[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$fItos09pnPOq4AcK_4w_Qf3qjEMYC8PjRwBjdiH0WWBI":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":14,"language":15,"yearPublished":16,"yearPublishedTranslation":11,"wordCount":17,"charCount":18,"usRestricted":19,"gutenbergId":11,"gutenbergSubjects":20,"gutenbergCategories":21,"gutenbergSummary":11,"gutenbergTranslators":22,"gutenbergDownloadCount":11,"aiDescription":23,"preamble":24,"content":25},1059,"Marttyyrien historiaa","Kauppala, Jalmari",1883,1933,"1059-kauppala-jalmari-marttyyrien-historiaa","1059__Kauppala_Jalmari__Marttyyrien_historiaa",null,"tietokirja",[],[],"fi",1925,56347,394754,true,[],[],[],"Teos kokoaa yhteen kristillisen kirkon alkuajan marttyyrien elämäkertoja ja todistajakuolemia. Kirja sisältää kuvauksia muun muassa apostolien sekä varhaisten piispojen ja uskonsankareiden vaiheista ja heidän jättämistään esikuvista.","Jalmari Kauppalan 'Marttyyrien historiaa' on Projekti Lönnrotin julkaisu\nn:o 1059. E-kirja on public domainissa koko EU:n alueella, joten emme\naseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen suhteen\nk.o. maissa.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Juhani Kärkkäinen ja Projekti Lönnrot.","MARTTYYRIEN HISTORIAA\n\nKoonnut\n\nJalmari Kauppala\n\n\n\nWSOY, Porvoo, 1925.\n\n\n\n\n\n\nSISÄLLYS:\n\n Alkusana.\n Stefanos, ensimmäinen marttyyri.\n Apostoli Pietari.\n Apostoli Paavali.\n Jaakob Vanhurskaan, Herran veljen, marttyyrio.\n Piispa Ignatios.\n Piispa Polykarpos.\n Karpoksen, Papyloksen ja Agathoniken marttyyrio.\n Justinos Marttyyri.\n Lyonin marttyyrit.\n Scillitanien marttyyrit.\n Apolloniuksen marttyyrio.\n Perpetuan ja Felicitaksen marttyyrio.\n Pioniuksen marttyyrio.\n Pyhän Achatiuksen väittelyn asiakirjat.\n Maximuksen marttyyrio.\n Potamiainan ja Basilideen marttyyrio.\n Piispa Cyprianus.\n Dasiuksen marttyyrio.\n Piispa Irenaeuksen marttyyrio.\n Eupliuksen marttyyrio.\n Thebaisin marttyyrit ja piispa Phileaan kirje thmuitalaisille.\n Marttyyrien kunnioittaminen.\n Marttyyreille.\n Viiteselitykset.\n\n\n\n\n        Tämä kirja omistetaan hänelle, jota sieluni rakastaa,\n        ystävälleni, valkoiselle ja punaiselle, lipunkantajalle\n        myriadien joukossa. Tämä kirja heitetään ruusuna polulle,\n        jota kulkivat lävistetyt jalat; se lasketaan sydämen\n        kukkana niille pyhille ohimoille, joita kerran julmasti\n        ja armottomasti haavoittivat meidän suurten syntiemme\n        pistävät piikit ja meidän raskaiden rikkomustemme\n        okaiset orjantappurat.\n\n        Samoin tämä kirja omistetaan niiden jalojen miesten ja\n        naisten, Jumalan pyhien Marttyyrien muistolle, jotka\n        rakkautensa tähden ristiinnaulittuun ja todistuksensa\n        sanan tähden kärsivät tuskallisen todistajakuoleman ja siten\n        jättivät meille yleviä esikuvia pyhäin kärsivällisyydestä ja\n        uskosta; samoin kuin niiden harjoitukseksi ja valmistamiseksi,\n        jotka näinä pakanainajan ehtoohetkinä tulevat samanlaisessa\n        tuskan tulessa sinetöimään rakkautensa Ristiinnaulittuun ja\n        vahvistamaan todistuksensa sanan sydänverellään ja niin\n        täyttämään veljien luvun.\n\n        Ja he ovat voittaneet hänet Karitsan veren kautta ja heidän\n        todistuksensa sanan kautta, eivätkä ole henkeään rakastaneet\n        edes kuolemaakaan väistääkseen.\n\n            ESTO * FIDELIS * VSQVE * AD * MORTEM\n                     ET * DABO * TIBI\n                    CORONAM * VITAE\n\n            AI * TANEIS * TON * MARTYRON\n                  ZE * EUDOGOUZI\n            KYRIE * THEE * PANTOKRATOR\n\n\n\n\nALKUSANA.\n\n\nMarttyyrihistorian nimellä on pyhä kaiku kristityn korvissa.\nPalauttaahan se mieliimme muiston ihanimmasta ja kunniakkaimmasta,\nneitseellisen puhtaasta ajanjaksosta kristillisen kirkon historiassa\nsekä eräistä mainehikkaimmista ja etevimmistä uskonsankareista, joita\nKristuksen seurakunta milloinkaan on omannut.\n\nSiellä kohtaa meitä merkillisen tuore, nuorekkaan raitis elämäntuntu.\n\"Hengitämme ihmeellistä ilmaa astuessamme tähän kirkon taimitarhaan,\nensimmäisten kristittyjen, erittäinkin verellä vihmottujen\ntodistajain, veritodistajain, pyhien marttyyrien yrttitarhaan --\nihmeellistä tuoksua, raitista ja virkistävää aamuilmaa -- tuoksua\nniiltä ajoilta, jolloin, kuten eräs vanhoista kirkon opettajista\non sanonut, 'Kristuksen veri vielä juoksi lämpimänä ja vilkkaana\nkristittyjen suonissa'. Mielemme valtaa tavallista vakavampi ja\njuhlallisempi elämän tuntu. Tunnemme samalla kertaa herätystä,\nsärymme, nöyrrymme, virkistymme nähdessämme, millä palavalla\nrakkaudella ja lannistumattomalla Jumalan voimalla ensimmäiset\nkristityt kulkivat Herransa askeleissa. Niin, täällä nähdään\n_Kristuksen seuraamisen_ vakavuus, ja jos tällöin on itse maistettu\npisarankaan verran Kristuksen rakkautta, niin toivomme armoa saada\nkuolla yhtä kokonaan itsellemme, yhtä kokonaan uhrautua sille\nHerralle, joka on osoittautunut niin ihanaksi ja väkeväksi heikoissa.\"\n\nKun nyt sentähden aiomme luoda lyhyen silmäyksen tähän kunniakkaaseen\naikakauteen ja eräisiin sen huomattavimpiin ja edustavimpiin\ntodistajapersoonallisuuksiin, niin johtuvat, vaistomaisesti mieleemme\nne sanat, jotka Liiton Enkeli lausui jumalanmiehelle Moosekselle\npalavasta pensaasta Hoorebin vuoren juurella: \"Riisu kengät\njalastasi, sillä paikka, jossa seisot, on pyhää maata!\" [2 Moos. 3,\n5] Sillä lähtiessämme tutkimaan marttyyrihistoriaa, me astumme sille\nkuninkaalliselle kärsimysten tielle, sille pyhälle via dolorosalle,\njota Mestari kulki ensin ja jota sittemmin Hänen askelissaan\novat taivaltaneet lukemattomat, niiden joukossa monet Hänen\nuskollisimmista ja rakastetuimmista opetuslapsistaan. Ja oman onnemme\nja hengellisen kasvumme nimessä teemme sekä hyvin että viisaasti, jos\notamme heidät esikuviksemme pyhäin kärsivällisyydessä ja uskossa,\njos omistamme heidän muistolleen edes jonkun hetken elämämme pian\nloppuunjuoksevasta tuntilasista.\n\nTodistajaveren pyhä virta juoksee läpi raamatun. Sen syntysanat\nlausuttiin jo ihmiskunnan ihanassa alkukodissa, jossa lankeemuksen\nkohtalokkaana päivänä, Aadamin lasten pohjattomien kärsimysten\nsynkkänä syntyhetkenä, kuului Herran Jumalan sana käärmeelle: \"_Ja\nminä panen vainon sinun ja vaimon välille ja sinun siemenesi ja hänen\nsiemenensä välille; se on polkeva rikki sinun pääsi, ja sinä olet\npistävä sitä kantapäähän_.\" [1 Moos. 3, 15] Ja tuosta juhlallisesta\nhetkestä alkaen on todistajaveri vuotanut milloin vienompana, milloin\nvuolaampana virtana halki vuosituhansien, ensin läpi Vanhan Liiton,\nhurskaan Aabelin ajoista aina Sakarian, Barakian pojan päiviin asti,\nkunnes sitten Uuden Liiton huomenhetkinä siirrymme varsinaiseen\nmarttyyrihistoriaan.\n\nJeesuksen omassa elämässä oli kärsimyksellä siksi keskeinen sija,\nettä profeetta kutsuu Häntä nimenomaan kipujen mieheksi, tuskan\ntutuksi, mieheksi, joka on hyvin perehtynyt kärsimiseen. Jeesus ei\nliioin salannut opetuslapsiltaan sitä tosiasiaa, että Hänen oma\npyhä elämänsä tulisi päättymään väkivaltaiseen todistajakuolemaan.\n\"_Tulta minä olen tullut heittämään maan päälle; ja kuinka hartaasti\nsoisinkaan, että se jo olisi syttynyt! Mutta minä olen kasteella\nkastettava, ja kuinka olenkaan ahdistuksissa, kunnes se on\ntäytetty_!\" [Luuk. 12, 49-50] ja taas: \"_Siitä lähtien Jeesus alkoi\nilmoitella opetuslapsilleen, että Hänen piti menemän Jerusalemiin\nja kärsimän paljon vanhimmilta ja ylipapeilta ja kirjanoppineilta,\nja tuleman tapetuksi ja kolmantena päivänä nouseman ylös_.\" [Matt.\n16, 21] Mitä sitten opetuslapsiin, Jeesuksen lähimpiin seuraajiin,\ntulee, niin siitä hetkestä, kun he olivat yhdistäneet elämänsä ja\nkohtalonsa langat kipujen ja tuskien mieheen, oli heidänkin elämänsä\nerottamattomasti vihitty kärsimykseen ja tuskaan. Jo vuorisaarnassa,\nJeesuksen suuressa ohjelmapuheessa, kuuluu kärsimyskellojen\nalkusoitto: \"_Autuaita olette te, kun ihmiset minun tähteni solvaavat\nja vainoavat teitä ja valhetellen puhuvat teistä kaikenlaista pahaa.\nIloitkaa ja riemuitkaa, sillä teidän palkkanne on suuri taivaissa;\nsamoinhan vainottiin profeettoja, jotka olivat ennen teitä_.\"\n[Matt. 5, 11-12] Ja kun Jeesus sitten lähettää opetuslapsensa\nsaarnaamaan valtakunnan evankeliumia, niin Hän sanoo heille: \"_Katso\nminä lähetän teidät niinkuin lampaat susien keskelle; olkaa siis\nälykkäitä kuin käärmeet ja viattomia kuin kyyhkyset. Kavahtakaa\nihmisiä, sillä he vetävät teidät oikeuksiin ja synagogissaan he\nteitä ruoskivat ja teidät viedään maaherrainkin ja kuningasten eteen\nminun tähteni, todistukseksi heille ja pakanoille. -- Ja veli antaa\nveljensä kuolemaan ja isä lapsensa, ja lapset nousevat vanhempiansa\nvastaan ja tappavat heidät. Ja te joudutte kaikkien vihattaviksi\nminun nimeni tähden; mutta joka kestää loppuun asti, hän pelastuu.\nJa kun teitä vainoavat yhdessä kaupungissa, paetkaa toiseen. --\nEi ole opetuslapsi opettajaansa parempi, eikä palvelija parempi\nisäntäänsä. Opetuslapselle riittää, että hänelle käy niinkuin hänen\nopettajalleen, ja palvelijalle, että hänelle käy niinkuin hänen\nisännälleen. Jos he perheenisää ovat sanoneet Beelsebubiksi, kuinka\npaljoa enemmän Hänen perheväkeään_!\" -- Kuitenkin: \"_Älkää peljätkö\nniitä, jotka tappavat ruumiin, mutta eivät voi tappaa sielua; vaan\npeljätkää ennemmin sitä, joka voi sekä sielun että ruumiin hukuttaa\nhelvettiin. Eikö kahta varpusta myydä yhteen ropoon? Eikä yksikään\nniistä putoa maahan teidän isänne sallimatta. Ovatpa teidän päänne\nhiuksetkin kaikki luetut. Älkää siis peljätkö_.\" [Matt. 10, 16-18;\n21-23; 24-25; 28-31] Kalliomiehelle Jeesus sanoo nimenomaan:\n\"_Totisesti, totisesti minä sanon sinulle: kun olit nuori, vyötit\nitsesi ja kuljit, mihin tahdoit; mutta kun vanhenet, ojennat kätesi,\nja sinut vyöttää toinen ja vie sinut, mihin et tahdo_.\" [Joh. 21, 18]\n\nMutta opetuslasten inhimillisesti puhuen ankea osa tekee Jeesuksen\nhellään, osaaottavaan sydämeen raskaan vaikutuksen. Hän tahtoo\nlohduttaa heitä ja valmistaa heitä näiden kohtalokkaiden päivien\nvaralle. Sen näemme erikoisesti Jeesuksen jäähyväispuheesta, joka\non alusta loppuun sydämellistä lohdutuspuhetta. \"_Älköön teidän\nsydämenne olko murheellinen. Uskokaa Jumalaan ja uskokaa minuun.\nIsäni kodissa on monta asuntoa. -- Rauhan minä jätän teille, minun\nrauhani annan teille; en minä anna teille, niinkuin maailma antaa.\nÄlköön teidän sydämenne olko murheellinen älköönkä arkailko. -- Tämän\nolen puhunut teille, jottette loukkaantuisi. He erottavat teidät\nsynagogasta; tuleepa aika, jolloin jokainen, joka tappaa teidät,\nluulee tekevänsä uhripalveluksen Jumalalle. Ja sen he tekevät teille,\nkoska eivät tunne Isää eivätkä minua. -- Tämän olen puhunut teille,\njotta teillä olisi minussa rauha. Maailmassa teillä on ahdistus;\nmutta olkaa turvallisella mielin, minä olen voittanut maailman_.\"\n[Joh. 14, 1-2, 27; 16, 1-3, 33]\n\nIlmestyskirjassa, Uuden Testamentin ainoassa profeetallisessa\nkirjassa, jonka koko olemassaolo ja tarkoitus on mitä läheisimmässä\nyhteydessä vainojen historiaan, ja jota kirjaa arkkipiispa Nathan\nSöderblom nimittää Jumalan sodanjulistukseksi keisaripalvontaa\nvastaan, me siirrymme varsinaiseen vainojen aikaan. Tässä\nmerkillisessä, mahtavan profeetallisen hengen innoittamassa kirjassa\nesiintyy, paitsi yksityisiä marttyyriutta koskevia kantalauselmia,\nuseita näkyjä, joilla marttyyrihistoriassa on perustava merkitys.\n\nKun kuvaillaan viimeisten aikojen kärsimyksiä, niin sanotaan\nsiellä: \"_Tässä kysytään pyhien kärsivällisyyttä, niiden, jotka\npitävät Jumalan käskyt ja Jeesuksen uskon_.\" [Ilm 14, 12] Smyrnan\nseurakunnan enkelille lähettää elämän ja kuoleman Herra juhlallisen\nja rohkaisevan kehoituksen: \"_Älä pelkää sitä, mitä tulet kärsimään.\nKatso, perkele on heittävä muutamia teistä vankeuteen, jotta teidät\npantaisiin koetukselle, ja teidän on oltava ahdistuksessa kymmenen\npäivää. Ole uskollinen kuolemaan asti, niin minä annan sinulle\nelämän kruunun_.\" [Ilm. 2, 10] Ja 12:nnen luvun suurenmoisten\nmarttyyrihistoriallisten näkyjen yhteydessä mainitaan se lauselma,\njonka olemme ottaneet kirjaamme tunnukseksi: \"_Ja he ovat voittaneet\nhänet Karitsan veren kautta ja heidän todistuksensa sanan kautta,\neivätkä ole henkeään rakastaneet edes kuolemaakaan väistääkseen_.\"\n[Ilm. 12, 11] (Ks. myös Ilm. 6, 9-11; 12 ja 14, 1-5).\n\n       *       *       *       *       *\n\nTarkastettuamme näin martiyyrihistoriaa Jumalan sanan näkökannalta,\nlausumme muutaman sanan omasta vaatimattomasta yrityksestämme esittää\nhenkilökuvia huomattavimmista veritodistajista sekä näin tehden luoda\nyleissilmäys kolmen ensimmäisen vuosisadan vainojen historiaan.\n\nTunnustamme heti suoraan, että tällainen tehtävä on sekä perin vaikea\nettä arkaluontoinen jo siitäkin syystä, että tieteellisen tutkimuksen\ntulokset tällä alalla eivät ole vielä läheskään vakiintuneet\nlopullisesti. Toisaalta taasen ei ole tavallisen kuolevaisen voimain\nmukaista kirjoittaa tarkoitustaan täysin vastaavaa ja ihanteellista\nmartiyyrihistoriaa. Pitäisi omistaa apostolin uskonrohkeus,\nmarttyyrin jalous ja mielenylevyys, Origeneen tiedot, Krysostomoksen\nja Cyprianuksen kaunopuheisuus sekä Francesco Assisilaisen nöyryys\nja rakkaus Ristiinnaulittuun voidakseen ajatella mitään sellaista.\nMutta se ei ole ehdottomasti välttämätöntäkään, koskapa ne oikeat\nja totiset aktit ja passiot ovat maan päällä kirjoitetut verellä ja\ntaivaassa iankaikkisen alkuviisauden kirkkaassa valossa. Ja näiden\njalojen kärsijöiden nimet ovat kirjoitetut Karitsan elämänkirjaan jo\nennen ajan alkua, jo ennen maailman perustuksen laskemista ja Hänen\nvereen kastettuun viittaansa, jonka nimi on Jumalan Sana.\n\nMitä sitten asian käytännölliseen puoleen tulee, niin on\nlähin tarkoituksemme tutustuttaa suomalaista lukijakuntaa\nmarttyyrihistoriaan ja eräisiin sen huomattavimpiin edustajiin\nluotettavalla historiallisella pohjalla sekä yleensä herättää\nharrastusta tätä kunniakasta osaa kohtaan kirkon historiassa,\nylevää tutkimusalaa, joka yhtä vähän meillä kuin yleensä muissakaan\nprotestanttisissa maissa on päässyt täysiin oikeuksiinsa. Erittäinkin\ntahtoisimme sulkea teoksemme kaikkien pappien, saarnamiesten,\nopettajain ja yleensä Jumalan valtakunnan työntekijäin huomioon,\nkoska olemme vakuutettuja siitä, että lähinnä Jumalan sanaa ja\nrukousta ei löydy mitään, mikä siinä määrin olisi omiaan vahvistamaan\nuskoa, jalostamaan luonnetta, pyhittämään persoonallisuutta,\nirroittamaan maailman turhuudesta sekä tukemaan vaipuneita käsiä\nja uupuneita polvia kuin kertomukset näistä sankariuskon, kirkkaan\ntoivon ja syvän, vilpittömän rakkauden ylevistä edustajista, joita\nlisäksi kaunistaa Jobin kärsivällisyys.\n\nLuonnollista on, että tällaisen teoksen arvo oleellisesti riippuu\nsen historiallisesta luotettavuudesta. Siihen on vakavasti pyritty\nja siinä mielessä on kirjassa esitetty joukko aitoperäisiä\nmarttyyrikertomuksia kokonaisuudessaan käännettyinä sekä laajahkoja\nsitaatteja patristisesta kirjallisuudesta, eritoten Ignatioksen\nja Polykarpoksen kirjeistä. Mitä aktien valintaan tulee, niin\nolemme tahtoneet tehdä valikoiman mahdollisimman monipuoliseksi ja\nedustavaksi.\n\nLähteinä on allekirjoittanut käyttänyt pääasiallisesti seuraavia\nteoksia: _O. v. Gebhardt_, Acta martyrum selecta (Berlin 1902);\n_B. Knopf._, Ausgewählte Märtyrerakten (Tübingen 1913); _O.\nBardenhewer_, Geschichte der altchristlichen Literatur I-II (Freiburg\nim Breisgau 1902-03); _A. Harnack_, Geschichte der altchristlichen\nLitteratur I-II (Leipzig 1893-97), ja Mission und Ausbreitung des\nChristentums in den ersten drei Jahrhunderten I-II (Leipzig 1902);\n_H. Achelis_, Das Christentum in den ersten drei Jahrhunderten\n(Leipzig 1912 ja toinen painos 1925), _E. Lucius_, Die Anfänge des\nHeiligenkults (Tübingen 1904); _Nathan Söderblom_, Om Kristendom och\nRom (Tukholma 1893); _E. Hagerup_, Heliga Martyrer (Tukholma 1910);\n_Nielsen-Gummerus_, Kristillisen Kirkon Historia I (Helsinki 1913);\n_J. Gummerus_, Uusimman ajan lähdelöydöt vanhan kirkon historiassa\n(Jyväskylä 1901) ja Marttyyrikirkon ajoilta (Jyväskylä 1915); _O. H.\nCleve_, Kuvauksia kristillisen kirkon vaiheista (Jyväskylä 1876);\n_A. Voipio_, Marttyyrien usko (Teolog. Aikakauskirja 1917, ss. 317,\n505); _P. Virkkunen_, Johdatus Raamatun kirjoihin (Porvoo 1916); _C.\nSkovgaard-Petersen_, Raamatun ihmisiä, uustestam. sarja II (Porvoo\n1916); _P. Allard_, Dix Leçons sur le Martyre (Paris 1907); _A.\nHauck_, Realencyclopädie für protestantische Theologie und Kirche.\nUseimmat selittävät huomautukset Lyonin marttyyreihin on otettu\nLemken Eusebioksen kirkkohistorian ruotsinnoksesta (_O. W. Lemke_,\nEusebii Pamphilii Kyrkohistoria, Norrköping 1878). Eusebioksen ja\nHagerupin tiedotuksia on tarkistettu Harnackin y.m. avulla.\n\nSamalla on mieluinen velvollisuuteni lausua syvä ja vilpitön\nkiitollisuuteni seuraaville herroille tiedemiehille, jotka\nhyväntahtoisesti ovat käyttäneet oppineisuuttaan ja asiantuntemustaan\nteoksen hyväksi, nim. piispa _Jaakko Gummerukselle_, joka on\nluovuttanut käytettäväksemme Apolloniuksen aktin sekä selostuksen\nPioniuksen aktiin, ja prof. _J. J. Mikkolalle_, joka on antanut\nkäytettäväksemme kääntämänsä Perpetuan ja Felicitaksen sekä\nScillitanien marttyyrien passiot. Poikkeuksellisen suuressa\nkiitollisuuden velassa olen prof. _Edv. Reinille_ siitä tavasta,\njolla hän on käyttänyt aikaansa ja asianharrastustaan teoksen\nhyväksi. Hänen käsittelemänsä on piispa Achatiuksen väittely,\nhänen kääntämiään Karpoksen, Papyloksen ja Agathoniken, Justinos\nMarttyyrin, Cyprianuksen, Eupliuksen ja Dasiuksen aktit, samoin kuin\nhän on tarkastanut toisten aktien käännöstä ja tieteellistä asua sekä\nIgnatioksen ja Polykarpoksen kirjeiden sitaatteja ja Tertullianuksen\nkehoituskirjeen marttyyreille käännöstä.\n\nHartaasti toivon, että tämä kirja muodostuisi suureksi armon ja\nsiunauksen lähteeksi Suomen Siionille, jonka ensimmäinen esipappi\nja kunnianarvoisa piispa, pyhä, hurskas Henrikkimme kyynelöiden\nkylvöä teki, siunaten siementä sirotteli, ja nyt marttyyrikruunulla\nkruunattuna, apostolien kuorissa, profeettain parvessa, marttyyrien\njalon sotajoukon kanssa ja kaikkien pyhien yhteydessä voiton\nvirttä veisaa Isän ja Pojan ja Pyhän Hengen kunniaksi lakkaamatta\niankaikkisesti. Tämä kunniakas muisto velvoittaa Suomen kirkkoa\nmarttyyrikirkkona laajemmassakin mielessä hellällä huolella vaalimaan\nniiden miesten muistoa, jotka piispa Henrikin ja suuren lammasten\nPaimenen tavoin uhrasivat henkensä totuuden puolesta.\n\nKun John Bunyan, Kristityn vaelluksen kuuluisa kirjoittaja, istui\nvankeudessa Jeesuksen nimen ja evankeliumin tähden, niin hänellä\noli siellä kaksi uskollista seuralaista: Raamattu ja John Foxe'in\nMarttyyrihistoria. Ja onnellista olisi, jos meillä, olisi pöydällä\nperheraamattu ja sen rinnalla kertomus Jeesuksen Kristuksen\nuskollisista veritodistajista. Halpoja ovat niiden rinnalla kaikki\nhelyt ja korut ja taideluomat, sillä ne kukkurat kerran kaikki Herran\nsuurena päivänä. Mutta nämä kirjat aateloivat kodin, jossa ne ovat\nja jossa perhe pyhässä hartaudessa sekä uskossa ja rakkaudessa isien\nJumalaan kokoontuu ammentamaan tästä lähteestä -- Apostolien teoista\nja niiden jatkosta, kuten marttyyrihistoriaa vertauskuvallisesti\non kutsuttu tänä aikana, jonka yllä raskaina ja uhkaavina leviävät\nuudenaikaisen pakanuuden, mammonan palveluksen ja laittomuuden hengen\nsynkät varjot ja sydänyön pimeys.\n\nSinä orjantappuroilla kruunattu Siionin Kuningas, jalo Kärsijä,\nvertaa vailla ja uskollinen Ylimmäinen Pappi Isän oikealla, anna\narmollisesti satoisa siunauksesi tälle kirjalle, jonka ainoana\ntarkoituksena on Sinun pyhän nimesi kirkastaminen ja omiesi uskon\nvahvistaminen!\n\nHelsingissä, Johannes Kastajan päivänä 1925.\n\nJ. K.\n\n\n\n\nSTEFANOS, ENSIMMÄINEN MARTTYYRI.\n\n\nRaamatussa, tuossa pelastussanoman pyhässä kirjassa, joka sisältää\nJumalan iankaikkisen evankeliumin ja esityksen Hänen iäisestä\npelastussuunnitelmastaan, me kohtaamme, niinhyvin Vanhan kuin Uuden\nTestamentin puolella, suuren joukon esikuvallisia persoonallisuuksia,\nmiehiä, jotka edustavat jotakin erikoista aatetta ja joilla\ntällaisen aatteen edustajina on jokin erikoistehtävä Jumalan\nvaltakunnassa. Ja tätä silmälläpitäen heille annetaan tehtäväänsä\nvastaava profeetallinen nimi, useimmiten jo ennen syntymää. Otamme\nasian havainnollistuttamiseksi esimerkkejä muutamista tällaisista\nmerkkimiehistä.\n\nKutsuessaan ensimmäisen patriarkan, uskovaisten kantaisän, jonka\nsiemen oli oleva lukuisa niinkuin taivaan tähdet ja jossa ja jonka\nsiemenessä kaikki maan sukukunnat olivat tulevat siunatuiksi, Herra\nantaa hänelle tätä kutsumusta kuvastavan nimen Aabraham = paljon\njoukon isä. Kaksinkertainen profeetallinen nimi on kolmannella\npatriarkalla, toinen on määrätty hänelle ennen syntymää, toisen hän\nsaa astuessaan täysin arvokkaana täyttämään pelastushistoriallista\ntehtäväänsä. Kun Israel rikkoo Herran kanssa tekemänsä liiton\nja ryhtyy palvelemaan pakanain kauhistuksia Baalia, Molokia\nja Astartea ja kun Herra herättää kansasta uskonpuhdistajan,\ntuliprofeetan, kiivailemaan suuren nimensä puolesta, miehen, joka\nei vain sanalla, vaan valtavilla uskon teoilla palauttaa luvatun\nkansan palvomaan Jahvea, isäinsä Jumalaa, niin hänelläkin on\nylväs profeetallinen nimi Elija = Jahve on minun Jumalani. Ja kun\nsitten lähestyy lupausten täyttymyksen suuri ja juhlallinen hetki,\njota sukupolvet vuosituhansien vieriessä ovat odottaneet, jolloin\nHerra armahtaa kansaansa ja tulee Hän, joka tuleva on, niin Hänen\nairuelleen annetaan korkeaa kutsumustaan kuvastava nimi Johannes =\nHerra armahtaa. Ja kun vihdoin ilmestyy Iisain juurivesa, kansain\nlippu, niin tuohon kunniakkaaseen lippuun on piirretty kultaisilla\nkorkokirjaimilla nimi, joka on pyhin ja majesteetillisin, mitä\nJumalan maailmankaikkeudessa milloinkaan on lausuttu tahi tullaan\nlausumaan: _Jeesus_ = Pelastaja, Vapahtaja. Ja ottaaksemme vielä\nyhden esimerkin: kun tämä Israelin Messias tapaa Jordanin rannalla\nKastajan luona sen miehen, jonka tunnustukselle Hän tahtoo perustaa\nseurakuntansa, sen seurakunnan, jota tuonelan portit eivät voita,\nniin Hän antaa tuolle miehelle tänä historiallisena hetkenä mahtavan\nja majesteetillisen nimen Pietari = kallio.\n\nJa kun sitten siirrymme marttyyrien historiaan, jolla on niin\nkeskeinen ja kunniakas asema Jumalan valtakunnan pelastushistoriassa,\nkatselemaan sen miehen elämää ja todistajakuolemaa, joka\non niiden lukemattomien edustaja, jotka hänen jälkeensä\nsamalla tavalla vuosituhansien kuluessa tulevat sinetöimään\nrakkautensa Ristiinnaulittuun ja vahvistamaan todistuksensa\nHänestä sydänverellään, niin näemme, että hänelläkin on\npelastushistoriallista tehtäväänsä ja kutsumustaan vastaava\nprofeetallinen nimi Stefanos [Käytämme tässä, kuten piispa Gummerus\nKirkkohistoriassaan, alkuperäistä kreikkalaista muotoa Stefanos\nlatinalais-suomalaisen Stefanus-muodon asemasta; yleensäkin on\npyritty seuraamaan samaa kirjoitustapaa kreikkalaisiin nimiin\nnähden.] = seppel, kruunu.\n\nApostolien tekojen 6. ja 7. luvussa meillä on kertomus Stefanoksen\nsankarillisesta todistajakuolemasta sekä samalla Pyhän Hengen\ninnoittama, historialliseen luotettavuuteen nähden ainutlaatuinen\nmarttyyriakti. Meillä ei ole tilaisuutta puuttua kaikkiin tämän\nmarttyyrikertomuksen yksityiskohtiin. Rajoitumme ainoastaan\nkorostamaan erikoisesti kolmea seikkaa: todistajan persoonaa, sitä\ntapaa, jolla hänen tekoonsa suhtaudutaan esiripun toisella puolella\nja hänen esikuvallista mielenlaatuaan.\n\nStefanos oli, kuten tiedämme, ensimmäinen diakoni l.\nseurakunnanpalvelija ja hänen henkilöllisyytensä kannalta ansaitsee\nhuomiota se sanamuoto, jota apostolit käyttivät kääntyessään\nseurakunnan puoleen kehoittaessaan sitä valitsemaan diakoneja:\n\"Valitkaa sentähden, veljet, keskuudestanne seitsemän _taattua_\nmiestä, jotka ovat _Henkeä_ ja _viisautta täynnä_;\" toisin sanoen\nmiehiä, joiden kristillinen kansalaiskunto ja käytännöllinen kyky\novat tunnetut ja tunnustetut ja jotka senlisäksi ovat täynnä Pyhää\nHenkeä ja viisautta. Voimme siis tästä tehdä sen johtopäätöksen,\nettä ensimmäiseksi seurakunnanpalvelijaksi valittu Stefanos kuului\nalkuseurakunnan parhaimmistoon. Tämän seikan vahvistaakin se\nsanontatapa, jota hänestä käytetään vaalin tapahduttua: \"Ja he\nvalitsivat Stefanoksen, miehen _täynnä uskoa_ ja _Pyhää Henkeä_.\"\n\nJumalan sanasta ja kokemuksesta tiedämme, mikä tärkeä perustava\nmerkitys on uskolla ja mikä valtava voima se on kristityn elämässä.\nProfeetta sanoo: \"Herra, eivätkö Sinun silmäsi katso uskoa?\" [Jer.\n5. 3] Kristittyjä sanottiin alun perin uskovaisiksi ja valitun\nkansan kantaisää uskon isäksi ja kaikkia suuria jumalanmiehiä ja\n-naisia, mitä milloinkaan on elänyt, yhteisellä kunniakkaalla nimellä\n_uskonsankareiksi_. \"Usko on luja luottamus siihen, mitä toivotaan;\nse on vakaumus tosiasioista, jotka eivät näy [Prof. Myrbergin\nkäännös]. Sillä sen kautta saivat vanhat todistuksensa. Uskon kautta\ntajuamme, että maailmat ovat rakennetut Jumalan sanalla, niin että\nse, mikä nähdään, ei ole syntynyt näkyväisestä.\" [Hebr. 11, 1-3]\nKaikki, mitä Jumalan valtakunnassa on tehty suurta ja ihanaa, se on\ntapahtunut uskon kautta. Kun siis Stefanoksella oli tämä perustava\narmolahja, niin hänellä oli luja kalliopohja, jolle saattoi rakentaa.\n\nMutta hän ei ollut ainoastaan täynnä uskoa, vaan myös Pyhää Henkeä.\nJeesus sanoi: \"Te saatte _voimaa_, kun Pyhä Henki tulee teihin, ja te\ntulette olemaan minun todistajani.\" [Ap. t. 1, 8] Omistaessamme Pyhän\nHengen täyteyden, me omistamme Jumalan koko täyteyden, sillä Jumala\nei anna Henkeä mitalla. Se merkitsee siis rajattomia hengellisiä\nmahdollisuuksia mitä tulee niin hyvin mieskohtaiseen kristilliseen\nkasvuun kuin vaikutukseen ulospäin. \"Täynnä uskoa ja Pyhää Henkeä\"\nolevalla Stefanoksella oli siis parhaat edellytykset ja menestymisen\nmahdollisuudet kehittyä jaloksi ja yleväksi kristilliseksi\npersoonallisuudeksi sekä vaikuttaa voimaperäisesti ulospäin Jumalan\nnimen kunniaksi ja sielujen pelastukseksi.\n\nJa näin myös tapahtui, sillä jo seuraavassa luemme hänestä: \"_Ja\nStefanos, täynnä armoa ja voimaa, teki suuria ihmeitä ja tunnustekoja\nkansassa_.\" Nuori, jalo viinipuu, Herran ihanneistutus, kantaa\nhedelmää, joka on taitavan taivaallisen viljelijänsä ja vaalijansa\narvon, huolen ja vaivain mukaista. Sisällisesti hän on armon\njalostama ja läpitunkema suurpiirteinen persoonallisuus, ulospäin hän\nuhkuu uljasta sankarivoimaa, joka puhkee valtaviin uskon tekoihin.\nMitkään vihollisen varustukset ja järjen päätelmät eivät kestä\ntämän taivaallisen viisauden ja voiman edessä. Ja kun hänet viedään\nNeuvostoon syytettynä siitä, että hän \"ei lakkaa puhumasta tätä pyhää\npaikkaa vastaan ja lakia vastaan\", niin hänen kasvonsa ovat heistä\n\"niinkuin enkelin kasvot.\"\n\nMeillä on edessämme voittaja, joka on voittanut kaksi hirvittävintä\nvaltaa, mitä ihmissielun historia tuntee: synnin ja saatanan, sekä\nsenlisäksi maailman ja oman turmeltuneen lihansa; sankari, joka\nodottaa seppelöimistä; armon ja hengellisen voiman maailmasta\nkruunaamaton kuningas, joka odottaa kruunua.\n\nJalona ja ylevänä seisoo Stefanos. Hänen katseensa on tyyni ja\nrauhallinen, kun hän pitää pitkän ja arvokkaan puolustuspuheensa,\njossa hän käy läpi kansansa koko kunniakkaan menneisyyden. Mutta\nlopuksi hänen sanansa saavat uhkaavan sävyn ja hänen puheensa\npäättyy surmaavaan syytökseen: \"Te niskurit ja ympärileikkaamattomat\nsydämeltänne ja korviltanne, aina te vastustatte Pyhää Henkeä --\nniinkuin isänne, niin tekin. Ketäpä profeetoista eivät isänne\nvainonneet? Hehän tappoivat ne, jotka ennustivat sen Vanhurskaan\ntulemista, ja teistä on nyt tullut hänen kavaltajansa ja murhaajansa,\nteistä, jotka enkelien toimenpiteistä saitte lain, ettekä sitä\npitäneet.\"\n\nTämä menee Neuvoston jäsenten mielestä jo liian pitkälle. Loukattu\noma vanhurskaus ja hillittömäksi ärsytetty, hetkellisesti\ntukahdutettu uskonnollinen kiihko purkautuvat raivoisalla tavalla:\n\"Mutta kun he tämän kuulivat, vihloi se heidän sydäntänsä ja he\nkiristivät hänelle hampaitansa.\"\n\nMutta tämä ei järkytä miestä, jonka sydämessä asuu Jeesuksen oma,\nsyvä, iankaikkinen rauha; miestä, joka on yhdistänyt kohtalonsa ja\nelämänsä langat elämän ja kuoleman Herran kanssa. Täynnä ylevää\nsielunlepoa ja uskon varmuutta hän _kiinnittää katseensa taivaaseen\nja näkee_ Jumalan kirkkauden ja Jumalan oikealla puolella seisovan\nJeesuksen ja sanoo: \"Katso, minä näen taivaat auenneina ja Ihmisen\nPojan _seisovan_ Jumalan oikealla puolella.\"\n\nPysähdymme hetkeksi tähän marttyyrihistoriallisesti poikkeuksellisen\ntärkeään näkyyn, koskapa se sisältää valtavan lohdullisen totuuden.\nJumalan sanassa me olemme tottuneet siihen, että \"Ihmisen Poika\n_istuu_ Voiman oikealla kädellä.\" [Matt. 26, 64] Samaa sanotaan\nuskontunnustuksessa: \"_Istuu_ Jumalan, Isän kaikkivaltiaan, oikealla\nkädellä.\" Minkätähden siis tässä Jeesuksen sanotaan seisovan Jumalan\noikealla puolella?\n\nSelitys on mielestämme yhtä helppo kuin se on tärkeä tilanteen\noikealle ymmärtämiselle. Henkilön, joka on kiihdyksissä ja\njännittynyt, on mahdotonta istua; hän mieluummin seisoo. Niin\ntässäkin.\n\nSuuri lammasten Paimen ja Ylimmäinen Pappi Isän oikealla puolella,\nelämän ja kuoleman Herra, marttyyrien henkien Herra, tahtoo tässä\nnäyssä sanoa Stefanokselle ja kaikille niille jaloille miehille\nja naisille, jotka hänen jälkeensä samalla tavalla ja samassa\nhenkeen ja vereen asti kestävässä tuskan kilvoituksessa tulevat\nseuraamaan Karitsaa mihin ikinä Hän menneekin, että Hän kirkkautensa\nvaltaistuimelta näkee ja jännittyneen tarkkaavaisesti seuraa kaikkea,\nmitä Hänen rakkaille lapsilleen ja uskollisille todistajilleen\ntapahtuu maailman näyttämöllä, rääkättäköön ja piinattakoon ja\nkidutettakoon heitä siellä miten luonnottoman julmasti tahansa; että\nHän tarkoin tuntee heidän tuskansa ja ahdistuksensa; että heidän\nhätänsä on Hänen hätänsä ja että Hänen jalo ja ylevä, säälistä ja\nrakkaudesta pakahtuva ylimäispapillinen paimensydämensä sykkii\nsamassa tahdissa kuin heidän sydämensä. Heille ei voi käydä pahemmin\nkuin kävi Mestarille, vaan samalla tavalla kuin kaikille niille,\njotka Isän Jumalan iankaikkisen aivoituksen mukaan ovat siihen\nvalitut ja määrätyt. Ei siis ole syytä hätään eikä pelkoon. \"Katso,\nminä olen teidän kanssanne joka päivä maailman loppuun asti.\" [Matt.\n28, 20]\n\nEusebios nimittää Stefanosta hänen esikuvallisen mielenlaatunsa\nvuoksi täydelliseksi marttyyriksi, ja syystä kyllä, sillä hänen\nkuolintapansa muistuttaa oleellisesti Jeesuksen kuolemaa. Tuntiessaan\nlähtönsä tulevan hän rukoilee: \"Herra Jeesus, ota minun henkeni!\" Ja\nkuollessaan hän huutaa kovalla äänellä: \"Herra, älä lue heille syyksi\ntätä syntiä!\" Ei mitään katkeruutta! Ei mitään soimauksia! Täynnä\nrauhaa ja anteeksiantoa erkanee elämästä ensimmäinen marttyyri,\nensimmäinen veritodistaja. Karitsan seuraajalla on Karitsan mieli.\n\n       *       *       *       *       *\n\nOn sanottu: \"_Marttyyrien veri on kirkon kylvöä_\" -- kaksin verroin\nvoimakasta kylvöä, koskapa se tapahtuu sekä sanalla että verellä\n-- ja myöskin: \"_Apostolit kylvivät, marttyyrit kastelivat_.\" Tämä\ntoteutui ihanalla tavalla myöskin ensimmäisessä marttyyrissä.\nStefanoksen vaatteita vartioi nuori, kiivas, kristinuskon\nintohimoinen vastustaja, Saulus Tarsolainen. Tämä tapahtuma ei\nvielä kyennyt sulattamaan vihan ja vainon hyistä jäätä Sauluksen\nrinnassa. Hän puhkui vielä uhkaa ja murhaa Herran opetuslapsia\nvastaan. Se jää suli vasta Damaskon tiellä, kun Ristiinnaulitun\nlävistetyn sydämen iäinen rakkaus paistoi täydellä terällä Sauluksen\nsynkkään ja kolkkoon sydämeen. Se uskonnollinen kiihko ja uskollisuus\nesi-isäin opeille ja perinnäissäännöille, jollaista tavataan vain\njuutalaisuuden piirissä, voitti vielä nuoren Sauluksen hetkellisesti.\nMutta Sauluksen myöhempi elämä ja vaikutus kristittynä Paavalina saa\nmeidät vakuutetuiksi siitä, että tämän järkyttävän tapahtuman täytyi\nehdottomasti vaikuttaa syvästi niin herkkään ja ylevään mieleen,\nkuin Paavali oli pohjaltaan. Stefanoksen rukous ei mennyt hukkaan,\nse kantoi siunatun ja satoisan hedelmän sen miehen elämässä, joka\nosoittaen Herran tulen tavoin hehkuvaa rakkautta, vuoria siirtävää\nuskoa ja kuolemaa uhmaavaa uskollisuutta levitti evankeliumin\nhyvää ja suloista sanomaa kautta Rooman valtakunnan, miehen, joka\nkristillisen kirkon historiassa kantaa _pakanain apostolin_ ylvästä\nnimeä.\n\n\n\n\nAPOSTOLI PIETARI.\n\n\n\"_Totisesti, totisesti minä sanon sinulle. Kun olit nuori, vyötit\nitsesi ja kuljit mihin tahdoit; mutta kun vanhenet, ojennat kätesi,\nja sinut vyöttää toinen ja vie sinut, mihin et tahdo_.\" [Joh. 21, 18]\nNämä sanat lausui Israelin Messias Tiberiaan meren rannalla sille\napostolille, jolla oli johtava asema opetuslapsipiirissä Mestarin\nmaallisen vaelluksen aikana ja joka aivan erikoisessa mielessä tuli\nolemaan hänen kärsimystensä ja ylösnousemuksensa todistaja; sille\nmainehikkaalle marttyyrille, joka kristillisen kirkon historiassa\nkantaa kalliomiehen ja apostoliruhtinaan kunniakasta nimeä: Simon\nPietarille, Johanneksen pojalle.\n\nApostoli Pietarin luonteesta ja persoonallisuudesta antavat\nevankelistain ja Apostolien tekojen kuvaukset henkilökohtaisesti\nsangen tarkan ja yksityiskohtaisen kuvan. Hänen nimensä mainitaan\nevankeliumeissa ja Apostolien teoissa noin 150 kertaa. Tämä johtuu\nosaksi Pietarin keskeisestä asemasta johtavana apostolina, osaksi\nhänen luonteensa dramaattisuudesta ja hänen etevistä mieskohtaisista\nominaisuuksistaan.\n\nHän on Mestarin erikoinen luottamusmies kuuluen suljetuimpaan\npiiriin opetuslapsiparvessa, tuohon ihanteelliseen, ehjän henkisen\nkokonaisuuden muodostavaan kolmikkoon, jonka jäsenet täydentävät\ntoisiaan ja johon paitsi Pietaria kuuluivat Jaakob ja Johannes. Hän\non mukana Mestarin seurassa yhdessä mainittujen opetuslasten kanssa\nkaikissa Jeesuksen elämän pyhimmissä ja yksityisluontoisimmissa\nkohtauksissa: Jeesuksen herättäessä ensimmäisen kuolleen, Jairuksen\ntyttären, samoin kirkastusvuorella ja Getsemanessa. Hän esiintyy\nopetuslapsiparven äänitorvena ja tulkitsee tuon piirin tunteet,\nkäsitykset ja hetken mielialat sillä sisäisellä herkkyydellä ja\navomielisyydellä, millä sen voi tehdä vain tämä tulinen, lapsellisen\navomielinen ja vilpitön sielu, jonka antautuminen Mestarille\non yhtä ehdoton ja kokonainen kuin hänen luonteensa on jalo ja\nylevä. Tätä edullista kuvaa ei mitenkään himmennä se inhimillinen\nrajoittuneisuus, joka ilmenee siinä, että hänen harkintakykynsä ei\naina jaksa pysyä hetken tilanteen tasalla ja että hän sentähden usein\njoutuu kiusallisiin tilanteisiin ja loogillisiin mahdottomuuksiin.\nMainitsemme muutamia tällaisia tilanteita.\n\nKun Jeesus ilmoittaa menevänsä Jerusalemiin ja joutuvansa kärsimään\npaljon, niin Pietari ottaa Hänet erilleen ja nuhtelee Häntä; kun\nrikas nuorukainen poistuu murheissaan Jeesuksen luota ja kun Pietari\nkatselee häntä, niin hän iloisena oman uskonsa etevämmyydestä kysyy\nJeesukselta: \"Katso, me olemme luopuneet kaikesta ja seuranneet\nsinua; mitä me siitä saamme?\" [Matt. 19, 27] -- ja esiintyy näin\npalkkaa vaativana Jeesuksen edessä. Eräässä tilaisuudessa hän\nesiintyy Jeesusta oikaisevana ja vastustavana: kun Jeesus ryhtyy\npesemään Pietarin jalkoja, niin Pietari ensin vastustaa, mutta\nsaatuaan kuulla sen olevan välttämätöntä, hän lausuu: \"Herra, älä\npese ainoastaan jalkojani, vaan myös kädet ja pää.\" [Joh. 13,\n9] Kieltämisyönä Pietari lapsellisesti kerskuu: \"Vaikka kaikki\nloukkaantuisivat sinuun, niin minä en koskaan loukkaannu.\" [Matt. 26,\n33] Ja kun Jeesus joutuu vaaralliseen tilanteeseen yrttitarhassa,\nniin Pietari vetää esille miekkansa ja aikoo puolustaa Jeesusta.\n\nNäiden alustavien huomautuksien jälkeen tahdomme luoda lyhyen\nsilmäyksen Pietarin opetuslapsikauteen, hänen julkiseen\nvaikutukseensa ja kärsimäänsä marttyyrikuolemaan.\n\nOllen syntyperältään kalastaja Betsaidan kaupungista Galilean meren\nrannalta, hän liittyy aluksi Johannes Kastajan opetuslapsiin. Tämän\nkorven profeetan ja huutavan äänen, Israelin suurimman profeetan\nseurassa tapaamme hänet ensi kerran Jordanin rannalla. Ja tämän\nmuistorikkaan virran partaalla Pietari kohtaa Israelin Messiaan,\ntulevan Mestarinsa. Täällä Jeesus ensi kerran kiinnittää katseensa\nPietariin, tuon katseen, jolla tuli olemaan niin ratkaiseva merkitys\ntämän opetuslapsen elämässä. Se katse tunkeutuu syvälle Pietarin\nsisimpään ja se lukee hänen kohtalonsa kirjaa yhtä varmasti kuin\nprofeettain kirjoituksia. Se katse, joka näkee kalojen retket meressä\nja verorahan uivan kalan suussa, -- se katse on nyt _kiinnitetty_\nPietariin. Ja siihen katseeseen kätkeytyy pohjaton rakkaus ja\nrajaton armahtavaisuus sitä opetuslasta kohtaan, joka \"innostuu ja\nmasentuu, rientää eteenpäin ja taasen pysähtyy, kerskaa, nukkuu,\nkieltää ja itkee.\" Ja tuo pyhä, kaikkinäkevä katse, se näkee tässä\nopetuslapsessa kaiken inhimillisen heikkouden ja horjuvaisuuden\npaksun sorakerroksen alla niin paljon hyvää ja kaunista, niin paljon\njaloa ja ylevää, sellaisia henkisiä mahdollisuuksia, että Mestari\nkatsoo hänet tämän korkean profeetallisen kutsumussanan arvoiseksi:\n\"Sinä olet Simon, Johanneksen poika; sinun nimesi on oleva Keefas\"\n(se merkitsee: Pietari = kallio). [Joh. 1, 42]\n\nTähän kutsumussanaan liittyvään uuteen nimeen sisältyy Pietarille\nihana lupaus; siitä tulee hänelle syvä lohdutuksen ja voiman lähde\neräänä perin kohtalokkaana hetkenä hänen myöhemmässä elämässään.\nSamalla se kuvastaa hänen persoonallisuuttaan ja tulevaa tehtäväänsä\napostoliruhtinaana. Jeesus uudistaakin tämän lupauksen toisella\nkertaa paljon juhlallisemmassa muodossa, kun Hän Filippuksen Kesarean\nluona liittyen Pietarin tekemään tunnustukseen: \"Sinä olet Kristus,\nelävän Jumalan Poika\", lausuu tälle apostolille majesteetilliset\nsanat, ainutlaatuiset jylhässä suuruudessaan: \"Autuas olet sinä,\nSimon, Joonaan poika, sillä ei liha eikä veri ole sitä sinulle\nilmaissut, vaan Isäni, joka on taivaissa. Ja minäkin sanon sinulle:\nsinä olet Pietari, ja tälle kalliolle minä rakennan seurakuntani, ja\ntuonelan portit eivät sitä voita. Minä olen antava sinulle taivasten\nvaltakunnan avaimet, ja minkä sinä sidot maan päällä, se on oleva\nsidottu taivaissa, ja minkä sinä päästät maan päällä, se on oleva\npäästetty taivaissa.\" [Matt. 16, 16-19]\n\nMutta Pietarin täytyi vielä kestää perin raskaita ja musertavia\nkokemuksia ennenkuin hänestä tuli se kallio, joksi seurakunnan Herra\noli määrännyt hänet ja ennenkuin niin voi menestyksellä käyttää niitä\navaimia, jotka Herra Jeesus nyt hänelle juhlallisesti lupasi.\n\nMiehen voiman täytyi murtua, jotta elävän Jumalan voima voisi ilmetä\ntässä opetuslapsessa siinä majesteetillisessa vallantäyteydessä,\njolla tämä kalliomies helluntain jälkeen lausui rammalle temppelin\nKauniin portin edustalla siivekkäät sanansa: \"Hopeaa ja kultaa ei\nminulla ole, mutta mitä minulla on, sen sinulle annan: Jeesuksen\nKristuksen Nasaretilaisen nimessä, nouse ja kävele\", [Ap. t. 3,\n6] ja jolla hän julisti Ananiaalle ja Safiiralle heidän raskaan\ntuomionsa. Kaiken inhimillisen raukkamaisuuden ja viheliäisyyden,\njota vielä kätkeytyi niin paksu kerros tämän jalon opetuslapsen\nolennon uumeniin, täytyi purkautua kohtalokkaalla tavalla, jotta\nhänen ainoa voimanlähteensä olisi Israelin Pyhä. Täytyi puhdistua ja\npyhittyä niiden huulten, jotka tosin nyt tekivät jalon tunnustuksen\nmonen todistajan edessä, mutta jotka vielä heikkouden hetkenä\nolivat valmiit kirosanoihin ja herjauksiin, jotta hänestä tulisi se\nhenkivoimainen evankeliumin julistaja ja se suuri, esikuvallinen\nkalamies, joksi Mestari kerran oli aikonut hänet lausuessaan hänelle:\n\"Älä pelkää, tästälähin saat saaliiksi ihmisiä.\" [Luuk. 5, 10] Miehen\nlonkkaluun täytyi nyrjähtyä, jotta hänestä tulisi se Uuden Liiton\nIsrael, joka seuraa Karitsaa mihin ikinä Hän menneekin.\n\nJa niin tapahtuikin, Jumalan kiitos! Mestarin passiosta tuli Simon\nPietarin, Johanneksen pojan, suuri ja syvä nöyryytyksen hetki.\nSinä yönä, jona kukko lauloi kolmesti Mestarin sanan mukaan, sinä\nyönä murskattiin Pietarin ylpeä itseluottamus; -- murskattiin niin\nperin pohjin, että kun sama apostoli myöhemmin kirjoittaa Aasian\nseurakunnille, niin hän erikoisen painokkaasti kehoittaa heitä\nnöyryyteen, ja kun hänet Mons Vaticanuksella ristiinnaulitaan, niin\nhän pitää itseään arvottomana, että hänet ristiinnaulittaisiin\ntavallisessa asennossa pää ylöspäin, kuten oli tehty Mestarille;\n-- ei, pää alaspäin! Ylpeän itseluottamuksen, uhman ja kerskauksen\nmiehestä on tullut ensimmäisen opetuslapsipiirin nöyryyden apostoli.\n\nJa kun sitten koittaa pääsiäisaamu tervehdyksineen, ja kun\nylösnoussut Mestari näyttää hänelle haavansa, voittonsa kirkastetut\nmerkit, niin Pietari uudestisyntyy siihen \"elävään toivoon Jeesuksen\nKristuksen ylösnousemisen kautta\", siihen \"turmeltumattomaan ja\nsaastuttamattomaan ja katoamattomaan perintöön\" [1 Piet. 1, 3-4],\njosta hän itse myöhemmin kirjoittaa Aasian seurakunnille.\n\nTiberiaan meren rannalla hän sitten vannoo paimenvalansa\ntaivaalliselle Ylipaimenelle ja saa lankeemuksensa ja nousemuksensa\njälkeen uuden juhlallisen apostolikutsumuksen: \"Seuraa minua!\" Ja\nsamalla liittää Mestari kutsumussanaansa profeetallisen ennustuksen:\n\"Totisesti, totisesti minä sanon sinulle: Kun olit nuori, vyötit\nitsesi ja kuljit, mihin tahdoit, mutta kun vanhenet, ojennat kätesi,\nja sinut vyöttää toinen ja vie sinut, mihin et tahdo.\" [Joh. 21, 18]\n\nJa kirkastettu Messias vyöttää tämän rakkaan opetuslapsen kahdesti:\nvyöttää hänet voiman vyöllä ja heittää hänen hartioilleen vallan\nvaipan helluntaina, ja keisarillisissa puutarhoissa Vatikaanuksen\nkukkulalla hänet vyötetään tuskan ja kärsimysten vyöllä.\n\nKohtaukseen Tiberiaan meren rannalla tahi tarkemmin anoen Jeesuksen\ntaivaaseenastumiseen helatorstaina päättyy se ajanjakso Pietarin\nelämässä, jolle voitaisiin asettaa otsikoksi: _Ubi Iesus, ibi\nPetrus_: Missä Jeesus, siellä Pietari. Helluntaista alkaa se\najanjakso hänen elämässään, jota kristillisen kirkon historiassa\nesitetään lauselmalla: _Ubi Petrus, ibi ecclesia_: Missä Pietari,\nsiellä seurakunta.\n\nApostoli Pietarin julkisen vaikutuksen alusta, sen mahtavasta\nnousukaudesta, on Apostolien teoissa tarkka kuvaus; -- hänen elämänsä\nloppupuolesta ovat tiedot perin niukat.\n\nAluksi hän vaikutti pitkän aikaa alkuseurakunnan patsaana\nJerusalemissa. Sieltä hän yhdessä Johanneksen kanssa teki\nlähetysmatkan Samariaan, jossa sikäläiset uskovaiset näiden\napostolien rukouksen ja kätten päällepanemisen kautta saivat Pyhän\nHengen lahjan; -- vaeltaessaan Saaronin tasangon ja Välimeren\nrannikkoseudun kaupunkien uskovaisten keskuudessa hän parantaa\nLyddassa Eneas-nimisen halvatun miehen ja herättää Jopessa\nTabita- (Dorkas-) nimisen naisopetuslapsen kuolleista. Kesareassa hän\nsaarnansa ja sitä seuranneen Pyhän Hengen vuodatuksen ja kasteen\nkautta perustaa ensimmäisen pakanaseurakunnan kääntämällä uskoon\nhurskaan sadanpäällikkö Korneliuksen ja hänen huonekuntansa sekä\nKorneliuksen sukulaiset ja lähimmät ystävät.\n\nKun Herodes Agrippa I mestautti Jaakob Vanhemman, niin hän vangitutti\nmyös Pietarin. Tämän onnistui kuitenkin päästä pakoon vankilasta\nHerran ihmeellisen väliintulon avulla, ja nyt hän jätti Jerusalemin\nv. 44. Joitakin vuosia myöhemmin tapaamme hänet Jerusalemin\nsuuressa apostolien kokouksessa (konsiilissa) v. 48. Apostoli\nPaavali mainitsee hänen käyneen Antiokiassa. Täällä syntyi näiden\napostolien välillä erimielisyyttä, jonka aiheuttivat Jerusalemista\nsaapuneet lakikiihkoiset veljet. Paavali syytti nimittäin Pietaria\nulkokultaisuudesta, kun Pietari laki-intoilijoiden läsnäollessa\nkieltäytyi syömästä yhdessä pakanakristittyjen kanssa. Pietari\nnöyrtyi ja tunnusti erehdyksensä. Kirkkoisä Augustinus lausuu tästä\nkohtauksesta: \"Jos ihaillaan Paavalin rohkeutta, joka epäröimättä\nnousee harmaantunutta virkaveljeään vastaan, niin ansaitsee kuitenkin\nPietarin tällöin osoittama nöyryys vieläkin suurempaa ihailuamme.\"\n\nElämänsä lopulla tavataan apostoli Pietari Roomassa. Milloin hän\nsinne tuli ja miten kauan hän siellä vaikutti, ei ole tunnettua.\nMikäli tiedetään, on Rooman seurakunta Pietarin ja Paavalin\nperustama. Kuitenkin on olemassa jo toisen vuosisadan keskivaiheilta\nRooman seurakunnan piispain luettelo, jonka mukaan Pietari yksin\nolisi perustanut mainitun seurakunnan. Jälkimmäistä seikkaa\nnäyttää tukevan keisari Theodosiuksen v. 380 antama julistus,\njossa valtakunnan asukkaita käsketään tunnustamaan sitä uskoa,\njonka Pietari alussa oli antanut roomalaisille ja josta Rooman ja\nAleksandrian piispat pitävät kiinni. Sitävastoin on kaikkea perää\nvailla kertomus siitä, että Pietari olisi toiminut 15 vuotta Rooman\npiispana.\n\nTosiasiana voidaan siis pitää, että Pietari oli joko yksin tahi\nyhdessä Paavalin kanssa laskenut seurakunnallisen perustuksen Jumalan\nvaltakunnan työlle tässä maailman pääkaupungissa. Siellä tapahtui\nmyöskin se \"vyöttäminen\", josta Mestari oli puhunut Pietarille\nTiberiaan meren rannalla, ja se \"äkillinen majan poispaneminen\",\njosta hän itse kirjoittaa 2. kirjeensä 1. luvussa, keisari Neron\nverisessä vainossa v. 64.\n\nTämän hallitsijan nimellä on kauhun kaiku ihmiskunnan historiassa.\nHän oli kummallinen sekoitus taiteilijaylpeyttä, itserakkautta,\nnautinnonhimoa ja luonnotonta julmuutta; -- tyranni, jolle vetää\nvertoja vain Betlehemin synkkä lastensurmaaja. Ja yhtä vähän kuin\nHerodes suurelta, yhtä vähän olivat Nerolta turvassa edes lähimmät\nomaiset. Millainen siveellinen tilanne oli tähän aikaan maailman\npääkaupungissa, siitä esitämme seuraavassa Strömbergin kuvauksen.\n\n\"Agrippina nuorempi, Augustuksen suvusta, oli kukistanut\nkilpailijansa Messalinan ja hallitsi nyt puolisonsa Claudiuksen\nrinnalla suurta Rooman maailmanvaltaa. Nero oli hänen poikansa hänen\navioliitostaan edellisen miehensä Gnaeus Domitius Ahenobarbuksen\nkanssa, ja kun hänen aikeensa poikansa suhteen voisi raueta tyhjiin\nniiden juonittelujen vuoksi, joita alinomaa punottiin heikon\nkeisarin ympärillä, niin hän raivasi tämän pois tieltä myrkyllä\nja asetti poikansa, himokkaan ja tunnottoman, taideylpeydestä\npuoleksi mielettömän Neron keisari-istuimelle. Mutta rangaistus\noli kohtaava häntä juuri tämän saman pojan taholta, jonka hyväksi\nhän oli tehnyt niin monta ja niin törkeää rikosta. Ja niin tunsi\nhän vähitellen vallan luisuvan kädestään. Ei mikään, mitä hänen\nsynkkä, levottomuuden kiihoittama mielikuvituksensa voi keksiä\ntai suunnitella, menestynyt enää. Sen kautta hän vain lisäsi omaa\nhäpeäänsä ja nöyryytystään, kunnes vihdoin poika, joka oli myrkyllä\nsurmauttanut Claudiuksen ja Messalinan pojan Britannicuksen ja\npuolisonsa Octavian, päätti tätä tarkoitusta varten erikoisesti\nrakennuttamallaan loistolaivalla Bajaen lahteen hukuttaa rikollisen,\nkunnianhimoisen äitinsä. Hän pelastui tosin tästä vaarasta, mutta\nvain saadakseen pian lähetetyn centurionin miekalle paljastaa ne\nrinnat, jotka olivat imettäneet niin luonnotonta poikaa.\n\n\"Kun tapainturmelus oli sellainen huipuilla, mitä voitiinkaan\nsilloin odottaa tapahtuvan syvien pohjakerrosten keskuudessa? Koko\nyhteiskunta olikin ylhäältä alas asti siinä määrin kaikenlaisen\npahan läpitunkema ja mädättämä, että uhkasi kaikkien siteiden\nhöltyminen ja täydellinen siveellinen perikato. Rikkaiden ympärillä\nparveili joukko imartelevia, matalamielisiä klienttejä, alttiita\npienimmällekin suosionosoitukselle, valmiita jokaiseen rikokseen.\nKansa taasen, jonka taisteluja taistelivat palkatut barbarit, vaipui\nvelttouteen ja alhaiseen nautinnonhimoon, ja 'yleiset kylpylät',\njoiden rakentamiseen keisarit käyttivät uskomattomia summia, tekivät\nkyllä ruumiin puhtaaksi, mutta saastuttivat sielun. Siveellisyys ja\nperhe-elämä kadottivat kaiken pyhyyden, ja kaikki mikä ihmiselle on\nkalleinta: kunnia, hyve ja omatunto, uhrattiin aistillisen nautinnon\nja hetken huvituksien alttarille. Paremmat ja jalommat luonteet,\nmikäli sellaisia vielä oli jäänyt jäljelle, annettiin alttiiksi\nhallitsijan oikuille, kun taasen alhaiset ja huonot kiistelivät\nsatunnaisesta vallasta.\"\n\nTahtoen rakentaa silloisen Rooman tilalle uuden, entistä ehomman,\nNero antoi sotamiehille salaisen käskyn sytyttää kaupunki tuleen\nheinäkuun 18 ja 19 päivän välisenä yönä v. 64. Syntyi peloittava\ntulipalo, joka raivosi yhteen mittaan kuusi päivää ja seitsemän\nyötä. Kaupungin 14 kaupunginosasta muuttui 10 savuaviksi raunioiksi.\nVaikka Nero tähän aikaan oleskeli Antiumissa, niin tiesi huhu pian\nkertoa, että keisari oli antanut sytyttää kaupungin. Kun kansan\nmieliala alkoi käydä uhkaavaksi ja Nero tunsi turvallisuutensa\nolevan vaarassa, niin hän alkoi syyttää tulipalosta kristittyjä,\ntuota \"riettaudestaan tunnettua kansaa\", kuten Tacitus kertoo.\nNäin puhkesi kristittyjä vastaan ensimmäinen vaino, rajoittuen\ntodennäköisesti Rooman kaupunkiin. Suuret joukot kristittyjä\nsaivat tuskan tulikasteen. Toisia häväistiin ja pilkattiin; toisia\nkäärittiin petoeläinten nahkoihin ja viskattiin koirien revittäviksi;\ntoisia ristiinnaulittiin, toisia poltettiin elävältä; toisia puettiin\npaperista leikattuihin, vahalla, piillä, hartsilla jms. voideltuihin\nmekkoihin, sidottiin paaluihin ja sytytettiin iltasella soihtuina\nvalaisemaan kaupungin katuja ja keisarillisten puutarhojen käytäviä.\n\nTässä vainossa kärsivät marttyyrikuoleman myös Pietari ja Paavali:\nkunnianarvoisa apostoliruhtinas ja suuri pakanain apostoli;\nkristikunnan avain ja miekka.\n\nPietarin enempää kuin Paavalinkaan marttyyrikuolemasta ei ole\nolemassa luotettavaa historiallista kertomusta. On kyllä useita\nlatinan- ja kreikankielisiä n.k. apostolihistorioita, mutta ne ovat\nkaikki apokryfisiä. Esityksemme nojautuukin sentähden seuraavassa\nperinnäistietoon.\n\nTodennäköisesti oli Pietaria ennen kuolemaa säilytetty Mamertinuksen\nvankilassa. Tämä vankila, Carcer Mamertinus \"on Rooman vanhimpia\nrakennuksia, ja lienee sen perimätiedon mukaan rakentanut Servius\nTullius. Vankilassa, jossa on hyvin vanhoja piirtokirjoituksia, on\nkaksi huonetta, jotka vieläkin ovat nähtävissä, toinen toistensa\npäällä. Alempaan huoneeseen ei ole muuta käytävää kuin reikä katossa.\nTämä huone on 19 jalkaa pitkä, 10 jalkaa leveä ja 6 1/2 jalkaa\nkorkea. Kattona on jonkunlainen holvi, jonka muodostavat toistensa\npäällä vähitellen ulkonevat, vihdoin yhtyvät kivilohkareet. Tämän\nvankilan nimeen liittyvät synkät muistot. Sen muurien sisällä on\nNumidian kuningas Jugurtha, kun hänelle ei kuuteen vuorokauteen\nannettu minkäänlaista ravintoa, kuollut nälkään. Siellä ovat\nVercingetorix ja muut voitetut Rooman viholliset viettäneet\nviime hetkensä\" (Strömberg). Sallustius, puhuessaan Catilinan\nsalaliitosta, kuvailee tätä vankilaa seuraavalla tavalla. \"Jonkun\nverran vasemmalla, n.k. Tullianumin vankilassa, 12 jalkaa maan alla,\non paikka, kaikilta puolin kiviseinien ympäröimä ja sen yläpuolella\ntoistensa varaan asetetuista kivistä rakennettu holvihuone. Tämä\nränsistynyt, pimeä ja pahalta haiseva vankila on suuressa määrin\nkauhistava ja vastenmielinen.\"\n\nTästä vankilasta vietiin apostoli Pietari Vatikaanuksen\nkukkulalle, missä oli Neron puutarhat ja sirkus. Ja siellä\nhänet ristiinnaulittiin pää alaspäin. Rooman lakien mukaan kävi\nristiinnaulitsemisen edellä aina ruoskiminen, joten Pietarin täytyi\nkärsiä sama rangaistus kuin Vapahtajankin. [Perimätieto tietää\nkertoa, että Pietari ja Paavali olisi yhdessä viety Mamertinilaisesta\nvankilasta kuolemaan, ja että he ottivat hellät jäähyväiset\nCapitoliumin juurella, toista (Pietaria) vietäessä kohti Circus\nMaximusta ja keisarillisia puutarhoja, toista (Paavalia) Ostiaan\nvievälle tielle. Tätä mielipidettä tukee Eusebioksen esittämä\ntätä koskeva maininta Korinthon piispan Dionysioksen kirjeestä\nroomalaisille. -- Mielipiteet eroavat tähän nähden kuitenkin\nsuuresti. Niinpä esim. Virkkunen sijoittaa Paavalin kuoleman\nheinäkuuhun 64 ja Pietarin n. vuoteen 67; Workman teoksessaan\nPersecution in the early Church, Lontoo 1923, Pietarin kuoleman\nsyksyyn 64 ja Paavalin helmikuuhun 65. Achelis taasen pitää sitä\ntosiasiaa, että molemmat apostoliruhtinaat viime vuosinaan yhdessä\nvaikuttivat Roomassa ja yhdessä siellä kärsivät marttyyrikuoleman,\npääasiassa hyvin todistettuna: \"Die Thatsache scheint aber im\nwesentlichen gut bezeugt zu sein.\"]\n\nSille paikalle, jossa Pietari ristiinnaulittiin, on myöhemmin\nrakennettu Pietarinkirkko, kristikunnan suurin temppeli. Siellä,\npääalttarin alla, säilytetään Pietarin maallisia jäännöksiä\npronssisessa loistoarkussa. Hautakuorissa, jonka nimi on \"Limina\nApostolorum\", palaa yötä päivää hopealamppuja, ja sen yläpuolella\nkaareutuu suunnaton Pietarin kirkon kupukatto. Siinä on\nkultamosaiikilla jättiläismäinen kirjoitus:\n\n_Tu es Petrus et super hanc petram aedificabo ecclesiam meam et\ntibi dabo claves regni coelorum?_ [Sinä olet Pietari, ja tälle\nkalliolle minä rakennan seurakuntani ja sinulle olen antava taivasten\nvaltakunnan avaimet.]\n\n       *       *       *       *       *\n\nSuurenmoinen on se elämäntyö, jonka Pietari on suorittanut Jumalan\nvaltakunnassa \"kalliomiehenä, seurakunnanperustajana, suurena\nihmisten kalastajana, etevänä paimenena ja toivon apostolina\"\n(Skovgaard-Petersen). Hänen opetuslapsikautensa on yhtä opettava\nkaikille kristityille, niin hyvin seurakuntien jäsenille kuin\nniiden johtajille, samalla kuin hänen oman historiallisen\npersoonallisuutensa näkökulmalta katsottuna ainutlaatuinen saarna- ja\nsielunhoitotoimintansa on esikuvallinen kaikkien aikojen paimenille,\njoiden primus inter pares (ensimmäinen vertaisten joukossa) hän\nKutsujan armosta on. Eikä Kristuksen seurakunta milloinkaan ole\nunhottava sen miehen muistoa, joka vaikkakin kuolevaisena erehtyen,\noli valmis tarttumaan kalpaan Mestarin puolesta ja joka raskaan\nkoettelemuksenkin hetkenä oli valmis syöksymään aaltoihin päästäkseen\npikemmin rakkaan Mestarinsa luo.\n\nLopetamme esityksemme kalliomiehestä, toivon apostolista ja\napostoliruhtinaasta niihin sanoihin, jotka hän myöhemmin itse\nkirjoitti Aasian seurakunnille: [1 Piet. 5, 1-4]\n\n\"_Vanhimpia joukossanne minä siis kehoitan, minä, joka myös olen\nvanhin ja Kristuksen kärsimysten todistaja ja osallinen myös siihen\nkirkkauteen, joka vastedes on ilmestyvä: Kaitkaa teille uskottua\nJumalan laumaa, ei pakosta, vaan vapaaehtoisesti, Jumalan tahdon\nmukaan, ei häpeällisen voiton vuoksi, vaan sydämenne halusta, ei\nherroina halliten niitä, jotka ovat haltuunne uskotut, vaan ollen\nesikuvina laumalle, niin te, Ylipaimenen ilmaantuessa, saatte\nkirkkauden kuihtumattoman seppeleen_.\"\n\n\n\n\nAPOSTOLI PAAVALI.\n\n\n\"_Hän on valittu ase minulle kantamaan nimeäni pakanain ja\nkuningasten ja Israelin lasten eteen. Sillä minä tahdon näyttää\nhänelle, kuinka paljon hänen pitää kärsimän minun nimeni tähden_.\"\n[Ap. t. 9, 15-16] Nämä sanat Herra asetti otsikoksi sen miehen\nelämään, jonka elämäntyöstä ja todistajakuolemasta seuraavassa\ntahdomme kertoa jonkun verran lähemmin: Paavalin, suuren pakanain\napostolin. Hänelle suotiin siis armo tehdä suuria Jumalan valtakunnan\nhyväksi sekä armo rakastaa paljon, käyttääksemme Origeneen\nsanontatapaa. [Kirkkoisä Origeneen lempilauselma oli: \"Rakastaminen\non kärsimistä\".]\n\nPaavali, tahi Saulus, kuten hänen varhaisempi nimensä kuuluu, oli\nsyntynyt Kilikian Tarsoksessa ajanlaskumme ensimmäisen vuosikymmenen\npuolivälin paikkeilla hajaannuksessa elävän, Rooman kansalaisoikeudet\nomistavan juutalaisen poikana. Hänen kotikaupunkinsa oli siihen\naikaan kaupan ja kreikkalaisen sivistyksen huomattavimpia keskuksia\nVälimeren itäosassa. Siellä nuori Saulus tutustui kreikkalaiseen\nsivistykseen ja kreikankieleen samalla kuin paikan kansainvälinen\nleima teki syvän vaikutuksen hänen herkkään, vaikutuksille alttiiseen\nmieleensä; -- kaikki seikkoja, joilla oli suuri merkitys hänen\nvastaisessa toiminnassaan pakanain apostolina. Ollen lahjakas\nnuorukainen ja syvästi kiintynyt isien lakiin hänet lähetettiin\nJerusalemiin, jossa hänen sisarensa oli naimisissa, jatkamaan\nlakiopintojaan kuuluisan lainoppineen Gamalielin jalkain juuressa\nja valmistumaan rabbiiniksi. Tälle hellenistiselle juutalaiselle\nopetettiin teltantekijän ammatti, käsityö, jolla hän sitten myöhemmin\nansaitsi elatuksensa. Ylen kiivaana lain ja perinnäissääntöjen\nnoudattajana hän pian herätti erikoista huomiota.\n\nJerusalemissa hän joutui kosketuksiin kristinuskon kanssa. Nuoren\nrabbiinin oli pakko määrätä kantansa tähän mahtavaan hengelliseen\nliikkeeseen nähden ja sen hän teki vakaumuksensa mukaisesti\nkristinuskoa vastaan. Ja kun Stefanosta, ensimmäistä marttyyriä\nkivitetään, niin hänet nähdään vartioimassa todistajain vaatteita.\nPaavali ei milloinkaan myöhemmin mainitse minkä vaikutuksen\nStefanoksen kuolema ja rukous tekivät häneen, mutta ne sanat,\njotka Ristiinnaulittu lausui hänelle Damaskoksen tiellä, saattavat\notaksumaan, että ihanteellismielinen ja isien opin puolesta\nkiivaileva nuori Saulus oli jo tällöin saanut tuntoonsa tutkaimen.\nMutta kun hän ei tahtonut olla Ristiinnaulitun kanssa, niin hänen\ntäytyi olla Häntä vastaan, ja hän tekee sen intohimoisen luonteensa\nkoko hehkulla ja antaumuksella: \"Saulus puhkui yhä uhkaa ja murhaa\nHerran opetuslapsia vastaan.\" [Ap. t. 9. 1] Hän sulkee kristittyjä\nvankiloihin ja koettaa rankaisemalla pakottaa heitä herjaamaan\nJeesusta. Ja kun Jerusalemi, isien pyhä kaupunki, tuntuu liian\nahtaalta tämän nuoren sankarin toiminnalle, niin hän hankkii\nylipapeilta valtuudet tehdä samaa ulkomaisissa kaupungeissa ja lähtee\ntässä mielessä Damaskokseen, Syyrian pääkaupunkiin.\n\nPaavali lähestyy jo tuota ikivanhaa kaupunkia, kun hänen tielleen\nsattuu tekijä, jota hän kaikkein vähimmin on saattanut aavistaa.\nKeskellä päivää leimahtaa taivaasta valo, auringonpaistetta\nkirkkaampi. Se ympäröi Sauluksen ja hänen seuralaisensa, jotka\npelästyneinä kaatuvat maahan. Ja valon keskeltä huutaa ääni\nhebreankielellä: \"Saul, Saul, miksi vainoat minua? Työläs on sinun\npotkia tutkainta vastaan.\" Ja Sauluksen kysymykseen: \"Kuka olet\nHerra?\" vastaa sama majesteetillinen ääni: \"Minä olen Jeesus, jota\nsinä vainoat. Mutta nouse ja seiso jaloillasi; sillä sen vuoksi\nolen ilmestynyt sinulle, että asettaisin sinut palvelijakseni ja\ntodistamaan sekä sitä, minkä olet nähnyt, että sitä, minkä minä\nvastedes ilmestyen olen sinulle ilmaiseva. Ja minä pelastan sinut\nkansasi ja pakanain käsistä, joiden luo sinut lähetän avaamaan heidän\nsilmänsä, jotta he kääntyisivät pimeästä valoon ja saatanan vallasta\nJumalan tykö ja saisivat minuun uskoen synnit anteeksi ja perintöosan\npyhitettyjen joukossa.\" [Ap. t. 26, 14-18] Samalla käsketään häntä\nmenemään kaupunkiin, jossa hänelle ilmoitetaan, mitä hänen on tehtävä.\n\nSaulus, joka ilmestyksen johdosta on käynyt sokeaksi, menee\nkaupunkiin, ei syö eikä juo kolmeen päivään, vaan _rukoilee_. Näyssä\nHerra käskee erästä Ananias-nimistä opetuslasta menemään Sauluksen\nluo ja panemaan kätensä hänen päälleen, jotta hän saisi näkönsä\njälleen, sekä tekee Sauluksen tulevaisuudesta sen ilmoituksen, joka\non esityksemme alussa.\n\nSaulus saa näkönsä, kastetaan ja täyttyy Pyhällä Hengellä ottaen\nnimekseen Paavali.\n\nPaavalin kääntyminen tapahtui v. 31 [Paavalin elämän aikahistoriaan\nnähden seuraamme tässä Harnackin (Virkkusen) edustamaa uutta\najanlaskua. Vanhan ajanlaskun mukaan Paavalin kääntyminen tapahtui\nn. 35, apostolien kokous 52 ja vangitseminen 58.]. Niin nopeasti\nja perinpohjaisesti kuin ratkaisut tapahtuvat hengen maailmassa\nsuurina historiallisina hetkinä -- \"tämä oli apostolisen; ikäkauden\nsuurin ja ihmeellisin tapahtuma\" (Virkkunen) -- on lakikiihkoisesta\nSauluksesta, kristittyjen verisestä vainoojasta, tullut kristitty\nPaavali, pakanain apostoli. Voidakseen eläytyä tähän ihmeelliseen\nkokemukseen sekä esiintyä sinä omaperäisenä kristittynä ja kypsänä,\ntäysin valmiina Jumalan valtakunnan työntekijänä, jollaisena hänet\nmyöhemmin tapaamme, hän vetäytyy pois Arabiaan.\n\nKolme vuotta kääntymisensä jälkeen v. 34 Paavali meni Jerusalemiin.\nSiellä Barnabas esitti hänet seurakunnalle. Hän viipyi kaupungissa\n15 päivää ja oppi tuntemaan Pietarin sekä Jaakobin, Herran veljen.\nTemppelissä ilmestyi Herra hänelle kehoittaen häntä lähtemään pois\nJerusalemista, koska Herra tahtoi lähettää hänet pakanain luo.\nHän vetäytyi hiljaisuuteen kotikaupunkiinsa Tarsokseen, josta\nBarnabas haki hänet v:n 42 paikkeilla avukseen työhön Antiokian\näskenperustettuun seurakuntaan. Vaikutettuaan siellä vuoden hän\nyhdessä Barnabaan kanssa lähti viemään avustusta Jerusalemin\nvainotulle ja köyhtyneelle seurakunnalle. Palatessaan he ottivat\nmukaansa Johannes Markuksen, Barnabaan sukulaisen. Valmistavan\ntoiminnan jälkeen Paavali sitten Herran käskystä erotetaan\njuhlallisesti työhönsä pakanain keskuuteen.\n\nJa näin Paavali antautui nyt lopullisesti siihen työhön, johon\nkirkastettu Jeesus ilmestyessään oli määrännyt hänet, työhön, joka\non tehnyt hänen nimensä niin kuuluisaksi ja rakastetuksi ja jossa\nhänellä pakanain apostolina on niin ainutlaatuinen asema.\n\nHän kulkee evankeliumia julistaen kaupungista kaupunkiin keskittäen\ntyönsä etupäässä suurempiin kaupunkeihin ja perustaen niihin\nseurakuntia. Tavallisesti hänellä on mukanaan joku uskollinen\ntyötoveri. Hänen apulaisinaan mainitaan miehet sellaiset kuin\nBarnabas, Johannes Markus, Silas, Timotheos, Luukas sekä aviopari\nAkulas ja Priskilla. Tullessaan uudelle paikkakunnalle hän ensin\nkääntyi heimoveljiensä juutalaisten puoleen aloittaen saarnansa\nsynagogassa. Mutta kun häneen siellä loukkaannutaan ja hänet\nkarkoitetaan, niin hän alkaa julistuksensa pakanoille. Toisissa\nkaupungeissa hän viipyy vain vähän aikaa, toisiin hän asettuu\nvuosiksi. Päivät hän saarnaa evankeliumia, öisin kutoo telttaa. Vain\npoikkeustapauksissa hän otti vastaan rahalahjoja.\n\nSeurakuntien perustamisessa hän osoitti hänelle ominaista\njärjestelykykyä ja hengellistä kaukonäköisyyttä. \"Tunnustamalla\nuskossa, rakkaudessa, toivossa ja muissa samanlaisissa hyveissä\nHengen korkeimmat hedelmät, taivuttamalla innostuksen purkaukset\npalvelemaan rakentavia tarkoitusperiä, alistamalla yksityisen\nkokonaisuuden elimistölle, pitämällä yhteisöelämän luonnollisia\njärjestysmuotoja niiden puutteellisuuksista ja maailmallisuudesta\nhuolimatta Jumalan järjestyksenä hänen onnistui välttää\nhurmahenkisyyden vaarat ja luoda seurakuntia, jotka voivat elää\nmaailmassa olematta maailmasta. Mutta järjestysmuoto ei hänellä\nmilloinkaan ollut maailmallisen vallanhimon tarkoitusperänä tahi\nvälikappaleena, eikä hän sitä milloinkaan tahtonutkaan. -- -- --\nYkseyttä veljesrakkaudessa, Jumalan herruutta ihmissydämissä, ei\ntaiturien eikä pappien herruutta maallikoiden yli: siinä hänen\nseurakunnallisen perustamistyönsä päämäärä (Harnack).\"\n\nPerustamiensa seurakuntien kanssa Paavali oli lähettien välityksellä\nvilkkaassa kirjeenvaihdossa harjoittaen täten laajaa kirjallista\ntoimintaa. Näissä kirjeissä hän selittää kristinuskon keskeisiä\ntotuuksia, varoittaa harhaopeista ja lankeemuksista, kehoittaa\nkristilliseen elämään, antaa käytännöllisiä neuvoja ja vastaa\nseurakuntien esittämiin kysymyksiin. Hän sanelee kirjeen jollekin\napulaiselleen ja liittää loppuun omakätisen tervehdyksensä.\n\nNämä kirjeet ovat säilyttäneet Paavalin nimen ja muiston elävänä\ntuleville sukupolville samalla kuin ne ovat laskeneet pohjan\nkristilliselle jumaluusopille ja olleet suuntaamääräävinä koko\nmyöhemmän ajan hengelliselle elämälle ja opinkäsitykselle.\n\"Kirjeissään hän eli jatkuvasti. Ne eivät ole ainoastaan hänen\npersoonallisuutensa ja työnsä todistuskappaleita -- vain harvoja\nmaailmankirjallisuuden tuotteita voidaan tässä suhteessa verrata\nniihin -- vaan samoin kuin ne on synnyttänyt rikas uskonnollinen\nkokemus ja herkeämätön sisäinen taistelu, samoin ne ovat\nvoittamattomia uskonnollisen voiman lähteitä. Jokainen aika on\nkäsittänyt ne toisin, mutta mikään ei ole niiden aaterikkautta\ntäysin tyhjentänyt; -- vieläpä silloinkin, kun niitä on selitetty\npintapuolisesti, ne ovat vaikuttaneet voimakkaasti\" (Harnack).\n\nMatkoillaan Paavali paransi sairaita ja teki voimatekoja. Niinpä\nhän Pafon kaupungissa Kypros-saarella kirosi Elymas-nimisen noidan,\njoka tuli sokeaksi; Lystrassa hän paransi synnynnältään ramman;\nFilippissä hän karkoitti tietäjähengen eräästä palvelijattaresta.\nTroaassa hän herätti kuolleista nuorukaisen nimeltä Eutykhos. Hänen\nollessaan kolmannella lähetysmatkallaan Efesossa \"Jumala teki\nerinomaisia voimatekoja Paavalin kätten kautta, niin että myös hänen\niholtaan otettuja hikiliinoja ja esivaatteita vietiin sairasten\npäälle, ja taudit lähtivät heistä ja pahat henget pakenivat pois.\"\n[Ap. t. 19, 11-12] Ollessaan vankina matkalla Roomaan hän laivan\nhaaksirikkoutuessa pelastui maihin Maltan saarelle yhdessä laivan\nmiehistön ja matkustajain kanssa. Kun rannalle tehtiin tuli ja\nPaavali heitti risuja rovioon, niin kyykäärme tuli kuumuuden vuoksi\nesiin ja tarttui hänen käteensä jääden riippumaan siihen. Paavali\npudisti käärmeen tuleen kärsimättä mitään vahinkoa.\n\nPaavali teki kolme lähetysmatkaa. Ensimmäisen matkan hän teki\nvv. 44 ja 47 välillä Kypron saarelle ja Vähän Aasian tärkeimpiin\nkaupunkeihin. Seurassaan hänellä oli Barnabas ja tämän sukulainen\nMarkus, viimeksimainittu vain matkan alkupuolella.\n\nV. 48 oli Jerusalemissa aikaisemmin mainittu apostolien kokous,\njossa käsiteltiin tärkeää kysymystä pakanakristittyjen suhteesta\nMooseksen lakiin. Paavali lähti sinne yhdessä Barnabaan kanssa.\nSiellä päätettiin yhdessä seurakunnan pylväiden Pietarin, Jaakobin\nja Johanneksen sekä vanhimpien kanssa, ettei pakanakristittyjen\nkannettavaksi ole pantava tätä sietämätöntä iestä, vaan että\nheidän on karttaminen epäjumalista tulevaa saastutusta, haureutta,\ntukehtunutta ja verta. Kokous tunnusti Paavalin apostoliksi\nja iloitsi hänen menestyksestään evankeliumin työssä. Tämä\nperiaatteellinen ratkaisu oli Paavalille erittäin tärkeä, vaikka hän\nmyöhemmin saikin kiivaasti taistella judaisteja vastaan.\n\nToisen lähetysmatkan Paavali teki alusta vuotta 49 helluntaihin\n51 Vähään Aasiaan, Makedoniaan ja Kreikkaan seuralaisinaan Silas,\nTimotheos ja Luukas, viipyen Korinthossa puolitoista vuotta.\nKolmannen lähetysmatkan hän teki samoin Vähään Aasiaan ja Kreikkaan\nvv. 52-55, viipyen Efesossa 2 1/2 vuotta.\n\nTullessaan paluumatkallaan Miletoon hän kutsui luokseen Efeson\nseurakunnan vanhimmat. Näille hän ilmoitti päättäneensä lähteä\nJerusalemiin huolimatta siitä, että Pyhä Henki joka kaupungissa\nennusti hänelle kahleita ja ahdistuksia. Hän ei kuitenkaan sanonut\npitävänsä henkeään itselleen minkään arvoisena, kunhan vain saa\npäättää juoksunsa ja täyttää Herralta Jeesukselta saamansa viran.\nSamalla hän otti liikuttavat jäähyväiset seurakunnan vanhimmilta\nlausuen heille kaikille seurakunnan paimenille ikimuistettavat\nsanansa: \"Ottakaa siis itsestänne vaari ja kaikesta laumasta, johon\nPyhä Henki on pannut teidät kaitsijoiksi, paimentamaan Kristuksen\nlaumaa, jonka Hän omalla verellään on itselleen ansainnut.\"\n\nKun Paavali tuli Jerusalemiin, niin hänet vangittiin pyhäkössä.\nVain vaivoin hän pelastui kiihtyneitten kansanjoukkojen käsistä,\njonka jälkeen ylipäällikkö lähetti hänet sotilassaattueen turvissa\nKesareaan, jossa maaherra Felix piti häntä vankina vv. 55-57. Kun\nPaavali vetosi keisariin, niin uusi maaherra Festus lähetti hänet\nmeritse Roomaan. Merimatka talvella 57-58 oli erittäin vaikea, ja\nlaiva kärsi täydellisen haaksirikon Maltan saaren luona. Kun laivan\nmiehistö ja matkustajat Jumalan erikoisesta varjeluksesta pelastuivat\naivan kuin ihmeen kautta, niin se teki heihin niin valtavan\nvaikutuksen, että he kaikki kääntyivät ja tulivat uskoon. Roomassa,\njonne apostoli saapui alussa vuotta 58, häntä pidettiin lievässä\nyksityisvankeudessa. Hän sai seurustella ystäviensä kanssa ja opettaa\nHerrasta Jeesuksesta kaikella rohkeudella kenenkään estämättä.\n\nTiedot Paavalin myöhemmistä vaiheista ovat niukkoja ja epävarmoja.\nHänen Timotheokselle ja Titukselle kirjoittamistaan kirjeistä\nvoidaan tehdä se johtopäätös, että vankeus loppui v. 60 ja hän\nvapautui jälleen. Nyt hän lähti neljännelle lähetysmatkalleen, käyden\nKreetassa, Miletossa, Efesossa, Troaassa, Makedoniassa, Korinthossa\nja Nikopolissa. Elämänsä lopulla hän vielä todennäköisesti teki\nlähetysmatkan Espanjaan, kuten Klemens roomalainen mainitsee\nkirjeessään: \"Seitsemän kertaa kahleissa, karkoitettu, kivitetty,\nevankeliumin julistaja auringonnousun ja -laskun maalla,\nvanhurskauden opettaja koko maailmassa ja aina lännen äärimmäisille\nrajoille saakka.\"\n\nMarttyyrikuoleman Paavali kärsi v. 64 Neron vainossa, kuten\naikaisemmin on mainittu. Rooman kansalaisena häneen sovellutettiin\nkunniallista kuolintapaa, ja perimätiedon mukaan hänet mestattiin\nmiekalla Ostiaan ja merelle vievän tien varrella sillä paikalla,\njolla nyt sijaitsee \"kolmen lähteen\" -- le tre Fontane -- kirkko.\nPerimätiedon mukaan kristitty Lucina-niminen nainen hautasi Paavalin\npuutarhaansa sille paikalle missä nyt kohoaa komea P. Paavalin kirkko\nPorta S. Paolan ulkopuolella.\n\nEsitettyämme näin suurin piirtein Paavalin elämän ulkonaiset vaiheet\nlausumme muutaman sanan hänen jumaluusopistaan sekä Paavalista\nkristittynä ja Jumalan valtakunnan työntekijänä.\n\nUskonnollisena ajattelijana Paavali on sangen omaperäinen mies.\nJeesuksen sanoja hän käyttää verrattain harvoin, vaikka onkin\nlöydetty 5- tai 600 rinnakkaiskohtaa Jeesuksen ja Paavalin puheiden\nvälillä. Hänen julistuksensa pääkohdat ovat kristinuskon kaksi\nkeskeisintä totuutta: synti ja armo. Kummastakin käsitteestä hän\nvetää äärimmäiset johtopäätökset. Paavalin käsitys synnistä esiintyy\nerittäin selvästi Roomalaiskirjeen kahdessa ensi luvussa: 1. luvun\nloppupuolella hän realistisin värein kuvaa synnin ilmenemismuotoja\npakanamaailmassa, 2. luvussa juutalaisuuden piirissä. Molemmissa\ntapauksissa päättyy kuvaus lohduttoman surulliseen tulokseen: \"Ei ole\nketään vanhurskasta, ei ainoatakaan, ei ole ymmärtäväistä, ei ketään,\njoka etsii Jumalaa; kaikki ovat poikenneet pois, kaikki tyynni\nkäyneet kelvottomiksi; ei ole ketään, joka tekee, mikä hyvää on, ei\nyhden-yhtäkään.\"\n\nMutta kun synti ja sen runsaus johtaa kuolemaan, niin on armo vielä\nrunsaampi ja hallitsee kuninkaallisesti iankaikkiseen elämään\nJeesuksen Kristuksen kautta. Me emme pelastu oman vanhurskautemme\nemmekä lain tekojen avulla, vaan yksinomaan uskon kautta Jeesukseen\nKristukseen. Eikä meitä vanhurskauteta lain töiden kautta, vaan\nuskon kautta Häneen, joka tekee jumalattoman vanhurskaaksi.\n\"Armosta te olette pelastetut uskon kautta, ette itsenne kautta\n-- se on Jumalan lahja -- ette tekojen kautta, jottei kukaan\nkerskaisi.\" Tämä on Paavalin käsityksen toinen keskeinen kohta.\nAsian ulkokohtaiselle esitykselle antaa syvän vakavuuden ja totuuden\nleiman valtava mieskohtainen kokemus: Paavalin, joka on syntisistä\nsuurin, entinen herjaaja ja väkivallantekijä, on Jumala pelastanut\ntehden hänestä pakanain apostolin. Tämä painoi leimansa myöskin\nhänen evankeliuminjulistukseensa, joka ei ole kuivaa tosiasioiden\nesittämistä, vaan valtavaa hengen ja voiman osoittamista.\n\nPaavalin vastustajat väittivät, että tällainen saarna johtaa löyhään\nkristillisyyteen ja julkisynteihin. Sellaisen syytöksen Paavali\ntorjui jyrkästi: \"Mitä me siis sanomme? Onko meidän pysyttävä\nsynnissä, jotta armo suurenisi? Ei suinkaan.\" [Room. 6, 1-2] Paavali\nei siis ole mikään antinomisti, lainvastustaja; hän päinvastoin\nvahvistaa lain. Mutta uskovaisen ei tule elää lain, vaan armon alla.\nPyhitystä hän korostaa voimakkaasti: \"Jos te lihan mukaan elätte, on\nteidän kuoleminen; mutta jos Hengellä kuoletatte ruumiin teot, niin\nsaatte elää.\" [Room. 8, 13] Samaa hän lausuu puhuessaan lihan ja\nHengen hedelmistä Galatalaiskirjeen 5. luvussa.\n\nPaavali ei olisi ollut oman kansansa täysiverinen poika eikä idän\nlapsi, jos hän olisi ollut kokonaan vieras mystiikalle. Vaikka\nPaavali onkin realisti sanan oleellisimmassa mielessä ja vaikka\nhänen vaikutuksellaan ja elämyksillään pakanain apostolina on vakava\ntodellisuuden leima, niin on hänen uskonnollisuudellaan silti vahva\nmystillinen väritys. Hän saa ilmestyksiä ja näkee näkyjä. Ilmestyksen\nkautta hän kääntyy ja saa kutsumuksen pakanain apostoliksi. Kun\nPaavali ensimmäisen kerran kääntymisensä jälkeen oli Jerusalemin\ntemppelissä ja rukoillessaan siellä joutui hurmostilaan, niin Herra\nJeesus kehoitti häntä lähtemään pian pois Jerusalemista, koska\nHän aikoi lähettää hänet kauas pakanain luo. Ja kun Paavali oli\nroomalaisen ylipäällikön kasarmissa samassa kaupungissa ennen Rooman\nmatkaa, niin Herra seisoi hänen luonaan yöllä ja sanoi hänelle:\n\"Ole turvallisella mielin, sillä niinkuin olet todistanut minusta\nJerusalemissa, niin on sinun todistaminen minusta Roomassakin.\" [Ap.\nt. 23, 11] Matkalla laivan haaksirikkoutuessa Herran enkeli ilmoitti\nPaavalille laivan miehistön ja matkustajain pelastuvan. Näyssä hänet\ntemmattiin kolmanteen taivaaseen, Jumalan paratiisiin, ja hän kuuli\nsanomattomia sanoja, joita ihmisten ei ole lupa puhua. [2 Kor. 12,\n2-4]\n\n\"Paulinismi ei ole väärää tahi spekulatiivisesti tärveltyä\nkristinuskoa; paulinismi on kristinuskoa sen sisäisimmässä\nmerkityksessä. Niin kauan kuin Kristus oli alennustilassa, oli\nkristillinen totuus kapalossaan. Kristuksen taivaaseenastumisessa\ntuli kristillinen totuus täysi-ikäiseksi. Paavali kohtasi tämän\ntäysi-ikäisen kristillisen totuuden sinä päivänä, jolloin hän kohtasi\nkirkastetun Jeesuksen. Sisäistä tietä hän omisti itselleen totuuden\nja antoi sille uuden persoonallisen ilmaisumuodon.\"\n\nMitä tulee Paavaliin kristittynä ja Jumalan valtakunnan työntekijänä,\nniin merkitsemme käsityksemme tästä asiasta kahdella käsitteellä:\n_ihannekristitty_ ja _ihanteellinen lähetyssaarnaaja_.\n\nPaavalin tunnontarkkuus ja hänen vaelluksensa kristittynä on\nvarmaankin ollut yhtä vilpitön ja ehyt kuin ennen lainalaisessa\ntilassa, jolloin hän saattoi itsestään sanoa: \"Lain vanhurskauteen\nnähden moitteettomaksi tullut\" [Fil. 3. 6]. Niinpä hän tunnustaakin,\nettei hän tiedä tunnollaan mitään. Hän on vakaumukselleen uskollinen\nja totuudenrakas kuin vain harvat. Jalona Jeesuksen Kristuksen\nsotamiehenä on pelko hänelle tuntematon käsite.\n\nVaelluksen vakuuteen ja elämän eheyteen nähden hän on niitä miehiä,\njotka eniten muistuttavat sitä Mestaria, joka saattoi sanoa itsestään\nkatkerimmille vihamiehilleen: \"Kuka teistä voi näyttää minut\nsyypääksi syntiin?\" [Joh. 8, 46] _Uskon_ apostoli kehoittaa: \"Olkaa\nminun seuraajani, samoin kuin minä olen Kristuksen seuraaja.\" [1 Kor.\n11, 1]\n\nHuolimatta siitä, että hän on pakanain apostoli, joka oman\nkansansa taholta saa kokea mitä hehkuvinta vihaa, hänet voidaan\nisänmaanystävänä asettaa valitun kansan parhaitten poikien rinnalle:\nhän soisi olevansa kirottu pois Kristuksesta, veljiensä hyväksi,\njotka ovat hänen heimolaisiaan lihan puolesta. Itselleen hän on\nkuollut, eläen Kristus-elämää: \"Minä elän, en enää minä, vaan Kristus\nelää minussa; ja minkä nyt elän lihassa, sen elän Jumalan Pojan\nuskossa, Hänen, joka on rakastanut minua ja antanut itsensä minun\nedestäni.\" [Gal. 2, 20]\n\nItsensäuhraavasta, tosijalosta elämästä ei varmaan milloinkaan ole\nlausuttu kauniimpaa kuin mitä uskon apostoli kirjoittaa 2 Kor. 5,\n14-15: \"Sillä Kristuksen rakkaus vaatii meitä, jotka olemme tulleet\ntähän päätökseen: yksi on kuollut kaikkien edestä, siis myös kaikki\novat kuolleet; ja Hän on kuollut kaikkien edestä, jotta ne, jotka\nelävät, eivät enää eläisi itselleen, vaan Hänelle, joka heidän\nedestään on kuollut ja noussut ylös.\"\n\nHänen kristillinen itsetietoisuutensa ja kunniantuntonsa on\nkehittynyt suorastaan hämmästyttävän pitkälle, ja voidaan sitä\nymmärtää vain sen miehen elämän ja vaelluksen valossa, jonka\nkolme vuosikymmentä kestävä vaikutus kristinuskon julistajana on\ntäynnä marttyyrikärsimyksiä. Hänen miehekkäät sanansa puhuvat\ntässä -- niinkuin niin usein milloin on kyseessä Paavali -- mitä\nkaunopuheisinta ja voimakkainta kieltä: \"Me emme missään kohden anna\naihetta pahennuksen, jottei virkaamme moitittaisi, vaan kaikessa me\nosoittaudumme Jumalan palvelijoiksi: suuressa kärsivällisyydessä,\nvaivoissa, hädissä, ahdistuksissa, ruoskittaessa, vankeudessa,\nmeteleissä, vaivannäöissä, valvomisissa, paastoissa; puhtaudessa,\ntiedossa, pitkämielisyydessä, ystävällisyydessä, Pyhässä Hengessä,\nvilpittömässä rakkaudessa, totuuden sanassa, Jumalan voimassa,\nvanhurskauden sota-aseet oikeassa kädessä ja vasemmassa; kunniassa\nja häpeässä, pahassa maineessa ja hyvässä, villitsijöinä ja\nkuitenkin totta puhuvina, tuntemattomina ja kuitenkin tunnettuina;\nkuolemaisillamme, ja katso, me elämme kuitenkin, kuritettuina,\nmutta ei kuitenkaan tapettuina, murheellisina, mutta aina iloisina,\nköyhinä, mutta kuitenkin monia rikkaiksi tekevinä; niinkuin ne joilla\nei ole mitään, mutta joilla kuitenkin on kaikki.\" [2 Kor. 6, 3-10]\n\nHuolimatta apostolikutsumuksestaan, ilmestyksistään ja näyistään,\nsuurista armolahjoistaan ja Hengen voimastaan, laajasta hengellisestä\nvaikutuksestaan ja täydellisyyttä tapailevasta kristillisyydestään,\nPaavali ei kuitenkaan ollut vailla pyhien ihaninta koristetta:\nnöyryyttä. Kristityksi tultuaan hän vaihtaa komealta kalskahtavan\nhebrealaisen Saulus-nimensä (Shäul = kutsuttu) -vaatimattomaan\nlatinalaiseen nimeen Paulus l. Paullus = pieni. Nöyrästi hän\ntunnustaa olevansa suurin syntisistä -- Paavalin lausumana tämä\nei ollut mikään korusana, vaan siihen sisältyi peloittavan vakava\ntodellisuus -- ja kaikkein halvin. [Suomalaisen \"halvin\"-sanan\nvastine alkutekstissä Ef. 3, 8 on sana: elakhistoteros = halvempi\nkuin halvin (superlatiivi + komparatiivi); suomal. käännös vapaa,\nenglant. revised version sensijaan kirjaimellisen tarkka: \"less than\nthe least of all saints\": halvempi kuin halvin kaikista pyhistä.]\nSamoin hän tunnustaa, että kaikki on Jumalan armosta ja että kaiken\non vaikuttanut Jumalan armo. [1 Kor. 15, 10] Tosin Paavalin täytyi\ninhimillisesti puhuen maksaa kallis hinta tästä armolahjasta: \"pistin\nlihassa\", saatanan enkeli, mutta loppujen lopuksi se oli kuitenkin\nperin mitätön hinta niin verrattomasta helmestä. Paavali tunnustaakin\nsuoraan kerskaavansa heikkoudestaan, jotta Kristuksen voima asettuisi\nhäneen asumaan, ja sanoo olevansa \"mielistynyt heikkouteen,\npahoinpitelyihin, hätään, vainoihin, ahdistuksiin, Kristuksen tähden;\nsillä kun olen heikko, silloin olen väkevä.\" [2 Kor. 12, 10]\n\nPaavalin ylevä persoonallisuus ja korkeat siveelliset\nominaisuudet, joihin yhdistyi hänen kansalleen ominainen\njärjestelykyky ja toimintatarmo, tekivät hänestä _ihanteellisen\nlähetyssaarnaajan_. Edelliseen tulee lisäksi hänen uupumattomuutensa\nja lannistumattomuutensa: hänen kristillinen jäntevyytensä. Mitä\nviimeksimainittuun seikkaan tulee, otamme vain yhden esimerkin.\n\nPaavalin ensimmäisellä lähetysmatkalla häntä Lystran kaupungissa\nkivitettiin ja hänet raastettiin kaupungin ulkopuolelle, kun luultiin\nhänen kuolleen. Siellä hän kuitenkin toipui, nousi ja meni kaupunkiin\nopetuslasten kanssa. Mutta jo seuraavana päivänä hän lähtee Barnabaan\nkanssa Derben kaupunkiin, aivan kuin ei olisikaan tapahtunut mitään\nerikoista.\n\nItse hän kuvailee näitä kokemuksiaan seuraavasti:\n\n\"Mutta tämä aarre on meillä saviastioissa, jotta tuo suunnattoman\nsuuri voima olisi Jumalan eikä näyttäisi olevan meistä. Me olemme\nkaikin tavoin ahtaalla, mutta emme umpikujassa, neuvottomat,\nmutta emme toivottomat, vainotut, mutta emme hyljätyt, maahan\nkukistetut, mutta emme tuhotut. Me kuljemme, aina kantaen Jeesuksen\nkuoloa ruumiissamme, jotta Jeesuksen elämäkin tulisi kuolevaisessa\nlihassamme näkyviin. Niinpä siis kuolema tekee työtään meissä, mutta\nelämä teissä.\" [2 Kor. 4, 7-12]\n\nMainitsimme jo, että Paavalin marttyyrio ei supistu niiden harvojen\nhetkien puitteisiin, jolloin Neron kalpa katkaisi hänen jalon\nkaulansa, vaan että suurin piirtein katsottuna koko hänen julkinen\ntoimintansa oli pitkä, lihalle ja verelle tuskallinen marttyyrio.\nEsitämme kuvauksen tästä kolme vuosikymmentä kestäneestä passiosta\nPaavalin itsensä kertomana.\n\n\"_Olen nähnyt vaivaa enemmän, olen ollut useammin vankeudessa, minua\non ruoskittu ylen paljon, olen monta kertaa ollut kuoleman vaarassa.\nJuutalaisilta olen viidesti saanut neljäkymmentä lyöntiä, yhtä\nvailla; kolmesti olen saanut raippoja, kerran minua kivitettiin,\nkolmesti olen joutunut haaksirikkoon, vuorokauden olen meressä\najelehtinut; olen usein ollut matkoilla, vaaroissa virtojen vesillä,\nvaaroissa rosvojen keskellä, vaaroissa heimoni puolelta, vaaroissa\nkaupungeissa, vaaroissa erämaassa, vaaroissa merellä, vaaroissa\nvaleveljien keskellä, työssä ja vaivassa; paljon olen valvonut,\nkärsinyt nälkää ja janoa, paljon paastonnut, kärsinyt vilua ja\nalastomuutta. Ja kaiken muun lisäksi jokapäiväistä tunkeilua luonani,\nhuolta kaikista seurakunnista_.\" [2 Kor. 11, 23-28]\n\nKerrottuamme näin Paavalin todistajakärsimyksistä ja hänen\ntoiminnastaan pakanain apostolina ja ensimmäisenä suurena\nuranuurtaja-lähetyssaarnaajana esitämme hänestä seuraavan yleiskuvan\nviimeksimainitussa ominaisuudessa.\n\n\"Hänen monipuolinen elämänkokemuksensa, hänen käytännöllinen\nneronsa, hänen hengellinen raittiutensa, hienotunteisuutensa ja\nihmistuntemuksensa, hänen taistelutaitonsa ja sovelluttamiskykynsä,\nhänen laajanäköisyytensä ja järjestämiskykynsä, ja paljon muuta\nkuuluivat osina hänen apostoliseen varustukseensa ja tekivät hänet\nmelkein ihanteelliseksi lähetyssaarnaajaksi\" (Skovgaard-Petersen).\n\nPaavalilla oli tietenkin inhimilliset rajoituksensa ja puutteensa,\njotka saattoivat toisinaan pistää esiin hyvinkin särmikkäinä. Hän\nei ollut vielä täydellinen pyhä. Mutta sen verran kuin yleensä on\ntäydellisyyttä parhaimpien joukossa, jotka ovat vaimosta syntyneet,\nsen verran sitä on suuressa pakanain apostolissa.\n\nMitä tulee Paavalin merkitykseen kristinuskon perustamishistoriassa,\nniin se on tavattoman suuri. \"Hän on ensimmäisenä täysin vapauttanut\nevankeliumin juutalaisuuden kansallisista ja uskonnollisista\nrajoituksista ja julistanut sitä universaalisena uskontona. Hänellä\non kyllä ollut siinä edeltäjiä (Stefanos ja Barnabas), mutta hän\nyksin on vienyt aatteen perille. Hän on myös ensimmäisenä täysin\ntajunnut Kristuksen kuoleman ja ylösnousemuksen lunastusmerkityksen\nja sitä teologisesti esittänyt. Hän, tuo rabbiinisesti koulutettu\njuutalainen, on kristinuskon ensimmäinen teologi. Teologiset opit\nKristuksesta, lunastuksesta, vanhurskauttamisesta ja kirkosta\nPaavali on ensimmäisenä esittänyt. Sen ohessa Paavali on suuri\norganisaattori, seurakunnallisen elämän järjestäjä. Hän oli\nkerrassaan tahtoihminen, hallitsijaluonne, mutta mystiikan hiljaiset\näänet eivät hänelle silti olleet tuntemattomat. Juutalaisuus ja\nkreikkalaisuus olivat hänessä solmineet liiton maailman henkiseksi\nvalloittamiseksi, lähinnä Jeesusta on hän syvimmin vaikuttanut\nkristinuskon kehitykseen\" (Kaila).\n\n       *       *       *       *       *\n\nSuurenmoinen on se elämäntyö, jonka Paavali on suorittanut uskon- ja\npakanainapostolina esimerkillään, kirjoituksillaan ja saarnoillaan\nsekä toiminnallaan pakanaseurakuntien perustajana ja apostolisena\njohtajana. Valtavat, niin kuvaamattoman suuret ja korkeat ovat ne\nhenkiset arvot, jotka liittyvät hänen nimeensä. Lopetamme esityksemme\ntästä työn ja tarmon, kilvoituksen ja kärsimyksen jalosta ja ylevästä\nedustajasta niihin sanoihin, jotka hän Roomasta kirjoitti lähimmälle\napulaiselleen Timotheokselle tuntiessaan pian saavuttavansa matkansa\nmäärän ja nähdessään jo hengessä marttyyriuden kauniin oven avautuvan\neteensä:\n\n\"_Sillä minut jo uhrataan, ja minun lähtöni aika on jo tullut.\nOlen hyvän kilvoituksen kilvoitellut, juoksun päättänyt, uskon\nsäilyttänyt. Tästedes on minulle varattuna vanhurskauden seppele,\njonka Herra, vanhurskas tuomari, on antava minulle sinä päivänä, eikä\nainoastaan minulle, vaan myös kaikille, jotka Hänen ilmestymistään\nrakastavat_.\" [2 Tim. 4. 6-8]\n\n\n\n\nJAAKOB VANHURSKAAN, HERRAN VELJEN, MARTTYYRIO.\n\n\nJerusalemin alkuseurakunnan kunniakkaiden veritodistajain joukossa\nansaitsee erikoista mainitsemista Jaakob Vanhurskas, Herran veli,\njoka kärsi todistajakuoleman vähää ennen suuren juutalaissodan\npuhkeamista.\n\nLukiessamme evankeliumien lyhyitä viittauksia Vapahtajan\nperhesuhteista, saamme todeta, että myöskin Hänen lähimmät omaisensa,\nHänen veljensä, suhtautuivat aluksi epäillen Hänen jumalalliseen\nsyntyperäänsä ja messiaalliseen lähetykseensä. He näkyvät ilmeisesti\npitäneen Jeesusta suurena profeettana ja ihmeidentekijänä, mutta\nei Israelin luvattuna Messiaana eikä elävän Jumalan ainosyntyisenä\nPoikana. Ja nähdessään Jeesuksen jumalalliset voimat ja vallan\ntehdä voimatekoja he joutuivat läheisestä sukulaisuudesta johtuvan\nepäpyhän kunnianhimon valtaan. Kun näyttää siltä, ettei Jeesus lähde\nlehtimajanjuhlaan, niin veljet kehoittavat Häntä siihen: \"Lähde\ntäältä ja mene Juudeaan, jotta opetuslapsesikin näkisivät tekosi,\njoita teet; eihän kukaan, joka tahtoo olla julkisuudessa, tee mitään\nsalassa. Koska näitä tekoja teet, niin ilmaise itsesi maailmalle.\"\nJa Johannes lisää korostaen: \"Sillä Hänen veljensäkään eivät Häneen\nuskoneet.\" [Joh. 7, 3-5]\n\nMutta veljien suhde Jeesukseen muuttuu. Valtavan Nasaretin profeetan\nsanat fariseuksille ja kirjanoppineille sinkoilevat salamoina, joita\nsäestävät etäältä kuuluvat kumeat tuomionjulistukset ja Jumalan\nvanhurskaan vihan purkaukset, ja Hänen julistuksensa evankeliumista\nköyhille saattaa työtäkekeväin ja raskautettujen sydämet sykkimään\nennen aavistamatonta iloa; tuo profeetta on niin voimallinen sanoissa\nja väkevä teoissa, että hänen maineensa kiirii kaukaa pohjoisesta\nSyrofoinikiasta ja Hermonin ja Libanonin rinteiltä etelään Juudan\nvuorimaahan ja Seirin vuorelle ja kauas Beerseebaan, missä kantaisät\nolivat paimentaneet laumojaan, ja suuren meren rannoilta lännessä\nitään Pereaan ja Dekapolikseen ja suuren erämaan liepeille asti;\nHänessä toteutuvat ainutlaatuisella tavalla Israelin tuhatvuotiset\ntoiveet ja sankariunelmat, ja Hänen kuningastielleen kansanjoukot\nlevittävät vaatteensa ja karsivat oksia puista, ja tervehtävät Häntä\nhaltioituneina Daavidin suvun vanhalla Messiaan tervehdyksellä:\n\"Hoosianna Daavidin Pojalle! Siunattu olkoon Hän, joka tulee\nHerran nimeen. Hoosianna korkeuksissa!\" [Matt. 21, 9] Mutta Hänet\nhyljätään. Hänet ylipapit julistavat kirkonkiroukseen. Kansanjoukot,\njotka vielä joku päivä sitten olivat tervehtineet Häntä Messiaana,\nnyt pilkkaavat, rienaavat ja häväisevät Häntä, ja vihdoin Hänet\nristiinnaulitaan kahden pahantekijän väliin.\n\nMiekka ei nyt käy vain Marian jalon sydämen läpi, se tunkeutuu myös\nhaavoittaen Jeesuksen veljien sydämiin erottaen siellä jäsenet\nja ytimet. Ja kun sitten koittaa ylösnousemuksen ihana aamu,\nja elämän Ruhtinas palaa pitkältä matkaltaan tuonelasta, jossa\nHänen kuninkaallinen julistuksensa on kaikunut ennen eläneille\nsukupolville, ja kun Hän näyttää opetuslapsiparvelle haavansa,\nvoittonsa kirkastetut merkit, niin Jeesuksen veljetkin uskovat ja\ntulevat vakuutetuiksi siitä, että Hän on enemmän kuin profeetta, että\nHän on Messias: Hän, joka oli tuleva. Ja nyt he liittyvät Jeesukseen\nsiteillä, jotka ovat lujemmat kuin veriheimolaisuuden, ja kahdesta\nheistä, Jaakobista ja Juudaasta, jotka kumpikin ovat kirjoittaneet\nUuden Testamentin kanoonisiin kirjeisiin kuuluvan lähetyskirjeen,\ntulee alkuseurakunnan patsaita ja edellisestä senlisäksi mainitun\nseurakunnan ensimmäinen kunniakas piispa, jonka pyhiinvaellusmatka\npäättyy ihanaan todistajakuolemaan.\n\nEsitämme seuraavassa muutamia piirteitä tästä miehestä, joka\nsyntyperänsä tähden nautti erikoista arvonantoa alkuseurakunnassa ja\n\"jota siveellisen luonteensa täydellisyyden ja jumalanpelkonsa tähden\npidettiin erikoisen hurskaana miehenä\", kuten Eusebios todistaa, sekä\nkertomuksen hänen kuolemastaan Hegesippoksen mukaan. [Hegesippos\noli itämaalainen, todennäköisesti syntyperältään palestiinalainen,\ngnostikkoja vastaan taisteleva kirkollinen kirjailija, joka eli\nluultavasti Markus Aureliuksen aikana. Hänen teoksensa Pente\nHypomneemata (Muistettavuuksia tahi Muistelmia), jossa oli viisi\nkirjaa, on kadonnut. Siitä on säilynyt ainoastaan katkelmia etupäässä\nEusebioksen kirkkohistoriassa. Huomattavin katkelma on seuraavassa\nesitetty kuvaus Jaakob Vanhurskaan marttyyrikuolemasta. Hegesippoksen\nkirjailijatoiminnasta kirjoittaa Eusebios: \"Tuohonkin aikaan totuus\nkutsui näyttämölle useita taistelijoita, jotka eivät vain suullisen\nkumoamisen, vaan myös kirjallisten todistelujen nojalla lähtivät\ntaistelemaan jumalattomia harhaoppeja vastaan. Näiden taistelijoiden\nkeskuudessa tuli kuuluisaksi Hegesippos, jonka sanoja jo aikaisemmin\nolemme monta kertaa käyttäneet kertoessamme apostolien aikuisista\ntapahtumista hänen todistuksensa mukaan. Hän on viidessä kirjassa\nesittänyt harhaopeista vapaan apostolisen saarnan perimätiedon\nyksinkertaisimmassa muodossa.\"]\n\nJaakobin persoonallista hurskautta edellämainittu kirjailija kuvaa\nseuraavasti: \"Mutta yhdessä apostolien kanssa ottaa seurakunnan\njohdon Jaakob, Herran veli, jota kun useita muita miehiä kutsuttiin\nJaakobiksi, Herran ajoista meidän päiviimme saakka on kutsuttu\nvanhurskaaksi. Tämä oli pyhä jo äidin kohdusta. Hän ei juonut viiniä\neikä muita väkijuomia eikä myöskään syönyt mitään eläinkunnan\ntuotteita. Partaveitsi ei tullut milloinkaan hänen päähänsä, hän\nei voidellut itseään öljyllä eikä myöskään käyttänyt kylpyä. Hänen\nyksin oli sallittu mennä pyhään, sillä hän ei pitänyt mitään\nvillavaatteita, vaan liinaisia. Hän meni aina yksin temppeliin, jossa\nhänet voitiin nähdä polvillaan rukoilemassa Jumalalta anteeksiantoa\nkansalle. Kun hän aina notkisti polvensa rukoillessaan Jumalaa ja\nanoessaan anteeksiantoa kansalle, niin ne olivat käyneet koviksi\nkuten kameelin. Erinomaisen hurskautensa tähden hänellä oli nimenä\nVanhurskas ja Oblias, s.o. kansan suojamuuri ja vanhurskaus, kuten\nprofeetat viittaavat häneen.\"\n\nKuten edellä mainitsimme, valittiin hänet syntyperänsä ja\nerinomaisen hurskautensa tähden mainitun seurakunnan piispaksi,\nhän kun oli alkuseurakunnan patsaita. Tästä kirjoittaa Klemens\nAleksandrialainen: \"Pietari, Jaakob ja Johannes eivät tavoitelleet\nkunnianosoituksia Vapahtajan taivaaseenastumisen jälkeen huolimatta\nsiitä, että Herra oli kunnioittanut heitä ennen muita, vaan\nvalitsivat Jaakob Vanhurskaan Jerusalemin piispaksi\", sekä edelleen:\n\"Jaakob Vanhurskaalle ja Johannekselle ja Pietarille Herra on\nylösnousemuksensa jälkeen antanut syvemmän tiedon, mutta nämä ovat\njakaneet sen muille apostoleille ja nämä 70 opetuslapselle, joiden\njoukossa Barnabas oli yksi.\"\n\nJaakobin marttyyrikuoleman Hegesippos kertoo tapahtuneen seuraavalla\ntavalla: \"Kun nyt myös monet kansan johtomiehistä uskoivat, niin\nsyntyi levottomuutta juutalaisten sekä kirjanoppineiden että\nfariseusten keskuudessa ja he sanoivat, että koko kansa näytti\nodottavan Jeesusta Kristuksena. He menivät sentähden Jaakobin luo\nja sanoivat hänelle: 'Me pyydämme sinua, hillitse kansaa, sillä se\non Jeesuksesta joutunut siihen harhakäsitykseen, että Hän muka on\nKristus. Me pyydämme sinua osoittamaan kaikille pääsiäisjuhlaan\nsaapuneille, miten tulee oikealla tavalla suhtautua Jeesukseen,\nsillä me kaikki tottelemme sinua. Sillä me ja koko kansa todistamme\nsinusta, että sinä olet vanhurskas etkä katso ihmisen muotoa. Ojenna\nnyt kansaa, jotta se ei saisi väärää käsitystä Jeesuksesta, sillä\nme ja koko kansa tottelemme sinua. Asetu nyt temppelin harjalle,\njotta sinut nähtäisiin siellä ylhäällä ja jotta koko kansa kuulisi\nsinua, sillä pääsiäisen tähden ovat kokoontuneet kaikki heimot,\nmyöskin pakanat.' Mainitut kirjanoppineet ja fariseukset asettivat\nnyt Jaakobin temppelin harjalle ja huusivat hänelle nämä sanat:\n'Sinä, Vanhurskas, jota meidän kaikkien täytyy uskoa; kun kansa\neksyneenä seuraa Jeesusta, Ristiinnaulittua, niin sano meille, mikä\non Jeesuksen, Ristiinnaulitun, ovi?' Silloin Jaakob vastasi korkealla\näänellä: 'Miten te kysytte minulta sellaista, mikä koskee Jeesusta,\nIhmisen Poikaa? Hän istuu taivaassa suuren Voiman oikealla kädellä\nja on tuleva taivaan pilvien päällä'. Kun nyt monet tulivat täysin\nvakuutetuiksi ja ylistivät Jeesusta Jaakobin todistuksen tähden ja\nsanoivat: 'Hoosianna, Daavidin Pojalle', niin monet kirjanoppineet ja\nfariseukset sanoivat taasen toisilleen: Teimme tyhmästi, kun annoimme\naihetta tällaiseen todistukseen Jeesuksesta. No hyvä, menkäämme ylös\nja syöskäämme hänet alas, jotta he pelästyisivät eivätkä uskoisi\nhäntä!' Ja he huusivat ja sanoivat: 'Voi, voi, myöskin vanhurskas\non joutunut harhaan, ja he täyttivät Jesajan lauselman raamatussa:\n'Sanokaa vanhurskaista, että heidän käy hyvin; sillä he saavat syödä\ntöittensä hedelmän'. [Jes. 3, 10] He menivät siis ylös, syöksivät\nalas vanhurskaan ja sanoivat loisilleen: 'Kivittäkäämme Jaakob\nVanhurskas!' Ja he alkoivat kivittää häntä, sillä vaikka hänet olikin\nsyösty alas, hän ei vielä ollut kuollut, vaan oli kääntynyt ympäri\nja rukoili polvillaan: 'Minä rukoilen Sinua, Herra Jumala, Isä, anna\nheille anteeksi, sillä he eivät tiedä, mitä he tekevät!' Kun he näin\nkivittivät häntä, niin eräs papeista, Rechab, Rechabin pojan poikia,\njoista profeetta Jeremias on todistanut, huusi ja sanoi: 'Lakatkaa!\nMitä te teette? Vanhurskas rukoilee teidän puolestanne!' Silloin\notti eräs heistä, vanuttaja, nuijan, jota hän käytti vaatteiden\npuristamiseen, ja löi sillä vanhurskasta päähän. Tällä tavalla\nJaakob kärsi marttyyrikuoleman. He hautasivat hänet samaan paikkaan\ntemppelin viereen, ja vieläkin on hänen hautapatsaansa jäljellä\ntemppelin vieressä. Tämä Jaakob on totuudenmukaisesti todistanut\njuutalaisille ja kreikkalaisille, että Jeesus on Kristus. Vähän\nsenjälkeen Vespasianus piiritti heidän kaupunkinsa.\"\n\nJaakobin todistajakuolema teki syvän vaikutuksen vakavampiin\njuutalaisiin, ja he pitivät, kuten Eusebios todistaa, pian\ntapahtunutta Jerusalemin piiritystä ja hävitystä Jumalan\nvanhurskaana rangaistuksena siitä, mitä juutalaiset olivat tehneet\ntälle hurskaalle ja pyhälle miehelle. Tätä mieltä on myös Josefos\nkirjoittaessaan: \"Tämä tapahtui juutalaisille rangaistukseksi siitä\nrikoksesta, jonka he olivat tehneet Jaakob Vanhurskaalle, joka\noli Jeesuksen, niin kutsutun Kristuksen, veli. Sillä hänet olivat\njuutalaiset tappaneet, vaikka hän oli hyvin vanhurskas mies.\" [Antiq.\nXX, 9, 1]\n\n       *       *       *       *       *\n\nMitä edelläesitettyyn Hegesippoksen kertomukseen Jaakob Vanhurskaan\nmarttyyrikuolemasta tulee, niin huomauttaa Bardenhewer, että se\non legendaarisesti väritetty, samalla kuin hän yleensä syyttää\nHegesipposta epäkriitillisestä historiankirjoittamisesta. Mutta\nvaikka näinkin olisi, jota vastaan emme puolestamme tahdo väittää,\nniin ei mainitun kertomuksen arvo siitä oleellisesti kärsi, sillä\njoka tapauksessa on tosiasia, kuten Klemens Aleksandrialainen ja\nJosefos myös todistavat, että Jaakob Vanhurskas, Herran veli, kärsi\nmarttyyrikuoleman juutalaisten kädestä. Hänessä poistui Israelista\nmies, jossa valitun kansan sankarillinen kansallishenki, sen\nperinnäinen hurskaus ja jumalanpelko vielä kerran, juutalaisten\nkansallisen historian viimeisenä ehtoohetkenä kristillisyyden\npiirissä puhkesi korkeimpaan kukkaan ja suurimpaan täydellisyyteen;\nmies, jonka vakaa vaellus, harras hurskaus ja rukouksen ja palvomisen\nhenki ovat esikuvallisia kaikille myöhemmille ajoille ja sukupolville.\n\n\n\n\nPIISPA IGNATIOS.\n\n\nKlassillisten marttyyrien historian kuuluisimpia nimiä ja\nsuurpiirteisimpiä persoonallisuuksia on Antiokian kunnianarvoisa\npiispa Ignatios. Valitettavasti meille ei ole säilynyt tarkempaa\nkuvausta tämän merkillisen jumalanmiehen ja apostolin oppilaan\nelämästä eikä liioin aitoperäistä kertomusta hänen sankarillisesta\nmarttyyrikuolemastaan. Mutta yhdistelemällä eri kirkkoisien\ntiedonantoja hänestä sekä niitä tietoja, joita saamme hänen\nmatkallaan Roomaan eri seurakunnille, erittäinkin roomalaisille ja\npiispa Polykarpokselle kirjoittamistaan kirjeistä, saamme hänestä\nverrattain selvän kuvan.\n\nPerinnäistieto tietää kertoa, että hän muka oli se lapsi, jonka\npään päälle Jeesus pani kätensä siunatessaan lapsia. Tältä tiedolta\npuuttuu kuitenkin historiallinen luotettavuus. Täysin varma ei\nole myöskään kirkkoisä Hieronymuksen tiedonanto, että Ignatios on\napostoli Johanneksen oppilas, mutta varma kylläkin on Origeneen ja\nHieronymuksen vahvistama Eusebioksen maininta, että hän oli Antiokian\npiispa. Samoin on varma hänen marttyyrikuolemansa Roomassa, vaikkakin\nlähemmistä yksityisseikoista ei ole luotettavaa tietoa. Niinikään\non kaiken epäilyksen yläpuolella Eusebioksen tiedonanto, että hänen\nmarttyyrikuolemansa tapahtui keisari Trajanuksen hallitusaikana\n(98-117), n. 110 (Gummerus) tahi n. 116 (Harnack).\n\nMarttyyrikuoleman Ignatios, kuten sanottu, kärsi Roomassa Kolosseumin\nareenalla, missä hänet Origeneen ja Irenaeuksen tiedonantojen mukaan\nheitettiin petojen eteen.\n\nMatka Antiokiasta Roomaan kulki meritse Kilikiaan tai Pamfyliaan,\nsieltä Vähän Aasian halki Smyrnaan ja Troaaseen sekä edelleen\nMakedonian ja Illyrian kautta Dyrrhachiumin (Epidamnuksen) tahi\nApollonian satamakaupunkiin, josta hän nousi laivaan matkustaakseen\nBrundisiumiin (Brindisiin) ja sieltä edelleen kärsimyspaikalle vanhan\nmaailman kuuluisaan metropoliin.\n\nMatkallaan Ignatios kirjoitti seitsemän meille säilynyttä\nkreikankielistä kirjettä, nim. Smyrnasta Efeson, Magnesian,\nTralleksen ja Rooman seurakunnille, Troaasta Filadelfian ja\nSmyrnan seurakunnille sekä piispa Polykarpokselle. Seurakunnille\nkirjoittamissaan kirjeissä hän kiittää hänelle osoitetusta\nystävällisyydestä, kehoittaa yksimielisyyteen ja kirkolliseen\njärjestykseen sekä varoittaa harhaopeista. Näistä harhaoppien\nopettajista olivat huomattavimmat judaistit ja doketistit. Edelliset\nvaativat pakanakristittyjä noudattamaan juutalaista elämäntapaa ja\nMooseksen lakia; jälkimmäiset taasen kielsivät Herran inhimillisen\nluonnon väittäen, että Hänen ristinkuolemansa oli vain näennäinen.\nPiispa Polykarpokselle osoitettu kirje sisältää erinomaisia neuvoja\npaimen viran hoidosta. Roomalaiskirjeestä puhumme erikseen myöhemmin.\n\nNäistä kirjeistä lausuu Bardenhewer: \"Hänen seitsemän\nkirjettänsä, hänen viimeiset opetus- ja kehoitussanansa, kuuluvat\nmuinaiskristillisen kirjallisuuden huomattavimpiin muistomerkkeihin.\nNe uhkuvat välittömästi Kristusta ja Hänen kirkkoaan kohtaan hehkuvaa\nja tässä hehkussa kuluttavaa paimenrakkautta. Tyyli on omituisen\nkuvarikas ja läpeensä eloisa, sanontatapa ytimekäs ja täyteläinen.\nKieliopilliset epätasaisuudet ovat hyvin tavallisia; hengen lento ja\ntunteen voimakkuus murtavat koulunomaisen ajatusrakenteen kahleet.\"\n-- \"Yhteen lauseeseen on usein ahdettu tavaton ajatuksien täyteys,\nja Ignatios tekee kielelle ja sen laeille väkivaltaa voidakseen vain\nmahdollisimman pian purkaa sydämensä ylevät ja mahtavat tunteet\"\n(Norden).\n\nEsitämme seuraavassa katkelmia näistä kirjeistä sekä Roomalaiskirjeen\nkokonaisuudessaan.\n\nPolykarpokselle Ignatios antaa seuraavat kallisarvoiset neuvot: \"--\nJos hyviä opetuslapsia rakastat, et sillä mitään armoa ansaitse;\nparemmin pakota pahat siveydellä kuuliaisuuteen. Ei samalla\nlaastarilla kaikkia vammoja paranneta. Lievitä kääreillä kipujen\nkuumeita. Ole kaikissa älykäs kuin käärme ja aina vakaa kuin\nkyyhkynen. Sentähden on sinulla sielu ja ruumis, olet lihallinen ja\nhengellinen, että näkyväisesti parantaisit sen, mikä on nähtävänä;\nmutta pyydä, että näkymättömät sinulle ilmoitettaisiin, jottei\nsinulta puuttuisi mitään, vaan että sinulla olisi yltäkylläisesti\nkaikkia armolahjoja. Aika vaatii sinua rukoilemaan, sillä\nniinkuin tuuli auttaa perämiestä ja niinkuin sopivat satamat ovat\npelastukseksi myrskyn käsissä olevalle laivalle, niin on rukous myös\nsinulle eduksi päästäksesi Jumalan luo. Valvo, niinkuin Jumalan\nkilvoittelija, joka tahtoo saada katoamattomuuden ja iankaikkisen\nelämän, josta jo oletkin vakuutettu.\n\n\"Sinun henkesi vuoksi annan kaikessa itseni ja kahleeni, joita sinä\nrakastit.\n\n\"Älkööt ne sinua peloittako, jotka näyttävät uskottavilta, mutta\njotka kuitenkin outoja opettavat. Seiso järkkymättömänä kuin alasin\nvasaran iskujen alla! Suuri voimailija saa iskuja, mutta saavuttaa\nkuitenkin voiton. Mutta erittäinkin tulee meidän kärsiä kaikkea\nJumalan tähden, jotta Hänkin kärsisi meitä. Tule ahkerammaksi kuin\nolet! Ymmärrä aikoja! Odota Häntä, joka on kautta ajan ja ilman aikaa\noleva; näkymätön, meidän tähtemme näkyvä; käsittämätön ja ilman\nkärsimyksiä, mutta joka meidän tähtemme tuli kärsiväksi; Häntä, joka\nmeidän tähtemme on kärsinyt kaikin tavoin.\n\n\"Kuulkaa piispaa, jotta Jumalakin kuulisi teitä! Henkeni antaisin\nniiden puolesta, jotka ovat kuuliaisia piispalle, presbytereille ja\ndiakoneille, ja sellaisten kanssa toivoisin osallistuvani Jumalassa.\nTyöskennelkää yhdessä, kilvoitelkaa yhdessä, juoskaa yhdessä,\nkärsikää yhdessä, levätkää yhdessä, nouskaa yhdessä, niinkuin Jumalan\nhuoneenhaltijat, ystävät ja palvelijat. Olkaa otollisia Hänelle,\njonka sotilaita olette, jolta palkankin saatte. Älköön ketään teistä\nhavaittako karkuriksi. Pysyköön kasteenne teillä aseiden asemasta,\nusko kypärinä, rakkaus miekkana, kärsivällisyys varustuksena. Teidän\ntyönne olkoon teidän tallellepantu tavaranne, jotta saisitte hyvän\nosuuden. Olkaa siis pitkämieliset, toisianne kohtaan lempeät niinkuin\nJumalakin on teitä kohtaan. Jospa kaikissa saisin iloita teistä!\"\n\nEfesolaisille Ignatios kirjoittaa: \"-- -- -- Rukoilkaa lakkaamatta\ntoistenkin puolesta, sillä heistä on parannuksen toivoa, että he\nsaavuttavat Jumalan. Sallikaa sentähden heidän opettaa teitä! Olkaa\nte lempeät, kun he ovat vihaiset; nöyrät, kun he kerskuvat; olkaa\npysyväiset uskossa heidän eksytystään vastaan; hiljaiset heidän\nraakuuttaan vastaan. Älkäämme pyytäkö olla heidän kaltaisiaan, vaan\ntehkäämme heidät hyväntahtoisuudellamme veljiksi. Mutta ahkeroikaamme\nolla Herran seuraajat, vaikkapa joku joutuisi kärsimään enemmänkin\nvääryyttä, vahinkoa ja ylenkatsetta. Katsokaa, ettei mitään perkeleen\nistutusta löydettäisi teidän keskuudestanne.\n\n\"Ajat ovat viimeiset. Kavahtakaamme, peljätkäämme Jumalan\npitkämielisyyttä! Sillä joko meidän täytyy peljätä tulevaista\nvihaa tahi rakastaa nykyistä armoa. Meidän täytyy vain tulla\nosallisiksi Kristuksesta Jeesuksesta, elääksemme totisesti. Älkää\ntahtoko hengittääkään ilman Häntä. Hänessä minä kärsin siteitä,\nnoita hengellisiä helmiä, joissa soisin teidän rukoustenne avulla\ntäydellisesti tulevani osalliseksi ylösnousemuksesta, joka minun\nosakseni tulkoon, jotta minut havaittaisiin efesolaisten arvoiseksi\nkristityksi, efesolaisten, jotka aina olivat yhdessä apostolien\nkanssa Jeesuksen Kristuksen voimassa.\n\n\"Tiedän kuka olen ja kenelle kirjoitan. Minä olen vaaranalaisten ja\ntuomittujen veroinen, te olette armoitetut ja vahvistetut. Teidän\nohitsenne on niiden mentävä, jotka surmataan Jeesuksen tähden.\nSaman salaisuuden olette käsittäneet kuin Paavali, tuo pyhitetty,\nmarttyyrikunnian voittanut, jonka seurasta soisin itsenikin\nlöydettävän, silloin kun Jeesuksen Kristuksen luo pääsen, Paavalin,\njoka kaikkialla rukouksillaan teitä muistuttaa.\n\n\"Ahkeroikaa siis kokoontua useammin Jumalan kiitokseksi ja kunniaksi.\nSillä kun te yhtämittaa kokoonnutte, niin voitetaan saatanan\nvoimat ja hänen turmiollisuutensa tuhoutuu teidän uskonne ja\nyksimielisyytenne avulla. Ei mikään ole parempi kuin rauha, jossa\nlakkaa kaikki sota taivaallisissa ja maallisissa.\"\n\nFiladelfialaisille hän kirjoittaa: \"Ahkeroikaa viettää yhtä\neukharistiaa (Herran Ehtoollista), sillä on vain yksi liha, Herramme\nJeesuksen Kristuksen ja yksi malja, yksi alttari samoin kuin yksi\npiispa presbytereineen ja diakoneineen.\"\n\nTralleksen seurakunnalle hän kirjoittaa seuraavat hänen\nseurakuntakäsitystään kuvaavat sanat: \"Teidän tulee itsekunkin ja\nerittäinkin presbyterien pitää arvossa piispaa Isän ja Jeesuksen\nKristuksen ja apostolien kunniaksi.\"\n\nVarsin loistava ja suurenmoinen on Ignatioksen kirje Rooman\nseurakunnalle. Esitämme sen tässä kokonaisuudessaan. Se on kirje,\njonka mahtava uskonnollinen nousu etsii vertaistaan. Ylevämmin\nlienee harvoin ajateltu, kauniimpaa ei milloinkaan kirjoitettu.\n\"Suurenmoisen ylevänä se ylittää kaiken inhimillisen kiitoksen; se on\nehkä laatuaan hellintä, mitä kristillinen kirjallisuus voi näyttää\"\n(Stählin).\n\n\"Rukoiltuani Jumalaa voitin sen, että saan nähdä teidän Jumalalle\nkelpaavat kasvonne, ja niinpä sainkin enemmän kuin pyysinkään; sillä\ntoivon sidottuna Kristukseen Jeesukseen saavani tervehtiä teitä,\njos Jumala katsoo minut arvolliseksi olemaan uskollinen loppuun\nasti. Sillä alku on kyllä hyvä, kunhan vain saisin armon estämättä\nsaavuttaa osani. Mutta minä pelkään teidän rakkautenne vahingoittavan\nminua, koskapa teille on helppoa tehdä mitä tahdotte; minun taasen on\nvaikea päästä Jumalan luo, jos te pyydätte säästää minua.\n\n\"Minä en tahdo, että te tulisitte otollisiksi ihmisille, vaan\nettä pyritte olemaan otollisia Jumalalle, niinkuin te todella\nolettekin Hänelle otolliset. Sillä minulla ei enää milloinkaan\ntule olemaan näin hyvää tilaisuutta saavuttaa Jumalaa, eikä teitä\nvoi kirjallisesti velvoittaa mihinkään parempaan kuin että nyt\nvaikenette. Jos nimittäin vaikenette minusta, niin minä tulen Jumalan\nomaksi, mutta jos te rakastatte minun lihaani, niin minun täytyy\ntaasen pitkittää juoksuani. Älkää toivottako minulle parempaa, kuin\nettä minut uhrattaisiin alttarin vielä ollessa valmiina, jotta\nrakkaudessa yhdeksi kuoroksi yhtyneinä kiittäisimme Isää Kristuksessa\nJeesuksessa siitä, että Hän katsoi Syyrian piispan arvolliseksi\nlähtemään länteen, lähettämällä noutamaan hänet idästä. Suloistahan\non laskea maihin maailmasta Jumalan luo, jotta Hänen luokseen jälleen\nnousisin.\n\n\"Ette milloinkaan ole panetelleet ketään, vaan olette opettaneet\nmuita. Mutta minä tahdon, että olisi luotettavaa sekin, mitä te\nopettaessanne teroitatte. Rukoilkaa vain minulle voimaa sekä\nsisällisesti että ulkonaisesti, jotten ainoastaan puhuisi, vaan myös\ntahtoisin; jottei minua ainoastaan sanottaisi kristityksi, vaan jotta\nminut myös siksi havaittaisiin. Sillä jos minut siksi havaitaan, niin\nolen sovelias siihen, että minua sanotaan siksi (kristityksi) sekä\nolemaan uskollinen silloinkin, kun minua ei enää nähdä maailmassa.\nMikään näkyväinen ei ole iankaikkinen, sillä näkyväiset ovat\najallisia, mutta näkymättömät iankaikkisia. Kristillisyys ei ole vain\nvakuuttamista, vaan siinä on suuruutta, silloin kun maailma sitä\nvihaa.\n\n\"Minä kirjoitan kaikille seurakunnille ja teroitan kaikille,\nettä minä mielelläni kuolen Jumalan tähden, kunhan te vain ette\nmitenkään estä sitä. Hartaasti pyydän teitä, ettette ennenaikaisesti\nkiintyisi minuun. Sallikaa minun joutua petojen saaliiksi, jotta\npääsisin Jumalan luo. Olen Jumalan vehnänjyvä, ja petojen hampaat\njauhavat minut, jotta minut havaittaisiin puhtaaksi Kristuksen\nleiväksi. Päinvastoin houkutelkaa petoja, että ne tulisivat minun\nhaudakseni eivätkä minun ruumiistani jättäisi jäljelle mitään, jotten\nnukuttuani olisi kenellekään kuormaksi. Silloin minä olen oleva\nKristuksen totinen opetuslapsi, kun maailma ei enää näe edes minun\nruumistanikaan. Rukoilkaa Kristusta minun puolestani, että minut\nnäiden välikappaleiden kautta havaittaisiin Jumalan uhriksi. En voi\nkäskeä teitä niinkuin Pietari ja Paavali. He olivat apostoleita, minä\nolen mitä vähäpätöisin; he olivat vapaita, minä olen ollut näihin\nsaakka orja. Mutta kärsittyäni tulee minustakin Jeesuksen Kristuksen\nvapautettu, ja Hänessä minä olen ylösnouseva vapaana. Nyt opin\nsidottuna olemaan mitään haluamatta.\n\n\"Syyriasta Roomaan asti taistelen petojen kanssa maalla ja\nmerellä, yötä ja päivää, ollessani sidottu kymmeneen leopardiin,\nsotamiesjoukkueeseen, joka vaikkapa teen sille hyvää, käy yhä\nkiusallisemmaksi. Heidän vääryytensä opettaa minua vain paremmin,\nvaikken minä sentähden ole vanhurskautettu. Jospa joutuisin minulle\nvarattujen petojen saaliiksi, petojen, jotka piakkoin toivon\nlöytäväni. Ne minä houkuttelen heti syömään minut suuhunsa, jotteivät\narastellen jättäisi minua, kuten muutamia muita, koskematta. Mutta\njos ne ovat vastahakoisia eivätkä tahdo tehdä sitä, niin minä pakotan\nne. Antakaa minulle anteeksi; minä tiedän, mikä minua hyödyttää. Nyt\nalan olla opetuslapsi. Älköön mikään näkyväisistä tahi näkymättömistä\nestäkö minua pääsemästä Jeesuksen Kristuksen luo. Tuli ja risti,\npetojen parvet, silpomiset, raatelemiset, luiden hajoittelemiset,\njäsenten katkomiset, koko ruumiin runteleminen ja kaikki perkeleen\nkidutukset tulkoot osakseni, kunhan vain pääsen Jeesuksen Kristuksen\nluo.\n\n\"Minua eivät vähääkään hyödytä maailman ääret eivätkä tämän ajan\nkuninkuudet. Parempi on minun nukkua kuolon uneen Jeesuksessa\nKristuksessa kuin hallita maan ääriä. Häntä minä etsin, joka on\ntähtemme kuollut, Häntä kaipaan, joka on tähtemme ylösnoussut.\nAntakaa minulle anteeksi, veljet! Älkää estäkö minua pääsemästä\nelämään; älkää vaatiko, että kuolisin. Älkää koettako lahjoittaa\nmaailmalle minua, joka tahdon olla Jumalan oma. Sallikaa minun\nammentaa puhdasta valoa, sillä sinne tultuani tulee minusta Jumalan\nihminen. Suokaa minun tulla Jumalani kärsimysten jäljittelijäksi. Ken\nHäntä sisimmässään kantaa, harkitkoon tarkoin, mitä minä tahdon, ja\nsääliköön minua ja ymmärtäköön, mikä minua ahdistaa.\n\n\"Tämän ajan ruhtinas tahtoo ryöstää minut ja turmella mieleni\nJumalaa kohtaan. Älköön siis yksikään teistä läsnäolevista auttako\nhäntä. Tulkaa paremmin minun, mikä on samaa kuin Jumalan, omiksi.\nÄlkää puhuko Jeesuksesta Kristuksesta, jos himoitsette maailmaa.\nÄlköön kateus asuko teissä. Niin, vaikkapa minä mieskohtaisesti\nläsnäollessani pyytäisin teitä, älkää totelko minua; paljoa paremmin\ntotelkaa sitä, mitä minä teille kirjoitan. Sillä elävänä kirjoitan\nteille, mutta uhkuen halua saada kuolla. Haluni on ristiinnaulittu,\neikä minussa ole mitään tulta, mikä etsisi maallisia. Elävä, kumpuava\nvesi sanoo sisällisesti minulle: Tule tänne Isän luo! Minua ei\ntyydytä katoava ravinto eikä tämän elämän hekuma. Jumalan leipää\ntahdon saada, sitä taivaallista leipää, joka on Jeesuksen Kristuksen\nJumalan Pojan liha, Hänen, joka viimeisenä aikana syntyi Daavidin ja\nAabrahamin siemenestä; ja Jumalan juomaa tahdon, Hänen vertansa, joka\non katoamaton rakkaus ja iäinen elämä.\n\n\"En enää tahdo elää ihmisten tavalla. Mutta se tapahtuu, jos te\ntahdotte. Muutamalla kirjaimella anon teiltä: uskokaa minua! Mutta\nJeesus Kristus on ilmoittava teille, että minä puhun totta. Rukoilkaa\nminun puolestani, että minä saavuttaisin päämääräni. En lihan mukaan\nole teille kirjoittanut, vaan Jumalan mielen mukaan. Jos saan kärsiä,\nolette suoneet minulle hyvää; jos minut hyljätään, olette minua\nvihanneet.\n\n\"Muistakaa rukouksissanne Syyrian seurakuntaa, jonka paimenena on\nJumala minun sijassani. Jeesus Kristus yksin olkoon sen piispa, ja\nteidän rakkautenne. Minä punastun, jos minua sanotaan sikäläiseksi;\nsillä siihen minä en ole arvollinen, koskapa olen kaikkein viimeinen\nja kesken syntynyt. Mutta minäkin saan armon olla jotakin, kunhan\nvain ensin pääsen Jumalan luo. Teitä tervehtii minun henkeni ja\nniiden seurakuntien rakkaus, jotka vastaanottivat minut, ei kuten\nkulkijan, vaan Jeesuksen Kristuksen nimeen. Sillä nekin, jotka eivät\nkuuluneet minun matkaani, saattoivat minua kaupungista kaupunkiin.\n\n\"Tämän kirjoitan teille Smyrnasta autuuden ansaitsevain efesolaisten\nkautta. Krokos, jota minä olen aina kaipauksella muistava, on monien\nmuiden kera minun luonani. Toivon teidän jo tulleen tuntemaan ne,\njotka Jumalan kunniaksi menivät minun edelläni Syyriasta Roomaan.\nIlmoittakaa heille minun jo olevan lähellä. Sillä he ovat kaikki\nJumalalle ja teille kelvolliset, ja teidän heitä sopii kaikin tavoin\nvirvoittaa. Tämän kirjoitin teille elokuun neljäntenäkolmatta\npäivänä. Voikaa hyvin loppuun asti Jeesuksen Kristuksen\nkärsivällisyydessä! Amen.\"\n\nVoimme helposti kuvitella mielessämme, miten valtava vaikutus\ntällaisilla kirjeillä oli ahdistettuun Kristuksen seurakuntaan,\netenkin kun niiden takana oli Syyrian kunnianarvoisa, patriarkallinen\nesipappi, apostolin oppilas ja Jeesuksen Kristuksen suuresti\narmoitettu ja uskollinen veritodistaja.\n\nMitä Ignatioksen marttyyrikuolemaan tulee, on meille säilynyt viisi\nerilaista laajaa Ignatios-marttyyriota eli Ignatios-aktia, mutta jo\nvanhin näistä, n.s. Colbertin marttyyrio (\"Martyriun Antiochenum\"),\nansaitsee ainoastaan osittain Marttyyrien historiaa luottamusta.\nEsitämme sen seuraavassa kokonaisuudessaan viittaamalla siihen, mitä\nolemme tässä suhteessa lausuneet esityksemme alussa.\n\n\"_Pyhän Ignatioksen, Theoforoksen, marttyyrio._\n\n\"Kun Trajanus oli päässyt Rooman keisariksi, hoiti Ignatios,\napostoli Johanneksen opetuslapsi ja ennen muita apostolinarvoinen\nmies, mitä huolellisimmin Antiokian seurakuntaa, vaivoin tultuaan\npelastetuksi Domitianuksen monista vainonmyrskyistä. Rukoilemisella\nja paastoamisella, väsymättömällä opettamisella ja henkisellä\nvoimainponnistuksella hän, kuten hyvä perämies ainakin, piti puoltaan\ntuimaa myrskyä vastaan, huolehtien, ettei kukaan heikommista ja\naremmista hukkuisi. Sentähden hän iloitsi siitä, että seurakunta\noli saanut rauhaa ja että vaino vähäksi aikaa oli tauonnut, mutta\nsydämessään hän suri, ettei itse vielä ollut saavuttanut totista\nrakkautta Kristukseen eikä ollut täydelliseksi opetuslapseksi\npäässyt. Sillä hän kuvitteli mielessään tulevansa tunnustuksellaan\nenemmän Kristuksen kaltaiseksi. Vielä hän viipyi muutamia vuosia\nseurakunnassa ja valaisi Jumalan sanaa selittämällä, niinkuin\nihmeellisen kirkas kynttilä, kaikkien ymmärrystä, mutta sitten\ntäytettiin hänen rukouksensa.\n\n\"Kun näet Trajanus hallituksensa yhdeksäntenä vuonna, ylpeänä\nsiitä, että oli voittanut skyyttalaiset, [Skyyttalaiset,\niraanilaista sukuperää oleva muinaiskansa, joka asui Mustanmeren\nja Kaukasus-vuorten pohjoispuolella ja sieltä itäänpäin; osa\nmaanviljelijöitä, enimmät paimentolaisia, jotka olivat tunnetut\ntaitavina ratsastajina ja jousimiehinä.] daakialaiset [Daakialaiset,\nmuinaiskansa, joka asui Tiszan, Tonavan, Karpaattien ja Dnjesterin\nvälillä. Keisari Trajanus voitti daakialaiset, jotka kuninkaansa\nDecebaluksen johdolla olivat häirinneet Rooman valtakunnan rajoja,\nkahdella sotaretkellä 101-02 ja 105-07.] ja monta muuta kansakuntaa,\nluuli jo laskeneensa valtansa alle kaikki paitsi kristittyjen pyhää\nlahkoa, niin uhkasi hän vainota heitä, jolleivät he suostuisi\npakanoiden kanssa palvelemaan epäjumalia, ja koetti pakottaa kaikki\nhurskaasti elävät uhraamaan tahi, jolleivät sitä tehneet, kuolemaan.\n[Tässä on viittaus keisari Trajanuksen tunnettuun reskriptiin v:lta\n112. Nuorempi Plinius, Bithynian käskynhaltija, tiedusteli keisarilta\nkirjelmällä, mitä hänen oli tehtävä niille lukuisille miehille ja\nnaisille, joita syytettiin siitä, että olivat kristittyjä. Keisari\nvastasi, että kristittyjä ei pitänyt etsiä, mutta kun heitä tuotiin\ntutkittaviksi, tuli heitä rangaista.] Tästä Ignatios kovin pelästyi\nAntiokian seurakunnan puolesta, mutta itse Kristuksen jalo soturi\nmeni mielihyvällä Trajanuksen luo, joka tähän aikaan oleskeli\nAntiokiassa rientäessään Armeniaa ja parthialaisia [Parthialaiset\nolivat iraanilais-skyyttalaista syntyperää oleva urhoollinen\npaimentolaiskansa, joka tunnusti Zoroasterin oppia. Heillä oli\nensimmäisellä vuosisadalla e.Kr. Etu-Aasiassa laaja valtakunta,\njohon kuuluivat Induksen ja Eufratin väliset maat.] vastaan. Kun hän\noli astunut Trajanuksen eteen, sanoi tämä: 'Kuka sinä olet, paha\nhenki, joka rikot minun käskyjäni ja vieläpä viettelet muitakin\nkurjasti hukkumaan?' Tähän Ignatios vastasi: 'Ei kukaan saata sanoa\nTheoforosta pahaksi hengeksi, sillä pahat henget pakenevat kauas\npois Jumalan palvelijoista. Mutta jos sanot minua pahojen henkien\nviholliseksi, koska olen niille vastukseksi, niin siihen myönnyn.\nSillä kun minulla on kuninkaana Kristus taivaassa, niin poljen heidän\nansojansa.' Trajanus kysyi sitten: 'Kuka on Theoforos?' Ignatios\nvastasi: 'Se, jolla sydämessään on Kristus.' [Theoforos, kreikkal.\nsana, kirjaimellisesti = jumalankantaja.] Trajanus virkkoi: 'Eikö\nmeillä mielestäsi ole ymmärryksen mukaan jumalia; niitähän me\nkäytämme liittolaisinakin vihollisia vastaan?' Ignatios vastasi:\n'Sinä erehdyt nimittäessäsi pakanoiden haltijoita jumaliksi, sillä\nyksi on Jumala, ja Hän on luonut taivaan ja maan ja meren ja kaikki,\nmitä niissä on, ja yksi Jeesus Kristus, Jumalan ainosyntyinen\nPoika; jospa Hänen ystävyyttään saisin nauttia!' Trajanus sanoi:\n'Hänestäkö puhut, jonka Pontius Pilatus ristiinnaulitsi?' Ignatios\nvastasi: 'Hänestä, joka ristiinnaulitsi synnin ja sen keksijän ja\ntuomitsi kaiken pahan hengen pahuuden heitettäväksi niiden jalkain\nalle, joiden sydämessä Hän asuu.' -- 'Onko sinulla siis Kristus\nsydämessäsi?' -- 'On kyllä, sillä näin on kirjoitettu: 'Minä tahdon\nasua heissä ja vaeltaa heissä.' Nyt Trajanus julisti tuomion:\n'Ignatioksen, joka sanoo kantavansa sydämessään ristiinnaulittua,\nolemme käskeneet sotamiesten panna kahleisiin ja viedä suureen Rooman\nkaupunkiin, jotta hän kansan nähtäväksi ja huviksi joutuisi petojen\nsyötäväksi.' Kun pyhä marttyyri kuuli tämän tuomion, huudahti hän\nilosta: 'Minä kiitän Sinua, Herra, että olet suvainnut kunnioittaa\nminua täydellisellä rakkaudella itseäsi kohtaan sitomalla minut\nsamoilla kahleilla kuin apostoli Paavalin.' Kun hän oli tämän\nlausunut ja ilomielin rautoihin pantu, rukoili hän ensin seurakunnan\npuolesta ja uskoi sen kyynelsilmin Herran haltuun; sitten tempasivat\npetomaiset sotamiehet hänet, niinkuin kaunista laumaa johtavan oivan\noinaan, tylysti matkalle Roomaan verenhimoisten petojen syötäväksi.\n\n\"Vilkkaana ja iloisena sekä täynnä kärsimishalua hän matkusti\nAntiokiasta Seleukiaan ja aloitti sieltä laivamatkansa. Monen vaivan\nperästä Smyrnaan tultuaan hän suurella ilolla riensi tervehtimään\nSmyrnan piispaa Polykarposta, entistä oppiveljeään, sillä he olivat\naikaisemmin molemmat olleet apostoli Johanneksen opetuslapsia. Tämän\nluona hän viipyi vähän aikaa, jakoi hänelle hengellisiä lahjojansa\nja kerskatessaan kahleistansa hän pyysi, että tämä auttaisi häntä\npääsemään tarkoituksensa perille. Ja hartaasti hän pyysi tätä\nyhteisesti kultakin seurakunnaita. Sillä Aasian kaupungit ja\nseurakunnat ottivat piispojensa, presbyteriensä ja diakoniensa kautta\nvastaan pyhän miehen, kaikkien kiiruhtaessa hänen luokseen saamaan\nosaa hänen hengellisistä armolahjoistaan. Mutta ennenkaikkea hän\npyysi tätä Polykarpokselta, jotta sitä pikemmin pääsisi Kristuksen\nkasvoja katselemaan, sittenkun pedot olivat tehneet hänet maailmalle\nnäkymättömäksi.\n\n\"Ja näin hän teki, näin hän hartaasti pyysi, niin kauas ulotuttaen\nrakkauttaan Kristukseen, jotta hän perisi taivaan jalolla\ntunnustuksellaan ja niiden hartaudella, jotka hänen kilvoituksensa\npuolesta hänen kanssaan rukoilivat, ja jotta antaisi palkan niille\nseurakunnille, jotka olivat tulleet häntä tapaamaan, kiittäen niitä\nedeltäpäin lähettämissään kirjeissä, joista rukousten ja kehoitusten\nmukana vuoti hengellistä armoa. Niinpä hän, nähdessään kaikkien\nolevan hyvänsuopeita häntä kohtaan, pelkäsi, että heidän veljellinen\nrakkautensa kenties estäisi hänen intoaan mennä Herran luo, vaikka\njo marttyyriuden kaunis ovi oli hänelle avoinna. Ja siihen suuntaan\nhän kirjoitti Rooman seurakunnalle, kuten alempana on mainittu.\n[Tekstissä seuraa edelläesittämämme Ignatioksen kirje Rooman\nseurakunnalle.] -- -- --\n\n\"Rauhoitettuaan nyt kirjeellään poissa Roomassa olevia veljiä, kuten\ntahtoi, hän lähti Smyrnasta, sillä sotamiehet hoputtivat 'Kristuksen\nkantajaa', jotta hän ehtisi juhlaesityksen pääkaupunkiin ja Rooman\nkansan nähden villien petojen eteen heitettynä saavuttaisi tällä\nkilvoituksellaan vanhurskauden kruunun. Sieltä hän edelleen, lähtien\nmatkalle Neapoliin, kulki Filippin kautta Makedonian ja Epeiroksen\nhalki Epidamnuksen puolelle. Siellä hän merenrannalla astui\nlaivaan, purjehti Adrianmeren poikki ja kulki Tyrrhenanmerta myöten\nsaarien ja kaupunkien ohi. Ja kun pyhälle miehelle näkyi Puteoli,\nniin hän halusi astua maihin, sillä hän tahtoi seurata apostoli\nPaavalin jälkiä. Mutta kun nouseva raju tuuli, joka kiidätti laivaa\nmyötäsuuntaan, ei sitä sallinut, niin hän purjehti tuon paikan ohi\nylistäen sikäläisten veljien rakkautta. Kun sitten sama myötätuuli\nyhden päivän ja yhden yön puhalsi, kiidimme me vastahakoisesti\neteenpäin, surren kohta tapahtuvaa eroamme vanhurskaasta. Mutta\nhänelle, joka kiireesti riensi pois maailmasta, pian päästäkseen\nrakastamansa Herran luo, kävi, niinkuin hän oli rukoillutkin.\nKun he siis olivat purjehtineet Rooman satamaan, epäpuhtaitten\njuhlallisuuksien jo ollessa päättymäisillään, olivat sotamiehet\nnärkästyksissään matkan pituudesta, mutta piispa seurasi ilomielin\nhoputtavia sotamiehiä.\n\n\"Sieltä, n.s. 'Satamasta', mennessämme kohtaamme veljet -- sillä\nhuhu pyhästä marttyyristä oli jo levinnyt --, ja he olivat samalla\nkertaa sekä iloisia että peloissaan; he iloitsivat, koska heidän\nsallittiin tavata Theoforos, mutta pelkäsivät sitävastoin sellaista\nmiestä kuolemaan saatettaessa. Muutamia hän käski rauhoittumaankin,\nkun he innoissaan uhkasivat koettaa saada kansan tyyntymään, niin\nettei se vaatisi näin hurskaan miehen henkeä. Tuntien heidät heti\nhengessä hän tervehti kaikkia sekä pyysi heiltä totista rakkautta\nuseammilla sanoilla kuin kirjeessään ja kehoitti heitä, etteivät\nkadehtisi häntä, joka riensi Herran luo; kaikki veljet lankesivat\npolvilleen, ja hän rukoili Jumalan Poikaa varjelemaan seurakuntiaan,\nlakkauttamaan vainot ja vuodattamaan veljien sydämiin keskinäistä\nrakkautta. Ja sitten hänet kiireesti vietiin amfiteatteriin.\nSenjälkeen hänet keisarin aikaisemman käskyn mukaan heti heitettiin\npetojen eteen, juhlallisuuksien ollessa loppumaisillaan. Oli näet\njuhla, jota latinankielellä kutsuttiin 'kolmanneksitoista' [Tässä\ntarkoitetaan 'Sigillaria'-juhlaa, jota vietettiin Roomassa joulukuun\n20 päivän tienoissa, siis noin 13 päivää ennen tammikuun 1:stä\npäivää.], jota he pitivät hyvin kuuluisana ja johon innokkaasti\nkokoontuivat. Näin jumalattomat viskasivat hänet petojen eteen, jotta\nnäiden kautta täytettäisiin pyhän marttyyri Ignatioksen toivomus,\nniinkuin on kirjoitettu: 'Mitä vanhurskaat halajavat, sitä heille\nannetaan.' [San. 10, 23] Ja kuten hän jo ennen oli kirjeessään\ntoivonut loppuunsa nähden, nimittäin, ettei hänen ruumiistaan\njäisi jäljelle mitään veljien vaivaksi häntä korjattaessa, niin\nkävikin. Sillä jäljelle jäivät ainoastaan järeämmät hänen pyhistä\njäännöksistään, jotka lähetettiin liinaan käärittyinä Antiokiaan ja\njotka marttyyrille osoitettu armo verrattoman kalliina aarteena jätti\npyhälle seurakunnalle.\n\n\"Tämä tapahtui joulukuun 20 p:nä Suran ja Senecion ollessa\ntoistamiseen konsuleina Roomassa. Kun sitten me, silminnäkijöinä\nolleet veljet, vietimme kotona koko seuraavan yön itkien ja\npolvillamme hartaasti rukoillen Herraa, että Hän vahvistaisi meitä\nheikkoja sen suhteen, mikä oli tapahtunut, niin meidän vähän\nnukahtaessamme toiset meistä näkivät hänen seisovan vieressämme ja\nmeitä syleilevän, toiset hänen rukoilevan meidän edestämme, toiset\ntaasen hänen perin hikisenä, ikäänkuin suuresta vaivasta tulleena\nseisovan Herran edessä. Suurella ilolla nähtyämme tämän ja näyt\nkeskenään verrattuamme sekä kiittäen Jumalaa, kaiken hyvän antajaa ja\nylistäen pyhää miestä onnelliseksi olemme teille ilmoittaneet päivän\nja ajan, jotta me kokoontuen marttyyriuden vuosipäivänä viettäisimme\ntämän Kristuksen kilvoittelijan ja jalon marttyyrin muistoa, hänen,\njoka tallasi jalkojensa alle perkeleen ja Kristuksen rakkauden\nkaipuusta päätti elämänsä juoksun Kristuksessa Jeesuksessa meidän\nHerrassamme, jonka kautta ja jonka kanssa Isälle olkoon kunnia ja\nvalta ynnä Pyhän Hengen kanssa iankaikkisesti! Amen.\"\n\n       *       *       *       *       *\n\nIgnatioksen kuolemasta ja niistä olosuhteista, joissa se tapahtui,\nlausuu kirkkoisä Krysostomos:\n\n\"Ignatiosta ei tuomittu kadottamaan elämäänsä loukossa, kuten\nvankilassa tahi kaupungin ulkopuolella, vaan julkisella näyttämöllä,\nmissä suuri kansanjoukko istui ja katseli. Näin hän siis on kaikkien\nnähden käynyt taisteluun perkelettä vastaan ja saanut voiton; eikä\ntämä tapahtunut pakollisesti, vaan vapaaehtoisesti; eikä vain\nurhoollisesti, vaan myöskin ilomielin, sillä hän katseli petoja,\njotka tulisivat hyökkäämään hänen kimppuunsa, suurella mielihyvällä,\nikäänkuin ne eivät riistäisi hänen elämäänsä, vaan mieluumminkin\nhänet näin kutsuttaisiin kaikkein ihanimpaan ja autuaallisimpaan\nelämään.\"\n\n\n\n\nPIISPA POLYKARPOS.\n\n\nMarttyyrien historian esikuvallisiin henkilöihin ja\nsuurpiirteisimpiin persoonallisuuksiin kuuluu Smyrnan kaupungin\nkuuluisa piispa Polykarpos, jonka marttyyrio on marttyyrien\nhistorian kaikkein kauneimpia lukuja. Kirkkoisä Irenaeukselta olemme\nsaaneet tärkeitä tietoja tästä apostolisesta isästä ja apostolisen\nperimätiedon luotettavasta vartiasta.\n\nIrenaeus oli poikasena käynyt kuulemassa harmaantuneen Smyrnan\npiispan saarnoja ja vielä hänen ollessaan vanhana väikkyi\nPolykarpoksen jalo kuva elävänä hänen silmäinsä edessä. \"Minä voisin\nnäyttää sinulle\", hän kirjoittaa eräälle presbyterille, \"vielä\npaikan, jossa autuas Polykarpos istui ja opetti, ja hänen ulos- ja\nsisällekäymisensä ja koko hänen käyttäytymisensä ja ulkonäkönsä\nsekä puheensa, jotka hän piti kansalle, sekä miten hän kertoi\nseurustelustaan Johanneksen ja muiden kanssa, jotka olivat nähneet\nHerran, sekä miten hän esitti heidän sanojaan ja mitä hän oli kuullut\nheiltä Herrasta ja hänen ihmetöistään ja opistaan.\" Johanneksella\ntarkoitetaan tässä epäilemättä samannimistä apostolia, joka kirkkoisä\nTertullianuksen mukaan oli vihkinyt hänet Smyrnan piispaksi. Noin\nv. 110 (116) kävi hänen luonaan piispa Ignatios kärsimysmatkallaan\nRoomaan. Hänen kauttaan Polykarpos joutui yhteyteen filippiläisten\nkanssa, joille hän kirjoitti apostolista henkeä uhkuvan, meille\nsäilyneen kirjeen. Aiheen tämän paimenkirjeen kirjoittamiseen,\nkirjeen, joka sisältää arvokkaita neuvoja kristillisestä vaelluksesta\nja seurakuntaelämästä, antoi seuraava tapahtuma.\n\nFilippissä oli presbyteri Valens langennut ahneuden syntiin --\nluultavasti hän oli tuhlannut seurakunnan varoja. Hänet oli sentähden\npantu pois viralta ja erotettu seurakunnan yhteydestä. Silloin\nPolykarpos kirjoitti filippiläisille mainitun kirjeen, jossa hän\nkehoittaa seurakuntaa sopivaisuuteen ja lempeyteen presbyteriä\nja hänen puolisoaan kohtaan sekä neuvoo ottamaan heidät jälleen\nseurakunnan yhteyteen, sittenkun he ovat kärsineet heille määrätyn\nkatumusajan. Kun mainittu apostolista uskonrohkeutta uhkuva ja\nkalliita neuvoja sisältävä lähetyskirje sallii meidän luoda syvän\nsilmäyksen tämän jalon jumalanmiehen sydämeen ja uskonelämään, niin\nesitämme siitä seuraavassa katkelmia.\n\n\"-- -- -- Vyöttäkää sentähden mielenne kupeet sekä palvelkaa\nJumalaa pelossa ja totuudessa, hyläten tyhjän turhapuheisuuden ja\nmonien eksytyksen, uskoen Häneen, joka Herran Jeesuksen Kristuksen\nkuolleista herätti ja antoi Hänelle kunnian ja istuimen oikealla\nkädellänsä, jolle kaikki taivaassa ja maan päällä ovat alamaiset,\njota jokainen henki palvoo, joka on tuleva eläväin ja kuolleiden\ntuomarina, jonka veren Jumala on etsivä niiltä, jotka eivät usko\nHäneen. Mutta Se, joka Hänet kuolleista herätti, on myös herättävä\nmeidät, jos teemme Hänen tahtonsa ja vaellamme Hänen käskyissään ja\nrakastamme, mitä Hän rakasti, kartamme kaikkea vääryyttä, petosta,\nahneutta, panettelemista, väärää todistusta, emmekä kosta pahaa\npahalla eikä herjausta herjauksella, ei nyrkkiä nyrkillä eikä\nsadatusta sadatuksella, vaan muistamme mitä Herra opettaen sanoi:\n'Älkää tuomitko, ettei teitä tuomittaisi; sillä millä tuomiolla te\ntuomitsette, sillä teidät tuomitaan, ja millä mitalla te mittaatte,\nsillä teille mitataan', ja autuaita ovat köyhät ja ne, joita\nvanhurskauden tähden vainotaan, sillä heidän on taivasten\nvaltakunta. -- -- --\n\n\"Mutta kaikkien ahtauksien alku on ahneus. Tietäessämme siis,\nettemme ole tuoneet mitään maailmaan, vieläpä, ettei meillä ole\ntäältä mitään vietävääkään, varustautukaamme vanhurskauden aseilla\nja harjoittautukaamme vaeltamaan Herran käskyissä, ja sitten myös\nneuvomaan vaimojamme vaeltamaan annetussa uskossa ja rakkaudessa\nja pyhyydessä, rakastaen omia miehiään kaikessa totuudessa ja\nolemaan ystävällisiä kaikille samalla tavoin kaikessa kohtuudessa\nja kasvattamaan lapsiaan jumalanpelon taidossa. Leskiä opettakaamme\nolemaan ymmärtäväiset Herran uskoa koskevissa kohdissa, rukoilemaan\nlakkaamatta kaikkien puolesta, olemaan kaukana kaikesta parjauksesta,\npanettelemisesta, väärästä todistuksesta, ahneudesta ja kaikesta\npahasta; tietäen olevamme alttari, ja että Hän katselee kaikkia,\neikä mitään ole Häneltä salassa, ei mietteet, ei ajatukset eikä edes\nsydämen salaisuudet. -- -- --\n\n\"Sillä jokainen, joka ei tunnusta Jeesuksen Kristuksen lihaan\ntulleen, on antikristus; ja ken ei tunnusta ristin todistusta, on\nperkeleestä; ja ken Herran sanoja omien himojensa mukaan vääntelee\neikä sano olevan ylösnousemusta ja tuomiota, se on saatanan\nesikoinen. Jättäkäämme sentähden monien turhamaisuus ja petolliset\nopit ja palatkaamme meille alusta annettuun oppiin, valppaina\nrukouksissa ja kestäväisinä paastoissa, anoen rukouksissamme\nkaikkinäkevää Jumalaa, jottei Hän johdattaisi meitä kiusaukseen,\nniinkuin Herra sanoi: 'Henki tosin on altis, mutta liha on heikko.\n[Matt. 26, 41]\n\n\"Pysykäämme siis lakkaamatta toivossamme ja vanhurskautemme pestissä,\njoka on Jeesus Kristus, joka 'itse kantoi meidän syntimme omassa\nruumiissaan ristinpuuhun', [1 Piet. 2, 24] joka 'ei yhtään syntiä\ntehnyt ja jonka suussa ei mitään vilppiä ollut'; [1 Piet. 2, 22]\nmutta meidän tähtemme Hän kaikki kärsi, jotta Hänessä eläisimme.\nOlkaamme siis Hänen kärsivällisyytensä seuraajat, ja jos saamme\nkärsiä Hänen nimensä tähden, niin ylistäkäämme Häntä. Sillä sellaisen\nesikuvan Hän itsessään asetti meidän eteemme, ja sen me olemme\nuskoneet.\n\n\"Valens, joka kerran teidän luonanne on presbyteriksi asetettu, on\ntuottanut minulle suuren surun sillä, että hän pitää saamaansa asemaa\nniin halpa-arvoisena. Sentähden varoitan teitä karttamaan ahneutta\nsekä olemaan puhtaat ja totiset. Välttäkää kaikkea pahaa. Mutta ken\nei voi osoittaa itsehillintää näissä, miten saattaa hän julistaa\nsitä toisille? Jos joku ei ole pidättäytynyt ahneudesta, sitä\nepäjumalisuus saastuttaa ja se tuomitaan niinkuin hän olisi pakanain\njoukkoa. Mutta onko ketään, joka ei tietäisi millainen Herran tuomio\non? Vai 'ettekö tiedä, että pyhät tulevat maailman tuomitsemaan?'\n[2 Kor. 6, 2] kuten Paavali opettaa. Mutta en minä olekaan mitään\nsellaista havainnut enkä kuullut olevan teissä, joiden seassa autuas\nPaavali vaikutti, ja teitähän kiitetäänkin hänen lähetyskirjeensä\nalussa. Sillä teistä hän kerskaa kaikissa seurakunnissa, jotka vain\nsilloin olivat tulleet tuntemaan Jumalan; mutta me emme silloin vielä\ntunteneetkaan Häntä. Sentähden, veljeni, olen kovin murheellinen\nhänen ja hänen puolisonsa tähden, joille Jumala antakoon totisen\nkatumuksen. Olkaa siis tässä taitavat ja älkää vihollisina sellaisia\npitäkö, vaan palauttakaa kuten (seurakunnan) sairaita ja eksyviä\njäseniä, että pelastaisitte koko teidän ruumiinne. Sillä tätä\ntehdessänne rakennatte itseänne. -- -- --\n\n\"Autuas se, joka näitä muistaa, ja autuaita toivon teidän olevan.\nMutta Jumala ja meidän Herramme Jeesuksen Kristuksen Isä, ja itse\niankaikkinen Ylimmäinen Pappi, Jumalan Poika, Jeesus Kristus,\nrakentakoon teitä uskossa ja totuudessa ja kaikessa nöyryydessä ja\nvihan välttämisessä, kärsivällisyydessä ja pitkämielisyydessä ja\nitsehillinnässä ja puhtaudessa; ja antakoon teille arvan ja osan\npyhäinsä seassa, ja meille teidän kaikkein kanssa taivaan alla, jotka\ntulevat uskomaan meidän Herraamme Jeesukseen Kristukseen ja Hänen\nIsäänsä, joka Hänet kuolleista herätti. Rukoilkaa kaikkien pyhäin\npuolesta. Rukoilkaa myöskin kuningasten ja valtojen ja hallitsijain,\nvieläpä ristin vihollistenkin puolesta, että teidän hedelmänne olisi\nkaikissa nähtävänä, että olisitte Hänessä täydelliset.\"\n\nPolykarpos puolusti uskollisesti oikeaa oppia ja apostolista\nperimätietoa harhaoppeja vastaan. \"Hän opetti aina sitä, mitä hän\nitse oli apostoleilta oppinut, mitä myös kirkko julistaa, mikä\nmyös yksin on totta,\" vakuuttaa Irenaeus. Vähää ennen kuolemaansa\nPolykarpos kävi Roomassa tapaamassa piispa Anicetusta sen oppiriidan\njohdosta, mikä oli syntynyt itä- ja länsimaisen kirkon välillä\npääsiäisen viettämisen ajasta. Siellä hän kohtasi harhaoppisen\nMarkionin. Kun viimeksimainittu kehoitti Polykarposta tuntemaan, kuka\nhän on, niin Polykarpos vastasi: \"Tunnen kyllä, tunnen kyllä saatanan\nesikoisen.\"\n\nPian Roomasta palaamisen jälkeen päättyi iäkkään seurakunnankaitsijan\npyhiinvaellusmatka marttyyrikuolemalla helmikuun 23 p:nä v. 155,\nkeisari Markus Aureliuksen hallitusaikana. Suuren sapatin ehtoona,\npääsiäislauantai-iltana tämä uskollinen Jeesuksen Kristuksen\ntodistaja siirtyi ajasta iankaikkisuuteen viettämään iäistä\nylösnousemuksen ja voiton juhlaa kirkastetun Herransa luona taivasten\nvaltakunnassa. Hänen todistajakuolemansa johdosta kirjoitti Smyrnan\nseurakunta kiertokirjeen Filomelionin seurakunnalle ja kaikille\nseurakunnille kautta koko silloisen kristikunnan. Tämän meille\nsäilyneen aitoperäisen kreikankielisen asiakirjan johdolla esitämme\nseuraavassa kertomuksen tämän kunnianarvoisan seurakunnan kaitsijan,\napostolin ja profeetan oppilaan sekä apostolisen isän viimeisestä\nvoitollisesta taistelusta saatanaa ja hänen joukkoansa vastaan.\nMainittu kiertokirje kuuluu kokonaisuudessaan seuraavasti:\n\n\"_Pyhän Polykarpoksen marttyyrio._\n\n\"Smyrnassa muukalaisena majaileva Jumalan seurakunta toivottaa\nFilomelionin seurakunnalle sekä kaikille pyhän yhteisen kirkon\nkaikilla paikkakunnilla oleville seurakunnille armoa ja rauhaa ja\nrakkautta Isältä Jumalalta ja Herraltamme Jeesukselta Kristukselta\nylitsevuotavassa määrässä.\n\n\"Olemme kirjoittaneet teille, veljet, mitä tapahtui marttyyreille\nja erikoisesti autuaalle Polykarpokselle, jonka todistajakuolema\nsinetin tavoin teki lopun vainosta. Sillä melkein kaikki,\nmikä kävi edellä, tapahtui siksi, että Herra meille ennakolta\nilmoittaisi evankeliumin mukaisen marttyyriuden. Polykarpos jäi\nnäet paikoilleen joutuakseen alttiiksi annetuksi, kuten Herrakin,\njotta mekin tulisimme hänen jäljittelijöikseen, katsoen ei vain\nomaamme, vaan kukin toistemmekin parasta. Sillä totista ja lujaa\nrakkautta todistaa se, että ei tahdo ainoastaan itse pelastua, vaan\nettä toivoo kaikkien veljienkin pelastuvan. Niinpä autuaita ja\njaloja ovat kaikki Jumalan tahdon mukaan kärsityt marttyyriudet;\ntuleehan meidän, varovaisia ollen, omistaa Jumalalle valta kaikissa\nasioissa. Sillä kuka ei ihailisi heidän uljuuttaan ja kestävyyttään\nja rakkauttaan Herraan? Kestiväthän he siihen määrin ruoskilla\nsuomimista, että aina sisässäolevia verisuonia ja valtimoita myöten\nsaattoi nähdä lihan rakenteen, jotta ympärilläseisovatkin säälivät\nja surkuttelivat. Mutta hepä menivät niin pitkälle uljuudessa, ettei\nkukaan heistä mitään hiiskunut eikä valittanut, osoittaen meille\nkaikille, että Kristuksen marttyyrit tuona heidän kiduttamishetkenään\nvapautuivat lihasta, tai pikemmin, että Herra heidän vieressään\nseisten seurusteli heidän kanssaan. Ja turvautuen Kristuksen armoon\nhe halusivat maallisia kidutuksia, yhden hetken hinnalla ostaen\nitsensä vapaiksi iankaikkisesta rangaistuksesta. Ja viileä oli\nheille epäinhimillisten kiduttajain tuli. Sillä silmäin edessä\noli heillä vapautus iankaikkisesta ja milloinkaan sammumattomasta\ntulesta ja sielunsilmillään he katsoivat ylös niihin loppuun asti\nkestäneille valmistettuihin palkintoihin, joita korva ei ole kuullut\neikä silmä nähnyt ja jotka eivät ole ihmisen sydämeen nousseet,\nmutta joita Herra osoitti niille, jotka eivät enää olleet ihmisiä,\nvaan jo enkeleitä. Samoin myös ne, jotka tuomittiin petojen eteen\nheitettäviksi, kestivät loppuun asti kauheat rääkkäykset. Heidän\nalleen levitettiin merisimpukoita ja heitä rääkättiin monenlaisilla\nmuillakin kidutuslajeilla, jotta perkele, jos mahdollista,\npitkällisen rääkkäyksen kautta taivuttaisi heidät kieltämään uskonsa.\nSillä monta outoa juonta hän punoi heitä vastaan.\n\n\"Mutta kiitos Jumalan. Kaikkia vastaan hän ei pystynyt.\nErinomaisimmin kunnostautui oivallinen Germanikos, joka\nkestävyydellään rohkaisi heidän pelkuruuttaan. Kun nimittäin\nprokonsuli koetti taivuttaa häntä ja sanoi säälivänsä hänen\nnuoruuttaan, niin hän väkisin veti pedon luokseen, päästäkseen sitä\npikemmin heidän jumalattomasta ja epäpyhästä elämästään. Tämän\njohdosta siis koko kansanjoukko ihmetellen kristittyjen Jumalan\nrakastaman ja Jumalaa palvelevan sukukunnan urhoollisuutta, huudahti\nääneen: 'Pois jumalattomat! Etsittäköön Polykarposta!'\n\n\"Mutta nähdessään pedot pelästyi eräs fryygialainen Quintus, joka\näskettäin oli tullut Fryygiasta. Hän se oli, joka oli astunut itse\nja saattanut muutamia muitakin vapaaehtoisesti astumaan esiin.\nMutta hänet sai prokonsuli rukoilemistaan rukoilemalla taivutetuksi\nvannomaan ja uhraamaan. Tämän tähden siis, veljet, emme kiitä niitä,\njotka astuvat esiin, koskapa ei evankeliumi näin opeta.\n\n\"Kun ihailtava Polykarpos sitävastoin kuuli tämän, niin hän aluksi\npysyi hämmentymättä ja tahtoi jäädä kaupunkiin. Mutta suuri enemmistö\ntaivutti hänet salaa poistumaan kaupungista. Ja hän lähti vähän\nmatkan päässä olevalle maatilalle. Täällä hän viipyi pienen seurueen\nkera tekemättä mitään muuta yötä ja päivää kuin rukoili Herraa\nmaailman kaikkien ihmisten ja kaikkien seurakuntien puolesta, kuten\nhänen tapansa aina oli tehdä. Ja rukoillessaan kolme päivää ennen\nvangiksiottoaan hän näki näyssä, miten hänen päänalusensa syttyi\ntuleen ja paloi. Ja kääntyen seuralaistensa puoleen hän lausui:\n'Minun on joutuminen elävänä poltettavaksi.'\n\n\"Kun nyt ne, jotka etsivät häntä, viipyivät, niin Polykarpos siirtyi\ntoiselle maatilalle. Ja sinne ilmestyivät kohta hänen vainoojansa. Ja\nkun he eivät häntä löytäneet, niin he vangitsivat kaksi orjapoikaa,\njoista toinen kidutettaessa tunnusti. Sillä olihan Polykarpoksen\nmahdotonta jäädä piiloon, kun kerran hänen kavaltajansa olivat\ntalonväkeä. Ja turvallisuusvartioston päällikkö, Herodeksen kaima,\nkiirehti tuodakseen hänet stadionille, jotta hän täyttäisi arpansa ja\ntulisi Kristuksesta osalliseksi, mutta hänen kavaltajansa saisivat\nsaman rangaistuksen kuin Juudas.\n\n\"Mukanaan orjapoika, takaa-ajajat ja ratsumiehet siis perjantaina\niltapäivällä he läksivät tavanmukaisin asein varustettuina liikkeelle\nniinkuin rosvoa vastaan rientäen. Kun he olivat tulleet vasta myöhään\nillalla, niin he tapasivat hänet makaamassa eräässä yläkerran\nhuoneessa. Sieltä hän tosin olisi voinut paeta toiseen paikkaan,\nmutta hän ei tahtonut sitä, vaan lausui: 'Tapahtukoon Jumalan\ntahto!' Saatuaan tietää heidän tulleen, hän meni alas puhuttelemaan\nheitä. Tällöin läsnäolijat ihmettelivät hänen korkeaa ikäänsä ja\nmielenlujuuttaan sekä kummastelivat sitä, että nähtiin niin paljon\npuuhaa näin vanhan miehen vangitsemiseksi. Polykarpos käski nyt\nviipymättä tuossa tuokiossa panna heidän eteensä ruokaa ja juomaa\nniin paljon kuin he halusivat sekä pyysi itselleen ainoastaan yhden\ntunnin ajan saadakseen rauhassa rukoilla. Kun tämä hänelle suotiin,\nniin hän nousi ylös ja rukoili niin täynnä Jumalan armoa, että hän\nkahteen tuntiin ei voinut vaieta ja että kaikki läsnäolevat, jotka\nkuulivat hänen rukouksensa, hämmästyivät, ja monet heistä katuivat\nsitä, että olivat tulleet vangitsemaan niin kunnianarvoisaa vanhusta.\n\n\"Sittenkuin hän oli lopettanut rukouksensa, jossa hän muisteli\nkaikkia, joiden kanssa hän milloinkaan oli joutunut tekemisiin,\nsuuria ja pieniä, ylhäisiä ja alhaisia, samoinkuin koko oikeauskoista\nseurakuntaa koko maailmassa, ja kun lähtöhetki oli tullut, niin he\nasettivat hänet istumaan aasin selkään ja veivät hänet kaupunkiin\npääsiäislauantaina. Tiellä kohtasivat hänet turvallisuusvartioston\npäällikkö Herodes ja tämän isä Niketes. Nämä ottivat hänet\nvaunuihinsa, antoivat hänelle paikan vieressään ja koettivat saada\nhänet luopumaan vakaumuksestaan sanoen: 'Mitäpä pahaa on oikeastaan\nsiinä, että sanoo Herra [Tämän johdosta lausuu Tertullianus\n(Apologet. c. 25): 'Nimi _Herra_ on myöskin yksi Jumalan nimistä.\nTosin minä tahdon kutsua keisaria herraksi mutta ainoastaan silloin,\nkun minua ei pakoteta kutsumaan häntä herraksi samassa merkityksessä,\nkuin kutsun Jumalaa. Yleensä _minä olen vapaa hänestä_. Minulla\non vain yksi Herra.'] Keisari sekä uhraa ja tekee muuta vastaavaa\nja pelastuu?' Polykarpos ei aluksi vastannut mitään, mutta kun he\nkiihkeästi toistivat samaa, niin hän lausui: 'Minä en tahdo tehdä\nsitä, mitä te neuvotte minulle.' Kun he nyt näkivät pettyneensä\npyrkimyksissään saada hänet luopumaan vakaumuksestaan, niin he\nalkoivat syytää karkeita loukkauksia häntä vastaan ja heittivät hänet\nsuinpäin ulos vaunuista, niin että hänen sääriluunsa nyrjähti. Mutta\nkääntymättä ympäri, ikäänkuin hänelle ei olisi mitään tapahtunutkaan,\nhän marssi rohkeasti ja reippaasti stadionille, minne häntä\nkuljetettiin ja missä vallitsi sellainen melu, ettei voitu kuulla\nkenenkään puhettakaan.\n\n\"Hänen astuessaan stadionille kuului taivaasta ääni, joka huusi:\n'Ole väkevä, Polykarpos, ja miehuullinen!' Sitä, joka oli lausunut\nsanat, ei kukaan nähnyt, mutta äänen kuulivat monet meikäläiset.\nJa kun vihdoin hänet oli tuotu esiin, syntyi hirmuinen melu kun\nsaatiin kuulla, että Polykarpos oli vangittu. Hänet vietiin nyt\nprokonsulin eteen, ja tämä kysyi häneltä, oliko hän Polykarpos.\nSaatuaan myönteisen Vastauksen prokonsuli koetti saattaa hänet\nkieltämään uskonsa ja sanoi: 'Ajattele toki korkeaa ikääsi!' sekä\nmuuta samanlaista, mitä heillä on tapana sanoa, kuten esim.:\n'Vanno keisarin suojelushengen kautta! Muuta mielesi! Sano: Pois\njumalattomat!' Mutta vakavin katsein Polykarpos silmäili koko\nstadioniin kokoontunutta jumalatonta pakanajoukkoa, teki kädellään\nliikkeen heitä kohti, huokasi, katsahti ylös taivaaseen ja sanoi:\n'Pois jumalattomat!' [Kreikkal. teksti: Aire tus athéus! Se\nkansanomainen tunnuslause, johon Kristukseen kohdistuva viha pukeutui\nmietiskelyyn ja filosofiseen ajatteluun taipuvilla itämailla, oli\ntämä huuto. Kristittyjä syytettiin jumalattomuudesta, atheótès, t.s.\njumalien hylkäämisestä ja halveksimisesta. Mutta kun maallisten\njumaluuksien joukossa oli myös keisari ja jumalatar Rooma, niin\ntämä huuto sai uhkaavan, majesteettirikokseen vivahtavan sävyn.\n-- Näin prokonsuli kehoitti Polykarposta huutamaan. Tämä taasen\nkristittynä käsitti huudon omalla tavallaan ja huusi, käyttääksemme\nmarttyyripiispa Karpoksen sanontatapaa 'tuhoa jumalille, jotka eivät\nole luoneet taivasta eivätkä maata.' -- Länsimailla taasen, missä\nkansan luonne ja katsantokanta olivat toisenlaiset, oli vastaava\nhuuto: Christianos ad leones. -- 'Kristityt jalopeurojen eteen!' Vrt.\nCyprianuksen marttyyrio!] Mutta kun prokonsuli ahdisti häntä vielä\nkovemmin ja sanoi: 'Vanno, ja minä vapautan sinut! Herjaa Kristusta!'\nniin Polykarpos vastasi: 'Kahdeksankymmentä ja kuusi vuotta minä olen\npalvellut Häntä, eikä Hän ole tehnyt minulle mitään vääryyttä! Ja\nkuinka minä voisin kirota kuningastani, joka on pelastanut minut?'\n\n\"Prokonsulin edelleen kiihkeästi vaatiessa häntä tekemään siten\nja sanoessa: 'Vanno keisarin suojelushengen kautta!' hän vastasi:\n'Jos sinä tahdot sitä turhaa kunniaa, että minä vannoisin keisarin\nsuojelushengen kautta, kuten sinä sanot, etkä ole tietävinäsi,\nkuka minä olen, niin kuule sitten minun rohkea tunnustukseni: Minä\nolen kristitty. Mutta jos tahdot tutustua kristinoppiin, niin anna\npäivä ja kuuntele!' Prokonsuli virkkoi: 'Rahvasta voit taivuttaa\ntuollaiseen!' Silloin Polykarpos sanoi: 'Sinut olen katsonut\narvolliseksi lausuakseni sinulle tämän sanan; sillä meitä on opetettu\nantamaan ruhtinaille ja hallitusmiehille, jotka ovat Jumalan\nasettamia, heille tuleva kunnia mikäli se ei meitä vahingoita. Mutta\nnoita minä en katso sen arvoisiksi, että puolustautuisin heidän\nedessään.'\n\n\"Mutta prokonsuli virkkoi: 'Minulla on petoja, joiden eteen heitän\nsinut, ellet palaa järkiisi.' Polykarpos vastasi: 'Anna niiden\ntulla! Meidän tapamme ei ole muuttaa mieltämme paremmasta pahempaan.\nKiitettävää on sitävastoin, jos käännytään jumalattomuudesta\nvanhurskauteen.' Prokonsuli virkkoi jälleen hänelle: 'Teen niin, että\ntuhoudut tuleen, jos sinä halveksit petoja etkä muuta mieltäsi.'\nPolykarpos vastasi: 'Sinä uhkaat minua tulella, joka palaa vain\nhetken ja sammuu pian, koskapa sinä et tunne tulevan tuomion ja\niankaikkisen vaivan tulta, joka on valmistettu jumalattomille.\nKuitenkin, miksi viivyttelet? Tee, mitä tahdot!'\n\n\"Sanoessaan tämän ja paljon muuta hän oli täynnä rohkeutta ja\niloa, ja hänen kasvonsa uhkuivat suloa, eikä hän sallinut hänelle\nlausuttujen sanojen huolestuttaa itseään, vaan päinvastoin prokonsuli\njoutui hämmennyksiin, lähetti airuen ja julistutti kolmesti keskellä\nstadionia: 'Polykarpos on tunnustanut olevansa kristitty.' Tuskin\nairut oli lausunut nämä sanat, ennenkuin koko joukko, pakanat\nsamoinkuin Smyrnassa asuvat juutalaiset, vastustamattoman raivon\nvallassa ja kovaäänisen melun kohistessa huusivat: 'Tämä on Aasian\nopettaja, kristittyjen isä, meidän jumaliemme tuhooja; hän, joka on\nkehoittanut niin monia olemaan uhraamatta ja palvomatta jumalia.'\nNäin sanoen he päästivät ilmoille huudon ja pyysivät Aasian\njohtomiestä Filipposta päästämään jalopeuran Polykarpoksen kimppuun.\nMutta tämä sanoi, ettei hänellä ollut oikeutta tehdä sitä, koskapa\nei enää ollut sovelias aika eläinnäytäntöihin. Silloin pälkähti\nheidän päähänsä alkaa yksimielisesti huutaa, että hänen tuli polttaa\nPolykarpos elävältä. Sillä se näky oli käyvä toteen, jonka tämä oli\nnähnyt päänalusestaan, silloin nimittäin, kun hän rukoillessaan näki\nsen palavan ja kääntyen läsnäolevain uskovaisten puoleen lausui\nprofeetallisesti: 'Minun on joutuminen elävältä poltettavaksi.'\n\n\"Tämä tapahtui niin tuiki nopeasti, että se tehtiin pikemmin\nkuin voi sanoa. Kansanjoukot kantoivat heti halkoja ja risuja\ntyöhuoneista ja kylpylöistä, jolloin pääasiallisesti juutalaiset\ntapansa mukaan osoittautuivat erikoisen toimellisiksi. Kun nyt\nrovio oli valmis, niin Polykarpos riisui vaatteensa, avasi vyönsä\nja koetti irroittaa myöskin kenkänsä, mitä hän ei ollut tehnyt\naikaisemmin sentähden, että aina jokainen uskovainen oli pyrkinyt\nmuita ennemmin koskettamaan hänen ihoaan. Sillä vakaan vaelluksen\ntähden kunnioitettiin häntä suuresti kaikessa myöskin jo ennen hänen\nmarttyyriuttaan. Heti asetettiin nyt hänen päälleen polttorovioon\nkuuluvat esineet. Mutta kun he tahtoivat naulata hänet kiinni\npaaluun, niin hän sanoi: 'Antakaa minun olla näin! Hän, joka antaa\nminulle voimaa kestämään tulta, Hän antaa minulle myös väkevyyttä\nseisomaan liikkumattomana roviolla, vaikka te ette olekaan\nkiinnittäneet minua mihinkään paaluun.'\n\n\"He siis eivät naulinneet häntä kiinni, vaan ainoastaan sitoivat\nhänet. Kun nyt hänen kätensä olivat sidotut selän taakse ja hän oli\nsidottu kuin erinomainen oinas, joka on valittu suuresta laumasta\notolliseksi polttouhriksi Jumalalle, kaiken Tekijälle, niin hän,\nkatsoen taivaaseen, rukoili ja sanoi: '_Herra, kaikkivaltias\nJumala, Sinä rakastetun ja ylistetyn Poikasi Jeesuksen Kristuksen\nIsä, Hänen, jonka kautta olemme tulleet Sinun tuntemiseesi! Sinä\nkaikkien enkelien ja voimain Jumala ja koko luomakunnan sekä koko\nvanhurskasten sukukunnan, jotka elävät Sinun edessäsi: Sinua minä\nylistän, että olet katsonut minut arvolliseksi elämään tämän päivän\nja tämän hetken, jolloin saan osallistua marttyyriesi luvusta ja\nKristuksesi kärsimysten kalkista elämän ylösnousemukseksi sekä\nsielulle että ruumiille Pyhän Hengen katoamattomuudessa! Suo minun\ntulla Sinun kasvojesi eteen tänä päivänä runsaana ja otollisena\nuhrina, niinkuin olet edeltä valmistanut ja edeltäilmoittanut ja\ntäyttänyt, Sinä, vanhurskas ja totinen Jumala! Tämän tähden ja\nkaikkien puolesta minä Sinua kiitän, Sinua ylistän, Sinua kunnioitan\niankaikkisen ja taivaallisen Ylimmäisen Papin Jeesuksen Kristuksen,\nSinun rakastetun Poikasi kautta, jonka kautta Sinulle Hänen kanssaan\nja Pyhälle Hengelle olkoon kunnia nyt ja iankaikkisesti! Amen_.\n\n\"Kun hän oli lähettänyt tämän amenen ja siten päättänyt rukouksensa,\nniin erikoisesti sitä tarkoitusta varten määrätyt henkilöt sytyttivät\ntulen. Ja kun liekki leimahti korkealle ilmaan, näimme me ihmeen, me,\njoiden oli suotu nähdä se ja jotka myös sentähden olemme säästetyt,\nettä kertoisimme tämän tapahtuman muille. Tuli nimittäin muodosti\njonkinlaisen holvin, aivan kuten tuulen pullistaman purjeen, ja\nympäröi marttyyrin ruumiin. Tämä, seisoen keskellä, ei ollut kuten\npalava liha, vaan kuten paistettava leipä tahi kulta ja hopea, joka\nsulatusuunissa puhdistuu. Sillä me tunsimme sellaista hyvää hajua\naivankuin olisi meitä vastaan tuoksunut suitsutusaine tahi joku\nkallisarvoinen ryyti.\n\n\"Kun nyt jumalattomat vihdoin näkivät, etteivät liekit voineet\nkuluttaa hänen ruumistaan, käskivät he pyöveliä menemään ja\nlävistämään hänen ruumiinsa väkipuukolla. Hänen tehtyään tämän\ntulvahti sellainen määrä verta, että se sammutti tulen ja koko\njoukko hämmästyi sitä, että oli tuollainen ero jumalattomain ja\nvanhurskasten välillä. Ja näihin jälkimmäisiin kuuluu myöskin\ntämä ihailtava Polykarpos, meidän aikanamme elänyt apostolinen ja\nprofeetallinen opettaja, Smyrnan yleisen seurakunnan piispa. Sillä\njokainen hänen suustaan lähtenyt sana on joko jo täyttynyt tahi vielä\ntäyttyvä.\n\n\"Mutta kun vanhurskasten sukukunnan kateellinen, mustasukkainen ja\npahansuopa vihamies näki hänen marttyyriutensa suuruuden ja hänen\nalunperin nuhteettoman vaelluksensa sekä miten hän oli seppelöity\nkatoamattomuuden kuihtumattomalla seppeleellä ja saavuttanut\nvoittopalkinnon, niin hän koetti estää meitä saamasta hänen\nruumistaan, vaikkakin monet halusivat tehdä sen ja tulla osallisiksi\nhänen pyhästä lihastaan. Siksipä hän johdattikin Niketeksen,\nHerodeksen isän ja Alken veljen mieleen pyytää maaherralta, ettei\nhän jättäisi meille Polykarpoksen ruumista, jottemme me, kuten he\nsanoivat, hylkäisi ristiinnaulittua ja alkaisi palvoa tätä. Tämän he\nsanoivat juutalaisten neuvosta ja heidän tukeminaan, juutalaisten,\njotka myös tarkoin pitivät silmällä meitä, kun me tahdoimme ottaa\nhänet pois tulesta. He eivät tienneet, ettemme me milloinkaan voi\nluopua Kristuksesta, joka viatonna on kuollut kaikkien niiden\nkoko maailman syntisten tähden, jotka hänen kauttaan pelastuvat;\nemmekä myöskään palvoa ketään muuta. Sillä _Häntä me kunnioittaen\nrukoilemme Jumalan Poikana, mutta marttyyrejä me rakastamme_, minkä\nhe ansaitsevat suurella rakkaudellaan Kuninkaaseensa ja Opettajaansa.\nJa käyköön niin, että mekin pääsemme heidän osaveljikseen ja\nopetuslapsitovereikseen.\n\n\"Kun nyt sadanpäällikkö huomasi juutalaisten riitaisan mielialan,\nniin hän käski asettaa Polykarpoksen ruumiin näytteille ja polttaa\nsen roomalaisen tavan mukaan. Ja niin me keräsimme sitten hänen\nluunsa, jotka ovat kallisarvoisemmat kuin jalokivet ja koetellummat\nkuin kulta, ja asetimme ne sopivaan paikkaan. Ja kun me, mikäli\nmahdollista, sinne kokoonnumme iloisina ja riemumielin, on Herra\nsalliva meidän viettää hänen marttyyriutensa syntymäpäivää niin hyvin\nniiden muistoksi, jotka jo ennen ovat taistelunsa taistelleet, kuin\nmyös niiden harjoitukseksi ja valmistumiseksi, jotka ovat siihen\nmäärätyt.\n\n\"Sellainen kohtalo oli autuaalla Polykarpoksella, joka Filadelfiasta\nolleiden kanssa kahdentenatoista kärsi marttyyrikuoleman Smyrnassa,\nmutta jota yksin enemmän kuin kaikkia muita muistellaan, niin että\nhänestä pakanatkin joka paikassa puhuvat; hän näet ei ainoastaan\nollut huomattava opettaja, vaan myös erinomainen marttyyri, jonka\nmarttyyriutta kaikki haluavat jäljitellä, se kun tapahtui Kristuksen\nevankeliumin mukaisesti. Kestävyydellään voitettuaan jumalattoman\nruhtinaan ja näin saavutettuaan katoamattomuuden seppeleen hän\nyhdessä apostolien ja kaikkien vanhurskasten kanssa riemuiten\nkunnioittaa Jumalaa ja kaikkivaltiasta Isää ja ylistää Herraamme\nJeesusta Kristusta, sielujemme Vapahtajaa ja ruumiittemme Perämiestä\nja maailmassa olevan yleisen seurakunnan Paimenta.\n\n\"Tehän pyysitte, että tapahtumat laveammin esitettäisiin teille.\nMe taas olemme tällä haavaa ikäänkuin pääpiirteittäin ilmoittaneet\nne Markianos [Eräässä käsikirjoituksessa on: Markion.]-veljemme\nkautta. Saatuanne siis tiedon tästä lähettäkää tämä kirje tuonnempana\noleville veljille, jotta hekin kunnioittaisivat Herraa, joka tekee\nvalintansa omien palvelijainsa joukosta. Mutta Hänelle, joka\narmossaan ja suomastaan saattaa viedä meidät kaikki taivaalliseen\nvaltakuntaansa ainosyntyisen Poikansa Jeesuksen Kristuksen kautta,\nkiitos, kunnia ja valtasuuruus iankaikkisesti. Tervehtikää kaikkia\npyhiä! Teitä tervehtivät meidän kanssamme olevat ja tämän kirjoittaja\nEuarestos koko huonekuntineen.\n\n\"Autuas Polykarpos kärsi marttyyrikuoleman alkavan Xanthikos-kuun\ntoisena päivänä, helmikuun 23:ntena, kahdeksannella tunnilla. Hänet\nvangitutti Herodes, Filippos Trallesilaisen ollessa ylimmäisenä\npappina, Statius Quadratuksen ollessa prokonsulina, mutta Jeesuksen\nKristuksen hallitessa iankaikkisesti, jolle kiitos, kunnia ja\nvaltasuuruus suvusta sukuun. Amen.\n\n\"Tämän kopioi Gaios Eirenaioksen kirjoituksista; viimemainittu oli\nPolykarpoksen oppilas, ja he olivat seurustelleet toistensa kanssa.\nMutta minä Sokrates [Toisessa käsikirjoituksessa: Isokrates.] kopioin\nKorinthossa tämän Gaioksen jäljennöksistä. Armo kaikille.\n\n\"Minä Pionios taasen kirjoitin tämän ylläkirjoitetun mukaan\nhaettuani sen ilmi autuaan Polykarpoksen näyssä tekemän ilmoituksen\njohdosta, kuten seuraavassa tulen osoittamaan. Kokosin talteen\ntämän kirjoituksen, jonka aika jo oli kuluttanut melkein loppuun,\njotta minutkin Herra Jeesus Kristus kokoaisi valittujensa kanssa\ntaivaalliseen valtakuntaansa. Jolle kunnia Isän ja Pyhän Hengen\nkanssa iankaikkisesta iankaikkiseen. Amen.\"\n\nIrenaeus (Eirenaios) kertoo, että samana päivänä ja samalla hetkellä,\nkuin Polykarpos kärsi marttyyrikuoleman Smyrnassa, Rooman kaupungissa\nkuultiin ääni, joka pasuunan tavoin sanoi: \"Polykarpos on kärsinyt\nmarttyyrikuoleman.\" [Kreikkal. teksti: Polýkarpos emartýrèsen,\njonka alkuperäinen merkitys on: \"Polykarpos on todistanut\"; siitä\njohdettu merkitys: todistanut uskollisesti kuolemaan asti = kärsinyt\ntodistaja- l. marttyyrikuoleman.]\n\n       *       *       *       *       *\n\nTällaisen lopun sai Polykarpos, apostolin ja profeetan oppilas,\nSmyrnan seurakunnan piispa. Hänen marttyyriuteensa liittyy paljon\nihmeellistä ja yliluonnollista. Sitä ei kuitenkaan tarvitse\nihmetellä, sillä me olemme tässä tekemisissä apostolin oppilaan\nkanssa, miehen, joka nuoruutensa ja voimainsa päivinä epäilemättä\nvielä oli nähnyt tapahtuvan merkkejä ja ihmeitä ja tunnustekoja.\nYliluonnollisia ilmiöitä tapaamme muuallakin marttyyrien historiassa.\n\n\"Ole uskollinen kuolemaan asti, niin minä annan sinulle elämän\nkruunun!\" Tällaisen rohkaisevan kehoituksen lähetti uskollinen ja\ntotinen Todistaja apostoli Johanneksen kautta Smyrnan seurakunnan\nenkelille eli kaitsijalle, tarkoittaen tällä profeetallisesti\nepäilemättä juuri Polykarposta, kuten selviää mainitun kirjeen\nsisällöstä sekä Polykarpoksen omista elämän vaiheista ja\nsankarillisesta marttyyrikuolemasta. Kun Herra ylistää häntä\nrikkaaksi kaiken ahdistuksen ja köyhyyden keskellä, niin se on\nselvä viittaus tähän jaloon seurakunnankaitsijaan, jonka nimi\nPolykarpos (= paljo- eli runsashedelmäinen) profeetallisesti\nkuvaa hänen elämäntehtävänsä ja kutsumuksensa laatua. Olemalla\nrikas uskossa ja pyhäin kärsivällisyydessä hän on esikuvallisena\nseurakunnankaitsijana, uskonpuolustajana ja veritodistajana\nsuunnattomasti rikastuttanut Kristuksen elävää seurakuntaa\nmaan päällä kaikkina myöhempinä aikoina halki vuosisatojen. Ja\nsanottakoon suoraan: kaikkialla siellä, missä ihaillen katsellaan ja\nymmärryksellä suhtaudutaan kypsään, miehekkääseen kristillisyyteen,\nuskonuljuuteen ja kuolemaan asti kestävään uskollisuuteen,\nkaikkialla siellä mainitaan Smyrnan Polykarpoksen nimi Kristuksen\nseurakunnan suurenmoisista persoonallisuuksista muutoin niin\nrikkaan ja mainehikkaan historian kaikkein ensimmäisten ja kaikkein\nkunniakkaimpien nimien joukossa.\n\n\n\n\nKARPOKSEN, PAPYLOKSEN JA AGATHONIKEN MARTTYYRIO.\n\n\nVanhimpiin, ehdottomasti luotettaviin ja alkuperäisiin\nmarttyyrikertomuksiin kuuluu Karpoksen, Papyloksen ja Agathoniken\nmarttyyrio, jonka B. Aubé löysi eräästä Pariisin käsikirjoituksesta\nv. 1881. Mainitut veritodistajat kärsivät kunniakkaan, tuskallisen\ntodistajakuoleman Pergamonissa keisari Markus Aureliuksen\nhallitusaikana. Eräässä myöhemmässä tekstimuodossa sanotaan, että\nKarpos olisi ollut Thyateiran kaupungin piispa ja Papylos diakoni.\nTämä seikka ei käy selville alkuperäisen tekstin sanamuodosta, vaikka\nsellainen otaksuma kyllä näyttää todennäköiseltä. Karpos on joka\ntapauksessa ollut huomattava persoonallisuus ja sivistynyt kristitty.\nSitä todistaa sekä maaherran häntä kohtaan osoittama huomaavaisuus\nettä hänen tutkintotilaisuudessa antamansa vastaukset. Papylos on\nThyateiran asukas ja nähtävästi kristitty matkasaarnaaja, kuten\nvoimme päättää aktin sisällöstä. Rohkean ja miehekkään tunnustuksen\njälkeen maaherra tuomitsee heidät poltettaviksi roviolla. Rovion\nlähellä seisova kristitty nainen Agathonike syöksyy Veritodistajain\nsankariuskon elähyttämänä ja kiihkeän marttyyriuden halun valtaamana\nvapaaehtoisesti liekkeihin, koskapa hänkin tahtoo \"päästä osalliseksi\nja nauttia tästä mainehikkaasta aamiaisesta\", toisin sanoen:\nmarttyyrina ottaa osaa Karitsan suureen hääateriaan.\n\nPiispa Gummerus huomauttaa, että nämä marttyyrit kuuluivat\ntodennäköisesti montanistisiin piireihin. Se on luultavaa, kun\nottaa huomioon heidän kotipaikkansa sekä \"kaikkien kolmen kiihkeän\nmarttyyriudentavoittamisen ja etenkin viimeksimainitun (Agathoniken)\nvapaaehtoisen kuolemanetsimisen\".\n\nTämä marttyyrio kuuluu seuraavasti.\n\n\"_Pyhien Karpoksen, Papyloksen ja Agathoniken marttyyrio._\n\n\"Prokonsulin oleskellessa Pergamonissa tuotiin hänen eteensä autuaat\nKarpos ja Papylos, Kristuksen marttyyrit. Ja alotettuaan istunnon\nprokonsuli lausui: 'Miksi sinua kutsutaan?'\n\n\"Autuas virkkoi: 'Ensimmäinen ja erikoinen nimeni on kristitty, mutta\njos kysyt nimeäni maailmassa, on se Karpos.'\n\n\"Prokonsuli lausui: 'Tuttuja ovat sinulle kaiketi augustusten käskyt,\nettä teidän tulee kunnioittaa kaikkeaohjaavia jumalia, josta syystä\nkehoitan teitä astumaan esiin ja uhraamaan.'\n\n\"Karpos virkkoi: 'Minä olen kristitty, minä kunnioitan Kristusta,\nJumalan Poikaa, joka myöhempinä aikoina tuli vapahtamaan meidät\nja pelasti meidät perkeleen eksytyksestä, mutta tuollaisille\nepäjumalille en uhraa. Tee mitä tahdot! Minun näet on mahdoton\nuhrata pahojen henkien pettäväisille harhakuville. Sillä ne, jotka\nnäille uhraavat, ovat samanlaisia kuin nämä itse. Sillä niinkuin\n_totiset rukoilijat_, jotka Herran jumalallisen muistutuksen mukaan\n_rukoilevat Jumalaa hengessä ja totuudessa_, tulevat samankaltaisiksi\nJumalan kunnian kanssa ja ovat Hänen kanssaan kuolemattomia saaden\nsanan kautta osallisuuden iankaikkisesta elämästä, niin myös näitä\npalvelevat tulevat samankaltaisiksi pahojen henkien turhuuden kanssa\nja hukkuvat heidän kanssaan helvettiin. Sillä oikea tuomio kohtaa\nheitä yhdessä hänen kanssaan, joka on eksyttänyt ihmisen, Jumalan\nvalitun luomuksen, sanon perkeleen kanssa, joka omalla häijyydellään\non yllyttänyt pahoja henkiä tähän. Josta syystä ymmärrä, prokonsuli,\nettä minä en uhraa näille.'\n\n\"Mutta prokonsuli lausui sydämistyneenä: 'Uhratkaa jumalille älkääkä\nhullutelko!'\n\n\"Karpos virkkoi hymähdellen: 'Tuho jumalille, jotka eivät ole luoneet\ntaivasta eivätkä maata!'\n\n\"Prokonsuli lausui: 'Uhrata sinun täytyy, sillä näin on käskenyt\nitsevaltias.'\n\n\"Karpos virkkoi: 'Elävät eivät uhraa kuolleille.'\n\n\"Prokonsuli lausui: 'Näyttävätkö sinusta jumalat olevan kuolleita?'\n\n\"Karpos virkkoi: 'Tahdotko kuulla? Eivätkö nämä kerran olleet ihmisiä\nja eläneet, jotta he myös kuolisivat? Tahdotko saada tietää, että\ntämä on totta? Poista heistä se kunnioituksesi, jota luulet heille\nosoittavasi, ja tulet huomaamaan, että ne eivät ole mitään muuta kuin\nmaan muodostumaa ja ajan hävittämiä. Sillä meidän Jumalamme, joka on\najaton ja aikakausien Luoja, pysyy itse häviämättömänä ja ikuisena,\nollen aina sama ja saamatta mitään lisäystä tahi vähennystä, mutta\nnämä sitävastoin sekä syntyvät ihmisistä että, kuten sanoin,\nhäviävät ajan mukana. Mutta sitä, että ne antavat oraakkelilauseita\nja pettävät, älä ihmettele! Sillä perkele, joka alussa lankesi\nkunniakkaasta arvostaan, pyrkii omalla kataluudellaan tekemään\ntyhjäksi Jumalan rakkauden ihmisiä kohtaan ja pyhien sortamana\nkamppailee näitä vastaan ja valmistaa heille sotia ja ehättäen ennen\nilmoittaa siitä omilleen. Samalla tavoin hän, joka on aikaa vanhempi,\nmeille päivittäin sattuvista tapauksista päätellen ilmoittaa\nvastaiset asiat -- ne pahat teot, mitkä hän itse aikoo suorittaa.\nSillä Jumalan tuomion nojalla hän omistaa vääryyttä ja tietoa ja\nJumalan suostumuksella hän kiusaa ihmistä, pyytäen eksyttää hänet\nhurskaudesta. Usko siis minua, konsulaari, kun sanon, että olette\nsangen suuressa turhuudessa.'\n\n\"Prokonsuli lausui: 'Olen sallinut sinun paljon jaaritella ja siten\nsaattanut sinut herjaamaan jumalia ja keisareita. Jotta tämä nyt ei\nenää kävisi sinulle päinsä, niin uhraatko? Vai mitä sanot?'\n\n\"Karpos lausui: 'On mahdotonta, että uhraisin, sillä en milloinkaan\nole uhrannut epäjumalille.'\n\n\"Heti prokonsuli siis käski ripustaa hänet paaluun ja kaapia häntä.\n\n\"Mutta hän huusi: 'Olen kristitty.' Mutta kun häntä kauemmin oli\nkaavittu, niin hän uupui eikä enää jaksanut puhua.\n\n\"Ja jätettyään sikseen Karpoksen prokonsuli kääntyi Papyloksen puoleen\nsanoen hänelle: 'Oletko neuvosmies?'\n\n\"Tämä sanoi: 'Olen kansalainen.'\n\n\"Prokonsuli lausui: 'Minkä kansalainen?'\n\n\"Papylos virkkoi: 'Thyateiran.'\n\n\"Prokonsuli lausui: 'Onko sinulla lapsia?'\n\n\"Papylos virkkoi: 'On, vieläpä useita Jumalan avulla.'\n\n\"Mutta joku kansasta huusi sanoen: 'Uskonsa mukaan hän sanoo\nkristityitä lapsikseen.'\n\n\"Prokonsuli lausui: 'Miksi valehtelet sanoen, että sinulla on lapsia?'\n\n\"Papylos virkkoi: 'Tahdotko saada tietää, että en valehtele, vaan että\npuhun totta? Joka maakunnassa ja kaupungissa on minulla lapsiani\nJumalan jälkeen.'\n\n\"Prokonsuli lausui: 'Vai mitä sanot?'\n\n\"Papylos virkkoi: 'Nuoruudestani saakka olen palvellut Jumalaa enkä\nmilloinkaan ole uhrannut epäjumalille, vaan olen kristitty, eikä\nsinulla ole tätä enempää minulta kuultavaa. Sillä en minä saata sanoa\nmitään tätä suurempaa tai kauniimpaa.'\n\n\"Vaikka häntä kaavittaessa vaihdettiin kolmasti kidutuskoneparia, ei\nhän paaluun ripustettuna päästänyt ääntä, vaan kuten urhoollinen\nvoimailija ainakin torjui vastustajan kiihkon. Mutta nähtyään heidän\nylenpalttisen kestävyytensä prokonsuli käski polttaa heidät elävältä.\nJa mennessään amfiteatteriin molemmat kiirehtivät vapautuakseen\npikaisesti maailmasta. Ja ensimmäisenä Papylos naulattiin kiinni\npaaluun ja nostettiin pystyyn, ja kun tuli oli häntä kohti ajautunut,\nniin hän rauhassa rukoiltuaan heitti henkensä. Mutta kun hänen\njälkeensä Karpos naulattiin kiinni, niin hän hymähti. Ja vieressä\nseisovat sanoivat hänelle hämmästyksissään: 'Minkätähden sinä\nnauroit?'\n\n\"Mutta autuas sanoi: 'Minä näin Herran kunnian ja ilostuin, samalla\nmyös olen päässyt vapaaksi teistä enkä ole osallinen teidän\npahuudestanne.'\n\n\"Mutta kun sotamies sytytti pinoamansa puut, lausui paaluun ripustettu\npyhä Karpos: 'Mekin olemme syntyneet samasta äidistä, Eevasta,\nja meillä on sama liha, mutta koska pidämme mielessämme totisen\ntuomioistuimen, niin kestämme kaikkea.' Tämän sanottuaan ja tulen\najautuessa päin hän rukoili sanoen: 'Ylistetty ole, Herra Jeesus\nKristus, Jumalan Poika, että olet katsonut minutkin syntisen tämän\nperintöosasi arvoiseksi.' Ja tämän sanottuaan hän heitti henkensä.\n\n\"Mutta muuan Agathonike, joka seisoi ja näki Herran kunnian, jonka\nKarpos sanoi nähneensä, ja ymmärsi, että kutsumus oli taivaallinen,\nkohotti heti äänensä: 'Tämä aamiainen on minulle valmistettu, minun\ntäytyy siis päästä osalliseksi ja nauttia tästä mainehikkaasta\naamiaisesta.'\n\n\"Mutta kansa huusi sanoen: 'Sääli poikaasi!' Mutta autuas Agathonike\nlausui: 'Hänellä on Jumala, joka voi häntä sääliä, koska Hän itse\nhuolehtii kaikista. Mutta minä, mitä varten minä olen täällä?' Ja\nriisuttuaan vaatteensa hän riemuiten asettautui roviolle.\n\n\"Mutta näkijät purskahtivat itkuun sanoen: 'Kauhea tuomio ja väärät\nkäskyt!'\n\n\"Mutta kun hänet oli nostettu pystyyn, hän koskettaessaan tulta\nkolmasti huudahti: 'Herra, Herra, Herra, auta minua, sillä Sinun\nturviisi olen paennut!' Ja näin hän heitti henkensä ja päätti\npäivänsä pyhien kanssa.\n\n\"Ja heidän jäännöksensä kristityt salaa ottivat mukaansa ja panivat\ntalteen Kristuksen kunniaksi ja Hänen marttyyriensä kiitokseksi;\nsillä Hänelle kuuluu kunnia ja valta, Isälle ja Pojalle ja Pyhälle\nHengelle, nyt ja aina ja iankaikkisesta iankaikkiseen. Amen.\"\n\n\n\n\nJUSTINOS MARTTYYRI\n\n\nHuomattavin toisen vuosisadan uskonpuolustajista[1] on Justinos\nMarttyyri. Oman ilmoituksensa mukaan hän oli kotoisin Flavia\nNeapolista, nykyisestä Nabluksesta, joka sijaitsee entisen Sichemin\npaikalla Samariassa. Juutalaissodan aikana keisari Vespasianus\nhävitti mainitun kaupungin. Sittemmin lähetettiin sinne kreikkalaisia\nja roomalaisia uutisasukkaita. Tällaisesta kreikkalaisesta\nuutisasukasperheestä polveutui Justinos. Hän on todennäköisesti\nsyntynyt toisen vuosisadan ensimmäisellä vuosikymmenellä.\n\nJo varhain heräsi hänessä halu filosofiseen mietiskelyyn sekä\npyrkimys saavuttaa ehyt maailmankatsomus. Tätä kaipuutaan hän\nkoetti tyydyttää etsimällä viisautta useimmista kreikkalaisista\nfilosofisista kouluista. Jano ei kuitenkaan sammunut eikä rinta\nsaavuttanut rauhaa. Kerran hän meni meren rannalle kävelemään\nsaavuttaakseen hiljaisuutta. Siellä hän tapasi kunnianarvoisen\nkristityn vanhuksen ja heidän välillään syntynyt keskustelu tuli\nolemaan käänteentekevä. Vanhus todisti hänelle sitovasti, että se\nrauha ja lepo, jota hän turhaan etsi filosofiasta, on saavutettavissa\nkristinuskosta. Justinoksen tulisi ryhtyä tutkimaan profeettain\nkirjoituksia, jotka viittaavat Kristukseen ennustusten täyttymyksenä\nja ytimenä. Justinoksen rinnassa syttyi ennen tuntematon tuli. Hän\nsyventyi innokkaasti Vanhaan Testamenttiin, tullen siihen tulokseen,\nettä kristinusko on \"ainoa varma ja hyödyllinen filosofia\" ja korkein\nelämän viisaus.\n\nMutta Justinoksen kääntymys ei johtunut pelkästään älyperäisistä\nsyistä eikä Platonin filosofian ja kristinuskon keskinäisestä\nvertailemisesta. Varsinaisesti kristittyjen elämä ja kuolonrohkeus\nmarttyyrikärsimyksissä oli se, joka vakuutti hänet kristinuskon\nhenkisestä ylevämmyydestä ja jumalallisesta alkuperästä.\nTodennäköisesti on hänen silmilleen jo silloin häämöittänyt hänen\noma esimerkkinsä, kun hän, viitaten useihin evankelistojen sanoihin,\nkirjoittaa: \"Kristus on kehoittanut meitä kärsivällisyydellä\nja hiljaisuudella kääntämään kaikki ihmiset heidän turhista\npyrinnöistään ja pahoista haluistaan. Ja se on meille, kuten\nvoimme todistaa, moniin teihin (pakanoihin) nähden onnistunutkin.\nVäkivallan tekijöistä ja tyranneista he ovat tulleet toisiksi ja\nheidät on voitettu, johtukoonpa se sitten siitä, että he ovat saaneet\ntilaisuuden tarkastella niiden horjumatonta elämän rohkeutta, jotka\novat olleet heitä lähellä, tahi siitä, että ovat saaneet katsella\nkristittyjen uskomatonta kärsivällisyyttä ahneita naapureita kohtaan,\ntahi siitä, että he itse, milloin ovat joutuneet tekemisiin heidän\nkanssaan, ovat havainneet heidät nuhteettomiksi.\" Nimenomaan hän\npuhuu omista mieskohtaisista kokemuksistaan kirjoittaessaan: \"Minä\nitsekin suosin Platonin oppia ja kuuntelin, miten kristittyjä\nparjattiin. Mutta nähdessäni heidän pelottomina katselevan kuolemaa\nsilmästä silmään minä tunnustin: Ei voi olla mahdollista, että\nnämä ihmiset viettäisivät kehnoa elämää ja eläisivät syntisissä\nhimoissa. Sillä kukapa hekumoitsija ja kuka pidättymätön tahi kuka\nsellainen, joka pitää lihan nautintoja tavoittelemisen arvoisina,\nmenee iloiten kohti kuolemaa ja sallii riistettävän itseltään kaiken,\nmikä hänelle muutoin on arvokasta? Eiköpä hän kaikin keinoin koeta\njatkaa elämäänsä täällä maan päällä. Tokkopa sellainen henkilö itse\nilmoittautuu, jotta hänet tapettaisiin aivan silmäin edessä?\"\n\nToisessa paikassa hän antaa kristityistä tämän todistuksen: \"Koko\nmaailmalle on tunnettua, että me, jotka uskomme Kristukseen, emme\nanna minkään masentaa itseämme; sillä vaikka meitä tapetaan,\nristiinnaulitaan, heitetään ahnaitten petojen eteen, vaivataan\nvankeudella, tulella ja muilla kärsimyksillä, niin me pysymme\nkuitenkin horjumattomina tunnustuksessamme; niin, mitä enemmän\nvihollisemme raivoavat ja hyökkäävät meitä vastaan, sitä enemmän\nme lisäännymme päivittäin, joten meitä hyvin voidaan verrata\nviinipuuhun, joka mitä enemmän sitä leikataan, sitä enemmän se kasvaa\nja kantaa hedelmää. Totisesti, uskovaisten seurakunta on Jumalan ja\nVapahtajan istuttama viinipuu.\"\n\nKristityksi tultuaan hän matkusti Roomaan, jossa liikuskeli filosofin\nviitassaan, mutta ainoastaan todistaakseen Kristuksesta.\n\nToisen vuosisadan puolivälissä hän kirjoitti suuren Antoninus\nPiukselle osoitetun puolustuskirjan ja siihen hän liitti\nlyhemmän lisäyksen, jota tavallisesti sanotaan hänen \"toiseksi\npuolustuskirjakseen\". Vastatakseen moniin perusteettomiin ja\nilkeämielisiin huhuihin, joita kristittyjen kokousten johdosta oli\nliikkeellä, hän esitti pääpiirteissään kaste- ja ehtoollistoimitukset\nja kristittyjen koko sunnuntaijumalanpalveluksen. Näin hän\ntuli antaneeksi jälkimaailmalle arvokkaita tietoja vanhimmista\njumalanpalvelusmenoista. Hänen vakaumuksensa mukaan pakanalliset\nfilosofit olivat lainanneet paljon Moosekselta, ja kaikki, mitä he\npuhuivat siveellisestä vapaudesta, sielun kuolemattomuudesta ja\nkuoleman jälkeen seuraavasta rangaistuksesta, oli otettu Vanhasta\nTestamentista, josta totuuden siemeniä oli laajalti levinnyt.\n\"Kaikki se\", hän sanoo, \"mikä pakanoilla on kaunista, kuuluu meille\nkristityille.\" Justinos kirjoitti vielä \"Keskustelun juutalaisen\nTryfonin kanssa\", joka tavallaan on lähetyskirje sekä hellenistisille\njuutalaisille että etsiville pakanoille, jotka totuutta kaivaten\nolivat kääntyneet synagogan puoleen.\n\nJustinos kärsi marttyyrikuoleman Roomassa keisari Markus Aureliuksen\nja hänen hallitsijatoverinsa Lucius Veruksen hallitusaikana noin v.\n165 yhdessä kuuden muun kristityn kanssa Rustikuksen ollessa Rooman\nkaupunginpäällikkönä. Hän aavisti jo ennakolta tämän kohtalokkaan\nhetken lähestymisen. Hänen pahin vihollisensa, joka juonitteluillaan\ntuotti hänelle kuoleman, oli kyynikko-filosofi[2] Crescens,\njonka elintavat ja luonne olivat tyypillisiä hänen edustamalleen\nkoulukunnalle. Justinos oli usein monen todistajan läsnäollessa\nnuhdellut häntä typeryydestä ja tietämättömyydestä. Ja tuntiessaan\nCrescensin luonteen Justinos oli vakuutettu siitä, että tämä\nvanhurskauden vihollinen ei tulisi unohtamaan kärsimäänsä tappiota\neikä lepäämään, ennenkuin Justinos olisi raivattu pois tieltä.\nKeisarille jättämässään toisessa puolustuskirjoituksessa Justinos\nkirjoittaakin:\n\n\"Ja myös minä odotan, että joku mainituista vihollisista\ntarkoituksellisesti hyökkää kimppuuni ja pakottaa minut jalkapuuhun,\ntahi tekee sen Crescens, joka ei rakasta viisautta, vaan turhuutta.\nSillä filosofiksi ei voida kutsua sellaista henkilöä, joka menee\nniin pitkälle, että hän julkisesti väittää jotakin asioista ja\noloista, joita hän ei lainkaan tunne, ja syyttää kristittyjä\njumalankieltäjiksi ja jumalattomiksi hankkiakseen siten itselleen\njoukon suosiota ja ihailua. Sillä jos hän, vaikkapa ei olekaan\nlukenut Kristuksen oppilauselmia, hyökkää meitä vastaan, niin hän on\npohjaltaan ilkeä ja paljon pahempi kuin raa'at rahvaan miehet, jotka\nusein tarkoin varovat sitä, etteivät puhuisi tahi langettaisi väärää\ntuomiota sellaisesta asiasta, jota eivät ymmärrä. Jos hän taasen on\nlukenut ne, mutta ei ole käsittänyt niissä ilmenevää ihanuutta, tahi\njos hän on ymmärtänyt ne, mutta toimii toisin, jottei herättäisi\nepäluuloa sen johdosta, että on kristitty, niin hän on vielä paljon\nalhaisempi ja matalamielisempi salliessaan tyhmän ja typerän\nmielipiteen sekä pelon voittaa hänet. Sillä voin vakuuttaa teille\nesittäneeni ja tehneeni hänelle monta tähän kuuluvaa kysymystä, mutta\nolen huomannut sen ja olen syvästi vakuutettu siitä, ettei hän tiedä\nmitään. Ja todistaakseni tämän väitteeni totuuden, olen valmis, jos\nhänen ja minun välilläni tapahtuneet keskustelut eivät ole tulleet\nteidän tietoonne, myöskin teidän läsnäollessanne vielä kerran\nesittämään mainitut kysymykset. Tutkinnon toimittamisen ei pitäisi\nolla keisarille mikään arvoton asia. Mutta jos te jo tunnette minun\nkysymykseni, niin on teille ilmeistä, että hän ei tiedä kerrassaan\nmitään meidän oppilauselmistamme, tahi että hän, jos asianlaita\nolisi päinvastainen, mutta hän ei kuulijoiden tähden uskalla sanoa\nsitä, osoittautuu täten, kuten jo olen sanonut, turhan kerskauksen\nystäväksi, eikä viisauden, hän, joka ei pidä arvossa Sokrateen\nrakastettavaa lauselmaa.\" [Mainittu lauselma kuuluu: \"Miestä ei tule\narvostella kalliimmaksi kuin totuutta.\"]\n\nJustinoksen ja hänen toveriensa tutkintotilaisuudesta ja\nsankarillisesta todistajakuolemasta on meille säilynyt kreikkalainen\naitoperäinen tutkintopöytäkirja, jonka seuraavassa esitämme\nkokonaisuudessaan.\n\n\"_Pyhien, Rooman kaupungissa todistajakuoleman kärsineiden\nmarttyyrien Justinoksen, Kharitonin, Kharitoksen, Euelpistoksen,\nHieraxin, Paionin ja Liberianuksen marttyyrio_.\n\n\"Pakanallisten epäjumalanpalveluksen puolustajain aikana julkaistiin\nkaupungeissa ja maaseudulla jumalisia kristittyjä vastaan\njumalattomia määräyksiä, että heidän olisi pakko uhrata väärille\nepäjumalille. Niinpä pyhät miehet otettiin kiinni ja tuotiin Roomaan\nkaupunginpäällikön luo, jonka nimi oli Rustikus. Ja kun heidät oli\ntuotu tuomioistuimen eteen, virkkoi kaupunginpäällikkö Rustikus\nJustinokselle:\n\n\"'Ennen kaikkea luota jumaliin ja tottele hallitsijoita!' Justinos\nlausui: 'Ei ole moitittavaa eikä tuomittavaa, jos tottelee\nVapahtajamme Jeesuksen Kristuksen määräyksiä.' Kaupunginpäällikkö\nRustikus virkkoi: 'Millaisia oppeja sinä viljelet?' Justinos\nlausui: 'Olen koettanut tutustua kaikkiin oppeihin, mutta olen\nliittynyt kristittyjen totisiin oppeihin, joskaan ne eivät miellytä\nvääräuskoisia.' Kaupunginpäällikkö Rustikus virkkoi: 'Nuoko opit\nsinua miellyttävät, kurjista kurjin?' Justinos lausui: 'Niin, sillä\nminä seuraan niitä oikeassa uskossa.' Kaupunginpäällikkö Rustikus\nvirkkoi: 'Millainen on tuo usko?' Justinos lausui: 'Me palvelemme\nkristittyjen Jumalaa, jota me pidämme alusta alkaen ainoana Luojana\nja koko maailman, niin näkyväisen kuin näkymättömän, laatijana, sekä\nHerraa Jeesusta Kristusta, Jumalan Poikaa, josta myös profeetat\nennakolta ovat julistaneet, että Hän on saapuva ihmiskunnalle\npelastuksen kuuluttajana ja jalojen oppien [Käsikirjoituksissa on\n_mathaeton_ = oppilasten, minkä sanan Mazzochi syystä on vaihtanut\nsanaan _mathaematon_ = oppien.] opettajana. Ja, ihminen kun olen,\nkatson voivani vain vähän puhua Hänen äärettömästä jumaluudestaan,\ntunnustaen, että siihen vaaditaan jonkinlaista profeetallista voimaa.\nSiellä on ennakolta julistettu Hänestä, jonka nyt sanon olevan\nJumalan Pojan. Tiedän näet profeettain jo muinoin edeltäpäin puhuneen\ntämän tulosta ihmisten keskuuteen.'\n\n\"Kaupunginpäällikkö Rustikus sanoi: 'Minne te kokoonnutte?'\nJustinos lausui: 'Sinne, missä kullakin on halu ja tilaisuus.\nVai arveletko tosiaankin meidän kaikkien kokoontuvan samaan\npaikkaan? Eipä niin. Sillä kristittyjen Jumala ei ole rajoitettu\npaikkaan, vaan näkymättömänä Hän täyttää taivaan ja maan ja saa\nkaikkialla uskovaisten puolelta osakseen palvelusta ja ylistystä.'\nKaupunginpäällikkö Rustikus virkkoi: 'Sano, minne te kokoonnutte tai\nmihin paikkaan sinä keräät yhteen opetuslapsesi?' Justinos lausui:\n'Minä asun ylhäällä erään Martinuksen talossa lähellä Timothinoksen\nkylpylää [Teksti epäselvä; käännöksessä on noudatettu C. Otto'n\ntulkintaa.] enkä koko tämän ajan kuluessa (olen nyt toista vuotta\noleskellut roomalaisten kaupungissa) ole tuntenut mitään muuta\nkokouspaikkaa kuin hänen talonsa. Ja jos joku tahtoi tulla luokseni,\ntein hänet osalliseksi totuuden sanoista.' Rustikus virkkoi: 'Etkö\nsiis lopultakin ole kristitty?' Justinos lausui: 'Kyllä, kristitty\nminä olen.'\n\n\"Kaupunginpäällikkö Rustikus virkkoi Kharitonille: 'Sano vielä,\noletko sinäkin kristitty?' Khariton lausui: 'Olen kristitty Jumalan\nkäskystä.' Kaupunginpäällikkö Rustikus virkkoi Kharitokselle: 'Mitä\nsinä sitten sanot, Kharitos?' Kharitos lausui: 'Olen kristitty\nJumalan suomasta.' Rustikus virkkoi Euelpistokselle: 'Mikä sinä\nolet?' Euelpistos vastasi: 'Keisarin orja. Minäkin olen kristitty,\nKristuksen vapauttama, ja olen Kristuksen armosta osallinen samasta\ntoivosta.' Kaupunginpäällikkö Rustikus virkkoi Hieraxille: 'Oletko\nsinäkin kristitty?' Hierax lausui: 'Kyllä, kristitty olen, sillä\nsamaa Jumalaa minäkin kunnioitan ja palvelen.' Kaupunginpäällikkö\nRustikus virkkoi: 'Justinosko on tehnyt teidät kristityiksi?' Hierax\nlausui: 'Olen ollut kristitty ja tulen olemaan.' Nousten seisaalleen\nsanoi Paion: 'Minäkin olen kristitty.' Kaupunginpäällikkö Rustikus\nvirkkoi: 'Kuka on sinua opettanut?' Paion lausui: 'Vanhemmiltani\nolen vastaanottanut tämän kauniin tunnustuksen.' Euelpistos sanoi:\n'Olen kyllä mielihyvällä kuunnellut Justinoksen puheita, mutta\nvanhemmiltani olen minäkin vastaanottanut sen, että olen kristitty.'\nKaupunginpäällikkö Rustikus virkkoi: 'Missä ovat sinun vanhempasi?'\nEuelpistos lausui: 'Kappadokiassa.' Rustikus sanoo Hieraxille:\n'Entä sinun vanhempasi, missä ne ovat?' Hän vastasi sanoen: 'Meidän\ntodellinen isämme on Kristus ja äitimme on usko häneen. Mutta\nminun maalliset vanhempani ovat kuolleet, ja Fryygian Ikonionista\ntemmattuna olen minä tullut tänne.' Kaupunginpäällikkö Rustikus\nvirkkoi Liberianukselle: 'Mitä sinä sitten sanot?' Oletko kristitty?\nEtkö sinäkään ole hurskas?' Liberianus lausui: 'Minäkin olen\nkristitty; olen näet hurskas ja palvelen ainoata totista Jumalaa.'\n\n\"Kaupunginpäällikkö sanoo Justinokselle: 'Kuule sinä, jota sanotaan\noppineeksi ja joka arvelet tuntevasi totiset opit; oletko vakuutettu\nsiitä, että tulet astumaan ylös taivaaseen, jos sinut ruoskitaan,\nja sinulta hakataan pää?' Justinos virkkoi: 'Toivon saavani hänen\nasuntonsa [Käsikirjoituksissa on _dogmata_ = oppeja, jonka v.\nGebhardt on muuttanut sanaksi _dòmata_ = asuntoja; toiset lukevat\n_dómata_ = lahjoja.], jos kestän tämän. Sillä näin eläneitä tiedän\njumalallisen armon odottavan koko maailman täyttymykseen saakka.'\nKaupunginpäällikkö Rustikus virkkoi: 'Luuletko siis, että tulet\nastumaan ylös taivaisiin ja saamaan teoistasi jotain palkkaa?'\nJustinos lausui: 'En luule, vaan ymmärrän ja olen siitä varmasti\nvakuutettu.' Kaupunginpäällikkö Rustikus virkkoi: 'Mutta käykäämme\njo esilläolevaan ja kiireelliseen tehtävään! Kokoontukaa siis ja\nuhratkaa yksimielisesti jumalille!' Justinos virkkoi: 'Ei kukaan\njärkevä käänny hurskaudesta epähurskauteen.' Kaupunginpäällikkö\nRustikus virkkoi: 'Jos ette tottele, saatte armottomasti kärsiä\nrangaistuksen.' Justinos virkkoi: 'Me toivomme rangaistuksen\nkärsittyämme Herramme Jeesuksen Kristuksen kautta pelastuvamme,\nkoska tämä on tuottava meille pelastuksen ja uskallusta Herramme\nja Vapahtajamme vielä peloittavamman ja koko maailmaa tuomitsevan\nistuimen edessä.' Samoin muutkin marttyyrit sanoivat: 'Tee mitä\ntahdot! Sillä me olemme kristittyjä emmekä epäjumalille uhraa.'\nKaupunginpäällikkö Rustikus julisti ääneen: 'Ne, jotka eivät\nole suostuneet uhraamaan jumalille ja alistumaan itsevaltiaan\nmääräykseen, ruoskittakoon ja vietäköön pois kärsimään lakien\nmukaisesti kuoleman rangaistuksen.\n\n\"Ylistäen Jumalaa pyhät marttyyrit menivät ulos tavanmukaiseen\npaikkaan, missä heiltä hakattiin päät, ja he suorittivat loppuun\nmarttyyriutensa tunnustamalla Vapahtajan. Mutta muutamat uskovaisista\nottivat heidän ruumiinsa salaa ja hautasivat ne sopivaan\npaikkaan Herramme Kristuksen armon heitä auttaessa, jolle kunnia\niankaikkisesta iankaikkiseen. Amen.\"\n\n       *       *       *       *       *\n\nTosikristityn rohkeus ja uskonuljuus sydämessä kävi kuolemaan\ntämä jalo ja ylevä henki, vaihtaen kuluneen filosofinviittansa\nKaritsan verisen vanhurskauden valkeaan juhlavaippaan. Ja Antiokian\nIgnatioksen, Smyrnan Polykarpoksen sekä Karthagon Cyprianuksen\nrinnalla loistaa hänen nimensä yhtenä kaikkein ihanimmista ja\nvalovoimaisimmista tähdistä klassillisen marttyyrihistorian öisellä\ntuskantaivaalla antiikkisen pakanuuden synkkää ja kaameata taustaa\nvastaan.\n\nJustinoksen jumaluusopillista kantaa vastaan on tehty sangen painavia\nhuomautuksia. \"Justinoksen kirjoissa on usein ajatusjaksoja, jotka\nmuistuttavat enemmän filosofien kouluja kuin Salomon pilarikäytävää,\neikä vanha filosofinviittaan pukeutunut uskonpuolustaja\nmonessakaan suhteessa täytä mittoja, jos häntä mitataan myöhemmän\npuhdasoppisuiden mittakaavalla\", lausuu hänestä piispa Gummerus.\nSama auktoriteetti tunnustaa kuitenkin: \"Mutta jumaluusoppinsa\nhairahduksista huolimatta hän piti horjumatta kiinni kristillisestä\nuskosta.\" Ja tosiasia on, että Justinos Marttyyri on \"Kristuksen\ntodistaja sanan alkukristillisessä mielessä sanalla, elämällä ja\nteolla, jotka kaikki vuotavat samasta lähteestä\" (Stählin).\n\nHänen apologeettista kirjailijatoimintaansa kuvailee Konstantinopolin\noppinut patriarkka Photios seuraavasti: \"Retoorisilla keinoilla\nkoristelemaan filosofiansa kauneutta hän ei vaivaantunut. Siksipä\nmyös hänen sanansa, niin valtavia kuin ne muutoin ovatkin ja niin\nperinpohjin kuin ne säilyttävätkin tieteellisen luotettavuuden,\neivät ole höystetyt niillä maustimilla, joita retoriikka lainaa.\nSenpätähden hän ei myöskään kiehdo suurta joukkoa houkuttelevalla ja\nihastuttavalla muodolla.\"\n\nMainitsemme lopuksi, mitä Justinoksen kirjoituksista lausuu O.\nBardenhewer, eräs aikamme tunnetuimpia patrologeja: \"Kuitenkin\nJustinoksen kirjoitukset ilmaisevat tyhjentymätöntä viehätysvoimaa.\nNiistä puhuu rakastettava persoonallisuus, avoin ja kunniallinen\nluonne, joka tekee voitavansa ymmärtääkseen vastustajaa. Hän\ntuntee syvästi ja tuskallisesti kristittyjen turvattomuuden ja\nlainsuojattomuuden, mutta hän ei salli mielivallan johtaa häntä\nharhaan, vaan on syvästi vakuutettu totuuden lopullisesta voitosta.\nSe sankarillinen uskonrohkeus, josta hänen sanansa kaupunginpäällikkö\nRustikuksen edessä puhuvat voimakasta kieltä, uhkuu kaikista hänen\nkirjoituksistaan ja on hallitsevana niissä.\"\n\n\n\n\nLYONIN MARTTYYRIT.\n\n\nFilosofikeisari Markus Aurelius sääti v. 176 yleiseksi tulleen\nlain kristinuskoa, tuota hänen mielestään uudenaikaista taikauskoa\nvastaan. Pian alkoivat vainon liekit leimuta peloittavasti varsinkin\nseuraavana vuonna Viennan [Nykyinen Vienne] ja Lugdunumin [Lyon]\nkaupungeissa Galliassa puhjenneessa vainossa. Tästä vainosta,\njoka on marttyyriuden historian verisimpiä, meillä on laaja,\ntarkka ja yksityiskohtainen Eusebioksen säilyttämä kuvaus. Kun\ntämä vaino, jonka todistajakuoleman kärsineitä seurakunnan\njäseniä kirkkohistoriassa yhteisellä nimellä nimitetään Lyonin\nmarttyyreiksi, on marttyyrien historian kaikkein pyhimpiä ja\nkunniakkaimpia kohtia, niin esitämme seuraavassa jonkun verran\nlaajemmin ja perusteellisemmin tämän tyypillisen keisariajan\nvainon syitä, varsinkin, koska tässä esiintyvät suurin piirtein\nkaikki ne tekijät, jotka aiheuttivat kristittyjen vainoja vanhan\najan marttyyriseurakunnassa, lukuunottamatta juutalaisten katkeraa\nvihamielisyyttä kristinuskoa kohtaan, vihamielisyyttä, josta on\npuhuttu toisessa yhteydessä.\n\nKuten tunnettua, on Markus Aurelius lempeimpiä, oikeamielisimpiä\nja ylevimpiä hallitsijoita, mitä Caesarien valtaistuimella\nmilloinkaan on istunut. Näin ollen voisi edellyttää, että samat\narvokkaat ominaisuudet olisivat painaneet leimansa myöskin keisarien\nsuhtautumiseen kristinuskoon ja kristittyihin. Niin ei kuitenkaan\nollut laita, etupäässä siitä syystä, että keisari oli vakaumukseltaan\nstoalaisen filosofian[3] kannalla ja katseli halveksien\nkristittyjä, joiden alttiutta kuolemaan Jeesuksen nimen tähden\nhän piti ymmärryksen puutteena ja joiden suurta kärsivällisyyttä\nvaikeimmissakin kärsimyksissä hän piti itsepäisyytenä ja\nuppiniskaisuutena. Keisarin suosimat stoalaiset filosofit, joilla\ntähän aikaan oli suuri vaikutusvalta hovissa ja jotka seurustelivat\nsiellä vapaasti, kiihoittivat keisarin mieltä kristittyjä vastaan.\n\nToinen tärkeä vainon syy oli panettelun ja parjauksen aiheuttama\nkiihtyneitten kansanjoukkojen viha ja ennakkoluulot.\n\nMitä tähän seikkaan tulee, niin oli kristittyjen palveluksessa\nolevat pakanalliset orjat saatu osaksi lupausten ja houkutusten,\nosaksi uhkausten ja kidutusten avulla tunnustuksen nimellä ja\nmuodossa esittämään kertomuksia lapsenmurhista ja sukurutsauksesta.\nFilosofi Caecilius Natalis esittää nämä herjaavat syytökset\nseuraavasti: \"Kun joku otetaan kristittyjen yhdyskuntaan, niin\nhänen luokseen tuodaan jauhoilla peitetty lapsi; tämän lapsen he\npistävät kuoliaaksi, leikkaavat sen sitten palasiksi ja jakavat\npalaset keskenään syödäkseen ne yhdessä; samoin juovat he myöskin\nsen veren ja sitoutuvat tällä inhottavalla tavalla keskinäiseen\nvaiteliaisuuteen.\" Toisessa paikassa esittää sama filosofi tämän\nsyytöksen näin: \"Kristityillä on tapana tulla yhteen määrättynä\npäivänä syömään ja juomaan. Kokouksessa ovat edustettuina molemmat\nsukupuolet, ollen siellä myös sisaruksia ja veriheimolaisia. Syötyään\nja juotuaan näissä pidoissa, he heittävät lihapalan koiralle, joka\non sidottu kynttiläjalkaan. Koiran hypähtäessä tavoittamaan lihaa se\nvetää kumoon kynttiläjalan, ja kun näin on tullut pimeä, harjoitetaan\nsiellä siveettömyyttä ja sukurutsausta.\"\n\nHerää kysymys: mistä sai ilkeämielinen panettelunhalu edes\nnäennäistä aihetta tällaisien syytöksien tekemiseen, kun on kyseessä\nmarttyyriajan kristityt, joiden pyhä elämä ja hurskas vaellus ovat\nesikuvallisia kaikkien aikojen kristityille. Tähän vastaa Hagerup\nseuraavasti.\n\n\"Mitä ensimmäiseen syytökseen tulee, että nimittäin kristityt\nkokouksissaan teurastivat lapsen jne., näyttää siltä, että tämän\njärjettömän tarun aiheena on ollut kristittyjen oppi pyhästä\nehtoollisesta ja sen toimittamisesta, sillä melkein jokainen sana\nCaeciliuksen esityksessä viittaa silminnähtävästi siihen.\n\n\"Ensinnäkin tuo julkea pilkkaaja sanoo, että 'kristityt murhasivat\nlapsen' kokouksissaan. Nyt on tunnettu tosiasia, että ensiajan\nkristittyjen tapana oli kutsua Vapahtajaamme tällä nimellä [Justinos\nMart. Dialog, pag. 35.], niinkuin hänelle annetaan sama nimi\nraamatussakin (Jes. 9,5). Erikoisesti lienevät ensiajan kristityt\njuuri siinä rukouksessa, jonka he lukivat välittömästi ehtoollisen\nviettämisen edellä, nimittäneet Jeesusta 'Jumalan pyhäksi lapseksi.'\nEdelleen sanotaan, että kristityt 'murhasivat tämän lapsen', jolla\nepäilemättä viitataan Jeesuksen Kristuksen kuolemaan, jota pyhässä\nehtoollisessa juhlallisesti julistettiin. Että tämä lapsi olisi\nollut 'peitetty jauhoilla', johtuu kristittyjen opista Jeesuksen\nKristuksen ruumiin yhteydestä siunatun leivän kanssa. Edelleen\nsanotaan, että kristityt 'leikkaavat sen sitten palasiksi ja jakavat\npalaset keskenään.' Tämä syytös näyttää aiheutuvan siitä tavasta,\njota ensimmäiset kristityt noudattivat ehtoollisen vietossa, että\nnimittäin tuotiin yksi ainoa leipä, joka murrettiin palasiksi ja\njaettiin sitten ehtoollisvieraille. Että heidän syytettiin juovan\nverta, on ilmeisesti otettu kalkin käyttämisestä ja Jeesuksen\nKristuksen veren nauttimisesta ehtoollisessa.\n\n\"Mutta nyt herää kysymys: miten saattoivat pakanat joutua sekoittamaan\nasioita tällä tavalla, ja miksei heillä ollut niistä parempaa ja\ntotuudenmukaisempaa tietoa? Voidaksemme saada tietää asianhaarojen\noikean sisäisen yhteyden on meidän kiinnitettävä huomio seuraaviin\nseikkoihin. Ensimmäiset kristityt viettivät pyhää ehtoollista yöllä\nmuistoksi ehtoollisen ensimmäisestä asettamisesta, mikä tapahtui\nsinä yönä, jona Jeesus kavallettiin; samoin se tapahtui yksityisissä\nkokoustilaisuuksissa, koskapa heillä ei vielä ollut eikä saanut\nolla julkisia kirkkoja tahi kokoushuoneita, sekä suljettujen ovien\nsisäpuolella, jolloin siis ei ainoakaan pakana voinut päästä sisälle.\nKun nyt pakanat syvästi inhosivat kaikkia salaisia kokouksia, koskapa\nniissä oli punottu vaarallisimmat kapinasuunnitelmat [Livius, Hist.\nRom. Libr. XXXVIII.], niin tämä oli omiaan herättämään heissä\nepäluuloja, että näissä salaisissa kokouksissa puuhailtiin jotakin\nvaarallista ja tehtiin jotakin sopimatonta, sitäkin suuremmalla\nsyyllä, kun niihin ei ollut vapaata pääsyä muilla kuin kristityillä\nitsellään. Toisaalta kiusasi heitä uteliaisuus saada tietää mitä\nsiellä todella tapahtui. Kun nyt kristittyjen palvelijoiden joukossa\noli myöskin pakanoita, niin ryhdyttiin uhkauksin ja lupauksin\npakottamaan heitä sanomaan, mitä he mahdollisesti olivat nähneet\ntahi kuulleet kristittyjen hommista heidän kokouksissaan. Nämä,\njoihin nähden kuulustelussa käytettiin kidutustakin, pakotettiin\nsanomaan sellaista, mitä he tiesivät, mutta he sanoivat myöskin\nsellaista, mitä he oikeastaan olivat tietävinään, että nimittäin\nhe ovat kuulleet, miten kristityt puhuivat _lapsesta, joka oli\nteurastettu ja jonka ruumis ja veri oli syötävä ja juotava_. Tämä\noli nyt kaikki, mitä palvelijat tiesivät sanoa, sillä itse he eivät\nmilloinkaan olleet nähneet ehtoollista jaettavan. Mutta niin niukkaa\nja riittämätöntä kuin tämä olikin, tarjosi se kuitenkin kiukkuisille\nja epäluuloisille pakanoille täysin riittävän aiheen tuon inhottavan\nlapsenmurhajutun sepustamiseen sekä kauhistavan syytöksen tekoon\nkristittyjä vastaan.\n\n\"Toinen kristittyjä vastaan esitetty karkea ja häikäilemätön\nsyytös oli se, että he muka kokoustilaisuuksissa harjoittivat\nepäsiveellisyyttä ja sukurutsausta. Tämän syytöksen aiheena oli\nkaiken todennäköisyyden mukaan seuraava: Kristityillä ei ollut, kuten\njo on huomautettu, alun perin lainkaan julkisia kokoushuoneita;\nja vaikkapa heillä olisi ollutkin niitä, niin vainojen aikana ne\nkuitenkin riistettiin heiltä ja revittiin. Heidän täytyi siis\ntoimittaessaan jumalanpalveluksiaan tyytyä pitämään yksityisiä\nkokouksia, ja niitä pidettiin useimmiten yön aikaan, jotteivät he\njoutuisi kokemaan ikävyyksiä vihamiestensä taholta, jotka usein\neivät sallineet heidän kokoontua tälläkään tavalla. Nämä kokoukset,\nolivatpa ne miten viattomia tahansa, antoivat kuitenkin silloin\nniinkuin meidänkin päivinämme vihamielisille, ymmärtämättömille\nja pahansuoville henkilöille aihetta epäluuloon, pilkkaan ja\npanetteluun; ja niinpä saatiinkin pian kuulla näissä kuuluisissa\nkokouksissa pidettävän sopimatonta ja häpeällistä menoa. Mutta mistä\nhe tiesivät kristittyjen harjoittavan juuri epäsiveellisyyttä ja\nsukurutsausta? Niin, he kutsuivat toisiaan veljiksi ja sisariksi; ja\nsittenkuin pyhää ehtoollista oli vietetty, oli heidän tapana suudella\ntoisiaan sekä ottaa osaa ateriaan, jolle he itse olivat antaneet\nnimen agape, t.s. rakkaus eli rakkaudenateria. Kun nyt tosiaankin\ntapahtui näin, niin pakanat tekivät siitä sen johtopäätöksen, että\nnimitys veljet ja sisaret merkitsi veriheimolaisuutta; suutelemisen\nja rakkaudenaterian he selittivät samoin oman epäpuhtaan mielensä\nja omien tarkoitusperiensä mukaisesti merkiksi siveettömyyden\nharjoittamisesta. Ja kun nyt seurakunnassa oli myöskin sisaruksia,\nniin kukapa voisi epäillä, etteikö siellä harjoitettaisi myöskin\nsukurutsausta.\n\n\"Niin järjettömiä ja aiheettomia kuin nämä syytökset olivatkin, niin\nperusteellisesti kuin apologeetit niihin vastasivatkin kristittyjen\nviattomuuden todistamiseksi julkaisemissaan puolustuskirjoituksissa,\npakanat uskoivat niihin kuitenkin ja käyttivät niitä hyväkseen\ntehdäkseen kristityt vihatuiksi ja vastenmielisiksi sekä tuottaakseen\nheille kaikki ne ikävyydet, joihin heidän vihamielinen sydämensä voi\nkiihoittaa heitä.\"\n\nKristittyjen syyksi luettiin myös suuret kansalliset onnettomuudet:\nrutto, nälänhätä ja maanjäristykset. Näin tapahtui myös Markus\nAureliuksen aikana, ja sekin kuvastuu osaltaan Lyonin tapahtumissa.\nVähässä Aasiassa sattui näihin aikoihin voimakkaita maanjäristyksiä,\njolloin tuhoutui useita suurempia ja pienempiä kaupunkeja. Tämäkin\nankara luonnonmullistus pantiin kristittyjen syyksi, sillä oltiin\nsitä mieltä, että kristityt hyljätessään vanhat jumalat ja niiden\npalveluksen, olivat loukanneet niitä sekä että niitä ei voitu\nlepyttää muulla kuin kristittyjen verellä.\n\nMutta kristityt eivät loukanneet ainoastaan taivaallisia jumaluuksia,\nvaan myös maallisia kieltäytyessään jyrkästi ja päättävästi\nuhraamasta jumalaksi julistetun keisarin kuvalle ja vannomasta hänen\ngeniuksensa, suojelushenkensä kautta. Täten he pakanain mielestä\njoutuivat syyllisiksi rikokseen, joka on raskaimpia mitä rikoslaki\ntuntee, nimittäin majesteettirikokseen. Tämä onkin todellisuudessa\nvainojen tärkein ja keskeisin aihe, niiden suuri valtiopoliittinen\nperussyy[4]. Ja tämä seikka myös osaltaan luo valaistusta siihen\nmerkilliseen ilmiöön vanhan ajan vainojen historiassa, että\nusein juuri parhaat ja jaloimmat hallitsijat, kuten Trajanus ja\nMarkus Aurelius, esiintyvät kristinuskon kaikkein kiivaimpina ja\njohdonmukaisimpina vainoojina. Samaa on sanottava myös Deciuksesta ja\nDiocletianuksesta, jotka molemmat tekivät voitavansa Rooman vanhan\nkunnian sekä valtakunnan eheyden ja menestymisen puolesta.\n\nEdellämainittujen yleisluontoisten syiden lisäksi tulee Lyonissa\nvielä muuan paikallinen tilapäissyy, joka sekin osaltaan lisäsi\nhuomattavasti vainon ankaruutta. Näihin aikoihin vietettiin\nnimittäin mainitussa kaupungissa suuria pakanallisia kilpaleikkejä\ngladiaattorinäytäntöineen. Ne aiheuttivat suunnattoman kansantulvan,\nja niin alettiin katsojain huviksi etsiä kristittyjä ja rääkätä heitä\nkaikin mahdollisin tavoin.\n\nVainon jälkeen Viennan ja Lugdunumin seurakunnat kirjoittivat Aasian\nja Fryygian seurakunnille kiertokirjeen, joka sisältää tarkan ja\nasiallisen kuvauksen tapahtumien kulusta näissä kaupungeissa noina\nkauhun päivinä.\n\nKirkkoisä Eusebios on kirkkohistoriansa V. kirjan 1-4\nluvuissa säilyttänyt meille tämän verrattoman kallisarvoisen\nmarttyyrihistoriallisen muistomerkin. Huomautettuaan ensiksi niistä\nmonista tuhansista kristityistä, jotka keisari Markus Aureliuksen\naikana kärsivät todistajakuoleman, hän lausuu johdannossaan\nmainittuun kiertokirjeeseen seuraavaa: \"Heidän kohtalonsa,\njoka todella ansaitsee kuolemattoman muiston, on säilytetty\nkirjallisesti tuleville sukupolville. Koko tuon kertomuksen,\njoka sisältää sangen laajan esityksen siitä ja jolla ei ole vain\nhistoriallista, vaan myöskin opettava sisältö, olen liittänyt\nmarttyyrihistorialliseen kokoelmaani. Sen taasen, mikä on yhteydessä\nnykyisen kirjallisen yritykseni kanssa, olen poiminut sieltä ja\nasetan tähän. Toiset historioitsijat olisivat varmaankin ottaneet\nesityksensä aiheeksi vain sodassa saavutetut voitot, viholliselta\nvalloitetut voitonmerkit, sotapäälliköiden erinomaiset urotyöt\nja sotamiesten urhoollisuuden. -- -- -- Mutta meidän historiamme\nJumalan valtakunnasta on katoamattomiin patsaisiin piirtävä\nkertomukset suurmerkityksellisistä rauhan taisteluista sielun levon\nvoittamiseksi, samoinkuin niistäkin, jotka tässä taistelussa ovat\nosoittaneet miehen mieltä ja sankarikuntoa enemmän totuuden puolesta\nkuin isänmaan, enemmän uskon kuin lähimpien omaisten puolesta sekä\nikuiseksi muistoksi julkijulistava taistelijoiden kestävyyttä\nuskon puolesta, heidän koeteltua rohkeuttaan, heidän taistelussa\npahoja henkivaltoja vastaan saavuttamiaan voitonmerkkejä, heidän\nvoittojaan näkymättömistä vihollisista ja kaiken lisäksi heidän\nvoitonseppeleitään.\"\n\nEsitämme seuraavassa mainitun kiertokirjeen, jossa silminnäkijä\ndramaattiseen tapaan kuvailee vainoa, joka marttyyrien historiassa on\nvertaa vailla niin hyvin todistajakuoleman kärsineiden seurakunnan\njäsenten kärsimyksiin kuin heidän niissä osoittamaan sankaruuteen\nnähden.\n\n\"_Viennan ja Lugdunumin seurakuntien kiertokirje pyhän piispa\nPotheinoksen ja monien muiden marttyyriosta_.\"\n\n\"Kristuksen palvelijat Viennan ja Lugdunumin seurakunnissa Galliassa\ntoivottavat Aasiassa ja Fryygiassa oleville veljilleen, joilla meidän\nkanssamme on sama usko ja sama lunastuksen toivo, rauhaa, armoa ja\nkunniaa Jumalalta, Isältä ja Herraltamme Jeesukselta Kristukselta.\n\n\"Tarkoin esittämään nykyisen ahdistuksen suuruutta ja pakanain\nhehkuvaa vihaa pyhiä kohtaan sekä sitä, mitä autuaat marttyyrit\novat kestäneet, ei kieli kerkeä eikä kynä pysty, yhtä vähän kuin\nyleensä on mahdollista perinpohjaisesti kuvailla niitä. Sillä\nvastustaja ryntäsi kimppuumme kaikella voimalla ja antoi meille\njo siten esimaun varmasti kerran tapahtuvasta tulemuksestaan. Hän\nei jättänyt mitään koettamatta; hän totutti omiansa ja harjoitti\nheitä jo ennakolta Jumalan palvelijoita vastaan, niin että meiltä\nei ainoastaan suljettu yksityisiä taloja, kylpylöitä ja yleisiä\npaikkoja, vaan ettei kukaan meistä kerta kaikkiaan saanut näyttäytyä\nheille missään. Mutta Jumalan armo taisteli puolestamme heitä vastaan\npelastaen heikot; se asetti vainoojia vastaan lujia patsaita,\njotka kestävyydellään saattoivat kääntää itseään vastaan pahan\nkaikki ryntäykset. He astuivat häntä vastaan, kestäen kaikenlaiset\nhäväistykset ja rangaistukset, sekä kiiruhtivat, ylenkatsoen kaikkea\ntuota, Kristuksen luo, ja siten he itse teossa todistivat todeksi,\n_että tämän nykyisen ajan kärsimykset eivät ole verrattavat siihen\nkirkkauteen, joka on ilmestyvä meihin_. [Room. 8, 18]\n\n\"Ja ensin he miehekkäästi kestivät kaiken, mitä kokoontuneet\nkansanjoukot tekivät heille: huudot, lyönnit, raastamiset sinne\ntänne, ryöstöt, kivenheitot, vangitsemiset, lyhyesti sanoen kaiken,\nmitä raivostunut kansanjoukko niin mielellään tekee vihamiehilleen\nja vastustajilleen. Sitten sotapäällikkö ja kaupungin viranomaiset\nveivät heidät torille, missä heitä kuulusteltiin koko joukon\nläsnäollessa, ja kun he tunnustivat, heitettiin heidät vankilaan\nmaaherran tuloon asti. Kun heidät sittemmin vietiin tämän eteen,\nniin hän salli harjoitettavan kaikenlaista raakuutta heitä kohtaan.\nEräs veljistä oli Vettios Epagathos, joka ollen täynnä sydämellistä\nrakkautta Jumalaa ja lähimmäisiään kohtaan, noudatti niin ankaraa\nelämäntapaa, että hänestä, vaikka olikin vielä nuori, oli yhtä\nkiitettävä todistus kuin vanhasta Sakariaasta. Sillä hän vaelsi\nkaikissa Herran käskyissä ja säännöksissä nuhteettomana sekä oli\nväsymätön auttamaan lähimmäistään kaikin mahdollisin tavoin,\nollen sen ohella täynnä kiivautta Jumalan puoleen ja palava\nhengessä. Kun hän oli tällainen, niin hän ei voinut sietää niin\nväärää oikeudenkäyttöä meitä kohtaan, vaan hänet valtasi syvä\nvastenmielisyys ja puolustaessaan veljiä väittäen, ettei heissä\nollut mitään jumalankieltämistä eikä jumalatonta, hän anoi, että\nhäntä itseäänkin kuulusteltaisiin. Silloin tuomioistuimen ympärillä\nseisovat nostivat huudon häntä vastaan (sillä hän oli arvossapidetty\nmies). Mutta maaherra ei kiinnittänyt mitään huomiota hänen\nesittämäänsä oikeudenmukaiseen pyyntöön, vaan kysyi häneltä, oliko\nhänkin kristitty, ja kun Epagathos korkealla äänellä tunnusti tämän,\nniin otettiin hänetkin uskontodistajain valittuun joukkoon. Häntä\nnimitettiin kristittyjen puolustajaksi, mutta hänellä oli itsessään\npuolustaja, Sakariaan henki. Tämän hän osoitti sen rakkauden\ntäyteydellä, jolla hän päätti uhrata vieläpä elämänsäkin veljien\npuolustamiseksi. Sillä hän oli ja on Kristuksen totinen opetuslapsi,\njoka seuraa Karitsaa, mihin ikänä Hän menneekin.\n\n\"Mutta nyt huomattiin mikä ero tapahtui muissa. Ensimmäiset\nuskontodistajat tulivat ilmi ja olivat valmiit sekä tekivät\ntodistajatunnustuksen kaikella urhoollisuudella. Mutta ilmi tulivat\nmyöskin valmistumattomat, jotka vielä olivat liian heikkoja kestämään\nsuuren taistelun kilvoitusta. Näistä lankesi n. kymmenkunta\naiheuttaen meille siten suurta murhetta ja rajatonta huolta samoin\nkuin he lamauttivat niiden uhrautuvaisuutta, joita ei vielä oltu\npidätetty. Nämä, kaikista kärsimistään ikävyyksistä huolimatta,\ntukivat kuitenkin marttyyrejä eivätkä hyljänneet heitä. Silloin\nme kaikki olimme suuren ahdistuksen ja levottomuuden vallassa,\nlevottomuuden, joka johtui tunnustuksen epävarmuudesta, ja vaikka\nme emme pelänneetkään meitä uhkaavia tuskia, niin olimme kuitenkin\nsyvästi huolissamme taistelun päätöksestä ajatellessamme, että\njoku kenties lankeaa. Joka päivä vangittiin ne, jotka olivat\nmahdollisia täyttämään uskontodistajain lukua, niin että vihdoin\nmolemmista seurakunnista oli pidätetty kaikki kelvolliset miehet,\nne, joiden avulla seurakuntalaitoksemme pääasiallisesti oli\nkehittynyt ja jotka olivat sen kantajoukkona. Mutta pidätettyjen\njoukossa oli myös muutamia meikäläisiä pakanallisia orjia, sillä\nmaaherra oli julkisesti käskenyt etsimään meitä kaikkia. Peläten\ntuskia, joita näkivät pyhien kestävän, ja sotamiesten kiihoittamina\nnämä sepustelivat saatanan neuvosta valheita meitä vastaan\nthyesteiläisistä aterioista ja oidipolaisista sekaantumisista\n[Pakanat syyttivät, kuten tunnettua, kristittyjä ihmislihan\nsyömisestä ja kielletystä yhteydestä äitiensä kanssa, ja näiden\nrikoksien merkitsemiseksi he käyttivät tekstissä löytyviä nimityksiä.\nMykenain kuningas Thyestes eli nimittäin tarun mukaan luvattomassa\nyhteydessä veljensä Atreuksen puolison kanssa, jonka johdosta\nviimeksi mainittu valmisti edelliselle tämän tietämättä hänen omat\npoikansa ateriaksi. Ja Oidipos, Theben kuningas, otti, lyötyään\ntietämättään kuoliaaksi oman isänsä, samoin tietämättään oman äitinsä\nIokasten puolisokseen.] sekä vielä muustakin, mitä meidän ei ole\nsoveliasta mainita eikä ajatella, niin, mistä me kerta kaikkiaan\nrohkenemme uskoa, ettei sellaista ole milloinkaan missään tapahtunut\nkeidenkään ihmisten keskuudessa. Kun tieto tästä levisi, niin kaikki\nvaltasi eläimellinen raivo meitä vastaan, niin että vaikkakin\nmuutamat tuttavuutensa tähden olivat olleet suopeita meille, nyt\nnämäkin täyttyivät hehkuvasta vihasta meitä kohtaan ja raivoissaan\nkiristelivät hampaitaan meitä vastaan. Silloin meni täytäntöön\nHerramme sana: '_Tuleepa aika, jolloin jokainen, joka tappaa teidät,\nluulee tekevänsä uhripalveluksen Jumalalle_.' [Joh. 16,2] Silloin\npyhät marttyyrit kärsivät tuskia, joita ei voi kuvata kerkeinkään\nkieli, sillä saatana teki kaiken voitavansa, jotta heistä voitaisiin\nlausua edes jotakin häpeällistä. Erikoisen kiihkeänä puhkesi niin\nhyvin kansan kuin maaherran ja sotamiesten raivo Sanctusta, Viennan\ndiakonia, vastaan, samoin Maturusta, joka äskettäin oli valistunut\n[Kastettu], mutta osoittautui nyt urhoolliseksi taistelijaksi, sekä\nPergamoksesta kotoisin olevaa Attalosta vastaan, joka aina oli ollut\ntäkäläisten kristittyjen patsas ja tuki, kuin myös Blandinaa vastaan,\njossa Kristus näytti, että se, mikä on halpaa, vähäpätöistä ja\nhalveksittua ihmisten edessä, on Jumalan edessä arvollinen saamaan\nsuuren kunnian rakkaudestaan Häneen, rakkaudesta, joka osoittautuu\nvoimassa eikä vain kersku tyhjällä ulkomuodolla. Sillä samalla kun\nme kaikki pelkäsimme -- ja hänen maallinen hallitsijattarensakin,\njoka oli taistelijana uskontodistajain joukossa, oli levoton --\najatellen, että Blandina ruumiillisen heikkoutensa tähden ei\nuskaltaisi rohkeasti tehdä tunnustustaan, niin hänet täytettiin\nsellaisella voimalla, että hänen pyövelinsä, jotka vaihtaen vuoroa,\nkaikin tavoin kiduttivat häntä aamusta iltaan, vihdoin uupuivat ja\nkävivät voimattomiksi sekä tunnustivat itsensä voitetuiksi, kun\neivät enää tietäneet mitään, mitä olisivat voineet tehdä hänelle, ja\nihmettelivät, että hän vielä oli elossa, kun koko hänen ruumiinsa\noli runneltu ja täynnä avoimia haavoja ja kun oli ilmeistä, että\njo yhdenkinlainen kidutus olisi ollut kylliksi tuottamaan hänelle\nkuoleman, puhumattakaan niin monista ja niin ankaroista. Mutta tuo\nautuas ammensi urhoollisena taistelijattarena itse tunnustuksesta\nuutta voimaa. Hänelle oli virvoittava ja elähyttävä ja tuskia\nvaimentava keino kaikkea vastaan, mitä hän kärsi, lausua sanat:\n'Minä olen kristitty, eikä meidän keskuudessamme harjoiteta\nmitään ilkeyttä.' Myöskin Sanctus kesti aivan erinomaisella ja\nyli-inhimillisellä urhoollisuudella kaikki kidutukset, joilla\nihmiset rääkkäsivät häntä. Kun jumalattomat toivoivat kidutusten\nhellittämättömyyden ja suuruuden avulla voivansa puristaa häneltä\nsopimattoman tunnustuksen, niin hän vastusti heitä sellaisella\njärkkymättömällä lujuudella, että hän ei sanonut nimeään eikä\nmyöskään ilmoittanut kansaansa eikä isänmaataan eikä säätyään,\noliko hän orja vai vapaa, vaan vastasi ainoastaan jokaiseen hänelle\nesitettyyn kysymykseen latinan kielellä: '_Minä olen kristitty_.'\n\n\"Tämän hän tunnusti kerta toisensa perään mainitsematta nimeään,\nisänmaataan, sukuperäänsä tahi mitään muuta seikkaa, joten pakanat\neivät kuulleet häneltä mitään muuta ääntä. Tämä herätti maaherrassa\nja pyöveleissä katkeraa kiukkua häntä kohtaan, joten he, kun eivät\nenää tienneet, mitä olisivat tehneet hänelle, lopulta asettivat\nhehkuvia metallilevyjä hänen ruumiinsa arimmille osille. Ne tosin\npaloivat, mutta Sanctus pysyi taipumattomana ja horjumattomana\nsekä piti lujasti kiinni tunnustuksestaan sen taivaallisen\nelämänvedenlähteen kostuttamana ja vahvistamana, mikä kumpuilee\nKristuksen sydämestä. Hänen ruumisparkansa todisti kuitenkin, mitä\nhän oli kärsinyt: se oli kokonaan täynnä haavoja ja verisohjua,\nsitäpaitsi kokoonpuristunut ja kadottanut kaiken inhimillisen muodon.\nMutta Kristus, joka oli kärsinyt hänessä, kirkastui myöskin hänessä\nsuuresti, ruhjomalla vastustajan ja antamalla toisille esimerkin\nsiitä, ettei ole mitään peloittavaa siellä, missä on Isän rakkaus;\nei mitään tuskaa siellä, missä on Kristuksen kirkkaus. Sillä kun\njumalattomat muutamien päivien kuluttua jälleen kiduttivat marttyyria\nja luulivat saavansa hänet valtoihinsa kidutetun haavojen ollessa\najettuneita ja tulehtuneita, niin ettei hän edes sietänyt käsin\nkoskettamista, tahi otaksuivat hänen herättävän kauhua toisissa, jos\nhän kuolisi kidutuksiin, ei hänelle tapahtunutkaan mitään tällaista,\nvaan lisäksi vielä hänen ruumiinsa suoristui jälleen vastoin kaikkea\nihmisodotusta, ja hän sai takaisin entisen muotonsa ja jäsentensä\nkäytön, joten hänen toinen kidutuksensa ei muodostunut miksikään\nrääkkäykseksi, vaan Kristuksen armon kautta hänen parantumisekseen.\nEräs nainen, Biblis, oli niiden joukossa, jotka olivat kieltäneet\nuskon. Saatana luuli jo nielleensä hänet, mutta tahtoi myös\nhäväistyksen avulla tehdä hänen kadotuksensa täydelliseksi. Hän\nantoi sentähden viedä hänet kidutettavaksi, pakottaakseen hänet jo\nheikkona ja masentuneena tunnustamaan ne jumalattomat rikokset,\njoista meitä syytettiin. Mutta kidutettaessa hän tuli jälleen\njärkiinsä, hän niin sanoaksemme heräsi jälleen syvästä unesta,\nmuisti ajallisen rangaistuksen alaisena helvetin iankaikkisen vaivan\nja vastusti rienaajia lausumalla heille vasten kasvoja: 'Kuinka\nvoisivat sellaiset ihmiset syödä lapsia, jotka eivät saa nauttia edes\njärjettömäin eläinten verta?' Sitten hän tunnustautui kristityksi ja\nyhtyi marttyyrien valittuun parveen.\n\n\"Kun nyt Kristus marttyyrien kestävyyden avulla oli tehnyt\ntehottomiksi nämä tyrannimaiset rankaisukeinot, niin perkele\nkeksi toisia menettelytapoja, sellaisia nimittäin, että kristityt\nsuljettiin vankilaan, pimeisiin ja kauhistuttaviin paikkoihin, että\njalat pantiin jalkapuuhun, joka sitten pingoitettiin aina viidenteen\nreikään [Tämä oli eräänlainen kidutus. Molemmin puolin hirttä oli\nviisi reikää samassa linjassa. Näiden reikien mukaan määrättiin\nsäärien ja samalla kidutuksen asteet. Viides reikä oli äärimmäinen\naste, jonka kautta jalkojen täytyi olla pingoitettuina toisistaan jo\nyli kolme kyynärää.] ja muita samanlaisia kidutuksia, jollaisilla\nkatkeroituneet ja lisäksi perkeleen täyttämät pyövelinrengit\nkiusaavat vangittuja. Siksipä näistä useimmat uupuivat uneen\nvankilassa, niin monet nimittäin, kuin Herra tahtoi sillä tavalla\nkutsua pois maailmasta näyttämällä heissä kirkkautensa. Sillä ne,\njoita oli niin ankarasti kidutettu, ettei olisi luullut heidän enää\nvoivan elää, vaikkapa heille annettaisiin miten huolellista hoitoa\ntahansa, jäivät tosin vankilassa vaille inhimillistä huolenpitoa,\nmutta Herra vahvisti ja voimistutti heitä ruumiillisesti ja\nhengellisesti niin, että he jopa kehoittivat ja lohduttivat toisia.\nÄskentulleet sitävastoin, jotka juuri oli vangittu, eivät kestäneet\nvankilan vaivoja siitä huolimatta, ettei heidän ruumiinsa ollut\ntarvinnut kestää minkäänlaisia kidutuksia, vaan kuolivat siellä.\nMyöskin yli 90 v. vanha Lugdunumin seurakunnan piispa, autuas\nPotheinos, joka oli niin heikko ruumiiltaan, että hän voimattomuuden\ntähden tuskin enää voi hengittää, mutta jonka urhoollisuuden henki\noli puettanut voimalla hänessä sisällisesti asuvan voimakkaan\nmarttyyriuden halun takia, tuotiin väkivaltaisesti tuomioistuimen\neteen. Hänen ruumiinsa oli tosin vanhuuden ja sairaalloisuuden\ntähden kokonaan heikontunut, mutta hänen sielunsa oli täynnä\nvoimaa, jotta Kristus voisi hänessä viettää riemukulkua. Hänet\nsotamiehet veivät kaupungin viranomaisten saattamana raivoisan joukon\npilkkahuutojen kaikuessa ja häväistyksien ladellessa, ikäänkuin\nolisi hän ollut Kristus itse, tuomioistuimen eteen, missä hän teki\nihanan tunnustuksen. Kun maaherra kysyi häneltä, kuka on kristittyjen\nJumala, niin hän vastasi: 'Jos olet arvollinen, niin saat sen\ntietää.' Senjälkeen häntä armottomasti raahattiin ja hän sai monta\nhaavaa. Kaikki pahoinpitelivät häntä lainkaan kunnioittamatta hänen\nkorkeaa ikäänsä; lähinnä olevat käsin ja jaloin kaikin tavoin,\netäämpänä olevat taasen heittivät hänen päälleen mitä sattuivat\nsaamaan käsiinsä, ja kaikki tämä tapahtui siinä mielessä, että he\ntäten kostivat jumaliensa puolesta, luulivatpa he tekevänsä suuren\nsynnin ja rikoksen, jos kuka jotenkin jäi jäljelle hillittömässä\nraivossa häntä kohtaan. Vihdoin Potheinos heitettiin vankilaan, kun\nhän enää tuskin voi hengittää, ja kuoli siellä kahden päivän\nkuluttua.\n\n\"Täällä ilmeni nyt tavallaan Jumalan hallituksen suuruus ja\nJeesuksen rajaton armahtavaisuus [Kiertokirjeen tekijä kutsuu sitä\nJeesuksen armahtavaisuudeksi, että kieltäjillä ei ollut mitään apua\nkieltämisestään ja että siis seurakunta säästyi pelolta ja yksityiset\njäsenet siltä vaaralta, että vieläkin useammat olisivat voineet\nkieltää; tahi pitää hän, mikä on vieläkin luultavampaa, Kristuksen\narmahtavaisuutena sitä, että kieltäjät säilytettiin vankilassa ja\nsaivat siellä sekä aikaa että tilaisuutta kääntyä takaisin uskoon.]\nsellaisena, että sen vertaa lienee harvoin nähty seurakunnassa,\nmutta se on kuitenkin täysin sopusoinnussa Kristuksen viisaan\njohdatuksen kanssa. Ne nimittäin, jotka kristittyinä ensi kertaa\nvangiksi otettaessa olivat kieltäneet Kristuksen, heitettiin siitä\nhuolimatta vankilaan ja heidänkin täytyi joutua saman väkivaltaisen\nkohtelun alaisiksi. Heidän kieltonsa ei auttanut heitä lainkaan\ntänä aikana, vaan samalla kun tunnustajain kristittyinä, joita he\nolivatkin, täytyi olla vankilassa eikä heitä muutoin voitu syyttää\nmistään muusta, niin säilytettiin myös näitä vankeina murhamiesten\nja rikollisten tavoin, ja he kärsivät suhteellisesti kaksinkertaisen\nrangaistuksen toisiin verraten. Sillä edellisille tuotti kuitenkin\nsyvää lohdutusta marttyyriuden iloinen odotus, lupauksien\ntoivo, rakkaus Kristukseen ja Isän Henkeen, mutta jälkimmäisiä\nvaivasi heidän paha omatuntonsa niin paljon, että kaikki muut jo\nohikulkiessaan voivat tuntea heidät ulkomuodosta. Edelliset kulkivat\neteenpäin iloisina, heidän kasvojaan kaunisti ylevä arvokkuus ja\nhe näyttivät suuressa määrin miellyttäviltä, niin, kahleetkin\nkietoivat heitä kuten sorja seppel, koriste oiva; he muistuttivat\nmorsianta, joka on puettu kultakirjoon kaikin kaunisteltuun, somin\nkoristeltuun hääpukuun, tuoksuen tällöin Kristuksen elämänhajua,\naivan kuin olisi heitä voideltu luonnollisella sulotuoksuisella\nvoiteella. Mutta jälkimmäiset olivat häpeissään, masentuneita,\nrumannäköisiä ja kaikin tavoin vastenmielisiä, jota paitsi pakanat\npilkaten kutsuivat heitä heikoiksi ja pelkurimaisiksi ihmisiksi;\nheitä syytettiin murhamiehiksi, ja mikä pahinta, he olivat\nkadottaneet niin arvokkaan ja autuaaksitekevän nimen. Kun toiset\nnäkivät tämän, niin heidän vakaumuksensa varmistui, ja kaikki,\njotka vangittiin, tunnustivat empimättä, tuon pirullisen ajatuksen\n(kieltää Kristus) tulematta heidän mieleensä. Senjälkeen muodostui\nheidän marttyyriutensa erilaiseksi. Sillä he sitoivat kaikenlaisista\nerivärisistä kukista seppeleen ja toivat sen Isälle. [Merkitsee\ntavallisella kielellä sanottuna: he kestivät Jumalan, Isän, kunniaksi\nerilaisia kuolintapoja, mikä minkinlaisen.] Siksipä nuo urhoolliset\ntaistelijat voittivatkin säteilevän seppeleen, kuolemattomuuden\nkirkkaan kunniankruunun, nuo taistelijat, jotka olivat kestäneet\nkamppailun niin moninkertaisen sekä saavuttaneet voiton niin\nsuuren ja jalon. Maturus, Sanctus, Blandina ja Attalos vietiin\nnyt areenalle petojen eteen, jotta he tuottaisivat kokoontuneelle\npakanalliselle kansanjoukolle epäinhimillistä katseltavaa, ja\nmeidän tähtemme järjestettiin nyt innokkaasti eläintaistelupäivää.\nMaturuksen ja Sanctuksen täytyi jälleen kestää monenlaisia kidutuksia\namfiteatterissa, aivan kuin he eivät ennen olisikaan kärsineet\nmitään, tahi päinvastoin he taistelivat kuten sankarit, jotka jo\nuseampaan kertaan ovat voittaneet vastustajan ja nyt taistelevat\nitse kruunusta; [Samoinkuin monet muut kuvaukset, on tämäkin otettu\nkilpaleikeistä. Niissä täytyi voittajain aina uudelleen taistella\ntoistensa kanssa; viimeiseksi jääneet taistelivat kruunusta, t.s.\nvoitonseppeleestä.] jälleen ruoskitsemisia [Oli tavallista, että\neläintaistelijat, n.k. bestiarii, ennenkuin he taistelivat eläinten\nkanssa, ruoskittiin.], joihin he siellä jo olivat tottuneet; jälleen\nraastoivat heitä pedot edestakaisin; sanalla sanoen kaikkea, mitä\nraivoisa, hurjistunut kansanjoukko kaikilta tahoilta huutaen\nvaati, sekä vihdoin vielä rautatuoli [Paahtamista varten tehty\nkidutusväline; se kuumennettiin hehkuvaksi sen alle asetettujen\nhiilien avulla, ja tuomittu asetettiin sen päälle.], jossa heidän\nruumiinsa paahdettiin, niin että palaneen käry täytti katsojain\nsieraimet. Mutta tähänkään eivät vielä herjat tyytyneet, vaan\njoutuivat vielä suuremman raivon valtaan tahtoen voittaa marttyyrien\nkestävyyden. Siitä huolimatta he eivät kuulleet Sanctukselta mitään\nmuuta kuin sen tunnustuksen, jonka hän oli lausunut alusta. Kun nyt\nelämä sitkeästi pysyi marttyyreissä tuossa suuressa taistelussa,\nniin heidät vihdoin mestattiin, senjälkeen kun he olivat olleet koko\ntämän päivän ihmisten ihmeteltävinä kaiken sen monikirjavan vaihtelun\nsijaan, mikä on tavallista tuollaisissa taistelunäytännöissä.\nBlandina taasen ripustettiin paaluun [Orjia ja rikollisia\nristiinnaulittiin, ja kun Blandina oli orjatar, niin häntäkin\nkidutettiin näin.], jotta hän siten olisi irtipäästettyjen petojen\nsaaliina. Hänen kestävä rukouksensa ja asentonsa -- hän oli nimittäin\nripustettu ristin muotoon -- herätti taistelijoissa suurta rohkeutta,\nkun he nyt keskellä taistelun tuoksinaa saivat ruumiillisillakin\nsilmillään sisaren persoonassa nähdä Hänet, joka oli heidän\ntähtensä ristiinnaulittu, ja niin ne, jotka uskoivat Häneen, saivat\nvakuutuksen siitä, että jokaisella, joka kärsii Kristuksen kunnian\ntähden, on iankaikkinen osallisuus elävän Jumalan kanssa. Kun nyt\ntässä tilaisuudessa ei mikään peto koskenut häneen, niin hänet\notettiin alas paalusta sekä vietiin vielä kerran vankilaan, jotta\nhän voittojensa kautta useissa taistelun kamppauksissa toisaalta\nsaattaisi kavalan käärmeen perikadon ja turmion täydelliseksi,\ntoisaalta taasen, jotta hän, tuo pieni, heikko ja halveksittu nainen,\npuettuna suureen ja voittamattomaan jalotaistelijaan Kristukseen,\nuseaan erään kukistaisi vastustajan sekä, taistelussa kruunattuna\niäisyyden seppeleellä, vahvistaisi veljiä. Myöskin Attalosta --\nsillä hänkin oli kuuluisa -- vaati kansa kiihkeästi, ja hän astui\nesiin taistelu valmiina, tietoisena hyvästä omastatunnostaan, sillä\nhän oli oivallisesti harjoittautunut kristillisyyden periaatteissa\nsekä aina osoittautunut totuuden todistajaksi keskuudessamme. Häntä\nkuljetettiin ympäri amfiteatteria [Tämä oli tavallista, jotta\nkatselijat oppisivat tuntemaan kasvoista taistelijat ja petojen eteen\nheitettäviksi tuomitut.] ja hänen edellään kannettiin taulua, johon\noli kirjoitettu latinan kielellä: 'Tämä on Attalos, kristitty.'\nKansanjoukko kiehui kovin raivosta häntä kohtaan. Mutta kun maaherra\nsai kuulla hänen olevan Rooman kansalaisen, niin hän käski viedä\nhänet sekä muut vangit takaisin vankilaan, alisti asian keisarille ja\njäi odottamaan hänen päätöstään.\n\n\"Mutta kristityt eivät antaneet väliajan kulua hyödyttömästi ja\nhedelmättömästi, vaan heidän kestävyydessään ilmeni Kristuksen\nrajaton armahtavaisuus. Sillä elävän kautta kuollut virkosi jälleen\neloon [Tunnustajain sankariuskon rohkaisemana ja vahvistamana elpyi\nkieltäjäinkin sammunut rohkeus ja masentunut mieli, ja hekin saivat\nrohkeutta ja voimaa tunnustamiseen.], ja marttyyrit osoittautuivat\nhyväntahtoisiksi ja suopeiksi niitä kohtaan, jotka eivät olleet\ntulleet marttyyreiksi. Ja suuri oli neitseellisen äidin [t.s.\njalon ja ihanan marttyyriseurakunnan.] ilo, kun se saattoi jälleen\nelävinä vastaanottaa ne, jotka hän jo oli työntänyt pois luotaan\nkuolleina, epätäydellisinä sikiöinä. Sillä edellisten kautta\ntulivat useimmat niistä, jotka olivat kieltäneet, jälleen otetuiksi\näidin helmaan, syntyivät jälleen uuteen ehompaan elämään, tullen\npalaviksi hengessä, oppivat tunnustamaan, ja nyt eläviksi tehtyinä\nja vahvistettuina, astuivat Jumalan armollisen vaikutuksen avulla,\njoka ei tahdo yhdenkään syntisen kuolemaa, vaan joka iloitsee hänen\nparannuksestaan, tuomioistuimen eteen, jotta maaherra kuulustelisi\nheitä vielä kerran. Keisari oli nimittäin vastauksessaan määrännyt,\nettä ne, jotka kielsivät, tuli vapauttaa, mutta toiset mestata.\nKun nyt täkäläinen sangen väkirikas juhlakokous alkoi, kokous,\njohon oli saapunut ihmisiä kaikista maista, niin maaherra antoi\nmääräyksen tuoda autuaat marttyyrit väkijoukon nähtävinä kulkueessa\ntuomioistuimen eteen. Niinpä hän käski aloittaa kuulustelun\nuudelleen, ja kaikki ne, joilla oli Rooman kansalaisoikeus,\nmestattiin, mutta muut heitettiin petojen eteen. Mutta Kristuksen\nkirkkaus kävi täällä ylen ilmeiseksi ja suureksi, kun ne, jotka\naikaisemmin olivat kieltäneet, nyt, vastoin pakanain odotusta,\ntunnustivat. Sillä näitä kuulusteltiin erikseen, jotta heidät\nsittemmin vapautettaisiin; mutta he tunnustivat, ja heidät luettiin\nmarttyyrien valittuun joukkoon. Mutta niistä, jotka suljettiin\nulos tästä joukosta, tuli sellaisia, että näytti siltä, ikäänkuin\nheillä ei olisi ollut milloinkaan uskon hiventäkään, ei tuntuakaan\nhääpuvusta [Kristuksen vanhurskaudesta, johon tosiuskovaisen tulee\nuskossa pukeutua. Vrt. Room. 13, 14 ja Gal 3, 27. Tässä luvussa\naikaisemmin: 'Puettuina suureen ja voittamattomaan jalotaistelijaan\nKristukseen.' Viehättävän kuvan Kristuksen seurakunnasta yleensä\nja marttyyriseurakunnasta erikseen tässä suhteessa tarjoaa\nIlmestyskirjan 12, 1, jossa esiintyy vaimo, puettuna aurinkoon;\ntoisin sanoen seurakunta, puettuna Jeesuksen Kristuksen veriseen\nvanhurskauteen. Tämä seurakunta on perustettu kalliolle,\nKristukselle, ja niinpä se onkin voittamaton, kukistumaton. Sitä ei\nvoi, niinkuin marttyyrihistoria todistaa, mitkään helvetin vallat\ntuhota: ei mikään tuskan tuli eikä vainon valkea; ei nälkä eikä\nmiekka eikä mikään muu luotu, Room. 8: 31-39.] tahi ajatustakaan\njumalanpelosta, vaan he olivat jo vaelluksellaan häväisseet totuuden\ntien, t.s. kadotuksen lapsia. Kaikki muut liittyivät seurakuntaan.\nTässä kuulustelutilaisuudessa oli saapuvilla myöskin muuan\nAleksander, synnyltään fryygialainen, ammatiltaan lääkäri, joka oli\nasunut monta vuotta Galliassa ja joka rakkautensa tähden Jumalaan\nja rohkeamielisen puhetaitonsa johdosta -- sillä hänellä oli tässä\nsuhteessa apostoliset lahjat -- oli miltei yleiseen tunnettu. Tämä,\nseisoessaan tuomioistuimen lähellä, kehoitti toisia tunnustamiseen\ntekemällä merkitseviä liikkeitä, jolloin ympärilläolevista näytti\nsiltä, ikäänkuin hänellä olisi ollut synnytystuskat. Silloin valtasi\njoukon vastenmielisyys niitä kohtaan, jotka aikaisemmin olivat\nkieltäneet, mutta nyt tunnustivat, ja he alkoivat vimmastuneina\nhuutaa Aleksanderille, jonka syyksi he lukivat tuollaisen muutoksen.\nSenjälkeen maaherra käski tuoda hänet eteensä ja kysyi, kuka hän oli.\nKun Aleksander vastasi olevansa kristitty, niin maaherra suuttui\nsuuresti ja tuomitsi hänet heitettäväksi petojen eteen. Ja seuraavana\npäivänä hän saapui mukanaan myös Attalos -- sillä Attaloksenkin oli\nmaaherra väkijoukon mieliksi jälleen antanut alttiiksi pedoille. Kun\nsitten molempia oli amfiteatterissa rääkätty kaikilla mahdollisilla\nkidutuskoneilla, ja kun he olivat kestäneet erittäin kuuman\nkamppailun, niin heidätkin vihdoin mestattiin miekalla. Aleksander ei\npäästänyt huokausta eikä pienintäkään ääntä, vaan puhui sydämessään\nJumalan kanssa. Attalos sitävastoin, istuessaan rautatuolissa ja\ntuntiessaan käryn nousevan palavasta ruumiistaan, sanoi joukolle\nlatinan kielellä: 'Kas tämä, mitä te teette, on ihmissyöntiä. Mutta\nme emme syö ihmisiä emmekä liioin tee mitään pahaa.' Kun häneltä\nkysyttiin, mikä on Jumalan nimi, niin hän vastasi: 'Jumalalla ei ole\nnimeä kuten ihmisellä.' Vihdoin, kaiken tämän jälkeen, kilpaleikkien\nviimeisenä päivänä, vietiin Blandina vielä kerran näyttämölle\nyhdessä n. 15-vuotiaan nuorukaisen Pontikoksen kanssa. Nämä oli\njo ennenkin joka päivä viety katselemaan toisten tuskia. Ja nyt\ntahdottiin pakottaa heidät vannomaan pakanallisten jumalien kautta.\nMutta he pysyivät lujina ja kestävinä sekä halveksivat tuskia, joten\nkansanjoukko raivostui siinä määrin, että se ei säälinyt enemmän\nnuorukaisen ikää kuin Blandinan sukupuoltakaan. Armotta heidät\nannettiin alttiiksi kaikenlaisille tuskille ja heitä kidutettiin eri\ntavoin kerta toisensa jälkeen, jolloin heitä herkeämättä koetettiin\npakottaa vannomaan, onnistumatta siinä kuitenkaan. Sillä sisar\nkannusti Pontikosta, niin että pakanatkin näkivät, että Blandina\noli se, joka rohkaisi ja vahvisti nuorukaista. Vihdoin nuorukainen\nheitti henkensä kestettyään miehuullisesti kaikki kidutukset.\nMutta autuas Blandina, kuni jalo ja ylevämielinen äiti, joka on\nrohkaissut lapsiaan ja lähettänyt heidät voitollisina kuninkaan luo,\nkiiruhti kaikkein viimeisimpänä, koettuaan itse samoin lastensa\nkaikki taistelut, ilon innoittamana ja riemurinnoin heidän luokseen,\nikäänkuin olisi hänet kutsuttu hääaterialle eikä häntä olisikaan\nheitetty petojen eteen. Senjälkeen kuin hänet oli ruoskittu, annettu\nalttiiksi petojen raivolle ja polttotuolin tuskille, sidottiin hänet\nvihdoin verkkoon ja heitettiin härän eteen. [Amfiteatterinäytäntöjen\nhuvituksiin kuului myöskin se, että areenalle vietiin härkä ja\nsittenkuin se oli ärsytetty, niin sen eteen heitettiin rikolliset\nverkkoon kiedottuina, ja näitä raivostunut härkä viskeli sarvillaan\nkuten palloja korkealle ilmaan.] Kun sitten eläin kauan oli heitellyt\nhäntä ilmaan ja Blandina oli jo kokonaan kadottanut käsityksen siitä,\nmitä tapahtui, toivoessaan ja pitäessään lujasti kiinni siitä, mihin\nuskoi, sekä seurustellessaan Kristuksen kanssa, mestattiin hänetkin.\nJa pakanainkin itsensä täytyi tunnustaa, etteivät he milloinkaan\nolleet nähneet naisen kestävän niin monia ja niin ankaria kidutuksia.\n\n\"Mutta vieläkään ei asettunut heidän vimmattu vihansa ja järjetön\njulmuutensa pyhiä vastaan. Ollen villiä ja barbarista väkeä,\nraivoisan pedon [Lohikäärmeen, sen vanhan kyyn.] kiukkuisiksi\nlietsomia, heidän oli kovin vaikeata leppyä, ja siksipä alkoikin\nheidän raaka ylimielisyytensä pukeutua toisiin muotoihin, kohdistuen\nkuolleiden ruumiisiin. Sillä se seikka, että marttyyrit olivat\nvoittaneet heidät, ei suinkaan saattanut heitä häpeämään, koskapa\nheiltä tyyten puuttui kaikki inhimillinen harkintakyky, vaan\npäinvastoin se sytytti heidän raivonsa vielä kiihkeämmäksi meitä\nvastaan, ja he muistuttivat tässä suhteessa vaarallista petoa,\nsillä sekä maaherra että kansa kantoivat meitä kohtaan vielä samaa\nepäoikeutettua vihaa, jotta raamattu täytettäisiin: 'Vääryyden\ntekijä tehköön edelleen vääryyttä, ja joka on vanhurskas, tehköön\nedelleen vanhurskautta.' [Ilm. 22, 11] Vankilassa surmansuuhun\nsortuneitten ruumiit he heittivät koirille sekä vartioivat tarkoin\nyötä ja päivää ettei kukaan meistä saisi haudata heitä. Sitten he\nasettivat katseltaviksi niiden veljien jätteet, jotka pedot ja tuli\nolivat jäljelle jättäneet ja jotka osittain olivat rikkiruhjottuja,\nosittain hiiltyneitä, samoinkuin siellä näkyi toisten pääkalloja ja\nruumiinosia, sekä antoivat sotamiesten hyvin monta päivää hautaamatta\nvartioida niitä. Ja muutamat heistä sydämistyivät, kiristelivät\nraivoisina hampaitaan meitä kohtaan ja koettivat kostaa niille\nvieläkin ankarammin, toiset taasen pilkkasivat ja syljeskelivät\nniitä, ylistivät epäjumaliaan ja lukivat heidän ansiokseen\nuskontodistajain rankaisemisen. Niiden taasen, jotka ajattelivat\nlempeämmin ja joilla näytti olevan jonkinlaista sääliä, kuultiin\nusein tekevän tämä ivallinen kysymys: 'Missä on heidän Jumalansa?\nJa mitä on tämä uskonto, jota he ovat pitäneet arvokkaampana kuin\nomaa elämäänsä, hyödyttänyt heitä?' Näin erilaisia olivat pakanain\nlausunnot. Meidän keskuudessamme sitävastoin vallitsi suuri murhe,\nkun emme saaneet kätkeä maan poveen kuolleittemme ruumiita. Sillä\nyö ei auttanut meitä siinä suhteessa, eikä pakanoita liioin voitu\nenemmän suostuttaa rahalla kuin taivuttaa rukouksillakaan, vaan he\nolivat aivan pikkumaisen tarkkoja, ikäänkuin he saisivat suuren\nsaaliin, jos marttyyrit jäisivät hautaamatta.\n\n\"Kun nyt marttyyrien ruumiita oli kaikin tavoin häväisty ja kun\nne olivat olleet kuusi päivää paljaan taivaan alla, niin pakanat\npolttivat ne, muuttivat ne tuhaksi ja heittivät sen kaupungin ohi\njuoksevaan Rhodanus-virtaan [Rhône], jotta niistä ei kerta kaikkiaan\nenää näkyisi pienintäkään jäännöstä maan päällä. Ja tämän he tekivät\nsentähden, että he luulivat voivansa enemmän kuin Jumala sekä\nkuvittelivat saattavansa riistää heiltä ylösnousemuksen. 'Heillä ei\nsaisi olla', kuten he lausuivat, 'edes ylösnousemuksen toivoa, tuota\ntoivoa, johon luottaen he olivat tuoneet meille uuden tuntemattoman\nuskonnon sekä halveksuen kaikkia tuskia menneet alttiisti ja\niloisesti kuolemaan. Nyt tahdomme nähdä, nousevatko he ylös sekä\nvoiko heidän Jumalansa auttaa heitä ja pelastaa meidän käsistämme.'\n\n\"He olivat sellaisia Kristuksen kunnian puolustajia ja seuraajia\n-Kristuksen, joka ei, vaikka Hänellä olikin Jumalan muoto, katsonut\nsaaliikseen sitä, että oli yhdenvertainen kuin Jumala --, että he,\nvaikka heillä oli niin suuri kunnia ja vaikka he eivät vain kerran\ntahi kahdesti, vaan usein olivat todistaneet ja, säästyttyään\npedoilta, joutuneet takaisin vankilaan ja vaikka heillä oli\npoltinmerkkejä, verinaarmuja ja haavoja koko ruumiissaan, niin\nhe eivät kuitenkaan itse pitäneet itseään marttyyreinä eivätkä\nliioin sallineet meidän kutsua heitä marttyyreiksi, vaan nimenomaan\nnuhtelivat jokaista meistä, joka kirjeessä tahi keskustelussa\npuhutteli heitä tällä nimellä. Sillä kernaasti he luovuttivat\ntämän nimen Kristukselle, uskolliselle ja totiselle Todistajalle,\nkuolleitten Esikoiselle ja Jumalan elämän Ruhtinaalle, sekä\nmuistellen jo nukkuneita marttyyrejä sanoivat: 'Nämä ovat jo\nmarttyyrejä, jotka Kristus tunnustamisessa on katsonut arvollisiksi\nottaa luokseen ja joiden todistuksen Hän jo heidän lähtönsä kautta\non sinetöinyt, mutta me olemme ainoastaan keskinkertaisia ja halpoja\ntunnustajia.' Sitäpaitsi he kyynelin pyysivät veljiä rukoilemaan\nhartaasti heidän puolestaan, että hekin pääsisivät täyttymykseen.\nMarttyyrikuntoa he kyllä näyttivät teossa, ollen täynnä rohkeutta\nesiintyessään pakanoitten edessä, ja heidän ylevä mielenlaatunsa tuli\nilmi kestävyydessä sekä pelottomassa ja vapisemattomassa rohkeudessa,\nmutta marttyyrin nimeä he eivät tahtoneet veljiltä, ollen täynnä\nJumalan pelkoa.\n\n\"He nöyrtyivät sen väkevän käden alle, joka nyt on koroittanut\nheidät riittävästi. Kaikkia he puolustivat silloin, eivät syyttäneet\nketään; kaikki he päästivät, eivät sitoneet ketään, vaan rukoilivat\nniiden puolesta, jotka valmistivat heille pahaa, aivan kuten kerran\nStefanos, täydellinen marttyyri: 'Herra, älä lue heille syyksi\ntätä syntiä.' Mutta jos hän rukoili niiden puolesta, jotka hänet\nkivittivät, kuinka paljon enemmän hän rukoilikaan veljiensä puolesta?\n\n\"Heidän suurin taistelunsa vihollista vastaan, taistelu, johon he\nryhtyivät puhtaasta rakkaudesta, oli se, että peto tukehtui ja että\nsen täytyi jälleen elävinä antaa luotaan ne, jotka se jo luuli\nnielleensä. Sillä he eivät sallineet minkäänlaista itsekerskausta\nlangenneiden suhteen, vaan jakoivat siitä, mitä heillä oli,\nyltäkylläisesti tarvitseville; olivat täynnä äidillistä sääliä ja\nvuodattivat heidän tähtensä monta kuumaa kyyneltä taivaallisen Isän\nedessä. He pyysivät elämää, ja Jumala antoi sen heille; senkin he\njakoivat lähimmäisilleen ja menivät kaikessa voittajina Jumalan luo.\nNe, jotka olivat rakastaneet rauhaa ja aina säilyttäneet rauhan,\nmenivät rauhassa Jumalan luo jättämättä äidille mitään huolta,\nveljille mitään eripuraisuutta tahi riitaa, vaan sen sijaan riemua ja\nrauhaa ja yksimielisyyttä ja rakkautta.\n\n\"Eräs heistä nimeltä Alkibiades oli aina noudattanut hyvin ankaraa\nelämäntapaa eikä ollut ennen nauttinut muuta ruokaa kuin ainoastaan\nleipää ja vettä. Kun hän nyt vankilassakin koetti jatkaa samaa\nelämäntapaa, niin ilmoitettiin Attalokselle hänen ensimmäisen\namfiteatterissa kestämänsä taistelun jälkeen Alkibiadeen tekevän\nväärin kieltäytyessään nauttimasta sitä, mitä Jumala oli luonut,\nsekä siten antavan toisille aihetta pahennukseen. Alkibiades taipui,\nnautti kaikkea ilman erotusta ja kiitti Jumalaa. Sillä he eivät\nolleet vaarinottamatta Jumalan armoa, vaan Pyhä Henki oli heidän\nneuvonantajansa.\"\n\nOtaksutaan, että kirkkoisä Irenaeus on laatinut sen Viennan ja\nLugdunumin seurakuntien kiertokirjeen, mistä Eusebios sitten on\nottanut edellämainitun kauniin ja suurenmoisen passion omaan\nkirkkohistoriaansa. Vaikka tätä otaksumaa ei voidakaan todistaa,\nniin on sellainen otaksuma ainakin sangen lähellä, sillä ensinnäkin\nIrenaeus oli tähän aikaan presbyterinä Lyonin seurakunnassa ja\ntoiseksi oli mainittu seurakunta syvän rakkauden tuntein kiintynyt\nIrenaeukseen, kuten on nähtävänä Eusebioksen esittämästä sanotun\nseurakunnan kirjeestä Rooman piispalle Eleutherokselle, missä\nsuositellaan piispalle Irenaeusta seurakunnan vanhimmaksi erikoisesti\nsoveliaana henkilönä. Mutta \"kuka tahansa hän lieneekin, sen tekijä\non ymmärtänyt antaa liikuttavalle sisällölle arvokkaan asun.\nEsitys on yhtä ihastuttavan kaunis kuin elävä ja havainnollinen\"\n(Bardenhewer).\n\nMitä taasen tulee Viennessä ja Lyonissa tässä vainonmyrskyssä\nsurmansa saaneiden uskontodistajien lukuun, niin on ilmeistä, että\nmarttyyrien veri on virrannut paljoa vuolaampana ja heidän lukunsa\non varmaan suurempi kuin mitä mainitussa passiossa nimettyjen\ntodistajakuoleman kärsineiden seurakunnan jäsenten lukumäärästä\nsaattaisi päättää [Achelis mainitsee, että Lugdunumissa ja Viennassa\nkuoli silloin vankilassa 91 miestä ja naista, 23 mestattiin ja 6\ntaisteli petojen raatelemina.], koskapa siinä on epäilemättä mainittu\nainoastaan huomatuimpien kärsijöiden nimet. Tämä käykin selvästi\nilmi Eusebioksen lauselmasta: \"Ei liene tarpeellista esittää tässä\nluetteloa sanotussa kirjeessä mainituista marttyyreistä, jotka\nosittain tulivat täydellisiksi saamalla osakseen mestauksen, osittain\nheitettyinä petojen eteen näiden syötäväksi, osittain nukkuivat\nvankilassa, eikä liioin vielä elävien todistajien lukua. Sillä se,\njolla on halua siihen, voi helposti saada täydellisen kertomuksen\ntästä ottamalla käteensä sen esityksen, jonka minä, kuten aikaisemmin\non mainittu, olen liittänyt marttyyrihistorialliseen kokoelmaani.\"\n[Eusebios viittaa tässä teokseensa \"Kokoelma vanhempien aikojen\nmarttyyrikertomuksia\", joka nyt on kadonnut, korvaamattomaksi\nvahingoksi marttyyrihistorialliselle tutkimukselle.]\n\n       *       *       *       *       *\n\nLyonin marttyyrien tarina on niin hyvin marttyyrien kuin yleensä\nhenkisen voiman ja sankaruuden historiassa vertaa vailla. Me saamme\nmarttyyrien historiassa tutustua moniin yleviin, suurenmoisiin\npersoonallisuuksiin, Jumalan armon ja voiman huippusaavutuksiin\nkysymyksessä olevana maailmanaikana. Siellä tapaamme, käyttääksemme\nPaavalin sanontatapaa vaikkakin toisessa merkityksessä, tämän\naikakauden arkhontteja, henkilöitä, joiden suonissa virtaa\nkeisarillista verta ja jotka kantavat purppurareunaista toogaa;\n[Keisari Domitianuksen serkku, konsuli T. Flavius Clemens, joka\nkonsulikautensa päätyttyä keisari Domitianuksen käskystä mestattiin\nv. 95, ja hänen puolisonsa Flavia Domitilla, joka karkoitettiin\nmaanpakoon joko Pontiaan tahi Paudateriaan. Heidän poikansa\nolivat aikaisemmin määrätyt valtaistuimen perillisiksi. Samoin\nManius Acilius Glabrio, joka oli ollut konsulina v. 91.] ylhäisiä\nhovivirkamiehiä ja muita arvohenkilöitä [Hovivirkamiehet Petros,\nDorotheos ja Gorgonios Nikomediassa keisari Diocletianuksen vainon\naikoina sekä Philoromos Alexandriassa.] sekä kreikkalais-roomalaisen\nsivistyksen parhaimmiston edustajia. [Justinos Marttyyri ja\nApollonius, askeetti.] Siellä kohtaa meitä apostoliruhtinaan\nkunniakas persoonallisuus; siellä suuri pakanain apostoli Paavali.\nSiellä henki voimaisen ja neitseellisen puhtaan alkukristillisyyden\nkunniakas piispaus asettaa parhaimmat poikansa, jaloimmat\nedustajansa, [Ignatios, Polykarpos ja Cyprianus.] elävinä, Jumalalle\notollisina uhreina Kaikkivaltiaan suurelle, pyhälle uhrialttarille.\nMitään tällaista maallisen ja hengellisen arvovallan keskitystä\nemme tapaa Lyonissa. Vanha, kunnianarvoisa piispa Potheinos, joka\nsankarillisella ja arvokkaalla tavalla täyttää veljien lukua,\non todellisuudessa verrattain vaatimaton persoonallisuus, ja\nsellainen on myös hänen asemansa meille säilyneessä passiossa.\nMutta sittenkin: Lyonin marttyyrien nimi loistaa kuvaamattoman\nkirkkaana, sillä sikäläisten marttyyrien joukossa katseemme kiintyy\nerikoisesti kahteen ilmiömäisen ylevään veritodistajaan: halpaan\nja ruumiillisesti heikkoon naisorjaan Blandinaan, erääseen sen\nmaailmanajan pienimpään, ja diakoni Sanctukseen, jotka osoittavat\nsellaista kalliomaista vakaumuksen lujuutta, uskonuljuutta ja\nkuolemaan asti kestävää uskollisuutta, että heidän muistonsa aivan\npoikkeuksellisella tavalla tenhoo mieliä ja sytyttää sydämiä halki\nvuosisatojen.\n\nTenhoavan taulun tausta on kaamean synkkä. Kristuksenviha on täällä\nnoussut korkeimpaan mahdolliseen asteeseen. Rooman rautainen\nkeisarimahti, murtumaton pakanuus, parjaus- ja panettelutulva sekä\nkiihtyneitten kansanjoukkojen raivo ja intohimot hekumoivat täällä\nkiihkeämmin kuin ehkä missään marttyyrihistorian lehdillä. Helvetti\non päässyt valloilleen. Sen lieskat uhkaavat syöstä ammottavaan\nkitaansa kaiken sen, mikä Kristuksen seurakunnassa on pyhää, puhdasta\nja kallista. Mutta ei ole taivaskaan toimeton. Ristiinnaulittu ja\norjantappuroilla kruunattu Kuningas, Getsemanen Sankari, Golgatan\nVoittaja taistelee täällä gallialaisen naisorjan henkilössä\nsellaisella yli-inhimillisellä ja voittamattomalla sankaruudella,\nettä se saattaa taisteluissa harmaantuneen ja voitoista huumaantuneen\nroomalaisen legioonasotilaan ihmetyksen valtaan. Marttyyrien\nhistoria on läpeensä kärjistynyttä taistelua valkeuden ja pimeyden,\ntotuuden ja vääryyden, taivaan ja helvetin välillä. Tämän taistelun\nkunniakkaimpia tantereita on Lyon. Siellä ovat nämä jättiläisvoimat\niskeneet toisiaan vastaan kuvaamattoman ankarasti, siellä on pyhäin\nkärsivällisyys ja usko kulkenut ihmeteltävässä voittokulussa, minkä\nvuoksi sitä kultaakin korkean ja ylevän sankaruuden purppurahohde.\n\nTosin näytti pinnallisesti katsoen siltä, kuin olisi tappotanner\njäänyt vihollisen valtaan, ikäänkuin olisi saatana saanut\nsuuren saaliin ja saavuttanut ylivoimaisen voiton. Mutta tämä\noli vain näennäistä, sillä todenteolla oli hänen tappionsa\nLyonissa yhtä täydellinen ja perinpohjainen kuin sinäkin pitkänä\npiinaperjantaina, jolloin Jumalan Poika riippui alastonna ja\navutonna neljän rautanaulan varassa kirouksen puulla. Ratkaiseva\npäätaistelu taisteltiin Golgatalla. Se, mitä Lyonissa tapahtui,\noli vain rajakahakka, rohkea ja reipas partiotaistelu Immanuelin\näärettömän valtakunnan rajamailla. Mutta inhimillisesti puhuen\noli tämäkin taistelu perin tärkeä, sillä täällä koeteltiin miltei\nainutlaatuisella tavalla Golgatan voiton kestävyyttä käytännössä.\n\n\n\n\nSCILLITANIEN MARTTYYRIT.\n\n\nPohjois-Afrikan marttyyrien esikoiset olivat muutamat Scilliumin\n(Seilin l. Scillin) asukkaat Numidiassa, jotka heinäkuun 17 p:nä v.\n180 Karthagossa vietiin prokonsuli Publius Vigellius Saturninuksen\neteen ja tuomittiin mestattaviksi miekalla. Esitämme seuraavassa\nkertomuksen tutkintotilaisuudesta ja heidän kunniakkaasta\nsankarillisesta todistajakuolemastaan aitoperäisen latinalaisen\n[Tämä akti on säilynyt meille varsinaisesti kolmena latinan- ja\nyhtenä kreikankielisenä tekstimuotona. Tässä esitetty suomennos\nperustuu lyhimpään latinankieliseen, varmasti aitoperäiseen\ntekstiin, jonka v. 1891 englantilainen Robinson löysi eräästä\nBritish Museumin käsikirjoituksesta, ja on se siitä merkillinen,\nettä se vanhan latinalaisen raamatunkäännöksen rinnalla on vanhin\nmeille säilynyt kristillisistä piireistä peräisin oleva asiakirja.]\ntutkintapöytäkirjan mukaan.\n\n\"_Pyhien Scillitanien marttyyrio_.\n\n\"Praesensin jo toistamiseen ja Claudianuksen ollessa konsuleina\nheinäkuun 17 p:nä tuotiin Karthagossa kuulusteluhuoneeseen Speratus,\nNartzalus ja Cittinus, Donata, Secunda ja Vestia.\n\n\"Prokonsuli Saturninus sanoi heille: Te voitte saada meidän herramme\nja keisarimme armon, jos muutatte mielenne.\n\n\"Speratus vastasi: Me emme ole koskaan tehneet pahaa emmekä\nharjoittaneet mitään vääryyttä. Me emme ole sadatelleet ketään,\nvaan pahaa kärsittyämme kiittäneet. Sentähden me myöskin noudatamme\nkeisarimme käskyjä. [Näin latinal. tekstin mukaan; kreikkal.\ntekstissä selvemmin: sentähden että palvelemme Jumalaamme ja\nKuningastamme.]\n\n\"Prokonsuli Saturninus sanoi: Mekin olemme uskonnollisia ja meidän\nuskontomme on vilpitön. Me vannomme herramme ja keisarimme geniuksen\nnimessä ja uhraamme hänen menestykseksensä. Ja se tulee teidänkin\ntehdä.\n\n\"Speratus sanoi: Jos kuuntelet meitä tyynesti, niin sanomme\nyksinkertaisuuden mysterion.\n\n\"Prokonsuli Saturninus sanoi: Jos sinä puhut pahaa meidän pyhistä\nmenoistamme, niin minä en kuuntele sinua. Vannokaa te vain meidän\nherramme ja keisarimme geniuksen kautta.\n\n\"Speratus sanoi: Minä en tunnusta tämän maailman herruutta, vaan\npalvelen mieluummin sitä Jumalaa, jota kukaan ihmisistä ei ole nähnyt\neikä voi nähdä näillä silmillä. Minä en ole varastanut, ja jos olen\nostanut jotakin, niin suoritan siitä tullin, koska tunnustan Herrani\nja kaikkien kansain kuningasten Keisarin.\n\n\"Prokonsuli Saturninus sanoi toisille: Luopukaa tällaisesta\naivoituksesta.\n\n\"Speratus sanoi: Se on paha aivoitus, kun tappaa ihmisen tai antaa\nväärän todistuksen.\n\n\"Prokonsuli Saturninus sanoi: Luopukaa tuollaisesta järjettömyydestä.\n\n\"Cittinus sanoi: Me emme pelkää ketään muuta kuin Herraa meidän\nJumalaamme, joka on taivaissa. Me annamme kunnian keisarille\nkeisarina, mutta pelkäämme Jumalaa.\n\n\"Vestia sanoi: Minä olen kristitty.\n\n\"Secunda sanoi: Tahdon olla sitä mitä olen.\n\n\"Prokonsuli Saturninus kysyi Speratukselta: Pysytkö kristittynä?\n\n\"Speratus sanoi: Olen kristitty.\n\n\"Ja kaikki ilmoittivat olevansa samaa mieltä hänen kanssaan.\n\n\"Prokonsuli Saturninus sanoi: Tahdotteko miettimisaikaa?\n\n\"Speratus sanoi: Näin oikeassa asiassa ei tarvita miettimisaikaa.\n\n\"Prokonsuli Saturninus kysyi: Mitä on teidän lippaassanne?\n\n\"Speratus sanoi: Hurskaan miehen Paavalin kirjeet.\n\n\"Prokonsuli Saturninus sanoi: Te saatte kolmekymmentä päivää\nmiettimisaikaa, miettikää nyt tarkoin.\n\n\"Speratus sanoi uudelleen: Minä olen kristitty. Ja kaikki ilmoittivat\nyhtyvänsä hänen sanoihinsa.\n\n\"Prokonsuli Saturninus luki taulusta päätöksen: Speratus, Nartzalus,\nCittinus, Donata, Vestia, Secunda ja muut, jotka ovat tunnustaneet\nnoudattavansa kristittyjä menoja, ovat, senjälkeen kuin he, saatuansa\ntilaisuuden palata roomalaisiin menoihin, itsepäisesti pysyvät kiinni\nmielipiteessään, jätettävät miekan haltuun.\n\n\"Speratus lausui: Me kiitämme Jumalaa.\n\n\"Nartzalus lausui: Tänään olemme marttyyrejä taivaissa, Jumalan kiitos.\n\n\"Prokonsuli Saturninus käski airuen julistaa: Speratus, Nartzalus,\nCittinus, Veturius, Felix, Aquilinus, Laetantius, Januaria, Generosa,\nVestia, Donata, Secunda ovat vietävät.\n\n\"Kaikki lausuivat: Jumalan kiitos.\n\n\"Ja heti senjälkeen heidän kaulansa katkaistiin Kristuksen nimen\ntähden.\"\n\n       *       *       *       *       *\n\nJa niin he kaikki yhdessä kruunattiin marttyyrikruunulla, jossa on\nuljaan tinkimättömän sankariuden loiste.\n\n\n\n\nAPOLLONIUKSEN MARTTYYRIO.\n\n\nVanhan ajan marttyyrien historian esikuvallisiin persoonallisuuksiin,\nsen ylevimpiin ja suurpiirteisimpiin persoonallisuuksiin kuuluu myös\naskeetti Apollonius, joka kärsi todistajakuoleman Roomassa keisari\nKommoduksen hallitusaikana.\n\nKuten edellä olemme huomauttaneet, oli mainittu keisari, vaikkakin\nmuutoin luonteeltaan julma, verrattain suopea kristinuskoa ja\nsen tunnustajia kohtaan. Seurakunnan tila olikin sentähden\nulkonaisesti hyvä, kuten Eusebios Kirkkohistoriansa V. kirjan 21\nluv. kirjoittaa: \"Samana Kommoduksen hallitusaikana muodostuivat\nmeidän (kristittyjen) olosuhteemme levollisemmiksi ja Jumalan\narmon kautta levisi rauha seurakunnille koko maailmassa. Silloin\nsaattoi myöskin autuaaksitekevä oppi tavattoman monta sielua\nkaikista yhteiskuntaluokista maailmankaikkeuden Jumalan hurskaaseen\npalvontaan, niin että myöskin jo Roomassa useat rikkauksiensa\nja syntyperänsä puolesta erikoisen huomattavat miehet koko\nhuonekuntineen ja koko perheineen kerta kaikkiaan ottivat askeleen\npelastuksekseen.\" Mutta tällaista asiaintilaa ei tietenkään\nihmiskunnan perivihollinen \"hyvää vihaava, luonnostaan kateellinen\nperkele voinut sietää; hän varustautui sentähden jälleen ja punoi\nerilaisia juonia meitä vastaan. Silloin asui Rooman kaupungissa mies\nnimeltä Apollonius, joka sikäläisten uskovaisten keskuudessa nautti\nerikoista arvonantoa oppineisuutensa ja filosofisen sivistyksensä\ntähden. Tämän syyttämiseen yllytti perkele erään ovelista\npalvelijoistaan ja saattoi Apolloniuksen tuomioistuimen eteen.\"\n\nSikäläisten olosuhteitten johdosta muodostui tästä oikeudenkäynnistä\nhuomattava tilaisuus. Tutkijana ja tuomarina toimi henkikaartin\npäällikkö, kaupunginprefekti Perennis, \"mutta ensimmäinen kuulustelu\ntapahtui senaatin edessä. Syytetty oli ylhäinen mies; keisarin\nverrattain suopea mieliala kristittyjä kohtaan oli tunnettu, mutta\nlain kannalta oli kristitty Trajanuksen vahvistaman periaatteen\nmukaan kuoleman oma. Omalla vastuullaan ei tuomari sentähden\nuskaltanut langettaa eikä vapauttaa; siinä kai syy, miksi vastoin\ntavallisuutta kysyttiin senaatin ajatusta. Senaatti sai tässä\nniinkuin joskus muulloinkin valtiollisesti tärkeissä rikosasioissa,\nlausua yleisiä periaatteita. Ja senaatti ratkaisi kysymyksen niin,\nettei ankarasta menettelytavasta kristittyjä vastaan voida sallia\nmitään poikkeuksia. Sentähden kun Apollonius uudistetussakin\ntutkinnossa pysyi lujana uskossaan, täytyi Perenniksen niin ollen,\nvaikkakin nähtävästi vastahakoisesti, tuomita hänet kuolemaan.\"\n\nApolloniuksen kummassakin tutkintotilaisuudessa tuomarille antamat\nvastaukset muodostavat yhteensä sangen laajan ja asiallisen\npuolustuspuheen. Niissä kosketellaan järjestelmällisesti kaikkia\nkristinuskon tärkeimpiä totuuksia, kuten uskoa yhteen Jumalaan\nja epäjumalanpalveluksen hyljättäväisyyttä, valantekoa, uhreja,\nkuuliaisuutta keisaria kohtaan, ylösnousemusta ja viimeistä tuomiota,\nkristityn suhdetta kuolemaan, kristillistä siveysoppia ja Kristuksen\nhistoriaa. Ja samalla kun tämä kertomus luo valoa kristittyjen\nasemaan Roomassa toisen vuosisadan loppupuolella, antaa se meille\nelävän ja havainnollisen kuvan kristityn, ja erikoisesti juuri\nfilosofisesti sivistyneen kristityn uskonkäsityksestä.\n\nApolloniuksen marttyyrikertomus on säilynyt meille armenian- ja\nkreikankielisinä aitoperäisinä asiakirjoina. Edellisen\njulkaisivat armenialaisista käsikirjoituksista v. 1874\nmarttyyrikertomuskokoelmassaan oppineet armenialaiset\nMechitaristi-munkit, joilla on tieteiden harrastuksesta kuuluisa\nluostari San Lazarron saarella lähellä Veneziaa. Saksaksi sen\nkäänsi J. Burchard. Jälkimmäisen taasen löysivät Bollandistit kaksi\nvuotta myöhemmin eräästä Parisin käsikirjoituksesta 11. tahi 12.\nvuosisadalta.\n\nEsitämme seuraavassa tämän poikkeuksellisen arvokkaan ja ylevän\nmarttyyrikertomuksen [Piispa Gummerus on käsitellyt tätä\nmarttyyrikertomusta kahdessa eri yhteydessä, nim. tutkielmassaan\n\"Uusimman ajan lähdelöydöt vanhankirkon historian alalta\" (Teol.\nAikak. 1901, 309 ss., ilmestynyt myös kirjana samalla nimellä,\nJyväskylä 1901) sekä Teol. Aikak. 1908, 480-491. Jälkimmäisessä\nyhteydessä on myös laajempi tekstihistoriallinen esitys ja\ntäydellinen käännös, jossa on seurattu etupäässä kreikkalaista\ntekstimuotoa, huomioonottamalla armenialaista siinä, missä se sitä\ntäydentää tahi ilmeisesti on lähempänä alkuperäistä.].\n\n_\"Pyhän Apolloniuksen\"_ [Kreikk. Apollo.], _askeetin_ [Kreikk.\nnimittää häntä \"apostoliksi\", nähtävästi yhtälöiden hänet Uudessa\nTestamentissa mainitun Apollon kanssa, ja antaa tässä ja monessa\nkohden hänelle lisänimen Zakkéas, jonka merkitys on epäselvä; on\narveltu, että sekin merkitsisi askeettia.], _marttyyrio._\n\nKuningas Kommoduksen hallitessa sattuneen kristittyjen vainon aikana\noli muudan Perennis [Kreikk. Perennius, armen. Terentius. Nimimuoto\nPerennis muissa lähteissä tavallinen.] _praefectus praetorio_\n[Perennis oli praefectus praetorio (henkikaartin päällikkö) 180-185\nja hallitsi virkaveljensä Patemuksen kukistuttua 183 melkein\nsijaiskanslerin vallalla. Kreikkal. teksti nimittää häntä kaiken\naikaa prokonsuliksi.]. Ja Apollonius, hurskas mies, syntyperältään\naleksandrialainen [Kotipaikan ilmoitus, joka on ainoastaan kreikkal.\ntekstissä, on epäiltävä ja johtunee sekin Apollonius-nimen\nmuuttumisesta Apolloksi.], Herraa pelkääväinen, otettiin kiinni ja\ntuotiin tuomarin eteen.\n\nKun hänet tuotiin sanoi prefekti Perennis [Armen.: käski tuoda hänet\nsenaatin eteen ja sanoi hänelle.]: \"Apollonius oletko kristitty?\"\n\nApollonius sanoi: \"Olen, kristitty olen, ja sentähden palvon ja\npelkään Jumalaa, joka on luonut taivaan ja maan ja meren ja kaikki\nmitä niissä on.\"\n\nPrefekti Perennis sanoi: \"Tottele minua ja muuta mielesi, Apollonius,\nja vanno Herramme Kommoduksen, itsevaltiaan, onnettaren kautta.\"\n\nMutta Apollonius sanoi: \"Kuule minua tarkkaavasti, Perennis, kun aion\nesittää arvokkaan ja asianmukaisen puolustuspuheen. Ken mielessään\nluopuu vanhurskaista ja hyvistä ja ihmeteltävistä Jumalan käskyistä,\nse on laiton ja epäpyhä ja totisesti jumalaton. Mutta joka mielessään\nluopuu kaikesta vääryydestä, laittomuudesta, epäjumalanpalveluksesta\nja häijyistä ajatuksista ja pakenee synnin alkeita eikä ensinkään\nkäänny niihin päin, hän on vanhurskas. Ja usko meitä, Perennis, että\nme olemme oppineet nämä arvossapidettävät ja ihanat käskyt Jumalan\nsanasta [Armen. Herraltani Kristukselta.], Jumala kun tuntee kaikki\nihmisten ajatukset. Hän on lisäksi säätänyt senkin, että meidän\nei ensinkään pidä vannoa, vaan kaikessa noudattaa totuutta; sillä\nse totuus, joka on 'niin' sanassa, on vahva vala, ja sentähden\non vannominen kristitylle häpeällistä. Sillä valheesta johtuu\nepäluottamus ja epäluottamuksesta vuorostaan vala. Vaaditko sinä\nminua vannomaan, että me kunnioitamme kuningastakin ja rukoilemme\nhänen valtansa puolesta? Olisin kyllä valmis vakuuttamaan puhuvani\ntodellisen Jumalan kautta, joka on ollut olemassa ennen kaikkia\naikoja ja jota ihmisten kädet eivät ole tehneet, mutta joka\npäinvastoin itse on asettanut ihmisen hallitsemaan ihmisiä maan\npäällä.\"\n\nPrefekti Perennis lausui: \"Tee, mitä käsken, ja muuta mielesi,\nApollonius, ja uhraa jumalille ja itsevaltiaan Kommoduksen kuvalle.\"\n\nMutta Apollonius sanoi naurahtaen: \"Mitä mielenmuutokseen ja valaan\ntulee, Perennis, olen jo vastannut sinulle, mutta kuule mitä sanon\nuhrista! Sekä minä että kaikki muut kristityt tuomme verettömän ja\npuhtaan uhrin kaikkivaltiaalle Jumalalle, joka hallitsee taivasta ja\nmaata ja kaikkea missä henki on -- nimittäin ennen kaikkea rukouksia\nniiden henkisten ja järkiperäisten Jumalan kuvain puolesta, jotka\nJumalan sallimuksen mukaan ovat asetetut kuninkaina hallitsemaan\nmaan päällä. Sentähden me, niinkuin vanhurskas käsky määrää,\nrukoilemme joka päivä Jumalaa, joka taivaassa asuu, tässä maailmassa\nhallitsevan Kommoduksen puolesta, koska aivan hyvin tiedämme, että\nhänen hallitsijanaolonsa maan päällä ei johdu kenenkään muun tahdosta\nkuin yksistään voittamattoman Jumalan, joka kaikki pitää kädessään,\nniinkuin jo sanoin.\"\n\nPrefekti Perennis sanoi: \"(Filosofoimaanko sinut on tänne kutsuttu?)\n[Ainoastaan _armen._ tekstissä.]. Minä annan sinulle yhden päivän,\nApollonius, harkitaksesi miten elämäsi säilyttäisit.\" (Ja hän käski\nviedä hänet vankilaan) [Ainoastaan _armen._ tekstissä.].\n\nJa kolmen päivän perästä hän käski tuoda hänet esille; ja suuri\njoukko senaattoreita ja neuvoksia ja viisaita oli koolla. Ja\nkäskien hänet kutsuttavaksi esiin hän sanoi: \"Luettakoon pöytäkirja\nApolloniuksen jutussa!\" Ja kun se oli luettu, niin prefekti Perennis\nsanoi: \"Mihin päätökseen olet tullut, Apollonius?\"\n\nMutta Apollonius vastasi: \"Siihen, että pysyn Jumalan palvelijana,\nniinkuin pöytäkirjassa asiaa harkitessasi määräsit minun tekemään.\"\n\nPrefekti Perennis sanoi: \"Senaatin päätöksen tähden annan sinulle sen\nneuvon, että muutat mielesi ja palvot ja kumarrat jumalia, joita me\nkaikki ihmiset palvomme ja kumarramme, ja olet meidän kanssamme.\"\n\nApollonius lausui: \"Minä kyllä tunnen senaatin päätöksen, Perennis.\nMutta sitä varten minä olen tullut jumalaapelkääväksi, ett'en\npalvelisi käsillätehtyjä epäjumalia. Siksipä en kumarra kultaa enkä\nhopeaa, en vaskea enkä rautaa enkä puisia ja kivisiä valheellisia\njumalia, jotka eivät näe eivätkä kuule, koska ne ovat puunveistäjäin\nja kultaseppäin ja taiteilijain työtä, ihmiskäden taideluomia,\neivätkä liiku itsestään. Mutta minä palvon Jumalaa, joka on\ntaivaassa, ja häntä yksin kumarran, joka on kaikkiin puhaltanut\nelävän hengen ja kaikille päivä päivältä suo elämän. Niinpä minä\nen suinkaan rupea alentumaan, Perennis, enkä syöksy syvyyteen;\nsillä häpeällistä on kumartaa sitä, joka on samalla arvoasteella\nkuin ihmiset tai vieläpä alemmalla asteella kuin daimonit. Sillä\nalhaisimmatkin ihmiset tekevät syntiä, kun he kumartavat sitä mikä\nkokoonpanoltaan on kylmää kiviveistosta ja kuivaa puuta ja jäykkää\nmetallia ja kuollutta luuta. Eikö sellainen petkutus ole ilvettä!\nSamoin kumartavat egyptiläiset muudanta maljaa -- tuota usean\nkirjailijan mainitsemaa jalanpesuammetta [Herodotos II, 172 kertoo\nfarao Amasiin jumalankuvaksi muuttamasta jalanpesuammeesta; useat\napologeetit (Minucius Felix, Theophilos, Pseudokloment. homiliat)\nmainitsevat sitä esimerkkinä pakanuuden järjettömyydestä.] -- ja\npaljon muuta ilettävää! Eikö sellainen raakuus ole ilvettä! Ja\nateenalaiset palvovat vieläkin vaskista häränpäätä, nimittäen\nsitä ateenalaisten onnettareksi [Tässä lienee tarkoitettu _o Bous\nen tolei_ nimellä tunnettua härän kuvaa Ateenan torilla Zeun\nja Herakleen patsaitten läheisyydessä, josta Pausanias kertoo;\ntiedetään esimerkkejä siitä, että sen nimessä on vannottu.]; siispä\nheidän ei ole mahdollista palvella omia (jumaliaan). Tuollaisesta\nnäyttää niille, jotka niihin luottamuksensa panevat, tulevan sielun\nvahinko. Sillä missä suhteessa eroavat ne poltetusta savesta ja\nmurenevasta liuskeesta? He rukoilevat daimonien kuvia, jotka eivät\nkuule niinkuin me kuulemme, eivät pyydä eivätkä anna. Niiden muoto\non todellisuudessa valheellinen. Niillä näet on korvat, mutta ne\neivät kuule; silmät niillä on, mutta ne eivät näe. Kädet niillä on,\nmutta ne eivät tartu kiinni; jalat niillä on, mutta ne eivät kävele.\nSillä pelkkä muoto ei vaikuta muutosta olemukseen [s.o. kuollut aine\nei tule sillä eläväksi, että se kaavaillaan elävän olennon muotoon.\n_Armen._: pelkkä muoto ei anna takeita olemassaolosta. -- Varsinkin\nviimemainitussa muodossa tämä lause todistaa kirjoittajan filosofista\nsivistystä.]. Mutta luulenpa, että Sokrates pilkkaa ateenalaisia\nvannoessaan plataanin kautta -- siis villinä kasvavan puun kautta.\n\n\"Edelleen taas toiseksi ihmiset rikkovat taivasta vastaan, kun he\nkumartavat sitä, mikä kuuluu luonnontuotteiden piiriin: sipulia ja\nlyökkiä, joka on Pelusiolaisten jumala [Pelusiolaiset Egyptissä\nolivat kuuluisia kasvisviljelyksestään. Sipulin ja lyökin palvelusta\nmainitsevat Plinius ja Juvenalis; apologeeteista ovat sitä ivanneet\nAristeides ja Minucius Felix.], joka kaikki joutuu vatsaan ja\nheitetään tunkiolle.\n\n\"Edelleen kolmanneksi rikkovat ihmiset taivasta vastaan, kun he\nkumartavat sellaista, mikä kuuluu aistilliseen piiriin: kalaa ja\nkyyhkystä, egyptiläiset koiraa ja koira-apinaa, krokodiiliä ja\nhärkää, kyykäärmettä ja sutta -- jotka kuvastavat heidän omaa\nmielenlaatuansa.\n\n\"Edelleen neljänneksi rikkovat ihmiset taivasta vastaan, kun he\nkumartavat sellaista, mikä kuuluu järjelliseen piiriin: ihmisiä,\njotka vaikutukseltaan ovat daimoneja. He sanovat jumaliksi niitä,\njotka aikaisemmin ovat olleet ihmisiä, niinkuin heidän tarunsa\ntodistavat. Sillä puheen mukaan on Dionysos raastettu palasiksi ja\nHerakles elävänä viety polttoroviolle ja Zeus Kreetassa haudattu.\nSamaten on tarujen johdosta heille saatu jälkeläisiäkin, joiden\nnimetkin ovat tunnetut. Varsinkin heidän epäpyhyytensä tähden kiellän\nheidät.\"\n\nPrefekti Perennis lausui: \"Apollonius, senaatin päätös on:\nkristittyjä ei saa olla olemassa.\"\n\nMutta Apollonius, askeetti, sanoi: \"Ei sittenkään voi inhimillinen\nsäädös kumota jumalallista. Ja kuta enemmän vääryydellä ja\ntuomitsematta surmataan niitä, jotka häneen uskovat eivätkä ole\nmitään pahaa tehneet, sitä enemmän Jumala lisää heidän joukkoansa.\nMutta miten soisin sinun tietävän, Perennis, että Jumala, joka\non kaikkien yläpuolella, on kuninkaille ja senaattoreille ja\nvallanpitäjille, rikkaille ja köyhille, vapaille ja orjille, suurille\nja pienille, viisaille ja yksinkertaisille säätänyt kuoleman ja\ntuomion, joka kuoleman jälkeen kohtaa kaikkia ihmisiä. Mutta ero\non kuolemalla. Sentähden meidän oppimme opetuslapset kuolevat joka\npäivä himojen puolesta, pitäen halujaan kurissa pidättäytymisellä ja\npyrkien elämään Jumalan käskyjen jälkeen. Ja usko meitä todellakin,\nPerennis, ettemme valehtele: meidän keskuudessamme ei ole yhtään\nrankaisematonta himoa, vaan me päinvastoin raastamme kaikki\nriettaat näyt silmistämme (ja samoin korvistamme kaikki parjaajain\npuheet) [Hakasiin suljettu lause täydennetty armen. mukaan.], jotta\nsydämemme säilyisi haavoittumatonna. Mutta kun me seuraamme sellaisia\nperiaatteita, niin emme pidä vaikeana kuolla totisen Jumalan tähden.\nSillä mitä me olemme, sitä me olemme Jumalan kautta. Sentähden me\nmyös kärsimme kaikki, jotta emme pahoin kuolisi. Sillä joko me elämme\ntai kuolemme, niin me Herran omat olemme. Usein voi vatsatautikin tai\nkuume tappaa. Oletan siis, että joku näistä tempaa meidät pois.\"\n\nPrefekti Perennis lausui: \"Kun olet tähän päätökseen tullut,\nApollonius, niin kuoletko mielelläsi?\"\n\nApollonius lausui: \"Mielelläni tosin elän, Perennis, mutta en\nkuitenkaan rakkaudesta elämään pelkää kuolemaa. Sillä mikään ei ole\narvokkaampaa kuin elämä -- nimittäin iankaikkinen elämä, joka on\ntässä maailmassa hyvin eläneen sielun kuolemattomuus.\"\n\nPrefekti Perennis lausui: \"En tiedä mitä sanot enkä ymmärrä mitä\nasiallista sinä minulle ilmoitat.\"\n\nApollonius lausui: \"Kuinka säälin sinua, kun noin vähän tajuat armon\nihanuutta! Sillä näkevän sydämen osa, Perennis, on Herran sana,\nniinkuin valo on näkeväin silmäin osa, koskapa tajuamattomille\npuhuminen hyödyttää yhtä vähän kuin valkeus, joka koittaa sokeille.\"\n\nTähän sanoi muudan kyynikko-filosofi: \"Apollonius, sinä häpäiset\nitseäsi, sillä sinä kuljet pahoin eksyksissä, vaikka kenties\nluulotteletkin olevasi sydämellinen.\"\n\nApollonius lausui: \"Minä olen oppinut rukoilemaan enkä häpäisemään.\nMutta sinun ulkokullaisuutesi ilmaisee sydämesi sokeuden, joskin se\nesiintyy sanapauhuna.\" Sillä niiden mielestä, jotka eivät tajua,\nnäyttää todellakin totuus häväistykseltä.\n\nPrefekti Perennis lausui: \"Tiedämme mekin, että Jumalan Logos on\nvanhurskasten sekä sielun että ruumiin synnyttäjä.\" [Perennis osoittaa\nperehtymistä stoalaiseen filosofiaan. Kreikk. tekstissä seuraa: \"joka\non arvioinut ja opettanut mikä on Jumalalle otollista.\" Tämä on\nkenties myöhempi lisäys.]\n\nApollonius lausui: \"Tämä meidän Vapahtajamme Jeesus Kristus, joka\ntuli ihmisen kaltaiseksi Juudeassa ja oli kaikissa suhteissa\nvanhurskas ja täynnä jumalallista viisautta, opetti rakkaudesta\nihmisiin ja asettuen sopusointuun ihmissielujen kanssa meille,\nkuka on kaiken Jumala ja mikä on hyveen lopputarkoitus: nimittäin\npyhä yhdyselämä. Kärsimisellään hän teki lopun syntien vallasta.\nSillä hän opetti luopumaan vihasta, hillitsemään himoja, pitämään\nkurissa hekumaa, karkoittamaan murhetta, tulemaan toverilliseksi,\nkartuttamaan rakkautta, poistamaan turhamaisuutta, olemaan ryhtymättä\nkostoon sortajia vastaan, halveksimaan tuomiopäätöksestä johtuvaa\nkuolemaa [Viittaus kristittyjen asemaan valtakunnan lain edessä.],\nei siksi että on vääryyttä harjoittanut, vaan siksi, että tahtoo\ntyytyä vääryyttä kärsimään, ja edelleen olemaan kuuliainen hänen\n[s.o. Logoksen, Kristuksen.] antamalleen laille, kunnioittamaan\nkuningasta, palvomaan ainoata kuolematonta Jumalaa, uskomaan sielun\nkuolemattomuutta, olemaan varma tuomiosta kuolemaan jälkeen ja\ntoivomaan ylösnousemuksen jälkeen hyveen vaivojen palkkaa, jonka\nJumala on antava niille, jotka ovat hurskaasti eläneet. Näitä\nhän painokkaasti meille opetti ja esikuvallaan meidän mieleemme\npainoi, ja saavutti itsekin hyveen suuren kunnian. Mutta ne, jotka\neivät oppia ottaneet, vainosivat häntä, samoin kuin ennen häntä\neläneitä vanhurskaita [A. ajattelee profeettoja.] ja filosofeja\n[Esim. Sokrates; vrt. etempänä.]; sillä vääryyden tekijät vihaavat\nvanhurskaita, kuten muudan sana [Platon kuuluisa lause 'Valtiossa',\njota apologeetit ja kirkkoisät joskus käyttävät ennustuksena\nKristuksesta.] tietää tyhmäin väärin sanovan: 'Sitokaamme\nvanhurskas, sillä hän on meille vastukseksi!' Ja eräs kreikkalainen\nsanoo, kuten kuulemme: 'Mutta vanhurskas tulee ruoskittavaksi,\npiinattavaksi, sidottavaksi, silmistään sokaistavaksi ja kaikkea\npahaa kärsittyään ristiinnaulittavaksi.' Samoin kuin Sokrateesta\nateenalaiset ilmiantajat, yllytettyään kansankin, väärin langettivat\ntuomionsa, samoin muutamat heittiöt tuomitsivat meidän mestarimme\nja Vapahtajamme, sidottuaan hänet, aivan niinkuin profeetat hänen\nedellään, jotka myös olivat ennustaneet paljon jaloa hänestä,\nnimittäin, että oli tuleva eräs sellainen kaiken puolin vanhurskas\nja hyveellinen, joka tehden kaikille hyvää hyveensä perustuksella\ntaivuttaisi ihmisiä palvomaan kaiken Jumalaa, jota me ensimmäisiksi\nehtineinä kunnioitamme, koska olemme oppineet pyhiä käskyjä, joita\nemme ennen tunteneet, emmekä kulje eksyksissä. Ja jos, niinkuin\nväitätte, olisikin harhakäsitys tämä tällainen oppi, että sielu on\nkuolematon ja tuomio olemassa kuoleman jälkeen ja hyveen palkka\nylösnousemuksessa ja Jumala tuomari, niin omaksuisimme mielellämme\nsellaisen harhaluulon, josta olemme oppineet hyveellisesti elämään,\nodottaen tulevaa toivoa, vaikka kärsimmekin päinvastaista.\" [s.o.\nnykyoloissa kärsimme pahaa.]\n\nPrefekti Perenius sanoi: \"Luulin sinusta, Apollonius, että vihdoinkin\nluopuisit mokomasta päätöksestä ja palvoisit meidän kanssamme\njumalia.\"\n\nApollonius lausui: \"Minä toivoin, prefekti, että sinussa olisi\nhurskaita ajatuksia ja että puolustukseni olisi valaissut sielusi\nsilmiä, niin että sydämesi hedelmää kantaen palvoisi Jumalaa, kaiken\nLuojaa, ja yksin hänelle joka päivä laupeuden ja ihmisellisen\nmenettelyn kautta toisi rukouksia verettömänä ja puhtaana uhrina\nJumalalle.\"\n\nPrefekti Perenius lausui: \"Haluan vapauttaa sinut, Apollonius, mutta\nminua estää itsevaltiaan Kommoduksen käsky; kumminkin tahdon sinua\nlempeästi kohdella kuolemassa.\"\n\nJa hän antoi [Tähän päättynee oikeuspöytäkirjan mukaan tehty osa\nmarttyyrikutsumusta; loppu lienee vapaata muodostusta.] häntä\nkoskevan merkin, että marttyyrin sääriluut murskattaisiin.[Armenial.\ntekstin mukaan hän teloitettiin miekalla.]\n\nMutta Apollonius, askeetti, lausui: \"Minä kiitän Jumalaa, prefekti\nPerennis, kaikkien niiden kanssa, jotka tunnustavat kaikkivaltiasta\nJumalaa ja hänen ainoaa Poikaansa Jeesusta Kristusta ja Pyhää Henkeä,\ntästäkin sinun tuomiopäätöksestäsi, joka minulle tuottaa autuuden.\"\n[\"Jumalan kiitos\", lausuvat useissa marttyyrikertomuksissa syytetyt\ntuomionsa kuultuaan. -- Tämän jälkeen seuraa vielä lyhyt kehoituspuhe\nkertomuksen kuulijoille.]\n\n       *       *       *       *       *\n\nPuhukoon kertomus semmoisenaan puolestansa. Emme tässä kajoa niihin\nmoniin kysymyksiin, joita se herättää, kun sitä historiallisena\nlähteenä käytetään. Apolloniuksen jutun oikeudellisessa puolessa\non omituisuuksia, jotka ovat vaikeasti selitettävissä, kuten\nsenaatin osallisuus oikeudenkäynnissä. Helposti huomaa, että\nApolloniuksen vastaukset tuomarille yhteensä muodostavat kristinuskon\npuolustuspuheen, jossa lyhyesti kosketellaan kaikkia tärkeitä\nkristinuskon kohtia. Harnack sanookin tätä marttyyrikertomusta\netevimmäksi Vanhan ajan apologiaksi, mikä meillä on. \"Jalo mieli,\nrohkea, mutta ei uhkamielinen, ilmenee siinä. Vastaukset ovat lujia\nja arvokkaita, avomielisiä ja levollisia; ne hämmästyttävät muutamin\npaikoin sattuvaisuudellaan. Puhuja ei osoita kuolemanpelkoa eikä\nkuolemankaipuuta; hän tahtoo elää, mutta on kuolemaankin valmis,\nsillä hän ei tahdo elää omantuntonsa kustannuksella. Edelleen\nosoittaa tekijä -- enemmän vielä muodolla kuin sisällöllä -- olevansa\nsivistynyt. Hän viittaa Sokrateeseen, siteeraa erästä paikkaa Platon\n'Valtiossa' ja käyttää hyväkseen erästä stoalaisuuden pääajatusta;\nhän asettaa, samoinkuin Justinos Marttyyri, Sokrateen ja Kristuksen\nrinnakkain sen havainnon todentamiseksi, että väärät aina vihaavat\nvanhurskaita. Epäjumalanpalveluksesta puhuttaessa hän ottaa\nesimerkkejä Ateenasta ja Egyptistä, mutta sivuuttaa roomalaiset.\nHän vakuuttaa alamaisuuttaan ilman matelevaisuutta ja ilmaisee\nhorjumatonta vakaumusta ilman uskonkiihkoa. Kristittyjen yhteinen\nusko on hänenkin uskonsa, mutta hän käsittää sen, samoin kuin\nkreikkalaiset apologeetit, filosofisesti. Jeesus on ihmiseksi tullut\nJumalan Logos. Kaiken kaikkiaan: tässä puhuu jalo mies, tosi ylimys,\naito roomalainen, jonka luonteen ominaisuuksia hänen kristillinen\nuskonsa on vahvistanut ja jalostanut.\"\n\n\n\n\nPERPETUAN JA FELICITAKSEN MARTTYYRIO.\n\n\nUseimmat niistä kristinuskon ylevistä edustajista, jotka kolmen\nensimmäisen vuosisadan kuluessa vuodattivat vertaan uskollisina\nRistiinnaulitulle, ja joiden viimeisestä voitollisesta taistelusta\ntämän maailman ruhtinaan kanssa meillä on historiallisesti\nluotettavia tietoja, ovat miehiä. Mutta keskellä polttorovion\ntuskaisia liekkejä ja areenan verisiä kauhuja tavataan heidän\njoukossaan myös naisia, joiden henkilöissä sankariusko, luja\nkestävyys kärsimyksissä, kuolemaan asti ulottuva uskollisuus ja\ntosinaisellisuus yhtyvät tavalla, joka sisäisellä herkkyydellään\nantaa meille aavistuksia ja tuo tuulahduksia siitä maailmasta, missä\nei enää ole syntiä eikä epätäydellisyyttä, vaan jossa vallitsee\ntäydellinen vanhurskaus, puhtaus ja pyhyys. Näiden uljaiden\nnaismarttyyrien joukossa ansaitsevat erikoista mainintaa jalosukuinen\nrouva Vibia Perpetua ja hänen kärsimystoverinsa Felicitas, jotka\nyhdessä Revocatuksen, Saturnuksen ja Saturuksen kanssa kärsivät\ntodistajakuoleman todennäköisesti Karthagossa Afrikan maakunnassa\nmaaliskuun 7 p:nä 202 tahi 203.\n\nMeille on säilynyt kertomus heidän marttyyriudestaan sekä\nlatinan että kreikankielisenä. Tämä marttyyrikertomus, joka\nylimaailmallisessa kauneudessaan eräissä suhteissa on ainutlaatuinen,\nsallii meidän luoda syvän silmäyksen niiden jalojen miesten\nja naisten sielunelämän kaikkein pyhimpään, jotka vankilan\nkolkossa eristyneisyydessä ja yksinäisyydessä ikäänkuin kuoleman\nesikartanoissa hartaasti odottavat sitä siunattua hetkeä, jolloin\nhenki vapautuneena aineen kahleista ja ajan vaivoista saa siirtyä\nkatselemaan Luojansa ja Lunastajansa kasvoja iankaikkisesti. Tässä\npassiossa me lähestymme niitä rajamaita, missä aika ja iäisyys\nyhtyvät. Ja niinkuin jouluyön tapahtumat ovat täynnä yliluonnollisia\nnäkyjä ja elämyksiä, niin kohtaa meitä myös sama ilmiö tässä\npassiossa, joka marttyyrien historiassa aina on herättänyt\nsuurinta ihailua ja mielenkiintoa. Harnack, etevin protestanttinen\nasiantuntija tällä alalla, sanoo sitä kalleudeksi, ja Bardenhewer,\ntunnettu katolinen patristikko, nimittää sitä helmeksi.\n\nEdellinen kirjoittaa: \"Tämä muinaiskristillisen latinalaisen\nkirjallisuuden kalleus (Kleinod)\" ja jälkimmäinen sanoo samasta\nasiasta: \"Tämä asiakirja on, vaikkapa ei kiinnitettäisikään huomiota\nsen valtavaan sisällykseen, helmi marttyyrikertomusten joukossa,\nkoskapa se osoittautuu aitoperäiseksi sanan täydellisimmässä\nmielessä ei vain sikäli, että se todella on silminnäkijän laatima,\nt.s. kirjoittama, vaan myös sikäli, että se sisältää todellisia\nmuistiinpanoja marttyyrin omasta kädestä.\" Vielä Augustinuksen aikana\nsitä luettiin kirkoissa seurakunnan rakennukseksi, ja Augustinus itse\nkäyttää sitä muutamien saarnojensa aiheena, mutta katsoo kuitenkin\ntarpeelliseksi huomauttaa, että se ei ole mikään kanooninen kirjoitus.\n\nTämä marttyyrikirjallisuuden kaunein helmi on syntynyt kolmannen\nvuosisadan alkupuolella. Muutamat ovat pitäneet sitä kirkkoisä\nTertullianuksen kokoonpanemana, mutta siihen ei ole täysin sitovia\ntodistuksia.\n\nEsitämme seuraavassa kokonaisuudessaan tämän valtavan jalon passion.\n\n\"_Pyhien Perpetuan ja Felicitaksen passio._\n\n\"Jos muinaiset uskon lujuuden esimerkit, jotka todistavat Jumalan\narmoa ja vaikuttavat rakentavasti ihmiseen, ovat muistiinkirjoitetut\nsitä varten että niiden lukeminen, ikäänkuin itse tapaukset\nnykyhetkeen siirtämällä, tuottaisi kunniaa Jumalalle ja uskon\nvahvistusta ihmiselle: miksi ei siis myöskin uusia todistuksia\nkirjoitettaisi muistiin palvelemaan molempia näitä tarkoituksia.\nTulevathan nämäkin kerran vanhoiksi ja jälkipolville tarpeellisiksi,\nvaikka niille nykyhetkellä annetaankin vähemmän arvoa muinaisuuden\nyksipuolisen kunnioittamisen takia. Mutta ne, jotka luulevat että\nyhdellä ja samalla Pyhällä Hengellä on yksi ja sama (vain johonkin\nerityiseen tapaukseen rajoittuva) vaikutusvoima, saavat vielä nähdä\nettä myöhemmät, vieläpä uusimmatkin esimerkit ovat katsottavat\nentisiä tärkeämmiksi, koska armon ylenpalttisuus lisääntyy ajan\nviime jaksolla. 'Sillä viimeisinä päivinä, sanoo Herra, minä\nvuodatan Henkeni kaiken lihan päälle, ja heidän poikainsa ja\ntyttäriensä ja palvelijaini ja palvelijattarieni päälle vuodatan\nHenkeni ja nuorukaiset näkevät näkyjä ja vanhukset uneksuvat unia.'\n[Poikkeaa kanoonisesta Uuden Testamentin tekstistä.] Senpätähden\nmekin, jotka pidämme meille luvattuja uusia ennustuksia ja näkyjä\narvossa ja kunniassa, samoin kuin muitakin kirkon aseeksi annettuja\nPyhän Hengen ihmetöitä -- kirkon, jolle on lähetetty sama kaikkien\narmonvälikappaleiden hoitaja jakamaan niitä itse kullekin --\nkirjoitamme muistoon ja vietämme Jumalan kunniaksi niiden muistoa\nlukemalla, jotta eivät heikkouskoiset ja epäileväiset, luullen\nJumalan armon asuneen ainoastaan vanhoissa (ensimmäisen kristillisen\nseurakunnan jäsenissä) kunnioittaisi vain (sen ajan) marttyyrejä\nja ilmestyksiä. Jumala näet tekee aina sen, minkä Hän on luvannut,\nuskomattomille todistukseksi ja uskovaisille avuksi. Sentähden\nmyöskin me julistamme teille, veljet ja seurakunnan jäsenet, sen\nminkä olemme kuulleet ja välittömästi tulleet tietämään, jotta\nne teistä, jotka olivat tapahtuman aikana mukana, muistelisivat\nmielessään Jumalan kunniaa ja ne, jotka nyt korvakuulolta tutustuvat\ntapahtumaan, pääsisivät pyhien marttyyrien ja heidän kauttansa Herran\nJeesuksen Kristuksen kanssakäymiseen, Hänen, jonka on kirkkaus ja\nkunnia iankaikkisesta iankaikkiseen. Amen.\n\n\"Nuoret katekumeenit Revocatus, Felicitas, Saturninus ja Secundulus\npidätettiin. Heidän kanssaan oli myöskin jalosukuinen, hyvän\nkasvatuksen saanut ja säätynsä mukaisesti naitettu rouva Vibia\nPerpetua, jolla oli isä ja äiti ja kaksi veljeä -- heistä oli toinen\nsamoin kuin Perpetuakin katekumeeni -- ja imevä lapsi rinnoillaan.\nHän oli noin kahdenkymmenenkahden vuoden ikäinen. Perpetua on itse\nkertonut koko marttyyrionsa kulun ja jättänyt sen omakätisesti\nkirjoitettuna jälkeensä.\n\n\"Kun me vielä olimme pidätettyinä, kertoo hän, pyysi isäni,\nrakkaudesta minua kohtaan, että minä muuttaisin mieleni ja luopuisin\nuskostani. 'Isä', sanoin minä, 'näetkö esimerkiksi tämän permannolla\nolevan astian? Onko se saviastia, vai jokin muu esine?' Isä vastasi:\n'Näen kyllä'. Mutta minä sanoin hänelle: 'Voiko millekään esineelle\nja asialle antaa toisen nimen kuin mikä sille kuuluu?' Isä vastasi:\n'Ei'. 'Siksipä en minäkään voi itseäni sanoa muuksi kuin mikä olen,\nsiis kristityksi'. Näistä sanoista kiihtyneenä hypähti isä minua\nkohden, ikäänkuin hän olisi tahtonut repiä silmät päästäni. Mutta\nhän oli vain minulle lähetetty kiusaus ja hän poistui voitettuna\nluotani sekä hänen mukanaan myöskin pahan hengen houkutukset. Kun\nisä senjälkeen muutamaan päivään ei käynyt luonani, kiitin Jumalaa\nja tunsin helpotusta isän poissaolosta. Tällä välin meidät myöskin\nkastettiin, ja Henki sanoi minulle, että minun ei tule kasteesta\nodottaa mitään muuta kuin lihan kärsimystä. Muutaman päivän perästä\nmeidät vietiin vankilaan. Minä kauhistuin, sillä en vielä koskaan\nollut nähnyt sellaista pimeyttä. Oi kaameata päivää! Kuumuus oli\nhirveä vankien paljouden takia ja sotamiehet pyysivät tungettelevasti\nmeiltä lahjuksia. Lisäksi olin hyvin huolissani kotiin jääneen\nlapseni takia. Mutta siunatut diakonit Tertius ja Pomponius, jotka\nolivat meidän sielunpaimeniamme, lahjoivat vartiat ja meidät\nsiirrettiin parempaan paikkaan vankilassa. Silloin saattoivat\nkaikki paremmin olla omissa oloissaan. Minä imetin luokseni tuotua,\nnälästä jo aivan uupunutta lastani; levottomana lapsen takia\npuhuttelin äitiäni, lohdutin veljeäni ja jätin sitten poikasen heidän\nhaltuunsa. Mutta olin myöskin menehtyä nähdessäni heidän olevan\nmenehtymäisillään minun takiani. Sellaista levottomuutta monta päivää\nkärsittyäni sain vaatimuksillani aikaan sen, että lapsen sallittiin\njäädä minun luokseni vankilaan. Se elpyi heti ja minä pääsin vaivasta\nja levottomuudesta. Yhtäkkiä vankila tuli minulle palatsiksi, jossa\ntahdoin olla mieluimmin kuin missään muualla.\n\n\"Silloin sanoi veljeni minulle: 'Rouva sisareni, sinä olet jo\npäässyt suureen armoon, niin että voit pyytää näkyä, jossa sinulle\nilmoitetaan, joudutko kärsimään vai pääsetkö vapaaksi.' Minä\ntiesin voivani puhua Herran kanssa, jolta olin saanut niin monta\narmon todistusta, ja vastasin uskovana veljelleni: 'Huomenna sanon\nsinulle.' Minä rukoilin ja minulle annettiin seuraava näky. Minä\nnäin tavattoman pitkät ilmaan kohoavat portaat, jotka ulottuivat\naina taivaaseen saakka. Ne olivat niin kaidat, että vain yksi\nihminen kerrallaan saattoi nousta niitä pitkin. Portaiden sivuun\noli ripustettu kaikenlaisia rauta-aseita: miekkoja, keihäitä,\nkoukkuja, puukkoja ja piikkejä, niin että jos joku nousisi portaita\nvaromattomasti tai kumartuneena, niin hän teloisi itsensä niihin ja\nhänen lihansa tarttuisi aseisiin. Aivan portaiden juurella makasi\ntavattoman suuri lohikäärme, väijyen nousijoita ja peloittaen\nkaikkia yrittämästä. Mutta Saturus, joka itse oli meidän tähtemme\nilmiantanut itsensä ilmoittaen opettaneensa meitä, vaikkei hän\nollutkaan läsnä, kun meidät vietiin tutkittaviksi, nousi kuitenkin\nensimmäisenä portaille. Hän pääsi portaiden yläpäähän, kääntyi sieltä\nminua kohden ja sanoi: 'Perpetua, minä tuen sinua, mutta varo, ettei\ntuo lohikäärme pure sinua.' Minä sanoin: 'Se ei vahingoita minua\nJeesuksen Kristuksen nimen tähden.' Ja portaiden juurella se, aivan\nkuin peläten minua, nosti verkalleen päätänsä. Mutta minä astuin sen\npään päälle ikäänkuin se olisi ollut portaiden alin askel. Minä näin\näärettömän laajan puutarhan ja sen keskellä istui kookas harmaapäinen\nmies paimenen puvussa, lypsäen lampaita ja hänen ympärillänsä oli\nmonta tuhatta valkeissa vaatteissa. Mies kohotti päätään, katsoi\nminuun ja sanoi: 'Tervetuloa, lapseni!' Hän kutsui minut luoksensa\nja ikäänkuin ojensi minulle kappaleen juustoa siitä maidosta, jota\nhän lypsi. Minä otin sen vastaan ristissä käsin ja söin sen; kaikki\nympärillä olevat sanoivat yhteen ääneen: amen. Tämän sanan ääneen\nminä heräsin, pureskellen vielä jotakin hyvänmakuista. Kerroin näkyni\nheti veljelleni, ja me ymmärsimme nyt, että joudumme kärsimykseen ja\nminä valmistauduin luopumaan kaikesta ajallisen elämän toivosta.\n\n\"Muutaman päivän kuluttua levisi huhu, että meidät viedään\nkuulusteltaviksi. Sentähden saapui isänikin, jota kaipaus oli\nkalvanut, vankilaan, taivuttaakseen minut luopumaan tunnustuksestani.\nHän lausui minulle: 'Tytär, sääli minun harmaita hapsiani, sääli\nisääsi, jos hän on enää sen arvoinen, että häntä isäksi nimität. Jos\nminä olen näillä käsilläni vienyt sinut ikäsi kukkaan asti ja jos\nminä olen pitänyt sinusta enemmän kuin kaikista veljistäsi, niin\nälä jätä minua ihmisten häpeän alaiseksi! Katso näitä veljiäsi,\nkatso äitiäsi ja tätiäsi, katso poikastasi, joka ei voi elää sinun\nmentyäsi. Muuta mielesi, ettet saattaisi meitä kaikkia tuhon\nomaksi, sillä kaikki viihtyisä seurustelu on meiltä mennyt, jos\nsinulle tapahtuu jotakin'. Näin hän puhui, niinkuin puhuu isä, joka\nrakastaa lastansa. Hän suuteli käsiäni, heittäytyi jalkaini juureen\nja itki eikä puhutellessaan käyttänyt minusta sanaa tytär, vaan\nrouva. Minäkin surin isäni kohtaloa, koska hän minun jouduttuani\nkärsimykseen ei enää voisi iloita kenestäkään sukulaisestaan. Minä\nlohdutin häntä, sanoen: 'Tuolla lavalla se asia ratkaistaan, jos\nJumala niin suo. Sillä tiedä, että me emme ole omassa vallassamme,\nvaan Jumalan vallassa'. Ja isä läksi surullisena minun luotani.\n\n\"Eräänä päivänä suuruksella ollessamme meidät yhtäkkiä vietiin\nkuulusteltaviksi. Me tulimme forumille. Huhu oli heti levinnyt\nforumin likeisiin kortteleihin, ja paljon väkeä oli kokoontunut\npaikalle. Me astuimme lavalle. Kaikki muut, joille kysymys tehtiin,\ntunnustivat. Tuli minun vuoroni. Silloin ilmestyi yhtäkkiä isäni,\nmukanaan poikaseni, ja seisoen lavan portaalla, hän nykäisi\nminua vaatteista ja sanoi: 'Uhraa jumalille, armahda lastasi!'\nProkuraattori Hilarianus, joka silloin äsken kuolleen prokonsuli\nMinucius Timinianuksen sijaisena oli saanut oikeuden langettaa\nkuolemantuomioita, sanoi: 'Säästä isäsi harmaita hapsia, säästä\nlapsukaistasi, uhraa keisarien terveydeksi!' Mutta minä vastasin:\n'En tee sitä'. 'Oletko kristitty?' kysyi Hilarianus. Minä vastasin:\n'Olen'. Kun isäni yhä seisoi takanani, saadakseen minut myöntymään,\nkäski Hilarianus sotamiesten karkoittaa hänet. Ja he löivät häntä\nvitsalla. Minuun koski isäni kohtalo aivan kuin minua olisi lyöty.\nKovasti surkuttelin hänen vanhuuttansa. Sitten meille kaikille\njulistettiin tuomio ja meidät tuomittiin heitettäväksi petojen eteen.\nIloisina me astuimme alas vankilaan. Koska lapsi oli tottunut saamaan\nminulta rintaa ja olemaan luonani vankilassa, lähetin heti diakoni\nPomponiuksen isäni luota hakemaan lasta. Mutta isä ei tahtonut\nantaa sitä. Ja koska Jumala oli niin tahtonut, eikä poikanen enää\nkaivannut rintaa, ei myöskään minun rintaani polttanut. Enkä tuntenut\nlevottomuutta lapsen tähden enkä tuskaa rintain pakotuksesta.\n\n\"Muutaman päivän kuluttua meidän kaikkien rukoillessamme kuulin\nyhtäkkiä keskellä rukousta äänen, joka lausui Dinocrateen nimen.\nMinä hämmästyin, koska hän ei ollut sitä ennen johtunut mieleeni, ja\nsurin muistellessani hänen kohtaloaan. Tunsin heti saaneeni armon ja\nkäsitin, että minun on rukoiltava hänen puolestaan. Aloin hartaasti\nrukoilla ja huokasin Herran puoleen. Heti samana yönä minä sainkin\nseuraavan näyn: näen Dinocrateen tulevan pimeästä paikasta, jossa\nmonet kärsivät paahdetta ja janoa. Hän oli likainen ja kalpea ja\nhänen kasvoillansa näkyi sama haava kuin hänen kuollessaankin. Tämä\nDinocrates oli minun lihallinen veljeni, joka kuoli seitsenvuotiaana\nniin pahaan kasvosyöpään, että hänen kuolemansa kauhistutti kaikkia.\nSen takia olin rukoillut, ja minun ja hänen välillänsä oli suuri\nkuilu, niin ettemme voineet päästä toistemme luo. Siinä paikassa,\nminne Dinocrates oli joutunut, oli allas täynnänsä vettä, ja sen\nreuna oli korkeampi kuin pojan vartalo, ja Dinocrates kurottautui\nsitä kohden ikäänkuin juodakseen. Minua suretti, että vaikka altaassa\noli vettä, poika ei kuitenkaan reunan korkeuden takia saattanut\nsiitä juoda. Heräsin ja tunsin veljeni kärsivän. Mutta minä uskoin\nvoivani lieventää hänen kärsimystään ja rukoilin hänen puolestaan\njoka päivä siksi, kunnes siirryimme sirkusvankilaan, sillä meidän oli\nmäärä taistella sirkusjuhlassa. Silloin oli nimittäin Geta Caesarin\n[Septimius Severuksen poika ja Caracallan veli.] syntymäpäivä ja minä\nrukoilin Dinocrateen puolesta päivin ja öin, huoaten ja itkien, että\nhänet minulle annettaisiin.\n\n\"Eräänä päivänä, jolloin me olimme köydessä kidutettavina, sain minä\ntällaisen näyn. Näin saman paikan kuin äskenkin ja Dinocrates oli\nulkonaisesti siisti, hyvissä vaatteissa ja hänen oli viileä olla.\nSiellä missä oli ollut haava, oli nyt arpi, ja allas, jonka äsken\nolin nähnyt, oli alentunut niin että sen reuna oli pojan vartalon\npuolivälin kohdalla ja altaasta tippui vettä lakkaamatta. Reunalla\noli kultainen kuppi, täynnänsä vettä. Dinocrates lähestyi sitä ja\nalkoi juoda siitä ja kupissa riitti yhä vettä. Tarpeeksi juotuaan\nhän alkoi iloisena leikkien läiskytellä vettä lasten tapaan. Silloin\nheräsin ja ymmärsin, että veljeni oli siirretty pois tuskasta.\n\n\"Muutamien päivien perästä sadanpäämiehen apulainen Pudens, joka oli\nvankilamme päällikkö, alkoi pitää meitä suuressa arvossa käsittäen\nmeissä olevan suuren Hengen voiman. Hän päästi useita ystäviä\nluoksemme, jotta me saisimme heidän seurassaan virkistyä. Mutta kun\nsirkuskisojen päivä lähestyi, tuli isäni kaihon ajamana luokseni,\nrepi partaansa, viskasi sen hahtuvia maahan, heittäytyi kasvoilleen,\nkirosi syntymäänsä ja lausui sellaisia sanoja, jotka voisivat koko\nluodun maailman liikuttaa. Minuun koski hänen onneton vanhuutensa.\n\n\"Taistelun edellisenä päivänä sain minä tällaisen näyn. Diakoni\nPomponius tuli vankilan ovelle ja kolkutti kovasti. Menin ja\navasin hänelle. Hänen yllään oli valkea löyhä viitta ja hänellä\noli monikoristeiset kengät jalassa. Hän sanoi minulle: 'Perpetua,\nme odotamme sinua, tule!' Hän piteli minua kädestä, ja me lähdimme\nkulkemaan synkkiä epätasaisia seutuja. Kun vihdoin olimme\nhengästyneinä saapuneet amfiteatterille, vei hän minut keskelle\nareenaa ja sanoi minulle: 'Älä kauhistu, minä olen täällä sinun\nmukanasi ja kärsin yhdessä sinun kanssasi.' Sitten hän lähti pois.\nJa minä näin suuren ihmisjoukon odottavan jännittyneenä. Kun tiesin\nolevani tuomittu vietäväksi petojen eteen, ihmettelin, ettei petoja\npäästetty päälleni. Silloin tuli minun eteeni rumanmuotoinen\negyptiläinen, mukanaan auttajansa, taistellakseen minun kanssani.\nSitten tulivat minun luokseni omat auttajani ja he olivat kauniita\nnuorukaisia. Minun yltäni riisuttiin vaatteet ja minä muutuin\npojaksi. Auttajani alkoivat hieroa minua öljyllä, niinkuin paineissa\non tapana, ja tuon vastassani olevan egyptiläisen näin kieriskelevän\nöljyttynä hiekassa. Sitten tuli esille äärettömän iso mies, jonka\npää ulottui amfiteatterin harjan yli. Hänen viitassaan oli kaksi\npurppuraista kaistaa rinnan yli. Hänellä oli kullalla ja hopealla\nkirjaillut kengät ja hänen kädessään oli vitsa kuin miekkailijain\njohtajalla ja viheriä oksa, jossa oli kultaisia omenia. Hän vaati\nhiljaisuutta ja sanoi: 'Jos tämä egyptiläinen voittaa tämän neidon,\nniin hän surmaa hänet miekalla, mutta jos tämä neito voittaa tämän\nmiehen, niin hän saa vastaanottaa tämän oksan.' Sitten hän astui\nsyrjään. Sitten me astuimme kummaltakin puolelta esille ja aloimme\npainia. Egyptiläinen koetti kammittaa minua jaloillaan, mutta minä\npotkaisin häntä kantapäilläni kasvoihin ja ilma nosti minut ylös ja\nminä aloin lyödä häntä aivan maata koskettamatta. Ja kun painissa\ntapahtui pysähdys, niin minä liitin käteni, sormet toistensa lomiin,\ntartuin hänen päähänsä ja hän kaatui kasvoilleen. Minä tallasin hänen\npäänsä. Kansa alkoi huutaa ja minun auttajani laulaa ilosta. Minä\nastuin kisojen johtajan eteen ja otin vastaan oksan. Hän suuteli\nminua ja sanoi minulle: 'Rauha sinulle, tyttäreni!' Ja minä aloin\nvoiton kunnian saavutettuani astua Sanavivaria portille. Silloin\nheräsin. Minä ymmärsin nyt, että en tule taistelemaan petoja, vaan\nperkelettä vastaan. Mutta minä tiesin voittavani. Tässä on se, minkä\nolen nähnyt tapahtuvan kisojen edelliseen päivään asti. Itse kisojen\npäivän tapahtumat kirjoittakoon se, joka tahtoo.\n\n\"Mutta myöskin siunattu Saturus on kertonut seuraavan näyn ja itse sen\nkirjoittanut muistiin.\n\n\"Me olimme, sanoo hän, kärsineet kärsimyksemme ja jättäneet lihallisen\nolemuksemme, ja meitä alkoi neljä enkeliä, joiden kädet eivät\nkoskeneet meihin, kuljettaa itää kohti. Me liidimme ylöspäin, pää\npystyssä, ikäänkuin loivaa mäkeä astuen. Päästyämme ensimmäisen\nmaailman ohi näimme äärettömän valon, ja Perpetua, joka oli minun\nrinnallani, sanoi: 'Tämä on nyt se, minkä Herra on meille luvannut,\nme olemme saaneet lupauksen täyttymisen.' Noiden neljän enkelin\nmeitä kantaessa avautui eteemme laaja ala, aivan kuin puiston\nnäköinen, jossa oli ruusupuita ja kaikenlaisia kukkia. Puut olivat\nkorkeita kuin sypressit ja niistä putoili lehtiä alituisesti. Mutta\nsamassa puistossa oli vielä neljä muuta enkeliä, jotka olivat muita\nkirkkaammat. Kun he näkivät meidät, osoittivat he meille kunnioitusta\nja sanoivat toisille enkeleille ihastuneina: 'Kas nämä ne ovat, kas\nnämä ne ovat!' Ja nuo neljä enkeliä, jotka kantoivat meitä, laskivat\nhämmästyneinä meidät alas. Silloin me kävimme omin jaloin välimatkan\nleveätä tietä pitkin. Siellä tapasimme Jocunduksen, Saturninuksen\nja Artaxiuksen, jotka olivat samassa vainossa poltetut elävinä,\nsekä Qvintuksen, joka samoin oli marttyyrinä kuollut vankilassa. Me\nkysyimme heiltä, missä toiset olivat, mutta enkelit sanoivat meille:\n'Tulkaa ensin sisään ja tervehtikää Herraa.'\n\n\"Niin me lähestyimme paikkaa, jonka seinät olivat ikäänkuin valosta\nrakennetut. Ja sen paikan ovella oli neljä enkeliä, jotka pukivat\nmeidän sisään astuessamme yllemme valkeat viitat. Me astuimme sisään\nja kuulimme yhdeksi yhdistyneen äänen sanovan: 'Pyhä, pyhä, pyhä!'\nlakkaamatta. Me olimme näkevinämme siinä paikassa istuvan ikäänkuin\nharmaan miehen, jolla oli lumivalkeat hapset, mutta nuorukaisen\nkasvot. Mutta hänen jalkojansa me emme nähneet. Hänen oikealla ja\nvasemmalla puolellaan oli neljä häntä vanhempaa miestä ja niiden\ntakana useita muita vanhempia. Me astuimme ihmetellen sisään ja\nasetuimme valtaistuimen eteen. Neljä enkeliä kohotti meidät. Me\nsuutelimme tuota miestä ja hän hyväili kädellään meidän kasvojamme.\n\n\"Muut vanhimmat sanoivat meille: 'Asettukaamme rukoukseen.' Me\nasetuimme rukoukseen ja teimme toisillemme rauhan toivotuksen.\nSilloin vanhimmat sanoivat meille: 'Lähtekää leikkimään.' Minä sanoin\nPerpetualle: 'Sinulla on nyt mitä tahdot.' Ja hän sanoi minulle:\n'Jumalan kiitos, että samoin kuin lihassa ollen olin iloinen, olen\nnäin nyt vielä iloisempi.'\n\n\"Me lähdimme ulos ja näimme oven ulkopuolella piispa Optatuksen\noikealla ja presbyteri Aspasiuksen vasemmalla puolen, kummankin\nsurullisena, erillään toisistaan. He heittäytyivät meidän jalkaimme\njuureen ja sanoivat: 'Sovittakaa meidät keskenämme, kun lähditte\npois ja jätitte meidät näin.' Ja me sanoimme heille: 'Etkö sinä\nole meidän piispamme ja sinä presbyterimme, kuinka te heittäydytte\nmeidän jalkaimme juureen!' Me tulimme liikutetuiksi ja syleilimme\nheitä. Silloin Perpetua alkoi puhua heidän kanssansa kreikankieltä.\nJa me veimme heidät muista erilleen puistoon ruusupuun alle. Kun\nme puhuimme heidän kanssansa, sanoivat enkelit heille: 'Jättäkää\nheidät, että he saavat rauhassa virkistyä. Ja jos teillä on\nkeskenänne erimielisyyttä, niin antakaa toinen toisellenne anteeksi!'\nHe saattoivat heidät hämilleen sanoen Optatukselle: 'Kokoa sinä\nseurakuntasi yhteen, sillä niin ne tulevat sinun luoksesi kuin\npalaisivat sirkuksesta ja kiistelisivät eri puolueina.' Meistä\ntuntui ikäänkuin enkelit olisivat tahtoneet sulkea heiltä portin.\nMe tunsimme siellä monta veljistämme, mutta myöskin muutamia\nmarttyyrejä. Me hengitimme kaikki kuvaamattoman hyvää tuoksua, niin\nettä tulimme siitä ravituiksi. Silloin minä ilon vallassa heräsin.\nNämä ovat itse marttyyrien, autuaan Saturuksen ja Perpetuan,\nmerkillisimmät näyt sellaisina kuin he itse ovat ne kirjoittaneet.\nMutta Secunduluksen kutsui Jumala äkillisemmällä kuolemalla pois\ntästä elämästä hänen vielä vankilassa ollessaan, osoittaen hänelle\nsen armon, että hän säästyi pedoilta. Miekka, joka koski hänen\nlihaansa, ei vioittanut hänen sieluaan.\n\n\"Felicitaksen osalle tuli Herran armo seuraavalla tavalla. Kun hänellä\noli jo kahdeksan kuukauden sikiö, sillä hän oli raskaana silloin kun\nhänet vangittiin, niin hän sirkusnäytännön lähestyessä oli suuresti\nmurheissaan, että hänen tuomionsa täytäntöönpano lykättäisiin\nhänen ruumiillisen tilansa vuoksi (sillä laki ei salli raskauden\ntilassa olevaa naista rangaista kuolemalla) ja että hän saisi vasta\nmyöhemmin vuodattaa rikollisten joukossa pyhän ja viattoman verensä.\nMutta myöskin hänen marttyyritoverinsa olivat sangen murheissaan,\npeläten että heidän täytyisi jättää niin hyvä toveri ikäänkuin\nyksin vaeltamaan saman toivon tietä. Siksipä he yhteisin huokauksin\nvuodattivat rukouksensa Herran puoleen kolmantena päivänä ennen\nsirkusnäytäntöä. Ja heti rukouksen jälkeen alkoivat Felicitaksen\nsynnytystuskat. Ja hänen kärsiessään kahdeksannen kuukauden vaikeita\ntuskia, sanoi eräs vangin vartioista: 'Kun sinä nyt kärsit noin,\nniin miten sitten kärsit kun sinut heitetään petojen eteen, joita\nhalveksit kieltäytyessäsi uhraamasta.' Mutta Felicitas vastasi:\n'Nyt minä kärsin, minkä kärsin, mutta siellä on Toinen oleva\nminussa, joka kärsii minun puolestani, niinkuin minäkin olen kärsivä\nHänen tähtensä.' Hän synnytti tyttären, jonka eräs sisarista otti\nkasvattaakseen ottotyttärenä.\n\n\"Koska Pyhä Henki on sallinut ja sallimalla tahtonut itse\nsirkusnäytännön tapauksen kirjoitettavaksi, niin tahdomme me\nsuorittaa tämän tehtävän ikäänkuin pyhän Perpetuan testamenttina,\nvaikka olemmekin epäkelvot kuvaamaan sellaisen kunnian täyttymistä,\nlisäten siihen yhden todistuksen hänen mielensä järkähtämättömyydestä\nja ylevyydestä. Kun sotaväen päällikkö kohteli vankeja entistä\nankarammin sentähden että hän taikauskoisten ihmisten puheisiin\nluottaen pelkäsi, että vangit vietäisiin pois vankilasta\ntaikakeinoilla, sanoi Perpetua hänelle vasten kasvoja: 'Miksi sinä et\nsalli meidän, jalojen tuomittujen, virkistää mieltämme, kun meidän on\ntaisteleminen caesarin syntymäpäivänä? Eikö sinulle ole kunniaksi,\nettä meidät viedään sinne lihavina?' Sotaväen päällikkö pelästyi ja\npunastui. Hän käski kohdella heitä lempeämmin, niin että veljillä ja\nmuilla oli tilaisuus päästä vankilaan. Vangitut saattoivat nyt heidän\nseurassaan virkistää mieltänsä, kun itse vankilan päällikkökin oli\ntullut uskovaiseksi.\n\n\"Päivää ennen viimeistä ateriaa, jota sanotaan vapaaksi ateriaksi,\nmutta joka heille oli 'agape' (Agaappi, kristittyjen rakkauden\nateria), he puhuttelivat kansaa yhtä suurella mielenlujuudella,\nuhaten sitä Jumalan tuomiolla ja todistaen olevansa onnellisia omasta\nkärsimyksestään. He laskivat leikkiä uteliaista, niinpä Saturus\nsanoi: 'Eikö huominen päivä teille riitä? Silloinhan vapaasti saatte\nkatsella niitä, joita vihaatte. Oletteko tänään ystäviä ja huomenna\nvihollisia? Pankaa tarkoin mieleenne meidän kasvojemme piirteet,\njotta tunnette meidät sinä päivänä.' Hämmästyneinä lähtivät kaikki\nsieltä eri haaroille, ja monet uteliaista alkoivat uskoa.\n\n\"Koitti vihdoin heidän voittonsa päivä ja he astelivat vankilasta\namfiteatteriin kuin taivaaseen, kulkien iloisina ja kasvoiltaan\nkauniina, ikäänkuin riemua eikä pelkoa täynnä. Muiden jäljessä astui\nPerpetua, levollisin askelin kuin Kristuksen oma, Jumalan armas,\nsaattaen silmiensä tulella kaikkien katseet painumaan maahan. Samoin\nkulki Felicitas, iloiten siitä, että oli synnytyksen kautta tullut\nterveeksi taistelemaan petojen kanssa. Hän kävi verenvuodatuksesta\nverenvuodatukseen, kätilön luota petoverkon luo pestäkseen itsensä\npuhtaaksi toisessa kasteessa. Kun heidät oli saatettu portista\nsisään ja vaadittiin, että miehet pukisivat ylleen Saturnuksen\npappien vaatteet ja naiset Ceres-jumalattaren papittarien puvut,\nniin torjui tuo jalo nainen (Perpetua) tämän vaatimuksen loppuun\nasti horjumattomana. Hän lausui: 'Olemmehan tänne tulleet ilman\npakkoa, jotta meidän vapauttamme ei riistettäisi. Sitä varten juuri\nolemme antaneet alttiiksi henkemme, ettemme koskaan suostu tekemään\nmitään sellaista. Siitähän olemme sopineet teidän kanssanne.' Vääryys\ntunnusti oikeuden: sotaväen päällikkö myöntyi siihen, että heidät\nvietäisiin areenalle siinä puvussa, jossa he olivat. Perpetua lauloi\nilosta, tallaten jo egyptiläisen päätä. Revocatus, Saturninus ja\nSaturus lausuivat uhkauksia katselevalle joukolle. Heti kun he olivat\ntulleet Hilarianuksen kohdalle, he sanoivat hänelle käden ja pään\nelein: 'Sinä meitä, mutta Jumala sinua!' Siitä vimmastuneena kansa\nvaati, että heitä on ärsytettävä ruoskilla, kuten pedonajajilla on\ntapana. Mutta he kiittivät Jumalaa siitä, että saivat kokea jotakin\nKristuksen kärsimyksistä.\n\n\"Se, joka on sanonut: 'Anokaa, niin teille annetaan', antoi\nrukoileville sen lopun, jonka kukin oli halunnut. Sillä silloin, kun\nhe olivat keskenänsä puhuneet kärsimyksensä muodosta, Saturninus\noli sanonut että hän haluaisi tulla heitetyksi kaikkien petojen\neteen, jotta saisi sitä kirkkaamman kruunun. Niinpä hän ja Revocatus\nheti näytännön alussa, saatuaan kokea leopardin raatelua, joutuivat\nareenan sillalla karhun ahdisteltaviksi. Saturus sensijaan tunsi\nkaikista enimmän kauhua karhua kohtaan ja oli toivonut, että hän\nsaisi loppunsa yhdestä ainoasta leopardin puremasta. Kävikin niin,\nettä kun hänet oli määrätty metsäsian raadeltavaksi, niin sensijaan\nse petojen ajaja, joka oli sitonut hänet metsäsikaan kiinni,\njoutuikin itse tämän pedon alle ja kuoli näytännön jälkeisenä\npäivänä. Saturukselle peto ei tehnyt muuta kuin laahasi häntä\nperässään, ja kun hänet vietiin sillalle köydellä karhuun sidottuna,\nniin ei karhu tahtonutkaan tulla esiin luolastaan. Siksi kutsuttiin\nSaturus toisen kerran vahingoittumattomana pois petojen edestä.\n\n\"Naisia varten oli perkele varannut erityisesti tähän tilaisuuteen\nhankitun erittäin julman lehmän, tahtoen jo täten viitata\ntaistelevien sukupuoleen. Heidät tuotiin areenalle vain verkkoverhoon\npuettuina. Kansa säpsähti kauhistuksesta, nähdessään, että toinen\nnaisista oli hento tyttö ja että toisen rinnoista tihkui maitoa\näskeisen synnytyksen jälkeen. Heidät kutsuttiin pois ja he saivat\nylleen viitan. Ensinnä heitettiin petojen eteen Perpetua ja hän\nkaatui istualleen. Kun hänen viittansa siinä oli revennyt, niin\nhän tässä asennossa, unohtaen tuskansa, häveliäisyyden vaistosta\nveti viitan liepeen peittämään kuvettansa. Sitten hän pyysi ja\nsai neulan ja harsi kokoon viitan sekä solmi hajalleen joutuneet,\nhiuksensa, sillä marttyyrin ei sopinut kärsiä kärsimyksiänsä hiukset\nhajalla, jottei näyttäisi siltä kuin hän kunniassaan itkisi. Sitten\nhän nousi seisaalleen ja nähdessään Felicitaksen loukkaantuneena\nastui hänen luokseen, ojensi hänelle kätensä ja rohkaisi häntä.\nJa kumpikin seisoi nyt pystyssä. Kansan kovuus oli haihtunut, ja\nnaiset kutsuttiin pois Sanavivaria portille ['Ehjiksi ja eläviksi\njääneiden portti'. -- Amfiteatterissa oli kaksi porttia: toiselle\nvietiin taistelussa kuolleet, toiselle, kuten tässä, tuotiin eläviksi\njääneet.]. Siellä otti Perpetuan vastaan eräs Rusticus-niminen\nkatekumeeni, joka oli seurannut häntä. Ikäänkuin unesta heränneenä\n(niin hän oli elänyt hengessä ja hurmiossa) Perpetua alkoi katsoa\nympärilleen ja sanoi kaikkien vielä hämmennyksissä ollen: 'Milloin\nmeidät heitetään tuon lehmän eteen?' Kuultuaan, että hän juuri oli\nollut sen edessä, hän ei uskonut ennenkuin näki raatelun merkit\nruumiissaan ja puvussaan. Silloin hän puhutteli veljeään, joka oli\ntuotu hänen luokseen, ja mainittua katekumeenia, sanoen: 'Pysykää\nlujina uskossa ja rakastakaa toinen toistanne, älkääkä saattako\nhäpeään meidän kärsimyksiämme.'\n\n\"Samoin rohkaisi toisella portilla Saturus Pudensia sanoen: 'Kuten\ntoivoin ja ennustin, en ole vielä saanut tuntea ainoankaan pedon\nkosketusta, mutta nyt saat olla vakuutettu siitä, että kun lähden\ntuonne, kuolen yhdestä ainoasta leopardin puremasta.' Ja pian aivan\nnäytännön lopussa leopardi päästettiinkin irti ja sen yhdestä\nainoasta puremasta hän oli yltyleensä veren peitossa, niin että\nkansa hänen palatessaan pedon edestä huusi hänelle toisen kasteen\ntodistukseksi: 'Olkoon kylpy terveydeksi!' Ja terve olikin näin\nkylpenyt. Silloin hän sanoi Pudensille: 'Jää hyvästi, muista pysyä\nuskossasi äläkä unohda minua! Älköönkä se, mitä olet nähnyt,\nhämmentäkö sinua, vaan vahvistakoon!' Samalla hän pyysi Pudensin\nottamaan sormestaan sormuksen, kastoi sen haavansa vereen ja antoi\nhänelle takaisin perinnöksi, jättäen sen hänelle pantiksi ja\nverensä muistoksi. Sitten hänet tajuttomana vietiin muiden kanssa\ntavalliseen paikkaan, jotta hänen kaulansa katkaistaisiin miekalla.\nKansa vaati heidät asetettavaksi areenan keskikohdalle, jotta silmin\nvoisi paremmin seurata miekan tunkeutumista heidän ruumiiseensa. He\nsuutelivat toinen toistaan, lopettaakseen marttyyriutensa näillä\nrauhan toivotuksen juhlamenoilla. Kaikki ottivat vastaan miekaniskun\nliikkumattomina ja vaieten. Ja Saturus, joka (näyssä) oli ensinnä\nastunut ylös, heitti ensimmäisenä henkensä. Sillä hän oli tukenut\nPerpetuaa. Perpetuaa, joka nyt vasta, tuntiessaan rikkipuskettujen\nkylkiluittensa välissä tuskaa, voihkaisi, johti itse pyövelin\nvapisevan oikean käden kaulallensa. Eihän sellainen nainen, jota\nsaastainen henki pelkäsi, voinutkaan saada surmaniskua, jollei hän\nitse sitä tahtonut!\n\n\"Oi te urhoolliset ja autuaat marttyyrit! Oi te todella kutsutut ja\nmeidän Herramme Jeesuksen Kristuksen kunniaan valitut! Sen, joka tätä\nkunniaa tahtoo ylistää, on luettava näitäkin esikuvia, jotka eivät\nole entisiä halvemmat, seurakunnan rakennukseksi. Jotta myöskin nämä\nviimeiset voiman teot todistaisivat, että yksi ja sama Pyhä Henki yhä\nvielä vaikuttaa, todistaisivat kaikkivaltiasta Isää Jumalaa ja Hänen\nPoikaansa, meidän Herraamme Jeesusta Kristusta, jonka on kunnia ja\nloppumaton valta iankaikkisesta iankaikkiseen. Amen.\"\n\n       *       *       *       *       *\n\nMitä tulee kristityn naisen asemaan yleensä marttyyriaikana, lausuu\nsiitä Tertullianus: \"Hän ei käy katsomassa pakanallisia näytelmiä\neikä muita meluisia huvituksia, vaan hän menee sairaiden luo tahi\nniiden, jotka viruvat vankilassa. Hänen rakkain ajanviettonsa on\ntuoda lohdutusta ja apua kärsiville veljille sekä ruokkia kodissaan\nnälkäisiä.\"\n\nSitä henkisesti kohottavaa vaikutusta taasen, mikä kristinuskolla\noli antiikin naiseen, kuvailee eräs etevä kristillisen kirkon\nmuinaisuuden tutkija seuraavasti: \"Juuri tosi _naiselliset_ hyveet,\njotka ilmenivät siveydessä ja kunniallisuudessa, osaaottavassa\nrakkaudessa, nöyryydessä ja kärsivällisyydessä, kehittyivät\nkristinuskon avulla sellaiseen täydellisyyteen, johon pakanuuden\njaloinkaan siveysoppi ei voinut kohottaa niitä. Pakanallinen hyve\nkäsitti, kuten jo sen nimi _virtus_ ilmaisee, _miehen_ kuntoa ja\nurhoollisuutta sellaisina kuin ne ilmenivät niin hyvin ulospäin\nsodassa kuin sisällepäin toiminnassa valtion hyväksi. Kristinusko,\nvoidaan sanoa, on täälläkin purkanut väliseinänä olleen aidan\nantamalla naisille miehekkään sankaruuden, joka ei ainakaan pettänyt\nmarttyyrikärsimyksissä, ja toisaalta pehmittänyt miehen sydämen ja\ntehnyt sen alttiiksi sellaisille vaikutelmille, joilta se ennen oli\nollut kokonaan suljettu. Näin vaihtui myöskin miehen stoalainen\napatia (jäykkä välinpitämättömyys) kristityn alistuvaisuuteen ja\nkristityn sääliin.\"\n\n\n\n\nPIONIUKSEN MARTTYYRIO.\n\n\nEräästä Venezian käsikirjoituksesta löysi v. Gebhardt laajimman\nmarttyyrikertomuksen, mikä meillä on Deciuksen vainon ajalta. Se\nsisältää erittäin vilkkaan kuvauksen presbyteri Pioniuksen ja hänen\nseuralaistensa marttyyrikuolemasta Smyrnassa 12 p:nä maaliskuuta v.\n250. Pionius oli \"apostolinen mies, joka maailmassa vaeltaessaan\nkäänsi monta turhuudesta\". Jo päivää ennen kiinnijoutumistaan oli\nhän sitä ennustanut ja symboolisella toimituksella -- kahleiden\nsitomisella kaulalleen -- osoittanut, ettei hän tahtonut luopumisella\nitseään saastuttaa. Alttiisti hän ja hänen ystävänsä seurasivat, kun\ntemppelipalvelija Polemon saapui heitä vangitsemaan. \"Tunnettehan\nkeisarin käskyn uhrata jumalille\", muistutti hän heitä. \"Tunnemme\",\nvastasi Pionius, \"Jumalan käskyt, joissa hän käskee meidän häntä\nainoaa palvella\". Polemon lausui: \"Tulkaa torille, siellä tulette\ntottelemaan\". Mutta toiset kristityt vakuuttivat: \"Me tottelemme\nelävää Jumalaa\". Koko tori, jonne heidät vietiin, tuli täyteen\nuteliaita katsojia, kreikkalaisia ja juutalaisia; sattui näet\nolemaan suuri juhlapäivä, niin että ihmiset olivat joutilaita.\nKatsojat kiipesivät penkeille ja laatikoillekin, paremmin nähdäkseen.\nSilloin Pionius ryhtyy pitämään puhetta kansalle. Pakanoille hän\nmuistuttaa Homeroksen sanaa, ettei tule iloita kuolemaa nähdessä,\njuutalaisille Mooseksen lain käskyä: \"Jos näet vihamiehesi juhdan\nkaatumassa kuorman alle, niin älä mene ohi, vaan auta sitä ylös\".\nNäin nuhdeltuaan katsojia siitä, että he uteliaisuudesta ja huvikseen\nolivat tulleet katsomaan toisten kärsimyksiä, käy hän varoittavasti\npuhumaan tulevaisesta rangaistuksesta, joka uhkaa jumalatonta\nmaailmaa. \"Luuletteko meidän kärsivän tällaista vanhurskaina vai\njumalattomina? Jos jumalattomina, miksi ette tekin, joita tekonne\nosoittavat jumalattomiksi, samaa kärsi? Jos taasen vanhurskaina,\nminkälainen toivo teillä silloin voi olla, kun vanhurskaat näin\nkärsivät? Sillä jos vanhurskas tuskalla autuaaksi tulee, missä\nsilloin jumalaton on?\" Monet jo tapahtuneet Jumalan tuomiot ovat\ntodistamassa sitä, että tuomio vieläkin odottaa maailmaa. Juudanmaan\nnykyinen tila on sellainen Jumalan vihan merkki, samoin Kuollut\nmeri. Läheisempiäkin esimerkkejä hän luettelee. Vedenpaisumuksesta\ntietävät kaikki kansat kertoa, kreikkalaiset Deukalionin, juutalaiset\nNooan aikaisesta. \"Osittaisia tuomioita tapahtuu, että osittaisesta\ntunnettaisiin yleinen. Sentähden me julistamme teille tulevaista\nJumalan tuomiota, joka on tapahtuva hänen Sanansa Jeesuksen\nKristuksen kautta; ja sentähden emme palvele teidän niin sanottuja\njumalianne emmekä kultaista kuvaa\".\n\nHiljaisuuden vallitessa oli tätä puhetta kuunneltu. Muutamat tulivat\nimarrellen puhuttelemaan Pioniusta. \"Usko meitä, me rakastamme sinua\nja sinä ansaitsisit elää; suloistahan onkin elämä ja päivän valkeuden\nnäkeminen\". Mutta hän vastasi: \"Sanon minäkin, että suloinen on\nelämä, mutta se on parempi elämä ja totinen valkeus, jota me\nikävöimme\". Eräs toinen alkoi: \"Kuule meitä, Pionius!\" Mutta Pionius\nkeskeytti sanoen: \"Suostu sinä kuulemaan minua, sillä mitä sinä\ntiedät, sen minäkin tiedän, mutta siitä, mitä minä tunnen, olet sinä\ntietämätön\", ja otti siitä aihetta uuteen varoituspuheeseen, jolla\nhän vihdoin suututti vastustajansa.\n\nTämän jälkeen alkoi temppelinpäällikkö viralliset toimitukset, aluksi\nvieläkin kehoittamalla Pioniusta taipumaan. Tämä vastasi: \"Jospa\nminä voisin taivuttaa teitä kristityiksi\". Sellainen oletus synnytti\nläsnäolijoissa suurta naurua: \"Eipä ole sinulla valtaa polttaa meitä\nelävältä!\" Pionius virkkoi: \"Paljon pahempi on palaa kuoltuansakin!\"\nKun tämän johdosta eräs vangituista kristityistä naisista hymähti,\nkysyi temppelinpäällikkö: \"Nauratko sinä?\" Nainen vastasi: \"Kyllä,\njos Jumala tahtoo; sillä me olemme kristityitä; kaikki näet, jotka\novat kristityitä, saavat lakkaamatta hymyillä iankaikkisessa ilossa\".\nHänelle sanottiin: \"Sinä joudut kärsimään, mitä et tahtoisikaan;\nsillä ne naiset, jotka eivät uhraa, pannaan porttolaan\". Mutta hän\nvastasi: \"Pyhä Jumala on pitävä minusta huolta siinäkin asiassa.\"\n\nSitten seuraa virallisen pöytäkirjan mukaan tehty esitys itse\ntutkinnosta, jonka jälkeen kristityt vietiin vankilaan. Siellä\nkävi heitä katsomassa myöskin luopuneita kristityitä, joille\nPionius puhui sekä sydämellisesti että ankarasti. Tämäkin puhe,\njoka osoittaa tarkkaa perehtymistä Vanhan Testamentin kirjoihin,\non laajasti referoitu. Vilkkaasti kuvataan vihdoin lopputapaukset:\nvankien raastaminen takaisin oikeuden eteen, uudet houkuttelut ja\nuhkaukset, marttyyrien uskonlujuus kaikkien rääkkäyksien aikana,\ntutkimus prokonsulin edessä ja vihdoin Pioniuksen kuolemantuomion\ntoimeenpaneminen polttoroviolla.[5]\n\n\n\n\nPYHÄN ACHATIUKSEN VÄITTELYN ASIAKIRJAT.\n\n\nKeisari Deciuksen hallitessa toimeenpantujen vainojen aikana joutui\neräs _Achatius_ (Akakios, Acacius), joka mahdollisesti oli Melitenen\npiispa, Vähässä Armeniassa, kristittynä syytteeseen ja haastettiin\nprokonsuli Martianuksen tuomioistuimen eteen. Tästä oikeusjutusta,\njonka ilmoitetaan tapahtuneen maaliskuun 29 p:nä 250, ovat\nalkuperäiset kreikankieliset pöytäkirjat hävinneet, mutta tallella\non latinalainen teksti, joka ytimeltään perustuu näihin. Se sisältää\nm.m. maaherran ja Achatiuksen välisen mielenkiintoisen keskustelun,\nmissä viimemainittu esittää muutamia sellaisia kristitystä\napologeettisesta kirjallisuudesta hyvin tunnettuja väitteitä,\njoilla kumottiin pakanain uskonto ja saatettiin heidän jumalansa\nnaurunalaisiksi. Aivan tässä muodossa keskustelu tuskin lienee\ntapahtunut, samoinkuin säilynyt teksti muutenkin sisältää uudempia\nlisäyksiä. Mutta varmana saattaa pitää, että Achatius vapautettiin\nsyytteestä, ja tästä merkillisestä tosiasiasta säilyi sitten muisto\nmyöhempiin aikoihin, jolloin puheenalainen kertomus sepitettiin.\n\nEsitämme seuraavassa tämän asiakirjan kokonaisuudessaan.\n\n\"Aina milloin kerromme Jumalan palvelijain kunniakkaista teoista,\nlausumme kiitokset Hänelle, joka sekä varjelee kärsivätä että kruunaa\nvoittajan kunniassa. Niinpä keisari Deciuksen maaherraksi nimittämä\nkonsulinarvoinen Martianus, kristityn, opin vihamies, käski tuoda\nluokseen Achatiuksen, jota oli kuullut mainittavan tavallaan tuon\nuskonnon kilveksi ja turvaksi. Ja kun tämä oli tuotu sisään, lausui\nmaaherra: 'Sinun velvollisuutesi on rakastaa meidän ruhtinaitamme\n[Kun tässä puhutaan _ruhtinaista_, vaikka kuten tunnettua, Decius\nhallitsi yksinään, näyttää paikka viittaavan siihen, että kertomus\ntässä muodossa ei ole hänen ajoiltaan peräisin.], koska kerran\nelät roomalaisten lakien alaisena.' Achatius vastasi: 'Ja kenelle\non keisari enemmän sydämen asiana tai kuka häntä niin kunnioittaa\nkuin kristityt ihmiset? Sillä alituisesti ja yhtämittaa me hänen\npuolestaan rukoilemme, että hän tässä elämässä saavuttaisi korkean\niän sekä ohjaisi kansoja oikeamielisellä vallalla ja että hänen\nhallituksensa aika muodostuisi mitä rauhallisimmaksi; sitten me\nrukoilemme sotamiesten menestyksen ja koko maailman ja maanpiirin\nturvallisuuden puolesta.' Martianus virkkoi: 'Tätä minä itsekin\nsuuresti kiitän, mutta jotta keisari vielä täydellisemmin oppisi\ntuntemaan sinun alttiutesi, niin suorita hänelle yhdessä meidän\nkanssamme uhri.' Achatius lausui: 'Innokkaasti minä rukoilen\nHerraani, joka on totinen ja suuri, hallitsijan menestyksen puolesta;\nmutta uhria hän ei saa vaatia, emmekä me liioin suorittaa. Sillä\nkuka ihmiselle suorittaisi uhrimenoja?' Martianus virkkoi: 'Vastaa,\nketä jumalaa sinä rukoilet, jotta mekin voisimme hänelle toimittaa\nuhreja.' Achatius sanoi: 'Toivon, että saat tietää minun Jumalani,\nkoskapa on hyödyllistä tutustua siihen Jumalaan, joka on totinen.'\nMartianus virkkoi: 'Ilmoita-minulle hänen nimensä!' Achatius sanoi:\n'Aabrahamin Jumala, Iisakin Jumala ja Jaakobin Jumala.' Martianus\nvirkkoi: 'Jumalienko nimiä nuo ovat?' Achatius vastasi: 'Eivät nuo,\nvaan se, joka heille on puhunut, Hän on totinen Jumala, Häntä meidän\ntulee pelätä.' Martianus virkkoi: 'Kuka tuo on?' Vastasi Achatius:\n'Korkein Adonai, joka istuu kerubien ja serafien yläpuolella.'\nMartianus virkkoi: 'Mitä ovat serafit?' Hänelle lausui Achatius:\n'Serafi on Korkeimman Jumalan palvelija ja ylhäisen istuimen vartija.'\n\n\"Martianus virkkoi: 'Mikä tyhjänpäiväinen filosofinen väittelytapa\non sinut pettänyt? Halveksi näkymättömiä; tee pikemmin tuttavuutta\nniiden todellisten jumalien kanssa, joita näet edessäsi!' Vastasi\nAchatius: 'Ketkä ovat ne jumalat, joille käsket minua uhraamaan?'\nMartianus virkkoi: 'Säilyttäjällemme Apollolle, nälän ja ruton\ntorjujalle, joka koko maailman säilyttää ja ohjaa.' Achatius\nvastasi: 'Tuolleko, jota te tietäjäksi luulottelette [Kreikkalaista\njumalaa Apollonia (latinaksi Apollo), jonka palvelun myös\nroomalaiset omaksuivat, rukoiltiin kaiken pahan, niin henkisen kuin\nruumiillisen torjujana. Hän oli myös ennustustaidon suojelija,\njoka jakeli oraakkelilauseitaan ja jota taruissa kuvailtiin\ntietäjäksi.]? Hänellekö, joka hehkuen onnettomasta rakkaudesta\ntyttöön juoksenteli huumaantuneena, tietämättä joutuvansa\nkadottamaan kiihkeästi kaihoamansa saaliin [Tarun mukaan Apollon oli\nrakastunut Daphne-nimiseen neitoon, joka kuitenkin vieroi jumalan\nlemmentarjouksia. Tämän ajaessa takaa pakenevaa tyttöä ja juuri\nollessa saavuttamaisillaan hänet Daphne muuttuikin laakeripuuksi.\nSiitä syystä muka tämä puu oli Apollonille pyhitetty.]? On ilmeistä\nniin ollen, että se, joka ei tuota tietänyt, ei ollut mikään\nennustaja, eikä mikään jumala se, jonka tyttö petti. Eikä hän vain\ntässä kohden kokenut tuskia, vaan pian kohtalo rankaisi häntä vielä\njulmemmalla tappiolla. Sillä rietas kun oli poikia kohtaan, hän erään\nHyacinthuksen kauneuden viehättämänä, kuten hyvin tunnette, lemmestä\nlämpeni ja kurjana sekä tulevaisuutta tuntematta surmasi kiekolla\nhänet, jota ikävöi nähdä [Tarun mukaan Apollon, heitellessään\ndiskosta lemmikkinsä, kauniin Hyakinthoksen (latinaksi Hyacinthus),\nkanssa, tapaturmaisesti viskasi tämän päähän kiekon, niin että\nnuorukainen kuoli. Oli sellainenkin tarina, että Länsi- (tai\nPohjois-) tuuli, joka myös oli ihastunut poikaan, mustasukkaisuudesta\nohjasi kilpailijansa kättä mainitulla surullisella seurauksella.].\nHänellekö, joka kerran palveli yhdessä Neptunuksen kanssa, hänellekö,\njoka kaitsi vierasta karjaa [Ilias-runoelman XXI:ssä laulussa\nkerrotaan, kuinka Apollon ja Poseidon (latinaksi Neptunus) jumalien\ntäytyi vuoden ajan palvella Troian kuningasta Laomedonia; edellinen,\npaimensi tämän karjaa Ida-vuoren rinteillä, kun taas jälkimmäinen\nrakensi muuria Troian kaupungin ympäri. Toisen tarutoisinnon\nmukaan molemmat ottivat osaa muurin rakentamiseen. Sitäpaitsi oli\nolemassa taru, joka tiesi, että Apollon oli tuomittu yhdeksän\nvuotta palvelemaan Thessalian Pherai-kaupungin kuningasta Admetosta\nhoitamalla tämän hevosia ja lehmiä; syyksi mainittiin joko, että\nApollon oli surmannut Delphoissa asustaneen lohikäärmeen tai että\nhän oli tappanut kykloopit, jotka olivat takoneet Zeus- (latin.\nJuppiter) jumalan salamat.], tällekö käsket minua uhraamaan? Vai\nsalaman iskemälle Aesculapiukselle [Asklepios (latin. Aesculapius)\noli kreikkalaisilla terveyden ja lääketaidon jumala. Hänen kerrottiin\nherättäneen eloon kuolleetkin, minkä vuoksi Zeus salamallaan\nsurmasi hänet. Juuri tämän vuoksi Asklepioksen isä Apollon\npuolestaan tappoi salaman takojat, kykloopit.] tai avionrikkojalle\nVenukselle [Aphrodite (latin. Venus) oli kreikkalaisilla rakkauden\nja naisellisen sulon jumalatar. Jumalaistarustossa hän esiintyy\nHephaistoksen (latin. Vulcanus) puolisona, mutta runoilijat tiesivät\nkertoa hänen monista lemmenseikkailuistaan, joista tunnetuimpia oli\nhänen aviorikollinen suhteensa sodanjumalaan Arekseen (latin. Mars).]\nja muille kummituksille minun pitäisi tuhlata uhreja? Olenko minä,\nvieläpä edessäni tämän elämän loppu, rukoileva niitä, joita en alennu\njäljittelemään, joita ylenkatson, joita syytän, joita kammoan, ja\njotka tuskin voisivat välttää lakinne ankaruutta, jos heidän tekojaan\nnyt joku suorittaisi. Ja kunnioitatteko välistä toisissa sitä, mitä\ntoisissa rankaisette?' Martianus virkkoi: 'Kristittyjen tapana on\njumaliamme vastaan sepittää paljon herjauksia. Senvuoksi käsken sinun\ntulla kanssani Juppiterin ja Junon temppeliin, jotta yhdessä viettäen\nhauskoja juhlapitoja suorittaisimme jumaluuksille mitä heidän arvonsa\nvaatii.' Achatius vastasi: 'Kuinka minä siellä voin uhrata hänelle,\njonka hauta todistettavasti on Kreetassa [Viittaus paikallistaruun,\njonka mukaan Zeus oli sekä syntynyt Kreetan saarella että sinne\nhaudattu.]? Ei kaiketi hän ole noussut ylös kuolleista?'\n\n\"Martianus virkkoi: 'Joko uhraa tai kuole!' Achatius vastasi: 'Näin\ntekevät myös rosvonammatissa ovelat dalmatialaiset; heti kun he\nmurha-aikeessa ovat miehittäneet teiden solat ja matkan varrella\nolevat salapaikat, he pyytävät ansaansa jokaisen kulkijan, ja heti\nkun matkamies on sinne suunnannut askeleensa, joutuu itsekukin\nsellaisen pakon alaiseksi, että saa luovuttaa joko rahansa tai\nhenkensä. Niinpä ei kukaan tällöin kysy, mitä järkeä siinä on, vaan\nmihin se, joka pakottaa, kykenee. Samantapainen on sinun tuomiosi,\nsinä kun joko määräät täytettäväksi vääriä vaatimuksia tai uhkaat\nperikatoa. En mitään kauhistu, en mitään pelkää. Julkinen oikeus\nrankaisee huorintekijän, avionrikkojan, varkaan, miehenpilaajan,\ntaikurin ja murhaajan. Jos olen näihin rikoksiin syypää, tuomitsen\nitse itseni jo ennenkuin äännähdätkään; jos sitävastoin minut\nviedään rangaistavaksi sen nojalla, että palvelen sitä Jumalaa,\njoka on totinen, niin minua ei tuomita lain nojalla, vaan tuomarin\nmielivallan mukaan. Profeetta huutaa uhaten: 'Ei ole ketään\njoka etsii Jumalaa; kaikki ovat poikenneet pois, kaikki tyynni\nturmeltuneet!' Niinpä et voi puhdistautua. Sillä on kirjoitettu:\n'Niinkuin sinä tuomitset, niin tullaan myös sinut tuomitsemaan, ja\nniinkuin sinä teet, niin myös sinulle tehdään.' Martianus virkkoi:\n'Minua ei ole käsketty tuomitsemaan, vaan pakottamaan. Jos siis\nosoitat ylenkatsetta, saat olla varma rangaistuksesta.' Achatius\nvastasi: 'Ja minulle on annettu käsky, etten saa milloinkaan kieltää\nJumalaani. Jos sinä palvelet särkyväistä ja lihallista, tästä\nmaailmasta pikaisesti poistuvaa ihmistä, jonka tiedät kohta joutuvan\nmatojen syötäväksi, kuinka paljon enemmän tuleekaan minun totella\nmahtavinta Jumalaa, jonka väkevyys kestää iankaikkisesti? Ja kenenkä\non tuo lausuma: 'Joka kieltää minut ihmisten edessä, hänet minä myös\nolen kieltävä Isäni edessä, joka on taivaissa, kun tulen ennakolta\nilmoitetussa kunniassa ja voimassa tuomitsemaan eläviä ja kuolleita?'\n\n\"Martianus virkkoi: 'Sinä olet -- mitä aina halusin saada tietää\n-- äkkiarvaamatta tunnustanut teidän vakaumuksenne ja oppinne\nharhaluulon. Onko Jumalalla poika?' Vastasi Achatius: 'On.' Martianus\nvirkkoi: 'Kuka on Jumalan poika?' Vastasi Achatius: 'Totuuden ja\narmon Sana.' Martianus virkkoi: 'Onko hänellä tämä nimi?' Vastasi\nAchatius: 'Et ollut kysynyt pojan nimeä, vaan itse hänen olemustaan.'\nPyhä Achatius vastasi: 'Jeesukseksi Kristukseksi häntä mainitaan.'\nMartianus virkkoi: 'Mistä Jumalan vaimosta hän on siinnyt?' Vastasi\npyhä Achatius: 'Ei Jumala ihmisten tavoin vaimoon yhtymällä ole\nsiittänyt poikaa, vaan luovalla oikealla kädellään hän ensimmäisenä\nmuovaili Aadamin. Sillä kaukana olkoon, että sinä voisit väittää\nJumalallisen Majesteetin olleen kosketuksissa kuolevaisen tytön\nkanssa. Savesta Hän muodosti ensimmäisen ihmisen jäsenet, ja kun\nhän jo oli täysin valmiiksi saanut kuvan, antoi Hän sille sielun\nja hengen. Siten myös Jumalan Poika, totuuden Sana, astui esiin\nJumalan sydämestä. Sen vuoksi on kirjoitettu: 'Sydämestäni uhkuvat\nihanat sanat.' Martianus virkkoi: 'Onko Jumala siis ruumiillinen?'\nAchatius lausui: 'Itse Hän yksin tuntee näkymättömän muotonsa, mutta\nme emme sitä tajua, vaan ainoastaan kunnioitamme Hänen voimaansa ja\nmahtiansa.' Martianus virkkoi: 'Jos hän ei ole ruumiissa, ei hän\ntiedä mitään sydämestäkään. Sillä tuntoa ei voi olla ilman jäseniä.'\nVastasi Achatius: 'Ei järki synny näissä ruumiillisissa jäsenissä,\nvaan sen antaa Jumala. Mitä siis ruumiilla on tekemistä tunnon\nkanssa?' Martianus virkkoi: 'Katso katafryygialaisia, muinaisen\nuskonnon kannattajia, kuinka he minun uhrimenoihini kääntyneinä\novat luopuneet entisistä menoistaan ja meidän kanssamme suorittavat\nrukouksia [Katafryygialaisilla tarkoitetaan kirkkohistoriasta\ntunnettuja montanisteja, minkä kristityn lahkokunnan perusti\n150-luvulla Montanus, joka saarnaten Kristuksen pikaista tuloa\nvaati ankaraa askeesia. Siitä, että osa montanisteja olisi luopunut\nuskostaan ja omaksunut pakanuuden, ei ole muualta tietoa eikä se\nole uskottavaa.]. Riennä sinäkin samalla tavoin tottelemaan! Kokoa\nkaikki katolista uskoa olevat kristityt ja suuntaa näiden kanssa\nhuomiosi meidän keisarimme uskontoon. Tulkoon sinun kanssasi koko\nkansa, riippuuhan se sinun ratkaisuvallastasi.' Achatius vastasi:\n'Niitä kaikkia ei hallitse minun vihjaukseni, vaan Jumalan käsky.\nKuulkoot siis minua, jos oikeaan kehoitan, mutta jos nurjaan ja\nvahingolliseen, niin ylenkatsokoot!'\n\n\"Martianus virkkoi: 'Luovuta minulle kaikkien nimet!' Vastasi\nAchatius: 'Heidän nimensä on muistiin merkitty taivaalliseen\nkirjaan ja jumalallisille lehdille. Kuinka siis kuolevaiset silmät\nvoivat katsella sitä, minkä Jumalan kuolematon ja näkymätön voima\non muistiin merkinnyt?' Martianus virkkoi: 'Missä ovat tietäjät,\ntaikataitosi toverit, tai tämän taitavan petkutuksen opettajat?'\nVastasi Achatius: 'Me olemme saaneet ja saamme kaikki Jumalalta,\nja me kammoksumme taikuuden harjoittajain lahkokuntaa.' Martianus\nvirkkoi: 'Siksipä te juuri olettekin tietäjiä, koska otatte\nkäytäntöön tiesi minkä uuden uskonnonlajin.' Achatius vastasi:\n'Me hävitämme ne jumalat, jotka te ensin teette ja joita, itse\ntehtyänne, pelkäätte. Teiltä näet tulee puuttumaan jumalia, jos\nkiveltä uupuu taiteilija tai taiteilijalla ei olisi tarpeeksi kiveä.\nSillä me puolestamme pelkäämme Häntä, jota emme valmista, vaan joka\nmeidät on valmistanut, joka meidät loi kuten Herra, rakasti kuten\nIsä, ja pelasti iankaikkisesta kuolemasta niinkuin hyvä Isäntä.'\nMartianus virkkoi: 'Ilmoita nimet, jottet itse joutuisi rangaistuksen\nalaiseksi.' Achatius vastasi: 'Itse minä seison tuomioistuimen\nedessä, ja sinä kysyt nimeä. Vai toivotko voivasi voittaa useita,\nsinä, jonka minä yksinäni voin tuhota. Jos nimet ovat sinulle\ntärkeitä, niin kutsutaan minua Achatiukseksi, ja jos tiedustelet\nominaisnimeäni, on se Agathangelos; edelleen troialaisten piispa\nPiso ja presbyteri Menander. Tee jo niinkuin hyväksi katsotaan!'\nMartianus virkkoi: 'Sinä tulet suljettavaksi vankilaan, jotta keisari\nsaisi tutustua pöytäkirjoihin, ja hänen ohjeensa mukaan ratkaistakoon\nsitten, miten sinuun nähden on meneteltävä.' Niinpä keisari Decius\nluettuaan kaikki pöytäkirjat ja ihaillen jo annetun vastauksen\nkumoamista puhkesi nauruun ja nimitti pian Martianuksen Pamfylian\nmaaherraksi. Mutta suuresti ihaillen Achatiusta hän antoi hänen jäädä\nentiseen arvoonsa ja uskontoonsa.\n\n\"Tämän toimitti konsulinarvoinen Martianus Deciuksen ollessa\nkeisarina, maaliskuun 29 p:nä.\"\n\n\n\n\nMAXIMUKSEN MARTTYYRIO.\n\n\nKuten tiedämme, kuului alkuseurakuntain jäsenten valtava enemmistö\nalempiin kansanluokkiin. Siellä oli orjia, käsityöläisiä,\npikkukauppiaita ja muita yhteiskunnan pienimpiä. Sen näemme sekä\nalkuseurakuntia koskevista Apostolien tekojen kuvauksista että\nPaavalin kirjeistä, varsinkin 1. Korinttolaiskirjeen 1. luvun viime\nsäkeistöstä. Samaa todistaa myös kirkkohistoria. Näihin yhteiskunnan\npienimpiin kuului myös asioitsija Maximus, jonka kaikessa\nkoruttomassa vaatimattomuudessaan suurenmoista uskoa ja lujaa\nkristillistä vakaumusta uhkuvan marttyyrion esitämme seuraavassa\nsananmukaisena käännöksenä.\n\n\"_Pyhän Maximuksen, marttyyrin, oikeudenkäyntiasiakirjat_.\n\n\"Kun keisari Decius tahtoi kukistaa kristityt tai tehdä tyhjäksi\nkristittyjen uskonnon, niin hän antoi asetuksia kautta koko maailman,\nettä kaikki kristityt luopuisivat elävästä ja totisesta Jumalasta\nja uhraisivat pahoille hengille [Latinal. teksti: daemoniis\n(daimoneille).], mutta niitä, jotka eivät tähän suostuisi, olisi\nkidutettava ja rangaistava kuolemalla. Tähän aikaan Jumalan palvelija\nMaximus, pyhä mies, vapaasta tahdostaan esiintyi julkisesti. Hän oli\nplebeiji, ammatiltaan asioitsija. Hänet vangittiin ja vietiin Aasian\nprokonsulin Optimuksen eteen. Prokonsuli lausui hänelle: 'Mikä on\nsinun nimesi?' Hän vastasi: 'Nimeni on Maximus.' Prokonsuli virkkoi:\n'Mitä säätyä sinä olet?' Maximus lausui: 'Olen vapaana syntynyt,\nmutta Kristuksen orja.' Prokonsuli virkkoi: 'Mikä toimi sinulla on?'\nMaximus vastasi: 'Olen plebeiji, elän liikeasioillani.' Prokonsuli\nvirkkoi: 'Oletko kristitty?' Maximus vastasi: 'Vaikka olenkin\nsyntinen, olen kuitenkin kristitty.' Prokonsuli virkkoi: 'Etkö tunne\nvoittamattomien hallitsijoiden äskettäin antamia asetuksia?' Maximus\nvastasi: Mitä? Prokonsuli virkkoi: 'Että kaikkien kristittyjen\ntäytyy luopua kummallisesta taikauskostaan sekä tunnustaa todellinen\nruhtinas, jonka alaisena koko maailma on, ja palvoa hänen jumaliaan.'\nMaximus vastasi: 'Tunnen kyllä tämän maailman hallitsijan antaman\nnurjan asetuksen ja sentähden olenkin esiintynyt julkisesti.'\nProkonsuli virkkoi: 'Uhraatko siis jumalille?' Maximus vastasi: 'Minä\nen uhraa muille kuin ainoalle Jumalalle, ja pidän onnenani sitä,\nettä varhaisimmasta nuoruudestani olen hänelle uhrannut.' Prokonsuli\nvirkkoi: 'Uhraa, jotta pelastuisit, sillä ellet tahdo tehdä sitä,\ntoimitan niin, että tulet nääntymään monenlaisin kidutuksin.'\nMaximus vastasi: 'Sitä olen aina toivonutkin. Siksipä myös olen\njulkisesti esiintynyt, jotta vihdoin päästyäni niin viheliäisestä ja\nlyhytaikaisesta elämästä saavuttaisin iankaikkisen.'\n\n\"Silloin prokonsuli käski ruoskia häntä raipoilla, ja kun häntä\nruoskittiin, niin hän lausui hänelle: 'Uhraa, Maximus, jotta\nvapautuisit näistä kidutuksista.' Maximus vastasi: 'Nämä eivät ole\nmitään kidutuksia, jotka tapahtuvat Herramme Jeesuksen Kristuksen\nnimen tähden, nehän ovat vain voitelemista. Mutta jos peräydyn\nHerrani käskyistä, jotka olen oppinut Hänen evankeliumistaan, niin\nsilloin tulevat osakseni totiset ja iätikestävät tuskat.' Silloin\nprokonsuli käski ripustaa hänet kidutuspukkiin [Kidutuspukki oli\njotenkin hevosenmuotoinen puinen kidutuslaitos, jonka päälle\nmarttyyri pingoitettiin ja jossa häntä venytettiin niin, että jäsenet\nmenivät sijoiltaan.]. Kun häntä kidutettiin, niin hän lausui hänelle:\n'Viisastu jo, kurja, mielettömyydestäsi ja uhraa, jotta saisit\nsäilyttää henkesi!' Maximus vastasi: 'Henkeni säilytän, jos en uhraa;\nmutta jos uhraan, niin kadotan sen. Sillä minulle eivät tuota tuskaa\nja kipua ryhmysauvat eikä kynsiraudat [Kynsiraudat taasen olivat,\nkuten nimikin osoittaa, kynnen- tai käpälänmuotoisia kidutuskojeita,\njoilla marttyyrin sivuja revittiin rikki.] eikä tulikaan, koskapa\nminussa pysyy Kristuksen armo, joka tekee minut iankaikkisesti\nautuaaksi kaikkien pyhien esirukousten tähden, jotka tässä\nkilvoituksessa taistellen ovat voittaneet teidän vimmatun raivonne ja\njättäneet meille yleviä esikuvia.' Silloin prokonsuli julisti hänelle\ntuomion sanoen: 'Hänet, joka ei alistu meidän pyhiin lakeihimme niin\nettä uhraisi suurelle Dianalle, määrää keisarin lempeys [Latinal.\nteksti: divina clementia = jumalallinen l. taivaallinen lempeys,\nsiitä = keisarin lempeys, vert. Luuk. 24, 25.] muiden kristittyjen\npeloksi ja varoitukseksi kivitettäväksi.' Ja niin tempasivat\nperkeleenpalvelijat Kristuksen taistelijan, joka kiittäen Jumalaa\nja Isää Hänen Poikansa Jeesuksen Kristuksen kautta siitä, että Hän\noli katsonut hänet arvolliseksi taistelemalla voittamaan perkeleen,\nvietiin kaupungin muurien ulkopuolelle, missä hän kivitettynä heitti\nhenkensä.\n\n\"Näin Jumalan palvelija Maximus kärsi todistajakuoleman Aasian\nmaakunnassa toukokuun 14 p:nä Deciuksen ollessa keisarina ja\nOptimuksen prokonsulina, mutta hallitessa Herramme Jeesuksen\nKristuksen, jolle kunnia iankaikkisesta iankaikkiseen. Amen.\"\n\n\n\n\nPOTAMIAINAN JA BASILIDEEN MARTTYYRIO.\n\n\nEgypti on niitä seutuja vanhassa Rooman valtakunnassa, jossa\nvainon myrskyt raivosivat hirmuisimmin. Varsinkin Aleksandriassa,\nmaan pääkaupungissa ja idän kuuluisassa kulttuurikeskuksessa,\nvuoti vuolaina virtoina uskontodistajain jalo veri. Täällä\nkärsi todistajakuoleman m.m. mainehikkaan ja oppineen kirkkoisä\nOrigeneen jalo isä Leonidas. Monet Origeneen oppilaista kärsivät\ntodistajakuoleman. Huomattavin heistä Eusebioksen mukaan on\nBasilides, joka saattoi kuolemaan kuuluisaa naismarttyyriä\nPotamiainaa. Potamiaina kärsi todistajakuoleman liekeissä yhdessä\näitinsä Marcellan kanssa Deciuksen vainon aikana.\n\nEusebios kertoo kirkkohistoriansa VI. kirjan 5. luvussa, että\nPotamiaina oli tunnettu kauneudestaan, tahrattomasta puhtaudestaan\nja neitseellisestä kunniastaan sekä että hän oli kärsinyt paljon\nuskonsa tähden Herraan Jeesukseen. Potamiainan ja hänen jalon äitinsä\nsankarikuolema teki ylevämieliseen ja hienotunteiseen Basilidekseen\nniin syvän vaikutuksen, että hänkin pian seurasi autuaita marttyyrejä\ntuskan tulikasteeseen.\n\nKirkkohistorian isä on teoksessaan pystyttänyt kauniin\nmuistomerkin näille tuskien ja kipujen miehen uskollisille ja\njaloille seuraajille. Esitämme seuraavassa kertomuksen heidän\ntodistajakuolemastaan Eusebioksen mukaan, kertomuksen, jonka Knopf on\nottanut tunnettuun marttyyrihistorialliseen lähdekokoelmaansa.\n\n\"Kun tuomari Aquilas oli julmasti rääkkäyttänyt Potamiainan\nkoko ruumista, niin hän lopuksi uhkasi antaa hänet alttiiksi\ngladiaattorien[6] häpeälliselle kohtelulle. Potamiaina mietti hetken\nitsekseen, ja kun häneltä kysyttiin, mitä hän oli päättänyt, niin\nhän antoi vastauksen, joka pakanain katsantokannan mukaan sisälsi\njotakin perin jumalatonta [Mitä tämä lienee ollut, sitä me emme voi\nsanoa, mutta se näyttää olleen sellaista, millä he siinä määrin\nhäväisivät itsensä pakanain silmissä, ettei kukaan pakanallisten\nkäsitteiden mukaan tekemättä itse syntiä ja saastuttamatta itseään\nvoinut sekaantua niin jumalattoman henkilön kanssa; niin he tämän\ntaitavan keinon avulla turvasivat kunniansa ja naisellisen hyveensä\n(Stroth).]. Tuskin hän oli sanonut tämän, kun julistettiin hänen\nlopullinen tuomionsa ja hänet jätettiin Basilideelle, eräälle\nhenkivartioupseerille, joka lähti viemään häntä kuolemaan. Kun\nkansanjoukko tahtoi hyökätä hänen kimppuunsa, niin Basilides ajoi\npois pilkkaajat, esti heitä hyökkäämästä hänen kimppuunsa ja osoitti\nhänelle yleensä paljon sääliä ja osanottoa. Potamiaina tunnusti\nhänen ylevämielisyytensä häntä kohtaan ja kehoitti häntä olemaan\nhyvillä mielin. Sillä hän tahtoi poismenonsa jälkeen rukoilla\nHerraa hänen puolestaan ja pian palkita hänelle sen, mitä hän oli\ntehnyt hänelle. Lausuttuaan tämän hän kesti urhoollisesti kuoleman,\njoka tapahtui siten, että hänen ruumiinsa osa osalta hitaasti ja\nvähitellen painettiin kiehuvaan pikeen kantapäästä kiireeseen. Ja\ntällä tavalla päättyi tuon kuuluisan naisen taistelu. Mutta vain\nlyhyen ajan kuluttua Basilideen taistelutoverit vaativat häntä\ntekemään valan jostakin syystä. Basilides vakuutti tällöin, ettei\nhän lainkaan saa vannoa, sillä hän on kristitty, ja tunnusti sen\njulkisesti. Aluksi luultiin jonkun aikaa hänen vain laskevan leikkiä.\nMutta kun Basilides piti lujasti kiinni vakaumuksestaan, niin hänet\nvietiin tuomarin eteen, ja kun hän sielläkin järkähtämättä tunnusti\nuskonsa, niin hänet heitettiin vankilaan. Kun sitten muutamat veljet\nHerrassa tulivat hänen luokseen ja kysyivät häneltä syytä tähän\nniin nopeaan ja odottamattomaan päätökseen, niin hän vastasi, että\nPotamiaina kolme päivää marttyyrikuolemansa jälkeen oli näyttäytynyt\nhänelle yöllä, asettanut kruunun hänen päähänsä ja sanonut\nrukoilleensa Herraa hänen puolestaan sekä että hänen rukouksensa oli\ntullut kuulluksi; hän tulisi ennen pitkää ottamaan hänet luokseen.\nSenjälkeen veljet antoivat hänelle Herran sinetin [kasteen] ja\nBasilides mestattiin seuraavana päivänä miekalla, todistettuaan\nrohkeasti ja pelottomasti Herrasta.\"\n\nEusebios lisää, että monet muutkin Aleksandriassa äkkiä kääntyivät\nKristuksen oppiin, kun Potamiaina oli ilmestynyt heille unessa ja\nkehoittanut heitä vastaanottamaan Jumalan sanan.\n\n\n\n\nPIISPA CYPRIANUS.\n\n\nPohjois-Afrikan seurakuntien ensimmäinen marttyyripiispa on Karthagon\njalo piispa Thascius Caecilius Cyprianus.\n\nHän oli syntynyt luultavasti Karthagossa n. vuoden 200 paikkeilla\nhyvinvoivan ja arvossapidetyn pakanallisen perheen jälkeläisenä. Jo\nnuorena hän osoitti erinomaista halua ja taipumusta opiskelemiseen,\njonka tähden vanhemmat antoivatkin hänelle hyvän ja huolellisen\nkasvatuksen. Hän harrasti erikoisesti kaunopuheisuutta, tullen\nKarthagon kuuluisimmaksi kaunopuheisuuden opettajaksi, nauttien\nsuurta arvonantoa, kooten rikkauksia ja saaden paljon ystäviä.\nVihdoin näkyi Herralle hyväksi kirkastaa hänessä Poikansa. Tähän\nsuureen työhön Herra käytti presbyteri Caecilianusta eli Caeciliusta,\njonka nimen Cyprianus sitten otti kasteessa. Tämän autuaan muutoksen\nkautta pyhitettiin hänen suuret luontaiset lahjansa, ja hänestä tuli\nvalittu ase Herran kädessä. Hän myi nyt pois huomattavan omaisuutensa\nlahjoittaen tulot köyhille sekä vihkiytyi sydämellään ja sielullaan\nHerran palvelukseen. Vähän senjälkeen kuin Cyprianus oli kastettu,\nmikä tapahtui v. 246, hänet jo noin v. 248 seurakunnan kiihkeästä\ntoivomuksesta valittiin piispa Donatuksen jälkeen Karthagon piispaksi.\n\nSe poikkeuksellinen luottamus, jota oli osoitettu äskenkääntyneelle\npiispan vaalissa, loistavalla tavalla sai oikeutustodisteensa.\nCyprianus osoittautui mieheksi, joka oli tosikristitty sekä\nkatsantotavaltaan että koko olennoltaan. Hän oli tasainen, lempeä\nluonne ja suuri käytännöllinen kyky. Hän tunsi ihmiset ja elämän,\nei tavoitellut saavuttamattomia, vaan pyrki lannistumattomalla\ntarmolla asettamaansa selvään päämäärään. \"Cyprianus on yleensä\ntoiminnan mies eikä teorian, uskon mies eikä mietiskelyn. Koko sillä\nsisäisellä herkkyydellä, mikä oli hänelle ominaista, oli hän avannut\nhenkensä ja sydämensä kristilliselle totuudelle ja vihkiytynyt sille\"\n(Bardenhewer).\n\nHeti piispallisen toimintansa alussa hän ryhtyi taisteluun\nsiveellisiä epäkohtia vastaan seurakuntaelämässä. Sinä pitkänä, lähes\npuoli vuosisataa kestäneenä rauhanaikana, joka oli Deciuksen vainon\nedellä, oli kirkossa päässyt valtaan maailmanmielisyys ja siveellinen\nkurittomuus. Monet papit ja maallikot olivat langenneet ahneuteen,\neripuraisuuteen ja muihin synteihin. Tällaista tapojen höltymistä\nvastaan koroitti Cyprianus vanhurskaan äänensä. \"Meidän tulee ottaa\nvaari totuudesta; sillä vaikkapa vainon pimeys onkin yllämme,\nniin ei mielemme eikä harkintakykymme silti tarvitse siinä määrin\npimetä, ettemme voisi nähdä emmekä tuntea Jumalan tahtoa. Mutta jos\nme ensinnä opimme tuntemaan pahan syyn, niin opimme myös helposti\nlöytämään lääkkeen sitä vastaan. Herra tahtoo asettaa laumansa\nkoetukselle; ja kun Jumalan niin vakavasti kehoittama kirkkokuri on\nsiinä määrin rappeutunut, niin on Jumala lähettämänsä kurituksen\nkautta tahtonut jälleen herättää henkiin tukahutettua, tekisi mieleni\nsanoa: nukkuvaa uskoa. Ja kun me synneillämme olemme ansainneet\npaljon pitemmän ja raskaamman rangaistuksen, niin Jumala on suuressa\nhyvyydessään johtanut asiat niin, että sitä, mitä meille nykyisin on\ntapahtunut, on mieluummin pidettävä koettelemuksena ja varjeluksena\nkuin todellisena vainona.\n\n\"Jokainen huolehti vain omaisuutensa kartuttamisesta; unohdettiin\nmillaisen uskovaisten keskinäinen suhde oli apostolien aikoina, ja\nmillaisia uskovaisten aina tulisi olla. Mielet valtasi sammumaton\nsaaliin ja tavaran himo. Monessa papissa ei enää ollut havaittavissa\nminkäänlaista hurskautta. Kristityt olivat keskenään aivan armottomia\nja tavoiltaan kokonaan kurittomia. Miehet leikkauttivat, kampauttivat\npartansa, ja naiset koristeleivat tekoväreillä. Niitä silmiä, jotka\nJumala oli antanut hyödyllistä ja tarpeellista käyttöä varten,\nhe käyttivät väärin katsellakseen katoavaa hekumaa. Solmittiin\navioliittoja uskottomain kanssa ja Kristuksen jäsenet tehtiin\nporton jäseniksi. Jumalan nimeä ei häväisty ainoastaan kirouksilla\nja sadatuksilla, vaan vieläpä tehtiin toisinaan vääriä valojakin.\nYlpeitä oltiin ja halveksittiin esimiehiä, toivottiin pahaa\ntoisilleen. Monet piispat, joiden olisi tullut näyttää toisille hyvää\nesimerkkiä ja antaa rakentavia neuvoja, löivät laimin jumalallisen\nkutsumuksensa ja harrastivat maallisia. He jättivät saarnatuolinsa\nja seurakuntansa, liikkuivat vieraissa maissa, harjoittivat kauppaa\nja olivat ahneita. He eivät auttaneet hätääkärsiviä uskonveljiään,\nvaan olivat kohtuuttomia ja heillä oli sydän, joka oli läpikotaisin\nharjaantunut ahneudessa. Mitä rangaistuksia ja koettelemuksia me\nemme näin ollen olekaan ansainneet synneillämme, sitäkin enemmän,\nkun Jumalan vanhurskaus on jo kauan ennen tätä varoittanut meitä\nja sanonut: 'Jos hänen lapsensa hylkäävät lakini eivätkä käskyjäni\nnoudata, niin minä rankaisen vitsalla heidän rikkomuksensa ja heidän\npahat tekonsa vitsauksilla'. [Ps. 89, 31-33] Kaikki tämä on jo aikoja\nsitten meille ilmoitettu, mutta me olemme unhottaneet tämän lain ja\nsynneillämme aikaansaaneet sen, että Jumalan täytyy vielä ankarammin\nrangaista meitä ja asettaa uskomme koetukselle.\n\n\"Meidän täytyy tunnustaa, että ne ahdingot ja se vaino, joka on\ntuhonnut ja jatkuvasti tuhoaa laumamme parhaimmistoa, on syntiemme\nhedelmä, sillä me emme ole säilyttäneet Herran teitä, emmekä pitäneet\nhänen käskyjään, jotka Hän on antanut parhaaksemme. Herra Jeesus on\ntehnyt Isän tahdon, mutta me etsimme rikkautta ja ajallisia etuja.\nMe olemme ylpeitä, taistelunhaluisia ja riitelemme toistemme kanssa.\nMe ylenannamme uskon puhtauden ja yksinkertaisuuden. Me luovumme\nmaailmasta vain suulla, mutta ei sydämellä eikä totuudessa.\"\n\nNäin hurskas piispa ahkeroi vanhurskauden sanalla ohjata seurakuntaa\noikeaan. Mutta pian hänen täytyi erota laumastaan. Vuoden 250 alussa\npuhkesi näet suuri Deciuksen vaino, jonka hirmumyrsky puhalteli\npeloittavalla voimalla erikoisesti juuri Afrikan seurakuntien yli.\nKarthagon amfiteatterissa kaikuivat raivoisat huudot: \"Cyprianum\nad leones!\" -- \"Cyprianus jalopeurain eteen!\" Cyprianus poistui\nseurakunnan etua silmälläpitäen kaupungista, mutta pysyttäytyi\nläheisestä pakopaikastaan keskeytymättömässä yhteydessä seurakuntansa\nkanssa. Pian hän kuitenkin palasi seurakuntansa luo. Mutta uusien\nvainojen aikana hän vietiin maaherra Paternuksen eteen. Erittäin\nrohkeasti ja uskollisesti hän nyt tunnusti Kristusta tuomarin edessä\nja tuomittiin sentähden v. 257 maanpakoon pieneen Curubis-kaupunkiin,\npäivänmatkan päähän Karthagosta. Tämän kovan koettelemuksen hän\nvastaanotti ilomielin ja kesti kärsivällisesti. Vähän aikaa tulonsa\njälkeen tälle paikkakunnalle hän sai erikoisen ilmestyksen, että hän\nsamana päivänä seuraavana vuonna saa marttyyrikruunun, mikä myös\ntapahtui. Vuoden lopulla lähetti nim. uusi maaherra Galerius Maximus\nmuutamia hovimiehiään Cyprianuksen luo käskien häntä heti lähtemään\nCurubiksesta ja tulemaan maaherran luokse hänen maatilalleen\nKarthagon lähelle. Piispa ymmärsi nyt, että hänen lunastuksensa\nhetki lähestyi ja varmana siitä hän lähti matkalle. Täällä\ntapahtui sitten uusi kuulustelu ja annettiin tuomio, jota seurasi\nCyprianuksen marttyyrikuolema syyskuun 14:nä päivänä 258. Molemmista\ntutkintotilaisuuksista ja Cyprianuksen sankarikuolemasta on säilynyt\naitoperäinen latinankielinen tutkintopöytäkirja, jonka seuraavassa\nesitämme kokonaisuudessaan.\n\n\"_Pyhän Cyprianus piispan ja marttyyrin oikeudenkäyntiasiakirjat_.\n\n\"Keisari Valerianuksen ollessa neljännen ja Gallienuksen\nkolmannen kerran konsulina, elokuun 30 p:nä, lausui Karthagossa\nkuulusteluhuoneessa prokonsuli Paternus piispa Cyprianukselle:\n'Kaikkeinpyhimmät keisarit Valerianus ja Gallienus ovat suvainneet\nlähettää minulle kirjeen, missä he ovat määränneet, että niiden,\njotka eivät kunnioita roomalaista uskontoa, tulee vaarinottaa\nroomalaisia jumalanpalvelusmenoja. Olen siis ottanut tutkiakseni\nsinulta, mitä minulle vastaat.' Piispa Cyprianus sanoi: 'Olen\nkristitty ja piispa. En tunne mitään muita jumalia kuin ainoan ja\ntotisen Jumalan, joka on luonut taivaan ja maan ja kaikki, mitä\nniissä on. Tätä Jumalaa me kristityt innokkaasti palvelemme ja yöt\npäivät hartaasti rukoilemme omasta ja kaikkien ihmisten vieläpä\nitse keisarien loukkaamattomuuden puolesta.' Prokonsuli Paternus\nlausui: 'Pysytkö siis järkähtämättömästi tässä mielensuunnassa?'\nPiispa Cyprianus lausui: 'Hyvää mielensuuntaa, joka tuntee Jumalan,\nei voida muuksi muuttaa.' Prokonsuli Paternus lausui: 'Voitko siis\nValerianuksen ja Gallienuksen määräyksen mukaan maanpakolaisena\nlähteä Curubis-kaupunkiin?' Piispa Cyprianus lausui: 'Lähden.'\nProkonsuli Paternus lausui: 'He eivät ole suvainneet kirjoittaa\nminulle ainoastaan piispoista, vaan myös presbytereistä. Tahdon\nsiis saada sinulta tietää, ketkä ovat ne presbyterit, jotka tässä\nyhteiskunnassa toimivat.' Piispa Cyprianus vastasi: 'Laeissanne te\nolette hyvin ja hyödyllisesti säätäneet, ettei saa olla ilmiantajia.\nNiinpä en saata ilmaista tai ilmoittaa heitä. Mutta yhteiskunnastaan\nhe kukin löytyvät.' Prokonsuli Paternus lausui: 'Sitä minä tutkin\njuuri tänään tässä paikassa.' Cyprianus lausui: 'Koska oppimme\nestää ketään vapaaehtoisesti tarjoutumasta eikä tämä myöskään ole\noman mielipiteesi mukaista, eivät he itse voi tarjoutua; mutta jos\nhaet, niin olet heidät löytävä.' Prokonsuli Paternus lausui: 'Minä\nlöydän heidät.' Ja hän lisäsi: 'He ovat myös määränneet, ettei\nmissään paikoissa saa pitää kokouksia eikä siinä tarkoituksessa astua\nhautausmaiden sisälle. Jos ken siis ei tätä terveellistä määräystä\nnoudata, tulee hän kuolemalla rangaistavaksi.' Piispa Cyprianus\nvastasi: 'Tee mitä sinulle on määrätty.'\n\n\"Silloin prokonsuli Paternus käski karkoittaa autuaan piispa\nCyprianuksen maanpakoon. Ja sillä aikaa kun hän siellä kauan\noleskeli, seurasi virassa prokonsuli Galerius Maximus, joka kutsui\npyhän piispa Cyprianuksen takaisin maanpaosta ja käski sitten\ntuoda hänet eteensä. Ja kun Jumalan pyhäksi marttyyriksi valitsema\nCyprianus oli palannut Curubis-kaupungista, minne hänet silloisen\nprokonsulin Aspasius Paternuksen määräyksestä oli maanpakoon\nkarkoitettu, niin hän pyhän määräyksen mukaisesti oleskeli\npuutarhoissaan ja sitten joka päivä toivoi, että hänen luokseen\ntultaisiin, niinkuin hänelle oli ilmoitettu. Ja kun hän siellä\noleili, tuli syyskuun 1 p:nä Tuscuksen ja Bassuksen konsuleina\nollessa yhtäkkiä hänen luokseen kaksi ylhäistä miestä, toinen\nprokonsuli Aspasius Paternuksen seuraajan, prokonsuli Galerius\nMaximuksen esikunnan tallimestari ja toinen saman esikunnan\nvartiostoon kuuluva ratsumestari. Nämä ottivat hänet ylös vaunuihinsa\nja asettivat hänet keskelleen sekä veivät hänet Sextuksen kartanoon,\nminne sama prokonsuli Galerius Maximus oli vetäytynyt saadakseen\ntakaisin terveytensä. Ja niin sama prokonsuli Galerius Maximus\nmääräsi, että Cyprianus varattaisiin häntä varten toiseen päivään.\nJa silloin autuas Cyprianus vietiin ja asettui asumaan mainioimman\nmiehen, Galerius Maximuksen, saman esikunnan tallimestarin ja\nylimyksen luo, ja jäi tämän kanssa hänen majataloonsa Venuksen ja\nSalutarian katujen välillä sijaitsevan Saturnuksen kadun varrelle.\nSinne tuli koolle veljien koko kansa. Ja kun Cyprianus oli saanut\ntietää tämän, niin hän käski vartioida tyttöjä, koska kaikki olivat\njääneet kadulle ylimyksen majatalon oven edustalle.\n\n\"Ja niin seuraavana päivänä, syyskuun 14 p:n aamulla, kokoontui\nlukuisa väkijoukko Sextuksen kartanon luo prokonsuli Galerius\nMaximuksen määräyksen mukaisesti. Ja niin sama prokonsuli Galerius\nMaximus määräsi Cyprianuksen samana päivänä tuotavaksi eteensä\nistuessaan Sauciolum-salissa. Ja kun hän oli tuotu prokonsuli\nGalerius Maximuksen eteen, lausui tämä piispa Cyprianukselle:\n'Sinäkö olet Thascius Cyprianus?' Piispa Cyprianus vastasi: 'Minä\nolen.' Prokonsuli Galerius Maximus lausui: 'Sinäkö olet esiintynyt\nuskonnonrikollisten ihmisten henkisenä isänä?' Piispa Cyprianus\nlausui: 'Minä.' Prokonsuli Galerius Maximus lausui: 'Kaikkeinpyhimmät\nkeisarit ovat käskeneet sinua noudattamaan jumalanpalvelusmenoja.'\nPiispa Cyprianus lausui: 'En sitä tee.' Maximus virkkoi: 'Katso omaa\nparastasi!' Piispa Cyprianus vastasi: 'Tee mitä sinulle on määrätty!\nNiin oikeuden mukaisessa asiassa ei ole tarvis neuvotella!'\n\n\"Keskusteltuaan lautakunnan kanssa Galerius Maximus töintuskin\nsai julistetuksi tuomion näillä sanoin: 'Kauan sinä olet elänyt\nuskonnonrikollisessa mielenlaadussa ja kerännyt ympärillesi\nrunsaslukuisen joukon jumalattomia hengenheimolaisiasi sekä asettunut\nvihamieliseksi roomalaisille jumalille ja pyhille laeille, eivätkä\nhurskaat ja kaikkeinpyhimmät ruhtinaat, augustukset Valerianus\nja Gallienus, eikä jalosukuinen caesar Valerianus ole voineet\npalauttaa sinua omien jumalanpalvelusmenojensa noudattamiseen. Ja\nkoska siis olet havaittu katalimpien rikosten alkuunpanijaksi ja\nlipunkantajaksi, olet itse tuleva varoittavaksi esimerkiksi näille,\njotka rikollisuudellasi olet itseesi liittänyt; sinun verelläsi\ntulee oppi vahvistettavaksi.' Ja tämän sanottuaan hän luki taulusta\npäätöksen: 'Katsotaan hyväksi, että Thascius Cyprianus mestataan\nmiekalla.' Piispa Cyprianus lausui: 'Jumalalle olkoon kiitos.'\n\n\"Mutta tämän tuomion jälkeen veljien joukko sanoi: 'Mestattakoon\nmeidätkin yhdessä hänen kanssaan!' Tämän johdosta syntyi veljien\nkeskuudessa meteli, ja lukuisa väkijoukko seurasi häntä. Ja niin\nsama Cyprianus vietiin Sextuksen maa-alueelle ja siellä hän riisui\nyltään vaippansa ynnä viittansa sekä polvistui ja heittäytyi\nmaahan. Ja kun hän oli riisunut yltään kaapunsa ja jättänyt\nsen diakoneille, niin hän seisoi paitasillaan ja alkoi odottaa\nteloittajaa. Mutta kun teloittaja oli tullut, niin hän käski omiaan\nantamaan samalle teloittajalle viisikolmatta kultarahaa. Ja veljet\nlevittivät hänen eteensä liinavaatteita ja käsipyyhkeitä. Mutta\nsenjälkeen autuas Cyprianus peitti kädellään silmänsä. Ja kun hän\nei itse voinut kiinnittää käsisiteitään, kiinnittivät ne hänelle\npresbyteri Julianus ja alidiakoni Julianus. Siten autuas Cyprianus\nkärsi marttyyrikuoleman, ja hänen ruumiinsa asetettiin pakanain\nuteliaisuuden vuoksi lähimpään paikkaan. Sieltä se yöllä nostettiin\npois ja vietiin vahakynttiläin ja tulisoihtujen valossa rukouksin\nja suuressa riemusaatossa prokuraattori Macrobius Candidianuksen\naukealle, joka sijaitsee Mappalian tien varrella kalalampien\nvieressä. Mutta muutamia päiviä myöhemmin kuoli prokonsuli Galerius\nMaximus.\n\n\"Ja autuain marttyyri Cyprianus kärsi todistajakuoleman syyskuun\n14 p:nä Valerianuksen ja Gallienuksen ollessa keisareina, mutta\nhallitsijana Herramme Jeesuksen Kristuksen, jolle kunnia ja maine\niankaikkisesta iankaikkiseen. Amen.\"\n\n       *       *       *       *       *\n\nCyprianus ei ollut ainoastaan etevä seurakunnankaitsija, rakastettava\nsielunhoitaja, jalomielinen hyväntekeväisyyden harjoittaja ja\nihmisystävä sekä oman aikansa ja kaikkien aikojen suurimpia\nsaarnamiehiä, hän oli myös erittäin tuottelias kirjailija, joka jätti\njälkeensä melkoisen kirjekokoelman sekä useita jumaluusopillisia\nteoksia. Hänen loistava kaunopuheisuutensa, säkenöivä\nsanataituruutensa, syvä, vakava kristillisyytensä, käytännöllinen\nluonteensa ja marttyyrirohkeutensa painavat leimansa myöskin\nhänen kirjalliseen tuotantoonsa. \"Cyprianuksesta tuli länsimailla\nverrattomasti luetuin ja laajimmalle vaikuttava marttyyrikirkon\nopettaja; hänen teoksiansa on käsikirjoituksina monisteltu melkein\nyhtä usein kuin latinalaista raamatunkäännöstä\" (Gummerus).\nHieronymus puhuu korkean ylistävässä äänilajissa Cyprianuksesta\nmarttyyrina ja kirjailijana [Hieronymus nimittää Cyprianusta\n\"mieheksi, joka uhkuu kaunopuheisuutta ja marttyyriutta\" -- vir\neloquentia pollens et martyrio; \"valituksi marttyyriksi\" -- inclytus\nmartyr; \"pyhäksi mieheksi ja kaunopuheisimmaksi marttyyriksi\" --\nvir sanotus et eloquentissimus martyr.], ja Augustinus, länsimaiden\nsuurin kirkkoisä, jonka mahtava jättiläishenki painoi leimansa koko\nmyöhemmän ajan jumaluusopilliseen kehitykseen, hän niin sanoaksemme\neli Cyprianuksen kirjoituksissa. [Augustinus on siteerannut\nCyprianusta useammassa kuin sadassa paikassa sekä pitänyt viisi\nsaarnaa hänen marttyyriutensa muistoksi. Eräässä saarnassaan hän\nmainitsee, ettei ainoastaan Afrikka, vaan koko kristikunta viettää\nCyprianuksen syntymäpäivää, sekä että Cyprianuksen maine perustuu\nosaksi hänen marttyyriuteensa, osaksi hänen jälkeenjättämäänsä\nkirjalliseen perintöön.]\n\nLopetamme esityksemme tästä Pohjois-Afrikan jalosta\nmarttyyripiispasta hänen sanoihinsa kirjassa De Mortalitate\n(Kuolevaisuudesta). Useina vuosina, kuten näyttää 252-254, riehui\nKarthagossa ja sen ympäristössä peloittava rutto. Monet kristityt\nolivat lannistumaisillaan ja kärsimäisillään uskon haaksirikon\nnähdessään, miten uskovaisia, niinkuin uskottomiakin, ilman erotusta\nkohtasi onnettomuus. Erikoisesti juuri näille heikkouskoisille\nCyprianus -- joka itse, kuten kristityt yleensä, kuolemaa\npelkäämättä hoiti sekä kristittyjä että pakanallisia sairaita,\npakanoitten ollessa suunniltaan pelosta -- kirjoittaa piispallisen\nkehoituksen sanan. Hänestä itsestään näyttää siltä, että tuollaiset\nkoettelemukset ennustavat maailman loppua ja Kristuksen tulemista.\nTälle ahdistetulle, ruton uhkaamalle ja vainon valkean ympäröimälle\nlaumalleen jalo marttyyripiispa kirjoittaa seuraavat ylevää\nuskonrohkeutta ja hellää, lohduttavaa paimenrakkautta uhkuvat sanat:\n\n\"Tutkistella täytyy meidän, rakkahimmat veljet, ja yhä uudelleen\najatella, että olemme jättäneet maailman ja toistaiseksi vaellamme\ntäällä vieraina ja muukalaisina. Tervehtikäämme ilolla sitä\npäivää, joka saattaa jokaisen kotimaahan, ottaa meidät pois täältä\nsekä riistää maailman paulat ja ansat ja antaa meidät takaisin\nparatiisille ja taivasten Valtakunnalle! Kukapa haluaa viipyä\nvieraalla maalla eikä tahtoisi kiiruhtaa palatakseen isänmaahan?\nKukapa ei hankkiutuisi matkustamaan kotiin omaistensa luo eikä\nkiihkeästi kaipaisi suotuisaa säätä saadakseen pian syleillä\nomaisiaan? Paratiisihan on meidän isänmaamme, patriarkoissa me\njo katselemme vanhempiamme. Suuri paljous rakkaita odottaa meitä\nsiellä: runsas, sankka joukko vanhempia, veljiä, lapsia kaipaa\nmeitä; joukko, joka jo on täysin varma omasta pelastuksestaan,\nmutta huolissaan meidän hyvästämme. Nähdä ja syleillä heitä: mikä\nriemun runsaus heille ja meille yhteisesti! Mikä auvo tuolla\ntaivasten valtakunnassa, vapaana kuolon pelosta, iankaikkisen\nelämän omistamisessa! Mikä tulvehtiva ja ainakestävä autuus! Siellä\non apostolien kunniakas kuoro, siellä riemuitsevain profeettain\nparvi, siellä marttyyrien lukematon paljous kruunattuina ankaran\ntaistelun ja kärsimyksen jälkeen saavutetun mainehikkaan voiton\njohdosta; siellä riemuiten juhlivat neitsyet, jotka ovat pitäneet\nrautaisissa aisoissa aistilliset ilot ja elämän hekuman; siellä\npalkitut armeliaisuuden harjoittajat, jotka ruokkimalla köyhiä ja\nlahjoittamalla heille, ovat tehneet vanhurskauden töitä; jotka\nseuraten Herran käskyä, ovat vaihtaneet katoavaiset tavarat\ntaivaallisiin aarteisiin. Näiden luokse, rakkahimmat veljet,\nkiihkeästi kaivaten kiiruhtakaamme; hartaasti halatkaamme, että\nmeille suotaisiin armo jo pian päästä heidän luoksensa, jo pian tulla\nKristuksen luo! Sellaisen mielen nähköön meissä Jumala, sellaista\nhengen ja uskon määrätietoista päättäväisyyttä katselkoon meissä\nKristus, Hän, joka sitä runsaampana jakaa rakkautensa palkan, mitä\nsuurempi ja syvempi halu meissä on ollut Häntä kohtaan.\"\n\n\n\n\nDASIUKSEN MARTTYYRIO.\n\n\nVanhan ajan Rooma oli sotilasvaltio vertaa vailla. Ei ennemmin eikä\nmyöhemmin ihmiskunnan historiassa ole esiintynyt sotilasvaltiota,\njonka joukkojen urhoollisuus, kunto ja isänmaanrakkaus vetäisi\nvertoja Rooman rautaisille legiooneille, jotka laskivat valtansa alle\nlähes koko silloin tunnetun maailman. Kun sitten ajan täyttyessä\ntässä mahtavassa jättiläisvaltakunnassa juutalaisuuden vanhasta\nkannosta puhkesi Iisain hento juurivesa, niin sen mukana nousi\nuusi henkinen suurmahti, jonka rajapaadet kansojen korkea Kaitsija\noli määrännyt ulottumaan maan etäisimpiin ääriin: kauas Pohjolan\npoloisille perille ja etäälle etelän paratiisimaisiin lehtoihin,\nauringon nousun maahan ja laskun maahan, tuonne kauas, minne\nroomalaisen legioonasoturin jalka ei milloinkaan ollut astunut;\nsuurmahti, joka ei ollut määrätty kestämään vain harvoja vuosisatoja\ntahi pian ohikiitäviä vuosituhansia vaan kautta aikakausien ja\nrannattoman iäisyyden. Näin ollen oli luonnollista, että nämä kaksi\nvaltakuntaa, jotka olivat toisilleen yhtä vastakkaiset kuin itä ja\nlänsi, taivas ja maa, joutuisivat, erilaisista periaatteistaan ja\nkatsantokannoistaan riippuen, ennen pitkää toisiaan vastaan myöskin\nsillä alalla, missä miehen mitta määrätään hänen osoittamansa\nrohkeuden, tarmokkaan päättäväisyyden ja sankarikunnon mukaan,\nnimittäin sotilasalalla. Nuori kristinusko löysi pian näiden\nmiehekkään hyveen ja korkean kansalaiskunnon edustajain parhaimmiston\nkeskuudessa miehiä, jotka halveksitussa Jeesuksessa Nasaretilaisessa\nnäkivät mahtavamman valtiaan kuin Rooman kuolemattomissa,\nolympolaisten jumalien joukkoon korotetuissa caesareissa ja jotka\nkristinuskossa löysivät aarteen niin suuren ja kalliin, helmen\nniin iki-ihanan ja ypö-ylvään, että he sen hinnaksi ja lunnaiksi\narvioivat oman elämänsä ylen halvaksi. Muistamme Matteuksen\nevankeliumista tunnetun kertomuksen Kapernaumin sadanpäälliköstä,\njonka uskoa Israelin Messias ihaili siinä määrin, ettei Hän sanonut\nlöytäneensä sellaista edes Israelissa, valitun kansan keskuudessa,\nsekä Apostolien teoista sadanpäällikkö Korneliuksen, joka\nperheineen katsottiin arvolliseksi ensimmäisenä tuhatmiljoonaisen\npakanamaailman edustajana osallistumaan Israelin toivosta sekä\ntulemaan kansalaiseksi valtakuntaan, jonka kirkkaus ja kunnia ovat\nkuvaamattoman paljon korkeammat kuin ihmislasten kielellä n.k.\nikuisen Rooman.\n\nMutta jalo ja ylevä kristinusko, joka oli tahrattomaan lippuunsa\npiirtänyt siveellisen puhtauden ja elämänvanhurskauden korkeat\nperiaatteet, oli aivan liian henkevä mahti voidakseen sopeutua\nniihin karkeisiin muotoihin, joihin antiikkinen kansanomainen\npakanuus oli pukeutunut Rooman legiooneissa ja sen jumaloidun\nitsevaltiaan persoonassa. Syntyy taistelu elämästä ja kuolemasta,\nja marttyyrien jalo veri alkaa virrata myös Rooman sotajoukoissa,\nniiden upseeriston ja miehistön keskuudessa. Syyt olivat pääasiassa\nsamat kuin siviiliväestönkin keskuudessa, mutta varsinkin oli pari\npahaa kompastuskiveä: kristityt upseerit ja sotilaat eivät voineet\nuhrata keisarin kuvalle eikä rukoilla sitä yhtä vähän kuin he voivat\nvannoa keisarin geniuksen, suojelushengen kautta. Siis taasen tuo\npeloittava majesteettirikos ja _lex majestatis_, mutta tällä kertaa\nvain sotalain ankarassa valtapiirissä. Toisaalta taasen kristinuskon\nvanhurskauden jano ja puhtauden kaipuu, sen pyhä tuomion pelko ja\niäisyyden toivo joutuivat leppymättömään ristiriitaan pakanallisen\nmaailmankatsomuksen ja sen käytännön kanssa.\n\nKristittyjen luku sekä upseeriston että miehistön keskuudessa ei\nollut niinkään pieni eivätkä liioin harvinaisia tapaukset, jolloin\nkristityt sotilaat katsoivat velvollisuudekseen seurata Karitsaa,\ntaivaallista valtiastaan ja korkeinta Ylipäällikköään silläkin\nuhalla, että se merkitsi heille kristinuskon aseettoman sankaruuden\ntuottamaa todistajakuolemaa.\n\nKun sitten valtaistuimelle nousi raivoisa kristittyjen vainooja\nDiocletianus, niin hän hallitsijatoverinsa, kristinuskon vannoutuneen\nvihamiehen Galeriuksen yllytyksestä ja kehoittamana päätti ryhtyä\npuhdistamaan armeijaa tästä heidän mielestään turmiollisesta opista\nja sen kannattajista. Ja niin hän julkaisi tunnetun asetuksen\nhelmikuun 24 p:ltä v. 303, jossa muun ohella määrättiin, että kaikki\nkristityt, jotka kuuluivat korkeampaan arvoluokkaan ja joilla oli\nvaltion virka -- siis myös upseerit -- kadottavat nämä arvonsa ja\nsäätynsä etuoikeudet. Tähän ei kuitenkaan pysähdytty, vaan pian\nraivosivat vainot täydessä ankaruudessaan myöskin sotajoukkojen\nkeskuudessa. Tässä vainossa kärsi marttyyrikuoleman Dasius-niminen\nsotamies Dorostolumissa (nyk. Silistria) Ala-Moesiassa, kuten\nilmoitetaan, marraskuun 20 p:nä 303. Siitä kertoo 1897 julkaistu\nkreikkalainen marttyyrikertomus, joka on mahdollisesti käännetty\nvanhemmasta hävinneestä, latinalaisesta [Tätä otaksumaa vastustaa\nH. Delehaye, Les Passions des martyres et les genres littéraires\n(1921) s. 351, mutta eräät seikat näyttävät puhuvan sen puolesta.]\nja sisältää ilmeisesti muutamia lisäyksiä, m.m. viittauksen\nkohta lähestyvään maailmanloppuun. Koska se käsitys, että tämä\noli tapahtuva v:n 500 paikkeilla, oli hyvin yleinen, on arveltu\nkreikkalaisen tekstin olevan peräisin jotenkin näiltä ajoilta; kuinka\npian Dasiuksen kuoleman jälkeen alkuperäiseksi otaksuttu latinalainen\nkertomus on laadittu, ei ole varma. -- Dasiuksen marttyyrikertomus\nkuuluu seuraavasti:\n\n\"_Pyhän Dasiuksen marttyyrio_.\n\n\"Jumalattomien pyhänhäväisijäin Maximianuksen ja Diocletianuksen\nhallitessa oli sotaväen osastoissa noina aikoina sellainen tapa,\nettä he vuosittain viettivät Saturnuksen [Tässä on käytetty\nkreikkalaisessa tekstissä esiintyvän 'Kronos'-nimen sijasta\ntämän kreikkalaisen jumalan roomalaisen vastineen, Saturnuksen\nnimeä, syystä että alkuperäinen teksti on latinalainen ja että\non kysymys roomalaisessa sotajoukossa vietetystä, tunnetusta\nSaturnaliajuhlasta.] kuuluisaa juhlaa. Ja he pitivät itse ikäänkuin\nSaturnuksen ominaisena ja erikoisena lahjana sitä, että saivat\nviettää hänen päiväänsä juhlallisemmin kuin muita päiviä. Jokainen\nesiintyi siis hänen päivänään, ikäänkuin olisi tehnyt tervetulleen\ntemppeliryöstön. Sillä se, jolle (juhlanjohtajan) toimi joutui\nosaksi, astui, puettuna kuninkaalliseen pukuun ja mukaillen\nitse Saturnuksen haahmoa tai ulkonäköä, julkisesti esiin kansan\nnähtäväksi häikäilemättömän ja häpeämättömän arvokkaasti. Sitten\nhän, marssien sotamiesjoukon kera ja käyttäen hyväkseen hänelle\nmyönnettyä rankaisemattomuutta, kolmenkymmenen päivän aikana tyydytti\njumalattomia ja häpeällisiä himojaan ja mässäsi perkeleellisissä\nnautinnoissa. Mutta kun nuo kolmekymmentä päivää olivat umpeen\nkuluneet, sai Saturnuksen ja tämä heidän aivan hartaasti ikävöimänsä\njuhla lopun. Silloin se, joka oli puettu kuninkaalliseen asuun,\nsuoritettuaan tavanmukaiset epäpyhät ja jumalattomat ilveilyt, heti\npaikalla vihkiytyi uhriksi arvottomille ja ilettäville epäjumalille,\nja surmasi itsensä miekalla.\n\n\"Mutta kun myös autuaalle Dasiukselle tuli ilmoitus, että hänenkin\ntuli juhlajärjestyksen mukaan suorittaa tuo epähurskas toimitus, niin\nhän, kuten on sanottu, puhkesi ilmoille kuin ruusu orjantappuroista.\nNiinpä häntä siis kehoiteltiin ja samalla pakoteltiin valmistautumaan\nSaturnusjuhlan kuuluisan päivän viettoon.\n\n\"Tämä ilettävä perintätapa on kulkeutunut aina meihin, viimeisiin\nsaakka [Tässä ja seuraavassa viittaus maailmanloppuun.] ja\nsitä noudatetaan vain entistä surkeammin. Sillä eipä maailman\nlakatessakaan tuo paha tapa ota loppuakseen, vaan yhä pahemmin se\nyltyy. Niinpä tammikuun 1:nä päivänä muutamat houkkiot, jäljitellen\nkreikkalaisten tapaa, vaikka olivatkin nimellisesti kristittyjä,\nkulkevat suuren suuressa saattueessa ja muuksi muuttaen oman\nluontonsa, pukeutuvat perkeleen sekä luonteeseen että muotoon.\nVuohennahkoihin kietoutuneina ja kasvot muunneltuina he viskaavat\nluotaan sen hyvän, missä ovat uudestisyntyneet. Vaikka kasteessa\novat tunnustaneet luopuneensa perkeleestä ja hänen seurueestaan, he\njälleen palvelevat hänen sotureinaan paheellisissa ja häpeällisissä\nteoissa.\n\n\"Käsittäen tämän perintätavan mielettömyyden autuas Dasius tallasi\njalkojensa alle maailman ja sen petokset, hylki perkeleen ja hänen\nseurueensa, kiinnitti itsensä, ristiinnaulitun Kristuksen ikeeseen ja\nesiintyi voittajana perkeleen kunniattomuutta vastaan. Sillä viisas\nkun oli, hän pyhän kiihkon sytyttämänä harkitsi mielessään näin: 'Jos\nminä näinä tämän mielettömän ja sopimattoman tavan kolmenakymmenenä\npäivänä käännän huomioni pahojen henkien kunniaan, jota kristittyjen\nusko inhoo ja estää, joudun iankaikkiseen kadotukseen. Ja menetänhän\nsitäpaitsi kurjasti tämän ajallisenkin elämän. Sillä mitä se\nhyödyttää, jos minut kolmenkymmenen päivän perästä, heti kun\nSaturnuksen riettaat ja inhottavat ilveilyt ovat päättyneet, annetaan\nalttiiksi miekalle? Julistuksen nojalla jätän itseni saastaisten\nhenkien kunnian puolesta kalvalle alttiiksi ja elämästä erottuani\nheitetään minut iankaikkiseen tuleen. Parempi on minun Herramme\nJeesuksen Kristuksen nimen puolesta kestää vähäisiä kidutuksia ja\nrangaistuksia ja kuoleman jälkeen saada osakseni iankaikkinen elämä\nkaikkien pyhien kanssa'.\n\n\"Päätettiin siis tuona päivänä, että kaikki toisivat esille autuaan\nDasiuksen toimittamaan Saturnuksen kuuluisaa juhlaa. Mutta autuas\nDasius vastasi häntä pakottaville sotamiehille: 'Koska pakotatte\nminua tällaiseen riettaaseen toimitukseen, on minun parempi omasta\nehdostani tulla uhriksi Herralle Kristukselle kuin uhrata itseni\nteidän epäjumalallenne Saturnukselle. Tämän kuultuaan nuo vääryyden\npalvelijat heti sulkivat hänet pimeään vankilaan ja päästettyään\nhänet seuraavana päivänä ulos tyrmästä raastoivat hänet legaatti\nBassuksen palatsiin.\n\n\"Mutta kun sotaväen osasto oli tuonut pyhän marttyyri Dasiuksen\nlegaatti Bassuksen tuomioistuimen eteen, lausui Bassus, kiinnittäen\nkatseensa häneen: 'Mikä asema sinulla on ja mikä on nimesi?' Autuas\nDasius lausui rohkeasti ja vapaasti: 'Olen arvoltani sotamies, mutta\nmitä nimeeni tulee tahdon sanoa sinulle tämän. Minun valionimeni on\nkristitty, mutta vanhempaini antaman nimen mukaan minua sanotaan\nDasiukseksi.'\n\n\"Legaatti Bassus virkkoi: 'Rukoile valtiaittemme, keisarien kuvia\n[Näin Cumontin ehdottaman tekstin muutoksen mukaan. Kreikkalaisessa\ntekstissä oleva sana perustuu luultavasti latinalaisen sanan\nväärinkäsitykseen, ja paikka puhuu siis sen otaksuman puolesta, että\nlatinalainen teksti on alkuperäinen.], heidän, jotka hankkivat rauhaa\nja lahjoittavat meille palkkamme ja joka päivä huolehtivat kaikesta,\nmikä meitä hyödyttää' [Tässäkin on seurattu erästä tekstiparannusta,\njonka on tehnyt Radermacher.]. Autuas Dasius vastasi: 'Minä jo sanoin\nja sanon vieläkin, että olen kristitty enkä palvele sotamiehenä\nmaallista kuningasta, vaan taivaallista Kuningasta, ja Hänen lahjansa\nminä omistan. Hänen armostaan minä elän ja Hänen sanomattomasta\nihmisrakkaudestaan rikastun.'\n\n\"Legaatti Bassus virkkoi: 'Rukoile, Dasius, keisariemme pyhiä kuvia,\njoita yksin barbarikansatkin kunnioittavat ja palvovat!' Autuas\nmarttyyri Dasius lausui: 'Minä tunnustan olevani kristitty, kuten\nmonen monta kertaa olen tunnustanut, enkä kuuntele ketään muuta kuin\nyhtä tahratonta ja ikuista Jumalaa, Isää, Poikaa ja Pyhää henkeä\nkolmessa nimessä ja persoonassa, mutta yhdessä olemuksessa. Nyt minä\njo kolmannen kerran ääneen tunnustan pyhän kolminaisuuden uskon,\nkoska minä sen vahvistamana pian voitan ja kukistan perkeleen raivon.'\n\n\"Legaatti Bassus lausui: 'Etkö tiedä, Dasius, että jokainen ihminen\non keisarillisen käskyn ja pyhien lakien alainen. Siitä syystä,\nettä säälin sinua, sinä vastaat minulle noin huolettomasti ja\npelottomasti.' Mutta Kristuksen autuas ja hurskas voimailija\nDasius vastasi sanoen: 'Tee sinä, mitä jumalattomat ja rikolliset\nkeisarit [Tohtori Voipio huomauttaa, syystä kyllä, että tämä on\npoikkeuksellisen ylimielistä puhetta ja karskia kieltä marttyyrin\nsuusta esivallan edustajalle, sillä marttyyrien puhetapa\nhallitusmiesten kanssa oli yleensä kauttaaltaan hillittyä ja\narvokasta, joskin esiintyy tapauksia, jolloin se saa, kuten tässä,\nylimielisen, toisinaan taasen terävän, ivallisen sävyn, etenkin\nmilloin on kyseessä pakanain avuton epäjumalanpalvelus.] ovat\nsinulle määränneet. Minä näet säilytän sen uskon, jonka kerran\notin säilyttääkseni Jumalalleni, ja uskon vahvasti ja horjumatta\npysyväni tässä tunnustuksessani, sillä eivät sinun uhkauksesi kykene\njärkyttämään minua tästä päätöksestäni.'\n\n\"Legaatti Bassus virkkoi: 'Katso, sinä saat kahden tunnin ajan siltä\nvaralta, että tahtoisit mielessäsi miettiä, kuinka voisit elää\nmeidän kanssamme kunniassa.' Mutta autuas Dasius lausui: 'Miksi on\ntarpeen kahden tunnin aika? Johan minä ilmoitin sinulle päätökseni\nja aikomukseni sanoessani: 'Tee, mitä tahdot, koska olen kristitty.\nSillä katso, minä halveksin sekä sinun keisareitasi että heidän\nkunniaansa ja inhoan sitä; niinpä minä tästä elämästä erottuani\nsaatan elää toisessa elämässä.'\n\n\"Silloin legaatti Bassus määrättyään Dasiukselle useita\nrangaistuksia, julisti hänelle sen tuomion, että häneltä\noli hakattava pää. Ja hänen käydessään kunniakkaaseen\nmarttyyrikuolemaansa kulki hänen edellään eräs, kantaen jumalatonta\nsuitsutusastiaa. Mutta kun he koettivat pakottaa häntä tuomaan uhria\nsaastaisille pahoille hengille, niin silloin autuas Dasius omin käsin\nhajoitti heidän suitsutuksensa ja paiskasi sekä riuhtaisi maahan\npyhänhäväisijäin jumalattomat ja väärät epäjumalankuvat ja asesti\notsansa Kristuksen kunnianarvoisen ristin sinetillä ja kamppaili\nHänen voimallaan väkevästi hirmuhallitsijaa vastaan.\n\n\"Niinpä pyhä marttyyri meni mestattavaksi marraskuun 20 p:nä,\nperjantaina, kolmannella tunnilla, neljäntenäkolmatta päivänä uudesta\nkuusta lukien. Hänet löi kuoliaaksi teloittaja Aniketos Johannes,\nja hänen marttyyriutensa päättyi rauhassa. Ja pyhä Dasius suoritti\nottelunsa Dorostolumin kaupungissa, Maximianuksen ja Diocletianuksen\nollessa keisareina ja legaatti Bassuksen häntä kuulustellessa, mutta\nHerramme Jeesuksen Kristuksen hallitessa taivaissa, jolle ynnä Isälle\nja Pyhälle Hengelle kunnia nyt ja iankaikkisesti. Amen.\"\n\n       *       *       *       *       *\n\nJoku on sanonut: \"_Raamatustani ja Lutherilta olen oppinut parannusta\nja uskoa; marttyyrien historiasta olen oppinut vakavuutta --\nkristinuskon vakavuutta, elämän vakavuutta_.\" Nämä sanat sopisivat\nerinomaisesti otsikoksi Dasiuksen marttyyrioon. Hänen eteensä\nasetetaan inhimillisesti puhuen traagillinen valinta: joko elää\nja mässätä kolmekymmentä päivää Saturnalia-kuninkaana ja tämän\nmitättömän lyhyen ja vajanaisen valtakauden päätyttyä kuolla kuin\nsyöttöraavas, käyttääksemme Vanhan Testamentin profeettain jylhää\nsanontatapaa; tahi valita heti tuskallinen todistajakuolema vihatun\nja halveksitun Jeesuksen Nasaretilaisen seurassa ja sen hetkisen\nkestävien kärsimysten jälkeen iankaikkinen hallitusvalta, kirkkaus ja\nkunnia Isän ja Pojan ja Pyhän Hengen kanssa iäisyyden maassa. Tämän\nvaikean valinnan eteen asetettuna Dasius viisaana miehenä, kuten\nsanotaan aktissa, ei epäröinyt valita jälkimmäistä ihanaa ja suurta\nmahdollisuutta. Tässä on meillekin oiva opetus. Jospa samoin meidän\naikamme aineen orjat ja mammonan palvojat, jotka eivät lainkaan\ntiedä, kestääkö heidän Saturnalia-kuninkuutensa kolmekymmentä\npäivää tahi kuukautta tahi vain yhtä monta tuntia, ajattelisivat\ntällä heidän hetkellään, mitä heidän rauhaansa sopii, tekisivät\nparannuksen ja uskoisivat Jumalan Poikaan, niin totta totisesti he\nsaisivat runsaan, ylen runsaan korvauksen kärsimästään ilon ja onnen\nmenetyksestä. He saisivat maistaa Jumalan hyvää sanaa ja tulevaisen\nelämän voimaa siinä määrin, että voisivat ilomielin ja riemurinnoin\nyhtyä vanhaan virrenveisaajaan: \"Nyt mahdamme yötä ja päivääkin\nkiittää Jumalan suuresta armosta.\" Niin, totta totisesti he vielä\nkolmesti päivässä palvoisivat, kiittäisivät ja kunnioittaisivat\nautuutensa Jumalaa, kuten Daniel muinoin. Ja jos heidän silmänsä\njoskus vielä sumentuisivat kyynelistä täällä murheiden maassa,\nniin ne kyyneleet eivät enää olisi noita sydäntävihlovia tuskan\nja epätoivon verikyyneleitä, joita ihmiskunta tällä hetkellä\nvuodattaa vuolaampina virtoina kuin ehkä milloinkaan ennen pitkän\nkärsimyspolkunsa aikana. Ei, vaan ne olisivat ilon ja kiitollisuuden\nkyyneleitä jo saadusta armosta, luvatusta ihanasta isänkodista,\njolla maassa ei ole vertaa, sekä siitä kuvaamattoman suuresta ja\nkalliista etuoikeudesta, että nimi on kirjoitettu taivaissa. Tahi\nolisivat nuo kyyneleet niitä jaloja kyyneleitä, joita armoitettu\nsyntinen vuodattaa rakkaudesta kanssa veljeensä, jonka kuolemattoman,\nkalliisti lunastetun sielun hän näkee olevan hukkumisen vaarassa,\nniitä kyyneleitä, jotka kerran muuttuvat hohtaviksi helmiksi ja\nsäkenöiviksi jalokiviksi kirkkauden ja kunnian maassa.\n\nAntakoon laupeuden Isä tapahtua tämän armon monelle tämän kirjan\nlukijalle, sillä uskon ja olen puolestani syvästi vakuutettu,\nettä juuri tätä kieltä tahtoo jalo ja pyhä. Jumalan valittu\nmarttyyri Dasius haastaa XX. vuosisadan lapsille, jotka tanssivat\nperhostanssia ja lyövät lemmenleikkiä Jumalan pyhän ja vanhurskaan\nvihan purkautumaan valmiin tulivuoren juurella ja sen kauhistuttavan\nkraaterin kupeilla.\n\n\n\n\nSIRMIUMIN PIISPAN IRENAEUKSEN MARTTYYRIO.\n\n\nIrenaeus, Sirmiumin kaupungin piispa Pannoniasta, kärsi\ntodistajakuoleman keisarien Diocletianuksen ja Maximianuksen\naikaisessa vainossa huhtikuun 6 p:nä v. 304. Huolimatta nuoresta\niästään hän säilytti toivon tunnustuksen lujana loppuun asti,\nosoittaen sellaista sankarillista kieltäymystä ja kestävyyttä\nkärsimyksissä, että hänet, syystä kyllä, luetaan vanhan ajan\nmainehikkaimpien marttyyrien joukkoon.\n\n\"Hänet tuotiin Probuksen, Pannonian maaherran eteen. Maaherra Probus\nlausui hänelle: 'Totellen pyhiä asetuksia, uhraa jumalille!' Piispa\nIrenaeus vastasi: '_Joka uhraa jumalille eikä ainoalle Jumalalle, hän\non vihitty tuhon omaksi_' [2 Moos. 22, 20.]. Maaherra Probus virkkoi:\n'Armollisimmat hallitsijat ovat käskeneet joko uhraamaan tahi\njoutumaan kidutettavaksi.' Irenaeus vastasi: 'Minua on mieluummin\nkäsketty ylenkatsomaan kärsimyksiä, kuin kieltäen Jumalan uhraamaan\npahoille hengille.' Maaherra Probus lausui: 'Joko uhraa tahi annan\nkiduttaa sinua!' Irenaeus vastasi: 'Iloitsen, jos niin teet, jotta\nosallistuisin Herrani kärsimyksistä.' Maaherra Probus käski kiduttaa\nhäntä ja kun häntä katkerasti kidutettiin, niin maaherra virkkoi\nhänelle: 'Mitä sanot, Irenaeus? Uhraa!' Irenaeus vastasi: 'Sen hyvän\ntunnustuksen kautta, jonka nyt teen, minä uhraan Jumalalleni, jolle\naina olen uhrannut.'\n\n\"Kun hänen vanhempansa tulivat ja näkivät, miten häntä kidutettiin,\nniin he alkoivat rukoillen kehoittaa häntä luopumaan uskostaan.\nSitten hänen lapsensa heittäytyivät syleilemään hänen jalkojaan\nja lausuivat: 'Isä, sääli itseäsi ja meitä!' Senjälkeen vaimot,\nsurkutellen hänen piirteitään ja ikäänsä, rukoilivat häntä. Hänen\nmieltään koettivat nyt järkyttää kaikkien sukulaisten haikea\nsydänsuru ja kuumat kyyneleet, kotiväen huokailemiset, naapurien\nhillitön parku sekä ystävien voivottelut, kun he kaikki valittaen\nlausuivat hänelle: 'Sääli hentoa nuoruuttasi!' Mutta, kuten sanottu,\nhäntä pidättivät ylevämmät pyyteet, sillä hän piti silmäinsä edessä\nHerran tuomiota, joka on sanonut: '_Joka kieltää minut ihmisten\nedessä, hänet minäkin kiellän Isäni edessä, joka on taivaissa_.'\nNäin hän ylenkatsoi heidät kaikki eikä vastannut kenellekään heistä,\nsillä hän kiiruhti päästäkseen ylhäisen kutsumuksen toivoon. Maaherra\nProbus virkkoi: 'Mitä sanot? Näiden kyynelten liikuttamana luovu\nmielettömyydestäsi ja huolehtien nuoruudestasi, uhraa!' Irenaeus\nvastasi: 'Huolehdin itsestäni iankaikkisesti, jos en uhraa!' Probus\nkäski viedä hänet vankilaan säilytettäväksi, minne suljettuna häntä\nuseampia päiviä kidutettiin eri tavoilla.\n\n\"Mutta kerran keskellä yötä tuotiin autuain marttyyri Irenaeus toisen\nkerran maaherra Probuksen eteen hänen istuessaan tuomioistuimellaan.\nProbus virkkoi hänelle: 'Uhraa jo, Irenaeus, jotta säästyisit\nkidutuksilta!' Irenaeus vastasi: 'Tee, mitä sinulle on käsketty,\nälä odota minulta sellaista!' Probus määräsi silloin vihastuneena,\nettä häntä tulee ruoskia raipoilla. Irenaeus vastasi: 'Minulla\non Jumala, jota minä olen opetettu kunnioittamaan varhaisimmasta\nnuoruudestani: Häntä itseään minä palvon, Häntä, joka lohduttaa minua\nkaikessa, jolle myös uhraan. Mutta käsin tehtyjä jumalia en voi\npalvoa.' Probus virkkoi: 'Säästä itseäsi kuolemalta! Jo riittäköön\nsinulle kidutukset!' Irenaeus vastasi 'Minä säästyn heti kuolemalta,\nkun niiden rangaistusten kautta, joita luulet minulle tuottavasi,\nmutta joita minä en tunne, Jumalan tähden saan iankaikkisen elämän.'\nProbus virkkoi: 'Onko sinulla vaimoa?' Irenaeus vastasi: 'Ei ole.'\nProbus virkkoi: 'Onko sinulla lapsia?' Irenaeus vastasi: 'Ei ole.'\nProbus virkkoi: 'Onko sinulla vanhempia?' Irenaeus vastasi: 'Ei ole.'\nProbus virkkoi: 'Ketä ne sitten olivat, jotka edellisessä istunnossa\nitkivät niin katkerasti?' Irenaeus vastasi: 'Herramme Jeesus Kristus\non käskenyt sanoa: _Joka rakastaa isäänsä taikka äitiänsä taikka\nvaimoansa taikka poikiansa taikka veljiänsä taikka vanhempiaan\nenemmän kuin minua, se ei ole minulle sovelias_.' [Matt. 10, 37, vrt.\nLuuk. 14, 26.] Sentähden kiinnittäen katseensa taivaan Jumalaan ja\ntarttuen hänen lupauksiinsa sekä pitäen kaiken halpana hän tunnusti,\nettei hän tuntenut eikä hänellä ollut muuta isää kuin Jumala. Probus\nvirkkoi: 'Uhraa kuitenkin heidän tähtensä!' Irenaeus vastasi:\n'Pojillani on sama Jumala kuin minulla, ja hän voi tehdä heidät\nonnellisiksi. Mutta sinä, tee, mitä sinulle on määrätty!' Probus\nlausui: 'Huolehdi itsestäsi, nuorukainen! Uhraa, niin etten tuhoa\nsinua kidutuksilla!' Irenaeus vastasi: 'Tee, mitä tahdot! Johan sinä\nnyt näet, kuinka suuren kärsivällisyyden Herra Jeesus Kristus antaa\nminulle sinun salajuoniasi vastaan.' Probus virkkoi: 'Minä julistan\nsinulle tuomion.' Irenaeus vastasi: 'Kiitän, jos teet sen.' Probus\njulisti tuomion sanoen: 'Irenaeuksen, joka ei alistu kuninkaallisiin\nasetuksiin, minä käsken heitettäväksi virtaan.' Irenaeus vastasi:\n'Kestin moninaiset uhkaukset ja useammanlaatuiset kidutuksesi, että\nnäiden jälkeen panisit minut alttiiksi myös miekalle. Mutta et\nmäärännyt mitään sellaista. Pyydän sinua sentähden tekemään tämän\nsaadaksesi nähdä, minkälaisella kuolemanhalveksumisella kristityt\nkäyvät kuolemaan sen uskon tähden, joka on Jumalassa.\n\n\"Sentähden Probus, vihastuneena tällaisesta autuaimman miehen uskon\nrohkeudesta, käski surmata hänet myös miekalla. Mutta Jumalan pyhä\nmarttyyri, ikäänkuin Vastaanottaen toisen voittopalkinnon, kiitti\nJumalaa sanoen: 'Hartaasti kiitän Sinua, Herra Jeesus Kristus, joka\nannoit minulle kärsivällisyyttä kestämään monenlaisia kidutuksia ja\nrääkkäyksiä sekä olet suvainnut tehdä minut osalliseksi iankaikkisen\nkunnian kirkkaudesta!' Ja kun hän sitten tuli Basentiksen sillalle,\nniin hän riisui vaatteensa ja kohottaen kätensä taivasta kohti\nrukoili sanoen: 'Herra Jeesus Kristus, Sinä, joka armollisesti olet\nkärsinyt maailman pelastuksen tähden, olkoot Sinun taivaasi avoinna\nja vastaanottakoot enkelit Sinun palvelijasi Irenaeuksen hengen!\nSinä tiedät, että kärsin tätä Sinun nimesi ja Sirmiumin yleisen ja\nyhteisen seurakunnan kasvattaman kansasi tähden. Sinua rukoilen,\nSinun laupeuteesi vetoan, että Sinä suvaitsisit sekä ottaa vastaan\nminut että vahvistaa näitä uskossasi.' Ja niin hänet lävistettiin\nmiekalla ja heitettiin Saaven virtaan.\n\n\"Näin Jumalan palvelija, pyhä Irenaeus, Sirmiumin kaupungin piispa,\nkärsi todistajakuoleman huhtikuun 6 p:nä Diocletianuksen ollessa\nkeisarina ja Probuksen maaherrana, mutta hallitessa Herramme\nJeesuksen Kristuksen, jolle kunnia iankaikkisesta iankaikkiseen.\nAmen.\"\n\n\n\n\nEUPLIUKSEN MARTTYYRIO.\n\n\nKun pakanat vainosivat kristittyjä, niin heidän huomionsa pian\nkiintyi siihen seikkaan, että kristityt kovien koettelemustensa\nkeskellä ammensivat uutta rohkeutta, uutta lohtua ja uskonvoimaa\nomistamistaan pyhistä kirjoituksista. Näin ollen tuli pakanoille\nkäytännössä sangen tärkeäksi riistää kristityiltä tuo elämän ja\ntoivon lähde, ja niinpä alettiinkin kristittyjä vaatia luovuttamaan\nhallussaan olevat pyhät kirjoitukset. Toisilla ei ollut kylliksi\nuskonrohkeutta eikä marttyyrikuntoa kieltäytyäkseen tuollaisesta\nuskonkieltävästä teosta, vaan he tekivät kuten vaadittiin. Sellaisia\nluopioita ja uskonkieltäjiä kutsuttiin traditoreiksi, ja heitä\nkohdeltiin kristittyjen taholta samalla tavoin kuin muitakin\nuskonkieltäjiä. Toiset taasen kieltäytyivät tuollaisesta teosta,\njoka Vapahtajan sanojen mukaan -- \"Joka häpeää Minua ja Minun\nsanojani tässä avionrikkojassa ja syntisessä sukupolvessa, häntä\nmyös Ihmisen Poika on häpeävä, kun Hän tulee Isänsä kirkkaudessa\npyhien enkelien kanssa\" [Mark. 8, 38.] -- on kuoleman synti. He\nuhrasivat mieluummin henkensä kuin noudattivat vainoojain jumalatonta\nmääräystä. Tilanne kärjistyi jo tässäkin suhteessa Deciuksen vainon\naikana. Mutta vasta Diocletianuksen, kaikkein julmimman ja verisimmän\nvainon aikana, pääsi hirmumyrsky valloilleen raivoamaan täydellä\nvoimalla. Siinä asetuksessa, jonka keisari Diocletianus ja hänen\nkanssahallitsijansa julkaisivat helmikuun 24 p:nä v. 303, määrättiin\nmuun ohella nimenomaan, että pyhät kirjoitukset tulee polttaa. Tämän\nvainon aikana kärsi todistajakuoleman tästä syystä Euplius, joka oli\ndiakonina Catanan seurakunnassa Sisiliassa. Esitämme seuraavassa\ntämän, alkuaan latinankielisen, marttyyriaktin kokonaisuudessaan.\nSe luo kirkasta valoa vanhan ajan marttyyrihistoriaan omalta\nnäkökulmaltaan, paljastamalla sen katkeran vihan, jota pakanat\ntunsivat pyhiä kirjoituksia kohtaan ja koettivat hävittää niitä.\n\n\"_Eupliuksen asiakirjat_.\n\n\"Kun Diocletianuksen ollessa yhdeksännen ja Maximianuksen\nkahdeksannen kerran konsuleina, elokuun 12 p:nä, Catanan kaupungissa\ndiakoni Euplius oli kuulusteluhuoneen esiripun ulkopuolella, niin hän\nhuudahti ääneen sanoen: 'Olen kristitty ja haluan kuolla Kristuksen\nnimen puolesta.' Kuullessaan tämän konsulinarvoinen Calvisianus\nlausui: 'Astukoon sisään se, joka huusi.' Ja kun Euplius oli astunut\nsisään tuomarin kuulusteluhuoneeseen, mukanaan evankeliumit,\nlausui muuan Calvisianuksen ystävistä, nimeltä Maximus: 'Ei hänen\nvastoin keisarillista käskyä sovi pitää tuollaisia kirjoituksia.'\nKonsulinarvoinen Calvisianus lausui Eupliukselle: 'Mistä nämä\novat? Ovatko ne lähtöisin sinun kodistasi?' Euplius vastasi: 'Ei\nminulla ole kotia. Tämän tuntee myös Herrani Jeesus Kristus.'\nKonsulinarvoinen Calvisianus sanoi: 'Sinäkö olet tuonut ne tänne?'\nEuplius lausui: 'Omin käsin olen ne tänne tuonut, kuten itsekin\nnäet. He löysivät minut, kun minulla oli ne mukanani.' Calvisianus\nsanoi: 'Lue ne!' Euplius avasi ne ja luki: 'Autuaita ovat ne,\njoita vanhurskauden tähden vainotaan, sillä heidän on taivasten\nvaltakunta.' Ja toisessa paikassa: 'Jos joku tahtoo minun perässäni\nkulkea, hän ottakoon ristinsä ja seuratkoon minua.' Hänen lukiessaan\nnäitä ynnä muita lausui konsulinarvoinen Calvisianus: 'Mitä tämä\npyytää olla?' Euplius sanoi: 'Herrani laki, joka minun haltuuni\non uskottu.' Konsulinarvoinen Calvisianus lausui: 'Kuka sen on\nsinulle uskonut?' Euplius vastasi: 'Jeesus Kristus, elävän Jumalan\nPoika.' Konsulinarvoinen Calvisianus sanoi keskeyttäen: 'Koska hänen\ntunnustuksensa on tullut tunnetuksi, kysyttäköön häneltä kiduttamalla\nja jätettäköön hänet kiduttajille.' Ja kun hänet oli jätetty alkoi\ntoinen tutkinto kuulustelun muodossa.\n\n\"Diocletianuksen ollessa yhdeksännen ja Maximianuksen kahdeksannen\nkerran konsuleina, elokuun 12 p:nä, lausui konsulinarvoinen\nCalvisianus kidutuksia parhaillaan kärsivälle Eupliukselle: 'Mitä\nnyt sanot siitä, mitä tänään tunnustuksellasi lausuit?' Vapaalla\nkädellään tehden ristinmerkin otsaansa Euplius lausui: 'Mitä\nsilloin sanoin, sen nytkin tunnustan, nimittäin olevani kristitty\nja lukevani pyhiä kirjoituksia.' Calvisianus lausui: 'Minkä vuoksi\nolet pitänyt luonasi etkä ole luovuttanut näitä kirjoituksia, joita\nkeisarit ovat kieltäneet pitämästä?' Vastasi Euplius: 'Koska olen\nkristitty, eikä ollut lupa luovuttaa; ja parempi on kuolla kuin\nluovuttaa ne. Näissä on iankaikkinen elämä. Joka luovuttaa, kadottaa\niankaikkisen elämän. Jotta en sitä kadottaisi, annan oman henkeni.'\nKeskeyttäen Calvisianus lausui: 'Eupliusta, joka ruhtinasten\nmääräyksen mukaan ei ole luovuttanut kirjoituksia, vaan lukenut\nniitä kansalle, kidutettakoon.' Ja kidutettaessa Euplius sanoi:\n'Kiitos Sinulle, Kristus! Vartioi minua, joka kärsin tätä Sinun\ntähtesi!' Konsulinarvoinen Calvisianus lausui: 'Luovu, Euplius,\ntästä mielettömyydestä! Rukoile jumalia ja sinä pääset vapaaksi!'\nEuplius sanoi: 'Minä rukoilen Kristusta, kiroan pahoja henkiä.\nTee, mitä tahdot, olen kristitty. Tätä olen kauan toivonut. Tee\nmitä tahdot. Lisää muita (kidutuksia), olen kristitty.' Kun häntä\nkauan aikaa oli kidutettu, käskettiin teloittajia lakkaamaan. Ja\nCalvisianus lausui: 'Kurja, rukoile jumalia! Palvo Marsia, Apolloa\nja Aesculapiusta!' Euplius virkkoi: 'Minä rukoilen Isää ja Poikaa ja\nPyhää Henkeä. Minä rukoilen Pyhää Kolminaisuutta, jota ilman ei ole\nJumalaa. Tuho jumalille, jotka eivät ole tehneet taivasta ja maata ja\nmitä niissä on. Olen kristitty.' Käskynhaltija Calvisianus lausui:\n'Uhraa, jos tahdot pelastua!' Euplius sanoi: 'Juuri nyt minä uhraan\nitseni Kristukselle Jumalalle; sen enempää ei minulla ole, mitä\ntekisin. Turhaan sinä yrittelet: olen kristitty.' Calvisianus käski\ntoistamiseen kiduttamaan ankarammin. Ja kidutettaessa Euplius sanoi:\n'Kiitos Sinulle, Kristus! Auta, Kristus! Sinun tähtesi kärsin tätä,\nKristus.' Ja hän lausui sen useammasti. Ja voimain uupuessa hän vain\nhuulin, ilman ääntä hoki tätä ja muutakin.\n\n\"Astuen sisemmän esiripun sisäpuolelle Calvisianus saneli päätöksen.\nJa astuttuaan ulos hän mukanaan tuomastaan taulusta luki:\n'Eupliuksen, kristityn, joka halveksii ruhtinasten julistuksia,\npilkkaa jumalia eikä palaa järkiinsä, käsken miekalla mestattavaksi.\nViekää hänet!' Sitten ripustettiin hänen kaulaansa evankeliumi, joka\nhänellä oli ollut kiinniotettaessa, samalla kuin kuuluttaja julisti\ntämän: 'Euplius, kristitty, jumalien ja keisarien vihamies.' Iloisena\nEuplius toisti aina vain: 'Kiitos Kristukselle Jumalalle!' Ja kun\nhänet oli viety määräpaikalle, hän polvistuneena rukoili vieläkin\nhartaammin. Ja uudelleen kiittäen hän tarjosi kaulansa, ja teloittaja\nmestasi hänet. Myöhemmin kristityt nostivat pois hänen ruumiinsa,\npalsamoivat hyvänhajuisilla ryydeillä ja hautasivat sen.\"\n\n\n\n\nTHEBAISIN MARTTYYRIT JA PIISPA PHILEAAN KIRJE THMUITALAISILLE.\n\n\nSe kunniakas asema, joka vanhan ajan marttyyrihistoriassa länsimailla\non Lyonin marttyyreilla, ja se sankarihohde, joka siellä purppuroi\nheidän nimeään, tulee itämailla Egyptin, lähinnä Thebaisin ja\nAleksandrian marttyyrien osalle. Erotus on vain siinä, että se, mitä\nLyonissa tapahtui lyhyenä aikana yksien kilpaleikkien kuluessa ja\nrajoitetussa määrässä, tapahtui Egyptissä pitemmän ajan kuluessa\nja suuressa mittakaavassa Diocletianuksen viimeisen verisen vainon\naikana vv. 304-305.\n\nMainitsimme jo edellisessä Potamiainan ja Basilideen marttyyrion\nyhteydessä Egyptin olleen niitä seutuja Rooman valtakunnassa, missä\nvainon myrskyt raivosivat hirmuisimmin. Näin kävi jo Deciuksen\nvainon aikana v. 251 Aleksandriassa. Eusebios kertoo, että muuan\npakanallinen kirjailija ennustamalla onnettomuutta kaupungille\nkiihoitti taikauskoisten asukkaiden mielet kristittyjä vastaan. Ja\nkun ensin oli julmalla tavalla surmattu kaksi kristittyä, Metras\nja Quinta, niin alkoi yleinen kristittyjen ryöstäminen. Pakanat\nsyöksyivät kristittyjen taloihin ja ottivat heiltä väkivallalla\nkaiken, mitä tiesivät heillä olevan. Kalliimmat arvoesineet he\nanastivat itselleen, mutta mikä oli halpaa ja puusta tehtyä,\nse hajoitettiin ja poltettiin kadulla, niin että Aleksandria\nnäytti vihollisen valloittamalta kaupungilta. Se mitä mainitussa\nkaupungissa tällöin tapahtui, oli kuitenkin vain alkusoittoa niille\nepäinhimillisille julmuuksille ja sille kristittyjen surmaamiselle,\nmitä siellä ja Thebaisin alueella ylä-Egyptissä nähtiin keisari\nDiocletianuksen vainon aikana.\n\nKeisari Diocletianus, joka apulaishallitsijansa ja kristinuskon\nvannoutuneen vihamiehen caesari Galeriuksen yllyttämänä oli ryhtynyt\ntähän vainoon, tahtoi kerta kaikkiaan hävittää ja poisjuurittaa\nkristinuskon koko Rooman valtakunnasta. Tässä tarkoituksessa hän\njulkaisi lain helmikuun 24 p:ltä 303. Siinä määrättiin, että\nkristilliset kirkot ovat hävitettävät ja pyhät kirjoitukset\npoltettavat; kristityt, jotka kuuluvat korkeampaan arvoluokkaan\ntahi joilla on valtion virka, kadottavat nämä arvonsa ja säätynsä\netuoikeudet; kristityt orjat kadottavat mahdollisuuden päästä\nvapauteen. Pian seurasi toinen edikti, joka määräsi, että kristityt\npapit tuli vangita ja että heitä tuli kaikin tavoin pakottaa\nuhraamaan. Ja kun nyt valtakunnan vankilat, esim. Aleksandrian\nvankila, tulivat täyteen kristillisiä piispoja, presbyterejä,\ndiakoneja, esilukijoita ja pahanhengenmanaajia, kuten Eusebios\nkertoo, niin annettiin uusi määräys, että vangitut tuli vapauttaa\nheti kun he olivat uhranneet, mutta jos he kieltäytyivät siitä, tuli\nheidät kidutuksilla pakottaa siihen. Lopuksi julkaistiin viimeinen\nedikti, jonka mukaan kaikkien kristittyjen ilman erotusta tuli\nuhrata. Tämä tapahtui vuotta myöhemmin, 304. Johdonmukaisimmin näitä\njulmia lakeja pantiin täytäntöön itämailla, jotka lähinnä kuuluivat\nnäiden hallitsijoiden valtapiiriin. Huomioonottaen egyptiläisten\nkansallisluonteen ja sikäläisten kristittyjen tunnetun kestävyyden,\nkeisari lähetti sinne maaherroiksi kristinuskon kiihkeimmät\nvastustajat. Vainon alkaessa oli siellä maaherrana Kulkianus.\n\nThebaisin marttyyrit ja piispa Phileaan kirje thmuitalaisille 241\n\nSittemmin lähetettiin sinne Bithynian entinen maaherra Hierokles.\nJa nyt voimme sanoa, että Egypti kirjaimellisesti kylpi veressä ja\nkyynelissä.\n\nEusebios on oman ilmoituksensa mukaan ollut näiden tapahtumien\ntodistajana Thebaisissa, ja Danten Helvetti voi tuskin esittää\ntärisyttävämpiä ja järkyttävämpiä näkyjä, kuin mitä kirkkohistorian\nHerodotos kertoo päivittäin tapahtuneen siellä.\n\nPiispa Phileaan kirjeestä thmuitalaisille saamme havainnollisen kuvan\nsiitä, mitä tapahtui Aleksandriassa. Siitä taasen, mitä tapahtui\nThebaisissa, kertoo Eusebios kirkkohistoriansa VIII. kirjan 9\nluvussa. Esitämme tämän ja muiden lähteiden perusteella seuraavaa.\n\nMitä ensinnäkin kidutustapoihin tulee, niin ne olivat barbarisen\nraakoja ja epäinhimillisen julmia.[7] Tavallisten kynsirautojen\nasemasta käytettiin teräviä siruja, joilla silvottiin marttyyrin\nruumista siihen asti, että henki lähti. Naisia asetettiin riippumaan\ntavalla, jota häveliäisyys estää kertomasta. Toisia sidottiin\npuihin, joiden vahvimmat oksat koneiden avulla taivutettiin yhteen.\nNiihin sidottiin marttyyrit, ja kun oksat päästettiin irti, niin\nne ponnahtaessaan luonnolliseen asentoonsa repäisivät ne jäsenet\nrikki, jotka tahdottiin sillä tavalla silpoa. Toisia mestattiin\nmiekalla, toisia poltettiin roviolla. Toisia naulittiin ristiin\njoko tavalliseen tapaan tahi julmemmin, pää alaspäin. Pyövelien\nmurha- aseet tylsyivät, kuluivat ja menivät rikki. Pyövelien täytyi\nväsymyksestä vaihtaa vuoroa. Ja tätä ei kestänyt vain muutamia\npäiviä ja kuukausia, vaan vuosikausia. Toisinaan surmattiin päivässä\nuseampia kymmeniä, jopa kerran sata,[8] miehiä, vaimoja ja lapsia.\n\nMutta kristityt eivät lannistuneet. He osoittivat ihmeteltävää\nurhoollisuutta, kestävyyttä ja uskonlujuutta tässä pimeyden valtojen\ntemmellyksessä, kuten Eusebios kertoo. \"Mutta silloin esiintyi\nmyöskin ihailtava sisäinen halu, tosijumalallinen voima ja alttius\nniissä, jotka olivat tulleet uskomaan Jumalan Kristukseen. Sillä\ntuskin oli julistettu tuomio ensimmäisille, kun jo toiset toisilta\ntahoilta kiiruhtivat tuomioistuimen eteen ja tunnustautuivat\nkristityiksi välittämättä väkivaltaisesta kohtelusta ja monenmoisista\nkidutuksista, tunnustaen pelottomasti ja vapaasti uskovansa\nkaikkivaltiaaseen Jumalaan. Iloisina, hilpeinä ja hymyillen he\nvastaanottivat kuolemantuomion laulaen ja veisaten ylistysvirsiä sekä\nkiittäen kaikkivaltiasta Jumalaa viimeiseen hengenvetoon asti.\"\n\nToisaalta kyllä on myönnettävä, että kristityt aluksi valtasi kauhu\nja että heitä tyrmistytti tällainen luonnoton julmuus ja kristittyjen\njärjestelmällinen surmaaminen, ja että monet näissä oloissa pitivät\nkuolemaa elämää parempana. Edellä olemme maininneet eräästä\nantiokialaisesta äidistä, joka tämän vainon aikana kahden tyttärensä\nkanssa syöksyi virtaan, säästyäkseen häväistykseltä. Toiset\nsyöksyivät talojensa yläkerroksista pihakivitystä vastaan päästäkseen\npakoon kiusanhenkiään. Mutta tällaiset välikohtaukset eivät voineet\nmuuttaa kristittyjen yleistä kantaa ja heidän suhtautumistaan\nvainoon, jota Eusebios kuvailee.\n\nSikäläisten marttyyrien joukossa ei ollut henkilöitä ainoastaan\nalemmista kansanluokista, vaan myös miehiä, jotka herättivät huomiota\nrikkautensa, ylhäisen syntyperänsä ja arvovaltaisen asemansa\nsekä kaunopuheisuutensa ja filosofisen sivistyksensä tähden.\nTällaisista on mainittava Philoromos, Aleksandrian keisarillinen\nkansleri, jonka virkatehtäviin kuului veronkanto ja oikeudenhoito\nja jolla oli asianomainen sotilasvartiosto, sekä piispa Phileas,\nisänmaassaan julkisesti ansioitunut, virkojensa takia kunnioitettu\nja filosofisista tiedoistaan tunnettu mies. Omaiset, ystävät,\narvossapidetyt miehet, vieläpä tuomarikin kehoittivat heitä säälimään\nitseään, vaimojaan ja lapsiaan, mutta ei mikään saattanut heitä\nluopumaan siitä Vapahtajasta, joka oli kuollut heidän tähtensä, eikä\nkieltämään sitä Herraa, joka oli ostanut heidät, vaan tosikristityn\nrohkeudella ja uskonuljuudella he menivät kuolemaan, ja heidän\nkaulansa annettiin alttiiksi kalvalle.\n\nEdellä olemme huomauttaneet, että egyptiläisten kansallisluonteen\nja sikäläisten kristittyjen kestävyyden ja urhoollisuuden tähden\nkristittyjen surmaaminen Egyptissä sai joukkoliikkeen leiman.\nOn hyvin ymmärrettävää, että tällainen tilanne ei voinut jatkua\nloppumattomiin. Ja niinpä ryhdyttiinkin kristittyihin nähden toisiin\ntoimenpiteisiin. Kristittyjä lähetettiin pakkotyöhön Thebaisin\nporfyyrilouhoksiin. Niitä rikollisia, jotka olivat aikaisemmin\ntyöskennelleet näissä louhoksissa, kutsuttiin porfyriiteiksi. Tämä\ntuli nyt egyptiläisten tunnustajain kunnianimeksi. Mutta kun näissä\nlouhoksissa ei riittänyt tilaa kaikille, niin alettiin porfyriitteja\nlähettää Palestiinaan tekemään työtä Phaenon kuparikaivoksissa\nPetran lähellä. Ensin vietiin heidät Lyddan juutalaiskaupunkiin,\njotta kristityt marttyyrit eivät saisi mitään salaista tukea, vaan\nsaisivat kokea julkista ja salaista vihamielisyyttä. Maaherran\nkäskystä halvaannutettiin sekä miehiltä, naisilta että lapsilta\npoltinraudan avulla vasen polvi, ja oikea silmä puhkaistiin. Kun he\nkykenivät jälleen liikkumaan, vietiin heidät työhön kuparikaivoksiin.\nTäten tahdottiin kristittyjä estää pakenemasta. Täällä kaivoksissa\nhe tapasivat palestiinalaisia kristittyjä, joiden kohtalo oli sama\nkuin heidänkin. Toisia lähetettiin Sisiliaan. Kahdessa erässä vietiin\nPalestiinaan yhteensä 227 porfyriittia. Miten suuri kristittyjen\nporfyriittien luku kokonaisuudessaan oli, siitä ei ole tietoa.\n\nNiitä Egyptin kristittyjen lähetystöjä, jotka tahtoivat viedä apua\nulkomailla oleville uskonveljilleen, kohdeltiin julmasti. Kun eräs\nlähetystö, jonka tarkoituksena oli viedä apua Sisiliassa oleville\nporfyriiteille, saapui Askalonin kaupunginportille, niin heidät\nkaikki mestattiin. Eräät toiset egyptiläiset saattoivat muuatta\nvankisaattuetta Sisiliaan huojentaakseen marttyyrien matkaa.\nPaluumatkalla vangittiin viisi heistä Kesareassa Palestiinassa ja\nmestattiin pitkällisen kidutuksen jälkeen. Helppoa on kuvitella\nmillaiseksi muodostui näiden sitkeiden tunnustajain tila vieraiden\nmaiden kaivoksissa, ja moni heistä sortuikin ennenaikaiseen hautaan\ntavattoman raskaan työn ja kärsimiensä pahoinpitelyjen johdosta.\nKun he sielläkin yrittivät järjestäytyä seurakunniksi ja pitää\njumalanpalveluksia, niin maaherra käski hajoittaa heidät ja lähettää\npienissä ryhmissä Kyproon ja Libanonille. Työkyvyttömät tapettiin ja\nhengelliset johtajat tuomittiin poltettaviksi elävältä.\n\nMonet egyptiläiset koettivat pakenemalla välttää vainon kauhuja,\nja heitä harhaili kaikkialla valtakunnassa. He jättivät suurin\njoukoin onnettoman isänmaansa etsien turvaa muualta, aina\nvaltakunnan äärimmäisiltä rajoilta, mutta monet heistäkin kärsivät\nmarttyyrikuoleman.\n\nEusebios kertoo valaisevia lisäpiirteitä niiden Egyptin marttyyrien\nkohtalosta, jotka olivat joutuneet Palestiinaan ja Tyyron kaupunkiin\nFoinikiaan. Heitä kidutettiin ja ruoskittiin siellä, ja he osoittivat\nsamaa sankarillista uskonuljuutta ja kestävyyttä kärsimyksissä kuin\nkonsanaan veljet kotona Niilin rannoilla. Jopa näyttää elävä Jumala\nerikoisella tavalla osoittaneen kaikki valtansa ja kirkastaneen\nkunniansa näissä lannistumattomissa tunnustajissa, joita ei helvetti\neikä vihamielinen maailma kaikella raivolla Voinut erottaa heidän\nLunastajastaan ja sielunsa iankaikkisesta rakastajasta. Esitämme\nmuutamia näistä uskonihmeistä.\n\nHeitä vietiin kansanjuhlissa areenalle, jossa heitä ruoskittiin\nverille, ja sitten heitettiin verenjanoisten petojen eteen:\npantterien, erilaisten karhujen, villisikojen ja härkien, jotka\nolivat saatetut raivoon tulen ja hehkuvien rautojen avulla. Mutta\ntällöin ilmaantui Jumalan armo ja valtasuuruus näiden rohkeiden\ntunnustajien keskuudessa, saattaen pakanat hämmästyksen valtaan.\nSillä nuo raivoisat pedot eivät kajonneet noihin Jumalan rakastamiin\nmiehiin eivätkä edes lähestyneet heitä, vaan syöksyivät päinvastoin\nniiden miesten päälle, jotka aitauksen ulkopuolelta olivat astuneet\nsen sisäpuolelle ärsyttämään niitä. Mutta pyhät taistelijat, jotka\nseisoivat alastomina areenalla, löivät käsiään yhteen ja vetivät\npetoja luokseen -- sillä heitä oli käsketty tekemään niin -- mutta\neläimet eivät kuitenkaan koskeneet heihin; ja vaikka ne toisinaan\nsyöksyivätkin heitä kohti, niin ne vetäytyivät heti takaisin,\nikäänkuin korkeampi voima olisi työntänyt ne pois. Ja kun ei\nensimmäinen peto tehnyt mitään, päästettiin toinen ja kolmas samaa\nmarttyyria vastaan.\n\nErikoista huomiota herätti muuan nuorukainen, joka ei vielä\nollut täyttänyt kahtakymmentä vuotta. Hän seisoi kahleitta,\nkädet ojennettuina ristin muodossa. Pelottomana, järkkymättömän\nrauhallisena hän rukoili sydämellisesti Jumalaa, ei muuttanut\nasennettaan eikä väistynyt paikaltaan missä seisoi, vaikka karhut\nja pantterit kuolemaa uhaten puhkuivat raivosta, ollen valmiit\niskeytymään hänen lihaansa. Mutta näkymätön jumalallinen voima sulki\nniiden kidat, ja ne juoksivat takaisin.\n\nVielä eräs samanlaatuinen tapaus. Viisi marttyyriä heitettiin\nraivoisan härän eteen. Tämä heitti kyllä toiset, jotka tulivat\nulkoapäin, sarvillaan ilmaan ja runteli heidät niin, että heidät\nkannettiin puolikuolleina pois. Mutta pyhiä marttyyrejä ei se edes\nvoinut lähestyä, vaikka se hurjistuneena ja vihan vimmassa syöksyi\nheitä kohti. Sokeana raivosta se polki jalkojaan ja käänteli\nsarviaan sinne tänne puhkuen tuhoa ja turmaa -- sitä oli nimittäin\närsytetty hehkuvilla raudoilla -- mutta pyhän Kaitselmuksen estämänä\nse vetäytyi takaisin. Kun härkä ei tehnyt heille pienintäkään\nvahinkoa, niin päästettiin toisia petoja. Vihdoin monien kauheiden\nhyökkäysten jälkeen heidät lävistettiin miekalla, ja he saivat maan\npoven asemasta haudakseen meren aallot ja areenan helteisen tuskan\njälkeen viihtyisäksi lepopaikakseen leppoisat laineet sekä kodikseen\nparatiisin kuvaamattoman kirkkauden ja sen iäisen auvon.\n\nSiinä valtavassa henkien taistelussa, josta edellä olemme esittäneet\nmuutamia piirteitä, ja siinä sankaridraamassa, jota me sanomme\nmarttyyrien historiaksi, on Egyptin ja Palestiinan marttyyreillä\nyhdessä Lyonin marttyyrien kanssa eräinä Mestarin arvokkaimmista\nseuraajista ja sankarillisimmista taistelijoista pysyvä kunniasija.\n\nEnnenkuin lopetamme esityksemme Egyptin marttyyreistä esitämme piispa\nPhileaan kirjeen, jonka hän kirjoitti vankilasta Aleksandriassa\nseurakunnalleen Thmuisin kaupunkiin ala-Egyptiin ja jossa kirjeessä\nhän kuvailee tarkemmin vainon kulkua Aleksandriassa noina kauhun\npäivinä. Itse kirje on todennäköisesti ollut pitempi. Eusebios on\nsäilyttänyt sen meille lyhennettynä.\n\n\"Kun pyhä raamattu on asettanut eteemme kaikki nämä esimerkit,\nesikuvat ja ihanat muistomerkit, niin kiinnittivät ne autuaat\nmarttyyrit, jotka olivat luonamme, empimättä sielunsa silmät\nvilpittömästi kaikkivaltiaaseen Jumalaan, päättivät kuolla\nhurskauden vuoksi ja pitää lujasti kiinni kutsumuksestaan,\nnähdessään, että Herramme Jeesus Kristus on meidän tähtemme tullut\nihmiseksi, jotta Hän juurittaisi pois synnin ja valmistaisi meille\npääsyn iankaikkiseen elämään. Sillä Hän ei katsonut saaliikseen\nsitä, että oli yhdenvertainen kuin Jumala, vaan pani itsensä\ntyhjäksi ja otti palvelijan muodon, tuli ihmisten kaltaiseksi ja\nhavaittiin olennoltaan sellaiseksi kuin ihminen; Hän nöyryytti\nitsensä kuolemaan saakka, jopa ristin kuolemaan asti. Siksipä\nKristusta-kantavat marttyyrit pyrkiessään saavuttamaan korkeampia\narmolahjoja kestivät kaikki kärsimykset ja kaikki ajateltavissa\nolevat kidutukset ei vain kerran, vaan muutamat kaksikin kertaa,\nja vaikka sotamiehet kilpailivat keskenään siitä, miten voisivat\npahemmin uhkailla heitä -- eikä tämä tapahtunut vain sanoin, vaan\nmyös teoin -- niin marttyyrit kuitenkin pysyivät lujina päätöksessään\nsentähden, että täydellinen rakkaus karkoittaa pelon. Mutta mitkä\nsanat kykenisivät kuvailemaan heidän ylevää rohkeuttaan ja heidän\nmiehekästä kestävyyttään kaikenlaisissa kidutuksissa. Sillä kun\njokaisella, joka tahtoi, oli oikeus tehdä heille väkivaltaa, niin\nlyötiin muutamia karangoilla, toisia raipoilla, toisia ruoskittiin,\ntoisia hosuttiin nahkahihnoilla, toisia taasen köysillä. Siinä oli\nkirjava kuva kidutustapoja, jotka todistivat hyvin pitkälle mennyttä\npahuutta. Muutamilta nimittäin sidottiin kädet selän taakse, heidät\nripustettiin paaluun, ja kaikki heidän jäsenensä pingoitettiin\neräänlaisilla koneilla. Senjälkeen pyövelit käskystä runtelivat\nkoko heidän ruumistaan ja repivät sitä rautakynsillä, eikä vain\nkuten tehdään murhamiehille, heidän sivujaan, vaan myös vatsaa,\nsääriluita ja poskia. Muutamat taasen ripustettiin toisesta kädestä\npylvääseen ja pidettiin liikkuvassa asennossa, jolloin nivelten\nja jäsenten pingoittuminen aiheutti heille tuskaa, jolle tuskin\ntoinen kipu vertoja vetää. Muutamat taasen, kasvot käännettyinä\ntoisaalle, sidottiin patsaisiin, jolloin heidän jalkansa eivät\nkoskettaneet maata ja jolloin siteet, ruumiin painon kuormittamina,\npuristivat sitäkin lujemmin. Ja tätä heidän täytyi kestää ei vain\nniin kauan kuin maaherra puhui heidän kanssaan tahi kuulusteli\nheitä, vaan melkein koko päivän läpeensä. Sillä vaikka hän menikin\npois toisten luo, niin hän jätti kuitenkin jäljelle edellisten luo\nmuutamia oikeudenpalvelijoitaan pitämään silmällä, näyttäisikö\nmahdollisesti joku tuskien voittamana taipuvan, ja käski samalla\nasettaa heidät armotta kahleisiin ja sitten, heidän ollessaan\nhenkitoreissaan, heittää heidät maahan ja kuljettaa pois. Sillä\nhän sanoi, ettei meihin tule kiinnittää vähintäkään huomiota, vaan\nainoastaan ajatella ja toimia meihin nähden niin kuin me emme enää\nlainkaan olisikaan ihmisiä. Tämä oli toinen kidutusmuoto, jonka\nvihollisemme olivat keksineet meitä vastaan iskujen jälkeen. Muutamat\ntaasen asetettiin kidutuksen jälkeen jalkapuuhun ja heidän jalkansa\npingoitettiin aina neljänteen reikään asti, ja kun he vereksien,\nlyönneistä aiheutuneiden haavojen tähden, joita koko heidän ruumiinsa\noli täynnä, eivät voineet istua suorina, niin heidän oli pakko\nolla kumarassa yli jalkapuun. Toiset taasen makasivat pitkällään\nmaassa kuvaamattoman tuskan vallassa ja he näyttivät niiden\nmonien erilaisten jälkien takia, joita heitä varten suunnitellut\nkidutuskojeet olivat jättäneet heidän ruumiiseensa, vieläkin\nkauheammilta kuin heitä kohtaan harjoitettu väkivalta. Näissä oloissa\nmuutamat kuolivat kidutuksiin ja saattoivat vastustajan häpeään\nkestävyydellään; toiset, joita puolikuolleina pidettiin vankilaan\nsuljettuina, sortuivat tuskiin ja kuolivat. Mutta muista, jotka\nparantumisen kautta saivat takaisin terveytensä, tuli ajan pitkään\nja vankilassa oleskelemisen tähden vieläkin rohkeampia. Kun nyt\ntällaisissa olosuhteissa käsky jätti heille valinnan joko kajota\nepäpyhään uhriin ja niin jäädä koskemattomaksi sekä saada inhottava\nvapaus, tahi olla uhraamatta ja kärsiä kuolemanrangaistus, niin he\nepäröimättä ja alttiisti menivät kuolemaan. Sillä he tiesivät, mitä\nmeille on edeltäpäin määrätty pyhässä Raamatussa, jossa sanotaan:\n'_Joka uhraa muille jumalille kuin Herralle, ainoalle, hän olkoon\nvihitty tuhon omaksi_'[2 Moos. 22, 20] ja toisessa paikassa: '_Älä\npidä muita jumalia Minun rinnallani_.'[2 Moos. 20, 3]\"\n\nEdelläesitetyn kirjeen johdosta huomauttaa Eusebios, että \"sellaisia\novat tämän totisen filosofin ja jumalaarakastavan marttyyrin\nsanat, jotka hän ennen lopullista tuomiotaan ollessaan vankilassa\nsäilytettävänä lähetti seurakuntaveljilleen ja joissa hän osaksi\nkertoi heille olosuhteistaan, osaksi kehoitti heitä myöskin hänen\npian tapahtuvan loppunsa jälkeen pitämään kiinni kristillisestä\nuskosta.\"\n\n       *       *       *       *       *\n\nMeidän puoleltamme ei liioin kaipaa mitään selityksiä tämä uskollisen\nsielunpaimenen ja mainehikkaan marttyyripiispan viimeinen tervehdys\nseurakunnalleen. Tämä marttyyrihistoriallinen muistomerkki kertoo\nvaltavalla tavalla rakkaudesta, joka on väkevämpi kuin kuolema;\nuskollisuudesta, joka on seitsemän kertaa tulessa koeteltu sekä\nhavaittu paremmaksi ja jalommaksi kuin Ofirin kulta; apostolisesta\nuskonrohkeudesta ja urhoollisuudesta, joka kuninkaallisesti\nhymyilee sille tosiasialle, jota ihmiset kutsuvat kuolemaksi ja\nkuolemantuomioksi; lannistumattomasta sitkeydestä ja kestävyydestä\nkauheimmissakin kidutuksissa ja raatelevimmissa tuskissa;\nalkukristillisyydelle ominaisesta alttiudesta ja uhrimielestä;\nhellittämättömästä tinkimättömyydestä periaatteissa ja vakaumuksen\nlujuudesta, jollaista yleensä tapaamme vain marttyyrihistoriassa sekä\nsuurissa jumalanmiehissä ja uskonsankareissa (Luther Wormsissa);\nsiveellisestä täydellisyydestä, joka inhoten työntää pois luotaan\nsellaisen arvon kuin vapaus, jos sen hintana on Herran ja Mestarin\nkieltäminen, täydellisyydestä, jonka merkityksen tuntee täysin vain\nse, joka itse on istunut ristikon takana tahi jolla on ollut armo\nja kunnia työskennellä sidottujen parissa, sekä vihdoin kirkkaasta\nnäkemyksestä yliaistillisen maailman olemassaolosta ja elävästä\niankaikkisen elämän toivosta, joka ikäänkuin näkee sen, joka on\nnäkymätön, ja siksi kestää. Ja kristityn sydämelle ja mielelle\ntämä muistomerkki puhuu paljon voimakkaampaa kieltä kuin Karnakin\ntemppelin monumentaaliset rauniot, massiiviset pyramidit tahi erämaan\nhiekasta aavemaisena kohoava sfinksi salaperäisine, kauas tähyilevine\nkatseineen; voimakkaampaa kieltä, toistamme vielä, kuin mystilliset\nkirjoitukset obeliskien sivuilla, temppelien seinillä ja pylväsrivien\nsivustoilla tahi mitkä tahansa muut muistomerkit tuossa maassa,\njoka on ihmiskunnan varhaisimman kulttuurin kehto. Ja samoin kuin\nAleksandrian majakka, yksi vanhan ajan seitsemästä ihmeestä, muinoin\nöiseen aikaan loi kirkasta valoaan kauas ulapalle tuon mainehikkaan\nkaupungin edustalla näyttäen merimiehelle tien turvaisaan satamaan,\nsamoin loistaa aikojen yössä säteilevän kirkkaana Thebaisin ja\nAleksandrian jalojen marttyyrien muisto, uskontodistajain, jotka\nrakkaudesta Ristiinnaulittuun tyhjensivät pohjaan asti sen kalkin,\njonka heidän Herransa ja Mestarinsakin oli tyhjentänyt, ja tulivat\nkastetuiksi samalla kasteella, jolla Hänetkin kastettiin.\n\n\n\n\nMARTTYYRIEN KUNNIOITTAMINEN.\n\n\nKolmen ensimmäisen vuosisadan kristillisyyden yrttitarhassa\nkasvoi kaksi kuninkaallista kukkaa: askeettisen (itsensäkieltävän\nja maailmaavierovan) hyveen valkoinen lilja ja sankarillisen\nmarttyyriuden punainen ruusu. Edellisen kotipaikka oli Saaronin\nlaakso, jälkimmäisen pääkallonpaikka, mutta ne kasvoivat ja\nkukoistivat rinnan imien elinvoimansa ja mehunsa Getsemanen ja\nGolgatan tuskanhien ja veren kostuttamasta ylen rehevästä maaperästä.\n\nAskeettinen kristillisyys pyrki jäykällä johdonmukaisuudella\nsaavuttamaan kristinuskon suurta uskonnollis-siveellistä päämäärää:\n\"_Olkaa siis te täydelliset, niinkuin taivaallinen Isänne täydellinen\non_\" [Matt. 5, 48] ja taasen: \"_Olkaa pyhät, sillä Minä olen pyhä_.\"\n[1 Piet. 1, 16] Marttyyriuden ihanteena taasen oli: \"_Seurata Karitsaa\nmihin ikinä Hän menneekin_\" [Ilm. 14, 4] maksoi, mitä maksoi.\n\nAsketismi ilmeni seurakunnan piirissä pyrkimyksenä erottautua\nmaailmasta, pidättyä lihan nautinnoista, varsinkin avioliitosta,\npäästä lähelle Jumalaa ja vihkiytyä kokonaan Hänelle. Sen\nhuomattavimmat edustajat olivat jumalanmiehiä, joiden uskonnollisessa\nkokemuksessa syvä särkyneisyys ja synnintunto usein vaihtui\nhurmostilaan. He saivat näkyjä ja ilmestyksiä, ja ihmiset lähestyivät\nheitä pelonsekaisella kunnioituksella. Etualalle astui kuitenkin\nvainojen aikana rajoittamattomana ja kaikkea hallitsevana aatteena\nmarttyriuden ihanne. Tämä johtui sekä käytännöllisistä että\nperiaatteellisista syistä.\n\nNäiden kahden virtauksen välille on kuitenkin vaikea vetää mitään\ntarkkaa rajaa, siinä määrin ne olivat käytännössä sekaantuneet\ntoisiinsa ja jalostaneet toinen toistaan. Ja askeettisen\nmaailmankatsomuksen miesten piiristä marttyrius löysi monet ylevimmät\nedustajansa, kuten Justinos Marttyyrin, askeetti Apolloniuksen ja\npiispa Cyprianuksen.\n\nMitä niihin käytännöllisiin asianhaaroihin tulee, jotka saattoivat\nmarttyyriuden etualalle, on tässä suhteessa ensi sijassa mainittava\nse seikka, että kirkko tähän aikaan tarvitsi ennen kaikkea sotilaita:\nrohkeita tunnustajia ja pelottomia uskonpuolustajia, jotka julkisesti\nkoko maailman edessä puolustivat kristinuskoa, seisoivat lujina\nvakaumuksessaan henkeen ja vereen asti ja täten havainnollisesti\ntodistivat pakanoille kristinuskon henkistä suuruutta ja voittovoimaa\nsekä samalla osoittivat pakanuuden ja epäjumalanpalveluksen\nturhuuden. Tätä seikkaa silmälläpitäen kristitty kasvatettiin\nhengelliseksi sotilaaksi kehdosta hautaan asti. Ja niinkuin\ntaistelutanner näyttää, mihin sotilas pystyy, niinkuin se paljastaa\nsotilaan henkisen voiman ja siveellisen kunnon, niin tuli\nmarttyyriudesta se koetinkivi, joka epäämättömän selvästi todisti\nkaikille, Jumalalle ja ihmisille, vieläpä henkien maailmallekin,\noliko Jumalan valtakunta asianomaisessa henkilössä vain muotoa ja\nulkokuorta, vai ilmenikö se koetuksen hetkellä todellisena Hengen\nja voiman osoittamisena. Henkisen voiman ja sankaruuden ihanne\noli toisin sanoen se, joka lämmitti sydämiä ja kiinnosti mieliä\ntänä aikana. Sitä aika odotti, ja sitä marttyyrin tuli osoittaa\naseettoman sankaruuden kunniakkaalla taistelutantereella: se oli\nhänen historiallinen tehtävänsä. Tällöin useimmat lankesivat ja\nvain harvat kestivät taistelun voitokkaasti loppuun, marttyyriuteen\nja todistajakuolemaan asti, mutta sitä ihanampi ja autuaampi oli\nvoittajan osa.\n\nPeriaatteen kannalta taasen marttyyrius todisti varmuudellaan ja\nsuoraviivaisuudellaan henkisen ylevämmyytensä asketismiin nähden.\n\"Mutta tässä suhteessa oli halvinkin marttyyri, jos hän vain oli\nkestänyt lujana loppuun asti, etevämpi kuin myöhemmän asketismin\nparhaat sankarit. Sillä samalla kuin askeetin täytyi taistella läpi\nkoko elämänsä lakkaamatta saavuttaakseen täydellisyyden tilan,\nsamalla kuin pieninkin huolimattomuus asettaa hänet alttiiksi\nvaaralle kadottaa jo saavuttamansa edut, niin että hän harvoja\npoikkeuksia lukuunottamatta aina pysyy keskeneräisenä, pyrkivänä;\nsamalla kuin hänen kuolemansakin jälkeen puuttuu riittäviä takeita\nsiitä, että hän on saavuttanut päämääränsä, -- todistaa marttyyri\nmielenlaatunsa, uskonsa, rakkautensa ja maailmankieltämisensä\ntäydellisyyden julkisuudessa suorittamallaan ja niin vakuuttavaa\nlaatua olevalla teolla, ettei tarvita mitään lisätodisteita, että\nhän tosiasiallisesti on toteuttanut korkeimmat siveelliset ihanteet.\nSiihen tunnustukseen, jonka hän tekee; siihen päättäväisyyteen, jolla\nhän torjuu perkeleen kiusaukset; siihen kestävyyteen, jolla hän\nkantaa häntä uhkaavat rangaistukset, keskittyy ja puristuu askeettan\nkoko elämä muutamien hetkien tahi päivien aikana niin sanoakseni,\nja kun hänet sitten kuolema saavuttaa, niin ei ole vähintäkään\nepäilystä, etteikö hän olisi eronnut elämästä täydellisenä\" (Lucius).\n\nNe määreet, jotka marttyyrin nimeen tavallisimmin liitetään ovat:\npyhä, autuas, valittu, jalo ja kuuluisa.\n\nMitä ensinnäkin tulee ensimmäiseen määreeseen: pyhä, kuuluu se niin\nerottamattomasti marttyyrikäsitteeseen, että meidän on mahdotonta\najatella sen vastakohtaa, epäpyhää marttyyriä. Tätä meidän ei\nkuitenkaan tule väärinkäsittää sikäli, että ajattelisimme kaikkien\ntodistajakuoleman kärsineiden olleen täydellisiä pyhiä jo tässä\nelämässä. Päinvastoin saattoi monen veritodistajan elämässä olla\nperin vakavaluontoisia puutteita, saattoipa hänen elämässään\nkristillisyyden kunniakkaaseen kilpeen olla tarttunut tahra, joka oli\nsenluontoinen, että sen silloisen käsityskannan mukaan saattoi pestä\npois ja sovittaa vain veri, t.s. sankarillinen marttyyrikuolema.\nTältä kannalta katsoen kutsuttiinkin marttyyrikuolemaa toiseksi\nkasteeksi, mikä liittyy Herran sanoihin Luuk. 12: 50. Ja tämä kaste\noli sikäli parempi kuin ensimmäinen, että sen jälkeen ei ollut\nmikään synti eikä lankeemus enää mahdollista. Edellämainitunlaiset\ntapaukset ovat kuitenkin poikkeuksellisia, sillä yleensä marttyyrit\nolivat uskonnollis-siveellisessä suhteessa sangen korkealla olevia\nhenkilöitä, kuuluen seurakuntien parhaimmistoon, kuten on helppo\ntodeta lukiessa meille säilyneitä aitoperäisiä marttyyrikertomuksia.\nTällaisille henkilöille marttyyrius oli kruunu, joka kruunasi joko\nvanhuksen tai miehuutensa parhaissa voimissa olevan kristityn\nelämäntyön ja arvokkaan vaelluksen tahi nuoren sankarin jalon\nalttiuden ja pelottoman rohkean tunnustuksen.\n\nAutuas on myös määre, joka olennaisesti kuuluu marttyyrikäsitteeseen,\nsamoin kuin jalo. Jos me nimitämme jaloksi henkilöä, joka unohtaen\nomat etunsa ja persoonalliset pyyteensä, alttiisti, ilomielin\nuhrautuu oikean ja hyvän asian puolesta -- tässä tapauksessa pyhimmän\nnimen ja kalleimman asian, jonka puolesta sankari milloinkaan\non vertaan vuodattanut -- ovat marttyyrit jaloja tämän sanan\nparhaimmassa mielessä. Heidän kilpensä oli kirkas ja tahraton, eikä\nraskaampaa uhria oikeuden ja totuuden alttarille ole kantanut kukaan\nkuin nämä aseettoman sankaruuden ylevät edustajat. Mitä marttyyrien\nkuuluisuuteen tulee, niin ei ole syytä puuttua asian siihen puoleen\nenää tämän yhteydessä. Riittää kun sanomme, että hyvin monet, ellemme\nsuoraan sano useimmat, kolmen ensimmäisen vuosisadan mainehikkaimmat\nkirkon opettajat joko kärsivät marttyyrikuoleman tahi kidutuksia tahi\nharhailivat pakolaisina uskonsa tähden.\n\nKäytännön kannalta tärkeä marttyyrikäsitteeseen kuuluva määre on\nvalittu. Piispa Cyprianuksesta esim. sanotaan nimenomaan: \"Jumalan\npyhäksi marttyyriksi valitsema\". Kristikunnan piirissä on väitelty\npaljon n.k. armonvalitsemisopista. Tämä teos ei ole sopiva paikka\ntämän kysymyksen käsittelylle. Mutta olipa meidän kantamme tässä\nkysymyksessä mikä tahansa, tosiasia on allekirjoittaneen mielestä\nse, että ainakin marttyyreihin nähden tämä oppi pitää paikkansa.\nTältä kannalta ei voida kyllin jyrkästi tuomita sellaista\nvarsinkin vainojen alkuaikana yleistä ja montanistien joukossa\nperiaatteellisesti hyväksyttyä ilmiötä kuin marttyyri fanatismi, t.s.\nkiihkomielinen marttyyriuden tavoitteleminen, joka yltiöpäisesti\nsyöksyi kuolemaan kiinnittämättä lainkaan huomiota Herran sanoihin\n(Matt. 10:16, 23); tällaiset kiihkoilijat joko itse ilmoittautuivat\nkristityiksi tahi ilmoittivat omistavansa pyhiä kirjoja tahi\ntahallaan aikaansaivat vainon joko särkemällä epäjumalan patsaan tahi\nesiintymällä loukkaavasti pakanallisten viranomaisten edessä.\n\nMarttyyrin teko, hänen kuolemansa, merkitsee hänen elämänsä suurta\nnousu- ja huippukohtaa, joka heijastaa kaikkea sitä, mikä hänen\nelämässään on suurta ja kaunista.\n\nTämä teko on ensinnäkin lujan ja päättävän uskon teko, samalla\nkuin se todistaa järkkymätöntä kuuliaisuutta Herran sanalle.\nUskon kantaisä lähti pois maaltaan, suvustaan ja kodistaan uutta,\ntuntematonta tulevaisuutta kohti, luottaen Jahven johtoon ja\nhuolenpitoon. Marttyyri jättää samoin kaiken, jopa inhimillisesti\npuhuen enemmänkin; hän luopuu isästään, äidistään, puolisostaan,\nlapsistaan; hän asettaa alttarille omaisuutensa, maineensa,\nkunniansa, virka-arvonsa, säätynsä etuoikeudet, sanalla sanoen:\nkaikkensa. Kuuliaisuudessa, joka tuntee vain yhden lain: Jumalan\npyhän tahdon, uskovaisten isä ojentaa kätensä teurastaakseen\npoikansa. Marttyyri paljastaa oman rintansa totuuden ja vanhurskauden\nvihollisille.\n\nMarttyyrin teko on myös Jumalaan luottamuksen teko. Ihmissilmällä\nkatsoen on kaikki hänen ympärillään pimeätä: tunnelma on yhtä synkkä\nja kaamea kuin kerran pääkallonpaikalla. Mutta marttyyri elää\nsiinä varmassa tietoisuudessa, että kaiken näkyväisen takana on\ntaivaallisen Isän hyvä tahto antaa lapselleen valtakunta. Vihollisten\nraivo ei voi mennä askeltakaan pitemmälle kuin mitä Jumala tahtoo.\nKaikki koituu lopulta Jumalan nimen kunniaksi, Hänen seurakuntansa\nja valtakuntansa asian parhaaksi sekä marttyyrin omaksi autuudeksi.\nSiksipä ei se, mitä ympärillä tapahtuu, voikaan järkyttää marttyyrin\nluottamusta Jumalan hyvään ja armolliseen Isän-tahtoon.\n\nMarttyyrin teko on myös kärsivällisyyden teko: se on kristillisen\nkärsivällisyyden ja kestävyyden valiokoe. Niin, siinä pyhäin\nkärsivällisyys asetetaan kovimmalle koetukselle, raskaimpaan\npuristukseen. Alinomaisissa kidutuksissa ja kieltäymyksissä täytyy\nmarttyyrin oman tahdon kuolla kokonaan, ja hän alistuu tahdottomana\nvälikappaleena Jumalan käsiin, tuntukoonpa sitten se, mitä hänelle\ntapahtuu, lihasta ja verestä miten katkeralta ja karvaalta tahansa.\nTänä ratkaisevana hetkenä tulee kuitenkin avuksi elävä iankaikkisen\nelämän toivo ja pyhä rakkaus: rakkaus Ristiinnaulittuun. Marttyyrissä\non kuollut kaikki mainen rakkaus ja kaikki inhimilliset arvot:\nhän elää vain Hänelle, joka on kerran rakastanut häntä ja mennyt\nkuolemaan hänen tähtensä.\n\nNäin olemme tulleet keskeiseen kohtaan marttyyrin teossa: tämä teko\non nimittäin Kristuksen seuraamista tahi jäljittelemistä sanan\nolennaisimmassa mielessä. Marttyyri tahtoo seurata Karitsaa mihin\nikinä Hän menneekin. Hän tahtoo olla Veriylkänsä oma elämässä ja\nkuolemassa, ajassa ja iankaikkisuudessa. Ja uskollisena tälle\nrakkaudelle sekä osoittautuakseen arvolliseksi tulemaan Karitsan\nemännäksi hän ei seuraa taivaallista ylkäänsä vain kunnian tiellä,\nvaan myös häpeän, pilkan ja panetuksen sekä verisen vihan ja vainon\norjantappuraisella polulla. Sen kalkin, jonka hänen Herransa ja\nMestarinsa tyhjensi, sen tahtoo hänkin tyhjentää ja sillä kasteella\njolla Hänet kastettiin, tahtoo hänkin tulla kastetuksi. Tämä on\nhänelle kristittynä sekä kunnianasia että velvollisuus. Ja helpompi\non kääntää aurinko radaltaan kuin saattaa marttyyri luopumaan tältä\npyhältä tieltä.\n\nJa näin tulee marttyyrin teosta kristillisen täydellisyyden teko; se\njalokivi, joka kirkkaimmin säteilee Jumalan kunniaa; se ihastuttavan\nkaunis, purppuranpunainen Jerikon ruusu, jolle kukkien seassa vetää\nvertoja vain askeettisen hyveen ylväs valkoinen lilja.\n\nMutta kun marttyyrin teko on näin merkityksellinen ja ylevä, niin on\nsen uskonnollis-siveellinen arvo myös ääretön, ja se koituu monella\ntavalla Jumalan kunniaksi ja Hänen seurakuntansa parhaaksi.\n\nJokainen uskollisesti kestetty marttyyrio merkitsee Jumalan ja Hänen\nvaltakuntansa voittoa maan päällä, voittoa, joka saattaa pimeyden\nvaltakunnan perustukset vapisemaan. Sillä vaikka vihollisella\nnäennäisesti onkin ylivalta maailmassa, vaikka suuret kansanjoukot\nmielellään kulkevatkin hänen talutusnuorassaan, on hänen valtansa\npuolinainen niin kauan kuin maan päällä on sellaisia kristittyjä,\njotka jäykästi ja johdonmukaisesti vastustavat kaikkia hänen\nhoukutuksiaan. Vain tasanko on hänen hallussaan, mutta linnoitukset\nvastustavat häntä (Lucius). Niin, marttyyrin rohkeus ja kestävyys saa\naikaan hajaannusta ja epäjärjestystä vihollisen riveissä. Ne alkavat\nhorjua, ne alkavat palvoa Häntä, vaimon siementä, joka rikki polki\nkäärmeen pään.\n\nJa näin Jumalan nimi tulee kunnioitetuksi maan päällä. Marttyyrin\nsankarillinen uskonrohkeus ja jalo kestävyys kärsimyksissä herättää\nkunnioitusta ja ihailua ei vain kristittyjen piirissä, vaan myös\njärkevämpien pakanoitten, sillä kaikille käy ilmeiseksi, että\nnoiden valtavien uskontekojen takana on Korkeimman sormi. Mistä\non peräisin Ignatioksen alttius ja uhrimieli, Polykarpoksen\nsankarillinen tyyneys ja mielenrauha sekä Cyprianuksen uhrautuvaisuus\nja ihmisystävällisyys? Mistä saa sellainen kurja ja heikko luomus\nkuin Blandina voimaa kestämään kärsimyksissä, joihin sortuvat vankat\nmiehet? Totisesti, kristittyjen Jumala on elävä Jumala! Olympos\n[Olympos oli pyhä vuori Pohjois-Kreikassa, jossa kreikkalaiset\nuskoivat jumalien asuvan.] on tyhjä ja Pantheonin [Roomalaiset olivat\nuskonnon asioissa yleensä hyvin suvaitsevaisia. Kun he laskivat\njonkin vieraan kansakunnan valtansa alle, niin he ottivat myöskin sen\njumalat yhteiseen suureen jumalaperheeseensä. Kaikille jumalille oli\nRoomaan pystytetty yhteinen temppeli Pantheon.] asukkaat petosta!\nNiin, eiköpä sittenkin ristiinnaulittu ole suurempi valtias kuin\nRooman kuolemattomat caesarit? Näin marttyyrin maine palaa takaisin\nalkulähteeseensä kirkastaen Jumalan nimeä ja julistaen Hänen\nvaltakuntansa voittoa.\n\nMutta marttyyrin teko tuottaa myös siunausta Jumalan seurakunnalle:\nheikko usko vahvistuu, masentunut mieli käy rohkeaksi ja\ntoivorikkaaksi, heikko sanoo: \"Minä olen sankari.\" Marttyyrien ja\ntunnustajien sankariuskon elähyttäminä ja virkistäminä palaavat\nkieltäjät jälleen ja ilmoittautuvat uudelleen maaherralle\ntutkittaviksi ja tuomittaviksi. Kristittyjen itsetunto herää,\nheidän luottamuksensa Jumalaan lisääntyy ja vahvistuu. Mitäpä\nsiitä, jos saatana palvelijoittensa kautta hetken heitä raastaa ja\nhaavoittaa: hehän ovat kuitenkin voittajia, hehän ovat todellisia\nmaailmanhallitsijoita ylösnousseen Herransa nimessä! Eikä tämä\nmarttyyrin esikuvallinen vaikutus rajoitu ainoastaan hänen oman\naikansa uskovaisiin: se ulottuu kautta aikojen. Kristitty isä kertoo\nsiitä pojilleen, äiti tyttärilleen. Ja kun sananjulistaja tahtoo\nesittää kuulijakunnalleen esimerkkejä täydellisestä, miehekkäästä ja\npelottomasta kristillisyydestä, niin hän mielellään viittaa näihin\npyhäin uskon ja kärsivällisyyden yleviin edustajiin.\n\nNiinkuin marttyyrin teko on ylevä, niin on suuri myös hänen palkkansa.\n\nJo kärsimystensä keskellä saa marttyyri usein monin tavoin kokea\nJumalan armoa ja mielisuosiota. Hän saa tuntea elävästi Jumalan\nläsnäoloa. Jumala lähettää hänelle rohkaisevia sanomia. Hän saa\nnäkyjä ja ilmestyksiä, joissa ilmoitetaan hänen oma kohtalonsa,\ntahi hän saa luoda silmäyksen palkintoon: tulevaan kirkkauden ja\nkunnian maahan. Keskellä kauheimpia kidutuksia hän seurustelee\ntuttavallisesti Vapahtajan kanssa. Hän ei tunne kipua eikä tuskaa,\nvaan asuu ikäänkuin vieraassa ruumiissa. Hänen haavansa paranevat,\nhänen voimansa palaavat ja hänen runneltu ruumiinsa saa takaisin\nentisen muotonsa. Tuli ei polta häntä, pedot eivät kajoa häneen,\npyöveli kääntyy kauhistuneena pois tuntiessaan Jumalan voiman ja\nläsnäolon. Kidutuskoneet särkyvät hänen rukouksensa voimasta.\nMeri heittää maalle takaisin sinne viskatut marttyyrien ruumiit.\nKuolinhetkellään häntä ympäröivät taivaalliset sulotuoksut. Hän saa\nnähdä viime hetkellään Jumalan kirkkauden. Hänen viime hetkellään,\nkun hänen silmänsä jo ovat sidotut ja hän odottaa pyövelin kalvan\nkatkaisevan hänen kaulansa, hän näkee taivaalliset saattojoukot:\njalot nuorukaiset valkoisilla ratsuilla, jotka ovat tulleet noutamaan\nhänen vapautuvaa henkeään siihen maahan, jossa ei ole enää syntiä\neikä saatanan valtaa, ei kuolon kauhua, ei kipua eikä kyyneleitä,\nei jäsenten katkomisia eikä koko ruumiin runtelemisia, vaan missä\nKaritsa johdattaa heitä ja vie heidät vesilähteille, ja läsnäolevat\nuskovaisetkin ovat kuulevinaan hevosten hirnuntaa ja kavioitten\nkopsetta. Taivaalliset äänet ilmoittavat hänen saavuttamastaan\nvoitosta.\n\nKuoleman jälkeen marttyyrit viedään paratiisiin, Jumalan\nvaltaistuimen välittömään läheisyyteen. He saavat valkoiset vaatteet\nja vanhurskauden kruunun sekä hallitusvallan Isän ja Pojan ja Pyhän\nHengen kanssa. Heidät luetaan apostolien ja profeettain joukkoon. He\novat taivaan sotajoukon kantajoukko, suuren Kuninkaansa uskollinen\nvanha kaarti. Ja niinkuin he maan päällä seurasivat Karitsaa mihin\nikinä Hän menneekin, niin he saavat seurata Häntä nyt myös kirkkauden\nja kunnian maassa. Heidän suussaan ei ole tavattu vilppiä: he\novat tahrattomia. Toinen kuolema ei vahingoita heitä: he tulevat\nenkeleiksi. Heille annetaan tuomiovalta: he saavat tuomita Kristuksen\nkanssa viimeisellä tuomiolla.\n\nViimemainittu ajatus on marttyyrien kuningasajatuksia, ja se on\nhelposti ymmärrettävä siinä henkisessä ilmapiirissä ja niissä\noloissa, joissa he elivät. Kerromme tätä asianhaaraa valaisevan\nesimerkin.\n\nKeisari Valerianuksen aikaisessa vainossa vähän aikaa\n\nCyprianuksen kuoleman jälkeen, luultavasti toukokuulla 259,\nmestattiin Cirtassa, Pohjois-Afrikassa monenlaisten kidutuksien\njälkeen esilukija Marianus ja diakoni Jakobus. Kun Marianus\nkidutuksien aiheuttaman uupumuksen herpauttamana nukkui vankilassa,\nnäki hän unessa tavattoman korkean tuomioistuimen. Siinä istui\ntuomari, jolla oli kaunis, kunnianarvoisa ulkomuoto. Siihen oli\nmyös pystytetty korkea lava, jolle noustiin portaita myöten.\nKristityt tunnustajat asetettiin riviin, ja tuomari tuomitsi heidät\nmestattaviksi miekalla. Kun Marianuksen vuoro tuli, niin hän kuuli\nselvän ja voimakkaan äänen huutavan: \"Ottakaa kiinni Marianus!\"\nHän astui mestauslavalle, mutta silloin näyttämö äkkiä muuttui.\nTuomarin oikealla puolella hän näki piispa Cyprianuksen, Afrikan\nkirkon taivaallisen edustajan, joka tarttui hänen käteensä, veti\nhänet luokseen ja lausui hänelle ystävällisesti: \"Tule, istu\nminun rinnalleni!\" Maallisen tuomarin tuomioistuin oli muuttunut\nmaailmanoikeudeksi. Sillä välin tuomittiin toisia ihmisiä, ja\nMarianus toimi jo tuomarin apulaisena. Silloin tuomari nousi\nlähteäkseen ja hänen apulaisensa seurasivat häntä maaherran\nvirka-asuntoon. He kulkivat pitkin tietä, jota varjostivat uhkeita\nsypresssejä ja piinioita kasvavat lehdot. Keskellä oli kirkas lähde,\njosta useita torvia myöten juoksi puhdasta vettä. Tuomari katosi,\nja Cyprianus täytti maljan vedellä, joi ja antoi Marianuksen juoda.\nKun Marianus aikoi lausua \"Deo gratias\" (Jumalalle kiitos), niin hän\nheräsi oman äänensä sointuun.\n\nMyöskin vielä elävää tunnustajaa [Marttyyri sanan varsinaisessa\nmielessä oli vain se, joka oli seurannut Kristusta kärsimysten tiellä\nloppuun asti ja kärsinyt kuoleman. Niitä, jotka olivat kokeneet\nvain osan Kristuksen kärsimyksiä, kuten omaisuuden takavarikoinnin,\nsäätyoikeuksien ja virka-arvon menettämisen, vankeuden, maanpaon ja\nkidutuksia, kutsuttiin tunnustajiksi. Vuorikaivoksissa työskenteleviä\ntunnustajia kutsuttiin kuitenkin marttyyreiksi heidän osakseen\ntulleiden tavattoman raskaiden koettelemusten ja kidutusten tähden.\nRajat eivät olleet täysin selvät tässä suhteessa.] kunnioitettiin\nsuuresti. Häntä kutsuttiin marttyyriksi, vaikka tunnustajat eivät\nnöyryydestä hyväksyneetkään tätä nimitystä. Häntä pidettiin\nHerran veljenä, Korkeimman poikana ja Pyhän Hengen asuinsijana.\nKun hän palasi kotiin kärsimysmatkaltaan, niin häntä juhlittiin\nsankarina, ja hänen arpensa säilyttivät muiston hänen uskonteostaan.\nHän kuului seurakunnan parhaimmistoon, ollen sen kunniajäsen.\nEhtoollispöydässä hänelle annettiin kunniasija, voitiinpa hänet\nnimittää presbyteriksikin ilman vihkimystä, sillä hänen tunnustustaan\npidettiin vihkimyksenä.\n\nNiin hyvin seurakunnan kuin yksityisten kunnianasia oli pitää huolta\ntunnustajasta ja marttyyristä hänen vankeusaikanaan. Häntä käytiin\nkatsomassa vankilassa, hänen kanssaan puheltiin, suudeltiin hänen\nkahleitaan, vieläpä voitiin jakaa vankeus hänen kanssaan jonkin\naikaa. Kidutuksissa ja oikeudenkäyntitilaisuuksissa häntä rohkaistiin\nja kehoitettiin sanoin ja elein. Ja suurin joukoin saatettiin häntä\nhänen viime matkallaan.\n\nMarttyyrin ylevä teko ja hänen läheinen suhteensa Herraan synnyttivät\nvakaumuksen, että marttyyrilla oli armolahjat, varsinkin Pyhän Hengen\nlahja, erikoisen suuressa mitassa. Siihen viittaa jo Herran sana:\n_\"Sillä ette te ole puhumassa, vaan Isänne Henki se on, joka puhuu\nteissä.\"_ [Matt. 10, 20] Muutoinkin uskottiin Pyhän Hengen olevan\nvarsin lähellä heitä. Se meni heidän kanssaan vankilaan, Se tuki\nheitä tuomarin edessä, Se täytti heidät yliluonnollisella voimalla,\nilolla ja rauhalla kidutuksien aikana.\n\nNauttimansa arvonannon ja omistamansa Hengen lahjojen tähden\npidettiin marttyyriä erikoisen soveliaana välittämään siunauksia\ntoisille, varsinkin synteinanteeksiantamisen ja esirukouksen\nmuodossa. Suuret syntiset: huorat, avionrikkojat ja muut sellaiset,\njotka olivat erotetut seurakunnasta, samoin kuin vainossa\nlangenneet, riensivät sankoin joukoin marttyyrin ja tunnustajan\nluo vuorikaivokseen tahi vankilaan, tunnustamaan syntinsä ja\nanomaan armoa ja anteeksiantamusta, sillä marttyyrin luona he\ntoivoivat saavansa sitä lohtua ja ymmärtämystä, jonka muut olivat\nkieltäneet heiltä. Marttyyri tiesi mieskohtaisesta kokemuksesta,\nmiten peloittavan suuri on lankeemuksen mahdollisuus jokaisella\nkidutuksen asteella, ja sentähden hän oli lempeä erehtyviä kohtaan.\nJa marttyyrit, jotka useinkin olivat alhaista ja oppimatonta väkeä,\nkäyttivät ilomielin ja alttiisti suuria valtuuksiaan. Toisaalta\ntaasen syntinen, tunnustaessaan syntinsä marttyyrille vankilassa tahi\nkaivoksessa, säästyi niiltä nöyryytyksiltä ja vuosikausia kestäviltä\nkatumusharjoituksilta, jotka olivat liitetyt synnin tunnustamiseen\nja anteeksisaamiseen seurakunnan edessä. Siksipä toistuikin kaikissa\nvainoissa sama näky: tuskin oli marttyyri verisen tunnustamisen\njälkeen saapunut vankilaan, ennenkuin jo langenneet kiiruhtivat hänen\nluokseen.\n\nOn hyvin ymmärrettävää, että tällainen menettely ajan pitkään\narveluttavalla tavalla höllensi kirkkokuria ja vaikeutti säännöllistä\nseurakuntaelämää sekä aikaansai vakavia häiriöitä toisaalta\nmarttyyrien ja heidän nauttimansa suuren arvonannon, toisaalta yhä\nmahtavammaksi paisuvan piispanvallan välillä. Näin kävi varsinkin\nsilloin, kun piispa oli ollut paossa vainon aikana. Kävi polttavaksi\nkysymys, tunnustaisiko piispa ilman muuta marttyyrien ja tunnustajien\nantamat rauhankirjeet. Tuntien voimattomuutensa yksityiset piispat\nturvautuivat kirkolliskokousten apuun. Mutta tämäkään ei aina vienyt\ntoivottuun tulokseen, ja seurauksena oli ankara hajaannus kirkossa.\n\nMarttyyrien ja tunnustajien apuun turvauduttiin myös käyttämällä\nheitä esirukoilijoina, sillä oltiin vakuutettuja, ettei Jumala saata\nkieltää mitään näiltä uskollisilta todistajiltaan. Eikä marttyyrin\nvalta rajoittunut tässä suhteessa vain ajallisten ja hengellisten\ntarpeitten saamiseen, vaan hänen vaikutusvaltansa ulottui myös\nesiripun toiselle puolelle, kuolleiden valtakuntaan, kuten näemme\nPerpetuan rukouksesta hänen veljensä Dinokritoksen puolesta.\n\nMutta marttyyrit ja tunnustajat eivät tyytyneet ainoastaan\nhengellisten armolahjojen käyttämiseen. He pyrkivät myös järjestämään\nseurakunnan sisäisiä ja ulkonaisia asioita. He asettuivat\nkirjeenvaihtoon poissaolevan piispan kanssa, he lähettivät\nlähettiläitä kaikille tahoille ja varustivat heidät suosituksilla\npiispojen tapaan. Missä oli useampia marttyyrejä samassa vankilassa,\nsiellä he muodostivat yhteisöjä, jotka pitivät istuntoja ja tekivät\npäätöksiä. Jos piispa oli paennut tahi kuollut, niin he muodostivat\nseurakunnan väliaikaisen hallituksen. Pyrkivätpä he ratkaisemaan\noppiriitojakin, kuten montanismia koskeva Lyonin marttyyrien kirje\nVähän Aasian seurakunnille osoittaa.\n\nJos jo elävää marttyyria kunnioitettiin suuresti, niin paljon\nsuuremman kunnioituksen kohteeksi joutui kirkastettu marttyyri.\n\nHeitä pidettiin esirukoilijoina, jotka olivat erikoisesti perehtyneet\nJumalan armoneuvoon ja jotka saamansa Jumalan armon ja mielisuosion\navulla voivat ratkaisevalla tavalla vaikuttaa maan päällä elävien\nuskonveljiensä elämään ja kohtaloon, minkä vuoksi heidän puoleensa\nkäännyttiin. Jo maan päällä ollessaan heillä oli ollut suuri\nhengellinen vaikutusvalta, -- kuinka paljon enemmän nyt, kun he\nolivat päässeet rikkaan perintönsä täydelliseen omistamiseen; nyt,\njolloin heidän odotettiin päivien lopulla suuren Maailmantuomarin\nkanssa tulevan tuomareina ja apulaisina päättämään ihmisten onnesta\nja onnettomuudesta.\n\nMarttyyrien kunnioitus saavutti huippukohtansa vuosittain\npidettävissä marttyyrien muistojuhlissa. Marttyyrin kuolinpäivää\nnimitettiin hänen syntymäpäiväkseen, koska hän silloin oli syntynyt\niankaikkiseen elämään. Silloin kokoonnuttiin marttyyrin haudalle\nviettämään hänen muistojuhlaansa agapen (rakkaudenaterian) muodossa.\nPiispa tahi presbyteri toimitti liturgiset rukoukset ja jakoi\nHerran Ehtoollisen. Laulettiin lauluja ja veisattiin kiitosvirsiä\nsekä luettiin tahi esitettiin suullinen kertomus marttyyrin\nkärsimyshistoriasta kaikkine liikuttaville piirteineen yhteiseksi\nmielenylennykseksi. Vihdoin muistettiin köyhiä lähettämällä heille\nantimia yhteisestä rakkaudenateriasta.\n\nNämä muistojuhlat vietettiin, kuten mainittu, mieluummin\nhautausmaalla marttyyrin maallisten jäännösten läheisyydessä, koska\nantiikkiseen tapaan uskottiin olevan yhteyttä vainajan sielun ja\nhänen maallisten jäännöstensä välillä. Hellällä kiintymyksellä\nvaalittiin marttyyrin maallisia jäännöksiä, kuten näemme esim.\nPolykarpoksen marttyyriosta. Se on perin inhimillistä ja helposti\nymmärrettävissä, sillä nehän olivat ainoa fyysillinen yhdysside\ntaistelevan ja riemuitsevan seurakunnan välillä ja nehän palauttivat\nelävästi mieleen muiston mainehikkaasta marttyyristä, joka oli\nantanut henkensä totuuden tähden.\n\nVarsin kuuluisiksi tuollaisina kokouspaikkoina tulivat \"vainajain\nkaupungit\" (nekropolit), jotka olivat maan alle rakennettuja\nn.k. katakombeja. Niitä tavataan Välimeren maissa vieläkin monen\nsuuren kaupungin, kuten Rooman, Napolin, Syrakusan ja Palermon\nläheisyydessä. Rooman katakombit sijaitsevat vanhan Rooman muurien\nulkopuolella. Vanhimmat niistä ovat toisen vuosisadan alkupuolelta\nja nuorimmat viidenneltä vuosisadalta. Koska katakombin nimellä on\nkristillisessä tietoisuudessa herkkä tuntu ja koska niihin liittyvät\neräät mitä pyhimmät ja kalleimmat muistot vainojen ajoilta, niin\nesitämme niistä tässä yhteydessä erikoistuntijan tarkan kuvauksen.[9]\n\nKolmannen vuosisadan ensimmäisellä puoliskolla alkoivat seurakunnat\nlaatia erikoisia marttyyrikalentereja, joissa oli mainittu\nasianomaisen seurakunnan huomattavimmat marttyyrit ja heidän\nkuolinpäivänsä. Nämä kalenterit, jotka tehtiin piispan johdolla,\novat hyvin puutteellisia ja katkelmallisia. Kahden ensimmäisen\nvuosisadan marttyyreistä on merkintöjä vain poikkeustapauksissa --\nne olivat jo unohdetut -- ja kolmannenkin vuosisadan marttyyrioissa\non suuria aukkoja. Toisaalta kuului tämä myös asian luontoon, sillä\nkalentereihin ei otettu läheskään kaikkia marttyyrejä. Otettiin vain\nmerkittävimmät: sellaiset, joiden nimellä oli ollut kaikua heidän\neläessään ja joiden marttyriot olivat ehdottomasti luotettavat ja\naitoperäiset. Toisinaan olivat myös määräävinä kirkkopoliittiset syyt.\n\nMarttyyrien muistoksi laadittiin myös kirjallisia muistomerkkejä,\nmarttyyrikertomuksia. Niitä oli kahdenlaisia, kuten näkyy tässä\nteoksessa olevista marttyyrikertomuksista: akteja ja passioita.\nAktit ovat jäljennöksiä tutkintotilaisuuksissa pidetyistä\noikeudenkäyntiasiakirjoista, joita kristityt olivat ostaneet\nalemmilta oikeudenpalvelijoilta. Niiden sisältö on tiukan asiallinen\nja muoto koruttoman yksinkertainen. Niitä täytyy lukea tutkien ja\nsyventyen, jos mieli niistä saada sitä siunausta ja rakennusta,\njota ne tarjoavat tarkkaavalle lukijalle. Usein tapaamme niissä\nyksityisen lauselman, sanankäänteen tahi vivahdusrikkaan piirteen,\njoka salaman tavoin valaisee sitä pimeyttä ja hämäryyttä, johon\nuseimpien marttyyrien sankaritarina on verhottu. Passiot taasen\novat joko seurakuntien kiertokirjeitä tahi yksityisten laatimia\nlaajempia kärsimyskuvauksia. Onpa sellaisiakin passioita, kuten\nPerpetuan ja Felicitaksen, jonka alkuosa [Johdanto ja loppu-osa ovat\ntodennäköisesti Tertullianuksen laatimat. (Mikkola).] viimeiseen\ntaisteluun saakka on marttyyrin omasta kädestä. Passioiden\nhenkinen aatesisältö on suunnattoman rikas, muoto ylevä, tyyli\nhieno ja taiteellinen. Ylevän aiheensa, henkevän sisältönsä ja\nmuotovalmiutensa vuoksi ovat monet niistä muinaiskristillisen\nkirjallisuuden helmiä.\n\nAktit ja passiot ovat luotettavin lähde vainojen historiaan. Niissä\nsaamme seurata marttyyriä tuskien tiellä vangitsemisesta aina\npolttoroviolle ja mestauslavalle asti. Saamme luoda silmäyksen\nRooman lainsäädäntöön ja rangaistusten täytäntöönpanoon, yksityisten\ntuomarien käyttäytymiseen ja kansan mielialaan. Tutustumme niihin\nsalaisiin voimiin, jotka määräsivät kehityksen kulun tänä ihmiskunnan\nja kirkon historiassa niin merkillisenä ajanjaksona. Sanalla sanoen:\nkoko antiikkinen maailma iloineen ja suruineen, tuskineen ja\nkärsimyksineen ja kuohuvine intohimoineen kulkee katseemme ohitse\nyhtä yksityiskohtaisesti ja tarkasti kuin varjokuvat kankaalla\nesittävät meidän päiviemme elämää.\n\nSaksalainen Achelis, tunnettu marttyyrihistorian erikoistuntija,\nlausuu tästä kirjallisuudesta seuraavaa:\n\n\"Minkälainen ihmeellinen kirjallisuus se onkaan: maan kauhujen yli\nvalaa taivas loistettaan, tuskat ja kyyneleet vaihtuvat silmäimme\nedessä voittoon ja voiton seppeleihin. Kaikesta tiedonantojen\nniukkuudesta huolimatta muistamme toisinaan vain vaivoin, että ne\npuhuvat rikosoikeudenkäytöstä ja mestauksista: siinä määrin kohottaa\nniissä valaistus tosiasiat ja verhoo ne ihmeelliseen sädeloistoonsa.\nEikä tätä ihmettä saa aikaan yksityisen kirjailijan runous:\nmarttyriot kuvastavat kristillisen seurakunnan elämyksiä. Laajoissa\npiireissä on ajateltu samaa mitä luemme marttyyriakteissa. Jos\npidämme niitä luonnottomina ja liioiteltuina, niin tämä syytös kohtaa\npyhäin kunnioitusta, joka on tuottanut nämä kirjoitukset kauneimpina\nkukkinaan, eikä yksityisiä, useimmiten nimettömiä tekijöitä.\"\n\nNiin hyvin marttyyrikertomusten kirjoittajat kuin seurakunnat\nsuhtautuvat ylevän levollisesti siihen näennäiseen tappioon, jonka\nmarttyyrin kuolema tuottaa seurakunnalle ja perheelle. Ei kuulu\nvalituksen sanaa, vaikka seurakunta on kadottanut arvossapidetyn\npiispan tahi perhe päämiehen. Se ei olisi ollut asianomaisten\narvon mukaista sillä eihän piispa voi arvokkaammalla tavalla\npäättää pyhiinvaellusmatkaansa ja paimen virkaansa kuin seuraamalla\niankaikkista Ylipappia ja suurta lammasten Paimenta uskollisesti\nloppuun asti; ja mitä taasen yksityiseen perheeseen tulee aateloi\ntämä teko sen. Huolenpito tällaisen perheen toimeentulosta kuuluu\nseurakunnalle niin kauan kuin yksikin jäsen on jäljellä mainitusta\nperheestä. Ja vaikka omaiset eivät aina jaksa osoittaa asianmukaista\narvokkuutta suhtautuessaan marttyyrin ylevään tekoon, vaan päästävät\nvalloille inhimilliset tunteensa, niin ei puutu myöskään vastakkaisia\nilmiöitä, jolloin äidinrakkaus vaihtuu haltioituneeseen marttyyrin\nkunnioittamiseen. Niinpä valittaa eräs äiti sitä, että hänen poikansa\nmarttyyrikuoleman täytäntöönpano on lykätty muutamaksi päiväksi.\nSamanlaisen esimerkin tarjoaa lehtori Marianuksen äiti Maria. Kun\nhänen poikansa mestattiin miekalla, niin hän syöksyy väkijoukon läpi,\nylistää poikaansa autuaaksi, koska tämä on päässyt täydelliseksi, ja\nonnittelee itseään, että on synnyttänyt sellaisen pojan. Hän syleilee\nveristä ruumista, kohtunsa mainehikasta hedelmää, sekä suutelee\nintohimoisesti katkenneen kaulan tynkää. Hän on ylpeä etuoikeudesta\nsaada ensimmäisenä kunnioittaa uutta marttyyriä.\n\nVoimme hyvällä syyllä sanoa, että tässä kristitty sankariäiti edustaa\narvokkaalla tavalla sitä historiallisten äitien ylevää parvea, johon\nkuuluvat äidit sellaiset kuin makkabealaisten uljas sankariäiti,\nSpartan mainehikkaat äidit ja jalo Cornelia, Gracchusten äiti.\n\nMitä marttyyrien kunnioittamiseen ja vainojen merkitykseen yleensä\ntulee, siitä annamme Acheliksen lausua painavan, arvovaltaisen\nsanansa.\n\n\"Ei ole ajateltavissa mitään vaikutinta, joka olisi ollut omiaan\nenemmän kuin tämä kannustamaan silloisen ihmispolven kristittyjä\nkestävyyteen kärsimyksissä. Elettiin epävarmaa aikaa, jolloin\nmaailman näköpiiri oli synkkä ja uhkaava, jolloin elämä ei merkinnyt\npaljoa ja jolloin jokainen elämä oli monenlaisessa vaarassa. Mutta\nkaikkien ihmisten ajatuksia kiinnitti tuskallinen epävarmuus\nhaudantakaisesta elämästä. Nyt tarjosi kristinusko jokaiselle\nkannattajalleen mahdollisuuden vapautua yhdellä iskulla kaikista\niäisyyttä koskevista huolista. Sensijaan, että olisi tarvinnut pelätä\nMaailmantuomaria, oli olemassa varmuus, että heti kuoleman jälkeen\npääsee Jumalan valtaistuimen luo ja että saa ottaa osaa viimeiseen\ntuomioon tuomarina eikä syytettynä. Ja tämä kaikki palkkana siitä,\nettä osoitti lujuutta elämän viime hetkinä. Sen kauhuina olivat ne\nkidutukset ja kuolintavat, jotka roomalainen oikeus määräsi. Mutta\nkirkko, tekemällä eron marttyyrien ja tunnustajain välillä, johti\nasiat siihen, että verisiä rangaistuksia etsittiin ja kristitty\ntoivoi itselleen kuolemaa; sillä vain siten hän tuli Herransa\nkaltaiseksi, Hänen kärsimystensä todistajaksi ja osallistui siten\nHänen neuvopäätöksistään.\n\n\"Meistä näyttää kenties siltä, että niitä vaikuttimia, jotka\nsaattoivat marttyyrin kuolemaan; on voimakkaan realistisesti\nväritetty; siten saavutettiin kuitenkin tuntuva ja suuri etu.\nEi ollut vain yksityisiä, oli paljon kristittyjä, jotka menivät\nkuolemaan vakaumuksensa tähden koko maailman uhalla. Näin\nvaalittiin seurakunnassa miehuutta ja sankarimieltä. Kirkolla oli\noikeus verrata kristikuntaa sotilassäätyyn: se osasi kasvattaa\nkansaansa sotaa varten ja se kesti taistelussa. Kristinusko oli\nkaikista hellämielisistä ja inhimillisistä piirteistään huolimatta\nolemukseltaan miesten uskontoa: epäilemättä vain sellaisia varten,\njotka tahtoivat astua Kristuksen palvelukseen empimättä ja\navomielisesti.\n\n\"Marttyyrikuolemaan nähden omaksumansa kannan vuoksi kirkko antoi\nkristityille sisäisen vapauden ja etevämmyyden valtioon nähden.\nKun jälkimmäinen ryhtyi käyttämään kaameita pakkokeinojaan, niin\nedellinen opetti, että tämä juuri oli se kuninkaallinen valtatie\ntaivaaseen, jonka Jumala oli säätänyt ystävilleen, ja näin se\nherätti monessa kärsimyksenkaipuun. Ja minkä mahtavan lisän se\nsaikaan tästä seurakunnan uskonnolliselle elämälle. Kristityt\neivät kuolleet vainojen aikoina vain itsensä puolesta, vaan koko\nseurakunta-yhteisön. Marttyyrien hautojen partaille seurakunta\nkokoontui niihin jumalanpalveluksiin, joissa se tunsi taivaan olevan\nlähinnä. Kirkko seurasi omia suuria tarkoitusperiään silloin kun\nvaltio riisti siltä sen jäseniä. Väkivaltaisen kuoleman kärsineiden\nköyhien ja vähäpätöisten ihmisten hautakummuista tuli lohdutuksen\nja voiman lähteitä lukemattomille. Mitä kaikkea olisikaan puuttunut\nkirkolta, jollei se olisi joutunut kärsimään minkäänlaisia vainoja.\nSe ammensi niistä voimansa ja suuruutensa, ihanteellisuutensa ja\nuskonnollisen innostuksensa. Ei voitu muuta kuin ylistää Jumalaa\nsiitä siunauksesta, josta kirkko sai kiittää valtion vihamielisyyttä.\nMitä merkitsivät ne suhteellisen pienet uhrit sen voiton rinnalla,\njonka ne tuottivat!\"\n\nLopetamme esityksemme marttyyrien kunnioittamisesta niihin sanoihin,\njotka Karthagon mainehikas marttyyripiispa, Pohjois-Afrikan\nmarttyyrikirkon priimas kirjoitti saatuaan tiedon ensimmäisistä\nuhreista Deciuksen vainon aikana.\n\n_\"Oi meidän kirkkomme onnea, kirkkomme, jota Jumala niin\nlaupiaasti valaisee armollaan, ja jota marttyyrien veri meidän\npäivinämme kirkastaa niin suurella maineella! Jo ennen se oli\nveljien hyvien töiden kautta häikäisevän valkoinen; nyt se loistaa\npurppuranpunaisena marttyyrien veressä, sen kukkakoristetta\nsomistavat liljat ja ruusut. Jokaiselle kuuluu nyt kehoitus hankkia\nitselleen jompikumpi näistä seppeleistä: joko hyveen harjoittamisen\nkautta liljanvalkoinen tahi kärsimyksen kautta purppuranpunainen.\nTaivaan leirissä on niinhyvin rauhanajalla kuin taistelutantereella\noma koristuksensa, josta Kristuksen sotamies voi sitoa seppeleensä.\"_\n\n\n\n\nMARTTYYREILLE.[10]\n\n\n\"Ottakaa te siunatut, marttyyreiksi määrätyt, ruumiillisten ruokien\nohella, joita valtiatar-äiti seurakunta rinnoistansa ja yksityiset\nveljet varoistansa teille vankilaan toimittavat, myöskin meiltä\nsellaista, mikä soveltuu hengen ravinnoksi. Sillä ruumiin syöttäminen\nei hyödytä, jos henki näkee nälkää; päinvastoin, jos hoidetaan\nsitä, mikä on heikkoa, niin ei saa myöskään laiminlyödä sitä, mikä\non vahvaa. En tosin ole arvollinen puhuttelemaan teitä. Mutta\neiväthän ainoastaan opettajat ja esimiehet kehoita kokeneimpiakin\nmiekkailijoita, vaan myös maallikot ja kaikenlaiset joutilaat\ntekevät sen kaukaa, joten itse kansanjoukosta annetut neuvot usein\novat hyödyttäneet. Ennen kaikkea siis, siunatut, älkää saattako\nmurheelliseksi Pyhää Henkeä, joka on tullut teidän kanssanne\nvankilaan. Sillä jos Hän ei olisi tullut teidän kanssanne sinne,\nniin ette tekään tänä päivänä olisi siellä. Huolehtikaa sentähden\ntarkoin, että Hän myöskin pysyisi siellä teidän kanssanne ja\nsitten saattaisi teidät Herran luo. Tosin vankilakin on perkeleen\nasunto, jossa hän pitää koossa oman perheensä. Mutta te olette sitä\nvarten tulleet vankilaan, jotta te tallaisitte hänet hänen omassa\nasunnossaan; sillä jo sen ulkopuolella olette te, taistellessanne\nhänen kanssaan, polkeneet hänet maahan. Älköön hän siis saattako\nsanoa: he ovat minun valtakunnassani, tahdonpa siis kiusata\nheitä turhanpäiväisillä nureksumisilla, mielenliikutuksilla ja\nkeskinäisellä eripuraisuudella. Paetkoon hän teidän katsettanne ja\nkätkeytyköön syvimpiin soppiinsa jähmettyneenä ja herpautuneena\nkuten lumottu tahi savulla onkalostansa karkoitettu käärme. Älköönkä\nhänellä olko niin hyvä olla valtakunnassaan, että hän voisi yllyttää\nteitä riitelemään keskenänne, vaan tavatkoon hän teidät varustettuina\nja asestettuina yksimielisyyden hengellä, koskapa teidän rauhanne on\nsota häntä vastaan. Tätä rauhaa ovat muutamat, joilla ei ole sitä\nseurakunnassa, tottuneet pyytämään marttyyreiltä vankilassa. Ja\nsiksipä teidän tuleekin vaalia, hoivata ja vartioida sitä itsessänne,\njotta jos tarvitaan, voitte antaa sitä muillekin.\n\n\"Olkootpa muut sielun esteet saattaneet teitä vain vankilan\nkynnykselle, yhtä pitkälle kuin sukulaisennekin tulivat. Jos te sen\nyli astuttuanne olette erotetut maailmasta itsestään, niin kuinka\npaljon enemmän syntisten seurasta ja siihen kuuluvista asioista.\nEikä se saa peloittaa teitä, että olette erotetut maailmasta. Sillä\njos ajattelemme, että itse maailma on vankila, niin käsitämme,\nettä te pikemminkin olette lähteneet ulos maailmasta kuin olette\ntulleet sinne sisälle. Maailmassa on paljon sankempaa pimeyttä,\njoka sokaisee sydämet. Maailma panee paljon raskaampiin kahleisiin:\nsellaisiin, jotka sitovat ihmisten sielut; maailmassa löyhkää paljon\ninhottavampi saastaisuus: ihmisten pahat himot; vihdoin on maailmassa\npaljon useampia syyllisiä: koko ihmiskunta; ja lopuksi se kärsii\ntuomioita: tosin ei prokonsulin, vaan Jumalan. Tästä vankilasta\nte -- ajatelkaa asiaa siten, te siunatut -- olette tavallaan\nsiirretyt säilytyspaikkaan. Siellä on pimeys, mutta te olette itse\nvalo; siellä ovat kahleet, mutta te olette Jumalan edessä vapaat;\nsiellä käy vastenmielinen henkäys, mutta te olette Jumalan suloinen\ntuoksu; siellä odotetaan tuomaria, mutta te saatte vielä tuomita\nitse tuomaritkin. Murehtikoon siellä se, joka maailman hedelmää\nhimoitsee. Kristitty on vankilan ulkopuolellakin luopunut maailmasta.\nMutta vankilassa hän on luopunut itse vankilastakin. Mitäpä väliä\nsillä, missä te olette maailmassa, te, jotka (sydämillänne)\nolette ulkopuolella maailman. Ja jos te olettekin kadottaneet\njoitakin elämän iloja, niin sehän onkin juuri kaupantekoa, että\nkadottaa jotakin, jotta vielä suurempaa saavuttaisi. Minä en vielä\nvirka mitään siitä palkinnosta, johon Jumala kutsuu marttyyrejä.\nVerratkaamme nyt vain ensin toisiinsa elämää maailmassa ja elämää\nvankilassa (nähdäksenne), eikö henki voita enemmän vankilassa kuin\nmitä liha kadottaa. Niin, huolehtiipa seurakunta ja veljien rakkaus\nsiitä, ettei lihakaan kadota kohtuullisia tarpeitaan, ja senlisäksi\nsaa henki sitä, mikä aina hyödyttää uskoa. Et näe vieraita jumalia\netkä kohtaa heidän kuvapatsaitaan; et ota osaa pakanain juhlapäiviin\njoutumalla heidän joukkoonsa; ei sinua vaivaa saastainen uhrikäry,\neivät näytelmäin huudot eikä juhlijain raakuus tahi raivo tuskastuta\nsinua; silmäsi eivät satu julkisten himojen pesäpaikkoihin;\nolet vapaa pahennuksista, kiusauksista, pahan muistelemisesta,\nvieläpä itse vainostakin. Vankila on kristitylle sitä, mitä erämaa\nprofeetoille. Itse Herra oleskeli usein yksinänsä saadakseen rukoilla\nvapaammin, voidakseen erottautua maailmasta. Yksinäisyydessä Hän\nviimein ilmoitti opetuslapsille kunniansa. Jättäkäämme siis tuo\nnimitys: 'vankila' ja antakaamme sille nimi: 'yksinäisyys'. Vaikka\nruumis suljetaan, vaikka liha pidetään vangittuna, niin on kuitenkin\nkaikki hengelle avoinna. Matkustele hengessä, kävele hengessä, mutta\nälä aseta silmäisi eteen varjoisia ratoja tai pitkiä pylväskäytäviä,\nvaan tuo tie, joka Jumalan luo vie. Milloin sitä pitkin hengessäsi\nkävelet, silloin et ole vankilassa. Jalka ei tunne mitään\njalkapuussa, kun sielu on taivaassa. Sielu vie koko ihmisen mukanaan\nja muuttaa sen minne tahtoo. Mutta missä aarteesi on, siellä on oleva\nsydämesikin. Olkoon siis aarteesi siellä, missä tahdot sydämesikin\nolevan.\n\n\"Te siunatut, lieneekö nyt vankila vaivaksi kristityillekin, kun\nvastasimme (kasteen) sakramentin [Sacramentum merkitsee oikeastaan\nsotilasvalaa. Sentähden tunnettu saksalainen jumaluusoppinut Neander\nkääntääkin tämän kohdan: vastatessamme kristillisen sotilasvalan\nmeille luettuihin sanoihin. Böhringer taasen selittää tämän kohdan\nnäin: olemme kutsutut elävän Jumalan sotapalvelukseen jo silloin,\nkun me vastasimme sakramenttimme (kristillisen sotilasvalan)\nmeille luettuihin sanoihin (teimme kasteen lupauksen) (Cleve).]\nsanoihin. Yksikään sotamies ei lähde sotaan herkuttelemaan, eikä\nmakuukammiostaan astu rintamaan, vaan helposti pystytetystä\nja ahtaasta teltasta, jossa saa kokea kaikkea kovaa, hankalaa\nja epämieluista. Jo rauhankin aikana he opettelevat työllä ja\nepämukavuuksilla kestämään sodan vaivoja: marssitaan aseissa,\njuostaan tantereella, kaivetaan piirityshautaa, tiivistetään\nkilpikattoja. Kaikki tuo vaatii hikeä, jottei ruumis eikä sielu\nveltostuisi: siimeksestä päivänpaisteeseen, auringon helteestä\npakkaseen, paidasta haarniskaan, hiljaisuudesta hälinään, levosta\nmeluun. Samoin tekin, siunatut, katsokaa kaiken tämän kovan, olkoonpa\nse miten kovaa tahansa, tarkoittavan sekä sielun että ruumiin avujen\nharjoittamista. Teillä on edessänne jalo kilpailu, missä elävä Jumala\non kilpatuomarina, Pyhä Henki kilpailun johtajana, iankaikkisuus\nvoitonseppeleenä, ja missä voiton hintana on enkelin luonne,\nkansalaisoikeus taivaassa ja iäinen kunnia. Niinpä valmentajanne\nJeesus Kristus, joka on voidellut teidät Pyhällä Hengellä ja vienyt\ntälle kilpatantereelle, tahtoi ennen kilpailun päivää siirtää teidät\nvapaammasta olosta kovempaan työhön, jotta voimanne vahvistuisivat.\nSillä urheilijatkin erotetaan ankarampaa harjoitusta varten,\njotta heillä olisi tilaisuus kartuttaa voimiaan: heitä pidätetään\nylellisyydestä, herkkuruoista, paremmista juomista; heitä pakotetaan,\nkiusataan ja väsytetään, ja mitä enemmän he ovat panneet vaivaa\nharjoituksiinsa, sitä enemmän he toivovat voittoa. Ja tämän he\ntekevät, kuten apostoli sanoo, saadakseen katoavaisen seppeleen,\nmutta me katoamattoman. Pitäkäämme vankilaa harjoituspaikkanamme,\njotta kun meidät viedään tuomioistuimen kilpatantereelle, olisimme\nhyvin harjaantuneet kestämään kaikkia vaikeuksia, sillä karaisu\nkohottaa kuntoa, mutta hemmottelu heikentää.\n\n\"Tiedämme Herran sanasta, että henki tosin on altis, mutta liha on\nheikko. Älkäämme siis sentähden liehitelkö itseämme, että Herra\non myöntänyt lihan olevan heikon. Sillä sentähden Hän ensin sanoi\nhengen olevan alttiin, jotta Hän sillä ilmoittaisi, kumman pitää\noleman toiselle alamaisen, nimittäin, että liha palvelkoon henkeä,\nheikompi väkevämpää, jotta se itsekin tältä oppisi urhoollisuutta.\nNeuvotelkoon liha hengen kanssa yhteisestä pelastuksesta, älköön enää\npitäkö mielessään vankilan hankaluuksia, vaan taistelua ja sotaa.\nKenties liha pelkää kauheata kalpaa, korkeaa ristiä petojen raivoa,\ntulen tuimia tuskia ja pyövelin kaikkea kidutustaitoa. Mutta tämän\nvastapainoksi asettakoon henki itsensä ja lihan eteen sen, että\nmoni on maineen ja kunnian tähden tyynin mielin kärsinyt sellaista,\nvieläpä itsekin sitä etsinyt, vaikka se kyllä onkin katkeraa kestää.\nJa tätä eivät ole tehneet ainoastaan miehet, vaan myöskin naiset,\njotta tekin, siunatut, olisitte sukupuolenne vertaiset. Kävisi\nliian pitkäksi luetella yksityisiä, jotka vapaaehtoisesti ovat\nsurmanneet itsensä miekalla. Naisista muistuu mieleen Lucretia, joka\nhäpeällistä väkivaltaa kärsittyään sukulaisten nähden pisti puukon\nrintaansa, jotta hän siveytensä tähden tulisi kuuluisaksi. Mucius\npoltti oikean kätensä alttarilla, jotta tätä hänen mainehikasta\ntekoaan ylistettäisiin. Vähemmän ovat tässä suhteessa kunnostautuneet\nfilosofit, joista kuitenkin mainittakoon muutamia: Herakleitos,\njoka voiteli itsensä lehmänlannalla ja poltti sitten itsensä\nporoksi; samoin Empedokles, joka syöksyi Etna-vuoren kraateriin,\nja Peregrinus, joka vähän aikaa sitten heittäytyi roviolle. Sillä\novatpa naisetkin tulta ylenkatsoneet: Dido, jottei häntä pakotettaisi\nrakkaan puolisonsa kuoleman jälkeen menemään toisiin naimisiin, ja\nsamoin Hasdrubalin vaimo, joka Karthagon jo palaessa ja nähdessään\npuolisonsa anovan armoa Scipiolta riensi poikineen synnyinkaupunkinsa\ntulenliekkeihin. Roomalainen sotapäällikkö Regulus, joka jouduttuaan\nkarthagolaisten vangiksi ei tahtonut, että hänet yksin vaihdettaisiin\nmoniin karthagolaisiin vankeihin, vaan tahtoi mieluummin joutua\ntakaisin vihollisten käsiin ja sai kärsiä hirmuista rääkkäystä, kun\nhänet ahdettiin laatikontapaiseen, missä naulat ulkoapäin lävistivät\nhänet joka puolelta. Villieläimiä tavoitteli omasta kohdastaan\nnainen, vieläpä kyykäärmeitä, jotka ovat hirmuisempia kuin härät ja\nkarhut. Niitä Kleopatra pisti povelleen, jottei joutuisi vihamiehen\nkäsiin. Mutta ei kuolemaa pelätä niin paljon kuin kidutuksia.\nNiinpä ateenalainen hetaira, jota tyranni kidutti sentähden, että\ntuo nainen tiesi salaliitosta, antoi myöten pyövelille, mutta ei\nkuitenkaan suostunut ilmoittamaan salaliittolaisia, vaan puri\npoikki kielensä ja sylki sen tyrannin silmille, jotta kävisi\nilmi, ettei kidutusta pitkittämällä voitettaisi mitään. Samoin\ntiedetään, miten lakedaimonilaiset vielä tänäkin päivänä pitävät\nruoskimista (diamastigosista) suurimpana juhlanaan. Tässä pyhänä\npidetyssä toimituksessa suomitaan kaikkia korkeasukuisia nuorukaisia\nalttarin edessä ruoskilla vanhempain ja sukulaisten läsnäollessa ja\nkehoittaessa heitä kestämään. Ja jos tällöin ennemmin henki kuin\nruumis antaa myöten lyönneille, niin he saavat sitä suuremman arvon\nja kunnian. Jos siis maallinen kunnia on näin perin tehokas ruumiin\nja sielun virkistämiseksi, jotta sen nojalla ylenkatsotaan miekkaa,\ntulta, ristiä, petoja, kidutuksia, kunhan vain ihmiset palkitsevat\nsen kiitoksella, niin voidaanhan silloin sanoa: nuo kärsimykset eivät\nsuinkaan ole liian ankeita, jos niiden kautta saadaan taivaallinen\nkunnia ja jumalallinen palkka. Jos lasi arvioidaan noin kalliiksi,\nniin miten verraton onkaan silloin oikea helmi? Kukapa ei suurimmalla\nmielihyvällä tahtoisi maksaa yhtä paljon oikeasta kuin toiset\nmaksavat väärästä!\n\n\"Jätän nyt sen syyn, joka johtuu kunnianhimosta. Ihmisten kiihko ja\njokin mielen oikullisuus on saattanut heidät halveksimaan kaikkia\ntällaisia julmia ja tuskallisia taisteluja. Kuinka monen joutilaan\nonkaan kiihkoisa mieltymys aseisiin saanut palkasta rupeamaan\nmiekkailijaksi! Menevätpä he kiihkomielessään petojenkin luo ja\nluulevat puremien ja naarmujen kaunistavan heitä. Ovatpa muutamat\npalkasta antautuneet tulellakin poltettaviksi ryhtyessään käymään\nmäärätyn matkan palava paita päällä. Toiset taasen ovat aivan\nkärsivällisinä astuneet, kun heitä kujanjuoksussa on hartioille\nhosuttu eläintaistelijain nahkaruoskilla. Te siunatut, ei Herra ole\nsuotta sallinut tällaista tapahtuvan maailmassa, vaan Hän on tehnyt\nsen sekä nyt kehoittaakseen meitä että saattaakseen meidät häpeään\nsinä (tuomio) päivänä, jos olemme pelänneet autuudeksemme totuuden\ntähden kärsiä sitä, mitä toiset ovat kadotuksekseen tyhjän tähden\nturhamaisesti tavoitelleet.\n\n\"Mutta jättäkäämme nämä turhamaisesta kiihkosta johtuvat\nurhoollisuuden esimerkit. Kääntykäämme tutkimaan ihmisten kesken\nvallitsevia oloja, jotta niistä oppisimme, onko meillä syytä\nurhoollisesti vastaanottaa se, mikä toisille tapahtuu vastoin heidän\ntahtoansa. Kuinka usein ovatkaan tulipalot polttaneet elävältä\nihmisiä? Kuinka usein ovatkaan pedot sekä metsässä että kaupungeissa,\npäästyään irti häkeistään, syöneet ihmisiä? Kuinka monia ovatkaan\nrosvot surmanneet miekalla ja viholliset ristillä, kidutettuaan heitä\nensin, vieläpä häväistyään heitä monin tavoin? Moni saa myös ihmisen\ntähden kärsiä sitä, mitä epäröi kärsiä Jumalan tähden. Eritoten\nnykyaika voi tarjota meille esimerkkejä siitä, miten ylhäiset ja\njalosukuiset ihmiset toisen tähden saavat aivan toisenlaisen lopun,\nkuin mitä saattaisi päättää heidän sukuperästään, säädystään,\nulkomuodostaan ja iästään: joko niin, että tuo henkilö itse rankaisee\nheitä, jos ovat olleet häntä vastaan, tahi tekevät sen hänen\nvastustajansa, jos ovat olleet hänen puolellaan.\" [Tässä on viittaus\nkeisari Septimius Severukseen, joka v. 194 voitti Pescennius Nigerin,\njonka Syyriassa olevat legioonat olivat huudattaneet keisariksi.\nSama hallitsija voitti Lugdunumin taistelussa helmikuun 19 p:nä\n197 Clodius Albinuksen, jonka Britanniassa olevat legioonat olivat\nsamoin huudattaneet keisariksi. Kummankin vastustajansa ystäviä ja\npuoluelaisia hän rankaisi ankarasti (Cleve).]\n\n\n\n\nViiteselitykset:\n\n\n[1] Apologeettain l. uskonpuolustajain tehtävänä oli toisaalta\npuolustaa kristinuskoa pakanain tekemiä, joko tietämättömyydestä\ntahi pahansuopuudesta aiheutuneita syytöksiä vastaan sekä toisaalta\nosoittaa, että kristinusko on korkein ja paras elämänfilosofia ja\nettä siihen sisältyy puhtain siveellisyys ja ylevimmät uskonnolliset\nperiaatteet. Tässä mielessä he julkaisivat puolustuskirjoituksia,\njoita tilaisuuden tarjoutuessa antoivat hallitsijoille.\nHuomattavimmat kreikankieliset apologeetit olivat Justinos marttyyri,\nateenalaiset filosofit Aristeides ja Athenagoras, Sardeen piispa\nMeliton ja kirkkoisä Origenes; latinalaiset: kirkkoisät Tertullianus\nja Cyprianus sekä karthagolaiset, asianajaja Minucius Felix ja puhuja\nLactantius.\n\nAristeideen keisari Antoninus Piukselle jättämästä\npuolustuskirjoituksesta esitämme seuraavan, marttyyriseurakunnan\noloja kuvastavan katkelman: \"Kristityt, hallitsija, ovat eläessään\nja etsiessään löytäneet totuuden. Ja kuten olemme nähneet\nheidän kirjoituksistaan, tulevat he paljon lähemmäksi totuutta\nja oikeaa tietoa kuin muut kansat. Sillä he tuntevat Jumalan,\nkaikkien kappalten tuojan, ja muuta Jumalaa kuin Häntä, he eivät\nkunnioita. Ja ne käskyt, jotka he ovat saaneet Häneltä, he ovat\nkirjoittaneet sydämeensä ja he seuraavat niitä tulevaisen maailman\ntoivossa ja odotuksessa. Siksipä he eivät harjoitakaan aviorikosta\neikä huoruutta, eivät todista väärin, he luovuttavat heidän\nhaltuunsa uskotun tavaran eivätkä himoitse vierasta omaisuutta. He\nkunnioittavat isää ja äitiä, rakastavat lähimmäistään ja tuomitsevat\noikein. Eivät he kumarra ihmismuotoisia epäjumalia, ja mitä he eivät\ntahdo itselleen tapahtuvan, sitä he eivät tee muille, eivätkä he syö\nepäjumalain uhrista. Vainoojiaan he puhuttelevat ystävällisesti ja\ntekevät heidät ystävikseen ja vihamiehilleen he tekevät innokkaasti\nhyvää. Heidän vaimonsa ovat puhtaita, keisari, niinkuin neitsyet,\nja heidän tyttärensä siveitä ja heidän miehensä pidättyvät kaikesta\nepäpuhtaudesta toivoessaan tulevaista palkintoa toisessa maailmassa.\nMutta palvelijoitansa ja palvelijattariaan sekä lapsia, jos heillä\nsellaisia on, he opettavat kristityiksi sentähden, että he rakastavat\nheitä. Ja jos nämä ovat tulleet siksi, niin he nimittävät heitä\nveljiksi ilman erotusta. Kaikessa nöyryydessä ja hyvyydessä he\nvaeltavat, eikä heissä tavata valhetta. Ja he rakastavat toisiansa\neivätkä he lakkaa pitämästä huolta leskistä, ja orpoja he vapauttavat\nsortajain käsistä, ja se, jolla on, antaa kadehtimatta sille,\njolla ei ole. Ja jos he näkevät muukalaisen, niin he tuovat hänet\nasuntoonsa ja iloitsevat hänestä niinkuin omasta veljestä, sillä\nhe eivät sano niitä veljiksi, jotka sitä ovat ruumiillisesti, vaan\nniitä, jotka ovat sitä hengessä ja Jumalassa. -- Mutta niin usein\nkuin joku heidän köyhistään eroaa maailmasta ja joku heistä sen\nnäkee, niin hän parhaan kykynsä mukaan huoltaa hänen hautauksensa.\nJa jos he kuulevat, että joku heistä on vangittu tai vainottu\nheidän Messiaansa nimen tähden, niin he kaikki koettavat täyttää\nhänen tarpeensa, ja jos mahdollista, vapauttaa hänet. Ja jos heidän\nluonaan on joku, joka on tarvitsevainen tahi köyhä, eikä heillä\nole liikoja varoja, niin he paastoavat 2-3 päivää voidakseen antaa\nköyhälle niin paljon kuin hän tarvitsee. Ja Messiaansa käskyjä he\ntäyttävät suurella innolla; oikein ja kunniallisesti he elävät,\nniinkuin Herra Jumala on heille käskenyt. -- Joka aamu ja hetki he,\najatellen Jumalan hyviä töitä heitä kohtaan, kiittävät ja ylistävät\nHäntä ja ruoastansa ja juomastansa he kiittävät Häntä. Ja jos\njoku vanhurskas heidän joukostansa eroaa tästä maailmasta, niin\nhe iloitsevat ja kiittävät Jumalaa ja saattavat hänen ruumistaan,\naivan kuin matkustaisi hän vain toisesta paikasta toiseen. Ja\njos jollekulle heistä syntyy lapsi, niin he ylistävät Jumalaa,\nja jos taasen sattuu niin, että se kuolee lapsuudessaan, niin\nhe ylistävät Jumalaa voimallisesti, kun se on synnittä kulkenut\nmaailman läpi. Ja taas, jos he näkevät, että joku heistä on kuollut\njumalattomuudessaan tahi synneissään, niin he itkevät hänen tähtensä\nkatkerasti ja huokaavat, aivan kuin ihmisen tähden, joka on menossa\nrangaistavaksi. -- Tällainen on kristittyjen lain määräys, keisari,\nja heidän tapansa. -- Enkä epäile, että maailma pysyy pystyssä juuri\nkristittyjen rukousten tähden.\" -- Tästä apologiasta lausuu piispa\nGummerus: \"Myöhemmillä apologeeteilla on tämäntapaisissa kuvauksissa\ntoisinaan sovinnaisia piirteitä, joita he ovat vanhemmista teoksista\nlainailleet: mutta mitä Aristeides kertoo, siihen on epäilemättä\nelävä todellisuus lainannut värit.\"\n\n[2] Kyynikot olivat pakanuuden kerjäläismunkkeja, jotka harjoittivat\njonkinlaista filosofista lähetystointa kansan keskuudessa.\n\"Nukkavierussa nutussa, vain sauva kädessä ja reppu hartioilla, nämä\nvaeltavat filosofit kulkivat kylästä kylään ja pitivät puheitaan\nsattumoiltaan kokoontuneelle kuulijakunnalle. Keski- ja alempia\nsäätyjä he opettivat halveksimaan vanhoja jumalia; he pilkkasivat\nmyyttejä, kannattivat kuitenkin uskoa yhteen Jumalaan. Monet heistä\nolivat miltei mielettömiä olentoja, jotka kirkuvalla, raa'alla\näänellä ja poroporvarillisella tavalla vetosivat hyveeseen haukkuen\njokaista ja itsekutakin; mutta olipa joukossa jalojakin kyynikoita,\njotka esiintyivät hyvin vakavasti ja arvokkaasti\" (Gummerus).\n\n[3] Stoalaisen filosofisen koulukunnan perusti Zenon n. 300 e.Kr.\nSen etevimmät edustajat olivat Seneca, vapautettu fryygialainen orja\nEpiktetos ja keisari Markus Aurelius. Senecan mukaan filosofian\ntulee olla lääke, joka saa ihmisen toimimaan eikä vain puhumaan.\nHän puhuu jumalasta ja hänen isällisestä kurituksestaan sekä sanoo\nhänen olevan meitä lähellä, meidän luonamme ja meissä ja että jumalat\nnäkevät kaiken. Tulee harjoittautua itsekoettelemukseen. Elämä on\ntaistelua ilman rauhaa ja lepoa (vivere militare est). Elämä on\nrangaistus ja kuolema oikea vapauttaja, joka antaa tosirauhan ja\niäisen levon. Luonto ja jumala ovat yhtä. Synti ei ole rikos jumalaa\nvastaan, vaan ainoastaan epätäydellisyys, joka johtuu siitä, että\nihminen ei ole saavuttanut ihannettaan. Kaikissa elämän vaiheissa\ntulee säilyttää tyyneys ja mielenmaltti: \"Viisaaseen ei saa vaikuttaa\nmitään lasten ja ystävien menettäminen; hänen pitää kestää heidän\nkuolemansa yhtä levollisesti kuin hän odottaa omaansa; kaikki valitus\nja murhe on sopimatonta.\" Käytännöllisen elämän ohje onkin sentähden\nEpiktetoksen mukaan tämä: \"Kestä ja kieltäydy!\" (_dnehou tai dtehou_.\n-- Sustine et abstine). Sanalla sanoen: stoalaisuus on jylhän korkeaa\nmoraalifilosofiaa, joka tahtoo kohottaa ihmisen hyveen huipuille.\nIhanteekseen asettamiinsa yleviin siveellisiin päämääriin nähden\nstoalaisuus on läheistä sukua kristinuskolle ja monet kohdat Senecan\nkirjoituksissa muistuttavat vuorisaarnaa ja Paavalin kirjeitä.\nMutta luottamalla sokeasti ihmisen omaan voimaan sekä hylkäämällä\nuskon elävään, persoonalliseen Jumalaan ja siihen, jonka Hän on\nlähettänyt, se helposti, kuten itsekylläinen juutalaisuuskin,\nmuodostuu kristinuskolle vihamieliseksi, kristinuskolle, jonka kaksi\nvaltavinta, keskeisintä totuutta ovat: synti ja armo. Tämä myös\nselittää syyn siihen ylhäiseen filosofiseen halveksumiseen, jota\nkeisari Markus Aurelius tunsi kristinuskoa kohtaan ja joka määräsi\nhänen suhtautumisensa siihen.\n\n[4] Käsittääksemme sitä äärimmäistä katkeruutta ja raivoa, millä\nRooman valtiomahti varsinkin Deciuksen ja Diocletianuksen vainon\naikana hyökkäsi kristinuskon kimppuun ja tahtoi tuhota sen, on\ntärkeätä tietää, ettei vainon huomattavimpana syynä ollut yksinomaan\nasian uskonnollinen puoli -- tässä suhteessahan roomalaiset yleensä\nosoittivat sangen pitkälle menevää suvaitsevaisuutta --, vaan niin\nsanoaksemme uskonnollisiin vaikuttimiin pohjautuva valtiopoliittinen\nperussyy: keisarikultti, keisarin palvominen jumalana ja Rooman\nrautaisen valtiomahdin, jumalatar Rooman palvominen. -- Tämä\nkulttimuoto on itämaista alkuperää. Egyptin faraoita ja Persian\nsuurkuninkaita palveltiin jumalina. Sieltä se siirtyi vähitellen\nlänsimaille. Keisarikultin keskuksena Rooman valtakunnassa oli\nPergamonin kaupunki Vähässä Aasiassa, minne jo v. 29 e.Kr.\nperustettiin temppeli Augustuksen ja jumalatar Rooman kunniaksi.\nToinen keskus oli Nikomedian kaupunki Bithyniassa. Pergamonissa,\njossa keisarikultin keskuksena Ilmestyskirjassa sanotaan olevan\nsaatanan asunnon, kärsi tämän epäjumalanpalvelusmuodon uhrina\nmarttyyrikuoleman uskollinen Antipas (Ilm. 2, 13). Roomalaiset olivat\nvapauttaneet Vähän Aasian Antiokhos suuren (223-187) tyranniudesta,\nja kun sen asukkaat Rooman vallan alaisina muutoinkin saivat nauttia\nrauhan siunausta ja taloudellista hyvinvointia, niin oli siellä\nkovin kiitollinen maaperä tälle kultille. Eri maakunnat kilpailivat\nkeisarin palvonnassa. Perustettiin keisarijumalan ylimmäisen papin\nvirka, ja maakuntapäivät, joilla keskusteltiin hallinnollisista\nasioista, ottivat tehtäväkseen myös keisarin palvonnan huoltamisen,\nja maakuntapäivien puheenjohtaja, jolla maakuntansa mukaan oli nimenä\naasiarkki, bithyniarkki jne., järjesti vuotuiset maakuntajuhlat\nkeisarin ja jumalatar Rooman kunniaksi. Polykarpoksen marttyyriossa\nmainitaan aasiarkki (Aasian esimies) Filippos. Vähästä Aasiasta\ntämä jumalanpalvelusmuoto levisi Espanjaan ja Galliaan samoin kuin\nItaliaan. Sillä oli omat temppelinsä ja papistonsa. Ja keisarit\nvaativat itse palvontaa. Niin Nero, Caligula, Domitianus ja varsinkin\nDiocletianus, joka viimemainittu nimenomaan vaati jumalallista\npalvontaa (adoratio, proskynesis). Oli luonnollista, että kristityt\neivät voineet suostua tällaiseen epäjumalanpalvelukseen edes\nkuoleman uhalla, tehtiinpä tuo toimitus miten yksinkertaiseksi ja\nviattomalta näyttäväksi tahansa ja syytettiinpä heitä sitten vaikka\nkeisarin ja valtakunnan, niin, jopa jumalien ja koko ihmiskunnan\nvihamiehiksi. Ja kun taistelu pienen, hajallaan olevan Kristuksen\nseurakunnan ja tyhjentymättömillä apulähteillä ja vallantäyteydellä\nvarustetun Rooman keisarimahdin ja valtiovallan välillä näyttää\nkristittyjen pienelle laumalle toivottaman epätasaiselta, silloin\nantaa seurakunnan Herra Patmos-saarelta Ilmestyskirjan suurenmoisten\nprofeetallisten näkyjen sarjassa leimahtelevien salamainsa sinkoilla\nyli Rooman valtiomahdin, sen häviön ja perikadon, sekä samalla\njulistaa sen valtakunnan lopullista ja täydellistä voittoa, jonka\nKuninkaan nimi on: _Herra Jumala Kaikkivaltias_. -- Mitä kristittyjen\nsuhteeseen esivaltaan, heidän alamaisuuteensa kaikelle inhimilliselle\nesivallalle ja heidän lainkuuliaisuuteensa tulee, niin ei siinä\nsuhteessa olisi pitänyt olla toivomisen varaa, siksi selviä sanoja\nolivat siitä sanoneet sekä Pietari että Paavali, ja siksi selvä\noli myös käytäntö. Historioitsija Leopold von Ranke nimittää\nRoomalaiskirjeen 13. lukua tärkeimmäksi mitä Paavali on kirjoittanut,\nja samasta asiasta lausuu Nathan Söderblom: \"Jotta Neron keisarivalta\nsilmäinsä edessä voisi puhua esivallasta niiden pelkona, jotka\ntekevät pahaa, siihen vaaditaan Paavalin laaja näköpiiri ja miehekäs\nperiaatteellisuus.\" Tertullianus kirjoittaa: \"Kristitty ei ole\nkenenkään vihollinen, vielä vähemmän keisarin, josta hän tietää,\nettä itse Jumala on asettanut hänet virkaansa. Sentähden täytyykin\nkristityn rakastaa, kunnioittaa ja arvossapitää keisaria sekä\ntahtoa hänen samoinkuin koko Rooman valtakunnan hyvinvointia niin\nkauan kuin maailma seisoo. Niin kauan me sentähden kunnioittaen\narvossapidämme keisaria sillä tavalla, joka on meille sallittua ja\nhänelle hyödyllistä sinä ihmisenä, joka tulee ensimmäisenä Jumalan\njälkeen ja joka on Jumalalta saanut kaikki, mitä hänellä on, ja joka\non Jumalalle yksin alamainen.\"\n\n[5] Kolosseum, alkuaan Amphitheatrum Flavium, oli muinoisen Rooman\nuhkein ja suurin amfiteatteri. Sen rakentamisen aloitti keisari\nVespasianus v. 72, sen vihki tarkoitukseensa keisari Titus v.\n80, ja se valmistui lopullisesti keisari Domitianuksen aikana.\nSoikionmuotoinen, jättiläismäinen rakennus on 4-kerroksinen. Se on\npitkittäin 180 m, poikittain 156 m sekä 48,5 m korkea. Katsomon\nriveille mahtui kaikkiaan n. 50,000 katsojaa.\n\nEnsimmäisen, toisen ja kolmannen kerroksen muodostaa 80 mahtavaa\nholvia, joita reunustavat eri kerroksissa erilaiset doorilaiset,\njoonilaiset ja korinttilaiset puolipylväät. Neljäs kerros on\nvarustettu ikkuna-aukoilla, ja sen seinämää koristavat litteät\nkorinttilaiset pilasterit. Ylinnä sijaitsevat erilaiset kojeet,\njoilla ohjattiin auringonverhoa. Areenalla ja areenan alaisella\nosalla nähdään suuri joukko käytäviä ja erilaisia kammioita\npetoeläinhäkkejä, hissikoneistoa y.m. varten. Areenan päässä näkyy\nportti, josta päästettiin petoja areenalle. Keskellä sijaitseva\nensimmäinen kerros sisältää istuma-aitioita. Samalla aavistamme\nkatsomon valtaisen suuruuden sisältäpäin - sitä, mitä Gibbon\nnimittää \"the awful majesty of the Flavian Amphitheatre\" (Fl.\namfiteatterin peloittavaksi majesteetiksi). - Kolosseum oli alkuaan\nrakennettu eläin- ja gladiaattoritaisteluja varten. Keskiajalla sitä\nkäytettiin ajoittain linnoituksena ja muihin tarkoituksiin. Rooman\narkkitehdeille se oli kiitollinen kivilouhos aina Benedictus XIV:n\naikoihin saakka (1740-58)\n\nMahtava, majesteetillinen Kolosseum oli roomalaisen tietoisuudessa\nRooman maailmanvallan valtaisa symbooli, ja siksipä runoilija\nlaulaakin:\n\n    Sinis seisoo Rooma,\n    kunis seisoo Kolosseum;\n    kun kukistuu Kolosseum,\n    niin kukistuu Rooma;\n    ja kun Rooma kukistuu,\n    niin -- maailma.\n\nKristitylle taasen Kolosseumin areena on marttyyrihistorian pyhin\npaikka. Sen hiekkaa purppuroi lähes kahden ja puolen vuosisadan\nkuluessa lukemattomain uskon todistajain veri, niiden joukossa\nAntiokian Ignatioksen ja monen muun mainehikkaan marttyyrin. Jokainen\njalan-ala on kasteltu verin ja kyynelin. Sentähden, täällä jos\nmissään: \"Riisu kengät jalastasi, sillä paikka, jossa seisot, on\npyhää maata!\"\n\n[6] Gladiaattorit olivat muinaisroomalaisia miekkailijoita, jotka\nesiintyivät julkisissa n.k. gladiaattori-näytännöissä. Tällaisia\nnäytäntöjä esitettiin aluksi toreilla, myöhemmin amfiteattereissa.\nGladiaattorit olivat aluksi sotavankeja, myöhemmin myöskin orjia\nja vapaaehtoisia. Näiden raakojen miesten käsittelyn uhreiksi\nmaaherra uhkasi jättää Potamiainan. Tällainen menettelytapa alemman\nsäädyn naisiin nähden oli verrattain yleistä vanhan ajan vainojen\nhistoriassa, vaikkakaan se ei perustunut annettuihin asetuksiin, vaan\nyksityisten maaherrojen mielivaltaan, jota kiihoittivat ja tukivat\nraakojen kansanjoukkojen eläimelliset intohimot. Kristittyjä naisia\nlähetettiin myös porttoloihin ja muihin paheen pesiin, kun maaherrat,\nantaen puhtaat ja siveät naiset alttiiksi tällaiselle kohtalolle,\njonka asianomaiselle täytyi tuntua kuolemaakin vaikeammalta,\ntahtoivat pakottaa heidät luopumaan uskostaan ja Vapahtajastaan.\nOsittain oli se myös infernaalista ivaa ja uhmaa, joka kohdistui\nkristittyjen keskuudessa näinä aikoina ilmeneviin askeettisiin\npyrkimyksiin säilyttää ikuinen neitsyys Karitsan, taivaallisen Yljän\nmorsiamina. Eipä ollut ihme, että naiset usein itse syöksyivät surman\nsuuhun välttääkseen tällaisen kohtalon. Niinpä Eusebios kertoo, että\nAntiokiassa eräs vaimo syöksyi virtaan kahden tyttärensä kanssa tästä\nsyystä. Samalla tämä seikka räikeällä tavalla kuvaa sitä rajatonta\nraakuutta ja julmuutta, jota pakanat osoittivat, kun oli kyseessä\nturvattomien kristittyjen naisten vainoaminen.\n\n[7] Kenties lukijasta seuraava kuvaus Egyptin marttyyreistä tuntuu\nliian räikeältä ja realistiselta. Sallittakoon selitykseksi viitata\npariin kolmeen seikkaan.\n\n1. Mitä lähemmin historian esitys perustuu alkuperäisiin\nasiakirjoihin ja mitä perusteellisemmin se selostaa niitä, kuten\nperiaatteellisesti on tämän teoksen laita, sitä lähemmäksi se tulee\nelämää ja sen ilmiöitä, lainaten sieltä sekä värit että henkisen\naatesisällön.\n\n2. Me mainitsemme usein kevyesti sanat marttyyri ja marttyyrien\nhistoria, lainkaan ajattelematta, että näihin käsitteisiin toisinaan\nsisältyy kokonainen valtameri tuskaa ja mittaamattomia kärsimyksiä;\ntoisaalta taasen on suurimmassa määrässä epäjohdonmukaista puhua\nsankariuskosta, kirkkaasta toivosta ja hehkuvasta rakkaudesta, jos me\nesitämme tapahtumat siinä valossa, että lukija saa sen käsityksen,\nettä tuosta selviytyy hyvin omistamalla kohtuullisen määrän sitkeyttä\nja lujuutta.\n\n3. Kaunokirjallinen maailma lukee haltioituneella ihastuksella\nDanten Jumalaista Näytelmää, sen näkyjä paratiisista ja sen\njärkyttäviä kuvauksia kiirastulesta ja helvetistä, jotka kuvaukset\nkuitenkin ovat mielikuvituksen luomia. Marttyyrien historiassa me\nolemme tekemisissä tosiasioiden kanssa, joiden totuudellisuuden ja\nluotettavuuden monet aikakauden suurimmat ja jaloimmat henget ovat\nvahvistaneet sydänverellään aseettoman sankariuden kunniakkaalla\ntaistelutantereella. Eikö näin ollen Karitsan seuraajalla ole paljon\nsuurempi syy lukea kuvauksia marttyyrien historian paratiisista\n(Perpetuan ja Felicitaksen passio) ja sen kiirastulesta ja helvetistä\n(Lyonin ja Egyptin marttyyrit)? Miksi historiankirjoitukselta\ntahdotaan kieltää se realismi, joka niin kernaasti suodaan\nkaunokirjallisuudelle?\n\n[8] Tähän nähden huomauttaa Achelis, marttyyrien luvusta puhuessaan,\nseuraavaa: \"Kristittyjen joukkomurhia on silloin, mikäli tiedämme,\ntapahtunut ainoastaan Egyptissä. Eusebios kertoo kirkkohistoriassaan\n8, 9, 3 ss. Thebaisin marttyyrioista, joiden silminnäkijänä hän on\nollut, että siellä usein surmattiin 30, 60 ja jopa 100 kristittyä\nyhtenä päivänä. Miekat tällöin tylsyivät ja särkyivät, pyövelien\ntäytyi vaihtaa vuoroa. Tätä asiaintilaa kesti muka vuosikausia.\nJos tämä tiedonanto otetaan sananmukaisesti, niin joudutaan hyvin\nsuureen marttyyrien lukuun. Kun tämä koskee Egyptiä, niin tämä kuvaus\nei ole siinä määrin uskomaton, kuin useimmiten on luultu. Sillä\negyptiläisten itsepäisyys oli tunnettu. Ammianus Marcellinus 22, 16\nkertoo, että Egyptin maalaisväestön keskuudessa ei käynyt täydestä\nmiehestä kukaan, joka maksoi veronsa ilman, että häntä pakotettiin\nsiihen ruoskimalla. Kenen ruskea ruumis ei ollut täynnä naarmuja,\nse sai hävetä. Kerrotaan, ettei ollut mitään kidutuskeinoa, jonka\navulla olisi saatu egyptiläinen taskuvaras edes ilmaisemaan nimensä.\nDiocletianus lienee, huomioonottaen kansallisluonteen, jo alunperin\nesiintynyt Egyptissä jyrkemmin kuin muualla.\" Viitaten siihen, että\nPalestiinan 53 marttyyristä 14 oli egyptiläistä, Achelis on sitä\nmieltä, että vainon kulku Egyptissä oli verisempi kuin muualla.\n\n[9] \"Katakombeihin laskeudutaan aukoista, jotka ovat usein\nmelkein kuin ketunpesän sisäänkäytävät ja niin pitkän ruohon tai\ntuuheiden puiden varjossa, että niitä tuskin huomaakaan. Toisinaan\non niiden aukko jossakin vanhassa kirkossa. Kaidat ja kuluneet\nkivirappuset vievät syvälle maan sisään. Katakombit ovat hakatut\nlöyhään, _tuffi_-nimiseen vuorilajiin, jota tavataan runsaasti\nRooman läheisyydessä. Se on harmaata, jyväistä ainetta ja niin\npehmeää, että sitä voi leikata veitsellä. Täällä maan alla näemme\nkokonaisia kaupunkeja, joissa siellä täällä tavattavat laajemmat\nkammiot eli salit ovat toreina ja laajalle haarautuvat käytävät\nmuodostavat mitä sokkeloisimman katuverkon. Pääkäytävätkin ovat hyvin\nkapeita, leveydeltään ainoastaan 1-2 metriä, muut vielä kapeampia,\nniin että kaksi henkeä yleensä voi kulkea rinnakkain. Korkeus on\ntavallisesti liki kolme metriä ja katto holvattu. Seinäin kivi on\njoskus rappauksella peitetty. Käytäväin risteyksissä on syvennyksiä,\njoissa paloi lamppuja. Haudat ovat sijoitetut molempiin seiniin\nsyvennyksinä, joita ikäänkuin hyllyinä on monta riviä päällekkäin.\nNiitä hakattaessa ilmeisesti koetettiin saada tila niin tarkoin\nkäytetyksi kuin mahdollista. On laskettu, että kahden metrin\npituudella keskimäärin on kymmenen hautaa, viisi kummallakin puolella\nkäytävää. Kaikkiaan otaksutaan Rooman katakombeihin haudatun 4-6\nmiljoonaa ruumista. Määrä kuuluu melkein uskomattoman suurelta,\nmutta kun tiedetään, että ainakin kolmesataa vuotta tai kymmenen\nmiespolven ajan koko Rooman kristitty väestö haudattiin katakombeihin\nja että tämä väestö oli melkoisen suuri, niin on se kumminkin\nymmärrettävissä.\"\n\nPiispa Gummerus, jonka kuvausta katakombeista tässä seuraamme,\nmainitsee kirkkohistoriassaan, että Rooman seurakuntaan kuului\nDeciuksen vainon aikana n. 50.000 jäsentä eli siis n. 1/20 osa\nkaupungin koko asukasluvusta. -- Kuten tästä näkyy, oli mainittu\nseurakunta jo ulkonaisesti sangen huomattava yhteisö, ja minkälaiset\nmahtavat Hengen voimat tällaiseen puhtaasti uskonnollisiin\nperiaatteisiin nojautuvaan seurakuntaan keskittyivät, sitä nykyajan\nkristitty tuskin voi kuvitella.\n\n\"Hauta-aukot peitettiin ilmaapitävästi marmorisella levyllä\ntai tiilillä. Reunat siveltiin tarkoin sementillä, mikä olikin\nvälttämätöntä, jos mieli ilman käytävissä pysyä siedettävänä.\nLevylle piirrettiin vainajan nimi ja joku muistosana, usein myös\njoku vertauksellinen kuva, joka ilmaisee kristillistä uskoa ja\ntoivoa. Haudoista kaikkein selvimmin tuli ilmi se ero kristittyjen ja\npakanain välillä, etteivät kristityt kuolemassakaan olleet 'niinkuin\nne, joilla ei ole toivoa'. Useimmat hautoja sulkevista levyistä ovat\nnyt kadonneet, ja monen haudan sisällys on poissa. Toisissa ovat\nsensijaan vainajain maalliset jäännökset vielä koskemattomina. Jos\nluihin kajotaan, niin ne tavallisesti murenevat kokoon valkeaksi\ntuhaksi, joka haudan pohjalle laskeutuen vielä säilyttää luurangon\nhaamun. Joskus ovat kuitenkin luut säilyttäneet alkuperäisen\nlujuutensa, joka seikka riippunee toisinaan luiden omasta laadusta,\ntoisinaan taas haudan asemasta esim. semmoisissa haudoissa, jotka\novat hieman kosteita ja joihin vettä on tunkeutunut, ovat luut\ntoisinaan kivettyneetkin.\n\n\"Kammiot eli salit ovat tavallisesti syntyneet siten, että käytävää\non kummaltakin puolelta laajennettu. Ne ovat neliön tai suorakaiteen\nmuotoisia, joskus kahdeksankulmaisia tai pyöreitä. Niitä käytettiin\nhautakappeleina ja niissä vietettiin myöskin ehtoollista marttyyrien\nkuoleman vuosipäivinä, joita kristityt kauniisti nimittivät\n'syntymäpäiviksi', koska marttyyrit silloin olivat syntyneet\niankaikkiseen elämään. Tavallisen jumalanpalveluksen pitämiseen\nsitävastoin olivat kammiot liian pieniä -- suurimpaankaan kammioon\nei mahdu kuin 60 henkeä -- ja ainoastaan ankarien vainojen aikana\nniitä on täytynyt jumalanpalveluksiinkin käyttää. Seinät ja katot\nkammioissa ovat usein peitetyt maalauksilla, jotka osoittavat, että\nensimmäiset kristityt eivät suinkaan olleet taiteen vihollisia,\nvaikka he kirkoissaan eivät tahtoneet tietää kuvista, peläten niiden\nhoukuttelevan kunnioitukseen.\n\n\"Katakombeja on toisinaan monessa kerroksessa päällekkäin, aina\nviiteen asti. Kun ylempi kerros oli tullut täyteen, alettiin hakata\nuutta sen alle, jättämällä väliin tarpeellisen paksu vuorikerros. Se\nsyvä hiljaisuus ja täydellinen synkeä pimeys, joka vallitsee näissä\nalimpana sijaitsevissa osastoissa, synnyttää kävijässä tuskallisen\ntunteen, jopa kauhunkin. Täällä vallitsee kuolema ehdottomasti. Ei\nedes sisilisko tai lepakko ole voinut etsiä itsellensä tietä näihin\npimeyden tyyssijoihin. Siellä ei tavata muuta kuin luurankoja,\ntuhkaa ja tomua. Ilma on epäterveellinen ja vaikea hengittää, ja\nvesipisaroita tihkuu käytäväin seiniltä. Harvoin tänne syvyyteen\nkukaan tunkeutuukaan.\n\n\"Lähinnä maanpintaa sijaitseva kerros sitävastoin on -- jos sitä\nsanaa voi käyttää -- kodikkaampi. Niiden kammioiden katoissa on\ntoisinaan aukkoja, jotka vievät ulkoilmaan tuoden sekä raitista ilmaa\nettä -- joskin niukanlaisesti -- valoa. Monet kammioista sisältävät\ntunnetuiden henkilöiden hautoja; huomattavin kaikista on n.s.\npaavikrypta Kallistuksen katakombeissa Roomassa, johon on haudattu\nkuusi Rooman piispaa kolmannelta vuosisadalta.\"\n\n[10] Kirkkoisä Tertullianus, joka on kirjoittanut tämän\nkehoituskirjeen marttyyreille, on syntynyt todennäköisesti\nKarthagossa noin v. 160 pakanallisen sadanpäällikön poikana. Hän\nharjoitti nuoruudessaan lainopillisia, filosofisia ja kirjallisia\nopinnoita, viettäen iloista ja kevytmielistä elämää, antautui\nasianajajaksi ja kääntyi n. kolmikymmenvuotiaana kristinuskoon,\njolloin jyrkästi ja ratkaisevasti jätti entisen elämänsä ja\nmuuttui synkäksi askeetiksi, intohimoiseksi sekä uskossa että\nkieltäytymisessä. Hän oli presbyteri Karthagon seurakunnassa, toimien\napologeettisena ja kirkollisena kirjailijana ja liittyi myöhemmin\nmontanisteihin. -- Hänen lausumakseen mainitaan tunnettua lausetta:\nCredo, quia absurdum (uskon sentähden, että se on järjetöntä). Ja\nhänen kirjoissaan tavataan seuraava hänen luonnettaan ja vakaumustaan\nkuvaava lause: \"Jumalan Poika on kuollut; se on kerrassaan\nuskottavaa, koska se on luonnotonta. Hänet haudattiin, ja Hän nousi\nylös; se on varmaa, koska se on mahdotonta.\"\n\n\n\n"]