätkä minun ruumiistani jättäisi jäljelle mitään, jotten
nukuttuani olisi kenellekään kuormaksi. Silloin minä olen oleva
Kristuksen totinen opetuslapsi, kun maailma ei enää näe edes minun
ruumistanikaan. Rukoilkaa Kristusta minun puolestani, että minut
näiden välikappaleiden kautta havaittaisiin Jumalan uhriksi. En voi
käskeä teitä niinkuin Pietari ja Paavali. He olivat apostoleita, minä
olen mitä vähäpätöisin; he olivat vapaita, minä olen ollut näihin
saakka orja. Mutta kärsittyäni tulee minustakin Jeesuksen Kristuksen
vapautettu, ja Hänessä minä olen ylösnouseva vapaana. Nyt opin
sidottuna olemaan mitään haluamatta.

"Syyriasta Roomaan asti taistelen petojen kanssa maalla ja
merellä, yötä ja päivää, ollessani sidottu kymmeneen leopardiin,
sotamiesjoukkueeseen, joka vaikkapa teen sille hyvää, käy yhä
kiusallisemmaksi. Heidän vääryytensä opettaa minua vain paremmin,
vaikken minä sentähden ole vanhurskautettu. Jospa joutuisin minulle
varattujen petojen saaliiksi, petojen, jotka piakkoin toivon
löytäväni. Ne minä houkuttelen heti syömään minut suuhunsa, jotteivät
arastellen jättäisi minua, kuten muutamia muita, koskematta. Mutta
jos ne ovat vastahakoisia eivätkä tahdo tehdä sitä, niin minä pakotan
ne. Antakaa minulle anteeksi; minä tiedän, mikä minua hyödyttää. Nyt
alan olla opetuslapsi. Älköön mikään näkyväisistä tahi näkymättömistä
estäkö minua pääsemästä Jeesuksen Kristuksen luo. Tuli ja risti,
petojen parvet, silpomiset, raatelemiset, luiden hajoittelemiset,
jäsenten katkomiset, koko ruumiin runteleminen ja kaikki perkeleen
kidutukset tulkoot osakseni, kunhan vain pääsen Jeesuksen Kristuksen
luo.

"Minua eivät vähääkään hyödytä maailman ääret eivätkä tämän ajan
kuninkuudet. Parempi on minun nukkua kuolon uneen Jeesuksessa
Kristuksessa kuin hallita maan ääriä. Häntä minä etsin, joka on
tähtemme kuollut, Häntä kaipaan, joka on tähtemme ylösnoussut.
Antakaa minulle anteeksi, veljet! Älkää estäkö minua pääsemästä
elämään; älkää vaatiko, että kuolisin. Älkää koettako lahjoittaa
maailmalle minua, joka tahdon olla Jumalan oma. Sallikaa minun
ammentaa puhdasta valoa, sillä sinne tultuani tulee minusta Jumalan
ihminen. Suokaa minun tulla Jumalani kärsimysten jäljittelijäksi. Ken
Häntä sisimmässään kantaa, harkitkoon tarkoin, mitä minä tahdon, ja
sääliköön minua ja ymmärtäköön, mikä minua ahdistaa.

"Tämän ajan ruhtinas tahtoo ryöstää minut ja turmella mieleni
Jumalaa kohtaan. Älköön siis yksikään teistä läsnäolevista auttako
häntä. Tulkaa paremmin minun, mikä on samaa kuin Jumalan, omiksi.
Älkää puhuko Jeesuksesta Kristuksesta, jos himoitsette maailmaa.
Älköön kateus asuko teissä. Niin, vaikkapa minä mieskohtaisesti
läsnäollessani pyytäisin teitä, älkää totelko minua; paljoa paremmin
totelkaa sitä, mitä minä teille kirjoitan. Sillä elävänä kirjoitan
teille, mutta uhkuen halua saada kuolla. Haluni on ristiinnaulittu,
eikä minussa ole mitään tulta, mikä etsisi maallisia. Elävä, kumpuava
vesi sanoo sisällisesti minulle: Tule tänne Isän luo! Minua ei
tyydytä katoava ravinto eikä tämän elämän hekuma. Jumalan leipää
tahdon saada, sitä taivaallista leipää, joka on Jeesuksen Kristuksen
Jumalan Pojan liha, Hänen, joka viimeisenä aikana syntyi Daavidin ja
Aabrahamin siemenestä; ja Jumalan juomaa tahdon, Hänen vertansa, joka
on katoamaton rakkaus ja iäinen elämä.

"En enää tahdo elää ihmisten tavalla. Mutta se tapahtuu, jos te
tahdotte. Muutamalla kirjaimella anon teiltä: uskokaa minua! Mutta
Jeesus Kristus on ilmoittava teille, että minä puhun totta. Rukoilkaa
minun puolestani, että minä saavuttaisin päämääräni. En lihan mukaan
ole teille kirjoittanut, vaan Jumalan mielen mukaan. Jos saan kärsiä,
olette suoneet minulle hyvää; jos minut hyljätään, olette minua
vihanneet.

"Muistakaa rukouksissanne Syyrian seurakuntaa, jonka paimenena on
Jumala minun sijassani. Jeesus Kristus yksin olkoon sen piispa, ja
teidän rakkautenne. Minä punastun, jos minua sanotaan sikäläiseksi;
sillä siihen minä en ole arvollinen, koskapa olen kaikkein viimeinen
ja kesken syntynyt. Mutta minäkin saan armon olla jotakin, kunhan
vain ensin pääsen Jumalan luo. Teitä tervehtii minun henkeni ja
niiden seurakuntien rakkaus, jotka vastaanottivat minut, ei kuten
kulkijan, vaan Jeesuksen Kristuksen nimeen. Sillä nekin, jotka eivät
kuuluneet minun matkaani, saattoivat minua kaupungista kaupunkiin.

"Tämän kirjoitan teille Smyrnasta autuuden ansaitsevain efesolaisten
kautta. Krokos, jota minä olen aina kaipauksella muistava, on monien
muiden kera minun luonani. Toivon teidän jo tulleen tuntemaan ne,
jotka Jumalan kunniaksi menivät minun edelläni Syyriasta Roomaan.
Ilmoittakaa heille minun jo olevan lähellä. Sillä he ovat kaikki
Jumalalle ja teille kelvolliset, ja teidän heitä sopii kaikin tavoin
virvoittaa. Tämän kirjoitin teille elokuun neljäntenäkolmatta
päivänä. Voikaa hyvin loppuun asti Jeesuksen Kristuksen
kärsivällisyydessä! Amen."

Voimme helposti kuvitella mielessämme, miten valtava vaikutus
tällaisilla kirjeillä oli ahdistettuun Kristuksen seurakuntaan,
etenkin kun niiden takana oli Syyrian kunnianarvoisa, patriarkallinen
esipappi, apostolin oppilas ja Jeesuksen Kristuksen suuresti
armoitettu ja uskollinen veritodistaja.

Mitä Ignatioksen marttyyrikuolemaan tulee, on meille säilynyt viisi
erilaista laajaa Ignatios-marttyyriota eli Ignatios-aktia, mutta jo
vanhin näistä, n.s. Colbertin marttyyrio ("Martyriun Antiochenum"),
ansaitsee ainoastaan osittain Marttyyrien historiaa luottamusta.
Esitämme sen seuraavassa kokonaisuudessaan viittaamalla siihen, mitä
olemme tässä suhteessa lausuneet esityksemme alussa.

"Pyhän Ignatioksen, Theoforoksen, marttyyrio.

"Kun Trajanus oli päässyt Rooman keisariksi, hoiti Ignatios,
apostoli Johanneksen opetuslapsi ja ennen muita apostolinarvoinen
mies, mitä huolellisimmin Antiokian seurakuntaa, vaivoin tultuaan
pelastetuksi Domitianuksen monista vainonmyrskyistä. Rukoilemisella
ja paastoamisella, väsymättömällä opettamisella ja henkisellä
voimainponnistuksella hän, kuten hyvä perämies ainakin, piti puoltaan
tuimaa myrskyä vastaan, huolehtien, ettei kukaan heikommista ja
aremmista hukkuisi. Sentähden hän iloitsi siitä, että seurakunta
oli saanut rauhaa ja että vaino vähäksi aikaa oli tauonnut, mutta
sydämessään hän suri, ettei itse vielä ollut saavuttanut totista
rakkautta Kristukseen eikä ollut täydelliseksi opetuslapseksi
päässyt. Sillä hän kuvitteli mielessään tulevansa tunnustuksellaan
enemmän Kristuksen kaltaiseksi. Vielä hän viipyi muutamia vuosia
seurakunnassa ja valaisi Jumalan sanaa selittämällä, niinkuin
ihmeellisen kirkas kynttilä, kaikkien ymmärrystä, mutta sitten
täytettiin hänen rukouksensa.

"Kun näet Trajanus hallituksensa yhdeksäntenä vuonna, ylpeänä
siitä, että oli voittanut skyyttalaiset, [Skyyttalaiset,
iraanilaista sukuperää oleva muinaiskansa, joka asui Mustanmeren
ja Kaukasus-vuorten pohjoispuolella ja sieltä itäänpäin; osa
maanviljelijöitä, enimmät paimentolaisia, jotka olivat tunnetut
taitavina ratsastajina ja jousimiehinä.] daakialaiset [Daakialaiset,
muinaiskansa, joka asui Tiszan, Tonavan, Karpaattien ja Dnjesterin
välillä. Keisari Trajanus voitti daakialaiset, jotka kuninkaansa
Decebaluksen johdolla olivat häirinneet Rooman valtakunnan rajoja,
kahdella sotaretkellä 101-02 ja 105-07.] ja monta muuta kansakuntaa,
luuli jo laskeneensa valtansa alle kaikki paitsi kristittyjen pyhää
lahkoa, niin uhkasi hän vainota heitä, jolleivät he suostuisi
pakanoiden kanssa palvelemaan epäjumalia, ja koetti pakottaa kaikki
hurskaasti elävät uhraamaan tahi, jolleivät sitä tehneet, kuolemaan.
[Tässä on viittaus keisari Trajanuksen tunnettuun reskriptiin v:lta
112. Nuorempi Plinius, Bithynian käskynhaltija, tiedusteli keisarilta
kirjelmällä, mitä hänen oli tehtävä niille lukuisille miehille ja
naisille, joita syytettiin siitä, että olivat kristittyjä. Keisari
vastasi, että kristittyjä ei pitänyt etsiä, mutta kun heitä tuotiin
tutkittaviksi, tuli heitä rangaista.] Tästä Ignatios kovin pelästyi
Antiokian seurakunnan puolesta, mutta itse Kristuksen jalo soturi
meni mielihyvällä Trajanuksen luo, joka tähän aikaan oleskeli
Antiokiassa rientäessään Armeniaa ja parthialaisia [Parthialaiset
olivat iraanilais-skyyttalaista syntyperää oleva urhoollinen
paimentolaiskansa, joka tunnusti Zoroasterin oppia. Heillä oli
ensimmäisellä vuosisadalla e.Kr. Etu-Aasiassa laaja valtakunta,
johon kuuluivat Induksen ja Eufratin väliset maat.] vastaan. Kun hän
oli astunut Trajanuksen eteen, sanoi tämä: 'Kuka sinä olet, paha
henki, joka rikot minun käskyjäni ja vieläpä viettelet muitakin
kurjasti hukkumaan?' Tähän Ignatios vastasi: 'Ei kukaan saata sanoa
Theoforosta pahaksi hengeksi, sillä pahat henget pakenevat kauas
pois Jumalan palvelijoista. Mutta jos sanot minua pahojen henkien
viholliseksi, koska olen niille vastukseksi, niin siihen myönnyn.
Sillä kun minulla on kuninkaana Kristus taivaassa, niin poljen heidän
ansojansa.' Trajanus kysyi sitten: 'Kuka on Theoforos?' Ignatios
vastasi: 'Se, jolla sydämessään on Kristus.' [Theoforos, kreikkal.
sana, kirjaimellisesti = jumalankantaja.] Trajanus virkkoi: 'Eikö
meillä mielestäsi ole ymmärryksen mukaan jumalia; niitähän me
käytämme liittolaisinakin vihollisia vastaan?' Ignatios vastasi:
'Sinä erehdyt nimittäessäsi pakanoiden haltijoita jumaliksi, sillä
yksi on Jumala, ja Hän on luonut taivaan ja maan ja meren ja kaikki,
mitä niissä on, ja yksi Jeesus Kristus, Jumalan ainosyntyinen
Poika; jospa Hänen ystävyyttään saisin nauttia!' Trajanus sanoi:
'Hänestäkö puhut, jonka Pontius Pilatus ristiinnaulitsi?' Ignatios
vastasi: 'Hänestä, joka ristiinnaulitsi synnin ja sen keksijän ja
tuomitsi kaiken pahan hengen pahuuden heitettäväksi niiden jalkain
alle, joiden sydämessä Hän asuu.' – 'Onko sinulla siis Kristus
sydämessäsi?' – 'On kyllä, sillä näin on kirjoitettu: 'Minä tahdon
asua heissä ja vaeltaa heissä.' Nyt Trajanus julisti tuomion:
'Ignatioksen, joka sanoo kantavansa sydämessään ristiinnaulittua,
olemme käskeneet sotamiesten panna kahleisiin ja viedä suureen Rooman
kaupunkiin, jotta hän kansan nähtäväksi ja huviksi joutuisi petojen
syötäväksi.' Kun pyhä marttyyri kuuli tämän tuomion, huudahti hän
ilosta: 'Minä kiitän Sinua, Herra, että olet suvainnut kunnioittaa
minua täydellisellä rakkaudella itseäsi kohtaan sitomalla minut
samoilla kahleilla kuin apostoli Paavalin.' Kun hän oli tämän
lausunut ja ilomielin rautoihin pantu, rukoili hän ensin seurakunnan
puolesta ja uskoi sen kyynelsilmin Herran haltuun; sitten tempasivat
petomaiset sotamiehet hänet, niinkuin kaunista laumaa johtavan oivan
oinaan, tylysti matkalle Roomaan verenhimoisten petojen syötäväksi.

"Vilkkaana ja iloisena sekä täynnä kärsimishalua hän matkusti
Antiokiasta Seleukiaan ja aloitti sieltä laivamatkansa. Monen vaivan
perästä Smyrnaan tultuaan hän suurella ilolla riensi tervehtimään
Smyrnan piispaa Polykarposta, entistä oppiveljeään, sillä he olivat
aikaisemmin molemmat olleet apostoli Johanneksen opetuslapsia. Tämän
luona hän viipyi vähän aikaa, jakoi hänelle hengellisiä lahjojansa
ja kerskatessaan kahleistansa hän pyysi, että tämä auttaisi häntä
pääsemään tarkoituksensa perille. Ja hartaasti hän pyysi tätä
yhteisesti kultakin seurakunnaita. Sillä Aasian kaupungit ja
seurakunnat ottivat piispojensa, presbyteriensä ja diakoniensa kautta
vastaan pyhän miehen, kaikkien kiiruhtaessa hänen luokseen saamaan
osaa hänen hengellisistä armolahjoistaan. Mutta ennenkaikkea hän
pyysi tätä Polykarpokselta, jotta sitä pikemmin pääsisi Kristuksen
kasvoja katselemaan, sittenkun pedot olivat tehneet hänet maailmalle
näkymättömäksi.

"Ja näin hän teki, näin hän hartaasti pyysi, niin kauas ulotuttaen
rakkauttaan Kristukseen, jotta hän perisi taivaan jalolla
tunnustuksellaan ja niiden hartaudella, jotka hänen kilvoituksensa
puolesta hänen kanssaan rukoilivat, ja jotta antaisi palkan niille
seurakunnille, jotka olivat tulleet häntä tapaamaan, kiittäen niitä
edeltäpäin lähettämissään kirjeissä, joista rukousten ja kehoitusten
mukana vuoti hengellistä armoa. Niinpä hän, nähdessään kaikkien
olevan hyvänsuopeita häntä kohtaan, pelkäsi, että heidän veljellinen
rakkautensa kenties estäisi hänen intoaan mennä Herran luo, vaikka
jo marttyyriuden kaunis ovi oli hänelle avoinna. Ja siihen suuntaan
hän kirjoitti Rooman seurakunnalle, kuten alempana on mainittu.
[Tekstissä seuraa edelläesittämämme Ignatioksen kirje Rooman
seurakunnalle.] – – –

"Rauhoitettuaan nyt kirjeellään poissa Roomassa olevia veljiä, kuten
tahtoi, hän lähti Smyrnasta, sillä sotamiehet hoputtivat 'Kristuksen
kantajaa', jotta hän ehtisi juhlaesityksen pääkaupunkiin ja Rooman
kansan nähden villien petojen eteen heitettynä saavuttaisi tällä
kilvoituksellaan vanhurskauden kruunun. Sieltä hän edelleen, lähtien
matkalle Neapoliin, kulki Filippin kautta Makedonian ja Epeiroksen
halki Epidamnuksen puolelle. Siellä hän merenrannalla astui
laivaan, purjehti Adrianmeren poikki ja kulki Tyrrhenanmerta myöten
saarien ja kaupunkien ohi. Ja kun pyhälle miehelle näkyi Puteoli,
niin hän halusi astua maihin, sillä hän tahtoi seurata apostoli
Paavalin jälkiä. Mutta kun nouseva raju tuuli, joka kiidätti laivaa
myötäsuuntaan, ei sitä sallinut, niin hän purjehti tuon paikan ohi
ylistäen sikäläisten veljien rakkautta. Kun sitten sama myötätuuli
yhden päivän ja yhden yön puhalsi, kiidimme me vastahakoisesti
eteenpäin, surren kohta tapahtuvaa eroamme vanhurskaasta. Mutta
hänelle, joka kiireesti riensi pois maailmasta, pian päästäkseen
rakastamansa Herran luo, kävi, niinkuin hän oli rukoillutkin.
Kun he siis olivat purjehtineet Rooman satamaan, epäpuhtaitten
juhlallisuuksien jo ollessa päättymäisillään, olivat sotamiehet
närkästyksissään matkan pituudesta, mutta piispa seurasi ilomielin
hoputtavia sotamiehiä.

"Sieltä, n.s. 'Satamasta', mennessämme kohtaamme veljet – sillä
huhu pyhästä marttyyristä oli jo levinnyt –, ja he olivat samalla
kertaa sekä iloisia että peloissaan; he iloitsivat, koska heidän
sallittiin tavata Theoforos, mutta pelkäsivät sitävastoin sellaista
miestä kuolemaan saatettaessa. Muutamia hän käski rauhoittumaankin,
kun he innoissaan uhkasivat koettaa saada kansan tyyntymään, niin
ettei se vaatisi näin hurskaan miehen henkeä. Tuntien heidät heti
hengessä hän tervehti kaikkia sekä pyysi heiltä totista rakkautta
useammilla sanoilla kuin kirjeessään ja kehoitti heitä, etteivät
kadehtisi häntä, joka riensi Herran luo; kaikki veljet lankesivat
polvilleen, ja hän rukoili Jumalan Poikaa varjelemaan seurakuntiaan,
lakkauttamaan vainot ja vuodattamaan veljien sydämiin keskinäistä
rakkautta. Ja sitten hänet kiireesti vietiin amfiteatteriin.
Senjälkeen hänet keisarin aikaisemman käskyn mukaan heti heitettiin
petojen eteen, juhlallisuuksien ollessa loppumaisillaan. Oli näet
juhla, jota latinankielellä kutsuttiin 'kolmanneksitoista' [Tässä
tarkoitetaan 'Sigillaria'-juhlaa, jota vietettiin Roomassa joulukuun
20 päivän tienoissa, siis noin 13 päivää ennen tammikuun 1:stä
päivää.], jota he pitivät hyvin kuuluisana ja johon innokkaasti
kokoontuivat. Näin jumalattomat viskasivat hänet petojen eteen, jotta
näiden kautta täytettäisiin pyhän marttyyri Ignatioksen toivomus,
niinkuin on kirjoitettu: 'Mitä vanhurskaat halajavat, sitä heille
annetaan.' [San. 10, 23] Ja kuten hän jo ennen oli kirjeessään
toivonut loppuunsa nähden, nimittäin, ettei hänen ruumiistaan
jäisi jäljelle mitään veljien vaivaksi häntä korjattaessa, niin
kävikin. Sillä jäljelle jäivät ainoastaan järeämmät hänen pyhistä
jäännöksistään, jotka lähetettiin liinaan käärittyinä Antiokiaan ja
jotka marttyyrille osoitettu armo verrattoman kalliina aarteena jätti
pyhälle seurakunnalle.

"Tämä tapahtui joulukuun 20 p:nä Suran ja Senecion ollessa
toistamiseen konsuleina Roomassa. Kun sitten me, silminnäkijöinä
olleet veljet, vietimme kotona koko seuraavan yön itkien ja
polvillamme hartaasti rukoillen Herraa, että Hän vahvistaisi meitä
heikkoja sen suhteen, mikä oli tapahtunut, niin meidän vähän
nukahtaessamme toiset meistä näkivät hänen seisovan vieressämme ja
meitä syleilevän, toiset hänen rukoilevan meidän edestämme, toiset
taasen hänen perin hikisenä, ikäänkuin suuresta vaivasta tulleena
seisovan Herran edessä. Suurella ilolla nähtyämme tämän ja näyt
keskenään verrattuamme sekä kiittäen Jumalaa, kaiken hyvän antajaa ja
ylistäen pyhää miestä onnelliseksi olemme teille ilmoittaneet päivän
ja ajan, jotta me kokoontuen marttyyriuden vuosipäivänä viettäisimme
tämän Kristuksen kilvoittelijan ja jalon marttyyrin muistoa, hänen,
joka tallasi jalkojensa alle perkeleen ja Kristuksen rakkauden
kaipuusta päätti elämänsä juoksun Kristuksessa Jeesuksessa meidän
Herrassamme, jonka kautta ja jonka kanssa Isälle olkoon kunnia ja
valta ynnä Pyhän Hengen kanssa iankaikkisesti! Amen."

Ignatioksen kuolemasta ja niistä olosuhteista, joissa se tapahtui,
lausuu kirkkoisä Krysostomos:

"Ignatiosta ei tuomittu kadottamaan elämäänsä loukossa, kuten
vankilassa tahi kaupungin ulkopuolella, vaan julkisella näyttämöllä,
missä suuri kansanjoukko istui ja katseli. Näin hän siis on kaikkien
nähden käynyt taisteluun perkelettä vastaan ja saanut voiton; eikä
tämä tapahtunut pakollisesti, vaan vapaaehtoisesti; eikä vain
urhoollisesti, vaan myöskin ilomielin, sillä hän katseli petoja,
jotka tulisivat hyökkäämään hänen kimppuunsa, suurella mielihyvällä,
ikäänkuin ne eivät riistäisi hänen elämäänsä, vaan mieluumminkin
hänet näin kutsuttaisiin kaikkein ihanimpaan ja autuaallisimpaan
elämään."

PIISPA POLYKARPOS.

Marttyyrien historian esikuvallisiin henkilöihin ja
suurpiirteisimpiin persoonallisuuksiin kuuluu Smyrnan kaupungin
kuuluisa piispa Polykarpos, jonka marttyyrio on marttyyrien
historian kaikkein kauneimpia lukuja. Kirkkoisä Irenaeukselta olemme
saaneet tärkeitä tietoja tästä apostolisesta isästä ja apostolisen
perimätiedon luotettavasta vartiasta.

Irenaeus oli poikasena käynyt kuulemassa harmaantuneen Smyrnan
piispan saarnoja ja vielä hänen ollessaan vanhana väikkyi
Polykarpoksen jalo kuva elävänä hänen silmäinsä edessä. "Minä voisin
näyttää sinulle", hän kirjoittaa eräälle presbyterille, "vielä
paikan, jossa autuas Polykarpos istui ja opetti, ja hänen ulos- ja
sisällekäymisensä ja koko hänen käyttäytymisensä ja ulkonäkönsä
sekä puheensa, jotka hän piti kansalle, sekä miten hän kertoi
seurustelustaan Johanneksen ja muiden kanssa, jotka olivat nähneet
Herran, sekä miten hän esitti heidän sanojaan ja mitä hän oli kuullut
heiltä Herrasta ja hänen ihmetöistään ja opistaan." Johanneksella
tarkoitetaan tässä epäilemättä samannimistä apostolia, joka kirkkoisä
Tertullianuksen mukaan oli vihkinyt hänet Smyrnan piispaksi. Noin
v. 110 (116) kävi hänen luonaan piispa Ignatios kärsimysmatkallaan
Roomaan. Hänen kauttaan Polykarpos joutui yhteyteen filippiläisten
kanssa, joille hän kirjoitti apostolista henkeä uhkuvan, meille
säilyneen kirjeen. Aiheen tämän paimenkirjeen kirjoittamiseen,
kirjeen, joka sisältää arvokkaita neuvoja kristillisestä vaelluksesta
ja seurakuntaelämästä, antoi seuraava tapahtuma.

Filippissä oli presbyteri Valens langennut ahneuden syntiin –
luultavasti hän oli tuhlannut seurakunnan varoja. Hänet oli sentähden
pantu pois viralta ja erotettu seurakunnan yhteydestä. Silloin
Polykarpos kirjoitti filippiläisille mainitun kirjeen, jossa hän
kehoittaa seurakuntaa sopivaisuuteen ja lempeyteen presbyteriä
ja hänen puolisoaan kohtaan sekä neuvoo ottamaan heidät jälleen
seurakunnan yhteyteen, sittenkun he ovat kärsineet heille määrätyn
katumusajan. Kun mainittu apostolista uskonrohkeutta uhkuva ja
kalliita neuvoja sisältävä lähetyskirje sallii meidän luoda syvän
silmäyksen tämän jalon jumalanmiehen sydämeen ja uskonelämään, niin
esitämme siitä seuraavassa katkelmia.

"– – – Vyöttäkää sentähden mielenne kupeet sekä palvelkaa
Jumalaa pelossa ja totuudessa, hyläten tyhjän turhapuheisuuden ja
monien eksytyksen, uskoen Häneen, joka Herran Jeesuksen Kristuksen
kuolleista herätti ja antoi Hänelle kunnian ja istuimen oikealla
kädellänsä, jolle kaikki taivaassa ja maan päällä ovat alamaiset,
jota jokainen henki palvoo, joka on tuleva eläväin ja kuolleiden
tuomarina, jonka veren Jumala on etsivä niiltä, jotka eivät usko
Häneen. Mutta Se, joka Hänet kuolleista herätti, on myös herättävä
meidät, jos teemme Hänen tahtonsa ja vaellamme Hänen käskyissään ja
rakastamme, mitä Hän rakasti, kartamme kaikkea vääryyttä, petosta,
ahneutta, panettelemista, väärää todistusta, emmekä kosta pahaa
pahalla eikä herjausta herjauksella, ei nyrkkiä nyrkillä eikä
sadatusta sadatuksella, vaan muistamme mitä Herra opettaen sanoi:
'Älkää tuomitko, ettei teitä tuomittaisi; sillä millä tuomiolla te
tuomitsette, sillä teidät tuomitaan, ja millä mitalla te mittaatte,
sillä teille mitataan', ja autuaita ovat köyhät ja ne, joita
vanhurskauden tähden vainotaan, sillä heidän on taivasten
valtakunta. – – –

"Mutta kaikkien ahtauksien alku on ahneus. Tietäessämme siis,
ettemme ole tuoneet mitään maailmaan, vieläpä, ettei meillä ole
täältä mitään vietävääkään, varustautukaamme vanhurskauden aseilla
ja harjoittautukaamme vaeltamaan Herran käskyissä, ja sitten myös
neuvomaan vaimojamme vaeltamaan annetussa uskossa ja rakkaudessa
ja pyhyydessä, rakastaen omia miehiään kaikessa totuudessa ja
olemaan ystävällisiä kaikille samalla tavoin kaikessa kohtuudessa
ja kasvattamaan lapsiaan jumalanpelon taidossa. Leskiä opettakaamme
olemaan ymmärtäväiset Herran uskoa koskevissa kohdissa, rukoilemaan
lakkaamatta kaikkien puolesta, olemaan kaukana kaikesta parjauksesta,
panettelemisesta, väärästä todistuksesta, ahneudesta ja kaikesta
pahasta; tietäen olevamme alttari, ja että Hän katselee kaikkia,
eikä mitään ole Häneltä salassa, ei mietteet, ei ajatukset eikä edes
sydämen salaisuudet. – – –

"Sillä jokainen, joka ei tunnusta Jeesuksen Kristuksen lihaan
tulleen, on antikristus; ja ken ei tunnusta ristin todistusta, on
perkeleestä; ja ken Herran sanoja omien himojensa mukaan vääntelee
eikä sano olevan ylösnousemusta ja tuomiota, se on saatanan
esikoinen. Jättäkäämme sentähden monien turhamaisuus ja petolliset
opit ja palatkaamme meille alusta annettuun oppiin, valppaina
rukouksissa ja kestäväisinä paastoissa, anoen rukouksissamme
kaikkinäkevää Jumalaa, jottei Hän johdattaisi meitä kiusaukseen,
niinkuin Herra sanoi: 'Henki tosin on altis, mutta liha on heikko.
[Matt. 26, 41]

"Pysykäämme siis lakkaamatta toivossamme ja vanhurskautemme pestissä,
joka on Jeesus Kristus, joka 'itse kantoi meidän syntimme omassa
ruumiissaan ristinpuuhun', [1 Piet. 2, 24] joka 'ei yhtään syntiä
tehnyt ja jonka suussa ei mitään vilppiä ollut'; [1 Piet. 2, 22]
mutta meidän tähtemme Hän kaikki kärsi, jotta Hänessä eläisimme.
Olkaamme siis Hänen kärsivällisyytensä seuraajat, ja jos saamme
kärsiä Hänen nimensä tähden, niin ylistäkäämme Häntä. Sillä sellaisen
esikuvan Hän itsessään asetti meidän eteemme, ja sen me olemme
uskoneet.

"Valens, joka kerran teidän luonanne on presbyteriksi asetettu, on
tuottanut minulle suuren surun sillä, että hän pitää saamaansa asemaa
niin halpa-arvoisena. Sentähden varoitan teitä karttamaan ahneutta
sekä olemaan puhtaat ja totiset. Välttäkää kaikkea pahaa. Mutta ken
ei voi osoittaa itsehillintää näissä, miten saattaa hän julistaa
sitä toisille? Jos joku ei ole pidättäytynyt ahneudesta, sitä
epäjumalisuus saastuttaa ja se tuomitaan niinkuin hän olisi pakanain
joukkoa. Mutta onko ketään, joka ei tietäisi millainen Herran tuomio
on? Vai 'ettekö tiedä, että pyhät tulevat maailman tuomitsemaan?'
[2 Kor. 6, 2] kuten Paavali opettaa. Mutta en minä olekaan mitään
sellaista havainnut enkä kuullut olevan teissä, joiden seassa autuas
Paavali vaikutti, ja teitähän kiitetäänkin hänen lähetyskirjeensä
alussa. Sillä teistä hän kerskaa kaikissa seurakunnissa, jotka vain
silloin olivat tulleet tuntemaan Jumalan; mutta me emme silloin vielä
tunteneetkaan Häntä. Sentähden, veljeni, olen kovin murheellinen
hänen ja hänen puolisonsa tähden, joille Jumala antakoon totisen
katumuksen. Olkaa siis tässä taitavat ja älkää vihollisina sellaisia
pitäkö, vaan palauttakaa kuten (seurakunnan) sairaita ja eksyviä
jäseniä, että pelastaisitte koko teidän ruumiinne. Sillä tätä
tehdessänne rakennatte itseänne. – – –

"Autuas se, joka näitä muistaa, ja autuaita toivon teidän olevan.
Mutta Jumala ja meidän Herramme Jeesuksen Kristuksen Isä, ja itse
iankaikkinen Ylimmäinen Pappi, Jumalan Poika, Jeesus Kristus,
rakentakoon teitä uskossa ja totuudessa ja kaikessa nöyryydessä ja
vihan välttämisessä, kärsivällisyydessä ja pitkämielisyydessä ja
itsehillinnässä ja puhtaudessa; ja antakoon teille arvan ja osan
pyhäinsä seassa, ja meille teidän kaikkein kanssa taivaan alla, jotka
tulevat uskomaan meidän Herraamme Jeesukseen Kristukseen ja Hänen
Isäänsä, joka Hänet kuolleista herätti. Rukoilkaa kaikkien pyhäin
puolesta. Rukoilkaa myöskin kuningasten ja valtojen ja hallitsijain,
vieläpä ristin vihollistenkin puolesta, että teidän hedelmänne olisi
kaikissa nähtävänä, että olisitte Hänessä täydelliset."

Polykarpos puolusti uskollisesti oikeaa oppia ja apostolista
perimätietoa harhaoppeja vastaan. "Hän opetti aina sitä, mitä hän
itse oli apostoleilta oppinut, mitä myös kirkko julistaa, mikä
myös yksin on totta," vakuuttaa Irenaeus. Vähää ennen kuolemaansa
Polykarpos kävi Roomassa tapaamassa piispa Anicetusta sen oppiriidan
johdosta, mikä oli syntynyt itä- ja länsimaisen kirkon välillä
pääsiäisen viettämisen ajasta. Siellä hän kohtasi harhaoppisen
Markionin. Kun viimeksimainittu kehoitti Polykarposta tuntemaan, kuka
hän on, niin Polykarpos vastasi: "Tunnen kyllä, tunnen kyllä saatanan
esikoisen."

Pian Roomasta palaamisen jälkeen päättyi iäkkään seurakunnankaitsijan
pyhiinvaellusmatka marttyyrikuolemalla helmikuun 23 p:nä v. 155,
keisari Markus Aureliuksen hallitusaikana. Suuren sapatin ehtoona,
pääsiäislauantai-iltana tämä uskollinen Jeesuksen Kristuksen
todistaja siirtyi ajasta iankaikkisuuteen viettämään iäistä
ylösnousemuksen ja voiton juhlaa kirkastetun Herransa luona taivasten
valtakunnassa. Hänen todistajakuolemansa johdosta kirjoitti Smyrnan
seurakunta kiertokirjeen Filomelionin seurakunnalle ja kaikille
seurakunnille kautta koko silloisen kristikunnan. Tämän meille
säilyneen aitoperäisen kreikankielisen asiakirjan johdolla esitämme
seuraavassa kertomuksen tämän kunnianarvoisan seurakunnan kaitsijan,
apostolin ja profeetan oppilaan sekä apostolisen isän viimeisestä
voitollisesta taistelusta saatanaa ja hänen joukkoansa vastaan.
Mainittu kiertokirje kuuluu kokonaisuudessaan seuraavasti:

"Pyhän Polykarpoksen marttyyrio.

"Smyrnassa muukalaisena majaileva Jumalan seurakunta toivottaa
Filomelionin seurakunnalle sekä kaikille pyhän yhteisen kirkon
kaikilla paikkakunnilla oleville seurakunnille armoa ja rauhaa ja
rakkautta Isältä Jumalalta ja Herraltamme Jeesukselta Kristukselta
ylitsevuotavassa määrässä.

"Olemme kirjoittaneet teille, veljet, mitä tapahtui marttyyreille
ja erikoisesti autuaalle Polykarpokselle, jonka todistajakuolema
sinetin tavoin teki lopun vainosta. Sillä melkein kaikki,
mikä kävi edellä, tapahtui siksi, että Herra meille ennakolta
ilmoittaisi evankeliumin mukaisen marttyyriuden. Polykarpos jäi
näet paikoilleen joutuakseen alttiiksi annetuksi, kuten Herrakin,
jotta mekin tulisimme hänen jäljittelijöikseen, katsoen ei vain
omaamme, vaan kukin toistemmekin parasta. Sillä totista ja lujaa
rakkautta todistaa se, että ei tahdo ainoastaan itse pelastua, vaan
että toivoo kaikkien veljienkin pelastuvan. Niinpä autuaita ja
jaloja ovat kaikki Jumalan tahdon mukaan kärsityt marttyyriudet;
tuleehan meidän, varovaisia ollen, omistaa Jumalalle valta kaikissa
asioissa. Sillä kuka ei ihailisi heidän uljuuttaan ja kestävyyttään
ja rakkauttaan Herraan? Kestiväthän he siihen määrin ruoskilla
suomimista, että aina sisässäolevia verisuonia ja valtimoita myöten
saattoi nähdä lihan rakenteen, jotta ympärilläseisovatkin säälivät
ja surkuttelivat. Mutta hepä menivät niin pitkälle uljuudessa, ettei
kukaan heistä mitään hiiskunut eikä valittanut, osoittaen meille
kaikille, että Kristuksen marttyyrit tuona heidän kiduttamishetkenään
vapautuivat lihasta, tai pikemmin, että Herra heidän vieressään
seisten seurusteli heidän kanssaan. Ja turvautuen Kristuksen armoon
he halusivat maallisia kidutuksia, yhden hetken hinnalla ostaen
itsensä vapaiksi iankaikkisesta rangaistuksesta. Ja viileä oli
heille epäinhimillisten kiduttajain tuli. Sillä silmäin edessä
oli heillä vapautus iankaikkisesta ja milloinkaan sammumattomasta
tulesta ja sielunsilmillään he katsoivat ylös niihin loppuun asti
kestäneille valmistettuihin palkintoihin, joita korva ei ole kuullut
eikä silmä nähnyt ja jotka eivät ole ihmisen sydämeen nousseet,
mutta joita Herra osoitti niille, jotka eivät enää olleet ihmisiä,
vaan jo enkeleitä. Samoin myös ne, jotka tuomittiin petojen eteen
heitettäviksi, kestivät loppuun asti kauheat rääkkäykset. Heidän
alleen levitettiin merisimpukoita ja heitä rääkättiin monenlaisilla
muillakin kidutuslajeilla, jotta perkele, jos mahdollista,
pitkällisen rääkkäyksen kautta taivuttaisi heidät kieltämään uskonsa.
Sillä monta outoa juonta hän punoi heitä vastaan.

"Mutta kiitos Jumalan. Kaikkia vastaan hän ei pystynyt.
Erinomaisimmin kunnostautui oivallinen Germanikos, joka
kestävyydellään rohkaisi heidän pelkuruuttaan. Kun nimittäin
prokonsuli koetti taivuttaa häntä ja sanoi säälivänsä hänen
nuoruuttaan, niin hän väkisin veti pedon luokseen, päästäkseen sitä
pikemmin heidän jumalattomasta ja epäpyhästä elämästään. Tämän
johdosta siis koko kansanjoukko ihmetellen kristittyjen Jumalan
rakastaman ja Jumalaa palvelevan sukukunnan urhoollisuutta, huudahti
ääneen: 'Pois jumalattomat! Etsittäköön Polykarposta!'

"Mutta nähdessään pedot pelästyi eräs fryygialainen Quintus, joka
äskettäin oli tullut Fryygiasta. Hän se oli, joka oli astunut itse
ja saattanut muutamia muitakin vapaaehtoisesti astumaan esiin.
Mutta hänet sai prokonsuli rukoilemistaan rukoilemalla taivutetuksi
vannomaan ja uhraamaan. Tämän tähden siis, veljet, emme kiitä niitä,
jotka astuvat esiin, koskapa ei evankeliumi näin opeta.

"Kun ihailtava Polykarpos sitävastoin kuuli tämän, niin hän aluksi
pysyi hämmentymättä ja tahtoi jäädä kaupunkiin. Mutta suuri enemmistö
taivutti hänet salaa poistumaan kaupungista. Ja hän lähti vähän
matkan päässä olevalle maatilalle. Täällä hän viipyi pienen seurueen
kera tekemättä mitään muuta yötä ja päivää kuin rukoili Herraa
maailman kaikkien ihmisten ja kaikkien seurakuntien puolesta, kuten
hänen tapansa aina oli tehdä. Ja rukoillessaan kolme päivää ennen
vangiksiottoaan hän näki näyssä, miten hänen päänalusensa syttyi
tuleen ja paloi. Ja kääntyen seuralaistensa puoleen hän lausui:
'Minun on joutuminen elävänä poltettavaksi.'

"Kun nyt ne, jotka etsivät häntä, viipyivät, niin Polykarpos siirtyi
toiselle maatilalle. Ja sinne ilmestyivät kohta hänen vainoojansa. Ja
kun he eivät häntä löytäneet, niin he vangitsivat kaksi orjapoikaa,
joista toinen kidutettaessa tunnusti. Sillä olihan Polykarpoksen
mahdotonta jäädä piiloon, kun kerran hänen kavaltajansa olivat
talonväkeä. Ja turvallisuusvartioston päällikkö, Herodeksen kaima,
kiirehti tuodakseen hänet stadionille, jotta hän täyttäisi arpansa ja
tulisi Kristuksesta osalliseksi, mutta hänen kavaltajansa saisivat
saman rangaistuksen kuin Juudas.

"Mukanaan orjapoika, takaa-ajajat ja ratsumiehet siis perjantaina
iltapäivällä he läksivät tavanmukaisin asein varustettuina liikkeelle
niinkuin rosvoa vastaan rientäen. Kun he olivat tulleet vasta myöhään
illalla, niin he tapasivat hänet makaamassa eräässä yläkerran
huoneessa. Sieltä hän tosin olisi voinut paeta toiseen paikkaan,
mutta hän ei tahtonut sitä, vaan lausui: 'Tapahtukoon Jumalan
tahto!' Saatuaan tietää heidän tulleen, hän meni alas puhuttelemaan
heitä. Tällöin läsnäolijat ihmettelivät hänen korkeaa ikäänsä ja
mielenlujuuttaan sekä kummastelivat sitä, että nähtiin niin paljon
puuhaa näin vanhan miehen vangitsemiseksi. Polykarpos käski nyt
viipymättä tuossa tuokiossa panna heidän eteensä ruokaa ja juomaa
niin paljon kuin he halusivat sekä pyysi itselleen ainoastaan yhden
tunnin ajan saadakseen rauhassa rukoilla. Kun tämä hänelle suotiin,
niin hän nousi ylös ja rukoili niin täynnä Jumalan armoa, että hän
kahteen tuntiin ei voinut vaieta ja että kaikki läsnäolevat, jotka
kuulivat hänen rukouksensa, hämmästyivät, ja monet heistä katuivat
sitä, että olivat tulleet vangitsemaan niin kunnianarvoisaa vanhusta.

"Sittenkuin hän oli lopettanut rukouksensa, jossa hän muisteli
kaikkia, joiden kanssa hän milloinkaan oli joutunut tekemisiin,
suuria ja pieniä, ylhäisiä ja alhaisia, samoinkuin koko oikeauskoista
seurakuntaa koko maailmassa, ja kun lähtöhetki oli tullut, niin he
asettivat hänet istumaan aasin selkään ja veivät hänet kaupunkiin
pääsiäislauantaina. Tiellä kohtasivat hänet turvallisuusvartioston
päällikkö Herodes ja tämän isä Niketes. Nämä ottivat hänet
vaunuihinsa, antoivat hänelle paikan vieressään ja koettivat saada
hänet luopumaan vakaumuksestaan sanoen: 'Mitäpä pahaa on oikeastaan
siinä, että sanoo Herra [Tämän johdosta lausuu Tertullianus
(Apologet. c. 25): 'Nimi Herra on myöskin yksi Jumalan nimistä.
Tosin minä tahdon kutsua keisaria herraksi mutta ainoastaan silloin,
kun minua ei pakoteta kutsumaan häntä herraksi samassa merkityksessä,
kuin kutsun Jumalaa. Yleensä minä olen vapaa hänestä. Minulla
on vain yksi Herra.'] Keisari sekä uhraa ja tekee muuta vastaavaa
ja pelastuu?' Polykarpos ei aluksi vastannut mitään, mutta kun he
kiihkeästi toistivat samaa, niin hän lausui: 'Minä en tahdo tehdä
sitä, mitä te neuvotte minulle.' Kun he nyt näkivät pettyneensä
pyrkimyksissään saada hänet luopumaan vakaumuksestaan, niin he
alkoivat syytää karkeita loukkauksia häntä vastaan ja heittivät hänet
suinpäin ulos vaunuista, niin että hänen sääriluunsa nyrjähti. Mutta
kääntymättä ympäri, ikäänkuin hänelle ei olisi mitään tapahtunutkaan,
hän marssi rohkeasti ja reippaasti stadionille, minne häntä
kuljetettiin ja missä vallitsi sellainen melu, ettei voitu kuulla
kenenkään puhettakaan.

"Hänen astuessaan stadionille kuului taivaasta ääni, joka huusi:
'Ole väkevä, Polykarpos, ja miehuullinen!' Sitä, joka oli lausunut
sanat, ei kukaan nähnyt, mutta äänen kuulivat monet meikäläiset.
Ja kun vihdoin hänet oli tuotu esiin, syntyi hirmuinen melu kun
saatiin kuulla, että Polykarpos oli vangittu. Hänet vietiin nyt
prokonsulin eteen, ja tämä kysyi häneltä, oliko hän Polykarpos.
Saatuaan myönteisen Vastauksen prokonsuli koetti saattaa hänet
kieltämään uskonsa ja sanoi: 'Ajattele toki korkeaa ikääsi!' sekä
muuta samanlaista, mitä heillä on tapana sanoa, kuten esim.:
'Vanno keisarin suojelushengen kautta! Muuta mielesi! Sano: Pois
jumalattomat!' Mutta vakavin katsein Polykarpos silmäili koko
stadioniin kokoontunutta jumalatonta pakanajoukkoa, teki kädellään
liikkeen heitä kohti, huokasi, katsahti ylös taivaaseen ja sanoi:
'Pois jumalattomat!' [Kreikkal. teksti: Aire tus athéus! Se
kansanomainen tunnuslause, johon Kristukseen kohdistuva viha pukeutui
mietiskelyyn ja filosofiseen ajatteluun taipuvilla itämailla, oli
tämä huuto. Kristittyjä syytettiin jumalattomuudesta, atheótès, t.s.
jumalien hylkäämisestä ja halveksimisesta. Mutta kun maallisten
jumaluuksien joukossa oli myös keisari ja jumalatar Rooma, niin
tämä huuto sai uhkaavan, majesteettirikokseen vivahtavan sävyn.
– Näin prokonsuli kehoitti Polykarposta huutamaan. Tämä taasen
kristittynä käsitti huudon omalla tavallaan ja huusi, käyttääksemme
marttyyripiispa Karpoksen sanontatapaa 'tuhoa jumalille, jotka eivät
ole luoneet taivasta eivätkä maata.' – Länsimailla taasen, missä
kansan luonne ja katsantokanta olivat toisenlaiset, oli vastaava
huuto: Christianos ad leones. – 'Kristityt jalopeurojen eteen!' Vrt.
Cyprianuksen marttyyrio!] Mutta kun prokonsuli ahdisti häntä vielä
kovemmin ja sanoi: 'Vanno, ja minä vapautan sinut! Herjaa Kristusta!'
niin Polykarpos vastasi: 'Kahdeksankymmentä ja kuusi vuotta minä olen
palvellut Häntä, eikä Hän ole tehnyt minulle mitään vääryyttä! Ja
kuinka minä voisin kirota kuningastani, joka on pelastanut minut?'

"Prokonsulin edelleen kiihkeästi vaatiessa häntä tekemään siten
ja sanoessa: 'Vanno keisarin suojelushengen kautta!' hän vastasi:
'Jos sinä tahdot sitä turhaa kunniaa, että minä vannoisin keisarin
suojelushengen kautta, kuten sinä sanot, etkä ole tietävinäsi,
kuka minä olen, niin kuule sitten minun rohkea tunnustukseni: Minä
olen kristitty. Mutta jos tahdot tutustua kristinoppiin, niin anna
päivä ja kuuntele!' Prokonsuli virkkoi: 'Rahvasta voit taivuttaa
tuollaiseen!' Silloin Polykarpos sanoi: 'Sinut olen katsonut
arvolliseksi lausuakseni sinulle tämän sanan; sillä meitä on opetettu
antamaan ruhtinaille ja hallitusmiehille, jotka ovat Jumalan
asettamia, heille tuleva kunnia mikäli se ei meitä vahingoita. Mutta
noita minä en katso sen arvoisiksi, että puolustautuisin heidän
edessään.'

"Mutta prokonsuli virkkoi: 'Minulla on petoja, joiden eteen heitän
sinut, ellet palaa järkiisi.' Polykarpos vastasi: 'Anna niiden
tulla! Meidän tapamme ei ole muuttaa mieltämme paremmasta pahempaan.
Kiitettävää on sitävastoin, jos käännytään jumalattomuudesta
vanhurskauteen.' Prokonsuli virkkoi jälleen hänelle: 'Teen niin, että
tuhoudut tuleen, jos sinä halveksit petoja etkä muuta mieltäsi.'
Polykarpos vastasi: 'Sinä uhkaat minua tulella, joka palaa vain
hetken ja sammuu pian, koskapa sinä et tunne tulevan tuomion ja
iankaikkisen vaivan tulta, joka on valmistettu jumalattomille.
Kuitenkin, miksi viivyttelet? Tee, mitä tahdot!'

"Sanoessaan tämän ja paljon muuta hän oli täynnä rohkeutta ja
iloa, ja hänen kasvonsa uhkuivat suloa, eikä hän sallinut hänelle
lausuttujen sanojen huolestuttaa itseään, vaan päinvastoin prokonsuli
joutui hämmennyksiin, lähetti airuen ja julistutti kolmesti keskellä
stadionia: 'Polykarpos on tunnustanut olevansa kristitty.' Tuskin
airut oli lausunut nämä sanat, ennenkuin koko joukko, pakanat
samoinkuin Smyrnassa asuvat juutalaiset, vastustamattoman raivon
vallassa ja kovaäänisen melun kohistessa huusivat: 'Tämä on Aasian
opettaja, kristittyjen isä, meidän jumaliemme tuhooja; hän, joka on
kehoittanut niin monia olemaan uhraamatta ja palvomatta jumalia.'
Näin sanoen he päästivät ilmoille huudon ja pyysivät Aasian
johtomiestä Filipposta päästämään jalopeuran Polykarpoksen kimppuun.
Mutta tämä sanoi, ettei hänellä ollut oikeutta tehdä sitä, koskapa
ei enää ollut sovelias aika eläinnäytäntöihin. Silloin pälkähti
heidän päähänsä alkaa yksimielisesti huutaa, että hänen tuli polttaa
Polykarpos elävältä. Sillä se näky oli käyvä toteen, jonka tämä oli
nähnyt päänalusestaan, silloin nimittäin, kun hän rukoillessaan näki
sen palavan ja kääntyen läsnäolevain uskovaisten puoleen lausui
profeetallisesti: 'Minun on joutuminen elävältä poltettavaksi.'

"Tämä tapahtui niin tuiki nopeasti, että se tehtiin pikemmin
kuin voi sanoa. Kansanjoukot kantoivat heti halkoja ja risuja
työhuoneista ja kylpylöistä, jolloin pääasiallisesti juutalaiset
tapansa mukaan osoittautuivat erikoisen toimellisiksi. Kun nyt
rovio oli valmis, niin Polykarpos riisui vaatteensa, avasi vyönsä
ja koetti irroittaa myöskin kenkänsä, mitä hän ei ollut tehnyt
aikaisemmin sentähden, että aina jokainen uskovainen oli pyrkinyt
muita ennemmin koskettamaan hänen ihoaan. Sillä vakaan vaelluksen
tähden kunnioitettiin häntä suuresti kaikessa myöskin jo ennen hänen
marttyyriuttaan. Heti asetettiin nyt hänen päälleen polttorovioon
kuuluvat esineet. Mutta kun he tahtoivat naulata hänet kiinni
paaluun, niin hän sanoi: 'Antakaa minun olla näin! Hän, joka antaa
minulle voimaa kestämään tulta, Hän antaa minulle myös väkevyyttä
seisomaan liikkumattomana roviolla, vaikka te ette olekaan
kiinnittäneet minua mihinkään paaluun.'

"He siis eivät naulinneet häntä kiinni, vaan ainoastaan sitoivat
hänet. Kun nyt hänen kätensä olivat sidotut selän taakse ja hän oli
sidottu kuin erinomainen oinas, joka on valittu suuresta laumasta
otolliseksi polttouhriksi Jumalalle, kaiken Tekijälle, niin hän,
katsoen taivaaseen, rukoili ja sanoi: 'Herra, kaikkivaltias
Jumala, Sinä rakastetun ja ylistetyn Poikasi Jeesuksen Kristuksen
Isä, Hänen, jonka kautta olemme tulleet Sinun tuntemiseesi! Sinä
kaikkien enkelien ja voimain Jumala ja koko luomakunnan sekä koko
vanhurskasten sukukunnan, jotka elävät Sinun edessäsi: Sinua minä
ylistän, että olet katsonut minut arvolliseksi elämään tämän päivän
ja tämän hetken, jolloin saan osallistua marttyyriesi luvusta ja
Kristuksesi kärsimysten kalkista elämän ylösnousemukseksi sekä
sielulle että ruumiille Pyhän Hengen katoamattomuudessa! Suo minun
tulla Sinun kasvojesi eteen tänä päivänä runsaana ja otollisena
uhrina, niinkuin olet edeltä valmistanut ja edeltäilmoittanut ja
täyttänyt, Sinä, vanhurskas ja totinen Jumala! Tämän tähden ja
kaikkien puolesta minä Sinua kiitän, Sinua ylistän, Sinua kunnioitan
iankaikkisen ja taivaallisen Ylimmäisen Papin Jeesuksen Kristuksen,
Sinun rakastetun Poikasi kautta, jonka kautta Sinulle Hänen kanssaan
ja Pyhälle Hengelle olkoon kunnia nyt ja iankaikkisesti! Amen.

"Kun hän oli lähettänyt tämän amenen ja siten päättänyt rukouksensa,
niin erikoisesti sitä tarkoitusta varten määrätyt henkilöt sytyttivät
tulen. Ja kun liekki leimahti korkealle ilmaan, näimme me ihmeen, me,
joiden oli suotu nähdä se ja jotka myös sentähden olemme säästetyt,
että kertoisimme tämän tapahtuman muille. Tuli nimittäin muodosti
jonkinlaisen holvin, aivan kuten tuulen pullistaman purjeen, ja
ympäröi marttyyrin ruumiin. Tämä, seisoen keskellä, ei ollut kuten
palava liha, vaan kuten paistettava leipä tahi kulta ja hopea, joka
sulatusuunissa puhdistuu. Sillä me tunsimme sellaista hyvää hajua
aivankuin olisi meitä vastaan tuoksunut suitsutusaine tahi joku
kallisarvoinen ryyti.

"Kun nyt jumalattomat vihdoin näkivät, etteivät liekit voineet
kuluttaa hänen ruumistaan, käskivät he pyöveliä menemään ja
lävistämään hänen ruumiinsa väkipuukolla. Hänen tehtyään tämän
tulvahti sellainen määrä verta, että se sammutti tulen ja koko
joukko hämmästyi sitä, että oli tuollainen ero jumalattomain ja
vanhurskasten välillä. Ja näihin jälkimmäisiin kuuluu myöskin
tämä ihailtava Polykarpos, meidän aikanamme elänyt apostolinen ja
profeetallinen opettaja, Smyrnan yleisen seurakunnan piispa. Sillä
jokainen hänen suustaan lähtenyt sana on joko jo täyttynyt tahi vielä
täyttyvä.

"Mutta kun vanhurskasten sukukunnan kateellinen, mustasukkainen ja
pahansuopa vihamies näki hänen marttyyriutensa suuruuden ja hänen
alunperin nuhteettoman vaelluksensa sekä miten hän oli seppelöity
katoamattomuuden kuihtumattomalla seppeleellä ja saavuttanut
voittopalkinnon, niin hän koetti estää meitä saamasta hänen
ruumistaan, vaikkakin monet halusivat tehdä sen ja tulla osallisiksi
hänen pyhästä lihastaan. Siksipä hän johdattikin Niketeksen,
Herodeksen isän ja Alken veljen mieleen pyytää maaherralta, ettei
hän jättäisi meille Polykarpoksen ruumista, jottemme me, kuten he
sanoivat, hylkäisi ristiinnaulittua ja alkaisi palvoa tätä. Tämän he
sanoivat juutalaisten neuvosta ja heidän tukeminaan, juutalaisten,
jotka myös tarkoin pitivät silmällä meitä, kun me tahdoimme ottaa
hänet pois tulesta. He eivät tienneet, ettemme me milloinkaan voi
luopua Kristuksesta, joka viatonna on kuollut kaikkien niiden
koko maailman syntisten tähden, jotka hänen kauttaan pelastuvat;
emmekä myöskään palvoa ketään muuta. Sillä Häntä me kunnioittaen
rukoilemme Jumalan Poikana, mutta marttyyrejä me rakastamme, minkä
he ansaitsevat suurella rakkaudellaan Kuninkaaseensa ja Opettajaansa.
Ja käyköön niin, että mekin pääsemme heidän osaveljikseen ja
opetuslapsitovereikseen.

"Kun nyt sadanpäällikkö huomasi juutalaisten riitaisan mielialan,
niin hän käski asettaa Polykarpoksen ruumiin näytteille ja polttaa
sen roomalaisen tavan mukaan. Ja niin me keräsimme sitten hänen
luunsa, jotka ovat kallisarvoisemmat kuin jalokivet ja koetellummat
kuin kulta, ja asetimme ne sopivaan paikkaan. Ja kun me, mikäli
mahdollista, sinne kokoonnumme iloisina ja riemumielin, on Herra
salliva meidän viettää hänen marttyyriutensa syntymäpäivää niin hyvin
niiden muistoksi, jotka jo ennen ovat taistelunsa taistelleet, kuin
myös niiden harjoitukseksi ja valmistumiseksi, jotka ovat siihen
määrätyt.

"Sellainen kohtalo oli autuaalla Polykarpoksella, joka Filadelfiasta
olleiden kanssa kahdentenatoista kärsi marttyyrikuoleman Smyrnassa,
mutta jota yksin enemmän kuin kaikkia muita muistellaan, niin että
hänestä pakanatkin joka paikassa puhuvat; hän näet ei ainoastaan
ollut huomattava opettaja, vaan myös erinomainen marttyyri, jonka
marttyyriutta kaikki haluavat jäljitellä, se kun tapahtui Kristuksen
evankeliumin mukaisesti. Kestävyydellään voitettuaan jumalattoman
ruhtinaan ja näin saavutettuaan katoamattomuuden seppeleen hän
yhdessä apostolien ja kaikkien vanhurskasten kanssa riemuiten
kunnioittaa Jumalaa ja kaikkivaltiasta Isää ja ylistää Herraamme
Jeesusta Kristusta, sielujemme Vapahtajaa ja ruumiittemme Perämiestä
ja maailmassa olevan yleisen seurakunnan Paimenta.

"Tehän pyysitte, että tapahtumat laveammin esitettäisiin teille.
Me taas olemme tällä haavaa ikäänkuin pääpiirteittäin ilmoittaneet
ne Markianos [Eräässä käsikirjoituksessa on: Markion.]-veljemme
kautta. Saatuanne siis tiedon tästä lähettäkää tämä kirje tuonnempana
oleville veljille, jotta hekin kunnioittaisivat Herraa, joka tekee
valintansa omien palvelijainsa joukosta. Mutta Hänelle, joka
armossaan ja suomastaan saattaa viedä meidät kaikki taivaalliseen
valtakuntaansa ainosyntyisen Poikansa Jeesuksen Kristuksen kautta,
kiitos, kunnia ja valtasuuruus iankaikkisesti. Tervehtikää kaikkia
pyhiä! Teitä tervehtivät meidän kanssamme olevat ja tämän kirjoittaja
Euarestos koko huonekuntineen.

"Autuas Polykarpos kärsi marttyyrikuoleman alkavan Xanthikos-kuun
toisena päivänä, helmikuun 23:ntena, kahdeksannella tunnilla. Hänet
vangitutti Herodes, Filippos Trallesilaisen ollessa ylimmäisenä
pappina, Statius Quadratuksen ollessa prokonsulina, mutta Jeesuksen
Kristuksen hallitessa iankaikkisesti, jolle kiitos, kunnia ja
valtasuuruus suvusta sukuun. Amen.

"Tämän kopioi Gaios Eirenaioksen kirjoituksista; viimemainittu oli
Polykarpoksen oppilas, ja he olivat seurustelleet toistensa kanssa.
Mutta minä Sokrates [Toisessa käsikirjoituksessa: Isokrates.] kopioin
Korinthossa tämän Gaioksen jäljennöksistä. Armo kaikille.

"Minä Pionios taasen kirjoitin tämän ylläkirjoitetun mukaan
haettuani sen ilmi autuaan Polykarpoksen näyssä tekemän ilmoituksen
johdosta, kuten seuraavassa tulen osoittamaan. Kokosin talteen
tämän kirjoituksen, jonka aika jo oli kuluttanut melkein loppuun,
jotta minutkin Herra Jeesus Kristus kokoaisi valittujensa kanssa
taivaalliseen valtakuntaansa. Jolle kunnia Isän ja Pyhän Hengen
kanssa iankaikkisesta iankaikkiseen. Amen."

Irenaeus (Eirenaios) kertoo, että samana päivänä ja samalla hetkellä,
kuin Polykarpos kärsi marttyyrikuoleman Smyrnassa, Rooman kaupungissa
kuultiin ääni, joka pasuunan tavoin sanoi: "Polykarpos on kärsinyt
marttyyrikuoleman." [Kreikkal. teksti: Polýkarpos emartýrèsen,
jonka alkuperäinen merkitys on: "Polykarpos on todistanut"; siitä
johdettu merkitys: todistanut uskollisesti kuolemaan asti = kärsinyt
todistaja- l. marttyyrikuoleman.]

Tällaisen lopun sai Polykarpos, apostolin ja profeetan oppilas,
Smyrnan seurakunnan piispa. Hänen marttyyriuteensa liittyy paljon
ihmeellistä ja yliluonnollista. Sitä ei kuitenkaan tarvitse
ihmetellä, sillä me olemme tässä tekemisissä apostolin oppilaan
kanssa, miehen, joka nuoruutensa ja voimainsa päivinä epäilemättä
vielä oli nähnyt tapahtuvan merkkejä ja ihmeitä ja tunnustekoja.
Yliluonnollisia ilmiöitä tapaamme muuallakin marttyyrien historiassa.

"Ole uskollinen kuolemaan asti, niin minä annan sinulle elämän
kruunun!" Tällaisen rohkaisevan kehoituksen lähetti uskollinen ja
totinen Todistaja apostoli Johanneksen kautta Smyrnan seurakunnan
enkelille eli kaitsijalle, tarkoittaen tällä profeetallisesti
epäilemättä juuri Polykarposta, kuten selviää mainitun kirjeen
sisällöstä sekä Polykarpoksen omista elämän vaiheista ja
sankarillisesta marttyyrikuolemasta. Kun Herra ylistää häntä
rikkaaksi kaiken ahdistuksen ja köyhyyden keskellä, niin se on
selvä viittaus tähän jaloon seurakunnankaitsijaan, jonka nimi
Polykarpos (= paljo- eli runsashedelmäinen) profeetallisesti
kuvaa hänen elämäntehtävänsä ja kutsumuksensa laatua. Olemalla
rikas uskossa ja pyhäin kärsivällisyydessä hän on esikuvallisena
seurakunnankaitsijana, uskonpuolustajana ja veritodistajana
suunnattomasti rikastuttanut Kristuksen elävää seurakuntaa
maan päällä kaikkina myöhempinä aikoina halki vuosisatojen. Ja
sanottakoon suoraan: kaikkialla siellä, missä ihaillen katsellaan ja
ymmärryksellä suhtaudutaan kypsään, miehekkääseen kristillisyyteen,
uskonuljuuteen ja kuolemaan asti kestävään uskollisuuteen,
kaikkialla siellä mainitaan Smyrnan Polykarpoksen nimi Kristuksen
seurakunnan suurenmoisista persoonallisuuksista muutoin niin
rikkaan ja mainehikkaan historian kaikkein ensimmäisten ja kaikkein
kunniakkaimpien nimien joukossa.

KARPOKSEN, PAPYLOKSEN JA AGATHONIKEN MARTTYYRIO.

Vanhimpiin, ehdottomasti luotettaviin ja alkuperäisiin
marttyyrikertomuksiin kuuluu Karpoksen, Papyloksen ja Agathoniken
marttyyrio, jonka B. Aubé löysi eräästä Pariisin käsikirjoituksesta
v. 1881. Mainitut veritodistajat kärsivät kunniakkaan, tuskallisen
todistajakuoleman Pergamonissa keisari Markus Aureliuksen
hallitusaikana. Eräässä myöhemmässä tekstimuodossa sanotaan, että
Karpos olisi ollut Thyateiran kaupungin piispa ja Papylos diakoni.
Tämä seikka ei käy selville alkuperäisen tekstin sanamuodosta, vaikka
sellainen otaksuma kyllä näyttää todennäköiseltä. Karpos on joka
tapauksessa ollut huomattava persoonallisuus ja sivistynyt kristitty.
Sitä todistaa sekä maaherran häntä kohtaan osoittama huomaavaisuus
että hänen tutkintotilaisuudessa antamansa vastaukset. Papylos on
Thyateiran asukas ja nähtävästi kristitty matkasaarnaaja, kuten
voimme päättää aktin sisällöstä. Rohkean ja miehekkään tunnustuksen
jälkeen maaherra tuomitsee heidät poltettaviksi roviolla. Rovion
lähellä seisova kristitty nainen Agathonike syöksyy Veritodistajain
sankariuskon elähyttämänä ja kiihkeän marttyyriuden halun valtaamana
vapaaehtoisesti liekkeihin, koskapa hänkin tahtoo "päästä osalliseksi
ja nauttia tästä mainehikkaasta aamiaisesta", toisin sanoen:
marttyyrina ottaa osaa Karitsan suureen hääateriaan.

Piispa Gummerus huomauttaa, että nämä marttyyrit kuuluivat
todennäköisesti montanistisiin piireihin. Se on luultavaa, kun
ottaa huomioon heidän kotipaikkansa sekä "kaikkien kolmen kiihkeän
marttyyriudentavoittamisen ja etenkin viimeksimainitun (Agathoniken)
vapaaehtoisen kuolemanetsimisen".

Tämä marttyyrio kuuluu seuraavasti.

"Pyhien Karpoksen, Papyloksen ja Agathoniken marttyyrio.

"Prokonsulin oleskellessa Pergamonissa tuotiin hänen eteensä autuaat
Karpos ja Papylos, Kristuksen marttyyrit. Ja alotettuaan istunnon
prokonsuli lausui: 'Miksi sinua kutsutaan?'

"Autuas virkkoi: 'Ensimmäinen ja erikoinen nimeni on kristitty, mutta
jos kysyt nimeäni maailmassa, on se Karpos.'

"Prokonsuli lausui: 'Tuttuja ovat sinulle kaiketi augustusten käskyt,
että teidän tulee kunnioittaa kaikkeaohjaavia jumalia, josta syystä
kehoitan teitä astumaan esiin ja uhraamaan.'

"Karpos virkkoi: 'Minä olen kristitty, minä kunnioitan Kristusta,
Jumalan Poikaa, joka myöhempinä aikoina tuli vapahtamaan meidät
ja pelasti meidät perkeleen eksytyksestä, mutta tuollaisille
epäjumalille en uhraa. Tee mitä tahdot! Minun näet on mahdoton
uhrata pahojen henkien pettäväisille harhakuville. Sillä ne, jotka
näille uhraavat, ovat samanlaisia kuin nämä itse. Sillä niinkuin
totiset rukoilijat, jotka Herran jumalallisen muistutuksen mukaan
rukoilevat Jumalaa hengessä ja totuudessa, tulevat samankaltaisiksi
Jumalan kunnian kanssa ja ovat Hänen kanssaan kuolemattomia saaden
sanan kautta osallisuuden iankaikkisesta elämästä, niin myös näitä
palvelevat tulevat samankaltaisiksi pahojen henkien turhuuden kanssa
ja hukkuvat heidän kanssaan helvettiin. Sillä oikea tuomio kohtaa
heitä yhdessä hänen kanssaan, joka on eksyttänyt ihmisen, Jumalan
valitun luomuksen, sanon perkeleen kanssa, joka omalla häijyydellään
on yllyttänyt pahoja henkiä tähän. Josta syystä ymmärrä, prokonsuli,
että minä en uhraa näille.'

"Mutta prokonsuli lausui sydämistyneenä: 'Uhratkaa jumalille älkääkä
hullutelko!'

"Karpos virkkoi hymähdellen: 'Tuho jumalille, jotka eivät ole luoneet
taivasta eivätkä maata!'

"Prokonsuli lausui: 'Uhrata sinun täytyy, sillä näin on käskenyt
itsevaltias.'

"Karpos virkkoi: 'Elävät eivät uhraa kuolleille.'

"Prokonsuli lausui: 'Näyttävätkö sinusta jumalat olevan kuolleita?'

"Karpos virkkoi: 'Tahdotko kuulla? Eivätkö nämä kerran olleet ihmisiä
ja eläneet, jotta he myös kuolisivat? Tahdotko saada tietää, että
tämä on totta? Poista heistä se kunnioituksesi, jota luulet heille
osoittavasi, ja tulet huomaamaan, että ne eivät ole mitään muuta kuin
maan muodostumaa ja ajan hävittämiä. Sillä meidän Jumalamme, joka on
ajaton ja aikakausien Luoja, pysyy itse häviämättömänä ja ikuisena,
ollen aina sama ja saamatta mitään lisäystä tahi vähennystä, mutta
nämä sitävastoin sekä syntyvät ihmisistä että, kuten sanoin,
häviävät ajan mukana. Mutta sitä, että ne antavat oraakkelilauseita
ja pettävät, älä ihmettele! Sillä perkele, joka alussa lankesi
kunniakkaasta arvostaan, pyrkii omalla kataluudellaan tekemään
tyhjäksi Jumalan rakkauden ihmisiä kohtaan ja pyhien sortamana
kamppailee näitä vastaan ja valmistaa heille sotia ja ehättäen ennen
ilmoittaa siitä omilleen. Samalla tavoin hän, joka on aikaa vanhempi,
meille päivittäin sattuvista tapauksista päätellen ilmoittaa
vastaiset asiat – ne pahat teot, mitkä hän itse aikoo suorittaa.
Sillä Jumalan tuomion nojalla hän omistaa vääryyttä ja tietoa ja
Jumalan suostumuksella hän kiusaa ihmistä, pyytäen eksyttää hänet
hurskaudesta. Usko siis minua, konsulaari, kun sanon, että olette
sangen suuressa turhuudessa.'

"Prokonsuli lausui: 'Olen sallinut sinun paljon jaaritella ja siten
saattanut sinut herjaamaan jumalia ja keisareita. Jotta tämä nyt ei
enää kävisi sinulle päinsä, niin uhraatko? Vai mitä sanot?'

"Karpos lausui: 'On mahdotonta, että uhraisin, sillä en milloinkaan
ole uhrannut epäjumalille.'

"Heti prokonsuli siis käski ripustaa hänet paaluun ja kaapia häntä.

"Mutta hän huusi: 'Olen kristitty.' Mutta kun häntä kauemmin oli
kaavittu, niin hän uupui eikä enää jaksanut puhua.

"Ja jätettyään sikseen Karpoksen prokonsuli kääntyi Papyloksen puoleen
sanoen hänelle: 'Oletko neuvosmies?'

"Tämä sanoi: 'Olen kansalainen.'

"Prokonsuli lausui: 'Minkä kansalainen?'

"Papylos virkkoi: 'Thyateiran.'

"Prokonsuli lausui: 'Onko sinulla lapsia?'

"Papylos virkkoi: 'On, vieläpä useita Jumalan avulla.'

"Mutta joku kansasta huusi sanoen: 'Uskonsa mukaan hän sanoo
kristityitä lapsikseen.'

"Prokonsuli lausui: 'Miksi valehtelet sanoen, että sinulla on lapsia?'

"Papylos virkkoi: 'Tahdotko saada tietää, että en valehtele, vaan että
puhun totta? Joka maakunnassa ja kaupungissa on minulla lapsiani
Jumalan jälkeen.'

"Prokonsuli lausui: 'Vai mitä sanot?'

"Papylos virkkoi: 'Nuoruudestani saakka olen palvellut Jumalaa enkä
milloinkaan ole uhrannut epäjumalille, vaan olen kristitty, eikä
sinulla ole tätä enempää minulta kuultavaa. Sillä en minä saata sanoa
mitään tätä suurempaa tai kauniimpaa.'

"Vaikka häntä kaavittaessa vaihdettiin kolmasti kidutuskoneparia, ei
hän paaluun ripustettuna päästänyt ääntä, vaan kuten urhoollinen
voimailija ainakin torjui vastustajan kiihkon. Mutta nähtyään heidän
ylenpalttisen kestävyytensä prokonsuli käski polttaa heidät elävältä.
Ja mennessään amfiteatteriin molemmat kiirehtivät vapautuakseen
pikaisesti maailmasta. Ja ensimmäisenä Papylos naulattiin kiinni
paaluun ja nostettiin pystyyn, ja kun tuli oli häntä kohti ajautunut,
niin hän rauhassa rukoiltuaan heitti henkensä. Mutta kun hänen
jälkeensä Karpos naulattiin kiinni, niin hän hymähti. Ja vieressä
seisovat sanoivat hänelle hämmästyksissään: 'Minkätähden sinä
nauroit?'

"Mutta autuas sanoi: 'Minä näin Herran kunnian ja ilostuin, samalla
myös olen päässyt vapaaksi teistä enkä ole osallinen teidän
pahuudestanne.'

"Mutta kun sotamies sytytti pinoamansa puut, lausui paaluun ripustettu
pyhä Karpos: 'Mekin olemme syntyneet samasta äidistä, Eevasta,
ja meillä on sama liha, mutta koska pidämme mielessämme totisen
tuomioistuimen, niin kestämme kaikkea.' Tämän sanottuaan ja tulen
ajautuessa päin hän rukoili sanoen: 'Ylistetty ole, Herra Jeesus
Kristus, Jumalan Poika, että olet katsonut minutkin syntisen tämän
perintöosasi arvoiseksi.' Ja tämän sanottuaan hän heitti henkensä.

"Mutta muuan Agathonike, joka seisoi ja näki Herran kunnian, jonka
Karpos sanoi nähneensä, ja ymmärsi, että kutsumus oli taivaallinen,
kohotti heti äänensä: 'Tämä aamiainen on minulle valmistettu, minun
täytyy siis päästä osalliseksi ja nauttia tästä mainehikkaasta
aamiaisesta.'

"Mutta kansa huusi sanoen: 'Sääli poikaasi!' Mutta autuas Agathonike
lausui: 'Hänellä on Jumala, joka voi häntä sääliä, koska Hän itse
huolehtii kaikista. Mutta minä, mitä varten minä olen täällä?' Ja
riisuttuaan vaatteensa hän riemuiten asettautui roviolle.

"Mutta näkijät purskahtivat itkuun sanoen: 'Kauhea tuomio ja väärät
käskyt!'

"Mutta kun hänet oli nostettu pystyyn, hän koskettaessaan tulta
kolmasti huudahti: 'Herra, Herra, Herra, auta minua, sillä Sinun
turviisi olen paennut!' Ja näin hän heitti henkensä ja päätti
päivänsä pyhien kanssa.

"Ja heidän jäännöksensä kristityt salaa ottivat mukaansa ja panivat
talteen Kristuksen kunniaksi ja Hänen marttyyriensä kiitokseksi;
sillä Hänelle kuuluu kunnia ja valta, Isälle ja Pojalle ja Pyhälle
Hengelle, nyt ja aina ja iankaikkisesta iankaikkiseen. Amen."

JUSTINOS MARTTYYRI

Huomattavin toisen vuosisadan uskonpuolustajista[1] on Justinos
Marttyyri. Oman ilmoituksensa mukaan hän oli kotoisin Flavia
Neapolista, nykyisestä Nabluksesta, joka sijaitsee entisen Sichemin
paikalla Samariassa. Juutalaissodan aikana keisari Vespasianus
hävitti mainitun kaupungin. Sittemmin lähetettiin sinne kreikkalaisia
ja roomalaisia uutisasukkaita. Tällaisesta kreikkalaisesta
uutisasukasperheestä polveutui Justinos. Hän on todennäköisesti
syntynyt toisen vuosisadan ensimmäisellä vuosikymmenellä.

Jo varhain heräsi hänessä halu filosofiseen mietiskelyyn sekä
pyrkimys saavuttaa ehyt maailmankatsomus. Tätä kaipuutaan hän
koetti tyydyttää etsimällä viisautta useimmista kreikkalaisista
filosofisista kouluista. Jano ei kuitenkaan sammunut eikä rinta
saavuttanut rauhaa. Kerran hän meni meren rannalle kävelemään
saavuttaakseen hiljaisuutta. Siellä hän tapasi kunnianarvoisen
kristityn vanhuksen ja heidän välillään syntynyt keskustelu tuli
olemaan käänteentekevä. Vanhus todisti hänelle sitovasti, että se
rauha ja lepo, jota hän turhaan etsi filosofiasta, on saavutettavissa
kristinuskosta. Justinoksen tulisi ryhtyä tutkimaan profeettain
kirjoituksia, jotka viittaavat Kristukseen ennustusten täyttymyksenä
ja ytimenä. Justinoksen rinnassa syttyi ennen tuntematon tuli. Hän
syventyi innokkaasti Vanhaan Testamenttiin, tullen siihen tulokseen,
että kristinusko on "ainoa varma ja hyödyllinen filosofia" ja korkein
elämän viisaus.

Mutta Justinoksen kääntymys ei johtunut pelkästään älyperäisistä
syistä eikä Platonin filosofian ja kristinuskon keskinäisestä
vertailemisesta. Varsinaisesti kristittyjen elämä ja kuolonrohkeus
marttyyrikärsimyksissä oli se, joka vakuutti hänet kristinuskon
henkisestä ylevämmyydestä ja jumalallisesta alkuperästä.
Todennäköisesti on hänen silmilleen jo silloin häämöittänyt hänen
oma esimerkkinsä, kun hän, viitaten useihin evankelistojen sanoihin,
kirjoittaa: "Kristus on kehoittanut meitä kärsivällisyydellä
ja hiljaisuudella kääntämään kaikki ihmiset heidän turhista
pyrinnöistään ja pahoista haluistaan. Ja se on meille, kuten
voimme todistaa, moniin teihin (pakanoihin) nähden onnistunutkin.
Väkivallan tekijöistä ja tyranneista he ovat tulleet toisiksi ja
heidät on voitettu, johtukoonpa se sitten siitä, että he ovat saaneet
tilaisuuden tarkastella niiden horjumatonta elämän rohkeutta, jotka
ovat olleet heitä lähellä, tahi siitä, että ovat saaneet katsella
kristittyjen uskomatonta kärsivällisyyttä ahneita naapureita kohtaan,
tahi siitä, että he itse, milloin ovat joutuneet tekemisiin heidän
kanssaan, ovat havainneet heidät nuhteettomiksi." Nimenomaan hän
puhuu omista mieskohtaisista kokemuksistaan kirjoittaessaan: "Minä
itsekin suosin Platonin oppia ja kuuntelin, miten kristittyjä
parjattiin. Mutta nähdessäni heidän pelottomina katselevan kuolemaa
silmästä silmään minä tunnustin: Ei voi olla mahdollista, että
nämä ihmiset viettäisivät kehnoa elämää ja eläisivät syntisissä
himoissa. Sillä kukapa hekumoitsija ja kuka pidättymätön tahi kuka
sellainen, joka pitää lihan nautintoja tavoittelemisen arvoisina,
menee iloiten kohti kuolemaa ja sallii riistettävän itseltään kaiken,
mikä hänelle muutoin on arvokasta? Eiköpä hän kaikin keinoin koeta
jatkaa elämäänsä täällä maan päällä. Tokkopa sellainen henkilö itse
ilmoittautuu, jotta hänet tapettaisiin aivan silmäin edessä?"

Toisessa paikassa hän antaa kristityistä tämän todistuksen: "Koko
maailmalle on tunnettua, että me, jotka uskomme Kristukseen, emme
anna minkään masentaa itseämme; sillä vaikka meitä tapetaan,
ristiinnaulitaan, heitetään ahnaitten petojen eteen, vaivataan
vankeudella, tulella ja muilla kärsimyksillä, niin me pysymme
kuitenkin horjumattomina tunnustuksessamme; niin, mitä enemmän
vihollisemme raivoavat ja hyökkäävät meitä vastaan, sitä enemmän
me lisäännymme päivittäin, joten meitä hyvin voidaan verrata
viinipuuhun, joka mitä enemmän sitä leikataan, sitä enemmän se kasvaa
ja kantaa hedelmää. Totisesti, uskovaisten seurakunta on Jumalan ja
Vapahtajan istuttama viinipuu."

Kristityksi tultuaan hän matkusti Roomaan, jossa liikuskeli filosofin
viitassaan, mutta ainoastaan todistaakseen Kristuksesta.

Toisen vuosisadan puolivälissä hän kirjoitti suuren Antoninus
Piukselle osoitetun puolustuskirjan ja siihen hän liitti
lyhemmän lisäyksen, jota tavallisesti sanotaan hänen "toiseksi
puolustuskirjakseen". Vastatakseen moniin perusteettomiin ja
ilkeämielisiin huhuihin, joita kristittyjen kokousten johdosta oli
liikkeellä, hän esitti pääpiirteissään kaste- ja ehtoollistoimitukset
ja kristittyjen koko sunnuntaijumalanpalveluksen. Näin hän
tuli antaneeksi jälkimaailmalle arvokkaita tietoja vanhimmista
jumalanpalvelusmenoista. Hänen vakaumuksensa mukaan pakanalliset
filosofit olivat lainanneet paljon Moosekselta, ja kaikki, mitä he
puhuivat siveellisestä vapaudesta, sielun kuolemattomuudesta ja
kuoleman jälkeen seuraavasta rangaistuksesta, oli otettu Vanhasta
Testamentista, josta totuuden siemeniä oli laajalti levinnyt.
"Kaikki se", hän sanoo, "mikä pakanoilla on kaunista, kuuluu meille
kristityille." Justinos kirjoitti vielä "Keskustelun juutalaisen
Tryfonin kanssa", joka tavallaan on lähetyskirje sekä hellenistisille
juutalaisille että etsiville pakanoille, jotka totuutta kaivaten
olivat kääntyneet synagogan puoleen.

Justinos kärsi marttyyrikuoleman Roomassa keisari Markus Aureliuksen
ja hänen hallitsijatoverinsa Lucius Veruksen hallitusaikana noin v.
165 yhdessä kuuden muun kristityn kanssa Rustikuksen ollessa Rooman
kaupunginpäällikkönä. Hän aavisti jo ennakolta tämän kohtalokkaan
hetken lähestymisen. Hänen pahin vihollisensa, joka juonitteluillaan
tuotti hänelle kuoleman, oli kyynikko-filosofi[2] Crescens,
jonka elintavat ja luonne olivat tyypillisiä hänen edustamalleen
koulukunnalle. Justinos oli usein monen todistajan läsnäollessa
nuhdellut häntä typeryydestä ja tietämättömyydestä. Ja tuntiessaan
Crescensin luonteen Justinos oli vakuutettu siitä, että tämä
vanhurskauden vihollinen ei tulisi unohtamaan kärsimäänsä tappiota
eikä lepäämään, ennenkuin Justinos olisi raivattu pois tieltä.
Keisarille jättämässään toisessa puolustuskirjoituksessa Justinos
kirjoittaakin:

"Ja myös minä odotan, että joku mainituista vihollisista
tarkoituksellisesti hyökkää kimppuuni ja pakottaa minut jalkapuuhun,
tahi tekee sen Crescens, joka ei rakasta viisautta, vaan turhuutta.
Sillä filosofiksi ei voida kutsua sellaista henkilöä, joka menee
niin pitkälle, että hän julkisesti väittää jotakin asioista ja
oloista, joita hän ei lainkaan tunne, ja syyttää kristittyjä
jumalankieltäjiksi ja jumalattomiksi hankkiakseen siten itselleen
joukon suosiota ja ihailua. Sillä jos hän, vaikkapa ei olekaan
lukenut Kristuksen oppilauselmia, hyökkää meitä vastaan, niin hän on
pohjaltaan ilkeä ja paljon pahempi kuin raa'at rahvaan miehet, jotka
usein tarkoin varovat sitä, etteivät puhuisi tahi langettaisi väärää
tuomiota sellaisesta asiasta, jota eivät ymmärrä. Jos hän taasen on
lukenut ne, mutta ei ole käsittänyt niissä ilmenevää ihanuutta, tahi
jos hän on ymmärtänyt ne, mutta toimii toisin, jottei herättäisi
epäluuloa sen johdosta, että on kristitty, niin hän on vielä paljon
alhaisempi ja matalamielisempi salliessaan tyhmän ja typerän
mielipiteen sekä pelon voittaa hänet. Sillä voin vakuuttaa teille
esittäneeni ja tehneeni hänelle monta tähän kuuluvaa kysymystä, mutta
olen huomannut sen ja olen syvästi vakuutettu siitä, ettei hän tiedä
mitään. Ja todistaakseni tämän väitteeni totuuden, olen valmis, jos
hänen ja minun välilläni tapahtuneet keskustelut eivät ole tulleet
teidän tietoonne, myöskin teidän läsnäollessanne vielä kerran
esittämään mainitut kysymykset. Tutkinnon toimittamisen ei pitäisi
olla keisarille mikään arvoton asia. Mutta jos te jo tunnette minun
kysymykseni, niin on teille ilmeistä, että hän ei tiedä kerrassaan
mitään meidän oppilauselmistamme, tahi että hän, jos asianlaita
olisi päinvastainen, mutta hän ei kuulijoiden tähden uskalla sanoa
sitä, osoittautuu täten, kuten jo olen sanonut, turhan kerskauksen
ystäväksi, eikä viisauden, hän, joka ei pidä arvossa Sokrateen
rakastettavaa lauselmaa." [Mainittu lauselma kuuluu: "Miestä ei tule
arvostella kalliimmaksi kuin totuutta."]

Justinoksen ja hänen toveriensa tutkintotilaisuudesta ja
sankarillisesta todistajakuolemasta on meille säilynyt kreikkalainen
aitoperäinen tutkintopöytäkirja, jonka seuraavassa esitämme
kokonaisuudessaan.

"Pyhien, Rooman kaupungissa todistajakuoleman kärsineiden
marttyyrien Justinoksen, Kharitonin, Kharitoksen, Euelpistoksen,
Hieraxin, Paionin ja Liberianuksen marttyyrio.

"Pakanallisten epäjumalanpalveluksen puolustajain aikana julkaistiin
kaupungeissa ja maaseudulla jumalisia kristittyjä vastaan
jumalattomia määräyksiä, että heidän olisi pakko uhrata väärille
epäjumalille. Niinpä pyhät miehet otettiin kiinni ja tuotiin Roomaan
kaupunginpäällikön luo, jonka nimi oli Rustikus. Ja kun heidät oli
tuotu tuomioistuimen eteen, virkkoi kaupunginpäällikkö Rustikus
Justinokselle:

"'Ennen kaikkea luota jumaliin ja tottele hallitsijoita!' Justinos
lausui: 'Ei ole moitittavaa eikä tuomittavaa, jos tottelee
Vapahtajamme Jeesuksen Kristuksen määräyksiä.' Kaupunginpäällikkö
Rustikus virkkoi: 'Millaisia oppeja sinä viljelet?' Justinos
lausui: 'Olen koettanut tutustua kaikkiin oppeihin, mutta olen
liittynyt kristittyjen totisiin oppeihin, joskaan ne eivät miellytä
vääräuskoisia.' Kaupunginpäällikkö Rustikus virkkoi: 'Nuoko opit
sinua miellyttävät, kurjista kurjin?' Justinos lausui: 'Niin, sillä
minä seuraan niitä oikeassa uskossa.' Kaupunginpäällikkö Rustikus
virkkoi: 'Millainen on tuo usko?' Justinos lausui: 'Me palvelemme
kristittyjen Jumalaa, jota me pidämme alusta alkaen ainoana Luojana
ja koko maailman, niin näkyväisen kuin näkymättömän, laatijana, sekä
Herraa Jeesusta Kristusta, Jumalan Poikaa, josta myös profeetat
ennakolta ovat julistaneet, että Hän on saapuva ihmiskunnalle
pelastuksen kuuluttajana ja jalojen oppien [Käsikirjoituksissa on
mathaeton = oppilasten, minkä sanan Mazzochi syystä on vaihtanut
sanaan mathaematon = oppien.] opettajana. Ja, ihminen kun olen,
katson voivani vain vähän puhua Hänen äärettömästä jumaluudestaan,
tunnustaen, että siihen vaaditaan jonkinlaista profeetallista voimaa.
Siellä on ennakolta julistettu Hänestä, jonka nyt sanon olevan
Jumalan Pojan. Tiedän näet profeettain jo muinoin edeltäpäin puhuneen
tämän tulosta ihmisten keskuuteen.'

"Kaupunginpäällikkö Rustikus sanoi: 'Minne te kokoonnutte?'
Justinos lausui: 'Sinne, missä kullakin on halu ja tilaisuus.
Vai arveletko tosiaankin meidän kaikkien kokoontuvan samaan
paikkaan? Eipä niin. Sillä kristittyjen Jumala ei ole rajoitettu
paikkaan, vaan näkymättömänä Hän täyttää taivaan ja maan ja saa
kaikkialla uskovaisten puolelta osakseen palvelusta ja ylistystä.'
Kaupunginpäällikkö Rustikus virkkoi: 'Sano, minne te kokoonnutte tai
mihin paikkaan sinä keräät yhteen opetuslapsesi?' Justinos lausui:
'Minä asun ylhäällä erään Martinuksen talossa lähellä Timothinoksen
kylpylää [Teksti epäselvä; käännöksessä on noudatettu C. Otto'n
tulkintaa.] enkä koko tämän ajan kuluessa (olen nyt toista vuotta
oleskellut roomalaisten kaupungissa) ole tuntenut mitään muuta
kokouspaikkaa kuin hänen talonsa. Ja jos joku tahtoi tulla luokseni,
tein hänet osalliseksi totuuden sanoista.' Rustikus virkkoi: 'Etkö
siis lopultakin ole kristitty?' Justinos lausui: 'Kyllä, kristitty
minä olen.'

"Kaupunginpäällikkö Rustikus virkkoi Kharitonille: 'Sano vielä,
oletko sinäkin kristitty?' Khariton lausui: 'Olen kristitty Jumalan
käskystä.' Kaupunginpäällikkö Rustikus virkkoi Kharitokselle: 'Mitä
sinä sitten sanot, Kharitos?' Kharitos lausui: 'Olen kristitty
Jumalan suomasta.' Rustikus virkkoi Euelpistokselle: 'Mikä sinä
olet?' Euelpistos vastasi: 'Keisarin orja. Minäkin olen kristitty,
Kristuksen vapauttama, ja olen Kristuksen armosta osallinen samasta
toivosta.' Kaupunginpäällikkö Rustikus virkkoi Hieraxille: 'Oletko
sinäkin kristitty?' Hierax lausui: 'Kyllä, kristitty olen, sillä
samaa Jumalaa minäkin kunnioitan ja palvelen.' Kaupunginpäällikkö
Rustikus virkkoi: 'Justinosko on tehnyt teidät kristityiksi?' Hierax
lausui: 'Olen ollut kristitty ja tulen olemaan.' Nousten seisaalleen
sanoi Paion: 'Minäkin olen kristitty.' Kaupunginpäällikkö Rustikus
virkkoi: 'Kuka on sinua opettanut?' Paion lausui: 'Vanhemmiltani
olen vastaanottanut tämän kauniin tunnustuksen.' Euelpistos sanoi:
'Olen kyllä mielihyvällä kuunnellut Justinoksen puheita, mutta
vanhemmiltani olen minäkin vastaanottanut sen, että olen kristitty.'
Kaupunginpäällikkö Rustikus virkkoi: 'Missä ovat sinun vanhempasi?'
Euelpistos lausui: 'Kappadokiassa.' Rustikus sanoo Hieraxille:
'Entä sinun vanhempasi, missä ne ovat?' Hän vastasi sanoen: 'Meidän
todellinen isämme on Kristus ja äitimme on usko häneen. Mutta
minun maalliset vanhempani ovat kuolleet, ja Fryygian Ikonionista
temmattuna olen minä tullut tänne.' Kaupunginpäällikkö Rustikus
virkkoi Liberianukselle: 'Mitä sinä sitten sanot?' Oletko kristitty?
Etkö sinäkään ole hurskas?' Liberianus lausui: 'Minäkin olen
kristitty; olen näet hurskas ja palvelen ainoata totista Jumalaa.'

"Kaupunginpäällikkö sanoo Justinokselle: 'Kuule sinä, jota sanotaan
oppineeksi ja joka arvelet tuntevasi totiset opit; oletko vakuutettu
siitä, että tulet astumaan ylös taivaaseen, jos sinut ruoskitaan,
ja sinulta hakataan pää?' Justinos virkkoi: 'Toivon saavani hänen
asuntonsa [Käsikirjoituksissa on dogmata = oppeja, jonka v.
Gebhardt on muuttanut sanaksi dòmata = asuntoja; toiset lukevat
dómata = lahjoja.], jos kestän tämän. Sillä näin eläneitä tiedän
jumalallisen armon odottavan koko maailman täyttymykseen saakka.'
Kaupunginpäällikkö Rustikus virkkoi: 'Luuletko siis, että tulet
astumaan ylös taivaisiin ja saamaan teoistasi jotain palkkaa?'
Justinos lausui: 'En luule, vaan ymmärrän ja olen siitä varmasti
vakuutettu.' Kaupunginpäällikkö Rustikus virkkoi: 'Mutta käykäämme
jo esilläolevaan ja kiireelliseen tehtävään! Kokoontukaa siis ja
uhratkaa yksimielisesti jumalille!' Justinos virkkoi: 'Ei kukaan
järkevä käänny hurskaudesta epähurskauteen.' Kaupunginpäällikkö
Rustikus virkkoi: 'Jos ette tottele, saatte armottomasti kärsiä
rangaistuksen.' Justinos virkkoi: 'Me toivomme rangaistuksen
kärsittyämme Herramme Jeesuksen Kristuksen kautta pelastuvamme,
koska tämä on tuottava meille pelastuksen ja uskallusta Herramme
ja Vapahtajamme vielä peloittavamman ja koko maailmaa tuomitsevan
istuimen edessä.' Samoin muutkin marttyyrit sanoivat: 'Tee mitä
tahdot! Sillä me olemme kristittyjä emmekä epäjumalille uhraa.'
Kaupunginpäällikkö Rustikus julisti ääneen: 'Ne, jotka eivät
ole suostuneet uhraamaan jumalille ja alistumaan itsevaltiaan
määräykseen, ruoskittakoon ja vietäköön pois kärsimään lakien
mukaisesti kuoleman rangaistuksen.

"Ylistäen Jumalaa pyhät marttyyrit menivät ulos tavanmukaiseen
paikkaan, missä heiltä hakattiin päät, ja he suorittivat loppuun
marttyyriutensa tunnustamalla Vapahtajan. Mutta muutamat uskovaisista
ottivat heidän ruumiinsa salaa ja hautasivat ne sopivaan
paikkaan Herramme Kristuksen armon heitä auttaessa, jolle kunnia
iankaikkisesta iankaikkiseen. Amen."

Tosikristityn rohkeus ja uskonuljuus sydämessä kävi kuolemaan
tämä jalo ja ylevä henki, vaihtaen kuluneen filosofinviittansa
Karitsan verisen vanhurskauden valkeaan juhlavaippaan. Ja Antiokian
Ignatioksen, Smyrnan Polykarpoksen sekä Karthagon Cyprianuksen
rinnalla loistaa hänen nimensä yhtenä kaikkein ihanimmista ja
valovoimaisimmista tähdistä klassillisen marttyyrihistorian öisellä
tuskantaivaalla antiikkisen pakanuuden synkkää ja kaameata taustaa
vastaan.

Justinoksen jumaluusopillista kantaa vastaan on tehty sangen painavia
huomautuksia. "Justinoksen kirjoissa on usein ajatusjaksoja, jotka
muistuttavat enemmän filosofien kouluja kuin Salomon pilarikäytävää,
eikä vanha filosofinviittaan pukeutunut uskonpuolustaja
monessakaan suhteessa täytä mittoja, jos häntä mitataan myöhemmän
puhdasoppisuiden mittakaavalla", lausuu hänestä piispa Gummerus.
Sama auktoriteetti tunnustaa kuitenkin: "Mutta jumaluusoppinsa
hairahduksista huolimatta hän piti horjumatta kiinni kristillisestä
uskosta." Ja tosiasia on, että Justinos Marttyyri on "Kristuksen
todistaja sanan alkukristillisessä mielessä sanalla, elämällä ja
teolla, jotka kaikki vuotavat samasta lähteestä" (Stählin).

Hänen apologeettista kirjailijatoimintaansa kuvailee Konstantinopolin
oppinut patriarkka Photios seuraavasti: "Retoorisilla keinoilla
koristelemaan filosofiansa kauneutta hän ei vaivaantunut. Siksipä
myös hänen sanansa, niin valtavia kuin ne muutoin ovatkin ja niin
perinpohjin kuin ne säilyttävätkin tieteellisen luotettavuuden,
eivät ole höystetyt niillä maustimilla, joita retoriikka lainaa.
Senpätähden hän ei myöskään kiehdo suurta joukkoa houkuttelevalla ja
ihastuttavalla muodolla."

Mainitsemme lopuksi, mitä Justinoksen kirjoituksista lausuu O.
Bardenhewer, eräs aikamme tunnetuimpia patrologeja: "Kuitenkin
Justinoksen kirjoitukset ilmaisevat tyhjentymätöntä viehätysvoimaa.
Niistä puhuu rakastettava persoonallisuus, avoin ja kunniallinen
luonne, joka tekee voitavansa ymmärtääkseen vastustajaa. Hän
tuntee syvästi ja tuskallisesti kristittyjen turvattomuuden ja
lainsuojattomuuden, mutta hän ei salli mielivallan johtaa häntä
harhaan, vaan on syvästi vakuutettu totuuden lopullisesta voitosta.
Se sankarillinen uskonrohkeus, josta hänen sanansa kaupunginpäällikkö
Rustikuksen edessä puhuvat voimakasta kieltä, uhkuu kaikista hänen
kirjoituksistaan ja on hallitsevana niissä."

LYONIN MARTTYYRIT.

Filosofikeisari Markus Aurelius sääti v. 176 yleiseksi tulleen
lain kristinuskoa, tuota hänen mielestään uudenaikaista taikauskoa
vastaan. Pian alkoivat vainon liekit leimuta peloittavasti varsinkin
seuraavana vuonna Viennan [Nykyinen Vienne] ja Lugdunumin [Lyon]
kaupungeissa Galliassa puhjenneessa vainossa. Tästä vainosta,
joka on marttyyriuden historian verisimpiä, meillä on laaja,
tarkka ja yksityiskohtainen Eusebioksen säilyttämä kuvaus. Kun
tämä vaino, jonka todistajakuoleman kärsineitä seurakunnan
jäseniä kirkkohistoriassa yhteisellä nimellä nimitetään Lyonin
marttyyreiksi, on marttyyrien historian kaikkein pyhimpiä ja
kunniakkaimpia kohtia, niin esitämme seuraavassa jonkun verran
laajemmin ja perusteellisemmin tämän tyypillisen keisariajan
vainon syitä, varsinkin, koska tässä esiintyvät suurin piirtein
kaikki ne tekijät, jotka aiheuttivat kristittyjen vainoja vanhan
ajan marttyyriseurakunnassa, lukuunottamatta juutalaisten katkeraa
vihamielisyyttä kristinuskoa kohtaan, vihamielisyyttä, josta on
puhuttu toisessa yhteydessä.

Kuten tunnettua, on Markus Aurelius lempeimpiä, oikeamielisimpiä
ja ylevimpiä hallitsijoita, mitä Caesarien valtaistuimella
milloinkaan on istunut. Näin ollen voisi edellyttää, että samat
arvokkaat ominaisuudet olisivat painaneet leimansa myöskin keisarien
suhtautumiseen kristinuskoon ja kristittyihin. Niin ei kuitenkaan
ollut laita, etupäässä siitä syystä, että keisari oli vakaumukseltaan
stoalaisen filosofian[3] kannalla ja katseli halveksien
kristittyjä, joiden alttiutta kuolemaan Jeesuksen nimen tähden
hän piti ymmärryksen puutteena ja joiden suurta kärsivällisyyttä
vaikeimmissakin kärsimyksissä hän piti itsepäisyytenä ja
uppiniskaisuutena. Keisarin suosimat stoalaiset filosofit, joilla
tähän aikaan oli suuri vaikutusvalta hovissa ja jotka seurustelivat
siellä vapaasti, kiihoittivat keisarin mieltä kristittyjä vastaan.

Toinen tärkeä vainon syy oli panettelun ja parjauksen aiheuttama
kiihtyneitten kansanjoukkojen viha ja ennakkoluulot.

Mitä tähän seikkaan tulee, niin oli kristittyjen palveluksessa
olevat pakanalliset orjat saatu osaksi lupausten ja houkutusten,
osaksi uhkausten ja kidutusten avulla tunnustuksen nimellä ja
muodossa esittämään kertomuksia lapsenmurhista ja sukurutsauksesta.
Filosofi Caecilius Natalis esittää nämä herjaavat syytökset
seuraavasti: "Kun joku otetaan kristittyjen yhdyskuntaan, niin
hänen luokseen tuodaan jauhoilla peitetty lapsi; tämän lapsen he
pistävät kuoliaaksi, leikkaavat sen sitten palasiksi ja jakavat
palaset keskenään syödäkseen ne yhdessä; samoin juovat he myöskin
sen veren ja sitoutuvat tällä inhottavalla tavalla keskinäiseen
vaiteliaisuuteen." Toisessa paikassa esittää sama filosofi tämän
syytöksen näin: "Kristityillä on tapana tulla yhteen määrättynä
päivänä syömään ja juomaan. Kokouksessa ovat edustettuina molemmat
sukupuolet, ollen siellä myös sisaruksia ja veriheimolaisia. Syötyään
ja juotuaan näissä pidoissa, he heittävät lihapalan koiralle, joka
on sidottu kynttiläjalkaan. Koiran hypähtäessä tavoittamaan lihaa se
vetää kumoon kynttiläjalan, ja kun näin on tullut pimeä, harjoitetaan
siellä siveettömyyttä ja sukurutsausta."

Herää kysymys: mistä sai ilkeämielinen panettelunhalu edes
näennäistä aihetta tällaisien syytöksien tekemiseen, kun on kyseessä
marttyyriajan kristityt, joiden pyhä elämä ja hurskas vaellus ovat
esikuvallisia kaikkien aikojen kristityille. Tähän vastaa Hagerup
seuraavasti.

"Mitä ensimmäiseen syytökseen tulee, että nimittäin kristityt
kokouksissaan teurastivat lapsen jne., näyttää siltä, että tämän
järjettömän tarun aiheena on ollut kristittyjen oppi pyhästä
ehtoollisesta ja sen toimittamisesta, sillä melkein jokainen sana
Caeciliuksen esityksessä viittaa silminnähtävästi siihen.

"Ensinnäkin tuo julkea pilkkaaja sanoo, että 'kristityt murhasivat
lapsen' kokouksissaan. Nyt on tunnettu tosiasia, että ensiajan
kristittyjen tapana oli kutsua Vapahtajaamme tällä nimellä [Justinos
Mart. Dialog, pag. 35.], niinkuin hänelle annetaan sama nimi
raamatussakin (Jes. 9,5). Erikoisesti lienevät ensiajan kristityt
juuri siinä rukouksessa, jonka he lukivat välittömästi ehtoollisen
viettämisen edellä, nimittäneet Jeesusta 'Jumalan pyhäksi lapseksi.'
Edelleen sanotaan, että kristityt 'murhasivat tämän lapsen', jolla
epäilemättä viitataan Jeesuksen Kristuksen kuolemaan, jota pyhässä
ehtoollisessa juhlallisesti julistettiin. Että tämä lapsi olisi
ollut 'peitetty jauhoilla', johtuu kristittyjen opista Jeesuksen
Kristuksen ruumiin yhteydestä siunatun leivän kanssa. Edelleen
sanotaan, että kristityt 'leikkaavat sen sitten palasiksi ja jakavat
palaset keskenään.' Tämä syytös näyttää aiheutuvan siitä tavasta,
jota ensimmäiset kristityt noudattivat ehtoollisen vietossa, että
nimittäin tuotiin yksi ainoa leipä, joka murrettiin palasiksi ja
jaettiin sitten ehtoollisvieraille. Että heidän syytettiin juovan
verta, on ilmeisesti otettu kalkin käyttämisestä ja Jeesuksen
Kristuksen veren nauttimisesta ehtoollisessa.

"Mutta nyt herää kysymys: miten saattoivat pakanat joutua sekoittamaan
asioita tällä tavalla, ja miksei heillä ollut niistä parempaa ja
totuudenmukaisempaa tietoa? Voidaksemme saada tietää asianhaarojen
oikean sisäisen yhteyden on meidän kiinnitettävä huomio seuraaviin
seikkoihin. Ensimmäiset kristityt viettivät pyhää ehtoollista yöllä
muistoksi ehtoollisen ensimmäisestä asettamisesta, mikä tapahtui
sinä yönä, jona Jeesus kavallettiin; samoin se tapahtui yksityisissä
kokoustilaisuuksissa, koskapa heillä ei vielä ollut eikä saanut
olla julkisia kirkkoja tahi kokoushuoneita, sekä suljettujen ovien
sisäpuolella, jolloin siis ei ainoakaan pakana voinut päästä sisälle.
Kun nyt pakanat syvästi inhosivat kaikkia salaisia kokouksia, koskapa
niissä oli punottu vaarallisimmat kapinasuunnitelmat [Livius, Hist.
Rom. Libr. XXXVIII.], niin tämä oli omiaan herättämään heissä
epäluuloja, että näissä salaisissa kokouksissa puuhailtiin jotakin
vaarallista ja tehtiin jotakin sopimatonta, sitäkin suuremmalla
syyllä, kun niihin ei ollut vapaata pääsyä muilla kuin kristityillä
itsellään. Toisaalta kiusasi heitä uteliaisuus saada tietää mitä
siellä todella tapahtui. Kun nyt kristittyjen palvelijoiden joukossa
oli myöskin pakanoita, niin ryhdyttiin uhkauksin ja lupauksin
pakottamaan heitä sanomaan, mitä he mahdollisesti olivat nähneet
tahi kuulleet kristittyjen hommista heidän kokouksissaan. Nämä,
joihin nähden kuulustelussa käytettiin kidutustakin, pakotettiin
sanomaan sellaista, mitä he tiesivät, mutta he sanoivat myöskin
sellaista, mitä he oikeastaan olivat tietävinään, että nimittäin
he ovat kuulleet, miten kristityt puhuivat lapsesta, joka oli
teurastettu ja jonka ruumis ja veri oli syötävä ja juotava. Tämä
oli nyt kaikki, mitä palvelijat tiesivät sanoa, sillä itse he eivät
milloinkaan olleet nähneet ehtoollista jaettavan. Mutta niin niukkaa
ja riittämätöntä kuin tämä olikin, tarjosi se kuitenkin kiukkuisille
ja epäluuloisille pakanoille täysin riittävän aiheen tuon inhottavan
lapsenmurhajutun sepustamiseen sekä kauhistavan syytöksen tekoon
kristittyjä vastaan.

"Toinen kristittyjä vastaan esitetty karkea ja häikäilemätön
syytös oli se, että he muka kokoustilaisuuksissa harjoittivat
epäsiveellisyyttä ja sukurutsausta. Tämän syytöksen aiheena oli
kaiken todennäköisyyden mukaan seuraava: Kristityillä ei ollut, kuten
jo on huomautettu, alun perin lainkaan julkisia kokoushuoneita;
ja vaikkapa heillä olisi ollutkin niitä, niin vainojen aikana ne
kuitenkin riistettiin heiltä ja revittiin. Heidän täytyi siis
toimittaessaan jumalanpalveluksiaan tyytyä pitämään yksityisiä
kokouksia, ja niitä pidettiin useimmiten yön aikaan, jotteivät he
joutuisi kokemaan ikävyyksiä vihamiestensä taholta, jotka usein
eivät sallineet heidän kokoontua tälläkään tavalla. Nämä kokoukset,
olivatpa ne miten viattomia tahansa, antoivat kuitenkin silloin
niinkuin meidänkin päivinämme vihamielisille, ymmärtämättömille
ja pahansuoville henkilöille aihetta epäluuloon, pilkkaan ja
panetteluun; ja niinpä saatiinkin pian kuulla näissä kuuluisissa
kokouksissa pidettävän sopimatonta ja häpeällistä menoa. Mutta mistä
he tiesivät kristittyjen harjoittavan juuri epäsiveellisyyttä ja
sukurutsausta? Niin, he kutsuivat toisiaan veljiksi ja sisariksi; ja
sittenkuin pyhää ehtoollista oli vietetty, oli heidän tapana suudella
toisiaan sekä ottaa osaa ateriaan, jolle he itse olivat antaneet
nimen agape, t.s. rakkaus eli rakkaudenateria. Kun nyt tosiaankin
tapahtui näin, niin pakanat tekivät siitä sen johtopäätöksen, että
nimitys veljet ja sisaret merkitsi veriheimolaisuutta; suutelemisen
ja rakkaudenaterian he selittivät samoin oman epäpuhtaan mielensä
ja omien tarkoitusperiensä mukaisesti merkiksi siveettömyyden
harjoittamisesta. Ja kun nyt seurakunnassa oli myöskin sisaruksia,
niin kukapa voisi epäillä, etteikö siellä harjoitettaisi myöskin
sukurutsausta.

"Niin järjettömiä ja aiheettomia kuin nämä syytökset olivatkin, niin
perusteellisesti kuin apologeetit niihin vastasivatkin kristittyjen
viattomuuden todistamiseksi julkaisemissaan puolustuskirjoituksissa,
pakanat uskoivat niihin kuitenkin ja käyttivät niitä hyväkseen
tehdäkseen kristityt vihatuiksi ja vastenmielisiksi sekä tuottaakseen
heille kaikki ne ikävyydet, joihin heidän vihamielinen sydämensä voi
kiihoittaa heitä."

Kristittyjen syyksi luettiin myös suuret kansalliset onnettomuudet:
rutto, nälänhätä ja maanjäristykset. Näin tapahtui myös Markus
Aureliuksen aikana, ja sekin kuvastuu osaltaan Lyonin tapahtumissa.
Vähässä Aasiassa sattui näihin aikoihin voimakkaita maanjäristyksiä,
jolloin tuhoutui useita suurempia ja pienempiä kaupunkeja. Tämäkin
ankara luonnonmullistus pantiin kristittyjen syyksi, sillä oltiin
sitä mieltä, että kristityt hyljätessään vanhat jumalat ja niiden
palveluksen, olivat loukanneet niitä sekä että niitä ei voitu
lepyttää muulla kuin kristittyjen verellä.

Mutta kristityt eivät loukanneet ainoastaan taivaallisia jumaluuksia,
vaan myös maallisia kieltäytyessään jyrkästi ja päättävästi
uhraamasta jumalaksi julistetun keisarin kuvalle ja vannomasta hänen
geniuksensa, suojelushenkensä kautta. Täten he pakanain mielestä
joutuivat syyllisiksi rikokseen, joka on raskaimpia mitä rikoslaki
tuntee, nimittäin majesteettirikokseen. Tämä onkin todellisuudessa
vainojen tärkein ja keskeisin aihe, niiden suuri valtiopoliittinen
perussyy[4]. Ja tämä seikka myös osaltaan luo valaistusta siihen
merkilliseen ilmiöön vanhan ajan vainojen historiassa, että
usein juuri parhaat ja jaloimmat hallitsijat, kuten Trajanus ja
Markus Aurelius, esiintyvät kristinuskon kaikkein kiivaimpina ja
johdonmukaisimpina vainoojina. Samaa on sanottava myös Deciuksesta ja
Diocletianuksesta, jotka molemmat tekivät voitavansa Rooman vanhan
kunnian sekä valtakunnan eheyden ja menestymisen puolesta.

Edellämainittujen yleisluontoisten syiden lisäksi tulee Lyonissa
vielä muuan paikallinen tilapäissyy, joka sekin osaltaan lisäsi
huomattavasti vainon ankaruutta. Näihin aikoihin vietettiin
nimittäin mainitussa kaupungissa suuria pakanallisia kilpaleikkejä
gladiaattorinäytäntöineen. Ne aiheuttivat suunnattoman kansantulvan,
ja niin alettiin katsojain huviksi etsiä kristittyjä ja rääkätä heitä
kaikin mahdollisin tavoin.

Vainon jälkeen Viennan ja Lugdunumin seurakunnat kirjoittivat Aasian
ja Fryygian seurakunnille kiertokirjeen, joka sisältää tarkan ja
asiallisen kuvauksen tapahtumien kulusta näissä kaupungeissa noina
kauhun päivinä.

Kirkkoisä Eusebios on kirkkohistoriansa V. kirjan 1-4
luvuissa säilyttänyt meille tämän verrattoman kallisarvoisen
marttyyrihistoriallisen muistomerkin. Huomautettuaan ensiksi niistä
monista tuhansista kristityistä, jotka keisari Markus Aureliuksen
aikana kärsivät todistajakuoleman, hän lausuu johdannossaan
mainittuun kiertokirjeeseen seuraavaa: "Heidän kohtalonsa,
joka todella ansaitsee kuolemattoman muiston, on säilytetty
kirjallisesti tuleville sukupolville. Koko tuon kertomuksen,
joka sisältää sangen laajan esityksen siitä ja jolla ei ole vain
historiallista, vaan myöskin opettava sisältö, olen liittänyt
marttyyrihistorialliseen kokoelmaani. Sen taasen, mikä on yhteydessä
nykyisen kirjallisen yritykseni kanssa, olen poiminut sieltä ja
asetan tähän. Toiset historioitsijat olisivat varmaankin ottaneet
esityksensä aiheeksi vain sodassa saavutetut voitot, viholliselta
valloitetut voitonmerkit, sotapäälliköiden erinomaiset urotyöt
ja sotamiesten urhoollisuuden. – – – Mutta meidän historiamme
Jumalan valtakunnasta on katoamattomiin patsaisiin piirtävä
kertomukset suurmerkityksellisistä rauhan taisteluista sielun levon
voittamiseksi, samoinkuin niistäkin, jotka tässä taistelussa ovat
osoittaneet miehen mieltä ja sankarikuntoa enemmän totuuden puolesta
kuin isänmaan, enemmän uskon kuin lähimpien omaisten puolesta sekä
ikuiseksi muistoksi julkijulistava taistelijoiden kestävyyttä
uskon puolesta, heidän koeteltua rohkeuttaan, heidän taistelussa
pahoja henkivaltoja vastaan saavuttamiaan voitonmerkkejä, heidän
voittojaan näkymättömistä vihollisista ja kaiken lisäksi heidän
voitonseppeleitään."

Esitämme seuraavassa mainitun kiertokirjeen, jossa silminnäkijä
dramaattiseen tapaan kuvailee vainoa, joka marttyyrien historiassa on
vertaa vailla niin hyvin todistajakuoleman kärsineiden seurakunnan
jäsenten kärsimyksiin kuin heidän niissä osoittamaan sankaruuteen
nähden.

"Viennan ja Lugdunumin seurakuntien kiertokirje pyhän piispa
Potheinoksen ja monien muiden marttyyriosta."

"Kristuksen palvelijat Viennan ja Lugdunumin seurakunnissa Galliassa
toivottavat Aasiassa ja Fryygiassa oleville veljilleen, joilla meidän
kanssamme on sama usko ja sama lunastuksen toivo, rauhaa, armoa ja
kunniaa Jumalalta, Isältä ja Herraltamme Jeesukselta Kristukselta.

"Tarkoin esittämään nykyisen ahdistuksen suuruutta ja pakanain
hehkuvaa vihaa pyhiä kohtaan sekä sitä, mitä autuaat marttyyrit
ovat kestäneet, ei kieli kerkeä eikä kynä pysty, yhtä vähän kuin
yleensä on mahdollista perinpohjaisesti kuvailla niitä. Sillä
vastustaja ryntäsi kimppuumme kaikella voimalla ja antoi meille
jo siten esimaun varmasti kerran tapahtuvasta tulemuksestaan. Hän
ei jättänyt mitään koettamatta; hän totutti omiansa ja harjoitti
heitä jo ennakolta Jumalan palvelijoita vastaan, niin että meiltä
ei ainoastaan suljettu yksityisiä taloja, kylpylöitä ja yleisiä
paikkoja, vaan ettei kukaan meistä kerta kaikkiaan saanut näyttäytyä
heille missään. Mutta Jumalan armo taisteli puolestamme heitä vastaan
pelastaen heikot; se asetti vainoojia vastaan lujia patsaita,
jotka kestävyydellään saattoivat kääntää itseään vastaan pahan
kaikki ryntäykset. He astuivat häntä vastaan, kestäen kaikenlaiset
häväistykset ja rangaistukset, sekä kiiruhtivat, ylenkatsoen kaikkea
tuota, Kristuksen luo, ja siten he itse teossa todistivat todeksi,
että tämän nykyisen ajan kärsimykset eivät ole verrattavat siihen
kirkkauteen, joka on ilmestyvä meihin. [Room. 8, 18]

"Ja ensin he miehekkäästi kestivät kaiken, mitä kokoontuneet
kansanjoukot tekivät heille: huudot, lyönnit, raastamiset sinne
tänne, ryöstöt, kivenheitot, vangitsemiset, lyhyesti sanoen kaiken,
mitä raivostunut kansanjoukko niin mielellään tekee vihamiehilleen
ja vastustajilleen. Sitten sotapäällikkö ja kaupungin viranomaiset
veivät heidät torille, missä heitä kuulusteltiin koko joukon
läsnäollessa, ja kun he tunnustivat, heitettiin heidät vankilaan
maaherran tuloon asti. Kun heidät sittemmin vietiin tämän eteen,
niin hän salli harjoitettavan kaikenlaista raakuutta heitä kohtaan.
Eräs veljistä oli Vettios Epagathos, joka ollen täynnä sydämellistä
rakkautta Jumalaa ja lähimmäisiään kohtaan, noudatti niin ankaraa
elämäntapaa, että hänestä, vaikka olikin vielä nuori, oli yhtä
kiitettävä todistus kuin vanhasta Sakariaasta. Sillä hän vaelsi
kaikissa Herran käskyissä ja säännöksissä nuhteettomana sekä oli
väsymätön auttamaan lähimmäistään kaikin mahdollisin tavoin,
ollen sen ohella täynnä kiivautta Jumalan puoleen ja palava
hengessä. Kun hän oli tällainen, niin hän ei voinut sietää niin
väärää oikeudenkäyttöä meitä kohtaan, vaan hänet valtasi syvä
vastenmielisyys ja puolustaessaan veljiä väittäen, ettei heissä
ollut mitään jumalankieltämistä eikä jumalatonta, hän anoi, että
häntä itseäänkin kuulusteltaisiin. Silloin tuomioistuimen ympärillä
seisovat nostivat huudon häntä vastaan (sillä hän oli arvossapidetty
mies). Mutta maaherra ei kiinnittänyt mitään huomiota hänen
esittämäänsä oikeudenmukaiseen pyyntöön, vaan kysyi häneltä, oliko
hänkin kristitty, ja kun Epagathos korkealla äänellä tunnusti tämän,
niin otettiin hänetkin uskontodistajain valittuun joukkoon. Häntä
nimitettiin kristittyjen puolustajaksi, mutta hänellä oli itsessään
puolustaja, Sakariaan henki. Tämän hän osoitti sen rakkauden
täyteydellä, jolla hän päätti uhrata vieläpä elämänsäkin veljien
puolustamiseksi. Sillä hän oli ja on Kristuksen totinen opetuslapsi,
joka seuraa Karitsaa, mihin ikänä Hän menneekin.

"Mutta nyt huomattiin mikä ero tapahtui muissa. Ensimmäiset
uskontodistajat tulivat ilmi ja olivat valmiit sekä tekivät
todistajatunnustuksen kaikella urhoollisuudella. Mutta ilmi tulivat
myöskin valmistumattomat, jotka vielä olivat liian heikkoja kestämään
suuren taistelun kilvoitusta. Näistä lankesi n. kymmenkunta
aiheuttaen meille siten suurta murhetta ja rajatonta huolta samoin
kuin he lamauttivat niiden uhrautuvaisuutta, joita ei vielä oltu
pidätetty. Nämä, kaikista kärsimistään ikävyyksistä huolimatta,
tukivat kuitenkin marttyyrejä eivätkä hyljänneet heitä. Silloin
me kaikki olimme suuren ahdistuksen ja levottomuuden vallassa,
levottomuuden, joka johtui tunnustuksen epävarmuudesta, ja vaikka
me emme pelänneetkään meitä uhkaavia tuskia, niin olimme kuitenkin
syvästi huolissamme taistelun päätöksestä ajatellessamme, että
joku kenties lankeaa. Joka päivä vangittiin ne, jotka olivat
mahdollisia täyttämään uskontodistajain lukua, niin että vihdoin
molemmista seurakunnista oli pidätetty kaikki kelvolliset miehet,
ne, joiden avulla seurakuntalaitoksemme pääasiallisesti oli
kehittynyt ja jotka olivat sen kantajoukkona. Mutta pidätettyjen
joukossa oli myös muutamia meikäläisiä pakanallisia orjia, sillä
maaherra oli julkisesti käskenyt etsimään meitä kaikkia. Peläten
tuskia, joita näkivät pyhien kestävän, ja sotamiesten kiihoittamina
nämä sepustelivat saatanan neuvosta valheita meitä vastaan
thyesteiläisistä aterioista ja oidipolaisista sekaantumisista
[Pakanat syyttivät, kuten tunnettua, kristittyjä ihmislihan
syömisestä ja kielletystä yhteydestä äitiensä kanssa, ja näiden
rikoksien merkitsemiseksi he käyttivät tekstissä löytyviä nimityksiä.
Mykenain kuningas Thyestes eli nimittäin tarun mukaan luvattomassa
yhteydessä veljensä Atreuksen puolison kanssa, jonka johdosta
viimeksi mainittu valmisti edelliselle tämän tietämättä hänen omat
poikansa ateriaksi. Ja Oidipos, Theben kuningas, otti, lyötyään
tietämättään kuoliaaksi oman isänsä, samoin tietämättään oman äitinsä
Iokasten puolisokseen.] sekä vielä muustakin, mitä meidän ei ole
soveliasta mainita eikä ajatella, niin, mistä me kerta kaikkiaan
rohkenemme uskoa, ettei sellaista ole milloinkaan missään tapahtunut
keidenkään ihmisten keskuudessa. Kun tieto tästä levisi, niin kaikki
valtasi eläimellinen raivo meitä vastaan, niin että vaikkakin
muutamat tuttavuutensa tähden olivat olleet suopeita meille, nyt
nämäkin täyttyivät hehkuvasta vihasta meitä kohtaan ja raivoissaan
kiristelivät hampaitaan meitä vastaan. Silloin meni täytäntöön
Herramme sana: 'Tuleepa aika, jolloin jokainen, joka tappaa teidät,
luulee tekevänsä uhripalveluksen Jumalalle.' [Joh. 16,2] Silloin
pyhät marttyyrit kärsivät tuskia, joita ei voi kuvata kerkeinkään
kieli, sillä saatana teki kaiken voitavansa, jotta heistä voitaisiin
lausua edes jotakin häpeällistä. Erikoisen kiihkeänä puhkesi niin
hyvin kansan kuin maaherran ja sotamiesten raivo Sanctusta, Viennan
diakonia, vastaan, samoin Maturusta, joka äskettäin oli valistunut
[Kastettu], mutta osoittautui nyt urhoolliseksi taistelijaksi, sekä
Pergamoksesta kotoisin olevaa Attalosta vastaan, joka aina oli ollut
täkäläisten kristittyjen patsas ja tuki, kuin myös Blandinaa vastaan,
jossa Kristus näytti, että se, mikä on halpaa, vähäpätöistä ja
halveksittua ihmisten edessä, on Jumalan edessä arvollinen saamaan
suuren kunnian rakkaudestaan Häneen, rakkaudesta, joka osoittautuu
voimassa eikä vain kersku tyhjällä ulkomuodolla. Sillä samalla kun
me kaikki pelkäsimme – ja hänen maallinen hallitsijattarensakin,
joka oli taistelijana uskontodistajain joukossa, oli levoton –
ajatellen, että Blandina ruumiillisen heikkoutensa tähden ei
uskaltaisi rohkeasti tehdä tunnustustaan, niin hänet täytettiin
sellaisella voimalla, että hänen pyövelinsä, jotka vaihtaen vuoroa,
kaikin tavoin kiduttivat häntä aamusta iltaan, vihdoin uupuivat ja
kävivät voimattomiksi sekä tunnustivat itsensä voitetuiksi, kun
eivät enää tietäneet mitään, mitä olisivat voineet tehdä hänelle, ja
ihmettelivät, että hän vielä oli elossa, kun koko hänen ruumiinsa
oli runneltu ja täynnä avoimia haavoja ja kun oli ilmeistä, että
jo yhdenkinlainen kidutus olisi ollut kylliksi tuottamaan hänelle
kuoleman, puhumattakaan niin monista ja niin ankaroista. Mutta tuo
autuas ammensi urhoollisena taistelijattarena itse tunnustuksesta
uutta voimaa. Hänelle oli virvoittava ja elähyttävä ja tuskia
vaimentava keino kaikkea vastaan, mitä hän kärsi, lausua sanat:
'Minä olen kristitty, eikä meidän keskuudessamme harjoiteta
mitään ilkeyttä.' Myöskin Sanctus kesti aivan erinomaisella ja
yli-inhimillisellä urhoollisuudella kaikki kidutukset, joilla
ihmiset rääkkäsivät häntä. Kun jumalattomat toivoivat kidutusten
hellittämättömyyden ja suuruuden avulla voivansa puristaa häneltä
sopimattoman tunnustuksen, niin hän vastusti heitä sellaisella
järkkymättömällä lujuudella, että hän ei sanonut nimeään eikä
myöskään ilmoittanut kansaansa eikä isänmaataan eikä säätyään,
oliko hän orja vai vapaa, vaan vastasi ainoastaan jokaiseen hänelle
esitettyyn kysymykseen latinan kielellä: 'Minä olen kristitty.'

"Tämän hän tunnusti kerta toisensa perään mainitsematta nimeään,
isänmaataan, sukuperäänsä tahi mitään muuta seikkaa, joten pakanat
eivät kuulleet häneltä mitään muuta ääntä. Tämä herätti maaherrassa
ja pyöveleissä katkeraa kiukkua häntä kohtaan, joten he, kun eivät
enää tienneet, mitä olisivat tehneet hänelle, lopulta asettivat
hehkuvia metallilevyjä hänen ruumiinsa arimmille osille. Ne tosin
paloivat, mutta Sanctus pysyi taipumattomana ja horjumattomana
sekä piti lujasti kiinni tunnustuksestaan sen taivaallisen
elämänvedenlähteen kostuttamana ja vahvistamana, mikä kumpuilee
Kristuksen sydämestä. Hänen ruumisparkansa todisti kuitenkin, mitä
hän oli kärsinyt: se oli kokonaan täynnä haavoja ja verisohjua,
sitäpaitsi kokoonpuristunut ja kadottanut kaiken inhimillisen muodon.
Mutta Kristus, joka oli kärsinyt hänessä, kirkastui myöskin hänessä
suuresti, ruhjomalla vastustajan ja antamalla toisille esimerkin
siitä, ettei ole mitään peloittavaa siellä, missä on Isän rakkaus;
ei mitään tuskaa siellä, missä on Kristuksen kirkkaus. Sillä kun
jumalattomat muutamien päivien kuluttua jälleen kiduttivat marttyyria
ja luulivat saavansa hänet valtoihinsa kidutetun haavojen ollessa
ajettuneita ja tulehtuneita, niin ettei hän edes sietänyt käsin
koskettamista, tahi otaksuivat hänen herättävän kauhua toisissa, jos
hän kuolisi kidutuksiin, ei hänelle tapahtunutkaan mitään tällaista,
vaan lisäksi vielä hänen ruumiinsa suoristui jälleen vastoin kaikkea
ihmisodotusta, ja hän sai takaisin entisen muotonsa ja jäsentensä
käytön, joten hänen toinen kidutuksensa ei muodostunut miksikään
rääkkäykseksi, vaan Kristuksen armon kautta hänen parantumisekseen.
Eräs nainen, Biblis, oli niiden joukossa, jotka olivat kieltäneet
uskon. Saatana luuli jo nielleensä hänet, mutta tahtoi myös
häväistyksen avulla tehdä hänen kadotuksensa täydelliseksi. Hän
antoi sentähden viedä hänet kidutettavaksi, pakottaakseen hänet jo
heikkona ja masentuneena tunnustamaan ne jumalattomat rikokset,
joista meitä syytettiin. Mutta kidutettaessa hän tuli jälleen
järkiinsä, hän niin sanoaksemme heräsi jälleen syvästä unesta,
muisti ajallisen rangaistuksen alaisena helvetin iankaikkisen vaivan
ja vastusti rienaajia lausumalla heille vasten kasvoja: 'Kuinka
voisivat sellaiset ihmiset syödä lapsia, jotka eivät saa nauttia edes
järjettömäin eläinten verta?' Sitten hän tunnustautui kristityksi ja
yhtyi marttyyrien valittuun parveen.

"Kun nyt Kristus marttyyrien kestävyyden avulla oli tehnyt
tehottomiksi nämä tyrannimaiset rankaisukeinot, niin perkele
keksi toisia menettelytapoja, sellaisia nimittäin, että kristityt
suljettiin vankilaan, pimeisiin ja kauhistuttaviin paikkoihin, että
jalat pantiin jalkapuuhun, joka sitten pingoitettiin aina viidenteen
reikään [Tämä oli eräänlainen kidutus. Molemmin puolin hirttä oli
viisi reikää samassa linjassa. Näiden reikien mukaan määrättiin
säärien ja samalla kidutuksen asteet. Viides reikä oli äärimmäinen
aste, jonka kautta jalkojen täytyi olla pingoitettuina toisistaan jo
yli kolme kyynärää.] ja muita samanlaisia kidutuksia, jollaisilla
katkeroituneet ja lisäksi perkeleen täyttämät pyövelinrengit
kiusaavat vangittuja. Siksipä näistä useimmat uupuivat uneen
vankilassa, niin monet nimittäin, kuin Herra tahtoi sillä tavalla
kutsua pois maailmasta näyttämällä heissä kirkkautensa. Sillä ne,
joita oli niin ankarasti kidutettu, ettei olisi luullut heidän enää
voivan elää, vaikkapa heille annettaisiin miten huolellista hoitoa
tahansa, jäivät tosin vankilassa vaille inhimillistä huolenpitoa,
mutta Herra vahvisti ja voimistutti heitä ruumiillisesti ja
hengellisesti niin, että he jopa kehoittivat ja lohduttivat toisia.
Äskentulleet sitävastoin, jotka juuri oli vangittu, eivät kestäneet
vankilan vaivoja siitä huolimatta, ettei heidän ruumiinsa ollut
tarvinnut kestää minkäänlaisia kidutuksia, vaan kuolivat siellä.
Myöskin yli 90 v. vanha Lugdunumin seurakunnan piispa, autuas
Potheinos, joka oli niin heikko ruumiiltaan, että hän voimattomuuden
tähden tuskin enää voi hengittää, mutta jonka urhoollisuuden henki
oli puettanut voimalla hänessä sisällisesti asuvan voimakkaan
marttyyriuden halun takia, tuotiin väkivaltaisesti tuomioistuimen
eteen. Hänen ruumiinsa oli tosin vanhuuden ja sairaalloisuuden
tähden kokonaan heikontunut, mutta hänen sielunsa oli täynnä
voimaa, jotta Kristus voisi hänessä viettää riemukulkua. Hänet
sotamiehet veivät kaupungin viranomaisten saattamana raivoisan joukon
pilkkahuutojen kaikuessa ja häväistyksien ladellessa, ikäänkuin
olisi hän ollut Kristus itse, tuomioistuimen eteen, missä hän teki
ihanan tunnustuksen. Kun maaherra kysyi häneltä, kuka on kristittyjen
Jumala, niin hän vastasi: 'Jos olet arvollinen, niin saat sen
tietää.' Senjälkeen häntä armottomasti raahattiin ja hän sai monta
haavaa. Kaikki pahoinpitelivät häntä lainkaan kunnioittamatta hänen
korkeaa ikäänsä; lähinnä olevat käsin ja jaloin kaikin tavoin,
etäämpänä olevat taasen heittivät hänen päälleen mitä sattuivat
saamaan käsiinsä, ja kaikki tämä tapahtui siinä mielessä, että he
täten kostivat jumaliensa puolesta, luulivatpa he tekevänsä suuren
synnin ja rikoksen, jos kuka jotenkin jäi jäljelle hillittömässä
raivossa häntä kohtaan. Vihdoin Potheinos heitettiin vankilaan, kun
hän enää tuskin voi hengittää, ja kuoli siellä kahden päivän
kuluttua.

"Täällä ilmeni nyt tavallaan Jumalan hallituksen suuruus ja
Jeesuksen rajaton armahtavaisuus [Kiertokirjeen tekijä kutsuu sitä
Jeesuksen armahtavaisuudeksi, että kieltäjillä ei ollut mitään apua
kieltämisestään ja että siis seurakunta säästyi pelolta ja yksityiset
jäsenet siltä vaaralta, että vieläkin useammat olisivat voineet
kieltää; tahi pitää hän, mikä on vieläkin luultavampaa, Kristuksen
armahtavaisuutena sitä, että kieltäjät säilytettiin vankilassa ja
saivat siellä sekä aikaa että tilaisuutta kääntyä takaisin uskoon.]
sellaisena, että sen vertaa lienee harvoin nähty seurakunnassa,
mutta se on kuitenkin täysin sopusoinnussa Kristuksen viisaan
johdatuksen kanssa. Ne nimittäin, jotka kristittyinä ensi kertaa
vangiksi otettaessa olivat kieltäneet Kristuksen, heitettiin siitä
huolimatta vankilaan ja heidänkin täytyi joutua saman väkivaltaisen
kohtelun alaisiksi. Heidän kieltonsa ei auttanut heitä lainkaan
tänä aikana, vaan samalla kun tunnustajain kristittyinä, joita he
olivatkin, täytyi olla vankilassa eikä heitä muutoin voitu syyttää
mistään muusta, niin säilytettiin myös näitä vankeina murhamiesten
ja rikollisten tavoin, ja he kärsivät suhteellisesti kaksinkertaisen
rangaistuksen toisiin verraten. Sillä edellisille tuotti kuitenkin
syvää lohdutusta marttyyriuden iloinen odotus, lupauksien
toivo, rakkaus Kristukseen ja Isän Henkeen, mutta jälkimmäisiä
vaivasi heidän paha omatuntonsa niin paljon, että kaikki muut jo
ohikulkiessaan voivat tuntea heidät ulkomuodosta. Edelliset kulkivat
eteenpäin iloisina, heidän kasvojaan kaunisti ylevä arvokkuus ja
he näyttivät suuressa määrin miellyttäviltä, niin, kahleetkin
kietoivat heitä kuten sorja seppel, koriste oiva; he muistuttivat
morsianta, joka on puettu kultakirjoon kaikin kaunisteltuun, somin
koristeltuun hääpukuun, tuoksuen tällöin Kristuksen elämänhajua,
aivan kuin olisi heitä voideltu luonnollisella sulotuoksuisella
voiteella. Mutta jälkimmäiset olivat häpeissään, masentuneita,
rumannäköisiä ja kaikin tavoin vastenmielisiä, jota paitsi pakanat
pilkaten kutsuivat heitä heikoiksi ja pelkurimaisiksi ihmisiksi;
heitä syytettiin murhamiehiksi, ja mikä pahinta, he olivat
kadottaneet niin arvokkaan ja autuaaksitekevän nimen. Kun toiset
näkivät tämän, niin heidän vakaumuksensa varmistui, ja kaikki,
jotka vangittiin, tunnustivat empimättä, tuon pirullisen ajatuksen
(kieltää Kristus) tulematta heidän mieleensä. Senjälkeen muodostui
heidän marttyyriutensa erilaiseksi. Sillä he sitoivat kaikenlaisista
erivärisistä kukista seppeleen ja toivat sen Isälle. [Merkitsee
tavallisella kielellä sanottuna: he kestivät Jumalan, Isän, kunniaksi
erilaisia kuolintapoja, mikä minkinlaisen.] Siksipä nuo urhoolliset
taistelijat voittivatkin säteilevän seppeleen, kuolemattomuuden
kirkkaan kunniankruunun, nuo taistelijat, jotka olivat kestäneet
kamppailun niin moninkertaisen sekä saavuttaneet voiton niin
suuren ja jalon. Maturus, Sanctus, Blandina ja Attalos vietiin
nyt areenalle petojen eteen, jotta he tuottaisivat kokoontuneelle
pakanalliselle kansanjoukolle epäinhimillistä katseltavaa, ja
meidän tähtemme järjestettiin nyt innokkaasti eläintaistelupäivää.
Maturuksen ja Sanctuksen täytyi jälleen kestää monenlaisia kidutuksia
amfiteatterissa, aivan kuin he eivät ennen olisikaan kärsineet
mitään, tahi päinvastoin he taistelivat kuten sankarit, jotka jo
useampaan kertaan ovat voittaneet vastustajan ja nyt taistelevat
itse kruunusta; [Samoinkuin monet muut kuvaukset, on tämäkin otettu
kilpaleikeistä. Niissä täytyi voittajain aina uudelleen taistella
toistensa kanssa; viimeiseksi jääneet taistelivat kruunusta, t.s.
voitonseppeleestä.] jälleen ruoskitsemisia [Oli tavallista, että
eläintaistelijat, n.k. bestiarii, ennenkuin he taistelivat eläinten
kanssa, ruoskittiin.], joihin he siellä jo olivat tottuneet; jälleen
raastoivat heitä pedot edestakaisin; sanalla sanoen kaikkea, mitä
raivoisa, hurjistunut kansanjoukko kaikilta tahoilta huutaen
vaati, sekä vihdoin vielä rautatuoli [Paahtamista varten tehty
kidutusväline; se kuumennettiin hehkuvaksi sen alle asetettujen
hiilien avulla, ja tuomittu asetettiin sen päälle.], jossa heidän
ruumiinsa paahdettiin, niin että palaneen käry täytti katsojain
sieraimet. Mutta tähänkään eivät vielä herjat tyytyneet, vaan
joutuivat vielä suuremman raivon valtaan tahtoen voittaa marttyyrien
kestävyyden. Siitä huolimatta he eivät kuulleet Sanctukselta mitään
muuta kuin sen tunnustuksen, jonka hän oli lausunut alusta. Kun nyt
elämä sitkeästi pysyi marttyyreissä tuossa suuressa taistelussa,
niin heidät vihdoin mestattiin, senjälkeen kun he olivat olleet koko
tämän päivän ihmisten ihmeteltävinä kaiken sen monikirjavan vaihtelun
sijaan, mikä on tavallista tuollaisissa taistelunäytännöissä.
Blandina taasen ripustettiin paaluun [Orjia ja rikollisia
ristiinnaulittiin, ja kun Blandina oli orjatar, niin häntäkin
kidutettiin näin.], jotta hän siten olisi irtipäästettyjen petojen
saaliina. Hänen kestävä rukouksensa ja asentonsa – hän oli nimittäin
ripustettu ristin muotoon – herätti taistelijoissa suurta rohkeutta,
kun he nyt keskellä taistelun tuoksinaa saivat ruumiillisillakin
silmillään sisaren persoonassa nähdä Hänet, joka oli heidän
tähtensä ristiinnaulittu, ja niin ne, jotka uskoivat Häneen, saivat
vakuutuksen siitä, että jokaisella, joka kärsii Kristuksen kunnian
tähden, on iankaikkinen osallisuus elävän Jumalan kanssa. Kun nyt
tässä tilaisuudessa ei mikään peto koskenut häneen, niin hänet
otettiin alas paalusta sekä vietiin vielä kerran vankilaan, jotta
hän voittojensa kautta useissa taistelun kamppauksissa toisaalta
saattaisi kavalan käärmeen perikadon ja turmion täydelliseksi,
toisaalta taasen, jotta hän, tuo pieni, heikko ja halveksittu nainen,
puettuna suureen ja voittamattomaan jalotaistelijaan Kristukseen,
useaan erään kukistaisi vastustajan sekä, taistelussa kruunattuna
iäisyyden seppeleellä, vahvistaisi veljiä. Myöskin Attalosta –
sillä hänkin oli kuuluisa – vaati kansa kiihkeästi, ja hän astui
esiin taistelu valmiina, tietoisena hyvästä omastatunnostaan, sillä
hän oli oivallisesti harjoittautunut kristillisyyden periaatteissa
sekä aina osoittautunut totuuden todistajaksi keskuudessamme. Häntä
kuljetettiin ympäri amfiteatteria [Tämä oli tavallista, jotta
katselijat oppisivat tuntemaan kasvoista taistelijat ja petojen eteen
heitettäviksi tuomitut.] ja hänen edellään kannettiin taulua, johon
oli kirjoitettu latinan kielellä: 'Tämä on Attalos, kristitty.'
Kansanjoukko kiehui kovin raivosta häntä kohtaan. Mutta kun maaherra
sai kuulla hänen olevan Rooman kansalaisen, niin hän käski viedä
hänet sekä muut vangit takaisin vankilaan, alisti asian keisarille ja
jäi odottamaan hänen päätöstään.

"Mutta kristityt eivät antaneet väliajan kulua hyödyttömästi ja
hedelmättömästi, vaan heidän kestävyydessään ilmeni Kristuksen
rajaton armahtavaisuus. Sillä elävän kautta kuollut virkosi jälleen
eloon [Tunnustajain sankariuskon rohkaisemana ja vahvistamana elpyi
kieltäjäinkin sammunut rohkeus ja masentunut mieli, ja hekin saivat
rohkeutta ja voimaa tunnustamiseen.], ja marttyyrit osoittautuivat
hyväntahtoisiksi ja suopeiksi niitä kohtaan, jotka eivät olleet
tulleet marttyyreiksi. Ja suuri oli neitseellisen äidin [t.s.
jalon ja ihanan marttyyriseurakunnan.] ilo, kun se saattoi jälleen
elävinä vastaanottaa ne, jotka hän jo oli työntänyt pois luotaan
kuolleina, epätäydellisinä sikiöinä. Sillä edellisten kautta
tulivat useimmat niistä, jotka olivat kieltäneet, jälleen otetuiksi
äidin helmaan, syntyivät jälleen uuteen ehompaan elämään, tullen
palaviksi hengessä, oppivat tunnustamaan, ja nyt eläviksi tehtyinä
ja vahvistettuina, astuivat Jumalan armollisen vaikutuksen avulla,
joka ei tahdo yhdenkään syntisen kuolemaa, vaan joka iloitsee hänen
parannuksestaan, tuomioistuimen eteen, jotta maaherra kuulustelisi
heitä vielä kerran. Keisari oli nimittäin vastauksessaan määrännyt,
että ne, jotka kielsivät, tuli vapauttaa, mutta toiset mestata.
Kun nyt täkäläinen sangen väkirikas juhlakokous alkoi, kokous,
johon oli saapunut ihmisiä kaikista maista, niin maaherra antoi
määräyksen tuoda autuaat marttyyrit väkijoukon nähtävinä kulkueessa
tuomioistuimen eteen. Niinpä hän käski aloittaa kuulustelun
uudelleen, ja kaikki ne, joilla oli Rooman kansalaisoikeus,
mestattiin, mutta muut heitettiin petojen eteen. Mutta Kristuksen
kirkkaus kävi täällä ylen ilmeiseksi ja suureksi, kun ne, jotka
aikaisemmin olivat kieltäneet, nyt, vastoin pakanain odotusta,
tunnustivat. Sillä näitä kuulusteltiin erikseen, jotta heidät
sittemmin vapautettaisiin; mutta he tunnustivat, ja heidät luettiin
marttyyrien valittuun joukkoon. Mutta niistä, jotka suljettiin
ulos tästä joukosta, tuli sellaisia, että näytti siltä, ikäänkuin
heillä ei olisi ollut milloinkaan uskon hiventäkään, ei tuntuakaan
hääpuvusta [Kristuksen vanhurskaudesta, johon tosiuskovaisen tulee
uskossa pukeutua. Vrt. Room. 13, 14 ja Gal 3, 27. Tässä luvussa
aikaisemmin: 'Puettuina suureen ja voittamattomaan jalotaistelijaan
Kristukseen.' Viehättävän kuvan Kristuksen seurakunnasta yleensä
ja marttyyriseurakunnasta erikseen tässä suhteessa tarjoaa
Ilmestyskirjan 12, 1, jossa esiintyy vaimo, puettuna aurinkoon;
toisin sanoen seurakunta, puettuna Jeesuksen Kristuksen veriseen
vanhurskauteen. Tämä seurakunta on perustettu kalliolle,
Kristukselle, ja niinpä se onkin voittamaton, kukistumaton. Sitä ei
voi, niinkuin marttyyrihistoria todistaa, mitkään helvetin vallat
tuhota: ei mikään tuskan tuli eikä vainon valkea; ei nälkä eikä
miekka eikä mikään muu luotu, Room. 8: 31-39.] tahi ajatustakaan
jumalanpelosta, vaan he olivat jo vaelluksellaan häväisseet totuuden
tien, t.s. kadotuksen lapsia. Kaikki muut liittyivät seurakuntaan.
Tässä kuulustelutilaisuudessa oli saapuvilla myöskin muuan
Aleksander, synnyltään fryygialainen, ammatiltaan lääkäri, joka oli
asunut monta vuotta Galliassa ja joka rakkautensa tähden Jumalaan
ja rohkeamielisen puhetaitonsa johdosta – sillä hänellä oli tässä
suhteessa apostoliset lahjat – oli miltei yleiseen tunnettu. Tämä,
seisoessaan tuomioistuimen lähellä, kehoitti toisia tunnustamiseen
tekemällä merkitseviä liikkeitä, jolloin ympärilläolevista näytti
siltä, ikäänkuin hänellä olisi ollut synnytystuskat. Silloin valtasi
joukon vastenmielisyys niitä kohtaan, jotka aikaisemmin olivat
kieltäneet, mutta nyt tunnustivat, ja he alkoivat vimmastuneina
huutaa Aleksanderille, jonka syyksi he lukivat tuollaisen muutoksen.
Senjälkeen maaherra käski tuoda hänet eteensä ja kysyi, kuka hän oli.
Kun Aleksander vastasi olevansa kristitty, niin maaherra suuttui
suuresti ja tuomitsi hänet heitettäväksi petojen eteen. Ja seuraavana
päivänä hän saapui mukanaan myös Attalos – sillä Attaloksenkin oli
maaherra väkijoukon mieliksi jälleen antanut alttiiksi pedoille. Kun
sitten molempia oli amfiteatterissa rääkätty kaikilla mahdollisilla
kidutuskoneilla, ja kun he olivat kestäneet erittäin kuuman
kamppailun, niin heidätkin vihdoin mestattiin miekalla. Aleksander ei
päästänyt huokausta eikä pienintäkään ääntä, vaan puhui sydämessään
Jumalan kanssa. Attalos sitävastoin, istuessaan rautatuolissa ja
tuntiessaan käryn nousevan palavasta ruumiistaan, sanoi joukolle
latinan kielellä: 'Kas tämä, mitä te teette, on ihmissyöntiä. Mutta
me emme syö ihmisiä emmekä liioin tee mitään pahaa.' Kun häneltä
kysyttiin, mikä on Jumalan nimi, niin hän vastasi: 'Jumalalla ei ole
nimeä kuten ihmisellä.' Vihdoin, kaiken tämän jälkeen, kilpaleikkien
viimeisenä päivänä, vietiin Blandina vielä kerran näyttämölle
yhdessä n. 15-vuotiaan nuorukaisen Pontikoksen kanssa. Nämä oli
jo ennenkin joka päivä viety katselemaan toisten tuskia. Ja nyt
tahdottiin pakottaa heidät vannomaan pakanallisten jumalien kautta.
Mutta he pysyivät lujina ja kestävinä sekä halveksivat tuskia, joten
kansanjoukko raivostui siinä määrin, että se ei säälinyt enemmän
nuorukaisen ikää kuin Blandinan sukupuoltakaan. Armotta heidät
annettiin alttiiksi kaikenlaisille tuskille ja heitä kidutettiin eri
tavoin kerta toisensa jälkeen, jolloin heitä herkeämättä koetettiin
pakottaa vannomaan, onnistumatta siinä kuitenkaan. Sillä sisar
kannusti Pontikosta, niin että pakanatkin näkivät, että Blandina
oli se, joka rohkaisi ja vahvisti nuorukaista. Vihdoin nuorukainen
heitti henkensä kestettyään miehuullisesti kaikki kidutukset.
Mutta autuas Blandina, kuni jalo ja ylevämielinen äiti, joka on
rohkaissut lapsiaan ja lähettänyt heidät voitollisina kuninkaan luo,
kiiruhti kaikkein viimeisimpänä, koettuaan itse samoin lastensa
kaikki taistelut, ilon innoittamana ja riemurinnoin heidän luokseen,
ikäänkuin olisi hänet kutsuttu hääaterialle eikä häntä olisikaan
heitetty petojen eteen. Senjälkeen kuin hänet oli ruoskittu, annettu
alttiiksi petojen raivolle ja polttotuolin tuskille, sidottiin hänet
vihdoin verkkoon ja heitettiin härän eteen. [Amfiteatterinäytäntöjen
huvituksiin kuului myöskin se, että areenalle vietiin härkä ja
sittenkuin se oli ärsytetty, niin sen eteen heitettiin rikolliset
verkkoon kiedottuina, ja näitä raivostunut härkä viskeli sarvillaan
kuten palloja korkealle ilmaan.] Kun sitten eläin kauan oli heitellyt
häntä ilmaan ja Blandina oli jo kokonaan kadottanut käsityksen siitä,
mitä tapahtui, toivoessaan ja pitäessään lujasti kiinni siitä, mihin
uskoi, sekä seurustellessaan Kristuksen kanssa, mestattiin hänetkin.
Ja pakanainkin itsensä täytyi tunnustaa, etteivät he milloinkaan
olleet nähneet naisen kestävän niin monia ja niin ankaria kidutuksia.

"Mutta vieläkään ei asettunut heidän vimmattu vihansa ja järjetön
julmuutensa pyhiä vastaan. Ollen villiä ja barbarista väkeä,
raivoisan pedon [Lohikäärmeen, sen vanhan kyyn.] kiukkuisiksi
lietsomia, heidän oli kovin vaikeata leppyä, ja siksipä alkoikin
heidän raaka ylimielisyytensä pukeutua toisiin muotoihin, kohdistuen
kuolleiden ruumiisiin. Sillä se seikka, että marttyyrit olivat
voittaneet heidät, ei suinkaan saattanut heitä häpeämään, koskapa
heiltä tyyten puuttui kaikki inhimillinen harkintakyky, vaan
päinvastoin se sytytti heidän raivonsa vielä kiihkeämmäksi meitä
vastaan, ja he muistuttivat tässä suhteessa vaarallista petoa,
sillä sekä maaherra että kansa kantoivat meitä kohtaan vielä samaa
epäoikeutettua vihaa, jotta raamattu täytettäisiin: 'Vääryyden
tekijä tehköön edelleen vääryyttä, ja joka on vanhurskas, tehköön
edelleen vanhurskautta.' [Ilm. 22, 11] Vankilassa surmansuuhun
sortuneitten ruumiit he heittivät koirille sekä vartioivat tarkoin
yötä ja päivää ettei kukaan meistä saisi haudata heitä. Sitten he
asettivat katseltaviksi niiden veljien jätteet, jotka pedot ja tuli
olivat jäljelle jättäneet ja jotka osittain olivat rikkiruhjottuja,
osittain hiiltyneitä, samoinkuin siellä näkyi toisten pääkalloja ja
ruumiinosia, sekä antoivat sotamiesten hyvin monta päivää hautaamatta
vartioida niitä. Ja muutamat heistä sydämistyivät, kiristelivät
raivoisina hampaitaan meitä kohtaan ja koettivat kostaa niille
vieläkin ankarammin, toiset taasen pilkkasivat ja syljeskelivät
niitä, ylistivät epäjumaliaan ja lukivat heidän ansiokseen
uskontodistajain rankaisemisen. Niiden taasen, jotka ajattelivat
lempeämmin ja joilla näytti olevan jonkinlaista sääliä, kuultiin
usein tekevän tämä ivallinen kysymys: 'Missä on heidän Jumalansa?
Ja mitä on tämä uskonto, jota he ovat pitäneet arvokkaampana kuin
omaa elämäänsä, hyödyttänyt heitä?' Näin erilaisia olivat pakanain
lausunnot. Meidän keskuudessamme sitävastoin vallitsi suuri murhe,
kun emme saaneet kätkeä maan poveen kuolleittemme ruumiita. Sillä
yö ei auttanut meitä siinä suhteessa, eikä pakanoita liioin voitu
enemmän suostuttaa rahalla kuin taivuttaa rukouksillakaan, vaan he
olivat aivan pikkumaisen tarkkoja, ikäänkuin he saisivat suuren
saaliin, jos marttyyrit jäisivät hautaamatta.

"Kun nyt marttyyrien ruumiita oli kaikin tavoin häväisty ja kun
ne olivat olleet kuusi päivää paljaan taivaan alla, niin pakanat
polttivat ne, muuttivat ne tuhaksi ja heittivät sen kaupungin ohi
juoksevaan Rhodanus-virtaan [Rhône], jotta niistä ei kerta kaikkiaan
enää näkyisi pienintäkään jäännöstä maan päällä. Ja tämän he tekivät
sentähden, että he luulivat voivansa enemmän kuin Jumala sekä
kuvittelivat saattavansa riistää heiltä ylösnousemuksen. 'Heillä ei
saisi olla', kuten he lausuivat, 'edes ylösnousemuksen toivoa, tuota
toivoa, johon luottaen he olivat tuoneet meille uuden tuntemattoman
uskonnon sekä halveksuen kaikkia tuskia menneet alttiisti ja
iloisesti kuolemaan. Nyt tahdomme nähdä, nousevatko he ylös sekä
voiko heidän Jumalansa auttaa heitä ja pelastaa meidän käsistämme.'

"He olivat sellaisia Kristuksen kunnian puolustajia ja seuraajia
-Kristuksen, joka ei, vaikka Hänellä olikin Jumalan muoto, katsonut
saaliikseen sitä, että oli yhdenvertainen kuin Jumala –, että he,
vaikka heillä oli niin suuri kunnia ja vaikka he eivät vain kerran
tahi kahdesti, vaan usein olivat todistaneet ja, säästyttyään
pedoilta, joutuneet takaisin vankilaan ja vaikka heillä oli
poltinmerkkejä, verinaarmuja ja haavoja koko ruumiissaan, niin
he eivät kuitenkaan itse pitäneet itseään marttyyreinä eivätkä
liioin sallineet meidän kutsua heitä marttyyreiksi, vaan nimenomaan
nuhtelivat jokaista meistä, joka kirjeessä tahi keskustelussa
puhutteli heitä tällä nimellä. Sillä kernaasti he luovuttivat
tämän nimen Kristukselle, uskolliselle ja totiselle Todistajalle,
kuolleitten Esikoiselle ja Jumalan elämän Ruhtinaalle, sekä
muistellen jo nukkuneita marttyyrejä sanoivat: 'Nämä ovat jo
marttyyrejä, jotka Kristus tunnustamisessa on katsonut arvollisiksi
ottaa luokseen ja joiden todistuksen Hän jo heidän lähtönsä kautta
on sinetöinyt, mutta me olemme ainoastaan keskinkertaisia ja halpoja
tunnustajia.' Sitäpaitsi he kyynelin pyysivät veljiä rukoilemaan
hartaasti heidän puolestaan, että hekin pääsisivät täyttymykseen.
Marttyyrikuntoa he kyllä näyttivät teossa, ollen täynnä rohkeutta
esiintyessään pakanoitten edessä, ja heidän ylevä mielenlaatunsa tuli
ilmi kestävyydessä sekä pelottomassa ja vapisemattomassa rohkeudessa,
mutta marttyyrin nimeä he eivät tahtoneet veljiltä, ollen täynnä
Jumalan pelkoa.

"He nöyrtyivät sen väkevän käden alle, joka nyt on koroittanut
heidät riittävästi. Kaikkia he puolustivat silloin, eivät syyttäneet
ketään; kaikki he päästivät, eivät sitoneet ketään, vaan rukoilivat
niiden puolesta, jotka valmistivat heille pahaa, aivan kuten kerran
Stefanos, täydellinen marttyyri: 'Herra, älä lue heille syyksi
tätä syntiä.' Mutta jos hän rukoili niiden puolesta, jotka hänet
kivittivät, kuinka paljon enemmän hän rukoilikaan veljiensä puolesta?

"Heidän suurin taistelunsa vihollista vastaan, taistelu, johon he
ryhtyivät puhtaasta rakkaudesta, oli se, että peto tukehtui ja että
sen täytyi jälleen elävinä antaa luotaan ne, jotka se jo luuli
nielleensä. Sillä he eivät sallineet minkäänlaista itsekerskausta
langenneiden suhteen, vaan jakoivat siitä, mitä heillä oli,
yltäkylläisesti tarvitseville; olivat täynnä äidillistä sääliä ja
vuodattivat heidän tähtensä monta kuumaa kyyneltä taivaallisen Isän
edessä. He pyysivät elämää, ja Jumala antoi sen heille; senkin he
jakoivat lähimmäisilleen ja menivät kaikessa voittajina Jumalan luo.
Ne, jotka olivat rakastaneet rauhaa ja aina säilyttäneet rauhan,
menivät rauhassa Jumalan luo jättämättä äidille mitään huolta,
veljille mitään eripuraisuutta tahi riitaa, vaan sen sijaan riemua ja
rauhaa ja yksimielisyyttä ja rakkautta.

"Eräs heistä nimeltä Alkibiades oli aina noudattanut hyvin ankaraa
elämäntapaa eikä ollut ennen nauttinut muuta ruokaa kuin ainoastaan
leipää ja vettä. Kun hän nyt vankilassakin koetti jatkaa samaa
elämäntapaa, niin ilmoitettiin Attalokselle hänen ensimmäisen
amfiteatterissa kestämänsä taistelun jälkeen Alkibiadeen tekevän
väärin kieltäytyessään nauttimasta sitä, mitä Jumala oli luonut,
sekä siten antavan toisille aihetta pahennukseen. Alkibiades taipui,
nautti kaikkea ilman erotusta ja kiitti Jumalaa. Sillä he eivät
olleet vaarinottamatta Jumalan armoa, vaan Pyhä Henki oli heidän
neuvonantajansa."

Otaksutaan, että kirkkoisä Irenaeus on laatinut sen Viennan ja
Lugdunumin seurakuntien kiertokirjeen, mistä Eusebios sitten on
ottanut edellämainitun kauniin ja suurenmoisen passion omaan
kirkkohistoriaansa. Vaikka tätä otaksumaa ei voidakaan todistaa,
niin on sellainen otaksuma ainakin sangen lähellä, sillä ensinnäkin
Irenaeus oli tähän aikaan presbyterinä Lyonin seurakunnassa ja
toiseksi oli mainittu seurakunta syvän rakkauden tuntein kiintynyt
Irenaeukseen, kuten on nähtävänä Eusebioksen esittämästä sanotun
seurakunnan kirjeestä Rooman piispalle Eleutherokselle, missä
suositellaan piispalle Irenaeusta seurakunnan vanhimmaksi erikoisesti
soveliaana henkilönä. Mutta "kuka tahansa hän lieneekin, sen tekijä
on ymmärtänyt antaa liikuttavalle sisällölle arvokkaan asun.
Esitys on yhtä ihastuttavan kaunis kuin elävä ja havainnollinen"
(Bardenhewer).

Mitä taasen tulee Viennessä ja Lyonissa tässä vainonmyrskyssä
surmansa saaneiden uskontodistajien lukuun, niin on ilmeistä, että
marttyyrien veri on virrannut paljoa vuolaampana ja heidän lukunsa
on varmaan suurempi kuin mitä mainitussa passiossa nimettyjen
todistajakuoleman kärsineiden seurakunnan jäsenten lukumäärästä
saattaisi päättää [Achelis mainitsee, että Lugdunumissa ja Viennassa
kuoli silloin vankilassa 91 miestä ja naista, 23 mestattiin ja 6
taisteli petojen raatelemina.], koskapa siinä on epäilemättä mainittu
ainoastaan huomatuimpien kärsijöiden nimet. Tämä käykin selvästi
ilmi Eusebioksen lauselmasta: "Ei liene tarpeellista esittää tässä
luetteloa sanotussa kirjeessä mainituista marttyyreistä, jotka
osittain tulivat täydellisiksi saamalla osakseen mestauksen, osittain
heitettyinä petojen eteen näiden syötäväksi, osittain nukkuivat
vankilassa, eikä liioin vielä elävien todistajien lukua. Sillä se,
jolla on halua siihen, voi helposti saada täydellisen kertomuksen
tästä ottamalla käteensä sen esityksen, jonka minä, kuten aikaisemmin
on mainittu, olen liittänyt marttyyrihistorialliseen kokoelmaani."
[Eusebios viittaa tässä teokseensa "Kokoelma vanhempien aikojen
marttyyrikertomuksia", joka nyt on kadonnut, korvaamattomaksi
vahingoksi marttyyrihistorialliselle tutkimukselle.]

Lyonin marttyyrien tarina on niin hyvin marttyyrien kuin yleensä
henkisen voiman ja sankaruuden historiassa vertaa vailla. Me saamme
marttyyrien historiassa tutustua moniin yleviin, suurenmoisiin
persoonallisuuksiin, Jumalan armon ja voiman huippusaavutuksiin
kysymyksessä olevana maailmanaikana. Siellä tapaamme, käyttääksemme
Paavalin sanontatapaa vaikkakin toisessa merkityksessä, tämän
aikakauden arkhontteja, henkilöitä, joiden suonissa virtaa
keisarillista verta ja jotka kantavat purppurareunaista toogaa;
[Keisari Domitianuksen serkku, konsuli T. Flavius Clemens, joka
konsulikautensa päätyttyä keisari Domitianuksen käskystä mestattiin
v. 95, ja hänen puolisonsa Flavia Domitilla, joka karkoitettiin
maanpakoon joko Pontiaan tahi Paudateriaan. Heidän poikansa
olivat aikaisemmin määrätyt valtaistuimen perillisiksi. Samoin
Manius Acilius Glabrio, joka oli ollut konsulina v. 91.] ylhäisiä
hovivirkamiehiä ja muita arvohenkilöitä [Hovivirkamiehet Petros,
Dorotheos ja Gorgonios Nikomediassa keisari Diocletianuksen vainon
aikoina sekä Philoromos Alexandriassa.] sekä kreikkalais-roomalaisen
sivistyksen parhaimmiston edustajia. [Justinos Marttyyri ja
Apollonius, askeetti.] Siellä kohtaa meitä apostoliruhtinaan
kunniakas persoonallisuus; siellä suuri pakanain apostoli Paavali.
Siellä henki voimaisen ja neitseellisen puhtaan alkukristillisyyden
kunniakas piispaus asettaa parhaimmat poikansa, jaloimmat
edustajansa, [Ignatios, Polykarpos ja Cyprianus.] elävinä, Jumalalle
otollisina uhreina Kaikkivaltiaan suurelle, pyhälle uhrialttarille.
Mitään tällaista maallisen ja hengellisen arvovallan keskitystä
emme tapaa Lyonissa. Vanha, kunnianarvoisa piispa Potheinos, joka
sankarillisella ja arvokkaalla tavalla täyttää veljien lukua,
on todellisuudessa verrattain vaatimaton persoonallisuus, ja
sellainen on myös hänen asemansa meille säilyneessä passiossa.
Mutta sittenkin: Lyonin marttyyrien nimi loistaa kuvaamattoman
kirkkaana, sillä sikäläisten marttyyrien joukossa katseemme kiintyy
erikoisesti kahteen ilmiömäisen ylevään veritodistajaan: halpaan
ja ruumiillisesti heikkoon naisorjaan Blandinaan, erääseen sen
maailmanajan pienimpään, ja diakoni Sanctukseen, jotka osoittavat
sellaista kalliomaista vakaumuksen lujuutta, uskonuljuutta ja
kuolemaan asti kestävää uskollisuutta, että heidän muistonsa aivan
poikkeuksellisella tavalla tenhoo mieliä ja sytyttää sydämiä halki
vuosisatojen.

Tenhoavan taulun tausta on kaamean synkkä. Kristuksenviha on täällä
noussut korkeimpaan mahdolliseen asteeseen. Rooman rautainen
keisarimahti, murtumaton pakanuus, parjaus- ja panettelutulva sekä
kiihtyneitten kansanjoukkojen raivo ja intohimot hekumoivat täällä
kiihkeämmin kuin ehkä missään marttyyrihistorian lehdillä. Helvetti
on päässyt valloilleen. Sen lieskat uhkaavat syöstä ammottavaan
kitaansa kaiken sen, mikä Kristuksen seurakunnassa on pyhää, puhdasta
ja kallista. Mutta ei ole taivaskaan toimeton. Ristiinnaulittu ja
orjantappuroilla kruunattu Kuningas, Getsemanen Sankari, Golgatan
Voittaja taistelee täällä gallialaisen naisorjan henkilössä
sellaisella yli-inhimillisellä ja voittamattomalla sankaruudella,
että se saattaa taisteluissa harmaantuneen ja voitoista huumaantuneen
roomalaisen legioonasotilaan ihmetyksen valtaan. Marttyyrien
historia on läpeensä kärjistynyttä taistelua valkeuden ja pimeyden,
totuuden ja vääryyden, taivaan ja helvetin välillä. Tämän taistelun
kunniakkaimpia tantereita on Lyon. Siellä ovat nämä jättiläisvoimat
iskeneet toisiaan vastaan kuvaamattoman ankarasti, siellä on pyhäin
kärsivällisyys ja usko kulkenut ihmeteltävässä voittokulussa, minkä
vuoksi sitä kultaakin korkean ja ylevän sankaruuden purppurahohde.

Tosin näytti pinnallisesti katsoen siltä, kuin olisi tappotanner
jäänyt vihollisen valtaan, ikäänkuin olisi saatana saanut
suuren saaliin ja saavuttanut ylivoimaisen voiton. Mutta tämä
oli vain näennäistä, sillä todenteolla oli hänen tappionsa
Lyonissa yhtä täydellinen ja perinpohjainen kuin sinäkin pitkänä
piinaperjantaina, jolloin Jumalan Poika riippui alastonna ja
avutonna neljän rautanaulan varassa kirouksen puulla. Ratkaiseva
päätaistelu taisteltiin Golgatalla. Se, mitä Lyonissa tapahtui,
oli vain rajakahakka, rohkea ja reipas partiotaistelu Immanuelin
äärettömän valtakunnan rajamailla. Mutta inhimillisesti puhuen
oli tämäkin taistelu perin tärkeä, sillä täällä koeteltiin miltei
ainutlaatuisella tavalla Golgatan voiton kestävyyttä käytännössä.

SCILLITANIEN MARTTYYRIT.

Pohjois-Afrikan marttyyrien esikoiset olivat muutamat Scilliumin
(Seilin l. Scillin) asukkaat Numidiassa, jotka heinäkuun 17 p:nä v.
180 Karthagossa vietiin prokonsuli Publius Vigellius Saturninuksen
eteen ja tuomittiin mestattaviksi miekalla. Esitämme seuraavassa
kertomuksen tutkintotilaisuudesta ja heidän kunniakkaasta
sankarillisesta todistajakuolemastaan aitoperäisen latinalaisen
[Tämä akti on säilynyt meille varsinaisesti kolmena latinan- ja
yhtenä kreikankielisenä tekstimuotona. Tässä esitetty suomennos
perustuu lyhimpään latinankieliseen, varmasti aitoperäiseen
tekstiin, jonka v. 1891 englantilainen Robinson löysi eräästä
British Museumin käsikirjoituksesta, ja on se siitä merkillinen,
että se vanhan latinalaisen raamatunkäännöksen rinnalla on vanhin
meille säilynyt kristillisistä piireistä peräisin oleva asiakirja.]
tutkintapöytäkirjan mukaan.

"Pyhien Scillitanien marttyyrio.

"Praesensin jo toistamiseen ja Claudianuksen ollessa konsuleina
heinäkuun 17 p:nä tuotiin Karthagossa kuulusteluhuoneeseen Speratus,
Nartzalus ja Cittinus, Donata, Secunda ja Vestia.

"Prokonsuli Saturninus sanoi heille: Te voitte saada meidän herramme
ja keisarimme armon, jos muutatte mielenne.

"Speratus vastasi: Me emme ole koskaan tehneet pahaa emmekä
harjoittaneet mitään vääryyttä. Me emme ole sadatelleet ketään,
vaan pahaa kärsittyämme kiittäneet. Sentähden me myöskin noudatamme
keisarimme käskyjä. [Näin latinal. tekstin mukaan; kreikkal.
tekstissä selvemmin: sentähden että palvelemme Jumalaamme ja
Kuningastamme.]

"Prokonsuli Saturninus sanoi: Mekin olemme uskonnollisia ja meidän
uskontomme on vilpitön. Me vannomme herramme ja keisarimme geniuksen
nimessä ja uhraamme hänen menestykseksensä. Ja se tulee teidänkin
tehdä.

"Speratus sanoi: Jos kuuntelet meitä tyynesti, niin sanomme
yksinkertaisuuden mysterion.

"Prokonsuli Saturninus sanoi: Jos sinä puhut pahaa meidän pyhistä
menoistamme, niin minä en kuuntele sinua. Vannokaa te vain meidän
herramme ja keisarimme geniuksen kautta.

"Speratus sanoi: Minä en tunnusta tämän maailman herruutta, vaan
palvelen mieluummin sitä Jumalaa, jota kukaan ihmisistä ei ole nähnyt
eikä voi nähdä näillä silmillä. Minä en ole varastanut, ja jos olen
ostanut jotakin, niin suoritan siitä tullin, koska tunnustan Herrani
ja kaikkien kansain kuningasten Keisarin.

"Prokonsuli Saturninus sanoi toisille: Luopukaa tällaisesta
aivoituksesta.

"Speratus sanoi: Se on paha aivoitus, kun tappaa ihmisen tai antaa
väärän todistuksen.

"Prokonsuli Saturninus sanoi: Luopukaa tuollaisesta järjettömyydestä.

"Cittinus sanoi: Me emme pelkää ketään muuta kuin Herraa meidän
Jumalaamme, joka on taivaissa. Me annamme kunnian keisarille
keisarina, mutta pelkäämme Jumalaa.

"Vestia sanoi: Minä olen kristitty.

"Secunda sanoi: Tahdon olla sitä mitä olen.

"Prokonsuli Saturninus kysyi Speratukselta: Pysytkö kristittynä?

"Speratus sanoi: Olen kristitty.

"Ja kaikki ilmoittivat olevansa samaa mieltä hänen kanssaan.

"Prokonsuli Saturninus sanoi: Tahdotteko miettimisaikaa?

"Speratus sanoi: Näin oikeassa asiassa ei tarvita miettimisaikaa.

"Prokonsuli Saturninus kysyi: Mitä on teidän lippaassanne?

"Speratus sanoi: Hurskaan miehen Paavalin kirjeet.

"Prokonsuli Saturninus sanoi: Te saatte kolmekymmentä päivää
miettimisaikaa, miettikää nyt tarkoin.

"Speratus sanoi uudelleen: Minä olen kristitty. Ja kaikki ilmoittivat
yhtyvänsä hänen sanoihinsa.

"Prokonsuli Saturninus luki taulusta päätöksen: Speratus, Nartzalus,
Cittinus, Donata, Vestia, Secunda ja muut, jotka ovat tunnustaneet
noudattavansa kristittyjä menoja, ovat, senjälkeen kuin he, saatuansa
tilaisuuden palata roomalaisiin menoihin, itsepäisesti pysyvät kiinni
mielipiteessään, jätettävät miekan haltuun.

"Speratus lausui: Me kiitämme Jumalaa.

"Nartzalus lausui: Tänään olemme marttyyrejä taivaissa, Jumalan kiitos.

"Prokonsuli Saturninus käski airuen julistaa: Speratus, Nartzalus,
Cittinus, Veturius, Felix, Aquilinus, Laetantius, Januaria, Generosa,
Vestia, Donata, Secunda ovat vietävät.

"Kaikki lausuivat: Jumalan kiitos.

"Ja heti senjälkeen heidän kaulansa katkaistiin Kristuksen nimen
tähden."

Ja niin he kaikki yhdessä kruunattiin marttyyrikruunulla, jossa on
uljaan tinkimättömän sankariuden loiste.

APOLLONIUKSEN MARTTYYRIO.

Vanhan ajan marttyyrien historian esikuvallisiin persoonallisuuksiin,
sen ylevimpiin ja suurpiirteisimpiin persoonallisuuksiin kuuluu myös
askeetti Apollonius, joka kärsi todistajakuoleman Roomassa keisari
Kommoduksen hallitusaikana.

Kuten edellä olemme huomauttaneet, oli mainittu keisari, vaikkakin
muutoin luonteeltaan julma, verrattain suopea kristinuskoa ja
sen tunnustajia kohtaan. Seurakunnan tila olikin sentähden
ulkonaisesti hyvä, kuten Eusebios Kirkkohistoriansa V. kirjan 21
luv. kirjoittaa: "Samana Kommoduksen hallitusaikana muodostuivat
meidän (kristittyjen) olosuhteemme levollisemmiksi ja Jumalan
armon kautta levisi rauha seurakunnille koko maailmassa. Silloin
saattoi myöskin autuaaksitekevä oppi tavattoman monta sielua
kaikista yhteiskuntaluokista maailmankaikkeuden Jumalan hurskaaseen
palvontaan, niin että myöskin jo Roomassa useat rikkauksiensa
ja syntyperänsä puolesta erikoisen huomattavat miehet koko
huonekuntineen ja koko perheineen kerta kaikkiaan ottivat askeleen
pelastuksekseen." Mutta tällaista asiaintilaa ei tietenkään
ihmiskunnan perivihollinen "hyvää vihaava, luonnostaan kateellinen
perkele voinut sietää; hän varustautui sentähden jälleen ja punoi
erilaisia juonia meitä vastaan. Silloin asui Rooman kaupungissa mies
nimeltä Apollonius, joka sikäläisten uskovaisten keskuudessa nautti
erikoista arvonantoa oppineisuutensa ja filosofisen sivistyksensä
tähden. Tämän syyttämiseen yllytti perkele erään ovelista
palvelijoistaan ja saattoi Apolloniuksen tuomioistuimen eteen."

Sikäläisten olosuhteitten johdosta muodostui tästä oikeudenkäynnistä
huomattava tilaisuus. Tutkijana ja tuomarina toimi henkikaartin
päällikkö, kaupunginprefekti Perennis, "mutta ensimmäinen kuulustelu
tapahtui senaatin edessä. Syytetty oli ylhäinen mies; keisarin
verrattain suopea mieliala kristittyjä kohtaan oli tunnettu, mutta
lain kannalta oli kristitty Trajanuksen vahvistaman periaatteen
mukaan kuoleman oma. Omalla vastuullaan ei tuomari sentähden
uskaltanut langettaa eikä vapauttaa; siinä kai syy, miksi vastoin
tavallisuutta kysyttiin senaatin ajatusta. Senaatti sai tässä
niinkuin joskus muulloinkin valtiollisesti tärkeissä rikosasioissa,
lausua yleisiä periaatteita. Ja senaatti ratkaisi kysymyksen niin,
ettei ankarasta menettelytavasta kristittyjä vastaan voida sallia
mitään poikkeuksia. Sentähden kun Apollonius uudistetussakin
tutkinnossa pysyi lujana uskossaan, täytyi Perenniksen niin ollen,
vaikkakin nähtävästi vastahakoisesti, tuomita hänet kuolemaan."

Apolloniuksen kummassakin tutkintotilaisuudessa tuomarille antamat
vastaukset muodostavat yhteensä sangen laajan ja asiallisen
puolustuspuheen. Niissä kosketellaan järjestelmällisesti kaikkia
kristinuskon tärkeimpiä totuuksia, kuten uskoa yhteen Jumalaan
ja epäjumalanpalveluksen hyljättäväisyyttä, valantekoa, uhreja,
kuuliaisuutta keisaria kohtaan, ylösnousemusta ja viimeistä tuomiota,
kristityn suhdetta kuolemaan, kristillistä siveysoppia ja Kristuksen
historiaa. Ja samalla kun tämä kertomus luo valoa kristittyjen
asemaan Roomassa toisen vuosisadan loppupuolella, antaa se meille
elävän ja havainnollisen kuvan kristityn, ja erikoisesti juuri
filosofisesti sivistyneen kristityn uskonkäsityksestä.

Apolloniuksen marttyyrikertomus on säilynyt meille armenian- ja
kreikankielisinä aitoperäisinä asiakirjoina. Edellisen
julkaisivat armenialaisista käsikirjoituksista v. 1874
marttyyrikertomuskokoelmassaan oppineet armenialaiset
Mechitaristi-munkit, joilla on tieteiden harrastuksesta kuuluisa
luostari San Lazarron saarella lähellä Veneziaa. Saksaksi sen
käänsi J. Burchard. Jälkimmäisen taasen löysivät Bollandistit kaksi
vuotta myöhemmin eräästä Parisin käsikirjoituksesta 11. tahi 12.
vuosisadalta.

Esitämme seuraavassa tämän poikkeuksellisen arvokkaan ja ylevän
marttyyrikertomuksen [Piispa Gummerus on käsitellyt tätä
marttyyrikertomusta kahdessa eri yhteydessä, nim. tutkielmassaan
"Uusimman ajan lähdelöydöt vanhankirkon historian alalta" (Teol.
Aikak. 1901, 309 ss., ilmestynyt myös kirjana samalla nimellä,
Jyväskylä 1901) sekä Teol. Aikak. 1908, 480-491. Jälkimmäisessä
yhteydessä on myös laajempi tekstihistoriallinen esitys ja
täydellinen käännös, jossa on seurattu etupäässä kreikkalaista
tekstimuotoa, huomioonottamalla armenialaista siinä, missä se sitä
täydentää tahi ilmeisesti on lähempänä alkuperäistä.].

"Pyhän Apolloniuksen" [Kreikk. Apollo.], askeetin [Kreikk.
nimittää häntä "apostoliksi", nähtävästi yhtälöiden hänet Uudessa
Testamentissa mainitun Apollon kanssa, ja antaa tässä ja monessa
kohden hänelle lisänimen Zakkéas, jonka merkitys on epäselvä; on
arveltu, että sekin merkitsisi askeettia.], marttyyrio.

Kuningas Kommoduksen hallitessa sattuneen kristittyjen vainon aikana
oli muudan Perennis [Kreikk. Perennius, armen. Terentius. Nimimuoto
Perennis muissa lähteissä tavallinen.] praefectus praetorio
[Perennis oli praefectus praetorio (henkikaartin päällikkö) 180-185
ja hallitsi virkaveljensä Patemuksen kukistuttua 183 melkein
sijaiskanslerin vallalla. Kreikkal. teksti nimittää häntä kaiken
aikaa prokonsuliksi.]. Ja Apollonius, hurskas mies, syntyperältään
aleksandrialainen [Kotipaikan ilmoitus, joka on ainoastaan kreikkal.
tekstissä, on epäiltävä ja johtunee sekin Apollonius-nimen
muuttumisesta Apolloksi.], Herraa pelkääväinen, otettiin kiinni ja
tuotiin tuomarin eteen.

Kun hänet tuotiin sanoi prefekti Perennis [Armen.: käski tuoda hänet
senaatin eteen ja sanoi hänelle.]: "Apollonius oletko kristitty?"

Apollonius sanoi: "Olen, kristitty olen, ja sentähden palvon ja
pelkään Jumalaa, joka on luonut taivaan ja maan ja meren ja kaikki
mitä niissä on."

Prefekti Perennis sanoi: "Tottele minua ja muuta mielesi, Apollonius,
ja vanno Herramme Kommoduksen, itsevaltiaan, onnettaren kautta."

Mutta Apollonius sanoi: "Kuule minua tarkkaavasti, Perennis, kun aion
esittää arvokkaan ja asianmukaisen puolustuspuheen. Ken mielessään
luopuu vanhurskaista ja hyvistä ja ihmeteltävistä Jumalan käskyistä,
se on laiton ja epäpyhä ja totisesti jumalaton. Mutta joka mielessään
luopuu kaikesta vääryydestä, laittomuudesta, epäjumalanpalveluksesta
ja häijyistä ajatuksista ja pakenee synnin alkeita eikä ensinkään
käänny niihin päin, hän on vanhurskas. Ja usko meitä, Perennis, että
me olemme oppineet nämä arvossapidettävät ja ihanat käskyt Jumalan
sanasta [Armen. Herraltani Kristukselta.], Jumala kun tuntee kaikki
ihmisten ajatukset. Hän on lisäksi säätänyt senkin, että meidän
ei ensinkään pidä vannoa, vaan kaikessa noudattaa totuutta; sillä
se totuus, joka on 'niin' sanassa, on vahva vala, ja sentähden
on vannominen kristitylle häpeällistä. Sillä valheesta johtuu
epäluottamus ja epäluottamuksesta vuorostaan vala. Vaaditko sinä
minua vannomaan, että me kunnioitamme kuningastakin ja rukoilemme
hänen valtansa puolesta? Olisin kyllä valmis vakuuttamaan puhuvani
todellisen Jumalan kautta, joka on ollut olemassa ennen kaikkia
aikoja ja jota ihmisten kädet eivät ole tehneet, mutta joka
päinvastoin itse on asettanut ihmisen hallitsemaan ihmisiä maan
päällä."

Prefekti Perennis lausui: "Tee, mitä käsken, ja muuta mielesi,
Apollonius, ja uhraa jumalille ja itsevaltiaan Kommoduksen kuvalle."

Mutta Apollonius sanoi naurahtaen: "Mitä mielenmuutokseen ja valaan
tulee, Perennis, olen jo vastannut sinulle, mutta kuule mitä sanon
uhrista! Sekä minä että kaikki muut kristityt tuomme verettömän ja
puhtaan uhrin kaikkivaltiaalle Jumalalle, joka hallitsee taivasta ja
maata ja kaikkea missä henki on – nimittäin ennen kaikkea rukouksia
niiden henkisten ja järkiperäisten Jumalan kuvain puolesta, jotka
Jumalan sallimuksen mukaan ovat asetetut kuninkaina hallitsemaan
maan päällä. Sentähden me, niinkuin vanhurskas käsky määrää,
rukoilemme joka päivä Jumalaa, joka taivaassa asuu, tässä maailmassa
hallitsevan Kommoduksen puolesta, koska aivan hyvin tiedämme, että
hänen hallitsijanaolonsa maan päällä ei johdu kenenkään muun tahdosta
kuin yksistään voittamattoman Jumalan, joka kaikki pitää kädessään,
niinkuin jo sanoin."

Prefekti Perennis sanoi: "(Filosofoimaanko sinut on tänne kutsuttu?)
[Ainoastaan armen. tekstissä.]. Minä annan sinulle yhden päivän,
Apollonius, harkitaksesi miten elämäsi säilyttäisit." (Ja hän käski
viedä hänet vankilaan) [Ainoastaan armen. tekstissä.].

Ja kolmen päivän perästä hän käski tuoda hänet esille; ja suuri
joukko senaattoreita ja neuvoksia ja viisaita oli koolla. Ja
käskien hänet kutsuttavaksi esiin hän sanoi: "Luettakoon pöytäkirja
Apolloniuksen jutussa!" Ja kun se oli luettu, niin prefekti Perennis
sanoi: "Mihin päätökseen olet tullut, Apollonius?"

Mutta Apollonius vastasi: "Siihen, että pysyn Jumalan palvelijana,
niinkuin pöytäkirjassa asiaa harkitessasi määräsit minun tekemään."

Prefekti Perennis sanoi: "Senaatin päätöksen tähden annan sinulle sen
neuvon, että muutat mielesi ja palvot ja kumarrat jumalia, joita me
kaikki ihmiset palvomme ja kumarramme, ja olet meidän kanssamme."

Apollonius lausui: "Minä kyllä tunnen senaatin päätöksen, Perennis.
Mutta sitä varten minä olen tullut jumalaapelkääväksi, ett'en
palvelisi käsillätehtyjä epäjumalia. Siksipä en kumarra kultaa enkä
hopeaa, en vaskea enkä rautaa enkä puisia ja kivisiä valheellisia
jumalia, jotka eivät näe eivätkä kuule, koska ne ovat puunveistäjäin
ja kultaseppäin ja taiteilijain työtä, ihmiskäden taideluomia,
eivätkä liiku itsestään. Mutta minä palvon Jumalaa, joka on
taivaassa, ja häntä yksin kumarran, joka on kaikkiin puhaltanut
elävän hengen ja kaikille päivä päivältä suo elämän. Niinpä minä
en suinkaan rupea alentumaan, Perennis, enkä syöksy syvyyteen;
sillä häpeällistä on kumartaa sitä, joka on samalla arvoasteella
kuin ihmiset tai vieläpä alemmalla asteella kuin daimonit. Sillä
alhaisimmatkin ihmiset tekevät syntiä, kun he kumartavat sitä mikä
kokoonpanoltaan on kylmää kiviveistosta ja kuivaa puuta ja jäykkää
metallia ja kuollutta luuta. Eikö sellainen petkutus ole ilvettä!
Samoin kumartavat egyptiläiset muudanta maljaa – tuota usean
kirjailijan mainitsemaa jalanpesuammetta [Herodotos II, 172 kertoo
farao Amasiin jumalankuvaksi muuttamasta jalanpesuammeesta; useat
apologeetit (Minucius Felix, Theophilos, Pseudokloment. homiliat)
mainitsevat sitä esimerkkinä pakanuuden järjettömyydestä.] – ja
paljon muuta ilettävää! Eikö sellainen raakuus ole ilvettä! Ja
ateenalaiset palvovat vieläkin vaskista häränpäätä, nimittäen
sitä ateenalaisten onnettareksi [Tässä lienee tarkoitettu o Bous
en tolei nimellä tunnettua härän kuvaa Ateenan torilla Zeun
ja Herakleen patsaitten läheisyydessä, josta Pausanias kertoo;
tiedetään esimerkkejä siitä, että sen nimessä on vannottu.]; siispä
heidän ei ole mahdollista palvella omia (jumaliaan). Tuollaisesta
näyttää niille, jotka niihin luottamuksensa panevat, tulevan sielun
vahinko. Sillä missä suhteessa eroavat ne poltetusta savesta ja
murenevasta liuskeesta? He rukoilevat daimonien kuvia, jotka eivät
kuule niinkuin me kuulemme, eivät pyydä eivätkä anna. Niiden muoto
on todellisuudessa valheellinen. Niillä näet on korvat, mutta ne
eivät kuule; silmät niillä on, mutta ne eivät näe. Kädet niillä on,
mutta ne eivät tartu kiinni; jalat niillä on, mutta ne eivät kävele.
Sillä pelkkä muoto ei vaikuta muutosta olemukseen [s.o. kuollut aine
ei tule sillä eläväksi, että se kaavaillaan elävän olennon muotoon.
Armen.: pelkkä muoto ei anna takeita olemassaolosta. – Varsinkin
viimemainitussa muodossa tämä lause todistaa kirjoittajan filosofista
sivistystä.]. Mutta luulenpa, että Sokrates pilkkaa ateenalaisia
vannoessaan plataanin kautta – siis villinä kasvavan puun kautta.

"Edelleen taas toiseksi ihmiset rikkovat taivasta vastaan, kun he
kumartavat sitä, mikä kuuluu luonnontuotteiden piiriin: sipulia ja
lyökkiä, joka on Pelusiolaisten jumala [Pelusiolaiset Egyptissä
olivat kuuluisia kasvisviljelyksestään. Sipulin ja lyökin palvelusta
mainitsevat Plinius ja Juvenalis; apologeeteista ovat sitä ivanneet
Aristeides ja Minucius Felix.], joka kaikki joutuu vatsaan ja
heitetään tunkiolle.

"Edelleen kolmanneksi rikkovat ihmiset taivasta vastaan, kun he
kumartavat sellaista, mikä kuuluu aistilliseen piiriin: kalaa ja
kyyhkystä, egyptiläiset koiraa ja koira-apinaa, krokodiiliä ja
härkää, kyykäärmettä ja sutta – jotka kuvastavat heidän omaa
mielenlaatuansa.

"Edelleen neljänneksi rikkovat ihmiset taivasta vastaan, kun he
kumartavat sellaista, mikä kuuluu järjelliseen piiriin: ihmisiä,
jotka vaikutukseltaan ovat daimoneja. He sanovat jumaliksi niitä,
jotka aikaisemmin ovat olleet ihmisiä, niinkuin heidän tarunsa
todistavat. Sillä puheen mukaan on Dionysos raastettu palasiksi ja
Herakles elävänä viety polttoroviolle ja Zeus Kreetassa haudattu.
Samaten on tarujen johdosta heille saatu jälkeläisiäkin, joiden
nimetkin ovat tunnetut. Varsinkin heidän epäpyhyytensä tähden kiellän
heidät."

Prefekti Perennis lausui: "Apollonius, senaatin päätös on:
kristittyjä ei saa olla olemassa."

Mutta Apollonius, askeetti, sanoi: "Ei sittenkään voi inhimillinen
säädös kumota jumalallista. Ja kuta enemmän vääryydellä ja
tuomitsematta surmataan niitä, jotka häneen uskovat eivätkä ole
mitään pahaa tehneet, sitä enemmän Jumala lisää heidän joukkoansa.
Mutta miten soisin sinun tietävän, Perennis, että Jumala, joka
on kaikkien yläpuolella, on kuninkaille ja senaattoreille ja
vallanpitäjille, rikkaille ja köyhille, vapaille ja orjille, suurille
ja pienille, viisaille ja yksinkertaisille säätänyt kuoleman ja
tuomion, joka kuoleman jälkeen kohtaa kaikkia ihmisiä. Mutta ero
on kuolemalla. Sentähden meidän oppimme opetuslapset kuolevat joka
päivä himojen puolesta, pitäen halujaan kurissa pidättäytymisellä ja
pyrkien elämään Jumalan käskyjen jälkeen. Ja usko meitä todellakin,
Perennis, ettemme valehtele: meidän keskuudessamme ei ole yhtään
rankaisematonta himoa, vaan me päinvastoin raastamme kaikki
riettaat näyt silmistämme (ja samoin korvistamme kaikki parjaajain
puheet) [Hakasiin suljettu lause täydennetty armen. mukaan.], jotta
sydämemme säilyisi haavoittumatonna. Mutta kun me seuraamme sellaisia
periaatteita, niin emme pidä vaikeana kuolla totisen Jumalan tähden.
Sillä mitä me olemme, sitä me olemme Jumalan kautta. Sentähden me
myös kärsimme kaikki, jotta emme pahoin kuolisi. Sillä joko me elämme
tai kuolemme, niin me Herran omat olemme. Usein voi vatsatautikin tai
kuume tappaa. Oletan siis, että joku näistä tempaa meidät pois."

Prefekti Perennis lausui: "Kun olet tähän päätökseen tullut,
Apollonius, niin kuoletko mielelläsi?"

Apollonius lausui: "Mielelläni tosin elän, Perennis, mutta en
kuitenkaan rakkaudesta elämään pelkää kuolemaa. Sillä mikään ei ole
arvokkaampaa kuin elämä – nimittäin iankaikkinen elämä, joka on
tässä maailmassa hyvin eläneen sielun kuolemattomuus."

Prefekti Perennis lausui: "En tiedä mitä sanot enkä ymmärrä mitä
asiallista sinä minulle ilmoitat."

Apollonius lausui: "Kuinka säälin sinua, kun noin vähän tajuat armon
ihanuutta! Sillä näkevän sydämen osa, Perennis, on Herran sana,
niinkuin valo on näkeväin silmäin osa, koskapa tajuamattomille
puhuminen hyödyttää yhtä vähän kuin valkeus, joka koittaa sokeille."

Tähän sanoi muudan kyynikko-filosofi: "Apollonius, sinä häpäiset
itseäsi, sillä sinä kuljet pahoin eksyksissä, vaikka kenties
luulotteletkin olevasi sydämellinen."

Apollonius lausui: "Minä olen oppinut rukoilemaan enkä häpäisemään.
Mutta sinun ulkokullaisuutesi ilmaisee sydämesi sokeuden, joskin se
esiintyy sanapauhuna." Sillä niiden mielestä, jotka eivät tajua,
näyttää todellakin totuus häväistykseltä.

Prefekti Perennis lausui: "Tiedämme mekin, että Jumalan Logos on
vanhurskasten sekä sielun että ruumiin synnyttäjä." [Perennis osoittaa
perehtymistä stoalaiseen filosofiaan. Kreikk. tekstissä seuraa: "joka
on arvioinut ja opettanut mikä on Jumalalle otollista." Tämä on
kenties myöhempi lisäys.]

Apollonius lausui: "Tämä meidän Vapahtajamme Jeesus Kristus, joka
tuli ihmisen kaltaiseksi Juudeassa ja oli kaikissa suhteissa
vanhurskas ja täynnä jumalallista viisautta, opetti rakkaudesta
ihmisiin ja asettuen sopusointuun ihmissielujen kanssa meille,
kuka on kaiken Jumala ja mikä on hyveen lopputarkoitus: nimittäin
pyhä yhdyselämä. Kärsimisellään hän teki lopun syntien vallasta.
Sillä hän opetti luopumaan vihasta, hillitsemään himoja, pitämään
kurissa hekumaa, karkoittamaan murhetta, tulemaan toverilliseksi,
kartuttamaan rakkautta, poistamaan turhamaisuutta, olemaan ryhtymättä
kostoon sortajia vastaan, halveksimaan tuomiopäätöksestä johtuvaa
kuolemaa [Viittaus kristittyjen asemaan valtakunnan lain edessä.],
ei siksi että on vääryyttä harjoittanut, vaan siksi, että tahtoo
tyytyä vääryyttä kärsimään, ja edelleen olemaan kuuliainen hänen
[s.o. Logoksen, Kristuksen.] antamalleen laille, kunnioittamaan
kuningasta, palvomaan ainoata kuolematonta Jumalaa, uskomaan sielun
kuolemattomuutta, olemaan varma tuomiosta kuolemaan jälkeen ja
toivomaan ylösnousemuksen jälkeen hyveen vaivojen palkkaa, jonka
Jumala on antava niille, jotka ovat hurskaasti eläneet. Näitä
hän painokkaasti meille opetti ja esikuvallaan meidän mieleemme
painoi, ja saavutti itsekin hyveen suuren kunnian. Mutta ne, jotka
eivät oppia ottaneet, vainosivat häntä, samoin kuin ennen häntä
eläneitä vanhurskaita [A. ajattelee profeettoja.] ja filosofeja
[Esim. Sokrates; vrt. etempänä.]; sillä vääryyden tekijät vihaavat
vanhurskaita, kuten muudan sana [Platon kuuluisa lause 'Valtiossa',
jota apologeetit ja kirkkoisät joskus käyttävät ennustuksena
Kristuksesta.] tietää tyhmäin väärin sanovan: 'Sitokaamme
vanhurskas, sillä hän on meille vastukseksi!' Ja eräs kreikkalainen
sanoo, kuten kuulemme: 'Mutta vanhurskas tulee ruoskittavaksi,
piinattavaksi, sidottavaksi, silmistään sokaistavaksi ja kaikkea
pahaa kärsittyään ristiinnaulittavaksi.' Samoin kuin Sokrateesta
ateenalaiset ilmiantajat, yllytettyään kansankin, väärin langettivat
tuomionsa, samoin muutamat heittiöt tuomitsivat meidän mestarimme
ja Vapahtajamme, sidottuaan hänet, aivan niinkuin profeetat hänen
edellään, jotka myös olivat ennustaneet paljon jaloa hänestä,
nimittäin, että oli tuleva eräs sellainen kaiken puolin vanhurskas
ja hyveellinen, joka tehden kaikille hyvää hyveensä perustuksella
taivuttaisi ihmisiä palvomaan kaiken Jumalaa, jota me ensimmäisiksi
ehtineinä kunnioitamme, koska olemme oppineet pyhiä käskyjä, joita
emme ennen tunteneet, emmekä kulje eksyksissä. Ja jos, niinkuin
väitätte, olisikin harhakäsitys tämä tällainen oppi, että sielu on
kuolematon ja tuomio olemassa kuoleman jälkeen ja hyveen palkka
ylösnousemuksessa ja Jumala tuomari, niin omaksuisimme mielellämme
sellaisen harhaluulon, josta olemme oppineet hyveellisesti elämään,
odottaen tulevaa toivoa, vaikka kärsimmekin päinvastaista." [s.o.
nykyoloissa kärsimme pahaa.]

Prefekti Perenius sanoi: "Luulin sinusta, Apollonius, että vihdoinkin
luopuisit mokomasta päätöksestä ja palvoisit meidän kanssamme
jumalia."

Apollonius lausui: "Minä toivoin, prefekti, että sinussa olisi
hurskaita ajatuksia ja että puolustukseni olisi valaissut sielusi
silmiä, niin että sydämesi hedelmää kantaen palvoisi Jumalaa, kaiken
Luojaa, ja yksin hänelle joka päivä laupeuden ja ihmisellisen
menettelyn kautta toisi rukouksia verettömänä ja puhtaana uhrina
Jumalalle."

Prefekti Perenius lausui: "Haluan vapauttaa sinut, Apollonius, mutta
minua estää itsevaltiaan Kommoduksen käsky; kumminkin tahdon sinua
lempeästi kohdella kuolemassa."

Ja hän antoi [Tähän päättynee oikeuspöytäkirjan mukaan tehty osa
marttyyrikutsumusta; loppu lienee vapaata muodostusta.] häntä
koskevan merkin, että marttyyrin sääriluut murskattaisiin.[Armenial.
tekstin mukaan hän teloitettiin miekalla.]

Mutta Apollonius, askeetti, lausui: "Minä kiitän Jumalaa, prefekti
Perennis, kaikkien niiden kanssa, jotka tunnustavat kaikkivaltiasta
Jumalaa ja hänen ainoaa Poikaansa Jeesusta Kristusta ja Pyhää Henkeä,
tästäkin sinun tuomiopäätöksestäsi, joka minulle tuottaa autuuden."
["Jumalan kiitos", lausuvat useissa marttyyrikertomuksissa syytetyt
tuomionsa kuultuaan. – Tämän jälkeen seuraa vielä lyhyt kehoituspuhe
kertomuksen kuulijoille.]

Puhukoon kertomus semmoisenaan puolestansa. Emme tässä kajoa niihin
moniin kysymyksiin, joita se herättää, kun sitä historiallisena
lähteenä käytetään. Apolloniuksen jutun oikeudellisessa puolessa
on omituisuuksia, jotka ovat vaikeasti selitettävissä, kuten
senaatin osallisuus oikeudenkäynnissä. Helposti huomaa, että
Apolloniuksen vastaukset tuomarille yhteensä muodostavat kristinuskon
puolustuspuheen, jossa lyhyesti kosketellaan kaikkia tärkeitä
kristinuskon kohtia. Harnack sanookin tätä marttyyrikertomusta
etevimmäksi Vanhan ajan apologiaksi, mikä meillä on. "Jalo mieli,
rohkea, mutta ei uhkamielinen, ilmenee siinä. Vastaukset ovat lujia
ja arvokkaita, avomielisiä ja levollisia; ne hämmästyttävät muutamin
paikoin sattuvaisuudellaan. Puhuja ei osoita kuolemanpelkoa eikä
kuolemankaipuuta; hän tahtoo elää, mutta on kuolemaankin valmis,
sillä hän ei tahdo elää omantuntonsa kustannuksella. Edelleen
osoittaa tekijä – enemmän vielä muodolla kuin sisällöllä – olevansa
sivistynyt. Hän viittaa Sokrateeseen, siteeraa erästä paikkaa Platon
'Valtiossa' ja käyttää hyväkseen erästä stoalaisuuden pääajatusta;
hän asettaa, samoinkuin Justinos Marttyyri, Sokrateen ja Kristuksen
rinnakkain sen havainnon todentamiseksi, että väärät aina vihaavat
vanhurskaita. Epäjumalanpalveluksesta puhuttaessa hän ottaa
esimerkkejä Ateenasta ja Egyptistä, mutta sivuuttaa roomalaiset.
Hän vakuuttaa alamaisuuttaan ilman matelevaisuutta ja ilmaisee
horjumatonta vakaumusta ilman uskonkiihkoa. Kristittyjen yhteinen
usko on hänenkin uskonsa, mutta hän käsittää sen, samoin kuin
kreikkalaiset apologeetit, filosofisesti. Jeesus on ihmiseksi tullut
Jumalan Logos. Kaiken kaikkiaan: tässä puhuu jalo mies, tosi ylimys,
aito roomalainen, jonka luonteen ominaisuuksia hänen kristillinen
uskonsa on vahvistanut ja jalostanut."

PERPETUAN JA FELICITAKSEN MARTTYYRIO.

Useimmat niistä kristinuskon ylevistä edustajista, jotka kolmen
ensimmäisen vuosisadan kuluessa vuodattivat vertaan uskollisina
Ristiinnaulitulle, ja joiden viimeisestä voitollisesta taistelusta
tämän maailman ruhtinaan kanssa meillä on historiallisesti
luotettavia tietoja, ovat miehiä. Mutta keskellä polttorovion
tuskaisia liekkejä ja areenan verisiä kauhuja tavataan heidän
joukossaan myös naisia, joiden henkilöissä sankariusko, luja
kestävyys kärsimyksissä, kuolemaan asti ulottuva uskollisuus ja
tosinaisellisuus yhtyvät tavalla, joka sisäisellä herkkyydellään
antaa meille aavistuksia ja tuo tuulahduksia siitä maailmasta, missä
ei enää ole syntiä eikä epätäydellisyyttä, vaan jossa vallitsee
täydellinen vanhurskaus, puhtaus ja pyhyys. Näiden uljaiden
naismarttyyrien joukossa ansaitsevat erikoista mainintaa jalosukuinen
rouva Vibia Perpetua ja hänen kärsimystoverinsa Felicitas, jotka
yhdessä Revocatuksen, Saturnuksen ja Saturuksen kanssa kärsivät
todistajakuoleman todennäköisesti Karthagossa Afrikan maakunnassa
maaliskuun 7 p:nä 202 tahi 203.

Meille on säilynyt kertomus heidän marttyyriudestaan sekä
latinan että kreikankielisenä. Tämä marttyyrikertomus, joka
ylimaailmallisessa kauneudessaan eräissä suhteissa on ainutlaatuinen,
sallii meidän luoda syvän silmäyksen niiden jalojen miesten
ja naisten sielunelämän kaikkein pyhimpään, jotka vankilan
kolkossa eristyneisyydessä ja yksinäisyydessä ikäänkuin kuoleman
esikartanoissa hartaasti odottavat sitä siunattua hetkeä, jolloin
henki vapautuneena aineen kahleista ja ajan vaivoista saa siirtyä
katselemaan Luojansa ja Lunastajansa kasvoja iankaikkisesti. Tässä
passiossa me lähestymme niitä rajamaita, missä aika ja iäisyys
yhtyvät. Ja niinkuin jouluyön tapahtumat ovat täynnä yliluonnollisia
näkyjä ja elämyksiä, niin kohtaa meitä myös sama ilmiö tässä
passiossa, joka marttyyrien historiassa aina on herättänyt
suurinta ihailua ja mielenkiintoa. Harnack, etevin protestanttinen
asiantuntija tällä alalla, sanoo sitä kalleudeksi, ja Bardenhewer,
tunnettu katolinen patristikko, nimittää sitä helmeksi.

Edellinen kirjoittaa: "Tämä muinaiskristillisen latinalaisen
kirjallisuuden kalleus (Kleinod)" ja jälkimmäinen sanoo samasta
asiasta: "Tämä asiakirja on, vaikkapa ei kiinnitettäisikään huomiota
sen valtavaan sisällykseen, helmi marttyyrikertomusten joukossa,
koskapa se osoittautuu aitoperäiseksi sanan täydellisimmässä
mielessä ei vain sikäli, että se todella on silminnäkijän laatima,
t.s. kirjoittama, vaan myös sikäli, että se sisältää todellisia
muistiinpanoja marttyyrin omasta kädestä." Vielä Augustinuksen aikana
sitä luettiin kirkoissa seurakunnan rakennukseksi, ja Augustinus itse
käyttää sitä muutamien saarnojensa aiheena, mutta katsoo kuitenkin
tarpeelliseksi huomauttaa, että se ei ole mikään kanooninen kirjoitus.

Tämä marttyyrikirjallisuuden kaunein helmi on syntynyt kolmannen
vuosisadan alkupuolella. Muutamat ovat pitäneet sitä kirkkoisä
Tertullianuksen kokoonpanemana, mutta siihen ei ole täysin sitovia
todistuksia.

Esitämme seuraavassa kokonaisuudessaan tämän valtavan jalon passion.

"Pyhien Perpetuan ja Felicitaksen passio.

"Jos muinaiset uskon lujuuden esimerkit, jotka todistavat Jumalan
armoa ja vaikuttavat rakentavasti ihmiseen, ovat muistiinkirjoitetut
sitä varten että niiden lukeminen, ikäänkuin itse tapaukset
nykyhetkeen siirtämällä, tuottaisi kunniaa Jumalalle ja uskon
vahvistusta ihmiselle: miksi ei siis myöskin uusia todistuksia
kirjoitettaisi muistiin palvelemaan molempia näitä tarkoituksia.
Tulevathan nämäkin kerran vanhoiksi ja jälkipolville tarpeellisiksi,
vaikka niille nykyhetkellä annetaankin vähemmän arvoa muinaisuuden
yksipuolisen kunnioittamisen takia. Mutta ne, jotka luulevat että
yhdellä ja samalla Pyhällä Hengellä on yksi ja sama (vain johonkin
erityiseen tapaukseen rajoittuva) vaikutusvoima, saavat vielä nähdä
että myöhemmät, vieläpä uusimmatkin esimerkit ovat katsottavat
entisiä tärkeämmiksi, koska armon ylenpalttisuus lisääntyy ajan
viime jaksolla. 'Sillä viimeisinä päivinä, sanoo Herra, minä
vuodatan Henkeni kaiken lihan päälle, ja heidän poikainsa ja
tyttäriensä ja palvelijaini ja palvelijattarieni päälle vuodatan
Henkeni ja nuorukaiset näkevät näkyjä ja vanhukset uneksuvat unia.'
[Poikkeaa kanoonisesta Uuden Testamentin tekstistä.] Senpätähden
mekin, jotka pidämme meille luvattuja uusia ennustuksia ja näkyjä
arvossa ja kunniassa, samoin kuin muitakin kirkon aseeksi annettuja
Pyhän Hengen ihmetöitä – kirkon, jolle on lähetetty sama kaikkien
armonvälikappaleiden hoitaja jakamaan niitä itse kullekin –
kirjoitamme muistoon ja vietämme Jumalan kunniaksi niiden muistoa
lukemalla, jotta eivät heikkouskoiset ja epäileväiset, luullen
Jumalan armon asuneen ainoastaan vanhoissa (ensimmäisen kristillisen
seurakunnan jäsenissä) kunnioittaisi vain (sen ajan) marttyyrejä
ja ilmestyksiä. Jumala näet tekee aina sen, minkä Hän on luvannut,
uskomattomille todistukseksi ja uskovaisille avuksi. Sentähden
myöskin me julistamme teille, veljet ja seurakunnan jäsenet, sen
minkä olemme kuulleet ja välittömästi tulleet tietämään, jotta
ne teistä, jotka olivat tapahtuman aikana mukana, muistelisivat
mielessään Jumalan kunniaa ja ne, jotka nyt korvakuulolta tutustuvat
tapahtumaan, pääsisivät pyhien marttyyrien ja heidän kauttansa Herran
Jeesuksen Kristuksen kanssakäymiseen, Hänen, jonka on kirkkaus ja
kunnia iankaikkisesta iankaikkiseen. Amen.

"Nuoret katekumeenit Revocatus, Felicitas, Saturninus ja Secundulus
pidätettiin. Heidän kanssaan oli myöskin jalosukuinen, hyvän
kasvatuksen saanut ja säätynsä mukaisesti naitettu rouva Vibia
Perpetua, jolla oli isä ja äiti ja kaksi veljeä – heistä oli toinen
samoin kuin Perpetuakin katekumeeni – ja imevä lapsi rinnoillaan.
Hän oli noin kahdenkymmenenkahden vuoden ikäinen. Perpetua on itse
kertonut koko marttyyrionsa kulun ja jättänyt sen omakätisesti
kirjoitettuna jälkeensä.

"Kun me vielä olimme pidätettyinä, kertoo hän, pyysi isäni,
rakkaudesta minua kohtaan, että minä muuttaisin mieleni ja luopuisin
uskostani. 'Isä', sanoin minä, 'näetkö esimerkiksi tämän permannolla
olevan astian? Onko se saviastia, vai jokin muu esine?' Isä vastasi:
'Näen kyllä'. Mutta minä sanoin hänelle: 'Voiko millekään esineelle
ja asialle antaa toisen nimen kuin mikä sille kuuluu?' Isä vastasi:
'Ei'. 'Siksipä en minäkään voi itseäni sanoa muuksi kuin mikä olen,
siis kristityksi'. Näistä sanoista kiihtyneenä hypähti isä minua
kohden, ikäänkuin hän olisi tahtonut repiä silmät päästäni. Mutta
hän oli vain minulle lähetetty kiusaus ja hän poistui voitettuna
luotani sekä hänen mukanaan myöskin pahan hengen houkutukset. Kun
isä senjälkeen muutamaan päivään ei käynyt luonani, kiitin Jumalaa
ja tunsin helpotusta isän poissaolosta. Tällä välin meidät myöskin
kastettiin, ja Henki sanoi minulle, että minun ei tule kasteesta
odottaa mitään muuta kuin lihan kärsimystä. Muutaman päivän perästä
meidät vietiin vankilaan. Minä kauhistuin, sillä en vielä koskaan
ollut nähnyt sellaista pimeyttä. Oi kaameata päivää! Kuumuus oli
hirveä vankien paljouden takia ja sotamiehet pyysivät tungettelevasti
meiltä lahjuksia. Lisäksi olin hyvin huolissani kotiin jääneen
lapseni takia. Mutta siunatut diakonit Tertius ja Pomponius, jotka
olivat meidän sielunpaimeniamme, lahjoivat vartiat ja meidät
siirrettiin parempaan paikkaan vankilassa. Silloin saattoivat
kaikki paremmin olla omissa oloissaan. Minä imetin luokseni tuotua,
nälästä jo aivan uupunutta lastani; levottomana lapsen takia
puhuttelin äitiäni, lohdutin veljeäni ja jätin sitten poikasen heidän
haltuunsa. Mutta olin myöskin menehtyä nähdessäni heidän olevan
menehtymäisillään minun takiani. Sellaista levottomuutta monta päivää
kärsittyäni sain vaatimuksillani aikaan sen, että lapsen sallittiin
jäädä minun luokseni vankilaan. Se elpyi heti ja minä pääsin vaivasta
ja levottomuudesta. Yhtäkkiä vankila tuli minulle palatsiksi, jossa
tahdoin olla mieluimmin kuin missään muualla.

"Silloin sanoi veljeni minulle: 'Rouva sisareni, sinä olet jo
päässyt suureen armoon, niin että voit pyytää näkyä, jossa sinulle
ilmoitetaan, joudutko kärsimään vai pääsetkö vapaaksi.' Minä
tiesin voivani puhua Herran kanssa, jolta olin saanut niin monta
armon todistusta, ja vastasin uskovana veljelleni: 'Huomenna sanon
sinulle.' Minä rukoilin ja minulle annettiin seuraava näky. Minä
näin tavattoman pitkät ilmaan kohoavat portaat, jotka ulottuivat
aina taivaaseen saakka. Ne olivat niin kaidat, että vain yksi
ihminen kerrallaan saattoi nousta niitä pitkin. Portaiden sivuun
oli ripustettu kaikenlaisia rauta-aseita: miekkoja, keihäitä,
koukkuja, puukkoja ja piikkejä, niin että jos joku nousisi portaita
varomattomasti tai kumartuneena, niin hän teloisi itsensä niihin ja
hänen lihansa tarttuisi aseisiin. Aivan portaiden juurella makasi
tavattoman suuri lohikäärme, väijyen nousijoita ja peloittaen
kaikkia yrittämästä. Mutta Saturus, joka itse oli meidän tähtemme
ilmiantanut itsensä ilmoittaen opettaneensa meitä, vaikkei hän
ollutkaan läsnä, kun meidät vietiin tutkittaviksi, nousi kuitenkin
ensimmäisenä portaille. Hän pääsi portaiden yläpäähän, kääntyi sieltä
minua kohden ja sanoi: 'Perpetua, minä tuen sinua, mutta varo, ettei
tuo lohikäärme pure sinua.' Minä sanoin: 'Se ei vahingoita minua
Jeesuksen Kristuksen nimen tähden.' Ja portaiden juurella se, aivan
kuin peläten minua, nosti verkalleen päätänsä. Mutta minä astuin sen
pään päälle ikäänkuin se olisi ollut portaiden alin askel. Minä näin
äärettömän laajan puutarhan ja sen keskellä istui kookas harmaapäinen
mies paimenen puvussa, lypsäen lampaita ja hänen ympärillänsä oli
monta tuhatta valkeissa vaatteissa. Mies kohotti päätään, katsoi
minuun ja sanoi: 'Tervetuloa, lapseni!' Hän kutsui minut luoksensa
ja ikäänkuin ojensi minulle kappaleen juustoa siitä maidosta, jota
hän lypsi. Minä otin sen vastaan ristissä käsin ja söin sen; kaikki
ympärillä olevat sanoivat yhteen ääneen: amen. Tämän sanan ääneen
minä heräsin, pureskellen vielä jotakin hyvänmakuista. Kerroin näkyni
heti veljelleni, ja me ymmärsimme nyt, että joudumme kärsimykseen ja
minä valmistauduin luopumaan kaikesta ajallisen elämän toivosta.

"Muutaman päivän kuluttua levisi huhu, että meidät viedään
kuulusteltaviksi. Sentähden saapui isänikin, jota kaipaus oli
kalvanut, vankilaan, taivuttaakseen minut luopumaan tunnustuksestani.
Hän lausui minulle: 'Tytär, sääli minun harmaita hapsiani, sääli
isääsi, jos hän on enää sen arvoinen, että häntä isäksi nimität. Jos
minä olen näillä käsilläni vienyt sinut ikäsi kukkaan asti ja jos
minä olen pitänyt sinusta enemmän kuin kaikista veljistäsi, niin
älä jätä minua ihmisten häpeän alaiseksi! Katso näitä veljiäsi,
katso äitiäsi ja tätiäsi, katso poikastasi, joka ei voi elää sinun
mentyäsi. Muuta mielesi, ettet saattaisi meitä kaikkia tuhon
omaksi, sillä kaikki viihtyisä seurustelu on meiltä mennyt, jos
sinulle tapahtuu jotakin'. Näin hän puhui, niinkuin puhuu isä, joka
rakastaa lastansa. Hän suuteli käsiäni, heittäytyi jalkaini juureen
ja itki eikä puhutellessaan käyttänyt minusta sanaa tytär, vaan
rouva. Minäkin surin isäni kohtaloa, koska hän minun jouduttuani
kärsimykseen ei enää voisi iloita kenestäkään sukulaisestaan. Minä
lohdutin häntä, sanoen: 'Tuolla lavalla se asia ratkaistaan, jos
Jumala niin suo. Sillä tiedä, että me emme ole omassa vallassamme,
vaan Jumalan vallassa'. Ja isä läksi surullisena minun luotani.

"Eräänä päivänä suuruksella ollessamme meidät yhtäkkiä vietiin
kuulusteltaviksi. Me tulimme forumille. Huhu oli heti levinnyt
forumin likeisiin kortteleihin, ja paljon väkeä oli kokoontunut
paikalle. Me astuimme lavalle. Kaikki muut, joille kysymys tehtiin,
tunnustivat. Tuli minun vuoroni. Silloin ilmestyi yhtäkkiä isäni,
mukanaan poikaseni, ja seisoen lavan portaalla, hän nykäisi
minua vaatteista ja sanoi: 'Uhraa jumalille, armahda lastasi!'
Prokuraattori Hilarianus, joka silloin äsken kuolleen prokonsuli
Minucius Timinianuksen sijaisena oli saanut oikeuden langettaa
kuolemantuomioita, sanoi: 'Säästä isäsi harmaita hapsia, säästä
lapsukaistasi, uhraa keisarien terveydeksi!' Mutta minä vastasin:
'En tee sitä'. 'Oletko kristitty?' kysyi Hilarianus. Minä vastasin:
'Olen'. Kun isäni yhä seisoi takanani, saadakseen minut myöntymään,
käski Hilarianus sotamiesten karkoittaa hänet. Ja he löivät häntä
vitsalla. Minuun koski isäni kohtalo aivan kuin minua olisi lyöty.
Kovasti surkuttelin hänen vanhuuttansa. Sitten meille kaikille
julistettiin tuomio ja meidät tuomittiin heitettäväksi petojen eteen.
Iloisina me astuimme alas vankilaan. Koska lapsi oli tottunut saamaan
minulta rintaa ja olemaan luonani vankilassa, lähetin heti diakoni
Pomponiuksen isäni luota hakemaan lasta. Mutta isä ei tahtonut
antaa sitä. Ja koska Jumala oli niin tahtonut, eikä poikanen enää
kaivannut rintaa, ei myöskään minun rintaani polttanut. Enkä tuntenut
levottomuutta lapsen tähden enkä tuskaa rintain pakotuksesta.

"Muutaman päivän kuluttua meidän kaikkien rukoillessamme kuulin
yhtäkkiä keskellä rukousta äänen, joka lausui Dinocrateen nimen.
Minä hämmästyin, koska hän ei ollut sitä ennen johtunut mieleeni, ja
surin muistellessani hänen kohtaloaan. Tunsin heti saaneeni armon ja
käsitin, että minun on rukoiltava hänen puolestaan. Aloin hartaasti
rukoilla ja huokasin Herran puoleen. Heti samana yönä minä sainkin
seuraavan näyn: näen Dinocrateen tulevan pimeästä paikasta, jossa
monet kärsivät paahdetta ja janoa. Hän oli likainen ja kalpea ja
hänen kasvoillansa näkyi sama haava kuin hänen kuollessaankin. Tämä
Dinocrates oli minun lihallinen veljeni, joka kuoli seitsenvuotiaana
niin pahaan kasvosyöpään, että hänen kuolemansa kauhistutti kaikkia.
Sen takia olin rukoillut, ja minun ja hänen välillänsä oli suuri
kuilu, niin ettemme voineet päästä toistemme luo. Siinä paikassa,
minne Dinocrates oli joutunut, oli allas täynnänsä vettä, ja sen
reuna oli korkeampi kuin pojan vartalo, ja Dinocrates kurottautui
sitä kohden ikäänkuin juodakseen. Minua suretti, että vaikka altaassa
oli vettä, poika ei kuitenkaan reunan korkeuden takia saattanut
siitä juoda. Heräsin ja tunsin veljeni kärsivän. Mutta minä uskoin
voivani lieventää hänen kärsimystään ja rukoilin hänen puolestaan
joka päivä siksi, kunnes siirryimme sirkusvankilaan, sillä meidän oli
määrä taistella sirkusjuhlassa. Silloin oli nimittäin Geta Caesarin
[Septimius Severuksen poika ja Caracallan veli.] syntymäpäivä ja minä
rukoilin Dinocrateen puolesta päivin ja öin, huoaten ja itkien, että
hänet minulle annettaisiin.

"Eräänä päivänä, jolloin me olimme köydessä kidutettavina, sain minä
tällaisen näyn. Näin saman paikan kuin äskenkin ja Dinocrates oli
ulkonaisesti siisti, hyvissä vaatteissa ja hänen oli viileä olla.
Siellä missä oli ollut haava, oli nyt arpi, ja allas, jonka äsken
olin nähnyt, oli alentunut niin että sen reuna oli pojan vartalon
puolivälin kohdalla ja altaasta tippui vettä lakkaamatta. Reunalla
oli kultainen kuppi, täynnänsä vettä. Dinocrates lähestyi sitä ja
alkoi juoda siitä ja kupissa riitti yhä vettä. Tarpeeksi juotuaan
hän alkoi iloisena leikkien läiskytellä vettä lasten tapaan. Silloin
heräsin ja ymmärsin, että veljeni oli siirretty pois tuskasta.

"Muutamien päivien perästä sadanpäämiehen apulainen Pudens, joka oli
vankilamme päällikkö, alkoi pitää meitä suuressa arvossa käsittäen
meissä olevan suuren Hengen voiman. Hän päästi useita ystäviä
luoksemme, jotta me saisimme heidän seurassaan virkistyä. Mutta kun
sirkuskisojen päivä lähestyi, tuli isäni kaihon ajamana luokseni,
repi partaansa, viskasi sen hahtuvia maahan, heittäytyi kasvoilleen,
kirosi syntymäänsä ja lausui sellaisia sanoja, jotka voisivat koko
luodun maailman liikuttaa. Minuun koski hänen onneton vanhuutensa.

"Taistelun edellisenä päivänä sain minä tällaisen näyn. Diakoni
Pomponius tuli vankilan ovelle ja kolkutti kovasti. Menin ja
avasin hänelle. Hänen yllään oli valkea löyhä viitta ja hänellä
oli monikoristeiset kengät jalassa. Hän sanoi minulle: 'Perpetua,
me odotamme sinua, tule!' Hän piteli minua kädestä, ja me lähdimme
kulkemaan synkkiä epätasaisia seutuja. Kun vihdoin olimme
hengästyneinä saapuneet amfiteatterille, vei hän minut keskelle
areenaa ja sanoi minulle: 'Älä kauhistu, minä olen täällä sinun
mukanasi ja kärsin yhdessä sinun kanssasi.' Sitten hän lähti pois.
Ja minä näin suuren ihmisjoukon odottavan jännittyneenä. Kun tiesin
olevani tuomittu vietäväksi petojen eteen, ihmettelin, ettei petoja
päästetty päälleni. Silloin tuli minun eteeni rumanmuotoinen
egyptiläinen, mukanaan auttajansa, taistellakseen minun kanssani.
Sitten tulivat minun luokseni omat auttajani ja he olivat kauniita
nuorukaisia. Minun yltäni riisuttiin vaatteet ja minä muutuin
pojaksi. Auttajani alkoivat hieroa minua öljyllä, niinkuin paineissa
on tapana, ja tuon vastassani olevan egyptiläisen näin kieriskelevän
öljyttynä hiekassa. Sitten tuli esille äärettömän iso mies, jonka
pää ulottui amfiteatterin harjan yli. Hänen viitassaan oli kaksi
purppuraista kaistaa rinnan yli. Hänellä oli kullalla ja hopealla
kirjaillut kengät ja hänen kädessään oli vitsa kuin miekkailijain
johtajalla ja viheriä oksa, jossa oli kultaisia omenia. Hän vaati
hiljaisuutta ja sanoi: 'Jos tämä egyptiläinen voittaa tämän neidon,
niin hän surmaa hänet miekalla, mutta jos tämä neito voittaa tämän
miehen, niin hän saa vastaanottaa tämän oksan.' Sitten hän astui
syrjään. Sitten me astuimme kummaltakin puolelta esille ja aloimme
painia. Egyptiläinen koetti kammittaa minua jaloillaan, mutta minä
potkaisin häntä kantapäilläni kasvoihin ja ilma nosti minut ylös ja
minä aloin lyödä häntä aivan maata koskettamatta. Ja kun painissa
tapahtui pysähdys, niin minä liitin käteni, sormet toistensa lomiin,
tartuin hänen päähänsä ja hän kaatui kasvoilleen. Minä tallasin hänen
päänsä. Kansa alkoi huutaa ja minun auttajani laulaa ilosta. Minä
astuin kisojen johtajan eteen ja otin vastaan oksan. Hän suuteli
minua ja sanoi minulle: 'Rauha sinulle, tyttäreni!' Ja minä aloin
voiton kunnian saavutettuani astua Sanavivaria portille. Silloin
heräsin. Minä ymmärsin nyt, että en tule taistelemaan petoja, vaan
perkelettä vastaan. Mutta minä tiesin voittavani. Tässä on se, minkä
olen nähnyt tapahtuvan kisojen edelliseen päivään asti. Itse kisojen
päivän tapahtumat kirjoittakoon se, joka tahtoo.

"Mutta myöskin siunattu Saturus on kertonut seuraavan näyn ja itse sen
kirjoittanut muistiin.

"Me olimme, sanoo hän, kärsineet kärsimyksemme ja jättäneet lihallisen
olemuksemme, ja meitä alkoi neljä enkeliä, joiden kädet eivät
koskeneet meihin, kuljettaa itää kohti. Me liidimme ylöspäin, pää
pystyssä, ikäänkuin loivaa mäkeä astuen. Päästyämme ensimmäisen
maailman ohi näimme äärettömän valon, ja Perpetua, joka oli minun
rinnallani, sanoi: 'Tämä on nyt se, minkä Herra on meille luvannut,
me olemme saaneet lupauksen täyttymisen.' Noiden neljän enkelin
meitä kantaessa avautui eteemme laaja ala, aivan kuin puiston
näköinen, jossa oli ruusupuita ja kaikenlaisia kukkia. Puut olivat
korkeita kuin sypressit ja niistä putoili lehtiä alituisesti. Mutta
samassa puistossa oli vielä neljä muuta enkeliä, jotka olivat muita
kirkkaammat. Kun he näkivät meidät, osoittivat he meille kunnioitusta
ja sanoivat toisille enkeleille ihastuneina: 'Kas nämä ne ovat, kas
nämä ne ovat!' Ja nuo neljä enkeliä, jotka kantoivat meitä, laskivat
hämmästyneinä meidät alas. Silloin me kävimme omin jaloin välimatkan
leveätä tietä pitkin. Siellä tapasimme Jocunduksen, Saturninuksen
ja Artaxiuksen, jotka olivat samassa vainossa poltetut elävinä,
sekä Qvintuksen, joka samoin oli marttyyrinä kuollut vankilassa. Me
kysyimme heiltä, missä toiset olivat, mutta enkelit sanoivat meille:
'Tulkaa ensin sisään ja tervehtikää Herraa.'

"Niin me lähestyimme paikkaa, jonka seinät olivat ikäänkuin valosta
rakennetut. Ja sen paikan ovella oli neljä enkeliä, jotka pukivat
meidän sisään astuessamme yllemme valkeat viitat. Me astuimme sisään
ja kuulimme yhdeksi yhdistyneen äänen sanovan: 'Pyhä, pyhä, pyhä!'
lakkaamatta. Me olimme näkevinämme siinä paikassa istuvan ikäänkuin
harmaan miehen, jolla oli lumivalkeat hapset, mutta nuorukaisen
kasvot. Mutta hänen jalkojansa me emme nähneet. Hänen oikealla ja
vasemmalla puolellaan oli neljä häntä vanhempaa miestä ja niiden
takana useita muita vanhempia. Me astuimme ihmetellen sisään ja
asetuimme valtaistuimen eteen. Neljä enkeliä kohotti meidät. Me
suutelimme tuota miestä ja hän hyväili kädellään meidän kasvojamme.

"Muut vanhimmat sanoivat meille: 'Asettukaamme rukoukseen.' Me
asetuimme rukoukseen ja teimme toisillemme rauhan toivotuksen.
Silloin vanhimmat sanoivat meille: 'Lähtekää leikkimään.' Minä sanoin
Perpetualle: 'Sinulla on nyt mitä tahdot.' Ja hän sanoi minulle:
'Jumalan kiitos, että samoin kuin lihassa ollen olin iloinen, olen
näin nyt vielä iloisempi.'

"Me lähdimme ulos ja näimme oven ulkopuolella piispa Optatuksen
oikealla ja presbyteri Aspasiuksen vasemmalla puolen, kummankin
surullisena, erillään toisistaan. He heittäytyivät meidän jalkaimme
juureen ja sanoivat: 'Sovittakaa meidät keskenämme, kun lähditte
pois ja jätitte meidät näin.' Ja me sanoimme heille: 'Etkö sinä
ole meidän piispamme ja sinä presbyterimme, kuinka te heittäydytte
meidän jalkaimme juureen!' Me tulimme liikutetuiksi ja syleilimme
heitä. Silloin Perpetua alkoi puhua heidän kanssansa kreikankieltä.
Ja me veimme heidät muista erilleen puistoon ruusupuun alle. Kun
me puhuimme heidän kanssansa, sanoivat enkelit heille: 'Jättäkää
heidät, että he saavat rauhassa virkistyä. Ja jos teillä on
keskenänne erimielisyyttä, niin antakaa toinen toisellenne anteeksi!'
He saattoivat heidät hämilleen sanoen Optatukselle: 'Kokoa sinä
seurakuntasi yhteen, sillä niin ne tulevat sinun luoksesi kuin
palaisivat sirkuksesta ja kiistelisivät eri puolueina.' Meistä
tuntui ikäänkuin enkelit olisivat tahtoneet sulkea heiltä portin.
Me tunsimme siellä monta veljistämme, mutta myöskin muutamia
marttyyrejä. Me hengitimme kaikki kuvaamattoman hyvää tuoksua, niin
että tulimme siitä ravituiksi. Silloin minä ilon vallassa heräsin.
Nämä ovat itse marttyyrien, autuaan Saturuksen ja Perpetuan,
merkillisimmät näyt sellaisina kuin he itse ovat ne kirjoittaneet.
Mutta Secunduluksen kutsui Jumala äkillisemmällä kuolemalla pois
tästä elämästä hänen vielä vankilassa ollessaan, osoittaen hänelle
sen armon, että hän säästyi pedoilta. Miekka, joka koski hänen
lihaansa, ei vioittanut hänen sieluaan.

"Felicitaksen osalle tuli Herran armo seuraavalla tavalla. Kun hänellä
oli jo kahdeksan kuukauden sikiö, sillä hän oli raskaana silloin kun
hänet vangittiin, niin hän sirkusnäytännön lähestyessä oli suuresti
murheissaan, että hänen tuomionsa täytäntöönpano lykättäisiin
hänen ruumiillisen tilansa vuoksi (sillä laki ei salli raskauden
tilassa olevaa naista rangaista kuolemalla) ja että hän saisi vasta
myöhemmin vuodattaa rikollisten joukossa pyhän ja viattoman verensä.
Mutta myöskin hänen marttyyritoverinsa olivat sangen murheissaan,
peläten että heidän täytyisi jättää niin hyvä toveri ikäänkuin
yksin vaeltamaan saman toivon tietä. Siksipä he yhteisin huokauksin
vuodattivat rukouksensa Herran puoleen kolmantena päivänä ennen
sirkusnäytäntöä. Ja heti rukouksen jälkeen alkoivat Felicitaksen
synnytystuskat. Ja hänen kärsiessään kahdeksannen kuukauden vaikeita
tuskia, sanoi eräs vangin vartioista: 'Kun sinä nyt kärsit noin,
niin miten sitten kärsit kun sinut heitetään petojen eteen, joita
halveksit kieltäytyessäsi uhraamasta.' Mutta Felicitas vastasi:
'Nyt minä kärsin, minkä kärsin, mutta siellä on Toinen oleva
minussa, joka kärsii minun puolestani, niinkuin minäkin olen kärsivä
Hänen tähtensä.' Hän synnytti tyttären, jonka eräs sisarista otti
kasvattaakseen ottotyttärenä.

"Koska Pyhä Henki on sallinut ja sallimalla tahtonut itse
sirkusnäytännön tapauksen kirjoitettavaksi, niin tahdomme me
suorittaa tämän tehtävän ikäänkuin pyhän Perpetuan testamenttina,
vaikka olemmekin epäkelvot kuvaamaan sellaisen kunnian täyttymistä,
lisäten siihen yhden todistuksen hänen mielensä järkähtämättömyydestä
ja ylevyydestä. Kun sotaväen päällikkö kohteli vankeja entistä
ankarammin sentähden että hän taikauskoisten ihmisten puheisiin
luottaen pelkäsi, että vangit vietäisiin pois vankilasta
taikakeinoilla, sanoi Perpetua hänelle vasten kasvoja: 'Miksi sinä et
salli meidän, jalojen tuomittujen, virkistää mieltämme, kun meidän on
taisteleminen caesarin syntymäpäivänä? Eikö sinulle ole kunniaksi,
että meidät viedään sinne lihavina?' Sotaväen päällikkö pelästyi ja
punastui. Hän käski kohdella heitä lempeämmin, niin että veljillä ja
muilla oli tilaisuus päästä vankilaan. Vangitut saattoivat nyt heidän
seurassaan virkistää mieltänsä, kun itse vankilan päällikkökin oli
tullut uskovaiseksi.

"Päivää ennen viimeistä ateriaa, jota sanotaan vapaaksi ateriaksi,
mutta joka heille oli 'agape' (Agaappi, kristittyjen rakkauden
ateria), he puhuttelivat kansaa yhtä suurella mielenlujuudella,
uhaten sitä Jumalan tuomiolla ja todistaen olevansa onnellisia omasta
kärsimyksestään. He laskivat leikkiä uteliaista, niinpä Saturus
sanoi: 'Eikö huominen päivä teille riitä? Silloinhan vapaasti saatte
katsella niitä, joita vihaatte. Oletteko tänään ystäviä ja huomenna
vihollisia? Pankaa tarkoin mieleenne meidän kasvojemme piirteet,
jotta tunnette meidät sinä päivänä.' Hämmästyneinä lähtivät kaikki
sieltä eri haaroille, ja monet uteliaista alkoivat uskoa.

"Koitti vihdoin heidän voittonsa päivä ja he astelivat vankilasta
amfiteatteriin kuin taivaaseen, kulkien iloisina ja kasvoiltaan
kauniina, ikäänkuin riemua eikä pelkoa täynnä. Muiden jäljessä astui
Perpetua, levollisin askelin kuin Kristuksen oma, Jumalan armas,
saattaen silmiensä tulella kaikkien katseet painumaan maahan. Samoin
kulki Felicitas, iloiten siitä, että oli synnytyksen kautta tullut
terveeksi taistelemaan petojen kanssa. Hän kävi verenvuodatuksesta
verenvuodatukseen, kätilön luota petoverkon luo pestäkseen itsensä
puhtaaksi toisessa kasteessa. Kun heidät oli saatettu portista
sisään ja vaadittiin, että miehet pukisivat ylleen Saturnuksen
pappien vaatteet ja naiset Ceres-jumalattaren papittarien puvut,
niin torjui tuo jalo nainen (Perpetua) tämän vaatimuksen loppuun
asti horjumattomana. Hän lausui: 'Olemmehan tänne tulleet ilman
pakkoa, jotta meidän vapauttamme ei riistettäisi. Sitä varten juuri
olemme antaneet alttiiksi henkemme, ettemme koskaan suostu tekemään
mitään sellaista. Siitähän olemme sopineet teidän kanssanne.' Vääryys
tunnusti oikeuden: sotaväen päällikkö myöntyi siihen, että heidät
vietäisiin areenalle siinä puvussa, jossa he olivat. Perpetua lauloi
ilosta, tallaten jo egyptiläisen päätä. Revocatus, Saturninus ja
Saturus lausuivat uhkauksia katselevalle joukolle. Heti kun he olivat
tulleet Hilarianuksen kohdalle, he sanoivat hänelle käden ja pään
elein: 'Sinä meitä, mutta Jumala sinua!' Siitä vimmastuneena kansa
vaati, että heitä on ärsytettävä ruoskilla, kuten pedonajajilla on
tapana. Mutta he kiittivät Jumalaa siitä, että saivat kokea jotakin
Kristuksen kärsimyksistä.

"Se, joka on sanonut: 'Anokaa, niin teille annetaan', antoi
rukoileville sen lopun, jonka kukin oli halunnut. Sillä silloin, kun
he olivat keskenänsä puhuneet kärsimyksensä muodosta, Saturninus
oli sanonut että hän haluaisi tulla heitetyksi kaikkien petojen
eteen, jotta saisi sitä kirkkaamman kruunun. Niinpä hän ja Revocatus
heti näytännön alussa, saatuaan kokea leopardin raatelua, joutuivat
areenan sillalla karhun ahdisteltaviksi. Saturus sensijaan tunsi
kaikista enimmän kauhua karhua kohtaan ja oli toivonut, että hän
saisi loppunsa yhdestä ainoasta leopardin puremasta. Kävikin niin,
että kun hänet oli määrätty metsäsian raadeltavaksi, niin sensijaan
se petojen ajaja, joka oli sitonut hänet metsäsikaan kiinni,
joutuikin itse tämän pedon alle ja kuoli näytännön jälkeisenä
päivänä. Saturukselle peto ei tehnyt muuta kuin laahasi häntä
perässään, ja kun hänet vietiin sillalle köydellä karhuun sidottuna,
niin ei karhu tahtonutkaan tulla esiin luolastaan. Siksi kutsuttiin
Saturus toisen kerran vahingoittumattomana pois petojen edestä.

"Naisia varten oli perkele varannut erityisesti tähän tilaisuuteen
hankitun erittäin julman lehmän, tahtoen jo täten viitata
taistelevien sukupuoleen. Heidät tuotiin areenalle vain verkkoverhoon
puettuina. Kansa säpsähti kauhistuksesta, nähdessään, että toinen
naisista oli hento tyttö ja että toisen rinnoista tihkui maitoa
äskeisen synnytyksen jälkeen. Heidät kutsuttiin pois ja he saivat
ylleen viitan. Ensinnä heitettiin petojen eteen Perpetua ja hän
kaatui istualleen. Kun hänen viittansa siinä oli revennyt, niin
hän tässä asennossa, unohtaen tuskansa, häveliäisyyden vaistosta
veti viitan liepeen peittämään kuvettansa. Sitten hän pyysi ja
sai neulan ja harsi kokoon viitan sekä solmi hajalleen joutuneet,
hiuksensa, sillä marttyyrin ei sopinut kärsiä kärsimyksiänsä hiukset
hajalla, jottei näyttäisi siltä kuin hän kunniassaan itkisi. Sitten
hän nousi seisaalleen ja nähdessään Felicitaksen loukkaantuneena
astui hänen luokseen, ojensi hänelle kätensä ja rohkaisi häntä.
Ja kumpikin seisoi nyt pystyssä. Kansan kovuus oli haihtunut, ja
naiset kutsuttiin pois Sanavivaria portille ['Ehjiksi ja eläviksi
jääneiden portti'. – Amfiteatterissa oli kaksi porttia: toiselle
vietiin taistelussa kuolleet, toiselle, kuten tässä, tuotiin eläviksi
jääneet.]. Siellä otti Perpetuan vastaan eräs Rusticus-niminen
katekumeeni, joka oli seurannut häntä. Ikäänkuin unesta heränneenä
(niin hän oli elänyt hengessä ja hurmiossa) Perpetua alkoi katsoa
ympärilleen ja sanoi kaikkien vielä hämmennyksissä ollen: 'Milloin
meidät heitetään tuon lehmän eteen?' Kuultuaan, että hän juuri oli
ollut sen edessä, hän ei uskonut ennenkuin näki raatelun merkit
ruumiissaan ja puvussaan. Silloin hän puhutteli veljeään, joka oli
tuotu hänen luokseen, ja mainittua katekumeenia, sanoen: 'Pysykää
lujina uskossa ja rakastakaa toinen toistanne, älkääkä saattako
häpeään meidän kärsimyksiämme.'

"Samoin rohkaisi toisella portilla Saturus Pudensia sanoen: 'Kuten
toivoin ja ennustin, en ole vielä saanut tuntea ainoankaan pedon
kosketusta, mutta nyt saat olla vakuutettu siitä, että kun lähden
tuonne, kuolen yhdestä ainoasta leopardin puremasta.' Ja pian aivan
näytännön lopussa leopardi päästettiinkin irti ja sen yhdestä
ainoasta puremasta hän oli yltyleensä veren peitossa, niin että
kansa hänen palatessaan pedon edestä huusi hänelle toisen kasteen
todistukseksi: 'Olkoon kylpy terveydeksi!' Ja terve olikin näin
kylpenyt. Silloin hän sanoi Pudensille: 'Jää hyvästi, muista pysyä
uskossasi äläkä unohda minua! Älköönkä se, mitä olet nähnyt,
hämmentäkö sinua, vaan vahvistakoon!' Samalla hän pyysi Pudensin
ottamaan sormestaan sormuksen, kastoi sen haavansa vereen ja antoi
hänelle takaisin perinnöksi, jättäen sen hänelle pantiksi ja
verensä muistoksi. Sitten hänet tajuttomana vietiin muiden kanssa
tavalliseen paikkaan, jotta hänen kaulansa katkaistaisiin miekalla.
Kansa vaati heidät asetettavaksi areenan keskikohdalle, jotta silmin
voisi paremmin seurata miekan tunkeutumista heidän ruumiiseensa. He
suutelivat toinen toistaan, lopettaakseen marttyyriutensa näillä
rauhan toivotuksen juhlamenoilla. Kaikki ottivat vastaan miekaniskun
liikkumattomina ja vaieten. Ja Saturus, joka (näyssä) oli ensinnä
astunut ylös, heitti ensimmäisenä henkensä. Sillä hän oli tukenut
Perpetuaa. Perpetuaa, joka nyt vasta, tuntiessaan rikkipuskettujen
kylkiluittensa välissä tuskaa, voihkaisi, johti itse pyövelin
vapisevan oikean käden kaulallensa. Eihän sellainen nainen, jota
saastainen henki pelkäsi, voinutkaan saada surmaniskua, jollei hän
itse sitä tahtonut!

"Oi te urhoolliset ja autuaat marttyyrit! Oi te todella kutsutut ja
meidän Herramme Jeesuksen Kristuksen kunniaan valitut! Sen, joka tätä
kunniaa tahtoo ylistää, on luettava näitäkin esikuvia, jotka eivät
ole entisiä halvemmat, seurakunnan rakennukseksi. Jotta myöskin nämä
viimeiset voiman teot todistaisivat, että yksi ja sama Pyhä Henki yhä
vielä vaikuttaa, todistaisivat kaikkivaltiasta Isää Jumalaa ja Hänen
Poikaansa, meidän Herraamme Jeesusta Kristusta, jonka on kunnia ja
loppumaton valta iankaikkisesta iankaikkiseen. Amen."

Mitä tulee kristityn naisen asemaan yleensä marttyyriaikana, lausuu
siitä Tertullianus: "Hän ei käy katsomassa pakanallisia näytelmiä
eikä muita meluisia huvituksia, vaan hän menee sairaiden luo tahi
niiden, jotka viruvat vankilassa. Hänen rakkain ajanviettonsa on
tuoda lohdutusta ja apua kärsiville veljille sekä ruokkia kodissaan
nälkäisiä."

Sitä henkisesti kohottavaa vaikutusta taasen, mikä kristinuskolla
oli antiikin naiseen, kuvailee eräs etevä kristillisen kirkon
muinaisuuden tutkija seuraavasti: "Juuri tosi naiselliset hyveet,
jotka ilmenivät siveydessä ja kunniallisuudessa, osaaottavassa
rakkaudessa, nöyryydessä ja kärsivällisyydessä, kehittyivät
kristinuskon avulla sellaiseen täydellisyyteen, johon pakanuuden
jaloinkaan siveysoppi ei voinut kohottaa niitä. Pakanallinen hyve
käsitti, kuten jo sen nimi virtus ilmaisee, miehen kuntoa ja
urhoollisuutta sellaisina kuin ne ilmenivät niin hyvin ulospäin
sodassa kuin sisällepäin toiminnassa valtion hyväksi. Kristinusko,
voidaan sanoa, on täälläkin purkanut väliseinänä olleen aidan
antamalla naisille miehekkään sankaruuden, joka ei ainakaan pettänyt
marttyyrikärsimyksissä, ja toisaalta pehmittänyt miehen sydämen ja
tehnyt sen alttiiksi sellaisille vaikutelmille, joilta se ennen oli
ollut kokonaan suljettu. Näin vaihtui myöskin miehen stoalainen
apatia (jäykkä välinpitämättömyys) kristityn alistuvaisuuteen ja
kristityn sääliin."

PIONIUKSEN MARTTYYRIO.

Eräästä Venezian käsikirjoituksesta löysi v. Gebhardt laajimman
marttyyrikertomuksen, mikä meillä on Deciuksen vainon ajalta. Se
sisältää erittäin vilkkaan kuvauksen presbyteri Pioniuksen ja hänen
seuralaistensa marttyyrikuolemasta Smyrnassa 12 p:nä maaliskuuta v.
250. Pionius oli "apostolinen mies, joka maailmassa vaeltaessaan
käänsi monta turhuudesta". Jo päivää ennen kiinnijoutumistaan oli
hän sitä ennustanut ja symboolisella toimituksella – kahleiden
sitomisella kaulalleen – osoittanut, ettei hän tahtonut luopumisella
itseään saastuttaa. Alttiisti hän ja hänen ystävänsä seurasivat, kun
temppelipalvelija Polemon saapui heitä vangitsemaan. "Tunnettehan
keisarin käskyn uhrata jumalille", muistutti hän heitä. "Tunnemme",
vastasi Pionius, "Jumalan käskyt, joissa hän käskee meidän häntä
ainoaa palvella". Polemon lausui: "Tulkaa torille, siellä tulette
tottelemaan". Mutta toiset kristityt vakuuttivat: "Me tottelemme
elävää Jumalaa". Koko tori, jonne heidät vietiin, tuli täyteen
uteliaita katsojia, kreikkalaisia ja juutalaisia; sattui näet
olemaan suuri juhlapäivä, niin että ihmiset olivat joutilaita.
Katsojat kiipesivät penkeille ja laatikoillekin, paremmin nähdäkseen.
Silloin Pionius ryhtyy pitämään puhetta kansalle. Pakanoille hän
muistuttaa Homeroksen sanaa, ettei tule iloita kuolemaa nähdessä,
juutalaisille Mooseksen lain käskyä: "Jos näet vihamiehesi juhdan
kaatumassa kuorman alle, niin älä mene ohi, vaan auta sitä ylös".
Näin nuhdeltuaan katsojia siitä, että he uteliaisuudesta ja huvikseen
olivat tulleet katsomaan toisten kärsimyksiä, käy hän varoittavasti
puhumaan tulevaisesta rangaistuksesta, joka uhkaa jumalatonta
maailmaa. "Luuletteko meidän kärsivän tällaista vanhurskaina vai
jumalattomina? Jos jumalattomina, miksi ette tekin, joita tekonne
osoittavat jumalattomiksi, samaa kärsi? Jos taasen vanhurskaina,
minkälainen toivo teillä silloin voi olla, kun vanhurskaat näin
kärsivät? Sillä jos vanhurskas tuskalla autuaaksi tulee, missä
silloin jumalaton on?" Monet jo tapahtuneet Jumalan tuomiot ovat
todistamassa sitä, että tuomio vieläkin odottaa maailmaa. Juudanmaan
nykyinen tila on sellainen Jumalan vihan merkki, samoin Kuollut
meri. Läheisempiäkin esimerkkejä hän luettelee. Vedenpaisumuksesta
tietävät kaikki kansat kertoa, kreikkalaiset Deukalionin, juutalaiset
Nooan aikaisesta. "Osittaisia tuomioita tapahtuu, että osittaisesta
tunnettaisiin yleinen. Sentähden me julistamme teille tulevaista
Jumalan tuomiota, joka on tapahtuva hänen Sanansa Jeesuksen
Kristuksen kautta; ja sentähden emme palvele teidän niin sanottuja
jumalianne emmekä kultaista kuvaa".

Hiljaisuuden vallitessa oli tätä puhetta kuunneltu. Muutamat tulivat
imarrellen puhuttelemaan Pioniusta. "Usko meitä, me rakastamme sinua
ja sinä ansaitsisit elää; suloistahan onkin elämä ja päivän valkeuden
näkeminen". Mutta hän vastasi: "Sanon minäkin, että suloinen on
elämä, mutta se on parempi elämä ja totinen valkeus, jota me
ikävöimme". Eräs toinen alkoi: "Kuule meitä, Pionius!" Mutta Pionius
keskeytti sanoen: "Suostu sinä kuulemaan minua, sillä mitä sinä
tiedät, sen minäkin tiedän, mutta siitä, mitä minä tunnen, olet sinä
tietämätön", ja otti siitä aihetta uuteen varoituspuheeseen, jolla
hän vihdoin suututti vastustajansa.

Tämän jälkeen alkoi temppelinpäällikkö viralliset toimitukset, aluksi
vieläkin kehoittamalla Pioniusta taipumaan. Tämä vastasi: "Jospa
minä voisin taivuttaa teitä kristityiksi". Sellainen oletus synnytti
läsnäolijoissa suurta naurua: "Eipä ole sinulla valtaa polttaa meitä
elävältä!" Pionius virkkoi: "Paljon pahempi on palaa kuoltuansakin!"
Kun tämän johdosta eräs vangituista kristityistä naisista hymähti,
kysyi temppelinpäällikkö: "Nauratko sinä?" Nainen vastasi: "Kyllä,
jos Jumala tahtoo; sillä me olemme kristityitä; kaikki näet, jotka
ovat kristityitä, saavat lakkaamatta hymyillä iankaikkisessa ilossa".
Hänelle sanottiin: "Sinä joudut kärsimään, mitä et tahtoisikaan;
sillä ne naiset, jotka eivät uhraa, pannaan porttolaan". Mutta hän
vastasi: "Pyhä Jumala on pitävä minusta huolta siinäkin asiassa."

Sitten seuraa virallisen pöytäkirjan mukaan tehty esitys itse
tutkinnosta, jonka jälkeen kristityt vietiin vankilaan. Siellä
kävi heitä katsomassa myöskin luopuneita kristityitä, joille
Pionius puhui sekä sydämellisesti että ankarasti. Tämäkin puhe,
joka osoittaa tarkkaa perehtymistä Vanhan Testamentin kirjoihin,
on laajasti referoitu. Vilkkaasti kuvataan vihdoin lopputapaukset:
vankien raastaminen takaisin oikeuden eteen, uudet houkuttelut ja
uhkaukset, marttyyrien uskonlujuus kaikkien rääkkäyksien aikana,
tutkimus prokonsulin edessä ja vihdoin Pioniuksen kuolemantuomion
toimeenpaneminen polttoroviolla.[5]

PYHÄN ACHATIUKSEN VÄITTELYN ASIAKIRJAT.

Keisari Deciuksen hallitessa toimeenpantujen vainojen aikana joutui
eräs Achatius (Akakios, Acacius), joka mahdollisesti oli Melitenen
piispa, Vähässä Armeniassa, kristittynä syytteeseen ja haastettiin
prokonsuli Martianuksen tuomioistuimen eteen. Tästä oikeusjutusta,
jonka ilmoitetaan tapahtuneen maaliskuun 29 p:nä 250, ovat
alkuperäiset kreikankieliset pöytäkirjat hävinneet, mutta tallella
on latinalainen teksti, joka ytimeltään perustuu näihin. Se sisältää
m.m. maaherran ja Achatiuksen välisen mielenkiintoisen keskustelun,
missä viimemainittu esittää muutamia sellaisia kristitystä
apologeettisesta kirjallisuudesta hyvin tunnettuja väitteitä,
joilla kumottiin pakanain uskonto ja saatettiin heidän jumalansa
naurunalaisiksi. Aivan tässä muodossa keskustelu tuskin lienee
tapahtunut, samoinkuin säilynyt teksti muutenkin sisältää uudempia
lisäyksiä. Mutta varmana saattaa pitää, että Achatius vapautettiin
syytteestä, ja tästä merkillisestä tosiasiasta säilyi sitten muisto
myöhempiin aikoihin, jolloin puheenalainen kertomus sepitettiin.

Esitämme seuraavassa tämän asiakirjan kokonaisuudessaan.

"Aina milloin kerromme Jumalan palvelijain kunniakkaista teoista,
lausumme kiitokset Hänelle, joka sekä varjelee kärsivätä että kruunaa
voittajan kunniassa. Niinpä keisari Deciuksen maaherraksi nimittämä
konsulinarvoinen Martianus, kristityn, opin vihamies, käski tuoda
luokseen Achatiuksen, jota oli kuullut mainittavan tavallaan tuon
uskonnon kilveksi ja turvaksi. Ja kun tämä oli tuotu sisään, lausui
maaherra: 'Sinun velvollisuutesi on rakastaa meidän ruhtinaitamme
[Kun tässä puhutaan ruhtinaista, vaikka kuten tunnettua, Decius
hallitsi yksinään, näyttää paikka viittaavan siihen, että kertomus
tässä muodossa ei ole hänen ajoiltaan peräisin.], koska kerran
elät roomalaisten lakien alaisena.' Achatius vastasi: 'Ja kenelle
on keisari enemmän sydämen asiana tai kuka häntä niin kunnioittaa
kuin kristityt ihmiset? Sillä alituisesti ja yhtämittaa me hänen
puolestaan rukoilemme, että hän tässä elämässä saavuttaisi korkean
iän sekä ohjaisi kansoja oikeamielisellä vallalla ja että hänen
hallituksensa aika muodostuisi mitä rauhallisimmaksi; sitten me
rukoilemme sotamiesten menestyksen ja koko maailman ja maanpiirin
turvallisuuden puolesta.' Martianus virkkoi: 'Tätä minä itsekin
suuresti kiitän, mutta jotta keisari vielä täydellisemmin oppisi
tuntemaan sinun alttiutesi, niin suorita hänelle yhdessä meidän
kanssamme uhri.' Achatius lausui: 'Innokkaasti minä rukoilen
Herraani, joka on totinen ja suuri, hallitsijan menestyksen puolesta;
mutta uhria hän ei saa vaatia, emmekä me liioin suorittaa. Sillä
kuka ihmiselle suorittaisi uhrimenoja?' Martianus virkkoi: 'Vastaa,
ketä jumalaa sinä rukoilet, jotta mekin voisimme hänelle toimittaa
uhreja.' Achatius sanoi: 'Toivon, että saat tietää minun Jumalani,
koskapa on hyödyllistä tutustua siihen Jumalaan, joka on totinen.'
Martianus virkkoi: 'Ilmoita-minulle hänen nimensä!' Achatius sanoi:
'Aabrahamin Jumala, Iisakin Jumala ja Jaakobin Jumala.' Martianus
virkkoi: 'Jumalienko nimiä nuo ovat?' Achatius vastasi: 'Eivät nuo,
vaan se, joka heille on puhunut, Hän on totinen Jumala, Häntä meidän
tulee pelätä.' Martianus virkkoi: 'Kuka tuo on?' Vastasi Achatius:
'Korkein Adonai, joka istuu kerubien ja serafien yläpuolella.'
Martianus virkkoi: 'Mitä ovat serafit?' Hänelle lausui Achatius:
'Serafi on Korkeimman Jumalan palvelija ja ylhäisen istuimen vartija.'

"Martianus virkkoi: 'Mikä tyhjänpäiväinen filosofinen väittelytapa
on sinut pettänyt? Halveksi näkymättömiä; tee pikemmin tuttavuutta
niiden todellisten jumalien kanssa, joita näet edessäsi!' Vastasi
Achatius: 'Ketkä ovat ne jumalat, joille käsket minua uhraamaan?'
Martianus virkkoi: 'Säilyttäjällemme Apollolle, nälän ja ruton
torjujalle, joka koko maailman säilyttää ja ohjaa.' Achatius
vastasi: 'Tuolleko, jota te tietäjäksi luulottelette [Kreikkalaista
jumalaa Apollonia (latinaksi Apollo), jonka palvelun myös
roomalaiset omaksuivat, rukoiltiin kaiken pahan, niin henkisen kuin
ruumiillisen torjujana. Hän oli myös ennustustaidon suojelija,
joka jakeli oraakkelilauseitaan ja jota taruissa kuvailtiin
tietäjäksi.]? Hänellekö, joka hehkuen onnettomasta rakkaudesta
tyttöön juoksenteli huumaantuneena, tietämättä joutuvansa
kadottamaan kiihkeästi kaihoamansa saaliin [Tarun mukaan Apollon oli
rakastunut Daphne-nimiseen neitoon, joka kuitenkin vieroi jumalan
lemmentarjouksia. Tämän ajaessa takaa pakenevaa tyttöä ja juuri
ollessa saavuttamaisillaan hänet Daphne muuttuikin laakeripuuksi.
Siitä syystä muka tämä puu oli Apollonille pyhitetty.]? On ilmeistä
niin ollen, että se, joka ei tuota tietänyt, ei ollut mikään
ennustaja, eikä mikään jumala se, jonka tyttö petti. Eikä hän vain
tässä kohden kokenut tuskia, vaan pian kohtalo rankaisi häntä vielä
julmemmalla tappiolla. Sillä rietas kun oli poikia kohtaan, hän erään
Hyacinthuksen kauneuden viehättämänä, kuten hyvin tunnette, lemmestä
lämpeni ja kurjana sekä tulevaisuutta tuntematta surmasi kiekolla
hänet, jota ikävöi nähdä [Tarun mukaan Apollon, heitellessään
diskosta lemmikkinsä, kauniin Hyakinthoksen (latinaksi Hyacinthus),
kanssa, tapaturmaisesti viskasi tämän päähän kiekon, niin että
nuorukainen kuoli. Oli sellainenkin tarina, että Länsi- (tai
Pohjois-) tuuli, joka myös oli ihastunut poikaan, mustasukkaisuudesta
ohjasi kilpailijansa kättä mainitulla surullisella seurauksella.].
Hänellekö, joka kerran palveli yhdessä Neptunuksen kanssa, hänellekö,
joka kaitsi vierasta karjaa [Ilias-runoelman XXI:ssä laulussa
kerrotaan, kuinka Apollon ja Poseidon (latinaksi Neptunus) jumalien
täytyi vuoden ajan palvella Troian kuningasta Laomedonia; edellinen,
paimensi tämän karjaa Ida-vuoren rinteillä, kun taas jälkimmäinen
rakensi muuria Troian kaupungin ympäri. Toisen tarutoisinnon
mukaan molemmat ottivat osaa muurin rakentamiseen. Sitäpaitsi oli
olemassa taru, joka tiesi, että Apollon oli tuomittu yhdeksän
vuotta palvelemaan Thessalian Pherai-kaupungin kuningasta Admetosta
hoitamalla tämän hevosia ja lehmiä; syyksi mainittiin joko, että
Apollon oli surmannut Delphoissa asustaneen lohikäärmeen tai että
hän oli tappanut kykloopit, jotka olivat takoneet Zeus- (latin.
Juppiter) jumalan salamat.], tällekö käsket minua uhraamaan? Vai
salaman iskemälle Aesculapiukselle [Asklepios (latin. Aesculapius)
oli kreikkalaisilla terveyden ja lääketaidon jumala. Hänen kerrottiin
herättäneen eloon kuolleetkin, minkä vuoksi Zeus salamallaan
surmasi hänet. Juuri tämän vuoksi Asklepioksen isä Apollon
puolestaan tappoi salaman takojat, kykloopit.] tai avionrikkojalle
Venukselle [Aphrodite (latin. Venus) oli kreikkalaisilla rakkauden
ja naisellisen sulon jumalatar. Jumalaistarustossa hän esiintyy
Hephaistoksen (latin. Vulcanus) puolisona, mutta runoilijat tiesivät
kertoa hänen monista lemmenseikkailuistaan, joista tunnetuimpia oli
hänen aviorikollinen suhteensa sodanjumalaan Arekseen (latin. Mars).]
ja muille kummituksille minun pitäisi tuhlata uhreja? Olenko minä,
vieläpä edessäni tämän elämän loppu, rukoileva niitä, joita en alennu
jäljittelemään, joita ylenkatson, joita syytän, joita kammoan, ja
jotka tuskin voisivat välttää lakinne ankaruutta, jos heidän tekojaan
nyt joku suorittaisi. Ja kunnioitatteko välistä toisissa sitä, mitä
toisissa rankaisette?' Martianus virkkoi: 'Kristittyjen tapana on
jumaliamme vastaan sepittää paljon herjauksia. Senvuoksi käsken sinun
tulla kanssani Juppiterin ja Junon temppeliin, jotta yhdessä viettäen
hauskoja juhlapitoja suorittaisimme jumaluuksille mitä heidän arvonsa
vaatii.' Achatius vastasi: 'Kuinka minä siellä voin uhrata hänelle,
jonka hauta todistettavasti on Kreetassa [Viittaus paikallistaruun,
jonka mukaan Zeus oli sekä syntynyt Kreetan saarella että sinne
haudattu.]? Ei kaiketi hän ole noussut ylös kuolleista?'

"Martianus virkkoi: 'Joko uhraa tai kuole!' Achatius vastasi: 'Näin
tekevät myös rosvonammatissa ovelat dalmatialaiset; heti kun he
murha-aikeessa ovat miehittäneet teiden solat ja matkan varrella
olevat salapaikat, he pyytävät ansaansa jokaisen kulkijan, ja heti
kun matkamies on sinne suunnannut askeleensa, joutuu itsekukin
sellaisen pakon alaiseksi, että saa luovuttaa joko rahansa tai
henkensä. Niinpä ei kukaan tällöin kysy, mitä järkeä siinä on, vaan
mihin se, joka pakottaa, kykenee. Samantapainen on sinun tuomiosi,
sinä kun joko määräät täytettäväksi vääriä vaatimuksia tai uhkaat
perikatoa. En mitään kauhistu, en mitään pelkää. Julkinen oikeus
rankaisee huorintekijän, avionrikkojan, varkaan, miehenpilaajan,
taikurin ja murhaajan. Jos olen näihin rikoksiin syypää, tuomitsen
itse itseni jo ennenkuin äännähdätkään; jos sitävastoin minut
viedään rangaistavaksi sen nojalla, että palvelen sitä Jumalaa,
joka on totinen, niin minua ei tuomita lain nojalla, vaan tuomarin
mielivallan mukaan. Profeetta huutaa uhaten: 'Ei ole ketään
joka etsii Jumalaa; kaikki ovat poikenneet pois, kaikki tyynni
turmeltuneet!' Niinpä et voi puhdistautua. Sillä on kirjoitettu:
'Niinkuin sinä tuomitset, niin tullaan myös sinut tuomitsemaan, ja
niinkuin sinä teet, niin myös sinulle tehdään.' Martianus virkkoi:
'Minua ei ole käsketty tuomitsemaan, vaan pakottamaan. Jos siis
osoitat ylenkatsetta, saat olla varma rangaistuksesta.' Achatius
vastasi: 'Ja minulle on annettu käsky, etten saa milloinkaan kieltää
Jumalaani. Jos sinä palvelet särkyväistä ja lihallista, tästä
maailmasta pikaisesti poistuvaa ihmistä, jonka tiedät kohta joutuvan
matojen syötäväksi, kuinka paljon enemmän tuleekaan minun totella
mahtavinta Jumalaa, jonka väkevyys kestää iankaikkisesti? Ja kenenkä
on tuo lausuma: 'Joka kieltää minut ihmisten edessä, hänet minä myös
olen kieltävä Isäni edessä, joka on taivaissa, kun tulen ennakolta
ilmoitetussa kunniassa ja voimassa tuomitsemaan eläviä ja kuolleita?'

"Martianus virkkoi: 'Sinä olet – mitä aina halusin saada tietää
– äkkiarvaamatta tunnustanut teidän vakaumuksenne ja oppinne
harhaluulon. Onko Jumalalla poika?' Vastasi Achatius: 'On.' Martianus
virkkoi: 'Kuka on Jumalan poika?' Vastasi Achatius: 'Totuuden ja
armon Sana.' Martianus virkkoi: 'Onko hänellä tämä nimi?' Vastasi
Achatius: 'Et ollut kysynyt pojan nimeä, vaan itse hänen olemustaan.'
Pyhä Achatius vastasi: 'Jeesukseksi Kristukseksi häntä mainitaan.'
Martianus virkkoi: 'Mistä Jumalan vaimosta hän on siinnyt?' Vastasi
pyhä Achatius: 'Ei Jumala ihmisten tavoin vaimoon yhtymällä ole
siittänyt poikaa, vaan luovalla oikealla kädellään hän ensimmäisenä
muovaili Aadamin. Sillä kaukana olkoon, että sinä voisit väittää
Jumalallisen Majesteetin olleen kosketuksissa kuolevaisen tytön
kanssa. Savesta Hän muodosti ensimmäisen ihmisen jäsenet, ja kun
hän jo oli täysin valmiiksi saanut kuvan, antoi Hän sille sielun
ja hengen. Siten myös Jumalan Poika, totuuden Sana, astui esiin
Jumalan sydämestä. Sen vuoksi on kirjoitettu: 'Sydämestäni uhkuvat
ihanat sanat.' Martianus virkkoi: 'Onko Jumala siis ruumiillinen?'
Achatius lausui: 'Itse Hän yksin tuntee näkymättömän muotonsa, mutta
me emme sitä tajua, vaan ainoastaan kunnioitamme Hänen voimaansa ja
mahtiansa.' Martianus virkkoi: 'Jos hän ei ole ruumiissa, ei hän
tiedä mitään sydämestäkään. Sillä tuntoa ei voi olla ilman jäseniä.'
Vastasi Achatius: 'Ei järki synny näissä ruumiillisissa jäsenissä,
vaan sen antaa Jumala. Mitä siis ruumiilla on tekemistä tunnon
kanssa?' Martianus virkkoi: 'Katso katafryygialaisia, muinaisen
uskonnon kannattajia, kuinka he minun uhrimenoihini kääntyneinä
ovat luopuneet entisistä menoistaan ja meidän kanssamme suorittavat
rukouksia [Katafryygialaisilla tarkoitetaan kirkkohistoriasta
tunnettuja montanisteja, minkä kristityn lahkokunnan perusti
150-luvulla Montanus, joka saarnaten Kristuksen pikaista tuloa
vaati ankaraa askeesia. Siitä, että osa montanisteja olisi luopunut
uskostaan ja omaksunut pakanuuden, ei ole muualta tietoa eikä se
ole uskottavaa.]. Riennä sinäkin samalla tavoin tottelemaan! Kokoa
kaikki katolista uskoa olevat kristityt ja suuntaa näiden kanssa
huomiosi meidän keisarimme uskontoon. Tulkoon sinun kanssasi koko
kansa, riippuuhan se sinun ratkaisuvallastasi.' Achatius vastasi:
'Niitä kaikkia ei hallitse minun vihjaukseni, vaan Jumalan käsky.
Kuulkoot siis minua, jos oikeaan kehoitan, mutta jos nurjaan ja
vahingolliseen, niin ylenkatsokoot!'

"Martianus virkkoi: 'Luovuta minulle kaikkien nimet!' Vastasi
Achatius: 'Heidän nimensä on muistiin merkitty taivaalliseen
kirjaan ja jumalallisille lehdille. Kuinka siis kuolevaiset silmät
voivat katsella sitä, minkä Jumalan kuolematon ja näkymätön voima
on muistiin merkinnyt?' Martianus virkkoi: 'Missä ovat tietäjät,
taikataitosi toverit, tai tämän taitavan petkutuksen opettajat?'
Vastasi Achatius: 'Me olemme saaneet ja saamme kaikki Jumalalta,
ja me kammoksumme taikuuden harjoittajain lahkokuntaa.' Martianus
virkkoi: 'Siksipä te juuri olettekin tietäjiä, koska otatte
käytäntöön tiesi minkä uuden uskonnonlajin.' Achatius vastasi:
'Me hävitämme ne jumalat, jotka te ensin teette ja joita, itse
tehtyänne, pelkäätte. Teiltä näet tulee puuttumaan jumalia, jos
kiveltä uupuu taiteilija tai taiteilijalla ei olisi tarpeeksi kiveä.
Sillä me puolestamme pelkäämme Häntä, jota emme valmista, vaan joka
meidät on valmistanut, joka meidät loi kuten Herra, rakasti kuten
Isä, ja pelasti iankaikkisesta kuolemasta niinkuin hyvä Isäntä.'
Martianus virkkoi: 'Ilmoita nimet, jottet itse joutuisi rangaistuksen
alaiseksi.' Achatius vastasi: 'Itse minä seison tuomioistuimen
edessä, ja sinä kysyt nimeä. Vai toivotko voivasi voittaa useita,
sinä, jonka minä yksinäni voin tuhota. Jos nimet ovat sinulle
tärkeitä, niin kutsutaan minua Achatiukseksi, ja jos tiedustelet
ominaisnimeäni, on se Agathangelos; edelleen troialaisten piispa
Piso ja presbyteri Menander. Tee jo niinkuin hyväksi katsotaan!'
Martianus virkkoi: 'Sinä tulet suljettavaksi vankilaan, jotta keisari
saisi tutustua pöytäkirjoihin, ja hänen ohjeensa mukaan ratkaistakoon
sitten, miten sinuun nähden on meneteltävä.' Niinpä keisari Decius
luettuaan kaikki pöytäkirjat ja ihaillen jo annetun vastauksen
kumoamista puhkesi nauruun ja nimitti pian Martianuksen Pamfylian
maaherraksi. Mutta suuresti ihaillen Achatiusta hän antoi hänen jäädä
entiseen arvoonsa ja uskontoonsa.

"Tämän toimitti konsulinarvoinen Martianus Deciuksen ollessa
keisarina, maaliskuun 29 p:nä."

MAXIMUKSEN MARTTYYRIO.

Kuten tiedämme, kuului alkuseurakuntain jäsenten valtava enemmistö
alempiin kansanluokkiin. Siellä oli orjia, käsityöläisiä,
pikkukauppiaita ja muita yhteiskunnan pienimpiä. Sen näemme sekä
alkuseurakuntia koskevista Apostolien tekojen kuvauksista että
Paavalin kirjeistä, varsinkin 1. Korinttolaiskirjeen 1. luvun viime
säkeistöstä. Samaa todistaa myös kirkkohistoria. Näihin yhteiskunnan
pienimpiin kuului myös asioitsija Maximus, jonka kaikessa
koruttomassa vaatimattomuudessaan suurenmoista uskoa ja lujaa
kristillistä vakaumusta uhkuvan marttyyrion esitämme seuraavassa
sananmukaisena käännöksenä.

"Pyhän Maximuksen, marttyyrin, oikeudenkäyntiasiakirjat.

"Kun keisari Decius tahtoi kukistaa kristityt tai tehdä tyhjäksi
kristittyjen uskonnon, niin hän antoi asetuksia kautta koko maailman,
että kaikki kristityt luopuisivat elävästä ja totisesta Jumalasta
ja uhraisivat pahoille hengille [Latinal. teksti: daemoniis
(daimoneille).], mutta niitä, jotka eivät tähän suostuisi, olisi
kidutettava ja rangaistava kuolemalla. Tähän aikaan Jumalan palvelija
Maximus, pyhä mies, vapaasta tahdostaan esiintyi julkisesti. Hän oli
plebeiji, ammatiltaan asioitsija. Hänet vangittiin ja vietiin Aasian
prokonsulin Optimuksen eteen. Prokonsuli lausui hänelle: 'Mikä on
sinun nimesi?' Hän vastasi: 'Nimeni on Maximus.' Prokonsuli virkkoi:
'Mitä säätyä sinä olet?' Maximus lausui: 'Olen vapaana syntynyt,
mutta Kristuksen orja.' Prokonsuli virkkoi: 'Mikä toimi sinulla on?'
Maximus vastasi: 'Olen plebeiji, elän liikeasioillani.' Prokonsuli
virkkoi: 'Oletko kristitty?' Maximus vastasi: 'Vaikka olenkin
syntinen, olen kuitenkin kristitty.' Prokonsuli virkkoi: 'Etkö tunne
voittamattomien hallitsijoiden äskettäin antamia asetuksia?' Maximus
vastasi: Mitä? Prokonsuli virkkoi: 'Että kaikkien kristittyjen
täytyy luopua kummallisesta taikauskostaan sekä tunnustaa todellinen
ruhtinas, jonka alaisena koko maailma on, ja palvoa hänen jumaliaan.'
Maximus vastasi: 'Tunnen kyllä tämän maailman hallitsijan antaman
nurjan asetuksen ja sentähden olenkin esiintynyt julkisesti.'
Prokonsuli virkkoi: 'Uhraatko siis jumalille?' Maximus vastasi: 'Minä
en uhraa muille kuin ainoalle Jumalalle, ja pidän onnenani sitä,
että varhaisimmasta nuoruudestani olen hänelle uhrannut.' Prokonsuli
virkkoi: 'Uhraa, jotta pelastuisit, sillä ellet tahdo tehdä sitä,
toimitan niin, että tulet nääntymään monenlaisin kidutuksin.'
Maximus vastasi: 'Sitä olen aina toivonutkin. Siksipä myös olen
julkisesti esiintynyt, jotta vihdoin päästyäni niin viheliäisestä ja
lyhytaikaisesta elämästä saavuttaisin iankaikkisen.'

"Silloin prokonsuli käski ruoskia häntä raipoilla, ja kun häntä
ruoskittiin, niin hän lausui hänelle: 'Uhraa, Maximus, jotta
vapautuisit näistä kidutuksista.' Maximus vastasi: 'Nämä eivät ole
mitään kidutuksia, jotka tapahtuvat Herramme Jeesuksen Kristuksen
nimen tähden, nehän ovat vain voitelemista. Mutta jos peräydyn
Herrani käskyistä, jotka olen oppinut Hänen evankeliumistaan, niin
silloin tulevat osakseni totiset ja iätikestävät tuskat.' Silloin
prokonsuli käski ripustaa hänet kidutuspukkiin [Kidutuspukki oli
jotenkin hevosenmuotoinen puinen kidutuslaitos, jonka päälle
marttyyri pingoitettiin ja jossa häntä venytettiin niin, että jäsenet
menivät sijoiltaan.]. Kun häntä kidutettiin, niin hän lausui hänelle:
'Viisastu jo, kurja, mielettömyydestäsi ja uhraa, jotta saisit
säilyttää henkesi!' Maximus vastasi: 'Henkeni säilytän, jos en uhraa;
mutta jos uhraan, niin kadotan sen. Sillä minulle eivät tuota tuskaa
ja kipua ryhmysauvat eikä kynsiraudat [Kynsiraudat taasen olivat,
kuten nimikin osoittaa, kynnen- tai käpälänmuotoisia kidutuskojeita,
joilla marttyyrin sivuja revittiin rikki.] eikä tulikaan, koskapa
minussa pysyy Kristuksen armo, joka tekee minut iankaikkisesti
autuaaksi kaikkien pyhien esirukousten tähden, jotka tässä
kilvoituksessa taistellen ovat voittaneet teidän vimmatun raivonne ja
jättäneet meille yleviä esikuvia.' Silloin prokonsuli julisti hänelle
tuomion sanoen: 'Hänet, joka ei alistu meidän pyhiin lakeihimme niin
että uhraisi suurelle Dianalle, määrää keisarin lempeys [Latinal.
teksti: divina clementia = jumalallinen l. taivaallinen lempeys,
siitä = keisarin lempeys, vert. Luuk. 24, 25.] muiden kristittyjen
peloksi ja varoitukseksi kivitettäväksi.' Ja niin tempasivat
perkeleenpalvelijat Kristuksen taistelijan, joka kiittäen Jumalaa
ja Isää Hänen Poikansa Jeesuksen Kristuksen kautta siitä, että Hän
oli katsonut hänet arvolliseksi taistelemalla voittamaan perkeleen,
vietiin kaupungin muurien ulkopuolelle, missä hän kivitettynä heitti
henkensä.

"Näin Jumalan palvelija Maximus kärsi todistajakuoleman Aasian
maakunnassa toukokuun 14 p:nä Deciuksen ollessa keisarina ja
Optimuksen prokonsulina, mutta hallitessa Herramme Jeesuksen
Kristuksen, jolle kunnia iankaikkisesta iankaikkiseen. Amen."

POTAMIAINAN JA BASILIDEEN MARTTYYRIO.

Egypti on niitä seutuja vanhassa Rooman valtakunnassa, jossa
vainon myrskyt raivosivat hirmuisimmin. Varsinkin Aleksandriassa,
maan pääkaupungissa ja idän kuuluisassa kulttuurikeskuksessa,
vuoti vuolaina virtoina uskontodistajain jalo veri. Täällä
kärsi todistajakuoleman m.m. mainehikkaan ja oppineen kirkkoisä
Origeneen jalo isä Leonidas. Monet Origeneen oppilaista kärsivät
todistajakuoleman. Huomattavin heistä Eusebioksen mukaan on
Basilides, joka saattoi kuolemaan kuuluisaa naismarttyyriä
Potamiainaa. Potamiaina kärsi todistajakuoleman liekeissä yhdessä
äitinsä Marcellan kanssa Deciuksen vainon aikana.

Eusebios kertoo kirkkohistoriansa VI. kirjan 5. luvussa, että
Potamiaina oli tunnettu kauneudestaan, tahrattomasta puhtaudestaan
ja neitseellisestä kunniastaan sekä että hän oli kärsinyt paljon
uskonsa tähden Herraan Jeesukseen. Potamiainan ja hänen jalon äitinsä
sankarikuolema teki ylevämieliseen ja hienotunteiseen Basilidekseen
niin syvän vaikutuksen, että hänkin pian seurasi autuaita marttyyrejä
tuskan tulikasteeseen.

Kirkkohistorian isä on teoksessaan pystyttänyt kauniin
muistomerkin näille tuskien ja kipujen miehen uskollisille ja
jaloille seuraajille. Esitämme seuraavassa kertomuksen heidän
todistajakuolemastaan Eusebioksen mukaan, kertomuksen, jonka Knopf on
ottanut tunnettuun marttyyrihistorialliseen lähdekokoelmaansa.

"Kun tuomari Aquilas oli julmasti rääkkäyttänyt Potamiainan
koko ruumista, niin hän lopuksi uhkasi antaa hänet alttiiksi
gladiaattorien[6] häpeälliselle kohtelulle. Potamiaina mietti hetken
itsekseen, ja kun häneltä kysyttiin, mitä hän oli päättänyt, niin
hän antoi vastauksen, joka pakanain katsantokannan mukaan sisälsi
jotakin perin jumalatonta [Mitä tämä lienee ollut, sitä me emme voi
sanoa, mutta se näyttää olleen sellaista, millä he siinä määrin
häväisivät itsensä pakanain silmissä, ettei kukaan pakanallisten
käsitteiden mukaan tekemättä itse syntiä ja saastuttamatta itseään
voinut sekaantua niin jumalattoman henkilön kanssa; niin he tämän
taitavan keinon avulla turvasivat kunniansa ja naisellisen hyveensä
(Stroth).]. Tuskin hän oli sanonut tämän, kun julistettiin hänen
lopullinen tuomionsa ja hänet jätettiin Basilideelle, eräälle
henkivartioupseerille, joka lähti viemään häntä kuolemaan. Kun
kansanjoukko tahtoi hyökätä hänen kimppuunsa, niin Basilides ajoi
pois pilkkaajat, esti heitä hyökkäämästä hänen kimppuunsa ja osoitti
hänelle yleensä paljon sääliä ja osanottoa. Potamiaina tunnusti
hänen ylevämielisyytensä häntä kohtaan ja kehoitti häntä olemaan
hyvillä mielin. Sillä hän tahtoi poismenonsa jälkeen rukoilla
Herraa hänen puolestaan ja pian palkita hänelle sen, mitä hän oli
tehnyt hänelle. Lausuttuaan tämän hän kesti urhoollisesti kuoleman,
joka tapahtui siten, että hänen ruumiinsa osa osalta hitaasti ja
vähitellen painettiin kiehuvaan pikeen kantapäästä kiireeseen. Ja
tällä tavalla päättyi tuon kuuluisan naisen taistelu. Mutta vain
lyhyen ajan kuluttua Basilideen taistelutoverit vaativat häntä
tekemään valan jostakin syystä. Basilides vakuutti tällöin, ettei
hän lainkaan saa vannoa, sillä hän on kristitty, ja tunnusti sen
julkisesti. Aluksi luultiin jonkun aikaa hänen vain laskevan leikkiä.
Mutta kun Basilides piti lujasti kiinni vakaumuksestaan, niin hänet
vietiin tuomarin eteen, ja kun hän sielläkin järkähtämättä tunnusti
uskonsa, niin hänet heitettiin vankilaan. Kun sitten muutamat veljet
Herrassa tulivat hänen luokseen ja kysyivät häneltä syytä tähän
niin nopeaan ja odottamattomaan päätökseen, niin hän vastasi, että
Potamiaina kolme päivää marttyyrikuolemansa jälkeen oli näyttäytynyt
hänelle yöllä, asettanut kruunun hänen päähänsä ja sanonut
rukoilleensa Herraa hänen puolestaan sekä että hänen rukouksensa oli
tullut kuulluksi; hän tulisi ennen pitkää ottamaan hänet luokseen.
Senjälkeen veljet antoivat hänelle Herran sinetin [kasteen] ja
Basilides mestattiin seuraavana päivänä miekalla, todistettuaan
rohkeasti ja pelottomasti Herrasta."

Eusebios lisää, että monet muutkin Aleksandriassa äkkiä kääntyivät
Kristuksen oppiin, kun Potamiaina oli ilmestynyt heille unessa ja
kehoittanut heitä vastaanottamaan Jumalan sanan.

PIISPA CYPRIANUS.

Pohjois-Afrikan seurakuntien ensimmäinen marttyyripiispa on Karthagon
jalo piispa Thascius Caecilius Cyprianus.

Hän oli syntynyt luultavasti Karthagossa n. vuoden 200 paikkeilla
hyvinvoivan ja arvossapidetyn pakanallisen perheen jälkeläisenä. Jo
nuorena hän osoitti erinomaista halua ja taipumusta opiskelemiseen,
jonka tähden vanhemmat antoivatkin hänelle hyvän ja huolellisen
kasvatuksen. Hän harrasti erikoisesti kaunopuheisuutta, tullen
Karthagon kuuluisimmaksi kaunopuheisuuden opettajaksi, nauttien
suurta arvonantoa, kooten rikkauksia ja saaden paljon ystäviä.
Vihdoin näkyi Herralle hyväksi kirkastaa hänessä Poikansa. Tähän
suureen työhön Herra käytti presbyteri Caecilianusta eli Caeciliusta,
jonka nimen Cyprianus sitten otti kasteessa. Tämän autuaan muutoksen
kautta pyhitettiin hänen suuret luontaiset lahjansa, ja hänestä tuli
valittu ase Herran kädessä. Hän myi nyt pois huomattavan omaisuutensa
lahjoittaen tulot köyhille sekä vihkiytyi sydämellään ja sielullaan
Herran palvelukseen. Vähän senjälkeen kuin Cyprianus oli kastettu,
mikä tapahtui v. 246, hänet jo noin v. 248 seurakunnan kiihkeästä
toivomuksesta valittiin piispa Donatuksen jälkeen Karthagon piispaksi.

Se poikkeuksellinen luottamus, jota oli osoitettu äskenkääntyneelle
piispan vaalissa, loistavalla tavalla sai oikeutustodisteensa.
Cyprianus osoittautui mieheksi, joka oli tosikristitty sekä
katsantotavaltaan että koko olennoltaan. Hän oli tasainen, lempeä
luonne ja suuri käytännöllinen kyky. Hän tunsi ihmiset ja elämän,
ei tavoitellut saavuttamattomia, vaan pyrki lannistumattomalla
tarmolla asettamaansa selvään päämäärään. "Cyprianus on yleensä
toiminnan mies eikä teorian, uskon mies eikä mietiskelyn. Koko sillä
sisäisellä herkkyydellä, mikä oli hänelle ominaista, oli hän avannut
henkensä ja sydämensä kristilliselle totuudelle ja vihkiytynyt sille"
(Bardenhewer).

Heti piispallisen toimintansa alussa hän ryhtyi taisteluun
siveellisiä epäkohtia vastaan seurakuntaelämässä. Sinä pitkänä, lähes
puoli vuosisataa kestäneenä rauhanaikana, joka oli Deciuksen vainon
edellä, oli kirkossa päässyt valtaan maailmanmielisyys ja siveellinen
kurittomuus. Monet papit ja maallikot olivat langenneet ahneuteen,
eripuraisuuteen ja muihin synteihin. Tällaista tapojen höltymistä
vastaan koroitti Cyprianus vanhurskaan äänensä. "Meidän tulee ottaa
vaari totuudesta; sillä vaikkapa vainon pimeys onkin yllämme,
niin ei mielemme eikä harkintakykymme silti tarvitse siinä määrin
pimetä, ettemme voisi nähdä emmekä tuntea Jumalan tahtoa. Mutta jos
me ensinnä opimme tuntemaan pahan syyn, niin opimme myös helposti
löytämään lääkkeen sitä vastaan. Herra tahtoo asettaa laumansa
koetukselle; ja kun Jumalan niin vakavasti kehoittama kirkkokuri on
siinä määrin rappeutunut, niin on Jumala lähettämänsä kurituksen
kautta tahtonut jälleen herättää henkiin tukahutettua, tekisi mieleni
sanoa: nukkuvaa uskoa. Ja kun me synneillämme olemme ansainneet
paljon pitemmän ja raskaamman rangaistuksen, niin Jumala on suuressa
hyvyydessään johtanut asiat niin, että sitä, mitä meille nykyisin on
tapahtunut, on mieluummin pidettävä koettelemuksena ja varjeluksena
kuin todellisena vainona.

"Jokainen huolehti vain omaisuutensa kartuttamisesta; unohdettiin
millaisen uskovaisten keskinäinen suhde oli apostolien aikoina, ja
millaisia uskovaisten aina tulisi olla. Mielet valtasi sammumaton
saaliin ja tavaran himo. Monessa papissa ei enää ollut havaittavissa
minkäänlaista hurskautta. Kristityt olivat keskenään aivan armottomia
ja tavoiltaan kokonaan kurittomia. Miehet leikkauttivat, kampauttivat
partansa, ja naiset koristeleivat tekoväreillä. Niitä silmiä, jotka
Jumala oli antanut hyödyllistä ja tarpeellista käyttöä varten,
he käyttivät väärin katsellakseen katoavaa hekumaa. Solmittiin
avioliittoja uskottomain kanssa ja Kristuksen jäsenet tehtiin
porton jäseniksi. Jumalan nimeä ei häväisty ainoastaan kirouksilla
ja sadatuksilla, vaan vieläpä tehtiin toisinaan vääriä valojakin.
Ylpeitä oltiin ja halveksittiin esimiehiä, toivottiin pahaa
toisilleen. Monet piispat, joiden olisi tullut näyttää toisille hyvää
esimerkkiä ja antaa rakentavia neuvoja, löivät laimin jumalallisen
kutsumuksensa ja harrastivat maallisia. He jättivät saarnatuolinsa
ja seurakuntansa, liikkuivat vieraissa maissa, harjoittivat kauppaa
ja olivat ahneita. He eivät auttaneet hätääkärsiviä uskonveljiään,
vaan olivat kohtuuttomia ja heillä oli sydän, joka oli läpikotaisin
harjaantunut ahneudessa. Mitä rangaistuksia ja koettelemuksia me
emme näin ollen olekaan ansainneet synneillämme, sitäkin enemmän,
kun Jumalan vanhurskaus on jo kauan ennen tätä varoittanut meitä
ja sanonut: 'Jos hänen lapsensa hylkäävät lakini eivätkä käskyjäni
noudata, niin minä rankaisen vitsalla heidän rikkomuksensa ja heidän
pahat tekonsa vitsauksilla'. [Ps. 89, 31-33] Kaikki tämä on jo aikoja
sitten meille ilmoitettu, mutta me olemme unhottaneet tämän lain ja
synneillämme aikaansaaneet sen, että Jumalan täytyy vielä ankarammin
rangaista meitä ja asettaa uskomme koetukselle.

"Meidän täytyy tunnustaa, että ne ahdingot ja se vaino, joka on
tuhonnut ja jatkuvasti tuhoaa laumamme parhaimmistoa, on syntiemme
hedelmä, sillä me emme ole säilyttäneet Herran teitä, emmekä pitäneet
hänen käskyjään, jotka Hän on antanut parhaaksemme. Herra Jeesus on
tehnyt Isän tahdon, mutta me etsimme rikkautta ja ajallisia etuja.
Me olemme ylpeitä, taistelunhaluisia ja riitelemme toistemme kanssa.
Me ylenannamme uskon puhtauden ja yksinkertaisuuden. Me luovumme
maailmasta vain suulla, mutta ei sydämellä eikä totuudessa."

Näin hurskas piispa ahkeroi vanhurskauden sanalla ohjata seurakuntaa
oikeaan. Mutta pian hänen täytyi erota laumastaan. Vuoden 250 alussa
puhkesi näet suuri Deciuksen vaino, jonka hirmumyrsky puhalteli
peloittavalla voimalla erikoisesti juuri Afrikan seurakuntien yli.
Karthagon amfiteatterissa kaikuivat raivoisat huudot: "Cyprianum
ad leones!" – "Cyprianus jalopeurain eteen!" Cyprianus poistui
seurakunnan etua silmälläpitäen kaupungista, mutta pysyttäytyi
läheisestä pakopaikastaan keskeytymättömässä yhteydessä seurakuntansa
kanssa. Pian hän kuitenkin palasi seurakuntansa luo. Mutta uusien
vainojen aikana hän vietiin maaherra Paternuksen eteen. Erittäin
rohkeasti ja uskollisesti hän nyt tunnusti Kristusta tuomarin edessä
ja tuomittiin sentähden v. 257 maanpakoon pieneen Curubis-kaupunkiin,
päivänmatkan päähän Karthagosta. Tämän kovan koettelemuksen hän
vastaanotti ilomielin ja kesti kärsivällisesti. Vähän aikaa tulonsa
jälkeen tälle paikkakunnalle hän sai erikoisen ilmestyksen, että hän
samana päivänä seuraavana vuonna saa marttyyrikruunun, mikä myös
tapahtui. Vuoden lopulla lähetti nim. uusi maaherra Galerius Maximus
muutamia hovimiehiään Cyprianuksen luo käskien häntä heti lähtemään
Curubiksesta ja tulemaan maaherran luokse hänen maatilalleen
Karthagon lähelle. Piispa ymmärsi nyt, että hänen lunastuksensa
hetki lähestyi ja varmana siitä hän lähti matkalle. Täällä
tapahtui sitten uusi kuulustelu ja annettiin tuomio, jota seurasi
Cyprianuksen marttyyrikuolema syyskuun 14:nä päivänä 258. Molemmista
tutkintotilaisuuksista ja Cyprianuksen sankarikuolemasta on säilynyt
aitoperäinen latinankielinen tutkintopöytäkirja, jonka seuraavassa
esitämme kokonaisuudessaan.

"Pyhän Cyprianus piispan ja marttyyrin oikeudenkäyntiasiakirjat.

"Keisari Valerianuksen ollessa neljännen ja Gallienuksen
kolmannen kerran konsulina, elokuun 30 p:nä, lausui Karthagossa
kuulusteluhuoneessa prokonsuli Paternus piispa Cyprianukselle:
'Kaikkeinpyhimmät keisarit Valerianus ja Gallienus ovat suvainneet
lähettää minulle kirjeen, missä he ovat määränneet, että niiden,
jotka eivät kunnioita roomalaista uskontoa, tulee vaarinottaa
roomalaisia jumalanpalvelusmenoja. Olen siis ottanut tutkiakseni
sinulta, mitä minulle vastaat.' Piispa Cyprianus sanoi: 'Olen
kristitty ja piispa. En tunne mitään muita jumalia kuin ainoan ja
totisen Jumalan, joka on luonut taivaan ja maan ja kaikki, mitä
niissä on. Tätä Jumalaa me kristityt innokkaasti palvelemme ja yöt
päivät hartaasti rukoilemme omasta ja kaikkien ihmisten vieläpä
itse keisarien loukkaamattomuuden puolesta.' Prokonsuli Paternus
lausui: 'Pysytkö siis järkähtämättömästi tässä mielensuunnassa?'
Piispa Cyprianus lausui: 'Hyvää mielensuuntaa, joka tuntee Jumalan,
ei voida muuksi muuttaa.' Prokonsuli Paternus lausui: 'Voitko siis
Valerianuksen ja Gallienuksen määräyksen mukaan maanpakolaisena
lähteä Curubis-kaupunkiin?' Piispa Cyprianus lausui: 'Lähden.'
Prokonsuli Paternus lausui: 'He eivät ole suvainneet kirjoittaa
minulle ainoastaan piispoista, vaan myös presbytereistä. Tahdon
siis saada sinulta tietää, ketkä ovat ne presbyterit, jotka tässä
yhteiskunnassa toimivat.' Piispa Cyprianus vastasi: 'Laeissanne te
olette hyvin ja hyödyllisesti säätäneet, ettei saa olla ilmiantajia.
Niinpä en saata ilmaista tai ilmoittaa heitä. Mutta yhteiskunnastaan
he kukin löytyvät.' Prokonsuli Paternus lausui: 'Sitä minä tutkin
juuri tänään tässä paikassa.' Cyprianus lausui: 'Koska oppimme
estää ketään vapaaehtoisesti tarjoutumasta eikä tämä myöskään ole
oman mielipiteesi mukaista, eivät he itse voi tarjoutua; mutta jos
haet, niin olet heidät löytävä.' Prokonsuli Paternus lausui: 'Minä
löydän heidät.' Ja hän lisäsi: 'He ovat myös määränneet, ettei
missään paikoissa saa pitää kokouksia eikä siinä tarkoituksessa astua
hautausmaiden sisälle. Jos ken siis ei tätä terveellistä määräystä
noudata, tulee hän kuolemalla rangaistavaksi.' Piispa Cyprianus
vastasi: 'Tee mitä sinulle on määrätty.'

"Silloin prokonsuli Paternus käski karkoittaa autuaan piispa
Cyprianuksen maanpakoon. Ja sillä aikaa kun hän siellä kauan
oleskeli, seurasi virassa prokonsuli Galerius Maximus, joka kutsui
pyhän piispa Cyprianuksen takaisin maanpaosta ja käski sitten
tuoda hänet eteensä. Ja kun Jumalan pyhäksi marttyyriksi valitsema
Cyprianus oli palannut Curubis-kaupungista, minne hänet silloisen
prokonsulin Aspasius Paternuksen määräyksestä oli maanpakoon
karkoitettu, niin hän pyhän määräyksen mukaisesti oleskeli
puutarhoissaan ja sitten joka päivä toivoi, että hänen luokseen
tultaisiin, niinkuin hänelle oli ilmoitettu. Ja kun hän siellä
oleili, tuli syyskuun 1 p:nä Tuscuksen ja Bassuksen konsuleina
ollessa yhtäkkiä hänen luokseen kaksi ylhäistä miestä, toinen
prokonsuli Aspasius Paternuksen seuraajan, prokonsuli Galerius
Maximuksen esikunnan tallimestari ja toinen saman esikunnan
vartiostoon kuuluva ratsumestari. Nämä ottivat hänet ylös vaunuihinsa
ja asettivat hänet keskelleen sekä veivät hänet Sextuksen kartanoon,
minne sama prokonsuli Galerius Maximus oli vetäytynyt saadakseen
takaisin terveytensä. Ja niin sama prokonsuli Galerius Maximus
määräsi, että Cyprianus varattaisiin häntä varten toiseen päivään.
Ja silloin autuas Cyprianus vietiin ja asettui asumaan mainioimman
miehen, Galerius Maximuksen, saman esikunnan tallimestarin ja
ylimyksen luo, ja jäi tämän kanssa hänen majataloonsa Venuksen ja
Salutarian katujen välillä sijaitsevan Saturnuksen kadun varrelle.
Sinne tuli koolle veljien koko kansa. Ja kun Cyprianus oli saanut
tietää tämän, niin hän käski vartioida tyttöjä, koska kaikki olivat
jääneet kadulle ylimyksen majatalon oven edustalle.

"Ja niin seuraavana päivänä, syyskuun 14 p:n aamulla, kokoontui
lukuisa väkijoukko Sextuksen kartanon luo prokonsuli Galerius
Maximuksen määräyksen mukaisesti. Ja niin sama prokonsuli Galerius
Maximus määräsi Cyprianuksen samana päivänä tuotavaksi eteensä
istuessaan Sauciolum-salissa. Ja kun hän oli tuotu prokonsuli
Galerius Maximuksen eteen, lausui tämä piispa Cyprianukselle:
'Sinäkö olet Thascius Cyprianus?' Piispa Cyprianus vastasi: 'Minä
olen.' Prokonsuli Galerius Maximus lausui: 'Sinäkö olet esiintynyt
uskonnonrikollisten ihmisten henkisenä isänä?' Piispa Cyprianus
lausui: 'Minä.' Prokonsuli Galerius Maximus lausui: 'Kaikkeinpyhimmät
keisarit ovat käskeneet sinua noudattamaan jumalanpalvelusmenoja.'
Piispa Cyprianus lausui: 'En sitä tee.' Maximus virkkoi: 'Katso omaa
parastasi!' Piispa Cyprianus vastasi: 'Tee mitä sinulle on määrätty!
Niin oikeuden mukaisessa asiassa ei ole tarvis neuvotella!'

"Keskusteltuaan lautakunnan kanssa Galerius Maximus töintuskin
sai julistetuksi tuomion näillä sanoin: 'Kauan sinä olet elänyt
uskonnonrikollisessa mielenlaadussa ja kerännyt ympärillesi
runsaslukuisen joukon jumalattomia hengenheimolaisiasi sekä asettunut
vihamieliseksi roomalaisille jumalille ja pyhille laeille, eivätkä
hurskaat ja kaikkeinpyhimmät ruhtinaat, augustukset Valerianus
ja Gallienus, eikä jalosukuinen caesar Valerianus ole voineet
palauttaa sinua omien jumalanpalvelusmenojensa noudattamiseen. Ja
koska siis olet havaittu katalimpien rikosten alkuunpanijaksi ja
lipunkantajaksi, olet itse tuleva varoittavaksi esimerkiksi näille,
jotka rikollisuudellasi olet itseesi liittänyt; sinun verelläsi
tulee oppi vahvistettavaksi.' Ja tämän sanottuaan hän luki taulusta
päätöksen: 'Katsotaan hyväksi, että Thascius Cyprianus mestataan
miekalla.' Piispa Cyprianus lausui: 'Jumalalle olkoon kiitos.'

"Mutta tämän tuomion jälkeen veljien joukko sanoi: 'Mestattakoon
meidätkin yhdessä hänen kanssaan!' Tämän johdosta syntyi veljien
keskuudessa meteli, ja lukuisa väkijoukko seurasi häntä. Ja niin
sama Cyprianus vietiin Sextuksen maa-alueelle ja siellä hän riisui
yltään vaippansa ynnä viittansa sekä polvistui ja heittäytyi
maahan. Ja kun hän oli riisunut yltään kaapunsa ja jättänyt
sen diakoneille, niin hän seisoi paitasillaan ja alkoi odottaa
teloittajaa. Mutta kun teloittaja oli tullut, niin hän käski omiaan
antamaan samalle teloittajalle viisikolmatta kultarahaa. Ja veljet
levittivät hänen eteensä liinavaatteita ja käsipyyhkeitä. Mutta
senjälkeen autuas Cyprianus peitti kädellään silmänsä. Ja kun hän
ei itse voinut kiinnittää käsisiteitään, kiinnittivät ne hänelle
presbyteri Julianus ja alidiakoni Julianus. Siten autuas Cyprianus
kärsi marttyyrikuoleman, ja hänen ruumiinsa asetettiin pakanain
uteliaisuuden vuoksi lähimpään paikkaan. Sieltä se yöllä nostettiin
pois ja vietiin vahakynttiläin ja tulisoihtujen valossa rukouksin
ja suuressa riemusaatossa prokuraattori Macrobius Candidianuksen
aukealle, joka sijaitsee Mappalian tien varrella kalalampien
vieressä. Mutta muutamia päiviä myöhemmin kuoli prokonsuli Galerius
Maximus.

"Ja autuain marttyyri Cyprianus kärsi todistajakuoleman syyskuun
14 p:nä Valerianuksen ja Gallienuksen ollessa keisareina, mutta
hallitsijana Herramme Jeesuksen Kristuksen, jolle kunnia ja maine
iankaikkisesta iankaikkiseen. Amen."

Cyprianus ei ollut ainoastaan etevä seurakunnankaitsija, rakastettava
sielunhoitaja, jalomielinen hyväntekeväisyyden harjoittaja ja
ihmisystävä sekä oman aikansa ja kaikkien aikojen suurimpia
saarnamiehiä, hän oli myös erittäin tuottelias kirjailija, joka jätti
jälkeensä melkoisen kirjekokoelman sekä useita jumaluusopillisia
teoksia. Hänen loistava kaunopuheisuutensa, säkenöivä
sanataituruutensa, syvä, vakava kristillisyytensä, käytännöllinen
luonteensa ja marttyyrirohkeutensa painavat leimansa myöskin
hänen kirjalliseen tuotantoonsa. "Cyprianuksesta tuli länsimailla
verrattomasti luetuin ja laajimmalle vaikuttava marttyyrikirkon
opettaja; hänen teoksiansa on käsikirjoituksina monisteltu melkein
yhtä usein kuin latinalaista raamatunkäännöstä" (Gummerus).
Hieronymus puhuu korkean ylistävässä äänilajissa Cyprianuksesta
marttyyrina ja kirjailijana [Hieronymus nimittää Cyprianusta
"mieheksi, joka uhkuu kaunopuheisuutta ja marttyyriutta" – vir
eloquentia pollens et martyrio; "valituksi marttyyriksi" – inclytus
martyr; "pyhäksi mieheksi ja kaunopuheisimmaksi marttyyriksi" –
vir sanotus et eloquentissimus martyr.], ja Augustinus, länsimaiden
suurin kirkkoisä, jonka mahtava jättiläishenki painoi leimansa koko
myöhemmän ajan jumaluusopilliseen kehitykseen, hän niin sanoaksemme
eli Cyprianuksen kirjoituksissa. [Augustinus on siteerannut
Cyprianusta useammassa kuin sadassa paikassa sekä pitänyt viisi
saarnaa hänen marttyyriutensa muistoksi. Eräässä saarnassaan hän
mainitsee, ettei ainoastaan Afrikka, vaan koko kristikunta viettää
Cyprianuksen syntymäpäivää, sekä että Cyprianuksen maine perustuu
osaksi hänen marttyyriuteensa, osaksi hänen jälkeenjättämäänsä
kirjalliseen perintöön.]

Lopetamme esityksemme tästä Pohjois-Afrikan jalosta
marttyyripiispasta hänen sanoihinsa kirjassa De Mortalitate
(Kuolevaisuudesta). Useina vuosina, kuten näyttää 252-254, riehui
Karthagossa ja sen ympäristössä peloittava rutto. Monet kristityt
olivat lannistumaisillaan ja kärsimäisillään uskon haaksirikon
nähdessään, miten uskovaisia, niinkuin uskottomiakin, ilman erotusta
kohtasi onnettomuus. Erikoisesti juuri näille heikkouskoisille
Cyprianus – joka itse, kuten kristityt yleensä, kuolemaa
pelkäämättä hoiti sekä kristittyjä että pakanallisia sairaita,
pakanoitten ollessa suunniltaan pelosta – kirjoittaa piispallisen
kehoituksen sanan. Hänestä itsestään näyttää siltä, että tuollaiset
koettelemukset ennustavat maailman loppua ja Kristuksen tulemista.
Tälle ahdistetulle, ruton uhkaamalle ja vainon valkean ympäröimälle
laumalleen jalo marttyyripiispa kirjoittaa seuraavat ylevää
uskonrohkeutta ja hellää, lohduttavaa paimenrakkautta uhkuvat sanat:

"Tutkistella täytyy meidän, rakkahimmat veljet, ja yhä uudelleen
ajatella, että olemme jättäneet maailman ja toistaiseksi vaellamme
täällä vieraina ja muukalaisina. Tervehtikäämme ilolla sitä
päivää, joka saattaa jokaisen kotimaahan, ottaa meidät pois täältä
sekä riistää maailman paulat ja ansat ja antaa meidät takaisin
paratiisille ja taivasten Valtakunnalle! Kukapa haluaa viipyä
vieraalla maalla eikä tahtoisi kiiruhtaa palatakseen isänmaahan?
Kukapa ei hankkiutuisi matkustamaan kotiin omaistensa luo eikä
kiihkeästi kaipaisi suotuisaa säätä saadakseen pian syleillä
omaisiaan? Paratiisihan on meidän isänmaamme, patriarkoissa me
jo katselemme vanhempiamme. Suuri paljous rakkaita odottaa meitä
siellä: runsas, sankka joukko vanhempia, veljiä, lapsia kaipaa
meitä; joukko, joka jo on täysin varma omasta pelastuksestaan,
mutta huolissaan meidän hyvästämme. Nähdä ja syleillä heitä: mikä
riemun runsaus heille ja meille yhteisesti! Mikä auvo tuolla
taivasten valtakunnassa, vapaana kuolon pelosta, iankaikkisen
elämän omistamisessa! Mikä tulvehtiva ja ainakestävä autuus! Siellä
on apostolien kunniakas kuoro, siellä riemuitsevain profeettain
parvi, siellä marttyyrien lukematon paljous kruunattuina ankaran
taistelun ja kärsimyksen jälkeen saavutetun mainehikkaan voiton
johdosta; siellä riemuiten juhlivat neitsyet, jotka ovat pitäneet
rautaisissa aisoissa aistilliset ilot ja elämän hekuman; siellä
palkitut armeliaisuuden harjoittajat, jotka ruokkimalla köyhiä ja
lahjoittamalla heille, ovat tehneet vanhurskauden töitä; jotka
seuraten Herran käskyä, ovat vaihtaneet katoavaiset tavarat
taivaallisiin aarteisiin. Näiden luokse, rakkahimmat veljet,
kiihkeästi kaivaten kiiruhtakaamme; hartaasti halatkaamme, että
meille suotaisiin armo jo pian päästä heidän luoksensa, jo pian tulla
Kristuksen luo! Sellaisen mielen nähköön meissä Jumala, sellaista
hengen ja uskon määrätietoista päättäväisyyttä katselkoon meissä
Kristus, Hän, joka sitä runsaampana jakaa rakkautensa palkan, mitä
suurempi ja syvempi halu meissä on ollut Häntä kohtaan."

DASIUKSEN MARTTYYRIO.

Vanhan ajan Rooma oli sotilasvaltio vertaa vailla. Ei ennemmin eikä
myöhemmin ihmiskunnan historiassa ole esiintynyt sotilasvaltiota,
jonka joukkojen urhoollisuus, kunto ja isänmaanrakkaus vetäisi
vertoja Rooman rautaisille legiooneille, jotka laskivat valtansa alle
lähes koko silloin tunnetun maailman. Kun sitten ajan täyttyessä
tässä mahtavassa jättiläisvaltakunnassa juutalaisuuden vanhasta
kannosta puhkesi Iisain hento juurivesa, niin sen mukana nousi
uusi henkinen suurmahti, jonka rajapaadet kansojen korkea Kaitsija
oli määrännyt ulottumaan maan etäisimpiin ääriin: kauas Pohjolan
poloisille perille ja etäälle etelän paratiisimaisiin lehtoihin,
auringon nousun maahan ja laskun maahan, tuonne kauas, minne
roomalaisen legioonasoturin jalka ei milloinkaan ollut astunut;
suurmahti, joka ei ollut määrätty kestämään vain harvoja vuosisatoja
tahi pian ohikiitäviä vuosituhansia vaan kautta aikakausien ja
rannattoman iäisyyden. Näin ollen oli luonnollista, että nämä kaksi
valtakuntaa, jotka olivat toisilleen yhtä vastakkaiset kuin itä ja
länsi, taivas ja maa, joutuisivat, erilaisista periaatteistaan ja
katsantokannoistaan riippuen, ennen pitkää toisiaan vastaan myöskin
sillä alalla, missä miehen mitta määrätään hänen osoittamansa
rohkeuden, tarmokkaan päättäväisyyden ja sankarikunnon mukaan,
nimittäin sotilasalalla. Nuori kristinusko löysi pian näiden
miehekkään hyveen ja korkean kansalaiskunnon edustajain parhaimmiston
keskuudessa miehiä, jotka halveksitussa Jeesuksessa Nasaretilaisessa
näkivät mahtavamman valtiaan kuin Rooman kuolemattomissa,
olympolaisten jumalien joukkoon korotetuissa caesareissa ja jotka
kristinuskossa löysivät aarteen niin suuren ja kalliin, helmen
niin iki-ihanan ja ypö-ylvään, että he sen hinnaksi ja lunnaiksi
arvioivat oman elämänsä ylen halvaksi. Muistamme Matteuksen
evankeliumista tunnetun kertomuksen Kapernaumin sadanpäälliköstä,
jonka uskoa Israelin Messias ihaili siinä määrin, ettei Hän sanonut
löytäneensä sellaista edes Israelissa, valitun kansan keskuudessa,
sekä Apostolien teoista sadanpäällikkö Korneliuksen, joka
perheineen katsottiin arvolliseksi ensimmäisenä tuhatmiljoonaisen
pakanamaailman edustajana osallistumaan Israelin toivosta sekä
tulemaan kansalaiseksi valtakuntaan, jonka kirkkaus ja kunnia ovat
kuvaamattoman paljon korkeammat kuin ihmislasten kielellä n.k.
ikuisen Rooman.

Mutta jalo ja ylevä kristinusko, joka oli tahrattomaan lippuunsa
piirtänyt siveellisen puhtauden ja elämänvanhurskauden korkeat
periaatteet, oli aivan liian henkevä mahti voidakseen sopeutua
niihin karkeisiin muotoihin, joihin antiikkinen kansanomainen
pakanuus oli pukeutunut Rooman legiooneissa ja sen jumaloidun
itsevaltiaan persoonassa. Syntyy taistelu elämästä ja kuolemasta,
ja marttyyrien jalo veri alkaa virrata myös Rooman sotajoukoissa,
niiden upseeriston ja miehistön keskuudessa. Syyt olivat pääasiassa
samat kuin siviiliväestönkin keskuudessa, mutta varsinkin oli pari
pahaa kompastuskiveä: kristityt upseerit ja sotilaat eivät voineet
uhrata keisarin kuvalle eikä rukoilla sitä yhtä vähän kuin he voivat
vannoa keisarin geniuksen, suojelushengen kautta. Siis taasen tuo
peloittava majesteettirikos ja lex majestatis, mutta tällä kertaa
vain sotalain ankarassa valtapiirissä. Toisaalta taasen kristinuskon
vanhurskauden jano ja puhtauden kaipuu, sen pyhä tuomion pelko ja
iäisyyden toivo joutuivat leppymättömään ristiriitaan pakanallisen
maailmankatsomuksen ja sen käytännön kanssa.

Kristittyjen luku sekä upseeriston että miehistön keskuudessa ei
ollut niinkään pieni eivätkä liioin harvinaisia tapaukset, jolloin
kristityt sotilaat katsoivat velvollisuudekseen seurata Karitsaa,
taivaallista valtiastaan ja korkeinta Ylipäällikköään silläkin
uhalla, että se merkitsi heille kristinuskon aseettoman sankaruuden
tuottamaa todistajakuolemaa.

Kun sitten valtaistuimelle nousi raivoisa kristittyjen vainooja
Diocletianus, niin hän hallitsijatoverinsa, kristinuskon vannoutuneen
vihamiehen Galeriuksen yllytyksestä ja kehoittamana päätti ryhtyä
puhdistamaan armeijaa tästä heidän mielestään turmiollisesta opista
ja sen kannattajista. Ja niin hän julkaisi tunnetun asetuksen
helmikuun 24 p:ltä v. 303, jossa muun ohella määrättiin, että kaikki
kristityt, jotka kuuluivat korkeampaan arvoluokkaan ja joilla oli
valtion virka – siis myös upseerit – kadottavat nämä arvonsa ja
säätynsä etuoikeudet. Tähän ei kuitenkaan pysähdytty, vaan pian
raivosivat vainot täydessä ankaruudessaan myöskin sotajoukkojen
keskuudessa. Tässä vainossa kärsi marttyyrikuoleman Dasius-niminen
sotamies Dorostolumissa (nyk. Silistria) Ala-Moesiassa, kuten
ilmoitetaan, marraskuun 20 p:nä 303. Siitä kertoo 1897 julkaistu
kreikkalainen marttyyrikertomus, joka on mahdollisesti käännetty
vanhemmasta hävinneestä, latinalaisesta [Tätä otaksumaa vastustaa
H. Delehaye, Les Passions des martyres et les genres littéraires
(1921) s. 351, mutta eräät seikat näyttävät puhuvan sen puolesta.]
ja sisältää ilmeisesti muutamia lisäyksiä, m.m. viittauksen
kohta lähestyvään maailmanloppuun. Koska se käsitys, että tämä
oli tapahtuva v:n 500 paikkeilla, oli hyvin yleinen, on arveltu
kreikkalaisen tekstin olevan peräisin jotenkin näiltä ajoilta; kuinka
pian Dasiuksen kuoleman jälkeen alkuperäiseksi otaksuttu latinalainen
kertomus on laadittu, ei ole varma. – Dasiuksen marttyyrikertomus
kuuluu seuraavasti:

"Pyhän Dasiuksen marttyyrio.

"Jumalattomien pyhänhäväisijäin Maximianuksen ja Diocletianuksen
hallitessa oli sotaväen osastoissa noina aikoina sellainen tapa,
että he vuosittain viettivät Saturnuksen [Tässä on käytetty
kreikkalaisessa tekstissä esiintyvän 'Kronos'-nimen sijasta
tämän kreikkalaisen jumalan roomalaisen vastineen, Saturnuksen
nimeä, syystä että alkuperäinen teksti on latinalainen ja että
on kysymys roomalaisessa sotajoukossa vietetystä, tunnetusta
Saturnaliajuhlasta.] kuuluisaa juhlaa. Ja he pitivät itse ikäänkuin
Saturnuksen ominaisena ja erikoisena lahjana sitä, että saivat
viettää hänen päiväänsä juhlallisemmin kuin muita päiviä. Jokainen
esiintyi siis hänen päivänään, ikäänkuin olisi tehnyt tervetulleen
temppeliryöstön. Sillä se, jolle (juhlanjohtajan) toimi joutui
osaksi, astui, puettuna kuninkaalliseen pukuun ja mukaillen
itse Saturnuksen haahmoa tai ulkonäköä, julkisesti esiin kansan
nähtäväksi häikäilemättömän ja häpeämättömän arvokkaasti. Sitten
hän, marssien sotamiesjoukon kera ja käyttäen hyväkseen hänelle
myönnettyä rankaisemattomuutta, kolmenkymmenen päivän aikana tyydytti
jumalattomia ja häpeällisiä himojaan ja mässäsi perkeleellisissä
nautinnoissa. Mutta kun nuo kolmekymmentä päivää olivat umpeen
kuluneet, sai Saturnuksen ja tämä heidän aivan hartaasti ikävöimänsä
juhla lopun. Silloin se, joka oli puettu kuninkaalliseen asuun,
suoritettuaan tavanmukaiset epäpyhät ja jumalattomat ilveilyt, heti
paikalla vihkiytyi uhriksi arvottomille ja ilettäville epäjumalille,
ja surmasi itsensä miekalla.

"Mutta kun myös autuaalle Dasiukselle tuli ilmoitus, että hänenkin
tuli juhlajärjestyksen mukaan suorittaa tuo epähurskas toimitus, niin
hän, kuten on sanottu, puhkesi ilmoille kuin ruusu orjantappuroista.
Niinpä häntä siis kehoiteltiin ja samalla pakoteltiin valmistautumaan
Saturnusjuhlan kuuluisan päivän viettoon.

"Tämä ilettävä perintätapa on kulkeutunut aina meihin, viimeisiin
saakka [Tässä ja seuraavassa viittaus maailmanloppuun.] ja
sitä noudatetaan vain entistä surkeammin. Sillä eipä maailman
lakatessakaan tuo paha tapa ota loppuakseen, vaan yhä pahemmin se
yltyy. Niinpä tammikuun 1:nä päivänä muutamat houkkiot, jäljitellen
kreikkalaisten tapaa, vaikka olivatkin nimellisesti kristittyjä,
kulkevat suuren suuressa saattueessa ja muuksi muuttaen oman
luontonsa, pukeutuvat perkeleen sekä luonteeseen että muotoon.
Vuohennahkoihin kietoutuneina ja kasvot muunneltuina he viskaavat
luotaan sen hyvän, missä ovat uudestisyntyneet. Vaikka kasteessa
ovat tunnustaneet luopuneensa perkeleestä ja hänen seurueestaan, he
jälleen palvelevat hänen sotureinaan paheellisissa ja häpeällisissä
teoissa.

"Käsittäen tämän perintätavan mielettömyyden autuas Dasius tallasi
jalkojensa alle maailman ja sen petokset, hylki perkeleen ja hänen
seurueensa, kiinnitti itsensä, ristiinnaulitun Kristuksen ikeeseen ja
esiintyi voittajana perkeleen kunniattomuutta vastaan. Sillä viisas
kun oli, hän pyhän kiihkon sytyttämänä harkitsi mielessään näin: 'Jos
minä näinä tämän mielettömän ja sopimattoman tavan kolmenakymmenenä
päivänä käännän huomioni pahojen henkien kunniaan, jota kristittyjen
usko inhoo ja estää, joudun iankaikkiseen kadotukseen. Ja menetänhän
sitäpaitsi kurjasti tämän ajallisenkin elämän. Sillä mitä se
hyödyttää, jos minut kolmenkymmenen päivän perästä, heti kun
Saturnuksen riettaat ja inhottavat ilveilyt ovat päättyneet, annetaan
alttiiksi miekalle? Julistuksen nojalla jätän itseni saastaisten
henkien kunnian puolesta kalvalle alttiiksi ja elämästä erottuani
heitetään minut iankaikkiseen tuleen. Parempi on minun Herramme
Jeesuksen Kristuksen nimen puolesta kestää vähäisiä kidutuksia ja
rangaistuksia ja kuoleman jälkeen saada osakseni iankaikkinen elämä
kaikkien pyhien kanssa'.

"Päätettiin siis tuona päivänä, että kaikki toisivat esille autuaan
Dasiuksen toimittamaan Saturnuksen kuuluisaa juhlaa. Mutta autuas
Dasius vastasi häntä pakottaville sotamiehille: 'Koska pakotatte
minua tällaiseen riettaaseen toimitukseen, on minun parempi omasta
ehdostani tulla uhriksi Herralle Kristukselle kuin uhrata itseni
teidän epäjumalallenne Saturnukselle. Tämän kuultuaan nuo vääryyden
palvelijat heti sulkivat hänet pimeään vankilaan ja päästettyään
hänet seuraavana päivänä ulos tyrmästä raastoivat hänet legaatti
Bassuksen palatsiin.

"Mutta kun sotaväen osasto oli tuonut pyhän marttyyri Dasiuksen
legaatti Bassuksen tuomioistuimen eteen, lausui Bassus, kiinnittäen
katseensa häneen: 'Mikä asema sinulla on ja mikä on nimesi?' Autuas
Dasius lausui rohkeasti ja vapaasti: 'Olen arvoltani sotamies, mutta
mitä nimeeni tulee tahdon sanoa sinulle tämän. Minun valionimeni on
kristitty, mutta vanhempaini antaman nimen mukaan minua sanotaan
Dasiukseksi.'

"Legaatti Bassus virkkoi: 'Rukoile valtiaittemme, keisarien kuvia
[Näin Cumontin ehdottaman tekstin muutoksen mukaan. Kreikkalaisessa
tekstissä oleva sana perustuu luultavasti latinalaisen sanan
väärinkäsitykseen, ja paikka puhuu siis sen otaksuman puolesta, että
latinalainen teksti on alkuperäinen.], heidän, jotka hankkivat rauhaa
ja lahjoittavat meille palkkamme ja joka päivä huolehtivat kaikesta,
mikä meitä hyödyttää' [Tässäkin on seurattu erästä tekstiparannusta,
jonka on tehnyt Radermacher.]. Autuas Dasius vastasi: 'Minä jo sanoin
ja sanon vieläkin, että olen kristitty enkä palvele sotamiehenä
maallista kuningasta, vaan taivaallista Kuningasta, ja Hänen lahjansa
minä omistan. Hänen armostaan minä elän ja Hänen sanomattomasta
ihmisrakkaudestaan rikastun.'

"Legaatti Bassus virkkoi: 'Rukoile, Dasius, keisariemme pyhiä kuvia,
joita yksin barbarikansatkin kunnioittavat ja palvovat!' Autuas
marttyyri Dasius lausui: 'Minä tunnustan olevani kristitty, kuten
monen monta kertaa olen tunnustanut, enkä kuuntele ketään muuta kuin
yhtä tahratonta ja ikuista Jumalaa, Isää, Poikaa ja Pyhää henkeä
kolmessa nimessä ja persoonassa, mutta yhdessä olemuksessa. Nyt minä
jo kolmannen kerran ääneen tunnustan pyhän kolminaisuuden uskon,
koska minä sen vahvistamana pian voitan ja kukistan perkeleen raivon.'

"Legaatti Bassus lausui: 'Etkö tiedä, Dasius, että jokainen ihminen
on keisarillisen käskyn ja pyhien lakien alainen. Siitä syystä,
että säälin sinua, sinä vastaat minulle noin huolettomasti ja
pelottomasti.' Mutta Kristuksen autuas ja hurskas voimailija
Dasius vastasi sanoen: 'Tee sinä, mitä jumalattomat ja rikolliset
keisarit [Tohtori Voipio huomauttaa, syystä kyllä, että tämä on
poikkeuksellisen ylimielistä puhetta ja karskia kieltä marttyyrin
suusta esivallan edustajalle, sillä marttyyrien puhetapa
hallitusmiesten kanssa oli yleensä kauttaaltaan hillittyä ja
arvokasta, joskin esiintyy tapauksia, jolloin se saa, kuten tässä,
ylimielisen, toisinaan taasen terävän, ivallisen sävyn, etenkin
milloin on kyseessä pakanain avuton epäjumalanpalvelus.] ovat
sinulle määränneet. Minä näet säilytän sen uskon, jonka kerran
otin säilyttääkseni Jumalalleni, ja uskon vahvasti ja horjumatta
pysyväni tässä tunnustuksessani, sillä eivät sinun uhkauksesi kykene
järkyttämään minua tästä päätöksestäni.'

"Legaatti Bassus virkkoi: 'Katso, sinä saat kahden tunnin ajan siltä
varalta, että tahtoisit mielessäsi miettiä, kuinka voisit elää
meidän kanssamme kunniassa.' Mutta autuas Dasius lausui: 'Miksi on
tarpeen kahden tunnin aika? Johan minä ilmoitin sinulle päätökseni
ja aikomukseni sanoessani: 'Tee, mitä tahdot, koska olen kristitty.
Sillä katso, minä halveksin sekä sinun keisareitasi että heidän
kunniaansa ja inhoan sitä; niinpä minä tästä elämästä erottuani
saatan elää toisessa elämässä.'

"Silloin legaatti Bassus määrättyään Dasiukselle useita
rangaistuksia, julisti hänelle sen tuomion, että häneltä
oli hakattava pää. Ja hänen käydessään kunniakkaaseen
marttyyrikuolemaansa kulki hänen edellään eräs, kantaen jumalatonta
suitsutusastiaa. Mutta kun he koettivat pakottaa häntä tuomaan uhria
saastaisille pahoille hengille, niin silloin autuas Dasius omin käsin
hajoitti heidän suitsutuksensa ja paiskasi sekä riuhtaisi maahan
pyhänhäväisijäin jumalattomat ja väärät epäjumalankuvat ja asesti
otsansa Kristuksen kunnianarvoisen ristin sinetillä ja kamppaili
Hänen voimallaan väkevästi hirmuhallitsijaa vastaan.

"Niinpä pyhä marttyyri meni mestattavaksi marraskuun 20 p:nä,
perjantaina, kolmannella tunnilla, neljäntenäkolmatta päivänä uudesta
kuusta lukien. Hänet löi kuoliaaksi teloittaja Aniketos Johannes,
ja hänen marttyyriutensa päättyi rauhassa. Ja pyhä Dasius suoritti
ottelunsa Dorostolumin kaupungissa, Maximianuksen ja Diocletianuksen
ollessa keisareina ja legaatti Bassuksen häntä kuulustellessa, mutta
Herramme Jeesuksen Kristuksen hallitessa taivaissa, jolle ynnä Isälle
ja Pyhälle Hengelle kunnia nyt ja iankaikkisesti. Amen."

Joku on sanonut: "Raamatustani ja Lutherilta olen oppinut parannusta
ja uskoa; marttyyrien historiasta olen oppinut vakavuutta –
kristinuskon vakavuutta, elämän vakavuutta." Nämä sanat sopisivat
erinomaisesti otsikoksi Dasiuksen marttyyrioon. Hänen eteensä
asetetaan inhimillisesti puhuen traagillinen valinta: joko elää
ja mässätä kolmekymmentä päivää Saturnalia-kuninkaana ja tämän
mitättömän lyhyen ja vajanaisen valtakauden päätyttyä kuolla kuin
syöttöraavas, käyttääksemme Vanhan Testamentin profeettain jylhää
sanontatapaa; tahi valita heti tuskallinen todistajakuolema vihatun
ja halveksitun Jeesuksen Nasaretilaisen seurassa ja sen hetkisen
kestävien kärsimysten jälkeen iankaikkinen hallitusvalta, kirkkaus ja
kunnia Isän ja Pojan ja Pyhän Hengen kanssa iäisyyden maassa. Tämän
vaikean valinnan eteen asetettuna Dasius viisaana miehenä, kuten
sanotaan aktissa, ei epäröinyt valita jälkimmäistä ihanaa ja suurta
mahdollisuutta. Tässä on meillekin oiva opetus. Jospa samoin meidän
aikamme aineen orjat ja mammonan palvojat, jotka eivät lainkaan
tiedä, kestääkö heidän Saturnalia-kuninkuutensa kolmekymmentä
päivää tahi kuukautta tahi vain yhtä monta tuntia, ajattelisivat
tällä heidän hetkellään, mitä heidän rauhaansa sopii, tekisivät
parannuksen ja uskoisivat Jumalan Poikaan, niin totta totisesti he
saisivat runsaan, ylen runsaan korvauksen kärsimästään ilon ja onnen
menetyksestä. He saisivat maistaa Jumalan hyvää sanaa ja tulevaisen
elämän voimaa siinä määrin, että voisivat ilomielin ja riemurinnoin
yhtyä vanhaan virrenveisaajaan: "Nyt mahdamme yötä ja päivääkin
kiittää Jumalan suuresta armosta." Niin, totta totisesti he vielä
kolmesti päivässä palvoisivat, kiittäisivät ja kunnioittaisivat
autuutensa Jumalaa, kuten Daniel muinoin. Ja jos heidän silmänsä
joskus vielä sumentuisivat kyynelistä täällä murheiden maassa,
niin ne kyyneleet eivät enää olisi noita sydäntävihlovia tuskan
ja epätoivon verikyyneleitä, joita ihmiskunta tällä hetkellä
vuodattaa vuolaampina virtoina kuin ehkä milloinkaan ennen pitkän
kärsimyspolkunsa aikana. Ei, vaan ne olisivat ilon ja kiitollisuuden
kyyneleitä jo saadusta armosta, luvatusta ihanasta isänkodista,
jolla maassa ei ole vertaa, sekä siitä kuvaamattoman suuresta ja
kalliista etuoikeudesta, että nimi on kirjoitettu taivaissa. Tahi
olisivat nuo kyyneleet niitä jaloja kyyneleitä, joita armoitettu
syntinen vuodattaa rakkaudesta kanssa veljeensä, jonka kuolemattoman,
kalliisti lunastetun sielun hän näkee olevan hukkumisen vaarassa,
niitä kyyneleitä, jotka kerran muuttuvat hohtaviksi helmiksi ja
säkenöiviksi jalokiviksi kirkkauden ja kunnian maassa.

Antakoon laupeuden Isä tapahtua tämän armon monelle tämän kirjan
lukijalle, sillä uskon ja olen puolestani syvästi vakuutettu,
että juuri tätä kieltä tahtoo jalo ja pyhä. Jumalan valittu
marttyyri Dasius haastaa XX. vuosisadan lapsille, jotka tanssivat
perhostanssia ja lyövät lemmenleikkiä Jumalan pyhän ja vanhurskaan
vihan purkautumaan valmiin tulivuoren juurella ja sen kauhistuttavan
kraaterin kupeilla.

SIRMIUMIN PIISPAN IRENAEUKSEN MARTTYYRIO.

Irenaeus, Sirmiumin kaupungin piispa Pannoniasta, kärsi
todistajakuoleman keisarien Diocletianuksen ja Maximianuksen
aikaisessa vainossa huhtikuun 6 p:nä v. 304. Huolimatta nuoresta
iästään hän säilytti toivon tunnustuksen lujana loppuun asti,
osoittaen sellaista sankarillista kieltäymystä ja kestävyyttä
kärsimyksissä, että hänet, syystä kyllä, luetaan vanhan ajan
mainehikkaimpien marttyyrien joukkoon.

"Hänet tuotiin Probuksen, Pannonian maaherran eteen. Maaherra Probus
lausui hänelle: 'Totellen pyhiä asetuksia, uhraa jumalille!' Piispa
Irenaeus vastasi: 'Joka uhraa jumalille eikä ainoalle Jumalalle, hän
on vihitty tuhon omaksi' [2 Moos. 22, 20.]. Maaherra Probus virkkoi:
'Armollisimmat hallitsijat ovat käskeneet joko uhraamaan tahi
joutumaan kidutettavaksi.' Irenaeus vastasi: 'Minua on mieluummin
käsketty ylenkatsomaan kärsimyksiä, kuin kieltäen Jumalan uhraamaan
pahoille hengille.' Maaherra Probus lausui: 'Joko uhraa tahi annan
kiduttaa sinua!' Irenaeus vastasi: 'Iloitsen, jos niin teet, jotta
osallistuisin Herrani kärsimyksistä.' Maaherra Probus käski kiduttaa
häntä ja kun häntä katkerasti kidutettiin, niin maaherra virkkoi
hänelle: 'Mitä sanot, Irenaeus? Uhraa!' Irenaeus vastasi: 'Sen hyvän
tunnustuksen kautta, jonka nyt teen, minä uhraan Jumalalleni, jolle
aina olen uhrannut.'

"Kun hänen vanhempansa tulivat ja näkivät, miten häntä kidutettiin,
niin he alkoivat rukoillen kehoittaa häntä luopumaan uskostaan.
Sitten hänen lapsensa heittäytyivät syleilemään hänen jalkojaan
ja lausuivat: 'Isä, sääli itseäsi ja meitä!' Senjälkeen vaimot,
surkutellen hänen piirteitään ja ikäänsä, rukoilivat häntä. Hänen
mieltään koettivat nyt järkyttää kaikkien sukulaisten haikea
sydänsuru ja kuumat kyyneleet, kotiväen huokailemiset, naapurien
hillitön parku sekä ystävien voivottelut, kun he kaikki valittaen
lausuivat hänelle: 'Sääli hentoa nuoruuttasi!' Mutta, kuten sanottu,
häntä pidättivät ylevämmät pyyteet, sillä hän piti silmäinsä edessä
Herran tuomiota, joka on sanonut: 'Joka kieltää minut ihmisten
edessä, hänet minäkin kiellän Isäni edessä, joka on taivaissa.'
Näin hän ylenkatsoi heidät kaikki eikä vastannut kenellekään heistä,
sillä hän kiiruhti päästäkseen ylhäisen kutsumuksen toivoon. Maaherra
Probus virkkoi: 'Mitä sanot? Näiden kyynelten liikuttamana luovu
mielettömyydestäsi ja huolehtien nuoruudestasi, uhraa!' Irenaeus
vastasi: 'Huolehdin itsestäni iankaikkisesti, jos en uhraa!' Probus
käski viedä hänet vankilaan säilytettäväksi, minne suljettuna häntä
useampia päiviä kidutettiin eri tavoilla.

"Mutta kerran keskellä yötä tuotiin autuain marttyyri Irenaeus toisen
kerran maaherra Probuksen eteen hänen istuessaan tuomioistuimellaan.
Probus virkkoi hänelle: 'Uhraa jo, Irenaeus, jotta säästyisit
kidutuksilta!' Irenaeus vastasi: 'Tee, mitä sinulle on käsketty,
älä odota minulta sellaista!' Probus määräsi silloin vihastuneena,
että häntä tulee ruoskia raipoilla. Irenaeus vastasi: 'Minulla
on Jumala, jota minä olen opetettu kunnioittamaan varhaisimmasta
nuoruudestani: Häntä itseään minä palvon, Häntä, joka lohduttaa minua
kaikessa, jolle myös uhraan. Mutta käsin tehtyjä jumalia en voi
palvoa.' Probus virkkoi: 'Säästä itseäsi kuolemalta! Jo riittäköön
sinulle kidutukset!' Irenaeus vastasi 'Minä säästyn heti kuolemalta,
kun niiden rangaistusten kautta, joita luulet minulle tuottavasi,
mutta joita minä en tunne, Jumalan tähden saan iankaikkisen elämän.'
Probus virkkoi: 'Onko sinulla vaimoa?' Irenaeus vastasi: 'Ei ole.'
Probus virkkoi: 'Onko sinulla lapsia?' Irenaeus vastasi: 'Ei ole.'
Probus virkkoi: 'Onko sinulla vanhempia?' Irenaeus vastasi: 'Ei ole.'
Probus virkkoi: 'Ketä ne sitten olivat, jotka edellisessä istunnossa
itkivät niin katkerasti?' Irenaeus vastasi: 'Herramme Jeesus Kristus
on käskenyt sanoa: Joka rakastaa isäänsä taikka äitiänsä taikka
vaimoansa taikka poikiansa taikka veljiänsä taikka vanhempiaan
enemmän kuin minua, se ei ole minulle sovelias.' [Matt. 10, 37, vrt.
Luuk. 14, 26.] Sentähden kiinnittäen katseensa taivaan Jumalaan ja
tarttuen hänen lupauksiinsa sekä pitäen kaiken halpana hän tunnusti,
ettei hän tuntenut eikä hänellä ollut muuta isää kuin Jumala. Probus
virkkoi: 'Uhraa kuitenkin heidän tähtensä!' Irenaeus vastasi:
'Pojillani on sama Jumala kuin minulla, ja hän voi tehdä heidät
onnellisiksi. Mutta sinä, tee, mitä sinulle on määrätty!' Probus
lausui: 'Huolehdi itsestäsi, nuorukainen! Uhraa, niin etten tuhoa
sinua kidutuksilla!' Irenaeus vastasi: 'Tee, mitä tahdot! Johan sinä
nyt näet, kuinka suuren kärsivällisyyden Herra Jeesus Kristus antaa
minulle sinun salajuoniasi vastaan.' Probus virkkoi: 'Minä julistan
sinulle tuomion.' Irenaeus vastasi: 'Kiitän, jos teet sen.' Probus
julisti tuomion sanoen: 'Irenaeuksen, joka ei alistu kuninkaallisiin
asetuksiin, minä käsken heitettäväksi virtaan.' Irenaeus vastasi:
'Kestin moninaiset uhkaukset ja useammanlaatuiset kidutuksesi, että
näiden jälkeen panisit minut alttiiksi myös miekalle. Mutta et
määrännyt mitään sellaista. Pyydän sinua sentähden tekemään tämän
saadaksesi nähdä, minkälaisella kuolemanhalveksumisella kristityt
käyvät kuolemaan sen uskon tähden, joka on Jumalassa.

"Sentähden Probus, vihastuneena tällaisesta autuaimman miehen uskon
rohkeudesta, käski surmata hänet myös miekalla. Mutta Jumalan pyhä
marttyyri, ikäänkuin Vastaanottaen toisen voittopalkinnon, kiitti
Jumalaa sanoen: 'Hartaasti kiitän Sinua, Herra Jeesus Kristus, joka
annoit minulle kärsivällisyyttä kestämään monenlaisia kidutuksia ja
rääkkäyksiä sekä olet suvainnut tehdä minut osalliseksi iankaikkisen
kunnian kirkkaudesta!' Ja kun hän sitten tuli Basentiksen sillalle,
niin hän riisui vaatteensa ja kohottaen kätensä taivasta kohti
rukoili sanoen: 'Herra Jeesus Kristus, Sinä, joka armollisesti olet
kärsinyt maailman pelastuksen tähden, olkoot Sinun taivaasi avoinna
ja vastaanottakoot enkelit Sinun palvelijasi Irenaeuksen hengen!
Sinä tiedät, että kärsin tätä Sinun nimesi ja Sirmiumin yleisen ja
yhteisen seurakunnan kasvattaman kansasi tähden. Sinua rukoilen,
Sinun laupeuteesi vetoan, että Sinä suvaitsisit sekä ottaa vastaan
minut että vahvistaa näitä uskossasi.' Ja niin hänet lävistettiin
miekalla ja heitettiin Saaven virtaan.

"Näin Jumalan palvelija, pyhä Irenaeus, Sirmiumin kaupungin piispa,
kärsi todistajakuoleman huhtikuun 6 p:nä Diocletianuksen ollessa
keisarina ja Probuksen maaherrana, mutta hallitessa Herramme
Jeesuksen Kristuksen, jolle kunnia iankaikkisesta iankaikkiseen.
Amen."

EUPLIUKSEN MARTTYYRIO.

Kun pakanat vainosivat kristittyjä, niin heidän huomionsa pian
kiintyi siihen seikkaan, että kristityt kovien koettelemustensa
keskellä ammensivat uutta rohkeutta, uutta lohtua ja uskonvoimaa
omistamistaan pyhistä kirjoituksista. Näin ollen tuli pakanoille
käytännössä sangen tärkeäksi riistää kristityiltä tuo elämän ja
toivon lähde, ja niinpä alettiinkin kristittyjä vaatia luovuttamaan
hallussaan olevat pyhät kirjoitukset. Toisilla ei ollut kylliksi
uskonrohkeutta eikä marttyyrikuntoa kieltäytyäkseen tuollaisesta
uskonkieltävästä teosta, vaan he tekivät kuten vaadittiin. Sellaisia
luopioita ja uskonkieltäjiä kutsuttiin traditoreiksi, ja heitä
kohdeltiin kristittyjen taholta samalla tavoin kuin muitakin
uskonkieltäjiä. Toiset taasen kieltäytyivät tuollaisesta teosta,
joka Vapahtajan sanojen mukaan – "Joka häpeää Minua ja Minun
sanojani tässä avionrikkojassa ja syntisessä sukupolvessa, häntä
myös Ihmisen Poika on häpeävä, kun Hän tulee Isänsä kirkkaudessa
pyhien enkelien kanssa" [Mark. 8, 38.] – on kuoleman synti. He
uhrasivat mieluummin henkensä kuin noudattivat vainoojain jumalatonta
määräystä. Tilanne kärjistyi jo tässäkin suhteessa Deciuksen vainon
aikana. Mutta vasta Diocletianuksen, kaikkein julmimman ja verisimmän
vainon aikana, pääsi hirmumyrsky valloilleen raivoamaan täydellä
voimalla. Siinä asetuksessa, jonka keisari Diocletianus ja hänen
kanssahallitsijansa julkaisivat helmikuun 24 p:nä v. 303, määrättiin
muun ohella nimenomaan, että pyhät kirjoitukset tulee polttaa. Tämän
vainon aikana kärsi todistajakuoleman tästä syystä Euplius, joka oli
diakonina Catanan seurakunnassa Sisiliassa. Esitämme seuraavassa
tämän, alkuaan latinankielisen, marttyyriaktin kokonaisuudessaan.
Se luo kirkasta valoa vanhan ajan marttyyrihistoriaan omalta
näkökulmaltaan, paljastamalla sen katkeran vihan, jota pakanat
tunsivat pyhiä kirjoituksia kohtaan ja koettivat hävittää niitä.

"Eupliuksen asiakirjat.

"Kun Diocletianuksen ollessa yhdeksännen ja Maximianuksen
kahdeksannen kerran konsuleina, elokuun 12 p:nä, Catanan kaupungissa
diakoni Euplius oli kuulusteluhuoneen esiripun ulkopuolella, niin hän
huudahti ääneen sanoen: 'Olen kristitty ja haluan kuolla Kristuksen
nimen puolesta.' Kuullessaan tämän konsulinarvoinen Calvisianus
lausui: 'Astukoon sisään se, joka huusi.' Ja kun Euplius oli astunut
sisään tuomarin kuulusteluhuoneeseen, mukanaan evankeliumit,
lausui muuan Calvisianuksen ystävistä, nimeltä Maximus: 'Ei hänen
vastoin keisarillista käskyä sovi pitää tuollaisia kirjoituksia.'
Konsulinarvoinen Calvisianus lausui Eupliukselle: 'Mistä nämä
ovat? Ovatko ne lähtöisin sinun kodistasi?' Euplius vastasi: 'Ei
minulla ole kotia. Tämän tuntee myös Herrani Jeesus Kristus.'
Konsulinarvoinen Calvisianus sanoi: 'Sinäkö olet tuonut ne tänne?'
Euplius lausui: 'Omin käsin olen ne tänne tuonut, kuten itsekin
näet. He löysivät minut, kun minulla oli ne mukanani.' Calvisianus
sanoi: 'Lue ne!' Euplius avasi ne ja luki: 'Autuaita ovat ne,
joita vanhurskauden tähden vainotaan, sillä heidän on taivasten
valtakunta.' Ja toisessa paikassa: 'Jos joku tahtoo minun perässäni
kulkea, hän ottakoon ristinsä ja seuratkoon minua.' Hänen lukiessaan
näitä ynnä muita lausui konsulinarvoinen Calvisianus: 'Mitä tämä
pyytää olla?' Euplius sanoi: 'Herrani laki, joka minun haltuuni
on uskottu.' Konsulinarvoinen Calvisianus lausui: 'Kuka sen on
sinulle uskonut?' Euplius vastasi: 'Jeesus Kristus, elävän Jumalan
Poika.' Konsulinarvoinen Calvisianus sanoi keskeyttäen: 'Koska hänen
tunnustuksensa on tullut tunnetuksi, kysyttäköön häneltä kiduttamalla
ja jätettäköön hänet kiduttajille.' Ja kun hänet oli jätetty alkoi
toinen tutkinto kuulustelun muodossa.

"Diocletianuksen ollessa yhdeksännen ja Maximianuksen kahdeksannen
kerran konsuleina, elokuun 12 p:nä, lausui konsulinarvoinen
Calvisianus kidutuksia parhaillaan kärsivälle Eupliukselle: 'Mitä
nyt sanot siitä, mitä tänään tunnustuksellasi lausuit?' Vapaalla
kädellään tehden ristinmerkin otsaansa Euplius lausui: 'Mitä
silloin sanoin, sen nytkin tunnustan, nimittäin olevani kristitty
ja lukevani pyhiä kirjoituksia.' Calvisianus lausui: 'Minkä vuoksi
olet pitänyt luonasi etkä ole luovuttanut näitä kirjoituksia, joita
keisarit ovat kieltäneet pitämästä?' Vastasi Euplius: 'Koska olen
kristitty, eikä ollut lupa luovuttaa; ja parempi on kuolla kuin
luovuttaa ne. Näissä on iankaikkinen elämä. Joka luovuttaa, kadottaa
iankaikkisen elämän. Jotta en sitä kadottaisi, annan oman henkeni.'
Keskeyttäen Calvisianus lausui: 'Eupliusta, joka ruhtinasten
määräyksen mukaan ei ole luovuttanut kirjoituksia, vaan lukenut
niitä kansalle, kidutettakoon.' Ja kidutettaessa Euplius sanoi:
'Kiitos Sinulle, Kristus! Vartioi minua, joka kärsin tätä Sinun
tähtesi!' Konsulinarvoinen Calvisianus lausui: 'Luovu, Euplius,
tästä mielettömyydestä! Rukoile jumalia ja sinä pääset vapaaksi!'
Euplius sanoi: 'Minä rukoilen Kristusta, kiroan pahoja henkiä.
Tee, mitä tahdot, olen kristitty. Tätä olen kauan toivonut. Tee
mitä tahdot. Lisää muita (kidutuksia), olen kristitty.' Kun häntä
kauan aikaa oli kidutettu, käskettiin teloittajia lakkaamaan. Ja
Calvisianus lausui: 'Kurja, rukoile jumalia! Palvo Marsia, Apolloa
ja Aesculapiusta!' Euplius virkkoi: 'Minä rukoilen Isää ja Poikaa ja
Pyhää Henkeä. Minä rukoilen Pyhää Kolminaisuutta, jota ilman ei ole
Jumalaa. Tuho jumalille, jotka eivät ole tehneet taivasta ja maata ja
mitä niissä on. Olen kristitty.' Käskynhaltija Calvisianus lausui:
'Uhraa, jos tahdot pelastua!' Euplius sanoi: 'Juuri nyt minä uhraan
itseni Kristukselle Jumalalle; sen enempää ei minulla ole, mitä
tekisin. Turhaan sinä yrittelet: olen kristitty.' Calvisianus käski
toistamiseen kiduttamaan ankarammin. Ja kidutettaessa Euplius sanoi:
'Kiitos Sinulle, Kristus! Auta, Kristus! Sinun tähtesi kärsin tätä,
Kristus.' Ja hän lausui sen useammasti. Ja voimain uupuessa hän vain
huulin, ilman ääntä hoki tätä ja muutakin.

"Astuen sisemmän esiripun sisäpuolelle Calvisianus saneli päätöksen.
Ja astuttuaan ulos hän mukanaan tuomastaan taulusta luki:
'Eupliuksen, kristityn, joka halveksii ruhtinasten julistuksia,
pilkkaa jumalia eikä palaa järkiinsä, käsken miekalla mestattavaksi.
Viekää hänet!' Sitten ripustettiin hänen kaulaansa evankeliumi, joka
hänellä oli ollut kiinniotettaessa, samalla kuin kuuluttaja julisti
tämän: 'Euplius, kristitty, jumalien ja keisarien vihamies.' Iloisena
Euplius toisti aina vain: 'Kiitos Kristukselle Jumalalle!' Ja kun
hänet oli viety määräpaikalle, hän polvistuneena rukoili vieläkin
hartaammin. Ja uudelleen kiittäen hän tarjosi kaulansa, ja teloittaja
mestasi hänet. Myöhemmin kristityt nostivat pois hänen ruumiinsa,
palsamoivat hyvänhajuisilla ryydeillä ja hautasivat sen."

THEBAISIN MARTTYYRIT JA PIISPA PHILEAAN KIRJE THMUITALAISILLE.

Se kunniakas asema, joka vanhan ajan marttyyrihistoriassa länsimailla
on Lyonin marttyyreilla, ja se sankarihohde, joka siellä purppuroi
heidän nimeään, tulee itämailla Egyptin, lähinnä Thebaisin ja
Aleksandrian marttyyrien osalle. Erotus on vain siinä, että se, mitä
Lyonissa tapahtui lyhyenä aikana yksien kilpaleikkien kuluessa ja
rajoitetussa määrässä, tapahtui Egyptissä pitemmän ajan kuluessa
ja suuressa mittakaavassa Diocletianuksen viimeisen verisen vainon
aikana vv. 304-305.

Mainitsimme jo edellisessä Potamiainan ja Basilideen marttyyrion
yhteydessä Egyptin olleen niitä seutuja Rooman valtakunnassa, missä
vainon myrskyt raivosivat hirmuisimmin. Näin kävi jo Deciuksen
vainon aikana v. 251 Aleksandriassa. Eusebios kertoo, että muuan
pakanallinen kirjailija ennustamalla onnettomuutta kaupungille
kiihoitti taikauskoisten asukkaiden mielet kristittyjä vastaan. Ja
kun ensin oli julmalla tavalla surmattu kaksi kristittyä, Metras
ja Quinta, niin alkoi yleinen kristittyjen ryöstäminen. Pakanat
syöksyivät kristittyjen taloihin ja ottivat heiltä väkivallalla
kaiken, mitä tiesivät heillä olevan. Kalliimmat arvoesineet he
anastivat itselleen, mutta mikä oli halpaa ja puusta tehtyä,
se hajoitettiin ja poltettiin kadulla, niin että Aleksandria
näytti vihollisen valloittamalta kaupungilta. Se mitä mainitussa
kaupungissa tällöin tapahtui, oli kuitenkin vain alkusoittoa niille
epäinhimillisille julmuuksille ja sille kristittyjen surmaamiselle,
mitä siellä ja Thebaisin alueella ylä-Egyptissä nähtiin keisari
Diocletianuksen vainon aikana.

Keisari Diocletianus, joka apulaishallitsijansa ja kristinuskon
vannoutuneen vihamiehen caesari Galeriuksen yllyttämänä oli ryhtynyt
tähän vainoon, tahtoi kerta kaikkiaan hävittää ja poisjuurittaa
kristinuskon koko Rooman valtakunnasta. Tässä tarkoituksessa hän
julkaisi lain helmikuun 24 p:ltä 303. Siinä määrättiin, että
kristilliset kirkot ovat hävitettävät ja pyhät kirjoitukset
poltettavat; kristityt, jotka kuuluvat korkeampaan arvoluokkaan
tahi joilla on valtion virka, kadottavat nämä arvonsa ja säätynsä
etuoikeudet; kristityt orjat kadottavat mahdollisuuden päästä
vapauteen. Pian seurasi toinen edikti, joka määräsi, että kristityt
papit tuli vangita ja että heitä tuli kaikin tavoin pakottaa
uhraamaan. Ja kun nyt valtakunnan vankilat, esim. Aleksandrian
vankila, tulivat täyteen kristillisiä piispoja, presbyterejä,
diakoneja, esilukijoita ja pahanhengenmanaajia, kuten Eusebios
kertoo, niin annettiin uusi määräys, että vangitut tuli vapauttaa
heti kun he olivat uhranneet, mutta jos he kieltäytyivät siitä, tuli
heidät kidutuksilla pakottaa siihen. Lopuksi julkaistiin viimeinen
edikti, jonka mukaan kaikkien kristittyjen ilman erotusta tuli
uhrata. Tämä tapahtui vuotta myöhemmin, 304. Johdonmukaisimmin näitä
julmia lakeja pantiin täytäntöön itämailla, jotka lähinnä kuuluivat
näiden hallitsijoiden valtapiiriin. Huomioonottaen egyptiläisten
kansallisluonteen ja sikäläisten kristittyjen tunnetun kestävyyden,
keisari lähetti sinne maaherroiksi kristinuskon kiihkeimmät
vastustajat. Vainon alkaessa oli siellä maaherrana Kulkianus.

Thebaisin marttyyrit ja piispa Phileaan kirje thmuitalaisille 241

Sittemmin lähetettiin sinne Bithynian entinen maaherra Hierokles.
Ja nyt voimme sanoa, että Egypti kirjaimellisesti kylpi veressä ja
kyynelissä.

Eusebios on oman ilmoituksensa mukaan ollut näiden tapahtumien
todistajana Thebaisissa, ja Danten Helvetti voi tuskin esittää
tärisyttävämpiä ja järkyttävämpiä näkyjä, kuin mitä kirkkohistorian
Herodotos kertoo päivittäin tapahtuneen siellä.

Piispa Phileaan kirjeestä thmuitalaisille saamme havainnollisen kuvan
siitä, mitä tapahtui Aleksandriassa. Siitä taasen, mitä tapahtui
Thebaisissa, kertoo Eusebios kirkkohistoriansa VIII. kirjan 9
luvussa. Esitämme tämän ja muiden lähteiden perusteella seuraavaa.

Mitä ensinnäkin kidutustapoihin tulee, niin ne olivat barbarisen
raakoja ja epäinhimillisen julmia.[7] Tavallisten kynsirautojen
asemasta käytettiin teräviä siruja, joilla silvottiin marttyyrin
ruumista siihen asti, että henki lähti. Naisia asetettiin riippumaan
tavalla, jota häveliäisyys estää kertomasta. Toisia sidottiin
puihin, joiden vahvimmat oksat koneiden avulla taivutettiin yhteen.
Niihin sidottiin marttyyrit, ja kun oksat päästettiin irti, niin
ne ponnahtaessaan luonnolliseen asentoonsa repäisivät ne jäsenet
rikki, jotka tahdottiin sillä tavalla silpoa. Toisia mestattiin
miekalla, toisia poltettiin roviolla. Toisia naulittiin ristiin
joko tavalliseen tapaan tahi julmemmin, pää alaspäin. Pyövelien
murha- aseet tylsyivät, kuluivat ja menivät rikki. Pyövelien täytyi
väsymyksestä vaihtaa vuoroa. Ja tätä ei kestänyt vain muutamia
päiviä ja kuukausia, vaan vuosikausia. Toisinaan surmattiin päivässä
useampia kymmeniä, jopa kerran sata,[8] miehiä, vaimoja ja lapsia.

Mutta kristityt eivät lannistuneet. He osoittivat ihmeteltävää
urhoollisuutta, kestävyyttä ja uskonlujuutta tässä pimeyden valtojen
temmellyksessä, kuten Eusebios kertoo. "Mutta silloin esiintyi
myöskin ihailtava sisäinen halu, tosijumalallinen voima ja alttius
niissä, jotka olivat tulleet uskomaan Jumalan Kristukseen. Sillä
tuskin oli julistettu tuomio ensimmäisille, kun jo toiset toisilta
tahoilta kiiruhtivat tuomioistuimen eteen ja tunnustautuivat
kristityiksi välittämättä väkivaltaisesta kohtelusta ja monenmoisista
kidutuksista, tunnustaen pelottomasti ja vapaasti uskovansa
kaikkivaltiaaseen Jumalaan. Iloisina, hilpeinä ja hymyillen he
vastaanottivat kuolemantuomion laulaen ja veisaten ylistysvirsiä sekä
kiittäen kaikkivaltiasta Jumalaa viimeiseen hengenvetoon asti."

Toisaalta kyllä on myönnettävä, että kristityt aluksi valtasi kauhu
ja että heitä tyrmistytti tällainen luonnoton julmuus ja kristittyjen
järjestelmällinen surmaaminen, ja että monet näissä oloissa pitivät
kuolemaa elämää parempana. Edellä olemme maininneet eräästä
antiokialaisesta äidistä, joka tämän vainon aikana kahden tyttärensä
kanssa syöksyi virtaan, säästyäkseen häväistykseltä. Toiset
syöksyivät talojensa yläkerroksista pihakivitystä vastaan päästäkseen
pakoon kiusanhenkiään. Mutta tällaiset välikohtaukset eivät voineet
muuttaa kristittyjen yleistä kantaa ja heidän suhtautumistaan
vainoon, jota Eusebios kuvailee.

Sikäläisten marttyyrien joukossa ei ollut henkilöitä ainoastaan
alemmista kansanluokista, vaan myös miehiä, jotka herättivät huomiota
rikkautensa, ylhäisen syntyperänsä ja arvovaltaisen asemansa
sekä kaunopuheisuutensa ja filosofisen sivistyksensä tähden.
Tällaisista on mainittava Philoromos, Aleksandrian keisarillinen
kansleri, jonka virkatehtäviin kuului veronkanto ja oikeudenhoito
ja jolla oli asianomainen sotilasvartiosto, sekä piispa Phileas,
isänmaassaan julkisesti ansioitunut, virkojensa takia kunnioitettu
ja filosofisista tiedoistaan tunnettu mies. Omaiset, ystävät,
arvossapidetyt miehet, vieläpä tuomarikin kehoittivat heitä säälimään
itseään, vaimojaan ja lapsiaan, mutta ei mikään saattanut heitä
luopumaan siitä Vapahtajasta, joka oli kuollut heidän tähtensä, eikä
kieltämään sitä Herraa, joka oli ostanut heidät, vaan tosikristityn
rohkeudella ja uskonuljuudella he menivät kuolemaan, ja heidän
kaulansa annettiin alttiiksi kalvalle.

Edellä olemme huomauttaneet, että egyptiläisten kansallisluonteen
ja sikäläisten kristittyjen kestävyyden ja urhoollisuuden tähden
kristittyjen surmaaminen Egyptissä sai joukkoliikkeen leiman.
On hyvin ymmärrettävää, että tällainen tilanne ei voinut jatkua
loppumattomiin. Ja niinpä ryhdyttiinkin kristittyihin nähden toisiin
toimenpiteisiin. Kristittyjä lähetettiin pakkotyöhön Thebaisin
porfyyrilouhoksiin. Niitä rikollisia, jotka olivat aikaisemmin
työskennelleet näissä louhoksissa, kutsuttiin porfyriiteiksi. Tämä
tuli nyt egyptiläisten tunnustajain kunnianimeksi. Mutta kun näissä
louhoksissa ei riittänyt tilaa kaikille, niin alettiin porfyriitteja
lähettää Palestiinaan tekemään työtä Phaenon kuparikaivoksissa
Petran lähellä. Ensin vietiin heidät Lyddan juutalaiskaupunkiin,
jotta kristityt marttyyrit eivät saisi mitään salaista tukea, vaan
saisivat kokea julkista ja salaista vihamielisyyttä. Maaherran
käskystä halvaannutettiin sekä miehiltä, naisilta että lapsilta
poltinraudan avulla vasen polvi, ja oikea silmä puhkaistiin. Kun he
kykenivät jälleen liikkumaan, vietiin heidät työhön kuparikaivoksiin.
Täten tahdottiin kristittyjä estää pakenemasta. Täällä kaivoksissa
he tapasivat palestiinalaisia kristittyjä, joiden kohtalo oli sama
kuin heidänkin. Toisia lähetettiin Sisiliaan. Kahdessa erässä vietiin
Palestiinaan yhteensä 227 porfyriittia. Miten suuri kristittyjen
porfyriittien luku kokonaisuudessaan oli, siitä ei ole tietoa.

Niitä Egyptin kristittyjen lähetystöjä, jotka tahtoivat viedä apua
ulkomailla oleville uskonveljilleen, kohdeltiin julmasti. Kun eräs
lähetystö, jonka tarkoituksena oli viedä apua Sisiliassa oleville
porfyriiteille, saapui Askalonin kaupunginportille, niin heidät
kaikki mestattiin. Eräät toiset egyptiläiset saattoivat muuatta
vankisaattuetta Sisiliaan huojentaakseen marttyyrien matkaa.
Paluumatkalla vangittiin viisi heistä Kesareassa Palestiinassa ja
mestattiin pitkällisen kidutuksen jälkeen. Helppoa on kuvitella
millaiseksi muodostui näiden sitkeiden tunnustajain tila vieraiden
maiden kaivoksissa, ja moni heistä sortuikin ennenaikaiseen hautaan
tavattoman raskaan työn ja kärsimiensä pahoinpitelyjen johdosta.
Kun he sielläkin yrittivät järjestäytyä seurakunniksi ja pitää
jumalanpalveluksia, niin maaherra käski hajoittaa heidät ja lähettää
pienissä ryhmissä Kyproon ja Libanonille. Työkyvyttömät tapettiin ja
hengelliset johtajat tuomittiin poltettaviksi elävältä.

Monet egyptiläiset koettivat pakenemalla välttää vainon kauhuja,
ja heitä harhaili kaikkialla valtakunnassa. He jättivät suurin
joukoin onnettoman isänmaansa etsien turvaa muualta, aina
valtakunnan äärimmäisiltä rajoilta, mutta monet heistäkin kärsivät
marttyyrikuoleman.

Eusebios kertoo valaisevia lisäpiirteitä niiden Egyptin marttyyrien
kohtalosta, jotka olivat joutuneet Palestiinaan ja Tyyron kaupunkiin
Foinikiaan. Heitä kidutettiin ja ruoskittiin siellä, ja he osoittivat
samaa sankarillista uskonuljuutta ja kestävyyttä kärsimyksissä kuin
konsanaan veljet kotona Niilin rannoilla. Jopa näyttää elävä Jumala
erikoisella tavalla osoittaneen kaikki valtansa ja kirkastaneen
kunniansa näissä lannistumattomissa tunnustajissa, joita ei helvetti
eikä vihamielinen maailma kaikella raivolla Voinut erottaa heidän
Lunastajastaan ja sielunsa iankaikkisesta rakastajasta. Esitämme
muutamia näistä uskonihmeistä.

Heitä vietiin kansanjuhlissa areenalle, jossa heitä ruoskittiin
verille, ja sitten heitettiin verenjanoisten petojen eteen:
pantterien, erilaisten karhujen, villisikojen ja härkien, jotka
olivat saatetut raivoon tulen ja hehkuvien rautojen avulla. Mutta
tällöin ilmaantui Jumalan armo ja valtasuuruus näiden rohkeiden
tunnustajien keskuudessa, saattaen pakanat hämmästyksen valtaan.
Sillä nuo raivoisat pedot eivät kajonneet noihin Jumalan rakastamiin
miehiin eivätkä edes lähestyneet heitä, vaan syöksyivät päinvastoin
niiden miesten päälle, jotka aitauksen ulkopuolelta olivat astuneet
sen sisäpuolelle ärsyttämään niitä. Mutta pyhät taistelijat, jotka
seisoivat alastomina areenalla, löivät käsiään yhteen ja vetivät
petoja luokseen – sillä heitä oli käsketty tekemään niin – mutta
eläimet eivät kuitenkaan koskeneet heihin; ja vaikka ne toisinaan
syöksyivätkin heitä kohti, niin ne vetäytyivät heti takaisin,
ikäänkuin korkeampi voima olisi työntänyt ne pois. Ja kun ei
ensimmäinen peto tehnyt mitään, päästettiin toinen ja kolmas samaa
marttyyria vastaan.

Erikoista huomiota herätti muuan nuorukainen, joka ei vielä
ollut täyttänyt kahtakymmentä vuotta. Hän seisoi kahleitta,
kädet ojennettuina ristin muodossa. Pelottomana, järkkymättömän
rauhallisena hän rukoili sydämellisesti Jumalaa, ei muuttanut
asennettaan eikä väistynyt paikaltaan missä seisoi, vaikka karhut
ja pantterit kuolemaa uhaten puhkuivat raivosta, ollen valmiit
iskeytymään hänen lihaansa. Mutta näkymätön jumalallinen voima sulki
niiden kidat, ja ne juoksivat takaisin.

Vielä eräs samanlaatuinen tapaus. Viisi marttyyriä heitettiin
raivoisan härän eteen. Tämä heitti kyllä toiset, jotka tulivat
ulkoapäin, sarvillaan ilmaan ja runteli heidät niin, että heidät
kannettiin puolikuolleina pois. Mutta pyhiä marttyyrejä ei se edes
voinut lähestyä, vaikka se hurjistuneena ja vihan vimmassa syöksyi
heitä kohti. Sokeana raivosta se polki jalkojaan ja käänteli
sarviaan sinne tänne puhkuen tuhoa ja turmaa – sitä oli nimittäin
ärsytetty hehkuvilla raudoilla – mutta pyhän Kaitselmuksen estämänä
se vetäytyi takaisin. Kun härkä ei tehnyt heille pienintäkään
vahinkoa, niin päästettiin toisia petoja. Vihdoin monien kauheiden
hyökkäysten jälkeen heidät lävistettiin miekalla, ja he saivat maan
poven asemasta haudakseen meren aallot ja areenan helteisen tuskan
jälkeen viihtyisäksi lepopaikakseen leppoisat laineet sekä kodikseen
paratiisin kuvaamattoman kirkkauden ja sen iäisen auvon.

Siinä valtavassa henkien taistelussa, josta edellä olemme esittäneet
muutamia piirteitä, ja siinä sankaridraamassa, jota me sanomme
marttyyrien historiaksi, on Egyptin ja Palestiinan marttyyreillä
yhdessä Lyonin marttyyrien kanssa eräinä Mestarin arvokkaimmista
seuraajista ja sankarillisimmista taistelijoista pysyvä kunniasija.

Ennenkuin lopetamme esityksemme Egyptin marttyyreistä esitämme piispa
Phileaan kirjeen, jonka hän kirjoitti vankilasta Aleksandriassa
seurakunnalleen Thmuisin kaupunkiin ala-Egyptiin ja jossa kirjeessä
hän kuvailee tarkemmin vainon kulkua Aleksandriassa noina kauhun
päivinä. Itse kirje on todennäköisesti ollut pitempi. Eusebios on
säilyttänyt sen meille lyhennettynä.

"Kun pyhä raamattu on asettanut eteemme kaikki nämä esimerkit,
esikuvat ja ihanat muistomerkit, niin kiinnittivät ne autuaat
marttyyrit, jotka olivat luonamme, empimättä sielunsa silmät
vilpittömästi kaikkivaltiaaseen Jumalaan, päättivät kuolla
hurskauden vuoksi ja pitää lujasti kiinni kutsumuksestaan,
nähdessään, että Herramme Jeesus Kristus on meidän tähtemme tullut
ihmiseksi, jotta Hän juurittaisi pois synnin ja valmistaisi meille
pääsyn iankaikkiseen elämään. Sillä Hän ei katsonut saaliikseen
sitä, että oli yhdenvertainen kuin Jumala, vaan pani itsensä
tyhjäksi ja otti palvelijan muodon, tuli ihmisten kaltaiseksi ja
havaittiin olennoltaan sellaiseksi kuin ihminen; Hän nöyryytti
itsensä kuolemaan saakka, jopa ristin kuolemaan asti. Siksipä
Kristusta-kantavat marttyyrit pyrkiessään saavuttamaan korkeampia
armolahjoja kestivät kaikki kärsimykset ja kaikki ajateltavissa
olevat kidutukset ei vain kerran, vaan muutamat kaksikin kertaa,
ja vaikka sotamiehet kilpailivat keskenään siitä, miten voisivat
pahemmin uhkailla heitä – eikä tämä tapahtunut vain sanoin, vaan
myös teoin – niin marttyyrit kuitenkin pysyivät lujina päätöksessään
sentähden, että täydellinen rakkaus karkoittaa pelon. Mutta mitkä
sanat kykenisivät kuvailemaan heidän ylevää rohkeuttaan ja heidän
miehekästä kestävyyttään kaikenlaisissa kidutuksissa. Sillä kun
jokaisella, joka tahtoi, oli oikeus tehdä heille väkivaltaa, niin
lyötiin muutamia karangoilla, toisia raipoilla, toisia ruoskittiin,
toisia hosuttiin nahkahihnoilla, toisia taasen köysillä. Siinä oli
kirjava kuva kidutustapoja, jotka todistivat hyvin pitkälle mennyttä
pahuutta. Muutamilta nimittäin sidottiin kädet selän taakse, heidät
ripustettiin paaluun, ja kaikki heidän jäsenensä pingoitettiin
eräänlaisilla koneilla. Senjälkeen pyövelit käskystä runtelivat
koko heidän ruumistaan ja repivät sitä rautakynsillä, eikä vain
kuten tehdään murhamiehille, heidän sivujaan, vaan myös vatsaa,
sääriluita ja poskia. Muutamat taasen ripustettiin toisesta kädestä
pylvääseen ja pidettiin liikkuvassa asennossa, jolloin nivelten
ja jäsenten pingoittuminen aiheutti heille tuskaa, jolle tuskin
toinen kipu vertoja vetää. Muutamat taasen, kasvot käännettyinä
toisaalle, sidottiin patsaisiin, jolloin heidän jalkansa eivät
koskettaneet maata ja jolloin siteet, ruumiin painon kuormittamina,
puristivat sitäkin lujemmin. Ja tätä heidän täytyi kestää ei vain
niin kauan kuin maaherra puhui heidän kanssaan tahi kuulusteli
heitä, vaan melkein koko päivän läpeensä. Sillä vaikka hän menikin
pois toisten luo, niin hän jätti kuitenkin jäljelle edellisten luo
muutamia oikeudenpalvelijoitaan pitämään silmällä, näyttäisikö
mahdollisesti joku tuskien voittamana taipuvan, ja käski samalla
asettaa heidät armotta kahleisiin ja sitten, heidän ollessaan
henkitoreissaan, heittää heidät maahan ja kuljettaa pois. Sillä
hän sanoi, ettei meihin tule kiinnittää vähintäkään huomiota, vaan
ainoastaan ajatella ja toimia meihin nähden niin kuin me emme enää
lainkaan olisikaan ihmisiä. Tämä oli toinen kidutusmuoto, jonka
vihollisemme olivat keksineet meitä vastaan iskujen jälkeen. Muutamat
taasen asetettiin kidutuksen jälkeen jalkapuuhun ja heidän jalkansa
pingoitettiin aina neljänteen reikään asti, ja kun he vereksien,
lyönneistä aiheutuneiden haavojen tähden, joita koko heidän ruumiinsa
oli täynnä, eivät voineet istua suorina, niin heidän oli pakko
olla kumarassa yli jalkapuun. Toiset taasen makasivat pitkällään
maassa kuvaamattoman tuskan vallassa ja he näyttivät niiden
monien erilaisten jälkien takia, joita heitä varten suunnitellut
kidutuskojeet olivat jättäneet heidän ruumiiseensa, vieläkin
kauheammilta kuin heitä kohtaan harjoitettu väkivalta. Näissä oloissa
muutamat kuolivat kidutuksiin ja saattoivat vastustajan häpeään
kestävyydellään; toiset, joita puolikuolleina pidettiin vankilaan
suljettuina, sortuivat tuskiin ja kuolivat. Mutta muista, jotka
parantumisen kautta saivat takaisin terveytensä, tuli ajan pitkään
ja vankilassa oleskelemisen tähden vieläkin rohkeampia. Kun nyt
tällaisissa olosuhteissa käsky jätti heille valinnan joko kajota
epäpyhään uhriin ja niin jäädä koskemattomaksi sekä saada inhottava
vapaus, tahi olla uhraamatta ja kärsiä kuolemanrangaistus, niin he
epäröimättä ja alttiisti menivät kuolemaan. Sillä he tiesivät, mitä
meille on edeltäpäin määrätty pyhässä Raamatussa, jossa sanotaan:
'Joka uhraa muille jumalille kuin Herralle, ainoalle, hän olkoon
vihitty tuhon omaksi'[2 Moos. 22, 20] ja toisessa paikassa: 'Älä
pidä muita jumalia Minun rinnallani.'[2 Moos. 20, 3]"

Edelläesitetyn kirjeen johdosta huomauttaa Eusebios, että "sellaisia
ovat tämän totisen filosofin ja jumalaarakastavan marttyyrin
sanat, jotka hän ennen lopullista tuomiotaan ollessaan vankilassa
säilytettävänä lähetti seurakuntaveljilleen ja joissa hän osaksi
kertoi heille olosuhteistaan, osaksi kehoitti heitä myöskin hänen
pian tapahtuvan loppunsa jälkeen pitämään kiinni kristillisestä
uskosta."

Meidän puoleltamme ei liioin kaipaa mitään selityksiä tämä uskollisen
sielunpaimenen ja mainehikkaan marttyyripiispan viimeinen tervehdys
seurakunnalleen. Tämä marttyyrihistoriallinen muistomerkki kertoo
valtavalla tavalla rakkaudesta, joka on väkevämpi kuin kuolema;
uskollisuudesta, joka on seitsemän kertaa tulessa koeteltu sekä
havaittu paremmaksi ja jalommaksi kuin Ofirin kulta; apostolisesta
uskonrohkeudesta ja urhoollisuudesta, joka kuninkaallisesti
hymyilee sille tosiasialle, jota ihmiset kutsuvat kuolemaksi ja
kuolemantuomioksi; lannistumattomasta sitkeydestä ja kestävyydestä
kauheimmissakin kidutuksissa ja raatelevimmissa tuskissa;
alkukristillisyydelle ominaisesta alttiudesta ja uhrimielestä;
hellittämättömästä tinkimättömyydestä periaatteissa ja vakaumuksen
lujuudesta, jollaista yleensä tapaamme vain marttyyrihistoriassa sekä
suurissa jumalanmiehissä ja uskonsankareissa (Luther Wormsissa);
siveellisestä täydellisyydestä, joka inhoten työntää pois luotaan
sellaisen arvon kuin vapaus, jos sen hintana on Herran ja Mestarin
kieltäminen, täydellisyydestä, jonka merkityksen tuntee täysin vain
se, joka itse on istunut ristikon takana tahi jolla on ollut armo
ja kunnia työskennellä sidottujen parissa, sekä vihdoin kirkkaasta
näkemyksestä yliaistillisen maailman olemassaolosta ja elävästä
iankaikkisen elämän toivosta, joka ikäänkuin näkee sen, joka on
näkymätön, ja siksi kestää. Ja kristityn sydämelle ja mielelle
tämä muistomerkki puhuu paljon voimakkaampaa kieltä kuin Karnakin
temppelin monumentaaliset rauniot, massiiviset pyramidit tahi erämaan
hiekasta aavemaisena kohoava sfinksi salaperäisine, kauas tähyilevine
katseineen; voimakkaampaa kieltä, toistamme vielä, kuin mystilliset
kirjoitukset obeliskien sivuilla, temppelien seinillä ja pylväsrivien
sivustoilla tahi mitkä tahansa muut muistomerkit tuossa maassa,
joka on ihmiskunnan varhaisimman kulttuurin kehto. Ja samoin kuin
Aleksandrian majakka, yksi vanhan ajan seitsemästä ihmeestä, muinoin
öiseen aikaan loi kirkasta valoaan kauas ulapalle tuon mainehikkaan
kaupungin edustalla näyttäen merimiehelle tien turvaisaan satamaan,
samoin loistaa aikojen yössä säteilevän kirkkaana Thebaisin ja
Aleksandrian jalojen marttyyrien muisto, uskontodistajain, jotka
rakkaudesta Ristiinnaulittuun tyhjensivät pohjaan asti sen kalkin,
jonka heidän Herransa ja Mestarinsakin oli tyhjentänyt, ja tulivat
kastetuiksi samalla kasteella, jolla Hänetkin kastettiin.

MARTTYYRIEN KUNNIOITTAMINEN.

Kolmen ensimmäisen vuosisadan kristillisyyden yrttitarhassa
kasvoi kaksi kuninkaallista kukkaa: askeettisen (itsensäkieltävän
ja maailmaavierovan) hyveen valkoinen lilja ja sankarillisen
marttyyriuden punainen ruusu. Edellisen kotipaikka oli Saaronin
laakso, jälkimmäisen pääkallonpaikka, mutta ne kasvoivat ja
kukoistivat rinnan imien elinvoimansa ja mehunsa Getsemanen ja
Golgatan tuskanhien ja veren kostuttamasta ylen rehevästä maaperästä.

Askeettinen kristillisyys pyrki jäykällä johdonmukaisuudella
saavuttamaan kristinuskon suurta uskonnollis-siveellistä päämäärää:
"Olkaa siis te täydelliset, niinkuin taivaallinen Isänne täydellinen
on" [Matt. 5, 48] ja taasen: "Olkaa pyhät, sillä Minä olen pyhä."
[1 Piet. 1, 16] Marttyyriuden ihanteena taasen oli: "Seurata Karitsaa
mihin ikinä Hän menneekin" [Ilm. 14, 4] maksoi, mitä maksoi.

Asketismi ilmeni seurakunnan piirissä pyrkimyksenä erottautua
maailmasta, pidättyä lihan nautinnoista, varsinkin avioliitosta,
päästä lähelle Jumalaa ja vihkiytyä kokonaan Hänelle. Sen
huomattavimmat edustajat olivat jumalanmiehiä, joiden uskonnollisessa
kokemuksessa syvä särkyneisyys ja synnintunto usein vaihtui
hurmostilaan. He saivat näkyjä ja ilmestyksiä, ja ihmiset lähestyivät
heitä pelonsekaisella kunnioituksella. Etualalle astui kuitenkin
vainojen aikana rajoittamattomana ja kaikkea hallitsevana aatteena
marttyriuden ihanne. Tämä johtui sekä käytännöllisistä että
periaatteellisista syistä.

Näiden kahden virtauksen välille on kuitenkin vaikea vetää mitään
tarkkaa rajaa, siinä määrin ne olivat käytännössä sekaantuneet
toisiinsa ja jalostaneet toinen toistaan. Ja askeettisen
maailmankatsomuksen miesten piiristä marttyrius löysi monet ylevimmät
edustajansa, kuten Justinos Marttyyrin, askeetti Apolloniuksen ja
piispa Cyprianuksen.

Mitä niihin käytännöllisiin asianhaaroihin tulee, jotka saattoivat
marttyyriuden etualalle, on tässä suhteessa ensi sijassa mainittava
se seikka, että kirkko tähän aikaan tarvitsi ennen kaikkea sotilaita:
rohkeita tunnustajia ja pelottomia uskonpuolustajia, jotka julkisesti
koko maailman edessä puolustivat kristinuskoa, seisoivat lujina
vakaumuksessaan henkeen ja vereen asti ja täten havainnollisesti
todistivat pakanoille kristinuskon henkistä suuruutta ja voittovoimaa
sekä samalla osoittivat pakanuuden ja epäjumalanpalveluksen
turhuuden. Tätä seikkaa silmälläpitäen kristitty kasvatettiin
hengelliseksi sotilaaksi kehdosta hautaan asti. Ja niinkuin
taistelutanner näyttää, mihin sotilas pystyy, niinkuin se paljastaa
sotilaan henkisen voiman ja siveellisen kunnon, niin tuli
marttyyriudesta se koetinkivi, joka epäämättömän selvästi todisti
kaikille, Jumalalle ja ihmisille, vieläpä henkien maailmallekin,
oliko Jumalan valtakunta asianomaisessa henkilössä vain muotoa ja
ulkokuorta, vai ilmenikö se koetuksen hetkellä todellisena Hengen
ja voiman osoittamisena. Henkisen voiman ja sankaruuden ihanne
oli toisin sanoen se, joka lämmitti sydämiä ja kiinnosti mieliä
tänä aikana. Sitä aika odotti, ja sitä marttyyrin tuli osoittaa
aseettoman sankaruuden kunniakkaalla taistelutantereella: se oli
hänen historiallinen tehtävänsä. Tällöin useimmat lankesivat ja
vain harvat kestivät taistelun voitokkaasti loppuun, marttyyriuteen
ja todistajakuolemaan asti, mutta sitä ihanampi ja autuaampi oli
voittajan osa.

Periaatteen kannalta taasen marttyyrius todisti varmuudellaan ja
suoraviivaisuudellaan henkisen ylevämmyytensä asketismiin nähden.
"Mutta tässä suhteessa oli halvinkin marttyyri, jos hän vain oli
kestänyt lujana loppuun asti, etevämpi kuin myöhemmän asketismin
parhaat sankarit. Sillä samalla kuin askeetin täytyi taistella läpi
koko elämänsä lakkaamatta saavuttaakseen täydellisyyden tilan,
samalla kuin pieninkin huolimattomuus asettaa hänet alttiiksi
vaaralle kadottaa jo saavuttamansa edut, niin että hän harvoja
poikkeuksia lukuunottamatta aina pysyy keskeneräisenä, pyrkivänä;
samalla kuin hänen kuolemansakin jälkeen puuttuu riittäviä takeita
siitä, että hän on saavuttanut päämääränsä, – todistaa marttyyri
mielenlaatunsa, uskonsa, rakkautensa ja maailmankieltämisensä
täydellisyyden julkisuudessa suorittamallaan ja niin vakuuttavaa
laatua olevalla teolla, ettei tarvita mitään lisätodisteita, että
hän tosiasiallisesti on toteuttanut korkeimmat siveelliset ihanteet.
Siihen tunnustukseen, jonka hän tekee; siihen päättäväisyyteen, jolla
hän torjuu perkeleen kiusaukset; siihen kestävyyteen, jolla hän
kantaa häntä uhkaavat rangaistukset, keskittyy ja puristuu askeettan
koko elämä muutamien hetkien tahi päivien aikana niin sanoakseni,
ja kun hänet sitten kuolema saavuttaa, niin ei ole vähintäkään
epäilystä, etteikö hän olisi eronnut elämästä täydellisenä" (Lucius).

Ne määreet, jotka marttyyrin nimeen tavallisimmin liitetään ovat:
pyhä, autuas, valittu, jalo ja kuuluisa.

Mitä ensinnäkin tulee ensimmäiseen määreeseen: pyhä, kuuluu se niin
erottamattomasti marttyyrikäsitteeseen, että meidän on mahdotonta
ajatella sen vastakohtaa, epäpyhää marttyyriä. Tätä meidän ei
kuitenkaan tule väärinkäsittää sikäli, että ajattelisimme kaikkien
todistajakuoleman kärsineiden olleen täydellisiä pyhiä jo tässä
elämässä. Päinvastoin saattoi monen veritodistajan elämässä olla
perin vakavaluontoisia puutteita, saattoipa hänen elämässään
kristillisyyden kunniakkaaseen kilpeen olla tarttunut tahra, joka oli
senluontoinen, että sen silloisen käsityskannan mukaan saattoi pestä
pois ja sovittaa vain veri, t.s. sankarillinen marttyyrikuolema.
Tältä kannalta katsoen kutsuttiinkin marttyyrikuolemaa toiseksi
kasteeksi, mikä liittyy Herran sanoihin Luuk. 12: 50. Ja tämä kaste
oli sikäli parempi kuin ensimmäinen, että sen jälkeen ei ollut
mikään synti eikä lankeemus enää mahdollista. Edellämainitunlaiset
tapaukset ovat kuitenkin poikkeuksellisia, sillä yleensä marttyyrit
olivat uskonnollis-siveellisessä suhteessa sangen korkealla olevia
henkilöitä, kuuluen seurakuntien parhaimmistoon, kuten on helppo
todeta lukiessa meille säilyneitä aitoperäisiä marttyyrikertomuksia.
Tällaisille henkilöille marttyyrius oli kruunu, joka kruunasi joko
vanhuksen tai miehuutensa parhaissa voimissa olevan kristityn
elämäntyön ja arvokkaan vaelluksen tahi nuoren sankarin jalon
alttiuden ja pelottoman rohkean tunnustuksen.

Autuas on myös määre, joka olennaisesti kuuluu marttyyrikäsitteeseen,
samoin kuin jalo. Jos me nimitämme jaloksi henkilöä, joka unohtaen
omat etunsa ja persoonalliset pyyteensä, alttiisti, ilomielin
uhrautuu oikean ja hyvän asian puolesta – tässä tapauksessa pyhimmän
nimen ja kalleimman asian, jonka puolesta sankari milloinkaan
on vertaan vuodattanut – ovat marttyyrit jaloja tämän sanan
parhaimmassa mielessä. Heidän kilpensä oli kirkas ja tahraton, eikä
raskaampaa uhria oikeuden ja totuuden alttarille ole kantanut kukaan
kuin nämä aseettoman sankaruuden ylevät edustajat. Mitä marttyyrien
kuuluisuuteen tulee, niin ei ole syytä puuttua asian siihen puoleen
enää tämän yhteydessä. Riittää kun sanomme, että hyvin monet, ellemme
suoraan sano useimmat, kolmen ensimmäisen vuosisadan mainehikkaimmat
kirkon opettajat joko kärsivät marttyyrikuoleman tahi kidutuksia tahi
harhailivat pakolaisina uskonsa tähden.

Käytännön kannalta tärkeä marttyyrikäsitteeseen kuuluva määre on
valittu. Piispa Cyprianuksesta esim. sanotaan nimenomaan: "Jumalan
pyhäksi marttyyriksi valitsema". Kristikunnan piirissä on väitelty
paljon n.k. armonvalitsemisopista. Tämä teos ei ole sopiva paikka
tämän kysymyksen käsittelylle. Mutta olipa meidän kantamme tässä
kysymyksessä mikä tahansa, tosiasia on allekirjoittaneen mielestä
se, että ainakin marttyyreihin nähden tämä oppi pitää paikkansa.
Tältä kannalta ei voida kyllin jyrkästi tuomita sellaista
varsinkin vainojen alkuaikana yleistä ja montanistien joukossa
periaatteellisesti hyväksyttyä ilmiötä kuin marttyyri fanatismi, t.s.
kiihkomielinen marttyyriuden tavoitteleminen, joka yltiöpäisesti
syöksyi kuolemaan kiinnittämättä lainkaan huomiota Herran sanoihin
(Matt. 10:16, 23); tällaiset kiihkoilijat joko itse ilmoittautuivat
kristityiksi tahi ilmoittivat omistavansa pyhiä kirjoja tahi
tahallaan aikaansaivat vainon joko särkemällä epäjumalan patsaan tahi
esiintymällä loukkaavasti pakanallisten viranomaisten edessä.

Marttyyrin teko, hänen kuolemansa, merkitsee hänen elämänsä suurta
nousu- ja huippukohtaa, joka heijastaa kaikkea sitä, mikä hänen
elämässään on suurta ja kaunista.

Tämä teko on ensinnäkin lujan ja päättävän uskon teko, samalla
kuin se todistaa järkkymätöntä kuuliaisuutta Herran sanalle.
Uskon kantaisä lähti pois maaltaan, suvustaan ja kodistaan uutta,
tuntematonta tulevaisuutta kohti, luottaen Jahven johtoon ja
huolenpitoon. Marttyyri jättää samoin kaiken, jopa inhimillisesti
puhuen enemmänkin; hän luopuu isästään, äidistään, puolisostaan,
lapsistaan; hän asettaa alttarille omaisuutensa, maineensa,
kunniansa, virka-arvonsa, säätynsä etuoikeudet, sanalla sanoen:
kaikkensa. Kuuliaisuudessa, joka tuntee vain yhden lain: Jumalan
pyhän tahdon, uskovaisten isä ojentaa kätensä teurastaakseen
poikansa. Marttyyri paljastaa oman rintansa totuuden ja vanhurskauden
vihollisille.

Marttyyrin teko on myös Jumalaan luottamuksen teko. Ihmissilmällä
katsoen on kaikki hänen ympärillään pimeätä: tunnelma on yhtä synkkä
ja kaamea kuin kerran pääkallonpaikalla. Mutta marttyyri elää
siinä varmassa tietoisuudessa, että kaiken näkyväisen takana on
taivaallisen Isän hyvä tahto antaa lapselleen valtakunta. Vihollisten
raivo ei voi mennä askeltakaan pitemmälle kuin mitä Jumala tahtoo.
Kaikki koituu lopulta Jumalan nimen kunniaksi, Hänen seurakuntansa
ja valtakuntansa asian parhaaksi sekä marttyyrin omaksi autuudeksi.
Siksipä ei se, mitä ympärillä tapahtuu, voikaan järkyttää marttyyrin
luottamusta Jumalan hyvään ja armolliseen Isän-tahtoon.

Marttyyrin teko on myös kärsivällisyyden teko: se on kristillisen
kärsivällisyyden ja kestävyyden valiokoe. Niin, siinä pyhäin
kärsivällisyys asetetaan kovimmalle koetukselle, raskaimpaan
puristukseen. Alinomaisissa kidutuksissa ja kieltäymyksissä täytyy
marttyyrin oman tahdon kuolla kokonaan, ja hän alistuu tahdottomana
välikappaleena Jumalan käsiin, tuntukoonpa sitten se, mitä hänelle
tapahtuu, lihasta ja verestä miten katkeralta ja karvaalta tahansa.
Tänä ratkaisevana hetkenä tulee kuitenkin avuksi elävä iankaikkisen
elämän toivo ja pyhä rakkaus: rakkaus Ristiinnaulittuun. Marttyyrissä
on kuollut kaikki mainen rakkaus ja kaikki inhimilliset arvot:
hän elää vain Hänelle, joka on kerran rakastanut häntä ja mennyt
kuolemaan hänen tähtensä.

Näin olemme tulleet keskeiseen kohtaan marttyyrin teossa: tämä teko
on nimittäin Kristuksen seuraamista tahi jäljittelemistä sanan
olennaisimmassa mielessä. Marttyyri tahtoo seurata Karitsaa mihin
ikinä Hän menneekin. Hän tahtoo olla Veriylkänsä oma elämässä ja
kuolemassa, ajassa ja iankaikkisuudessa. Ja uskollisena tälle
rakkaudelle sekä osoittautuakseen arvolliseksi tulemaan Karitsan
emännäksi hän ei seuraa taivaallista ylkäänsä vain kunnian tiellä,
vaan myös häpeän, pilkan ja panetuksen sekä verisen vihan ja vainon
orjantappuraisella polulla. Sen kalkin, jonka hänen Herransa ja
Mestarinsa tyhjensi, sen tahtoo hänkin tyhjentää ja sillä kasteella
jolla Hänet kastettiin, tahtoo hänkin tulla kastetuksi. Tämä on
hänelle kristittynä sekä kunnianasia että velvollisuus. Ja helpompi
on kääntää aurinko radaltaan kuin saattaa marttyyri luopumaan tältä
pyhältä tieltä.

Ja näin tulee marttyyrin teosta kristillisen täydellisyyden teko; se
jalokivi, joka kirkkaimmin säteilee Jumalan kunniaa; se ihastuttavan
kaunis, purppuranpunainen Jerikon ruusu, jolle kukkien seassa vetää
vertoja vain askeettisen hyveen ylväs valkoinen lilja.

Mutta kun marttyyrin teko on näin merkityksellinen ja ylevä, niin on
sen uskonnollis-siveellinen arvo myös ääretön, ja se koituu monella
tavalla Jumalan kunniaksi ja Hänen seurakuntansa parhaaksi.

Jokainen uskollisesti kestetty marttyyrio merkitsee Jumalan ja Hänen
valtakuntansa voittoa maan päällä, voittoa, joka saattaa pimeyden
valtakunnan perustukset vapisemaan. Sillä vaikka vihollisella
näennäisesti onkin ylivalta maailmassa, vaikka suuret kansanjoukot
mielellään kulkevatkin hänen talutusnuorassaan, on hänen valtansa
puolinainen niin kauan kuin maan päällä on sellaisia kristittyjä,
jotka jäykästi ja johdonmukaisesti vastustavat kaikkia hänen
houkutuksiaan. Vain tasanko on hänen hallussaan, mutta linnoitukset
vastustavat häntä (Lucius). Niin, marttyyrin rohkeus ja kestävyys saa
aikaan hajaannusta ja epäjärjestystä vihollisen riveissä. Ne alkavat
horjua, ne alkavat palvoa Häntä, vaimon siementä, joka rikki polki
käärmeen pään.

Ja näin Jumalan nimi tulee kunnioitetuksi maan päällä. Marttyyrin
sankarillinen uskonrohkeus ja jalo kestävyys kärsimyksissä herättää
kunnioitusta ja ihailua ei vain kristittyjen piirissä, vaan myös
järkevämpien pakanoitten, sillä kaikille käy ilmeiseksi, että
noiden valtavien uskontekojen takana on Korkeimman sormi. Mistä
on peräisin Ignatioksen alttius ja uhrimieli, Polykarpoksen
sankarillinen tyyneys ja mielenrauha sekä Cyprianuksen uhrautuvaisuus
ja ihmisystävällisyys? Mistä saa sellainen kurja ja heikko luomus
kuin Blandina voimaa kestämään kärsimyksissä, joihin sortuvat vankat
miehet? Totisesti, kristittyjen Jumala on elävä Jumala! Olympos
[Olympos oli pyhä vuori Pohjois-Kreikassa, jossa kreikkalaiset
uskoivat jumalien asuvan.] on tyhjä ja Pantheonin [Roomalaiset olivat
uskonnon asioissa yleensä hyvin suvaitsevaisia. Kun he laskivat
jonkin vieraan kansakunnan valtansa alle, niin he ottivat myöskin sen
jumalat yhteiseen suureen jumalaperheeseensä. Kaikille jumalille oli
Roomaan pystytetty yhteinen temppeli Pantheon.] asukkaat petosta!
Niin, eiköpä sittenkin ristiinnaulittu ole suurempi valtias kuin
Rooman kuolemattomat caesarit? Näin marttyyrin maine palaa takaisin
alkulähteeseensä kirkastaen Jumalan nimeä ja julistaen Hänen
valtakuntansa voittoa.

Mutta marttyyrin teko tuottaa myös siunausta Jumalan seurakunnalle:
heikko usko vahvistuu, masentunut mieli käy rohkeaksi ja
toivorikkaaksi, heikko sanoo: "Minä olen sankari." Marttyyrien ja
tunnustajien sankariuskon elähyttäminä ja virkistäminä palaavat
kieltäjät jälleen ja ilmoittautuvat uudelleen maaherralle
tutkittaviksi ja tuomittaviksi. Kristittyjen itsetunto herää,
heidän luottamuksensa Jumalaan lisääntyy ja vahvistuu. Mitäpä
siitä, jos saatana palvelijoittensa kautta hetken heitä raastaa ja
haavoittaa: hehän ovat kuitenkin voittajia, hehän ovat todellisia
maailmanhallitsijoita ylösnousseen Herransa nimessä! Eikä tämä
marttyyrin esikuvallinen vaikutus rajoitu ainoastaan hänen oman
aikansa uskovaisiin: se ulottuu kautta aikojen. Kristitty isä kertoo
siitä pojilleen, äiti tyttärilleen. Ja kun sananjulistaja tahtoo
esittää kuulijakunnalleen esimerkkejä täydellisestä, miehekkäästä ja
pelottomasta kristillisyydestä, niin hän mielellään viittaa näihin
pyhäin uskon ja kärsivällisyyden yleviin edustajiin.

Niinkuin marttyyrin teko on ylevä, niin on suuri myös hänen palkkansa.

Jo kärsimystensä keskellä saa marttyyri usein monin tavoin kokea
Jumalan armoa ja mielisuosiota. Hän saa tuntea elävästi Jumalan
läsnäoloa. Jumala lähettää hänelle rohkaisevia sanomia. Hän saa
näkyjä ja ilmestyksiä, joissa ilmoitetaan hänen oma kohtalonsa,
tahi hän saa luoda silmäyksen palkintoon: tulevaan kirkkauden ja
kunnian maahan. Keskellä kauheimpia kidutuksia hän seurustelee
tuttavallisesti Vapahtajan kanssa. Hän ei tunne kipua eikä tuskaa,
vaan asuu ikäänkuin vieraassa ruumiissa. Hänen haavansa paranevat,
hänen voimansa palaavat ja hänen runneltu ruumiinsa saa takaisin
entisen muotonsa. Tuli ei polta häntä, pedot eivät kajoa häneen,
pyöveli kääntyy kauhistuneena pois tuntiessaan Jumalan voiman ja
läsnäolon. Kidutuskoneet särkyvät hänen rukouksensa voimasta.
Meri heittää maalle takaisin sinne viskatut marttyyrien ruumiit.
Kuolinhetkellään häntä ympäröivät taivaalliset sulotuoksut. Hän saa
nähdä viime hetkellään Jumalan kirkkauden. Hänen viime hetkellään,
kun hänen silmänsä jo ovat sidotut ja hän odottaa pyövelin kalvan
katkaisevan hänen kaulansa, hän näkee taivaalliset saattojoukot:
jalot nuorukaiset valkoisilla ratsuilla, jotka ovat tulleet noutamaan
hänen vapautuvaa henkeään siihen maahan, jossa ei ole enää syntiä
eikä saatanan valtaa, ei kuolon kauhua, ei kipua eikä kyyneleitä,
ei jäsenten katkomisia eikä koko ruumiin runtelemisia, vaan missä
Karitsa johdattaa heitä ja vie heidät vesilähteille, ja läsnäolevat
uskovaisetkin ovat kuulevinaan hevosten hirnuntaa ja kavioitten
kopsetta. Taivaalliset äänet ilmoittavat hänen saavuttamastaan
voitosta.

Kuoleman jälkeen marttyyrit viedään paratiisiin, Jumalan
valtaistuimen välittömään läheisyyteen. He saavat valkoiset vaatteet
ja vanhurskauden kruunun sekä hallitusvallan Isän ja Pojan ja Pyhän
Hengen kanssa. Heidät luetaan apostolien ja profeettain joukkoon. He
ovat taivaan sotajoukon kantajoukko, suuren Kuninkaansa uskollinen
vanha kaarti. Ja niinkuin he maan päällä seurasivat Karitsaa mihin
ikinä Hän menneekin, niin he saavat seurata Häntä nyt myös kirkkauden
ja kunnian maassa. Heidän suussaan ei ole tavattu vilppiä: he
ovat tahrattomia. Toinen kuolema ei vahingoita heitä: he tulevat
enkeleiksi. Heille annetaan tuomiovalta: he saavat tuomita Kristuksen
kanssa viimeisellä tuomiolla.

Viimemainittu ajatus on marttyyrien kuningasajatuksia, ja se on
helposti ymmärrettävä siinä henkisessä ilmapiirissä ja niissä
oloissa, joissa he elivät. Kerromme tätä asianhaaraa valaisevan
esimerkin.

Keisari Valerianuksen aikaisessa vainossa vähän aikaa

Cyprianuksen kuoleman jälkeen, luultavasti toukokuulla 259,
mestattiin Cirtassa, Pohjois-Afrikassa monenlaisten kidutuksien
jälkeen esilukija Marianus ja diakoni Jakobus. Kun Marianus
kidutuksien aiheuttaman uupumuksen herpauttamana nukkui vankilassa,
näki hän unessa tavattoman korkean tuomioistuimen. Siinä istui
tuomari, jolla oli kaunis, kunnianarvoisa ulkomuoto. Siihen oli
myös pystytetty korkea lava, jolle noustiin portaita myöten.
Kristityt tunnustajat asetettiin riviin, ja tuomari tuomitsi heidät
mestattaviksi miekalla. Kun Marianuksen vuoro tuli, niin hän kuuli
selvän ja voimakkaan äänen huutavan: "Ottakaa kiinni Marianus!"
Hän astui mestauslavalle, mutta silloin näyttämö äkkiä muuttui.
Tuomarin oikealla puolella hän näki piispa Cyprianuksen, Afrikan
kirkon taivaallisen edustajan, joka tarttui hänen käteensä, veti
hänet luokseen ja lausui hänelle ystävällisesti: "Tule, istu
minun rinnalleni!" Maallisen tuomarin tuomioistuin oli muuttunut
maailmanoikeudeksi. Sillä välin tuomittiin toisia ihmisiä, ja
Marianus toimi jo tuomarin apulaisena. Silloin tuomari nousi
lähteäkseen ja hänen apulaisensa seurasivat häntä maaherran
virka-asuntoon. He kulkivat pitkin tietä, jota varjostivat uhkeita
sypresssejä ja piinioita kasvavat lehdot. Keskellä oli kirkas lähde,
josta useita torvia myöten juoksi puhdasta vettä. Tuomari katosi,
ja Cyprianus täytti maljan vedellä, joi ja antoi Marianuksen juoda.
Kun Marianus aikoi lausua "Deo gratias" (Jumalalle kiitos), niin hän
heräsi oman äänensä sointuun.

Myöskin vielä elävää tunnustajaa [Marttyyri sanan varsinaisessa
mielessä oli vain se, joka oli seurannut Kristusta kärsimysten tiellä
loppuun asti ja kärsinyt kuoleman. Niitä, jotka olivat kokeneet
vain osan Kristuksen kärsimyksiä, kuten omaisuuden takavarikoinnin,
säätyoikeuksien ja virka-arvon menettämisen, vankeuden, maanpaon ja
kidutuksia, kutsuttiin tunnustajiksi. Vuorikaivoksissa työskenteleviä
tunnustajia kutsuttiin kuitenkin marttyyreiksi heidän osakseen
tulleiden tavattoman raskaiden koettelemusten ja kidutusten tähden.
Rajat eivät olleet täysin selvät tässä suhteessa.] kunnioitettiin
suuresti. Häntä kutsuttiin marttyyriksi, vaikka tunnustajat eivät
nöyryydestä hyväksyneetkään tätä nimitystä. Häntä pidettiin
Herran veljenä, Korkeimman poikana ja Pyhän Hengen asuinsijana.
Kun hän palasi kotiin kärsimysmatkaltaan, niin häntä juhlittiin
sankarina, ja hänen arpensa säilyttivät muiston hänen uskonteostaan.
Hän kuului seurakunnan parhaimmistoon, ollen sen kunniajäsen.
Ehtoollispöydässä hänelle annettiin kunniasija, voitiinpa hänet
nimittää presbyteriksikin ilman vihkimystä, sillä hänen tunnustustaan
pidettiin vihkimyksenä.

Niin hyvin seurakunnan kuin yksityisten kunnianasia oli pitää huolta
tunnustajasta ja marttyyristä hänen vankeusaikanaan. Häntä käytiin
katsomassa vankilassa, hänen kanssaan puheltiin, suudeltiin hänen
kahleitaan, vieläpä voitiin jakaa vankeus hänen kanssaan jonkin
aikaa. Kidutuksissa ja oikeudenkäyntitilaisuuksissa häntä rohkaistiin
ja kehoitettiin sanoin ja elein. Ja suurin joukoin saatettiin häntä
hänen viime matkallaan.

Marttyyrin ylevä teko ja hänen läheinen suhteensa Herraan synnyttivät
vakaumuksen, että marttyyrilla oli armolahjat, varsinkin Pyhän Hengen
lahja, erikoisen suuressa mitassa. Siihen viittaa jo Herran sana:
"Sillä ette te ole puhumassa, vaan Isänne Henki se on, joka puhuu
teissä." [Matt. 10, 20] Muutoinkin uskottiin Pyhän Hengen olevan
varsin lähellä heitä. Se meni heidän kanssaan vankilaan, Se tuki
heitä tuomarin edessä, Se täytti heidät yliluonnollisella voimalla,
ilolla ja rauhalla kidutuksien aikana.

Nauttimansa arvonannon ja omistamansa Hengen lahjojen tähden
pidettiin marttyyriä erikoisen soveliaana välittämään siunauksia
toisille, varsinkin synteinanteeksiantamisen ja esirukouksen
muodossa. Suuret syntiset: huorat, avionrikkojat ja muut sellaiset,
jotka olivat erotetut seurakunnasta, samoin kuin vainossa
langenneet, riensivät sankoin joukoin marttyyrin ja tunnustajan
luo vuorikaivokseen tahi vankilaan, tunnustamaan syntinsä ja
anomaan armoa ja anteeksiantamusta, sillä marttyyrin luona he
toivoivat saavansa sitä lohtua ja ymmärtämystä, jonka muut olivat
kieltäneet heiltä. Marttyyri tiesi mieskohtaisesta kokemuksesta,
miten peloittavan suuri on lankeemuksen mahdollisuus jokaisella
kidutuksen asteella, ja sentähden hän oli lempeä erehtyviä kohtaan.
Ja marttyyrit, jotka useinkin olivat alhaista ja oppimatonta väkeä,
käyttivät ilomielin ja alttiisti suuria valtuuksiaan. Toisaalta
taasen syntinen, tunnustaessaan syntinsä marttyyrille vankilassa tahi
kaivoksessa, säästyi niiltä nöyryytyksiltä ja vuosikausia kestäviltä
katumusharjoituksilta, jotka olivat liitetyt synnin tunnustamiseen
ja anteeksisaamiseen seurakunnan edessä. Siksipä toistuikin kaikissa
vainoissa sama näky: tuskin oli marttyyri verisen tunnustamisen
jälkeen saapunut vankilaan, ennenkuin jo langenneet kiiruhtivat hänen
luokseen.

On hyvin ymmärrettävää, että tällainen menettely ajan pitkään
arveluttavalla tavalla höllensi kirkkokuria ja vaikeutti säännöllistä
seurakuntaelämää sekä aikaansai vakavia häiriöitä toisaalta
marttyyrien ja heidän nauttimansa suuren arvonannon, toisaalta yhä
mahtavammaksi paisuvan piispanvallan välillä. Näin kävi varsinkin
silloin, kun piispa oli ollut paossa vainon aikana. Kävi polttavaksi
kysymys, tunnustaisiko piispa ilman muuta marttyyrien ja tunnustajien
antamat rauhankirjeet. Tuntien voimattomuutensa yksityiset piispat
turvautuivat kirkolliskokousten apuun. Mutta tämäkään ei aina vienyt
toivottuun tulokseen, ja seurauksena oli ankara hajaannus kirkossa.

Marttyyrien ja tunnustajien apuun turvauduttiin myös käyttämällä
heitä esirukoilijoina, sillä oltiin vakuutettuja, ettei Jumala saata
kieltää mitään näiltä uskollisilta todistajiltaan. Eikä marttyyrin
valta rajoittunut tässä suhteessa vain ajallisten ja hengellisten
tarpeitten saamiseen, vaan hänen vaikutusvaltansa ulottui myös
esiripun toiselle puolelle, kuolleiden valtakuntaan, kuten näemme
Perpetuan rukouksesta hänen veljensä Dinokritoksen puolesta.

Mutta marttyyrit ja tunnustajat eivät tyytyneet ainoastaan
hengellisten armolahjojen käyttämiseen. He pyrkivät myös järjestämään
seurakunnan sisäisiä ja ulkonaisia asioita. He asettuivat
kirjeenvaihtoon poissaolevan piispan kanssa, he lähettivät
lähettiläitä kaikille tahoille ja varustivat heidät suosituksilla
piispojen tapaan. Missä oli useampia marttyyrejä samassa vankilassa,
siellä he muodostivat yhteisöjä, jotka pitivät istuntoja ja tekivät
päätöksiä. Jos piispa oli paennut tahi kuollut, niin he muodostivat
seurakunnan väliaikaisen hallituksen. Pyrkivätpä he ratkaisemaan
oppiriitojakin, kuten montanismia koskeva Lyonin marttyyrien kirje
Vähän Aasian seurakunnille osoittaa.

Jos jo elävää marttyyria kunnioitettiin suuresti, niin paljon
suuremman kunnioituksen kohteeksi joutui kirkastettu marttyyri.

Heitä pidettiin esirukoilijoina, jotka olivat erikoisesti perehtyneet
Jumalan armoneuvoon ja jotka saamansa Jumalan armon ja mielisuosion
avulla voivat ratkaisevalla tavalla vaikuttaa maan päällä elävien
uskonveljiensä elämään ja kohtaloon, minkä vuoksi heidän puoleensa
käännyttiin. Jo maan päällä ollessaan heillä oli ollut suuri
hengellinen vaikutusvalta, – kuinka paljon enemmän nyt, kun he
olivat päässeet rikkaan perintönsä täydelliseen omistamiseen; nyt,
jolloin heidän odotettiin päivien lopulla suuren Maailmantuomarin
kanssa tulevan tuomareina ja apulaisina päättämään ihmisten onnesta
ja onnettomuudesta.

Marttyyrien kunnioitus saavutti huippukohtansa vuosittain
pidettävissä marttyyrien muistojuhlissa. Marttyyrin kuolinpäivää
nimitettiin hänen syntymäpäiväkseen, koska hän silloin oli syntynyt
iankaikkiseen elämään. Silloin kokoonnuttiin marttyyrin haudalle
viettämään hänen muistojuhlaansa agapen (rakkaudenaterian) muodossa.
Piispa tahi presbyteri toimitti liturgiset rukoukset ja jakoi
Herran Ehtoollisen. Laulettiin lauluja ja veisattiin kiitosvirsiä
sekä luettiin tahi esitettiin suullinen kertomus marttyyrin
kärsimyshistoriasta kaikkine liikuttaville piirteineen yhteiseksi
mielenylennykseksi. Vihdoin muistettiin köyhiä lähettämällä heille
antimia yhteisestä rakkaudenateriasta.

Nämä muistojuhlat vietettiin, kuten mainittu, mieluummin
hautausmaalla marttyyrin maallisten jäännösten läheisyydessä, koska
antiikkiseen tapaan uskottiin olevan yhteyttä vainajan sielun ja
hänen maallisten jäännöstensä välillä. Hellällä kiintymyksellä
vaalittiin marttyyrin maallisia jäännöksiä, kuten näemme esim.
Polykarpoksen marttyyriosta. Se on perin inhimillistä ja helposti
ymmärrettävissä, sillä nehän olivat ainoa fyysillinen yhdysside
taistelevan ja riemuitsevan seurakunnan välillä ja nehän palauttivat
elävästi mieleen muiston mainehikkaasta marttyyristä, joka oli
antanut henkensä totuuden tähden.

Varsin kuuluisiksi tuollaisina kokouspaikkoina tulivat "vainajain
kaupungit" (nekropolit), jotka olivat maan alle rakennettuja
n.k. katakombeja. Niitä tavataan Välimeren maissa vieläkin monen
suuren kaupungin, kuten Rooman, Napolin, Syrakusan ja Palermon
läheisyydessä. Rooman katakombit sijaitsevat vanhan Rooman muurien
ulkopuolella. Vanhimmat niistä ovat toisen vuosisadan alkupuolelta
ja nuorimmat viidenneltä vuosisadalta. Koska katakombin nimellä on
kristillisessä tietoisuudessa herkkä tuntu ja koska niihin liittyvät
eräät mitä pyhimmät ja kalleimmat muistot vainojen ajoilta, niin
esitämme niistä tässä yhteydessä erikoistuntijan tarkan kuvauksen.[9]

Kolmannen vuosisadan ensimmäisellä puoliskolla alkoivat seurakunnat
laatia erikoisia marttyyrikalentereja, joissa oli mainittu
asianomaisen seurakunnan huomattavimmat marttyyrit ja heidän
kuolinpäivänsä. Nämä kalenterit, jotka tehtiin piispan johdolla,
ovat hyvin puutteellisia ja katkelmallisia. Kahden ensimmäisen
vuosisadan marttyyreistä on merkintöjä vain poikkeustapauksissa –
ne olivat jo unohdetut – ja kolmannenkin vuosisadan marttyyrioissa
on suuria aukkoja. Toisaalta kuului tämä myös asian luontoon, sillä
kalentereihin ei otettu läheskään kaikkia marttyyrejä. Otettiin vain
merkittävimmät: sellaiset, joiden nimellä oli ollut kaikua heidän
eläessään ja joiden marttyriot olivat ehdottomasti luotettavat ja
aitoperäiset. Toisinaan olivat myös määräävinä kirkkopoliittiset syyt.

Marttyyrien muistoksi laadittiin myös kirjallisia muistomerkkejä,
marttyyrikertomuksia. Niitä oli kahdenlaisia, kuten näkyy tässä
teoksessa olevista marttyyrikertomuksista: akteja ja passioita.
Aktit ovat jäljennöksiä tutkintotilaisuuksissa pidetyistä
oikeudenkäyntiasiakirjoista, joita kristityt olivat ostaneet
alemmilta oikeudenpalvelijoilta. Niiden sisältö on tiukan asiallinen
ja muoto koruttoman yksinkertainen. Niitä täytyy lukea tutkien ja
syventyen, jos mieli niistä saada sitä siunausta ja rakennusta,
jota ne tarjoavat tarkkaavalle lukijalle. Usein tapaamme niissä
yksityisen lauselman, sanankäänteen tahi vivahdusrikkaan piirteen,
joka salaman tavoin valaisee sitä pimeyttä ja hämäryyttä, johon
useimpien marttyyrien sankaritarina on verhottu. Passiot taasen
ovat joko seurakuntien kiertokirjeitä tahi yksityisten laatimia
laajempia kärsimyskuvauksia. Onpa sellaisiakin passioita, kuten
Perpetuan ja Felicitaksen, jonka alkuosa [Johdanto ja loppu-osa ovat
todennäköisesti Tertullianuksen laatimat. (Mikkola).] viimeiseen
taisteluun saakka on marttyyrin omasta kädestä. Passioiden
henkinen aatesisältö on suunnattoman rikas, muoto ylevä, tyyli
hieno ja taiteellinen. Ylevän aiheensa, henkevän sisältönsä ja
muotovalmiutensa vuoksi ovat monet niistä muinaiskristillisen
kirjallisuuden helmiä.

Aktit ja passiot ovat luotettavin lähde vainojen historiaan. Niissä
saamme seurata marttyyriä tuskien tiellä vangitsemisesta aina
polttoroviolle ja mestauslavalle asti. Saamme luoda silmäyksen
Rooman lainsäädäntöön ja rangaistusten täytäntöönpanoon, yksityisten
tuomarien käyttäytymiseen ja kansan mielialaan. Tutustumme niihin
salaisiin voimiin, jotka määräsivät kehityksen kulun tänä ihmiskunnan
ja kirkon historiassa niin merkillisenä ajanjaksona. Sanalla sanoen:
koko antiikkinen maailma iloineen ja suruineen, tuskineen ja
kärsimyksineen ja kuohuvine intohimoineen kulkee katseemme ohitse
yhtä yksityiskohtaisesti ja tarkasti kuin varjokuvat kankaalla
esittävät meidän päiviemme elämää.

Saksalainen Achelis, tunnettu marttyyrihistorian erikoistuntija,
lausuu tästä kirjallisuudesta seuraavaa:

"Minkälainen ihmeellinen kirjallisuus se onkaan: maan kauhujen yli
valaa taivas loistettaan, tuskat ja kyyneleet vaihtuvat silmäimme
edessä voittoon ja voiton seppeleihin. Kaikesta tiedonantojen
niukkuudesta huolimatta muistamme toisinaan vain vaivoin, että ne
puhuvat rikosoikeudenkäytöstä ja mestauksista: siinä määrin kohottaa
niissä valaistus tosiasiat ja verhoo ne ihmeelliseen sädeloistoonsa.
Eikä tätä ihmettä saa aikaan yksityisen kirjailijan runous:
marttyriot kuvastavat kristillisen seurakunnan elämyksiä. Laajoissa
piireissä on ajateltu samaa mitä luemme marttyyriakteissa. Jos
pidämme niitä luonnottomina ja liioiteltuina, niin tämä syytös kohtaa
pyhäin kunnioitusta, joka on tuottanut nämä kirjoitukset kauneimpina
kukkinaan, eikä yksityisiä, useimmiten nimettömiä tekijöitä."

Niin hyvin marttyyrikertomusten kirjoittajat kuin seurakunnat
suhtautuvat ylevän levollisesti siihen näennäiseen tappioon, jonka
marttyyrin kuolema tuottaa seurakunnalle ja perheelle. Ei kuulu
valituksen sanaa, vaikka seurakunta on kadottanut arvossapidetyn
piispan tahi perhe päämiehen. Se ei olisi ollut asianomaisten
arvon mukaista sillä eihän piispa voi arvokkaammalla tavalla
päättää pyhiinvaellusmatkaansa ja paimen virkaansa kuin seuraamalla
iankaikkista Ylipappia ja suurta lammasten Paimenta uskollisesti
loppuun asti; ja mitä taasen yksityiseen perheeseen tulee aateloi
tämä teko sen. Huolenpito tällaisen perheen toimeentulosta kuuluu
seurakunnalle niin kauan kuin yksikin jäsen on jäljellä mainitusta
perheestä. Ja vaikka omaiset eivät aina jaksa osoittaa asianmukaista
arvokkuutta suhtautuessaan marttyyrin ylevään tekoon, vaan päästävät
valloille inhimilliset tunteensa, niin ei puutu myöskään vastakkaisia
ilmiöitä, jolloin äidinrakkaus vaihtuu haltioituneeseen marttyyrin
kunnioittamiseen. Niinpä valittaa eräs äiti sitä, että hänen poikansa
marttyyrikuoleman täytäntöönpano on lykätty muutamaksi päiväksi.
Samanlaisen esimerkin tarjoaa lehtori Marianuksen äiti Maria. Kun
hänen poikansa mestattiin miekalla, niin hän syöksyy väkijoukon läpi,
ylistää poikaansa autuaaksi, koska tämä on päässyt täydelliseksi, ja
onnittelee itseään, että on synnyttänyt sellaisen pojan. Hän syleilee
veristä ruumista, kohtunsa mainehikasta hedelmää, sekä suutelee
intohimoisesti katkenneen kaulan tynkää. Hän on ylpeä etuoikeudesta
saada ensimmäisenä kunnioittaa uutta marttyyriä.

Voimme hyvällä syyllä sanoa, että tässä kristitty sankariäiti edustaa
arvokkaalla tavalla sitä historiallisten äitien ylevää parvea, johon
kuuluvat äidit sellaiset kuin makkabealaisten uljas sankariäiti,
Spartan mainehikkaat äidit ja jalo Cornelia, Gracchusten äiti.

Mitä marttyyrien kunnioittamiseen ja vainojen merkitykseen yleensä
tulee, siitä annamme Acheliksen lausua painavan, arvovaltaisen
sanansa.

"Ei ole ajateltavissa mitään vaikutinta, joka olisi ollut omiaan
enemmän kuin tämä kannustamaan silloisen ihmispolven kristittyjä
kestävyyteen kärsimyksissä. Elettiin epävarmaa aikaa, jolloin
maailman näköpiiri oli synkkä ja uhkaava, jolloin elämä ei merkinnyt
paljoa ja jolloin jokainen elämä oli monenlaisessa vaarassa. Mutta
kaikkien ihmisten ajatuksia kiinnitti tuskallinen epävarmuus
haudantakaisesta elämästä. Nyt tarjosi kristinusko jokaiselle
kannattajalleen mahdollisuuden vapautua yhdellä iskulla kaikista
iäisyyttä koskevista huolista. Sensijaan, että olisi tarvinnut pelätä
Maailmantuomaria, oli olemassa varmuus, että heti kuoleman jälkeen
pääsee Jumalan valtaistuimen luo ja että saa ottaa osaa viimeiseen
tuomioon tuomarina eikä syytettynä. Ja tämä kaikki palkkana siitä,
että osoitti lujuutta elämän viime hetkinä. Sen kauhuina olivat ne
kidutukset ja kuolintavat, jotka roomalainen oikeus määräsi. Mutta
kirkko, tekemällä eron marttyyrien ja tunnustajain välillä, johti
asiat siihen, että verisiä rangaistuksia etsittiin ja kristitty
toivoi itselleen kuolemaa; sillä vain siten hän tuli Herransa
kaltaiseksi, Hänen kärsimystensä todistajaksi ja osallistui siten
Hänen neuvopäätöksistään.

"Meistä näyttää kenties siltä, että niitä vaikuttimia, jotka
saattoivat marttyyrin kuolemaan; on voimakkaan realistisesti
väritetty; siten saavutettiin kuitenkin tuntuva ja suuri etu.
Ei ollut vain yksityisiä, oli paljon kristittyjä, jotka menivät
kuolemaan vakaumuksensa tähden koko maailman uhalla. Näin
vaalittiin seurakunnassa miehuutta ja sankarimieltä. Kirkolla oli
oikeus verrata kristikuntaa sotilassäätyyn: se osasi kasvattaa
kansaansa sotaa varten ja se kesti taistelussa. Kristinusko oli
kaikista hellämielisistä ja inhimillisistä piirteistään huolimatta
olemukseltaan miesten uskontoa: epäilemättä vain sellaisia varten,
jotka tahtoivat astua Kristuksen palvelukseen empimättä ja
avomielisesti.

"Marttyyrikuolemaan nähden omaksumansa kannan vuoksi kirkko antoi
kristityille sisäisen vapauden ja etevämmyyden valtioon nähden.
Kun jälkimmäinen ryhtyi käyttämään kaameita pakkokeinojaan, niin
edellinen opetti, että tämä juuri oli se kuninkaallinen valtatie
taivaaseen, jonka Jumala oli säätänyt ystävilleen, ja näin se
herätti monessa kärsimyksenkaipuun. Ja minkä mahtavan lisän se
saikaan tästä seurakunnan uskonnolliselle elämälle. Kristityt
eivät kuolleet vainojen aikoina vain itsensä puolesta, vaan koko
seurakunta-yhteisön. Marttyyrien hautojen partaille seurakunta
kokoontui niihin jumalanpalveluksiin, joissa se tunsi taivaan olevan
lähinnä. Kirkko seurasi omia suuria tarkoitusperiään silloin kun
valtio riisti siltä sen jäseniä. Väkivaltaisen kuoleman kärsineiden
köyhien ja vähäpätöisten ihmisten hautakummuista tuli lohdutuksen
ja voiman lähteitä lukemattomille. Mitä kaikkea olisikaan puuttunut
kirkolta, jollei se olisi joutunut kärsimään minkäänlaisia vainoja.
Se ammensi niistä voimansa ja suuruutensa, ihanteellisuutensa ja
uskonnollisen innostuksensa. Ei voitu muuta kuin ylistää Jumalaa
siitä siunauksesta, josta kirkko sai kiittää valtion vihamielisyyttä.
Mitä merkitsivät ne suhteellisen pienet uhrit sen voiton rinnalla,
jonka ne tuottivat!"

Lopetamme esityksemme marttyyrien kunnioittamisesta niihin sanoihin,
jotka Karthagon mainehikas marttyyripiispa, Pohjois-Afrikan
marttyyrikirkon priimas kirjoitti saatuaan tiedon ensimmäisistä
uhreista Deciuksen vainon aikana.

"Oi meidän kirkkomme onnea, kirkkomme, jota Jumala niin
laupiaasti valaisee armollaan, ja jota marttyyrien veri meidän
päivinämme kirkastaa niin suurella maineella! Jo ennen se oli
veljien hyvien töiden kautta häikäisevän valkoinen; nyt se loistaa
purppuranpunaisena marttyyrien veressä, sen kukkakoristetta
somistavat liljat ja ruusut. Jokaiselle kuuluu nyt kehoitus hankkia
itselleen jompikumpi näistä seppeleistä: joko hyveen harjoittamisen
kautta liljanvalkoinen tahi kärsimyksen kautta purppuranpunainen.
Taivaan leirissä on niinhyvin rauhanajalla kuin taistelutantereella
oma koristuksensa, josta Kristuksen sotamies voi sitoa seppeleensä."

MARTTYYREILLE.[10]

"Ottakaa te siunatut, marttyyreiksi määrätyt, ruumiillisten ruokien
ohella, joita valtiatar-äiti seurakunta rinnoistansa ja yksityiset
veljet varoistansa teille vankilaan toimittavat, myöskin meiltä
sellaista, mikä soveltuu hengen ravinnoksi. Sillä ruumiin syöttäminen
ei hyödytä, jos henki näkee nälkää; päinvastoin, jos hoidetaan
sitä, mikä on heikkoa, niin ei saa myöskään laiminlyödä sitä, mikä
on vahvaa. En tosin ole arvollinen puhuttelemaan teitä. Mutta
eiväthän ainoastaan opettajat ja esimiehet kehoita kokeneimpiakin
miekkailijoita, vaan myös maallikot ja kaikenlaiset joutilaat
tekevät sen kaukaa, joten itse kansanjoukosta annetut neuvot usein
ovat hyödyttäneet. Ennen kaikkea siis, siunatut, älkää saattako
murheelliseksi Pyhää Henkeä, joka on tullut teidän kanssanne
vankilaan. Sillä jos Hän ei olisi tullut teidän kanssanne sinne,
niin ette tekään tänä päivänä olisi siellä. Huolehtikaa sentähden
tarkoin, että Hän myöskin pysyisi siellä teidän kanssanne ja
sitten saattaisi teidät Herran luo. Tosin vankilakin on perkeleen
asunto, jossa hän pitää koossa oman perheensä. Mutta te olette sitä
varten tulleet vankilaan, jotta te tallaisitte hänet hänen omassa
asunnossaan; sillä jo sen ulkopuolella olette te, taistellessanne
hänen kanssaan, polkeneet hänet maahan. Älköön hän siis saattako
sanoa: he ovat minun valtakunnassani, tahdonpa siis kiusata
heitä turhanpäiväisillä nureksumisilla, mielenliikutuksilla ja
keskinäisellä eripuraisuudella. Paetkoon hän teidän katsettanne ja
kätkeytyköön syvimpiin soppiinsa jähmettyneenä ja herpautuneena
kuten lumottu tahi savulla onkalostansa karkoitettu käärme. Älköönkä
hänellä olko niin hyvä olla valtakunnassaan, että hän voisi yllyttää
teitä riitelemään keskenänne, vaan tavatkoon hän teidät varustettuina
ja asestettuina yksimielisyyden hengellä, koskapa teidän rauhanne on
sota häntä vastaan. Tätä rauhaa ovat muutamat, joilla ei ole sitä
seurakunnassa, tottuneet pyytämään marttyyreiltä vankilassa. Ja
siksipä teidän tuleekin vaalia, hoivata ja vartioida sitä itsessänne,
jotta jos tarvitaan, voitte antaa sitä muillekin.

"Olkootpa muut sielun esteet saattaneet teitä vain vankilan
kynnykselle, yhtä pitkälle kuin sukulaisennekin tulivat. Jos te sen
yli astuttuanne olette erotetut maailmasta itsestään, niin kuinka
paljon enemmän syntisten seurasta ja siihen kuuluvista asioista.
Eikä se saa peloittaa teitä, että olette erotetut maailmasta. Sillä
jos ajattelemme, että itse maailma on vankila, niin käsitämme,
että te pikemminkin olette lähteneet ulos maailmasta kuin olette
tulleet sinne sisälle. Maailmassa on paljon sankempaa pimeyttä,
joka sokaisee sydämet. Maailma panee paljon raskaampiin kahleisiin:
sellaisiin, jotka sitovat ihmisten sielut; maailmassa löyhkää paljon
inhottavampi saastaisuus: ihmisten pahat himot; vihdoin on maailmassa
paljon useampia syyllisiä: koko ihmiskunta; ja lopuksi se kärsii
tuomioita: tosin ei prokonsulin, vaan Jumalan. Tästä vankilasta
te – ajatelkaa asiaa siten, te siunatut – olette tavallaan
siirretyt säilytyspaikkaan. Siellä on pimeys, mutta te olette itse
valo; siellä ovat kahleet, mutta te olette Jumalan edessä vapaat;
siellä käy vastenmielinen henkäys, mutta te olette Jumalan suloinen
tuoksu; siellä odotetaan tuomaria, mutta te saatte vielä tuomita
itse tuomaritkin. Murehtikoon siellä se, joka maailman hedelmää
himoitsee. Kristitty on vankilan ulkopuolellakin luopunut maailmasta.
Mutta vankilassa hän on luopunut itse vankilastakin. Mitäpä väliä
sillä, missä te olette maailmassa, te, jotka (sydämillänne)
olette ulkopuolella maailman. Ja jos te olettekin kadottaneet
joitakin elämän iloja, niin sehän onkin juuri kaupantekoa, että
kadottaa jotakin, jotta vielä suurempaa saavuttaisi. Minä en vielä
virka mitään siitä palkinnosta, johon Jumala kutsuu marttyyrejä.
Verratkaamme nyt vain ensin toisiinsa elämää maailmassa ja elämää
vankilassa (nähdäksenne), eikö henki voita enemmän vankilassa kuin
mitä liha kadottaa. Niin, huolehtiipa seurakunta ja veljien rakkaus
siitä, ettei lihakaan kadota kohtuullisia tarpeitaan, ja senlisäksi
saa henki sitä, mikä aina hyödyttää uskoa. Et näe vieraita jumalia
etkä kohtaa heidän kuvapatsaitaan; et ota osaa pakanain juhlapäiviin
joutumalla heidän joukkoonsa; ei sinua vaivaa saastainen uhrikäry,
eivät näytelmäin huudot eikä juhlijain raakuus tahi raivo tuskastuta
sinua; silmäsi eivät satu julkisten himojen pesäpaikkoihin;
olet vapaa pahennuksista, kiusauksista, pahan muistelemisesta,
vieläpä itse vainostakin. Vankila on kristitylle sitä, mitä erämaa
profeetoille. Itse Herra oleskeli usein yksinänsä saadakseen rukoilla
vapaammin, voidakseen erottautua maailmasta. Yksinäisyydessä Hän
viimein ilmoitti opetuslapsille kunniansa. Jättäkäämme siis tuo
nimitys: 'vankila' ja antakaamme sille nimi: 'yksinäisyys'. Vaikka
ruumis suljetaan, vaikka liha pidetään vangittuna, niin on kuitenkin
kaikki hengelle avoinna. Matkustele hengessä, kävele hengessä, mutta
älä aseta silmäisi eteen varjoisia ratoja tai pitkiä pylväskäytäviä,
vaan tuo tie, joka Jumalan luo vie. Milloin sitä pitkin hengessäsi
kävelet, silloin et ole vankilassa. Jalka ei tunne mitään
jalkapuussa, kun sielu on taivaassa. Sielu vie koko ihmisen mukanaan
ja muuttaa sen minne tahtoo. Mutta missä aarteesi on, siellä on oleva
sydämesikin. Olkoon siis aarteesi siellä, missä tahdot sydämesikin
olevan.

"Te siunatut, lieneekö nyt vankila vaivaksi kristityillekin, kun
vastasimme (kasteen) sakramentin [Sacramentum merkitsee oikeastaan
sotilasvalaa. Sentähden tunnettu saksalainen jumaluusoppinut Neander
kääntääkin tämän kohdan: vastatessamme kristillisen sotilasvalan
meille luettuihin sanoihin. Böhringer taasen selittää tämän kohdan
näin: olemme kutsutut elävän Jumalan sotapalvelukseen jo silloin,
kun me vastasimme sakramenttimme (kristillisen sotilasvalan)
meille luettuihin sanoihin (teimme kasteen lupauksen) (Cleve).]
sanoihin. Yksikään sotamies ei lähde sotaan herkuttelemaan, eikä
makuukammiostaan astu rintamaan, vaan helposti pystytetystä
ja ahtaasta teltasta, jossa saa kokea kaikkea kovaa, hankalaa
ja epämieluista. Jo rauhankin aikana he opettelevat työllä ja
epämukavuuksilla kestämään sodan vaivoja: marssitaan aseissa,
juostaan tantereella, kaivetaan piirityshautaa, tiivistetään
kilpikattoja. Kaikki tuo vaatii hikeä, jottei ruumis eikä sielu
veltostuisi: siimeksestä päivänpaisteeseen, auringon helteestä
pakkaseen, paidasta haarniskaan, hiljaisuudesta hälinään, levosta
meluun. Samoin tekin, siunatut, katsokaa kaiken tämän kovan, olkoonpa
se miten kovaa tahansa, tarkoittavan sekä sielun että ruumiin avujen
harjoittamista. Teillä on edessänne jalo kilpailu, missä elävä Jumala
on kilpatuomarina, Pyhä Henki kilpailun johtajana, iankaikkisuus
voitonseppeleenä, ja missä voiton hintana on enkelin luonne,
kansalaisoikeus taivaassa ja iäinen kunnia. Niinpä valmentajanne
Jeesus Kristus, joka on voidellut teidät Pyhällä Hengellä ja vienyt
tälle kilpatantereelle, tahtoi ennen kilpailun päivää siirtää teidät
vapaammasta olosta kovempaan työhön, jotta voimanne vahvistuisivat.
Sillä urheilijatkin erotetaan ankarampaa harjoitusta varten,
jotta heillä olisi tilaisuus kartuttaa voimiaan: heitä pidätetään
ylellisyydestä, herkkuruoista, paremmista juomista; heitä pakotetaan,
kiusataan ja väsytetään, ja mitä enemmän he ovat panneet vaivaa
harjoituksiinsa, sitä enemmän he toivovat voittoa. Ja tämän he
tekevät, kuten apostoli sanoo, saadakseen katoavaisen seppeleen,
mutta me katoamattoman. Pitäkäämme vankilaa harjoituspaikkanamme,
jotta kun meidät viedään tuomioistuimen kilpatantereelle, olisimme
hyvin harjaantuneet kestämään kaikkia vaikeuksia, sillä karaisu
kohottaa kuntoa, mutta hemmottelu heikentää.

"Tiedämme Herran sanasta, että henki tosin on altis, mutta liha on
heikko. Älkäämme siis sentähden liehitelkö itseämme, että Herra
on myöntänyt lihan olevan heikon. Sillä sentähden Hän ensin sanoi
hengen olevan alttiin, jotta Hän sillä ilmoittaisi, kumman pitää
oleman toiselle alamaisen, nimittäin, että liha palvelkoon henkeä,
heikompi väkevämpää, jotta se itsekin tältä oppisi urhoollisuutta.
Neuvotelkoon liha hengen kanssa yhteisestä pelastuksesta, älköön enää
pitäkö mielessään vankilan hankaluuksia, vaan taistelua ja sotaa.
Kenties liha pelkää kauheata kalpaa, korkeaa ristiä petojen raivoa,
tulen tuimia tuskia ja pyövelin kaikkea kidutustaitoa. Mutta tämän
vastapainoksi asettakoon henki itsensä ja lihan eteen sen, että
moni on maineen ja kunnian tähden tyynin mielin kärsinyt sellaista,
vieläpä itsekin sitä etsinyt, vaikka se kyllä onkin katkeraa kestää.
Ja tätä eivät ole tehneet ainoastaan miehet, vaan myöskin naiset,
jotta tekin, siunatut, olisitte sukupuolenne vertaiset. Kävisi
liian pitkäksi luetella yksityisiä, jotka vapaaehtoisesti ovat
surmanneet itsensä miekalla. Naisista muistuu mieleen Lucretia, joka
häpeällistä väkivaltaa kärsittyään sukulaisten nähden pisti puukon
rintaansa, jotta hän siveytensä tähden tulisi kuuluisaksi. Mucius
poltti oikean kätensä alttarilla, jotta tätä hänen mainehikasta
tekoaan ylistettäisiin. Vähemmän ovat tässä suhteessa kunnostautuneet
filosofit, joista kuitenkin mainittakoon muutamia: Herakleitos,
joka voiteli itsensä lehmänlannalla ja poltti sitten itsensä
poroksi; samoin Empedokles, joka syöksyi Etna-vuoren kraateriin,
ja Peregrinus, joka vähän aikaa sitten heittäytyi roviolle. Sillä
ovatpa naisetkin tulta ylenkatsoneet: Dido, jottei häntä pakotettaisi
rakkaan puolisonsa kuoleman jälkeen menemään toisiin naimisiin, ja
samoin Hasdrubalin vaimo, joka Karthagon jo palaessa ja nähdessään
puolisonsa anovan armoa Scipiolta riensi poikineen synnyinkaupunkinsa
tulenliekkeihin. Roomalainen sotapäällikkö Regulus, joka jouduttuaan
karthagolaisten vangiksi ei tahtonut, että hänet yksin vaihdettaisiin
moniin karthagolaisiin vankeihin, vaan tahtoi mieluummin joutua
takaisin vihollisten käsiin ja sai kärsiä hirmuista rääkkäystä, kun
hänet ahdettiin laatikontapaiseen, missä naulat ulkoapäin lävistivät
hänet joka puolelta. Villieläimiä tavoitteli omasta kohdastaan
nainen, vieläpä kyykäärmeitä, jotka ovat hirmuisempia kuin härät ja
karhut. Niitä Kleopatra pisti povelleen, jottei joutuisi vihamiehen
käsiin. Mutta ei kuolemaa pelätä niin paljon kuin kidutuksia.
Niinpä ateenalainen hetaira, jota tyranni kidutti sentähden, että
tuo nainen tiesi salaliitosta, antoi myöten pyövelille, mutta ei
kuitenkaan suostunut ilmoittamaan salaliittolaisia, vaan puri
poikki kielensä ja sylki sen tyrannin silmille, jotta kävisi
ilmi, ettei kidutusta pitkittämällä voitettaisi mitään. Samoin
tiedetään, miten lakedaimonilaiset vielä tänäkin päivänä pitävät
ruoskimista (diamastigosista) suurimpana juhlanaan. Tässä pyhänä
pidetyssä toimituksessa suomitaan kaikkia korkeasukuisia nuorukaisia
alttarin edessä ruoskilla vanhempain ja sukulaisten läsnäollessa ja
kehoittaessa heitä kestämään. Ja jos tällöin ennemmin henki kuin
ruumis antaa myöten lyönneille, niin he saavat sitä suuremman arvon
ja kunnian. Jos siis maallinen kunnia on näin perin tehokas ruumiin
ja sielun virkistämiseksi, jotta sen nojalla ylenkatsotaan miekkaa,
tulta, ristiä, petoja, kidutuksia, kunhan vain ihmiset palkitsevat
sen kiitoksella, niin voidaanhan silloin sanoa: nuo kärsimykset eivät
suinkaan ole liian ankeita, jos niiden kautta saadaan taivaallinen
kunnia ja jumalallinen palkka. Jos lasi arvioidaan noin kalliiksi,
niin miten verraton onkaan silloin oikea helmi? Kukapa ei suurimmalla
mielihyvällä tahtoisi maksaa yhtä paljon oikeasta kuin toiset
maksavat väärästä!

"Jätän nyt sen syyn, joka johtuu kunnianhimosta. Ihmisten kiihko ja
jokin mielen oikullisuus on saattanut heidät halveksimaan kaikkia
tällaisia julmia ja tuskallisia taisteluja. Kuinka monen joutilaan
onkaan kiihkoisa mieltymys aseisiin saanut palkasta rupeamaan
miekkailijaksi! Menevätpä he kiihkomielessään petojenkin luo ja
luulevat puremien ja naarmujen kaunistavan heitä. Ovatpa muutamat
palkasta antautuneet tulellakin poltettaviksi ryhtyessään käymään
määrätyn matkan palava paita päällä. Toiset taasen ovat aivan
kärsivällisinä astuneet, kun heitä kujanjuoksussa on hartioille
hosuttu eläintaistelijain nahkaruoskilla. Te siunatut, ei Herra ole
suotta sallinut tällaista tapahtuvan maailmassa, vaan Hän on tehnyt
sen sekä nyt kehoittaakseen meitä että saattaakseen meidät häpeään
sinä (tuomio) päivänä, jos olemme pelänneet autuudeksemme totuuden
tähden kärsiä sitä, mitä toiset ovat kadotuksekseen tyhjän tähden
turhamaisesti tavoitelleet.

"Mutta jättäkäämme nämä turhamaisesta kiihkosta johtuvat
urhoollisuuden esimerkit. Kääntykäämme tutkimaan ihmisten kesken
vallitsevia oloja, jotta niistä oppisimme, onko meillä syytä
urhoollisesti vastaanottaa se, mikä toisille tapahtuu vastoin heidän
tahtoansa. Kuinka usein ovatkaan tulipalot polttaneet elävältä
ihmisiä? Kuinka usein ovatkaan pedot sekä metsässä että kaupungeissa,
päästyään irti häkeistään, syöneet ihmisiä? Kuinka monia ovatkaan
rosvot surmanneet miekalla ja viholliset ristillä, kidutettuaan heitä
ensin, vieläpä häväistyään heitä monin tavoin? Moni saa myös ihmisen
tähden kärsiä sitä, mitä epäröi kärsiä Jumalan tähden. Eritoten
nykyaika voi tarjota meille esimerkkejä siitä, miten ylhäiset ja
jalosukuiset ihmiset toisen tähden saavat aivan toisenlaisen lopun,
kuin mitä saattaisi päättää heidän sukuperästään, säädystään,
ulkomuodostaan ja iästään: joko niin, että tuo henkilö itse rankaisee
heitä, jos ovat olleet häntä vastaan, tahi tekevät sen hänen
vastustajansa, jos ovat olleet hänen puolellaan." [Tässä on viittaus
keisari Septimius Severukseen, joka v. 194 voitti Pescennius Nigerin,
jonka Syyriassa olevat legioonat olivat huudattaneet keisariksi.
Sama hallitsija voitti Lugdunumin taistelussa helmikuun 19 p:nä
197 Clodius Albinuksen, jonka Britanniassa olevat legioonat olivat
samoin huudattaneet keisariksi. Kummankin vastustajansa ystäviä ja
puoluelaisia hän rankaisi ankarasti (Cleve).]

Viiteselitykset:

[1] Apologeettain l. uskonpuolustajain tehtävänä oli toisaalta
puolustaa kristinuskoa pakanain tekemiä, joko tietämättömyydestä
tahi pahansuopuudesta aiheutuneita syytöksiä vastaan sekä toisaalta
osoittaa, että kristinusko on korkein ja paras elämänfilosofia ja
että siihen sisältyy puhtain siveellisyys ja ylevimmät uskonnolliset
periaatteet. Tässä mielessä he julkaisivat puolustuskirjoituksia,
joita tilaisuuden tarjoutuessa antoivat hallitsijoille.
Huomattavimmat kreikankieliset apologeetit olivat Justinos marttyyri,
ateenalaiset filosofit Aristeides ja Athenagoras, Sardeen piispa
Meliton ja kirkkoisä Origenes; latinalaiset: kirkkoisät Tertullianus
ja Cyprianus sekä karthagolaiset, asianajaja Minucius Felix ja puhuja
Lactantius.

Aristeideen keisari Antoninus Piukselle jättämästä
puolustuskirjoituksesta esitämme seuraavan, marttyyriseurakunnan
oloja kuvastavan katkelman: "Kristityt, hallitsija, ovat eläessään
ja etsiessään löytäneet totuuden. Ja kuten olemme nähneet
heidän kirjoituksistaan, tulevat he paljon lähemmäksi totuutta
ja oikeaa tietoa kuin muut kansat. Sillä he tuntevat Jumalan,
kaikkien kappalten tuojan, ja muuta Jumalaa kuin Häntä, he eivät
kunnioita. Ja ne käskyt, jotka he ovat saaneet Häneltä, he ovat
kirjoittaneet sydämeensä ja he seuraavat niitä tulevaisen maailman
toivossa ja odotuksessa. Siksipä he eivät harjoitakaan aviorikosta
eikä huoruutta, eivät todista väärin, he luovuttavat heidän
haltuunsa uskotun tavaran eivätkä himoitse vierasta omaisuutta. He
kunnioittavat isää ja äitiä, rakastavat lähimmäistään ja tuomitsevat
oikein. Eivät he kumarra ihmismuotoisia epäjumalia, ja mitä he eivät
tahdo itselleen tapahtuvan, sitä he eivät tee muille, eivätkä he syö
epäjumalain uhrista. Vainoojiaan he puhuttelevat ystävällisesti ja
tekevät heidät ystävikseen ja vihamiehilleen he tekevät innokkaasti
hyvää. Heidän vaimonsa ovat puhtaita, keisari, niinkuin neitsyet,
ja heidän tyttärensä siveitä ja heidän miehensä pidättyvät kaikesta
epäpuhtaudesta toivoessaan tulevaista palkintoa toisessa maailmassa.
Mutta palvelijoitansa ja palvelijattariaan sekä lapsia, jos heillä
sellaisia on, he opettavat kristityiksi sentähden, että he rakastavat
heitä. Ja jos nämä ovat tulleet siksi, niin he nimittävät heitä
veljiksi ilman erotusta. Kaikessa nöyryydessä ja hyvyydessä he
vaeltavat, eikä heissä tavata valhetta. Ja he rakastavat toisiansa
eivätkä he lakkaa pitämästä huolta leskistä, ja orpoja he vapauttavat
sortajain käsistä, ja se, jolla on, antaa kadehtimatta sille,
jolla ei ole. Ja jos he näkevät muukalaisen, niin he tuovat hänet
asuntoonsa ja iloitsevat hänestä niinkuin omasta veljestä, sillä
he eivät sano niitä veljiksi, jotka sitä ovat ruumiillisesti, vaan
niitä, jotka ovat sitä hengessä ja Jumalassa. – Mutta niin usein
kuin joku heidän köyhistään eroaa maailmasta ja joku heistä sen
näkee, niin hän parhaan kykynsä mukaan huoltaa hänen hautauksensa.
Ja jos he kuulevat, että joku heistä on vangittu tai vainottu
heidän Messiaansa nimen tähden, niin he kaikki koettavat täyttää
hänen tarpeensa, ja jos mahdollista, vapauttaa hänet. Ja jos heidän
luonaan on joku, joka on tarvitsevainen tahi köyhä, eikä heillä
ole liikoja varoja, niin he paastoavat 2-3 päivää voidakseen antaa
köyhälle niin paljon kuin hän tarvitsee. Ja Messiaansa käskyjä he
täyttävät suurella innolla; oikein ja kunniallisesti he elävät,
niinkuin Herra Jumala on heille käskenyt. – Joka aamu ja hetki he,
ajatellen Jumalan hyviä töitä heitä kohtaan, kiittävät ja ylistävät
Häntä ja ruoastansa ja juomastansa he kiittävät Häntä. Ja jos
joku vanhurskas heidän joukostansa eroaa tästä maailmasta, niin
he iloitsevat ja kiittävät Jumalaa ja saattavat hänen ruumistaan,
aivan kuin matkustaisi hän vain toisesta paikasta toiseen. Ja
jos jollekulle heistä syntyy lapsi, niin he ylistävät Jumalaa,
ja jos taasen sattuu niin, että se kuolee lapsuudessaan, niin
he ylistävät Jumalaa voimallisesti, kun se on synnittä kulkenut
maailman läpi. Ja taas, jos he näkevät, että joku heistä on kuollut
jumalattomuudessaan tahi synneissään, niin he itkevät hänen tähtensä
katkerasti ja huokaavat, aivan kuin ihmisen tähden, joka on menossa
rangaistavaksi. – Tällainen on kristittyjen lain määräys, keisari,
ja heidän tapansa. – Enkä epäile, että maailma pysyy pystyssä juuri
kristittyjen rukousten tähden." – Tästä apologiasta lausuu piispa
Gummerus: "Myöhemmillä apologeeteilla on tämäntapaisissa kuvauksissa
toisinaan sovinnaisia piirteitä, joita he ovat vanhemmista teoksista
lainailleet: mutta mitä Aristeides kertoo, siihen on epäilemättä
elävä todellisuus lainannut värit."

[2] Kyynikot olivat pakanuuden kerjäläismunkkeja, jotka harjoittivat
jonkinlaista filosofista lähetystointa kansan keskuudessa.
"Nukkavierussa nutussa, vain sauva kädessä ja reppu hartioilla, nämä
vaeltavat filosofit kulkivat kylästä kylään ja pitivät puheitaan
sattumoiltaan kokoontuneelle kuulijakunnalle. Keski- ja alempia
säätyjä he opettivat halveksimaan vanhoja jumalia; he pilkkasivat
myyttejä, kannattivat kuitenkin uskoa yhteen Jumalaan. Monet heistä
olivat miltei mielettömiä olentoja, jotka kirkuvalla, raa'alla
äänellä ja poroporvarillisella tavalla vetosivat hyveeseen haukkuen
jokaista ja itsekutakin; mutta olipa joukossa jalojakin kyynikoita,
jotka esiintyivät hyvin vakavasti ja arvokkaasti" (Gummerus).

[3] Stoalaisen filosofisen koulukunnan perusti Zenon n. 300 e.Kr.
Sen etevimmät edustajat olivat Seneca, vapautettu fryygialainen orja
Epiktetos ja keisari Markus Aurelius. Senecan mukaan filosofian
tulee olla lääke, joka saa ihmisen toimimaan eikä vain puhumaan.
Hän puhuu jumalasta ja hänen isällisestä kurituksestaan sekä sanoo
hänen olevan meitä lähellä, meidän luonamme ja meissä ja että jumalat
näkevät kaiken. Tulee harjoittautua itsekoettelemukseen. Elämä on
taistelua ilman rauhaa ja lepoa (vivere militare est). Elämä on
rangaistus ja kuolema oikea vapauttaja, joka antaa tosirauhan ja
iäisen levon. Luonto ja jumala ovat yhtä. Synti ei ole rikos jumalaa
vastaan, vaan ainoastaan epätäydellisyys, joka johtuu siitä, että
ihminen ei ole saavuttanut ihannettaan. Kaikissa elämän vaiheissa
tulee säilyttää tyyneys ja mielenmaltti: "Viisaaseen ei saa vaikuttaa
mitään lasten ja ystävien menettäminen; hänen pitää kestää heidän
kuolemansa yhtä levollisesti kuin hän odottaa omaansa; kaikki valitus
ja murhe on sopimatonta." Käytännöllisen elämän ohje onkin sentähden
Epiktetoksen mukaan tämä: "Kestä ja kieltäydy!" (dnehou tai dtehou.
– Sustine et abstine). Sanalla sanoen: stoalaisuus on jylhän korkeaa
moraalifilosofiaa, joka tahtoo kohottaa ihmisen hyveen huipuille.
Ihanteekseen asettamiinsa yleviin siveellisiin päämääriin nähden
stoalaisuus on läheistä sukua kristinuskolle ja monet kohdat Senecan
kirjoituksissa muistuttavat vuorisaarnaa ja Paavalin kirjeitä.
Mutta luottamalla sokeasti ihmisen omaan voimaan sekä hylkäämällä
uskon elävään, persoonalliseen Jumalaan ja siihen, jonka Hän on
lähettänyt, se helposti, kuten itsekylläinen juutalaisuuskin,
muodostuu kristinuskolle vihamieliseksi, kristinuskolle, jonka kaksi
valtavinta, keskeisintä totuutta ovat: synti ja armo. Tämä myös
selittää syyn siihen ylhäiseen filosofiseen halveksumiseen, jota
keisari Markus Aurelius tunsi kristinuskoa kohtaan ja joka määräsi
hänen suhtautumisensa siihen.

[4] Käsittääksemme sitä äärimmäistä katkeruutta ja raivoa, millä
Rooman valtiomahti varsinkin Deciuksen ja Diocletianuksen vainon
aikana hyökkäsi kristinuskon kimppuun ja tahtoi tuhota sen, on
tärkeätä tietää, ettei vainon huomattavimpana syynä ollut yksinomaan
asian uskonnollinen puoli – tässä suhteessahan roomalaiset yleensä
osoittivat sangen pitkälle menevää suvaitsevaisuutta –, vaan niin
sanoaksemme uskonnollisiin vaikuttimiin pohjautuva valtiopoliittinen
perussyy: keisarikultti, keisarin palvominen jumalana ja Rooman
rautaisen valtiomahdin, jumalatar Rooman palvominen. – Tämä
kulttimuoto on itämaista alkuperää. Egyptin faraoita ja Persian
suurkuninkaita palveltiin jumalina. Sieltä se siirtyi vähitellen
länsimaille. Keisarikultin keskuksena Rooman valtakunnassa oli
Pergamonin kaupunki Vähässä Aasiassa, minne jo v. 29 e.Kr.
perustettiin temppeli Augustuksen ja jumalatar Rooman kunniaksi.
Toinen keskus oli Nikomedian kaupunki Bithyniassa. Pergamonissa,
jossa keisarikultin keskuksena Ilmestyskirjassa sanotaan olevan
saatanan asunnon, kärsi tämän epäjumalanpalvelusmuodon uhrina
marttyyrikuoleman uskollinen Antipas (Ilm. 2, 13). Roomalaiset olivat
vapauttaneet Vähän Aasian Antiokhos suuren (223-187) tyranniudesta,
ja kun sen asukkaat Rooman vallan alaisina muutoinkin saivat nauttia
rauhan siunausta ja taloudellista hyvinvointia, niin oli siellä
kovin kiitollinen maaperä tälle kultille. Eri maakunnat kilpailivat
keisarin palvonnassa. Perustettiin keisarijumalan ylimmäisen papin
virka, ja maakuntapäivät, joilla keskusteltiin hallinnollisista
asioista, ottivat tehtäväkseen myös keisarin palvonnan huoltamisen,
ja maakuntapäivien puheenjohtaja, jolla maakuntansa mukaan oli nimenä
aasiarkki, bithyniarkki jne., järjesti vuotuiset maakuntajuhlat
keisarin ja jumalatar Rooman kunniaksi. Polykarpoksen marttyyriossa
mainitaan aasiarkki (Aasian esimies) Filippos. Vähästä Aasiasta
tämä jumalanpalvelusmuoto levisi Espanjaan ja Galliaan samoin kuin
Italiaan. Sillä oli omat temppelinsä ja papistonsa. Ja keisarit
vaativat itse palvontaa. Niin Nero, Caligula, Domitianus ja varsinkin
Diocletianus, joka viimemainittu nimenomaan vaati jumalallista
palvontaa (adoratio, proskynesis). Oli luonnollista, että kristityt
eivät voineet suostua tällaiseen epäjumalanpalvelukseen edes
kuoleman uhalla, tehtiinpä tuo toimitus miten yksinkertaiseksi ja
viattomalta näyttäväksi tahansa ja syytettiinpä heitä sitten vaikka
keisarin ja valtakunnan, niin, jopa jumalien ja koko ihmiskunnan
vihamiehiksi. Ja kun taistelu pienen, hajallaan olevan Kristuksen
seurakunnan ja tyhjentymättömillä apulähteillä ja vallantäyteydellä
varustetun Rooman keisarimahdin ja valtiovallan välillä näyttää
kristittyjen pienelle laumalle toivottaman epätasaiselta, silloin
antaa seurakunnan Herra Patmos-saarelta Ilmestyskirjan suurenmoisten
profeetallisten näkyjen sarjassa leimahtelevien salamainsa sinkoilla
yli Rooman valtiomahdin, sen häviön ja perikadon, sekä samalla
julistaa sen valtakunnan lopullista ja täydellistä voittoa, jonka
Kuninkaan nimi on: Herra Jumala Kaikkivaltias. – Mitä kristittyjen
suhteeseen esivaltaan, heidän alamaisuuteensa kaikelle inhimilliselle
esivallalle ja heidän lainkuuliaisuuteensa tulee, niin ei siinä
suhteessa olisi pitänyt olla toivomisen varaa, siksi selviä sanoja
olivat siitä sanoneet sekä Pietari että Paavali, ja siksi selvä
oli myös käytäntö. Historioitsija Leopold von Ranke nimittää
Roomalaiskirjeen 13. lukua tärkeimmäksi mitä Paavali on kirjoittanut,
ja samasta asiasta lausuu Nathan Söderblom: "Jotta Neron keisarivalta
silmäinsä edessä voisi puhua esivallasta niiden pelkona, jotka
tekevät pahaa, siihen vaaditaan Paavalin laaja näköpiiri ja miehekäs
periaatteellisuus." Tertullianus kirjoittaa: "Kristitty ei ole
kenenkään vihollinen, vielä vähemmän keisarin, josta hän tietää,
että itse Jumala on asettanut hänet virkaansa. Sentähden täytyykin
kristityn rakastaa, kunnioittaa ja arvossapitää keisaria sekä
tahtoa hänen samoinkuin koko Rooman valtakunnan hyvinvointia niin
kauan kuin maailma seisoo. Niin kauan me sentähden kunnioittaen
arvossapidämme keisaria sillä tavalla, joka on meille sallittua ja
hänelle hyödyllistä sinä ihmisenä, joka tulee ensimmäisenä Jumalan
jälkeen ja joka on Jumalalta saanut kaikki, mitä hänellä on, ja joka
on Jumalalle yksin alamainen."

[5] Kolosseum, alkuaan Amphitheatrum Flavium, oli muinoisen Rooman
uhkein ja suurin amfiteatteri. Sen rakentamisen aloitti keisari
Vespasianus v. 72, sen vihki tarkoitukseensa keisari Titus v.
80, ja se valmistui lopullisesti keisari Domitianuksen aikana.
Soikionmuotoinen, jättiläismäinen rakennus on 4-kerroksinen. Se on
pitkittäin 180 m, poikittain 156 m sekä 48,5 m korkea. Katsomon
riveille mahtui kaikkiaan n. 50,000 katsojaa.

Ensimmäisen, toisen ja kolmannen kerroksen muodostaa 80 mahtavaa
holvia, joita reunustavat eri kerroksissa erilaiset doorilaiset,
joonilaiset ja korinttilaiset puolipylväät. Neljäs kerros on
varustettu ikkuna-aukoilla, ja sen seinämää koristavat litteät
korinttilaiset pilasterit. Ylinnä sijaitsevat erilaiset kojeet,
joilla ohjattiin auringonverhoa. Areenalla ja areenan alaisella
osalla nähdään suuri joukko käytäviä ja erilaisia kammioita
petoeläinhäkkejä, hissikoneistoa y.m. varten. Areenan päässä näkyy
portti, josta päästettiin petoja areenalle. Keskellä sijaitseva
ensimmäinen kerros sisältää istuma-aitioita. Samalla aavistamme
katsomon valtaisen suuruuden sisältäpäin - sitä, mitä Gibbon
nimittää "the awful majesty of the Flavian Amphitheatre" (Fl.
amfiteatterin peloittavaksi majesteetiksi). - Kolosseum oli alkuaan
rakennettu eläin- ja gladiaattoritaisteluja varten. Keskiajalla sitä
käytettiin ajoittain linnoituksena ja muihin tarkoituksiin. Rooman
arkkitehdeille se oli kiitollinen kivilouhos aina Benedictus XIV:n
aikoihin saakka (1740-58)

Mahtava, majesteetillinen Kolosseum oli roomalaisen tietoisuudessa
Rooman maailmanvallan valtaisa symbooli, ja siksipä runoilija
laulaakin:

    Sinis seisoo Rooma,
    kunis seisoo Kolosseum;
    kun kukistuu Kolosseum,
    niin kukistuu Rooma;
    ja kun Rooma kukistuu,
    niin – maailma.

Kristitylle taasen Kolosseumin areena on marttyyrihistorian pyhin
paikka. Sen hiekkaa purppuroi lähes kahden ja puolen vuosisadan
kuluessa lukemattomain uskon todistajain veri, niiden joukossa
Antiokian Ignatioksen ja monen muun mainehikkaan marttyyrin. Jokainen
jalan-ala on kasteltu verin ja kyynelin. Sentähden, täällä jos
missään: "Riisu kengät jalastasi, sillä paikka, jossa seisot, on
pyhää maata!"

[6] Gladiaattorit olivat muinaisroomalaisia miekkailijoita, jotka
esiintyivät julkisissa n.k. gladiaattori-näytännöissä. Tällaisia
näytäntöjä esitettiin aluksi toreilla, myöhemmin amfiteattereissa.
Gladiaattorit olivat aluksi sotavankeja, myöhemmin myöskin orjia
ja vapaaehtoisia. Näiden raakojen miesten käsittelyn uhreiksi
maaherra uhkasi jättää Potamiainan. Tällainen menettelytapa alemman
säädyn naisiin nähden oli verrattain yleistä vanhan ajan vainojen
historiassa, vaikkakaan se ei perustunut annettuihin asetuksiin, vaan
yksityisten maaherrojen mielivaltaan, jota kiihoittivat ja tukivat
raakojen kansanjoukkojen eläimelliset intohimot. Kristittyjä naisia
lähetettiin myös porttoloihin ja muihin paheen pesiin, kun maaherrat,
antaen puhtaat ja siveät naiset alttiiksi tällaiselle kohtalolle,
jonka asianomaiselle täytyi tuntua kuolemaakin vaikeammalta,
tahtoivat pakottaa heidät luopumaan uskostaan ja Vapahtajastaan.
Osittain oli se myös infernaalista ivaa ja uhmaa, joka kohdistui
kristittyjen keskuudessa näinä aikoina ilmeneviin askeettisiin
pyrkimyksiin säilyttää ikuinen neitsyys Karitsan, taivaallisen Yljän
morsiamina. Eipä ollut ihme, että naiset usein itse syöksyivät surman
suuhun välttääkseen tällaisen kohtalon. Niinpä Eusebios kertoo, että
Antiokiassa eräs vaimo syöksyi virtaan kahden tyttärensä kanssa tästä
syystä. Samalla tämä seikka räikeällä tavalla kuvaa sitä rajatonta
raakuutta ja julmuutta, jota pakanat osoittivat, kun oli kyseessä
turvattomien kristittyjen naisten vainoaminen.

[7] Kenties lukijasta seuraava kuvaus Egyptin marttyyreistä tuntuu
liian räikeältä ja realistiselta. Sallittakoon selitykseksi viitata
pariin kolmeen seikkaan.

1. Mitä lähemmin historian esitys perustuu alkuperäisiin

asiakirjoihin ja mitä perusteellisemmin se selostaa niitä, kuten
periaatteellisesti on tämän teoksen laita, sitä lähemmäksi se tulee
elämää ja sen ilmiöitä, lainaten sieltä sekä värit että henkisen
aatesisällön.

2. Me mainitsemme usein kevyesti sanat marttyyri ja marttyyrien

historia, lainkaan ajattelematta, että näihin käsitteisiin toisinaan
sisältyy kokonainen valtameri tuskaa ja mittaamattomia kärsimyksiä;
toisaalta taasen on suurimmassa määrässä epäjohdonmukaista puhua
sankariuskosta, kirkkaasta toivosta ja hehkuvasta rakkaudesta, jos me
esitämme tapahtumat siinä valossa, että lukija saa sen käsityksen,
että tuosta selviytyy hyvin omistamalla kohtuullisen määrän sitkeyttä
ja lujuutta.

3. Kaunokirjallinen maailma lukee haltioituneella ihastuksella

Danten Jumalaista Näytelmää, sen näkyjä paratiisista ja sen
järkyttäviä kuvauksia kiirastulesta ja helvetistä, jotka kuvaukset
kuitenkin ovat mielikuvituksen luomia. Marttyyrien historiassa me
olemme tekemisissä tosiasioiden kanssa, joiden totuudellisuuden ja
luotettavuuden monet aikakauden suurimmat ja jaloimmat henget ovat
vahvistaneet sydänverellään aseettoman sankariuden kunniakkaalla
taistelutantereella. Eikö näin ollen Karitsan seuraajalla ole paljon
suurempi syy lukea kuvauksia marttyyrien historian paratiisista
(Perpetuan ja Felicitaksen passio) ja sen kiirastulesta ja helvetistä
(Lyonin ja Egyptin marttyyrit)? Miksi historiankirjoitukselta
tahdotaan kieltää se realismi, joka niin kernaasti suodaan
kaunokirjallisuudelle?

[8] Tähän nähden huomauttaa Achelis, marttyyrien luvusta puhuessaan,
seuraavaa: "Kristittyjen joukkomurhia on silloin, mikäli tiedämme,
tapahtunut ainoastaan Egyptissä. Eusebios kertoo kirkkohistoriassaan
8, 9, 3 ss. Thebaisin marttyyrioista, joiden silminnäkijänä hän on
ollut, että siellä usein surmattiin 30, 60 ja jopa 100 kristittyä
yhtenä päivänä. Miekat tällöin tylsyivät ja särkyivät, pyövelien
täytyi vaihtaa vuoroa. Tätä asiaintilaa kesti muka vuosikausia.
Jos tämä tiedonanto otetaan sananmukaisesti, niin joudutaan hyvin
suureen marttyyrien lukuun. Kun tämä koskee Egyptiä, niin tämä kuvaus
ei ole siinä määrin uskomaton, kuin useimmiten on luultu. Sillä
egyptiläisten itsepäisyys oli tunnettu. Ammianus Marcellinus 22, 16
kertoo, että Egyptin maalaisväestön keskuudessa ei käynyt täydestä
miehestä kukaan, joka maksoi veronsa ilman, että häntä pakotettiin
siihen ruoskimalla. Kenen ruskea ruumis ei ollut täynnä naarmuja,
se sai hävetä. Kerrotaan, ettei ollut mitään kidutuskeinoa, jonka
avulla olisi saatu egyptiläinen taskuvaras edes ilmaisemaan nimensä.
Diocletianus lienee, huomioonottaen kansallisluonteen, jo alunperin
esiintynyt Egyptissä jyrkemmin kuin muualla." Viitaten siihen, että
Palestiinan 53 marttyyristä 14 oli egyptiläistä, Achelis on sitä
mieltä, että vainon kulku Egyptissä oli verisempi kuin muualla.

[9] "Katakombeihin laskeudutaan aukoista, jotka ovat usein
melkein kuin ketunpesän sisäänkäytävät ja niin pitkän ruohon tai
tuuheiden puiden varjossa, että niitä tuskin huomaakaan. Toisinaan
on niiden aukko jossakin vanhassa kirkossa. Kaidat ja kuluneet
kivirappuset vievät syvälle maan sisään. Katakombit ovat hakatut
löyhään, tuffi-nimiseen vuorilajiin, jota tavataan runsaasti
Rooman läheisyydessä. Se on harmaata, jyväistä ainetta ja niin
pehmeää, että sitä voi leikata veitsellä. Täällä maan alla näemme
kokonaisia kaupunkeja, joissa siellä täällä tavattavat laajemmat
kammiot eli salit ovat toreina ja laajalle haarautuvat käytävät
muodostavat mitä sokkeloisimman katuverkon. Pääkäytävätkin ovat hyvin
kapeita, leveydeltään ainoastaan 1-2 metriä, muut vielä kapeampia,
niin että kaksi henkeä yleensä voi kulkea rinnakkain. Korkeus on
tavallisesti liki kolme metriä ja katto holvattu. Seinäin kivi on
joskus rappauksella peitetty. Käytäväin risteyksissä on syvennyksiä,
joissa paloi lamppuja. Haudat ovat sijoitetut molempiin seiniin
syvennyksinä, joita ikäänkuin hyllyinä on monta riviä päällekkäin.
Niitä hakattaessa ilmeisesti koetettiin saada tila niin tarkoin
käytetyksi kuin mahdollista. On laskettu, että kahden metrin
pituudella keskimäärin on kymmenen hautaa, viisi kummallakin puolella
käytävää. Kaikkiaan otaksutaan Rooman katakombeihin haudatun 4-6
miljoonaa ruumista. Määrä kuuluu melkein uskomattoman suurelta,
mutta kun tiedetään, että ainakin kolmesataa vuotta tai kymmenen
miespolven ajan koko Rooman kristitty väestö haudattiin katakombeihin
ja että tämä väestö oli melkoisen suuri, niin on se kumminkin
ymmärrettävissä."

Piispa Gummerus, jonka kuvausta katakombeista tässä seuraamme,
mainitsee kirkkohistoriassaan, että Rooman seurakuntaan kuului
Deciuksen vainon aikana n. 50.000 jäsentä eli siis n. 1/20 osa
kaupungin koko asukasluvusta. – Kuten tästä näkyy, oli mainittu
seurakunta jo ulkonaisesti sangen huomattava yhteisö, ja minkälaiset
mahtavat Hengen voimat tällaiseen puhtaasti uskonnollisiin
periaatteisiin nojautuvaan seurakuntaan keskittyivät, sitä nykyajan
kristitty tuskin voi kuvitella.

"Hauta-aukot peitettiin ilmaapitävästi marmorisella levyllä
tai tiilillä. Reunat siveltiin tarkoin sementillä, mikä olikin
välttämätöntä, jos mieli ilman käytävissä pysyä siedettävänä.
Levylle piirrettiin vainajan nimi ja joku muistosana, usein myös
joku vertauksellinen kuva, joka ilmaisee kristillistä uskoa ja
toivoa. Haudoista kaikkein selvimmin tuli ilmi se ero kristittyjen ja
pakanain välillä, etteivät kristityt kuolemassakaan olleet 'niinkuin
ne, joilla ei ole toivoa'. Useimmat hautoja sulkevista levyistä ovat
nyt kadonneet, ja monen haudan sisällys on poissa. Toisissa ovat
sensijaan vainajain maalliset jäännökset vielä koskemattomina. Jos
luihin kajotaan, niin ne tavallisesti murenevat kokoon valkeaksi
tuhaksi, joka haudan pohjalle laskeutuen vielä säilyttää luurangon
haamun. Joskus ovat kuitenkin luut säilyttäneet alkuperäisen
lujuutensa, joka seikka riippunee toisinaan luiden omasta laadusta,
toisinaan taas haudan asemasta esim. semmoisissa haudoissa, jotka
ovat hieman kosteita ja joihin vettä on tunkeutunut, ovat luut
toisinaan kivettyneetkin.

"Kammiot eli salit ovat tavallisesti syntyneet siten, että käytävää
on kummaltakin puolelta laajennettu. Ne ovat neliön tai suorakaiteen
muotoisia, joskus kahdeksankulmaisia tai pyöreitä. Niitä käytettiin
hautakappeleina ja niissä vietettiin myöskin ehtoollista marttyyrien
kuoleman vuosipäivinä, joita kristityt kauniisti nimittivät
'syntymäpäiviksi', koska marttyyrit silloin olivat syntyneet
iankaikkiseen elämään. Tavallisen jumalanpalveluksen pitämiseen
sitävastoin olivat kammiot liian pieniä – suurimpaankaan kammioon
ei mahdu kuin 60 henkeä – ja ainoastaan ankarien vainojen aikana
niitä on täytynyt jumalanpalveluksiinkin käyttää. Seinät ja katot
kammioissa ovat usein peitetyt maalauksilla, jotka osoittavat, että
ensimmäiset kristityt eivät suinkaan olleet taiteen vihollisia,
vaikka he kirkoissaan eivät tahtoneet tietää kuvista, peläten niiden
houkuttelevan kunnioitukseen.

"Katakombeja on toisinaan monessa kerroksessa päällekkäin, aina
viiteen asti. Kun ylempi kerros oli tullut täyteen, alettiin hakata
uutta sen alle, jättämällä väliin tarpeellisen paksu vuorikerros. Se
syvä hiljaisuus ja täydellinen synkeä pimeys, joka vallitsee näissä
alimpana sijaitsevissa osastoissa, synnyttää kävijässä tuskallisen
tunteen, jopa kauhunkin. Täällä vallitsee kuolema ehdottomasti. Ei
edes sisilisko tai lepakko ole voinut etsiä itsellensä tietä näihin
pimeyden tyyssijoihin. Siellä ei tavata muuta kuin luurankoja,
tuhkaa ja tomua. Ilma on epäterveellinen ja vaikea hengittää, ja
vesipisaroita tihkuu käytäväin seiniltä. Harvoin tänne syvyyteen
kukaan tunkeutuukaan.

"Lähinnä maanpintaa sijaitseva kerros sitävastoin on – jos sitä
sanaa voi käyttää – kodikkaampi. Niiden kammioiden katoissa on
toisinaan aukkoja, jotka vievät ulkoilmaan tuoden sekä raitista ilmaa
että – joskin niukanlaisesti – valoa. Monet kammioista sisältävät
tunnetuiden henkilöiden hautoja; huomattavin kaikista on n.s.
paavikrypta Kallistuksen katakombeissa Roomassa, johon on haudattu
kuusi Rooman piispaa kolmannelta vuosisadalta."

[10] Kirkkoisä Tertullianus, joka on kirjoittanut tämän
kehoituskirjeen marttyyreille, on syntynyt todennäköisesti
Karthagossa noin v. 160 pakanallisen sadanpäällikön poikana. Hän
harjoitti nuoruudessaan lainopillisia, filosofisia ja kirjallisia
opinnoita, viettäen iloista ja kevytmielistä elämää, antautui
asianajajaksi ja kääntyi n. kolmikymmenvuotiaana kristinuskoon,
jolloin jyrkästi ja ratkaisevasti jätti entisen elämänsä ja
muuttui synkäksi askeetiksi, intohimoiseksi sekä uskossa että
kieltäytymisessä. Hän oli presbyteri Karthagon seurakunnassa, toimien
apologeettisena ja kirkollisena kirjailijana ja liittyi myöhemmin
montanisteihin. – Hänen lausumakseen mainitaan tunnettua lausetta:
Credo, quia absurdum (uskon sentähden, että se on järjetöntä). Ja
hänen kirjoissaan tavataan seuraava hänen luonnettaan ja vakaumustaan
kuvaava lause: "Jumalan Poika on kuollut; se on kerrassaan
uskottavaa, koska se on luonnotonta. Hänet haudattiin, ja Hän nousi
ylös; se on varmaa, koska se on mahdotonta."