[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$f69ZVmW7ji0JV9C3jm-gHKDKGmHS9NHQ-5WA_KT6JDNE":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":14,"language":15,"yearPublished":16,"yearPublishedTranslation":11,"wordCount":17,"charCount":18,"usRestricted":19,"gutenbergId":20,"gutenbergSubjects":21,"gutenbergCategories":24,"gutenbergSummary":26,"gutenbergTranslators":27,"gutenbergDownloadCount":28,"aiDescription":29,"preamble":30,"content":31},1060,"Lähimmäisiäni","Wilkuna, Kyösti",1879,1922,"1060-wilkuna-kyosti-lahimmaisiani","1060__Wilkuna_Kyösti__Lähimmäisiäni",null,"novelli",[],[],"fi",1919,37882,242312,false,49655,[22,23],"Finnish fiction -- 20th century","Short stories, Finnish",[25],"Short Stories","\"Lähimmäisiäni\" by Kyösti Wilkuna is a collection of short stories written in the early 20th century. The book captures various aspects of Finnish life and characters, exploring themes of work, relationships, and individuality. Each story touches on the lives of different protagonists, such as laborers and simple villagers, presenting their struggles, aspirations, and connections with one another.  The opening of the collection introduces characters Simola and Saikku, who are stone masons working together on a construction site. Their relationship is depicted through minimal dialogue, highlighting a silent camaraderie built over years of collaboration. As they labor, the reader learns about their contrasting personal lives, economic statuses, and their shared rituals, especially as they prepare for their monthly tradition of drinking together after payday. This sets the stage for deeper reflections on their lives and the nature of their friendships within the context of hard labor and the socio-economic environment they inhabit. (This is an automatically generated summary.)",[],284,"Wilkunan novellikokoelma sisältää ihmisläheisiä kuvauksia erilaisista kansantyypeistä ja heidän kohtaloistaan. Tarinat esittelevät muun muassa kivimiehiä, ammattilaisia ja kylän persoonia, painottuen arkiseen työntekoon ja ihmisluonteiden eroihin. Kokoelma luotaa suomalaista mielenmaisemaa ja yhteiskunnallisia ilmiöitä tarkkanäköisen havainnoinnin kautta.","Kyösti Wilkunan 'Lähimmäisiäni' on Projekti Lönnrotin julkaisu n:o 1060.\nE-kirja on public domainissa sekä EU:ssa että sen ulkopuolella, joten\nemme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen suhteen.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Tapio Riikonen ja Projekti Lönnrot.","LÄHIMMÄISIÄNI\n\nKirj.\n\nKyösti Wilkuna\n\n\n\nOtava, Helsinki, 1919.\n\n\n\n\n\n\nSISÄLLYS:\n\n Työtoverit\n Viimeinen mohikaani\n Oikea ammattimies\n Ikuinen jöröttäjä\n Loukattu aviomies\n Matkakumppani\n Suutarin Leena\n \"Mulla piisaa\"\n Veljekset\n Miekannielijä\n Matti Rentonen\n Punakaartin päällikkö\n Totinen israeliitta\n Väkevä mies\n Joonas Paski ja hänen osuutensa Venäjän vallankumouksessa\n Suntio Aaholma järkyttää auringon arvovaltaa\n Vapauttava vertaus\n Emännöitsijä\n Tuulenperän ammattikuntalaisia\n Suursiivous\n Metsätalossa\n\n\n\n\nTYÖTOVERIT\n\n\n-- Kilk, kalk! Kilk, kalk!\n\nTasaisesti ja hellittämättä kaikui tuo ääni louhuiselta rinteeltä.\nTäsmälleen kello seitsemän aamulla se alkoi ja kesti kello kuuteen\nillalla, tauoten vain puolenpäivän aikaan yhdeksi tunniksi.\n\nKivimiehet Simola ja Saikku siellä työskentelivät, toinen pidellen\nporaa, toinen lekaa hoitaen. Kevätvarhaisesta he kalkuttivat aina näin\nsyksymyöhään, jolloin puut alkoivat kellastua ja pieni, puolittain\nhuvila-asutuksen muodostama kylä sai yhä autiomman tunnun.\n\nHe olivat jo vuosikymmenen työskennelleet kumppanuksina, ensinnä\nvaltion töissä, sittemmin omaan laskuunsa. Kylässä ja pitkin sen halki\nkulkevan radan vartta rakennettiin yhtä mittaa niin, että kivityötä\nriitti enemmän kuin tehdä ehti.\n\nOikeastaan he eivät olleet ihan tasa-arvoiset työkumppanukset, sillä\nSimola oli työnantaja ja Saikku päiväpalkkalainen. Simola teki\nrakentajain kanssa työsopimukset ja maksoi sitten kahdesti kuussa\nSaikulle sovitun päiväpalkan.\n\nPaljon heissä oli toisiaan muistuttavaa. Molemmat olivat ensinnäkin\npieniä, alle keskikoon. Ja tummapintaisia he molemmat niinikään olivat,\nkummallakin miltei pikimusta tukka ja mustat kulmakarvat. Saikulla oli\nlisäksi silmätkin mustat, mutta Simolalla ne olivat siniset. Tämän\nviimemainitun eroavaisuuden lisäksi oli Simola hiukan täyteläisempi ja\nhartiakkaampi kuin Saikku, joka oli laiha ja suonikas.\n\nJuroja, harvasanaisia ja sitkeitä mällinpurijoita he olivat kumpikin,\nuutteroita ja vääjäämättömiä työssä.\n\nMolemmat olivat perheellisiä miehiä, mutta Simolan avioliitto oli\nlapseton, jota vastoin Saikulla oli puolikymmentä perillistä. Tästä se\nluonnollisesti johtui Simolan taloudellinen etevämmyys, niin että hän\ntoveriinsa nähden kykeni esiintymään työnantajana. Hänellä oli siisti\npunaiseksi maalattu tupa radan kupeessa hiukan tuonnempana kylästä ja\npankkiin vei hän aina tavan takaa joukon säästösatasia. Saikku oli\nvähintään yhtä säästäväinen, mutta kassaa hänelle ei kertynyt, kun oli\nsiksi monta suuta syömässä ja asuakin täytyi vieraan katon alla. Mutta\ntästä taloudellisesta eriarvoisuudesta huolimatta olivat he lujasti\ntoisiinsa kiintyneet. Sanoin eivät he sitä koskaan toisilleen\nosottaneet ja yleensäkin puhuivat he työmaalla mahdollisimman vähän.\nSaattoipa väliin mennä kokonaisia päiviäkin, etteivät he sanaa\ntoisilleen vaihettaneet. Kun Simola vähää ennen seitsemää kiipesi\nlouhikon rinnettä ylös työmaalle, tapasi hän aina Saikun juuri paikalle\nsaapuneena sekä ripustamassa eväsreppuaan ja takkiaan katajanoksaan.\nHyvää huomenta ei toivotettu kummaltakaan puolen, ei edes puolinainen\nmurahdus tai päännyökkäys tullut kysymykseen. Simola ripusti vain oman\nreppunsa ja takkinsa toiseen oksaan, otti puserontaskustaan vanhoista\nkellonkuorista muodostetun rasian, josta haukkasi siistin palan\npikanellia, sijoitti sen mukavimmilleen toiseen poskeensa ja tarttui\nlekaan. Sillaikaa oli Saikku jo asettanut poran valmiiksi ja niin\nalkoi, samalla kuin seitsemän juna saapui läheiselle pysäkille,\nrinteeltä kajahdella tuttu: -- kilk, kalk! kilk, kalk!\n\nJoitakin murahduksia tai joo- ja ei-sanoja enempää ei tavallisesti\npäivän mittaan vaihdettu, Simola vain silloin tällöin työn käydessä\nsylkeä tirskautti sivulleen, mihin Saikku säännöllisesti vastasi siten,\nettä hänen sylkensä tirskahti ristikkäin Simolan syljen kanssa. Ja\njuuri kun kello osotti kuuden aikaa illalla, laski Simola lekan maahan,\nsilmäsi vaistomaisesti kelloaan ja murahti: -- eikö piisanne jo tälle\npäivälle, minkä jälkeen kumpikin puki takin päälleen, otti reppunsa ja\nlähti enempää puhumatta omalle suunnalleen. Mutta toistensa seuraa he\nkaikesta huolimatta kaipasivat. Kun Simola esimerkiksi kerran kiveä\nräjäytettäessä loukkasi itsensä ja oli pakotettu parisen viikkoa\nmakailemaan kotona, kävi Saikku joka iltapäivä hänen luonaan. Saattoi\nkyllä tapahtua, etteivät he kaikiste noiden käyntienkään aikana\npuhuneet toisilleen mitään. Saikku istui vain tuolilla, poltteli\npiippuaan ja vaihtoi jonkun sanan Simolan eukon kanssa, minkä jälkeen\nhän kopisti tuhkan piipunpesästä ja lähti kotiin, luomatta edes\nsilmäystäkään työtoveriinsa.\n\nSen kaksiviikkoiskauden lopulla, jonka kuluttua Simola säännöllisesti\nsuoritti palkan Saikulle, kävi heidän keskinäinen kanssakäymisensä\nentistäänkin jurommakgi. Alituinen, aamusta iltaan kestävä yhdessäolo\noli alkanut tympäistä ja kerännyt kummankin sydänlokeroihin\nepämääräistä närää toista kohtaan. Happamin ilmein muljauttelivat he\nsilmiään ja äkäisesti tirskahtelivat sylyt ristikkäin, kun he mällejään\nkäännellen hoitivat porausvehkeitään.\n\nMutta tänään, jolloin oli kulumassa viimeisen edellinen päivä tuosta\nkaksiviikkoiskaudesta, sukeusi heidän välilleen tavallista\nmonisanaisempi vuoropuhelu. Simola hoiti tällä kertaa poraa ja kun\nreikä oli valmis, laski hän työaseen kädestään, silmäsi kelloa ja\nvirkkoi kuin itsekseen:\n\n-- ... hyvin vielä pysäkille.\n\nTämän lauseen päälle, jonka alun hän oli purrut kuulumattomiin, katsoa\nmuljautti hän toveriinsa.\n\n-- ... tiedä, lähtisikö häntä -- murahti Saikku.\n\n-- ... jos tahdot! -- murahti vuorostaan Simola.\n\n-- Kaksiko litraa sitä? -- hymisi Saikku itsekseen, lähestyen takkiaan.\n\n-- ... häntä vähemmästäkään, -- vastasi Simola.\n\n-- Venniaa niinkuin ennenkin, -- arveli Saikku ja lähti painumaan\npysäkkiä kohti.\n\nSimola puolestaan ei virkkanut mitään, vaan kokosi kapineensa ja lähti\nastelemaan kotiaan kohti.\n\nTänään he siis olivat lopettaneet työnsä neljännestä vaille viisi.\nMutta niin he olivat tehneet joka kerta ennenkin kuun viimeisen\npalkanmaksupäivän aattona. Silloin lähti heistä aina toinen viiden\naikaan ohikulkevalla paikallisjunalla pistäytymään kaupungissa, josta\nhän toi kahden litran viinapullon. Sen kuljetti hän sitten seuraavana\npäivänä työpaikalle, missä he työn päätettyään ja tilin tehtyään\ntyhjensivät sen yhteisesti. Täten he olivat vuodesta vuoteen kerran\nkuukaudessa ottaneet perusteellisen humalan, saaden samalla tilaisuuden\ntyhjentää ja liestyttää sitä närää, mitä kuluneen kuukauden aikana oli\nsydämen pohjalle kasaantunut. Kohmelon sairastettuaan ryhtyivät he\nsitten uusina miehinä työtänsä jatkamaan.\n\nEdellisellä kertaa oli Simola tehnyt kaupunkiretken. Siksi oli sinne\nnyt Saikun asia mennä ja sen vuoksi oli Simola kelloansa silmäten\nhuomauttanut, että vielä hyvin ehtii pysäkille siksi kuin juna tulee.\nSiihen oli Saikku ollut hiukan empivinään, että eipä tiedä muka,\nviitsisikö häneen lähteä, mihin Simola oli murahtanut, että menepä jos\ntahdot, hyvin tietäen, ettei Saikku missään tapauksessa olisi\nmenemättä, yhtä vähän kuin hänkään omalla vuorollaan niin tekisi.\nSaikku piti enemmän fenniaviinasta, jota hän lähtiessään mainitsi\ntuovansa, mutta Simola vuorollaan toi aina savonviinaa.\n\nAamulla he olivat tavalliseen aikaan työmaalla. Juuri kun Saikku oli\nehtinyt kiivetä ylös rinteelle ja ripusti eväsreppuaan oksalle, kohosi\nSimolakin, omalta suunnaltaan tullen, työpaikalle. Sitten alkoi\nherkeämätön kalkutus, joka keskeytyi ainoastaan päivällistunniksi.\nEväänsä söivät he parin sylen päässä toisistaan sekä syrjittäin\ntoisiinsa istuen. Aterioituaan istuivat he puolisen tuntia äänettöminä,\nSaikku poltellen piippuaan ja Simola, joka ei tupakoinut, käännellen\nhitaasti mälliään ja katsellen alas kylään.\n\n-- Kilk, kalk, -- alkoi taas tasan kello yksi ja kun viiden juna\ntuuheine savuhäntineen ilmestyi näkyviin, pani Simola poravasaran\nsyrjään ja murahti:\n\n-- Saa olla.\n\nSamalla sylkäsi hän loppuun pureskellun mällin jäännökset suustaan ja\nveti housuntaskustaan avaran messinkileukaisen rahakukkaron. Hitaasti\nja tuumaillen veti hän sieltä huolellisesti kokoon taitetun setelin\ntoisensa jälkeen, levitti ne auki ja asetteli päällekkäin kämmenelleen.\n\n-- ... kai se pitäisi olla, -- sanoi hän, ojentaen setelitukun\nSaikulle.\n\nTämä laski setelit yhtä perusteellisesti ja ilmoittaen hyväksymisensä\nsanoilla: -- näkyy olevan, kääri ne kokoon ja työnsi omaan kukkaroonsa,\njonka lukko kiinni painuessaan napsahti niin äkäisesti kuin ei aikoisi\nkoskaan enää aueta.\n\nNyt seisoivat he hetkisen ikäänkuin neuvottomina ja epäselvillä siitä,\nmihin tämän jälkeen olisi ryhdyttävä. Lopuksi Simola rykäsi karmeasti\nja läheni päättävästi katajapensasta, jonka juurelta hän veti esiin\nfenniaviinapullon.\n\n-- He! -- sanoi hän, ojentaen pullon Saikulle, kun ensin oli itse\ntehnyt perusteellisen keikauksen.\n\nSaikku noudatti esimerkkiä ja laski sitten maahan pullon, jonka kahden\npuolen nyt kumpikin istuutui. Saikku alkoi ladata piippuaan ja Simola\nnäpisti kellonkuorirasiastaan uuden pikanellimällin. Kummankin silmissä\noli hymyilevä ilme.\n\nMitään puhumatta suorittivat he uuden keikauksen. Hymy silmänurkissa\nlisääntyi, edessä oleva laakso syysväreineen rupesi kuin elämään,\nvärähtämättömät metsät kullanhohtoisine lehtipuineen ja lienteä syksyn\ntaivas tuntuivat huokuvan pelkkää rauhaa ja sopusointua. Kielenkantimet\npyrkivät väkisinkin irtaantumaan. Saikku alotti ensimäisenä\nkeskustelun.\n\n-- Ameriikaan minä olen tässä tuuminut lähteä, -- lausui hän\nyksikantaan.\n\nSe ei ollut mikään yllätysuutinen Simolalle, sillä Ameriikaan\nlähtöä oli Saikku usein ennenkin aprikoinut näissä heidän\nlitviikiryypiskelyissään.\n\n-- Mitä parempi sinulla siellä on? -- tokasi Simola ja otti jälleen\npullon käsille.\n\n-- Onhan siellä toisellaiset palkat kuin täällä.\n\nRauhan hymy katosi Simolan silmistä, sillä tämä koski häntä\npalkanmaksajana.\n\n-- Jos lie paremmat, mutta paremmat siellä on menotkin, -- sanoi hän ja\nSylkäistä tirskautti äkäisesti.\n\n-- Moni siellä sentään saa kassaakin tehdyksi.\n\n-- Saahan sitä täälläkin, kun säästää.\n\n-- Säästää! Mitä sitä tyhjästä säästää?\n\n-- Tyhjästä! Lempo soi, väitätkö sinä, että minä olen sinulla tyhjän\nedestä työtä teettänyt? -- ja tulistuneena nousi Simola seisoalleen.\n\nSaikku nousi myöskin seisomaan, katsoi kyräten Simolaa ja jurnutti:\n\n-- Eipä noita kannata sinunkaan palkkojasi liioin kehua.\n\n-- Menepäs ja ota muualta paremmat palkat!\n\nSaikku mietti hetkisen vastausta, mutta kun hän ei keksinyt mitään\noikein mojovaa, alkoi hän silmäillä Simolaa päästä jalkoihin,\nruiskautti sitten pitkän sylen ja sanoi halveksivasti yhden ainoan\nsanan:\n\n-- Syöttiläs!\n\n-- Saakeli, mikä sinä, mies, oikein luulet olevasi! -- kivahti Simola\nja tarrasi Saikkua rinnuksista.\n\nSyntyi vimmattu nujakka. Kumpikin punotti ja ähkyi ankarasti, ja yhteen\npurtujen hammasten välistä kirahteli vain epäselviä ja katkonaisia\nlauseita. Tiimellys muodostui tasaväkiseksi, sillä minkä Simola oli\nvoimiltaan vahvempi, sen oli Saikku vikkelämpi ja sisukkaampi.\n\nYhtäkkiä lensi jalkoihin osonut pullo nurin ja alkoi äänekkäästi\nvaluttaa sisällystään maahan. Silmänräpäyksessä hellittivät miehet\notteensa, Simola tempasi pullon maasta ja kohotti huulilleen.\n\n-- Älä kaikkia! -- karjasi Saikku ja tempasi häneltä pullon.\n\nTuskin oli hän saanut siitä hyvän kulauksen sekä asettanut pullon\nmaahan, kun Simola oli jälleen hänen kimpussaan, uhaten opettaa\nSaikulle olemaan määräilemättä hänen ryyppyjensä suuruutta.\n\n-- Ei tuollainen kitupiikki ikinä kykene minua kuranssaamaan! -- karjui\nSaikku ja iski vihan väellä vastaan.\n\nMolemminpuolinen uupumus erotti heidät tällä kertaa ja huohottaen\npainuivat he maahan istumaan. Ääneti ottivat he pitkiä siemauksia\npullosta, joka osotti jo tyhjentymisen oireita. Simola nipisti uuden\nmällin ja sitä poskeen sijoitellessaan saivat hänen silmänsä jälleen\nlauhkean ja sovinnollisen ilmeen. Mutta onnettomuudeksi järäytti\nSaikku, jonka äkä ei ollut vielä hellittänyt:\n\n-- Aiotko mennä johonkin heinälatoon yöksi vai otatko suosiolla\nakaltasi tukkapöllyn?\n\nSe oli piikki sen johdosta, että Simola kerran litviikijuomingin\njälkeen ei ollut uskaltanut mennä kotiinsa, vaan viettänyt yönsä\nulkona.\n\n-- Kuule mies, -- sanoi Simola, joka nyt tekeytyi aivan rauhalliseksi,\nmutta sai ääneensä sitä enemmän myrkkyä, -- kuule, kyllä minä akkani\nselän takana yötä vietän, mutta mitenkähän sinun kotona käynee? Taidat\nlentää taas kuin äyskäri porraspäähän!\n\n-- Äyskäri! -- ja siinä tuokiossa oli Saikku jaloillaan.\n\n-- Sanoitko sinä, että äyskäri?\n\n-- Niin että muiden oli täytynyt onkia sinut ylös sieltä porraspäästä\nja kuljettaa katon alle.\n\nJa Simola nauroi myrkyllisesti. Mutta samassa lyödä läiskäytti Saikku\nhäneltä lakin päästä ja silloin oli Simolakin kuin raketti jalkeillaan.\n\n-- Vai lyömään sinä, mokomakin mettiäinen!\n\n-- Ei tässä parempiakaan syöttiläitä vääjätä!\n\nTällä kertaa meni jalkoihin joutunut pullo sirpaleiksi, mutta se ei\nsaanut miehiä toisistaan erkanemaan. Kivensirpaleet kalskuivat ja\npensaat huojuivat ja ryskivät, kun he toisiaan rinnuksista kiskoen tai\nnyrkeillä mäikyttäen kierivät ympäri työtanhuttaan. Simola kävi tällä\nkertaa kimppuun sellaisella raivolla, että Saikun oli pakko hiljalleen\nperäytyä. Lopulta tempautui hän kokonaan irti Simolasta ja painui\nkatajapensasten keskelle.\n\n-- En päivääkään minä enää viivy tuollaisen nylkyrin palkoissa! --\nhuusi hän pensasten takaa.\n\n-- Ei kaivatakaan, mene vain sen tiesi Ameriikaan! Tuommoinen mies,\njoka tuskin lekaa saa maasta nousemaan!\n\nSaikku karjui vielä joukon sapekkaita sanoja, samalla kun hän\netenemistään eteni kotinsa suunnalle.\n\nSimola kaahaili lakkiaan, mutta kun ei löytänyt sitä kyllin nopeasti,\ntempasi hän eväslaukun kainaloonsa ja lähti avopäin, tylsästi eteensä\ntuijottaen ja pahoin viittätoista heittäen astelemaan omalle\nsuunnalleen.\n\n       *       *       *       *       *\n\nPuhkuen pysähtyi seitsemän juna seuraavana aamuna pysäkille, kun\nSimola, kasvot hieman turvonneina, kiipesi työpaikalle. Saikkua ei\nnäkynyt eväsreppuaan oksaan ripustamassa, mutta juuri kun Simola ehti\nperille, ilmestyi hän omalta suunnaltaan tullen paikalle. Täten\njoutuivat he yhtaikaa riisumaan reppunsa ja takkinsa.\n\nKun se oli tehty, otti Simola esiin kellonkuorirasiansa ja haukkasi\nhyvänmoisen palan pikanellia.\n\n-- He! -- murahti hän ja ojensi, syrjittäin seisoen, rasian Saikulle,\njoka veti esiin pikanellirullan pään ja nipisti siitä suuhunsa peukalon\npituisen pätkän.\n\nKun rasia oli kadonnut takaisin Simolan puserontaskuun ja mällit saatu\nmukavaan asentoon, istahti Saikku paaden kulmalle ja asetti poran\npaikalleen. Simola tarttui lekaan ja seuraavassa hetkessä alkoi\nsyksyaamuun kaikua vanha tuttu:\n\n-- Kilk, kalk! Kilk, kalk!\n\n\n\n\nVIIMEINEN MOHIKAANI\n\n\nVinnurvan Mikko-vaari! Jos sinut unhottaisin, sinä perustuslaillisuuden\nviimeinen mohikaani ja metsien Methusalem, niin... kuivukoon kieleni\nkitalakeen!\n\nMaaseudun syrjäsopukoissa ne säilyvät vanhat puoluemuodostumat eheinä\nja järkkymättöminä vielä kauan sen jälkeen kuin Helsingissä ja muualla\nrintamailla on lähdetty uusia uria kokeilemaan. Liittoutumisesta ja\nmuista sellaisista huolimatta tapasi vielä Venäjän vallankumouksen\npäivinä syrjäsopukoissa suomettarelaisia ja perustuslaillisia, jotka\nBobrikoffin vuosina kohotetut taisteluviirit pystyssä seisoivat\ntoisiaan vastassa kyräten ja epäluuloisina. Sen jälkeen on kuitenkin\ntapahtunut niin monenlaisia mullistuksia, että itsepintaisimmatkin\nsuomettarelaiset ja perustuslailliset ovat hävinneet, joko sulautumalla\ntoisiinsa tai asettumalla muun nimisiin leireihin. Niin että Vinnurvan\nMikko-vaari on luullakseni nykyään ainoa koko maassa, joka järkkymättä\nvielä tänäkin päivänä seisoo sillä kannalla, minkä hän menneinä\nlaillisuustaistelun päivinä, ensi kerran valtiollisen elämän piiriin\nosuessaan, on itselleen omaksunut. Ja samalla kannalla on -- sitä ei\nsovi unhottaa -- myöskin hänen Miina-muorinsa.\n\nOikeastaan on Mikko aivan sattumalta tullut vedetyksi valtiollisen\npuoluetaistelun piiriin. Mitäpä hän olisi niistä välittänyt tai\ntiennytkään, sellainen vähäkuuloinen, jyrkeä äijänköriläs, joka ikänsä\nkaiken on kahden Miinansa kanssa elellyt kaukana saloilla, missä hän on\nkehittynyt vallan omaan suuntaansa eikä ole koskaan sanomalehtiä edes\nkäteensä ottanut, ellei hän silloin vaalilakia saarnattaessa ja\npuoluetaistelun korkeimmillaan kuohuessa olisi kontinkaupalla\nliikkuessaan osunut taloon, jossa muuan perustuslaillisten agitaattori\njuuri piti kokousta. Nähdessään herrasmiehen puhumassa sekä joukon\navopäisiä kuulijoita, oli Mikko luullut täällä sanaa viljeltävän,\nottanut itsekin lakin päästään ja etupenkille raivautuen kuunnellut\nhievahtamatta ja käsi korvan takana. Erikoisesti oli häneen tehonnut\nlause: \"laissa maan turva\". Hyväksyvästi oli hän silloin murahtanut ja\nnyökäyttänyt päätään ja sillä oli hänen puoluekantansa ollut ikiajoiksi\nmäärätty.\n\nJa kun agitaattori oli selittänyt kaikkien velvollisuuden olevan käydä\nvaaleissa, oli Mikko laskenut asian tunnontarkasti sydämelleen.\nSamalla jäyhällä velvollisuudentunnolla, millä hän vuodesta vuoteen\non käynyt henkirahanmaksussa ja niittyleivän otossa, tahtoo sanoa\nherranehtoollisella vähän ennen niittyaikaa, kävi hän siitä lähtien\nkaikissa vaaleissa ja veti, tulusrautaansa viivottimena käyttäen,\ntäsmällisen ja syvästi harkitun viivan siihen listaan, jossa\nvaalineuvoja oli osottanut hänelle nimen Ståhlberg.\n\nEräänlaisena Taula-Mattina elelee Mikko muorinsa kera kaukana ihmisten\nilmoilta, valmistellen kontteja, rasioita, luokkia ja länkipuita, joita\nhän sitten kaupittelee ympäri pitäjää. Vanha ja naavainen hän on --\nkuka tienneekään hänen ikänsä. Ryhmyinen, itsekseen puheleva\näijänköriläs, jonka selässä on aina valtava nippu kontteja ja\ntuohisykkyröitä, milloin hän kesäiseen aikaan kylille ilmestyy.\n\nSellaisena ilmestyi hän näköpiiriini jo varhaisimpina poikuusvuosinani.\nOli kuin kappale ryönäisintä sydänsaloa olisi silloin lenseänä\nkesäehtoona siirtynyt pihallemme. Silmät renkaina, kunnioituksesta\nsanatonna, tuijotin tuota pihakivelle lepäämään asettunutta vaaria,\njoka hartioiltaan laski mahtavan rykelmän kontteja ja mitä\nmonimuotoisimpia tuohipalloja ja sykkyröitä ja joka täytti koko pihan\nvahvalla metsien tuoksulla. Ja kun hän hien otsaltaan kuivattuaan ja\npiippunsa hartaalla perinpohjaisuudella täytettyään kaivoi esiin\nkummallisen, rahakukkaroa muistuttavan esineen, jolla hän alkoi\npienestä piikivenmukurasta kolkutella tulenkipunoita, silloin minä en\nuskaltanut hengittääkään. Kipunoita räiskyi joka suunnalle ja yksi ja\ntoinen niistä katosi vaarin ryönäiseen partaan, jonka minä joka hetki\nodotin leimahtavan tuleen. Mutta se ei leimahtanut, kalkutus lakkasi ja\nvaari asetti piippunsa pesälle taulan kipeneen, joka tuoksui niin\nhyvälle ja josta sininen savu hienona pillikkeenä kohosi ylös. Niin,\nvarmaankin oli edessäni joku suopea metsän jumaluus.\n\nSellaisena näyttäysi minulle ensi kerran tuo tuluksia käyttävä\nVinnurvan Mikko. Miltei satavuotiaalta näytti hän jo silloin ja nyt --\nniin, yhä kantaa hän kylille samanlaisia tuohirykelmiä ja yhä\nkolkuttelee hän tuluksilla valkean piippuunsa. Silloin tällöin vuosien\nkuluessa lienen hänet tavannut, mutta viimeinen kohtauksemme, joka\nsattui toissa syksynä, silloin suurten sateitten aikana, on painunut\nmieleeni yhtä elävänä kuin ensimäinenkin tapaamisemme.\n\nNiin, se oli todellakin suurten sateitten aikaa: taivas aamusta iltaan,\nviikosta viikkoon harmaa ja tihruinen, kaikki märkää ja litkuvaa,\nvesiojat tulvillaan ja tiet -- niin tiet, mihin niitä vertaisikaan?\nJonkunlaista kylmää laavavirtaa ne muistuttivat. Kärrynpyörät upposivat\nniihin akselia myöten ja se onneton, joka joutui niitä pitkin jalan\nkulkemaan, toivoi itselleen siipiä. Luonto ja valtiollinen ilmapiiri\nkävivät aivan yhteen. Vietettiinhän kaikkialla svabodakemuja ja maata\nhallitsivat ryssän soltut kotoisten sakilaisten avustamina.\n\nKesken tätä surkeutta oli Suomen itsenäisyyskysymys entistä\navonaisempana astunut päiväjärjestykseen. Vaalit olivat ovella ja\nperustettu oli erityisiä itsenäisyyslistoja. Niiden hyväksi piti tässä\nnyt minunkin muka touhuta ja agiteerata.\n\nOlinpa siis kylää kiertämässä ja harjottamassa tuollaista rauhallista\nmiesmieheltä-agitatsiota. Kuljen oikopolkuja, tilapäisiä pitkospuita ja\naidanselkiä myöten. Mutta nyt on edessäni poikkiteloin vellimäinen\nvaltatie, tuollainen kylmä laavavirta. No, ei muuta kuin ala keinotella\nyli.\n\nOlen jo puolitiessä, kun vasemmalta kuuluva porskutus saa minut\npysähtymään toisen jalkani varaan. Totisesti, sieltä astuu, posuaa\npitkin keskitietä jalankulkija. Mikä vedenpaisumuksen takainen olio,\nmikä kaikesta piittaamaton mastodontti! Tervatut saapasvarret on\nlujasti köytetty pajuvitsalla, rinnalla riippuva parta on sateen\ntakuttama ja hartioilla on kokonainen pino kontteja ja tuohisykkyröitä,\njotka sadetuulen niitä pestessä humisevat ja lepattavat kuin laivan\npurjeet.\n\nNäin tuo tuohitavaroilla lastattu metsien mies, joka tietysti ei ole\nkukaan muu kuin Vinnurvan Mikko, purjehtii minua kohti niin, että loka\nryöppyää edessä ja takana ja molemmilla sivuilla. Ja minä saan siinä\nyhtäkkiä mielettömän päähänpiston. Että mitäpä jos agiteeraan tuon\nMikonkin, ihan tässä keskellä lokavirtaa, menemään vaaleihin ja\nvetämään viivansa johonkin itsenäisyyslistaan. En nimittäin vielä\nsilloin tiennyt, että hän on jo ammoin omaksunut itselleen\npuoluekannan, joka on yhtä hellittämätön kuin hänen tulustensa piikivi\nja että hän on uskollisesti kaikkien vaalien aikana käynyt\nkansalaisvelvollisuutensa täyttämässä.\n\n-- Häh! -- murahtaa Mikko ja nostaa toisen kätensä korvalliselleen.\n\nMälli on alkanut liikkua suussa ja hän tuijottaa minuun epäluuloisesti\ntuuheiden kulmakarvainsa suojasta. Aika köriläs, Kolistimen äijä ja\nTaula-Matti! Kun nyt uskaltaisin uudistaa kysymykseni!\n\n-- Niin että... aiotteko te mennä vaaleihin? Vetämään punaisen viivan?\n\n-- Mitä, vaaleihinko? Kyllä mä tiedän. En vielä kertaakaan ole ollut\nheistä poissa -- eikä Miinakaan.\n\n-- No tuota, onko teillä jo selvillä, mitä puoluetta äänestätte?\n\n-- Vielä häntä kysyt! Se on minulla aina selvillä. Minä äänestän\nToloperiä -- ja niin tekee Miinakin.\n\nToloperiä, hm! Maksaisiko vaivan käydä tuota körilästä taivuttamaan\nitsenäisyyslistojen puoleen? Ja uskaltaisikohan sitä? Lyödä nappaa\nvielä korvalle kuin Kolistimen äijä Jukolan Eeroa.\n\nMutta ennenkuin minä kerkeän esiin itsenäisyyslistoineni, sanoa\njyräyttää Mikko kuin perusteluksi äskeiselle:\n\n-- Minä olen sitte niin perustuslaillinen, että vaikka roviolle\nvietäisiin... ja niin on Miinakin.\n\nRyhdy nyt sitten ja käännytä tuo köriläs! Ennen työnnät Kuuhingan\nvuoren järveen tai käsin oikaset satavuotiaan koivunväärän.\n\nEikä hän enempiä sanottavia minulta odotakaan, vaan työntää uuden\ntupakkimällin poskeensa, murahtaa jotakin ja lähtee matkaansa\njatkamaan. Tuuli tarttuu uudelleen tuohirykelmään, loka lainehtii ja\npärskyy korkealle ja Mikko syleksii äkäisesti suustaan liikoja tupakin\nhiutaleita, syleksii ja murahtelee, että mikähän tiitiäinen se tuokin\nlie ollut, kun ei näyttänyt tien yli pääsevän... ja vielä sitten tulee\naikamieheltä utelemaan, että osataankos tässä muka äänestää... Pthyi!\n\n\n\n\nOIKEA AMMATTIMIES\n\n\nAina kun tulee puhe oikeasta ammattimiehestä, sellaisesta, joka on koko\nsielullaan kiintynyt omaan työalaansa, jolle ansaitseminen, palkka ja\ntyöpäivän pituus ovat sivuasioita, mutta itse työ kaikki kaikessa,\nsilloin näen ilmielävänä edessäni pienikokoisen, vilkaseleisen ja\nhinterän miehen, jonka pää seisoo itsetietoisessa asennossa pystyjen\nolkapäiden välissä.\n\nSe on ystäväni Jonne-räätäli. Harvemmin kangastuu hän mieleeni\nsellaisena kuin olen nähnyt hänet pyhäasussa sunnuntaikävelyllä,\npäässään lähes itsensä korkuinen, huolellisesti harjattu koppahattu ja\nmusta puku vailla tomunhiukkastakaan ja ilman ainuttakaan ryppyä --\nkuinka monesti hän onkaan minuakin neuvonut, miten vaatteet on\nripustettava kannatinpuuhun ja miten matkalle lähtiessä kokoon\ntaitettava. Useimmiten näen hänet hengessäni istuvan laajan työpöytänsä\nnurkalla, jota peittävät kangaskaistaleet, tilkut ja surnaalinlehdet\nmuotikuvineen. Siinä hän istuu ja käyttelee neulaa, että suihkii.\nMilloin kiepahtaa hän siitä isokokoisen singerinsä ääreen -- herra\nvarjelkoon ketään asettamasta muita ompelukoneita singerin edelle,\nsilloin on Jonne kuin tulta ja tulikiveä! -- joka päästää itsestään\nmitä iloisimman rallituksen niin pian kuin Jonnen jalka on polkimelle\nasettunut, milloin taas pyörähtää pesän eteen, josta kantaa pöydälle\nniin suuren rässiraudan, että on oikein ihme nähdä, kuinka tuo hinterä\nmies voi niin suurta rautamöhkälettä näköjään niin keveästi kiikuttaa.\n\nNäin askaroidessaan juttelee hän vilkkaasti kundiensa kanssa, joista\naina joku istuksii sivupenkillä. Suurpolitiikka on hänen erikoisalansa.\nMenneinä vuosina muodosti Chamberlainin tullipolitiikka hänen\nmieliaiheensa ja maailmansodan puhjettua alkoi Hindenburg herättää\nhänessä mitä vilkkainta mielenkiintoa. Venäläisten tappioiden\ntunnetuksi tultua rallitti hänen singerinsä aina tavallistakin\niloisemmin ja rässirauta vaelsi pesän ja pöydän väliä entistä\nkeveämmin.\n\nSuurpolitiikan lisäksi on Jonne minulle aina tavatessamme muistanut\nkertoa siitä suuresta ajasta, jolloin hän poikasena oli Helsingissä\nräätälin opissa ja jolloin Björnstjerne Björnson vieraili\npääkaupungissamme. Jonne oli tietysti ollut mukana Kämpin nurkalla\nhuutamassa eläköötä tuolle suurelle norjalaiselle.\n\nTyönsä ääressä on Jonne todellinen taiteilija. Millä antaumuksella\nvalmistikaan hän sitä kevätpalttoota, joka minulla on vieläkin jälellä,\nhänen käsialojensa viimeisenä todistajana. Hän oli kotonani sitä\ntekemässä ja varhaisimman aamu-uneni läpi kuulin jo viereisestä\nhuoneesta hänen koneensa iloisen rallituksen. Ja iltaisin istui hän\ntyönsä ääressä niin pitkälle kuin kevätvaloa hiukankaan virtasi\nikkunasta sisään, istui, ratkoi, sommitteli ja mallaili, kokonaan\ntyöhönsä unohtuneena. Säälimättä ratkoi hän vaikka joka ainoan sauman,\nellei työ häntä itseään miellyttänyt. Sillä puvun täytyi olla kuin\npäälle valettu, ei missään kohti millimetriäkään liikaa eikä mistään\nahdistava.\n\nMutta millä luomisen ilolla hän, puettuaan valmiin palttoon päälleni,\ntarkastelikaan sitä sylen päästä. Hän käänteli minua puoleen ja toiseen\nkuin lukkari numerotaulua, etääntyi aina muutaman askeleen, nyökäytteli\npäätään ja hymyili, niin että minunkin tuli hyvä olla. Ja kun minä\nhänen kotiin lähtiessään lyöttäysin samaan matkaan kylällä käydäkseni,\nkulki hän koko matkan puolikymmentä askelta takanani, jolloin minä\nkaiken aikaa tunsin hänen katseensa hyväilevän selkääni, olkapäitäni ja\nmolempia kylkiäni -- tai oikeastaan niitä verhoavia palttoon osia.\nNiin, itse minä tunsin olevani kuin jonkunlainen liikkuva\npalttoonkannatin, jonka Jonne oli pannut edellään käymään, saadakseen\nkaiken tietä ihailla käsialaansa. Ja vieläkin enemmän tunsin itseni\nsellaiseksi, kun Jonne pysäytti vastaan tulevan isännän ja\njuhlallisella eleellä minua kohti viitaten huudahti:\n\n-- Eikös siinä ole palttoo, isäntä?\n\nJos hän on vaativainen omaan itseensä nähden, niin kyllä hän osaa olla\nankara myöskin toisten käsialoja arvostellessaan. Kerran minulla oli,\npoiketessani hänen luokseen, päälläni kaupungissa teetetty puku. Heti\nkynnyksen yli päästyäni iski Jonne siihen silmänsä ja otti sen\nperinpohjaisen tarkastelun alaiseksi. Hän nyki liepeitä ja taskunkansia\nja mittanauha kädessään meni hän sauma saumalta läpi koko puvun.\n\n-- Aijai! -- huudahti hän vihdoin, äänessään harmia ja vahingoniloa.\n\nHän näytti minulle mittanauhaa ja osotti, että housujen takapuolessa\noli kaksi sentimetriä liikaa.\n\nNiin, tällä paljastuksellaan teki han minut onnettomaksi aina siihen\nsaakka, kunnes nuo kovanonnen housut loppuun kuluneina joutuivat pois\nkäytännöstä.\n\nMutta oikeudentuntoinen hän samalla on arvosteluissaan. Sen tulin\nhuomaamaan silloin, kun hän tuli vastaani keskellä tiheintä kirkonkylää\nja minulla oli päälläni Helsingissä tehty talvipalttoo.\n\nJo kaukaa iski hän silmänsä palttooseeni. Pistettyään minulle kättä\nkuin ohimennen veti hän taskustaan mittanauhan ja alotti perusteellisen\ntarkastuksen siinä keskellä tietä, läheisten ikkunain täyttyessä\nuteliaista naamatauluista. Hän käänteli ja nyki rintaliepeitä, mittasi\nselkä- ja etukaistaleiden leveyden, pyöräytellen minua puoleen ja\ntoiseen kuin vaatelias ostaja markkiuakopukkaa. Sitten nosti hän oikean\nkäteni vaakasuoraan asentoon, vetäytyi muutamia askelia taaksepäin ja\npää kallellaan, hiljaa vihellellen, tarkasteli hihaa. Samoin teki hän\nvasemmalle käsivarrelleni.\n\n-- No, mitäs arvelette? -- kysyin henkeä pidättäen.\n\n-- Palttoohan se on, -- sanoi hän harvakseen ja painavasti. -- Näkee,\nettä se on Helsingissä tehty.\n\nNiin, hän oli suorastaan hypnotisoinut minut, kuten niin monesti\nennenkin mittoja ottaessaan tai muualla tehtyjä pukujani\ntarkastaessaan. Mutta tämän kiirastulen kunnialla läväistyäni saatoin\nolla kaksinverroin tyytyväinen helsinkiläiseen palttooseeni.\n\nSellainen mies ja sellainen mestari on Jonne. Mutta ikäväkseni en voi\nhänellä enää pukuja teettää enkä muualla tehtyjä tarkastuttaa. Sillä\nhän on muuttanut kauas pois meidän yhteisestä kotikylästämme.\n\nSeikka oli tällainen. Jonnella oli tupansa kunnan maalla, tuuhean\npihlajan siimeksessä kylän laidassa. Mutta kunta tarvitsi sitä paikkaa\nomiin tarkotuksiinsa ja alkoi vaatia Jonnea muuttamaan tupansa muualle.\nJonne kieltäysi jyrkästi ja siitä uhkasi syntyä uusi Nabotin viinamäen\njuttu. Kunta tarjosi omaa maataan kauempaa kylästä ja lupasi omalla\nkustannuksellaan siirrättää Jonnen tuvan sinne. Mutta Jonne piti\njyrkästi kiinni paikasta, jossa hänen tupansa oli niin ja niin kauan\nseisonut. Kunta uhkasi ryhtyä pakkotoimenpiteisiin. Silloin suuttui\nJonne, myi tupansa ja jätti koko paikkakunnan. Erään sukulaisensa\nhoukutuksesta muutti hän kauas Etelä-Suomeen, muutamalle suurelle\nkeskusasemalle.\n\nSiellä harjotti Jonne ammattiaan punakapinan puhjetessa ja -- kuka\nolisi sitä uskonut! -- sodan laineet tempasivat hänetkin, ikämiehen,\nmukaansa. Huolimatta siitä, ettei Jonne ollut mikään punainen, eipä\nedes oikeistososialistikaan, vaan yksinomaan räätäli. Mutta hän olikin\ntarttunut aseeseen ainoastaan ammattikuntansa kunnian puolesta ja sen\nvuoksi hänet vapautettiin kaikesta edesvastuusta.\n\nSiellä hänen nykyisellä kotiseudullaan tapasin minä hänet odottamatta\nvapaussodan loppuaikoina. Tampereen valtauksen jälkeen olin minä\nrykmenttini mukana seurannut etelää kohti pakenevien punaisten\nkantapäillä ja eräänä iltana päädyimme me suurelle rautatieasemalle\nEtelä-Hämeessä. Kun meille siellä suotiin parin päivän levähdys,\ntiedustin minä kortteerini emännältä räätäliä, sillä takkini hiha oli\nedellisenä päivänä pahoin repeytynyt. Siihen aikaan oli pää niin täynnä\nkaikenlaisia asioita ja vaikutelmia, ettei mieleenikään edes\njuolahtanut, että juuri tälle paikkakunnallehan Jonne oli muuttanutkin\nasumaan.\n\n-- Kyllä tässä asuu räätäli aivan lähellä, -- selitti emäntä ja lisäsi\nsitten hymyillen: -- Se on kans ollut sodassa.\n\n-- Sodassa? Meikäläisten mukanako?\n\n-- Eikä kun punakaartissa.\n\n-- Punakaartissa! Ja onko se nyt sitten kotona ja vapaana?\n\n-- Kuuluu olevan. Eivät kuulu viitsineen hätyyttää, kun se ei ole\nmikään vaarallinen.\n\nHitto vieköön nämä eteläsuomalaiset! manailin itsekseni räätälin\nasunnolle astellessani. Kyllä ne ovat yksiä tallukoita. Eivät ole\nviitsineet hätyyttää, kuu ei se mukamas ole vaarallinen -- mies, joka\non ase kädessä kapinoinut maan laillista esivaltaa vastaan! Näytän minä\nniille, otan miestä korvasta ja talutan esikuntaan!\n\nToinen käsi mauserpistoolin kotelolla tempasin räätälin oven tuimasti\nauki. Mutta kuinka ällistyinkään, kun ensimäinen, johon silmäni\nsattuivat, oli Jonne. Hän istui kuten ennenkin täydessä työn touhussa\npöydällä, joka oli täynnä tilkkuja, vaatesuikaleita ja surnaalinlehtiä.\nJa lieden luona, keittovehkeittensä keskellä, istui kuten ennenkin,\nitseään nyökytelien hänen lihava eukkonsa.\n\nYhdestä suusta toivotimme Jonnen kanssa toisillemme hyvää päivää ja\nminulta unohtui kokonaan äsken tekemäni tuima päätös. En olisi Jonnea\nuskonut kapinalliseksi ja punikiksi, vaikka koko Etelä-Suomi olisi sitä\nyhteen ääneen todistanut.\n\n-- Sitä on oltu sodassa, -- sanoi Jonne ja tarkasteli asuani. -- Mutta\nonpa hiha revennyt. Riisuupas takin, niin minä laitan sen kuntoon.\n\nHän asettui jälleen pöydälle, levitti takin polvilleen ja jutteli:\n\n-- Vai sotarintamaan piti teidänkin lähteä. Joo, sellaista aikaahan\nsitä nyt eletään. Pitihän tässä minunkin vanhoilla päivilläni kivääriin\ntarttua.\n\n-- Tuota, olitteko te punakaartin matkassa? -- tiedustan minä, katsoen\nhäneen tutkivasti.\n\n-- Mitäpäs täällä muita olisi ollut kuin punakaarteja.\n\n-- Väkisinkö ne veivät vai?\n\n-- Ei minua väkisin viedä, -- sanoi Jonne, korostaen jokaista sanaa. --\nEi, kyllä minä itsestäni lähdin ja seikka oli tämä, antakaas kun minä\nkerron. Naapurini tässä seinän takana... se on rautatien verstaalainen\nammatiltaan, rupesi heti alussa punakaartiin ja kävi siitä myöten joka\npäivä ja välistä monestikin päivässä kärttämässä minuakin mukaan. Mutta\nminä sanoin, että sota ei kuulu minulle, minä olen räätäli ja teen omaa\ntyötäni. Kun ei kärttämisestä ollut apua, alkoi se soimata räätäleitä\npelkureiksi, että ne eivät muka pelosta uskalla mukaan lähteä niinkuin\nmuut ammattilaiset. Silloin minä suutuin ja sanoin, että se on\niankaikkinen vale, että räätälit pelkureita ovat, ja sen sanan päälle\nminä työnsin neulan tyynyyn, lukitsin singerin ja menin esikuntaan\nkirjotiittamaan itseni kaartiin.\n\n-- Eikä auttanut, vaikka minä olisin kuinka kieltänyt, -- teki eukko\nuuniloukosta välihuomautuksen.\n\n-- No ette kai te taisteluissa ollut mukana?\n\n-- Ettenkö ollut? Olinpas, ja niin kuumassa paikassa olinkin, ettei\nmoni poika ole tainnut sellaisessa ollakaan. Antakaahan, kun minä\nkerron. Se kävi sillä lailla, että se meidän komppania, jossa minäkin\nolin, joutui saarroksiin siellä Tampereen pohjoispuolella. Aivan\ntällaiseen lähes umpirenkaaseen.\n\nJonne hyppäsi vikkelästi pöydältä, työnsi kankaankaistaleet ja tilkut\nsyrjään sekä piirsi liidulla pöydänkanteen hevosenkenkää muistuttavan\nkuvion.\n\n-- Kas tuossa kohti makasimme me puiden välissä ja näin yltympäri\nmakasivat viholliset. Ja kun ne joka puolelta antoivat tulta, niin\nsiinä ei auttanut muu kuin maata suullaan lumihangessa ja odottaa.\nSitten ne lakkasivat yhtäkkiä taipumasta ja kuului huuto täältä aukon\nsuunnalta: \"Antautukaa, teidän on turha taistella jääkäreitä vastaan.\nJos laskette aseenne, saatte vapaasti lähteä kukin kotiinne.\" Mutta\nmeidän päälliköt, hullut, huusivat vastaan, etteivät he antaudu, ja\nkomensivat meikäläisiä hyökkäämään ulos tuosta aukon kohdalta.\nKoetettiin hyökätä, mutta silloinkos alkoi joka suunnalta tulla\nkiväärinkuulaa ja käsikranaatteja, niin että jokainen meistä luuli\nviimeisen hetkensä tulleen. Sitä menoa kun oli kestänyt jonkun aikaa,\nlakkasivat ne taas yhtäkkiä ja sama ääni huusi, että joko haluttaa\nantautua vai vieläkö lisätään löylyä. Eivät halunneet meidän päälliköt\nenää lisää, vaan aseensa pudottivat ja niin me kädet ylhäällä marssimme\nsiihen aukolle. Siellä seisoi muutamia jääkäreitä pistoolit --\ntuollaiset kuin teilläkin näkyy olevan -- ja käsipommit varalla. \"Kyllä\nte olisitte kuoleman ansainneet joka sorkka\", sanoivat ne meille,\n\"mutta kun me kerran lupasimme teidät laskea kotiinne, niin saatte\nmennä. Mutta viekää sellaiset terveiset tovereillenne, että heidän on\nturha taistella meitä jääkäreitä vastaan.\"\n\n-- No, kuinkas te menettelitte sen jälkeen? -- kysyin, kun Jonne\nvaikeni ja kiipesi entiselle paikalleen pöydällä.\n\n-- Tulin suoraa päätä kotiin, otin neulani esille ja sanoin, että sitä\nminä olen tottunut käyttämään, mutta sotamiestä minusta ei enää tule.\nSitä pitää sotilaan saada oma kouluutuksensa niinkuin tähän muuhunkin\nammattiin. Jääkärit ne ovat koulunsa käyneet eikä niiden kanssa pidä\nruveta oppimattomain reistailemaan. Panepas oppia saamaton esimerkiksi\nleikkaamaan puku tai istuttamaan hiha tai vaikkapa vain roslimaan\nvalmiiksi leikattu takki, niin se menee koreasti penkin alle. Samoin se\non sotilaan ammatissa. Sen vuoksi minä sanoin sodasta palattuani, että\nminä olen räätäli enkä tahdo muuta yritelläkään -- enkä olisi senkään\nvertaa yritellyt, ellei olisi täytynyt niille näyttää, etteivät ne\nsilti räätälitkään mitään pelkureita ole. Sis-so, nyt on takki\nennallaan, ei muuta kuin minä pikkusen hivautan sitä rässiraudalla.\n\nKetterästi kiepsahti hän lattialle ja lennätti pesästä pöydälle suuren\nrässirautansa yhtä keveästi ja touhukkaasti kuin aina ennenkin.\n\n\n\n\nIKUINEN JÖRÖTTÄJÄ\n\n\nMatinpäivä, ensimäinen kevätpäivä. Ilma on lenseä ja räystäistä tippuu\nvettä.\n\nYli lumisen tasangon kajahtavat sanomakellojen äänet. --\n\n-- Kellekähän nyt soitetaan? -- kysyn minä kaikkien niiden tuhansien\nkanssa, joiden kuuluviin kellonääni kantautuu.\n\n-- Laitos-Pekkakin se on kuollut, -- saan pian vastauksen kysymykseeni.\n-- Se on kuulemma kuollut siihen viimeiseen istumatautinsa kohtaukseen.\n\nJa sitten saan kuulla yksityiskohtaisen kertomuksen Pekan kuolemasta.\n\nKyllä minä tunsin jo ennestäänkin sen Pekka-vaarin istumataudin. Tässä\nse oli viime joulun alla, jolloin minä suksiltani nousten pistäysin\nLaitoksen tupaan. Jaana-muori pesi astioita takkakivellä ja\nkysymykseeni, onko Pekka kotona, vastasi hän, päällään kamaria kohti\nviitaten:\n\n-- Tuolla se jöröttää. Sillä on taas se istumatautinsa.\n\nSe merkitsi sitä, että Pekka kyllästyneenä maailman menoon,\nlähimmäisiinsä ja ennen kaikkea muorinsa tyhmyyteen ja kielevyyteen,\noli äkäytynyt sängyn nurkkaan, jossa hän liikahtamatta ja\nmitään puhumatta istui päivän tai pari, aina sen mukaan kuinka\nperusteellisesti hän oli päässyt sydäntymään.\n\nMikäli muistan, oli Pekka hieman sukua Lepistön vaarivainaalle, joka\naikoinaan sydäntyi ympäristöönsä niin perinpohjin, että vietti\nviimeiset kaksikymmentä elinvuottaan puhumatta kellekään sanaakaan.\nVälttämättömät asiansa suoritti hän muorinsa välityksellä, jolle hän\nsormikielellä tulkitsi ajatuksensa.\n\nNämä jörötyskohtaukset olivat siis Pekalla selvää sukuperintöä. Olin\nsiitä kuullut, mutta en nähnyt koskaan Pekkaa jöröttämässä. Pistinpä\nsiis varovasti pääni kamarin oven raosta ja kurkistin sisään. Siellä\nistua käyrötti Pekka sängyn kulmassa ja tuntui siihen paikkaansa\njähmettyneeltä. Ainoana elonmerkkinä oli piippunysä, josta silloin\ntällöin pöllähti laiha savutupru.\n\nKun minä astuin kynnyksen yli, raotti hän hiukan silmiään. Nähdessään,\nettei tulija ollut ainakaan hamepäällinen olio, avasi hän ne kokonaan\nja teki päällään merkin, jonka minä tulkitsin jonkunlaiseksi\ntervetulotoivotukseksi. Ja kun muorin pää hetken kuluttua ilmestyi\novenrakoon, lensivät hänen silmänsä pystyyn, huomatessaan Pekan\nmuuttaneen asentoaan sekä alottaneen haastelun kanssani. --\n\nTuosta Pekan viimeisestä istumakohtauksesta kertovat ne nyt seuraavaa:\n\nJörötys oli alkanut aamulla ja jatkunut hievahtamatta iltaan asti.\nMaata hankkiutuessaan ei muori ollut malttanut olla kivahtamatta:\n\n-- Kylläpä siinä nyt piisaa jöröttämistä. Eipä silti, ettet minun\npuolestani saa jöröttää vaikka tuomiopäivään asti.\n\nKuitenkin oli muori, ennenkuin asettui peittojen alle, nostanut\nvellikupin ja lusikan pöydännurkalle Pekan viereen. Mutta aamulla\nylösnoustessaan oli muori ihmeekseen nähnyt Pekan yhä samassa\naseaaossa. Vellikuppi oli ollut koskematonna pöydällä.\n\n-- Jörötä päälle vain! -- oli hän äsähtänyt mennessään tupaan valkeaa\nvirittämään.\n\nKun myöhemmin eräs naapurin akka oli tullut Pekkaa kysymään, oli muori\nsanonut, kamariin viitaten, että tuolla se eilistä jörötystään\nlopettelee. Siihen oli naapurin eukko ihmetellyt, että kylläpä sitä nyt\nkestääkin. Sitten oli hän kaiken rohkeutensa kooten mennyt kamariin\nasiaansa toimittamaan: lainaamaan Pekalta piipunperiä omalle\nvaarilleen, joka kolotuksen takia ei kyennyt sängystä liikkumaan.\n\nMutta kovin oli hän parkaissut kamarissa ja kun Jaana-muori oli\nhyökännyt katsomaan, olivat he yhdessä todenneet, että Pekka istui\nentisellä paikallaan kylmänä ja kangistuneena.\n\nKaiken päivittelynsä, siunailunsa ja itkuntyrskäystensä kesken oli\nJaana-muori vielä tuiskahtanut:\n\n-- No nyt sillä piisaa sitä jöröttämistä tuomiopäivään asti, kuten ma\njo eilen sanoinkin.\n\nAlakuloisina kajahtelevat sanomakellojen sävelet yli lumisen lakeuden,\nilmottaen että yksi häviävän ajan kuhmuisista ja monisolmuisista\nvaareista on jälleen vierähtänyt turpeen rakoon. Ne harvenevat\nharvenemistaan ja nykyinen aika kansanopistoineen ja nuorisoseuroineen\npitää kyllä huolen, ettei uusia ilmesty tilalle, vaan että kaikki ovat\nyhtä latteita ja toistensa kaltaisia kuin samasta sahasta lähteneet\nlaudat.\n\nKyllä Pekka silloin viimeksi tavatessamme tulkitsikin kyllästyksensä\nnykyaikaan, sen osuusmeijereihin (ettei mistään saa enää vanhaa\nhulikkapiimää!), nuorisoseuroihin (eiväthän ne mamselit pysty enää\nkunnon tappelua panemaan toimeen!) ja muihin hökötyksiin. Ja oliko\nsekään enää laitaa, että kahvin ja suolan hintaa nykyään yhtämittaa\nnostetaan!\n\nNiin, niin, ymmärrän kyllä, että Pekan vanha mohikaanisydän ei voinut\ntätä kaikkea enää sietää, vaan hän näki parhaaksi heittäytyä ikuisesti\njöröttämään.\n\n                                    Matinpäivänä 1916.\n\n\n\n\nLOUKATTU AVIOMIES\n\n\nKultainen kotiseutu! Kuinka seesteisenä sinä kangastutkaan mieleen näin\nmatkan päästä!\n\nMutta omituista! Aina kun sinun laajat peltolakeutesi kohoavat\nmieleeni, näen siellä lakeuden äärellä selvin ääriviivoin yhden ainoan\nmiehen -- miehen, joka kuitenkin on vähäisimpiä ja yksinkertaisimpia\nmaassa. Hän on kuin suuri möhkäle sitä samaa savea, jota hän kuokallaan\nkääntää -- möhkäle, joka on hätäpikaa ja ohimennen haahmoteltu miehen\nmuotoon: kasvonpiirteet ovat paksut ja karheat, selkä pitkä ja\npaksulihaksiset raajat lyhyet kuin karhulla. Kaiken tämän lisäksi on\nhänen vasempi ruumiinpuoliskonsa joskus kärsinyt halvauksen, sillä hän\nontuu vasenta jalkaansa eikä samanpuoleinen käsikään toimi aivan\nsäännöllisesti.\n\nMutta suoraa, viljelemätöntä voimaa hänen ruhossaan on tavaton määrä,\nja kun hänelle on annettu kuokka käteen ja osotettu paikka pitkän\npeltosaran päässä, kyökkäsee hän kuokkaa heittäen aamusta iltaan kuin\nkäyntiin viritetty kone.\n\nYleensä tunnetaan hänet nimellä Tökerö-Veeli. Tuo liikanimi on tietysti\nsen johdosta, että hänen katsotaan syntyneen peukalo keskellä kämmentä,\nniin ettei hän kykene viljelemään muita työkaluja kuin kuokkaa ja\nkirvestä, viimemainittuakin vain halonhakkuussa. Kirkonkirjoissa hänen\nnimensä on Feeliks Isomaa, mutta tuon sukunimenkiu ovat koiranleuat\nvääntäneet Isomahaksi, joka on muka viittaus Veelin ruokahaluun.\n\nHänellä on pitäjän keskuksessa vissi piiri taloja, joissa hän\nvuorotellen tekee työtä päiväläisenä. Työtä hänellä on aina ollut\nriittävästi ja toimeen tuli hän entisvuosina mainiosti, kävi pyhäisin\nruotsinkangasvaatteissa, mustatuissa pieksunvarsissa oli nastakoristeet\nja taskussa aina rahaa. Mutta sitten sai Veelinkin valtoihinsa tuo\nihmisten iäinen ja sammumaton kaipuu liittyä johonkin toiseen ihmiseen:\nhän naittui ja sai toverikseen hupelona kuolleen käräjäkirjurin lesken,\nkevytkenkä-hetaleen, jota kylän kesken sanottiin Tina-Johannaksi. Siitä\nlähtien painui Veelin elämä hiljalleen alaspäin.\n\nAkotuttuaan hankki Veeli pienen mökin tönän katajistosta kylän\ntakalistolta. Hän teki työtä kuten ennenkin ja ansaitsi, mutta Johanna\nkahvipannuineen piti huolen, että Veelin ansiot eivät näkyneet missään.\nPuku muuttui yhä risaisemmaksi eikä huoltapitävän käden jälkeä näkynyt\nkoko miehessä.\n\nKaiken tämän lisäksi petti Johanna aviollisestikin miestään. Ja kaikki\nne sellaisille naisille kelpaavatkin, sillä pahat kielet kertoivat\nitsepä Hutulinkin, puolisokean maailmankiertäjän ja ruotilaisen Veelin\nkylillä ollessa käyvän hänen mökissään öitsimässä.\n\nTästä kaikesta tietämätönnä teki Veeli työtänsä ja kantoi\nviikkoansionsa kotiin kuten ennenkin. Kunnes Hakalan vanha emäntä\npäätti kohottaa esiripun lievettä ja paljastaa Veelille hiukan asioita.\n\nVeeli oli ollut Hakalassa kuokkimassa ja vietti nyt joutilasta\nsunnuntai-iltapäivää, istuen tuvan takkakivellä ja jutellen\nemäntämuorin ja toisen päivätyöläismiehen kanssa.\n\nKirkkokuulumisten jälkeen olivat puheenaineeksi joutuneet Veelin\nsukulaissuhteet ja sen johdosta nyt muori kysyi:\n\n-- Minä tässä muistelen, että eikös se Veelillä pitänyt olla toinenkin\nsisar pait Mari-vainaja?\n\nOnhan se Reetaliisa siellä Töllinperällä, -- myönsi Veeli.\n\n-- Aivan niin. Onko se siellä naimisissa?\n\n-- Naimisissahan se... ja omat mökit. Vaikk'en minä ole häntä nähnyt\nkuin kerran eläissäni enkä sitä sen miestä ollenkaan.\n\n-- No jopa tässä kuulee! Miten se nyt niin on näkemättä mennyt? Liehän\ntuota nyt toki tullut useamminkin nähdyksi, kun kerran on samassa\npesässä kasvettu?\n\n-- Niinpä se vain on mennyt. Se Reetaliisa kun on minua lähemmäs\nkymmenen vuotta vanhempi, niin se oli siitä kotimökiltä ennättänyt jo\nlähteä maailmalle, ennenkuin minä tolkulleni kerkesin. Sitten se oli\npiikana siellä Töllinperällä ja lopuksi naittui sinne ja minä kun taas\nolen aina pysynyt täällä keski-pitäjällä, niin sitä ei ole tullut\ntoisiaan nähdyksi neljäänkymmeneen vuoteen.\n\n-- Neljäänkymmeneen vuoteen! Ja samassa pitäjässä on kumminkin asuttu.\nNo ei ole tuolla, Veelillä isosti sukulaisrakkautta!\n\n-- Eihän tuota ole sattunut olemaan asiata lähteä sinne Töllinperälle\nasti, -- puolustihe Veeli ja osottaakseen, ettei hän ollut ihan vailla\nsukulaisrakkautta, jatkoi hän: -- Tässä viime kesänä minun pisti\nkuitenkin muuanna sunnuntaina päähäni lähteä katsomaan, minkälainen\nelämä sillä Reetaliisalla on.\n\n-- No tokko sinä tunsitkaan häntä, kun et ollut ennen nähnyt?\n\n-- Mistäs minä hänet olisin tuntenut, enkä minä tiennyt, missä se\nmökkikään on. Mutta minä menin ensimäiseen taloon ja kysyin, että\nmissähän päin täällä asuu minun näköiseni akka. Talon väki hoksasi\npaikalla, että minä olen Reetaliisan veli, ja neuvoivat minut sinne\nmökille.\n\n-- No tokko Reetaliisakaan tunsi sinua?\n\n-- Kyllä se ensinnä meinasi oudostella ja katsoi pitkään, mutta kun\nminä sanoin, että minä olen täällä tiedustelemassa itseni näköistä\nakkaa, niin tunsi heti ja tuli kättelemään.\n\n-- No toki se piti hyvänä velimiestään, kun ei ollut niin pitkään\naikaan nähnyt?\n\n-- Pitihän se. Kahvit pani heti tulelle ja ruuat laittoi ja olisi\nyöksikin kieltänyt, mutta eihän tuota tullut jäädyksi.\n\n-- Jopas se nyt oli kiireellinen kyläreissu. Tokko sinä ennätit\nReetaliisan miestäkään nähdä?\n\n-- Enhän minä tullut sitä nähneeksi. Se oli mennyt kylille eikä\npalannut vielä kotiin, kun minä lähdin.\n\n-- No minkälainen elämä noilla näytti olevan ja oliko paljokin joukkoa?\n\n-- Eikäpä, nuo toimeen tulle niinkuin muutkin mökkiläiset ja näkyipä\nniitä lapsiakin olevan hyvä joukko, vaikk'ei minun tullut heidän\nlukumääräänsä kysytyksi.\n\nKun Veelin sisarensa luona käynti täten oli loppuun pohdittu, syntyi\npitempi äänettömyys, jonka kestäessä toinen päiväläinen piippu\nsuupielessä roikkuen nukahti vatsalleen penkille. Emäntämuorin\najatukset olivat kuitenkin takertuneet Veelin asioihin ja hän hautoi\nmielessään, miten saada keskustelu johdetuksi Veelin avioelämään. Muori\noli kätkenyt hampaansa koloon yhtä ja toista Johannaa koskevaa ja\nkatsoi nyt hetken otolliseksi saattaa ne jälleen julkisuuteen.\n\n-- Ei ne taida Veelilläkään nyt enää joutaa tienestit kukkarossa\nhomehtumaan, kun on kaksi suuta syömässä? -- alotti hän saatuaan asiat\npäässään järjestykseen.\n\n-- Eipä ne näy joutavan, -- myönsi Veeli. -- Järkiään ne menevät\ntienestit ja hyvä jos piisaavatkaan.\n\n-- Näkee tuon vaatteistakin, ettei ole enää entiset päivät.\n\nKun Veeli ei tähän virkkanut mitään, otti muori askeleen etemmäs ja\njatkoi:\n\n-- Että se Johanna kehtaakin miehensä vaatteista noin vähän huolta\npitää. Mutta ei taida joutaa kahvinjuonniltaan!\n\nEmännän myötätunto liikutti Veelin mieltä ja hän päätti palkita sen\npienellä tunnustuksella.\n\n-- Kyllä minä sitä tässä viime pyhän aikana jo morkkasinkin siitä\nylettömästä kahvinjuonnista. Mutta siitäkös se metakan nosti. Ihan\npäälle tuli.\n\nVeelin ääni värähti katkeruudesta, muistellessaan tätä perhekohtausta.\n\n-- Oikeinko se nyt uskalsi ihan tosissaan päälle tulla? -- uteli muori\nosanottavasti.\n\n-- No ei suinkaan se leikkiäkään liene ollut, kun sieppasi aidaksen\nkappaleen loukosta ja alkoi sillä hakata.\n\n-- No ei tässä maailmassa! Mutta kyllä minä olisin sinun sijassasi jo\nnäyttänyt!\n\n-- Eipä sitä miehinen mies oikein viitsi vaimoihmisen kanssa ruveta\ntappelemaan.\n\n-- Olisi joutanut saada, mokomakin! Että nyt ihan aidaksella ruveta\nhakkaamaan!\n\n-- Aidaksella se... ja pahasti löikin tuohon lonkkaan. Eikö tuota ajane\nmärille, kun sitä on koko viikon särkenyt.\n\nMuorin myötätunto oli nyt täydellisesti Veelin puolella ja kun hän oli\nhetken aikaa silmät palaen hautonut tärkeintä hampaansa koloon\nkätkettyä asiaa, rohkaisi hän sydäntään lauseella: \"Sanonpa uhallakin!\"\nminkä jälkeen hän virkkoi:\n\n-- En totta vieköön kantaisi tienestejäni sellaiselle ruustinnalle,\njoka kaiken hyvän päälle on vielä koko kylän yhteinen.\n\nKun Veeli hätkähtäen nosti päätään, laukasi muori tulemaan:\n\n-- Kuuluu siellä mökillä sinun poissa ollessasi tuhka tiheään käyvän\nyövieraita. Aina Hutulin kompurasta pitäin.\n\nPuhelu katkesi tähän, sillä Veelin silmät jäivät rävähtämättä\ntuijottamaan yhteen kohti ja kaikesta näkyi, että hän oli vaipunut\nsynkeihin ajatuksiin. Muoria jo hiukan kaduttikin, että oli tullut niin\npitkälle menneeksi. Ties mitä se vielä, sellainen sakeaverinen mies,\nrupeaa mielessään hautomaan! Mutta se oli nyt kerran sanottu eikä sitä\nvoinut enää olemattomaksi tehdä.\n\nSeuraavina päivinä oli Veeli harvapuheinen ja synkkä, jotapaitsi särky\nlonkassa paheni. Keskiviikosta hän ei enää kyennyt kuokkamaalle, vaan\nsulkeutui lämpimään saunaan, jossa hän hauteli kipeätä lonkkaansa ja\nhieroi sitä leijonantalilla, jota muori oli apteekista hommannut.\nSiellä pimeillä ja nokisilla saunanlauteilla hänellä oli oivallinen\ntilaisuus hautoa kotoisia asioitaan sekä selvitellä itselleen, mille\nkannalle asettua vaimonsa uskottomuuteen nähden.\n\nViikon lopulla helpottivat tuskat ja Veeli kykeni jälleen liikkumaan.\nSamalla oli hän myös päässyt sisäisistä ristiriidoistaan selvyyteen.\n\nSunnuntai-aamuna ilmotti hän aamiaisen syötyään lähtevänsä käymään\nkotimökillään.\n\nKun hän, likaiset alusvaatteet mytyssä kainalossa, varustausi\nlähtemään, suhahti muori hänelle varottavasti:\n\n-- Älä häntä nyt kovin huoli rusikoida... kun ei niitä ihmisten\npuheitakaan tiedä kaikkia todeksi uskoa... vaikka totenahan tuota\nminulle puhuttiin.\n\nMutta Veeli oli juuttunut omiin ajatuksiinsa, jotka keskiviikosta\nlähtien olivat ottaneet varman suunnan. Ikäänkuin olisi kuullut muorin\nvarotuksen kehotuksena, vakuutti hän ulos astuessaan:\n\n-- Joo, selkään sille nyt pannaan.\n\n\n\n\nMATKAKUMPPANI\n\n\nHohoi, kuinka suloista istua viimeinkin omissa rauhoissaan! Koko yö ja\nedellinen ilta ja vielä kappale aamua lisäksi on vietetty remuisata\ntoverijuhlaa, tuollaista vanhojen penkinpainajaisten muistojuhlan\nmuistojuhlaa, jonka aiheena itse asiassa on ollut vain tuo: _dulce est\ndesipere in loco_. Ja nyt on sitten edessä raukea jälkipäivä, jolloin\nviimeyön muistot karehtivat mielessä ja ajavat yhtämittaa hymyilemään.\n\nNämä tällaiset myöhäsyksyn sunnuntait soveltuvatkin niin mainiosti\njälkipäivän vietolle. Puolipilvineen, tyyni ja leppoisa sää, rauha\nluonnossa ja rauha ihmisten mielessä. Itsepä nouseva suurkaupunkimmekin\non vaimentanut arkisen vauhtinsa tyynen tasaiseksi kohinaksi, joka suo\nhermojenkin hiukan levätä.\n\nMutta työlääksi käy odotus siinä länteen lähtevän paikallisjunan\ntupakkavaunussa, jossa olen valikoinut itselleni mukavimman\npenkinnurkan. Juna tuntuu kuin siihen paikkaansa unohtuneen. Ei edes\nminkäänlaista asemaelämän kolinaa kuulu eikä tunnu ainuttakaan\nvalmistavaa nytkähdystä. Ja vaunussakin, jossa paitsi minua, on vain\nkaksi muuta matkustajaa, on niin hiljaista että se ihan uuvuttaa.\nKamiini vain ritisee ja huokuu tukahuttavaa lämmintä.\n\nVihdoinkin halkaisee konduktöörin kimeä vihellys tämän raskaan\nhiljaisuuden. Siihen vastaa toinen, äänekkäämpi vihellys veturista.\nMutta kuluu vielä aikaa, ennenkuin veturi alkaa laiskasti röhkiä.\nSitten: nytkäys, toinen, täydellinen seisaus, taas nytkäys ja\nviimeinkin päästään liikkeelle, hitaasti ja varoen kuin maaperää\ntunnustellen. Totisesti tämä on oikein aito suomalaista\nsunnuntaikyytiä. Mutta olkoon, se sopii niin hyvin minun\njälkipäivävireeseeni.\n\nTuskin on kuitenkaan päästy kunnolla liikkeelle, kun sieltä edestäpäin\nkuuluu jälleen vihellys, pyörät alkavat jurrata vastaan, töksäys ja\nvaunut seisovat liikkumattomina jonkun esikaupunkipysäkin ääressä.\nTietysti siinä seistä kollotellaan kokonainen pikku iankaikkisuus.\nKaikki vaipuu jälleen uuvuttavan hiljaisuuden helmaan. Kamiini vain\nhiljaa risahtelee ja asemasillalta kuuluu laiskasti etenevä\nsaappaankolina. Sitten: piii! nyhjäyksiä, töksähtelyä, kunnes taas\nmennä jullataan eteenpäin. Verkkaan siirtyvät ikkunan ohi lakastuneet\nmaisemat ja hyvin ehtii silmin seurata, kuinka kellastunut lehti\nliipottelee alas kosteaan sammalistoon ja jää siihen värähtämättä\nmakaamaan.\n\nOn niin suloista istua tässä ja huojahdella junan tahtiin, antaa\najatusten kulkea omia teitään ja katseen liitää yli syksyisten\nmaisemain. Kun vain tuo toinen kanssamatkustajistani ei häiritsisi\nrauhaani! Se on nähtävästi kovin vailla puhelukumppania. Vaihdettuaan\njo monta kertaa paikkaa asettuu se nyt tuohon minua vastapäätä.\nKaikesta päättäen se on valinnut minut uhrikseen, kun yrityksensä\ntoiseen matkustajaan nähden epäonnistuivat. Se toinen tuijottaa\nitsepintaisesti ulos ja ympäröi itsensä mahtavalla savupilvellä. On\nnähtävästi joku juro rannikkoruotsalainen.\n\nMutta minulla on yhtävähän halua puheluun. Omat mielikuvani tarjoavat\nminulle paljon viihtyisämpää seuraa. Olen hitto vie saanut tarpeeksi\nseurasta, melusta ja suunsoitosta. Haluan olla yksin! Vai eikö tuo\nlörpöttelyhaluinen mies tuossa minua vastapäätä tahdo sitä ymmärtää?\n\nMinä vältän itsepintaisesti hänen etsivää katsettaan ja tuijotan\npolvillani olevaan sanomalehteen. Mutta sitä tehdessäni näen, kuinka\nhän kääntelehtii levottomana, kuinka hänessä joka hermo on aivankuin\nkeskusteluun viritettynä ja kuinka hän koettaa tavottaa\nminun katsettani. Vaan etpäs onnistu, minä panssaroin itseni\nläpitunkemattomaksi.\n\nTurkasen mies: Äänettömällä puheluhalullaan häiritsee hän minua\njulmasti, kahlehtii minun seesteiset mielikuvani ja särkee minun\nhekumallisen jälkipäivätunnelmani!\n\nÄkeissäni alan tarkastella häntä salakähmää, alta kulmaini. Hän on\npienenpuoleinen, vilkaseleinen, parraton keski-iän mies. Päällään\nhänellä on siisti puku halpahintaisesta kankaasta ja kengät on\nhuolellisesti kiillotettu pyhäasuun. Mutta mitään kaulusvehkeitä\nhänellä ei ole, puhdas liinapaidan rintamus pistää vain kaula-aukosta\nnäkyviin. Kädet ovat karkeat ja känsäiset. Siis ulkotyöntekijä.\n\nEspoon asemalla jättää hän vaunun. Hyvä, nyt saan rauhassa syventyä\nomiin maailmoihini.\n\nMutta juuri kun juna lähtee liikkeelle, töytää hän hengästyneenä\nsisälle ja asettuu äskeiselle paikalleen. Unhotan olla varuillani ja\nhän tapaa katseeni. Silmänräpäyksessä käyttää hän sitä hyväkseen.\n\n-- Hyvinpä kerkesin juosta apteekissa! -- virkkaa hän\nvoitonriemuisesti.\n\nKun tupakkapilvessä istuja ei osota mitään yhteisymmärryksen merkkejä,\ntäytyy minun raottaa panssariani.\n\n-- Tässä Espoossa seisookin juna aina niin kauan, -- arvelen\nykskaikkisesti ja teen tarmokkaita ponnistuksia, sulkeakseni jälleen\npanssarini.\n\nMutta se kanalja on nyt kertakaikkiaan saanut äänettömyyden muurin\nvälillämme murretuksi ja pitää huolen jatkosta. Sen kasvoja kirkastaa\nvoitonriemuinen hymy.\n\n-- Mihinkä asti herra matkustaa? -- ehättää se kysymään, ennenkuin\näänettömyys on saanut meidät uudelleen turtumukseensa kiedotuksi.\n\n-- Kirkkonummellehan tässä pitäisi päästä, mutta kovin hitaasti tämä\nmatka kuluu.\n\n-- Hitaitahan ne ovat nämä paikallisjunat, -- arvelee hän\nosaaottavasti, ilmaisten samalla itse menevänsä Masabyhyn.\n\nKun vielä on vaihdettu jokunen repliikki tuollaisista aivan yleisistä\nja ykskaikkisista asioista, arvelee hän nähtävästi hetken tulleen\nsiirtyä mieltäkiinnittävämmille aloille.\n\n-- Saisinko hiukan silmätä sitä herran sanomalehteä? kysyy hän\nalotteeksi, -- katsoisin siitä musiikki-ilmotuksia.\n\nOjentaessani hänelle lehteä jatkaa hän:\n\n-- Minä olen niin innokas musiikin harrastaja, että milloin suinkin\nsopii, täytyy minun päästä konserttiin... Joo, musiikki se on minun\nelämäni.\n\nSilmättyään nopeasti sanomalehteen ja nähtävästi mihinkään uutiseen\nlähemmin huomiotaan kiinnittämättä antaa hän minulle lehden takaisin ja\npuhuu edelleen:\n\n-- Niistä vanhoista mestareista minä vasta pidän. Kyllähän ne ovat nämä\nKuulat ja Sibeliuksetkin melkoisia, mutta ne Peethovenit, Mosartit ja\nSopinit, ne ne vasta miehiä olivat. Joo, ei nämä nykyiset vedä niille\nvertoja.\n\nSitten puhuu hän edelleen musiikista, arvostelee Sibeliuksen Finlandiaa\nja vertailee eri säveltäjiä toisiinsa. Hän liikkuu minulle kokonaan\noudoilla vesillä, joten minä en voi ottaa osaa keskusteluun muuta kuin\npäännyökkäyksillä ja hyväksymisen hyminällä. Mielenkiintoni miestä\nkohtaan on kuitenkin nousemistaan noussut ja kun syntyy hetken kestävä\näänettömyys, kysyn minä, asuuko hän Masabyssä.\n\n-- Joo, siellä minä asun, noin kivenheiton matka asemalta.\n\n-- Kivenheiton matka, sanotaan Savossa, -- lisää hän heti perään ja\nkatsoo minua tutkivasti, että ymmärränkö minä sellaista sanontaa.\n\n-- Kyllä se sanantapa on minullekin tuttu, -- myönnän, minkä johdosta\nhän alkaa katsella minua kuin läheistä sukulaista, ilmottaen samalla\nolevansa Kuopion puolesta kotoisin.\n\nKun jälleen syntyy pieni paussi ja juna juuri sattuu kulkemaan erään\nkorkealla mäellä olevan muhkean huvilan ohi, jota minä aina sivu\nkulkiessani olen katsellut, kysyn minä tuolta tietorikkaalta\nmatkatoveriltani, sattuiko hän tietämään, kenen oma se oli.\n\nJoo, kyllä hän sen tiesi: se oli professori F:n huvila. Ja yks-kaks on\nhän täydessä vauhdissa tekemässä selkoa tuon huvilan rakennuksesta,\nhuonejärjestyksestä, terasseista, puutarhan käytävistä j.n.e.\n\n-- Minä olen ammatiltani rappari ja olm ollut sitä rakentamassa, --\nilmottaa hän lopuksi.\n\nKäytänpä nyt hyväkseni hänen laajatietoisuuttaan ja utelen kaikista\nhuomattavimmista huviloista ja kartanoista, joita silmiemme ohi liukuu.\nJa kaikkiin kysymyksiini tietää hän antaa laajat ja seikkaperäiset\nvastaukset.\n\nKun nämä seikat eivät meitä kumpaakaan enää viehätä, alkaa hän\nnähtävästi hautoa uusia keskusteluaiheita ja sitä tehdessään hän\nsalakähmää tarkastelee minua päästä jalkoihin. Nyt arvioipi hän minua,\nkuten minä äsken häntä, ja kohta hän varmasti tiedustaa, mikä minä olen\nmiehiäni.\n\nNytpä olisi aika vetäytyä jälleen panssariinsa. Mutta ei käy enää\nlaatuun. Ja hittoako se tuo mies minusta tahtoo?\n\nMinua ovat aina kiusanneet tiedustelut ammatistani. Jos olisin pappi,\nnimismies, lääkäri, tilanomistaja tai vaikkapa joku kamreeri, niin\nhätäkös olisi vastatessa että tämä poika on sitä ja sitä. Mutta\nkirjailija! Mikä virkamies se sellainen on ja paljonko sillä on\npalkkaa? Ehei, kirjailijaparka, kyllä sinut on hieman vajanaisesti\nmerkitty yhteiskuntarekisteriin.\n\nJa auttaisiko tässä edes kiertely? Kuinka minun kävikään kerran\nkesämatkallani savolaisen laivan kannella. Kun minulla oli jalassani\npieksusaappaat ja päässäni tavallinen lippalakki, vastasin uteliaan\nsavolaisen kyselyyn olevani talollisen poika Pohjanmaalta. Mutta sekös\nsulun avasi. Ensinnäkin: millä asioilla minä matkustelin, ja kun sanoin\nliikkuvani huvikseni ja maailmaa nähdäkseni, että miten minä näin\nkeskikesällä joudin niin reissailemaan ja olivatko talolliset\nkotipuolessani niin rikkaita j.n.e. Tästä viisastuneena vastasin\nseuraavalle kysyjälle olevani lukumies. Mutta se vei ojasta allikkoon,\nMikä ammattilainen se lukumies on, mitä minun pitää lukea ja --\ntietysti! -- paljonko siitä on palkkaa?\n\nLempo korjatkoon kaikki uteliaat ihmiset! Tuokin tuossa! Nyt sillä jo\nselvästi pyörii kysymys kielen kärjessä. Jospa läimäytän sille vasten\nnaamaa, että olen vapaaherra. Sehän olisikin lähinnä totuutta. Tai\nsanoisinko pilanpäiten ja rauhaan päästäkseni, että olen afäärimies?\nEihän sekään olisi niin kaukana totuudesta, sillä olenhan viime aikoina\ntarjotellut huvilaani kaupaksi. Mutta tietysti hän heti toiseksi kysyy,\nmitä liikettä minä harjotan ja siinä sitten taas ollaan. Ei, varuillaan\ntässä joka tapauksessa täytyy olla. Mitähän minä nyt keksisinkään...\n\n-- Saisinko luvan kysyä, mikä virkamies herra on?\n\nPumps, siinä se nyt oli! Eikä minulla ollut vielä valmiina mitään\nvastausta. Ei siis muuta kuin totuus esiin.\n\n-- Kirjailija minä olen.\n\n-- Vai niin... Tuota, saisinko kysyä nimeä?\n\nAh, mihin ruuvipihtiin olen joutunut! Mutta mitä tehdä? Happamasti\nmurahdan sukunimeni.\n\n-- Kyöstikö? -- huudahtaa hän sen kuultuaan.\n\nNyt on minun vuoroni tarkastella häntä uteliaasti, että onko hän\nkenties joku näille main osunut tuntematon sukulaiseni tai muu vanha\ntuttava.\n\nKun olen myöntävästi vastannut tuohon hänen viimeiseen kysymykseensä,\njatkaa hän:\n\n-- Te kirjotatte semmoisia novelleja ja...?\n\nKun olen tämänkin myöntänyt, huudahtaa hän voitonvarmasti:\n\n-- Aivan niinkuin ne Kauppis-Heikit ja Larin Kyöstitkin... joo, joo, ne\non hauskoja poikia, he, he...\n\nMinä olen ihan ymmällä, mutta hän nauraa hyväntuulisesti ja\nymmärtävästi, ja alottaa sitten vilkkaan keskustelun kirjallisuudesta\nyleensä.\n\nHänen juttelunsa keskytyy junan pysähtyessä Masabyn asemalle.\nHyvästellessään lausuu hän lakkiaan kohottaen:\n\n-- Antakaa nyt anteeksi, minä olen tällainen puhelias mies.\n\nYritän vakuuttaa päinvastaista, että on ollut hyvin hauska... mutta hän\non jo ulkona asemasillalla. No, minä vakuutan sitten itselleni, että\nsiinäpä oli oiva mies, löysi minutkin heti yhteiskuntarekisteristä...\neikä viittaustakaan palkkaan, vuosituloihin ja ansioihin. Kerrassaan\nmainio mies! Oikea rapparien rappari!\n\nJunan lähtiessä asemalta näen hänet jo hyvän matkan päässä maantiellä.\nSiellä tulee vastaan nähtävästi joku tuttava, koska hän heilauttaa\nsille hattuaan, pysäyttää hänet ja alottaa kädenliikkeistä päättäen\nvilkkaan keskustelun. Sitten katoaa hän näkyvistäni, juna mennä\ntohottaa eteenpäin, Ja vaunuun, jossa meitä on nyt vain kaksi, palaa\nentinen painostava äänettömyys.\n\n\n\n\nSUUTARIN LEENA\n\n\nSuutarin Leena, niin.\n\nToista vuotta on hän nyt suutarista jäätyään elänyt lapsijoukkoineen\nsiinä mökissä, jonka suutari-Matti aikoinaan hirrenpaloista kokoonpani.\nSiinä on tupa ja kamari, mutta niin hävyttömän pikkuiset, että\nsuutarivainajan nelikko täytti miltei neljännen osan tuvasta ja\nkamarissa vei kaiken tilan se laudoista seinän varaan kyhätty sänky,\njossa koko perhe yönsä vietti. Niin että koko rakennus siinä suuren\nmaantieojan partaalla oli kuin kyljelleen asetettu ja vinoon vääntynyt.\n\nLeena oli lähtöisin kaukaa toisesta pitäjästä, jokivarren yläjuoksulta.\nSieltä kulkeusi hän aikoinaan paikkakunnalle ja kintereillään oli\nhänellä jo silloin kaksi pirpanaa, kylmiltään tehtyjä tietysti\nmolemmat, kuten kylän vaimoväki ennen pitkää totesi. Mutta olipa siinä\nmuijaa kerrakseen, sen havaitsi heti ensi otteista Hyötylän muori,\njonka kanssa Leena ensimäiseksi koko kylässä tekemisiin joutui.\n\nOikeastaan oli Leena, astua lapattuaan paripenikulmaisen taipaleen\nkelkkoineen, kahvipannuineen ja pirpanoineen, poikennut Hyötylään vain\nkahvit keittääkseen ja kylässä vallitseviin olosuhteisiin\ntutustuakseen. Mutta kuinka ollakaan, kun hän siinä risuja pesään\ntaitellessaan ja kahvinpapuja paahtaessaan pani suuvärkkinsä käymään,\nunohti muori häntä kuunnellessaan kokonaan omat askareensa, ja kun hän\nsitten, muorin kanssa vastapäätä kahvipannun ääressä istuessaan,\nsiekailemattomaan tapaansa lausuili arvostelujaan ihmisistä ja tästä\nelämänmenosta yleensä, pääsi muorissa vallalle pelkkä myötätunto tätä\nmuukalaista maantieleenaa kohtaan, joka puheissaan ja töissään liikkui\nkuin joustimilla. Ja siitä se sitten johtui kuin itsestään, että\nyiimaan Leena pysähtyi taloon oikein pitemmäksi aikaa.\n\nEi hän silti talon eikä kyläkunnan rasitukseksi jäänyt. Kuullessaan,\nettä kirkonkylällä oli vilkas sammalen kysyntä, möyri hän jo seuraavana\npäivänä kuin karhu sammalistossa. Ja kun hän sitten Hyötylän hevosella\nvei pilven korkuista sammalkuormaa kirkolle, oli kerrassaan komea näky,\nkun tuo rehevä keski-iän vaimoihminen, paksu letti pyöreillä hartioilla\nleiskuen ja nilkka keveästi nousten, asteli suitsista pidellen\nkuormansa rinnalla. Eipä se voinut olla herättämättä vanhan ja lihavan\nvallesmanninkaan huomiota, hän kun juuri aamukävelyllä ollessaan sattui\nliikehtimään samaan suuntaan Leenan ja hänen kuormansa kanssa. Eikä\nvallesmanni, vanha lasinkallistaja, malttanut olla, Leenaa hetken\nsilmäiltyään, heittämättä hänelle mehevätä sanansutkausta. Mutta kun\nLeena viivyttelemättä ja ääntään säästämättä vastasi siihen vieläkin\nmehevämmällä sutkauksella, pääsi vallesmannilta oikein röhönauru ja\nvatsaansa pidellen vakuutti hän vastaan tulevalle tutulle isännälle,\nettä olipa siinä hönkä muija, oikea tukkilaisen morsian, he, he.\n\nNiin eleli Leena Hyötylässä ja piti huolta itsestään ja pirpanoistaan,\najoi kirkonkylälle sammalia niin kauan kuin ne kaupaksi kävivät, teki\nsitten apumuijana kaikenlaista työtä taloihin, ja jollei muuta ollut\ntarjolla, tekaisi kädenkäänteessä kokonaisen pinon luutia ja pesimiä,\njotka hän sitten kelkalla kiidätti kirkolle niin, että hameenhelmat\ntuulessa hulmusivat.\n\nEi hän ollut talossa ollut vielä läheskään vuotta, kun hänelle ilmestyi\nuusi pirpana. Sen maailmaantulo sattui seuraavien olosuhteiden\nvallitessa.\n\nPeltolan miehet olivat matkalla kaukosaralleen halkometsään ja\npoikkesivat Hyötylään kahvia keitättämään. Leena oli valmis toimeen,\npyöräytti pannun tulelle, jauhoi höystöt pannuun ja laski sitä\ntehdessään mehevätä leikkiä miesten kanssa.\n\n-- Katsokaahan pannun perään, käyn vähän lisää puita liiteristä, --\nvarotti hän muoria ja pyörähti ulos.\n\nMutta hetken kuluttua alkoi pannu kuohua, muori nosti sen tulelta ja\nmurisi, että mihin se Leena nyt koko päiväksi, pitihän liiterissä olla\nvalmiiksi pienittyjä puita.\n\n-- Eipä ollutkaan, -- väitti Leena, joka siinä samassa työntyi tupaan,\n-- vaan piti itseni ruveta niitä hakkaamaan ja sitä tehdessä sattui\npieni vahinko... vaikk'eihän tuo nyt oikeastaan tainnut mikään\nvahinkokaan olla, hi, hi..\n\nHänellä oli oikeassa kainalossaan halkosylyys ja vasemmalla kädellään\npiteli hän rintaansa vasten pientä vaatekääryä. Halot romahutti hän\ntakan viereen, kantoi kääryn peränurkkaan muorin vuoteelle ja virkahti:\n\n-- Poika sieltä tuli että hurahti. Vaikka enhän minä tottamaarin\nehtinyt edes katsoa, onko se poika vai tyttö, kun pelkäsin täällä\nkahvipannun kuohuvan; hotasin vain alushameen päältäni ja kääräsin sen\nsiihen.\n\nHän avasi hieman kääreenä olevaa alushametta, totesi pienokaisen\nsukupuolen ja huudahti iloisesti:\n\n-- Poikapahan on sittekin ja niin tukevasti tehtykin, että pois tieltä!\n\nPienokainen äännähti pari kertaa, mutta varustausi sitten elämänsä ensi\nkamppailusta väsähtäneenä uinahtamaan, Leenan palatessa kahvipannua\nhoitelemaan.\n\nMuori ja miehet olivat suu auki tuijottaneet Leenaa ja hänen kääröääu,\nja kesti vieläkin hetken, ennenkuin muori pääsi siunailun alkuun ja\nkykeni lähestymään kääröä. Ja täytyihän sinne luonnollisesti mennä\nmiestenkin kurkistamaan ja sitten: -- turkasen laillako se siinä\nvälissä kerkesi! ja: -- noinko se akkaväeltä käykin helposti? Mutta\nsiihenpä väittikin Leena, kuppeja pöydälle asetellessaan, ettei se joka\nakalta sentään niin liukkaasti käynyt.\n\n-- Vaan tokihan tuosta nyt täytynee lapsivuoteeseen paneutua, ---\nepäilivät miehet.\n\n-- Hui, hai, ei tässä ole kummemmistakaan joudettu sairastelemaan, --\nvastasi Leena ja toista säärtään ojentaen teki toisen kantapäällä niin\nkomean ympäripyörähdyksen, että hame viisti ilmaa kuin levitetty\npyrstö.\n\nOliko se sitten ihme, jos Peltolan Janne, hidastuumainen mies, joka\nkoko ajan oli pysynyt vaiti ja ihmetellyt, otti vihdoinkin piipun\nsuustaan ja hymähteli itsekseen, että onpas siinä koko elävä akaksi. Ja\nvieläkin pitempiin ajatuksiin sai Janne syytä vaipua, kun toiset miehet\nkahvia juodessa tiedustelivat lapsen isää ja Leena sen johdosta\nylenkatseellisesti arveli, että kyllähän niitä isiä aina löytyy, kun\nvain on oikeita lapsentekijöitä... ja eläpäs tässä nyt pätö haarukoita\nkuin miehiä.\n\nNiin, sellainen elävä se oli Leena.\n\nJa sitten hän yhytti suutari-Matin.\n\nMatti oli jo harmaissaan oleva mies ja seisaalleen kuolleen vaimon\nleski -- tahtoo sanoa: hänen avioliittonsa oli purkautunut noin vain\nomia aikojaan ja ilman mitään seremonioja siten, että vaimo oli\nhuilannut maailmalle koskaan enää palaamatta.\n\nIlman mitään seremonioja tapahtui myöskin Matin ja Leenan yhteen\nliittyminen, siten vain, että Leena asettui yksiin leipiin Matin\nkanssa. Matti ei nimittäin suostunut pappilaan lähtemään eikä Leenakaan\nsitä niin kovin tärkeänä pitänyt.\n\nTämä vastahakoisuus vihkimiseen nähden oli Matilta kai jonkunlainen\nviimeinen pihaus sosialistia. Sillä sitäkin oli hän aikoinaan ollut,\njopa kerrassaan ensimäinen johtajan tapainen paikkakunnalla. Se oli\nollut silloin, kun sosialismi asteli ensimäisiä askeliaan maaseudulla.\nMutta pian oli Matti kyllästyneenä jättänyt politiikan ja takertunut\nentistä lujemmin lestiinsä. Hän oli nimittäin kerran muutamien\npuoluetoveriensa kera mennyt kuntakokoukseen ajamaan ryysyköyhälistön\nasiaa, mutta kärsinyt sillä retkellään täydellisen poliittisen tappion.\nLuontoaan karaistakseen oli Matti tovereineen ennen kokoukseen lähtöä\nryypännyt vahvasti hokmannia, minkä seurauksena he kokoustuvan suussa\nalkoivat pitää pahaa rähinää ja antoivat siten isäntämiehille heti\nalussa yliotteen. Osaksi nauraen, osaksi käsivoimalla työnnettiin\nheidät ulos, minkä jälkeen Matti heitti hiiteen maailmanparannuspuuhat\nja istui entistä äkäisemmin nelikollaan, puri mälliä ja neuloi\nkohtuushintaan niin lujia pieksusaappaita, että niistä saumat jäivät\naina viimeiseksi elämään.\n\nMatti asui jo silloin omassa tuvassaan, kun Leena paikkakunnalle\nilmestyi. Se oli silloin vielä neliseinäinen ja kun sen suurin\nulottuvaisuus oli korkeus, ja kun se lisäksi oli savisella maalla ollen\nhieman kallistunut suurta maantienojaa kohti, sanoivat ihmiset sen\nseisovan kuin kuppasarven siinä maantien poskessa. Leenan tultua taloon\njätti Matti pariksi viikoksi naskalin kourastaan ja kyhäsi tuvan\nrinnalle kamaripurtilon, minkä jälkeen rakennus alkoi muistuttaa,\nkuten mainittu, kyljelleen asetettua, hiukan vinoon vääntynyttä\nsikarilaatikkoa. Kamari olikin muuten todella tarpeen vaatima, sillä\nkun Matti pikilankaa vetäessään ojensi molemmat kätensä, joista\ntoisessa piili aina lisäksi terävä naskali, ei Leenalla ja pirpanoilla\nollut tilaa muualla kuin takan luona oviloukossa, missä tuskin sopi\nkääntymään, saati sitten askaroimaan.\n\nLeena oli siis oikeastaan vain leipäsusi eikä mikään oikea aviovaimo,\nkuten Ojalan emäntä asiasta arveli. Mutta hyvin täytti Leena sijansa\nsuutarin huoneen valtiattarena eikä häntä kukaan pyrkinyt tästä\nasemastaan työntämään. Hän hoiti kaikki emännän tehtävät, parsi ja pesi\nsuutarin vaatteet ja jouti siinä välissä apumuijanakin naapureissa\nhäärimään.\n\nNiin vierivät vuodet hiljalleen. Matti puri mälliä nelikollaan, veti\npikilankaa ja naputteli kengänsaumaa, Leena hoiti taloutta yleensä ja\nkahvipannua erikoisesti sekä lisäsi tavantakaa pirpanainsa lukumäärää.\nMitään pahempaa kommellusta ei Matin ja Leenan yhteiselämässä sattunut,\nennenkuin Ojalan Juuso sekaantui naapuriensa asiaan ja oli vähällä\nsaattaa pahennuksen matkaan.\n\nSe tapahtui muutamana römppämaanantaina, kun Juuso humalapäissään ja\npullo taskussa astui polkua pitkin suutarin tuvalle. Leena oli poissa\nkotoa, lapset peuhasivat omine valtoinensa ja Matti istui äkeänä\nnelikollaan pikilankaa kiskoen. Juuso istui siihen hänen työtänsä\nkatsomaan, syleksi, tohisi ja haisi viinalta. Kun suutari ei\nkeskustelua alottanut, lausahti Juuso lasten peuhinaan huomionsa\nkiinnittäen:\n\n-- Saisit sinä, Matti, laittaa sen Leenan jo kuivamaan, kun noita\nkakaroitakin on jo niin, että... niiden silmiä kiiluu joka nurkasta\nkuin pirun silmiä.\n\nSuutari viskasi lestinsä työkalujen sekaan, työnsi silmälasinsa\nvihaisesti otsalle ja kääntyi tupaan päin. Lapsista kuka vanutti\ntoistaan tukasta, kuka kiskoi pöydälle kiivennyttä veikkoaan koltun\nhelmasta alas, kuka pyllyili kumoon kaadetun tuolin jaloissa ja ken\ntaas muuten aikojaan suurta ääntä piti. Äkätessään isän ja vieraan\nheihin tuijottavan, asettuivat he äkkiä ja alkoivat totisin\nrengassilmin tuijottaa vastaan. Täten näytti Matista Juuson törkeä\nvertaus hyvinkin paikalleen osuneelta ja kun Juuso samalla veti\npullonsa esille ja tarjosi hänelle, jäivät Matilta laukasematta ne\npahat sanat, jotka hänen kielellään jo pyörivät naapurin varalle. Sen\nsijaan komensi hän kakarat pysymään siivolla ja alkoi sovinnossa\nryypiskellä Juuson kanssa.\n\nKun Leena maitohinkkansa kanssa palasi kylältä, lähti suutari Juuson\nmatkaan. Käsikaulassa he polkua pitkin kohosivat Ojalaan, asettuivat\npöydän päähän maistelemaan ja syventyivät keskusteluun. Tavan takaa\npalasivat he siihen kakarajuttuun. Ja kuinka he sitä niin\nkääntelivätkään, kypsyi suutarin päässä yhtäkkiä kavala suunnitelma.\n\n-- Kuulehan Juuso, -- lausuili hän sammaltelevalla kielellä, -- sinä\nolet ollut minulle aina oikea naapuri ja oikeaa asiaa sinä tässäkin\najat, että se akka olisi saatava niitä kakaroitaan laittamasta takaisin\nsinne kotipitäjäänsä. Mutta mitenkäs saada, siinäpä puntti. Mutta nyt\nminulla, kuule sinä, sanoi Juuso, on keino siihenkin asiaan. Se kun on\njo kauan kärttänyt minua, että otettaisiin muka hevonen ja\nlähdettäisiin joukolla käymään siellä hänen kotipitäjässään, että hän\nsaisi muka kyläillä sukulaistensa luona, niin nyt ei muuta kuin minä\nolen suostuvinani tuumaan, hankin hevosen ja kyytimiehen ja niin koko\njoukko sutiputi matkaan. Sieltä periltä sitten lähtee kyytimies yöllä\nomia aikojaan paluumatkalle ja jättää Leenan kakaroineen sinne, mistä\nhän on lähtenytkin. Ja usko pois, että kun se kerran siellä on ilman\nkyytiä tänne, niin kyllä se siellä pysyykin. Eikä siinä asiassa\nkuntakaan voi mitään, kun hän ei ole oikeissa naimisissa kenenkään\nkanssa eikä niistä peneksistäkään tiedä, kuka kenenkin isä on.\n\nJuuso hyväksyi täydellisesti Matin suunnitelman ja lupausi, asiaa\nedelleen kehiteltäessä, hevosineen tuuman toimeenpanijaksi.\n\nAsia olisikin sitä myöten ollut valmis, elleivät ryypyt olisi saaneet\nheitä hieman varomattomiksi, niin että sotasuunnitelma paljastui ennen\naikojaan. He olivat joka kerta asiaan palatessaan alottaneet\nkeskustelun salamyhkäisellä ja kuiskailevalla äänellä, mutta asian\ninnostamina korottaneet lause lauseelta ääntään ja juuri tärkeimmät\nkohdat pajattaneet ympäri tuvan kuultaviksi. Sekin olisi tosin vielä\nmennyt mukiin, ellei Joelin Tilta, suutarin lähimmän naapuritöllin\nemäntä, olisi sattunut Ojalaan asialle pistäytymään ja emännän kanssa\ntakan luona jutellessaan pitänyt korviansa avoinna myöskin kaikelle\nsille, mistä pöydän päässä keskusteltiin. Ja niinpä hän pääsi täysin\nperille miesten salakavalasta suunnitelmasta, tunsi siitä oman\nsukupuolensa kannalta syvää loukkaantumista, toimitti asiansa ja lähti\nkiireenkyytiä talosta.\n\nTietysti hän mennä viiletti suoraa päätä naapurittarensa puheille ja\nkertoi kuulemansa.\n\n-- Soo'o, vai sillä lailla tässä! -- sanoi Leena ja hänen mustat\nkulmakarvansa vetäytyivät yhteen.\n\nSen enempää hän ei puhunut, vaan ryhtyi kahvia keittämään. Vasta kun he\nTiltan kanssa istuivat päin yhteen ja Leena kaatoi toisia kuppeja,\nsanoi hän reiteensä lyöden:\n\n-- Ja sen minä sanon, että ennen suutari itse lähtee tämän katon alta\nkuin minä!\n\nVasta seuraavan päivän iltapuolella otti suutari asian puheeksi. Noin\nvain ykskaikkisesti ja ohimennen alkoi hän työnsä äärestä tuumailla,\nettä jospa sitä sittenkin lähtisi kyläilemään sinne Leenan\nkotipitäjään, kun hevosen saantikin nykyään tuntui helpolta. Vaikka\noikeastaan hän itse ei joutaisi sinne, mutta hevosen ja kyytimiehen hän\nkyllä hankkisi.\n\n-- Kyllä kai minä mielelläni lähden, jos sinä huollat lapsia sen aikaa,\n-- ilmotti Leena.\n\n-- Lapsia? Eikös sulla ole ollut tuumana ottaa kaikki lapsetkin\nmukaasi?\n\n-- Jollen saa yksin mennä, en mene ollenkaan.\n\nSuutari tähysti silmälasiensa yli tutkivasti Leenaa, mutta saamatta\nhänestä sen parempaa selkoa.\n\nMoniaan päivän kuluttua otti hän asian uudelleen puheeksi, mutta yhtä\nvähiin kuivui se nytkin. Sulkeutuneesti ilmotti Leena, että hän lähtee\njoko yksin tai ei ollenkaan.\n\nSen koommin ei siihen asiaan enää kajottu ja elämä suutarin mökissä\nkulki vanhaa uraansa. Matti istui järkähtämättä nelikollaan ja Leena\nkeikkui emännän toimissa yhtä notkeana kuin ennenkin.\n\nNiin kului pitempi aika, kunnes suutari taas eräänä talviaamuna sai\nLeenan kulmakarvat yhteen vetäytymään. Leena oli tavalliseen aikaansa\njättänyt perheen yhteisen vuoteen sekä kiehauttanut aamupannun. Kun hän\noli nostanut sen tulelta eikä suutari siihen mennessä, kuten tapansa\noli, ilmestynyt tupaan, ihmetteli Leena, että kylläpä se nyt nukkuu.\nNo, vienpä hänelle nyt kerran kahvin oikein herroiksi sänkyyn, päätti\nhän ja täytti kupit.\n\nMutta kun hän täysinäinen kahvikuppi kourassaan tyrkkäsi pimeän päässä\nsuutaria kylkeen, ei tämä hievahtanutkaan, eipä vielä uudistetunkaan\ntöytäyksen johdosta. Silloin pistäysi Leena tupaan, otti päretikkuun\nvalkean ja palasi vuoteen ääreen. Suutari makasi selällään kalpeana,\nkarheasänkinen leuka esiin työntyneenä, ja kädet, joiden kämmensyrjissä\nnäkyivät pikilangan uurtamat syvät vaot, rinnalle koukistuneina.\n\nTällöin vetäytyivät Leenan kulmakarvat jälleen yhteen, hän palasi\ntupaan, istahti jakkaralle, huokasi ja ryhtyi sitten yksinään\nkahvikuppia tyhjentämään. Sen tehtyään kietasi hän huivin päähänsä ja\npistäysi Joelin tölliin.\n\nHuokaillen ja jahkaillen, mutta toimessaan saapui Tilta suutarin\npuolelle ja kävi hänkin päretikun valossa toteamassa, että suutari oli\ntodellakin jättänyt ajallisen elämän.\n\nNo, mitäpäs siinä, suutari oli nyt kerta kaikkiaan kuollut ja häntä oli\nryhdyttävä hautaan puuhaamaan. Ensimäiseksi lämmitti Leena padallisen\nvettä ja ryhtyi Tiltan kanssa pesemään ruumista, kuten paikkakunnan\ntapa vaati. Kun he olivat sen pukeneet puhtaisiin alusvaatteisiin,\nasettivat he ruumiin laudalle, veisasivat ulkomuistilta virrenvärssyn\nja kantoivat vainajan Ojalan riiheen.\n\n-- Älähän mene, -- kielsi Leena riiheltä palattua Tiltaa, joka yritti\nkotiinsa, -- juodaan tässä nyt taas pitkästä aikaa oikein porukahvit.\n\nHetken kuluttua istuivat he vastapäätä toisiaan ja ryystivät kahvia.\nToista kuppia kaataessaan levisi Leenan kasvoille, jotka siihen saakka\nolivat pysyneet vakavina, niiden tavallinen keveä ilme.\n\n-- Etkö muista, -- lausui hän, -- kuinka minä silloin kerran sanoin,\nettä ennen se itse suutari lähtee tämän katon alta kuin minä? Enkö\nollut oikeassa?\n\nJa huokaisten myönsi Tilta, että Leena oli ollut oikeassa.\n\n\n\n\n\"MULLA PIISAA\"\n\n\nTalvinen tuuli tohisi nurkissa ja valju kuu valaisi kamaria, jonka\nakkunoissa ei ollut minkäänlaisia verhoja, ja jossa oli niin lämmin,\nettä korvia viilsi. Markku nuokkui istuallaan sängyn jalkopäässä ja\npiippu oli suupielestä putoamaisillaan. Mutta aina kun se yritti\nheltiämään, havahtui hän sen verran, että näpisti varsiluun tiukemmin\nhampaisiinsa. Samalla tuli mieleen, että olisi riisuttava ja oikaistava\nitsensä sänkyyn... ja sitä ennen pitäisi käydä tallissa Puputtia\nillastamassa ja lointa korjaamassa. Mutta hän oli äsken syönyt\njalkapannullisen puuroa, ja se ynnä korvia viiltävä lämmin raukasivat\nniin, ettei mitenkään päässyt sängystä irtautumaan.\n\nHetken kuluttua hervahti hänen päänsä alas ja se tapahtui ainakin\nkymmenennen kerran sitten pimeän tulon. Uni oli kuitenkin niin ohutta,\nettä hän saattoi selvästi kuulla Puputin kolistelevan tallissa. Se\naiheutti epämieluisan tunteen aivankuin loimi olisi ollut\nputoamaisiUaan hänen omasta selästään ja häntä olisi alkanut vilu\npuistattaa. Hän ei ollut enää oikein selvillä, oliko hän Puputti vai\nsen isäntä ja pullistiko hänen vatsaansa jalkapannussa keitetty puuro\nvai sankossa hierotut appeet. Uni syveni ja hän sekaantui yhä enemmän\nyhteen Puputin kanssa.\n\nPää nyökähti vieläkin alemmas ja piippu putosi kolahtaen lattialle.\nHän havahtui, kynsi päätään ja vääntäysi seisoalleen. Tuntui\nvastenmieliseltä lähteä ulos. Mutta Puputti kuopi tallissa ja... olihan\nhänellä muutakin asiaa pihalle.\n\nKun hän avasi tallin oven, hörhötti Puputti vastaan kuin tahtoen sanoa,\nettä ähäh, sainpas sinut liikkeelle. Loimi roikkui todellakin vyön\nvarassa mahan alla. Markku köytti sen huolellisesti uudelleen,\ntaputteli sitten Puputtia kuin viivyttelyään anteeksi pyytäen ja nosti\nhänen eteensä hyvänmoisen heinäkimpun.\n\n-- Että saat lämpimiksesi niitä pureskella, -- sanoi hän ja sulki\nlähtiessään huolellisesti oven, ettei viima pääsisi raosta\ntunkeutumaan.\n\nHuh, kuinka tuntui suloiselta palata kamarin lämpimään. Mielihyvin\nriisuutui hän, sytytti piipun ja paneusi pitkäkseen sänkyyn. Nyt ei\nkantautunut tallista enää minkäänlaista kolinaa, mutta sen sijaan oli\nhän kuulevinaan, kuinka Puputti mielihyvin rouskutti heiniä.\n\nHohoi, nyt oli hyvä olla, kun oli lämmin ja vatsa täynnä, ei mistään\npuutetta eikä mitään huolia. Piippu turisi säyseästi ja ajatukset\nkiersivät laiskasti pienissä kotiasioissa. Ensinnä ne pysähtyivät\nsuureen messinkileukaiseen rahakukkaroon, jossa oli likainen ja\npaikotellen rikkinäinen säämiskävuori. Paljonko siinä olikaan rahoja,\nkun hän iltapäivällä laski? Neljäkymmentä markkaa kymmenen ja viiden\nmarkan seteleinä, kolme markan rahaa, pari hilkkua ja yhtä monta\nkymmenen pennin kolikkoa. Jahka satanen tulee täyteen, vie hän taas\npankkiin. Ostoksia ei tarvitse kuukausiin tehdä. Kahvia on arkussa pari\nkiloa, sokeria, voita ja lihaa niinikään on, jauhoista ja perunoista\npuhumattakaan. Talven polttopuut oli jo kotiin ajettuna ja Puputille\noli heiniä kesään saakka. Hätäkös oli miehen makailla!\n\nPiippu turahteli viimeisillään ja sammui. Hän laski sen lattialle\nsängyn viereen ja varustausi oikein todenteolla nukkumaan. Viimeiseksi\ntuli tietysti Puputti mieleen. Tuntui kaksinverroin lämpöiseltä, kun\ntiesi, että Puputilla on loimi selässä ja heinävihko edessä. Hätäkös\nsiellä on Puputinkaan!\n\nKuta syvemmälle unimaailmaan hän vajosi, sen lähemmäs siirtyi Puputti.\nSe tuntui lopulta seisovan siinä sängyn vieressä, sen pää riippui\ntorkuksissa ja turvallaan hipoi se hänen otsaansa. Niin torkkuivat\nsamaan tahtiin Puputti ja hänen isäntänsä kolkkoviimaisena talviyönä.\n\nValoisaa yötä seurasi pimeä aamu, kun kuu poistui vartiopaikaltaan.\nPimeän päässä laati Markku pesään kahvitulen ja lähti sitten Puputin\nluo aamutervehdykselle. Sitten alkoi tavallinen päiväjärjestys.\nJuotuaan kahvipannun tyhjäksi istui hän tupakoiden pesän edessä ja\nmietiskeli, mitä keittäisi aamiaiseksi. Hän kävi mielessään läpi ne\nharvat ruokalajit, joita hän oli tottunut keittämään, ja teki sen\nhuomion, että tällä kertaa maittaisivat parhaiten lihapotut. Niinpä\npani hän siis jalkapannun tulelle, haki kuopasta lattian alta perunoita\nja alkoi niitä kuoria.\n\nPäivä oli sillä välin valjennut ja aterian jälkeen tupakoidessaan\nmietti Markku, lähtisikö hän viemään kirkonkylän leipurille lupaamaansa\nhalkokuormaa. Lopulta päätti hän kuitenkin, että nyt on liika huono\nkeli; parempi on antaa Puputin levätä... ja kovinpa ne lihapotut\ntuntuivat häntä itseäänkin raukasevan. Niinpä vääntäysi hän siis\nsänkyyn ja huoneen täytti tuota pikaa tasainen kuorsaus.\n\nHerättyään keitti hän jälleen väkevän kahvin, kävi Puputtia ruokkimassa\nja pistäysi talon puolella akkaväen kanssa juttelemassa. Kamariinsa\npalattuaan otti hän aikansa kuluksi messinkileukaisensa esille, oikoi\nhuolellisesti setelit ja levitti pöydälle, eri suuret eri kasaan,\nsamoin hopeat ja kuparit. Sitten sulloi hän ne takaisin kukkaroon ja\nryhtyi päivällistä laittamaan. Kun hän oli saanut sen maaruunsa\nsijotetuksi, oli ilta jo käsissä. Seurasi sitten tavallinen\nillanvietto: piippua imeksien torkkui hän sängyn jalkopäässä ja Puputti\ntorkkui tallissa. Kun loimi luisui alas tai heiniä rupesi mieli\ntekemään, kuopi Puputti lattiaa, jolloin Markku alkoi miettiä, että\npitäisi tässä lähteä tallissakin käymään. Mutta ei kuitenkaan saanut\nlähteneeksi, ennenkuin piippu kolahti lattiaan tai joku muu tapahtuma\nsai hänet täysin hereille.\n\nSiihen tapaan vietti Markku talvensa. Mutta kesällä hänellä oli aina\nlänget liki olkapäitä, kuten hän sanoi. Silloin teki hän, maatilkullaan\nahertaen, säännöllisesti neljäntoista tunnin työpäiviä.\n\nHänellä oli ollut pieni talo, mutta jäätyään leskeksi ja kun ei\nlapsiakaan ollut, oli hän myynyt talon, erotettuaau siitä itselleen\npienen viljelyspalstan. Rahat oli hän sijottanut pankkiin ja asettunut\nPuputin kera vuokralaiseksi entiseen naapuriinsa, Mäkelän taloon, jossa\nhän sai asuttavakseen porstuanperäkamarin vanhasta tuparakennuksesta.\nPuputti sai niinikään oman erikoisen tallin.\n\nJuro ja vähäpuheinen mies oli Markku ja iältään taisi hän olla siinä\nviisissäkymmenissä. Kylässä hän ei käynyt koskaan, joskus harvoin\nkirkossa. Tuskin hän osasi lukeakseen, vaikka rippikoulun hän oli\njoskus jotenkuten läpäissyt. Mutta mitään kirjaa tai sanomalehteä ei\nhänen käsissään oltu koskaan nähty.\n\nNiin hän omaan tapaansa elää nuhjotti maatilkkuineen, säästörahoineen\nja Puputtineen, katsellen maailmaa ja elämää ympärillään ainoastaan\ntoisella silmällään. Ei hän tosin silmäpuoli ollut, mutta samalla\nkertaa ei hän viitsinyt juuri koskaan pitää auki muuta kuin toisen\nsilmänsä. Ja ne harvat sanat, mitä hän päivän mittaan lausui --\nlukuunottamatta Puputin kanssa tapahtuvia keskusteluja --, tulivat ulos\ntoisesta suupielestä. Toisesta anastikin aina kaiken tilan piipunvarsi.\n\nKun vilja tuli säännöstelyn alaiseksi ja elintarvevirkailija kierteli\ntalosta taloon viljavaroja papereihinsa merkitsemässä, ei Markulta\nliiennyt hänelle enempää kuin kaksi sanaa.\n\n-- Mulla piisaa, -- oli ainoa, mitä Markku ilmoitti ja Mäkelän isäntä\nvakuutti neuvottomalle elintarvevirkailijalle, ettei siltä saa enempää\ntietää, vaikka hohtimilla koettaisi vääntää.\n\nMarkkua olisi siis täydellä syyllä saattanut sanoa itsekkääksi ja\nynseäksi mieheksi -- ellei Puputtia olisi ollut olemassa. Sen seurassa\nsaattoi Markku pitää molemmat silmänsä auki ja sille puhellessaan\nkäyttää molempia suupieliään. Ja muutenkaan ei hän Puputtia hoitaessaan\nmissään suhteessa kitsastellut. Sen näki kyllä Puputin päällekin,\nvarsinkin talvella. Vaikka jo hyvässä iässä, oli se aina kiiltelevä\nkarvaltaan ja niin lihava, että tuskin aisojen väliin mahtui.\nTalvisaikaan sillä ei ollutkaan sanottavaa tehtävää. Markku ei koskaan\nraskinut antaa sitä kylän töihin ja milloin hän itse ajoi sivullisille\npuita tai rahdissa pistäysi, pani hän naurettavan pienen kuorman ja\nsittekin käveli itse aina reen perässä.\n\nJos Markku piti Puputista, niin kyllä Puputtikin piti isännästään. Sen\nnäki jo yksin siitä tavasta, millä Puputti Markun lähestyessä liikutti\nkorviaan. Ja kun Puputti, Markun sitä kaulalle taputtaessa, laski\nturpansa hänen olkapäälleen, niin oli se ihan liikuttavaa.\n\n-- Ei se tuo Markku siitä eukko-vainajastaan tainnut perustaa läheskään\nniin paljon kuin tuosta ruunasta, -- arveli Mäkeläinen kerran Markulle.\n\nJa siinä hän varmaankin oli aivan oikeassa. Mutta toiselta puolen on\nmyöskin oikeuden nimessä myönnettävä, ettei Markkukaan eukko-vainajansa\npuolelta ollut saanut osakseen sitä lämmintä ystävyyttä kuin mitä hän\nnykyään nautti Puputin taholta. Marjaana-vainaja, iso, puiseva ja\nmiesmäinen nainen, ei ollut hellin kourin käsitellyt miestään, joka oli\nsaanut tyytyä jokseenkin täydelliseen tohvelivaltaan. Eikä Markku\nkoskaan ollut todella kaivannutkaan vaimovainajaansa. Kun hän kerran\nmiesjoukossa, Marjaanasta puheen tullen, oli erehtynyt rentoilemaan,\nettä siinä se sitten oli lujakätinen muija, -- paiskasi hänetkin kerran\nkuin humalasäkin portaita alas, kun hän kännissä kotiin tuli, -- niin\nsen ei vielä tarvinnut mitään merkitä. Ja olihan hän sitäpaitsi\ntämänkin tunnustuksensa myöhemmin, kun ihmiset pakkasivat siitä pilaa\ntekemään, muuttanut toiseen muotoon: ettei se Marjaanavainaa uskaltanut\nkoskaan suutansa avata, kun hän oikein suuttui ja nosti mörköelämän.\n\nMissään tapauksessa ei Marjaana ollut Markun sisimmässä koskaan saanut\nsitä sijaa kuin Puputti. Eipä silti, että Puputtikaan olisi missään\nsuhteessa ollut sen kummempi kuin mikä muu hevonen tahansa. Mutta\nMarkku oli nyt kerta kaikkiaan päässyt varsasta pitäin siihen\nmieltymään ja niin oli itsestään vuosien kuluessa kasvanut heidän\nvälilleen luja toverisuhde. Puputti oli syntynyt Markun entisessä\ntalossa ja hän itse sille oli nimenkin antanut... se kun heti\nmaitovarsasta pitäin oli ollut sellainen mukava puputti. Ja niinpä\nhänellä, taloa ja karjaa myödessään, ei juolahtanut mieleenkään\nPuputista luopua. -- -- --\n\nOnnellisesti olivat Markku ja Puputti saaneet sydäntalven torkutuksi ja\nehtineet valoisiin kevätpäiviin. Silloin sattui mullistava tapaus\nMarkun elämässä.\n\nElettiin gulashiajan aamunkoitteessa ja rauhallisen maakylän asukkaat\njoutuivat tavantakaa pyörälle äkkinäisistä hinnannousuista. Nyt olivat\nhevosten hinnat kohonneet puolella entisestään. Muualta oli tullut\njoukko ostajia ja saanut käden käänteessä hinnat nousemaan. Se taasen\noli saanut jalkeille kokonaisen joukon oman paikkakunnan\nhevoshuijareita. Niin että lopulta kaikki tapahtui hevoskauppojen\nmerkeissä.\n\nMarkku ja Puputti olivat eläneet kokonaan erillään tästä kaikesta,\nkunnes eräänä päivänä Markun kamariin tulla tömähti Mäkelän isännän\nopastamina kaksi vierasta hevosenostajaa. Ne olivat käyneet jo tallissa\nja panneet merkille Puputin lihavuuden ja kiiltävän karvan. Ja nyt ei\nmuuta kuin pitäisi päästä kauppoihin käsiksi. Mutta huolimatta toista\nsilmäänsä raottaa ilmotti Markku kuivasti, ettei hänen hevosensa ole\nmyytävänä.\n\nVieraat eivät olleet mitään nurrupoikia, ne tarjosivat heti hinnan\npyöreissä luvuissa ja summa oli sellainen, että Markku avasi toisenkin\nsilmänsä sepposen selälleen. Epäluuloisesti katsahti hän vieraisiin,\nmutta niillä näytti olevan silkka tosi mielessä.\n\n-- Hullu olet Markku, jollet myö, kun kerta tuommoisen hinnan saat ja\nkun sinä et välttämättä hevosta tarvitse, -- sekaantui isäntäkin\nasiaan.\n\nMarkun sielussa alkoi ankara taistelu. Häntä ihan hiostutti. Ja vieraat\nkävivät kimppuun täydellä höyryllä. He eivät siitä peräänny, minkä\nhinnaksi luvanneet, mutta jos kauppa päätettiin, niin se oli päätettävä\npian. Ja toinen heistä kaivoi esiin lompakkonsa ja latoi pöydännurkalle\nluvatun hinnan.\n\nKokonainen pinkka kirkkaita satamarkkasia! Markku tuijotti niihin kuin\nlumottuna. Hän punotti ja imi niin kiihkeästi loppuun palanutta\npiippuaan, että pesän pohja uhkasi puhki palaa. Sitten pudotti hän\nhäiriössään piipun lattiaan, säikähti sitä ylös ottaessaan, että\nvieraat korjaavat rahansa pöydännurkalta pois ja kiirehti sen vuoksi\nkahmistamaan ne omaan kouraansa. No, sillähän se asia olikin lukossa,\nei muuta kuin lähdettiin talon puolelle harjaskahvit juomaan.\n\nMarkku oli kuin päästä pyörällä. Oliko hän nyt todellakin myönyt\nPuputin, vai mitä tämä kaikki merkitsi?\n\n-- Tuota, kyllä se taisi tulla liian äkkipikaa päätetyksi... se kauppa,\n-- sammalsi hän kahvia juotaessa.\n\nMutta vieraat eivät ottaneet sellaista kuuleviin korviin. Ne eivät\nturhia haikailleet ja niillä oli kiire. Heti kahvit juotuaan ne\nlähtivät.\n\nSolalla käänsi Puputti päänsä Markkua kohti ikäänkuin lausuen\nihmettelynsä sen johdosta, että aivan vieraat miehet saivat häntä\ntaluttaa. Se vihlasi niin ilkeästi Markkua. Hän sai vedet silmiinsä,\nkääntyi selin muihin ja meni kamariinsa. Sängyssä ei hän saanut rauhaa,\nvaan täytyi kävellä pitkin lattiaa, ihanpa oihkaistakin väliin.\n\nNiin, siitä päivin oli Markun unelias rauha mennyttä kalua. Hän ei\nviihtynyt enää kamarissaan, vaan tuli tuon tuostakin talon puolelle tai\npistäysi kylään. Omituinen rauhattomuus hänet oli vallannut.\n\n-- Sitä Puputtiaan se Markku taitaa yhä murehtia, -- huomautti kerran\nemäntä.\n\n-- ... tiedä häntä, mutta tuntuuhan tuo kuin koko elämä olisi joutunut\npois saranoiltaan, -- arveli Markku.\n\nKyllä hän olisi kernaasti ostanut Puputin takaisin vaikka vieläkin\nkorkeammasta hinnasta, mutta mitenkäpä päästä enää sen jälille. Se oli\nviety ties kuinka kauas.\n\nEttä hänen pitikin höynääntyä niiden rahoihin! Ja olikin niillä ne heti\nkäsillä, ennenkuin asiaa ehti oikein miettiäkään. Vihaksi hänen pisteli\nkoko rentut, niin että selkään olisi pannut, jos vain olisi käsiksi\npäässyt.\n\nKesä ei tuonut lievitystä hänen rauhattomuudelleen, vaikka hän piti\nentistä pitempiä työpäiviä. Puputti ei jäänyt mielestä ja varsinkaan ei\nhän saanut unohtumaan sitä eronhetkeä, kun Puputti solalla käänsi\npäänsä häntä kohti...\n\nMutta loppuihan se kesäkin ja saapui syksy, ja syksyn mukana sattui\nMarkulle uusi mullistus, joka saattoi hänen elämänsä entiseen\ntasapainotilaan.\n\nEräänä leutona syyskuun päivänä oli hän kirkonkylällä asioimassa. Hän\ntapasi siellä muutamia kotinurkan miehiä, jotka olivat hiukan tuulella\nja joilla oli vieläkin roppipullot taskussa. Mentiin miehissä nurkan\ntaa ja maistettiin. Miehet tiesivät, mistä saisi lisää ja ehdottivat,\nettä Markkukin yhtyisi komplottiin. No, saattoipa tuota näin kesätyön\npäättäjäisiksi uhrata jonkun markan.\n\nSaatiin lisää ja mentiin kruununmakasiinin taa, päivänpaisteiselle\nseinustalle istuskelemaan. Ryypättiin ja juteltiin. Markku jutteli\nPuputista ja tunsi mielensä heltyvän. Toiset miehet kuuntelivat\naikansa, pitkästyivät ja koettivat kääntää keskustelua muihin asioihin.\nMutta yhä palasi Markku Puputtiin ja hänellä oli vedet silmissä. Toiset\ntympeysivät yhä enemmän ja yksi alkoi jo ääneensä moittia, että\naikuinen mies viitsiikin yhden hevoskaakin takia pää riipuksissa\nkulkea. Silloin suutahti Markku ja lähti pois heidän seurastaan.\n\nHän meni rahtimiesten käyttämään pieneen nurkkakahvilaan ja keitätti\nitselleen hyvät kahvit. Siellä oli muori yksin ja Markku sai\nhäiritsemättä purkaa sydäntään. Hän jutteli Puputista aina iltapimeään\nsaakka. Sitten lähti hän kotimatkalle.\n\nLenksavin jaloin astui hän ruohottunutta kujaa, jota myöten\nkirkonkyläläiset ajoivat viljelyksilleen ja jonka varrella oli siellä\ntäällä mökkejä. Alkoi olla jo säkkipimeä ja töllien tulet kiiluivat\nkuin kiiltomadot tien varrelta.\n\nYhtäkkiä kopsahti Markku pahki johonkin. Paikalla älysi hän kuitenkin,\nettä se joku oli hevonen. Vieläpä enemmänkin hän älysi.\n\n-- Se sävähytti minua heti niin oudosti, -- kertoi Markku myöhemmin.\n\nKiiruusti kopeloi hän tulitikkukotelon taskustaan ja raapasi tulen.\nTotisesti, siinä kujalla seisoi Puputti! Sekin tunsi heti Markun,\ntervehti korvillaan ja hörhötti. Markku tunsi polviensa raukenevan.\n\n-- Puputti... Puputtiko se siinä... höpisi hän ja tapaili hevosen\npäätä.\n\nPuputti laski vanhaan tapaan turpansa hänen olkapäälleen ja miltei\nitkuun hyrähtämäisillään taputti Markku sitä kaulalle.\n\nMutta mitä? Oliko Puputilla länget kaulassa? Uudelleen otti Markku\ntulitikkuun valkean. Oli länget ja perässä rattaat, tuollaiset\npienipyöräiset mustalaisrattaat. Ja vielä enemmänkin näki Markku.\nPuputin kylkiluut kuumottivat korkealla, karva oli takkuinen ja --\nkiireesti kohotti hän länkiä -- olkapäät puhki.\n\nNiitä jumalattomia! Jos olisivat olleet nyt tässä, niin päälle hän\nolisi töytännyt, siepannut aidaksen ja sillä lojottanut. Mutta ne\nolivat arvatenkin menneet yösijaa kärttämään mökistä, joka oli hiukan\nsyrjässä kujasta.\n\nEnempiä arvelematta riuhtasi Markku rinnuksen auki, sivalsi vieraat\nvaljaat Puputin selästä ja työnsi rattaat niin vihaisesti syrjään, että\nsen pyörä suistui ojaan. Sitten lähti hän Puputtia taluttamaan kotia\nkohti.\n\nVastaan panematta seurasi Puputti perässä ja sen kaviot lopsahtelivat\nsaviseen tiehen. Markulla kihisivät vielä viinanhöyryt päässä ja itku\nkurkussa puheli hän koko matkan Puputille. Avomielisesti tunnusti hän\nrikkomuksensa, jota hän oli saanut kaiken kevättä ja kesää katua. Mutta\nnyt ei erottaisi enää. Ei tulisi tarjolle niin suurta rahaa, että hän\nPuputista luopuisi.\n\nKun Puputti kotona astui entisen tallinsa kynnyksen yli, hörhötti se\njälleen, minkä johdosta Markku ihastuneena huudahti:\n\n-- Tunsitpas paikat! Ja miksei Puputti tuntisi, joka on niin viisas,\nettei kaikki miehetkään.\n\nHän haki sankollisen silkkoja kauroja ja kun Puputti ahnaasti upotti\npäänsä sankkoon, hoputti Markku:\n\n-- Syö, Puputti, haukkaa vain, nyt sinun pitääkin lihoa ennalleen.\n\nHän harjasi Puputin monikertaan ja haki sorkkarasvaa, jolla voiteli\nläpeytyneet olkapäät. Sitten istui hän kynnykselle, veteli savuja ja\npuheli Puputille. Vasta kun Puputti kyltyneenä lakkasi syömästä ja\npainoi päänsä torkkumisasentoon, lähti Markku omaan huoneeseensa ja\nriisui levolle. Pitkästä aikaa nukkui hän sinä yönä sikeästi ja\nlevollisesti.\n\nKun hän aamulla oli tallissa Puputtia hoitelemassa, ilmestyi ovelle\nmustalainen. Ja sekös Puputin nähdessään mörköelämän nosti. Yritti\nsuoraapäätä käydä Puputtia seimestä irrottamaan, mutta silloinkos\nMarkku sivalsi tallilapion, ajoi mustalaisen ulos ja löi oven kiinni.\nMustalanen huusi ja noitui, mutta aina kun hän uhkasi ovea lähestyä,\nkarkotti Markku hänet lapiollaan. Pihan toisessa laidassa seisoi\nMäkeläinen puolueettomana päältäkatsojana ja poltti piippuaan.\n\nHuomatessaan yrityksensä turhiksi lähti mustalainen tiehensä, uhaten\nkohta palata kruununmiesten kanssa. Nyt lähestyi Mäkeläinenkin asiasta\nselkoa ottamaan.\n\n-- Kyllä sinä nyt olet hullusti tehnyt, -- sanoi hän Markulle. --\nJoudut vielä vastaamaan omankäden oikeudesta.\n\nNo, eihän Markku mikään vähäjärkinen ollut, kyllähän hän itsekin\nkäsitti, että asia oli hieman hullulla tolalla. Mutta hänen sisunsa ei\nantanut jälkeen, kun hän näki, miten kurjasti Puputtia oli pidelty.\nSopi vain isännänkin katsoa. Ja isäntä katsoi ja myönsi, että Puputti\noli vain varjo entisestään.\n\nMustalainen palasi poliisin seurassa. Nytkös sillä oli rintaa ja suuta.\nSuoraan käveli se talliin ja toi Puputin ulos.\n\nMutta poliisi ja Mäkeläinen, joita asia oli ruvennut huvittamaan,\ntekivät parilla sanalla ja silmäniskulla salaliiton. He tarkastelivat\nPuputtia joka puolelta, olivat kauhistuvinaan ja sanoivat, että\nmustalaisen pitäisi saada sakkoa eläinrääkkäyksestä ja hevonen olisi\neläinsuojelussääntöjen mukaan lopetettava.\n\nMustalainen masentui, mutta Markku röyhisti itseään. Nyt esitti\nMäkeläinen, että asia olisi parasta ratkaista sovinnossa niin, että\nmustalainen möisi hevosen kohtuhinnasta Markulle. Tästä sai mustalainen\nuutta rohkeutta ja määräsi hevoselle huikean korkean hinnan. Mutta\nhänet masennettiin jälleen eläinsuojelussäännöillä. Niin saatiin hinta\nlopulta kohtuulliseksi, Markku haki rahat mustalaiselle ja talutti\nPuputin takaisin talliin.\n\n-- Nyt sinua ei kykene viemään paremmatkaan kuin mustalaiset, -- sanoi\nhän Puputille ja haki jälleen sankollisen kauroja.\n\nVähitellen lihoi Puputti ennalleen ja olkapäät paranivat. Ja niin\npalasi Markun elämä entiselle tolalleen. Nyt saattoi hän taas pitkät\ntalvi-illat torkkua oman kamarinsa lämpimässä, josta hänet sai\nliikkeelle vain Puputti tallin lattiaa kuopimalla. Ja nyt saattoi hän,\nPuputin illastettuaan ja itse levolle asetuttuaan, kun ajatukset\nhiljalleen kiersivät rahasäästöissä, talven muonavaroissa ja Puputissa,\npäivän viime sanoiksi tyytyväisenä lausahtaa:\n\n-- Mulla piisaa.\n\n\n\n\nVELJEKSET\n\n\nNousun ja laskun, kukoistukseen kohoamisen ja suvusta huonontumisen,\ndegeneratsion, huomaa niin selvästi kaikissa talonpoikaissuvuissakin.\nEdellisenä kautena vallitsee työn ilo, -- rakennetaan, raivataan uusia\naloja viljelykseen, vaurastutaan ja kootaan suvulle rikkautta. Seuraa\nsitten pysähdys, tasalleen asumisen kausi, minkä jälkeen alkaa lasku:\nrakennukset ja viljelykset saavat hiljalleen rappeutua, sillä mitään\nparannuksia ei panna toimeen, asumisen into ja työvauhti ovat\nkadonneet, velkaannutaan, kaikki rutistuu ia painuu kokoon, niin\nrakennukset ja viljelykset kuin asukasten elämänkatsomuskin. Ja\nloppujen lopuksi seuraa ikivanhalta kotikonnulta suistuminen,\nhupeneminen irtolaisten suureen, juurettomaan laumaan.\n\nToisissa suvuissa tämä tapahtuu muutaman miespolven aikana, toiset\nkestävät vuosisatoja, riippuen kaikki suvun elinvoimasta ja kuinka\ntaitavasti on naimiskauppojen avulla onnistuttu hankkimaan suvulle\nlisävoimaa.\n\nTuollaista viimeistä vaihekauttaan elää kaikesta päättäen Mäkinotkon\ntalo. Sen vanhan vanhaa sukua edustaa nykyään kaksi naimatonta\nveljestä, Antti ja Jussi. On hyvin uskottavaa, että he pysyvät\nkonnullaan kuolemaansa saakka, mutta heihinpä sammuukin suku -- ja mikä\nsilloin tulee talon kohtaloksi, sen Herra yksin tietää. Ja että suku\nsammuu heihin, sen voi pitää jo ihan varmana, sillä kun kumpikin on\ntehnyt naimisiin menoa jo yli parikymmentä vuotta, niin ei siitä\nvarmastikaan enää mitään tolkkua tule. Ainakin ovat naimisasioihin\ninnostuneet kyläkunnan akat heittäytyneet heihin nähden jo aivan\ntoivottomiksi. Siitähän alkaa muuten olla jo valmis sananlaskukin,\nettei tule päätä paremmin kuin Mäkinotkon veljesten naimisiin menolle.\n\nTalo, siinä jokitöyräällä, mehevien peltomaitten ympäröimänä,\non aikoinaan ollut komea ja vauras. Mutta nyt kantaa kaikki\nränstyneisyyden leimaa. Rakennukset ovat maanrajaan painuneet ja mikä\nminnekin päin nyyköllään, katot monikertaan paikatut, akkunat sameat ja\npihamaa ilman minkäänlaista hoitoa. Pellot ja niityt ovat vastaavassa\nkunnossa ja lisäksi on perintömaan pinta-ala kutistumistaan kutistunut,\nkun siitä vuosien kuluessa on myynnin kautta lohkaistu pala sieltä,\ntoinen täältä.\n\nKylä ympärillä elää uuden ajan merkeissä: on höyrymyllyt,\nosuusmeijerit, suuret puimakoneet, jopa kaiken päälliseksi\nsähkövalotkin. Kaikesta tästä on Mäkinotko jäänyt visusti syrjään. Jos\ntalvisena iltana kuljet talon sivu ja kurkistat sisään akkunoista,\njoita suojaamassa ei ole minkäänlaista verhon tapaista, näet\nmuurinolalla palamassa tuollaisen puolen vaaksan korkuisen, pahasti\nkäryävän läkkituijun, jonka valossa pari iäkästä naista, päät\nnyyköllään, puolitorkuksissa kehrää tappuroita. Ja samoin päät\nnyyköllään, puolitorkuksissa, istuksivat veljekset kukin nurkassaan,\nimien aikansa kuluksi piippuaan, syleksien ja väliin haukotellen, niin\nettä luulisi leukaluiden sijaltaan menevän. Kuinka nyyköttävää, maata\nkohti painuvaa ja raukeasti nukuttavaa siinä talossa kaikki onkaan!\n\nMuuten, se aika on ollut ja mennyt, jolloin veljekset saman tuijun\nvalossa iltapuhteitaan torkkuivat. He asuvat tätä nykyä eri taloina.\n\nNiin se vain kävi, että Mäkinotkon talo, joka läpi monien sukupolvien\non pysynyt jakamattomana, revittiin kahtia näiden kaikesta päättäen un\nviimeisten jäsenten aikana. Ja kun kaksi sellaista hidasta, itsepäistä\nja umpikuljuista veljestä, jotka ovat tottuneet kynsin hampain pitämään\nkiinni kokoonkutistuvan omaisuutensa jäännöksistä, ryhtyy pesäeroa\ntekemään, niin siitä syntyy toimitus, joka panee koetukselle\njakomiesten kärsivällisyyden. Vielä nytkin riittää kyläläisille ilon\naihetta tuosta Mäkinotkon jakotoimituksesta.\n\nKaikki piti pantaman visusti kahtia. Kun esimerkiksi tuli kysymys\npitkästä honkapöydästä, jonka ympärillä mäkinotkolaiset olivat monen\nsukupolven aikana aterioineet, eivät veljekset päässeet minkäänlaiseen\nsovintoon, vaikka kuinka olisi jauhettu ja jankattu, vaan täytyi pöytä\nsahata keskeltä poikki. Kumpikin sai sitten puoliskostaan muovailla\nitselleen pöydän miten parhaiten taisi.\n\nKun perunat oli jaettava, ei Antti tyytynyt ämpärikaupalla jakamiseen,\nvaan alkoi marista, että hänen ämpäriinsä voi sattua pienempiä ja\nhuonompia perunoita kuin Jussin. Hän vaati jaon toimitettavaksi yksin\nperunoin. Mutta kun se osottausi ylen hitaaksi, tyytyi hän lopulta\nsiihen, että perunat jaettiin kapalla. Leivät, makkarat, lihat ja\njauhot jaettiin samalla perusteellisuudella. Kutakin kappaletta täytyi\nerikseen kiikuttaa vanhanaikaisen käsipuntarin nenässä. Eikä siinä\nvielä kyllin, vaan jompikumpi saattoi esimerkiksi ruveta marisemaan,\nettä hänen osalleen langenneessa lihamurussa oli enemmän luuta kuin\nvastaavassa veljen osuudessa, minkä johdosta hänen tuli saada\nkorvausta.\n\nNäin kun oli käytävä läpi talon niin kiinteä kuin irtainkin omaisuus,\nniin eipä ihme, että jakotoimitusta kesti lähes kaksi viikkoa.\nTuparakennusta ei sahattu poikki, vaan jaettiin kahtia siten, että\nAntti piti entisen tuvan ja Jussi muodosti isosta pääkamarista\nitselleen asuinhuoneen. Niiden välinen ovi lyötiin tukkoon ja sen\nsijaan avasi Jussi rakennuksen takapuolelta itselleen oman\nsisäänkäytävän.\n\nLäkkituijua eivät he myöskään voineet kahtia panna, vaan jäi se\nAntille. Jussi muovasi itselleen oman tuijun vanhasta pulituuripullosta\nja niin saattoivat he nyt pitkinä talvipuhteina imeksiä piippua\nkumpikin omassa tuvassaan ja oman tuijun valossa. Tappurarukin takana\nnyykötti Antin puolella veljesten vanha äitimuori, Jussin tuvassa taas\npiika, sellainen aisaansa potkassut keski-iän ihminen.\n\nKyläläiset arvelivat, että veljesten olisi kaikin puolin ollut parasta\nelää ja asua yhtenä talona, kun siitä akanotostakaan ei kerta\nkummallakaan näkynyt mitään tulevan. Ja niinhän se epäilemättä olisi\nollutkin, ellei veljesten eteen olisi kerran sattunut sellainen tenä,\nettä yhdessä asuminen oli sen jälkeen sula mahdottomuus.\n\nTapaus oli lyhyesti seuraava.\n\nMäkinotkon metsäsarka oli noin peninkulman päässä jokivartta ylöspäin.\nSieltä oli vuoden polttopuut joskus tuotu lauttaamalla jokea pitkin\nkotiin. Niin olivat veljekset, hevosia ja ajovaivoja säästääkseen,\npitkien tuumailujen jälkeen päättäneet nytkin tehdä. Talvikelillä\nolivat he ajaneet rangat jokirantaan ja eräänä tuulisena kevätpäivänä,\njolloin joki oli vielä tulvillaan, lähtivät he piiput hampaissa ja\nkirveet kainalossa peräkkäin astelemaan metsäsaralleen. Perille\npäästyään latoivat he rangoista tukevan, pitkäkäisen lautan, jonka\nkumpaankin päähän kiinnitettiin varta vasten veistetty jykevä mela.\nYhdellä ei nimittäin sellaista körilästä saanut oikein hyvin ohjatuksi.\n\nNo, sitten ei muuta kuin kirveet lyötiin lauttapölkkyjen kylkeen,\npiiput täytettiin, työnnettiin lautta vesille ja lähdettiin solumaan\nmyötävirtaan. Antti hoiti keula- ja Jussi perämelaa.\n\nMatka sujui onnellisesti ja vaivatta. Kotirantaan oli enää muutama sata\nmetriä. Siinä oli edessä enää vain pieni kosken tapainen. Taikka eihän\nsitä oikeastaan voinut koskeksikaan sanoa. Se oli vain tavallista\nvirtavampi paikka ja keskeltä jokea pisti näkyviin kaksi rinnakkaista\nkivenjärkälettä, jotka näin tulvan aikanakin kurkottivat päänsä\nvedenpinnan yläpuolelle. Jompaakumpaa puolta kulkien saattoi lautta ne\nvaaratta sivuuttaa.\n\nAntti päätteli itsekseen, että kivet on parempi sivuuttaa oikealta\npuolen. Hän ilmotti sen parilla sanalla Jussille ja piteli tanakasti\nmelaa, ohjatakseen keskivirtaa kulkevan lautan mainitsemaansa väylään.\nMutta Jussi oli samaan aikaan harkinnut vasemmanpuoleisen väylän\nparemmaksi, ilmotti päätöksensä Antille ja väänsi melaansa\nasianomaiseen suuntaan.\n\n-- Ka pöljäkettä, mitä tuhatta sinä sinnepäin vänkäät! -- karjasi\nAntti, huomatessaan lautan alkavan kääntyä poikittain.\n\n-- Sinähän siinä vänkäät -- ka, hellitätkö paikalla, senkin tohlo! --\nhuusi vuorostaan Jussi.\n\nMutta kumpikaan ei hellittänyt omasta suunnastaan. Hartiavoimin melaa\nvääntäen, jalat harillaan ja housut tuulessa lepattaen seisoivat he\nasemillaan kuin ainakin kaksi tosi suomalaista, jotka eivät omasta\nkannastaan hellitä tuumaakaan.\n\nKummankin suusta kuului vielä pari katkonaista karjaisua, sitten\nkääntyi lautta poikittain ja roiskis! -- se törmäsi kyljittäin kiviin,\njoita vasten virta painoi sen liikkumattomaksi.\n\n-- Voi sun seitsemän kirnullista rutikuivia sarvipää paholaisia! --\nhuusi Antti raivosta käheällä äänellä, nyrkit pystyssä ja väpättävät\npolvet lyyhistyksissä.\n\n-- Tuhannen täyteisen toljaketta, minkä teki! -- huusi omasta päästään\nlauttaa Jussi, joka oli käynyt aivan mustanpuhuvaksi kasvoiltaan.\n\nOli uskomatonta, minkä paljouden tulikiveltä käryäviä sanoja nuo muuten\nniin vähäpuheiset veljekset ennättivät suustaan singota, ennenkuin he\nyhteen iskivät. Niin -- yhteen he iskivät, eihän siitä mihin päässyt,\nmäikyttivät ja nujuuttivat toisiaan, niin että olivat monesti vaarassa\nlautalta virtaan kierähtää. Eivät kuitenkaan kierähtäneet, vaan\nmolemminpuolinen uupumus pakotti heidät hellittämään toisistaan.\nHuohottaen istuivat he kumpikin päähänsä, visusti selin toisiinsa ja\nottivat iupakkivehkeensä esille.\n\nRannalle oli sillävälin lähitaloista kokoontunut uteliaita ja\nnaurunhaluisia ihmisiä. Mutta veljekset eivät piitanneet, tuskinpa\nnäkivätkään heitä. Päät hartiain välissä he istuivat kuin kivikuvat,\npiipuista tuprahteli äkeitä savupilviä ja kummankin ähkymisen nieli\nvirran kohina.\n\nNo niin, hyvien naapurien avulla he lopuksi pääsivät rantaan, saivatpa\nlautankin kotitörmän alle. Mutta toisiaan eivät veljekset siitä päivin\nsietäneet. Aluksi he muutamia päiviä mököttivät kumpikin nurkassaan,\nsitte sai äitimuori, jolle kumpikin oli erikseen asiasta puhunut,\nlähteä kylälle jakomiehiä hakemaan.\n\n\n\n\nMIEKANNIELIJÄ\n\n\n-- Hur har _Ni_ hamnat hit?\n\nTämä kysymys havahdutti minut mietteistäni, astellessani lääninvankilan\ntoisen kerroksen sillakkeella. Pysähdyin ja suuntasin katseeni\nvastapäiselle sillakkeelle käytävän toiselle puolen. Siellä seisoi,\nkaiteeseen nojaten, hoikka, tummaverinen mies, jolla oli erinomaisen\nsäännölliset kasvonpiirteet, mustat silmät ja musta tukka huolellisesti\njakaukselle kammattuna. Hän oli vangin puvussa. Ymmälle joutuen\ntarkastelin miestä, joka oi puhutellut minua ruotsiksi. Ensi\nvilaukselta muistutti hän suuresti erästä luokkatoveriani. Mutta hän se\nei kuitenkaan missään tapauksessa voinut olla.\n\nVastasin tulleeni poliittisista syistä vangituksi.\n\n-- Ja, ja svåra tider, svåra tider! -- virkkoi hän osaaottavasti.\n\nTarkastelin häntä edelleen ja kysyin, oliko hän mustalainen. Oli kyllä,\nsyntyisin eräästä Keski-Pohjanmaan pitäjästä, ja nimi tuo\nmustalaismaailmassamme tavallinen Långström.\n\nVartia keskeytti sillä kertaa juttelumme. Kohtasin hänet hiukan\nmyöhemmin ulkona kävelypaikalla.\n\nOsa vangeista suoritti puolituntisen kävelynsä aidatuissa karsinoissa,\nosa taas kiersi kahta, pihan eri äärillä olevaa, pyöreätä kukkapenkkiä.\nSyrjästä katsoen näytti se hullunkuriselta, aivankuin pihan äärillä\nolisi pystysuoran akselin ympäri harvakseen pyörinyt kaksi isoa\nratasta, joissa oli miehenmuotoiset hampaat.\n\nMinun ei tarvinnut olla karsinassa eikä hampaana kummassakaan\nrattaassa, vaan salli vartia minun kävellä edestakaisin avonaisella\npihalla. Siinä liittyi seuraani LÅngström, joka tuli hiukan myöhemmin\npihalle.\n\n-- Kukku-luu-luu! -- kiekasi hän portaita laskeutuessaan, pöyhisti\nhartioitaan ja kurotti kaulaansa.\n\nSe oli niin aito kukkomaisesti suoritettu, että vangit rähähtivät\nyhdestä suusta nauramaan ja vahtilavalla käyskentelevä vartiakin\nsuvaitsi vetää suunsa hymyyn.\n\nLångström nyökäytti minulle päätään ja alkoi astella rinnallani.\n\n-- Minkä takia te olette täällä vankilassa? -- kysyin.\n\n-- Kyllä sen herrat tietävät, -- vastasi hän äänekkäästi, niin että sen\nhyvin saattoi kuulla vartia, jonka lavan juuritse meidän ratamme kulki.\n-- Minulle on tullut tänne rahoja seitsemättäkymmentätuhatta markkaa ja\nherrojen tekee mieli saada ne itselleen. Siksi pidättävät minua täällä.\nRahat ovat kansliassa tirehtöörin takana. Kyllä minä tiedän, herran\nenkelit ne minulle tietoja tuovat. Tohtorikin syynäsi minua, että\nolenko minä muka hullu. Mutta kyllä minä niiden metkut ymmärrän. Sillä\non tohtorillakin osansa siinä samassa pelissä.\n\nKatsoin tutkivasti Långströmiin. Hänen mustissa silmissään oli\nmielipuolen harhaileva ilme. Hän puhui yksitoikkoisella, saarnaavalla\näänellä. Panin merkille, etteivät vartiat paremmin kuin vangitkaan\nosottaneet mitään mielenkiintoa hänen lavertelulleen. Siitä päättäen se\nei ollut heille mitään uutta.\n\nHetken käveltyään istahti Långström maahan vankilarakennuksen nurkalle,\nveti polvensa koukkuun ja alkoi pureskella ruohonkortta. Sitten räjähti\nhän nauramaan, osotti minulle toista \"ratasta\" ja sanoi:\n\n-- Nuo ovat varkaita ja keljuja joka sorkka. Tuo pitkä mies on tuomittu\nporonvarkaudesta, tuo lihava pojan jässäkkä on napakairalla porannut\nreiän naapurinsa aitan lattiaan ja laskenut sieltä jyviä säkkiinsä...\ntuo pukinparta taas, oliko se nyt viinankeitosta vai murtovarkaudesta?\nKaunista sakkia, ha, ha, haa!\n\nAsianomaisista toiset virnistelivät, toiset luimauttelivat vihaisesti\nLångströmiin. Mutta tarpeeksi naurettuaan lähti tämä jälleen\nkävelemään, päästäen tällä kertaa niin iloisen hirnunnan, että kaikkien\noli taas pakko kuin yhdestä suusta räjähtää nauramaan. Todellakin oli\nhän mestari eläimiä matkimaan.\n\nIltapäivällä kysyin koppiini pistäytyneeltä vartialta, että mikä se tuo\nLångström oikein oli miehiään ja minkä takia hänet oli vankilaan tuotu.\n-- Kuka hänet ties, -- vastasi vartia naurahtaen. -- En minä ainakaan\nole selvillä, onko se kala vai lintu. Irtolaisuudesta se on vangittu ja\nsaattaa olla, että se tekeytyy mielipuoleksi vain päästäkseen pikemmin\npois. Mutta yhtä hyvin se saattaa olla tosissaankin mielipuoli. Ei\nsiitä lääkärikään ole oikein varma. Siivo ja iloinen mies muuten ja\npystyy vaikka mihin -- jos vain viitsii tehdä.\n\nSeuraavana päivänä kävelemään mennessäni oli Långström jo ulkona. Hän\nistui varjossa seinän vieressä, erillään muista, ja heinänkorrella\nleikkien näytti mietiskelevän omia asioitaan. Tultuani hänen lähelleen,\ntervehti hän minua ruotsiksi, huomauttaen samalla kauniista ilmasta.\nKatseessa ei ollut jälkeäkään eilisestä mielipuolisuudesta.\n\nKysyin missä hän oli ruotsia oppinut. Tietysti ainaisilla\nvaelluksillaan, jotka toisinaan olivat ulottuneet ympäri Ruotsia ja\nNorjaa. Hevosenkengittäjänä, kalossinpaikkaajana ja miekannielijänä hän\noli kierrellyt kylästä kylään, kaupungista toiseen. Tuttuja olivat\nhänelle noiden naapurimaiden vankilatkin. Kehui niitä paremmiksi kui|n\nkotimaan vankiloita. Varsinkin Norjan vankilat saivat häneltä täyden\ntunnustuksen. Niissä annettiin teetäkin talon puolesta ja tupakkaa sai\nvapaasti polttaa.\n\nEttä minkäkö takia oli niin usein vankiloihin joutunut? Noo, eihän\nsiihen oltu suuria tarvittu. Milloin oli norjalaisessa kyläkapakassa\nlyönyt toista pullolla päähän, milloin lähtenyt toisen vaimon kanssa\nvaeltelemaan, milloin taas oli muuta pientä sattunut. Sellaisia vain\nkuukauden, parin istumisia niistä oli seurannut.\n\nKieltämättä hänellä oli kaunis ulkomuoto ja tukkansa piti hän aina\nhuolellisesti jakaukselle kammattuna. Käytös oli notkea ja kohtelias ja\nkoko olemuksessa jotakin maailmanmiehen huolettomuutta.\n\nHänen olisi pitänyt työskennellä sepänverstaassa, joka oli sijoitettu\nvankilan kellarikerrokseen, mutta työnteko ei näyttänyt häntä\nerikoisesti huvittavan. Kätevä hän kuitenkin oli, kuten vartia oli\nsanonut. Sen tulin huomaamaan, kun hän eräänä päivänä pihalla korjasi\nvankilan työrattaita.\n\nAina kohdatessamme vankilan käytävässä tai pihalla tervehti hän minua\nkohteliaasti, minkä lisäksi me vaihdoimme muutamia sanoja tai\nantausimme pitempäänkin keskusteluun, jos oli tilaisuutta. Välillemme\nmuodostui tuttavallinen ja myötätuntoinen suhde, kokonaan toisenlainen\nkuin mitä minulla oli toisiin vankeihin nähden.\n\nJutellessaan kanssani kahdenkesken ei Långström kertaakaan osottanut\nmitään epänormaalisuuden oireita. Hänen silmissään oli selkeä ja\njärkevä ilme. Mutta kohta kun joku syrjäinen, varsinkin vartia, sattui\nlähestymään, sulkeutui hän minulta äkkiä ja siirtyi ikäänkuin toiseen\nmaailmaan. Katse muuttui harhailevaksi ja saarnaavalla äänellä alkoi\nhän puhua suurista rahasummista, joita vankilan viranomaiset koettivat\nmuka häneltä kehveltää -- kiekauttaen lopuksi jonkun noista mainioista\neläinäänistään.\n\nHänet oli hallinnollista tietä määrätty vankilaan -- oli liikuskellut\nilman passia luvattomilla raja-alueilla -- eikä hänelle muistaakseni\noltu asetettu vielä mitään määräaikaa. Joka tapauksessa jäi hän\nvankilaan, kun minua lähdettiin Pietariin kuljettamaan.\n\nSeuraavan talven ja kevään monikirjavissa vaiheissa haihtui Långströmin\nkuva kokonaan muististani.\n\nOlin sitten svaboda-kesänä pienellä vaelluksella ja junaa odotellessani\nastuskelin erään vilkasliikkeisen pohjalaisen kirkonkylän tiellä.\nVastaani astua huitoi siististi puettu, tummaverinen nuorimies, jolla\noli valkoiset liivit, helletakki ja päässä siro olkihattu. Hänellä\nnäytti olevan kova kiire ja kädessä hänellä oli vasara ja tukku\njoitakin painettuja plakaatteja.\n\nVilkasimme ohimennen toisiimme, -- tuntematon pysähtyi äkkiä, heilautti\nhattuaan ja pisti minulle kättä.\n\n-- Kuinkas te voitte ja kuinka te pääsitte sieltä Venäjältä? -- kysyi\nhän.\n\nTuijotin häneen ällistyneenä ja koetin penkoa hänen muotokuvaansa\nniiden henkilökuvain joukosta, joita viime aikain vaiheissa oli niin\nlukuisasti mieleeni painunut.\n\n-- Ettekö tunne? -- kysyi hän, samalla kuin mustiin silmiin virisi\nhymyilevä ilme. -- Kukkuluu-luu!\n\nKuin salamanväläyksessä selvisi minulle: siinähän seisoi miekannielijä\nLångström.\n\nSilmäilin hänen kiiltokaulustaan ja valkeita liivejään enkä tahtonut\ntietää, mitä sanoa. No niin, hän kuului nykyään sirkusseurueeseen, joka\njuuri oli saapunut kylään. Hänen piti naulata ilmotusplakaatteja\ntelefoonipylväisiin ja kiire oli kova, sillä samana iltana oli jo\nensimäinen näytös. Niin että, terve sitte vain ja hyvää vointia!\n\n-- Mutta tuota, -- sammalsin, kun hän oli jo menossa, -- kuinkas te\nsilloin vankilassa pärjäsitte ja pääsittekö piankin pois?\n\n-- Kyllähän minä aina pärjään, -- kukku-luu-luu! -- sanoi Långström\nolkapäänsä yli ja iski silmää.\n\nSeuraavassa hetkessä oli hän jo harpannut lähimmän telefoonipylvään\nääreen, jonka kylkeen hän alkoi naulata sirkusilmoitusta, missä muiden\nmaailmankuulujen esiintyjien joukossa mainittiin: \"Kaikissa maanosissa\ntunnettu miekannielijä signor Longomaro\".\n\n\n\n\nMATTI RENTONEN\n\n\nSataa tuhuuttaa. Me istumme nelisin vajassa suuren sammalkasan kupeella\nlautojen ja sementtitynnyrien lomassa. Kolme meistä syö evästä\nyhteisestä kopasta, mutta vanhin joukosta, Matti Rentonen, istuu hieman\nerillään ja syö omasta kopastaan, joka leivän ohella näkyy sisältävän\nrosollia ja paistettua haukea.\n\nSe on omituinen mies tuo Rentonen. Papinkirjan sanovat sillä olevan\npitkän ja kirjavan eikä tunnu olevan sitä maailman sopukkaa, missä\nhän ei olisi liikkunut. Mutta työssä hän on kätevä ja uuttera,\naamuvarhaisesta hän on liikkeellä ja sunnuntait hän käyttää\nkalanpyyntiin. Hän pystyy kirves- ja sementtityöhön, ja ojankaivajana\nhan kuuluu olevan vallan mestari, suutarina ja räätälinä toimii hän\ntaasen kotitarpeiksi. Sanalla sanoen: hän on kaikenniekka.\n\n-- Kan Ni svenska också?\n\nTällä kysymyksellä ällistytti hän minut ensi päivää yhdessä\ntyöskennellessämme. Kun vuorostani kysyin, missä ja milloin hän oli\nruotsia oppinut, vastasi Rentonen rauhallisesti:\n\n-- Jag kunde inte alls finska, när jag kom tili Finland.\n\nMitä, ettäkö hän ei osannut lainkaan suomea silloin kun Suomeen tuli!\nMiten hitossa se oli ymmärrettävä?\n\n-- Jo, jag är född i Sverige, -- kuului Rentosen tyyni vastaus.\n\nSiis että hän olisi muka Ruotsissa syntynyt? Se nyt ainakin oli oikein\nemävale. Mutta mene tiedä. Voiko yleensä kukaan tietää, missä\ntuollainen mies on syntynyt? Hän on vain ilmestynyt tämän maan pinnalle\nja sillä hyvä. Ja miksei se ilmestyminen yhtä hyvin olisi voinut\nRuotsissakin tapahtua, sillä kaikissa tapauksissa puhuu hän ruotsia\nkomeasti ja lausunta on vallan kadehdittavaa. Muualta hän joka\ntapauksessa on tänne Pohjanmaalle kulkeutunut.\n\nHänen iästään on yhtä mahdoton kuin alkuperästäänkään sanoa mitään\nvarmaa. Hän tuntuisi olevan siinä viisissäkymmenissä, mutta yhtä hyvin\nsaattaisi hän olla neljän- tai kuudenkymmenen vanha. Ei hän kysyttäessä\nsuinkaan pyri ikäänsä salailemaan, mutta hänen ilmottamaansa\nvuosimäärään ei voi luottaa. Sillä maan ja taivaan välissä ei kerta\nkaikkiaan ole mitään asiaa, jota hänen omituinen mielikuvituksensa ei\nvarustaisi omilla lisäyksillään.\n\nMutta kaikista vaikein on saada selvää hänen silmistään. Ei silti, että\nhänellä olisi arka ja kaihteleva katse. Mutta huolimatta siitä, että\nhän tavallisesti puhuteltaessa katsoo suoraan silmiin, en ole lainkaan\nselvillä, minkä väriset ja minkä luonteiset yleensä hänen silmänsä\novat. Väliin minusta näyttää, että niissä on kaihi ja että ne ovat\nhyvin likinäköiset. Mutta eivät ne ole sitäkään. Varmimpana minuun on\npiintynyt mielikuva, että ne ovat monisärmäiset tai toisin sanoen että\nne ovat kokoonpannut lukemattomista pikku silmistä aivankuin\nhyönteisten näköneuvot. Niin että hän yhdellä haavaa, päätään\nkääntelemättä, kykenee näkemään suuren joukon eri asioita ja maisemia.\nJa todellakin, kun hän istuu eteensä tirkistellen ja kertoo\nuskomattomia juttujaan, tuntuu ihan siltä kuin hän katselisi aivan\ntoisenlaisiin maailmoihin kuin me muut.\n\n-- Se on kova valehtelemaan, -- sanovat.\n\nMutta se ei ole totta. Onko hänellä kertoillessaan valehtelijan ilme\nkasvoillaan? Päinvastoin -- hänellä on totinen, miltei harras ilme. Ei\nhymyn häivähdystäkään eikä mitään väijyviä silmäyksiä, että uskovatko\nnuo tai käsittävätkö nuo, mitä päättömyyksiä minä tässä laskettelen.\nEi, hän näkee asiat ja tapahtumat omilla omituisilla silmillään ja\nnäkemistään kertoakseen on hän saanut liukkaan sananlahjan. -- -- --\n\nOlemme lopettaneet kylmän päivällisateriamme ja kukin ottaa\ntupakkivehkeensä esille.\n\n-- Herra se on kirjailija, -- arvelee Rentonen, saatuaan piippunsa\nkuntoon.\n\nKun minä olen nyökäyttänyt myöntävästi, jatkaa hän:\n\n-- Kirjailijaksi minullakin oli aikomus ruveta, vaikka se on muilta\nhommilta jäänyt. Muutamia romaaneja minä ennätin kirjottaa, mutta\nniitäkään ei tullut julkaistuksi. Juhani Aholle minä olen vain\nkirjottanut joukon luonnoksia, jotka Aho sitten on kirjottanut\npuhtaaksi ja julkaissut. Elämäkertaa se on minulta myös moneen kertaan\nkärttänyt ja luvannut hyvät rahat, mutta ei ole tullut sitäkään\nkirjotetuksi.\n\nHän vaikenee ja tirkistelee tyhjään ilmaan ikäänkuin muistellen, mitä\nmainitsemisen arvoista hänellä vielä olisi kirjallisista puuhistaan.\nSillävälin juolahtaa mieleeni, että mahtaako hän osata venäjää, kuten\nruotsiakin, sillä mainitsihan hän tässä eräänä päivänä Venäjälläkin\nliikkuneensa, jopa olleensa Japanin sodassakin. Voisinpa kokeilla, kun\nnyt vain saisin kokoon jonkunlaisen lauseen niistä harvoista\nvenäjänkielen sanoista, jotka ovat muistissani säilyneet.\n\n-- U vas papirosi? -- työnnän vihdoin umpimähkään tulemaan.\n\nPäätään kääntämättä ja rauhallisesti, aivankuin olisimme koko ajan\npuhuneet venäjää, vastaa Rentonen pitkällä lauseella, josta ymmärrän\nainoastaan polttaa- ja piippu-sanojen venäläiset vastineet.\n\n-- Se osaa tuo Rentonen ryssääkin, -- sanoo toinen nuoremmista miehistä\nja vääntäytyy vatsalleen sammalille, päin Rentosta.\n\n-- Onhan sitä Venäjällä liikkuessa täytynyt oppia, -- vastaa Rentonen\nvaatimattomasti.\n\n-- Missäpäin te siellä enimmiten olette liikkunut?\n\n-- Ympäri Venäjän. Pietarissa minä olen käynyt kymmeniä kertoja.\nViimeksi olin siellä silloin, kun tämä herrakin pääsi sieltä Krestystä.\n\n-- Enpäs minä Krestyssä ollutkaan, vaan --\n\n-- Ai niin, toisessa vankilassahan te olittekin! Mikäs peijakas se nyt\nolikaan?\n\nHän räpäyttää silmiään ja ponnistaa ankarasti muistiaan.\n\n-- Shpalernaja.\n\n-- Ka se justiin! -- vilkastuu Rentonen ja lyö näppiään. -- Siellähän\nminä teidät ensi kerran näin. Minä muistelinkin tässä ensi päivää\ntyössä ollessani, että missä ihmeessä minä olen tuon herran ennen\nnähnyt, kunnes sitte äkkiä välähti mieleeni, että siellähän se oli\nPietarissa. Minä olin sotamiesten kanssa murtamassa ovia ja sitte kun\nnämä vangit alkoivat purkautua ulos, niin juuri siinä isossa käytävässä\nkuljitte ihan minun ohitseni. Minä vielä ajattelinkin, että eiköhän\ntuokin vain ole suomalainen, mutta eihän siinä sellaisessa hötäkässä\nollut aikaa puhutella. Joo, oli se rytäkkää silloin.\n\nHetken eteensä tirkisteltyään jatkaa hän:\n\n--- Siitä on jo kolmisenkymmentä vuotta, kun minä ensi kerran olin\nPietarissa. Se oli Aleksanteri kolmannen aikana.\n\n-- Taisitte olla tuttukin keisarin kanssa? -- arvelee iva suupielessään\ntoinen nuoremmista miehistä.\n\n-- Joo, -- vastaa Rentonen tyynesti, -- minä tunsin hänet jo ennen\nensimäistä Pietarissa käyntiäni. Kun hän vietti kesää Langinkoskella,\nolin minä hänellä apuna lohia onkimassa. Ja voi jumalatonta --\nvilkastuu hän yhtäkkiä, -- minkälaisen lohen me muutamanakin päivänä\nsaimme! Keisari itse oli onkimassa ja minä laitoin rannalla\nkeisarinnalle kahvinuotiota. Silloin alkoi keisari yhtäkkiä huutaa,\nettä Rentonen hoi, tulepa vähä auttamaan. Minä juoksin alas ja näin\nkeisarin kiskovan vapaa minkä jaksoi, mutta onki vain ei noussut\nvedestä. Mikä köriläs siinä mahtaakaan olla! päivitteli keisari ja niin\nvankka mies kuin se olikin, niin ei saanut hievahtamaankaan. Vasta kun\nminäkin tartuin vapaan, saimme sen maalle kiskotuksi. Mutta kyllä se\nolikin venkale! Pituutta sillä oli kuin hyväliäkin seinähirrellä ja\npaksuimmalta kohdaltaan se oli aivankuin tuo sementtitynnyri. Ja kyllä\nse piti elämää siinä rannalla. Yksi huiskaus vain pyrstöllä ja nuotio\nkahvipannuineen oli tipotiessään. Keisarinna siunaili pensasten takana\nja keisari huusi, että Rentonen hoi, nyt se pääsee takaisin koskeen.\nSilloin minä hyppäsin kahareisin sen selkään ja kun minä pari kertaa\nsivalsin puukolla niskaan, niin jo asettui sätkyttelemästä.\n\nRentonen pysähtyi hiukan henkeään vetämään. Sytytettyään piippunsa\njatkoi hän tyynemmin:\n\n-- Asettui pakana. Mutta kyllä keisari muisti siitä lohesta kertoa\nkaikille niille korkeille herroille, joita pitkin kesää hyppäsi siellä\nhänen puheillaan, ja aina lopetti hän kertomuksensa siihen, että ilman\ntätä Rentosta se lohi olisi päässyt häneltä koskeen. Ja sen lohijutun\ntakia keisari pääsikin minusta niin tykkäämään, että ihan väkisin oli\nsyksyllä viedä minut muassaan Pietariin. Mutta minulla kun oli silloin\nnaimahommat vireillä, niin ei sopinut lähteä. Vasta seuraavana\nkevättalvena minä kauppa-asioissa lähdin Pietarissa käymään.\n\n-- No silloin te tietenkin kävitte keisarin luona kylässä?\n\n-- Enpä tiedä, olisiko silloinkaan tullut käydyksi, ellei keisari,\nminun kulkiessani Talvipalatsin ohi, olisi sattunut akkunasta näkemään\nja viittonut sisälle tulemaan. Silloinhan siinä ei tietenkään auttanut\nmuu kuin meno. Vahdit eivät meinanneet ensin päästää sisälle, mutta kun\nkeisari aukasi akkunan ja ärjäsi, että tie auki, musikat, niiu ne\nolivat samassa kuin siivellä pyyhkäistyt kahden puolen portaita ja\nkiväärit kunnia-asennossa. Sitten kuului keisari selkänsä taa huutavan,\nettä Mari hoi, Matti Rentonen tulee meille, toimitapas pannu tulelle.\n\n-- Vai oikein kahvit annettiin, -- ja tällä kertaa oli välihuomauttajan\nääni äskeistäkin ivallisempi.\n\nMutta Rentonen ei ollut siitä millänsäkään, jatkoi vain kaikessa\nrauhassa:\n\n-- Kahvit juotiin ja sitte käytiin pöytään. Ja se oli syöntiä, se!\nPöytään istuttiin siinä yhden paikkeilla ja syöntiä kesti tuonne kello\nkuuteen. Aina vain uusia ja uusia ruokalajeja kantoi sisäpiika pöytään.\nEn minä tiennyt puoleksikaan niiden nimiä eikä niitä tarvinnut purra\neikä niellä ne sulivat heti kielelle. Ja ne viinit ja liköörit sitten!\nEi ole Matti Rentonen ennen eikä jälkeenpäin laskenut suunsa nahalle\nsellaisia tavaroita. Niissä sitä oli makua ja voimaa, niin että sen\ntunsi ihan varpaannenissään. En muistanut ollenkaan kotiintuloa,\nvaunuillako vai kantamalla lienevät kulettaneet, mutta kortteeristani\nminä vain seuraavana aamuna itseni löysin. Ja niin oli mukava olla kuin\nolisi pumpuleissa maannut. Kokonaisen viikon kesti sitä humalaa. Ei\ntarvinnut muuta kuin yhden tsaijukupin ryyppäsi, niin kohta oli humala\nennallaan. Jos lienevät kalliita ostaa sellaiset viinit -- ja\nkalliitapa ne tietysti ovatkin --, niin kyllä ovat samalla näkyisiäkin.\nMutta kun minä sitten asioille lähtiessäni pistin käden taskuuni, niin\nsielläkös oli hienon hieno sikarikotelo, täynnä niitä samoja sikareja,\njoita minä keisarin luona olin ihastellut, ja jokaisen sikarin\nympärille oli kääräisty sadan ruplan seteli.\n\n-- Tietenkin priima havannasikareja?\n\n-- Kyllä ne olivat parempaa tavaraa kuin havannat. Ne olivat Persiassa\nvalmistettuja ja saahi niitä oli lähettänyt yhden vaununlastin\nkeisarillp nimipäivälalijaksi. Niistä kun imasi savun ja vetäsi\nkeuhkoihinsa, niin harmajaksi veti silmät. Kaksi vuotta kesti minunkin\npolttaa sen kotelon täyttä.\n\n-- No kuinka mahdottoman paljon siinä sitten oli sikareja?\n\n-- Ei muuta kuin kaksikymmentä kappaletta. Mutta niistä ei tarvinnut\nkuin savun kerralla imaista, niin se riitti koko päiväksi. Joo,\nsellaisia ne olivat Aleksanteri kolmannen sikarit.\n\nAivankuin tuntien vieläkin suussaan niiden maun, sylkäsi hän kielelleen\nherahtaneen veden, otti tupakkimassinsa esille ja ryhtyi haikein ilmein\ntäyttämään piippuaan sota-ajan humalapitoisilla tupakinruupuilla.\n\n-- No se kotelo taitaa olla teillä vieläkin tallella? -- katkasi meistä\njoku äänettömyyden.\n\n-- Ei ole enää. Monta vuotta minä sitä säilytin enkä suostunut hullu\nmyömään, -- vaikka kerrankin Norjan konsuli tarjosi siitä\nviittäkymmentä tuuhatta. Joensuun markkinoilla se sitten minulta\nvarastettiin.\n\nRentonen kopisti tuhkat piipustaan ja me nousimme kaikin työhön\nkäydäksemme.\n\n-- Kylläpä rupesi tuulemaan, -- virkkoi ovelle astuen vanhempi Rentosen\ntyötovereista. -- Ihan luokaksi sujuttaa puutkin.\n\n-- Ei tuo ole vielä tuulta eikä mitään, -- arveli Rentonen. -- Mutta\njos te olisitte olleet sellaisessa myräkässä kuin minä kerran\nLiverpoolista Austraaliaan seilatessani, niin tietäisitte, mitä tuuli\non.\n\n-- Joka paikassa se on tuo Rentonen ehtinyt olla kuin merelläkin.\n\nOttamatta miksikään tätä huomautusta kertoi Rentonen:\n\n-- Kun oltiin Kanarin saarten kohdalla, puhkesi lännestä käsin\nsellainen myrsky, että joka ainoa purjeen tilkku oli heti tuhansina\nriekaleina ja köydet kuin rullalangat poikki. Mutta meillä oli\nkapteenina mies, joka ei ollut hätäpoika. Kun lastina oli sinkkiköysiä,\njoita vietiin Austraaliaan kultakaivoksiin, komensi kapteeni niistä\nlaittamaan tiheät verkot, jotka jännitettiin uusien purjeiden\nselkäpuolelle. Samaa sinkkiköyttä pantiin tietysti kaikkien\nkatkenneiden tilalle. Ja sitte sitä lähdettiin. Voi hyvänen aika sitä\nmenoa! Aallot olivat viisi kertaa niin korkeita kuin tuo asuinrakennus,\nmutta laivanköli ei muuta kuin välistä hipasi korkeimpia aallonharjoja.\nNe, jotka eivät ehtineet kannen alle, saivat pysytellä pitkänään\ntakilla ja pidellä kiinni mistä saivat. Aamusella kun myrsky puhkesi\nKanarin saarten kohdalla, niin illalla oltiin Austraaliaan rannassa.\nKapteeni sanoi, että jos vielä olisi parikaan tuntia jatkunut sitä\nmenoa, niin laiva olisi siitä vauhdista syttynyt tuleen. Kuuma se\nolikin jo, niin että terva kihisi lankunsaumoissa. Mutta kaikista\nmerkillisintä oli, että kun tuuli tempasi kapteenin lakin matkalla,\nniin se tuli seuraavana päivänä Austraaliaan. Tuuli oli lennättänyt sen\nAfrikan mantereen yli Intian merelle, jossa se oli tarttunut muutaman\nenglantilaisen ongarin lipputankoon. Ongari oli myöskin matkalla\nAustraaliaan ja kun se seuraavana päivänä laski samaan satamaan, missä\nmekin olimme, ja kun meidän kapteeni meni sinne tuloryypyille, niin\nlöysi hän sieltä lakkinsa. -- Mutta jospa häntä lähtisi taas tiiliä\nkalkuttelemaan.\n\nRentonen kiipesi vanhan rakennuksen vintille, jossa hän purki uuneja.\nToiset miehet ryhtyivät uusia hirsikerroksia salvamaan. Minä toimitin\nminkä mitäkin, kunnes nousin vintille Rentosen työtä katsomaan.\n\nVinttikamarista, jossa hän työskenteli, oli välilattia jo purettu,\nainoastaan alemman huoneen ohuet ja puolilahot kattolaudat olivat enää\njälellä. Niiden päälle oli Rentonen, joka työskennellessään seisoi\nniskojen päälle asetetulla lankulla, kasannut irrottamansa tiilet.\nNiiden painosta olivat heikot kattolaudat murtumaisillaan.\n\nAkkunanatkin oli otettu pois paikoiltaan, siitä ryöpsähti tuuli sisään\nja tuiskautti Rentosen silmät pölyä täyteen.\n\n-- Saakeli! -- äsähti hän ja jätti paikkansa siivotakseen silmiään.\n\nHäiriössään loikkasi hän lankultaan tiilikasan viereen, astuakseen\nsiitä minun luokseni vinttiin. Mutta samassa --\n\nNiin, ei muuta kuin valtava räsähdys, Rentonen ja tiilikasa hävisivät\nsilmänräpäyksessä näkyvistäni, huoneen täytti sakea tiilikivenpöly ja\nalhaalta kuului vyöryvien tiilten raminaa, jota säesti joukko\nkatkonaisia kirouksia. Sitten vaikeni kaikki, sankka pöly vain kiiri\nulos ovista ja akkunoista. Seisoin paikoillani kuin siihen\njäähmettynsenä.\n\n-- No mitenkä siinä kävi? -- kuulin alhaalta kirvesmiesten kyselevän.\n\n-- Kun pääsisi ylös täältä pirun kattilasta, -- kuului Rentonen ähkien\nja käheästi sanovan.\n\n-- Ei siinä toki henki mennyt.\n\n-- Mitäs tämä nyt, toisenlainen täräys se oli Port Arthurissa -- äh,\nperhana, kun nuo tiilen mukurat likistävät jalkaani...\n\nSilmänräpäyksessä vapauduin jäähmetyksestäni ja riensin alas. Alemman\nhuoneen lattia oli kokonaan purettu, joten Rentonen oli tiilten ja\nlaudanpätkien seassa pudonnut kellariin saakka. Perkkasimme hänet\nsieltä nopeasti esille. Vaatteet olivat pahoin repeytyneet, kasvot ja\nkädet verinaarmuilla eikä hän kyennyt seisomaan. Toinen jalka oli\naivankuin rampaantunut ja vasemmassa kylessä tuntui tuimia pistoksia.\nVarmaankin oli joku kylkiluista katkennut. Hän yski ja kakisteli ja\nsylki verta.\n\nAutoimme hänet varovasti etehiseen ja asetimme seinän nojalle istumaan.\nToinen kirvesmiehistä lähti hevosta hakemaan.\n\n-- Oli se jutkaus, -- alkoi Rentonen kylkeään pidellen. -- Mutta eri\nkiepin minä tein Japanin sodan aikana Port Arthurissa. Juuri kun minä\npatterilla seisten tarkastelin kiikarilla japanilaisten asemia,\nampuivat ne neljänkymmen sentin kanuunalla ihan minun jalkaini juureen.\nTuiskis vain ja minä lensin kerinkantturia neljän viisikerroksisen\nrakennuksen yli ja putosin päälleni ratsuväen heinävarastoon. Jollei\nsitä olisi sattunut alle, niin huonommin olisi tainnut käydä kuin\ntässä. Mutta kun siinä oli tuhatkunta kuormaa heiniä alla, niin ei\nmuuta kuin tupsahdin sinne sekaan, makasin siellä tunnin pari\npökerryksissä ja konttasin sitten maahan.\n\n-- Mutta ettekö te ollut Kuropatkinin armeijassa, -- en malttanut olla\nhuomauttamatta, -- mitenkä te sitten Port Arthuriin jouduitte?\n\n-- Kuropatkinin armeijassahan minä aluksi olinkin, mutta kun sieltä\nPort Arthurista alkoi kuulua yhä huonompaa, niin Kuropatkin sanoi\nminulle eräänä päivänä, että kuulepas Rentonen, etköhän sinä lähtisi\nsinne Port Arthuriin vähän katastamaan sen Strösselin hommia, asiat\ntuntuvat olevan siellä vähän hullulla tolalla. No mitäpäs siinä, minä\nlähdin, ja niin minä jouduin Port Arthuriin. Mutta enhän minä voinut\nsiellä enää asioita auttaa, Stösseli oli pannut ne jo siksi pilalle.\nVaikka kyllä siellä vielä useamman kerran äkäisesti tapeltiin.\nMuutamanakin yönä, kun japanilaiset yrittivät rynnäkköä, hoidin minä\nyksinäni kolmea kanuunaa. Siinä sitä mies tarkeni! Mutta kyllä minä sen\nvaran pidin, että aina yksi kanuunoista oli äänessä.\n\nSyleksittyään ja korjattuaan asentoaan jatkoi hän:\n\n-- Mutta uloshyökkäykset ne vasta poikaa olivat. Minä olin aina\nratsuväen joukossa. Pahus vieköön, kun siinä sivallettiin miekalla,\nniin päätön mies jäi vain paikalleen seisomaan ja pää, puhua polittaen\nmennessään, lensi monen sylen päähän. -- Joo, kyllä siellä tapeltiin,\nmutta eihän niitä asioita sillä saatu autetuksi. Huomasi sen jo itse\nStösselikin ja sanoi kerran mulle kahden kesken, että kuulepas\nRentonen, mitähän jos sinä lähtisit japanilaisten ylipäällikön luo\nantautumisesta neuvottelemaan. Mitäpäs mulla oli sitä vastaan ja niin\nminä lähdin Nokin puheille. Siinä se sitten oli jyky mies! Ja höyli. Se\nkun piti minua vieraana, niin sitä tiesi olleensa kestissä. Semmoinen\nillallinen ja semmoiset viinat, että... että ne ovat harvat miehet,\njotka sellaisia ovat liiviinsä pistäneet. Mutta --\n\nHän sai jälleen ankaran yskänkohtauksen ja sylki verta. Siitä\ntoinnuttuaan lopetti hän lauseensa:\n\n-- Mutta sikarit sillä oli huonommat kuin Aleksanteri kolmannella.\n\nHevosen hakija palasi. Me autoimme Rentosen miehissä rattaille, johon\nhänet asetettiin heinien päälle makuulleen. Siten lähdettiin häntä\nviemään lääkärin luo.\n\n-- Eihän siinä nyt vain pahasti kolista? -- kysyin, kun hevonen lähti\nliikkeelle.\n\n-- Eikös mitä, -- arveli Rentonen, -- toista se oli kun minä\npuurisodassa haavotuin ja ne lähtivät sellaisilla härkävankkureilla\nminua ampulanssiin viemään. Ne ne sitten vasta olivat ihmeelliset\najopelit...\n\nHevonen loittoni enkä minä ehtinyt sen pitemmälle kuulla.\n\n\n\n\nPUNAKAARTIN PÄÄLLIKKÖ\n\n\nTyyni pakkasaamu. Aurinko tekee nousuaan ja nuoret, solakat petäjät\ntien kahden puolen hohtavat kullalta. Ei ääntä, ei tuulen henkäystä.\n\nEdelläni kapealla tiellä astelee pienenläntä mies, jonka hiukan lenkoja\nsääriä verhoavat tervanruskeat pieksunvarret ja jonka paittoonhihassa\non valkoinen nauha. Päässä hänellä on korville vedetty kangaslakki ja\nolallaan kantaa hän kivääriä samaan tapaan kuin lapiota kannetaan.\nHänellä on parrattomat, älykkäät kasvot, jotka, tiesi mistä syystä,\ntuovat vastustamattomasti mieleeni Topeliuksen kuvaaman korvattoman\nHieronymus-munkin.\n\nKun tämä samainen mies paria kuukautta aikaisemmin ensi kerran ilmestyi\nsuojeluskunnan harjoituspaikkaan, menivät kulmani hänet nähdessäni\nryppyyn.\n\n-- Saisivat tuollaiset murhasta rangaistut sentään pysyä poissa meidän\njoukostanme, -- kuiskasin eräälle ryhmäpäällikölle.\n\n-- Ketä täällä sellaisia on? -- kysyi ryhmäpäällikkö ällistyneenä.\n\n-- No, tuo Siiran Juuso.\n\n-- hä?\n\n-- Mitä, onhan hän murhasta istunut Kakolassa.\n\n-- Kakolassa! Ei kuuna päivänä! Sillä on yhtä puhdas papinkirja kuin\nkellä hyvänsä meistä.\n\n-- No sepä nyt kumma. Itsehän se minulle kerran kertoi olleensa\nmurhasta Kakolassa. Vieläpä jutteli tarkalleen senkin, miten se murha\ntapahtui.\n\nRyhmäpäällikkö purskahti nauramaan.\n\n-- Se on jutellut sen omasta päästään. Kyllä se lovehtia osaa.\n\nOlin aivan ymmällä enkä tiennyt mitä uskoa. Minun täytyi tiedustaa\nasiaa toisiltakin, mutta kaikki purskahtivat nauramaan ja vakuuttivat,\nettä ilman aikojaan se Juuso oli sellaista jutellut. Mutta minun oli\nvaikea sittekin uskoa, sillä niin elävästi oli Juuso eteeni maalannut\ntuon murhatapauksen.\n\nPari vuotta sitä ennen olin tavannut Juuson ensi kerran. Poikkesin\nhänen kotiinsa tietä kysymään ja Juuso oli pihalla kiviä hakkaamassa.\nTiedustin, missä hän oli niin taitavaksi kivimieheksi oppinut.\n\n-- Kakolassa, -- vastasi Juuso.\n\n-- Jahaa. Tuota... minkä takia te siellä?\n\n-- Tuli murha tehdyksi, -- ja sitten kertoi Juuso yksityisseikkoja\nmyöten, kuinka hänellä eräässä tanssitilaisuudessa kehittyi riita\ntoisen pojan kanssa ja kuinka se lopulta päättyi siihen, että se toinen\nriitapuoli hänen kätensä kautta menetti henkensä. Kymmenen vuotta siitä\noli tuomittu, mutta kahdeksalla hän oli päässyt.\n\nKaiken tuon oli Juuso kertonut totisin ilmein ja siitä lähtien oli hän\nmielikuvituksessani esiintynyt murhamiehenä. Mutta nyt vakuuttivat\nkaikki, ettei siinä ollut hiventäkään perää. Juuso oli nyt\nkertakaikkiaan sellainen, että hän saattoi kenelle hyvänsä syöttää\npajunköyttä ja tehdä sen mitä totisimmalla naamalla.\n\nTarkastelin miestä ja hänen ovelia munkin kasvojaan salakähmää ja\nmielenkiintoni heräsi. Totisesti, olipa sillä mielikuvitusta! No,\nsuojeluskuntaan hän liittyi, vaikka olikin jo perheellinen keski-iän\nmies, ja oli siitä lähtien sen innokkaimpia jäseniä. Ja kun sota\npuhkesi ja meitä pienoinen joukko marssi naapurikylään, missä jouduimme\nkahakkaan ryssien aseistaman hulinakaartin kanssa, oli Juuso mukana.\nKun hän siellä esiintyi vanginvartiana, sai hänen mielikuvituksensa\nsuuria aikaan. Naamallaan tuo ikitotinen ilme jutteli hän vangeille\nmitä pöyristyttävimpiä juttuja sodan kulusta ja ajoi heidän päänsä\nmuurahaisia täyteen, niin että he tunnustivat kaiken, mitä tietää\ntahdottiin.\n\nSellainen mies oli tuo edelläni asteleva kivääriniekka.\n\nYösydännä me olimme kymmenmiehisen suojeluskuntalaisosaston kanssa\ntulleet tänne Tuulenperälle, pitäjän etäisimmälle ja omaperäisimmälle\nkulmakunnalle. Meidän piti panna täällä toimeen pieni suursiivous,\nsillä toinen toistaan hälyyttävämpi viesti oli täältä viikon kuluessa\nsaapunut. Täällä oli muka oma punakaarti, jonka sanottiin syksystä\npitäin harjotelleen. Kiväärejäkin niillä huhu tiesi olevan ja\nryöstöillä olivat uhkailleet. Rauhalliset ihmiset olivat peloissaan ja\npyysivät apua. Ja todistukseksi siitä, etteivät he turhia hälynneet,\ntoimittivat he esikuntaan valokuvan, jossa osa Tuulenperän punakaartia\nnähtiin ampuma-asennossa.\n\nNo, tämähän oli jo oikein kouraantuntuva todistus. Parasta lähteä\nhieman puhdistusta tekemään, sillä eipä tiennyt, mitä ne hurjurit\nsiellä metsien ja louhikkojen keskellä suunnittelivat, ne kun\ntuulenperäläiset muutenkin olivat sellaista yksipäistä väkeä. Aina ne\nsaapuivat kuntakokouksiinkin joukolla vastaan panemaan ja kun\nkruununmiehet menivät sinne viinanpolttoja, hirventappojuttuja tai\nmetsänvarkauksia tutkimaan, saivat he aina palata tyhjin toimin.\nSilloin olivat tuulenperäläiset kaikki yhtäällepäin kuin sian jalat.\n\nMutta nyt ne pannaan pihtiin ja opetetaan esivaltaa kunnioittamaan. Ja\nennenkaikkea: selkäpuoli täytyy turvata kaikilta kapinavehkeiltä.\n\nYlösnousun aikana me olimme saapuneet ensimäisiin taloihin ja\nyllättäneet muutamia päämiehiä aamupannun äärestä. Syytettyjä ja muuten\nepäiltyjä oli jo melkoinen joukko koottuna perukan suurimpaan taloon.\nHeitä olivat suojeluskuntalaiset jääneet vartioimaan, mutta minä ja\nJuuso olimme nyt tavottanassa itse Muukan Mattia, miestä, joka täällä\noli kaiken sieluna ja joka oli esiintynyt punakaartin ylipäällikkönä.\n\nEn ollut koskaan Muukan Mattia nähnyt. Mutta puhuttavan olin kuullut\nsitä enemmän. Hirvien salametsästäjä, rettelöitsijä ja kiukkuinen\nsosialisti. Ja nyt ennenkaikkea tihutöitä suunnittelevan punakaartin\npäällikkö! Minuun oli jo syöpynyt varma mielikuva pahankiskoisesta ja\nrumasta miehestä.\n\nNyt me siis Juuson kanssa olimme matkalla häntä pyydystämään. Tiesivät\nhänen eräiden muiden perukan punaisimpien kanssa olevan tervanpoltossa\ntäällä metsässä. Olimme Tuulenperältä ajaneet ainakin penikulman, niin\nettä nyt me jo olimme ihan maailman laidassa, sivistyneen yhteiskunnan\näärimmäisillä rajamailla. Loppumattomia saloja ja louhuisia kallioita.\nTodellakin sovelias ympärist tuollaiselle ryöväripäällikölle.\n\nHevosen olemme jättäneet erääseen torppaan ja astelemme nyt peräkkäin\nkohti tervahyttiä, jonne louhikoiden välitse kiemurtelee kapea tie. Tuo\nJuuso se tuntee tiet ja paikat, sillä tuskin on pitäjässä sitä salon\nsopukkaa, missä hän metsäretkillään ei olisi kierrellyt.\n\n-- Tuskin olette tätä tietä ennen kulkenut? -- kysäsen.\n\n-- Olenpa kuin olenkin. Toissa syksynä opastin täällä poliisia, kun hän\netsi viinatehdasta.\n\n-- No löysittekö?\n\n-- Eipä tuo löytynyt, vaikka minä kuletin niin lähitse tehdasta, että\nsikunan haju nenään pisti.\n\n-- Te siis tiesitte tehtaan?\n\n-- Tiesin.\n\n-- Vaan ette sanonut poliisille?\n\n-- Mitäs minä hänelle sanomaan, kun ei pöljäke siitä hajusta kerran\nhoksannut. Vaikka kuletin tuulen alapuolelta ihan lähitse sivu.\n\nEdessämme kohoaa metsän keskeltä musta savupatsas.\n\n-- Tuolla taitaa olla se tervahytti?\n\n-- Siellä se on.\n\nJännitys kohoaa ja me astelemme ääneti edelleen.\n\n-- Mahtaakohan niillä olla täällä matkassaan kiväärejä?\n\n-- Saattaisipa olla.\n\nAika veijari tuo Juuso! Nytkin minun on aivan mahdoton tietää, sanoiko\nse tuon tosissaan vai ilman aikojaanko minua pelotellakseen. Oli miten\noli, mielikuvituksessani näen jo vihaisten silmien kiiluvan hytin\nseinähirsien raoista ja kiväärinpiippujen ojentuvan meitä kohti.\n\nEi, tässä on parasta olla varuillaan. Varovasti, ettei Juuso sitä\nhuomaisi, ryhdyn irrottamaan mauserpistoolia kotelostaan, Mutta juuri\nkun olen sen ulos saamaisillani, kalahtaa piipunnokka kotelon reunaan.\nJuuso kääntää päätään ja hänen toinen suupielensä vetäytyy hymyyn.\nAivankuin siihen olisi kirjoitettuna: \"Ähää, joko miestä rupesi\njänistämään!\" Minua harmittaa ja äkeänä astelen minä Juuson\nkantapäillä.\n\nKuuluu kirveen kapsetta ja hytti tulee näkyviin. Kummassakin pesässä\nloimottaa tuli ja tornista pursuaa sakea juurikkasavu. Hytin edustalla\nheiluu puolikymmentä kirvestä niin että terät auringossa välkehtivät.\nNiitä heiluttaa, tervaksia pieniessään, puolikymmentä nokista miestä.\nSilmänvalkuaiset vain muljahtelevat nokisten naamojen keskeltä. Ne\nnäkevät meidän lähestyvän, mutta kukaan ei pysähdy työssään eikä käännä\npäätään, häränsilmää vain vääntävät.\n\n-- Onko Muukan Matti täällä?\n\nEi vastausta. Kuin vihan väellä iskevät kirveitään tervaspuihin.\n\n-- Onko Muukan Matti täällä?\n\n-- Kyllä kai se oli täällä, mutta missä nyt lie, -- murahtaa yksi\njoukosta.\n\nJuuso nyhjäsee minua kylkeen ja viittaa tervanpolttajain asumusta,\npientä, puolittain maan sisään rakennettua saunaa. Ettäkö meidän\npitäisi sinne, tuollaiseen rotanpesään? Entäpä sieltä pamahtaa? No, ei\nauta, täytyy yrittää, Juuso tempaa oven auki ja peräkkäin työnnymme\nmatalasta ovesta sisään.\n\nPimennosta kiukaan kupeelta häämöttävät parin mieshenkilön ääriviivat.\n\n-- Onko Muukan Matti täällä?\n\n-- Tässä on, -- vastaa toinen ja astuu valopiiriin.\n\nTarkastelen häntä uteliaana ja totean, ettei hänellä ole häntää eikä\nkavioita, eipä edes sarventynkiä päässä. Eikä hän missään muussakaan\nsuhteessa sovi yhteen sen kuvan kanssa, minkä minä huhujen pohjalla\nolen hänestä muodostanut. Pitkä, ryhdikäs, nuori mies, oikea sotilaan\nvartalo ja kasvonpiirteet säännölliset. Puku on kyllä risainen ja\nnapiton takki on kiinnitetty pitkällä tervastikulla. Univormun puolesta\nsiis sovelias proletääriarmeijan kenraali.\n\n-- Teidän on nyt lähdettävä meidän mukaan. Kysymyksessä on tutkinto\ntäkäläisen punakaartin toiminnasta.\n\n-- Mitäpäs siinä, lähdetään vain.\n\nHänen äänessään ja käytöksessään ei ilmene mitään uhmaa. Huomaa kai\nolevansa siksi alakynnessä.\n\nKun olemme saapuneet hevosemme luo, istun minä Juuson kanssa rekeen ja\nMatti saa asettua kannaksille.\n\n-- Te sitä saitte istua Venäjällä vankinakin, -- alottaa hän liikkeelle\nlähdettyämme keskustelun.\n\nKas vain, kun yrittää lähennellä!\n\n-- Sain äskettäin loppuun luetuksi sen teidän vankilateoksenne, --\njatkaa hän.\n\nKas, kas!\n\n-- Missähän ne ilmiantajat mahtavat nykyään olla, jotka Riian\nrintamalla karkasivat venäläisten puolelle?\n\nHän pakottaa minut väkisinkin keskusteluun. Ja kun kerran on alkuun\npäästy, pitää hän huolen, ettei puheen aihetta puutu. Vilkkaasti\nsiirtyy hän asiasta toiseen ja tietoja hänellä on enemmän kuin\nodottaisikaan tuollaiselta kiveliön eläjältä. Muun muassa \"Oman maan\"\nja \"Suomalaisen lakiteoksen\" on hän lukenut kannesta kanteen.\nErehtymättömästi käyttelee hän vuosilukuja ja hänen asiatietonsa on\nvarmaa.\n\nTutkintopaikkaan ehtiessämme on hän jo ratkaisevasti saanut\nmielenkiintoni puolelleen. Tutkittaessa esiintyy hän varmasti eikä\nhänessä ilmene hiventäkään siitä pälyilevästä pelosta, jonka vallassa\ntoiset tutkittavat ovat. Vastauksen velkaa ei hän jää kertaakaan eikä\nhänen tarvitse sanojaan hapuilla, -- kuin kirjasta lukien sanoo hän\nsanottavansa. Kuten kaikki itseopiskelleet käyttää hän mielellään\nmuukalaisia kulttuurisanoja. Mutta hän viljelee niitä ihmeen taitaasti\nja lausuu ne hyvin. Tarkkaan erityisesti tätä seikkaa enkä huomaa hänen\nkertaakaan niitä väärässä merkityksessä käyttävän.\n\nPunakaartin olemassaoloa ja omaa osuuttaan siinä ei hän lainkaan pyri\nkieltämään. Se on perustettu tietystikin järjestyksen ylläpitoa varten\nrauhattomuuksien sattuessa. Eihän nykyään tiedä, mitä sattuu, kun työ\nja kapitaali kaikkialla törmäävät yhteen. Saattoihan esimerkiksi\nmilloin hyvänsä toisilta paikkakunnilta tulla kaikenlaisia\npakkoluovuttajia. Eikö sellaisten varalta ollut järjestyskaarti hyvä\nolemassa?\n\nNo hyvä, mutta mitäs Matilla oli siihen sanomista, kun täällä useat\ntodistajat vakuuttivat, että hän oli uhkauksilla pakottanut miehiä\nkaartiin liittymään?\n\nMatti muljautti pari kertaa silmiään ja teki tarmokkaita\naivoponnistuksia. Sitten:\n\n-- Minä uhkasin ampuma-aseiden menetyksellä niitä, jotka eivät\nkaartiin liity. Siihen minut taasen pakotti se Krydlovin julistus --\nmuistattehan kai sen? -- jossa hän uhkasi riisua aseista kaikki muut\npaitsi työväen kaartit. Jos tämä uhkaus pantaisiin täytäntöön, pelkäsin\nminä kyläkuntamme menettävän tuiki tärkeät metsästysaseensa ja\npelastaakseni miehet siitä vahingosta pakotin minä heidät liittymään\ntyöväen kaartiin.\n\nAika kanalja, he, he! Nyt se ei ole voittanut puolelleen ainoastaan\nmielenkiintoani, vaan suorastaan myötätuntoni. Sillä on järki\npaikallaan ja väittelijänä hän on ihan mestari. Kun hänellä saapuvilla\nolevain isäntäin kanssa sukeutuu väittely, tukkii hän heiltä suut\njärkiään. Mikähän toinen Joonas hänestä juristina olisi kehittynytkään!\n\nHän on selvästikin päätään pitempi muuta kansaa täällä Tuulenperällä.\nJa kun hänestä tuollaisena resupekkana ja hirvenampujana ei ole voinut\ntulla koko kyläkunnan johtajaa, niin on hän asettunut proletaarien\netupäähän! Yksilöllinen luonne, joka on kaivannut vaikutusvaltaa ja\njohtaja-asemaa ja jonka sosialismi on kokonaan toisarvoista laatua. Jos\nporvarillinen maailma olisi tarjonnut hänelle kohoamistilaisuutta,\nolisi hän varmaankin ollut nuhteeton porvari.\n\nTutkimus on osottanut, että Tuulenperältä tuoduissa hätäviesteissä on\nollut enemmät kuin puolet liikaa -- kuten on niin tavallista\ntällaisissa tapauksissa. Lapsellista rentoilua ja uhittelua,\näkseerausta koivukankien ja luodikkojen kanssa ja kaiken pohjana\ntalollisten ja mökkiläisten välille syntynyttä epäluuloa, kinastelua ja\nkyräilyä. He ovat miltei kaikki, niin talolliset kuin mökkiläisetkin,\njollakin tavoin sukua keskenään ja tarvitsevat jokapäiväisessä elämässä\nyhtämittaa toisiaan. Ei siis muuta kuin hieman isällistä manausta\noikealle ja vasemmalle ja kukin saa lähteä herransa rauhaan. Tietysti\nvisusti muistaen velvollisuutensa maan laillista esivaltaa kohtaan.\n\nMuukan Matti työnnäikse uudelleen peräkamariin, jossa oikeutta on\nistuttu. No, mitäpä hänellä vielä on sanottavaa?...\n\n-- Minulta on mennyt tässä työpäivä hukkaan, kortteeriini on puolisen\npenikulmaa enkä minä ole syönyt kuin kerran tänä päivänä.\n\nHe, he, selvä viittaus siihen, että koska hän on tavallaan voittanut\noikeudenkäynnissä, niin hänen on luonnollisesti saatava myöskin kulut.\nOlosuhteiden pakosta ei hän niitä nyt vielä tällä kertaa voi sen\nsuoremmin vaatia.\n\n-- No hyvä, tässä muutama markka, että saatte ruokaa. Tietystihän\nmiehen syödä täytyy.\n\nSiihen päättyi puhdistusretkemme Tuulenperälle. Jouduin kohta sen\njälkeen pois kotinurkilta, keskelle suurempia tapauksia. Tuulenperä ja\nTuulenperän teräväpäinen punakaartinpäällikkö ehtivät monikertaan jäädä\nmielestäni, kunnes viimemainittu seuraavana kesänä odottamatta ja\nkokonaan uudessa haahmossa sukelsi näköpiiriini.\n\nOlin käymässä läänin pääkaupungissa. Suomalaista vakinaista armeijaa\nmuodostettiin parastaikaa ja kasarmi oli jo ryssien jäliltä siivottu ja\nkorjattu meikäläisten sotilasten käytettäväksi.\n\nHarjotuskentällä oli vilkas elämä. Pysähdyin katsomaan kentän laiteella\nharjottelevaa joukkuetta, jota komensi raikasääninen ja ryhdikäs\naliupseeri. Siinä oli touhua ja tulista hoppua ja komentosanoja\nsinkoili kuin rakeita aliupseerin suusta.\n\n-- Maahan! Ylös! Maahan! -- Mutta sepä nyt on sakramenskattua, ettette\nte opi oikealla tavalla maahan heittäytymään! Kun vihollinen alkaa\ntulen, niin siinä ei olekaan aikaa kötystellä. Vai onko teillä\npaperista luut? Pitäisikö olla tyynyt ja patjat alle, että miehet\nuskaltaisivat pitkälleen heittäytyä? Ei, seisovilta jaloin sitä pitää\npaiskata itsensä, niin että luut rusahtavat. Kas näin!\n\nAliupseeri näytti mallia ja todellakin se oli komea temppu. Kenttä vain\njymähti, kun tuo solakka mies silmänräpäyksessä asettui pitkin maata.\n\n-- Ja nyt uudelleen!\n\nHän komensi miehet juoksuun, sitten yhtäkkiä maahan, taas ylös ja\njuoksuun, juosten itse mukana ja huutaen moitteita milloin koko\njoukkueelle, milloin yksityisille sotilaille.\n\n-- Kuinka sinä jalkojasi siellä venytät? Liukkaammin niiden pitää\nnousta! Oikean sotilaan pitää liikkua kuin vietereillä! -- Maahan! Äh,\nkun jokainen kömpii omia aikojaan! Sen pitää käydä kuin leimaus, kuin\nyksi vihainen suhaus! Ja kuka riivattu siellä pitää kantapäitään\npystyssä? Vihollisen maalitauluna! Maahan heittäytyessä pitää miehen\nmennä litteäksi kuin köyhän vuoden kakku!\n\nKierrettyään miehineen takaisin kentän laitaan komensi hän lepoon, otti\nlakin päästään ja kuivasi hikeä otsaltaan. Sitä tehdessään osui hänen\nkatseensa minuun; hän asetti lakin päähänsä, katsoi tarkempaan, teki\nsitten kunniaa, astui luokse ja pisti kättä.\n\nKatsoin ja katsoin -- no, herra nähköön, Muukan Mattihan se oli!\n\n-- Vai sotapoikana sitä tekin olette?\n\nNiin, kutsunnan kautta oli Matti viime talvena joutunut armeijaan ja\nnyt oli hänestä jo tehty aliupseeri. Sai toisia harjottaa.\n\n-- Kyllä niiden vätysten kanssa tarkenee, -- virkkoi hän, sytyttäen\ntarjoamani paperossin. -- Niissä on sitte sellaisia juurikoita, että\nvihaksi tosiaan pistelee, vaikkeihan sitä suuttua saisi. Mutta kunhan\nminä niitä parikaan kuukautta vatkaan, niin norjenee siinä luut.\n\nHänen silmänsä välähtivät ja intohimoisesti imi hän savuketta.\n\nOliko aikomus jäädä armeijaan sivu palvelusajan?\n\nOli kyllä. Syksyllä ylennettäisiin hänet vääpeliksi ja silloin sopi\npalkankin puolesta kyllä jäädä. Siitäpä sopi sitten, jos sotilaan\nammatti alkaisi kyllästyttää, hakea esimerkiksi poliisin virkoja.\n\n-- Mutta täytyy lähteä niitä taas leipomaan, koska majurikin näkyy\nkentälle tulevan.\n\nHän viskasi paperossinpätkän maahan, pisti minulle kättä ja palasi\nmiestensä luo.\n\n-- Asento! -- kajahti sieltä niin, että kaiku lähimmistä seinistä\nvastasi, ja sitten: -- Juoksuun mars, mars! Maahan! Ylös! Mars,\nmars!...\n\n\n\n\nTOTINEN ISRAELIITTA\n\n\n-- Pojat, arvatkaapas, mikä sen nimi on? -- kääntyi hulivilin näköinen\nnuorukainen, joka vaunussa istui lähinnä Justus Anttosta, toisten\ntoveriensa puoleen.\n\n-- Kaiketi Aaprahami.\n\n-- Taikka Noak.\n\n-- Ei kun Justus.\n\n-- Ha, ha, ha! -- remahti koko poikajoukko nauramaan. -- Onpa sillä\noikein vanhan testamentin aikuinen nimi!\n\n-- Vanhaa se on muutenkin tekoa.\n\n-- Ja lujaa.\n\n-- Niin että tarkenee siinä ryssä, kun Justuksen kanssa koittosille\njoutuu.\n\nJustus Anttonen, villapuseroineen ja sarkatakkineen, hieman kuluneine\nnaapukoineen, kinttaineen ja tervalta tuoksuvine lapikkaineen, veti\npäänsä hartiain väliin ja tuijotti itsepintaisesti ikkunasta ulos.\nHänen luisevat, hieman kesakoiset kasvonsa ja pienet, harmaat silmänsä\neivät ilmaisseet mitään. Sen vuoksi tyrehtyi toisten kiusanteko, he\njättivät hänet rauhaan ja alkoivat naljailla muuten.\n\nAnttosta lukuunottamatta he olivat keskenään tuttuja jo vanhastaan ja\nyhtenä joukkona he olivat Kemiin tulleet. Siellä he olivat\nmatkailijakodissa ensi kerran nähneet Anttosen, joka oli omia aikojaan\nKemiin saapunut. Ja kun he eilen illalla oppaan kintereillä hiipivät\nrantaan ja lähtivät jäätikön yli Haaparannalle taivaltamaan, oli\nAnttonenkin ilmestynyt heidän seuraansa. Tuo öinen jäätikkömatka\nvaivoineen ja vaaroineen oli vienyt kaiken heidän huomionsa, niin\netteivät he olleet saaneet tilaisuutta tunnustella tuota outoa\ntulokasta. Oikea mies se tietysti oli, koska se kerran oli\nmatkailijakodissa hyväksytty ja oppaan huostaan jätetty.\n\nNyt, kun edessä oli pitkä rautatiematka halki Ruotsin maan eikä\ntarvinnut enää mitään santarmiväijytyksiä pelätä, sopi käydä tuosta\nkesakkonaamaisesta yksineläjästä selvää ottamaan. Hänen koko\nolemuksessaan oli jotakin, mikä vastustamattomasti herätti kiusanteon\nhalua. Ja he yrittivät. Mutta siitä oli seurauksena, että he saivat\ntietää ainoastaan hänen nimensä ja kotipaikkansa; sitten vetäytyi hän\nniin visusti kuoreensa, että heidän väkisinkin täytyi jättää hänet\nomaan rauhaansa.\n\nTultiin Saksan mantereelle ja päädyttiin Lockstedtiin. Siellä oli\nsuuret joukot jo ennemmin tulleita suomalaisia, joilla oli viheriät\nunivormut, ja jotka olivat mahtavia opistaan ja kokemuksistaan. Niiden\nkeskelle hupeni vastatullut joukko kuin pisara mereen. Vapaana kasvanut\ntukka leikattiin, päälle puettiin samanlainen nuttu kuin toisillakin ja\njalkaan täytyi kiskoa oudonmalliset, kireät saappaat, jotka olivat\nraskaat niiden pohjiin isketyistä rautanauloista.\n\nAnttonen joutui erilleen matkatovereistaan ja hänet osotettiin tupaan,\njonka asujamina oli uppo-outoja viheriätakkeja. Suomalaisia ne\nkuitenkin olivat ja uteliaina ne kerääntyivät hänen ympärilleen Suomen\nuutisia kuulemaan. Mutta paljonkos Anttonen niitä tiesi ja jos tiesi,\nniin eipä siitä kertomisesta tullut juuri mitään, kieli kun hänellä nyt\nkerran oli tottumaton käymään -- vai itsessään luonteessako lie vika\nollut. No, nimensä hän kuitenkin ilmotti ja kotiseutunsa. Mutta sekös\npoikain naurunhermoja kutkutti.\n\n-- Justus Anttonen. Justus -- Justus -- Justus! Mistähän mies oli\nkaivanutkin sellaisen nimen? Ja ihanko se oli kirkonkirjoissa?\n\nHe tarkastelivat uutta tulokasta joka puolelta ja kiusanteon halu\nvirisi kuin itsestään.\n\n-- Oliko hän lähtiessään tervannut naamataulunsa vai?\n\n-- Ehkä ne nuo pisamat olivatkin jälkiä viimekesäisestä lannanajosta?\n\nLopulta, kun kiusanteko yhä yltyi, kääntyi Anttonen tulevista\nhuonetovereistaan pois ja lausahti jurosti:\n\n-- Mitä tuossa tyhjää... aikamiehet!\n\nNo, eihän sellaiselle \"Justukselle\" pitkän päälle mitään mahtanut.\nHänet täytyi jättää rauhaan.\n\nSaksaan lähdöstään ja tuloseikkailuistaan jutellessaan tiedustivat\ntoverit, tietysti vain pilanpäiten, mikä Anttosen oli saanut matkaan\nlähtemään ja jättämään kotituvan lämpimät.\n\n-- Lähdinpähän vain.\n\nSen tarkempaa selitystä ei Anttoselta saatu. Ja tuskinpa hän olisi\nkyennyt sanoin tulkitsemaankaan niitä tunteita, jotka hänet olivat\nsisä-Suomen syrjäisestä seudusta liikkeelle saaneet.\n\nHän oli pienen talon poika, isolukuisen sisarussarjan nuoremmasta\npäästä. Niin kotiväki kuin kyläläisetkin olivat tottuneet pitämään\nhäntä hieman omituisena ja yksinkertaisena. Kotoa ei hän liikkunut\njuuri koskaan ja teki työtä ahkerasti. Lukemaan ja kirjottamaan\noppiminen oli hänelle ollut ylen työlästä, mutta oppinut hän lopulta\noli, jopa saanut katekismuksen lähtemättömästi päähänsä, minkä nojalla\nhän rippikoulusta oli suoriutunut kaikella kunnialla.\n\nMaailmansodan sytyttyä oli nähty se ihme, että Justuksesta oli tullut\nahkera sanomalehden lukija. Heti työstä tultuaan kaappasi hän\nsanomalehden käteensä, istui pöytään ja alkoi pää käsiin tuettuna\nitsekseen lukea. Sotatiedot kiinnittivät tavattomasti hänen mieltään.\nMuille ei hän niistä kuitenkaan koskaan puhunut eikä kukaan sen vuoksi\ntiennyt, missä määrin hän nautti saksalaisten voitoista -- tai\noikeammin sanoen venäläisten tappioista. Mahdoton hänen olisi ollut\nperustella tunteittensa suuntaa. Se oli hänelle äidinmaidossa\nperiytynyt vuosisatojen takaa ja sellaisena se oli hänelle selviö, joka\nei kaivannut mitään perusteluja.\n\nKun hän kerran sai kuulla hämäräperäisen huhun, että Suomesta menisi\nnuoria miehiä Saksan sotaväkeen, tuli hän omituisen rauhattomaksi. Yötä\nja päivää pyörivät hänen ajatuksensa siinä asiassa, kunnes hän lopulta\nkaikessa hiljaisuudessa kääntyi kylänsä nuoren kansakoulunopettajan\npuoleen. Opettaja sattui tietämään asioista koko joukon enemmän ja\nniinpä toimitti hän Justuksen sellaisen miehen yhteyteen, joka lähetti\nmiehiä Saksaan. Viikon päivät pohti Justus vielä asiaa, sitten otti hän\nmatkarahat ja hävisi jäljettömiin.\n\nNyt oli hän siis yhtenä numerona kuuluisassa Saksan armeijassa ja sai\naamusta iltaan päntätä päähänsä sotatemppuja. Työlästä se oli, miltei\nvielä työläämpää kuin katekismuksen oppiminen. Hikoillen ja punottaen\nponnisti hän parhaansa, mutta siitä huolimatta sateli hänen päälleen\närhentelyjä ja kirouksia kuin rakeita. Luonnollisesti ristivät toverit\nhänet Sven Tuuvaksi ja kiusantekoa jatkettiin, milloin siihen vähänkin\noli tilaisuutta.\n\n-- Mitä tuossa tyhjää... aikamiehet! -- saattoi hän korkeintaan sanoa,\nkun kiusanteko meni kovin pitkälle, kääntyi pois ja vetäytyi erilleen.\n\nErillään ja yksikseen hän eleli tavallisestikin. Toisinaan näytti hän\npuhuvan itsekseen ja hänen muutoin niin juroilla kasvoillaan nähtiin\nusein omituinen hymy.\n\n-- Liekö tuo täysijärkinenkään, -- arvelivat toverit.\n\nMutta tämän arvelun todisti Justus Anttonen perättömäksi, oppimalla\nlopulta perusteellisesti sotilaalle kuuluvat temput ja tehtävät. Ne\nolivat nyt hänen päässään ja ruumiissaan yhtä lujassa kuin katekismus.\nHänestä tehtiin tämän jälkeen konekiväärimies ja käytyään läpi uuden,\nhikeä ja puristusta kysyvän kurssin, tuli hänestä nuhteetön\nkonekiväärisotilas.\n\nVaikka hän ei ollutkaan valituksen sanaa kertaakaan suustaan laskenut,\nnäytti hän tämän jälkeen suorastaan tyytyväiseltä. Konekivääriin, jonka\nkanssa hän oli saanut hikoilla, tuntui hän kiintyneen yhtä suuresti\nkuin siihen hevoseen, jolla hän kotona oli ajanut puita ja lantaa. Hän\ntunsi sen nyt kuin viisi sormeaan ja hän tuntui suhtautuvan siihen kuin\nelävään olentoon, jolle voi puhella. Sen pienempiä lukko-osia kantoi\nhän loma-aikoina mielellään taskussaan, otti ne yksin ollessaan esille,\nkatseli ja siveli niitä, kasvoillaan tuo omituinen hymynsä.\n\nToverien puolelta nautti hän tämän jälkeen suurempaa arvonantoa.\nKiusanteot lakkasivat ja häneen suhtauduttiin suopean leikillisesti.\nSen avomielisemmäksi ei Anttonen siitä kuitenkaan muuttunut, vaan\nerilleen vetäytyneenä eli omaa elämäänsä, kuten aina ennenkin.\n\nVaikka hänen sotilasuransa nyt olikin vähemmän ohdakkeinen, niin yksiä\nja toisia kommelluksia niitä sattui vieläkin. Kerran tuli hän\nsaksalaista upseeria vastaan, katsoi häntä silmiin ja hymyili omituista\nhymyään, mutta ei tehnyt merkkiäkään, mikä olisi vivahtanut\nkunniantekoon. Siitäkös upseeri myräkän nosti. Ärjyi ja tiuski. Mutta\nmitäpäs Anttonen hänen sanoistaan ymmärsi, katsoi vain kulmainsa alta\nja kun upseerin puheesta ei sen parempaa tolkkua tullut, käänsi hänelle\nselkänsä ja lähti matkaansa jatkamaan.\n\nUpseeri tuli perässä ja ihan säkenöi. Saatuaan käsiinsä suomalaisen\nupseerin oli hän uudelleen Anttosen kimpussa.\n\n-- Miksi et tehnyt kunniaa? -- sai Anttonen nyt omalla kielellään\nkuulla.\n\nPuhuteltu nieleskeli tyhjää ja murahti:\n\n-- Ei tullut tehdyksi.\n\n-- Ei tullut tehdyksi! Mutta etkö sinä tiedä, että upseereille on\ntehtävä kunniaa? Muutoin tulee rangaistus.\n\nAnttonen ei puhunut mitään, kyräsi vain kulmainsa alta.\n\n-- Tee kunniaa ja pyydä anteeksi, niin pääset tällä kertaa sillä.\n\nTaasen pari tyhjää nielausta ja sitten:\n\n-- Kun en kerran silloin tehnyt, niin en tee nytkään.\n\nSuomalainen upseeri kohautti avuttomuutensa merkiksi olkapäitään ja\nsanoi jotakin saksalaiselle.\n\n-- Sinut ammutaan, ellet täytä velvollisuuttasi.'\n\n-- Vaikka tähän paikkaan... niin en tee!\n\n-- Tomppeli!\n\nPaikalle oli kokoontunut toisiakin suomalaisia upseereja. Miehissä\nryhtyivät he juttelemaan saksalaiselle.\n\n-- Se on yksinkertainen ja omituinen mies, jota yleensä ei voinut\nvakavasti ottaa... Suomalainen itsepäisyys oli siinä kehittynyt\nsairaloisuudeksi ja niin edespäin.\n\nNo, jos niin oli, niin pääsköön ankarimmasta rangaistuksesta, mutta\narestia hänen ainakin tuli saada. Ja niin sai Justus Anttonen\nsuoraapäätä marssia putkaan.\n\nKyllä hän oli oppinut kunnianteon niinkuin muutkin sotilaan temput eikä\nhänellä ollut mitään sen suorittasta vastaan, mutta se saksalainen\nupseeri oli nyt kerta saanut hänen luontonsa sellaiseen umpisolmuun,\nettei siitä kunnianteosta olisi sillä kertaa tullut mitään, ei vaikka\nhänet olisi siihen paikkaan ammuttu, kuten hän sanoi. Umpisolmu aukeni\nkyllä omia aikojaan -- ja olisi auennut ilman arestiakin -- ja sitten\nkävi kaikki taas tavallista menoaan.\n\nLähdettiin lopulta Riian rintamalle ja siellä osotti Anttonen, että jos\nhäneltä jotakin puuttui, niin ei ainakaan rohkeutta ja miehen mieltä.\nÖisissä taisteluissa näkivät toverit hänen silmissään oudon kiillon ja\nhänen järeä leukansa tärähteli mielenliikutuksesta ja taisteluinnosta.\n\nTuli vihdoinkin kauan kaivattu Suomeen lähdön päivä ja niin saapui\nJustus Anttonen viheriässä jääkäritakissa kotimaan mantereelle. Hänet\nmäärättiin Karjalan rintamalle ja ehtimättä kotona pistäytyä riensi hän\ntaistelutanterille.\n\nPelottomana ja taitavana konekiväärimiehenä otti hän osaa lukuisiin\nverisiin taisteuihin. Mutta vasta vapaussodan lopulla, kun punainen\nhirmu oli painunut viimeiseen suppiloonsa, Karjalan kannakselle, pääsi\nJustus Anttonen oikein omaa kutsumustansa täyttämään.\n\nOli riennetty voitosta voittoon ja kasvavalla vauhdilla pakeni\nvihollinen Pietaria kohti. Takaa ajavan joukon edessä oli suurempi\nrautatieasema, joka oli vallattava viholliselta. Luultiin\nsen tapahtuvan kädenkäänteessä, ja huolettomasti, tiheässä\nmarssikolonnassa, eteni valkonauhainen vallottajajoukko leveätä tietä,\njonka kummallakin puolen oli metsäiset harjut, ja joka edessäpäin teki\näkkikäänteen oikealle, päätyen samassa puheenalaiselle asemalle ja sitä\nympäröivään huvilakylään.\n\nYhtäkkiä, kun joukko oli noin puolen kilometrin päässä tien mutkasta,\nalkoi kummaltakin sivulta ja edestäpäin räiskyä kiväärituli, jota\nsäesti konekiväärien papatus. Silmänräpäyksessä joutui valkoinen\nkolonna silmittömän epäjärjestyksen valtaan. Miehet heittäytyivät\nsuinpäin ojiin, joissa heitä makasi sikin sokin ja toistensa päällä,\nkenenkään kykenemättä kivääriään käyttämään. Konekiväärit ja\nammusvarastot jäivät tielle, kun hevoset kaatuivat vankkurien edestä.\nKuulat vihelsivät ilmassa ja pieksivät maantietä.\n\n-- Kun saisi yhdenkään kuularuiskun tuolta tieltä, että panisi sen\nlaulamaan niitä piruja vastaan!\n\nMutta kukapa lähti tielle? Sehän oli sama kuin varma kuolema. Ei\nauttanut muu kuin maata hievahtamatta ja purra hammasta.\n\n-- Hei, katsokaahan, pojat!\n\nKurkisteltiin varovasti ja nähtiin miehen, hartiat kyyryssä, loikkaavan\ntielle kohti konekiväärivankkureita. Kuka se hurjimus on? Katsokaahan\nvain, eikö se siinä tuokiossa kierähdä nurin!\n\n-- Jääkäri Anttonen se on. Katsokaa, nyt se kiskoo kuularuiskua\nperässään. Hurja mies! Kylmäverinen mies! Niin, ja oikea mies! Jääkäri!\n\nAnttonen katosi ojan taa konekivääreineen. Pensaat kuuluivat ruskavan\nja sitten sekaantui tuohon helvetinmusiikkiin uusi konekiväärin\npapatus. Vielä monias hetki ja vihollisen tuli tien oikealla puolen\nalkoi vaimenemistaan vaimeta, kunnes se sammui kokonaan.\n\nTuokion kuluttua alkoi tuo vapauttava papatus kuulua toiselta\nsuunnalta. Seuraus: vihollistuli vasemmalla puolen heikkeni\nheikkenemistään ja sammui.\n\n-- Hurraa! Nyt pääsi taas hengittämään.\n\nNopeasti järjestyivät valkoiset ketjuihin ja alkoivat edetä asemaa\nkohti. Muuan joukkue oli päässyt jo aseman näkyviin. Sieltä tuiskusi\nkuulia vastaan. Maattiin pitkänään ketjussa ja ammuttiin, että kiväärit\nsavusivat.\n\nEdessä, aivan lähellä, papatti konekivääri. Se piti saada vaikenemaan\nja sitä kohti suunnattiin kiivas tuli.\n\nPapatus lakkasi ja joukkueen päällikkö oli muutamain miesten kera\nlähdössä valtaamaan konekivääriä. Mutta silloin pisti edessä olevien\npensasten suojasta näkösälle Justus Anttosen pää. Hänen kesakoisilla\nkasvoillaan oli vihastunut ilme ja hänen leukansa tärähteli.\n\n-- Piruakos te siellä tyhjää luksutatte... aikamiehet! -- huusi hän.\n\n-- Mitä, eikö siellä ole vihollisen konekivääri edessä?\n\n-- Vihollisen! Minähän siellä rukkini kanssa olin.\n\nAnttonen lähti takaisin ja nolona alkoi ketju ryömiä samalle suunnalle.\nTodellakin, Anttonen siellä oli ypöyksin konekivääreineen, jonka hän\noli pannut jälleen papattamaan asemaa kohti. Ketju makasi takana ja\nsuuntasi kivääritulensa samaan paikkaan.\n\n--- Mitä nyt? Anttosen rukkihan vaikeni. Saiko mies surmanluodin?\n\nEi, hengissä oli mies, mutta patruunat näkyivät loppuneen. Neuvottoman\nnäköisenä ja korvallistaan kynsien kyyrötti hän suojuksen varjossa. --\nMutta mitäs nyt!\n\nAnttonen oli suinpäin lähtenyt syöksymään rautatien tavaramakasiinia\nkohti. Henkeä pidättäen ja kiväärinsä unohtaen seurasivat miehet hänen\nkulkuaan yli kentän, jota vihollisen kuulat pyyhkivät.\n\nPerille pääsi kuin paasikin! Mutta mitä ihmeen tekemistä sillä siellä\nmakasiinissa oli? Ja eikö siellä saattanut joutua vihollisten kynsiin?\n\nKohta se nähtiin. Anttonen töytäsi takaisin omiansa kohti ja kumpikin\nkainalo hänellä oli täynnä -- konekiväärin patruunavöitä. Hurraa, se\noli käynyt verottamassa vihollisen ammusvarastoa!\n\nPian päästi hänen rukkinsa jälleen iloisen papatuksen. Mutta nyt alotti\nvihollinen oikealla olevista huviloista tuiman sivustatulen. Kävi liian\nkuumaksi. Ryömien ja hiipien täytyi ketjun vetäytyä turvallisempaan\npaikkaan. Anttosenkin rukki vaikeni ja hän itse seurasi ketjun mukana.\nÄkämystyneen näköisenä hiveli hän konekiväärin lukkoa, jonka hän oli\nirrottanut ja tuonut mukanaan. Yhtäkkiä hän suutahti ja kavahti\npystyyn.\n\n-- En jukoliste jätäkään rukkiani! -- äsähti hän ja syöksyi pensasten\nkeskelle.\n\nHullu mies, nyt se varmasti meni surman suuhun!\n\nMuutama jännittynyt hetki, pensaat alkoivat huojua ja Anttonen palasi,\nraahaten konekivääriä perässään. Hän oli avopäin, liekö sitten lakki\nammuttu päästä. Moniaan hetken seisoi hän koneensa ääressä ikäänkuin\nneuvottomana, mihin nyt ryhtyä. Sitten tarttui hän jälleen konekiväärin\nkorviin ja lähti oikealle.\n\nHänen nähtiin hiipivän huvilain keskellä pitkin lankkuaidan sivua.\nSitten hävisi hän erään nurkan taa. Vielä joku tuokio ja siltä\nsuunnalta alkoi kuulua tuttu papatus.\n\nHuvilarakennuksista suunnattu sivustatuli vaikeni. Ketju eteni\näskeisiin asemiinsa ja alkoi sydämen kyllyydestä ampua asemarakennusta.\nPian se oli kypsä. Eräästä akkunasta liehutettiin valkoista lippua.\n\nKuinka, sehän oli Anttonen, joka hääräsi asemarakennuksessa ja heilutti\nkepin nenässä valkoista liinaa! Hän se oli vallannut rakennuksen ja\ntahtoi tehdä nyt tiettäväksi, että se kuului valkoista väriä\ntunnustaville.\n\nMutta se hänen lippunsa? Sehän oli miehen paita! Niin, kun ei parempaa\nsiinä kiireessä saanut käsiinsä, oli Anttonen kuorassut paidan\npäältään. Ei hän silti itsekään aataminpuvussa ollut, vaan oli\npujahtanut jälleen villapuseroonsa ja sarkatakkiinsa.\n\nKun valkoiset joka haaralta juoksujalkaa riensivät asemaa kohti, alkoi\nPietarin suunnalta kuulua raskasta puhkumista. Sieltä läheni kaikessa\nkomeudessaan punavandaalien panssarijuna, ruiskuttaen sivuilleen tulta\nja kuolemaa. Voittohuudot vaikenivat ja kukin heittäysi lähimpään\nsuojapaikkaan.\n\nAsema, jonka räystäsakkunasta roikkui Anttosen paita, jäi typötyhjäksi.\nTuossa tuokiossa joutuisi se jälleen vihollisen huostaan.\n\nMutta oliko panssarijunassa sattunut jotakin häiriötä? Se vaikeni,\nalkoi tuhahdella äkäisesti ja työntyi sitten perä edellä sinne, josta\noli tullutkin.\n\nKävi selville, että Anttonen rukkinsa kanssa oli jälleen ollut\ntoimessa. Hän oli suunnannut tuhoisan pistetulen panssarijunan\nvaunuihin, saanut siellä aikaan pahan häiriön ja pakottanut koko\notuksen pötkimään tiehensä.\n\nRiennettiin uudelleen asemalle. Mutta vieläkään ei kaikki ollut ohi.\nEtemmäs radankäänteeseen oli oivallisesti sijotettu yksi vihollisen\nkanuunoista ja se toimi vielä. Se oli asetettu kaivokseen, josta sitä\nladattaessa ei näkynyt ollenkaan. Mutta laukaistaessa kohosi se ylös\nkuin mikähän luolahirviö ja sylki asemaa vastaan tuhoa ja kuolemaa\nkylväviä kranaatteja.\n\nSe täytyi vaientaa ja vallata. No, ei hätääkään, Anttosen oli nähty\nrakkineen kiiruhtavan sille suunnalle. Ja aivan oikein, hänen koneensa\npapatus kuultiin jo selvästi. Odotettiin henkeä pidättäen, luolahirviö\nei kohottanut enää päätään. Hurraata huutaen riennettiin paikalle ja\nvallattiin tykki.\n\nNyt oli asema kokonaisuudessaan vallattu. Nahkansa säilyttäneet\npunaryssät pakenivat suinpäin Pietaria kohti. Reservi ajoi niitä takaa,\nmutta hyökkäysjoukko leiriytyi asemalle ja lähitaloihin.\n\nJustus Anttonen oli päivän sankari, oli sitä moninkertaisesti.\nTotisesti täytyi sitä miestä juhlia. Asemasaliin laitettiin\nillallispöytä, jonka katteeksi haalittiin mitä parasta käsiin saatiin.\nJa löytyihän sitä yhtä ja toista runsaan sotasaaliinkin joukosta.\n\nKonttorista saatiin nojatuoli, se sijoitettiin illallispöydän päähän ja\nJustus Anttonen pakotettiin siihen istumaan vastaanpanostaan\nhuolimatta. Yksi jääkäritovereista ryhtyi pitämään hänelle puhetta.\nMutta Anttosella oli kauhea nälkä, hän ei joutanut seuraamaan puhetta,\nvaan haukkasi suun täydeltä eteen asetettuja ruokia.\n\nPuhe päättyi tietysti päivän sankarille kohotettuun huikeaan\neläköönhuutoon. Sen jälkeen ehdotti puhuja, että Anttosta kannettaisiin\ntuolissaan ympäri salin. Hyvä, hyvä! Tukevat kädet tarttuivat\nnojatuoliin ja nostivat sen ilmaan.\n\nÄllistyneenä kyyristyi Anttonen ja tarrasi lujasti käsipuihin. Hänen\nposkessaan pöngötti valtava suupala. Hätäisesti puri hän sen hienoksi,\nnieli alas ja murahti:\n\n-- Mitä tuossa tyhjää... aikamiehet!\n\n\n\n\nVÄKEVÄ MIES\n\n\n-- Klink, klank! Klink, klank! Kuulen sen uneni läpi ja kun hetken\nkuluttua havahdun toukokuun aamun raikkaaseen valoon, kaikuu nyt\nselvästi vasaran iloinen helke taampana seisovasta pajasta.\n\nSiinä on jotakin niin eloon herättävää ja työilon täyteistä tuossa\npajavasaran helkkeessä. Sitä kuullessaan on mahdoton loikoilla ja\nvegeteerata. Tuntuu kuin jokainen solu rupeaisi elämään ja äänekkäästi\nkaipaamaan työnteon jännitystä, ponnistusta mitä hyvänsä, mikä vain saa\naikaan jotakin uutta ja ennen olematonta.\n\nNyt vaikenee helke, mutta sen sijaan kuuluu selvästi palkeen\nhuokuminen. Se on syvää ja tasaista kuin jättiläiskeuhkojen hengitys.\nJa kun se sammuu, niin taas:\n\n-- Klink, klank! -- iloisesti ja työhön kutsuvasti.\n\nKuinka virkistävästi tuo helke mahtoi vaikuttaa Lutheriinkin, joka\nlausui sitä kuullessaan, että seppä vasarallaan lyö lujemmin taivaan\nportille kuin munkki rukouksen höpinällään.\n\n-- Klink, klank! Työhön, työhön! Se saa mieleni tulvilleen lapsuuden\naikaisia pajamuistoja tonttuineen ja palkeessa kyyröttävine muorineen.\n\nPukeutuessani koetan arvailla, kuka on taloon tullut sepäksi.\nJaakko-seppäkö, taitava pyssymestari ja intohimoinen metsänkävijä, vai\nVeeliseppä, voittamaton viikatemestari? Kummankin jälleennäkeminen on\nminulle oleva mieluisa kohtaus.\n\nPajan kattoluukku on auki ja ovi sepposen selällään, niin että\nauringonsäteet ulottavat kosketuksensa ahjoon ja pölyisiin palkeisiin.\nAlasimen ääressä seisoo kookas ja notkealiikkeinen mies ja heiluttaa\nisoavasaraa, pudottelee sitä hehkuvalle raudalle, niin että koko paja\njymähtelee ja seinille ripustetut monenlaiset rautaesineet hyppivät\nsamaan tahtiin.\n\nSe on Veeli-seppä. Ihka samanlaisena ja juuri noin vasaraa heiluttavana\nolen nähnyt hänet jo varhaisimman lapsuuteni aikana. Kuinka moneen\nkertaan hän liekään siitä ajasta ehtinyt kiertää kaikki pitäjän talot?\nSillä kesää ja talvea aamusta iltaan tekee hän yksinomaan sepäntyötä.\nlieneekö pitäjässä niitä kiesejä tai sitä kirkkorekeä, jota hän ei\nolisi raudoittanut ja niitettäneenkö näitä lakeuksia sellaisella\nviikatteella, jota hän ei olisi takonut? Eikä hän näytä vähääkään\nvanhentuneen sitten lapsuuden päivieni. Aina hyvällä tuulella ja\nmyhäilevänä. Mutta pajahan onkin paikka, jossa ihmisen on mahdoton\npysyä juonikkaana ja pahantuulisena. Hehkuva ahjo, huokuva palje ja\nhelkkävä alasin, kaikki laulaa siellä samaa työiloa. Se on paikka,\njohon tuodaan kaikenlaista rampautunutta rojua, mutta josta kaikki\nlähtee uutena ja puhtaana. Joka hetki syntyy siellä jotakin uutta. Kuka\nsellaisessa paikassa voisi pahantuulensa säilyttää ja kuka sellaisessa\npaikassa ennen aikojaan vanhenisi?\n\n-- No päivää, vieläpä sitä kaimaakin näkee, -- sanoo seppä ja ojentaa\nlujan, nokisen kouransa. -- No nyt lietsomaan! Ei taida minun tarvita\nenää sinua sinne penkille nostaa?\n\nKaikki käy kuin parikymmentä vuotta sitten.\n\n-- No nyt lietsomaan! Nehän olivat aina sepän ensimäiset sanat, kun\nminä pikku poikasena aamuisin ilmestyin pajan kynnykselle. Ja sitten\ntarttui hän minua kainaloihin ja nosti palkeen viereen penkille, niin\nettä minä hyvin ulotuin vivun varteen.\n\nVuoren jättiläisenä esiintyi seppä silloin silmissäni. Varsinkin\nsyksyiltoina, kun ovesta ammotti pimeys kuin seinä, kun ahjo valaisi\npajaa punertavalla hohteellaan ja kun seppä suurena ja nokisena,\nhikikarpalot ohimoillaan, takoi alasimen ääressä niin, että tuliset\nkipunat ja kähisevät kuonan pirstaleet sinkoilivat ympäri pajaa. Minä\nkyyristyin penkilläni niiltä suojaan ja tunsin rajatonta ihailua tuota\nväkevää miestä kohtaan.\n\nVäkevä hän oli. Kuinka mieltä hiveleviä olivatkaan hänen\nkyläseikkailunsa, joita hän kertoili lepohetkinä piippua poltellessaan.\nOikea Lemminkäinen hän oli nuorena miehenä ollut, tyttöjen suosikki ja\npoikain kateuden esine. Selkäsaunoja ne vierailla kylännurkilla hänelle\naina olivat suunnitelleet, mutta ei niistä koskaan ollut mitään tullut.\nKuinka se eräskin pieksiäisyritys nyt olikaan ollut? Sunnuntai-iltana\noli seppä lähtenyt eräälle kaukaisemmalle kylännurkalle, johon häntä\noli pyydetty sepäntöihin. Kylän pojilla oli vanhaa kaunaa häntä\nkohtaan, ne tiesivät hänen tulostaan ja olivat joukolla asettuneet\nkujalle odottamaan. Jokaisella oli aseenaan seipäät ja sen lisäksi\npullotti kunkin taskussa suuri kivenmukura. Kahdenpuolen tietä ne\nseisoskelevat ja kyräävät. No, seppä lähenee huoletonna miessä ja\nviheltelee tapansa mukaan. Ensimäisen kohdalle tultuaan sanoo hän\niloisesti päivää ja menee kättelemään. Samalla ottaa hän kiven pojan\ntaskusta ja on ihmettelevinään, että mitä sinä tällä teet. Seppä\nunohuttaa kiven luonnollisesti omaan käteensä, jatkaa huoletonna miessä\nmatkaansa poikajoukon halki ja viheltelee. Pojat luimistelevat, mutta\nkukaan ei uskalla ensimäisenä asettaan kohottaa. -- -- --\n\nNo niin, seppä työntää jäähtyneen raudan ahjoon ja minä tartun palkeen\nvipuun kuin vuosia ennen. Työn aikana ei pajassa puhella. Kun rauta on\nahjossa, nojaa seppä toiseen jalkaansa, asettaa käsivarret ristiin\nrinnalleen, tuijottaa ahjoon ja hyräilee. Se on iäti sama, tuntematon\nsävel, jota hän hyräilee. Luultavasti hän on oppinut sen palkeilta,\njotka huokuvat juuri samaan tahtiin.\n\nKun hän ryhtyy takomaan, on minulla aikaa silmäillä ympärilleni. Kuinka\npaljon tuttuja täällä onkaan ja kaikki ne tuntuvat nyökyttävän minulle\ntervetuloa -- nuo monenmoiset pihdit, hakut ja reikäraudat seinällä,\ntuo iänikuinen vesiruuhi, johon seppä nosti minut kerran seisomaan, kun\nolin paljaan jalkani astunut tuliseen rautaan, ja entä nuo tervaiseen\noveen tulisella raudalla painetut monilukuiset kuviot, nimikirjaimet ja\npuumerkit! Yksinpä vanhat, vuosien pölyyn peittyneet lapiorämät palkeen\ntakana ja rosoiset kuonan järkäleet ahjon syrjällä rupeavat silmissäni\nelämään.\n\n-- Ja hei, entäs tämä!\n\nNiin, loppujen lopuksi ovat silmäni pysähtyneet sepän piippuun\nikkunalaudalla. Ihan totisesti sama kookas syöskumikoppa kuin ennenkin\nja sama mesinkihela ympärillä kuin vuosia parisenkymmentä sitten. Se\naivankuin hymyilee minulle. Ja aina ennenkin se hymyili, jopa niin\nhoukuttelevasti, että minun varkain täytyi sivellä sen sileätä,\nkellanruskeaa poskea. Entä sen sisällys! Kun seppä kaivoi sen\nkouraansa, näytti se niin makealta, että sitäkin täytyi minun varkain\nhypistää ja pistää suuhuni -- saadakseni sen tietysti seuraavassa\nhetkessä inhontuntein sylkeä suustani.\n\nMutta nytpä viskaa seppä jäähtyneen raudan kädestään ja tarttuukin\npiippuunsa. Annas olla, kuinka se käy? No, aivankuin ennenkin! Koppa\nvasempaan kouraan, juuri tuohon asentoon kuin aina ennenkin, ja oikeaan\ntupakkimassi, jonka nauhan päässä riippuu käyrä rassausrauta. Massin\npaikka on oikeassa housuntaskussa ja tuo rassi heiluu aina vapaana\nlonkalla. Nyt karistaa hän tuhkan kopansuulta lattialle ja alkaa sitten\nkaivaa pohjasakkaa kouraansa. Kämmenen kouruun ilmestyy musta ja kostea\nkasa, joka tuntuu ihan liikkuvan ja kuohuilevan, niin väkevää se on.\nTyytyväisenä hämmentelee seppä sitä rassillaan, kokoaa sitten yhdeksi\nkukkuraksi ja tekee vikkelän keikaustempun. Muikea kasa on kadonnut\nhänen hammastensa taakse.\n\nJuuri kun hän kielensä avulla sovittelee sitä poskeensa, pimenee\noviaukko. Kynnykselle on ilmestynyt Roju-Heikki, mökkiläinen ja\nrahdinajaja tästä lähistöltä. Hän on tunnettu kiivaaksi sosialistiksi\nja vaalien aikana kiertelee hän aina kyläagitaattorina. Kädessään\nhänellä on pari viikatekulua.\n\n-- Sopisikohan sepän ottaa nämä ja jossakin välissä kallita? -- sanoo\nhän ja ojentaa viikatteitaan.\n\nVastahakoisesti ottaa seppä ne vastat? Katselee niitä joka puolelta ja\nviheltelee. Sitten viskaa hän ne yhtäkkiä kynnyksen yli pajan eteen\nniin että rämähtää.\n\n-- En minä viitsi köyhäin rojuja käsitellä! -- sanoo hän, työntää\nraudan ahjoon, ristii kätensä rinnoille ja alkaa hyräillä.\n\nRoju-Heikin naama sävähtää pahaksi.\n\n-- Vai ei kannata köyhäin työtä tehdä. Siinä taitaakin olla pomo!\nVaikka on itsekin köyhä kuin kirkonrotta!\n\nHän ottaa viikatteensa maasta ja lähtee.\n\n-- He, he! -- myhähtelee seppä. -- Oikeinpa se sanoi, että köyhä kuin\nkirkonrotta. Mutta minulta taisivatkin tulla sanat hiukan väärinkäsin\nsuusta. Sillä enhän minä nyt toki tosissani köyhiä tarkottanut, vaan\nnoita Remulan kävijöitä, susilisteja. Niitä minä en sitte kärsi!\n\nSepän kasvoille on äkkiä ilmestynyt tuima piirre, jota niillä harvoin\nnäkee. Työväentalon hän on ristinyt Remulaksi ja kutsuu heikäläisiä\nRemulan kävijöiksi.\n\n -- Miksi tämä maailma sillä tulee, että yhtä menoa juonitellaan ja\nkinataan, tingitään työpäivää lyhemmäksi ja lyhemmäksi, samalla kuin\npalkkoja pitäisi ylentää? Työ se on, joka miehen miehenä pitää niin\nelämisen kuin arvonkin puolesta. Kun tehtäisiin työtä niinkuin ennen\nmaailmassa, niin vähemmän joudettaisiin riitelemään ja juonittelemaan.\nTuokin Roju-Heikki! Paremmin olisi silläkin asiat, kun tekisi työtä\neikä pullikoitsisi. Ainakin pysyisi tyytyväisemmällä mielellä eikä\nnäyttäisi aina siltä kuin olisi ongenkoukun niellyt.\n\nHän nostaa hehkuvan raudan alasimelle ja jymähyttelee vihaisesti niin,\nettä pajan seinät tärisevät.\n\n-- Jos saisin jonkun niitä pääakutaattoreita tuohon vasarani alle, niin\nopettaisin sille vanhaa testamenttia. Senkin vietävän hulipuikkarit!\nRuvetaanpas oikein asiasta tehden ja omaksi elinkeinokseen saarnaamaan\nvihaa ja eripuraisuutta! Ikäänkuin ihminen ei sitä taitoa osaisi ilman\noppimestareita. Enkä minä ymmärrä, minkälaiseksi velliksi tämä maailma\nja itse esivaltakin on mennyt, kun niiden liehtarien annetaan vapaana\nmaita mantereita kiertää. Moosesta ne tarvitsisivat, peijoonit!\n\nAamuvarhaisesta iltahämäriin kaikuu pajasta iloinen helke. Pian on\nviikko ehtinyt lauantaihin ja seppä on saanut työnsä päätökseen.\n\nHän syö kamarissa lähtömurkinaansa ja sitten seuraa tilinteko.\n\n-- Mitäs se sepän saatava nyt sitten onkaan? -- kysyy isäntä\npiironkiaan avaten.\n\n-- Se kuin ennenkin. Kyllähän te minun taksani jo tunnette.\nViisikymmentä penniä viikatteelta.\n\n-- Mutta eiköhän se ole liika vähän nykyään, kun kaikki on kallista ja\nyhä kallistuu? -- arvelee isäntä. -- Korottaneenhan nuo kuuluvat\npalkkojaan muutkin sepät.\n\n-- Korottakoot muut minkä korottavat, mutta minä pysyn omassa\ntaksassani.\n\nIsäntä miettii ja epäröi ja ojentaa sitten Veelille rahat, joita tämä\nalkaa laskea.\n\n-- Liika pois! -- sanoo hän äkkiä ja ojentaa osan saamastaan takaisin\nisännälle. -- Kuten sanottu, niin minä pysyn omassa taksassani, vaikka\nmaailma päälaelleen kääntyisi. Sillä minä olen elänyt ja joukkoni tähän\nasti elättänyt, enkä vastakaan aio nälkään kuolla. Ja toiselta puolen\nminusta ei tulisi sen rikkaampaa, vaikka kymmenkertaiseksi taksani\nvänkäisin. Kyllä ne tätä maailmaa nyt rustailevat ja reistailevat, niin\nettei täällä mikään saa enää vanhoilla juurillaan seisoa. Mutta sen\nminä sanon, että mullistukoon ja mällistyköön tämä maailma mille\ntällille hyvänsä, niin minun taksani ainakin pitää paikkansa. Ja nyt\nkotimökille eukon luo, saamaan pyhäksi puhdasta päälle.\n\nHän heittää hyvästi, ottaa käteensä oman tutun vasaransa, joka seuraa\nhäntä aina kylän töihin ja jonka sileäksi kulunutta vartta hän on\nvuosikymmenet puristanut, sijottaa vasempaan kainaloonsa mytyn, joka\nsisältää emännältä saadut sepän antimet, juuston ja paksun leivän, ja\nlähtee vihellellen astumaan kohti kotiaan.\n\nVasaraa pitelevä oikea käsi heilui hänen käydessään kuten aina\nennenkin. Väliin heilautti hän sitä rajummin kuin jotakin näkymätöntä\nuhaten. Se oli merkki siitä, että jokin väkevä ajatus oli syttynyt\nhänen päässään.\n\nMinä seisoin portaalla ja katsoin hänen jälkeensä. Ja jälleen hän oli\nsilmissäni vuoren jättiläinen. Oikea väkevä mies.\n\n\n\n\nJOONAS PASKI JA HÄNEN OSUUTENSA VENÄJÄN VALLANKUMOUKSEEN\n\n\nTuskinpa on maapallolla sitä kolkkaa, etäisintä ja suljetuintakaan,\nmihin suomalainen seikkailija ei olisi askeltensa jälkiä painanut.\nUskon varmasti, että kummallakin maannavalla oli suomalainen vaeltaja\nehtinyt käydä jo aikoja ennen kuin varsinaiset löytäjät sinne\nsaapuivat. Mutta kun tuo suomalainen maailmankiertäjä on aina vaitelias\nja vaatimaton luonne, joka ei itsestään pyri mitään numeroa tekemään,\nei hänen navallakäyntinsäkään ole tullut maailman tietoon.\n\nKierrellessään beduinien parissa Arabian hiekkaerämaita luuli Yrjö\nAugust Wallin varmaankin olevansa ainoa suomalainen niillä main. Mutta\nkuinka hän ällistyikään, kun erään beduinijoukon päällikkö, joka juuri\noli ryöstänyt Wallinin ja hänen seurueensa typötyhjäksi, selaillessaan\nWallinin papereita viittasi hänet syrjään ja sanoi Yrjö Augustin omalla\näidinkielellä:\n\n-- Mehän olemme vanhoja promotsionitovereita!\n\nNiin, tuo Arabian erämaita kiertelevä rosvopäällikkö oli kuin olikin\nsuomalainen, joka oli yhdessä Wallinin kanssa vihitty maisteriksi, ja\njoka monia vuosia sitten oli erään rettelön takia kadonnut\njäljettömiin.\n\nYleisesti tunnettu lienee juttu eräästä kielitaiturista, joka esiintyi\nmuutamassa Lontoon merimieskapakassa. Mies tuntui osaavan miltei\nkaikkia maailman kieliä, sillä puhuttelipa häntä kapakan\nkansainvälisistä vieraista kuka hyvänsä omalla kielellään, niin\nkaikille antoi hän vastauksen samalla kielellä. Hänen omaa\näidinkieltään ja kansallisuuttaan arvailtiin turhaan. Vierasten\njoukossa oli suomalainenkin, joka omalla kielellään lopuksi virkkoi\nesiintyjälle:\n\n-- No suomea sinä et ainakaan osaa?\n\n-- Miks'en osaisi, kun olen Turusta kotoisinkin, -- vastasi\nkieliniekka.\n\nJostakin olen lukenut kertomuksen suomalaisesta seikkailijasta, joka\noli mukana yhdysvaltalaisten sotaretkellä Filippiinein saarille. Kun\nlaivasto poikkesi eräälle saarelle hiiliä ottamaan, juotui\nsuomalaisemme jonkun toisen sotilaan kanssa kantamaan laivaan koreja,\njotka sisälsivät virvotusjuomia. Miehet puhuivat keskenään englantia.\nSattuipa sitten suomalaisen toveri vahingossa pudottamaan korin\nlaivasiltaan.\n\n-- Perkele! -- murahti hän silloin äkäisesti ja tästä kansallisesta\ntunnussanasta huomasi suomalaisemme, ettei hän ollut ainoa rotunsa\nedustaja sotajoukossa.\n\nNiin, sotaretkillä ovatkin suomalaiset aina olleet runsaasti\nedustettuina. Tuskin lienee maailmassa sitä sotaa käyty, jossa\nsuomalaisia ei olisi ollut jommallakummalla, useimmiten molemmilla\npuolin. Tunnen suomalaisen, joka on ollut Kuban sodassa. Buurisodassa\nheitä oli runsaasti kummallakin puolen. Samoin Japanin sodassa\nmolemmilla puolin. Maailmansodassa heitä oli, maamme kohtaloon niin\nsuuresti vaikuttanutta jääkäripataljoonaa lukuunottamatta, kaikilla\nrintamilla ja kaikilla eri puolilla, yksinpä Mesopotamiassa ja\nEgyptissäkin.\n\nRunsaimmin lienevät näiden vaeltaja- ja seikkailija-suomalaisten\njoukossa edustettuina pohjalaiset, varsinkin pohjoispohjalaiset.\n\nViimemainittuja oli Joonas Paskikin, johon tutustuin Pietarissa niinä\nmyrskyisinä päivinä, jolloin tsaarivalta luhistui raunioiksi. Hän oli\nentinen suomalainen tarkka-ampuja -- noita sitkeitä, kylmäverisiä ja\ntreenattuja sotilaita, jotka olivat kuuluisia ampumataidostaan, ja\njotka kesäisillä leirikokouksilla Krasnoje Selossa tappelivat\nveniläisten kanssa yksi kymmentä vastaan, jääden aina voittajina\nkentälle.\n\n-- Minä tunsin sotakomennon kuin viisi sormeani, -- selitti Paski, joka\noli aikoinaan palvellut torvensoittajana Oulun pataljoonassa, -- mutta\nitse sota oli minulla vielä kokematta. Siksi pistikin päähäni, kun tämä\nmaailmansota alkoi, lähteä vapaaehtoisena mukaan.\n\nVenäjän armeijaan hän oli vapaaehtoisena liittynyt ja ollut yhtä menoa\ntoista vuotta Galitzian rintamalla. Kertaakaan ei hän tuon ajan\nkuluessa ollut haavottunut eikä päivääkään lomalla ollut. Niin että\nkyllä hän nyt tunsi sotaelämänkin kuin viisi sormeaan.\n\nSotilaan ohella oli hänen olemuksessaan paljon myöskin merimiestä\nmuistuttavaa. Ranteessa näkyvät tatueeraukset todistivat samaa. Ajan\nkotimaisen sotalaitoksemme lakkautuksesta maailmansodan puhkeamiseen\nolikin Paski pääasiallisesti kiikkunut aaltojen varassa, ehtien ristiin\nrastiin kyntää maapallon pinnan.\n\nSuomen asemalla Pietarissa minä tähän Paski-nimeä kantavaan\nlähimmäiseeni tutustuin. Siellä, suomalaisen rautatieläisyhdistyksen\ntalolla, me vankiloista vapautuneet suomalaiset olimme päivittäin\nkoolla, odottaen jännityksellä, oliko hysteerinen Kerenski meidät\nsitova vai päästävä.\n\nMe vapautetut poliittiset olimme jo itsessämme varsin kirjava joukko ja\nvielä kirjavammaksi tekivät sen ne enemmän tahi vähemmän hämäräperäiset\nkansalaisemme, joita päivittäin liittyi joukkoomme, saadakseen\nitselleen ilmaiset ateriat. Niinpä muutamanakin päivänä kiintyi\nhuomioni rinnallani aterioivaan nuorukaiseen, jonka likainen puku ja\nvähä-älyiset kasvonpiirteet eivät omistajastaan juuri suosittelevasti\ntodistaneet.\n\n-- Oletteko tekin vankilasta vapautettuja? -- kysyin pojalta.\n\n-- Kyllä, -- vastasi hän suu täynnä ruokaa.\n\n-- Missä vankilassa olette ollut?\n\n-- Shpalernajassa.\n\n-- Soo-o! Mutta... ette suinkaan te valtiollinen vanki ollut?\n\nPoika ei näyttänyt oikein olevan selvillä käsitteestä \"valtiollinen\nvanki\". Hän lakkasi puremasta ja mietti. Sitten vastasi hän:\n\n-- Tuota... varkaudesta minä... ja alkoi jälleen purra.\n\nHevosvarkaudesta hän oli rajaseudulla joutunut kiinni. Samantapaisia ja\nvielä ikävämpiäkin henkilöitä ilmestyi päivittäin joukkoomme.\n\nEräänä toisena päivänä aamiaista syötäessä kuiskasi minulle joku, että\npöydässä näkyy olevan muuan, jolla sivilimiehen takkia lukuunottamatta\non venäläisen sotilaan asu. Äreänä käännyin osotettua miestä\nsilmäilemään. Mutta siellä oli vastassani mitä rehellisin harmaa\nsilmäpari ja avomieliset, mitä rauhallisimmat kasvot, sanalla sanoen:\noikea suomalainen Matti. No, eihän siinä muu auttanut kuin laskea\nharjakset kiltisti alas ja ryhtyä ystävällisiin suhteihin Matin kanssa.\n\nKun hän syötyään alkoi pyynnöstäni kertoilla kokemuksistaan\nsotarintamalla, kertyi hänen ympärilleen piankin kokonainen liuta\nkuulijoita. Mutta Paski oli tottumaton kielenkäytäntoön, kertominen\nkävi hitaasti ja kangerrellen, ja lisäksi vaikeutti sitä mälli, jota\nhän yhtä mittaa siirteli poskesta toiseen. Kuulijat taasen olivat\nhermostunutta väkeä, jotka hevillä eivät voineet rauhottua yhteen kohti\nparemmin kuin Paskin mällikään. Hidas ja katkelmainen kertomus ei\nkyennyt heitä pitkäksi aikaa paikoilleen kahlehtimaan, vaan\nhajaantuivat he toinen sinne, toinen tänne, niin että minä ennen pitkää\nyksinäni muodostin Paskin kuulijakunnan.\n\nIhmetellen tarkastelin miestä, joka oli toista vuotta kestänyt kaikkia\nrintamaelämän vaivoja ja kauhuja, mutta joka ei näyttänyt\nvähimmässäkään määrin hermostuneelta tai rasittuneelta. Hän teki\nkaikessa niin rauhallisen ja ehyen vaikutuksen kuin tyynessä\nuiskenteleva jääkappale.\n\nEikö hän ollut siellä pitkällisen juoksuhautaelämän kurjuudessa ja\nankarina talvikuukausina edes joskuskaan sairastunut?\n\n-- Eihän tuota sattunut, -- arveli Paski. -- Se on tämä minun sukuni\naina ollut hyvin lujatekoista sorttia.\n\nMitäkö hän arveli vihollispuolesta, saksalaisista? No, kyllä ne sotaa\nosasivat käydä. Selvä kunnioitus saksalaisia kohtaan kajasti kaikista\nPaskin puheista.\n\n-- Kyllä sitä oli alussa tälläkin puolen vauhtia ja aivan yleinen oli\narmeijassa usko, että muutaman päivän perästä ollaan Berlinissä. Mutta\nsitten kun siellä nousi seinä eteen, niin jo täytyi pysähtyä... eikä\nainoastaan pysähtyä, vaan lähteä kiireen vilkkaa takaisinpäin. Ja se\nolikin tuloa, eikä sitä juostu päivin ja kaksin, vaan monta päivää.\nJoo, kyllä niillä saksalaisilla näkyy olevan eri meininki... ja eri\nniillä ovat kaikki varustuksetkin.\n\nHärmäläinen jääkäri, jonka huomattavimmiksi tuntomerkeiksi santarmit\nolivat papereihinsa merkinneet hänen ruumiissaan löytyvät lukuisat\npuukonarvet, on hetkeksi pysähtynyt Paskin juttelua kuuntelemaan. Hän\ntuntee myöskin juoksuhautaelämän, sillä hän on ehtinyt olla mukana\nRiian rintamalla, josta kotimaahan komennettuna on joutunut\nShpalernajassa istumaan. Tietämättömäksi tekeytyen kyselee hän\nPaskilta, mimmoista siellä venäläisten juoksuhaudoissa oikein oli, ja\nosaamatta aavistaakaan, että puhuttelija on vastapuolen sotureita,\nryhtyy Paski hitaalla perinpohjaisuudella tekemään selkoa venäläisestä\njuoksuhautaelämästä.\n\n-- Paljon on kehnompaa kuin meidän puolella, -- huiskaa jääkäri minua\nkylkeen tönäisten.\n\n-- Kohiseehan ne, että siellä olisi suomalaisiakin saksalaisten\njoukossa, -- arvelee hän sen jälkeen Paskille.\n\n-- Joo, kyllä siellä ryssän rintamallakin oli aivan yleisenä tietona,\nettä saksalaisten puolella on suomalaisia, -- vahvistaa Paski. -- Ja\nkyllä kai se minullakin olisi matka tullut sinnepäin, jos silloin\nlähtiessäni olisin tiennyt, että sinne muitakin suomalaisia menee.\n\nRykmentti, johon Paski oli kuulunut, oli nyt ollut muutamia viikkoja\nPietarissa lepäämässä. Se oli sama rykmentti, joka ensimäisenä meni\nvallankumouksen puolelle. Siten oli Paskikin joutunut olemaan mukana\nnoissa suurissa tapauksissa. Passiivisena syrjästä katsojana hän\npääasiallisesti oli esiintynyt. Oli hänellä sentään pieni aktiivinenkin\nosuutensa. Mutta kertokoon Paski itse.\n\n-- Viime sunnuntai-iltana sen alkoi jo huomata, että jotakin niillä on\ntekeillä. Meitä nukkui kasarmilla kokonainen komppania suuressa\nhuoneessa ja kun tuli maatapanon aika, niin siitä ei tahtonut tulla\nmitään. Miehet kokoontuivat joukkoihin, juttelivat ja hosuivat. Minä\nkun en venäjää osaa paljon muuta kuin komentosanat, en saanut selvää,\nmitä niillä oikein on mielessä. Minä laittausinkin siinä makuulle ja\nannoin niiden hosua. Se on tuo ryssä soma kapine kaikissa hommissaan.\nOlkoon vaikka kuinka pikkuinen asia, niin siinä käy sen tuhannenmoinen\npelehtiminen, turina ja hosuminen. Sellaista se oli kaiken iltaa aina\npuolelle yötä. Toiset niistä aina väliin laittausivat makuulle, mutta\njo hetken päästä kimmahtivat kuin kerät ylös ja juoksivat toisten\njoukkoon hosumaan. Sen verran minä olin saavinani selvää niiden\nturinasta, että kun rykmentin piti huomenna mennä kirkkoon, niin ne\naikoivat ottaa kiväärit mukaan. Annahan olla, mitä tuosta tulee, tuumin\nminä itsekseni, käänsin kylkeä ja nukuin.\n\n-- Aamulla kun silmäni avasin, olivat kaikki jo jalkeilla ja käynnissä\ntaas sama tohina ja pelehtiminen. Sitten ne sieppasivat pyssynsä ja\njuoksivat pihalle. Meitä oli muutama mies jälellä ja joku tuli ovelle\nhuutamaan, että tulla mukaan. Minä rupesin vetämään housuja jalkaani,\nmutta ennenkuin olin saanut muuta kuin toisen sääreni lahkeeseen, tulla\npamahti akkunoista sisälle puolikymmentä kutia. Älkää joutavia siellä,\nkyllä täältä tullaan kun joudutaan, huusin minä niille ulos. No, kun\nminä olin saanut vaatteet kunnollisesti päälle ja saappaat jalkaan,\notin minäkin pyssyni ja menin pihalle.\n\n-- Piha oli täynnä sotilaita ja kaikki huusivat ja hosuivat. Toisessa\nkerroksessa olevia aliupseerikoululaisia ne tuntuivat vaativan ulos\nsamaan joukkoon. Kun niitä ei heti alkanut kuulua tuleviksi, ampuivat\nne parikymmentä kutia yläkerran akkunoihin. Silloin tulivat\naliupseerikokelaat heti alas. Sitten sitä piti lähteä ulos kaupungille.\nMutta samalla ilmestyi portille muuan eversti. Se rupesi jotakin\nkarjumaan, mutta monta sanaa se ei ennättänyt sanoa, kun pamahti\nlaukaus ja ukko keijahti siihen portille. Päästä näkyi menneen läpi...\nhuomasin sen, kun joukolla juostiin kadulle.\n\nNo niin, kirkkoon menosta ei ollut enää puhettakaan, vaan tuulena\nriennettiin kasarmista toiseen ja vaadittiin sotilaat mukaan. Ja\nkaikkialla ne tulivat, jollei hyvällä, niin pahalla. Siten kasvoi\nvallankumouksellinen sotilasjoukko kuin lumivyöry.\n\nRyhdyttiin jahtaamaan vihattuja ohranan miehiä. Ei silloin santarmin ja\npoliisin henki ollut korkeassa kurssissa. Voi niitä, jotka yksinään\nulkona näyttäysivät! Henki pois ja ilman armoa. Mutta ohrana oli jo\najoissa varustautunut. Niillä oli ympäri kaupunkia oivallisia\nkuularuiskuasemia kirkontorneissa ja korkeiden kivitalojen vinteillä.\nNiistä saattoivat ne pitkän aikaa pitää yllä tuhoisata tulta, ilman\nettä päästiin selville, mistä kuulia satoi.\n\nOlipa nyt Paski muutaman sotilasjoukon matkassa joutunut eräälle\npienelle torille. Lähellä piti olla sellainen ohranan miesten\nlymypaikka. Mutta missä? Siitä nyt kova huuto ja hosuminen.\n\nJopas viimein yksi joukosta keksii, että taampana joukko ohranan miehiä\nkiipeää erään korkean rakennuksen takaseinällä olevia palotikkaita.\nKuin pesästään häädetty rottalauma ne kapusivat toinen toisensa\nkintereillä. Vintillä niillä tietysti oli kuularuisku ja jos ne sinne\nkunnialla pääsisivät, niin pian alkaisi sieltä rakeita sataa. Mitäpäs\ntuossa, alettiin ampua. Kymmeniä kiväärejä ojentui ohranan miehiin,\nlaukaukset räiskyivät vasten kiviseinää ja yksi toisensa jälkeen\nvierähti ohranan miehistä alas. Lopulta oli niistä jälellä yksi ainoa.\nMutta se jatkoi kuulasateesta huolimatta sisukkaasti kiipeämistään ja\nnäytti kuin näyttikin saavuttavan määränpään.\n\nTämän sekasortoisen, kiväärejään räiskyttävän joukon keskellä seisoi\nPaski kivääriinsä nojaten ja mälliään pyöritellen. Kunnes -- mutta\nkertokoon hän itse.\n\n-- Eihän siinä ampumisessa lopulta ollut mitään tolkkua. Se tuo ryssä\nkun pääsee oikein tuohtumaan, niin sillä ei ole hituistakaan\nmielenmalttia. Sellaiseen toimeen kuin tähtäämiseen siitä ei silloin\nole ensinkään. Ojennettiin pyssy vain vähän sinnepäin ja siinä samassa\njo laukaista hotastiin. Tietäähän sen, että osuminen on silloin aivan\nsattuman varassa. Päin seinää ne räiskyttivät niin että tiilet vain\npölisivät, ja santarmi kiipesi vain yhä korkeammalle. Kun minä olin\naikani sitä peliä katsonut, pisti minun jo vihaksi, minäkin nostin\npyssyn poskelleni ja tähtäsin.\n\n\"Tähtäsin!\" Heräsipä totisesti minussa elävä mielikuva suomalaisesta\ntarkka-ampujasta, joka nostaa pyssyn poskelleen, purasee mällinsä\nliikkumattomaksi toiseen poskeen ja tähtää, niin että pyssy todellakin\ntulee jyvälle. Ja kun hän on aikansa tähdännyt, niin --\n\n-- Kyllä se heti putosi.\n\nIlman pöyhkeilyä Paski sen sanoi. Hänen katseessaan ja äänessään oli\nvain onnistuneen metsästäjän hyvin luonnollista itsetuntoa. Riista oli\nsattunut eteen, hän oli tähdännyt ja laukaissut -- ja saalis oli\npudonnut alas, kuten sen pitikin. Siinä kaikki.\n\nSe oli Paskin aktiivinen osuus Venäjän vallankumoukseen. Kohta sen\njälkeen hän oli vaihettanut sinellinsä siviilipalttooseen ja tullut\nSuomen asemalle, jossa hän oli kuullut olevan koolla muitakin\nkansalaisiaan.\n\n-- Loruksi se näkyy nyt menevän koko Venäjä, -- sanoi hän. -- Jollei se\njärjestys tässä maassa ollut kaksista ennnekään, niin nyt sitä ei ole\nollenkaan. Niin että mitäpä täällä on minullakaan enää tekemistä. Ja\nonpa tuo jo muutenkin aika käydä taas kotipuolessa... äitimuoriakin\nkatsomassa. Sieltäpä häntä sitte taas jonnekinpäin lähtenee.\n\n\n\n\nSUNTIO AAHOLMA JÄRKYTTÄÄ AURINGON ARVOVALTAA\n\n\nOmituisen kantavia ovat muistin ja mielikuvituksen lait. Tuolla tiellä\nkulki nyt esimerkiksi ohitseni tuntematon mies, joka kävellessään yski\nkuivasti ja hermoja karmivasti. Paikalla loihti se eteeni ilmielävänä\nerään edesmenneen lähimmäiseni. Samalla tunsin läheisyyttä jostakin\nrautaisesta, kylmästä, vääjäämättömästä ja ahdistavasta. Niin, tuntuipa\nsuorastaan kuin olisi kylmä viima selkääni karsinut ja auringonvalo\nhetkeksi himmentynyt.\n\nKas tällaisen haahmon tuo tuntemattoman miehen yskiminen loihti eteeni:\n\nPitkä ja luiseva ukko, jonka harmaa tukka on körttiläistapaan keskeltä\njaettu, laihat, sileäksi ajellut ja kellertävät kasvot, ja terävällä\nnenällä messinkisankaiset silmälasit, joiden ylitse puhuttelijaan\ntähtää kaksi vesiharmaata silmää kuin pari terävää jääpuikkoa. Ja\nhaahmon muu asu: tummansinisestä kotikutosarasta tehty takki, jonka\nrintaliepeet ja kaulus ovat körttiiäiskuosia, samasta kankaasta housut,\njoiden lahkeet ovat pieksunvarsien päällä -- seikka, jota haahmo\nkäyttää kirkollisen arvonsa osotuksena, ja joka hänet ulkonaisesti\nerottaa muusta rahvaasta. Hän on nimittäin pitäjän suntio eli\nunilukkari, jonka vanha, suurelle pappissuvulle kuulunut nimi on\nvääntynyt muotoon Aaholma.\n\nSuku on sammumassa, tai toisin sanoen painumassa takaisin siihen\nalkuasteeseen, josta kaikki sivistyselämän muodot hiljalleen lähtevät\netääntymään. Pappi -- lukkari -- unilukkari -- talonpoika. Niitä\nporrasaskelmia myöten on Aaholman suku laskeutunut lepoon ja Haahmo\nomalta kohdaltaan on siis ehtinyt jo viimeisen edelliselle askelmalle.\nVielä harppaus ja vanhasta suvusta on vain kunnianarvoisa nimi jälellä,\nkunnes taas joku neljännen, viidennen polven jälkeläinen -- Haahmosta\nlukien -- mahdollisesti putkahtaa ylös ja, suvun tarpeeksi levättyä ja\nhöystyttyä maan parmahilla, saa vanhan sukupuun uuteen kukkaan\npuhkeamaan.\n\nHaahmo on jo vuosikymmenen, parikin, ollut poissa, mutta aina tuon\ntapaista yskimistä kuullessani palajaa hän ilmielävänä eteeni. Sillä\nhän yski aina, niin kesällä kuin talvellakin, läpi koko pitkän\nelämänsä. Ja se oli pelottavaa yskää, suorastaan tunnusmerkillistä,\nkuivan karmeaa ja raudan kylmää, niin että sitä kuullessaan tuli\nsyrjässä seisovillekin vilu.\n\nHän esiintyy eteeni aina jossakin tilanteessa toimivana.\nEsimerkiksi jossakin sellaisessa kirkollisessa toimituksessa tai\nhartaustilaisuudessa, missä hän yksinään on joutunut edustamaan\nkorkeinta kirkollista arvovaltaa. Juhlallisesti vetää hän silloin\nesille virsikirjansa, joka on pitkä ja kovapintainen kuin hän itsekin,\nja jonka hakasten nip-nap-ääni muistuttaa hänen yskäänsä, sekä alottaa\nkireällä äänellä virren: \"Jo heräjä, ristikunta, synnistä.\"\n\nTai näen hänen sakaristosta ilmestyvän kirkonkäytävälle, jota pitkin\nhän tuossa ainaisessa tummansinisessä sarkapuvussaan ja yskänsä\nsaattamana astuu pitkänä ja luisevana, kädessään huikean pitkävartinen\nhaavi. Tuntuu kuin hänen ilmestyessään kylmä viima kulkisi läpi kirkon,\nja minun mielessäni vilahtelevat jalkapuut, pekka-taurut ja muut\nvehkeet, joiden myötävaikutuksella papisto aikoinaan ajoi sivistyksen\nalkeita Suomen kansaan. Niin, eikö se vihainen katse, minkä hän luo\nnukkuvaan sanankuulijaan ja se tyly töytäys, minkä hän haavillaan\nikäänkuin vahingossa -- sillä eihän suntion tehtäviin nyt enää kuulu\nnukkuvain herätteleminen -- antaa unen raukaisemalle, eikö se\nselvästikin ole hänessä papillisten esi-isäin perintöä Kaarle\nyhdennentoista aikaisen puhdasoppisuuden päiviltä?\n\nMutta tavallisimmin näen hänet seuraavassa tilaisuudessa: tupa on\ntäynnä kaikenikäistä kansaa. Pöydän takana seisoo itse rovasti ja\nkäsittelee valtavia kirkonkirjoja. Kappalainen, lukkari, suntio ja\nmuutamia kirkon kuudennusmiehiä istuu siellä ja täällä pöydän\nlähistöllä, kunkin edessä punottava ja hikoileva seurakunnan jäsen\nlukutaitoansa osottamassa. Harrasta luvun hörinää, jupinaa ja\njamaamista kuuluu joka suunnalta. Haahmo istuu ja rykii sivupenkillä,\nlähellä pöydän alapäätä, ja lujasti pitelevät hänen luisevat sormensa\npitkää katekismusta.\n\n-- Kuinka meidän tulee paastota ja ruumiillisesti itsemme vahvistaa?\n\nPoika, joka seisoo hänen edessään, on tyrmistynyt jo pelkästään siitä\ntosiasiasta, että kova kohtalo saattoi hänet juuri suntion\nluetettavaksi. Hän ei kuolemakseenkaan saa kiinni kysytyn kappaleen\nalusta. Eikä suntio auta puolella sanallakaan, rykäsee vain väliin\nkuivasti ja tähtää silmälasiensa yli jääkylmän, vaativan katseen\npoloiseen. Mutta kun tämä kaamea äänettömyys venyy vissiin määräänsä,\nseuraa kaikista hirvein. Haahmon oikea käsi kohoaa luetettavan pään\ntasalle, kuhmuinen keskisormi paksuine, sinireunaisine kynsineen\nkoukistuu peukaloa vasten -- ja sitten: naks! Uhri on saanut keskelle\notsaansa muikean luunapin.\n\nSen jälki kirvelee saajansa sielua viikkoja ja kuukausia. Niiden nimet,\njotka lukukinkerillä ovat Aaholmaita saaneet luunapin, kulkevat suusta\nsuuhun, ja poloiset asianomaiset tuntevat itsensä kuin poltinraudalla\nmerkityiksi.\n\nTiedän kokemuksesta, miltä tuo luunappi tuntui otsassa ja kuinka\njärkyttävä sen sielullinen vaikutus oli. Sen saadessani kohosi suntio\nsilmissäni sellaiseksi mahtajaksi, sellaiseksi järkkymättömäksi\narvovallaksi, että hän pitkiksi aikoja varjosti minulta itsensä\nauringon ja sai minut pitämään sitä epäluotettavana taivaan\nkiertolaisena.\n\nTapaus oli seuraava.\n\nKirkollisen virkansa ohella harjotti Aaholma kellosepän ammattia.\nViikot näperteli hän pienessä tuvassaan valmistellen seinäkelloja,\njoiden kaikki osat, yksinpä rattaiden hampaatkin, olivat koivupuusta.\nYksiviisarisia ja yhdellä painolla käypiä ne olivat, mutta tarkkoja ja\ntäsmällisiä kuin tekijänsäkin. Iäkkäinä ja mustuneina tapaa niitä\nvieläkin yhden ja toisen tuvan seinällä ja aikaa jakavat ne yhäkin yhtä\ntäsmällisesti ja rauhallisesti kuin maailmassa ei sitten Aaholman\npäivien olisi mitään mullistuksia tapahtunutkaan.\n\nPujahdinpa nyt kerran parin muun poikanaperon seurassa suntion tupaan,\njossa hän parhaillaan pani kokoon uutta kelloa. Minä olin sillä kertaa\nmahtavata miestä, sillä liivintaskuani pullisti vanhemman veljeni\nkello, jonka varkain olin ottanut matkaani, saadakseni rentoilla\nikätovereilleni. Kellon oli päiväläis-Pekka justeerannut yhteen\nauringon kanssa.\n\nTietysti minä sisälle tultuamme otin ensi töikseni esille kelloni,\nrapsautin kannen auki ja vertailin sen ynnä seinällä kävelevän\npuukellon aikaa.\n\n-- Onpa viisi minuuttia jälessä tuo suntion kello, -- iimotin lopuksi\nvertailuni.\n\nSuntio nosti päänsä työstään ja silmälasiensa yli, jotka lepäsivät aina\npuolinenällä, tähtäsi hän minuun jäisen katseen. Minä hätkähdin ja\nkaduin heti sanojani. Mutta se oli jo myöhäistä.\n\n-- Mitä se poika sanoo?\n\nEn saanut sanaa suustani. Mutta toinen tovereistani ehätti kielimään.\n\n-- Se sanoo, että tuo teidän kellonne on viisi minuuttia jälessä.\n\n-- Häh, viisikö minuuttia jälessä? -- ja suntio nousi tuoliltaan.\n\n-- Niin, kun meidän päiväläis-Pekka on justeerannut tämän minun kelloni\nauringon kanssa yhteen, -- sammalsin minä ja suljin silmäni, odottaen\nluunappia otsaani.\n\nMutta sen aika ei ollut vielä tullut. Suntio otti minulta vain kellon,\navasi kannen, tähysti siihen pitkän aikaa ja yhtä pitkän aikaa omaan\nkelloonsa. Me emme uskaltaneet hengittääkään, painostavaa hiljaisuutta\nhäiritsi vain kellojen raksutus, joka väliin hukkui suntion karmeaan\nyskimiseen.\n\n-- Auringonko kanssa yhdessä? -- kysyi hän ja alkoi tarkastaa\nsisusvärkkejä.\n\n-- Niin se päiväläis-Pekka sanoi.\n\nTunsin Pekasta saaneeni jonkunlaisen kilven, jonka suojassa visusti\npysyttelin siltä varalta, ettei auringon arvovalta riittäisi.\n\nVihdoinkin napsautti hän molemmat kuoret kiinni ja antoi kellon minulle\ntakaisin.\n\n-- Minun kelloni ovat siksi tarkkoja, että siinä täytyy auringon olla\nväärässä.\n\nSamassa kohotti hän oikean kätensä otsani tasalle ja minä ummistin\nsilmäni.\n\n-- Naks!\n\nKihelmöivin otsin hiivin minä ulos, toverit kintereilläni. Noloina ja\näänettöminä astelimme suntion tuvalta johtavaa polkua.\n\n-- Mahtaakohan aurinkokin erehtyä? -- arveli toinen tovereistani.\n\n-- Niinhän se suntio sanoi, -- vastasi toinen. -- Ja kyllä sen kellot\nkuuluvat olevan niin tarkkoja, etteivät ne erehdy sekuntiakaan.\n\nMinä en voinut puhua mitään, sillä minun sisälläni oli tapahtunut\njärkyttävä vallankumous: itse taivaan loistava majesteetti oli syösty\nvaltaistuimeltaan. Luunapin ja häpeän ohella tunsin sitä kohtaan\nhalveksumisen sekaista sääliä. Se oli mielessäni himmennyt ja\nkutistunut, ja muuttunut loistavasta hallitsijasta epäluotettavaksi\nkulkuriksi.\n\nKesti aikaa, ennenkuin taivaan valtias tajunnassani vallotti takaisin\nentisen asemansa. Mutta vielä nytkin saattaa tapahtua, että\nauringonvalo silmissäni hetkeksi himmenee, kun joku kuivan karmealla\nyskällään loihtii eteeni suntio Aaholman jylhän haahmon.\n\n\n\n\nVAPAUTTAVA VERTAUS\n\n\nVaikka tämä kertomus alkaakin pienellä kuvauksella kansanedustaja y.m.\ny.m. Kalle Huikarista, niin tahdon heti alussa huomauttaa, että hän\nesiintyy tässä vain sivuhenkilönä, mutta että yksinomainen tarkotus\ntässä on keihästää yhteiseen vartaaseen eräs jykevä lähimmäiseni, joka\nkotipitäjässään tunnetaan nimellä Haitta-Matti. Olkoon sivumennen jo\ntässä sanottu, että tuota hänen liikanimeään ei pidä mitenkään väärin\nymmärtää, sillä se on muodostunut hänen Haittala-nimisestä talostaan.\n\nSiis alamme kansanedustaja y.m. y.m. Kalle Huikarista. Tulin hänet\ntavallaan tuntemaan jo lapsuuteni aikana. Siihen aikaan kuului hän\nvielä puodissa-istujain luokkaan ja minä näin hänet joka kerta, kun\nkävin kauppapuodissa vanhempaini asioilla. Ja minä tunsin silloin\nkaihtavaa pelkoa häntä samoinkuin muitakin puodissa-istujia kohtaan,\nsillä niillä oli tavallisesti häijy kieli, jonka arvosteluilta\nohikulkijat eivät säästyneet. Puodissa-istujia on kaikkialla\nmaaseudulla, missä on kauppapuotejakin. Että mitäkö tehtävää niillä on?\nEi muuta kuin aamusta iltaan istuskella köysikerällä, ryynilaatikolla\ntai kalanelikon nenässä, imeä silmät puoliummessa sikarinpätkää, pohtia\npäivän tapahtumia ja lausua arvosteluja niistä lähimmäisistään, joilla\nei ole aikaa muuta kuin seisovilta jaloin asiansa puodissa toimittaa.\nTähän ihmisluokkaan kuului siis Kalle Huikari yhteiskunnallisen\nsuuruutensa esikautena ja siinä piirissä sai hän kouluutuksensa tulevaa\nelämäntehtäväänsä varten. Aamuisin lähti hän aina kauppapuodista\nhakemaan sanomalehteään, mutta kun siellä sattui aina olemaan vapaana\nmukava istumapaikka köysikerällä tai kalanelikon kannella, asettui hän\nsiihen sanomalehteään lukemaan. Sitten seurasi tietysti keskustelua\nlehden sisältämien asiain johdosta, ja kun ne oli loppuun pohdittu,\nilmestyi aina jotakin uutta puheen aihetta. Niin kului päivä\nhuomaamatta iltahämäriin, jolloin nälkä pakotti kotiin lähtemään.\n\nIsännän täten päiviään viettäessä sai talo luonnollisesti itse hoitaa\nitseään. Ja arvaahan sen, miten talo itse itseään hoitaa. Se rappeutui\nja ränsistyi kaikin puolin, varsinkin kun Kalle Huikarin heikompi\nastiakaan ei sattunut mikään tarmon ihminen olemaan.\n\nMutta tulipa aika, jolloin Kalle Huikari ei joutanut enää ottamaan osaa\npuotikonferensseihin. Oli tapahtunut sellainen mahtava valtiollinen\nkeikaus, joka pani kaikki salatut voimat liikkeelle ja vapautti sidotut\nkyvyt. Suomen kansa alkoi liikehtiä kuin muurahaispesä, jota kepillä\nhämmennetään. Kokoussalit ja puhujalavat eivät siitä päivin joutaneet\njäähtymään. Kokonainen armeija maailmanparantajia lähti liikkeelle\nluomaan uutta Suomea, tekemään tästä maasta sitä onnen ja sopusoinnun\nparatiisia, jommoisen sen tiedämme olevan nyt armon vuonna 1919.\n\nKalle Huikari höristi korviaan ja tunsi hetkensä tulleen.\nKauppapuoti köysikerineen ja kalanelikoineen kävi hänelle yhtäkkiä\nliian ahtaaksi. Hän kaipasi laajemmille vaikutusaloille ja siitä\nlähtien tulivat kaikenlaiset kokoustilaisuudet hänen mieluisimmiksi\noleskelupaikoikseen. Häntä ei painanut tarpeeton ujous eikä\nkyvyttömyyden tunto, eikä hänen tarvinnut esiintymistaitoa harjotella,\nsillä puotikonferensseissa oli hänen kielensä saavuttanut sen\nnotkeuden, mikä on suomalaisen maailmanparantajan a ja o.\n\nOnnellisinta meidän onnellisissa oloissamme on se, että puoluerajat\nmeillä enimmiten sattuvat yhteen niiden rajojen kanssa, jotka\nluonteenlaadun ja henkisen kypsyysasteen mukaan jakavat ihmiset eri\nryhmiin. Vaikka meillä ei vielä toistaiseksi olekaan varsinaista lasten\npuoluetta, niin lapsen kannalle pysähtyneen aikamiehen ei kuitenkaan\ntarvitse pelätä jäävänsä julkisen elämän ulkopuolelle. Hän löytää\nvarmasti maailmankatsomustaan vastaavan puolueympäristön ja saa äänensä\nkuuluviin lainlaatijakunnassa.\n\nKauan ei Kalle Huikarinkaan tarvinnut hapuilla, ennenkuin hän löysi\npuoluekarsinan, jonka hän tunsi omakseen ja jossa hänet heti otettiin\nvastaan omana lampaana. Nyt alkoi hän innokkaasti toimia, pitää\nkokouksia ja agiteerata. Ja kun hän oli aikansa paimentanut vaalikarjaa\nsekä auttanut muutamia puoluetovereitaan eduskuntaan, ojensivat nämä\nvuorostaan kätensä hänelle ja auttoivat hänet ylös samalle orrelle.\nNiin tehtiin hänestä eräänä kauniina päivänä kansanedustaja.\n\nMutta kehityshän ei koskaan pysähdy. Suurten maailmantapausten\nyhteydessä sattui uusi jättiläismullistus, joka jälleen vei meitä\nhuikean harppauksen kohti nykyistä paratiisia. Tämän harppauksen\nvaikutuksesta heräsi Kalle Huikari eräänä aamuna arvovaltaisena\nvirkamiehenä, jonka paikka oli jossakin siellä yhteiskunnan huipuilla.\n\nTällöin jouduin minä jälleen hänen ulottuvilleen. Meitä oli liikkeellä\nmuutamia maaseutulaisia, ja ajettavanamme oli eräs yleishyödyllinen\nasia. Menimme joukolla Kalle Huikarin puheille, saadaksemme hänet\narvovallallaan vaikuttamaan asiamme hyväksi. Tiesimme, ettei hänellä\npersoonallisesti pitänyt olla mitään asiaamme vastaan, pikemmin\npäinvastoin. Mutta siinä oli kuitenkin eräs kiperä paikka.\nRatkaistakseen sen toivomaamme suuntaan, vaati se Kalle Huikarilta\nitsenäistä menettelyä, varmaa kannanottoa ja persoonallista rohkeutta.\nEi nyt niin järin paljon, mutta sen verran kuitenkin kuin miehellä aina\ntulisi noita ominaisuuksia olla.\n\nNo, me olimme siis audienssilla Kalle Huikarin luona, istuimme ujoina\nja kankeina komean virkahuoneen nahkaisissa nojatuoleissa ja suuren,\nviheriäverkaisen pöydän takana istui itse Kalle Huikari ja näytteli\nsuurta herraa. Hän kuunteli suopeasti meidän asiaamme. Sitten\nalkoi hän puhua. Hän puhui, puhui, puhui... Ei, hän pärpätti.\nIlmassa ihan sinkoili fraaseja ja sanakäänteitä, jotka olivat niin\ntuttuja kokouksista ja sanomalehtien palstoilta. Me jännitimme\ntarkkaavaisuuttamme ja koetimme saada jostakin kiinni. Mutta mitään\nkäsin pideltävää emme siitä sanatulvasta löytäneet. Ei, vaikka hän\npuhui toiselta puolen ja toiselta puolen, siltä näkökannalta ja tältä\nnäkökannalta, ja ennen kaikkea kansanvaltaisuuden näkökannalta. Toista\ntuntia oli hän yhtä menoa äänessä, meille ei ilmestynyt ainuttakaan\nsuunvuoroa; me vääntelehdimme tuoleissamme ja lopulta peräti uuvuimme.\nUuvuimmeko? Ei, me olimme ihan tylsiä. Ja sitten loppui audienssi, ja\nme hiivimme pois noloina ja kehtaamatta katsoa toisiamme silmiin, sillä\nnahassamme tunsimme, ettemme olleet saaneet ikinä mitään aikoihin.\nKalle Huikari oli hukuttanut meidät fraasitulvaan, uuvuttanut ja tehnyt\nmeistä tylsiä miehiä.\n\nKauan jälkeenpäin vaivasi minua tämä juttu. Tai oikeammin Kalle\nHuikarin persoonallisuus eikä niinkään paljon se, että olimme\nepäonnistuneet. Kalle Huikari oli muuttunut minulle arvotukseksi, jota\nminä turhaan koetin ratkaista. Eikö hän sittekin ollut suuri mies,\nnero? Eivätkö kaikki suuret miehet ole eläneet korvessa siihen hetkeen\nsaakka, jolloin he ovat astuneet esiin ja alkaneet vaikutuksensa?\nNiinhän on Kalle Huikarikin viettänyt huomaamatonta elämää köysikerällä\nja odottanut aikaansa. Ja nyt kykenee hän pelkällä sananvoimalla\nnäännyttämään puolikymmentä kansalaistaan.\n\nYhä uudestaan palasi asia mieleeni ja kiusasi minua omituisesti. Kunnes\njouduin tekemisiin Haitta-Matin kanssa ja hän virvotti minut muutamalla\nviattomalla sanalla.\n\nSe tapahtui seuraavassa lokakuussa, kun kesällä olin ollut Kalle\nHuikarin kanssa tekemisissä. Ensimäinen kohtauksemme tapahtui keskellä\nkuraista maantietä, kuten Vinnurvan-Mikonkin kanssa. Seisoin\ntiensyrjällä ja mietin, miten pääsisin toisella puolen olevaan\npostikonttoriin. Tietä pitkin lähenivät lonksuen ja kolaten puiset\nrattaat. Laitojen varaan oli naulattu poikkilauta ja laudalla istui\nHaitta-Matti hartiakkaana ja jykevänä kuin saunan kiuas. Hänen\nmoniryppyiset kasvonsa punottivat ja silmissä oli muhoileva ilme. Oli\nnähtävästikin kumonnut moniaan ryypyn.\n\n-- Ptruu!\n\nHevonen pysähtyi juuri minun kohdalleni ja Matti alkoi tarkastella\nminua kiireestä kantapäähän.\n\n-- Tuota, oletko sinä...? ja hän mainitsi nimeni.\n\n-- Kyllä.\n\n-- Tulepas tänne!\n\nMinun ei auttanut muu kuin upottaa nauhakenkäni lokavirtaan ja tarsia\nratasten ääreen. Matilla oli kädessään kankeat, tervatut kintaat, kun\nhän otti minua rintaliepeestä. Tuntui kuin olisin joutunut kravun\nsaksiin. Siten piteli hän minua hetkisen hyppysissään ja katsoi mitään\npuhumatta.\n\n-- Sinä olit hiivatin hyvä mies, kun toimitit niitä poikia Saksaan, --\nlausahti hän viimein. -- Kuule, minä tuon sinulle jonkun lahjan.\n\n-- Lahjasta viis, mutta tulkaa muutoin käymään, että saadaan jutella.\n\n-- Minä tulen. Soh, ruuna!\n\nHän ajoi edelleen ja leveät hartiat tärähtelivät ratasten tahtiin.\n\nSiinä se oli sitten omaperäinen mies. Paljon en häntä tuntenut, sillä\nhän asui syrjäkylällä, mutta kuullut olin hänestä yhtä ja toista. Heti\nmaailmansodan puhjettua oli hänen kantansa sotiviin valtoihin nähden\nollut selvä, kuten se oli jokaisella terveesti ajattelevalla\nsuomalaisella.\n\n-- Mitenkäs siellä nyt meikäläiset sotakentillä pärjäävät? -- oli hän\nkerran nimismieheltä kysäissyt, kun kohtasivat toisensa kauppapuodissa.\n\n-- Kutka meikäläiset?\n\n-- No, saksalaisetpa tietenkin.\n\nNimismies ei ollut mikään seyniläinen prenikanpyydystäjä, vaan jykevä\nvanhanajan vallesmannimme, joka nauraen ryhtyi torumaan Mattia\navosuisuudesta.\n\nSaksalaisia ja heidän sodankäyntiään ihaili Matti rajattomasti.\n\n-- Jopa ne taas löivät, -- virkkoi hän järeät kasvonsa yhtenä hymynä,\nkun lehdet tiesivät kertoa jostakin uudesta saksalaisten voitosta.\n\nSattuipa sitten kolmantena sotavuotena, että muutamia Venäjältä\nkaranneita saksalaisia sotavankeja kulki pitäjän läpi. Ne poikkesivat\nMatin kotikylässä muutamaan taloon ruokaa pyytämään. Alettiin kohta\nepäillä niitä saksalaisiksi ja kun Matti sai asiasta kuulla, sanoi hän\neukolleen:\n\n-- Kiiruusti nyt pannu tulelle, minä menen leipurista nisua hakemaan.\nSaadaan tässä pitkämatkaisia vieraita.\n\nSitten meni hän ja haalasi saksalaiset kotiinsa, kestitti heitä\nparhaansa mukaan ja muhoili koko päivän. Ja kun vieraat lähtivät\nmatkaansa jatkamaan, opasti hän heitä eteenpäin ja neuvoi parhaat\noikotiet rannikolle.\n\nKetäpä meikäläistä julkisuuden miestä tämä tällainen Matti olisi\nenemmän ihaillut kuin Svinhufvudia. Jo vuosia on Winhuusi ollut Matin\nkansallissankari ja isänmaallisuuden esikuva.\n\n-- Nyt ne pirut veivät meiltä keisarin! -- jyrähti Matti ja löi\nnyrkkinsä pöytään, kun sanoma siitä, että Svinhufvud on karkotettu\nSiperiaan, ehti hänen kuuluvilleen.\n\nKun Suomen kansa haliitusmuotoasiassa nousi tavanmukaista\ntukkanuottaansa vetämään, oli Matilla valmis kanta, selvä ja mutkaton:\n\n-- Winhuusi kuninkaaksi!\n\nNyt tämä oman kannan mies oli siis luvannut tulla minun luokseni\nkylään. En oikein jaksanut uskoa, että siitä mitään tulisi, sillä\nharvoinpa Matti pääsi omalta kylännurkaltaan irtautumaan.\n\nOlin jo unohtamaisillani koko jutun, kun eräänä alakuloisena\nsunnuntaipäivänä, maan ollessa jo roudassa, pihaan ajaa kolasivat\njykevätekoiset vankkurit.\n\n-- Ptruu! -- kuului tallin edestä ja kun katsahdin pihalle, näin\nHaitta-Matin kömpivän rattailta alas.\n\nNo, minä saatoin hänet huoneeseeni, toimitin istumaan ja tarjosin\ntupakkaa. Matti otti paperossin käteensä, käänteli ja katseli sekä\nvirkkoi lopuksi:\n\n-- Siitä on jo yli kaksikymmentä vuotta, kun minä kerran Paalmannin\npuodissa maistoin paperossia. Niin etten minä viitsi nyt enää sillä\nsuutani pilata.\n\nHän ojensi paperossin takaisin, otti esille piippunsa ja alkoi täyttää\nsitä kessuilla. Kun hän oli saanut sen palamaan, nosti hän\npovitaskustaan pöydälle nelitahkoisen kanttiinipullon ja virkkoi:\n\n-- Toin sulle hiukan maistaa tuota mötinää.\n\n-- Mötinää? Tuota... onko se sitä korpirojua, kuusenjuurikasta,\npontikkaa tai miksi sitä oikein sanotaan?\n\n-- Nimittipä häntä miksi hyvänsä, mutta sen minä vain sanon, että\nmitään tehtaan sikunaa se ei ole.\n\n-- Tuota, oletteko te itse tätä... vai?\n\n-- Mitä sinä tarpeettomia kyselet, jostakin sitä on ilmestynyt, siinä\non pullo ja sillä hyvä!\n\nAvasin korkin ja tunnustelin hajua.\n\n-- Kylläpä siinä on outo haju. Eikä varsin miellyttäväkään.\n\n-- Älä, älä, kuule sinä! Siitä ei haju parane, eikä makukaan. Haepas\npikari!\n\nHain pikarin ja me maistoimme. Oudolta se tuntui makukin, mutta minä en\nuskaltanut olla kiittämättä sitä mitä parhaimmaksi. Voimaa siinä\nainakin oli. Lämmitti kuin ahjo rintaa ja sai meidät ykskaks\npuhetuulelle.\n\nJuteltiin yhtä ja toista. Niin tuli Kalle Huikarikin mainituksi. Matti\nnimitti häntä puolen naulan mieheksi.\n\nPuolen naulan mies! He, he, olipa se sanan paukaus. Ja sitten aloin\nminä kertoa sitä kesällistä käyntiämme Kalle Huikarin luona ja kuinka\nhän puhetulvallaan uuvutti meidät aivan tylsiksi miehiksi, niin että me\nsaimme tyhjin toimin palata asialtamme.\n\n-- Ettei se mies sittenkin vain ole nero? Ties mimmoinen merkkimies\nsieltä takaa löytyykään?\n\n-- He, he, jokohan löytyy, -- nauroi Matti leveästi. -- Sieltä sanojen\ntakaako luulet löytyvän? Koetapas ruveta Kalle Huikarisesta etsimään\nmiestä, niin minä olen varma, että sinun käy samoin kuin jos rupeat\nsipulia kuorimaan ja etsimään sitä varsinaista sipulia. Kuorit ja\nkuorit ja aina on vastassasi vain kuori ja sen viimeisen kuoren takana\nei mitään.\n\nMinun tuli erinomaisen hauska olla. Tunsin siinä silmänräpäyksessä,\nettä Kalle Huikari, jonka olemuksen arvotus minua oli kiusannut koko\nloppukesän, oli nyt selvänä edessäni kuin valkoinen kyyhkynen\nkämmenelläni. Se mieshän on kudottu kokoon niistä poliittisista\nfraaseista ja iskusanoista, joita henkinen ilmapiirimme on ollut\nsakeanaan viimeisten vuosikymmenten kuluessa. Niin yksinkertainen ja\nselvä asia ja kuitenkin minä olen sillä kuukausia mieltäni vaivannut.\nJa vaivaisin luultavasti edelleenkin, ellei Haitta-Matti olisi minua\nnyt vapauttanut tuolla sipulijutullaan.\n\nTunsin itseni niin iloiseksi kuin ainakin kiusasta päässyt. Sen\njohdosta sai tietysti Matin tuoma mötinä osakseen yhä suurempaa\nhuomiota meidän puoleltamme. Mille tuulelle se meidät lopulta sai ja\nmistä kaikesta me haastelimme, niin -- se ei kuulu tähän.\n\n\n\n\nEMÄNNÖITSIJÄ\n\n\n-- Naa, ainakos sitä unta piisaa? On jo aika nousta ja mennä kouluun.\nTässä on kahvia.\n\nLehtori tiesi kyllä kaiken, mutta oli nukkuvinaan. Hänen vuoteensa\nääressä seisoi kahvitarjottimineen kookas nainen, jolla oli yhteen\nkasvaneet mustat kulmakarvat ja suun ympärillä ankara piirre. Hetkisen\nseisoi hän hiljaa alallaan, mutta töykkäsi sitten keskisormellaan\nlehtoria ohimoon.\n\n-- Eikö hän aio ollenkaan herätä? --- sanoi hän äreästi.\n\nLehtorin ei auttanut enää teeskennellä. Hän avasi silmänsä, jotka\nverestivät ja joille kynttilänvalo näytti tekevän pahaa.\n\n-- Mariko se on? Huomenta! Ei, kiitoksia, minä en voi nyt juoda kahvia.\nMinä olen...\n\nHän puhui surkealla ja valittavalla äänellä, mutta Mari ei antanut\nhänen lopettaa lausettaan.\n\n-- Vai ei kahvia muka. Mutta se on juotava, sanon minä.\n\n-- Minä olen todella kipeä enkä kykene kouluunkaan. Marin täytyy viedä\nrehtorille sana, että minä olen sairaana.\n\n-- Ei niistä mitään! Lehtori nousee nyt konttailemasta ja juo tuon\nkahvin, ennenkuin se jäähtyy. Sis-so!\n\nLehtori koetti vielä kimmurrella vastaan, mutta Marin tuikea katse ja\nhellittämättömät huomautukset pakottivat hänet lopulta vääntäytymään\nistualleen. Liikkuminen koski nähtävästi kovin hänen päähänsä, jota hän\npuristeli molemmin käsin.\n\n-- Eikö Mari sitten näe ja ymmärrä, kuinka sairas minä olen?\n\n-- Naa, kyllä ne tuollaiset sairaudet ymmärretään.\n\nVaativasti työnsi hän tarjottimen ihan lehtorin rintaan kiinni. Lehtori\nyritti ottaa kahvikuppia vapiseviin käsiinsä, mutta Mari keskeytti\nhänet äkäisellä eleellä.\n\n-- Ensin se paistettu silakka!\n\nLehtori oli kyllä nähnyt kerma-astian ja sokerirasian välissä vadin,\njossa oli hiilillä paistettu suolasilakka. Oli nähnyt ja kauhistunut.\n\n-- Tietäähän Mari ennestäänkin, etten minä voi sitä syödä -- ruikutti\nhän. -- Enkä minä voi tällä haavaa yleensä mitään suuhuni ottaa.\n\n-- Mutta se on nyt otettava. Se vahvistaa sydäntä. Lehtori saa nähdä,\nettä lehtori jo iltapäivällä kiittää siitä minua. No, tuleeko siitä\nmitään, vai?\n\n-- Mari on sydämetön ihminen, -- voihkasi lehtori, otti silakan\nhyppysiinsä ja alkoi moninaisin irvistyksin niellä sitä pieninä\npaloina.\n\n--. Kas niin, menipähän! Kyllä se hyvää tekee. Ja nyt kahvi.\n\nKun lehtori oli saanut vaivalla kahvikupin tyhjennetyksi, poistui Mari\ntarjottimineen. Ovessa mennessään varotti hän olkapäänsä yli:\n\n-- Nousee nyt venyttelemättä ylös. Kello tulee pian kahdeksan.\n\nLehtori ojentui pitkäkseen ja voihkasi helpotuksesta. Eilenillalla oli\nhän ollut erään toverin nimipäivillä. Niitä oli jatkettu klubilla\npitkälle aamuyöhön. Kun nyt vain olisi saanut tarpeeksensa nukkua, niin\nkaikki olisi ollut hyvin. Mutta juuri pahimmoilleen oli siihen Mari\ntarjottimineen ilmestynyt.\n\nPäänporotus tuntui helpottavan, kun makasi aivan liikkumatta selällään.\nHän ummisti silmänsä ja vaipui uinaiiuun. Mutta kaiken aikaa tunsi hän\nolevansa kuin tulisilla hiilillä.\n\n-- Naa, eikö täällä vielä sen pitemmällä ollakaan?\n\nMari oli pistänyt päänsä ovenraosta ja hänen tuikea silmäparinsa sai\nlehtorin avuttomasti liikahtelemaan.\n\n-- Se on ihan totta, minä en kykene tänä päivänä kouluun. Marin täytyy\nrehtorille --\n\n-- Ei niistä mitään! Nousee vain joutuin ylös eli minä tulen ja\nväännän.\n\nMari astui huoneeseen ja pelästyneenä alkoi lehtori tehdä ylösnousua.\n\n-- Tässä on ensinnäkin sukat ja täällä housut... mutta siunatkoon,\nmissä kunnossa! Onpas kiesavita sitä punssia taas läärätty. Tuollaisia\nlaimiskoita! Ja sitte hän on viskannut ne tuolille yhteen mykkyrään,\nettä ovat ihan ryppyjä täynnä. Eihän näitä voi jalkaansa ottaa.\n\n-- Mari antaa sieltä vaatekaapista toiset housut... vaikkapa ne\nharmajat. Nuo mustat täytyy lähettää räätäliin.\n\n-- Vai räätäliin tässä turhan tautta rahojaan' Kyllä minä saan ne\nitsekin kuntoon.\n\nHän haki vaatekaapista toiset housut ja ojensi ne lehtorille.\n\n-- Sis-so! Pesuvesi on valmiina ja kengät ovat tässä valmiiksi\nkiillotettuina. Joutuin vain nyt, kello lyö siinä paikassa kahdeksan.\n\nMari otti käytetyt housut ja poistui huoneesta. Ähkien jatkoi lehtori\npukeutumistaan.\n\nHän oli saanut jo peseytyneeksi ja ponnisteli juuri peilin edessä,\nsaadakseen tärkkikauluksen paikoilleen, kun Mari kurkisti jälleen\novenraosta.\n\n-- Siitäpä nyt ei näytä tulevan mitään!\n\nMari astui lehtorin eteen, tyrkkäsi hänen leukansa taaksepäin ja alkoi\nnapittaa kaulusta.\n\n-- Uh, kuinka Marilla on kylmät kädet! -- pääsi lehtorilta, jonka iho\noli arka kaikelle kosketukselle.\n\n-- Vai vielä tässä lämpimät! Sis-so, ja nyt liivit päälle!\n\nHän ojensi ne valmiiksi lehtorille ja auttoi sitten takin päälle.\n\n-- Entä silmälasit? Onkohan nekään ihmisten kunnossa?\n\nHän otti ne yöpöydältä ja tarkasti valoa vasten.\n\n-- Osaavatpas nekin olla siivossa. Kun ei läpi näe.\n\nHän virutti ne pesuastiassa ja kuivasi pyyheliinan kulmaan.\n\nNyt oli lehtori vihdoinkin siinä kunnossa, että Mari saattoi auttaa\netehisessä palttoon hänen päälleen.\n\n-- Stop! --- komensi hän, kun lehtori yritti lähteä. -- Palttoon selkä\ntarvitsee harjaa! No nyt! Tuossa on keppi.\n\nKun lehtori oli portaissa menossa, kuului yhtäkkiä hänen takaansa:\n\n-- Naa, aikooko hän vihkot unehuttaa kotiin?\n\nMari ojensi hänelle paksun pinkan vihkoja, varottaen vielä, kun lehtori\noli jälleen menossa:\n\n-- Muistakoonkin tulla suoraapäätä aamiaiselle. Ne ulkona otetut\npäänparannukset eivät tuota muuta kuin pahennusta.\n\nPuolittain käppyrässä ja pää hartiain väliin painuneena työntyi lehtori\nulos pakkaseen. Hän koetti jouduttaa askeliaan, sillä vaistossaan tunsi\nhän tuikean silmäparin ulko-oven raosta tarkkaavan hänen raadollista\nvaellustaan.\n\nParin tunnin koulutyö ja kävely raittiissa ilmassa virkisti tuntuvasti\nlehtoria. Hänen mielialansa oli jo paljon valoisampi, kun hän palasi\nkotiin aamiaiselle. Ja vieläkin valoisammaksi tuli se, kun kotona oli\nkaikki niin siistiä ja järjestyksessä, ei tomunhiukkasta missään ja\njoka huoneessa humisi iloinen pesävalkea. Ruokasalin pöydällä oli\nvalmiina maukas aamiainen, johon hän kävi käsiksi hyvällä halulla.\n\nJälkeenpuolistunnit treenasivat hänet aivan täyteen kuntoon. Kotiin\npalatessaan ei hän tuntenut enää jälkiäkään kohmelon surkeudesta.\nJuodessaan päivällisen jälkeen kahvia ruokasalin pöydän ääressä, tunsi\nhän olevansa mitä parhaimmassa kunnossa ja loistavalla tuulella.\nHiljaisuudessa myönsi hän itselleen, että Marilla oli siihen tuntuvat\nansiot. Hänen halutti antaa siitä tunnustus asianomaiselle. Ja\nmuutenkin halutti hänen jutella.\n\nMari istui omassa valtakunnassaan, kyökissä, ja kutoi sukkaa. Siellä\noli yhtä puhdasta ja siistiä kuin toisissakin huoneissa, ja hyvään\njärjestykseen asetetut keittoastiat kiiltelivät seinällä niin\nkirkkaina, että kuvansa näki niiden kyljestä.\n\nKyökistä ruokasaliin johtava ovi oli hiukan raollaan.\n\n-- Mari! Onko Mari siellä? -- kysyi lehtori.\n\n-- No, mikä on?\n\n-- Eikö Mari voisi tulla tänne sukkaa kutomaan, niin saataisiin\njutella.\n\n-- Kyllä minä pysyn täälläkin.\n\n-- Kyllä, kyllä, mutta... kaipasin tässä puhekumppania. No, voinhan\nminä tulla sinne kyökkiin, ellei Mari huoli tänne vaivautua.\n\nLehtori nousi tuoliltaan, mutta samassa paukahti väliovi lukkoon.\n\n-- On se... koko pippuripussi, -- hymähteli lehtori itsekseen, meni\nomaan huoneeseensa, sytytti sikarin ja heittäysi sohvalle sanomalehtiä\nlukemaan.\n\nHuoneessa oli hyvä ja tasainen lämmin, ja häntä alkoi niin makeasti\nraukasta. Mutta juuri kun hän ojentui mukavaan asentoon ja ummisti\nsilmänsä, kuului eteisestä kellonsoitto. Hetken kuluttua astui\nhuoneeseen yksi hänen viimeyöllisiä maljatovereitaan, insinööri, joka\noli opettajana teollisuuskoulussa. Se oli jatkanut koko päivän, silmät\nolivat tulehduksissa ja ääni käheänä.\n\nIstuttiin ja pantiin tupakaksi.\n\n-- Ei tässä pieni tuutinkikaan tekisi pahaa, -- arveli insinööri. -- Ei\nsinulla satu olemaan konjakkia kotona?\n\nNo, olihan sitä lehtorilla ja täytyihän se kai ottaa esille, vaikkei\nhän omasta puolestaan siihen mitään halua tuntenutkaan. Mutta totiveden\nkanssa oli pahemminkin. Uskaltaisiko sitä mennä Marilta pyytämään?\nMutta pitihän hänen toki vieraan silmissä esiintyä isäntänä kodissaan.\n\nEmpien astui hän kyökkiin, jossa häntä sukankutimen takaa tervehti\ntuikea silmäpari.\n\n-- Tuota... olisiko Mari hyvä ja toimittaisi hieman kiehuvaa vettä...\nniin, ja lasit ja sokeria, kyllähän Mari ymmärtää.\n\n-- Vai sitä tässä vielä!\n\nLehtori poistui nopeasti kyökistä ja istuutuessaan jälleen vieraansa\nseuraan tunsi hän itsensä hieman hermostuneeksi. Hän oli aivan\nepätietoinen, tulisiko totivettä vai ei.\n\nMutta sitä tuli kuin tulikin. Mari ilmestyi huoneeseen ja asetti\npöydälle kilisevän tarjottimen. Hän ei puhunut sanaakaan, mutta\nlehtoria kauhistutti se katse, minkä hän sivumennen loi vieraaseen.\nNyt vasta huomasi lehtorikin, että insinöörin tukka oli aivan\nepäjärjestyksessä, kaulaliina vinossa ja takinrintamuksella\nsikarintuhkaa. He sekottivat lasit ja alkoivat maistella. Insinööri\nlisäsi tavan takaa terää ja kun hän ei ollut koko yönä silmää\nummistanut, alkoi hänen kielensä pian sammaltaa. Toista lasia\nalotettaessa rupesi hän laulamaan eikä huomannut lainkaan lehtorin\nhermostumista. Sitten ryhtyi hän kertomaan riidasta, johon hän oli\npäivällä seurahuoneella joutunut. Sitä tehdessään tuli hän uudelleen\nkiihtymyksen valtaan ja lyödä jymähytti nyrkkinsä pöytään.\n\nYhtäkkiä ilmestyi Mari huoneeseen. -- Jollei herra ole ihmisten\ntavalla, niin minä näytän herralle, mistä on viisi hirttä poikki!\n\nOvi hänen jälkeensä paukahti äkäisesti kiinni.\n\nInsinööri ällistyi niin, että häneltä unohtui suu auki.\n\n-- Olipas se! Noinko sinä annat piian talossasi valtikoida? -- sammalsi\nhän lopuksi.\n\nNo, harmittihan tämä lehtoriakin, harmitti molemmilta puolin. Mutta\nensinnä täytyi vieraan nähdä, että hän oli isäntä talossaan.\n\n-- Käyn sitä torumassa, -- sanoi hän ja lähti kyökkiin.\n\nMutta kuta lähemmäs päämäärää hän tuli, sitä alemmas painui hänen\nrohkeutensa.\n\n-- Tuota... kuinkas Mari nyt sillä tavoin? Marihan vallan unhottaa,\nettä minä olen täällä isäntä.\n\n-- Kyllä se tiedetään sanomattakin. Mutta näyttäköönkin sitten, että\nhän on isäntä, älköönkä antako kaikenlaisten juoppolallien täällä\nmekastaa. On se sitten kaunista kuulla syrjäisten lörpöttävän, kuinka\nlehtorin puolella pidetään sellaista ja sellaista elämää. Kun hän on\nisäntä, niin näyttäköön tai muuten tulen minä ja näytän.\n\nEntistä hermostuneempana palasi lehtori huoneeseensa. Hän korjasi\nkonjakkipullon pois ja ilmotti, että hänen täytyy lähteä vielä\nkoululle. Se oli tietysti vain tekosyy, jolla hän koetti jouduttaa\ninsinööriä lähtemään, ennenkuin Mari tulee uudelleen ja panee\nuhkauksensa toimeen.\n\nYhdessä he lähtivät ulos. Insinööristä erottuaan käveli lehtori kadulla\nilman päämäärää ja oli pahalla tuulella. Se keveä ja iloinen mieliala,\njonka vallassa hän puolelta päivin oli ollut, oli nyt tipotiessään. Hän\noli harmissaan sekä insinöörille että Marille.\n\nHetken käveltyään juolahti hänen mieleensä pistäytyä parhaan ystävänsä\nja virkatoverinsa, matematiikan lehtorin luo. Se oli vanha poika, kuten\nhänkin, mutta olonsa se oli järjestänyt hiukan toisin. Sillä ei ollut\nmitään omaa taloutta, vaan asui hän kahdessa huoneessa, jctka talon\npuolesta pidettiin kunnossa, ja syömässä kävi hän klubilla.\n\nYstävykset asettuivat takkavalkean ääreen tupakoimaan.\n\n-- Mikä sinua vaivaa, kun näytät niin synkältä? -- kysyi ystävä.\n\n-- Sattuuhan niitä aina pikku harmeja. Se Marikin käy yhä\nsietämättömämmäksi.\n\n-- He, he, se taitaa pitää sinua hieman niinkuin tohvelin alla.\n\n-- Eipä paljon muutenkaan. Ainakin se terrorisoi minua ihan\nsietämättömästi. Kuulehan, miten se tänäänkin käyttäysi, -- ja lehtori\nkertoi, mitä heillä oli aamulla tapahtunut ja mitä nyt illalla.\n\n-- Ei, kyllä tähän täytyy keksiä joku muutos, ei se näin voi jatkua, --\nlopetti hän.\n\n-- Yksinkertaisin keinohan siihen on, että erotat Marin\npalveluksestasi.\n\n-- Erottaako Mari! -- ällistyi toinen.\n\nEi, sehän oli kaikkien mahdollisuuksien ulkopuolella. Sellaista ei\nolisi koskaan juolahtanutkaan hänen mieleensä. Ja kykenisikö hän edes\npanemaan toimeen sellaista voimatekoa? Ei, kyllä se menisi koreasti\nmyttyyn. Ja siksi toisekseen, tulisiko hän toimeen ilman Maria? Mistä\nhän saisi emännöitsijän, joka pitäisi hänen taloudestaan niin hyvää\nhuolta kuin Mari, ja joka olisi niin tuiki säästäväinen kuin Mari? Pian\ntuli Mari olleeksi kymmenen vuotta hänen palveluksessaan. Kuinka nyt\nerottaminen tulisi enää kysymykseenkään?\n\n-- Mutta on vieläkin yksi keino, -- arveli matematiikan lehtori. --\nMene naimisiin hänen kanssaan.\n\n-- Mitä se asiaa parantaisi? Sehän vain lisäisi hänen valtaansa.\n\n-- Arvelin vain, että se voisi herättää hänessä hellempiä tunteita\nsinua kohtaan.\n\n-- Hm, näin meidän kesken, niin etkö luule minun jo sitäkin yrittäneen.\nIhan tosissani. Arvelin, että kun se on niin säntillinen ja tarmokas\nihminen ja muodoltaankin siksi muhkea, niin miksen voisi tehdä hänestä\nlehtorskaa. Onhan sellaista ennenkin tapahtunut. Ja niin minä kauan\nasiaa harkittuani päätin kosia.\n\n-- Mutta sait rukkaset, vai mikä siinä eteen tuli?\n\n-- En tiedä, sopineeko sitä nyt rukkasiksikaan sanoa. Se kävi niin,\nettä minä eräänä iltapäivänä menin kyökkiin ja aloin vakavissani puhua\nhänelle asiasta. Mutta minä en ollut päässyt paljon alkua pitemmälle,\nkun hän keskeytti minut ja sanoi jyrkästi, että piisaa se pilkka\npienempikin. Minä yritin vakuuttaa, että puhuin täyttä totta, mutta\nsilloin pyöräytti hän minut ympäri, työnsi hartioista ruokasaliin ja\nlöi oven välillämme lukkoon. Sen koommin en ole uskaltanut siihen\nasiaan palata.\n\n-- He, he, sinulla ei ole siis nähtävästikään muuta valittavana kuin\nstatus quo.\n\n-- Niinpä se näyttää olevan.\n\nHe juttelivat edelleen, kertoilivat vanhoja koulukaskuja ja pääsivät\nhyvälle tuulelle. Yhtäkkiä katsahti lehtori kelloonsa ja nousi.\n\n-- Täytyy lähteä vihkoja korjaamaan, -- sanoi hän.\n\n-- Istuisit nyt vielä, -- esteli toinen, -- onpahan tässä iltaa.\n\n-- En uskalla, -- hymyili lehtori, joka nyt oli jälleen päässyt\ntasapainoon. -- Jos viipyisin kauemmin, voisi Mari yhtäkkiä ilmestyä\ntuohon ovelle ja muistuttaa minua vihkojen korjaamisesta. Se pitää kuin\npoliisi tarkkaa vaaria, että työni tulevat säntilleen tehdyiksi. Terve\nnyt vain huomiseen asti!\n\n-- Terve, terve!\n\n\n\n\nTUULEMPERÄN AMMATTIKUNTALAISIA\n\n\nKota-Heikkikin oli liittynyt Tuulenperän teollisuusmiehiin.\n\nInnokkaana hän aamuhämärissä touhusi tehtaansa ääressä, jonka hän yöllä\noli pystyttänyt suon keskelle, pienen tureikon siimekseen. Kivien\nvarassa oli kookas pata, jonka sulki tiivis puukansi, lisäksi se oli\ntaikinalla muurattu kiinni padanreunoihin. Kannen keskellä oli pyöreä\nreikä, johon oli sovitettu ja taikinalla muurattu pohjaton\nsinkkiämpäri, suppea puoli alaspäin. Ämpärin suupuoli oli jälleen\npeitetty puukannella. Tämä ämpärilaitos muistutti suuresti\nvanhanaikaista silkkihattua. Hatun nimellä se yleensä tunnettiinkin jo\nentisajoilta.\n\nÄmpärin eli hatun kyljestä ulkoni toista sylen pituinen läkkitorvi,\njoka keskikohdallaan kulki jäähdytys-astian läpi. Viimemainittuna oli\nkarkeatekoinen puulaatikko, joka oli rasuilla tilkitty vedenpitäväksi.\nSe oli reunojaan myöten täynnä, suonsilmäkkeestä otettua vettä, seassa\nlunta ja jäänkappaleita.\n\nOli jännittävä hetki, kun Heikki sytytti tulen padan alle. Oikein se\nveti juhlalliseksi mielen. Samalla kasvoi levottomuus. Hän ulkousi\nkappaleen matkaa tureikosta, tähysti ja arvaili, saattoiko savun\nkauempaa huomata. Ei se juuri siltä näyttänyt, miten käynee sitten\npäivemmällä. Hän palasi ja asetti ämpärin piipunsuun alle. Eihän sieltä\ntietystikään vielä mitään norunut, ensinnähän piti rankkiseoksen\npadassa ruveta kiehumaan, mutta saipa ämpäri jo olla siinä varalla. Nyt\njouti jo istahtaa tulen ääreen ja pistää tupakaksi.\n\nHe, he, oli se tuokin keksintö. Ja vanha se oli kuin taivas. Eikö liene\nitse Noakkikin noilla samoilla kompeilla sitä viinaansa laittanut.\nMitenkäs muuten, keittää se vilja-aines ensin piti ja höyry johtaa\ntorven läpi.\n\nEnsimäinen keitos tämä vasta oli Kota-Heikillä. Hän oli näihin saakka\nkoettanut pysytellä erillään tällaisista hommista, se kun oli\nkiellonalainen asia ja siitä saattoi joutua tekemisiin kruununmiesten\nkanssa. Mutta kun näin talvisaikaan ei tahtonut olla työtä ja toiset\nansaitsivat tällä hommalla aivan tuhottomasti, niin ei malttanut enää\nhänkään pysyä asiasta irti.\n\nSai nyt nähdä, kuinka tämä ensi yritys otti onnistuakseen. Oman\nkyläläisistä ei ollut pelkoa, sillä täällä olivat kaikki, niin\ntalolliset kuin mökkyritkin, samassa koplassa. Olivathan ne kyllä\nRuosteperän Iisakki-isännän kunnanvaltuustossa valinneet tämän perän\nraittiudenvalvojaksi, mutta siitä ei ollut mitään pelkoa. Hän tiesi,\nettä Iisakki turahutti silloin tällöin itsekin kotitarpeikseen ja\nmötinäpullo sillä oli aina piironginklahvussa. Olipa Iisakki tässä\nsyksyllä kaatanut hänellekin ryypyn, kun ojankaivutiliä tehtiin.\n\nPahempi vaara oli kirkonkylän poliiseista, Ne tekivät tuhkatiheään\nretkiä tänne Tuulenperälle ja varsinkin oli vanhempi niistä,\nKomi-niminen, tunnettu tiukaksi ja ovelaksi nuuskijaksi. Mutta jos\ntulivatkin, niin eipä niiden luulisi hevillä tänne löytävän. Jälkiä\nmyötenhän ne tavallisesti osuivat paikoille, mutta nyt oli kantohangen\naika ja kelkan jälkiä tuskin huomasikaan. Sitäpaitsi hän oli\nrankkisaavin ja muut tarpeet kulettanut tänne kiertoteitä.\n\nHän ryhtyi tekemään päässälaskuja, kuinka monta litraa tästä ensi\nkeitoksesta heruu ja kuinka paljon se päivänhintain mukaan rahassa\ntekee. Summa oli niin suuri, että se ihan korvallisia kuumotti. Kun nyt\nvain kaikki luonnistaisi hyvin!\n\nPuhtaana ja läikkyvänä kohosi aurinko metsien helmasta ja silmiä\nhäikäisevästi hohtivat kantohanget. Oli niin autiota ja hiljaista, tuli\nvain ritisi padan alla. Mutta sitten oli Heikki kuulevinaan\nsuksensuihketta. Säikähtyneenä kavahti hän seisaalleen ja pälyili\nnäreiden lomitse, valmiina heittäytymään suksilleen ja porhaltamaan\npäinvastaiselle suunnalle.\n\nPian erotti hän tulijan ja rauhottui. Sehän oli Piippu-Risto,\nTuulenperän teollisuusmiesten päämestari ja kuningas. Risto se oli\nHeikillekin ohjeet antanut ja valmistanut piipun, hänellä kun oli\nsiihen tarvittavat tinausvehkeet. Nyt tuli hän Heikin omasta pyynnöstä\ntarkastamaan, miten työ sujui.\n\n-- No joko tippuu? -- kysyi Risto suksiltaan nousten.\n\n-- Ei vielä, mutta pihisevän siellä padassa jo tuntuu.\n\nRisto oli pitkä ja harvinaisen ruma mies. Naamataulu oli monirypyläinen\nja pesemätön, parransänki pitkä ja karhea, ja kun hän avasi suunsa,\npaljastui kaksi riviä mustuneita, harvassa seisovia hampaita, joista\njokainen oli eri suunnalle nojollaan. Puku oii muun muodon mukainen.\nTakista, joka oli kahdella puutikulla kiinnitetty, roikkui samoinkuin\nhousuistakin epäluku puolittain ratkenneita, eri värisiä paikkoja.\nJalkineet olivat alkujaan olleet oikein boksinahkaiset nauhakengät,\nmutta nyt ne pysyivät enää koossa ainoastaan ympärikiedottujen\nnuoranpätkien avulla.\n\nSellainen oli Tuulenperän ammattitehtailijain esimies.\nAsiantuntemuksella alkoi hän tarkastella keittovehkeitä.\n\n-- Piiput on huonosti kitattu paikoilleen, -- huomautti hän -- täältä\njo pihisee höyry ulos. Se ei saa mistään raosta päästä, muuten tuntuu\nse heti maussa. Onko sinulla täällä taikinaa?\n\n-- Ei ole valmista.\n\n-- Sitä pitäisi aina olla varalla. Mutta on kai jauhoja?\n\nNiitä oli ja Risto työnsi kourallisen suuhunsa. Hetken purcskeltuaan\ntopehti hän taikinan kouraansa ja aikoi tiivistää piippua.\n\n-- Näin sen pitää taikinoimisen tapahtua.\n\nTarkkaavaisuus täydessä vireessä seurasi Heikki Riston työtä.\n\n-- Taitonsa se pitää näemmä siinäkin työssä olla.\n\n-- Taitopa kun taitokin. Ja tässä hommassa sitä vasta kysytäänkin.\nKyllähän sitä joka mies pystyy jonkunlaista mökäöljyä turuuttamaan,\nmutta laittaa oikeata mötinää, jossa on sekä makua että voimaa, siihen\nei joka poropeukalosta ole.\n\nMökäöljy ja mötinä olivat pari niistä lukemattomista nimityksistä,\njoita kotitekoiselle viinalle oli annettu. Sen viralliseksi nimeksi oli\nyhä yleisemmin alkanut muodostui pontikka. Mutta sitä eivät\nammattimiehet keskinäisessä juttelussaan juuri vahingossakaan\nkäyttäneet. Sitä vältettiin yhtä visusti kuin karhunmetsästäjät ennen\nvälttivät karhu-nimitystä.\n\nPiipun suusta tuhahti pieni höyrypilvi.\n\n-- Nyt jos luet kahteenkymmeneen, niin silloin tipahtaa ensimäinen\nnolppu, -- sanoi Risto.\n\nHeikki noudatti kehotusta ja juuri kun hän pääsi kahteenkymmeneen,\nhelähti ämpärin pohjalle ensimäinen tippa.\n\n-- He, he, kyllä sinä näyt olevan perillä tässä hommassa.\n\n-- Kukas sitten, jollen minä.\n\nRisto ei liikoja kehunut. Jo vuosia hän oli miltei yksinomaan sitä\nammattia harjottanut. Sen tiesi koko pitäjä ja sen tiesivät poliisit,\nmutta kertaakaan häntä ei oltu vielä edesvastuuseen saatu. Sillä\nmiehellä oli pää aina keinoja täynnä ja jälkensä se osasi peittää niin\nhyvin, ettei koskaan tavattu itse teosta. Ja priima-tavaraa se oli,\nhänen valmistamansa. Mitkä keinot hänellä lie ollutkin, mutta\nkirkkaampaa ja makeampaa hän sai kuin muut. Aulis hän oli kyllä\ntoisiakin neuvomaan, mutta viimeiset ja tärkeimmät konstit hän piti\naina omana tietonaan. Eikö liene oppinut ne äidiltään, joka oli vanhan\nkotipolton ajan ihmisiä.\n\nHe istuivat tulen ääreen ja panivat tupakaksi. Mutta juttelun alkuun he\neivät vielä olleet päässeet, kun taampaa kuuluva suksensuihke sai\nheidät pystyyn kavahtamaan. Henkeä pidättäen he tähylivät sille\nsuunnalle, josta suihke kuului.\n\n-- Lenko-Paavon poika, -- ilmotti Risto rauhottuneena. -- Taitavat olla\nhurtat liikkeessä, koska poika hiihtää kuin henkensä edestä.\n\n-- Voi minun päiviäni, mikä tässä nyt neuvoksi tulee, -- hätääntyi\nHeikki.\n\n-- No älähän nyt tyhjää; ennenkuin edes kuullaan, mitä varten poika on\nliikkeessä, -- lohdutti Risto.\n\nPuuskuttaen ja hohtaen porhalsi poika näyttämölle.\n\n-- No? -- huudahtivat molemmat miehet kuin yhdestä suusta.\n\n-- Hurtat -- uh -- liikkeellä -- tulossa tänne!\n\n-- Voi sakramenskattu! -- huusi Heikki ja sieppasi suksensa männyn\nnojalta.\n\n-- Näkee, että mies on ensi kertaa pappia kyydissä, -- huomautti Risto\nhalveksivasti.\n\nSitten tiedusti hän pojalta tarkemmin asiasta ja missä asti poliisit\nmahdollisesti olivat tulossa.\n\n-- Notkon Maijan mökille ne olivat tulleet aamupimeällä ja sillä aikaa\nkuin ne siellä nuuskivat, oli Maijan Aukusti pujahtanut ulos ja\nhiihtänyt Hiplun Erkin mökille sanaa tuomaan ja sieltä oli Erkin Sanna\nheti lähtenyt meille vohkimaan. Sanna sanoi juuri sängystä lattialle\npäässeensä, kun Aukusti oli tormannut sisälle. Eikki oli ollut kylällä\ntyössä, mutta Sanna oli heti asian kuultuaan kuotassut hameen päälleen\nja lähtenyt meille vohkimaan. Minä taas lähdin heti Kotalaan ja sieltä\nneuvoi Miina minut tänne.\n\nSiten kuului pojan selvääkin selvempi raportti. Kota-Heikki oli\nkuunnellut sitä silmät pyörien, ja vauhkona liikkui hän ympäri\ntanhutta, kurkistellen puiden välitse joka suunnalle. Mutta Risto\nsäilytti täydellisesti mielenmalttinsa. Ainoastaan se kiihkeys, millä\nhän imi lyhytvartista nysäänsä, osotti ajatusten olevan vilkkaassa\ntoiminnassa.\n\n-- Ei tässä ole hyvä viipyä, lähdetään hiihtämään! -- hoputti Heikki.\n\n-- Jos haluat valmiit laitoksesi jättää hunningolle, niin lähde vain,\n-- sanoi Risto kylmäkiskoisesti. -- Mutta mitään hätää tässä ei vielä\nole. Hurtat eivät ole vielä ehtineet kuin korkeintaan Murtomäen\ntienoille ja täältä tulee sinne nelisen virstaa. Ja sillä matkalla ne\nviipyvät pian tunnin.\n\n-- Neljän virstan matkallako tunnin? -- ihmetteli Heikki, jonka\nlevottomuus Riston tyyneydestäkään ei ottanut asettuakseen.\n\n-- Niin, sillä Murtomäen ja tämän meidän kulman välisellä taipaleella\nerkanee päätiestä toistakymmentä syrjätietä, osaksi hevos- osaksi\nkelkkateitä. Jokaisessa tienhaarassa pysäyttävät hurtat hevosensa ja\nlähtevät jalan katsomaan, minne ne tiet vievät. KyLä minä tiedän,\netteivät ne malta jättää niitä syrjäteitä, varsinkaan keikan jälkiä\nnuuskimatta. Ja se vie aikaa. Ainakin tunnin kestää, ennenkuin ehtivät\ntänne meidän kulmalle. Oliko muuten Komi ollut matkassa?\n\n-- Oli ollut.\n\n-- No olkoonpa vain minun puolestani. Olivatkohan nuo Notkosta mitään\ntavanneet?\n\n-- Olivat pöytäkaapista löytäneet kaksi potallista valmista.\n\n-- Entäs kojeet?\n\n-- Niitä eivät olleet löytäneet.\n\n-- Sehän tuo oli sentään hyvä. Piippuläkkiä tahtoo nykyisin olla vaikea\nsaada. Olipa Maija huoleton, kun piti pulloja pöytäkaapissa. Siliä on\njo ennestään haaste ensi käräjiin ja tästä tulee nyt uusi juttu\nniskaan. No, sepähän opettaa muijan katsomaan paremmin eteensä.\n\nHeikki touhusi ja pälyili yhä levottomammin.\n\n-- Sinähän liehut kuin Hippa-Heikki hiiden ja helvetin välillä, --\nlausui Risto.\n\n-- Mutta mitä tässä nyt sitte oikein tehdään? -- kysyi Heikki ja\npysähtyi avuttoman näköisenä Riston eteen.\n\n-- No varrotaan nyt niitä poliiseja, -- arveli Risto ja paljasti\nkarhinpiitä muistuttavat hampaansa.\n\n-- Ettäkö... -- sammalsi Heikki ja tuijotti tolkuttomasti Ristoa.\n\n-- Enpä luule, että ne tänne osaavat, -- sanoi Risto vakavaksi\nmuuttuen. -- Tänne ei johda minkäänlaista tietä eikä jalkapolkua. Mutta\nparempi aina katsoa kuin katua. Tuli on ensinnäkin hävitettävä, ettei\nsavu anna ilmi.\n\nHeikki tempasi ämpärin ja kävi kahmasemassa vettä avannosta. Kun hän\nyritti kaatamaan sen tulisijaan, tarttui Risto häntä käsivarteen.\n\n-- Oletko sinä hullu! Sillä laillahan sinä ajaisit ilmaan oikein komean\nsavu- ja höyrypatsaan, joka näkyisi virstojen päähän. Kas näin sitä\npitää menetellä.\n\nHän otti kekäleet yksitellen padan alta ja asetteli ne eri paikkoihin\nhangelle.\n\n-- Minkä ne tuossa vähän aikaa vielä kytevät, niin savu siitä ei näy\ntätä näreikköä kauemmas. Ja nyt me pistämme padan sisuksineen ja\npiippuineen piiloon.\n\n-- Mihin piiloon?\n\n-- Tuolla suon laidassa näet yksinäisen suuren kiven. Siinä on juuri\nparahiksi niin suuri haikein, että tämä pata sopii siihen. Hanki kantaa\nvielä hyvin. Kannamme siis padan kahden miehen sinne ja palatessa\nlakaisemme kuusennäreellä sileäksi ne vähäiset merkit, jotka\njaloistamme hangenpintaan jäävät. Jos poliisit vielä senkin jälkeen\nlöytäisivät patasi, niin minä olen valmis hirttämään itseni.\n\nHe ryhtyivät rivakasti toimeen.\n\n-- Ja nyt jokainen kotiinsa minkä kintuista lähtee, -- sanoi Risto\nsuksilleen nousten, kun he palasivat tehtaalle. -- Ja sinä pistäy\nsivumennen Ojalan Iskalle ilmottamassa asiasta, että hän toimittaa\nsanoja eteenpäin sille kulmalle, -- komensi hän Lenko-Paavon poikaa.\n\n-- Minä jo tullessani mainitsin Iskalle, -- ilmotti poika.\n\n-- No sitä parempi. Mutta hiihdä metsiä myöten kotiisi, ettet joudu\nhurttia vastaan tulemaan.\n\n-- Niinpä tietenkin.\n\n-- Tuosta pojasta se tulee oikein liukas himoliemen keittäjä, jahka\njoutuu, -- arveli Risto hyvillään.\n\nPotkastuaan itsensä jo menemään pysähtyi hän äkkiä ja huusi\nKota-Heikille:\n\n-- Muistakin olla ölvinä, kun hurtat taloon tulevat! Ja parempi olisi,\nsinä kun olet tuollainen hätähousu, että laitat itsesi semmoiseen\ntyöhön, missä sinun täytyy pakosta olla niihin selin. Rupea vaikka sitä\nkeskeneräistä pärekoriasi rakentamaan ja ole hyvin touhussasi.\n\n       *       *       *       *       *\n\nPoliisit etenivät hitaasti kuin kertoja, jonka kertomus hajaantuu\nlukuisiin episoodeihin. Syrjiin erkanevia metsäteitä eivät he mitenkään\nmalttaneet sivuuttaa, ottamatta ensin selkoa, minkälaisille työmaille\nne päättyivät. Kuta vähäpätöisempi, kapeampi ja luikertelevampi\nsellainen tie oli, sitä lupaavampi. Usein he sellaisia pitkin olivat\nosuneet suoraan käynnissä olevalle tehtaalle. Nyt he kuitenkin turhaan\nkahlasivat metsiä ja nuuskivat ilmaa. Mitään ei löytynyt, vaikka\nkirkonkylällä oli kerrottu, että Tuulenperällä taas tätä nykyä\nkeitetään pontikkaa, niin että metsät aamuisin ovat yhtenä savuna.\nKelkkatietkin päätyivät kaikki tällä kertaa luvallisiin pisteisiin:\nmökkiläiset olivat vain käyneet polttopuita tai luudaksia hakemassa.\n\nSillä aikaa tapahtui Tuulenperän näkymättömiä johtolankoja pitkin\nvilkas tietojen vaihto. Koko laaja ammattikunta oli jalkeilla ja niinpä\npoliisien lähestyessä pääperukkaa oli kaikkialla ryhdytty jo\ntarpeellisiin varokeinoihin. Poliisien ei pitänyt ainoassakaan töllissä\ntavata muuta kuin viattomia, arkiaskareissaan hääriviä ihmisiä. Nämä\nolivat kuluttaneet jo puolen päivää ja saalis supistui niihin pariin\npulloon, jotka he olivat takavarikoineet Notkon Maijan pöytäkaapista.\nHe eivät olleet hyvällä tuulella. Varmasti täällä keitettiin ja ties\nkuinka monen tehtaan ohi he nytkin olivat kulkeneet.\n\nMutta ihan mökkiperukan laiteella potkasi heitä vihdoinkin puolittainen\nonni. Siinä johti metsään vielä kelkan jälki, jonka keskellä oli hyvin\ntallattu jalkapolku. Nuorempi poliisi ei olisi viitsinyt enää sinne\nlähteä, mutta Komi ei hellittänyt. Hän huomautti, kuinka askelten\njäijissä näkyi nokea. Sehän oli varma merkki siitä, että kulkija oli\ntallustellut tulen vaiheilla. Nuorempi sai jäädä hevosta pitämään, kun\nKomi väsymystä tuntematta lähti polkua seurailemaan. Mentyään\nainoastaan muutamia kymmeniä askelia päästi hän ilohuudon. Nuorempi\njätti hevosen ja lähti juoksujalkaa paikalle. Siellä totesi hän\nviinatehtaan olemassaolon.\n\nMutta se oli jo kylmilleen jätetty. Pata oli korjattu pois, jälellä oli\nvain tyhjä rankkitynnyri, hattu, kaksi piippua, jäähdytysastia,\nämpärirani ja tyhjä säkki. Mutta kaikesta päättäen oli tässä ihan\nvasta, viimeistään toissa yönä, keitetty viinaa. -- Varmasti se on\nPiippu-Riston laitoksia, sen mökki on tässä lähinnä, -- sanoi Komi. --\nOn parasta, että lähdemme suoraapäätä sinne mökille, niin pääsemme\nkukaties käsiksi tuoreeseen varastoon. Sitten voimme palata tänne\nhävittämään nuo laitokset.\n\nKiiruusti he palasivat tielle ja lähtivät laukkaa ajamaan Piippu-Riston\nmökille. Päämestari piti nyt kerrankin yllätettämän.\n\nRisto oli Kota-Heikin tehtaalta palattuaan ehtinyt käydä metsästä\nhakemassa kelkkakuorman puita ja istui nyt syömässä. Hänen eukkonsa\nnykki villoja ja äitimuori istui nurkassa vuoteensa reunalla ja imi\npiippua. Molemmissa naisissa oli samaa tenhoavaa rumuutta kuin Ristossa\nitsessäänkin. Heissä oli kaikissa jotakin kuusen juurakkoa\nmuistuttavaa, nokista, rosoista ja monipiikkistä. Jokainen oli näköjään\nhyvin rauhallinen, mutta pinnan alla oli levotonta jännitystä -- kuten\noli tällä haavaa kaikkien muidenkin tuulenperäläisten laita.\n\nTuvan edestä kuului reen ratinaa ja kohta sen jälkeen työntyivät\npoliisit sisään.\n\n-- No, missäs teillä on se viinavarasto? -- kysyi Komi, heti suoraa\nasiaan käyden.\n\n-- Niin viinakovarasto? -- vastasi Risto pöydän äärestä venytellen. --\nKunpa olisikin viinavarasto, niin eri tuulella tässä oltaisiin.\n\n-- Mitäpäs tuossa tyhjää kiertelee. Tuostahan me läheltä löysimme sinun\ntehtaasi, jossa vasta kuulut keittäneen.\n\n-- Tehtaan? Oliko todellakin tässä meidän lähellä tehdas?\n\n-- Vielä tuossa on olevinaan!\n\n-- No ei paikkaa! -- yhtyi nyt muorikin. -- Vai tehdas tässä aivan\nlähellä! Kukahan kumma siinäkin uskalsi mennä keittämään?\n\n-- Ja mistä niillä on viljatkin, -- lisäsi Riston eukko. -- Eihän tuota\nmeikäläisille tahdo olla syötäväksikään.\n\n-- Mitäpäs muuta kuin ruvetaan syynäämään, -- sanoi Komi.\n\n-- Syynätkää vain, ettei tarvitse tyhjää epäillä, -- ehättivät eukko ja\nmuori yhdestä suusta.\n\n-- Mulla jos olisi viinoja' niin syynäämättä ne saisitte, -- vakuutti\nRisto, nousten pöydän äärestä ja ryhtyen nysäänsä lataamaan. -- Kyllä\nminä olen siksi rehellinen mies. Mutta kun ei ole antaa, niin paras on\nsyynätä.\n\nPoliisit penkoivat uuninpäällystän, kurkistelivat sänkyjen alle ja\npöytäkaappiin, lopuksi laskeusi nuorempi kellariin. Komi kiinnitti\nsillä aikaa huomionsa tinauskolviin, joka riippui tuvan seinällä.\n\n-- He, mitäs se Risto tuolla tekee? -- kysyi hän terävästi.\n\n-- Niin tuolla kolvillako? Eikö Komi sitä tiedä? Sillä tinataan\nastioita. Tuota maitopänikkää korjatessani sitä viimeksi tarvitsin.\n\nRisto näytti pänikkää, jonka uurteessa näkyi tuoreen tinauksen jälki.\nKomia harmitti kuitenkin niin, että hän käänsi päänsä toisaalle.\n\nKyllä hän varmasti tiesi, mihin Risto kolvia tarvitsi ja Risto\npuolestaan tiesi poliisin tietävän, että hän keittää viinaa ja että\nhänellä nytkin on sitä varastossa. Mutta se sai tämän pelin vain sitä\njännittävämmäksi.\n\nRisto otti sahan ja lähti äsken hakemiaan puita pienentämään. Ovessa\nmennessään varotti hän vielä Komia, että syynätä vain tarkkaan, ettei\nrehellisiä ja viattomia ihmisiä turhan takia epäiltäisi.\n\nKellarista ei löytynyt mitään. Mentiin ullakkoon ja pengottiin\nkattosammalissa, mutta ilman tuloksia. Sitten seurasi navetan ja\nolkiladon vuoro, Yhtä turhaan.\n\n-- Mihin peijakkaaseen se on kätkenyt? -- päivitteli Komi, -- sillä\nvarmasti sillä on pontikkaa.\n\nHe ryhtyivät tutkimaan lumihankea tuvan ympäriltä. Polkivat hikipäässä\nja sohoivat seipäällä. Risto sahasi renkun ääressä puita, nysä ryöhäsi\nhänen nenänsä alla ja tavan takaa käänsi hän päätään sekä kurkisti\nolkapäänsä yli poliisien hommia. Hänen sydänalassaan hytkähteli niin\nhauskasti ja tuon tuostakin levisi rosoiselle naamataululle\nvahingoniloinen irvistys.\n\nHiestyneinä palasivat poliisit tupaan. Risto lopetti myöskin työnsä ja\ntuli sisälle. Eukko oli sillaikaa kiehauttanut oikein porukahvit ja\ntarjosi nyt poliiseillekin. No, mitäpäs siinä, eihän heidän auttanut\nmököttää ja näyttää pahaa tuultaan. Sitäpaitsi oli kahvi jo näillä\npäivin ja sellaisen ropotin jälkeen enemmän kuin paikallaan.\n\nKahvia juotaessa työntyi tupaan kirkonkylän Mäkelän renki, joka palasi\nmetsäsaralta halkokuormaa noutamasta. Hän asettui pesän eteen\nlämmittelemään, laittoi savukkeen palamaan ja näytti totista naamaa.\nMutta hänen silmäkulmassaan vilahti veitikka, kun hän yhytti Riston\nkatseen. Poliisien huomaamatta kohotti hän etu- ja keskisormensa ylös.\nRisto nyökäytti myöntävästi ja antoi silmäniskulla tietää, että sitten,\njahka poliisit ovat lähteneet...\n\nNe lähtivätkin heti kahvin juotuaan. Jokainen sulloutui akkunan ääreen\nkatsomaan heidän jälkeensä. Sinne ne ajoivat löytämälleen tehtaalle.\n\n-- Ei kai siellä enää mitään ole? -- kysyi Mäkelän renki.\n\n-- Ei muuta kuin tyhjä rankkitynnyri ja pari kelvotonta piipunrania,--\nvastasi Risto huolettomasti.\n\n-- Tietävätköhän nuo Runnissa olla varuillaan? -- arveli muori.\n\nRunnin Leena oli hänen tyttärensä ja siis Riston sisar.\n\n-- Kyllä sinne on tieto toimitettu, -- ilmotti Risto. -- Niin\nisännällekö sinun piti saada? -- kääntyi hän rengin puoleen.\n\n-- Joo, se sanoi tilanneensa pari purkillista.\n\nRisto meni ulos ja kun hän hetken kuluttua palasi, veti hän povestaan\nkaksi olutpulloa, jotka oli suljettu puutulpalla.\n\n-- Maksusta me kerkeämme sitte isännän kanssa sopia, -- sanoi hän.\n\nRenki solahutti pullot turkin povitaskuihin, mietti hetkisen ja\nvirkkoi:\n\n-- Tuota, kyllä kai sinulla on tätä enemmänkin? Ajattelin, että jospa\ntuota kerran ottaisi itselleenkin.\n\nRisto nouti vielä yhden pullon.\n\n-- Totta kai sinä mulle annat tämän nelosella?\n\n-- No olkoonpa, -- myönsi Risto.\n\nRenki maksoi neljä kymppiä, otti ryypyn ja tarjosi Ristollekin. Sitten\nsuoriusi hän kotimatkalle.\n\nOli mitä ihanin kevättalven sää ja keli mainio. Mieli läikkyvänä istui\nrenki halkokuormallaan. Heti metsän suojaan päästyään otti hän pitkän\nryypyn. Maailma muuttui hänen silmissään yhä ihanammaksi. Pyrki\nlaulattamaan. Hän otti vielä ryypyn ja alkoi sitten laulaa\n\"Saksanniemen jääkäreitä\" niin että metsä raikui.\n\nTakaa kuuluva reen ratina sai hänet yhtäkkiä vaikenemaan. Poliisit ne\nsiellä ajoivat. Olivat vihdoinkin suoriutuneet paluumatkalle\nTuulenperältä.\n\n-- Mikäs se Anttia nyt niin laulattaa? -- kysyi Komi epäluuloisesti.\n\nAntti säpsähti ja oli aivan pilalle hätääntyä. Vainusiko se jotakin?\nHuomasikohan se pullot hänen povitaskussaan? Etteihän se ryökäle vain\ntulisi kopeloimaan! Silloin ne olivat mennyttä kalua niin isännän\npullot kuin hänen omansakin.\n\n-- Laulelinpahan vain tässä yksinäni, -- vastasi hän rauhalliseksi\ntekeytyen, samalla kuin päässä vilisi tuhansia ajatuksia.\n\nKomi näytti tähtäävän häntä yhä uhkaavammin. Mutta jopas juolahti\nrengin päähän pelastuksen tuuma.\n\n-- Tuota, huomasittekos Käärmekurun laiteelta savua nousevan? -- kysyi\nhän, äänessään mitä vilpittömin sävy.\n\n-- Mistä? -- kysyi Komi epäillen.\n\n-- Käärmekurun laiteelta, noin puolen kilometrin päässä tästä ja täältä\nmennessä vasemmalla puolen. Juuri vähää ennen kruunun metsän rajaa.\n\n-- Mitä savua se muka olisi ollut?\n\n-- Mistäs minä hänet tiedän. Ei minulla ollut aikaa käydä läheltä\nkatsomassa.\n\n-- Taisivat silmäsi valehdella.\n\n-- Saattoivatpa valehdella, mutta selvästi minä olin näkevinäni siellä\nsavua puiden välissä, aivan lähellä Käärmekurun lähdettä.\n\nTämä lähdejuttu teki vaikutuksensa Komiin. Hän pysähytti hevosen ja\nalkoi neuvotella virkatoverinsa kanssa. Sitten käänsivät he hevosen\nympäri ja lähtivät ajamaan takaisinpäin.\n\nKun he olivat kadonneet näkyvistä, räjähti renki nauramaan. Ja\najatellessaan, mikä ilo siitä huomenna nousee Tuulenperällä, kun saavat\nhäneltä asian kuulla, nauratti häntä niin hillittömästi, että ihan\nkyyneleet silmiin kihosivat.\n\nTietysti Komi tavatessaan käy hänen kimppuunsa, mutta mitäs siitä,\nhänellähän olivat silmät vain valehdelleet, kuten Komi itsekin oli\nepäillyt. Nyt hän joka tapauksessa ehti pullonsa kuljettaa suojaan.\n\nHän otti ryypyn, löi suitsiperillä hevosta ja virittäen keskeytyneen\nlaulunsa alkoi ajaa kylää kohti sellaista kyytiä, että kuorma\nhyppelehti ja keikkui mutkaisella ja kapealla metsätiellä.\n\n       *       *       *       *       *\n\nKuten tavallista, vallitsi Tuulenperällä esivallan lähdettyä korkea\njuhlamieli. Jännitys oli lauennut ja kaikki tunsivat vapautuksen iloa.\nArkiset askareet pysähtyivät kuin itsestään, kuljettiin miehissä\nnaapurista toiseen, juteltiin päivän kokemuksista ja naurettiin\npoliisien ponnistuksille. Turhan retken olivat äijäpoloiset taaskin\ntehneet, vaikka tälläkin haavaa oli puolisenkymmentä tehdasta\nkäynnissä.\n\nRisto oli käynyt kylmilleen jätetyllä tehtaallaan ja todennut, että\npoliisit olivat hakanneet rankkitynnyrin pieniksi sälöiksi, lyöneet\nämpärin ja piiput tuhannen mykkyrään sekä loppujen lopuksi muokanneet\nsäkkiresunkin aivan silpuiksi. Sillekös naurettiin miehissä ja\nmakeasti. Ja vieläkin makeampana kaikui nauru, kun Risto kertoi\ntahallaan jättäneensä sinne vanhat piippuranit ja muita vähemmän\narvoisia kapistuksia sekä tallanneensa polun niin selväksi, että sinne\nsokkokin löytänyt olisi. Pitihän niiden uyt toki joskuskaan saada\nmielen hyvikettä. Ja kyllä ne olivatkin purkaneet sydäntään, näki sen\nniistä tynnyrin jäännöksistä ja säkin riekaleista, he, he...\n\nIltahämärissä palasi Risto ammattikunnan kahvikesteistä kotiinsa. Hän\noli mitä parhaimmalla tuulella, myhäili yhtä mittaa ja kehräsi päässään\nuusia suunnitelmia.\n\nKotiin tultua pystytti hän navetan seinustalle tikapuut ja veti\nkatto-olista esiin kaksi uuden uutukaista pannun piippua. Sovittaen ne\nkainaloonsa lähti hän hiihtämään metsään. Kaikenlaisia mutkia tehtyään\npysähtyi hän tiheän kuusitureikon keskelle. Siellä oli kätkössä pata,\njonka hän entiseltä tehtaaltaan oli eilen, keittämisen lopetettuaan,\nsinne kulettanut. Läheisestä louhikosta valikoitsi hän nyt kiviä ja\nlaittoi tulisijan valmiiksi. Pilkottuaan vielä muutamia sylyyksiä puita\nnousi hän jälleen suksilleen ja lähti hiihtämään Kota-Heikin tehtaalle.\n\nSiellä oli kaikki jo entisessä käynnissä. Heikki oli kelkalla noutanut\npadan ja muut kampeet kiven halkeamasta, taikinoinut piiput paikoilleen\nja virittänyt tulen. Ämpäri oli valmiina piipunsuun alla ja kohta\nalkaisi sieltä tippua.\n\n-- He, he, hyvinpä se kävikin, -- tuumi Heikki Riston nähdessään. --\nMinä pelkäsin jo paljon pahempaa. Eivät suinkaan ne sinunkaan luotasi\nmitään löytäneet?\n\n-- Vieläkös! Luuletko sinä, että minä tavarani asetan niin vain kenen\nhyvänsä saataville.\n\nSitten kertoi Risto, kuinka poliisit olivat hiki hatussa etsineet ja\nsurvoneet hangetkin tuvan ympärillä ja kuinka ne hänen vanhalla\ntehtaallaan olivat yksin säkkiresunkin silpuiksi hakanneet. Sille he\nnauroivat pitkään ja äänekkäästi.\n\n-- Mutta eiköhän maisteta tuota etupään laskosta? -- ehdotti Heikki.\n\nTietysti Ristolla ei ollut mitään sitä vastaan. Ryyppyastian puutteessa\notti Heikki kauhan ja täytti sen ämpäristä. He istuutuivat tulen ääreen\nja maistoivat.\n\n-- Ähhäh, onpa peijakas koko ökinää, kun oli ihan hengen salvata, --\ntuumi Heikki.\n\n-- Tietääpä sen ensi laskoksen, -- arveli Risto. -- Siinä on vielä\nsiksi varavasti sikunaa. Mutta jahka lasket sen toisikertaan, niin\ntoisenlainen on jo maku ja väri.\n\n-- Kun siihen saisi oikein priimamaun, niin sitte sille voisi hintaakin\npanna, -- aprikoitsi Heikki, toivoen Riston erehtyvän paljastamaan\nhänelle ne omat salaiset temppunsa.\n\nMutta Risto ei ollut sillä korvalla kuunnellut toisen sanoja, vaan\narveli:\n\n-- Huomeniltana sitä minäkin panen taas tippumaan.\n\nHeikki ällistyi.\n\n-- Mitenkäs rankki ennättää käydä? -- kysyi hän.\n\n-- Se parhaillaan käypi.\n\n-- Tuota... missä niin?\n\n-- Kotonapa tietenkin.\n\n-- Mutta eikös sitä poliisit löytäneet?\n\n-- Sanoinhan minä jo, etten minä tavaroitani aseta jokaisen nuuskijan\nsaataville.\n\n-- Mutta miten sitä kokonaisen rankkitynnyrin voi kätkeä niin...\nvarsinkin kun ne nuuskivat ihan joka nurkan? Eikähän teillä ole muuta\nkuin neliseinäinen tupa ja pieni navetan pöksä.\n\n-- Ja kuitenkin se oli sellaisessa piilossa, etteivät löytäneet,\nvieläpä paikassa, jossa rankki käy tavallista nopeammin.\n\n-- Missä ihmeessä se...? -- ja suu auki unohtui Heikki arvailemaan sitä\nmerkillistä piilopaikkaa.\n\nMutta Risto ei sanonut enempää, arveli vain itsekseen halveksivasti,\nettä kylläpä hän jo tuollaisista viittailuista olisi monikertaan\noivaltanut, että rankkiastian on täytynyt olla lammaskarsinaan\nhaudattuna.\n\n-- Mutta maistetaan, -- ehdotti Heikki, jonka kulmiin kauhan sisältö\ntuntui jo kihonneen. -- Sinä sitä käyt tavaraasi toisinaan\nkirkonkylälläkin kauppaamassa?\n\n-- Joo, pari viikkoa sitten vein sinne mötinää toripäivänä ja möin\nkuusi pullollista itse kauppatorilla.\n\n-- Äläkö saamarissa!\n\n-- Joo, vein sinne kelkkakuormallisen luutia. Seitsanän luutaa olin\nlaittanut niin, että jokaisen sisällä oli olutpotallinen mötinää.\nTorille tullessani suihkasin muutamalle tutulle isännälle, että minulla\nolisi muutamia isäntämiesten luutia, kuusikymmentä markkaa kappale.\nKaupat tuli heti. Hän tietysti ilmotti tuttavilleen ja yhtä mittaa tuli\nmiehiä kysymään isäntämiesten luutia ja pistivät toisten huomaamatta\nkuusi kymppiä kouraani. Siinä välissä möin hameväelle tavallisia\nluutia. Niitä toisia olisi mennyt vaikka hevoskuormallinen.\n\n-- Hi, hi, hii! -- nauroi Heikki. -- Kyllä sinä oletkin se päämestari.\nJa isäntäin kanssa sinä olet hyvissä väleissä, vaikka ne sinua silloin\nahdistelivat siitä punakaartijutusta.\n\n-- Tikku silmään sille, joka vanhoja muistelee! Se on tuo mötinä\nsiltana, joka yhdistää meikäläiset ja heikäläiset. Kummatkin kun\ntarvitsevat toisiaan.\n\n-- On se monessa asiassa poikaa tuo mötinä. Ja kuulehan, Risto, eikö se\ntuo kieltolaki ole hyvä asia?\n\n-- Mikäs se on kuin hyvä. Tottahan nyt toki. Entisen lain aikana\nmenivät viinarahat rikasten tehtailijain taskuihin, mutta tämän uuden\nlain vaikutuksesta ne juoksevat meikäläisille. Ennenhän täällä meidän\nnurkalla oli markan raha ihmekalu, nyt se ei ole mies eikä mikään,\njolla ei satamarkkaset taskussa kahise. Entäs kun sattui totinen\nlääkkeen tarve, niin mistäs sen entisaikaan meikäläinen sieppasi?\nHarvoin sitä kaupungista asti meidän nurkalle norui. Mutta nyt jos\nsattuu mitä taudin romuskaa, niin aina on lääke saatavilla.\n\n-- Niin että maistetaan, Risto, hih!\n\n-- Annahan olla, sinun kielesi alkaa jo lallattaa. Ei pidä koskaan\nammatissa ollessaan liikoja maistella. Muuten menee kaikki penkin alle.\n\nTottelevaisesti siirsi Heikki kauhan syrjään. Sen sijaan täyttivät he\npiippunsa ja syventyivät ammattiasioihin.\n\nTuli räiskyi padan alla ja ämpäristä piipun suun alta kuului\nherkeämätön norahtelu. Ympärillä vallitsi erämaan hiiskumaton rauha,\ntähdet paloivat kirkkaasti, ja taivaanrannalta, puun latvojen takaa,\nkatsella mällisteli täysikuu, muhoillen puolueettomasti.\n\n\n\n\nSUURSIIVOUS\n\n\nTämä tapahtui niinä normaalisina aikoina, jolloin gulashauksesta ei\ntiedetty mitään ja jolloin rahalla oli täysi arvonsa. Kuka nykyään\npiittaisi viidenkolmatta pennin hilkusta? Mutta silloin saattoi\ntapahtua sellainen ihme, että kun Tuulenperälle ilmestyi tuollainen\nhilkku, oli koko kyläkunta kohta jalkeillaan, tuosta ihmekalusta\nkeinoteltiin ja hilkku siirtyi kädestä käteen, kunnes se hävisi kylältä\nsamaa tietä kuin oli tullutkin. Niin ainakin kertoi Lostikka-Heikki,\nkiertelevä savikuppien kauppias.\n\nSiitä jo ymmärtää, minkälaisen kiihkon valtaan joutui ei ainoastaan\nTuulenperä, vaan koko pitäjä sen johdosta, että lumppukilosta\nmaksettiin kymmenen penniä ja yli siitäkin. Silloin hävisivät pitäjästä\nkaikki tarpeettomat ryysyt ja jokainen tunsi jollakin tavoin\nhyötyneensä -- kaikki muut paitsi kauppias Ryynänen. Hänen yksinään\nsiinä kävi hassusti ja syynä hänen onnettomuuteensa oli mitätön\npainovirhe.\n\nRyynänen oli alotteleva kauppias ja sellaisille sattuu aina vaikeuksia.\nRahaa oli kassaan herunut niukanlaisesti ja lankeamassa oli useampia\nvekseleitä. Uhkasi katastroofi.\n\nSynkkänä kuin nouseva ukonpilvi istui hän siis eräänä kevättalvisena\naamuna puotikamarissaan ja hapuili turhaan pelastuksen ideaa.\nKoneellisesti silmäili hän aamupostissa saapunutta lehteä. Siinä\ntarjosi muuan tehdas kaupaksi rullaäkeitä ja muita maanviljelyskoneita.\nSitten oli pari pakkohuutokauppaa sekä Oravaisten verkatehtaan ilmotus,\njossa kehotettiin keräämään villavaatteiden lumppuja, joista tehdas\nmaksaa --\n\nMitä! Näkikö hän nyt oikein?\n\nKauppias Ryynänen siristi silmiään ja tuijotti ilmotukseen. Totisesti,\nkuusikymmentä penniä kilolta siinä seisoi! Mutta saattoiko se olla\nmahdollista?\n\nHänen päässään alkoi surista ja kiihkeästi teki hän laskuja. Jos hän\nmaksaa kymmenen penniä kilolta -- ja siitä hinnasta ne hakevat joka\nainoan rättinsä, -- niin jää hänelle kiloa kohti voittoa kokonaista\nviisikymmentä penniä. Se on kymmentä kiloa kohti viisi markkaa, sataa\nkohti viisikymmentä ja tuhatta kiloa... Hänen päätään ihan huimasi,\nniin että täytyi nousta kävelemään. Eihän ollut mikään mahdottomuus,\nettä näin isosta pitäjästä löytyisi tuhat kiloa lumppuja, niin, vaikka\nkaksikin tuhatta. Se olisi silloin hänelle tuhannen markan afääri!\n\nMutta oliko tuo ilmotus totta? Hän kurkisti jälleen sanomalehteen ja\nsiristi silmiään. Kuusikymmentä penniä kilolta siinä selvästi\nluvattiin. Pari vuotta sitten oli sama tehdas ilmottanut ostavansa\nsuuremman määrän lumppuja, mutta maksanut silloin vain seitsemän penniä\nkilolta. Hän oli silloin ostanut useita kuormallisia ja maksanut\nlumpuntuojille viisi penniä kilolta ja hyötynyt siinä kaupassa nätit\nrahat.\n\nMistä ihmeestä hän saisi nyt varmuuden? Toisille kauppiaille ei asiasta\nuskaltanut soittaa. Silloinhan ne kateensilmät olisivat heti\njalkeillaan. Sattuipa nyt ohi ajaessaan poikkeamaan hänen luokseen\ntuttu kauppamatkustaja. Muun lomassa näytti Ryynänen tälle ilmotusta.\nTietysti noin vain ohimennen ja välinpitämättömästi.\n\nSiinä ei kauppamatkustajasta ollut mitään ihmeellistä. Kangastavarathan\nolivat nousemassa ja lumppuja tarvittiin tehtaassa paljon.\n\nSe ratkaisi asian. Ryynänen kutsutti renki-Viken sisälle ja toimitti\ntälle kiihkossaan:\n\n-- Nyt hevonen kiiruusti häkkireen eteen ja kylälle talo talolta ja\nmökki mökiltä lumppuja ostamaan. Ota puntari matkaasi ja kilolta saat\nmaksaa...\n\nHän pysähtyi ja mietti, että myyväthän ne joutilaita rääsyjään\nvähemmästäkin kuin kymmenestä pennistä kilon.\n\n-- ... saat maksaa kahdeksan penniä kilosta. Ja kuule, jos Limperin ja\nKoikkalan asiamiehiä sattuisi samalle apajalle, niin saat nostaa hintaa\npenni penniltä aina... vaikka kahteentoista penniin, jos niikseen\ntulee.\n\nHän suolti Viken kukkaron rahoja täyteen, antoi hänelle sikarin\nhampaisiin ja terotti vielä lopuksi:\n\n-- Kun punnitset lumppuja, niin revi tarkoin kaikki vuorit ja liitingit\npois ja samoin napit, ja muista yleensä katsoa, että mukaan ei tule\nmuuta kuin villakangaslumppuja.\n\n-- Ja kuulehan vielä! -- huusi hän kun Vikke oli jo menossa, -- poikkea\nmennessäsi Sillankorvassa ja Vinolassa ja käske Matin ja Erkin\nhevosineen häkkireellä tulla heti tänne, niin saavat hyvää ansiota.\nOttakoon kumpikin puntarin mukaansa. Ja mene nyt joutuin ja anna\nhevosen liikkua, etteivät toiset kerkeä edelle.\n\n-- Kyllä osataan! -- huusi vastaan aina reilu Vikke ja meni sikaria\ntuprutellen pihalle hevosta valjastamaan.\n\nKauppias oli nyt yhtä intoa ja toimeliaisuutta. Kohta Viken mentyä hän\nhuomasi maantiellä iänikuisessa kesiturkissaan kävellä koppailevan\nPeltolan syytinkivaarin. Se oli itaruudestaan kuulu äijä, joka\nkesäkaudet kierteli pelloilla ja tanhuilla keräten luita ja myyden ne\nsitten muutamasta pennistä kilon. Kerran oli Limperin kauppias\nuskotellut vaarille piloillaan, että tulitikkutehtaisiin ostetaan\nkäytetyitä tikkulaatikoita ja että niistä maksetaan puoli penniä\nsadalta kappaleelta. Vaari oli kohta innostunut keräämään ja pitkän\naikaa hankkinut Limperille hyviä uuninsyttöjä.\n\nRyynänen koputti ikkunaan ja viittoi vaaria sisälle. Kun hän oli\nilmottanut tälle maksavansa kahdeksan penniä kilolta villakankaisista\nlumpuista, alkoivat vaarin silmät, jotka istuivat päässä merkillisen\nlähellä toisiaan, ahneudesta kiilua kuin lasinapit.\n\n-- Ihanko totta, että kahdeksan penniä kilolta? -- uteli hän\nepäluuloisena.\n\n-- Ihan totta ja saatte vaikka hevoskuormittain tuoda.\n\nHetken perästä kulki Peltolan vaari tavallista vikkelämmin Ryynäseltä\nkotiinsa, jossa hän laittoi kuntoon talon isoimman kelkan, sijoitti\nsiihen ikivanhan puupuntarin ja jutkoon tarttuen lähti kylälle\nsellaista vauhtia, että navettapiika, joka katsoi hänen lähtöään, sanoi\ntupaan tullessaan äijän turkinhelmain tuulessa vinkuneen.\n\nSillä välin oli Ryynänen ehtinyt lähettää pitäjälle myöskin\nSillankorvan Matin ja Vinolan Erkin, jotka hevosineen olivat saapuneet\nhänen luokseen, sekä lisäksi pari lähimökkiläistä kelkkoineen.\n\nViken tehdessä taloissa tulista vauhtia lumpunkauppoja oli hänen\nkorkeista tarjouksistaan innostunut kokonainen liuta poikasia sekä\njoutilaita mökinmiehiä, jotka päättivät tehdä afäärejä omiin nimiinsä.\nKelkkoineen hajausivat he ympäri syrjäkyliä, tarjosivat viisi, kuusi ja\nseitsemänkin penniä lumppukilolta, tietäen itse saavansa Ryynäseltä\nkahdeksan penniä tai hyvässä lykyssä vähän enemmänkin, kuten Vikke oli\nvihjaillut.\n\nKoko pitäjän oli yks-kaks vallannut todellinen lumppukuume. Kaikilla\nkylien ja talojen välisillä teillä nähtiin kiitävän ryysyistä täyttyviä\nrekiä ja kelkkoja, niin että Ryynäsestä lähtien ulottui kaikille\npitäjän kulmille monijatkoiset ostajaketjut, joita myöten kirkonkylää\nkohti suoltui suurempia ja pienempiä ryysykuormia. Monet kymmenet aivot\nolivat kiihkeässä työssä, laskiessaan voitonmahdollisuuksia, ja\nkaikkialla taloissa ja tölleissä keikkuivat puntarit ja pölisivät\nvanhat, vuosia sitten käytännöstä jääneet vaateriekaleet. Taloissa ja\ntölleissä vallitsi kuumeinen kiiru ja touhu, penkkien alustat,\nuuninpäälliset ja ullakonloukot nuuskittiin tarkoin ja päivänvaloon\nvedettiin kaikki tomuiset jätteet ja riekaleet, joilla suinkin oli\njoskus maailmassa ollut kunnia palvella ihmisruumiin verhoina.\nVarrettomat sukannenät ja nenättömät sukanvarret, monihetulaiset\ntakinhihat ja niin taajaan paikatut housunjätteet, että alkuperäisen\nkankaan laatua ei taitavinkaan asiantuntija olisi kyennyt\nmäärittelemään, saivat sinä päivänä kunnian keikkua puntarin nenässä\nsekä olla riitakapulana ostajan ja myyjän välillä. Nappeja ja\nasiaankuulumattomia kankaankaistaleita ratkottiin irti, riideltiin,\ntingittiin ja ennenkaikkea lasketeltiin meheviä kokkapuheita.\n\nMonia hullunkurisia ja surullisen iloisia kohtauksia sattui noina\nkuumeisina lumppupäivinä. Pysyväisimmän sijan pitäjän historiassa sai\nkuitenkin Peltolan syytinkivaarin ja saman talon ruotilais-Sakan\nvälillä sattunut kohtaus. Senvuoksi kerrottakoon se tässäkin\nosotukseksi, kuinka mammonanhimo noina päivinä tempasi pyörteisiinsä\nkaksi tutisevaa vanhustakin.\n\nPeltolan vaari oli jo puolenpäivän korvissa saanut kelkkahäkkinsä\nlumppuja täyteen ja oli nyt paluumatkalla, aikoen vielä samana päivänä\nehtiä toisenkin kuorman hankkia. Hän laski ansainneensa jo hyvän joukon\ntoista markkaa ja voitonhimo oli saanut hänet kokonaan valtaansa, niin\nettei hän tuntenut väsymystä eikä nälkää. Keppelästi jalkojaan\nsiirrellen asteli hän kelkkaansa vetäen talojen välisiä oiosteitä ja\nsiunasi mielessään oivallista keliä.\n\nErään riihen ohi kulkiessaan sattui hänen silmäänsä tokko, joka oli\npistetty peräseinän savulukkuun. Se oli ilmeisesti vaatetta ja hän\nkatsoa tirkisti lähempää. Totisesti, siinä oli vanha, nokinen ja\nmykkyrään kääritty sarkatakin kulu! Sarkatakki, joka painoi ainakin\nkymmenen kiloa!\n\nHän heitti kelkan jutkon kädestään ja rupesi tempasemaan takkia\naukosta, mutta silloin huomasi hän tietä pitkin lähenevän jonkun\njalankulkijan. No, annahan olla, ajatteli vaari, pistäynpä talossa\nlumppuja kysymässä ja otan takin palatessani, siksi tuokin ehtii tästä\nnäkymättömiin suoria.\n\nMutta talossa ei ollut enää lumppuja, ostaja oli juurikaan lähtenyt\nkelkkoineen.\n\nKuka vietävän ostaja tännekin oli jo ehtinyt? Ja selville kävi, että\nPeltolan ruotilainen, vanha Saka-vaari, oli käynyt täällä apajan\ntyhjentämässä. Se harmitti vaaria kovin. Hän ei ollut koskaan sietänyt\nSakaa, joka ikänsä oli ollut laiskansitko mies ja sen vuoksi nyt\nvanhoillaan joutunut kunnan elätiksi. Nyt se oli omin lupinsa ehättänyt\nkahvirahoja itselleen tienaamaan, vaikka sen olisi pitänyt pysyä kotona\ntunkiohavuja hakkaamassa.\n\nMitähän teitä se senkin laho oli tästä lumppuhommasta vainunnut,\nharmitteli vaari, tietämättä että Sillankorvan Matti oli Peltolan pihan\nläpi ajaessaan huutanut Saka-vaarille suuren lumppu-uutisen ja siten\nsaanut hänessäkin voitonhimon hereille.\n\nTyhjin toimin palasi vaari tielle ja läheni riihtä. Mutta sen nurkalla\nhuomasi hän puoleksi täytetyn lumppukelkan sekä takana miehen, joka\nkumarruksissaan pynttäsi jotakin vaaterepaletta lumihankeen.\n\nEihän vain, eihän vain! ja vaari köpitti lähemmäs.\n\nEikös sittekin ollut! Ihan totisesti siinä oli itse ruotilais-Saka,\njoka oli keksinyt riihen luukussa sarkatakin -- sen saman takin, jonka\nvaari oli vasta omana saaliinaan merkille pannut, ottanut sen ja\ntomuutti sitä nyt kuin omaansa ainakin.\n\nVaari heitti jutkon kädestään ja leuka vihasta vapisten läheni Sakaa.\n\n-- Kenen luvalla sinä työstäsi karkasit, senkin...? kähisi hän.\n\nEnsi hämmästyksestä selvittyään ja huomatessaan, ettei hän ollut\nsenkään vaarallisemman yllättäjän kanssa tekemisissä, kähisi Saka\nvastaan:\n\n-- Olenko minä kenenkään orja, kunta minun ruokani maksaa!\n\n-- Vai kunta! Senkin syöttiläs, kehtaat vielä suutasi aukoa! Mies, joka\nei ikinä ole viitsinyt kunnon päivätyötä tehdä!\n\n-- Jollet nyt tuki leukaasi, senkin kitupiikki, niin... -- ja Saka\nojensi kättään, jossa nokinen takkikulu reuhotti.\n\n-- Vai lyömään siinä häristelet! -- ja vaari tarttui Sakaa rinnuksista.\n\nSaka pudotti takin kädestään ja tarttui vuorostaan vaarin rintapieliin.\nKummankin leuka vapisi vihasta, hontelot sääret tutisivat ja\nvoimattomilla käsivarsillaan nujuuttivat he toisiaan rinnasta, samalla\nkun heidän suustaan pääsi käheitä ja katkonaisia haukkumasanoja,\nkumpikin siten muistuttaen vanhaa kaappikelloa, joka kirkkaan ja\nsäännöllisen lyönnin sijasta korisee, särähtelee ja tutisee.\n\nMutta pitkälle eivät vanhusten voimat riittäneet. Molemminpuolinen\nankara yskänkohtaus pakotti heidät hellittämään toisistaan, jolloin he\nlopen uupuneina ja hengästyneinä istahtivat kovalle iumihangelle,\ntoinen toiseen tienposkeen.\n\nMutta kun pahin yskänpuuska oli hellittänyt Peltolan vaarin ja hänen\nsilmänsä sattuivat hangella viruvaan nokiseen takkirähjään, johon hän\nkatsoi itsellään olevan ehdottoman omistusoikeuden, kiehahti hänen\nvihansa uudelleen.\n\n-- Sen täytinen kunnan elätti, kyllä minä sinut opetan! -- pihisi hän\nvimmoissaan ja sen sijaan että olisi käynyt Sakaa uudelleen\nrinnuksista, alkoi hän tämän kelkasta viskellä ryysyjä hangelle niin\nettä tomu pöllysi.\n\n-- Annatko olla, senkin ruoja! -- vinkui Saka, -- eikö tässä köyhät\nsaisi rikasten ryysyjäkään korjata? Mutta kyllä minä...\n\nHän hapuili jalkeilleen, mutta ryhtymättä estämään vaaria\nhajotustyössään alkoi hän tämän esimerkkiä noudattaen tyhjentää vaarin\nkelkkaa vastakkaiselle tiensivulle.\n\n-- Älä koske! -- karjui vaari ja kävi uudestaan Sakaa rinnuksiin.\n\nSeurasi samanlainen kähisevä ja korahteleva nujuutus kuin äskenkin.\nVasta kun heidän korviinsa kuului vallaton naurunhohotus, hellittivät\nhe toisistaan ja katselivat häpeillen ympärilleen.\n\nRyynäsen Vikke se oli, joka siinä täyden lumppukuormansa päältä seurasi\nvaarien tappelunnujuutusta ja tuon tuostakin selkäkenoon heittäytyen\nnauraa hohotti minkä suusta sopi tulemaan. Hän oli koko päivän ollut\nmitä parhaimmalla tuulella. Lumppuja hän oli saanut viidellä ja\nkuudella pennillä kilon, pistänyt siis nätit rahat omaan taskuunsa ja\nsyrjäkylän salakauppiaalta ostanut poveensa viinahallin paluumatkan\niloksi.\n\n-- No voi vietävän poikia, kun tappelevat keskellä tietä! -- ulvoi hän\npakahtumaisillaan ilosta, heittäysi selälleen, potki jaloillaan tyhjää\nilmaa ja hakkasi nyrkillään häkinkaidetta.\n\nHäpeissään, mutta samalla vihaisesti toisiinsa luimautellen, alkoivat\näijät kerätä hujanhajan lentäneitä lumppujaan takaisin kelkkoihinsa.\nKumpikaan ei kajonnut alkuperäiseen riidanesineeseen, vaan jäi se\nhangelle riuskottamaan.\n\n-- Sitokaa nyt keikkanne minun häkkini perään, niin pääsette\nriikyydillä kotiin! -- hoilasi Vikke, -- väsyhän teillä nyc toki on\ntuollaisen nujakan jälkeen.\n\nPeltolan vaari noudatti kiiruusti Viken kehotusta, sitoi jutkon häkin\nperävitsoihin ja asettui itse lumppukasan päälle kelkkaan.\n\n-- No, Saka, sitokaa te keikkanne vaarin kelkkaan, niin tässä syntyy\njuna, oikea lumppujuna, -- melusi Vikke.\n\nMutta Saka kääntyi heihin selin ja vaari kähisi kuormansa päältä:\n\n-- Ei tähän sovi, joutaa syöttiläs itsekin vetää kelkkansa.\n\n-- No annetaan sitten lähtömerkki eikä seisauteta ennenkuin Ryynäsen\nasemalla, -- ja Vikke puhalsi kouransilmäänsä pitkän vihellyksen ja löi\nhevostaan, joka täyttä karkua lähti eteenpäin, niin että vaarilla oli\ntäysi työ pysytellessään korkean lumppukasan päällä.\n\nMutta vähän sen jälkeen kun Vikke oli päässyt kotiin ja juuri kun\nvaarin lumppuja punnittiin Ryynäsen makasiinin edessä, saapui Sakakin\nkuormineen yhtä komeasti perille. Äkeissään oli hän kuormaansa kiskoen\nlähtenyt taivaltamaan perästä, mutta yhyttänyt sitten muutamassa\ntienhaarassa Sillankorvan Matin, joka niinikään täyden lumppukuorman\nkanssa palaili syrjäkyliltä. Saka oli sitonut kelkkansa hänen häkkinsä\nperään, istunut itse lumppukasalle ja tuli niin perille yhtä komeasti\nkuin talon vaarikin. Mutta toisiaan eivät vaarit, punnitustoimissa\nhääriessään, olleet näkevinään.\n\n       *       *       *       *       *\n\nSeuraavana päivänä jatkui pitäjällä samanlainen lumppukuume, vaikka\ntosin heikkenevässä muodossa, ja keskiviikkoaamuna lähti Ryynäsen\nmakasiinin edestä ensimäinen ryysykaravaani asemaa kohti solumaan.\nValtavana vuona virtasivat valtamaantietä rautatien varteen pitäjän eri\nkulmilta pieninä purosina Ryynäseen kerääntyneet lumput ja monivuotiset\nryysyt.\n\nSaman päivän aamuna istui kauppias Ryynänen hyvin tyytyväisenä\npuotikamarissaan, jonka ikkunan ohi parasta aikaa purjehti korkea\nlumppukuorma toisensa jälkeen. Hänen oli onnistunut vallata\nverrattomasti suurin osa pitäjän ryysyistä, toiset kauppiaat olivat\nehtineet ainoastaan rippeitä saada. Lähemmäs pari tuhatta kiloa\nlumppuja oli kerääntynyt hänen varastoonsa, joten hänen voittonsa\nnousi, oloihin ja asianhaaroihin katsoen, melkoiseen summaan.\n\nLaskut suoritettuaan ryhtyi hän silmäilemään vasta saapunutta lehteä.\nSiinä näkyi edelleenkin Oravaisten verkatehtaan lumppuilmotus.\nYkskaikkisesti silmähti hän sen läpi, mutta pysähtyi äkkiä ikävästi\nhämmästyneenä. Siinä ilmotettiin maksettavan 6 penniä kilolta. Sana\nsanalta ja hitaasti luki hän läpi koko ilmotuksen ja huomasi nyt vasta\nsen lopussa toimituksen liittämän seuraavan tiedonannon: \"Lehtemme\nedellisessä numerossa olleeseen Oravaisten verkatehtaan ilmotukseen oli\npäässyt pujahtamaan ikävä ja harhaanjohtava painovirhe, siinä kun\nmainittiin villalumpuista maksettavan 60 penniä kilolta. Piti\nluonnollisesti olla kuusi (6) penniä kilolta, mikä täten oikaistaan.\"\n\nMitä kauppias Ryynänen tämän luettuaan mielessään tunsi, mitä eleitä\nhän teki ja mitä sanoja hänen suustaan sinkoili, sen kaiken me\nhienotunteisuudesta jätämme seikkaperäisemmin kuvaamatta. Mainittakoon\nainoastaan, että eräänä aamuna parisen viikkoa ylläkerrottujen\ntapausten jälkeen näkivät kirkonkylälle asioilleen saapuneet\npitäjäläiset Ryynäsen puodin oven pysyvän itsepintaisesti kiinni.\nSamoihin aikoihin levisi pitäjälle tieto, että Ryynänen on lyönyt\nkintaansa pöytään.\n\nNo, kyllähän se tiedettiin, että hänen asiansa olivat kauankin olleet\nkireällä, mutta kaikki sovittivat kuitenkin tämän tapauksen yhteen\nlumppuhuijauksen kanssa ja sitä kaksipäiväistä lumppukuumetta\nmuistellessa naurettiin ympäri pitäjän niin makeasti kuin olisi ilmakin\ntuon suursiivouksen jäleltä keventynyt ja kirkastunut. Mutta kaikista\nmakeimmin nauroivat ne, jotka sattuivat kulkemaan sen paikan ohi, missä\nPeltolan vaari ja ruoti-Saka olivat käsirysyssä olleet. Hangella\nkummallakin puolen tietä, mihin vaarit olivat toistensa likaisia\nlumppuja syytäneet, näkyi laajat ryvettymät vielä hyvän aikaa senkin\njälkeen, kun Ryynäsen puoti oli ainiaaksi sulettu.\n\n\n\n\nMETSÄTALOSSA\n\n\nAstun mutkittelevaa metsätietä, jota reunustavat kanervat ja\nmarjanvarret. Sitä leikkaavat syvät raiteet ja keskellä on polku, jonka\nvalkoinen hiekka on kirjavana havunneuloista. Kuin jättiläissananjalat\nseisovat solakat männyt rivittäin molemmin puolin tietä. Niiden sileät,\noksattomat rungot punertavat syyskuun auringon leppeässä paisteessa.\nIlmassa tuntuu pihkan ja muurahaispesän tuoksua ja metsän aukeamissa\nsurvovat hyttyset.\n\nMaaperä kumajaa askelen alla kuin kulkisi tie yli vanhojen\nhautaholvien. Kumisevaksi kankaaksi ne nimittävätkin tätä nummea.\n\nNyt laskeutuu tie tummaan kuusikkoon, josta tuulahtaa vastaan\nkosteampi, kellarituntuinen ilma. Tuossa on vasemmalla ikivanha\ntervahauta, jota ei enää miespolviin ole käytetty. Kertovat siihen\naikoinaan miehen palaneen ja vanhat ihmiset ovat syysöinä kuulleet\ntäältä valitusta ja avunhuutoja.\n\nTie luikertelee jälleen pitkin kuivaa nummea. Vasemmalla sukeltaa\npihkaisten mäntyjen väliin polku, jota peittävät kävyt ia havuneulat ja\njoka vuosikausia näyttää olleen yksinomaan muurahaisten valtatienä.\n\nJuuri tuon polun kohdalla ja juuri tällaisena syyspäivänä kuulin\nkerran, pikku poikasena äitini kanssa tätä samaa tietä kulkiessani,\nmetsästä omituista ääntä. Se ynisi tasaisesti ja haikeasti kuin\nkapalolapsi tai kuin emästään eksynyt karitsa. Perillä, Aholan talossa,\njohon tämä tie päättyy, mainitsi äitini asiasta ja silloin kertoi\nAholan vanha emäntä, että se vasemmalle haaraantuva polku johtaa\nsuurelle kivelle ja että sen kiven halkeamaan on kerran mustalainen\nhaudannut murhaamansa lapsen. Sen lapsen oli kuultu siellä silloin\ntällöin itkevän. Mikä kauhu pusertikaan sydäntäni tällä samalla kohtaa,\npalatessamme Aholasta, ja kuinka lujasti takerruinkaan äitini hameen\nliepeeseen, kulkiessamme tuon kammottavan polun ohitse.\n\nTie laskeutuu jälleen, metsä harvenee ja puiden lomitse siintää\nviljelyksiä. Vielä pieni mäennyppylä ja tie painuu hyvin hoidettujen\npeltojen keskelle. Taampana, loivalla kunnaalla, seisoo Aholan talo.\nSiinä ovat punaisiksi maalatut rakennukset yhtenä rykelmänä umpinaisen\npihan ympärillä. Asuinrakennus seisoo korkeilla kivijaloilla, ja\nystävällisesti katsovat sen valkopuitteiset ikkunat ympäristöön.\nKaivonvintit ja myllynsiipi kuvastuvat siintävää taivasta vasten, ja\nsiellä täällä rakennusten nurkilla kohoaa tuuhea pihlaja, jonka\ntäyteläiset marjatertut hohtavat veripunaisina.\n\nPihasta kumahtelee koiranhaukunta kuin tynnyristä. Riihestä nousee savu\nja vainiolla täytetään elokuormia. Kaikki nämä pellot ja niityt\nkuuluvat Aholaan ja samoin metsät, jotka hyvin hoidettuina ja tuuheina\nympäröivät viljelyksiä joka puolelta.\n\nMikä pieni rauhan ruhtinaskunta keskellä sekasortoista maailmaa! Jos\nmissä, niin täällä asuu kokonaisia ja terveitä ihmisiä. Ja sitä\naholaiset varmasti ovatkin.\n\nKaikki näyttää täällä niin vanhalta ja vakiintuneelta ja kuitenkin se\non vasta kahden miespolven työtä. Tuimasti täällä on kayty korven ja\nsuon kimppuun. Mitä työn paljoutta todistaakaan esimerkiksi tuo lähes\nsadan metrin pituinen halkopino, joka rakennusten luota ulkonee\nkuin mikäkin linnanvalli! Se on kokonaan rakennettu pilkotuista\nsuojuurikoista. Ja pinosta on tehty niin siisti ja suoraviivainen kuin\nolisi sitä kokoon pannessa käytetty viivotinta ja vatupassia.\n\nSiitä on jo vuosia, kun viimeksi täällä kävin. Silloin oli siinä ihka\nsamanlainen juunkkopino ja samoin varhaisimmillakin käynneilläni. Ja\nkuitenkin se uudistetaan joka talvi. Kuinka mones lieneekään jo tuo ja\nkuinka monta tynnyrinalaa vallotettua suota se merkinneenkään? Olin\nsilloin, edellisellä käynnilläni, pyytämässä Aholan isäntää takaukseen.\nSe taisi olla toisena ylioppilaskesänäni. Muistan sen kohtauksen niin\nhyvin. Istuimme isännän kamarissa ja kolmantena oli isännän äiti,\nmoniryppyinen, leveälonkkainen rotumuori. Tilanne oli piinallinen.\nIsäntä mietti ja hikosi, ja levotonna seurasi muori asian kehitystä.\nHän jakoi osanottoaan sekä minulle että pojalleen -- kuten sellaisen\nkaikesta huolehtivan isoäidin tuleekin.\n\n-- Miksikäkö minä aioin lukea?\n\nMutta minullahan ei ollut mitään virkauraa viitotettuna enkä siis\ntuollaiseen tiedusteluun voinut antaa mitään selvää vastausta. Se pani\nisännän yhä pahempaan pinteeseen. Polviensa nojaan kumartuneena hän\nmietti, hikoili ja punotti ja imi niin kiihkeästi loppuun palanutta,\nturisevaa piippuaan, että minä pelkäsin joka hetki siitä pohjan\npuhkeavan.\n\n-- No annetaan olla, minä koetan muualta, -- lopetin minä kiusallisen\ntilanteen ja lähdin.\n\nTietysti nyrpeillä mielin ja loukkaantuneena muka. Mutta nyt minua sitä\nmuistellessani hävetti oma osuuteni. Miltä nyt olisikaan isännästä\ntuntunut mennä takaukseen sellaiselle maasta irtautuneelle\nhutilukselle, jolla ei ollut edessään mitään varmaa tulevaisuutta?\nSehän olisi varmaankin tuntunut samalta kuin jos ehdointahdoin olisi\nvääntänyt rakennuksensa alta nurkkakiven irti. Sitten olisi saanut\nkulkea ainaisen levottomuuden vallassa ja viettää unettomia öitä, että\nmilloin kaikki rupeaa vierimään ja vuosien rakennelma sortuu yhteen\nkasaan... Nyt minulla on toki toisenlainen ja paljon viattomampi asia.\nSiksi onkin niin keveätä nousta pihaan, jossa yhä kumahtelee\npystykorvan haukunta.\n\nMutta lähelle tultuani lakkaa pystykorva ja tulee häntäänsä liehuttaen\nvastaani. Yhtä ystävällistä on vastaanotto väenkin puolelta. Istutaan\nperäkamarissa ja juodaan juustokahvia. Ja sitten valmistetaan\nruokaa -- sillä eihän täältä syömättä koskaan vierasta lasketa. Tuvan\npesässä käristetään jotakin ja ovenraosta näen vanhimman tyttären\nkantavan viilihulikkaa -- sellaista hiekalla valkoiseksi pestyä,\nkatajavanteista... Tämä talo lieneekin ainoita pitäjässä, missä\nmaitotavaroita käsitellään vanhalla tavalla.\n\nKomea ilmestys on Aholan Maija-emäntä, kun hän talousaskareissaan\nliikkuu: leveä ja täyteläinen ja hartioilla häilähtelee kourantäyteinen\nvaalea letti.\n\n-- Kylläpäs teillä on säilynyt letti komeana.\n\n-- Mitäs tuosta, eihän se ole enää kuin tynkä entisestään, -- sanoo\nemäntä vaatimattomasti. -- Nuorempana se oli jotakin, kun se ylettyi\nminua kantapäihin.\n\nPojat ja tyttäret kerääntyvät kamariin vierasta tervehtimään. Toinen\ntoisensa jälkeen niitä astuu esiin, pikku pojat kiepauttavat kättä\nantaessaan päätään niin että valkoinen tukka häilähtää otsalle, ja\ntyttöset, joilla on somat letintypykät niskassa, niiata hepsauttavat,\nniin että hameenhelma lattiaa koskettaa. Ne ovat niin toistensa\nnäköisiä, sekä pojat että tyttäret, tanakkatekoisia, pyöreäkasvoisia,\nja kaikilla on nenän juuressa kesakoita, kuten äidilläkin.\n\n-- On teillä tuota nuorta väkeä. Kuinka monta niitä kaikkiaan onkaan?\n\n-- Onhan niitä aina neljääntoista asti.\n\n-- Neljätoista! Ja kaikki elossa?\n\n-- Elossahan ne ovat toki säilyneet.\n\nTarkastelen ihmeissäni emäntää, joka on vielä niin nuorekkaan ja\nvehmaan näköinen. Ei jälkeäkään lapsenvuodekärsimyksistä ja unettomista\nöistä. Kasvoilla huomaa tuskin rypyn alkuakaan ja valkoisina hohtavat\nleveät hampaat, kun hän hymyilee.\n\nKamarin perällä on kehto. Se alkaa liikahdella ja äkkiä kapsahtaa\nsieltä istualleen lihava palleroinen, joka punottavin kasvoin ja silmät\npyöreinä katsoo kamariin kerääntynyttä väkeä.\n\n-- No joko se äidin poju heräsi, -- sanoo emäntä ja ottaa palleroisen\nsyliinsä.\n\nHän paljastaa täyteläisen rintansa, poika takertuu siihen moiemmin\nkourin ja alkaa imeä, niin että luulee kuulevansa maidon suihkeen\ntiehyeissään.\n\n-- Siinäkö se on nuorin?\n\n-- Tämähän se on äidin nuorin, neljästoista joukossa.\n\n-- Ja oikein herrastekoa, -- naurahtaa isäntä.\n\nMinun kysyvän katseeni johdosta selittää emäntä:\n\n-- Isäntä tarkottaa sitä, että tämä on ainoa, jota varten haettiin\nkätilö. Toiset minä olen omin neuvoini synnyttänyt... isä mitä vähän on\nsiinä sivussa autellut. Mutta tätä viimeistä kun minä olin raskaana,\ntuumasin kerran leikilläni, että mitähän jos tuota nyt kerran hakisi\nkätilön ja synnyttäisi herroiksi, kun muutenkin taitaa olla viimeinen\ntämä lapsi? Niin se isä sitten, kun aika tuli, lähti kätilöä hakemaan.\n\n-- Mutta eipä se apuun ehtinyt, -- jatkoi isäntä. -- Kun minä kätilön\nkanssa taloon pääsin, niin täällä oli jo poika tulla hurahtanut\nmaailmaan samalla tavoin kuin toisetkin.\n\n-- Pestä ja kapaloida vain kätilö sai.\n\n-- Niin että sen verran enemmän siinä tuossa nuorimmassa on herruutta\nkuin toisissa.\n\nVanhin poika, tyyni ja vakava nuorukainen, on jo täysi mies. Hän on\nollut kansanopistossa, -- siinä Karhunmäen körttiopistossa, vaikka\naholaiset eivät varsinaisesti heränneisiin kuulukaan. Vapaussodan\npuhjetessa lähtivät opiston oppilaat ja opettajat miehissä rintamalle.\nMonessa kuumassa taistelussa on Aholankin esikoinen ollut mukana.\n\n-- Sillä oli palatessaan senkin seitsemän kuulanreikää vaatteissaan, --\nselittää emäntä.\n\n-- Mutta mieheen ei sattunut?\n\n-- Ki naarmuakaan. Mitäs ne... punikit! Hän sanoo sen ilman\nylimielisyyttä, vakavasti, tietoisena oman asiansa varmuudesta.\n\n       *       *       *       *       *\n\nPalaan illan tullen samaa metsätietä. Noroista kohoaa usvaa, mutta\nnummella leyhähtää vastaan lämmin, pihkantuoksuinen ilma. Iltaruskon\nviimeinen punerrus viivähtää vielä mäntyjen latvoissa ja kumiseva\nkangas aivankuin soipi askelten alla.\n\nTunnen mielialani niin keveäksi ja laulavaksi. Ne ikävät ja mieltä\nsynkentävät uutiset, joita sanomalehdet päivittäin tuovat\nsekasortoisesta maailmasta, ovat kuin tajunnastani pyyhkäistyt.\nKähisköön ja kiemuroikoon bolshevismin käärme mitenkä hyvänsä ja\nuhkailkoon nouseva Venäjä niellä meidät jälleen kitaansa, me seisomme\ntäällä lujalla graniittipohjallamme, tämä maa on meidän ja tulevaisuus\non meidän -- on kaikesta huolimatta.\n\n\n\n"]