[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$fqmXDHst9Y0-mnScu83656jy99CtHRFTzX2HoE2B_DBo":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":14,"language":15,"yearPublished":16,"yearPublishedTranslation":11,"wordCount":17,"charCount":18,"usRestricted":19,"gutenbergId":20,"gutenbergSubjects":21,"gutenbergCategories":23,"gutenbergSummary":25,"gutenbergTranslators":26,"gutenbergDownloadCount":27,"aiDescription":28,"preamble":29,"content":30},1061,"Viimeiset luostariasukkaat","Wilkuna, Kyösti",1879,1922,"1061-wilkuna-kyosti-viimeiset-luostariasukkaat","1061__Wilkuna_Kyösti__Viimeiset_luostariasukkaat",null,"romaani",[],[],"fi",1912,41772,276900,false,49578,[22],"Finnish fiction -- 20th century",[24],"Historical Novels","\"Viimeiset luostarinasukkaat: Romaani\" by Kyösti Wilkuna is a historical novel written in the early 20th century. The story delves into the perspectives of various characters, particularly focusing on the interactions and conflicts surrounding a small convent community in Finland during a time of societal change and religious tension. Central to the narrative are figures like Isä Mikkeli, the local priest, who grapples with his duties and relationships within his parish, and young Tuomas, whose baptism sets off a chain of events that highlights the challenges of tradition amidst shifting beliefs.  The opening of the narrative introduces a lively setting where Isä Mikkeli and the kanttori (cantor) engage in a drunken conversation, revealing their personalities and concerns about their roles in the community. It depicts a visit from a desperate mother seeking to have her son baptized after her husband's death, underscoring themes of spirituality and societal obligation. As the ritual approach unfolds, filled with comical yet poignant exchanges, it becomes clear that the characters face not only the customary rituals of the church but also the complexities of human relationships and the consequences of their social realities. This establishes a foundation for exploring deeper themes as the story progresses. (This is an automatically generated summary.)",[],149,"Historiallinen teos sijoittuu katolisen ajan loppuvuosiin ja kuvaa uskonnollista murrosta Jämsän seudulla. Kerronta seuraa kirkkoherran ja luostariyhteisön elämää, jossa inhimilliset tunteet ja ankarat kirkolliset säännöt kohtaavat.","Kyösti Wilkunan 'Viimeiset luostariasukkaat' on Projekti Lönnrotin\njulkaisu n:o 1061. E-kirja on public domainissa sekä EU:ssa että sen\nulkopuolella, joten emme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan\nkäytön ja levityksen suhteen.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Juhani Kärkkäinen ja Projekti Lönnrot.","VIIMEISET LUOSTARIASUKKAAT\n\nRomaani\n\n\nKirj.\n\nKYÖSTI WILKUNA\n\n\nWSOY, Porvoo, 1912.\n\n\n\n\n\n\n            TEUVO PAKKALALLE\n\n                  JA\n\n            SANTERI ALKIOLLE,\n\n        laajan  kotiseutuni eteville ihmiskuvaajille\n        heidän täyttäessään viisikymmentä vuotta\n\n            kunnioittaen\n\n                                   TEKIJÄ.\n\n\n\nSISÄLLYS:\n\n Metsäläinen\n Isällinen päätös\n Luostarikirkon edustalla\n Kirkossa\n Luostarimuurien sisällä\n Uneksija\n Kohtaamisia\n Luostari saa tietoonsa uuden pappismunkin\n Sisar Kaarina saa kuulla erään uutisen.\n Toistensa kuuluvissa, mutta ei näkyvissä\n Sairastuvassa\n Lähentymistä\n Salarippi\n Nuoruus ottaa oikeutensa takaisin\n Piispantarkastus\n Loppukatsaus\n\n\n\n\nMETSÄLÄINEN.\n\n\n\"Ja sen minä sanon sinulle, kanttori, että sanokoon piispa mitä\nhyvänsä, niin Kerttulia minä en aja pappilasta pois, en!\"\n\nJa isä Mikkeli, Jämsän seurakunnan kuratus eli kirkkoherra, lyödä\njäräytti turpean nyrkkinsä pöytään, niin että juuri täytetystä\nkatajahaarikasta läikähti olutta myllylaudalle. Vaikka vasta oli\npuolenpäivän aika, istuivat he kanttorin kanssa ryypiskellen ja\npelaten jälkimäisen tuvassa. Ikkunalauta oli työnnetty auki ja\nulkoa löyhähteli vasta niitetyn heinän tuoksu ja kuului pääskysten\nluritusta.\n\n\"Se on minun for-for-siiani [forsia-nimellä kutsuttiin\nkatolisaikuisten pappiemme emännöitsijä-jalkavaimoja] ja sitä ei\npappilasta aja muut kuin minä ja minä _en_ aja\", jatkoi isä Mikkeli\nsammaltaen ja korottaen luonnottomasti forsia-sanan loppuosan.\n\nKanttori, joka oli jo yhtä humalassa, odotti suunvuoroa ja alkoi\nsen saatuaan rentoilla eilisellä kalansaaliillaan. Mutta kuratus\nkeskeytti hänet heti alkuun, änköttäen:\n\n\"Elä, elä, elä sinä kanttori... kyllä minä ne sinun kalansaaliisi\ntunnen...\"\n\nKanttori korotti ääntään ja koetti saattaa kalastuskertomuksensa\nloppuun, mutta silloin ilmestyi ikkuna-aukon taakse joku, joka\nvarjosti heiltä päivänvalon, ja kumpikin vaikenivat he yhtaikaa.\nSiellä seisoi keski-ikäinen tanakkatekoinen vaimo, selässään iso\nkontti ja huivi työnnettynä niskaan. Hän kurkisti sisälle, katsahti\nvuorotellen kumpaankin mieheen ja kysyi:\n\n\"Onko se pappi täällä, kun sanoivat sen tulleen kanttorin tuvalle?\"\n\n\"Tässä!\" sanoi isä Mikkeli, lyöden kämmenensä pöytään \"mitäs sinulla\non minulle asiaa?\"\n\n\"No kun olisi tuo poika ristittävä, ettei hänen nyt ihan pakanana\ntarvitsisi lähteä maailmaa kiertämään\", vastasi vaimo siirtyen hieman\nsyrjään, jolloin hänen takaansa tuli näkyviin noin nelitoista vuotias\npoika. Sillä oli päällään aikamiehen sarkamekko, jonka hihat oli\nkääritty vahvoiksi mykkyröiksi. Selässään hänellä oli vahvatekoinen\njousi ja olkapäille ulottuvaa tukkaa piti koossa pieni ja partaaton\nsarkanaapukka, joka oli pyöreä kuin pallonpuolikas. Hänen vilkkaat\nsilmänsä välähtelivät eloisasti, kun hän äitinsä takaa uteliaasti\nkurkisti sisälle kanttorin tupaan.\n\n\"Mitä, tuoko tuossa?\" kysyi kuratus tuimasti, osottaen sormellaan\npoikaa.\n\n\"Ka se juuri\", myönsi äiti.\n\n\"No olette te jämsäläiset!... Miksei sitä aikanaan ole ristille\ntuotu?... Ja mistä pitäjän kulmalta te sitten oikein olette?\"\n\n\"Korpilahden puolelta, sieltä Kuusanmäen sydänmailta, ja onhan sitä\njo kauankin aiottu ristille kulettaa, mutta Tuomas-vainaja sanoi\naina, kun minä siitä puhuin, että kerkiääpä tuota, jahka tulee\nmuutakin asiaa kirkolle. Ja niin se on aina jäänyt. No nyt sitten\nkeväällä lumen sulatessa otti Tuomas ja kuoli niihin karhunpuremiin,\njoita se oli paastosta asti sairastanut. Se kun poloinen yritti\nmetsässä ollessaan kirveellä nujertamaan sitä samaa kontiota,\njoka syksyllä repi meidän ainoan lehmämme. Niine. Ja sitten tässä\nmiittumaarin alla paloi pirtti poroksi, kun me pojan kanssa olimme\nmetsässä tuohia kiskomassa. Miten liekin syttynyt, paukka kaiketi\nlensi, kun minä jätin suurimapadan liedelle hautumaan, ja niin\nmeni kaikki, ettei jäänyt muuta kuin mitä tässä päällämme näkyy.\nSilloin minä sanoin pojalle, että nyt on parasta kun painutaan tästä\nkylälle, sillä nälkään me täälläkin kuolemme. Parissa Korpilahden\ntalossa olemme sitten olleet työssä ja kun tulimme tänne kirkolle,\nniin sanoin minä, että nyt on parasta poiketa papin luo pyytämään\nsinulle kastetta, kun ei siltä Tuomas-vainajalta milloinkaan tullut\nlähdetyksi.\"\n\nVaimo lasketti tämän tulemaan yhtämenoa ja tasaisella äänellä kuin\nulkoa opitun läksyn, silmäillen tuttavallisesti vuoroin kirkkoherraa,\nvuoroin kanttoria. Edellinen jahkaili ja murahteli hyvän aikaa\nitsekseen, kunnes neuvotonna kysyi:\n\n\"Ja minnekä te sitten aiotte vaeltaa?\"\n\n\"Rantamaahan päinhän me olemme aikoneet tästä painua. Siellä jossain\nTurun lähistöllä pitäisi olla Tuomas-vainajalla sukulaisiakin. Ja\neiköhän tuota köyhä leski siellä rikkaammilla mailla aina paremmin\njotakin toimeentulon neuvoa löytäne. Vaikka samahan tuo on missä\nhäntä milloinkin työtä ja ruokaa saa\", vastasi äiti, katsoen\nviimeisiä sanoja lausuessaan luottavasti kuratusta silmiin.\n\nMutta Turku-nimi pani kuratuksen miettimään kokonaan toista asiaa.\nHän raapi takkuista partaansa molemmilta poskilta ja leuan alta,\nmuristen itsekseen: \"Kun he tulevat Turkuun, voi siellä vielä tulla\nkapitulin herrojen ja vaikka itse piispan korville, että täällä\nJämsässä on vielä kastamattomia pakanoita.\" Äkeästi tiuskasi hän\nodottavalle vaimolle:\n\n\"No totta kai se pentu on kastettava! Menkää siitä kirkon luo\nodottamaan. Mutta sen minä, vaimo, sanon sinulle, että ne\nkorpilahtelaiset ovat kaikista vastahakoisin joukko koko laajassa\nJämsän pitäjässä. Lapsensa ne jättävät pyhää kastetta vaille eivätkä\nmaksa sielunpaimenelleen koskaan täysiä kymmenyksiä. Mutta kyllä minä\nne...\"\n\nVaimo oli poikineen jo menossa, kun kuratus uhkauksensa keskeyttäen\nhuusi heidän jälkeensä:\n\n\"Entäs kummit, hoi! Onko kummeja?\"\n\n\"Hyvänen aika, mistäs meille köyhille sydänmaalaisille olisi kummit\nmukaan tullut?\" hätääntyi vaimo.\n\n\"No, no, menkää siitä, kanttori muorineen tulkoon kummiksi\",\nkeskeytti hänet kuratus hiukan lauhemmin.\n\nHän siemasi olutta tuopista, pyyhki partansa ja sanoi:\n\n\"Mennään sitten ja jatketaan iltapäivällä tuota peliä.\"\n\nMutta kanttorin muoria ei löytynytkään. Hän oli äsken lukinnut\nolutkellarin ja mennyt matkoihinsa. Korvallistaan kynsien pyörähteli\nkanttori neuvotonna ympäri tupaa, kunnes kirkkoherra ratkasi pulman\nsanomalla:\n\n\"No näethän sinä, ettei se täällä ole. Tietysti se silloin on\nKerttulin luona juoruamassa. Juokse sinä sen kautta, minä nousen\ntästä suoraa kirkolle.\"\n\nJa kädessään suuri kirkon avain lähti kanttori piennarta pitkin\nmennä lennättämään pappilaan. Sieltä joutui hän muorinsa ja\npappilan Kerttulin kanssa kirkon rappusten eteen samaan aikaan kuin\nkuratuskin, joka itsekseen murahdellen ja syleksien oli hitaasti\nkävellä löntöstellyt kanttorin talolta tuovaa polkua. Ristilapsi\nseisoi asehuoneen seinustalla ja näytteli joustaan kuratuksen tai\noikeammin Kerttulin pojalle, joka kummiväen edellä oli hilpassut\ntänne kirkkotarhaan.\n\n\"Se on isä-vainajan jousi enkä minä sitä oikein vielä jaksa\njännittää, mutta annahan kun minä pääsen vähän isommaksi, niin jo\nputos oravat ja koppelot...\" kehui poika ja ojensi innoissaan jousen\nkirkonkatolla olevaa ristiä kohti.\n\nMutta rämisten aukeni kirkonovi ja kuratus sekä kanttori menivät\nsakaristoon, missä jälkimäinen auttoi edellisen päälle papillista\nasua. Kanttorin muori opasti ristittävän eteisen ovisuuhun seisomaan,\nasettuen itse Kerttuli-emännän kanssa hänen taakseen kumpaankin\novenpieleen. Kastettavan äiti, joka oli laskenut konttinsa veräjän\npieleen, seisoi ulkopuolella rappusilla ja hänen rinnallaan seisoi\nhajasäärin ja ylöskäärityin housunlahkein Kerttulin poika.\n\n\"No herrankiesus, eikö tuolla pojalla ole jousikin vielä selässä\",\nhätääntyi yhtäkkiä kanttorin muori, mutta samassa astui kuratus\nkanttorin seuraamana eteiseen ja muori jäi vaieten paikalleen.\n\nIsä Mikkeli näytti nyt varsin juhlalliselta Hänen kiiltävän\nja nuhraantuneen arkipukunsa päälle oli kiireessä viskattu\navarahihainen, liinainen _alba_, jonka alta näkyivät ainoastaan\nhänen läntistyneet lapikkaansa. Alba oli nivusilta sitaistu\nkämmenenlevyisellä nauhalla, johon kömpelöin munkkikirjaimin oli\nneulottu lause: \"_Longitudo sanctissimi sepulchri Domini nostri\nIhesu Christi_.\" [Herramme Jeesuksen Kristuksen kaikkein pyhimmän\nhaudan pituus] Kaulan ympärillä oli rinnoille ja hartioille\nylettyvä, neliskulmainen liinavaate, _humerale_, jonka etuosaan oli\nristi ommeltu. Mutta vatsaa ja selkää peitti aina polviin saakka\nhopeakirjailtu, mustapohjainen kasukka. Kaulassa oli _stola_,\nkämmenenlevyinen viheriä nauha, joka kulki rinnan yli ristiin ja\njonka päät oli pistetty vyön alle molemmilla sivuilla.\n\nKirkkoherra pysähtyi vastapäätä ristittävää ja kanttori asettui\nsivulle, pitäen kädessään puulautasta, jossa oli hienoksi survottuja\nsuoloja. Kirkon omaisuuteen kuului Saksassa painettu, latinankielinen\nkäsikirja, _Manuale aboense_, mutta oluen hämärtämillä silmillään\neivät kuratus ja kanttori olleet löytäneet sitä sakaristosta ja\nedellinen oli silloin vakuuttanut osaavansa kasterituaalin ulkoakin.\nNyt kutristeli hän verestäviä silmiään, sipaisi paljaaksi ajeltua,\npunottavaa päälakeaan ja alkoi sitten ruopia partaansa. Olut oli\nsaanut hänen ajatuksensa kovin tahmeiksi ja hänellä oli täysi työ\nmuistellessa rituaalin alkua. Vihdoin hän sai asian päästä kiinni,\navasi silmänsä selkosen selälleen ja rupesi kysymään kastettavan\nnimeä. Mutta silloin sattuivat hänen silmänsä pojan selässä olevaan\njouseen, hän keskeytti lauseensa ja sanoi järkähtämättömällä\ntotisuudella:\n\n\"Ota jousi pois selästäsi!\"\n\nPoika avarassa sarkamekossaan seisoi vasemman jalkansa varassa ja\nraaputti oikean jalan varpailla nilkkaansa. Papin sanojen johdosta\nmuutti hän ruumiinsa painon oikealle jalalle ja jatkoi raaputusta\npäinvastaisessa järjestyksessä, samalla kuin hän katsoi kirkkoherraa\nkiinteästi silmiin. Mutta korottaen äänensä kahta askelta ylemmäs\nlausui isä Mikkeli harvaan:\n\n\"Minä sanon sinulle: ota pois jousi selästäsi!\"\n\nPoika asettui nyt molempien jalkojensa varaan, mutta katsoi yhtä\njulkeasti pappia silmiin, aivankuin hänen kielellään olisivat\npyörineet sanat: mitä äyskit siinä?\n\nMutta nyt hyökkäsi äiti esiin, riisti pojan selästä jousen ja valitti\nportaille palatessaan:\n\n\"Voi ristinkiesus sentään, minkälainen äkäpuukko siitä tuosta pojasta\nonkin tullut.\"\n\nNyt saattoi pitkä kasterituaali rauhassa alkaa ja juhlallisesti kysyi\nisä Mikkeli:\n\n\"Mikä lapselle annetaan nimeksi?\"\n\n\"Ka, kunhan nyt saisi jonkunkaan, minkä hyvänsä ristillisen nimen.\nPojaksi sitä on vain tähän asti sanottu, kun ei meillä muita lapsia\nole ollutkaan\", ehätti äiti.\n\n\"Poika! eihän se mikään nimi ole\", sanoi kuratus nuhtelevalla äänellä\nja raapi taas neuvotonna partaansa, kunnes huomasi kysyä: \"Mutta\nmikäs hänen isänsä nimi oli?\"\n\n\"Tuomas.\"\n\n\"Olkoon sitten poikakin Tuomas\", ja kuratus astui juhlallisesti\nkastettavan eteen, puhalsi häntä kasvoihin, niin että pojan pitkät\nhiukset häilähtivät, ja alkoi räikeästi särähtelevällä äänellä lukea\nmanausta:\n\n\"_Recede, diabole, ab hac imagine dei_... Luovu pois, perkele, tästä\nJumalan kuvasta...\"\n\nSen jälkeen teki hän ristinmerkin pojan otsaan ja rintaan sekä\nasetti sitten kätensä pojan päälaelle, alkaen lukea latinankielistä\nrukousta. Mutta hän ei muistanut sitä loppuun saakka, vaan pysähtyi\nkeskelle lausetta, ryähti pari kertaa ja viittasi kanttorille, joka\nehätti ojentamaan hänelle suolalautasta. Nyt alkoi hän lukea suolan\nmanausta, täytti lautaselta hyppysensä ja ojensi pojan suuta kohti.\nMutta tämä väisti päätään taaksepäin ja näpisti huulensa lujasti\nkiinni.\n\n\"Avaa suusi!\" läheni nyt kanttori-kummi uhkaavana.\n\nMutta vasta kun poika tunsi äitinsä astuvan kynnyksen yli, raotti hän\nsen verran huuliaan, että kuratus voi sinne hyppysensä tyhjentää.\n\n\"_Accipe sal sapientiae, ut propiciatus sit tibi deus in vitam\naeternam, amen!_ -- Ota tämä viisauden suola, että Jumala olisi\nsinulle leppyisä ja kätkisi sinut ijankaikkiseen elämään, amen!\" luki\nkuratus suolasanat ikäänkuin ei mikään välikohtaus olisi toimitusta\nhäirinnyt.\n\nTämän jälkeen olisi seurannut kokonainen joukko rituaaliin kuuluvia\nrukouksia, manauksia ja raamatunlauseita, mutta isä Mikkeli tunsi\npäänsä siksi tahmeaksi, että hän kuittasi koko kohdan muutamilla\nlatinalaisilla sanoilla ja lauseparsilla, joilla ei ollut mitään\nkeskinäistä yhteyttä.\n\nMutta tämä umpisokkelossa uiminen uuvutti hänet kokonaan, hänen\njärkensä tuntui kerrassaan pysähtyneen eikä hänellä ollut\naavistustakaan siitä, kuinka rituaalin nyt tuli jatkua. Seurasi\ntaas parran raaputusta, jonka kestäessä hän syrjäsilmällä mulautti\nkanttoriin. Tämä oli siksi monesti ollut jo läsnä kastetoimituksissa,\nettä hän latinaa taitamatonnakin muisti rituaalin pääkohdat. Hän\nlähenikin heti esimiestään ja kuiskasi:\n\n\"Sylk...\"\n\n\"Hömh!\" ryähti kuratus huojennuksesta, kun sai taas asian päästä\nkiinni.\n\nHän asetti oikean kätensä etu- ja keskisormen huulilleen, töpehti\nniihin sylkyä ja kastettavaa uudelleen läheten ojensi kätensä hänen\noikeaa korvaansa kohti. Mutta poika nykäsi äkkiä päänsä taaksepäin,\nsamallakuin häneltä pääsi äkäinen ja hämmästynyt:\n\n\"Ke!\"\n\nHän olisi peräytynyt papin edestä kynnykselle saakka, jollei kanttori\nkummivelvollisuutensa pakottamana olisi uudelleen tarttunut asian\nkulkuun ja tarrannut poikaa käsivarsista kiinni.\n\n\"Vai et pysy siinä, senkin karhunpentu... kyllä, kyllä minä...\" ja\nhän piti vastaan kimmurtelevaa poikaa kuin ruuvipihdissä.\n\nVarovasti ja tapaillen, ikäänkuin vaarallista ja terävähampaista\nelävää käsitellessä, ojensi nyt pappi kätensä ja siveli sylellä pojan\nkorvat ja sieramet, mutisten samalla asianomaiset luvut. Kuului\nselvästi, kuinka kiukustunut poika karskutti hampaitaan.\n\nKun tämä toimituksen osa oli saatu kutakuinkin kunnialla\nsuoritetuksi, kääntyi kuratus ja asteli kirkkoon, lausuen\njuhlallisesti latinaksi:\n\n\"Astu Herran temppeliin, ettäs saisit ijankaikkisen elämän ja eläisit\nvuosisadoista vuosisatoihin, amen!\"\n\nKanttori työnsi poikaa hänen perässään ja kirkossa asettuivat he\nsivuseinään kiinnitetyn, yhdestä puusta padanmuotoon koverretun,\navaran kastemaljan ääreen. Kerttuli ja pojan äiti siirtyivät etehisen\novelta kirkon ovelle, ja heidän välistään kurkisteli Kerttulin poika.\nKanttorin muori oli asettunut myöskin kastemaljan ääreen ja nyt alkoi\nVannottaminen.\n\n\"_Abrenuncias sathane_ -- luovutko pois saatanasta?\" kysyi isä\nMikkeli, katsoen tuimasti poikaa silmiin.\n\nKanttori, joka yhä kaiken varalta seisoi pojan takana ja piteli häntä\nkäsipuolesta, töykkäsi häntä kylkeen ja sanoi hiljaa:\n\n\"Sano meidän perässämme, että luovun!\"\n\nSen jälkeen nyökäytti hän päätään papille, samallakuin muori niiasi,\nja kumpikin sanoi:\n\n\"Luovun!\"\n\nMutta pojan suusta kuului vain epäselvä murahdus.\n\n\"Ja kaikista hänen töistään?\" jatkoi isä Mikkeli.\n\n\"Luovun!\"\n\n\"Ja kaikista hänen menoistaan?\"\n\n\"Luovun!\"\n\nKastaminen tapahtui tavallisissa oloissa kolmasti veteen upottamalla,\nmutta tässä tapauksessa se luonnollisesti ei voinut tulla\nkysymykseen. Kuratus viittasi vain kanttorille ja tämä kävi poikaa\nniskasta, taivuttaen hänen päänsä kastemaljan reunalle.\n\n\"Siivolla!\" kirkui poika ja koetti taakseen käsin potkia kanttoria\njaloille.\n\nMutta isä Mikkeli ammensi jo kourallaan vettä pojan päähän.\n\n\"Minä kastan sinut, Tuomas, isän, pojan ja pyhänhengen nimeen.\"\n\nKanttori hellitti otteensa ja poika ojensi itsensä suoraksi. Mutta\nsilloin valui vesi tukasta hänen niskaansa ja hän pudisti itseään,\nniin että pisaroita pärskyi papin ja kummien päälle.\n\n\"Voi, entäs öljy!\" suhahti kanttori säikähtyneenä esimiehelleen.\n\nTodellakin, toimitukseen olisi kuulunut ennen kastamista voidella\nristilapsen rinta ja lapaluiden väli pyhällä öljyllä, mutta kiiruussa\noli se nyt kokonaan unohtunut. Kuratus murahti tyytymättömästi ja\nraapi leukaansa. Mutta kuinkapa se tuohon mettäksenpentuun nähden\nolisi juuri käynytkään laatuun? Sehän olisi täytynyt riisua alasti\nja mikä tora ja rynnistely siitä taas olisi syntynytkään. Ja yhtä\nvähän häntä saattoi nyt kasteen jälkeen pukea siihen valkoiseen\nkastekaapuun, joka oli kirkossa ristilapsia varten. Sen sijaan lausui\nisä Mikkeli vain puetussanat:\n\n\"_Accipe vestem candidam, sanctam et immaculatam_... Ota tämä\nvalkoinen, pyhä ja tahratoin puku...\"\n\nHeti tämän jälkeen hönkäsi hän kanttorille:\n\n\"Kynttilä!\"\n\nKanttori alkoi neuvotonna juoksennella ympäri kirkkoa, kunnes viimein\nlöysi kynttilän ulko-oven pielestä vihkivesiastian reunalta, jonne\nhän ennen toimituksen alkua oli sen varalle asettanut. Kiiruusti\nkalkutti hän tulta piikivestä, sai kynttilän palamaan ja toi sen\npapille. Tämä työnsi sen pojan käteen ja alkoi:\n\n\"Ota tämä palava ja virheetön lamppu...\"\n\nSaatuaan kynttilän käteensä rupesi poika hymyilemään, paljastaen\ntiiviit ja valkoiset hammasrivinsä. Hän kääntyi katsomaan, että\nnäkeekö äiti, ja iski samalla silmää Kerttulin pojalle.\n\nKun kuratus oli vielä virallisella äänellä terottanut kummeille, että\nopettaisivat lapselle _Pater nosterin_ ja _Credon_ sekä äidille,\nettä hän varjelisi lasta veden ja tulen vaaroilta ja muilta sen\nkaltaisilta, oli toimitus lopussa.\n\nRiisuttuaan sakaristossa papillisen asunsa tuli kuratus kanttorin\nkanssa ulos.\n\n\"Tietenkään teillä ei ole maksaa?\" sanoi kuratus Tuomaan äidille,\njoka veräjän suussa kiskoi konttia uudelleen selkäänsä.\n\n\"Hyvänen aika\", hätääntyi vaimo, mutta kuratus keskeytti alkuunsa\nhänen valitusvirtensä, murahtaen:\n\n\"Joudatte tulla sitten pariksi päivää pappilaan elonkorjuuseen.\nTalonruuassa tietenkin.\"\n\nJälkimäinen seikka teki kuusanmäkeläisiin edullisen vaikutuksen.\nJoukolla alkoivat he solua pappilaa kohti. Edellä kulki Tuomas, joka\noli jälleen heittänyt jousen selkäänsä ja jonka tukka kiilteli vielä\nkastevedestä. Hän harppaili pitkin aikamiehen askelin ja Kerttulin\npoika koki pysytellä hänen rinnallaan, tiedustellen osanottavasti:\n\n\"Mitä he sinulle siellä oikein tekivät?\"\n\n\"Mitä ne lienevät ähränneet\", vastasi Tuomas jurosti ja sylkeä\ntirskautti hammastensa välitse.\n\nMutta hetken kuluttua jatkoi hän iloisemmin:\n\n\"Turkanen kun minä säikähdin, kun se rupesi sitä sylkyään minun\nkorvaani tukkimaan. Jollei se toinen karilas olisi tullut ja\ntarrannut minuun kiinni, niin minä olisin suorapäätä pökässyt\nmetsään.\"\n\nHän päästi iloisen naurun ja alkoi sitten vihellellä. Kerttulin poika\npysytteli hänen rinnallaan ja koetti tavottaa hänen katsettaan.\n\n\n\n\nII\n\nISÄLLINEN PÄÄTÖS.\n\n\nHeinänkorjuu pappilassa oli päättynyt. Oli tyyni iltapäivä.\nVinosti lankeavat päivänsäteet pistäytyivät papintuvan avonaisesta\nikkuna-aukosta sisälle ja leikkasivat pölyn keskelle yli tuvan\nylettyvän juovan. Mutta isä Mikkeli, joka juuri tuli sisälle, katkasi\njuovan. Hän istui ikkunan eteen pöydän päähän ja antoi säteiden\nhautoa selkäänsä. Kerttuli istui uunin luona, edessään suuri kasa\nruskettuneita kuminanvarsia, joita hän sitoi lyhteisiin ja ripusti\norsille kuivamaan. Niistä levisi huoneeseen väkevä ja miellyttävä\ntuoksu. Avaran perhesängyn uudinten välistä vihersivät kissan\nuneliaat silmät, pihalta kuului pääskysten ja lasten ääniä ja jossain\nkauempana möyrii sonni kumealla kurkkuäänellään.\n\n\"Huh, oikeinpa hiostuin kävellessäni\", sanoi isä Mikkeli ja kohautti\nhartioitaan.\n\nKerttuli ymmärsi ja lähti kesken lyhteen sitomisen huoneesta. Kohta\nhän kuitenkin palasi ja asetti täyden oluthaarikan kuratuksen eteen.\nIsä Mikkeli otti pari pitkää siemausta, pyyhki partansa, nojasi\nkyynärpäänsä pöytään ja näytti sangen lauhkealta. Kerttuli jatkoi\näänetönnä kuminain sitomista.\n\nOvi porstuaan oli raollaan ja siitä pujahti ääneti sisälle Antti,\nheidän vanhin lapsensa, sama joka kirkon luona oli rakentanut\ntuttavuutta Tuomaan kanssa. Avaran pellavapaidan hihoista näkyivät\nhänen hennot ranteensa ja ylöskäärityt hurstihousujen lahkeet\njättivät polvia myöten paljaiksi hänen tummiksi päivettyneet,\nsirot pojan jalkansa. Hän istahti sivupenkille, pujotti kätensä\npolvitaipeiden alle ja antaen hartiainsa painua kokoon jäi pää\nkenossa tuijottamaan eteensä. Hänen eloisissa, viisaissa silmissään\noli epämääräinen, uneksiva ilme.\n\nTuomas äitineen oli ollut pappilan työssä heinänkorjuun loppuun asti.\nHe olivat maksaneet ristimispalkan ja saaneet vielä monen päivän\nmuonan mukaansa. Tänään he olivat lähteneet vaeltamaan eteenpäin\nja uusia ansiomahdollisuuksia etsimään. Antti oli kiintynyt tuohon\nraisuun \"mettäksen poikaan\", josta hän ei olisi mielellään eronnut.\nHän oli ollut heitä saattamassa kokonaisen virstan päässä ja palasi\nnyt siltä matkaltaan.\n\n\"Onko sinun nälkä?\" kysyi äiti hellästi.\n\n\"On\", myönsi Antti hajamielisesti, katsellen yhä johonkin\nepämääräiseen kaukaisuuteen.\n\nÄiti kävi hakemassa hänelle voileivän ja tämän välikohtauksen\njohdosta kiintyi kuratuksen katse poikaan. Tarkasteltuaan häntä\nhetken syrjästä, siemasi hän olutta ja sanoi:\n\n\"No, puer Anterus, mitäs sinä mietit?\"\n\nAntti havahtui, pysäytti voileivän kannan sen matkalla kädestä suuhun\nja vastasi ujosti:\n\n\"Ilman vain.\"\n\n\"Onko sinulla Tuomasta ikävä?\"\n\nAntti hymähti myönnytykseksi.\n\n\"Olisitkin tainnut mielelläsi lähteä hänen kanssaan maailmaa\nvaeltamaan, näkemään kirkkoja, linnoja ja kaupunkeja. Enkös minä\narvannut oikein?\"\n\nAntti katsahti isäänsä ja näytti ihmettelevän, kuinka tämä saattoi\nhänen ajatuksensa lukea.\n\n\"Hmh!\" hymähti vain isä Mikkeli ja vaipui tuumailuihin.\n\n\"Antin varaanhan te toiset tietysti joudutte, kun minusta aika\njättää\", sanoi hän hetken päästä Kerttulille.\n\nTämän kasvot saivat hätääntyneen, ikäänkuin itkevän ilmeen, josta\nnäki, että asia oli hänelle arka. Hän oli kuratusta kymmenisen\nvuotta nuorempi, joten oli hyvinkin todennäköistä, että hän kolmen\nlapsensa kanssa saisi kerran jäädä omanonnensa nojaan. Hän oli papin\nemännöitsijä, forsia, ei yhtään sen enempää ja sellaisena oli hänen\ntulevaisuutensa siis sangen epävarma.\n\n\"No, no, elähän nyt, muoriseni\", ehätti isä Mikkeli, nähdessään mitä\nKerttulin mielessä liikkui. \"En minä nyt ihan tähän paikkaan aio\nvielä kuolla, ja siksi toisekseen, ei sinun tarvitse pelätä lasten\nkanssa puille paljaille jääväsi, kun sekin aika tulee, että minä\nteidät jätän. Kaikki mitä minä olen tässä saanut kokoon raaksituksi,\njätän minä teille. Tosinhan se ei ole ihan statuuttien mukaista,\nmutta kylläpähän sillekin keino keksitään.\"\n\n\"Kunpa häntä nyt ei tarvitsisi noiden poloisten kanssa ihan tielle\njoutua\", sanoi Kerttuli, joka isä Mikkelin viimeisten sanojen\njohdosta oli saanut entisen tyynen ja äidillisen ilmeensä.\n\nMutta isä Mikkeli otti uuden kulauksen olutta ja jatkoi:\n\n\"Oikeastaan minulla olikin kokonaan toinen asia mielessä, vaikka sinä\nsen sillä tyhjällä hätäilemiselläsi sotkit.\"\n\n\"Hyvänen aika, enhän minä puhunut halaistua sanaa!\" yritti Kerttuli,\nmutta isä Mikkeli sanoi:\n\n\"No, no!\" ja kääntyi sitten Anttiin sekä sanoi säyseästi: \"Tulehan\ntänne, puer!\"\n\nEmpien lähestyi Antti isäänsä ja istahti hänen rinnalleen penkin\näärimmäiselle reunalle.\n\n\"Mitäs, jos sinusta tehtäisiin pappi? Haluaisitko sinä papiksi?\"\nkysyi hän ja kouri Antin tuuheata pellavatukkaa.\n\n\"Kyllä, mutta...\" sanoi Antti ja naurahti hyvänmielisesti.\n\n\"Mutta mitä?\"\n\n\"Eikös sitä pitäisi ensin käydä teinikoulua?\"\n\n\"Aivan niin, ja sitäpä minä tässä juuri mietinkin, että jos siinä\njoulun tienoissa, kun järvet ja suot ovat ehtineet oikein hyväksi\njäätyä, valjastettaisiin Poku ison laiturin eteen, lastattaisiin se\nmuonaa täyteen ja ajaa karautettaisiin Turkuun. Mutta olisikohan\nsinussa sitten miestä jäämään sinne yksinäsi, pänttäämään viisautta\npäähäsi?\"\n\n\"Totta kai siellä on toisiakin poikia?\" vastasi Antti loistavin\nsilmin.\n\n\"On, ei siellä tovereista puutetta tule. Mitäs muuta sitten kuin\naletaan tässä kirjoituspuustaveja opetella ja pänttäillä grammatikan\nalkeita, sikäli kuin täällä isän yläkammiossa on vielä jälellä\njotakin Donatuksen viisaudesta. Ja sitten heti joulun mentyä matkaan\nja... ja sitte sinusta tulee isän seuralainen, sanalla sanoen\n_curatus jämsensis_.\"\n\n\"Voi noita teidän tuumianne!\" puhkesi nyt Kerttuli, joka silmät\nhyvästä mielestä palaen oli seurannut heidän keskusteluaan.\n\n\"No mikä on, vai epäiletkö ettei meidän Anteruksella ole päätä\npapiksi päästä?\"\n\n\"Vaikka kohta, mutta kyllähän sinä sen itsekin tiedät, että on siinä\nmatkassa muitakin mutkia.\"\n\n\"Mitä mutkia? Poika viedään kouluun, käypi sen läpi ja sitten\nvihitään papiksi. Siinä kaikki!\"\n\n\"Niin, niin, koulun kyllä voi käydä läpi, mutta papiksipa häntä\npoloista ei vihitä.\"\n\n\"Ahaa, sinä tarkotat sitä, ettei Anteruksella muka ole isää ja että\nisättömät eivät pääse papiksi\", oli kuratus vasta nyt hoksaavinaan.\n\n\"Enkö minä sitten olekaan teidän poikanne?\" työnsi nyt Antti\nsäikähtyneenä väliin, saaden molemmat vanhempansa kelpo ällistyksen\nvaltaan.\n\n\"Tuota, mitä sinä, poika, nyt oikein... kuinkas sitten, tietysti\nsinä olet minun poikani\", alkoi isä Mikkeli, raapien hämillään\npartaansa, \"ihan täysi poikani! Niin että jos minun hartioiltani\nnostettaisiin neljäkymmentä vuotta, päähäni istutettaisiin tuollainen\nliinaharja kuin sinullakin ja sitten tämä partavihko nykäistäisiin\nedestä pois, niin totisesti tässä nähtäisiin rinnan istumassa kaksi\naivan samannäköistä pojan naperoa. Sillä sinä olet ihan isän kuva,\nvaikka äidiltäsi ehkä oletkin saanut hieman lempeämmän mielenlaadun.\nNiin, niin, minä tarkotin äsken vain sitä, että jotkut pahanilkiset\nvoisivat kenties jollakin lainvarjolla väittää, ettet sinä olisi muka\nminun poikani ja... mutta ne asiat sinä opit paremmin ymmärtämään,\njahka olet koulun käynyt.\"\n\nHän tyhjensi haarikan pohjaan, pääsi äskeiselle tolalle ja jatkoi\nKerttuliin kääntyen:\n\n\"Sinä pelkäät siis sen estävän Anttia papiksi pääsemästä? _O sancta\nsimplicitas!_ Ei sitä toki auta täällä maailmassa niin vähään\nkompastua. Mikäs nyt on sen yksinkertaisempaa kuin että minä\nkirjotan esimerkiksi tällaisen todistuksen: Andreas Pietarinpoika\n-- siinähän ei muutoin ole yhtään valetta, sillä minun isäni oli\nPietari ja minun poikanani on Antti hänenkin poikansa. Siis Andreas\nPietarinpoika, varakkaan ja hyvämaineisen talonpojan poika Jämsän\npitäjästä -- siinäkään ei juuri oikeastaan ole valetta, sillä olenhan\nminä papinvirkani ohella tavallaan myöskin talonpoika, koska minä\nitse viljelen maatani ja koska minulla pappilan lisäksi on omakin,\nruumille veroa maksava talo. Sellaisella todistuksella varustettua\nmiestä ei itse Rooman ukkokaan voisi estää papiksi pääsemästä.\"\n\n\"Mutta entäpä saavat piispan herrat Turussa tietää asian?\" epäili\nKerttuli.\n\n\"Mitäs vielä! Kukas täältä Jämsästä asti nyt lähtisi sellaisia\njuoruja kulettamaan? Ja jos saisivatkin, niin luuletko sinä, etteivät\narvon isät Turussa ole jo ennen oppineet tällaisia asioita sormien\nläpi katsomaan, tai muuten niitä parhain päin kääntämään. Niinkuin\nesimerkiksi sitä Scheelin peukalojuttuakin.\"\n\n\"Mikä peukalojuttu se oli?\" uteli Kerttuli.\n\n\"Olipahan vain semmoinen pikkuinen juttu, jossa täytyi aivan samoin\nkuin tässäkin kiertää hiukan kanoonista lakia, noin sen verran vain,\nettä päästiin kunnialla eteenpäin. Se tapahtui minun ensimäisenä\nteinivuotenani. Mestari Paavali Scheel, sama, josta sitten tuli\ntuomiorovasti, oli silloin Maunu-piispalla sihteerinä. He olivat\nyhdessä vieneet piispan sotajoukon Viipurin avuksi, jota venäläinen\nsilloin piiritti. Kun he sieltä palaavat laivalla ja pimeänä elokuun\nyönä lähestyvät Kuusiston rantaa, päättävät he pamauttaa muutamia\nlaukauksia, että linnassa heräisivät ja sytyttäisivät tulet.\n\n\"No, annahan olla, herra Paavali on hyvällä tuulella, lieneekö\nsitten ottanut yökylmäänsä jotakin lämmikettä, summa vain se, että\nhän sieppaa käsiinsä yhden bombardarämän, kaataa hoilauttaa siihen\nruutia, työntää kivenmukuran suusta sisään ja asettaa sitten palavan\ntaulankappaleen sankkireikään. Bombarda räjähtää tuhannen kappaleiksi\nja samalla menee mieheltä vasemman käden peukalo sen tien. Ihan\njuuriaan myöten, niin että suonen tyngät vain jäivät kämmensyrjästä\nnäkyviin.\"\n\n\"Hyvänen aika!\" pääsi Kerttulilta, joka oli jännittyneenä kuunnellut\nkertomusta ja kokonaan unhottanut asian alun. Mutta isä Mikkeli piti\nsiitä kiinni ja jatkoi:\n\n\"Maltahan nyt! Paavali-herralta oli siis toinen peukalo pois ja\njos kanoonista lakia olisi nyt oikein puustavilleen seurattu, niin\nhänen papillinen uransa olisi ollut kerrassaan: stop! Sillä laki\nsanoo, että joka on _defectus integritatis corporis_ -- se on:\nviallinen ruumiiltaan, niin sellaista älköön vihittäkö papiksi\nälköönkä sellaisen sallittako papillisia tehtäviä toimittaa. Tosin\nsiinä nyt ei oteta lukuun sellaisia kuin teerenpisamat, syylät ja\nsen semmoiset, vaan esimerkiksi sormen puuttuminen on jo täysi\neste. Taikka oikeastaan ei jokaista sormeakaan laissa mainita, vaan\nainoastaan peukalo ja etusormi. Ja Scheeliltä puuttui nyt toinen\npeukalo. Siis jos laki olisi pantu voimaan, niin mies ei ikänä enää\nolisi saanut messukasukkaa päälleen pukea eikä kirkon kymmenyksiä\nkantaa.\"\n\n\"Ja kuitenkin pääsi tuomiorovastiksi\", puhkesi Kerttuli niin\niloisesti kuin olisi hän oman Antti-poikansa jo nähnyt samalla\narvolla varustetuksi.\n\n\"Ja piispaksikin olisi päässyt, jollei olisi ennen aikojaan kuollut.\nEi siinä sen kummempia mutkia ollut kuin että piispa lähetti Roomaan\npitkän kirjeen ja kovasti heliseviä mukaan -- kokonaista sata\nflorinia, sanottiin, ja pyhä isä -- kukas se nyt silloin paavina\nolikaan, kas kun en muista, enkä taida nykyistäkään muistaa...\"\n\n\"Paulus kolmas!\" pisti Antti kirkkaalla äänellä.\n\n\"Kas, ihanhan sinä, puer, olet jo valmis pappi. Niin juuri, Paulus\nkolmas... tai oikeammin Kustaa Eerikinpoika Waasa, Jumalan armosta\nRuotsin ja Suomen kuningas, sillä vähänpä täällä taitaa olla enää\nRooman ukolla sanomista... Ahaa, nyt muistan sen silloisenkin,\nAleksanteri kuudes. Kuuluu olleen erinomaisen rahan-ymmärtävä mies,\nja kukapa meistä ei sitä olisi. No niin, mikäli Maunu-piispan\nkirje ei hänen sydämeensä koskenut, sikäli koskivat siihen ne\nsata florinia, ja summa summarum oli se, että herra Paavali sai\npaavillisen dispensation -- se on oikeuden yksipeukaloisenakin jatkaa\npapillista virkaansa.\"\n\n\"Niin, kyllähän sitä rikkaiden ja isoisten kelpaa\", huokasi Kerttuli.\n\n\"Minkä isoiset edellä, sen pienemmäiset perässä. Vaikka enhän tässä\nminäkään niitä maan kaikista vähimpiä ole. Ja jollei tämä vielä\ntarpeeksi vahvistanut sinun uskoasi Antin papilliseen tulevaisuuteen,\nniin minä heitän eteesi toisenkin esimerkin, joka tässä asiassa iskee\nihan naulan päähän. Oletko sinä, muoriseni, koskaan kuullut Maunu\nTavastista, joka meillä oli piispana noin satakunta vuotta sitten?\nNo, hänkin oli nuoruudessaan maistellut rakkauden kielletystä puusta,\nsillä ei se hänkään tuohesta ollut, niin hurskas ja kuuluisa mies\nkuin hän muutoin olikin. Ja niinpä hänelläkin oli poika aivankuin\nmeillä tässä. Eikä hän poikaansa mieronselkään heittänyt paremmin\nkuin minäkään aion sitä tehdä. Hän kustansi hänet kouluun, vieläpä\nulkomaille yliopistoonkin, ja loppujen lopuksi tuli pojasta piispa\nisänsä jälkeen. Vaikka Maunu-Piispa siis täten piti mitä armainta\nhuolta pojastaan, ei hän julkisesti kuitenkaan pitänyt häntä omana\npoikanaan, vaan sisarensa poikana, ja itse oli hän olevinaan\nhänen enonsa, he, he. Vaan kaikkihan sen Turussa tiesivät, miten\nasia oikeastaan on, ja vaikkapa hyvinkin lienevät sen ylempänäkin\ntienneet, mutta sitä katsottiin noin vain.\"\n\nHän haarotti sormensa ja tirkisti niiden läpi Kerttuliin.\n\n\"Kumpahan tuosta nyt jotakin tulisi!\" sanoi Kerttuli ja hyvän\nmielensä osotteeksi yritti hän uudelleen täyttämään isä Mikkelin\noluthaarikkaa. Mutta hänen ihmeekseen sanoikin tämä:\n\n\"No, annahan olla ja pistä illallista, hiukaavan tässä tuntuu.\"\n\nSitten kouri hän taas Antin tukkaa ja puheli tälle:\n\n\"Mutta kuinkahan sinä, varpusen poika, siellä Turussa oikein nahkasi\npärjäät. Ei siellä olekaan äidin voileivät ja rieskamaito tarjolla.\nMonta nälkää siellä isäkin aikanaan sai nähdä, ja patukkaan,\npatukkaan pitää selkänähän tottua.\"\n\n\"Annetaanko siellä selkään, vaikka on siivolla ja osaa hyvin kaikki\nluvut?\" kysyi Antti.\n\n\"Kaikille siellä, poikaseni, annetaan patukkaa, sillä kuinkas sitä\nilman mieheksi karkenisi. Siivot ja ahkerat saavat vähemmän selkäänsä\nopettajilta, mutta sen sijaan enemmän tovereiltaan. Ei siellä\nlampaanmieli auta, vaan karski meno täytyy ottaa päälleen. Kuinkas se\nTurun teinien vanha laulu alkoikaan?\"\n\nHän hieroi kaljua päälakeaan ja muisteli silmät ummessa. Vihdoin\nlöysi hän sen ja alkoi käheällä äänellä laulaa:\n\n    \"Felix ludus,\n    in quo nudus\n    scolaris verberibus\n    non succumbit\n    nec decumbit\n    magistri livoribus.\"\n\n    (Opin sauna autuas aina,\n    Koska vitsoill' vihdoillan;\n    ei saerasta siit saunasta\n    kuin kylmält kylvötellään.)\n\nKolmannen ja kuudennen säkeen lauloi hän venytetyllä ja haikealla\nmessuäänellä, mutta toiset lyhemmät nopeasti lurittamalla ja\nsivuuttaessaan sanat \"non succumbit nec decumbit\" heilutti hän\npoljennon tahtiin päätään, ottaen samalla niin hullunkurisen\nilmeen, että Antti purskahti nauruun. Mutta laulu toi isä Mikkelin\nmieleen elävinä vanhat teiniseikkailut, hänen silmänsä kostuivat\nmuistellessaan kaikkia sekä iloisia että synkeitä kokemuksiaan noin\nvallattomina vuosina ja hellästi puheli hän pojalleen:\n\n\"Mutta hätäkös sinun on koulua käydessä, kun isällä on aitat\nprovjänttiä täynnä. Toista oli minun, joka sain itse ympäri maakuntaa\nylläpitoni kerätä ja sittenkin joka toinen päivä nälkää nähdä. Mutta\niloinen mieli ja karski luonto minulla aina sentään säilyi.\"\n\nIsän ja pojan jutellessa tulevasta Turun retkestä sekä äidin\nlaittaessa illallista, olivat kuratuksen nuoremmat lapset, kaksi\nnykerönenäistä tytön hälläkkää, tulleet tupaan. Uteliaina lähenivät\nhe veljeään ja vanhempi kysyi:\n\n\"Menetkö sinä, Antti, Turkuun?\"\n\n\"Menenpä tietenkin!\" vastasi Antti jalkojaan heilutellen.\n\nSisarista näytti hän äkkiä kasvaneen ja miehistyneen. Arastellen\ntiedusteli vanhempi:\n\n\"Tuletko sinä sitten enää ollenkaan kotiin?\"\n\nAntti katsahti isäänsä ja tämä vastasi hänen puolestaan:\n\n\"Tulee Antti kotiin sitten ensi kesänä ja silloin hän puhuu latinaa\nisän kanssa niin että paukkuu. Mutta varokaahan silloin, te\ntuhkapöperöt, ettei suunne repeä ristiin kuten jäniksellä!\"\n\nAnttia nauratti ja hän veti syvään henkeään.\n\nMutta isompi tytöistä tinki häneltä:\n\n\"Tuotkos sitten minulle... niin mitähän sinä toisitkaan?\"\n\nTytöt katsoivat toisiinsa ja nauraa kihersivät.\n\n\"Lasiset kaulahelmet, semmoiset kuin, kuin...\"\n\n\"Ja minulle saksan pähkinöitä, semmoisia kuin se Viipurin saksa\ntalvella antoi\", ehätti nuorempi sisko.\n\n\"Saattaapa noita tuoda\", lupasi Antti.\n\n       *       *       *       *       *\n\nHeti joulun jälkeen matkasivat sitten isä Mikkeli ja Antti Turkuun,\njossa viimemainittu pääsi oppilaaksi katedraalikoulun alimmalle\nosastolle. Jätämme hänet nyt sinne taivaltamaan triviumin ja\nquadriviumin ohdakkeista polkua ja siirrymme heti nelisen vuotta\najassa eteenpäin, jolloin tapaamme nuo Jämsän kirkkopihassa\ntuttavuutta rakentaneet poikaset nuorukaisiksi varttuneina ja\nkokonaan toisissa oloissa.\n\n\n\n\nIII\n\nLUOSTARIKIRKON EDUSTALLA.\n\n\nOli puolenpäivän aika elokuun lopulla. Keskitaivas oli selkeä ja\nkuulas ja ainoastaan läntiselle ranteelle oli ryhmittynyt toistensa\nnojalle hallavia, totisia pilvenlonkareita, jotka näyttivät\nmahtavalta, lumipeitteiseltä vuoristolta kaukana Luonnonmaan\ntakana. Merenpinta oli tyyni ja peilikirkas niin kauas kuin silmä\nkantoi Lemunselälle. Jakoluoto, Kailonsaari, Pöllönkloppi ja muut\nlukuisat pikkuluodot, joita luonto niin anteliaasti on sirotellut\nAilostenniemen ympärille, näyttivät kaksipuolisina keinuvan kahden\nvastakkaisen taivaan keskivälillä. Ja jaala, joka oli kiinnitetty\nTuulensuulahden rantaan, ihan munkkiluostarin alla olevaan\nlaivasiltaan, kuvastui sekin kahtena, joista toinen oli ylösalaisin\nvedenpinnan alla. Ilma oli niin kantava, että Kultarannalta\nsalmentakaa kuului leikkiväin lasten ääniä.\n\nKirkon itäisen päädyn edustalle, josta kaupunkilaiset ja muut\nluostariin kuulumattomat saivat käydä jumalanpalvelukseen ja\njossa oli luostarin kapea hautausmaa, oli kokoontunut joukko\neri-ikäistä kansaa. Ne olivat pienen luostarikaupungin porvareita,\nvähävaraisia käsityöläisiä ja kalastajia sekä heidän vaimojaan ja\njälkeläisiään. Joukossa näkyi pari turkulaista merimiestäkin, jotka\naamupäivän olivat ryypiskelleet kaupungin krouvissa ja latelivat nyt\nrauhallisille porvareille kaikenlaisia päättömiä juttuja.\n\n\"Häpeä, senkin retkale!\" sanoi suulaammalle merimiehelle muuan iäkäs\nmuori, joka nojasi hautausmaan aitaan ja kutoi sukkaa.\n\n\"Mitä häpeämistä siinä on, ihan tosi juttu, vaikka mennään itse\nappetissalta kysymään\", vällötteli merimies. \"Lapsenkin oli tyttö\nsaanut veljelleen ja se kuului olleen jo iso poika, kun piispa tuli\nSimoon ja sai papilta kuulla asian. Teilipuuhun olisivat kumpikin\npäässeet, niin sisar kuin velikin, ellei äiti olisi tullut väliin ja\nluvannut hyvittäjäisiä piispalle.\"\n\n\"Kuinkahan kauan siitä mahtaa olla?\" kysyi muuan kalastajan renki,\njoka mielenkiinnolla oli seurannut merimiehen jutustelua.\n\n\"Tavastin aikana se on tapahtunut, miten kauvan tuosta sitten lie\",\nvastasi merimies.\n\n\"Kolmen vuoden päästä tulee sata vuotta Maunu-piispan kuolemasta\",\nilmotti eräs vanhempi porvari tyynellä ylemmyydellä sekä sellaisella\näänensävyllä, josta kaikkien piti ymmärtää, ettei hän sen enempää\nhalunnut mokomaan keskusteluun sekaantua.\n\n\"Ja joka vuosi ovat siitä talosta saaneet luostarille maksaa puoli\ntynnyriä suolattua lohta?\" sanoi äskeinen kalastajanrenki yhä\nsuuremmalla mielenkiinnolla.\n\n\"Nii-in\", vakuutti merimies, \"siis kaikkiaan viisikymmentä tynnyriä\ntähän asti. Niin että kalliiksi se lysti tulee niin läheisen\nsukulaisen kanssa.\"\n\nHän iski silmää rengille ja remahti sitten nauruun.\n\n\"Retkale!\" toisti äskeinen muori mahdollisimman halveksivalla äänellä.\n\nMerimiehet olivat sen aluksen miehistöä, joka oli luostarin\nlaivasiltaan kiinnitetty. Se oli eilen palannut Pohjanmaalta, josta\nse oli kulettanut luostarin sikäläiset kala- ja voisaatavat. Simossa\noli merimies kuullut eräästä sikäläisestä talosta luostarille tulevan\nlohitynnyrin historian, jota hän nyt humalaisen itsepäisyydellä oli\nselittää vatvonut.\n\n\"Kyllä siellä vielä lohi poikineen tarvitaankin, kun sinne yhä menee\nuusia asukkaitakin\", sanoi kalastajanrenki.\n\n\"Tarvitaan, ja tarvitaan siellä muutakin\", vahvisti merimies, iskien\nkaksimielisesti silmää.\n\nEstääkseen häntä jatkamasta tarttui nyt asiaan se porvari, joka oli\nmääritellyt ajan Maunu Tavastin kuolemasta, ja sanoi arvokkaasti\nrykäisten:\n\n\"Lieneeköhän tämä nunnaksi vihittävä niitä samoja Sakkoja Turusta,\njoita luostarissa on ennenkin ollut?\"\n\n\"Se on Sakon Greeta-muorin tytär, kyllä minä äidin tunnen, vaikken\ntytön lähelle ole koskaan päässytkään\", tuppausi merimies mukaan.\n\nMutta kysyjä ei ollut häntä kuulevinaan, vaan jatkoi toisiin\nkääntyneenä tyynesti:\n\n\"Poikasena ollessani kuoli luostarissa Marketta Sakko niminen nunna\nja sanoivat hänen äitinsäkin aiemmin kuolleen luostariin.\"\n\n\"Tämä Kaarina Sakko on juuri samaa sukua, Marketan veljen pojanpojan\ntytär. Luostarilla on Marketan jälkeen puolet Sakon talosta Turussa,\nja nyt kuuluu tämän Kaarinan äiti luvanneen kuolemansa jälkeen\nluostarille toisenkin puolen talosta tyttärensä provjäntiksi.\"\n\nTämän sanoi noin kuusikymmenvuotias, laiha ja vilkasliikkeinen\nporvari, joka oli vasta saapunut paikalle ja ehti parahiksi\nselvittelemään nunnaksi vihittävän sukujuuria. Hän oli hansikkaan\ntekijä Olavi Pietarinpoika, jokapäiväisessä puheessa tunnettu nimellä\nSäämiskän Uolevi. Hänen isänsä oli nimittäin jo aikoinaan valmistanut\nsäämiskähansikkaita, jonka ammatin poikakin oli perinyt, ja heidän\ntaloaan oli siitä syystä ruvettu nimittämään Säämiskäksi.\n\nUolevi oli hiukan omituinen mies, joka helposti antoi irvihampaille\naihetta pitämään iloa hänen kustannuksellaan. Varsinkin seuraava\nseikka oli hänet tehnyt kuuluisaksi.\n\nVähän päälle parinkymmenen vuoden vanhana oli hän saanut periä isänsä\ntalon ja ammatin. Samoihin aikoihin oli hän tullut tutuksi itseään\nhiukan vanhemman luostariveljen, Matias Olavinpojan kanssa. Tämä oli\nsuuri haaveilija, joka piankin täytti lapsekkaan ystävänsä mielen\npyhimystarinoilla ja ihmeellisillä kertomuksilla. Heissä oli herännyt\nvähitellen vastustamaton halu päästä näkemään niitä paikkoja,\njoissa apostolit ja muut pyhät miehet olivat eläneet ja toimineet.\nUolevi oli vuokrannut talonsa pois, ottanut kaikki isänsä säästöt\nmatkarahoiksi ja niin he olivat yhtäkkiä pienen luostarikaupungin\nsuureksi hämmästykseksi lähteneet pitkälle matkalle pyhiin maihin.\n\nPuolen kolmatta vuoden perästä he olivat ilmestyneet takaisin\nNaantaliin eheinä ja terveinä, mutta paljon kokeneina miehinä.\nUolevi, joka heti kotiin tultuaan rupesi jatkamaan entistä\nammattiaan, oli nyt kaupungin huomattavin mies, jota kaikki tahtoivat\npäästä puhuttelemaan. Mutta kohta kotiintulonsa jälkeen oli Uolevi\ntullut toisellakin, mutta paljon vähemmän mairittelevalla tavalla\nkuuluisaksi.\n\nEtelämaiden keikareilla oli niihin aikoihin käytännössä omituiset\nja hullunkuriset puujalkakengät. Ne olivat loppukeskiajan nopeassa\nmuotivaihtelussa tulleet käytäntöön yhtä hullunkuristen kärsäkenkien\nsekä niitä seuranneiden tasakärkisten latuskakenkien jälkeen. Niillä\nsaattoi jatkaa pituuttaan kokonaisen kyynärän, sillä nykyaikaisen\ntohvelin muotoinen kenkä oli niissä kiinnitetty kahden, kolmen, jopa\nneljänkin korttelin korkuiseen, hieman tiimalasia muistuttavaan\njalustaan. Pohjoismaissa ei tästä muodista tietty enempää kuin mitä\njotkut merimiehet olivat siitä liiotellen ja siis epäuskottavasti\njutelleet.\n\nKaikkialla Italian huomattavimmissa kaupungeissa olivat\npyhiinvaeltajamme nähneet noilla omituisilla puujalkakengillä\nkukkoilevia miehiä ja naisia. Varsinkin Roomassa oli Uolevi kauan\nsilmillään seurannut erästä hyvin puettua telkkaria, joka kyynärän\nkorkuisilla kengillään oli astellut uljaasti kuin kukko. Silloin nuo\nlaitokset olivat yhtäkkiä alkaneet miellyttää Uolevia. Ja Naantaliin\ntultuaan oli hän päättänyt lisätä kuuluisuuttaan istuttamalla\nkotoiseen maaperään tämän Suomessa ja Ruotsissa vallan tuntemattoman\nkenkämuodin.\n\nKenenkään tietämättä oli hän sitten kotonaan suurella huolella\nvalmistanut sellaiset kengät ja niin ilmestynyt eräänä päivänä\nkyynärää pitempänä kaupungin ainoalle varsinaiselle kadulle. Se\noli herättänyt tavatonta huomiota. Hänen ympärilleen oli heti\nkerääntynyt joukko lapsia, jotka ilosta pakahtumaisillaan olivat\nhuutaneet: \"Hoi, tulkaa katsomaan Säämiskän Uolevia! Uolevi on\nruvennut kyöpeliksi!\" Ja kaikista porteista oli kadulle purkaantunut\nnauravia kaupunkilaisia. Mutta juhlallisesti oli Uolevi astellut\nluostaria kohti, sillä hän oli tässä uudessa asussaan päättänyt\nmennä tervehtimään ystäväänsä Matiasta. Vaan luostarin portinvartia\nolikin, nähdessään Uolevin tavattoman asun sekä meluavan lapsijoukon\nhänen kintereillään, lyönyt portin hänen nenänsä edessä vihaisesti\nkiinni. Silloin oli Uolevi suuttunut lapsiin ja heitä edellään ajaen\noli hän palannut kaupunkiin. Kun hän oli yrittänyt potkasemaan\npahinta vekaraa oli hän kaatunut keskelle katua ja, yritettyään\nvallattoman naurun kaikuessa turhaan päästä ylös, riisunut siinä nuo\nkovanonnen kengät jaloistaan sekä kantanut ne käsissään kotiin. Sen\nkoommin ei niitä ollut kukaan nähnyt, mutta vuosikausiksi oli siitä\nkaupunkilaisille riittänyt pilanaihetta ja vielä nytkin saattoivat\nkoiranleuat sen toisinaan vetää esiin.\n\nMutta oli toinenkin seikka, mikä usein sai irvihampaat Uolevin\nkimppuun. Hän oli ollut jo varma vanhapoika, kun hän yhtäkkiä\noli nainut erään raumalaisen tytön, tai oikeammin: tuo Raumalta\nNaantaliin muuttanut tyttö, vanttera ja kovakourainen nainen, oli\nvalinnut Uolevin miehekseen. Kaupunkilaiset huomasivat kyllä pian,\nettä Uolevi oli joutunut kokonaan naisvaltikan alle, mutta siitä oli\nhänelle pelkkää siunausta. Hänen varallisuutensa alkoi kasvaa, sillä\nUolevin täytyi kisällineen tehdä nyt ahkerasti työtä eikä hän iltasin\nsaanut kovin usein ja kovin pitkään istua krouvissa oluthaarikan\nääressä. Moniaan kerran oli nimittäin sattunut, että Uolevin istuessa\nkrouvin pöydässä ja parhaillaan rentoillessa monivaiheisen matkansa\nkokemuksilla, oli hän kahden turpean naiskäden nostamana kohonnut\npaikaltaan ja lennähtänyt ovesta ulos. Tämä oli Uoleville paljon\narempi asia kuin nuo jo puoleksi unohtuneet puujalkakengät.\n\nMutta kahdella seikalla saattoi hän kuitenkin aina pitää arvoaan\nyllä. Ensinnäkään ei kukaan kyennyt tekemään tyhjäksi sitä, että\nUolevi oli nähnyt paljon maailmaa ja oli sen vuoksi kaupungin\ntietorikkain mies. Vaikkei hän osannutkaan mitään vierasta kieltä,\noli hänen muistiinsa matkoilla sentään jäänyt yksi ja toinen saksan,\nitalian, jopa latinankielinenkin sana tai kokonainen lauseparsi ja\nhätätilassa kykeni hän yksistään milläkin nolaamaan tunkeilevimmat\nirvihampaat. Toiseksi hän oli kaupungin ehdottomasti pätevin\nluostarin asiain tuntija ja tuoreimpain uutisten tietäjä. Hänen\nystävänsä Matias Olavinpoika eli vielä luostarissa ja Uolevi kävi\nahkerasti hänen luonaan sekä joutui siten tekemisiin muidenkin\nmunkkien kanssa. Siten pysyi hän aina viimeisinten luostaria\nkoskevain tietojen tasalla. Kaupunkilaiset pitivät luostaristaan,\nei niinkään paljon uskonnollisista kuin taloudellisista syistä,\nsillä olihan luostari tuon pienen kaupungin äiti ja elonantaja.\nSen mukana oli kaupunki kohonnut ja sen mukana se tulisi myöskin\nkuihtumaan. Tämän tajusivat porvarit kyllä hyvin ja sentähden he aina\nmielenkiinnolla seurasivat luostarin asioita. Ja tässä suhteessa\nsaivat he aina kääntyä Uolevin puoleen.\n\nKun Uolevi oli antanut asialliset tiedot tänään nunnaksi vihittävästä\ntytöstä, oli hän heti päässyt luostarikirkon edustalle kokoontuneen\nväkijoukon keskukseksi, ja kaikki suhtautuivat häneen nyt vakavalla\nhuomaavaisuudella.\n\n\"Tokkohan siinä perää onkaan, että kuningas olisi muka kieltänyt\nuusia jäseniä luostariin ottamasta, koskapa sinne vielä pääsee\nnunnaksi\", arveli se vanhempi porvari, joka oli keskeyttänyt\nmerimiehen lavertelut.\n\n\"Ei mitään perää\", vahvisti Uolevi, \"kuningas on luvannut Naantalin\nluostarin olla ennallaan, mutta muille luostareille hänellä ei ole\nhyvä silmä.\"\n\n\"Tietääpäs sen\", huokasi sukkaa kutova muori. \"Oletko sinä Lipiltä\nsen kuullut vai?\"\n\n\"Lipiltä!\" kertasi Uolevi halveksivasti ja venyttäen, \"_Lippi_ se on,\n_Fra Filippo Lippi_!\"\n\nViimeiset sanat sanoi Uolevi äkäisesti ja kovasti. Se oli yksi hänen\nvieraita valttilauselmiaan ja sen historia oli seuraava. Hänen\ntultuaan veli Matiaksen kanssa Italiaan, olivat heidän siellä ja\ntäällä näkemänsä, pyhimyksiä ja heidän elämäänsä esittävät maalaukset\nvallanneet kokonaan Matiaksen. Kaikista enimmän oli hän ihastunut\nFilippo Lippin maalauksiin, joita he olivat nähneet pienessä Praton\nkaupungissa ja jotka esittivät kohtauksia Johannes-kastajan ja\nStefanus-marttyyrin elämästä. Päiväkaudeksi oli hän unohtunut näitä\ntauluja katsomaan, purkaen tuon tuostakin ihastustaan ikävystyneelle\nmatkatoverilleen. Ja koko matkan ajan oli Matias sen jälkeen puhennut\ntuon tuostakin puhumaan Fra Filippo Lippistä, niin että tuo nimi\noli lopulta ikipäiviksi syöpynyt Uolevin muistiin. Leikillään\noli hän alkanut toveriaan kutsua sillä nimellä, mutta se oli\nvähitellen vakiintunut hänellä tavaksi ja siirtynyt sitten muillekin\nkaupunkilaisille. Aivan vakavassa mielessä kutsuttiin Matiasta,\nsuomeksi vääntäen, Lipiksi, ja kaupungin nuorin sukupolvi tuskin\ntiesikään hänen oikeata nimeään. Muutoin oli veli Matias, kuten\nvasta saamme nähdä, kiintynyt siinä määrin jaloon maalaustaiteeseen,\nettä hänen ainoana pyrkimyksenään sitten matkalta paluun oli ollut\nharjaantua itsekin maalariksi ja saada munkkikonventille muistoksi\nitsestään jättää pyhää Birgittaa esittävä taulu.\n\n\"Lippi tai Lappi!\" sanoi muori närkästyneesti, \"mutta häneltäkö sinä\nsitä kuulit?\"\n\n\"Konfessori sitä minulle kertoi\", vastasi Uolevi lyhyesti.\n\n\"No mitäs muuta hän tiesi?\" kysyi muori, jonka närkästys äkkiä\nvaihtui uteliaisuudeksi. \"Eikö hän maininnut mitään sisar Ursulasta?\nHän kuuluu taas niskotelleen abbedissaa vastaan ja kun abbedissa oli\nmäärännyt hänet kahdeksi päivää vedelle ja leivälle, oli hän uhannut\nlähteä luostarista ja mennä naimisiin.\"\n\n\"Ei siitä mitään tule!\" sanoi Uolevi äkäisesti, sillä itse asiassa\nei hän ollut tästä seikasta kuullut mitään ja se rupesi häntä kovin\nharmittamaan.\n\nPom! Pom! Pom! kuului samalla kellokastarista, joka seisoi munkkien\nesipihassa kirkon eteläpuolella. Avonaisesta luukusta näkyi\nsoittaja, eräs luostarin maallikkoveljistä, sekä kolme toinen\ntoistaan suurempaa kelloa pylvästensä välissä. Soittaja seisoi\nkeskimmäisen alla, lyöden kielellä laitaan yhdeksän kertaa, mutta\npitäen pienen väliajan joka kolmannen lyönnin jälkeen. Se oli\nniiden vasaranlyöntien lukumäärä, joilla Vapahtaja kiinnitettiin\nristinpuuhun. Muori, Uolevi ja vanha porvari tekivät ristinmerkin,\nmutta nuoremmat katsoivat vain jalkoihinsa ja merimies virnisteli.\n\nKun läppäys oli vaiennut, alkoi pienin kelloista nopeasti heilua\npatsastensa välissä ja ulos kajahti kimeä: ping-pang! ping-pang!\nping-pang! Samalla ilmestyi patsasten väliin toinenkin maallikkoveli,\njoka tarttui isoimman kellon mursunnahkaiseen siimaan ja alkoi siitä\nhartiavoimin tempoa. Raskaasti heilahteli kello ja vasta moniaan\nhetken päästä kumahti sen malmirinnasta valtava: pom-m-m!\n\n\"Ähäh, saipas Iso-Briitakin äänensä esille!\" sanoi iloisesti\nkalastajanrenki, joka jännityksellä oli seurannut kellon heilahtelua.\n\n\"Nyt tulee!\" sanoi samassa joku hätäisesti, ja kaikki kääntyivät\nkatsomaan Piispanniemelle päin. Siellä, vastapäätä luostaria\nTuulensuun poukaman toisella puolen näkyi korkean kivikellarin päällä\nse pienoinen rakennus, jossa Maunu Tavast oli viimeiset elinvuotensa\nviettänyt. Se oli siitä myöten ollut piispojen omaisuutta, jossa nämä\ntarkastusmatkoillaan majailivat. Talon vanhan hoitajattaren luona\ntiedettiin nuoren nunnankokelaan majailleen vihkimistä odottaessaan.\n\nHeti läppäyksen aikana oli tämä astunut ulos talosta ja lähtenyt\nkävelemään poukaman ympäri luostarille johtavaa polkua. Kun\nyhteensoitto vaikeni, kiersi hän juuri poukaman päitse ja läheni\nväkijoukkoa, joka kiinnitti häneen uteliaat katseensa.\n\nHän saapui avopäin ja avojaloin, kuten luostarisäännöt määräsivät\nvihkimistilaisuuteen tulevalle noviisille. Muutoin hänellä oli\nyllään tavallinen porvarisneidon puku. Ihomyötäisen röijyn kiinnitti\nvyötäröiltä hopeasolkinen vyö, jonka alta hame riippui vapaina\nlaskoksina. Hänen solakan, neitseellisesti kiinteän vartalonsa\nääriviivat näkyivät selvästi, kun hän lyhyin, kiirehtivin askelin\nläheni pitkin polkua. Mutta sikäli kuin hän läheni uteliasta\nväkijoukkoa, hidastutti hän askeliaan ja painoi päänsä alas. Hänen\nkävellessään kaupunkilaisjoukon ohi näkyivät syrjästä hänen hiukan\nkaareva, hyvin muodostunut nenänsä ja pyöreä leukansa, jotka yhdessä\nhänen täyden, valkoisen kaulansa kanssa paljastivat hänen kasvoissaan\nja koko olennossaan jotakin pyöreää, lujaa ja terveesti aistillista.\n\nHän punastui punastumistaan ja äkkiä kohotti hän päänsä ja hänen\nsuuret, siniset silmänsä heittivät vihasta leimahtavan katseen\näännetönnä töllöttävään joukkoon. Sitten jatkoi hän kiiruusti\nmatkaansa ja pysähtyi kirkon porrasten eteen, johon hän jäi seisomaan\nselin kaupunkilaisiin.\n\n\"Oih, sitä katsetta, ihan kuumaksi pani miehen!\" sanoi merimies\npuoliääneen. \"Tuommoinen tyttöhän nyt saisi vaikka itse Kankaisten\nnuoren junkkerin, ja luostariin vain menee!\"\n\n\"Ei se mikään rumien pakopaikka olekaan, on sinne moni kauno ennenkin\nmennyt ja hunnun päähänsä ottanut\", sanoi Uolevi närkästyneesti.\n\n\"Kaunis oli Elinakin, joka viimeksi kolme vuotta sitten nunnaksi\nvihittiin, nuori ja kaunis\", vahvisti muori, joka oli laskenut\nsukankutimensa alas ja tarkasteli tyttöä.\n\nTämä oli painanut päänsä jälleen alas ja näytti varpaallaan kaivavan\nhiekkaa jaloissaan. Röijyn nelikulmaisesta, avarasta pääntiestä näkyi\nhänen puhdas, valkoinen kaulansa ja osa pyöreitä olkapäitä. Ruskean\ntukan suojasta kuumottivat punaisina pienet korvat.\n\nÄkkiä narahti kirkon raskas, lukuisilla rautaleikkauksilla ja\nnaulakuvioilla koristettu ovi, joka näkyi romaanilaistyylisen,\nvihreästä vuolukivestä veistetyn porttaalin perällä. Se työntyi\nselkosen selälleen ja hämärässä oviaukossa näkyi piispa\nMartti Skytte täydessä ylimmäispapillisessa ornaatissaan. Tuo\nkahdeksakymmenvuotias hinterä vanhus aivankuin hukkui avaran,\nmaata laahaavan ja kärpännahoilla reunustetun, tulipunaisen\npiispanmanttelinsa poimuihin. Raskas hiippa painoi hänen päänsä\nkumaraan ja lumivalkoisina haituvina näkyivät sen alta hänen\nharvenneet hiuksensa. Päivänsäteet alkoivat leikkiä hänen hiippansa\nja piispansauvansa kultauksissa, rinnalla riippuvassa ristissä ja\nmanttelin hopeaompeleissa, kun hän porttaalin läpi astui kirkon\nulkoportaille. Hänen takanaan näkyi kaksi hänen seurueeseensa\nkuuluvaa kaniikkia, luostarin kenraalikonfessori sekä yksi\npappisveli, kaikki täydessä messupuvussa. Munkki kantoi punaista\nlippua, jonka toisella puolen oli ristiinnaulitun, toisella neitsyt\nMaarian kuva.\n\nHitaasti laskeutui piispa portaita alas ja joka astimen kohdalla\nvilahtivat vuorotellen manttelin alta hänen punaiset, pehmeät\nkartuaanikenkänsä. Hiljaa kolahteli sauva porraskiviin. Kirkkaat,\nsiniset ja lapsenomaiset silmänsä kiinnitti hän lempeällä\ntarkkaavaisuudella noviisiin, joka seisoi katse maahan luotuna ja\nkiivasti hengittäen.\n\nKun piispa pysähtyi hänen eteensä, laskeutui noviisi polvilleen ja\nhänen paljaat jalkansa katosivat hameen poimuihin.\n\n\"Isän Jumalan, Pojan ja Pyhän Hengen nimeen, amen! Mitä tahdot sinä,\ntyttäreni?\" kysyi piispa.\n\nHiljaisena kuiskauksena kuului noviisin vastaus:\n\n\"Tahdon päästä Kristuksen morsiameksi ja Pyhän Birgittan sisarkunnan\njäseneksi, palvellakseni Jumalaa köyhyydessä, nöyryydessä ja\nsiveydessä aina kuolemaani saakka.\"\n\n\"Nouse siis ja käy sisälle Herran temppeliin, tullaksesi vihityksi\nKristuksen morsiameksi!\"\n\nPiispa ojensi hänelle kätensä, nosti hänet seisomaan ja alkoi\ntaluttaa ylös portaita. Munkki kantoi lippua heidän edellään,\nkaniikit ja kenraalikonfessori järjestyivät heidän jälkeensä.\n\nVielä kerran, heidän kulkiessaan porttaalin läpi, suutelivat\nauringonsäteet noviisin ruskeita kiharoita ja valkoista kaulaa.\nSitten katosi hän loistavapukuisine saattajineen kirkonhämärään ja\novi sulkeutui.\n\n\"Sinne se nyt meni!\" sanoi merimies ja lyöden kätensä toverinsa\nkaulaan jatkoi hän: \"Mutta me mennään krouviin ja otetaan kaunisten\nnunnain ja hyvän purjetuulen malja.\"\n\nKaulatusten lähtivät he sitten mennä retuamaan kaupunkiin, laulaen\nmennessään haikealla äänellä:\n\n    \"Seljällä tuulet puhaltaa\n    ja vihurit purjetta pieksää,\n    vaan rannalla tytöt vetistää\n    ja poikia kotiin vuottaa.\"\n\n\"Kaikenlaisia tänne kulkeupikin!\" sanoi Uolevi syvästi paheksuvalla\näänellä.\n\n\"Sanos muuta!\" virkahti siihen muori ja kaikki he lähtivät astelemaan\nkaupunkia kohti, jonka matalat turve- ja malkakattoiset tuvat, aitat,\nsaunat, navetat ja pienet laskupuodit näkyivät sekavana ja harmaana\nrykelmänä Tuulensuulahden ja Kuparimäen välillä.\n\n\n\n\nIV\n\nKIRKOSSA.\n\n\nMunkit seisoivat kahdessa rivissä kirkon eteläisessä laivassa. Heitä\nvastapäätä, pohjoisessa laivassa, olivat nunnat, muodostaen pitkin\nseinustaa kolme tiheätä riviä. He seisoivat liikkumattomina kuin\nharmaat kuvapatsaat. Hämärässä kirkossa näkyivät heidän kasvonsa\ntiukkaan kiedotun hunnun keskeltä ainoastaan epäselvinä täplinä.\n\nTäysilukuiseen birgittalaisluostariin tuli kuulua kuusikymmentä\nnunnaa ja abbedissa sekä viisikolmatta munkkia. Viimemainittuja\ntuli olla kolmetoista pappisveljeä, neljä diakoonia ja kahdeksan\nmaallikkoveljeä. Mutta käynnissä oleva uskonpuhdistusliike oli saanut\naikaan melkoisia muutoksia Naantalinkin luostarissa, huolimatta\nsiitä että vanha katolilaisuus siellä teki uudelle ajalle kaikista\nlujinta vastarintaa. Vesteråsin recessin nojalla olivat entisten\nnunnien ahnaat sukulaiset riistäneet luostarilta melkoisen joukon\nsen maatiloja. Luostarin tulot olivat vähentynyt ja sen veljes\nniinkuin sisarkonventtikin harventuneet. Ainoastaan pari sisarta oli\nkuluneina vuosina jättänyt luostarin ja mennyt naimisiin. Suuremman\nharvennuksen sen sijaan oli aiheuttanut se, että uusia sisaria\nei enää tullut luostariin sikäli kuin vanhoja kuoli. Abbedissaa\nlukuunottamatta oli luostarissa nykyään enää kolmekymmentäviisi\nnunnaa.\n\nToista vuotta sitten oli kuollut iäkäs abbedissa Valpuri\nTorkilintytär. Hänen seuraajakseen luultiin yleisesti tulevan\nBirgitta Kurjen, joka oli yli viidenkymmenen vuotias nainen ja\nollut luostarissa jo lähemmäs kolmekymmentä vuotta. Kaikki sisaret\npitivät hänestä hänen lempeän ja äidillisen mielenlaatunsa takia,\njota paitsi hän oli nunnien joukossa suvultaan ylhäisin. Hänen\nisänsä oli Pohjanmaan ja Satakunnan laamanni, Knuutti Eerikinpoika\nKurki, samalla kuin hän oli piispa Arvid Kurjen sisaren tytär sekä\nkuuluisan Klaus Kurjen tyttärentytär. Sitäpaitsi oli hän eläkkeekseen\nluostariin tuonut kaikista suurimmat myötäjäiset. Hänellä oli\nsiis ollut kaikki edellytykset päästä abbedissaksi Valpuri\nTorkilintyttären jälkeen. Mutta vaali, jonka toimittivat munkki- ja\nnunnakonventti yhteisesti ja jonka piispa vahvisti, olikin päättynyt\nniin, että abbedissaksi tuli Birgitta Fleming.\n\nHän oli hurjuudestaan kuuluisan Friskalan herran, Pietari Flemingin\ntytär. Suvultaan oli hän suunnilleen yhtä mahtava kuin Birgitta\nKurkikin, sillä hänen isänsä oli valtaneuvosten Iivari ja Eerikki\nFlemingin orpana, mutta varallisuudeltaan ei hän vetänyt vertoja\nkilpailijattarelleen. Hänen velipuolensa oli ollut kymmenisen vuotta\nsitten kuollut tuomiorovasti Johannes Petri, jyrkkä katolilainen ja\nPietari Särkilahden kiivas vastustaja.\n\nNykyään oli Birgitta Fleming neljänkymmenen vuotias ja luostarissa\nhän oli ollut kymmenen vuotta. Nuoruudessaan hän oli kerran\nrakastunut, mutta kun hänen rakkautensa esine, Särkilahden nuori\nKustaa-herra, ei ollut häneen mitään huomiota pannut, oli hän\nkatkerana vetäytynyt luostariin. Häneltä puuttui melkein tyyten\nkaikki naisellinen sulous. Hän oli kapealanteinen, vailla rintoja,\nsuora, luiseva ja miehekäs. Kapeiden kasvojen keskeltä ulkoni\nterävähkö suora nenä, joka pitkin harjaansa hiukan punersi ja antoi\nyhdessä mustien kulmien, ohuiden, miltei värittömien huulten ja\nvoimakkaan leuan kanssa hänen kasvoilleen kovan ja käskevän leiman.\nHänessä oli jotakin kylmää ja järkähtämätöntä ja sen vuoksi kaikki\nsisaret häntä pelkäsivät. Luostariin tultuaan oli hänen ainaisena\npäämääränään ollut päästä Valpuri Torkilintyttären seuraajaksi. Ja\nhän oli osannut laittaa asiat niin, että hän oli tullut valituksi,\nvaikka tuskin kukaan luostarin jäsenistä oli sitä oikeastaan\ntahtonut. Vanhempi ja ansiokkaampi Birgitta Kurki sai tyytyä olemaan\npriorissana, joka ei ollut muuta kuin ensimäinen nunna abbedissasta\nlähtien ja joka nunnien ruokasalissa istui toisen pöydän yläpäässä.\n\n       *       *       *       *       *\n\nJäykkänä ja liikkumattomana seisoi abbedissa etumaisen nunnarivin\nkorkeakuorin puoleisessa päässä ja tähysti ulko-ovelle, josta\npiispa seurueineen astui sisälle. Noviisi jäi oven eteen seisomaan,\nmutta piispa, kaniikit ja kenraalikonfessori astuivat keskilaivaa\npitkin korkeakuoriin, laulaen edelleen virttä, jonka he ulkona\nolivat alkaneet. Pappisveli lippuineen asettui eteläisen laivan\nkeskimmäisten pilarien väliin.\n\nKun virsi oli tauonnut, astui abbedissa alttarin eteen ja ojensi\npiispalle kultasormuksen, jolla noviisi oli vihittävä luostarin\nasukkaaksi. Asettaen sormuksen alttarille alkoi piispa lukea\nsormuksen vihkimissanoja.\n\nKaarina seisoi paljaine jalkoineen kylmillä lattiapaasilla ja yli\nhänen ruumiinsa kulki yhtämittaisia väristyksiä. Hän siristeli\nsilmiään nähdäkseen paremmin eteensä. Kapeista, lasimaalauksilla\nvarustetuista akkunoista pääsi kirkkoon hyvin niukasti valoa. Sen\nvuoksi paloi kullakin kirkon kolmestatoista alttarista kaksi paksua\nvahakynttilää. Niiden keltaisessa valossa kimaltelivat alttareilla\nolevat hopeiset kalkit, kupariset suitsutusastiat, kapeakaulaiset\nhopea- ja kristalliampullat, joissa säilytettiin pyhää öljyä, sekä\nkullatut krusifiksit. Kaarina seisoi sylen päässä ovesta ja hänen\noikealla puolellaan oli aitauksella erotettu munkkien kuori. Sen\nkeskellä olevan alttarin päällä seinässä oli parin sylen levyinen\nalttarikaappi, jonka tammipuusta veistettyjen pyhimysten kruunut\nja manttelit säteilivät tuhansin värivivahduksin. Hänen vasemmalla\npuolellaan ovipielessä lähellä vihkivesiastiaa, oli ruumispaarit,\njoilla näkyi kasa multaa.\n\nKorkeakuori, jota myös nimiteltiin nunnakirkoksi, muodosti kirkon\nläntiseen päätyyn erikoisen, viidellä akkunalla varustetun ulkoneman.\nSe oli rautaisella ristikkoaidalla erotettu muusta kirkosta ja sen\nlattia oli kirkon lattiaa ylempänä. Siellä olevan alttarin eteen oli\npiispa klerkkiensä kanssa asettunut.\n\nKaarina painoi päänsä alas ja hänen poskensa hehkuivat, sillä hän\ntunsi että kaikki silmäparit tuossa harmaassa ja liikkumattomassa\nnunnajoukossa olivat häneen kiinnitetyt. Tunto siitä, että hän\nitsekin oli kohta häviävä tuohon samaan joukkoon kuin pisara mereen,\npusersi omituisesti hänen sydäntään.\n\nPiispa laskeutui alttarilta kädessään vihitty nunnansormus. Hän\nastui pitkin keskilaivaa noviisia kohti ja hänen manttelinsa\nliepeet kahisivat pitkin lattiapaasia. Kolmiona seurasivat\npienen välimatkan päässä hänen jälessään kaniikit ja konfessori.\nKun piispa pysähtyi Kaarinan eteen, laskeutui tämä jälleen\npolvilleen. Lippua kantava pappisveli asettui heidän sivulleen,\nniin että lipun poimut riippuivat noviisin yli. Konfessori\nojensi piispalle pergamenttiliuskan, johon oli kirjotettu\nbirgittalaisnunnainvihkimäkaava.\n\n\"_Ego soror Katharina Thomae facio professionem_ --\" alkoi piispa\nsanella, ja matalalla, värähtelevällä äänellä toisti Kaarina hänen\njälessään valan sanat. -- \"Minä sisar Kaarina Tuomaantytär lupaan\nja vannon kuuliaisuutta Jumalalle kaikkivaltiaalle ja Pyhälle\nNeitsyelle, Pyhälle Augustinukselle ja Pyhälle Birgittalle ja\nSinulle, heidän sijaiselleen, ja Abbedissalle ja sinun seuraajillesi;\nja edelleen lupaan minä elää kuolemaani saakka köyhyydessä ja\nsiveydessä Pyhän Augustinuksen ja Pyhän Birgittan sääntöjen mukaan.\"\n\nTämän jälkeen lausui piispa:\n\n\"Kaikella kilvoituksella tulee sinun panna luottamuksesi Jumalaan ja\nluvata, ettet mitään niin rakasta kuin Herraa sinun Jumalaasi, johon\nsinun tulee kaikella ikävöimisellä liittyä.\"\n\nKaarina vastasi, kuten hänelle edeltäpäin oli opetettu:\n\n\"Minä liityn Jumalaani koko sydämelläni ja sielullani ja annan itseni\nhänelle kaikessa sydämen yksinkertaisuudessa.\"\n\nPiispa:\n\n\"Ja minä kaikkivaltiaan Jumalan ja hänen ainosyntyisen poikansa,\nmeidän herramme Jesuksen Kristuksen sijaisena liityn sinuun.\"\n\nTämän jälkeen luki piispa lyhyen rukouksen ja otti sitten sormuksen\noikean kätensä hyppysiin. Kaarina ojensi ylös vasemman kätensä. Hiha\nvalahti lähelle kyynärpäätä ja paljasti hänen pyöreän, valkoisen\nranteensa. Piispa pujotti sormuksen hänen nimettömäänsä ja lausui:\n\n\"Minä vihin sinut Jumalan morsiameksi ja hänen ikuiseksi\nomaisuudekseen. Nimeen isän j.n.e.\"\n\nKaarina nousi jälleen seisoalleen, mutta sai jäädä entiselle\npaikalleen, samalla kuin piispa seuralaisineen vetäytyi takaisin\nkorkeakuoriin. Abbedissan viittauksesta erkani rivistä priorissa ja\nneljä häntä lähinnä olevaa nunnaa, mennen korkeakuoriin ja pysähtyen\nalttarin eteen. Kukin heistä kantoi käsissään yhtä nunnanpuvun osaa,\njotka nyt olivat vihittävät puettaviksi uuden luostariasukkaan päälle.\n\nAvaraan, valkoiseen dalmatikaan puettu diakooni käveli sillä välin\nhitaasti ympäri kirkkoa kädessään soikea kuparinen suitsutusastia.\nSen vitjat helähtelivät ja sinertävinä tupruina pöllähteli\nhyvänhajuinen suitsutus. Maallikkoveljet poistuivat hiljaa\nlounaisessa kirkonkulmassa olevan pienen munkkioven kautta. Heidän\nharmaat kaapunsa ja keltaisina kumottavat tonsuurinsa vilahtelivat\noviaukossa.\n\nKun puku oli vihitty, palasivat nunnat korkeakuorista riviinsä.\nAbbedissa lähti sen jälkeen liikkeelle, astuen suorana ja jäykkänä\nKaarinan luo, jota hän otti kädestä ja lähti taluttamaan korkeakuoria\nkohti. Alas luoduin katsein, punastuneena ja kiivaasti hengittäen\nseurasi Kaarina saattajaansa. Näytti kuin tyly vanginvartia olisi\ntaluttanut nuorta rikoksentekijätärtä rangaistuspaikalle.\n\nHe pysähtyivät keskilaivan perälle korkeakuorin eteen. Piispa,\nkaniikit, pappisveljet ja diakoonit olivat kuorissa, seisoen päin\nalttariin sekä alottaen messun vuorolauluineen.\n\nAbbedissa antoi merkin ja molemmat nunnarivit lähtivät liikkeelle,\nympäröiden hänet ja Kaarinan moninkertaiseen piiriin. Sisimmässä\npiirissä olivat ne viisi nunnaa, jotka kulettivat Kaarinalle tulevaa\nnunnan pukua. Mykällä viittauksella komensi abbedissa Kaarinan\nriisuutumaan. Hän värähti kuin unesta havahtuen ja avasi nopeasti\nvyönsä hopeisen soljen. Ja samanlaisella hätäilevällä kiiruulla\nriisui hän päältään vaatekappaleen toisensa jälkeen, kunnes hän\nliikkumattoman nunnajoukon keskellä seisoi alastonna kuin merestä\nnoussut Venus. Hän painoi päänsä syvään alas ja suojeli molemmilla\nkäsillä alastomuuttaan. Hienot väristykset puistuttivat hänen\nruumistaan ja lattiapaasista uhova viileys nosti hänen ihonsa\nharmaille näppylöille.\n\nAbbedissan katse sivusi Kaarinan täyteläisiä muotoja, hänen\nsilmänsä leimahtivat ja molemmissa suupielissä nytkähti. Mutta\nsamalla jähmettyivät hänen kasvonsa jälleen liikkumattomiksi ja hän\nviittasi priorissalle, jonka käsivarrella oli pitkä, lumivalkoinen\npellavapaita. Se hulmahti levälleen ja priorissa pujotti sen Kaarinan\npäälle. Siitä levisi puhtaan pellavan ja mintun tuoksu. Seuraava\nnunna auttoi Kaarinan päälle pitkän, ohuesta harmaasta sarasta\nommellun, hihallisen hameen. Se kiristettiin vyötäröille mustalla,\nrautasolkisella nahkavyöllä. Tämän jälkeen kiinnitettiin skapulaari,\nrinnasta hameenhelmaan ulottuva, vapaana riippuva, korttelin levyinen\nkangassuikale. Sen tuli estää naisellisia muotoja pääsemästä\nkaapun aukosta näkyviin. Nyt seurasi järjestyksessä päällyskaapu,\navara, nilkkoihin ylettyvä harmaasarkainen vaippa, joka heitettiin\nhartioille ja kiinnitettiin rinnan kohdalta yhdellä ainoalla,\nsoikealla puunapilla. Kaapun vasempaan rintamukseen, sydämen\nkohdalle, oli ommeltu punainen risti. Niskaa, kaulaa ja hartioita\nsuojaamaan kiinnitettiin valkoisesta villakankaasta valmistettu\nkaulus.\n\nJälellä oli vielä kaksi pukija-nunnaa, pitäen käsissään molempia\npäähineitä. Toisella oli valkea pellavahuivi, jolla hän peitti\nKaarinan pään, osan otsaa, poskipäät ja leuan, kiinnittäen\nhuivinnurkat neulalla niskan taa. Toinen heitti tämän valkoisen\nhuivin päälle mustan hunnun, _velum'_in, jonka hän pyhän\nkolminaisuuden mukaan kiinnitti kolmella neulalla. Huntu verhosi\nvain päälaen ja korvalliset, laskeutuen vapaina poimuina taakse\nhartioille. Nyt kumartui Kaarina abbedissan eteen ja tämä kiinnitti\nhänen päälakeensa Kristuksen kruunun. Siihen kuului kolme valkoista\nnauhankappaletta, joista pisin kulki vanteena päälaen ympäri. Toiset\nkaksi muodostivat sen keskelle ristin. Nauhojen viiteen yhtymäkohtaan\noli Kristuksen viiden haavan mukaan kiinnitetty pienet punaiset\ntilkut, jotka valkoiselta pohjalta näkyivät kuin veripisarat.\n\nNyt oli Kaarina ulkoasunsa puolesta täydellisesti sulautunut\nhäntä ympäröivään nunnajoukkoon. Mutta vihkimistoimitus ei ollut\nvielä lopussa. Abbedissa talutti hänet entiselle paikalleen oven\nlähellä, nunnat palasivat kahtena rivinä pohjoislaivaan ja yhtyivät\nvuorolauluillaan messuun.\n\nDiakooni kiersi jälleen pehmittämässä suitsutusta ympäri kirkon.\nSiniset, hyvänhajuiset savutuprut vaippuivat pilarien välissä ja\nkohosivat hiljalleen holveihin. Vahakynttilät liekehtivät raskaasti.\n\"_Veni, sancte spiritus_!\" kaikui korkeakuorista ja siihen vastasi\nnunnain kuoro: \"_Veni, Domine, veni_!\"\n\nKun messu päättyi, astui yksi pappisveljistä kuorin eteen ja lausui\nkuuluvasti:\n\n\"Astu, Kristuksen morsian, Kristuksen alttarin eteen!\"\n\nKankeana ja jäykkänä uudessa nunnanasussaan kulki Kaarina noiden\nmonien silmäparien editse. Alttarin eteen tultuaan kumartui hän\nkasvoilleen. Piispa seuralaisineen laskeusi polvilleen ja samoin\nkaikki nunnat.\n\n\"_Kyrieleison! Christe-eleison! Kyrieleison! Christe audi nos_!\"\nalkoi piispa apulaisineen. Ja sitten seurasi pitkä, yksitoikkoinen ja\nuuvuttava litania, jossa kolminaisuuden, profeettain ja apostolein\nlisäksi nimeltään mainittiin yli kuusikymmentä roomalaisen kirkon\npyhimystä, avuksi huutaen heitä kutakin erikseen ja kaikkia\nyhteisesti.\n\nKun se vihdoinkin päättyi ja piispa lopen uupuneena nousi\nseisoalleen, kantoi yksi pappismunkki esiin hostian. Nyt\njulisti piispa vastavihitylle synninpäästön sekä antoi hänelle\nherranehtoollisen. Sen jälkeen asetti hän Kaarinan käteen palavan\nvahakynttilän ja talutti hänet abbedissan luo. Tämä otti nyt\nvuorostaan Kaarinaa kädestä ja lähti taluttamaan nunnaluostariin,\njonka käytäviin aukeni ovi pohjoisesta kirkon seinästä. Muut nunnat\nseurasivat heitä parittain. Sopiakseen säännöllisissä riveissä\nliikehtimään, kaarsivat he keskilaivan kautta, kynttilää kantava\nKaarina ja abbedissa etumaisina. Pehmeät ruojuskengät sihahtelivat\nlattiapaasia vasten ja pitkät kaaput kahisivat.\n\nKun molemmat rivit olivat ehtineet päästä liikkeeseen, alkoi koko\nnunnakuoro laulaa:\n\n    \"Vanitatum vanitas, omnia sunt vana,\n    nil sub sole stabile in vita humana,\n    velut fumus transiit gloria mundana.\n    Ista cur amplecteris, o tu, mens insana?\"\n\n    (Turhuuksien turhuus on kaikki elo mainen,\n    on onni, rikkaus ja maine katoovainen,\n    kuin sauhu ilmaan tyhjäks raukenee ne vainen.\n    Miksi niitä halajat, sa sydän riehuvainen?)\n\nPari parin jälkeen katosivat he matalan oven taakse ja raskaina,\ntukahtuneina aaltoina vierivät kirkkoon etääntyvän laulun sävelet.\nViimeisen parin jälkeen sulkeutui ovi.\n\n\n\n\nV\n\nLUOSTARIMUURIEN SISÄLLÄ.\n\n\nOvesta, jonka kautta abbedissa talutti Kaarinaa, tulivat he pitkään,\nmatalaan ja hämärään käytävään, joka vähitellen kaareutui vasemmalle.\nNunnaluostarin kaksikerroksinen päärakennus, jonka toinen pääty\nyhtyi kirkon pohjoisseinään, oli pyöreän kukkulan reunaa noudattaen\nrakennettu kaarevaksi. Sen ulkopäässä oli hiukan leveämpi, sen kanssa\nsuoran kulman muodostava siipirakennus, josta edelleen ulkoni toinen\nsiipirakennus. Viimemainitussa, joka oli yksikerroksinen, oli nunnain\nrefektoorio eli ruokasali, jonne saakka kirkosta lähtevä käytävä\nmonia mutkia tehden ulottui.\n\nKäytävä rajottui oikealla puolen ulkoseinään, jossa oli tavan takaa\npieni ikkuna. Himmeiden sarvilevyruutujen läpi pääsi käytävään\nkuitenkin sangen niukasti valoa. Vasemmalla kädellä oli pienten\nvälimatkojen päässä ovia niin pitkälle kuin käytävää riitti.\nEnsimäinen ovi kirkosta tullen johti niin sanottuun auditoriaan.\nSiellä oli saanut sijansa luostarin kirjasto ja siellä saivat\ntehdä kirjallista työtä ne sisaret, jotka siihen pystyivät.\nSeuraava ovi vei avaraan kapitulihuoneeseen, johon sisaret\nkokoontuivat neuvottelemaan yhteisistä asioistaan sekä päättämään\nniiden rankaisemisesta, jotka olivat jollain tavoin rikkoneet\nnunnavelvollisuuksiaan vastaan. Sitten seurasi käytävän vasemmassa\nseinässä ovi oven vieressä, kaikki kapeita, maalaamattomista\nlaudoista kyhättyjä ja ilman lukkoja. Ne johtivat nunnien selleihin.\nEnnenkuin käytävä aukeni ensimäisen siipirakennuksen koko alakerran\ntäyttävään konventtitupaan, kääntyi abbedissa vasemmalle ja\nalkoi, tällä kertaa Kaarinan edellä kulkien, kiivetä ylös kapeita\nkiviportaita, jotka johtivat toiseen kerrokseen. Laulu oli vaiennut\nja muut nunnat jatkoivat matkaansa konventtitupaan.\n\nToisessa kerroksessa oli samanlainen käytävä kuin alhaallakin ja\nsamalla tavoin tuoksahti sielläkin vastaan raskas, ummehtunut\nilma, jossa tuntui muurikalkin hajua. Käytävä kulki täällä\nvastakkaisen ulkoseinän vierustaa ja johti kirkon pohjoislaivassa\nolevalle lehterille, josta nunnat kanoonisina hetkinä ottivat osaa\njumalanpalvelukseen. Yläkerta sisälsi yksinomaan nunnain sellejä.\n\nAbbedissa pysähtyi käytävän keskivaiheilla, avasi yhden ovista ja\nohjasi Kaarinan sisälle. Sitten otti hän kynttilän omaan käteensä ja\nlausui:\n\n\"Jätän sinut, sisar, yksiksesi nona-soittoon saakka, saadaksesi\nrukouksessa ja pyhissä ajatuksissa alottaa luostarielämäsi. Kun kello\nkutsuu messuun, niin silloin tulet alas konventtitupaan.\"\n\nAbbedissa jätti huoneen ja sulki oven jälkeensä. Kaarina oli yksin\ntulevassa asuinmajassaan. Hän seisoi hetkisen liikkumatonna alallaan\nja katseli ympärilleen. Huone oli noin seitsemän kyynärää pitkä\nja niin kapea, että kun levitti kätensä, koskettivat sormien päät\nsivuseiniin. Kynnyksestä peräseinään kävellen saattoi siinä ottaa\nkymmenisen lyhyttä askelta. Katto, veistetyistä laudoista, oli sekin\nniin matalalla, että siihen huoleti ulottui kädellään. Peräseinän\nmuodosti kivinen ulkomuuri, joka oli aikanaan kalkilla sivelty, mutta\nnyt jo harmaantunut ja täynnä kosteuden synnyttämiä täpliä ja juovia.\nMuut seinät olivat pyöreistä hirsistä, joiden lomista näkyivät\nsammalet.\n\nValo huoneeseen tuli ulkoseinässä olevasta korttelin laajuisesta\naukosta, jossa ei ollut minkäänlaista ruutua, vaan sulettiin se eteen\nlykättävällä puuluukulla. Valo oli sitäkin niukempi, kun tuo vähäinen\naukko oli kyynärän vahvuisessa muurissa. Hiukan alempana ja ihan\nsivuseinän vieressä näkyi toinenkin, mutta pienempi luukku, jonka\nympäriltä muuri oli mustunut. Kaarina työnsi luukun syrjään ja sen\ntakaa tuli näkyviin nyrkin mentävä nokimusta aukko. Se vei pitkin\nmuurin sisustaa alakerrassa olevaan suureen tulisijaan, josta kylmänä\naikana lösyinen lämmin levisi noita johtoja myöten sisarten selleihin.\n\nHuoneen ainoana kalustona olivat vuode ja pieni rukousjakkara. Vuode,\ntoisella sivuseinällä, lähellä ovea, oli laudoista pitkulaisen\nlaatikon tapaan kyhätty ja kiinni seinässä. Kaarina kohotti sen\nsarkapeitettä. Alustana olkien päällä oli niinikään sarkaa.\nAinoastaan tyynynpäällinen oli puhtaan valkoisesta pellavasta.\n\nVuoteen päällä seinässä oli yksinkertainen, puusta veistetty\nristiinnaulitun kuva. Sen vieressä puunaulassa riippui rukousnauha.\nSe oli arvatenkin kuulunut sellin entiselle asukkaalle, joka näiden\nsamojen ahtaiden seinien sisällä oli ties kuinka kauan huokaillut\nja rukousnauhaansa sorminut ja sitten hävinnyt kuin varjo -- aivan\nsamoin kuin monen monet tuntemattomat sisaret vielä ennen häntäkin.\n\nKaarina tunsi kurkussaan omituista kuristusta ja raukeutta\njäsenissään. Hänen ympärillään oli niin hiljaista, että hän kuuli\nkorvissaan vielä kaiun äskeisestä laulusta: \"_Vanitatum vanitas,\nomnia sunt vana_.\"\n\n\"Iäksi vanki!\" kuiskasi hän ja hänen rinnastaan kohosi nyyhkytys.\nHän meni sellin perälle ja painoi kasvonsa aukkoa vasten, niin\nettä karkeat muurinkulmat tekivät kipeätä hänen otsalleen ja\nposkipäilleen. Edessään näki hän vain pienen, rajotetun palan\nulkomaailmaa. Lähinnä alhaalla näkyi ulkosyrjä nunnaluostarin\nsuuresta vesikaivosta, sitten suuri pihlaja, joka oli täpö täynnä\npunaisia marjaterttuja. Sen lehvistössä pelmasti joukko pikkulintuja.\nPihlajan ympärillä näkyi sikin sokin kaali- ja sipulipenkkejä.\nSitten oli korkea puutarhamuuri, sen takana pajupensaita kasvava\nnotko, jonka takaa taas kohosi louhinen katajikkokumpu. Äärimmäisenä\noikealla pisti silmänurkkaan kappale Tuulensuun torpan peltoa ja osa\nharmaata, tuohikattoista navettaa, jonka kupeella näkyi räystääseen\nylettyvä tunkiokasa.\n\nJostain kuului lasten ääniä ja pihlaja, puutarhanmuuri sekä\nnotkontakainen kunnas uivat auringon valossa. Mutta Kaarinan pieneen\nikkunaan eivät päivänsäteet ylettyneet. Ensikerran ja vaativana\nnousi hänen mieleensä kysymys, miksi hän oli tänne tullut ja\nantanut itsensä elävältä haudata. Hyvänen aika, hänhän oli vasta\nkahdeksantoista vuotias eikä koskaan enää saisi nähdä maailmasta\nmuuta kuin tuon saman pikku täplän, joka sopi korttelin laajuisesta\nmuurinaukosta näkymään! Oliko tämä hänen syytään vai jonkun toisen?\n\nÄkkiä kohosi hänen silmäinsä eteen, aivankuin ikkuna-aukko olisi\nollut taikapeili, teininpukuun puetun, keltakiharaisen nuorukaisen\nkuva. Hänen sydäntään vihlasi, hän purskahti itkuun ja heittäytyen\nvuoteelle suulleen toisti hän kiivaasti: \"vihaan! vihaan!\" Hän\nkouristeli sileän tyynynpäällisen ryppyyn ja toisti nyyhkyttäen noita\nsanoja, olematta kuitenkaan selvillä, ketä hän niillä erikoisesti\ntarkotti, itseäänkö vai tuota keltatukkaista teiniä.\n\nMaaten kasvot tyynyyn painettuina rupesi hän muistelemaan kaikkea\nalusta ja siten kiihottamaan sydäntuskaansa kaksinkertaiseksi.\n\nOn sunnuntaiehtoo varhain keväällä. Kupittaan lähteelle on\nkokoontunut suuri joukko kaupungin nuorta väkeä leikkimään. Ilmassa\ntuntuu vasta puhjenneen lehden tuoksu ja se ikäänkuin huumaa\nkaikkia. Iloisia, nauravia ääniä, laulua, rallatusta ja vallattomia\nhoilauksia kajahtelee tyynessä iltailmassa. Eräs pitkä teini puhaltaa\nsäkkipilliä ja hänen ympärillään pyörii sikin sokin joukko pareja.\nNe kieppuvat toistensa ympäri kuin hyttyset auringonpaisteessa.\nSe näyttää niin hullunkuriselta, kun hän syrjässä kivellä istuen\nkatselee heitä. Hän on vasta täyttänyt kuusitoista vuotta ja ollut\nhyvin vähän nuorten mukana. Niin mielellään tahtoisi hän itsekin\nheittäytyä tuolla tavoin pyörimään, mutta hänellä ei ole yhtään\ntuttua noiden nuorten miesten joukossa. Hän keinuttaa hiljaa\nruumistaan ja seuraa hymyillen toisten karkeloa.\n\nSitten kiintyy hänen katseensa erääseen teiniin, joka myöskin\nistuu kivellä yksinään ja hymysuin seuraa toisten karkeloa.\nSe on tavallista siistimmin puettu ja baretin alta valuu\nolkapäille keltainen tukka. Kalpeine kasvoineen ja kirkkaine,\nhymyilevine silmineen näyttää se Kaarinalta niin ylhäiseltä ja\nsaavuttamattomalta. Mutta äkkiä käy se levottomaksi, aivankuin olisi\ntuntenut että häntä syrjästä katsellaan, ja kääntää silmänsä häneen.\nHeidän katseensa yhtyvät, hän vavahtaa ja nuorukainen vavahtaa myös,\nikäänkuin heissä kummassakin olisi yhtaikaa herännyt jotakin uinuvaa.\nMutta keltatukkainen teini tulee yhtäkkiä aivankuin virmapääksi,\nkarkaa kiveltään ja alkaa vallattomasti remuta karkelijain joukossa.\nSitten se yhtäkkiä ja odottamatta, aivankuin sattumalta, karkaa\nhäntä kohti, tempaa häntä kädestä ja vie keskelle tanssivia pareja\nsekä alkaa pyörittää. Teini ei osaa tanssia, mutta pyörittää vain\nhäntä, katsoo silmiin ja nauraa ja kaikki nauravat heidän mukanaan.\nKun hän viimein lopen hengästyneenä hellittää, joutuu hän yhtäkkiä\nsuunnattomasti hämmilleen, sopertaa jotakin käsittämätöntä ja\npoistuu kiiruusti toisten taakse. Ja kun hän, Kaarina, etsii häntä\nsilmillään, ei häntä näy enää missään. Kun hän sitten seuraavina\npäivinä istuu yksinään tai äitinsä kanssa heidän pienessä\nlaskupuodissaan torin varrella, tähystelee hän kaikkia ohikulkevia\nteinejä. Ja kahden päivän päästä kulkeekin ihan puodin editse se\nkeltatukkainen. Hän sävähtää aivan kuumaksi ja yrittää piilottua\ntavarakääröjen taakse, mutta samassa kääntääkin teini päätään --\naivan kuten sunnuntaina siellä Kupittaalla -- ja huomaa hänet. Se\nnyökäyttää hymyillen päätään, punastuu ja jatkaa kiiruusti matkaansa.\nHän pistää päänsä puodin myymäaukosta ja katsoo hänen jälkeensä,\nsilloin vilkasee teini taakseen ja nyökäyttää uudelleen päätään,\nsamalla kuin hän itse häpeissään vetää nopeasti päänsä takaisin.\nJa sitten kulkee teini joka päivä heidän puotinsa ohi, tervehtien\ntoisinaan päännyökäyksellä, mutta toisinaan vain ujosti vaihtaen\nsilmäyksen hänen kanssaan. Sitten huomaa hän eräänä ehtoona teinin\netäällä seuraavan häntä ja äitiä, kun he puodista palaavat kotiinsa\nLuostariyläkadulle. Niin saa teini selville hänen kotinsa ja kulkee\nsen jälkeen aina, milloin hän ei puodissa ole, heidän talonsa ohitse.\nJa hän aivankuin tuntee itsessään, milloin teini lähenee, menee\nakkunaan ja -- eikös se kohta kulekin siitä ohi ja tapansa mukaan\nkatsahda ylös häneen.\n\nEräänä sunnuntaina asettuu hän akkunanpieleen niin ettei teini voi\nnähdä häntä, mutta että hän itse näkee kadulle. Silloin huomaa hän\nteinin katseessa suurta pettymystä ja voi kuinka iloiseksi hän siitä\ntulee. Illalla, myöhään hämärässä nousee hän sitten Vartiavuorelle,\nistuu siellä kivelle, painaa kädet silmilleen ja ajattelee, että\nteinin täytyy seisoa tuossa hänen edessään, kun hän ottaa kädet\nsilmiltään. Ja hän ihan kirkasee hämmästyksestä, kun hän hetken\npäästä avaa silmänsä ja teini todellakin seisoo hänen edessään. He\nkatsovat toisiaan, tulevat yhä enemmän hämilleen eikä kumpikaan tiedä\nmitä sanoa tai mitä tehdä. Vihdoin änkyttää teini:\n\n\"Suutuitko sinä silloin sunnuntaina... siellä Kupittaalla?\"\n\n\"Suutuin\", vastaa hän hiljaa, tietämättä itsekään mitä sanoo.\nMutta kun hän hetken päästä nostaa katseensa ja vilkasee teiniä,\npurskahtaa hän nauruun, sillä niin hullunkuriselta näyttää tämä\navuttomuudessaan. Silloin leimahtavat teinin silmät ja se tulee\ntaas yhtäkkiä hurjapäiseksi, tempaa hänet kiveltä, pyöräyttää häntä\nmoniaan kerran ympäri ja sanoo: \"Etpäs suuttunut!\" Vaan samalla se\ntaas tulee ujoksi, ei tiedä mitä edelleen sanoa tai tehdä ja kysyy\nlopuksi sopertaen: \"Mikä sinun nimesi on? Tahtoisin mielelläni tietää\nsen.\"\n\n\"Kaarina minun nimeni on, Kaarina Tuomaantytär Sakko\", vastaa hän\nnauraen, \"entäs sinun?\"\n\n\"Antti\", vastaa teini, \"_alias Andreas Petri._\"\n\n\"Elä soperra sitä latinaasi\" sanoo hän, tuntien yhtäkkiä vapautuvansa\nujoudesta. Ja kun teini ei vieläkään tiedä mitä sanoa, auttaa hän\nhäntä kysymällä:\n\n\"Pappiko sinusta tulee?\"\n\n\"Pappi\", vastaa teini ja lisää sitten kiiruusti: \"mutta minä olen\nagricolalainen.\"\n\nHän purskahtaa uudelleen nauruun, sillä hän paikalla tajuaa, mitä\nteini noilla sanoillaan tarkottaa. Mutta hänen haluttaa kiusata ja\nhän sanoo:\n\n\"Minä en pidä ollenkaan mestari Agricolasta enkä hänen papeistaan,\nkun ne menevät naimisiinkin. Hyi, eihän se papille sovi. Paljon\nsomempia ovat nuo vanhauskoiset papit paljaine päineen...\"\n\nMutta taas saa teinin neuvottomuus hänet nauramaan ja siitä tulee\nteini niin hurjapäiseksi, että suutelee häntä suut silmät täyteen ja\nvakuuttaa rupeavansa papiksi eikä ottavansa vaimokseen ketään muita\nkuin hänen.\n\nSitten tapaavat he joka ilta Vartiavuorella toisensa, kunnes Antti\nlyhyen kesäloman ajaksi lähtee kaukaiselle kotiseudulleen. Silloin on\nhänellä niin ikävä eikä hän tahdo mitenkään saada aikaansa kulumaan.\nTulee sitten viimein syksy ja teinit kokoontuvat kaupunkiin. Nuorta\nväkeä on taas eräänä sunnuntaina leikkimässä Kupittaan lähteellä. Hän\non jo pari kertaa saanut tavata Anttia ja hän on tavattoman iloisena.\nPyöritään piiriä ja hän joutuu pariksi erään pitkän teiniroikaleen\nkanssa, saman, joka silloisena sunnuntai-iltana keväällä puhalsi\nsäkkipilliä. Silloin huomaa hän ohimennen, että Antti katsoo\nkarsaasti teinitoveriaan. Sekös on hänestä niin hauskaa ja Anttia\nkiusatakseen tekeytyy hän hyvin huomaavaiseksi sille pitkälle\nroikaleelle. Aina kun hän on piirin keskellä, ei hän ole Anttia\nhuomaavinaankaan -- vaikka hän kyllä aivan tarkkaan näkee Antin\nilmeen, jopa hänen ajatuksensakin --, vaan valitsee aina parikseen\nsen pitkän ja hymyilee hänelle. Se on niin suloisesti jännittävää!\n\nKun piirileikki sitten päättyy, näkee hän Antin lähenevän itseään,\nmutta hän vain katsoo sitä pitkää kohti, vaikka tekisikin mieli\nkarata Antin kaulaan.\n\n\"Kovinpa sinä näyt tuohon roikaleeseen mieltyneen!\" sanoo Antti\nkatkerasti.\n\n\"Mitä, eikö se sitten sinustakin ole miellyttävä poika?\" vastaa hän\nja on yhä katsovinaan Antin ohi sitä toista.\n\n\"Kuinka se nauraakin! Aivankuin hevonen hirnuisi... ja venyttää\nkurkkuaan niin ilettävästi!\" sanoo Antti yhä katkerammin.\n\nNyt hän ei varmastikaan enää kauan voi pidättyä heittäytymästä\nAntin kaulaan, mutta vielä pikkusen tahtoo hän jännitystä jatkaa.\nKun tanssi samassa alkaa, juoksee hän kuin huumeessa sen pitkän\nluo, pyöräyttää sitä käsivarresta ja sanoo vallattoman kuuluvasti:\n\"Hei, etkös jaksa enää tanssia!\" Ja sitten he tanssivat ja hän hakee\nkoko ajan syrjäsilmällään Anttia, mutta sitä ei näy enää missään.\nSilloin hänen jännityksensä laukeaa, hän kääntyy ja jättää pitkän\nteinin siihen paikkaan kesken tanssivuoron. Mutta Anttia ei löydy\nkarkeloivien joukosta ja silloin hän lähtee itkien ja onnetonna\nkotiin. Anttia ei näy seuraavana päivänä torilla eikä hän tule\nillalla Vartiavuorelle, vaikka hän vilusta väristen odottaa siellä\nmonta tuntia.\n\nKun hän sitten seuraavana iltana kulkee katua kotiinsa, ilmestyy\nsiihen se pitkä roikale kuin ilmassa pudoten ja lyöttäytyy hänen\nseuraansa. Ja silloin tulee Antti heitä vastaan! Hän yrittää\njättämään Pitkän siihen juostakseen Antin luokse, mutta Antti ei\nkatsokaan heihin, vaan kulkee kiiruusti ohi. Silloin sivaltaa hän\nPitkää korvalle, juoksee kotiin ja itkee koko illan, antamatta\nhuolestuneelle äidille mitään selitystä.\n\nKuluu sitten syksy edelleen eikä hän saa tavata Anttia. Kerran\npyryisenä marraskuun iltana uskaltautuu hän Mätäjärven kortteliin,\njossa Antti asuu nahkapeitturi Ruotsalaisen tuvassa. Hän kiertelee\nRuotsalaisen talon ympärillä ja kastuu läpimäräksi, mutta Antista ei\nhän näe vilahdustakaan. Ja niin kuluu aika lähelle joulua. Silloin\nesittävät teinit koulutuvassa tavanmukaisen joulukomedian, jota\nporvarit miehissä saapuvat katsomaan. Hän menee sinne myös ja siellä\nnäkee hän Antin, mutta Antti ei näe häntä. Pyytävin, rukoilevin\nsilmin etsii hän lakkaamatta Antin katsetta, mutta Antti katsoo aina\nmuualle ja näyttää niin jääkylmältä. Silloin valtaa hänen mielensä\nkolkko epätoivo, hän lähtee koulutuvasta kesken iltaa pois, tulee\nkotiin ja vuoteelle heittäytyen itkee niin, niin... Äiti rientää\nhätään, utelee ja houkuttelee ja silloin sanoo hän yhtäkkiä, muistaen\nisoäitinsä Marketta Sakon elämäntarinan:\n\n\"Äiti, minä lähden nunnaksi Naantalin luostariin!\"\n\n\"Hyvä lapsi, mitä sinä nyt oikein hourit?\" hätääntyy äiti, \"eihän nyt\nenää nunnia... poishan ne luostarit häviävät.\"\n\n\"Mutta eipähän Naantalin luostari\", tiukkaa hän nyyhkytystensä\nlomasta, \"eihän siitä ole kauan, kun sinne vielä vihittiin nuori\ntyttö nunnaksi.\"\n\nJa hän kiintyy yhä enemmän tuohon päähänpistoonsa. Oikeastaan\najattelee hän sitä kostoksi Antille. Isoäidistään hän oli kuullut\nkerrottavan, että hänkin oli onnettoman rakkauden takia lähtenyt\nluostariin. Miehessä oli viime hetkessä herännyt vastarakkaus ja kun\nMarketta oli jo nunnaksi vihitty, oli hän kuin mielipuoli kierrellyt\nluostarin ympärillä, mutta Marketta oli ollut hänelle kuin kuollut.\nTuntui niin katkeran suloiselta kuvitella, että Antissa herää syvä\nkatumus kuullessaan hänen menneen luostariin. Ja sitten tapahtuu,\nettä eräänä päivänä ilmotetaan hänelle, että luostarin puheluportissa\non eräs nuori pappi, joka pyytää puhutella sisar Kaarinaa. Hän arvaa\nkuka se on, sillä sitä juuri hän on odottanut, ja hän menee portille,\navaa puheluluukun ja siellä seisoo Antti nöyränä, katuvaisena ja\narmoa pyytävänä. Mutta hän katsoo vain kylmästi hänen ohitseen,\nsulkee luukun ja palaa jäykkänä sisälle, vaikka katkera tuska\nkaihertaakin sydäntä.\n\nMielikuva syöpyy hänessä yhä syvemmälle, hän kuvittelee elämää\nluostarin yksinäisyydessä suloisen katkeraksi lemmentuskaksi ja\nyhdistää tähän kuvaan vähitellen muutkin luostarisisaret sekä\nitse pyhän neitsyenkin. Hän puhuu asiasta yhä uudelleen äidille\nja jouduttaa asiaa kuumeisella kiiruulla, ikäänkuin peläten Antin\nennen aikojaan ilmestyvän katumuksentekijänä hänen eteensä. Ja\nvihdoin äiti, se hellä ja aina myötenantava äiti, suostuu, sillä\npohjaltaanhan hän vielä on puhdas katolilainen, joka kunnioittaa\nluostareita ja vanhoja muotoja. He päättävät antaa kaiken\nomaisuutensa luostarille ja itse lupaa äiti, heti kun on heidän\nkauppansa lopettanut, tulla luostariin ulkojäseneksi, viettääkseen\nvanhuutensa päivät tyttärensä läheisyydessä.\n\nKiiruusti lähtee hän käymään Naantalissa ja ilmottaa luostarin\nportilla haluavansa päästä nunnaksi. Hänen käsketään tulla\nuudelleen kolmen kuun perästä. Mutta päätös pysyy hänessä vahvana\nja hän käy uudelleen ilmottamassa sekä taas kolmen kuun perästä\nvielä kolmannenkin kerran, kuten luostarin säännöt määräävät.\nKoko koetusvuoden ajan on hänellä kuitenkin Antti mielessään ja\niltasin asettuu hän usein ikkunan pieleen kadulle katselemaan.\nMuutaman kerran hän näkeekin Antin kulkevan ohi ja tähyävän ylös,\nmutta silloin vetäytyy hän kiiruusti syrjään ja koettaa näyttää\n\"jääkylmältä\". Suurta, sykähtelevää riemua tuntee hän silloin\nsydämessään, mutta hänen luostariinmenopäätöksensä siitä vain\nvahvistuu. Kesällä sitten, kun teinit ovat lomalla, alkaa tuo päätös\nhänessä arveluttavasta horjua, hän käy tuskaiseksi ja tuntee pelkoa\nja epäilystä. Mutta kun teinien paluuaika lähenee ja hän tietää Antin\nkohta ilmestyvän kaupunkiin, tuleekin hänelle taas kuumeinen kiiru\npäästä luostariin ja joutua ennen Antin tuloa pois Turusta. Niin\nlähtee hän Naantaliin piispantalossa nunnanvihkiäisiä odottaakseen.\n\nKoko ajan on hän siis mielikuvituksessaan leikkinyt eräänlaista\npiilosilla-oloa Antin kanssa. Vasta nyt, jouduttuaan näihin hämäriin\nkäytäviin, tähän alastomaan ja ahtaaseen vankikomeroon sekä kylmän ja\njäykän abbedissan välittömään komentoon, on hän ikäänkuin havahtunut\nja tullut siirretyksi mielikuvamaailmasta todellisuuteen. Entäpä\nAntin sydämestä ovatkin sammuneet kaikki tunteet häntä kohtaan eikä\nhän koskaan tulisi vähintäkään piittaamaan hänen kohtalostaan?\nKenties ei hän välitä edes tiedustella, mihinkä hän on kaupungista\nhävinnyt. Ja hän on tuomittu eliniäkseen näiden ahtaiden muurien\nsisälle ja täydelliseen eroon muusta maailmasta!\n\nVihan sijasta täytti hänen rintansa lohduton epätoivo ja hiljaa\nuikuttaen kuin hylyksi jäänyt lapsi itki hän kauan, maaten yhä\nsuullaan tyynyä vasten.\n\n       *       *       *       *       *\n\nHän havahtui äkkiä siihen, että hänen korviinsa tunkeusi kellon\nääni. Hän kavahti seisoalleen ja juuri silloin lakkasi nona-läppäys\nkuulumasta. Kuinka vastenmieliseltä hänestä tuntui lähteä alas ja\nliittyä siihen harmaaseen joukkoon, jossa kaikki olivat hänelle\noutoja. Mutta abbedissa oli jäykällä ja suljetulla olemuksellaan\nehtinyt herättää hänessä jo epämääräistä pelkoa. Kiiruusti pyyhki hän\nkyynelten jäljet kasvoiltaan, oikoi pukuaan ja lähti.\n\nKun hän tuli konventtitupaan, olivat kaikki nunnat asettuneet jo\nkahteen riviin siinä järjestyksessä kuin he olivat luostariin\ntulleet. Etumaisena seisoi abbedissa. Hämillään ja arkana astui\nKaarina tuon äänettömän joukon luo. Abbedissa katsoi häneen ankarasti\nja sanoi:\n\n\"Sisar Kaarina muistaa vasta olla täsmällinen! Sisaren paikka on\nvasemman rivin alapäässä, sisar Elinan rinnalla.\"\n\nItku kurkussa hiipi Kaarina kuulumattomin askelin noita jäykkiä\nrivejä pitkin ja asettui paikalleen. Abbedissa antoi merkin ja\nkäytäviä pitkin lähti kulkue kiemurtelemaan ylös kirkonlehterille.\n\nVarkain tarkasteli Kaarina syrjästä vieruskumppaniaan, sisar Elinaa.\nSe oli nuori ja solakka, mutta muutoin hennonnäköinen, vaaleaverinen\nneitsy hienoin kasvonpiirtein. Suurilla silmillään katsoi se suoraan\neteenpäin, ja sen ohut, hiukan kyömy nenä kapeni alapäätään kohti,\nsillä nenälehdet olivat sisäänpäin kääntyneet ja sieramet puolittain\nsulkeutuneet. Hänen koko olemuksessaan näytti olevan jotakin\nhaaveellista ja samalla sulkeutunutta, ja Kaarina tunsi heti, että\nhänen olisi hyvin vaikea päästä häntä lähelle. Elina ei pannut mitään\nhuomiota häneen, katsoi vain eteensä ja kulki kuin unissaan.\n\nSen sijaan käänsi Elinan edessä kulkeva sisar päätään taaksepäin,\ntarkasteli Kaarinaa päästä jalkoihin, katsoi sitten häntä silmiin,\nhymyili iloisesti ja nyökäytti päätään. Hän oli myöskin nuori, mutta\nkokonaan Elinan vastakohta: tummahipiäinen, pyöreäkasvoinen, vanttera\nja täyteläinen. Niin suojaavaksi kuin nunnanpuku oli laadittukin,\nsaattoi sen alta kuitenkin huomata hänen leveät lanteensa ja korkean\nrintansa. Hänen pienehköt silmänsä olivat eloisat ja vallattomat\nja alaspäin levenevä nenä näytti kuin luodulta vakoilemaan\nkeittiötuoksuja, sillä avarain sieranten lehdet olivat herkät ja\nliikkuvat. Huulet olivat täyteläiset ja suiposta alahuulesta näki,\nettä se suuttumuskohtausten sattuessa helposti saattoi venähtää\nylähuulta pitemmälle. Nunnanpuku ja nämä hämärät, äänettömät suojat\nnäyttivät sangen huonosti soveltuvan hänelle, sillä hänessä oli\njotakin niin tuiki maallista, miltei pakanallista.\n\nHän oli se sisar Ursula, josta muori kirkon edustalla oli Uolevilta\ntiedustellut.\n\nKaarina tunsi heti itsensä hiukan turvallisemmaksi ja ilostuen\nnyökkäsi hän Ursulalle vastaan. Tämän jälkeen käänsi sisar Ursula\npäänsä Elinaa kohti ja nyökäytti hänelle useamman kerran, samalla\nkuin hänen kasvonsa saivat veitikkamaisen ilmeen. Mutta sisar Elina\nei ollut häntä näkevinään. Ursula kääntyi suoraan rivissään ja asteli\nkujeilevan tahdikkaasti kuin sotilas.\n\nOli tultu jo yläkäytävän päähän ja pari parilta pujahtivat nunnat\novesta puolipimeälle lehterille. Alhaalla kirkossa olivat munkit\nalottaneet jo messun.\n\n\n\n\nVI\n\nUNEKSIJA.\n\n\nOli varhainen ja raikas syyskuun aamu. Kullattu pallo tuomiokirkon\ntorninhuipussa heiasteli jo taivaanrannalla nousseen auringonsäteitä.\nKuorivikarius Andreas Pietarinpoika asteli Hämeenkatua pitkin ja\naamuvarhaisesta huolimatta näytti hän kalpealta ja riutuneelta.\nPää alas painuneena ja kädet rinnan yli työnnettyinä kauhtanan\nhihansuihin kulki hän kompuroivin askelin kuin viluinen vanhus.\nKainalossaan oli hänellä pari torvelle käärittyä laajaa paperiarkkia.\nNiihin oli hän Vulgatasta suomentanut kaksi Davidin psalmia ja vei\nniitä nyt nähtäviksi opettajalleen, mestari Juustenille, joka toista\nvuotta sitten oli tullut Agricolan sijaan katedraalikoulun rehtoriksi.\n\nKun hän kääntyi Pyhän Lauritsan kadulle, kuului kellotornista\nkuuden-läppäys. Hän joudutti askeliaan, ehtiäkseen koulutupaan ennen\nopettajiaan. Hän ei ollut nukkunut koko yönä, hänen päätään kivisti\nja hän tunsi ruumiissaan kuumeen oireita. Siksi aikoi hän heti\nkäännökset annettuaan pyytää vapautta koulusta, saadakseen paneutua\nvuoteeseen.\n\nSiinä missä lyhyt Lauritsan katu päättyi kapealle kirkkotorille,\noli heti vastassa tuomiokirkon itäinen holviportti. Portin\npielessä oli muurin yhteyteen rakennettu neliskulmainen, jykevä ja\npieni-ikkunainen kouluhuone, jossa Hemming-piispan ajoista saakka\noli kasvatettu pappeja ja muita kirjamiehiä. Nykyään sitä kutsuivat\nniin kaupunkilaiset kuin teinitkin Kreekaporiksi, syystä että siellä\nuskonpuhdistusharrastusten mukana oli innolla ruvettu perehdyttämään\noppilaita kreikkalaiseen Uuteen Testamenttiin.\n\nKoulurakennuksessa oli yksi ainoa, nelikulmainen, holvikattoinen\nhuone, noin viisi syltä sivuilleen. Keskellä kannatti kattoa jykevä\nnelikulmainen pilari. Pienet ikkunat olivat korkealla lattiasta ja\nhuoneessa oli päivän kirkkaimpanakin aikana hiukan hämärä. Seinät\nolivat alastomat ja harmaat. Parissa kohti näkyi jälkiä joistakin\nkosteuden tahrimista pyhimyskuvista. Rautaisia kynttiläjalkoja oli\nkiinnitetty sinne tänne seiniin ja keskipilariin. Tuvassa oli kaksi\nkorkeaa ja kapeata opettajatuolia, vastakkaisilla seinillä, joten\neri osastojen oppilaat tulivat istumaan selin toisiinsa. Pilari\noli osastojen rajana. Kummankin katederin päällä seinällä riippui\nrautakoukussa väännetyistä koivunvitsoista punottu patukka. Toisessa\nperänurkassa oli avara uuni, ja sen lähellä keskellä peräseinää suuri\nraudotettu kirstu, jossa koulun kirjavaroja säilytettiin. Kirstun\npäällä seinällä oli musta, puinen _asinus_-taulu, johon ennen aikaan\noli kirjotettu niiden teinien nimet, jotka keskusteluissaan käyttivät\näidinkieltä latinan sijasta. Nykyään sitä käytettiin toiseen\ntarkotukseen. Tuomiokirkon ekonoomi, isä Antonius Henrici, oli oman\ntoimensa ohella nykyään myöskin _provisor pauperum scholarium_ eli\nköyhien koululaisten holhooja, jonka hoidettavana oli teinirahasto ja\njoka siitä viikottaisin jakoi pieniä apurahoja puutteenalaisimmille\noppilaille. Hän antoi oppilasten itsensä harkita, kutka heidän\njoukossaan kulloinkin katsottiin enimmän apua tarvitseviksi ja\nnäiden nimet oli sitten kirjotettava vanhalle asinus-taululle hänen\nnähtäväkseen. Se oli oikeastaan ovela keksintö itaran isä Antoniuksen\npuolelta, sillä tuon vanhan aasi taulun nimellä oli sen uudesta\nvirasta huolimatta vielä huono kaiku teinien korvissa eikä siis\nkukaan varsin hevillä tahtonut siinä nimeään nähdä.\n\nHuoneessa oli ummehtunut ilma, jossa tuntui vanhentuneiden olkien\nhajua. Lattia oli nimittäin kauttaaltaan peitetty olilla, joilla\noppilaat koulutuntien aikana istuivat. Tuvassa oli jo useita\nkymmeniä teinejä, vankkoja, seikkailuihin ja kepposiin tottuneita\nnuorukaisia viidentoista ja kahdenkymmenen ikävuoden vaiheilta. Näkyi\npahoin ratkenneita jalkineita, lopen kuluneita teinikauhtanoita,\nreikäpolvisia housuja ja kotitekoisia barettipäähineitä, joiden\nrei'istä tappuratäyte pisti esiin. Huoneen täytti korvia huumaava\nmelu, jonka keskeltä kuului laulun hoilotusta, riitelyä, latinalaisia\nteinisukkeluuksia ja suomalaisia kirouksia. Muutamat ajoivat toisiaan\ntakaa ja jotkut väänsivät sylipainia. Ilmassa sinkoili lakkireuhkoja\nja pehkuuntuneita olkia. Muuan notkea ja vilkaseleinen veitikka\nhyppäsi toiselle katederille, vihelsi kimeästi kouransilmäänsä\nja saatuaan siten kaikkien huomion itseensä kiinnitetyksi alkoi\nmatkia koulun vanhaa hypodidaskalia eli aliopettajaa, entistä\ndominikaanimunkki Petrusta.\n\n\"Kuinka she korkeasti oppinut ja hurshkash Eberhard Bethunelainen\nshelittää shanan _diabolush?_ Mistä kreikankielen shanoista she\non kokoonpantu? Ö-ö-ö, shanopas shinä!\" ja hän tökkäsi sormellaan\netumaisena seisovaa poikaa kohti.\n\n\"Sanoista _dis_ ja _bolos_\", vastasi poika kurkun täydeltä.\n\n\"Ja _dish_ ö-ö-ö merkitsee?\"\n\n\"Kahdesti!\"\n\n\"Ja _bolosh_?\"\n\n\"Suupala!\"\n\n\"No, ö-ö-ö, kuinka nyt perkele on shaanut nimenshä näishtä\nviattomilta näyttävishtä shanoista? Kuinka Eberhard shen shelittää?\"\n\n\"Siksi että perkele nielasee ihmisen kahtena suupalana!\" huusi poika.\n\n\"Ja mitkä ö-ö-ö ovat ne kakshi shuupalaa?\"\n\n\"Ruumis ja sielu!\"\n\n\"Aivan niin! Ö-ö-ö, ja nyt shaatte laulaa lämpimikshenne.\"\n\nItse matkija jätti samassa hullunkurisen kasvonilmeensä ja alotti\nlaulun, johon toiset yhtyivät telmien ja käsiään paukutellen:\n\n    \"Coniuvari, non tristari, iubet lex in seculo:\n    Consolari, iucundari mandat Bacchus populo.\n    Ergo gaude, plaude, laude, concio scholarium.\n    O si tale, tale, tale semper esset gaudium!\"\n\n    (Ei surra saa, vaan ilotella, se on laki ainainen:\n    Viihtyä ja hauskutella käskee Bacchus ihmisten.\n    Siis naura, laula, tanssi, sa teinijoukko vaan:\n    Oi jospa, jospa, jospa tätä kestäis ainiaan.)\n\nKun värssy oli laulettu loppuun, alkoi katederilla oleva vekkuli\nhyppiä vuoroin toisella, vuoroin toisella jalalla sekä renkuttaa\nnopeassa tahdissa:\n\n    \"Miles essem, equitassem; latro essem, spoliassem;\n    Non sum latro neque miles, sed Phoebi pauper satelles.\"\n\n    (Jos huovi oisin, ratsastaisin; rosvo, niin mä ryösteleisin;\n    En oo rosvo enkä huovi, oonhan köyhä Foibon poika.)\n\nSamassa keskeytti hän laulun, huomatessaan ovella Antin. Häneen\nviitaten huusi hän:\n\n\"Katsokaa, tuolla tulee se unennäkijä! Ottakaamme ja heittäkäämme\nhänet tuonne kuivaan kuoppaan, myydäksemme hänet sitten\nkolmestakymmenestä hopeapenningistä ismaelilaisille kauppiaille, kun\nhe ensi kerran kulkevat tästä ohi.\"\n\nMeluten ympäröi poikalauma Antin ja alkoi raahata häntä ovinurkkaa\nkohti. Siellä oli kosteus mädättänyt lankut, niin että lattiaan oli\nmurtunut suuri aukko, josta pimeä kellari ammotti. Sinne aikoivat\nhe hilata Antin. Tässä kovakouraisessa leikissä oli takana hiukan\ntottakin, sillä Antti oli koulun etevin oppilas ja sellaisena mestari\nJuustenin erikoinen suosikki, jota kohtaan toiset tunsivat kateutta.\nKun pilan alkaja oli verrannut häntä Joosefiin, sattui se siis hyvin\npaikalleen.\n\nAukon reunalla riuhtasi Antti äkkiä itsensä irti ja löi voimainsa\ntakaa korvalle erästä pitkää teiniä, joka innokkaimpana puuhasi hänen\nkuoppaan laskemistaan.\n\n\"Kah! onko katajassakin tervaa?\" sanoi korvapuustin saanut\nhölmistyneenä ja koetti nauraa.\n\nAntilla oli noussut kiukun kyyneleet silmiin.\n\n\"Voi äidin pikku pojua, elä nyt huoli itkeä, äiti hakee voileivän\",\nkoetti pitkä teini ilkastella, pidellen korvallistaan.\n\n\"Koiria te olette kaikki tyyni!\" sähähti Antti, mutta hillitsi\nsamassa itsensä, otti paperinsa, jotka olivat pirahtaneet olkiin, ja\nlähti nopeasti ulos.\n\nMielenkuohu huimasi hänen päätään ja porttiholviin tultuaan nojautui\nhän seinään. Samassa saapui siihen mestari Juusten.\n\n\"No?\" sanoi hän kysyvästi ja pysähtyi Antin eteen.\n\n\"Olen vähän sairas, päätäni pyörryttää\", vastasi Antti, \"ja siksi\naioin pyytää vapautta koulusta, ainakin täksi päiväksi. Tässä ovat\nviimeksi suomentamani psalmit.\"\n\n\"Tietysti sinä saat vapautta niin kauaksi kuin paranet. Mene nyt heti\nja asetu levolle, minä käyn sitten illalla katsomassa ja toimitan\njotakin rohtoa. Mutta jaksatko sinä yksin kulkea?\"\n\n\"Kyllä minä jaksan\", kiirehti Antti ja tervehdittyään lähti horjuen\nastelemaan ulos portista.\n\n\"Mutta kylläpäs siellä taas on meteli kuin sutten luolassa!\" kuuli\nhän Juustenin sanovan kiiruhtaessaan koulutupaan.\n\n       *       *       *       *       *\n\nAndreas Pietarinpoika oli nykyään katedraalikoulun ylemmällä eli\nkuoriosastolla. Tämän osaston oppilaita kutsuttiin vanhastaan\nkuorivikaareiksi, heidän kun tuli tuomiokirkossa harjotteleida\nkaikenlaisiin papillisiin tehtäviin. Vaikka Antti ei vielä ollut\nkoulussa ollutkaan säädettyä aikaa, oli Juusten ilmottanut hänelle,\nettä hänet voitaisiin jo tänä syksynä vihkiä papiksi. Se saattoi\ntapahtua sekä katsoen Antin etevyyteen että myöskin pelastaakseen\nhäntä joutumasta kirjuriksi, johon toimeen kuningas usein väkivalloin\notatti kouluista etevimpiä oppilaita. Juusten itsekin oli tavallista\naikaisemmalla papiksi vihkimisellä pelastettu sellaisesta kohtalosta.\n\nEdellisenä päivänä, joka oli sunnuntai, oli Antti ollut\nkuoripalveluksessa ehtoojumalanpalveluksen aikana. Sen päätyttyä\noli hän pistäytynyt sakaristoon jollekin asialle. Siellä oli ollut\npari vanhempaa kaniikkia, joiden keskustelusta seuraava palanen oli\nherättänyt hänen huomiotaan:\n\n\"... Askaisista tulimme sitten vesitse Naantaliin, jossa eräs nuori\ntyttö oli vihittävä nunnaksi.\"\n\n\"Nunnaksi? Mutta tosiaankin, olenhan minä siitä jo kuullut.\nOmituista, että niitä vielä löytyy luostariin menijöitä. Vaan kukapa\nniistä nuoren tytön mielenkäänteistä selvän otti. Mistähän tuo\nhupakko lienee muutoin ollut kotoisin?\"\n\n\"Täältä Turusta. Sen leski Anna Sakon tytär, jolla on talo\nLuostariyläkadun varrella ja jolla miehensä jälkeen on vielä kauppa\ntorin kulmassa. Siitä suvusta kuuluu pari naisenpuolta jo ennen\nmaailmaankin menneen luostariin. Sata Turun markkaa kuuluu leski heti\nantaneen tyttärensä proviantiksi ja kuolemansa jälkeen kuuluu koko\ntalonsa luvanneen luostarille, muita perillisiä hänellä kun ei näet\nole.\"\n\nKuin salama oli tämä tieto iskenyt Anttiin. Hän oli kesälomansa\njälkeen -- sen hän oli viettänyt kotonaan Jämsässä, sillä isä\nMikkeli oli lupauksensa mukaan pitänyt hyvän huolen lempipoikansa\nylläpidosta, joten hänen ei ollut tarvinnut teiniretkillä kiertää\n-- ollut vasta toista viikkoa kaupungissa eikä hänellä ollut vielä\nmitään vihiä Kaarinan luostariin menosta. Kuin unissaankävijä oli hän\npoistunut kirkosta ja hänen oli ollut vaikea käsittää kuulemaansa\nasiaa. Iltahämyssä oli hän kävellyt edestakaisin Luostariyläkadulla\nja ohi kulkiessaan tähystänyt siihen akkunaan, jossa hän ennen aina\noli tottunut näkemään Kaarinan. Mutta ikkuna oli pysynyt tyhjänä ja\nkoko talo kuin kuolleena. Viimeistä kertaa ohi kulkiessaan oli hän\nportilla tullut yhteen vanhan naisen kanssa, jonka hän oli tuntenut\nKaarinan äidiksi.\n\n\"Onko teidän tyttärenne mennyt luostariin?\" oli hän kuiskaten kysynyt.\n\n\"On kyllä, miksi niin?\" oli muori empien vastannut ja alkanut\ntarkastella häntä kiireestä kantapäähän.\n\nJotakin mutisten oli Antti kiirehtinyt pois ja koko yön oli hän\nviettänyt kortteerissaan unetonna, silmäinsä edessä liikkumatonna tuo\ntosiasia: Kaarina on mennyt luostariin!\n\nKoulusta palattuaan paneusi Antti heti levolle. Unta hän ei\nkuitenkaan saanut paremmin kuin yölläkään. Kuumeisin silmin tuijotti\nhän lakeen ja ajatukset kiersivät viimeyöllistä kehäänsä.\n\nOikeastaan oli hän, tultuaan vakuutetuksi Kaarinan luostariin\nmenosta, tuntenut kaiken alla jonkunlaisen riemun sykähdyksen? Hän\noli heti tullut vakuutetuksi Kaarinan tunteiden lujuudesta sekä\nuskollisuudesta häntä kohtaan.\n\nKun Kaarina edellisenä syksynä Kupittaalla oli sanonut pitkää teiniä\nmiellyttäväksi sekä hänet sivuuttaen tanssinut melkein yksinomaan\nsen kanssa, oli hän katkeroituneena lähtenyt pois. Mutta pohjaltaan\noli hänellä kuitenkin ollut vaistomainen tunto siitä, että Kaarina\nei tuolla kaikella ollut totta tarkottanut, vaan ainoastaan tahtonut\närsyttää häntä sekä nauttia hänen mustasukkaisuudestaan. Hän oli\nkostoksi päättänyt olla jonkun aikaa kylmä Kaarinaa kohtaan sekä\nsitten, tarpeeksi häntä nöyryytettyään ja itse nautittuaan hänen\nkärsimyksistään, tehdä jälleen sovinnon hänen kanssaan. Mutta\nsitten tuli odottamatta väliin se onneton seikka, että hän illalla\nkohtasi Kaarinan pitkän teinin seurassa. Silloin oli hänessä\nalkanut varmistua usko, että Kaarina onkin ihan todestaan mieltynyt\npitkään teiniin. Ja sitä uskoa oli viimemainittu osannut, heidän\nkoulussa tavatessaan, kiihottaa kaikenlaisilla jutuilla ja ilkeillä\nviittauksilla itsensä ja Kaarinan välisistä kohtauksista. Niin\noli hän aina Kaarinan nähdessään, kuten esimerkiksi koulutuvassa\njoulukomediaa näyteltäessä, osottanut tälle järkähtämätöntä\nkylmyyttä. Vaan pois ei hän ollut häntä silti mielestään saanut ja se\nkai oli johtunut siitä, ettei hän koskaan ollut ihan täydellisesti\nuskonut pitkän teinin juttuja, vaan salaisesti aina toivonut\nsuhteensa Kaarinaan jollakin tavoin korjaantuvan entiselleen. Koko\nkesän oli Kaarina ollut hänen mielessään ja syksyn lähetessä oli\nhänen kiihkonsa päästä häntä näkemään kasvanut yhä suuremmaksi.\n\nSaatuaan nyt odottamatta tietää Kaarinan menneen luostariin oli\nhänen mielessään heti välähtänyt, että pitkän teinin jutut ovat\nkaikki valheellisia ja että Kaarina on niihin nähden aivan syytön.\nJa aivan erikoisessa valossa näki hän nyt sen kärsivän ja rukoilevan\nkatseen, jolla Kaarina silloin joulunäytöksessä oli häntä tavotellut.\nSen katseen valossa alkoi hän yhä selvemmin käsittää Kaarinan\nluostariinmenon syyt ja hänen sydäntään alkoivat ahdistaa raskaat\nitsesyytökset.\n\nVoinko minä enää korjata, mitä olen särkenyt ja saanko koskaan\nenää edes nähdäkään Kaarinaa? kyseli hän itseltään, antautuen yhä\nuudelleen ja uudelleen muistelemaan, miltä Kaarina oli silloin\nja silloin näyttänyt, kuinka hän oli hymyillyt ja kuinka hänen\nkatseensa oli hänet ikäänkuin juovuttanut. Ikävä ja halu nähdä häntä\nvielä kerran, edes vilahdukselta, kävi hänessä hetki hetkeltä yhä\npolttavammaksi.\n\n\"Kuinka pitkälti onkaan täältä Naantaliin?\" kysyi hän puolenpäivän\ntienoissa yhtäkkiä nahkurinmuorilta.\n\n\"Mitähän lie siinä puolentoista penikulman paikkeilla Raision kautta,\nmutta merta myöten sitä on paljon lyhemmästi\", vastasi muori.\n\nPuolitoista penikulmaa! Sehän ei ollut matka eikä mikään, siellähän\nsaattaisi huoleti päiväseltään pistäytyä. Kun Kaarina oli mennyt\nluostariin, oli se tuntunut Antista, kuin olisi hän kadonnut maailman\nääriin. Siksi ilahutti häntä nyt suuresti ajatus, että Kaarina olikin\noikeastaan niin lähellä. Ja hän alkoi kuvitella, kuinka hän lähtee\nNaantalissa käymään, tulee luostarin portille ja pyytää puheilleen\nsisar Kaarina Tuomaantytärtä, sanoen olevansa vaikkapa hänen läheinen\nsukulaisensa, ja kuinka Kaarina nunnanpuvussaan ilmestyy portille\nja... Hän pysähtyi kuvittelussaan epävarmana siitä, millaisen katseen\nKaarina häneen loisi, ihastuneenko vai kylmästi syyttävän. Ja omaa\nsyyllisyyttään muistaen päätteli hän, että varmasti syyttävän, ja\nsen johdosta tunsi hän masennusta. Mutta yhä uudelleen kuvitteli\nhän alusta alkaen samaa asiaa ja niin alkoi se kasvaa hänessä\nvälttämättömyydeksi lähteä mitä pikimmin Naantaliin.\n\n\n\n\nVII\n\nKOHTAAMISIA.\n\n\nNunnain puutarhamuurin takana, lähellä merenrantaa, oli luostarin\nporvarikartano sekä sen yhteydessä karjapiha. Porvarikartanossa\nolivat aikoinaan asustaneet luostarin ulkojäsenet -- sellaiset\nhenkilöt, jotka olivat luostarille antaneet omaisuutensa ja sijaan\nsaaneet siltä täyden ylläpidon, olematta silti luostarisääntöjen\nalaisia. Siellä oli viitisenkymmentä vuotta sitten viimeiset\nelinpäivänsä kuluttanut luostarin suurin hyväntekijätär, Lucia\nOlavintytär, ritari ja valtaneuvos Henrikki Djäknin puoliso, sekä\nmonta muuta. Nykyään ei siellä elänyt yhtään ulkojäsentä.\n\nTänne kokoontuivat myöskin köyhät, jotka saivat apua luostarista.\nKolmatta vuotta sitten oli tänne ensi kerran tullut myöskin\nGreeta-muori Tuomaansa kanssa ja elänyt siitä myöten täällä luostarin\nkarjakkona. Jämsästä lähdettyään olivat he tilapäisiä töitä tehden\nasuneet siellä ja täällä, kunnes ankara kevät ja yleinen nälänhätä\nkaksi ja puoli vuotta sitten olivat heidät monen muun kanssa ajaneet\nvarakkaampaan Lounais-Suomeen. Täällä he olivat sitten kulkeutuneet\nNaantaliin, jossa äitiä oli kohdannut se onni, että hän oli saanut\nkarjapiian paikan luostarin porvarikartanossa, sillä edellisen\noli kulkutauti juuri vähää ennen korjannut. Tuomas oli aluksi\npäässyt luostarin paimenpojaksi, mutta saatuaan erään viattoman\nkepposen takia kuuman selkäsaunan luostarin voudilta, oli hän\nsuutuksissaan mennyt laivapojaksi muutamaan Tuulensuun poukamassa\nankkuroivaan turkulaiseen alukseen ja oli sen jälkeen pysynyt äidiltä\ntietymättömissä.\n\n       *       *       *       *       *\n\nOli kulunut toista viikkoa siitä, kun Kaarina Sakko vihittiin\nnunnaksi. Greeta-muori askarteli yksinään palvelusväenpirtissä, jonka\navara etehinen erotti porvarituvasta. Nona-messusta oli kulunut jo\nsiksi pitkä aika, että Greeta arveli sisarten ehtineen jo lopettaa\npäivällisensä ja voivansa siis mennä hakemaan oman ruokaosuutensa.\n\"Kumma kun ei tänään ole yhtään kerjäläistäkään ilmestynyt\", ajatteli\nhän, sillä kaikki mitä sisarten pöydästä jäi tähteiksi, jaettiin\nporvarikartanoon kokoontuneille köyhille. \"Mutta sehän taitaakin\nolla taas paastopäivä, jolloin lihat ja rasvat saavat pysyä lukkojen\ntakana. Ja tähän maailman aikaan ne osaavat jo kerjäläisetkin\nrantustella.\"\n\nPortailta kuului samassa askelia ja Greeta-muori ajatteli: \"Jopahan\nkuitenkin yksi tulee.\" Hän virutti viimeisen maitohulikan, asetti\nsen häkkyrälle valumaan, kuivasi kätensä hurstiseen esiliinaan ja\nkääntyi ovea kohti. Kynnyksellä seisoi hajasäärin nuori, vanttera ja\nruskeaksi päivettynyt mies, katsellen Greeta-muoria nauravin silmin.\nMuori katsoi häntä ensin suu auki vastaan, löi sitten suuret ja\nkuhmuiset kätensä yhteen ja huudahti:\n\n\"No herran-kiesus, eikö se ole Tuomas?\"\n\n\"Tuomaspa hyvinkin!\" vastasi nuori mies. \"Vieläpä sinä näyt elävän.\"\n\nHe kattelivat, muori nytkähti penkille istumaan, veti pojan\nrinnalleen ja lausui silmiään pyyhkien:\n\n\"Että pitikin vielä elävin silmin nähdä! Niin minä olenkin\nmurehtinut, ettei vedetöntä päivää... Mutta missä sinä, poloinen,\nolet näin kauan hurvitellut?\"\n\n\"Merellä tietenkin! Ja välistä meren pohjassakin.\"\n\n\"Pohjassa! Ole tuossa nyt\", ja nuhtelevasti pukkasi äiti\nkyynärpäällään poikaansa. \"Niin minä olen senkin seitsemän kertaa\npääni ympäri miettinyt, että mikä minut panikin silloin laskemaan\nsinut merelle. Ja jääpi sitten vuosikausiksi! Paljon pikemminhän sen\nlaivan piti palata, jossa sinä lähdit?\"\n\n\"Niin sen laivan! Mitäs minä sellaisesta astiasta! Vuoden perästä\nminä Lyypekissä muutin oikeaan laivaan, joka seilasi maailman\ntoiseen laitaan, sinne murjaanein maahan, jossa aurinko paistaa\npohjoisesta ja jossa asuu pikimustia ihmisiä. Siellä oli huoneen\nkorkuisia hevosia, joilla oli kahden sylen pituinen kärsä ja sylen\npituiset torahampaat. Näitä torahampaita lastattiin laiva täyteen ja\nlähdettiin sitten takaisin...\"\n\n\"Torahampaita, mitä niillä torahampailla?\" keskeytti äiti epäillen.\n\n\"Niistä tehdään kuningattarille ristiinnaulitun kuvia ja kuninkaille\nsakkinappuloita. Ja sitten me purjehdimme takaisin kotiinpäin\nja tappelimme merirosvojen, valaskalain ja virstan pituisten\nmerikäärmeiden kanssa. Pääsimme jo kunnialla Ruotsin etelänokalle,\nkun tuli hirveä myrsky ja me ajaa karautimme vedenalaiselle\nkalliolle. Kerran vain räiskähti ja kaikki meni ruumeniksi. Perämies\nmeni ensimäisenä kuin kivi pohjaan ja toiset perässä.\"\n\n\"No entäs sinä?\" uteli äiti jännittyneenä.\n\n\"Minäkö?\" ihmetteli Tuomas kynsiään pureskellen, \"minä sieppasin\nyhden suurimmista torahampaista, istuin kahareisin sen päälle ja\nmeloin kämmenilläni rantaan. Sitten otin torahampaan olalleni,\nkävelin ensimäiseen taloon ja pyysin sen edestä ruokaa. Mutta ihmiset\nsiellä olivat sellaisia pöljäkkeitä, etteivät ymmärtäneet mitään\nminun puheestani, vaikka kuinka selvästi olisin sanonut, että minulla\non nälkä. Eikä ne ymmärtäneet muissakaan taloissa ja niin minä sain\nkävellä Tukholmaan asti, olallani se kauhean suuri torahammas. Siellä\nvasta tapasin oikeita ihmisiä, jotka ymmärsivät puhettani ja ostivat\nminulta sen hampaan. Niillä rahoilla minä sitten purjehdin Turkuun,\njosta kävelin tänne. Mutta syönyt minä en ole vieläkään, niin että\nminulla on joltinenkin hiuka.\"\n\n\"Hyvänen aika\", hätääntyi äiti, \"minä käyn paikalla hakemassa ruokaa.\nOlinkin juuri lähdössä, kun sinä tulit.\"\n\nHetken kuluttua asetti hän pöydälle leipää ja suuren vellivadin.\n\n\"Niillä on taas paastopäivä, mutta maltahan, kyllä minulla on täällä\nmuutakin kätkössä.\"\n\nHän pistäysi etehisen peräkomeroon ja toi sieltä suolakalaa,\npuulautaselle asetetun keltaisen ja lujan voikimpaleen sekä palan\npalvattua lihaa.\n\n\"Täytyy pahimpien paastopäivien varalle pitää takanaan hiukan\nvahvempaa muonaa\", puheli hän ääntään alentaen ja asetti ruokia\npoikansa eteen. Hellin ilmein ja tyytyväisenä katsoi hän sitten\nTuomasta, kun tämä kursailemattomalla hulmiudella ryhtyi hiukaansa\nsammuttamaan. Vasta kun poika oli lopettanut, teki hän itselleen\nvoileivän ja alkoi sitä hiljalleen pureskella, silmät yhä Tuomaaseen\nluotuna.\n\n\"Ja mihin sinä nyt aiot ryhtyä? Et kai merelle enää?\" kysyi hän.\n\n\"En tiedä\", vastasi Tuomas hajamielisesti. Hetken perästä kysyi hän:\n\"Onko se isävainajan jousi vielä tallella?\"\n\n\"On kyllä.\"\n\n\"Ehkäpä rupeankin sitten tässä aluksi metsästelemään. Haehan\nse jousi, niin katsotaan, eikö sitä näillä käsivarsilla saa jo\nvireeseen.\"\n\n\"Tottahan nyt toki, kun on hartiatkin kuin pikkutalon kellarinkatto\",\nvakuutti äiti ihastuneena siitä, ettei poika aikonut enää merelle.\nHetken kuluttua jatkoi hän:\n\n\"Mutta kuulehan, vieläkö sinä osaisit verkkoja laskea? Kesällä kuoli\nse kala-ukko, joka yksinään asui tuolla Kailonsaaressa ja pyyti\nluostarille kaloja. Sinä voisit nyt ruveta hänen sijalleen. Pitääkin\npuhua siitä voudille ja abbedissalle.\"\n\n\"Vieläkö se sama karilas on täällä voutina?\"\n\n\"Sehän se on, mutta tokkopa tuo sinulle enää kaunaa kantanee.\"\n\n\"Mitäpäs _hänen_ kaunoistaan, mutta jospa _minulla_ sen sijaan\nsattuisikin olemaan hampaani kolossa vielä yhtä ja toista hänen\nvaralleen. Vaan puhu pois, kylläpähän sitten joskus selvittelen\nvälini hänen kanssaan.\"\n\n\"Kaikkia tässä nyt kun muistelemaan viimetalvisia lumia. Mutta\nnyt minun täytyy lähteä iltalypsylle. Pane sinä siihen penkille\nlevähtämään niin kauaksi.\"\n\n       *       *       *       *       *\n\nSaatuaan pitkästä aikaa vatsansa kunnollisesti täyteen tunsi\nTuomas itsensä tavattoman tyytyväiseksi. Hetkisen loikoi hän äidin\nmentyä penkillä selällään, mutta heiskautti sitten itsensä kuin\nvietereillä pystyyn ja lähti vihellellen ulos. Hän käveli rantaan\nja heitti muutamia voileipiä ja munalukkoja tyyneen vedenpintaan.\nSitten asteli hän luostarin ympärysmuurin juurelle ja alkoi\nhymyillä, muistellessaan entistä keppostaan, josta hän sai voudilta\nselkäsaunan. Hän oli ollut ensi päivää paimentamassa luostarin karjaa\nja ehtoopäivällä laitumelta palattuaan taivastellut juuri tässä\nsamalla kohtaa muurin juurella. Hänen oli ruvennut kovin tekemään\nmieli saada kurkistaa tuonne muurin taakse, jonne syrjäisiä ei\nkoskaan laskettu. Ja ykskaks oli hän asettanut muurin nojalle kaksi\ntukevaa seivästä ja kiivennyt niitä myöten ylös. Toisella puolen oli\nollut puolikymmentä nunnaa kitkemässä kaalipenkkejä. Yksi niistä oli\nalkanut tirskua ja ilakoida hänelle ja siitä rohkaistuneena oli hän\nhypätä kupsauttanut alas ja ryhtynyt auttamaan nunnia kitkemisessä.\nMutta silloin oli nurkan takaa tulla lennättänyt laiha ja ruma nunna,\nkaiketi abbedissa, ja alkanut kimeällä äänellään kirkua hänelle sekä\nhäädellä ulos. Kun hän ei ollut kyllin kiiruusti lähtenyt, oli voudin\njuurikaskin ehättänyt sinne kaalimaalle, kiskonut hänet kauluksesta\nulos ja antanut hyvänpäiväisesti selkään.\n\n\"Senkin kränä!\" mutisi Tuomas selkäsaunaansa muistellen. \"Tekisipä\ntosiaan mieleni nähdä, vieläkö hän kykenisi minua sillä lailla\npeittoamaan. Totta vie kiipeänkin yli ja tappelen vaikka koko\nmunkkilaumaa vastaan. On tämä poika pahemmissakin ollut!\"\n\nHän katseli ympärilleen ja huomasi taampana rannalla tyhjän tynnyrin.\nSen vieritti hän muurin juurelle, asetti pystyyn ja nousi pohjan\npäälle seisomaan. Kädet ylettyivät parahiksi muurin harjalle ja\nhiukan potkastuaan sai hän takareunasta kiinni ja kiepautti itsensä\nylös.\n\nTakana olevassa puutarhan osassa, jossa silloin oli kasvatettu\nkaalia, oli nyt luostarin hernemaa. Sisaret Ursula, Kaarina, Elina\nja eräs iäkkäämpi laiha nunna, jolla oli kaihi vasemmassa silmässä,\nolivat parasta aikaa poimimassa täysinäisiä palkoja suuriin\npärevasuihin.\n\nKun Tuomas leuhahti muurin harjalle, katsahtivat kaikki säikähtyneinä\nylös. Mutta Ursula tointui paikalla ja huudahti:\n\n\"Ohoh, kun suuri varis lensi tuohon muurille!\"\n\n\"Samat kanathan täällä ovat ryytimaata tongostamassa kuin ennenkin\",\nvastasi Tuomas iloisesti, sillä sisar Ursula oli juuri se, joka\nedellisellä kerralla oli ilakoimisellaan saanut hänet alas hyppäämään.\n\nSisar Ursula Laurintytär Väkivasara oli syntyisin Perniöstä.\nHänen isänsä oli ollut rikas talonpoika ja kuuluisa miekkaseppä,\njoka oli hankkinut itselleen aatelisoikeudet. Hänen lähimpänä\nnaapurinaan Perniössä oli asunut rälssimies Matti Härkä, jonka\nvapaamiesoikeuksillaan ja kilvellään kerskumiset olivat kovin\nruvenneet sapettamaan Lauri-seppää. Niinpä oli viimemainittu\ntanskalaissotien aikana takonut haarniskat itselleen, pojalleen\nja rengilleen sekä satuloinut kolme hevostaan ja lähtenyt\nEerikki Flemingin joukoissa taistelemaan juutilaisia vastaan.\nFlemingin toimesta oli hän sitten nuorelta Kustaa Vaasalta saanut\nrälssikirjeen, palannut kotiin naapurinsa vertaisena vapaamiehenä\nja valmistanut itselleen aateliskilven, jossa oli kuvattuna suuri\npajamoukari eli väkivasara. Jos naapuri, jonka kilvessä oli härän\nkuva, oli joskus puhunut pisteliäästi vastaleivotuista vapaamiehistä,\nhän itse kun oli jo toisen polven rälssisäätyä, niin oli Ursulan\nisä sen sijaan alkanut puhua kerjäläisaateleista, sillä Härkä oli\nhäntä paljon köyhempi. Alituisessa riidassa ja torassa olivat\nnaapurukset viettäneet koko elämänsä ajan. Kun Väkivasara sitten\ntunsi kuoleman lähenevän eikä hänellä ollut muita perillisiä kuin\nUrsula, sillä poika oli kaatunut sodassa, alkoi häntä pelottaa, että\nhänen rikkautensa voivat Ursulan kanssa siirtyä vihatulle naapurille,\njolla oli useita naimattomia poikia. Silloin hän oli yksissä tuumin\nvaimonsa kanssa päättänyt testamentata omaisuutensa Naantalin\nluostarille, jonne Ursulan tuli mennä nunnaksi.\n\nIsän kuollessa oli Ursula ollut yhdeksäntoistavuotias ja vaikka\nhänellä oli halua kaikkeen muuhun kuin maailmasta eristäytymiseen,\noli hän kuitenkin mielellään seurannut äitiä Naantaliin, sillä\nhänellä ei ollut lainkaan ollut oikeata käsitystä luostarielämästä.\nNiin hänet oli viisi vuotta sitten vihitty nunnaksi ja äiti oli\nulkojäsenenä asettunut porvarikartanoon, jossa hän jo parin vuoden\nkuluttua oli kuollut.\n\nPian oli Ursula huomannut suuresti pettyneensä luostarielämän\nsuhteen. Melkein joka päivä rikkoi hän jollakin tavoin sääntöjä ja\nabbedissa oli pahemmassa kuin pulassa hänen kanssaan. Ankarimpia\nrangaistuksia ei hän koskaan uskaltanut sovittaa Ursulaan, sillä\nsilloin nosti tämä kovan metelin ja uhkasi jättää luostarin. Se\ntaas olisi merkinnyt luostarille melkoista omaisuuden vähennystä,\nsillä Ursulan mukana olisivat tietysti seuranneet hänen runsaat\nmyötäjäisensä. Nykyään, -- jolloin uskonpuhdistusliike sai kaikki\nvanhat laitokset liitteissään horjumaan, täytyi olla varovainen\nsellaisten kapinahenkien kuin sisar Ursulan kanssa. Toiselta puolen\nei sisar Ursulakaan, maailmallisesta ja uhmailevasta mielenlaadustaan\nhuolimatta, voinut olla tuntematta pelkoa tuota ankaraa ja\nvaaniskelevaa Birgitta Flemingiä kohtaan. Niin usein kuin hän\ntoistikin uhkauksensa lähteä luostarista ja mennä naimisiin, ei hän\nkuitenkaan vielä tähän saakka ollut edes yrittänytkään sitä toteuttaa.\n\nEdellisen abbedissan aikana oli klausuuri eli luostarin muurien\nsisällä pysyminen ollut sangen höllää ja höllyyttä oli ilmennyt\nmuidenkin sääntöjen noudattamisessa. Mutta Birgitta Fleming oli\nuudistanut luostarikurin kaikessa ankaruudessaan. Puheleminen\noli sisarten kesken sallittua ainoastaan päivälliseltä päästyä\nvespera-messuun saakka eli siis noin parisen tuntia. Silloin\naskartelivat sisaret käsi-, talous- ja puutarhatöissä. Sisar Elina\noli viime aikoina pyhittänyt nämäkin hetket vaitiololle ja sen takia\nUrsula, heidän tänään hernemaassa työskennellessään, oli koko ajan\nollut hänen kimpussaan, koettaen jos jollakin keinoin saada häntä\npuhumaan. Mutta nyt käänsi muurinpäälle ilmestynyt Tuomas hänen\nhuomionsa kokonaan pois Elinasta.\n\n\"Ja kun minä oikein tarkkaan katson, niin eiköhän totta maarin ole\nvareskin juuri se sama, joka kerran ennenkin leuhahti muurin yli\ntänne kiellettyyn maahan, missä hän joutui voudin kynittäväksi\",\nhuusi Ursula nauraen.\n\n\"Mutta toista kertaa tätä varesta ei kynitäkään\", sanoi Tuomas,\nhyppäsi muurilta alas ja tuli Ursulan luo, ryhtyen tiheästä\nvarsistosta etsimään palkoja. Ilmeisellä mielihyvällä tarkasteli\nUrsula häntä kiireestä kantapäähän ja sanoi:\n\n\"Ihanhan sinä olet aikamies. Mutta oletko sinä nämä viime vuodet\nollut linnunpelättinä pellolla, koska olet noin päivettynyt?\"\n\n\"Merellä minä olen ollut, ihan maailman toisessa laidassa ja siellä\nolisin minä päässyt murjaanein maan kuninkaaksikin, mutta en\nviitsinyt ruveta, kun tuli ikävä yhtä Naantalin nunnaa.\"\n\n\"Elä sillä lailla niitä revi!\" sanoi Ursula ja lyödä räpsäytti\nTuomasta käsiselälle.\n\n\"Taidatpa sinä olla koko kiukkupussi!\" vastasi Tuomas ja heitti\nirtonaisen varsilonkeron Ursulan kaulaan.\n\nKaarina katseli heitä ääneti hymyillen, Elina oli punastuen ja\nloukkaantuneena kääntynyt selin ja kaihisilmäinen sisar ryki sekä\nvilkuili levottomasti korkeille portaille, jotka konventtituvasta\nsuuren holvikellarin yli laskeutuivat puutarhaan.\n\n\"Kohta sinut kynitään, jollet korjaa siitä itseäsi\", varotti Ursula\nTuomasta.\n\n\"Katsotaanhan nyt, kuka se tässä kynitään.\"\n\n\"Elä kerskaile! Mutta kuule, mitä sinä nyt rupeat tekemään? Vai\nmenetkö jälleen merelle?\"\n\n\"Sanoinhan minä jo, että minut ajoi ikävä tänne, joten minä en\nsuinkaan halua takaisin merelle. Minä rupean täällä metsästelemään ja\nhankin sisarille lintupaistia.\"\n\n\"Ai kun saiskin lintupaistia!\" sanoi Ursula ja maiskautti kieltään.\n\n\"Mitä tämä on?\" kuului samalla läpitunkeva ääni, joka sai kaikki\nsäpsähtämään. \"Kuka sinä olet, joka olet uskaltanut tänne tunkeutua!\"\n\nPortaalla seisoi abbedissa ja katsoi vihaisesti Tuomaaseen.\n\n\"Minä olen sen karjakko-Greetan poika ja tulin joutessani auttamaan\nnäitä sisaria\", vastasi Tuomas ja jatkoi palkojen poimimista.\n\nAbbedissa palasi kiiruusti sisälle.\n\n\"Lennä nyt nopeasti tiehesi tai muuten pöllyävät kohta höyhenesi\",\nsanoi Ursula. \"Se meni hakemaan isä Paavalia.\"\n\n\"Etkö sinä, sisar kulta, kätkisi minua tuon kaapusi sisään?\"\n\n\"Häpeä!\" ja taas läiskähti Tuomaan käsiselkä.\n\nSamassa saapui ulkoportin kautta tullen isä Paavali. Hän oli\nentinen maallikkoveli ja kartanomestari, joka vähitellen oli omaan\npersoonaansa yhdistänyt paitsi mainittua virkaa myöskin luostarin\nkantomiehen ja voudin toimet. Luostarille kuuluvat maatilat, kaikki\nluostarin tulot ja yleensä koko sen ulkonainen talous olivat isä\nPaavalin hoidossa. Hän laati menoarviot kullekin vuodelle, esitti\nkahdesti vuodessa tarkat tilit kaikista talousseikoista, tinki\nja kinasteli laivurien ja porvarein kanssa sekä valvoi ankarasti\nmaallikkoveljien ynnä palvelijain työtä. Abbedissan kanssa sopi\nhän mainiosti yhteen ja hän se olikin munkkikonventissa vaalin\naikana vaikuttanut Birgitta Flemingin eduksi. Hän oli laiha,\nkellertäväihoinen ukko, jonka harmaissa silmissä oli aina terävä\nja vaaniva ilme. Sormien välissä oli hänellä muutamia numeroilla\ntäytettyjä paperiliuskoja, kun hän tuimasti käyden läheni hernemaata.\n\n\"Sinäpäs koko junkkari olet, joka et yhdellä kertaa uskokaan!\"\ntiuskasi hän Tuomaalle. \"Paikalla ulos täältä!\"\n\n\"Elkäähän nyt, isä kulta, minä vahingossa putosin tuolta muurilta ja\nkun en päässyt takaisin, niin rupesin tätä sisarta auttelemaan.\"\n\n\"Elä lavertele, vaan astu ulos! Tuolla on portti!\" vastasi vouti ja\ntarttui Tuomasta käsipuolesta.\n\nHe lähtivät rinnan porttia kohti. Mennessään nyökäytti Tuomas\niloisesti Ursulalle, joka hymyillen vilkutti hänelle huntunsa\nsuojasta silmiään ja painui sitten työnsä ääreen.\n\nKun porttia vartioiva sisar oli avannut heille ja he olivat tulleet\nmuurien ulkopuolelle kirkon eteen, tiuskasi isä Paavali:\n\n\"Senkö paholainen sinut taas lähetti tänne kiusaksemme!\"\n\n\"Oikeastaan minä en ole tullut tänne kiusaksenne, vaan tarjoamaan\nteille ja Pyhän Birgittan sisarkunnalle palvelustani\", vastasi Tuomas\njuhlallisesti.\n\n\"Vielä viisastelet siinä, mokomakin hunsvotti!\" karjui isä Paavali.\n\n\"No no, elkää pöyhistelkö elikkä minäkin alan muistella sitä\nsilloista ansaitsematonta selkäsaunaa. Huomaatteko, että käsivarteni\novat siitä ajasta julmasti vahvistuneet?\"\n\n\"Mitä sinä sitten tahdot, senkin junkkari?\" kysyi vouti hiukan\nhillitymmin.\n\n\"Se Kailonsaaren kalaukko kuuluu kuolleen\", alotti Tuomas.\n\n\"No entä sitten?\"\n\n\"Niin vain, että jos te antaisitte hänen veneensä, verkkonsa ja\nmuut vehkeensä minulle, niin pitäisin minä luostarin aina tuoreessa\nkalassa. Ja toisin vuoroin linnustaisin.\"\n\n\"Olisikohan sinusta siihen?\" arveli vouti koko joukon leppeämmällä\näänellä, sillä Tuomaan ehdotus oli koskettanut hänen taloudellisia\nvaistojaan.\n\n\"Viikoksi saatte sulkea minut tyrmään vettä ja leipää syömään, jollen\nkunnialla tee tehtävääni. Minä, joka jo tupen korkuisesta seurasin\nisä-vainajaani metsä- ja kalaretkillä!\"\n\n\"No, saammepahan tuumia asiaa. Menehän nyt sinne porvaripihaan, mutta\nvaro toiste enää muurin yli kilhuilemasta.\"\n\n       *       *       *       *       *\n\nOli kulunut pari päivää edellisestä. Kuiva ja selkeä sää kevensi\naskel askeleelta Antin mieltä, kun hän käveli Turusta Naantaliin\njohtavaa tietä. Puolenpäivän aikaan oli hän sivuuttanut Raision\nkirkon. Kuta lähemmäs päämääräänsä hän tuli, sitä metsäisemmiksi\nja hiljaisemmiksi kävivät seudut. Tie vuoroin painui sankkaa\nkuusikkoa kasvavaan notkoon, jossa oli hämärää ja koleata, vuoroin\nnousi valoisalle kunnaalle, jossa kellastuneet lehtipuut hohtivat\npäivänsäteistä. Raisiosta lähdettyään ei hän ollut kohdannut yhtään\nkulkijaa ja hiljaisuutta keskeyttivät vain linnut sekä tuolloin\ntällöin korvaan sattuva louhien, juurten ja sammalen keskeen\npiiloutuneen puron lirinä.\n\nJoka askeleella oli hän muistanut, että Kaarina on kulkenut tätä\nsamaa tietä, kiivennyt samoille kunnaille ja painunut samoihin\nnotkoihin, ja siksi tuntui taival hänestä ikäänkuin tutulta. Mutta\nkun hän samalla ajatteli, että Kaarina oli kulkenut tätä tietä ei\nkoskaan palatakseen, silloin kaihersi hänen sydäntään omituinen\norpouden tunne.\n\nTie kaartui yhä enemmän lounaaseen päin ja yhtäkkiä aukeni vasemmalta\npetäjistön keskeltä hänen eteensä kirkas Luolalanjärvi, jonka tyyneen\nveteen Viluluoto kuvasteli tuuheita rantaleppiään. Ihastuneena\npysähtyi hän hetkeksi ja antoi silmäinsä kulkea yli seutujen,\njoilla oli täydellinen erämaan ja ikuisen rauhan leima. Samalla\nalkoi edestäpäin metsän takaa kuulua kellonsoittoa, joka sai hänet\nvärähtämään. \"Luostarissa soittavat jälkeen puolismessun\", ajatteli\nhän ja heti kuvastui hänen mieleensä pitkä jono valkeapukuisia nunnia\n(hän oli aina kuvitellut nunnat valkeapukuisiksi), joiden joukossa\nhän erikoisesti näki ainoastaan Kaarinan. \"Hän ei tiedä, että tuo\nsama kellonääni kuuluu minunkin korviini\", ajatteli hän ja lähti\njatkamaan matkaansa.\n\nPian kohosi edestäpäin näkyviin metsäinen Kuparimäki ja kohta sen\njälkeen vilahti oikealta parin kunnaan välitse suippo kirkontorni.\nAntti vavahti kuten se, joka pitkän etsinnän jälkeen yhtäkkiä tulee\npahki etsittäväänsä. \"Tuon juurella hän siis elää ja liikkuu\",\najatteli hän.\n\nHetken vielä astuttua tuli näkyviin myöskin kirkko sekä\nnunnaluostarin päärakennuksen tumma lautakatto. Ikäänkuin tuntien\narkuutta lähestyä tuota paikkaa sekä samalla tarvetta lopullisesti\nvarmistaa päätöksiään, istahti hän puunjuurelle kukkulan rinteelle.\n\nHän oli kolme vuorokautta maannut vuoteessa ja miettinyt. \"Jollei\nKaarina anna minulle anteeksi, on minun sovitettava rikokseni häntä\nja itseäni kohtaan siten, että menen munkiksi samaan luostariin\",\noli hän lopuksi päättänyt. \"Ja jos Kaarina antaisikin anteeksi,\nniin tahtoisi hän ehkä kuitenkin pitää nunnalupauksensa pyhänä ja\njäisi luostariin enkä minä näkisi häntä koskaan enää. Mutta jos minä\nrupean munkiksi, on se minulla lohdutuksena, että saan elää samojen\nmuurien sisällä kuin hänkin.\" Mutta näiden päätösten alla tunsi hän\nitsessään kytevän salaisen tietoisuuden siitä, ettei hän paremmin\nkuin Kaarinakaan tule iäkseen luostariin jäämään, vaan joko he,\nsaatuaan välinsä selviksi, jättävät yhdessä luostarin tai sitten\nkuningas ryhtyy taas jatkamaan kirkollista reduktsioonia, jolloin\nluostarielämän täytyy lakata. Tämä salainen tietoisuus häntä olikin\nrohkaissut päätöksen teossa. Mutta vaikka hän nyt olikin lähtenyt\naamulla Turusta siinä mielessä, että hän pyrkii munkiksi Naantalin\nluostariin, oli hän kuitenkin koko matkan tuntenut itsessään\nepävarmuutta. Ilmottaako hän luostarin portilla haluavansa päästä\nveljeskunnan jäseneksi vai pyytääkö vain puhutella sisar Kaarina\nTuomaantytärtä? oli hän pitkin matkaa kysellyt salaa itseltään.\nEikä hän siinä luostarikirkon näkyvissä istuessaankaan tuntenut\nkykenevänsä sitä vielä ratkaisemaan, vaan jätti sen riippumaan\njostakin ulkonaisesta ja odottamattomasta seikasta.\n\nKun hän oli aikeissa nousta jatkaakseen matkaa, alkoi ylhäältä\nkukkulan laelta kuulua koiran haukuntaa. Kohta sen jälkeen hypätä\nkuukki aivan hänen vieritseen rinnettä alas jänis, jonka turkki kesän\njäleltä ei ollut vielä ehtinyt vaalentua. Se katosi tien toiselle\npuolen metsään, jonne perässä kirmaseva koira sitä hetken perästä\nseurasi. Mutta heti koiran kadottua kuului ylhäältä puiden välistä\nkopinaa, oksien ritinää ja pienten mukulakivien vierintää ja ykskaks\ntuli puiden takaa näkyviin metsästäjä, joka hurjassa juoksussaan\nkompastui rinteen alimmalla jyrkänteellä ja syöksähti nurinniskoin\nalas tielle. Jousi ja vyön alle pistetty koppelo singahtivat syrjään.\nSamassa kimposi metsästäjä kuitenkin seisaalleen, huomasi Antin ja\nsanoi äkäisesti, ikäänkuin syyttäen tätä tapaturmastaan:\n\n\"Kuka sinä olet ja mitä sinä siinä teet?\" Antti hymyili ja\nmutisten jotakin epäselvää katsoi metsästäjään, jossa oli jotakin\ntutunomaista, vaikkei hän jaksanut heti muistaa, missä hän oli hänet\nennen nähnyt. \"Häh!\" tiuskasi metsästäjä ja katsoi häneen kiinteästi.\n\n\"Ei minulla ole tässä mitään erikoista tehtävää, mutta onko väsynyttä\nmatkamiestä sitten kielletty tähän istumasta?\" lausui nyt Antti.\n\n\"No niin, mitäs sitte...\" mutisi metsästäjä joutuen hieman hämilleen\nja ryhtyen keräämään hajalleen lentäneitä kapineitaan.\n\nKun hän oli ottanut jousen käteensä, välähti Antin mieleen yhtäkkiä\nkuva Jämsän kirkkotarhasta ja hän huudahti:\n\n\"Mutta kuulehan, etkö sinä ole Jämsästä kotoisin... Tuomas?\"\n\nMetsästäjä katsoi häntä pyöristynein silmin ja virkkoi:\n\n\"Ka, Anttiko se onkin?\"\n\nHe pistivät kättä toisilleen, hymyilivät eivätkä oikein tienneet\nmistä alkaa. Vihdoin kysyi Tuomas, silmäillen Antin pukua:\n\n\"Taidat olla pappi vai?\"\n\n\"En ihan, mutta papinkoulua minä olen nämä viime vuodet käynyt. Isä\ntoi minut samana syksynä Turkuun, kun sinä olit äitinesi meillä\nheinätyössä.\"\n\n\"Entä minne sinä nyt olet menossa, tuonne luostariinko?\" kysyi\nTuomas, viitaten päällään kirkkoa kohti, samalla kuin hänen\nsilmässään välähti halveksiva ilme.\n\n\"Niin\", vastasi Antti arkeutuen ja loi silmänsä alas.\n\n\"Ethän vain munkiksi aikone?\" jatkoi Tuomas. \"No niin, mitäpäs\nsiinä! Luostarilainenhan minäkin olen ja olisivat minun mielellään\nmunkiksikin ottaneet, mutta minä...\"\n\nHän teki jalallaan halveksivan potkaisuliikkeen luostaria kohti ja\njatkoi sitten:\n\n\"Mukavampi on kierrellä metsässä ja vesillä pyydystelemässä\nluostariveljille paastoruokaa. Jahka rupeat munkiksi, niin ei sinun\ntarvitse paastonaikanakaan laihtua.\"\n\nHän heilutti Antin edessä ammuttua koppeloa ja nauroi.\n\n\"Mutta kuinka sinä oikein olet tänne joutunut?\" kysyi nyt Antti.\n\n\"Aivan niinkuin sinäkin, pitkin teitä vaan!\" vastasi Tuomas ja\nkertoi sitten laajemmin vaiheistaan sekä lopetti: \"Aion nyt täällä\nmetsästellä ja kalastella ainakin niin kauan kuin muori elää. Ja\nsamapa tuo on missä häntä elää, kun ei vakinaista kotia kuitenkaan\nole. Sitäpaitsi siellä luostarissa on eräs nunna, joka näinä viime\npäivinä on ruvennut mielessäni pyörimään.\"\n\nViimeisen lauseen sanoi hän nuorukaisen kerskailevalla sävyllä ja\nremahti nauramaan. Mutta Antti sai epämieluisan tunteen ja vilkasi\nhäneen urkkivasti.\n\n\"Tänään sain äidiltä tietooni sen nimenkin\", jatkoi Tuomas, mutta\nAntti ei tuntenut uskaltavansa sitä tiedustella, kunnes Tuomas\nitsestään mainitsi nimen Ursula, jolloin Antti heti vapautui\nepämieluisasta tunteestaan.\n\n\"Mene tiedä, vaikka vielä kolmannestikin leiskautan itseni muurin\nyli\", sanoi Tuomas ja rupesi sitten seuraamaan kaukaa kuuluvaa\nkoiranhaukuntaa, jolloin hän Antista näytti yhtäkkiä herkistyvän\npelkäksi korvaksi sekä kerrassaan unhottaneen nunnat ja muut asiat.\n\n\"Tuolla se pakana viilettää jo Karvetin metsissä, mutta olkoon, ei\nsiitä jäneksestäkään ole vielä paljon mihinkään. Syököön suuhunsa,\njos saa kiinni. Se on luostarin koira ja vouti on luvannut sen\nminulle metsätoveriksi.\"\n\nHe lähtivät rinnatusten ja vilkkaasti jutellen astelemaan tietä\neteenpäin. Kun he saapuivat Tuulensuun perukkaan, pysähtyi Tuomas ja\nlausui, viitaten lahden suulle:\n\n\"Näetkö tuolla tuota pikku saarta ja tupaa sen keskellä. Se on\nKailonsaari, jossa minä tästälähin yksinäni asun. Abbedissa ei ollut\nluvannut minun jäädä äidin luo porvaripihaan, se kun on minulle\nvielä niin turkasen kiukussaan siitä, että minä kiipesin sinne\nnunnain puutarhaan. Mutta samapa se, tuolla saarellahan minä saan\nolla ja elää, miten itse tahdon. Eikä tämä poika pelkää! Ja nyt minä\nlähden verkkojani kokemaan. Kylläpähän me sitten tavataan, jahka\nsinä saat kauhtanan niskaasi. Tuo tuossa kirkonovesta vasempaan\non munkkiluostarin portti. Koputa vain siihen, niin kyllä tulevat\naukasemaan.\"\n\nHän hyvästeli Antin ja lähti laskeutumaan ruuhensa luo. Kuin\nkomentoa totellen lähti Antti sekavin tuntein kävelemään porttia\nkohti. Hän tunsi ratkaisun olevan ihan edessään ja hänen sydämensä\nalkoi lyödä yhä kiivaammin. Mutta samalla tunsi hän, ettei hänellä\nollut enää valitsemisen varaa ja että edessä oli vain yksi\nmenettelymahdollisuus. Kuta lähemmäs hän tuli sitä enemmän jäykistyi\nhänen ryhtinsä, aivan kuin hän olisi tuntenut nuoren nunnan jostain\nmuurinkolosta odottavin katsein tähystävän itseään.\n\nKun hän pysähtyi portin eteen, kuului rantaäyrään alta airojen\nkolahtelua, Tuomaan lähtiessä soutamaan saarelleen. Samassa kuuli hän\nTuomaan huutavan veneestään:\n\n\"Siinä portissa riippuu sellainen vasara. Lyö vain sillä siihen\nrautalaattaan, niin kyllä tulevat aukasemaan.\"\n\nKonemaisesti tarttui Antti vasaraan ja löi kahdesti rautaan. Kun\niskut kumahtivat hänen korvissaan, säpsähti hän ja tunsi, ettei hän\nenää voinut peräytyä.\n\n\n\n\nVIII\n\nLUOSTARI SAA TIETOONSA UUDEN PAPPISMUNKIN.\n\n\nMunkkiluostarin viisikolmatta syltä pitkän päärakennuksen\nkoilliskulmasta päästiin matalan oven kautta pienehköön, puoliympyrän\nmuotoiseen huoneeseen, jolla oli nimenä _locutorium generale_.\nHuone nojautui ainoastaan puolelta etuseinältään munkkirakennuksen\npäätyyn, toinen puoli oli nunnaluostarin alueella, sillä sen pyöreän\ntakaseinän keskeltä lähti munkkien ja nunnain puutarhoja erottava\nrajamuuri. Paitsi mainittua tietä päästiin huoneeseen toisenkin\nkautta, nimittäin ovesta, joka aukeni nunnain puutarhaan. Valo\nhuoneeseen tuli kahdesta korkealla olevasta ja pienestä ikkunasta\nja kummankin oven väliin asetettu pitkä pöytä jakoi sen kahteen\nosaan. Pöydän kummallakin puolen oli muutamia tuoleja. Täällä\nkokoontuivat kummankin konventin edustajat, tavallisimmin abbedissa\nja kenraalikonfessori, neuvotellakseen luostarin yhteisistä asioista.\nKun piispa Konrad Bitz seitsemisenkymmentä vuotta sitten oli\nluostarissa ilmenneiden vallattomuuksien johdosta pitänyt täällä\ntarkastusta ja määrännyt munkkien ja nunnain pihoja erottavan\nmuurin korotettavaksi, oli hän samalla ankarasti terottanut, että\nabbedissan ja kenraalikonfessorin oli pidettävä neuvotteluhuoneeseen\njohtavat ovet väliajoilla tarkasti sulettuina. Viime aikoina\noli isä Paavali ottanut munkkiluostarin puoleisen oven avaimet\nyksinomaiseen huostaansa, sillä hän sulkeutui usein rauhalliseen\nneuvotteluhuoneeseen laskujensa ja tiliensä ääreen. Matkoille\nlähtiessään jätti hän sentään avaimet kenraalikonfessorille.\n\nTällä kertaa istui neuvotteluhuoneessa isä Paavalia vastapäätä\nmyöskin abbedissa.\n\n\"Ennen pyhäinmiesten päivää täytyy välttämättä panna olutta, mutta\nmallasvarasto on melkein lopussa\", sanoi abbedissa.\n\n\"Minä olen käskenyt Viialan lampuotien suorittaa tämänvuotiset\nulostekonsa suoraan maltaina, niin ei tarvitse luostarissa\nmallassaunaa laittaa\", vastasi vouti narisevalla äänellä. \"Saavat\ntoimittaa mallasveronsa niinpiankun saavat ohransa riihitetyiksi.\"\n\n\"Jauhoja ei myöskään ole enää moneen leipomukseen.\"\n\nJälleen alkoi isä Paavali narista:\n\n\"On kestänyt niin pitkään seisovia ilmoja, etteivät myllytkään\npyöri ja Kyrsänojan vesimyllystä halkesi toinen kivi jo viime\nkuussa. Huittisten Siivikkalan lampuoti saapi heti ensi rekikelillä\ntoimittaa Säkylästä uuden kiven. Sillä kuitataan hänen tämän vuotinen\ntaksvärkkipenninkinsä sekä jyväveronsa. Voin ja villat saa hän\nerikseen toimittaa.\"\n\nHän katsoi kysyvästi abbedissaan, joka hyväksymisensä merkiksi\nnyökäytti päätään.\n\n\"Ja jollei tuulimyllyjä saada ensi tilassa pyörimään\", jatkoi vouti,\n\"niin voipihan Turusta tuottaa jauhoja. Koska luostarilla siellä\non vielä kaksi taloa, niin sopiihan hyyryn tällä kertaa vaatia\njauhoissa.\"\n\n\"Siitä niiden kerettiläisrecessistä meille muutoin riittää alituista\nkiusaa ja harmia. Tässä taas yksi korppi\", siirtyi abbedissa toiseen\nasiaan ja ojensi voudille kirjeen.\n\nSiinä muuan Hämeenlinnassa palveleva huovi, joka nimitti itseään\nHannu Kaukolanpojaksi, vaati Vesteråsin recessin nojalla itselleen\nRantamäen pitäjässä olevaa Kärsämäen tilaa, jonka hänen isoisänsä\nisä, Matti Kaukolanpoika, oli aikoinaan luostarille lahjottanut.\n\n\"Tila on ollut jo hiukan yli sata vuotta luostarin omana\", jatkoi\nabbedissa, kun vouti oli silmäillyt kirjeen loppuun, \"ja vielä nytkin\npidetään kerran kuussa sielumessu Matti Kaukolanpojan puolesta.\nSitäpaitsi on hän kuolinpäiväänsä saakka elänyt porvaripihassa\nluostarin hoidossa. Ja sitten kehtaavat kaikenlaiset maankiertäjät\ntulla hävittömine vaatimuksineen... Tietysti me emme ole siitä\ntietääksemmekään!\"\n\n\"Ei tietystikään\", vahvisti vouti, \"ja jos hän saisikin\ntoteennäytetyksi olevansa Matti Kaukolanpojan rintaperillinen, niin\nei sillä vielä ole sanottu, että hän saisi kuninkaan vahvistusta\nperuutukselle, ei ainakaan ilman korvausta. Ja siinä tapauksessa\nme vaadimme ainakin viisikolmatta markkaa tangon alalta, sillä\nKärsämäessä on hyvät pellot ja hyvä niitty. Mutta asiassa on monta\nmutkaa eikä meidän tarvitse siitä vielä olla millämmekään.\"\n\n\"Kirjotan kuitenkin varoiksi kuninkaalle\", sanoi abbedissa, \"ja\nselitän hänelle, kuinka kauan ja millä ehdoilla Kärsämäki on ollut\nluostarin omaisuutena. Ja muutoin en luulisi olevan asialle haitaksi,\njos kirjeen mukaan liittäisimme kuninkaalle pienen lahjan, kuten\ntehtiin minun ensi vuosia luostarissa ollessani. Seurasihan siitä\nsilloin suojeluskirje luostarille. Ehkä antaisimme tällä kertaa\nhopeisen juomakannun?\"\n\n\"Hm, eihän vara venettä kaada\", myönnytti isä Paavali viekkaasti\nhymyillen.\n\nHopeakannusta johtuivat abbedissan ajatukset toiseen asiaan, hän\nmietti hetkisen ja sanoi sitten ääntään alentaen:\n\n\"Luostarin hopeat ja muut kalleudet minua aina huolestuttavat. Eihän\nvoi koskaan olla varma, milloin kuningas iskee niihin silmänsä ja\nriistää ne meiltä, kuten hän on kaikilta kirkoilta riistänyt. Meidän\non viisainta ajoissa huolehtia siitä, että saisimme ne tämän pahimman\najan yli säilytetyksi. Mitä jos kaiken varalta piilottaisimme osan\nkalleuksistamme tai ainakin ajoissa varustaisimme varman kätköpaikan,\njonne vaaran uhatessa voisi ne nopeasti siirtää?\"\n\n\"Konventtituvan porrasten alla olevaan holvikellariin voi\nhelposti laittaa sellaisen kätkön, josta teräväkuonoisinkaan\nkerettiläisnuuskija ei niitä löydä\", sanoi isä Paavali, joka heti\noivalsi tuuman tärkeyden. \"Minä panen jo tänään pari maallikkoveljeä\ntyöhön.\"\n\n\"Mutta heitä on kivenkovaan varotettava hiiskumasta asiasta\nkellekään.\"\n\n\"Tietysti.\"\n\nTällöin narahti munkkikonventin puoleinen ovi ja sisään\nastui kenraalikonfessori, isä Henricus Matthaei. Hän oli\nnoin kuudenkymmenen vuotias, lihavahko mies, jolla oli kaksi\nleukaa ja hyvänsävyiset silmät. Abbedissa syytti isä Henrikkiä\nsalaisesta kerettiläisyydestä, koska hänen konfessorina ollessaan\noli joukko pappismunkkeja lähtenyt luostarista ja yhtynyt\nuskonpuhdistusliikkeeseen. Eikä isä Henrikki abbedissan mielestä\nyleensäkään osottanut sitä lujuutta ja tarmoa, jota tämä vaikea aika\nluostarin esimieheltä olisi vaatinut. Siksi osottikin abbedissa\nluostarin hallinnossa luottavansa paljon enemmän isä Paavaliin sekä\nsuvaitsevansa isä Henrikkiä ainoastaan luostarin yliripittäjänä.\nAbbedissan vastenmielisyyteen saattoi osaltaan vaikuttaa myöskin\nse, että hän tiesi kenraalikonfessorin vaalissa Birgitta Kurjen\nvaikuttaneen isä Henrikin eduksi.\n\nEpäröivästä luonteestaan huolimatta oli isä Henrikki kuitenkin\ntäysverinen katolilainen ja lisäksi luostarin oppinein teoloogi.\nSe seikka, että pappisveljien luku oli hänen aikanaan supistunut\nneljään, vaivasi häntä itseään kaikista enimmän. Mutta hän oli\ntuntenut itsensä kokonaan voimattomaksi ajan virtauksia vastaan.\n\nSekä abbedissa että vouti näkivät heti, että isä Henrikillä on\ntuotavana joku hyvä uutinen, sillä hänen kasvoillaan oli tavallista\niloisempi ilme. Tervehdittyään kunnioittavasti abbedissaa lausui hän:\n\n\"Tänne on saapunut eräs nuori mies, joka pyrkii jäseneksi\nveljeskuntaamme.\"\n\n\"Maallikko?\" kysyi abbedissa kylmästi, vaikka uutinen nähtävästi\nmiellyttikin häntä.\n\n\"Hän on Turun koulussa kuoriosastolla ja valmis pappi kuukauden tai\nparin perästä.\"\n\n\"Provianttia hänellä ei tietysti ole\", murisi isä Paavali, joka\ntahtoi säilyttää tinkivän kantansa varsinkin kaikkiin konfessorin\nehdotuksiin nähden.\n\n\"Siitä me kyllä selviämme, pääasia on, että saamme lisää\npappisveljiä\", keskeytti hänet abbedissa. \"Jollei luostariin\ntule uusia pappismunkkeja, jäävät pian kaikki alttarimme\njumalanpalveluksissa tyhjinä seisomaan ja kansa kääntää meille\nselkänsä. Ja kuka huolisi piitata sellaisesta luostarista, jossa ei\nkyetä sakramenttia jakamaan eikä sielumessuja toimittamaan. Jälellä\nolevat neljä klerkkiä ehtivät tuskin tavallisia messuja suorittaa ja\nsisaria ripittää.\"\n\n\"Niin on!\" huokasi isä Henrikki ja loi syyllisen näköisenä\nsilmänsä alas. \"Tämä näyttää sangen miellyttävältä ja hurskaalta\nnuorukaiselta, mutta...\"\n\nAbbedissa ja isä Paavali katsoivat häneen kysyvästi.\n\n\"Mutta hän ei ole vielä laillisessa iässä, päästäkseen\nveljeskuntaamme. Hän on vasta kahdeksantoista vuotias.\"\n[Birgittalaismunkiksi päästäkseen tuli olla 25 vuotta täyttänyt.]\n\nSyntyi hetken kestävä vaitiolo, jonka jälkeen abbedissa kääntyi\nkonfessorin puoleen ja kysyi:\n\n\"Eivätkö veljeskunnan säännöt myönnä missään tapauksessa poikkeusta\niän suhteen?\"\n\n\"Hm, muistaakseni ei säännöissä ole siitä suoranaisesti puhetta,\nmutta eihän Pyhä Birgittamme ole voinutkaan aavistaa tällaista aikaa\ntulevaksi\", vastasi isä Henrikki epäröivään tapaansa.\n\n\"Saamme sitten itse tehdä poikkeuksen, sillä siihen pakottaa meitä\ntotinen tarve\", sanoi abbedissa päättävästi. \"Elämmehän me kuin\nmyrskyssä ajelehtiva laivaväki, jonka pelastuakseen ei auta keinoista\nkursailla. Roomasta saakka meidän on mahdotonta nykyisissä oloissa\nhankkia lupaa ja emäluostari taas antaa varmasti suostumuksensa,\nsillä siellä kyllä tunnetaan meidän tilamme.\"\n\n\"Ei ole emäluostaristakaan meille nykyään mitään turvaa\", sanoi isä\nHenrikki, \"sillä on nykyään vieläkin tukalammat ajat kuin meillä\".\n\nKun toiset katsoivat häneen kysyvästi, jatkoi hän:\n\n\"Siitähän minun piti myöskin ilmottaa, että Vadstenassa on äskettäin\nyritetty väkivalloin hajottaa munkkikonventtia. Uolevi oli äsken\nluonani ja hän oli sen kuullut eilen Turussa käydessään. Pappisveli\nJohannes Pauli ei ollut suostunut luostaria jättämään ja hänet\noli kuninkaankäskystä vangittu. [Mainittu Vadstenan munkki eli\nm.m. jonkun vuoden vankina Hämeenlinnassa, missä hän kirjotti\nlatinankielisiä evankeliumiselityksiä.] Kai me näistä tapauksista\nsaamme abbedissalta pian kirjallisen ilmotuksen.\"\n\nTieto vaikutti kaikkiin painostavasti. Vihdoin katkasi abbedissa\näänettömyyden ja lausui katkeralla päättäväisyydellä:\n\n\"Elettävä meidän kuitenkin on tämän antikristillisen ja kerettiläisen\najan yli Mitä siihen nuorukaiseen tulee, niin menköön hän ja\nsuorittakoon papintutkinnon sekä tulkoon sitten takaisin tänne.\nTavallista koetusaikaa on meidän turhaa, jopa vaarallistakin häneltä\nvaatia, sillä sen kuluessa voivat agricolalaiset kääntää hänen\nmielensä. Teemme siis asiain pakosta siinäkin suhteessa poikkeuksen\nsäännöistä. Ja muutoin... mistä hän on kotoisin ja mitä ihmisiä\nhänen vanhempansa ovat?\"\n\n\"Muistaakseni hän mainitsi olevansa Jämsästä, mutta vanhemmista ei\nollut kysymystä.\"\n\n\"Niin, tarkotin vain sanoa, että hankkikoon myöskin vanhempainsa\nsuostumuksen luostariin tulolleen, ettei asiasta sitten seuraa mitään\njälkirettelöitä. Ja jos hän heiltä voi saada jotakin elatuksen apua,\nniin se ei tietysti pahenna asiaa.\"\n\nSen sanottuaan nousi abbedissa, tervehti ja jätti huoneen.\n\n       *       *       *       *       *\n\nAntti istui latvitsalla munkkikonventin retektooriossa, jonne\nisä Henrikki abbedissan puheille lähtiessään oli hänet jättänyt.\nVinokaiteen muotoinen avara ruokasali valkeiksi rapattuine seinineen\nteki häneen hauskan vaikutuksen. Eteläseinän kolme sarvilevyakkunaa\noli auki ja huoneen täyttivät päiväpaiste ja raikas meri-ilma,\nsillä refektoorio oli luostarimäen korkeimmalla ja avonaisimmalla\npaikalla, lähellä rantaa. Huoneessa tuntui vielä kalakeiton tuoksu,\nsillä päivällinen oli juuri lopetettu ja äänetön maallikkoveli\nkorjasi parhaillaan pöydältä ruuan tähteitä, heitellen salavihkaisia\nja uteliaita silmäyksiä Anttiin. Muista konventin jäsenistä oli\nhuoneessa jälellä enää ainoastaan keski-ikäinen, pönäkkä ja yrmeän\nnäköinen pappisveli ja nuori diakooni, jotka istuivat vastapäätä\npöydän yläpäässä, lähellä ikkunaa. Antti odotti, että he olisivat\nhäntä puhutelleet, mutta kun arvokkain joukosta, mainittu pappisveli,\nei näyttänyt siihen halukkaalta, eivät toisetkaan tehneet alotetta.\nAntti tarkasteli syrjäsilmin pappisveljeä, joka raukeana runsaan\naterian jäleltä nojasi tuolinselustaan ja silmät puoli ummessa hiveli\noluthaarikkoa, jonka hän palvelevan maallikkoveljen kynsistä oli\npelastanut eteensä pöydälle. Tavan takaa rävähytti hän silmänsä selki\nselälleen ja läppäsi kämmenellään kaljua päälakeaan, jonka kellertävä\nkuumotus yhä uudelleen houkutteli lähelleen huoneessa surisevia\nkärpäsiä. Hän näytti Antista sangen vähän puoleensa vetävältä ja\nhänen mielessään vilahteli epäileviä kysymyksiä, tulisiko hän tässä\nympäristössä lainkaan kotiutumaan.\n\nPapin ja diakoonin kesken oli nähtävästi ollut käymässä teolooginen\nkeskustelu, sillä kun Antin huoneeseen tulosta aiheutunutta\näänettömyyttä oli muutaman tovin kestänyt, kysyi jälkimäinen\narastellen: \"Mutta miksikä ei koko ihmiskuntaa luotu heti kerralla\nkuten Aatami ja Eevakin sekä samalla tehty enkelien vertaisiksi?\"\n\nPappisveli raotti silmiään, mytisti tyytymättömän näköisenä huuliaan\nja alkoi sitten hitaasti myristä:\n\n\"Vastahan meillä oli puhe siitä, että Jumala loi Aatamin omaksi\nkuvakseen. Koska hän siis oli Jumalan kaltainen, niin tuli hänen\nluonnollisesti kyetä itsekin luomaan ihmisiä, kuten Jumalakin. Siksi\nihmiskuntaa ei luotu kerralla, vaan sen tuli vähitellen jatkua\nAatamista.\"\n\nDiakooni nyökäytti tyytyväisenä päätään, samalla kuin hänen oppinut\nluostaritoverinsa otti haarikasta hyvän siemauksen. Lyhyen vaitiolon\njälkeen purkautui edellisen tiedonhalu seuraavaan kysymykseen:\n\n\"Mutta miksikä ei Jumala luonut ihmisiä heti niin täydellisiksi, että\nhe eivät olisi voineet langeta ja syntiä tehdä?\"\n\n\"Hm!\" myrähti pappisveli ja hänen huulensa kiertyivät hymyn\ntapaiseen. \"Mihinkäs silloin lunastustyö ja kirkko olisivat\njoutuneet? Mitä niillä olisi silloin ollut tehtävää?\"\n\nDiakooni loi syyllisen näköisenä silmänsä alas. Hetken kuluttua\njatkoi hän kuitenkin, vilkaisten arasti pappisveljeen ja Anttiin:\n\n\"Kuinkahan ihmiset siinä tapauksessa olisivat siittäneet ja\nsynnyttäneet lapsia, jolleivät he olisi langenneet syntiin, vaan\nsaaneet eteenkinpäin asua paratiisissa?\"\n\nPappisveli asetti kyynärpäänsä pöydälle, liitti kätensä ristiin ja\nlausui:\n\n\"Aivan samoin kuin minä nyt liitän molemmat käteni yhteen, samoin\nolisivat mies ja vaimo silloin yhtyneet ilman syntiä ja lihan himoa.\"\n\nSen sanottuaan haukotteli hän kämmentensä suojassa, aivankuin sillä\nosottaakseen, kuinka ilman mitään kiihkoa hän oli kätensä yhteen\nliittänyt.\n\n\"Olisivatkohan lapset silloin olleet yhtä vähäisiä ja kaikkeen\nkykenemättömiä kuin vastasyntyneet syntiinlankeemuksen jälkeen?\"\n\n\"Ei suinkaan! Presbyteeri Honorius sanoo, että he heti maailmaan\ntultuaan olisivat voineet kävellä ja puhua sekä itse syödä paratiisin\npuista.\"\n\nDiakooni kuvitteli nähtävästi mielessään paratiisin elämää, sillä\nhänen kasvonsa loistivat, kun hän kysyi edelleen:\n\n\"Mitenkähän kauan ihmiset olisivat saaneet olla paratiisissa?\"\n\n\"Hm, tuota, siihen saakka kuin heidän joukostaan olisi saatu\ntäytetyksi se vajaus, joka perkeleen ja hänen joukkonsa lankeamisen\nkautta oli syntynyt enkelien keskuudessa.\"\n\nDiakooni olisi arvatenkin tämän jälkeen tiedustellut, mitä tuon\nenkelien lukumäärän täytyttyä olisi seurannut, mutta samassa saapui\nhuoneeseen isä Henrikki. Hänen ilmestymisensä ei nähtävästi ollut\nvarsin mieluinen pappisveljelle, joka nousi paikaltaan, haukotteli\näskeistä syvemmin ja unhottaen tyhjentää haarikkaa lähti huoneesta.\nDiakooni seurasi hänen perässään.\n\n\"Poikani\", lausui isä Henrikki laskien kätensä Antin olalle, \"minä\nolen nyt neuvotellut asiasta abbedissan kanssa ja me päätimme\nhyväksyä sinut alaikäisyydestäsi huolimatta veljeskuntamme jäseneksi.\nMutta ensin on sinun palattava takaisin Turkuun ja suoritettava\npapintutkinto. Maallikkoveljiä ja diakoonia meillä, Jumalan kiitos,\non vielä tarpeeksi, mutta papeista on suuri puute.\"\n\n\"Minä toivoin nyt heti saavani jäädä tänne luostariin\", lausui Antti\nhiljaa. \"Turkuun minä en mielelläni enää palaisi.\"\n\nKoko tulomatkan oli hän mielessään tuntenut jonkunlaista syyllisyyttä\nopettajaansa, mestari Paavalia kohtaan ja pelkkä ajatuskin palata\nhänen yhteyteensä tuntui hänestä vaikealta.\n\n\"Hm, niin... niinpä niin\", hymähteli isä Henrikki neuvottoman\nnäköisenä, \"kyllä minä ymmärrän, sillä Turku ja sen vanha\npiispankoulu ei nykyään ole mikään otollinen olinpaikka\nmeikäläisille.\"\n\nSana \"meikäläinen\" sai Antin hieman säpsähtämään. Mutta ollenkaan\nsitä huomaamatta jatkoi isä Henrikki:\n\n\"Emme kuitenkaan voi tehdä enempiä poikkeuksia veljeskuntamme\nsäännöistä enkä usko abbedissan peräyttävän päätöstään, että sinun on\nensinnä saatava piispalta papillinen vihkimys. Eikähän se sinulle,\npoikani, niin voittamaton asia liene, jos sinulla kerran on totinen\nhalu päästä veljeskuntamme jäseneksi.\"\n\nAntin mielessä liikkuivat ristiriitaiset tunteet ja hän loi vaieten\nkatseensa alas. Konfessori piti nähtävästikin hänen äänettömyyttään\nmyöntymyksenä, taputti häntä olalle ja virkkoi:\n\n\"Mutta olemmehan kokonaan unhottaneet vierasvaraisuuden kultaisen\nsäännön ja jättäneet sinun ilman virvotusta matkasi jälkeen.\"\n\nSen sanottuaan jätti hän huoneen, johon kohta ilmestyi äskeinen\nmaallikkoveli, asettaen pöydälle leipää, jäähtynyttä kalakeittoa ja\nolutta. Kehotettuaan Anttia ryhtymään aterialle poistui hän jälleen.\n\n\"Näinköhän tämä on muuttuva minun kodikseni\", ajatteli Antti\nryhtyessään apeamielisten tunteiden vallassa syömään. \"Mutta miksi ei\nminun niinkuin Kaarinankin. Joko minun on voitettava Kaarina takaisin\ntai kuoltava yksinäisenä munkkina näiden muurien sisällä. Muuta\nminulla ei ole valittavana.\"\n\nMutta vakuutteluistaan huolimatta tunsi hän mielensä epävarmaksi ja\nhajanaiseksi. Syötyään ilman ruokahalua muutaman palan nousi hän\npöydästä. Kääntyessään säpsähti hän hiukan, sillä ovensuuhun oli\näänettömästi ilmestynyt lyhyeen kuluneeseen tunikkaan puettu iäkäs\npappismunkki, jolla oli lempeät lapsenomaiset silmät ja lumivalkoinen\ntukka.\n\n\"Herran rauha, veljeni!\" tervehti munkki pehmeällä äänellä ja astui\nAnttia lähemmäs. \"Kuulin juuri isä konfessorilta, että täällä on\nnuori papinkokelas, joka pyrkii veljeskuntamme jäseneksi, niin en\nmalttanut olla pistäytymättä tervehtimään.\"\n\nHän palasi ovelle, kurkisti käytävään ja puhui jollekin siellä\nolevalle:\n\n\"Jäitkö sinä sinne, Uolevi? Tule vain sisälle sinäkin, niin veli\nEerikki saa tuoda sinulle tilkan olutta.\"\n\nSisään astui vanha tuttavamme Säämiskän Uolevi, otti päästään leveän\nbaretin ja tervehti arvokkaasti Anttia.\n\n\"Isä Henrikki kertoi äsken tuolla (hän viittasi päällään käytävää\nkohti), että luostarimme saa teistä, nuori mies, uuden papin.\nSiitä ei kukaan iloitse enemmän kuin minä, joka olen tämän pienen\nluostarikylämme vanhimpia porvareita, nimeltä Olavi Pietarinpoika ja\nammatiltani hansikkaantekijä.\"\n\nTäten itsensä esitettyään istui Uolevi lavitsalle munkki-ystävänsä\nrinnalle ja otti hyvän siemauksen olutta.\n\n\"Me olemme Uolevin kanssa vanhoja ystävyksiä ja käyneet\nnuoruudessamme yhdessä pyhiinvaellusmatkallakin\", kertoi munkki.\n\n\"Silloin oli nuorissa miehissäkin vielä innostusta\", tarttui Uolevi\nystävänsä sanoihin, \"mutta siitä asti ovat ajat suuresti muuttuneet.\nOn kuitenkin lohduttavaa nähdä vielä nykyajan nuorissakin edes yhden\ntuhannen joukosta, jolla on rakkautta oikeaan uskoon ja puhtaaseen\nluostarielämään. Sanon vieläkin, ettei kenenkään sydän iloitse\nenemmän kuin vanhan Olavi Pietarinpojan, että luostarimme saa uusia\njäseniä ja siten vahvistuu tämän kerettiläisen ajan hyökkäyksiä\nvastaan. Minä juon teidän terveydeksenne.\"\n\nJuhlallisesti kohotti Uolevi haarikan huulilleen, katsoen kiinteästi\nAnttia silmiin. Viimemainittu oli käynyt varsin hämilleen tästä\nmolempain vanhusten hänelle osottamasta huomiosta. Mutta samalla\ntunsi hän mielensä lämpenevän sekä pääsevän ikäänkuin lähemmäs\nluostarielämää.\n\n\"Sinä palaat vielä joksikin aikaa Turkuun, veljeni?\" kysyi munkki,\njoka edellisestä keskustelusta päättäen ei ollut kukaan muu kuin\nMatias Olavinpoika, jota kaupunkilaiset jokapäiväisessä puheessaan\nkutsuivat nimellä Lippi.\n\nKun Antti oli vastannut myöntävästi, katsahti veli Matias Uoleviin ja\nyritti sanomaan jotakin, mutta jälkimäinen ennätti ennen, lausuen:\n\n\"Tämä veli Matias valmistelee munkkikonventille suurta kuvaa pyhästä\nBirgitta-äidistä ja tämän luostarin rakentamisesta, mutta nyt häneltä\nkuuluu pahaksi onneksi puuttuvan joitakin pigmenttejä -- mitä ne nyt\ntaas olivatkaan?\"\n\n\"Raymondin siniä ja ultramariinia\", ehätti veli Matias innokkaasti\nselittämään, \"niitä ynnä tärkkijauhoa sekottamalla saan minä\nsyntymään sellaista läpikuultavan sinistä pigmenttiä, jolla pyhän\nBirgittan silkkinen esiliina on maalattava. Tiedäthän, veli, että\nBirgitta-äitimme oli mukana tätä luostarin kirkkoa rakennettaessa ja\nkantoi läpikuultavassa silkkisessä esiliinassa kiviä rakennukselle.\nOlen sekottanut jos mitä pigmenttejä ja yhä uudelleen maalannut sen\nesiliinan, mutta sellaista vain ei ole syntynyt kuin millaisena se\nmielessäni kangastaa.\"\n\n\"Ja nämä pigmentit -- mitä ne nyt taas olivatkaan? -- olisin minä\nkukaties voinut ystävälleni hankkia, ollessani kaksi päivää sitten\nTurussa, mutta sidoin en vielä tiennyt asiasta mitään\", selitti\nUolevi.\n\nAntti käsitti nyt heidän tarkotuksensa ja virkkoi ujosti:\n\n\"Jos minä kykenisin niitä Turussa hankkimaan, niin tekisin sen\nmielelläni.\"\n\nVeli Matias ilostui silmin nähtävästi, hykersi hentoja käsiään ja\nlausui:\n\n\"Kuinka hyvä sydän sinulla, veljeni, on! Vanha Matias-veli tulee\nsinulle aina olemaan tästä kiitollinen. Niin, niin...\"\n\nHän silmäsi neuvotonna Uoleviin, joka jatkoi:\n\n\"Kustannuksista pidän minä huolen ja sen teen mielihyvällä.\nMennessänne poikkeatte vain Olavi Pietarinpojan matalaan majaan, niin\nsiellä saamme tehdä selväksi sen puolen asiasta.\"\n\n       *       *       *       *       *\n\nEhtoopäivällä suoriusi Antti matkalle takaisin Turkuun. Kuparimäen\njuurelle tienkäänteeseen tultuaan pysähtyi hän hetkiseksi ja silmäili\nluostaria, jonka harmaita muureja ja lautakattoja ilta-aurinko\nkultasi. Hänen lähtiessään Säämiskän Uolevin luota olivat kellot\nsoineet vespera-messuun ja nyt oli hän korvissaan kuulevinaan heikon\nhyminän kirkossa kaikuvista iltamessun sävelistä. \"Siihen on yhtynyt\nKaarinankin ääni\", ajatteli hän, samalla kuin hänen sydäntään\nkaihersi apeamielisyys.\n\nKun hän kääntyi matkaansa jatkamaan, varmistui hänessä askel\naskeleelta päätös valmistua mitä pikimmin palaamaan takaisin\nNaantaliin.\n\n\n\n\nIX\n\nSISAR KAARINA SAA KUULLA ERÄÄN UUTISEN.\n\n\nAlkoi jo hämärtää eräänä torstaina marraskuun lopulla. Nona-messu\noli juuri päättynyt ja sisaret palasivat tavallisessa järjestyksessä\nkirkosta ja hajaantuivat abbedissan viittauksesta omiin selleihinsä\nodottamaan pian alkavaa päivällistä. Ainoastaan sisaret Kaarina\nja Ursula jäivät konventtitupaan, sillä heidän vuoronsa oli tällä\nviikolla ollut toimia edeskäypinä sisarkunnan aterioilla. Oikeastaan\nolisi sisar Elinan tullut olla Kaarinalla toverina ja Ursulan sen\nsijaan toimia esilukijattarena, mutta kun viimemainittu ei ollut\ntunnettu minään kirjantaitajana, oli abbedissa muuttanut järjestystä\nsiten, että sisar Elina sai osalleen esilukijattaren tehtävät. Ja\ntähän järjestykseen oli sisar Ursula varsin tyytyväinen, sillä paljon\nmieluisampaa oli hänestä käsitellä ruumiin kuin sielun ravinnoksi\naiottuja tavaroita.\n\nEnnen sisarten aterialle rupeamista oli abbedissa aina mukana\njaettaessa munkkikonventille meneviä ruoka-annoksia. Tällä kertaa\nviittasi hän kuitenkin Kaarinaa ja Ursulaa suorittamaan omin päinsä\nruuan jakamisen sekä istuutui itse uunin eteen tiukasti yhteen\npuristetuin huulin, kalpeana ja synkkänä.\n\n\"Ei taida olla terve, kun on niin myrryisen näköinen\", kuiskasi\nUrsula heidän pihalle astuessaan, \"kutti parahiksi! Joutaisi minun\npuolestani vaikka iäksi sairastupaan, niin saisivat ihmiset edes\nrauhassa hengittää.\"\n\nHe laskeutuivat ahtaalle nunnain pihalle, jossa oli nilkkaa myöten\nmärkää lumisohjoa. Tuuli vinkui solissa ja räystäissä ja riuhtasi\nlevälleen Ursulan kaapun.\n\n\"Onpas tämäkin nyt säätä keskellä talvea!\" sanoi tämä ärtyisesti,\nkiskasi hameenhelmustansa lähelle polvia ja harppasi sohjoisen pihan\nhalki keittiörakennukseen.\n\nSe oli laaja ja matala huone, jonka lattiana oli kosteita\nkivilaattoja ja josta kolmannen osan täytti suunnattoman suuri\nuunilaitos. Avarassa keitinpesässä oli tulella kaksi suurta petaa,\njoita hämmenteli kokonaan höyryyn ja savuun kääriytyneenä tämän\nhuoneen haltiatar, iäkäs, puolikuuro Valpuri-muori, joka oli\njo kolmisenkymmentä vuotta palvellut luostarin fokaariana eli\nmaallikkovaimona. Apurina keittiötoimissa oli hänellä nykyään nuori\npoikansa tytär.\n\n\"No muori, joko vanhan Helunan kontat ovat kypsyneet?\" huusi Ursula\nkimeällä äänellään Valpurin korvaan.\n\n\"Tottahan nyt, kun ovat päivämessusta asti olleet tulella.\"\n\nMuori nosti kauhalla esiin muutamia lihapaloja, jotka saivat Ursulan\nherkät sieramet laajenemaan.\n\n\"Antakaas ne tänne, että saan tunnustella\", huusi Ursula, sieppasi\npöydältä puumaljan ja tyhjensi siihen kauhan sisällön, tiedustellen\nsamalla, oliko Valpuri muistanut panna tarpeeksi pippuria pataan.\n\n\"Hi, hi, hi, taitaapa se keitos maistua\", nauroi Valpuri hieroen\nkuhmuisia käsiään ulkoneviin lonkkiinsa.\n\n\"Etteikö maistuisi, kun on ensi kukon laulamasta saakka saanut kykkiä\ntuolla kylmässä kirkossa, veisata ja hymistä, kääntyä ja niiata ja\ntehdä ristinmerkkejä! Vähemmälläkin tuon uskoisi enkä minä hänestä\nainakaan sen hurskaammaksi tule.\"\n\n\"Hi, hi, hii, kun se on leikkisä, tuo sisar Ursula. Mutta kunhan\ntässä taas paastopäivät alkavat...\"\n\n\"Siltipä tässä täytyykin ajoissa varustaa itsensä vahvemmalla\nmuonalla\", keskeytti Ursula ja ahmi maljasta tuoksuvia lihapaloja.\n\"Maista pois sinäkin, tyttö kulta\", kääntyi hän samalla Kaarinaan,\n\"ei se sinullekaan pahaa tee eikä sinusta kuitenkaan tule niin\nhurskasta kuin sisar Elinasta, vaikka kuinka paastoaisit.\"\n\nKun malja oli tyhjentynyt, huusi hän täyteläisiä huuliaan pyyhkien\nValpurille:\n\n\"Kystä se on ja hyvää, ammentakaa nyt vain kiiruusti pyttyihin, että\nne kaljupäätkin tuolla muurin takana saavat osansa.\"\n\nJälleen päästi Valpuri iloisen vanhan muorin hihityksen ja rupesi\nsitten täyttämään kannellisia puupyttyjä, joissa päivälliskeitto\nkuletettiin munkkiluostarin puolelle. Ursula ja Kaarina ynnä muori\napureineen kantoivat munkkien ruoka-annokset pihalle, jätettäväksi\nasianomaisten omaan haltuun. Keittiörakennuksen ja nunnain\nkonventtituvan välisessä solassa oli korkea muuri, jonka takana\noli munkkien sisäpiha. Muurissa ei ollut mitään porttia, mutta sen\nsijaan noin miehen rinnan korkuisella neliskulmainen aukko, jonka\nvisusti sulki omituinen pyörälaitos, mikä luostarin säännöissä\noli merkitty nimellä _rota sororum_, sisarten ratas. Se muistutti\nsuuresti tuulimyllyn lyhtyratasta, sillä se kääntyi pystysuoran\nakselin ympäri ja siinä oli kaksi pohjaa, joiden väliin oli sovitettu\nuseita akselista kehälle kulkevia väliseiniä. Täten syntyneihin\nlokeroihin asetettiin munkeille menevät ruoka-annokset ja kun ratasta\nkäännettiin siirtyivät ne vastakkaiselle puolelle, josta odottavan\nmaallikkoveljen kädet ne kohta korjasivat. Ratas väliseinineen\ntäytti ympäri kääntyessäänkin joka hetki niin visusti aukon, että\neri puolella muuria olevien veljien ja sisarten oli mahdoton edes\nvilaukselta nähdä toisiaan.\n\nUrsula tarttui rattaan laitaan ja kolistaen sitä kaikin voiminsa\nhuusi:\n\n\"Onko siellä takana yhtään kaljupäätä ruokaa vartomassa?\"\n\n\"Tuota, mitä tämä tahtoo sanoa?\" kuului muurin takaa pimeästä käheä\nääni.\n\n\"Kantelevat vielä abbedissalle ja saat taas ensi viikolla\nsyödä ruoka-osuutesi lattialla\", kuiskasi Kaarina, jonka oli\nvaikea pidättää nauruansa. Mutta kiinnittämättä mitään huomiota\nnunnasisarensa huomautukseen ja yltyneenä muorin ja apuritytön\nhihityksestä huusi Ursula vastaan:\n\n\"Sitä se tahtoo sanoa, että pitäkää säkkinne siellä auki, täältä\ntulee vanhan Helunan lapa pippurilla höystettynä. Vai kelpaako se?\"\n\nMuurin takaa kuului ainoastaan rykimistä ja Ursula alkoi latoa\nruoka-astioita rattaan lokeroihin. Sitten kitisi akseli ja astiat\nsiirtyivät muurin toiselle puolen.\n\n\"Lisää saatte vasta iltamessun jälkeen\", lausui Ursula vielä ja lähti\nsitten räntää kaapustaan pudistellen sytyttämään Kaarinan kanssa\ntulia refektoorioon.\n\nKuten ennen on mainittu, oli nunnain refektoorio luostarirakennuksen\näärimmäisessä päässä. Se oli avara suorakaiteen muotoinen sali, jonka\nkalustona oli kaksi pitkää honkapöytää lavitsoineen sekä niiden\nvälissä peräseinällä pienoinen alttari, jolla näkyi tuntemattoman\nlyypekkiläismestarin tekemä neitsyt Maarian kuva. Pöytien\nkeskivälillä, alttarin kohdalla, oli korkea lukupulpetti, jonka\nääressä esilukijatar ateriain aikana istui. Pulpetilla oli levällään\npergamenttifolio, jonka ruskeat goottilaiskirjaimet ja suuret,\nmoniväriset initsiaalit kimmelsivät kynttiläin valossa. Pulpetin ja\nalttarin välillä riippui katosta nahkainen siima, joka johti ylös\nhuoneen harjalla olevaan ruokakellon kampiin.\n\nKun Ursula ja Kaarina olivat saaneet kaikki kynttilät palamaan sekä\nasettaneet pöydälle veitset, lusikat ja puulautaset, poistuivat\nhe ääneti konventtitupaan. Kohta heidän mentyään ilmestyi\nrefektoorioon priorissa, lihava sisar Birgitta Kurki, jonka kasvot\ntäyteläisyydestään huolimatta olivat harmaan kalpeat ja ikäänkuin\njauholla hierotut. Silmättyään että kaikki oli kunnossa, asteli\nhän lyllyvin liikkein alttarin eteen, teki ristinmerkin ja tarttui\nsitten kellonsiimaan, alkaen soittaa sekä samalla lukea rukousta\n_Salve, regina!_ Pam-pam-pim! Pam-pam-pim! kuului pimeydestä\nkellon heleä ääni. Katse terotettuna pyhän neitsyen kuvaan nykki\npriorissa siimaa tasaisessa trokee-tahdissa ja teki sitä niin kauan\nkuin rukousta kesti. Soiton vaiettua astuivat nunnat tavallisessa\nkulkuejärjestyksessään sisälle, seisahtuen neljänä rivinä pöytien\nääreen kasvot alttariin päin. Abbedissa asettui oikeanpuolisen pöydän\nyläpäähän ja priorissa vasemmanpuolisen.\n\nNykäistyään pari kertaa kellonsiimasta lausui abbedissa kuuluvasti:\n\n\"_Benedicite_ -- siunatkaa!\"\n\nSisar Elina alkoi samalla kirkkain äänin lukea siunausta \"_Benedice,\nDomine, cibum nostrum sicut benedixisti quinque panes in deserto_...\n-- Siunaa, Herra, ruokamme kuten siunasit viisi leipää erämaassa.\"\n\nRukouksen loputtua lausuivat kaikki sisaret yhteen ääneen: \"amen!\"\njonka jälkeen abbedissa nykäsi jälleen kelloa ja kaikki istuutuivat\nankaran äänettömyyden vallitessa paikoilleen. Ursula ja Kaarina\nottivat nyt ovelle ilmestyneiltä keittäjiltä vastaan ruuat ja\njakoivat, pöytien yläpäästä lähtien, kullekin sisarelle osansa. Sisar\nElina istui korkean ja kapean pulpetin ääressä ja kädet ristissä\nodotti abbedissan merkinantoa. Kuluneen viikon aterioilla oli luettu\nkertomuksia Pyhän Katariina rouvan, Birgittan tyttären, ihmetöistä.\nKun abbedissa oli sormellaan tehnyt mykän viittauksen, alkoi Elina\nhennolla, mutta kirkkaalla äänellä hitaasti ja tarkkaavasti lukea,\nseuraten oikean kätensä etusormella goottilaiskirjainten tiheitä\nrivejä.\n\n\"Kun se Pyhä Katariina rouva oli kerran Neapelin kaupungissa, tuli\nhänen luoksensa eräs korkea-arvoinen rouva, valittaen että hänen\nnuori ja ainoa tyttärensä öillä hirmuisesti vaivataan hekuman\nperkeleeltä. Eivätkä he olleet tätä hätäänsä rohjenneet valittaa\nkenellekään ystävistään, vaan kuultuaan Pyhän Katariina rouvan\nsaapuneen heidän kaupunkiinsa, olivat he uskaltaneet tulla hänelle\nhätäänsä valittamaan ja pyytämään, että hän pyhillä esirukouksillaan\nvapahtaisi tyttären vihollisen kahleista.\n\n\"Kun tuo jalo rouva oli kuullut heidän valituksensa, tuli hän\nsydämensä pohjasta liikutetuksi, lankesi polvilleen ja luki hiljaa\nitsekseen yhden _Ave Marian_, kuten hän oli pyhältä äidiltään\noppinut tekemään aina silloin kun häneltä pyydettiin jotakin apua.\nLopetettuaan rukouksen antoi hän heille monta otollista neuvoa ja\nvarotti erittäinkin tytärtä visusti ja ilman vilppiä ripittämään\nitsensä kaikista synneistä, sillä ripittämättömien syntien tähden\nantaa Jumala usein meidät perkeleen kiusattavaksi. Sen jälkeen\nantoi hän tyttärelle muutamia tilkkusia pyhän äitinsä puvusta,\nkehottaen häntä kantamaan niitä ruumiillaan. Ja vielä kehotti hän\nsekä äitiä että tytärtä menemään kahdeksana päivänä ilman kenkiä ja\nilman liinavaatteita pyhän ristin kirkkoon ja siellä muistelemaan\nKristuksen piinaa ja kuolemaa sekä lukemaan kumpikin eriksensä\nseitsemän _Pater nosteria_ ja seitsemän _Ave Mariaa_. Ja itse sanoi\nhän tahtovansa mielellään rukoilla heidän puolestaan, vaikka hän\ntunsikin itsensä vähäiseksi ja arvottomaksi.\"\n\nTällöin kopisti abbedissa veitsensä päällä kolmasti pöytään.\nElina lakkasi lukemasta ja kaikki sisaret keskeyttivät syönnin,\nsiirtäen syrjään lusikat ja veitset. Kaikki kohottivat kätensä\nylös ja hymisivät yhteen ääneen enkelitervehdyksen. Kun se oli\npäättynyt, laski jokainen kätensä helmaan, päät taipuivat eteenpäin\nja seurasi liikkumaton äänettömyys, jonka kestäessä sisarten tuli\nmuistella Kristuksen katkerata piinaa ja kuolemaa. Pitkin pöytiä\nasetetut talikynttilät tuikuttivat avarassa salissa kuin etäiset\ntähdet, keittovadeista nousi ohuita höyrypatsaita hälveten kattoa\nkohti, ja nuo harmaisiin kaapuihin ja mustiin huntuihin verhotut\nluostarisisaret näyttivät kuin paikoilleen jähmettyneiltä. Ja tätä\nheidän säännönmukaista hartauttaan katsoi alttarilta taivaallinen\nneitsyt suurilla ja kylmillä silmillään.\n\nMutta abbedissa kohotti jälleen päänsä, koputti veitsenpäällä pöytään\nja nuo monet harmajat kuvapatsaat alkoivat osottaa elonmerkkejä.\nKädet kohosivat jälleen pöydälle ja sarvilusikat alkoivat liikehtiä\nvatien ja tiukkaan hunnutettujen päiden välillä. Samalla alkoi\nmyöskin Elinan sormi liikkua pitkin kirjan rivejä, kun hän ryhtyi\njatkamaan keskeytynyttä lukua.\n\n\"Sekä äiti että tytär tekivät niinkuin heitä oli neuvottu ja koska\nkahdeksas päivä oli kulumassa, tulivat he jälleen pyhän rouvan\nluokse, iloiten ja kiittäen Jumalaa ja hänen palvelijatartaan,\nPyhää Katariina rouvaa. Ja he kertoivat, että edesmenneenä yönä,\njoka oli kahdeksatta päivää vasten, ilmestyi tyttärelle perkele\nkaikista kauneimmassa ja rumimmassa hahmossaan ja sanoi hampaitaan\nkiristellen ja hirmuisesti uhkaillen: Kirottu olkoon se Birgittan\ntytär Ruotsista, joka sinut vapahti minun vallastani, niin etten minä\nkoskaan enää saa palata sinun luoksesi! Niin sanoen poistui perkele\ntulenliekissä. Mutta siunattu olkoon hän, jolle Jumala oli antanut\nsellaisen vallan pahojen henkien yli!\"\n\nVähitellen lakkasi yksi ja toinen syömästä, pyyhkien suunsa\npellavaisen pöytäliinan reunaan, ja kun kaikki olivat ehtineet\nlaskea lusikat käsistään, kuului jälleen abbedissan koputus. Ja nyt\nseurasi samanlainen rukoustoimitus sekä Kristuksen piinan äänetön\nmuisteleminen kuin äskenkin. Sen tuli luostarisääntöjen mukaan\ntapahtua kokonaista kolme kertaa päivällisen kestäessä. Tämän toisen\nhartausmuistelun jälkeen nousi abbedissan viittauksesta pöydän\näärestä yksi vanhemmista sisarista, jolla kuluneella viikolla oli\nollut _cellarian_ toimi, ja kokosi pöydiltä suureen koriin kaikki\ntähteet ja kantoi abbedissan eteen. Tämä mursi ja pienenteli\nsuurimmat palat ja teki sitten ristinmerkin korin yli, minkä jälkeen\nse oli valmis jaettavaksi köyhille.\n\nKun varsinainen ateria siihen kuuluvine menoineen oli saatettu\nloppuun, lausui abbedissa esilukijattarelle:\n\n\"_Tu autem_ --\"\n\n\"_Tu autem, Domine, miserere nostri_ -- mutta sinä, Herra, armahda\nmeitä\", täydensi sisar Elina lauseen, mihin koko konventti yhteen\nääneen vastasi:\n\n\"_Deo gratias_ -- Jumalalle kiitos!\"\n\nTämän jälkeen nousi priorissa paikaltaan, tarttui kellonsiimaan ja\nsoitti niin kauan kuin tarvittiin yhden _Ave Marian_ lukemiseen.\nSoiton aikana nousivat sisaret pöydästä ja asettuivat seisomaan\nalttaria kohti, kuten aterialle ruvetessaankin. Kun kellon ääni\nvaikeni, lausui taas esilukijatar:\n\n\"_Deus pacis et dilectionis maneat semper nobiscum_ -- rauhan ja\nrakkauden Jumala olkoon aina meidän kanssamme!\"\n\n\"_Deo gratias_!\" vastasi jälleen konventti, samalla kuin esilukijatar\nastui alttarin eteen ja notkistaen polviaan pyhän neitsyen kuvalle\nlausui:\n\n\"_Agimus tibi gratias, omnipotens Deus_ -- me kiitämme sinua,\nkaikkivaltias Jumala!\"\n\n\"Amen!\" vastasi konventti ja kaikki notkistivat polviaan, minkä\njälkeen he pari parilta lähtivät pitkin käytäviä vaeltamaan kirkkoon,\njossa sisaret edelleen saivat suorittaa kiitoksia taivaalliselle\nhaltiaväelle sekä heidän maalliselle edustajalleen, abbedissalle.\n\nMutta sisaret Ursula, Kaarina ja Elina jäivät refektoorioon ja\nkävivät nyt vuorostaan päivälliseen käsiksi. Kaarina ja Ursula\nistuivat rinnan ja Elina toisella puolen pöytää heistä hiukan\nerillään. Kun he olivat hetkisen ääneti aterioineet, nykäsi Ursula\nKaarinaa hihasta ja viittasi nauraen Elinaan, joka oli työntänyt\nlihakeiton syrjään ja söi paljasta leipää.\n\n\"Nythän on tuorstai, Elina, eikä siis lihan syöminen ole ollenkaan\nsynniksi\", sanoi Ursula, \"Etkö sinä nähnyt, kuinka abbedissa ja\npriorissakin popsivat lihaa?\"\n\nElina katsahti tovereihinsa suurilla, uneksivilla silmillään kuin\njoihinkin hyvin kaukaisiin ja vieraisiin olentoihin ja jatkoi sitten\nmitään vastaamatta syöntiään.\n\n\"Elä kiusaa häntä!\" kuiskasi Kaarina, \"näethän kuinka totiselta ja\nsurumieliseltä hän näyttää. Ehkä hän lapsuudessaan on saanut kokea\nsellaista, josta meillä ei ole aavistustakaan.\"\n\n\"Mutta eipä hänen silti tarvitsisi aina olla niin olevinaan\", vastasi\nUrsula nyrpeästi.\n\nKun oli hetken aikaa ääneti jatkettu syöntiä, kohotti Elina kätensä\n_Ave Maria_ -rukoukseen. Kaarina seurasi hänen esimerkkiään,\nvilkastuaan ensinnä Ursulaan, joka vilkuili syrjäsilmin kumpaankin\nnunnatoveriinsa ja nosti sitten kätensä suun eteen sekä nauraa\nhihitti pahanilkisesti. Punastuen laski Kaarina kätensä alas ja sanoi\nvakavasti:\n\n\"Miksi sinä olet aina niin häijy, Ursula!\"\n\n\"Näytitte niin hullunkurisilta, etten voinut pidättää nauruani\",\nvastasi Ursula viattomasti. \"Söisit sinäkin ilman konstailematta\ntuota lihalientä, sillä huomenna on perjantai ja silloin saamme taas\ntyytyä ohrapuuroon.\"\n\nKursailematta veti hän sitten Elinan koskematta jääneen lihakeiton\neteensä sekä jakoi sen itsensä ja Kaarinan välillä, huomauttaen\njälkimmäisen vastaväitteisiin ainoastaan:\n\n\"Jos tahdot enemmän olutta, niin minä käyn hakemassa, ennenkuin ne\nkirkosta palaavat.\"\n\nElina oli koko ajan istunut kuin yksinään refektooriossa ja syömästä\nlakattuaan suoritti hän kaikki säännönmukaiset kiitosmenot ja\npolvennotkistukset. Kaarina lausui niinikään tavalliset kiitossanat\nsekä niiasi neitsyt Maarian kuvalle, mutta Ursula ryhtyi heti syönnin\nlopetettuaan korjaamaan ruoka-astioita pöydiltä.\n\n       *       *       *       *       *\n\nKirkosta palasivat sisaret asianmukaisessa järjestyksessä\nkonventtitupaan, jossa he pysähtyivät kahteen riviin.\n\n\"_Benedicite_ -- siunatkaa!\" lausui abbedissa ja sisaret hymisivät\nlyhyen rukouksen.\n\nVasta nyt saivat sisaret ryhtyä vapaasti keskenään juttelemaan,\noltuaan aamuvarhaisesta yhtämittaisissa hartaudenharjotuksissa.\nKukin haki suurista seinäkaapeista esille käsityönsä, keskeneräiset\nompeluksensa, sukankutimensa ja virkkausvehkeensä ja pian näkyi\ntakkatulen sekä muutamain talikynttiläin valaisemassa tuvassa\nvapaasti sijottuneita ryhmäkuntia, joissa kehiteltiin auki kokoon\nkäärittyjä käsitöitä ja alotettiin puoliääneen ja ikäänkuin arkaillen\njutella maallisista asioista. Määrättyjen rajojen ulkopuolelle ei\nkukaan kuitenkaan uskaltanut antaa juttelunsa luiskahtaa, sillä\njokainen tunsi painajaisena päällään abbedissan vaanivan katseen.\nAinoastaan sisar Ursulan kieli pyrki tavan takaa monen sisaren\nsalaiseksi iloksi anastamaan itselleen suurempia vapauksia kuin\nmitä abbedissa katsoi luostarisääntöjen siinä suhteessa sallivan.\nMutta niinpä saikin sisar Ursula olla yhtä mittaa muistutusten ja\nrangaistusten esineenä.\n\nRefektoorio jäi pimeäksi illallisateriaan saakka ja sisaret Ursula,\nKaarina ja Elina asettuivat hekin käsitöineen toisten sisarten\njoukkoon. Kaarina istahti ompeluksineen Elinan kanssa samalle\nlavitsalle pesän pielustaan.\n\n\"Oletko sinä tänään oikein terve, kun näytät niin kalpealta?\" kysyi\nhän Elinalta päästäkseen hänen kanssaan keskustelun alkuun.\n\n\"En minä, Jumalan kiitos, mitään kipuakaan tunne itsessäni\", vastasi\nElina, nostamatta katsettaan työstä.\n\nKaarina teki vielä pari yritystä, mutta kummallakin kertaa vastasi\nElina lyhyesti ja raukeasti, joten keskustelu heidän välillään\ntyrehtyi alkuunsa. Hän oli alunpitäin tuntenut jonkunlaista\nvetovoimaa Elinaa kohtaan, mutta mitenkään lähemmäs häntä ei hänen\nollut onnistunut päästä. Elina oli aina yhtä umpimielinen ja\nuneksuva. Kaikilla sisarilla oli omat lähimmät ystävättärensä ja\npuhelukumppaninsa näinä jälkeenpuolistunteina, jolloin kielen siteet\nvähäksi aikaa saivat laueta, mutta Elina liikkui ja puuhasi aina\nyksinään kuin unissakävijä. Häntä pidettiin abbedissan erikoisena\nsuosikkina, sillä hän oli kaikista ankarin sääntöjen noudattaja,\njonka abbedissa mielellään otti esikuvaksi antaessaan nuhteita\nhuolimattomille sisarille.\n\nKeskustelu sisarten välillä ei ruvennut oikein luistamaan, sillä\njokainen, jolla oli kielellään jotakin ulospyrkivää, katsahti ensin\nvaanien abbedissaa, jonka tylyt ja liikkumattomat kasvot saivat\njutteluhaluiselta sisarelta kielen kangistumaan. Mutta kun oli\nhetkinen istuttu käsitöiden ääressä, nousi abbedissa paikaltaan ja\nilmotti matalalla äänellä priorissalle, että hän ei ole tänään oikein\nterve, minkä vuoksi hän menee hiukan lepäämään. Priorissan tuli pitää\nsilmällä sisarten käytöstä.\n\nOmituinen vapautuksen humaus kävi läpi konventtituvan, kun\nabbedissa oli hävinnyt oven taakse. Toiset nousivat paikoiltaan,\ntoiset siirtelivät jakkaroitaan ja ottivat vapaampia asentoja\nsekä päästelivät aluksi kaikenlaisia huudahduksia ikäänkuin\nääntämiskykyään koetellakseen. Päätään heilutellen ja levottomasti\nsilmäili priorissa ympäri huonetta, mutta hänen huulillaan näkyvä\navuton hymy ei ollut suinkaan omiaan hillitsemään sisarten\nlevottomuutta.\n\nUrsula istui rehevänä ja äänekkäänä pesän edustalla.\n\n\"Huh-huh, kuinka se kuumentaa!\" lausui hän, avasi kaapunsa ja\nantoi sen solahtaa alas jakkaralle, minkä jälkeen hän ryhtyi\nrauhallisesti irrottamaan huntua päästään, huolimatta ollenkaan\npriorissan varottavista eleistä. Sitten tarttui hän puolitekoiseen\nlapsenpeitteeseen, joka ompeluksen alaisena oli hänen helmassaan,\nleyhäytti sen levälleen ja huiskuttaen sitä kuin lippua käsissään\nhuudahti vallattomasti:\n\n\"Kukahan miekkonen tälläkin saa omaa pulululuaan peitellä!\"\n\n\"Hst, hst!\" sissitti priorissa sormi pystyssä, mutta Ursula jatkoi\nmistään piittaamatta:\n\n\"Jos olisi omassa vallassani, niin minä antaisin tämän sisar Elinalle\nmyötäjäisiksi, sitten kun hänet täältä miehelään viedään.\"\n\n\"Voi, voi, tuota Ursulaa, Louhisaaren linnaanhan se peite tulee\",\npäivitteli priorissa neuvotonna.\n\nMutta huonokuuloinen, ryppykasvoinen ja kiveräleukainen sisar Agnes,\njoka istui lähellä Ursulaa ja joka tarkkaavasti oli seurannut tämän\nelkiä, kysyi nyt lähelle kumartuen ja kädellä korvaansa varjoten:\n\n\"Mitä sisar sanoi, kun en oikein kuullut?\"\n\n\"Niin että eikös tästä tule kaunis peite?\" huusi Ursula sisar\nAgneksen korvaan.\n\n\"Niinpä näkyy, mutta kenelle sitä valmistetaan?\"\n\n\"Sille joka tästä joukosta ensiksi naimisiin joutuu.\"\n\n\"Hi, hi, hi, eihän nyt toki!\" nauroi vanha nunna hampaatonta naurua\nja vilhuili ympärilleen hämärtyneillä silmillään. Useimmat sisarista\npurskahtivat myöskin nauruun, johon priorissan sissitykset kokonaan\nhukkuivat.\n\nSisar Agnes oli jo lähempänä kuuttakymmentä. Hän oli syntyjään\nRuotsista, missä hän oli ollut priorissana Vadstenan luostarissa,\nmutta jo kolmattakymmentä vuotta sitten lähetetty rangaistukseksi\njostakin rikkomuksesta nunnaksi tänne Naantaliin. Mitä laatua tuo\nhänen rikkomuksensa oli ollut, siitä ei Naantalin luostarissa\nedellisen abbedissan kuoltua ollut kenelläkään varmaa tietoa. Mutta\nsiitä huolimatta oli jo aikoja sitten syntynyt nuorempain sisarten\nkesken tarina Agneksen rakkausseikkailusta, jonka ilmitulo oli\nsaattanut hänet maanpakoon. Se oli pääasiassa kudottu kokoon Pyhän\nJustiinan ja Kyprianus-noidan tarinasta, joka monien luostarissa\ntunnettujen pyhimyskertomusten joukossa oli useimmille sisarille\nmieluisin. Tässä muunnostarinassa oli vain Justiinan sijaan pistetty\nnuori ja kaunis Vadstenan nunna, Agnes, sekä Agladiuksen sijalle\nuljas Stuure-suvun ritari. Luonnollisesti -- tuli kertomuksen erota\nmyöskin siinä, että Agnes ei Justiinan tavalla voinutkaan vastustaa\nniitä Kyprianuksen noitakeinoja, joiden avulla ritari koetti voittaa\nhänen rakkauttaan. Abbedissa oli kerran tavannut ritarin ja Agneksen\nluostarin puutarhassa syleilemässä toisiaan ja silloin hänen oli\ntäytynyt, priorissan arvon menetettyään ja erinäisiä katumustöitä\nsuoritettuaan muuttaa tänne meren taakse.\n\n\"Mutta Agnes muori tätä tuskin enää tarvinnee\", jatkoi Ursula\npilantekoaan.\n\n\"Niin mitenkä, kun en oikein kuullut?\" kumartui Agnes taas Ursulan\npuoleen.\n\nUrsula yritti jälleen huutamaan hänen korvaansa, mutta silloin\nkatsahti häneen Kaarina moittivasti ja virkkoi:\n\n\"Ursula, kuinka sinä viitsitkin!\"\n\n\"Kas Pyhää Katariinaakin, kun on totisena\", lausui Ursula hiukan\nhämillään ja jätti rauhaan sisar Agneksen, joka vähäkuuloisen\nepäluuloisuudella pälyili ympärilleen.\n\nYritettyään turhaan päästä Elinan kanssa keskusteluun, oli Kaarina\nistunut äänetönnä käsityötään nypläten ja antaen ajatusten harhailla\nomilla teillään. Ja samain asiain ympärillä ne aina kiertelivät:\nmahtoiko Antti tuntea mielensä hyvinkin katkeraksi saatuaan kuulla\nhänen luostariinmenostaan ja saisiko hän enää koskaan nähdä Anttia.\nKaikista kipeintä oli hänelle kuvitella, ettei hänen tekonsa\nolisikaan Anttiin mitään vaikuttanut. Kun sellainen mahdollisuus tuli\nmieleen, niin silloin häntä aina aivankuin vilusti ja koko luostariin\ntulo tuntui kauhealta erehdykseltä sekä eläminen tässä hyödyttömässä\nvankeudessa turhalta ja tarkotuksettomalta. Siksipä karkottikin hän\naina kiiruusti mielestään sellaiset kuvittelut ja koetti kivenkovaan\nuskotella itselleen, että Antti on hänen tekonsa johdosta vaipunut\nmitä mustimpaan epätoivoon ja miettii yötä päivää keinoja, mitenkä\nhän saisi kaikki ennalleen. Ja kun Kaarina tällaisilla kuvitteluilla\noli kiihottanut itsensä kyyneliin, päätteli hän heltyneenä, ettei\nhän, kuten luostariin tuloa hautoessaan oli ajatellut, otakaan Anttia\nkylmästi vastaan, kun tämä katuvaisena tulee häntä luostarin porttiin\npuhuttelemaan. Oli hän myöskin joskus koettanut vakuuttaa itselleen,\nettei hän enää välitä yhtään, yhtään mitään Antista ja ettei hän\noikeastaan ole hänen tähtensä luostariin tullutkaan, vaan ainoastaan\nviettääkseen siellä Jumalalle otollista elämää, kuten niin monet\nhurskaat sisaret ennen häntä. Mutta montakaan hetkeä hän ei ollut\nvoinut viettää ilman, että ajatukset olisivat palautuneet Anttiin ja\nheidän rikkoutuneeseen suhteeseensa.\n\nMuutamia viikkoja sitten oli Kaarinan äiti pistäytynyt Naantalissa\nja Kaarina oli häntä puhutellut nunnaluostarin portissa. Koko\nkeskustelun ajan oli hän miettinyt, kuinka äidiltä olisi saanut\nongituksi joitakin tietoja Antista, mutta portinvartiasisaren\nläsnäolo oli estänyt häntä siitä. Ja niin oli hän jäänyt entiseen\nepävarmuuteen siitä, mitä hänen tekonsa oli Anttiin vaikuttanut.\nTuota viatonta lemmensuhdettaan ja luostariintulonsa syytä ei hän\nollut ilmaissut Ursulallekaan, sillä päästäkseen osalliseksi hänen\nsalaisuudestaan oli Ursula hänen mielestään liian vallaton ja\nkarkea. Elinalle olisi hän sen paremminkin saattanut uskoa, sillä\nhän aavisti Elinankin kätkevän sydämessään samanlaista ja kenties\nvieläkin raskaampaa salaisuutta. Tämä se olikin pääasiallisimpana\nkiihottimena, joka veti häntä Elinan puoleen.\n\n       *       *       *       *       *\n\nSamassa ryhmässä kuin Ursula istui myöskin sisar Anna, sama, joka\nTuomaan ilmestyessä puutarhaan oli ollut yhdessä Kaarinan, Ursulan\nja Elinan kanssa herneitä riipimässä ja jolla oli kaihi vasemmassa\nsilmässä. Heti kun abbedissa oli lähtenyt huoneesta, oli sisar Anna\nalkanut levottomasti rykien ja tervettä silmäänsä vilkuttaen hokea:\n\"Minäpä tiedän uusia, minäpä tiedän uusia\", mutta kaikki olivat\nkiinnittäneet huomionsa Ursulaan eikä kukaan ehtinyt kallistaa\nhänelle korvaansa. Mutta kun Ursula Kaarinan moitteen johdosta\nhetkeksi vaikeni, ehätti sisar Anna uudelleen kuuluttamaan, että\nhänellä on tiedossaan uusia.\n\n\"Mitä niin, mitä niin?\" kuului useammalta taholta ja uteliaina\nkurottivat sisaret päätään Annaa kohti.\n\n\"Niin mitä sinä sanoit, kun en oikein kuullut?\" oli sisar Agneskin\ntaas mukana käsi korvan takana.\n\nMutta nyt ei sisar Anna pitänytkään kiirettä, vaan nautti ensin\nhetkisen siitä, että melkein kaikkien huomio oli häneen kohdistunut.\n\n\"No annahan nyt jo kuulua!\" hoputti Ursula kärsimättömästi, \"vai\nsiihenkö ne sinun uutesi loppuivatkin\".\n\n\"Minä olin ennen päivällistä portissa vanhan tätini puheilla, jota en\nole nähnyt moneen herran vuoteen, vaikkei hän asukaan sen kauempana\nkuin Mynämäellä.\"\n\n\"Sekö se nyt oli sinun uutesi?\"\n\n\"Ja täti tiesi -- hän oli nimittäin kaupungissa kuullut sen Säämiskän\nUolevilta...\"\n\nAnna vaikeni hetkiseksi ja vilkuili ympärilleen nauttien toisten\nkiihtyvästä uteliaisuudesta.\n\n\"Mitä kuullut?\" tikasi Ursula melkein vihaisesti.\n\n\"Että munkkiluostariin vihitään ensi viikolla uusi pappisveli, joka\nkuuluu vasta päässeen Turun koulusta.\"\n\n\"Vähät kai niitä kaljupäitä nyt enää sinne tulee. Olet tainnut\nitsestäsi rustata koko jutun\", sanoi Ursula hiukan pettyneenä.\n\n\"Kysypä sisar Birgittalta\", kivahti Anna loukkautuneena.\n\n\"Kyllä se on totta\", myönsi priorissa vakaisesti.\n\n\"Yhyy!\" virkahti siihen Ursula. \"Mikähän sitäkin nyt tänne vetää?\nSaitko kuulla, mistä hän on kotoisin ja mikä nimeltään?\"\n\n\"En minä hänen kotipaikkaansa tullut tietämään, mutta Andreas\nPietarinpoika hän on nimeltään\", ilmotti Anna tyytyväisenä ja\nkatsahti priorissaan, joka asian vahvistukseksi nyökäytti päätään.\n\nKaarina oli välinpitämättömästi ja hajamielisesti seurannut juttua.\nMutta kuullessaan puolella korvallaan, että tuleva pappisveli on\nvasta päässyt Turun koulusta, oli hän säpsähtänyt, kohottanut\nkatseensa työstä ja korvat herkistyneenä sekä kiivaasti hengittäen\nseurannut Annan ja Ursulan välistä sananvaihtoa. Kun Anna sitten\nmainitsi nuoren luostaritulokkaan nimen, lehahti hän tulipunaiseksi\nja painoi äkkiä päänsä alas ja käänteli tolkuttomasti ompelusta\npolvillaan. Hänen korvissaan suhisi, sydän löi aivan haljetakseen\nja hämmennyksissään luuli hän, että kaikki ovat kiinnittäneet\nkatseensa häneen ja että Ursula tuossa tuokiossa alkaa tapansa\nmukaan tehdä hänelle kiusaa. Mutta onneksi ei Ursula ollut huomannut\nhänen mielenliikutustaan, vaan huusi parasta aikaa sisar Agneksen\nkorvaan Annan kertomaa uutista, jota hän parhaansa mukaan koetti\nomilla lisäyksillään höystää. Kaarina rauhottui hieman ja koetti\nkoota ajatuksiaan. Oliko se mahdollista, mitä hän oli kuullut? Vai\noliko hän kuullut väärin? Ehkä Anna sanoikin jonkun vallan toisen\nnimen, jonka hän Anttia ajatellessaan kuuli omalla tavallaan.\nTämä mahdollisuus alkoi häntä vaivata yhä enemmän ja enemmän ja\nhänen teki jo mielensä kysäistä Annalta sitä nimeä uudelleen,\nmutta ei uskaltanut. Sen sijaan jännitti hän kuuloaan ja koetti\ntarkkaan seurata sisarten juttelua, saadakseen mahdollisesti kuulla\ntoistamiseen sen nimen. Mutta kukaan ei maininnut sitä enää, sisaret\njuttelivat vain kaikenlaista tulevista munkin vihkiäisistä, Ursulan\naina väliin huutaessa jotakin sisar Agneksen korvaan.\n\nVasta iltamessun jälkeen pääsi Kaarina tuskallisesta\nepävarmuudestaan. Kun hän Ursulan kanssa kattoi illallispöytää,\nuskalsi hän vihdoin noin aivankuin ohimennen kysäistä, mikä sen uuden\nluostaritulokkaan nimi nyt olikaan.\n\n\"Maltas nyt... eiköhän se ollut Andreas Pietarinpoika\", vastasi\nUrsula huolettomasti, \"tunnetko sinä sen nimistä vai?\"\n\n\"En, muuten vain tulin kysyneeksi\", vastasi Kaarina mahdollisimman\nrauhallisesti.\n\nMutta hänen sydämensä täytti suuri riemu ja koko illallisaterian\najan liikkui hän edeskäyvän toimissaan kuin unissakävijä ja hänen\nsilmissään oli omituinen loiste. Ja kun toiset sisaret pöydästä\nnousten olivat poistuneet kirkkoon päivän viimeistä hartausmenoa\nsuorittamaan, hämmästytti hän pahanpäiväisesti sisar Ursulaa\ntarttumalla häneen syliksi ja hokemalla puoleksi itkien, puoleksi\nnauraen:\n\n\"Ursula, rakas Ursula, voi kun minun on hyvä olla!\"\n\n\n\n\nX\n\nTOISTENSA KUULUVISSA, MUTTA EI NÄKYVISSÄ.\n\n\nMunkkikonventin jäsenillä oli säännönmukaisten messutoimitusten\nväliajoilla paljon enemmän vapautta kuin sisarilla. Tosin\nluostarin säännöissä oli heidänkin varalleen määrätty terveellistä\ntyöskentelyä nimittäin askartelua puutarhassa, teoloogisten opintojen\nharjottamista sekä pyhien kirjojen kääntämistä ja kopioimista. Mutta\nensinmainittu ei talvisaikana luonnollisestikaan tullut kysymykseen\nja jälkimäisiä askareita olivat luostarin koko olemassaolon aikana\nani harvat veljet vähänkään huomattavammassa määrin harjottaneet.\nKonventin hallussa olevaa vähäistä kirjastoa kyllä viljeltiin, mutta\nparemminkin vain ajankuluksi kuin mistään syvemmästä opintojen\nharrastuksesta. Lomahetket kulutettiin tavallisesti vapaisiin\nkeskusteluihin, jotka eivät suinkaan aina olleet vakavinta laatua.\nMyöskään oluthaarikka ja lautapeli eivät olleet mitään halveksittuja\najanvietevälineitä. Ulkomaailman kanssa oltiin yleensä paljon\nlähemmässä yhteydessä kuin nunnakonventissa, sillä klausuuri oli\ntäällä paljon höllempi, varsinkin viime aikoina, ja mitään pakollista\näänettömyyttä ei ollut käytännössä.\n\nPari päivää sen jälkeen kuin pappisveli Andreas Pietarinpoika\noli vihitty luostarin asukkaaksi, istui koko munkkikunta, veli\nMatiasta ja askareillaan olevia maallikkoveljiä lukuunottamatta,\nkonventtituvassa loimottavan pesävalkean lähettyvillä ja koetti\njuttelemalla lyhentää päivällisaterian ja iltamessun välistä\nvapaa-aikaa.\n\nAntti istui äänetönnä ja tuijotti pesään. Hänen asunaan oli nyt\navara, polviin ulottuva sarkamantteli, jonka vasemmassa rintamuksessa\noli pappisveljen tunnusmerkki, punainen risti ja sen keskellä\nsiunatun leivän esikuvana valkoinen pyörylä. Parturin tehtäviä\nhoitavan maallikkoveljen sakset ja partaveitsi olivat peranneet hänen\npäälakensa paljaaksi, mistä hänen kasvonsa olivat saaneet vanhemman\nja ikäänkuin kärsineen ulkomuodon. Hän seurasi hajamielisesti toisten\nkeskustelua ja kuuli samalla koko ajan korvissaan kirkkaan naisäänen,\njoka hänen näinä kahtena päivänä alttaripalveluksia suorittaessaan\noli lehteriltä kaikunut ja ikäänkuin häntä varten erottunut toisten\nnunnain äänistä. Ensi kerran tajutessaan sen eilen puolipäivämessussa\noli hänet vallannut suloinen väristys ja hän oli luonut rohkeasti\nkatseensa ylös lehterille, jonka tiheän ristikon takaa ei kuitenkaan\nvoinut mitään erottaa. Mutta äänen kuuli hän sitä selvemmin\nkorvissaan ja se oli kaikissa seuraavissakin messuissa synnyttänyt\nhänessä aina samanlaisen väristyksen ja ikäänkuin virittänyt hänet\nsuurempaan hartauteen. Täällä konventin puolella tunsi hän ikävää ja\nistui nytkin kuin ujo vieras munkkitoveriensa joukossa, kuunnellen\nsitä ääntä korvissaan ja odottaen iltamessua.\n\n       *       *       *       *       *\n\nSyksyllä Turkuun palattuaan ei Antti ollut ilmaissut kenellekään\naikeitaan ja Naantalissa käyntiään, vaan oli entistä enemmän\nitseensä sulkeutuen alkanut tulisella kiihkolla lopetella lukujaan.\nToisinaan oli hänet kuitenkin vallannut epäilys omiin aikeisiinsa\nja tunnonsoima siitä pettymyksestä, jonka hän tulisi valmistamaan\nopettajalleen, mestari Paavalille. Silloin oli hän aina aikonut\nmennä ja ilmaista hänelle kaikki sekä pyytää neuvoja. Mutta siitä\noli häntä taas pidättänyt pelko, ettei hänellä sitten enää ole\nmitään mahdollisuutta päästä Kaarinan yhteyteen, mikä seikka hänelle\nkuitenkin oli ratkaisevinta. Ja niin oli hän aikeitaan ilmaisematta\npäättänyt opintonsa ja saanut papillisen vihkimyksen.\n\nMarraskuun alussa oli iäkäs Martti-piispa laskenut väsyneen päänsä\nlepoon ja piispanvirkaa hoiti nyt hänen apulaisensa ja koulun entinen\nrehtori, Mikael Agricola. Hän se oli vihkinyt papiksi Antinkin,\nentisen oppilaansa. Antti oli mielessään päätellyt, että hän heti\nvihkimisen jälkeen ilmottaa Agricolalle aikomuksensa mennä munkiksi\nNaantalin luostariin. Mutta sitä ei hän ollutkaan voinut tehdä\nparemmin kuin aiemmin mestari Paavaliinkaan nähden. Sen sijaan oli\nhän ilmottanut matkustavansa aluksi Jämsään isäänsä tervehtimään.\nHän oli käynytkin Jämsässä, missä ainoastaan isä oli enää elossa.\nTälle oli hän ilmottanut päätöksensä ja palannut sitten nopeasti\nNaantaliin, saadakseen mitä pikimmin kaikki peruuttamattomasti\nratkaistuksi. Heti seuraavana päivänä luostariin tulonsa jälkeen\noli hänet vihitty munkiksi. Vihkimisen oli toimittanut isä Henrikki\njälellä olevien pappismunkkien avulla. Muu ei voinut tulla\nkysymykseenkään, kun Martti-piispa ei ollut enää elossa, ja Vadstenan\nluostarin kummaltakin konventilta oli vähää ennen tullut myöntävä\nvastaus Naantalin luostarin tiedusteluun, sopiko kenraalikonfessorin,\nkun maassa ei ollut enää katolilaista piispaa, vihkiä pappi Andreas\nPietarinpoika munkiksi ja tehdä se, luostarin totiseen tarpeeseen\nnähden, ilman edelläkäypää koetusaikaa ja katsomatta noviisin\nalaikäisyyteen.\n\nNiin oli Antista tullut ykskaks täydellinen luostarin jäsen. Korkeat\nmuurit ja vahva portti, munkinkaapu ja tonsuuri erottivat hänet nyt\nmuusta maailmasta, entisistä opettajistaan ja koulutovereistaan.\nMutta ainoastaan kirkossa, kun lehteriltä kaikui se ääni, tunsi hän\nitsensä eheäksi ja rauhalliseksi, jopa suorastaan onnelliseksi.\nTäällä konventin huoneissa sen sijaan tunsi hän itsensä hajanaiseksi,\nepäileväksi ja itsesyytösten ahdistamaksi. Hän näki kuin edessään\nAgricolan tyynet kasvot ja avonaisen katseen, joilta hän tahtoi\npiiloutua, mutta onnistumatta. Miksi hän lähtikin Turusta niin\nepärehellisesti ja pelkurimaisesti eikä ilmottanut suoraan\naikomuksiaan?\n\nTänään oli hänen mieleensä juolahtanut, että hän voi lähettää\ntäältä luostarista piispalle kirjeen ja siinä avomielisesti sekä\nanteeksi pyytäen selittää kaikki. Tämä ajatus oli vaikuttanut häneen\njonkun verran vapauttavasti ja nyt päivällisen jälkeen oli hän,\nmunkkitoveriensa seurassa takkatulen ääressä istuessaan, koettanut\nmielessään sommitella tuota kirjettä. Mutta siinä esiintyikin\nkaikenlaisia vaikeuksia. Ollakseen pohjaa myöten rehellinen, täytyisi\nhänen luostariin tulonsa perimmäiseksi vaikuttimeksi ilmottaa\nsuhteensa Kaarinaan, mutta se tuntui tuiki mahdottomalta. Siitä\nkimposivat hänen ajatuksensa pelästyneinä takaisin ja hajaantuivat\nvaltoimina omille teilleen. Ja silloin istui hän hajamielisenä\nliekkeihin tuijottaen sekä kuunteli sitä lehteriltä tulevaa ääntä.\n\nMutta taas hän havahtui, kokosi ajatuksensa ja koetti sommitella sitä\nkirjettä. Veljet hänen ympärillään tuntuivat keskustelevan jotakin\nLutherista ja kerettiläisyydestä ja kun nimi Agricolakin tarttui\nhänen korvaansa, jätti hän taas kirjeen, heristi korviaan ja asettui\ntarkkaavammin kuuntelemaan. Pappisveli Tuomas, sama joka Antin ensi\nkertaa luostarissa käydessä oli refektooriossa opettanut teologiaa\nnuorelle diakoonille, oli juuri äänessä.\n\n\"Veli Laurentius Vadstenasta kertoi minulle täällä käydessään\",\njutteli hän yrmyllä äänellään, \"että niin Petri-veljekset Ruotsissa\nkuin meidän Särkilahti ja Agricola ovat Lutherilta ja Saksin\nvaaliruhtinaalta saaneet suuria lahjuksia ja siten myyneet itsensä\nväärälle asialle.\"\n\n\"Mutta mitä hyötyä vaaliruhtinaalle lähti tuosta lahjomisesta?\" kysyi\ndiakooni Arvid, veli Tuomaan ainainen ihailija.\n\n\"Mitäkö hyötyä? Hy! Mitäs hyötyä Kustaa Eerikinpojalle Ruotsissa ja\nSuomessa on siitä, että Lutherin kerettiläisyys asetetaan oikean\nuskon tilalle. Eikö hän saa mielinmäärin asettaa ja erottaa sekä\npiispoja että pappeja ja täyttää aarrekamarinsa kirkon omaisuudella?\"\n\n\"Mutta minkähänlaisen tuomion sellaiset papit saanevatkaan, jotka\nrahasta myyvät itsensä oikean uskon hävittäjille?\" huokasi toinen,\nvanhan näköinen ja ryppyotsainen diakooni.\n\n\"Samanlaisen kuin jumalaton Magdeburgin piispa Udo\", vastasi veli\nTuomas varmasti ja näpisti huulensa tiukasti yhteen.\n\n\"Kuinka hänen kävi?\" uteli veli Arvid.\n\n\"Kun hän ei lakannut kerettiläisestä elämästään, kuultiin eräänä\nyönä ääni kuin ukkosen jyrinä, joka huusi piispalle: _'Fac finem\nludo, quia lusisti satis, Udo!'_ Se on niin paljon kuin: lopeta jo\nleikkisi, Udo, sillä tarpeeksi asti olet sinä jo leikitellyt! Mutta\nkun tuo jumalaton ei tätä varotusta totellut, näki eräs hurskas\nkaniikki, joka vietti rukoillen ja valvoen yötä tuomiokirkossa,\nseuraavan näyn: Kirkkoon ilmestyivät yhtäkkiä pyhä neitsyt, apostolit\nja taivaallinen sotajoukko. Ja kun piispa oli vuoteeltaan temmattu\nkirkkoon, istuivat apostolit häntä tuomitsemaan ja tuomitsivat hänet\npaikalla kuolemaan sekä syvimpään helvetin nieluun heitettäväksi.\nSilloin astui taivaallinen pyöveli edes ja komensi piispaa ojentamaan\npäänsä. Mutta ääni tuomarien joukosta huusi pyöveliä pysähtymään niin\nkauaksi, että piispan sisältä otettaisiin ne pyhät öylätit, joita\nhän elinaikanaan oli väärin nauttinut. Hänen suunsa eteen asetettiin\nkalkki ja pyöveli iski häntä miekanhamaralla niskaan, niin että joka\niskulta putosi kalkkiin verinen öylätti. Kun neitsyt Maaria oli\nottanut kalkin, puhdistanut kyynelillään öylätit ja asettanut kalkin\nalttarille, löi pyöveli piispalta pään, niin että hänen saastainen\nverensä peitti kirkon lattian. Kun taivaallinen vallasväki oli\nkirkosta kadonnut, näki hurskas kaniikki vielä toisenkin näyn, jonka\nhän seuraavana päivänä ynnä edellisen kanssa julisti peljästyneelle\nMagdeburgin kaupungille. Esiin karkasi nimittäin summaton joukko\nperkeleitä aseinaan tulisia rautoja, haaruja ja pihtejä ja kävivät\nkiljuen ruumiistaan erotetun sielun kimppuun, raahaten hänet syvyyden\nkaivolle. Siinä oli kansi tuulikuumasta raudasta ja kun se oli\nnostettu paikoiltaan, kävi sieltä ylös sellainen kuumuus, etteivät\nainoastaan puut ja ruohot, vaan kivet ja kalliotkin sulasivat kuin\nvaha ja vedet merissä ja virroissa rupesivat kuohumaan. Kun Udon\nsielu tämän näki, rupesi se suurella äänellä kiroamaan itseään,\nJumalaa ja koko luomakuntaa, mutta silloin karkasivat perkeleet\nsuurella naurun rähäkällä ja kiljunnalla häneen käsiksi ja heittivät\nhänet alas, niin että maan perustukset vapisivat ja vuoret jyskyen\nhalkeilivat.\"\n\nVeli Tuomaan karmea ääni oli nousemistaan noussut, kunnes hän tässä\nyhtäkkiä vaikeni ja vasta hetken päästä lisäsi:\n\n\"Sellainen tuomio kohtaa kerettiläisiä pappeja ja piispoja.\"\n\nJokaisen valtasi kaamea mieliala, jota vielä lisäsi se, että puut\npesässä olivat luhistuneet alas ja pimeys nurkista hiipinyt keskemmäs\ntupaa. Veli Arvid pälyili ympärilleen pelästynein, pöllöttävin\nsilmin, vanha diakooni yskähteli katkonaisesti ja veli Tuomas\ntuhahteli äkäisesti sieramiinsa. Vasta kun lähinnä pesää istuva\nmaallikkoveli oli viskannut hiilokseen uusia puita ja huoneessa\njälleen tuli valoisaa, huoahtivat kaikki helpotuksesta.\n\n\"Meilläkin siis on nyt Martti-piispan tilalla sellainen mies, joka\non myynyt itsensä kerettiläisille\", virkkoi pesän edessä oleva\nmaallikkoveli, saadakseen keskustelun jälleen käyntiin.\n\n\"Niin on\", sanoi veli Tuomas lyhyesti.\n\n\"Kun on nähnyt Agricolan ja puhellut hänen kanssaan, kuten minä\ntoista vuotta sitten käydessäni Turussa luostarimme asioilla sain\ntehdä, niin ei hänestä juuri mielellään voi sellaista uskoa\", lausui\nisä Henrikki välittävällä ja hiukan arkailevalla tavallaan.\n\n\"Niin, sen voin vakuuttaa minäkin, joka olen ollut hänen\noppilaanaan\", lausui yhtäkkiä Antti kiihkeästi ja veti kaikkien\nhuomion puoleensa. \"Sellaiset puheet ovat sulaa panettelua, ainakin\nmitä Agricolaan tulee.\"\n\nVeli Tuomas katsahti häneen vinosti, samallakuin hänen huulilleen\nasettui myrkyllinen hymy.\n\n\"Niinkuin sitä ei kyllin monesta esimerkistä tiedettäisi, että\npahuuden ruhtinas täällä maan päällä toimiessaan pukee aina\npalvelijansa rehellisyyden ja viattomuuden hahmoon\", sanoi hän ja\näkäisellä, vinolla tavallaan silmäili Anttia päästä jalkoihin.\n\nVanha diakooni alkoi taas yskiä ja veli Arvid siirrähti ulommas\nAntista. Viimemainittu varustausi juuri antamaan kiivaan vastauksen,\nkun portinvartiana toimiva maallikkoveli astui samassa huoneeseen ja\ntoi abbedissalta ilmotuksen, että kaksi luostarisisarta oli yhtäkkiä\nankarasti sairastunut ja että yhden pappisveljistä oli tultava heitä\nripittämään.\n\nKaarina! välähti Antin aivoissa ja mielenliikutus sai hänet\nvapisemaan. Ja kun isä Henrikki nousi paikaltaan ja silmäili\nympärilleen, katsoi hän tätä pyytävin ilmein, sillä hänen mieleensä\niski samalla mahdollisuus päästä näkemään Kaarinaa. Mutta isä\nHenrikki ilmottikin lyhyesti, että hän menee itse ripittämään ja\nlähti samalla huoneesta. Antti kiiruhti hänen jälkeensä käytävään\nja pyysi päästä konventin kapitulihuoneeseen, kirjottaakseen\nsiellä erään kirjeen. Isä Henrikki vei hänet mainittuun suojaan,\nantoi hänelle paperia ja kirjotusvehkeet ja kun maallikkoveli oli\nlyhdystään sytyttänyt pöydällä olevan kynttilän, lähti konfessori\nsaattajansa kera huoneesta.\n\nAntista oli tuntunut vastenmieliseltä isä Henrikin lähdettyä jäädä\nkonventtitupaan, sillä veli Tuomaan ja nuoren diakoonin osottama\nvastenmielisyys kiusasi häntä kovin. Hän oli eilispäivän kuluessa\ntehnyt pari yritystä lähestyäkseen Tuomasta, mutta ilman tuloksia\nja nyt alkoi hänessä itsessäänkin saada vastenmielisyys sijaa. Veli\nMatiaasta, jolle hän oli saanut hankituksi hiukan väriaineita ja joka\nsen johdosta ei suinkaan salannut kiitollisuuttaan ja ihastustaan,\nhän sen sijaan piti paljon, samoinkuin isä Henrikistäkin. Mutta veli\nMatias, jota yhä enemmän oli alkanut vaivata sydämenahdistus, meni\naina päivällisaterian jälkeen omaan selliinsä lepäämään.\n\nHän oli tullut tänne kapitulihuoneeseen aikeessa nyt heti kirjottaa\npiispalle kirjeen. Mutta ajatukset pyörivät valtoimina hänen päässään\neikä hän voinut saada sanaakaan paperille. Kenties sittenkin Kaarina\non toinen niistä sairastuneista sisarista? Ehkä juuri tällä hetkellä\nkamppailee siellä kuoleman kanssa ja hänen täytyy turjottaa täällä\nrajamuurin toisella puolen saamatta häntä nähdä tai edes jäähyväisiä\nheittää. Hänen mieleensä kohosi pikkupiirteitä myöten Kaarinan kuva\nsellaisena kuin hän oli hänet viimeksi nähnyt Turun koulutuvassa\nsilloin kun Kaarina turhaan koetti tavottaa hänen katsettaan. Mutta\nnyt näki hän saman Kaarinan paljon kalpeampana makaavan kapealla\nnunnanvuoteella ja isä Henrikin kuuli hän lukevan synninpäästösanoja:\n\"_Misereatur tui omnipotens Deus et dimissis omnibus peccatis tuis\nliberet te ab omni malo... et perducat te in vitam eternam, amen!_\n-- Armahtakoon sinua kaikkivaltias Jumala ja syntisi poisotettuaan\nvapahtakoon sinut kaikesta pahasta... ja johdattakoon sinut\niankaikkiseen elämään, amen!\"\n\nAntin kurkkua kaihersi ja hän pureskeli palasiksi kädessään olevan\nhanhenkynän pään. Huoneessa oli niin hiljaista, että kuuli selvästi\nlumihiutaleiden rapinan ikkunaluukkuihin ja avonaisessa uuninpiipussa\nvihelsi välistä niin haikeasti. Kylmäkin oli huoneessa, niin että\nhengitys muuttui kynttilän valossa valkoiseksi höyryksi. Saadakseen\najatuksensa toisaalle, koetti hän raapustaa jotakin paperille. Siitä\nei kuitenkaan syntynyt mitään tolkullista ja hän nousi ylös sekä\nalkoi kävellä edestakaisin, kunnes pysähtyi seinäsyvennykseen tehdyn\nkaapin eteen, jossa konventin pientä kirjastoa säilytettiin. Hän otti\nsieltä yhden pergamenttilehtisen käsikirjotuksen, kantoi sen pöydälle\nja päätti lukemalla kuluttaa sen lyhyen ajan, mikä vielä oli jälellä\niltamessuun.\n\nKirja oli \"Pyhän Bernhardin tutkistelemukset\" ja ensimäisestä silmään\nosuneesta kohdasta luki hän: \"Mitä luulet sinä, kurja ihminen,\nolevasi? _Saccus stercorum et cibus vermium_, likasäkki ja matojen\nruoka, kuten eräs _versus_ sanoo:\n\n    \"Post hominem vermis, post vermem fetor et horror.\n    Sic in non hominem vertitur amnis homo!\"\n\nSanat tekivät häneen tuskallisen ja masentavan vaikutuksen ja\npitemmälle lukematta painoi hän kirjan kiinni sekä vei sen takaisin\nkaappiin. Hänestä tuntui kuin hän täällä kylmässä ja ummehtuneessa\nkapitulihuoneessa olisi ollut jo omassa hautakammiossaan. _Post\nhominem vermis_ -- ihmisen jälkeen mato! Hänen teki mieli palata\ntakaisin lämpimään konventtitupaan ja ihmisten seuraan, mutta siellä\nolivat taas vastassa veli Tuomaan harvaripsiset kalansilmät, jotka\nkatselivat häntä vinosti ja salavihaisesti. Vetäen kädet manttelin\nhihoihin käveli hän edestakaisin lattialla ja säpsähti ankarasti,\nkun ulkoa kumahti kellon ääni. Ilmottiko se Kaarinan kuolemaa? Hänen\nsydämensä löi rajusti ja vasta hetken päästä tajusi hän, että se oli\nvain tavallinen vesperasoitto.\n\nKäytävästä kuului iltamessuun kiiruhtavien munkkien askelia. Antti\nsammutti kynttilän ja riensi heidän jälkeensä. Ulkona tuiskusi\nlunta ja tuuli tohahteli kapeissa solissa ja muurien nurkissa.\nKellokastarin harjalla oleva tuuliviiri raakkui kuin hätääntynyt\nvaris, lisäten omalla tavallaan talvisen illan kolkkoutta. Vetäen\nmanttelinsa tiukalle paarusti hän lumessa kahlaten pihan yli ja\npujahti toisten jälestä kirkkoon.\n\nKynttilät tuikuttivat vaisusti, saaden häthätää tungetuksi pimeyden\nylös kattoholveihin ja aittatien kulmauksiin. Nunnat olivat jo\nasettuneet lehterille ja sieltä kuului taukoamaton, vuorotteleva\nyskintä. Kun pappisveljet sakaristossa olivat pukeneet päälleen\nmessukasukat, asettuivat he kukin alttarinsa ääreen ja alottivat\nmessun. Utuisena höyrynä tuprahteli heidän hengityksensä, aivankuin\nhe joka sanan päälle olisivat puhaltaneet suustaan suitsutussavua.\n\nKun papit vaikenivat ja nunnat alottivat vuorolaulun, herkistyi\nAntti pelkäksi korvaksi. Mutta sitä joukosta eriävää ääntä ei hän\nnyt kuullutkaan. Hän tuskin hengitti jännittäessään kuuloaan, mutta\nikävöimäänsä ääntä ei hän vain kuullut. Ja kun hänen vuoronsa tuli\njälleen jatkaa toimitusta, ei hän huomannut kääntyä keskilaivaan\npäin, vaan seisoi alallaan tuijottaen alttarilla olevaa, kylmästi\nkiiluvaa krusifiksia. Sitä hän ei kuitenkaan nähnyt, vaan ainoastaan\nkuolemankalpean ja kiivaasti hengittävän Kaarinan, joka makasi\nkapealla nunnanvuoteella ja puoleksi sulettujen silmäluomiensa\nalta katsoi herkeämättä häneen. Toisten pappien ääni, kun he\nlukivat psalmeja, tuli hänen korviinsa etäisenä ja käsittämättömänä\npajatuksena.\n\nKun nunnain kuoro uudelleen korotti äänensä, havahtui Antti ja\njännittyi jälleen kuuntelemaan. Mutta yhtä turhaan etsi hänen\nkorvansa nytkin sitä erikoista ääntä. \"Hän on sairaana ja\nkuolemaisillaan\", laskeutui raskaana varmuutena hänen mieleensä,\n\"ja se on Jumalan rangaistus minun vilpillisyydestäni!\" Hänen\nrintaansa kuristi ja kun laulu lehteriltä vaikeni, alkoi hän\nmessujärjestyksestä poiketen katkonaisella äänellä lukea psalmia:\n\"_Domine, ne in furore tuo arguas me!_ -- Herra, älä rankaise minua\nvihassas...\" Kun iltamessu oli päättynyt ja pappismunkit sakaristossa\nriisuivat kasukoitaan, silmäili veli Tuomas Anttia pilkallisesti ja\npahanilkisesti. Mutta tätä ei Antti huomannut yhtä vähän kuin hän\nkuuli, mitä Tuomas mutisi \"Agricolan oppilaista\". Kun toiset olivat\nlähteneet sakaristosta, tuli isä Henrikki, joka messun loppuajan oli\nollut kirkossa, Antin luo ja lausui:\n\n\"Kuinka sinä, poikani, niin hairahduit alttaritoimessasi?\"\n\nAntti katsoi häntä hetken silmiin mitään puhumatta ja vastasi sitten\nkysymyksellä:\n\n\"Onko sisar Kaarina toinen niistä sairaista?\"\n\nNyt oli isä Henrikin vuoro katsoa häntä ääneti ja suurin silmin,\nsamalla kuin Antti jatkoi pyytävästi:\n\n\"Sanokaahan, isä!\"\n\n\"Mutta minähän kysyin sinulta kokonaan toista asiaa\", sanoi isä\nHenrikki, koettaen saada ankaruutta ääneensä.\n\n\"Niin, mutta sanokaahan, onko sisar Kaarina sairaana\", tinki\nAntti itsepintaisesti aivankuin hän ei olisi kuullut tai tajunnut\nesimiehensä sanoja.\n\n\"Ei, vaan sisaret Agnes ja Elina\", vastasi konfessori vihdoin\nneuvotonna.\n\nAntti hengähti syvään aivankuin raskas paino olisi hänen päältään\npudonnut. Samalla hymyili hän niin onnellisen ja kiitollisen\nnäköisenä, että isä Henrikin oli, ainakin tällä kertaa, mahdoton\npanna toimeen ajattelemaansa nuhdesaarnaa. He lähtivät ääneti\nsakaristosta ja kulkiessaan kirkon läpi, jossa maallikkoveli juuri\nsammutteli kynttilöitä, silmäili isä Henrikki syrjästä Anttia ja\npudisti arvelevasti päätään.\n\n\"Mutta miksikä hän kuitenkaan ei tällä kertaa antanut ääntään\nkuulua?\" ajatteli Antti pihan yli kulkiessaan. Vaan siitä huolimatta\ntunsi hän olonsa paljon keveämmäksi kuin äsken kirkkoon tullessaan.\n\n\n\n\nXI\n\nSAIRASTUVASSA.\n\n\nEdellä kerrottuna iltana luettiin sisarten päivällisaterian kestäessä\nkirjasta \"Tundalus, hänen näkynsä ja ilmestyksensä\", seuraavat\nkappaleet:\n\n\"Kun Tundaluksen sielu enkelin seurassa oli kulkenut jonkun matkaa\ntuossa pimeässä rotkossa, sai hän yhtäkkiä nähdä pimeyden ruhtinaan\nja helvetin pohjimmaisen syvyyden sekä nielun. Ja vaikka hänellä\nolisi ollut sata suuta ja jokaisessa suussa sata kieltä, ei hän olisi\nkyennyt luettelemaan tai kuvaamaan niitä äärettömiä tuskia ja sitä\nääretöntä piinaa, jota kadotetut sielut siellä saivat kestää.\n\n\"Täällä näki hän siis helvetin ruhtinaan Luciferuksen, jonka koko\nja suuruus kävi ylitse kaikkien niiden suurimpain ja kauheimpien\npetojen, joita hän milloinkaan oli nähnyt, ja hänestä tuntui\nkuin kaikki maailma olisi ollut niinkuin ei mitään hänen hirveän\nkokonsa rinnalla. Hän oli mustempi mustinta korppia ja hänellä\noli ihmisen muoto ja haamu päästä niin jalkoihin, paitsi että\nhänellä oli lukemattomia käsiä kummallakin sivullaan ja niistä taas\nerkani tuhansia pienempiä käsiä. Ja hänen pesänsä oli kauhean\nsuuri, nimittäin sata kyynärää pituudeltaan ja kymmenen kyynärää\nleveydeltään ja paksuudeltaan. Jokaisessa hänen kädessään oli\nkaksikymmentä sormea ja ne olivat pituudeltaan sata kyynärää sekä\npaksuudeltaan kymmenen kyynärää ympäri mitaten. Ja hänen jalkojensa\nluku oli yhtä suuri kuin käsien. Mutta kussakin jalassa oli sata\nkynttä tulisesta raudasta. Hänen nenänsä oli sangen törkeä ja\npituudeltaan kymmenen kyynärää. Pyrstön pituus oli niinikään kymmenen\nkyynärää ja se oli täynnä sangen teräviä rautapiikkejä ja koukkuja,\njoilla hän raastoi luoksensa tuomittuja sieluja.\n\n\"Tämä hirmuinen kummitus makasi tulikuumalla rautahalsterilla,\njonka alla lukematon joukko perkeleitä lietsoi palkeita ja piti\nvireillä iankaikkista tulta. Ja hänen ympärillään halsterilla oli\nkärventymässä niin suunnaton paljous perkeleitä ja kadotettuja\nsieluja, että on vaikeata uskoa, kuinka maailmassa aina hamasta sen\nalusta asti on voinut si'itä sellainen joukko henkiä.\"\n\nKun sisaret aterian päätyttyä tavallisessa kulkuejärjestyksessään\nlähtivät kirkkoon, lausui Ursula puoliääneen:\n\n\"Kylläpä se on koko mörkö. Hyi olkoon!\"\n\n\"Mikä niin?\" kysyi hänen rinnallaan asteleva sisar.\n\n\"No se helvetin pääriesa, josta luettiin. Mutta mahtanevatko ne olla\ntosia kaikki tuommoiset asiat? Hyi olkoon vieläkin kerran!\" ja hän\nsylkäsi sivulleen.\n\nMutta Elina kohotti kuin säikähtyneenä päätään ja Kaarinasta näytti\nkuin aikoisi hän sanoa jotakin. Mitään hän ei kuitenkaan lausunut,\nvaan painoi päänsä jälleen alas ja sai entisen unissakävijä-ilmeensä.\n\nKirkosta tultua asettui Elina konventtituvassa tavalliseen paikkaansa\nuunin pielustassa ja alkoi ääneti jatkaa ompelustaan siitä, mihin hän\nsen eilen oli keskeyttänyt.\n\nKaarina oli tällä kertaa asettunut toiseen uunin pielustaan Elinaa\nvastapäätä. Hänkin työskenteli ääneti ja katsahti välistä Elinaan,\nsaamatta häneltä kuitenkaan vastaan yhtään silmäystä. Itse oli hän\nsiitä saakka kuin uutinen Antin tulosta luostariin levisi sisarten\nkeskuuteen, elänyt kuin uutta elämää. Luostarin synkät suojat olivat\nmuuttuneet valoisammiksi ja hänen oma ahdas sellinsä, jota hän\naina oli niin kammoksunut, oli ikäänkuin avartunut. Hänen halutti\nyhtenään helähtää laulamaan kuten ennen kotona, mutta sitä ei sentään\nuskaltanut tehdä, vaikka abbedissakaan ei hänestä enää näyttänyt niin\nankaralta ja tylyltä kuin ennen, jopa hän toisinaan saattoi ihan\npitääkin hänestä. Mutta kun hänen riemuisa mielensä ei ollut päässyt\nlauluna purkautumaan, näkyi se sitä selvemmin hänen kasvojensa\nonnellisessa hohteessa. Sen oli Ursula piankin huomannut ja monesti\noli hän jo nyhjässyt häntä ihmetellen, että \"mikä sinuun, tyttö,\non mennyt, kun noin juhannusjuustolta paistat?\" Hän oli alituiseen\npelännyt, että Ursula hoksaa syyn hänen iloonsa ja sitä hän ei olisi\ntahtonut. Elinalle hän olisi voinut salaisuutensa uskoa, mutta Elina\nei sellaisista asioista välittänyt.\n\nSilloin kun Antti ensi kertaa esiintyi alttaripalveluksessa, oli hän\nkaikista enimmän pelännyt, ettei ainoastaan Ursula, vaan muutkin\nsisaret huomaisivat hänen mielenliikutuksensa. Jo lehterille\nkuljettaessa oli hänen sydämensä lyönyt niin rajusti, että sen\nolisi luullut muidenkin kuulevan. Ja kun hän oli alhaalta kirkosta\nkuullut sanat: \"_Gloria Deo in excelsis_ -- kunnia olkoon Jumalalle\nkorkeudessa!\" sekä tuntenut Antin äänen, oli hän alkanut kautta\nruumiinsa vapista.\n\n\"Sisaret älkööt lehteriaidan läpi kurkistelko kirkkoon enempää kuin\nmitä tarvitsevat pyhiä esineitä nähdäkseen ja pidättykööt kaikesta\nluvattomasta ja kevytmielisestä uteliaisuudesta, koska sen kautta\nherää sielun puhtautta vahingoittavia himoja\", sanottiin luostarin\nsäännöissä ja nykyinen abbedissa oli kyllä pitänyt huolen niiden\ntarkasta noudattamisesta tässäkin suhteessa. Mutta siitä huolimatta\nei Kaarina kuullessaan Antin äänen alhaalta kirkosta, ollut voinut\npidättyä astumasta ristikkoaidan luo ja tirkistämästä sen läpi. Ja\nhän olikin nähnyt Antin, joka seisoi juuri lehteriä vastapäätä olevan\nPyhän Joakimin alttarin ääressä. Hänen kasvonsa olivat lehahtaneet\nhehkuvan kuumiksi ja nähdessään tonsuurin Antin päälaella, oli hän\nsydämessään tuntenut ihanan ja samalla tuskallisen pistoksen, sillä\ntuon kaiken oli Antti hänen tähtensä tehnyt. Kun abbedissa sitten\noli kovakätisesti vetänyt hänet takaisin paikalleen, oli hän sitä\ntuskin huomannutkaan, yhtä vähän kuin Ursulan ilakoivia elkeitäkään,\nvaan yhtynyt niin täysin rinnoin nunnain kuorolauluun, että hän oli\ntuntenut varmasti Antin erottavan hänen äänensä toisten joukosta.\nJa kun heidän vaiettuaan alhaalta jälleen kuului Antin ääni, oli\nsiinäkin uusi sointu ja se tuli vastauksena juuri _hänen_ laululleen.\n\nHän oli kyllä luullut huomanneensa, että useat sisarista, eikä\nainoastaan Ursula, olivat alkaneet katsella häntä uteliaasti ja\ntutkistellen, mutta siihen ei hän ollut pannut sen suurempaa\nmerkitystä. Hän eli kuin kokonaan toisessa maailmassa eikä hänen\nkasvoiltaan ollut näinä päivinä väistynyt onnellinen hymy. Pääsisikö\nhän koskaan sen kummemmin Anttia lähestymään tai kuinka heidän\nsuhteensa ylimalkaan tulisi muodostumaan, siitä hän ei ollenkaan\nhuolehtinut. Hän tunsi vain rajatonta riemastusta siitä, että Antti\noli seurannut häntä ja oli nyt samojen muurien sisällä kuin hänkin.\nEttä hän kuolettavan ikävän ja epätoivon jälkeen sai nyt joka päivä,\nvieläpä monta kertaa päivässä kuulla hänen äänensä, siinä oli hänelle\nkyllin toistaiseksi. Ja kirkko, jonka yhtämittaiset veisaamiset,\nrukousten lukemiset ja polvennotkistukset olivat tehneet hänelle\nkuten monelle muullekin sisarelle, vaikeaksi kidutuspaikaksi, oli\nnyt yhtäkkiä muuttunut pienen luostariyhteiskunnan viehättävimmäksi\nsuojaksi.\n\n       *       *       *       *       *\n\nKeskustelu konventtituvassa kävi väkinäisesti, sillä abbedissa oli\nitse saapuvilla ja hänen kylmät, vaanivat silmänsä hillitsivät\ntuokiossa jokaisen kielevämmän haasteluyrityksen. Yksi ja toinen\nsilmäsi vähänväliä Ursulaa ikäänkuin hoputtaen häntä tavallisiin\nyhteentörmäyksiinsä abbedissan kanssa. Mutta Ursula oli tänä iltana\njostakin syystä hyvin haluton kujeilemaan. Hän istui hiljaa työhönsä\nsyventyneenä ja näytti tavallista miettiväisemmältä. Tuon tuostakin\nsyntyi pitempi vaitiolo, jolloin kuului selvästi, kuinka tuuli\nkohahteli ikkunaluukkujen takana ja ilmanveto humisi uuninpiipussa.\n\n\"Kuuletteko -- ruumisarkkua naulataan!\" keskeytti joku sisarista\näänettömyyden.\n\nKaikki säpsähtivät ja heristivät korviaan. Kuului selvästi\nseinäraution salamyhkäinen raksutus.\n\n\"Mitä se on?\" tiedusteli sisar Agnes, joka oli huomannut toisten\nsisarten kuuntelevat asennot. Mutta kukaan ei vastannut hänelle ja\npriorissa lausui:\n\n\"Ja kynttiläkin tekee höylänlastuja.\"\n\nKaikki katsahtivat katosta riippuvassa puuristikossa palavia\nkynttilöitä. Yksi niistä oli palanut toiselta laidaltaan sekä\nruvennut vuotamaan, kasvattaen \"höylänlastua\" pitkin toista kylkeään.\nSe ennusti kuolemaa kuten seinärautiokin. Jokainen tunsi mielialansa\nkaameaksi ja useimmat tekivät hiljaa ristinmerkkejä sekä supisivat\nrukouksia. Kun kaikki taas vaikenivat, kuului seinäraution tikitys\näskeistä selvemmin.\n\n\"Silloin kun rutto tappoi luostarin porvaripihassa viisikymmentä\nhenkeä, olivat viikkoja ennen kaikki kynttilät tehneet höylänlastua\nja seinärautiot olivat takoneet kaikissa luostarin huoneissa\", lausui\npriorissa. \"Ja vuorokautta ennen kuin ensimäinen sairastui ruttoon,\noli kirkontornin huipussa huutanut huuhkaja koko yön.\"\n\nSyntyi vieläkin kaameampi vaitiolo ja yhä äänekkäämmältä tuntui\nsisarista seinäraution metallinen raksutus. Saadakseen painostavan\näänettömyyden katkaistuksi kysyi Kaarina:\n\n\"Kuinkahan kauan siitä mahtaa olla?\"\n\n\"Se oli tapahtunut kaksikymmentä vuotta ennen minun luostariin\ntuloani, joten siitä on siis kulunut yli viisikymmentä vuotta\",\nvastasi priorissa.\n\n\"Porvarikartanossako vain rutto riehuikin?\" kysyi joku.\n\n\"Niin. Oli suorastaan Jumalan ihme, ettei yksikään sisarista tai\nveljistä sairastunut. Mutta silloin olikin pidetty messuja joka hetki\nja vigilioita joka yö. Luostarissa oli silloin vielä elänyt hyvin\nvanha ja hyvin hurskas sisar, nimeltä Helena. Hän oli aikoinaan\nmuuttanut tänne Vadstenasta ja hänen sanottiin olleen Pyhän Birgittan\nsukua. Jo puoli vuotta ennen ruton ilmestymistä oli hän ennustanut\nluostarille tulevan suuren vitsauksen, sillä hän oli näyssä nähnyt\nkuoleman enkelin liitelevän luostarin päällä ja kylvävän tuhkaa alas.\nSiitä lähtien oli hän yhtä mittaa paastonnut ja rukoillut ja sinä\nyönä, jolloin huuhkaja huusi kirkontornissa, oli hänelle ilmestynyt\nPyhä Birgitta ja ilmottanut, että juuri sillä hetkellä on saapunut\nrutto porvarikartanoon, mutta sisarten ja erittäinkin sisar Helenan\nhurskauden ja rukousten tähden se ei ole pääsevä luostarin muurien\nyli. Ja koko seuraavan viikon ajan oli sisar Helena nähnyt kuoleman\nenkelin porvarikartanon päällä ja öisin oli taivaalla kuumottanut\nsillä kohtaa kuin suuri tulipalo. Mutta luostarin muurilla oli sisar\nHelena nähnyt toisia enkeleitä torjumassa ruton hyökkäyksiä. Toiset\nsisaret eivät kuitenkaan olleet niitä nähneet, sillä he eivät olleet\nniin hurskaita kuin sisar Helena.\"\n\nNyyhkytyksen tapainen ääni keskeytti tässä priorissan kertomuksen\nja kaikki katsahtivat säikähtyneinä sinnepäin, josta se kuului ja\nkohtasivat sisar Elinan suuret ja pelästyneet silmät. Mutta Elina,\njonka rinnasta tuo omituinen ääni oli lähtenyt, painoi päänsä alas ja\nryhtyi jälleen työhönsä. Priorissa jatkoi kertomustaan:\n\n\"Kokonaisen viikon ajan oli sitten porvarikartanosta yötä päivää\nkuulunut valitus ja tuskanhuuto. Kolmantena päivänä oli sisar Helena\npäättänyt mennä sinne lääkkeitä viemään ja rukoilemaan kuolevien\npuolesta, mutta portilla oli hänelle taas ilmestynyt Pyhä Birgitta\nja kieltänyt menemästä, ennenkuin kaikki äänet porvarikartanosta\nvaikenivat. Sillä rutto oli Jumalan rangaistus siitä, että\nporvarikartanoon oli asettunut asumaan eräs äitinsä murhaaja, joka ei\noikealla tavalla ollut syntejään sovittanut. 'Mutta eikö siellä kuole\nmonta viatontakin?' oli sisar Helena kysynyt, mihin Pyhä Birgitta\noli vastannut: 'He ovat kaikki tienneet hänen syntinsä, mutta ovat\nkuitenkin sallineet hänen asua keskellään. Vaan luostarisisaret\neivät ole siitä tienneet ja kun he muutenkin ovat osottaneet suurta\nhurskautta niin heidät säästetään. Mutta kun luostarikin on nauttinut\ntuon äitinsämurhaajan lahjoja, niin kohtaa sitäkin rangaistus, vaikka\nmyöhemmin eikä niin ankara.' Niin oli Pyhä Birgitta ilmottanut ja\nvasta viikon päästä olivat tuskanhuudot porvarikartanossa vaienneet,\nöinen kuumotus taivaalta hävinnyt ja enkelit kadonneet muurilta.\nSilloin oli sisar Helena abbedissan kanssa mennyt porvarikartanoon,\njonka oli täyttänyt hirmuinen löyhkä, sillä siellä oli ollut\nviisikymmentä kauheasti turvonnutta ruumista. Mutta niiden keskeltä\noli kuulunut hiljaista itkua ja eräästä huoneesta olivat abbedissa\nja sisar Helena löytäneet kymmenen kuolleen joukosta pienen tytön ja\nkaksi poikaa, jotka olivat rutolta säästyneet. Ne jäivät henkiin ja\nasuivat vielä minun luostariin tullessani porvarikartanossa.\"\n\n\"Mutta mikäs se vitsaus oli, joka sitten sisaria ja veljiä kohtasi?\"\nkysyi hetken kuluttua joku sisarista.\n\n\"Seuraava talvi oli ollut niin kauhean kylmä, ettei sellaista ole\nkoskaan ollut Suomessa. Yhtämittaa oli täytynyt huoneissa pitää tulta\nja sittenkin olivat kaikki värisseet vilusta ja öisin oli yhtä päätä\nkuulunut pauketta ja jyrinää, kun kivet muureissa olivat halkeilleet.\nMutta ei siinä kyllin, vaan sisarten ja veljien oli täytynyt\nnälkääkin nähdä. Sillä vihovenäläinen oli taas käynyt hävitysretkillä\nSuomessa ja sen tähden ei luostari sinä talvena ollut saanut\nelatussaataviaan kuin muutamia kymmeniä tynnyreitä jyviä. Niitä oli\nsitten sisarten ja veljien täytynyt käsikivillä jauhaa ja elää koko\ntalvi pelkällä jauhopuurolla ja vesivellillä. Sisar Helenan ei ollut\nkuitenkaan tarvinnut ottaa osaa näihin kärsimyksiin, sillä hän oli jo\nTuomaan päivänä nukahtanut viimeiseen uneensa.\"\n\nPriorissan viimeisen kertomuksen aikana oli Kaarinan huomio kokonaan\nkiintynyt Elinaan, joka oli laskenut neulomuksen polvilleen ja\ntuijotti eteensä suurin silmin ja näyttämättä enää ollenkaan kuulevan\nkertomusta. Kun priorissa oli lopettanut kertomuksensa ja huoneessa\nalkoi taas kuulua seinäraution nakutus sekä lumiryöppyjen sihinä\nikkunaluukkujen takana, tuijotti Elina yhä eteensä. Mutta yhtäkkiä\ntapasi hän molemmin käsin rintaansa ja päästi vihlovan huudon, jota\nikäänkuin kaikuna seurasivat säikähtyneiden sisarten uihkaukset.\n\n\"Lusifeerus, Lusifeerus! Varjele Pyhä Jumalan Äiti!\" huusi hän\nläpitunkevasti ja vaipui samalla kouristusten vallassa jakkaralta\nlattialle.\n\nHätääntyneinä, voivotellen ja sydänalaansa pidellen karkasivat\nsisaret paikoiltaan ja pyörivät neuvottomina Elinan ympärillä.\nKaarina koetti auttaa häntä ylös maasta, mutta Elina jäykistyi\npitkin pituuttaan lattialle ja yhä huutaen neitsyt Maariaa avukseen\nLusifeerusta vastaan sujutti hän itsensä kammottavaksi luokaksi, niin\nettä ainoastaan pää ja kantapäät koskivat lattiaan. Tuskaisina ja\nneuvottomina seisoivat sisaret ympärillä ja Kaarina oli polvillaan\nlattialla, koettaen hillitä Elinaa, hokien hätäisesti: \"Elina, rakas\nElina...\"\n\nMutta samalla vierähti sisar Agnes kiljahtaen lattialle ja veti\nhetkiseksi kaikkien huomion puoleensa. Siitä saakka kun Elina ensi\nkerran kiljasi, oli hän, hämärät silmänsä kauhusta laajentuneina\nja eteenpäin kivertynyt leuka vapisten tuijottanut Elinaan. Hän\nhihkui käsittämättömiä sanoja, vääntelehti lattialla ja jännitti\nyhtäkkiä kaikkien kauhuksi koukkuisen vartalonsa samanlaiseksi\nluokaksi kuin Elinakin. Sisarista toiset nyyhkyttivät ja tekivät\nristinmerkkejä, supisten katkonaisia rukouksia, toiset voihkailivat\nja itkivät ääneensä. Kaikkia värisytti sama kauhu, aivankuin he\njokainen olisivat olleet tuomittuja toinen toisensa jälkeen vaipumaan\nlattialle tuohon luonnottomaan asentoon.\n\nMutta Elina vaikeni vihdoin ja ojentui suoraksi. Silmät ummistettuina\nkarskutti hän kiivaasti hampaitaan. Kaarina työnsi vasemman kätensä\nhänen niskansa alle ja koetti auttaa häntä istualleen. Kun sisar\nAgneskin vähitellen alkoi asettua, tointui abbedissa säikäyksestä,\njoka oli hänetkin saanut hetkeksi valtaansa, ja määräsi pari sisarta\nvirittämään tulta sairastupaan. Toisten tuli kantaa sisaret Agnes\nja Elina sinne, samalla kuin hän itse meni tutkimaan luostarin\nlääkevarastoa.\n\nNunnakonventin sairastupa, _infirmitorium_, oli heti konventtituvan\nvieressä. Kun sen uuniin oli saatu kunnollinen tuli, kannettiin\nsairaat sisään ja asetettiin eri seinustoilla oleville vuoteille.\nKumpikin he olivat tajuttomassa tilassa, hengittäen epätasaisesti ja\npuuskuttamalla. Kun abbedissa tuli huoneeseen, käsissään muutamia\nrasioita ja koteloita, määräsi hän sisaret Annan ja Kaarinan\nsairaita valvomaan. Toisten tuli priorissan johdolla mennä kirkkoon\nrukoilemaan heidän puolestaan.\n\nHätäilevien sisarten poistuttua sairastuvasta ruvettiin abbedissan\njohdolla hoitamaan sairaita. Savipullossa oli juniperusöljyä, katajan\nmarjoista keitettyä väkinestettä, jota oli kuumaan veteen sekotettuna\nannettava sairaille. Mutta kun nämä olivat suonenvetoisesti purreet\nhampaansa yhteen, ei lääkkeen antaminen käynyt päinsä. Sen sijaan\npäätettiin turvautua kaikissa sairauskohtauksissa tehokkaaseen\nsuonen lyöntiin. Sisar Anna lähetettiin hakemaan isä Paavalia, jolla\nmonien toimiensa ohella oli myöskin luostarin suonirauta hallussaan.\nHetken kuluttua saapuikin isä Paavali, joka lämmitetyn oluthaarikan\nääressä oli juuri tarkastellut luostarin tilejä eikä näyttänyt olevan\nlainkaan hyvillään tästä keskeytyksestä. Silmättyään tuikeasti\nsairaita alkoi hän kuivasti yskähdellen ja alahuuli pitkällä kaivaa\npienestä nahkakotelosta suonirautaa.\n\nAnna ja Kaarina väänsivät sisar Agneksen istualleen ja paljastivat\nhänen vasemman käsivartensa sekä sitoivat sen ympäri nauhan lähelle\nolkapäätä. Korkeina, sinisinä viiruina näkyivät laskimot kuihtuneessa\nkäsivarressa. Kaarina piti sitä vaakasuorassa asennossa, Anna työnsi\nkipon varalle ja isä Paavali asetti vireeseen vedetyn pienen terän\nlähelle korkeimpana pullottavaa suonta. Hän painoi liipasinta, kuului\nnapsaus ja terä iski pienen haavan. Mutta veri ei suihkunnutkaan\nulos pitkänä kaarena, kuten tavallista, vaan haavasta tirskahti\nkäsivarrelle ainoastaan muutama sinertävä pisara. Isä Paavali rypisti\ntyytymättömästi kulmiaan ja lausui hetken mietittyään:\n\n\"Mitäs, nythän onkin alakuun aika! Olisihan se pitänyt jo alkaessa\ntietää, ettei silloin verta lähde. Toista ei kannata yrittääkään\", ja\nhän alkoi sovitella suonirautaa takaisin koteloon.\n\nTäytyi koettaa muita keinoja. Abbedissa avasi yhden rasioistaan,\njossa oli jauhetusta sinapista sekä yhdeksästi kantaneen lehmän\ntuumenkuusta tehtyä salvaa. Sairasten vuoteet nostettiin lähemmäs\npesää ja tulen hohteessa alkoivat Anna ja Kaarina hieroa salvalla\nkummankin jalkapohjia. Sillä aikaa asetti abbedissa kummankin\npaljaalle rinnalle auringon noustessa poimittuja kuolemankouria,\njoissa oli yhdeksän parilehteä ja joita kuivattuina säilytettiin\nyhdessä koteloista. Keskiyön hetkenä poimituilla kuolemankourilla oli\nkuolettava vaikutus, mutta auringon noustessa poimitut päinvastoin\nherättivät tainoksissa olevan eloon. Kun sairasten tila näistä\ntoimenpiteistä huolimatta pysyi muuttumatonna, otti abbedissa\nedelleen pienestä puurasiasta esille kaarneenkiven ja asetti sen\nsisar Agneksen vasempaan kainalokuoppaan. Se oli pikimusta, peukalon\npään kokoinen kivi, löydetty korpin pesästä. Niitä tavattiin\naniharvoin ja niillä oli erinomainen vaikutus kaikenlaisissa\nsairauksissa. Myöskin oli kaarneenkivellä sellainen ominaisuus,\nettä se teki näkymättömäksi sen, joka piti sitä suussaan. Mutta\nsellainen itsensä näkymättömäksi tekeminen oli jumalatonta, sillä\nse tapahtui pahanhengen vaikutuksesta. Sellaisesta kaarneenkiven\nväärin käyttämisestä oli olemassa varottava esimerkkikin. Muutaman jo\nkuolleen luostarisisaren oli nimittäin kerran vallannut syntinen halu\npäästä näkemään, millaista veljien puolella luostaria oli. Niinpä oli\nhän ottanut salaa kiven ja pistänyt suuhunsa, kiivennyt välimuurin\nyli ja näkymättömänä liikkunut munkkiluostarin puolella sekä\nkuunnellut veljien keskusteluja. Mutta hänen kiivetessään takaisin\nmuurin yli oli juuri alettu soittaa tertiamessuun ja kun sisar sen\njohdosta oli ruvennut lausumaan enkelitervehdystä, oli kivi pudonnut\nhänen suustaan. Siitä säikähtyneenä oli hän horjahtanut sekä pudonnut\nitsekin alas munkkien pihalle ja taittanut jalkansa.\n\nMilloin tavalliset lääkkeet, voiteet, salvat ja suonenlyönnit eivät\nauttaneet, turvauduttiin ihmeitätekeviin pyhäinjäännöksiin, joita\nsäilytettiin kirkossa olevassa reliikkikaapissa. Siellä oli Pyhän\nHenrikin kaulanikama, jonka Maunu Tavast oli toimittanut luostarin\nhaltuun; veli Matiaksen pyhiinvaellusmatkaltaan tuoma Pyhän\nFransiskuksen hammas; Vadstenan luostarin lahjottama Pyhän Birgittan\nhiuskihara sekä hänen pyhän tyttärensä, Katariina-rouvan sukkanauha,\njoka varsinkin verenvuotoja ehkäistäessä näyttäysi hyvin tehokkaaksi,\nsekä vielä monta muuta vähemmän arvoista esinettä. Mutta tällä kertaa\nei niihin tarvinnut turvautua, sillä abbedissan harkitsemat apukeinot\nosottausivat riittäviksi. Sisar Agnes avasi silmänsä ja palasi\nvähitellen tuntoihinsa. Silloin muutettiin kaarneenkivi sisar Elinan\nkainalokuoppaan, sillä hän oli vielä tajutonna, vaikka hengittikin jo\ntasaisemmin.\n\nSisar Agnes oli hyvin heikko ja puhekykynsä oli hän puolittain\nkadottanut. Vaivoin saatiin hänen kankeasta soperruksestaan sen\nverran selvää, että hän halusi ripitystä ja viimeistä voitelua.\nAbbedissa lähetti Annan toimittamaan sanaa munkkiluostarin puolelle,\nettä sieltä tulisi joku pappisveli suorittamaan näitä viimeisiä\ntoimituksia.\n\nKaarina säpsähti kuullessaan, että tänne tulisi pappisveli. Entäpä se\nolisi Antti! Hänen sydämensä alkoi lyödä kiivaasti ja häntä melkein\npelotti mahdollisuus, että hän yhtäkkiä joutuisi silmäkkäin Antin\nkanssa. Ettei abbedissa huomaisi hänen mielenliikutustaan, painui hän\nElinan jalkoja hieroessaan mahdollisimman kumaraan. Ja kun käytävästä\nkuului askelia, oli häneltä vähällä hengitys salpautua ja hän toivoi\nkiihkeästi, ettei se olisi Antti. Mutta siitä huolimatta tunsi hän\npettymystä kun ovelta kuului isä Henrikin äänellä:\n\n\"_Pax huic domo!_ -- Rauha tälle huoneelle!\"\n\nIsä Henrikki asetti pöydälle öylättiastian, kalkin ja ampullan, jossa\noli pyhää öljyä viimeiseen voiteluun, sekä alkoi lukea rukouksia\nsairaan puolesta. Anna sytytti hiljaa vahakynttilän, joka asetettiin\nsisar Agneksen käteen. Toimituksen kuluessa alkoivat kellot soida\niltamessuun. Kaarina seisoi kädet ristissä Elinan vuoteen ääressä ja\nhänen korvissaan kaikuivat ripittäjän sanat, joita hän ei kuitenkaan\ntajunnut, sillä ajatuksissaan seurasi hän toisia sisaria lehterille\nja odotti Pyhän Joakimin alttarin ääreltä kuulevansa Antin äänen.\n\n       *       *       *       *       *\n\nAnnan ja Kaarinan oli jäätävä sairastupaan koko yöksi. Elina oli yhä\ntiedotonna, mutta hän ei purrut enää hampaitaan niin lujasti yhteen,\njoten hänelle oli saatu annetuksi muutama tilkka juniperusöljyä. Hän\nmakasi suorana ja hengitti tasaisesti, Kaarinan istuessa matalalla\njakkaralla vuoteen vieressä. Sisar Agnes, jonka vuoteen äärellä Anna\nistui, voihki hiljalleen. Pesässä paloi yhä tuli, ilma huoneessa oli\nlämmin ja raskas ja siinä tuntui vahva voiteiden haju.\n\nPuoliyö oli jo käsissä ja Kaarina tunsi ankaraa painostusta\nsilmäluomissaan. Hän katsahti vielä kerran Elinaa ja antoi sitten\npäänsä vaipua vuoteen reunalle. Hetken hän vielä kuuli korvissaan\nElinan hengityksen, Agneksen voihkinan ja puiden risahtelun pesässä,\nmutta ykskaks siirtyi hän kokonaan toiseen ympäristöön. Hän oli\nkotona ja istui iltahämyssä ikkunan ääressä, tuijottaen kadulle ja\nodottaen vaaleatukkaista teiniä. Hän oli yksin huoneessa ja hänen\nympärillään oli melkein luonnoton hiljaisuus. Taivaanranteella\nkumotti suurena ja liikkumatonna heleää punainen täysikuu, jonka\npinnalla vaari ja muori tervakippoineen näkyivät niin selvästi, että\nluuli niiden melkein liikkuvan. Yhtäkkiä alkoi seinärautio nakuttaa\ntavattoman selvästi ja heleästi ja silloin kuu alkoi muistuttaa\nsuunnattoman suuria ihmiskasvoja, jotka värähtelivät äänettömästä\nnaurusta. Seinäraution nakutus paisui paisumistaan, kunnes se\nmuistutti vasaran kalketta heleästi soipaa alasinta vasten. Häntä\nalkoi kammottaa, mutta silloin näki hän odottamansa teinin munkin\npuvussa kulkevan ohi ja viittaavan hänelle. Hän lähti kiiruusti ulos\nja hänen ihmeekseen eivät porstuan lattiapalkit kolanneet kuten\ntavallisesti, vaan antoivat pehmeästi perään kuin vieterit. Kun hän\ntuli kadulle, kulki munkki jo taampana edellä ja näytti kuin sen\njalat eivät kävellessä koskisi katuun. Häntä rupesi yhä raskaammin\nkammottamaan, mutta siitä huolimatta veti häntä vastustamaton pakko\nmunkin jälkeen. Muita eläviä olentoja ei näkynyt missään eikä\nkuulunut muuta kuin seinäraution metallinen kalkutus, joka tuntui\nkaikuvan yli kaupungin. He tulivat Olavin luostarin raunioille, jonka\nsortuneet muurit ja tulipalossa mustuneet, tyhjät oviaukot näkyivät\nselvästi kuun valossa. Takakäteen hänelle viitaten liukui munkki\novesta sisälle ja hävisi näkyvistä. Samalla lakkasi seinärautio\ntakomasta, mutta raunioista alkoi kuulua pitkäveteinen ja äänekäs\nkissannau'unta, jolloin kuu alkoi taas nauraa niin että se tärähteli\nylös ja alas taivaanrannalla. Hän seurasi munkin jälkiä raunioihin,\nkulkien keveästi kuin liitämällä soraläjien yli huoneesta toiseen.\nHäijysti loikuva naukuminen kuului yhä lähempää, kunnes hänen\nolkapäilleen pimeydestä hypätä loiskautti tavattoman suuri kissa. Hän\nvavahti, parkasi ja heräsi samalla.\n\nElina oli noussut vuoteessa istualleen ja asettanut kätensä hänen\nolkapäilleen. Puut pesässä olivat luhistuneet alas ja hiilos\nvalaisi ainoastaan huoneen keskiosaa. Anna oli nukahtanut myöskin\njakkaralleen ja sisar Agnes tuntui myöskin päässeen uneen, sillä hän\noli laannut voihkimasta.\n\nPitäen käsiään yhä Kaarinan olkapäillä katsoi Elina ääneti Kaarinaan\nja hänen silmissään oli kuumeinen ilme.\n\n\"Mistä syystä sinä, sisar, tulit luostariin?\" kysyi hän yhtäkkiä.\n\nKaarina säpsähti eikä tiennyt mitä vastata. Häntä alkoi pelottaa,\nettä Elina on nähnyt hänen sisälleen ja tietää kaikki. Hätääntyneenä\nloi hän silmänsä alas, sillä Elinan kuumeinen katse ikäänkuin\nkaivautui hänen aivoihinsa.\n\n\"Ahdistiko sinua kissa äsken unessa?\" kysyi Elina jälleen yhtä\nodottamatta.\n\nKaarina pelästyi vielä enemmän, katsoi kammoksuen Elinaa ja kuiskasi\nvapisevin huulin:\n\n\"Kuinka sinä sen tiedät?\"\n\n\"Koska perkele usein unissa ahdistaa kissan muodossa vilpillisiä\nluostarisisaria\", vastasi Elina totisesti. \"Olethan sinä kuullut\nsiitä luettavan ja minä olen sen saanut itse kokea.\"\n\n\"Oletko sinäkin sitten ollut vilpillinen?\" kysyi Kaarina melkein\nhuomaamattaan ja tuntien samalla jonkunlaista huojennusta.\n\n\"Olen\", vastasi Elina avonaisesti, \"mutta nyt minä olen pyhän\nneitsyen ja hänen poikansa avulla voittanut. Eilen illalla kävi\nperkele viimeisen kerran ja kaikista kovimmin minun kimppuuni. Mutta\nnäyssä ilmestyi minulle äsken neitsyt Maaria ja sanoi, että minä\ntästä lähin saan rauhassa palvella Jumalaa.\"\n\nHän vaikeni ja katsoi miettivänä Kaarinan ohi, joka salaa toivoi,\nettä hän olisi lähemmin selvittänyt, millä tavoin hän oli ollut\nvilpillinen luostarisisar. Mutta Elina jatkoikin vastoin hänen\nodotustaan:\n\n\"Ja samalla puhui pyhä neitsyt sinustakin, sisar Kaarina.\"\n\n\"Minusta! Mitä hän minusta puhui?\" huudahti Kaarina pelästyneenä.\n\n\"Kehotti minua rukoilemaan sinun puolestasi, että sinä pääsisit\nsyntisestä rakkaudestasi.\"\n\n\"Mistä syntisestä rakkaudesta?\" sopersi Kaarina hätääntyneenä.\n\n\"Se äsken tullut pappisveli!\" sanoi Elina lyhyesti ja hänen\nsilmissään välähti jonkunlaista voitonriemua.\n\nKaarinan valtasi melkein ylenluonnollinen pelko ja kunnioitus\nElinaa kohtaan. Hän ei epäillyt hituistakaan, etteikö Elina ollut\nsaanut tietojaan suoraan Jumalan äidiltä eikä hänen mieleensäkään\njuolahtanut, että Elina olisi saattanut jotakin huomata sinä iltana\nkonventtituvassa, jolloin hän ensi kerran kuuli Antin tulosta\nluostariin. Rajun mielenliikutuksen vallassa painoi hän päänsä\nvuoteen reunalle ja tarttui kuin apua etsien Elinan käteen. Kun hän\nviimein uskalsi nostaa päänsä ja kuivasi kyyneleensä, huomasi hän,\nettä Elina oli laskeutunut pitkälleen. Hän oli ummistanut silmänsä,\nmutta hänen huulensa liikkuivat kuten äänettömässä rukouksessa.\nKaarina tunsi olonsa tavattoman raskaaksi ja hän sekä pelkäsi että\ntoivoi Elinan alkavan uudestaan keskustelun. Itse ei hän uskaltanut\ntehdä alotetta ja siten häiritä Elinaa hänen rukouksessaan. Vihdoin\nlakkasivat kuitenkin Elinan huulet liikkumasta, mutta silmiään hän ei\navannut, vaan näytti vaipuneen jonkunlaiseen kuumeiseen horrostilaan.\n\nKaarina nousi hiljaa paikoiltaan ja pani pesään uusia puita. Kun\nne hulmahtivat palamaan, läheni hän sisar Annaa, joka yhä nukkui\nistuallaan, ja aikoi herättää hänet. Mutta vuoteen luo tultuaan\nkiintyi hänen katseensa sisar Agnekseen, joka näytti kokonaan\nlaanneen hengittämästä. Hän tyrkkäsi Annaa hätäisesti kylkeen ja\nkoetti sitten arasti Agneksen kättä. Se tuntui kylmältä.\n\n\"Jeesus Maaria! Hän on kuollut!\" kuiskasi hän vapisevalla äänellä\nsisar Annalle, joka säikähtyneenä karkasi jakkaraltaan ylös.\n\nHe tutkivat nyt tarkemmin ja huomasivat sisar Agneksen todellakin\njättäneen tämän elämän. Hätäisesti tekivät he ristinmerkin,\nsytyttivät kynttilän ja asettivat sen Agneksen vuoteen viereen sekä\nkoettivat sopertaa rukouksia. Sitten istuivat he rinnatusten pesän\neteen ja alkoivat kuiskailemalla neuvotella, pitikö heidän mennä\nilmottamaan asiasta abbedissalle. Mutta kumpikaan ei olisi uskaltanut\nyksin lähteä hapuilemaan pitkin pimeitä käytäviä ja yhtä vähän\nolisi kumpikaan uskaltanut siksi aikaa jäädä yksin sairastupaan.\nNiin jäivät he lopultakin paikoilleen ja kädet toistensa ympäri\nkiedottuina koettivat he kuiskailevalla keskustelulla lyhentää\nhitaita yön hetkiä. Mutta joka kerta kuin Elina unissaan äännähti,\nsäpsähtivät he kovin ja kummankin mieleen tuli väkisinkin legenda\n\"Guidon sielun ilmestyksestä\", jota äskettäin oli päivällisaterialla\nluettu. Vasta kun kellot alkoivat soida, kutsuen luostariasukkaita\nmatutina-messuun, tunsivat he vapautuvansa kammon vallasta ja tekivät\nhuojentunein mielin ristinmerkin.\n\n       *       *       *       *       *\n\nPäiväsydämen vietti Kaarina omassa sellissään houreen tapaisessa\nunessa. Kun hän nona-messuun soitettaessa laskeutui alakertaan,\nkantoi juuri neljä äänetöntä maallikko veljeä mustaa ruumiskirstua\nsairastuvasta kirkkoon, jossa seuraavina öinä oli määrä viettää\nvigilioita sisar Agneksen ruumiin äärellä. Vasta sitten kätkettäisiin\nse temppeliin lattian alle, minne jo kokonaisen vuosisadan ajan oli\nluostarisisar toisensa jälkeen siirtynyt.\n\n\n\n\nXII\n\nLÄHENTYMISTÄ.\n\n\nKun vaisu sydäntalven aurinko Tapaninpäivänä pisti päänsä\nporvarikartanon palvelijapirttiin, lausui Greeta-muori:\n\n\"Hohhoi, päiväkin se on taas tullut yhtä kananaskelta pitemmäksi.\"\n\nTuomas, joka näinä lumisina ja pimeinä päivinä oli visusti pysytellyt\nneljän seinän sisällä sekä syönyt kyllältään joulukinkkua,\nkaalikeitosta ja vehnäjauhoihin keitettyä ohrapuuroa, makasi pitkin\npituuttaan penkillä, alustanaan kekrin tienoissa saalistamansa\nhirven talja. Hän raotti hieman unisia silmiään, mutta kuitenkaan\nvastaamatta mitään äitinsä huomautukseen.\n\n\"Se Jämsän kuratuksen poika jakoi tänään sakramentin meille\nmaallisille\", jatkoi äiti.\n\n\"No muistitkos ottaa sen?\" kysyi nyt Tuomas, avaten silmänsä kokonaan\nja sylkästen unenmaun suustaan.\n\n\"Niin öylätinkö?\" sanoi äiti alentaen äänensä kuiskaukseksi. \"Senpä\nsen.\"\n\n\"Sainhan minä sen otettua, vaikka se olikin vähällä sulaa suussani,\nkun en ilennyt sitä muiden nähden korjata talteen. Viimein toki sain\nsen pyökläytetyksi kouraani ja kätketyksi huivin kulmaan.\"\n\n\"No onko se sulia nyt hyvässä tallessa?\"\n\n\"Johan toki. Kätkin sen tuohisessa tuonne ruokakömmänään.\"\n\n\"Sielläpähän sitten olkoon, kunnes tässä päivät pitenevät että pääsee\nuudelleen metsille. Sitten minä otan ja sivelen sillä kaikki uudet\njänisansani. Ja silloinkos minä kannan niitä töpöhäntiä riipittäin\nkotiin, kuten ennen se Haukka-Simuna, josta isä-vainaja aina puhui\nja joka sekin oli ansansa öylätillä pyyhkinyt. Mutta eikös se\nvaari-vainaja kertonut myöskin, että Simuna oli varkain kätkenyt\nyhden jänisansan kirkon kynnyksen alle ja toisen alttarin taakse?\"\n\n\"Josko lie, mutta varohan tuhrimasta sitä kaikkea niihin ansoihisi,\nsillä jousi sinun myöskin on saatava ennalleen enkä minä sitä varten\nrupea enää toista öylättiä koplottelemaan\", varotteli äiti.\n\nKuten sanottu, oli Tuomas kekrin aikaan onnistunut kaatamaan\nhirven. Mutta sen jälkeen oli hänellä metsällä ollut tuiki huono\nonni. Vihdoin he olivat äidin kanssa huomanneet syyn siihen. Samaa\nhirveä, jonka Tuomaan nuoli kaasi, oli vainonnut myöskin Tuulensuun\ntorpan mies. Tuomaan ampuessa oli tämä juuri ehtinyt muutamalta\nkallionnyppylältä parahiksi näkemään, kuinka hänen varma saaliinsa\nluiskahtikin toiselle. Oli selvää, että hän kiukuissaan oli\npahentanut Tuomaan jousen tuolla kateellisen metsämiehen tavallisella\ntempulla, nimittäin astumalla Tuomaan ampuessa kolme askelta\ntaaksepäin sekä lausumalla: \"Liemi kotia, liha metsään!\"\n\nÄiti oli silloin luvannut hankkia öylätin poikansa metsäonnen\nparantamiseksi, ja nyt tiedusteli Tuomas:\n\n\"Mitenkäs sillä jousi oikein lumoista päästetään? Sivelläänkö samalla\ntavoin kuin ansojakin? Siitä minä en muista isä-vainajan koskaan\npuhuneen.\"\n\n\"Eihän toki sivellä\", sanoi äiti vieläkin enemmän ääntään alentaen.\n\"Siihen ammutaan vain nuolella ja se on toimitettava näin: öylätti\nkiinnitetään kirkkomaanaidasta otetulla tikulla pyöreällä kankaalla\nylinnä kasvavan hongan kylkeen, sitten käännytään siihen selin, jousi\nasetetaan vasemmalle olkapäälle ja ammutaan nuoli keskelle öylättiä.\nSe jätetään siihen ja astellaan hetikohta taakseen katsomatta kotiin.\"\n\n\"Yhyy, mutta entäpä jos katsoisi taakseen, niin mitähän siitä muka\nseuraisi?\" uteli Tuomas laiskasti.\n\n\"Elä hyvä ihminen mene sitä tekemään!\" varotti äiti säikähtyneenä.\n\"Muuankaan metsämies ei ollut malttanut sen vertaa itseään pidättää,\nvaan oli pois lähtiessään kurkistanut taakseen ja nähnyt silloin\nhongan kylkeen naulittuna Vapahtajan, jonka haavoista oli vuotanut\nveri. Ja siitä hetkestä oli mies tullut mielipuoleksi. Niin että\nvaro, hyvä ihminen, tekemästä sitä, vaan muistakin tulla suoraa ja\nsivuilles kurkistelematta kotiin!\"\n\n\"No, no, kylläpähän minä pääni pärjään, sillä on tämä poika\npahemmissakin ollut\", virkkoi Tuomas rentoillen, asettui mukavampaan\nasentoon ja ummisti jälleen silmänsä.\n\n       *       *       *       *       *\n\nPäästiin siitä vähitellen joulurauhan loppuun. Tuomas oli\nuskollisesti päivästä toiseen säilyttänyt paikkansa hirventaljallaan\nja loppiaisena oli porvarikartanon pirtissä asema aivan sama kuin\ntapanina, se vain eroa, että äiti olisi nyt saattanut huomauttaa\npäivän olevan kokonaista kymmentä kananaskelta pitemmän kuin vanhan\nvuoden lopussa. Mutta siitä ei hän nyt alottanut keskustelua, vaan\nvirkkoi liedelle istuutuen ainoastaan:\n\n\"No kyllä maar sillä piisaa tuota unta. Ihanhan tuohon nukkumisen\npaljouteen luulisi jo kuolevankin.\"\n\n\"Viime kesänä en siellä merillä saanut viikkokausiin silmiäni\nummistaa, niin nukunpa häntä nyt senkin edestä\", vastaili Tuomas\nlaiskasti. \"Ja ainahan isäkin sydäntalven nukkui kuin karhu, mutta\noli sitten valoisana aikana virkku kuin kukko aamuhämärässä.\"\n\n\"Etkä käy edes messussakaan, pakana!\" torui äiti.\n\n\"Mitäpä minä siellä viisastuisin, kun niitä nunniakin pidetään siellä\npimeässä katonrajassa, niin ettei niistä näe vilahustakaan.\"\n\n\"Kaikkiapa tässä kuulee! Mitä sinulla on nunnain kanssa tekemistä?\"\n\nTuomas ei vastannut tähän mitään. Itse asiassa olivat hänen\najatuksensa koko joulunajan pyörineet Ursulassa, jota hän ei ollut\nnähnyt sitten kuin syksyllä nunnain puutarhassa. Kun hän Kuparimäen\njuurella ensi kerran Antin kohdatessaan oli puhunut Ursulasta, oli\nse oikeastaan ollut vain poikamaista kerskailua. Mutta sitten syksyn\nkuluessa oli hän yhä enemmän alkanut tuntea outoa kaipiota ja vetoa\nUrsulaa kohtaan. \"Turkanen sentään!\" oli hän nyt joulunaikana monta\nkertaa äsähtänyt ja kavahtanut ylös penkiltä sekä alkanut tirkistellä\nluostarinmuureja kohti. Mutta lumisina lepäsivät ne paksujen\nkinosten keskellä ja niiden takana näytti kaikki elämä keskittyneen\nluostarin sisimpiin osiin. Lehdettöminä ja huuruisina ojentuivat\nmuurin takana pihlajain ja vaahterain oksat harmaata taivasta kohti\nja uuninpiipuista tuprusi yhtämittaa savu. \"Mutta annahan olla, kun\nsiitä taas kesä tulee, niin silloin tuo muuri ei merkitse minulle\nmitään!\" oli Tuomas aina tarkastelujensa lopuksi itseään lohduttanut\nja kallistunut uudestaan penkille uinailemaan.\n\nGreeta-muorilla oli kyllä vihiä tuosta poikansa heräävästä lemmen\nvietistä ja olipa hän jo selvillä sen esineestäkin. Tuomas oli\nnimittäin tavallista useammin tullut maininneeksi Ursula-nimen ja\nUrsula taas oli, hänen ollessaan luostarin keittiössä ottamassa\nporvarikartanoon tulevia ruokia, jonkun kerran kysellyt Tuomaasta ja\naivan kursailematta paljastanut taipumuksensa. Vähemmänkin kokenut\nihminen, saati sitten Greeta-muori, saattoi näistä seikoista jo\npäästä asian jälille.\n\nHuomioistaan oli hän varsin hyvillään, sillä tiesihän hän, että\nUrsulan perintönä on luostarille tullut varakas talo ja että toiselta\npuolen ei nykyään estä mikään Ursulaa lähtemästä luostarista ja\nottamasta perintöään takaisin. Hän olikin kaikessa hiljaisuudessa\npäättänyt vointinsa mukaan edesauttaa nuorten pyrkimyksiä, sillä\nmikäpä olisi hänelle sen otollisempaa kuin päästä varakkaaseen taloon\noman poikansa luokse vanhuutensa päiviä viettämään.\n\n\"Sinun pitäisi ruveta vähän paremmin omaa etuasikin katsomaan\",\npuheli hän pojalleen. \"Mikä pakko sinun on kaikkia saaliitasi\nluostarille antaa, ei ainakaan ilman maksua.\"\n\n\"Mitä minä sitten niillä maksuilla? Tässähän minä elän kuin herran\nkukkarossa ja sinä samaten.\"\n\n\"Mutta pitää sitä ihmisen ajatella vähän huomistakin pitemmälle.\nTuleehan se toki sekin aika, jolloin sinä menet naimisiin ja silloin\nsitä pitää olla jotakin omasta takaakin.\"\n\nTuomas raotti silmiään ja katsoi urkkivasti äitiään, mutta ei puhunut\nmitään.\n\n       *       *       *       *       *\n\nTuomas jatkoi makailuaan ja niin päästiin Hiiva-Knuutiin, johon\njoulukausi loppui ja josta härkäviikot alkoivat. Kun Greeta-muori\nmainittuna päivänä kantoi luostarin puolelta aamiaisen tähteet\npirttiin, virkkoi hän ruuat pöydälle asetettuaan:\n\n\"Eikö se uni nyt viimeinkin ala jo pohjata? Nousisit nyt siitä\nmurkinoimaan ja menisit ulos vähän jäseniäsi verryttelemään.\"\n\nKun Tuomas ei vastannut mitään eikä muutoinkaan osottanut mitään\nliikkeellelähdön oireita, virkkoi äiti kokonaan toisenlaiseen\näänilajiin:\n\n\"Minulla on sinulle tuomisiakin luostarin puolelta.\"\n\n\"Mitä niin?\" kysyi Tuomas siekailematta ja rävähytti silmänsä\nselkosen selälleen.\n\nÄiti kaivoi povestaan pienen pussin, joka oli kudottu punaisista\nja vihreistä langoista ja jonka suu vedettiin kiinni pitkillä,\nkirjavilla nauhoilla. Hän ojensi sen pojalleen, joka yhä selällään\nloikoen otti sen vastaan ja alkoi sitä tarkastella.\n\n\"Korea pussi, mutta mikä kissannikama täällä sisällä on?\" kysyi hän\nja veti pussista esiin pienen, kaulanikamaa muistuttavan luun.\n\n\"Älä puhu sillä tavoin!\" varotti äiti. \"Se on pyhän jäännös ja se\nvarjelee kaikenlaisilta onnettomuuksilta, vaaroilta ja taudeilta.\nPussi on sinun ripustettava noista nauhoista kaulaasi ja pidettävä\nrinnallasi mekon alla.\"\n\n\"Mutta kuka tämän sinulle antoi?\"\n\n\"Yksi sisarista. Hän sanoi sen salaa ottaneensa kirkosta siitä\npyhäinjäännöskaapista -- mutta siitä et saa puhua kellekään niin\nhalaistua sanaa! -- ja kun hän tänään oli portinvartiana, niin pisti\nhän sen minulle.\"\n\n\"Sinulle? Sinulleko hän sen vain antoi eikä puhunut kenestäkään\nmuusta?\"\n\n\"No entäpä nyt, jos puhuikin?\" sanoi äiti hyvillään.\n\n\"Siinäpä se, mutta sanohan, mikä sen nunnan nimi oli?\"\n\n\"Mikä he kaikki muistaa\", oli äiti olevinaan. \"Se on sellainen\nvanttera ja reilu tyttö.\"\n\n\"Ur-, Ur-\", auttoi Tuomas jännittyneenä.\n\n\"Ka niin, Ursula, nythän minä muistankin, Ursula jo, olenhan minä\nhäntä monesti ennenkin puhutellut.\"\n\nTuomas sujahti kuin nuoli lattialle, oikoi rivakasti jäseniään ja\nhaukotteli voimakkaasti aivankuin yhdellä tempaisulla karkottaen\nitsestään unen jäännökset. Sitten pujotti hän pussin kaulaansa,\nkätkien sen nuttunsa alle, ja lausui pöydän luo astuessaan:\n\n\"Haehan se öylätti, minä lähden tässä metsälle.\"\n\nSuu täynnä ruokaa kysyi hän hetken päästä:\n\n\"Onko se Ursula koko päivän portinvartiana?\"\n\n\"Totta kai, mutta varokin menemästä häntä puhuttelemaan!\"\n\n\"Mutta pitäähän kristityn ihmisen toki kiittää lahjasta, ja\nkristittyhän sitä kai minäkin olen, vaikka se toimitus silloin siellä\nJämsän kirkossa täisikin käydä hieman vastanakaan.\"\n\nHetkistä myöhemmin sujahti Tuomas, jousi ja nuolikotelo selässään\nsekä öylätti kukkarossaan, suksilla alas Tuulensuun jäälle ja lähti\nhiihtämään Luonnonmaata kohti.\n\n       *       *       *       *       *\n\nKun hän iltahämärässä palasi takaisin, vyössään kolme teertä, kohtasi\nhän luostarin edustalla Antin, joka oli ollut kaupungissa antamassa\nviimeistä voitelua ja sakramenttia eräälle porvarin vaimolle. Sen\njälkeen kun Antti oli munkiksi vihitty, oli Tuomas tavannut hänet\nyhden ainoan kerran, ollessaan joulun edellä auttamassa maallikko\nveljiä käytäväin aukomisessa munkkien pihalla.\n\nHe pysähtyivät ja tervehtivät toisiaan. Tuomas, joka oli yltäpäätä\nhuurussa, nojasi suksikeppeihinsä ja tarkasteli Anttia kiireestä\nkantapäähän. Kun hänen mieleensä juolahti, että hän tänään oli\nhongankylkeen naulinnut öylätin, jonka Antti loppiaisena oli pistänyt\nhänen äitinsä suuhun, rupesi häntä naurattamaan.\n\n\"Mitä sinä naurat?\" kysyi Antti hämillään.\n\nMutta Tuomas ei huolinut ruveta selittämään, vaan virkkoi sen sijaan:\n\n\"Ei taida munkin elämä sinulle oikein soveltua, koska näytät\nlaihtuneenkin, vaikka juuri on ollut jouluviikot. Miksi sinä\noikeastaan tulitkaan luostariin?\"\n\nAntti loi hämillään katseensa alas ja mutisi jotakin epäselvää.\nHän tunsi kuin syyllisyyttä tuon havuilta, pihkalta ja vereltä\ntuoksahtavan metsäläisen edessä.\n\n\"Minusta ainakaan ei olisi munkiksi\", jatkoi Tuomas, \"kykkimään\nvuodesta toiseen samojen seinien sisällä. Ihanhan siinä kuivettuisi\nkuin vanha tuohiskäppyrä. Eikä naimisiinkaan saisi mennä!\"\n\nKun Anttia näyttivät nämä sanat vaivaavan, jatkoi Tuomas\nlohduttavasti:\n\n\"Mutta eihän siellä ole sinunkaan pakko ikääsi olla. Saahan nykyään\nkuulema munkinkaapun jättää milloin hyvänsä. Lähtisit Jämsään\npapiksi, niin kukaties minäkin palaisin sinne takaisin. Siellä ne\nsentään ovat oikeat riistamaatkin.\"\n\nKun kumpikin oli jo menossa omalle taholleen, pysähtyi Tuomas äkkiä\nja sanoi:\n\n\"Jos sinä lähtisit vielä luostarista, niin --\"\n\nHän astui suksilta ja käveli Antin eteen, jatkaen:\n\n\"-- niin ota sinä tuolta nunnain puolelta joku mukaasi!\"\n\n\"Sinä puhut kovin kevytmielisesti!\" sammalsi Antti.\n\n\"Minä tarkotan puhtainta totta!\" vakuutti Tuomas. \"Ja kuulehan, minä\nolin kerran syksyllä nunnain puutarhassa ja siellä minä näin erään\nnuoren nunnan, joka oli vähää ennen tullut luostariin ja joka minusta\non aivan kuin sinua varten luotu. Äiti sanoi sen olevan Turusta\nkotoisin ja nimeltään se on Kaarina Tuomaantytär. Jos lienet hyvinkin\ntuntenut hänet, kun olet niin kauan Turussa ollut.\"\n\nAntti punehtui korviaan myöten, mutta sitä ei Tuomas hämärän takia\nhuomannut. Hän jatkoi vain innostuneesti:\n\n\"Enkä minäkään yksin täältä Naantalista lähde, saadaanpa vain nähdä!\"\n\nHän iski merkitsevästi silmäänsä ja palasi suksiensa luo sekä ryhtyi\nsauvankärellä jystämään jäätä jalantiestä. Sitä teki hän niin kauan\nkunnes Antti katosi munkkiluostarin portin taakse. Silloin sujahutti\nhän menemään nunnaluostarin portille, nousi siinä suksilta ja\nympärilleen silmättyään astui aivan portin luo sekä koputti hiljaa\npuheluluukulle. Kuului askelten narinaa porttiholvista, luukku aukeni\nhiljaa ja aukkoon ilmestyivät Ursulan kasvot. Kumpikin heistä joutui\nhämilleen ja neuvotonna kopeloi Tuomas poveaan, josta hän veti pussin\nesiin ja lausui:\n\n\"Minä sain aamulla tämän äidiltä. Sinäkö sen hänelle annoit?\"\n\n\"Niin, ja minä olen sen omassa sellissäni aivan pimeän päässä\nkutonut.\"\n\nTämän jälkeen eivät he tienneet mitä edelleen sanoa ja seisoivat\näänettöminä sekä kiivaasti hengittäen vastapäätä toisiaan. Vihdoin\nlausui Tuomas:\n\n\"Kyllä minäkin toimitan sinulle sitten jonkun lahjan, jahka ehdin\ntuumia minkä.\"\n\nTämän jälkeen katkasi äänettömyyden Ursula, lausumalla:\n\n\"Minä en ole näiden muurien takana kauemmin kuin kesään, en vaikka\nmikä olisi.\"\n\n\"Minnekä sinä sitten menet?\" kysyi Tuomas jo koko joukon rohkeampana.\n\n\"Sittenpähän nähdään!\" vastasi Ursula.\n\n\"Silloin minäkin täältä katoan!\" vakuutti Tuomas.\n\nSeuraavan äänettömyyden aikana alkoi muurin takaa kuulua lähenevien\naskelten narinaa.\n\n\"Joku tulee! Varmaankin abbedissa\", kuiskasi Ursula ja painoi samalla\npuheluluukun nopeasti, mutta hiljaa kiinni.\n\n\"Senkin ämmä!\" mutisi Tuomas itsekseen, nosti sukset kainaloonsa ja\nlähti muurinnurkan ympäri hiipimään porvaripihaan.\n\n\n\n\nXIII\n\nSALARIPPI.\n\n\nKaarinaa lähinnä olevat sisaret, etupäässä Ursula, olivat huomanneet\nsen muutoksen, joka hänessä tapahtui niihin aikoihin, kun luostariin\ntuli uusi pappisveli. Mutta Elinan sairauden jälkeen huomasivat\nhe hänessä tapahtuneen uuden, kokonaan päinvastaisen muutoksen.\nHän oli käynyt umpimieliseksi, surulliseksi ja tuijottelevaksi.\nUsein huomasivat sisaret hänen silmänsä itkettyneiksi ja kaikki\njumalanpalvelusmenot toimitti hän entiseen nähden paljon suuremmalla\nhartaudella ja nöyryydellä. Mutta vieläkin ihmeellisempää\noli toisista sisarista se, että Elina sen sijaan oli käynyt\navonaisemmaksi, vaikka tosin ainoastaan Kaarinaan nähden, jonka\nkanssa hän puheluaikana oli ruvennut keskustelemaan ja muutenkin\nosottamaan hänelle hellää huomaavaisuutta.\n\n\"Luulisi melkein, että ne silloin siellä sairastuvassa joutuivat\nvaihdoksiin, niin että Elinasta on tullut Kaarina ja Kaarinasta\nElina\", sanoi kerran Ursula, joka selvästikin oli nyreissään siitä,\nettä Kaarina oli ruvennut häntä välttelemään.\n\nJa todella oli Kaarinaan tullutkin jotakin entisestä Elinasta.\nSisaret koettivat heristää korviaan kuullakseen heidän keskusteluaan,\nmutta Kaarina ja Elina asettuivat aina käsitöineen konventtituvan\netäisimpään kolkkaan ja juttelivat niin hiljaa, että siitä oli\nmahdoton syrjäisten saada selvää. Oikeastaan olisi abbedissan tullut\nseurata kaikkien keskustelua ja varoa, ettei se päässyt livahtamaan\nluvattomiin asioihin, mutta toisten ihmeeksi antoi hän Kaarinan ja\nElinan supatella kaikessa rauhassa.\n\n\"Kun Pyhä Birgitta neuvoi pakenemaan Vapahtajan ristin juurelle\nsilloin, kun viettelijä kaikista kovimmin ahdistaa\", puhui Elina\nKnuutinpäivän edellisenä iltana Kaarinalle, heidän istuessaan\ntavallisessa nurkassaan konventtituvassa, \"niin sillä hän tarkotti,\nettä rukoillessa on ummistettava silmänsä ja kuviteltava olevansa\npolvillaan ristin juurella sekä katsovansa ylös Vapahtajan puoleen.\nEräs hurskas mies on sanonut, että Vapahtajan ristin ympärystä on\nniin pyhä paikka, että perkele ei uskalla sitä lähestyä. Minä olen\nsen monta, monta kertaa kokenut.\"\n\n\"Niinkö! Kerrohan siitä!\" kuiskasi Kaarina.\n\n\"Voi, voi, rakas sisar, sinä et käsitä kuinka ihanaa se on, kun näkee\nVapahtajan ristillä hitaasti kääntävän katseensa sinun puoleesi ja\nkuulee hänen julistavan sinulle rauhaa ja anteeksiantoa. Kun minä\nensi kerran monta päivää paastottuani ja katumustöitä tehtyäni\npakenin hänen luokseen, niin tapahtui kerrassaan ihme.\"\n\n\"Millainen ihme? Kerrohan!\"\n\n\"Minä sain todellisuudessa, ihan ilmisiinsä olla ristin juurella.\nPyhän neitsyen, Maria Magdaleenan ja opetuslapset näin itkevinä\nsiinä ympärillä ja minä kuulin ihan selvästi niiden nyyhkytyksen\nja kuiskaukset. Minä rukoilin ja nyyhkytin ja katsoin herkeämättä\nylös Jeesuksen kasvoihin ja viimein -- voi kuinka minä pelästyin ja\nsamalla tunsin suurta autuutta! -- viimein käänsi hän silmänsä minuun\nja sanoi: 'rauha sinulle, tyttäreni!' Ja sellainen ihme on tapahtunut\nminulle monta kertaa.\"\n\n\"Kun minäkin osaisin niin rukoilla!\" huokasi Kaarina. \"Mutta minä\npelkään, ettei Vapahtaja käännä kasvojaan minun puoleeni eikä julista\nminulle anteeksiantoa.\"\n\n\"Sinun täytyy yhä uudestaan ja yhä nöyremmin kääntyä hänen\npuoleensa\", neuvoi Elina, \"etkä saa antautua epätoivoon. Etkö muista,\nmitä toissa päivänä luettiin Lucidariuksesta, että epäusko on\nkaikista vaarallisimpia aseita, jolla perkele pyydystää sieluja. Ja\nmuistapa myös, mitä neitsyt Maaria silloin minulle sanoi. Eihän hän\npuhunut sinusta niinkuin tuomitusta ja kadotetusta.\"\n\n       *       *       *       *       *\n\nKaarina oli kuluneina viikkoina huomattavasti laihtunut ja\nkalvistunut, sillä hän oli paastonnut ja valvonut paljon enemmän\nkuin mitä luostarin säännöissä sisarilta vaadittiin. Paitsi sitä\npelkoa ja epätoivoa suuresta syyllisyydestään, jonka Elina silloin\ntainnoksista havahduttuaan oli hänessä herättänyt, kiihotti häntä\ntähän itsensä kurittamiseen myöskin se, että Elina muuttui hänelle\nsen avonaisemmaksi ja hellemmäksi, kuta suurempaa ankaruutta hän\nitseään kohtaan noudatti.\n\nVaikka tänään ei ollut mikään paastopäivä, oli hän päivällispöydässä\ntyytynyt pelkkään leipään ja illallista hän ei, hiukasevasta nälästä\nhuolimatta, maistanut ollenkaan. Siksi tunsikin hän pyörrytystä\npäässään, kun hän ehtoomessun jälkeen, sisarten hajaantuessa\nyölevolleen, astui omaan selliinsä, josta tuoksahti vastaan tuttu,\nummehtunut lämmin ja nokisen lämmitysjohdon haju. Hän hapuili\npimeässä huoneen perälle, sulki lämpöaukon ja työnsi sen sijaan\nikkunaluukun syrjään, saadakseen hengittää hitusen raitista\nulkoilmaa. Mutta kun hän tuosta mitättömästä aukosta näki tutun\nkappaleen kuun valaisemaa talvista maisemaa ja kuuli kaupungista\nkoirain haukuntaa, siirtyivät hänen ajatuksensa tuokiossa Turkuun,\nentiseen vapauteen ja Anttiin. Hän säpsähti ja paiskaten luukun\nkiinni kuiskasi hän itselleen: \"Minun täytyy kärsiä ja voittaa kruunu\nitselleni!\"\n\nNiin väsyneeksi ja heikoksi kuin hän itsensä tunsikin, ei hän\nruvennut levolle, vaan polvistui pimeässä rukoustuoliin, risti\nkätensä ja alkoi kiihkeästi rukoilla. Hän koetti nähdä Vapahtajan\nristinpuussa sekä pyhät naiset ja opetuslapset ristin juurella hänen\nitsensä ympärillä, mutta mielikuvat pyörivät hänen päässään villinä\nsekamelskana. Joka kerta kun risti ilmestyi hänen eteensä, alkoi se\nsuurenemistaan suureta. Sen rinnalle ilmestyi toisia, sienen kokoisia\nristejä, jotka nopeasti kasvoivat suuremmiksi ja suuremmiksi, kadoten\ntoinen toisensa jälkeen korkeuteen.\n\nKaarina hengähti syvään, painoi sitten lujasti kädet silmilleen ja\nalkoi hyvin harvaan ja joka sanaa ajatellen lukea isämeitää. Hän\nuudisti sen vielä kaksi kertaa ja nyt sai hän yhden ainoan ristin\npysymään edessään ja ristillä näki hän häämöttävän Vapahtajan,\nnäkipä veriset naulanhaavatkin jaloissa. Silloin alkoi hän\nhätäisin, kiihkein sanoin rukoilla anteeksiantoa siitä, että hän\noli luostarissa ollessaan kantanut sydämessään maallista rakkautta.\nSiten rukoillessaan kohotti hän hiljalleen katsettaan, kunnes sai\nVapahtajan alaspainuneet kasvot näkyviinsä. Mutta kun hän tuijotti\nniihin ja puhui syntisestä rakkaudestaan, vaihtuivat ne yhtäkkiä\nAntin kasvoiksi.\n\nKaarina voihkasi, painoi kädellä sydäntään ja hapuili sitten itsensä\nvuoteelle, johon hän heittäysi täysissä pukimissa. Sekavassa\nhorrostilassa vietti hän koko yön, kunnes matutinan sävelet kutsuivat\nsisaria päivännousumessuun.\n\n       *       *       *       *       *\n\nKun Kaarina seuraavana päivänä Nona-messusta tultaessa kertoi\nElinalle, kuinka hänen rukouksensa illalla päättyi, hämmästyi Elina\nkovin. Hänen näytti olevan vaikea käsittää, kuinka viettelijä on\nvoinut lähestyä pyhän ristin piiriä ja hän oli ikäänkuin nyreissään\nsiitä, että sillä tavalla oli voinut tapahtua vastoin hänen eilisiä\nsanojaan. Hetken mietittyään kysäsi hän äkkiä Kaarinalta:\n\n\"Mutta tunnustitko sinä kaikki syntisi silloin, kun isä Henrikki\nsinua viimeksi ripitti?\"\n\n\"En minä _sitä_ uskaltanut enkä kehdannut tunnustaa\", ilmotti Kaarina\nhämillään.\n\n\"Kas siinäpä se juuri onkin!\" huudahti Elina. \"Voi, voi, rakas\nsisar, etkö sinä vielä tiedä, kuinka suuri synti on salata jotakin\nrippi-isältään. Sen takia juuri salli Jumala viettelijän karata sinun\nkimppuusi vielä ristin juurellakin.\"\n\nKun Kaarina onnettoman ja syyllisen näköisenä katsoi alas, jatkoi\nElina:\n\n\"Sinun on nyt heti paikalla ripitettävä itsesi ja tunnustettava\nkaikki, ihan kaikki syntisi. Et mitään saa salata!\"\n\n       *       *       *       *       *\n\nKorkeakuorin pohjoisen seinän vierestä johtivat kapeat kiviportaat\nlattian alle, jossa oli puolipimeä, ahdas ja matala käytävä pitkin\nseinustaa. Seinässä oli rinnatusten viisi eri suuruista aukkoa. Aukot\njohtivat seinän takana oleviin viiteen pieneen holviin, joista taas\npitkä ja ahdas käytävä vei pitkin kirkon seinämää nunnaluostarin\nauditoorioon.\n\nTätä käytävää pitkin johti päivällisen jälkeen abbedissa Kaarinaa,\njoka oli ilmottanut haluavansa ripittää itsensä. Kehotettuaan häntä\nolemaan mitään salaamatta rippi-isältä, jätti abbedissa hänet siihen\nholviin, jonka seinässä oli pienin aukko, sellainen, josta ei voinut\nedes kättänsä pistää läpi. Sen kautta tapahtui ripitys. Toisia\nholveja käytettiin ehtoollista jaettaessa.\n\nKun abbedissa oli poistuessaan sulkenut oven, tuli holvissa melkein\npilkkoisen pimeä. Kaarina hapuili itsensä istumaan aukon edessä\nolevalle jakkaralle. Holvissa oli kylmän kostea, raskas ja ummehtunut\nilma, jossa tuntui omituista kalmanhajua, sillä edesmenneiden\nluostarisisarten viimeiset leposijat olivat varsin lähellä\nkirkonlattian alla. Kun, abbedissan askelten kaiku oli huvennut\nkäytävään, oli Kaarinan ympärillä hiljaista kuin haudassa ja hänen\npaastosta ja valvonnasta villiintynyt mielikuvituksensa alkoi toimia.\nRippiholvissa tuli sisaren jonkun aikaa olla yksinään, kootakseen\najatuksiaan ja valmistuakseen rippiin. Kaarina koetti supista\njotakin rukousta, mutta lakkasi yhtäkkiä ja heristi korviaan, sillä\nseinän takaa luuli hän kuulleensa liihottelevaa kahinaa, aivankuin\nkaapunliepeillä olisi sivuttu pitkin seiniä. Mutta se lakkasi heti,\nkun hän herkesi kuuntelemaan ja alkoi taas, kun hän yritti rukoustaan\njatkaa. Sisar Agnes! välähti äkkiä Kaarinan mielessä ja ykskaks\nnäki hän, kuinka sisar Agnes, joka on noussut kirstustaan kirkon\nalla, hapuilee laihoilla, koukkuisilla ja puoleksi jo homehtuneilla\nsormillaan pitkin seiniä tuolla pappien käytävässä ja haluaa kerran\nvielä ripittää itsensä nuoruuden aikaisista hairahduksistaan. Häntä\nkammotti ja hän koetti taas supattaa rukousta sekä toivoi hartaasti,\nettä pappi jo pian tulisi. \"Mutta entäpä sieltä onkin määrätty Antti\nminua ripittämään!\" tuli yhtäkkiä hänen mieleensä. \"Silloin minä en\npuhu mitään, vaan lähden heti pois!\" päätteli hän? Ja hän toivoi,\nettä sieltä tulisi Antti, jotta hän saisi lähteä pois ja hän oli jo\nnäkevinään, kuinka neitsyt Maaria sen johdosta nyökäytti hänelle\nhyväksyvästi päätään.\n\nHän oli kuulevinaan askelia ylhäältä korkeakuorista ja alkoi henkeään\npidättäen kuunnella. Nyt kuuluivat askeleet selvästi käytävään\nlaskeutuvilta rappusilta. Kaarina pidätti hengitystään ja hänen\nSydämensä jyskytti ihan haljetakseen. \"Ei ole Antti, se on kookkaampi\nmies\", vilahti hänen mielessään ja sen johdosta tunsi hän pettymystä.\n\nNyt laskeutui tulija käytävän permannolle ja ähkäisten istuutui\njakkaralle aukon taakse. Sitten kuului sieltä käheällä äänellä:\n\n\"Herramme Jeesuksen Kristuksen rauha olkoon sinun kanssasi, sisar!\"\n\n\"Amen!\" vastasi Kaarina, siten ilmaisten olevansa paikallaan\nrippiholvissa.\n\nKun ripittäjä oli tiedustellut, mitä syntejä ripitettävän sisaren\nomallatunnolla oli, syntyi hetken kestävä äänettömyys. Kaarina\nkuuli reiän läpi pappisveljen sihisevän hengityksen ja koetti koota\najatuksiaan.\n\n\"Minua vaivaa syntinen rakkaus\", sanoi hän yhtäkkiä ja säikähti omaa\nääntään. Hän tunsi poskiensa lehahtaneen tulikuumiksi.\n\n\"Y-y-y-mm-mm\", kuului seinän takaa ensin epäselvää muminaa ja sen\njälkeen tajuttavina sanoina: \"tuota, mitä laatua se rakkaus on?\"\n\n\"Se on luvatonta rakkautta\", työnsi Kaarina aukkoon, tietämättä\noikein, mitä hänen pitäisi sellaiseen kysymykseen vastata.\n\n\"Kaikki rakkaus, se tahtoo sanoa rakkaus muita kuin Jumalaa kohtaan\non luostari-ihmiselle luvatonta.\"\n\nKun Kaarina ei tähän puhunut mitään, jatkoi ripittäjä:\n\n\"Se on siis maallista eli lihallista rakkautta?\"\n\n\"Niin!\" kuiskasi Kaarina.\n\n\"Hm, tuota, luostarin ulko- vai sisäpuolella olevaan mieheenkö?\"\n\nKaarina liikutti huuliaan, mutta mitään ääntä hän ei saanut.\nHänen poskiaan poltti yhä kovemmin ja hän kuuli selvään sydämensä\njyskytyksen.\n\n\"Rippiholviin ei saa jättää mitään salaisuuksia!\" sanoi pappi\nankarasti ja Kaarina oli tuntevinaan kasvoillaan hänen vihaisen\nhenkäyksensä.\n\n\"Se on munkki\", kuiskasi hän äskeistä hiljemmin.\n\n\"Ja munkin nimi?\"\n\nKaarina oli vaiti ja pappi uudisti lujalla äänellä kysymyksensä:\n\n\"Mikä on sen munkin nimi?\"\n\nVieläkään ei kuulunut vastausta ja Kaarina supisi itsekseen: \"En voi!\nEn mitenkään voi!\" Mutta kun ripitettävä pysyi ääneti, turvautui\npappi uhkauksiin, puhuen Ananiaan ja Saphiran kohtalosta, kuinka he\nolivat vilpistelleet Pietarille, jolle oli annettu synninpäästön\nvalta ja kuinka he tulivat vilpillisyydestään rangaistuiksi.\n\nMutta Kaarina tuskin kuulikaan hänen sanojaan. Hän liikutti huuliaan\nja kuiskaili itsekseen Antin nimeä ja joka kerta kun hän sen\nitselleen kuiskasi, kulki hänen ruumiinsa läpi väristys. \"Mutta ehkä\nse onkin perkeleen toimesta, että minä en saa sitä nimeä lausutuksi!\"\ntuli sitten yhtäkkiä hänen mieleensä.\n\n\"Andreas Pietarinpoika!\" sanoi hän ponnistaen itseään ja säpsähti\ntaas kovin, kuullessaan oman äänensä.\n\nPappi liikahti jakkarallaan ja alkoi sitten hätiköiden jatkaa\nrippitoimitusta. Kun hän oli lukenut asianomaiset manaukset ja\nrukoukset, sekä määrännyt katumustöitä, poistui hän kiiruusti.\nKaarina sen sijaan istui vielä kotvan aikaa äänettömässä ja pimeässä\nholvissa. Hän oli tuskin huomannutkaan papin poistumista ja hän\nvapisi kuin ankaran säikähdyksen jäleltä. Vasta kun kellonsoitto,\njoka tuntui tulevan hyvin etäältä, kumahti hänen korviinsa, lähti hän\nsekavin mielin hapuilemaan pois holvista.\n\n       *       *       *       *       *\n\nKun Antti erosi Tuomaasta ja käveli munkkiluostarin portille, tunsi\nhän mielensä omituisen keventyneeksi. Portinkolkuttimeen tarttuessaan\nmuisti hän elävästi ensimäisen luostariin tulonsa syksyllä ja\nkuinka hän silloinkin erosi Tuomaasta suunnilleen samalla paikalla.\n\"Omituista\", ajatteli hän, \"Tuomas piti silloin itsestään selvänä\nasiana, että minä tulen luostariin munkiksi ja minä tulin, vaikken\nsiihen saakka ollut itsekään siitä varma. Ja nyt hän taas pitää\nkuin ennalta päätettynä asiana, että minä lähden luostarista. Hm,\nmahtaako hän siinäkin olla oikeassa?\" Ja häntä sykähytti omituisesti,\nkun hän muisteli Tuomaan kehotusta, että hänen oli lähtiessään\notettava itselleen toveri nunnaluostarin puolelta. \"Ja kummallista,\nettä hän puhui juuri Kaarinasta! Mistä hänen mieleensä sellaista\non juolahtanut vai onko hän jotakin huomannut? Mutta sehän on\nmahdotonta! Ja hän sanoi Kaarinan sopivan juuri minulle!\"\n\nAntti tunsi mielessään lämmintä myötätuntoa Tuomasta kohtaan ja\nnäki hänessä pelkkiä hyviä ja ylistettäviä ominaisuuksia. Hiljaa\nhyräillen astui hän pihan halki konventtitupaan. Mutta kun hän oli\ntullut sisälle, oli kuin pimeä pilvi olisi yhtäkkiä laskeutunut hänen\nvaloisan mielialansa ylle. Nähtyään hänen astuvan tupaan, käänsivät\nsisällä olevat veljet nopeasti päänsä hänestä ja muutamat siirsivät\njakkaroitaan, aivankuin peläten hänen tunkeutuvan liian lähelle.\n\nVeli Tuomas, joka oli ollut Kaarinaa ripittämässä, oli vähää ennen\nlopettanut syytöstulvansa veli Andreasta vastaan. Rippisalaisuudesta\nhuolimatta oli hän koko veljeskunnan kuullen selvittänyt\nkonfessorille, kuinka veli Andreas on kavalilla lemmenvehkeillä\nahdistellut nuorta luostarisisarta, joka siitä on joutunut aivan\nepätoivoon.\n\n\"Minähän olin heti alunpitäin selvillä hänen kelvottomuudestaan ja\nettä hän luostarissamme saa aikaan pahennusta. Mutta mitäpä muuta voi\nodottaakaan kerettiläiskoulun oppilailta!\" oli hän lopettanut.\n\nAntin sisälle astuessa oli hän jo ehtinyt, ollen tänään tavallista\nvilkkaammalla tuulella, siirtyä kokonaan toiseen asiaan. Heittämättä\nkatsettakaan Anttiin jatkoi hän:\n\n\"Mutta sitten tahtoi Pyhä Aleksi kärsiä vieläkin enemmän ja ansaita\nvieläkin kirkkaamman kruunun. Ja niin palasi hän kerjäläisasussaan\ntakaisin syntymäkaupunkiinsa Roomaan. Hänen vanhempansa ja nuori\nvaimonsa eivät häntä tunteneet ja hän sai luvan asua isänsä\npalatsin ulkoporrasten alla. Siellä vietti hän monta vuotta lian ja\nsyöpäläisten keskellä, kerjäten pitkin katuja almuja. Joka päivä sai\nhän nähdä omaistensa kulkevan ohitseen ja hänen isänsä palvelijat\npilkkasivat ja syljeksivät häntä ja antoivat hänelle potkuja,\nmutta hän ei ilmaissut itseänsä. Kun hän sitten vihdoinkin tunsi\nkuolemansa lähenevän, ponnisti hän viimeiset voimansa ja kirjotti\npienelle paperipalalle, kuka hän on. Mutta samalla hetkellä, kun\nhän hyljättynä ja tuntematonna teki kuolemaa isänsä porrasten alla,\nkuuli paavi voimallisen äänen huutavan: 'joudu, pyhimys kuolee!' Hän\nlähti kiiruusti kardinaaliensa kanssa juoksemaan paikalle, mutta Pyhä\nAleksi oli jo kuollut ja hänen päänsä ympärillä nähtiin sädekehä,\nPaavi otti paperilapun hänen kourastaan ja nyt saivat kaikki tietää,\nkuka tuo halveksittu kerjäläinen oli. Ja itkien lankesivat hänen\nomaisensa ja kaikki läsnäolevat polvilleen ruumiin ääreen.\"\n\n\"Se oli nöyryyttä, se\", lausui eräs veljistä. \"Kuka meistä kykenisi\nhänen kanssaan kilvottelemaan?\"\n\n\"Ei kukaan!\" kuului useampia ääniä.\n\nMutta veli Tuomas olikin oikeastaan tahtonut tällä Pyhän Aleksin\nlegendalla päästä näyttämään teoloogista taitoaan ja siksi hän nyt\nasetti veljille seuraavan kysymyksen:\n\n\"Mutta eikö pyhä Aleksi olisi voinut osottaa vieläkin suurempaa\nnöyryyttä ja itsensä kieltämistä ja siis voittaa vieläkin kirkkaamman\npyhimyskruunun?\"\n\n\"Kuinka se olisi ollut mahdollista?\" kuului epäröiviä arveluita.\n\nVeli Tuomas katseli heitä hetken ääneti ikäänkuin mitaten kunkin\njärjen syvyyttä ja sanoi:\n\n\"Siten että hän kuollessaan ei olisi kirjottanut mitään paperilapulle\neikä siis ilmaissut mitään itsestään.\"\n\n\"Hm, niin, kyllähän se on niinkin\", arveltiin.\n\n\"Mutta olisiko hänestä silloin tullut pyhimystä?\" uskalsi veli Arvid\ntiedustella.\n\n\"Kas siinäpä se onkin!\" huudahti Tuomas ja katsahti samalla\nhyväksyvästi oppilaaseensa, joka ensin kaikkia veljiä silmättyään loi\nhäveliäästi katseensa alas.\n\n\"Jos hän olisi jättänyt ilmaisematta, kuka hän oli, niin se olisi\nollut jo suorastaan ylpeyttä ja Jumalan tahdon vastustamista\",\nselitti Tuomas, \"sillä Jumala tahtoo, että meillä on pyhimyksiä\nesikuvina ja esirukoilijoina. Ja jos nyt Pyhä Aleksi olisi jättänyt\nilmaisematta itsensä, ei hänestä olisi tietty mitään eikä hänestä\nsiis olisi tullut pyhimystä, kuten nyt Jumalan tahto oli. Hän ei siis\nmitenkään voinut olla sen nöyrempi kuin hän oli.\"\n\n\"No niin, sitähän mekin\", lausahtelivat veljet huojentuneina.\n\n       *       *       *       *       *\n\nIsä Henrikki ei Antin tullessa ollut enää konventtituvassa. Hän\npalasi sinne vasta vespera-messuun soitettaessa. Kun Antti muiden\nmukana varustausi kirkkoon lähteäkseen, pidätti isä Henrikki häntä ja\nlausui toisten huoneesta mentyä:\n\n\"Minun täytyy, poikani, pidättää sinut joksikin aikaa papillisista\ntehtävistä.\"\n\n\"Mutta minkä tähden, isä?\" änkytti Antti hämmästyneenä.\n\n\"On, näetkös, tehty sellaisia syytöksiä sinua vastaan, että...\"\n\nHän ei päättänyt lausettaan, vaan ryähteli ja vilkutti epävarmasti\nsilmiään.\n\n\"Minkälaisia syytöksiä? Ja kuka niitä on tehnyt?\" kysyi Antti\nkiihkeästi, käsittämättä vielä koko asiasta mitään.\n\n\"Jahka minä olen ehtinyt tutkia asiaa, niin sitten... sitten\nsaat siitä tietää. Mutta siihen saakka täytyy sinun pysyä poissa\nkirkosta\", vastasi isä Henrikki ja poistui kiiruusti huoneesta.\n\nAntti oli kokonaan ymmällä. Mitä oli tapahtunut, kuka oli häntä\nsyyttänyt ja mistä? vilahteli hänen päässään kysymyksiä. Hän ei\ntietänyt mitenkään rikkoneensa luostarisääntöjä eikä lyöneensä\nlaimin tehtäviään. Että hänen suhteensa sisar Kaarinaan olisi\ntullut kenenkään tiedoksi, se ei hänellä juolahtanut mieleenkään,\nsillä eihän hän luostarissa ollessaan ollut joutunut Kaarinan\nkanssa mihinkään näkyviin kosketuksiin. Että hän ei ollut enää\nmoniin viikkoihin erottanut kirkossa Kaarinan ääntä toisten nunnain\näänistä, oli tehnyt hänet alakuloiseksi ja antanut hänelle paljon\nmiettimisen aihetta, mutta syyksi ei hän ollut mitenkään voinut\nkäsittää, että Kaarinassa olisi tapahtunut sellainen muutos kuin\nhänessä itse asiassa oli tapahtunut. Ne ovat varmaankin syytöksiä\nkerettiläisyydestä ja veli Tuomas on niiden alkuunpanija, päätteli\nhän lopuksi. Mutta sekään ei hänestä sentään tuntunut täysin\nuskottavalta, sillä niin jyrkkänä oikeauskoisena kuin Tuomas\nkoettikin esiintyä, ei luostarissa paremmin kuin sen ulkopuolellakaan\noltu kovinkaan selvillä katolilaisuuden ja uskonpuhdistusliikkeen\nvälisistä rajoista eikä huomattavampia yhteentörmäyksiä ollut,\nainakaan Agricolan vaikutuksen aikana, missään syntynyt.\n\nHän istahti jakkaralle pesän eteen ja hiilokseen tuijottaen koetti\nvakavasti punnita asemaansa. Tähän saakka oli hän salannut itseltään\nyhtä ja toista, mutta nyt myönsi hän rehellisesti itselleen, että\nhän oli menetellyt alunpitäin kevytmielisesti ja ajanut itsensä\ntahallaan umpikujaan. Entisiltä opettajiltaan, joita hän rakasti\nja kunnioitti, oli hän vilpillisesti salannut aikeensa ja tehnyt\nsitten munkkilupauksen vääristä vaikuttimista. Ja rangaistukseksi\nei hän ollut päässyt Kaarinaa askeltakaan lähemmäs, päinvastoin\ntunsi hän nykyään olevansa hänestä kauempana kuin koskaan ennen.\nPiispa Agricolalle oli hän kyllä ennen joulua lähettänyt kirjeen,\nmutta se ei häntä suurestikaan rauhottanut, sillä kirjeessään\nei hän luonnollisestikaan ollut voinut paljastaa munkiksi\nrupeamisensa perimmäisiä syitä. Tällaisilta itsesyytöksiltä oli hän\ntavallisesti piiloutunut lemmenhaaveidensa turviin. Kuunnellessaan\nsisäisellä korvallaan Kaarinan ääntä, loihtiessaan näkyviinsä hänen\nrakastuneen katseensa, jolla hän Turussa oli hänet aina huumannut,\nja sommitellessaan mielikuvituksessaan kaikenlaisia haaveellisia\nja jännittäviä kohtauksia Kaarinan kanssa oli hän aina joutunut\nhurmauksen valtaan ja unhottanut kaiken muun. Mutta tällä hetkellä ei\nkaikki tämäkään voinut tarjota hänelle suojaa itsesyytöksiä vastaan.\n\nKun olisi edes sellainen ystävä, jolle voisi kaikki paljastaa ja\npyytää häneltä neuvoja, ajatteli hän ja taas hän tunsi katumusta\nsiitä, ettei ollut aikanaan avannut sydäntään Agricolalle tai\nJuustenille. He olisivat varmaankin auttaneet häntä hänen onnettoman\nkäänteen saaneessa rakkaussuhteessaankin. Mutta nyt oli mahdoton\nenää heidän puoleensa kääntyä. Eikä täällä luostarissakaan ollut\nketään, jolle voisi täydellisesti uskoutua. Isä Henrikki oli hyvä ja\nlempeä mies, mutta samalla rehellinen munkki ja katolilainen, joten\nhänessä ei lopultakaan ollut Antille suurta turvaa. Mutta entäs veli\nMatias? Hän oli taas uudestaan lapseksi muuttumassa ja eli muutoin\nniin kokonaan omiin haaveisiinsa piintyneenä, ettei Antti häneltäkään\nvoinut odottaa mitään syvempää ymmärtämystä. Kuitenkin tunsi hän\ntällä hetkellä tarvetta tavata veli Matiasta, sillä tämän hennossa\nolemuksessa ja lapsenomaisissa silmissä oli kuten iltaruskossa\njotakin surumielisesti viihdyttävää.\n\nVeli Matias otti enää aniharvoin osaa messutoimituksiin, varsinkaan\nnäin sydäntalven aikana. Hän oli jo pitkät ajat asustanut\nmunkkikonventin sairastuvassa, koska se oli luostarin valoisin\nhuone, niin että hänen oli siellä hyvä työskennellä rakkaan\ntaulunsa ääressä. Veljeskunnassa oli kuluneina vuosina sattunut\nharvoin sairauskohtauksia, joten veli Matias sai pitää huonetta\nyksinomaisessa hallussaan.\n\nHän oli juuri noussut levolta ja seisoi rätisten palava talikynttilä\nkädessään taulun edessä, joka oli kiinnitetty jonkunlaisiin\ntelineisiin seinän vieressä. Taulun edessä jakkaralla oli\nmaalitölkkejä ja Matiaksen itsensä valmistamia jouhipensseleitä.\nUuninnurkassa oli leveä ja sileäksi tahkoontunut laakakivi, jonka\npäällä hän jauhoi maalia. Kivellä seisoi avara kaksikorvainen\nsavipullo, jossa arvatenkin oli jotakin öljyä.\n\nTaulussa näkyi rakennuksen alainen kirkko, jonka seinät olivat\njo kohonneet puolitiehen. Munkinkaapuun puettuja rakentajia oli\nmuureilla sovittelemassa rakennuskiviä paikoilleen, samalla kun\ntoiset hilasivat ja vierittivät niitä paikalle ja kiskoivat telineitä\nmyöten ylös. Ihan kirkon päällä oli paksu pilvi. Sen keskellä\nmakasi rynkämöillään neitsyt Maaria, Jeesuslapsi kainalossaan, ja\nosotti oikealla kädellään rakentajille, mihin kohti mikin kivi oli\nasetettava. Etummaisena kivenkulettajain ryhmässä näkyi toisia paljon\nsuurempana Pyhä Birgitta, joka kantoi esiliinassaan isoa kiveä.\nHäntä maalatessaan oli veli Matias pitänyt esikuvanaan kirkossa\nolevaa puuveistosta, jossa Birgitta oli kuvattu lihavahkoksi ja\npulleaposkiseksi naiseksi tavallisessa nunnan puvussa. Samalla tavoin\nkuin hän veistoksessa piti suurta kirjaa polvillaan, piti hän veli\nMatiaksen taulussa suurta kiveä. Hänen päänsä ympärille oli Matias\njonkunlaisella kellertävällä värillä maalannut pyhimyskehän.\n\nAiheen tauluunsa oli veli Matias saanut eräästä aikoja sitten\nluostarissa syntyneestä legendasta. Luostarin ensimäisiä\nkenraalikonfessoreja oli ollut isä Johannes Kylonis, hurskaudestaan\nkuuluisa munkki. Kun luostari muutettiin entisestä paikastaan Maskun\npitäjän Karinkylässä Ailostenniemelle, oli isä Johannes johtanut\nuuden luostarin rakennustöitä. Eräänä kauniina kesäpäivänä oli\nhän, kohoavan kirkon muurilla seisoessaan, nähnyt kivenkulettajain\njoukossa Pyhän Birgittan, joka läpikuultavassa silkkiesiliinassa\nkantoi suurta kiveä rakennukselle. Kun kirkon seinät sisältä\nrapattiin kalkilla, oli isä Johannes jättänyt Birgittan tuoman kiven\nnäkyviin ja merkinnyt sen ristillä.\n\nVeli Matias oli taulussaan merkinnyt erikseen myöskin isä\nJohanneksen, joka seisoi muurilla, toisessa kädessään risti ja\ntoisessa mittapuu, katsoen lähenevää Birgittaa. Kaikki etäisyydet\ntaulussa olivat suhteettomat ja henkilöt kömpelöitä ja elottomia.\nVarsinkin oli eräs rakentajista, joka juuri asetti kiveä muurin\nnurkalle, Antissa herättänyt hyvää tuulta hullunkurisella\nulkomuodollaan ja asennollaan. Sillä oli luonnottoman iso ja\nkallellaan oleva pää sekä lyhyet kädet ja huolimatta siitä, että\nsen juuri oli sovitettava kiveä paikoilleen, oli se kääntänyt vinot\nkasvonsa suoraan katsojaa kohti. Mutta vielä enemmän pyrkivät\nAnttia aina naurattamaan pitkänokkaiset ja kiemurahäntäiset\nsarviniekkapaholaiset, joita hääri siellä täällä rakentajain joukossa\nhäiriöitä tekemässä ja jotka olivat enemmän hullunkurisen kuin\npelottavan näköisiä. Kaksi niistä harppaili pukinjaloillaan Pyhän\nBirgittan kintereillä ja toinen näytti lastamaisilla käsillään pitkää\nnenää hänen selkänsä takana.\n\nVeli Matias oli niin syventynyt tarkasteluihinsa, ettei hän huomannut\nollenkaan sisään astuvaa Anttia. Hän otti yhden pensseleistä, kastoi\nsen väriin ja alkoi hellävaroin sivellä Birgittan helmassa olevaa\nkiveä. Hetken sitä tehtyään pudisti hän päätään, huokasi ja laski\npensselin takaisin jakkaralle. Samalla huomasi hän Antin.\n\n\"Mitä, etkö sinä olekaan messussa, poikani?\" kysyi hän kummastuneena.\n\nAntti joutui hämilleen, mutta Matias ei sen enempää tutkaillut sitä\nasiaa, vaan alkoi tapansa mukaan puhua taulustaan.\n\n\"Tiimalasini piristelee viimeisiä hiekkajyväsiään ja tauluni on vielä\nkeskeneräinen\", puheli hän surumielisesti. \"Kuinka täällä maailmassa\nonkaan kaikki vajanaista ja epätäydellistä. Katsopas nyt tuota Pyhän\nBirgittan esiliinaa. Niillä sinun tuomillasi uusilla pigmenteillä\nsain minä sen entistä paremmaksi, mutta siltikin se on vielä kaukana\nsiitä, mimmoinen sen pitäisi olla. Tänään minä olen ajatellut\nkoko päivän, kuinka sen maalaamisessa oikein olisi meneteltävä ja\nsitten näin minä äsken unissani sen niin selvänä ja kirkkaana.\nBirgitta-äidin esiliina oli siinä niin läpikuultava ja hieno kuin\nsudenkorennon siipi.\"\n\n\"Niin juuri, aivankuin sudenkorennon siipi\", lisäsi hän hetken päästä\najatuksiinsa vaipuneena. \"Ja kivi näkyi aivan selvästi sen läpi.\nMutta kun minä nyt koetin sitä korjata semmoiseksi ja saada kiveä\nparemmin näkymään, rikkoutui esiliina sen sijaan kokonaan.\"\n\nHän huokasi jälleen ja laskien kynttilän pöydälle istui vuoteensa\nreunalle. Päällään ainainen kulunut tunikkansa ja jaloissa saralla\nsisustetut läntistyneet lapikkaat näytti hän kumarine hartioineen ja\nvalkeine hiuksineen niin syksyiseltä ja avuttomalta. Antti istahti\nhänen rinnalleen ja sanoi:\n\n\"Mutta onhan se enää niin vähäistä vailla, että te jo huomispäivänä\nsaatte sen valmiiksi.\"\n\n\"Ehei, poikani, siitä puuttuu vielä kovin, kovin paljon\", vastusti\nMatias, vaikka hän Antin sanojen johdosta oli, kuten useasti\nennenkin, tullut huomattavasti iloisemmaksi. \"Paljon puuttuu, mutta\nkoettaa täytyy. Minkä tänään pilasin, sen voitan minä pyhän äitimme\navulla huomenna takaisin, jos on kirkas ilma. Oma syyni, sillä eihän\nsitä olisi pitänyt vaivaisen kynttilän valolla mennä tuhrimaan.\nNiinpä niin, huomenna se on korjattava ja sitten on koko esiliina\nsaatava läpikuultavammaksi. Entistä selvempänä häämöttää se nyt\nmielessäni. Juuri kuin sudenkorennon siipi tulee sen olla.\"\n\nAntti jäi koko illaksi veli Matiaksen luo ja omat huolensa\nunhottaakseen koetti hän hetkeksi eläytyä vanhuksen haaveisiin ja\nmielikuviin. Mutta sillä aikaa kokoontuivat pappisveljet ja diakoonit\nmessusta palattuaan kapitulihuoneeseen neuvottelemaan ja päättämään\nAntin asiasta.\n\nKun isä Henrikki kyseli tarkemmin asiasta, lievensi veli Tuomas\njonkun verran syytöksiään. Hän ei sanonut varmaan muistavansa, oliko\nsisar Kaarina ripissään sanonut veli Andreaksen ilmi siinä häntä\nahdistelleen vaiko ainoastaan perkeleen tehneen sitä Andreaksen\nmuodossa. Tämän muistihäiriön selitti veli Tuomas johtuvan siitä,\nettä hän oli tuosta sisaren ilmotuksesta siinä määrin kauhistunut.\nMutta että pääsyy kuitenkin oli Andreaksessa, siitä oli hän jyrkästi\nvakuutettu, vaikka hänellä ei ollutkaan mitään varmoja todistuksia\nsyytöksensä tueksi. Kun isä Henrikki aikoi kuulustella itseään\nAndreasta, vastusti Tuomas sitä kokonaan turhana yrityksenä, sillä\ntiesihän sen edeltäkin, että Andreas valehtelisi ja kieltäisi\nkaikki. Sen sijaan teki hän oman ehdotuksensa hänen syyllisyytensä\npaljastamiseksi. Kun sisar Kaarina seuraavan kerran haluaisi itsensä\nripittää, olisi veli Andreas määrättävä ripitystä toimittamaan. Sitä\nennen kätkeytyisi joko isä Henrikki itse tai joku veljistä pimentoon\nkäytävän perälle, seuratakseen Andreaksen menettelyä. Tuomas oli\nvarma, että veli Andreas, tunnettuaan aukossa sisar Kaarinan äänen,\nalkaisi puhua hänelle kevytmielisiä asioita.\n\nIsä Henrikki vastusti alussa jyrkästi tätä Tuomaan kavalaa ehdotusta,\nsillä hänen mielestään ei sellainen menettely soveltunut ollenkaan\npapeille eikä se muutoinkaan ollut sopusoinnussa salaripin kanssa.\nMutta Tuomas käytteli hyvin ovelaa munkkidialektiikkaansa, hänen\npuolelleen kallistuivat useimmat veljeskunnasta ja lopuksi antoi\nisä Henrikki huoahtaen perään. Päätökseksi tuli, että veli Tuomaan\nehdotus pannaan toimeen niinpiankuin sisar Kaarina ilmottautuu\nripitettäväksi, siihen mennessä on Andreaksen pysyttävä erillään\npapillisista toimista ja veli Arvid määrättiin pitämään salaa\nsilmällä syytetyn käytöstä.\n\n\n\n\nXIV\n\nNUORUUS OTTAA OIKEUTENSA TAKAISIN.\n\n\nOli päästy pääsiäisen aikaan. Heräävä kevät, edellä käynyt pitkä\npaastonaika ja monen monet pääsiäispäiviin liittyvät kertomukset\nnoitien yöllisistä ratsastuksista ja paholaisen harjottamista\nsielunkaupoista synnyttivät joka kevät tähän aikaan omituista\nlevottomuutta ja henkistä sairaaloisuutta luostarisisarten\nkeskuudessa. Usein oli tähän aikaan sattunut sisarille samanlaisia\nkohtauksia kuin se, johon sisaret Agnes ja Elina olivat jo ennen\njoulua sairastuneet. Tänä kevännä sattui vakavampi sairauskohtaus\nainoastaan sisar Kaarinalle.\n\nSen jälkeen kun Kaarina oli ollut edellä kerrotussa salaripissä,\noli häntä oman synnintuntonsa lisäksi alkanut vaivata se, että hän\nripissä oli ilmaissut Antin nimen. Hän piti varmasti siitä johtuvana\nsitä, ettei hän messuissa enää kuullut Antin ääntä. Mutta toiselta\npuolen lisääntyi hänen synnintuntonsa siitä huomiostaan, ettei hän\nvoinutkaan olla Antista piittaamatta, vaan muisti joka kerta messussa\noltaessa, että alhaalta ei kuulu Antin ääntä. Rippiholvia kohtaan\noli hänessä kuitenkin herännyt voittamaton kammo, niin ettei hän\nripittämällä voinut mitenkään suostua sydäntään huojentamaan. Eikä\nhän myöskään uskaltanut enää Elinallekaan kaikkia sydäntuskiaan\npaljastaa, sillä hän pelkäsi Elinan taas hoputtavan häntä rippiin.\nSen sijaan oli hän yhtämittaisilla katumustöillä ja paastoamisella\nkoettanut saavuttaa rauhaa. Illoin rukoili hän sellissään niin\nkauan kuin suinkin jaksoi olla polvillaan rukoustuolissa ja näki\nkaikenlaisia sekavia näkyjä. Hän oli kalpenemistaan kalvennut ja\nkuihtunut sekä käynyt täydellisesti samanlaiseksi äänettömäksi\nunissaan kulkijaksi kuin Elina oli ollut ennen sairauttaan.\n\n\"Hänestä tulee hurskas nunna\", sanoivat jotkut vanhemmat sisaret.\n\n\"Hupsuksi hän on tullut ja se on Elinan syytä\", sanoi Ursula.\n\n       *       *       *       *       *\n\nPääsiäisyönä valvoivat sisaret kirkossa veisaten ja rukouksia lukien.\nSuuri alttarikaappi oli jo septuagesimasta alkaen ollut sulettuna\nja kiirastuorstaina oli kaikki alttarit verhottu mustalla veralla.\nKirkkoa valaisi niukasti yksi ainoa tuohus, joka paloi korkeakuoria\nlähinnä olevan pilarin kylessä.\n\nVähää ennen puolta yötä, juuri kun veisattiin virttä _Agnus Dei_,\nkaatui Kaarina pyörtyneenä lattiaan. Kun sisaret olivat tointuneet\npahimmasta hämmingistään, kannettiin hänet sairastupaan. Häneen oli\ntullut ankara kuumetauti ja kokonaisen viikon makasi hän houriossa.\nSisar Elina oli nyt vuorostaan hänellä hoitajana ja hänen toimestaan\nkävi isä Henrikki tänä aikana antamassa Kaarinalle viimeisen\nvoitelun. Kun hän sitten viikon kuluttua palasi täydelle tajulleen,\noli hän niin heikko, että tuskin kykeni paria sanaa kerrallaan\npuhumaan. Mutta kevään mukana alkoi hän vähitellen toipua ja se kävi\nsitäkin nopeammin sen jälkeen, kun hoitajaksi oli Elinan sijaan\ntullut Ursula, sillä hän ryhtyi tarmokkaasti ja omalla tavallaan\nparantamaan sairasta. Hänen lääkityksenään oli ainoastaan vahvempi\nruoka kuin mitä Elina oli antanut.\n\n\"Se paastoaminen saa jo riittää\", sanoi hän ja hoputti Kaarinaa yhtä\nmittaa syömään.\n\n       *       *       *       *       *\n\nOli harvinaisen kaunis päivä toukokuun alussa. Sairastuvan kumpikin\nikkuna oli auki ja puutarhasta virtasi sisään raikas ilma, jossa\ntuntui vahva tuoksu merisuolasta ja äsken puhjenneista lehdistä.\nKaarina hengitti sitä ahnaasti ja hänen mielensä sykähti iloiseksi,\nkunhan kuuli ulkoa leivosen liverryksen, puutarhamuurin takana\nleikkiväin lasten ääniä, vuohen määyntää ja kellojen kilinää.\n\n\"Kun pääsisi vielä kerran tuonne muurien ulkopuolelle!\" tuli kuin\nvarkain hänen mieleensä. Sitten alkoi hän silmät ummessa muistella\nja selvitellä niitä sekavia näkyjä, joita kuumeen korkeimmillaan\nollessa oli hänen edessään väikkynyt. Varsinkin yksi oli niistä\nelävästi jäänyt hänen mieleensä. Siinäkin oli taas esiintynyt\nkuparinvärinen täysikuu suurina ja ääneti nauravina ihmiskasvoina,\nkuten silloinkin hänen uneksiessaan Elinan sairasvuoteen ääressä.\nHän oli kävellyt Elinan kanssa käsi kädessä luostarin puutarhassa ja\nElina oli unettavan tasaisella äänellä, mutta tavattoman nopeasti\nsopottaen puhunut jotakin perkeleen viettelyksistä ja luvattomasta\nrakkaudesta. Silloin oli muurin takaa alkanut kuulua kavion kapsetta\nja samalla oli kuu ruvennut entistä nopeammin tärähtelemään\näänettömässä naurussaan. \"Se on Lusifeerus!\" oli Elina supatuksensa\nkeskeyttäen huudahtanut kuullessaan kavionkapseen, ja samalla oli\nmuurin yli tulla tuiskahtanut tavattoman suuri pukki, sellainen\njolla noitaämmien kerrottiin pääsiäisyönä Hornaan ratsastavan. Mutta\npukin selässä oli istunut mies, jonka Kaarina oli yhtäkkiä tuntenut\nAntiksi. Elina oli alkanut lukea manausta, mutta Antti oli kaapannut\nhäntä, Kaarinaa, vyötäisistä ja nostanut eteensä pukin selkään.\n\"Kaarina, Kaarina, huuda Maariaa avuksesi!\" oli Elina kiljaissut,\nmutta räikeästi määkäisten oli pukki samalla syöksähtänyt takaisin\nmuurin yli ja lähtenyt sitten hurjaa vauhtia karkaamaan eteenpäin,\nniin että säkeniä ja pieniä kiviä oli sinkoillut ympäri.\n\n\"Minusta tulee pappi enkä minä ota vaimokseni ketään muuta kuin\nsinut!\" oli Antti kuiskannut ja puristanut häntä kiihkeästi\nrintaansa vasten sekä suudellut suut ja silmät täyteen. Tavatonta\nhekumaa tuntien oli hän kuin juopuneena nojautunut Antin rintaan ja\nummistanut silmänsä. \"Hii, haa, minä olen agricolalainen!\" oli Antti\nhuudahtanut ja pukki oli siihen vastaukseksi römeästi määkäissyt,\njonka jälkeen oli kahta vinhemmin kiidetty eteenpäin.\n\nKaarina eli mielessään uudelleen aste asteelta läpi sen hurmiotilan,\njossa hän oli ollut Antin kanssa pukilla ratsastaessaan. Hän tunsi\nhuulillaan niin elävästi Antin suutelon, että hän puolittain\nsäikähtyneenä avasi silmänsä, luullen ensi hetkessä Antin hiipineen\ntänne sisarten sairastupaan ja todellakin suudelleen häntä. Sitten\nummisti hän jälleen silmänsä ja alkoi muistella kaikkia niitä\nkohtauksia, joita hänellä oli Antin kanssa Turussa ollut ja tunsi\nkuinka ne suloisesti riuduttivat hänen sydäntään. Samalla hän\nihmetteli sitä, ettei hänen omatuntonsa nyt soimannutkaan häntä,\nkuten se oli talvella tehnyt aina milloin Antin kuva astui hänen\nsilmiensä eteen.\n\n\"Onkohan minut paha jo niin kokonaan kietonut verkkoonsa?\" ajatteli\nhän. \"Mutta jospa minä en enää teekään sille vastarintaa, koska\nse kuitenkin näkyy olevan turhaa, vaan antaudun vapaaehtoisesti\nrakkaudelleni.\"\n\nJa kummallista, sillä kohta kun hän oli tämän ajatellut, täytti\nkoko hänen olemuksensa rajaton vapautuksen riemu. Hän tunsi\nmelkein samanlaista juovuttavaa hekumaa kuin silloin pukin selässä\nratsastaessaan.\n\nTällöin astui Ursula sairastupaan ja hänet nähdessään kavahti Kaarina\nvuoteella istumaan.\n\n\"Kas, ihanhan sinä olet jo toinen ihminen! Mutta mistä ihmeestä sinun\nkasvoillesi yhtäkkiä tuli tuo tuollainen sunnuntaihohde?\" huudahti\nUrsula iloisesti ja istahti vuoteen reunalle.\n\nKaarina kietoi kätensä hänen kaulaansa sekä itki ja nauroi sekaisin.\n\n\"Rakas Ursula, sanonko sinulle jotakin?\" virkkoi hän viimein.\n\n\"Sano toki, hyvä ihminen, muutenhan sinä pakahdut siihen\", kehotti\nUrsula.\n\n\"En minä sentään voikaan sitä sanoa, tai jos sanoisin, niin pidäthän\nomana tietonasi?\"\n\n\"No anna nyt jo tulla tai muuten minäkin tässä kohta pakahdun!\"\nhoputti Ursula.\n\n\"Kuulehan, minä rakastan yhtä, yhtä... ja hän rakastaa myöskin\nminua\", kuiskasi Kaarina punastuen ja painaen kasvonsa Ursulan\nolkapäätä vasten.\n\nUrsulan silmät pyöristyivät ja hänen kasvoilleen levisi iloinen\nhämmästys.\n\n\"Mutta kuka se on? Sano pois vain, kuka se on?\" intosi hän.\n\n\"Se on tuolla\", sanoi Kaarina ja viittasi munkkiluostaria kohti.\n\n\"Munkkiko?\" kysyi Ursula epäilevän näköisenä.\n\n\"Niin\", myönsi Kaarina, \"se joka syksyllä vihittiin, Andreas\nPietarinpoika\".\n\n\"Hyvänen aika, nytpä minä vasta silmäni avaan\", tuohtui Ursula. \"Ja\neikös minulla jo silloin käynyt aavistukset, kun tuli tieto sen\nluostariin tulosta ja sinä kysyit minulta sen nimeä. Siksi sinä\nolitkin kuin seitsemännessä taivaassa silloin, kun se ensi kertaa oli\nkirkossa messua suorittamassa. Mutta sinähän olet kuitenkin tuntenut\nhänet ennen, vaikka silloin kielsitkin.\"\n\n\"Olen\", myönsi Kaarina ja kertoi sitten koko lemmenhistoriansa\nsekä syyn luostariin tuloonsa ja kuinka Antti ei ollutkaan hänelle\nkylmentynyt, vaan tullut hänkin luostariin.\n\n\"Voi sinua tyttö poloista!\" sanoi Ursula niin hellästi kuin se\nhänelle yleensä oli mahdollista ja palkitsi sitten Kaarinan\nluottamuksen paljastamalla hänelle vuorostaan omat lemmenunelmansa.\n\n\"Kun pääsisin jotenkin Antin yhteyteen\", virkkoi Kaarina, kun Ursula\noli lopettanut.\n\n\"Mutta kuulehan\", sanoi Ursula hetken mietittyään, \"sinähän osaat\nkirjottaa. Mitäs muuta siis, kuin kirjotat pienen kirjeen ja me\ntoimitamme sen salaa Antille.\"\n\n\"Mutta kuinka minä sen voin kirjottaa, sillä paperi ja muut tarpeet\non saatava abbedissalta ja hän tietysti tahtoo tapansa mukaan nähdä\nminun kirjeeni.\"\n\n\"Oi sinä viaton karitsa!\" huudahti Ursula juhlallisesti. \"Sano\nkirjottavas äidillesi ja näytä se kirje abbedissalle, mutta samalla\nkirjotat myöskin Antille ja pidät sen omana tietonasi. Niin minä\nsinuna tekisin.\"\n\n\"Mutta mitenkäs me saamme sen kirjeen Antille?\" arveli Kaarina\nedelleen. \"Eihän sitä sovi tietenkään pistää munkkien kirjetynnyriin,\nsillä kai siellä konfessori tahtoo nähdä kaikki kirjeet, kuten meillä\nabbedissa.\"\n\n\"Kyllä minä toimitan sen perille, niin ettei siitä yksikään syrjäinen\nsaa vihiä\", lupasi Ursula. \"Laita sinä vain kirje valmiiksi ja pistä\nsitten salaa minulle. Ja nyt minä menen hakemaan sinulle ruokaa ja\nsitte sinun pitää levähtää, että...\"\n\n\"Että mitä?\" kysyi Kaarina, kun Ursula keskeytti lauseensa.\n\n\"Että jaksat tulla mukaan sitten, kun minä lähden luostarista.\"\n\n\"Aiotko sinä todellakin jättää luostarin?\" huudahti Kaarina\ninnostuneena, \"ja milloinka sinä lähdet?\"\n\n\"Tietysti minä lähden\", vastasi Ursula sellaisella äänellä kuin asia\nolisi ollut jo kauan sitten päätetty, \"eikä siihen kestä kauankaan.\nHullu tänne jääköön kuivettumaan.\"\n\n\"Kun sitä pääsiskin täältä pois!\" sanoi Kaarina melkein kuin\nitsekseen, sillä niin suuresti kuin hän usein olikin ikävöinyt\nentistä vapauttaan, ei hänen mieleensä ollut kuitenkaan juolahtanut\nluostarista lähdön mahdollisuus.\n\n\"Miksei täältä pääse, kun lähtee\", sanoi Ursula uhittelevasti. \"Onhan\ntäältä ennen meitäkin lähtenyt kaksi sisarta ja mennyt naimisiin.\nJa lähtisivät ne melkein kaikkikin, kun niillä olisi mihin mennä ja\nkun uskaltaisivat abbedissalta, sillä miestä niillä kuitenkin mieli\ntekee, vaikka ovatkin olevinaan.\"\n\nUrsulan mentyä ruokaa hakemaan antautui Kaarina unelmiensa valtaan ja\ntunsi olonsa tavattoman keveäksi.\n\n       *       *       *       *       *\n\nSeuraavana päivänä jätti Kaarina sairastuvan. Puolipäivämessun\njälkeen pyysi hän abbedissalta lupaa saada kirjottaa äidilleen.\nKun abbedissa oli kirjotustarpeet annettuaan jättänyt hänet yksin\nauditorioon, kirjotti Kaarina nopeasti äidille lyhyen kirjeen,\njossa hän kertoi sairaudestaan ja parantumisestaan sekä pyysi äitiä\nNaantalissa käymään. Lopetettuaan äidille tulevan kirjeen, otti\nhän varkain kaapista pienen palan paperia ja istuutui kirjottamaan\nAntille. Mutta hänen oli suunnattoman vaikea saada nyt sanoja\nsyntymään. Monta kertaa kastoi hän jo hanhensulan musteeseen, hänen\nsydämensä löi kiihkeästi ja kielellä pyöri suuri joukko sanoja, mutta\nlauseiksi eivät ne tahtoneet ottaa järjestyäkseen. Mutta aikaakaan\nei käynyt hukkaaminen, sillä abbedissa saattoi milloin hyvänsä\npalata. Hän kirjotti siis umpimähkään, alottaen kirjeen luostarissa\noppimaansa tapaan enkelitervehdyksellä:\n\n\"_Ave Maria, gratia plena!_ Tahdon nyt ilmottaa sinulle, Andreas,\nettä minä olen aina sinua rakastanut enkä ole täällä luostarissa\nollessakaan voinut sinua unhottaa ja minä tiedän nyt, että sinäkin\nrakastat minua vielä, vaikka et silloin Turussa tahtonutkaan minusta\ntietää, mutta se kaikki oli erehdystä. Ja minä olen valmis milloin\nhyvänsä lähtemään luostarista ja tulemaan sinun vaimoksesi, sillä\nilman sinua minä en voi elää.\"\n\nTähän päästyään mietti hän hetken, mitä vielä pitäisi lisätä, ja\nlopetti sitten, kun paperipalassakaan ei ollut enää sanottavasti\ntilaa, luostarisisarten tavallisella toivotuksella: \"Monia hyviä\nöitä!\" Alle piirsi hän nimensä ja ripoteltuaan hiekkaa kirjotuksen\npäälle taittoi hän paperin mahdollisimman pieneen kokoon ja piilotti\nsen vyönsä alle skapulaarin taakse.\n\nKolmen-messusta palattaessa pisti hän sitten kirjeen salaa Ursulalle,\njoka vuorostaan piilotti sen kenenkään huomaamatta vyönsä alle.\n\n       *       *       *       *       *\n\n\"Mihinkäs kaarneenkivi on täältä joutunut?\" kysyi abbedissa samana\npäivänä päivällisaterian jälkeen kiivaasti Ursulalta, korjatessaan\nsairastuvasta lääkitysneuvoja ja kohotettuaan sen pienen rasian\nkantta, missä mainittua kiveä säilytettiin.\n\n\"Hyvänen aika, kuinkas minä sen voin sanoa, kun en ole tiennyt koko\nkivestä tämän taivaallista!\" vastasi Ursula viattomasti.\n\n\"Mutta joku kai sen on ottanut?\" kivasi abbedissa.\n\n\"Totta kai, jollei se kerran itsestään kykene liikkeelle lähtemään\",\nvastasi Ursula niskojaan nakaten.\n\nAbbedissa katsoi häneen hetkisen ankarasti ja epäilevästi, mutta\nkäski sitten ruveta tarkasti etsimään kiveä kaikkialta huoneesta.\nUrsula ryhtyi penkomaan vuoteita, siirtelemään jakkaroita ja\nkurkistelemaan kaikkiin huoneen sopukoihin. Abbedissa seurasi\nepäluuloisesti hänen toimiaan.\n\n\"Ei sitä täältä löydy, vaikka häntä tikun kanssa hakisi\", sanoi\nUrsula lopettaen etsintänsä.\n\n\"Mutta jostakin sen täytyy löytyä!\" sanoi abbedissa vihaisesti ja\nlähti huoneesta.\n\n\"Kaikkiapa tässä nyt etsitään\", hymähti Ursula yksin jäätyään.\n\"Tottapahan löytyy, kun ehtii aikansa olla hukassa.\"\n\nTultuaan hetkistä myöhemmin puutarhaan, jossa oli muutamia sisaria\naskartelemassa, sanoi hän sisar Annalle:\n\n\"Abbedissa haetti minulla kaarneenkiveä, kun se on hävinnyt\nsairastuvasta. Se on ollut siitä myöten siellä, kun Kaarina oli\nhouriossa.\"\n\n\"Kukahan sen on ottanut?\" ihmetteli Anna. \"Se aikoo varmaankin päästä\nnäkymättömäksi ja mennä kukaties munkkiluostarin puolelle, kuten se\nkerrallinen sisarkin, joka jalkansa taittoi.\"\n\n\"Uskotko sinä sitten, että sillä tosiaankin pääsee näkymättömäksi?\"\nkysyi Ursula.\n\n\"No ihan varmaan!\" vakuutti Anna. \"Mynämäellä oli äitini lapsuuden\naikana muuan poika löytänyt kaarneenkiven ja muuttanut sillä itsensä\nnäkymättömäksi sekä kulkenut tyttöjen makuuaitoissa kuuntelemassa\nheidän puheitaan ja saanut paljon pahennusta aikaan. Mutta kun hän\noli kirkosta messun aikana ruvennut kalkkia varastamaan, ei kalkki\nollutkaan muuttunut näkymättömäksi, vaikka hän oli piilottanut sen\nmekkonsa alle. Pappi oli tarttunut siihen kiinni ja siitä oli poika\nniin säikähtänyt, että oli pudottanut kiven suustaan ja joutunut\nsiten kiinni. Hänet oli sitten mestattu, kun yritti paholaisen avulla\nkalkkia varastaa.\"\n\nSisaret työskentelivät portinpuoleisessa osassa puutarhaa, lähellä\nluostarin suurta vesikaivoa. Ursula etääntyi heistä huomaamatta ja\nkulkeusi konventtituvan ja refektoorion takana olevaan puutarhan\nkolkkaan. Kun mainittujen rakennusten ikkunat olivat korkealla, ei\nhänen tarvinnut pelätä kenenkään vaanivia silmiä. Nopeasti otti\nhän kaapunsa ratkenneesta miehustasta kaarneenkiven ja pistäen sen\nsuuhunsa virkkoi:\n\n\"Näytäpä nyt sitten, kykenetkö sinä salaamaan tällaista tyttöä!\"\n\nLähellä neuvotteluhuoneen seinää kasvavan vaahteran nojalla oli\npaarit, joilla puutarhasta kannettiin kaikenlaista törkyä. Ursula\nkuletti ne ulkomuurin nojalle ja kiipesi niiden avulla muurin päälle,\njohon hän hetkeksi istahti ja silmäili ympärilleen. Kun ketään ei\nollut näkyvissä, nosti hän paarit ylös ja laski toiselle puolen\nmuuria, kavuten niitä myöten vikkelästi alas. Maahan tultuaan riisui\nhän kaavun ja skapulaarin päältään ja heitti ne muurin juurelle.\nSitten työnsi hän hunnun niskaansa ja juoksi rantaan, jossa oli\nlaiturin laitaan kiinnitettynä muutamia luostarille kuuluvia\nvenheitä. Hän irrotti niistä pienimmän, istui airoille ja alkoi\nsoutaa Kailonsaarta kohti.\n\nKun hän oli ulkoontunut kappaleen matkaa rannasta, näki hän\nGreeta-muorin astelevan porvarikartanon navetasta pirttiin. Veneen\nhuomatessaan varjosti muori kädellä silmiään ja alkoi tähystää.\n\n\"Näkeeköhän tuo nyt minua vai ei?\" ajatteli Ursula. \"Jospa se ei\nminua näekään, vaan ainoastaan veneen. Silloin se mennä hynttyyttää\nilmottamaan sitä ihmettä, että vene soutaa yksinään merelle, ja\nsilloin ne huomaavat, että minä olen poissa. Mutta huomatkoot,\noma asiansa, ja sitä pikemminpähän saadaan tässä kaikki selväksi.\nRangaistusta minä en ainakaan rupea enää kärsimään, vaan teen\näkkilopun koko jutusta.\"\n\n       *       *       *       *       *\n\nTalven ajan oli Tuomas, kuten jo olemme nähneet, asustanut äitinsä\nluona porvaripihassa. Mutta heti vesien auettua oli hän taas ottanut\nvarsinaiseksi majapaikakseen pienen Kailonsaaren. Luodon luostarin\npuolisella rinteellä vähäisessä kallionkourussa oli pieni, pyöreistä\nhirsistä kyhätty turvekattoinen pirtti, jossa luostarin entinen\nkala-ukko oli asunut. Pirtin ympärillä oli ukolla ollut pieni\nnaurismaa, jossa nykyään rehotti vihanta ruoho. Rannassa oli yhden\nhengen soudettava ruuhi ja pirtin edustalla näkyi kaikenlaisia\npyyntivehkeitä ja kalanperkeitä, joista leviävä tuoksu ei suinkaan\nollut miellyttävintä lajia.\n\nOvi pirttiin oli auki ja päivä paistoi sen mustuneelle lattialle.\nTuomas, joka vasta oli palannut pyydyksiään kokemasta, loikoi\nvasemman kyynärpäänsä varassa leveällä makuulaverilla ja piti\nsilmällä tulisijan hiiloksella paistuvia siikoja. Katonrajassa hänen\nyläpuolellaan riippui jousi ja peräseinään kiinnitetyllä laudalla\nnäkyi pari leipää, suolatuohinen, voirasia ja oluthinkki, joiden\nkummankin sisällöstä Greeta-muori piti hyvän huolen.\n\n\"Jahka muori nyt vain saa kunnialla toimitetuksi sanan Ursulalle\",\ntuumaili hän itsekseen aterian valmistumista odotellessaan, \"niin\ntätä poikaa ei estä mikään ensi torstaiyönä kaappaamasta syliinsä\nyhtä luostarisisarista.\"\n\nHän lipsautti sormiaan ja oli juuri aikeissa nousta ottamaan kaloja\nhiilokselta, kun oviaukko samalla pimeni ja siinä seisoi itse sisar\nUrsula rehevänä ja punaposkisena. Tuomas jäi puoleksi makaavaan\nasentoonsa ja tuijotti häneen pyörein silmin.\n\n\"Näetkö sinä minua?\" kysyi Ursula hiukan hämillään.\n\nTämä omituinen kysymys sai Tuomaan kielenkannan laukeamaan ja nauruun\nräjähtäen vastasi hän:\n\n\"Ettenkö näkisi? Jo maar minun silmäni ovat metsissä ja merellä\nsaaneet tottua vähän pienempiäkin esineitä hoksaamaan.\"\n\n\"Kelpo rakkinekin, eihän siitä ole mihinkään!\" tiuskasi Ursula, otti\nkiven suustaan ja viskasi menemään.\n\n\"Mikä se oli?\" kysyi Tuomas.\n\n\"Ilman aikojaan vain\", vastasi Ursula ja astui pirttiin. Nyt joutui\nhän vielä enemmän hämilleen ja sitä peittääkseen kääntyi hän\nkiuasuunia kohti ja virkkoi:\n\n\"Voi miten kauniita siikoja! Mutta nehän paistuvat jo pilalle.\nSellaista se on miesten emännöiminen!\"\n\nHän viskeli kalat pöytälaudalle, otti hetken päästä yhden hyppysiinsä\nja istahtaen laverin reunalle alkoi kursailematta syödä sitä. Tuomas\nkatsoi häntä hymyillen ja sanoi:\n\n\"Taisitkin tulla tänne emännäksi?\"\n\n\"Mitä, kosiako aiot?\" nauroi Ursula, joka yhtäkkiä vapautui\nujoudestaan, mikä ominaisuus hänessä muutoin sai varsin harvoin sijaa.\n\n\"Niin juuri, ja jollet sinä olisi tullut tänne, olisin minä tullut\nensi torstaiyönä luostarin puutarhaan sinua vartomaan. Eikö äitimuori\nole vielä saanut sinulle sanaa toimitetuksi?\"\n\n\"Ei, enkä minä olisi yöllä mitenkään päässyt ulos, sillä abbedissa\nsulkee illalla tarkkaan kaikki ovet. Siksi minä tulin nyt päivällä\ntänne.\"\n\n\"Kosimaanko?\"\n\n\"Niin ja värttinän sijaa katsomaan, kuten Perniössä sanotaan.\"\n\n\"No miltäs tämä minun linnani näyttää, haluttaako tulla sen\nhaltiattareksi?\"\n\n\"Eipä järin, sillä tämä tyttö on tottunut liikkumaan vähän\nlaajemmilla lattioilla. Onkin parasta, että minä lähden kotitalooni\nPerniöön ja sinä tulet sinne isännän paikkaa katsomaan.\"\n\n\"Olet sinä, Ursula, rohkea tyttö. Mutta siksipä minä sinusta\npidänkin, niin etten hennonut sinun takiasi ruveta kuninkaaksikaan\nsinne murjaanein maahan, vaikka ne niin hartaasti pyysivät.\"\n\n\"Olet sinä koko hupsuttelija!\" sanoi Ursula nauraen ja viskasi\nkalanruodolla Tuomasta. Tuomas viskasi vastaan, jolloin Ursula kävi\nkäsirysyyn hänen kanssaan. Mutta siitä seurasi vain, että Tuomas\nkietasi kätensä hänen vyötäisilleen ja istutti hänet polvelleen.\n\n\"Nyt kai olisi suikattava suuta, mutta minä en ole sitä koskaan\ntehnyt enkä siis tiedä miten se oikein tapahtuu\", sanoi Tuomas.\n\n\"Näin!\" vastasi Ursula ja läpsäytti häntä kämmenellä poskelle.\n\n\"Vai niin, kiitokset opetuksesta!\" ja Tuomas suuteli häntä\npuolikymmentä kertaa peräkkäin.\n\n\"Kuule, muistitko sinä pyytää abbedissalta lupaa, kun lähdit tänne?\"\nkysyi Tuomas hetken päästä.\n\nUrsula purskahti iloiseen nauruun ja kertoi sitten, kuinka hän oli\ntullut.\n\n\"Mutta nyt minun täytyy jo lähteä\", sanoi hän lopetettuaan ja irtausi\nTuomaan syleilystä. \"Minä aavistan jo, minkälainen pyräkkä siellä\nnousee, jahka minä palaan. Mutta nouskoon, kyllä minä puoleni pidän!\"\n\nTuomas seurasi häntä rantaan. Kun Ursula oli asettunut veneeseen ja\nTuomas työntänyt sen rannasta, pysähtyi Ursula muutaman sylen päähän\nja sanoi vakavasti:\n\n\"Minulla kai tulee jo ihan tänään lähtö luostarista. Tuletko sitten\nminun kanssani Turkuun? Siellä täytyy hommata anomus kuninkaalle,\nettä minä saan perintöni takaisin.\"\n\n\"Minä olen valmis vaikka paikalla lähtemään sinun kanssasi ja vaikka\nkuinka kauas!\" vastasi Tuomas. \"Mutta elä katso minua noin tai minä\nkarkaan vielä kerran sinua suutelemaan.\"\n\nUrsula katsoi vain Tuomasta palavin silmin ja sanoi:\n\n\"Etpä pääse, kun on vesi välissä.\"\n\n\"Jollet herkeä sillä tavalla katsomasta, kun minä luen viiteen, niin\nvarmasti tulen veneeseesi!\"\n\nUrsula katsoi edelleen ja hymyili ääneti. \"Yks, kaks, kolme, neljä,\nviis!\" ja samalla hyppäsi Tuomas veteen ja tarttui seuraavassa\ntuokiossa veneen perään.\n\n\"Voi sinua hullua, kun kastelet itsesi!\" huusi Ursula liekehtivin\nsilmin.\n\nMutta vettä valuen kapusi Tuomas veneeseen, konttasi Ursulan luo\nja alkoi tavotella suuteloa. \"Kastelet minutkin, mokoma viiripää!\"\nja Ursula veti päätään takakenoon, ettei Tuomas tavottanut hänen\nhuuliaan. Mutta huomatessaan, ettei Tuomas onnistunut yrityksessään,\npalautti hän helmaansa oikoessaan päänsä tavalliseen asentoon,\njolloin Tuomas sai tahtonsa täytetyksi. Hän asettui veneen perään ja\nsanoi:\n\n\"No soudahan, niin minä ohjaan.\" Kisaillen, päästäen tuontuostakin\näänekkäitä nauruja ja pärskyttäen vettä toistensa päälle lähenivät\nhe luostarin rantaa. Lemunselältä tuli muuan vene, jossa oli mies ja\nnainen, ja kulki läheltä heidän ohitseen. Kumpikin katsoi suu auki ja\npäätään matkan mukaan kääntäen noita vallattomia kisailijoita, joista\ntoinen oli nunnanpuvussa ja toinen liko märkänä. Mutta Tuomas ja\nUrsula eivät panneet heihin mitään huomiota.\n\nVasta rantaan päästyä muisti Ursula Kaarinan kirjeen. Hän otti sen\nvyönsä alta ja kysyi:\n\n\"Lupaatko toimittaa tämän munkkiluostarin puolelle veli Andreakselle?\nSinähän tunnet hänet hyvin.\"\n\n\"Miksei? Mutta mikä taikakalu se on? Ethän vain häntäkin mukaasi\nhoukuttele?\"\n\n\"Elä ole huolissasi, se on vain kirje ja sen on kirjottanut... mutta\nlupaatko olla asiasta kellekään hiiskumatta? Et äidillesikään saa\nsiitä virkata!\"\n\n\"No olkoon, minä lupaan ja vannon!\"\n\n\"Sen on sisar Kaarina kirjottanut Andreakselle.\"\n\n\"Kas sillä lailla! Vai on heilläkin lemmenvehkeitä. Minähän sanoinkin\ntalvella Antille, että se sisar Kaarina on juuri hänen kylkiluustaan\nluotu, aivan samoin kuin minun kylkiluuni on Luojalla ollut kalupuuna\nsisar Ursulaa muovatessaan. No kai hekin sitten jättävät tuon\nhurskasten sielujen vankilan?\"\n\n\"Tietenkin, ja sitten...\"\n\n\"Niin mitä sitten tapahtuu?\"\n\n\"Sitten vihkii veli Andreas meidät.\"\n\n\"Aivan niin, ja minä vihin Antin ja Kaarinan.\"\n\n\"Ole vaiti ja palaa nyt vaatteitasi kuivaamaan. Minä menen tekemään\nselvää abbedissan kanssa.\"\n\nUrsula lähti reippaasti astumaan muuria kohti ja Tuomas seurasi\nveneessä istuen häntä silmillään. Muurin luo tultuaan huomasi Ursula,\nettä paarit samoin kuin hänen kaapunsa ja skapulaarinsa oli korjattu\npois. Hän seisoi hetkisen alallaan kuin kahden vaiheilla, viittasi\nsitten Tuomaalle ja lähti päättävin askelin kiertämään muurin ympäri\nluostarin portille.\n\n\n\n\nXV\n\nPIISPANTARKASTUS.\n\n\nSamana päivänä kuin Ursula teki tuon uhkarohkean kosintamatkansa\nKailonsaarelle, makasi Antti omituisessa houreessa munkkikonventin\nsairastuvassa. Hän oli erkaantunut kahdeksi olennoksi, jotka\nriitelivät keskenään. Mutta omituista oli, että hän itse saattoi\nsyrjästä ja aivan puolueettomasti seurata noiden kaksoisolentojen\nriitaa.\n\n\"Se oli kokonaan sinun syytäsi\", sanoi toinen, \"että Kaarina\ntuli luostariin, sillä minähän vaadin kivenkovaan silloin\njoulunäytöksessä, että meidän on mentävä hänen luokseen, kun hän niin\nsurullisena ja masentuneena seisoi ovensuussa. Mutta sinä et taipunut\nsiihen.\"\n\n\"Ei sinun tarvitse minua mistään syyttää!\" vastasi toinen vihaisesti.\n\"Se oli tarpeellinen rangaistus Kaarinalle siitä, että hän oli\nkevytmielinen silloin siellä Kupittaalla.\"\n\n\"Mutta hänessähän ei ollut mitään syytä\", väitti taas toinen,\n\"tiesithän sen sinä yhtä hyvin kuin minäkin, mutta sinä tahdot aina\nolla ylpeä ja katkera ja pilaat sillä kaikki. Moni asia olisi toisin,\njos sinä kerrankaan olisit totellut minua.\"\n\n\"Mutta olinhan minä valmis luostariin tulolla korjaamaan erehdykseni,\nniin kohta kun huomasin olleeni väärässä\", puolustelihe toinen ja\nAntti ajatteli: \"Jopahan joutuu alakynteen.\"\n\n\"Vai olit sinä valmis korjaamaan!\" matki voitonpuolella oleva.\n\"Minähän vaadin silloinkin, että olisi asia ilmotettava Agricolalle\ntai mestari Juustenille ja pyydettävä heiltä neuvoa. He olisivat ihan\nvarmasti auttaneet asian taas oikealle tolalleen. Minä en ihmettele\nollenkaan, vaikka mestari Juusten olisi sen asian takia lähtenyt\nkäymään täällä luostarissa Kaarinan puheilla ja saattanut taas kaikki\nennalleen. Siihenhän minä koetin sinua kaikin mokomin saada, mutta\nsinä tahdoit vain juonikkaisuudessasi lähteä itse luostariin ja\nruveta oikein munkiksi. Ja mitä sinä nyt olet sillä voittanut muuta\nkuin että jälkimmäinen villitys on tullut pahemmaksi ensimäistä?\"\n\nKun Antti oli väsyksiin asti kuunnellut heidän kiistaansa, vaikenivat\nhe yhtäkkiä ja ikäänkuin piiloutuivat toisiltaan. Silloin avasi hän\nsilmänsä ja katseli pitkän aikaa veli Matiaksen taulua vastakkaisella\nseinällä. Varsinkin viipyi hänen katseensa kauan Pyhän Birgittan\nesiliinassa, joka yhä oli keskeneräisenä. Mutta kun hän kiinnitti\nkatseensa muurinnurkalle kiveä asettavaan isopäiseen rakentajaan,\njoka katsoi suoraan häneen, rupesi se aina elämään: hipristeli\nsuutaan ja vilkutti silmiään sekä tuntui kyselevän häneltä, että\npanenko minä tämän kiven tähän vai tuohon. Toisinaan näki hän taas\nkaikkien rakentajien rupeavan liikkumaan, jolloin heidän keskellään\nhäärivät paholaiset heittelivät kuperkeikkoja, vierittelivät kiviä\nmuurilta alas ja huiskivat hännällään rakentajia.\n\nTaulusta siirsi hän aina katseensa veli Matiakseen, joka oli jo\nuseampia viikkoja maannut toisessa vuoteessa. Matias tirkisteli\nlakkaamatta kattoon ja nyppi levottomasti peitettään, jonka läpi\nhänen ruumiinsa häämötti niin surkean pieneltä ja kuihtuneelta.\nHän hengitti vaikeasti ja läähättäen, sillä hengenahdistus oli\nlisääntynyt. Kun veli Matias ei kääntänyt häneen katsettaan,\npainautui Antti jälleen selälleen, ummisti silmänsä ja antoi\nkaksoisolentojen tulla esiin piilostaan sekä alottaa taas riitansa.\nPuolipäivämessun jälkeen lakkasivat ne yhtäkkiä kiistelemästä ja\nsilloin rupesi käytävästä, minne viepä ovi oli raollaan, kuulumaan\nisä Henrikin äänellä seuraava matala ja tasainen puhelu, jota hän\nalkoi hyvin tarkkaavasti seurata:\n\n\"Minä olen niin monesti sinua, poikani, muistuttanut,\nettä alttaripalvelus on suoritettava kaikella huolella ja\narvokkaisuudella. Ja siitä huolimatta täytyy minun sinulle yhä\nuudelleen terottaa, miten hirvittävä se tuomio on, jonka Jumala\nprofeetan suun kautta lausuu laimeille ja huolettomille papeille,\nsanoen: kirottu olkoon se, joka leväperäisesti tekee Herran töitä.\nTämän selittää Pyhä Bernhard sanoen: leväperäisesti tekee Herran\ntöitä se, joka liian paljon kiirehtii, joka kiivaasti lausuu sanat,\nniellen tavut ja lauseparret. Sillä vetää hän päälleen Jumalan\nkirouksen ja kadottaa iankaikkisen siunauksen, sillä se joka\nkelvottomasti toimittaa alttaripalveluksensa anastaa Jumalalta\nkunnian, itseltään ansionsa ja kiirastulessa olevilta sieluilta avun.\"\n\nÄäni puhui edelleen, mutta Antti ei tarkannut enää sanoja. Hänen\nmieleensä oli yhtäkkiä kohonnut tavattoman elävänä mestauskohtaus,\njonka hän oli kerran nähnyt Kerttulinmäellä Turussa. Pahantekijä\noli polvillaan pölkyn vieressä ja pappi luki matalalla ja\nyksitoikkoisella äänellä synninpäästösanoja. Hän tarkasteli tuomitun\nniskaa, josta hiukset oli juuri-ikään leikattu tasaiseksi, sitten\npyöveliä, jonka nenässä oli sormenpään kokoinen musta syylä, ja\nlopuksi hänen kädessään olevaa leveäteräistä piilua, miettien\nsamalla, olivatko siinä näkyvät pilkut verta vai ruostetta.\n\nKun ääni käytävässä vaikeni, hävisi mestauskohtauskin näkyvistä ja\nsamalla alkoivat kaksoisolennot jälleen riidellä. Seurattuaan sitä\njonkun aikaa käski hän niiden laata ja vaipui sitten jonkunlaiseen\nunheeseen.\n\nKun hän puolenyön tienoissa havahtui, tunsi hän itsensä täysin\nselkeäksi eikä riitelevistä kaksoisolennoista kuulunut jälkeäkään.\nHuoneessa oli hyvin viileä, sillä hoitaja-veli oli illalla unhottanut\ntoisen ikkunan auki. Lattialla näkyi kuun muodostama valolaikka.\nHän nousi vuoteesta lattialle ja koetti ottaa muutamia askelia.\nHän horjui heikkoudesta ja katsottuaan, että veli Matias oli hyvin\npeitossa, palasi hän takaisin vuoteeseen. Unta hän ei kuitenkaan\nsaanut ja hitaita yön hetkiä kuluttaessaan koetti hän selvitellä\nnykyistä tilaansa.\n\nHän oli saanut pysyä erillään papillisista toimista siitä saakka,\nkun veljeskunta teki edellä kerrotun päätöksen. Kun sisar Kaarina\nei ollut sen koommin ilmottautunut ripitettäväksi, ei hänen\nsuhteensa oltu voitu tehdä mitään lopullista päätöstä. Abbedissa\noli useampaan kertaan tiedustellut isä Henrikiltä, miksi veli\nAndreas ei toimittanut alttaripalveluksia ja siihen oli isä Henrikki\nantanut kaikenlaisia puolinaisia vastauksia, että veli Andreas on\nveljeskunnan tutkimuksen alaisena, epäiltynä eräistä raskaista\nrikkomuksista ja muuta sellaista. Itse olisi isä Henrikki ollut\nhalukas jättämään asian sikseen, sillä hän ei jaksanut lähimainkaan\nuskoa Tuomaan syytöksiin, mutta viimemainittu piti jyrkästi kiinni\nveljeskunnan päätöksestä ja isä Henrikin asia oli, kuten tavallista,\nantaa perään.\n\nAntti ei ollut liioin tiedustellut syytä virastapidätykseensä,\nvaan oli sen eräänlaisella fatalismilla ottanut vastaan Jumalan\nrangaistuksena, ei suinkaan siitä rikoksesta, josta veli Tuomas häntä\nsyytti, vaan vilpillisestä luostariin tulostaan. Kirkossa häntä\nei oltu kielletty messun aikana olemasta maallikkojen paikalla,\nmutta kun hän ei ollut enää kuullut Kaarinan ääntä lehteriltä, oli\nhän lakannut sielläkin käymästä. Sen jälkeen oli hän suunnitellut\npitkän ja kaikki-selittävän kirjeen lähettämistä Kaarinalle, mutta\nsen perille saaminen oli osottautunut mahdottomaksi, niin lähellä\nkuin vastaanottaja asuikin. Toisinaan oli hän taas päätellyt lähteä\nluostarista ja sitten ulkomaailmasta käsin pyrkiä jollakin tavoin\nKaarinan yhteyteen. Mutta tätä toimeenpanemasta oli häntä estänyt\nomituinen tarmottomuus, joka hänessä oli viime aikoina saanut vallan.\n\nTäydelliseen toimettomuuteen tuomittuna oli hän vähitellen vaipunut\njonkunlaiseen ihmisiä ja itseään vihaavaan tylsyyteen. Varsinkin oli\nhäneen syöpynyt voittamaton viha veli Arvidia kohtaan, jonka hän oli\nhuomannut itseään vaaniskelevan. Hänelle tuotti toisinaan melkein\nruumiillista kipua, nähdessään tämän tyhmät silmät ja ulkonevat\nkorvat.\n\nAluksi oli hän koettanut lueskella kapitulihuoneessa, mutta sitten\noli hän siihenkin kokonaan tympeytynyt. Sen jälkeen oli hän\nkuluttanut aikaansa etupäässä sairastuvassa, jutellen veli Matiaksen\nkanssa, jauhaen hänelle maalia ja kuunnellen hänen kertomuksiaan\npyhiinvaellusmatkalta. Toisinaan, kun Säämiskän Uolevi istui\nkolmantena sairastuvassa, oli hän saattanut hetkeksi unhottaa kaikki\nja tuntea mielensä rattoisaksi.\n\nHuhtikuun lopulla oli hän eräänä päivänä mennyt puutarhaan ja\nryhtynyt maallikkoveljien kanssa kääntämään kaalipenkkejä. Ankara\nsadekuuro oli ajanut toiset sisälle, mutta hän oli mistään\npiittaamatta jatkanut työtään ja tuntenut vain jonkinlaista\nmielihyvää kastuessaan läpimäräksi. Iltaviileässä oli hän sitten\nankarasti vilustunut ja saanut seuraavana päivänä asettua\nvakituisesti sairastupaan, toveriksi veli Matiakselle, jonka yltyvän\nhengenahdistuksen pakottamana oli jo toista viikkoa ennen täytynyt\nlaskeutua vuoteeseen.\n\nPäästyään aamupuolella yötä uneen nukkui Antti lähelle puolta\npäivää. Herättyään tunsi hän vastustamatonta halua päästä pois\nummehtuneesta sairastuvasta. Hän puki tunikan päälleen ja lähti ulos,\ntuntien päässään keveätä huimausta. Munkkien puutarhaan tultuaan\nistahti hän nurmikolle, antoi päivänsäteiden hautoa selkäänsä\nja hengitti mielihyvin raitista ilmaa. Ylhäältä kuului leivosen\nkatkeamaton liverrys, muurin harjalla tirskutti pyrstöään viiputtaen\nvästäräkki-pari ja ilmassa kieppui hyönteisiä. Muurin takaa näkyi\nTuulensuuhun ankkuroineen laivanmastot, sieltä kuului väkipyöräin\nkitinää, tynnyrein vierintää ja reipasta laulunhoilotusta.\nPiispanniemeltä kajahteli heleä pajavasaran kilke. Samalla alkoivat\nmyöskin luostarinkellot soida, kutsuen puolipäivämessuun.\n\nAntti tunsi mielensä keventymistään keventyvän, samalla kuin hänen\nolemukseensa virtasi uutta elämänintoa, kuten ainakin sairaudesta\njuuri toipuvalla. \"Mitäpäs jos menenkin kirkkoon\", ajatteli hän,\n\"ja asetun siellä niin, että Kaarina mahdollisesti näkee minut\nlehteriltä. Ja jos minä nyt saan kuulla hänen äänensä, niin silloin\non kaikki selvää: Kaarina rakastaa minua yhä ja mikään ei voi enää\nestää minua saamasta häntä omakseni.\"\n\nHän nousi kiireesti ylös ja lähti kirkkoon, mielessään varma tunto\nsiitä, että hän saa siellä kuulla Kaarinan äänen.\n\n       *       *       *       *       *\n\nSamalla hetkellä kun kellot alkoivat soida puolipäivämessuun, istui\nTuomas Kailonsaaren rannassa ruuheensa ja lähti melomaan Tuulensuuta\nkohti. Kuullessaan aironloisketta takaapäin hän kääntyi katsomaan\nja näki Lemunselältä nopeasti lähenevän pienen veneen, jota souti\nleveähartiainen mies. Pitkästä, aina hartioille ulottuvasta tukasta\ntunsi Tuomas miehen Kaaho-Pietariksi. Se oli omituisen laatuinen\nmielipuoli, kotoisin Merimaskusta. Joka pyhäpäivä teki hän retken\nluostarin kirkkoon, jossa hän aina pääalttarin edessä löi kolmasti\notsaansa lattiaan ja kuunteli sitten messua suurella hartaudella. Hän\nelätti itseään kalastuksella, oli sävyisä ja nöyrä luonteeltaan ja\ntoi usein luostariin antimia.\n\nKun hän oli saavuttanut Tuomaan ruuhen, herkesi hän soutamasta, otti\nlakin päästään ja lausui juhlallisesti: \"Jumalan rauha!\" kuten hänen\noli tapansa kaikkia tervehtiä.\n\n\"Mitäs kuuluu Merimaskuun? Onko kalansaalis ollut hyvä?\" kysyi Tuomas.\n\n\"Huonoa kuuluu\", vastasi Pietari, \"sielläpäin on Anttikristus\nliikkeellä\".\n\n\"Hoo, vai itse vanha Antti! Kalahommissako hänkin liikkuu?\"\n\n\"Ja huomenna hän tulee luostariin\", jatkoi Pietari huolestuneesti ja\nolematta millänsäkään toisen pilanteosta. \"Siitä minä olenkin menossa\nvarottamaan.\"\n\n\"Mitähän se nyt oikein meinaa?\" aprikoitsi Tuomas itsekseen, kysyen\nsitten ääneensä: \"Tuota, minkälainen se Anttikristus sitten oikein\non, vai onko se itse se pääriesa?\"\n\n\"Eikä kun sen ylimmäisen renki, se Agricola Turusta\", selitti Pietari.\n\n\"Yhyy, siis itse piispa. No, eihän tässä sitten ole hätääkään.\"\n\n\"Elä sano, veikkonen, sillä lailla!\" varotteli Pietari.\n\"Onnettomuutta se tuo tullessaan luostarille. Taivassalon kirkkoonkin\noli hänen siellä ollessaan lentänyt suuri musta lintu ja kaikki\nolivat tunteneet tulikiven katkua.\"\n\n\"No eihän tuo sitten kovin vaarallista ole. Kyllähän tulikiven katkun\naina kestää\", lohdutteli Tuomas ja sitten meloskelivat he yksin\nmatkoin luostarin rantaan.\n\nSiellä oli Ursula Tuomasta vastassa. Hänellä oli yllään vyöllä\nkiristetty nunnan aluspuku, mutta kaavun, kaulavaatteen ja\nskapulaarin oli hän jättänyt pois. Hunnustaan oli hän ratkonut\npois \"Kristuksen kruunun\" ja muodostanut siitä tavallisen naisten\npäähineen.\n\n\"No, oletko valmis?\" huudahti hän Tuomaalle nauravin ilmein.\n\n\"Ihan valmis\", vastasi Tuomas, \"kaiken omaisuuteni lastasin tähän\nlaivaani ja jätin Kailonsaaren iäksi. Mutta oletpas sinäkin,\ntyttöseni, muuttunut. Tuskin sinua enää nunnaksi tuntisikaan. Oliko\nerojaishetki muuten hyvin haikea?\"\n\nHän kokosi omaisuutensa, johon kuului hylkeennahkainen laukku, jousi\nja nippu jänisansoja, sekä nousi rannalle.\n\n\"Haikea oli\", vastasi Ursula Tuomaan viimeiseen kysymykseen,\n\"abbedissakin oli ihan tuhkan harmaa, jollei hän muulloinkaan liiaksi\npunota\".\n\n\"Entä tippuivatko erokyyneleet?\"\n\n\"Johan nyt toki! Ihan ääneensä itkettiin. Mutta kuulehan sinä kummaa.\nKun koko sisarlauma minun palatessani oli koolla konventtituvassa\nja abbedissa kiljui minulle kuin syötävä, sanoo Kaarina yhtäkkiä,\nettä hän lähtee myöskin pois luostarista. Olisitpa silloin ollut\nnäkemässä, kuinka abbedissan hahmo muuttui. Ja entäs Elina parka\nsitten. Hän oli Kaarinan sanat kuullessaan kuin haudasta vasta\nnoussut haamu. Ei kukaan puhunut mitään ja silloin astuu Elina\nKaarinan eteen, viittaa häneen kolmasti sormellaan ja sanoo: 'voi\nsisar parka, kun olet myönyt sielusi!' Itse abbedissa ei saanut\nsanaakaan suustaan.\"\n\n\"No onko Kaarinakin sitten jo luostarin ulkopuolella?\"\n\n\"Ei hän ihan vielä ole, mutta tänään tai huomenna hän varmasti tulee.\nKoettavat kai saada häntä taivutetuksi jäämään.\"\n\n\"Mutta eikö sinua koetettu pidättää?\"\n\n\"Mitäs vielä! Minähän sanoinkin heti konventtitupaan tultuani,\nettä nyt minä lähden tästä talosta ja sillä hyvä. Vaadinpa vielä\nlähtiessäni kivenkovaan niitä hopeitakin, jotka äitini antoi\nluostarille.\"\n\n\"Saitkos?\"\n\n\"Jopa kai! Mutta kyllä ne sieltä vielä lähtevätkin, jahka kuninkaalta\ntulee käsky.\"\n\n\"Kyllä kai nyt Anttikin heittää niskastaan munkinkaavun.\"\n\nAntista puheen tultua tiedusteli Ursula Kaarinan kirjelappua.\n\n\"Eilen eivät laskeneet minua hänen luokseen\", vastasi Tuomas, \"kun\nsanoivat hänen olevan sairaana, ja vielä vähemmän taitavat minulle\nnyt porttiaan avata, kun minut on tuomittu laputtamaan pois luostarin\nalueilta. Mutta jospa pistäytyisin varsin kirkkoon, kukaties sieltä\nkäsin saan sen jotenkuten toimitetuksi.\"\n\nKaaho-Pietari oli heti rantaan päästyään noussut kirkkoon ja nyt\nseurasi Tuomas hänen jälestään, Ursulan jäädessä ulos. Kirkossa\ntapasi Tuomas ihmeekseen Antin, joka kalpeana ja riutuneena seisoi\novensuupuolessa pilarin nojassa. Kenenkään huomaamatta pisti Tuomas\nhänelle kirjelapun ja kuiskasi: \"Se on Kaarinalta.\"\n\nAlakuloisena ja masentuneena oli Antti seurannut messua, sillä kun\nlehteriltä ei erottautunutkaan Kaarinan ääntä, oli hänen äskeinen\nkirkas mielialansa yhtäkkiä sumentunut. Kun Tuomas kuiskasi hänelle\nasiansa, säpsähti hän kuullessaan Kaarinan nimen eikä heti kyennyt\ntajuamaan, mistä oli kysymys.\n\n\"Ursula on lähtenyt luostarista ja Kaarina kuuluu myös lähtevän\",\nkuiskasi Tuomas edelleen.\n\nAntti tuijotti häneen hetken mitään vastaamatta ja lähti sitten\nnopeasti kirkosta, puristaen kourassaan saamaansa kirjelippua. Hän\nmeni takaisin puutarhaan, etsi sieltä rauhallisimman kolkan, istui\nmaahan ja alkoi lukea kirjettä. Sanat pyörivät hänen silmissään, hän\nluki kirjeen yhä uudelleen ja uudelleen, samalla kuin hänen rintansa\ntäytti rajaton riemastus.\n\n       *       *       *       *       *\n\nSeuraavana päivänä laski luostarin laivarantaan vene, josta nousi\nmaalle piispa Agricola sihteerinsä ja kahden kaniikin kanssa. Isä\nHenrikki oli heitä vastassa munkkiluostarin portissa ja saattoi\nheidät kirkkoon, jossa nona-messun juuri piti alkaa. Messun jälkeen\ntarkasti piispa kirkon omaisuuden sekä munkkien asumukset, minkä\njälkeen hän kutsutti veljeskunnan koolle konventtitupaan.\n\nSaatuaan Kaaho-Pietarilta eilen kuulla piispan tulosta, oli veljillä\nollut neuvotteluja siitä, kuinka heidän tuli suhtautua tuohon\nlutherilaiseen piispaan. Veli Tuomas oli tehnyt jyrkkiä ehdotuksia,\nettä piispaa ei olisi lainkaan laskettava luostariin tai ainakaan ei\nantauduttava hänen kanssaan minkäänlaisiin keskusteluihin. Sen vuoksi\nhän ei nyt saapunutkaan konventtitupaan, vaan vetäytyi synkkänä ja\nvihaisena puutarhaan.\n\nMieliala konventtitupaan kokoontuneiden veljien keskuudessa tuntui\naluksi uhkaavalta ja piispaan heitettiin kyräileviä katseita.\n\n\"Kuten te, rakkaat veljet, tiedätte, ovat maamme toiset luostarit\njo kokonaan hajonneet\", alkoi piispa, \"eikä tämäkään viimeinen\nluostari voi enää kauan pysyä pystyssä, kun kirkkomme sekä oppi\nettä jumalanpalvelusjärjestys yhä enemmän puhdistuu ihmislisistä ja\nmuuttuu evankeeliseksi. Sentähden on niillä veljillä, jotka haluavat\njättää luostarin, siihen täysi vapaus ja pappisveljillä on tilaisuus\npäästä seurakuntapapeiksi. Nykyään on kaksi papinpaikkaa vapaana ja\nlisää paikkoja tulee tietysti tuonnempana. Haluaako kukaan veljistä\nottaa näitä virkoja vastaan?\"\n\nSyntyi pitempi äänettömyys, jonka kestäessä piispan tyyni ja\navonainen katse siirtyi veljestä toiseen. Lopuksi pysähtyivät hänen\nsilmänsä Anttiin, joka oli asettunut huoneen ovipuoleen. Antti\npunastui ja painoi katseensa alas, mutta nosti sitten yhtäkkiä päänsä\nja lausui kiireesti:\n\n\"Minä olen päättänyt jättää luostarin ja otan kiitollisuudella\nvastaan seurakuntapapin viran, jos minut katsotaan siihen\nmahdolliseksi.\"\n\nKaikkien katseet suuntautuivat Anttiin ja syntyi jälleen äänettömyys.\nSamalla kuului käytävästä nopeita askelia, ovelle ilmestyi veli\nTuomas ja sanoi vihaisesti:\n\n\"Hän on omiaan lähtemään joukostamme, sillä hän on jo pitemmän ajan\nollut pidätettynä papillisista toimista, koska hän on osottautunut\nmieleltään lihalliseksi ja ahdistellut erästä luostarisisarta.\"\n\nTuomas ei ollut puutarhassa malttanut olla asettumatta konventtituvan\navonaisen akkunan läheisyyteen, mistä hän Antin ilmotuksen\nkuullessaan oli kiihtyneenä lähtenyt sisälle.\n\n\"Se ei ole totta!\" huudahti Antti kiivaasti. \"Minä olen rakastanut\nsisar Kaarinaa jo kauan ennen omaani ja hänen luostariin tuloaan,\nmutta mitenkään luvattomasti tai lihallisella mielellä minä en ole\nhäntä ahdistellut. Hän rakastaa myös minua ja ainoastaan onnettoman\nerehdyksen takia tuli hän luostariin, josta hän äsken on ilmottanut\nlähtevänsä pois. Tunnustan kyllä vääristä vaikuttimista tehneeni\nmunkkilupauksen, mutta siitä olen myös itsessäni saanut kärsiä\nrangaistuksen ja nyt tahdon peruuttaa tuon onnettoman lupauksen.\"\n\nHän katsoi koko ajan piispaa avonaisesti silmiin. Kun hän oli\nlopettanut, katsahti piispa kysyvästi isä Henrikkiin, joka hetkisen\nepäröityään lausui:\n\n\"Veli Andreasta on kyllä syytetty luvattomasta suhteesta\nluostarisisareen, mutta mitään sitovia todistuksia me emme kuitenkaan\nole löytäneet häntä vastaan.\"\n\n\"Tahdon puhua tästä asiasta myöhemmin veli Andreaksen kanssa\", lausui\npiispa ja siirtyi sitten toiseen asiaan, jatkaen: \"Niitä taas,\njotka haluavat edelleen jäädä munkkisäätyyn, ei estetä luostarissa\nasumasta, mutta kuitenkin sillä ehdolla, että he sekä opissaan\nettä elämässään yhä enemmän rupeavat noudattamaan evankeelista\nkatsantokantaa.\"\n\nLempeällä, tyynellä ja avonaisella tavallaan haihdutti piispa\nvähitellen kokoontuneeseen veljeskuntaan kätkeytyneen uhkan ja\nkeskustelujen lopussa oli piispan sihteerillä valmiina seuraava lyhyt\npöytäkirja:\n\n    Naantalin munkkikonventti lupasi ruveta elämässään ja opissaan\n    noudattamaan evankeelista menoa;\n\n    Item kiellettiin heitä julkisesti temppelissä lukemasta tai\n    laulamasta Pyhän Birgittan revelatsioneja, vaan tulee heidän\n    jumalanpalveluksissa käyttää yksinomaan pyhää raamattua;\n\n    Item suostuivat he myöskin ottamaan käytäntöön suomalaisen messun;\n\n    Item kiellettiin heitä pitämästä messuja ilman Communicantes;\n\n    Item lupasivat he jättää Invocatio sanctorum, pyhimysten\n    avuksihuutamisen ja muut sen kaltaiset superstitiones ynnä\n    kaikenlaiset taikaukset.\n\n       *       *       *       *       *\n\nPyytäen veli Andreasta seuraansa, lähti piispa munkit hyvästeltyään\nTavastin-taloon Piispanniemelle. Huomenna oli määrä jatkaa\ntarkastusta ja neuvotteluja nunnaluostarin puolella.\n\n       *       *       *       *       *\n\nPukeutuneena samaan pukuun, jossa hän oli luostariin tullut, meni\nAntti seuraavana päivänä vähää ennen vespera-messua munkkiluostarin\nsairastupaan. Piispa oli jo sitä ennen seuralaisineen poistunut\nNaantalista. Lähtiessään oli hän kehottanut Anttia menemään\nviipymättä piispan talolle, ja sitä sanoessaan oli hän merkitsevästi\nhymyillyt.\n\n\"Isä Matias!\" kuiskasi hän pysähtyen tämän vuoteen ääreen.\n\nSairas siristeli silmiään ja näytti vasta hetken päästä tuntevan\nAntin.\n\n\"Sinäkö se olet, poikani?\"\n\nSanat lähtivät hänen rinnastaan hentona piipityksenä ja Antin valtasi\nrajaton sääli ja myötätunto.\n\n\"Minä tulin sanomaan teille hyvästi, sillä minä lähden nyt pois\nluostarista\", sanoi hän liikutettuna.\n\n\"Mitä, lähdetkö sinä pois? Niinpä niin, kohta minäkin täältä pääsen.\nMutta Pyhän Birgittan esiliina jäi sittenkin keskeneräiseksi. Niin,\nniin, ihminen päättää, Jumala säätää. Vai nyt sinä sitten lähdet?\nNiin, niin, Jumala olkoon kanssasi!\"\n\nHän ei tuntunut enää täysin käsittävän, mitä Antin lähtö oikein\nmerkitsi. Hän räpytti yhä silmiään, joiden lapsenomainen kirkkaus\nei vieläkään ollut tyyten himmentynyt, ja tirkisteli suopeasti\nnuorta ystäväänsä. Puristettuaan ääneti hänen pientä ja kuihtunutta\nkättään lähti Antti huoneesta. Ovelle mennessään heitti hän viimeisen\nsilmäyksen veli Matiaksen tauluun, jonka avuttomia figuureita\nehtooauringon säteet juuri valaisivat.\n\nHänen astuttuaan ulos luostarin portista alkoi kellokastarista\nkajahdella vespera-soitto yli tyynen, kesäisen tienoon. Syvään\nhengittäen seisoi hän hetkisen kirkon edustalla ja lähti sitten\nkiiruusti astelemaan lahden ympäri piispan talolle. Kuta lähemmäs\npäämaaliaan hän tuli, sitä kiivaammin alkoi hänen sydämensä lyödä.\nPihalle tullessaan näki hän avonaisessa ikkunassa vilahukselta tutut\nja rakkaat kasvot.\n\nPorrasten päässä oli vanha talonvartiamummo sirottelemassa suurimoita\nkanoille. Hän nyökytteli päätään Antille ja sanoi:\n\n\"Siellä on sisar Kaarina sisällä, hänkin on nyt jättänyt luostarin.\"\n\nAntti astui vitkastellen sisälle ja tunsi, kuinka hänen\nmielenliikutuksensa kasvamistaan kasvoi. Kaarina istui tuolilla,\nmutta nousi hänen sisään tullessaan seisomaan, punastuen\npunastumistaan ja luoden katseensa alas. Antista tuntui, ettei hän\nkoskaan ennen ollut nähnyt Kaarinaa niin kauniina. Vasta hetken\nhuuliaan liikutettuaan sai hän vaivalla kuiskatuksi:\n\n\"Kaarina!\"\n\nKaarina nosti hitaasti silmänsä, jotka hehkuvina kiintyivät häneen.\n\n\"Oletko sinä antanut minulle anteeksi kaiken sen entisen?\" kysyi\nAntti. \"Minä olen kärsinyt siitä ankaran rangaistuksen.\"\n\n\"Olen. Entäs sinä minulle sen silloisen kiusantekoni siellä\nKupittaalla? Minäkin olen saanut siitä kovasti kärsiä\", kuiskasi\nKaarina ja hänen huulensa värähtelivät mielenliikutuksesta.\n\n\"Molemmat me olemme saaneet kärsiä, mutta nyt me olemme kuitenkin\nlöytäneet jälleen toisemme. Ja... eiköhän se kaikki ole ollut\nlopulta meidän hyväksemme. Onhan se puhdistanut ja kirkastanut\nmeidän rakkauttamme.\"\n\nTämän sanottuaan läheni Antti ujosti Kaarinaa. Mutta suudella häntä\ntai syliinsä sulkea, kuten ennen, ei Antti tuntenut uskaltavansa,\nsillä Kaarinan olemuksessa oli hänestä sillä hetkellä jotakin pyhää\nja neitseellistä. Hän otti häntä ainoastaan hellästi kädestä ja niin\nistuutuivat he akkunan ääreen, osaamatta pitkään aikaan puhua mitään.\n\n       *       *       *       *       *\n\nVielä saman päivän iltana jättivät Antti ja Kaarina ainaiseksi\nNaantalin, josta Tuomas ja Ursula olivat jo edellisenä päivänä\nlähteneet Turkuun. Se pieni laiva, joka viikon päivät oli ollut\nankkurissa luostarin alla, lähti illalla tuulen viritessä pyrkimään\nTurkuun. Kun se hitaasti kääntyi Piispanniemen ympäri, heittivät\nAntti ja Kaarina sen kannella käsikkäin seisoessaan viimeisen katseen\nluostariin, jonka muureja ja kattoja Luonnonmaan taakse painuva\naurinko viime säteillään juuri punasi.\n\n\n\n\nLOPPUKATSAUS.\n\n\nMentyään naimisiin Kaarina Tuomaantyttären kanssa palveli Andreas\nPietarinpoika aluksi apulaispappina Turussa, kunnes sai Lempäälän\nkirkkoherran paikan. Siellä hän kuoli vasta vuonna 1609, päästyään\nsiis varsin korkeaan ikään. V. 1593 otti hän osaa Upsalan kokoukseen\nja kirjotti siellä tehdyn päätöksen alle.\n\nUrsula Laurintytär sai kuninkaan välityksellä takaisin\nperintötalonsa, jossa Tuomas sitten hallitsi rehevänä isäntänä,\nollen tuon tuostakin riidoissa veronkantajain kanssa, koska hän\nrälssivapautta nauttineesta talostaan ei mielisuosiolla halunnut\nulostekoja suorittaa. Kuninkaallinen viskaali Jaakko Teitti luki\nhänet kuitenkin valitusrekisterissään \"villiaatelin\" joukkoon ja\nlopulta hänen oli tyytyminen tavallisen verotalonpojan osaan.\n\nPerintöhopeitaan ei Ursula saanut koskaan takaisin, sillä enimmät\nluostarin kalleudet oli hyvin kätketty konventtituvan alaiseen\nholvikellariin. Vasta neljännesvuosisata Ursulan luostarista\nlähdön jälkeen tulivat ne sieltä uudelleen päivän valoon. V. 1575\nlahjottivat nimittäin jälellä olevat luostarisisaret kätkössä olleet\nkalleudet kuningas Juhanalle, joka monella tavoin oli osottanut\nsuosiotaan häviävän luostarin viimeisille asukkaille.\n\nYhtä kovana ja järkähtämätönnä hoiti Birgitta Fleming abbedissan\nvirkaa kuolemaansa saakka v. 1567. Silloin valitsivat jälellä olevat\nnunnat abbedissakseen Birgitta Kurjen, joka eli vielä kymmenen vuotta\nkilpailijattarensa jälkeen. Kahdeksankymmenvuotiaana hän kuoli v.\n1577 ja tuon viimeisen abbedissan ruumiskirstua näytettiin vielä\nmuutama vuosikymmen sitten Naantalin kirkon alla.\n\nBirgitta Kurjen kuoleman jälkeen eli luostarissa enää kolme\nnunnaa, joista yksi oli sisar Elina. Vihdoin kuolivat kaksi hänen\ntoveriaankin, jolloin hän jäi ypö yksinään luostariin. Kirkossa\ntoimitti jo aikoja sitten protestanttinen pappi jumalanpalveluksia,\nmutta sauvaansa nojaten liikkui sisar Elina rappeutuvien\nluostarirakennusten hämärissä käytävissä ja kuin haamu ilmestyi hän\nkanoonisina hetkinä yksinään kirkkoon suorittamaan tavanmukaiset\nrukouksensa. V. 1591 nukahti hän kenenkään huomaamatta pois ja\nkätkettiin toisten vainaja-sisarten joukkoon kirkon alle.\n\n\n\n"]